Punainen ympyrä
Edgar Wallace (1875–1932)
Lontooseen sijoittuvassa jännitysromaanissa salaperäinen ja säälimätön rikollisliiga Punainen ympyrä kiristää varakkaita kansalaisia. Scotland Yardin tarkastaja Parr ja erikoisia kykyjä omaava Derrick Yale yrittävät paljastaa järjestön johtajan henkilöllisyyden ja pysäyttää sen veriset toimet.
Edgar Wallacen 'Punainen ympyrä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1763. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
PUNAINEN YMPYRÄ
Kirj.
Edgar Wallace
Suomentanut Väinö Nyman
Englanninkielinen alkuteos The Crimson Circle
Helsingissä, Kustannus-Osakeyhtiö Kirja, 1926.
SISÄLLYS:
I. Aloite
II. Mies, joka ei maksanut
III. Välinpitämätön tyttö
IV. Herra Felix Marl
V. Juokseva tyttö
VI. Thalia Drummond on rikollinen
VII. Varastettu epäjumalankuva
VIII. Syytös
IX. Thalia poliisioikeudessa
X. Punaisen ympyrän kutsu
XI. Tunnustus
XII. Teräväkärkiset kengät
XIII. Herra Marl toteuttaa aikeensa
XIV. Thaliaa pyydetään mukaan
XV. Thalia liittyy sakkiin
XVI. Herra Marl lähtee huvittelemaan
XVII. Kuplien puhaltaja
XVIII. Flush Barnetin tarina
XIX. Thalia hyväksyy erään tarjouksen
XX. River Housen avain
XXI. River House
XXII. Ympyrän lähetti
XXIII. Kaappiin piiloutunut nainen
XXIV. 10,000 punnan palkinto
XXV. River Housen asukas
XXVI. Kloroformipullo
XXVII. Herra Parrin äiti
XXVIII. Yöllä ammuttu laukaus
XXIX. Punainen ympyrä
XXX. Froyantin vaientaminen
XXXI. Thalia vastaa muutamiin kysymyksiin
XXXII. Matka maaseudulle
XXXIII. Vahdit
XXXIV. Kiristyskirje hallitukselle
XXXV. Thalia aterioi valtiovarainministerin kanssa
XXXVI. Ympyrän jäsenet kokoontuvat
XXXVII. "Tahdon puhutella teitä, jos te vaan olette hengissä."
XXXVIII. Thalian vangitseminen
XXXIX. Vankilan ruokaa
XV. Pako
XLI. Kuka on Punainen ympyrä?
XLII. Äiti
XLIII. Tarinan jatko
I
ALOITE
Oli se aika vuorokaudesta, jolloin useimmat kunnioitettavat kaupunkilaiset valmistautuivat menemään vuoteeseensa. Aukion varrella sijaitsevien vanhanaikaisten suurten rakennusten ylimmäisistä ikkunoista näkyi kirkkaita valoläikkiä, joita vastaan tuulen puuskissa taipuvat ja heiluvat puut kuvastuivat. Kylmä viima puhalsi joelta, ja sen vihurit tunkeutuivat jäätävän kylmästi kaikkein autioimpiin ja suojaisimpiinkin paikkoihin.
Korkeiden rautakaiteiden vierellä kävelevää miestä värisytti, vaikka hän olikin lämpimästi puettu, sillä tuntematon oli valinnut sellaisen kohtauspaikan, joka tuntui olevan alttiina myrskyn koko raivolle.
Loppusyksyn masentavat jätteet kieppuivat mielikuvituksellisissa ympyröissä hänen jalkojensa ympärillä, varpuja ja oksia putoili rapisten puista, jotka ojentelivat pitkiä alastomia käsivarsiaan hänen yläpuolellaan, ja hän katsoi kateellisesti erään talon iloisesti valaistuihin ikkunoihin, talon, missä hänet olisi otettu vastaan tervetulleena vieraana, jos hän vain olisi ovelle koputtanut.
Muudan kello läheisyydessä rupesi lyömään yhtätoista ja viime lyönnin vielä värähdellessä ilmassa eräs auto saapui nopeasti ja äänettömästi aukiolle, pysähtyen kulkijan kohdalle. Sen etulyhdyt paloivat himmeästi, eikä sen katetusta takaosasta näkynyt minkäänlaista valoa. Epäröityään hetkisen meni odottava mies auton luo, aukaisi oven ja nousi siihen. Hän voi vain hämärästi erottaa ohjaajan paikalla istuvan miehen vartalon ja tunsi sydämensä sykkivän kummallisesti todetessaan ottamansa askeleen peloittavan merkityksen. Auto ei liikahtanutkaan eikä ohjaajan paikalla istuva mies värähtänytkään. Heidän välillään vallitsi hetkisen kuolettava hiljaisuus, jonka matkustaja vihdoin rikkoi.
"Mitä nyt?" kysyi hän hermostuneesti, melkeinpä äreästi.
"Oletteko jo päättänyt?" kysyi ohjaaja.
"Olisinko minä täällä, ellen olisi?" kysyi matkustaja. "Luuletteko minun tulleen tänne uteliaisuudesta? Mitä tahdotte minulta? Jos ilmaisette sen minulle, niin minäkin ilmaisen teille omat vaatimukseni."
"Minä tiedän jo, mitä te vaaditte minulta", sanoi ohjaaja. Hänen äänensä kuulosti niin vaimennetulta ja epäselvältä, kuin olisi hän puhunut jonkin verhon takaa.
Kun uusikon silmät olivat tottuneet hämärään, erotti hän ohjaajan päätä peittävän mustan silkkihilkan epämääräiset piirteet.
"Te olette melkein vararikon partaalla", jatkoi ohjaaja. "Te olette tuhlannut sellaisia rahoja, jotka eivät olleet teidän, ja nyt te suunnittelette itsemurhaa. Mutta tämän ratkaisun ajatteleminen ei johdu lainkaan maksukyvyttömyydestänne. Teillä on muudan vihollinen, joka on saanut selville jotakin teidän vahingoksenne, jotakin sellaista, mikä voisi saattaa teidät poliisin käsiin. Kolme päivää sitten saitte erään teknokemiallisen tehtaan osakkaalta, joka on ystävänne, erittäin kuolettavaa myrkkyä, jota ei voi saada vähittäiskaupoista. Te olette kuluttanut yhden viikon lukemalla myrkyistä ja niiden vaikutuksista, ja teidän tarkoituksenne on nyt, ellei jotakin sellaista esiinny, mikä voi pelastaa teidät vararikosta, tappaa itsenne joko lauantaina tahi sunnuntaina, ja luullakseni olette valinnut sunnuntain siihen tarkoitukseen."
Hän kuuli takanaan istuvan miehen huohottavan ja nauroi hiljaa.
"Nyt, sir", sanoi ohjaaja, "oletteko nyt valmis harkitsemaan, rupeatteko toimimaan minun hyväkseni?"
"Mitä vaaditte minulta?" kysyi mies hänen takanaan väristen.
"En muuta kuin sen, että suostutte toimimaan ohjeitteni mukaan. Lupaan pitää huolta siitä, ettette joudu minkäänlaiseen vaaraan, ja vannon, että saatte hyvän maksun palveluksistanne. Minä olen valmis jo tällä hetkellä luovuttamaan teille melko suuren summan rahaa, jolla voitte suoriutua tärkeimmistä sitoumuksistanne. Vastapalvelukseksi vaadin teitä panemaan liikkeelle kaikki teille lähettämäni rahat, tekemään tarvittavat vaihdot ja sotkemaan niiden maksuosoitusten ja setelien jäljet, joiden numerot ovat poliisin tiedossa; myymään ne velkakirjat, joita minä en voi myydä, ja yleensä toimimaan minun välittäjänäni –" Hän keskeytti lisäten merkityksellisesti: "Ja maksamaan vaatimuksesta, mitä minä pyydän."
Mies hänen takanaan ei vastannut vähään aikaan kysyen sitten hieman ärtyisästi:
"Mikä Punainen Ympyrä on?"
"Te", kuului hämmästyttävä vastaus.
"Minäkö?" huohotti mies.
"Te kuulutte nyt Punaiseen Ympyrään", sanoi toinen iloisesti. "Teillä on sata toveria, joista te ette milloinkaan tule tuntemaan ainoatakaan ja joista ei yksikään milloinkaan tule tuntemaan teitä."
"Entä te?"
"Minä tunnen heidät kaikki", sanoi ohjaaja. "Te siis suostutte?"
"Niin, minä suostun", vastasi toinen hetkisen kuluttua.
Ohjaaja kääntyi puoleksi istuimellaan ojentaen kätensä.
"Ottakaa tämä", sanoi hän.
"Tämä" oli suuri pullea kirjekuori, ja Punaiseen Ympyrään juuri valittu uusi jäsen työnsi sen taskuunsa.
"Laskeutukaa nyt pois autostani", sanoi ohjaaja lyhyesti, ja mies totteli tekemättä ainoatakaan kysymystä.
Hän paiskasi oven takanaan lukkoon ja käveli ohjaajan rinnalle. Hän oli vieläkin utelias saamaan tietoonsa miehen henkilöllisyyden, ja hänen oman pelastumisensakin vuoksi oli tarpeellista, että hän saisi tietää ohjaajan nimen.
"Älkää sytyttäkö sikarianne täällä", sanoi ohjaaja, "tahi minä voin luulla tupakoimistanne joksikin verukkeeksi, jotta voisitte sytyttää tulitikun. Ja muistakaa se, ystäväni, että jokainen, joka tuntee minut, vie sen tietonsa mukanaan hautaan."
Ja ennenkuin toinen ehti vastata, lähti auto liikkeelle. Kirjeen saanut mies seisoi paikoillaan katsellen sen punaista takalyhtyä, kunnes se katosi näkyvistä.
Hän vapisi päästä jalkoihin asti, ja kun hän sytytti sikarinsa, heilahteli tulitikun liekki kovasti.
"Tämä on siis sitä", sanoi hän käheästi mennen kadun yli ja häviten näkyvistä eräälle sivukadulle.
Hän oli tuskin kadonnut valitsemalleen suunnalle, kun muudan olento lähti varovasti liikkeelle erään synkän talon porttikäytävästä ja seurasi häntä. Mies oli pitkä ja harteikas, ja käveli hyvin vaikeasti, koska hän hengästyi melko helposti. Seurattuaan miestä noin sata askelta hän huomasi vieläkin pitävänsä kädessään laivakiikaria, jolla hän oli katsellut kohtausta.
Kun hän pääsi pääkadulle, oli hänen riistansa kadonnut. Hän oli odottanutkin sitä eikä siis hämmästynyt. Hän tiesi kyllä, mistä hän miehen löytäisi. Mutta kuka oli ollut autossa? Hän oli painanut muistiinsa sen numeron ja voi ottaa selon sen omistajasta huomenna. Herra Felix Marl nauroi. Mutta jos hän olisi hiemankaan arvannut näkemänsä kohtauksen laatua, ei hän olisi ollut niin huvitettu. Häntä voimakkaammatkin miehet olivat jäykistyneet Punaisen Ympyrän uhkauksen pelosta.
II
MIES, JOKA EI MAKSANUT
Philip Bassard maksoi ja sai elää, sillä Punainen Ympyrä piti nähtävästi sanansa; pankkiiri Jacques Rizzikin maksoi, mutta kauhuissaan. Hän kuoli luonnollisista syistä kuukautta myöhemmin, koska hänen sydämensä oli heikko. Rautateitten asianajaja, Benson, torjui halveksien uhkauksen ja hänet löydettiin kuolleena yksityissalonkinsa läheisyydestä.
Herra Derrick Yale, tuo niin hämmästyttävän lahjakas mies, vangitsi sen värilliseen rotuun kuuluvan miehen, joka oli paennut Bensonin yksityisautoon ja tappanut tämän, ennenkuin hän heitti ruumiin ulos ikkunasta, ja värillinen mies hirtettiin hänen kuitenkaan ilmoittamatta sen miehen nimeä, joka oli hänet palkannut. Poliisi voi ehkä ivailla Yalen psykometrillisiä ominaisuuksia, kuten se tekikin, mutta hän oli jo parin vuorokauden kuluttua johdattanut poliisin rikoksentekijän Yaresidessa sijaitsevaan asuntoon, jolloin hämmästynyt murhaaja oli tunnustanut.
Tämän surunäytelmän jälkeen olivat varmaankin monet henkilöt maksaneet ilmoittamatta asiaa poliisille, koska kului pitkälti aikaa, ennenkuin taas ensi vihjaus Punaisesta Ympyrästä ilmestyi lehtiin. Ja sitten eräänä aamuna saapui James Beardmoren aamiaispöytään nelikulmainen kirjekuori, jonka sisässä olevaan korttiin oli painettu punainen ympyrä.
"Jos tällaiset elämän melodraamat kiinnittävät mieltäsi, Jack, niin luehan tämä."
James Stamford Beardmore työnsi kortin pojalleen pöydän yli ja ryhtyi avaamaan toista kirjettä lautasensa viereen kokoamastaan kasasta.
Jack otti kortin lattialta, minne se oli pudonnut, katsellen sitä hieman synkän näköisenä. Kortti oli aivan tavallinen postikortti, mutta siihen ei oltu kirjoitettu minkäänlaista osoitetta. Suuri punainen ympyrä peitti laidoillaan sen jokaisen kulman, ollen sen näköinen kuin se olisi painettu kautsukkileimasimella, koska musta oli levinnyt hyvin epätasaisesti. Ympyrän keskelle oli kirjoitettu painetuilla kirjaimilla seuraavat sanat:
"Satatuhatta on vain pieni osa omaisuudestanne. Teidän on
maksettava se seteleissä eräälle lähetilleni, jonka lähetän
luoksenne ensi vuorokauden kuluessa sen Tribunessa olleen
ilmoituksen perusteella, jossa te määräätte teille sopivan
hetken. Tämä on viimeinen varoitus."Kortissa ei ollut allekirjoitusta.
"No, mitä arvelet?"
Vanha Jim Beardmore katsahti lasiensa yli hymyilevin silmin.
"Punainen Ympyrä!" huohotti hänen poikansa.
Jim Beardmore nauroi ääneen kuullessaan poikansa huolestuneen äänen.
"Niin, Punainen Ympyrä juuri. Olen saanut neljä tuollaista."
Nuorimies tuijotti häneen.
"Neljäkö?" toisti hän. "Taivas varjelkoon! Senkövuoksi Yale on nykyään oleskellut luonamme?"
Jim Beardmore hymyili.
"Niin."
"Tiesin tietysti, että hän on etsivä, mutta minulla ei ole ollut pienintäkään aavistusta siitä, että –"
"Älä välitä koko tuosta kirotusta ympyrästä", keskeytti hänen isänsä hieman kärsimättömästi. "En pelkää heitä lainkaan. Froyant pelkää niin kovasti henkensä puolesta, että hänet vielä merkitään, enkä minä sitä ihmettelekään. Me hankimme aikoinamme itsellemme muutamia vihamiehiä."
James Beardmorea, jonka kasvot olivat kovat ja uurteiset ja harmaa parta sänkimäinen, olisi voitu hyvinkin luulla tuon hyvännäköisen häntä vastapäätä istuvan nuorenmiehen isoisäksi. Beardmoren omaisuus oli vaivalloisesti koottua tavaraa. Se oli muuttunut aineeksi unelmien haaksirikosta ja sen alku oli ollut niissä puutteissa, vaaroissa ja tuskissa, joita kullanetsijän elämä on täynnä. Tämä mies, jota kuolema oli väijynyt Kalaharin vedettömillä kentillä, joka oli kaivellut Vale-joen mutakuoppia etsiessään kuviteltuja timantteja ja sulattanut valtaustaan Klondykessä, oli katsonut niin monia todellisia vaaroja silmiin, ettei hän suuriakaan välittänyt Punaisen Ympyrän uhkauksista. Tällä hetkellä johtui hänen huolestumisensa muutamasta oleellisemmasta vaarasta, joka uhkasi hänen poikaansa eikä häntä itseään.
"Luotan melkoisesti terveeseen järkeesi, Jack", sanoi hän, "minkävuoksi sinä et saa loukkautua seuraavista sanoistani. En ole milloinkaan sekaantunut huvituksiisi enkä tiedustellut mieltäsi, mutta luuletko toimivasi viisaasti juuri nyt."
Jack ymmärsi.
"Sinä kai tarkoitat neiti Drummondia, isä?"
Vanhempi mies nyökäytti.
"Hän on Froyantin sihteeri", aloitti nuorukainen.
"Tiedän sen, että hän on Froyantin sihteeri", vastasi toinen, "eikä minulla senvuoksi olekaan mitään muistuttamista häntä vastaan. Mutta nyt on kysymys siitä, Jack, tiedätkö sinä jotakin enempää hänestä?"
Nuorimies kiersi harkitusti kokoon lautasliinansa. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen leukansa näytti niin kummallisen jäykältä, että se salaa huvitti Jimiä.
"Pidän hänestä ja hän on ystäväni. En ole milloinkaan hakkaillut häntä jos nyt tarkoitat sitä, isä; ja melkeinpä luulen, että ystävyytemme loppuisi siihen, jos vain yrittäisinkään sellaista."
Jim nyökäytti. Hän oli nyt puhunut puhuttavansa ja otti käteensä erään pulleamman kuoren katsellen sitä uteliaasti. Jack näki kuoreen liimatut ranskalaiset postimerkit ja arvaili, kuka sen oli mahtanutkaan lähettää.
Repäistyään sen laidan auki vanhus otti sieltä suuren nipun asiakirjoja, joiden joukossa oli toinen tarkasti suljettu kuori. Kun hän oli lukenut otsakkeen, nyrpisti hän nenäänsä.
"Huh!" sanoi hän pistäen kuoren takaisin paikoilleen avaamatta sitä. Silmäiltyään muut asiakirjat hän katsoi poikaansa.
"Älä milloinkaan luota kehenkään naiseen äläkä mieheen, ennenkuin olet saanut selville pahimman heistä", sanoi hän. "Tänne tulee tänään vieraakseni muudan mies, joka on yhteiskunnan kunnioitettava jäsen. Mutta vaikka hänen maineensa onkin yhtä musta kuin hattuni, aion kuitenkin ryhtyä liikeasioihin hänen kanssaan. Tiedän hänen pahimmat kolttosensa."
Jack nauroi. Heidän vieraansa tulo keskeytti pitemmät puheet.
"Hyvää huomenta, Yale. Nukuitteko hyvin?" kysyi vanhus. "Soita lisää kahvia, Jack."
Derrick Yalen vierailu oli ollut suureksi huviksi Jack Beardmorelle. Hän oli juuri siinä iässä, jolloin romantiikka vaikuttaa parhaiten, ja hyvin tavallisenkin etsivän toveruus olisi tuottanut hänelle kummallista iloa. Mutta se loisto, joka ympäröi Yalea, oli jotakin yliluonnollista. Tällä miehellä oli niin tavattomia ja harvinaisia ominaisuuksia, että hän oli alallaan ainoa laatuaan. Hänen hienopiirteiset askeettiset kasvonsa, katseen vakava salaperäisyys ja pitkien herkkien käsien liikkeetkin kuuluivat tähän hänen erikoisuuteensa.
"En nuku milloinkaan", sanoi hän hyväntuulisesti avatessaan lautasliinansa. Hän piti hopearengasta hetkisen kahden sormensa välissä ja James Beardmore katseli häntä huvitettuna. Ja mitä taasen Jackiin tulee, ilmaisi hän kiihkeän ihailunsa peittelemättä.
"No?" kysyi vanhus.
"Hän, joka käsitteli tätä viimeksi, on saanut melko ikäviä uutisia. Jokin läheinen sukulainen on kovasti sairaana."
Beardmore nyökäytti.
"Palvelijattareni, Jane Higgins, on kattanut pöydän", sanoi hän. "Hän sai tänä aamuna kirjeen, jossa kerrottiin hänen äitinsä olevan kuolemaisillaan."
Jack huohotti.
"Ja tekö saitte tuon kaiken selville hypistellessänne rengasta?" kysyi hän hämmästyneenä. "Kuinka te saitte sellaisen vaikutelman, herra Yale?"
Derrick Yale pudisti päätään.
"En koetakaan ruveta selittämään sitä", sanoi hän tyynesti. "Tiedän vain sen, että samalla kun otin lautasliinan käteeni, tunsin syvää ja raskasta surua. Omituista vai mitä?"
"Mutta kuinka te tiesitte kaiken tuon hänen äidistään?"
"Sain sen selville jotenkin", vastasi toinen melkein töykeästi. "Onko teillä joitakin uutisia, herra Beardmore?"
Vastauksen asemesta ojensi Jim hänelle kortin, jonka hän oli saanut sinä aamuna.
Yale luki viestin ja punnitsi sitten korttia valkoisen kätensä kämmenellä.
"Tämän on pannut postiin joku merimies", sanoi hän, "joka on ollut vankilassa ja menettänyt äskettäin melkoisesti rahaa."
Jim Beardmore nauroi.
"Joita minä en varmastikaan tule korvaamaan", sanoi hän nousten pöydästä. "Suhtaudutteko te näihin varoituksiin vakavasti?"
"Hyvin vakavasti", vastasi Derrick tyynellä tavallaan. "Niin vakavasti, etten kehoita teitä poistumaan tästä talosta muuten kuin minun seurassani. Punainen Ympyrä", jatkoi hän hilliten Beardmoren vihaisen vastalauseen luonteenomaisella viittauksellaan, "on, myönnän sen, raakamaisen melodramaattinen toiminnassaan, mutta ei olisi miksikään lohdutukseksi perillisillenne, jos te kuolisitte teatraalisesti."
Jim Beardmore vaikeni hetkiseksi ja hänen poikansa katsoi häneen levottomana.
"Miksi sinä et matkusta ulkomaille, isä?" kysyi hän. Vanhus tiuskasi hänelle olkansa yli:
"Hitto vieköön kaikki sellaiset aikeetkin!" murahti hän. "Pakenisinko minä nyt tuollaista viheliäistä roistosakkia. Kyllä minä näytän heille vielä –"
Hän ei maininnut, mitä hän heille aikoi tehdä, mutta kuulijat voivat arvata sen.
III
VÄLINPITÄMÄTÖN TYTTÖ
Jack Beardmoren mieli oli hyvin raskas, kun hän käveli hitaasti niittyjen poikki sinä aamuna. Hänen jalkansa veivät hänet vaistomaisesti sitä pientä laaksoa kohti, joka sijaitsi noin puolentoista kilometrin päässä talosta. Sen halkaisi aivan kahtia muudan pensasaita, joka rajoitti Beardmoren ja Froyantin maatiloja. Aamu oli hyvin ihana. Tuo puuskainen sateinen myrsky, joka oli lakaissut seutua edellisenä iltana, oli puhaltanut itsensä uuvuksiin, ja koko maailma kylpi nyt keltaisessa auringonpaisteessa. Kaukaa noiden oliivinviheriöiden pensaikkojen takaa, jotka kehystivät Penton Hillin lakea, näki hän vilahdukselta Harvey Froyantin suuren valkoisen kartanon. Jack arvaili, uskaltaisiko tyttö lainkaan niin märälle maalle, semminkin kun ruohokin oli vielä niin kosteaa sateesta.
Hän pysähtyi erään suuren jalavan varjoon laakson suuhun ja katseli levottomana sotkuista pensasaitaa, kunnes hänen katseensa sattui erääseen pieneen kesähuvilaan, jonka Tower Housen entiset omistajat olivat rakentaneet. Harvey Froyant, joka halveksi yksinäisyyttä, ei olisi milloinkaan horjahtanut sellaiseen ylellisyyteen.
Näkyvissä ei ollut ketään ja hänen rohkeutensa lannistui. Kymmenen minuutin kävely vei hänet sille aukolle, jonka hän oli tehnyt aitaan, ja hän pujahti siitä toiselle puolelle. Pikku huvilan kuistilla istuva tyttö olisi melkein voinut kuulla, kuinka hän huokaisi huojennuksesta.
Tyttö katsahti taakseen ja nousi sitten hieman vastahakoisesti.
Hän oli tavattoman kaunis ihanine tukkineen ja virheettömine ihoineen, mutta hänen silmänsä eivät näyttäneet lainkaan iloisilta hänen tullessaan Jackia vastaan.
"Hyvää huomenta", sanoi hän kylmästi.
"Hyvää huomenta, Thalia", uskalsi Jack vastata, ja tytön kasvot synkistyivät uudestaan.
"Toivoisin, että lopettaisitte tämän", sanoi tyttö, ja Jack tiesi hänen tarkoittavan totta puheellaan. Tytön suhtautuminen häneen hämmästytti ja vaivasi häntä, koska tyttö muulloin aina oli täynnä naurua ja sykähtelevää elämää. Jack oli kerran yllättänyt hänet jäniksenajossa ja katsonut lumottuna tätä nauravaa Dianaa, kun hänen pienet jalkansa olivat kiitäneet kentän poikki pelästyneen otuksen jäljessä. Jack oli kuullut hänen laulavankin, jolloin hänen äänensä oli värähdellyt puhtaasta elämänilosta, mutta joskus hän oli nähnyt tytön niin alakuloisena ja synkkänäkin, että hän oli pelännyt hänen sairastuneen.
"Miksi te olette aina niin jäykkä ja muodollinen minua kohtaan?" mumisi hän.
Heikko hymyn häivähdys ilmestyi hetkiseksi tytön suupieliin.
"Koska olen lukenut kirjoja", sanoi tyttö vakavasti, "ja naissihteeri raukat, jotka eivät ole jäykkiä eivätkä muodollisia miljoonanomistajain poikia kohtaan, joutuvat pian pahoille poluille."
Hän voi puhua niin vääjäämättömästi, että se oli vallan hämmentävää.
"Eikä tässä sitäpaitsi ole mitään syytä, miksi en olisi jäykkä ja muodollinen", sanoi hän. "Ihmisethän suhtautuvat tavallisesti juuri näin lähimmäisiinsä, elleivät he pidä heistä hyvin suuresti, enkä minä pidä teistä juuri ollenkaan."
Hän sanoi tämän kylmästi ja harkitusti, ja nuorenmiehen kasvot punastuivat. Hän tunsi käyttäytyneensä hölmömäisesti ja moitti itseään siitä, että oli yllyttänyt tytön tällaiseen julmuuteen.
"Minäpä kerron teille jotakin sellaista, herra Beardmore", sanoi tyttö tyynellä äänellään, "mitä te ette ole todenneet. Kun joku poika ja tyttö joutuvat kahdenkesken jollekin autiolle saarelle, on hyvin luonnollista, että poika ennen pitkää alkaa luulla tyttöä ainoaksi tytöksi maailmassa. Kaikki hänen oikulliset kuvittelunsa keskittyvät yhteen ainoaan naiseen, ja sitä mukaa kuin päivät kuluvat, käy tyttö yhä ihmeellisemmäksi hänen silmissään. Olen lukenut hyvin paljon tuollaisia tarinoita ja nähnyt suuren joukon kuvia, joissa on koetettu kuvailla tällaisia kiintoisia tilanteita, ja näin minä niistä ajattelen. Te olette tänne tultuanne joutunut tuollaiselle asumattomalle saarelle – te vietätte liian paljon ajastanne maatilallanne – missä te ette hae muuta kuin kaniineja, lintuja ja Thalia Drummondia. Teidän pitäisi palata takaisin kaupunkiin ja ruveta seurustelemaan omaan säätyynne kuuluvien henkilöiden kanssa."
Tyttö poistui hänen luotaan nyökäyttäen päätään, sillä hän oli huomannut isäntänsä lähestyvän. Hän oli katsonut hänen tuloaan syrjäsilmällä, kun hän oli pysähtynyt tarkastelemaan heitä, ja arvannut hänen suuttumuksensa.
"Luulin teidän työskentelevän talouslaskujen kimpussa, neiti Drummond", sanoi hän happamasti.
Hän oli perin laiha, hieman viidennelläkymmenellä oleva mies, teräväkasvoinen ja aivan kaljupäinen. Hänellä oli hyvin vastenmielinen tapa paljastaa keltaiset pitkät etuhampaansa kysyessään jotakin, ja tuloksena oli irvistys, joka jollakin kummallisella tavalla vihjaisi hänen odottavan, että vastaus olisi kartteleva.
"Huomenta, Beardmore", murahti hän tervehdykseksi kääntyen jälleen sihteerinsä puoleen.
"En pidä lainkaan siitä, että te tuhlaatte aikaanne, neiti Drummond", sanoi hän.
"En tuhlaa teidän enkä omaakaan aikaani, herra Froyant", vastasi tyttö tyynesti. "Olen jo lopettanut näiden laskujen tarkastuksen. Kas tässä ne ovat!" lisäsi hän taputtaen kainaloonsa pistämäänsä kulunutta nahkasalkkua.
"Te olisitte voinut tehdä tuon työn kirjastossanikin", nurkui Froyant. "Teidän ei senvuoksi olisi ollut pakko paeta tänne erämaahan."
Hän keskeytti hieroen pitkää nenäänsä ja siirtäen katseensa tytöstä vaiteliaaseen nuoreenmieheen.
"No, hyvä näinkin, ja se riittää", sanoi hän. "Aion lähteä puhuttelemaan isäänne, Beardmore. Ehkä te haluatte kävellä kotiinne kanssani?"
Thalia oli jo matkalla Tower Houseen eikä Jack voinut enää minkään verukkeen perusteella viivytellä.
"Älkää käyttäkö tuon tytön aikaa väärin, herra Beardmore; älkää missään tapauksessa", sanoi Froyant töykeästi. "Te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon hänellä on tekemistä, ja minä olen aivan varma siitä, ettei isännekään pidä tästä."
Jack oli juuri sanomaisillaan jotakin loukkaavaa, mutta hillitsikin mielensä. Hän halveksi Harvey Froyantia aina, mutta tällä hetkellä hän suorastaan vihasi häntä hänen töykeän käyttäytymisensä vuoksi tyttöä kohtaan.
"Tuollaiset tytöt", aloitti herra Froyant kääntyen kävelemään pensasaidan vierustaa laakson päässä sijaitsevaa porttia kohti, "tuollaiset tytöt –" Hän pysähtyi kuin naulattuna paikoilleen ja tuijotti. "Kuka peijakas on murtautunut aidan läpi?" kysyi hän viitaten kepillään.
"Minä", vastasi Jack vihaisesti. "Aita on meidän kaikissa tapauksissa ja aukko oikaisee matkaa puolella kilometrillä. Tulkaa perässäni, herra Froyant."
Harvey Froyant ei ilmaissut mielipidettään pujottautuessaan varovasti aukosta.
He kävelivät hitaasti rinnettä ylös saman suuren jalavan luo, jonka varjosta Jack oli katsellut laaksoa.
Herra Harvey Froyant vaikeni itsepäisesti purren hampaansa yhteen. Hän oli sovinnaisuussääntöjen kiivas puoltaja, silloin kun hän huomasi hyötyvänsä niistä.
He olivat juuri päässeet rinteen laelle, kun hänen käsivarteensa äkkiä tartuttiin, ja hän kääntyi nähden Jack Beardmoren tuijottavan puunrunkoon. Froyant seurasi hänen katseensa suuntaa ja perääntyi askeleen sairaalloiset kasvot vieläkin kalpeampina kuin tavallisesti. Puunrunkoon oli kömpelösti maalattu punainen ympyrä, ja väri oli vielä kosteaa.
IV
HERRA FELIX MARL
Jack Beardmore katseli ympärilleen tarkastellen seutua. Ainoa näkyvissä oleva inhimillinen olento oli muuan mies, joka käveli hitaasti poispäin heistä kantaen koria. Jack huusi ja mies kääntyi.
"Kuka te olette?" kysyi Jack, ja sitten: "Mitä teillä on täällä tekemistä?"
Vieras oli pitkä tukeva mies ja hieman hengästynyt raskaan taakkansa painosta. Kului hetkinen, ennenkuin hän saattoi vastata.
"Nimeni on Marl", sanoi hän, "Felix Marl. Te olette ehkä kuullut puhuttavan minusta. Olette luullakseni nuori Beardmore?"
"En kiellä sitä", sanoi Jack. "Mutta mitä teillä on täällä tekemistä?" kysyi hän jälleen.
"Minulle kerrottiin tämän tien oikaisevan paljon matkaa rautatienasemalta tänne, mutta tie ei olekaan niin lyhyt kuin he sanoivat", selitti Marl hengittäen koristen. "Olen menossa keskustelemaan isänne kanssa."
"Oletteko käynyt tuon puun läheisyydessä?" kysyi Jack Marlin tuijottaessa häneen.
"Miksi minä olisin mennyt jonkun puun läheisyyteen?" kysyi hän taistelunhaluisesti. "Olen tullut tänne suoraan kenttien yli."
Harvey Froyantkin saapui nyt paikalle tuntien nähtävästi uusikon.
"Tämä on herra Marl. Tunnen hänet. Marl, huomasitteko te jonkun henkilön tuon puun läheisyydessä?"
Mies pudisti päätään. Puu ja sen salaisuus olivat selvästi salaisuuksia hänellekin.
"En huomannut lainkaan siellä puuta olevankaan", sanoi hän. "Mitä – mitä onkaan tapahtunut?"
"Ei mitään", vastasi Harvey Froyant tiukasti.
He saapuivat taloon hetkisen kuluttua, Jack kantaen vieraan matkalaukkua. Suuren miehen olemus ei ollut vaikuttanut häneen lainkaan. Vieraan ääni oli käheä, hänen käytöksensä tuttavallinen, ja Jack arvaili, millaisissa suhteissa tämä eriskummallinen ihminen oli hänen isäänsä.
He olivat juuri lähestymäisillään taloa, kun äkkiä tukeva herra Marl päästi pelästyneen huudon kimmahtaen takaisin nähtävästi aivan syyttä. Hänen pelkonsa oli ilmeinen. Se näkyi selvästi tuon miehen kalvenneista kasvoista ja vapisevista huulista hänen vavahdellessaan päästä jalkoihin asti.
Jack voi vain katsoa häneen hämmästyneenä, ja Harvey Froyantkin säpsähti niin, että hän kiinnostui asiaan.
"Mikä hitto teitä oikeastaan vaivaa, Marl?" kysyi hän kiivaasti.
Hänen omatkin hermonsa olivat melkein lopussa ja tämän suuren miehen peittelemätön kauhu lisäsi vielä hänen tuntemaansa jännitystä niin paljon, että hän tuskin voi sietää sitä.
"Ei mikään, ei mikään", mumisi Marl käheästi. "Olen vain –"
"Juopotellut, luullakseni", tiuskasi Froyant.
Opastettuaan vieraan taloon Jack kiiruhti etsimään Derrick Yalea. Hän huomasi etsivän istuvan pensaikossa suuressa korituolissa leuka rinnallaan ja käsivarret ristissä, siis tavallisessa luonteenomaisessa asennossaan.
Hän kohotti katseensa kuullessaan nuorenmiehen askeleet.
"En voi selittää sitä teille", sanoi hän, ennenkuin Jack ehti kysyäkään, ja nähdessään sitten Jackin hämmästyneet kasvot hän nauroi. "Te aioitte kysyä minulta, mikä Marlia säikähdytti, vai mitä?"
"Tulin todellakin tänne siinä tarkoituksessa", nauroi Jack. "Millainen poikkeuksellinen mies te olettekaan, herra Yale! Huomasitteko te hänen kummallista kovaa pelkoaan?"
Derrick Yale nyökäytti.
"Kiinnitin huomioni häneen juuri ennen hänen säikähdystään", sanoi hän. "Te voitte nähdä täältä ketojen poikki vievän polun."
Hänen kasvonsa synkistyivät.
"Hän muistuttaa mielestäni jotakin henkilöä", sanoi hän hitaasti, "vaikka en kuolemaksenikaan voi muistaa, ketä. Käykö hän usein luonanne? Isänne kertoi minulle hänen tulostaan ja minä arvasin miehen häneksi."
Jack pudisti päätään.
"Näen hänet nyt ensi kerran", sanoi hän. "Muistan kuitenkin nyt, että isäni ja herra Froyant ovat olleet joissakin liikeasioissa erään Marl-nimisen henkilön kanssa – isä mainitsi hänestä eräänä päivänä. Hän on luullakseni jonkunlainen maakeinottelija, ja isäni on melko kiinnostunut niihin hommiin nykyään. Mutta ohimennen sanoen, minä näin äsken Punaisen Ympyrän merkin", lisäsi hän kuvaillen tuon äsken maalatun O:n, jonka hän oli huomannut jalavan rungossa.
Yalen kiinnostus Marliin haihtui heti.
"Sitä ei ollut tuossa puussa mennessäni laaksoon", sanoi Jack. "Uskallan vaikka vannoakin sen. Se maalattiin nähtävästi siihen, sillä aikaa kuin minä juttelin erään ystäväni kanssa. Väliaidalta ei voi nähdä runkoa ja jonkun on ollut hyvin helppo maalata merkki tulematta huomatuksi. Mitähän se tarkoittaa, herra Yale?"
"Vaikeuksia", vastasi Yale lyhyesti.
Hän nousi äkkiä alkaen kävellä kivitetyllä käytävällä, jolloin Jack odotettuaan hetkisen poistui jättäen hänet miettimään.
Sillä aikaa herra Felix Marl oli melkein tarpeeton kolmas henkilö siinä neuvottelussa, joka koski maiden luovuttamista. Marl oli, kuten Jack oli otaksunutkin, maakeinottelija ja oli saapunut sinä aamuna paikkakunnalle tuoden mukanaan lupaavan ehdotuksen, jota hän ei nyt mitenkään kyennyt selittämään.
"En voi sille mitään, hyvät herrat", sanoi hän kohottaen neljännen kerran vapisevan kätensä huulilleen. "Säikähdin hieman tänä aamuna."
"Kuinka sitten?"
Mutta Marl ei näyttänyt voivan selittää sitäkään, pudisti vain avuttomasti päätään.
"En kykene nyt keskustelemaan asioista tyynesti", sanoi hän. "Teidän on pakko siirtää asian käsittely huomiseen."
"Luuletteko te minun tulleen tänne tänään kuuntelemaan tuollaisia joutavuuksia?" sähähti herra Froyant. "Haluan saada tämän asian loppuun käsitellyksi, kuten tekin, Beardmore."
Jim Beardmore, josta oli samantekevää, päätettiinkö asia tänään vai vasta seuraavalla viikolla, nauroi.
"En tiedä lainkaan, onko tämä nyt niin erittäin tärkeää", sanoi hän. "Jos herra Marl on järkytetty, miksi vaivaisimme häntä? Ehkä haluatte jäädä tänne yöksi, Marl?"
"En, en missään tapauksessa!" miehen ääni koveni melkein huudoksi. "Jos se on teille samantekevää, en halua jäädä tänne, en ainakaan mielelläni."
"Kuten haluatte", sanoi Jim Beardmore välinpitämättömästi käärien kokoon ne paperit, joita hän oli valmistautunut allekirjoittamaan.
He menivät lämpiöön yhdessä, ja siellä kohtasi Jack heidät.
Beardmoren auto vei vieraan ja hänen matkalaukkunsa takaisin asemalle, ja siellä muuttui herra Marlin käyttäytyminen kummalliseksi. Hän lähetti tavaransa suoraan Lontooseen, mutta laskeutuikin itse pois junasta seuraavalla asemalla, ja vaikka hän olikin sellainen mies, joka inhoaa kävelemistä ja kammoo luonnostaan kaikkia ruumiillisia ponnistuksia, muuttui hän melkein urhoolliseksi ja lähti kävelemään tuota melkein viidentoista kilometrin pituista matkaa, joka erotti hänet Beardmoren kartanosta, käyttämättä oikoteitä.
Ilta oli jo melkein pimennyt, kun herra Marl hiipi salavihkaa Beardmoren tiluksien päässä kasvavaan tiheään pensaikkoon.
Hän istuutui väsyneenä ja tomuisena, mutta päättäväisenä odottamaan hetkeä, jolloin yö kietoisi seudun vaippaansa. Ja odottaessaan hän tarkasteli hellästi suurta automaattipistooliaan, jonka hän oli junassa ottanut laukustaan.
V
JUOKSEVA TYTTÖ
"En voi ymmärtää, miksi tuo mies ei tullutkaan takaisin tänä aamuna", sanoi Jim Beardmore synkästi.
"Mikä mies?" kysyi Jack huolettomasti.
"Puhun Marlista", vastasi hänen isänsä.
"Oliko hän tuo kookas herrasmies, jonka näin sattumalta eilen?" kysyi Derrick Yale.
He seisoivat talon penkereellä, joka oli niin korkealla, että siltä oli laaja näköala seudulle.
Aamujuna oli tullut ja mennyt. He voivat vielä katsella sen tupruttamaa valkoista savupilveä junan kadotessa näkyvistä kukkuloiden väliin viidentoista kilometrin päässä.
"Kyllä. Minun on kai parasta soittaa Froyantille ja ilmoittaa, ettei hän vaivautuisi tänne."
Jim Beardmore siveli sänkimäistä partaansa.
"Marl hämmästyttää minua", sanoi hän. "Hän on luullakseni melko etevä mies, kääntynyt varas, tiedän sen – toivon ainakin hänen kääntyneen. Mitä hän eilen säikähti, Jack? Saapuessaan kirjastoon hän oli aivan kalmankalpea."
"Siitä minulla ei ole pienintäkään aavistusta", sanoi Jack. "Otaksuin, että hänen sydämensä oli heikko tahi jotakin muuta samantapaista. Hän kertoi saavansa tuollaisia kohtauksia silloin tällöin."
Beardmore nauroi hiljaa ja mentyään taloon hän palasi sieltä kävelykeppi mukanaan.
"Lähden hieman kävelemään, Jack. Ei, sinun ei tarvitse tulla mukaan. Minun on ajateltava valmiiksi muutamia asioita ja lupaan teille, Yale, etten poistu tiluksiltani, vaikka luulenkin teidän panevan liian paljon painoa noiden roistojen uhkauksille."
Yale pudisti päätään.
"Entä tuo puunrunkoon maalattu merkki?" kysyi hän.
Jim Beardmore ruiskautti halveksivasti.
"Jos he haluavat saada satatuhatta minulta, täytyy heidän turvautua johonkin tehokkaampaan keinoon", sanoi hän.
Hän viittasi heille hyvästiksi laskeutuessaan leveitä kiviportaita, ja he katselivat hänen poistumistaan puiston halki.
"Ajatteletteko te todellakin isäni joutuneen jonkinlaiseen vaaraan?" kysyi Jack.
Yale, joka oli tuijottanut poistuneen jälkeen, kääntyi säpsähtäen.
"Vaaraanko?" toisti hän lisäten sitten epäröityään hetkisen: "Kyllä. Luulen hänen olevan melko suuressa vaarassa tänään ja huomenna."
Jack käänsi huolestuneen katseensa poistuvaan isäänsä.
"Toivon teidän erehtyneen", sanoi hän. "Isä ei näytä suhtautuvan asiaan niin vakavasti kuin te."
"Se kai johtuu siitä, ettei isällänne ole samanlaisia kokemuksia", sanoi etsivä. "Ymmärsin kuitenkin hänen puheistaan, että hän on puhutellut komisarius Parriakin, jonka mielestä vaara on melkoinen."
Jack naurahti pelostaan huolimatta.
"Kuinka voivat leijona ja karitsa mukautua toisiinsa?" kysyi hän. "En luullut päämajalla olevan paljonkaan hyötyä teidänlaisistanne yksityishenkilöistä, herra Yale."
"Ihailen Parria", sanoi Derrick hitaasti. "Hän on kyllä hidas, mutta perinpohjainen. Minulle on kerrottu, että hän on päämajan tunnollisimpia miehiä, ja otaksun päämajan päälliköiden kohdelleen häntä melko huonosti Punaisen Ympyrän tekemän viime rikoksen vuoksi. He ovat todellisuudessa ilmoittaneet hänelle, että ellei hän voi musertaa järjestöä, on hänen erottava toimestaan."
Heidän jutellessaan herra Beardmore oli kadonnut näkyvistä erään tilusten päässä kasvavan pienen metsikön varjoihin.
"Autoin häntä Ympyrän tekemän viime murhan selvittämisessä", jatkoi Derrick Yale, "ja hän tuntui minusta –"
Hän keskeytti ja molemmat miehet katsoivat toisiinsa.
Äänestä ei voitu erehtyä. Laukaus kajahti melko läheltä ja hyvin selvästi kuuluen metsiköstä päin. Jack oli silmänräpäyksessä hypännyt aidakkeen yli ja riensi nyt juosten niityn poikki. Derrick Yale seurasi häntä.
Kuljettuaan parikymmentä askelta metsikön poikki johtavaa polkua he näkivät Jim Beardmoren makaavan kasvoillaan maassa kuolleena ja Jackin vielä tuijottaessa isäänsä kauhistunein silmin pujahti muudan tyttö esille metsikön toisesta päästä ja pysähdyttyään vain niin kauaksi aikaa paikoilleen, että ehti ruohotukolla pyyhkäistä pois jotakin punaista käsistään, lähti juoksemaan sen pensasaidan vierustaa, joka erotti tiluksen Froyantin tiluksista.
Thalia Drummond katsoi vasta sitten taakseen, kun hän pääsi pienen kesähuvilan suojiin. Hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja kalpeat, ja hän hengitti huohottaen seisoessaan hetkisen pienen huvilan ovella ja katsoessaan taakseen metsikköön. Sitten hän silmäsi äkkiä ympärilleen, riensi huoneeseen, laskeutui polvilleen ja alkoi vapisevin käsin kiskoa erään lattialankun päätä. Se irtaantuikin paikoiltaan paljastaen mustan onkalon. Epäröityään vieläkin hetkisen hän heitti revolverin kädestään onkaloon pudottaen lankun paikoilleen.
VI
THALIA DRUMMOND ON RIKOLLINEN
Ylikomisario tarkasteli eteensä pöydälle laskemaansa sanomalehtileikkelettä purren harmaita viiksiään. Komisario Parr, joka tunsi nuo merkit, katseli häntä nähtävästi hyvin kiinnostuneena.
Hän oli lyhyt, paksu ja tanakka mies, todellakin niin pienikasvuinen, että voitiin kummastella, kuinka hän milloinkaan oli voinut tyydyttää poliisiviranomaisten ankaria vaatimuksia. Hänen ikänsä oli siinä alle viidenkymmenen, mutta hänen suurissa punakoissa kasvoissaan ei ollut ainoatakaan ryppyä. Nuo kasvot olivat sellaiset, ettei niissä ollut ainoatakaan älyn eikä hienostumisen jättämää merkkiä. Hänen pyöreät tuijottavat silmänsä olivat sonnimaiset ilmeettömyydessään ja samoin hänen suuri lihakas nenänsä, riippuvat poskensa, jotka muodostivat pussin leuan alle, ja melkein kalju päänsä.
Ylikomisario otti leikkeleen käteensä.
"Kuunnelkaa", sanoi hän lyhyesti ja luki. Kirjoitus oli leikattu Morning Monitorista ja sen sävy oli melko loukkaava.
"Jo toisen kerran vuoden mittaan on maaseutua järkyttänyt ja
loukannut etevän miehen salamurhatuksi tuleminen. Meidän ei
tarvitse ruveta tässä selostamaan tämän Punaisen Ympyrän tekemän
murhan yksityiskohtia, joista kerromme toisessa paikassa, meidän
on vain välttämättä korostettava selvillä sanoilla ehdotonta
mielipidettämme, että me katselemme järkytettyinä poliisin
päämajan osoittamaa ilmeistä avuttomuutta tämän rikollisen
joukkueen paljastamisessa. Komisario Parr, jonka toimiin viime
vuonna kuului näiden murhaavien kiristäjien ahdistaminen, ei
voi luvata meille mitään muuta kuin epämääräisiä paljastuksia,
jotka eivät milloinkaan toteudu. On selvää, että päämaja on
perinpohjaisen uusinnan tarpeessa ja että sinne on hankittava
uutta väkeä, ja me oletamme, etteivät maan hallituksen
vastuunalaiset jäsenet epäröi panemasta toimeen sellaisia
vaikuttavia muutoksia, jotka ovat tarpeellisia.""No niin", murahti eversti Morton, "mitä te tästä ajattelette, Parr?"
Herra Parr hieroi jykevää leukaansa vastaamatta mitään.
"James Beardmore murhattiin sen jälkeen kuin poliisi oli saanut asianmukaisen varoituksen", sanoi ylikomisario harkitusti. "Hänet ammuttiin aivan hänen talonsa läheisyydessä, ja murhaaja on vieläkin vapaalla jalalla. Tämä on jo toinen ikävä juttu, Parr, ja minä sanon teille vilpittömästi, että tarkoitukseni on toimia tämän sanomalehden neuvojen mukaan."
Hän koputti sormellaan tarkoittavasti leikkeleeseen.
"Edellisessä tapauksessa te annoitte herra Yalen saada kaiken kunnian murhaajan vangitsemisesta. Otaksun teidän puhutelleen herra Yalea?"
Etsivä nyökäytti.
"Ja mitä hän sanoo?"
Herra Parr siirteli levottomasti jalkojaan.
"Hän puhui minulle suunnattomasti pötyä eräästä tummaihoisesta miehestä, joka potee hammassärkyä."
"Kuinka hän oli saanut sen selville?" kysyi komisario äkkiä.
"Tutkittuaan kedolta löytämäänsä tyhjää hylsyä", vastasi etsivä. "En kiinnitä minkäänlaista huomiota tuollaiseen psykometriseen päättelemiseen –"
Ylikomisario nojautui taaksepäin tuolissaan ja huokaisi.
"Te ette luullakseni kiinnitä huomiotanne minkäänlaisiin hyödyllisiin päätelmiin, Parr", sanoi hän. "Älkää te ivailko Yalea. Tuolla miehellä on tavattomat ja kummalliset lahjat. Se tosiseikka, ettette te ymmärrä niitä, ei vähennä niiden omituisuutta."
"Tarkoitatteko, sir", sanoi Parr kiihoitettuna vastustamaan, "että jokin henkilö voi käteensä ottamastaan hylsystä sanoa sen henkilön muodon, joka sitä on viimeksi käsitellyt, ja selostaa hänen ajatuksensa? Sellainenhan on luonnotonta."
"Mikään ei ole luonnotonta", sanoi ylikomisario tyynesti. "Psykometrillistä tiedettä on harrastettu jo vuosikausia. Muutamat ihmiset, jotka ovat tavattoman herkkiä vaikutteille, voivat kertoa muille hyvin kummallisia asioita, ja Yale kuuluu heidän joukkoonsa."
"Hän oli siellä murhan tapahtuessa", vastasi Parr. "Hän oli herra Beardmoren pojan seurassa ei sadankaan metrin päässä saamatta silti kiinni murhaajaa."
Ylikomisario nyökäytti.
"Ettehän tekään ole saanut", sanoi hän. "Kaksitoista kuukautta sitten esititte minulle suunnitelmanne Punaiseen Ympyrään kuuluvien rikoksellisten vangitsemiseksi ja minä suostuin ehdotukseenne. Me olemme molemmat luullakseni odottaneet hieman liian paljon suunnitelmaltanne ja nyt pitää teidän yrittää jotakin toista keinoa. Minusta tuntuu ikävältä puhua tästä teille, mutta niin se vain on."
Parr ei vastannut mitään vähään aikaan, mutta sitten hän komisarion hämmästykseksi veti tuolin kuulustelupöydän ääreen ja istuutui käskemättä.
"Eversti", sanoi hän, "nyt aion kertoa teille jotakin", ja hän oli niin vakava ja niin kokonaan erilainen kuin tavallisesti, että komisario voi vain katsoa häneen hämmästyneenä.
"Punaiseen Ympyrään kuuluvat rikokselliset voidaan helposti vangita. Voin löytää jokaisen heistä ja löydänkin, jos te vain suotte minulle tarpeeksi aikaa. Mutta minä etsinkin nyt vain pyörännapaa. Jos vain saan sen käsiini, eivät pienat tule kysymykseen. Mutta teidän on lisättävä nykyisiä valtuuksiani hieman enemmän."
"Hieman enemmänkö?" sanoi hämmästynyt ylikomisario. "Mitä maailmassa te oikeastaan tarkoitattekaan?"
"Selitän sen teille", vastasi sonnimainen herra Parr selittäenkin asian niin juurtajaksain, että komisario hänen poistuessaan oli hyvin vaitelias ja miettiväinen.
Poistuttuaan päämajasta herra Parr meni aluksi erääseen kaupungin keskustassa sijaitsevaan konttoriin.
Kolmannessa kerroksessa, muutamassa pienessä huoneistossa, joka oli tullut kuuluisaksi sen vuokralaisen ansioista, herra Derrick Yale odotti häntä, eikä suurempaa vastakohtaa näiden molempien miesten välillä olisi voitu kuvitellakaan.
Yale oli jännittynyt, hermostunut ja tunteellinen uneksija, mutta Parr taasen varma ja lihava ja näennäisesti aivan kykenemätön itsenäiseen ajatteluun.
"Kuinka te suoriuduitte haastattelustanne, Parr?"
"En ainakaan hyvin", vastasi Parr surullisesti. "Ylikomisariolla oli luullakseni jotakin minua vastaan. Oletteko te saanut selville jotakin?"
"Olen saanut selville tuon miehen nimen, joka poti hammastautia", kuului hämmästyttävä vastaus. "Häntä nimitetään Siblyksi. Hän on merimies ja hänet nähtiin talon läheisyydessä seuraavana päivänä. Eilen", hän otti sähkösanoman pöydältä, "hänet vangittiin juopumuksesta ja häiritsevästä käytöksestä, ja hänen hallustaan tavattiin automaattinen pistooli, jonka minä ainakin kuvittelisin tuoksi aseeksi, jolla rikos tehtiin. Te muistatte kai, että luoti, joka kaivettiin esille Beardmore raukan ruumiista, oli melkein varmasti ammuttu automaattipistoolista."
Parr tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Kuinka te saitte tuon kaiken selville?"
Derrick Yale nauroi hiljaa.
"Te ette luota suurestikaan päätelmiini", sanoi hän silmien välähtäessä leikillisesti. "Mutta tunnustellessani tuota hylsyä olin aivan yhtä varma siitä, että minä voin nähdä tuon miehen, kuin siitäkin, että näen nyt teidät. Lähetin erään apulaiseni sinne tiedustelemaan tällaisella tuloksella." Hän otti sähkösanoman käteensä.
Synkkä varjo rumensi senkin herra Parrin kasvojen vähäisen kauneuden, johon hän ehkä olisi voinut vedota.
"Vai ovat he saaneet hänet kiinni", sanoi hän hiljaa. "Nyt minä arvailen, kirjoittiko hän tämänkin?"
Hän otti lompakkonsa taskustaan ja Derrick Yale huomasi hänen ottavan sieltä esille paperipalasen, joka oli nähtävästi ollut tulessa, koska sen laidat olivat hiiltyneet.
Yale otti sen hänen kädestään.
"Mistä te tämän löysitte?" kysyi hän.
"Kaivoin sen esille roskalaarista ollessani eilen Beardmoren kartanossa", sanoi hän.
Kirjaimet oli raapusteltu suurella käsialalla ja sanat kuuluivat:
Te yksin
minä yksin
osasto B
Graft"Minä yksin... te yksin", luki Yale. "Osasto B... Graft?"
Hän pudisti päätään.
"Tämä on hebreaa minulle."
Hän punnitsi liuskaa kämmenellään pudistellen päätään.
"En voi tuntea mitään vaikutelmaakaan", sanoi hän. "Tuli hävittää virran."
Parr sijoitti hyvin huolellisesti liuskan takaisin lompakkoonsa pistäen sen taskuunsa.
"Haluaisin ilmoittaa teille erään toisenkin asian", sanoi hän. "Metsikössä oli joku toinenkin, joka oli käyttänyt piikkikärkisiä kenkiä ja polttanut sikareja. Löysin sikarintuhkaa eräästä pienestä kuopasta ja hänen jalkansa jäljet näkyivät kukkasaroissa."
"Talon läheisyydessäkö", kysyi Derrick Yale säpsähtäen.
Varma mies nyökäytti päätään.
"Oma teoriani on tällainen", jatkoi hän: "Joku halusi varoittaa Beardmorea, kirjoitti tämän kirjeen ja vei sen taloon yön tultua. Vanhus on varmaankin saanut sen, koska hän oli nakannut sen uuniin. Löysin tuhkan siitä laarista, johon palvelijat kaatavat jätteet."
Ovelle koputettiin hiljaa.
"Jack Beardmore", sanoi Yale hillitysti.
Jack Beardmoressa oli merkkejä siitä järkytyksestä, jonka hän oli saanut kestää. Hän nyökäytti Parrille ja lähestyi Yalea ojennetuin käsin.
"Ei mitään uutisia, otaksuttavasti?" kysyi hän kääntyen toisen puoleen. "Te olitte kartanossa eilen, herra Parr. Löysittekö te jotakin?"
"Ei mitään mainitsemisen arvoista", sanoi Parr.
"Kävin juuri puhuttelemassa Froyantia. Hän on kaupungissa", sanoi Jack. "Vierailuani ei voida sanoa lainkaan onnelliseksi, koska hän on nykyään niin säälittävän hermostunut."
Hän ei ruvennut selittämään, että hänen vierailunsa epäonnistuminen johtui siitä, ettei hän ollut tavannut Thalia Drummondia; ja vain toinen miehistä arvasi hänen pettymyksensä syyn.
Derrick Yale kertoi hänelle toimitetusta vangitsemisesta.
"En halua kuitenkaan, että te rupeatte toivomaan mitään erityistä tämän perusteella", sanoi hän, "sillä vaikka hän olisikin sama mies, joka ampui laukauksen, ei hän varmastikaan ole muuta kuin palkattu apulainen. Me saamme luultavasti kuulla saman jutun kuin ennenkin, että hän jouduttuaan hieman hunningolle oli Punaisen Ympyrän päällikön taivutuksesta tehnyt rikoksen. Me olemme vielä yhtä kaukana todellisesta ratkaisusta kuin ennenkin."
He poistuivat konttorista yhdessä kirkkaaseen syksyiseen auringonpaisteeseen.
Jack, sovittuaan jo ennen kohtauksesta erään lakimiehen kanssa, joka selvitteli hänen isänsä asioita, seurasi noita molempia miehiä. Nämä olivat matkalla päästäkseen sellaiseen junaan, joka veisi heidät siihen kaupunkiin, missä epäiltyä murhaajaa säilytettiin. He olivat juuri menemäisillään erään hyvin vilkasliikenteisen kadun poikki, kun Jack huudahti. Kadun toisella puolen oli muudan suuri panttikonttori ja eräs tyttö oli juuri poistumaisillaan sivuovesta, joka oli varattu tilapäisten lainojen tarvitsijoille.
"No, vie minua ja viipota!" sanoi Parr tyynesti. "En ole nähnyt häntä pariin vuoteen."
Jack kääntyi häneen päin hämmästyneenä.
"Ettekö ole nähnyt häntä pariin vuoteen!" sanoi hän hitaasti. "Tarkoitatteko te tuota herrasnaista?"
Parr nyökäytti.
"Tarkoitan Thalia Drummondia", sanoi hän kylmästi, "joka on rikollinen ja rikollisten toveri."
VII
VARASTETTU EPÄJUMALANKUVA
Jack kuuli hänen sanansa ja mykistyi.
Hän seisoi liikkumatonna ja vaieten, kun tyttö kuin huomaamatta tarkastelua huusi ajurin luokseen ja ajoi tiehensä.
"Mitä maailmassa hänellä oli tekemistä tuolla?" sanoi Parr.
"Rikollinen ja rikollisten toveri", toisti Jack koneellisesti. "Hyvä Jumala, minne te nyt aiotte mennä?" kysyi hän äkkiä, kun komisario astui askeleen käytävää kohti.
"Aion ottaa selvän siitä, mitä hänellä oli tekemistä panttikonttorissa", sanoi jäykkä Parr.
"Hän kävi ehkä siellä, koska hän oli rahan tarpeessa. Eihän rahattomuus ole mikään rikos."
Jack tunsi jo puhuessaankin puolustuksensa heikkouden.
Thalia Drummondko varas? Kuinka uskomatonta ja mahdotonta? Ja kuitenkin hän seurasi vastustelematta etsivää kadun poikki, seurasi häntä pimeää käytävää pitkin lainakonttoriin ja oli läsnä johtajan huoneessa, kun muudan apulainen toi sinne erään kapineen, jonka tyttö oli pantannut. Esine oli pieni kultainen Buddhan kuva.
"Minustakin se tuntui omituiselta", sanoi johtaja, sitten kuin Parr oli esittänyt itsensä. "Hän tahtoi siitä vain kymmenen puntaa, vaikka se onkin sadan punnan arvoinen, jos nyt ollenkaan."
"Millaisen selityksen hän antoi?" kysyi Derrick Yale kuunneltuaan vaieten keskustelua.
"Hän sanoi olevansa rahapulassa ilmoittaen samalla, että hänen isällään oli paljon samanlaisia kummallisia esineitä, jotka hän haluaa pantata sellaisesta summasta, että hänen on sitten helpompi lunastaa ne takaisin."
"Ilmoittiko hän osoitteensa. Minkä hän sanoi nimekseen?"
"Thalia Drummond", vastasi apulainen. "N:o 29, Park Gate."
Derrick Yale huudahti.
"Mutta sehän on Froyantin osoite, eikö olekin?"
Jack tiesi liiankin hyvin sen saituri Harvey Froyantin osoitteeksi ja muisti rohkeutensa yhä lannistuessa, että tuollaisten itämaisten muinaisesineiden kokoaminen oli Froyantin mielityötä. Komisario kirjoitti kuitin kuvasta työntäen sen taskuunsa.
"Mennään nyt puhuttelemaan herra Froyantia", sanoi hän, mutta Jack asettui väliin toivottomana.
"Älkäämme taivaan nimessä saattako tuota tyttöä vaikeuksiin", rukoili hän. "Sehän on voinut johtua jostakin äkillisestä kiusauksesta, ja minä lupaan kyllä selvittää asian, jos vain siitä rahalla voidaan päästä."
Derrick Yale katseli nuorta miestä vakavasti ja ymmärtäväisesti.
"Te tunnette siis neiti Drummondin?"
Jack nyökäytti. Hän oli liian toivoton voidakseen puhua, häntä halutti paeta ja piiloutua jonnekin.
"Sellainen ei käy lainkaan päinsä", sanoi komisario Parr päättävästi. Hän oli tavallinen poliisiupseeri nyt. "Aion mennä nyt Froyantin luo saadakseni selville, pantattiinko tämä esine hänen suostumuksellaan vai ei."
"Siinä tapauksessa saatte mennä sinne yksinänne", sanoi Jack vihaisesti.
Hän ei voinut suostua tytön nöyryytyksen todistajaksi. Sellainenhan oli aivan luonnotonta. Hän sanoi Yalelle heidän jäätyään kahdenkesken, että Parr käyttäytyi raakamaisesti.
"Tyttö ei ole mitenkään voinut tehdä niin ilkeää varkautta kuin tämä tyhmä, pahasti erehtynyt hölmö luulee. Toivon taivaan nimessä, etten olisi milloinkaan kiinnittänyt hänen tarkkaavaisuuttaan tyttöön."
"Hän se päinvastoin huomasikin tytön ensiksi", sanoi Yale laskien kätensä nuoren miehen olkapäälle. "Jack, te olette luullakseni hieman suunniltanne. Miksi te olette niin kiinnostunut neiti Drummondiin? Tietysti", lisäsi hän äkkiä, "te olitte hyvin paljon hänen seurassaan ollessanne kotosalla. Froyantin maatila on kai aivan teidän maatilanne vieressä?"
Jack nyökäytti.
