[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuRhvFK0MIijluXjsGAnpCt-F12nRLsr3HeY8fN4iQXY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1767,"Suomalainen linnanneiti josta tuli kuningatar","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"1767-wilkuna-kyosti-suomalainen-linnanneiti-josta-tuli-kuningatar","1767__Wilkuna_Kyösti__Suomalainen_linnanneiti_josta_tuli_kuningatar",null,"romaani",[14,15],"kansanperinne","rakkaus",[],"fi",1911,6989,47574,false,56879,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27,28],"Historical Novels","Mythology, Legends & Folklore","Romance","\"Suomalainen linnanneiti josta tuli kuningatar\" by Kyösti Wilkuna is a historical novel published in the early 20th century. The book narrates the life and experiences of Kristiina, a young Finnish noblewoman living in 15th-century Raasepori. It intricately weaves themes of love, destiny, and the supernatural, particularly through the lens of historical folklore.  The story unfolds as Kristiina, amidst the backdrop of winter festivities and local traditions, becomes enchanted by visions of a prince during the midwinter festival of St. Lucia. As the years progress, her childhood dreams and the mystical elements of her life lead her to an unexpected reunion with a man who has the potential to shape her future—Kaarlo Knuutinpoika. The novel explores Kristiina's journey from uncertainty to her ultimate role as queen, highlighting her struggles, hopes, and the influences of superstition and fate in her life. Through vivid imagery and engaging character development, Wilkuna portrays Kristiina's evolution and her complex relationships, ultimately blending history and romance in a tale of a local girl's rise to royalty. (This is an automatically generated summary.)",[],280,"Historiallinen kertomus sijoittuu 1400-luvun puolivälin Raaseporin linnaan. Se seuraa linnanvoudin tyttären Kristiina Abrahamsintyttären elämää ja vaiheita, jotka johtavat lopulta Ruotsin kuningattareksi. Teos yhdistää historiallisia tositapahtumia ja romanttisia aineksia keskiaikaiseen tunnelmaan.","Kyösti Wilkunan 'Suomalainen linnanneiti josta tuli kuningatar' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1767. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Eeva Ala-Heikkilä ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAINEN LINNANNEITI JOSTA TULI KUNINGATAR\n\nKirj.\n\nKyösti Wilkuna\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLuusin-yö Raaseporin linnassa.\nKristiina-neidin joulu-uni.\nKruunuton kuningas.\nSuomalainen kuningatar.\n\n\n\n\nLuusin-yö Raaseporin linnassa.\n\n\nVuosi 1464 riutui viimeisillään. Aurinko, joka päivä päivältä oli\nkäynyt yhä uneliaammaksi, oli nyt rentonaan asettunut talvilevolle,\nhuolimatta näyttäytyä enää kokonaiseen viikkoon. Taivasta olivat\nnimittäin mainitun ajan verhonneet paksut, harmajat lumipilvet, jotka\nolivat kasvattaneet huoneen korkuisia kinoksia linnan muurien\nympärille. Rengit olivat nihtien avustamina saaneet yhtä mittaa\nlapioida lunta, pitääkseen avoimina linnan vallien ulkopuolella olevaan\nkarjapihaan sekä läheiseen Snappertunan kauppakylään johtavia teitä.\n\nPyhän Lucian päivän aattona, kolme päivää ennen joulua, lakkasi lunta\nsatamasta, mutta taivas pysyi edelleenkin pilvessä ja ilma tyynenä.\nLinnan ympäristöt olivat peittyneet vahvoihin kinoksiin ja luonnossa\nnäytti kaikki pysähtyneeltä ja kuolleelta. Ylhäällä porttitornissa\noleva, laajaan susiturkkiin pukeutunut vartia istui hänkin\nliikkumattomana alallaan ja katseli herkeämättä kylää, jonka matalat\nsavupirtit olivat niin lumeen hautautuneet, että siellä tuskin olisi\nuskonut ihmisasuntoja olevankaan, ellei sieltä ja täältä kinosten\nvälistä olisi kohonnut savupatsaita. Ja yhtä mahdottomalta ihmisten\nolinpaikaksi olisi kylästä katsoen itse linnakin näyttänyt, siinä missä\nse pyöreällä kukkulallaan, lumesta täyttyneen vallikaivantonsa sisällä\nvartioi elotonta ympäristöään. Sen jykevät, ikkunattomat ulkomuurit\nolivat miltei puolitiestä kinoksiin peittyneet ja sen lautakattoja\npainoivat vahvat lumipatjat. Jollei pyöreätä päätornia olisi ollut\nolisi koko linnaa saattanut pitää kallioröykkiönä.\n\nTorninkatolla kyyröttävän vanhan Olavin uneliaat kasvot elostuivat\nhiukan, kun linnan ulkoportti lyötiin auki ja turkiksiin huolellisesti\nkääriytynyt lihavahko mies ajoi kulkusten helistessä parivaljakolla\nulos. Se oli linnan vouti, herra Abraham, joka kolmisenkymmentä vuotta\nsitten oli saanut ritarilyönnin Eerikki Pommerilaiselta. Hän oli\nsyntyjään ruotsalainen, mutta oleskellut koko miehuutensa ajan\nSuomessa, missä hän oli mennyt naimisiin suomalaisen rälssimiehen\ntyttären kanssa. Avioliitostaan oli hänellä yksi tytär, Kristiina\nneito, joka asui vanhempainsa luona täällä Raaseporin yksinäisessä\nlinnassa.\n\nOlavi seurasi silmillään, kuinka kömpelötekoinen reki kuppelehti\nnietoksissa aivankuin alus myrskyssä. Kun ajaja hävisi Hirsipuumäen\ntaakse, heitti vartia silmäyksen ympäri aution talvimaiseman,\nkeksimättä millään taholla ainuttakaan liikkeellä-olijaa.\n\n\"Taisi ajaa Grabbakkaan\", mutisi Olavi-vanhus itsekseen. \"Suotta kai\ntäällä värjöttelee, eihän nyt kuitenkaan ketään ole liikkeellä, ystävää\nparemmin kuin vihollistakaan\", lisäsi hän ja alkoi varovasti kompuroida\nahtaita kiertoportaita myöten alas.\n\nKun hän sisäportista astui linnanpihalle, jossa risteili käytäviä\nmiehenkorkuisten lumivallien keskellä, laskeutui ritarisalin puolelta\npihalle Kristiina neiti, kantaen kahta raskasta kynttilänjalkaa, joita\nhän vei palvelusväen tupaan puhdistettaviksi. Pihan keskellä sattui hän\nyhteen vanhan torninvartian kanssa.\n\n\"No, Kirsti neiti, huomenna on Luusin päivä ja ensi yönähän ne ovat\ntaas henget liikkeessä. Muistakaapas asettua salpojen taakse heti\niltamessun jälkeen tai muutoin käy kuten sille Suitian piialle minun\nnuorena ollessani.\"\n\n\"Kuinkas sille sitten kävi?\" kysyi Kristiina ja pysähtyi hymyillen\nOlavin eteen.\n\n\"Hänessä asui sama uteliaisuus kuin äidissämme Eevassa ja se se oli\nhänenkin turmionsa. Hän meni Luusin yönä ulos nähdäkseen henkien\nohikulkua ja sille tielleen jäi.\"\n\n\"Katosiko hän ainiaaksi?\" kysyi Kristiina jännittyneenä.\n\n\"Katosipa niinkin. Vasta seuraavana Luusin yönä ilmestyi Suitian\nportille, josta henget vuosi sitten olivat hänet joukkoonsa siepanneet,\nhänen tinasolkinen vyönsä.\"\n\n\"Kuinkahan se mahtoi siihen tulla?\" ihmetteli Kristiina.\n\n\"Totta kai hän henkien laumassa ohi rientäessään itse sen siihen\nviskasi merkiksi, millä teillä hän vaeltaa.\"\n\n\"Viime Luusin-yönä pauhasi kova myrsky\", puhui Kristiina muistelemalla,\n\"silloin kai ne henget kulkivat ohi. Eiköhän niitä uskaltaisi edes\nikkunaluukun raosta tirkistää, että näkisi kuinka ne pitkin hankia\nkiidättävät.\"\n\n\"Ei ole hyvä mennä kurkistelemaan\", sanoi vartia päätään pudistaen.\n\"Näinpä minä kerran muutaman miehen, joka oli tullut hulluksi siitä kun\nmeni lakeisen reiästä henkien matkuetta katsomaan.\"\n\n\"Mitähän hän mahtoi nähdä?\"\n\n\"Niistä asioista on parasta olla mitään puhumatta\", sanoi vartia\nsalaperäiseksi tekeytyen.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi hän hetken perästä, \"ensi yö on vuoden pisin yö ja\nkyllä silloin aina yhtä ja toista kuullaan. Viime yönäkin kuulin jo\nsellaista harmaajalan [Joidenkuiden ihmisten luultiin joulujuhlien\naikana liikkuvan ympäri eläinten muodossa. Sen vuoksi pidettiin\nvaarallisena joulurauhan aikana kutsua useimpia eläimiä tavallisella\nnimellään. Niinpä esim. sutta nimitettiin silloin tavallisesti\nharmaajalaksi.] ulvontaa, etteivät ne varmastikaan olleet tavallisia\neläimiä.