[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fI84G-wlVfCu0UFn-IBTiR5R3ivhcH5kJKykdGaitYJw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1768,"Vanhasta kylästä","Krag, Thomas P.",1868,1913,"1768-krag-thomas-p-vanhasta-kylasta","1768__Krag_Thomas_P.__Vanhasta_kylästä","ynnä muita kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1892,1895,25869,154145,false,56916,[23,24],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Norwegian -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","\"Vanhasta kylästä ynnä muita kertomuksia\" by Thomas Peter Krag is a collection of short stories written in the late 19th century. The book presents a vivid portrayal of life in a small Norwegian village, highlighting the daily lives, struggles, and peculiarities of its inhabitants. Through its various characters and settings, the collection likely explores themes of rural existence, fate, and the relationship between nature and the human condition.  The opening of the text establishes a reflective and melancholic atmosphere as the narrator describes life in a remote village, Lister. The narrator lives in an old house owned by Aanen Hananger, who is often absent, leaving him in solitude. He paints a picture of the village's bleak landscape, characterized by somber weather and unchanging, monotonous lives of the villagers, who accept their fortunes with resignation, rooted in tradition and religious devotion. The descriptions of the local people’s interactions—such as their reactions to minor events and the significance they place on spiritual beliefs—set the stage for an exploration of the complexities of rural life, soaked in a deep sense of longing and quiet acceptance of fate. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Tela, Aku",272,"Novellikokoelma sisältää tunnelmallisia kertomuksia Norjan rannikkoseudulta ja Listerin karuilta kanervakankailta. Tekstit kuvaavat paikallisten asukkaiden hidasta ja vakavaa elämänmenoa, luonnonvoimia sekä meren äärellä asuvien ihmisten kohtaloita.","Thomas P. Kragin 'Vanhasta kylästä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1768. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VANHASTA KYLÄSTÄ\n\nynnä muita kertomuksia.\n\n\nKirj.\n\nThomas P. Krag.\n\n\nNorjankielestä suomentanut\n\nAku Tela.\n\n\n\n\n\nTampereella,\nTampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nListeristä.\nMilenin matamin mökki.\nSyysmyrsky.\nJuhla Fagerlannissa.\nJakob Sjursen.\nAave.\nLännetär.\nMissä ruoho kuihtui.\nMeri.\nRannikolla.\n\n\n\n\nListeristä.\n\n\nI.\n\n                                        Lister, 20 p:nä Lokakuuta.\n\nTalo, missä minä asun, on vanha talo ja sen omistaa Aanen Hananger.\nMutta Aanen Hananger on useimmiten neljänneksen matkan päässä työssä\ntoisen luona, ja niin asun minä täällä jotensakin yksinäni ja syön\npäivän ateriat vastapäätä flekkefjordilaisen Katri Roslin luona.\n\nKerran kertoi Aanen, asui täällä muudan sotakapteeni; mutta siitä on\npitkät ajat. Hänellä oli tässä edustalla suuri puu, joka jo aikoja\nsitte on kaadettu ja poltettu.\n\nTämä puu oli ehkä ainoa, joka löytyi koko Listermaassa, sillä tämä\non pelkkää suurta kanervakangasta. Paikka-paikoin löytynee jokin\npeltotilkku tai nurmikenttä, veripunaisena näin syksyllä -- muuten vaan\nnoita ijankaikkisia kanervanvarsia toinen toisessaan loppumattomiin\nsaakka.\n\nTäällä ei ole yhtään vuorta, ei yhtään kukkulaa, siellä täällä\nainoastaan jokin ijänikuinen kivipaasi, joiden turvissa paikkakunnan\nvarikset ja harakat ovat elelleet tuhansia vuosia, ja joitten suojaan\nne vieläkin turvautuvat, kun raju-ilma nousee.\n\nKäydessäni ikkunan luokse, näen minä kymmenkunnan taloa, matalia ja\nturvekattoisia.\n\nNäissä asustavat listeriläiset vuoden umpeen. He ovat hidasta,\nhiljaista väkeä, joka mieltänsä nähtävästi muuttamatta ottaa ylhäältä\nvastaan sekä hyvät että pahat säät. Ja ne, jotka asuvat rannikolla\nja hankkivat elatuksensa siitä, ottavat samalla tapaa kalat, mitkä\nsaavat, aivan pukahtamatta. Jollei mitään kaloja tule, ja he saavat\nnähdä nälkää, niin on se suuressa neuvoskunnassa ijankaikkisuudesta\nsäädettynä määräyksenä, että listeriläisen talonpojan tulee sinä\nvuonna kärsiä puutetta; mutta jos niitä tulee suurissa parvissa, niin\ntutkistelevat he sydämiänsä ja lausuvat itselleen varoitukseksi:\n\"Tämä on Jumalan sormi! Älköön kenkään olko huoleton -- puute tulee\nperästäpäin\".\n\nElämä heille on jono päiviä, joina taivas on tasaisen harmaana. He\nnauttivat sitä pisaroittain. Ei kenkään sure, että nuoruus meni ilman\nilotta, sillä elämän ilo on heistä syntiä, mikä on tukehdutettava.\nSen vuoksi ei kuulu milloinkaan iloista laulua tai hilpeätä naurua.\nAinoastaan virsiä. Virsiä sekä ennen että jälkeen ruoan! virsiä joka\nilta. Ja nämä, jotka voivat olla jo liiankin surullisia, tehdään\nkuitenkin vielä surullisemmiksi sen kautta, että raskasmielisesti\ntoistetaan loppusanat:\n\n    Katumus ja rukous meille tuottakohon\n    Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan\n    Kautta Herran katkeran kuoleman.\n\n23 p:nä Lokakuuta.\n\nTäällä ei pidetä mitään sanomia, ainoastaan kolmea hengellistä\nlehteä, \"Sinapinsiementä,\" \"Pientä kokoojaa\" ja \"Lähetysystävää\".\nMaailma heidän itseänsä ulkopuolella heillä ei ole. Vaikka yksi osa\nmaailmaa hukkuisi mereen, ei siitä täällä saisi tietoa, jollei näet\n\"Sinapinsiemen\" mainitsisi sitä rangaistuksena kansoille maan päällä.\n\nPäivän tapahtumana nykyään on, että Tommes Hansen Dale on saanut suuren\nankeriaisen apajassaan -- oikean käärmeen, kolmea kyynärää pitkän.\nEilen menin minä yhdessä Aanen Hanengerin ja kahden muun kanssa Dalen\nluo nähdäkseni tämän eriskummallisen kalan. Se elikin vielä, ylettyi\näärettömässä koukerossa yli lattian, ja Tommes valmisti vasua missä\nsitä piti kannettaman.\n\nPuolta tuntia myöhemmin astuimme me kotia pitkin rantaa. Silloin kulki\nsieltä kaukaa sivuitse höyryalus. Savu jäi sen jälkeen ikäänkuin\njonkinlaisena juopana. Minä kysäisin: \"Kun te asustatte täällä vuoden\numpeen, eikö teitä usein valtaa halu päästä ulos? Vallankin, kun te\nnäette tuollaisen höyryaluksen punaisine valkeineen tästä kulkevan\nohitse?\"\n\nHe katselivat toisiansa, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kysyä, mitä\nlajia tämä nyt oli. Ja sitte tuli hitaasti ja hyvin harkitusti: \"Ei,\neivätpä sitä voineet juuri sanoa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Aikakauden miehiä\" ei täällä tunneta.\n\nJa minkä tähden niitä oikeastaan tunnettaisiin? -- Vaikkapa tuolla\nulkona tapahtuukin yhtä ja toista, niin eiväthän listeriläisen\ntalonpojan elämänehdot siltä muutu. Hänen synkkä työpäivänsä ei\nsiltä tule valoisammaksi. Hän on elänyt niin kauvan elämäänsä varten\nkurjuutta kärsien, ettei hän siltä enää mitään odota.\n\nEilen näin minä Henrik Ibsenin itsensä täällä. Hän istui teetä juoden,\nritarimerkki rinnassaan, ja näytti aivan yhtä lempeältä kuin olisi hän\nollut optimisti. Minä kysyin Aanenilta, kuka mies oli, tuo tuolla! Sitä\nhän ei niin tarkoin tiennyt, mutta sanoi luulevansa, että se oli joku\nSuurkäräjäin miehiä.\n\n                                                   24 p:nä Lokakuuta.\n\nMuutamalla mäenrinteellä seisoo siellä-täällä muutamia laihautareisia\nlehmiä kalvamassa. Ja ne kalvavat tuntikaudet saamatta edes\nkourallista oikeata ruohoa sisäänsä. Mutta kalvamistaan ne kalvavat\nkärsivällisesti koko pitkän päivän. Eilen näin minä myöskin hevosen.\nSe oli kivunnut ylös niin pitkälle kuin se oli päässyt, ja seisoi nyt\nmuutamalla törmällä; silmiini se näytti jonkinlaiselta varjokuvalta\ntaivasta vastaan. Se näytti kovin suurelta ja jalat sillä oli pitkät\nkuin kamelilla. Yksinään se siinä noin seisoi ja huiskutteli ohutta\nhäntäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki täällä on köyhää paitsi meri. En milloinkaan ole nähnyt sitä\nrikkaampana.\n\nMuutamien satojen askeleitten päähän siitä, missä asun, tunkeutuu\nvaltameri; mutta muutamia pitkiä kareja on sillä vastassaan. Sen vuoksi\non täällä alituinen ääntenyhtymä sisäpuolella, mahtava kohina monista\naalloista, jotka ajautuvat varsinaista saaristoa vastaan. Näillä\naalloilla ei ole liikaa kiirettä. Ne tulla laskettelevat suurina,\ntäyteläinä, milteipä unisina, pysähtyvät usein puolitiessä toisia\nodottaakseen; mutta sitte lähtevät ne taas yhtaikaa liikkeelle, toinen\ntoisensa jälkeen, niin että pitkät karit ovat yhtenä ainoana valkeana\nkuohuna.\n\nNe ovat meren hevoset, merihevoset, jotka temmeltävät.\n\nTaru merihevosesta on varmaankin kotoisin Listeristä. Ensimmäinen, joka\nkertoi minulle siitä oli ystäväni ruokinampuja, sama mies, joka lauloi\nminulle laulun \"hra Pederistä\". Hän oli kuullut muutaman Listeriläisen\nluotsin, Anders Stokken, siitä kertovan. Hänen kauttansa tutustuin\nAndersiin, ja tämä lauloi meille molemmille \"merihevosesta, joka\npuhdashopeaisine harjoineen uiskentelee kultalaineilla\". Se oli komea\nlaulu, joka olisi ollut kirjoitettava muistiin!\n\nJa kerran sen jälkeen, kun Anders oli juonut paljon paloviinaa, sanoi\nhän, että me saisimme \"viedä hänen päänsä, jollei hän itse ollut nähnyt\nmerihevosta\".\n\n\"Oli vielä iltaa, kun hän meni alas sinne, jota kutsutaan Greveniksi.\nHän oli ollut poissa Anders Roslin luona, sillä siellä he olivat\nsaaneet pienokaisen. Mutta nyt tulee uskoa, mitä hän sanoo, sillä se\non totta eikä mitään joutavata. Juuri kun hän oli ottamassa askelen\nkiven yli, katsos, siinä näyttää jokin liikkuvan, ja sitte yhtäkkiä\nsylkäisee se minua aivan silmille, niin että olin käydä ihan sokeaksi.\nJa sitte on ikäänkuin jokin kiitäisi sivuitseni ja suoraa päätä mereen,\nja kun katson sinne, ulottuu se miltei Grevenistä Knorrfiskeniin, ja\nkeskeltä on se niin paksu kuin neljä härkää -- ja se oli epäilemättä\nmerihevonen\".\n\n                                               25 p:nä Lokakuuta.\n\nTänään tuli Aaner Hananger alas luokseni ja kysyi, tahdoinko minä\nnähdä jotakin. Sitte otti hän kokonaisen helmen esille rasiasta ja\nnäytti minulle sen. Helmen oli hän löytänyt kolme vuotta sitte suuresta\nsimpukan kuoresta, ja hän luuli olevansa samalla rikas mies; sillä\nhelmi maksoi varmaankin satoja. Hän matkusti kaupunkiin samana päivänä;\nmutta siellä tarjosivat he hänelle helmestä ainoastaan puolentoista\ntalaria, koskapa se oli norjalainen. Jos se olisi ollut kiinalainen tai\njotakin sinne päin, olisi hän saanut paljoa enemmän.\n\nMutta sitäpä ei Aanen tajunnut. Ja sen vuoksi palasi hän jälleen kotia\nja piti helmen itselleen. Sillä se hohti niin kauniisti, ettei hän sitä\nvoinut antaa siitä hinnasta.\n\nJumala ties', minusta näytti niin kauniilta nähdä vanhan merimiehen\nseisovan helmi kourassaan ja katselevan sitä. Se sopi paljoa paremmin\nhänen käteensä kuin monen muun. Kaunis olisi kuva: Kalastaja, istuen\nveneessään, avoin näkinkuori kädessä, ja tuijottaen ihmeissään toisessa\nkädessään olevaa kirkasta helmeä. Helmi sopisi niin erinomaisesti\nkuvaan. --\n\nHelmet vaikuttavat itsessään omituisen tunnelman. Ne vaikuttavat kuin\nmeren laulut. Itse asiassa niillä onkin jotakin merestä itsessään.\nValkoisia, kimaltelevia helmiä -- -- ja kesäaamuna ajelehtivassa\nveneessä -- -- kun aaltoja, pehmeitä kuin silkkisametti, tulee ja menee.\n\nTahi tumman mustia helmiä ja lyijyharmaa meri ukonilmaa vastassa --\nikäänkuin tulipunaisen auringon vihmoittamana.\n\n\nII.\n\n                                                    28 p:nä Lokakuuta.\n\nSateen edellä tulee varis lentäen. Se liitää matalalta Moenin ylitse ja\nlaskee äänettömästi alas virttyneeseen ruohoon. Toinen ja kolmas tulee\nperässä, ja lopulta saattaa niitä olla siellä joukossa parisenkymmentä.\n\nNe istuvat yhdessä, raakkuvat ja raappivat. Tuontuostakin päästävät\nne aika melakan ja tappelevat valkoisesta kasiaisesta; mutta sitte\nyht'äkkiä kohoaa koko parvi ylös ja lentää raskaasti pois päivän\nusmassa -- yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.\n\nKun tottuu tähän köyhään lintuun, rupeaa siitä pitämään. Huvittaa nähdä\nsen hyppyä, kuulla sen kinastusta, ja mieli käypi suruiseksi, kun se\nkohoaa ylös ja lentää pois. Saattaa tapahtua, että silmä seuraa parvea,\nkunnes se käypi harmaaksi ja katoaa.\n\nAjattelee: Nyt ne eivät olekkaan vanhan paasikiven suojassa, ja\nmietiskelee, miksi niitten pitää olla tuollaisia harmaita lintuja,\njoitten tulee olla Moenilla vuodet umpeen, kun niin monet muut saavat\nmatkata etelää kohden -- -- --\n\nKun varis on asettunut paikoilleen, tapaa myrsky olla lähellä.\n\nTulee heikko tuulahdus ilmassa, ja hetken perästä alkaa sadetta valua\npilvistä. Uuniin on pantava paljo turvetta, jotta huone saadaan\npysymään lämpöisenä. Vähitellen heikko tuulahdus kiihtyy kylmäksi\ntuuleksi, joka mellastaa kovasti talossa. Vinkuu joka raossa, ja ulkoa\nkuuluu usein siltä, kuin astuisi joku portaille.\n\nJa pimeys peittää kaikki.\n\nViimeisenä päivänä Lokakuuta.\n\nTänä iltana tulee varmaan toisenlainen myrsky.\n\nPilviä kertyy kertymistään moneen kerrokseen. Pilviä, jotka ovat\nhailean lämpimiä, niin että ilma käy ummehtuneeksi huoneessani, missä\nikkunat on kiinni naulattu.\n\nJotakin on odotettavissa.\n\nMoen on hiljaa ja kuuntelee. Itse merikin vetäytyy kokoon tässä\näärettömässä hiljaisuudessa ei tahdo kuitenkaan asettua -- murahtelee\nvähän tuontuostakin, ikäänkuin tahtoisi se kysyä, mitä tämä nyt on,\nmutta ei sitä sentään näytä, vaan pysyy siivona.\n\nMinä en myöskään tunne olevani oikein hyvällä mielin. Saatan samalla\nyhtä hyvin mennä Katrine Roslin luokse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikö ole ihmeellistä, miten pieni asia panee ihmiset pyörälle, kun he\nasuvat näin yksinänsä. Pelkkä kymmenäyrinen raossa sen tekee.\n\nPari taloa täältä asuu muudan nuorukainen, jolla on kiihko kulkea\nympäri ja kaivaa kaikissa raoissa, löytääkseen rahoja!\n\nUseita vuosia sitte käväisi täällä eräs vieras mies. Hän antoi\nnuorukaiselle kymmenen äyriä. Tätä rahaa hän ei kädestään laskenut.\nHän otti sen mukaansa vuoteelleen ja leikki sen kanssa pitkin päivää,\nlattialla pitkänään näperrellessään. Mutta näin tehdessään sattui\nhänelle kerran niin onnettomasti, että hän hukkasi kymmenäyrisen\nrakoon, joka ehkä ulottui kellariin saakka. Nuorukainen ei kuitenkaan\nsitä silleen heittänyt. Tämä kymmenäyrinen oli ainoa, mitä hän omisti,\nsiis kokonainen rikkaus hänelle. Hän oli pitkänään koko päivän, itki ja\ntirkisti rakoon, saadakseen sen nähtäviinsä. Vaan hän ei saanutkaan.\nSitte otti hän veitsen ja kaivoi rakoa, vaan ei saanut sittekään\nkymmenäyristä esille. Mutta hän oli kerran saanut päähänsä, että hänen\n_piti_ saada se; olihan se tuolla alhaalla, eihän se mitenkään ollut\nkauvas joutunut. Ja niin kaivoi hän kaivamistaan veitsellä, eikä\nlöytänyt sitä milloinkaan.\n\nMutta siitä ajasta alkaen vetivät kaikki raot häntä puoleensa, mustat\nraot, joiden pohjaa ei kukaan milloinkaan nähnyt. Sen puolesta sinne\nkyllä olisi saattanut vierähtää vallan hyvin kokonainen kruunukin. Ja\ntuskin meni päivääkään, ettei hän pistänyt veistä johonkin rakoon ja\npenkonut sitä, siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä jotakin\nympyriäistä, valkoista kimaltelevan esiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonen mieli täällä tavoittelee etupäässä sitä, mikä on salattua. Sitä,\nmitä voidaan toivoa, mitä voidaan penkoa ilman tuloksia. Pohjaton\npimeys miellyttää heitä.\n\nEipä ihmettäkään, kun vuodet toisensa jälkeen istutaan tutkimassa\nraamattua ja sen salaisuuksia. Pelkkää Pyhänhengen leipää! Mitä\nmurheita eikö se voi tuottaa? Sitä kun ei kenkään tunne eikä sen vuoksi\nehkä voi sanoa olevansa siitä varma.\n\nHeti heidän aikaisimmasta lapsuudestaan syntyy arvatenkin juuri\nkaikesta tästä jotakin synkkää, joka kasaantuu heidän päänsä päälle\nniinkuin pilvi, missä on räjähdysaineita, pilvi, jommoisen tieltä\nmielellään pakenee, jonka puoleen tuskin uskaltaa silmänsä nostaa,\nkoska se alkuaan on luotu hävityksiä tekemään. Ja sen takana,\nylinnä siellä korkealla istuu ankara Jehova ja odottaa soveliasta\nsilmänräpäystä.\n\nKun yö on parhaallaan, ja kaikki nauttivat lepoa ja rauhaa, silloin\nvirittää hän kipinän ja pilvi räjähtää. Tulta sataa alas ja liekkejä ja\npaljo hävitystä, ja viimeinen päivä on käsissä.\n\nMutta monet eivät uskalla odottaa tätä, vaan menevät ja hirttävät\nitsensä. Inha hirttäytyminen! Minusta se kuvaa niin hyvästi sitä\nmielentilaa, missä nämä ihmiset elävät, kun useimmat heistä juuri\nhirttävät itsensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mustaa rakoa, joka vie päivänvalosta alas syvään kuiluun, sitä\nkutsutaan kuolemaksi -- sen raon kautta haluaa moni kurkistaa alas,\nsillä se, mitä siellä alhaalla on, on enin tietymätöntä.\n\nSen vuoksi harhailevat ajatukset sen ympärillä kuin mustat kärpäset.\nJa, samoin kuin nämä omapäiset itikat, voidaan ne tosin karkoittaa\npois, mutta ne palaavat kuitenkin aina takaisin.\n\n\nIII.\n\nKuolema.\n\nAjateltakoon, että voitaisiin istua korkealla muutaman suuren tähden\npäällä. Ja omata käytettävänään pitkäsiima, joka olisi äärettömän\npaljoa suurempi kuin tähtientutkijain suurin.\n\nNiin nähtäisiin selvästi ja selkeästi maa ja siinä kihisevän villejä\neläimiä ja kesyjä eläimiä, lintuja ja kaloja -- ja ihmisiä. Ja\nnähtäisiin, että kaikki tämä elämys on taukoamattomassa taistelussa ja\nliikkeessä, huomattaisiin se kummallinen yhteys, missä on toisiinsa\nsyntymä ja kuolema; miten kuolema sittekin on välttämätön, on hyvä,\nkoskapa se korjaa pois vanhan saven ja antaa sijaa uudelle ja\nvoimakkaalle.\n\nEikä mikään surumielinen ajatus, ei mikään arka huokaus yllättäisi\nmeitä tämän kuoleman tähden. Ei kysymystäkään sielusta, mikä siitä\ntulee, minne se joutuu.\n\nEhkäpä me huomaisimme: \"Sielu menee ruumiin tietä: Joka värähtelevältä\nveripisaralta, joka hyytyy ja kuolee, kuolee kappale sieluakin.\n\n\"Jos matkustaa jättiläiskaupungissa, onkin jo jotakin senlaista\nnähtävänä. Jaksaisi tuskin kiinnittää silmiänsä kaikkiin lukemattomiin\nkuolemanilmoituksiin. -- Ehkäpä kuitenkin -- kun jonakin päivänä\npalaisi asuntoonsa ja näkisi, että sen edustalle olisi varisteltuna\nviheriäistä, ja kuulisi, että talossa on kuollut -- ehkäpä voisi jokin\nouto, surullinen tunne välähtää mielessä.\n\n\"Mutta kun elelee pienemmissä paikoissa, tuntuu kuoleman salaperäisyys\nvoimakkaampana. Ehkä on tuttuna se, joka makaa viimeisillään. Silloin\nkysäistään: Miten voit? Ja kun tavataan ruumissaatto kadulla, niin\nkäännytään ympäri mustaan arkkuun päin ja mutistaan: Niin -- onpa\nkuitenkin kummallista! Hän, joka nyt makaa tuolla, liikkui vielä aivan\näskettäin täällä. Minä puristin hänen kättänsä -- -- --.\n\n\"Kuolema voi kuitenkin välistä matkallaan maan päällä osua myöskin\nnummelle, missä on kymmenkunta matalaa taloa. Ja vaikka nämä talot ovat\nhajallaan toisistaan, ovat ne sittekin yhteenkasvaneet; sillä kaikki\nniiden asujamet tuntevat toisensa niitten monien vuosien ajoilta, mitkä\nhe ovat yhdessä eläneet.