"Jos hän kiinnittäisi niin paljon huomiotaan Punaisen Ympyrän tuhoamiseen kuin tämän tyttö raukan ahdistamiseen", sanoi hän katkerasti, "olisi isä raukkani vielä tänäänkin hengissä."
Derrick Yale koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä. Hän vei hänet mukanaan takaisin konttoriinsa koettaen siirtää hänen ajatuksensa johonkin hupaisempaan asiaan. He olivat olleet siellä noin neljännestunnin, kun puhelin soi. Parr puhui.
"No, kuinka siellä kävi?" kysyi Yale.
"Olen vanginnut Thalia Drummondin ja aion syyttää häntä huomenna", kuului lyhyt vastaus.
Yale pani kuulotorven hiljaa paikoilleen kääntyen sitten nuoren miehen puoleen.
"Hänet on vangittu?" arvasi Jack, ennen kuin toinen ennätti puhua mitään.
Yale nyökäytti.
Jack Beardmoren kasvot olivat melko kalpeat.
"Te ymmärrätte kai sen, Jack", sanoi Yale hiljaa, "että teitä on petetty ehkä yhtä paljon kuin Froyantiakin. Tyttö on varas."
"Vaikka hän olisikin varas ja murhaaja", sanoi Jack itsepäisesti, "rakastan häntä sittenkin."
VIII
SYYTÖS
Parrin keskustelu herra Froyantin kanssa oli melko lyhyt. Nähdessään etsivän laiha mies kalpeni. Hän tunsi Parrin näöltä ja oli tavannut hänet Beardmoren tragedian yhteydessä.
"Mitä nyt?" kysyi hän vapisten. "Mikä nyt on hätänä? Ovatko nuo kirotut roistot aloittaneet uuden taistelun?"
"Ei mitään niin ikävää, sir", sanoi Parr. "Olen vain tullut kysymään teiltä muutamia asioita. Kuinka kauan Thalia Drummond on ollut palveluksessanne?"
"Hän on toiminut sihteerinäni kolmisen kuukautta", vastasi Froyant epäluuloisesti. "Mutta miksi?"
"Kuinka suuren palkan te maksatte hänelle?" kysyi Parr.
Herra Froyant mainitsi hyvin riittämättömän summan.
"Annan hänelle ruoankin ja hän saa olla vapaana kaikki illat", sanoi hän tuntien, että hänen oli jotenkin puolustettava palkan riittämättömyyttä.
"Onko hän ollut rahapulassa viime aikoina?"
Herra Froyant tuijotti häneen.
"Kyllä. Hän kysyi minulta eilen, voisinko antaa hänelle viisi puntaa edeltäpäin", sanoi hän. "Hän sanoi joutuneensa niin suuriin maksuihin, etteivät hänen rahansa riitä; En tietystikään antanut hänelle rahoja. En tavallisesti maksa milloinkaan edeltäkäsin työstä, jota ei vielä ole suoritettu", sanoi hän hyveellisesti. "Sellainen vaikuttaa osaltaan köyhyyteen ja –"
"Teillä on luullakseni hyvin suuri kokoelma muinaisesineitä, herra Froyant, joista muutamat ovat ehkä hyvinkin arvokkaita. Oletteko viime aikoina kaivannut jotakin niistä?"
Froyant hyppäsi seisoalleen. Jo paljas vihjauskin, että häneltä mahdollisesti oli varastettu, riitti järkyttämään hänen mieltään suuresti. Sanomatta sanaakaan hän hyökkäsi huoneesta. Hän viipyi poissa noin kolme minuuttia, ja kun hän tuli takaisin, pullistuivat hänen silmänsä melkein ulos kuopistaan.
"Minun Buddhani!" huohotti hän. "Se oli sadan punnan arvoinen ja oli paikoillaan vielä tänä aamuna –"
"Lähettäkää noutamaan neiti Drummondia", sanoi etsivä lyhyesti.
Thalia tuli tyynenä ja hillittynä pysähtyen isäntänsä pöydän ääreen. Hän oli pannut kätensä ristiin selkänsä taakse eikä suonut etsivälle juuri katsettakaan.
Keskustelu oli lyhyt ja herra Froyantille hyvin tuskallinen. Mutta tyttöön se ei näyttänyt vaikuttavan juuri ollenkaan. Ja kuitenkin oli hänen täytynyt tietää Froyantin silmien jäykästä tuijotuksesta, että varkaus oli huomattu. Vähään aikaan oli miehen hyvin vaikeata saada kokoon ymmärrettävää lausetta.
"Te – te olette varastanut jotakin minulta", änkytti hän. Hänen äänensä oli melkein valittava. Syyttävä käsi vapisi kiihkeän mielenliikutuksen aiheuttamasta jännityksestä. "Te – te olette varas!"
"Minähän pyysin teiltä rahaa", sanoi tyttö kylmästi. "Ellette te olisi ollut sellainen ilkeä kitupiikki, olisitte te antanut minulle tarvitsemani summan."
"Te – te –" puhisi Froyant lisäten sitten huohottaen: "Minä syytän häntä, komisario. Syytän häntä varkaudesta. Te joudutte tästä vankilaan. Painakaa vain sanani mieleenne, nuori nainen. Odottakaa hieman", hän kohotti kättään. "Menen katsomaan, puuttuuko vielä jotakin muutakin."
"Te voitte säästää itseltänne sen vaivan", sanoi tyttö poistuessaan huoneesta. "En ottanut sieltä muuta kuin tuon Buddhan ja se oli kaikissa tapauksissa ruma pieni paholainen."
"Luovuttakaa minulle avaimenne!" karjui raivostunut mies. "Kuinka hirveätä, että olen antanut teidän avata vielä liikekirjeenikin."
"Olen ainakin avannut yhden, joka ei varmastikaan tule huvittamaan teitä, herra Froyant", sanoi tyttö tyynesti, ja silloin Froyant näki, mitä hän piti kädessään.
Tyttö ojensi kuoren hänelle ja tuijottavilla silmillään hän näki punaisen ympyrän, jonka sisään kirjoitetut sanat olivat sotkeutuneet ja epäselvät. Froyant pudotti kortin kädestään kaatuen tuoliinsa.
IX
THALIA POLIISIOIKEUDESSA
Tuomari oli hyväsydäminen mies ja näytti vaivautuneelta. Hän siirsi katseensa tyynestä herra Parrista, joka seisoi todistajien aitauksessa, teräskarsinassa seisovaan tyttöön, joka oli melkein yhtä tyyni ja hillitty kuin todistajana toimiva poliisikin. Hänen kasvonsa olivat sellaiset, jotka olisivat kiinnostaneet ihmisiä millaisissa olosuhteissa tahansa, mutta ruskeankeltaisella kankaalla verhottu poliisioikeuden karsina vain korosti ja lisäsi hänen kauneuttaan.
Tuomari katsahti syytöskirjelmään. Tyttö oli määritelty yksikolmattavuotiaaksi ja ammatiltaan sihteeriksi.
Tämä lakimies, joka oli elämässään saanut monta järkytystä ja tottunut mitä tavattomimpiin ja mahdottomimpiin tapahtumiin, voi vain pudistaa päätään toivottomasti.
"Tiedetäänkö mitään tätä naista vastaan?" kysyi hän tuntien, kuinka mieletöntä oli nimittää tuota hentoa tyttömäistä olentoa naiseksi.
"Häntä on pidetty silmällä jonkun aikaa, teidän kunnianarvoisuutenne", kuului vastaus, "mutta hän ei ole ollut poliisin kirjoissa vielä ennen."
Tuomari katsoi silmälasiensa yli tyttöön.
"En lainkaan ymmärrä, kuinka te olette saattanut itsenne tällaiseen hirveään asemaan", sanoi hän. "Te olette nähtävästi saanut herrasnaisen kasvatuksen ja teitä syytetään nyt muutaman punnan varastamisesta, sillä vaikka varastamanne esine olikin enemmän arvoinen, ei epärehellisyytenne tuottanut teille sen enempää. Tekonne johtui varmaankin jostakin voittamattomasta kiusauksesta. Otaksun rahapulanne olleen melko suuren, vaikka se ei kelpaakaan tekonne puolustukseksi. Saavutte oikeuteen kuulemaan tuomiotanne, kun teidät kutsutaan sinne, ja kohtelen teitä kuin ensikertalaista. Kehoitan teitä hyvin vakavasti elämään rehellisesti ja karttamaan tällaisen vastenmielisen kokemuksen uudistumista."
Tyttö kumarsi hieman poistuen syytettyjen karsinasta mennäkseen poliisikonttoriin; ja seuraava asia otettiin tutkittavaksi.
Harvey Froyant nousi samaan aikaan poistuen myös istuntosalista. Hän oli rikas mies, jonka elämän päämääränä oli vain rahojen hankkiminen. Hän kuului niihin miehiin, jotka laskevat taskujensa sisällön joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ja hän olisi samanlaisissa olosuhteissa antanut vangita vaikka oman äitinsäkin. Thalia Drummondin rikos oli käynyt vielä inhoittavammaksi hänen silmissään, senvuoksi että tyttö oli viime palveluksekseen ojentanut hänelle Punaisen Ympyrän lähettämän varoituksen, jonka aiheuttamasta järkytyksestä hän ei ollut vieläkään tointunut.
Hän oli suuri, laiha mies ja melko kumaraharteinen ja suhtautui koko maailmaan hyvin epäluuloisesti. Tällä hetkellä hän oli tavattoman vihoissaan, koska hän uskoi hyvin lujasti omaisuusoikeuden pyhyyteen.
Parrille, joka seurasi häntä pois oikeudesta, hän ilmaisi pettymyksensä, ettei tyttöä oltu lähetetty vankilaan.
"Hänenlaisensa nainen on vaaraksi yhteiskunnalle", todisteli hän kimakalla äreällä äänellään. "Voinko minä olla lainkaan varma siitä, ettei hän ole liitossa noiden roistojen kanssa, jotka uhkaavat minua? He vaativat neljääkymmentätuhatta. Neljääkymmentätuhatta!" Hän vaikeroi lausuessaan nämä viime sanat. "Teidän velvollisuutenne on pitää huolta siitä, ettei minulle tapahdu minkäänlaista vahinkoa. Ymmärrättekö te sen, ehdoton velvollisuus!"
"Kuulin sananne", vastasi komisario Parr väsyneesti. "Mutta mitä tyttöön tulee, ei hän luullakseni ole milloinkaan kuullut puhuttavankaan Punaisesta Ympyrästä. Hän on vielä niin nuori."
"Nuoriko?" sähähti laiha mies. "Silloin on heitä juuri rangaistava. Jos otatte heidät kiinni nuorina ja rankaisette heitä, voitte te ehkä tehdä heistä vielä rehellisiä kansalaisia."
"Uskallan väittää teidän olevan oikeassa", myönsi herra Parr huokaisten ja poikkesi sitten asiasta lisätessään: "Lapset aiheuttavat niin suuren vastuunalaisuuden."
Froyant murahti hiljaa jotakin ja nyökäyttämättä edes päätään jäähyväisiksi käveli nopeasti pihan poikki raatihuoneen edustalla odottavaan autoonsa.
Komisario katseli hänen poistumistaan hymyillen ja huomasi sitten silmätessään taakseen erään nuorenmiehen, joka odotti konttorin ovella.
"Hyvää huomenta, herra Beardmore", sanoi hän. "Odotatteko te täällä tuota nuorta neitiä saadaksenne puhutella häntä?"
"Kyllä. Kuinka kauan he viivyttävät häntä?" kysyi Jack hermostuneesti.
Herra Parr katsoi häneen ilmeettömin silmin niiskauttaen nenäänsä.
"Ellette loukkaannu sanoistani, herra Beardmore", sanoi hän tyynesti, "olette te ehkä enemmän kiinnostunut neiti Drummondiin kuin teille on hyväksi."
"Mitä te tarkoitattekaan?" kysyi Jack kiivaasti. "Koko juttu oli paljasta vehkeilyä. Tuo Froyant-lurjus –"
Komisario pudisti päätään.
"Neiti Drummond myönsi ottaneensa esineen", sanoi hän, "ja mehän sitäpaitsi näimme hänen poistuvan Iisakin konttorista. Asia oli päivänselvä."
"Hän myönsi sen jostakin syystä, minkä hän itse parhaiten tietää"; sanoi Jack kiihkeästi. "Luuletteko te hänenlaisensa tytön voivan varastaa? Miksi hän sen tekisi? Minä olisin täyttänyt kaikki hänen toiveensa" – hän keskeytti äkkiä. "Tämän takana piilee jotakin", jatkoi hän tyynemmin, "jotakin sellaista, mitä en ymmärrä. Ja luultavasti se on teillekin yhtä käsittämätöntä, komisario."
Ovi aukeni samalla ja tyttö tuli näkyviin. Hän pysähtyi huomatessaan Jackin ja hänen kasvonsa punastuivat heikosti.
"Olitteko te oikeudessa?" kysyi hän äkkiä.
Jack nyökäytti ja tyttö pudisti päätään.
"Teidän ei olisi pitänyt tulla", sanoi hän melkein vihaisesti. "Kuinka te sen tiesitte? Kuka kertoi sen teille?" Hän ei ollut huomaavinaankaan komisarion läsnäoloa, näyttäen ensi kerran joitakin merkkejä hillitystä mielenliikutuksesta. Puna kohosi ja haihtui ja hänen äänensä värähteli hieman hänen jatkaessaan: "Olen pahoillani, että te saitte tietää jotakin tästä asiasta, ja aivan epätoivoissani teidän tulostanne tänne", sanoi hän.
"Mutta eihän se ole totta", sanoi Jack. "Te voitte tunnustaa sen minulle, Thalia. Sehän oli vain jonkinlainen ansa, jonka tarkoituksena oli teidän tuhoamisenne." Hänen äänensä oli melkein rukoileva, mutta tyttö pudisti vain päätään.
"Se ei ollut mikään ansa", sanoi hän tyynesti. "Varastin kuvan herra Froyantilta."
"Mutta miksi, Herran nimessä?" kysyi Jack toivottomana. "Miksi te sen teitte?"
"Pelkään, etten voi selittää sitä teille tyydyttävästi", vastasi tyttö heikon hymyn väreillessä hänen suupielissään. "Voin vain sanoa sen, että tarvitsin nuo rahat, ja se syy onkin kai hyvä ja riittävä."
"En usko sitä milloinkaan." Jackin kasvot olivat vakavat ja hänen silmänsä tarkastelivat tyttöä ankarasti. "Te ette ole sellainen, että te viitsisitte antautua viheliäiseen näpistelyyn."
Tyttö katsoi häneen kauan aikaa kääntäen sitten silmänsä komisarioon.
"Te voitte ehkä poistaa herra Beardmoren harhaluulot", sanoi hän. "Minä pelkään epäonnistuneeni siinä."
"Mihin te nyt aiotte lähteä?" kysyi Jack, kun tyttö nyökäyttäen hieman päätään aikoi jatkaa matkaansa.
"Kotiin", vastasi hän. "Älkää tulko kanssani, herra Beardmore, olkaa niin hyvä."
"Mutta eihän teillä ole kotia."
"Minulla on asunto kaikissa tapauksissa", vastasi tyttö hieman kärsimättömästi.
"Silloin lähden mukaanne", sanoi Jack itsepäisesti.
Tyttö ei vastustellut enää ja he menivät yhdessä pihalta vilkasliikenteiselle kadulle. Mitään ei puhuttu, ennenkuin he saapuivat maanalaisen rautatienaseman sisäänkäytävälle.
"Nyt minun on mentävä kotiin", sanoi tyttö ystävällisemmin kuin ennen.
"Mutta mihin te sitten aiotte ryhtyä?" kysyi Jack. "Kuinka te luulette voivanne ansaita elatuksenne tällaisen hirveän syytöksen uhatessa teitä?"
"Onkohan se nyt niin hirveä?" kysyi tyttö kylmästi. Hän oli juuri astumaisillaan sisäänkäytävään, kun Jack tarttui hänen käsivarteensa melkein kiihkeän vihaisesti.
"Kuulkaahan nyt minuakin, Thalia", sanoi hän nopeasti. "Rakastan teitä ja tahdon mennä naimisiin kanssanne. En ole puhunut mitään tästä teille ennen, mutta te olette arvannut sen. En aio mukaantua lainkaan siihen, että te poistutte elämästäni. Ymmärrättekö te sen? En usko teitä varkaaksi enkä –"
Tyttö irroitti hyvin hiljaa hänen otteensa.
"Herra Beardmore", sanoi hän hiljaisella äänellä, "te käyttäydytte nyt tyhmästi ja hölmömäisesti. Te olette kertonut minulle, mihin te ette aio mukaantua, mutta nyt sanonkin teille, etten minä salli teidän turmelevan elämäänne rakastumalla tuomittuun varkaaseen. Te ette tiedä mitään muuta minusta kuin sen, että olen näennäisesti kiltti tyttö, johon te olette tutustunut sattumalta maaseudulla, ja minun velvollisuuteni on nyt ruveta teidän äidiksenne ja naimattomaksi tädiksenne." Hänen katseensa näytti hieman huvitetulta, kun hän tarttui ojennettuun käteen. "Me tapaamme ehkä toisemme jonakin päivänä jälleen ja silloin on romantiikan hohde haihtunut kokonaan pois. Hyvästi."
Ja hän katosi pilettikonttoriin, ennenkuin Jack ennätti mitään vastata.
X
PUNAISEN YMPYRÄN KUTSU
Thalia Drummond palasi takaisin siihen asuntoon, jonka hän oli vuokrannut ennen astumistaan Harvey Froyantin palvelukseen täysihoitoa nauttivana sihteerinä. Huhut hänen rikoksestaan olivat nähtävästi kiitäneet hänen edellään, koska lihavahko emäntä toivotti hänet kylmästi tervetulleeksi, ja jollei Thalia olisi maksanut vuokraansa siltäkin ajalta, jolloin hän oli ollut Froyantin palveluksessa, olisi hyvinkin voinut käydä niin, ettei häntä olisi laskettu lainkaan sisään.
Huone oli pieni, mutta sievästi vaikkakin yksinkertaisesti kalustettu, ja välittämättä emännän happamesta naamasta ja kylmästä vastaanotosta hän meni sinne sulkien oven perässään. Hän oli viettänyt melko ikävän viikon, koska hänen oli täytynyt oleskella poliisivankilassa, ja hänen vaatteisiinsakin tuntui tarttuneen Holloway-vankilan homeista tuoksua. Hollowaylla oli kuitenkin muudan etu, joka Lexington-kadun numero neljältätoista puuttui. Siellä oli nimittäin ihailtava kylpyhuonejärjestelmä, josta tyttö oli todellakin kiitollinen alkaessaan vaihtaa pukua.
Hänellä oli paljon miettimistä. Harvey Froyant... Jack Beardmore... hänen kasvonsa synkistyivät kuin jostakin vastenmielisestä ajatuksesta ja hän koetti karkoittaa Jackin mielestään. Tuntui oikein huojentavalta palata jälleen Froyantiin. Hän melkein vihasi tätä miestä. Ja aivan varmasti halveksi. Nuo kuukaudet, jotka hän oli viettänyt hänen talossaan, olivat olleet ikävimmät hänen elämässään. Hän oli aterioinut palvelijoiden kanssa tietäen, että jokainen pienikin syömänsä annos oli mitattu ja punnittu ja sitten asianomaisesti jaettu sen miehen käskystä, jonka kirjoittama seitsennumeroinen maksuosoitus olisi mennyt pankissa läpi.
"En kuitenkaan keimaillut sinulle millään tavalla, hyvä mies", sanoi hän itsekseen ja hymyili. Jostakin syystä hänestä tuntui mahdottomalta kuvitellakaan, että Harvey Froyant olisi voinut ruveta kosiskelemaan jotakuta. Hän muisteli noita päiviä, jolloin hän oli seurannut miestä suuren talon jokaiseen kolkkaan muistikirja kädessään miehen hakiessa todistuksia palvelijoiden laiminlyönneistä. Froyant oli pyyhkinyt sormellaan kirjaston kiukutettuja hyllyjä etsiessään turhaan tomua, käännellyt mattojen nurkkia ja tutkinut hopeita tahi laskenut, kuten hän teki joka viikko, tislaushuoneensa kapineita.
Hän mittasi pöytään tuodun viinin laskien tyhjät pullot ja vieläpä korkitkin. Hän kehuskelikin tarkkuuttaan väittäen voivansa huomata kukan katoamisen suuresta puutarhastaan. Niitä hän lähetti säännöllisesti torille viljelemiensä vihannesten ja seinillä kypsyvien persikoiden kanssa, ja pahoin kävi sen onnettoman puutarhurin, joka uskalsi ottaa kypsyneen omenankaan hedelmätarhasta, koska Harveyllä oli niin turmiokas vaisto, että se ohjasi hänet aina suoraan ryöstetyn puun juurelle.
Hän hymyili hieman kuivasti muistelmilleen ja saatuaan vihdoin pukunsa vaihdetuksi hän poistui huoneestaan lukiten oven. Hänen emäntänsä näki hänen menevän katua alaspäin ja nyökäytti päätään pahaenteisesti.
"Vuokralaisenne on siis palannut takaisin", sanoi muudan naapuri.
"Niin, hän on palannut", sanoi nainen töykeästi. "Kaunis lapsi, luullakseni, koko otus. Minulla on nyt ensi kerran ollut rikoksellinen luonani eikä luullakseni tällainen tule enää uudistumaan. Aion sanoa hänet irti tänä iltana."
Tietämättä lainkaan minkälainen tuomio hänestä oli lausuttu Thalia nousi raitiotievaunuun, joka vei hänet liikekortteliin. Hän laskeutui kävelemään Fleet-kadulla mennen erään suuren paljon levinneen lehden konttoriin. Otettuaan pöydältä ilmoituskaavakkeen hän katsoi valkoista lehtistä hetkisen miettiväisesti ja kirjoitti sitten:
"Sihteeri. – Siirtomaista saapunut nuori neiti haluaa
sihteerin paikkaa. Mieluummin sellaista, missä täysihoito seuraa
mukana. Pienet palkkavaatimukset. Osaa pika- ja konekirjoitusta."Hän jätti siihen tilaa laatikkonumerolle, ojensi ilmoituksen niiden vastaanottajalle ja maksoi sen.
Hän saapui takaisin Lexington-kadulle juuri teenjuonnin ajaksi ja tämän aterian toi emäntä tavallisesti hänen huoneeseensa kuhmuisella tarjottimella.
"Kuulkaahan nyt, neiti Drummond", sanoi tämä arvokas henkilö, "minulla on teille hieman puhuttavaa."
"Puhukaa vain", sanoi tyttö huolettomasti.
"Tarvitsen huonettanne viikon kuluttua."
Thalia kääntyi hitaasti.
"Merkitseekö se, että minun on muutettava pois?"
"Kyllä. En voi antaa teidänlaistenne ihmisten asua kunniallisessa talossa. Te olette hämmästyttänyt minut, koska olen aina luullut teitä nuoreksi herrasnaiseksi."
"Ajatelkaa vieläkin niin", sanoi Thalia kylmästi. "Olen sekä nuori että herraskainen."
Mutta emäntä ei aikonut niin vain lopettaa hyvin harkittuja syytöksiään.
"Kelpo herrasnainen te olette", sanoi hän, "saattaessanne taloni niin pahaan maineeseen. Te olette ollut vankilassa viikon. Ehkä luulitte, etten tietäisi sitä, mutta minäkin luen sanomalehtiä."
"Siitä minäkin olen aivan varma", vastasi tyttö tyynesti. "Mutta tämä riittää jo, rouva Boled. Poistun luotanne ensi viikolla."
"Haluaisin vielä mielelläni sanoa –" aloitti nainen.
"Sanokaa se matolle", sanoi Thalia sulkien oven kiihkeän emännän nenän edessä.
Koska nyt alkoi olla jo pimeä, sytytti hän öljylampun ja kulutti iltansa kiilloittamalla kynsiään, minkä toimituksen keskeytti kello yhdeksän aikaan saapuva posti. Hän kuuli ovelle koputettavan ja emännän raskaat askeleet portailta.
"Kirje teille!" huusi nainen.
Thalia avasi oven ja otti sen emännän kädestä.
"Teidän on parasta ilmoittaa ystävillenne asuntonne vaihdosta", sanoi nainen ollen vastahakoinen lopettamaan riidan puoliväliin.
"En ole ilmoittanut ystävilleni vielä sitäkään, että asun tällaisessa hirveässä paikassa", sanoi Thalia suloisesti, sulkien oven, ennenkuin nainen ehti ajatella sopivaa vastausta.
Hän hymyili katsellessaan kuorta lampunvalossa. Sen osoite oli kirjoitettu kuin painetuilla kirjaimilla. Hän käänteli sitä käsissään katsellen postimerkkiä ennen avaamista ja veti sitten sieltä esille paksun valkoisen kortin. Kun hän loi ensi katseen viestiin, muuttui hänen kasvojensa ilme.
Kortti oli nelikulmainen ja sen keskellä oli suuri punainen ympyrä, jonka sisälle oli kirjoitettu punaisilla kirjaimilla:
"Me tarvitsemme teitä. Nouskaa autoon, jonka näette odottavan
Steyne-aukion nurkassa kymmenen aikaan huomenillalla."Hän laski kortin pöydälle tuijottaen siihen.
Punainen Ympyrä oli siis hänen apunsa tarpeessa.
Hän oli kyllä toivonut kutsua, mutta nyt se saapuikin aikaisemmin kuin hän oli odottanut.
XI
TUNNUSTUS
Kolmea minuuttia vailla kymmenen seuraavana iltana vyöryi muudan suljettu auto hitaasti Steyne-aukiolle pysähtyen Clargeskadun kulmaan. Muutamia minuutteja myöhemmin tuli Thalia Drummond samalle aukiolle toiselta suunnalta. Hänellä oli yllään pitkä musta viitta, ja pientä hattua piti paikoillaan paksu huntu, jonka päät hän oli sitonut solmuun leukansa alle.
Epäröimättä sekuntiakaan hän avasi auton oven nousten siihen. Siellä oli aivan pimeä, mutta hän voi kuitenkin nähdä ohjaajan hahmon epäselvästi. Mies ei kääntänyt päätään eikä koettanutkaan panna autoa liikkeelle, vaikka Thalia tunsikin koneen säksytyksen jalkainsa alla.
"Teitä syytettiin eilen Marylebonen poliisioikeudessa varkaudesta", sanoi ohjaaja esipuheetta. "Eilen iltapäivällä te panitte lehteen ilmoituksen, jossa te kuvailitte itseänne äskettäin tänne saapuneeksi siirtomaalaiseksi, hankkiaksenne siten itsellenne toisen paikan, missä te voisitte jatkaa aloittamaanne viheliäistä näpistelyä."
"Tämä kuulostaa hyvin kiintoisalta", sanoi Thalia vakavalla äänellä, "mutta ette suinkaan vaatinut minua tulemaan tänne selostaaksenne minulle entisyyttäni. Saadessani kirjeenne arvasin, että te minusta ehkä voitte saada hyvinkin hyödyllisen apulaisen. Haluan kuitenkin tehdä erään kysymyksen."
"Jos haluan vastata siihen, niin saatte vastauksen."
"Ymmärrän", vastasi Thalia hymyillen heikosti pimeässä. "Jos nyt otaksumme, että olisin ilmoittanut tästä poliisille ja tullut tänne herra Parrin ja tuon etevän Derrick Yalen kanssa, niin kuinka silloin olisi käynyt?"
"Olisitte maannut kuolleena tuolla käytävällä nyt", kuului tyyni vastaus. "Neiti Drummond, aion asettaa tiellenne helposti saatavaa rahaa ja hankkia teille mainion paikan. Minulle on samantekevää sekin vaikka te jatkaisitte kummallisuuksianne lomahetkinänne, mutta teidän päätehtävänne on palvella minua. Ymmärrättekö sen?"
Thalia nyökäytti, mutta huomattuaan sitten, ettei mies voinut nähdä häntä, hän sanoi:
"Kyllä."
"Teille maksetaan hyvin kaikista palveluksistanne. Olen aina saapuvilla auttaakseni teitä tahi rangaistakseni teitä, jos vain koetatte pettää minua", lisäsi hän. "Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti", vastasi Thalia.
"Työnne tulee olemaan hyvin yksinkertaista", jatkoi tuntematon ohjaaja. "Teidän pitää mennä Brabazonin pankkiin huomenna ja esittää itsenne. Brabazon on sihteerin tarpeessa."
"Mutta suostuuko hän ottamaan minut palvelukseensa?" kysyi Thalia. "Täytyykö minun vaihtaa nimeni?"
"Ilmoittakaa vain oma nimenne", sanoi mies kärsimättömästi. "Älkää keskeyttäkö minua. Maksan teille parisataa puntaa palveluksistanne. Rahat ovat tässä." Hän työnsi pari seteliä olkansa yli ja Thalia otti ne.
Samalla kävi hänen kätensä sattumalta miehen olkapäähän ja hän tunsi jotakin kovaa hänen ohuen päällystakkinsa alla.
"Luodin läpäisemättömät liivit", mietti hän mielessään ja sanoi sitten ääneen: "Mitä minun pitää sanoa herra Brabazonille edellisistä toimistani?"
"On tarpeetonta sanoa tahi tehdä mitään. Te tulette saamaan määräyksenne aika ajoittain. Muuta minulla ei olekaan sanomista."
Muutamia minuutteja myöhemmin Thalia istui sen vuokra-auton nurkassa, joka vei häntä takaisin Lexington-kadulle. Hänen takanaan jonkun matkan päässä kiisi toinen vuokra-auto, jonka vauhti oli samanlainen kuin hänenkin autonsa, mutta se ei milloinkaan ottanut edellä kiitävää autoa kiinni, ei silloinkaan, kun hän laskeutui siitä pois sen kadun nurkassa, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi. Ja kun hän väänsi avaintaan katuoven lukossa, oli komisario Parr vain noin kymmenen askeleen päässä hänestä. Jos Thalia tiesikin, että häntä pidettiin silmällä, ei hän ilmaissut sitä mitenkään.
Parr odotti vain muutamia minuutteja katsellen rakennusta kadun toiselta puolen, ja sitten kuin valoa ilmestyi erääseen yläkerran ikkunaan, kääntyi hän ja käveli mietteissään takaisin saman auton luo, joka oli tuonut hänet niin kauaksi itään päin.
Hän oli juuri avannut sen oven ja oli astumaisillaan siihen, kun muudan mies kulki hänen ohitseen käytävällä; olento, joka käveli hyvin reippaasti kaulus pystyssä, mutta komisario tunsi hänet sittenkin.
"Flush!" huudahti hän tiukasti ja mies pyörähti kantapäillään.
Mies oli pieni ja tumma, laihakasvoinen ja notkea, ja hämmästyi äärettömästi nähdessään komisarion.
"Herra – herra Parrko siinä onkin", sanoi hän huonosti teeskennellyllä sydämellisyydellä. "Kuka olisi voinut luulla saavansa puhutella teitä tässä maailman kolkassa?"
"Haluan keskustella hieman kanssanne, Flush. Kävelkää rinnallani."
Tämä oli pahaenteinen komento, jonka herra Flush oli kuullut ennenkin.
"Ette suinkaan te voi syyttää minua mistään, herra Parr?" sanoi hän äänekkäästi.
"En mistään", myönsi Parr. "Ja sitäpaitsi, tehän vietätte nyt rehellistä elämää. Muistelen teidän kertoneen sen minulle sinä päivänä, jolloin te pääsitte pois vankilasta."
"Muistinne ei petäkään", sanoi Flush Barnet huokaisten helpotuksesta. "Niin, elän nyt rehellisesti, teen työtä tullakseni toimeen ja olen mennyt kihloihin mennäkseni naimisiin."
"Onko nyt kuultu kummempaa?" sanoi tukeva herra Parr hyvin teeskennellyllä hämmästyksellä. "Onko valittunne Bella vai Milly?"
"Milly", vastasi Flush kiroten sisimmässään poliisikomisarion hyvää muistia. "Hänkin elää nyt rehellisesti. Hän on apulaisena eräässä kaupassa."
"Brabazonin pankissa, puhuaksemme suoraan", sanoi komisario kääntyen sitten kuin jokin ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä. "Ihmettelenpä", mumisi hän, "ihmettelenpä, jos asia sittenkin on niin."
"Milly on täydellinen nuori herrasnainen", kiiruhti herra Flush selittämään. "Rehellinen kuin päivä, ei sieppaisi kelloakaan, vaikka hänen elämänsä riippuisikin siitä. En halua, että ajattelette pahaa hänestä, koska hän ei ole lainkaan sellainen. Me vietämme nyt molemmat rehellistä elämää, niin sanoakseni."
Parrin tyynet kasvot vääntyivät hymyyn.
"Te kerrotte minulle nyt suuria uutisia, Flush. Missä Milly asustaa näinä aikoina?"
"Hän asuu eräässä rivitalossa joen toisella puolen", vastasi Flush vastahakoisesti. "Ette suinkaan te aio kaivaa esille vanhoja häväistysjuttuja, herra Parr?"
"Taivas varjelkoon!" sanoi komisario Parr hurskaasti. "Ei, vaan haluaisin muuten puhutella häntä. Ehkä –" hän epäröi. "No niin, sehän voi odottaa. Teidän tapaamisenne, Flush, sattui melkein kuin kohtalon sallimuksesta."
Mutta Flush ei ollut samaa mieltä, vaikka hän ilmaisikin heikon myöntymyksensä.
"Vai niin se asia onkin", sanoi komisario Parr itsekseen, ilmaisematta kuitenkaan epäluulojaan, vaikka hän tapasikin Derrick Yalen kerhossa puolta tuntia myöhemmin. Ja sekin oli hyvin kummallista, että vaikka he tutkivatkin kaikilta suunnilta Punaisen Ympyrän salaisuutta seuraavassa pitkässä keskustelussa, ei Parr kertaakaan puhunut sanaakaan Thalia Drummondin ja Punaisen Ympyrän kohtauksesta, jonka hän oli ainakin arvannut, vaikka hän ei olisi sitä nähnytkään.
Nämä molemmat miehet matkustivat varhain seuraavana aamuna siihen pieneen maaseudulla sijaitsevaan kaupunkiin, missä erästä Ambrose Siblyä, jota sanottiin matruusiksi, säilytettiin vankilassa murhasta. Omasta vakavasta pyynnöstään sai Jack Beardmore seurata heitä, vaikka hän ei ollutkaan läsnä keskustelussa noiden molempien etsivien ja sen äreän miehen välillä, joka oli tappanut hänen isänsä.
Sibly osoittautui voimakkaaksi, puoleksi skotlantilaiseksi ja puoleksi ruotsalaiseksi parroittuneeksi mieheksi. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja oli ollut poliisin huostassa ennenkin. Näin paljon Parr oli saanut selville tutkiessaan hänen sormenjälkiään selittävää selostusta.
Aluksi hän ei ollut ollenkaan taipuvainen myöntämään mitään ja hänen tunnustuksensa pakotettiin pikemminkin esille Yalen taitavalla ristikuulustelulla kuin komisario Parrin ponnistuksilla.
"Niin, minä tein sen", sanoi hän vihdoin.
He olivat kokoontuneet koppiin ja ottaneet mukaansa erään virallisen pikakirjoittajan, jonka oli määrä kirjoittaa muistiin vangin tunnustus.
"Te saitte minut kiinni helposti, mutta te ette olisi niinkään helposti siepannut minua, ellen olisi ollut juovuksissa. Ja tunnustaessani tämän voin minä yhtä hyvin tunnustaa tappaneeni Harry Hobbsinkin. Hän oli toverinani Oritiangassa vuonna 1912, eivätkä he voi hirttää minua kuin kerran. Tapoin hänet ja heitin hänen ruumiinsa laidan yli riitauduttuamme eräästä naisesta, johon me olimme tutustuneet Newport Newsissa Amerikassa. Kerron nyt teille, hyvät herrat, kuinka tämä kaikki tapahtui. Erosin laivastani noin kuukausi sitten ja ajauduin vihdoin rannalle Wappingin merimieskotiin. Mutta minut karkoitettiin sieltä juopottelun vuoksi ja päälle päätteeksi napattiin vielä kiinnikin ja minä sain seitsemän vuorokautta vankeutta. Jos vain tuo vanha hölmö olisi antanut minulle kuukaudenkaan, en nyt olisi täällä. Eräänä iltana päästyäni sieltä kuljeskelin East Endissä koettaakseni onneani ja himoiten ryyppyä tuntiessani täydellisesti surkuteltavan tilani. Ja asiaa pahensi vielä kova hammastauti, joka minua vaivasi –"
Parrin ja Derrick Yalen katseet sattuivat yhteen ja Derrick hymyili heikosti.
"Maleksin käytävän laidalla etsien savukkeen pätkiä ajattelematta muuta kuin ruokaa ja yösijaa, joista minulla ei ollut vielä tietoakaan. Päälle päätteeksi alkoi vielä sataakin ja näytti jo aivan siltä, että minun piti viettää vielä toinenkin yö taivasalla, kun kuulin erään äänen sanovan melkein korvaani: 'Hypätkää autoon!' Katsahdin sivulleni ja näin erään auton pysähtyneen sille puolelle katua, missä minäkin olin. En voinut uskoa oikein korviani, mutta kun auton ohjaaja toisti vieläkin kerran: 'Hypätkää sisään!' mainiten samalla nimeni, tottelin häntä. Me jatkoimme matkaamme hetkisen hänen puhumatta sanaakaan, ja silloin minä huomasin hänen karttavan kaikkia sellaisia katuja, jotka oli kirkkaasti valaistu.
"Hän pysähdytti jonkun ajan kuluttua autonsa ruveten kertomaan minulle, kuka oikeastaan olen. Voin vannoa teille hämmästyneeni suunnattomasti, sillä hän tunsi koko elämäntarinani. Hän tiesi kertoa Harry Hobbsistakin – minua kuulusteltiin hänen murhastaan, mutta vapautettiin – kysyen sitten minulta, halusinko ansaita sata puntaa. Vastasin hänelle myöntävästi ja hän kertoi sitten eräästä maalaisherrasmiehestä, joka oli tehnyt hänelle paljon kiusaa ja jonka hän halusi raivata pois tieltään. Vastustelin kovasti jonkun aikaa, mutta hän puhui minut pyörryksiin sanomalla lopuksi, että hän voi toimittaa minut hirteen Hobbsin murhasta, ja vannoen, ettei hänen ehdottamaansa tekoon sisältynyt mitään vaaraa. Mutta vasta sitten kuin hän oli luvannut minulle polkupyörän pakovälineeksi, suostuin vihdoin.
"Hän haki minut sopimuksemme mukaan autollaan Steyne-aukiolta viikkoa myöhemmin, selittäen minulle sitten kaikki seikat perinpohjin. Saavuin Beardmoren tiluksille heti pimeän tultua ja piilottauduin metsikköön. Hän kertoi minulle herra Beardmoren tavallisesti kävelevän tuon metsikön läpi joka aamu ja käski minun asettua sinne yöksi niin mukavasti kuin suinkin. Olin oleskellut siellä noin tunnin verran, kun minua säikäytettiin. Kuulin jonkin liikkuvan läheisyydessäni ja luulin kulkijaa joksikin metsänvartijaksi. Hän oli kookas mies ja minä näin hänet vain vilahdukselta.
"Eikä minulla luullakseni olekaan enää paljon muuta kerrottavaa, hyvät herrat. Vanhus tuli seuraavana aamuna metsikköön ja minä ammuin hänet. En muista paljonkaan siitä, sillä olin juovuksissa silloin, koska olin ottanut mukaani pullosen whiskyä metsikköön. Mutta olin kuitenkin niin selvä, että kykenin ajamaan polkupyörällä, ja sillä minä sitten pakeninkin. Ja minä olisinkin päässyt pakoon ehdottomasti, ellen olisi ruvennut juopottelemaan."
"Siinäkö kaikki?" kysyi Parr, sitten kuin tunnustus oli luettu läpi ja mies oli piirtänyt alle jykevän puumerkkinsä.
"Kaikki, herra päällikkö", sanoi matruusi.
"Ettekä te tiedä sen henkilön nimeä, joka palkkasi teidät?"
"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", sanoi toinen iloisesti. "Voin kuitenkin kertoa teille hänestä erään seikan", lisäsi hän hetkisen kuluttua. "Hän käytti usein puheessaan sanaa, jota minä en ole milloinkaan ennen kuullut. En ole saanut paljonkaan sivistystä, mutta olen huomannut kuitenkin sen, että muutamilla henkilöillä on mielisanansa. Meillä oli kerran eräs vanha kapteeni, joka aina sanoi: Tulimmainen!'"
"Mikä se sana oli?" kysyi Parr.
Mies raapi päätään.
"Jos vain muistan sen, ilmoitan sen teille", sanoi hän, ja he jättivät hänet mietteihinsä, jotka ehkä olivat hyvinkin huvittavia, vaikkei niitä ollutkaan paljon.
Neljän tunnin kuluttua vei vartija Ambrose Siblylle hieman ruokaa. Tämä lepäsi vuoteessaan ja vartija pudisti häntä olkapäästä.
"Herätkää" sanoi hän, mutta Ambrose Sibly ei herännyt enää milloinkaan.
Hän oli kuollut kuin tukki.
Ja puoleksi vedellä täytetystä läkkituopista, joka oli hänen vuoteensa vieressä ja jonka sisällöllä hän oli sammuttanut janonsa, he löysivät niin paljon sinihappoa, että sillä olisi voitu tappaa viisikymmentä miestä.
Mutta komisario Parr ei kiinnostunut myrkkyyn niinkään paljon kuin erääseen pieneen punaiseen paperiympyrään, joka kellui tuopissa veden pinnalla.
XII
TERÄVÄKÄRKISET KENGÄT
Herra Felix Marl istui makuuhuoneensa lukitun oven takana syventyneenä sellaiseen työhön, joka näytti hyvin vastenmielisen kodikkaalta.
Viisikolmatta vuotta aikaisemmin, kun hän oli suuren Toulousessa sijaitsevan ranskalaisen vankilan asukkaana, oli hän työskennellyt suutarin verstaassa ja kenkien käsitteleminen oli siis ollut hänen jokapäiväistä hommaansa. On kyllä totta, että hänen siellä oli ollut pakko korjata eikä hävittää. Mutta tänään leikkeli hän hyvin terävällä veitsellä pieniksi palasiksi teräväkärkisiä patenttikenkiään, joita hän oli käyttänyt vain kolme kertaa. Hän leikkeli nahan pieniksi suikaleiksi heittäen ne sitten tuleen.
Muutamien henkilöiden elämä ja kärsimykset ovat kiihkeitä. Herra Felix Marlkin oli sellainen, että hän voi tuntea vuosikymmenien kauhut yhtenä päivänä. Jollakin tavoin oli muudan sanomalehti saanut tietää sen, että Beardmoren tiluksilla oli nähty outoja jalanjälkiä, ja uusi kauhunaihe oli liittynyt niihin moniin entisiin, jotka hämmensivät ja halvaannuttivat tätä suurta miestä. Hän istui paitahihasillaan ja hiki valui virtana hänen kasvoistaan, sillä uunissa paloi suuri valkea ja huone oli kuuma kuin pätsi.
Hetkisen kuluttua olivat viimeisetkin suikaleet heitetty tuleen ja hän katseli niiden käpertymistä ja palamista, ennenkuin hän pani syrjään veitsen, pesi kätensä ja avasi ikkunan päästääkseen taivaalle palaneen nahkan kirpeän hajun.
Hänen mielestään olisi kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi toteuttanut ensimmäisen päätöksensä, ja hän kirosi itseään sen pelkuruuden vuoksi, joka oli pakottanut hänet vaihtamaan revolverin täytekynään. Mutta hän oli sittenkin turvassa. Kukaan ei ollut nähnyt hänen poistumistaan tiluksilta.
Hänenlaisissaan miehissä sokea kauhu ja järjetön luottamus seuraavat toisiaan melkein kuin luonnolliset vastavaikutukset. Laskeutuessaan portaita pieneen kirjastoonsa hän olikin jo melkein unhottanut kokonaan vaaranalaisen tilansa.
Päivän hämärtyvässä valossa hän oli kirjoittanut erään sovittavan ja matelevan kirjeen, ja lähettänyt sen luulonsa mukaan turvallisesti. Mutta löydettäisiinköhän se? Kauhu sai hänet jälleen hetkiseksi valtoihinsa.
"Kaikkea muuta!" sanoi herra Marl karkoittaen mielestään tämän vaarallisen mahdollisuuden.
Hänen palvelijansa toi hänelle teetarjottimen järjestäen sen eräälle pienelle pöydälle hänen kirjoituspöytänsä viereen, jonka ääressä suuri mies istui.
"Tahdotteko ottaa vastaan tuon herrasmiehen nyt, sir?"
"Mitä?" sanoi herra Marl kääntyen katsomaan häneen. "Minkä herrasmiehen?"
"Minähän kerroin teille eräästä miehestä, joka halusi puhutella teitä."
Ja Marl muistikin, että koputus ovelle oli hetkiseksi keskeyttänyt hänen työnsä ylhäällä.
"Kuka hän on?" kysyi hän.
"Heitin hänen korttinsa tuolle pöydälle, sir."
"Ettekö te ilmoittanut hänelle minun olevan toimessa?"
"Kyllä, mutta hän sanoi odottavansa, kunnes te tulette alakertaan."
Mies ojensi hänelle kortin, ja sen nähtyään Marl hätkähti muuttuen sairaalloisen kelmeäksi.
"Komisario Parr", sanoi hän änkyttäen. "Mitähän asiaa hänellä on minulle?"
Hän siveli vapisevalla kädellään huuliaan.
"Opastakaa hänet tänne", sanoi hän ponnistaen voimiaan.
Hän ei ollut tavannut komisario Parria missään ennen ja hänen ensi silmäyksensä pieneen mieheen riitti tyynnyttämään hänet. Punakan etsivän olennossa ei ollut mitään niin erittäin uhkaavaa.
"Istuutukaa, komisario. Olen pahoillani, että minä tullessanne tänne olin toimessani", sanoi herra Marl. Kun hän oli kuohuksissaan, oli hänen äänensä melkein piipittävän kimeä.
Parr istuutui lähimmän tuolin laidalle asettaen Derby-hattunsa polvelleen.
"Luulinkin senvuoksi voivani odottaa, kunnes tulette alakertaan, herra Marl, koska haluan keskustella kanssanne Beardmoren murhasta."
Herra Marl ei sanonut mitään. Ponnistaen voimiaan onnistui hänen estää värähtelevät huulensa vapisemasta, samalla kun hän luulonsa mukaan näytti kohteliaan kiinnostuneelta.
"Te kai tunsitte herra Beardmoren melko hyvin?"
"En niinkään hyvin", vastasi Marl. "Mutta minä olen kaikissa tapauksissa ollut liikeasioissa hänen kanssaan."
"Oletteko te kohdannut hänet ennen jossakin muualla?"
Marl epäröi. Hän oli sellainen mies, joka voi valehdella hyvin helposti, ja hänen luontaiset taipumuksensa pakottivat hänet miettimään aina totuuden vastakohtaa.
"En", vastasi hän. "Olin kyllä nähnyt hänet vuosia sitten, mutta silloin hänellä ei ollut partaa."
"Missä herra Beardmore silloin oh, kun te tulitte taloon?" kysyi Parr.
"Hän seisoi penkereellä", vastasi Marl tarpeettoman kovasti.
"Ja tekö näitte hänet?"
Marl nyökäytti.
"Minulle on kerrottu, herra Marl", jatkoi Parr katsellen hattuaan, "että te syystä tahi toisesta säpsähditte – herra Jack Beardmore sanoo luulleensa teidän hetkiseksi pelästyneen jotakin. Mikä sen aiheutti?"
Herra Marl kohautti hartioitaan hymyillen pakotetusti.
"Selitin muistaakseni sen johtuneen lievästä sydänkohtauksesta, joille minä olen hyvin altis", sanoi hän.
Parr oli kääntänyt hattunsa niin, että hän voi katsella sen sisään eikä hän kohottanut silmiään kysyessään:
"Se ei siis johtunut herra Beardmoresta?"
"Ei tietystikään", sanoi toinen kiivaasti. "Miksi minä olisin pelästynyt herra Beardmorea. Olen ollut laajassa kirjeenvaihdossa hänen kanssaan ja tunnen hänet melkein niin hyvin kuin –"
"Mutta te ette ollut tavannut häntä vuosikausiin?"
"Niin, minä en ollut tavannut häntä moneen vuoteen", korjasi Marl ärtyisästi.
"Mielenliikutuksenne johtui siis vain paljaasta sydänkohtauksesta, herra Marl?" kysyi komisario.
Hän kohotti nyt ensi kerran katseensa kohdistaen sen Marliin.
"Ehdottomasti!" Marlin ääni kuulosti hyvin uskottavalta. "Olin unhottanut kokonaan tuon lievän kohtauksen, kunnes te muistutitte minulle siitä."
"Haluaisin saada selvän eräästä toisestakin seikasta", sanoi etsivä. Hän oli kohdistanut tarkkaavaisuutensa jälleen lumoavaan hattuunsa, jota hän koneellisesti pyöritteli käsissään, kunnes se oli aivan kuohuvan voikirnun näköinen. "Kun te tulitte Beardmorea tapaamaan, oli teillä jaloissanne teräväkärkiset patenttikengät."
Marlin kasvot synkistyivät.
"Oliko minulla? Sen olen jo unhottanut."
"Kävelittekö te tiluksilla muulloinkin kuin tullessanne rautatieasemalta?"
"En."
"Ette siis kiertänyt taloa ihaillaksenne sen rakennustaiteellista vaikutusta?"
"En ollenkaan. Olin sisällä vain muutamia minuutteja ja ajoin sitten pois."
Herra Parr kohotti katseensa kattoon.
"Pyytäisinkö minä liikaa", kysyi hän anteeksipyytävästi, "jos vaatisin teitä näyttämään minulle noita kenkiä, joita te käytitte sinä päivänä?"
"Ette suinkaan", vastasi Marl nousten reippaasti seisoalleen.
Hän oli poissa huoneesta muutamia minuutteja ja toi sinne palatessaan teräväkärkiset patenttikengät.
Etsivä otti ne käteensä katsellen tarkasti niiden pohjia.
"Niin", sanoi hän. "Nämä eivät tietystikään ole nuo teidän käyttämänne kengät, koska –" hän hieroi pohjia hiljaa kädellään – "ne ovat tomuiset ja maa on ollut märkä koko viime viikon."
Marlin sydän lakkasi melkein sykkimästä.
"Noita kenkiä minä juuri silloin käytin", sanoi hän uhmaavasti. "Tuo tomu on oikeastaan kuivunutta mutaa."
Parr katseli tomuisia sormiaan pudistaen päätään.
"Luulen teidän jollakin tavoin erehtyneen, herra Marl", sanoi hän ystävällisesti. "Tämä on kalkkitomua." Hän laski kengät lattialle ja nousi. "Se ei nyt ole kuitenkaan mitään niin erittäin tärkeää", sanoi hän, seisoen niin kauan liikkumatta paikoillaan ja katsellen mattoa, että herra Marl huolimatta pelostaan tuli kärsimättömäksi.
"Voinko jollakin muulla tavalla olla teille joksikin hyödyksi, herra komisario?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi Parr. "Pyydän teitä ilmoittamaan minulle räätälinne osoitteen. Ehkä te haluatte kirjoittaa sen minulle muistiin?"
"Räätäliinkö osoitteen?" Herra Marl tuijotti vieraaseensa. "Mitä maailmassa teillä on tekemistä räätälini kanssa?" Sitten hän lisäsi nauraen: "Te olette kummallinen mies, komisario, mutta teen sen mielihyvällä."
Hän meni kirjoituspöytänsä luo, otti sieltä esille paperia, kirjoitti siihen räätälin nimen ja osoitteen, ja kuivattuaan sen ojensi sen etsivälle.
"Kiitoksia, sir."
Parr ei katsahtanutkaan osoitteeseen, työnsi vain paperin taskuunsa.
"Olen hyvin pahoillani, että olen vaivannut teitä, mutta te kai ymmärrätte, että jokaista, joka kävi talossa samana vuorokautena, jolloin herra Beardmore murhattiin, on välttämättä kuulusteltava? Punainen Ympyrä –"
"Punainen Ympyrä," huohotti herra Marl, ja etsivä katsoi häneen suoraan.
"Ettekö ole tiennyt sitä, että murha oli Punaisen Ympyrän toimeenpanema?"
Ja ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan täytyy meidän tunnustaa, ettei herra Marl tiennyt siitä mitään. Hän oli lukenut vain lyhyen uutisen, että James Beardmore oli löydetty ammuttuna, mutta murhan liittymistä Punaiseen Ympyrään eivät olleet paljastaneet muut lehdet kuin Monitor, jota herra Marl ei milloinkaan lukenut.
Hän vajosi erääseen tuoliin vapisten.
"Punainen Ympyrä!" mumisi hän. "Hyvä Jumala, en osannut sitä milloinkaan ajatellakaan, että –" hän keskeytti.
"Mitä te ette osannut ajatella?" kysyi herra Parr hiljaa.
"Punaista Ympyrää", mumisi suuri mies jälleen. "Luulin sitä vain tavalliseksi –" hän ei lopettanut lausettaan.
Ja vielä tunninkin kuluttua etsivän poistumisesta Felix Marl istui kyyristyneenä tuolissaan nojaten päätään käsiinsä.
Punainen Ympyrä!
Hän oli nyt joutunut ensi kerran elämässään näinkin heikkoon kosketukseen tuon kiristävän järjestön kanssa, mutta sen häneen tekemä järkyttävä vaikutus oli niin voimakas, että se särki kaikki hänen laatimansa suunnitelmat.
"En pidä tästä", mumisi hän noustessaan vaivalloisesti ja vääntäessään valon palamaan pimenneessä huoneessa. "Minun on nyt luullakseni parasta poistua muille markkinoille."
Hän kulutti illan tutkimalla pankkikirjaansa ja tarkastelu näytti lohduttavan hänet täydellisesti. Hän luuli voivansa kiskoa vieläkin hieman enemmän ja sitten –
XIII
HERRA MARL TOTEUTTAA AIKEENSA
Punaisen Ympyrän toinenkin apulainen huomasi kohtalonsa muuttuneen miellyttävämmäksi. Herra Brabazon oli sanaapuhumatta hyväksynyt hänet, ja selvästi oli siis autossa olleen miehen vaikutusvalta hyvin merkillinen.
Ja se oli vielä merkillisempää, että päivät kuluivat hänen saamatta sanaakaan salaperäiseltä isännältään. Hän oli odottanut, että mies melkein heti tulisi käyttämään hyväkseen hänen palveluksiaan, mutta hän oli jo ollut Brabazonin, entisen Sellerin, pankissa melkein kuukauden päivät, ennenkuin hän sai ensimmäisen viestin. Se saapui eräänä aamuna. Hän löysi kirjeen pöydältään ja sen osoite oli kirjoitettu suurilla, rohkeilla kirjaimilla.
Siinä ei ollut merkkiäkään ympyrästä ja siinä sanottiin esipuheetta:
"Tutustukaa Marliin. Ottakaa selvä siitä, mistä hänen
vaikutusvaltansa Brabazoniin johtuu. Lähettäkää minulle ote
hänen tilistään ja ilmoittakaa heti, milloin hänen tilinsä
tasoittuu. Jos Parr ja Derrick Yale tulevat pankkiin, niin
ilmoittakaa minulle sekin. Sähköttäkää Johnsonille, Mildred-katu
23, City."Hän täytti saamansa ohjeet tarkoin, vaikka kuluikin muutamia päiviä, ennenkuin hän sai tilaisuuden puhutella Marlia.
Derrick Yale tuli vain kerran pankkiin. Thalia oli nähnyt hänet ennenkin, kun Yale oli vieraillut Beardmoren luona, ja vaikka hän ei olisikaan, olisi hän tuntenut tuon kuuluisan salapoliisin niistä valokuvista, joita kaikki lehdet olivat melkein täynnä.
Sitä, millä asioilla hän liikkui, Thalia ei saanut selville, mutta katsoessaan syrjäsilmällä pienestä konttoristaan, joka oli varattu yksinomaan vain hänelle senvuoksi, että hän oli Brabazonin yksityissihteeri, hän näki Yalen juttelevan erään rahastonhoitajan kanssa tiskin vieressä ja ilmoitti siitä asianmukaisesti Punaiselle Ympyrälle.
Komisario Parria ei kuitenkaan näkynyt pankissa eikä sinne tullut Jack Beardmorekaan. Hän ei halunnut ajatellakaan liiaksi Jackia, koska Jack ei ollut mikään huvittava haaveilujen esine.
Jouduttuaan pulaan John Brabazon, Sellerin pankin tyyni ja komea johtaja, turvautui erääseen luonteenomaiseen pieneen temppuun. Hänen valkoiset kätensä kohosivat silloin takaraivolta paksuun ja kiharaan tukkaan. Hän voi kiertää jonkin kiharan etusormensa ympärille hetkiseksi ja sitten hän saattoi hitaasti kuljettaa sormensa päät kaljua päälakeaan pitkin otsalleen. Sellaisina hetkinä, jolloin hänen päänsä oli kumarassa ja sormensa lepäsivät otsalla, oli hän sen näköinen kuin hän olisi vaipunut rukoukseen.
Hänen siistissä konttorissaan istuvalla herrasmiehellä ei ollut mitään luonteenomaisia piirteitä. Hän oli suuri mies, joka hengitti äänekkäästi, paisunut laiskasta, hemmoitellusta elämästä, mutta ei lainkaan hermostunut pitäessään käsiään ristissä suurella liivillään.
"Rakas Marl", pankkiirin ääni oli pehmeä ja melkein hyväilevä, "te koettelette kärsivällisyyttäni kovasti silloin tällöin. En puhu nyt mitään siitä pakosta, millä te verotatte tulojani."
Suuri mies naurahti.
"Minähän annan teille varmuuden, Brab – mainion varmuuden, veli hopea. Te ette voi kieltää sitä."
Herra Brabazonin valkoiset sormet naputtelivat jotakin säveltä pöydän laitaan.
"Te esitätte minulle mahdottomia suunnitelmia, ja tähän saakka olen minä ollut sellainen hölmö, että olen hyväksynyt ne", sanoi hän. "Meidän täytyy nyt lopettaa sellaiset tyhmyydet. Te ette ole lainkaan avun tarpeessa, koska teidän saatavanne täältä pankista nousevat melkein sataantuhanteen."
Marl katsahti ovelle kumartuen eteenpäin.
"Minäpä kerron teille erään jutun", mumisi hän, "muutaman tarinan eräästä rutiköyhästä nuoresta konttoristista, joka meni naimisiin Sellerin pankin entisen johtajan, Sellerin lesken kanssa. Nainen oli tarpeeksi vanha hänen äidikseen ja kuoli äkkiä Sveitsissä. Hän syöksyi alas eräältä jyrkänteeltä. Enkö minä sitä tietäisi? Enkö minä juuri silloin valokuvaillut tuota kaunista vuoristomaisemaa? Olenko minä milloinkaan näyttänyt teille valokuvaa tuosta onnettomuudesta, Brab? Te olette siinä myös. Niin, aivan varmasti, vaikka te sanoittekin tutkintotuomarille olleenne silloin monen peninkulman päässä."
Herra Brabazon katsoi pöytään eikä hänen kasvojensa ainoakaan lihas värähtänyt.
"Ja sitäpaitsi", sanoi Marl melkein tavalliseen tapaansa, "on teillä varaa siihen. Tehän aiotte mennä toisen kerran avioliittoon, kuten sanotaan."
Pankkiiri kohotti silmänsä katsoen vihaisesti vieraaseensa.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
Herra Marl oli selvästi huvitettu. Hän löi polveensa ja oli melkein läkähtyä nauruun.
"Millaisissa suhteissa te olette tuohon henkilöön, jonka te kohtasitte Steyne-aukiolla tässä eräänä iltana – tuohon, joka saapui paikalle umpinaisessa autossa? Älkää kieltäkökään, koska minä satuin näkemään teidät. Millainen sievä pieni auto se olikaan!"
Nyt näytti Brabazon ensi kertaa järkyttyneeltä. Hänen kasvonsa muuttuivat harmaiksi ja jännittyneiksi, ja hänen silmänsä näyttivät painuvan syvemmälle kuoppiinsa.
"Koetan järjestää lainanne", sanoi hän.
Herra Marlin tyytyväisen ilmeen haihdutti ovelta kuuluva koputus. Brabazonin lausuttua "Sisään!" avautui ovi päästäen huoneeseen erään henkilön, jonka ulkomuoto haihdutti kaikki muut asiat vieraan mielestä.
Tyttö toi erään paperin laskien sen isäntänsä eteen. Se oli nähtävästi jokin lyijykynällä kirjoitettu puhelinviesti.
"Valkoista, kullanväristä ja punaista", herra Marlin aistit painoivat muistiin saamansa vaikutelman. Valkoinen, kermanvalkoinen hieno iho, punaiset huulet kuin unikon kukat ja keltainen tukka kuin tuleentunut vilja. Hän katseli tyttöä sivulta ja hämmentyi hieman nähdessään hänen leukansa lujat piirteet. Herra Marl piti sellaisista naisista, jotka olivat mukaantuvaisia, pehmeitä ja joustavia hänen käsissään, mutta suun ja nenän ja otsan kauneus sokaisi nyt hänen silmänsä.
Hän rupesi hengittämään hieman nopeammin ja kovemmin, ja sitten kuin tyttö oli poistunut hiljaisella äänellä tapahtuneen keskustelun jälkeen, huokaisi hän.
"Millainen kuningatar!" sanoi hän. "Olen nähnyt hänet jossakin ennenkin. Mikä hänen nimensä on?"
"Drummond, Thalia Drummond". sanoi herra Brabazon katsellen kookasta miestä kylmästi.
"Thalia Drummond!" toisti Felix hitaasti. "Eikö tämä sama tyttö oleskellut joku aika sitten Froyantin luona? Te olette ehkä hieman rakastunut häneen itsekin, Brabazon?"
Kirjoituspöydän ääressä seisova mies katsoi vieraaseensa vakavasti.
"En tavallisesti rakastu apulaisiini, herra Marl", sanoi hän. "Neiti Drummond on hyvin taitava konttoristi enkä minä muuta vaadikaan palkkaamiltani henkilöiltä."
Marl nousi vaivalloisesti ja nauraen.
"Tulen puhuttelemaan teitä huomenaamulla tuon toisen asian vuoksi", sanoi hän.
Hän nauroi läähättäen, mutta herra Brabazon ei hymyillytkään.
"Puoliyksitoista huomenna", sanoi hän seuraten vierastaan ovelle. "Tai voisitteko siirtää sen yhteentoista?"
"Kyllä", myönsi vieras.
Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut hänen vieraansa jälkeen, kun herra Brabazon lukitsi sen palaten pöytänsä ääreen. Hän otti muistikirjastaan puhtaan valkoisen kortin ja kastaen kynänsä punaiseen musteeseen piirsi siihen pienen punaisen ympyrän. Sen alle hän kirjoitti seuraavat sanat:
"Felix Marl näki kohtauksemme Steyne-aukiolla. Hän asuu numero
79:ssä Marisburg Placen varrella."Sitten hän pisti kortin kuoreen ja kirjoitti osoitteen:
"Herra Johnson, 23, Mildred-katu, City."
XIV
THALIAA PYYDETÄÄN MUKAAN
Herra Marlin oli pakko poistua pankin läpi ja hän tarkasteli mennessään pöytärivejä näkemättä kuitenkaan vilahdukseltakaan sitä tyttöä, jonka kasvoja hän haki. Melkein tiskin päässä oli muudan pieni osasto, jonka asujainta suojelivat huomioilta opaalinväriset lasi-ikkunat. Ovi sattui olemaan raollaan, ja nähtyään vilahdukselta siellä olevan henkilön vartalon hän käveli ovea kohti. Muudan konekirjoittaja katsoi häneen uteliaasti.