\"\n\nHän lähti kiipeämään huovitupaan, jonka sarvilevyikkunoissa kuumotti\nvaltaisan takkatulen loiste. Kristiina vei kynttilänjalat piikatupaan,\nmennen heti sen jälkeen keittiöön, jonne noustiin pihan\nkoilliskulmasta.\n\nSe oli avara, holvikattoinen huone. Perimmäisessä sopessa oli\ntavattoman laajasuinen pesä, mihin sopi kokonainen härkä vartailla\npaistumaan.\n\nTäällä askaroitsi vanha Gunilla-muori, jota tavallisesti nimitettiin\nvain Nillaksi ja joka oli linnassa palvelleen ruudinvalmistajan leski.\nVartailla pitkin seinustoja riippui vasta paistettuja joulukinkkuja ja\nparasta aikaa puuhasi Nilla-muori kaalin keittämisessä. Palasiksi\nleikellyt kaalit kiehuivat suuressa padassa, jota Nilla hämmensi\npitkällä liistakolla, lisäten pataan sikäli uutta kaalia kuin entinen\nkiehui kokoon. Tällä tavalla valmistettiin tuota vanhaa jouluruokaa\nsamalla kertaa koko juhlien ajaksi ja ainoastaan aattoiltana voitiin\nsitä lämpimänä syödä.\n\nNilla-muori oli paljon kokenut ihminen. Hän taisi keittää lievittäviä\njuomia sairaille, osasi taikoa kadonneita esineitä takaisin\nomistajilleen ja lukea tulevia asioita kädenviivoista. Hänen apuaan\ntarvittiin monissa asioissa sekä linnassa että ympäristöllä. Kristiina\ntunsi häntä kohtaan samalla kertaa pelkoa ja mieltymystä.\n\nKristiina oli kookas ja solakka neito, jonka olennosta ja liikkeistä\ntyttömäinen kulmikkaisuus ei vielä tyyten ollut hävinnyt. Hänen ihonsa\noli puhdas ja alituinen oleskelu raskasilmaisissa ja hämärissä linnan\nsuojissa ei ollut vielä kyennyt hävittämään hänen kasvojensa nuorta\nverevyyttä. Harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja ikäänkuin hieman\nuneliaat. Vaaleankellertävä tukka, joka osaksi jäi näkyviin taakse\nsidotun korkean villahuuvan alta, ympäröi kiharaisena kutrikiehkurana\nhänen soikulaisia kasvojaan.\n\n\"Nilla, kuulkaahan... huomenna on Pyhän Lucian päivä ja...\", alkoi hän\nujosti, mutta keskeytti ja loi hämillään katseensa alas.\n\nMutta Nilla ei olisi ollut se monitaitoinen Raaseporin tietäjä, jollei\nhän olisi arvannut Kristiinan tarkotusta. Myhäillen auttoi hän voudin\ntytärtä jalalle, jatkaen tämän keskeytynyttä ajatuksenjuoksua:\n\n\"Ja Luusin päivän vastaisena yönä näkee kuvastimessa tulevan ylkänsä.\nNäkee maarinkin, joka vain osaa ja uskaltaa katsoa.\"\n\n\"Kuinka se oikein tapahtuu?\" kysyi Kristiina, sillä siitä asiasta hän\noikeastaan olikin tullut Nillan kanssa neuvottelemaan. Hänellä oli\nollut oma lapsuudenihanteensa, nuori asemies Gregorius Karpalainen,\njonka hän kerran oli nähnyt Turussa, ollessaan siellä nuorena tyttösenä\nvanhempainsa kanssa. Tuon nuoren ja uljaan asemiehen oli hän kaikessa\nhiljaisuudessa valinnut ritarikseen ja kohdistanut häneen kaikki\nyksinäiset lemmenhaaveensa. Mutta seitsemisen vuotta sitten oli\nGregorius-herra yhdessä veljensä kanssa kaatunut Westeråsissa, jossa he\ntaistelivat Kaarle-kuninkaan puolesta vallanhimoista arkkipiispaa\nvastaan. Kuultuaan vasta vuosien päästä ritarinsa kuolemasta, oli\nKristiina vuodattanut monta katkeraa kyyneltä. Mutta Karpalaisen kuva\noli jo ehtinyt vaalentua hänen nuoressa mielessään, ja Nilla-muori oli\nhänen kämmenviivojensa sokkeloista lukenut, että hän oli kerran\nyljäkseen saapa kruunua kantavan miehen. Jo kuukausia ennen oli hän\njännityksellä odottanut Lucian päivän vastaista yötä, saadakseen\nkurkistaa salaperäiseen tulevaisuuden kuvastimeen ja nähdäkseen, pitikö\nse yhtä Nillan ennustusten kanssa.\n\n\"Siihen pitää olla kaksi kuvastinta, jotka asetetaan vastakkain\", alkoi\nNilla supattaen selittää, \"ja niiden väliin vihkisormus. Sitten pitää\nkatsoja käsissään kahta kynttilää, molemmin puolin kuvastimia. Silloin\nnäkyy toisessa kuvastimessa pitkä kuja, jota myöten se alkaa kävellä\nkohti. Mutta ensin pitää muistaa lukea tämä värssy:\n\n    \"Lucia lempeä,\n    tulevia tietävä,\n    nähdä mun suo,\n    ken morsiona tuo\n    minut alttarin luo,\n    min sylissä miehen\n    ma uinuva lienen\n    ja kellekä kerran\n    ma pienoista kannan.\"\n\nNilla toisti värssyn vielä pari kertaa, kunnes Kristiina osasi sen\nulkoa. Mutta sitten tuli toinen pula eteen. Kuinka saattoi Kristiina\ntoteuttaa kuvastimeen katsomisen, sillä hän vietti yönsä isän ja äidin\nkanssa samassa huoneessa, vieläpä ajan tavan mukaan samassa suuressa\nkatossängyssä heidän kanssaan. Mutta Nilla-muori tiesi siihenkin\nneuvon. Kristiinan tuli pyytää äidiltään lupa saada viettää yönsä\nNillan kanssa. Sen äiti varmaan lupaisi, sillä olihan sellaista\nennenkin tapahtunut.\n\nKristiina saikin luvan ja povessaan pyöreä teräspeilinsä pujahti hän\nillalla Nillan luokse. Ommellen istuivat he talikynttilän ääressä\nodottamassa puolenyön aikaa. Linnan muissa suojissa nukuttiin jo, niin\nettä heitä ympäröi täydellinen hiljaisuus, minkä keskeltä Kristiina oli\ntoisinaan kuulevinaan häädettyjä huokauksia. Lähenihän puolenyön hetki,\njolloin kiirastuleen tuomitut henget joukoissa vaelsivat ympäri.\n\n\"Oletteko itse koskaan Luusin yönä nähnyt kuvastimessa mitään?\" kysyi\nKristiina arasti.\n\n\"Olin kuusitoistavuotias, kun siskovainajani kanssa ensi kerran\nkatsoin Luusin yönä onnen kuvastimeen ja näin silloin selvästi\nHartikka-vainajan, vaikk'en häntä vielä muuten tuntenutkaan\",\nkertoi Nilla.\n\n\"Mutta ettekö te kovin säikähtänyt?\"\n\n\"Kylmäksihän minun ruumiini karahti ja pois täytyi lähteä kuvastimen\nedestä. Mutta voi sitä vielä selvemminkin nähdä ylkänsä, jos vain on\nrohkeutta ja minulla sitä tyttönä ollessani oli päätä jos mihin, ja\ntoisella kertaa näinkin Hartikan täydessä koossaan.\"\n\n\"Kuinka se kävi?\"\n\n\"Joulun aatto-iltana, kun kaikki olivat joulusaunassa, otin minä\ntäysinäisen olutkannun käteeni ja kiersin saunan takaperin kävellen\nkolmasti myötä- ja kolmasti vastapäivään. Viimeisellä kierroksella\ntulla tohahti ankara myrskyn puuska ja kuului jyrinää ja räiskettä.\nMinä kävelin vain eteenpäin, vaikka polveni horjuivatkin, ja kun olin\npäässyt kierroksen umpeen, astui sama nihti, jonka olin kuvastimessakin\nnähnyt, vastaani, otti kädestäni olutkannun, tyhjensi sen pohjaa myöten\nja katosi sitten myrskyn puuskaan. Ja eikös ollut ihmettä, että\nHartikalla oli oikein tuliputkikin olalla, vaikkei sellaisista täällä\nsilloin vielä mitään tietty.\"\n\n\"Sitä minä en uskaltaisi yrittää, en vaikka mitä luvattaisiin\", puhkesi\nylen jännittynyt Kristiina sanomaan, kysyen hetken vaitioltuaan:\n\n\"Mutta mahtanevatko he itse tietää, kun heidät kuvastimessa nähdään?\"\n\n\"Tietävät kyllä\", vakuutti Nilla, \"silloin kun heistä haamu erkanee ja\nmenee kuvastimeen, on heidän niin paha olla kuin olisivat kiirastulen\nvaivassa. Eräskin mies oli monien vuotten perästä surmannut vaimonsa,\nkun tämä kertoi nähneensä hänet Luusin yönä kuvastimessa. Siksi\nminäkään en uskaltanut koskaan Hartikka-vainajalle ilmaista, että olin\nhänet kahdesti nähnyt, ennenkuin toisistamme vielä mitään tiesimme.\"\n\n\"Hui kauheaa, kuinka sitä uskaltaa ollenkaan ruveta katsomaan!\" pääsi\nKristiinalta.\n\nUlkona oli arvatenkin hieman ruvennut tuulemaan, sillä pellittömässä\nuuninpiipussa vihelsi ilmanhenki. Kristiina säpsähti, ja Nilla sanoi\nsalaperäisesti:\n\n\"Taitaakin olla jo puoliyö käsissä.\"\n\nHän nousi ja sytytti toisen kynttilän sekä haki kirstusta oman\nteräskuvastimensa. Hiilellä teki hän pöytään ympyrän ja mutisten\njotakin itsekseen sovitti hän molemmat kuvastimet vastakkain sen\nkeskelle. Kuvastinten väliin laski hän oman kuluneen hopeasormuksensa\nsekä haki vielä kirstusta pienen nahkakukkaron, jonka hän asetti\nsormuksen rinnalle.