\n\n\"Kun viikatemies tulee, niin tulee hän sinä inhana elävänä vieraana,\nminkä me vanhoista kuvista tunnemme. Ja nuo tuolla sisällä tuntevat\nvieraan ikäänkuin lähenevän -- hitaasti, mutta varmasti, tuntevat hänen\naskaroivan sairashuoneen lattialla, tuntevat hänen painuvan soppeihin,\nkun tulee pimeä, tai himmeihin varjoihin, kun yölamppu sytytetään. Ja\nhe tuumivat epätoivoisina jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, ja\nepätoivo hiipii talosta taloon, ja kysellään: miten on hänen laitansa?\nja vastataan: nyt hän varmaankin pian sammuu.\n\n\"Ja kaikki, jotka tapaavat toisensa, puhuvat kuolemasta.\n\n\"Mutta ei kukaan, johon se tarttuu, valita tai taistele vastaan. He\nmenevät hiljaa vuoteelle eivätkä suurin puhu. Ja heidän haudallaan\nkaikuu sama virsi kuin heidän elinaikanaankin:\n\n    \"Katumus ja rukous meille tuottakahan\n    Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan\n    Kautta Herran katkeran kuoleman.\n\n\"Eilen olin minä Katrine Roslin luona iltaista syömässä. Silloin tuli\nsinne sisälle muudan vanha mies. Hän kävi istumaan ja puheli kauvan\nKatrinen kanssa. Minä en voinut kuulla, mitä he sanoivat; sillä he\npuhuivat hiljaa. Heillä oli ikäänkuin salaisuuksia keskenään. Kuulusti\nmuuten siltä, että hänen oli vaikea puhua. Hänen äänensä oli samalla\nkäheä. Mennessään nyökäytti hän minulle ja sanoi Katrinelle: 'Kiitokset\nsinulle minun puolestani; minä en luule, että meillä välillämme sitä\npaitsi olisi mitään selvittämätöntä'.\"\n\n\"Ei suinkaan, minun tietääkseni, Sjur. Mehän olemme aina sopineet hyvin\nkeskenämme.\"\n\n\"Aivan niin. -- -- Ja niin jää ikuisesti hyvästi! ja Herra valistakoon\nkasvonsa sinun päällesi. Me tapaamme toisemme tuolla puolen.\"\n\n\"Niin, sitä toivokaamme kaikin.\"\n\nKatrine saattoi häntä ulos.\n\nMinä jäin paikalleni istumaan ja tuumimaan sitä nyökkäystä, minkä\nhän minulle antoi. Minähän katsoin häntä suoraan silmiin ja kohtasin\njotakin, jota en ennen ollut nähnyt: Se oli merkki! Minä ymmärsin\nkerrassaan, että hän oli mennyttä.\n\nHetken perästä tuli Katrine sisälle ja rupesi panemaan turvetta\npesään. Minä kysyin häneltä siinä, kuka tuo mies oli. Se oli Sjur\nHansen. Hän oli tuntenut hänet niin kauvan kuin hän oli osannut pitää\ntaloutta Hänen isänsä ja Sjur olivat olleet yhdessä siitä saakka, kun\nhe olivat käyneet papin luona. Nyt oli Sjur viimeisillään. Hän oli\nkäynyt kaupungissa kahdeksan päivää sitte, ja lääkäri oli antanut\nhänelle kolme viikkoa elääkseen. Tänä iltana oli hän täällä kysyäkseen\nKatrinelta, tahtoisiko hän ottaa makrilliverkon ja lehmän niistä\nneljästäkolmatta talarista, jotka hän oli tälle velkaa. Hän tahtoi\nsaada kaikki selville ensi viikoksi. Katrine oli myöntynyt tähän Se oli\nsentään runsaasti niistä rahoista. Makrilliverkko tosin ei ollut häävi,\nmutta lehmä oli nuori. -- --\n\nKun minä sinä iltana astuin kotia, ajattelin: Kuinka kummallista!\nJossakin näissä tuvista istuu nyt Sjur Hansen ja laittaa asiansa\nselville. Hän tietää, että lähenee lähenemistään -- askel askelelta.\n\nJa minusta tuntuu, kuin jotakin tuntematonta olisi jossakin tuolla\nulkona, jotakin, joka voisi tulla sisälle tuolta suurelta mereltä.\n\n\n\n\nMilenin matamin mökki.\n\n\nUsein sattui niin, että kuului melua ja huutoa jostakin alhaalla\nlaiturien luona olevista pimeistä lymypaikoista.\n\nIkkunat lähimmässä naapurissa avattiin. \"Mikä siellä oli?\" \"Mikä oli\nhätänä?\" Ja jostakin portin luona olevasta asunnosta: \"Missä helvetissä\non poliisipalvelija Skeien? -- saattaahan se helposti olla vaikka\nmurhaa -- mitä?\"\n\nMutta niin hullusti tapahtui sentään harvoin. Kun muutamat uskalikot\nläksivät alas, tapasivat he useimmiten jonkun ulkomaalaisen tai\nsellaisen, joka ei ollut kylästä kotoisin. Tämä oli silloin saanut\nkelpo lailla selkäpuoleensa, ja kun hän näki muita tulevan, kirkaisi\nhän vielä muutamasti, sillä ehkä nämä tahtoivat hänet kerrassaan\nkappaleiksi silpoa.\n\nMuuten hän ei melkein milloinkaan osannut antaa asiallista selvitystä,\nja niin ei asiaan sen koommin kajottu.\n\nMutta mies, joka oli häntä lyönyt ja siten saanut aikaan koko häläkän,\noli poissa, eikä kukaan löytänyt häntä.\n\nSeuraavana iltana saattoi taas syntyä metakka kylän jossakin toisessa\nreunassa. Siellä saattoi tulla astuen markkinatahdissa neljä viisi\nmiestä ihan sikahumalassa; ja nämä saattoivat laulaa ja rähistä siinä\nmäärässä, että kissaakin katonharjalla pelotti. Mutta minkäpähän heille\nvoi? Kun he olivat päässeet jonkin askelen tielle, niin oli turhaa\nkoettaa saada heitä kiinni.\n\nSillä siellä he pääsivät ihan samassa pakoon.\n\nJa totta puhuen, sehän oli vaan hullu Hansen, joka häiritsi Helmert\nStokkemandia, laivanisäntä Örnin vartijamiestä. Kun tämä pimeässä\nastuskeli pitkää telakkakatua edes takaisin, niin saattoi hän yhtäkkiä\npysähtyä kuuntelemaan, sillä sieltä kuului huutoa ja rivakkaita\naskeleita. Ja sitte se olikin muurari ja tasavaltalainen Otto,\nliikanimeltä Mac Donald, joka sieltä tuli semmoista vauhtia, ettei\nolisi luullut juopuneen sitä kestävän. Melkein joka ilta kulki hän\nsiitä ohitse, puri hammasta ja huusi tunnuslausettaan. \"Ei mitään\npohatoita, ei mitään ylimyksiä! pelkkiä muuraria ja vapaita porvareita!\"\n\nMutta Helmert Stokkemand tunsi tuon jutun jo ennestään. Hän ei sen\nvuoksi virkkanut mitään nyt, vaan kääntyi naurahtaen ympäri ja alkoi\nuudelleen kierroksensa pimeän telakan ympäri.\n\nVartijamies sellaisenaan olikin sitä lajia väkeä, joka puhuu vähän,\nmutta tietää kaikki. Hän tiesi tällä kertaa siksi paljon, että tie,\njota Otto meni, vei Milenin matamin mökille, samalle paikalle, missä\nhän aivan varmaan tiesi pistäytyneen noiden neljän äskeisen juopuneen\nsekä senkin miehen, joka ulkomaalaista löi.\n\nMilenin matamin mökki oli kylän ulkoreunassa, korkealla ylhäällä\njyrkässä kuopanteessa. Se oli vakinaisena tyyssijana kylän kaikille\njuopporentuille, Otolle, liikanimeltä Mac Donald, Aleksanderille,\njota myös kutsuttiin Aleksander Suureksi, Petter Naskenille eli\nNaispetterille ja monen monelle muulle. Ja kun nämä istuivat tuolla\nylhäällä, leveän pöydän ympärillä juomassa, niin saattoi se kylläkin\nkuulua kokomoisen matkan päähän.\n\nMuuten Milenin matamin mökkiä kokonaan väistivät kaikki selvät ihmiset,\nvallankin koska Peter Naskenilla oli ilkeänä tapana heitellä tyhjiä\npulloja tielle joten oli hengenvaarallista niille, jotka sitä myöten\nkulkivat. Niinpä muutamanakin iltana, kun poliisipalvelija Skeien oli\nheitä aivan läheltä vaanimassa, oli hän vähällä saada surmansa Peterin\ntyhjistä pulloista.\n\nVaan silloinkos Skeien raivostui, ja seuraavana päivänä meni hän\nmatamin luokse, pani kätensä nyrkkiin pöydälle ja alkoi selitellä\nniinpäin, että matami ei enää milloinkaan saisi mokomaa liikettä\nharjoittaa. Mutta matami oli sukkelampi kuin itse Skeien, ja puoli\ntuntia myöhemmin istui hänen miehensä ja Skeien yhdessä juomassa. Milen\nselitti siinä poliisipalvelijalle, että he pitivät talossaan siivoa\nelämää, ja että hän itsekin sai matamiltaan rokkiinsa, milloin hän vaan\ntuli kotia pöhnäisenä.\n\nSimon Skeien uskoi selityksen varmaankin todeksi, sillä hän ei enää\nmilloinkaan ollut tuolla ylhäällä vaanimassa, ja ainoastaan aamupäivin\nhän siellä sisällä vaan pikimältään käväisi \"tarkastamassa.\"\n\nMutta muutamana päivänä istui ijänikuinen poliisimestari käännellen ja\nselaillen muistikirjaansa, sitä, johon hän merkitsi kaiken pahan, minkä\nhän kuuli seuroissa ynnä muualla.\n\n\"Kuules, Skeien,\" sanoi tuo ijänikuinen ja selaili, \"minulla olisi\neräästä asiasta kanssasi puhuttava. Minä kuulin sen äskettäin\nihmisiltä, joihin luotan. Ihan varmaan, muistaakseni, merkitsin\nminä sen tänne... niinpä pitäisi minun se löytää... luulenpa koko\nmerkitsemisen unhottaneeni.\"\n\n\"Ehkä koskee se sitä, tanskalaista, joka varasti homejuustoa kauppamies\nFlokilta.\"\n\n\"Ei, hänen jäljilläänhän minä jo olen, Skeien -- sellaistahan minä en\nenää merkitse muistiin.\"\n\n\"Ehkä koski se sitä naishenkilöä... poliisimestari tuntee hänet, joka\nnouti olutta avoimilta rattailta... hänet, jonka me saimme kiinni\nsuolla.\"\n\n\"Saimmeko me hänet kiinni? No, mutta rakas Skeien, sitenhän taas se\njuttu on ihan selvillä... Ei, mutta Jumal'avita, ne tekevät minut ihan\nhulluksi, Skeien!... Ei, se ei ollut se asia -- eikä myöskään tuo asia\n-- -- -- mutta se oli -- -- -- se oli ihan toinen asia... Mutta tässä\nse varmaan on, niin aivan oikein! Hyvä, Skeien, tässä se on:\n\n\"Matami Nilsenin, niin kutsutun Milenin matamin, luona pidetään\nkerrassaan irstailupitoja. Hävyttömät juopporentut laulavat rivoja\nlauluja ja heittelevät tyhjiä pulloja tielle.\"\n\n\"Mutta mitäs tämä sitte on, Skeien -- mitäs tämä sitte on? Siitä minä\nen ole tiennyt mitään. Se olisi ollut pidettävä varalla, rakas Skeien.\nSehän on hirveätä. Irstailupitoja, kerrassaan irstailupitoja.\"\n\n\"Niinpä niin, mutta minä olen puhunut siitä poliisimestarille ennen.\"\n\n\"Onko niin? -- -- Mutta sitä minä en muista. Tämä on niitä asioita\njotka minä tahdon kirjallisesta ja vielä punainen viiva alla -- -- minä\nen enää muista mitään punaisia viivoja. -- Oliko se jo lapsuudessani,\nSkeien, vai miten? -- -- -- No, siitä on siis minulle kuitenkin jo\nennen puhuttu -- ja mitäs minä siihen sanoin?\"\n\n\"Poliisimestari sanoi, että minun piti pitämän silmäni auki.\"\n\n\"Ja onko niin tehty?\"\n\n\"On.\"\n\nSkeien oli voitolla. Hän oli oikein pitänyt silmällä laitosta\nja vieläpä joka päivä, varmuuden vuoksi; mutta itse asiassa ei\nhänestä siinä ollut mitään silmällä pidettävää. Yhtä hyvä oli, että\njuopottelu pysyttäytyi tuolla ylhäällä, kuin että juopuneita herroja\nolisi liikkunut keskellä kylää. Ja muuten ei juoppous siellä ollut\npaljoakaan suurempi kuin monessa muussa paikassa. Ja ne lauloivat vain\nisänmaallisia lauluja -- ei ne ollut sikamaisia.\n\nPoliisimestarilla ei ollut juuri mitään vastattavaa. Kun ei Skeienillä,\nhänen oikealla kädellään, ollut mitään silmällä pidettävää, niin eipä\nliioin hänelläkään.\n\nJa mökki jäi paikalleen, ja Skeien \"tarkasteli,\" ja Naispetterin tyhjät\npullot hyppelivät alas jyrkkää rinnettä.\n\n\n\n\nSyysmyrsky.\n\n\nI.\n\nTolder Röstillä oli ilmapuntari, jommoista ei kenelläkään koko\nkylässä. Ei siinä ollut mitään pitkiä kirjoituksia myrskyistä,\nkauniista ilmoista tai maanjäristyksistä: ei, laitos oli niin selvä ja\nyksinkertainen kuin suinkin: siinä oli mies ja vaimo, jotka varmaankin\nolivat aviopuolisoja, koska he eivät milloinkaan voineet olla yht'aikaa\nkotona. Kun oli kaunis ilma, koristautui vaimo ja tuli ulos sinisessä\nhameessa ja valkoisessa paidassa, mutta kun alkoi mennä pilveen ja\npimetä, meni hän sisälle, ja heti paikalla oli mies ovessa. Hänellä oli\nleveäpäärmäinen hattu alipuolelle silmien ja lisäksi vielä sateenvarjo\n-- sillä nyt oli hänen lähteminen ulos.\n\nRöst oli saanut tämän harvinaisen kalun lahjaksi muutamalta laivurilta\nEdinburgista. Se seisoi pesukaapin päällä, kahden Jaappanista tuodun\nnäkinkengän välissä, eikä kukaan saanut lupaa sitä siitä siirtää.\nMuutamana päivänä kun kapteeni Dührendahl tammea pelatessaan käski\nvaimon ottamaan ylleen puhtaan paidan, oli Tolderen vähällä puristaa\nkapteenin hienoa kämmentä.\n\nMutta kun ihmiset kävivät ja tirkistelivät ylös taivasta kohden ja\ntähystelivät oliko tuleva pilvistä vai selkeätä ilmaa, niin kysyttiin\nusein Tolderenilta:\n\n\"No, Röst, kumpi menee? -- Mies vai ämmä?\"\n\n\"Ne ovat molemmat ovessa.\"\n\n\"Aja mies sisään ja ämmä ulos!\"\n\n\"Kunpa mies vain menisi; en minä vaan häntä estele!\" tai:\n\n\"Ohoh, enpä usko, että tästä tulee säätä naisväelle.\"\n\nMutta tämä oli pelkkää viisastelua, sillä niin kauvan kuin ne\nseisoivat siinä molemmin, ei voinut mitään sanoa. Mutta jos vaimo\nhiipi kokonaan sisälle, ja jos mies kokonaan oli ulkona hattuineen\nja sateenvarjoineen, niin saattoi helposti tulla sekä myrskytuulia\nettä maanjäristyksiä, ja Röst käveli vain odotellen myrskynmerkkiä\nnostettavaksi, eikä kauvaa viipynytkään ennenkuin hän sen huomasi:\nlipputangossa suurta, tyhjän tervatynnyrin, joka taivasta vastaan\nnäytti nyrkin kokoiselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana pilvisenä iltapuolena Lokakuussa painoi kuin epätoivo koko\nkylää; sillä nyt riippui tynnyri tuolla. Se ei tottatosiaan ollut\nkaunis nähdä, ja uusi telegrafisti, lihava Meier Kristianiasta,\nkerrassaan ällistyi, kun hän sen huomasi; -- ja sitte huusi hän neiti\nPelanderille:\n\n\"Oh, tuhat tulimmaista! katsokaa tuota ilkeätä pikitynnyriä, neiti\nPelander!\"\n\nNeiti Pelander nosti silmänsä paperikääreistään ja katsoi ulos.\n\n\"Ettekö te tiedä, se on myrskyn merkki?\"\n\nHän oli pitkä, laiha nainen, samainen neiti. Pelander -- noin\nkolmen- ja neljänkymmenen vaiheilla. Kovin hermostuneeksi hän oli\nkäynyt sen jälkeen, kun hän oli tullut tänne länsipuolelle. Ylämaan\nluonne hänessä kuitenkin vielä säilyi, ja hän pelkäsi suurta, mustaa\nmerta, joka mylvi pitkät syysyöt. Hän jäi istualtaan katselemaan\ntynnyriä hetken aikaa; se riippui tuolla ihan hiljaa. Sitte hän\nikäänkuin säpsähti, ja hän sanoi:\n\n\"Hyi sentään -- niinpä kai tullee tuollainen hirveä syysmyrsky jälleen\"\n\nNiinpä, olihan jotakin sellaista kaikesta huomattavissa!\n\nTolder Röst otti varmuuden vuoksi ylleen kaulaliinan, minkä hän\nkuitenkin kääri mekkonsa alle; sekä pitkävartiset saappaat -- sillä\neihän hän tiennyt, milloin sade tulee. Hetken perästä oli kallis lasti\nHampurista tullattava, ja voihan se kestää kolme, neljä tuntia.\n\nTiellään meni hän \"pörssin\" kautta, missä hän luki tuoreimmat uutiset\nja puheli tuttujen kanssa. Sitte laski hän edelleen alemmas puhellen\nkaikkien kanssa, joita hän tapasi. Saavuttuaan laiturille astui hän\nsen päästä päähän muutamaan kertaan ja puheli sillä välin muutaman\nluotsialuksen miehistön kanssa, joka juuri oli tullut satamaan. Heiltä\nsai hän tietää, että meri majakan luona oli levottomana.\n\n\"Eikäpä näy Albatrossiakaan,\" sanoi jaalan miehistön vanhin.\n\nSe oli pitkulainen kari taivaanrannalla, jota niin kutsuttiin. Kun sää\noli seestä ja ilma läpinäkyvää, niin kohosi kari ja näytti linnulta,\njoka seisoi vedenrajassa levitetyin siivin. Kun ilma oli oikein\nkaikkein selkeintä, niin liiti koko lintu ilmassa; mutta useimmiten\nui se pää ja pyrstö näkyvissä. Mutta kun tuli myrsky vihmoineen ja\nsateineen, meni lintu sukelluksiin. Niinpä tänäänkin. Ei siitä nähnyt\nedes pyrstönhuippuakaan.\n\nSe oli myöskin rivon sään merkki.\n\nPimeän tullessa olivat hampurilaiset viinit ja sikarit tullatut Mutta\nniinpä seisoikin Röst ja polki jaloillaan, vaikkakin hänellä oli\npitkävartiset saappaat. Ja olipa jo aikakin hänen päästä lähtemään,\nsillä häntä jo palelsi. Hän otti muistikirjansa ja kääri sen kokoon,\npani lyijykynän paikoilleen, ja pisti sen povilakkariinsa. Ja sitten\npani hän mekkonsa nappiin ylhäältä alas saakka.\n\nMutta seisoessaan siinä noin, tunsi hän, että lounaasta tuli kylmiä\npuuskauksia. Meri kohosi ja lainehti kohisten laiturin alla niin,\nettä patsasten ympäri vaahtosi Kaukaa ulapalta kuului kumeata jytyä,\nikäänkuin jotakin oikein pirullista olisi ollut yhdellä koolla tuolla\nTanskan puolella.\n\nTolderen niisti nenänsä, pisti nyrkkinsä mekon lakkareihin ja nousi\nylöspäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAivan oikein, samana yönä tuli myrsky. Se kävi ihan kautta kylän,\nja sateen sekä usvan, jonka se mukanaan toi, ajoi se kauvas maalle.\nItse pysähtyi se lähempänä merta ja käyttäytyi harvinaisen ankarana,\nponnisteli voimiaan kellari-ikkunoista alkaen katonharjaan saakka ja\ntoitotti alas savutorvista, kuten tuomiopäivän pasuna. Ja aikaisin\naamusella, kun kyökkipiian piti kohentaa hiilustaa, syyti se nokea\npaksulta hänen nenäänsä niin, että hänen täytyi suojella itseänsä\nkäsillään, jottei henkeänsä menettäisi.\n\nMeren kanssa ei nyt ollut leikkimistä, ja ne, joilla oli väkensä\nsiellä, olivat kovin huolissaan. Kaja, pesueukko, seisoi ja itki\nsuolavettä lipeeseensä puolenpäivää, sillä hänen poikansa oli\nPohjanmerellä, ja siellähän sanottiin olevan niin kovin vaikea\npurjehtia.\n\nMutta kallishan on aina kallista. Norjalaisia merimiehiähän ei ole joka\npaikassa, ja yksitellen tulivat he kotia tälläkin kertaa. Siellä oli\nmiestä parinkymmenen ijästä ja vanhempiakin aina kaljupäiseen ukkoon\nsaakka. Niin, nyt he olivat tuolla kotona jälleen, ja se oli Norjan\nmaata, jota he polkivat, joten oli onnena pidettävä, että he olivat\nniitä kuin olivat.\n\nMutta kummallista kylläkin tunsivat he itsensä ikäänkuin vieraiksi\ntällä kotipaikallaan, ja kun he seisoivat laiturin päässä ja\nkatselivat ulapalle, saattoivat he huomata, että he ja tuo mylvivä,\nraskaskuohuinen meri olivat ikuisia ystävyksiä, huolimatta niistä\nvaivoista, joita he siellä olivat kärsineet ja huolimatta niistä, joita\nhe varmaankin vielä tulivat kärsimään.\n\nMutta siellä oli toisia, jotka eivät olleet ystävyksiä meren kanssa\ntuolloin. Alitullimies Abet asteli tuntikausin laiturilla ja odotti\nlaivaa Fredrikshavnista, ja vaikka hän tyhjensi taskumattiansa\npitkin, siemauksin, palelsi ja vilutti häntä sittenkin. Eikä muitten\ntullimiesten ollut lämpöisempi. Eikäpä onnenpojaksi voitu juuri\nkutsuakkaan mokomata, istua tuolla tapaa odottamassa jok'ikinen yö.\nKymmenestä kahteentoista se toki vielä kävi päinsä, mutta myöhemmäksi\nkun luisti, niin oli hyvä, ellei uni vienyt voiton.\n\nVarmaankin he tahtoivat näyttää virkeiltä tuolla istuessaan; mutta\ntotta puhuen oli heidän hartain halunsa sittekin päästä kotia ja\nlaskeutua toiselle korvalleen, Heidän piti sen vuoksi ottaa huomioonsa,\nkaikki mitä huomattavana oli, saadakseen silmänsä pysymään auki.\nNiinpä senkin, että tuolta tuli lentäen vanha häikääntynyt kärpänen,\nminkä lampunvalo oli unesta herättänyt. Sitä kärpästä he tarkkasivat;,\nhe näkivät sen surisevan hetken aikaa lampunlasin ympärillä, sitte\nyhtäkkiä lentävän kauvas huoneeseen, mutta taas yhtä nopeasti palaavan\ntakaisin, lentävän lamppua vasten semmoisella vauhdilla, että syöksyi\npäistikkaa pöydälle, jolla sitte makasi potkien.\n\nNuo kolme tullimiestä istuivat siinä miettien, mitähän tuo kärpänen\ntuossa vehkeili, se kun lenteli ympärinsä, vaikka sillä oli täysi\nvalta mennä asettumaan levolle. Ja he miettivät edelleen, että jos se\nnyt asettuisi lampunjalalle, niin höyrylaiva varmaankin tulisi, sillä\nkello läheni jo kolmea, kunnes heidän päähänsä yhtäkkiä pälkähti, että\noli kumma, että tuo kärpänen vielä eli, ja että se nyt varmaankin\npian oli käypä kiinni kärsällään, paisuva ja paksuneva. Mutta lopulta\nkärpänen heiltä katosi, kaikki katosi -- kunnes yksi joukosta torkkui\nja nukahti. Sitte istuivat toiset heti silmät auki, ikäänkuin he eivät\nmuka olisi silmiään edes rävähtäneetkään.\n\nJa sitte rupesivat he yhdellä kertaa puhelemaan salvumiehistä ja\npurjealuksista.\n\n\"Eilen saapui venäläinen soima.\"\n\n\"Saapuiko todellakin?\"\n\n\"Saapuipa niinkin -- se on varmaankin jo viides soima.\"\n\n\"Ne ovat kiusallisia noin monet soimat.\"\n\n\"Ovatpa kylläkin.\"\n\n\"He ovat kirjoittaneet ja kutsuneet Kristian Kallandjaa, tuota\nrakennusmestaria. Hänen tulee tarkastaa ne Örnillä.\"\n\n\"Kyllä kannattaisi olla salvumiehenä. Niillähän on neljä markkaa\npäivässä yksinkertaisesta työstä.