Kun Thalia Drummond kohotti katseensa pöydästään, näki hän suuret hymyilevät kasvot, jotka tuijottivat häneen.
"Työssäkö, neiti Drummond?"
"Niin ja vieläpä kovassa", vastasi tyttö näyttämättä mitenkään pahastuvan hänen tunkeilemisestaan.
"Teillä ei kai ole täällä paljonkaan huvituksia?" kysyi Marl.
"No, eipä juuri." Tytön tummat silmät tarkastelivat häntä hyväksyvästi.
"Mitä sanoisitte päivällisestä jonakin iltana ja näytännöstä jälkeenpäin?" kysyi Marl.
Tytön silmät tarkastelivat häntä värjätystä tukasta huolellisesti kiilloitettuihin kenkiin asti.
"Te olette ilkeä vanha mies", sanoi hän tyynesti, "mutta päivällinen on mieliateriani."
Marl hymyili sydämellisesti ja hänen laimeissa silmissään vilkkui voiton tuli.
"Mitä sanotte Moulin Grisistä?" Hän ehdotti tätä ravintolaa epäilemättä tytön suostumusta, mutta tyttö rypistikin huuliaan ivallisesti.
"Miksi ei yhtä hyvin Hooligans Fish Parlourissa?" kysyi hän. "Vain Ritz-Carlton on tarpeeksi hyvä minulle."
Herra Marl joutui ymmälle, mutta oli silti tyytyväinen.
"Te olette prinsessa", riemuitsi hän, "ja teidän pitää saada kuninkaallinen ateria. Sopiiko tänä iltana?"
Tyttö nyökäytti.
"Tulkaa tapaamaan minua asuntooni. Marisburg Placeen Bayswater Roadin varrelle kello puolikahdeksan aikaan illalla. Näette nimeni ovessa."
Hän keskeytti odottaen tytön epäröivän, mutta hänen hämmästyksekseen tyttö nyökäyttikin jälleen.
"Hyvästi, kultaseni", sanoi rohkea herra Marl.
"Sulkekaa ovi", sanoi tyttö ryhtyen jatkamaan työtään.
Mutta hänen työnsä oli määrätty jälleen keskeytymään. Tällä kertaa oli vieras muudan hyvännäköinen tyttö, joka oli vetänyt käsivarsiinsa kiiltävät nahkasuojustimet. Hän oli sama konekirjoittaja, joka oli niin uteliaasti seurannut Marlin käyttäytymistä.
Thalia nojautui taaksepäin tuolissaan, kun tulija sulki huolellisesti oven takanaan ja istuutui.
"No, Macroy, mikä teitä nyt harmittaa?" kysyi hän töykeästi.
Sanat eivät tuntuneet lainkaan sopivan kasvojen hentoon hienouteen ja senpävuoksi Milly Macroy katsoikin tyttöön ihmetellen, kuten niin usein ennenkin.
"Kuka tuo vanha kaahura oli?" kysyi hän.
"Muudan ihailija", vastasi Thalia kylmästi.
"Te viehätätte heitä, lapsukainen", jatkoi Milly Macroy hieman kateellisesti, minkä jälkeen molemmat vaikenivat hetkiseksi.
"Entä sitten?" kysyi Thalia. "Ette kai ole tullut tänne keskustelemaan kanssani rakkaussuhteistani, vai mitä?"
Milly hymyili salaa.
"Jos vain rakkaus on ranskan kieltä pojille, niin en", sanoi hän. "Olen tullut puhumaan kanssanne asiat selviksi, Drummond."
"Suora puhe on kuin ruokaa ja juomaa minulle", sanoi Thalia Drummond.
"Muistatteko noita rahoja, jotka lähetettiin sisäänkirjoitetussa kirjeessä Sellingerin Yhtymälle viime perjantaina?"
Thalia nyökäytti.
"Luulen teidän tietävän heidän väitteensä, ettei kuoressa sen sinne tullessa ollut muuta kuin paperia?"
"Niinkö?" kysyi Thalia. "Herra Brabazon ei ole puhunut siitä mitään minulle", lisäsi hän vastaten toisen tarkastelevaan katseeseen epäröimättä.
"Minä panin nuo rahat kuoreen", sanoi Milly Macroy hitaasti, "ja teidän piti tarkastaa ne. Tähän juttuun eivät ole sekaantuneet muut kuin te ja minä, neiti Drummond, ja toinen meistä sieppasi nuo rahat, mutta minä vannon olevani viaton."
"Siinä tapauksessa olen kai minä syyllinen", sanoi Thalia viattomasti hymyillen. "Todellakin, Macroy, tämä on melko vakava syytös viatonta naista kohtaan."
Millyn silmien ilme muuttui yhä ihailevammaksi.
"Te olette perinpohjin turmeltunut olento, jos nyt maailmassa milloinkaan on ollut sellaista. Kuulkaahan nyt, pienokainen, lyökäämme kaikki korttimme pöytään. Kuukausi sitten teidän tullessanne pankkiin katosi ulkomaiden osaston tiskiltä sadan punnan seteli."
"Entä sitten?" kysyi Thalia.
"No niin, minä olen sattumalta saanut selville sen olleen teidän hallussanne ja te rikoitte sen Bilburyn kaupassa Strandissa. Voin ilmoittaa teille sen numeronkin, jos vain haluatte tietää sen."
Thalia katsoi häneen kulmainsa alta.
"Kenen kanssa minä nyt olenkaan joutunut tekemisiin?" kysyi hän ivallisen hämmästyneenä. "Naisetsivänkö? Taivas varjelkoon, sitten minä olen todellakin hukassa!"
Tällaisella erikoisella ivalla asiaan suhtautuminen nolasi Millyn.
"Teillä on jäätä aivoissanne?", sanoi hän. Hän kumartui eteenpäin laskien kätensä tytön käsivarrelle. "Tämä Sellingerin juttu voi aiheuttaa vaikeuksia, ja silloin te olette kaikkien niiden ystävien tarpeessa, joita te vain voitte saada."
"Niin olette tekin, jos nyt siitä tulee kysymys", sanoi Thalia kylmästi. "Tehän käsittelitte noita rahoja."
"Ja te otitte ne", sanoi toinen asiallisesti. "Älkäämme ruvetko väittelemään siitä, Drummond. Jos me olemme yhtä poikaa, emme joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin lainkaan, koska voin sanoa, että kuori suljettiin minun nähteni, ja vannoa, että rahat olivat siinä."
Thalia Drummondin silmien ilme oli huvittavan leikillinen ja hän nauroi hiljaa.
"Hyvä on", sanoi hän, kohauttaen hieman hartioitaan. "Annetaan sen olla niin. Mutta nyt minä otaksun teidän pyytävän minulta jotakin palvelusta, koska te olette pelastanut minut turmiosta. Voin kuitenkin rauhoittaa mieltänne noiden rahojen vuoksi. Otin ne, koska tiesin niille mainion reiän. Olen useinkin rahapulassa ja viime aikoina on sitäpaitsi tapahtunut paljon postivarkauksia. Tässä eräänä päivänä oli lehdessä pitkä kirjoitus niistä. Jatkakaa nyt."
Milly Macroy, joka oli melko läheisessä yhteydessä rikollisten luokkien kanssa, tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Te olette kieltämättä jäästä", sanoi hän nyökäyttäen päätään, "mutta teidän on lopetettava tuollainen viheliäinen näpisteleminen tahi muuten te voitte turmella erään paljon suuremman asian, jonka myttyyn menemiseen ei minulla ole varaa. Jos te tahdotte osanne suurista summista, on teidän liityttävä sellaisiin henkilöihin, jotka toimivat suurisuuntaisesti. Ymmärrättekö?"
"Kyllä", sanoi Thalia. "Ja keitä teidän työtoverinne ovat?"
Vaikka sanontatapa olikin outo neiti Macroylle, vastasi hän kuitenkin heti:
"Tunnen erään herrasmiehen. –"
"Sanokaa vain miehen", sanoi Thalia. "Herrasmiehet muistuttavat minusta aina räätäliä."
"No, miehen sitten, jos nyt niin haluatte", sanoi kärsivällinen neiti Macroy. "Hän on ystäväni ja on pitänyt teitä silmällä viikon tahi pari ja luulee teitä niin ovelaksi tytöksi, että te ehkä voitte tehdä paljon rahaa joutumatta vaikeuksiin. Kerroin hänelle tuon toisen seikan ja hän haluaa puhutella teitä."
"Siis toinen ihailija", sanoi Thalia Drummond kohottaen kauniita kulmakarvojaan, jolloin Millyn kasvot synkkenivät.
"Sellainen ei voi tulla kysymykseenkään, ymmärrätte kai sen, Drummond?" sanoi hän päättäväisesti. "Tuo mies ja minä olemme melkein kihloissa."
"Taivas varjelkoon", sanoi Thalia Drummond hurskaasti, "minua tunkeutumasta parin rakastavaisen väliin!"
"Eikä teidän tarvitse käyttäytyä ivallisestikaan", sanoi Macroy vieläkin punaisempana. "Tässä ei ole hempeällä rakkaudella mitään tekemistä, sanon sen teille suoraan, vaan tässä on tosi kysymyksessä, ymmärrättekö sen?"
"Mutta otaksukaa, etten haluaisi liittyä joukkoonne."
Milly Macroy katsoi epäilevästi tyttöön.
"Tulkaa syömään päivällistä pankkiajan loputtua", ehdotti hän.
"Vain päivälliskutsuja", mumisi Thalia, ja hidasjärkinen Milly ponnahti käsittäessään totuuden.
"Pyysikö tuo vanha kaahurakin teitä päivälliselle?" kysyi hän. "Tulimmainen sentään, millainen onni!" Hän vihelteli ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän oli juuri uskomaisillaan jotakin Thalialle, mutta muuttikin mielensä. "Hän on lainannut täältä suunnattomasti rahoja. Rakkaani, teillä on varmasti timanteilla koristetut kaulaketjut viikon tahi parin kuluttua."
Thalia suoristautui tarttuen kynäänsä
"Helmet kuuluvat heikkouksiini", sanoi hän. "Hyvä on, Macroy, tulen tapaamaan teitä illalla", sanoi hän ryhtyen jatkamaan työtään.
Mutta Milly Macroylla ei ollut kiirettä pois.
"Kuulkaahan nyt, te ette saa kertoa tuolle herrasmiehelle mitään siitä, että olen kihloissa hänen kanssaan."
"Brabsin kello kilisee", sanoi Thalia nousten ja tarttuen muistikirjaansa kuullessaan äänen. "Ei, en aio keskustella lainkaan sellaisista asioista, koska vihaan kaikki satuja."
Neiti Macroy katseli poistuvaa tyttöä melko vihaisesti.
Herra Brabazon istui pöytänsä ääressä tytön tullessa huoneeseen. Hän ojensi sihteerilleen suljetun kirjeen.
"Lähettäkää tämä heti", sanoi hän.
Thalia luki osoitteen ja nyökäytti päätään katsoen sitten herra Brabazoniin kiintoisammin kuin ennen. Punainen Ympyrä näytti hankkineen itselleen apulaisia monista eri yhteiskuntaluokista.
XV
THALIA LIITTYY SAKKIIN
Thalia Drummond oli melkein viimeinen henkilökunnasta poistuessaan pankista sinä iltana, ja hän seisoi portailla katsellen laiskasti oikealle ja vasemmalle vetäessään sormikkaita käsiinsä. Jos hän näkikin sen miehen, joka katseli häntä kadun toiselta puolen, ei hän ilmaissut sitä seikkaa silmäykselläkään. Hetkisen kuluttua hänen silmänsä kirkastuivat hänen huomatessaan Millyn odottavan muutamien askelten päässä kadulla ja hän meni hänen luokseen.
"Tepä vasta viivyitte, Drummond", murahti neiti Macroy. "Te ette saa antaa ystäväni odottaa. Hän ei pidä siitä."
"Hän tointuu kyllä siitä", sanoi Thalia. "En noudata lainkaan aikataulua, silloin kun miehet ovat kysymyksessä."
Hän pujahti Millyn rinnalle ja he kävelivät noin sata metriä vilkasliikenteistä katua ennen kääntymistään Reeder-kadulle.
Reeder-kadun varrella sijaitsevat ravintolat ovat ottaneet itselleen sellaiset nimet, jotka muka vihjaisevat Pariisin iloisiin ja ylellisiin ihmeellisyyksiin. Moulin Gris oli pieni, syvällä maan alla sijaitseva hotelli, jonne lukemattomien kuvastimien ja kullattujen lehtien avulla oli onnistuttu luomaan teennäisellä loistolla sisustettu ruokasali.
Pöydät oli jo katettu päivällistä varten, mutta ne olivat tyhjiä, sillä ateriaan oli vielä pari tuntia ja Moulin Grisin vieraille oli sellainen välipala kuin iltapäivätee aivan tuntematon ylellisyys. He nousivat kapeita portaita toiseen ensikerroksessa sijaitsevaan ruokasaliin, ja heidän saapuessaan sinne nousi erään pöydän ääressä istunut mies reippaasti tullen heitä vastaan. Hän oli solakka tumma nuorimies, jonka kauniisti öljytty tukka oli harjattu takaraivolle, ja puettu, ellei juuri korkeimman luokan vaatimusten mukaisesti, niin ainakin sen kuosin mukaisesti, jota hän kannatti.
Heikko hajuveden tuoksu, pehmeä suuri käsi ja pari kirkasta terävää silmää olivat Thalian saamat ensi vaikutteet.
"Istuutukaa, neiti Drummond", sanoi hän reippaasti. "Tarjoilija, tuokaa tee pöytään."
"Tämä neiti on Thalia Drummond", sanoi neiti Macroy tarpeettomasti, kuten näytti.
"Meitä ei kenenkään tarvitse esittää", nauroi nuorimies. "Olen kuullut puhuttavan teistä paljonkin, neiti Drummond. Nimeni on Barnet."
"Flush Barnet", sanoi Thalia ja mies näytti hämmästyvän, mutta ei pahastuvan.
"Te olette siis kuullut puhuttavan minusta?"
"Hän on kuullut kaikesta", sanoi neiti Macroy alistuvaisesti. "Mutta vieläkin tärkeämpää on", lisäsi hän, "että hän tuntee Marlin ja aikoo syödä päivällistä hänen kanssaan tänään."
Barnet katsoi tiukasti vuoroin kumpaiseenkin ja lopuksi Milly Macroyhin.
"Oletko sinä kertonut hänelle jotakin?" kysyi hän. Hänen äänensä kuulosti uhkaavalta.
"Ei sinunkaan tarvitse kertoa hänelle mitään", sanoi neiti Macroy huolettomasti, "koska hän tietää kaiken."
"Kerroitko sinä sen hänelle?" toisti Barnet.
"Marlistako? En, koska se mielestäni kuului sinun tehtäviisi."
Tarjoilija toi teen juuri sillä hetkellä ja kaikki vaikenivat, kunnes hän poistui.
"No niin, olen suorapuheinen mies", sanoi Flush Barnet. "Ja aion nyt ilmoittaa teille, millaisen nimen minä olen teille antanut."
"Tämä kuulostaa kiintoisalta", sanoi tyttö kääntämättä silmiään hetkeksikään pois hänen kasvoistaan.
"Nimitän teitä Turmeltuneeksi Thaliaksi. Miltä se kuulostaa? Hyvältä, vai mitä?" sanoi herra Barnet nojautuen taaksepäin tuolissaan ja tarkastellen häntä. "Turmeltunut Thalia! Te olette häijy tyttö. Olin oikeudessa tuona päivänä, jolloin vanha Froyant syytti teitä varkaudesta."
Hän pudisti vallattomasti päätään.
"Teillä on päässänne niin paljon tietoja kuin viime vuoden almanakassa", sanoi Thalia Drummond kylmästi. "Ette luullakseni kutsunut minua tänne imarrellaksenne minua?"
"En ollenkaan", myönsi Flush Barnet, ja mustasukkainen neiti Macroy huomasi muutamista varmoista merkeistä sen lumouksen, jolla vieras tyttö alkoi hallita hänen rakastajaansa. "Olen kutsunut teidät tänne juttelemaan asioista. Me olemme kaikki ystäviä täällä ja suunnittelemme yhä eteenkinpäin samoja vanhoja kepposiamme. Tahdon sanoa teille suoraan, etten ole mikään sellainen viheliäinen näpistelevä rikollinen, joka elää kädestä suuhun."
Hän puhui melko hyvää kieltä, mutta äänsi d:n hieman liian korostavasti Thalian mielestä.
"Minulla on takaajina sellaisia henkilöitä, jotka voivat hankkia rahaa vaikka kuinka paljon, jos vain työ näyttää kannattavalta, ja nyt te olette turmelemaisillanne hyvä kaappauksen, Thalia."
"Ah, olenko minä?" sanoi Thalia. "Jos myönnän olevani kaikkea tuota, mitä te luulette minun olevan, niin kuinka minä olen turmelemaisillani kaappauksen?"
Herra Barnet käänteli päätään puolelta toiselle ja hymyili.
"Rakas tyttöseni", sanoi hän hyväntuulisesti moittien, "kuinka kauan te luulette saavanne olla vapaalla jalalla, jos vieläkin aiotte ottaa rahoja kirjekuorista ja pistää niiden sijalle paperia? Mitä? Jollei ystäväni Brabazon olisi saanut sellaista luuloa tyhmään kalloonsa, että varkaus on tapahtunut postissa, olisi poliisi vieraillut konttorissanne jo aikoja sitten. Ja kun minä sanon ystäväni Brabazon, en laske lainkaan leikkiä."
Tässä hän nähtävästi luuli sanoneensa liikaa, vaikka hänen olikin hyvin vaikeata lopettaa puheensa hänen ja tyynen pankkiirin välisestä ystävyydestä. Jos häntä olisi kiihoitettu, olisi hän ehkä sanonut enemmänkin, mutta Thalia ei virkkanut mitään.
"Aion kertoa nyt teille jotakin." Hän kumartui pöydän yli hiljentäen ääntään. "Milly ja minä olemme ottaneet selkoa Brabazonin pankin asioista pari kuukautta. Voidaan helposti siepata suuria rahamääriä, mutta ei pankista. Brabazon on ystäväni. Mutta kaappaus voidaan suorittaa jonkun asiakkaan avustuksella, ja Marlin saatava pankista on suurin."
Thalia veti huulensa ryppyyn jo toisen kerran sinä päivänä.
"Siinä te olette suuresti erehtynyt", sanoi hän tyynesti, "koska te ette Marlin saatavalla voisi maksaa papukiloakaan."
Barnet tuijotti epäillen tyttöön ja katsoi sitten synkästi Milly Macroyhin.
"Sinähän kerroit minulle hänen sijoittaneen sinne melkein satatuhatta puntaa."
"Niin hän onkin", vastasi Milly.
"Hänellä olikin siellä rahoja tähän päivään asti", sanoi Thalia, "mutta Brabazon meni kaupungille tänään iltapäivällä – hän meni luullakseni Englannin Pankkiin, koska setelit olivat kaikki uusia. Hän kutsui minut luokseen ja minä näin ne hänen pöydällään. Hän sanoi minulle päättävänsä Marlin tilin ilmoittaen samalla, ettei hän halua olla minkäänlaisissa tekemisissä sellaisten miesten kanssa. Sitten hän sulloi rahat taskuunsa ja meni luullakseni Marlin luo, koska hän tullessaan takaisin juuri ennen pankin sulkemista ojensi minulle Marlin kirjoittaman maksuosoituksen."
"Olen päättänyt tuon tilin, neiti Drummond", sanoi hän. "Tuo roisto ei luullakseni tule vaivaamaan meitä enää!"
"Tiesikö hän Marlin pyytäneen teitä päivälliselle?" kysyi Milly, mutta Thalia pudisti päätään.
Herra Barnet ei sanonut mitään. Hän istui selkäkenossa tuolissaan ja siveli leukaansa hajamielisen näköisenä.
"Oliko summa suurikin?" kysyi hän sitten.
"Kuusikymmentäkaksituhatta puntaa", vastasi tyttö.
"Ja rahat ovat nyt hänen talossaan", sanoi Barnet punastuen kiihkosta. "Kuusikymmentäkaksituhatta! Kuulitko sinä, Milly? Ja te aiotte aterioida hänen kanssaan tänä iltana", lisäsi Flush Barnet hitaasti ja merkityksellisesti. "Mitä te siitä arvelette?"
Thalia katsoi häntä rohkeasti silmiin.
"Mitäkö minä ajattelen?" kysyi hän.
"Tämä on elämämme sopivin tilaisuus", sanoi Barnet ääni käheänä kiihkosta. "Te aiotte mennä hänen asuntoonsa. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, vaikka te pettäisittekin hieman tuota vanhusta, Thalia?"
Thalia vaikeni.
"Tunnen paikan", sanoi Flush Barnet. "Se on muudan noista omituisista Kensingtonin pienistä taloista, joiden ylläpitoon tarvitaan kokonainen omaisuus. Marisburg Place, Bayswater Road."
"Muistan osoitteen melko hyvin", sanoi tyttö. "Hänellä on kolme miespalvelijaa", sanoi Flush Barnet, "mutta ne ovat tavallisesti kaupungilla kaikkina niinä iltoina, jolloin hänellä on naisvieraita. Seuraatteko te mukana?"
"Mutta hän ei tule huvittamaan minua talossaan", sanoi tyttö.
"Olisiko teillä mitään pientä illallista vastaan näytännön jälkeen?" kysyi Barnet. "Otaksukaamme nyt, että hän ehdottaa sitä teille ja te vastaatte myöntävästi. Talossa ei tule olemaan silloin ainoatakaan palvelijaa kotosalla, kun te palaatte takaisin. Uskallan vannoa sen, koska olen pitänyt niin kauan silmällä Marlia."
"Mitä te sitten kehoittaisitte minua tekemään? Ryöstämäänkö hänet?" kysyi Thalia. "Työntämään revolverin hänen nenänsä alle ja sanomaan: 'Rahat tänne tahi –'"
"Älkää nyt puhuko roskaa", sanoi herra Barnet muistamatta enää näytellä hienoa herrasmiestä. "Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin syödä illallisenne ja poistua. Huvittakaa ja naurattakaa häntä. Teidän ei tarvitse olla peloissanne, koska minä tulen taloon heti teidän jälkeenne, ja jos teitä uhkaa siellä joku vaara, olen minä saapuvilla."
Tyttö leikitteli teelusikallaan katsellen pöytäliinaa.
"Mutta ellei hän lähetäkään palvelijoitaan pois, niin kuinka sitten käy?"
"Voitte lyödä vetoa siitä", keskeytti herra Barnet. "Hitto vieköön, maailmassa ei ole milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta! Suostutteko?"
Thalia pudisti päätään.
"Tämä on liian vaikeaa minulle. Ehkä te olette oikeassa sanoessanne minun joutuvan vielä vaikeuksiin, mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä, että pienet varkaudet kuuluvat oikeaan alaani."
"Pyh!" sanoi Barnet inhoten. "Te olette mieletön. Nyt on aikanne tullut koota sato aittoihin. Poliisi ei tunne teitä vielä. Te ette ole heidän lyhtyvalonsa piirissä, kuten minä. Aiotteko tehdä sen?"
Thalia siirsi katseensa jälleen pöytäliinaan ja alkoi taasen leikkiä hermostuneesti lusikallaan.
"No, olkoon menneeksi", sanoi hän sitten kohauttaen äkkiä hartioitaan. "Minuthan voidaan yhtä hyvin hirttää lampaan kuin karitsankin vuoksi."
"Tahi suuresta osasta kuuteenkymmeneentuhanteen puntaan eikä mitättömästä paristasadasta", sanoi Barnet iloisesti, viitaten tarjoilijan luokseen.
Poistuttuaan ravintolasta Thalia kääntyi kotiinsa päin. Hänen oli kuljettava pankin ohi eikä hänen mielestään ollut viisasta ottaa ajuria, ennenkuin hän pääsisi pois sen naapuruudesta, koska herra Brabazonin vakavat silmät voivat ehkä huomata hänen tuhlaavaisuutensa. Hän oli liittynyt niihin kulkijoihin, joita tungeksi Regent-kadulla tähän aikaan, ja käännähti äkkiä tuntiessaan kosketuksen käsivarressaan.
Muudan nuorimies käveli hänen rinnallaan, eräs hyvännäköinen laihakasvoinen nuorimies, joka ei hymyillyt lainkaan mielistelevästi, kuten nuo toiset olivat tehneet, jotka olivat tyrkänneet hänen käsivarttaan Regent-kadulla, eikä kysynyt, onko neidillä sama matka kuin hänelläkin.
"Thalia!"
Tyttö kääntyi äkkiä kuullessaan hänen äänensä ja hänen itsehillitsemiskykynsä haihtui sekunniksi.
"Herra Beardmore", änkytti hän.
Jackin kasvot olivat punastuneet ja hän oli selvästi hämillään.
"Halusin vain puhutella teitä hetkisen. Olen odottanut viikon sopivaa tilaisuutta", sanoi hän kiireesti.
"Te tiesitte siis minun päässeen Brabazonin pankkiin. Kuka kertoi sen teille?"
Jack epäröi.
"Komisario Parr", sanoi hän sitten, ja huomatessaan hymyn väreilevän tytön huulilla hän jatkoi: "Vanha Parr ei ole mikään niin erittäin paha mies. Hän ei ole milloinkaan sen jälkeen moittinut teitä, Thalia."
"Senkö jälkeen?" toisti tyttö. "Mutta onko sen nyt väliäkään? Ja nyt, herra Beardmore, pitää minun todellakin lähteä. Minulla on melko tärkeä kohtaus." Mutta Jack ei päästänyt irti hänen kättään.
"Thalia, ettekö tahdo kertoa minulle, miksi sen teitte?" kysyi hän tyynesti. "Kuka teitä oikeastaan suojelee?"
Thalia nauroi.
"Teillä on varmaankin joku syy, miksi te valitsette noin kummallista seuraa", jatkoi Jack, mutta Thalia keskeytti hänet.
"Millaista kummallista seuraa?" kysyi hän.
"Te tulette juuri eräästä ravintolasta", sanoi Jack. "Te olitte siellä erään Flush Barnet-nimisen miehen seurassa, joka on kuuluisa rikollinen ja mies, joka on ollut kuritushuoneessa monta vuotta. Kanssanne olleen naisen nimi on Milly Macroy. Hän on miehen liittolainen ja syyllinen Darlingtonin osuuskaupan ryöstöön, ja hänkin on saanut virua vuosikausia vankilassa. Nykyään toimii hänkin Brabazonin pankissa."
"Entä sitten?" kysyi tyttö jälleen.
"Te ette varmaankaan ole tiennyt noiden henkilöiden mainetta?" väitti Jack.
"No, kuinka te sitten tunnette heidät?" kysyi tyttö kylmästi. "Oletanko väärin otaksuessani, ettette te ollut yksinänne vahdissa? Eikö teidän seurassanne ollut tuo ihailtava herra Parr? Näen sen, ettette voi sitä kieltääkään. Tehän olette melkein kuin poliisi, herra Beardmore."
Jack joutui hämilleen.
"Te kai ymmärrätte sen, että Parrin velvollisuus on ilmoittaa isännällenne huonoista tovereistanne", sanoi Jack. "Taivaan nimessä, Thalia, tarkastelkaa nyt asemaanne järkevästi!"
Mutta Thalia vain nauroi.
"Taivas varjelkoon minua siitä, että ryhtyisin vastustamaan vastuunalaisen poliisiupseerin velvollisuutta", sanoi hän, "mutta itse asiassa haluaisin mieluummin, ettei herra Parr sitä tekisi. Jonkinlainen suosionosoitus se nyt ainakin olisi", lisäsi hän hymyillen. "Niin, olisin oikein mielissäni, jollei hän sitä tekisi. Minusta on samantekevää, vaikka poliisi jutteleekin minulle käännyttääkseen minut, koska se on aivan oikein ja kohtuullista, että he koettavat johtaa heikot pois syntiseltä tieltä. Mutta sellainen isäntä, joka ryhtyy käännyttämään jotakin erehtynyttä tyttöä, on inhoittava, vai mitä te arvelette?"
Jack nauroi tahtomattaan.
"Thalia, te olette todellakin liian älykäs tuollaiseen seuraan ja siihen elämään, jota te nyt vietätte", lisäsi hän vakavasti. "Tiedän sen, ettei minulla ole mitään oikeutta sotkeutua asioihinne, mutta ehkäpä minä voisin auttaa teitä. Erittäinkin", hän epäröi, "jos te olette tehnyt jotakin sellaista, mikä on saattanut teidät noiden ihmisten valtaan."
Thalia ojensi kätensä vienosti hymyillen.
"Hyvästi", sanoi hän suloisesti, poistuen Jackin luota, joka tunsi käyttäytyneensä jotensakin hölmömäisesti.
Tyttö käveli nopeasti Burlington Arcaden kautta Piccadillyyn nousten siellä ajurin rattaille. Se kortteli, jonka luona hän laskeutui kadulle, sijaitsi Marylebone Roadin varrella eroten selvästi komeudellaan Lexington-kadun taloista.
Vormuun pukeutunut ovenvartija vei hänet hissillä kolmanteen kerrokseen, ja siellä meni Thalia huoneistoon, joka oli kauniisti ja tuhlaavaisesti kalustettu.
Hän painoi nappulaa ja kutsua totteli muudan vakava keski-ikäinen nainen.
"Martha", sanoi hän, "en haluakaan nyt teetä, kiitoksia vain. Ottakaa esille sininen iltapukuni ja soittakaa Walthamin autotalliin, että haluan tänne auton viisi minuuttia ennen puoltaseitsemää."
Neiti Drummondin palkka pankista oli tasan neljä puntaa viikolta.
XVI
HERRA MARL LÄHTEE HUVITTELEMAAN
"Te olette siis tullut", sanoi herra Marl nousten tervehtimään tyttöä. "Siunatkoon, kuinka hieno te olettekaan! Ja te olette niin suloinenkin, kultaseni."
Hän puristi tytön molemmat kädet omiinsa ja opasti hänet pieneen kullalla ja valkoisella koristettuun vierashuoneeseen.
"Ihastuttava!" toisti hän melkein hiljaisella äänellä, "Voin sanoa teille olleeni hieman peloissani, kuinka voisin viedä teidät Ritz-Carltoniin. Ette suinkaan loukkaudu suoruudestani? Tahdotteko savukkeen?"
Hän haparoi hännystakkinsa taskua vetäen sieltä esille suuren kultaisen kotelon ja avaten sen.
90
"Te luulitte siis minun ilmestyvän eteenne jossakin Morne & Gillingsworthin sommittelemassa kuuden punnan hintaisessa puvussa?" Thalia nauroi sytyttäen savukkeen.
"Niin minä toki teinkin, kultaseni. Minulla on ollut paljon ikäviä kokemuksia", selitti Marl istuutuen raskaasti muutamaan nojatuoliin. "Olen nähnyt naisten ilmestyvän eteeni kummallisissa puvuissa, sanon sen teille suoraan."
"Onko teidän tapanne huvittaa useinkin meitä nuoria ja kauniita?" Thalia oli istuutunut suurelle täytetylle kipinäristikolle ja katseli nyt Marlia puoleksi suljettujen luomiensa alta.
"No niin", sanoi Marl hieroen tyytyväisenä käsiään. "En ole vielä niin vanha, etten voisi nauttia naisten seurasta. Mutta te olette mykistyttävä."
Hän oli vaalea, punakka mies epäilyttävine ruskeine tukkineen ja yhtä epäilyttävine tasaisine hampaineen ja tänä iltana hän oli pukenut ylleen liivin, joka näytti aivan mahdottomalta.
"Me menemme ensin päivälliselle ja sitten lähdemme katsomaan 'Poikia ja Tyttöjä' Winter palatsiin", sanoi hän. "Ja sitten", hän epäröi, "mitä te sanoisitte pienestä illallisesta?"
"Pienestä illallisestako? Minä en välitä sellaisesta", sanoi tyttö.
"Tehän voitte kuitenkin syödä jonkun hedelmän", ehdotti herra Marl.
"Missä?" kysyi tyttö vakavasti. "Useimmat ravintolathan suljetaan ennen näytännön loppua, vai mitä?"
"Ei ole olemassa minkäänlaista estettä, miksi te ette voisi tulla takaisin tänne. Ette suinkaan ole turhankaino, kultaseni?"
"En ainakaan liikaa", tunnusti Thalia.
"Minähän voin viedä teidät sitten kotiinne autollani", sanoi Marl.
"Minulla on oma auto, kiitoksia vain", sanoi tyttö ja Marl avasi silmänsä selkoselälleen. Sitten hän alkoi nauraa, alussa vakavasti, mutta sitten niin hillittömästi, että hän oli tukehtua. Hetkisen kuluttua hän huohotti. "Ah, teitä ilkeää pientä paholaista!"
Ilta oli hyvin kiinnostava Thalialle ja kävi vieläkin kiinnostavammaksi, kun hän näki vilahdukselta herra Flush Barnetin hotellin lämpiössä mennessään sen läpi.
Vasta teatterin jälkeen heidän seisoessaan eteisessä ja odottaessaan, että ovenvartija toisi auton, näytti Thalia hieman epäröimisen merkkejä, mutta kaunopuhelias herra Felix Marl tukahdutti kaiken hänen tuntemansa vastahakoisuuden, ja kellon lyödessä puoltakahtatoista hän saapui lämpiöön unhottamatta kiinnittää huomiotaan siihen, ettei herra Marl soittanut palvelijoitaan, vaan aukaisi itse oven omalla avaimellaan.
Illallinen oli katettu ruusupuulla laudoitettuun ruokasaliin.
"Minä tarjoilen teille, kultaseni", sanoi herra Marl. "Emme viitsi nyt enää vaivata palvelijoita."
Mutta Thalia pudisti päätään.
"En voi syödä mitään ja lähdenkin luullakseni kotiin heti", sanoi hän.
"Odottakaahan nyt toki hieman", rukoili Marl. "Haluan jutella hieman kanssanne isännästänne. Voin tehdä melko paljon hyödyksenne tuossa liikkeessä – tuossa pankissa, Thalia. Kuka on antanut teille sellaisen nimen?"
"Kummi-isäni ja -äitini M. ja N.", sanoi Thalia juhlallisesti, ja herra Marl hihitti ihastuksissaan kuullessaan hänen pilansa.
Hän oli juuri menemäisillään Thalian taitse ulottuakseen erääseen pöydälle asetettuun maljakkoon, kun hän kumartui, ja ellei Thalia olisi päässyt irti hänen otteestaan, olisi hän suudellut Thaliaa.
"Nyt minä varmasti lähden kotiin", sanoi Thalia.
"Lorua!" Herra Marl oli suuttunut, ja kun hän suuttui, ei hän silloin enää koettanutkaan teeskennellä herrasmiestä. "Tulkaa nyt istumaan tänne."
Tyttö katsoi häneen pitkään ja miettiväisesti, ja kääntyen sitten äkkiä meni ovelle ja väänsi kahvaa. Ovi oli lukittu.
"Teidän olisi luullakseni parasta avata tämä ovi, herra Marl", sanoi hän tyynesti.
"Tuskinpa", nauraa hihitti Marl. "Nyt, Thalia, olkaa nyt sama pieni kiltti tyttö kuin otaksuin teidän olevankin."
"Minusta tuntuisi ikävältä haihduttaa ainoatakaan niistä kuvitelmista, joita te olette muodostanut luonteestani", sanoi Thalia kylmästi. "Olkaa niin hyvä ja avatkaa tämä ovi."
"Kyllä."
Marl kävellä sipsutteli ovelle kaivellen taskuaan, mutta ennenkuin tyttö pääsi selville hänen tarkoituksestaan, oli Marl puristanut hänet syliinsä. Hän oli voimakas mies, tyttöä päätä pitempi ja hänen rautaiset kätensä tarttuivat tytön käsivarsiin kuin teräspihdit.
"Päästäkää minut irti", sanoi Thalia vakavasti. Hän ei menettänyt rohkeuttaan eikä osoittanut pelon merkkiäkään.
Äkkiä Marl tunsi hänen jännittyneiden lihastensa höltyvän. Hän oli voittanut.
Vetäen nopeasti henkeä keuhkoihinsa hän päästi äkäisen tytön irti.
"Sallikaa minun nyt syödä hieman illallista", sanoi Thalia, ja Marl aivan loisti riemusta.
"Nyt, kultaseni, alkaa teistä tulla tuo sama pieni kiltti tyttö – mutta mikä tuo on?"
Tämä viime huudahdus aiheutui pelosta.
Thalia oli kävellyt hitaasti pöydän luo ja ruvennut tarkastelemaan kirjailtua käsilaukkuaan. Marl oli katsellut häntä luullen hänen hakevan sieltä nenäliinaa. Mutta sen sijaan oli Thalia ottanutkin sieltä erään pienen mustan munanmuotoisen esineen, vetäissyt äkkiä siitä esille vasemmalla kädellään pienen neulan ja asettanut sen pöydälle. Marl tiesi, mikä se oli, koska hän oli ollut tekemisissä armeijan varastojen kanssa ja nähnyt monta Millsin pommia.
"Pankaa se pois – ei, pistäkää neula takaisin paikoilleen, te nuori tyhmeliini!" uikutti hän.
"Älkää olko millännekään", sanoi Thalia kylmästi. "Minulla on varaneula laukussani – ja avatkaa nyt heti tuo ovi."
Marlin käsi vapisi kuin halvaantuneella hänen haparoidessaan avaimenreiän kohdalla. Sitten hän kääntyi katsoen Thaliaan silmiään räpytellen.
"Millsin pommi!" mumisi hän horjahtaen hienoa laudoitusta vasten.
Thalia nyökäytti hitaasti päätään.
"Niin, Millsin pommi vain", sanoi hän hiljaa ja meni eteiseen pitäen vieläkin kädessään tuota kuolettavaa munamaista esinettä. Marl seurasi häntä ovelle paiskaten sen kiinni hänen mentyään ja nousi sitten vapisten portaita makuuhuoneeseensa.
Seisoessaan vaatenaulakon suojassa Flush Barnet kuuli lukon napsahduksen ja salvan paukahduksen, kun herra Marl meni huoneeseensa.
Talossa oli aivan hiljaista. Marlin makuuhuoneen paksun oven läpi ei kuulunut minkäänlaisia ääniä. Ovessa ei ollut ainoatakaan poikkilautaa ja vain käytävän kattoon kajastuvasta valosta, jota tunkeutui makuuhuoneen seinän tuulettajasta, voitiin nähdä, että huoneessa oli joku.
Sota-aikana oli tässä talossa ollut upseerien toipumiskoti, minkävuoksi oli pantu toimeen muutamia terveydelle hyödyllisiä muutoksia, jotka olivat enemmän käytännöllisiä kuin kaunistavia.
Flush hiipi hiljaa sukkasillaan ovelle kuuntelemaan. Hän luuli kuulevansa miehen puhuvan itsekseen ja katseli ympärilleen, voisiko hän millään tavalla päästä sellaiseen asemaan, että hän saattaisi tarkastaa huonetta. Käytävässä oli muudan pieni tammipöytä ja hän asetti sen seinän viereen kiiveten sille. Kun hän sai silmänsä tuulettajan tasalle, näki hän Marlin kävelevän edestakaisin huoneessaan paitahihasillaan nähtävästi hyvin järkytettynä. Sitten kuuli Flush Barnet jonkin äänen, vain heikon kahinan kuin jokin olisi kävellyt varovaisesti matolla, ja hän laskeutui lattialle ja käveli nopeasti käytävän päähän sivuuttaen portaat.
Alalämpiö oli pimeä, mutta hän pikemminkin tunsi kuin näki erään henkilön portailla. Hän ei voinut sanoa, oliko siellä mies vai nainen, eikä hän pysähtynyt ottamaan siitä selkoakaan. Ehkä joku palvelijoista oli palannut salaa takaisin, koska palvelijatkaan eivät aina pysy poissa kotoa, vaikka niin on käskettykin. Flush hiipi käytävän tuonnimmaiseen päähän asettuen vahtiin nurkkaukseen. Hän ei huomannut kenenkään sivuuttavan portaitten päätä, mutta siellä ei ollut taustaakaan. Jonkun ajan kuluttua hän hiipi takaisin jälleen. Marlin makuuhuoneen oven särkemisestä ei olisi ollut mitään hyötyä, vaikka se olisi ollutkin mahdollista. Hänellä oli ollut hyvää aikaa talon tarkastamiseen ja nyt hän oli päättänyt tutkia kirjastossa sijaitsevan pienen kassakaapin, koskei hän Marlin omasta huoneesta ollut löytänyt mitään.
Eikä tarkastus, johon kului pari tuntia ja jota toimittaessaan hän käytti ammattinsa uusimpia ja parhaimpia työvälineitä, jäänytkään tuloksettomaksi. Mutta se ei paljastanut hänelle tuota suurta rahasummaa, jonka hän oli toivonut löytävänsä. Hän epäröi. Yö oli jo niin pitkälle kulunut, ettei hän uskaltanut enää yrittääkään makuuhuoneeseen tunkeutumista, semminkään sen vuoksi, että hän oli jo tarkastanut senkin perinpohjin. Hän kokosi varusteensa työntäen ne taskuunsa sijoitettuaan saaliinsa ensin toiseen taskuun ja kiipesi sitten jälleen yläkertaan. Marlin huoneesta ei kuulunut minkäänlaista ääntä vaikka lamppu vielä paloikin. Hän koetti katsoa avaimenreiästä, mutta avain oli vieläkin lukossa. Ainoa syy, miksi hän olisi halunnut mennä makuuhuoneeseen, oli mahdollisuus, että rahat olivat miehen vaatteiden taskuissa. Mutta tämä todennäköisyys oli hyvin epäiltävä hänen mielestään. Ehkä Marl olikin vienyt rahat johonkin turvalliseen paikkaan, minkä mahdollisuuden Barnet oli ottanut lukuun.
Hän laskeutui hitaasti portaita eteiseen ja sitten lämpiön ja ruokasäiliön läpi sivuovelle, jonne hän oli jättänyt kenkänsä, päällystakkinsa ja kiiltävän silkkihattunsa, koska hän oli pukeutunut seurustelupukuun. Sitten hän hiipi hiljaa suojaista käytävää pitkin rakennuksen vieritse. Siellä oli pieni portti, josta päästiin Marlin talon pienelle etupihalle. Hän oli jo päässyt puutarhaan ja hänen kätensä kosketti juuri porttiin, kun joku koski häneen ja hän kiepsahti katsomaan.
"Kaipaan seuraanne, Flush", sanoi muudan hyvin tuttu ääni. "Komisario Parr. Te kai muistatte minut?"
"Parr!" huohotti hämmentynyt Barnet riistäytyen kiroten irti ja hyökäten portista kadulle, mutta ne kolme poliisia, jotka odottivat häntä, eivät olleetkaan niin helposti karkoitettavissa, ja he kuljettivat Flush Barnetin lähimmälle poliisiasemalle, vaikka hän näyttikin aivan murtuneelta mieheltä.
Sillä aikaa syventyi Parr omiin tutkimuksiinsa. Ottaen erään etsivän mukaansa hän meni lämpiöön ja sitten portaita yläkertaan.
"Tämä on nähtävästi ainoa sellainen huone, jossa asutaan", sanoi hän koputtaen oveen.
Mutta huoneesta ei vastattu.
"Menkää katsomaan, voitteko saada jonkun palvelijoista hereille", sanoi Parr.
Mies palasi takaisin tuoden sellaisen hämmästyttävän uutisen, ettei talossa ollut ainoatakaan palvelijaa kotosalla.
"Tuolla on kuitenkin joku", sanoi komisario. Hän valaisi lampullaan käytävää, huomasi pöydän hypäten sille niin notkeasti, ettei sellaista hänen ikäiseltään olisi voinut odottaa, ja tirkisti huoneeseen tuulettajasta.
"Näen vain jonkun miehen nukkuvan siellä", sanoi hän. "Hei, herätkää!" huusi hän saamatta kuitenkaan mitään vastausta.
Oveen koputtaminenkaan ei tehnyt tehokkaampaa vaikutusta.
"Menkää katsomaan, voisitteko löytää jostakin kirveen, jolla voisimme murtaa tämän oven", sanoi Parr. "En pidä tästä lainkaan."
Kirvestä ei löydetty, mutta sen sijaan vasara.
"Voitteko näyttää valoa, herra Parr?" kysyi mies, jolloin komisario ryhtyi valaisemaan lampullaan ovea. Se oli valkoinen, ellei otettu lukuun punaista ympyrää, joka oli painettu sen pieleen kuin kautsukkileimasimella.
"Murtakaa ovi!" sanoi Parr hengittäen raskaasti.
He saivat vasaroida ovenpieltä viisi minuuttia, ennenkuin se murtui, mutta huoneessa nukkuva mies ei näyttänyt tajunnan merkkiäkään.
Parr työnsi kätensä reiästä, väänsi avainta ja ojennettuaan käsivartensa niin pitkälle kuin suinkin onnistui avaamaan salvankin. Hän livahti huoneeseen. Lamppu paloi vieläkin ja sen säteet valaisivat vuoteessa nukkuvaa miestä, joka makasi selällään suu vääntyneenä hymyyn ja nähtävästi kuolleena.
XVII
KUPLIEN PUHALTAJA
Kello oli jo paljon sivu puolenyön ja Derrick Yale istui kauniisti kalustetussa pienessä kirjastossaan – hän oli vuokrannut asuntonsa erään puiston läheisyydestä – kun hänen oveensa koputettiin ja hän nousi päästääkseen huoneeseen komisario Parrin.
Parr kertoi illan tapahtumat.
"Mutta miksi ette ilmoittanut siitä minulle?" kysyi Derrick hieman moittivasti naurahtaen. "Olen pahoillani", sanoi hän, "että aina sekaudun asioihinne. Mutta kuinka voi murhaaja päästä pakoon? Tehän sanoitte ympäröineenne talon pariksi tunniksi. Poistuiko tyttö sieltä?"
"Epäilemättä. Lähdettyään sieltä hän ajoi kotiinsa."
"Eikä ketään toista henkilöä mennyt taloon?"
"En tahtoisi vannoa sitä", sanoi Parr. "Kuka tahansa sitten lienee ollutkin talossa, oli hän luultavasti saapunut sinne jo paljon ennen Marlin palaamista teatterista. Olen senjälkeen huomannut, että taloon voidaan päästä autotallinkin kautta takalistolta. Kun sanoin ympäröineeni talon, liioittelin, koska takapuutarhassakin oli muudan käytävä, josta en tiennyt mitään. En luullut siellä olevan puutarhaakaan. Murhaaja poistui luullakseni autotallin ovesta."
"Epäilettekö te tyttöä ollenkaan?"
Parr pudisti päätään.
"Mutta miksi te oikeastaan piirititte Marlin asunnon?" kysyi Derrick Yale vakavasti.
Vastaus oli yhtä odottamaton kuin vaikuttavakin.
"Koska Marl on ollut poliisin silmälläpidon alaisena aina siitä saakka, kun hän palasi Lontooseen", sanoi Parr. "Todellisuudessa siitä saakka, jolloin huomasin hänen kirjoittaneen tuon kirjeen, tuon paperisuikaleen, jonka löysin ja jota vertasin viime viikolla hänen käsialaansa – pyysin häneltä hänen räätälinsä osoitteen."
"Marlko?" sanoi toinen epäillen.
Komisario Parr nyökäytti.
"En tiedä vanhan Beardmoren ja Marlin välisiä asioita enkä sitäkään, miksi hän tuli taloon. Olen koettanut palauttaa mieleeni tilanteen. Te muistatte kai, että Marl joutui äkkiä kiihkeän pelon valtaan saapuessaan taloon vieraisille."
"Muistan sen vallan hyvin", vastasi Yale nyökäyttäen päätään. "Jack Beardmore kertoi minulle siitä. Entä sitten?"
"Hän kieltäytyi jäämästä taloon ilmoittaen palaavansa heti Lontooseen", sanoi Parr. "Mutta todellisuudessa hän ei matkustanutkaan kauemmaksi kuin Kingsideen, eräälle noin neljäntoista kilometrin päässä sijaitsevalle asemalle. Hän lähetti tavaransa Lontooseen ja palasi takaisin maantietä pitkin. Hän oli luultavasti sama henkilö, jonka murhaaja näki metsikössä tuona yönä. Miksi hän palasi lainkaan takaisin, jos hän oli niin peloissaan, että kiiruhti pois ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa? Ja miksi hän kirjoitti tuon kirjeen viedäkseen sen taloon yöllä, vaikka hän olisi voinutkin ilmoittaa asian James Beardmorelle milloin tahansa päivän kuluessa ollessaan hänen seurassaan?"
Molemmat vaikenivat pitkäksi aikaa.
"Kuinka Marl tapettiin?" kysyi Yale.
Toinen pudisti päätään.
"En ymmärrä sitä lainkaan, koska murhaaja ei ollut voinut päästä huoneeseen mitenkään. Puhuttelin juuri äsken Flush Barnetia, joka ei vielä tiedä mitään murhasta, ja hän tunnusti murtautuneensa taloon varastaakseen sieltä. Hän sanoi kuulleensa jonkun toisenkin liikkuneen talossa, jolloin hän luonnollisesti oli piiloutunut. Hän ilmoitti myös erottaneensa kummallista sihisevää ääntä kuin ilmaa olisi puhallettu jonkun pillin läpi. Toinen merkittävä johtolanka on muudan pyöreä märkä läikkä pieluksessa muutamien tuumien päässä kuolleen miehen kädestä. Merkki oli aivan pyöreä. Luulin sitä aluksi Punaisen Ympyrän tunnusmerkiksi, kunnes huomasin samanlaisen korupeitteellä. Lääkäri ei voinut saada selville kuoleman syytä, mutta sen vaikute on selvä. Hänen pankkiirinsa ilmoituksen mukaan – keskustelin juuri äsken Brabazonin kanssa puhelimitse – hän oli eilen nostanut pankista suuren rahasumman. Brabazon oli todellisuudessa päättänyt hänen tilinsä. He olivat riitautuneet jostakin. Flush Barnet oli tietysti avannut kassakaapin, mutta tarkastettaessa ei hänen taskuistaan löydetty lainkaan rahaa. Löysimme vain muutamia kummallisia esineitä, jotka Flush oli ottanut mukaansa. Nyt olisi mukava tietää, kuka nuo rahat oikeastaan vei."
Derrick Yale käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja leuka rinnalla.
"Tiedättekö mitään erityistä Brabazonista?" kysyi hän.
Toinen ei vastannut heti.
"Vain sen, että hän on vedonlyöjä ja ulkomailla sijaitsevien liikkeiden asiamies."
"Onko hän maksukykyinen?" kysyi Derrick Yale töykeästi, ja komisario kohotti sameaa katsettaan hitaasti, kunnes se oli toisen katseen tasalla.
"Ei", sanoi hän, "ja voinhan sanoa teille suoraan, että hän on joutunut parikin kertaa syytteeseen menetelmistään."
"Olivatko Marl ja Brabazon hyviä ystäviä?"
"Melko hyviä", kuului epäröivä vastaus. "Olen päässyt saamistani selostuksista sellaiseen käsitykseen, että Brabazon oli jostakin syystä Marlin vallassa."
"Ja Brabazon oli maksukyvytön", mumisi Derrick Yale. "Ja eilen iltapäivällä Marl päättää tilinsä. Millaisissa olosuhteissa. Tuliko hän pankkiin?"
Etsivä selitti lyhyesti tapahtumat. Kuulosti aivan siltä, ettei Brabazonin pankissa tapahtunut juuri mitään sellaista, mitä hän ei tiennyt.
Derrick Yale alkoi kunnioittaa tätä miestä, jota hän ensin oli luullut hyväntahtoisen ivallisesti hieman tyhmäksi.
"Arvailenpa, olisiko mahdollista päästä Marlin taloon vielä tänä iltana?"
"Tulin juuri ehdottamaan sitä", sanoi toinen. "Käskinpä vielä ajurinkin odottaa ovenne edustalla ajatellessani sitä."
Derrick Yale ei puhunut mitään heidän ollessaan matkalla Bayswateriin, ja vasta kun oli tultu Marisburg Placen varrella sijaitsevan talon lämpiöön hän rikkoi hiljaisuuden.
"Meidän pitäisi löytää ohut teräslieriö jostakin", sanoi hän hitaasti.
Lämpiössä vahdissa ollut poliisi tuli lähemmäksi tervehtien komisariota.
"Me löysimme autotallista erään rautaisen pullon, sir", sanoi hän.
"Ah!" huudahti Derrick Yale riemuitsevasti. "Minä otaksuinkin niin."
Hän melkein juoksi portaita ylös etsivän edellä pysähtyen nyt valaistuun käytävään. Pieni tammipöytä oli vieläkin seinän vieressä tuulettajan kohdalla ja sitä kohti hän liikkui. Sitten hän laskeutui polvilleen ja käsilleen haistelemaan mattoa. Hetkisen kuluttua hän rupesi ryiskelemään ja nousi seisoalleen tulipunaisena kasvoiltaan.
"Näyttäkää minulle lieriötä", sanoi hän.
Se tuotiin hänelle. Poliisin kuvaus, että se oli enemmän pullon näköinen, oli lähempänä totuutta, koska se muistuttikin rautaista pulloa, jonka suussa oli ranalla suljettava ohut pilli.
"Ja nyt on meidän löydettävä jostakin pieni maljakko", sanoi hän katsellen ympärilleen, "ellei hän tuonut sitä mukanaan pullossa."
"Tämän vieressä autotallissa oli pieni lasipullo", sanoi poliisi, joka oli tehnyt löydön. "Mutta se oli mennyt rikki."
"Tuokaa se minulle pian", sanoi Yale. "Voin vain toivoa siitä jääneen sen verran ehyeksikin, että jotakin sen sisällöstä on jäänyt jäljelle."
Tanakka herra Parr katsoi häneen vakavasti.
"Mitä tämä kaikki merkitseekään?" kysyi hän. Derrick Yale nauroi.
"Uutta murhaamistapaa, hyvä herra Parr", sanoi hän huolettomasti. "Mennään nyt huoneeseen."
Marlin ruumis lepäsi vuoteessa lakanan alla eikä pieluksessa oleva märkä läikkä ollut vielä kuivunut. Ikkunat olivat auki ja puuskainen tuuli löyhytteli uutimia.
"Te ette tietystikään voi tuntea sen hajua täällä", sanoi Yale puhuen itsekseen ja laskeutuen jälleen polvilleen haistelemaan mattoa. Ja jälleen hän rupesi yskimään, nousten äkkiä seisoalleen.
Nyt oli poliisikin jo tuonut pullonpohjan huoneeseen. Siinä oli vielä muutamia tippoja jotakin nestettä, ja Yale kaatoi ne kämmenelleen.
"Saippuavettä", sanoi hän. "Niin minä otaksuinkin. Ja nyt aion minä selittää teille, kuinka Marl murhattiin. Teidän varkaanne, Flush Barnet, kuuli jotakin sihisevää ääntä. Sen aiheutti tästä lieriöstä esille purkaantuva raskas kaasu. Voin olla väärässäkin, mutta kuvittelen tuossa rautapullossa olevan vieläkin niin paljon jäljellä myrkyllistä kaasua, että se voisi päättää sekä minun että teidänkin tilinne. Näin ohimennen sanoen on sitä vielä lattiallakin. Kaasu on sellaista, että se painuu alas, koska se on raskaampaa kuin ilma."
"Mutta kuinka se voi tappaa Marlin? Pumppasivatko he sitä ristikon läpi Marlin pään ympärille?"
Derrick Yale pudisti päätään.
"Punainen Ympyrä käytti paljon yksinkertaisempaa ja kuolettavampaa menetelmää", sanoi hän tyynesti. "He puhalsivat kuplia."
"Kupliako?"
Derrick Yale nyökäytti.
"Tämän lieriön pää – te voitte vieläkin tuntea sen liukkaaksi saippuasta – pistettiin ensin saippualiuokseen ja työnnettiin sitten ristikon läpi. Kun ranaa väännettiin, syntyi kupla, joka puistettiin irti. Tuulettajasta", hän riensi käytävään hypäten pöydälle, "niin, minä ajattelinkin sitä", sanoi hän, "voitiin nähdä Marlin pää. Kuplista on nähtävästi epäonnistunut pari kolme. Muudan on sattunut pielukseen, mutta sen minä kuvittelen puhalletuksi vasta kuoleman jälkeen, muudan on sattunut seinään, te näette vielä tuon märän läikän, mutta muudan ja ehkä useampikin on pudonnut suoraan hänen kasvoilleen. Hän on luultavasti kuollut melkein silmänräpäyksessä."
Parr voi vain tuijottaa häneen.
"Ajattelin kaiken tämän valmiiksi matkallamme tänne. Pieluksessa huomattu pyöreä täplä muistutti minua poikavuosieni urotöistä ja niiden onnettomista seurauksista, kun aloin puhaltaa kuplia makuuhuoneeseen. Ja sitten kuin te puhuitte tuulettajasta ja sihisevästä äänestä, olin melkein varma siitä, että teoriani oli oikea."
"Mutta me emme tunteneet mitään kaasun hajua tullessamme huoneeseen", sanoi Parr.
"Tuuli oli jo ehkä silloin haihduttanut pilven", sanoi Derrick Yale. "Mutta huolimatta siitä on kaasu ilmaa raskaampana laskeutunut lattialle ja omasta tiiveydestään levinnyt sille tasaisesti. Katsokaahan vain!" Hän raapaisi tulen tikkuun, suojeli liekkiä hetkisen kädellään, kunnes se paloi kirkkaasti ja laski sen sitten hitaasti lattian tasolle. Mutta noin tuuman päässä matosta sammui tikku äkkiä.
"Ymmärrän sen nyt", sanoi komisario Parr.
"Mitähän, jos nyt tarkastaisimme koko talon? Ehkä voisin olla hyödyksi siinäkin," ehdotti Yale, mutta hänen avuntarjoukseensa suhtauduttiin melko kylmästi.
Pieni poliisijoukko, joka oli kuunnellut kauhuissaan Yalen teoriaa, voi ymmärtää komisarion tunteet. Yalekin teki nähtävästi samoin, koska hän hyväntuulisesti naurahtaen pyysi anteeksi ja meni kotiinsa. On hetkiä, jolloin päämajan poliisien on saatava olla yksinään omine tunteineen. Kukaan ei tiennyt sitä paremmin kuin Yale.
XVIII
FLUSH BARNETIN TARINA
Toimitettuaan vieläkin tarkemman tutkimuksen komisario Parr lähti lähimmälle poliisiasemalle haastattelemaan Flush Barnetia.
Flush, joka näytti murtuneelta ja alakuloiselta, ei voinut ilmoittaa mitään valaisevaa.
Hänen saaliinsa oli sijoitettu ylikonstaapelin pöydälle ja tämä sekalainen kokoelma sisälsi kelloja ja sormuksia, arvottoman pankkikirjan – arvottoman ainakin Flushille kaikissa tapauksissa – ja erään hopeisen pullon. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli, että Flushin taskussa oli pari aivan uutta sadan punnan seteliä, joita hän varmasti väitti omikseen.
Varkaat ja erittäinkin sellaiset varkaat, joiden joukkoon Flush Barnetkin kuului, ovat tunnetusti varomattomia henkilöitä. He eivät työskentele milloinkaan silloin, kun heillä on rahaa, ja senvuoksi onkin varmaa, ettei Flush Barnet olisi murtautunut Marisburg Placeen, jos hän olisi omistanut parisataa puntaa.
"Ne ovat omiani, vannon sen, herra Parr", väitti hän. "Rupeaisinko minä nyt valehtelemaan teille?"
"Tietysti", vastasi komisario Parr kiivastumatta. "Jos ne ovat omianne, mistä olette saanut ne?"
"Muudan ystävä antoi ne minulle."
"Miksi te sytytitte tulen kirjaston takkaan?" kysyi Parr odottamatta ja Flush Barnet säpsähti.
"Koska minua vilusti", sanoi hän hetkisen kuluttua.
"Hm!" sanoi komisario Parr lisäten sitten kuin puhuen ajatuksensa ääneen: "Hän omistaa parisataa puntaa, hän murtautuu taloon, hän tyhjentää kassakaapin ja sytyttää tulen takkaan. Mutta miksi hän sytyttää tulen? Niin, miksi? Polttaakseen jonkin kaapista löytämänsä esineen."
Flush Barnet kuunteli sanomatta mitään, mutta oli selvästi järkytetty.
"Senvuoksi", sanoi Parr, "teille maksettiin siitä, että te murtautuisitte Marlin asuntoon, ja te saitte parisataa puntaa siitä, että ottaisitte jonkun esineen hänen kassakaapistaan ja polttaisitte sen. Olenko oikeassa?"
"Vaikka kuolisinkin tällä hetkellä –" aloitti Flush Barnet.
"Niin te joutuisitte helvettiin", sanoi komisario tyynesti, "minne kaikki muutkin valehtelijat joutuvat. Kuka teidän toverinne on, Barnet? Teidän on parasta kertoa se minulle, koska olen kahdenvaiheella, syytänkö teitä murhasta vai –"
"Murhasta!" Flush melkein huudahti hypätessään seisoalleen. "Mitä te tarkoitatte? En ole murhannut ketään."
"Marl on kuollut, siinä kaikki; hänet löydettiin kuolleena vuoteestaan."
Hän jätti vangin sielullisen lamaannuksen tilaan ja kun hän palasi varhain aamulla jatkaakseen kuulustelua, kertoi Flush hänelle kaikki.
"En tiedä mitään Punaisesta Ympyrästä, herra Parr, mutta totuus on tällainen", sanoi hän.
Ja hän lisäsi hurskaan toivomuksen, että sallimus saa kohdella häntä huonosti, jos hän vain poikkeaa totuudesta.
"Seurustelen nykyään erään nuoren Brabazonin pankissa työskentelevän neitosen kanssa. Eräänä iltana, kun hän viipyi siellä myöhäiseen, odotin häntä, jolloin muudan herrasmies tuli kadulle pankin sivuovesta kutsuen minut luokseen. Hämmästyin suuresti kuullessani hänen mainitsevan nimeni ja olin melkein lyyhistyä siihen paikkaan nähdessäni hänen kasvonsa."
"Mies oli varmaankin herra Brabazon?" vihjaisi Parr.
"Niin olikin, sir. Hän vei minut yksityiskonttoriinsa. Luulin hänellä olevan jotakin Millyä vastaan."
"Jatkakaa vain", sanoi Parr miehen keskeyttäessä.
"No niin, minun on kai puolustettava itseäni ja senvuoksi onkin kai parasta, että ilmoitan teille koko totuuden. Hän kertoi minulle Marlin kiristävän häntä ilmoittaen samalla, että Marlilla on hallussaan muutamia hänen kirjoittamiaan kirjeitä, joita Marl säilyttää kassakaapissaan. Hän tarjosi minulle tuhat puntaa, jos vain hankkisin ne hänen käsiinsä. En poikkea lainkaan totuudesta. Ja sitten hän vihjaisi minulle, että Marl säilyttää aina paljon rahaa luonaan. Hän ei kyllä sanonut sitä suoraan, mutta siihen hän kuitenkin viittasi. Hän tiesi minun olleen vankilassa varkaudesta, oli ottanut selvän menneisyydestäni ja sanoi minun olevan kuin luodun siihen toimeen. No niin, sir, menin sinne tarkastamaan taloa, ja minusta näytti, ettei se tulisi olemaan niinkään helppoa. Talossa oli aina miespalvelijoita, paitsi silloin kun Marl kutsui jonkun naisen illalliselle", lisäsi hän nauraen. "Olisin luopunut koko jutusta, ellei Marl olisi ihastunut erääseen pankissa toimivaan nuoreen neitoon."
