[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7JSbZnM26RsWX0eUA9DDpJ3oXuGym9x4FaDOaq3hGmg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1762,"Erään kultalöydön salaisuus","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1762-london-jack-eraan-kultaloydon-salaisuus","1762__London_Jack__Erään_kultalöydön_salaisuus",null,"novelli",[],[],"fi",1899,1925,14374,90053,true,[],[],[],"Neljän novellin kokoelma sijoittuu Alaskan ja Yukonin lumisiin erämaihin kultaryntäyksen aikaan. Kertomukset kuvaavat kullankaivajien kovaa elämää, uskollisia koiravaljakoita sekä ihmisluonnon kamppailua armotonta luontoa ja omia intohimojaan vastaan.","Jack Londonin 'Erään kultalöydön salaisuus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1762. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄÄN KULTALÖYDÖN SALAISUUS\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut\n\nToivo Nelimies\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nErään kultalöydön salaisuus.\nForty-Milen miehet.\nMatkalaisen malja!\nPohjolan kutsu.\n\n\n\n\nERÄÄN KULTALÖYDÖN SALAISUUS.\n\n\n    \"Se oli hurjin ryntäys, minkä milloinkaan olen nähnyt. Varmaankin\n    tuhat koiravaljakkoa kiisi jäätä myöten. Niitä ei voinut laskea\n    lumituprulta -- niin sitä pöllysi. Kolme valkoista miestä, niiden\n    joukossa eräs ruotsalainen, paleltui sinä yönä kuoliaaksi, ja\n    ainakin kymmenkunnalta kylmettyivät keuhkot. Mutta enkö minä ollut\n    omin silmin nähnyt pohjaa avannon kohdalla? Se loisti niin\n    keltaisena kullasta, että se näytti sinappilaastarilta. Sentähden\n    minä paalutin valtauksen Yukoniin. Ja siitä johtui se ryntäys.\n    Mutta sitten siellä ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin mikä oli\n    näkyvissä. Ihan kuin minä sanon -- siellä ei ollut mitään muuta!\n    Enkä minä vielä tänäkään päivänä voi sitä ymmärtää.\"\n\n                                         _Shortyn_. kertomusta.\n\nJohn Messner tarttui toisella kädellään ohjaustankoon ja piti rekeä\noikeassa suunnassa. Toisella hän hieroi poskiaan ja nenäänsä. Hän\nhieroi poskiaan ja nenäänsä vähän väliä. Oikeastaan hän lakkasi niitä\nhieromasta hyvin harvoin, ja toisinaan, kun ne kävivät entistä\njäykemmiksi, hän hieroi entistä kiivaammin. Hänen otsansa peitti\nkarvalakin lippa, ja hänen korviansa suojasivat lakin korvalaput.\nKasvojen muita osia verhosi paksu parta, joka kimalteli kellanruskeana\nhuurrekerroksen alta.\n\nHänen takanaan huojui raskaskuormainen yukonilaisreki, ja hänen\nedessään uurasti viiden koiran valjaikko. Köysi, jonka avulla ne\nvetivät rekeä, hankasi alituisesti Messnerin jalkoja, ja kun koirat\nkääntyivät jossakin tienmutkassa, astui hän köyden yli. Mutkia oli\nviljalti, ja hänen oli pakko astua sen yli sangen usein. Välistä hän\nkompastui köyteen ja liikkui muutenkin koko ajan kovin kömpelösti, mikä\nosoitti, että hän oli väsynyt, niin väsynyt, että reki tavan takaa\ntöykkäsi häntä kantapäihin.\n\nKun hän tuli suoralle tielle, missä reki saattoi liukua kappaleen\nmatkaa ohjaamattakin, päästi hän ohjaustangon ja jyskytti kättään\nehtimiseen sen kovaan puuhun. Hänen oli vaikea pitää verenkiertoa\nvoimassa siinä kädessä. Ja samalla kuin hän tällä tavoin hoiti toista\nkättään, hieroi hän toisella edelleen nenäänsä ja poskiaan.\n\n\"Nyt on liian kylmä matkailmaksi\", sanoi hän, ja hän puhui\nääneen, niinkuin on tapana ihmisillä, jotka ovat paljon yksikseen.\n\"On ihan mieletöntä matkata tällaisella pakkasella. Ellei nyt\nole kahdeksankymmentä astetta alle nollan, niin ainakin\nseitsemänkymmentäyhdeksän.\"\n\nHän otti esille kellonsa, ja kopeloituaan hetken hänen onnistui\npassittaa se takaisin paksun nuttunsa povitaskuun. Sitten hän silmäsi\navaruuteen ja antoi katseensa harhailla pitkin eteläisen taivaanrannan\nvalkeata äärtä.\n\n\"Kaksitoista\", hän mutisi. \"Kirkasta, eikä aurinkoa.\"\n\nHän ponnisteli ääneti eteenpäin kymmenen minuuttia, ja sitten hän\nlisäsi, ikäänkuin hänen puheensa ei olisi lainkaan keskeytynyt:\n\n\"Emmekä me ole päässeet juuri minnekään -- ja kaiken lisäksi pitääkin\nnyt vielä olla liian kylmä matkailmaksi!\"\n\nÄkkiä hän huusi koirille: \"Seis!\" -- ja ne pysähtyivät. Hän näytti\naivan kauhistuvan oikeata kättään ja vasaroi sitä vimmatusti\nohjaustankoon.\n\n\"Voi teitä -- piru -- parat!\" sanoi hän koirille, jotka olivat\nraskaasti heittäytyneet jäälle lepäämään. Hän takoi jäykistynyttä\nkättään niin kiivaasti puuhun, että sanat tulivat töksähdellen. \"Mitä\n-- pahaa -- te -- oikeastaan -- olette -- tehneet, kun -- toisen,\nkaksijalkaisen -- eläimen -- piti -- tulla -- ja -- pakottaa teidät --\nsiloihin, hävittää -- kaikki -- teidän -- luontaiset -- taipumuksenne\n-- ja -- tehdä -- teistä -- raatavia -- vetojuhtia?\"\n\nHän hieroi nenäänsä, ei mietiskelevästi, vaan aivan vimmatusti\nsaadakseen veren kiertämään -- ja sitten hän ajoi koiransa jälleen\ntyöhön. Hän matkasi ison virran jäätynyttä pintaa pitkin. Hänen\ntakanaan oli monen mailin pituinen joenpolveke, joka katosi lumen\npeittämien, autioiden vuorien joukkoon. Hänen edessään oli saaria,\njoiden kohdalla joki jakaantui moneen salmeen. Saaret loistivat\nvalkeina, ja niissä vallitsi hiljaisuus, jota eivät häirinneet\nvillieläimet, saati surisevat hyönteiset. Kylmässä ilmassa ei lentänyt\nainoatakaan lintua. Yhtä vähän siellä kuului ihmisääniä, eikä myöskään\nnäkynyt jälkeäkään ihmiskätten työstä. Maailma oli siellä uneen\nvaipuneena, uneen, joka muistutti kuolemaa.\n\nJohn Messner oli vähällä hukkua siihen tylsyyteen, joka painoi leimansa\nkoko maisemaan. Pakkanen vaikutti lamauttavasti hänen elinvoimiinsa.\nHän ponnisteli eteenpäin pää kumarassa ja katsomatta ympärilleen,\nhieroen koneellisesti nenäänsä ja poskiaan ja jyskyttäen kättään\nohjaustankoon, niin kauan kuin vielä oli suoralla tiellä.\n\nMutta koirat pitivät tarkemmin silmällä ympäristöä, ja äkkiä ne\npysähtyivät, käänsivät päätään ja katsoivat isäntäänsä kysyvästi ja\nikävöivästi. Niiden silmäripset olivat kuurasta valkeat ja kuono\nniinikään -- niihin oli painunut omituinen vanhuuden ja voimattomuuden\nleima, huurteisia ja matkasta uupuneita kun olivat.\n\nMies aikoi ajaa niitä eteenpäin, mutta sitten hän malttoi mielensä,\nsuoristautui suurella vaivalla ja katsoi ympärilleen. Koirat olivat\npysähtyneet avannon viereen -- se ei ollut jäärailo, vaan ihmiskäden\ntekemä avanto, joka oli vaivalloisesti hakattu kirveellä kolmen ja\npuolen jalan paksuiseen jäähän. Sangen paksu kerros uutta jäätä\ntodisti, että sitä ei vähään aikaan oltu käytetty. Messner katsoi\nympärilleen. Koirat näyttivät jo tietä -- jok'ainoa huurteinen kuono\noli odottavasti kääntynyt kohden epäselvää lumipolkua, joka alkoi\najotieltä ja johti saaren rantaan.\n\n\"Olkoon menneeksi, elukka parat\", sanoi Messner. \"Minä tutkin, miltä\nsiellä näyttää. Innokkaammin kuin minä ette voi toivoa matkan\npäättymistä.\"\n\nHän nousi rantapenkereelle ja katosi. Koirat eivät panneet pitkäkseen,\nvaan seisoivat hiljaa paikoillaan ja odottivat hartaasti hänen\npaluutaan. Sitten hän tuli takaisin niiden luokse, otti reestä esiin\nvetoköyden ja pani sen hartioilleen. Sitten hän käänsi koirat oikealle\nja ajoi ne rantaa kohti. Se oli ankaraa työtä, mutta näytti siitä, kuin\nniiden väsymys olisi kadonnut, kun ne vinkuen ilosta ja innosta ja\nviimeisetkin voimansa ponnistaen kiskoivat rekeä penkereelle. Jos joku\nniistä luiskahti tai kompastui, puraisi takana oleva sitä. Mies huusi\nniille milloin kehoittavasti, milloin uhkaavasti ja heittäytyi koko\npainollaan vetoköyttä vasten.\n\nHe selviytyivät nopeasti rantapenkereestä, kääntyivät vasemmalle ja\nryntäsivät pienelle hirsimökille. Se oli autio ja tyhjä, ja siinä oli\nyksi ainoa huone, kahdeksan jalkaa pitkä ja kymmenen leveä. Messner\nriisui koirat valjaista, purki kuorman reestä ja otti mökin haltuunsa.\nViimeksi käynyt tilapäinen vieras oli jättänyt jälkeensä hiukan\npolttopuita. Messner pani pystyyn kevyen rautalevykamiinansa ja teki\ntulen. Hän asetti koiria varten uuniin sulamaan viisi auringossa\nkuivattua lohta ja haki avannosta vettä kahvipannuun ja muihin\nkeittoastioihin.\n\nOdottaessaan veden kiehumista hän piti kasvojaan kamiinan yläpuolella.\nHänen henkäystensä kosteus oli kerääntynyt partaan ja jähmettynyt\njääksi, jota hän nyt koetti sulattaa. Kun jää suli ja tippui\nkamiinalle, synnytti se sähisevää ääntä, ja Messnerin ympäröi höyry.\nHän edisti sulamista irroittamalla sormillaan pieniä jääsiruja, jotka\nputosivat rapisten lattialle.\n\nUlkona olevien koirien raivoisa meluaminen ei saanut häntä\nkeskeyttämään toimiaan. Hän kuuli ihmisääniä ja vieraiden koirien\nsusimaista murinaa ja ulvahtelua. Ovelle koputettiin.\n\n\"Käykää sisään!\" huusi Messner. Hänen ääntänsä hiljensi se, että hän\njuuri oli imemässä irti jääpalasta ylähuulestaan, johon se oli laskenut\nankkuriin.\n\nOvi avautui, ja kun Messner katsoi sinnepäin höyrypilvensä keskeltä,\nerotti hän miehen ja naisen, jotka olivat pysähtyneet kynnykselle.\n\n\"Tulkaa sisääni\" sanoi hän käskevästä, \"ja sulkekaa ovi!\"\n\nHöyryn läpi hän saattoi vain epäselvästi erottaa heidän ulkomuotonsa.\nNainen oli niin vaatteisiin kiedottu, että ainoa, mitä hänen\npiirteistään näkyi, oli musta silmäpari. Mies oli tummasilmäinen, ja\nalaleuka sileäksiajeltuna; yläleuan viikset olivat niin jäiset, että ne\npeittivät suun.\n\n\"Tahtoisimme tietää, onko täällä lähellä toista majaa\", sanoi mies\nluoden pikaisen katseen kalustamattomaan huoneeseen. \"Me luulimme\nensin, että tämä oli asumaton.\"\n\n\"Tämä ei ole minun\", vastasi Messner. \"Keksin sen muutama minuutti\nsitten. Käykää sisään ja asettukaa tänne. Tilaa on riittävästi, eikä\nteidän tarvitse pystyttää kamiinaanne. Voitte käyttää tätä.\"\n\nKuullessaan hänen äänensä kaiun nainen äkillisen uteliaisuuden\nvaltaamana suuntasi katseensa häneen.\n\n\"Ota pois päällysvaatteesi\", sanoi mies matkatoverilleen, \"minä käyn\nriisumassa koirilta valjaat ja hakemassa vettä. Tarvitsemme jotakin\nkuumaa.\"\n\nMessner otti sulaneet kalat ja meni ulos koiriaan syöttämään. Hänen\ntäytyi katsoa, etteivät vastatulleet koirat ottaneet hänen omiltaan\nniiden ruokaa, ja kun hän tuli takaisin mökkiin, oli toinen mies\npurkanut tavaransa ja noutanut vettä. Messnerin vesi kiehui\nparhaillaan. Hän pani pannuun kahvia, selvitti sen puolella\nkupillisella kylmää vettä ja otti sen sitten kamiinalta. Sitten hän\nsulatti uunissa muutamia hapanleipäkorppuja ja lämmitti samalla\npannullisen papuja, jotka hän oli keittänyt edellisenä iltana ja jotka\nolivat jäätyneet reessä.\n\nOtettuaan keittoastiansa pois kamiinalta antaakseen vastatulleille\ntilaisuuden ruoanlaittoon hän alkoi syödä ateriaansa, minkä oli\nsijoittanut laatikolle, joka sisälsi hänen elintarvevarastonsa. Itse\nhän istui kokoonkäärityillä makuuvilteillään. Jokaisen suupalan lomassa\nhän puhui teistä ja koirista toisen miehen kanssa, joka nyt vuorostaan\noli kumartuneena kamiinan puoleen viiksiään sulattamaan. Majassa oli\nkaksi makuulavaa, ja toiselle niistä vastatullut heitti vilttikäärönsä,\nsitten kun oli lopettanut viiksipuuhansa.\n\n\"Tässä voimme nukkua\", hän sanoi, \"mikäli te ette halua tätä lavaa. Te\nolitte paikalla ensimmäinen, ja teillä on siis oikeus valita.\"\n\n\"Se on minulle samantekevää\", vastasi Messner. \"Toinen lava on yhtä\nhyvä kuin toinenkin.\"\n\nHän valmisti vuoteensa toiselle lavalle ja istuutui sitten sen\nlaidalle. Toinen mies asetti pienen lääkärin-matkalaukun tyynyksi\nvilttien alle lavansa päähän.\n\n\"Oletteko tohtori?\" kysyi Messner.\n\n\"Olen\", kuului vastaus, \"mutta en ole tullut Klondykeen harjoittamaan\nsitä ammattia, en totisesti.\"\n\nNainen valmisteli ateriaa, ja mies leikkasi silavaa ja lisäsi puita\nkamiinaan. Mökissä oli hyvin vähän valoa. Sitä tunkeutui sinne pienestä\nikkunasta, joka oli peitetty paksulla, silavarasvassa kastetulla\nkirjoituspaperilla, eikä John Messner voinut oikein selvästi erottaa,\nminkä näköinen nainen oli. Eikä hän sitä koettanutkaan. Hän ei tuntunut\nvälittävän naisesta rahtuakaan. Mutta tämä tuijotti vähän väliä\nuteliaasti siihen pimeään nurkkaan, missä Messner istui.\n\n\"Ah, elämä on täällä suurenmoista\", virkkoi tohtori innostuneesti ja\nlakkasi hetkeksi hiomasta veistään kamiinantorvea vasten. \"Erikoisesti\nminua viehättää taistelu -- omin käsin ponnistelu -- kaiken\nalkuperäisyys -- todellisuus.\"\n\n\"Niin, lämpötila on täällä totisesti hyvin tuntuvaa todellisuutta\",\nsanoi Messner nauraen.\n\n\"Tiedättekö, kuinka kylmä nyt on?\" kysyi tohtori.\n\nToinen pudisti päätään.\n\n\"No, sittenpä minä voin sen sanoa teille. Rekemme sprii-lämpömittari\nosoittaa seitsemääkymmentäneljää astetta alle nollan.\"\n\n\"Toisin sanoen satakuusi alle jäätymäpisteen -- matkailmaksi liian\nkylmä, vai kuinka?\"\n\n\"Matkalla olo olisi nyt kieltämättä itsemurha\", lausui tohtori. \"Kun\nponnistelee, nähkääs, ja hengittää raskaasti, niin vetää kylmää\nkeuhkoihinsa. Ne kylmettyvät, äärikudos paleltuu. Sitten saa kuivan\nyskän, kun kuollut kudos heltiää -- ja seuraavana kesänä kuolee\nkeuhkotulehdukseen käsittämättä, mistä sen on saanut. Ei -- jään tänne\nviikoksi, ellei lämpömittari nouse ainakin viiteenkymmeneen alle\nnollan.\"\n\n\"Mitä sanot, Tess\", virkkoi hän heti sen jälkeen, \"etkö luule, että\nkahvi on jo valmista?\"\n\nKun hän mainitsi seuralaisensa nimen, kävi John Messner äkkiä\ntarkkaavaiseksi. Hän loi naiseen pikaisen katseen, ja hänen kasvoillaan\nhäivähti tuskan ilme -- ikäänkuin jokin haudattu kärsimys olisi uhannut\npuhjeta uudelleen esiin. Mutta seuraavassa sekunnissa hän oli\ntahdonvoimallaan karkoittanut aaveen. Hänen kasvonsa olivat yhtä tyynet\nkuin ennenkin, mutta hän oli edelleen tarkkaavainen tyytymättä siihen,\nmikä hänen hämärässä oli onnistunut nähdä naisen kasvoja.\n\nNainen oli nostanut koneellisesti kahvipannun tulelta. Vasta kun se oli\ntehty, katsoi hän Messneriin. Mutta silloin tämä oli jo päässyt itsensä\nherraksi. Nainen näki vain miehen, joka istui lavan laidalla ja katseli\nvälinpitämättömästi mokkasiiniensa kärkiä. Mutta kun hän heti sen\njälkeen ikäänkuin sattumalta kääntyi jatkamaan ruoanlaittopuuhiaan, loi\nMessner häneen pikaisen silmäyksen, ja kun nainen samassa yhtä\npikaisesti katsahti taakseen, kohtasivat heidän katseensa. Messner\nantoi omansa liukua naisesta tohtoriin, mutta hänen huulillaan väreili\nhymyn häivähdys, kun hän ajatteli, kuinka tuo nainen oli hänet\npettänyt.