Erään kultalöydön salaisuus

ERÄÄN KULTALÖYDÖN SALAISUUS

Kirj.

Jack London

Suomentanut

Toivo Nelimies

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

SISÄLLYS:

Erään kultalöydön salaisuus. Forty-Milen miehet. Matkalaisen malja! Pohjolan kutsu.

ERÄÄN KULTALÖYDÖN SALAISUUS.

    "Se oli hurjin ryntäys, minkä milloinkaan olen nähnyt. Varmaankin
    tuhat koiravaljakkoa kiisi jäätä myöten. Niitä ei voinut laskea
    lumituprulta – niin sitä pöllysi. Kolme valkoista miestä, niiden
    joukossa eräs ruotsalainen, paleltui sinä yönä kuoliaaksi, ja
    ainakin kymmenkunnalta kylmettyivät keuhkot. Mutta enkö minä ollut
    omin silmin nähnyt pohjaa avannon kohdalla? Se loisti niin
    keltaisena kullasta, että se näytti sinappilaastarilta. Sentähden
    minä paalutin valtauksen Yukoniin. Ja siitä johtui se ryntäys.
    Mutta sitten siellä ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin mikä oli
    näkyvissä. Ihan kuin minä sanon – siellä ei ollut mitään muuta!
    Enkä minä vielä tänäkään päivänä voi sitä ymmärtää."

                                         Shortyn. kertomusta.

John Messner tarttui toisella kädellään ohjaustankoon ja piti rekeä oikeassa suunnassa. Toisella hän hieroi poskiaan ja nenäänsä. Hän hieroi poskiaan ja nenäänsä vähän väliä. Oikeastaan hän lakkasi niitä hieromasta hyvin harvoin, ja toisinaan, kun ne kävivät entistä jäykemmiksi, hän hieroi entistä kiivaammin. Hänen otsansa peitti karvalakin lippa, ja hänen korviansa suojasivat lakin korvalaput. Kasvojen muita osia verhosi paksu parta, joka kimalteli kellanruskeana huurrekerroksen alta.

Hänen takanaan huojui raskaskuormainen yukonilaisreki, ja hänen edessään uurasti viiden koiran valjaikko. Köysi, jonka avulla ne vetivät rekeä, hankasi alituisesti Messnerin jalkoja, ja kun koirat kääntyivät jossakin tienmutkassa, astui hän köyden yli. Mutkia oli viljalti, ja hänen oli pakko astua sen yli sangen usein. Välistä hän kompastui köyteen ja liikkui muutenkin koko ajan kovin kömpelösti, mikä osoitti, että hän oli väsynyt, niin väsynyt, että reki tavan takaa töykkäsi häntä kantapäihin.

Kun hän tuli suoralle tielle, missä reki saattoi liukua kappaleen matkaa ohjaamattakin, päästi hän ohjaustangon ja jyskytti kättään ehtimiseen sen kovaan puuhun. Hänen oli vaikea pitää verenkiertoa voimassa siinä kädessä. Ja samalla kuin hän tällä tavoin hoiti toista kättään, hieroi hän toisella edelleen nenäänsä ja poskiaan.

"Nyt on liian kylmä matkailmaksi", sanoi hän, ja hän puhui ääneen, niinkuin on tapana ihmisillä, jotka ovat paljon yksikseen. "On ihan mieletöntä matkata tällaisella pakkasella. Ellei nyt ole kahdeksankymmentä astetta alle nollan, niin ainakin seitsemänkymmentäyhdeksän."

Hän otti esille kellonsa, ja kopeloituaan hetken hänen onnistui passittaa se takaisin paksun nuttunsa povitaskuun. Sitten hän silmäsi avaruuteen ja antoi katseensa harhailla pitkin eteläisen taivaanrannan valkeata äärtä.

"Kaksitoista", hän mutisi. "Kirkasta, eikä aurinkoa."

Hän ponnisteli ääneti eteenpäin kymmenen minuuttia, ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin hänen puheensa ei olisi lainkaan keskeytynyt:

"Emmekä me ole päässeet juuri minnekään – ja kaiken lisäksi pitääkin nyt vielä olla liian kylmä matkailmaksi!"

Äkkiä hän huusi koirille: "Seis!" – ja ne pysähtyivät. Hän näytti aivan kauhistuvan oikeata kättään ja vasaroi sitä vimmatusti ohjaustankoon.

"Voi teitä – piru – parat!" sanoi hän koirille, jotka olivat raskaasti heittäytyneet jäälle lepäämään. Hän takoi jäykistynyttä kättään niin kiivaasti puuhun, että sanat tulivat töksähdellen. "Mitä – pahaa – te – oikeastaan – olette – tehneet, kun – toisen, kaksijalkaisen – eläimen – piti – tulla – ja – pakottaa teidät – siloihin, hävittää – kaikki – teidän – luontaiset – taipumuksenne – ja – tehdä – teistä – raatavia – vetojuhtia?"

Hän hieroi nenäänsä, ei mietiskelevästi, vaan aivan vimmatusti saadakseen veren kiertämään – ja sitten hän ajoi koiransa jälleen työhön. Hän matkasi ison virran jäätynyttä pintaa pitkin. Hänen takanaan oli monen mailin pituinen joenpolveke, joka katosi lumen peittämien, autioiden vuorien joukkoon. Hänen edessään oli saaria, joiden kohdalla joki jakaantui moneen salmeen. Saaret loistivat valkeina, ja niissä vallitsi hiljaisuus, jota eivät häirinneet villieläimet, saati surisevat hyönteiset. Kylmässä ilmassa ei lentänyt ainoatakaan lintua. Yhtä vähän siellä kuului ihmisääniä, eikä myöskään näkynyt jälkeäkään ihmiskätten työstä. Maailma oli siellä uneen vaipuneena, uneen, joka muistutti kuolemaa.

John Messner oli vähällä hukkua siihen tylsyyteen, joka painoi leimansa koko maisemaan. Pakkanen vaikutti lamauttavasti hänen elinvoimiinsa. Hän ponnisteli eteenpäin pää kumarassa ja katsomatta ympärilleen, hieroen koneellisesti nenäänsä ja poskiaan ja jyskyttäen kättään ohjaustankoon, niin kauan kuin vielä oli suoralla tiellä.

Mutta koirat pitivät tarkemmin silmällä ympäristöä, ja äkkiä ne pysähtyivät, käänsivät päätään ja katsoivat isäntäänsä kysyvästi ja ikävöivästi. Niiden silmäripset olivat kuurasta valkeat ja kuono niinikään – niihin oli painunut omituinen vanhuuden ja voimattomuuden leima, huurteisia ja matkasta uupuneita kun olivat.

Mies aikoi ajaa niitä eteenpäin, mutta sitten hän malttoi mielensä, suoristautui suurella vaivalla ja katsoi ympärilleen. Koirat olivat pysähtyneet avannon viereen – se ei ollut jäärailo, vaan ihmiskäden tekemä avanto, joka oli vaivalloisesti hakattu kirveellä kolmen ja puolen jalan paksuiseen jäähän. Sangen paksu kerros uutta jäätä todisti, että sitä ei vähään aikaan oltu käytetty. Messner katsoi ympärilleen. Koirat näyttivät jo tietä – jok'ainoa huurteinen kuono oli odottavasti kääntynyt kohden epäselvää lumipolkua, joka alkoi ajotieltä ja johti saaren rantaan.

"Olkoon menneeksi, elukka parat", sanoi Messner. "Minä tutkin, miltä siellä näyttää. Innokkaammin kuin minä ette voi toivoa matkan päättymistä."

Hän nousi rantapenkereelle ja katosi. Koirat eivät panneet pitkäkseen, vaan seisoivat hiljaa paikoillaan ja odottivat hartaasti hänen paluutaan. Sitten hän tuli takaisin niiden luokse, otti reestä esiin vetoköyden ja pani sen hartioilleen. Sitten hän käänsi koirat oikealle ja ajoi ne rantaa kohti. Se oli ankaraa työtä, mutta näytti siitä, kuin niiden väsymys olisi kadonnut, kun ne vinkuen ilosta ja innosta ja viimeisetkin voimansa ponnistaen kiskoivat rekeä penkereelle. Jos joku niistä luiskahti tai kompastui, puraisi takana oleva sitä. Mies huusi niille milloin kehoittavasti, milloin uhkaavasti ja heittäytyi koko painollaan vetoköyttä vasten.

He selviytyivät nopeasti rantapenkereestä, kääntyivät vasemmalle ja ryntäsivät pienelle hirsimökille. Se oli autio ja tyhjä, ja siinä oli yksi ainoa huone, kahdeksan jalkaa pitkä ja kymmenen leveä. Messner riisui koirat valjaista, purki kuorman reestä ja otti mökin haltuunsa. Viimeksi käynyt tilapäinen vieras oli jättänyt jälkeensä hiukan polttopuita. Messner pani pystyyn kevyen rautalevykamiinansa ja teki tulen. Hän asetti koiria varten uuniin sulamaan viisi auringossa kuivattua lohta ja haki avannosta vettä kahvipannuun ja muihin keittoastioihin.

Odottaessaan veden kiehumista hän piti kasvojaan kamiinan yläpuolella. Hänen henkäystensä kosteus oli kerääntynyt partaan ja jähmettynyt jääksi, jota hän nyt koetti sulattaa. Kun jää suli ja tippui kamiinalle, synnytti se sähisevää ääntä, ja Messnerin ympäröi höyry. Hän edisti sulamista irroittamalla sormillaan pieniä jääsiruja, jotka putosivat rapisten lattialle.

Ulkona olevien koirien raivoisa meluaminen ei saanut häntä keskeyttämään toimiaan. Hän kuuli ihmisääniä ja vieraiden koirien susimaista murinaa ja ulvahtelua. Ovelle koputettiin.

"Käykää sisään!" huusi Messner. Hänen ääntänsä hiljensi se, että hän juuri oli imemässä irti jääpalasta ylähuulestaan, johon se oli laskenut ankkuriin.

Ovi avautui, ja kun Messner katsoi sinnepäin höyrypilvensä keskeltä, erotti hän miehen ja naisen, jotka olivat pysähtyneet kynnykselle.

"Tulkaa sisääni" sanoi hän käskevästä, "ja sulkekaa ovi!"

Höyryn läpi hän saattoi vain epäselvästi erottaa heidän ulkomuotonsa. Nainen oli niin vaatteisiin kiedottu, että ainoa, mitä hänen piirteistään näkyi, oli musta silmäpari. Mies oli tummasilmäinen, ja alaleuka sileäksiajeltuna; yläleuan viikset olivat niin jäiset, että ne peittivät suun.

"Tahtoisimme tietää, onko täällä lähellä toista majaa", sanoi mies luoden pikaisen katseen kalustamattomaan huoneeseen. "Me luulimme ensin, että tämä oli asumaton."

"Tämä ei ole minun", vastasi Messner. "Keksin sen muutama minuutti sitten. Käykää sisään ja asettukaa tänne. Tilaa on riittävästi, eikä teidän tarvitse pystyttää kamiinaanne. Voitte käyttää tätä."

Kuullessaan hänen äänensä kaiun nainen äkillisen uteliaisuuden valtaamana suuntasi katseensa häneen.

"Ota pois päällysvaatteesi", sanoi mies matkatoverilleen, "minä käyn riisumassa koirilta valjaat ja hakemassa vettä. Tarvitsemme jotakin kuumaa."

Messner otti sulaneet kalat ja meni ulos koiriaan syöttämään. Hänen täytyi katsoa, etteivät vastatulleet koirat ottaneet hänen omiltaan niiden ruokaa, ja kun hän tuli takaisin mökkiin, oli toinen mies purkanut tavaransa ja noutanut vettä. Messnerin vesi kiehui parhaillaan. Hän pani pannuun kahvia, selvitti sen puolella kupillisella kylmää vettä ja otti sen sitten kamiinalta. Sitten hän sulatti uunissa muutamia hapanleipäkorppuja ja lämmitti samalla pannullisen papuja, jotka hän oli keittänyt edellisenä iltana ja jotka olivat jäätyneet reessä.

Otettuaan keittoastiansa pois kamiinalta antaakseen vastatulleille tilaisuuden ruoanlaittoon hän alkoi syödä ateriaansa, minkä oli sijoittanut laatikolle, joka sisälsi hänen elintarvevarastonsa. Itse hän istui kokoonkäärityillä makuuvilteillään. Jokaisen suupalan lomassa hän puhui teistä ja koirista toisen miehen kanssa, joka nyt vuorostaan oli kumartuneena kamiinan puoleen viiksiään sulattamaan. Majassa oli kaksi makuulavaa, ja toiselle niistä vastatullut heitti vilttikäärönsä, sitten kun oli lopettanut viiksipuuhansa.

"Tässä voimme nukkua", hän sanoi, "mikäli te ette halua tätä lavaa. Te olitte paikalla ensimmäinen, ja teillä on siis oikeus valita."

"Se on minulle samantekevää", vastasi Messner. "Toinen lava on yhtä hyvä kuin toinenkin."

Hän valmisti vuoteensa toiselle lavalle ja istuutui sitten sen laidalle. Toinen mies asetti pienen lääkärin-matkalaukun tyynyksi vilttien alle lavansa päähän.

"Oletteko tohtori?" kysyi Messner.

"Olen", kuului vastaus, "mutta en ole tullut Klondykeen harjoittamaan sitä ammattia, en totisesti."

Nainen valmisteli ateriaa, ja mies leikkasi silavaa ja lisäsi puita kamiinaan. Mökissä oli hyvin vähän valoa. Sitä tunkeutui sinne pienestä ikkunasta, joka oli peitetty paksulla, silavarasvassa kastetulla kirjoituspaperilla, eikä John Messner voinut oikein selvästi erottaa, minkä näköinen nainen oli. Eikä hän sitä koettanutkaan. Hän ei tuntunut välittävän naisesta rahtuakaan. Mutta tämä tuijotti vähän väliä uteliaasti siihen pimeään nurkkaan, missä Messner istui.

"Ah, elämä on täällä suurenmoista", virkkoi tohtori innostuneesti ja lakkasi hetkeksi hiomasta veistään kamiinantorvea vasten. "Erikoisesti minua viehättää taistelu – omin käsin ponnistelu – kaiken alkuperäisyys – todellisuus."

"Niin, lämpötila on täällä totisesti hyvin tuntuvaa todellisuutta", sanoi Messner nauraen.

"Tiedättekö, kuinka kylmä nyt on?" kysyi tohtori.

Toinen pudisti päätään.

"No, sittenpä minä voin sen sanoa teille. Rekemme sprii-lämpömittari osoittaa seitsemääkymmentäneljää astetta alle nollan."

"Toisin sanoen satakuusi alle jäätymäpisteen – matkailmaksi liian kylmä, vai kuinka?"

"Matkalla olo olisi nyt kieltämättä itsemurha", lausui tohtori. "Kun ponnistelee, nähkääs, ja hengittää raskaasti, niin vetää kylmää keuhkoihinsa. Ne kylmettyvät, äärikudos paleltuu. Sitten saa kuivan yskän, kun kuollut kudos heltiää – ja seuraavana kesänä kuolee keuhkotulehdukseen käsittämättä, mistä sen on saanut. Ei – jään tänne viikoksi, ellei lämpömittari nouse ainakin viiteenkymmeneen alle nollan."

"Mitä sanot, Tess", virkkoi hän heti sen jälkeen, "etkö luule, että kahvi on jo valmista?"

Kun hän mainitsi seuralaisensa nimen, kävi John Messner äkkiä tarkkaavaiseksi. Hän loi naiseen pikaisen katseen, ja hänen kasvoillaan häivähti tuskan ilme – ikäänkuin jokin haudattu kärsimys olisi uhannut puhjeta uudelleen esiin. Mutta seuraavassa sekunnissa hän oli tahdonvoimallaan karkoittanut aaveen. Hänen kasvonsa olivat yhtä tyynet kuin ennenkin, mutta hän oli edelleen tarkkaavainen tyytymättä siihen, mikä hänen hämärässä oli onnistunut nähdä naisen kasvoja.

Nainen oli nostanut koneellisesti kahvipannun tulelta. Vasta kun se oli tehty, katsoi hän Messneriin. Mutta silloin tämä oli jo päässyt itsensä herraksi. Nainen näki vain miehen, joka istui lavan laidalla ja katseli välinpitämättömästi mokkasiiniensa kärkiä. Mutta kun hän heti sen jälkeen ikäänkuin sattumalta kääntyi jatkamaan ruoanlaittopuuhiaan, loi Messner häneen pikaisen silmäyksen, ja kun nainen samassa yhtä pikaisesti katsahti taakseen, kohtasivat heidän katseensa. Messner antoi omansa liukua naisesta tohtoriin, mutta hänen huulillaan väreili hymyn häivähdys, kun hän ajatteli, kuinka tuo nainen oli hänet pettänyt.

Nainen otti kynttilän heidän sälylaatikostaan ja sytytti sen. Yksi ainoa katse hänen kynttilän valaisemiin kasvoihinsa riitti Messnerille. Tuossa pienessä mökissä oli suurinkin etäisyys vain muutamia askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat melkein vierekkäin. Nainen piti kynttilää aivan Messnerin kasvojen edessä ja tuijotti häneen silmät pyöreinä hämmästyksestä ja pelosta. Messner kohtasi hänen katseensa rauhallisesti hymyillen.

"Mitä etsit, Tess?" kysyi tohtori.

"Hiusneulojani", vastasi nainen, sitten hän jatkoi matkaansa ja alkoi penkoa heidän lavallaan olevaa vaatesäkkiä.