\n\n\"Mitä siinä on?\" kysyi Kristiina kuiskaten ja kuiskaamalla vastasi\nNilla:\n\n\"Siinä on pieni tilkkunen siitä Pyhän Henrikin kauhtanasta, joka\nhänellä oli päällään, kärsiessään marttyyrikuoleman. Sain sen kerran\neräältä Rauman munkilta ja siitä on ollut suuri apu monessa asiassa.\nEikä se ole pahaksi tuossakaan.\"\n\nTuon vähäisen pyhänjäännöksen läsnäolo oli omiaan vaimentamaan pahinta\nkammoa Kristiinan mielessä, ja hiukan turvallisemmaksi tunsi hän\nitsensä, ottaessaan käsiinsä Nillan tarjoamat kynttilät ja asettuessaan\nkuvastinten ääreen. Nilla poistui huoneen etäisimpään soppeen ja\nKristiina alkoi ristinmerkin tehtyään tuijottaa pitkin toisessa\nkuvastimessa näkyvää valokujaa, supattaen puoliääneen:\n\n    Lucia lempeä,\n    tulevia tietävä  j.n.e.\n\nHänen jännityksensä kasvoi kasvamistaan. Huoneessa vallitseva\nhaudanhiljaisuus painosti häntä, ja kun yötuuli tohahti uuninpiipussa,\nsäpsähti hän niin että oli vähällä kirkaista ja pudottaa kynttilät\nkäsistään. Tuijotuksesta jäykistyivät hänen silmänsä ja kihahtivat\nvesille. Silloin näytti kujan äärimmäisessä päässä jotakin liikkuvan ja\nikäänkuin hahmottuvan miehen muotoon. Heti pääsi häneltä hiljainen\nhuudahdus, hän laski kynttilät pöydälle ja pakeni Nillan luo nurkkaan.\n\n\"Lapsi kulta, joko sinä näit? Mitä siellä näkyi?\" alkoi Nilla\nhätäisesti udella.\n\nMutta Kristiinalla värisi koko ruumis ja hän peitti käsillä silmänsä.\n\n\"Voi, voi! sanoisit nyt mummolle, mitä siellä kuvastimessa näkyi\",\nhätäili Nilla.\n\n\"Mies siellä näytti liikkuvan\", vastasi Kristiina tuskin kuuluvasti.\n\n\"No hätäkös sitten\", ilostui Nilla, \"vaan minä kun pelkäsin jo\npahempaa. Välistä on sattunut, että katsojaa kohti on kujaa pitkin\ntullut ruumiskirstu, mestauskirves tai verinen veitsi. Niin, niin,\nmiespä kovinkin, johan minä näin sen kämmenestäsikin. Mutta näitkös\nkruunua?\"\n\n\"En minä sellaista erottanut.\"\n\n\"Taisit hyökätä kesken pois. Olisi pitänyt antaa sen tulla lähemmäs,\nettä olisi kasvotkin nähnyt. Niin minä tein ja painoin Hartikan näön\ntarkasti mieleeni.\"\n\nPelosta väristen kulutti Kristiina vuoden pisintä ja peloittavinta\nyötä, kyyröttäen rauhallisesti kuorsaavan Nilla-muorin selän takana.\nJoka kerta kun tuuli uuninpiipussa kuuluvammin vihelsi, teki hän\nristinmerkin ja alkoi hiljaa supattaa \"Ave Marian\" alkusanoja. Vasta\naamuyöstä hän nukahti sekavaan uneen.\n\n\n\n\nKristiina-neidin joulu-uni.\n\n\nLuusin päivä meni menojaan ja tuli jouluaatto. Linnassa tehtiin\nviimeisiä jouluvalmistuksia. Kaikki arkisemmat työt oli lakkautettu jo\nviikkoa ennen ja etenkin varottiin ryhtymästä töihin, jotka vaativat\nympyrän muotoista liikettä, sillä muutoin uhkasivat alkavan vuoden\nvarrella kaikenlaiset onnettomuudet, varsinkin karjaa. Rukkeihin,\njauhinkiviin, kairiin ja näveriin ei sopinut kajota joulurauhan aikana,\njolloin itse aurinkokin oli levolla. Navettoihin ja talleihin oli\nvarattu eläimille ruokaa koko juhla-ajaksi ja aattona asetettiin\nelukkain eteen niin runsaasti rehua ja vettä, että ne yksinään tulivat\ntoimeen yli joulu-yön ja joulupäivän. Samalla hierottiin elukoiden\nhampaita suoloilla, seiniin kätkettiin teräspaloja ja ovien päälle\nvedettiin tervalla ristinmerkit. Joulu-yönä oli vaarallista mennä\nnavettaan, talliin tai yleensä ulkohuoneisiin, sillä siellä pitivät\nsilloin komentoa, toimittivat siivouksia y.m. kaikenlaiset näkymättömät\nolennot, tontut ja männinkäiset. Moni oli sellaisesta uhkarohkeudesta\ntullut ulosviskatuksi tai järkensä menettänyt. Keskiyön aikana,\nVapahtajan pyhänä synnyinhetkenä, saivat eläimet ihmisjärjen ja\npuhelahjan sekä haastelivat keskenään hebreankielellä. Mutta tuon\nihmeen näkeminen ja kuuleminen oli ihmissilmältä kielletty.\n\nTällaiset joulujuhlaan liittyvät seikat olivat omiaan valtaamaan\nKristiinan lapsellisen mielikuvituksen omituisella jännityksellä.\nLiikkuen kuin kuumeessa oli hän kaikkialla mukana tekemässä viimeisiä\njouluvalmistuksia. Oltuaan auttamassa äitiä joulupöydän kattamisessa,\njuoksi hän läävään, jota paraillaan savustettiin ruudilla ja\ntulikivellä pahojen olentojen karkottamiseksi. Hän silitteli lehmiä,\njotka ensi yönä saisivat puhekyvyn, sirotti kanoille suurimoita ja oli\napuna kannettaessa lehmien eteen niiden joulukestitystä, suuria\nkaura-annoksia. Mutta ennenkuin navetasta selviydyttiin, juoksi hän\njälleen sisälle, aliseen linnantupaan, joka tavallisesti oli voudin\nja hänen perheensä asuntona, mutta jossa nyt joulunpyhien aikana oli\nkoko linnan väestö majaileva ja elävä yhtenä perheenä, ilman mitään\nsäätyerotusta. Voutituvan päällä oleva ritarisali, missä linnanherra,\njona nykyään oli Turun piispa, Konrad Bitz, sekä muut ylhäiset herrat\nlinnassa vieraillessaan majailivat, sai jäädä autioksi. Tupa oli juuri\nsavustettu ja rengit kantoivat sisälle olkilyhteitä, jotka hajotettiin\nlattialle, niin että siihen syntyi parin korttelin vahvuinen kerros.\nPitkin perä- ja toista sivuseinää juoksivat pitkät pöydät, joiden\nääressä kaikki linnan asukkaat sopivat aterioimaan. Joululeivät ja\nkinkut, joihin kaikkiin oli voilla tehty ristinmerkit, olivat jo\npaikoillaan, samoin suuret, puiset voilautaset ja tinaiset olutkannut.\nKeittiötuvan pesässä hautui valmiina suuri puurokattila ja kaalipata.\n\nLinnan valleille oli seivästen nenään pistetty ruislyhteitä, joiden\nkeskellä pelmastivat hottiset ja talitiaiset. Ilma oli sees ja pakkanen\nnäytti olevan kiihtymässä. Savut kohosivat piipuista suorina patsaina\nja määrättyyn korkeuteen tultuaan hajosivat hiljalleen likaisen\nharmaaksi pilveksi. Ylhäällä tornin katolla narskuivat vartian askeleet\nja alhaalla narisivat ja paukkuivat paksut honka-ovet, joissa kiiruusti\nriennettiin edestakaisin.\n\nAlkoi hämärtää. Silloin kuului tornin katolta kolme pitkää\ntorventörähdystä. Sitä käytettiin linnassa Maarian-soiton sijasta ja\noli se merkkinä niin linnalaisille kuin kyläläisillekin, että\njoulujuhlan tuli alkaa. Kaikki riensivät linnan avaraan saunaan ja\nsillä aikaa seisoivat asuinsuojat tyhjinä. Viimeiseksi viipyi saunassa\nNilla-muori, joka lähtiessään löi ankaran löylyn ja jätti oven hiukan\nraolleen, että vainajain henget, linnan entiset asukkaat, pääsisivät\nmyöskin osallisiksi joulukylvystä.\n\nPuhtaihin pukeutuneina kokoontuivat kaikki voutitupaan. Nyt kannettiin\nsisään joulupuu, kokonainen hongantyvi, joka semmoisenaan työnnettiin\navaraan uuniin. Vierille pantiin tervashalkoja ja iloinen jouluvalkea\nalkoi räiskyä, valaisten koko ovipuolen tupaa. Muun osan tuvasta\nvalaisivat taas kolmihaaraiset joulukynttilät, joita oli asetettu\npitkin pöytiä ja jotka myöskin nyt sytytettiin. Istuttiin valmiiksi\nkatettujen ruokapöytien ääreen ja esiin kannettiin höyryävät kinkut,\nkaaliastiat ja suuret, puusta sorvatut puurovadit, joiden keskessä oli\nerikoinen, kiintonainen voiastia. Ylinnä perimmäisen pöydän päässä\nistui vouti, ritari Abraham, puettuna mustaan, avarahihaiseen\nsamettijakkuun, rinnallaan kultaiset ritariketjut ja pitkät, olkapäille\nulottuvat hiukset saunan jäleltä vielä kiiltäen. Hänen rinnallaan istui\nkappalainen, kalottipäinen isä Kanutus. Sitten seurasivat\njärjestyksessä alemmat päälliköt, pyssy-, jousi- ja keihäsmiehet sekä\nalinna hevosrengit. Toisessa pöydässä aterioivat naiset.