\"\n\n\"Niinpä niillä on. Mutta missä ovat niiden rahat seitsemän päivän\nperästä? Minne ovat ne joutuneet? kysyn minä. Minä sen tiedän. Ne\novat matami Milenillä ja Jennyllä, tuolla, jota he kutsuvat Jenny\nRataplaniksi, ja ne ovat nauha- ja rihkamakauppiailla. Eiväthän ne\nvoi pitää killinkiä, kun niillä se on. Sehän ikäänkuin polttaa niiden\nkämmentä. Minä tapasin äsken Simen Mortensenin -- -- --\"\n\n\"Vieläkö hän elää?\"\n\n\"Elääpä niinkin. Hän käy nahjustamassa Örnillä. Örn pitää häntä\npelkästä säälistä; mutta sitä vaan hän ei tahdo myöntää. Hän vaan\ntuhlaa. Kuusi markkaa kerrallaan vanhalle ämmälle; sen piti saada uusi\npuku, ja kaksi markkaa Petralle -- tämän piti saada jotakin kaunista\nsunnuntaiksi -- -- pitihän nuorison saada koristaa itseänsä, sanoi\nSimen. Minun olisi tehnyt mieleni pyytää häntä pitämään silmällä\nPetraa. Sillä tämä ja Hansine Gyldenlakken juoksentelevat poikain\nkanssa varhain ja myöhään, ja jos se saa jotakin kaunista yllensä, niin\nkäyvät ne liian persoiksi hänelle.\"\n\n\"Niin, se on sievä tyttö.\"\n\n\"Onpa niinkin. Ja onpa se jo oppinut itseänsä heittelemäänkin,\nvaikkakin käy vain kahdeksatta.\"\n\n\"Eipäs sitte, nuoriso ei ole ujo nykyään.\"\n\n\"No, se ei ole ollut milloinkaan ujo, isä.\"\n\nTämän viimeisen lausui kapakan Torgersen.\n\n\"Eipä vain, eipä vain; eihän se ollut milloinkaan.\"\n\nTämän jälkeen he eivät enää puhelleet, mutta tuijottivat suoraan\neteensä, kuten uniset ihmiset tapaavat tehdä.\n\nMutta sitte sanoo viimeinkin vanha Torgersen, että onkos tämäkään\nlaitaa. Mikseivät he menneet levolle? Näkihän hän, että heitä\nnukutti... Nyt sopi heidän mennä levolle, hän kyllä pitäisi huolen\nhöyrylaivasta.\n\nTähän he nyt suostuivat paremmin kuin hyvin. Ja he asettuivat levolle\nniin hyvin kuin voivat, ja jättivät niin Torgersenin edelleen\nistumaan. Hän olikin mies oikealla paikalla. Hän oli vanha merimies\nja niin valpas, että joku kertoi hänellä olevan silmät auki kaikkein\nparaimmassa unessaankin.\n\nTorgersen istui siis ja nukkui.\n\nMuuten oli kylläkin paikallaan istua tuolla tapaa. Mitään hauskaa ei\ntäällä ollutkaan. Silloin tällöin kuului myrskyn ulvontaa -- ja hetken\nmatkan päässä temmelsi meri.\n\nHeti tullipaikan alapuolella oli jono kala-aittoja, ja niistä pisti\nulos muutamia pimeitä laitureita.\n\nAlhaalla kala-aittojen luona oli ilta tullut aikaisin. Se oli tullut\nniin hienosti, niin vähin erin, ettei kukaan siitä tiennyt, ennenkun se\njo oli tullut. Oikein hirvittävän mustana oli se tunkeutunut ahtaitten,\nepäterveellisten kujien kautta sisimpiin komeroihin ja soppeihin.\nSiellä oli sadevesi valunut yhteen ja muodostanut lätäköitä, joihin\nvesi katoilta kaiken yötä lorisi kosteassa ilmassa. Ja kauvimpana\nsisässä ähki yö nukkuen, vielä kauvan senkin jälkeen kun hämärä päivä\noli ulkopuolella jo alkanut. Mutta viimein hiipi se sieltäkin pois,\nsamalla tapaa kuin oli tullutkin.\n\nJuuri silloin, kun se oli hiipinyt pois, kuului vihellys tuolta kaukaa\nulapalta -- höyrylaiva Fredrikshavnista oli siellä.\n\nNyt alkoi liikettä. Tullimiehet tulivat alas, ja etäisimmälle\nlaiturille ilmestyi mies, joka ei ollut tullimies, mutta joka sittekin\nodotti höyrylaivaa. Hän katseli hetken merelle, sitte haukotteli hän\nniin että hän täydesti huusi, käännähti ympäri ja jäi astuskelemaan\nedestakaisin, odottaen, kunnes laiva laskisi rantaan.\n\nKantaja Nils Kjilen oli maannut kauvan ja hyvin säkkien välissä Olsenin\ntavaramakasiinissa. Hänellä oli oma taitonsa sovittautua niitten\nväliin, mutta sitä taitoa ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Nyt\ntuli hän ulos, kädet housujen vyötärössä, ja ravisti kylmänväreet\nitsestään. Mutta sitte muisti hän yhtäkkiä, että hän oli edellisenä\niltana ollut jyskyttämässä Jenny Rataplanin ovelle, mutta tämä oli\nhirveästi ärähtänyt sisältä ja kysynyt, olisiko siellä joku, joka\ntahtoi väkisin tulla sisälle; siinä tapauksessa oli hänen heti\nmeneminen noutamaan konstaappelia. Hän taas oli sanonut, että se oli\nvaan hän; mutta sitte oli tämä _vaan_ käskenyt häntä lähtemään merille.\nSiitä hän nyt suuttui; sillä häntä pahasti aavistutti, että Peter\nNasken makasi rahilla, missä hänen itsensä oli tapa levätä. Hän läksi\nsilloin leipurin aidan taakse, rauhoittui siellä ja nukkui.\n\nPilvet riippuivat vielä harmaina alhaalla, mutta aamu tunki kuitenkin\nesille yhtämittaa, keskeytymättä. Ja kun sitte täyttä päätä lankesi\nvaloa pilvipeitteen välistä, niin tuli parvittain kalastajaveneitä\nmaalle päin, ja turskat, silakat ja hailit potkivat ilmi elävinä\nkalasäiliössä. Nyt tuli iloisempaa laitureilla. Kalaämmät tulivat\nrantaan, ja vientikauppias Salvesen seisoi aina tekemässä kauppoja\nensimmäisen veneen kanssa.\n\nMutta muutamia tunteja myöhemmin, kun ihmiset tulivat ostamaan kaloja\npäivälliseksi, oli siellä sellainen elämä ja liike, että muudan\nkalaämmä, joka vyötäröltä oli viisitoista vaaksaa ympärinsä, juostiin\nnurin, mikä tapaus lienee luettava ihmeitten joukkoon. Ylhäällä\nkylässä oli vaan harvoja ihmisiä nähtävänä, ja tiellä oli niitä tuskin\nainoatakaan. Ja ne, jotka siinä kulkivat, kulkivat kukin erinänsä ja\nolivat sennäköisiä, miltä näyttää, kun on välttämättömällä asialla.\nAinoastaan kerran kulki siitä päihtynyt maalaispoika ajaen. Hän oli\nollut kylässä ja myynyt säkillisen sianporsaita saksalaiselle. Mutta\nnyt oli spanjalais-Anna viekoitellut häneltä enemmän kuin puolet hänen\nrahojaan. Ja kun hän ajatteli, mitä isä-ukko oli tästä sanova -- hän,\njonka mielestä jo oli hirveätä, jos poika osti yhden rullan tupakkaa\n--, niin tuli hän koko hyville tuulelle ja löi hevosta selkään, jotta\npitkät juomut jäljille nousivat.\n\nKappaleen matkaa edempänä oli vanha tie, jota ajaen kulkijat nyttemmin\nvähän käyttivät. Täällä oli puita jonossa kirkkomaalle saakka, sen\nsivutse panimolle ja yhä edelleen loppumattomiin. Tämä tie oli\njotensakin autiona, paitsi puolipäivisin, kun hautakellot kajahtelivat.\nSilloin kulki sitä musta saatto, joka vei kuollutta hautaan, missä\nsen piti maata ja nukkua niin kumman raskaasti kukkien alla. Mutta\nmyöhemmin iltapuolella ei sieltä kulkenut ainoatakaan ruumissaattoa,\nvaan siellä juotiin ja räyhättiin; sillä tuohon aikaan ostivat monet\nolutta tuolla ylhäällä ja vieläpä oikein tynnyrittäin -- niinpä\nniitä siellä saattoi tavata neljä, viisi, jopa puolen tusinaa. Ja\nnämä jakaantuivat eri suunnille; muutamat menivät kylään, useat\nkuitenkin poikki tien, mäkitöyryjen taakse. Tai istuivat ja joivat\nhe pensaitten juurilla, spanjalais-Anna keskellään. Hän sai silloin\ntyytyä vain kantajiin; joka päivä ei näet kylään sentään tullut kunnon\nmaalaispoikia porsaineen.\n\nEikäpä siellä ollut ihan pahinta istuakkaan. Monet jätkistä olivat koko\nreippaita, ja tynnyriolut oli väkevää, mitä siinä lisäksi sitte lienee\nollutkaan. Ja pensaat suojasivat niin hyvin, että siellä voi kauvankin\nistua palelematta.\n\nMutta kauvaa eivät pensaat enää antaneet suojaa; sillä hiljalleen,\nmutta taukoamatta vei tuuli puitten lehdet. Useimmiten oli mieli käydä\napeaksi, kun näki miten se reuhtoi ja repi saadakseen ne irti. Nyt\nei ollut enää pienintäkään huvia kävellä puistikoissa. Siellä näytti\nkaikki siltä kuin ainakin perinpohjaisen puhdistuksen jälkeen. Syksy ei\nsietänyt kesäkoristuksia, ja sen vuoksi se teki tehtävänsä kaikkialla.\nNurmikot, joilla pikku tyttöset ennen olivat puseroissaan ja valkeissa\nsukissaan loikoneet ja potkineet, olivat nyt märkinä ja keltaisina, ja\ngeorgiinit näyttivät nyt vanhoilta likasieniltä, riippuessaan tuossa\nsurkean näköisinä taittuneilla korsillaan. Jonkun revityn päärynäpuun\nylimmässä huipussa riippui kenties yksi ainoa sitkeä päärynä, tuulessa\nheiluen. Kolkkoa oli elo nyt. Niin kauvan kuin oli päivää, oli sentään\nkullakin omat ajateltavansa ja tehtävänsä; mutta kun ilta tuli, silloin\nsitä asetuttiin kädet ristiin ja annettiin ajatuksien mennä omia\nteitänsä, ja kun käänsi silmänsä kolkkoon syysiltaan, tuntui vallan\nturhalta edes ajatellakkaan, että kesä enää milloinkaan oli tuleva\ntakaisin. Ja ihan tietämättänsä saattoi ruveta haikeasti kaipaamaan\nkesää, sen lämmintä taivasta, suvisia iltoja ja pitkiä, valoisia öitä.\n\nSilloin saattoi äkkiä kuulua ääni sellainen, minkä valittaja päästää.\nSe oli kissa, joka kulki ja porasi ulkona märässä ilmassa; se porasi\ntoden totta epäselvällä, suruisella äänellä. Se muisteli varmaan sekin\nmielellään kesää, vallankin iltoja, noita suloisen myöhäisiä iltoja,\njolloin kuu himmeänä kulkee alhaalla. Silloin oli senkin vallan toista.\nSehän oli kerrassaan miellyttävää liikettä, kun yhdessä muutamain\nmuitten hyväin ystäväin kanssa saattoi käydä kaidepuilla, kuljeskella\nturvallisessa puolipimeässä, hiiviskellä ihan minne vaan itse halusi,\nseisoa kiemaillen ja kehräten valkoisen naaraskissan edessä, kunnes\ntuli toinen nuorempi, joka tuota valkoista halusi. Silloin kyyristyä\nkokoon ja kiemurrella kuin ankerias -- tai juosta niitten perässä,\njotka karkasivat aidan yli, ja vuoron taas riippua suurena, mustana\nkeränä ja huutaa, huutaa oikein sydämen ilosta, pitkään loppuääntä\nvetäen, niin että ihmiset unissaan puivat nyrkkiään, arvellen jonkin\npirun siellä olevan liikkeellä.\n\nNo, eihän noita asioita nyt auttanut ajatella. Eipä, Jumal'avita! Ne\nsemmoiset illat eivät niinkään pian palaja. Nyt sai se vaan ravistella\nsadetta yltänsä ja koettaa päästä johonkin kuivaan katokseen tai muuhun\nsellaiseen -- sateesta ei se ollut milloinkaan pitänyt.\n\nKun kissa oli asettunut asemilleen halkolavan taakse, olivat vain ani\nharvat ulkoisalla. Mutta alhaalla laiturin luona, leipurin lankkuaidan\ntakana seisoi Nils Kjilen ja kiroili Jenny Rataplania alas kuumimpaan\nkuumuuteen. Sillä, mistä tuli mustan pirun saada paikkansa, ellei\nhän ottanut huostaansa noita tuommoisia? -- Tänä aamuna, pitkät ajat\ntähysteltyään, oli Nils nähnyt ison englantilaisen merimiehen astuvan\nulos hänen pesästään. Se oli oikean murhamiehen näköinen, jommoisen\nkanssa ei Nils Kjilenillä ollut lainkaan halua ruveta tekemisiin -- ja\nnyt taasen! Eikö totta vie, se istunut tuolla sisällä tänäkin iltana,\nhän, tuo englantilainen. Ja Jenny tarjoili hänelle sekä voileipiä\nja savustettuja sillejä että ryyppyjä. Olisipa tuo edes ollut Peter\nNasken, joka kumminkin oli norjalainen! Mutta mokoma ulkomaalainen.\nKaikki naiset olivat hirtehisiä -- muuten oli Nils Kjilen valmis\npainumaan maahan siinä, missä hän seisoi.\n\nMutta hän jäi seisomaan, joten se, mitä hän sanoi, oli kylläkin\ntotta. Hänellä kaiketi ei ollut muu edessään kuin nukkuminen Olsenin\ntavaramakasiinissa tämäkin yö; tunkeutuminen sinne sitä tietä, jota ei\nkukaan muu kuin hän itse tiennyt.\n\n\nII.\n\nTullimies ei tiennyt, mitä uskoa ilmasta. Oli tosin vähän selkenemään\npäin, mutta mies ei vaan mennyt sisälle. Se seisoi yhä vaan ulkona\nsadetakkineen ja sateenvarjoineen. Mutta kun Röstiltä kysyttiin,\noliko akka ulkona, ja hän vastasi ei -- niin suuttuivat ihmiset koko\nilmapuntariin.\n\nVai niin, vai ei hän ollut? Eikö hän ehkä ollut ihan terve, mitä?\n-- -- Niin, antakoon hän anteeksi, mutta he eivät, totta tosiaan,\nvoineet ottaa kalosseja jalkoihinsa siitä syystä, että ämmä oli\njuonikas... Nythän selkeni. Pilvet erkanivat toisistaan kuin untuvat.\nTuo sade häjyläinen vaan oli ollut ylhäällä niitä samentamassa.\n\nMutta kun aurinko puolipäiväsin tuli esille, tuijotti se vain ja\npaistoi. Lämpöä se ei antanut. Ja kaukana alhaalla merenkalvolla oli\nluoto väjyksissä, se vipatti vipattamistaan -- ylös vai alas, sitä ei\nkukaan voinut niin varmaan sanoa.\n\nMuutamia miehiä, jotka varhain polttivat tupakkaa Örnin telakassa,\nkoska heidän oli kielletty kaduilla polttamasta, istui tänä iltapuolena\nmuutaman halkopinon takana ympyrässä. Siinä noin istuessaan\ntähystelivät höyrylaivaa, joka hinasi kuunaria kaukana ulapalla ja\ntuumivat, kummallahan oli parempi elinkeino, kuunarinko kapteenilla vai\nhöyrylaivan perämiehellä. Mutta istuessaan ja tähystellessään ulapalle\nvälähtää heidän silmiinsä jotakin tuolta ihan molempain alusten takana\nolevalta luodolta. Tätä he eivät oikein voineet ymmärtää ja luulivat\nensin, että se tuli majakasta. Mutta sitte välähtää uudelleen ja\nvieläpä niin kovasti, ettei moista milloinkaan voinut majakasta tulla.\n\nMiehet eivät pitäneet tästä välkkeestä silmiinsä. He siirtyivät\nhalkoläjän taakse ja sitte taas toiseen paikkaan -- -- --\n\nMyöhemmin päivällä, kun alkoi pimetä, ottivat nuoret naiset Petra ja\nHansine Gyldenlakken muutamia heleitä pyhäpukineita yllensä, läksivät\nulos, kävelivät ja kiekailivat, että he miesväen mielestä näyttäisivät\nreippailta. Mahdollista kyllä on, että he myös vilkaisivat ylöspäin\nja käyttivät silmiäänkin. Petralla ne olivat ruskeat ja Hansinella\nsiniset. Ja sitte he nauroivat niin, että he kumartuivat sekä\neteen- että taaksepäin.\n\nTätä ei kestänyt kauvaa, sillä kaksi merimiestä seurasi heitä. Miehet\nolivat ensin alussa vähin hämillään ja joka kerta, kun he joutuivat\nihan tyttöjen kintereille nyhkäisivät he toisiansa ja kiraisivat\nvieraalla kielellään. Mutta kun sitte Hansine Gyldenlakken kääntyi,\nkatsoi heitä molemmilla sinisillä silmillänsä ja nauroi niin asettui\nheti kakki mitä parhaampaan järjestykseen, ja he astuivat yhdessä\nkaksitellen, \"jotteivät liikennettä estäisi.\"\n\nEnsiksi astuttiin alas laiturille. Täällä osti Kristian leipurilta\nleivoksia, ison pussin täytenään. Sitte käytiin pitkin tietä, jolloin\nmiehet saivat pitää heitä vyötäröistä, miten paljon vaan tahtoivat. Ja\ntuolla edempänä, missä he löysivät istuinpaikan, saivat he ottaa heidät\nkiinnikin ja suudella heitä, jolloin taas Petra ja Hansine kietoivat\npehmeät käsivartensa heidän kaulansa ympäri.\n\nSinä iltana oli niin lämmin. Maasta nousi kuin höyryä, ja tuntui ihan\nsiltä kuin olisi ollut Juhannus. Noilla kahdella ei ollut vähääkään\nsitä vastaan, että miehet suutelivat heitä.\n\nMutta istuessaan siinä ja kuiskaellessaan toisilleen asioita, joita ei\nkukaan toinen saanut kuulla, säpsähtävät he yhtäkkiä, sillä kova valo\nvälähti tuolta ulapalta -- tuolta meren mustasta pilvestä.\n\n\"Voi Jumala, tuolla salamoitsi,\" sanoivat nuoret naiset ja tahtoivat\nriipaista itsensä irti, sillä nyt he pelkäsivät.\n\n\"Ei se ole vaarallista -- ne ovat vain kalevantulia,\" sanoivat miehet.\n\"Ne eivät jyrise. Ne eivät tee hivuskarvankaan vertaa.\"\n\nHe istuivat vielä ja pitivät Petraa ja Hansinea vyötäröstä ja\nkäsiranteista sekä tahtoivat saada heidätkin jälleen istumaan; mutta\neipäs, nämä eivät tahtoneet istua siinä näin, kun salamoitsi. Olivathan\nkalevantuletkin myös salamoita, ja salamoita he pelkäsivät hirveästi\n-- -- \"Jumala! nehän voivat iskeä ihmisen hengettömäksi.\"\n\nHeitä ei enää kauvemmin voinut pidättää. Ennen olivat he olleet niin\nihmeen hyviä sylilapsia. Sekä Henrik että Kristian olivat saaneet\nluvan saada tavata heitä seuraavana iltana ja saada tavata heitä aina\ntuontuostakin. He olivat toistensa näköiset -- olivat he sanoneet --,\nhe eivät tahtoneet keitään muita armaita itselleen, y.m. tuollaisia\nimanteita. -- Mutta nyt olivat he sangen kalpeita molemmat, he\nseisoivat ja tuijottivat eteensä yhtä kirkkain, pelkäävin silmin,\nruskein ja sinisin, kuin kaksi pientä lintua.\n\nMiehet seurasivat heitä kylään, vaan eivät saaneet lupaa koskea heihin\n-- paras oli käyttäytyä siivosti nyt; entäs jos nyt tulisi tuomiopäivä\n-- sanomissa oli seisonut, että muudan mies, joka eli useita vuosia\nsitte, oli sanonut, että se tulisi tänä vuonna; ehkä todellakin!...\n\nKun Petra ja Hansine oli mennyt kumpikin kotiansa, kävelivät miehet\nvielä hetken yhdessä. Tuo salama oli hieman kiusallinen; olipa\ntottatosiaan. Mutta viisi siitä; asiat selvenivät kai jälleen. Naisväki\non aina vähän arkaa ukkoisilmalla. Piti vaan odottaa, kunnes tuli\nkaunis ilma.\n\nHe astuivat katua ylös ja alas muutaman kerran. Näkivät välistä, miten\nvälähti etelässä päin -- kerran ja sitten useita kertoja, viimeisenä\nkertana, kun tuolta alhaalta välkähti, luulivat he pitkän ajan perästä\nkuulevansa kumeata ääntä, semmoista, kun tykeillä kaukana ammutaan.\n\nHe eivät kuitenkaan siitä enempää välittäneet kuin äsken salamastakaan,\nja kun he hetken perästä istuivat kotona ja paraikaa riisuivat\nvaatteita yltään, näkivät he kyllä jälleen välkähtävän ja kuulivat\nvieläkin kovemmasti jyrisevän; vaan he nukkuivat heti, kun olivat\npäänsä aluselle kallistaneet.\n\nMutta keskellä yötä heräsi koko kylä ukkoisilmaan, joka oli pidettävä\ntavattoman rajuna näin myöhäiseen vuodenaikaan. Kattoja ihan reviskeli,\nja salamat olivat vallan korventaa, vaikka ummisti silmänsä kuinka\ntarkasti hyvänsä.\n\nEntäs naisraukat Petra ja Hansine Gyldenlakken ja muut myöskin! Ne\nmakasivat nyt ja värisivät patjojen alla kuin haavanlehdet.\n\nEikös käynyt niin, kuin he sanoivat; nyt kohtasi heitä rangaistus! Voi\nJumala! nyt tuli varmaankin viimeinen tuomio! -- Ja miten oli käypä\nheidän, jotka olivat niin syntisiä? -- heidän, jotka olivat antaneet\nKristianin ja Henrikin ottaa heitä vyötäröstä ja suudella heitä -- ja\njotka olivat puolittain luvanneet olla heidän armainaan -- voi, mitä\noli heidän nyt tekeminen? -- Niin, jos vaan Herramme antaisi maailman\njäädä asemilleen huomiseksi, niin he kyllä tekisivät kääntymyksen ja\nottaisivat herätäksensä -- -- eivätkä he milloinkaan enää istuisi\nkenenkään sylissä eivätkä antaisi kenenkään suudella itseänsä -- eipä\ntotisesti, ei kenenkään maailmassa.\n\nHe makasivat pää oikein patjan alla ja pyysivät ja rukoilivat, ja\nhe kutsuivat Herraamme hyväksi, jos hän heitä kuulisi ja niin he\ntekivät lakkaamatta -- kunnes heistä ukkonen tuntui kuuluvan vähemmän\nvaaralliselta.\n\nSitte nostivat he päänsä kuumankosteasta patjasta ja huokasivat niin\nviehättävästi ja vapaasti -- ja nukkuivat pois ihan tietämättänsä. --\n\nJa sittepä oli maa hyvässä kunnossa seuraavana päivänä.\n\nPilvet oli kuin pois puhallettu, ja sinisenä levisi taivas ilman\nainoatakaan hattaraa. Ja päivä paistoi niin lämpimästi kuin kaikkein\nkauniimpana sydänkesänä.\n\nNyt tuli tullimiehen hienohelma ulos kaikkein sinisimmässä puvussaan,\nja mies sateenvarjoineen korjasi luunsa, minkä kerkisi, vaikkei Röst\nhäntä tölmäissyt edes pikkusormellaankaan.\n\nMutta tänä päivänä, jona kesä ikäänkuin kaukaa huusi: minä elän vielä!\n-- tänä päivänä auttoivat kaikki puolestaan kesäntekoa vielä kerran\ntänä vuonna. Varpunen visersi puolialastomissa, kirjavissa puissa,\npäivän puolella pitivät muutamat kärpäset kesä-iloansa ja illempana\nistui sirkka laulaen heinikossa.\n\nJa niin on lopuksi sanottava, että tämä päivä kesäviesteineen päättyi\njotensakin hiljaa, ja kuu nousi ylös särmikkäänä ja vähenevänä. Se\nseisoi ja katseli niin tylsästi, että toinen silmä enimmäkseen oli\nummessa ja suu väärällänsä.\n\nNytkös ihmiset pääsivät jalkeille! Kaikkien piti päästä ulos näkemään,\nettä oli saatu kaunis ilma, ja itsepä turvalaitoksen vanhat ontuvat\nämmätkin seisoivat portailla ja sanoivat huoaten: \"Voi Jumala sentään;\nnythän saapi itseänsä oikein päivällä paistattaa!\"\n\nNeiti Pelanderin, jota ei myöskään enää ollut kadulla näkyvissä, teki\nmieli aukaista ikkunat. Se oli merelle päin, ja kun hän näki tämän\nsiinä kuutamossa lepäävän, niin huomasi hän äkistään, että merikin\nsaattaa olla kaunis. Se ei ollut enää hurjana eikä uhottelevana; ei, se\nlepäsi tuossa niin lempeänä, melkein ikäänkuin anteeksi anovana -- ja\nniin kumman vakaisena ja tyynenä.