He kattoivat ateriansa ruokalaatikolleen ja söivät sen istuen Messnerin laatikolla aivan lähellä häntä. Hän oli pannut pitkäkseen lavalle saadakseen lepoa ja makasi toisella kyljellään käsi pään alla. Näytti melkein siltä, kuin olisivat kaikki kolme kuuluneet samaan pöytäseurueeseen.

"Mistä Yhdysvaltojen osasta te tulette?" kysyi Messner.

"San Franciscosta", vastasi tohtori. "Mutta olen ollut täällä kaksi vuotta."

"Minäkin olen Kaliforniasta", virkkoi Messner.

Nainen katsoi häneen rukoilevasti, mutta Messner hymyili ja lisäsi:

"Berkeleystä."

Miehen mielenkiinto heräsi.

"Yliopistostako?" hän kysyi.

"Niin – kuuluin vuoden 1886:n luokkaan."

"Tarkoitan professorina", selitti tohtori. "Te muistutatte sitä tyyppiä."

"Ikävää, että olette sitä mieltä!" Messner hymyili hänelle. "Kävisin mieluummin kullanetsijästä tai koirainajajasta."

"Minun mielestäni hän ei ole sen enempää professorin näköinen kuin sinä olet lääkärin", puuttui nainen puheeseen.

"Kiitos!" sanoi Messner. Ja sitten hän kääntyi miehen puoleen. "Muuten, tohtori, mikä on nimenne, saanko luvan kysyä?"

"Haythorne, jos tahdotte sanaani uskoa. Käyntikortteja ei minulla ole ollut, sen jälkeen kuin käänsin sivistykselle selkäni."

"Ja mrs Haythorne?" Messner kumarsi hymyillen.

Nainen loi häneen katseen, joka sisälsi enemmän suuttumusta kuin rukousta.

Haythorne tahtoi nyt kysyä toisen nimeä. Hän oli jo avannut suunsa lausuakseen kysymyksen, kun Messner ehdätti edelle.

"Mieleeni juolahtaa juuri nyt eräs asia, tohtori. Voitte ehkä tyydyttää uteliaisuuteni. Siellä tapahtui kaksi tai kolme vuotta sitten tiedemiespiireissä jonkinlainen häväistysjuttu. Erään englantilaisen professorin vaimo – hm, suotte kai anteeksi, mrs Haythorne – karkasi tiehensä jonkun san-franciscolaisen lääkärin kanssa, niin ainakin muistelen, vaikka en tällä hetkellä voi palauttaa mieleeni hänen nimeään. Muistatteko te tuon tapauksen?"

Haythorne nyökkäsi.

"Se herätti hirveän suurta huomiota, silloin kun se tapahtui. Lääkärin nimi oli Womble – Graham Womble. Hänellä oli tavattoman suuri praktiikka. Tunsin hänet pikimmältään."

"No, oikeastaan tahtoisin vain tietää, mitä noista molemmista karkureista on tullut. Oletteko ehkä kuullut siitä? He eivät varmaankaan jättäneet pienintäkään jälkeä."

"Se mies peitti ne hyvin tarkasti." Haythorne rykäisi. "Mutta silloinhan huhuttiin, että he olisivat nousseet erääseen kauppalaivaan, jonka oli määrä mennä Etelämeren saarille, ja hukkuneet pyörremyrskyssä tai jossakin sellaisessa."

"Sitä en ole koskaan ennen kuullut", sanoi Messner. "Tekin ehkä muistatte tuon tapauksen, mrs Haythorne?"

"Erittäin hyvin", vastasi tämä. Hillitty ääni oli ihmeellisenä vastakohtana hänen vihasta leimuaville kasvoilleen, jotka hän oli kääntänyt syrjään, niin ettei Haythorne voinut niitä nähdä.

Tohtori oli jälleen valmis kysymään Messneriltä hänen nimeään, kun tämä virkkoi:

"Kuulin sanottavan, että tuo tohtori Womble muka oli hyvin kaunis mies ja – hm – että hänellä aina – niin sanoakseni – oli ollut suuri menestys naismaailmassa."

"Jos niin oli asianlaita, teki hän siitä lopun sillä tepposellaan", mutisi Haythorne.

"Ja kyseessä oleva nainenhan oli oikea äkäpussi – ainakin on minulle sanottu niin. Berkeleyssä väittivät kaikki, että hän teki elämän miehelleen – hm – hieman epämiellyttäväksi."

"Sitä en ole koskaan kuullut", vastasi Haythorne. "San Franciscossa kertoi huhu aivan päinvastaista."

"Ahaa! Siellä hänestä tehtiin marttyyri, vai kuinka? Avioliiton ristille naulittu marttyyri?"

Tohtori nyökkäsi. Messnerin harmaat silmät ilmaisivat lempeätä uteliaisuutta, kun hän jatkoi:

"Sitähän saattoikin odottaa – mitalilla on aina kaksi puolta. Minä, joka asuin Berkeleyssä, tunsin ainoastaan toisen puolen. Tuo nainen oleskeli kai hyvin paljon San Franciscossa?"

"Anna minulle vähän lisää kahvia!" sanoi Haythorne.

Nainen täytti hänen kupposensa uudelleen, ja sitä tehdessään hän purskahti nauruun.

"Tehän lörpöttelette ihan kuin juoruämmät", torui hän.

"Se on niin mielenkiintoinen aihe." Messner hymyili hänelle ja kääntyi sitten uudelleen tohtorin puoleen. "Aviomies ei siis liene ollut erikoisen hyvässä maineessa San Franciscossa?"

"Päinvastoin! Hän oli erittäin siveellinen ja siitä syystä pikkumainen herra", huudahti Haythorne aivan tarpeettoman kiivaasti. "Pieni turhantarkka mammanpoika, jolla ei ollut pisaraakaan punaista verta suonissaan."

"Tunsitteko hänet?"

"En ole koskaan nähnyt häntä. En seurustellut yliopiston herrojen kanssa."

"Mitalin toinen puoli vielä kerran", sanoi Messner sen näköisenä, kuin olisi harkinnut asiaa tarkasti. "Ruumiillista kuntoa hänellä ei ehkä kovin paljon ollut, se on totta – mutta niin kurja, kuin juuri mainitsitte, en sentään tahdo väittää hänen olleen. Hän otti innokkaasti osaa opiskelevan nuorison urheiluharjoituksiin. Ja hän oli lahjakas. Hän kirjoitti kerran joulunäytelmän, josta sai hyvin paljon kiitosta. Olen sitäpaitsi kuullut sanottavan, että hänet oli valittu tiedekuntansa dekaaniksi, mutta sitten tuli häväistysjuttu, ja hän otti eron ja matkusti kaupungista. Tuntuu siltä, kuin olisi tuo tapaus katkaissut hänen elämänuransa. Meidän puolellamme mitalia ainakin oltiin sitä mieltä, että se oli hänelle murhaava isku. Sanottiin, että hän oli kovasti kiintynyt vaimoonsa."

Haythorne joi kahvinsa, mutisi jotakin välinpitämättömästi ja sytytti piippunsa.

"Oli toki onni, ettei heillä ollut lapsia", jatkoi Messner.

Haythorne katsahti kamiinaan, pani sitten lakin päähänsä ja veti kintaat käsiinsä.

"Menen hakemaan vähän lisää puita", hän sanoi. "Sitten voin ottaa mokkasiinit jaloistani ja oleilla mukavasti."

Ovi paiskautui kiinni hänen jälkeensä. Runsaan minuutin vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus. Mies pysyi paikallaan lavalla. Nainen istui vastapäätä häntä ruokalaatikolla.

"No, mitä aiotte tehdä?" kysyi hän kiivaasti.

Messner katsoi häneen unisen epäröivästi.

"Mitä minun mielestänne pitäisi tehdä? Toivoakseni ei mitään dramaattista. Te näette, että olen väsynyt ja jäseneni ovat kankeat, ja minun on niin suloista levätä tässä lavalla."

Nainen puri alahuultaan ja puhisi kiukusta.

"Mutta...", alkoi hän kiivaasti – ja sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja hillitsi itsensä.

"Toivoakseni ette tahdo, että minun on surmattava mr – hm – mr Haythorne", virkkoi Messner lempeästi, miltei rukoilevasti. "Se olisi ihan hirvittävän ikävää – ja minä vakuutan, että se myöskin olisi täysin tarpeetonta."

"Mutta teidän täytyy tehdä jotakin!" huudahti nainen.

"Päinvastoin – onhan aivan luonnollista, etten tee mitään."

"Aiotte ehkä jäädä tänne?"

Mies nyökkäsi.

Nainen silmäsi epätoivoisesti ympärilleen, ja hänen katseensa pysähtyi toisella lavalla olevaan vuoteeseen. "Yö tulee – ettekä te voi jäädä tänne. Te ette voi! Sanon teille, että se on aivan mahdotonta!"

"Tietysti voin jäädä! Pyydän palauttaa mieleenne, että olin ensimmäisenä paikalla ja että siis teitä on pidettävä minun vierainani."

Naisen katse harhaili jälleen huoneessa, ja hänen silmänsä täytti kauhu, kun hän näki toisen lavan.

"Silloin täytyy meidän lähteä täältä", selitti hän päättäväisesti.

"Mahdotonta! Teitä vaivaa jo kuiva kähy-yskä – juuri sellainen, jota mr – hm – Haythorne kuvasi niin sattuvasti hetki sitten. Keuhkonne ovat kylmettyneet. Ja hän on lääkäri ja ymmärtää sen. Hän ei milloinkaan sallisi teidän jatkaa matkaa tällaisessa pakkasessa."

"No, mutta mitä sitten aiotte tehdä?" kysyi nainen jälleen väkinäisen rauhallisesti, mikä ennusti uutta kohtausta.

Messner katseli häntä tavalla, mikä tuntui melkein isälliseltä sen syvän säälin ja äärettömän kärsivällisyyden vuoksi, joihin hänen onnistui kätkeä todellinen mielentilansa.

"Rakas Theresani, olenhan jo sanonut, etten tiedä. En tosiaankaan ole ajatellut sitä asiaa."

"Ah, te viette minulta järjen!" Nainen ponnahti seisomaan ja väänteli käsiään voimattomassa vihassa. "Tuollainen ette koskaan ennen ollut."

"En, olin tavallisesti pelkkää lempeyttä ja kärsivällisyyttä", myönsi mies. "Senkö tähden minut jätitte?"

"Te olette toisenlainen nyt, niin kauhean tyyni. Ja se peloittaa minua. Tunnen itsessäni, että teillä on jotakin hirveätä mielessänne. Mutta mitä teettekin, älkää menetelkö ajattelemattomasti. Varokaa kiivastumista..."

"Oh, minä en enää koskaan kiivastu", keskeytti Messner. "Sen jälkeen kuin te jätitte minut."

"Te olette edistynyt – merkillisellä tavalla", sanoi nainen.

Messner hymyili myöntävästi. "Sillä välin kuin mietin, mitä minun on tehtävä, sanon teille, mitä teidän on tehtävä. Teidän täytyy sanoa mr – hm – Haythornelle, kuka minä olen. Se on tekevä yhdessäolomme tässä mökissä – tuttavallisemmaksi, jos niin saan sanoa."

"Miksi olette seurannut minua tähän hirveään maahan?" kysyi nainen äkkiä.

"Älkää luulko, että olen tullut tänne teitä etsimään, Theresa. Se väärä käsitys ei saa hivellä turhamaisuuttanne. Tapaamisemme on kokonaan sattuman työtä. Jätin yliopistollisen virkani ja päätin etsiä itselleni toisen asuinpaikan. Ollakseni rehellinen voin kertoa, että tulin Klondykeen, koska pidin sitä seutuna, jossa minulla oli vähimmän mahdollisuuksia tavata teidät."

Ovenlinkkua kopeloitiin, ovi kääntyi sisäänpäin, ja Haythorne tuli huoneeseen kantamus polttopuita sylissään. Heti ensimmäisen varoittavan äänen kuullessaan Theresa oli alkanut korjata kuppeja pois. Haythorne meni jälleen ulos hakemaan lisää puita.

"Miksi ette esitellyt meitä toisillemme?" kysyi Messner.

"Minä sanon hänelle, kuka te olette", vastasi nainen päätään keikauttaen. "Älkää luulko, että pelkään."

"Enpä ole juuri milloinkaan nähnyt teidän pelkäävän mitään."

"En myöskään pelkää tunnustaa syntejäni." Naisen ilme ja ääni pehmeni.

"Pelkäänpä, että teidän synnintunnustuksenne olisi pelkkää kiertelyä ja vilppiä – teidän itsenne ylistystä Meidän Herramme kustannuksella."

"Älkää tuoko esiin kirjallisia hienouksianne", sanoi nainen närkästyneen näköisenä, mutta vielä entistä lempeämmällä äänellä. "En ole milloinkaan pitänyt kärjistyneistä keskusteluista. Sitäpaitsi en pelkää pyytää teiltä anteeksi."

"Ei ole mitään anteeksi annettavaa, Theresa. Minun pitäisi todellakin päinvastoin kiittää teitä. On kyllä totta, että minä kärsin – aluksi. Mutta sitten koitti minulle niin suloinen kevätvalo, että olinkin onnellinen, hyvin onnellinen. Se oli kovin hämmästyttävä havainto."

"Entä jos minä tulisinkin takaisin teidän luoksenne?" kysyi nainen.

"Siinä tapauksessa" – Messner loi häneen kummallisen katseen – "häiriintyisi rauhani kokonaan."

"Olen teidän laillinen vaimonne. Tehän ette ole hakenut avioeroa."

"Huomaan nyt, että olen menetellyt huolimattomasti", sanoi mies miettivästi. "Mutta tulen ensi töikseni korjaamaan sen seikan."

Nainen astui hänen luokseen ja pani kätensä hänen olkapäälleen.

"Et siis tahdo tietää minusta, John?" Hänen äänensä oli lempeä ja hyväilevä, ja hänen kätensä lepäsi kiusauksena Messnerin olkapäällä. "Jos sanoisin sinulle, että olen erehtynyt? Jos sanoisin sinulle, että olen hyvin onneton? Ja onneton minä olen – olen erehtynyt."

Messner alkoi pelätä. Hän tunsi pehmenevänsä tuon kevyesti nojaavan käden painosta. Tilanteen herruus oli liukumassa häneltä, koko hänen ihana rauhallisuutensa oli katoamassa. Nainen katsoi häneen silmissään sulattava lämpö, ja Messner tunsi jo alkavansa sulaa. Hän tunsi olevansa kuilun partaalla kykenemättä vastustamaan sitä voimaa, joka veti häntä alas.

"Tulen takaisin sinun luoksesi, John. Teen sen tänään – juuri tällä hetkellä."

Kuin painajaisen ahdistamana vääntelehti Messner naisen käden alla. Kun nainen puhui, oli hän kuulevinaan heikkoa kaikua Lorelein laulusta. Oli, kuin jossakin olisi soitettu pianoa, ja sen sävelet olisivat tunkeutuneet hänen korviinsa.

Äkkiä hän ryntäsi pystyyn, työnsi naisen luotaan, juuri kun tämä yritti sulkea hänet syliinsä, ja meni takaperin ovea kohti. Hän oli silmittömän pelon vallassa.

"Silloin tekisin jotakin epätoivoista!" huudahti hän.

"Minähän varoitin teitä kiivastumasta!" Nainen nauroi pilkallisesti ja alkoi pestä astioita. "Mutta olkaa rauhassa, kukaan ei tee teille pahaa. Leikin teidän kanssanne äsken. Olen onnellisempi nykyisissä oloissani."

Mutta Messner ei uskonut häntä. Hän ajatteli, kuinka helppo tuon naisen aina oli vaihtaa ilmettä ja olemusta. Tämä oli tottunut kiertoteihinsä. Hän ei ollut onnellinen tuon toisen kanssa. Hän oli havainnut erehtyneensä. Se ajatus herätti Messnerin itsesäilytysvaiston. Nainen tahtoi tulla takaisin hänen luokseen, mutta sitä Messner ei millään ehdolla tahtonut. Hänen kätensä etsi koneellisesti ovenlinkkua.

"Älkää juosko tiehenne", sanoi nainen nauraen. "En aio purra teitä."

"Minä en juokse tieheni", vastasi Messner lapsellisen uhmaavasti, samalla kuin hän veti kintaat käsiinsä. "Aion vain mennä vettä noutamaan."

Hän kokosi tyhjät vesiastiat ja avasi oven. Sitten hän katsoi taakseen naiseen.

"Älkää unohtako, että teidän on ilmoitettava mr – hm – Haythornelle, kuka minä olen."

Messner mursi jääkerroksen, joka viime tunnin aikana oli syntynyt avantoon, ja täytti sitten astiansa. Mutta hän ei heti palannut majalle. Hän jätti vesiastiat tielle ja kulki nopeasti edestakaisin, jotta ei kangistuisi kylmästä, sillä pakkanen poltti hänen ihoansa kuin tuli. Hänen partansa kävi valkeaksi huurteesta, ennenkuin hänen otsansa sileni ja hänen kasvojensa kiihtynyt ja tyytymätön ilme muuttui päättäväisyyttä osoittavaksi. Nyt oli hänelle selvinnyt, miten hänen oli meneteltävä, ja kun hän sitä ajatteli, hymy levisi hänen paleltuneille huulilleen ja poskilleen. Astioissa olevaan veteen oli jo muodostunut jäätä, kun hän nosti ne ja lähti majalle. Astuessaan sisään hän huomasi miehen seisovan kamiinan vieressä ja näki, että toisen oli vallannut jonkinlainen neuvottomuus ja epävarmuus. Messner asetti vesiastiansa maahan.