"Thalia Drummondiinko?" kysyi Parr.
"Niin", vastasi Flush nyökäyttäen päätään. "Tämä hänen ihastumisensa tyttöön tapahtui kuin kohtalon sallimuksesta, kuten te ehkä sanoisitte, ja kun kuulin Marlin pyytäneen häntä päivälliselle kanssaan, luulin saaneeni sopivan murtautumistilaisuuden. Tuntui aivan siltä kuin olisin saanut rahaa ilmaiseksi, kun kuulin hänen päättäneen tilinsä pankissa. Avasin kassakaapin – kuinka helppoa se olikaan – ja löysin sieltä erään kuoren, jossa ei ollut lainkaan papereita, vaan ainoastaan muudan valokuva eräästä miehestä ja naisesta, jotka seisoivat jonkun jyrkänteen laidalla. Luulen tuon valokuvan esittäneen jotakin paikkaa ulkomailla, koska takalistolla oli paljon korkeita vuoria. Mies näytti työntävän naista kuiluun ja nainen piti kiinni eräästä puusta. Ehkä tuo kuva oli jostakin filmistä, mutta minä poltin sen kaikissa tapauksissa."
"Ymmärrän", sanoi komisario Parr. "Ja siinäkö kaikki?"
"Niin, sir. En löytänyt sieltä lainkaan rahaa."
Vangitsemismääräys taskussaan ja parin etsivän seuraamana komisario Parr meni seitsemän aikaan siihen suureen rakennukseen, missä Brabazonillakin oli huoneistonsa.
Yöpukuun pukeutunut palvelija avasi oven heille opastaen heidät pankkiirin huoneeseen. Ovi oli lukittu, mutta Parr potkaisi sen auki siekailematta. Huone oli kuitenkin tyhjä. Avonainen ikkuna ja siitä riippuva köysi ilmaisivat heille keinon, mitä kuuluisa pankkiiri oli käyttänyt paetessaan, ja se tosiseikka, ettei vuoteessa oltu levätty ja ettei huoneessa näkynyt minkäänlaisen hämmingin jälkiä, ilmaisi, että pankkiiri oli paennut monta tuntia ennen etsivien tuloa.
Vuoteen vieressä oli puhelin ja Parr soitti keskukseen.
"Voitteko saada selville, puhuttiinko tähän numeroon jolloinkin viime yönä?" kysyi hän. "Olen komisario Parr poliisin päämajasta."
"Puhuttiin parikin kertaa", kuului vastaus. "Yhdistin ne itse. Toinen puhelu oli Bayswaterista –"
"Se oli minun", sanoi komisario. "Entä toinen?"
"Läntisestä keskuksesta kello puolikolmen aikaan."
"Kiitoksia", sanoi komisario vakavasti, katkaisten puhelun.
Hän katsoi tovereihinsa hieroen nenäänsä ärtyisästi.
"Thalia Drummondin on hankittava itselleen uusi toimi", sanoi hän.
XIX
THALIA HYVÄKSYY ERÄÄN TARJOUKSEN
Kului toista viikkoa, ennenkuin valmistavat toimenpiteet Brabazonin asiassa saatiin suoritetuiksi, ja sen ajan kuluttua Thalia poistui pankista viikon palkka pienessä nahkalaukussaan, tietämättä ollenkaan, mistä hän saisi itselleen uuden paikan.
Komisario Parr ei ollut kaunistellut sanojaan, jotka hän oli lausunut tytölle mykistyneen kuulijakunnan kuullen.
"Vain se tosiseikka, että minä näin teidän poistuvan Marlin asunnosta ja näin hänen sulkevan oven teidän mentyänne, pelastaa teidät vakavasta syytöksestä" sanoi hän.
"Jos se olisi säästänyt minut moitteiltakin, olisin ollut kiitollinen", vastasi Thalia kylmästi.
"Millaiset mielipiteet teillä on hänestä?" kysyi Parr tytön poistuessa konttorin kääntöovesta.
"Hän melkein hämmästyttää minua", sanoi Derrick Yale, jolle komisario oli tehnyt tämän kysymyksen. "Ja kuta enemmän minä häntä ajattelen, sitä hämmästyneemmäksi tulen. Neiti Macroy sanoo hänen näpistelleen koko ajan täällä pankissa oloaikanaan, mutta sitä ei voida todistaa. Todellisuudessa voisi vain poistunut ystävämme Brabazon hankkia nuo todistukset. Miksi te ette haastanut häntä todistajaksi Barnetia vastaan nostetussa oikeusjutussa?"
"Siinä olisivat vain heidän lausuntonsa joutuneet vastakkain", sanoi etsivä pudistaen päätään, "ja syytös Barnetia vastaan oli niin selvä, etten tarvinnut muita todistuksia kuin omat huomioni."
Yale rypisti miettiväisesti otsaansa.
"Arvailenpa sitä", sanoi hän puoleksi itsekseen.
"Mitä te arvailette?"
"Arvailen, voisiko tämä tyttö antaa meille enemmän tietoja Punaisesta Ympyrästä kuin meillä nykyään on hallussamme. Olen melkein taipuvainen ottamaan hänet palvelukseeni."
Parr mumisi jotakin puoliääneen.
"Tiedän teidän luulevan minua mielettömäksi, mutta mielettömyydessäni on järkeä. Konttorissani ei ole mitään varastettavaa; hän olisi silmälläpitoni alaisena koko ajan, ja jos hän on yhteydessä Ympyrän kanssa, saan sen varmasti tietää. Ja sitäpaitsi, hän kiinnostaa minua."
"Miksi te ette puristanut hänen kättään?" kysyi Parr uteliaana ja toinen nauroi.
"Siinäpä onkin juuri syy, miksi hän kiinnostaa minua. Halusin saada vaikutelman ja sainkin sellaisen, että jokin synkkä uhkaava voima väijyy hänen elämänsä takalistolla. Tuo tyttö ei toimi omasta aloitteestaan. Hänellä on takanaan jokin –"
"Varmaankin Punainen Ympyrä", sanoi Parr hieman ivallisesti.
"Sekin voi olla hyvin mahdollista", sanoi toinen vakavasti. "Aion kaikissa tapauksissa puhutella häntä."
Hän meni vieraisille Thalian luokse samana iltapäivänä. Palvelijatar opasti hänet pieneen kauniisti kalustettuun vierashuoneeseen. Thalia tuli sinne minuuttia myöhemmin, ja kun hän tunsi vieraansa, hymyilivät hänen kauniit silmänsä.
"No niin, Yale, oletteko te tullut varoittamaan minua?"
"En oikeastaan", vastasi Yale nauraen. "Olen tullut tarjoamaan teille työtä."
Thalia kohotti kulmiaan.
"Oletteko te apulaisen tarpeessa?" kysyi hän ivallisesti, "ja seuraatteko te sitä ohjetta, että varkaan kiinniottamiseksi on parasta ottaa varas palvelukseensa? Vai luuletteko voivanne käännyttää minut? Useat muutkin henkilöt haluavat kokeilla minulla samoin", sanoi hän.
Hän istuutui pianotuolille vieden kätensä selkänsä taakse ja Yale tiesi tytön ivailevan häntä.
"Miksi te varastelette, neiti Drummond?"
"Koska luonteeni on sellainen", vastasi tyttö epäröimättä. "Miksi pitäisi kleptomanian rajoittua hallitseviin luokkiin?"
"Mutta tyydyttääkö se teitä lainkaan?" kysyi Yale. "En kysy tätä paljaasta uteliaisuudesta, vaan siksi, että mielelläni tutkin miesten ja naisten luonteita."
Thalia teki ylimalkaisen viittauksen kädellään tarkoittaen huonetta.
"Minulla on mielihyväkseni melko mukava koti", sanoi hän. "Minulla on hyvä palvelijatarkin enkä luullakseni tule kuolemaan nälkään. Kaikki nämä seikat tyydyttävät minua suuresti. Kertokaa nyt minulle tarjoamastanne työstä, herra Yale. Haluatteko tehdä minusta naispoliisin?"
"En oikeastaan", vastasi Yale hymyillen, "haluan vain itselleni sellaisen sihteerin, johon voin luottaa. Työni on lisääntynyt peloittavassa määrässä ja kirjeenvaihtoni on suurempi kuin on suotavaakaan. Tahdon vielä lisätä sen, että teillä konttorissani on hyvin vähän tilaisuutta mielityönne harjoittamiseen", sanoi hän hyväntuulisesti. "Antaudun kaikissa tapauksissa siihen vaaraan."
Thalia mietti hetkisen katsoen häneen vakavasti.
"Jos te kerran uskallatte antautua sellaiseen vaaraan, uskallan minäkin" sanoi hän vihdoin. "Missä konttorinne sijaitsee?"
Yale antoi hänelle osoitteen.
"Tulen sinne kymmenen aikaan huomenaamulla. Lukitkaa maksuosoituslomakkeenne kassakaappiinne ja viekää pois liiat rahat", sanoi Thalia.
"Merkillinen tyttö!" ajatteli Yale palatessaan kaupungin keskustaan.
Hän oli puhunut aivan totta sanoessaan Parrille, että tyttö hämmästytti häntä, ja kuitenkin hän oli ollut tekemisissä kaikenlaisten rikollisten kanssa ja tiesi ehkä enemmän heidän sielunelämästään kuin Parr kaikkine kokemuksineen.
Hänen ajatuksensa siirtyivät Parriin, tuohon onnettomaan henkilöön, jonka hän tiesi joutuneen epäsuosioon. – Kuinka kauan enää mahtaakaan poliisin päämaja kärsiä häntä tämän kolmannen epäonnistumisen jälkeen? arvaili hän.
Herra Parrin ajatukset suuntautuivat samalle taholle sinä iltana. Lyhyt virallinen selostus oli odottanut häntä hänen palatessaan päämajasta ja hän oli lukenut sen tuskallisesti irvistellen. Ja hän arvasi vielä pahempaa olevan tulossa, koska hänellä oli hyvät syyt tähän pelkoonsa.
Seuraavana aamuna hänet kutsuttiin herra Froyantin kotiin ja hän näki tullessaan Derrick Yalen jo olevan siellä.
Hyvästä toveruudesta huolimatta oli tästä Punaisen Ympyrän kutsusta kehittynyt kaksintaistelu näiden niin kummallisesti erilaisten henkilöiden välille. Sanomalehtien toimituksissa tiedettiin aivan tarkasti, ettei Parria uhkaava häviö johtunut niin paljon Punaisen Ympyrän tyhjäksitekemättömistä rikoksista kuin hänen epävirallisen kilpailijansa yliluonnollisesta etevyydestä. Mutta ollaksemme oikeudenmukaisia täytyy meidän tunnustaa, että Yale teki parhaansa muuttaakseen tätä mielipidettä, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Froyant oli itaruudestaan ja Yalen vaatimista suurista palkkioista huolimatta kutsunut hänet heti puheilleen saatuaan varoituksen. Hänen luottamuksensa poliisiin oli haihtunut eikä hän koettanutkaan salata epäilyksiään.
"Herra Froyant on päättänyt maksaa", kuuluivat sanat, joilla komisariota tervehdittiin.
"Niin, tietysti minä maksan!" sähähti herra Froyant.
"Hän on vanhentunut kymmenen vuotta viime päivinä", ajatteli Parr. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat ja laihemmat, ja hän näytti kuin vajonneen ruumiinsa sisään.
"Jos poliisin päämaja sallii tämän raukkamaisen yhtymän kohdella kunnioitettavia kansalaisia näin voimatta edes varjella heidän henkeään, niin onko muuta vaihtoehtoa olemassakaan kuin maksaminen? Ystäväni Pindle on saanut samanlaisen uhkauksen ja on maksanut. En voi sietää tällaista jännitystä enää."
Hän mittaili askelillaan kirjaston lattiaa kuin tuomittu mies.
"Niin, herra Froyant aikoo maksaa", sanoi Derrick Yale hitaasti. "Mutta tällä kertaa luulen kuitenkin Punaisen Ympyrän olleen liian uskaliaan."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Parr.
"Onko teillä tuo kirje vielä tallessa, sir?" kysyi Yale ja herra Froyant vetäisi silloin kiivaasti erään laatikon auki ja lyödä läimäytti tuon tutun kortin kirjoitusalmanakalleen.
"Milloin tämä saapui?" kysyi Parr ottaessaan sen käteensä ja kiinnittäessään huomionsa punaiseen ympyrään.
"Aamupostissa."
Parr luki kortin keskustaan kirjoitetut sanat:
"Me tulemme hakemaan rahat Derrick Yalen konttorista kello
puoli neljä perjantaina iltapäivällä. Setelit eivät saa olla
sarjoittain. Ellei niitä varata sinne meille, kuolette te samana
iltana."Komisario luki lyhyen viestin kolmasti läpi ja huokaisi sitten.
"Tämä yksinkertaistuttaa asioita kaikissa tapauksissa", sanoi hän. "He eivät tietystikään tule –"
"Luullakseni he tulevat", sanoi Yale tyynesti, "mutta minä valmistaudun heidän varaltaan ja olisin hyvin mielissäni, jos tekin tahtoisitte olla siellä saapuvilla, herra Parr."
"Jos vain maailmassa toinen asia on yhtä varma kuin toinenkin", sanoi komisario tyynesti, "on ainakin se, että olen silloin siellä. Mutta luullakseni he eivät tule."
"Siitä olen minä eri mieltä kanssanne", sanoi Yale. "Kuka Punaisen Ympyrän keskeisin henkilö sitten lieneekään, ei häneltä puutu rohkeutta. Ja näin sivumennen sanoen", hän alensi ääntään, "tapaatte te konttorissani erään vanhan tuttavanne."
Parr katsahti äkkiä ja epäillen etsivään ja huomasi tämän olevan lievästi huvitetun.
"Drummondinko?" kysyi hän.
Yale nyökäytti päätään.
"Oletteko ottanut hänet palvelukseenne?"
"Hän kiinnostaa minua melkoisesti ja kuvittelen hänen olevan suureksi avuksi tämän salaisuuden ratkaisemisessa."
Froyant tuli samalla huoneeseen ja miehet vaihtoivat hienotunteisesti puheenaihetta.
XX
RIVER HOUSEN AVAIN
Sovittiin, että Froyant nostaisi tarvittavat rahat pankistaan torstai-aamuna maksaakseen vaatimuksen, ja päätettiin, että Yale noutaisi ne ja kohtaisi Parrin omassa konttorissaan niin paljon aikaisemmin, että heille jäisi riittävästi aikaa tarpeellisten valmistusten suorittamiseen vieraan vastaanottamiseksi.
Matkallaan päämajaan oli herra Parrin kuljettava sen suuren rakennuksen ohi, missä Jack Beardmore vietti yksinäistä elämäänsä.
Viime viikkojen tapahtumat olivat aiheuttaneet kummallisen muutoksen nuorukaisessa. Hän oli äkkiä kehittynyt pojasta mieheksi, punnitsevaksi ja ymmärtäväiseksi. Hän oli perinyt äärettömän suuren omaisuuden, mutta hänen saatuaan sen oli elämän sytyttävä voima haihtunut melkein kokonaan hänestä. Hän ei voinut milloinkaan unhottaa Thalia Drummondia; hän oli näkevinään tytön kasvot edessään nukkuessaan ja valvoessaan, ja vaikka hän nimittikin itseään hölmöksi ja voi tehdä asiasta loogillisia johtopäätöksiä, haihdutti hänen sydämessään asuva epäjumalan kuva kuitenkin kaikki hänen päätelmiensä tulokset.
Hänen ja komisario Parrin välille oli syntynyt kummallinen ystävyys. Oli kyllä ollut sellaisiakin hetkiä, jolloin hän oli melkein vihannut tuota tanakkaa pientä miestä, mutta hänen terve järkensä oli sanonut hänelle, että vaikka tunteet olivatkin olleet suurena tekijänä hänen omassa elämässään ja ohjanneet hänen tekojaan, ei niillä voinut olla mitään osaa jonkun poliisiupseerin moraalisissa varusteissa.
Komisario pysähtyi rakennuksen oven edustalle ja aikoi juuri lähteä jatkamaan matkaansa, kun hän noudattaen jotakin mielijohdetta nousikin hitaasti portaita ja soitti kelloa. Lakeija, joka päästi hänet sisään, oli muudan siitä suuresta palvelijajoukosta, joka korosti asunnon autiutta.
Jack oli ruokasalissa ja teeskenteli nauttivansa äärettömästi myöhäisestä aamiaisestaan.
"Tulkaa vain sisään, herra Parr", sanoi hän nousten. "Otaksun teidän syöneen aamiaisenne jo aikoja sitten. Onko mitään uutta tullut julki?"
"Eipä juuri muuta kuin että herra Froyant on päättänyt maksaa."
"Niinkö?" huudahti Jack halveksivasti nauraen ensi kerran pitkiin aikoihin. "En nyt tahtoisi olla Punaisen Ympyrän, tahi miksi se nyt nimittää itseään, asemassa."
"Kuinka niin?" kysyi herra Parr silmissään heikko ilonpilke, koska hän voi arvata vastauksen.
"Isä raukkani sanoi aina, että Froyant suree jokaista menettämäänsä senttiä, lisäten, ettei hän lepää lainkaan, ennenkuin hän saa sen takaisin. Kun Harveyn pelko haihtuu, ryhtyy hän ahdistamaan Punaista Ympyrää eikä jätä sitä rauhaan, ennenkuin jokainen hänen sille luovuttamansa seteli on takaisin maksettu."
"Hyvin mahdollista", myönsi komisario. "Mutta he eivät ole saaneet rahoja vielä."
Hän kertoi Jackille sen kirjeen sisällön, jonka Froyant oli saanut sinä aamuna, ja hänen nuori isäntänsä hämmästyi selvästi.
"He antautuvat suureen vaaraan, vai mitä? Sen miehen pitää olla ovela, joka aikoo voittaa Derrick Yalen."
"Niin minäkin luulen", sanoi komisario siirtäen jalkansa mukavampaan asentoon. "Minun on pakko nostaa hattuani Yalelle. Hänessä on jotakin sellaista, mitä minäkin ihailen äärettömästi."
"Esimerkiksi hänen psykometrinen voimansa", sanoi Jack hymyillen, mutta komisario pudisti päätään.
"En tiedä tarpeeksi siitä voidakseni ihailla sitä. Se tuntuu minusta turmiokkaalta, vaikka jollakin tavoin voin ymmärtääkin sen. Ei, ajattelen nyt hänen muita ominaisuuksiaan."
Hän vaikeni äkkiä ja Jack tunsi hänen alakuloisuutensa.
"Teillä on kai nyt melko ikävät olot tuolla päämajassa?" kysyi hän. "He eivät luullakseni ole hyvinkään mielissään Punaisen Ympyrän vapaudesta."
Parr nyökäytti.
"En voi sanoa lepääväni juuri ruusuillakaan nykyään", myönsi hän. "Mutta se ei huolestuta minua lainkaan." Hän katsoi vakavasti Jackiin. "Mutta näin sivumennen sanoen nuori ystävänne on saanut uuden toimen."
Jack säpsähti.
"Nuori ystävänikö?" änkytti hän. "Te kai tarkoitatte neiti –"
"Tarkoitan neiti Drummondia. Derrick Yale on ottanut hänet palvelukseensa", hän nauraa hihitti hiljaa Jackin hämmästykselle.
"Ottanut neiti Drummondin palvelukseensa! Te laskette varmasti leikkiä", sanoi Jack.
"Luulin hänen laskevan leikkiä ehdottaessaan sitä. Hän on omituinen mies, tämä Yale."
"Useat ihmiset ajattelevat, että hänen pitäisi päästä päämajaan", sanoi Jack todeten lausuneensa tyhmyyden, ennenkuin sanatkaan ehtivät lipsahtaa hänen huuliltaan.
Mutta vaikka herra Parr olisi loukkautunutkin, ei hän näyttänyt sitä.
"Sinne ei oteta ketään laitoksen ulkopuolelta", sanoi hän hymyillen, ja komisario hymyili hyvin harvoin. "Muussa tapauksessa, herra Beardmore, me olisimme ottaneet teidät. Ei, meidän ystävämme on etevä. Te kai ette voi odottaakaan sitä, että jokin päämajan mies voisi sanoa jotakin kokeilevaa etsivää, kuten me heitä nimitämme, muuksi kuin asioihin sekaantuvaksi hölmöksi. Mutta Yale on etevä."
He olivat kävelleet yhdessä ikkunaan ja katselivat nyt sille rauhalliselle kadulle, jonka varrella Jack Beardmoren asunto sijaitsi.
"Eikö tuo ole neiti Drummond?" kysyi hän äkkiä.
Parr oli jo huomannut hänet. Hän käveli hitaasti kadun toista puolta katsellen talojen numeroita. Äkkiä hän meni kadun yli.
"Hän tulee tänne!" huohotti Jack. "Ihmettelenpä, mikä –" Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, vaan hyökkäsi huoneesta ja avasi lämpiön oven tytölle tämän vielä painaessa soittokellon nappulaa.
"Teidän tulonne, Thalia, lämmittää oikein sydäntäni", sanoi hän puristaen sydämellisesti tytön kättä. "Ettekö tahdo tulla sisään? Muudan vanha tuttavanne on ruokasalissa."
Thalia kohotti kulmakarvojaan.
"Ei suinkaan komisario Parr?"
"Te olette ihmeellinen arvaaja", sanoi Jack nauraen ja sulki oven. "Haluatteko puhutella minua kahdenkesken?" kysyi hän äkkiä.
Thalia pudisti päätään.
"En. Tuon vain teille erään viestin herra Yalelta. Hän pyysi teitä luovuttamaan hänelle joen rannalla sijaitsevan talonne avaimen."
Tähän aikaan he olivat jo saapuneet ruokasaliin, ja kohdattuaan herra Parrin ilmeettömän katseen tyttö nyökäytti hieman päätään.
"Hän ei varmaankaan pidä ystävästäni herra Parrista", mietti Jack mielessään.
Hän selitti tytön vierailun tarkoituksen.
"Isä raukallani oli hylätty talo joen rannalla", sanoi hän. "Sitä ei ole vuokrattu kenellekään vuosikausiin ja tarkastajat ovat ilmoittaneet minulle, että sen kuntoonpaneminen tulisi maksamaan melkein sen arvon. Yale ajattelee nyt jostakin syystä, että Brabazon on valinnut sen piilopaikakseen. Se oli Brabazonin hallussa jonkun aikaa hänen koettaessaan myydä sitä. Hän hoiti jotakin osaa isäni omaisuudesta. Mutta onko nyt lainkaan mahdollista, että hän oleskelee siellä?"
Herra Parr rypisti paksuja huuhaan räpyttäen silmiään miettiväisesti.
"En tiedä hänestä muuta kuin sen, ettei hän vielä ole poistunut maasta", sanoi hän vihdoin. "Mutta en luulisi hänen kuitenkaan menneen sellaiseen taloon, jonka hän varmasti tietää joutuvan etsinnän alaiseksi." Hän tuijotti hajamielisesti Thaliaan. "Ehkä sittenkin sentään", mumisi hän. "Hänellä on luultavasti hallussaan rakennuksen avain. Onko se tavallinen talo?"
"Puoleksi talo ja puoleksi varastorakennus", sanoi Jack. "En ole milloinkaan nähnyt sitä, mutta luullakseni se on muudan tuollainen asunto, joita vanhat kauppiaat pitivät pari sataa vuotta sitten, jolloin he asuivatkin niissä samoissa taloissa, joissa he harjoittivat liikettään."
Hän avasi kirjoituspöytänsä ja veti auki erään laatikon, joka oli täynnä nimilipuilla varustettuja avaimia.
"Tämä on luullakseni tuo tarvitsemanne avain, neiti Drummond", sanoi hän ojentaen avaimen tytölle. "Mitä pidätte uudesta työstänne?"
Tarvittiin hieman rohkeutta tämän kysymyksen tekemiseen, sillä Jack joutui melkein aina kauhun valtaan tytön läheisyydessä.
Thalia hymyili heikosti.
"Huvittavaahan se on", sanoi hän, "vaikkakaan ei millään tavalla viekoittelevaa. En voi kuitenkaan vielä kertoa teille paljonkaan siitä, koska olen aloittanut vasta tänään." Hän kääntyi nyt etsivän puoleen. "Ei, minä en tule vaivaamaan teitä paljonkaan, herra Parr", sanoi hän. "Konttorissa ei ole muuta arvokasta kuin hopeinen paperipainin – eikä minun tarvitse edes viedä postiin kirjeitäkään", lisäsi hän ivallisesti. "Konttori on sisustettu amerikkalaiseen malliin ja herra Yalen yksityiskonttorissa on pieni luukku, josta kirjeet voidaan laskea suoraan alemman lämpiön postilaatikkoon. Melko ikävää, vai mitä?"
Vaikka hän koettikin olla juhlallinen, näyttivät hänen silmänsä hyvin iloisilta.
"Te olette omituinen nainen, Thalia Drummond", sanoi Parr, "ja kuitenkin olen varma, että teissä on jotakin hyvääkin."
Tämä huomautus näytti huvittavan tyttöä äärettömästi. Hän nauroi niin, että kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja Jack hymyili myös myötämielisesti.
Mutta Parrissa taasen ei näkynyt iloisuuden merkkiäkään.
"Olkaa varuillanne", sanoi hän pahaenteisesti, ja hymy haihtui tytön huulilta.
"Te saatte olla aivan varma siitä, että minä tulen olemaan hyvin varuillani, herra Parr", sanoi hän, "ja jos joudun johonkin vaaraan, voitte tekin olla yhtä varma siitä, että minä lähetän heti sanan teille."
"Toivon teidän pitävän lupauksenne", sanoi Parr, "vaikka sitä epäilenkin."
XXI
RIVER HOUSE
Thalia palasi suoraan konttoriin ja näki Derrick Yalen istuvan omassa huoneessaan ja tarkastelevan vastaamattomia kirjeitä, joita oli kertynytkin suuri joukko.
"Onko tämä tuo avain? Kiitoksia vain. Pankaa se tuolle pöydälle", sanoi hän. "Pelkään, että teidän on itsenne vastattava melkein kaikkiin näistä. Useimmat ovat sellaisten tyhmien nuorten henkilöiden kirjoittamia, jotka haluaisivat harjaantua yksityisetsiviksi. Miettikää jokin sopiva kaavake vastaukseksi kaikille ja allekirjoittakaa ne itse. Ja tahdotteko ilmoittaa tälle herrasnaiselle", hän ojensi erään kirjeen tytölle, "että minulla nykyään on niin paljon hommia, etten voi ottaa vastaan ainoatakaan uutta tehtävää."
Hän otti avaimen pöydältä pitäen sitä hetkisen kädessään.
"Puhuttelitteko te herra Parria?"
Thalia nauroi.
"Te olette melkein kauhistuttava, herra Yale. Puhuttelin kyllä herra Parria, mutta kuinka te sen tiedätte?"
Yale pudisti päätään hymyillen.
"Siinä ei ole mitään kummallista enkä luekaan taitoani omaksi kunniakseni", sanoi hän, "sen enempää kuin tekään kaunista ulkomuotoanne ja alttiuttanne – kuinka sen nyt sanoisinkaan – mukaantua asioihin oikealla tavalla."
Thalia ei vastannut heti, mutta sanoi sitten:
"Olen kääntynyt syntinen."
"Uskon teidän kääntyvän jolloinkin. Te kiinnostatte minua", sanoi Yale lisäten sitten hetkisen kuluttua: "äärettömästi!" Ja kohauttaen päätään hän lähetti tytön pois.
Thalia oli syventynyt kokonaan työhönsä ja hänen kirjoituskoneensa napsahteli hurjasteli, kun Yale ilmestyi huoneensa ovelle.
"Tahdotteko koettaa, voisitteko saada herra Parrin puhelimeen?" sanoi hän. "Te löydätte hänen numeronsa luettelosta."
Herra Parr ei ollut konttorissaan hänen soittaessaan, mutta puolta tuntia myöhemmin hän sai komisarion käsiinsä yhdistäen puhelun viereiseen huoneeseen.
"Parrko siellä?"
Thalia kuuli hänen äänensä oven raosta.
"Aion lähteä Beardmoren joen rannalla sijaitsevaan taloon tarkastaakseni sen. Olen saanut päähäni, että Brabazon on mahdollisesti piiloutunut sinne... Väliaterian jälkeenkö? Hyvä on? Voitteko tulla tänne puolikolmen aikaan?"
Thalia Drummond kuunteli kirjoittaen puhelun lyhyesti muistiin pöytäalmanakkaansa.
Parr saapuikin sinne sovittuun aikaan. Thalia ei nähnyt häntä, koska Yalen huoneeseen voitiin päästä käytävästä suoraankin, mutta hän kuuli Parrin murahtelevan äänen ja heidän poistumisensa hetkisen kuluttua.
Hän odotti, kunnes heidän askeleensa olivat lakanneet kuulumasta ja otti sitten sähkösanomalomakkeen ja osoitettuaan sen Johnsonille, 23, Mildred-katu, City kirjoitti:
"Derrick Yale on mennyt tarkastamaan Beardmoren joen rannalla
sijaitsevaa taloa."Thalia Drummond oli ainakin uskollinen.
Talo sijaitsi muutaman pienen veistämön vieressä näyttäen hylätyltä ja laiminlyödyltä. Veistämön kivinen perustus oli rappeutunut, sen rintasuoja oli murtunut ja piha oli kauttaaltaan rikkaruohon vallassa. Pitkä ruoho ja nokkoset muodostivat melkein läpipääsemättömän muurin heille heidän avattuaan portin, josta päästiin taloon siltä East-Endin likaiselta kujalta, jonka varrella laituri sijaitsi.
Rakennus oli ehkä aikoinaan ollut hyvinkin hauskannäköinen, mutta nyt särkyneine alakerran ikkunoineen, ilman syömine laudoituksineen ja vaalenneine seinineen se muodosti säälittävän rakennustaiteellisen rappeutumisen esikuvan.
Sen toisessa päässä oli suuri autio kivinen varastohuone, joka oli rakennettu aivan veistämön laitaan ja oli nähtävästi yhteydessä talon kanssa. Sota-aikainen ilmahyökkäys oli murtanut erään nurkan irroittaen siitä muutamia kivilevyjä ja paljastaen rottinkisista kattosäleistä tehdyn kehäkkeen.
"Ilahduttava paikka", sanoi Yale avatessaan oven. "Tämä ei näytä juuri sellaiselta lymypaikalta, minne hienon Brabazonin voitaisiin kuvitella piiloutuneen."
Käytävä oli hyvin tomuinen. Hämähäkin seittejä riippui katosta ja talossa oli muutenkin hiljaista ja elotonta. He tarkastivat huoneet nopeasti huomaamatta kuitenkaan minkäänlaisia merkkejä pakolaisesta.
"Tuolla on ullakkokerroskin", sanoi Yale viitaten portaisiin, jotka veivät ylemmän kerroksen lattialuukulle.
Hän kiiruhti portaita ylös, työnsi luukun auki ja katosi. Parr kuuli hänen askeleensa sieltä ja hetkisen kuluttua hän ilmestyi jälleen näkyviin.
"Siellä ei ole mitään", sanoi hän päästäen luukun putoamaan paikoilleen.
"En ole milloinkaan uskonutkaan, että te löytäisitte täältä mitään", sanoi Parr poistuen toisen edellä rakennuksesta.
He kävelivät rikkaruohon valtaamaa polkua pitkin ulkoportille, jolloin muudan kalpea mies katseli heitä eräästä tomuisesta ullakkoikkunasta. Hänen kasvojaan peitti viikon vanha parransänki eivätkä hänen kaikkein lähimmät ystävänsäkään olisi tunteneet häntä herra Brabazoniksi, tuoksi kuuluisaksi pankkiiriksi.
XXII
YMPYRÄN LÄHETTI
"Te olette hölmö, sir, ja vieläpä mieletönkin. Luulin teitä eteväksi etsiväksi, mutta te olettekin tyhmeliini."
Herra Froyant oli nurjimmalla tuulellaan ja sievä setelipinkka hänen pöydällään ilmaisi syyn siihen.
Noin suuren summan menettäminen aiheutti kuvaamattomia tuskia surkuteltavalle Harveylle, ja jos hänen silmänsä sattuivat kääntymään pois noista rikkauksista, palasivat ne jälleen takaisin niihin melkein heti.
Mutta Derrick Yalea ei voitu niinkään helposti suututtaa.
"Ehkä minä olenkin", sanoi hän, "mutta minun on tehtävä oma työni omalla tavallani, herra Froyant, ja jos minä nyt ajattelen, että tyttö voi johtaa minut Punaisen Ympyrän jäljille, kuten minä luulenkin, niin silloin otan minä hänet palvelukseeni."
"Painakaa te vain sanani mieleenne", Froyant heristi sormeaan etsivän nenän edessä, "että tuo tyttö kuuluu samaan joukkoon. Te tulette huomaamaan, ystäväni, että hän juuri on tuo lähetti, joka tulee hakemaan rahoja."
"Missä tapauksessa hänet heti vangitaan", sanoi toinen. "Uskokaa minua, herra Froyant, ettei aikomukseni ole lainkaan päästää näitä seteleitä näkyvistäni, mutta jos Punainen Ympyrä ne sittenkin vie, joudun minä siitä vastuuseen ettekä te. Minun on suojeltava teidän henkeänne ja käännettävä Ympyrän kosto teistä itseeni."
"Aivan niin, aivan niin", sanoi Froyant kiireesti, "ja se onkin oikea tapa suhtautua asiaan, herra Yale. Huomaan nyt, ettette te olekaan niin tyhmä kuin olen luullut. Noudattakaa vain kaikessa omia menetelmiänne", sanoi hän. Hän hypisteli seteleitä hellästi ja pistettyään ne pitkään kuoreen ojensi hän ne hyvin vastahakoisesti etsivälle, joka työnsi kääryn taskuunsa.
"Otaksun, ettei Brabazonista ole kuulunut mitään. Se veijari ryösti minulta kolmattatuhatta puntaa, jotka minä tyhmästi kyllä sijoitin muutamaan Marlin viheliäiseen yritykseen."
"Tiedättekö jotakin Marlista?" kysyi etsivä avaten oven.
"Vain sen, että hän oli roisto."
"Ettekö tiedä jotakin sellaista, mikä ei ole niin yleisesti tunnettua?" kysyi Yale kärsivällisesti. "Hänen alkuvaiheitaan, esimerkiksi, ja sitä, mistä hän tänne saapui."
"Hän tuli luullakseni tänne Ranskasta", sanoi Froyant. "Tiedän hyvin vähän hänestä. Ja pulmakseni suoraan, James Beardmore esittikin minut hänelle. Kuulin huhuja, että hän olisi sekaantunut joihinkin maahuijauksiin Ranskassa ja istunut senvuoksi vankilassakin, mutta minä en kiinnitä milloinkaan paljon huomiota kulkupuheisiin. Minulla oli hänestä hyötyä ja ansaitsinkin melkoisia summia hänen neuvojensa mukaan tekemistäni sijoituksista."
Toinen hymyili. Asioiden niin ollen, ajatteli hän, voi tuo saituri antaa erehtyneelle Marlille anteeksi viime tappionsa.
Kun hän palasi takaisin konttoriinsa, odottivat Parr ja Jack Beardmore siellä häntä.
Hän ei ollut odottanut nuoremman miehen vierailua ja arvasi todellisen vetovoiman piilevän Thalia Drummondissa, jonka poissaoloa hän hienotunteisesti pyysi anteeksi.
"Olen lähettänyt neiti Drummondin kotiinsa, Parr", sanoi hän. "En halua, että tyttö sekautuu tämän iltapäivän hommiin. Siitähän voi kehittyä melkoinen meteli."
Hän katsoi tarkasti Jack Beardmoreen.
"Johon te toivoakseni olette valmistautunut."
"Tuntisin itseni pettyneeksi, elleivät asiat menisi niin", sanoi Jack iloisesti.
"Millaiset ovat suunnitelmanne?" kysyi Parr
"Aion mennä huoneeseeni muutamia minuutteja ennen lähetin saapumista. Aion lukita nuo molemmat ovet sekä käytävään että etukonttoriin. Ja mitä taasen tuohon oveen tulee, jätän avaimen teidän puolellenne ja pyydän teitä lukitsemaan minut huoneeseeni. Tarkoitukseni on tietysti varjella itseäni yllätyksiltä. Heti, kun te toteatte koputuksen ja kuulette minun nousevan ja menevän ovelle avaamaan sitä, tiedätte te vieraani saapuneen, ja kun ovi jälleen sulkeutuu, pyydän teitä asettumaan käytävään oven edustalle."
Parr nyökäytti.
"Tuo kuulostaa hyvin yksinkertaiselta", sanoi hän kävellen ikkunaan ja heilauttaen nenäliinaansa, mille Yale hymyili hyväksyvästi.
"Huomaan teidän ryhtyneen tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteihin. Kuinka monta miestä teillä on?"
"Noin kahdeksankymmentä, luullakseni", sanoi herra Parr tyynesti, "ja he voivat varmasti ympäröidä koko talon."
Yale nyökäytti.
"Meidän pitää muistaa", sanoi hän, "että Punainen Ympyrä voi ehkä lähettää aivan tavallisen kaupunginlähetin, missä tapauksessa häntä on tietysti seurattava. Olen päättänyt, että rahojen täytyy joutua Punaisen Ympyrän päällikön omiin käsiin ja senhän me voimme määrätä perusehdoksi."
"Olen samaa mieltä kanssanne", sanoi Parr, "vaikka luulenkin, ettei tuo herrasmies tahi mikä hän sitten lienee tulekaan itse. Saanko tarkastaa konttorinne?"
Hän meni katselemaan huonetta. Sitä valaisi vain yksi ikkuna. Muutamassa nurkassa oli kaappi, jonka oven hän avasi. Siellä riippui vain yksi päällystakki.
"Ellei teillä ole mitään sitä vastaan", komisario Parr oli melkein nöyrä, "pyytäisin teitä menemään tuonne toiseen konttoriin. Kiitoksia, minä suljen sitten oven mentyänne. Alan vain lörpötellä, jos minua katsellaan."
Yale poistui nauraen konttoristaan ja herra Parr sulki oven hänen mentyään. Sitten hän avasi toisen oven katsoen käytävään. Hetkisen kuluttua he kuulivat hänen sulkevan senkin.
"Te voitte nyt tulla sisään", sanoi hän, "koska olen jo nähnyt kaikki, mitä halusinkin."
Huone oli vaatimattomasti, mutta mukavasti kalustettu. Siellä oli suuri takkakin, missä ei kuitenkaan ollut valkeaa, vaikka päivä olikin kylmä.
"En luule hänen voivan päästä pakoon uunin kautta", sanoi Yale leikillisesti huomatessaan etsivän katseen. "En milloinkaan lämmitä tätä konttoria, koska kuulun sellaisten kuumaveristen kuolevaisten joukkoon, joita ei milloinkaan oikeastaan viluta."
Jack, tämän tarkastuksen lumottu katselija, otti käteensä turmiokkaan pienen pistoolin, joka lepäsi etsivän pöydällä, ja katseli sitä huolellisesti.
"Olkaa varovainen, koska sen liipasin on hyvin herkkä", sanoi Yale.
Hän otti taskustaan kuoren, jossa setelit olivat, laskien sen aseen viereen. Sitten hän katsoi kelloaan.
"Nyt pitää meidän luullakseni ollaksemme turvallisemmalla puolella mennä etukonttoriin ja sulkea ovi", sanoi hän.
Hän säesti sanojaan lukitsemalla käytävään vievän oven.
"Tämä on melko kiihoittavaa", kuiskasi Jack. Hän tunsi kuiskaavan puheen sopivan parhaiten tähän jännittävään tilanteeseen.
"Toivoakseni tämä ei kehity liian kiihoittavaksi", sanoi Yale.
He menivät etukonttoriin lukiten hänet huoneeseen ja istuutuen – Jack tietämättään Thalia Drummondin tuoliin, minkä seikan hän hetkisen kuluttua säpsähtäen huomasi.
Kuuluukohan tyttökin Punaiseen Ympyrään? arvaili hän. Parr oli vihjaissut jotakin siihen suuntaan. Jack puri hampaansa yhteen, koska hän ei voinut eikä tahtonutkaan uskoa omien silmiensä todistukseen eikä omaan terveeseen järkeensä. Mikäli tytön vaikutusvalta väheni, sikäli hänenkin vakaumuksensa vahvistui. Tyttö on syrjässä elävä olento ja jos hän on syyllinen –
Hän kohotti silmiään ja kohtasi Parrin katseen.
"En koeta lainkaan olla psykometrillinen", sanoi etsivä hitaasti, "mutta luullakseni ajattelette te juuri Thalia Drummondia."
"Niin minä toki teenkin", myönsi nuorimies. "Herra Parr, luuletteko te häntä todella niin pahaksi kuin miltä hän näyttää?"
"Tarkoitatteko te sitä, että ajattelen hänen varastaneen Froyantin Buddhan? Jos tarkoituksenne on se, olen varma, ettei sitä seikkaa voida ratkaista ajattelemalla."
Jack vaikeni. Hän ei voinut milloinkaan toivoa voivansa taivuttaa tätä tylsää miestä uskomaan tytön viattomuuteen, ja kuitenkin hän tunnusti sen mielettömyydeksi, että tyttöä voitaisiin ajatella viattomaksi, koska hän itse oli tunnustanut rikoksensa.
"Olisi parasta, jos voisitte olla aivan hiljaa siellä." Ääni oli Yalen ja Parr murahti jotakin vastaukseksi.
Sen jälkeen he istuivat vaieten paikoillaan ja kuulivat Yalen liikkuvan huoneessaan. Sitten hänkin seurasi heidän esimerkkiään, koska määrätty arka alkoi jo olla käsillä. Komisario Parr otti kellon taskustaan asettaen sen eteensä pöydälle. Sen osoittimet näyttivät puoltaneljää. Nyt olisi lähetin pitänyt saapua ja hän istui pää kumarassa kuunnellen, erottamatta kuitenkaan minkäänlaista hyökkäyksen synnyttämää ääntä.
Mutta äkkiä alkoikin Yalen huoneesta kuulua melua, jonkinlaisia omituisia kolahduksia kuin Yale olisi istuutunut tuoliinsa hyvin raskaasti.
Parr ponnahti seisoalleen.
"Mikä se oli?"
"Kaikki on hyvin", kuultiin Yalen sanovan. "Kompastuin vain johonkin. Olkaa vain rauhallisia."
He istuivat vielä paikoillaan viisi minuuttia ja sitten Parr huusi:
"Onko kaikki hyvin, Yale?"
Mutta vastausta ei kuulunut.
"Yale!" huusi hän vieläkin kovemmin, "kuuletteko te ääneni?"
Koska vastausta ei sittenkään kuulunut, riensi hän ovelle, väänsi sen auki ja hyökkäsi huoneeseen Jack kintereillään.
Se, mitä he näkivät, olisi voinut lamaannuttaa kokeneemmankin upseerin kuin komisario Parrin.
Maaten pitkänään lattialla ranteet käsiraudoissa ja nilkat köytettyinä ja pyyheliina kasvoillaan oli Derrick Yalen ojolleen asetettu ruumis. Ikkuna oli auki, mutta huoneessa oli vieläkin voimakasta eetterin ja kloroformin hajua. Rahakäärö, joka oli ollut pöydällä, oli kadonnut. Kolme sekuntia myöhemmin poistui muudan iäkäs kirjeenkantaja rakennuksen lämpiöstä kantaen kirjepussiaan olallaan ja rakennusta vartioivat poliisit antoivat hänen mennä kysymättä häneltä mitään.
XXIII
KAAPPIIN PIILOUTUNUT NAINEN
Parr kumartui siepaten kyllästetyn pyyheliinan etsivän kasvoilta, jolloin tämä avasi silmänsä tuijottaen ympärilleen.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi hän käheästi, mutta komisario irroitti juuri käsirautoja eikä joutanut vastaamaan. Hetkisen kuluttua hän heitti ne kolisten lattialle ja nosti miehen seisoalleen, sitten kuin Jack oli irroittanut nuoran Yalen nilkoista vapisevin sormin.
He taluttivat hänet tuoliin ja hän vaipui raskaasti siihen sivellen kädellään otsaansa.
"Mitä tapahtui?" kysyi hän.
"Sen minäkin tahtoisin tietää", sanoi Parr. "Mitä tietä he poistuivat?"
Yale pudisti päätään.
"En tiedä enkä muista", sanoi hän. "Onko ovi lukossa?"
Jack kiiruhti katsomaan. Avain oli lukossa sisäpuolella. Hän ei siis ollut voinut poistua sitä tietä, mutta ikkunahan oli auki. Parr oli huomannut sen heti tullessaan huoneeseen.
Hän kiiruhti tarkastamaan katsoen ulos. Seinä oli siltä kohdalta pystysuora ja noin kahdeksankymmenen jalan korkuinen eikä siinä näkynyt merkkiäkään tikapuista eikä muistakaan välineistä, joiden avulla Yalen kimppuun hyökännyt mies olisi voinut paeta.
"En tiedä lainkaan, mitä täällä tapahtui", sanoi Yale toinnuttuaan osittain. "Istuin juuri tässä tuolissa, kun äkkiä jokin vaate kietaistiin pääni ympärille ja pari voimakasta kättä tarttui minuun niin kovasti, etten olisi voinut luulla kenelläkään ihmisellä olevan sellaisia voimia. Ja minä kai menetin tajuntani, ennenkuin ehdin vastustaa tahi huutaa."
"Kuulitteko te minun huutoni?" kysyi Parr.
Toinen pudisti päätään.
"Mutta, herra Yale, me kuulimme täältä melua ja herra Parr kysyi silloin, oliko täällä kaikki hyvin. Te vastasitte kompastuneenne johonkin esineeseen."
"Vastaaja oli joku toinen henkilö", sanoi Yale. "En muista mitään siitä hetkestä alkaen, jolloin vaate painettiin kasvoilleni, siihen hetkeen saakka, jolloin te löysitte minut täältä."
Komisario Parr viipyi vieläkin ikkunan luona. Hän veti kierrekaihtimen alas ja päästi sen jälleen ylös ja katseli ikkunanpieliä ja hymyili leveästi kääntyessään.
"En ole milloinkaan nähnyt ovelampaa temppua", sanoi hän.
Jack tunsi jotakin entisestä vastenmielisyydestään tanakkaa etsivää kohtaan.
"Minusta tämä ei näytä ollenkaan niin ovelalta. He ovat tappaneet Yalen puoleksi ja päässeet pakoon", sanoi hän.
"Kun minä kerran sanoin sitä ovelaksi tempuksi, niin se onkin ovela", sanoi herra Parr tyhmästi. "Ja luullakseni menen nyt alakertaan haastattelemaan niitä poliiseja, jotka jätin sinne vahtiin."
Mutta vahtivilla poliiseilla ei ollut mitään ilmoitettavaa. Rakennukseen ei ollut tullut eikä sieltä poistunutkaan muita kuin kirjeenkantaja.
"Kirjeenkantajako vain?" sanoi Parr miettiväisesti. "Niin, tietysti kirjeenkantaja. Hyvä on, kersantti, te voitte lähettää miehenne pois."
Hän meni hissillä yläkertaan puhutellakseen jälleen Yalea.
"Rahat ovat nähtävästi menneet", sanoi hän. "En ymmärrä muuta kuin että meidän on ilmoitettava asia päämajaan."
Yale oli nyt melkein entisellään ja istui pöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä.
"No niin, minä olen syyllinen tällä kertaa", sanoi hän, "eivätkä he voi moittia teitä, Parr. Koetan vieläkin arvailla, kuinka he pääsivät tuohon ikkunaan ja kuinka he ulottuivat minuun aiheuttamatta minkäänlaista melua."
"Istuitteko te selin ikkunaan?"
Yale nyökäytti.
"En osannut kiinnittää siihen lainkaan huomiotani. Istuin niin, että voin nähdä molemmat ovet."
"Te olitte siis selin takkaankin?"
"He eivät ole voineet tulla tänne sen kautta", sanoi Yale pudistaen päätään. "Ei, tämä on urani kaikkein hämärin salaisuus, hämmästyttävämpi kuin itse Punainen Ympyrä." Hän nousi seisoalleen hitaasti. "Minun on ilmoitettava tästä Froyant-vanhukselle ja teidän on parasta tulla mukaani ja suoda minulle moraalinen kannatuksenne", sanoi hän. "Hän raivostuu varmasti."
He poistuivat konttorista yhdessä, sitten kuin Yale oli lukinnut molemmat ovet ja pistänyt avaimet taskuunsa.
Jos sanoisimme, että herra Froyant raivostui, olisi se liian lievä sanontatapa ilmaisemaan hänen raivoisaa kiivauttaan.
"Tehän sanoitte minulle ja todellisuudessa oikein lupasittekin", raivosi hän, "että rahat tuodaan takaisin minulle, ja nyt te tulette tänne kertomaan minulle sellaisia typeryyksiä, että teidät myrkytettiin. Luonnotonta! Missä te silloin olitte, Parr?"
"Olin paikalla", sanoi herra Parr, "ja herra Yalen kertoma tarina on aivan tosi."
Froyantin raivo haihtui kokonaan ja niin äkkiä, että hänen äänensä tyyneys oli melkein hämmästyttävä äskeisen kiivauden jälkeen.
"Hyvä on", sanoi hän, "tälle kai ei voida mitään. Punainen Ympyrä on saanut rahansa ja niin on asia kuitti. Olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Yale. Olkaa hyvä ja lähettäkää laskunne minulle."
Ja näillä suorilla määräyksillä hän lähetti heidät Jackin luo, joka odotti heitä kadulla.
"No niin, tämä voittaa kaiken", sanoi Parr. "Luulin jo kerran, että hän saa jonkin kohtauksen, mutta sitten kai tekin huomasitte, kuinka hänen käytöksensä muuttui?"
Yale nyökäytti hitaasti päätään.
Sillä hetkellä, jolloin Froyantin käytös oli muuttunut, oli hänen päähänsä pälkähtänyt jotakin, jokin niin hirveä ja hämmästyttävä epäilys, että se oli melkein halvaannuttava.
"Ja nyt", sanoi Parr hyväntuulisesti, "koska minä olen suonut teille moraalisen kannatukseni, niin ehkä tekin teette saman palveluksen minulle. En ole niin suosittu henkilö poliisin päämajassa kuin te. Tulkaa mukaani tapaamaan ylikomisariota voidaksemme kertoa hänellekin tapahtuman."
Derrick Yalen konttori oli hiljainen ja autio. Kymmenen minuuttia oli jo kulunut siitä, kun hissin kitinä oli ilmoittanut noiden kolmen miehen poistuneen. Mutta silloin rikkoi hiljaisuuden muudan napsahdus ja hitaasti aukenivat Derrick Yalen konttorin nurkassa olevan ison kaapin ovet ja Thalia Drummond ilmestyi näkyviin. Hän sulki jälleen ovet ja seisoi hetkisen paikoillaan tarkastellen huonetta hyvin miettiväisesti. Hän otti sitten taskustaan avaimen, avasi oven ja meni käytävään lukiten oven jälleen.
Hän ei soittanut hissiä. Käytävän tuonnimmaisessa päässä oli kapea porraskäytävä, joka oli yhteydessä talonmiehen huoneen kanssa ylimmäisessä kerroksessa ja jota vain hän käytti. Thalia alkoi laskeutua niitä. Alakerrassa oli muudan ovi, josta päästiin erään rakennuksen pihalle. Senkin hän aukaisi ja liittyi pian niiden kotiinsa päin kiiruhtavien konttoristien joukkoon, jotka tungeksivat katukäytävillä tähän aikaan.
XXIV
10,000 PUNNAN PALKINTO
"Kauppiaitten Liittopankki on oikeutettu maksamaan kymmenentuhannen punnan suuruisen palkinnon sellaisista varmoista tiedoista, joiden perusteella voidaan vangita ja tuomita Punainen Ympyrä-nimisen järjestön johtaja. Tämän palkinnon yhteydessä lupaa sisäasiain ministeri täydellisen armahduksen kaikille sellaisille järjestön jäsenille, jotka eivät ole henkilökohtaisesti syyllisiä ilkeisiin murhiin, mutta vaatii kuitenkin, että nämä edellämainitut jäsenet hankkivat hänelle sellaiset tiedot ja todistukset, jotka ovat tarpeen sen miehen tahi naisen tuomitsemiseksi, joka nimittää itseään Punaiseksi Ympyräksi."
Jokaisessa lauta-aidassa ja jokaisen postikonttorin ja poliisiaseman seinässä loisti tämä veripunaisilla kirjaimilla painettu ilmoitus.
Matkallaan konttoriinsa näki Derrick Yalekin sen ja luettuaan sen jatkoi matkaansa arvaillen, millaisen vaikutuksen se tekisi sen järjestön vähäpätöisimpiin jäseniin, josta hänen oli määrä ottaa selko.
Thalia Drummond luki sen erään omnibussin katolta, kun tämä kulkuneuvo pysähtyi erään aidan viereen ottaakseen mukaansa jonkun uuden matkustajan, ja hän hymyili itsekseen. Mutta kaikkein merkillisimmän vaikutuksen se teki Harvey Froyantiin. Se punasi hänen poskensa ja kirkasti hänen silmänsä niin, että hän näytti melkein nuorekkaalta. Hänkin oli matkalla konttoriinsa nähdessään ilmoituksen, mutta kiiruhtikin takaisin kotiinsa ottaen eräästä kirjastonsa laatikosta pitkän luettelon. Siinä olivat niiden setelien numerot, jotka Punainen Ympyrä oli anastanut, ja hän oli poiminut ne työläästi, niin, melkeinpä hellästi.
Hän valmisti nyt omin käsin toisen luettelon viipyen siinä työssä myöhään aamupäivään saakka. Lopetettuaan sen hän kirjoitti erään kirjeen ja pistäen uuden seteliluettelon samaan kuoreen hän osoitti sen, vieden sen itse postiin, eräälle asianajotoimistolle, jonka erikoisalaksi hän tiesi menetetyn ja varastetun omaisuuden takaisin hankkimisen.
Heggittit olivat tehneet hänelle hyviä palveluksia ennenkin ja seuraavana aamuna saapuikin hänen luokseen liikkeen edustaja, sen vanhin osakas herra James Heggitt, muudan ryppyinen pieni mies, joka sairasti kroonillista nuhaa.
Heggittit eivät nauttineet yleistä kunnioitusta eivätkä asianajajatkaan keskustelleet heistä mielellään eivätkä kunnioittavasti tavatessaan toisensa, vaikka liike kuuluikin kaupungin varakkaimpiin. Suurin osa sen asiakkaista oleskeli sillä rajalla tahi sen toisella puolen, joka erottaa laillisuuden laittomuudesta, mutta lakia kunnioittavillekin se oli suureksi hyödyksi ja sen neuvoja noudattivat useat kuuluisat liikkeetkin, joiden asiakkaat halusivat saada takaisin sellaiset arvoesineensä, jotka olivat joutuneet pitkäkyntisten saaliiksi. Jollakin salaperäisellä tavalla voivat Heggittit aina saada käsiinsä jonkun herrasmiehen, joka oli kuullut puhuttavan menetetystä omaisuudesta, ja useimmissa tapauksissa saatiinkin sitten kadonnut esine takaisin.
"Olen saanut kirjeenne, herra Froyant", sanoi pienikasvuinen asianajaja, "ja voin ilmoittaa teille nyt, ettei ainoatakaan noista seteleistä tulla vaihtamaan tavallista tietä." Hän keskeytti kostuttaen kielellään huuliaan ja katsoen herra Froyantin ohi jonnekin. "Kaikkein kuuluisin lurjus on hävinnyt olemattomiin enkä tee hänelle minkäänlaista vääryyttä mainitessani sen tosiseikan."
"Ketä te tarkoitatte?"
"Brabazonia", kuului hämmentävä vastaus ja toinen tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Ette suinkaan tarkoita Brabazonin pankin Brabazonia?"
"Juuri häntä", vastasi Heggit nyökäyttäen päätään. "Uskallan empimättä sanoa, että hän harjoitti laajempaa kauppaa varastetuilla rahoilla kuin kukaan toinen mies Lontoossa. Katsokaa, rahat voivat kulkea hänen pankkinsa läpi kenenkään siitä viisastumatta ja koska hän harjoitti laajaa ulkomaankauppaa vaihtaen alituisesti rahaa maasta vietäväksi, suoriutui hän siitä mainiosti. Me tiesimme, kuka sitä piilotteli takanaan, tahi ainakin, kun minä sanon meidän tietäneen", korjasi hän lausuntoaan, "oli meillä varmat epäluulot. Olisimme tietysti ilmoittaneet poliisiviranomaisille valtuutetun, jos vain olisimme olleet aivan varmat asiasta. Senpävuoksi minusta tuntuikin parhaimmalta tulla tänne luoksenne selittämään, että noiden rahojen jäljille on hyvin vaikea päästä. Suurin osa varastetuista rahoista vaihdetaan kilpa-ajoissa, mutta paljon niitä menee ulkomaillekin, missä ne voidaan helpommin myydä ja missä niiden jäljille on vieläkin vaikeampi päästä. Tehän sanoitte Punaisen Ympyrän tehneen tämän?"
"Tunnetteko te tuon järjestön?" kysyi Froyant äkkiä.
Asianajaja pudisti päätään.
"En ole milloinkaan ollut minkäänlaisissa tekemisissä sen kanssa", sanoi hän, "mutta tunnen tietysti sen ja tiedän siihen kuuluvan ovelia henkilöitä. On hyvinkin mahdollista, että tämä Brabazonkin on toiminut heidän hyväkseen joko tietoisesti tahi tietämättään. Siinä tapauksessa on heidän ehkä hyvinkin vaikea vaihtaa rahoja, koska varastettujen setelien piilottajia on hyvin harvassa. Mitä minun on tehtävä päästyäni jonkun menettämänne setelin jäljille ja saatuani tietää sen henkilön nimen, joka on sen vaihtanut?"
"Teidän pitää ilmoittaa siitä minulle heti", sanoi Froyant, "kertomatta siitä kenellekään toiselle. Tehän ymmärrätte minun henkeni voivan ehkä riippua tästä seikasta, ja jos Punainen Ympyrä sattumaltakaan saa tietää, että koetan saada takaisin menettämäni rahat, saan sen ehkä kalliisti maksaa."
Asianajaja myönsi sen.
Punainen Ympyrä kiinnosti nähtävästi hänen mieltään, koska hän viivytteli ahdistaen niin taitavasti herra Froyantia kysymyksillään, ettei tämä lainkaan käsittänyt sitä urkkimiseksi.
"He ovat jotakin uutta rikollisuuden historiassa", sanoi hän. "Italiassa, missä Mustakäsi toimii, he vaativat rahoja uhaten kuolemalla kenenkään sitä juuri ihmettelemättä, mutta olisin luullut sellaista mahdottomaksi tässä maassa. Ja kaikkein hämmästyttävintä tässä kaikessa on, ettei Punainen Ympyrä hajoa. Olen saanut päähäni", lisäsi hän miettiväisesti, "että sen takana on vain yksi ainoa henkilö, ja luulen, että hän on palkannut palvelukseensa melkoisen määrän henkilöitä, jotka eivät tunne lainkaan toisiaan ja joista kullakin on oma erityinen tehtävänsä. Muussa tapauksessa hänet olisi kavallettu jo aikoja sitten. Vain se tosiseikka, etteivät häntä palvelevat henkilöt tunne häntä, tekee sen mahdolliseksi, että hän voi jatkaa työtään."
Asianajaja otti hattunsa.
"Näin ohimennen sanoen, tunsitteko te Felix Marlia? Erästä asiakastamme syytetään siitä, että hän on varastamistarkoituksessa murtautunut hänen kotiinsa. Herra Barnetia nimittäin. Te olette ehkä kuullutkin hänestä?"
Herra Froyant ei ollut kuullut Flush Barnetista mitään, mutta hän tunsi Marlin ja Marl kiinnosti häntä melkein yhtä paljon kuin Punainen Ympyrä asianajajaa.
"Tunsin Marlin? Miksi sitä kysyitte?"
Asianajaja hymyili.
"Kummallinen luonne", sanoi hän. "Merkillinen luonne monessa suhteessa. Hänkin kuului tuohon joukkoon, joka aikoinaan ryösteli ranskalaisia pankkeja. Ette luullakseni tiennytkään sitä. Hänen asianajajansa tuli puhuttelemaan minua tänään. Nähtävästi jokin rouva Marl on ilmestynyt paikkakunnalle vaatimaan Marlin omaisuutta itselleen ja hän on kertonut koko jutun. Hän ja muudan Lightman-niminen mies olivat ansainneet omaisuuden Ranskassa, kunnes heidät vangittiin. Marl olisi ehkä mestattu, jollei hän olisi suostunut ilmiantajaksi. Mutta Lightman sai luullakseni maksaa hengellään rikoksensa."
"Millainen viehättävä mies tuo Marl on mahtanut ollakaan!" sanoi herra Froyant ivallisesti.
Pienikasvuinen asianajaja hymyili.
"Millaisia viehättäviä olentoja me kaikki olisimme, jos meidän elämämme salaisuudet paljastettaisiin!" sanoi hän, mutta herra Froyant loukkaantui tästä vihjauksesta, koska hän aina kerskaillen vertasi elämäänsä avonaiseen kirjaan. Hän olisi voinut lisätä tarkoittavansa kirjalla pankkikirjaansa.
Brabazon oli siis ollut varastettujen setelien vaihtaja ja Marl tuomittu murhaaja. Herra Froyant arvaili, kuinka Marl oli voinut paeta vankeudestaan, jonka oli täytynyt olla kova, ja iloitsi mielessään, etteivät hänen liikesuhteensa kuolleen kanssa olleet päättyneet sen onnettomammin kuin ne olivat päättyneet.
Hän pukeutui lähtien kerhoonsa syömään päivällistä. Hänen autonsa oli juuri tulossa Pall Mallille, kun hänen huomionsa kiintyi erääseen aitaan naulattuun lampun valaisemaan kuulutukseen, joka muistutti häntä siitä vastenmielisestä tosiseikasta, että hän nyt illalla oli viittäkymmentätuhatta puntaa köyhempi kuin aamulla.
"Kymmenentuhannen punnan suuruinen palkinto! Pyh! Kuka uskaltaakaan ruveta ilmiantajaksi? Sitä ei luullakseni Brabazonkaan uskalla tehdä."
Mutta hän ei tuntenut vielä Brabazonia.
XXV
RIVER HOUSEN ASUKAS
Herra Brabazon istui eräässä River Housen yläkerran kylmässä huoneessa syöden hitaasti suurta juusto- ja leipäannosta. Hänellä oli yllään sama seurustelupuku, joka oli ollut hänellä hänen saadessaan varoituksen, ja hän näytti hyvin hullunkuriselta tuossa nyt jo hyvin tahraisessa ja tomuisessa vaatetuksessa. Hänen valkoinen paitansa oli aivan harmaa liasta, kaulus oli tipotiessään ja hänen yleistä kurjaa olemustaan korosti vielä hänen kasvojaan koristava pitkä parransänki.
Hän lopetti ateriansa, avasi ikkunan varovaisesti ja heitti leivän jäännökset pihalle. Sitten hän avasi lattialuukun ja laskeutui portaita alakertaan mennen rakennuksen takaosassa sijaitsevaan keittiöön. Hänellä ei ollut saippuaa eikä pyyheliinaa, mutta hän koetti kuitenkin pestä kasvonsa ja kätensä niiden avuttakin käyttäen pyyhkeenä toista niistä nenäliinoista, jotka hän paetessaan oli tuonut mukanaan rakennukseen. Lukuunottamatta hänen yllään olevaa pukua, päällystakkia ja pehmeätä huopahattua, jonka hän oli pistänyt päähänsä lähtiessään, oli hän aivan valmistautumaton tähän vastenmieliseen seikkailuun.