\n\nKristiinan äiti kantoi miehensä eteen joulukarjun ja teki sen pintaan\nliidulla ristinmerkin. Se oli toista kyynärää pitkä, karjun muotoon\nleivottu leipä -- muisto varhaisemmalta ajalta, jolloin oikea,\nkokonaisena paistettu karju kannettiin joulupöytään. Tähän leipäkarjuun\nei kukaan kajonnut, vaan sai se koskematonna maata pöydällä yli\njoulunpyhien, jonka jälkeen se vietiin ruokapuotiin. Vasta keväällä\notettiin se kuivuneena esille ja jaettiin kylvöä tekeville miehille ja\nhevosille sekä murennettiin siemenjyvien sekaan runsaan sadon\nsaamiseksi.\n\nKun karju oli paikoillaan, kantoi linnanrouva yhden naispalvelijan\navustamana esiin suuren korin, josta hän jakoi itsekullekin joulukakun.\nNe olivat puoleksi ruis-, puoleksi vehnäjauhoista leivottuja, ympyrän,\nristin, tontun, sian muotoisia leivoksia.\n\n\"Saapas nähdä, saammeko tänä jouluna kuninkaan vai kuningattaren\",\nvirkkoi vouti.\n\nYhteen joulukakuista oli leivottu pieni kahdeksannesaurtuan raha, ja\nkenelle se osui, hänestä tuli joulun kuningas. Kukin oli kiintynyt\nsyönninpuuhaan. Veitset, puu-, sarvi- ja tinalusikat klikkasivat.\nHonkavalkean loimu valaisi iloisesti matalata tupaa, sen jykeitä\nkattopalkkeja, joskus kalkilla siveltyjä, mutta jo harmaantuneita\nseiniä, tukevia tammipuisia kirstuja, seinälavitsoita ja syviä\nikkunakomeroita, joiden perällä kuulsivat pienet, huurtuneet\nsarviruudut.\n\n\"Täällä on!\" huudahti Kristiina, etsi suustaan pienen hopearahan ja\npiti sitä korkealla kaikkein nähtävänä.\n\n\"Onnea kuningattarelle!\" huusivat kaikki iloisesti.\n\nKristiina punastui samalla korviaan myöten ja vilkaisi hätäisesti\nNillaan, joka nyökäytti hänelle salaperäisen näköisenä päätään,\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"tiesinhän minä sen!\" Mutta Kristiina\nnousi pöydästä ja teki vanhan tavan mukaan liidulla ristin seinään. Sen\npiti tuottaa onnea koko huoneen väelle.\n\nJatkettiin syöntiä. Joulupöydästä ei kukaan kiirehtinyt nousemaan,\nsillä joka ensimäisenä jätti pöydän, hän oli myöskin ensimäisenä\njoukosta kuoleva. Vanha Olavi, torninvartia, joka oli Luusin aattona\npihalla puhutellut Kristiinaa, oli linnan vanhin asukas, palvellut\nRaaseporissa jo Eerikki Pommerilaisen aikana. Tyhjennettyään\nkannullisen väkevää jouluolutta, kävi hän puheliaaksi ja alkoi\nkertoilla vanhoja juttuja, jotka tosin olivat jo entuudesta useimmille\ntuttuja, mutta joita linnan yksitoikkoisessa elämässä silti saattoi yhä\nuudestaankin kuunnella.\n\n\"Ei tuota enää joulun aikanakaan tapahdu kummempia niinkuin vielä minun\nnuorena ollessani\", alkoi hän kerskaten. \"Muistaneeko tuo Nilla-muori\nsitä kerrallista joulunaatto-iltaa, kun istuttiin näin illallispöydässä\nja yhtäkkiä kuuluu tuolta pihalta, ikkunan takaa, niin kimeä rääkäisy,\naivankuin paholainen olisi juuri sielun joltakin riistänyt. Lusikka\nputosi voudiltakin kädestä ja kalpeaksi meni jokaisen nenänpää. Kun\nsiinä sitten pahimmasta tuperruksesta oli toinnuttu, siunailtu ja\nristinmerkkejä tehty, niin huomataankin, että yksi karjapiioista --\nPirkopa sen tyttöretukan nimi taisi olla -- onkin pöydästä pois.\nLähdetään siitä sitten vähitellen miehissä pihalle katsomaan, edellä\nvouti kolmihaarainen kynttilä kädessä. Ja siellä makaakin tyttö\nkinoksessa ikkunan alla valkeana kuin Räävelin palttina. Kannettiin\nsiitä tyttö tupaan, kuumennettiin jalkapohjia, iskettiin suonta ja\nannettiin kuuman oluen seassa yölepakon maksaa ja niin saatiin\nvirkoamaan.\"\n\n\"No mikä hänet sinne kinokseen lennätti?\" kysyi joku, joka ei tarinaa\nennestään tuntenut.\n\n\"Itse oli kenenkään huomaamatta pujahtanut katsomaan, kuka linnanväestä\nensi vuonna kuolee. Niinhän sitä sanotaan, että joka vuoden varrella\nkuolee, se istuu ilman päätä joulupöydässä, nimittäin kun katsotaan\nulkopuolelta ikkunan läpi tupaan.\"\n\n\"Mitähän se tyttö sitten mahtoi nähdä, kun niin pahakseen otti?\"\n\n\"Kun hän tointui sen verran, että saattoi puhua, niin alkoi hän täyttä\nkurkkua itkeä ja kertoi nähneensä päättömänä oman isänsä, joka palveli\njousimiehenä linnassa. Isä otti sen niin pahakseen, että joi kolmessa\npäivässä itsensä kuoliaaksi. Tyttö taas sai kaatumataudin ja kuoli\nhänkin ennen kevättä. Sen koommin ei Raaseporissa kukaan ole uskaltanut\nmennä jouluiltana ikkunan takaa kurkistelemaan.\"\n\nJokaisen valtasi kaamea mieliala ja äkeinä tyhjentelivät miehet\nolutkannujaan. Mutta vanha Olavi oli päässyt mieliaiheeseensa,\npöyristyttävien juttujen kertomiseen, ja hän jatkoi:\n\n\"Mutta oli se sekin tapaus, mikä sattui vanhan Reetan [Tarkottaa\nkuningatar Margaretaa.] aikana Lehtisaaren Kala-Jannelle. Hän ei\nperustanut mitään siitä, ettei jouluna saa kotoa liikkua, vaan lähti,\nkun oli omat oluensa loppuun juonut, Ruissaaren taloihin juominkia\njatkamaan. Kun hän sitten jouluiltana kuutamossa souti takaisin omalle\nsaarelleen, huomaakin hän yhtäkkiä, että peräsimessä istuu mies, jolla\non käsivarren pituinen, vasemmalle väärä nenä, sarvet päässä ja rinnan\nkohdalla niin suuri reikä, että kuu paistoi siitä läpi. Janne typertyy\nniin että pudottaa airot käsistään, mutta silloin alkaa paholainen\nröhkiä ja roiskuttaa hännällään vettä Jannen päälle. Välistä se oli\nnauraa hörähtänyt, niin että suusta ja sieraimista säkeneet pölähtivät.\nSillä tavoin soudattaa se Jannella muutamaan autioon poukamaan,\nviheltää siellä kerran kouraansa ja kallion takaa karkaa rannalle\nkokonainen joukko toisia paholaisia. Ne piirittävät Jannen ja vaativat,\nettä hänen on joko seurattava heidän mukanaan nyt heti helvettiin tai\nannettava heille yksi jäsenistään. Ja niin se lopuksi päättyi, että\nJannen täytyi omalla kirveellään katkasta vasen kätensä ja antaa\npaholaisille. -- Minua ei silloin vielä maailmassa ollut, mutta\npoikasena ollessani näin omin silmin Jannen ja sen, ettei hänellä\nvasenta kättä ollut.\"\n\nVouti rypisti kulmiaan, mutta isä Kanutus sai Olavin kertomuksesta\naiheen pitää pienen siveyssaarnan joulunpyhien oikeasta ja Jumalalle\notollisesta viettämisestä.\n\nKaikki olivat lakanneet jo syömästä. Silloin tarttui vouti edessään\nolevaan vanhaan juomasarveen, joka oli täynnä vaahtoavaa olutta, ja nyt\nalkoi joulumaljan juonti. Vouti itse otti ensin vahvan siemauksen\nsarvesta ja lausui: \"Iloista joulua, rauhaa ja terveyttä ja kaikkea\nhyvää!\" sekä ojensi sen jälkeen sarven kappalaiselle. Mutta itse nousi\nhän pöydästä ja meni keskelle tupaa, jossa lakeen kiinnitetystä\nnuorasta riippui pieni puunuija. Sen heitti hän liikkeelle, niin että\nse kiersi hänen päänsä ympäri. Sen jälkeen palasi hän paikalleen\npöydässä ja nyt uudisti kappalainen samat temput, minkä jälkeen tuli\nkolmannen vuoro pöydässä j.n.e. Mutta jonka päätä nuija sattui\nkolhasemaan, hänen täytyi uudelleen juoda joulusarvesta ja toistaa sama\ntemppu siksi kuin nuija kiersi pään ilman koskematta. Pöydässä istujat\nseurasivat jännityksellä toimitusta ja ilmaisivat äänekkäästi, milloin\nnuija sattui jonkun päätä hipaisemaan. Se oli muutoin useimmille\nmiehistä mieluinen vahinko ja saattoikin huomata, että moni heistä\ntahallaan heitti nuijan sillä tavoin liikkeeseen, että sen välttämättä\ntäytyi sattua heittäjän päähän. Niin jatkui iloisen melun ohella\njoulumaljan juontia, kunnes viimeinen karjapiika naisten pöydän\nalapäässä oli osansa suorittanut. Silloin luki isä Kanutus\npöytärukouksen ja kaikki ehättivät nousemaan yhtaikaa pöydästä.