"Minua ilahduttaa tehdä teidän tuttavuuttanne, Graham Womble", sanoi hän juhlallisella äänellä, ikäänkuin vastaukseksi esittelyyn.

Messner ei ojentanut kättään. Womble liikahti hermostuneesti; hän vihasi tuota toista, niinkuin ihminen yleensä on taipuvainen vihaamaan sitä, jolle on tehnyt vääryyttä.

"Vai niin – te se siis olitte!" sanoi Messner. "Vai niin, vai niin! Tiedättekö, olen todellakin iloinen siitä, että olen tavannut teidät. Olen ollut – hm – hieman utelias näkemään, mihin ominaisuuteenne Theresa oikeastaan oli ihastunut... missä – jos niin saan sanoa – kiusaus piili. Vai niin, vai niin!"

Hän tarkasteli toista kiireestä kantapäähän, aivan niinkuin hevosta markkinoilla.

"Ymmärrän, mitä teidän täytyy tuntea minua kohtaan", alkoi Womble.

"Älkää puhuko siitä", keskeytti Messner käytöksessään ja äänensävyssään liioiteltua sydämellisyyttä. "Ei siitä kannata puhua. Sensijaan haluaisin tietää, millaista olonne on ollut hänen kanssaan. Onko hän vastannut odotuksianne? Käyttäytynyt hyvin? Onko elämä teille sen jälkeen ollut koko ajan vain kuin onnellista unta?"

"Älkää nyt olko typerä!" lausui Theresa.

"Minkäpä sille mahdan – sellainen on luonteeni", sanoi Messner valittelevasti.

"Mutta te voitte ainakin olla samalla neuvokas ja käytännöllinen", huomautti Womble terävästi. "Ja me tahdomme tietää, mitä aiotte tehdä?"

Messner teki onnistuneen avuttoman liikkeen.

"Sitä en todellakaan tiedä. Olemme joutuneet tuollaiseen mahdottomaan tilanteeseen, johon kukaan ei edeltäkäsin voi valmistautua."

"Kolmisin emme mitenkään voi jäädä yöksi tähän majaan."

Messner nyökkäsi myöntävästi.

"Niinmuodoin täytyy jonkun meistä lähteä tiehensä."

"Kieltämättä", myönsi Messner. "Kun kolme ei voi yht'aikaa olla samassa paikassa, täytyy yhden poistua."

"Ja se tulee teidän osaksenne", selitti Womble ärtyisästi. "Seuraavaan leiriin on kymmenen mailia, mutta sen matkan voitte vaikeuksitta suorittaa."

"Ensimmäinen aukko ajatusketjussanne", vastasi Messner. "Miksi pitäisi juuri minun lähteä? Olin ensimmäisenä tällä paikalla."

"Mutta Tess ei enää tänään voi matkata", selitti Womble. "Hän on jo hiukan kylmettynyt."

"Siinä olette oikeassa. Hän ei millään muotoa voi lähteä kymmenen mailin matkalle tällaisessa pakkasessa. Hänen täytyy joka tapauksessa jäädä tänne."

"No, silloinhan käy niinkuin minä sanoin", julisti Womble mahtipontisella äänellä.

Messner rykäisi.

"Teidän keuhkonnehan ovat aivan terveet, eikö totta?"

"Niin, mutta mitä tekemistä sillä on tämän asian kanssa?"

Toinen rykäisi jälleen ja sanoi sitten perinpohjaisesti ja hitaasti:

"Oh, minä myönnän, ei oikeastaan mitään – ellemme ota huomioon sitä, että omien sanojenne mukaan ei siinä tapauksessa ole mitään, mikä estäisi teitä lähtemästä täältä ja niin sanoakseni uhmaamasta pakkasta kymmenen mailin matkalla. Voitte tehdä sen vaikeuksitta."

Womble loi nopean, epäluuloisen katseen Theresaan ja huomasi tämän silmissä vilahduksen hämmästystä ja tyytyväisyyttä.

"No?" virkkoi hän kysyvästi Theresalle.

Nainen epäröi ja viivytteli vastausta. Womblen kasvot tummuivat vihasta. Hän kääntyi Messnerin puoleen.

"Riittää jo! Ette voi jäädä tänne."

"Voin toki, tietysti voin."

"Minä en tule sitä sallimaan." Hän suoristautui. "Olen tilanteen tasalla."

"Minä jään joka tapauksessa", sanoi toinen itsepintaisesti.

"Heitän teidät ulos."

"Mutta minä tulen takaisin."

Womble oli pari silmänräpäystä vaiti saadakseen äänensä lujaksi ja pysyäkseen omana herranaan. Sitten hän sanoi hitaasti, matalalla ja hillityllä äänellä:

"Kuulkaahan, Messner – jos kieltäydytte poistumasta täältä, annan minä teille selkään. Me emme nyt ole Kaliforniassa. Pehmitän teidät nyrkeilläni päästä jalkoihin."

Messner kohautti olkapäitään.

"Jos teette sen, kutsun minä kokoon miners meetingin, ja silloin teidät hirtetään lähimpään puuhun. Olette oikeassa siinä, ettemme nyt ole Kaliforniassa. Nämä kullankaivajat ovat yksinkertaisia ja luonnollisia ihmisiä, eikä minun tarvitse tehdä muuta kuin näyttää heille lyöntien jäljet, kertoa teidän tarinanne ja vaatia vaimoani takaisin."

Nainen yritti sanoa jotakin, mutta Womble kääntyi kiivaasti hänen puoleensa.

"Sinä et sekaannu tähän asiaan, ymmärrätkö!" karjui hän.

Merkillisen vastakohdan muodosti Messnerin:

"Olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö meitä, Theresa."

Luultavasti joko viha tai tukahdutetut tunteet ärsyttivät Theresan keuhkot yskäkohtaukseen. Purppuranpunaisena kasvoiltaan ja painaen toista kättään lujasti rintaansa vasten hän odotti, että kohtaus menisi ohi.

Womble katseli häntä kasvot synkkinä ja kuunteli hänen yskäänsä.

"Jotakin täytyy tehdä", sanoi hän. "Theresan keuhkoja ei saa panna kylmälle alttiiksi. Hän ei voi jatkaa matkaa, ennenkuin lämpötila kohoaa. Enkä minä aio hänestä luopua."

Messner rykäisi, aikoi puhua, mutta malttoi mielensä, rykäisi taas puolittain anteeksipyytävästi ja sanoi sitten:

"Voisin tarvita hiukan rahaa."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Womblen kasvot ilmaisivat syvää halveksintaa. Lopultakin oli toinen osoittautunut häntä halpamaisemmaksi!

"Teillä on isohko pussi kultahiekkaa", jatkoi Messner. "Näin, kun otitte sen reestä."

"Paljonko tahdotte?" kysyi Womble.

Hänen äänensäkin ilmaisi nyt yhtä syvää halveksintaa kuin hänen kasvonsa.

"Arvioin, mitä pussi mahtoi painaa, ja luulen – niin, olen varma siitä, että se painaa suunnilleen kaksikymmentä naulaa. Mitä arvelisitte, jos sanoisimme neljätuhatta?"

"Mutta, hyvä ihminen, siinähän on kaikki, mitä olemme löytäneet!" huusi Womble.

"Tehän olette saanut hänet", tyynnytteli toinen. "Ja neljäntuhannen arvoinen hän toki on! Ajatelkaa, mistä minä luovun. Hinta ei totisesti ole kohtuuton."

"No, menköön sitten!" Womble ryntäsi huoneen poikki kultahiekkapussille. "En voi kyllin nopeasti päästä teistä – senkin kiemurteleva mato!"

"Te erehdytte", vastasi Messner hymyillen. "Siveysopin mukaan on kai se, joka antaa lahjuksia, yhtä huono kuin se, joka ottaa? Tehän tiedätte, että se, joka ottaa vastaan varastettua tavaraa, on yhtä huono kuin varas itse. Ja tässä pikku jutussa ette mitenkään voi lohduttautua sillä, että olisitte siveellisesti parempi."

"Helvettiin siveysoppinne!" sähisi toinen. "Tulkaa tänne katsomaan, kun punnitsen kultahiekan. Minähän voisin pettää teitä!"

Ja nyt sai nainen, joka voimattoman raivon vallassa nojasi makuulavaan, katsella, kuinka hänen hintansa punnittiin kultahiekassa ja kultakimpaleissa. Vaakakupit, jotka asetettiin ruokalaatikolle, olivat pieniä; ne oli siitä syystä täytettävä monta kertaa, ja Messner tarkisti huolellisesti jokaisen punnituksen.

"Siinä on liian paljon hopeaa", huomautti hän sitoessaan pussia kiinni. "En ikinä usko, että siitä tulee aivan kuuttatoista unssilta. Voitatte minulta varmasti jonkin verran tässä kaupassa, Womble."

Hän käsitteli pussia hyvin varovasti ja kantoi sen ulos rekeensä selvästi tietoisena sen arvosta. Sitten hän tuli takaisin, keräsi keittoastiansa, sulloi tavaransa laatikkoon ja kääri vuoteensa kokoon. Kun kaikki oli köytetty rekeen kiinni ja vastahakoiset koirat valjastettu, hän palasi vielä majaan hakemaan kintaitaan.

"Hyvästi, Tess!" sanoi hän seisoessaan avoimella ovella.

Nainen kääntyi häneen päin ja koetti puhua, mutta oli liian raivoissaan kyetäkseen pukemaan leimuavaa vihaansa sanoiksi.

"Hyvästi, Tess!" toisti Messner hiljaa.

"Peto!" onnistui naisen vihdoinkin huohottaen saada huuliltaan.

Hän kääntyi ja heittäytyi päistikkaa lavalle, nyyhkyttäen:

"Ah – te kurja peto! Te kurja peto!"

John Messner sulki oven hiljaa jälkeensä, ja kun hän ajoi koiransa liikkeelle, katsoi hän taakseen majaa kuvaamattoman helpotuksen ilme kasvoillaan. Rantapengermän alapuolella, avannon kohdalla, hän pidätti koiria, ja reki pysähtyi. Hän otti kultahiekkapussin köysien alta ja kantoi sen avannolle. Pinta oli jo uuden jään peitossa. Hän ruhjoi sen nyrkillään. Sitten hän hampaittensa avulla aukaisi solmitun hihnan ja tyhjensi pussin sisällön veteen. Virta, oli sillä kohdalla matala, ja kaksi jalkaa pinnan alla hän näki pohjan loistavan tummankeltaisena hämärtyvässä päivänvalossa. Sen nähdessään hän sylkäisi avantoon.

Hän pani koirat juoksemaan tietä pitkin. Ne vinkuivat alakuloisesti ja olivat ilmeisen vastahakoisia lähtemään uudelleen taipaleelle. Hoitaen ohjaustankoa oikealla kädellään ja hieroen vasemmalla nenäänsä ja poskiaan hän kompuroi vetoköyden yli, kun koirat kääntyivät joenpolvekkeessa.

"Eteenpäin, eläin parat!" hän huusi, "juuri se on tunnussanamme – eteenpäin!"

FORTY-MILEN MIEHET.

Kun pitkä Jim Beldon esitti näköjään viattoman väitteen, että jääsohjo on "jotensakin metkaa", ei kukaan voinut aavistaa, mitä siitä seuraisi. Eikä sitä aavistanut Lon McFanekaan, kun hän heti vakuutti, että pohjajää oli "vielä metkempää"; eikä myöskään Bettles, kun hän siinä silmänräpäyksessä väitti, että sellaisen jään olemassaolo oli höpönlöpöä.

"Ja moista sinä sanot minulle kaikkien niiden vuosien jälkeen, mitkä olet tässä maassa ollut", huusi Lon. "Ja me olemme olleet samassa sakissa kaiket ajat."

"Mutta se on järjenvastaista", Bettles väitti. "Katsohan, vesi on lämpimämpää kuin jää..."

"Ero on pieni, jos putoaa railoon."

"Kuitenkin se on lämpimämpää, koska se ei ole jäätynyt. Ja sinä siis väität, että se jäätyy pohjasta?"

"Vain ankkurijää, David, vain ankkurijää. Etkö ole milloinkaan ajelehtinut virran mukana, kun vesi on kristallinkirkasta, ja yht'äkkiä – niinkuin pilvi auringon eteen – se jääsohjo tulla kuplehtii pinnalle suurina joukkoina, kunnes koko virta on peitossa kuin ensimmäisen lumisateen jälkeen?"

"Hm, montakin kertaa, kun olen ottanut pienen torkahduksen perämelan ääressä. Mutta se on aina tullut lähimmästä sivujoesta eikä alhaaltapäin."

"Mutta et milloinkaan silmät auki?"

"En, etkä sinäkään. Se on järjenvastaista. Joka ihminenhän sen ymmärtää."

Bettles vetosi kamiinan luona istuskelevaan miesjoukkoon, mutta riita pysyi vain hänen ja Lon McFanen välisenä.

"Järkeä tahi ei, mutta totta minä joka tapauksessa puhun. Viimeksi minä näin sen viime vuonna, kun Sitka Charley ja minä ajelehdimme virralla Fort Reliancen luona. Ja silloin oli oikea syysilma – aurinko välkähteli kullanväristen lehtikuusien ja värisevien haapojen yllä, ja jokikinen pieni aallonkare kimalteli, ja jossakin kaukana oli tulossa talvi ja pohjolan sininen usva. No, sen te kaikki tunnette; joenrannat vetäytyvät jäähän, ja vanavesi käy jäästä paksuksi – ja ilmassa napsahtelee ja kipinöi, ja se tuntuu veressä, ja ihminen imee uutta elämää joka hengenvedollaan. Silloin sitä ajattelee, että maailma on pikkuinen, ja vaeltamishalu polttaa jalkapohjia.

"Mutta nyt minä itse vaeltelen. Niinkuin sanoin, me meloimme virtaa pitkin; jäätä ei ollut muualla näkyvissä kuin vanavedessä, kun intiaani nostaa melansa ja sanoo: 'Lon McFane! Katsokaa tuonne alas! Minä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta en milloinkaan luullut näkeväni!' Niinkuin tiedätte, Sitka Charley ei ole syntynyt tässä maassa sen enempää kuin minäkään, ja se oli yhtä outoa hänelle kuin minullekin. Ja sitten me ajelehdimme kurkistellen laidan yli ja katselimme porisevaa vettä, aivan niinkuin helmikalastajana tuijottelin korallimatalikoita, jotka kasvoivat veden alla kauniina kuin puutarhat. No niin, siellä se pohjajää oli, riippui jokaisessa luodossa kiinni ja kohosi kuin valkoinen koralli. Mutta paras meillä oli vielä jäljellä. Juuri kun olimme päässeet virrasta, muuttui vedenpinta maidonvalkeaksi ja oli täynnä pieniä pyörylöitä niinkuin harrin noustessa keväällä tai rakeiden pieksäessä vettä. Pohjajää nähkääs nousi ylös. Oikealla ja vasemmalla, niin kauas kuin saattoi nähdä, vesi oli sitä täynnä. Se oli paksua kuin puuro, tarttui veneenlaitoihin ja airoihin. Monta kertaa ennen ja jälkeen olen ajanut sitä virtaa, mutta en ole nähnyt tuota omituista ilmiötä kuin sen kerran. Sellaista ei saa nähdä kuin kerran elämässään."

"Palturia!" virkkoi Bettles kuivasti. "Luuletko, että minulle saa syötetyksi moista pajuköyttä? Voisi pikemmin sanoa, että kimallukset lähtivät sinun silmistäsi ja ilman napsaukset sinun kieleltäsi."

"Minähän näin sen omin silmin, ja jos Sitka olisi täällä, niin hän voisi todistaa."

"Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, niistä ei päästä mihinkään. On luonnonvastaista, että pohja, joka on kauimpana ilmasta, jäätyisi ensin."

"Mutta omin silmin..."

"Älähän innostu", kehoitti Bettles, kun toisen kiivas kelttiläisveri alkoi kiehua.

"Sinä et siis usko?"

"No, jos tahdot niin tarkasti tietää: minä en usko. Uskon mieluummin luontoa ja tosiasioita."

"Sinä siis syytät minua valheesta?" huusi Lon uhkaavasti. "Sinähän voit kysyä siwashilaisvaimoltasi, jos haluat. Hän saa ratkaista meidän välillämme, sillä minä tiedän, että puhun totta."

Bettles joutui raivoihinsa. Irlantilainen oli loukannut häntä tietämättään. Bettlesin vaimo näet oli puoliverinen, erään venäläisen turkiskauppiaan tytär. Bettles oli nainut hänet kreikkalais-katolisella lähetysasemalla Nulatossa, tuhantisen mailia Yukonia alaspäin, ja hän siis kuului paljon korkeampaan kastiin kuin tavallinen siwashi- eli alkuasukasnainen. Tämä on kuitenkin eräs Pohjolan arvovivahduksia, joita vain näiden seutujen seikkailija saattaa ymmärtää.

"Minä luulen sinun uneksineen", selitti hän kylmästi. Samassa Lon McFane oli iskenyt hänet maahan, piiri hajonnut, ja kymmenisen miestä asettunut molempien väliin. Bettles nousi jaloilleen, kuivaten verta suultaan. "Tappeleminen ei ole mitään uutta minulle, äläkä luulekaan, että tämä jäisi maksamatta."

"Minä en ikinä kärsi, että minua syytetään valheesta", vastasi Lon. "Eikä tule mieleenkään, että kieltäisin sinua maksamasta. Saat itse valita tavan."

"Onko sinulla vielä tallella se kolmekymmentäkahdeksan – viisikymmentäviisi?"