\n\nNainen otti kynttilän heidän sälylaatikostaan ja sytytti sen. Yksi\nainoa katse hänen kynttilän valaisemiin kasvoihinsa riitti Messnerille.\nTuossa pienessä mökissä oli suurinkin etäisyys vain muutamia askeleita,\nja seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat melkein vierekkäin. Nainen\npiti kynttilää aivan Messnerin kasvojen edessä ja tuijotti häneen\nsilmät pyöreinä hämmästyksestä ja pelosta. Messner kohtasi hänen\nkatseensa rauhallisesti hymyillen.\n\n\"Mitä etsit, Tess?\" kysyi tohtori.\n\n\"Hiusneulojani\", vastasi nainen, sitten hän jatkoi matkaansa ja alkoi\npenkoa heidän lavallaan olevaa vaatesäkkiä.\n\nHe kattoivat ateriansa ruokalaatikolleen ja söivät sen istuen Messnerin\nlaatikolla aivan lähellä häntä. Hän oli pannut pitkäkseen lavalle\nsaadakseen lepoa ja makasi toisella kyljellään käsi pään alla. Näytti\nmelkein siltä, kuin olisivat kaikki kolme kuuluneet samaan\npöytäseurueeseen.\n\n\"Mistä Yhdysvaltojen osasta te tulette?\" kysyi Messner.\n\n\"San Franciscosta\", vastasi tohtori. \"Mutta olen ollut täällä kaksi\nvuotta.\"\n\n\"Minäkin olen Kaliforniasta\", virkkoi Messner.\n\nNainen katsoi häneen rukoilevasti, mutta Messner hymyili ja lisäsi:\n\n\"Berkeleystä.\"\n\nMiehen mielenkiinto heräsi.\n\n\"Yliopistostako?\" hän kysyi.\n\n\"Niin -- kuuluin vuoden 1886:n luokkaan.\"\n\n\"Tarkoitan professorina\", selitti tohtori. \"Te muistutatte sitä\ntyyppiä.\"\n\n\"Ikävää, että olette sitä mieltä!\" Messner hymyili hänelle. \"Kävisin\nmieluummin kullanetsijästä tai koirainajajasta.\"\n\n\"Minun mielestäni hän ei ole sen enempää professorin näköinen kuin sinä\nolet lääkärin\", puuttui nainen puheeseen.\n\n\"Kiitos!\" sanoi Messner. Ja sitten hän kääntyi miehen puoleen. \"Muuten,\ntohtori, mikä on nimenne, saanko luvan kysyä?\"\n\n\"Haythorne, jos tahdotte sanaani uskoa. Käyntikortteja ei minulla ole\nollut, sen jälkeen kuin käänsin sivistykselle selkäni.\"\n\n\"Ja mrs Haythorne?\" Messner kumarsi hymyillen.\n\nNainen loi häneen katseen, joka sisälsi enemmän suuttumusta kuin\nrukousta.\n\nHaythorne tahtoi nyt kysyä toisen nimeä. Hän oli jo avannut suunsa\nlausuakseen kysymyksen, kun Messner ehdätti edelle.\n\n\"Mieleeni juolahtaa juuri nyt eräs asia, tohtori. Voitte ehkä tyydyttää\nuteliaisuuteni. Siellä tapahtui kaksi tai kolme vuotta sitten\ntiedemiespiireissä jonkinlainen häväistysjuttu. Erään englantilaisen\nprofessorin vaimo -- hm, suotte kai anteeksi, mrs Haythorne -- karkasi\ntiehensä jonkun san-franciscolaisen lääkärin kanssa, niin ainakin\nmuistelen, vaikka en tällä hetkellä voi palauttaa mieleeni hänen\nnimeään. Muistatteko te tuon tapauksen?\"\n\nHaythorne nyökkäsi.\n\n\"Se herätti hirveän suurta huomiota, silloin kun se tapahtui. Lääkärin\nnimi oli Womble -- Graham Womble. Hänellä oli tavattoman suuri\npraktiikka. Tunsin hänet pikimmältään.\"\n\n\"No, oikeastaan tahtoisin vain tietää, mitä noista molemmista\nkarkureista on tullut. Oletteko ehkä kuullut siitä? He eivät\nvarmaankaan jättäneet pienintäkään jälkeä.\"\n\n\"Se mies peitti ne hyvin tarkasti.\" Haythorne rykäisi. \"Mutta\nsilloinhan huhuttiin, että he olisivat nousseet erääseen kauppalaivaan,\njonka oli määrä mennä Etelämeren saarille, ja hukkuneet pyörremyrskyssä\ntai jossakin sellaisessa.\"\n\n\"Sitä en ole koskaan ennen kuullut\", sanoi Messner. \"Tekin ehkä\nmuistatte tuon tapauksen, mrs Haythorne?\"\n\n\"Erittäin hyvin\", vastasi tämä. Hillitty ääni oli ihmeellisenä\nvastakohtana hänen vihasta leimuaville kasvoilleen, jotka hän oli\nkääntänyt syrjään, niin ettei Haythorne voinut niitä nähdä.\n\nTohtori oli jälleen valmis kysymään Messneriltä hänen nimeään, kun tämä\nvirkkoi:\n\n\"Kuulin sanottavan, että tuo tohtori Womble muka oli hyvin kaunis mies\nja -- hm -- että hänellä aina -- niin sanoakseni -- oli ollut suuri\nmenestys naismaailmassa.\"\n\n\"Jos niin oli asianlaita, teki hän siitä lopun sillä tepposellaan\",\nmutisi Haythorne.\n\n\"Ja kyseessä oleva nainenhan oli oikea äkäpussi -- ainakin on minulle\nsanottu niin. Berkeleyssä väittivät kaikki, että hän teki elämän\nmiehelleen -- hm -- hieman epämiellyttäväksi.\"\n\n\"Sitä en ole koskaan kuullut\", vastasi Haythorne. \"San Franciscossa\nkertoi huhu aivan päinvastaista.\"\n\n\"Ahaa! Siellä hänestä tehtiin marttyyri, vai kuinka? Avioliiton\nristille naulittu marttyyri?\"\n\nTohtori nyökkäsi. Messnerin harmaat silmät ilmaisivat lempeätä\nuteliaisuutta, kun hän jatkoi:\n\n\"Sitähän saattoikin odottaa -- mitalilla on aina kaksi puolta. Minä,\njoka asuin Berkeleyssä, tunsin ainoastaan toisen puolen. Tuo nainen\noleskeli kai hyvin paljon San Franciscossa?\"\n\n\"Anna minulle vähän lisää kahvia!\" sanoi Haythorne.\n\nNainen täytti hänen kupposensa uudelleen, ja sitä tehdessään hän\npurskahti nauruun.\n\n\"Tehän lörpöttelette ihan kuin juoruämmät\", torui hän.\n\n\"Se on niin mielenkiintoinen aihe.\" Messner hymyili hänelle ja kääntyi\nsitten uudelleen tohtorin puoleen. \"Aviomies ei siis liene ollut\nerikoisen hyvässä maineessa San Franciscossa?\"\n\n\"Päinvastoin! Hän oli erittäin siveellinen ja siitä syystä pikkumainen\nherra\", huudahti Haythorne aivan tarpeettoman kiivaasti. \"Pieni\nturhantarkka mammanpoika, jolla ei ollut pisaraakaan punaista verta\nsuonissaan.\"\n\n\"Tunsitteko hänet?\"\n\n\"En ole koskaan nähnyt häntä. En seurustellut yliopiston herrojen\nkanssa.\"\n\n\"Mitalin toinen puoli vielä kerran\", sanoi Messner sen näköisenä, kuin\nolisi harkinnut asiaa tarkasti. \"Ruumiillista kuntoa hänellä ei ehkä\nkovin paljon ollut, se on totta -- mutta niin kurja, kuin juuri\nmainitsitte, en sentään tahdo väittää hänen olleen. Hän otti\ninnokkaasti osaa opiskelevan nuorison urheiluharjoituksiin. Ja hän oli\nlahjakas. Hän kirjoitti kerran joulunäytelmän, josta sai hyvin paljon\nkiitosta. Olen sitäpaitsi kuullut sanottavan, että hänet oli valittu\ntiedekuntansa dekaaniksi, mutta sitten tuli häväistysjuttu, ja hän otti\neron ja matkusti kaupungista. Tuntuu siltä, kuin olisi tuo tapaus\nkatkaissut hänen elämänuransa. Meidän puolellamme mitalia ainakin\noltiin sitä mieltä, että se oli hänelle murhaava isku. Sanottiin, että\nhän oli kovasti kiintynyt vaimoonsa.\"\n\nHaythorne joi kahvinsa, mutisi jotakin välinpitämättömästi ja sytytti\npiippunsa.\n\n\"Oli toki onni, ettei heillä ollut lapsia\", jatkoi Messner.\n\nHaythorne katsahti kamiinaan, pani sitten lakin päähänsä ja veti\nkintaat käsiinsä.\n\n\"Menen hakemaan vähän lisää puita\", hän sanoi. \"Sitten voin ottaa\nmokkasiinit jaloistani ja oleilla mukavasti.\"\n\nOvi paiskautui kiinni hänen jälkeensä. Runsaan minuutin vallitsi\nhuoneessa täydellinen hiljaisuus. Mies pysyi paikallaan lavalla. Nainen\nistui vastapäätä häntä ruokalaatikolla.\n\n\"No, mitä aiotte tehdä?\" kysyi hän kiivaasti.\n\nMessner katsoi häneen unisen epäröivästi.\n\n\"Mitä minun mielestänne pitäisi tehdä? Toivoakseni ei mitään\ndramaattista. Te näette, että olen väsynyt ja jäseneni ovat kankeat, ja\nminun on niin suloista levätä tässä lavalla.\"\n\nNainen puri alahuultaan ja puhisi kiukusta.\n\n\"Mutta...\", alkoi hän kiivaasti -- ja sitten hän puristi kätensä\nnyrkkiin ja hillitsi itsensä.\n\n\"Toivoakseni ette tahdo, että minun on surmattava mr -- hm -- mr\nHaythorne\", virkkoi Messner lempeästi, miltei rukoilevasti. \"Se olisi\nihan hirvittävän ikävää -- ja minä vakuutan, että se myöskin olisi\ntäysin tarpeetonta.\"\n\n\"Mutta teidän täytyy tehdä jotakin!\" huudahti nainen.\n\n\"Päinvastoin -- onhan aivan luonnollista, etten tee mitään.\"\n\n\"Aiotte ehkä jäädä tänne?\"\n\nMies nyökkäsi.\n\nNainen silmäsi epätoivoisesti ympärilleen, ja hänen katseensa pysähtyi\ntoisella lavalla olevaan vuoteeseen. \"Yö tulee -- ettekä te voi jäädä\ntänne. Te ette voi! Sanon teille, että se on aivan mahdotonta!\"\n\n\"Tietysti voin jäädä! Pyydän palauttaa mieleenne, että olin\nensimmäisenä paikalla ja että siis teitä on pidettävä minun\nvierainani.\"\n\nNaisen katse harhaili jälleen huoneessa, ja hänen silmänsä täytti\nkauhu, kun hän näki toisen lavan.\n\n\"Silloin täytyy meidän lähteä täältä\", selitti hän päättäväisesti.\n\n\"Mahdotonta! Teitä vaivaa jo kuiva kähy-yskä -- juuri sellainen, jota\nmr -- hm -- Haythorne kuvasi niin sattuvasti hetki sitten. Keuhkonne\novat kylmettyneet. Ja hän on lääkäri ja ymmärtää sen. Hän ei\nmilloinkaan sallisi teidän jatkaa matkaa tällaisessa pakkasessa.\"\n\n\"No, mutta mitä sitten aiotte tehdä?\" kysyi nainen jälleen väkinäisen\nrauhallisesti, mikä ennusti uutta kohtausta.\n\nMessner katseli häntä tavalla, mikä tuntui melkein isälliseltä sen\nsyvän säälin ja äärettömän kärsivällisyyden vuoksi, joihin hänen\nonnistui kätkeä todellinen mielentilansa.\n\n\"Rakas Theresani, olenhan jo sanonut, etten tiedä. En tosiaankaan ole\najatellut sitä asiaa.\"\n\n\"Ah, te viette minulta järjen!\" Nainen ponnahti seisomaan ja väänteli\nkäsiään voimattomassa vihassa. \"Tuollainen ette koskaan ennen ollut.\"\n\n\"En, olin tavallisesti pelkkää lempeyttä ja kärsivällisyyttä\", myönsi\nmies. \"Senkö tähden minut jätitte?\"\n\n\"Te olette toisenlainen nyt, niin kauhean tyyni. Ja se peloittaa minua.\nTunnen itsessäni, että teillä on jotakin hirveätä mielessänne. Mutta\nmitä teettekin, älkää menetelkö ajattelemattomasti. Varokaa\nkiivastumista...\"\n\n\"Oh, minä en enää koskaan kiivastu\", keskeytti Messner. \"Sen jälkeen\nkuin te jätitte minut.\"\n\n\"Te olette edistynyt -- merkillisellä tavalla\", sanoi nainen.\n\nMessner hymyili myöntävästi. \"Sillä välin kuin mietin, mitä minun on\ntehtävä, sanon teille, mitä teidän on tehtävä. Teidän täytyy sanoa mr\n-- hm -- Haythornelle, kuka minä olen. Se on tekevä yhdessäolomme tässä\nmökissä -- tuttavallisemmaksi, jos niin saan sanoa.\"\n\n\"Miksi olette seurannut minua tähän hirveään maahan?\" kysyi nainen\näkkiä.\n\n\"Älkää luulko, että olen tullut tänne teitä etsimään, Theresa. Se väärä\nkäsitys ei saa hivellä turhamaisuuttanne. Tapaamisemme on kokonaan\nsattuman työtä. Jätin yliopistollisen virkani ja päätin etsiä itselleni\ntoisen asuinpaikan. Ollakseni rehellinen voin kertoa, että tulin\nKlondykeen, koska pidin sitä seutuna, jossa minulla oli vähimmän\nmahdollisuuksia tavata teidät.\"\n\nOvenlinkkua kopeloitiin, ovi kääntyi sisäänpäin, ja Haythorne tuli\nhuoneeseen kantamus polttopuita sylissään. Heti ensimmäisen varoittavan\näänen kuullessaan Theresa oli alkanut korjata kuppeja pois. Haythorne\nmeni jälleen ulos hakemaan lisää puita.\n\n\"Miksi ette esitellyt meitä toisillemme?\" kysyi Messner.\n\n\"Minä sanon hänelle, kuka te olette\", vastasi nainen päätään\nkeikauttaen. \"Älkää luulko, että pelkään.\"\n\n\"Enpä ole juuri milloinkaan nähnyt teidän pelkäävän mitään.\"\n\n\"En myöskään pelkää tunnustaa syntejäni.\" Naisen ilme ja ääni pehmeni.\n\n\"Pelkäänpä, että teidän synnintunnustuksenne olisi pelkkää kiertelyä ja\nvilppiä -- teidän itsenne ylistystä Meidän Herramme kustannuksella.\"\n\n\"Älkää tuoko esiin kirjallisia hienouksianne\", sanoi nainen\nnärkästyneen näköisenä, mutta vielä entistä lempeämmällä äänellä. \"En\nole milloinkaan pitänyt kärjistyneistä keskusteluista. Sitäpaitsi en\npelkää pyytää teiltä anteeksi.\"\n\n\"Ei ole mitään anteeksi annettavaa, Theresa. Minun pitäisi todellakin\npäinvastoin kiittää teitä. On kyllä totta, että minä kärsin -- aluksi.\nMutta sitten koitti minulle niin suloinen kevätvalo, että olinkin\nonnellinen, hyvin onnellinen. Se oli kovin hämmästyttävä havainto.\"\n\n\"Entä jos minä tulisinkin takaisin teidän luoksenne?\" kysyi nainen.\n\n\"Siinä tapauksessa\" -- Messner loi häneen kummallisen katseen --\n\"häiriintyisi rauhani kokonaan.\"\n\n\"Olen teidän laillinen vaimonne. Tehän ette ole hakenut avioeroa.\"\n\n\"Huomaan nyt, että olen menetellyt huolimattomasti\", sanoi mies\nmiettivästi. \"Mutta tulen ensi töikseni korjaamaan sen seikan.\"\n\nNainen astui hänen luokseen ja pani kätensä hänen olkapäälleen.\n\n\"Et siis tahdo tietää minusta, John?\" Hänen äänensä oli lempeä ja\nhyväilevä, ja hänen kätensä lepäsi kiusauksena Messnerin olkapäällä.\n\"Jos sanoisin sinulle, että olen erehtynyt? Jos sanoisin sinulle, että\nolen hyvin onneton? Ja onneton minä olen -- olen erehtynyt.\"\n\nMessner alkoi pelätä. Hän tunsi pehmenevänsä tuon kevyesti nojaavan\nkäden painosta. Tilanteen herruus oli liukumassa häneltä, koko hänen\nihana rauhallisuutensa oli katoamassa. Nainen katsoi häneen silmissään\nsulattava lämpö, ja Messner tunsi jo alkavansa sulaa. Hän tunsi\nolevansa kuilun partaalla kykenemättä vastustamaan sitä voimaa, joka\nveti häntä alas.\n\n\"Tulen takaisin sinun luoksesi, John. Teen sen tänään -- juuri tällä\nhetkellä.\"\n\nKuin painajaisen ahdistamana vääntelehti Messner naisen käden alla. Kun\nnainen puhui, oli hän kuulevinaan heikkoa kaikua Lorelein laulusta.\nOli, kuin jossakin olisi soitettu pianoa, ja sen sävelet olisivat\ntunkeutuneet hänen korviinsa.\n\nÄkkiä hän ryntäsi pystyyn, työnsi naisen luotaan, juuri kun tämä yritti\nsulkea hänet syliinsä, ja meni takaperin ovea kohti. Hän oli\nsilmittömän pelon vallassa.\n\n\"Silloin tekisin jotakin epätoivoista!\" huudahti hän.\n\n\"Minähän varoitin teitä kiivastumasta!\" Nainen nauroi pilkallisesti ja\nalkoi pestä astioita. \"Mutta olkaa rauhassa, kukaan ei tee teille\npahaa. Leikin teidän kanssanne äsken. Olen onnellisempi nykyisissä\noloissani.\"\n\nMutta Messner ei uskonut häntä. Hän ajatteli, kuinka helppo tuon naisen\naina oli vaihtaa ilmettä ja olemusta. Tämä oli tottunut kiertoteihinsä.\nHän ei ollut onnellinen tuon toisen kanssa. Hän oli havainnut\nerehtyneensä. Se ajatus herätti Messnerin itsesäilytysvaiston. Nainen\ntahtoi tulla takaisin hänen luokseen, mutta sitä Messner ei millään\nehdolla tahtonut. Hänen kätensä etsi koneellisesti ovenlinkkua.\n\n\"Älkää juosko tiehenne\", sanoi nainen nauraen. \"En aio purra teitä.\"\n\n\"Minä en juokse tieheni\", vastasi Messner lapsellisen uhmaavasti,\nsamalla kuin hän veti kintaat käsiinsä. \"Aion vain mennä vettä\nnoutamaan.\"\n\nHän kokosi tyhjät vesiastiat ja avasi oven. Sitten hän katsoi taakseen\nnaiseen.\n\n\"Älkää unohtako, että teidän on ilmoitettava mr -- hm -- Haythornelle,\nkuka minä olen.