\n\nSilloin pälkähti neiti Pelanderin päähän ajatus, että jos huomiseksikin\ntulisi kaunis ilma, niin tekisi hän pitkän kävelyretken pitkin meren\nrantaa, etsisi valkoisia kiviä ja näkinkenkiä, joilla hän sitte voisi\nkoristaa kukkapöytänsä.\n\nHän tuli hyvälle tuulelle, kun hän vaan ajatteli tätä retkeä, sillä\nsiitä oli jo niin hirveän pitkä, kun hän oli ollut oikein liikkeellä;\npitkät ajat oli hänen ainoana päivätyönänsä ollut kamalat sähkösanomat\nmyrskyistä ja haaksirikoista.\n\nMutta huomenna oli hän pyytävä vanhan Pedersenin seuraansa, ja sitte\noli hän menevä pitkin meren reunaa ja palaava kotia vanhaa tietä, jonka\nmolemmin puolin puita -- -- --\n\nHänen siinä seisoessaan ja miettiessään, tuli telegrafisti Meier\nsivutse kulkien ja nyökkäsi ylös. \"No, seisotteko ihan siellä ylhäällä,\nkaiken kansan yläpuolella.\n\n\"Neiti Pelander?... Siinä teette muuten aivan oikein. Jumala varjelkoon\nteitä tulemasta ulos! Täällä näet tapellaan, kun tulee kaunis ilma.\nSiitä, kun läksin kotoa, tähän saakka olen nähnyt kolme taistelevaa\nparia. Kaksi paria heti täällä ylhäällä -- makasi vieritellen itseänsä\nkadulla kolmas paineli toisiansa seinää vasten... se oli tuo porsas\nPeter Nasken ja postimies Paal -- -- -- he seisoivat toistensa\nkorvanpäitä repien -- -- niin, niin, vielä on urhoja Pohjolassa, neiti\nPelander!\"\n\nMeier astui edelleen. Hän oli kovasti hienona tänä iltana:\nheleänsininen syystakki, hansikkaat ja hopeahelainen keppi. Suottapa\nhän ei ollutkaan itseänsä siistinyt; sillä nyt hän oli menossa neiti\nMaja Salvesenin luo, istuakseen hänen luonaan sohvassa. Kauppias oli\nnäet Farsundissa eikä palannut kotia neljään päivään, eikä hänenkään\nsen vuoksi tarvinnut seisoa ulkona töhrimässä. Ei, hän saattoi tulla\nihan sisälle, ja se oli paljoa säädyllisempää!\n\nTelegrafisti ja neiti Salvesen eivät olleet ainoat, jotka tätä iltaa\nrakastivat. Kun kuu nousi korkeammalle ja levitti viheriänkeltaista\nvaloansa hiljaiselle syysmaisemalle, näki se isoja nuorisojoukkoja\nsiellä kulkemassa -- sekä Henrikin ja Tetran että Kristianin ja\nHansinen -- hänet kultakutrineen. Niinpä niin, vanha kuu tunsi\ntuommoiset kultakutriset -- se tunsi kaikki naiset, sekä vaaleat että\ntummat -- ja ne olivat jotensakin yhdenlaiset: kaikki riippui vaan\ntuulesta.\n\nKatsoppas nyt Petraa ja Hansinea! Paljon mahdollista, että he nuolivat\nhuuliltaan muun kuin leivoksien jälkiä. He olivat ehkä unohtaneet sen,\nminkä he edellisenä yönä olivat luvanneet Herrallemme!\n\n\n\n\nJuhla Fagerlannissa.\n\n\nTalvi kokosi viimeiset harmaat turkkinsa ja läksi tiehensä yhtä\nsukkelasti kuin se oli tullutkin. Mutta missä se vaan kulki, murisi\nse ja oli ärtyisenä, sillä ei kukaan sitä kaivannut, niinkuin kesää\nkaivattiin. Tässä ei kuitenkaan tehty ihan oikein. Se oli tehnyt\nparhaansa, sekin -- aivan yhtä hyvin kuin kesä. Eikä ilman sitä olisi\nilma voinut puhdistua niin, kuin se oli puhdistunut.\n\nTavallaan oli vanha talvi oikeassa. Ilma oli todellakin niin kirkas ja\nraitis kuin suolainen meri. Ja aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti,\njoten maa pehmeni ja ruoho alkoi puhjeta. Hetken perästä tulikin sitte\nnäkyviin sinivuokkoja ja valkoisia kellokukkia, jotka loistivat kuin\ntähdet.\n\nKaikki virkosi. Nuoret miehet, joitten tänä vuonna piti ensimmäistä\nkertaa lähteä merille, harjoittivat itseänsä pureksimaan tupakkaa ja\nsaivat samalla ison hatun ja merisaappaat -- sillä näet kaikki tuohan\noli ihan tärkeintä. Ja he ajattelivat maallepääsölupaa ja hurjistelua\neivätkä koko yönä nähneet unta mistään muusta.\n\n-- Kesän alussa pidettiin kylässä juhla, sillä prinssi oli saapunut\nsinne. Siellä jyräyteltiin kahdella vanhalla tykillä linnasta niin,\nettä tykkimiehien korvat kävivät kipeiksi pelkistä paukahduksista.\nJa joka jyräykseltä huusi kansa \"eläköön\" ja heilutteli päähineitään\nniin, että hattumestari hymyili. Mutta tykkimies väänsi päätään ja\ntuumiskeli, tokko nuo ijänikuiset tykit voivat ajan pitkään kestää.\n\nSiellä oli sekä lippuja ja viirejä että kuusenhavuista tehtyjä\nseppeleitä, joissa kukkia keskellä. Ja siellä oli lupapäivä kouluilla\nja työpaikoilla, ja jokainen piti iloa niin kauvan kuin juhlaa kesti.\nNiin, se ei ollutkaan mitään arkijuhlaa, tuo juhla prinssin kunniaksi.\nMilloin hän oli jälleen tuleva, ei kukaan voinut tietää; sillä moisilla\nihmisillähän on muuta tehtävää kuin kierrellä maan asukasten luona\nnäkemässä, miten he elelevät.\n\nVallan saattojoukoin kuljettiin Fagerlantiin. Ensinnä kulki rumpari,\njoka heilutti puikkojansa niin, että pelotti rumpukalvojen halkeavan.\nSitte tuli soittokunta torvineen ja hirveine jeerikolais pasuunineen.\n\nEikä viipynytkään kauvaa, kun jo oltiin Fagerlannissa. Täällä\nviritettiin isänmaanlaulu ja kuninkaanlaulu -- mitään laulua prinssiä\nvarten heillä ei ollut. Sitte hypeltiin siellä niin, että hiki valui.\nNiin, se oli työtä, jota useimmat tekivät täytenä totena. He eivät\nhymyilleet eivätkä nauraneet, vaan he ponnistelivat kuin ainakin\nankarassa ottelussa. Alussa, kun polvitaipeet olivat voimakkaina ja\njäntevinä, niin että he oikein voivat pistää laukaksi, niin ryntäsivät\nhe matkaan hurjinta vauhtia äärimmäisille reunoille ja kaatoivat\ntoisensa nurin; mutta sitä mukaa, kuin he väsyivät, pysyttelihen he\nyhä sisempänä, ja kun he viimein olivat lopen väsyksissä, seisattuivat\nhe kesken posket vastatusten ja pyörivät hitaasti ympäri, hituistakaan\nnäkemättä ja melkeinpä surullisen näköisinä.\n\nAlinomaa pidettiin siellä puheita ihanalle Norjalle, kaikille sen\ntuntureille ja prinssille. Oli oikein kauniisti tehty, että hän\nhalusi katsella ympärinsä, ja sen vuoksi oli tämä päivä säilytettävä\nkultakirjaimmin kaikkien sydämessä harvinaisena päivänä. Ja prinssin\ntuli saada monenkertaiset kiitokset ja vielä yhdeksät eläköön-huudot\nsen lisäksi.\n\nAlitullimies Abel oli tänään enemmän juovuksissaan kuin muuten.\nHän kulki koko ajan ympäri, puhui ja naureskeli, ja poikanaskalit\npistivät neljä tyhjää olutpulloa hänen takalakkareihinsa, hänen sitä\ntietämättänsä. Tiesi Herra, miten hän keinotteli -- mutta lopuksi\njoutui hän olutpulloineen puhujalavalle ja sanoi, että nyt tahtoi hän\npitää puheen Norjan prinssille! Vaikkakin hän vaan oli halpa mies, niin\ntahtoi hän sittekin pitää puheen Norjan prinssille, sanoi alitullimies\nAbel. \"Jumala varjelkoon minua -- ja myöskin prinssiä\".\n\nMutta kun hän oli ennättänyt näin pitkälle, veti vientikauppias häntä\ntakaapäin niin, että hän kaatui seljälleen ja särki kolme tyhjää pulloa\nneljästä.\n\nYmpäri nurmikolla istui väkeä juomassa. Ja muutamat kuuntelivat\npöhnäistä ruotsalaisrenttua, joka hirmuisesti kerskuen ja mustalle\npaidalleen nyrkkiä puiden vakuutti, että hän oli parooni. Mutta\njokainenhan tiesi, että kaikki ruotsalaisrentut ovat parooneja\ntai ainakin Upsalan ylioppilaita, ja senvuoksi ei tuosta niinkään\nhämmästytty. Ja vähää sen jälkeen ilmaisi mies sen, mitä hän oikeastaan\ntahtoi: pyysi kymmenen äyriä ryypyksi. Niitä hän sai kolme, ja sitte\nhän läksi tiehensä. Mutta hetken perästä täytyi poliisipalvelija\nSimon Skeienin ottaa hänet huostaansa, koska hän makasi pitkänään,\njuovuksissa kuin kissa.\n\nKuta myöhemmäksi aika kului, sitä hurjemmaksi kävi elämä. Naiset ja\nmiehet hajaantuivat tiehensä kaikille suunnille, ja tuolla ylhäällä\nmäkien ja vuorten takana laulettiin ja tanssittiin käsiharmonikan\nsävelten mukaan.\n\nJa kun ilta tuli, ei ollut enää montakaan selvänä, ja kaikkialla\ntapeltiin, minne vaan silmänsä käänsi. Useinkin oli pari kolme\ntoisiansa pyörittelemässä siksi kauvan, että oli ihan mahdotonta saada\nheitä eroon, ja yösydännä kulkivat juopot tieltä toiselle laulaen\nhullunkurisia sikamaisuuksia \"kreolilaisnaisista ihanista, heidän\nposkistaan ruusunpunaisista, hiuksista kullankeltaisista\".\n\nMutta kun ijänikuinen poliisimestari heräsi aravarahin aamulla --\naurinko paistoi niin heleästi savutorville --, niin kuuli hän jonkun\nistuvan ulkopuolella ja puhuvan jotensakin kovalla äänellä, vaikkei\nkello vielä ollut yli neljän. Hän makasi hetken aikaa ja arveli, että\ntuo taukoisi, mutta eipäs, se päinvastoin yhä paheni. Sepäs vasta\nsuutaan soitti; mutta hänen oli myös aivan mahdoton saada rauhaa.\n\nPoliisimestari otti silloin housut ja saappaat yllensä, meni ikkunan\nluo ja kurkisti ulos. Silloin näki hän, että tuolla istui kaksi\nvastapäätä -- rukoushuoneen portailla -- ja joi ihan yhtenään. Toinen\noli takitta, mutta siltä sangen urhea. Hän se olikin, joka niin\npauhasi. Mutta kun pullo oli tyhjä, tapahtui hänessä muutos. Hän alkoi\nsilloin huokailla, voivotella ja sanoa, että niin käy, kun varastaa\npulloja toisen lakkarista, joka nukkuu. Silloin jää se, joka oli\npullossa, ikäänkuin itsestänsä herättämään.\n\nEihän ollut lainkaan säädyllistä nähdä ihmisiä rukoushuoneen portailla\njuomassa. Ja pahinta oli, että he olivat syljeksineet koko portaat\nmärjiksi. Poliisimestari avasi ikkunan ja kokosi kaiken äänen, mikä\nhänellä oli: \"Hohoi, te siellä alhaalla! Olkaa hyvät ja korjatkaa\nluunne!\"\n\nNuo kaksi katsahtivat ylös, ja kun he näkivät paidan ikkunassa, löivät\nhe reisiinsä ja alkoivat nauraa min, että olivat miltei käpertyä.\nPäällepäätteeksi käänsivät he hänelle takapuolensa ja tekivät\nkaikenmoisia temppuja, ja toinen sanoi: \"Tuolla on se, jonka minä\ntunnen; paha vaan, etten voi antaa hänelle yösijaa.\"\n\nToinen, takiton, käski poliisimestarin tulla alas. Hän saattoi\ntulla ihan sellaisena, kuin oli, sillä eihän kumpikaan heistä ollut\nnaisväkeä. Ja sitäpaitsi olihan hän hänen isänsä, mitä? oliko hän\nunohtanut isänsä?\n\nSitte sanoi taas edellinen, että eihän sitä voinut tietää, vaikka se\nolisi nainen, joka tuolla seisoi. \"Tule alas! Annappas meidän nähdä,\nonko sinulla partaa!\"\n\nJoka kerralta, kun ijänikuinen poliisimestari heille huusi, kävi asia\nvaan yhä hullummaksi. He kysyivät häneltä, prinssinkö kunniaksi hän\ntuollaisena seisoi? Vai luuliko hän, että nyt oli kahdeksantoistasataa\nneljätoista? Mutta lopuksi, kun he alkoivat rähistä hänelle runomitoin:\n\n    Kahdeksaatoistasataa neljäätoista muistaessaan seisoo hän\n    paitasessaan!\n\nniin sulki poliisimestari ikkunan ja kämpi uudelleen vuoteeseensa.\n\nMutta jolleivät nämä tätä ottaneetkaan kuuleviin korviinsa, niin saivat\nmonet sitä tuta; sillä seuraavana päivänä ei saatu viinaa. Ihmiset\nsaivat huvitella ilman sitä.\n\nMutta viina on sentään elämän vettä, ja kun heillä ei ollut sitä,\njoutui kaikki kuin seisaukseen; rasva oli poissa.\n\nJokainen kävi tietänsä mutisten, ja vähät oli apua siitä, että hienot\nihmiset tulivat ulos ja hymyillen sanoivat, tänäänhän käy kaikki\nsiivosti...\n\nAleksander, liikanimeltä suuri, ja Otto Mac Donald sekä Peter Nasken\ntulivat näkyviin iltapuolella, ja kun he näkivät, miten asiat olivat,\ntäytti heidät kaikki kolme -- suru. Mutta kun kapteeni Dührendahl\ntapasi heidät, nyökkäsi hän heille iloisesti hymyillen ja kysäisi\nAleksanderilta, eikö hän pitäisi puhetta prinssille. Aleksander vaan\nrypisti otsaansa; mutta Otto vastasi sentään nauraen: Hän ei ainakaan\npitäisi puhetta prinssille, eipä itse juhlapäivänäkään, käyköön prinssi\nkuinka monesti tahansa. Sillä mitä hyötyä oli juhlapäivästä, jolleivät\nhe saaneet viinaa? Eiväthän he saaneet tippaakaan! Heidän piti tyytyä\nmoiseen roskaan kuin tynnyriolueen ja lähdeveteen.\n\nNiinpä tapahtui, että hieno kapteeni Dührendahl otti kirjan\nlakkaristaan ja raapusti siihen jotakin. Lehden repäisi hän irti, ja\nantoi sen Aleksanderille. Ja sitte läksivät kaikki kolme joutuisasti\nmatkoihinsa, ja kapteeni katseli hymyillen heidän jälkeensä...\n\nEi kukaan voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, että Aleksander\nja nuo kaksi muuta hetken perästä tulivat tallustaen Fagerlantiin,\nkullakin viinapullo kainalossa ja silmät kuin voitonriemusta\nhohtavina. Mutta niin he vaan tulivat kiersivät koko Fagerlannin ylös\n\"Kransenille\" saakka, missä Peter Nasken piti puheen kuningattarelle,\ntoivottaen hänelle vielä monta prinsessaa (senkin mato! hän oli aina\nniin perso naisille).\n\nMutta alas tullessaan tapasivat he Simon Skeienin, jonka nenän alle he\npistivät pullonsa ja kysyivät, luuliko hän niissä olevan lähdevettä?\nSimon koetti vaan päästä tieltä pois. \"Minä en tahdo moisten kanssa\nolla tekemisissä!\"\n\nEipä niinkään, se olikin parasta hänelle. _Tänään_ olivat he vapaita\nihmisiä kaikki kolme!\n\nMyöhemmin illalla, kun, tähdet loistivat, istuivat he rannalla\nlaivanomistaja Örnin telakassa, joivat pullonsa tyhjiksi ja ottivat\nkevättä vastaan.\n\n\n\n\nJakob Sjursen.\n\n\nMinä luin kerran kauniin runon kalamiehestä, joka souti ulapalle\nvalkeasta rannasta ja rupesi kalastamaan meren syvyydestä.\n\nHänen siinä hiljaa istuessaan ja syöntiä odottaessaan nykäiseekin\nsiimaa. Hän vetäisee ylös ja luulee, että siinä on aivan varmaan jokin\nturska tai tuurakala; mutta kun hän saa koukun näkyviin, riippuukin\nsiinä kultakala. Silloin hymähtää kalastaja parrassaan ja sanoo: \"No\nolen minä eläessäni montakin lajia kalaa nähnyt, vaan en milloinkaan\nsellaista, jolla on kultaverhot yllään.\"\n\nTapahtuipa sitte se kumma, että kultakala rupesi puhumaan ihan selvin\nsanoin: \"Kalamies,\" sanoi se, \"heitä minut veteen jälleen. Minä\nolen kaikkien kalojen kuningas, ja minun linnani on tuolla alhaalla\nmeren pohjalla, ja siinä on kaikki ylellistä ja komeata, kultaa ja\nsimpukankuoria. Ja jos sinä tottelet minua, niin saat kaikki, mitä\nmielesi salajaa.\"\n\nKalamies totteli, irroitti koukun varovaisesti hienoista leukaluista\nja antoi kalan mennä. Kun kalakuningas ui pohjalle takaisin, katsoi\nkalastaja sen jälkeen ja sanoi: \"Jos useampia tuollaisia kaloja\nkoukkuuni saan, niin on kai nähtävä nälkää, mun köyhän raukan, muu ei\nautakkaan.\"\n\nMikäli muistan, oli runossa edelleen: \"Jörönä hän istui sen illan\nhytissään, eikä lausunut sanaa, jota mainita kävisikään;\" mutta\nkuuleppas sitte edelleen suorasanaisin norjankielin: \"Kun hän\nseuraavalla kerralla istui veneessä, nykäisee jälleen siimaa, ja kun\nhän vetää ylös, katsoo hän katsomistaan eikä ole oikein uskoa silmiään,\nsillä koukussa riippuu kultaraha. Silloin tuli ilo surun sijaan,\ntietysti, ja paras kaikesta: tulo ei päättynyt tähän yhteen. Ei,\njokikinen päivä, kun hän kalasti, sai hän kultarahan koukussa. Se oli\nhänelle palkaksi siitä, kun kerran laski kalakuninkaan menemään.\"\n\nMinä en tiedä, kuka tuon runon on kirjoittanut; mutta että sen seppänä\non ollut taitava runoilija, sen voi nähdä koko teelmästä: siinä on\nsuuri ajatus. Luulenpa melkein, että se on Wegerlandin tai Holberkin\ntekoa, sillä se on niin hienosti koottu, että en voi otaksua muuta kuin\nettä se on mainiosta miehestä lähtenyt.\n\nJoka kerta kun minä luen tuon runon kultakalasta ja kultarahoista,\nmuistuu mieleeni myöskin Jakob Sjursen. Ja jos ken tahtoo moittia\nminua siitä, niin sanon vaan: Eikö suuri kalaparvi ole yhtä hyvä kuin\nkultaraha? Kysykääppä vain vientikauppias Salvesenilta -- häneltä, jota\nkutsuvat Sakeukseksi --, niin saatte kuulla.\n\nJakob Sjursen, josta olen kertova, oli Simon Barkeriin tyttärenpoika.\nKun äitin isä kuoli, peri hänet Jakob ja muutti Korrtangeniin vaimonsa\nja Sivert poikansa kanssa. He ottivat viljelläksensä maata, joka oli\nheidän, ja Jakob kulutti enemmän kuin puolet äidin perintöönsä siihen,\njoten häpeäksi olisi ollut, ellei seuraavana vuonna olisi hyvin\norastanut. Jakobille jäi vielä niin paljon rahoja ylikin, että hän\nvoi ostaa itsellensä lehmän, jonka hän antoi kulkea vapaasti ympäri\nlaitumella. Seuraavana vuonna osti hän porsaan ja maalautti samalla\nhuoneensa punaiseksi, ikkunat heleänvihreiksi, joka teki, että rakennus\ntuli ihan uuden näköiseksi. Nyt saattoi Jakob Sjursenia, hänen omasta\nmielestään, kutsua omintakeiseksi mieheksi, eikä hänellä ollut enää\nmitään toivottavaa.\n\nTalo, missä hän asui, oli ihan meren rannalla. Hetken matkan päässä sen\nedustalla oli pitkä luoto, missä Korrtangin kalastajat monen monituista\nvuotta sitte oli nähnyt merenväkeä. Jakob itse ei vielä ollut nähnyt\nmitään sellaista, mutta hän oli huomannut punaisen valon, joka hohti\nja leimusi luodon takaa. Hän tuumi usein, mitä tuo valo oli, vaan ei\nkeksinyt syytä siihen. Eräänä päivänä otti hän veneen ja kiersi soutaen\nsen paikan; vaan mitään muuta hän ei nähnyt kuin syvää, kirkasta vettä.\n\nMutta eräänä iltana käväisi hän maakauppiaan luona lahden toisella\npuolen. Kun hänen, asiansa toimitettuaan, piti astua veneeseen,\nnäkee hän vanhan, köyhän ukon istuvan siinä ihan vieressä. Jakob\nantoi hänelle muutamia killinkejä ja sai kuulla, että hän oli tullut\nniemimaalta samana päivänä. Köyhä ukko auttoi hänen tavaransa veneeseen\nja lausui hyvästit sekä kiitokset puolestaan. Mutta sitte yhtäkkiä\nviittaa hän ulapalle; \"Tuolla hohtaa punaiselta merenemännän maalla\ntänä iltana!\" \"Merenemännän maa, -- mikä se on?\" kysyy Sjursen.\n\"Se on se, missä merenväki asuu,\" vastaa mies. \"Nyt valaisevat he\nillalliseksi... heillä on kyllin sekä vehnäleipää että herkkuja, sillä\nhe ovat rikasta väkeä.\"\n\nJakob katsahti merelle, sinnepäin, mihin köyhä ukko viittasi, ja nyt\nnäki hän punaisen luodon, jonka hän luuli samaksi, minkä hän ennen oli\nnähnyt.\n\nMutta kun hän souti takasin, tapahtui jotakin kummallista: kun hän tuli\nlähemmäs punaista valoa, hävisi se ikäänkuin hänen edestään, ja lopuksi\nnäki hän vaan punaisen pilven, joka uiskenteli siinä iltahohteen\njälkeen.\n\nEgyptin maalla tuli ensin seitsemän lihavaa vuotta ja sen jälkeen\nseitsemän nälkävuotta, jolloin kaikki kuihtui. Ja nämä nälkävuodet\nnielasivat nuo lihavat, mutta eivät kuitenkaan käyneet sitä\nlihavammiksi. Niin seisoo lasten oppikirjoissa, ja siinä on kylläkin\nperää, sillä usein tapahtuu nykyäänkin samalla tapaa. Jaakobin kävi\nihan samoin. Hän eli monta vuotta vapaana elatuksen murheesta; mutta\nsitte alkoi nuo laihat vuodet tulla, ja ne olivat kovia rakeineen\nja kylmineen. Ohra ei ennättänyt muuta kuin puolikypsäksi, ja\nperunanvarret paleltuivat, niin että riippuivat märkänä nahkana,\nkun aurinko paistoi. Ainoana keinona oli turvautua säästöihin ja\nniin meni talari toisensa jälkeen, kunnes pohjalla oli vain muutamia\nmarkankappaleita jäljellä. Mutta ruokaa tarvittiin sittekin, ja niin\nmeni, että kaikki oli myytävä, mitä myydä voitiin.\n\nAivan niin; muutamana kauniina iltapuolena nouti Jakob lehmän tuolta,\nmissä se seisoi syömässä voikukkia ja tähkiöitä. Sivert seurasi koko\najan jäljessä ja itki, sillä Mustikki oli hänelle yhtä rakas kuin sisar.\n\nMutta kun porsaan pari viikkoa sen jälkeen täytyi lähteä matkaan,\nitki vaimo, -- sillä sen porsaan veroista ei ollut niinkään helposti\nlöydettävissä. Se lihoi ja kävi ympyriäiseksi, vaikkei se saanut\nruoakseen muuta kuin hituja ja kalanperkeitä.\n\nJakob otti rahat, mitkä hän sai maakauppiaalta, ja sitoi ne lujasti\npovilakkariinsa. Sitte hän sanoi: \"Miten on? -- onko se samalla\nteurastettava?\"\n\n\"Ei, ei nyt vielä.