Ne ruokavarat, jotka tuo salaperäinen mies oli tuonut hänelle seuraavana iltana hänen pakonsa jälkeen tähän piilopaikkaan, olivat jo melkein lopussa (hän oli viettänyt siellä vuorokauden minkäänlaisetta ruoatta, mutta ei ollut peloissaan kyennyt toteamaan sitä tosiseikkaa, ennenkuin tuntematon oli saapunut tuoden hänelle elintarpeita). Ja mitä taasen hänen hermoihinsa tuli, olivat ne melkein mennyttä kalua. Viikko vietettynä tässä hökkelissä poissa ihmisten ilmoilta ja tunnon pohjalla piilevä tieto siitä, että poliisi parhaillaan etsiskeli häntä ja että hänen vangitsemistaan seuraisi ehdottomasti pitkä vankeusrangaistus, olivat kovasti riuduttaneet hänen tyyniä kasvojaan, semminkin kun yksinäisyyteen vielä liittyi etsimisen aiheuttama pelko.
Hän oli kyyristynyt nurkkaan muutaman oven taakse, josta päästiin erääseen ullakkokerroksen sisimpään huoneeseen, kun etsivä oli tarkastanut huoneen. Derrick Yalen vierailun muisto ahdisti häntä kuin painajainen.
Hän istuutui niin mukavasti kuin suinkin siihen vanhaan tuoliin, jonka hän oli löytänyt rakennuksesta, viettääkseen vielä yhden yön siellä. Tuon miehen, jonka varoitus oli lähettänyt hänet tänne piiloon, täytyi tulla pian ja tuoda hänelle enemmän ruokaa. Brabazon oli jo vaipunut horroksiin, kun hän kuuli avainta väännettävän ulko-oven lukossa, jolloin hän ponnahti seisoalleen. Hän hiipi varpaisillaan varovasti luukulle kohottaen sitä, kuullen samalla tuntemattoman kaikuvan äänen.
"Laskeutukaa tänne!" kuuli hän sen sanovan ja Brabazon totteli.
Edellinenkin keskustelu oli tapahtunut käytävässä, missä pimeys tuntui synkemmältä kuin missään muualla talossa. Mutta hän oli jo niin tottunut siihen, että hän onnettomuudetta suoriutui huojuvista portaista.
"Jääkää siihen", sanoi ääni. "Olen tuonut teille hieman ruokaa ja vaatteita. Löydätte tästä laukusta kaikkea, mitä tarvitsette. Teidän on parasta ajaa partanne ja siistiytyä muutenkin."
"Mihin minun on matkustettava?" kysyi Brabazon.
"Olen lunastanut teille hyttipaikan erääseen höyrylaivaan, joka lähtee huomenna Victoria-telakasta New Zeelandiin. Passi ja piletti ovat laukussa. Ja kuunnelkaa nyt: Teidän pitää ajaa pois viiksenne tahi ne karvat, jotka niistä vielä on ajamatta, ja kulmakarvanne, koska ne enemmän kuin muut piirteenne kiinnittävät muiden huomion kasvoihinne."
Brabazon ihmetteli, milloin tämä mies oli nähnyt hänet. Hän kohotti kätensä koneellisesti tuuheihin kulmakarvoihinsa myöntäen mielessään salaperäisen vieraansa olevan oikeassa.
"En ole tuonut teille lainkaan rahaa", jatkoi ääni. "Teillä on taskuissanne kuusikymmentätuhatta, jotka te varastitte Marlilta. Te päätitte hänen tilinsä ja väärensitte hänen nimensä maksumääräykseen otaksuen minun sopivan asiasta hänen kanssaan, kuten teinkin."
"Kuka te olette?" kysyi Brabazon.
"Minä olen Punainen Ympyrä", kuului vastaus. "Mutta miksi te kysytte sitä, koska te olette tavannut minut ennenkin?"
"Niin, tietysti", mumisi Brabazon. "Luulen tulevani hulluksi tässä paikassa. Milloin minun on poistuttava tästä rakennuksesta?"
"Huomenna. Odottakaa iltaa. Teidän laivanne lähtee seuraavana aamuna, mutta te voitte nousta siihen jo huomenillalla."
"Mutta laivaa kai pidetään silmällä", vaikeroi Brabazon. "Ettekö luule sen olevan vaarallista?"
"Siinä ei ole mitään vaaraa teille", kuului vastaus. "Antakaa minulle rahanne!"
"Rahaniko?" huohotti pankkiiri kalveten.
"Antakaa minulle rahanne!" Pimeästä kaikuva ääni kuulosti pahaenteiseltä ja Brabazon totteli vapisten.
Pari suurta rahakääryä siirtyi tuntemattoman sormikkaan suojelemaan käteen.
"Kas tässä! Ottakaa tämä!"
"Tämä" oli ohuempi rahakääry ja pankkiirin herkät sormet totesivat, että setelit olivat uusia.
"Te voitte vaihtaa ne ulkomailla", sanoi mies.
"Enkö saa poistua täältä jo tänään?" Brabazonin hampaat kalisivat nyt. "Oleskeleminen tässä paikassa karmii oikein selkääni."
Punainen Ympyrä mietti nähtävästi asiaa, koska kului jonkun aikaa, ennenkuin hän vastasi:
"Jos vain haluatte", sanoi hän, "mutta muistakaa silloin antautuvanne vaaraan. Menkää nyt takaisin yläkertaan."
Määräys oli niin tiukka ja lopullinen, että Brabazon totteli nöyrästi.
Hän kuuli oven sulkeutuvan ja tirkistäessään ikkunasta hän näki tumman olennon kulkevan polkua ja katoavan pimeyteen. Hetkisen kuluttua hän kuuli portin lukon napsahduksen. Mies oli poistunut.
Brabazon hapuili tuntemattoman tuoman matkalaukun käsiinsä kantaen sen keittiöön. Siellä hän uskalsi sytyttää valonkin palamaan tarvitsematta pelätä ilmituloa. Hän pisti tulen muutamaan kynttilänpätkään, jonka hän oli löytänyt tarkastaessaan taloa.
Tuntematon ei ollut liioitellut sanoessaan, että matkalaukku sisälsi kaikkia sellaisia tavaroita, joita Brabazon tarvitsi. Mutta ensi työkseen tarkasti pankkiiri ne rahat, jotka tuntematon oli antanut hänelle. Niiden joukossa oli seteleitä kaikista sarjoista ja niiden numerot erosivat suuresti toisistaan. Hänen omat setelinsä olivat olleet sarjoissa, mutta nämäkin olivat kaikissa tapauksissa uusia. Hän katsoi niihin kummastellen, koska hän tiesi, ettei uusia seteleitä tavallisesti luovuteta pankeista huiskin haiskin, mutta sitten hän arvasi syyn. Punainen Ympyrä oli kiristänyt joltakin ja vaatinut, etteivät setelit saa olla numerojärjestyksessä. Hän pisti rahat piiloon alkaen vaihtaa vaatteitaan.
Hän näytti melko hienolta pujahtaessaan portista varovasti tuntia myöhemmin kantaen matkalaukkuaan, mutta poisajeltujen kulmakarvain aiheuttama muutos oli kuitenkin niin huomattava, että kun hän noin yhdentoista aikaan sinä iltana sivuutti erään niistä monista etsivistä, jotka hakivat häntä, ei häntä tunnettu.
Hän oli vuokrannut itselleen huoneen eräästä pienestä Euston-aseman läheisyydessä sijaitsevasta hotellista ja meni nukkumaan. Hän sai nyt levätä rauhassa ensi kerran pitkiin aikoihin.
Seuraavan päivän hän vietti huoneessaan uskaltamatta lähteä kadulle päivänvalossa, mutta illalla, kun hän oli syönyt yksinäisen ateriansa arkihuoneessaan, lähti hän raittiiseen ilmaan. Hänen varmuutensa alkoi lisääntyä ja hän oli jo melkein varma siitä, että hän voi suoriutua laivan etsivän toimittamasta tarkastuksesta. Hän valitsi rauhallisimmat kadut ja oli juuri sivuuttamaisillaan museon, kun hän huomasi erään äskettäin aitaan liimatun kuulutuksen ja luki sen läpi.
Ja hänen lukiessaan muudan suunnitelma alkoi kehittyä hänen aivoissaan. Kymmenentuhatta puntaa ja täydellinen armahdus! Ei ollut ollenkaan varmaa, että hän voi päästä pakoon huomenna; mahdollisempaa oli, että hänet huomattaisiin, ja millaiseksi hänen elämänsä lievimmin sanoen silloin muuttuisi? Kuin takaa-ajetun koiran, jolle eivät hänen rahansakaan soisi minkäänlaista korvausta. Kymmenentuhatta puntaa ja vapaus! Eikä kukaan tiennyt mitään noista rahoista, jotka hän oli nostanut Felix Marlin tililtä. Hän sijoittaisi ne varmaan paikkaan huomenna ja menisi suoraan poliisin päämajaan ilmoituksineen, joiden hän tunsi varmasti aiheuttavan Punaisen Ympyrän tuhon.
"Niin minä toki teenkin", sanoi hän ääneen.
"Siinä te luullakseni menettelettekin viisaasti."
Muudan pieni tanakka mies oli kävellyt äänettömästi hänen kintereillään kautsukkipohjaisilla kengillään ja Brabazon tunsi hänet heti.
"Komisario Parr!" huohotti hän.
"Niin juuri", vastasi komisario. "Nyt, herra Brabazon, aiotteko te lähteä pienelle kävelylle kanssani vai ryhdyttekö vastarintaan?"
Heidän saapuessaan poliisiasemalle muudan nainen tuli sieltä kadulle eikä kalpea Brabazon tuntenut entistä konttoristiaan. Hän seisoi teräskaiteen vieressä, sillä aikaa kuin vangitsemismääräyksestä luettiin julki hänen pahat tekonsa kylmällä virallisella äänellä.
"Te voitte säästää itsenne suurilta vaikeuksilta, herra Brabazon", sanoi komisario Parr, "jos vain kerrotte minulle totuuden. Tiedän teidän nykyään asuvan Brightin hotellissa Euston Roadin varrella. Te tulitte sinne myöhään eilen illalla ja teidän nimenne on merkitty huomenaamulla Victoria-telakasta New Zeelandiin lähtevän Itingan matkustajaluetteloon Thomsoniksi."
"Hyvä Jumala?" sanoi hämmästynyt Brabazon, "kuinka te sen tiedätte?"
Mutta sitä seikkaa ei komisario Parr ruvennut selittämään hänelle.
Brabazon ei aikonut valehdella. Hän kertoikin kaikki tietonsa, kaiken sen, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä saakka, jolloin hänen puhelimitse oli käsketty paeta, siihen asti, jolloin hänet vangittiin.
"Vai oleskelitte te tuossa talossa koko ajan", sanoi komisario miettiväisesti. "Kuinka te voitte välttää herra Yalen tarkastuksen?"
"Ah, Yaleko siellä olikin?" sanoi Brabazon. "Luulin miestä teiksi. Ullakolla oli muudan toinenkin huone – luulen sitä käytetyn pienenä varastohuoneena ennen vanhaan – ja minä piilouduin sen oven taakse. Hän tuli melkein ovelle ja silloin olin kuolla pelosta."
"Yale oli siis taasen oikeassa väittäessään teidän piileskelevän siellä", sanoi komisario puhuen puoleksi itsekseen. "Kuinka te aiotte nyt suhtautua asiaan, herra Brabazon?"
"Aion kertoa teille kaiken, mitä tiedän Punaisesta Ympyrästä, ja luullakseni minä voinkin antaa teille sellaisia tietoja, jotka johtavat hänen vangitsemiseensa. Mutta teidän pitää olla kekseliäs."
Parr huomasi hänen alkavan saada takaisin hieman entistä arvokkaisuuttaan.
"Minähän kerroin teille jo hänen vaihtaneen setelinsä minun seteleihini. Hän teki sen varmasti siksi, että hän pelkäsi niiden numeroiden tulleen kirjoitetuiksi muistiin, mutta minun setelini olivat sarjoissa – sarjoissa E. 19 – ja voin ilmoittaa teille jokaisen numeron", lisäsi hän vilkkaasti. "Hän ei uskalla vaihtaa saamiaan rahoja."
"Ne olivat luullakseni Froyantin rahoja", sanoi komisario. "Jatkakaa!"
"Hän ei olisi uskaltanut vaihtaa niitä, kuten näitä minulta saamiaan. Ettekö ymmärrä, millaisen edun se suo teille?"
Komisario uskalsi kuitenkin epäillä sitä hieman. Mutta kun Brabazon oli lukittu koppiinsa, soitti hän Froyantille kertoen hänelle niin paljon tapahtumista kuin hän arveli Froyantin välttämättä tarvitsevan tietää.
"Te olette siis saanut rahat?" sanoi Froyant kiihkeästi. "Tulkaa luokseni heti!"
"Tuon mielelläni rahat luoksenne", vastasi Parr, "mutta tunnen kuitenkin olevani pakotettu huomauttamaan teille, etteivät nämä rahat kuulu teille, vaikka määrä on koottukin samoista seteleistä, jotka te luovutitte Punaiselle Ympyrälle."
Myöhemmin selitti hän tilanteen Froyantille. Tämä itara mies ei koettanutkaan salata pettymystään, koska hän näytti ajattelevan voivansa vaatia rahojaan omakseen, vaikka ne olisikin saatu takaisin millaisissa olosuhteissa tahansa. Mutta hetkisen kuluttua onnistui komisario Parrin taivuttaa hänet ajattelemaan järkevämmin. Froyant puhui jo aivan tyynesti asiasta, kun hän äkkiä teki seuraavan kysymyksen:
"Onko teillä muistissanne niiden setelien numerot, jotka Brabazon luovutti hänelle?"
"Ne on helppo muistaa", sanoi Parr, "koska ne olivat sarjoissa." Ja hän toisti numerot Froyantin kirjoittaessa ne nopeasti muistiin pöytäalmanakkaansa.
XXVI
KLOROFORMIPULLO
Thalia Drummond kirjoitti juuri kirjettä, kun hänen vieraansa saapui, ja niistä monista henkilöistä, joiden vierailua Thalia odotti, oli Milly Macroy viimeinen. Tyttö näytti sairaalta ja väsyneeltä, mutta hän ei ollut niin vapaa inhimillisistä heikkouksista, ettei hän olisi voinut ihailla sitä kaunista vierashuonetta, minne Thalia opasti hänet, koska palvelijatar oli jo lähtenyt kotiinsa yöksi.
"Mutta tämähän on oikea palatsi, tyttöseni", sanoi hän katsellen Thaliaa väkinäisesti ihaillen. "Te osaatte menetellä oikein, paremmin kuin Flush-parka."
"Kuinka hieno Flush nyt jaksaa?" kysyi Thalia kylmästi.
Milly Macroyn kasvot synkistyivät.
"Kuulkaahan nyt", sanoi hän töykeästi, "minä en halua kuulla mitään Flushista tuohon sävyyn, ymmärrättekö? Hän on nyt siellä, missä teidän oikeastaan pitäisi olla. Te olitte sekautunut siihen yhtä paljon kuin hänkin."
"Älkää käykö naurettavaksi. Riisukaa hattunne ja istuutukaa. Kun katselen teitä, Macroy, tuntuu kuin vanhat ajat olisivat palanneet takaisin."
Vieras mumisi jotakin hiljaa, mutta totteli kuitenkin käskyä.
"Tulin puhuttelemaan teitä Flushin vuoksi", sanoi hän. "Kerrotaan nimittäin jotakin sellaistakin, että häntä tullaan syyttämään murhastakin, mutta tehän tiedätte sen, ettei hän ole murhannut ketään."
"Tiedänkö minä? Mistä minä sen tietäisin?" kysyi Thalia. "En tiennyt hänen oleskelevan talossakaan, ennenkuin luin sen lehdistä aamulla. Kuinka ihmeellisen ovelasti nuo sanomalehtimiehet toimivatkaan hankkiessaan niin tuoreita uutisia!"
Milly Macroy ei ollut tullut keskustelemaan sanomalehtimiesten saavutuksista, vaan meni suoraan asiaan, joka koski, kuten Thalia oli otaksunutkin, Flush Barnetia ja hänen suoranaisia edellytyksiään.
"Drummond, en aio ruveta riitelemään kanssanne", sanoi hän.
"Se ilahduttaa minua", sanoi Thalia. "Enkä minä oikeastaan ymmärräkään, mistä meidän pitäisi riidellä."
"Sen asian laita saa nyt olla niin tahi näin", sanoi neiti Macroy ivallisesti. "Tärkeintä on saada selville, mitä te aiotte tehdä Flushin hyväksi? Te tunnette kaikki nuo herrat ja avustatte parhaillaan tuota sikamaista Yalea", sähähti hän melkein. "Juuri Yale usutti Parrin Marisburg Placelle, koska Parr on niin tyhmä, ettei hän ymmärtänyt sitä itse. Oletteko te ollut Yalen hommissa koko ajan?"
"Älkää nyt viitsikö naurattaa minua", sanoi Thalia ivallisesti. "Työskentelen varmasti Yalen hyväksi, jos hänen kirjeittensä kirjoittaminen ja pöytänsä siistiminen on työtä. Mutta mistä herroista te oikeastaan puhuttekaan? Ja mitä voisinkaan tehdä Flush Barnetin hyväksi?"
"Te voitte mennä komisario Parrin luo kertomaan tuon ikivanhan jutun", sanoi Macroy. "Olen suunnitellut kaiken jo valmiiksi. Te voitte sanoa hänelle Flushin rakastuneen teihin, nähneen teidän menevän taloon ja seuranneen teitä sinne voimatta sitten päästä sieltä pois."
"Entä nuori maineeni?" kysyi tyttö kylmästi. "Ei, Milly Macroy, teidän on ajateltava jotakin parempaa, enkä minä sitäpaitsi luule heidän syyttävänkään häntä murhasta päättäen siitä, mitä Derrick Yale sanoi tänä aamuna."
Hän nousi kävellen hitaasti huoneen poikki kädet selän takana.
"Ja, sitäpaitsi, mitä minä välittäisin teidän sulhasestanne? Miksi vaivautuisinkaan puhumaan hänen puolestaan?"
Milly Macroy nousi kohottaen kädet lanteilleen ja tuijottaen tyttöön.
"Senvuoksi, että kun Brabazonin juttua ryhdytään tutkimaan, ei mikään voi estää minua menemästä todistajien aitioon eikä pidättää minua sanomasta muutamia suoria sanoja siitä, kuinka nopeasti te hankitte itsellenne rahoja ollessanne Brabazonin sihteerinä. Ah, tämäpä säpsähdytti teitä, hyvä neiti!"
"Kun Brabazonin juttua ryhdytään tutkimaan!" sanoi Thalia hitaasti. "Ovatko he saaneet Brabazonin kiinni?"
"He sieppasivat hänet tänä iltana", sanoi tyttö riemuiten. "Parr sen teki. Menin poliisiasemalle tiedustelemaan erästä rahamäärää, jonka Flush oli luvannut jättää minulle sinne, kun he toivat hänet huoneeseen."
"Brabazonko vankina?" sanoi Thalia hitaasti. "Vanha Brab-raukka!"
Macroy katseli häntä puoleksi suljettujen luomiensa välitse. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt Thalia Drummondista ja nyt hän vihasi tyttöä. Hän pelkäsikin Thaliaa, koska hänen tyyneydessään oli jotakin uhkaavaakin. Hetkisen kuluttua Thalia sanoi:
"Lupaan tehdä, mitä suinkin vain voin Flush Barnetin hyväksi", sanoi hän. "En kuitenkaan senvuoksi, että pelkäisin teidän esiintymistänne todistajien aitiossa – poliisioikeussalin siinä osassa te ainakin olisitte kuin kotonanne, Macroy – vaan siksi, että tuo mies-parka on todellakin syytön murhaan."
Neiti Macroy nieli jotakin kuullessaan tämän kuvauksen sulhasestaan.
"Puhun siitä Yalelle huomenna, vaikka en olekaan varma, auttaako se mitään. Aion kuitenkin keskustella vilpittömästi hänen kanssaan, jos hän vain suo minulle sopivan tilaisuuden."
"Kiitoksia", sanoi neiti Macroy hieman miellyttävämmin alkaen ylistää huoneistoa tavalliseen tapaan.
Thalia näytti hänelle kaikki huoneet.
"Mikä tämä on?"
"Keittiö", sanoi Thalia yrittämättä kuitenkaan avata ovea. Tyttö katsoi häneen epäillen.
"Onko teilläkin joku ystävä?" kysyi hän ja ennenkuin Thalia ehti estää hänen aiettaan, oli hän avannut oven ja mennyt huoneeseen.
Keittiö oli pieni ja tyhjä. Sähkölamppu paloi, mistä neiti Macroy sai sen käsityksen, että Thalia oli poistunut keittiöstä kuultuaan hänen koputuksensa.
Thalia olisi voinut nauraa Milly Macroyn kasvojen selvästi pettyneelle ilmeelle, mutta hänen taipuvaisuutensa iloisuuteen hävisi, kun Macroy meni vesijohdolle ottaen sieltä esille erään pullon.
"Mitä tässä on?" kysyi hän lukien nimilapun.
Se oli vielä puolillaan jotakin väritöntä nestettä, eikä neiti Macroy koettanutkaan avata korkkia, koska nimilappu kertoi hänelle kaiken sen, mitä hän halusikin tietää.
"Kloroformia ja eetteriä", luki hän katsoen tyttöön. "Milloin te olette käyttänyt kloroformia?"
Thalia hämmentyi vain sekunniksi, mutta sitten hän nauroi.
"Kuulkaahan nyt, Milly Macroy", sanoi hän venytellen, "kun olen ajatellut Brixton-vankilassa viruvaa Flush-parkaa, on minun ollut pakko haistella jotakin haihduttaakseni hänet mielestäni."
Macroy asetti pullon pöydälle sähähtäen:
"Te olette hyvin turmeltunut, Thalia Drummond. Jonakin päivänä lähimmässä tulevaisuudessa herätetään teidät kello kahdeksan aikaan aamulla ja teiltä kysytään, onko teillä jotakin viestiä ystävillenne."
"Jolloin minä vastaan: 'Haudatkaa minut Flush Barnetin, tuon etevän rikollisen, viereen.'"
Neiti Macroy ei keksinyt sopivaa vastausta, ennenkuin hän oli ehtinyt Marylebone Roadille, jolloin hän suuttuneena totesi, ettei Thalia Drummond ollut oikeastaan luvannut mitään hänen pitkästä haastattelustaan huolimatta.
XXVII
HERRA PARRIN ÄITI
Kuultuaan Brabazonin vangitsemisesta Jack Beardmore meni suoraan pääasemalle tapaamaan herra Parria.
Mutta siellä hän kuulikin, että tämä kuuluisa herrasmies olikin lähtenyt kotiinsa.
"Jos asianne on hyvin tärkeä, herra Beardmore", sanoi työtään tekevä poliisikirjuri, "tapaatte te hänet hänen kotoaan Stamford-puistokadun varrelta."
Paitsi luonnollista kiinnostustaan Punaiseen Ympyrään ja kaikkiin muihinkin siihen kuuluviin seikkoihin, ei Jackilla ollut mitään erityistä halua tavata komisariota, ja Derrick Yale oli sitäpaitsi ilmoittanut hänelle puhelimitse kaikki tiedot tahi ainakin sen verran kuin hän oli luullut voivansa kertoa.
"Parr luulee tämän vangitsemisen johtavan tärkeihin tuloksiin", oli hän sanonut. "Ei, en ole vielä puhutellut Brabazonia, mutta aion mennä huomenna Parrin kanssa tervehtimään häntä."
Hän ei nähtävästi voinut saada Yaleakaan käsiinsä sinä iltana, koska Yale oli vihjaissut menevänsä teatteriin. Hän suuntasi senvuoksi kulkunsa kotiaan kohti. Hän oli lähettänyt autonsa pois, koska hän oli tuntenut tarvitsevansa liikuntoa tarmonsa haihduttamiseksi, ja kun hän kulki pimeän puiston läpi oikaistakseen suoraan kotiinsa, huomasi hän arvailevansa, millaista kotielämää Parrin kaltainen mies oikeastaan mahtoi viettää. Parr ei ollut milloinkaan puhunut perheestään ja hänen elämänsä poliisin päämajan ulkopuolella oli melkein yhtä salaperäistä kuin sekin, mitä hän nykyisin koetti paljastaa.
Missähän päin Stamford-puistokatu onkaan? ihmetteli hän. Hän oli juuri päässyt puiston autioimpaan osaan, kun hän luuli kuulevansa askelia takanaan ja käänsi päätään. Hän ei ollut lainkaan hermostunut eikä tavallisissa oloissa jonkun käveleminen hänen kintereillään olisi kiinnostanut häntä senkään vertaa, että hän olisi viitsinyt kääntää päätään. Polku kiemurteli siinä kohti erään hyvin sakean rhododendron-pensaikon laitaa. Ketään ei näkynyt. Jack jatkoi matkaansa parantaen vauhtiaan.
Hän ei kuullut enää askelia, mutta kääntyessään katsomaan hän luuli näkevänsä erään miehen kävelevän polun ruohoista laitaa. Kun Jack pysähtyi, pysähtyi mieskin. Hän ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän voisi ehkä joutua luonnottomaan asemaan, jos hän huutaisi miehelle, koska ei ollut mitään syytä maailmassa, joka olisi estänyt jokaista kunnioitettavaa kansalaista kävelemästä puistossa iltaisinkin. Mutta mitä siihen tulee, niin miksi he eivät voineet kävellä hänen jäljessään kunnioitettavan matkan päässä?
Mutta sitten hän huomasi edessään erään hitaasti kulkevan olennon ja kuuli poliisin selvät ja hitaat askeleet.
Hän tunsi hämmästyksekseen mielensä huojentuvan, ja kun hän katsoi taakseen, oli häntä seurannut olento hävinnyt. Hän koetti muistella saamaansa vaikutelmaa; kuka hänen seuraajansa sitten lienee ollutkaan, ei hänen olisi tarvinnut pelätä häntä. Jack oli alussa luullut häntä joksikin pojaksi, joksikin kerjäläis-paraksi, joka oli koettanut rohkaista luontoaan uskaltaakseen lähestyä häntä ja saadakseen rahaa yösijaan. Hänestä tuntui oikein luonnottomalta, että hän oli iloinen päästyään puistosta hyvin valaistulle kadulle, mutta niin se vain oli.
Hän kysyi tietä eräältä poliisilta.
"Stamford-puistokatuko, sir? Tuo omnibussi tuolla vie teidät sinne tahi te voitte päästä sinne autolla kymmenessä minuutissa."
Jack seisoi kauan aikaa paikoillaan, ennenkuin hän huusi auton luokseen. Herra Parr voisi ehkä loukkautua tästä hänen tunkeutumisestaan Parrin yksityisasuntoon, semminkin kun hänellä ei ollut mitään todellista syytäkään siihen. Mutta tehtyään nopean päätöksen hän huusi auton ja joutui lyhyen ajan kuluttua juuri samanlaisten epäilysten ja pahojen aavistusten valtaan komisario Parrin asunnon oven edustalla.
Parr tuli itse avaamaan hänelle.
Hänen kasvonsa olivat tavallisesti aivan ilmeettömät eikä hän nytkään näyttänyt hämmästyvän eikä vihastuvan myöhäisen vieraansa tulosta.
"Tulkaa vain sisään, herra Beardmore", sanoi hän. "Olen juuri tullut kotiin ja syön parhaillaan illallista. Te olette luullakseni nauttineet ilta-aterianne jo kauan aikaa sitten."
"Älkää antako minun lainkaan häiritä itseänne, herra Parr. Kiinnostuin vain melkoisesti kuullessani teidän vanginneen Brabazonin ja päätin senvuoksi tulla tänne."
Komisario oli juuri opastamaisillaan hänet ruokasaliin, kun hän äkkiä pysähtyi.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän.
Jack voi vain ihmetellä, mikä oli säikähdyttänyt häntä.
"Voisitteko odottaa täällä hieman?"
Jack näki nyt ensi kerran komisarion hämillään, vaikka hän oli tuntenutkin miehen niin kauan aikaa.
"Minun on ensin ilmoitettava vanhalle tädilleni, joka asuu luonani, kuka te olette", sanoi hän. "Hän ei ole tottunut vieraihin. Olen leski ja tätini hoitaa talouttani."
Hän kiiruhti nopeasti ruokasaliin sulkien oven mennessään ja Jack tunsi myös hieman hämmentyvänsä, kuten isäntäkin.
Niin kului pari kolme minuuttia. Hän kuuli huoneesta nopeaa liikehtimistä ja vihdoin aukaisi Parr oven.
"Tulkaa vain sisään, sir." Hänen punakat kasvonsa olivat nyt vielä tavallista punakammat. "Istuutukaa ja suokaa minulle anteeksi, että annoin teidän odottaa."
Huone, johon hän huomasi joutuneensa, oli hyvin ja maukkaasti kalustettu. Jack oli vihainen itselleen siitä, että hän oli voinut odottaakaan muuta.
Herra Parrin täti oli vanhahko hajamielinen herrasnainen, joka näytti tekevän herra Parrin hyvin levottomaksi. Hän tuskin käänsi katsettaan hänestä hänen liikkuessaan huoneessa ja täti sai tuskin lausua sanaakaan, kun Parr jo kiiruhti keskeyttämään hänen puheensa, aina hyvin kohteliaasti, mutta silti päättävästi.
Komisarion illallinen oli katettu tarjottimelle ja hän oli juuri ollut lopettamaisillaan ateriansa, kun Jack oli koputtanut oveen.
"Toivoakseni te suotte anteeksi huolimattomuutemme, herra – herra –?"
"Beardmore", sanoi Jack.
"Hän ei tule milloinkaan muistamaan sitä", mumisi komisario.
"En voi pitää taloa niin hyvässä kunnossa kuin äiti", sanoi täti.
"Ette tietystikään, ette tietystikään, täti", sanoi herra Parr kiireesti. "Hän on hieman hajamielinen", mutisi hän sitten. "Mitä haluaisitte tietää, herra Beardmore?"
Jack pyysi nauraen anteeksi vierailuaan.
"Punainen Ympyrä on niin mutkallinen järjestö, että epäilen jokaista uutta vankia sen päälliköksi", sanoi hän. "Luuletteko te Brabazonin vangitsemisen auttavan meitä?"
"En tiedä", vastasi Parr hitaasti. "Siinä on kuitenkin muudan mahdollisuus, että Brabazon voi ehkä olla meille suureksikin avuksi. Näin ohimennen sanoen, olen pannut erään oman mieheni vahtimaan häntä ja antanut sellaiset määräykset, ettei vanginvartija saa missään tapauksessa mennä hänen koppiinsa."
"Te ajattelette varmaankin Siblyä, tuota matruusia, joka myrkytettiin?"
Parr nyökäytti.
"Eikö se teidänkin mielestänne, herra Beardmore, ollut salaperäisin kaikista Punaisen Ympyrän tekemistä salaperäisistä murhista?"
Hän kysyi hyvin vakavasti, mutta hänen silmiensä ilmeessä oli kuitenkin jotakin veitikkamaistakin, minkä Jack huomasi.
"Te nauratte. Mutta miksi? Minusta se ainakin tuntui hyvin salaperäiseltä. Eikö teistä?"
"Kyllä", sanoi komisario, "joissakin suhteissa, ja minä luulenkin Siblyn myrkyttämisestä muodostuvan paljon tärkeämmän tekijän Punaisen Ympyrän mahdolliseen vangitsemiseen kuin ystävämme Brabazonin vangitsemisesta."
"Toivoisin, ettette puhuisi niin paljon rikoksista ja rikollisista", sanoi hänen tätinsä äreästi. "John, sinä olet todellakin hyvin ärsyttävä. Tällainen olisi ehkä miellyttänyt äitiä –"
"Niin, tietysti, täti, ja minä olenkin pahoillani", sanoi Parr kiireesti, ja sitten kuin täti oli poistunut huoneesta, voitti Jack Beardmoren uteliaisuus hänen hienotunteisuutensa.
"Äiti näyttää olleen todellinen esikuva", sanoi hän hymyillen ja arvaillen, oliko hän puhunut tyhmyyksiä.
Mutta nauru, jonka hän sai vastaukseksi, tyynnytti hänet.
"Niin, todellinen esikuva, totisesti. Hän ei ole nyt luonamme."
"Onko hän teidän äitinne, herra Parr?"
"Ei, isoäitini vain", sanoi herra Parr, ja Jack katsoi häneen hämmästyneenä.
XXVIII
YÖLLÄ AMMUTTU LAUKAUS
Komisario oli varmasti melkein viisikymmenvuotias ja Jack laski äkkiä suunnilleen tämän ihmeellisen isoäidin iän, joka oli kiinnostunut rikoksiin ja piti talon kunnossa.
"Hänen täytyy olla ihmeellinen vanha nainen!" sanoi hän, "ja hän on luullakseni kiinnostunut Punaiseen Ympyräänkin."
"Kiinnostunutko?" herra Parr nauroi. "Jos äidillä vain olisi samanlainen rajaton oikeus ahdistaa tuota järjestöä kuin minulla, joutuisivat he kuiville Cannon-kadun poliisiasemalla tänä iltana. Mutta asiain näin ollen", hän keskeytti, "eivät he joudu."
Koko ajan heidän puhuessaan Jack vaivasi päätään sillä, miksi huone sen siisteydestä huolimatta tuntui hänestä siivottomalta. Mutta hän ei saanut vaipua omiin ajatuksiinsa pitkäksikään aikaa, koska herra Parr sattui olemaan tavattoman puheliaalla tuulella. Hän meni jo niinkin pitkälle, että hän kertoi Jackille muutamista ylikomisarion hänelle sanomista vastenmielisistä asioista.
"Poliisin päämajassa ollaan luonnollisesti melko huolestuneita näiden rikosten jatkumisesta", sanoi hän. "Me emme ole kokeneet mitään tällaista viiteenkymmeneen vuoteen. Ja minäkin uskon empimättä, ettei meillä sitten Ripperin tekemien murhien ole ollut tällaista ihmishenkiä tuhoavaa kautta. Teitä, herra Beardmore, kiinnostaa vielä ehkä sekin tieto, että Punainen Ympyrä, kuka hän sitten lieneekin, on ensimmäinen järjestävä rikollinen, jonka kanssa olemme joutuneet tekemisiin Ripperin murhien jälkeisenä viisikymmenvuotiskautena. Rikolliset järjestöt ovat tavallisesti löyhiä, ja koska niiden turvallisuus riippuu siitä kunniantunnosta, jota jokaisella varkaallakin luullaan olevan mutta jota minä en ainakaan vielä milloinkaan ole tavannut heissä, eivät ne ole pitkäikäisiä. Punainen Ympyrä näyttää kuitenkin sellaiselta mieheltä, ettei hän luota kehenkään. Häntä ei voida kavaltaa, koska kukaan ei voi kavaltaa häntä. Järjestön vähäpätöisimmätkään jäsenet eivät voi ilmiantaa toisiansa, koska minä tiedän senkin yhtä varmasti, etteivät he tunne toisiansa näöltä eivätkä nimeltä."
Hän jatkoi keskustelua kertoen kiintoisista tapahtumista, joissa hän oli ollut mukana, ja kello oli jo melkein puolikaksitoista, kun Jack nousi pyytäen vielä kerran anteeksi.
"Minä saattelen teidät julkipuolen ovelle, koska autonne on varmaankin siellä."
"Ei", vastasi Jack. "Tulin tänne vuokra-autolla."
"Hm!" sanoi komisario, "luulin nähneeni auton oven edustalla. Täällä naapuristossa ei asu ketään sellaista henkilöä, jolla olisi oma auto, minkä vuoksi se ehkä onkin jonkun lääkärin auto."
Hän avasi oven, ja kuten hän oli sanonutkin, oli muudan musta auto pysähtynyt käytävän viereen.
"Olen luullakseni nähnyt tuon ennenkin", sanoi komisario astuen askeleen lähemmäksi sitä. Kun hän teki niin, välähti auton pimeästä takaosasta tulenliekki, kuului kuuroksi tekevä pamahdus ja komisario Parr kaatui Jackin syliin liukuen sitten maahan. Sekuntia myöhemmin kiisi auto jo katua ylöspäin; sen lyhdyt pysyivät sammuksissa ja se katosi näkyvistä erään nurkan taakse juuri silloin, kun kadun varrella sijaitsevien talojen ovet alkoivat avautua järkytettyjen asukkaiden tunkeillessa ulos.
Muudan poliisi tuli juosten käytävää pitkin ja yhdessä he nostivat etsivän käsivarsilleen ja kantoivat hänet ruokasaliin. Täti oli onneksi jo mennyt nukkumaan eikä siis nähtävästi ollut kuullut eikä nähnyt mitään.
Komisario Parr avasi silmänsä räpyttäen niitä.
"Sepä oli melko ilkeä kappale!" sanoi hän värähtäen tuskasta. Hän tunnusteli varovasti liiviään vetäen sieltä esille palasen lyijyä. "Olen iloinen, ettei hän käyttänyt automaattia", sanoi hän ja huomatessaan Jackin suunnattoman hämmästyksen hän nauroi.
"Punainen Ympyrä oli kolmas niistä henkilöistä, jotka käyttävät panssariliiviä", sanoi hän. "Minä olen toinen ja –" hän keskeytti, "ja Thalia Drummond on kolmas, minkä sattumalta tiedän."
Hän ei puhunut nyt mitään vähään aikaan, mutta sitten hän sanoi:
"Tahtoisitteko te soittaa Derrick Yalelle? Hän hämmästyy luullakseni melkoisesti."
Ja ennustus toteutuikin.
Derrick Yale saapui paikalle puoli tuntia ampumisen jälkeen sellaisella vauhdilla, että hänen ulkomuodostaan voitiin nähdä hänen vetäneen vaatteensa yöpukunsa ylle. Hän kuunteli Parrin selostusta.
"En halua lainkaan loukata teitä, komisario", sanoi hän nauraen, "mutta te olette viimeinen ihminen maailmassa, jota minä olisin voinut luulla heidän haluavan ampua."
"Kiitoksia", sanoi Parr, joka varovasti asetteli liinanukkaa haavoittuneelle rinnalleen.
"En minä oikeastaan tarkoita sitä loukkaukseksikaan, ajattelen pikemminkin, että tällainen lopullinen haaste poliisille on viimeinen seikka maailmassa, johon luulin heidän ryhtyvän." Hän rypisti synkän näköisenä otsaansa. "Enkä minä ymmärräkään tätä", sanoi hän kuin itsekseen. "Ihmettelenpä, miksi hän halusi sen tietää. Puhun nyt Thalia Drummondista. Hän tiedusteli minulta tänä aamuna osoitettanne", sanoi hän. "Ymmärrän, ettei nimeänne ole puhelinluettelossa eikä osoitekalenterissakaan."
"Mitä te vastasitte hänelle?"
"Sanoi hänelle jotakin karttelevaa, mutta nyt muistinkin, että yksityinen osoitekalenterini on käytettävissä, ja hän olisi saanut helposti sen selville siitä tarvitsematta vaivautua kysymään minulta. Ihmettelenpä, miksi hän ei sitä tehnyt."
Jack huokaisi raskaasti.
"Todellakin, Yale, ette suinkaan te tahdo vihjata siihen, että neiti Drummond ampui tuon laukauksen? Sillä jos te sen teette, on se naurettavaa. Ah, tiedän kyllä, mitä te aiotte sanoa: hän on turmeltunut ja syyllinen kaikenlaisiin mitättömiin pieniin rikoksiin, mutta ne eivät ole voineet tehdä hänestä murhaajaa."
"Te olette aivan oikeassa", sanoi Yale hetkisen kuluttua. "Teen väärin tytölle, eikä näytä siltä, että aloittaisin rehellisesti, jos vain pysyn vakavasti päätöksessäni ja suon hänelle sopivan tilaisuuden. Mutta näin ohimennen sanoen, halusin puhutellakin teitä tänä iltana, Parr." Hän otti taskustaan erään kortin laskien sen komisarion eteen pöydälle. "Miltä tämä uskalias teko tuntuu teistä?"
"Milloin te saitte tämän?"
"Se odotti minua kirjelaatikossani, mutta en huomannut sitä, kummallista kyllä, ennenkuin hyökkäsin kadulle saadakseni auton, joka toisi minut tänne. Eikö se olekin suurenmoista?"
Kortissa oli tuo näille molemmille miehille niin tuttu tunnusmerkki, jota katsellessaan Jackia vapisutti. Sen sisälle oli kirjoitettu:
"Te palvelette tappiolle joutuvaa puolta. Palvelkaa meitä sen
sijaan, niin saatte kymmenkertaisen palkinnon. Jos vain jatkatte
nykyistä toimintaanne, kuolette tulevan kuukauden neljäntenä
päivänä.""Tämä suo teille noin kymmenen päivää", sanoi Parr vakavasti, ja mahtoiko se johtua hänen kärsimistään tuskista vai kiihkostako, kun hän äkkiä näytti kalpenevan. "Kymmenen päivää", mumisi hän.
"En kiinnitä tietysti minkäänlaista huomiota tähän uhkaukseen", sanoi Derrick Yale iloisesti. "Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa konttorissani saamani ikävän kokemuksen jälkeen heidän keinonsa melkein yliluonnollisiksi."
"Kymmenen päivää", toisti etsivä. "Oletteko jo tehnyt jonkin suunnitelman? Missä te luullaksenne tulette oleskelemaan ensi kuukauden neljäntenä päivänä?"
"Kummallista, että te juuri tulitte kysyneeksi sitä", sanoi Yale "mutta olen järjestänyt nyt asiani niin, että voin lähteä silloin Dealiin kalastamaan. Eräs ystäväni on lainannut minulle moottoriveneensä ja aion viettää tuon yön vesillä. Olen todellisuudessa järjestänyt matkani juuri tuoksi päiväksi."
"Te voitte tehdä millaisia suunnitelmia tahansa, mutta te ette lähde sinne yksiksenne", sanoi Parr korostavasta "Ja nyt te kaikki saatte poistua. Kiittäkää onneanne, ettei tätini ole herännyt ja ettei äiti ole täällä."
Nämä viime sanat oli tarkoitettu Jackille, ja Jack hymyili ymmärtäväisesti.
XXIX
PUNAINEN YMPYRÄ
Harvey kerskaili aina sillä, ettei hän luota kehenkään täydellisesti. Hän luotti asianajajaansa johonkin määrättyyn pisteeseen asti, mutta tämän tietty yhteys epäiltävien henkilöiden kanssa olisi jo yksinään riittänyt estämään Harveytä luottamasta täydellisesti välittäjäänsä.
Pari päivää sen jälkeen kuin komisario Parria oli ammuttu, meni pienikasvuinen asianajaja asiakkaansa luo vapisten innostuksesta. Hän oli päässyt yhden siihen uuteen sarjaan kuuluvan setelin jäljille, jotka Punainen Ympyrä oli ottanut Brabazonilta.
"Nyt me olemme päässeet hyvälle alulle tässä, herra Froyant, ja jos me vain jatkamme samaan suuntaan kuin nytkin, voimme varmasti ottaa selon alkuperäisestä vaihtajasta."
Mutta tässä herra Froyant ei antanut perään. Hän ei voinut eikä halunnutkaan jättää asiaa täydellisesti tämän miehen haltuun. Niin pitkälle sai Heggittin kokenut toimisto ajaa asiaa, mutta hän aikoi suoriutua lopusta jonkun toisen liikkeen avulla. Hän sanoikin sen yhtä monella sanalla.
"Olen pahoillani, ettette te salli minun jatkaa tutkimuksiani", sanoi pettynyt Heggitt. "Olen itse toimittanut kaikki nämä tiedustelut ja voin varmasti vakuuttaa teille, että nyt vain muutamat askeleet erottavat sen miehen, jonka hallussa tiedämme setelin olevan, tuosta toisesta henkilöstä, jota te etsitte."
Harvey Froyant tiesi sen yhtä hyvin kuin asianajajakin.
Jack Beardmore oli puhunut ehdottomasti totta sanoessaan, ettei tämä itara mies tyydy, ennenkuin hän saa menettämänsä rahat takaisin. Se ärsytti häntä ja kiinnosti hänen ajatuksiaan niin kovasti, ettei hän voinut nukkua öisin, ja herätti hänet aamulla äärettömän toivottomana.
Ja Harvey oli hyvin varustettu saattaakseen tiedustelut loppuun nyt, kun hän oli saanut vankan pohjan alleen. Hän oli hankkinut omaisuutensa ostamalla ja myymällä maita maailman kaikissa kolkissa. Aloitettuaan todellisuudessa ilman minkäänlaista pääomaa hän oli henkilökohtaisesti liikettään hoitamalla koonnut seitsennumeroisen omaisuuden. Eikä hän ollut sitä täydentänyt istumalla konttorissaan ja luottamalla apulaisiinsa. Se oli vaatinut melkoisia matkoja, yhtämittaisia tiedusteluja ja häikäilemätöntä sekaantumista välittäjien yksityisasioihin; omituisuus, jonka hän oli jakanut James Beardmoren kanssa, vaikka hän ei sitä tiennytkään.
Nyt hän ryhtyi valppaasti toimeen tässä hänen omassa asiassaan ilmoittamatta lainkaan Parrille ja Yalelle tarkoituksiaan.
Kuten Heggitt oli sanonutkin, oli setelin jälkien seuraaminen hyvin yksinkertaista ainakin kolmanteen henkilöön saakka. Herra Froyantin tiedustelut veivät hänet vihdoin erään Strandin varrella liikettään harjoittavan rahanvaihtajan konttoriin ja sieltä erääseen matkailijatoimistoon ja lopulta muutamaan hyvin kunnioitettavaan pankkiin. Ja siellä hänen toiveensa vihdoinkin toteutui, koska pankki oli erään sellaisen pankin haarakonttori, joka toimitti hänen asioitaan.
Kolme päivää hän nuuski ja kyseli ja tutki kirjoja, mihin hänellä ei ollut lainkaan oikeutta, päästen hitaasti mutta varmasti toivomaansa lopputulokseen. Hän ei kuitenkaan tyytynyt jättämään asiaa silloinkaan, kun hän sai selville setelin alkuperäisen vaihtajan. Ei edes pankinjohtajakaan, joka antoi hänelle oikeuden tutkia yksityisiä tilejä ja jota johtokunta siitä sitten jälkeenpäin moitti, tiennyt tarkasti hänen tarkoitustaan eikä sitäkään, ketä vastaan hänen tiedustelunsa oli suunnattu.
Ensimmäisen päivän aamuna matkusti Froyant nopeasti Ranskaan. Hän pysähtyi vain pariksi tunniksi Pariisiin ja illalla hän oli jo matkalla etelään. Hän saapui Toulouseen yhdeksän aikaan aamulla ja siellä oli onni hänelle jälleen suosiollinen, koska muudan kaupungin vaikutusvaltaisimpia virkailijoita oli ollut hänen valittajanaan eräässä kaupassa, jonka hän oli tehnyt muutamia vuosia aikaisemmin.
Herra Brassard lausui vieraansa sydämellisesti tervetulleeksi, minkä herra Froyant ymmärsi johtuvan siitä, että hänen entinen välittäjänsä otaksui nähtävästi jonkun uuden kaupan olevan tekeillä. Asia näytti olevankin niin, koska hänen innostuksensa laimeni melkoisesti hänen kuultuaan vierailun oikean tarkoituksen.
"En vaivaa tavallisesti päätäni näillä asioilla", sanoi hän pudistaen päätään, "sillä vaikka olenkin asianajaja, hyvä herra Froyant, ei toimintani ulotu rikosasioihin." Hän siveli pitkää partaansa miettiväisesti. "Muistan kuitenkin Marlin melko hyvin – Marlin ja erään toisenkin miehen, joka oli luullakseni englantilainen."
"Nimeltään Lightman, arvailen?"
"Niin, miehen nimi oli sellainen. Hyvä Jumala, niin juuri!" Hän irvisti inhosta, "Juttu on tietysti hyvin tavallinen", jatkoi hän. "He olivat roistoja, nämä miehet. Toinen ampui Nimes Pankin kassanhoitajan ja vahdin, ja täällä Toulousessa tapahtui sitäpaitsi pari muutakin murhaa, joihin heidän nimensä liittyi. Muistan heidät melko hyvin ja tuon kauhistuttavan tapauksen!" hän pudisti päätään.
"Minkä kauhistuttavan tapauksen?" kysyi herra Froyant uteliaasti.
"Se tapahtui, kun Lightmania vietiin mestattavaksi. Luullakseni oli pyövelimme juovuksissa, koska veitsi ei toiminut; se putosi pari kolme kertaa, mutta kosketti vain hänen niskaansa. Ja kun kauhistuneet katsojat sekaantuivat asiaan – tehän tiedätte meidät ranskalaiset hyvin kiihkeiksi – olisi siitä syntynyt aikamoinen meteli, ellei tuomittua olisi viety takaisin vankilaan. Niin, Punainen Ympyrä pelastui veitseltä."
Herra Froyant, joka juuri hörppi kahvia kupistaan, ponnahti seisoalleen kaataen kupin sisällyksineen.
"Mitä?" hän melkein huusi.
Herra Brassard katsoi häneen suu auki.
"Mikä nyt on hätänä, herra Froyant?" kysyi hän katsoen tahraantunutta mattoaan.
"Punainen Ympyrä! Mitä te tarkoitatte?" kysyi Froyant vapisten kiihkosta.
"Lightmania", sanoi Brassard nyökäyttäen päätään ja hämmästyen sanojensa vaikutuksesta. "Hänen julkinen nimensä oli sellainen. Mutta konttoristini tietää siitä enemmän, koska hän oli enemmän kiinnostunut asiaan kuin minä."
Hän soitti ja muudan vanhahko ranskalainen tuli huoneeseen.
"Muistatteko te vielä Punaisen Ympyrän, Jules?"
Iäkäs Jules nyökäytti päätään.
"Melko hyvin, herra Brassard. Olin läsnä mestauksessa. Millaisia hirveitä seikkoja siellä tapahtuikaan!" Hän kohotti molemmat kätensä kuvaannollisella tavalla.
"Miksi häntä sanottiin Punaiseksi Ympyräksi?" kysyi Froyant.
"Muutaman merkin vuoksi." Mies piirsi pitkällä sormellaan niskaansa. "Hänen kaulansa ympärillä oli punainen ympyrä; se oli hänen ihonsa värinen ja kerrottiin jo paljon ennen mestaamista, ettei mikään veitsi voi tappaa häntä, koska sellaisia syntymämerkkejä sanotaan loitsituiksi. Niin, luulin sitä syntymämerkiksi ja tapasin matkallani mestauspaikalle paljon sellaisia ihmisiä – ystäväni Thiepin esimerkiksi – jotka olivat aivan vannoja siitä, ettei mestausta tulisi tapahtumaan. Jos he vain olisivat olleet yhtä varmoja siitä, että pyöveli apulaisineen oli juovuksissa", lisäsi Jules "kuin siitäkin, että he olivat pystyttäneet guillotiinin niin huonosti aamulla, ettei veitsi toiminut, olisivat he luullakseni puhuneet ymmärtäväisemmin."
Herra Froyant hengitti nyt nopeammin.
Totuus oli tullut ilmi vähitellen, ja nyt hän käsitti koko asian selvästi.
"Mihin Punainen Ympyrä sitten joutui?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi Jules kohauttaen hartioitaan. "Hänet lähetettiin pakkotyöhön jollekin kaukaiselle saarelle, mutta Marl laskettiin vapaaksi, koska hän oli todistanut valtion puolesta. Kuulin kerrottavan jo aikaa sitten, että Lightman olisi päässyt pakenemaan, mutta en tiedä sitä varmasti."
Lightman oli karannut, kuten Froyant oli jo arvannut. Hän kulutti sen päivän hakien kuumeisesti kaikenlaisia saatavia asiakirjoja, käyden yleisen syyttäjän puheilla ja lopettaen jännittävän pitkän päivänsä vankilanjohtajan konttorissa tutkimalla valokuvia.
Voimme vielä lisätä, että Harvey Froyant mennessään sinä iltana levolle Hotelli Anglaisessa tunsi täydellistä tyytyväisyyttä ja iloa sen johdosta, että hän oli onnistunut siinä, missä etevimmät poliisit eivät olleet saaneet mitään aikaan. Punaisen Ympyrän salaisuus ei ollut enää mikään salaisuus.
XXX
FROYANTIN VAIENTAMINEN
Harvey Froyantin matka Ranskaan ei ollut pysynyt salassa, ja sekä Derrick Yale että komisario Parr tiesivät hänen lähteneen, kuten Punainen Ympyräkin, jos vain Thalia Drummondin lähettämä sähkösanoma saapui määräpaikkaansa.
Omituista kyllä ajoi Derrick Yale näiden Thalian lähettämien sähkösanomien ja viestien perusteella poliisiasemalle juuri samana iltana, jolloin herra Froyant palaili riemuiten Ranskasta.
Palatessaan konttoriinsa näki Parr Yalen istuvan komisarion pöydän ääressä ihastuttaen pientä mutta valittua poliisijoukkoa kummallisen voimansa näyttelemisellä.
Hänen kykynsä siihen suuntaan oli hämmästyttävä. Muutamasta sormuksesta, jonka eräs komisario ojensi hänelle, hän kertoi hämmentyneelle kuulijalleen ei ainoastaan miehen oman tunnetun tarinan, vaan vieläpä hänen hämmästyksekseen erään pienen salatun vaiheenkin miehen elämästä.
Parrin tullessa konttoriin antoi hänen apulaisensa hänelle suljetun kirjekuoren. Luettuaan koneella kirjoitetun osoitteen hän pisti sen Yalen ojennettuun käteen.
"Sanokaa minulle, kuka sen on lähettänyt", sanoi hän ja Yale nauroi.
"Muudan hyvin pienikasvuinen mies, jolla on hullunkurinen keltainen parta. Hän puhuu nenäänsä ja hoitaa kauppaansa."
Parrin kasvot vääntyivät hitaasti hymyyn.
Yale lisäsi:
"Eikä tässä tarvita mitään psykometristä taitoa, koska satun tuntemaan sen lähettäjän, herra Johnsonin, Mildred-kadulta."
Hän nauraa hihitti komisarion hämmästyneelle ilmeelle, mutta selitti sitten asian heidän jouduttuaan kahdenkesken.
"Sain sattumalta tietää, että olette saanut selville sen paikan, minne kaikki Punaiselle Ympyrälle tarkoitetut viestit lähetetään. Minä puolestani olen tiennyt tuon paikan jo kauan aikaa ja olen myös lukenut jokaisen Punaiselle Ympyrälle lähetetyn viestin. Herra Johnson kertoi minulle teidän tehneen kysymyksiä ja minä pyysin häntä lähettämään teille täydellisen selostuksen siinä valmiiksi osoitetussa kuoressa, jonka te olitte lähettänyt hänelle."
"Vai olette te tiennyt sen koko ajan?" sanoi Parr hitaasti.
Derrick Yale nyökäytti.
"Tiedän, että Punaiselle Ympyrälle tarkoitetut viestit on osoitettu tälle pienelle uutistenkerääjälle, ja tunnen senkin seikan, että muudan pieni poika tulee joka iltapäivä ja ilta sinne hakemaan niitä. Minusta tuntuu kuitenkin hyvin nöyryyttävältä tunnustaa, etten ole milloinkaan onnistunut pääsemään sen henkilön jäljille, joka tyhjentää pojan taskut."
"Tyhjentää hänen taskunsa!" toisti Parr ja Yalea huvitti salaperäisyys.
"Poika on saanut sellaiset määräykset, että hänen on pistettävä kirjeet taskuunsa ja käveltävä sitten High-kadun suuressa ihmistungoksessa. Hänen ollessaan siellä ottaa joku ne hänen taskustaan hänen tietämättä asiasta sen enempää."
Komisario Parr istuutui Yalen vapauttamaan tuoliin ja hieroi leukaansa.
"Te olette hämmästyttävä mies", sanoi hän. "Ja mitä muuta te olette saanut selville?"
"Sen, mitä aina olen epäillytkin", sanoi Yale, "että Thalia Drummond on yhteydessä Punaisen Ympyrän kanssa ja on luovuttanut hänelle kaikki ne tiedot, jotka hän vain on voinut koota."
Parr pudisti päätään.
"Millaisiin toimenpiteihin te aiotte sen johdosta ryhtyä?"
"Minähän olen sanonut teille koko ajan, että hän vielä tulee johtamaan meidät Punaisen Ympyrän jäljille", sanoi Yale tyynesti, "ja ennustukseni tulevat kyllä ennemmin tahi myöhemmin toteutumaan. Siitä on jo melkein pari kuukautta, kun sain taivutetuksi tuon ystävämme, jolla on pieni uutistoimisto, minne kirjeet voidaan osoittaa, siihen, että hän sallii minun ensiksi tarkastaa kaikki herra Johnsonille tulleet kirjeet. Hän oli tuollaisen pienen taivutuksen tarpeessa, koska tämä meidän uutistenkerääjä on hyvin rehellinen ja suora mies, mutta minun ja ehkä teidänkin kokemuksenne on näyttänyt todeksi, että jo paljas vihjauskin siihen, että teko johtuu vain oikeuden avustamisesta, voi taivuttaa ihmiset mitä kurjimpaan uskottomuuteen. Uskalsin niin muodoin vapaasti vihjata, vaikka en sitä todistanutkaan, että olen vakituinen poliisiupseeri, ja toivon, ettette ole siitä millännekään."
"On aikoja, jolloin ajattelinkin, että teidän pitäisi liittyä vakinaiseen poliisiin", sanoi Parr. "Vai on Thalia Drummond yhteydessä Punaisen Ympyrän kanssa?"
"En aio tietystikään erottaa häntä palveluksestani", sanoi Yale. "Kuta lähempänä hän minua on, sitä vaarattomampi hän on."
"Miksi Froyant matkusti ulkomaille?" kysyi Parr.
Toinen kohautti hartioitaan.
"Hänellä on paljon liikeasioita ulkomailla ja ehkä hän nytkin hieroo siellä jotakin kauppaa. Hän omistaa melkein kolmannen osan Champagnen viinitarhoista. Otaksun teidän tietävän sen."
Komisario nyökäytti päätään. Sitten he vaikenivat syystä tahi toisesta. Kumpikin vaipui omiin ajatuksiinsa ja herra Parr ajatteli erittäinkin Froyantia arvaillen, miksi hän oli matkustanut Toulouseen.
"Kuinka te tiedätte hänen matkustaneen Toulouseen?" kysyi Derrick Yale.
Kysymys oli niin odottamaton ja niin hämmästyttävä hänen omien ajatustensa jatko, että Parr säpsähti.
"Taivas varjelkoon!" sanoi hän, "voitteko te lukea toisten ajatuksetkin?"
"Joskus", vastasi Yale hymyilemättä. "Luulin hänen matkustaneen Pariisiin."
"Ei, hän matkusti Toulouseen", sanoi komisario lyhyesti selittämättä, kuinka hän oli saanut sen selville.
Ehkä ei mikään Derrick Yalen entisistä teoista eikä mikään näytös hänen taidostaan ollut niin järkyttänyt tyyntä komisariota kuin tämä koe ajatustenlukemisessa. Se järkytti todellakin ja pelotti häntä eikä hänen mielensä ollut vielä silloinkaan tyyntynyt, kun Harvey Froyant pyysi häntä puhelimeen.
"Tekö siellä olette, Parr? Pyydän teitä tulemaan heti kotiini. Tuokaa Yale mukananne tänne. Minun täytyy ilmoittaa teille jotakin hyvin tärkeää."
Komisario Parr ripusti kuulotorven miettiväisenä paikoilleen.
"Mitähän hittoa hän on mahtanutkaan saada selville?" sanoi hän puhuen itsekseen, jolloin Derrick Yalen terävät silmät, jotka eivät olleet siirtyneet hetkeksikään komisarion kasvoista tämän puhuessa, loistivat hetkisen kummallisesta valosta.
Thalia Drummond oli lopettanut yksinkertaisen päivällisensä ja oli nyt syventynyt sellaiseen kotoiseen hommaan kuin sukkien parsimiseen. Hänen muut puuhansa, jotka olivat paljon tärkeämmät, olivat sellaisia, että niiden tarkoitus oli estää häntä ajattelemasta Jack Beardmorea. Oli hetkiä, jolloin hänen muistonsa aiheutti Thalialle todellisia tuskia, ja koska tällaiset rauhalliset ja yksinäiset hetket kuin tämäkin olivat omiaan sellaisille mietteille, oli hän juuri pannut syrjään työnsä ja ryhtynyt johonkin uuteen kääntääkseen ajatuksensa muualle, kun kello soi.
Soittaja oli muudan kaupunginlähetti, jolla oli kädessä nelikulmaisen kenkälaatikon näköinen esine.
Se oli osoitettu hänelle. Osoite oli kirjoitettu kynällä ja hänen sydämensä jyskytti hieman kovemmin hänen todetessaan, kuka sen oli lähettänyt.
Tultuaan huoneeseensa hän leikkasi nuoran poikki ja avasi laatikon. Ylimmäisenä oli muudan kirje, jonka hän luki. Se oli Punaisen Ympyrän kirjoittama ja kuului:
"Tehän tunnette tien Froyantin taloon. Puutarhasta päästään
hänen kirjastonsa alla sijaitsevaan panssaroituun piilopaikkaan.
Koettakaa päästä sinne ja ottakaa mukaanne tämän laatikon
sisältö. Odottakaa sitten tuossa maanalaisessa huoneessa, kunnes
saatte minulta lähempiä määräyksiä."Hän tarkasteli laatikon sisällön. Ensimmäinen esine oli suuri sormikas, joka ulottui melkein hänen kyynärpäähänsä asti. Se oli miehen vasemman käden sormikas. Sitten oli laatikossa vielä muudan pitkä teräväkärkinen veitsi, jonka kädensuojus oli kuppimainen. Hän käsitteli sitä varovaisesti tunnustellen sen terää, joka oli terävä kuin partaveitsi. Sitten hän istui kauan aikaa katsellen sormikasta ja veistä, ja nousi lopulta mennen puhelimeen ja sanoen erään numeron. Hän odotti kauan aikaa, kunnes keskustasta ilmoitettiin hänelle, ettei sieltä kuulu vastausta.
Yhdeksän aikaan.
Hän katsoi kelloaan. Se kävi jo yhdeksättä eikä hänellä senvuoksi ollut varaa menettää aikaa. Hän työnsi sormikkaan ja veitsen erääseen suureen nahkalaukkuun, heitti vaipan hartioilleen ja poistui kotoaan.
Puoli tuntia myöhemmin Derrick Yale ja herra Parr nousivat Froyantin asunnon portaita ja muudan palvelija päästi heidät sisään. Ensi työkseen Derrick Yale huomasi käytävän kirkkaasti valaistuksi, kaikki valot paloivat lämpiössäkin ja kaikki yläkäytävänkin lamput valaisivat kirkkaasti, mikä oli kummallinen seikka, jos ajatellaan Harvey Froyantin itaruutta. Tavallisesti hän oli tyytyväinen yhteen heikosti valaisevaan lamppuun lämpiössä, ja kaikki sellaiset huoneet talossa, jotka eivät olleet käytännössä, olivat aina pimeitä.
Kirjastoon päästiin päälämpiöstä. Sen ovi oli nyt sepposen selällään ja vieraat huomasivat huoneen yhtä kirkkaasti valaistuksi kuin lämpiönkin.