\"\n\nMessner mursi jääkerroksen, joka viime tunnin aikana oli syntynyt\navantoon, ja täytti sitten astiansa. Mutta hän ei heti palannut\nmajalle. Hän jätti vesiastiat tielle ja kulki nopeasti edestakaisin,\njotta ei kangistuisi kylmästä, sillä pakkanen poltti hänen ihoansa kuin\ntuli. Hänen partansa kävi valkeaksi huurteesta, ennenkuin hänen otsansa\nsileni ja hänen kasvojensa kiihtynyt ja tyytymätön ilme muuttui\npäättäväisyyttä osoittavaksi. Nyt oli hänelle selvinnyt, miten hänen\noli meneteltävä, ja kun hän sitä ajatteli, hymy levisi hänen\npaleltuneille huulilleen ja poskilleen. Astioissa olevaan veteen oli jo\nmuodostunut jäätä, kun hän nosti ne ja lähti majalle. Astuessaan sisään\nhän huomasi miehen seisovan kamiinan vieressä ja näki, että toisen oli\nvallannut jonkinlainen neuvottomuus ja epävarmuus. Messner asetti\nvesiastiansa maahan.\n\n\"Minua ilahduttaa tehdä teidän tuttavuuttanne, Graham Womble\", sanoi\nhän juhlallisella äänellä, ikäänkuin vastaukseksi esittelyyn.\n\nMessner ei ojentanut kättään. Womble liikahti hermostuneesti; hän\nvihasi tuota toista, niinkuin ihminen yleensä on taipuvainen vihaamaan\nsitä, jolle on tehnyt vääryyttä.\n\n\"Vai niin -- te se siis olitte!\" sanoi Messner. \"Vai niin, vai niin!\nTiedättekö, olen todellakin iloinen siitä, että olen tavannut teidät.\nOlen ollut -- hm -- hieman utelias näkemään, mihin ominaisuuteenne\nTheresa oikeastaan oli ihastunut... missä -- jos niin saan sanoa --\nkiusaus piili. Vai niin, vai niin!\"\n\nHän tarkasteli toista kiireestä kantapäähän, aivan niinkuin hevosta\nmarkkinoilla.\n\n\"Ymmärrän, mitä teidän täytyy tuntea minua kohtaan\", alkoi Womble.\n\n\"Älkää puhuko siitä\", keskeytti Messner käytöksessään ja äänensävyssään\nliioiteltua sydämellisyyttä. \"Ei siitä kannata puhua. Sensijaan\nhaluaisin tietää, millaista olonne on ollut hänen kanssaan. Onko hän\nvastannut odotuksianne? Käyttäytynyt hyvin? Onko elämä teille sen\njälkeen ollut koko ajan vain kuin onnellista unta?\"\n\n\"Älkää nyt olko typerä!\" lausui Theresa.\n\n\"Minkäpä sille mahdan -- sellainen on luonteeni\", sanoi Messner\nvalittelevasti.\n\n\"Mutta te voitte ainakin olla samalla neuvokas ja käytännöllinen\",\nhuomautti Womble terävästi. \"Ja me tahdomme tietää, mitä aiotte tehdä?\"\n\nMessner teki onnistuneen avuttoman liikkeen.\n\n\"Sitä en todellakaan tiedä. Olemme joutuneet tuollaiseen mahdottomaan\ntilanteeseen, johon kukaan ei edeltäkäsin voi valmistautua.\"\n\n\"Kolmisin emme mitenkään voi jäädä yöksi tähän majaan.\"\n\nMessner nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Niinmuodoin täytyy jonkun meistä lähteä tiehensä.\"\n\n\"Kieltämättä\", myönsi Messner. \"Kun kolme ei voi yht'aikaa olla samassa\npaikassa, täytyy yhden poistua.\"\n\n\"Ja se tulee teidän osaksenne\", selitti Womble ärtyisästi. \"Seuraavaan\nleiriin on kymmenen mailia, mutta sen matkan voitte vaikeuksitta\nsuorittaa.\"\n\n\"Ensimmäinen aukko ajatusketjussanne\", vastasi Messner. \"Miksi pitäisi\njuuri minun lähteä? Olin ensimmäisenä tällä paikalla.\"\n\n\"Mutta Tess ei enää tänään voi matkata\", selitti Womble. \"Hän on jo\nhiukan kylmettynyt.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa. Hän ei millään muotoa voi lähteä kymmenen\nmailin matkalle tällaisessa pakkasessa. Hänen täytyy joka tapauksessa\njäädä tänne.\"\n\n\"No, silloinhan käy niinkuin minä sanoin\", julisti Womble\nmahtipontisella äänellä.\n\nMessner rykäisi.\n\n\"Teidän keuhkonnehan ovat aivan terveet, eikö totta?\"\n\n\"Niin, mutta mitä tekemistä sillä on tämän asian kanssa?\"\n\nToinen rykäisi jälleen ja sanoi sitten perinpohjaisesti ja hitaasti:\n\n\"Oh, minä myönnän, ei oikeastaan mitään -- ellemme ota huomioon sitä,\nettä omien sanojenne mukaan ei siinä tapauksessa ole mitään, mikä\nestäisi teitä lähtemästä täältä ja niin sanoakseni uhmaamasta pakkasta\nkymmenen mailin matkalla. Voitte tehdä sen vaikeuksitta.\"\n\nWomble loi nopean, epäluuloisen katseen Theresaan ja huomasi tämän\nsilmissä vilahduksen hämmästystä ja tyytyväisyyttä.\n\n\"No?\" virkkoi hän kysyvästi Theresalle.\n\nNainen epäröi ja viivytteli vastausta. Womblen kasvot tummuivat\nvihasta. Hän kääntyi Messnerin puoleen.\n\n\"Riittää jo! Ette voi jäädä tänne.\"\n\n\"Voin toki, tietysti voin.\"\n\n\"Minä en tule sitä sallimaan.\" Hän suoristautui. \"Olen tilanteen\ntasalla.\"\n\n\"Minä jään joka tapauksessa\", sanoi toinen itsepintaisesti.\n\n\"Heitän teidät ulos.\"\n\n\"Mutta minä tulen takaisin.\"\n\nWomble oli pari silmänräpäystä vaiti saadakseen äänensä lujaksi ja\npysyäkseen omana herranaan. Sitten hän sanoi hitaasti, matalalla ja\nhillityllä äänellä:\n\n\"Kuulkaahan, Messner -- jos kieltäydytte poistumasta täältä, annan minä\nteille selkään. Me emme nyt ole Kaliforniassa. Pehmitän teidät\nnyrkeilläni päästä jalkoihin.\"\n\nMessner kohautti olkapäitään.\n\n\"Jos teette sen, kutsun minä kokoon _miners meetingin_, ja silloin\nteidät hirtetään lähimpään puuhun. Olette oikeassa siinä, ettemme nyt\nole Kaliforniassa. Nämä kullankaivajat ovat yksinkertaisia ja\nluonnollisia ihmisiä, eikä minun tarvitse tehdä muuta kuin näyttää\nheille lyöntien jäljet, kertoa teidän tarinanne ja vaatia vaimoani\ntakaisin.\"\n\nNainen yritti sanoa jotakin, mutta Womble kääntyi kiivaasti hänen\npuoleensa.\n\n\"Sinä et sekaannu tähän asiaan, ymmärrätkö!\" karjui hän.\n\nMerkillisen vastakohdan muodosti Messnerin:\n\n\"Olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö meitä, Theresa.\"\n\nLuultavasti joko viha tai tukahdutetut tunteet ärsyttivät Theresan\nkeuhkot yskäkohtaukseen. Purppuranpunaisena kasvoiltaan ja painaen\ntoista kättään lujasti rintaansa vasten hän odotti, että kohtaus menisi\nohi.\n\nWomble katseli häntä kasvot synkkinä ja kuunteli hänen yskäänsä.\n\n\"Jotakin täytyy tehdä\", sanoi hän. \"Theresan keuhkoja ei saa panna\nkylmälle alttiiksi. Hän ei voi jatkaa matkaa, ennenkuin lämpötila\nkohoaa. Enkä minä aio hänestä luopua.\"\n\nMessner rykäisi, aikoi puhua, mutta malttoi mielensä, rykäisi taas\npuolittain anteeksipyytävästi ja sanoi sitten:\n\n\"Voisin tarvita hiukan rahaa.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Womblen kasvot ilmaisivat syvää\nhalveksintaa. Lopultakin oli toinen osoittautunut häntä\nhalpamaisemmaksi!\n\n\"Teillä on isohko pussi kultahiekkaa\", jatkoi Messner. \"Näin, kun\notitte sen reestä.\"\n\n\"Paljonko tahdotte?\" kysyi Womble.\n\nHänen äänensäkin ilmaisi nyt yhtä syvää halveksintaa kuin hänen\nkasvonsa.\n\n\"Arvioin, mitä pussi mahtoi painaa, ja luulen -- niin, olen varma\nsiitä, että se painaa suunnilleen kaksikymmentä naulaa. Mitä\narvelisitte, jos sanoisimme neljätuhatta?\"\n\n\"Mutta, hyvä ihminen, siinähän on kaikki, mitä olemme löytäneet!\" huusi\nWomble.\n\n\"Tehän olette saanut hänet\", tyynnytteli toinen. \"Ja neljäntuhannen\narvoinen hän toki on! Ajatelkaa, mistä minä luovun. Hinta ei totisesti\nole kohtuuton.\"\n\n\"No, menköön sitten!\" Womble ryntäsi huoneen poikki\nkultahiekkapussille. \"En voi kyllin nopeasti päästä teistä -- senkin\nkiemurteleva mato!\"\n\n\"Te erehdytte\", vastasi Messner hymyillen. \"Siveysopin mukaan on kai\nse, joka antaa lahjuksia, yhtä huono kuin se, joka ottaa? Tehän\ntiedätte, että se, joka ottaa vastaan varastettua tavaraa, on yhtä\nhuono kuin varas itse. Ja tässä pikku jutussa ette mitenkään voi\nlohduttautua sillä, että olisitte siveellisesti parempi.\"\n\n\"Helvettiin siveysoppinne!\" sähisi toinen. \"Tulkaa tänne katsomaan, kun\npunnitsen kultahiekan. Minähän voisin pettää teitä!\"\n\nJa nyt sai nainen, joka voimattoman raivon vallassa nojasi makuulavaan,\nkatsella, kuinka hänen hintansa punnittiin kultahiekassa ja\nkultakimpaleissa. Vaakakupit, jotka asetettiin ruokalaatikolle, olivat\npieniä; ne oli siitä syystä täytettävä monta kertaa, ja Messner\ntarkisti huolellisesti jokaisen punnituksen.\n\n\"Siinä on liian paljon hopeaa\", huomautti hän sitoessaan pussia kiinni.\n\"En ikinä usko, että siitä tulee aivan kuuttatoista unssilta. Voitatte\nminulta varmasti jonkin verran tässä kaupassa, Womble.\"\n\nHän käsitteli pussia hyvin varovasti ja kantoi sen ulos rekeensä\nselvästi tietoisena sen arvosta. Sitten hän tuli takaisin, keräsi\nkeittoastiansa, sulloi tavaransa laatikkoon ja kääri vuoteensa kokoon.\nKun kaikki oli köytetty rekeen kiinni ja vastahakoiset koirat\nvaljastettu, hän palasi vielä majaan hakemaan kintaitaan.\n\n\"Hyvästi, Tess!\" sanoi hän seisoessaan avoimella ovella.\n\nNainen kääntyi häneen päin ja koetti puhua, mutta oli liian raivoissaan\nkyetäkseen pukemaan leimuavaa vihaansa sanoiksi.\n\n\"Hyvästi, Tess!\" toisti Messner hiljaa.\n\n\"Peto!\" onnistui naisen vihdoinkin huohottaen saada huuliltaan.\n\nHän kääntyi ja heittäytyi päistikkaa lavalle, nyyhkyttäen:\n\n\"Ah -- te kurja peto! Te kurja peto!\"\n\nJohn Messner sulki oven hiljaa jälkeensä, ja kun hän ajoi koiransa\nliikkeelle, katsoi hän taakseen majaa kuvaamattoman helpotuksen ilme\nkasvoillaan. Rantapengermän alapuolella, avannon kohdalla, hän pidätti\nkoiria, ja reki pysähtyi. Hän otti kultahiekkapussin köysien alta ja\nkantoi sen avannolle. Pinta oli jo uuden jään peitossa. Hän ruhjoi sen\nnyrkillään. Sitten hän hampaittensa avulla aukaisi solmitun hihnan ja\ntyhjensi pussin sisällön veteen. Virta, oli sillä kohdalla matala, ja\nkaksi jalkaa pinnan alla hän näki pohjan loistavan tummankeltaisena\nhämärtyvässä päivänvalossa. Sen nähdessään hän sylkäisi avantoon.\n\nHän pani koirat juoksemaan tietä pitkin. Ne vinkuivat alakuloisesti ja\nolivat ilmeisen vastahakoisia lähtemään uudelleen taipaleelle. Hoitaen\nohjaustankoa oikealla kädellään ja hieroen vasemmalla nenäänsä ja\nposkiaan hän kompuroi vetoköyden yli, kun koirat kääntyivät\njoenpolvekkeessa.\n\n\"Eteenpäin, eläin parat!\" hän huusi, \"juuri se on tunnussanamme --\neteenpäin!\"\n\n\n\n\nFORTY-MILEN MIEHET.\n\n\nKun pitkä Jim Beldon esitti näköjään viattoman väitteen, että jääsohjo\non \"jotensakin metkaa\", ei kukaan voinut aavistaa, mitä siitä seuraisi.\nEikä sitä aavistanut Lon McFanekaan, kun hän heti vakuutti, että\npohjajää oli \"vielä metkempää\"; eikä myöskään Bettles, kun hän siinä\nsilmänräpäyksessä väitti, että sellaisen jään olemassaolo oli\nhöpönlöpöä.\n\n\"Ja moista sinä sanot minulle kaikkien niiden vuosien jälkeen, mitkä\nolet tässä maassa ollut\", huusi Lon. \"Ja me olemme olleet samassa\nsakissa kaiket ajat.\"\n\n\"Mutta se on järjenvastaista\", Bettles väitti. \"Katsohan, vesi on\nlämpimämpää kuin jää...\"\n\n\"Ero on pieni, jos putoaa railoon.\"\n\n\"Kuitenkin se on lämpimämpää, koska se ei ole jäätynyt. Ja sinä siis\nväität, että se jäätyy pohjasta?\"\n\n\"Vain ankkurijää, David, vain ankkurijää. Etkö ole milloinkaan\najelehtinut virran mukana, kun vesi on kristallinkirkasta, ja yht'äkkiä\n-- niinkuin pilvi auringon eteen -- se jääsohjo tulla kuplehtii\npinnalle suurina joukkoina, kunnes koko virta on peitossa kuin\nensimmäisen lumisateen jälkeen?\"\n\n\"Hm, montakin kertaa, kun olen ottanut pienen torkahduksen perämelan\nääressä. Mutta se on aina tullut lähimmästä sivujoesta eikä\nalhaaltapäin.\"\n\n\"Mutta et milloinkaan silmät auki?\"\n\n\"En, etkä sinäkään. Se on järjenvastaista. Joka ihminenhän sen\nymmärtää.\"\n\nBettles vetosi kamiinan luona istuskelevaan miesjoukkoon, mutta riita\npysyi vain hänen ja Lon McFanen välisenä.\n\n\"Järkeä tahi ei, mutta totta minä joka tapauksessa puhun. Viimeksi minä\nnäin sen viime vuonna, kun Sitka Charley ja minä ajelehdimme virralla\nFort Reliancen luona. Ja silloin oli oikea syysilma -- aurinko\nvälkähteli kullanväristen lehtikuusien ja värisevien haapojen yllä, ja\njokikinen pieni aallonkare kimalteli, ja jossakin kaukana oli tulossa\ntalvi ja pohjolan sininen usva. No, sen te kaikki tunnette; joenrannat\nvetäytyvät jäähän, ja vanavesi käy jäästä paksuksi -- ja ilmassa\nnapsahtelee ja kipinöi, ja se tuntuu veressä, ja ihminen imee uutta\nelämää joka hengenvedollaan. Silloin sitä ajattelee, että maailma on\npikkuinen, ja vaeltamishalu polttaa jalkapohjia.\n\n\"Mutta nyt minä itse vaeltelen. Niinkuin sanoin, me meloimme virtaa\npitkin; jäätä ei ollut muualla näkyvissä kuin vanavedessä, kun intiaani\nnostaa melansa ja sanoo: 'Lon McFane! Katsokaa tuonne alas! Minä olen\nkuullut siitä puhuttavan, mutta en milloinkaan luullut näkeväni!'\nNiinkuin tiedätte, Sitka Charley ei ole syntynyt tässä maassa sen\nenempää kuin minäkään, ja se oli yhtä outoa hänelle kuin minullekin. Ja\nsitten me ajelehdimme kurkistellen laidan yli ja katselimme porisevaa\nvettä, aivan niinkuin helmikalastajana tuijottelin korallimatalikoita,\njotka kasvoivat veden alla kauniina kuin puutarhat. No niin, siellä se\npohjajää oli, riippui jokaisessa luodossa kiinni ja kohosi kuin\nvalkoinen koralli. Mutta paras meillä oli vielä jäljellä. Juuri kun\nolimme päässeet virrasta, muuttui vedenpinta maidonvalkeaksi ja oli\ntäynnä pieniä pyörylöitä niinkuin harrin noustessa keväällä tai\nrakeiden pieksäessä vettä. Pohjajää nähkääs nousi ylös. Oikealla ja\nvasemmalla, niin kauas kuin saattoi nähdä, vesi oli sitä täynnä. Se oli\npaksua kuin puuro, tarttui veneenlaitoihin ja airoihin. Monta kertaa\nennen ja jälkeen olen ajanut sitä virtaa, mutta en ole nähnyt tuota\nomituista ilmiötä kuin sen kerran. Sellaista ei saa nähdä kuin kerran\nelämässään.\"\n\n\"Palturia!\" virkkoi Bettles kuivasti. \"Luuletko, että minulle saa\nsyötetyksi moista pajuköyttä? Voisi pikemmin sanoa, että kimallukset\nlähtivät sinun silmistäsi ja ilman napsaukset sinun kieleltäsi.\"\n\n\"Minähän näin sen omin silmin, ja jos Sitka olisi täällä, niin hän\nvoisi todistaa.\"\n\n\"Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, niistä ei päästä mihinkään. On\nluonnonvastaista, että pohja, joka on kauimpana ilmasta, jäätyisi\nensin.\"\n\n\"Mutta omin silmin...\"\n\n\"Älähän innostu\", kehoitti Bettles, kun toisen kiivas kelttiläisveri\nalkoi kiehua.\n\n\"Sinä et siis usko?\"\n\n\"No, jos tahdot niin tarkasti tietää: minä en usko. Uskon mieluummin\nluontoa ja tosiasioita.\"\n\n\"Sinä siis syytät minua valheesta?\" huusi Lon uhkaavasti. \"Sinähän voit\nkysyä siwashilaisvaimoltasi, jos haluat. Hän saa ratkaista meidän\nvälillämme, sillä minä tiedän, että puhun totta.\"\n\nBettles joutui raivoihinsa. Irlantilainen oli loukannut häntä\ntietämättään. Bettlesin vaimo näet oli puoliverinen, erään venäläisen\nturkiskauppiaan tytär. Bettles oli nainut hänet kreikkalais-katolisella\nlähetysasemalla Nulatossa, tuhantisen mailia Yukonia alaspäin, ja hän\nsiis kuului paljon korkeampaan kastiin kuin tavallinen siwashi- eli\nalkuasukasnainen. Tämä on kuitenkin eräs Pohjolan arvovivahduksia,\njoita vain näiden seutujen seikkailija saattaa ymmärtää.