\"\n\nJakobia hieman lohdutti nämä kauppiaan sanat. Tosin hänellä ei ollut\nmitään toivoa saada porsasta takasin, mutta sittekin oli lohduttavaista\nkuulla, ettei sitä hetipaikalla aijottu pistää.\n\nJa Sjursen souti jälleen takaisin. Mutta joka aironvetämältä, minkä\nhän kiskaisi, kävi matka ikäänkuin yhä hitaammaksi, sillä eihän tuolla\nkotonakaan ollut kovin hauskaa.\n\nKun asuu noin omin neuvoinsa kuin Jakob ja hänen lähimpänsä, niin\non otettava huomioon tuollainen porsaskin. Se oli tosin luonnostaan\nhieman sikamainen, mutta senhän se oli perinyt isältään ja emältään,\njoten sitä ei siitä käynyt parjaaminen. Ja kun se puolen päivän aikaan\njuoksi hetken matkan päähän, niin teki se sen siitä syystä, että saisi\nhenkiä ja liikkua -- tai oli sen vaikea seisoa paikallaan, tuijottaa,\nräpyttää, heiluttaa käyrää saparoansa, ikäänkuin ihan kaikkeen\ntylsistyneenä.\n\nEikä kenenkään pitänyt luullakkaan, että moiselta porsaalta puuttui\nälyä tai ymmärrystä. Voi voi, se ymmärsi liiankin hyvin! Miten se\nhuusikaan ja kirkui, kun se pantiin säkkiin! Eikö se ollut ihan\nniinkuin eläin parka olisi sanonut, ettei se vielä tahtonut joutua\nteurastettavaksi? -- -- --\n\nSeuraavana päivänä, heidän aamiaista syödessään, kysyy Sivert: \"Onko\nsinulla antaa minulle koukkua, isä?\"\n\n\"Mitäs sillä tahdot?\"\n\n\"Minä aijon pyydystää sillä kaloja Pitkältäluodolta\".\n\n\"Luuletko saavasi mitäkään?\"\n\n\"Luulenpa niinkin! Minä näin niitä siellä joukon eilen iltapuolella.\"\n\nJakob seisoi hetken ääneti -- ikäänkuin hän olisi jotakin ajatellut.\n\n\"Voisihan ehkä koettaa nuotalla,\" sanoi hän sitte, kun oli loppuun\nmiettinyt.\n\nSivert tuli iloiseksi, kun isä vaan puhui kalastuksesta. Hän oli aina\nvalmis veneeseen, ja kerran peräsimeen päästyään suuntasi hän aina\nulapalle, kenenkään edes huomaamatta. Nyt juoksi hän kiireimmin kautta\netehiseen, missä hän tiesi nuotan olevan. Sjursen tuli jäljessä, kovin\nhitaasti. Kyllä hänkin oikeastaan olisi nyt mielellään juossut, sillä\nhän oli hyvinkin malttamaton tässä suhteessa; mutta hän ei kehdannut\nsitä näyttää.\n\nHeidän piti pitämän auki sekä ovet että ikkunat, saadakseen nuotan\nkoolle kunnollisella tavalla, ja sen saatuaan, läksivät he veneelle,\nmissä he sitte seisoivat kumarruksissa ja hääräsivät parhaansa mukaan\npuoleenpäivään saakka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaisin iltapuolella läksivät he vesille ja soutivat Pitkänluodon\nsivuitse kauvas länteen, sillä siellä oli Jakob edellisinä päivinä\nnähnyt tiiroja lentelevän. He soutelivat kauvan ympärinsä, mutta mitään\nlintuja he eivät nähneet, eikäpä siellä siis myöskään liene ollut\nkaloja. Ei, ne olivat kai siirtyneet muualle tänään, jolloin heidän\npiti niitä pyydystämän.\n\nHe sousivat ihan siihen saakka, kunnes aurinko laski ja pimeä alkoi\nlähetä; mutta alastomat luodot ja saaret olivat ainoat, mitä he\nnäkivät. Kerran he sentään näkivät linnunkin, joka uiskenteli hetken\nmatkan päässä; se oli varmaankin sukeltajia, sillä kun he soutivat\nlähemmäs, katosi se sen tiensä.\n\nSiten täytyi heidän kääntyä paluumatkalle ja soutaa takaisin. Tämän\nhe tekivätkin mielellään, sillä nyt olivat he jo kovasti nälissään ja\nväsyksissä; he ajattelivat vain illallispuuroa ja vuodetta -- kaikki\nmuu sai olla, miten oli.\n\nSjursen käski Sivertin mennä etukäteen ylös sanomaan, että he jo\njälleen olivat kotona. Ja sitte istuutui hän itse nuottaa koolle\nsitomaan. Tämän tehtyään jäi hän vieläkin hetkeksi istumaan, sillä\nhänestä tuntui, että kaikki oli siksi kurjaa, ettei enää kannattanut\nmitään varten itseänsä liikauttaa.\n\nMerta oli tuossa hänen edessään pitkältä, ja laineet loiskivat rantoja\nvasten, niinkuin ne ijätkaiket olivat tehneet; mutta yhtäkkiä rupesi\nhohtamaan punaiselta Merenemännänmaan takaa, ja nyt vielä kovemmin kuin\ntavallisesti.\n\nJa yhtäkkiä näytti Jakobista, kuin alkaisi meri liikkua ja käydä maata\nvastaan korkeampana kuin ennen. Ulapalta päin kohisi, ja viimein syntyi\nlaulu, joka yhtyi laineitten loiskeeseen.\n\n    Jakob Sjursen, Jakob Sjursen!\n    Tahdotko parkita minun verkkoni, parkita minun verkkoni,\n    Jakob Sjursen?\n\nJakob ei arvellut kauvaa, vaan huusi merelle päin:\n\n    Sen otan tehdäkseni!\n\nMereltä vastattiin:\n\n    Jos parkitset minun verkkoni, parkitset minun verkkoni,\n    Ei sinua ole murheet eikä haikeudet kohtaava!\n\nSeuraavana päivänä, kun Sivert leikki vanhan kalamajan luona, mikä\nSimon Barkenilta oli jäänyt jälkeen, näki hän miehen soutaen tulevan\nrantaa kohden kummallisen laakapohjaisessa veneessä, mikä vähin\nmuistutti upoksissa olevaa alusta. Mies oli laiha, hivukset pitkät,\nvaaleat ja silmät pyöreät, ja Sivert oikein säikähti, kun hän näki\nsen läheltä. Mutta mies astui hiljaa esiin ja nyökkäsi hänelle, joten\nSivert ei voinut muuta kuin jäädä paikalleen seisomaan.\n\nEikös Jakob Sjursen asu täällä?\n\nAsuu.\n\nOnko hän täällä?\n\nEi, hän on ylhäällä.\n\nTahtooko Sivert käydä häntä noutamaan tänne?\n\nKyllä, Sivert läksi ylös ja tapasi isän paraillaan kokoomassa vanhoja\nparkiksia halkovajasta. Hän kertoi vieraasta miehestä, ja ihmeekseen\nnäki hän isän laskevan kädestään, mitä hänellä siinä oli, ja kysyvän,\noliko hän varma siitä, mitä hän puhui.\n\nOli, Sivert oli ihan varma.\n\nSitte ei Jakob enempää kysellyt, vaan läksi äkkiä Sivertin kanssa,\npoika edellä kulkien. Mutta kun he tulivat rannalle, eivät he ketään\nnähneet. Varmuuden vuoksi menivät he perille saakka, vaan eivät he\nsittekään nähneet ketään ihmistä. Silloin viittasi Sivert ulapalle\nja sanoi näkevänsä jonkin liikkuvan Pitkänluodon takana, ja heti sen\njälkeen huusi hän ja näytti missä oudon miehen vene oli ollut, ja\nmolemmin näkivät he nyt neljä valkoista verkkoa aivan samalla sijalla.\n\nJakob otti varovasti verkot ja asetti ne veneteloille, jotta ne siinä\nolisivat hyvässä korjuussa. Mutta kaikkiin kysymyksiinsä sai Sivert,\nvaan vastaukseksi, ettei pikku poikain tarvinnut semmoisia tietää. Sen\nverran isä kumminkin ilmoitti, että verkot oli parkittava, ja että\nhänen piti joutuin kantaa puita koolle. Sivert ei ollut niitä, joita\ntarvitsee pyytää. Hän kantoi alas puolen katoksellista, ja sillaikaa\nkun isä oli noutamassa mustaa parkkipataa, löysi hän rannalta kaksi\nsuurta hirttä, jotka sammumatta olisivat kestäneet palaa vaikka\nseuraavaan aamuun saakka.\n\nIllan tullen oli Sjursenilla kaikki valmiina parkitsemista varten.\nMolemmin puolin pataa oli isot läjät parkkia ja halkoja, ja Sivert oli\ntäyttänyt padan vedellä. Sitte virittivät he molemmat tulen sen alle,\nja pian leimusivat liekit korkealla ilmassa, ja honkapuista lähtevä\nsininen savu liiteli hiljoilleen illan tyynessä.\n\nVeden lämmitessä menivät he ylös ja söivät iltaisensa, ja nyt oli Jakob\nniin hyvällä tuulella, että oli todellakin hauskaa. Hän istui enimmän\najan ja puheli, miten ihan salamain välähdellessä ja ukkosen paraillaan\njyristessä saattaa tulla kaunis ilma, ja miten Herramme on hyvä, hän\nei milloinkaan tahdo olla liian ankara. Nytkin se saatiin nähdä. Ehkä\nheistäkin tuli rikkaita ihmisiä, ennenkun siitä tiesivätkään.\n\nVaimo yhtyi mielellään siihen, että Herramme on laupias, mutta siihen,\nmitä rikastumiseen tuli, ei hän paljoa vastannut. Mutta Sivertin\nmielestä oli kaikki totta, mitä isä sanoi, ja hän kysyi, saisiko hän\nuuden puseron, kun niin pitkälle oli päästy -- tuollaisesta kankaasta,\nsinisen?\n\nKyllä, sen kyllä varat silloin kannattaisivat.\n\nMutta sitte hetken perästä muuttui Jakob taas totisemmaksi. Hänestä\ntuntui kuin olisi hän ollut liiaksi puhelijas. Ja kun hän oli syönyt\nja kiittänyt ruoasta, meni hän hiljaa ulos, ja ovessa sanoi hän, että\nheidän oli paras mennä mitä pikemmin levolle. Ei ollut mitään syytä\nolla myöhempään ylhäällä.\n\nKun hän tuli alas rantaan, alkoi vesi juuri kiehua. Hän pani parkkia\npataan, niin paljon kuin hän, mielestään suinkin tarpeellisena piti.\n\nJa nyt istui Jakob Sjursen ja keitti parkkilivettä Merenmiehen verkkoja\nvarten. Oli, kuin kaikki olisi häntä tavallaan auttanut. Ei satanut,\nei tuullut. Oli sangen hauskaa, ja tuolla kaukana hohti punaiselta\nMerenemännänmaan takaa.\n\nLipeen piti saada kiehua niin kauvan, ettei pinnalla mitään ollut\nuiskentelemassa. Silloin vasta se oli kelvollista. Mutta kun aamu\nidässä sarasti, oli se sellaista kuin sen piti olla. Sjursen ammensi\nsitte lipeen kahteen leveään astiaan ja laski verkot niihin, yhden\nkerrallaan. Sitte asetteli hän lautoja päälle, pitkittäin ja\npoikittain, ja viimein isot kivet painoksi näitten päälle. Nyt oli\nkaikki valmiina. Padan pohjalla tosin vielä kiehui ja porisi vähän\nparkkilivettä, mutta alla oli vaan joitakuita kekäleitä ja hieman\ntulituhkaa.\n\nJakob nousi ylös ja läksi tupaan, missä vaimo nukkui. Salvan nosti hän\nvarovasti, ettei vaimo heräisi, riisuuntui ja asettui levolle. Mutta\nhän makasi kauvan unta saamatta; vilpas yöilma oli kai tehnyt hänet\nnäin virkuksi.\n\nViimein yllätti hänet kuitenkin väsymys, ja hän näki nyt kauniin unen.\n\nHän oli seisovinaan Korrtangenin äärimmäisessä päässä ja näkevinään\nmeren kuohuilevan maata vasten. Pilvenhattaroita oli taivaanrannalla,\njotka jyrähtelivät ukkosesta, ja tummanpunainen valo hohti Merenemännän\nmaan takaa, mutta tuollaista kummallisen kaunista sähköleikkiä ei\nJakob konsanaan ollut ennen nähnyt. Se hohti ja loisti pitkin juomuin\ntuolla etäällä, aaltojen harjat hohtivat mitä puhtaimmalta hopealta ja\nheittivät toisinaan tätä hohtoaan ylös vuorenseinämillekin. Osa siitä\njäi vuorelle kiiltämään, kuten välistä näkee leimaustenkin tekevän.\nMutta kun Jakob katsoi tarkemmin, näytti hänestä, ikäänkuin ne olisivat\nolleet hopeakillinkejä -- ihan varmaan, se oli hopearahoja, oli kun\nolikin, leimaus oli puhdasta hopeaa, sitä oli pitkin kaikkialla, ja\nmeri heitteli sitä edelleen yhä enemmän maihin. Lopulta kilisi ja\nkalisi hänen yltympärinsä säkenöiviä uusia hopearahoja. Ja niin kauvas,\nkuin hän näki, oli merikin hopeata, vieläpä Korrtangenin alipäässäkin,\nmissä laineet vaahtoon yhtyivät, loisti niin kirkkaasti, että hänen\nsilmiänsä häikäisi.\n\nSitte kaikui mereltä hänen korviinsa hienointa laulua kuin hän\nmilloinkaan oli kuullut; vaan sanoja hän ei voinut erottaa.\nJa vähitellen pimeni taivas jälleen. Hohto katosi, ja valo\nMerenemännänmaan takana heikkeni. Yksi ainoa kirkas raha oli jäljellä\nkalliolla. Sen otti Jakob Sjursen, ja joku kuiskasi hänelle, että se\noli Merenmiehen antama lahja.\n\nHerättyään jäi hän vielä hetkeksi makuulle, katsoa tuijotti eteensä\nvähääkään ymmärtämättä. Siitä sitte selvittyään ymmärsi hän kyllä,\nettei hänen unessaan ollut vähääkään perää Mutta hyvillään hän tästä\nunesta kuitenkin oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun verkot olivat kylliksi kauvan lionneet, nosti hän ne ylös ja pani\nne samalle paikalle, mistä hän ne oli löytänytkin.\n\nIllalla seisoi Jakob rannalla ja huusi ulapalle, että nyt ne olivat\nsellaisia kuin niitten piti olla. Hän ei saanut mitään vastausta, eikä\nmyöskään mitään hopearahaa ollut niitten sijalla, kun ne seuraavana\naamuna olivat poissa.\n\nMutta sen ja seuraavankin päivän kuuli Jakob ja Sivert tiirojen\nhuutavan, ja merelle katsoessaan näkivät he niitä isoin parvin\nlentelemässä kaukana ulapalla.\n\nLähenemistään läheni kolmas päivä, ja silloin niitä oli niin paksulta,\nettä ne näyttivät ihan lukemattomilta. Mutta illalla, kun aurinko laski\npilviin, tuli kuitenkin vielä useita lisäksi, ja merenpinta näytti,\nikäänkuin kihisevän kaloista, jotka hyppivät ylös, ja linnuista, jotka\npistäytyivät alas.\n\nJakob seisoi Hyljevuorella ja varjosti silmiään kädellä. Nuotta\noli hänellä veneessä; hän odotti nyt vaan, että kalat tulisivat\nlahdensopukkaan, niin että hän voisi salvata koko parven yhdellä\nkertaa. Hän luuli makrillien nyt olevan näin liikkeellä. Mutta yhtä\nseikkaa Sjursen vaan ihmetteli, sitä näet, että ne tulivat näin\nkauniisti sopukkaan. Jokin varmaan niitä sinne ahdisti, mutta valaita\nhän ei nähnyt, ja niinpä hän ei totta tosiaan ymmärtänyt, mikä niitä\nahdisti.\n\nMutta pitkältä hänellä ei ollut aikaa tuollaisiin ajatuksiin. Hän huusi\nSivertiä ja sanoi, että nyt oli aika mennä veneeseen, sillä kalat\nolivat ennen pitkää siellä, missä niitten pitikin olla.\n\nHe tekivät niin ja soutivat ulapalle. Ja pian löysivät he paikan, mikä\nheidän tuli salvata.\n\nNiin laskivat he nuotan varovasti rannasta toiseen.\n\nMutta kuulkaas, mitä tapahtui. Kun Jakob aikoi soutaa Sivertin toiselle\nrannalle, jotta hän vetäisi nuotan toisesta köydestä, niin näkevät he\nseisomassa siellä miehen ilmi elävänä. Hän oli pieni ja aivan mahdoton\ntuntea, koska hänellä oli suuri ommeltu takki yli pään. Nimeänsä\nilmoittamatta nyökkäsi hän vaan heille ja käski Jakobin vaan vetää\nsillä puolen, niin hän kyllä vetäisi toisella. \"Ja sitte on paras, että\nSivert soutelee nuotan kohdalla, etteivät kalat karkaa sen ylitse\".\n\nHe tekivät, niinkuin hän käski; sillä se oli järkevästi puhuttu.\n\nNiinpä souteli Sivert edestakaisin, ja Jakob sekä vieras mies vetivät\nnuottaa. Sjursen ajatteli itsekseen, että tuo mies oli tosin laiha ja\npieni, mutta hänen ruumiinsa mahtoi sen sijaan olla parasta lajia,\n\"prima tavaraa,\" sillä hänen vetonsa oli kerrassaan voimannäytettä.\nJakob saattoi tuskin seurata häntä. Sopukkaan päin he astuivat, köydet\nkireinä olkapäillä, ja nuotta seurasi hiljalleen perässä. Mutta joka\naskelelta kävi se yhä raskaammaksi. Varmaankin tarttuivat kalat siihen\nkiinni; ja Sivertpä huutaen luikkasikin, että hän voi nähdä niitä\nsiellä ihan valkoisena.\n\nViimein olivat he nuottineen perillä.\n\nMutta mikä Herran ihmetyö olikaan siinä heidän nähtävänään! Lukematon\npaljous kaloja, erinomaisia ja suuria, jommoisia he eivät milloinkaan\nolleet nähneet. Olipa tosiaan vaara lähellä, että nuotta oli mennä\nrikki, elleivät he pidelleet sitä varovasti Nyt oli vaan täysi työ\nsaada kalat irti oikein varovasti ja viskata ne veneeseen.\n\nKun he viimeinkin olivat saaneet tämän tehdyksi, nousivat he ylös ja\nojensivat itseänsä, sillä he olivat käyneet ihan kankeiksi istuessaan\nniin kauvan kumarruksissa. Silloin äkkäsivät he molemmin, että vieras\nmies oli heiltä kadonnut. Ja samalla huomasivat he, ettei hän loppuun\nsaakka ollut heidän luonaan ollutkaan. Jakob sanoi, että tämä oli vähän\nharmillista! Hän olisi mielellään antanut hänelle vaivoistaan parisen\nkymmentä, johon Sivert vastasi ihan varmaan luulevansa, että tämä\noli sama mies, joka äsken tuli soutaen Korrtangeniin noitten neljän\nvalkoisen verkon kanssa.\n\nSilloin ei Sjursen enää ollut pahoillaan; mutta hän ymmärsi jo yhtä ja\ntoista, mitä hän ei ennen ollut ymmärtänyt. --\n\nLuonnollistahan on, että siellä tuli tätä seuraavina päivinä paljo\ntekemistä. Kaikkein ensiksi lähetti Jakob sanan maakauppiaalle -- nyt\noli hänen vuoronsa komentaa -- ja käski hänen tulla lahden yli ja\nottaa mukaansa porsaan sekä Mustikin. Hän tulikin tuoden mukanaan nämä\nmolemmat ja antoi ne sekä suuren läjän rahoja toisesta puolesta kaloja.\nToisen puolen myi Jakob kylässä, ja niin täytti hän koko kistunpohjan\npaksuilla, kirkkailla talareilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVilu viljan kasvattaa.\n\nTämä toteutui tälläkin kertaa. Sillä loppukesästä lämpeni ilma, ja\nviljat ottivat menestyäksensä, ikäänkuin maksusta. Näytti siltä, kuin\nkaikki hyvä olisi tullut taloon yhdellä kertaa. Milteipä pelottanut,\nettei sitä kauvaa olisi kestävä.\n\nSitä ei nyt Sjursen ajatellut! Hän vaan teki työnsä ja iloitsi siitä,\nmiten hyvin kaikki menestyi. Ja päivällislomalla, kun hän tuli\nmaatöistä, oli hän niin iloisella tuulella, että ilvehti Sivertin\nkanssa, joka käveli hänen rinnallaan ja hikoili uuden uutukaisessa\nsinisessä puserossaan.\n\n-- Mutta muutamana iltana ollessaan laihoja katselemassa, nukahti\nkun nukahtikin Jakob uneen. Hän olikin hyvä unikeko, milloin hänellä\nvaan oli vähääkään syytä. Kun hän heräsi, oli keskiyö, ja hän makasi\npitkän aikaa tähtiin tuijotellen, ennenkun hän tajusi, miten asiain\nlaita nyt oikeastaan oli. Mutta kun hän sen tajusi, hymähti hän ääneen\nitseksensä, sillä oliko tuokaan nyt ihmisten tapoja maata aikansa noin\nilman muuta. Mutta siinä maatessaan tuntee hän nenäänsä hyvän lämpimän\nmaan, apilaruohon ja muitten reheväin kasvien hajun, ja yht'äkkiä\ntuntuu hänestä kaikki niin siunatun ihanalta.\n\nYhtäkkiä lähtee tähti lentoon ja vetää pitkän juomun perässään.\n\nSjursen tiesi vallan hyvin, että, kun tähti lentää, pitää ottaa\nlakki päästänsä ja toivottaa itsellensä jotakin, niin se käy toteen.\nMuullosti olisi hän pitänyt tuommoista ilveilynä, mutta tällä kertaa\nhän ikäänkuin muisti jotakin, ja hän nousi ylös ja otti lakin\npäästänsä. Mutta mitä hän toivoi, hän ei sanonut ääneen. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana vuonna orasti jälleen rehevästi pelloilla, ja lisäksi\nsai Mustikki vielä kaksi vasikkaa, joita Sivert hoiteli. Porsas\notti tietysti myöskin menestyäksensä. Se paisui niin sikalihavaksi,\nettä siitä rasva suoraan sanoen tiukkui, kun se vähänkään liikahti.\nJa Elokuun alussa sai Jakob rikkaan apajan, mikä varmaankin oli\nMerenmiehen kiitos viimeisestä.\n\nMutta myöhemmin loppukesällä tuli pieni tyttönen maailmaan --\ntuollainen hennon pieni olento, jota tulee varoa, ettei siitä mitään\nriko. Mutta sitä ei tietenkään pantu Merenmiehen syyksi, eikös mitä,\nsiitä vastasi Jakob kyllä itse.\n\nSjursen näki muuten, että piskuinen tuli taivaan valtakunnasta -- sillä\njuuri tuollaista hän oli itselleen toivottanut sinä yönä, kun tähti\nlensi.\n\n\n\n\nAave.\n\n\nEn voi sanoa, että suuresti uskon kummituksia, mutta en voi sanoa\ntoisinkaan kuin, että paljo tapahtuu semmoistakin, jota ei kukaan\nvoi niin tarkoin selvittää. Ainoastaan pakanakansat, semmoiset kuin\nvapaa-ajattelijat ja \"vapaamuurarit,\" eivät usko ijankaikkisuutta.\nMutta tuo tapahtuu eniten siitä syystä, että he pitävät itseänsä niin\nkovin viisaina -- niin, syy siihen ei todellakaan ole mikään muu. Sillä\nkun joku tekee murhan tai murhapolton eikä esivalta hänen eläissään saa\nhäntä siitä kiinni, niin onhan mahdollista, että hän jäljestäpäin saa\nteostaan kärsiä.\n\nMinä tapasin kerran miehen, joka arveli, että tuonelaiset ja\npeikot ovat samaa väkeä; mutta tuo minusta kuulustaa hieman\nuskomattomalta, enkäpä minä olekkaan aivan taikauskoinen. Uskonko\nminä merenmiestä? Uskonpa niinkin, mutta sehän onkin sentään ihan\ntoista. Siinä on erotusta väessä, kuten sanotaan. Sillä merenmies\non jotakin mahdollisempaa kuin peikot; sillä meressä hän saattaa\nkäännellä ja kohotella itseänsä, mutta kuka hitto viitsisi värjätellä\nkovalla tunturilla? -- -- -- Ei, se on pelkkää lorua, jommoista\nseikkailukertomuksissa tavataan!\n\nMutta minulla on kertomus eräästä yliluonnollisesta tapauksesta, joka\nkuuluu olevan uskottavan tosi. Olen tässä sitä muisteleva, jos se ehkä\nmiellyttää.\n\nNiin, kuten tiedätte, kuullaan usein puhuttavan ihmisistä, jotka\nnäkevät näkyjä, joilla on aaveita siitä, mitä heille tulevaisuudessa on\ntapahtuva. On aivan varma, että semmoista saattaa tapahtua, vakavainkin\nihmisten on se myöntäminen, joten ei kenenkään tule sille nauraa.