Harvey Froyant istui kirjoituspöytänsä ääressä hymyillen väsyneesti, mutta kaikesta hänen väsymyksestään huolimatta ilmaisi jokainen hänen liikkeensä itsetyytyväisyyttä, kuten hänen äänensäkin.
"No niin, hyvät herrat", sanoi hän melkein hyväntuulisesti, "aion nyt ilmoittaa teille jotakin, mikä luullakseni hämmästyttää ja huvittaakin teitä." Hän nauraa hihitti hieroen käsiään. "Olen juuri käynyt puhuttelemassa ylikomisariota, Parr", lisäsi hän tuijottaen tanakkaan etsivään, "koska tällaisissa tapauksissa kukin tahtoo päästä turvallisemmalle puolelle. Teille molemmille, hyvät herrat, saattaa tapahtua mitä tahansa teidän poistuttuanne tästä talosta, emmekä me voi ilmoittaa salaisuuttamme liian monille ihmisille. Ettekö tahtoisi riisua päällystakkeja yltänne? Aion nimittäin kertoa teille sellaisen tarinan, että sen kertominen vie jonkun aikaa."
Samalla soi puhelin ja vieraat katsoivat häntä hänen ottaessaan kuulotorven käteensä.
"Kyllä, kyllä, eversti", sanoi hän. "Minulla on teille joitakin hyvin tärkeitä tietoja ja saanko senvuoksi soittaa teille hetkisen kuluttua? Te lupaatte siis odottaa siellä? Hyvä on!" Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja he huomasivat hänen synkistyvän ja epäröivän. Mutta sitten hän sanoi:
"Luulen kuitenkin, että puhuttelen everstiä heti, jos te vain tahdotte mennä toiseen huoneeseen ja sulkea oven mentyänne. En tahdo nauttia etukäteen siitä pienestä vaikutelmasta, jota nyt suunnittelen."
"Niin juuri", sanoi Parr poistuen huoneesta.
Mutta Derrick Yale epäröi.
"Koskeeko ilmoituksenne Punaista Ympyrää?"
"Kerron sen teille sitten", sanoi herra Froyant. "Suokaa minulla vain viisi minuuttia, niin tekin saatte osanne vaikutelmasta."
Derrick Yale nauroi ja Parr, joka oli jo päässyt lämpiöön, hymyili myötätuntoisesti.
"Minua ei vain niin helposti hämmästytetäkään", sanoi Derrick.
Hän poistui huoneesta ja seisoi hetkisen paikoillaan pitäen kiinni oven laidasta.
"Ja jälkeenpäin voin minä luullakseni kertoa teille jotakin ystävästämme Drummondista", sanoi hän. "Ah, tiedän sen, ettette te ole lainkaan kiinnostunut asiaan, mutta tämä pieni juttu kiinnostaa teitä ehkä yhtä paljon kuin tarina, jonka aiotte kertoa meille."
Parr hymyili arvaten, että Froyant oli murahtanut jotakin epäedullista Thalia Drummondista.
Derrick Yale sulki oven hiljaa.
"Ihmettelenpä, millaisen yllätyksen hän on meille valmistanut, Parr", mumisi hän miettiväisesti. "Ja mitä hittoa hänellä on kerrottavaa everstillenne?"
He menivät julkipuolen vierashuoneeseen, joka oli yhtä kirkkaasti valaistu.
"Tämä kai on melko tavatonta, Steere?" sanoi Derrick Yale, joka tunsi hovimestarin.
"Kyllä, sir", vastasi tämä arvokas mies. "Herra Froyant ei tavallisesti haaskaa virtaa. Mutta hän sanoi minulle tahtovansa valon kaikkiin lamppuihin tänä iltana ja lisäsi siihen, ettei hän aio antautua minkäänlaisiin vaaroihin, olivatpa ne sitten millaisia tahansa. En ole milloinkaan nähnyt hänen tekevän tällaista. Hänellä on taskuissaankin pari ladattua revolveria ja se tuntuu minusta kaikkein kummallisimmalta, koska hän tavallisesti kammoo kaikkia ampuma-aseita."
"Kuinka te sen tiedätte, että hänellä on revolverit?" kysyi Parr tiukasti.
"Koska minä juuri latasin ne hänelle", vastasi hovimestari. "Palvelin aikoinani vapaaehtoisena ratsuväessä ja osaan käyttää aseita. Toinen noista revolvereista on minun."
Derrick Yale vihelsi katsoen komisarioon.
"Näyttää aivan siltä kuin hän ei ainoastaan tuntisi Punaista Ympyrää, vaan vieläpä odottaisi hänen vierailuaankin", sanoi hän. "Mutta näin ohimennen sanoen, onko teillä miehiä täällä läheisyydessä?"
Parr nyökäytti.
"Kadulla on pari etsivää ja minä käskin heidän pysytellä läheisyydessä, jos heitä satuttaisiin tarvitsemaan", sanoi hän.
He eivät voineet kuulla Froyantin ääntä puhelimesta, koska talo oli jykevästi rakennettu ja seinät olivat paksut.
Kului puoli tuntia ja Yale kävi kärsimättömäksi.
"Ettekö te voisi kysyä häneltä, Steere, haluaako hän nyt jo puhutella meitä", kysyi hän, mutta hovimestari pudisti päätään.
"En uskalla häiritä häntä, sir. Ehkä toinen herroista voisi mennä sinne. Me emme mene sinne milloinkaan, jollei hän soita meitä."
Parr oli jo melkein poistunut huoneesta ja hetkisen kuluttua hän jo vetäisi auki Harvey Froyantin kirjaston oven. Valot paloivat kirkkaasti eikä hän voinut epäillä sitä, mitä oli tapahtunut, siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen katseensa sattui tuoliinsa kokoonkyyristyneeseen olentoon. Harvey Froyant oli kuollut. Veitsen pää pisti esille hänen rintansa vasemmalta puolen, veitsenpää, jonka kädensuojus oli kuppimainen. Ja kapealla pöydällä oli veren tahraama nahkasormikas.
Parrin hämmästynyt huudahdus toi Derrick Yalenkin kiireesti huoneeseen. Komisarion kasvot olivat kalmankalpeat hänen tuijottaessaan tuolissa istuvaan traagilliseen olentoon eikä kumpikaan mies puhunut sanaakaan.
Mutta sitten Parr puhui.
"Kutsukaa mieheni sisään", sanoi hän. "Kukaan ei saa poistua talosta. Käskekää hovimestarin koota kaikki palvelijat keittiöön ja pidättämään heidät siellä."
Hän tarkasti huoneen jokaisen kolkan. Niissä suurissa ikkunoissa, joista voitiin katsella talon takapuolella sijaitsevalle viheriälle aukiolle, olivat raskaat samettiuutimet. Hän veti ne syrjään. Niiden takana olivat luukut ja ne oli varmasti suljettu.
Kuinka oli Harvey Froyant murhattu?
Hänen pöytänsä oli takkaa vastapäätä ja se oli niin kapeaa Jaakko I:n aikuista tyyliä, että se pienuudellaan olisi saattanut jokaisen tavallisen miehen toivottomaksi, mutta kuollut rahamies oli pitänyt siitä äärettömästi.
Miltä suunnalta oli murhaaja lähestynyt häntä? Takaako? Veitsi oli työnnetty vinoon suuntaan ja otaksuma, että hänen vihollisensa oli yllättänyt hänet, oli ainakin hyväksyttävä. Mutta entä tuo sormikas? Komisario Parr tarkasteli sitä varovasti. Se oli tuollainen nahkainen, jollaisia ohjaajat käyttävät, ja tämäkin oli jo hyvin kulunut.
Sitten hän soitti ensi työkseen ylikomisariolle, ja kuten hän jo oli otaksunutkin, odotti eversti tietoja Harvey Froyantilta.
"Eikö hän siis soittanutkaan teille?"
"Ei. Mitä onkaan tapahtunut?"
Parr kertoi sen hänelle lyhyesti kuunnellen sitten tyynesti päällikkönsä melkein sekavaa raivoamista langan toisessa päässä. Hetkisen kuluttua hän ripusti kuulotorven paikoilleen palaten lämpiöön, missä hänen miehensä jo seisoivat vahdissa.
"Aion tarkastaa jokaisen huoneen talossa", sanoi hän.
Hän viipyi poissa noin puolisen tuntia palaten sitten Derrick Yalen luo.
"No?" kysyi Yale kiihkeästi.
Parr pudisti päätään.
"Ei niin mitään", sanoi hän. "Täällä ei ole ketään sellaista henkilöä, jolla ei olisi oikeutta oleskella täällä."
"Kuinka he pääsivät huoneeseen? Lämpiö oli vain silloin tyhjä, kun Steere tuli vierashuoneeseen."
"Ehkä lattiassa on jokin luukku", vihjaisi Yale.
"Lontoon West Endin talojen vierashuoneiden lattioissa ei ole luukkuja", tiuskaisi Parr, mutta tarkemmin tutkittaessa tehtiin hämmästyttävä havainto.
Kun maton syrjää kohotettiin, nähtiin lattiassa pieni luukku, ja hovimestari selitti, että sota-aikana, jolloin ilmahyökkäykset olivat jokaöisiä ilmiöitä, oli herra Froyant antanut muurata alimmaiseen viinikellariinsa panssaroidun holvin, minne voitiin laskeutua kiertoportaita pitkin hänen kirjastostaan.
Parr laskeutui portaita palava kynttilä kädessään ja huomasi vihdoin joutuneensa muutamaan pieneen nelikulmaiseen koppia muistuttavaan huoneeseen. Siellä oli ovikin, joka oli lukossa, mutta tarkastaessaan Harvey Froyantin taskuja he löysivät siihen sopivan avaimen. Ensimmäisen oven takana oli toinen teräksinen ja avattuaan sen he pääsivät taivaan alle.
Kaikkia kadun varrella sijaitsevia taloja ympäröi tavallinen nurmikko pensaineen.
"Tänne voidaan hyvin helposti päästä puutarhan päässä olevasta portista", sanoi Yale, "ja uskallan melkein väittää murhaajan tulleen taloon sitä tietä."
Hän valaisi maata sähkölampullaan. Äkkiä hän kumartui alemmas ja tuijotti.
"Tässä on tuore jalanjälki", sanoi hän, "ja päälle päätteeksi vielä naisen."
Parr katsoi olkansa yli.
"Niin, sitä ei luullakseni voida epäilläkään", sanoi hän. "Se on tuore."
Ja sitten hän äkkiä perääntyi askeleen.
"Hyvä Jumala!" huohotti hän pelästyneellä äänellä. "Millainen pirullinen salajuoni!"
Sillä hänen mieleensä oli juolahtanut äkkiä, että jälki oli Thalia Drummondin tekemä.
XXXI
THALIA VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN
Derrick Yale nojasi päätään käsiinsä lukiessaan erästä lehteä. Hän oli lukenut niitä ainakin tusinan sinä aamuna ottaakseen heti uuden päästyään edellisestä.
"Poliisin silmien edessä!" toisti hän. "Poliisin päämajan kykenemättömyys!" Hän pudisti päätään. "He moitiskelevat kovasti meidän hyvää ystäväämme Parria näissä aamulehdissä", sanoi hän viskatessaan viimeisen pois, "ja hänen oli kuitenkin yhtä vaikea estää tuota rikosta tapahtumasta kuin minun tahi teidänkin, neiti Drummond."
Thalia Drummond näytti hieman kalpealta sinä aamuna. Hänen silmiensä ympärillä oli mustat renkaat ja hän näytti muutenkin hyvin haluttomalta, mikä oli aivan vastakkaista hänen tavalliselle iloiselle reippaudelleen.
"Jos te vain olette mukana tuossa jutussa, odotatte te varmaankin potkuja?" kysyi hän kylmästi. "Poliisikaan ei voi aina saada tahtoaan läpi."
Yale katsoi häneen kummastellen.
"Te ette taida juuri erittäin ihailla poliisin menettelytapoja, neiti Drummond?" kysyi hän.
"Enpä juuri suurestikaan", vastasi tyttö laskien joukon kirjeitä Yalen eteen. "Ette suinkaan toivokaan minun rupeavan antamaan todistuksia päämajan vaikuttavaisuudesta?"
Yale nauroi tyynesti.
"Te olette omituinen tyttö", sanoi hän. "Joskus ajattelen, että te olette syntynyt aivan tunteettomana. Ja te olitte Froyantin palveluksessa kerran?"
"Kyllä", vastasi tyttö lyhyesti.
"Te kai asuittekin jonkun aikaa tuossa talossa?"
Tyttö ei vastannut, mutta hänen harmaat silmänsä kohdistuivat vakavasti Yaleen.
"Niin, minä asuin siellä jonkun aikaa", myönsi hän. "Mutta miksi sellaista kysytte?"
"Ihmettelenpä, tiesittekö te silloin tuon maanalaisen huoneen olemassaolosta?" sanoi Derrick Yale huolettomasti.
"Tietysti. Herra Froyant raukka ei salannut lainkaan oveluuttaan. Hän kertoi minulle senkin seitsemän kertaa, kuinka paljon se oli tullut hänelle maksamaan", lisäsi hän heikosti hymyillen.
Yale ajatteli hetkisen.
"Missä tuon panssaroidun huoneen avaimia tavallisesti säilytettiin?"
"Froyantin pöytälaatikossa. Onko tarkoituksenne vihjailla, että minä voin helposti saada ne käsiini, vai luuletteko te minun sekaantuneen eilisillan murhaan?"
Yale nauroi.
"En vihjaile mitään", sanoi hän. "Kyselen vain ja koska te näytätte tietävän paljon enemmän tuosta talosta kuin useimmat muut ihmiset, on uteliaisuuteni luonnollinen. Luuletteko te, että tuota luukkua voidaan kohottaa äänettömästi?"
"Kyllä", vastasi tyttö. "Luukku kääntyy vastapainojen avulla. Aiotteko te vastata johonkin näistä kirjeistä?"
Yale työnsi kirjekasan syrjään.
"Mitä te teitte eilen illalla, neiti Drummond?"
Tällä kertaa kävi hän suoremmin asiaan.
"Vietin iltani kotonani", vastasi tyttö. Hän vei kätensä selkänsä taakse ja tuo kummallinen jäykkyys, joka oli kiinnostanut Yalea ennenkin, jäykisti hänen vartalonsa.
"Vietittekö todellakin koko illan kotonanne?"
Tyttö ei vastannut.
"Enkö ole oikeassa sanoessani, että te noin puoliyhdeksän aikaan poistuitte kotoanne kantaen jotakin pientä laukkua?"
Tyttö ei vastannut vielä nytkään.
"Muudan miehistäni näki teidät sattumalta", sanoi Derrick Yale huolettomasti, "kadottaen sitten kuitenkin teidät näkyvistään. Missä vietitte iltanne? Te ette palannut huoneistoonne, ennenkuin tuossa lähempänä yhtätoista illalla."
"Kävin vain kävelemässä", sanoi Thalia Drummond kylmästi. "Jos te vain annatte minulle Lontoon kartan, koetan näyttää teille siitä kulkemani reitin."
"Entäpä, jos jokin osa matkastanne jo tiedetäänkin?"
Tytön silmät menivät raolleen.
"Siinä tapauksessa", sanoi hän tyynesti, "pääsenkin vaivasta kertoa teille matkani suuntaa."
"Kuulkaahan nyt, neiti Drummond", sanoi Yale nojautuen pöydän yli, "minä olen aivan varma siitä, ettette te sydämestänne ole mikään murhaaja. Tämä sana panee teidät vääntelehtimään ja rumahan se todella onkin. Mutta teidän eilisiltaisissa teoissanne on kuitenkin muutamia epäilyttäviä seikkoja, joista en vielä ole kertonut Parrille mitään."
"Minua epäillään normaalioloissakin aina", sanoi tyttö, "ja koska te jo tiedätte niin paljon, on minun aivan tarpeetonta kertoakaan teille enempää."
Yale katsoi häneen, mutta tyttö vastasi hänen katseeseensa epäröimättä, ja sitten Yale sanoi kohauttaen hartioitaan:
"Niin, luullakseni sen ei olekaan väliä, missä te olitte."
"Olen melkein taipuvainen yhtymään mielipiteeseenne", sanoi tyttö ivallisesti mennen takaisin konttoriinsa ja kirjoituskoneensa ääreen.
"Kuinka hämmästyttävä luonne hän onkaan?" ajatteli Derrick Yale.
Naiset eivät tavallisesti kiinnostaneet häntä, mutta Thalia Drummond olikin heidän tavallista tasoaan paljon korkeammalla. Tytön kauneus ei vaikuttanut häneen lainkaan; hän tiesi vain sen, että hänen konttorinsa ovi on maalattu ruskeaksi, yhtä hyvin kuin senkin, että pennyn postimerkin väri on punainen.
Hän otti jälleen lehden käteensä lukien taasen poliisin päämajan kykenemättömyydestä, ja pian sen jälkeen, kuten hän oli odottanutkin, Parr tuli melko reippaasti huoneeseen istuutuen tuoliin.
"Ylikomisario on käskenyt minun ottaa eron", sanoi hän ja hänen äänensä oli toisen hämmästykseksi melko iloinen. "En ole lainkaan huolissani. Aioin erota jo kolme vuotta takaperin, kun veljeni lahjoitti minulle rahansa."
Tämä oli ensimmäinen Derrick Yalen saama vihjaus siitä, että komisario Parr oli verraten rikas mies.
"Mihin aiotte ryhtyä?" kysyi hän ja Parr hymyili.
"Kun hallituksen virastoissa sanotaan miehelle, että hänen on erottava, täytyy hänen totella", sanoi hän kuivasti. "Mutta lopullinen eroni myönnetään minulle vasta ensi kuukauden lopusta. Minun pitää ensin odottaa ja katsoa, mitä teille tapahtuu, ystäväni."
"Minulleko?" sanoi Derrick hämmästyneenä. "Ah, te tarkoitatte varmaankin tuota varoitusta, että minut lakaistaan pois tieltä tämän kuukauden neljäntenä päivänä. Sallikaa minun ajatella hieman. Niin, minullahan ei ole enää kuin pari kolme päivää elämisen aikaa." Hän nauroi ivallisesti katsoessaan seinäalmanakkaan. "Teidän ei luullakseni tarvitse odottaa sitä. Mutta, leikki sikseen, miksi eroaisitte ollenkaan? Luuletteko te, että jos minä menisin ylikomisarion puheille –"
"Hän ei kiinnittäisi puheeseenne senkään vertaa huomiota kuin papuihin, jos ne vain alkaisivat äännellä", sanoi herra Parr. "Todellisuudessa saan hoitaa vielä tätä asiaa, kunnes eroni hyväksytään, ja siitä minä saan kiittää vain teitä."
"Minuako?"
Tanakka komisario nauroi hiljaa.
"Kerron teidän elämänne olevan niin kalliin valtakunnalle, että minun välttämättä pitää saada olla toimessani, kunnes saan teidät tuon kohtalokkaan päivän yli", sanoi hän.
Thalia Drummond tuli samalla huoneeseen tuoden sinne jälleen pinkan kirjeitä.
"Hyvää huomenta, neiti Drummond", sanoi komisario katsoen tyttöön.
"Olen lukenut teistä tänään", sanoi Thalia kylmästi. "Teistä alkaa tulla hyvin kuuluisa henkilö, herra Parr."
"Ja kaikki vain pienen ilmoituksen vuoksi", mumisi komisario loukkaantumatta. "Siitä on jo pitkälti aikaa, kun näin teidän nimenne viimeksi lehdissä, neiti Drummond."
Hänen viittauksensa Thalian esiintymiseen poliisioikeudessa näytti huvittavan Thaliaa äärettömästi.
"Saan kyllä osani aikoinaan", sanoi hän. "Millaiset ovat viime uutiset Punaisesta Ympyrästä?"
"Viime uutiset", sanoi Parr hitaasti, "ilmoittavat, että kaikki Punaiselle Ympyrälle Mildred-kadun varrelle osoitetut kirjeet on tämän jälkeen osoitettava muualle."
Hän huomasi tytön kasvojen ilmeen muuttuvan vain sekunniksi, mutta hänen sanojensa aiheuttama vaikutus tyydytti Parria erinomaisesti.
"Aikovatko he avata oman konttorinsa liikekorttelissa?" kysyi tyttö tointuen äkkiä. "En ymmärrä lainkaan, miksi he eivät voisi tehdä sitäkin, koska he näyttävät saavan tehdä melkein mitä hyvänsä. Senpävuoksi en käsitäkään sitä, miksi he eivät voisi asua jossakin kauniissa hisseillä ja sähkölaitteilla varustetussa talossa – ei luullakseni sentään sähkömerkeillä, koska poliisikin voisi silloin nähdä ne."
"Nuoren naisen ivallisuus", sanoi herra Parr vakavasti, "ei ole ainoastaan rumaa, vaan vieläpä rivoakin."
Yale kuunteli näitä vuorosanoja miellyttävästi hymyillen. Vaikka tyttö hämmästyttikin häntä melkein aina, oli kuitenkin sellaisiakin hetkiä, jolloin komisario Parr hämmästytti häntä yhtä paljon. Tämä tanakka mies voi nimittäin lausua ajatuksensa melko pisteliäästi, jos hän vain halusi.
"Ja missä te olitte eilen illalla?" kysyi Parr katsellen lattiaan.
"Vuoteessani nukkumassa", sanoi Thalia Drummond.
"Siinä tapauksessa te kai olette kävellyt unissanne, kun maleksitte Froyantin talon takalistolla puolikymmenen aikaan", vihjaisi komisario.
"Vai siitäkö se kenkä nyt puristaakin?" kysyi Thalia. "Te huomasitte kauniit jälkeni puistossa. Herra Yale on jo vihjaillut samaa. Ei, komisario, olin vain kävelemässä siellä eilen illalla. Sen rauhallisuus on hyvin innoittavaa."
Parr katseli vieläkin mattoa hyvin tarkkaavaisesti.
"No niin, kun kävelette puistossa, nuori neitiseni, pysytelkää silloin kauempana Jack Beardmoresta, koska te viime kerralla seuratessanne häntä pelästytitte hänet."
Hän oli osannut oikeaan tällä kertaa. Tytön kasvot punastuivat ja hänen kauniit kulmakarvansa rypistyivät.
"Herra Beardmorea ei pelästytetä niinkään helposti", sanoi hän, "ja sitäpaitsi –"
Äkkiä hän kääntyi poistuen huoneesta, ja kun Parr lyhyen keskustelun jälkeen meni ulommaiseen konttoriin, katsoi tyttö häneen vihaisesti.
"On hetkiä, komisario, jolloin todellakin vihaan teitä", sanoi hän kiivaasti.
"Te hämmästytätte minua", sanoi komisario Parr.
XXXII
MATKA MAASEUDULLE
Poliisin päämaja oli pantu kovalle koetukselle. Nuo pitkät vastenmieliset artikkelit, joissa sanomalehdet pohtivat tuota viimeistä Punaisen Ympyrän nimeen liittyvää surunäytelmää, kaikki nuo välikysymykset, joita lehdet vaativat tehtäviksi parlamentissa, että neuvottelut voitaisiin aloittaa päämajassa suljettujen ovien takana, ja kaikkien niiden henkilöiden osoittama kopeus, jotka tavallisesti työskentelivät komisario Parrin kanssa, olivat pahaenteisiä merkkejä, joita hän ei voinut olla huomaamatta.
Kaupungissa ilmestyi tuskin ainoatakaan sellaista lehteä, joka ei olisi julkaissut melkein täydellistä luetteloa niistä rikoksista, joihin Punainen Ympyrä oli syyllinen, eikä ainoatakaan, joka ei olisi korostavasti viitannut siihen kirottuun tosiseikkaan, että komisario Parr oli Ympyrän toiminnan alusta saakka tutkinut näitä eri tapauksia.
Hän pyysi ja saikin luvan matkustamiseen, voidakseen aloittaa tiedustelut Ranskassa. Hänen muutamia päiviä kestävän poissaolonsa aikana valitsivat hänen päällikkönsä hänelle seuraajan. Hänellä oli päämajassa vain yksi ainoa ystävä, ja kaikkein kummallisinta ja omituisinta oli, että tämä ystävä oli Parrin osaston ylikomisario, eversti Morton.
Morton pani kyllä vastaan, vaikka hän tiesikin ponnistuksensa hyödyttömiksi jo alusta alkaen. Siinä hän sai apua Derrick Yalelta. Yale meni varhain eräänä aamuna päämajaan kertoen kaiken tarkasti siinä tarkoituksessa, että hän voisi vapauttaa virkaveljensä syytöksistä.
"Jo paljas sekin seikka, että minä satuin silloin olemaan paikalla ja että minut oli erityisesti pyydetty herra Froyantin suojelijaksi, vähentää varmasti paljon vastuunalaisuutta Parrin hartioilta", väitti hän.
Ylikomisario nojautui taaksepäin tuolissaan pannen kätensä ristiin rinnalleen.
"En halua lainkaan loukata tunteitanne, herra Yale", sanoi hän töykeästi, "mutta virallisesti te ette ole lainkaan olemassakaan, ja pelkään, etteivät mitkään väitteenne voi auttaa Parria. Hänellä on ollut tilaisuutensa – todellisuudessa hänellä on ollut montakin tilaisuutta, eikä hän ole kyennyt käyttämään niitä hyödykseen."
Juuri kun Yale aikoi poistua, viittasi ylikomisario häntä jäämään.
"Te voitte valaista erästä asiaa, herra Yale", sanoi hän. "Tarkoitan tuon miehen kuolemaa, joka ampui James Beardmoren. Muistatte kai Siblyn, tuon merimiehen?"
Yale nyökäytti istuutuen jälleen samalle tuolille kuin äskenkin.
"Keitä oli kopissa silloin kun miestä kuulusteltiin?"
"Minä, herra Parr ja virallinen pikakirjoittaja."
"Mieskö vai nainen?" kysyi ylikomisario.
"Mies. Luulin hänen kuuluvan poliisikuntaanne. Ja siinä kaikki. Vanginvartija käväisi kyllä kopissa pari kolme kertaa meidän ollessamme siellä tuoden vettä, jonka sitten jälkeenpäin huomattiin sisältävän myrkkyä."
Ylikomisario avasi erään taittajan etsien sieltä monien muiden paperien joukosta isoarkkisen asiakirjan.
"Vanginvartijan todistus on tässä", sanoi hän. "Säästän teidät esipuheelta, mutta näin hän kertoo", sanoi ylikomisario korjaten silmälasejaan ja lukien hitaasti:
"Vanki istui vuoteellaan. Herra Parr istui häntä vastapäätä
ja herra Yale seisoi selin kopin oveen, joka oli auki minun
mennessäni sinne. Vein sinne läkkituopillisen puolillaan vettä
täytettyäni sen eräästä säiliöstä, joka on laitettu kuntoon
sitä varten, että siitä voitaisiin ottaa juomavettä. Muistan
laskeneeni tuopin johonkin totellakseni eräästä toisesta kopista
kuuluvaa soittoa. Minun tietääkseni oli mahdotonta, että jokin
asiaankuulumaton olisi voinut koskea tuoppiin, vaikka en voi
sitä kieltääkään, että pihalle johtava ovi oli auki. Kun menin
koppiin, otti herra Parr tuopin kädestäni asettaen sen oven
viereen hyllylle ja sanoen minulle, etten saa häiritä heitä.""Tehän huomaatte, ettei tässä mainita mitään tuosta pikakirjoittajasta. Luuletteko te hänen olleen kotoisin paikkakunnalta?"
"Olen melkein varma siitä, että hän kuului teidän miehiinne."
"Minun täytyy kysyä Parrilta sitä", sanoi ylikomisario.
Herra Parr, joka oli jo palannut Ranskaan tekemältään matkalta, myönsi, kun häneltä tiedusteltiin asiaa puhelimitse, pikakirjoittajan olleen kotoisin paikkakunnalta, sanoen hankkineensa hänet käsiinsä tehtyään kyselyjä tuossa pienessä kaupungissa. Siinä sekamelskassa, joka oli seurannut huomiota, että Sibly oli kuollut, ei hän ollut tullut kysyneeksi miehen nimeä.
Koneella kirjoitettu ote Siblyn todistuksesta oli annettu hänelle ja hän muisti hämärästi korvanneensa pikakirjoittajan vaivat. Hän ei voinut auttaa sen enempää ylikomisariota, jonka tiedot asiasta eivät paljonkaan lisääntyneet.
Derrick Yale odotti tämän puhelinkeskustelun loppua ja sitten kuin eversti lopetti, sai hän ylikomisarion pettyneestä ilmeestä selville, etteivät Parrin antamat tiedot olleet juuri minkään arvoisia.
"Muistatteko tekään miehen ulkomuotoa?"
Yale pudisti päätään.
"Hän istui selin minuun melkein koko ajan", sanoi hän, "ja hänen tuolinsa oli Parrin tuolin vieressä."
Ylikomisario mumisi jotakin törkeästä huolimattomuudesta jatkaen sitten:
"En tulisi lainkaan kummiini, vaikka tuo pikakirjoittaja olisi ollutkin joku Punaisen Ympyrän lähettämä apulainen", sanoi hän. "Oli hieman rikollista huolimattomuutta, että tuollaiseen tärkeään tehtävään valittiin mies, jonka nimeä ei edes tiedetty. Niin, Parr on tehnyt tyhmyyksiä." Hän huokaisi. "Olen pahoillani monesta syystä. Pidin Parrista. Hän on tietysti vain tuollainen vanhanaikainen poliisiupseeri, joita te nerokkaat yksityisetsivät tavallisesti halveksitte, eikä hänellä ole erityisiä lahjojakaan, vaikka hän on ollutkin aikoinaan tavattoman tunnontarkka upseeri. Mutta nyt on hänen pakko erota. Se on jo päätetty. Voin ilmoittaa teille tämän, koska olen jo ilmoittanut saman Parrille itselleenkin. Millainen vahinko todellakin!"
Tämä ei ollut sen suurempi uutinen Yalelle kuin jollekin päämajan nuorimmalle upseerillekaan.
Mutta asia näytti huolestuttavan kaikkein vähimmän komisario Parria itseään. Hän jatkoi vain työtään kuin hän olisi ollut aivan tietämätön siitä, että hänen asemaansa ajateltiin jotakin eritystä muutosta, ja kun hän tapasi seuraajansa, joka tuli tarkastamaan konttoria, josta hänen jonkun ajan kuluttua oli luovuttava, oli hän kuin ystävällisyys itse.
Eräänä iltana tapasi hän sattumalta Jack Beardmoren puistossa ja Jackia hämmästytti pienen miehen peittämätön iloisuus.
"No, komisario", sanoi Jack, "olemmeko me ollenkaan lähempänä loppua?"
Parr nyökäytti päätään.
"Olemme, luullakseni", sanoi hän. "Nimittäin minun loppuani."
Nämä olivat ensimmäiset Jackin kuulemat varmat uutiset komisarion erosta.
"Mutta ette suinkaan te sentään lähde? Teillähän on kaikki langat käsissänne, komisario Parr. He eivät voi olla niin tyhmiä, että he eroavat teistä tällä kriitillisellä hetkellä, elleivät he ole luopuneet kaikesta toivostaan saada roistoa vangituksi."
Herra Parr luuli heidän luopuneen kaikesta toivostaan jo aikoja sitten, mutta päämajan suhtautuminen häneen muodosti sellaisen aiheen, josta hän ei viitsinyt keskustella.
Jack aikoi matkustaa maaseudulle kartanoonsa. Hän ei ollut käynytkään siellä isänsä kuoleman jälkeen eikä hän olisi lähtenyt sinne nytkään, ellei hänen välttämättä olisi pitänyt lähimmässä tulevaisuudessa tarkastaa muutamia vuokrasopimuksia, ja koska tätä ei voitu toimittaa kaupungissa ja koska siellä oli muitakin asioita, jotka kaipasivat hänen paikallista silmälläpitoaan, päätti hän viettää yhden yön tuossa paikassa, johon liittyi entisen surunäytelmän lisäksi muitakin yhtä katkeria muistoja.
"Vai aiotte te matkustaa maaseudulle", sanoi herra Parr miettiväisesti. "Yksinännekö?"
"Niin", vastasi Jack, mutta arvattuaan sitten toisen ajatukset hän kysyi kiihkeästi: "Voisitteko te mahdollisesti tulla sinne vieraakseni, herra Parr? Olisin hyvin iloinen, jos vain voisitte suostua, mutta luultavasti nämä Punaisen Ympyrän aiheuttamat tarkat tutkimukset pidättävät teidät kaupungissa."
"He tulevat luullakseni toimeen vallan mainiosti minuttakin", sanoi Parr töykeästi. "Niin, lähden mielellänikin kanssanne tuonne maalle. En ole käynytkään talossa, sitten isä raukkanne kuoleman ja haluaisin tarkastaa tilukset vielä kerran."
Hän pyysi parin päivän pidennystä lomalleen, ja päämaja, joka olisi mielellään eronnut hänestä koko hänen loppuiäkseen, myönsi sen.
Koska Jack aikoi matkustaa vielä samana iltana, meni komisario kotiinsa, sulloi pienen matkalaukun täyteen ja kohtasi hänet asemalla.
Ei ilma eivätkä tiet olleet sopivia pitkälle automatkalle ja todellisuudessa tuntuikin komisariosta junamatka paljon mukavammalta.
Hän oli kirjoittanut lyhyen kirjeen Derrick Yalelle, kertonut siinä matkastaan ja lisännyt lopuksi:
"Ehkä voi sattua sellaisiakin seikkoja, jotka tekevät läsnäoloni
kaupungissa välttämättömäksi. Älkää lainkaan epäröikö, vaan
lähettäkää minulle sana heti, jos sellaista sattuisi tapahtumaan."Ja muistellessaan tätä jälkikirjoitusta herra Parr käyttäytyi lopun osan matkasta melko kylmästi.
XXXIII
VAHDIT
Jackista hän ei tuntunut lainkaan hauskalta matkatoverilta, koska hän oli ottanut mukaansa äärettömän suuren pinkan sanomalehtiä, joista hän kustakin luki tunnollisesti kaikki Punaista Ympyrää koskevat uutiset. Hänen isäntänsä näki, mitä hän luki, ja hämmästyi huomatessaan miehen, joka tavallisuudessa oli niin välinpitämätön, nauttivan melkoisesti niistä moittivista häneen itseensä kohdistetuista viittauksista, joita lehdet olivat täynnä. Hän sanoikin sen komisariolle.
Parr laski lehdet polvilleen ja otti terässankaiset silmälasit nenältään.
"En voi sanoa sitä enkä tätä", sanoi hän. "Arvostelu ei ole milloinkaan vahingoittanut ketään ja vain siinä tapauksessa, että ihminen tietää olevansa väärässä, ärsyttää tällainen häntä. Ja koska satun tietämään olevani oikeassa, on minulle samantekevää, mitä he sanovat."
"Luuletteko todellakin olevanne oikeassa? Mihin nähden?" kysyi Jack uteliaana, mutta siitä ei Parr suostunut ilmaisemaan mitään.
Saavuttuaan pienelle asemalle he ajoivat tuon viiden kilometrin pituisen matkan, joka erotti rautatielinjan siitä suuresta autiosta talosta, johon James Beardmore oli ollut niin suuresti ihastunut.
Jackin hovimestari, joka oli matkustanut kartanoon pitääkseen huolta isäntänsä mukavuudesta, ojensi sähkösanoman komisario Parrille melkein heti, kun tämä oli päässyt kynnyksen yli.
Parr katsoi kuoreen kirjoitettua osoitetta ja sitten takapuolta.
"Kuinka kauan tämä on jo ollut täällä?"
"Se tuotiin tänne noin viisi minuuttia sitten. Muudan pyöräilijä toi sen tänne kylästä", sanoi hovimestari.
Komisario repi kuoren auki vetäisten sanoman esille. Sen oli lähettänyt Derrick Yale ja hän luki:
"Tulkaa takaisin Lontooseen heti, koska täällä on tapahtunut
jotakin hyvin tärkeää."Sanomatta sanaakaan hän ojensi sähkösanoman nuorukaiselle.
"Teidän pitää tietysti lähteä. Kuinka ikävää, ettei täältä lähde ainoatakaan junaa ennen yhdeksää", sanoi Jack pahoillaan siitä, että hän menetti toverinsa.
"En aio lainkaan lähteä", sanoi Parr tyynesti. "Ei mikään maailmassa voisi pakottaa minua toiseen junamatkaan tänä iltana. Minun täytyy odottaa."
Tällainen suhtautuminen kutsuun ei jostakin syystä sopinut Jackin saamiin vaikutelmiin komisarion luonteesta. Hän oli, sanoaksemme totuuden, salaa pahoillaankin siitä, vaikka hän iloitsikin, että Parr tulisi jakamaan hänen ensimmäisen siinä talossa viettämänsä yön, jonka jokaisella nurkalla ja huoneella tuntui olevan oma erityinen aaveensa.
Parr katsoi sähkösanomaan jälleen.
"Hänen on täytynyt lähettää tämä puolen tunnin kuluttua meidän matkustamisestamme asemalta", sanoi hän. "Teillä on kai puhelinkin täällä?"
Jack nyökäytti päätään ja Parr pyysi puhelun jonnekin pitkän matkan päähän. Kului neljännestunti, ennenkuin tiuvun kilinä ilmaisi hänen päässeen haluamaansa paikkaan.
Jack kuuli hänen äänensä lämpiöstä, ja hetkisen kuluttua tuli etsivä huoneeseen.
"Sähkösanoma oli ansa, kuten jo ajattelinkin", sanoi, hän. "Olen juuri puhutellut ystäväämme Yalea."
"Te siis arvasitte sen?"
Herra Parr nyökäytti.
"Minusta on jo kehittynyt melkein yhtä hyvä arvaaja kuin Yalestakin", sanoi etsivä hyväntuulisesti.
Hän kulutti iltansa koettaen opettaa nuorellemiehelle piketin salaisuuksia, koska herra Parr oli siinä vanha mestari. Maailmassa ei ole ehkä mitään niin kiintoisaa peliä kahdelle ja ilta kuluikin niin hupaisesti, että Jack vallan säpsähti huomatessaan kellon jo olevan kaksitoista yöllä, kun hän sattui luomaan katseensa siihen.
Huone, mihin komisario opastettiin, oli sama, jota James Beardmore oli käyttänyt eläessään. Se oli tilava, ilmava ja laaja suoja. Siinä oli kolme pitkää ikkunaa ja öisin huone, kuten muukin osa rakennuksesta, valaistiin acetyleenikaasulampuilla, jotka oli sinne sijoitettu James Beardmoren aloitteesta.
"Missä te nukutte, näin ohimennen sanoen?" sanoi hän pysähtyessään huoneensa ovelle toivotettuaan hyvää-yötä.
"Viereisessä huoneessa", sanoi Jack, jolloin Parr nyökäytti, sulki oven ja lukitsi sen sitten.
Hän kuuli Jackinkin sulkevan ovensa ja alkoi sitten vähentää hieman vaatteita yltään. Hän ei yrittänytkään riisuutua yökuntoon, otti vain kuluneesta matkalaukustaan vanhan silkkisen aamunutun, kiersi sen ympärilleen, väänsi valon sammuksiin ja käveltyään ikkunaan veti ylös puiset kaihtimet.
Yö oli melko valoisa. Sitä tulvi huoneeseen niin paljon, että hän saattoi haparoida takaisin vuoteelleen, johon hän heittäytyi pitkälleen peittäen ruumiinsa untuvapeitteellä. On muudan keino, jota käyttämällä pahintakin unettomuutta sairastavat potilaat saavat unta, vaikka se onkin sellainen, ettei sitä monikaan tiedä. Potilaan tarvitsee vain koettaa pitää silmiään auki pimeässäkin.
Mutta herra Parr pysyi valveilla kääntymällä kyljelleen ja tuijottamalla lähimpään ikkunaan, jonka hän oli avannut hieman raolleen.
Aamupuolella yötä hän nousi äänettömästi hiipien hiljaa lähimpään ikkunaan, koska hän oli ollut kuulevinaan heikkoa ääntä, jonkinlaista säksytystä, jota tasaisesti kiitävä auto synnyttää. Mutta nyt vallitsi kaikkialla syvä hiljaisuus. Hän meni pesutelineen luo ja hieroi kasvojaan kylmällä vedellä kuivaten ne hitaasti. Sitten hän meni takaisin ikkunaan, asettaen sen viereen tuolin niin, että hän voi katsella esteettömästi lehtokujanteelle, jota pitkin päästiin rakennuksen julkipuolelle.
Hänen oli pakko odottaa melkein puoli tuntia, ennenkuin hän näki erään tumman olennon hiipivän esiin puitten alta kadotakseen vain heti vielä synkempään varjoon. Hän näki sen vilahduksittain jälleen, kun se etääntyi hänen näköpiiristään rakennuksen varjoon.
Komisario poistui hiljaa huoneestaan ja mennen käytävän poikki laskeutui portaita alakertaan. Rakennuksen pääovi oli säpissä ja lukittuna ja kului jonkun aikaa, ennenkuin hän sai sen auki. Kun hän astui ulos, ei ketään ollut näkyvissä. Hän ryömi varovasti rakennuksen suuntaan vievää polkua pitkin näkemättä kuitenkaan ketään tunkeilijaa ja saapui jo pääsisäänkäytävälle jälleen kuullessaan häipyvää moottorin säksytystä. Sydänöinen vieras oli jälleen mennyt tiehensä.
Hän sulki ja lukitsi oven palaten huoneeseensa. Tämä vierailu hämmästytti häntä. Oli selvää, ettei mies, kuka hän sitten lienee ollutkaan, ollut huomannut Parria eikä siis voinut olla varma siitäkään, että häntä oli pidetty silmällä. Hänen oli täytynyt tulla ja lähteä melkein samaan aikaan.
Ja vasta tullessaan aamiaiselle seuraavana aamuna sai hän tietää salaperäisen vierailun tarkoituksen.
Jack seisoi takan edustalla lukien erästä rypistynyttä paperia, joka oli aivan sen näköinen kuin se olisi ollut liimattu seinään ja sitten revitty siitä irti. Se oli pienen kuulutuksen kokoinen ja käsin kirjoitettu. Jo ennenkuin hän näki sen sisällön, tiesi Parr sen Punaisen Ympyrän lähettämäksi viestiksi.
"Mitä te ajattelette tästä?" kysyi Jack katsahtaen olkansa yli etsivän tullessa huoneeseen. "Me löysimme puolitusinaa tällaisia kuulutuksia kujanteen puista, joihin ne oli joko liimattu tahi naulattu, ja tämä oli pistetty ikkunani rakoon."
Etsivä luki:
"Isänne velka on vielä maksamatta. Se saakin jäädä maksamatta,
jos te vain voitte taivuttaa ystäviänne Derrick Yalea ja Parria
lopettamaan toimintansa."Alle oli kirjoitettu pienemmillä kirjaimilla ja lisätty nähtävästi siihen kuin jälkikirjoitukseksi:
"Me emme tule enää esittämään minkäänlaisia vaatimuksia
yksityisille kansalaisille.""Vai tällaisia kuulutuksia hän liimailikin", sanoi Parr miettiväisesti. "Ihmettelinkin, miksi hän tuli ja lähti niin varhain."
"Näittekö te hänet?" kysyi Jack hämmästyneenä.
"Vain vilahdukselta. Tiesin todellisuudessa hänen tulevan, vaikka odotinkin järkyttävämpiä seurauksia", sanoi etsivä.
Hän söi aamiaisensa puhumatta sanaakaan, paitsi silloin kun hän vastasi johonkin Jackin tekemään kysymykseen ja silloinkin vain niin lyhyesti kuin suinkin, ja vasta heidän kävellessään niittyjen poikki Parr kysyi:
"Ihmettelenpä, tietääkö hän teidän rakkaudestanne Thalia Drummondiin?"
Jack punastui.
"Miksi kysytte sitä?" sanoi hän hieman levottomasti. "Ette suinkaan luule heidän suuntaavan kostoaan Thaliaan?"
"Jos se vain olisi eduksi hänen suunnitelmilleen, lakaisisi hän Thalian tieltään näin", sanoi etsivä näpsäyttäen sormiaan.
Hän lopetti jatkuvan keskustelun asiasta pysähtymällä ja kääntymällä taloon päin.
"Tämä riittää jo", sanoi hän.
"Luulin teidän haluavan mennä sille portille, josta Marl tuli taloon sinä yönä."
Mutta Parr pudisti päätään.
"Ei, tahdoin vain saada varman selon siitä, kuinka hän lähestyi taloa. Voitteko te näyttää minulle sen paikan, missä hän niin äkkiä joutui kuohuksiin?"
"Kyllä varmasti", sanoi Jack heti, ihmetellen kuitenkin kaiken tämän tarkoitusta. "Se tapahtui paljon lähempänä rakennusta. Voin todellakin näyttää teille juuri sen paikan, koska muistan varmasti hänen astuneen syrjään tieltä ja polkeneen rikki erään nuoren runkoruusun painaessaan jalkansa sille. Tuossa juuri on sama kukka tahi ainakin toinen samanlainen, jonka puutarhuri on istuttanut sen paikalle."
Hän viittasi ja Parr nyökäytti suurta päätään monta kertaa.
"Tämä on melko tärkeää", sanoi hän, kävellen paikalle, missä runneltu puu oli kasvanut. "Tiesin hänen valehtelevan", sanoi hän itsekseen. "Te ette voi nähdä pengertä täältä ollenkaan. Marl kertoi minulle nähneensä isänne seisovan penkereellä, silloin kun hän sai tuon kohtauksen, ja alussa sain sen vaikutelman, että isänne oli ollut syynä tuohon hänen osoittamaansa pelkoon."
Hän kertoi Jackille osia siitä keskustelusta, joka hänellä oli ollut Felix Marlin kanssa ennen tämän kuolemaa.
"Minä olisin voinut korjata sen", sanoi Jack. "Isäni oli kirjastossaan koko aamun eikä hän tullut esille rakennuksesta, ennenkuin me nousimme penkereen portaita."
Parr piirsi kömpelön luonnoksen paikasta muistikirjaansa. Hänen vasemmalla puolellaan oli Sedgewoodin iso päärakennus, juuri hänen edessään oli puutarha, jota ympäröivät ohuet rautaiset kaiteet, ettei karja pääsisi kukkasarkoihin. Aidassa oli portti, jonka kautta Marlin oli täytynyt kulkea. Oikealla puolen oli muudan pensaikko, jonka keskeltä näkyi kirkkaanvärinen huvimajan katto.
"Isä piti hyvin paljon tuosta pensaikosta", selitti Jack. "Täällä tuulee melko kovasti lämpiminäkin päivinä ja pensaikko tarjoaa suojaa. Hän istuskeli siellä usein tuntikausia lukemassa."
Parr kääntyi juuri hitaasti kantapäillään painaen muistiinsa näköalan jokaisen erityiskohdan. Hetkisen kuluttua hän nyökäytti päätään.
"Olen nyt luullakseni nähnyt kaiken sen, mitä täällä on nähtävääkin", sanoi hän.
Heidän palatessaan takaisin taloon rupesi hän jälleen puhumaan sydänöisestä kuulutuksien liimaajasta Jackin hämmästykseksi.
"Tuo oli ainoa erehdys, jonka Punainen Ympyrä on tehnyt, ja luulen sen suurimmaksi osaksi johtuneenkin jostakin jälkiajatuksesta. Uskallan vaikka vannoa, ettei se ollut hänen alkuperäinen tarkoituksensa." Hän istuutui penkereen portaille tuijottaen maisemaan. Jack ei voinut muuta kuin ajatella, ettei hän milloinkaan elämässään ollut tavannut niin lamaannuttavaa henkilöä kuin herra Parria. Hänen lyhyytensä ja pyöreytensä, ja hänen suuret tyynet kasvonsa eivät oikein sopineet Jackin muodostamaan mielikuvaan ovelasta rikosasiaintutkijasta.
"Nyt ymmärrän sen", sanoi Parr vihdoin. "Ensimmäinen päätelmäni oli oikea. Hän tuli tänne kiristääkseen teiltä tuon summan, jota isänne ei suostunut maksamaan. Mutta matkalla juolahti hänen päähänsä tämä uusi tuuma, johon hän viittaa viestinsä jälkikirjoituksessa. Hän on nyt päättänyt tehdä jonkin suuren kaappauksen, joten viittaus minuun ja Yaleen on ehkä oikeakin, koska hän todellakin haluaa erottaa meidät pois pelistä. Mutta hän on suuri hölmö, jollei hän tiedä sitä, että mahdollisuudet hänen toiveittensa täyttymisestä siihen suuntaan ovat melko hatarat. Näyttäkää minulle kuulutusta vielä kerran." Jack toi sen ja komisario levitti sen penkereen kivitykselle.
"Niin, tämä on kirjoitettu hyvin kiireesti ja luultavasti autossa. Ja sitäpaitsi tämä on sen kuulutuksen sijainen, jonka hän ensin aikoi kirjoittaa." Hän hieroi leukaansa kärsimättömästi. "Millainen mahtanee hänen uusi suunnitelmansa ollakaan?"
Hän sai sen kuullakin melkein heti, sillä hovimestari tuli juosten penkereelle ilmoittamaan, että puhelin on soinut Jackin työhuoneessa melkein viisi minuuttia.
"He haluavat puhutella teitä", sanoi Jack ojentaen kuulotorven etsivälle.
Parr otti vehkeen käsiinsä ja tunsi eversti Mortonin äänen.
"Palatkaa heti takaisin Lontooseen, Parr, koska teidän pitää olla läsnä hallituksen kokouksessa tänä iltana."
Herra Parr ripusti kuulotorven paikoilleen ja hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn.
"Mitä se oli?" kysyi Jack.
"Minusta tulee nyt hallituksen jäsen", sanoi herra Parr nauraen niin, ettei Jack ollut milloinkaan ennen kuullut hänen nauravan niin sydämellisesti.
XXXIV
KIRISTYSKIRJE HALLITUKSELLE
Kun he saapuivat Lontooseen, kertoivat kaikki iltalehdet laajalti tästä uudesta huomiota herättävästä tapahtumasta.
Punainen Ympyrä oli todellakin laatinut itselleen kunnianhimoisen ohjelman.
Sanomalehtien saaman virallisen ilmoituksen mukaan oli juttu lyhyesti kerrottuna seuraava:
Samana aamuna oli jokainen hallituksen jäsen saanut koneellakirjoitetun asiakirjan, jonka alla ei ollut minkäänlaista osoitetta ja jossa ei ollut muuta merkkiä sen alkulähteestä kuin jokaiselle sivulle painettu punainen ympyrä. Asiakirja kuului:
"Teidän poliisinne kaikki ponnistukset, sekä virallisen että
yksityisten, kuten nerokkaan herra Derrick Yalen ja komisario
Parrin uurastukset, eivät ole voineet lamauttaa lainkaan
toimintaamme. Täydellistä tilastoa onnistuneista yrityksistämme
ei ole olemassakaan. Onnettomuudeksi on vastenmielinen
velvollisuutemme pakottanut meidät poistamaan muutamia
henkilöitä elämästä, mikä ei suinkaan ole johtunut niin paljon
kostonhimosta kuin siitä, että me vain siten olemme tahtoneet
antaa terveellisen varoituksen muille. Tänäkin aamuna oli meidän
ikäväksemme pakko poistaa maailmasta herra Samuel Heggitt, eräs
asianajaja, jonka Harvey Froyant vainaja oli palkannut muutamaan
erityiseen toimeen, jota suorittaessaan hän pääsi vastenmielisen
lähelle meidän henkilöllisyyttämme.
Onneksi hänen liikkeensä muille jäsenille hän suoritti tämän
tehtävän itse. Hänen ruumiinsa voidaan löytää rautatien vierestä
Brixtonin ja Marsdenin väliltä.
Koska poliisi ei kykene estämään toimintaamme ja koska me
olemme samaa mieltä niiden viranomaisten kanssa, jotka sanovat
meidän muodostavan mitä vaarallisimman uhkan nykyiselle
yhteiskunnalle, olemme me päättäneet luopua toiminnastamme sillä
ehdolla, että miljoonan punnan suuruinen summa asetetaan meidän
käytettäväksemme. Tavasta, jolla näiden rahojen siirto tulee
tapahtumaan, ilmoitamme myöhemmin. Niitä täytyy seurata ehdoton
armahdus, että me voimme, jos tilanne niin vaatii tahi jos
henkilöllisyytemme tämän jälkeen paljastuu, käyttää hyväksemme
tuota asiakirjaa.
Kiellolla, ettei vaatimuksiimme suostuta, voi olla hyvinkin
ikävät seuraukset. Mainitsemme alempana niiden kahdentoista
kuuluisan parlamentin jäsenen nimet, joiden täytyy antautua
panttivangeiksi meidän vaatimuksemme hyväksymisen takeeksi.
Jollei hallitus viikon kuluessa myönny siihen, surmataan jokin
noista herrasmiehistä."Ensimmäinen henkilö, jonka Parr kohtasi saavuttuaan Whitehalliin, oli Derrick Yale, ja kerrankin näytti tämä kuuluisa etsivä huolestuneelta.
"Pelkäsin tätä ratkaisua", sanoi hän. "Ja kummallisinta on, että tämä tapahtuu hetkellä, jolloin luulin voivani iskeä pääsyyllisen kimppuun."
Hän tarttui Parrin käteen kävellen hänen kanssaan synkässä käytävässä.
"Tämä tekee tyhjäksi kalastusretkeni", sanoi hän, ja komisario Parr muisti.
"Tietysti, koska teidän muistaakseni piti kuolla tänään! Mutta luullakseni tekin olette päässyt osalliseksi siitä yleisestä armahduksesta, jonka Punainen Ympyrä on julistanut", sanoi hän kuivasti, ja hänen toverinsa nauroi.
"Tahdon ilmoittaa teille, ennenkuin menemme tuohon kokoukseen, että olen halukas ehdoitta rupeamaan teidän apulaiseksenne", sanoi hän tyynesti. "Teidän pitää luullakseni saada tietää se, Parr, että hallitus tahtoo antaa nyt minulle virallisen aseman ja luovuttaa kaikki tiedustelut minun haltuuni. Minulta on tiedusteltu asiaa, mutta olen kieltäytynyt jyrkästi, koska olen aivan varma siitä, että te olette paras mies siihen toimeen, enkä minä halua palvella ketään toista päällikköä."
"Kiitoksia", sanoi Parr vaatimattomasti. "Mutta ehkä hallituksella on toisenlaiset mielipiteet asiasta."
Hallituksen jäsenten oli käsketty kokoontua sisäministerin virkahuoneeseen ja kaikki Punaisen Ympyrän tekemistä rikoksista laaditut pöytäkirjat oli tuotu sinne, mutta kului jonkun aikaa, ennenkuin muut kutsutut käskettiin sisään.
Yalea vaadittiin tulemaan sinne ensin ja neljännestuntia myöhemmin viittasi vahtimestari komisariolle. Komisario Parr tunsi useimmat noista sinne kokoontuneista kuuluisista miehistä näöltä, mutta koska hän valtiollisissa asioissa oli toista mieltä kuin he, ei hän erityisesti kunnioittanut heistä ketään. Tullessaan tuohon suureen huoneeseen tunsi hän vihamielisyyden huokuvan sieltä häntä vastaan, ja kylmä päännyökkäys, jolla pääministeri vastasi hänen syvään kumarrukseensa, vahvisti tätä vaikutelmaa.
"Herra Parr", sanoi pääministeri jäätävän kylmästi, "me olemme keskustelleet täällä Punaisesta Ympyrästä, josta, kuten teidänkin on pakko myöntää, on muodostunut melkein kansallinen arvoitus. Sen vaarallista luonnetta on korostanut muudan asiakirja, jonka tuo häpeämätön järjestö on osoittanut hallituksen eri jäsenille ja jonka tekin epäilemättä olette lukenut sanomalehdistä."
"Kyllä", vastasi komisario.
"En halua lainkaan salata teiltä sitä tosiseikkaa, että me olemme äärettömän tyytymättömiä, siihen suuntaan, mille tiedustelunne ovat kääntyneet. Vaikka teille onkin suotu kaikki edut ja kaikki mahdollinen apu, johon –" hän katsoi erääseen paperiin edessään, mutta Parr keskeytti hänet.
"Minusta ei tunnu lainkaan mieluiselta, herra pääministeri, että te kerrotte näille tänne kokoontuneille herroille valtuuksistani", sanoi hän tiukasti, "tahi niistä erityisistä eduista, jotka sisäasiainministeri on taannut minulle."
Pääministeri hämmästyi.
"No, hyvä niinkin", sanoi hän. "Tahdon kuitenkin lisätä sen, että vaikka teillä onkin ollut laajat valtuudet ja monta hyvää tilaisuutta ja vaikka te itse olettekin ollut läsnä, silloin kun tällaisia rikoksia on tapahtunut, ette te kuitenkaan ole onnistunut tuomaan rikollista oikeuden tutkittavaksi."
Komisario nyökäytti päätään.
"Meidän aikomuksemme oli ensin jättää tämä asia kokonaan herra Yalelle, joka on erittäin onnistuneesti päässyt parin murhaajan jäljille onnistumatta kuitenkaan tuomaan pääsyyllistä oikeuden tutkittavaksi. Herra Yale kieltäytyy kuitenkin tehtävästä, ellette te ryhdy valvojaksi. Hän on ystävällisesti ilmaissut halunsa työskennellä teidän alaisenanne ja siihen me olemme tietysti suostuneet. Ymmärrän kyllä, että teidän erohakemuksenne on jo jätetty päällikölle, ja tiedän senkin, että siihen on muodollisesti suostuttu. Mutta me peruutamme tämän suostumuksen joksikin ajaksi. Muistakaa nyt, herra Parr", pääministeri nojautui eteenpäin puhuen hyvin vakavasti ja korostavasti, "ettemme me mitenkään voi suostua Punaisen Ympyrän vaatimuksiin, koska sellainen olisi kaiken laillisuuden kieltämistä ja kaikesta vallasta luopumista. Me luotamme teihin, että te järjestätte jokaiselle uhatulle hallituksen jäsenelle sellaisen suojelusvartioston, jollaisen hän kansalaisena on oikeutettu saamaan. Koko uranne on nyt kysymyksessä."
Kuultuaan tämän päätöksen komisario nousi hitaasti.
"Jos Punainen Ympyrä vain pysyy sanassaan", sanoi hän, "takaan minä, ettei ainoankaan hallituksenne jäsenen hiukseenkaan tulla koskemaan Lontoossa. Mutta nähdään vasta tuonnempana, voinko minä vangita tuon miehen, joka sanoo itseään Punaiseksi Ympyräksi."
"Sitä ei luullakseni voida enää epäilläkään", sanoi pääministeri, "että tuo onneton mies, Heggitt, on tullut surmatuksi?"
Nyt vastasi Derrick Yale.
"Ei, sir, koska ruumis löydettiin varhain tänä aamuna. Herra Heggitt, joka asuu Marsdenissä, matkusti Lontoosta eilen illalla junassa ja hänet murhattiin nähtävästi matkalla."
"Kuinka valitettavaa!" Pääministeri pudisti päätään. "Peloittava määrä murhia ja rikoksia, ja näyttää aivan siltä kuin ne eivät vieläkään olisi lopussa."
Kun he poistuivat Whitehallista, huomasivat Yale ja hänen toverinsa sen eteen kokoontuneen suuren ihmisjoukon, koska sellaisia huhuja oli päässyt liikkeelle, että sinne oli kutsuttu kokoon kokous keskustelemaan tästä uudesta ja erikoisesta vaarasta, jolla hallitusta uhattiin.
Yalelle, joka tunnettiin, huudettiin eläköötä, mutta komisario Parr pääsi pujahtamaan tuntemattomana joukon läpi äärettömäksi huojennuksekseen.
Punainen Ympyrä oli selvästi päivän suurin vetonumero. Muutamat iltalehdet olivat painattaneet sivuilleen punaisia ympyröitä jäljitelläkseen tuon järjestön kuuluisaa merkkiä, ja kaikkialla, missä vain ihmiset kohtasivat toisensa, keskusteltiin siitä mahdollisuudesta, voiko Ympyrä toteuttaa uhkauksensa.
Thalia Drummond kohotti katseensa, kun hänen isäntänsä tuli huoneeseen. Iltalehti oli avoinna hänen edessään ja hän nojasi leukaansa nyrkkiin puristettuihin käsiinsä lukiessaan joka rivin sana sanalta.
Derrick näki hänen kiinnostuksensa huomaten hänen hetkellisen hämmennyksensäkin, kun hän taittoi lehden kokoon ja pani sen syrjään.
"No, neiti Drummond, mitä te ajattelette tästä heidän viime urotyöstään?"
"Se on suurenmoinen", sanoi hän, "ja muutamissa suhteissa ihmeteltäväkin."
Yale katsoi häneen vakavasti.
"Tunnustan näkeväni siinä hyvin vähän ihailtavaa", sanoi hän. "Te suhtaudutte asioihin kummallisella ja väärällä tavalla."
"Niinkö?" sanoi tyttö kylmästi. "Teidän ei pidä milloinkaan unhottaa sitä, herra Yale, että luonteenikin on kummallinen ja väärä."
Yale pysähtyi huoneensa ovelle katsoen häneen pitkään ja tarkasti, mihin tyttö vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.
"Teidän pitäisi mielestäni olla hyvin kiitollinen, ettei Mildred-kadun varrella asuva Johnson enää saa kiintoisia viestejänne", sanoi hän ja tyttö vaikeni.
Yale tuli konttoriin jälleen hetkisen kuluttua.
"Muutan ehkä konttorini poliisin päämajaan", sanoi hän, "ja koska sen ilmasto ei luullakseni sovi teille lainkaan, jätän teidät tänne pitämään huolta tavallisista liikeasioistani."
"Aiotteko te ottaa Punaisen Ympyrän vangitsemisen aiheuttaman vastuunalaisuuden niskoillenne?" kysyi tyttö vakavasti.
Yale pudisti päätään.
"Komisario Parr valvoo tutkimuksia", sanoi hän, "mutta minä aion auttaa häntä."
Hän ei viitannut sen enempää uuteen toimeensa ja loppu aamusta kulutettiinkin kovassa työssä. Sitten lähti Yale syömään väliateriaa ja ilmoitti tytölle, ettei hän enää tule konttoriin sinä päivänä, antaen hänelle samalla ohjeita, kuinka hänen piti vastata muutamiin kirjeihin.
Hän ehti tuskin poistua, kun hänen puhelimensa soi, mutta kuullessaan äänen langan toisesta päästä tyttö melkein pudotti kuulotorven kädestään.
"Niin, minä täällä olen", vastasi tyttö. "Hyvää huomenta, herra Beardmore."
"Onko Yale siellä?" kysyi Jack.
"Hän poistui juuri eikä aikonut enää palatakaan tänään. Mutta jos teillä on jotakin tärkeätä ilmoitettavaa hänelle, voin ehkä saada hänet käsiini", sanoi tyttö ponnistaen äänensä vakavaksi.
"En tiedä, onko asiani niin tärkeä vai ei", sanoi Jack. "Mutta tarkastaessani isäni papereita tänä aamuna, mikä oli melko ikävää työtä näin ohimennen sanoen, löysin niiden joukosta kokonaisen kääryllisen Marlia koskevia asiakirjoja."
"Marliako?" sanoi tyttö hitaasti.
"Niin. Isä raukka tiesi nähtävästi paljon enemmän Marlista kuin me voimme kuvitellakaan. Hän on ollut vankilassakin. Tiesittekö sen?"
"Minä olisin voinut arvata sen", sanoi Thalia.