\n\n\"Minä luulen sinun uneksineen\", selitti hän kylmästi. Samassa Lon\nMcFane oli iskenyt hänet maahan, piiri hajonnut, ja kymmenisen miestä\nasettunut molempien väliin. Bettles nousi jaloilleen, kuivaten verta\nsuultaan. \"Tappeleminen ei ole mitään uutta minulle, äläkä luulekaan,\nettä tämä jäisi maksamatta.\"\n\n\"Minä en ikinä kärsi, että minua syytetään valheesta\", vastasi Lon.\n\"Eikä tule mieleenkään, että kieltäisin sinua maksamasta. Saat itse\nvalita tavan.\"\n\n\"Onko sinulla vielä tallella se kolmekymmentäkahdeksan --\nviisikymmentäviisi?\"\n\nLon nyökkäsi.\n\n\"Sinun pitäisi hommata itsellesi suurempi kaliberi. Minun omani poraa\nsinuun pähkinän kokoisia reikiä.\"\n\n\"Oh, älä sure. Minun kuulillani on pehmeä kuono ja hyvä vainu, ja ne\nleviävät kuin pannukakut, ennenkuin tulevat ulos toiselta puolen.\nMilloin minä saan ilon koettaa niitä sinuun? Padon luona ehkä sopisi\nhyvin, vai mitä?\"\n\n\"Kelpaa kyllä. Tule sinne tunnin kuluttua! Sinun ei tarvitse odottaa.\"\n\nMolemmat vetivät rukkaset käsiinsä ja lähtivät asemalta kysymättä\ntoveriensa mielipidettä. Kaikkihan oli johtunut aivan mitättömästä\nseikasta! Mutta näillä miehillä saattoi pikkusyy helposti paisua\nisoksi, kun avuksi tuli heidän kiivautensa ja itsepäisyytensä.\nVaikenemisen ja kärsimisen taitoa ei muuten vielä oltu keksitty täällä,\nja Forty-Milen miehet, jotka olivat pitkän arktisen talven vankeja,\nkävivät ärtyisiksi liian paljosta ruoasta ja pakollisesta\ntoimettomuudesta -- aivan kuin mehiläiset syksyllä, kun niiden pesät\novat hunajaa täynnä.\n\nMaassa ei ollut lakia. Ratsastava poliisi oli vielä vain\ntulevaisuudenmahdollisuus. Jokainen ihminen hoiti itse loukkauksensa ja\nmittasi rangaistuksen oman mielensä mukaan. Yhteinen esiintyminen oli\nollut harvoin tarpeen, eikä koko leirin pitkäveteinen historia tietänyt\nmainita ainoatakaan tapausta, jolloin kahdeksatta käskyä olisi rikottu.\n\nPitkä Jim Beldon kutsui paikalla kokouksen koolle. Scruff Mackenzie\nvalittiin puheenjohtajaksi ja isä Roubeaulle lähetettiin tieto,\nettä hänen välitystään tarvittiin. Tilanne oli vaikea, sen tiesi\njokainen. Voiman oikeudella he saattoivat asettua väliin estämään\nkaksintaistelun. Mutta vaikka sellainen menettely vastasi parhaiten\nheidän toivomuksiaan, niin se kuitenkin soti heidän katsantokantaansa\nvastaan. Heidän karkeasyinen, vanhanaikainen siveysoppinsa myönsi\nkullekin henkilökohtaisen oikeuden maksaa iskut iskuilla, mutta he\neivät voineet sietää ajatusta, että kaksi niin hyvää toverusta kuin\nBettles ja McFane taistelisivat elämästä ja kuolemasta. He kylläkin\npitivät arkana lurjuksena sitä, joka ei tapellut haasteen saatuaan,\nmutta taistelu tuntui heistä nyt kuitenkin liian järjettömältä, kun\nsiitä tosi tuli.\n\nKiirehtivien jalkojen kopina ja kovat huudot, joita seurasi\npistoolinpamaus, keskeyttivät kokouksen. Ulko-ovi avautui, ja Malemute\nKid astui sisään savuava colt kädessään ja rattoisa pilke silmissään.\n\n\"Minä osasin siihen hyvin.\" Hän työnsi säiliöön uuden patruunan,\nlisäten: \"Sinun koirasi, Scruff.\"\n\n\"Keltahammasko?\" kysyi Mackenzie.\n\n\"Ei; joku luppakorvainen.\"\n\n\"Piru vieköön! Ei kai siinä mitään vikaa ollut?\"\n\n\"Tule katsomaan itse.\"\n\n\"No, selvä juttu kaiken jälkeen. Tietenkin se on saanut tartunnan.\nKeltahammas tuli takaisin aamulla ja puri sitä ja oli vähällä tehdä\nminusta samalla lesken. Se hyökkäsi Zarinskan kimppuun, mutta hän\nheitti hameensa sen silmille ja pääsi pakoon halvalla hinnalla: hame ja\nkuperkeikka lumessa. Sitten se juoksi takaisin metsään. Toivotaan,\nettei palaa. Oletko sinäkin menettänyt jotakin?\"\n\n\"Yhden -- valjaikon parhaan -- Shookumin. Tuli eilen hulluksi, mutta ei\npäässyt pitkälle. Ryntäsi Sitka Charleyn valjaikon kimppuun, ja ne\nrepivät sen kappaleiksi. Mutta se sai purruksi kahta niistä, ja ne\njuoksevat nyt villeinä, jotta kyllähän se sai tehdyksi, mitä tahtoikin.\nKeväällä tulee puute koirista, ellei jotakin voi tehdä.\"\n\n\"Taitaa tulla puute miehistäkin.\"\n\n\"Kuinka niin? Mitäs nyt on tekeillä?\"\n\n\"Oh, Bettles ja Lon McFane ovat joutuneet riitaan ja aikovat selvittää\nsen muutaman minuutin kuluttua padon luona.\"\n\nJuttu kerrottiin Malemute Kidille, ja tämä, joka oli tottunut siihen,\nettä toverit häntä tottelivat, otti järjestääkseen asiat oikealle\ntolalle. Hän esitti muille suunnitelman, jonka äkkiä oli tehnyt, ja he\nlupasivat ehdottomasti avustaa häntä.\n\n\"Niinkuin näette\", sanoi hän lopuksi, \"me emme riistä heidän\ntappeluoikeuttansa, mutta luulen kuitenkin, etteivät sitä yritä, kun\nsaavat kuulla minun ehdottoman mielipiteeni. Elämä on uhkapeliä ja\nihmiset pelaajia. He panevat koko omaisuutensa yhdelle mahdollisuudelle\ntuhannesta. Mutta jos se yksi ainoa mahdollisuus otetaan pois, niin\npelistä ei tule mitään.\"\n\nHän kääntyi sen toverinsa puoleen, joka piti varastosta huolta.\n\n\"Mittaa kolme syltä parasta hamppuköyttä, puolen tuuman paksuista.\"\n\n\"Siitä tulee opetus, jota Forty-Milen miehet eivät milloinkaan unohda\",\nprofetoi hän. Sitten hän ripusti köysivyyhden käsivarrelleen ja seurasi\ntovereitaan juuri parhaaseen aikaan tavatakseen molemmat tappelukukot.\n\n\"Miksi hemmetissä hänen tarvitsi vetää minun vaimoani juttuunsa?\"\njyrisi Bettles, heti kun joku koetti rauhoittaa häntä. \"Se oli\ntarpeetonta\", lisäsi hän painavasti. \"Aivan tarpeetonta.\" Ja sitä hän\nkertaili lakkaamatta, kulkiessaan edestakaisin ja odottaessaan Lon\nMcFanea.\n\nJa Lon McFane -- tämän kasvot olivat tulipunaiset ja kieli kerkeä hänen\nuhmatessaan kirkon arvovaltaa. \"Niin, isä\", hän huusi, \"minä menen\nmielelläni teidän tulipunaiseen helvettiinne ja makaan hehkuvilla\nhiilillä. Ei milloinkaan saada sanoa, että Lon McFanea on kostamatta\nsyytetty valheesta! Enkä minä aio pyytää siunausta. Minä olen elänyt\nhurjasti elämäni, mutta sydän on aina ollut oikealla paikallaan.\"\n\n\"Mutta nyt ei sydän puhu, Lon\", huomautti isä Roubeau: \"Ylpeys\nviettelee sinut murhaamaan toverisi.\"\n\n\"Te olette ranskalainen\", vastasi Lon. Sitten kääntyen pois mennäkseen\nhän kysyi: \"Tahdotteko lukea messun, jos minulla on huono onni?\"\n\nMutta pappi vain hymyili ja lähti kulkemaan pitkin joen valkoista\npintaa. Kovaksi ajettu, kuudentoista tuuman kelkalle parhaiksi riittävä\ntie johti padolle. Molemmin puolin oli syvä, löyhä lumi. Miehet\nkulkivat perättäin, sanaakaan sanomatta, ja mustapukuinen pappi johti\nmieleen hautajaiskulkueen. Oli Forty-Milen olosuhteisiin nähden leuto\ntalvipäivä -- niitä päiviä, joina taivas laskeutuu raskaana yli maan ja\nlämpömittari, merkillistä kyllä, on vain kaksikymmentä astetta\nnollapisteen alapuolella. Mutta leutous ei ollut miellyttävää. Ilma oli\npaksua, ja pilvet riippuivat liikkumattomina, ennustellen synkkinä\naikaista lumentuloa. Ja maa, tyytyväisenä talvihorroksessaan, ei ollut\ntietävinäänkään lämmön houkutuksista.\n\nKun he olivat päässeet padolle, julisti Bettles, joka kävellessään oli\nilmeisesti pohtinut riitaa, viimeisen kerran: \"Se oli tarpeetonta.\" Lon\nMcFane jatkoi tuikeata vaitioloaan. Suuttumus tukahdutti hänen\npuhekykynsä.\n\nMutta syvällä sisimmässään, kun eivät vain ajatelleet kuvittelemiaan\nvääryyksiä, he ihmettelivät tovereitaan. He olivat odottaneet\nvastarintaa ja olivat loukkaantuneita toisten myöntyväisyydestä.\nMolemmat arvelivat ansainneensa parempaa niin läheisiltä tovereiltaan,\nja kummallakin oli epämääräinen tunne, että heille tehtiin vääryyttä.\nHeitä suututti ajatus, että niin moni heidän tovereistaan saattoi\nmarssia kuin juhlaan, vastalauseitta katselemaan, miten he ampuisivat\ntoisiaan. Tuntui, kuin he kumpikin, olisivat alentuneet toverijoukon\nsilmissä. He eivät voineet käsittää moista käyttäytymistä.\n\n\"Selkä selkää vasten, David. Otetaanko viisikymmentä askelta vai sata?\"\n\n\"Viisikymmentä\", oli verenhimoinen, jyrkkä vastaus.\n\nUusi hamppuköysi, jota Malemute Kid piti huolimattomasti\nkäsivarrellaan, aivan kuin se olisi sattumalta joutunut mukaan, veti\nnyt irlantilaisen huomion puoleensa, herättäen hänessä epäluuloista\npelkoa.\n\n\"Mihin köyttä tarvitaan?\"\n\n\"Pankaa toimeksi!\" Malemute Kid katsoi kelloaan. \"Minulla on leipä\nnousemassa, enkä soisi sen nousevan liiaksi. Sitäpaitsi jalkojani\npaleltaa.\"\n\nMuutkin osoittivat kärsimättömyyttään hyvin selvällä tavalla.\n\n\"Mutta köysi, Kid? Sehän on aivan uusi. Ei kai sinun leipäsi ole niin\nraskasta, että sinun tarvitsee sitä tuolla nostaa?\"\n\nNyt Bettleskin kääntyi katsomaan. Isä Roubeau, jolle tilanteen\nhuumorillisuus alkoi selvitä, piiloitti hymynsä käden taakse.\n\n\"Ei, Lon. Tämä köysi on erästä miestä varten.\" Malemute Kid osasi\ntarpeen vaatiessa puhua vaikuttavasti.\n\n\"Kelle miehelle?\" Bettleskin alkoi tuntea persoonallista mielenkiintoa.\n\n\"Toiselle.\"\n\n\"Ja ketä toista sinä tarkoitat?\"\n\n\"Kuulehan, Lon -- ja sinä myöskin, Bettles! Me olemme pohtineet teidän\npientä juttuanne ja olemme tulleet erääseen päätökseen. Me tiedämme,\nettei meillä ole oikeutta estää teitä tappelemasta.\"\n\n\"Sepä vielä puuttuisi!\"\n\n\"Eikä meillä ole aikomustakaan. Mutta erään asian me tahdomme ja voimme\ntehdä, ja me pidämme huolen siitä, että teidän kaksintaistelunne tulee\nolemaan viimeinen Forty-Milen historiassa. Me annamme varoittavan\nesimerkin jokaiselle _che-cha-qualle_, joka tulee Yukonia ylös tai\nalas. Eloon jäänyt hirtetään lähimpään puuhun. No, alkakaa nyt!\"\n\nEpävarma hymy väikkyi Lonin huulilla, mutta sitten hänen kasvonsa\nkirkastuivat.\n\n\"Mittaa askeleet, David -- viisikymmentä, ja sitten me ammumme, kunnes\ntoisella on tallukat taivasta kohden. Ei niillä ole sydäntä tehdä sitä;\nei se ole muuta kuin oikeata jenkin huijausta.\"\n\nHän rupesi kävelemään tyytyväisesti irvistäen, mutta Malemute Kid\npysäytti hänet.\n\n\"Lon! Oletko tuntenut minut kauan?\"\n\n\"Monet ajat.\"\n\n\"Entä sinä, Bettles?\"\n\n\"Viisi vuotta kesäkuussa.\"\n\n\"Ja oletteko milloinkaan, koko tänä aikana, kuulleet minun rikkoneen\nsanaani?\"\n\nMolemmat pudistivat päätään, miettien, mitä hän tarkoitti.\n\n\"No, mitä te ajattelette minun lupauksestani?\"\n\n\"Yhtä hyvä kuin velkakirja\", virkkoi Bettles.\n\n\"Siihen saattaa uskaltaa autuustoivonsa\", yhtyi Lon McFane heti.\n\n\"No niin, kuulkaa sitten! Minä, Malemute Kid, annan kunniasanani -- ja\nte tiedätte, mitä se merkitsee -- että se teistä, joka ei kuole,\nhirtetään kymmenen minuuttia ampumisen jälkeen.\"\n\nHän astui taapäin, niinkuin Pilatus lienee tehnyt kätensä pestyään.\n\nMolemmat Forty-Milen miehet seisoivat vaiti. Pilvet laskeutuivat vielä\nalemmaksi ja lähettivät maahan kokonaisen parven huurrekiteitä, pieniä\nmittausopillisia mestariteoksia, ilmavia kuin hengitys, mutta kuitenkin\nolemassaoloon määrättyjä, kunnes palaava aurinko on ehtinyt puoliväliin\npohjoisella matkallaan. Nämä molemmat miehet olivat menneinä aikoina\nusein panneet kaikkensa yhden kortin varaan -- kiroillen tai leikkiä\nlaskien, mutta aina sydämessä horjumaton usko Mahdollisuuden jumalaan.\nNyt tämä laupias jumala oli kokonaan pelistä poissa! He tutkivat\ntarkkaavaisesti Malemute Kidin kasvoja, mutta yhtä hyvin he olisivat\nvoineet selittää sfinksin ilmeen. Kun minuutti toisensa jälkeen oli\nmennyt, tuntui heistä siltä, että jotakin oli sanottava. Viimein\nsusikoiran ulvonta kaukaa Forty-Milen luota katkaisi syvän\nhiljaisuuden. Kaamea ääni paisui kuin särkyvän sydämen täysi\nkuolinhuuto ja vaimeni sitten pitkäveteiseksi huokaukseksi.\n\n\"Sepäs hitonmoinen ulvoja!\" Bettles nosti villatakkinsa kauluksen\npystyyn katsellen avuttomasti ympärilleen.\n\n\"Ihanaa peliä teille kaikille, Kid\", huudahti Lon McFane. \"Sata\nprosenttia pankinpitäjälle eikä senttiäkään pelaajalle. Piru itsekään\nei rupeaisi sellaiseen peliin, ja hitto vieköön, jos minäkään!\"\n\nKuului hihitystä ja puolitukahtunutta naurua, ja silmät vilkuttivat\nrattoisasti huurteisten kulmakarvojen alta, kun miehet kiipesivät\njäätyneen rantapenkereen yli kävellen leiritietä asemalle. Mutta\npitkäveteinen ulvonta oli tullut lähemmäksi ja kaikui entistä\nuhkaavampana. Muuan nainen kirkui nurkan takana. Sitten kuului huuto:\n\"Tuossa se tulee!\" -- ja heitä kohden ryntäsi intiaanipoika takanaan\npuolikymmentä koiraa, jotka olivat pelosta mielettöminä. Ja niiden\nperässä tuli Keltahammas, harmaa turkki pörröisenä kuin lamppuharja.\nKaikki muut pakenivat paitsi jenkki. Intiaanipoika oli kompastunut ja\nkaatunut. Bettles pysähtyi silmänräpäykseksi tarttuakseen hänen\nturkkinuttuunsa ja syöksyi sitten halkopinon luo, minkä päälle useimmat\nhänen toverinsa jo olivat paenneet. Keltahammas oli juossut erään\nkoiran jäljessä, mutta nyt se teki käännöksen täydessä vauhdissaan.\nVainottu koira, vapaa vesikauhusta, mutta pelon hullaannuttama, juoksi\nBettlesin kumoon ja kiisi pois tietä pitkin. Malemute Kid lähetti\nluodin Keltahammasta kohden. Hullu hypähti ilmaan, putosi selälleen ja\nlennähti sitten yhdellä ainoalla hypyllä puolet siitä matkasta, mikä\nsen ja Bettlesin välillä oli.\n\nMutta pedon kohtalokas hyppy katkesi. Lon McFane hyppäsi halkopinolta\nja tarttui raivoavaan elukkaan kesken sen ilmahyppyä. Molemmat kierivät\nlumessa; Lon piti koiraa kurkusta käsi suorana, puolisokeana\nkasvoilleen räiskyvästä haisevasta kuolasta. Bettles teki pistoolillaan\ntaistelusta lopun, odotettuaan kylmäverisesti oikeata silmänräpäystä.\n\n\"Tätä minä sanon rehelliseksi peliksi, Kid\", sanoi Lon nousten ja\npudistellen lunta käsivarsistaan, \"siinä minulla pelatessa oli\nmahdollisuus saada kunnollinen prosentti.\"\n\nSamaan aikaan kuin Lon McFane sinä iltana oli matkalla isä Roubeaun\nluo, kirkon anteeksiantavaan syliin, Malemute Kid ja Mackenzie istuivat\npakinoimassa.\n\n\"Mutta olisitko todellakin tehnyt sen, jos he olisivat taistelleet?\"\n\n\"Olenko milloinkaan rikkonut sanaani?\"\n\n\"Et, mutta se ei kuulu tähän. Vastaa minun kysymykseeni. Olisitko\ntehnyt sen?\"\n\nMalemute Kid ojentautui. \"Scruff, minä olen itse pohtinut samaa asiaa\nsiitä lähtien, ja...\"\n\n\"No?\"\n\n\"En ole vielä päässyt siitä selville.\"\n\n\n\n\nMATKALAISEN MALJA!\n\n\n\"Vedä nahkaasi!