\n\nJa jotakin juuri semmoista tapahtui laivuri Bolstadille, josta nyt olen\nkertova.\n\nLaivuri Bolstad asui Reposaarella pienessä huoneessa lähellä sitä\npaikkaa, missä Reposaarensalmi alkaa.\n\nEräänä talvena pari viikkoa ennen Joulua aikoi hän käydä veljensä\nluona, joka oli maakauppiaana jossakin Löytösaarella. Hän pani sanan\nAndres Aasenille, joka oli ollut hänellä kansimiehenä silloin kun hän\n\"Kahdella sisaruksella\" kuljetti suolakalaa Bergeniin.\n\nTahtoiko hän tulla matkaan Löytösaarelle halvasta maksusta, josta he\nkyllä keskenään sopisivat? oli hän käskenyt kysyä.\n\nTahtoipa mielellään, antoi Andres vastaukseksi.\n\nSeuraavana päivänä tuli hän rämpien isoissa turkissa, joissa kaulus oli\nkissannahasta, ja eväskäärö kourassa.\n\n\"Sinä olet ottanut nahkaturkit mukaasi,\" sanoo Bolstad; \"siinä teit\noikein. Mutta eväskäärön olisit saanut heittää kotiin; sillä tuleehan\nmeidän yhtähyvin ottaa evästä täältä. Aikomuksena oli että saisit ruoan\nilmaiseksi\".\n\n\"No, ruokaa ei milloinkaan saa kylliksi,\" vastasi Andres hymyillen.\n\nSeuraavana iltana pani vaimo lämmitä ja alkoi paistaa porsaan\nselkämystää, minkä Bolstad itseään varten oli valinnut. Sitte tuli\nkuivatun lihan ja häränkielen vuoro. Varma lienee, etteivät he\nmatkallaan olisi nähneet nälkää.\n\nKun kaikki matkaa varten oli valmiina, oli kello lähemmäs kaksitoista.\nHe kokosivat ne sitte kaikki yhteen ja kantoivat ne alukseen, jottei\nheillä niistä enää aamulla olisi vaivaa.\n\nIlma oli sangen hauskaa. Kuu seisoi aikoja tuolla ylhäällä hienon\nverhon peitossa ja ympärillään suuri valkoinen kehä. Oli niin valoisaa,\nettä he jättivät lyhdyn paikalleen ja suoriutuivat ilman sitä.\n\nMutta juuri kun he olivat nousseet ylös aluksesta ja seisoivat\nrannalla, tuli heidän luokseen muudan mies.\n\n\"Hyvää iltaa, laivuri Bolstad,\" sanoo hän.\n\n\"Hyvää iltaa,\" sanoo Bolstad hieman epävarmana -- -- \"no, sinäkö se\nolet, Simen Naes? -- en sinua ensin tuntenut\".\n\n\"Lähdettekö kauvas, Bolstad?\"\n\n\"Aina vähän, aijoin veljeni luokse Löytösaarelle.\"\n\n\"Ja matka tulee huomenaamulla?\"\n\n\"Niin, aamulla varhain\".\n\n\"Tällä kertaa pitää teidän totella minua, kun sanon älkää lähtekö!\"\n\n\"Mitä, enkö saa lähteä?\"\n\n\"E-ei, ei pidä -- -- sillä,\" hän tuli lähemmäs ja sanoi hyvin hiljaa:\n\"nyt tulee kova myrsky, laivuri -- -- -- Uskokaa vaan, minä sen sanon\".\n\n\"Tuleeko myrsky? -- -- Miten voit sinä sen tietää, Simen?\"\n\n\"Niin, se on yhdentekevä. Te vain nauraisitte, jos minä sen kertoisin.\nMutta minä sanon vielä kerran: Olkaa varoillanne, olkaa varoillanne!\"\n\n\"Älähän toki, rauhoitu, Simen,\" sanoi Bolstad noin puoleksi piloillaan,\n\"oletko riivattu, koska otat myrskyn vaan noin omasta päästäsi --\nluulisipa melkein.\"\n\n\"Niin, niin, olkoon vaan niin! Minä vaan varoitan teitä.\"\n\n\"Kiitokset vaan siitä, että muistat meitä; mutta minä olen luvannut\nveljelleni, enkä tahdo lupaustani pettää, tulkoon sitte vaikka\nmaanjäristyksiä ja ukkosia\".\n\n\"No, niin ei minulla ole täällä enää mitään tekemistä, laivuri. Mutta\nmuista, mitä sanoin,\" -- hän puhui jälleen matalalla äänellä -- \"kun\nsinä näet valkoisen.\"\n\n\"Mitä lajia?\"\n\n\"Minä sanoin: muista, mitä sanoin, kun sinä näet valkoisen. Jumala\narmahtakoon minua, jos uskallan enempää sanoa\".\n\nJa Simen Naes nousi hetken matkan ylöspäin. -- --\n\nBolstad seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja mietti; sitte hän huusi:\n\"Simen Naes! mistä tiesit, että minun piti lähteä?\"\n\n\"Sitä en uskalla sanoa, laivuri.\"\n\n\"Mutta sanoiko kukaan sinulle, että me olimme täällä -- Andres ja minä?\"\n\n\"Minä en _uskalla_ sanoa mitään! Mutta\" -- hän tuli jälleen lähemmäs\n-- \"minä tulen Holevigistä tänään, enkä luule kovinkaan mahdolliseksi,\nettä kukaan siitä mitään tietäisi. Mutta sittekin sain _minä_ sen\ntietää, Bolstad.\"\n\n\"Hm, sinähän oletkin aina ollut tuollainen umpimielinen, Simen. No niin,\nkiitokset vaan ilmoituksestasi.\"\n\n\"Totteletteko minua, laivuri?\"\n\nTiedäthän toki, ettei mies, joka on purjehtinut kovissa tuulissa sekä\nPohjanmerellä että Atlantilla, ei voi olla lähtemättä, kun matka on\nvain Löytösaarelle. Nuo kaksi menivät jälleen kotia; mutta mies seurasi\nheitä koko ajan.\n\n\"Te olette kerran auttanut minua, laivuri Bolstad\", alotti hän\nuudelleen, \"enkä sitä ole unohtanut. Ja niin halusin tehdä jotakin\nvastavuoroa; mutta näyttää siltä, kuin en saisikaan tehdyksi sitä, mitä\nmielemmin haluaisin.\"\n\nLaivuri astui hetken aikaa vastaamatta; mutta muistellessaan kaikkea\nsitä, mitä toinen oli sanonut, kävi hän itsekin vähän tavallista\nerinomaisemmaksi. Ja tämä ei niinkään vähää häntä suututtanut, koska\nhänen ei milloinkaan ennen ollut niin käynyt.\n\n\"Kuuleppas, Simen Naes,\" sanoi hän viimein miltei tylysti, \"herkeä nyt\njo noista lastenloruista... Muuten voi tapahtua, ettemme me kaksi ole\nenää yhtä hyviä ystävyksiä kuin ennen.\"\n\nHe olivat nyt Bolstadin asunnon edustalla.\n\nLaivuri nyökkäsi äkisti Simenille, aukaisi sitte oven, työnsi Andresin\nedellään, astui itse sisään ja paiskasi oven perässään niin, että\npaukahti.\n\n\"Hänestä oli vaikeampi päästä erilleen, kuin luulinkaan.\" -- --\n\n-- Kun he jälleen istuivat sisällä, kertoi Bolstad Andresille Simon\nNaesista. Tämä oli yksi niitä, jotka eivät milloinkaan olleet voineet\noikein sopia ihmisten kanssa, vaikkei hän juuri tehnyt kenellekkään\nkiusaakaan. Ainoa, josta tämä piti, oli -- häpeä sanon -- hän itse --\nBolstad. Rakkaus oli johtunut siitä, että laivuri kerran monia vuotta\nsitte oli puolustanut häntä muutamia ruotsalaisia kalastajia vastaan,\njotka paraillaan kurittivat häntä, koska he luulivat hänen noituneen\nheille myrskyn.\n\nNiin, suurimpana syynä siihen, etteivät ihmiset hänestä oikein\npitäneet, oli se, että hänen sanottiin voivan noitua. Sen taidon\nsanottiin hänen perineen äidiltään, joka oli ollut pohjan puolelta.\n\n\"Minkälaista noitumista hän sitte harjoittaa, laivuri Bolstad?\" kysyi\nAndres... Hän istui vuoteen reunalla ja veti saappaita jalastaan.\n\n\"Kaikkea vielä, kuka sitä uskoo, mitä ihmiset puhuvat? -- -- -- Niin,\nmitä mokomaa se on? -- -- -- No niin, hän muka voi saa aikaan rivoa\nsäätä mereltä päin, milloin vaan tahtoo; niin sanovat muutamat.\nToiset taas kertovat, että hän itsessään tuntee, milloin sitä on\nodotettavissa. Kaikki pelkkää hullutusta ja lastenlorua -- vaikkakin\ntahtovat pitää itseänsä kristittyinä ihmisinä\".\n\n\"Ettekö te usko mitään yliluonnollista, Bolstad\"?\n\n\"En, semmoista en usko. Enkä niissäkään tapauksessa usko sillä olevan\nmitään valtaa ihmisen ylitse niin kauvan kuin ihminen itse ei sitä\nmietiskele. Sen on laita ihan sama kuin pohjattomuuden, Andres! Sekin\nvetää puoleensa vaan silloin, kun siihen katsoo. Silmät ylös, mies!\neikä sillä ole mitään valtaa -- siihen oppiin minä luotan, ja se on\nauttanut minua tähän saakka\".\n\nKello ei ollut viittä enempää aamulla, kun matami Bolstad nousi ylös,\notti tulen ja viritti valkean kahvipannun alle. Sillaikaa kun se oli\nlävellään lämpiämässä, meni hän ulos ilmaa katsomaan. Oli niin tyven,\nettei tuulenhenkeä liikahtanut. Hänen mielestään mokoma ilma oli\nliiankin hyvä. Niiden oli varmaankin pakko käyttää airoja -- ellei ilma\nulompana vaan ollut navakampi -- -- --\n\nSeisottuaan siellä hetkisen, tuli hän jälleen sisälle, pani ulko-oven\nkiinni, mutta avasi oven miesten huoneeseen. Siitä heräsi Bolstad\nja kysäisi, mikä siellä oli hätänä. Vaimo sanoi silloin, millainen\nilma oli. Tähän vastasi Bolstad, että jahka he vaan pääsevät\nReposaarensalmesta, niin kyllä tuulta tulisi. Vaikka ulompana oli\nkuinkakin navakkata, oli täällä sisempänä siltä miltei aina ihan\nunteloa.\n\nHetken perästä istuivat he kaikin kolmen aamiaisella sekä söivät\nhyvästi ja kauvan. Matami Bolstadin piti vielä antaa ryyppy heille\nkummallekkin, ja hän otti itsekkin tilkan lasin pohjalta. Kun aamiainen\nviimeinkin oli syötynä, veti Bolstad sarkanutun ylleen ja sen päälle\nöljytakin. Samanlaisen otti Andres taasen kissannahkaturkkinsa\npäälle. Sitte sanoivat he hyvästi vaimolle, hyvästi, näkemiin saakka!\nja läksivät alas veneelle. Matami Bolstad astui perässä ja valaisi\nlyhdyllä, sillä kuu oli laskenut, ja oli melkein pimeä vaikkakin aamu\noli koittamassa.\n\nMiehet selviytyivät helposti. He irroittivat köydet ja varppeet,\ntarttuivat kumpikin airopariinsa ja olivat ennen pitkää keskellä\nReposaarensalmea. Siitä he kulkivat edelleen tasaisin vetäyksin, ja\nhetken perästä tulla sutkahti Sauvasaari näkyviin, ja silloin oli\nheillä näköala vapaana länttä kohden. He näkivät nyt kuunkin matalalla,\nlaskeutumaisillaan. Se ei valaissut, riippui vaan tavattoman suurena\npilven takana ja hehkui tulipunaisena.\n\nEi paljoa puuttunut, etteivät nyt toivoneet tuulta, mutta siinä he\npettyivät. Kaikki oli niin hiljaista kuin konsanaan huoneessa. Koko\nmeri lepäsi raskaana ja hervottomana, vähääkään liikkumatta.\n\nTiettyähän on, että moinen rasvatyven ilma ulkona merellä on jotakin\ntavatonta. Se tekee olennon alakuloiseksi ja panee odottamaan jotakin,\njoka ei ole hyvä. Samoin nytkin. Ei kumpikaan heistä puhunut, ja se,\nminkä he lausuivat, tuntui miltei pakolliselta. Niinpä, kun Andres\nhymähtäen kysyi, minne maailmassa se kova tuuli oli jäänyt? hymähti\nmyöskin Bolstad -- mutta muuten ei siitä asiasta sen koommin puhuttu.\n\nKoko pitkän talviyön istuivat he soutaen. Aika tuntui heistä sekä\nraskaalta että pitkältä. Yhden ainoan kerran lauloi Andres laulun,\nminkä mukaan he sitte tahdissa soutivat:\n\n    Kuule joutsenta, kuule joutsenta, joka valittaa saarella\n    hiljaisella hoi i hoi, ho i hoi, ho i hoi!\n\n    Kohta olen minä kulkeva merellä tuulisella ho i hoi, ho i hoi ho\n    i hoi!\n\nmutta muuten ei kuulunut muuta kuin airojen kolaukset hankapeukaloita\nvasten.\n\n-- Kun aamu koitti, oli kaikki yhtä hiljaista kuin ennen. Ainoastaan\npari kertaa olivat he tunteneet muutamia kosteita henkäyksiä lännestä\npäin, mutta niitä varten ei käynyt purjeita nostaminen. Heidän piti\nkulkea soutaen koko aamupuoli; ja vielä päivällislevonkin jälkeen,\nminkä he pitivät Juustokivellä, oli heidän airoihin turvautuminen.\n\nMutta myöhemmin iltapuolella -- kello lienee ollut noin neljän\npaikkeilla -- Andres yhtäkkiä viittasi muutamiin lännen puolella\noleviin asuinkerroksiin, joita eivät he kumpikaan sitä ennen olleet\nhuomanneet. Ne ajelehtivat merenpinnalla kuin ilkeä, käryävä savu;\nalimpana alhaalla näkyi muutamia pitkiä, tummanpunaisia juomuja, jotka\nkävivät yhteen meren kanssa.\n\nHe käännähtivät tuontuostakin päänsä näihin pilviin päin, ja joka\nkerralta tuntui heistä, kuin pilvet olisivat käyneet suuremmiksi. Ja\nkummankaan heistä etukäteen tietämättä silmänräpäystäkään, tuli heitä\nvastaan kylmä tuulenpuuska, ja silloin koko meri musteni.\n\nTämän yhden puuskan jälkeen oli ilma aivan tyven ja liikkumaton\nniinkuin ennenkin, ja sittekin luulivat he tuntevansa siinä muutoksen\ntapahtuneen. Molemmin he myöskin huomasivat, että kaksi merilintua tuli\nlentäen maalle päin. \"Krii, krii!\" huusivat ne molemmat ja tuijottivat\nveneeseen, liitäessään miltei aivan sen päällitse.\n\n\"Nosta purjepuu, Andres, käy kiinni, minkä jaksat! hoi!\"\n\nBolstad ja Andres saivat purjepuun pystyyn yhdellä nostamalla. Mutta\nheidän siinä purjetta levittäessään tuli uusi tuulenpuuska niin, että\nkeula vaahtoa viilsi.\n\nNyt alkoi myöskin meri kuohua ja käydä sekä vihreäksi että valkeaksi.\nVälistä tuli leveä laine rynnäten ja nostatti pauhun, keulaan\nosuessaan; mutta jatkoi matkaansa sitte edelleen maata kohden ja kohisi\nraskaasti mennessään.\n\nYhä useampia merilintuja turvautui maalle päin; milloin tuli niitä\nmonta yhdessä parvessa ja luikaten, milloin taas vaan yksi ainoa\nmykkänä yksinänsä. Lopulta ei ollut ulkona keitäkään muita kuin he:\nmutta niin kauvan kuin päivää kesti purjehtivat he pulskasti eteenpäin.\n\nIllempana kiihtyi tuuli kuitenkin rajummaksi. Ja pahinta oli, että se\nuseasti tuli mitä ilkeimpinä vihureina, niin että heidän täytyi äkkiä\nkääntää vastaiseen, jotteivät menisi nurin.\n\nHeidän täytyi vähän vähentää purjeita.\n\nNiin purjehtivat he sitte hetken aikaa; mutta vähän ajan perästä täytyi\nheidän uudelleen vähentää purjeita; sillä myrsky kiihtyi.\n\nIstuttuaan hetkisen tämän jälkeen, sanoo Andres:\n\n\"Minä pelkään, että tuuli kääntyy enemmän länteen, kuin olisi suotava.\"\n\n\"Niin, se on vähin kääntynyt viime hetkinä. Voitko jotakin erottaa,\nmissä me olemme?\"\n\n\"Lienemme kai Ristikarin paikkeilla.\"\n\n\"Varokaamme siis matalikkoa itäpuolella.\"\n\nHe olivatkin aivan oikein Ristikarin luona; sillä heti sen jälkeen\nnäkivät he majakan, minkä he molemmat tunsivat -- --\n\nKului muutamia tunteja, ilma pimeni ja myrsky kiihtyi. Ja meri kävi\nniin hurjaksi ja valkeaksi, että oli mahdoton erottaa, mikä oli tyrskyä\nja mikä aavaa ulappaa.\n\nMutta kerran huutaa Bolstad:\n\n\"Oletko siellä, Andres?\"\n\n\"Olen, täällä minä istun, laivuri.\"\n\n\"Etkö se ollut sinä, joka istuit tässä ihan vieressäni?\"\n\n\"En, minä olen istunut täällä keulassa.\"\n\n\"Minusta tuntui juuri kuin joku olisi istunut tässä ihan vieressäni.\"\n\n\"Miltä se näytti?\"\n\n\"Se oli musta\".\n\n\"Se ei liene kuitenkaan ollut mitään.\"\n\n\"Eipä suinkaan -- uskoakseni\".\n\nBolstad oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun tuli tuulispää niin kova,\netteivät moista milloinkaan olleet kohdanneetkaan Alus kallistui niin,\nettä vesi loi kauvas vartaan ylitse, ja vaahto purskusi kuin tihkusade.\n\nKun se oli ohitse ja alus jälleen pystyssä, riisuivat he joka\npurjetilkan, mikä riisua voitiin.\n\nNiin jatkettiin matkaa vielä hetki aikaa; mutta sitte muuttui ilma niin\nraivoisaksi, etteivät he voineet kuulla toisiansa, jos he tavallisesti\npuhuivat. Yhtäkkiä huutaa Andres hyvin kuuluvasti: \"Laivuri! Minusta\non, kuin kuulisin jonkin soivan tuolta vastaamme\".\n\n\"Vaikka kuuntelen, en minä kuule mitään\" sanoo Bolstad.\n\nHetken perästä sanoo Andres jälleen: \"Nyt kuulen kellon vielä\nselvemmin\".\n\n\"Niin, nyt kuulen minäkin sen,\" sanoo Bolstad, \"tämä on meidän\nviimeinen matkamme Andres -- me olemme aivan Rokan kohdalla -- me\nolemme laskeneet liiaksi pohjoiseen. Mikset laske ulommaksi, Andres.\nTyrskyt nielaisevat meidät.\"\n\n\"Onko se varoituskello, -- -- minkä he ovat pystyttäneet,\nvaroittaakseen ihmisiä -- Rokasta --\"\n\n\"On niin.\"\n\n\"Niinpä onkin se tyrskyä, minkä tuolla sisempänä näen. Käännä vene,\nlaivuri! Minä näen sen hohtavan valkealta; minä kuulen sen jyrisevän\nkuin tuomiopäivänä.\"\n\nHe käänsivät veneen, mikäli mahdollista, se alus olikin sellainen\nlintu, että se käänne käänteeltä nousi tuuleen.\n\nMutta sittekin kuulivat he kellon soiton pitkät ajat kaikuvan heidän\nkorviinsa; mutta sitte heikkeni soitto heikkenemistään, eivätkä he\nkuulleet muuta kuin laineitten pauhun.\n\nYhtäkkiä hellittää Bolstad peräsimen ja huutaa:\n\n\"Nyt se on harmaa, Andres!\"\n\n\"Mikä on harmaa?\"\n\n\"Minusta se näytti harmaalta! -- Se on varmaan se musta, jonka minä\näsken näin; mutta tällä kertaa se oli harmaa.\"\n\n\"Pitäkää varanne, laivuri, tuolta tulee turma ihan perän puolelta!\"\n\nHeillä ei ollut pitkää aikaa tointuaksensa, ennen kuin se tuli\nhirveällä ryskeellä ja jyräyksellä, mikä työnnähti aluksen pitkän\nmatkaa päistikkaa.\n\nSiitä hetkestä tarttui Andres peräsimeen. Laivuri Bolstad ei kyennyt\nenää mihinkään.\n\nAndres antoi mennä, kunnes hän näki edessäpäin pistävän esiin jotakin\nmustaa, minkä hän luuli Harmaasaareksi. Sitte teki hän, voimiaan\nponnistaen, uudestaan käänteen.\n\nHän luuli ihan varmasti heidän jo osaksi päässeen paremmalle puolelle;\nmutta vähää sen jälkeen kuuli hän kellon jälleen läppäävän, ja vieläpä\nlähempänä kuin edellisellä kerralla. He eivät siis olleet käänteestä\nmitään hyötyneet. Eivätpä niinkään, veneen painolastihan oli pieni ja\ntyrsky painoi kovasti.\n\nNiin ei ollut jäljellä muuta keinoa kuin uskaltaa yritys, jota hän\nkauvan oli ajatellut: koettaa saada vene sisälle Messukuiluun. Jos hän\nvaan voisi päästä sinne, olivat he turvassa kaikelta vaaralta, sillä\nsiellä sisällä oli vesi tyventä; sen hän tiesi entisestään.\n\nSen hän ilmaisi Bolstadille, mutta tämä vastasi vaan jotakin\nepäselvästi, että kullakin aluksella on oma määrätty aikansa.\n\nJoka hiven otettiin nyt alas. Andres Aasen luuli ennen pitkää\nhuomaavansa, että hän oli oikealla tiellä. Mutta juuri kun hän oli\nnäkevinään leveän kuilun edessään häämöittämässä, huudahti Bolstad:\n\"Nyt se on valkoinen!\" ja seuraavassa silmänräpäyksessä tölmäisi alus\njotakin kovaa vastaan, niin että molemmat lensivät päistikkaa eteenpäin.\n\nAasen tunsi, miten kylmä vesi huuhtoi hänen päänsä ylitse, miten\nhän viskautui korkealle ylös, ja heti sen jälkeen rupesi koko hänen\nruumistansa särkemään. Kun hän sitte tunnusteli eteensä, tarttui\nhänen kätensä johonkin märkään kankeen tai kanervaan, minkä päälle\nhän arvatenkin oli pudonnut. Hän makasi hetken siinä, mutta sitte\nhän yhtäkkiä muistikin, että hänen tuli ottaa selko Bolstadista.\nVaivoin hän siitä sitte nousi ja tirkisteli ympärilleen... Laineita\nloppumattomassa jonossa oli ainoa, mitä hän näki. Ne olivat häntä\nsangen likellä, niin että hänen oli sukkelasti vetäytyminen niistä\netemmäs, jotteivät ne peräytyessään veisi häntä mukanaan.\n\nMutta siinä tirkistäessään ja tähystäessään, ja epätoivon häntä siinä\nahdistaessa, luuli hän näkevänsä jotakin, mikä näytti ihmiseltä,\nmakaamassa muutamalla penkereellä lähinnä merta aivan suuren kiven\ntakana, mikä varmaankin oli estänyt laineita sitä mukaansa vetämästä.\nSe ei voinut olla kukaan muu kuin Bolstad.\n\nAasen oli rohkea mies ja ennen kaikkea väkevä. Soveliaalla hetkellä,\nkun meri vetäytyi takaisinpäin, heittäytyi hän äkkiä alas penkereelle\nja nosti sen ylös oikealla voimannäytteellä. Mutta miten raskas\noli hänen laivurinsa! näytti siltä kuin olisi henki poissa. Vaikka\nhän ravisti häntä ja puhalsi henkeä häneen, pysyi hän edelleen\nliikkumattomana. Mutta sitte yhdeltä kertaa huomasi Andres oikeassa\nohimossa pahan haavan, mikä ulottui kauvas päälakea kohden ja mistä\nvuoti verta; se oli kai syynä hänen raukeaan voimattomuuteensa.\n\nAasen otti silloin esiin nenäliinansa, levitti sen ja sitoi pään\nympäri, niin hyvin kuin voi, verenvuotoa tyrehdyttääkseen. Sitte\nveti hän kissannahkaturkkinsa yltänsä ja kääri sen hänen ympärinsä,\nettei häntä palelisi, ja sitte lausui hän puoliääneen, jotta, jos\nmahdollista, Bolstad tajuaisi: \"Kestä hetkinen, laivuri! kyllä ne pian\ntulevat pyydyksiään kokemaan.\"\n\nSitte otti hän sairaan pään syliinsä ja istui ja lämmitti sitä, minkä\nvoi.\n\nVerenvuoto Andresta nyt vaan enin huoletti. Sitä tihkui nenäliinan läpi\nja valui maahan raskain paksuin pisarin.\n\nToisinaan otti hän myöskin kädellä päähänsä, ikäänkuin olisi tuntenut\nsiinä jotakin märkää, mutta eniten makasi hän ihan hiljaa, ja kun\nAndres kysyi, särkikö sitä, ei hän vastannut mitään.