"Isä toimitti aina tiedusteluja henkilöistä joiden kanssa hän aikoi ryhtyä liikeasioihin", jatkoi Jack, "ja ehkäpä näissä papereissa onkin paljon tietoja Marlin varhaisemmasta elämästä, koska jokin ranskalainen toimisto on ne koonnut. Hän näyttää olleen melko turmeltunut roisto enkä voi muuta kuin ihmetellä, kuinka isä saattoi olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Eräässä kuoressa, johon on kirjoitettu: 'Valokuva mestauksesta', on jokin kummallinen asiakirja. Ranskalaiset ovat sinetöineet kuoren, eikä isäkään ole nähtävästi avannut sitä. Häntä kauhistuttivat tuollaiset kamalat kuvat."
"Oletteko te avannut sen?" kysyi tyttö äkkiä.
"En", vastasi Jack hämmästyneenä. "Mutta miksi käytte kimppuuni noin?"
"Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, Jack?"
Thalia puhutteli nyt ensi kerran häntä hänen ristimänimeltään ja voi melkein nähdä hänen punastuvan.
"Tietysti, Thalia, teen vaikka mitä puolestanne", vastasi hän kiihkeästi.
"Älkää niin ollen avatkokaan kuorta", sanoi tyttö jännittyneesti. "Pankaa kaikki nuo Marlia koskevat paperit hyvään talteen. Lupaatteko sen minulle?"
"Kyllä", vastasi Jack. "Millaisen kummallisen vaatimuksen te teittekään!"
"Oletteko te kertonut jollekin toisellekin löydöstänne?" kysyi Thalia.
"Kirjoitin siitä komisario Parrille."
Hän kuuli tytön huudahtavan pettymyksestä.
"Tahdotteko luvata minulle, ettette kerro siitä enää kellekään, ei ainakaan valokuvasta?"
"Tietysti, Thalia", vastasi Jack. "Voinhan lähettää sen teillekin, jos vain haluatte."
"Ei, älkää tehkö sitä missään tapauksessa", sanoi tyttö lopettaen sitten äkkiä keskustelun.
Hän istuutui paikoilleen muutamiksi minuuteiksi ja hengitti nopeasti nousten vihdoin seisoalleen. Saatuaan hatun päähänsä hän lukitsi konttorin oven ja meni väliaterialle.
XXXV
THALIA ATERIOI VALTIOMINISTERIN KANSSA
Kuukauden neljäs päivä oli ohi ja Derrick Yale oli vielä hengissä. Hän mainitsi siitä tullessaan konttoriin, jossa hän ja komisario Parr yhdessä työskentelivät.
"Minun oli pakko tämän satunnaisuuden vuoksi luopua kalastusmatkastani", sanoi hän.
Parr murahti jotakin vastaukseksi.
"Teidän pakollinen luopumisenne siitä oli kuitenkin parempi kuin se, että me olisimme menettäneet teidät kokonaan", sanoi hän. "Olen nimittäin aivan varma siitä, ettette te olisi milloinkaan palannut, jos vain olisitte lähtenyt tuolle huviretkelle."
Yale nauroi.
"Teidän luottamuksenne Punaiseen Ympyrään ja heidän taitoonsa pysyä lupauksissaan on hirvittävä."
"Niin se onkin erääseen varmaan pisteeseen saakka", sanoi komisario kohottamatta katsettaan kirjeestä, jota hän juuri kirjoitti.
"Kuulin Brabazonin luovuttaneen selostuksensa poliisille", sanoi Yale hetkisen kuluttua.
"Kyllä", vastasi komisario. "Se ei ole kuitenkaan niin erittäin valaiseva, onpahan vain jonkinlainen selostus. Hän on myöntänyt vaihtaneensa pitkän aikaa niitä rahoja, joita Punainen Ympyrä oli kiristänyt uhreiltaan, vaikka hän ei sitä tiennytkään. Hän kertoo myös sen, kuinka hän tuli liittyneeksi järjestöön, minkä jälkeen hän tietysti toimi valtuutettuna välittäjänä."
"Aiotteko syyttää häntä Marlin murhasta?"
Komisario Parr pudisti päätään.
"Meillä ei ole riittäviä todistuksia siihen", sanoi hän, kuivasi kirjeensä, taittoi sen ja pisti sen kuoreen.
"Mitä te saitte selville Ranskassa? En ole saanut tilaisuutta keskustella siitä kanssanne", sanoi Yale.
Parr nojautui taaksepäin tuolissaan, kaivoi piipun taskustaan ja sytytti sen ennen vastaamistaan.
"Melkein yhtä paljon kuin vanha Froyant raukkakin", sanoi hän. "Seurasin todellisuudessa melko tarkasti samaa suuntaa kuin hänkin. Tein matkani etupäässä ja pääasiallisesti Marlin ja hänen rikoksiensa vuoksi. Tehän tiedätte hänen kuuluneen erääseen rikolliseen järjestöön Ranskassa ja olette kai kuullut puhuttavan siitäkin, että hän ja hänen toverinsa Lightman – miehen nimi oli muistaakseni sellainen – tuomittiin kuolemaan. Lightmanin olisi ainakin pitänyt kuolla, mutta pyöveli toimitti asiansa huonosti ja hänet lähetettiin Pirunsaarelle tahi Cayenneen tahi jonnekin muuhun ranskalaiseen siirtomaahan pakkotyöhön ja siellä hän kuoli."
"Hän pääsi pakoon", sanoi Yale tyynesti.
"Kaikkea muuta!" Parr katsoi häneen. "En ollut henkilökohtaisesti niin kiinnostunut Lightmaniin kuin Marliin."
"Puhutteko te ranskankieltä, Parr?" kysyi Yale äkkiä.
"Sujuvasti", kuului vastaus ja komisario kohotti katsettaan. "Mutta miksi te sitä kysytte?"
"En minkään vuoksi, siksi vain, että ihmettelin, kuinka te voitte toimittaa tiedustelunne."
"Puhun ranskankieltä melko hyvin", sanoi Parr ja olisi mielellään halunnut vaihtaa puheenaihetta.
"Ja Lightman pakeni", sanoi Yale hiljaa. "Ihmettelenpä, missä hän nyt on?"
"Sillä kysymyksellä en minä milloinkaan ole vaivannut päätäni." Komisarion ääni kuulosti hieman kärsimättömältä.
"Te ette luullakseni ole ollut ainoa Marliin kiinnostunut henkilö. Näin nuoren Beardmoren lähettämän kirjeen pöydällänne, jossa sanotaan hänen löytäneen muutamia Felix vainajaa koskevia papereita. Hänen isänsäkin oli siis toimittanut kyselyjä miehestä. Sellainen oli tietysti James Beardmoren tapaista. Hän oli varovainen mies."
Herra Parr kuuli hänen lähtevän väliaterialle ylikomisarion kanssa loukkaantumatta lainkaan siitä, ettei häntä oltu pyydetty mukaan. Hänellä oli paljon hommaa näinä päivinä niiden miesten valitsemisessa, joista hän aikoi järjestää henkivartioston hallitukselle, ja hänellä oli varaa sellaisten kutsujen hylkäämiseen, jotka tavallisesti ikävystyttivät häntä.
Nyt sattuikin niin, että hänen seuransa olisikin aiheuttanut suurta hämminkiä, koska Yalella oli jotakin neuvoteltavaa ylikomisarion kanssa, jotakin sellaista, mitä komisario Parrin ei tarvinnut kuulla. Mutta hän pudotti pomminsa vasta aterian lopulla ja sen vaikutus oli niin tehoisa, että ylikomisario retkahti taaksepäin tuolissaan ja huohotti.
"Jokuko poliisin päämajasta?" sanoi hän epäillen. "Mutta sehän on aivan mahdotonta, herra Yale."
Derrick Yale pudisti päätään.
"En tahtoisi väittää mitään mahdottomaksi, sir", sanoi hän, "mutta eikö teistäkin näytä aivan siltä, että kaikki todistukset tukevat osaltaan sellaista otaksumaa? Jokainen ponnistus, jonka me teemme Punaisen Ympyrän toiminnan lopettamiseksi, tiedetään edeltäpäin. Joku pääsee Siblyn koppiinkin ja tappaa hänet. Sellaiseen ei kykene muu kuin joku päämajan valtuuttama henkilö. Ja muistelkaamme esimerkiksi Froyantin kuolemaa. Talon ympärillä ja sen sisällä oli paljon etsiviä eikä ketään outoa henkilöä mennyt sisään eikä poistunut talosta."
Ylikomisario oli tyynempi nyt.
"Puhutaan nyt suoraan tästä asiasta, Yale", sanoi hän. "Aiotteko syyttää Parria?"
Derrick Yale nauroi pudistaen päätään.
"En tietystikään", sanoi hän. "En voi kuvitella Parrin omaavan ainoatakaan rikollista vaistoa. Mutta jos tahdotte ajatella asiaa perinpohjin", hän kumartui pöydän yli hiljentäen ääntään, "ja tutkia Punaisen Ympyrän tekemien rikosten kaikkia yksityiskohtia, ette voi olla kiinnittämättä huomiotanne siihen tosiseikkaan, että niiden takalistolla on koko ajan liehunut jokin vaikutusvaltainen henkilö."
"Parrko?" kysyi ylikomisario.
"En tahdo ajatella Parria", sanoi hän. "Tahtoisin mieluummin ajatella sitä, että jokin hänen apulaisensa, johon hän luottaa, on pettänyt hänet. Tehän ymmärrätte aivan hyvin", lisäsi hän äkkiä, "etten epäröisi lainkaan syyttää Parria, jos vain tekemäni huomiot veisivät minut sille suunnalle. En vapauttaisi teitäkään, sir, epäluuloista, jos te vain antaisitte minulle aiheen siihen."
Ylikomisario näytti vaivautuneelta.
"Voin vannoa teille, etten tiedä mitään ratkaisevaa koko Punaisesta Ympyrästä", sanoi hän töykeästi, mutta todettuaan väitteensä hullunkurisuuden hän nauroi.
"Kuka tuo tuolla istuva tyttö on?" Hän viittasi erääseen pariin, joka aterioi suuren ravintolan eräässä nurkassa. "Hän katsoo vähän väliä teihin."
"Tuo tyttö", sanoi Yale huolettomasti, "on muudan Thalia Drummond-niminen nuori neiti ja hänen toverinsa, ellen nyt suuresti erehdy, on hänen ylhäisyytensä Raphael Willings, muudan hallituksen jäsen ja niihin miehiin kuuluva, joita Punainen Ympyrä on uhannut."
"Thalia Drummondko?" Ylikomisario vihelsi. "Eikö hän ole sama nuori henkilö, joka joutui vakavaan selkkaukseen tässä joku aika sitten? Hänhän oli Froyantin sihteerinäkin, vai mitä?"
Toinen nyökäytti päätään.
"Hän on minulle kuin arvoitus", sanoi hän pudistaen päätään, "ja suurin salaisuus kaikista on hänen rohkeutensa. Tällä hetkellä olisin luullut hänen istuvan konttorissani vastaamassa puhelinkyselyihin ja järjestämässä kaikkia mahdollisesti saapuvia kirjeitä."
"Hän on siis teidän palveluksessanne?" kysyi hämmästynyt ylikomisario sanoen sitten heikosti hymyillen: "Myönnän mielipiteenne hänen rohkeudestaan olevan oikean, mutta kuinka voi hänen luokkaansa kuuluva tyttö olla tuttu herra Willingsin kanssa?"
Tähän kysymykseen ei Derrick Yale ollut valmistautunut vastaamaan.
Hän istui vieläkin ylikomisarion pöydässä, kun hän näki tytön nousevan ja kävelevän toverinsa seurassa hitaasti huoneen poikki. Hänen oli pakko kulkea Yalen pöydän ohi ja hän kohtasi Yalen kysyvän katseen hymyillen ja nyökäyttäen hieman päätään sanoen jotakin olkansa yli toverilleen, eräälle keski-ikäiselle miehelle. "Eikö hän olekin rohkea?" kysyi Derrick. "Kuvittelin, että teillä olisi jotakin sanottavaa tuolle nuorelle neidille", kuului ylikomisarion ainoa huomautus.
Derrick Yale oli harvoin tavallinen puheessaan ja käyttäytymisessään, mutta kerrankin oli hänen hyvin vaikeata suhtautua tähän kiusalliseen tilanteeseen muuten kuin vanhalla kunnioitettavalla tavalla.
Tyttö oli saapunut konttoriin muutamia minuutteja ennen häntä ja riisui juuri hattuaan hänen tullessaan sisään.
"Hetkinen vain, neiti Drummond", sanoi hän. "Haluan sanoa teille muutamia sanoja, ennenkuin te jatkatte työtänne. Miksi olitte poissa konttoristani väliaterian aikana? Minähän erityisesti pyysin teitä jäämään tänne."
"Ja herra Willings pyysi minua erityisesti väliaterialle" sanoi Thalia viattomasti hymyillen. "Ja koska hän on hallituksen jäsen, olen varma, ettette te olisi pitänyt lainkaan kieltäytymisestäni."
"Kuinka te olette tutustunut herra Willingsiin?"
Tyttö mittaili Yalea päästä jalkoihin saakka hävyttömällä katseellaan.
"Miehiin voidaan tutustua niin monella eri tavalla", sanoi hän. "Heidän tuttavakseenhan voidaan päästä ilmoittamalla avioliittolehdissä tahi kohtaamalla heidät puistoissa tahi antamalla esittää itsensä heille. Minut esitettiin herra Willingsille."
"Milloin?"
"Tänä aamuna", vastasi tyttö, "noin kahden aikaan. Menen joskus tanssimaan Merron kerhoon", selitti hän. "Nuoruuteni kaipaa joskus sellaisiakin huvituksia. Siellä me tutustuimme toisiimme."
Yale otti hieman rahaa taskustaan laskien sen pöydälle.
"Tuossa on viikkopalkkanne, neiti Drummond", sanoi hän tyynesti. "En kaipaa enää palveluksianne tämän iltapäivän jälkeen."
Thalia kohotti kulmakarvojaan.
"Ettekö aiokaan käännyttää minua?" kysyi hän niin vakavasti, että Yale joutui hämilleen. Sitten hän nauroi.
"Te olette parantumaton. Voin antaa anteeksi paljonkin asioita, ja jos esimerkiksi vaihtokassassa olisi ollut suurikin vaillinki, en olisi välittänyt siitä. Mutta minä en voi sallia teidän poistuvan konttoristani, silloin kun olen jyrkästi vaatinut teitä jäämään tänne."
Tyttö otti rahat käteensä laskien ne.
"Juuri sopimamme määrä", sanoi hän ivallisesti. "Te olette varmaankin skotlantilainen, herra Yale."
"Teitä ei voida käännyttää muuta kuin yhdellä ainoalla tavalla, Thalia Drummond." Hänen äänensä kuulosti hyvin vakavalta ja hänen näytti olevan hyvin vaikea löytää oikeita sanoja.
"Kuinka sitten? Pyydän teitä ilmoittamaan sen minulle."
"Vain menemällä naimisiin kanssanne. Minä olen melkein taipuvainen tekemään tuon kokeen."
Tyttö istui pöytänsä kulmalla vapisten pidätetystä naurusta.
"Te olette naurettava", sanoi hän vihdoin. "Ja nyt minä ymmärrän teidät todelliseksi käännyttäjäksi." Hän oli kuin vakavuus itse nyt. "Tunnustakaa vain, herra Yale, että te pidätte minua jonkinlaisena koekaniinina, ja myöntäkää vihdoinkin, ettette rakasta minua sen enempää kuin minä tuota vanhaa ja elähtänyttä merikrapua tuolla seinällä."
"En rakasta teitä lainkaan, jos te nyt sitä tarkoitatte."
"Tarkoitin todellakin jotakin sen tapaista", sanoi tyttö. "Nyt yleensä luulen voivani ottaa vastaan eroni ja viikkopalkkani, mutta tahdon kuitenkin lopuksi kiittää teitä minulle suomastanne tilaisuudesta saada tutustua niin suurenmoiseen neroon ja palvella häntä."
Yale lopetti keskustelun kuin hän olisi tehnyt jonkin kauppaehdotuksen, johon ei oltu suostuttu, ja sanoi jotakin suosituksista, jotka hän aikoi antaa tytölle, ja siihen asia sitten päättyikin hänen puoleltaan. Hän meni omaan konttoriinsa suomatta Thalialle edes sellaista kunniaa, että hän olisi paukauttanut ovea mennessään.
Ja kuitenkin oli saatu ero hyvin vakava asia Thalialle, koska se voi vain johtua yhdestä tahi parista seikasta. Derrick Yale joko epäili häntä vakavasti – ja se oli mitä vakavin mahdollisuus Thalialle – tahi hänen erottamisensa oli vain kepponen, osa vain jostakin tärkeämmästä suunnitelmasta, jonka tarkoituksena oli hänen tuhoamisensa.
Matkallaan kotiinsa hän muisti Yalen viittauksen Mildred-kadun varrella asuvaan Johnsoniin. Tuon tosiseikan paljastuksen takana, että Yale tietää hänen olevan liitossa Punaisen Ympyrän kanssa ja että hän haluaa ilmoittaa Thaliallekin sen, voi piillä jotakin muutakin.
Kun hän saapui huoneistoonsa, oli siellä muudan kirje odottamassa häntä, kuten edellisenä iltanakin. Punaisen Ympyrän valvova henki oli hyvin uuttera kirjoittamaan kirjeitä ainakin hänelle. Päästyään oman huoneensa yksinäisyyteen hän repi kuoren auki.
"Te suoriuduitte mainiosti", sanottiin siinä. "Olette siis
toiminut ohjeitteni mukaan kirjeeseen nähden. Willingsin
esittäminen oli hyvin harkittu ja kuten minä jo lupasinkin
teille, ei se tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Tahdon,
että tutustutte tähän mieheen perinpohjin ja otatte selon
hänen pienistä heikkouksistaan. Erittäinkin haluan minä tietää
hänen ja hallituksen mielipiteen ehdotuksestani. Väliaterialla
käyttämänne puku ei ollut tarpeeksi hieno. Älkää ollenkaan
säästelkö rahoja pukuja tilatessanne. Derrick Yale aikoo erottaa
teidät palveluksestaan tänään iltapäivällä, mutta sen ei tarvitse
ollenkaan huolestuttaa teitä, koska teidän ei enää tarvitsekaan
työskennellä hänen konttorissaan. Tänään te syötte päivällistä
herra Willingsin kanssa. Hän on erittäin heikko naiselliselle
sulolle. Jos suinkin on mahdollista, niin sallikaa hänen pyytää
teidät kotiinsa. Hänellä on suuri kokoelma ikivanhoja miekkoja,
joista hän on hyvin ylpeä. Silloin te voitte painaa mieleenne
talon aseman."Hän katsoi kuoreen. Siellä oli pari uutta sadan punnan seteliä ja kun hän työnsi ne pieneen käsilaukkuunsa, olivat hänen kasvonsa hyvin vakavat.
XXXVI
YMPYRÄN JÄSENET KOKOONTUVAT
Herra Raphael Willings oli aikansa lapsi. Vaikka hän olikin vasta hieman neljännelläkymmenellä, oli hän ponnistautunut hallitukseen luonteensa paljaalla voimalla. Mutta jos sanoisimme häntä kansan suosimaksi ministeriksi, poikkeaisimme totuudesta. Eikä hän ollut sen enempää virkaveljiensäkään suosiossa, koska nämä sittenkin epäilivät häntä, vaikka he tunnustivatkin hänen huomattavan kykynsä ja myönsivät hänet parlamentin suurimmaksi puhujaksi. Hän oli antanut niin monta todistusta epäluotettavaisuudestaan, että oli hyvin kummallista, kuinka hän oli voinut päästäkään niin huomattavaan asemaan.
Mutta hänellä oli kuitenkin paljon tovereita, miehiä, jotka olivat ehdottomasti uskollisia ja joiden tiedettiin äänestävän hänen tahtonsa mukaan hänen tarvitsematta kohottaa muuta kuin sormeaan, ja hallituksen enemmistö oli liian pieni uskaltaakseen poistaa Willingsin kannattajia joukostaan.
Virkatoveriensa joukossa hänellä oli huono nimi. Meidän ei välttämättä tarvitse kertoa niistä olosuhteista, joita hänen oli kiittäminen maineestaan, mutta se tiedetään yleisesti, että hän pelastui esiintymästä ilkeässä avioerojutussa terävän kielensä vuoksi. Hän oli niin epäsuosiossa, että poliisi tarkasti parikin kertaa Merron ja erään kuuluisan yökerhon, joiden jäsen ja tavallinen vieras hän oli, siinä toivossa, että se voisi esittää tämän vilkkaan valtiomiehen huonossa valossa. Erään hänen virkaveljensä vaimo oli suunnitellut nämä tarkastukset ja sen, ettei Willings ollut lainkaan tietämätön siitä tosiseikasta, todisti se, että hänen omistamansa sanomalehti suuntasi heti katkeran hyökkäyksen tuon naisen onnetonta miestä vastaan, niin nasevasti esitetyn ja muodostetun, että ministerin oli pakko vetääntyä syrjään julkisesta elämästä.
Hän oli solakkavartaloinen mies, jolla oli taipuvaisuutta lihomiseen, hieman kaljupäinen, eikä hänen persoonallista viehättäväisyyttään voitu kieltää. Hän oli saanut sellaisen vaikutelman, että hän itse oli taitavasti järjestänyt tutustumisensa Thalia Drummondiin. Hän olisi varmaankin kauhistunut, jos hän vain olisi tiennyt, että sama nainen, joka oli esittänyt hänet, oli saanut määräyksen samana aamuna Punaiselta Ympyrältä, että esitteleminen oli saatava toimeen. Punaisella Ympyrällä oli välittäjiä kaikissa yhteiskuntaluokissa ja kaikilla aloilla. Järjestössä oli kirjanpitäjiä, ainakin yksi liikennetarkastaja, muudan lääkäri ja kolme hotellien hovimestaria niiden sadan henkilön joukossa, jotka tottelivat Punaisen Ympyrän kutsua. Heille maksettiin hyvin eivätkä heidän velvollisuutensa olleet rasittavia. Joskus, kuten tässäkin tapauksessa, ei heidän tarvinnut tehdä muuta kuin tutustuttaa pari sellaista henkilöä toisiinsa, joiden kohtaamista Punainen Ympyrä halusi, mutta jokaisessa tapauksessa he saivat määräyksensä aivan samalla tavalla.
Tämän mahtavan voiman järjestely oli tavattoman täydellinen. Heidät oli vuorotellen taivutettu järjestön palvelukseen toistensa tietämättä ja saamatta lainkaan tutustua järjestön päällikköön. Hän oli lähestynyt heitä kummallisissa paikoissa ja tilaisuuksissa. Jokaisella oli oma tehtävänsä, ja yleensä ne työt, joihin järjestön vähäpätöisimpiä jäseniä käytettiin, olivat naurettavan yksinkertaisia ja merkityksettömiä.
Muutamat ympyrän jäsenet olivat peloissaan tehneet ilmiantoja poliisille ja heiltä kuultiin, kuinka yksinkertaisia muutamat niistä tehtävistä olivat, joita tuo salaperäinen mies oli antanut heidän suoritettavakseen.
Pelosta, että heidän uskottomuutensa aiheuttaisi heille ikäviä seurauksia, pysyi järjestön enemmistö uskollisena tuntemattomalle päällikölleen, ja oli suureksi kunniaksi hänen vakoilutavalleen, että kun hän lähetti ohjeitaan jäsenille, kuten hän teki sinäkin päivänä, jolloin Derrick Yale söi väliateriaa ylikomisarion kanssa, kutsuen jokaisen Punaisen Ympyrän jäsenen heidän ensimmäiseen varsinaiseen kokoukseensa ja antaen heille mitä tarkimpia ohjeita puvusta, joka kunkin oli otettava ylleen, ja keinoista, kuinka he voisivat olla ilmaisematta itseään tovereilleen, moitti hän epäröiviä ja tyytymättömiä niin kovasti kuin heidän ajatuksensa olisi kirjoitettu selvästi hänen nähtäväkseen.
Thalia Drummondille jätti tämä kokous ainiaaksi mitä eloisimman ja katkerimman muiston hänen toiminnastaan Punaisen Ympyrän hyväksi.
Lontoossa on paljon vanhoja kirkkoja, mutta ei ainoatakaan niin ikivanhaa kuin St. Agneksen kirkko Powder-kukkulalla. Se oli pelastunut suuren tulipalon kauhuilta joutuakseen vain sen vilkkaan kaupungin tukahduttavaan syleilyyn, joka oli kasvanut sen ympärille. Sijaitessaan siinä niin suurten tavaratalojen välissä, ettei sen nelikulmainen torni lainkaan sopinut näkymään taivaan rantaan vasten, oli sillä sellainen seurakunta, että sen jäsenet voitiin laskea molempien käsien sormilla, vaikka se palkkasikin papin, joka saarnasi säännöllisesti joka viikko sellaiselle yleisölle, jolle oli epäilemättä maksettu sinne tulosta. Kerran oli kirkkomaakin ympäröinyt sitä ja uskovaisten luut oli laskettu rauhaan sen varjoon, mutta ahnehtiva kaupunki, joka oli harmissaan, että niin paljon hyvää rakennusmaata sai olla käyttämättä, oli saanut aikaan, että kuolleitten luut siirrettiin johonkin terveellisempään paikkaan, peittäen sitten noiden perhehautojen alan virallisilla rakennuksilla.
Kirkon sisäänkäytävä oli muutaman lehtokujanteen puolella, mihin päästiin eräältä sivukadulta, ja nuo olennot, jotka kiiruhtivat tätä valaisematonta käytävää pitkin, näyttivät sulautuvan melkein näkymättömistä ovista pimeyteen, joka oli synkempää kuin yöllä.
Sillä St. Agneksen kirkossa oli Punaiseen Ympyrään kuuluvien henkilöiden ensimmäinen ja viimeinen kokous.
Täällä jälleen nähtiin hänen järjestelynsä ihmeellisyys. Jokainen hänen järjestönsä jäsen oli saanut tarkat ohjeet, joissa hänelle oli ilmoitettu tarkasti se kellonmäärä, milloin hänen piti saapua paikalle, ettei kahta tulisi yhtäaikaa. Kuinka hän oli saanut haltuunsa kirkon avaimet ja miten huolellisesti hänen oli täytynytkään ajatella voidakseen määrätä sopivan hetken kokoukselle niiden parin ajanjakson välille, jolloin poliisi ei vartioinut lehtokujannetta, voi Thalia Drummond vain arvata.
Hän saapui kujanteelle määrättyyn aikaan, ja nousi nuo pari askelmaa ovelle, joka avautui hänen lähestyessään ja sulkeutui heti hänen päästyään lämpiöön. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa, paitsi öistä heikkoa kajastusta, jota tunkeutui sinne likaisesta ikkunasta.
"Menkää suoraan eteenpäin", kuiskasi muudan ääni, "ja istuutukaa toisen penkin päähän oikealle."
Kirkossa oli jo muitakin henkilöitä. Thalia voi juuri erottaa heidät, heidän istuessaan parittain penkeissä, tuon hiljaisen aavemaisen seurakunnan, jonka jäsenistä ei kukaan puhutellut toista. Hetkisen kuluttua tuli sekin mies kirkkoon, joka oli päästänyt hänet sisään, ja käveli alttariaidakkeen viereen, ja ensimmäisistä hänen lausumistaan sanoista hän ymmärsi, että punaisen Ympyrän apulaiset istuivat herransa edessä.
Hänen äänensä oli matala, verhottu ja kumea, ja Thalia ymmärsi hänen käyttävän jälleen samaa huntua, jonka hän oli nähnyt miehen päässä heidän ensi kerran tavatessaan toisensa.
"Ystäväni", sanoi mies, ja Thalia kuuli jokaisen sanan, "hetki on koittanut järjestömme lakkauttamiseksi. Te olette varmaankin lukeneet tarjoukseni sanomalehdistä ja olette siihen osallisia sen verran, että minä aion jakaa ainakin kaksikymmentä prosenttia kaikille apulaisilleni niistä rahoista, jotka hallituksen on pakko luovuttaa piakkoin minulle. Jos täällä on joku sellainen hermostunut henkilö, joka pelkää jonkun tulevan meitä häiritsemään, voin minä vakuuttaa hänelle, että poliisi tulee vartiopaikalleen vasta neljännestunnin kuluttua, ja rauhoittaa häntä ilmoittamalla, ettei ääntäni voida kuulla kirkon ulkopuolelle."
Hän korotti ääntään hieman ja siinä oli kova sointu hänen jatkaessaan:
"Ja niille, jotka ehkä ajattelevat petosta ja kuvittelevat, että niin laajalti ilmoitettu kokous voi johtaa minun turmiooni, voin minä sanoa, että minun vangitsemiseni on mahdotonta tänä iltana. Hyvät naiset ja herrat, en tahdo salata teiltä lainkaan sitä, että me olemme joutuneet melkoiseen vaaraan. Sellaisia tosiseikkoja, joiden perusteella poliisi ehkä voisi todeta henkilöllisyyteni, on parissa tilaisuudessa päässyt melkein julkisuuteen. Minulla on kintereilläni Derrick Yale, jonka myönnän aiheuttavan minulle melkoista huolta, ja komisario Parr" – hän keskeytti – "jota en myöskään saa halveksia. Tällä ratkaisevalla hetkellä en epäröi pyytäessäni jokaista teistä tekemään kaiken voitavanne auttaaksenne minua. Huomenna saa teistä jokainen ohjeita, jotka ovat niin yksityiskohtaisesti laadittuja, ettei teistä kukaan voi käsittää väärin niitä erityisiä määräyksiä, joita teille annan. Muistakaa, että te olette yhtä suuressa vaarassa kuin minäkin", sanoi hän hiljempaa, "ja ajatelkaa, että palkkionne tulee olemaan suhteellisen suuri. Nyt teidän pitää poistua kirkosta vuorotellen puolen minuutin väliajoilla alkaen ensimmäisestä parista oikealla ja jatkuen ensimmäiseen pariin vasemmalla. Menkää!"
Ja nuo tummat olennot liukuivat vuorotellen kirkonlaivaa pitkin kadotakseen näkyvistä saarnatuolin viereisestä ovesta.
Alttariaidakkeen vieressä seisova mies odotti, kunnes kirkko tyhjentyi, ja sitten hänkin meni ovesta lämpiöön ja sieltä käytävään.
Lukittuaan ulko-oven hän pisti avaimen taskuunsa. Kirkonkello löi juuri puolta, kun hän huusi vuokra-auton ajaen länteen päin.
Thalia Drummond oli neljännestunnin matkaa hänen jäljessään, ja autossa, joka kuljetti häntä samalle suunnalle, sai hän aikaan häikäisevän muutoksen ulkomuodossaan. Vanha musta sadetakki, joka oli verhonnut hänet kaulaan asti, ja paksusti hunnutettu musta hattu oli riisuttu pois. Sen alla oli hänellä hieno ohut silkkiviitta, joka suojeli niin loistavaa seurustelupukua, että hänen herransa olisi varmaankin ollut tyytyväinen.
Hän irroitti hatun päästään järjestäen tukkansa niin hyvin kuin suinkin, ja kun hän astui autosta Merron kerhon loistavasti valaistun sisäänkäytävän edustalla ja ojensi pienen kotelon kumartavalle ovenvartijalle, oli hän kuin säteilevän suloisuuden perikuva.
Niin ainakin Jack Beardmore ajatteli. Hän söi siellä illallista muutamien ystäviensä parissa melkein vasten tahtoaan, koska hän vihasi yöelämää, kun hän huomasi Thalian tulevan sisään ja mulkoili mustasukkaisesti hänen hyvänluontoiseen seuralaiseensa.
"Kuka tuo mies on?"
Jackin toveri katsahti laiskasti olkansa yli.
"En tunne naista", sanoi hän, "mutta mies on Raphael Willings. Hänellä on paljon sanomista hallituksessa."
Thalia Drummond oli huomannut nuorukaisen, ennenkuin tämä oli nähnyt hänet, ja hän vaikeroi sisällisesti. Hän ei kuullut puoliakaan toverinsa puheista, koska hänen ajatuksensa olivat täydellisesti suuntautuneet muualle, ja vastas sitten kuin muudan tuttu lause sattui kantautumaan hänen korviinsa, käänsi hän huomionsa ministeriin.
"Ikivanhoja miekkoja!" sanoi hän säpsähtäen. "Olen kuullut puhuttavan teidän ihmeellisestä kokoelmastanne, herra Willings."
"Kiinnostaako sellainen teitä?" kysyi ministeri hymyillen.
"Hieman. Mutta todellisuudessa sentään melkoisesti", sanoi hän kummallisesti. Ei ollut lainkaan hänen tapaistaan, ettei hän keksinyt sopivaa vastausta.
"Saanko pyytää teitä jonakin päivänä teelle, jolloin te voisitte katsella niitä?" sanoi Willings. "Naiset ovat hyvin harvoin kiinnostuneita sellaisiin seikkoihin. Katsommeko huomenna?"
"Ei huomenna", sanoi Thalia kiireesti, "mutta ehkä seuraavana päivänä."
Ministeri sopi lopullisesti asiasta kirjoittaen sen näennäisesti muistiin kalvosimeensa.
Thalia näki Jackin poistuvan kerhosta katsomattakaan häneen ja tunsi itsensä kummallisen surkuteltavaksi. Hän olisi niin mielellään jutellut Jackin kanssa ja oli rukoillut hiljaa, että Jack olisi tullut heidän pöytäänsä.
Herra Willings vaati, että hän saisi viedä Thalian kotiin autollaan, ja Thalia erosi hänestä huoahtaen huojennuksesta. Mies ei sopinut hänen mielialaansa tänä iltana.
Sen huoneiston edustalla, missä hän asui, oli pieni etupiha ja hän oli eronnut ihailijastaan (ministeri ei ollut lainkaan salannut tunteitaan) jo kadulla. Hänen oli käveltävä muutamia askelia päästäkseen jommallekummalle ovelleen ja jo ennenkuin hän oli lähettänyt saattajansa pois, oli hän huomannut jonkun miehen odottavan häntä hämärällä pihalla. Thalia seisoi käytävällä, kunnes herra Willingsin auto oli lähtenyt jälleen liikkeelle ja sitten hän lähestyi hitaasti odottavaa miestä. Mies puhui minuutin verran hieman kovemmin kuin kuiskaamalla ja Thalia vastasi samaan tapaan.
Keskustelua ei kestänyt pitkää aikaa. Mies kääntyi hetkisen kuluttua viittaamatta tahi sanomatta jäähyväisiä kävellen nopeasti tiehensä ja tyttö meni huoneistoonsa.
Vaikka mies ei antanut sitä huomatakaan, tiesi hän kuitenkin, että häntä seurattiin. Hän oli odottanut kymmenen minuuttia hämärässä etupihassa ja oli huomannut erään väijyvän olennon huoneistoa vastapäätä sijaitsevan lukitun kaupan sisäänkäytävässä. Hän tiesi kuitenkin nähtävästi sen, että joku käveli hänen kintereillään, joku sellainen, joka pian saavuttaisi hänet ja katsoisi häntä kasvoihin. Hän kääntyi senvuoksi eräälle sivukadulle, jonka muutamat lamput olivat kauempana toisistaan, ja tehdessään niin hän hidastutti kulkuaan. Vakoilija sai hänet kiinni hetkisen kuluttua valiten sivuuttamispaikakseen sellaisen kohdan, jota muudan lamppu kirkkaasti valaisi. Hän oli painanut päänsä kumaraan voidakseen katsoa seuraamaansa miestä kasvoihin, kun hänen saaliinsa äkkiä kääntyikin hyökäten hänen kimppuunsa. Vakoilija yllätettiin täydellisesti, ja ennenkuin hän ehti huutaa, tarttuivat rautaiset kourat hänen kurkkuunsa ja hänet heitettiin puoleksi tajutonna käytävälle. Mutta silloin ilmestyi äkkiä jostakin kolme miestä kuin taikavoimaisesti ja he hyökkäsivät liikkumattoman vakoilijan kimppuun kiskaisten hänet jaloilleen.
Hän katsoi ympärilleen huumautuneena ja vapisten, ja hänen katseensa sattui siihen mieheen, jota hänet oli pantu seuraamaan.
"Hyvä Jumala!" huohotti hän. "Minähän tunnen teidät!"
Toinen hymyili.
"Te ette voi milloinkaan käyttää hyväksenne tietoanne, ystäväni", sanoi hän.
XXXVII
"TAHDON PUHUTELLA TEITÄ, JOS TE VAIN OLETTE HENGISSÄ"
Jack Beardmore meni kotiinsa kiukuissaan ja pahoilla mielin. Thalia Drummond melkein kuin riivasi häntä ja kuitenkin voi hän monista syistä epäillä tytöstä mitä pahinta. Hän oli hölmö, kolminkertainen hölmö, sanoi hän itsekseen kävellessään kirjastossaan kädet taskuissaan ja kauniit nuoret kasvonsa toivottomuuden varjojen synkistyttäminä. Hän tunsi sillä hetkellä tahtovansa tehdä jotakin pahaa tytölle, rangaista häntä, kuten tyttökin oli tietämättään rangaissut häntä. Hän heittäytyi tuoliinsa ja istui sitten tunnin ajan pää käsien varassa miettien noita vanhoja asioita, joita järki oli niin usein punninnut, että niiden ajatteleminen oli kuin jollakin kuluneella tutulla tiellä kulkemista.
Hän nousi kiusaantuneena ja väsyneenä, ja avattuaan kassakaappinsa hän otti sieltä pinkallisen asiakirjoja heittäen ne pöydälleen. Niiden joukossa kiinnosti häntä enimmän tuo sinetöity ja avaamaton hänen isälleen osoitettu kuori, ja hän tunsi lapsellista halua sen avaamiseen uhmatakseen vain Thaliaa.
Miksi oli tyttö ollut niin kiihkeä pyytämään, ettei hän katsoisi sen sisässä olevaa valokuvaa? Oliko Thalia ollut niin kiinnostunut Marliin? Hän muisti ikäväkseen, että tyttö oli viettänyt sen illan Marlin seurassa, jolloin Marl oli kuollut niin salaperäisesti. Sitten hän nousi ja vei paperit makuuhuoneeseensa. Hän oli niin väsynyt, ettei hän viitsinyt tunkeutua siihen salaisuuteen, joka liittyi mestauksesta otettuun valokuvaan. Häntä värisytti, kun hän ajatteli sen hirveää sisältöä ja hän laski käärön pukupöydälleen irvistäen hieman ja alkaen laiskasti riisuutua.
Hän oli luullut saavansa viettää unettoman yön, koska hänen mielenliikutuksensa ja tuulensa näyttivät vaativan sellaista loppua tälle kurjalle päivälle, mutta nuoruudella, vaikka sillä onkin tuskansa, on myös luonnolliset jälkivaikutuksensa. Ja hänkin nukkui melkein heti, kun hän laski päänsä pielukselle. Ja sitten hän rupesi uneksimaan, uneksimaan Thalia Drummondista ja hänen unessaan oli Thalia joutunut erään peikon käsiin, jonka kasvot muistuttivat suuresti komisario Parrin kasvoja. Hän näki unta Marlistakin ja eräästä eriskummaisesta peloittavasta olennosta, jonka hän jollakin tavoin liitti komisario Parrin isoäitiin, tuohon isoäitiin, jota Parr niin suuresti pelkäsi.
Hän heräsi pukupöydän kuvastimesta kajastavaan valoon, mutta se sammutettiin hänen noustessaan istualleen vuoteessaan. Mutta vaikka hän vielä olikin puoleksi nukuksissa, oli hän kuitenkin varma siitä, että hän oli nähnyt jonkinlaisen välähdyksen. Siihen vuodenaikaan ei tavallisesti salamoinutkaan.
"Kuka siellä on?" kysyi hän ojentaen kätensä ulottuakseen lamppuun. Mutta lamppu ei ollutkaan enää paikoillaan; joku oli siirtänyt sen muualle. Nyt hän ymmärsi ja ponnahti vuoteestaan lattialle sekunnissa.
Kuullessaan jonkun lähtevän ovea kohti hän juoksi tarttuen johonkin olentoon, joka kiemurteli ja taisteli. Mutta sitten päästi Jack otteensa irti huohottaen. Olento oli joku nainen ja vaisto ilmoitti hänelle tunkeilijan Thalia Drummondiksi.
Hän ojensi hitaasti kätensä hapuillen katkaisijaa ja pian valaisi sähkö kirkkaasti koko huoneen.
Niin, tunkeilija oli Thalia, vapiseva ja kalmankalpea Thalia. Hän piti jotakin selkänsä takana ja koetti vastata Jackin surulliseen katseeseen traagillisen uhmaavasti.
"Thalia!" vaikeroi Jack istuutuen.
Thalia hänen huoneessaan! Mitä hän olikaan tehnyt?
"Miksi te olette tullut tänne?" kysyi Jack väristen, "ja mitä te piilottelette?"
"Miksi te toitte nämä paperit tänne makuuhuoneeseenne?" kysyi tyttö melkein kiivaasti. "Jos te vain olisitte antanut niiden olla kassakaapissanne – ah, miksi te ette jättänyt niitä kassakaappiinne?"
Ja nyt Jack huomasi hänen piilottelevan tuota sinetöityä kuorta, jossa mestauksesta otettu valokuva oli.
"Mutta, Thalia", änkytti hän, "en nyt ymmärrä lainkaan teitä. Miksi te ette kertonut minulle –"
"Minähän pyysin, ettette katsoisi kuvaa, voimatta milloinkaan ajatellakaan, että te toisitte sen tänne. He ovat olleet täällä tänä yönä etsimässä sitä."
Tyttö oli hengästynyt ja melkein itkuun purskahtamaisillaan, mikä ei johtunut yksinomaan vihasta.
"Olleet täällä tänä yönä!" toisti Jack hitaasti. "Keitä tarkoitatte?"
"Punaista Ympyrää. He tiesivät hallussanne olevasta valokuvasta ja murtautuivat kirjastoonne. Olin jo talossa heidän tullessaan ja rukoilin – rukoilin. –" Hän väänteli käsiään ja Jack huomasi hänen silmiensä tuskallisen ilmeen. "Rukoilin, että he löytäisivät sen, ja nyt he ajattelevat teidän nähneen kuvan. Ah, miksi te sen teitte?"
Jack ojentautui ottamaan aamunuttuaan, todettuaan pukunsa hieman vaillinaiseksi, ja sen lämpimissä laskoksissa hän tunsi itsensä jälleen hieman varmemmaksi.
"Te puhutte vieläkin hebreaa minulle", sanoi hän. "Ymmärrän vain sen täydellisesti, että talooni on murtauduttu. Tahdotteko tulla kanssani?"
Tyttö seurasi häntä portaita alas kirjastoon. Hän oli puhunut totta. Kassakaapin ovi riippui rikottuna saranoillaan. Siihen oli porattu reikä ja se oli auki. Kaapin sisältö oli levitetty lattialle, kirjoituspöydän laatikot oli murrettu auki ja nähtävästi oli kaikki pöydälläkin olleet paperit selailtu läpi. Paperikoppakin oli käännetty nurin ja tarkastettu.
"En voi ymmärtää tätä", mumisi Jack, vetäessään parhaillaan paksuja uutimia ikkunoiden eteen.
"Te ymmärrätte kyllä asian paremmin, vaikka toivonkin, ettette ymmärtäisi sitä liian hyvin", sanoi tyttö töykeästi. "Ottakaa nyt laatikostanne paperia ja kirjoittakaa saneluni mukaan."
"Kenelle minun pitää kirjoittaa?" kysyi Jack hämmästyneenä.
"Komisario Parrille", vastasi tyttö. "Näin: 'Hyvä Komisario. Tässä lähetän teille sen valokuvan, jonka isäni sai päivää ennen kuolemaansa. En ole avannut kuorta, mutta ehkä kuva kiinnostaa teitä.'"
Jack kirjoitti tottelevaisesti tytön määräyksen mukaan piirtäen nimensä alle ja pannen sitten kirjeen ja valokuvan suurempaan kuoreen.
"Ja osoittakaa se nyt", sanoi tyttö. "Ja kirjoittakaa sen vasempaan yläkulmaan: 'Jack Beardmorelta.' ja alle: 'Sisältää valokuvan. Hyvin tärkeä.'"
Ja ottaen kuoren käteensä tyttö meni ovelle.
"Tulen tapaamaan teitä huomenna, Jack Beardmore, jos vain vielä silloin olette hengissä."
Jack olisi nauranut, mutta tytön huolestuneissa kasvoissa oli jotakin kuvaamatonta ja hänen vapisevat huulensa näyttivät tahtovan sanoa jotakin sellaista, että Jack tukahdutti naurunsa.
XXXVIII
THALIAN VANGITSEMINEN
Oli jo seitsemäs päivä hallituksen kokouksen jälkeen, ja mitä Punaisen Ympyrän asettamiin vaatimuksiin tuli, oli hallitus ilmoittanut mitä jyrkimmässä äänilajissa, ettei se halunnut olla missään tekemisissä Punaisen Ympyrän eikä sen lähettien kanssa.
Sinä iltana valmistautui herra Raphael Willings ottamaan vastaan erään vieraan. Hänen talonsa Onslow Gardensissa oli muuan paikkakunnan nähtävyyksiä. Hänen ikivanhoja haarniskoita ja miekkoja sisältävä kokoelmansa, arvokkaat kaiverruksensa ja harvinaiset käsikirjoituksensa olivat vertojaan vailla maailmassa. Mutta hän ei ajatellut lainkaan vieraansa muinaistieteellisiä harrastuksia tehdessään valmistuksiaan ja oli vähemmän peloissaan kuin kiihkoissaan siitä luottamuksellisesta asiakirjasta, jonka hän oli saanut ja jossa peittelemättä ilmoitettiin hänelle Thalia Drummondin oikea luonne.
Tyttö voi kyllä olla varas. No niin, hän saa ottaa aseiden joukosta minkä miekan tahansa, valita seinillä riippuvien piirrosten joukosta haluamansa ja anastaa harvinaisimman kaiverruksen hänen näytelaatikoistaan, niin kauan kuin hän vain oli huvittava ja tyytyväinen.
Kun Thalia saapui, päästi hänet sisään muudan ulkomaalaisen näköinen lakeija, ja silloin Thalia muistikin kuulleensa, että herra Willingsillä oli vain italialaisia palvelijoita.
Hän katseli tarkasti huonetta, mihin hänet opastettiin. Sen molemmissa päissä oli avonaiset ikkunat, mikä seikka kummastutti Thaliaa, koska hän oli odottanut näkevänsä siellä pienen kahdelle katetun teepöydän. Sellaista ei siellä ollut ja kuitenkin hänen kokoelmansa paras osa oli tässä huoneessa, minkä seikan Thalia näki yhdellä silmäyksellä.
Willings tuli huoneeseen muutamia sekunteja myöhemmin tervehtien häntä lämpimästi.
"Syökää, juokaa ja olkaa iloisia, sillä huomenna pitää meidän kuolla ja ehkäpä jo tänäänkin", sanoi hän melodramaattisesti. "Oletteko jo kuullut uutisen.?"
Thalia pudisti päätään.
"Olen Punaisen Ympyrän valitsema viime uhri", sanoi hän melko iloisesti. "Te luette luultavasti lehtiä ja tiedätte siis kaiken tuosta kuuluisasta järjestöstä. Niin", jatkoi hän nauraen, "kaikkien virkatoverieni joukosta on minut valittu ensimmäiseksi uhrilampaaksi toisten rohkaisemiseksi."
Thalia ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka Ralph Willings voi sellaisissa olosuhteissa olla niin välinpitämättömän iloinen.
"Koska surunäytelmän pitäisi tapahtua tässä talossa jolloinkin tänään iltapäivällä", jatkoi hän, "täytyy minun pyytää teitä ulottamaan ystävyytenne –"
Oveen koputettiin ja muudan palvelija tuli huoneeseen sanoen jotakin italiankielellä, mitä Thalia ei ymmärtänyt.
Raphael nyökäytti päätään.
"Autoni on portaiden edustalla ja jos te tahdotte olla minulle niin suosiollinen, juomme teemme pienessä maaseudulla sijaitsevassa talossani. Voimme ajaa sinne puolessa tunnissa."
Tämä oli jotakin sellaista, mitä Thalia ei ollut osannut ajatellakaan.
"Missä teidän pieni maatalonne sijaitsee?" kysyi hän.
Willings ilmoitti sen sijaitsevan Barnetin ja Hatfieldin välillä puhuen samalla laajalti Hertfordshiren kauneudesta.
"Joisin mieluummin teeni täällä", sanoi Thalia, mutta Willings pudisti päätään.
"Uskokaa vain minua, hyvä nuori neiti", sanoi hän vakavasti, "ettei Punaisen Ympyrän uhkaus huolestuta minua lainkaan. Onslow Gardens on kyllä muuttunut todelliseksi paratiisiksi sellaisen vieraan saavuttua tänne, mutta poliisi on puhutellut minua tänään ja muuttanut kaikki suunnitelmani. Kun kerroin heille saavani erään ystäväni tänne teelle, ehdottivat he jotakin julkisempaa kohtauspaikkaa. Sitten he kuitenkin mukautuivat täydellisesti vaihdettuun suunnitelmaani. Ette suinkaan te nyt, neiti Drummond, tahdo pilata hauskaa iltaa? Pyydän teiltä tuhannesti anteeksi, mutta tunnen itseni äärettömän pettyneeksi, jos vain kieltäydytte. Olen lähettänyt sinne pari palvelijaani laittamaan kaiken kuntoon ja toivon saavani näyttää nyt teille mitä ihastuttavimman pienen huvilan."
Thalia nyökäytti päätään.
"Hyvä on", sanoi hän, ja kun Willings oli poistunut, kuljeskeli hän huoneessa katsellen sen lumoavaa sisustaa näyttäen äärettömän kiinnostuneelta.
Willings tuli takaisin yllään suuri matkaviittansa ja näki Thalian katselevan erästä kulmausta, joka oli täynnä itämaisten aseseppien kauniita tekeleitä.
"Ne ovat ihastuttavia. Olen hyvin pahoillani, etten voi nyt ruveta selittämään niiden vaiheita", sanoi hän lisäten sitten muuttuneella äänellä: "Kuka on ottanut assyyrialaisen tikarin?"
Ja seinässä oli kieltämättä muudan tyhjä paikka, missä jokin ase oli riippunut, ja muudan pieni paikan alla riippuva nimilippu riitti kääntämään tarkkaavaisuuden sen poissaoloon.
"Minäkin ihmettelin juuri samaa asiaa", sanoi tyttö.
Herra Willingsin kasvot synkkenivät.
"Ehkä joku palvelija on ottanut sen naulasta", vihjaisi hän. "Olen kuitenkin antanut heille jyrkät määräykset siihen nähden, ettei niitä saa puhdistaa muuten kuin minun läsnäollessani." Hän epäröi hetkisen. "Otan asiasta tarkemman selon palattuani", sanoi hän sitten vieden Thalian pois huoneesta odottavaan autoon.
Tyttö voi huomata tämän kalliin muiston menettämisen järkyttäneen häntä, koska hänen iloisuutensa oli osaksi haihtunut.
"En voi ymmärtää sitä", sanoi hän heidän kiitäessään Barnetin läpi. "Muistan tikarin olleen paikoillaan vielä eilen, koska näytin sitä Sir Thomas Summersille. Hän on hyvin kiinnostunut itämaisiin aseihin. Ei ainoakaan palvelijoistani uskaltaisi koskea miekkoihin."
"Ehkä huoneessanne on käynyt muitakin vieraita."
Mutta Willings pudisti päätään.
"Vain tuo herrasmies poliisin päämajasta", sanoi hän, "ja olen aivan varma siitä, ettei hän ole ottanut sitä. Ei, tämä on vain pieni salaperäisyys, jonka me voimme siirtää syrjään hetkiseksi."
Ja lopun matkaa hän olikin huomaavainen, kohtelias ja huvittava. Hän ei antanut Thalian kertaakaan huomata sitä, että hänen tunteisiinsa Thaliaa kohtaan sisältyi jotakin muutakin kuin hyvin kasvatetun miehen tuntemaa kunnioitusta arvokasta vierasta kohtaan.
Hän ei ollut liioitellut puhuessaan Hatfield Roadin varrella sijaitsevan pienen huvilansa viehättäväisyydestä. Se sijaitsi todellisuudessa noin viiden kilometrin päässä valtatieltä ihanan kumpuisan metsäseudun keskellä.
"No, täällä sitä nyt ollaan", sanoi hän opastaen Thalian laudoitetun lämpiön läpi erääseen pieneen herkullisen kauniisti koristettuun vierashuoneeseen.
Teepöytä oli katettu, mutta ei ainoatakaan palvelijaa ollut näkyvissä.
"Ja nyt, kunnioitettava neiti", sanoi Willings, "me olemme kahden, taivaalle kiitos."
Hänen äänensä, hänen koko käytöksensä oli muuttunut ja tyttö tiesi kriitillisen hetken lähestyvän. Hänen kätensä ei kuitenkaan vapissut hänen täyttäessään teekannua kiehuvasta kattilasta ja hän näytti näennäisesti unhottavan kaikki Willingsin puheet. Hän oli jo kaatanut teen kuppeihin ja oli juuri laskemaisillaan Willingsin kuppia pöydälle, kun tämä minkäänlaisetta johdannotta kumartui hänen puoleensa suudellen häntä. Kului hetkinen ja Thalia oli jo hänen käsivarsillaan.
Thalia ei taistellut, katsoi vain vakavilla silmillään ankarasti häneen sanoen tyynesti:
"Haluan sanoa teille jotakin."
"Te saatte sanoa mitä ikinä te vain haluatte, kultaseni", sanoi rakastunut Willings puristaen häntä kovasti ja katsoen hänen rohkeihin silmiinsä.
Ja ennenkuin Thalia ehti sanoa mitään, oli hän jälleen painanut huulensa hänen huuliaan vasten. Thalia koetti saada käsivartensa väliin koettaakseen koulussa oppimaansa jiu-jitsu-temppua, mutta ministeri näytti tietävän jotakin siitäkin. Thalia oli nähnyt tullessaan huoneeseen sen toisessa päässä verhoilla eristetyn alkoovin ja sitä kohti koetti Willings nyt vetää ja kantaa häntä. Hän ei huutanut ja Raphaelista tuntui melkein siltä kuin tyttö olisi ollut mukautuvaisempi kuin hän oli osannut toivoakaan. Tyttö koetti pari kertaa sanoa jotakin, mutta ministeri vaiensi hänet molemmilla kerroilla. Hän läheni taistellessaan lähenemistään verhoilla eristettyä kolkkaa...
Molemmat italialaiset palvelijat olivat keittiössä, joka oli melko kaukana huoneesta, mutta he kuulivat kuitenkin huudon ja katsoivat toisiinsa, kiiruhtaen sitten yhdessä tuumin lämpiöön. Vierashuoneen ovi oli lukitsematta ja he paiskasivat sen auki. Verhon läheisyydessä lepäsi Raphael Willings suullaan kolmen tuuman pituinen assyyrialainen tikari hartioissaan ja hänen vieressään tuijottaen häneen seisoi kuolonkalpea tyttö.
Toinen miehistä vetäisi tikarin herransa olkapäästä ja nosti vaikeroivan isäntänsä muutamalle sohvalle, toisen kiiruhtaessa puhelimeen. Kiihkoissaan italialainen, joka koetti tyrehdyttää haavasta virtaavaa verta, soperteli sekavasti tytölle, mutta Thalia ei kuunnellut häntä eikä hän olisi ymmärtänytkään miehen puhetta, vaikka hän olisi kuullutkin.
Kuin unessa hän poistui huoneesta lämpiöön ja sitten ulos.
Raphael Willingsin auto oli siirretty jonkun matkan päähän rakennuksen edustalta ja ohjaaja oli poistunut sen luota.
Thalia katsoi ympärilleen, ei ketään ollut näkyvissä. Silloin heräsi hänen tarmonsa kokonaan ja hän hyppäsi ohjaajan paikalle painaen käyntiinpanonappulaa. Vinkuen ja puhisten alkoi kone toimia ja Thalia pani sen kiitämään hurjaa vauhtia kujannetta pitkin, mutta siellä oli hänellä edessään muudan vastus. Sen päässä sijaitsevat rautaportit olivat kiinni ja hän muistikin silloin ohjaajan laskeutuneen autosta avatakseen ne. Mutta hän ei voinut hukata sekuntiakaan. Hän peräytti autoa ja antoi sen sitten kiitää täydellä vauhdilla porttia kohti. Kuului särkyvän lasin helinää, räsähdys, kun portti murtui ja hän oli tiellä särkyneine valonheittäjineen, muodottomiksi muuttuneine lamppuineen ja likasuojuksineen, jotka olivat menneet kappaleiksi. Mutta auto liikkui ja hän pani sen kiitämään Lontoota kohti.
Sen rakennuksen ovenvartija, missä hänkin asui, ei tuntenut häntä, koska hän näytti niin hurjalta ja muuttuneelta.
"Ettekö voi hyvin, neiti?" kysyi hän viedessään häntä ylös hissillä.
Thalia pudisti päätään.
Mutta päästyään huoneistoonsa hän meni suoraan puhelimeen sanoen jonkun numeron, ja sille miehelle, joka vastasi hänelle, hän latoi tulemaan sellaisen hurjan epäjohdonmukaisen tarinan, jonka nyyhkytykset niin usein katkaisivat, että miehen oli hyvin vaikea saada selville, mitä oikeastaan olikaan tapahtunut.
"Minä lopetan, lopetan ehdottomasti", huohotti Thalia. "En voi enkä tahdokaan tehdä enää mitään. Se oli niin hirveää, niin äärettömän kamalaa!"
Hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja horjui sitten huoneeseensa tuntien, että hän varmasti pyörtyy, ellei hän kiinnitä tarkkaa huomiota itseensä. Ja kului monta tuntia, ennenkuin hän oli entisellään.
Ja Derrick Yale tapasi hänet siinä tilassa tullessaan vieraisille sinä iltana. Thalia oli jälleen tyyni ja yhtä hävytön kuin ennenkin.
"Tämä on odottamaton kunnia", sanoi hän kylmästi. "Kuka ystävänne on?"
Hän katsoi Yalen takana seisovaan mieheen.
"Thalia Drummond", sanoi Yale ankarasti, "minulla on hallussani teidän vangitsemismääräyksenne."
"Jälleenkö?" Thalia, kohotti kulmakarvojaan. "Minä näytän joutuvan alituisesti tekemisiin poliisin kanssa. Mistä minua nyt syytetään?"
"Murhayrityksestä", sanoi Yale. "Herra Raphael Willingsia vastaan tehdystä murhayrityksestä. Huomautan teille, että mitä te nyt sanotte, voidaan kirjoittaa muistiin ja käyttää todistuksena teitä vastaan."
Toinen mies astui askeleen lähemmäksi tarttuen hänen käsivarteensa.
Thalia Drummond vietti sen yön muutamassa Marylebonen poliisiaseman kopissa.
XXXIX
VANKILAN RUOKAA
"Siitä, mitä siellä oikeastaan tapahtui, on minun vielä otettava selko", sanoi Derrick Yale hiljaiselle mutta tarkkaavaiselle komisario Parrille. "Saavuin Onslow Gardensiin heti sen jälkeen kuin Willings oli vienyt tytön pois. Hänen palvelijansa olivat melko vastahakoisia antamaan minulle mitään tietoja, mutta sain kuitenkin pian selville, että tyttö oli viety Willingsin taloon maalle. Houkutteliko tyttö hänet vai pettikö Willings tytön on seikka, jota me emme ole vielä saaneet selville. Ehkä Willings luulee vieläkin, että tyttö lähti sinne vastahakoisesti. Olen koko ajan epäillyt Thalia Drummondia joksikin muuksikin kuin Punaisen Ympyrän tavalliseksi apulaiseksi. Olin luonnollisesti hieman järkyttynyt ja ajoin Thetfieldiin saapuen taloon heti sen jälkeen kuin tyttö oli lähtenyt sieltä. Hän pakeni Willingsin autolla rikkoen mennessään puutarhan portin; ja minun täytyy näin ohimennen sanoa, että tuolla tytöllä on rohkeutta."
"Kuinka Willings jaksaa?"
"Hän paranee kyllä, koska tikari on vain raapaissut ihoa. Rikoksessa on kuitenkin tärkeintä se, että se oli ennakolta suunniteltu. Willings kaipasi tikaria, jolla häntä pistettiin olkapäähän sinä samana iltapäivänä, ja hän oli jättänyt tytön yksikseen huoneeseensa mennessään pukemaan ylleen päällysviittaansa. Willings luulee tytön pistäneen tikarin käsipuuhkaansa ja sellainen otaksuma on tietysti hyvin mahdollinen. Mutta niistä tapahtumista, jotka sattuivat juuri ennen pistoa, ei hän ole antanut mitään tarkkaa selitystä."
"Hm!" sanoi komisario Parr. "Millainen huone se oli? Tarkoitan tuota huonetta, missä tämä oli vähältä onnistua."
"Kaunis pieni vierashuone, yhteydessä erään toisen huoneen kanssa, jota Willings nimittää turkkilaiseksi huoneekseen. Siellä on ihmeellisesti jäljitelty itämaista ylellisyyttä, ja kuvittelenkin teon johtuneen enemmän tahi vähemmän kunniallisista yrityksistä, koska Willingsin maine siinä suhteessa on melko huono. Toisen huoneen erottaa vierashuoneesta vain verho, jonka vierestä Willings löydettiin."
Herra Parr oli niin vaipunut mietteihinsä, että hänen toverinsa luuli hänen nukahtaneen. Mutta komisario ei nukkunut, oli päinvastoin liiankin hereillään. Hän oli tietoinen siitä ärsyttävästä tosiseikasta, että mitä kunniaa tästä viimeisestä Punaisen Ympyrän tekemästä rikoksesta sitten voitanee niittääkin, joutuu se hänen toverinsa osaksi, mutta hän ei sittenkään kadehtinut sitä häneltä.
Ja valmistamatta lainkaan toista hän lausui ilmi erään tunteensa, jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä heidän keskustelemassaan asiassa.
"Kaikki suuret rikolliset joutuvat vihdoin kiinni mitättömien päätelmäerehdyksien vuoksi", sanoi hän oraakkelimaisesti.
Yale hymyili.
"Otaksun heidän erehtyneen tässä asiassa siinä, etteivät he tappaneet ystäväämme Willingsiä kokonaan. Hän ei ole mikään kiltti mies ja kaikista hallituksen jäsenistä on hän luullakseni tarpeettomin. Mutta siltikin olen minä melko kiitollinen siitä, etteivät nuo paholaiset saaneet häntä murhatuksi."
"En viitannut lainkaan herra Willingsiin", sanoi komisario Parr hitaasti, "vaan muutamaan tyhmään ja pieneen sellaisen miehen kertomaan valheeseen, jonka todellakin olisi pitänyt olla paremmin selvillä asioista."
Ja sanottuaan nämä hämärät sanat herra Parr poistui konttoristaan ilmoittaakseen uutisen Jack Beardmorelle.
Hänelle oli ominaista, että Jack oli ensimmäinen henkilö, joka juolahti hänen mieleensä hänen kuultuaan Thalia Drummondin vangitsemisesta. Hän piti pojasta enemmän kuin Jack saattoi aavistaakaan, tiesi paremmin kuin Yale, kuinka raskaasti Thalia Drummondin rikoksen paino rasitti sen miehen olkapäitä, joka rakasti häntä.
Mutta Jack olikin jo saanut tietää tämän järkyttävän uutisen. Uutinen tytön vangitsemisesta oli julkaistu lehtien myöhempien painoksien etusivuilla ja Parrin saapuessa hänen luokseen hän tarjosi surkuteltavan näyn.