\"\n\n\"Mutta kuulehan, Kid, eikö tämä liene liian väkevää? Whiskyssä ja\nviinassa on tarpeeksi pahaa ilmankin, mutta kun vielä lisäksi tulee\nkonjakki ja pippuri, niin...\"\n\n\"Vedä nahkaasi vain! Kenen tekoa tämä punssi on muuten?\" Malemute Kid\nhymyili hyväntahtoisesti höyrypilvien läpi. \"Kun sinä, poikaseni, olet\nollut tässä maassa niin kauan kuin minä ja elänyt jäniksellä ja\nmuuraimilla, niin sinä kyllä opit ymmärtämään, ettei joulu ole kuin\nkerran vuodessa. Ja joulunvietto ilman punssia olisi yhtä järjetöntä\nkuin kaivoksen kaivaminen tyhjän tähden.\"\n\n\"Se on oikeata puhetta\", virkkoi pitkä Jim Beldon, joka oli tullut\nkaivokseltaan Mazy Maysta joulua viettämään ja joka, niinkuin kaikki\ntiesivät, oli kaksi viimeistä kuukautta elänyt pelkällä hirvenlihalla.\n\"Et kai ole unohtanut _hoochia_, jota me laitoimme tanana-intiaaneille,\nvai miten?\"\n\n\"Enpä luulisi. Teidän sydämiänne, pojat, olisi varmaankin lämmittänyt\nnähdä koko heimo humalassa hoipertelemassa, ja kaikki johtui vain --\narvatkaa mistä! -- Sokerista ja happamasta taikinasta. Se tapahtui\nennen sinun aikaasi\", sanoi Kid kääntyen Stanley Princen puoleen,\nnuoren kaivosinsinöörin, joka oli oleskellut maassa kaksi vuotta.\n\"Näillä main ei ollut valkoisia naisia siihen aikaan, ja Mason tahtoi\nmennä naimisiin. Ruthin isä oli tananain päällikkö, ja hän sanoi ei, ja\nniin sanoi muukin heimo. Kova hommako? Niin, minä uhrasin viimeisen\nsokerinaulani; hienoin sekoitus, mitä milloinkaan olen tehnyt. Teidän\nolisi pitänyt olla näkemässä, kun ne seurasivat meitä virtaa alas ja\nsuoraan kannaksen yli.\"\n\n\"Entä _squazo_?\" kysyi kookas ranskalais-kanadalainen Louis Savoy\ninnostuneena, sillä hän oli kuullut puhuttavan tästä hurjasta\nseikkailusta ollessaan Forty-Milessä edellisenä talvena.\n\nMalemute Kid, joka oli syntynyt historioitsijaksi, kertoi\nkoristelemattoman totuuden tästä morsiamenryöstöstä. Useampi kuin yksi\nnäistä karskeista seikkailijoista tunsi sydäntään puristavan\nepämääräisen kaipuun kotiseudun aurinkoisemmille ruohotasangoille,\nmissä elämä lupasi enemmän kuin kovan taistelun jäätä ja pakkasta\nvastaan.\n\n\"Me saavuimme Yukonille juuri ensimmäisen jäänlähdön aikoihin, ja heimo\noli vain puoli tuntia jäljessämme. Mutta se meidät pelasti, sillä\nseuraava jäänmurtuminen avasi veden meidän ja niiden väliin, ja kun ne\nlopultakin tulivat Nuklukyetoon, olimme me kaikki valmiina niitä\nvastaanottamaan. Vihkimisestä voitte kysyä isä Roubeaulta, sillä hän\nsuoritti sen seremonian.\"\n\nJesuiitta otti piipun suustaan, mutta saattoi mielihyvänsä ilmaista\nvain patriarkallisella hymyllä katolilaisten ja protestanttien\nmeluisien suosionosoitusten vuoksi.\n\n\"Hitto vieköön!\" huudahti Louis Savoy, jota tämä romanttinen seikkailu\ntuntui kovin miellyttävän. \"_La petite_ intiaanitar! _Mon brave_ Mason!\nHitto vie!\"\n\nJa ensimmäisten punssilla täytettyjen tinapikarien kiertäessä miesten\nkesken nousi alituisesti janoava Bettles nopeasti pystyyn värittäen\nmieleisimmän juomalaulunsa:\n\n    Ja raittiuden propheetat\n    ja pyhäkoulu-leviitat\n    teen pauhaa kunniaa.\n    Mut saarna on vain suusta,\n    ne sentään rakastaa\n    ylinnä mahlaa makeaa\n    tätä kielletystä puusta.\n\nMalemute Kidin hirvittävä sekoitus vaikutti nopeasti. Leirin ja suurten\naavikoitten miehet sulivat sen lämmöstä; pila, nauru, laulu ja entisten\naikojen tarinat kaikuivat ympäri pöytää. Vieraat miehet, jotka olivat\nkotoisin yli kymmenestä eri maasta, maljailivat kaikkien kanssa kaiken\nkunniaksi. Siinä oli englantilainen Prince, joka piti puheen \"setä\nSamille, uuden maailman pikkuvanhalle lapselle\", siinä oli jenkki\nBettles, joka ehdotti \"kuningattaren maljan -- Jumala häntä\nsuojelkoon!\", ja siinä olivat Savoy ja saksalainen kauppias Meyer,\njotka kilistivät Elsassin ja Lothringenin puolesta.\n\nSitten Malemute Kid nousi pikari kädessä ja katsoi rasvattua\npaperi-ikkunaa, joka oli kolme tuumaa korkealta jäässä. \"Sen\nmatkalaisen malja, joka on liikkeellä tänä yönä! Riittäköön hänen\nmuonansa, pysykööt hänen koiransa reippaina, älköötkä hänen\ntulitikkunsa kastuko!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRäts! Räts! -- he kuulivat koirapiiskan tuttua räiskettä, Malemuten\nvaljaikon ärhentelyä ja talon eteen pysähtyvän reen narinaa. Keskustelu\ntyrehtyi; odotettiin sisääntulijaa.\n\n\"Se on vanhan kansan miehiä; huolehtii ensin koiristaan, sitten vasta\nitsestään\", kuiskasi Malemute Kid Princelle, heidän kuunnellessaan\nleukojen kalahtelua ja susimaista ulvontaa, mikä kertoi heidän\ntottuneille korvilleen, että vastatullut karkoitteli heidän koiriaan\nruokkiessaan omiaan.\n\nSitten kuului koputus, jota he olivat odottaneet, nasevana ja\nreippaana, ja vieras astui sisään. Valon häikäisemänä hän pysähtyi\nhetkiseksi ovella ja antoi sisällä olijoille tilaisuuden tarkastella\nitseään. Hänen olemuksensa oli vaikuttava, ja villainen, turkiksilla\nreunustettu puku antoi sille maalauksellisen leiman. Hän oli pari,\nkolme tuumaa yli kuuden jalan, hartiat ja rinta pituutta vastaavat.\nPakkanen oli punannut sileiksi ajellut kasvot, kuura valkaissut tuuheat\nkulmakarvat, ja ison sudennahkapäähineen korvalaput ja niskasuojus\nolivat alhaalla. Oli kuin itse kuningas Pakkanen olisi astunut yön\npimennoista heidän luokseen. Nahkatakkia piti kiinni helmillä\nkoristeltu vyö, johon oli pistetty kaksi isoa colt-pistoolia ja\nmetsästysveitsi. Paitsi välttämätöntä koirapiiskaa hänellä oli\navarasuinen, uusimmanmallinen rihlapyssy. Kun hän astui eteenpäin,\nsaattoivat he, huolimatta hänen lujasta ja kimmoisasta käynnistään,\nnähdä, että hän oli väsynyt.\n\nJoukon oli vallannut tukala hiljaisuus, mutta tulokkaan sydämellinen:\n\"Hyvää iltaa, pojat!\" saattoi taas tunnelman oikealle tolalle, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Malemute Kid olivat vaihtaneet\nkädenlyönnin. Vaikka eivät olleetkaan milloinkaan nähneet toisiaan,\nolivat he kuitenkin kuulleet toisistaan puhuttavan. Vieras otettiin nyt\nsydämellisesti seuraan ja istutettiin pöytään punssipikari edessään,\nennenkuin oli ennättänyt puhua asiaansa.\n\n\"Miten pitkä aika siitä on, kun koirareki kulki tästä ohi -- kolme\nmiestä ja kahdeksan koiraa?\" hän kysyi.\n\n\"Runsaasti kaksi päivää. Niitäkö seuraatte?\"\n\n\"Niin; minun valjaikkoni. Veivät suoraan nenäni edestä, lurjukset. Olen\njo voittanut kaksi päivämatkaa -- saan kai kiinni seuraavalla\nyrityksellä.\"\n\n\"Silloin taitaa tulla käsikähmä?\" kysyi Beldon pitääkseen keskustelua\nkäynnissä, sillä Malemute Kid oli jo asettanut kahvipannun tulelle ja\npaistoi toimekkaasti hirvenlihaa ja silavaa.\n\nVieras laski merkitsevästi käden aseilleen.\n\n\"Milloin läksitte Dawsonista?\"\n\n\"Kello kaksitoista.\"\n\n\"Viime yönä?\" Kysyjä piti sitä luonnollisena.\n\n\"Tänään.\"\n\nMiesjoukosta kuului ihmettelyn mutinaa. Eikä se ollut aiheetonta, sillä\nnyt oli tuskin vielä puoliyö, ja seitsemänkymmenen mailin vaivalloinen\njokimatka kahdessatoista tunnissa on hyvänpuoleinen saavutus.\n\nKeskustelu kääntyi yleisiin aiheisiin ja sattui joutumaan\nlapsuusmuistoihin. Vieraan syödessä vaatimatonta ateriaansa Malemute\nKid tarkasteli hänen kasvojaan. Hän tuli nopeasti johtopäätökseen, että\nvieraan kasvot olivat kauniit, rehelliset, avoimet ja että hän piti\nniistä. Ne olivat vielä nuorekkaat, mutta vaarat ja vaivat olivat\nterävöittäneet piirteet. Siniset silmät olivat kyllä ystävälliset hänen\npuhuessaan jollekin ja lempeät, kun kasvot olivat aivan rauhalliset,\nmutta niissä oli kuitenkin jotakin, mikä muistutti teräksen terävää\nkiiltoa; se varmasti esiintyisi, kun toiminta olisi käsillä, ja\nvarsinkin ylivoimaa vastaan taistellessa. Miehen voimakas, leveä leuka\ntodisti itsepäistä kestävyyttä ja kukistumattomuutta. Mutta huolimatta\nkaikesta tästä, mikä merkitsi leijonaluonnetta, hänessä oli eräänlaista\nlempeyttä, jotakin melkein naisellista pehmeyttä, mikä antoi\naavistuksen sisäisestä herkkyydestä.\n\n\"Niin kävi, kun minut ja eukkoni liistaroitiin yhteen\", sanoi Beldon\nlopetettuaan jännittävän tarinan kosintaretkestään. \"'Niin, tässä me nyt\nolemme, isä', sanoi Sally. 'Ja selkään sinä tarvitset', sanoi ukko\ntytölle ja sitten minulle: 'Kas niin, Jim, ota nyt päältä pois nuo\nhienot ryysyt! Ennen päivällistä pitää hyvän joukon neljästäkymmenestä\neekkeristä olla kynnettynä.' Ja sitten ukko sanoi tyttärelleen: 'Ja\nsinä Sal -- painu äkkiä patojesi ääreen!' Ja sitten hän aivan kuin\nnyyhkytti ja suuteli tyttöä. Ja minä olin iloinen, uskokaa pois. Mutta\nkun hän sen näki, niin hetipäs ulvahti: 'No-o, Jim!' Ja silloin minä\notin kintut kainalooni ja menin kyntämään.\"\n\n\"Onko teillä pienokaisia odottamassa siellä valtioissa?\" kysyi vieras.\n\n\"Ei. Sally kuoli, ennenkuin me saimme mitään. Ja senvuoksi minä olen\ntäällä.\"\n\nJa Beldon rupesi hajamielisesti lataamaan piippuaan, joka oli ollut\nvähällä sammua, mutta sitten hän havahtui ja kysyi: \"Entä te, vieras --\nnaimisissako?\"\n\nVastaamisen asemasta toinen avasi kellonsa, irroitti sen hihnasta, joka\ntoimitti kellonperien virkaa, ja ojensi kysyjälle. Beldon väänsi\nlampunsydämen korkeammalle ja tarkasteli arvostelevasti kuoren\nsisäpintaa, minkä jälkeen hän päästi ihailevan kirouksen ja ojensi\nkellon Louis Savoylle. Monenkertaisten \"Hitto vie\"-huudahdusten jälkeen\nSavoy antoi sen Princelle, ja he huomasivat, että hänen kätensä\nvapisivat ja silmiensä ilme oli käynyt erikoisen helläksi. Ja niin\nkello kulki känsäisestä kourasta toiseen -- tämä kellastunut naisen\nvalokuva; kuvan malli oli sitä vienoa, sydämellistä tyyppiä, jota\nsellaiset miehet yleensä ihailevat. Hän piti pientä lasta povellaan.\nNe, jotka eivät vielä olleet nähneet tuota ihmettä, olivat kiihkeän\nuteliaita, ja ne, jotka olivat jo nähneet, istuivat vaiti,\nmietteissään. He saattoivat rohkeasti taistella nälänhätää ja\nkeripukkia vastaan, he saattoivat uhmailla äkkikuolemaa maalla ja\nvesillä; mutta tuo vieraan naisen ja hänen lapsensa kuva muutti heidät\nkaikki naisiksi ja lapsiksi.\n\n\"En milloinkaan ole nähnyt pikkuista -- se on poika, kirjoittaa\nvaimoni, ja kahden vuoden ikäinen\", virkkoi vieras saatuaan aarteensa\ntakaisin. Hän heitti viivyttelevän katseen kuvaan, sulki sitten\nreippaasti kannen ja kääntyi poispäin, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi\nnopeasti salatakseen pulppuavia kyyneleitään.\n\nMalemute Kid vei hänet eräälle makuulavitsalle ja kehoitti käymään\npitkäkseen.\n\n\"Herättäkää minut kello neljä, täsmälleen. Älkää pettäkö minua\", oli\nhänen viimeinen sanansa. Silmänräpäystä myöhemmin hän oli vaipunut upo\nuupuneen ihmisen raskaaseen uneen.\n\n\"Siinä tosiaankin kova poika\", sanoi Prince. \"Seitsemänkymmentäviisi\nmailia kilpaa koirien kanssa, sen päälle kolmen tunnin uni ja taas\nmatkalle! Kuka hän on, Kid?\"\n\n\"Jack Westondale. Ollut jo kolme vuotta liikkeellä, mutta ei ole saanut\nmitään muuta kuin maineen hurjana raatajana ja oikeana kovan onnen\nmiehenä. En tunne häntä itse, mutta Sitka Charley on puhunut hänestä\npaljon.\"\n\n\"On kovaa, että miehen, jolla on niin suloinen nuori vaimo, pitää\nvuosia olla täällä Jumalan hylkäämässä maassa, missä jokainen vuosi on\nkahta vertaa pitempi kuin muualla maailmassa.\"\n\n\"Hänen vikanansa on vain se, että hän on liian innokas ja liian\nitsepäinen. Hän on kahteen eri kertaan pannut kaikki yhden kortin\nvaraan ja tapannut.\"\n\nBettlesin nauru keskeytti tässä keskustelun, sillä lienteä tunnelma oli\nalkanut haihtua. Ja pian räiskyvä ilonpito sai heidät unhottamaan\nvuosikausien yksitoikkoisen muonan ja murhaavan työn. Malemute Kid oli\nainoa, joka ei tuntunut pääsevän irralleen, ja silloin tällöin hän\nheitti rauhattomia katseita kelloonsa. Kerran hän veti kintaat käteensä\nja meni ulos, minkä jälkeen hän kuului puuhailevan varastohuoneessa.\n\nEikä hän jaksanut odottaa sovittua aikaa, sillä hän herätti vieraansa\nneljännestuntia aikaisemmin. Nuoren jättiläisen nivelet olivat\nepäilyttävän kangistuneet, ja niitä oli pontevasti hierottava,\nennenkuin hän pääsi jalkeille. Hän meni vaivalloisin askelin majasta ja\ntapasi ulkopuolelta koiransa valjastettuina ja kaiken lähtövalmiina.\nKoko seurue toivotti hänelle hauskaa matkaa ja päämäärän pikaista\nsaavuttamista, ja isä Roubeau antoi hänelle nopean siunauksen rynnäten\nsitten tupaan toisten etunenässä; eikä se ollut ihmeellistä, sillä ei\nollut mikään pikkuasia antaa seitsemänkymmenenneljän pakkasasteen\nvaikuttaa suojattomiin korviin ja käsiin.\n\nMalemute Kid seurasi vierasta tielle ja puristi siellä sydämellisesti\nhänen kättään antaen hyviä neuvoja.\n\n\"Te löydätte reestä sata naulaa lohenmätiä\", sanoi hän. \"Koirat menevät\nsillä yhtä pitkälle kuin sadallaviidelläkymmenellä naulalla kalaa,\nettekä saa koiranruokaa Pellystä, niinkuin ehkä olette suunnitellut.\"\nVieras hätkähti, ja hänen silmänsä salamoivat, mutta hän ei puhunut\nmitään. \"Ette saa hitustakaan muonaa sen enempää itsellenne kuin\nkoirillennekaan, ennenkuin pääsette Five Fingersiin, ja sinne täältä on\nyli kaksisataa mailia. Pitäkää silmällä vartioita Thirty Nile virran\nluona ja ottakaa oikotie Le Bargen yli.\"\n\n\"Mitenkä te sen tiedätte? Onko huhu ennättänyt jo minun edelleni?\"\n\n\"En tiedä mitään, enkä välitä tietää mitään. Mutta teillä ei\nmilloinkaan ole ollut sitä valjaikkoa, jota te ajatte takaa. Sitka\nCharley möi sen niille viime keväänä. Mutta hän sanoi kerran, että te\nolette luja mies, ja minä uskon häntä. Olen nyt nähnyt kasvonne, ja te\nmiellytätte minua. Ja minähän olen myöskin nähnyt... no, koettakaa\npäästä suolavedelle ja matkustakaa kotiin vaimonne luo ja...\"\n\nKid veti kintaan kädestään ja otti esille rahamassinsa.\n\n\"Ei, en tarvitse\" -- ja kyyneleet jäätyivät vieraan poskille, kun hän\nkouristuksentapaisesti puristi Malemute Kidin kättä.\n\n\"Älkää säästäkö koiria. Leikatkaa ne irti valjaikosta, heti kun ovat\nväsyneet, ja ostakaa uusia millä hinnalla hyvänsä. Niitä voitte saada\nFive Fingersistä, Little Salmonista ja Hootaliquasta. Ja varokaa\njalkojanne kastumasta\", kuului Kidin jäähyväisneuvo. \"Jatkakaa\nmatkaanne, vaikka pakkanen nousisi kahdeksaankymmeneenviiteen, mutta\njos nousee vielä yli sen, niin laittakaa nuotio ja muuttakaa sukat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin viisitoista minuuttia vieraan lähdön jälkeen kulkusten kilinä\nilmoitti uuden vieraan tulon. Ovi avautui, ja muuan Luoteismaan\nratsastava poliisiupseeri astui sisään kahden puoliverisen\nkoirainajajan seuraamana. He olivat niinkuin Westondalekin runsaasti\naseistettuja ja ilmeisesti voipuneita. Puoliveriset olivat tottuneet\nsellaisiin matkoihin ja kestäneet rasitukset helpommin, mutta nuori\npoliisimies oli aivan lopussa. Itsepäinen sitkeys, hänen rotunsa\ntuntomerkki, piti häntä kuitenkin pystyssä ja pitäisi yhä edelleenkin,\nkunnes hän kaatuisi.