Lon nyökkäsi.

"Sinun pitäisi hommata itsellesi suurempi kaliberi. Minun omani poraa sinuun pähkinän kokoisia reikiä."

"Oh, älä sure. Minun kuulillani on pehmeä kuono ja hyvä vainu, ja ne leviävät kuin pannukakut, ennenkuin tulevat ulos toiselta puolen. Milloin minä saan ilon koettaa niitä sinuun? Padon luona ehkä sopisi hyvin, vai mitä?"

"Kelpaa kyllä. Tule sinne tunnin kuluttua! Sinun ei tarvitse odottaa."

Molemmat vetivät rukkaset käsiinsä ja lähtivät asemalta kysymättä toveriensa mielipidettä. Kaikkihan oli johtunut aivan mitättömästä seikasta! Mutta näillä miehillä saattoi pikkusyy helposti paisua isoksi, kun avuksi tuli heidän kiivautensa ja itsepäisyytensä. Vaikenemisen ja kärsimisen taitoa ei muuten vielä oltu keksitty täällä, ja Forty-Milen miehet, jotka olivat pitkän arktisen talven vankeja, kävivät ärtyisiksi liian paljosta ruoasta ja pakollisesta toimettomuudesta – aivan kuin mehiläiset syksyllä, kun niiden pesät ovat hunajaa täynnä.

Maassa ei ollut lakia. Ratsastava poliisi oli vielä vain tulevaisuudenmahdollisuus. Jokainen ihminen hoiti itse loukkauksensa ja mittasi rangaistuksen oman mielensä mukaan. Yhteinen esiintyminen oli ollut harvoin tarpeen, eikä koko leirin pitkäveteinen historia tietänyt mainita ainoatakaan tapausta, jolloin kahdeksatta käskyä olisi rikottu.

Pitkä Jim Beldon kutsui paikalla kokouksen koolle. Scruff Mackenzie valittiin puheenjohtajaksi ja isä Roubeaulle lähetettiin tieto, että hänen välitystään tarvittiin. Tilanne oli vaikea, sen tiesi jokainen. Voiman oikeudella he saattoivat asettua väliin estämään kaksintaistelun. Mutta vaikka sellainen menettely vastasi parhaiten heidän toivomuksiaan, niin se kuitenkin soti heidän katsantokantaansa vastaan. Heidän karkeasyinen, vanhanaikainen siveysoppinsa myönsi kullekin henkilökohtaisen oikeuden maksaa iskut iskuilla, mutta he eivät voineet sietää ajatusta, että kaksi niin hyvää toverusta kuin Bettles ja McFane taistelisivat elämästä ja kuolemasta. He kylläkin pitivät arkana lurjuksena sitä, joka ei tapellut haasteen saatuaan, mutta taistelu tuntui heistä nyt kuitenkin liian järjettömältä, kun siitä tosi tuli.

Kiirehtivien jalkojen kopina ja kovat huudot, joita seurasi pistoolinpamaus, keskeyttivät kokouksen. Ulko-ovi avautui, ja Malemute Kid astui sisään savuava colt kädessään ja rattoisa pilke silmissään.

"Minä osasin siihen hyvin." Hän työnsi säiliöön uuden patruunan, lisäten: "Sinun koirasi, Scruff."

"Keltahammasko?" kysyi Mackenzie.

"Ei; joku luppakorvainen."

"Piru vieköön! Ei kai siinä mitään vikaa ollut?"

"Tule katsomaan itse."

"No, selvä juttu kaiken jälkeen. Tietenkin se on saanut tartunnan. Keltahammas tuli takaisin aamulla ja puri sitä ja oli vähällä tehdä minusta samalla lesken. Se hyökkäsi Zarinskan kimppuun, mutta hän heitti hameensa sen silmille ja pääsi pakoon halvalla hinnalla: hame ja kuperkeikka lumessa. Sitten se juoksi takaisin metsään. Toivotaan, ettei palaa. Oletko sinäkin menettänyt jotakin?"

"Yhden – valjaikon parhaan – Shookumin. Tuli eilen hulluksi, mutta ei päässyt pitkälle. Ryntäsi Sitka Charleyn valjaikon kimppuun, ja ne repivät sen kappaleiksi. Mutta se sai purruksi kahta niistä, ja ne juoksevat nyt villeinä, jotta kyllähän se sai tehdyksi, mitä tahtoikin. Keväällä tulee puute koirista, ellei jotakin voi tehdä."

"Taitaa tulla puute miehistäkin."

"Kuinka niin? Mitäs nyt on tekeillä?"

"Oh, Bettles ja Lon McFane ovat joutuneet riitaan ja aikovat selvittää sen muutaman minuutin kuluttua padon luona."

Juttu kerrottiin Malemute Kidille, ja tämä, joka oli tottunut siihen, että toverit häntä tottelivat, otti järjestääkseen asiat oikealle tolalle. Hän esitti muille suunnitelman, jonka äkkiä oli tehnyt, ja he lupasivat ehdottomasti avustaa häntä.

"Niinkuin näette", sanoi hän lopuksi, "me emme riistä heidän tappeluoikeuttansa, mutta luulen kuitenkin, etteivät sitä yritä, kun saavat kuulla minun ehdottoman mielipiteeni. Elämä on uhkapeliä ja ihmiset pelaajia. He panevat koko omaisuutensa yhdelle mahdollisuudelle tuhannesta. Mutta jos se yksi ainoa mahdollisuus otetaan pois, niin pelistä ei tule mitään."

Hän kääntyi sen toverinsa puoleen, joka piti varastosta huolta.

"Mittaa kolme syltä parasta hamppuköyttä, puolen tuuman paksuista."

"Siitä tulee opetus, jota Forty-Milen miehet eivät milloinkaan unohda", profetoi hän. Sitten hän ripusti köysivyyhden käsivarrelleen ja seurasi tovereitaan juuri parhaaseen aikaan tavatakseen molemmat tappelukukot.

"Miksi hemmetissä hänen tarvitsi vetää minun vaimoani juttuunsa?" jyrisi Bettles, heti kun joku koetti rauhoittaa häntä. "Se oli tarpeetonta", lisäsi hän painavasti. "Aivan tarpeetonta." Ja sitä hän kertaili lakkaamatta, kulkiessaan edestakaisin ja odottaessaan Lon McFanea.

Ja Lon McFane – tämän kasvot olivat tulipunaiset ja kieli kerkeä hänen uhmatessaan kirkon arvovaltaa. "Niin, isä", hän huusi, "minä menen mielelläni teidän tulipunaiseen helvettiinne ja makaan hehkuvilla hiilillä. Ei milloinkaan saada sanoa, että Lon McFanea on kostamatta syytetty valheesta! Enkä minä aio pyytää siunausta. Minä olen elänyt hurjasti elämäni, mutta sydän on aina ollut oikealla paikallaan."

"Mutta nyt ei sydän puhu, Lon", huomautti isä Roubeau: "Ylpeys viettelee sinut murhaamaan toverisi."

"Te olette ranskalainen", vastasi Lon. Sitten kääntyen pois mennäkseen hän kysyi: "Tahdotteko lukea messun, jos minulla on huono onni?"

Mutta pappi vain hymyili ja lähti kulkemaan pitkin joen valkoista pintaa. Kovaksi ajettu, kuudentoista tuuman kelkalle parhaiksi riittävä tie johti padolle. Molemmin puolin oli syvä, löyhä lumi. Miehet kulkivat perättäin, sanaakaan sanomatta, ja mustapukuinen pappi johti mieleen hautajaiskulkueen. Oli Forty-Milen olosuhteisiin nähden leuto talvipäivä – niitä päiviä, joina taivas laskeutuu raskaana yli maan ja lämpömittari, merkillistä kyllä, on vain kaksikymmentä astetta nollapisteen alapuolella. Mutta leutous ei ollut miellyttävää. Ilma oli paksua, ja pilvet riippuivat liikkumattomina, ennustellen synkkinä aikaista lumentuloa. Ja maa, tyytyväisenä talvihorroksessaan, ei ollut tietävinäänkään lämmön houkutuksista.

Kun he olivat päässeet padolle, julisti Bettles, joka kävellessään oli ilmeisesti pohtinut riitaa, viimeisen kerran: "Se oli tarpeetonta." Lon McFane jatkoi tuikeata vaitioloaan. Suuttumus tukahdutti hänen puhekykynsä.

Mutta syvällä sisimmässään, kun eivät vain ajatelleet kuvittelemiaan vääryyksiä, he ihmettelivät tovereitaan. He olivat odottaneet vastarintaa ja olivat loukkaantuneita toisten myöntyväisyydestä. Molemmat arvelivat ansainneensa parempaa niin läheisiltä tovereiltaan, ja kummallakin oli epämääräinen tunne, että heille tehtiin vääryyttä. Heitä suututti ajatus, että niin moni heidän tovereistaan saattoi marssia kuin juhlaan, vastalauseitta katselemaan, miten he ampuisivat toisiaan. Tuntui, kuin he kumpikin, olisivat alentuneet toverijoukon silmissä. He eivät voineet käsittää moista käyttäytymistä.

"Selkä selkää vasten, David. Otetaanko viisikymmentä askelta vai sata?"

"Viisikymmentä", oli verenhimoinen, jyrkkä vastaus.

Uusi hamppuköysi, jota Malemute Kid piti huolimattomasti käsivarrellaan, aivan kuin se olisi sattumalta joutunut mukaan, veti nyt irlantilaisen huomion puoleensa, herättäen hänessä epäluuloista pelkoa.

"Mihin köyttä tarvitaan?"

"Pankaa toimeksi!" Malemute Kid katsoi kelloaan. "Minulla on leipä nousemassa, enkä soisi sen nousevan liiaksi. Sitäpaitsi jalkojani paleltaa."

Muutkin osoittivat kärsimättömyyttään hyvin selvällä tavalla.

"Mutta köysi, Kid? Sehän on aivan uusi. Ei kai sinun leipäsi ole niin raskasta, että sinun tarvitsee sitä tuolla nostaa?"

Nyt Bettleskin kääntyi katsomaan. Isä Roubeau, jolle tilanteen huumorillisuus alkoi selvitä, piiloitti hymynsä käden taakse.

"Ei, Lon. Tämä köysi on erästä miestä varten." Malemute Kid osasi tarpeen vaatiessa puhua vaikuttavasti.

"Kelle miehelle?" Bettleskin alkoi tuntea persoonallista mielenkiintoa.

"Toiselle."

"Ja ketä toista sinä tarkoitat?"

"Kuulehan, Lon – ja sinä myöskin, Bettles! Me olemme pohtineet teidän pientä juttuanne ja olemme tulleet erääseen päätökseen. Me tiedämme, ettei meillä ole oikeutta estää teitä tappelemasta."

"Sepä vielä puuttuisi!"

"Eikä meillä ole aikomustakaan. Mutta erään asian me tahdomme ja voimme tehdä, ja me pidämme huolen siitä, että teidän kaksintaistelunne tulee olemaan viimeinen Forty-Milen historiassa. Me annamme varoittavan esimerkin jokaiselle che-cha-qualle, joka tulee Yukonia ylös tai alas. Eloon jäänyt hirtetään lähimpään puuhun. No, alkakaa nyt!"

Epävarma hymy väikkyi Lonin huulilla, mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Mittaa askeleet, David – viisikymmentä, ja sitten me ammumme, kunnes toisella on tallukat taivasta kohden. Ei niillä ole sydäntä tehdä sitä; ei se ole muuta kuin oikeata jenkin huijausta."

Hän rupesi kävelemään tyytyväisesti irvistäen, mutta Malemute Kid pysäytti hänet.

"Lon! Oletko tuntenut minut kauan?"

"Monet ajat."

"Entä sinä, Bettles?"

"Viisi vuotta kesäkuussa."

"Ja oletteko milloinkaan, koko tänä aikana, kuulleet minun rikkoneen sanaani?"

Molemmat pudistivat päätään, miettien, mitä hän tarkoitti.

"No, mitä te ajattelette minun lupauksestani?"

"Yhtä hyvä kuin velkakirja", virkkoi Bettles.

"Siihen saattaa uskaltaa autuustoivonsa", yhtyi Lon McFane heti.

"No niin, kuulkaa sitten! Minä, Malemute Kid, annan kunniasanani – ja te tiedätte, mitä se merkitsee – että se teistä, joka ei kuole, hirtetään kymmenen minuuttia ampumisen jälkeen."

Hän astui taapäin, niinkuin Pilatus lienee tehnyt kätensä pestyään.

Molemmat Forty-Milen miehet seisoivat vaiti. Pilvet laskeutuivat vielä alemmaksi ja lähettivät maahan kokonaisen parven huurrekiteitä, pieniä mittausopillisia mestariteoksia, ilmavia kuin hengitys, mutta kuitenkin olemassaoloon määrättyjä, kunnes palaava aurinko on ehtinyt puoliväliin pohjoisella matkallaan. Nämä molemmat miehet olivat menneinä aikoina usein panneet kaikkensa yhden kortin varaan – kiroillen tai leikkiä laskien, mutta aina sydämessä horjumaton usko Mahdollisuuden jumalaan. Nyt tämä laupias jumala oli kokonaan pelistä poissa! He tutkivat tarkkaavaisesti Malemute Kidin kasvoja, mutta yhtä hyvin he olisivat voineet selittää sfinksin ilmeen. Kun minuutti toisensa jälkeen oli mennyt, tuntui heistä siltä, että jotakin oli sanottava. Viimein susikoiran ulvonta kaukaa Forty-Milen luota katkaisi syvän hiljaisuuden. Kaamea ääni paisui kuin särkyvän sydämen täysi kuolinhuuto ja vaimeni sitten pitkäveteiseksi huokaukseksi.

"Sepäs hitonmoinen ulvoja!" Bettles nosti villatakkinsa kauluksen pystyyn katsellen avuttomasti ympärilleen.

"Ihanaa peliä teille kaikille, Kid", huudahti Lon McFane. "Sata prosenttia pankinpitäjälle eikä senttiäkään pelaajalle. Piru itsekään ei rupeaisi sellaiseen peliin, ja hitto vieköön, jos minäkään!"

Kuului hihitystä ja puolitukahtunutta naurua, ja silmät vilkuttivat rattoisasti huurteisten kulmakarvojen alta, kun miehet kiipesivät jäätyneen rantapenkereen yli kävellen leiritietä asemalle. Mutta pitkäveteinen ulvonta oli tullut lähemmäksi ja kaikui entistä uhkaavampana. Muuan nainen kirkui nurkan takana. Sitten kuului huuto: "Tuossa se tulee!" – ja heitä kohden ryntäsi intiaanipoika takanaan puolikymmentä koiraa, jotka olivat pelosta mielettöminä. Ja niiden perässä tuli Keltahammas, harmaa turkki pörröisenä kuin lamppuharja. Kaikki muut pakenivat paitsi jenkki. Intiaanipoika oli kompastunut ja kaatunut. Bettles pysähtyi silmänräpäykseksi tarttuakseen hänen turkkinuttuunsa ja syöksyi sitten halkopinon luo, minkä päälle useimmat hänen toverinsa jo olivat paenneet. Keltahammas oli juossut erään koiran jäljessä, mutta nyt se teki käännöksen täydessä vauhdissaan. Vainottu koira, vapaa vesikauhusta, mutta pelon hullaannuttama, juoksi Bettlesin kumoon ja kiisi pois tietä pitkin. Malemute Kid lähetti luodin Keltahammasta kohden. Hullu hypähti ilmaan, putosi selälleen ja lennähti sitten yhdellä ainoalla hypyllä puolet siitä matkasta, mikä sen ja Bettlesin välillä oli.

Mutta pedon kohtalokas hyppy katkesi. Lon McFane hyppäsi halkopinolta ja tarttui raivoavaan elukkaan kesken sen ilmahyppyä. Molemmat kierivät lumessa; Lon piti koiraa kurkusta käsi suorana, puolisokeana kasvoilleen räiskyvästä haisevasta kuolasta. Bettles teki pistoolillaan taistelusta lopun, odotettuaan kylmäverisesti oikeata silmänräpäystä.

"Tätä minä sanon rehelliseksi peliksi, Kid", sanoi Lon nousten ja pudistellen lunta käsivarsistaan, "siinä minulla pelatessa oli mahdollisuus saada kunnollinen prosentti."

Samaan aikaan kuin Lon McFane sinä iltana oli matkalla isä Roubeaun luo, kirkon anteeksiantavaan syliin, Malemute Kid ja Mackenzie istuivat pakinoimassa.

"Mutta olisitko todellakin tehnyt sen, jos he olisivat taistelleet?"

"Olenko milloinkaan rikkonut sanaani?"

"Et, mutta se ei kuulu tähän. Vastaa minun kysymykseeni. Olisitko tehnyt sen?"

Malemute Kid ojentautui. "Scruff, minä olen itse pohtinut samaa asiaa siitä lähtien, ja..."

"No?"

"En ole vielä päässyt siitä selville."

MATKALAISEN MALJA!

"Vedä nahkaasi!"

"Mutta kuulehan, Kid, eikö tämä liene liian väkevää? Whiskyssä ja viinassa on tarpeeksi pahaa ilmankin, mutta kun vielä lisäksi tulee konjakki ja pippuri, niin..."

"Vedä nahkaasi vain! Kenen tekoa tämä punssi on muuten?" Malemute Kid hymyili hyväntahtoisesti höyrypilvien läpi. "Kun sinä, poikaseni, olet ollut tässä maassa niin kauan kuin minä ja elänyt jäniksellä ja muuraimilla, niin sinä kyllä opit ymmärtämään, ettei joulu ole kuin kerran vuodessa. Ja joulunvietto ilman punssia olisi yhtä järjetöntä kuin kaivoksen kaivaminen tyhjän tähden."