"Hänen täytyy saada parhaimmat lakimiehet avustajikseen", sanoi hän tyynesti. "En tiedä, voinko puhua luottavaisesti teille, herra Parr, koska te luonnollisesti tulette olemaan toisella puolen."
"Tietysti", sanoi komisario, "mutta minäkin kunnioitan salaa Thalia Drummondia."
"Tekö?" sanoi Jack hämmästyneenä. "Mutta miksi? Olen ajatellut –"
"Minäkin olen inhimillinen", sanoi komisario. "Rikollinen on minulle vain rikollinen. Minulla ei ole mitään persoonallista kaunaa niitä henkilöitä vastaan, joita vangitsen. Myrkyttäjä Truland, jonka lähetin mestauslavalle, oli niin miellyttävä mies, etten hänenlaistaan ole usein tavannutkaan, ja minä rupesinkin pitämään hänestä melkoisesti jonkun ajan kuluttua."
Jackia värisytti.
"Älkää te puhuko Thalia Drummondista ja myrkyttäjistä samalla kertaa", sanoi hän äreästi. "Uskotteko te todellakin, että hän on Punaisen Ympyrän johtavia henkilöitä?"
Herra Parr rypisti paksuja huuliaan.
"Jos joku tulisi luokseni kertomaan, että arkkipiispa on tuo johtava valo, en ollenkaan hämmästyisi, herra Beardmore", sanoi hän. "Silloin kun tämä Punaisen Ympyrän juttu paljastuu, saamme me jokainen yllättäviä, järkyttäviä tietoja. Aloittaessani kuulustelut valmistauduin uskomaan, että jokainen voi olla Punainen Ympyrä – te tahi Marl, ylikomisario tahi Derrick Yale, Thalia Drummond tahi kuka tahansa."
"Ja te pysytte vieläkin siinä mielipiteessänne?" kysyi Jack koettaen hymyillä. "Ja jos puhutaan asiat suoriksi, herra Parr, voitte te itsekin olla Punaisen Ympyrän päämies."
Herra Parr ei kieltänyt sitäkään mahdollisuutta.
"Äiti ajattelee –" aloitti hän ja tällä kertaa purskahti Jack todellakin nauruun.
"Teidän isoäitinne on varmaankin hyvin merkillinen henkilö, koska hän on kiinnostunut Punaisen Ympyränkin salaisuuteen?"
Komisario nyökäytti innokkaasti päätään.
"Hän on ollut aina kiinnostunut siihen ja erittäinkin ensimmäisen murhan jälkeen. Hän laski sormensa heti oikealle pisteelle, herra Beardmore, mutta hän onkin hyvin selvänäköinen. Olen saanut häneltä parhaimmat aatteeni; todellisuudessa kaikki ne –" Hän keskeytti.
Jack oli huvitettu, mutta tunsi sentään sääliä. Tämä mies, jonka luonto oli niin huonosti varustanut tähän työhön, oli nähtävästi hankkinut itselleen korkean viran poliisilaitoksessa itsepäisellä omintakeisella tarmollaan. Kaikilla aloilla voivat miehet päästä melkein kuinka korkeihin virkoihin tahansa vain ikänsä perusteella. Tuntui hieman haaveelliselta tällä hetkellä, jolloin terävimmät aivot koettivat määräyksestä lannistaa tuon kummallisen järjestön, kuulla tämän tanakan miehen puhuvan juhlallisesti isoäidiltään saamistaan neuvoista.
"Minun täytyy tulla teille toistamiseen voidakseni uudistaa tuttavuuteni tätinne kanssa", sanoi Jack.
"Hän on matkustanut maaseudulle", kuului vastaus, "ja minä olen nyt yksinäni. Muudan nainen tulee sinne joka aamu puhdistamaan, mutta siellä ei ole ketään iltaisin."
Jack tunsi huojennusta saadessaan keskustella herra Parrin kotoisista oloista. Niiden jokapäiväisyys rauhoitti hänen järkytettyä mieltään. Ja hän tunsi, että jos hän vain saisi viettää yhden ainoankaan illan komisarion viisaan isoäidin seurassa, voisi hän palata sieltä melkein normaalikunnossa.
Parr itse johti keskustelun jälleen vakavampiin asioihin.
"Drummond tuodaan jo huomenna kuulusteltavaksi", sanoi hän.
"Onko mitään toivoa, että hänen puolestaan voidaan asettaa takuu?"
Parr pudisti päätään.
"Ei. Hänet viedään varmasti Hollowayhin, mutta se ei aiheuta hänelle paljonkaan vaikeuksia", sanoi hän sydämettömästi Jackin mielestä. "Vankila on parhaimpia maassamme ja ehkä hän on iloinenkin saadessaan levähtää hieman."
"Kuinka tuli Yale vanginneeksi hänet? Luulin sen kuuluvan teidän tehtäviinne."
"Annoin hänelle sellaisen määräyksen", sanoi Parr. "Hän kuuluu nyt vakinaiseen poliisikuntaan ja koska hän oli aikaisemmin samana päivänä toiminut samassa asiassa, ajattelin antaa hänen jatkaa työnsä loppuun saakka."
Kuten komisario oli ennustanutkin, supistui poliisioikeuden toiminta seuraavana päivänä vain siihen, että Thalia määrättiin vangittavaksi, ja hänet lähetettiin vankilaan.
Oikeussali oli tungokseen asti täynnä ihmisiä ja suuri joukko, jonka oli sinne viekoitellut syytöksen tavallisuudesta poikkeava luonne, täytti kaikki läheisimmät kadut.
Herra Willings ei ollut vielä niin terve, että hän olisi voinut saapua sinne, mutta kuitenkin niin toipunut, että hän lähetti erohakemuksensa hallitukselle pääministerin ehdotuksesta, joka oli laadittu niin ilkeään sävyyn – pääministerin purevat huomautukset olivat kuuluisia – että paksunahkainen Willingskin vääntelehti tuskasta.
Mitä sitten tapahtuisikin, oli hän ainiaaksi häväisty ja hänen politiikkansa lihavat ja laihat kannattajat eroaisivat varmaankin hänestä heti kuultuaan hänen todistuksensa. Hän oli vienyt tytön, joka oli hänelle verraten vieras, maalaistaloonsa, tehnyt hänelle väkivaltaa kiihkoissaan ja saanut tikarinpiston olkapäähänsä. Tässä ilkeässä jutussa ei ollut minkäänlaista romantillista vaihtoehtoa, ja hän kirosikin sydämestään omaa tyhmyyttään.
Parr käväisi kerran vankilassa puhuttelemassa tyttöä. Thalia kieltäytyi ottamasta vastaan häntä kopissaan ja vaati, että keskustelun piti tapahtua naisvartijan kuullen. Hän selitti käytöksensä heidän istuessaan vankilan suuressa alastomassa odotushuoneessa, Parr pöydän toisessa päässä ja hän toisessa.
"Teidän pitää suoda minulle anteeksi, herra Parr, etten ottanut teitä vastaan omassa huoneessani", sanoi hän, "mutta paljon Punaisen Ympyrän lupaavia nuoria apulaisia on kuollut ennenaikaisesti heidän keskusteltuaan poliisien kanssa kopeissaan."
"Muistan vain yhden sellaisen", sanoi Parr tyhmästi. "Nimittäin Siblyn."
"Joka oli mitä loistavin esimerkki avomielisyydestä."
Hän paljasti tasaiset valkoiset hampaansa hymyillessään.
"Mitä te minulta haluatte?"
"Haluan, että kertoisitte minulle, mitä Onslow Gardensissa tapahtui."
Thalia selosti hänelle tarkasti ja yksityiskohtaisesti sinä iltapäivänä tekemänsä vierailun.
"Milloin te huomasitte tikarin kadonneeksi?"
"Katsellessani huonetta Willingsin mentyä pukemaan ylleen päällystakkiaan. Kuinka Lothario nyt jaksaa?"
"Hyvin", sanoi Parr. "Pelkään hänen parantuvan – tarkoitan", lisäsi hän kiireesti, "olevani iloinen voidessani kertoa teille, että hän on jo paranemaan päin. Huomasiko Willings silloin ensi kerran tikarin katoamisen?"
Thalia nyökäytti.
"Oliko teillä käsipuuhkaa?"
"Kyllä", sanoi tyttö. "Otaksutaanko minun piilottaneen tuon kuolettavan aseen siihen?"
"Oliko teillä puuhkanne kädessänne mennessänne hänen huoneeseensa Hatfieldissä?"
Thalia ajatteli hetkisen.
"Kyllä", nyökäytti hän.
Komisario Parr nousi.
"Saatteko te täällä niin paljon ruokaa kuin haluatte?"
"Saan vankilasta", sanoi tyttö korostavasi! "Vankilan ruoka sopii minulle mainiosti, kiitoksia vain, enkä minä halua, että kukaan väärinymmärretystä ystävyydestä lähettäisi minulle herkkuja ulkoapäin, mihin ymmärtääkseni tutkintovangeilla on oikeus."
Parr raapi leukaansa.
"Siinä te luullakseni teettekin viisaasti", sanoi hän.
XL
PAKO
Raphael Willingsia vastaan tehty murhayritys oli herättänyt jonkinlaista kauhua muissa hallituksen jäsenissä.
Herra Parr kuuli palatessaan päämajaan, kuinka äärettömän huolissaan he olivat. Ja pääministerin tuntema levottomuus voitiinkin suoda anteeksi, koska Punainen Ympyrä ei ollut vielä ilmoittanut, milloin seuraava lyönti läimähtää, eikä kuuluttanut sitäkään, ketä se tulee kohtaamaan.
Komisario lähetettiin Downing-kadun varrelle ja hän keskusteli pääministerin kanssa kahdenkesken pari tuntia. Tämä oli hänen ensimmäinen persoonallinen neuvottelunsa ja sitä seurasi valiokunnan kokous, josta sivumennen mainittiin sanomalehdissäkin.
Liikkui sellaisia huhuja, vaikka niihin ei saatukaan vahvistusta, että pääministerin henkeä olisi uhattu, mitä ei myönnetty eikä kiellettykään.
Palatessaan huoneistoonsa sinä iltana Derrick Yale huomasi komisario Parrin odottavan häntä oven edustalla.
"Onko nyt taasen jotakin vinossa?" kysyi hän äkkiä.
"Olen apunne tarpeessa", sanoi Parr puhumatta sen enempää, ennenkuin hän istui mukavassa tuolissa Yalen takan edessä.
"Tehän tiedätte, Yale, että minun on pakko erota, ja nyt ajattelee pääministeri sen viisaimmaksi, että minä eroaisinkin hieman aikaisemmin kuin oli tarkoitettu. Siellä on ollut kokoontuneena muudan hyvin varustettu hallituksen valiokunta, joka nyt aikoo ryhtyä tutkimaan päämajan käyttämiä menetelmiä, ja sisäasiainministeri on pyytänyt minua tulemaan huomeniltana erääseen pääministerin asunnossa pidettävään vaatimattomaan kokoukseen."
"Missä tarkoituksessa?" kysyi Yale.
"Minun on kuulemma pakko luennoida", sanoi Parr synkästi, "ja selittää hallituksen jäsenille omia menetelmiäni, joihin olen turvautunut taistellessani Punaista Ympyrää vastaan. Te tiedätte ehkä, että minulle on suotu harvinaiset valtuudet, ja olette luultavasti kuullut senkin, ettei minun ole ollut pakko kertoa hallitukselle kaikkia tietojani. Aion nyt kuitenkin tehdä sen perjantai-iltana ja pyydän siinä apuanne."
"Hyvä mies, sen te saatte pyytämättännekin", sanoi Yale lämpimästi ja Parr jatkoi:
"Punaiseen Ympyrään liittyy vielä paljon sellaista, mitä en lainkaan ymmärrä, mutta koetan kuitenkin liittää palasia yhteen. Tälläkin hetkellä luulen minä täällä poliisin päämajassa olevan jonkun henkilön, joka työskentelee heidän kanssaan."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi Yale äkkiä. "Mutta mistä epäluulonne johtuvat?"
"Sanon teille erään esimerkin", sanoi hidas Parr. "Nuorella Beardmorella oli muudan valokuva, jonka hän oli löytänyt isänsä papereiden joukosta, ja hän lähetti sen minulle. Sainkin sen oikeaan aikaan ja kuoreen painettu lakkasinetti oli eheä, mutta kun avasin sen, oli siellä vain puhdas kartongi. Olen sittemmin saanut selville hänen antaneen kortin Thalia Drummondille postitettavaksi; hän vannoo seisoneensa kynnyksellä ja nähneensä tytön pudottavan sen kirjelaatikkoon kadun toisella puolen. Jos asian laita vain on niin, on kuorta käsitelty sen jälkeen kuin se saapui päämajaan."
"Millainen valokuva se oli?" kysyi toinen uteliaana.
"Se esitti joko muudatta mestausta tahi tuomittua Lightmania, koska se luullakseni oli otettu siinä tilaisuudessa, jolloin he koettivat mestata Lightmanin, mutta eivät onnistuneet. Vanha Beardmore sai sen päivää ennen kuolemaansa – Punaisen Ympyrän uhreille näyttää tapahtuvan paljon kaikenlaista heidän kuolemansa edellisenä päivänä – ja Jack löysi sen ja lähetti minulle, kuten jo äsken sanoinkin."
"Thalia Drummondinko välityksellä?" sanoi Yale merkityksellisesti. "Te voitte luullakseni syrjäyttää tässä asiassa kokonaan päämajan, koska tuo tyttö on lujemmasti kiinni Punaisessa Ympyrässä kuin te kuvittelettekaan. Tarkastin hänen asuntonsa tänään – niin, juuri siellä olen ollut ja tämän minä sieltä löysin."
Hän meni lämpiöön tuoden sieltä mukanaan ruskean paperikäärön. Kun hän avasi sen, ei komisario voinut muuta kuin tuijottaa siihen.
Sillä kun Yale leikkasi nuoran poikki ja aukaisi paperin, paljastuivat heidän nähtäväkseen nahkasormikas ja kirkkaaksi hiottu veitsi.
"Tämä sormikas on sen sormikkaan pari, jonka me löysimme Froyantin kirjastosta. Ja veitsi on aivan samanlainen kuin tuo toinenkin."
Parr otti sormikkaan käteensä katsellen sitä.
"Niin, tämä on vasemman käden ja Froyantin pöydältä löytämämme oli oikean", myönsi hän. "Kulunut autonohjaajan sormikas. Kuka on sen omistaja? Koettakaa psykometristä taitoanne, herra Yale."
"Olen jo koettanut", sanoi toinen pudistaen päätään. "Mutta sormikas on ollut niin monissa käsissä, että saamani vaikutelmat ovat hyvin sekavia. Tämä löytö todistaa kaikissa tapauksissa, että Thalia Drummond on osallinen kaikkeen kaulaansa saakka. Ja mitä taasen tuohon toiseen teidän mainitsemaanne asiaan tulee", sanoi hän kiertäessään sormikkaan ja veitsen jälleen huolellisesti paperiin, "olen hyvin onnellinen voidessani auttaa teitä."
"Pyytäisin vain sitä", sanoi Parr, "että te täyttäisitte ne paikat, joita minä en voi täyttää." Hän pudisti päätään. "Toivoisin vain, että äitikin voisi tulla sinne", lisäsi hän pahoittelevasta
"Äitinnekö?" sanoi hämmästynyt Yale.
"Niin, isoäitini", sanoi Parr vakavasti. "Ainoa sellainen etsivä Englannissa, joka voittaa meidät molemmat."
Derrick Yale voi nyt ensi kerran syystä epäillä, että herra Parr ymmärsi leikkiäkin.
Oli ominaista tälle alituisten kiihoitusten ajanjaksolle, jolloin Punaisen Ympyrän nimi oli kaikkien huulilla, että voimakkaat vaikutelmat seurasivat yhtämittaa toisiaan. Mutta luultavasti ei mikään tapaus ollut kiihoittanut ihmisiä niin paljon kuin se, joka suurine otsakkeineen tervehti Derrick Yalea seuraavana aamuna, kun hän istuessaan vuoteessaan ja hörppiessään teetään otti sanomalehden käteensä.
Thalia Drummond oli päässyt pakoon!
Ihmiset voivat karata vankiloista vain romaaneissa; heidän on kuultu joskus päässeen karkuun peloittavasta Dartmooresta, mutta ei milloinkaan oltu luettu vankiloiden vuosikertomuksista, että jokin nainen olisi päässyt pakoon Hollowaystä. Ja kuitenkin oli naisvartija huomannut Thalia Drummondin kopin tyhjäksi avatessaan sen aamulla.
Tarvittiin paljon Derrick Yalen järkyttämiseksi, mutta tämä uutinen halvaannutti hänet hetkiseksi. Hän luki kirjoituksen sana sanalta ja päästyään loppuun hän oli yhtä viisas kuin ennenkin.
Mutta siinä se vain oli kylmästi painettuna ja virallisesti myönnettynä oikeaksi. Hallitus oli tiedoittanut sen varhaisimmille aamulehdille luonnottoman kiireesti.
"Vangin tavattoman tärkeyden ja sen rikoksen vuoksi,
josta häntä syytettiin, oli ryhdytty poikkeuksellisiin
varovaisuustoimenpiteihin hänen vartioimisekseen. Siihen
patrulliin, joka tavallisesti tarkastaa sen osaston, missä
hänenkin koppinsa sijaitsee, lisättiin toinen mokoma miehiä ja
vahtiin määrätyt upseerit kävivät siellä joka puolen tunnin
kuluttua entisen tunnin kestävän väliajan asemesta. Näissä
tilaisuuksissa ei heidän ole tapana katsoa jokaisen koppiin
joka kierroksella, mutta kello kolmen aikaan tänä aamuna katsoi
naisvartija, rouva Hardy, tirkistysreiästä ja huomasi vangin
olevan vielä kopissaan. Mutta kello kuuden aikaan, kun ovi
avattiin, ei Drummondia ollutkaan enää siellä. Ikkunan kalterit
olivat koskemattomat eikä oveakaan oltu rikottu.
Vankilan aluetta tarkastettaessa ei siellä huomattu ainoatakaan
hänen jalkansa jälkeä, mutta on melkein mahdotonta, että hän
olisi voinut paeta aidan yli. Ja sekin on yhtä mahdotonta, että
hän olisi voinut poistua tavallista tietä, koska hänen siinä
tapauksessa olisi pitänyt kulkea kuuden eri oven kautta, joista
ei ainoatakaan oltu murrettu auki, ja sitten vielä portinvartijan
asunnon läpi, missä valvotaan koko yö.
Tämä uusi todistus Punaisen Ympyrän kaikkivallasta ja
poikkeuksellisesta voimasta on hyvin lamaannuttava, koska se
esiintyy juuri sellaisella hetkellä, jolloin tämä salaperäinen
järjestö uhkaa ministerien henkeä."Yale katsoi kelloaan. Se oli puoli kaksitoista. Ja sitten hän katsoi sanomalehden päivämäärää ja huomasikin palvelijan tuoneen hänelle erään iltalehden varhaisemman numeron. Hän pukeutui muutamissa minuuteissa ja rupeamatta odottamaan aamiaista kiiruhti päämajaan ja tapasi siellä komisario Parrin melko hyvällä tuulella punnitsemassa kaikkia mahdollisuuksia.
"Mutta tämähän on uskomatonta, Parr, aivan mahdotonta! Hänellä on täytynyt olla ystäviä vankilassa."
"Niin minäkin varmasti luulen", sanoi Parr. "Sanoin ylikomisariolle juuri nuo samat sanat, että hänellä on täytynyt olla ystäviä vankilassa. Kuinka hän muutoin", lisäsi hän hetkisen vaiettuaan, "olisikaan voinut päästä sieltä pois?"
Yale katsoi häneen epäillen. Tämä hetki ei hänen mielestään sopinut lainkaan ajattelemattomille puheille, mutta komisario Parrin sanat olivat nyt kieltämättä ajattelemattomia.
XLI
KUKA ON PUNAINEN YMPYRÄ?
Yale ei saanut kuulla enempää kuin mitä hän jo oli lehdistä lukenut ja tilasi auton mennäkseen konttoriinsa, missä hän ei ollut käynyt pariin päivään.
Thalia Drummondin pako oli paljon tärkeämpi seikka kuin Parr näytti ajattelevankaan. Parr! Muudan hirveä ajatus pälkähti Derrick Yalen päähän John Parr! Tuo jäykkä, tyhmännäköinen mies! Mahdotonta! Hän pudisti päätään koettaen kuitenkin päättäväisesti liittää yhteen kaikki ne tapahtumat, joiden kanssa komisario Parr oli ollut tekemisissä.
"Mahdotonta!" mumisi hän jälleen noustessaan hitaasti portaita konttoriinsa, vastattuaan ensin kieltävästi hissipojalle.
Avattuaan oven huomasi hän ensi työkseen, ettei kirjelaatikossa ollut mitään. Laatikko oli melko suuri patentin saaneine niin laadittuine läppäkeksintöineen, että näpistelijöiden oli mahdotonta vetää sieltä pois mitään. Rautakotelo ulottui melkein lattiaan saakka ja kirjeiden, jotka työnnettiin sinne oven puhkaistusta aukosta, oli pakko kulkea kiertävien alumiiniumilevyjen välitse, jotka muuttivat kirjevarkaan työn melkein toivottomaksi hommaksi. Mutta nyt oli laatikko tyhjä. Siellä ei ollut edes ainoatakaan kauppiaan ilmoitusta.
Hän sulki tyynesti oven mennen omaan huoneeseensa, ehtimättä kuitenkaan astua muuta kuin askeleen, kun hän jo pysähtyi. Hänen kirjoituspöytänsä jokainen laatikko oli auki. Takan vieressä sijaitseva pieni teräksinen kassakaappikin, jonka laudoitus piilotti katseilta, oli avattu ja ovi oli auki. Hän katsoi pöytänsä alle. Siellä oli muudan pieni kaappi, jonka vain tuntija olisi voinut löytää ja jossa Yale säilytti kaikkein tärkeimpiä, Punaista Ympyrää koskevia asiakirjoja.
Mutta hän ei nähnyt muuta kuin murretun laudoituksen ja sen taltan merkin, jolla se oli murrettu auki.
Hän istui pitkän ajan tuolissaan tuijottaen ikkunasta. Hänen ei tarvinnut lainkaan kysyä taiteilijan nimeä, koska hän voi arvata sen. Hän teki kuitenkin muutamia pintapuolisia kysymyksiä ja hissipoika ilmaisikin hänelle kaiken sen, mitä hän halusi tietääkin.
"Niin, sir. Teidän sihteerinne kävi täällä tänään, tuo nuori kaunis neiti. Hän tuli tänne heti sen jälkeen kuin konttorit avattiin viipyen täällä vain tunnin verran ja sitten hän poistui."
"Oliko hänellä laukku mukanaan?"
"Kyllä, sir. Pieni laukku", sanoi poika.
"Kiitoksia", sanoi Derrick Yale palaten takaisin päämajaan, missä hän ilahdutti hitaan herra Parrin korvia tarinalla murretusta kirjoituspöydästä ja varastetuista asiakirjoista.
"Nyt minä aion kertoa teille, Parr, jotakin sellaista, mitä en vielä ole kertonut kellekään kuolevaiselle, en edes ylikomisariollekaan", sanoi Yale. "Me olemme luulleet Punaisen Ympyrän järjestön johtajaksi jotakin miestä. Mutta nyt minä satunkin tietämään tämän tytön kohdanneen miehen, joka vihki hänet järjestön kaikkiin salaisuuksiin. Tiedän myös senkin, että tuo salaperäinen autolla ajava herrasmies on kaikkea muuta kuin päällikkö ja saa, kuten kaikki muutkin, määräyksensä järjestön oikealta johtajalta, Thalia Drummondilta."
"Hyvä Jumala!" huudahti komisario.
"Te ihmettelitte, miksi minä otin hänet palvelukseeni konttoriini, mutta minähän sanoin teille jo silloin tekeväni sen vain sentähden, että otaksuin hänen vievän meidät lähemmäksi Ympyrää. Ja siinä minä olinkin oikeassa."
"Mutta miksi te sitten erotitte hänet?" kysyi toinen äkkiä.
"Koska hän teki jotakin, mikä ansaitsi sellaisen rangaistuksen", sanoi Yale, "ja ellen minä olisi erottanut häntä silloin, olisi hän tiennyt minun pitävän häntä konttorissani jostakin erityisestä syystä. Mutta minä olisin nähtävästi voinut säästää itseltäni sen vaivan", lisäsi hän hymyillen, "koska tämänaamuinen työ todistaa hänen olleen perillä aikeistani." Hänen kapeat hienopiirteiset kasvonsa synkistyivät ja sitten hän sanoi melkein tiukasti: "Sitten kuin te olette kertonut tarinanne tänä iltana pääministerille ja hänen ystävilleen, aion minäkin kertoa erään pienen jutun, jonka luulen hämmästyttävän teitä."
"Teidän jutuistanne ei mikään voi milloinkaan hämmästyttää minua", sanoi herra Parr.
Kolmannen järkytyksen sinä päivänä sai Yale tullessaan kotiinsa. Hänen hämmästyksensä johtui aluksi siitä, että hänen palvelijansa oli ulkona. Hänen palkkaamansa ainoa nainen ei nukkunut huoneistossa, mutta hänen oli silti määrä oleskella siellä kello yhdeksään saakka illalla. Mutta kello oli vasta kuusi, kun Derrick Yale tuli kotiinsa huomaten sen pimeäksi.
Hän väänsi valon palamaan tarkastaen jokaisen huoneen. Niistä oli nähtävästi vain arkihuonetta tarkasteltu, mutta siellä olikin tunkeilija, kuka hän sitten lienee ollutkaan, ja Yale luuli voivansa arvata hänen nimensä, tehnyt melko selvää jälkeä. Hänen ei tarvinnut lainkaan hakea palvelijaa käsiinsä saadakseen selon tapahtumasta, koska jokin muka hänen lähettämänsä viesti, Yale arvasi niin paljon, oli kutsunut hänet pois. Ja hänen poissaollessaan oli Thalia Drummond tarkastanut hänen huoneistoaan mielin määrin.
"Ovela nuori nainen!" sanoi Derrick Yale suuttumatta, koska hän voi ihailla sellaistakin neroa, joka toimi häntä vastaan. Tyttö ei ollut menettänyt hetkeäkään. Kahdentoista tunnin kuluessa oli hän murtautunut pois vankilasta, tarkastanut hänen konttorinsa ja huoneistonsa ja vienyt mukanaan asiakirjoja, jotka olivat Punaisen Ympyrän elinehdoille välttämättömiä.
Hän pukeutui hitaasti arvaillen, millainen tytön seuraava temppu tulisi olemaan. Omasta suunnastaan hän oli aivan varma. Neljänkolmatta tunnin kuluessa tulisi komisario Parrista murtunut mies. Pukuhuoneensa muutamasta laatikosta hän otti esille revolverin, katseli sitä miettiväisesti hetkisen ja pisti sen sitten takataskuunsa. Punaisen Ympyrän loppu tulisi olemaan niin hämmästyttävä ja vaikuttava, etteivät tämän surullisen pelin katselijat olleet sitä lainkaan aavistaneetkaan.
Pääministerin suuressa lämpiössä hän kohtasi erään henkilön, jonka läsnäoloa siellä hän ei voinut ollenkaan käsittää. Jack Beardmore oli tietysti saanut kärsiä Punaisen Ympyrän toiminnasta, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista osaa viime tapahtumiin.
"Luulen teidän hämmästyneen nähdessänne minut, herra Yale", sanoi Jack nauraen taittuessaan toisen ojennettuun käteen. "Mutta te ette voi olla sen hämmästyneempi kuin minäkään saadessani kutsun saapua hallituksen istuntoon."
Hän nauraa hihitti.
"Kuka teidät kutsui? Parrko?"
"Pääministerin sihteeri, puhuakseni suoraan. Mutta siinä on luullakseni Parrillakin ollut jotakin tekemistä. Ettekö te ole peloissanne tässä seurassa?"
"Enpä juuri", sanoi Derrick hymyillen ja löi toista selkään.
Muudan nuorekas yksityissihteeri kiiruhti lämpiöön ja opasti heidät erääseen hienoon vierashuoneeseen, missä toistakymmentä herrasmiestä puheli keskenään parissa joukossa.
Pääministeri lähestyi tervehtiäkseen etsivää.
"Komisario Parr ei ole vielä saapunut." Hän katsoi kysyvästi Jackiin. "Tämä vieras on luullakseni herra Jack Beardmore?" sanoi hän. "Komisario vaati erityisesti sitä, että te olisitte saapuvilla. Luulen hänen jollakin tavoin voivan valaista James Beardmore raukan kuolemaa – ja näin ohimennen sanoen isänne oli hyvä ystäväni."
Komisario tuli huoneeseen juuri silloin. Hänellä oli yllään seurustelupuku, joka oli nähnyt parempiakin päiviä, matala kaulus kummallisesti sidottuine huiveineen, ja hän näytti melkein mahdottomalta olennolta tässä sivistyneessä ja hienostuneessa seurassa. Häntä seurasi harmaaviiksinen ylikomisario, joka nyökkäsi hieman nuoremmalle virkaveljelleen ja vei pääministerin sivulle.
Nämä molemmat syventyivät kuiskaavaan keskusteluun lyhyeksi aikaa ja sitten eversti lähestyi lattian poikki sitä paikkaa, missä Yale ja Jack seisoivat.
"Onko teillä aavistustakaan siitä, millaisen luennon Parr aikoo pitää meille?" kysyi hän hieman kärsimättömästi. "Olin aivan varma siitä, että hän vain toteaisi jotakin käskystä, mutta nyt sainkin kuulla pääministeriltä Parrin omasta ehdotuksesta, että hän saisi kertoa näille herroille Punaisen Ympyrän koko tarinan. Toivoakseni hän ei käyttäydy tyhmästi."
"Meidän tarvitsee tuskin pelätä sitä, sir." Jack oli tyynellä äänellään tehnyt tämän keskeytyksen ja ylikomisario katsoi häneen kysyvästi, kunnes Yale esitti nuorenmiehen.
"Yhdyn herra Beardmoren mielipiteeseen", sanoi Derrick Yale. "En luule herra Parrin käyttäytyvän lainkaan tyhmästi, vaan otaksun hänen päinvastoin aikovan täyttää melkoisia aukkoja ja liittää yhteen näennäisesti aivan toisiinsa soveltumattomia tapahtumia, ja minä olen valmis täyttämään sellaiset paikat, jotka hän mahdollisesti jättää avoimiksi."
Herrat istuutuivat ja pääministeri viittasi komisariota tulemaan lähemmäksi.
"Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, sir, pysyn paikoillani", sanoi Parr. "En ole mikään puhuja ja haluaisin mieluummin kertoa tämän tarinan niinkuin kertoisin sen jollekulle teistä erikseen."
Hän karisti kurkkuaan aloittaen puheensa. Alussa hän hieman epäröi keskeyttäen silloin tällöin löytääkseen oikeat sanat, mutta kun hän innostui aiheeseensa, puhui hän nopeammin ja vapaammin.
"Punainen Ympyrä", aloitti hän, "on muudan Lightman-niminen mies, eräs rikollinen, joka teki monta murhaa Ranskassa, ja tuomittiin kuolemaan, mutta pelastuikin sattumalta mestauksesta. Hänen täydellinen nimensä on Ferdinand Walter Lightman ja tuon onnistumattoman mestauksen aikana hän oli kahdenkymmenen kolmen vuoden ja neljän kuukauden ikäinen. Hänet karkoitettiin Cayenneen, mutta hän pääsi pakoon tuosta rangaistussiirtolasta murhattuaan erään vartijan ja hänen luultiin silloin matkustaneen Austraaliaan. Muudan mies, johon hänen tuntomerkkinsä sopivat mutta jolla oli erilainen nimi, työskenteli erään kauppiaan apulaisena Melbournessa kahdeksantoista kuukautta ja palveli sitten jälkeenpäin erästä Mac Donald-nimistä lampaankasvattajaa kaksi vuotta ja viisi kuukautta. Hänen oli pakko paeta äkkiä Austraaliasta, koska hänet määrättiin vangittavaksi sentähden, että hän oli koettanut kiristää isäntäänsä.
"Sitä, mitä hänelle sitten tapahtui, emme saaneet selville, ennenkuin Englantiin ilmestyi muudan tuntematon ja salaperäinen kiristäjä, joka nimitti itseään Punaiseksi Ympyräksi ja joka järjestämällä huolellisesti toimintansa ja osoittamalla huomattavaa kärsivällisyyttä ja tarmoa kokosi ympärilleen suuren joukon apulaisia, joista ei ainoakaan tuntenut toistaan. Hänen modus operandi, (komisario ei osannut lausua oikein näitä sanoja) tarkoitti jonkun sellaisen vastuunalaisessa asemassa olevan henkilön löytämistä, joka joko tarvitsi rahaa tahi pelkäsi joutuvansa syytteeseen jostakin tekemästään rikoksesta. Hän toimitti mitä huolellisimpia tiedusteluja, ennenkuin hän lähestyi tarjokasta, keskustellen tämän kanssa vihdoin suljetussa autossa, jota Punainen Ympyrä itse ohjasi. Tavallisesti hän määräsi kohtauspaikaksi jonkun Lontoon aukion, jolla oli ensiksikin se etu, että sieltä voitiin poistua neljää tahi viittä eri tietä, ja lisäksi vielä sekin hyväpuoli, että se oli huonosti valaistu. Hyvät herrat, te kai tiedätte sen, että hallituksen omistamien rakennusten läheiset aukiot Lontoossa ovat pääkaupungin huonoimmin valaistuja paikkoja.
"Ja Punaisen Ympyrän apulaisiin kuului toisenkinlaisia ihmisiä, joita hän oli hyvin innokas hankkimaan puolelleen, nimittäin tuomittuja rikollisia. Siten hän sai puolelleen Siblynkin, erään paikattoman melko tyhmän matruusin, jota jo ennenkin oli epäilty murhasta ja joka niin ollen oli sopiva mies Punaisen Ympyrän tarkoituksiin. Sama oli laita Thalia Drummondinkin –" hän keskeytti – "erään varkaan ja varkaitten toverin. Samalla tavalla hän sai käsiinsä senkin roiston, joka sitten murhasi liikennetarkastajan. Edistääkseen omia suunnitelmiaan hän viekoitteli pankkiiri Brabazoninkin puolelleen ja olisi menetellyt samoin Felix Marlinkin kanssa, elleivät he, onnettomuudeksi Marlille, olisi yhdessä olleet syytettyinä tuosta murhasta, jonka vuoksi Lightman oli vähällä menettää henkensä. Ja onnettomampaa vielä oli, että Marl sattui tuntemaan Lightmanin kohdatessaan miehen Englannissa, ja senvuoksi Marl heti tapettiinkin. Silloin turvautui murhaaja ehkä kaikkein ovelimpaan keinoon, mitä tuollainen rikollinen on milloinkaan käyttänyt.
"Te kai voitte ymmärtää sen, hyvät herrat", jatkoi hän ja toiset kuuntelivat pienen miehen puhetta jännittyneinä, "että Punainen Ympyrä –"
"Miksi hän nimitti itseään Punaiseksi Ympyräksi?" Derrick Yale teki tämän kysymyksen ja komisario vaikeni hetkiseksi.
"Hän sanoi itseään Punaiseksi Ympyräksi senvuoksi", sanoi hän hitaasti, "että hänen rikostoverinsa nimittivät häntä niin. Hänen kaulassaan oli nimittäin punainen syntymämerkki – ja minä muserran aivonne heti, jos vain liikahdattekaan!"
Suurireikäinen Webley, joka oli hänen kädessään, seurasi Derrick Yalen liikkeitä.
"Kohottakaa käsivartenne kokonaan ylös!" sanoi komisario ojentaen samalla äkkiä kätensä ja repäisten pois Yalen kaulaa suojaavan korkean valkoisen kauluksen.
Kaikki olivat sanattomia hämmästyksestä, – veripunainen ympyrä, joka oli kuin ihmiskäden maalaama, kiersi Derrick Yalen kurkkua.
XLII
ÄITI
Huoneeseen oli äkkiä ilmestynyt salaperäisesti kolme miestä – ne samat, jotka olivat vanginneet Parrin vakoilijan kolme päivää sitten – ja muutamien sekuntien kuluttua Yale oli kahlehdittu käsistä ja jaloista. Muudan näppärä käsi sieppasi pistoolin hänen takataskustaan ja jokin toinen heitti vaatteen hänen päähänsä peittäen sillä hänen kasvonsa ja sitten hänet kannettiin kiireesti pois huoneesta.
Komisario Parr kuivasi hien märältä otsaltaan ja katseli sitten hämmästynyttä kuulijakuntaansa.
"Hyvät herrat", sanoi hän hieman värähtelevällä äänellä, "jos te vain voitte suoda minulle anteeksi tänään, kerron teille koko jutun huomenna."
He ympäröivät hänet ahdistaen häntä kysymyksillään, mutta hän voi vain pudistaa päätään.
"Hän on ollut melko kireällä nykyään", sanoi eversti, "eikä kukaan tiedä sitä paremmin kuin minä. Olisin hyvin iloinen, herra pääministeri, jos te vain voisitte suostua komisarion pyyntöön ja siirtää tarkemman selostuksen antamisen huomiseen."
"Ehkä komisario suostuu syömään väliaterian kanssamme?" sanoi pääministeri ja ylikomisario hyväksyi kutsun Parrin puolesta.
Tarttuen Jackin käsivarteen Parr marssi pois huoneesta kadulle. Muudan vuokra-auto odotti häntä ja hän pakotti nuorukaisenkin tulemaan siihen.
"Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisin uneksinut", sanoi Jack voidessaan jälleen puhua. "Derrick Yale! Mahdotonta! Ja kuitenkin –"
"Ah, siinä ei ole mitään mahdotonta", sanoi komisario naurahtaen.
"Siinä tapauksessa työskentelivät hän ja Thalia Drummond yhdessä?"
"Aivan niin", kuului vastaus.
"Mutta, komisario, kuinka te pääsitte kaiken tämän perille?"
"Äiti vei minut oikeille jäljille", kuului odottamaton vastaus. "Te ette vielä tiedäkään, kuinka viisas vanha nainen äiti on. Hän sanoi minulle tänään iltapäivällä –"
"Hän on siis jo palannut kaupunkiin takaisin?"
"Niin, hän on palannut", sanoi komisario. "Haluan esittää teidät hänelle. Hän on kyllä hieman liian varma ja taipuvainen väittelemään, mutta minä olen aina mukautunut hänen tahtoonsa siinä suhteessa."
"Ja te saatte olla siitä aivan varma, että minäkin teen samoin", sanoi Jack nauraen, vaikka häntä ei oikeastaan naurattanutkaan. "Te luulette siis todellakin, että te olette nyt saanut Punaisen Ympyrän käsiinne?"
"Olen aivan varma siitä", sanoi komisario. "Niin varma kuin siitäkin, että istun nyt tässä autossa kanssanne ja että isoäitini on maailman viisain vanha nainen".
Jack vaikeni, kunnes auto alkoi kääntyä puistokadulle.
"Silloin tämä kaikki tarkoittaa että Thalia on vajonnut vieläkin alemmas", sanoi hän tyynesti. "Jos Yale nyt vain on sama mies kuin Punainen Ympyrä, ei hän tule säästämään tyttöä."
"Olen varma siitä", sanoi komisario, "mutta, jumala meitä varjelkoon, herra Beardmore, miksi te vaivaattekin aivojanne tuolla Thalia Drummondilla?"
"Koska minä rakastan häntä, te kirottu hölmö!" huudahti Jack vihaisesti pyytäen kuitenkin heti anteeksi.
"Tiedän olevani hieman sinnepäin", sanoi komisario naurunpuuskiensa välissä, "mutta en ole ainoa sellainen Lontoossa, uskokaa vain minua, herra Beardmore. Ja jos nyt tahdotte seurata neuvoani, on teidän unhotettava kokonaan se, että Thalia Drumtnondin kaltaista tyttöä on ollut olemassakaan. Ja jos teillä sattuu olemaan vielä hieman rakkautta jäljellä, niin miksi ette voisi antaa sitä äidille?"
Jack oli juuri sanomaisillaan jotakin loukkaavaa tästä isoäitien esikuvasta, mutta hillitsikin halunsa.
Komisarion huoneisto sijaitsi ensi kerroksessa ja hän nousi portaat edellä, aukaisi oven ja seisoi hetkisen kynnyksellä.
"Hei, äiti!" sanoi hän. "Olen tuonut Jack Beardmoren tervehtimään sinua."
Jack kuuli huudahduksen.
"Tulkaa vain sisään, herra Beardmore, jotta voitte tutustua äitiin."
Jack meni huoneeseen pysähtyen paikoilleen kuin naulattu. Häntä vastapäätä seisoi muudan hymyilevä tyttö, joka näytti hieman kalpealta ja väsyneeltä, mutta joka, ellei Jack vain ollut tullut hulluksi tahi uneksinut, oli epäilemättä Thalia Drummond.
Hän puristi Jackin ojennetun käden omaansa opastaen hänet pöydän luo, jolle oli katettu ateria kolmelle.
"Isä, sinähän sanoit minulle tuovasi tänne ylikomisarion", sanoi hän moittivasti.
"Isä!" änkytti Jack. "Mutta tehän sanoitte häntä isoäidiksenne."
Tyttö taputti hänen kättään.
"Isä on nykyään tullut niin leikilliseksi, että se on vallan masentavaa", sanoi hän. "Minua on aina sanottu äidiksi täällä kotona, koska olen hoitanut häntä rakkaan äitini kuolemasta saakka. Ja koko tuo juttu hänen isoäidistään on paljasta lorua, mutta teidän täytyy suoda hänelle anteeksi."
"Onko hän isänne?" kysyi Jack.
Thalia nyökäytti päätään.
"Nimeni on Thalia Drummond Parr. Jumalalle kiitos, ettette te ole mikään rikosasioidentutkija, tahi muuten te olisitte toimittaneet tiedusteluja ja saaneet selville ikävän salaisuuteni. Syökää nyt illallisenne, herra Beardmore. Minä olen sen itse valmistanut."
Mutta Jack ei voinut syödä eikä juoda, ennenkuin hän oli kuullut enemmän, ja Thalia valmistautui valaisemaan hänen järkeään.
"Kun ensimmäinen Punaisen Ympyrän tekemä murha tapahtui ja isä sai asian hoitaakseen, tiesin hänen saaneen vaivalloisen työn tehtäväkseen ja luulin hänen kaikista edellytyksistä päättäen epäonnistuvan siinä. Isällä on paljon vihamiehiä päämajassa ja ylikomisario pyysikin häntä luopumaan koko asiasta, koska hän tiesi, kuinka vaikeata sen hoitaminen tulisi olemaan. Katsokaa, ylikomisario on isäkummini", lisäsi hän hymyillen, "ja on senvuoksi tietysti kiinnostunut asioihimme. Mutta isä oli itsepäinen, vaikka luulenkin hänen silloin olleen pahoillaan siitä, että hän lainkaan oli ryhtynyt koko hommaan. Minä taasen olen aina ollut kiinnostunut poliisin työhön, ja heti kun isä oli päässyt selville Punaisen Ympyrän järjestöstä ja siitä, kuinka Ympyrä menettelee hankkiessaan itselleen apulaisia, päätin minäkin poiketa rikollisille poluille.
"Teidän isänne sai ensimmäisen uhkauksen kolme kuukautta aikaisemmin kuin se pantiin täytäntöön. Pari kolme päivää sen jälkeen hankin minä itselleni sihteerin paikan Harvey Froyantin luona vain senvuoksi, että hänen maatilansa oli teidän maatilanne vieressä. Hän oli isänne ystävä ja minä sain siten itselleni hyvän vahtimispaikan. Koetin päästä isännekin palvelukseen. Te ette ehkä tiedäkään siitä mitään", sanoi tyttö tyynesti, "mutta en onnistunut. Ja se oli vieläkin hirveämpää, koska satuin olemaan juuri silloin metsikössä, kun hänet tapettiin." Hän puristi Jackin kättä myötämielisesti. "En nähnyt ampujaa, kiiruhdin vain kaatuneen isänne luo huomatakseni ainoastaan sen, ettei häntä voitu enää auttaa, ja sitten nähdessäni puiden välitse teidän juoksevan niittyjen poikki metsikköä kohti poistuin, koska se mielestäni oli parempi, semminkin sentähden", lisäsi hän, "koska minulla silloin oli revolveri kädessäni koko ajan. Olin nimittäin huomannut erään miehen hiipivän metsikköön ja lähtenyt sinne vakoilemaan häntä.
"Sitten kuin isänne oli kuollut, ei minun enää ollut mikään pakko jäädä herra Froyantin palvelukseen. Halusin päästä lähemmäksi Punaista Ympyrää ja tiesin parhaiten kiinnittäväni sen miehen huomion puoleeni, joka ohjasi kaikkia järjestön jäseniä, tekemällä jotakin rikollista. Ei ollut lainkaan satunnaista, että te menitte silloin panttilainaajan konttorin ohi, kun minä poistuin sieltä pantattuani sinne herra Froyantin kultaisen epäjumalankuvan. Isä suunnitteli sen ja kun hän sanoi minua varkaaksi ja varkaiden toveriksi, koetti hän vain vaikuttaa siten Derrick Yaleen eli Ferdinand Walter Lightmaniin, kuten hänen oikea nimensä kuuluu. Ei ollut olemassa minkäänlaista vaaraa, että minut lähetettäisiin vankilaan. Oikeus kohteli minua ensikertalaisena, mutta maineeni oli mennyttä, ja melkein heti sen jälkeen, kuten olin odottanutkin, sain kutsun tulla tapaamaan Punaisen Ympyrän päällikköä.
"Kohtasin hänet eräänä iltana Steyne-aukiolla. Isä piti minua luullakseni silmällä koko ajan ja seurasi minua takaisin kotiini. Hän ei ollut milloinkaan kaukana, ethän, kultaseni?"
"Vain Barnetissa", sanoi Parr pudistaen päätään. "Säikähdin silloin, äiti."
"Päästyäni jäseneksi Punaiseen Ympyrään sain ensi työkseni käskyn mennä Brabazonin puheille. Katsokaa, Yalen menettelyyn kuului sekin, että hän pani toisen jäsenen vahtimaan toista. Mutta herra Brabazon saattoi minut ymmälle. En ollut milloinkaan oikein varma, oliko hän rehellinen vai petturi, enkä tietystikään aavistanutkaan alussa hänen kuuluvan järjestöön. Olin ruvennut varastelemaan jälleen karaistakseni luonnettani. Sain siitä ankaria moitteita salaperäiseltä isännältäni, mutta sillä oli kuitenkin hyvin käytännölliset seuraukset, koska siten pääsin yhteyteen kaikenlaisten rikollisten kanssa ja jouduin melkein tietämättäni olemaan läsnä Marisburg Placessa Felix Marlin kuollessa.
"Yale tahtoi ottaessaan minut palvelukseensa kääntää epäluulot pois itsestään. Ja sitäpaitsi hän oli suunnitellut melko kauniin lopun nuorelle elämälleni. Sinä iltana, jolloin hän tappoi Froyantin, oli minun käsketty oleskella talon läheisyydessä samanlainen veitsi ja miehen sormikas mukanani, jollaisia Yale itsekin käytti tehdessään tuon hirvittävän rikoksen."
"Mutta kuinka te pääsitte pakoon vankilasta?" kysyi Jack.
Thalia katsoi häneen huvitettuna.
"Te hyvä poika", sanoi hän, "kuinkako minä pääsin pakoon vankilasta? Vankilan johtaja vapautti minut sieltä keskellä yötä ja muudan kunnioitettava poliisikomisario saattoi minut sitten kotiin."
"Me halusimme nimittäin antaa hieman enemmän vauhtia Yalen hommille", selitti Parr. "Kuultuaan äidin paosta hän tuli levottomaksi ja alkoi suunnitella pakoa niin nopeasti kuin suinkin. Kun hän huomasi, että hänen konttoriinsa oli murtauduttu, oli hän melkein varma siitä, että Thalia on jotakin muutakin kuin hän oli osannut uneksiakaan."
XLIII
TARINAN JATKO
Jack meni väliaterialle seuraavana päivänä, kuten Thaliakin, joka oli näytellyt sellaista osaa ja oli nyt päivän sankaritar. Aterian jälkeen täydensi komisario tarinansa.
"Jos vain ajattelette taaksepäin, hyvät herrat, muistatte varmasti, ettei Derrick Yalesta oltu milloinkaan kuultu puhuttavankaan ennen Punaisen Ympyrän tekemää ensimmäistä murhaa. On kyllä totta, että hän oli vuokrannut itselleen konttorin liikekeskustasta, lähettänyt kiertokirjeitä ja pannut ilmoituksen lehtiin kuvaillen siinä itseään psykometriseksi etsiväksi, saamatta siltikään hoitaakseen kuin muutamia asioita. Hän ei tietysti halunnutkaan sellaisia, koska hän vain työskenteli suurta kaappaustaan varten. Vasta ensimmäisen murhan jälkeen, te muistatte kai sen, maksoi muudan sanomalehti, joka halusi palstoilleen hyvän ja vaikuttavan jutun, Derrick Yalelle, että hän koettaisi psykometristä voimaansa rikollisen löytämiseksi.
"Ja voiko kukaan tietääkään paremmin kuin Yale murhaajan nimeä ja sitä, kuinka murha tehtiin? Tehän muistatte sen, että hän voi kuvailla murhan täydellisesti tunnustelemalla murha-asetta. Ja seuraus oh, että muudan neekeri vangittiin juuri siinä paikassa, jonka Yale ilmoitti poliisille. Kun nämä tosiseikat paljastettiin yleisölle, lisääntyi luonnollisesti Yalen kuuluisuus suuresti. Ja sitä hän oli juuri toivonutkin. Hän tiesi silloin, että jokainen Punaisen Ympyrän uhkaama mies kutsuisi hänet avukseen, kuten sittemmin tapahtuikin.
"Oleskelemalla uhriensa läheisyydessä ja nauttien heidän luottamustaan, sillä Yale tekee hyvin rehellisen miehen vaikutuksen – voi hän kehoittaa heitä taipumaan Punaisen Ympyrän vaatimuksiin, ja jos he kieltäytyivät, oli hän saapuvilla pannakseen heidän kuolemantuomionsa täytäntöön.
"Froyantin ei ehkä olisi tarvinnutkaan kuolla eikä hän varmaan olisi kuollutkaan Yalen murhaamana, ellei hän itse olisi toimittanut tiedusteluja, koska hän oli hyvin vihoissaan siitä, että hän oli menettänyt niin paljon rahaa. Aloittaen otaksumasta, joka perustui vain hyvin heikkoon epäluuloon, hän jatkoi tiedustelujaan Derrick Yalea vastaan ja olisikin voinut lopulta todistaa hänet Lightmaniksi. Kuoliniltanaan hän lähetti sanan meille aikoen silloin tehdä paljastuksensa, ja todistukseksi siitä, että hän tiesi olevansa jonkinlaisessa vaarassa, oli hän hankkinut saatavilleen pari ladattua revolveria, vaikka tiedettiinkin yleisesti, että hän inhosi äärettömästi ampuma-aseiden käyttöä.
"Ja te muistatte kai, jos te vain olette lukeneet kaikki viralliset tiedot asiasta, että ylikomisario soitti Froyantille vastaukseksi Harvey Froyantin tekemään vierailuun. Tämä soitto soi Yalelle sopivan tilaisuuden, koska Froyant sen perusteella voi lähettää meidät pois huoneesta. Minä menin ensin voimatta uneksiakaan, että Yale uskaltaisi suorittaa silloin tekonsa. Kun me menimme huoneeseen, oli meillä molemmilla päällystakit yllämme ja minä muistan erittäinkin sen, että Yale piti käsiään taskuissaan. Toisessa kädessä, hyvät herrat", sanoi komisario korostavasti, "olivat autonohjaajan sormikas ja sama veitsi, jolla Froyant tapettiin."
"Mutta miksi hän käytti sormikasta?" kysyi pääministeri.
"Senvuoksi, ettei hänen kätensä, jonka minä tulisin näkemään heti, olisi jälkeenpäin veressä. Kun käänsin hänelle selkäni, työnsi hän veitsensä suoraan herra Froyantin sydämeen ja Froyant kuoli kai silmänräpäyksessä. Hän veti sormikkaan kädestään, heitti sen pöydälle ja oli keskustelevinaan miehen kanssa, joka oli jo kuollut.
"Tiesin sen tapahtuneen niin, mutta minulla ei ollut minkäänlaisia todistuksia. Hän oli tuonut tyttäreni sinne aikoen viedä hänetkin taloon, jonka me heti tarkastimme, jotta voitaisiin syyttää Thaliaa murhasta. Mutta hän olikin ollut niin viisas, ettei hän ollut tullutkaan sen etemmäksi kuin talon takalistolle ja palannut sitten kotiin ruvettuaan epäilemään Yalen valmistamaa juonta. Mutta nyt minä menen edelle asioista. Niiden henkilöiden joukossa, joita meidän piti suojella, oli James Beardmore, ja James Beardmore oli maakeinottelija, siis mies, joka tunsi kaikenlaisia hyviä ja huonoja ihmisiä. Tuona päivänä hän odotti vieraakseen erästä Marlia, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hän mainitsi Marlin nimen aikaisemmin päivällä pojalleen, mutta ei Derrick Yalelle. Kun Marl lähestyi taloa, toivoi hän viimeiseksi maailmassa saavansa nähdä siellä onnettomuustoverinsa Toulousen vankilasta, tuon miehen, jonka hän oli kavaltanut kuolemaan.
"Derrick Yale seisoi silloin varmaankin pensaikon päässä ja Marl näki hänet vilahdukselta mennen takaisin kylään palatakseen sieltä Lontooseen kauhun valtaamana ja päättäen peloissaan tappaa Lightmanin, ennenkuin Lightman tappaisi hänet. Mutta hänen rohkeutensa varmaankin lannistui. Hän ei ollutkaan mikään niin erityisen rohkea mies ja tappamisen asemesta hän kirjoittikin kirjeen Yalelle työntäen sen hänen ikkunansa rakoon, kirjeen, jonka Yale luki ja osittain poltti. Mitä siinä oikeastaan oli, en voi sanoa teille, mutta otaksun sen sisältäneen ehdotuksen, että jos vain Yale antaa hänen olla rauhassa, ei hänkään tule ahdistamaan Yalea. Hän ei voinut tietää sitä, mitä osaa Yale näytteli. Sana 'Osasto' viittasi epäilemättä johonkin Toulousen vankilan osastoon.
"Siitä hetkestä saakka oli Marl tuomittu mies. Hän koetti juuri omasta aloitteestaan kiristää hieman Brabazonia, erästä Punaisen Ympyrän välittäjää, ja Brabazon ilmoitti kai vaarasta Yalelle, joka etsivän oikeudellaan tarkasti sen kaupan, mihin kaikki Punaiselle Ympyrälle osoitetut kirjeet vietiin, ja teeskennellen auttavansa oikeutta avasi tietysti ne lukien niiden sisällön ja päästen siten siitä vaarasta, että häntä luultaisiin henkilöksi, jolle ne on osoitettu.
"Brabazonin tarkoitus oli paeta seuraavana päivänä Marlin murhan jälkeen ja siinä tarkoituksessa hän oli nostanut kaikki rahat Marlin tililtä ja suunnitellut kaikki valmiiksi pakoaan varten. Mutta Marlin kuoltua kohdistuivat epäluulot tietysti häneen, ja Punaisen Ympyrän viittauksesta, että hän oli vaarassa, hän pakeni tuonne joen rannalla sijaitsevaan taloon, jonka me tarkastimme."
Etsiväkomisario Parr nauraa hihitti.
"Kun minä sanoin meidän tarkastaneen sen, tarkoitinkin, että Yale sen tarkasti. Tahi toisin sanoen: hän meni siihen huoneeseen, missä hän tiesi Brabazonin oleskelevan, ja palasi takaisin ilmoittaen meille, että kaikki on kunnossa."
"On muudan seikka, jonka te pyynnöstäni ehkä voitte selittää, nimittäin Yalen nukuttaminen hänen konttorissaan", sanoi pääministeri.
"Se tapahtui niin ovelasti, että petyin hetkiseksi. Yale pisti käsiraudat käsiinsä, köytti jalkansa ja nukutti itsensä sen jälkeen kuin hän oli pistänyt rahat kuoreen ja pudottanut kuoren kirjelaatikkoon osoitettuaan sen ensin itselleen yksityisasuntoonsa. Te muistatte kai sen, sir, että kirjeenkantaja poistui talosta muutamia minuutteja rikoksen jälkeen? Mutta onnettomuudeksi Yalelle olin vienyt Thalian huoneeseen ja piilottanut hänet erääseen kaappiin, mistä hän voi katsella koko näytelmää ja ottaa mukaansa kloroformipullon, jonka Yale oli piilottanut pöytälaatikkoonsa.
"Viimeinen uhri, herra Raphael Willings", tässä Parr puhui hyvin selvästi ja harkitusti, "saa kiittää hengestään sitä tosiseikkaa, että hän tunsi rivoa kiintymystä tytärtäni kohtaan. Thalia taisteli juuri hänen kanssaan, kun hän katsahtaessaan olkansa yli näki erään käden ojentautuvan verhon takaa ja puristavan samaa tikaria, jonka Yale oli aikaisemmin päivällä varastanut toimiessaan etsivänä. Se oli suunnattu herra Willingsin sydämeen, mutta yliluonnollisella ponnistuksella työnsi tyttäreni hänet syrjään saamatta häntä kuitenkaan niin kauaksi, että hän olisi voinut pelastaa hänet täydellisesti. Yale oli tietysti käsillä todetakseen murhayrityksen (hän oli luullakseni hyvin suutuksissaan itselleen huomatessaan, ettei hänestä sillä kertaa ollut tullutkaan murhaajaa), ja luonnollisesti oli hänen hyvin helppo syyttää siitä äitiä – Thalia Drummond Parria."
"Ajatelkaa hänen suunnitelmiensa oveluutta!" sanoi Parr ihailevasti. "Hän oli ponnistautunut yksityisetsivien etujoukkoon, niin että hän voi saada haltuunsa kaikki sellaiset tiedot, jotka olivat hänelle korvaamattomia hänen toimiessaan Punaisena Ympyränä. Hänet liitettiin vihdoin poliisin päämajankin palvelukseen minun ehdotuksestani – missä hän sai tarkastella kaikkein tärkeimpiäkin asiakirjoja. Muutamat niistä eivät kuitenkaan olleet niin tärkeitä kuin hän otaksui, mutta herra Beardmoren henki säästyi, kun Yale sai sen alkuperäisen valokuvan itsestään, joka oli otettu hänestä muutamia minuutteja ennen epäonnistunutta mestausta.
"Nyt, hyvät herrat, toivotteko minun vielä selittävän jotakin muutakin? Erästä asiaa en kuitenkaan tahdo salata. Pari päivää sitten sanoin Yalelle, että kuuluisat rikolliset joutuvat vihdoin kiinni naurettavan pienien erehdysten vuoksi. Yale uskalsi nimittäin kertoa minulle julkeasti käyneensä Willingsin talossa hänen sieltä poistuttuaan, jolloin palvelijat olivat kertoneet hänelle, mihin Willings ja Thalia olivat matkustaneet. Sekin yksinään olisi jo riittänyt hänen tuomitsemiseensa, koska hän ei ollut käynyt Willingsin talon läheisyydessäkään sitten aamun ja koska hän oli saapunut huvilaan ainakin tuntia aikaisemmin kuin palvelijat."
"Minua huolestuttaa tällä kertaa kaikkein enimmän se", sanoi pääministeri, "millaisen palkkion me voimme antaa tyttärellenne, herra Parr? Teidän ylennyksenne on tietysti mitä helpoin asia, koska muudan apulaisylikomisarion virka on parhaillaan avoinna, mutta minä en todellakaan ymmärrä, mitä me voimme tehdä neiti Drummondille, paitsi tietysti sen, että me luovutamme hänelle rahapalkinnon, joka on luvattu tämän vaarallisen rikollisen vangitsemisesta."
Silloin kuului muudan käheä ääni. Jackista kuulosti se hänen omalta ääneltään ja kaikki muutkin pöydän ympärillä istuvat henkilöt näyttivät ajattelevan samaa.
"Teidän ei tarvitse lainkaan huolehtia neiti Parrista", sanoi tuo kummallinen ääni ilmaisten Jackin ajatukset, "koska me aiomme mennä naimisiin hyvin pian."
Sitten kuin onnittelujen myrsky oli lakannut raivoamasta, kumartui komisario Parr tyttärensä puoleen.
"Sinä et ole kertonut minulle lainkaan tästä, äiti", sanoi hän moittivasti.
"En minä ole puhunut siitä hänellekään", vastasi tyttö katsoen Jackiin ihmetellen.
"Onko aikomuksesi väittää, ettei hän ole vielä pyytänytkään sinua vaimokseen?" kysyi hänen hämmästynyt isänsä.
Thalia pudisti päätään.
"Ei", sanoi hän, "enkä minä ole ilmoittanut hänellekään, että tahdon mennä naimisiin hänen kanssaan, mutta minulla oli sellainen tunne, että jotakin tällaista tulisi tapahtumaan."
Lightman eli Yale, millä nimellä hänet parhaiten tunnettiin, oli esimerkillinen vanki. Hänellä ei ollut mitään muuta valittamista viranomaisia kohtaan kuin se, etteivät he sallineet hänen polttaa tupakkaa silloin, kun hän oli matkalla mestattavaksi.
"Ranskassa osataan järjestää nämä asiat paljon paremmin", sanoi hän johtajalle. "Viime kerralla, kun minut aiottiin mestata –"
Pastorille hän ilmaisi lämpimän kiinnostuksensa Thalia Drummondiin.
"Siinä on oikea tyttö miljoonien tyttöjen joukossa!" sanoi hän. "Hän menee luullakseni naimisiin nuoren Beardmoren kanssa – hän on hyvin onnellinen mies. Persoonallisesti olen minä hyvin vähän kiinnostunut naisiin ja luulen saavani kiittää juuri sitä onnistumisestani elämässä. Mutta jos voisin vielä mennä naimisiin, hakisin luullakseni jonkun Thalia Drummondin kaltaisen naisen omakseni."
Hän piti pastorista, koska pastori oli tuollainen suurisydäminen mies, joka osasi puhella kiinnostavasti paikoista, asioista ja ihmisistä, ja Derrick Yalekin oli nähnyt melkein kaikki maailman lumoavimmat kolkat.
Muutamana harmaana maaliskuun aamuna tuli eräs mies hänen koppiinsa sitoen hänen kätensä selän taakse.
Yale katsoi häneen olkansa yli.
"Oletteko te milloinkaan kuullut puhuttavan herra Pallionista? Hän kuului ammattikuntaanne."
Pyöveli ei vastannut, koska hänen ei ollut lupa keskustella vangin kanssa.
"Te voisitte oppia jotakin Pallionilta", sanoi Yale saattueen kokoontuessa, "ja hyötyä hänen esimerkistään. Älkää milloinkaan ruvetko juomaan. Väkijuomat ovat olleet minun turmioni. Ellen olisi ollut niin perso niille, en nyt olisi täällä."
Tämä pieni päähänpisto piti hänet hyvällä tuulella mestauslavalle saakka. He pujottivat silmukan hänen kaulaansa, peittivät hänen kasvonsa valkoisella vaatteella ja sitten perääntyi pyöveli teräsvivun viereen.
"Toivoakseni tämä nuora kestää", sanoi Derrick Yale.
Ja se oli viimeinen Punaisen Ympyrän lähettämä viesti.