\n\nPari tuntia kului tällä tapaa. Ne kuluivat, hitaasti, niinkuin arvata\nsopiikin. Laivuri Bolstad ei äännähtänyt vähääkään, ja ellei hän olisi\nollut siksikin lämmin, olisi Andresin ollut uskominen istuvansa siinä\nkuolleen miehen kassa. Mutta äkkiä heilautti hän päätänsä ja alkoi\nponnistaa kuuluviin jotakin, vaikkakin suurella vaivalla: \"Andres,\nAndres!... Minä olen kauvan nähnyt sen häilyvän silmieni edessä... minä\nluulen, että se on äiti vainajani... tai sitte se on kuolema itse...\"\n\nTämän jälkeen makasi hän raskaampana Andresin käsivarsissa, ja tämä\nluuli huomaavansa, että hän kylmenemistään kylmeni. Kasvoihin ilmestyi\ntuommoiset kummat piirteet; oli, kuin kaikki olisi kovennut ja\njäykistynyt. Hän ei sanonut enää mitään eikä välittänyt enää mitään\nkuullakkaan, Aasen sanoi vielä kerran: \"Teidän on kestäminen hetkinen,\nlaivuri -- kunnes ne tulevat pyydyksiään kokemaan.\"\n\nMutta hetken perästä kohottautui sairas mies puoleksi istualle ja\nkatsoi ikäänkuin kummastuneena ympärillensä. \"Mutta nehän ovat vain\nvanhoja airoja, joita täällä on, Andres. Vain vanhoja airoja ja\nharoja... Pyydä äitiä hiukkasen siivoamaan;... nythän on jo Joulu aivan\nlähellä, ja kun veljeni tulee, ei sovi, että kaikki tämä törky on\ntässä ympärinsä... Entäs lehmä sitte, mitä sillä on täällä tekemistä?\nonko mokomaa ennen tapahtunut?... Sen vaan sanon, etten huoli lehmästä\nhuoneeseen... Sehän likaa kaikki, mitä täällä on... Eikö se hyvällä\nlähde tiehensä? eikö... niin olen, totta tosiaan, antava sille, että\ntietää... Mutta otappas pois tuo raskas mytty rinnaltani... voi, ota\nse pois, Andres, niin olen sulle oikein kiitollinen, sillä se on niin\ntukala... minun täytyy niin surkeasti ähkiä, kun se on siinä...\"\n\nHän makasi hetken ja ähki raskaasti; mutta vähää sen jälkeen luisti\nhengitys tasaisemmin, ja Andres luuli hänen nukkuvan.\n\nVähän ajan perästä alkoi hän kumminkin uudestaan puhua syvällä, miltei\ntuntemattomalla äänellä. Mutta silloin näytti hän tajuavan, mitä sanoi:\n\"Sinä kyllä tästä selviät. Andres, sillä sinä et saanut tärähdystä\npäähäsi... se oli minun loppuni. Mutta sano eukolle, ettei hänen tule\nolla pahoillaan... ja kiitä häntä siitä, että olemme yhdessä olleet...\nja sitte muistakoon hän Herraa, joka ruokkii linnunpojatkin, ja joka\nsanoo: minä annan rauhan sinulle, koskas huudat minua... mutta nyt ei\nminulla varmaankaan enää ole pitkältä jäljellä...\"\n\nSen jälkeen makasi hän niinkuin ennenkin. Verta valui vielä päästä,\nmutta vähemmin sentään kuin ensin. Sitte tuli viimein kuoleman\ntaistelu, jolloin hän kiristi hampaitansa ja voivotti. Vaan sitä ei\nkauvaa kestänyt. Andres ihan huomasi, milloin se loppui. Siinä hänen\nympärillään syntyi kummallinen hiljaisuus... hänestä näytti, kuin\nolisivat laineetkin tyyntyneet.\n\nMutta kummalliselta tuntui istua siinä kuolleen miehen kanssa! siinä\nvaltasi hänet oikea juhlallisuus, ja hän rupesi rukoilemaan ääneensä,\nrukoilemaan, jota hän ei ollut tehnyt koko elämänsä aikana. Niin,\nkerrankin hän huusi, minkä suinkin jaksoi; -- se oli silloin, kun hän\nrukoili, että laivuri Bolstadin saisi olla niin hyvä kuin suinkin olla\nsaattoi.\n\nTämän jälkeen hän rauhoittui ja puheli ikäänkuin tuttavallisesti ja\nhiljaa Herramme kanssa, ikäänkuin arvelisi hän, että he kaksi kyllä\nkeskensä sopisivat. -- --\n\nKun aamu sarasti, talttui tuuli yhtä nopeaan kuin se oli yltynytkin.\nAndres läksi silloin jalan kiertämään karia, pysyäkseen lämpimänä ja\ntähystelläkseen veneitä. Edellinen oli täysin yhtä tarpeellista kuin\njälkimmäinenkin, sillä vaikka ilma keskitalven ilmaksi ei ollutkaan\nkylmää, vilutti häntä sittekin niin, että polvitaipeet tärisivät.\n\nViimein puolenpäivän aikaan tuli kaksi venettä soutaen -- toinen heti\ntoisen jälkeen. Aasen huusi niille, ja ne tulivat kumpikin lähemmäksi.\n\nEnsimmäisessä veneessä istui väkeä, joka tunsi sekä hänet itsensä että\nBolstadin. Kolme miestä heistä otti ruumiin varovasti veneeseen ja\nlevitti purjeen sen ylitse.\n\nMutta koko sinä aikana eivät he paljoa puhuneet eivätkä voivotelleet.\nHe katsoivat vaan toisiinsa ja nyökkäsivät päätänsä, ikäänkuin olisivat\nhe tämän jo edeltäpäin arvanneet.\n\nNeljäs tuki Andresta, sillä tämä oli todellakin heikkona. Oli ikäänkuin\nosa kuolemaa olisi hänet yllättänyt. \"Mutta tuollaiseksi käy, kun noin\nkauvan istuu ruumiin luona,\" sanoi vanhin miehistä. \"Hän kyllä toipuu\njälleen.\" -- -- --\n\nSimon Naes oli se, joka oli saanut molemmat veneet matkaan. Hän\noli käynyt rannassa aamulla, kun Bolstad ja Aasen läksivät, vielä\nkerran neuvoaksensa heitä pysymään kotona. Mutta he olivat silloin jo\nlähteneet ja näkymättömiin häipyneet.\n\nMutta kun laivuri Bolstad haudattiin muutamia päiviä myöhemmin, kulki\nSimen sen pienen joukon jälkimmäisenä, joka ruumista seurasi. Hän ei\ntahtonut laiminlyödä saattamasta maahan sitä miestä, joka oli ollut\nhänelle hyvä ja ojentanut hänelle kätensä silloin, kun kukaan muu ei\nollut tahtonut sitä tehdä. --\n\n\n\n\nLännetär.\n\n\nMuistuu mieleeni eräs sieltäpäin -- niin, mikä hänen nimensä olikaan?\nSe nimi saattoi meidät kaikki niin kovaan pulaan; meidät kaikki neljän\noikealla puolella olevan huoneen asujamet.\n\nSillä hän oli meidän \"palvelijattaremme\".\n\nMutta kun oikein muistelen, oli hänen nimensä varmaankin Teodine, jonka\nnimen me keksimme lyhentää Dinaksi.\n\nTämä tapahtui rouva Holmsenin \"täyshoidossa.\" Istuessamme kerran\nillallisella aukeni ovi hiljaan ja huoneen kautta kulki pieni\npalvelustyttö, noin kahdeksantoista-, kaksikymmentä-vuotias. Se ei\nollut rohkean kristiaanialaispiian alituista juoksemista; ei, se\noli varovaisen ihmislapsen astuntaa, joka liikkui sangen siivosti,\nkummallekkaan puolelle katsomatta. Vieläkin on silmissäni, mitenkä hän\nmeni suoraan ulos ja pani oven hiljaa kiinni perässänsä.\n\n\"Mutta hyvä rouva Holmsen,\" sanoi kaunis bergeniläisnainen laulaen,\n\"mikä se oli?\"\n\n\"Se on teidän uusi palvelijattarenne, neiti Eva. -- -- -- Hän tuli\ntänne eilen, ja minä otin hänet heti palvelukseeni. Hän näyttää niin\nsiistiltä ja hiljaiselta. Hän on kaiketi lännetär, lännestä kotoisin.\"\n\n\"Totta tosiaan, hän näyttää hiljaiselta. Muuten on hyvä, että pääsimme\neroon Karenista. Hänen paksua kopistiansa en voinut kärsiä -- -- hän\noli aina porttikäytävässä tähystyksellä, kun minä tulin kotiin.\"\n\n\"Asianajaja hän muuten olikin.\"\n\n\"Ei, eipäs ollut. Serkkuni tuntee hänet.\"\n\n\"Mutta minä tunnen hänet persoonallisesti.\"\n\nJa niin joutui \"medisinaari\" ja neiti Eva väittelyyn siitä, oliko paksu\n\"juristi\" kopisti vai asianajaja, -- ja pieni palvelustyttö unohtui\ntoistaiseksi. -- --\n\nHän sai siis osalleen ne neljä huonetta oikealla puolella. S.o. hänen\ntuli palvella yhtä medisiinaria, yhtä luutnanttia, taid. op. neiti Evaa\nja minua.\n\nMinä näin hänet monta kertaa päivässä ja sain silloin kuulla, että hän\noli Listerin puolelta, vaan että hän oli tullut Kristianiaan, koska\ntäällä saatiin suurempaa palkkaa.\n\nHänellä oli muuten kovin raskasta rouva Holmsenilla. Uskokaa pois,\nettä meidän kävi usein häntä sääli. Useammasti kuin kerran tapahtui,\nettä luutnantti itse työnsi hiiliä uuniin, että medisiinari itse kävi\nostamassa oluensa, ja että minä itse -- niin minä tein todellakin\npaljon tuota pientä säästääkseni.\n\nMutta minkä me miesväki ymmärsimme, sitä ei ymmärtänyt\nbergeniläisnainen. Hän oli hyvä ihminen, -- mutta palvelusta hän vaati,\npaljon palvelusta; ihan pienimmästäkin syystä hän soitti kelloa.\n\n\"Missä ovat minun kenkäni, Dina? -- ei ne, ei, vaan ne kiiltävät,\njoissa varvaskoristeet -- ne melkein uudet. Kun eivät vaan ole sängyn\nalla, niinkuin viimekin -- aivan totta tosiaan! ne ovat vallan\nseinustalla. Voi, Dina, otatteko ne esille, niin olette hyvä.\"\n\nNiin tuli ryömiminen ja konttaaminen.\n\n\"Tuhat kiitosta; muistakaa nyt viimeinkin, ettette pistä jalkineita\nsängyn alle. On niin ilkeä saada niitä sieltä esille taas. Kiitoksia\nvaan; ei mitään muuta tällä kertaa.\"\n\nJa neiti Eva pani jalkaansa ne uudet kengät, missä oli varvaskoristeet,\nhellitti vähän paksua, keltaista palmikkoansa ja läksi ulos\nharjaantuaksensa \"ranskankieliopin poikkeuksissa.\"\n\nMutta kun hän tuli takaisin, oli hänellä aina mukanansa tumma\nystävätär, ja nämä istuivat sitte juoden ja polttaen niin, että\nhajustettujen naispaperossien käry tunkeutui minun puolelleni\navainreijän kautta.\n\n\"Mutta se on totta, Eva, annappas meille muutamia päärynöitä.\"\n\n\"Lieneekö niitä enään jäljellä. Minä koetan.\"\n\nHän soitti.\n\n\"Voi rakas Dina, tuokaa muutamia päärynöitä. Kolme tai neljä.\"\n\n\"Tuokaa neljä, Dina!\" huusi tumma.\n\nNeiti Eva oli joku aika sitte saanut lähetyksen päärynöitä, oikein\nsuuria, hienoja päärynöitä isältään Bergenistä. \"Joita hänen ei pitänyt\nkäyttää ahmien niitä syödäkseen,\" kirjoitti isä, \"vaan ainoastaan\nvilvoittaakseen itseään niillä, kun hän teki työtä otsansa hiessä.\" --\nMutta nyt teki Eva työtä sangen vähän eikä hikoillut milloinkaan. Miten\ntuli hänen siis menetellä? Hän selvisi koko pälkähästä siten, että\npisti kirjeen tuonne kauvas pesukaapin taakse, tuonne muitten ikävien\nkirjeitten joukkoon, missä varoitettiin: menemästä ulos: klo 7 jälkeen\nja, ennen kaikkea, olemasta \"uudenaikainen\": juoda punssia ja polttaa\npaperossia yhdessä herrain kanssa kuutamon lumoavassa valossa j.n.e.\nSitte avasi hän käärön ja söi päärynöitä jokainoa tunti päivässä.\nMutta neiti Eva sai vatsataudin, päärynät olivat huvenneet, ja sitte\nvasta, kun niitä oli enää vain muutamia jäljellä, uskoi hän ne Dinan\nhaltuun ja antoi tämän tuoda niitä hänelle muutaman kerrallaan, milloin\npäärynähalu hänessä oikein pahaksi paisui, --\n\nTalvi meni, kevät tuli ja viimein myöskin kesä. Kaikki meni tasaista\nkulkuansa. Dina oli vielä meillä. Hän kestikin paremmin, kuin minä\nalussa olisin voinut uskoakkaan, ja oli kovasti iloissaan, että saisi\nkäydä kotonaan, jahka hyyryläiset olisivat poissa ja talo tyhjänä.\n\nMutta sitte rupesi hän muutamana päivänä käymään alakuloiseksi ja\nnäyttämään kelmeältä. Rouva Holmsen kysyi, oliko hänen ikävä. \"No\nei, eipä niin vaarallisesti\". Niin meni muutamia päiviä, mutta hän\nkävi ennemmin huonommaksi kuin paremmaksi. \"Tuntuiko hänestä täällä\nraskaalta?\" \"Ei, nyt oli hän siihen tottunut, ettei se liian raskasta\nollut.\"\n\nMutta eräänä päivänä kokoushuoneessa istuessamme, tuli hän sisälle ja\nkysyi, saisiko hän heittäytyä vuoteelle, sillä hänen ei ollut oikein\nhyvä olla.\n\n\"Mikä häntä sitte oikeastaan vaivasi?\"\n\nHän seisoi ja hypisteli neuvottomana esiliinaansa. Sitte sanoi hän\njotakin epäselvästi siihen suuntaan, että hänen laitansa ei ollut\noikein hyvin siitä illasta saakka, kun hän portailla lankesi ja\nloukkasi itsensä.\n\nHänen siinä seisoessaan päivänvaloa vastaan, näimme me kaikin, ettei\nhän suinkaan terveeltä näyttänyt. Hän oli kuihtunut paljon viime\naikoina.\n\nJa niin sai hän mennä sisälle lepäämään. --\n\n-- Se oli \"Taiteitijalinnan\" aikoina. Vähää ennen olimme me nähneet\npitkän jonon ratsastavan pitkin katuja ja kuulleet linnanherran\nlausuvan kansan tervetulleeksi. Ja me nuoret kävelimme ja vietimme\naikaamme tuolla ylhäällä linnanpuistossa valoisan kesäyön toisensa\njälkeen.\n\nSillä siellä oli paljo nähtävää: punasilmäisiä, kesyjä jalopeuroja,\njotka kiljuivat ja ampuivat pistooleilla ja kävelivät kahdella jalalla\nihan yhtä hyvin kuin neljällä. Ja laulavia lehmiä ja iloa ja paljo\nriemua. Koko kaupunki oli siellä ylhäällä. Ne, jotka eivät saaneet\ntilaa \"linnassa\", ajelehtivat ympäri Linnanpuiston käytävillä.\n\nEräänä iltana tapasi pari meistä neiti Evan siellä ylhäällä yhdessä\ntumman ystävättärensä kanssa. He olivat mainion näköiset molemmat;\ntoinen niin vaaleana, toinen niin tummana täydensivät he toinen\ntoisensa mainiosti.\n\nEhkä sentään tumma voitti.\n\nHänellä oli yllään tummanpunainen hame vyötäröllään kiiltonahkainen\nnikkelivyö, joka luisti raskaasti alas lantioitten yli joka askelelta,\nminkä hän astui.\n\nHeillä molemmilla oli ollut oikein perinpohjin huvia! He olivat juoneet\nsamppanjaa Evan sedän kanssa; mutta sitte yhtäkkiä oli setä huomannut,\nettä nyt heidän piti lähteä. Siihen eivät he mitenkään tahtoneet\nsuostua, ja hetkisen perästä pistäytyivät he syrjään hänestä: tumma\ntunsi ikäänkuin jotakin olevan irroillaan, ja Evan piti auttaman häntä\nsitomaan sitä paikoilleen, ei, _hänen_ ei pitänyt olla siinä läsnä; se\nei soveltunut herroille.\n\nNiin pyysivät he hänen menemään hiljaa edelleen, jotta he voisivat\nhänet jälleen saavuttaa.\n\nJa niin juoksivat he tiehensä.\n\nSillä eihän todellakaan sentään ollut aikomus mennä kotia. -- --\n\nMe kiersimme linnan yltympärinsä, kunnes kaikki oli lopussa. Mutta tämä\nyö oli sentään niin kovin kaunis.\n\nJa sitte me menimme alas ystäväni jasmiinihuvilaan ja istuimme siellä,\nkunnes päivä idästä sarasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sillaikaa makasi Teodine, jota myöskin Dinaksi kutsuttiin, kotona\nja kuoli.\n\nEräänä aamuna kiersi \"pensionaatissa\" sanoma, että hän oli kuollut.\nEttä hän makasi vuoteellaan ihan kankeana, silmät auki. Siellä syntyi\ntietysti ihmettelyä ja liikettä kaikkialla. Miten kaikessa maailmassa\nsaattoi se oli mahdollista? kuolla -- noin ilman mitään enempää! --\n\nSeuraavana päivänä vietiin hän hospitaaliin, missä ruumiintarkastus oli\ntoimitettava. Mutta tämän ruumiintarkastuksen jälkeen katosi hän meiltä.\n\nRouva Holmsen ei ymmärtänyt vähintäkään. Hänellähän oli ollut niin\npaljo hommaa, ettei hänellä ollut todellakaan vähintäkään aikaa\npitää huolta Dinan sairaudesta. Vallankaan koska Dina itse ei\nvirkkanut mitään. Edellisenä iltapuolena kuuli hän tosin toiselta\npalvelijattarelta, jolla nyt oli medisiinarin tyhjä huone, ettei\nsairas viime aikoina ollut ruokaan kajonnut. Lisäksi vielä, että hänen\nsilmänsä olivat niin kiiltävät. Mutta eihän tosiaankaan mokomasta kuolla\ntarvinnut. Olipa rouva Holmsen edellisenä päivänä itsekin ollut hänen\nluonaan kysymässä, miten hänen oli, ja silloin oli hän vastannut, että\nhän \"miltei uskoi voivansa hieman paremmin.\" Mutta hän halusi saada\nvettä.\n\nJa rouva Holmsen oli itse tuonut hänelle vettä -- koko ruuskallisen!\nMuuten hän ei voinut häntä oikein nähdä, sillä ikkunan eteen oli\nripustettu vaatteita, niin että huoneessa oli melkein pimeä.\n\nHetkiajan kuluttua saimme me kuulla -- Jumala tiesi mistä -- epäselviä\nhuhuja, että Dina sittekin oli kuollut tärähdyksestä, minkä hän kerran\noli saanut sydänalustaansa silloin, kun hän oli portailla langennut ja\nloukannut itseänsä. Sitte huhuiltiin vielä sekavammin jonkinlaisista\nhöyryistä, joita häneen muka oli kerääntynyt. Se mahtoi kaikissa\ntapauksissa olla tuskaista tautia! Hän lienee kärsinyt paljon, vaikkapa\nhän olisi valitellut vielä vähemmin kuin mitä oli tehnyt.\n\nEhkei hän ollut huomannut paljoa kovempaa sinä valoisana kesäyönäkään,\njona hän kaikessa hiljaisuudessa erosi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkun lopetan, tahdon vielä kertoa, mitä pappi sanoi kun rouva\nHolmsen kysyi, luuliko hän Dinan pääsevän autuaaksi, kun hän kuoli noin\nvallan heidän käsistään.\n\nPappi sanoi: \"Enhän minä voi sanoa mitään varmasti, mutta kuolihan hän\nasemassansa, ja se on kaunista.\"\n\nMinun johtui ehdottomasti muistiini päärynä, minkä hän joka ilta toi\nneiti Evalle.\n\n\n\n\nMissä ruoho kuihtui.\n\n\nI.\n\nVanha tie soisella tasangolla painui painumistaan hitaasti, mutta\nvarmasti. Soraa ja hietaa oli lisättävä, ja siten kävi tie kalliiksi.\nSitte keksittiin heittää vanha tie silleen ja rakentaa uusi etempänä\nylhäällä, missä perustus oli kovempaa. Nyt painui vanha tie siinä\npaikoillaan yhä taukoamatta, Syyssateet ja talviset räntäilmat\ntasoittivat sen olemattomiin, jo kymmenen vuoden kuluttua ei siitä\nollut enää mitään jäljellä.\n\nRuoho iti yhtä hyvin siinä kuin muissakin paikoissa suolla.\n\nAinoastaan kapeasta juomuista kuihtunutta ruohoa kävi ymmärtäminen,\nettä sitä vielä käytettiin; tässä juomussa oli ruoho kuihtunutta,\nsillä siinä entinen luutnantti Brede Arnesen käytteli jalkopohjiansa.\nRuoho on hurskas ja rehellinen kasvi: se peittää vaivaisenkin haudan\nnaskalipäisillä lehdiltään, mutta se kuihtuu siinä, mistä jumalaton\nihminen kulkee.\n\n\nII.\n\nSoinen tasanko, minkä kautta tie kulki, oli tyhjyyden ja\nsuoramielisyyden surkea kuva -- vallankin pilvisenä syyspäivänä. Se oli\nsiinä milloin minkäkin värisenä; viheriänkeltaisena, harmaanruskeana\nja mustana. Iso honkapuu seisoi toisessa syrjässä, muuten löytyi tien\nreunassa vain muutamia vaivaiskasvuisia kiulakka pensaita, joissa ei\nollut kukkia eikä hedelmiä.\n\nTästä autiudesta pitivät kurjet. Niitä seisoi hajallaan parvissa siellä\nja täällä. Silloin tällöin huudahti joku niistä.\n\nKun sattui muutamia myöhästyneitä muuttolintuja suurimmassa kiireessä\nlentämään paikkakunnan ylitse etelään päin, niin käännähtivät useimmat\nlinnut suolla, kallistivat päätänsä ja kuhersivat ääneensä. Pari niistä\nkievahti ilmaan, edestakaisin lentäen ja käheästi huutaen.\n\nSe oli oleva kiusantekoa muuttolinnuille, koska ne tuossa noin pitivät\nkiirettä.\n\n\nIII.\n\nAinoastaan kaksi kertaa koko pitkänä päivänä häiriintyivät linnut.\n\nSe tapahtui joka puolenpäivän aikaan ja joka iltapuoli, kun ilta jo\ntäyttä totta oli tulossa.\n\nSillä silloin tuli aina tumma, laiha mies jalan, yllään pitkä takki ja\npäässään leveäpäärmäinen huopahattu.\n\nHän se piti vanhalla tiellä juomua, missä ruoho kuihtui.\n\nMuutamat nuoret poikaset, jotka olivat outoja paikalla, kyykistyivät\nhiemasen, alkuun päästäkseen, ja lensivät etemmäs, laskivat jälleen\nalas, kyykistyivät ja viputtivat -- ja kaikki oli yhtä rauhallista kuin\nennenkin, joka vaan huudahti; ja se kuului pitkän matkan päähän, sillä\ntäällä oli niin hiljaista.\n\nVanhat linnut jäivät seisomaan, sillä ne tunsivat miehen tavallaan. Ne\nolivat nähneet hänet siitä alkaen, kun ne olivat ihan pieniä, ja ne\ntiesivät, ettei hän niille mitään tee.\n\nHän meni vaan taloon suon toiselle puolen.\n\n\nIV.\n\nTalo suon toisella puolen ei painunut. Se seisoi tänään sellaisenaan\nkuin kuusikymmentä vuotta sitte. Luutnantti Brede Arnesenin isä ei\nollut ollut niin kevytmielinen, että olisi rakentanut talonsa hiekalle;\nsiinä oli kallio alla.\n\nSen vuoksi eivät asujamet kukistumistaan peljänneet. Niitä oli vaan\nkolme: puolivälissä kuudettakymmentä vuotta oleva luutnantti, hänen\nsisarensa ja vanha sotamies, joka oli seurannut herraansa siitä saakka,\nkun tämä oli saanut eronsa.\n\nBrede Arnesen oli vallan nuorena tehnyt jotakin hirveätä, mutta ei\nkukaan saanut tietää, mitä se oli; säädyn kunnia oli pelastettava.\n\nKun luutnantti oli pitkillä kävelyillään iltapuolisin, kutsui hänen\nsisarensa sotamiehen sisälle ja luki hänelle kappaleen raamatusta. Sen\njälkeen antoi hän hänen mennä ulos toimittamaan talon tehtäviä, ja itse\nistui hän yhä edelleen hartauttaan pitäen.\n\nLohduttavaista oli vanhalle neidille tietää omassa itsessään, että hän\njoka päivä antoi Herralle, mikä Herran oli. --\n\nEnnenkuin hän alotti hartaushetken, antoi hän sotamiehen kääntää\nkanta-isän kuvan, joka riippui seinällä; sillä tämän ylpeät piirteet\nvaivasivat häntä, kun hän oli jumalisella tuulella, ja saattoivat\nhelposti häiritä häntä hänen hartaudessaan.