"Se on oikeata puhetta", virkkoi pitkä Jim Beldon, joka oli tullut kaivokseltaan Mazy Maysta joulua viettämään ja joka, niinkuin kaikki tiesivät, oli kaksi viimeistä kuukautta elänyt pelkällä hirvenlihalla. "Et kai ole unohtanut hoochia, jota me laitoimme tanana-intiaaneille, vai miten?"

"Enpä luulisi. Teidän sydämiänne, pojat, olisi varmaankin lämmittänyt nähdä koko heimo humalassa hoipertelemassa, ja kaikki johtui vain – arvatkaa mistä! – Sokerista ja happamasta taikinasta. Se tapahtui ennen sinun aikaasi", sanoi Kid kääntyen Stanley Princen puoleen, nuoren kaivosinsinöörin, joka oli oleskellut maassa kaksi vuotta. "Näillä main ei ollut valkoisia naisia siihen aikaan, ja Mason tahtoi mennä naimisiin. Ruthin isä oli tananain päällikkö, ja hän sanoi ei, ja niin sanoi muukin heimo. Kova hommako? Niin, minä uhrasin viimeisen sokerinaulani; hienoin sekoitus, mitä milloinkaan olen tehnyt. Teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kun ne seurasivat meitä virtaa alas ja suoraan kannaksen yli."

"Entä squazo?" kysyi kookas ranskalais-kanadalainen Louis Savoy innostuneena, sillä hän oli kuullut puhuttavan tästä hurjasta seikkailusta ollessaan Forty-Milessä edellisenä talvena.

Malemute Kid, joka oli syntynyt historioitsijaksi, kertoi koristelemattoman totuuden tästä morsiamenryöstöstä. Useampi kuin yksi näistä karskeista seikkailijoista tunsi sydäntään puristavan epämääräisen kaipuun kotiseudun aurinkoisemmille ruohotasangoille, missä elämä lupasi enemmän kuin kovan taistelun jäätä ja pakkasta vastaan.

"Me saavuimme Yukonille juuri ensimmäisen jäänlähdön aikoihin, ja heimo oli vain puoli tuntia jäljessämme. Mutta se meidät pelasti, sillä seuraava jäänmurtuminen avasi veden meidän ja niiden väliin, ja kun ne lopultakin tulivat Nuklukyetoon, olimme me kaikki valmiina niitä vastaanottamaan. Vihkimisestä voitte kysyä isä Roubeaulta, sillä hän suoritti sen seremonian."

Jesuiitta otti piipun suustaan, mutta saattoi mielihyvänsä ilmaista vain patriarkallisella hymyllä katolilaisten ja protestanttien meluisien suosionosoitusten vuoksi.

"Hitto vieköön!" huudahti Louis Savoy, jota tämä romanttinen seikkailu tuntui kovin miellyttävän. "La petite intiaanitar! Mon brave Mason! Hitto vie!"

Ja ensimmäisten punssilla täytettyjen tinapikarien kiertäessä miesten kesken nousi alituisesti janoava Bettles nopeasti pystyyn värittäen mieleisimmän juomalaulunsa:

    Ja raittiuden propheetat
    ja pyhäkoulu-leviitat
    teen pauhaa kunniaa.
    Mut saarna on vain suusta,
    ne sentään rakastaa
    ylinnä mahlaa makeaa
    tätä kielletystä puusta.

Malemute Kidin hirvittävä sekoitus vaikutti nopeasti. Leirin ja suurten aavikoitten miehet sulivat sen lämmöstä; pila, nauru, laulu ja entisten aikojen tarinat kaikuivat ympäri pöytää. Vieraat miehet, jotka olivat kotoisin yli kymmenestä eri maasta, maljailivat kaikkien kanssa kaiken kunniaksi. Siinä oli englantilainen Prince, joka piti puheen "setä Samille, uuden maailman pikkuvanhalle lapselle", siinä oli jenkki Bettles, joka ehdotti "kuningattaren maljan – Jumala häntä suojelkoon!", ja siinä olivat Savoy ja saksalainen kauppias Meyer, jotka kilistivät Elsassin ja Lothringenin puolesta.

Sitten Malemute Kid nousi pikari kädessä ja katsoi rasvattua paperi-ikkunaa, joka oli kolme tuumaa korkealta jäässä. "Sen matkalaisen malja, joka on liikkeellä tänä yönä! Riittäköön hänen muonansa, pysykööt hänen koiransa reippaina, älköötkä hänen tulitikkunsa kastuko!"

Räts! Räts! – he kuulivat koirapiiskan tuttua räiskettä, Malemuten valjaikon ärhentelyä ja talon eteen pysähtyvän reen narinaa. Keskustelu tyrehtyi; odotettiin sisääntulijaa.

"Se on vanhan kansan miehiä; huolehtii ensin koiristaan, sitten vasta itsestään", kuiskasi Malemute Kid Princelle, heidän kuunnellessaan leukojen kalahtelua ja susimaista ulvontaa, mikä kertoi heidän tottuneille korvilleen, että vastatullut karkoitteli heidän koiriaan ruokkiessaan omiaan.

Sitten kuului koputus, jota he olivat odottaneet, nasevana ja reippaana, ja vieras astui sisään. Valon häikäisemänä hän pysähtyi hetkiseksi ovella ja antoi sisällä olijoille tilaisuuden tarkastella itseään. Hänen olemuksensa oli vaikuttava, ja villainen, turkiksilla reunustettu puku antoi sille maalauksellisen leiman. Hän oli pari, kolme tuumaa yli kuuden jalan, hartiat ja rinta pituutta vastaavat. Pakkanen oli punannut sileiksi ajellut kasvot, kuura valkaissut tuuheat kulmakarvat, ja ison sudennahkapäähineen korvalaput ja niskasuojus olivat alhaalla. Oli kuin itse kuningas Pakkanen olisi astunut yön pimennoista heidän luokseen. Nahkatakkia piti kiinni helmillä koristeltu vyö, johon oli pistetty kaksi isoa colt-pistoolia ja metsästysveitsi. Paitsi välttämätöntä koirapiiskaa hänellä oli avarasuinen, uusimmanmallinen rihlapyssy. Kun hän astui eteenpäin, saattoivat he, huolimatta hänen lujasta ja kimmoisasta käynnistään, nähdä, että hän oli väsynyt.

Joukon oli vallannut tukala hiljaisuus, mutta tulokkaan sydämellinen: "Hyvää iltaa, pojat!" saattoi taas tunnelman oikealle tolalle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Malemute Kid olivat vaihtaneet kädenlyönnin. Vaikka eivät olleetkaan milloinkaan nähneet toisiaan, olivat he kuitenkin kuulleet toisistaan puhuttavan. Vieras otettiin nyt sydämellisesti seuraan ja istutettiin pöytään punssipikari edessään, ennenkuin oli ennättänyt puhua asiaansa.

"Miten pitkä aika siitä on, kun koirareki kulki tästä ohi – kolme miestä ja kahdeksan koiraa?" hän kysyi.

"Runsaasti kaksi päivää. Niitäkö seuraatte?"

"Niin; minun valjaikkoni. Veivät suoraan nenäni edestä, lurjukset. Olen jo voittanut kaksi päivämatkaa – saan kai kiinni seuraavalla yrityksellä."

"Silloin taitaa tulla käsikähmä?" kysyi Beldon pitääkseen keskustelua käynnissä, sillä Malemute Kid oli jo asettanut kahvipannun tulelle ja paistoi toimekkaasti hirvenlihaa ja silavaa.

Vieras laski merkitsevästi käden aseilleen.

"Milloin läksitte Dawsonista?"

"Kello kaksitoista."

"Viime yönä?" Kysyjä piti sitä luonnollisena.

"Tänään."

Miesjoukosta kuului ihmettelyn mutinaa. Eikä se ollut aiheetonta, sillä nyt oli tuskin vielä puoliyö, ja seitsemänkymmenen mailin vaivalloinen jokimatka kahdessatoista tunnissa on hyvänpuoleinen saavutus.

Keskustelu kääntyi yleisiin aiheisiin ja sattui joutumaan lapsuusmuistoihin. Vieraan syödessä vaatimatonta ateriaansa Malemute Kid tarkasteli hänen kasvojaan. Hän tuli nopeasti johtopäätökseen, että vieraan kasvot olivat kauniit, rehelliset, avoimet ja että hän piti niistä. Ne olivat vielä nuorekkaat, mutta vaarat ja vaivat olivat terävöittäneet piirteet. Siniset silmät olivat kyllä ystävälliset hänen puhuessaan jollekin ja lempeät, kun kasvot olivat aivan rauhalliset, mutta niissä oli kuitenkin jotakin, mikä muistutti teräksen terävää kiiltoa; se varmasti esiintyisi, kun toiminta olisi käsillä, ja varsinkin ylivoimaa vastaan taistellessa. Miehen voimakas, leveä leuka todisti itsepäistä kestävyyttä ja kukistumattomuutta. Mutta huolimatta kaikesta tästä, mikä merkitsi leijonaluonnetta, hänessä oli eräänlaista lempeyttä, jotakin melkein naisellista pehmeyttä, mikä antoi aavistuksen sisäisestä herkkyydestä.

"Niin kävi, kun minut ja eukkoni liistaroitiin yhteen", sanoi Beldon lopetettuaan jännittävän tarinan kosintaretkestään. "'Niin, tässä me nyt olemme, isä', sanoi Sally. 'Ja selkään sinä tarvitset', sanoi ukko tytölle ja sitten minulle: 'Kas niin, Jim, ota nyt päältä pois nuo hienot ryysyt! Ennen päivällistä pitää hyvän joukon neljästäkymmenestä eekkeristä olla kynnettynä.' Ja sitten ukko sanoi tyttärelleen: 'Ja sinä Sal – painu äkkiä patojesi ääreen!' Ja sitten hän aivan kuin nyyhkytti ja suuteli tyttöä. Ja minä olin iloinen, uskokaa pois. Mutta kun hän sen näki, niin hetipäs ulvahti: 'No-o, Jim!' Ja silloin minä otin kintut kainalooni ja menin kyntämään."

"Onko teillä pienokaisia odottamassa siellä valtioissa?" kysyi vieras.

"Ei. Sally kuoli, ennenkuin me saimme mitään. Ja senvuoksi minä olen täällä."

Ja Beldon rupesi hajamielisesti lataamaan piippuaan, joka oli ollut vähällä sammua, mutta sitten hän havahtui ja kysyi: "Entä te, vieras – naimisissako?"

Vastaamisen asemasta toinen avasi kellonsa, irroitti sen hihnasta, joka toimitti kellonperien virkaa, ja ojensi kysyjälle. Beldon väänsi lampunsydämen korkeammalle ja tarkasteli arvostelevasti kuoren sisäpintaa, minkä jälkeen hän päästi ihailevan kirouksen ja ojensi kellon Louis Savoylle. Monenkertaisten "Hitto vie"-huudahdusten jälkeen Savoy antoi sen Princelle, ja he huomasivat, että hänen kätensä vapisivat ja silmiensä ilme oli käynyt erikoisen helläksi. Ja niin kello kulki känsäisestä kourasta toiseen – tämä kellastunut naisen valokuva; kuvan malli oli sitä vienoa, sydämellistä tyyppiä, jota sellaiset miehet yleensä ihailevat. Hän piti pientä lasta povellaan. Ne, jotka eivät vielä olleet nähneet tuota ihmettä, olivat kiihkeän uteliaita, ja ne, jotka olivat jo nähneet, istuivat vaiti, mietteissään. He saattoivat rohkeasti taistella nälänhätää ja keripukkia vastaan, he saattoivat uhmailla äkkikuolemaa maalla ja vesillä; mutta tuo vieraan naisen ja hänen lapsensa kuva muutti heidät kaikki naisiksi ja lapsiksi.

"En milloinkaan ole nähnyt pikkuista – se on poika, kirjoittaa vaimoni, ja kahden vuoden ikäinen", virkkoi vieras saatuaan aarteensa takaisin. Hän heitti viivyttelevän katseen kuvaan, sulki sitten reippaasti kannen ja kääntyi poispäin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi nopeasti salatakseen pulppuavia kyyneleitään.

Malemute Kid vei hänet eräälle makuulavitsalle ja kehoitti käymään pitkäkseen.

"Herättäkää minut kello neljä, täsmälleen. Älkää pettäkö minua", oli hänen viimeinen sanansa. Silmänräpäystä myöhemmin hän oli vaipunut upo uupuneen ihmisen raskaaseen uneen.

"Siinä tosiaankin kova poika", sanoi Prince. "Seitsemänkymmentäviisi mailia kilpaa koirien kanssa, sen päälle kolmen tunnin uni ja taas matkalle! Kuka hän on, Kid?"

"Jack Westondale. Ollut jo kolme vuotta liikkeellä, mutta ei ole saanut mitään muuta kuin maineen hurjana raatajana ja oikeana kovan onnen miehenä. En tunne häntä itse, mutta Sitka Charley on puhunut hänestä paljon."

"On kovaa, että miehen, jolla on niin suloinen nuori vaimo, pitää vuosia olla täällä Jumalan hylkäämässä maassa, missä jokainen vuosi on kahta vertaa pitempi kuin muualla maailmassa."

"Hänen vikanansa on vain se, että hän on liian innokas ja liian itsepäinen. Hän on kahteen eri kertaan pannut kaikki yhden kortin varaan ja tapannut."

Bettlesin nauru keskeytti tässä keskustelun, sillä lienteä tunnelma oli alkanut haihtua. Ja pian räiskyvä ilonpito sai heidät unhottamaan vuosikausien yksitoikkoisen muonan ja murhaavan työn. Malemute Kid oli ainoa, joka ei tuntunut pääsevän irralleen, ja silloin tällöin hän heitti rauhattomia katseita kelloonsa. Kerran hän veti kintaat käteensä ja meni ulos, minkä jälkeen hän kuului puuhailevan varastohuoneessa.

Eikä hän jaksanut odottaa sovittua aikaa, sillä hän herätti vieraansa neljännestuntia aikaisemmin. Nuoren jättiläisen nivelet olivat epäilyttävän kangistuneet, ja niitä oli pontevasti hierottava, ennenkuin hän pääsi jalkeille. Hän meni vaivalloisin askelin majasta ja tapasi ulkopuolelta koiransa valjastettuina ja kaiken lähtövalmiina. Koko seurue toivotti hänelle hauskaa matkaa ja päämäärän pikaista saavuttamista, ja isä Roubeau antoi hänelle nopean siunauksen rynnäten sitten tupaan toisten etunenässä; eikä se ollut ihmeellistä, sillä ei ollut mikään pikkuasia antaa seitsemänkymmenenneljän pakkasasteen vaikuttaa suojattomiin korviin ja käsiin.

Malemute Kid seurasi vierasta tielle ja puristi siellä sydämellisesti hänen kättään antaen hyviä neuvoja.

"Te löydätte reestä sata naulaa lohenmätiä", sanoi hän. "Koirat menevät sillä yhtä pitkälle kuin sadallaviidelläkymmenellä naulalla kalaa, ettekä saa koiranruokaa Pellystä, niinkuin ehkä olette suunnitellut." Vieras hätkähti, ja hänen silmänsä salamoivat, mutta hän ei puhunut mitään. "Ette saa hitustakaan muonaa sen enempää itsellenne kuin koirillennekaan, ennenkuin pääsette Five Fingersiin, ja sinne täältä on yli kaksisataa mailia. Pitäkää silmällä vartioita Thirty Nile virran luona ja ottakaa oikotie Le Bargen yli."

"Mitenkä te sen tiedätte? Onko huhu ennättänyt jo minun edelleni?"

"En tiedä mitään, enkä välitä tietää mitään. Mutta teillä ei milloinkaan ole ollut sitä valjaikkoa, jota te ajatte takaa. Sitka Charley möi sen niille viime keväänä. Mutta hän sanoi kerran, että te olette luja mies, ja minä uskon häntä. Olen nyt nähnyt kasvonne, ja te miellytätte minua. Ja minähän olen myöskin nähnyt... no, koettakaa päästä suolavedelle ja matkustakaa kotiin vaimonne luo ja..."

Kid veti kintaan kädestään ja otti esille rahamassinsa.

"Ei, en tarvitse" – ja kyyneleet jäätyivät vieraan poskille, kun hän kouristuksentapaisesti puristi Malemute Kidin kättä.

"Älkää säästäkö koiria. Leikatkaa ne irti valjaikosta, heti kun ovat väsyneet, ja ostakaa uusia millä hinnalla hyvänsä. Niitä voitte saada Five Fingersistä, Little Salmonista ja Hootaliquasta. Ja varokaa jalkojanne kastumasta", kuului Kidin jäähyväisneuvo. "Jatkakaa matkaanne, vaikka pakkanen nousisi kahdeksaankymmeneenviiteen, mutta jos nousee vielä yli sen, niin laittakaa nuotio ja muuttakaa sukat."

Tuskin viisitoista minuuttia vieraan lähdön jälkeen kulkusten kilinä ilmoitti uuden vieraan tulon. Ovi avautui, ja muuan Luoteismaan ratsastava poliisiupseeri astui sisään kahden puoliverisen koirainajajan seuraamana. He olivat niinkuin Westondalekin runsaasti aseistettuja ja ilmeisesti voipuneita. Puoliveriset olivat tottuneet sellaisiin matkoihin ja kestäneet rasitukset helpommin, mutta nuori poliisimies oli aivan lopussa. Itsepäinen sitkeys, hänen rotunsa tuntomerkki, piti häntä kuitenkin pystyssä ja pitäisi yhä edelleenkin, kunnes hän kaatuisi.