\n\nRuokia ei korjattu pöydiltä, vaan saivat ne siinä olla koko\njoulunpyhien ajan. Pesään lisättiin puita ja useimmat asettuivat tulen\nloisteeseen jouluoljille tarinoimaan. Olavi-ukko, jonka kieli jo\ntuntuvasti sammalsi, kertoi juttuja niiltä ajoin, jolloin Raasepori oli\nmerirosvojen hallussa ja jolloin suuren tornin alla olevassa kuopassa\nelätettiin sylen pituisia käärmeitä, joiden joukkoon rosvot viskasivat\nvankinsa. Nuoriväki ennusteli alkavan vuoden vaiheita. Toiset\ntiputtivat kynttilästä sulanutta talia vesikulhoon ja arvailivat\ntulevia tapahtumia hyytyneen rasvan kuvioista. Toiset heittelivät\njalkineitaan olkansa yli ja päättelivät siitä, oliko kengänkärki oveen\nvai tuvan perälle päin, tulivatko he vielä ensi vuoden olemaan linnassa\nvaiko muuttamaan muualle. Mutta vouti kiipesi jakkaralle ja teki\nliitupalalla kattovuolen kylkeen kaksitoista ympyrää. Niihin oli\nseuraavina kahtenatoista joulupäivänä merkittävä kunkin päivän sää.\nSelkeänä ja tyynenä päivänä jätettiin ympyrä tyhjäksi, mutta pilvinen\ntai myrskyinen päivä merkittiin erilaisilla ympyrän sisään tehdyillä\npiiruilla. Ympyrät vastasivat vuoden kahtatoista kuukautta ja niistä\nsaattoi ennakolta nähdä kunkin kuukauden yleisen säätilan.\n\nMutta joulupuu pesässä alkoi hiiltyä ja luhistua kokoon. Silloin\nkomensi vouti väkensä levolle, sillä puolenyön aikana oli noustava\njouluyö-messuun, kunnioittamaan Vapahtajan synnyinhetkeä. Olille\nlevitettiin nahkasia ja ryijyjä, kynttilät sammutettiin ja kaikki\nasettuivat pitkissä riveissä levolle kuin saman perheen jäsenet. Suuri\nkatossänky nurkassa seisoi tyhjänä, sillä voutikin vaimoineen ja\ntyttärineen nukkui yhteisillä jouluoljilla. Pyhänä jouluyönä tuli\nihmisten tuntea toisensa saman perheen jäseniksi.\n\nMutta uuninnurkassa kähni vielä Nillamuori. Hän kokosi kaikkien\njalkineet yhteen kasaan, jotta alkavan vuoden varrella vallitsisi\nRaaseporin linnanväen kesken sopu ja ystävyys.\n\nKristiina makasi äitinsä rinnalla. Valppain silmin tuijotti hän pimeään\nkattoon, jossa väikkyi vielä himmeä punerrus riutuvasta hiiloksesta.\nSuorassa ja avonaisessa uuninpiipussa soitteli pakkasen henki, eri\npuolilta tupaa alkoi kuulua kuorsauksia ja ulkona, tähtikirkkaan\njoulutaivaan alla paukahtelivat kylmän kourissa honkapuiset ulko-ovet\nja lautaiset katot. Pienet sarvi-ikkunat heittivät himmeitä\nkuutamokuvioita nukkuvan linnanväen keskelle.\n\nOudot haaveet ja mielikuvat täyttivät Kristiinan mielen. Mitä oli\nalkava vuosi [On huomattava, että joulu vielä keskiajalla oli vuoden\nensimäinen päivä.] tuova mukanaan? Vai oliko se vajoava entisyyteen\nyhtä yksitoikkoisena ja harmajana kuin entisetkin? Mitä tiesi Nillan\nennustus kruunupäisestä miehestä ja miksi hänestä tänä iltana oli\ntullut joulun kuningatar? Sitten alkoi hän pala palalta koota mieleensä\nGregorius Karpalaisen kuvaa, ja sydänalassa suloisen apea tunne painoi\nhän vihdoin kangistuneet silmäluomensa kiinni.\n\nHän oli istuvinaan veneessä kuutamoisella merellä ja etäällä hohtivat\nlumiset rantakalliot. Veneen perässä istui päätön mies, jonka läpi\npaistoi kuu. Kammon valtaamana alkoi hän huutaa, jolloin peikko yhdellä\nmelan sysäyksellä ajoi veneen rantaan. Hän pakeni metsään eikä lumi\nvajottanut häntä ollenkaan. Tähdet juoksivat kilpaa hänen kanssaan ja\nhänen päänsä kohdalla seurasi muita suurempi ja kirkkaampi tähti.\nYhtäkkiä se pysähtyi ja Kristiina huomasi ihan edessään keskellä metsää\nvalaistun kirkon. Helpotuksesta huokaisten astui hän silmiään ristien\nkirkkoon. Mutta siellä ei ollut yhtään ihmistä, vaan sen sijaan makasi\njouluoljilla pitkin seiniä eläimiä: hevosia, lehmiä, lampaita ja\nvuohia. Ilman pelkoa ja ihmetystä kyyrähti Kristiina oljille eläinten\njoukkoon ja alkoi odottaa. Silloin kuului kaukaa pitkä torven toitotus\nja kellot alkoivat soida. Kaikki eläimet kavahtivat yhtaikaa jaloilleen\nja huusivat: halleluja! Ja ne alkoivat keskustella outoa kieltä, josta\nKristiina huomasi ymmärtävänsä joka sanan.\n\n\"Tiedättekö, missä joulun kuningatar on?\" -- \"Tiedämme, sillä hän on\ntäällä meidän keskellämme.\" \"Onko hän täällä? Onko hän täällä?\" ja\nkaikki alkoivat käännellä päätään ja etsiä silmillään Kristiinaa. Mutta\novensuusta kuului ääni: \"Kuningas tulee etsimään kuningatartaan\".\n\nSisään astui kellojen yhä soidessa pitkä, solakka mies, jonka vaaleilla\nkiharoilla oli kultainen kruunu. \"Herra Gregorius!\" välähti Kristiinan\nmielessä ja hän tunsi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kruunupää katseli\nympärilleen, eläimet toistelivat: \"täällä hän on keskellämme\", ja\nvihdoin keksi hänen katseensa Kristiinan. Hän alkoi lähestyä ja kuta\nlähemmäs hän tuli, sitä enemmän hävisi hänestä Gregorius Karpalaisen\nnäkö. Kristiina alkoi vavista, ja kun kruunupää oli aivan hänen\nedessään, ojensi hän torjuen molemmat kätensä. Mutta silloin hotasi\nlähinnä seisova lehmä häntä sarvellaan kylkeen, kaikki meni sekaisin\nhänen edessään ja kun hän avasi silmänsä, olivat kaikki linnanväet\nhänen ympärillään jo jalkeilla ja sytyttelivät joulukynttilöitään.\nKiiruusti pukeusi Kristiinakin, ja sitten lähtivät kaikki, käsissä\npalavat kynttilät, kuutamoisen pihan halki pieneen linnankappeliin.\n\nÄskeiset unikuvat mielessään ja sydämessään outo onnen aavistus seisoi\nKristiina alttarin vierellä, ja yhtyi täysin äänin isä Kanutuksen\nalottamaan virteen:\n\n    \"In dulci jubilo nyt laulamme: i-oo, i-oo!\n    Piltti piskuinen nyt makaa in praecepio,\n    Kuin aurinkoinen loistaa matris in gremio.\n    Alpha es et o, alpha es et o.\"\n\n\n\n\nKruunuton kuningas.\n\n\nJoulupäivät menivät menojaan, pitkät ja lumiset härkäviikot alkoivat ja\nlinnalaisten elämä vaipui entiseen arkipäivän harmauteen. Ensimäinen\nmieliä jännittävämpi tapaus sattui vasta helmikuun lopulla. Silloin\nsaapui Tukholmasta sanansaattaja, joka kertoi siellä tapahtuneen taas\nvaltiokeikauksen. Kaarlo-kuningas oli kuusikuukautisen hallituksen\njälkeen toisen kerran syösty valtaistuimelta. Läänitykseksi oli hänelle\nmyönnetty Raaseporin ja Korsholman linnat sekä Kokemäen kartano.\nSanansaattajalla oli mukanaan valtaneuvosten sineteillä varustettu\nkirje, jossa Raaseporin linna käskettiin jättää Kaarlon haltuun,\nniinpian kuin hän Suomeen ehtii. Ja sanansaattaja arveli hänen\nkeväänkorvalla saapuvan tänne syntymämaahansa.\n\nUutinen oli omiaan panemaan kaikkien Raaseporin asukasten mielet\nliikkeeseen. Lupasihan kuninkaan sinne asettuminen kaikenlaista\ntoivottua vaihtelua yksinäisen metsälinnan väestölle. Mutta valtavimmin\nvaikutti uutinen Kristiinaan. Tulisiko kuningas, kruunupää, asumaan\nheidän yksinäiseen linnaansa? Toteutuisiko hänen jouluyönä näkemänsä\nuni? Ja entä Nillan ennustukset? Kuin kuumeessa kulki hän koko päivän\nja pelkäsi muiden näkevän, mitä hänen sisällään liikkui. Illalla\npujahti hän sitten arkitupaan, jonka uuniloukossa Nilla yksikseen\nhyräillen kehräsi pellavia. Ujosti ja alas luoduin silmin kertoi hän\nuutisen Nillalle, joka ei tiennyt siitä vielä mitään. Nilla katsoi\nhäntä pitkään, nyökytti sitten paljon sanovasti päätään ja alkoi kertoa\nsatua linnanneidistä, ritarista ja lohikäärmeestä. Mutta lopun satuun\npani Nilla itsestään, sillä ennen ei Kristiina muistanut kuulleensa,\nettä ritari olisi kruunattu kuninkaaksi, sen jälkeen kun hän oli\nvapauttanut linnanneidin lohikäärmeen vallasta, ja että linnanneidistä\nsamalla olisi tullut kuningatar.\n\nLinnassa tuli nyt puuhaa ja kiirettä. Leivottiin, pantiin olutta,\nkeitettiin simaa ja tehtiin kaikenlaisia varustuksia kuninkaan\nvastaanottamiseksi. Mutta Kristiina eli omissa haaveissaan ja otti vain\nkoneellisesti osaa muiden puuhiin.\n\n\"Äiti, oletko sinä koskaan nähnyt kuningas Kaarloa?