\n\n\"Milloin Westondale lähti?\" hän kysyi. \"Hän lepäsi tietenkin täällä,\nvai kuinka?\"\n\nKysymys oli tarpeeton, sillä jäljet olivat aivan selvät.\n\nMalemute Kid oli iskenyt Beldonille silmää, ja tämä vastasi vältellen:\n\"Oh, onhan siitä jo aikaa.\"\n\n\"Kuulkaahan, mies -- puhukaa totta!\" kehoitti poliisi.\n\n\"Te näemmä haluaisitte mielellänne saada hänet käsiinne. Onko hän\nmetelöinyt siellä Dawsonissa?\"\n\n\"Hän on ryöstänyt Henry McFarlandilta neljäkymmentätuhatta ja vaihtanut\nsen P.C.-pankissa maksuosoitukseksi Seattleen. Ja kuka estäisi hänet\nnostamasta rahoja, ellemme saisi häntä kiinni? Milloin hän matkusti?\"\n\nKaikkien silmät salasivat heidän jännityksensä, sillä Malemute Kid oli\nantanut vihjauksen, ja nuori upseeri näki vain tutkimattomia kasvoja\nympärillään.\n\nHän meni nyt suoraan Princen luo kohdistaen kysymyksensä tälle. Vaikka\ninsinööri tunsikin mielensä rauhattomaksi katsoessaan maanmiehensä\navoimiin, vakaviin kasvoihin, hän antoi kuitenkin välttelevän\nvastauksen.\n\nPoliisimies valitsi nyt isä Roubeaun, eikä pappi voinut valehdella.\n\"Hän lähti täältä neljännes sitten\", virkkoi hän, \"mutta hän oli\nlevännyt täällä neljä tuntia koirineen.\"\n\n\"Levännyt ja viidentoista minuutin etumatka! Herra jumala!\" Upseeri\nparka horjui taapäin; hän oli vähällä pyörtyä uupumuksesta ja\npettymyksestä. Sitten hän mutisi jotakin, että hän oli tullut\nDawsonista kymmenessä tunnissa ja että hänen koiransa olivat aivan\nlopussa.\n\nMalemute Kid pakotti hänet juomaan lasillisen punssia. Sitten\npoliisimies kääntyi ovea kohden käskien puoliveristen lähteä mukaan.\nMutta lämpö ja lepäämisen mahdollisuudet olivat liian houkuttelevia, ja\najajat väittivät innokkaasti vastaan. Kid ymmärsi heidän ranskalaista\nmelskakieltään ja kuunteli rauhattomana.\n\nHe vannoivat, että koirat olivat aivan kuitit, että Sivash ja Babette\npitäisi ampua, ennenkuin ensimmäinen maili olisi kuljettu, että kaikki\nmuut olivat jokseenkin yhtä huonossa kunnossa ja että lepo olisi\nparasta kaikille.\n\n\"Lainaatteko minulle viisi koiraa?\" kysyi poliisi Malemute Kidiltä. Kid\npudisti päätään.\n\n\"Minä kirjoitan viidentuhannen shekin kapteeni Constantinelle -- tässä\novat paperini -- minulla on valtuus antaa maksuosoituksia harkintani\nmukaan.\"\n\nSama hiljainen kielto.\n\n\"Siis minä vaadin ne valtion nimessä.\"\n\nKid hymyili epäilevästi, heittäen silmäyksen mainioon asevarastoonsa.\nEnglantilainen, joka huomasi voimattomuutensa, kääntyi menemään, mutta\nkun puoliveriset jatkoivat vastaväitteitään, hän raivostuneena hyökkäsi\nheitä kohden, nimittäen heitä akoiksi ja roistoiksi. Tummaihoisista\najajista vanhempi muuttui punaiseksi raivosta. Hän ojentautui ja\nräiskyvin sanoin lupasi kestää, kunnes poliisi olisi matkaan\ntyytyväinen; ja sitten hän erikoisen mielellään asettaisi nuoren miehen\nlumeen makaamaan.\n\nUpseeri meni lujin askelin ovelle -- hänen täytyi ponnistaa kaikkensa\nkyetäkseen sen tekemään -- teeskennellen voimakkuutta, jota hänessä ei\nollut hitustakaan. Mutta kaikki tiesivät sen ja kunnioittivat hänen\nylpeitä ponnistuksiaan; eikä hän kyennyt salaamaan tuskan väristyksiä,\njotka uursivat hänen kasvojaan. Kuuran peittäminä koirat makailivat\nlumessa; niitä oli melkein mahdoton saada jalkeille. Elukka parat\nulvoivat viuhuvien piiskaniskujen sattuessa, sillä ajajat olivat\nraivoissaan eivätkä tunteneet mitään sääliä. Rekeä ei saatu liikkeelle,\nennenkuin etumainen koira, Babette, oli irroitettu valjaikosta.\n\n\"Likainen roisto ja valehtelija!\" -- \"Piru vie, millainen konna!\" --\n\"Varas!\" -- \"Pahempi kuin intiaani!\" -- Oli selvää, että he olivat\nvihaisia -- ensinnäkin siitä tavasta, millä heidät oli puijattu, ja\ntoiseksi loukatun pohjola-moraalin vuoksi; kunniallisuus oli siellä\nmiesten ensimmäinen hyve. \"Ja me autoimme sitä roistoa vielä sitten,\nkun jo tiesimme, mitä hän oli tehnyt!\" Kaikkien katseet suuntautuivat\nsyyttävinä Malemute Kidiin, joka nousi nurkasta, minne hän oli\nasettanut Babetten vuoteeseen; hän tyhjensi äänettömänä punssimaljan\nlaseihin.\n\n\"On kylmä yö, pojat -- purevan kylmä yö\", hän alkoi puolustuspuheensa\nhiukan varsinaisen asian ulkopuolelta. \"Te kaikki olette olleet\npitkillä matkoilla ja tiedätte, mitä se merkitsee. Älkää potkaisko\nväsyksiin ajettua koiraa! Te olette kuulleet vain toisen puolen.\nRehellisempi mies kuin Jack Westondale ei ole milloinkaan syönyt\nsamasta padasta tai nukkunut samalla vuoteella kuin te tai minä. Viime\nsyksynä hän jätti kaikki säästörahansa, neljäkymmentätuhatta, Joe\nCastrellille, jotta tämä ostaisi hänelle maata hallitukselta. Tällä\nhetkellä hän olisi miljoonain omistaja. Mutta Westondale jäi Circle\nCityyn hoitamaan erästä toveriaan, joka sairasti keripukkia -- ja mitä\nluulette Castrellin tehneen? Meni McFarlandin luo, pelasi korkeata\npeliä ja hävitti kaikki rahat. Seuraavana päivänä hänet löydettiin\nkuolleena lumesta. Ja Jack raukka oli juuri suunnitellut sinä talvena\nmatkustaa kotiin katsomaan vaimoaan ja poikaansa, jota hän ei ollut\nmilloinkaan nähnyt! Huomatkaa, että hän otti täsmälleen sen\nsumman, minkä hänen toverinsa oli hävinnyt McFarlandille --\nneljäkymmentätuhatta. No, nyt hän on matkustanut; mitä te aiotte siihen\ntehdä?\"\n\nKid katsoi ympäri piiriä, huomasi toveriensa kasvojen pehmenneen ja\nkohotti pikarinsa. \"Nyt me juomme sen matkalaisen maljan, joka on\nliikkeellä tänä yönä! Riittäköön hänen muonansa, pysykööt hänen\nkoiransa reippaina, älköötkä hänen tulitikkunsa kastuko! Herra olkoon\nhänen kanssaan, ja onni seuratkoon häntä, ja...\"\n\n\"Rutto vieköön ratsastavan poliisin!\" huusi Bettles, ja tyhjät pikarit\nrämähtivät pöytään.\n\n\n\n\nPOHJOLAN KUTSU.\n\n\nMadge oli, sen tähden että ruoho oli kasteista, jäänyt panemaan\njalkaansa kalosseja, ja kun hän tuli ulos heidän asunnostaan, tapasi\nhän odottavan herransa ja miehensä syventyneenä tarkastelemaan\nmantelikukan puhkeavaa nuppua. Madge antoi katseensa liukua pitkin\nkorkeata ruohikkoa hedelmäpuutarhan puiden lomitse.\n\n\"Missä Wolf on?\" hän kysyi.\n\n\"Se oli täällä vast'ikään.\" Walt Irvine irroittautui väkisin kaikesta\nsiitä metafyysillisestä ja runollisesta, mikä piili kasvin\nihmeellisessä elimistössä, ja katsoi ympärilleen. \"Viimeksi näin sen\nryntäävän tiehensä kaniinin perästä.\"\n\n\"Wolf! Wolf! Tule nyt, Wolf!\" huusi Madge, kun he kääntyivät\npuutarhasta ja astuivat polulle, joka vei vahanvalkeiden kellokukkien\ntäyttämän manzanita-viidakon halki maantielle.\n\nIrvine pani molemmat pikkusormensa huulien väliin ja tuki Madgen\nyrityksiä kimeällä vihellyksellä.\n\nMadge vei kätensä nopeasti korvilleen ja irvisti pahasti.\n\n\"Herra varjelkoon! Ollaksesi runoilija ja sointuvien säkeistöjen tekijä\nja muuta sellaista osaat todellakin pitää hirveätä ääntä. Korvakalvoni\novat varmasti haljenneet. Sinä vihellät kimakammin kuin...\"\n\n\"Kuin Orfeus?\"\n\n\"Ajattelin sanoa: kuin vaeltava arabialainen kaupustelija\", selitti\nMadge ankarasti.\n\n\"Runoileminen ei kai estä ihmistä olemasta käytännöllinen -- ei\nainakaan minua. En ole niin turhamainen, että luulisin olevani liian\nnerokas vaeltamaan ja myymään jalokiviä kadulla.\"\n\nHän heittäytyi leikillisen huolettomaksi ja jatkoi:\n\n\"En ole mikään hieno laulaja, en mikään tanssiaissalonkien laululintu.\nJa miksi en? Sen tähden että olen käytännöllinen. Runoni ovat kaikki\nsellaisia, että ne sopivan vaihdon kautta voivat muuttua -- sanokaamme\nkukkien ympäröimäksi mökiksi, suloiseksi vuoriniityksi, puutarhaksi,\njossa on kolmekymmentäseitsemän hedelmäpuuta, pitkä vadelmapensasaita\nja kaksi pienehköä mansikkaistutusta, puhumattakaan neljännesmailin\npalasesta solisevaa puroa. Minä teen kauppoja sillä, mikä on kaunista,\nMadge. Myyn runoutta ja hankin jotakin hyödyllistä. Kirjoitan runon ja\nvaihdan sen aikakauslehtien julkaisijain avulla tuulen suhinaan\npunapuissa, veden kohinaan sammaleisilla kivillä -- ja se laulaa\nminulle laulun, joka on toinen kuin omani, mutta kuitenkin sama,\nihmeellisellä tavalla -- hm -- muuttuneena.\"\n\n\"Kunpa vain kaikki laulunmuutoksesi olisivat onnistuneet yhtä hyvin!\"\nnauroi Madge.\n\n\"Voitko mainita ainoatakaan, joka ei olisi?\"\n\n\"Oh, ajatteleppa niitä kahta kaunista sonettia, mitkä sinä muutit\nlehmäksi, joka oli tunnettu paikkakunnan huonoimmaksi lypsylehmäksi.\"\n\n\"Sehän oli kaunis...\", alkoi Irvine.\n\n\"Mutta se ei antanut lainkaan maitoa\", keskeytti Madge.\n\n\"Mutta se oli joka tapauksessa kaunis, eikö totta?\" toisti Irvine\nitsepintaisesti.\n\n\"Kauneus ja hyödyllisyys eivät aina käy yhteen. -- Mutta katso: tuolla\non Wolf!\"\n\nVesakon peittämältä vuorenrinteeltä kuului taittuvien oksien ja risujen\nrusketta, ja noin neljänkymmenen jalan korkeudessa heidän\nyläpuolellaan, äkkijyrkän kallioseinän partaalla, näkyi suden pää ja\netuosa. Eläin oli etukäpälillään irroittanut maasta kiven, ja korvat\nhöröllään ja tarkasti tähyillen se seurasi kiven putoamista, kunnes se\nkolahti maahan heidän jalkojensa juuressa. Silloin se kohotti\nkatseensa, avasi kitansa ja näytti nauravan molemmille alhaalla\nolijoille.\n\n\"Tule, Wolf!\" ja \"Sinä rakas, kallis Wolf!\" huudettiin sille yht'aikaa.\n\nKuullessaan nämä sanat eläin antoi korviensa painua taaksepäin ja\nkäänsi niskaansa, ikäänkuin näkymätön käsi olisi sitä hyväillyt.\n\nHe näkivät sen vetäytyvän takaisin vesaikkoon, sitten he jatkoivat\nmatkaansa. Useiden minuuttien kuluttua he tulivat tienmutkaan, jossa\njyrkänne oli loivempi, ja siellä tuli Wolf alas heidän luokseen oikea\nvyöry maata ja irtaantuneita kiviä mukanaan. Sitä ei haluttanut\nilmaista tunteitaan laveasti. Mies taputti sitä päälaelle ja hierasi\nsen korvia, nainen hyväili sitä hieman kauemmin -- ja taas se riensi\ntiehensä polkua pitkin liukuen maata myöten aivan kuin susi.\n\nVartaloltaan ja nahaltaan ja hännältään se oli suuri metsäsusi, mutta\nväri ja piirteet kielsivät siltä oikeuden kuulua siihen sukuun. Ne\nosoittivat kumoamattomasti, että Wolf oli koira. Koskaan ei ole nähty\nsen väristä sutta. Sillä Wolf oli ruskea -- tummanruskea ja\npunaisenruskea, kokonainen ruskea väriasteikko. Selässä ja hartioissa\noli lämmin, ruskea väri, kyljissä ja mahan alla se muuttui\njonkinlaiseksi keltaiseksi, joka oli himmeätä, siihen kun oli\nsekoittunut ruskeata. Kurkussa, käpälissä ja silmien yläpuolella\nolevien pilkkujen valkean värin tuo itsepintainen ja häviämätön ruskea\nniinikään tahrasi, ja silmät loistivat kullanruskeiden topaasien\ntavoin.\n\nSekä mies että nainen pitivät kovasti Wolfista, kenties siksi, että he\nolivat saaneet nähdä paljon vaivaa, ennenkuin olivat voittaneet sen\nkiintymyksen. Se ei ollut ollut mikään helppo tehtävä, silloin kun\nkoira oli tullut juosten -- ei kukaan tietänyt mistä -- heidän pienelle\nvuorimajalleen. Helläjalkaisena ja nälkiintyneenä se oli tappanut\nkaniinin aivan heidän silmiensä edessä ja ihan heidän ikkunansa alla,\nja sitten se nilkutti pois ja asettui nukkumaan vadelma-aidan vieressä\nolevalle lähteelle. Kun Walt Irvine meni sinne katsomaan lähemmin\nkuokkavierasta, sai hän kiitokseksi vaivastaan vihaisen murinan, eikä\nMadge saanut sen parempaa vastaanottoa, kun hän meni sen luokse vieden\nsuuren kehlon maitoa ja leipää rauhanuhriksi.\n\nSe osoittautui tavattoman luoksepääsemättömäksi koiraksi. Kaikki heidän\nlähentely-yrityksensä ärsyttivät sitä; se ei antanut kajota itseensä\nsormellakaan, vaan torjui heidät luotaan karvat pörrössä ja torahampaat\npaljastettuina. Siitä huolimatta se jäi sinne, nukkui ja lepäili\nlähteen partaalla ja söi ruoan, jonka he antoivat sille, kun he ensin\nolivat laskeneet sen maahan tarpeellisen välimatkan päähän ja menneet\nmatkoihinsa. Sen kurja fyysillinen kunto selitti, miksi se jäi, ja kun\nse vietettyään paikalla useita päiviä oli saanut voimansa takaisin,\nniin se katosi.\n\nJa siihen kai olisi päättynyt sen ja Irvinen ja hänen vaimonsa\ntuttavuus, ellei Irvineä juuri niihin aikoihin olisi pyydetty lähtemään\nmatkalle valtion pohjoisosaan. Istuessaan junassa Kalifornian ja\nOregonin välillä hän sattui katsahtamaan ulos ikkunasta ja näki juron\nvieraansa juoksevan ratavallia pitkin, ruskeana ja suden kaltaisena,\nväsyneenä mutta uupumattomana, tomuisena ja likaisena kaksisataa mailia\ntaivallettuaan.\n\nIrvine oli herkästi innostuva ihminen; hänhän oli runoilija. Hän nousi\nlähimmällä asemalla junasta, osti lihakaupasta palasen lihaa ja\ntavoitti kulkurin laitakaupungilta. Paluumatkan Wolf sai tehdä\npakaasivaunussa ja tuli sillä tavoin toisen kerran vuorimajalle. Siellä\nse sai olla viikon kahleissa, ja sekä mies että nainen liehittelivät\nsitä. Mutta sen täytyi tapahtua hyvin varovasti. Koira tuntui niin\nvieraalta ja vihamieliseltä, kuin olisi se eksynyt sinne toiselta\nplaneetalta, ja kaikkiin heidän helliin puhutteluihinsa se vastasi\nkiukkuisella murinalla. Se ei haukkunut koskaan. Koko sinä aikana,\njonka se oli ollut heidän luonaan, ei se kertaakaan ollut haukkunut.\n\nSen suosion saavuttaminen tuli heille probleemiksi. Irvine harrasti\nprobleemeja. Hän teetti metallilevyn, johon oli kaiverrettu sanat:\n\"Pyydetään palauttamaan Walt Irvinelle, Glen Ellen, Sonoma County,\nKalifornia.\" Ja tämä levy kiinnitettiin kaulahihnaan, joka sidottiin\nkoiran kaulaan. Sitten Wolf päästettiin irti ja katosi heti. Seuraavana\npäivänä tuli sähkösanoma Mendocino Countystä. Kahdessakymmenessä\ntunnissa koira oli juossut lähes sata mailia pohjoiseen ja oli\nparhaillaan juoksemassa edelleen, kun se otettiin kiinni.\n\nSe tuli takaisin Wells Fargo-pikajunassa, oli kahleissa kolme\npäivää, päästettiin neljäntenä irti ja katosi. Sillä kertaa se ehti\nEtelä-Oregoniin saakka, ennenkuin joutui kiinni ja lähetettiin\ntakaisin. Se karkasi aina, heti kun oli päässyt vapaaksi, ja aina se\nohjasi kulkunsa pohjoiseen. \"Kotiseutuvaistoksi\" sanoi Irvine sitä,\nkäytettyään sonetin hinnan koiran paluumatkaan Pohjois-Oregonista.