"Milloin Westondale lähti?" hän kysyi. "Hän lepäsi tietenkin täällä, vai kuinka?"

Kysymys oli tarpeeton, sillä jäljet olivat aivan selvät.

Malemute Kid oli iskenyt Beldonille silmää, ja tämä vastasi vältellen: "Oh, onhan siitä jo aikaa."

"Kuulkaahan, mies – puhukaa totta!" kehoitti poliisi.

"Te näemmä haluaisitte mielellänne saada hänet käsiinne. Onko hän metelöinyt siellä Dawsonissa?"

"Hän on ryöstänyt Henry McFarlandilta neljäkymmentätuhatta ja vaihtanut sen P.C.-pankissa maksuosoitukseksi Seattleen. Ja kuka estäisi hänet nostamasta rahoja, ellemme saisi häntä kiinni? Milloin hän matkusti?"

Kaikkien silmät salasivat heidän jännityksensä, sillä Malemute Kid oli antanut vihjauksen, ja nuori upseeri näki vain tutkimattomia kasvoja ympärillään.

Hän meni nyt suoraan Princen luo kohdistaen kysymyksensä tälle. Vaikka insinööri tunsikin mielensä rauhattomaksi katsoessaan maanmiehensä avoimiin, vakaviin kasvoihin, hän antoi kuitenkin välttelevän vastauksen.

Poliisimies valitsi nyt isä Roubeaun, eikä pappi voinut valehdella. "Hän lähti täältä neljännes sitten", virkkoi hän, "mutta hän oli levännyt täällä neljä tuntia koirineen."

"Levännyt ja viidentoista minuutin etumatka! Herra jumala!" Upseeri parka horjui taapäin; hän oli vähällä pyörtyä uupumuksesta ja pettymyksestä. Sitten hän mutisi jotakin, että hän oli tullut Dawsonista kymmenessä tunnissa ja että hänen koiransa olivat aivan lopussa.

Malemute Kid pakotti hänet juomaan lasillisen punssia. Sitten poliisimies kääntyi ovea kohden käskien puoliveristen lähteä mukaan. Mutta lämpö ja lepäämisen mahdollisuudet olivat liian houkuttelevia, ja ajajat väittivät innokkaasti vastaan. Kid ymmärsi heidän ranskalaista melskakieltään ja kuunteli rauhattomana.

He vannoivat, että koirat olivat aivan kuitit, että Sivash ja Babette pitäisi ampua, ennenkuin ensimmäinen maili olisi kuljettu, että kaikki muut olivat jokseenkin yhtä huonossa kunnossa ja että lepo olisi parasta kaikille.

"Lainaatteko minulle viisi koiraa?" kysyi poliisi Malemute Kidiltä. Kid pudisti päätään.

"Minä kirjoitan viidentuhannen shekin kapteeni Constantinelle – tässä ovat paperini – minulla on valtuus antaa maksuosoituksia harkintani mukaan."

Sama hiljainen kielto.

"Siis minä vaadin ne valtion nimessä."

Kid hymyili epäilevästi, heittäen silmäyksen mainioon asevarastoonsa. Englantilainen, joka huomasi voimattomuutensa, kääntyi menemään, mutta kun puoliveriset jatkoivat vastaväitteitään, hän raivostuneena hyökkäsi heitä kohden, nimittäen heitä akoiksi ja roistoiksi. Tummaihoisista ajajista vanhempi muuttui punaiseksi raivosta. Hän ojentautui ja räiskyvin sanoin lupasi kestää, kunnes poliisi olisi matkaan tyytyväinen; ja sitten hän erikoisen mielellään asettaisi nuoren miehen lumeen makaamaan.

Upseeri meni lujin askelin ovelle – hänen täytyi ponnistaa kaikkensa kyetäkseen sen tekemään – teeskennellen voimakkuutta, jota hänessä ei ollut hitustakaan. Mutta kaikki tiesivät sen ja kunnioittivat hänen ylpeitä ponnistuksiaan; eikä hän kyennyt salaamaan tuskan väristyksiä, jotka uursivat hänen kasvojaan. Kuuran peittäminä koirat makailivat lumessa; niitä oli melkein mahdoton saada jalkeille. Elukka parat ulvoivat viuhuvien piiskaniskujen sattuessa, sillä ajajat olivat raivoissaan eivätkä tunteneet mitään sääliä. Rekeä ei saatu liikkeelle, ennenkuin etumainen koira, Babette, oli irroitettu valjaikosta.

"Likainen roisto ja valehtelija!" – "Piru vie, millainen konna!" – "Varas!" – "Pahempi kuin intiaani!" – Oli selvää, että he olivat vihaisia – ensinnäkin siitä tavasta, millä heidät oli puijattu, ja toiseksi loukatun pohjola-moraalin vuoksi; kunniallisuus oli siellä miesten ensimmäinen hyve. "Ja me autoimme sitä roistoa vielä sitten, kun jo tiesimme, mitä hän oli tehnyt!" Kaikkien katseet suuntautuivat syyttävinä Malemute Kidiin, joka nousi nurkasta, minne hän oli asettanut Babetten vuoteeseen; hän tyhjensi äänettömänä punssimaljan laseihin.

"On kylmä yö, pojat – purevan kylmä yö", hän alkoi puolustuspuheensa hiukan varsinaisen asian ulkopuolelta. "Te kaikki olette olleet pitkillä matkoilla ja tiedätte, mitä se merkitsee. Älkää potkaisko väsyksiin ajettua koiraa! Te olette kuulleet vain toisen puolen. Rehellisempi mies kuin Jack Westondale ei ole milloinkaan syönyt samasta padasta tai nukkunut samalla vuoteella kuin te tai minä. Viime syksynä hän jätti kaikki säästörahansa, neljäkymmentätuhatta, Joe Castrellille, jotta tämä ostaisi hänelle maata hallitukselta. Tällä hetkellä hän olisi miljoonain omistaja. Mutta Westondale jäi Circle Cityyn hoitamaan erästä toveriaan, joka sairasti keripukkia – ja mitä luulette Castrellin tehneen? Meni McFarlandin luo, pelasi korkeata peliä ja hävitti kaikki rahat. Seuraavana päivänä hänet löydettiin kuolleena lumesta. Ja Jack raukka oli juuri suunnitellut sinä talvena matkustaa kotiin katsomaan vaimoaan ja poikaansa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt! Huomatkaa, että hän otti täsmälleen sen summan, minkä hänen toverinsa oli hävinnyt McFarlandille – neljäkymmentätuhatta. No, nyt hän on matkustanut; mitä te aiotte siihen tehdä?"

Kid katsoi ympäri piiriä, huomasi toveriensa kasvojen pehmenneen ja kohotti pikarinsa. "Nyt me juomme sen matkalaisen maljan, joka on liikkeellä tänä yönä! Riittäköön hänen muonansa, pysykööt hänen koiransa reippaina, älköötkä hänen tulitikkunsa kastuko! Herra olkoon hänen kanssaan, ja onni seuratkoon häntä, ja..."

"Rutto vieköön ratsastavan poliisin!" huusi Bettles, ja tyhjät pikarit rämähtivät pöytään.

POHJOLAN KUTSU.

Madge oli, sen tähden että ruoho oli kasteista, jäänyt panemaan jalkaansa kalosseja, ja kun hän tuli ulos heidän asunnostaan, tapasi hän odottavan herransa ja miehensä syventyneenä tarkastelemaan mantelikukan puhkeavaa nuppua. Madge antoi katseensa liukua pitkin korkeata ruohikkoa hedelmäpuutarhan puiden lomitse.

"Missä Wolf on?" hän kysyi.

"Se oli täällä vast'ikään." Walt Irvine irroittautui väkisin kaikesta siitä metafyysillisestä ja runollisesta, mikä piili kasvin ihmeellisessä elimistössä, ja katsoi ympärilleen. "Viimeksi näin sen ryntäävän tiehensä kaniinin perästä."

"Wolf! Wolf! Tule nyt, Wolf!" huusi Madge, kun he kääntyivät puutarhasta ja astuivat polulle, joka vei vahanvalkeiden kellokukkien täyttämän manzanita-viidakon halki maantielle.

Irvine pani molemmat pikkusormensa huulien väliin ja tuki Madgen yrityksiä kimeällä vihellyksellä.

Madge vei kätensä nopeasti korvilleen ja irvisti pahasti.

"Herra varjelkoon! Ollaksesi runoilija ja sointuvien säkeistöjen tekijä ja muuta sellaista osaat todellakin pitää hirveätä ääntä. Korvakalvoni ovat varmasti haljenneet. Sinä vihellät kimakammin kuin..."

"Kuin Orfeus?"

"Ajattelin sanoa: kuin vaeltava arabialainen kaupustelija", selitti Madge ankarasti.

"Runoileminen ei kai estä ihmistä olemasta käytännöllinen – ei ainakaan minua. En ole niin turhamainen, että luulisin olevani liian nerokas vaeltamaan ja myymään jalokiviä kadulla."

Hän heittäytyi leikillisen huolettomaksi ja jatkoi:

"En ole mikään hieno laulaja, en mikään tanssiaissalonkien laululintu. Ja miksi en? Sen tähden että olen käytännöllinen. Runoni ovat kaikki sellaisia, että ne sopivan vaihdon kautta voivat muuttua – sanokaamme kukkien ympäröimäksi mökiksi, suloiseksi vuoriniityksi, puutarhaksi, jossa on kolmekymmentäseitsemän hedelmäpuuta, pitkä vadelmapensasaita ja kaksi pienehköä mansikkaistutusta, puhumattakaan neljännesmailin palasesta solisevaa puroa. Minä teen kauppoja sillä, mikä on kaunista, Madge. Myyn runoutta ja hankin jotakin hyödyllistä. Kirjoitan runon ja vaihdan sen aikakauslehtien julkaisijain avulla tuulen suhinaan punapuissa, veden kohinaan sammaleisilla kivillä – ja se laulaa minulle laulun, joka on toinen kuin omani, mutta kuitenkin sama, ihmeellisellä tavalla – hm – muuttuneena."

"Kunpa vain kaikki laulunmuutoksesi olisivat onnistuneet yhtä hyvin!" nauroi Madge.

"Voitko mainita ainoatakaan, joka ei olisi?"

"Oh, ajatteleppa niitä kahta kaunista sonettia, mitkä sinä muutit lehmäksi, joka oli tunnettu paikkakunnan huonoimmaksi lypsylehmäksi."

"Sehän oli kaunis...", alkoi Irvine.

"Mutta se ei antanut lainkaan maitoa", keskeytti Madge.

"Mutta se oli joka tapauksessa kaunis, eikö totta?" toisti Irvine itsepintaisesti.

"Kauneus ja hyödyllisyys eivät aina käy yhteen. – Mutta katso: tuolla on Wolf!"

Vesakon peittämältä vuorenrinteeltä kuului taittuvien oksien ja risujen rusketta, ja noin neljänkymmenen jalan korkeudessa heidän yläpuolellaan, äkkijyrkän kallioseinän partaalla, näkyi suden pää ja etuosa. Eläin oli etukäpälillään irroittanut maasta kiven, ja korvat höröllään ja tarkasti tähyillen se seurasi kiven putoamista, kunnes se kolahti maahan heidän jalkojensa juuressa. Silloin se kohotti katseensa, avasi kitansa ja näytti nauravan molemmille alhaalla olijoille.

"Tule, Wolf!" ja "Sinä rakas, kallis Wolf!" huudettiin sille yht'aikaa.

Kuullessaan nämä sanat eläin antoi korviensa painua taaksepäin ja käänsi niskaansa, ikäänkuin näkymätön käsi olisi sitä hyväillyt.

He näkivät sen vetäytyvän takaisin vesaikkoon, sitten he jatkoivat matkaansa. Useiden minuuttien kuluttua he tulivat tienmutkaan, jossa jyrkänne oli loivempi, ja siellä tuli Wolf alas heidän luokseen oikea vyöry maata ja irtaantuneita kiviä mukanaan. Sitä ei haluttanut ilmaista tunteitaan laveasti. Mies taputti sitä päälaelle ja hierasi sen korvia, nainen hyväili sitä hieman kauemmin – ja taas se riensi tiehensä polkua pitkin liukuen maata myöten aivan kuin susi.

Vartaloltaan ja nahaltaan ja hännältään se oli suuri metsäsusi, mutta väri ja piirteet kielsivät siltä oikeuden kuulua siihen sukuun. Ne osoittivat kumoamattomasti, että Wolf oli koira. Koskaan ei ole nähty sen väristä sutta. Sillä Wolf oli ruskea – tummanruskea ja punaisenruskea, kokonainen ruskea väriasteikko. Selässä ja hartioissa oli lämmin, ruskea väri, kyljissä ja mahan alla se muuttui jonkinlaiseksi keltaiseksi, joka oli himmeätä, siihen kun oli sekoittunut ruskeata. Kurkussa, käpälissä ja silmien yläpuolella olevien pilkkujen valkean värin tuo itsepintainen ja häviämätön ruskea niinikään tahrasi, ja silmät loistivat kullanruskeiden topaasien tavoin.

Sekä mies että nainen pitivät kovasti Wolfista, kenties siksi, että he olivat saaneet nähdä paljon vaivaa, ennenkuin olivat voittaneet sen kiintymyksen. Se ei ollut ollut mikään helppo tehtävä, silloin kun koira oli tullut juosten – ei kukaan tietänyt mistä – heidän pienelle vuorimajalleen. Helläjalkaisena ja nälkiintyneenä se oli tappanut kaniinin aivan heidän silmiensä edessä ja ihan heidän ikkunansa alla, ja sitten se nilkutti pois ja asettui nukkumaan vadelma-aidan vieressä olevalle lähteelle. Kun Walt Irvine meni sinne katsomaan lähemmin kuokkavierasta, sai hän kiitokseksi vaivastaan vihaisen murinan, eikä Madge saanut sen parempaa vastaanottoa, kun hän meni sen luokse vieden suuren kehlon maitoa ja leipää rauhanuhriksi.

Se osoittautui tavattoman luoksepääsemättömäksi koiraksi. Kaikki heidän lähentely-yrityksensä ärsyttivät sitä; se ei antanut kajota itseensä sormellakaan, vaan torjui heidät luotaan karvat pörrössä ja torahampaat paljastettuina. Siitä huolimatta se jäi sinne, nukkui ja lepäili lähteen partaalla ja söi ruoan, jonka he antoivat sille, kun he ensin olivat laskeneet sen maahan tarpeellisen välimatkan päähän ja menneet matkoihinsa. Sen kurja fyysillinen kunto selitti, miksi se jäi, ja kun se vietettyään paikalla useita päiviä oli saanut voimansa takaisin, niin se katosi.

Ja siihen kai olisi päättynyt sen ja Irvinen ja hänen vaimonsa tuttavuus, ellei Irvineä juuri niihin aikoihin olisi pyydetty lähtemään matkalle valtion pohjoisosaan. Istuessaan junassa Kalifornian ja Oregonin välillä hän sattui katsahtamaan ulos ikkunasta ja näki juron vieraansa juoksevan ratavallia pitkin, ruskeana ja suden kaltaisena, väsyneenä mutta uupumattomana, tomuisena ja likaisena kaksisataa mailia taivallettuaan.

Irvine oli herkästi innostuva ihminen; hänhän oli runoilija. Hän nousi lähimmällä asemalla junasta, osti lihakaupasta palasen lihaa ja tavoitti kulkurin laitakaupungilta. Paluumatkan Wolf sai tehdä pakaasivaunussa ja tuli sillä tavoin toisen kerran vuorimajalle. Siellä se sai olla viikon kahleissa, ja sekä mies että nainen liehittelivät sitä. Mutta sen täytyi tapahtua hyvin varovasti. Koira tuntui niin vieraalta ja vihamieliseltä, kuin olisi se eksynyt sinne toiselta planeetalta, ja kaikkiin heidän helliin puhutteluihinsa se vastasi kiukkuisella murinalla. Se ei haukkunut koskaan. Koko sinä aikana, jonka se oli ollut heidän luonaan, ei se kertaakaan ollut haukkunut.

Sen suosion saavuttaminen tuli heille probleemiksi. Irvine harrasti probleemeja. Hän teetti metallilevyn, johon oli kaiverrettu sanat: "Pyydetään palauttamaan Walt Irvinelle, Glen Ellen, Sonoma County, Kalifornia." Ja tämä levy kiinnitettiin kaulahihnaan, joka sidottiin koiran kaulaan. Sitten Wolf päästettiin irti ja katosi heti. Seuraavana päivänä tuli sähkösanoma Mendocino Countystä. Kahdessakymmenessä tunnissa koira oli juossut lähes sata mailia pohjoiseen ja oli parhaillaan juoksemassa edelleen, kun se otettiin kiinni.