\" uskalsi Kristiina\nviimein eräänä iltana kysyä äidiltään, kun he kahden olivat jo\nasettuneet suureen perhesänkyyn ja isä oli poissa matkoilla. Huoneessa\noli jo pimeä, joten Kristiinan ei tarvinnut pelätä, että äiti huomaisi\nhänen mielenliikutustaan.\n\n\"Olenhan minä kerran, silloin kun hän ennen kuninkaaksi tuloaan asui\nViipurin linnassa. Siellä oli usein hänen pidoissaan vieraana suuri\njoukko Suomen vapaamiehiä perheineen ja minäkin olin siellä kerran\nisäsi kanssa.\"\n\n\"Minkä näköinen mies hän on?\" uskalsi Kristiina edelleen.\n\n\"Hän oli ainakin silloin hyvin kaunis ja uljas mies, en tiedä sitten,\nkuinka nyt lienee muuttunut\", vastasi äiti uneliaasti, sillä hän oli\npäivän hyörinästä väsynyt.\n\n\"Oliko hän kookas?\"\n\n\"Kookas, melkein päätään pitempi tavallisia miehiä.\"\n\n\"Entäs hänen tukkansa, oliko se vaalea?\"\n\n\"No kylläpä sinä nyt teet tarkkaa. Vaalea se oli, tai vaalean\nkellertävä, melkein saman värinen kuin sinunkin tukkasi. Ja hyvin\ntuuhea.\"\n\nKaikki sopi siis yhteen hänen jouluyönä näkemänsä kruunupään kanssa,\njoka ensin oli näyttänyt Gregorius Karpalaiselta, mutta lähemmäs\ntultuaan olikin muuttunut toiseksi. Miten ihmeellistä! Kauan makasi\nKristiina valveella ja hänen mielensä täyttivät oudot tunteet ja\nhaaveet. Lopuksi alkoi hän hartaasti rukoilla pyhää neitsyttä Gregorius\nKarpalaisen sielun puolesta, käsittämättä oikein itsekään, miksikä hän\njuuri sitä rukoili.\n\nSeuraavana päivänä istui Kristiina äitinsä kanssa voutituvassa. He\ntarkastivat seinämattoja, jotka oli otettu esille suurista kirstuista,\nja ompelivat kiinni niiden reunoihin ilmestyneitä repeämiä. Painaen\npäänsä syvälle työhönsä kysyi Kristiina muka välinpitämättömällä\näänellä:\n\n\"Kuinka vanhan luulet, äiti, kuningas Kaarlon olevan?\"\n\nÄiti alkoi laskea:\n\n\"Maltas nyt. Silloin kun minä isäsi kanssa Viipurissa kävin, taisi hän\nolla lähempänä neljääkymmentä, ehkä noin kuudenneljättä ikäinen. Sinä\nsynnyit vuosi sen jälkeen kun me Viipurissa kävimme ja kaksi vuotta\nennen kuin Kaarle-herra ensi kerran kuninkaaksi valittiin. Mitä siitä\ntuleekaan, kun sinä olet nyt kahdeksantoistavuotias?\"\n\nHe alkoivat ääneti laskea, mutta Kristiina sekaantui ja joutui yhä\nenemmän hämilleen. Äiti mainitsi vihdoin:\n\n\"Siinä puolivälissä kuuttakymmentä hänen täytyy olla, olisiko sitten\nvähän alle tai päälle, mutta kaukana se ei siitä ole.\"\n\nKristiina tunsi päätään huimaavan. Saattoiko kuudettakymmentä käypä\nmies olla nuori ja uljas ritari, kuten hän oli kuvitellut. Mutta ehkä\näiti erehtyikin suuresti laskuissaan. Ainakin hänen oli mahdoton\najatella Kaarlo-kuningasta muutoin kuin nuorena. Ja hän koetti\nuskotella itselleen, että äiti on jossakin seikassa suuresti erehtynyt.\n\nTuli sitten kevättalvi vaihtelevine säineen ja tiheine räntäsateineen.\nLinnassa odotettiin jännityksellä tietoja sen tulevasta isännästä.\nEräänä tuulisena huhtikuun päivänä ilmotti torninvartia muutaman\nherrasseurueen lähestyvän linnaa. Kaikki joutuivat silloin jalkeilleen,\nmutta kun laskusilta oli paikoillaan ja vieraat ajoivat linnan pihalle,\nhuomattiinkin tulija piispa Konradiksi, joka huoveineen oli tullut\nkäymään läänityslinnassaan. Hän tarkasti visusti linnan, sen muonavarat\nja puolustusneuvot sekä ilmotti jyrkästi ritari Abrahamille, että\nlinnaa ei saanut millään mokomin luovuttaa Kaarlo Knuutinpojalle, sillä\nse oli hänen Kristian-kuninkaalta saatu läänityksensä. Osan\nseuralaisistaan jätti hän linnaan varustusväen vahvistukseksi ja lähti\nsitten kiiruusti takaisin Turkuun.\n\nTämä asiain käänne vaikutti masentavasti linnalaisiin, sillä kaikki\nolivat odottaneet Kaarlo-kuningasta seurueineen kuin valon tuojana\nRaaseporin harmaaseen elämään. Kaikki olivat nyrpeillä mielin ylvästä\nkirkkoruhtinasta kohtaan, ja iltasin lasketeltiin huovituvassa ilkeitä\nkokkapuheita miekkaan ja haarniskaan pukeutuneesta kirkon paimenesta.\nMutta Kristiinan mielikuvituksessa muuttui piispa sadun ilkeäksi\nlohikäärmeeksi.\n\nKevät kului loppuun ja tuli kesä, sateinen ja ikävä kesä -- päinvastoin\nkuin mitä sääkartta voutituvan kattovuolen kylessä osotti. Turusta\nsaapuneet viestit tiesivät kertoa, että Kaarlo-kuningas oli keväällä\nheti vetten auettua saapunut sinne, mutta että hänen ja piispan välillä\noli ollut ilmisota syttymäisillään, pienempiä kahakoita oli kummankin\nmiesten välillä tuon tuostakin sattunut. Kaarlo ei ollut uskaltanut,\nvähempivoimaisena, lähteä Raaseporiin, vaan oli jäänyt Turkuun, missä\nhän majaili sikäläisessä dominikaaniluostarissa.\n\nMutta syksyllä saapui viesti, että Konrad-piispan oli täytynyt\nvaltaneuvoston pakotuksesta jättää Raasepori Kaarlolle. Kohta sen\njälkeen ilmestyi linnan alle pari alusta, jotka toivat Turusta\nKaarlo-herran tavaroita ja osan hänen palvelijoistaan. Heidän isäntänsä\noli saapuva muutaman päivän kuluttua maitse. Linnassa syntyi kiirettä.\nRitarisalia laitettiin kuntoon, seinäkankaita ja penkkityynyjä\nsijotettiin paikoilleen, pöytäastioita kiillotettiin, leivottiin ja\npaistettiin, ovia paukutettiin ja käytävissä juostiin edestakaisin.\n\nOli aamuvarhainen pari päivää sen jälkeen. Ikkuna voutitupaan oli auki\nja sisälle virtasi päiväpaisteinen ja raikas syyskesän ilma. Kristiina\nheräsi juuri unestaan ja nousi istualleen sängyssä, jonka isä ja äiti\nolivat jo tuntia varhemmin jättäneet. Hän työnsi uutimen syrjään ja\nnähdessään päiväpaisteisen laikan lattialla, sykähti hänen mielensä\nriemuisaksi. Hän hajotti tuuhean tukkansa, niin että se peitti hänet\nkokonaan suojaansa, kokosi sen jälleen ja sitoi niskaansa. Sitten otti\nhän sängyn tolpasta pyöreän teräspeilinsä ja alkoi tarkastella itseään\neri puolilta. Hän ihaili valkoista joustavaa ihoa käsivarsissaan ja\npaineli siihen sormin lumivalkeita, pian haihtuvia täpliä.\n\nMutta ylhäältä tornista kuului torven toitaus. Sen jälkeen kitisivät\nlaskusillan ketjut, portti aukesi rämisten ja pihalla kumahtelivat\nhevosen kaviot. Kuului juoksevia askelia ja puhetta, josta Kristiina\nerotti sanat, että kuningas on tulossa. Hän karkasi ylös vuoteesta.\nSamassa saapui huoneeseen äiti.\n\n\"Lapsi kulta, oletko sinä vielä pukematta ja kuningas on jo aivan\nlähellä tulossa, on jo jättänyt Grabbakan kartanon. Sanantuoja saapui\njuuri\", hätäili äiti.\n\nKiiruusti alkoi Kristiina sukia tukkaansa ja haalia äidin avulla\npäälleen juhlapukinetta. Sillä välin riensi äiti jo ylös ritarisaliin,\njossa pari palvelijaa oli levittämässä lehviä lattiapalkeille. Tuskin\nehti Kristiina ulos pihalle, kun tornista kajahti uusi torven toitaus.\n\"Nyt ne tulevat!\" kuului ääniä ja ylhäällä ampumakäytävissä\njymähtelivät bombardat ja falkonetit, joilla voudin määräyksen mukaan\nammuttiin tervetuliaislaukauksia. Kristiina ei tiennyt mihin asettua,\nmennäkö ritarisaliin äidin luo vai pysyäkö pihalla. Yhtäkkiä pistäysi\nhän pyöreän tornin käytävään ja alkoi vinteliä myöten kavuta huipulle.\n\n\"Siellä se tulee tämän linnan nykyinen herra\", sanoi Olavi-ukko,\nviitaten torven päällä linnan alla olevalle niitylle, jossa näkyi\njoukko ratsastajia. Kristiina oli yhtenä silmänä ja muisti tuskin\nhenkeään vetää. Etumaisena ratsasti mustilla oriilla kaksi\ntöyhtöhattuista, muhkean näköistä herraa ja perässä seurasi muutamia\nkymmeniä asestettuja ratsumiehiä.\n\n\"Tuo pitempi se on, joka ratsastaa oikealla puolen ja jolla on vaalea\ntukka\", selitti Olavi-ukko, \"ja tuo toinen näkyy olevan Eerikki-herra\n[Eerikki Akselinpoika Tott], Turun linnan isäntä\".\n\nRävähtämättä seurasivat Kristiinan silmät oikeanpuolista ratsastajaa,\nhänen ajaessaan nostosillalle, jossa ritari Abraham oli häntä avopäin\nvastassa. Sitten katosivat tulijat porttiholviin.