\nEräällä toisella kerralla ruskea maankiertäjä ehti jättää taaksensa\nKalifornian, koko Oregonin ja suurimman osan Washingtonia, ennenkuin se\notettiin kiinni ja lähetettiin takaisin. Se matkasi ihmeellisen\nnopeasti. Kun se syötyään ja levättyään oli saanut voimansa takaisin,\nkäytti se kaiken tarmonsa karkaamiseen, heti kun oli päässyt\nirralleen. Oli varmaa, että se ensimmäisenä päivänä oli suorittanut\nsadanviidenkymmenen mailin taipaleen, minkä jälkeen se tavallisesti\nkulki sata mailia päivässä, kunnes joutui kiinni. Se tuli aina takaisin\nlaihtuneena, nälkiintyneenä ja vihaisena ja karkasi aina voimistuttuaan\npohjoista kohti, jonkin vaiston ajamana, jota kukaan ei voinut\nkäsittää.\n\nMutta yhden vuoden alituisten turhien karkausyritysten jälkeen se\nalistui välttämättömyyteen ja jäi majalle, missä se kerran oli tappanut\nkaniinin ja nukkunut lähteen partaalla. Siitä huolimatta kesti sangen\nkauan, ennenkuin sen paremmin mies kuin nainenkaan saivat taputtaa\nsitä. He pitivät sitä suurena saavutuksena, kun koira vihdoinkin salli\nsen, sillä kukaan muu ei saanut siihen koskea. Se oli tavattoman juro,\neikä kenenkään majalla käyvän vieraan onnistunut päästä sitä lähelle.\nSe vastasi jokaiseen lähentely-yritykseen kumealla korinalla, ja jos\njoku siitä huolimatta rohkeni lähestyä, kohosivat sen suupielet,\ntorahampaat paljastuivat, ja korina muuttui niin vihaiseksi ja\nuhkaavaksi murinaksi, että se säikytti rohkeimmatkin ihmiset, niinkuin\nse myöskin piti kaikkien farmarien koirat etäällä, ne kun olivat\ntottuneet vain kaltaistensa murinaan eivätkä milloinkaan ennen olleet\nkuulleet koiran murisevan niinkuin susi.\n\nWolfilla ei ollut mitään aikaisempaa historiaa. Sen kronikka alkoi\ntulosta Waltin ja Madgen luo. Se oli tullut etelästä, mutta he eivät\nmitenkään voineet löytää vastausta kysymykseen, kuka oli saattanut olla\nsen entinen omistaja, jonka luota se ilmeisesti oli karannut. Heidän\nlähin naapurinsa mrs Johnson, jolta he saivat maidon, vakuutti, että se\nvarmasti oli Klondykesta. Hänen veljensä oli niillä seuduilla malmeja\nkaivamassa, ja sentähden piti mrs Johnson itseään auktoriteettina\nkaikessa, mikä koski Klondykea.\n\nMutta he eivät väitelleet hänen kanssaan. Wolfin korvat olivat\nnähtävästi joskus paleltuneet niin kovasti päistään, etteivät ne\nkoskaan voineet tulla oikein terveiksi. Ja sitäpaitsi se oli ihan\nniiden alaskalaisten koirien kaltainen, joita he näkivät valokuvattuina\nsanoma- ja aikakauslehdissä. He keskustelivat usein sen menneisyydestä\nja koettivat lukemansa ja kuulemansa perusteella kuvitella, millaista\nsen elämä oli pohjoisessa ollut. He tiesivät, että pohjola edelleenkin\nhoukutteli sitä; sillä he kuulivat sen välistä öisin huokaavan ja\nvinkuvan, ja kun tuuli oli pohjoisessa ja ilmassa oli pakkasta, valtasi\nsen omituinen levottomuus, ja se päästi kuuluville synkän valituksen,\njoka ei ollut mitään muuta kuin suden pitkäveteistä ulvontaa, sen he\nymmärsivät. Mutta milloinkaan se ei haukkunut. Mikään ei saanut sitä\nilmaisemaan tunteitaan koirien yleisellä tavalla.\n\nSinä aikana, jolloin he ponnistelivat niin väsymättömästi voittaakseen\nsen luottamuksen, oli heillä pitkiä keskusteluja siitä, kumman heistä\nse oikeastaan oli. Kumpikin tahtoi nimittää sitä omakseen, ja kumpikin\nkerskaili pienimmästäkin suosiosta, jota koira oli osoittanut. Mies oli\nsiinä suhteessa aluksi ensi-sijalla, etupäässä siitä syystä, että oli\nmies. Oli aivan ilmeistä, ettei Wolf aikaisemmin ollut ollut\ntekemisissä naisten kanssa. Se ei ymmärtänyt naisia lainkaan. Naisen\npuku oli jotakin, jota se ei koskaan oikein voinut hyväksyä. Madgen\nhameitten kahinassa oli sille kylliksi syytä höristää korviaan; ja\ntuulisina päivinä hän ei voinut lainkaan lähestyä sitä.\n\nMutta toiselta puolen antoi juuri Madge sille ruoan. Hän oli myöskin\nkeittiön valtias, ja vain hänen suosiollisella luvallaan pääsi Wolf\ntälle pyhälle alueelle. Näistä syistä hänen onnistui tasoittaa\nmahdollisuudet, vaatteistaan huolimatta. Mutta silloin Walt alkoi\nerikoisesti ponnistella päästäkseen Wolfin suosioon. Hän otti tavaksi\npitää sitä kirjoittaessaan makuulla jalkainsa juuressa ja ryösti paljon\naikaa työltänsä puhutellakseen ja hyväilläkseen koiraa. Lopulta Walt\npääsi voitolle, ja hänen voittonsa on kai suurimmaksi osaksi laskettava\nsen seikan ansioksi, että hän oli mies, vaikkakin Madge vakuutti, että\nhe varmasti olisivat saaneet vielä neljännesmailin solisevaa puroa ja\nvähintään kaksi uutta länsituulen suhinaa punapuissa, jos Walt\nvelvollisuutensa mukaisesti olisi käyttänyt tarmonsa laulunmuutoksiin\nja antanut Wolfin rauhassa kehittää luontaista makuaan ja puolueetonta\narvostelukykyään.\n\n\"Voipa olla jo aika, että saan kuulla jotakin lähettämistäni runoista\",\nsanoi Walt, kun he jonkin aikaa olivat kävelleet tietä pitkin. \"Luulen\nettä minulla on postitoimistossa niiden sijaan shekki -- ja se taas\ntulee muuttumaan kauniiksi tattarijauhoiksi, vaahterasiirapiksi ja\nuudeksi kalossipariksi sinulle.\"\n\n\"Ja ihanaksi maidoksi mrs Johnsonin kauniista lehmästä\", täydensi\nMadge. \"Huomenna alkaa uusi kuukausi, niinkuin tiedät.\"\n\nWalt tuli tietämättään tyytymättömän näköiseksi. Mutta sitten hänen\nkasvonsa jälleen kirkastuivat ja hän pani kätensä povitaskuun.\n\n\"No, se ei merkitse mitään. Tässä minulla on jotakin, jonka voi muuttaa\nuudeksi siroksi ja somaksi lehmäksi -- koko Kalifornian parhaaksi\nlypsylehmäksi.\"\n\n\"Milloinka sen olet kirjoittanut?\" kysyi Madge innokkaasti ja lisäsi\nmoittien: \"Etkä ole antanut minun nähdä sitä!\"\n\n\"Olen säästänyt sen saadakseni lukea sen sinulle matkalla\npostitoimistoon, paikalla, joka on merkillisesti tämän kaltainen\",\nvastasi Walt ja viittasi kehoittavasti kaatuneeseen puunrunkoon, jolle\nhe saattoivat istuutua.\n\nPieni puro virtasi esiin sanajalkatiheiköstä, kohisi sammaleisen kiven\nyli ja juoksi tien poikki heidän jalkainsa juuressa. Laaksosta\nkuuluivat leivosen pehmeät sävelet, ja suuria, keltaisia perhosia\nliiteli edestakaisin heidän ympärillään päivänpaisteessa ja varjossa.\n\nMutta tieltä kuului toinen ääni, joka sekoittui Waltin hiljaiseen\nlausuntaan. Se oli raskaiden askelten rauskuva ääni, jota silloin\ntällöin säesti vierivien pikkukivien rapina. Juuri kun Walt lopetti\nlukunsa ja katsoi vaimoonsa kohdatakseen hänen hyväksyvän katseensa,\ntuli tienmutkasta näkyviin kulkija. Hän oli paljaspäinen ja hikinen.\nToisessa kädessään hänellä oli nenäliina, jolla hän kuivasi kasvojaan,\ntoisessa hän kantoi uutta hattua ja rypistynyttä tärkkikaulusta, jonka\noli riisunut kaulastaan. Hän oli kookas ja lujarakenteinen, ja hänen\nlihaksensa näyttivät haluavan repiä vaivalloisen, uuden mustan puvun,\njoka ilmeisesti oli ostettu valmiina.\n\n\"Lämmin päivä\", sanoi Walt ja tervehti. Walt suosi maalais-demokratiaa\neikä koskaan päästänyt käsistään tilaisuutta osoittaa mielipiteitään\nkäytännössä.\n\nMies pysähtyi ja nyökkäsi.\n\n\"En ole juuri tottunut lämpimään\", virkkoi hän puoliksi\nanteeksipyytävästi. \"Tottuneempi alle nollan ilmoihin.\"\n\n\"Niitä ette tapaa näillä seuduilla\", vastasi Walt nauraen.\n\n\"Niin minäkin luulen\", mies sanoi. \"Enkä olekaan tullut niitä etsimään.\nKoetan hakea käsiini sisareni. Ehkä tiedätte, missä hän asuu. Hänen\nnimensä on Johnson -- mrs William Johnson.\"\n\n\"Silloin olette kai hänen klondykelainen veljensä?\" Madgen silmät\nloistivat innostuksesta. \"Olemme kuulleet hänen puhuvan paljon teistä.\"\n\n\"Niin, se minä olen\", vastasi mies vaatimattomasti. \"Nimeni on Miller,\nSkiff Miller. Ja olin ajatellut yllättää hänet.\"\n\n\"Olette aivan oikeilla jäljillä, vaikka olette tullut tälle polulle.\"\nMadge nousi näyttämään hänelle suuntaa ja osoitti erästä kohtaa, joka\noli jonkin matkan päässä solasta. \"Näettekö tuon kuivettuneen puun?\nSeuratkaa polkua, joka lähtee siitä oikealle. Se on oikotie hänen\ntalolleen. Ette mitenkään voi kulkea harhaan.\"\n\n\"Kiitoksia paljon\", sanoi mies.\n\nJa hän yritti jatkaa matkaansa, mutta jäi neuvottomana seisomaan\nsiihen, missä oli. Hän katseli Madgea vilpittömästi ihaillen, mistä hän\nei itse ollut lainkaan tietoinen ja mikä pian hukkui kasvavaan\nnoloudentunteeseen, josta hän ei päässyt irti.\n\n\"Kuulisimme mielellämme teidän kertovan Klondykesta\", lausui Madge.\n\"Emmekö saisi jonakin päivänä tulla teille, nyt kun olette sisarenne\nluona? Tai -- sehän olisi vielä parempi -- ettekö halua jonakin päivänä\ntulla meille syömään päivällistä?\"\n\n\"Kyllä, kiitoksia paljon\", mutisi mies koneellisesti. Mutta hän malttoi\nmielensä ja lisäsi: \"En jää pitkäksi aikaa. Minun pitää taas lähteä\npohjoiseen. Lähden tänään iltajunassa. Olen tehnyt hallituksen kanssa\nsopimuksen postinkuljetuksesta, nähkääs.\"\n\nMadge sanoi, että se oli hyvin ikävää, ja sitten mies jälleen yritti\nlähtöä. Mutta hän ei näyttänyt voivan irroittaa katsettaan Madgen\nkasvoista. Hän unohti suuressa ihastuksessaan noloutensakin, ja nyt oli\nMadgen vuoro punastua ja olla hämillään.\n\nWalt oli juuri tullut siihen johtopäätökseen, että oli aika sanoa\njotakin epämiellyttävän tilanteen lopettamiseksi, kun Wolf, joka sitä\nennen oli harhaillut ylt'ympäri tiheikössä, lähestyi susimaisella\ntavallaan juosten.\n\nNyt oli Skiff Millerin hajamielisyys lopussa. Hänen edessään seisova\nkaunis nainen katosi hänen näköpiiristään. Hänellä ei ollut silmiä\nmuulle kuin koiralle, ja suuren hämmästyksen ilme levisi hänen\nkasvoilleen.\n\n\"No, mutta tuhannen peijakasta...!\" lausui, hän hitaasti ja\njuhlallisesti.\n\nHän istuutui miettivän näköisenä puunrungolle ja antoi Madgen seisoa.\nKuullessaan hänen äänensä Wolf oli painanut korvansa taaksepäin ja\navannut suunsa ystävälliseen irvistykseen.\n\nSe alkoi hitaasti astua muukalaista kohti, haisteli hänen käsiään ja\nrupesi sitten nuolemaan niitä.\n\nSkiff Miller taputti koiran päätä ja toisti hitaasti ja juhlallisesti:\n\n\"Totisesti, tuhannen peijakasta... Suokaa anteeksi\", sanoi hän heti sen\nMadgelle, \"mutta minä hämmästyin jonkin verran, siinä kaikki.\"\n\n\"Niin mekin\", vastasi puhuteltu iloisesti. \"Emme koskaan ennen ole\nnähneet Wolfin käyttäytyvän niin ystävällisesti vierasta kohtaan.\"\n\n\"Vai niin: Wolf -- siksikö te sitä nimitätte?\" kysyi mies.\n\nMadge nyökkäsi.\n\n\"Mutta minä en voi ymmärtää sen ystävällisyyttä teitä kohtaan -- ellei\nse johdu siitä, että te olette Klondykesta. Sillä sieltä sekin on,\nnäettekö.\"\n\n\"Niin kai\", virkkoi Miller hajamielisesti. Hän nosti Wolfin toisen\netujalan ja tarkasteli jalkanystyröitä, painoi ja puristeli niitä\npeukalollaan. \"Ne ovat hyvin pehmeät nyt\", hän sanoi. \"Se ei pitkiin\naikoihin ole ollut ajoteillä.\"\n\n\"Merkillistä, kuinka se antautuu teidän käsiteltäväksenne\", huomautti\nWalt.\n\nSkiff Miller nousi. Hän ei enää ollut vajonnut Madgen ihailuun, vaan\nkysyi lyhyesti ja asiallisesti:\n\n\"Kuinka kauan se on ollut teillä?\"\n\nMutta juuri silloin Wolf -- joka koko ajan oli pysytellyt Millerin\nluona ja hangannut päätään hänen jalkaansa -- avasi suunsa ja haukahti.\nSe oli räiskähtävä haukahdus, lyhyt ja iloinen, mutta joka tapauksessa\nhaukahdus.\n\n\"Se on uutta minulle\", sanoi Skiff Miller.\n\nWalt ja Madge tuijottivat toisiinsa. Oli tapahtunut ihme! Wolf oli\nhaukkunut.\n\n\"Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin sen on kuultu haukkuvan\", sanoi\nMadge.\n\n\"Niin, en minäkään ole ennen kuullut\", myönsi Miller.\n\nMadge hymyili. Muukalainen oli ilmeisesti humoristi.\n\n\"Ette tietenkään\", hän sanoi, \"koska olette nähnyt sen vain viiden\nminuutin ajan.\"\n\nSkiff Miller katseli häntä terävästi etsien hänen piirteistään sitä\npetollisuutta, jota hänen sanansa olivat saaneet hänet epäilemään.\n\n\"Minä luulin, että te ymmärsitte\", sanoi hän hitaasti. \"Luulin, että te\nymmärsitte nähdessänne, miten se käyttäytyi minua kohtaan. Se on minun\nkoirani. Sen nimi ei ole Wolf. Sen nimi on Brown.\"\n\n\"Oh, Walt!\" huudahti Madge ja kääntyi vaistomaisesti miehensä puoleen.\n\nJa Walt oli heti valmis puolustamaan.\n\n\"Kuinka voitte tietää, että koira on teidän?\" hän kysyi.\n\n\"Sen tähden että se on\", oli vastaus.\n\n\"Todistamaton väite!\" sanoi Walt terävästi.\n\nSkiff Miller katsoi häneen hitaalla ja miettivällä tavallaan ja kysyi\nMadgeen viitaten:\n\n\"Kuinka tiedätte, että hän on teidän vaimonne? Te vastaatte: 'Koska hän\non', ja silloin voin minäkin sanoa, että se on todistamaton väite.\nKoira on minun. Minä olen ruokkinut ja kasvattanut sen, niin että kyllä\nminun pitäisi olla varma asiastani. Katsokaahan nyt! Annan teille\ntodistuksen.\"\n\nSkiff Miller kääntyi koiraan päin. \"Brown!\" huusi hän käskevästi, ja\nkoira painoi korvansa taaksepäin kuin hyväilyä odottaen. \"Hei!\" Koira\nkääntyi oikealle. \"Eteenpäin!\" Ja koira alkoi heti juosta suoraan\neteenpäin, minkä jälkeen se käskettäessä yhtä kuuliaisesti pysähtyi.\n\n\"Voin myöskin komentaa sitä pelkästään viheltämällä\", selitti Miller\nylpeänä. \"Se oli valjaikkoni johtaja.\"\n\n\"Mutta ette kai nyt aio ottaa sitä mukaanne?\" kysyi Madge levottomana.\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"Takaisin Klondykeen ja kaikkiin sen kamaliin kärsimyksiin?\"\n\nToinen nyökkäsi taas ja sanoi: \"Oh, ei siellä sentään niin hirveätä\nole. Katsokaa minua. Terve ja voimakas, vai kuinka?\"\n\n\"Mutta koirat! Ne saavat kestää kauheita vaivoja -- hirvittäviä\nponnistuksia, nälkää ja kylmää! Olen lukenut siitä ja tiedän kaikki...\"\n\n\"Minä olin vähällä syödä sen kerran Little Fish Riverillä\", sanoi\nMiller katkerasti. \"Ellen olisi saanut pyydystetyksi hirveä sinä\npäivänä, niin -- se oli koiran pelastus.\"\n\n\"Ennemmin minä olisin kuollut!\" huudahti Madge.\n\n\"Olosuhteet ovat täällä toisenlaiset\", lausui Miller. \"Teidän ei\ntarvitse syödä koiria. Ettekä te voi aavistaa, miltä tuntuu olla\nsellaisessa hädässä. Ette ole koskaan ollut sellaisessa, niin ettette\ntiedä siitä mitään.\"\n\n\"Siinäpä se!\" huudahti Madge innokkaasti. \"Kaliforniassa ei syödä\nkoiria. Miksi ette sitten tahdo jättää sitä tänne? Täällä sen on hyvä\nolla. Täällä siltä ei koskaan ole puuttuva ruokaa, sen te tiedätte.