Se tuli takaisin Wells Fargo-pikajunassa, oli kahleissa kolme päivää, päästettiin neljäntenä irti ja katosi. Sillä kertaa se ehti Etelä-Oregoniin saakka, ennenkuin joutui kiinni ja lähetettiin takaisin. Se karkasi aina, heti kun oli päässyt vapaaksi, ja aina se ohjasi kulkunsa pohjoiseen. "Kotiseutuvaistoksi" sanoi Irvine sitä, käytettyään sonetin hinnan koiran paluumatkaan Pohjois-Oregonista. Eräällä toisella kerralla ruskea maankiertäjä ehti jättää taaksensa Kalifornian, koko Oregonin ja suurimman osan Washingtonia, ennenkuin se otettiin kiinni ja lähetettiin takaisin. Se matkasi ihmeellisen nopeasti. Kun se syötyään ja levättyään oli saanut voimansa takaisin, käytti se kaiken tarmonsa karkaamiseen, heti kun oli päässyt irralleen. Oli varmaa, että se ensimmäisenä päivänä oli suorittanut sadanviidenkymmenen mailin taipaleen, minkä jälkeen se tavallisesti kulki sata mailia päivässä, kunnes joutui kiinni. Se tuli aina takaisin laihtuneena, nälkiintyneenä ja vihaisena ja karkasi aina voimistuttuaan pohjoista kohti, jonkin vaiston ajamana, jota kukaan ei voinut käsittää.

Mutta yhden vuoden alituisten turhien karkausyritysten jälkeen se alistui välttämättömyyteen ja jäi majalle, missä se kerran oli tappanut kaniinin ja nukkunut lähteen partaalla. Siitä huolimatta kesti sangen kauan, ennenkuin sen paremmin mies kuin nainenkaan saivat taputtaa sitä. He pitivät sitä suurena saavutuksena, kun koira vihdoinkin salli sen, sillä kukaan muu ei saanut siihen koskea. Se oli tavattoman juro, eikä kenenkään majalla käyvän vieraan onnistunut päästä sitä lähelle. Se vastasi jokaiseen lähentely-yritykseen kumealla korinalla, ja jos joku siitä huolimatta rohkeni lähestyä, kohosivat sen suupielet, torahampaat paljastuivat, ja korina muuttui niin vihaiseksi ja uhkaavaksi murinaksi, että se säikytti rohkeimmatkin ihmiset, niinkuin se myöskin piti kaikkien farmarien koirat etäällä, ne kun olivat tottuneet vain kaltaistensa murinaan eivätkä milloinkaan ennen olleet kuulleet koiran murisevan niinkuin susi.

Wolfilla ei ollut mitään aikaisempaa historiaa. Sen kronikka alkoi tulosta Waltin ja Madgen luo. Se oli tullut etelästä, mutta he eivät mitenkään voineet löytää vastausta kysymykseen, kuka oli saattanut olla sen entinen omistaja, jonka luota se ilmeisesti oli karannut. Heidän lähin naapurinsa mrs Johnson, jolta he saivat maidon, vakuutti, että se varmasti oli Klondykesta. Hänen veljensä oli niillä seuduilla malmeja kaivamassa, ja sentähden piti mrs Johnson itseään auktoriteettina kaikessa, mikä koski Klondykea.

Mutta he eivät väitelleet hänen kanssaan. Wolfin korvat olivat nähtävästi joskus paleltuneet niin kovasti päistään, etteivät ne koskaan voineet tulla oikein terveiksi. Ja sitäpaitsi se oli ihan niiden alaskalaisten koirien kaltainen, joita he näkivät valokuvattuina sanoma- ja aikakauslehdissä. He keskustelivat usein sen menneisyydestä ja koettivat lukemansa ja kuulemansa perusteella kuvitella, millaista sen elämä oli pohjoisessa ollut. He tiesivät, että pohjola edelleenkin houkutteli sitä; sillä he kuulivat sen välistä öisin huokaavan ja vinkuvan, ja kun tuuli oli pohjoisessa ja ilmassa oli pakkasta, valtasi sen omituinen levottomuus, ja se päästi kuuluville synkän valituksen, joka ei ollut mitään muuta kuin suden pitkäveteistä ulvontaa, sen he ymmärsivät. Mutta milloinkaan se ei haukkunut. Mikään ei saanut sitä ilmaisemaan tunteitaan koirien yleisellä tavalla.

Sinä aikana, jolloin he ponnistelivat niin väsymättömästi voittaakseen sen luottamuksen, oli heillä pitkiä keskusteluja siitä, kumman heistä se oikeastaan oli. Kumpikin tahtoi nimittää sitä omakseen, ja kumpikin kerskaili pienimmästäkin suosiosta, jota koira oli osoittanut. Mies oli siinä suhteessa aluksi ensi-sijalla, etupäässä siitä syystä, että oli mies. Oli aivan ilmeistä, ettei Wolf aikaisemmin ollut ollut tekemisissä naisten kanssa. Se ei ymmärtänyt naisia lainkaan. Naisen puku oli jotakin, jota se ei koskaan oikein voinut hyväksyä. Madgen hameitten kahinassa oli sille kylliksi syytä höristää korviaan; ja tuulisina päivinä hän ei voinut lainkaan lähestyä sitä.

Mutta toiselta puolen antoi juuri Madge sille ruoan. Hän oli myöskin keittiön valtias, ja vain hänen suosiollisella luvallaan pääsi Wolf tälle pyhälle alueelle. Näistä syistä hänen onnistui tasoittaa mahdollisuudet, vaatteistaan huolimatta. Mutta silloin Walt alkoi erikoisesti ponnistella päästäkseen Wolfin suosioon. Hän otti tavaksi pitää sitä kirjoittaessaan makuulla jalkainsa juuressa ja ryösti paljon aikaa työltänsä puhutellakseen ja hyväilläkseen koiraa. Lopulta Walt pääsi voitolle, ja hänen voittonsa on kai suurimmaksi osaksi laskettava sen seikan ansioksi, että hän oli mies, vaikkakin Madge vakuutti, että he varmasti olisivat saaneet vielä neljännesmailin solisevaa puroa ja vähintään kaksi uutta länsituulen suhinaa punapuissa, jos Walt velvollisuutensa mukaisesti olisi käyttänyt tarmonsa laulunmuutoksiin ja antanut Wolfin rauhassa kehittää luontaista makuaan ja puolueetonta arvostelukykyään.

"Voipa olla jo aika, että saan kuulla jotakin lähettämistäni runoista", sanoi Walt, kun he jonkin aikaa olivat kävelleet tietä pitkin. "Luulen että minulla on postitoimistossa niiden sijaan shekki – ja se taas tulee muuttumaan kauniiksi tattarijauhoiksi, vaahterasiirapiksi ja uudeksi kalossipariksi sinulle."

"Ja ihanaksi maidoksi mrs Johnsonin kauniista lehmästä", täydensi Madge. "Huomenna alkaa uusi kuukausi, niinkuin tiedät."

Walt tuli tietämättään tyytymättömän näköiseksi. Mutta sitten hänen kasvonsa jälleen kirkastuivat ja hän pani kätensä povitaskuun.

"No, se ei merkitse mitään. Tässä minulla on jotakin, jonka voi muuttaa uudeksi siroksi ja somaksi lehmäksi – koko Kalifornian parhaaksi lypsylehmäksi."

"Milloinka sen olet kirjoittanut?" kysyi Madge innokkaasti ja lisäsi moittien: "Etkä ole antanut minun nähdä sitä!"

"Olen säästänyt sen saadakseni lukea sen sinulle matkalla postitoimistoon, paikalla, joka on merkillisesti tämän kaltainen", vastasi Walt ja viittasi kehoittavasti kaatuneeseen puunrunkoon, jolle he saattoivat istuutua.

Pieni puro virtasi esiin sanajalkatiheiköstä, kohisi sammaleisen kiven yli ja juoksi tien poikki heidän jalkainsa juuressa. Laaksosta kuuluivat leivosen pehmeät sävelet, ja suuria, keltaisia perhosia liiteli edestakaisin heidän ympärillään päivänpaisteessa ja varjossa.

Mutta tieltä kuului toinen ääni, joka sekoittui Waltin hiljaiseen lausuntaan. Se oli raskaiden askelten rauskuva ääni, jota silloin tällöin säesti vierivien pikkukivien rapina. Juuri kun Walt lopetti lukunsa ja katsoi vaimoonsa kohdatakseen hänen hyväksyvän katseensa, tuli tienmutkasta näkyviin kulkija. Hän oli paljaspäinen ja hikinen. Toisessa kädessään hänellä oli nenäliina, jolla hän kuivasi kasvojaan, toisessa hän kantoi uutta hattua ja rypistynyttä tärkkikaulusta, jonka oli riisunut kaulastaan. Hän oli kookas ja lujarakenteinen, ja hänen lihaksensa näyttivät haluavan repiä vaivalloisen, uuden mustan puvun, joka ilmeisesti oli ostettu valmiina.

"Lämmin päivä", sanoi Walt ja tervehti. Walt suosi maalais-demokratiaa eikä koskaan päästänyt käsistään tilaisuutta osoittaa mielipiteitään käytännössä.

Mies pysähtyi ja nyökkäsi.

"En ole juuri tottunut lämpimään", virkkoi hän puoliksi anteeksipyytävästi. "Tottuneempi alle nollan ilmoihin."

"Niitä ette tapaa näillä seuduilla", vastasi Walt nauraen.

"Niin minäkin luulen", mies sanoi. "Enkä olekaan tullut niitä etsimään. Koetan hakea käsiini sisareni. Ehkä tiedätte, missä hän asuu. Hänen nimensä on Johnson – mrs William Johnson."

"Silloin olette kai hänen klondykelainen veljensä?" Madgen silmät loistivat innostuksesta. "Olemme kuulleet hänen puhuvan paljon teistä."

"Niin, se minä olen", vastasi mies vaatimattomasti. "Nimeni on Miller, Skiff Miller. Ja olin ajatellut yllättää hänet."

"Olette aivan oikeilla jäljillä, vaikka olette tullut tälle polulle." Madge nousi näyttämään hänelle suuntaa ja osoitti erästä kohtaa, joka oli jonkin matkan päässä solasta. "Näettekö tuon kuivettuneen puun? Seuratkaa polkua, joka lähtee siitä oikealle. Se on oikotie hänen talolleen. Ette mitenkään voi kulkea harhaan."

"Kiitoksia paljon", sanoi mies.

Ja hän yritti jatkaa matkaansa, mutta jäi neuvottomana seisomaan siihen, missä oli. Hän katseli Madgea vilpittömästi ihaillen, mistä hän ei itse ollut lainkaan tietoinen ja mikä pian hukkui kasvavaan noloudentunteeseen, josta hän ei päässyt irti.

"Kuulisimme mielellämme teidän kertovan Klondykesta", lausui Madge. "Emmekö saisi jonakin päivänä tulla teille, nyt kun olette sisarenne luona? Tai – sehän olisi vielä parempi – ettekö halua jonakin päivänä tulla meille syömään päivällistä?"

"Kyllä, kiitoksia paljon", mutisi mies koneellisesti. Mutta hän malttoi mielensä ja lisäsi: "En jää pitkäksi aikaa. Minun pitää taas lähteä pohjoiseen. Lähden tänään iltajunassa. Olen tehnyt hallituksen kanssa sopimuksen postinkuljetuksesta, nähkääs."

Madge sanoi, että se oli hyvin ikävää, ja sitten mies jälleen yritti lähtöä. Mutta hän ei näyttänyt voivan irroittaa katsettaan Madgen kasvoista. Hän unohti suuressa ihastuksessaan noloutensakin, ja nyt oli Madgen vuoro punastua ja olla hämillään.

Walt oli juuri tullut siihen johtopäätökseen, että oli aika sanoa jotakin epämiellyttävän tilanteen lopettamiseksi, kun Wolf, joka sitä ennen oli harhaillut ylt'ympäri tiheikössä, lähestyi susimaisella tavallaan juosten.

Nyt oli Skiff Millerin hajamielisyys lopussa. Hänen edessään seisova kaunis nainen katosi hänen näköpiiristään. Hänellä ei ollut silmiä muulle kuin koiralle, ja suuren hämmästyksen ilme levisi hänen kasvoilleen.

"No, mutta tuhannen peijakasta...!" lausui, hän hitaasti ja juhlallisesti.

Hän istuutui miettivän näköisenä puunrungolle ja antoi Madgen seisoa. Kuullessaan hänen äänensä Wolf oli painanut korvansa taaksepäin ja avannut suunsa ystävälliseen irvistykseen.

Se alkoi hitaasti astua muukalaista kohti, haisteli hänen käsiään ja rupesi sitten nuolemaan niitä.

Skiff Miller taputti koiran päätä ja toisti hitaasti ja juhlallisesti:

"Totisesti, tuhannen peijakasta... Suokaa anteeksi", sanoi hän heti sen Madgelle, "mutta minä hämmästyin jonkin verran, siinä kaikki."

"Niin mekin", vastasi puhuteltu iloisesti. "Emme koskaan ennen ole nähneet Wolfin käyttäytyvän niin ystävällisesti vierasta kohtaan."

"Vai niin: Wolf – siksikö te sitä nimitätte?" kysyi mies.

Madge nyökkäsi.

"Mutta minä en voi ymmärtää sen ystävällisyyttä teitä kohtaan – ellei se johdu siitä, että te olette Klondykesta. Sillä sieltä sekin on, näettekö."

"Niin kai", virkkoi Miller hajamielisesti. Hän nosti Wolfin toisen etujalan ja tarkasteli jalkanystyröitä, painoi ja puristeli niitä peukalollaan. "Ne ovat hyvin pehmeät nyt", hän sanoi. "Se ei pitkiin aikoihin ole ollut ajoteillä."

"Merkillistä, kuinka se antautuu teidän käsiteltäväksenne", huomautti Walt.

Skiff Miller nousi. Hän ei enää ollut vajonnut Madgen ihailuun, vaan kysyi lyhyesti ja asiallisesti:

"Kuinka kauan se on ollut teillä?"

Mutta juuri silloin Wolf – joka koko ajan oli pysytellyt Millerin luona ja hangannut päätään hänen jalkaansa – avasi suunsa ja haukahti. Se oli räiskähtävä haukahdus, lyhyt ja iloinen, mutta joka tapauksessa haukahdus.

"Se on uutta minulle", sanoi Skiff Miller.

Walt ja Madge tuijottivat toisiinsa. Oli tapahtunut ihme! Wolf oli haukkunut.

"Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin sen on kuultu haukkuvan", sanoi Madge.

"Niin, en minäkään ole ennen kuullut", myönsi Miller.

Madge hymyili. Muukalainen oli ilmeisesti humoristi.

"Ette tietenkään", hän sanoi, "koska olette nähnyt sen vain viiden minuutin ajan."

Skiff Miller katseli häntä terävästi etsien hänen piirteistään sitä petollisuutta, jota hänen sanansa olivat saaneet hänet epäilemään.

"Minä luulin, että te ymmärsitte", sanoi hän hitaasti. "Luulin, että te ymmärsitte nähdessänne, miten se käyttäytyi minua kohtaan. Se on minun koirani. Sen nimi ei ole Wolf. Sen nimi on Brown."

"Oh, Walt!" huudahti Madge ja kääntyi vaistomaisesti miehensä puoleen.

Ja Walt oli heti valmis puolustamaan.

"Kuinka voitte tietää, että koira on teidän?" hän kysyi.

"Sen tähden että se on", oli vastaus.

"Todistamaton väite!" sanoi Walt terävästi.

Skiff Miller katsoi häneen hitaalla ja miettivällä tavallaan ja kysyi Madgeen viitaten:

"Kuinka tiedätte, että hän on teidän vaimonne? Te vastaatte: 'Koska hän on', ja silloin voin minäkin sanoa, että se on todistamaton väite. Koira on minun. Minä olen ruokkinut ja kasvattanut sen, niin että kyllä minun pitäisi olla varma asiastani. Katsokaahan nyt! Annan teille todistuksen."

Skiff Miller kääntyi koiraan päin. "Brown!" huusi hän käskevästi, ja koira painoi korvansa taaksepäin kuin hyväilyä odottaen. "Hei!" Koira kääntyi oikealle. "Eteenpäin!" Ja koira alkoi heti juosta suoraan eteenpäin, minkä jälkeen se käskettäessä yhtä kuuliaisesti pysähtyi.

"Voin myöskin komentaa sitä pelkästään viheltämällä", selitti Miller ylpeänä. "Se oli valjaikkoni johtaja."

"Mutta ette kai nyt aio ottaa sitä mukaanne?" kysyi Madge levottomana.

Mies nyökkäsi.

"Takaisin Klondykeen ja kaikkiin sen kamaliin kärsimyksiin?"

Toinen nyökkäsi taas ja sanoi: "Oh, ei siellä sentään niin hirveätä ole. Katsokaa minua. Terve ja voimakas, vai kuinka?"

"Mutta koirat! Ne saavat kestää kauheita vaivoja – hirvittäviä ponnistuksia, nälkää ja kylmää! Olen lukenut siitä ja tiedän kaikki..."

"Minä olin vähällä syödä sen kerran Little Fish Riverillä", sanoi Miller katkerasti. "Ellen olisi saanut pyydystetyksi hirveä sinä päivänä, niin – se oli koiran pelastus."

"Ennemmin minä olisin kuollut!" huudahti Madge.

"Olosuhteet ovat täällä toisenlaiset", lausui Miller. "Teidän ei tarvitse syödä koiria. Ettekä te voi aavistaa, miltä tuntuu olla sellaisessa hädässä. Ette ole koskaan ollut sellaisessa, niin ettette tiedä siitä mitään."

"Siinäpä se!" huudahti Madge innokkaasti. "Kaliforniassa ei syödä koiria. Miksi ette sitten tahdo jättää sitä tänne? Täällä sen on hyvä olla. Täällä siltä ei koskaan ole puuttuva ruokaa, sen te tiedätte. Eikä sen tarvitse kärsiä kylmää, ei raataa eikä riuhtoa. Täällä on kaikki lempeätä ja leppoisaa. Sekä luonto että ihmiset. Sen ei koskaan enää tarvitse saada ainoatakaan piiskaniskua. Ja mitä ilmanalaan tulee, niin – täällähän ei sada koskaan lunta."