\n\n\"Nyt meillä on kuningas kattomme alla, tosin viralta pantu kuningas,\nmutta kuningas kuitenkin, ja hätäköpäs hänen on täällä oleskellessa\",\npuheli Olavi-ukko tyytyväisenä, aivankuin hänen torvensa ääni olisi\ntuon harvinaisen vieraan esiin loihtinut.\n\nMutta pihalla kuuli Kristiina äitinsä huutelevan häntä. Hän kurkisti\nsuojavarustuksen yli ja huusi alas:\n\n\"Äiti, täällä minä olen!\"\n\n\"Lapsi kulta, mitä sinä siellä teet, ryvetät vaatteesi siellä ahtaassa\nvintelissä! Tule pian alas, viemään kuninkaalle tervetuliaismaljaa!\"\n\nKristiinalla kohosi veri hiusrajaan saakka ja hätääntyneenä alkoi hän\nhelmansa kooten pujotteleida ahtaita, muurin sisässä ruuvin tapaan\nkierteleviä portaita alas. Toruen alkoi äiti oikoa hänen pukuaan ja\npyyhkiä kyynärpäistä kalkkitahroja.\n\n\"Tule nyt kiiruusti, kuningas on jo seuralaisineen ritarisalissa\",\nhoputti äiti, työntäen hänet toisen kerroksen portaille.\n\n\"Mutta kuinka minä... miksette te, äiti, itse vie?\" hätäili Kristiina,\njonka oli vallannut hämmentävä ujous.\n\n\"Ei, sinun se on tehtävä, niin oli isäsikin tahto\", sanoi äiti.\n\nHe olivat tulleet ritarisalin viereiseen huoneeseen. Äiti antoi\nKristiinalle täysinäisen juomasarven, työnsi ovelle ja neuvoi vielä:\n\n\"Kuningas on se kaikista pisin, jolla on kolminkertaiset kultaketjut\nkaulassa. Ojenna sarvi hänelle ja muista niiata syvään.\"\n\nHän avasi oven ja työnsi Kristiinan edellään sisään. Kristiinalla\nhohtivat posket kuin kuumeessa eikä hän uskaltanut kohottaa, katsettaan\nlattiasta, joka tuntui kuin huojuvan hänen askeltensa alla.\n\nKädet selän takana, väsähtänein kasvonilmein käveli salin perällä\nedestakaisin Kaarlo Knuutinpoika, joka kolmatta kertaa leskenä ja\ntoisen kerran valtaistuimelta karkotettuna oli köyhtyneenä ja\nonnenoikkuihin väsyneenä ajautunut tänne yksinäisen Raaseporin\nvaatimattomien muurien sisälle. Kristiinan sisään astuessa pysähtyi hän\nja hämärähkö sali näytti hänestä yhtäkkiä käyneen valoisammaksi ja\neloisammaksi. Hänen kasvoiltaan hävisi väsähtynyt ja ikävystynyt ilme\nja hänen siniset silmänsä ikäänkuin kirkastuivat.\n\nKristiina näki edessään vain miehekkäät jalat ihomyötäisissä,\nYpernin-verkaisissa housuissa ja valkeissa säämiskäsaappaissa. Hän\npysähtyi, niiasi syvään ja ojensi juomasarvea, kohottaen sen verran\nkatsettaan, että näki hopealla kirjaillun ihotakin rintamuksella\nriippuvat kultaiset kaulaketjut. Kuningas otti sarven, mutta ojensi sen\nkohta takaisin ja sanoi:\n\n\"Teidän on ensin, kaunis neitoseni, itse huulillanne sulostutettava\ntervetuliaismalja, niin vaatii vanha tapa.\"\n\nVapisevin käsin kohotti Kristiina sarvea ja tuskin kosketti huulillaan\nsen reunoja. \"Mikä ihana metsäruusu!\" ajatteli Kaarlo, ottaessaan\nhäneltä sarven. Iloisesti tyhjensi hän sen puolitiehen, ojensi\nEerikki-herralle ja kohottaen vasemmalla kädellä Kristiinan leukaa\nkysyi hän:\n\n\"Ja sinun nimesi, kaunokaiseni?\"\n\n\"Hän on Kristiina, minun ainoa tyttäreni\", esitteli nyt Abraham-vouti.\n\n\"Olettepa onnellinen isä\", vastasi Kaarlo ja alkoi sitten puhua\nEerikki-herran kanssa saksaa, jota kieltä Raaseporin haltiaväki ei\nymmärtänyt. Sillä välin pääsi Kristiina pujahtamaan huoneesta. Hän meni\nvoutitupaan ja purskahti itkemään, tietämättä itsekään miksi.\n\nKun syötiin päivällistä ritarisalissa, uskalsi Kristiina ensi kerran,\nsyrjästä käsin ja salaa, kohottaa katseensa kuninkaan kasvoille. Mutta\nnähdessään ryppyjä hänen otsallaan ja harmaita hiuksia hänen\nohimoillaan, hän hämmästyi, melkeinpä pelästyi. Äidin iänlasku välähti\nhänen mieleensä ja kurkussaan tunsi hän omituisen, katkeroittavan\ntunteen, aivankuin hänelle olisi tehty vääryyttä. Sen jälkeen hän aina\nvaroi katsomasta kuningasta rintaa ylemmäs, sillä muutoin särkyi aina\nse lumous, jossa hän häneen nähden oli talvesta saakka elänyt ja tahtoi\nyhä edelleenkin elää.\n\nKuten Kaarlo oli, tullessaan Tukholmaan ensi kerran kuninkaan kruunua\nottamaan, tuonut muassaan sateen pitkällisen kuivuuden jälkeen, niin\ntoi hän nyt Raaseporiin tullessaan päiväpaisteen pitkien sateiden\njälkeen. Mutta kirkasta säätä kesti vain muutaman päivän. Sitten rupesi\njälleen satamaan ja satoi viikottain yhtä mittaa. Silloin oli\nRaaseporin asukkailla pitkät ja ikävät päivät, kun täytyi kyyhöttää\nlinnan ahtaissa ja pimeissä suojissa. Kristiina istui äitinsä kanssa\nvoutituvassa neuloen tai kutoen ja ylhäällä ritarisalissa istui\nkuningas, pelaten isän kanssa shakkia ja maistellen välistä\nolutkannusta. Sitä he saattoivat tehdä toisinaan aamusta iltaan.\nKäydessään heidän kannujaan täyttämässä, näki Kristiina heidän aina\nistuvan samoissa asennoissa kömpelötekoisissa nojatuoleissaan ja\ntuijottavan äänettöminä shakkilautaan. Kun kuningas ei lausunut hänelle\nmitään kohteliaisuutta eikä näyttänyt hänen käyntiään edes\nhuomanneenkaan, palasi hän apeana ja itkuisin mielin alas omaan\nvankihuoneesensa. Mutta iltasin syntyi toisinaan rattoisaa. Silloin\ntulivat kuningas ja isä alas voutitupaan ja kaikin istuttiin räiskyvän\ntakkatulen ääressä. Kuningas otti luutun ja alkoi soittaa, pyytäen\nKristiinaa laulamaan, tai kertoili hän vilkkaasti ja hilpeästi\nvieraiden maiden oloista ja elämästä. Sellaisten iltojen jälkeen makasi\nKristiina kauan valppain silmin ja tunsi itsensä niin onnelliseksi.\n\nMarraskuun puolivälissä hellittivät vihdoin sateet. Pilvet ikäänkuin\nhaihtuivat taivaalta ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli selkeä,\nraikas ja kuiva ilma ja iloisesti punasi aurinko alastomiksi riisuttuja\nmaisemia. Linnalaiset hengähtivät keventyneesti kuin vankilasta\nvapautetut ja kaikki tunsivat halua päästä muurien ulkopuolelle.\nPäätettiin lähteä metsästysretkelle lähellä olevalle suurelle Degerön\nsaarelle. Riemukkaasti sykähti Kristiinan rinnassa, kun hän\nturvallisessa naissatulassa istuen ratsasti yli kumahtelevan\nlaskusillan. Jaloistaan satulannuppeihin sidotut jahtihaukat, joita\nkuningas oli tuonut mukanaan Raaseporiin, kiekahtelivat ilmassa,\nirralleen lasketut kahlekoirat haukkuivat ja tekivät hilpeitä\nilmahyppyjä. Kuningas puhalsi hopeisesta jahtitorvestaan pitkiä\ntoitauksia, joihin hevoset vastasivat iloisella hirnunnalla. Kaikki\nolivat keveän, lapsenomaisen mielialan vallassa. Saarelle tultua\nlaskettiin haukat irralleen ja hoilaten hajaantui metsästysseurue\npensasten ja kallioiden väliin.\n\nKristiina tunsi pitkästä ajasta olonsa niin keveäksi kuin olisi hän\nvasta vapautunut jostakin painavasta taakasta. Hän antoi hevosensa\nkulkea omia aikojaan, veti henkeensä syksyisen metsän raikkautta ja\ntunsi omituista nautintoa siitä, että hevosen kaviot kumahtelivat niin\nvarmasti ja tukevasti roudittuneeseen maaperään. Kun hänen eteensä\naukesi tasainen ja puuton laaksonpohja, pakotti hän hevosensa\njuoksemaan ensin ravia, sitten laukkaamaan. Raikas ilmanhenki silitteli\nhänen kutrejaan, keinuva liike pani hänen verensä vilkkaaseen käyntiin\nja ihastuneena taputti hän ratsuaan kaulalle. Laakson reunaan päästyään\najoi hän loivaa rinnettä ylös kukkulalle, johon hän näki meren etäämpää\nkimaltelevan. Ihastuneena lähti hän ajamaan rannalle, jonne päästyään\nhän laskeusi maahan ja pitäen huohottavaa ja pärskivää ratsuaan\nsuitsista istuutui rantakivelle.\n\nMainingit loiskahtelivat kullan kellertävään rantahiekkaan, aurinko\npunasi etäisten pikkuluotojen kallioita ja kääkkyräpetäjiä ja kaukana\nkimalteli valkoinen purje, joka hitaasti edeten hävisi saarten suojaan.