\nEikä sen tarvitse kärsiä kylmää, ei raataa eikä riuhtoa. Täällä on\nkaikki lempeätä ja leppoisaa. Sekä luonto että ihmiset. Sen ei koskaan\nenää tarvitse saada ainoatakaan piiskaniskua. Ja mitä ilmanalaan tulee,\nniin -- täällähän ei sada koskaan lunta.\"\n\n\"Mutta kirotun kuuma täällä on kesällä; anteeksi vain, että sanon sen.\"\nSkiff Miller nauroi.\n\n\"Ette vastaa minulle\", jatkoi Madge kiivaasti. \"Mitä te voitte sille\ntarjota siellä pohjoisessa?\"\n\n\"Ruokaa, silloin kun on, ja useimmiten minulla sitä on\", oli vastaus.\n\n\"Mutta kun ei ole?\"\n\n\"Silloin se saa olla ilman.\"\n\n\"Ja sitten työtä?\"\n\n\"Niin juuri, julmasti työtä\", vastasi Miller kärsimättömästi.\n\"Loputtomasti työtä ja nälkää ja kylmää ja kaikkea muuta kurjuutta --\nsitä se saa, jos se seuraa minua. Mutta se pitää siitä. Se on tottunut\nsiihen. Se tuntee sen elämän. Se on syntynyt ja kasvanut siihen. Ja te\nette tiedä siitä mitään. Te ette tunne sitä, mistä puhutte. Koira\nkuuluu sinne, ja siellä se parhaiten viihtyy.\"\n\n\"Koira ei lähde sinne\", virkkoi Walt päättäväisesti. \"Niin ettei sitä\nasiaa kannata enää pohtia.\"\n\n\"Mitä se tarkoittaa?\" kysyi Skiff Miller, ja hänen otsansa rypistyi, ja\nveri kohosi hänen kasvoilleen.\n\n\"Sanoin, että koira ei lähde sinne, ja sillä on asia ratkaistu. En usko\nettä koira on teidän. Olette nähnyt sen aikaisemmin. Olette ehkä ajanut\nsitä joskus omistajan sijasta. Mutta se, että koira tottelee tavallisia\nalaskalaisia komentosanoja, ei millään tavoin todista, että se on\nteidän. Jokainen Alaskan koira tottelisi teitä samalla tavalla.\nSitäpaitsi se on epäilemättä kallisarvoinen koira -- koiriahan pidetään\nAlaskassa suuressa arvossa -- ja se selittää täydelleen, miksi haluatte\nsaada sen haltuunne. Joka tapauksessa täytyy teidän ensin todistaa\nomistusoikeutenne.\"\n\nSkiff Miller seisoi tyynenä ja maltillisena, vaikkakin kasvojen puna\ntummui. Hänen lihaksensa pullottivat niinkuin ennenkin mustan takin\nalta, ja hän katseli runoilijaa tarkasti kiireestä kantapäähän, kuin\nolisi hän halunnut arvioida toisen solakan vartalon voiman.\n\nKlondykelaisen kasvot ilmaisivat perinpohjaista halveksintaa, kun hän\nvihdoin sanoi:\n\n\"Luulen, ettei täällä ole mitään, mikä voisi estää minua ottamasta\nkoiran mukaani milloin hyvänsä.\"\n\nWalt tuli punaiseksi, ja hänen käsivarsiensa ja hartiainsa lihakset\njännittyivät ja jäykistyivät. Hänen vaimonsa astui levottomana väliin.\n\n\"Kenties mr Miller on oikeassa\", hän sanoi. \"Pelkään todellakin,\nettä hän on. Wolf näyttää tuntevan hänet, ja se totteli selvästi\nBrown-nimeä. Se oli heti ystävällinen mr Millerille, ja sinä tiedät,\nettei se milloinkaan ole ollut sellainen muille. Ja ajattele myöskin,\nettä se haukkui! Se oli pakahtumaisillaan riemusta. Minkä vuoksi?\nEpäilemättä sen tähden, että sai jälleen nähdä mr Millerin.\"\n\nWaltin jännittyneet lihakset höllenivät, ja hänen hartiansa näyttivät\nvaipuvan toivottomasti.\n\n\"Olet oikeassa, Madge\", hän sanoi. \"Wolfin nimi ei ole Wolf, vaan\nBrown, ja se on varmasti mr Millerin oma.\"\n\n\"Ehkä mr Miller haluaa myydä sen\", ehdotti Madge. \"Mehän voimme ostaa\nsen.\"\n\nSkiff Miller pudisti päätään, mutta ei enää vihamielisen vaan\nystävällisen näköisenä, valmiina maksamaan hyvän hyvällä.\n\n\"Minulla on viisi koiraa\", sanoi hän koettaen kaikin tavoin lieventää\nkieltävää vastaustaan. Ja tuo oli valjaikon johtaja. Se oli koko\nAlaskan paras valjaikko. Mikään ei pystynyt niihin vähääkään. Vuonna\n1898 kieltäydyin myymästä niitä viidestätuhannesta dollarista. Koirat\nolivat silloin hyvissä hinnoissa, mutta siitä se ei johtunut. Se johtui\nvaljaikon oivallisuudesta. Ja Brown oli paras niistä. Sinä talvena\ntarjottiin minulle siitä tuhatkaksisataa.\n\n\"Mutta minä en sitä myynyt, enkä minä sitä nytkään myy. Sitäpaitsi minä\npidän kovasti siitä koirasta. Olen etsinyt sitä kolme vuotta. Tulin\nihan sairaaksi, kun kuulin, että se oli varastettu -- en sen raha-arvon\nvuoksi, vaan -- niin, minä pidin siitä peijakkaan paljon, saatte antaa\nanteeksi, että sanon niin. Ja kun sain nähdä sen täällä, uskoin tuskin\nsilmiäni. Luulin, että näin unta. Se oli liian mieluista ollakseen\ntotta. Tietäkää, että minä olen kasvattanut sen miltei vastasyntyneestä\nasti. Panin sen joka ilta lämpimään vuoteeseen. Emä kuoli, ja minä\nruokin sitä aina kaksi dollaria pullolta maksavalla kondensoidulla\nmaidolla, vaikka minulla itselläni ei ollut edes kahvimaitoa. Se ei\ntuntenut muuta emää kuin minut. Se tapasi aina imeä sormeani, se pikku\nvintiö -- juuri tätä sormea!\"\n\nSkiff Miller oli liian liikutettu kyetäkseen jatkamaan, hän piti sormea\nkoholla, jotta he näkisivät.\n\n\"Juuri tätä sormea\", sai hän toistetuksi, ikäänkuin se olisi\nollut ratkaiseva todistus hänen omistusoikeudestaan ja siitä\nystävyyssiteestä, joka oli hänen ja Brownin välillä. Hän katseli\nedelleen ojennettua sormeaan, kun Madge alkoi puhua.\n\n\"Entä koira\", hän sanoi. \"Ette ota huomioon sitä.\"\n\nSkiff Miller näytti olevan ymmällään.\n\n\"Oletteko ajatellut myöskin sitä?\" kysyi Madge.\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitatte\", vastasi mies.\n\n\"Ehkä koirankin pitäisi saada sanoa sanansa tästä asiasta\", jatkoi\nMadge. \"Sillä on kenties omat toivomuksensa silläkin. Mutta te ette ole\nottanut sitä lainkaan huomioon. Te ette anna sille valtaa valita. Eikö\nteidän päähänne ole ollenkaan pälkähtänyt, että se mahdollisesti pitää\nKaliforniaa Alaskaa parempana. Te ajattelette vain omaa tahtoanne. Te\nkohtelette sitä, kuin se olisi säkillinen perunoita tai heiniä.\"\n\nSe oli uusi tapa katsoa asiaa, ja se liikutti ilmeisesti Milleriä. Hän\njäi miettimään Madgen sanoja. Viimeksimainittu käytti hyväkseen hänen\nsilminnähtävää päättämättömyyttään.\n\n\"Jos te todellakin pidätte siitä niin kovasti, pitäisi sen onnen olla\nteidänkin onnenne\", sanoi hän yllyttävästi.\n\nSkiff Miller jatkoi harkintaansa, ja Madge loi mieheensä ihastuneen\nkatseen, johon tämä vastasi lämpimästi hyväksyvällä silmäyksellä.\n\n\"No, mitä arvelette?\" kysyi klondykelainen äkkiä.\n\nNyt oli Madgen vuoro joutua hämilleen.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\n\"Luuletteko, että se jäisi mieluummin Kaliforniaan?\"\n\nMadge nyökkäsi varmasti.\n\n\"Siitä olen vakuutettu.\"\n\nSkiff Miller harkitsi taas asiaa, mutta tällä kertaa ääneen, ja samalla\nhän katsoi riidanalaista eläintä tuomarin ilmein.\n\n\"Se oli hyvä työmies. Se on tehnyt minulle määrättömästi työtä.\nMilloinkaan sitä ei vaivannut laiskuus, ja se oli koko venkale pitämään\nkurissa kirjavaa valjaikkoa. Sillä on ymmärrystä, tuolla koiralla. Se\nosaa mitä hyvänsä, paitsi ei puhua. Se käsittää mitä sille sanotaan.\nKatsokaahan sitä nyt! Se tietää, että me puhumme siitä.\"\n\nKoira makasi Skiff Millerin jalkojen juuressa pää etukäpälien välissä\nja korvat höröllään. Silmät innostuksesta loistavina se kuunteli\nsanoja, jotka ensin lähtivät toisen huulilta ja sitten toisen.\n\n\"Ja se on vielä täysin työkykyinen. Siitä voi olla hyötyä vuosikausia.\nJa minä pidän siitä. Minä pidän siitä pirun paljon.\"\n\nSkiff Miller vaikeni, avasi sitten pari kertaa suunsa puhuakseen, mutta\nsulki sen jälleen. Lopulta hän virkkoi:\n\n\"Sanonpa teille, mitä aion tehdä. Tuo, mitä sanoitte, rouva, merkitsee\nkyllä jotakin. Koira on tehnyt ankarasti työtä, sen sietäisi kenties\npäästä parempiin oloihin, niin että sillä voi olla oikeus valita. Ja\nnyt me jätämme asian sen huostaan. Sen päätös ratkaiskoon asian. Te\nmolemmat jäätte tähän istumaan. Minä sanon teille hyvästi ja menen\nrauhallisesti tieheni. Jos se tahtoo jäädä, niin jääköön. Jos se tahtoo\nseurata minua, niin te annatte sen seurata. Minä en kutsu sitä\nluokseni, ettekä te saa kutsua sitä takaisin.\"\n\nHän katsahti äkillisen epäluulon valtaamana Madgeen ja lisäsi:\n\n\"Mutta sen pitää olla rehellistä peliä. Ei mitään houkutteluja, kun\nminä olen kääntänyt selkäni.\"\n\n\"Tietysti me pelaamme rehellisesti...\", alkoi Madge, mutta Skiff Miller\nkeskeytti hänet.\n\n\"Minä tunnen naiset\", selitti hän. \"He ovat niin helläsydämisiä. Ja kun\nsydän on mukana pelissä, voivat he vallan hyvin sekoittaa kortit\nuudestaan, katsoa, mitä leikistä tulee, ja valehdella kuin itse piru --\npyydän anteeksi, rouva. Minä puhun vain naisista yleensä.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Madge; hänen äänensä värisi.\n\n\"Ei mitään kiittämistä\", vastasi Miller. \"Brown ei ole vielä ratkaissut\nasiaa. Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, että poistun täältä\nhitaasti? Sehän on vain oikeus ja kohtuus, koska joka tapauksessa\nkatoan näkyvistä, ennenkuin olen astunut sataa jaardia.\"\n\nMadge suostui ja lisäsi: \"Lupaan kunniani ja omantuntoni kautta,\nettemme koeta vaikuttaa siihen.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa voin kai nyt lähteä täältä\", sanoi Skiff Miller\ntavalliseen hyvästelysävyyn.\n\nKuullessaan hänen äänensävynsä muuttuvan Wolf kohotti äkkiä päänsä ja\noli vielä nopeammin pystyssä, kun näki hänen pudistavan naisen kättä.\nSe nousi takajaloilleen, nojasi etujaloillaan Madgen lanteeseen ja\nnuoli samalla Skiff Millerin kättä. Kun Miller hyvästeli Waltia,\nuudisti Wolf menettelynsä, nojasi Waltiin ja nuoli molempien miesten\nkäsiä.\n\n\"Tämä on minusta kaikkea muuta kuin hauskaa, sen vakuutan\", olivat\nklondykelaisen viimeiset sanat, ennenkuin hän kääntyi ja alkoi hitaasti\nkävellä polkua pitkin.\n\nHänen astuessaan ensimmäiset kymmenen askelta Wolf katsoi hänen\njälkeensä innokkaan odottavasti, ikäänkuin olisi luullut miehen\nkääntyvän ja tulevan takaisin. Sitten se hiljaa vingahtaen juoksi hänen\njälkeensä, tavoitti hänet, otti varovasti ja hellästi hänen kätensä\nhampaisiinsa ja koetti lievällä väkivallalla saada hänet pysähtymään.\n\nKun se ei onnistunut, ryntäsi Wolf takaisin sille paikalle, missä Walt\nIrvine istui, tarttui hampain hänen takinhihaansa ja yritti turhaan\nvetää häntä mukanaan poismenevää kohti.\n\nWolfin hämmennys kasvoi. Se olisi samalla kertaa tahtonut olla kahdessa\npaikassa -- vanhan ja uuden isäntänsä luona --, ja välimatka piteni\npitenemistään. Se juoksenteli levottomasti edestakaisin, teki pieniä\nhermostuneita hyppyjä ja pyörähdyksiä, milloin toista milloin toista\nkohti, tuskallisen epäröinnin vallassa, tietämättä mitä tahtoi, haluten\nolla kummankin luona ja kykenemättä valitsemaan, ja se ulvahti äkkiä\nlyhyesti ja alkoi läähättää.\n\nSitten se istuutui takajaloilleen, nosti kuononsa ja avasi ja sulki\nkitaansa kiivain liikkein, ja joka kerralla se sai kitansa yhä enemmän\nja enemmän auki. Nämä liikkeet olivat yhteydessä sen kurkussa näkyvien\nuudistuvien värähdysten kanssa, jotka joka kerralla tulivat selvemmiksi\nja kestävämmiksi. Samalla alkoi kurkunpää väristä, ensin aivan\näänettömästi, kun ilma virtasi keuhkoista ulos, sitten se synnytti\nmatalan, syvän äänen, matalimman, minkä ihmiskorva saattaa erottaa.\nKaikki tämä oli hermojen ja lihasten valmistautumista ulvontaan.\n\nMutta juuri kun valitus oli tunkeutumaisillaan kurkusta, sulkeutui\nammottava kita, eleet lakkasivat, ja koira katsoi kauan ja vakavasti\npoistuvan jälkeen. Sitten se äkkiä käänsi päänsä ja katsoi yhtä\nvakavasti Waltiin. Mutta sen vedontaan ei vastattu. Sille ei neuvottu\nainoallakaan sanalla eikä merkillä, kuinka sen oli meneteltävä.\n\nUudelleen sen valtasi levottomuus, kun se katsahti tielle ja näki\nvanhan isäntänsä lähestyvän mutkaa. Se nousi vingahtaen ja kääntyi\nuuden mielijohteen ajamana Madgen puoleen. Siihen saakka se ei ollut\nhänestä välittänyt, mutta nyt, kun sen molemmat isännät olivat\npettäneet sen, ei sillä ollut ketään toista, kehen turvautua. Se meni\nhänen luokseen, pani päänsä hänen polvelleen ja kosketti kuonollaan\nhänen kättään -- sen tavallisia temppuja, kun se tahtoi kerjätä jotakin\nsuosionosoitusta. Sitten se otti muutaman askeleen taaksepäin ja alkoi\nleikillisesti kääntelehtiä ja vääntelehtiä, hyppiä ja tanssia, nousta\ntakajaloilleen ja sitten taas lyödä etukäpäliänsä maahan, koettaen koko\nruumiillaan -- mielistelevistä silmistä heiluvaan häntään asti --\nilmaista sitä ajatusta, joka siinä asui ja jota se ei voinut sanoin\nlausua.\n\nMutta tämänkin yrityksen se pian jätti. Se tuli alakuloiseksi noiden\nihmisten kylmyydestä, jotka eivät koskaan ennen olleet olleet\nsellaisia. Se ei voinut houkutella heiltä vähääkään myötämielisyyttä,\nhe eivät auttaneet sitä lainkaan. He eivät kiinnittäneet siihen\nminkäänlaista huomiota. He olivat kuin kuolleet.\n\nSe kääntyi ja katseli ääneti vanhan isäntänsä jälkeen. Skiff Miller oli\nnyt mutkan kohdalla. Hetken kuluttua hän oli katoava näkyvistä. Mutta\nhän ei kääntänyt päätään, vaan kulki suoraan eteenpäin, tasaisin ja\nhitain askelin, ikäänkuin hän ei olisi piitannut rahtuakaan siitä, mitä\ntapahtui hänen selkänsä takana. --\n\nJa sillä tavoin hän katosi näkyvistä. Wolf odotti ilmeisesti, että hän\nnäyttäytyisi uudelleen. Se odotti runsaan minuutin, vaiti, hiljaa,\nliikahtamatta, kuin kiveksi muuttuneena -- mutta kiveksi, joka vapisi\nhalusta ja levottomuudesta. Se haukahti vielä kerran, ja sitten se taas\nodotti. Sitten se kääntyi ja meni takaisin Walt Irvinen luo. Se\nhaisteli hänen kättään ja lysähti sitten raskaasti hänen jalkainsa\njuureen, mutta katse suunnattuna autioon tienmutkaan.\n\nSammaleisen kiven yli virtaavan puron solina tuntui äkkiä tulevan\nvoimakkaammaksi. Kiurujen laulua lukuunottamatta ei kuulunut mitään\nmuuta ääntä. Suuret, keltaiset perhoset liitelivät äänettömästi\npäivänpaisteisilla paikoilla ja katosivat uneliaihin varjoihin. Madge\nkatsoi riemuiten mieheensä.\n\nPari minuuttia sen jälkeen nousi Wolf ylös. Sen liikkeet todistivat\npäättäväisyyttä ja tyyntä harkintaa. Se ei katsonut sen enempää mieheen\nkuin naiseenkaan. Sen katse oli kuin juotettu tiehen. Se oli tehnyt\npäätöksensä. He ymmärsivät sen. Ja he ymmärsivät myöskin, että heille\noli koetus juuri nyt alkanut.\n\nWolf alkoi juosta, ja Madge suipensi suunsa päästääkseen kuuluville\nhyväilevän äänen. Mutta sitä ei koskaan tullut. Hän tunsi tarvetta\nkatsoa mieheensä ja näki, että tämä tarkkasi häntä ankara ilme\nkasvoillaan. Suipentuneet huulet saivat taas tavallisen muotonsa, ja\nhän huoahti kuulumattomasti.\n\nWolfin ravi muuttui pian täydeksi juoksuksi. Sen loikkaukset kävivät\nyhä pitemmiksi. Kertaakaan se ei kääntänyt päätään, ja sudenhäntä oli\nsuorana sen takana. Se poikkesi mutkan kohdalla oikotielle ja katosi.\n\n\n\n"]