"Mutta kirotun kuuma täällä on kesällä; anteeksi vain, että sanon sen." Skiff Miller nauroi.

"Ette vastaa minulle", jatkoi Madge kiivaasti. "Mitä te voitte sille tarjota siellä pohjoisessa?"

"Ruokaa, silloin kun on, ja useimmiten minulla sitä on", oli vastaus.

"Mutta kun ei ole?"

"Silloin se saa olla ilman."

"Ja sitten työtä?"

"Niin juuri, julmasti työtä", vastasi Miller kärsimättömästi. "Loputtomasti työtä ja nälkää ja kylmää ja kaikkea muuta kurjuutta – sitä se saa, jos se seuraa minua. Mutta se pitää siitä. Se on tottunut siihen. Se tuntee sen elämän. Se on syntynyt ja kasvanut siihen. Ja te ette tiedä siitä mitään. Te ette tunne sitä, mistä puhutte. Koira kuuluu sinne, ja siellä se parhaiten viihtyy."

"Koira ei lähde sinne", virkkoi Walt päättäväisesti. "Niin ettei sitä asiaa kannata enää pohtia."

"Mitä se tarkoittaa?" kysyi Skiff Miller, ja hänen otsansa rypistyi, ja veri kohosi hänen kasvoilleen.

"Sanoin, että koira ei lähde sinne, ja sillä on asia ratkaistu. En usko että koira on teidän. Olette nähnyt sen aikaisemmin. Olette ehkä ajanut sitä joskus omistajan sijasta. Mutta se, että koira tottelee tavallisia alaskalaisia komentosanoja, ei millään tavoin todista, että se on teidän. Jokainen Alaskan koira tottelisi teitä samalla tavalla. Sitäpaitsi se on epäilemättä kallisarvoinen koira – koiriahan pidetään Alaskassa suuressa arvossa – ja se selittää täydelleen, miksi haluatte saada sen haltuunne. Joka tapauksessa täytyy teidän ensin todistaa omistusoikeutenne."

Skiff Miller seisoi tyynenä ja maltillisena, vaikkakin kasvojen puna tummui. Hänen lihaksensa pullottivat niinkuin ennenkin mustan takin alta, ja hän katseli runoilijaa tarkasti kiireestä kantapäähän, kuin olisi hän halunnut arvioida toisen solakan vartalon voiman.

Klondykelaisen kasvot ilmaisivat perinpohjaista halveksintaa, kun hän vihdoin sanoi:

"Luulen, ettei täällä ole mitään, mikä voisi estää minua ottamasta koiran mukaani milloin hyvänsä."

Walt tuli punaiseksi, ja hänen käsivarsiensa ja hartiainsa lihakset jännittyivät ja jäykistyivät. Hänen vaimonsa astui levottomana väliin.

"Kenties mr Miller on oikeassa", hän sanoi. "Pelkään todellakin, että hän on. Wolf näyttää tuntevan hänet, ja se totteli selvästi Brown-nimeä. Se oli heti ystävällinen mr Millerille, ja sinä tiedät, ettei se milloinkaan ole ollut sellainen muille. Ja ajattele myöskin, että se haukkui! Se oli pakahtumaisillaan riemusta. Minkä vuoksi? Epäilemättä sen tähden, että sai jälleen nähdä mr Millerin."

Waltin jännittyneet lihakset höllenivät, ja hänen hartiansa näyttivät vaipuvan toivottomasti.

"Olet oikeassa, Madge", hän sanoi. "Wolfin nimi ei ole Wolf, vaan Brown, ja se on varmasti mr Millerin oma."

"Ehkä mr Miller haluaa myydä sen", ehdotti Madge. "Mehän voimme ostaa sen."

Skiff Miller pudisti päätään, mutta ei enää vihamielisen vaan ystävällisen näköisenä, valmiina maksamaan hyvän hyvällä.

"Minulla on viisi koiraa", sanoi hän koettaen kaikin tavoin lieventää kieltävää vastaustaan. Ja tuo oli valjaikon johtaja. Se oli koko Alaskan paras valjaikko. Mikään ei pystynyt niihin vähääkään. Vuonna 1898 kieltäydyin myymästä niitä viidestätuhannesta dollarista. Koirat olivat silloin hyvissä hinnoissa, mutta siitä se ei johtunut. Se johtui valjaikon oivallisuudesta. Ja Brown oli paras niistä. Sinä talvena tarjottiin minulle siitä tuhatkaksisataa.

"Mutta minä en sitä myynyt, enkä minä sitä nytkään myy. Sitäpaitsi minä pidän kovasti siitä koirasta. Olen etsinyt sitä kolme vuotta. Tulin ihan sairaaksi, kun kuulin, että se oli varastettu – en sen raha-arvon vuoksi, vaan – niin, minä pidin siitä peijakkaan paljon, saatte antaa anteeksi, että sanon niin. Ja kun sain nähdä sen täällä, uskoin tuskin silmiäni. Luulin, että näin unta. Se oli liian mieluista ollakseen totta. Tietäkää, että minä olen kasvattanut sen miltei vastasyntyneestä asti. Panin sen joka ilta lämpimään vuoteeseen. Emä kuoli, ja minä ruokin sitä aina kaksi dollaria pullolta maksavalla kondensoidulla maidolla, vaikka minulla itselläni ei ollut edes kahvimaitoa. Se ei tuntenut muuta emää kuin minut. Se tapasi aina imeä sormeani, se pikku vintiö – juuri tätä sormea!"

Skiff Miller oli liian liikutettu kyetäkseen jatkamaan, hän piti sormea koholla, jotta he näkisivät.

"Juuri tätä sormea", sai hän toistetuksi, ikäänkuin se olisi ollut ratkaiseva todistus hänen omistusoikeudestaan ja siitä ystävyyssiteestä, joka oli hänen ja Brownin välillä. Hän katseli edelleen ojennettua sormeaan, kun Madge alkoi puhua.

"Entä koira", hän sanoi. "Ette ota huomioon sitä."

Skiff Miller näytti olevan ymmällään.

"Oletteko ajatellut myöskin sitä?" kysyi Madge.

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi mies.

"Ehkä koirankin pitäisi saada sanoa sanansa tästä asiasta", jatkoi Madge. "Sillä on kenties omat toivomuksensa silläkin. Mutta te ette ole ottanut sitä lainkaan huomioon. Te ette anna sille valtaa valita. Eikö teidän päähänne ole ollenkaan pälkähtänyt, että se mahdollisesti pitää Kaliforniaa Alaskaa parempana. Te ajattelette vain omaa tahtoanne. Te kohtelette sitä, kuin se olisi säkillinen perunoita tai heiniä."

Se oli uusi tapa katsoa asiaa, ja se liikutti ilmeisesti Milleriä. Hän jäi miettimään Madgen sanoja. Viimeksimainittu käytti hyväkseen hänen silminnähtävää päättämättömyyttään.

"Jos te todellakin pidätte siitä niin kovasti, pitäisi sen onnen olla teidänkin onnenne", sanoi hän yllyttävästi.

Skiff Miller jatkoi harkintaansa, ja Madge loi mieheensä ihastuneen katseen, johon tämä vastasi lämpimästi hyväksyvällä silmäyksellä.

"No, mitä arvelette?" kysyi klondykelainen äkkiä.

Nyt oli Madgen vuoro joutua hämilleen.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Luuletteko, että se jäisi mieluummin Kaliforniaan?"

Madge nyökkäsi varmasti.

"Siitä olen vakuutettu."

Skiff Miller harkitsi taas asiaa, mutta tällä kertaa ääneen, ja samalla hän katsoi riidanalaista eläintä tuomarin ilmein.

"Se oli hyvä työmies. Se on tehnyt minulle määrättömästi työtä. Milloinkaan sitä ei vaivannut laiskuus, ja se oli koko venkale pitämään kurissa kirjavaa valjaikkoa. Sillä on ymmärrystä, tuolla koiralla. Se osaa mitä hyvänsä, paitsi ei puhua. Se käsittää mitä sille sanotaan. Katsokaahan sitä nyt! Se tietää, että me puhumme siitä."

Koira makasi Skiff Millerin jalkojen juuressa pää etukäpälien välissä ja korvat höröllään. Silmät innostuksesta loistavina se kuunteli sanoja, jotka ensin lähtivät toisen huulilta ja sitten toisen.

"Ja se on vielä täysin työkykyinen. Siitä voi olla hyötyä vuosikausia. Ja minä pidän siitä. Minä pidän siitä pirun paljon."

Skiff Miller vaikeni, avasi sitten pari kertaa suunsa puhuakseen, mutta sulki sen jälleen. Lopulta hän virkkoi:

"Sanonpa teille, mitä aion tehdä. Tuo, mitä sanoitte, rouva, merkitsee kyllä jotakin. Koira on tehnyt ankarasti työtä, sen sietäisi kenties päästä parempiin oloihin, niin että sillä voi olla oikeus valita. Ja nyt me jätämme asian sen huostaan. Sen päätös ratkaiskoon asian. Te molemmat jäätte tähän istumaan. Minä sanon teille hyvästi ja menen rauhallisesti tieheni. Jos se tahtoo jäädä, niin jääköön. Jos se tahtoo seurata minua, niin te annatte sen seurata. Minä en kutsu sitä luokseni, ettekä te saa kutsua sitä takaisin."

Hän katsahti äkillisen epäluulon valtaamana Madgeen ja lisäsi:

"Mutta sen pitää olla rehellistä peliä. Ei mitään houkutteluja, kun minä olen kääntänyt selkäni."

"Tietysti me pelaamme rehellisesti...", alkoi Madge, mutta Skiff Miller keskeytti hänet.

"Minä tunnen naiset", selitti hän. "He ovat niin helläsydämisiä. Ja kun sydän on mukana pelissä, voivat he vallan hyvin sekoittaa kortit uudestaan, katsoa, mitä leikistä tulee, ja valehdella kuin itse piru – pyydän anteeksi, rouva. Minä puhun vain naisista yleensä."

"Kiitos", sanoi Madge; hänen äänensä värisi.

"Ei mitään kiittämistä", vastasi Miller. "Brown ei ole vielä ratkaissut asiaa. Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, että poistun täältä hitaasti? Sehän on vain oikeus ja kohtuus, koska joka tapauksessa katoan näkyvistä, ennenkuin olen astunut sataa jaardia."

Madge suostui ja lisäsi: "Lupaan kunniani ja omantuntoni kautta, ettemme koeta vaikuttaa siihen."

"No, siinä tapauksessa voin kai nyt lähteä täältä", sanoi Skiff Miller tavalliseen hyvästelysävyyn.

Kuullessaan hänen äänensävynsä muuttuvan Wolf kohotti äkkiä päänsä ja oli vielä nopeammin pystyssä, kun näki hänen pudistavan naisen kättä. Se nousi takajaloilleen, nojasi etujaloillaan Madgen lanteeseen ja nuoli samalla Skiff Millerin kättä. Kun Miller hyvästeli Waltia, uudisti Wolf menettelynsä, nojasi Waltiin ja nuoli molempien miesten käsiä.

"Tämä on minusta kaikkea muuta kuin hauskaa, sen vakuutan", olivat klondykelaisen viimeiset sanat, ennenkuin hän kääntyi ja alkoi hitaasti kävellä polkua pitkin.

Hänen astuessaan ensimmäiset kymmenen askelta Wolf katsoi hänen jälkeensä innokkaan odottavasti, ikäänkuin olisi luullut miehen kääntyvän ja tulevan takaisin. Sitten se hiljaa vingahtaen juoksi hänen jälkeensä, tavoitti hänet, otti varovasti ja hellästi hänen kätensä hampaisiinsa ja koetti lievällä väkivallalla saada hänet pysähtymään.

Kun se ei onnistunut, ryntäsi Wolf takaisin sille paikalle, missä Walt Irvine istui, tarttui hampain hänen takinhihaansa ja yritti turhaan vetää häntä mukanaan poismenevää kohti.

Wolfin hämmennys kasvoi. Se olisi samalla kertaa tahtonut olla kahdessa paikassa – vanhan ja uuden isäntänsä luona –, ja välimatka piteni pitenemistään. Se juoksenteli levottomasti edestakaisin, teki pieniä hermostuneita hyppyjä ja pyörähdyksiä, milloin toista milloin toista kohti, tuskallisen epäröinnin vallassa, tietämättä mitä tahtoi, haluten olla kummankin luona ja kykenemättä valitsemaan, ja se ulvahti äkkiä lyhyesti ja alkoi läähättää.

Sitten se istuutui takajaloilleen, nosti kuononsa ja avasi ja sulki kitaansa kiivain liikkein, ja joka kerralla se sai kitansa yhä enemmän ja enemmän auki. Nämä liikkeet olivat yhteydessä sen kurkussa näkyvien uudistuvien värähdysten kanssa, jotka joka kerralla tulivat selvemmiksi ja kestävämmiksi. Samalla alkoi kurkunpää väristä, ensin aivan äänettömästi, kun ilma virtasi keuhkoista ulos, sitten se synnytti matalan, syvän äänen, matalimman, minkä ihmiskorva saattaa erottaa. Kaikki tämä oli hermojen ja lihasten valmistautumista ulvontaan.

Mutta juuri kun valitus oli tunkeutumaisillaan kurkusta, sulkeutui ammottava kita, eleet lakkasivat, ja koira katsoi kauan ja vakavasti poistuvan jälkeen. Sitten se äkkiä käänsi päänsä ja katsoi yhtä vakavasti Waltiin. Mutta sen vedontaan ei vastattu. Sille ei neuvottu ainoallakaan sanalla eikä merkillä, kuinka sen oli meneteltävä.

Uudelleen sen valtasi levottomuus, kun se katsahti tielle ja näki vanhan isäntänsä lähestyvän mutkaa. Se nousi vingahtaen ja kääntyi uuden mielijohteen ajamana Madgen puoleen. Siihen saakka se ei ollut hänestä välittänyt, mutta nyt, kun sen molemmat isännät olivat pettäneet sen, ei sillä ollut ketään toista, kehen turvautua. Se meni hänen luokseen, pani päänsä hänen polvelleen ja kosketti kuonollaan hänen kättään – sen tavallisia temppuja, kun se tahtoi kerjätä jotakin suosionosoitusta. Sitten se otti muutaman askeleen taaksepäin ja alkoi leikillisesti kääntelehtiä ja vääntelehtiä, hyppiä ja tanssia, nousta takajaloilleen ja sitten taas lyödä etukäpäliänsä maahan, koettaen koko ruumiillaan – mielistelevistä silmistä heiluvaan häntään asti – ilmaista sitä ajatusta, joka siinä asui ja jota se ei voinut sanoin lausua.

Mutta tämänkin yrityksen se pian jätti. Se tuli alakuloiseksi noiden ihmisten kylmyydestä, jotka eivät koskaan ennen olleet olleet sellaisia. Se ei voinut houkutella heiltä vähääkään myötämielisyyttä, he eivät auttaneet sitä lainkaan. He eivät kiinnittäneet siihen minkäänlaista huomiota. He olivat kuin kuolleet.

Se kääntyi ja katseli ääneti vanhan isäntänsä jälkeen. Skiff Miller oli nyt mutkan kohdalla. Hetken kuluttua hän oli katoava näkyvistä. Mutta hän ei kääntänyt päätään, vaan kulki suoraan eteenpäin, tasaisin ja hitain askelin, ikäänkuin hän ei olisi piitannut rahtuakaan siitä, mitä tapahtui hänen selkänsä takana. –

Ja sillä tavoin hän katosi näkyvistä. Wolf odotti ilmeisesti, että hän näyttäytyisi uudelleen. Se odotti runsaan minuutin, vaiti, hiljaa, liikahtamatta, kuin kiveksi muuttuneena – mutta kiveksi, joka vapisi halusta ja levottomuudesta. Se haukahti vielä kerran, ja sitten se taas odotti. Sitten se kääntyi ja meni takaisin Walt Irvinen luo. Se haisteli hänen kättään ja lysähti sitten raskaasti hänen jalkainsa juureen, mutta katse suunnattuna autioon tienmutkaan.

Sammaleisen kiven yli virtaavan puron solina tuntui äkkiä tulevan voimakkaammaksi. Kiurujen laulua lukuunottamatta ei kuulunut mitään muuta ääntä. Suuret, keltaiset perhoset liitelivät äänettömästi päivänpaisteisilla paikoilla ja katosivat uneliaihin varjoihin. Madge katsoi riemuiten mieheensä.

Pari minuuttia sen jälkeen nousi Wolf ylös. Sen liikkeet todistivat päättäväisyyttä ja tyyntä harkintaa. Se ei katsonut sen enempää mieheen kuin naiseenkaan. Sen katse oli kuin juotettu tiehen. Se oli tehnyt päätöksensä. He ymmärsivät sen. Ja he ymmärsivät myöskin, että heille oli koetus juuri nyt alkanut.

Wolf alkoi juosta, ja Madge suipensi suunsa päästääkseen kuuluville hyväilevän äänen. Mutta sitä ei koskaan tullut. Hän tunsi tarvetta katsoa mieheensä ja näki, että tämä tarkkasi häntä ankara ilme kasvoillaan. Suipentuneet huulet saivat taas tavallisen muotonsa, ja hän huoahti kuulumattomasti.

Wolfin ravi muuttui pian täydeksi juoksuksi. Sen loikkaukset kävivät yhä pitemmiksi. Kertaakaan se ei kääntänyt päätään, ja sudenhäntä oli suorana sen takana. Se poikkesi mutkan kohdalla oikotielle ja katosi.