\nKädellä silmiään varjostaen tähysti hän ulapalle, joka kaukana suli\nyhteen taivaanrannan kanssa ja josta vyöryi loppumaton jono maininkeja\nkuin tervehdyksinä jostakin etäisestä onnen maasta. Suloinen kaipaus ja\nkaihomieli täytti hänen rintansa ja hän tunsi kuin odottavansa jotakin.\n\nSilloin kuului hevosen hirnuntaa aivan hänen takaansa. Hän kääntyi ja\nnäki kuninkaan yksinään ratsastavan häntä kohti. Punaiseksi sävähtäen\nkavahti hän seisomaan, mutta jäi paikoilleen ja loi tapansa mukaan\nkatseensa alas. Kuningas laskeutui hevosen selästä ja häntä lähestyen\nhuudahti:\n\n\"Kristiina, oma Kristiinani, kuinka kaunis sinä olet!\"\n\nPelästyneenä nosti Kristiina katseensa, mutta silloin vaihtui hänen\npelästyksensä omituiseksi hämmästykseksi. Seisoihan hänen edessään se\nnuori ja uljas ritari, josta hän oli unelmoinut ja joka häntä oli\netsinyt jouluyönä. Ratsastus ja raikas metsäilma oli kuninkaan\nkasvoille nostanut nuorekkaan punan. Otsan rypyt olivat ikäänkuin\nsilinneet, silmät loistivat kirkkaina ja elämäniloisina ja hänen\nkäyntinsä oli joustava ja nuorekas. Kristiinan katseesta haltioitui hän\nyhä enemmän ja kun hän ojensi kätensä ja sulki Kristiinan syliinsä, ei\nKristiina tuntenutkaan voivansa torjua häntä luotaan kuten silloin\njouluyön unessa. Silmänsä ummistaen ja syvään henkäisten painoi hän\nvain päänsä kuninkaan olkaa vasten. Kiihkeästi pusersi kuningas häntä\nrintaansa vasten, hyväili hänen tukkaansa ja painoi tulisen suutelon\nhänen otsalleen. Ja Kristiina tunsi ikäänkuin keinuvansa noiden kaukaa\ntulevien maininkien mukana pois toiseen kaukaisuuteen, kauan ikävöityyn\nonnen maahan.\n\n\n\n\nSuomalainen kuningatar.\n\n\nTuli talvi ja elämä Raaseporissa alkoi kulkea yksitoikkoista\narkiuraansa hämärissä linnan suojissa. Kuningas vietti kuten ennenkin\npäivänsä ritarisalissa pelaten shakkia herra Abrahamin kanssa.\nToisinaan vaipui hän päiväkausiksi synkkään raskasmielisyyteen, jolloin\nhän äänetönnä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin. Kun\nKristiina kuuli päänsä päältä hänen raskaat ja ikäänkuin loputtomat\naskeleensa, valtasi hänet sääli ja hellyys. Työnsä jättäen hiipi hän\nsilloin ylös, ja kun hän ilmestyi ritarisaliin, sivusi kuninkaan\nväsähtäneitä kasvoja vaisu ilon hohde. Yhdessä istuivat he silloin\npesän eteen, jossa paloi valkea aamusta iltaan. Kuningas hyväili\nKristiinan pehmeitä kutreja tai laski itse päänsä hänen helmaansa ja\npyysi häntä laulamaan. He saivat viettää pitkiä hetkiä ritarisalin\nhämyssä kenenkään häiritsemättä. Heidän läheiseen suhteeseensa oli\ntotuttu ja sitä pidettiin melkein kuin itsestään lankeavana. Äiti\nkatsoi välistä, heidän yhdessä työskennellessään voutituvassa, pitkään\nja tutkivasti tytärtään, mutta mitään hän ei hennonut puhua.\n\nKun kuningas kevättalvella matkusti pohjoisiin Jääneihinsä käräjiä\npitämään, tuntui Kristiinasta elämä Raaseporissa entistä ikävämmältä ja\nyksinäisemmältä. Tuona aikana huomasi hän, kuinka hänen tunteensa\nunelmoitua ritariaan kohtaan oli käynyt todellisemmaksi, syventynyt ja\nkehittynyt. Hän ei pelännyt enää ryppyjä kuninkaan otsalla eikä\nharmaantuneita hiuksia hänen ohimoillaan. Ne päinvastoin herättivät\nhänessä ennen tuntematonta äidillistä hellyyttä, hän tunsi olevansa\ntarpeellinen kuninkaalle ja se seikka kohotti häntä omissa silmissään,\nsillä hänen elämänsä sai sen kautta varman sisällön.\n\nNiin vieri aika hiljalleen, talvi muuttui kesäksi ja kesä syksyksi.\nSilloin saapui Ruotsista lähetyskunta pyytämään Kaarlo Knuutinpoikaa\ntulemaan Tukholmaan ja ottamaan kolmannen kerran kuninkaan kruunun.\n\n\"Minä olen väsynyt heidän kruunuihinsa ja jään mieluummin tänne,\nelääkseni täällä hiljaisia onnen päiviä sinun luonasi\", sanoi kuningas,\ntapansa mukaan Kristiinan kutreja silittäen.\n\nHän pitää minua kuningaskruunua rakkaampana, ajatteli Kristiina ja\nkietoi kätensä hellästi hänen kaulaansa. Eikä Kaarlo noudattanut\nlähettilästen kutsua.\n\nMutta siitä päivin huomasi Kristiina hänessä outoa levottomuutta.\nValtioselkkaukset meren takana eivät antaneet hänelle rauhaa ja tuon\ntuostakin lähetti hän miehiänsä viemään kirjeitä Ruotsin puolelle.\nToisinaan vaipui hän pitkiin mietteisiin eikä huomannut ollenkaan\nKristiinaa, joka huolestuneena koetti arvailla hänen ajatustensa\nkulkua. Ja kun hän siitä havahtui, tarttui hän Kristiinan käteen ja\nlausui kuin itsekseen:\n\n\"Purjehdimme tästä vielä Ruotsin puolelle katsomaan, kuinka siellä\nnykyään asiat ovat.\"\n\nJa kun aika ehti vieriä seuraavaan syksyyn, saapui Ruotsista uusi\nlähetystö samalle asialle. Tällä kertaa heillä oli mukanaan\nherrainpäiväin päätös, jossa Kaarloa pyydettiin palaamaan\nvaltaistuimelleen.\n\n\"Kristiina, lemmityiseni, entäpä jos nyt seuraammekin kutsua\", lausui\nkuningas, \"tuletko sinä kanssani meren taakse?\"\n\n\"Missä minun herrani on, siellä on minunkin paikkani\", vastasi\nKristiina.\n\nJa viikon perästä nosti Raaseporin alla oleva pieni laivasto purjeensa\nja lähti liehuvin viirein Tukholmaa kohti, vieden mukanaan Kaarlo\nKnuutinpoikaa, jota saattamaan oli saapunut useita Suomen mahtimiehiä,\nniiden joukossa Kaarlo-kuninkaan vanha vastustaja, piispa Konrad Bitz.\nKookkaimman laivan mastossa näkyi Bonde-suvun vaakunalla koristettu\nlippu. Kannella seisoi kuningas ja hänen rinnallaan Kristiina\nAbrahamintytär, hyvästellen katseillaan etääntyvää Raaseporin linnaa,\njossa hän oli unelmoinut ihanimmat unensa kruunupäisestä ritaristaan,\nja jonka tornin huipulla vanha Olavi-ukko huiskutti hänelle\njäähyvästejään.\n\n * * * * *\n\nHiukan kolmatta vuotta oli kulunut siitä, kun Kaarlo-kuningas jätti\nRaaseporin. Onnea ja lepoa eivät nämä vuodet olleet suoneet\nharmaantuneelle Kaarlo Knuutinpojalle. Pitemmän taudin murtamana makasi\nhän nyt kuolinvuoteellaan Tukholman kuninkaallisessa linnassa.\n\nOli kevättalvinen iltapäivä ja aurinko pilkisti pienestä akkunasta\nkuninkaan makuuhuoneeseen. Avarassa tammisängyssä, jonka uutimet oli\ntyönnetty sivuille, makasi kuningas tyynyjen keskellä ja näytti\nnukkuvan. Hän oli enää häipyvä varjo entisestä uljaasta ja sydämiä\nvallottavasta ritarista. Silmät olivat syvälle painuneet ja tukka oli\nmuuttunut harmaasta valkeaksi.\n\nOvi aukeni ja huoneeseen astui hiljaa Kristiina, joka oli tummassa\njuhlapuvussa. Hän kumartui kuninkaan puoleen, joka samassa avasi\nsilmänsä.\n\n\"Lemmittyni, sinäkö se olet?\" kuiskasi hän. \"Näin juuri niin kaunista\nunta sinusta ja itsestäni. Mutta onko kaikki jo valmista?\"\n\n\"On, he odottavat tuolla viereisessä huoneessa.\"\n\n\"Tulkoot sisään, tunnen hyvin jaksavani.\"\n\nKristiina avasi oven ja sisään astui kuninkaallisen linnan kappalainen\ntäydessä papillisessa asussa sekä ritarit Niilo Bonpoika Stuure ja\nSteen Stuure, jotka olivat kansallisen Kaarlo-kuninkaan uskollisimmat\nkannattajat. Nyt heidän oli määrä olla todistajina läsnä, kun kuningas\nja Kristiina-neiti liitettiin avioliiton siteillä toisiinsa.\n\nKun vihkiminen oli päättynyt, kilisti kuningas pientä hopeatiukua ja\nsisään astui paashi, kantaen samettityynyllä pientä kultakruunua.\nKuningas otti kruunun ja asetti sen Kristiinan päähän.\n\n\"Nyt sinä et ole enää pelkkä kuninkaan lemmitty, vaan laillinen\nkuningatar\", lausui hän ja suuteli hellästi Kristiinan kättä.\n\nPunehtunein kasvoin ja liikutettuna seisoi Kristiina vuoteen vieressä\nja ilta-auringon säteet leikkivät hänen kruunullaan. Ja vanhasta\nKaarlo-kuninkaasta näytti hän yhtä ihanalta, kuin vuosia\npuolisenkymmentä sitten, jolloin hän ojensi hänelle tervetuliaismaljan\nRaaseporin ritarisalissa.\n\n\n\n"]