\n\nSe oli ylpeän majurin kuva. Hän oli ollut mielessään vakuutettuna\nsiitä, että hän oli vanhaa saksalaista aatelia, ja kuvan alle oli hän\nitse kirjoittanut suurilla göötiläisillä kirjaimilla:\n\n    \"Kunnon upseeri hän on ja hyvää aatelista. Ei moukka kurja\n    talonpoikais-porvarista.\"\n\nMutta kuvan käännettyä pääsi hän rauhaan. Hän istui siinä valkoinen,\nsilitetty tanu päässänsä sekä joutsenuntuvainen liina hartioillansa\nja lauloi virttä, jonka hänen äiti armaansa oli kuolinvuoteellaan\nsepittänyt. Sitä käytti hän joka päivä, sillä sen sydämelliset sanat ja\nsen ihanat, pehmeät äänet tuotti hänelle tuon rauhan.\n\nLaulaessaan noudatti hän äänteessä äiti armaansa vanhanaikaista\nkirjoitustapaa.\n\n    \"Ole vastaajan' viimeis' päivän',\n    Syntin' piinas kautt' peitä,\n    Suo minua armost' iloon käyvän,\n    Pyhäis seuraan minua heitä.\n    Sinä sanot: päälles kuin uskova on,\n    Hän kuolemast' koht' eloon käy,\n    Eik' tuomion all' näy;\n    Ehk' ajaisest' kuoleva on,\n    Ei heitet' helvetin hautaan.\n    Hänt' vapahdan väkeväll' kädell'\n    Kuoleman kauhian kidast',\n    Taivaan iloon hänt' panen tähdell',\n    Näin pois päästän hänt' vihast'.\n    Jesus Christus, aut' minua visust',\n    Sinun tuloos odottamaan\n    Uskoll', ja saamaan\n    Osaa luvatust' ilost'\n    Sinne minua vie täält' ulos\".\n\nNäinä iltapuolihetkinään oli vanhan neiden oikein hyvä olla.\nUnenhorroksissa oli hän nojatuolissaan hartauden päätyttyä, sillaikaa\nkun sotamies puuhaili keittiössä iltaista kuntoon. Hän kuuli hänen\nsilloin tällöin kalistavan kupilla, tai hän kuuli vesikattilan\nkihisevän. Ne olivat semmoisia ääniä, jotka eivät herätä, mutta eivät\nmyöskään pane nukkumaan.\n\nJa hän saattoi levätä näin rauhassa, sillä hän oli antanut Jumalalle,\nmikä Jumalan oli.\n\n\nV.\n\nOn syysilta, ja pimeä tulossa.\n\nLokit ja varikset lentävät kukin kotiinsa. Toisilla on pesä hongassa,\ntoisilla kauvempana muualla.\n\nPimeä tulee myöskin taloon suon taakse; hiipii sisälle pienistä\nruuduista ja asettuu paikoilleen tummille huonekaluille ja matoille,\nväistää vähän ennen muinoin kirkkaiksi kullatuita kehyksiä, mutta\nhimmentää niitäkin yhä enemmän. Tivistyy vanhan neiden ympäri, niin\nettä lopulta voi nähdä vain siinteen hänen valkoista ommeltua nuttuansa\nja harmaana hattarana vain sen kohdan, missä joutsenuntuvainen liina on\nlevällään.\n\nHän nukkuu silmänräpäyksen, mauskuttaa ihan säännöllisesti huulillaan\njoka hengenvedolta. Mutta sitte aukaisee hän äkkiä silmänsä, ikäänkuin\nsiinä olisi ollut joku, joka hänet herätti. Hän kuuntelee portaille\npäin hetkisen, sitte nojaa hän päänsä jälleen taaksepäin ja huutaa:\n\"Olavi, Olavi!\"\n\nSotamies tulee sisälle.\n\n\"Sinä voit asettaa lampun sisälle, ja käännä sitte majuri, sillä nyt\ntulee luutnantti pian.\"\n\n\n\n\nMeri.\n\n\nMeriusvassa.\n\nMe olimme usvassa. Silloin tällöin menimme me eteenpäin propellin\nhitaasti pyöriessä, mutta useammin olimme me ihan paikoillamme. Se ei\nväistynyt, tuo sankka meri usva. Päivittäin oli se siinä. Joka aamu,\nkun me heräsimme ja katsahdimme ulos, kohtasi se silmäämme. Eipä sillä\nhyvä, se tunkeutui päällemme niinkuin jokin määräämätön, joka painaa\nilman että sitä voi luotaan torjua.\n\nJa ollessamme suljettuina usvan valkeaan kehään pelkäsimme me aina\ntölmäisevämme yhtä tai toista vastaan. Sen vuoksi olimme me aina\ntähystämässä -- ja saimme silmämme hämärtäviksi, muljottaviksi.\n\nNiin, lopulta ei kukaan meistä ollut oikein terve. Me tunsimme itsemme\nkummallisen pöhöttyneiksi, samoin kuin arvatenkin ne harmaat elävät,\njotka oleksivat kosteissa, pimeissä paikoissa; me puhuimme ainoastaan\nvähän toistemme kanssa ja aterialla istuimme me ruokaa inhoten ja\npistäen sisäämme mitä vain, lainkaan maistamatta. --\n\nUsein tapaa usva, illan tullen, vyöryä yhdelle koolle ja liukuaa\ntiehensä, niin että tähdet tulevat näkyviin -- sen olen useammasti\nkuin yhdesti kokenut. Tässä ei käynyt niin. Päinvastoin. Kun tulet\nsammutettiin iltaisin, oli se siinä miltei vielä sankempana kuin\nmuulloin; en mokomaa pimeyttä milloinkaan ennen ollut nähnyt.\n\nJa keskellä yötä saatoimme me säikähtyä pitkästä vihellyksestä, joka\ntunki kuin terävä veitsi kaiken kuulevan läpi -- taikka myöskin\nläppäystä, monta sataa tuskallista lyöntiä! Sitä saattoi kestää hyvin\nkauvan, käännyimme kyljeltä toiselle, vedimme villaisen peiton päämme\npäälle ääntä tukehduttaaksemme, koetimme mahdollisesti myöskin antaa\nlyöntien vaikuttaa nukuttavasti, laskimme tahdissa niitten kanssa\naivojamme väsyttääksemme, niin että ne rauhoittuisivat ja raukeaisivat.\nMutta ei, se ei auttanut; sillä usein tuli lyönti edellisiä kovempi,\njoka kerrassaan keskeytti, ja me makasimme siinä vallan valveillamme.\nTämä kävi lopulta ihan kamalaksi; ei mitään apua hädässä. Tunti\ntoisensa jälkeen meni, ja me yhä vaan makasimme kopissamme,\nkääntelimme ja vääntelimme itseämme, voimatta nukkua, vaikka kuinka\nolisimme tahtoneet. Niin, lopulta olimme joutua ihan epätoivoon tästä\nloppumattomasta laulusta, joutua kiusaukseen, juosta ylös kannelle ja\ntehdä vastustusta. Eräänä yönä kuulin minä yläpuolellani olevan kopin\nasujamen itkevän ja huutavan: \"Nyt pitää teidän lopettaman, kuuletteko\nte! -- -- -- Olkaa nyt hiljaa, te siellä ylhäällä!\" Ja päällepäätteeksi\nkiipesi hän alas ja haki saappaansa, millä hän läimäytti kattoon ja\ntoisti entiset sanansa.\n\nViimein aamuhämärässä saatoimme me päästä rauhaan. Tai me saatoimme,\nkellon alituisesta laulusta huolimatta, lyykistyä kokoon kuin kaatuneet\nmiehet ja painua alas syvään, kuolemanraskaaseen horrokseen.\n\nJa niin me vähitellen tylsyimme, että me, lähempänä puolta päivää\nherätessämme, useimmiten olimme unhottaneet kaikki, mitä tapahtunut\noli, ja ihmettelimme, että koko ruumiimme tuntui niin taudin ruhjomalta.\n\nMutta kun me tuntia myöhemmin istuimme päivällispöydässä, saattoi joku\njoukosta havahtua ja kysäistä. \"Mutta kapteeni -- eikö jotakin ollut\nhätänä viime yönä?\"\n\nIso, punakka kapteeni kertoi silloin, että me olimme kulkeneet\nvaarallisella paikalla, missä yhteentörmäyksiä oli usein tapahtunut --\njoku tarkkasilmäinen mies oli nähnyt jotakin laivahylyn tapaista\n-- -- melkein aivan lähellä -- -- ja sen vuoksi olivat he viheltäneet\nja kellolla soittaneet.\n\nNyt olivat kaikki selvillä: \"Aivan niin, viime yö oli ollut levotonta,\ntavattoman meluista, sen vuoksi olivatkin he niin surkeassa tilassa\nherätessänsä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun meri lepää kiiltävänä ja tyynenä usvapeitteen alla? on se minusta\nharvinaisen yhtänäköinen kuin iso, sammunut silmä.\n\nMinä kuulen syviä huokauksia alhaaltapäin vaikka ilma onkin tyyni; on\nkuin se liikkuisi jostakin, ei kukaan meistä tiedä, mistä.\n\nJa kun minä makaan valveillani yöllä, sattuu korviini nielauksia,\nniinkuin monen pienen pakahtuneen sydämen imennästä.\n\nTai ääniä jotka minusta tuntuvat tulevan ihmisistä, joitten puhelua\nluulen kuulevani milloin etempää, milloin taas aivan läheltä.\n\nUsein saattaa tämä minut kokonaan vallata, niin että asetun istualle ja\nsanon itsekseni, että noin käy, kun päiväkausin elelee purjehtivassa\nlaivassa, silmiensä edessä vain tuo tyhjä, harmaa avaruus, kun\nsamalla tuntikausin henkii salongin raskasta ilmaa, tätä sanatonta\nhöyrylaiva-ilmaa, missä on sekaisin pahanhajuista öljyä ja pölyä\npunaisesta sametista.\n\nSiinä tarvitaan huvitusta.\n\nJa minä koetan huvittaa itseäni alan keskustella yhden ja toisen\nmatkustajan kanssa. Mutta minä huomaan, että he ovat yhtä raukeita kuin\nminäkin ja me mykistymme kukin soppeemme, niinkuin siivet linnulta,\njoka on märkänä.\n\nSitte koetan minä lukea; vaan ne ainoat kirjat, joita täällä löytyy,\novat muutamia puolivanhoja englantilaisia romaaneja, mitkä eivät\nusva-ilmalla kelpaa höyrylaivassa luettaviksi. Silloin on tarpeen\nvoimakkaampaa ravintoa. Eilen löysinkin minä muuten erään kovin\n\"voimakkaan\" kirjan: Novellikokoelman, missä oli monta \"jännittävää\"\nkertomusta. Se oli todellista alkoholia. Tästä otan minä usein\nitselleni hutikan koko tunniksi.\n\nMaita raukeus seuraa jäljestä. Kun panen kirjan pois, tunnen minä\nolentoani painostavan, ja minä vaivun syvään uneen, missä mieli\nkuvittelee semmoista, jota tuskin milloinkaan olen lukenut tai\najatellut. Tai haaveksin minä jotakin, jota en milloinkaan ole kotona\nkuullut, jotakin, jota en ole lukenut enkä ajatellut.\n\nJumala tiesi, mistä se tulee.\n\nVäkeä, jota en milloinkaan tässä maailmassa ole nähnyt, käy sivuitseni\nja puhuu minulle paljon käsittämätöntä, josta koetan saada selvää ja\njohon vastaan, niin hyvin kuin voin. Kunnes muudan vanha toveri, joka,\nmikäli muistan (hän on monia vuosia sitte matkannut Rioon) asettuu\npäälleni ja painaa minua, jotta olen tukehtua ja herään painajaisesta...\n\nJa niin makaan minä puolikosteella samettisohvalla, helteisenä ja\nsairaana, ja ihmettelen, että tätä tällaista sentään voi kestää. Voiko\nsitä kestää pitkältä? Mitenhän meidän laitamme on huomenna tähän samaan\naikaan? -- -- --\n\nTänä aamuna tuli aivan oikein muudan hampurilainen \"pufettiin\"\nja tilasi paloviinaa, \"sillä nyt teki ilmapuntari nousua.\"\nPäivällispöydässä oli hän puhelijas ja iloinen. Hän kertoi jutun, joka\nmuka oli sukkela: neekeristä, joka eräänä iltana tuli kotia ja sanoi\nvaimolleen: \"Eikö sinulla ole ruokaa minulle?\" johon tämä vastasi:\n\"mene tuonne ja ota lautanen; siinä on vielä kappale jäähtynyttä\nlähetyssaarnaajaa.\"\n\nLoppuponnen, \"kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa,\" toisti hän\nvähintään kuuteen kertaan. Hän näytti selvästi juoneen koko joukon.\n\nMutta iltapuolella tuli hän tupakkahyttiin ja sanoi, ettei ilmapuntari\nnoussutkaan ja että tämä matka johdatti hänen muistiinsa Gerstäckerin\n\"Matkaseikkailut,\" jotka osaltaan olivat kirjallisuutta \"Dickensin\nmalliin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri nyt kuljimme me majakan sivutse. Me emme nähneet mitään, vaan\nkuulimme usvatorven törähtävän jostakin sieltäpäin. Ja välistä haukahti\nkoira, joka haistoi paikan, missä se oli. --\n\nNyt seisoo höyryalus hiljaa; me odotamme luotsia. Aivan varmoja\npaikasta me emme suinkaan vielä ole, sillä tuontuostakin tunnustelemme\nme eteemme riipalla.\n\nVäliajoin, vallankin juuri sinä hetkenä, kun äänet ovat haihtuneet,\npalaa hiljaisuus hiipien takaisin ja valtaa tuskastuttavasi mielet.\nSiinäpä se, elävää ääntä halutaan; mahdollisesti koetetaan puhua ääneen\nitsekseen. Mutta yhden ääni jää niin pieneksi ja yksinäiseksi. --\n\n-- Tänä iltana ovat useimmat matkustajat nousseet kannelle, ja kukin\nvalitsee soppensa, siinä torkkuaksensa, tai oman paikkansa, siinä\nliikkuaksensa.\n\nAskelet kuuluvat, yksi kerrallaan, miehen epäselvän haahmon nähdään\nviimein pistävän esiin ja katoavan.\n\nJa etukannelta kuuluu merimiesten raskaitten saappaitten kopina, heidän\nsiellä tehdessä työtä vilkkulyhtyjensä valossa, joita he kantavat\nrinnallaan.\n\nMutta vähitellen asettuvat kävelijät levolle. He pistäytyvät\ntupakkahyttiin, missä heitä aina on useampia. He eivät paljoa puhu;\nvihdoin kertoo muudan vanhempia herroja samanlaisesta tapauksesta,\nminkä hän oli joutunut kokemaan noin -- -- hänen piti ajatella -- --\nvarmaankin kym -- tai ehkä kaksitoista vuotta sitte. Silloin hän ei\nluullut mokomasta hengissä pääsevänsä, mutta nyt oli ehkä asiat vielä\nhullummin kuin silloin.\n\nToinen hymähtää ja kysyy, eikö kävisi keksiminen jotakin -- -- mitä? --\nnythän ihmiset olivat niin viisaita, tai olivathan he olevinaan niin\nviisaita. Usvapillit ja vilkkumajakat -- hyvät olivat nekin, vaan eivät\nsilti riittävät. Ei, jotakin sähköalalla oli saatava, ettekö usko, että\njotakin sähkölläkin saisi aikaan -- mitä?\n\nNiin! -- --\n\nHetken perästä soitetaan iltaiselle. Me astumme hitaasti alas portaita\nja asetumme ruoalle, koska niin kerta on tehtävä.\n\n\n\n\nRannikolla.\n\n\nMe olimme kaukana meren ulapalla.\n\nMutta höyryalusta matkallaan eivät estäneet laineet eikä tuuli.\nSe kulki varmasti ja tyynesti; sillä meri lepäsi. Ei lintuja eikä\npurjehtijoita -- pelkkää taivasta ja merta.\n\nIllan tullen istuin minä kannella yhdessä muutaman matkatoverin kanssa.\nMe emme paljoa puhuneet, istuimme vaan ja tuijotimme kaukaisuuteen.\nOli kuitenkin, kuin olisimme toisemme käsittäneet; kuin olisimme\nymmärtäneet ja hyväksyneet toistemme ajatukset, vaikkemme niitä julki\nlausuneetkaan.\n\nViimein rupesi toveri rinnallani puhumaan puoliääneen itseksensä,\nkauvas eteensä yhä edelleen katsellen: \"On todellakin kummallista,\nmiten paljon kaunista tästä merestä on sanottu. -- -- Ja kuitenkin on\nsamaisessa meressä jotakin vallan kauheata. Katsokaappa vain sitä!\nEikö se näytä isolta, mustalta hirviöltä, jolla on pitkät, limaiset\npyydysrajat -- -- tuollaiselta, joka voi käydä kiinni ja tukehduttaa --\nnoin aivan hiljaa -- aivan pehmeästi.\"\n\nMe istuimme hetkisen ja katselimme merelle. Jumala tiesi, mutta tänä\niltana uskoin, mitä hän sanoi.\n\nVähän ajan perästä jatkoi hän hitaasti ja matalalla äänellä: enimmiten\nvain puolin, katkonaisin lausein: \"Minä en ole milloinkaan pitänyt\nmerestä oikein. Se on liian synkkä ja liian raaka. Ja kaikkea, mikä\nhaiskahtaa raakuudelta, vihaan minä. Se on ehkä heikkoutta, mutta\nsiinä tapauksessa ainakin synnynnäistä. Niin on ollut laitani aina\nlapsuudesta saakka. -- -- -- Siitä ehkä tullee, etten milloinkaan\nole pitänyt merimiehistäkään. Ne ovat kyllä sangen kunnollisia ja\nrohkeita, Jumala paratkoon, -- mutta alituisesti on heissä jotakin\ntätä raakuutta, joka sisintä olentoani inhoittaa... Katsokaa vaan\ntuota miestä -- niin tuota tuossa, roimahousuissa... täytyypä kaiketi\nolla merimiehenä pitkät ajat ennenkuin moiseksi käypi. Ja näkyyhän\nse hänestä muutenkin kaikin puolin... Hän näyttää, Jumala paratkoon,\nparkitulta koko mies... No, onhan se muuten ihan luonnollistakin...\nOnhan meri itsekin mokoma parkkikoura, ei viisastu milloinkaan --\npolkee vaan jalkoihinsa kaikki, mitä tapaa. Sanokaa minulle, oletteko\nmilloinkaan myrskyssä tullut luotsi- tai kalapaikalle ja nähnyt\nihmisiä seisovan rannalla tähystämässä isää, tai puolisoa tai veljeä,\nmykkinä ja kauhistuneina. Luuletteko te, että niillä ihmisillä on\nsilmiä näkemään, miten perhanan komeita viheriät järvet ovat?... Tai\nminkälaiselta luulevat meren tuntuvan sen mielestä, joka on uppoavassa\nlaivassa kaukana maalta?... kun hirvittävää vettä tunkeutuu rakoihin,\nja laiva painuu alas tuuma tuumalta, kunnes syvyys aukeaa ja vetää sen\nhitaasti alas -- ihmisten seistessä kannella rukoilemassa Jumalaa heitä\npelastamaan.\n\n\"Ja viimein ovat he syvässä alhaalla suolaisessa, kylmässä vedessä ja\ntukehtuvat. Vallan nuorista alkaen vanhoihin ja harmaihin saakka...\nniin, nuoret taistelevat kai kauvimmin. Ajatelkaa kaikkea tätä\nhirvittävää kauneutta -- kaikkia niitä nuoria naisia, jotka meri on\nvetänyt kitaansa, heidän ruumistensa kiemurrellessa... Voi, te olette\nnuori, ettekä vielä inhoa sitä mustaa eläintä, joka meitä ympäröi!\n\n\"Minä olen kerran seisonut meren rannalla ja parkunut! Minua ahdisti\npelko, pelko, joka on pahempi kaikkia muita. Se, joka tunkee sisään,\nniin että parku pääsee aivan itsestään... Ja silloin oli kuutamo.\nKuutamoyö meren rannalla... Minä muistan sen niin selvästi tänä iltana.\nEn tiedä, miksi; on melkein kaksikymmentä vuotta, sittekun se tapahtui.\"\n\nHetken perästä jatkoi hän hitaasti kuin ennenkin ja yhtä matalalla\näänellä: \"Eikö teillä ole muistoja, joita ette milloinkaan ole\nmuistikirjaanne kirjoittanut\" koska ne kirjoitettaessa menettäisivät\nsen kummallisuuden, sen pyhyyden, mikä niille on omituinen, hiiri\nkauvan kuin ne ovat teidän eikä kenenkään muuri? Muistoja, jotka ovat\nsen laatuisia, että te mieluimmin toivoisitte vaan hyräilevänne niitä\nomina sävellyksinänne pitkin, pehmein puoliäänin?\n\nNiin on laita minun \"Kuutamoyöni\" ensimmäisen osan.\n\nKuvitelkaa nyt mielessänne maisemaa jossakin tuolla Välimeren\nrannikolla. Oletteko te ollut etelässä? Ette -- no, niin ette myöskään\ntäysin tiedä, minkälainen maapallomme ihana kesä on... No niin, aurinko\ntäällä pohjoisessa saattaa kyllä paahtaa kovasti. Se voi tehdä ihmiset\npunaisiksi parin viikon ajaksi; mutta kasvot eivät, niinkuin tuolla\netelässä, heistä itsestään mitään auringosta ottamaansa omaa valoa.\nJa aurinko täällä pohjoisessa voi vielä tuleennuttaa kovia omenia,\nmutta se ei voi, niinkuin etelässä, levittää niin läpeensä lämmintä,\nilmakehää maan päälle, että rypäle paisuu ja punertuu. Ajatelkaa siis\netelämaan kesää hedelmällisessä maisemassa säihkyvine päivineen ja\nhämärine öineen, jolloin linnut valveillaan laulavat. -- Ja sitte\nedessä, merenlahtea leveine, sinertävine juomuineen -- vettä niin\nkiiltävän kirkasta, että jokainoa sen pisara näyttää hohtavan ja\nloistavan.\n\nEräänä kesänä monta vuotta sitte tulin minä isäni kanssa muutamaan\npieneen kylpypaikkaan Välimeren rannalla (eri syystä en tahdo sanoa,\nmissä). Luonnollisesti minä suuresti hämmästyin kaikkea, mitä täällä\nsain nähdä. Moisia ruskeita, iloisia kasvoja, jotka auringonvalossa\nhymyilevät lumivalkeine hampaineen mustien viiksien takana. Entäs\nsitte pehmeätä kieltä, joka soi kuin laulu pehmeästi lirisevästä\nsuihkulähteestä. Ja lisäksi vielä väkevää tuoksua monista hedelmistä ja\nkukkasista.\n\nAlussa valtasi kaikki tämä uutuus minut niin voimakkaasti, etten siellä\nympäri liikkuessani toivonut mitään. Mutta kovin kauvaa ei kestänyt,\nennenkuin tunsin itseni yksinäiseksi. Ketään ikäistäni ei minulla\nollut, jonka kanssa puhella, ei ketään, jonka kanssa yhdessä hymyillä.\nJa niinpä lopulta huomasin itseni kamalan liikanaiseksi noitten monien\niloisten ihmisten joukossa.\n\nMutta eräänä kauniina iltana kuljeskelin minä kaupungin syrjäpuolilla.\nKun väsyin, istahdin minä kivelle tien viereen, ja auringon hiljaa\nmennessä mailleen tuntui seutu minusta niin suurelta ja minä itse min\npieneltä ja yksinäiseltä, että minut valtasi halu mennä matkoihini,\nmennä vaan kauvas pois, kunnes tapaisin ihmisiä, joita paremmin\nymmärsin. Mutta yhtäkkiä minä havahduin. Tuolta tuli nuori nainen\nminua kohden. Hän astui joutuun eikä katsonut ylös -- lauloi laulun\nkielellä, jota minä en ymmärtänyt. Lähemmäs hän tuli, vaan vielä hän ei\nminua nähnyt. Viimein, kun hän oli vallan lähellä, huomasi hän minut,\nsäpsähti hieman, mutta hymähti samalla; ja hän oli sivuitse.\n\nMinä katsoin hänen jälkeensä. Niin nuortean notkeana astui hän siinä,\ntumman keltaiset hivukset hajallaan pitkin selkää. Hänen silmänsä olin\nnähnyt, kun hän katsahti ylös. Ne olivat isot ja tummat silmäripsit\nmustat. Kuvitteleppas, mustat silmät ja keltainen tukka, tumman\nkeltainen häiveeltään, ikäänkuin tummaa merenpihkaa yltympärinsä.\n\nMinä istahdin paikoilleni ja toivoin hänen palaavaksi takaisin. Kun hän\nvain palaisi takaisin, en muuta pyytäisikään. -- --\n\nVaan hän ei tullut.\n\nSeuraavana päivänä otin ylleni puvun, joka sopi minulle parhaiten --\nolin ollut, mikäli sanotaan, sillä kertaa kaunis -- ja astuin samaa\ntietä siitä sivuitse, missä edellisenä päivänä istuin. Pitkältä ei\nkestänyt, ennenkun saavuin jotenkin suurelle talolle, jota puutarha\nympäröitsi. Kaikkien ikkunain edessä riippui verhot; sillä aurinko\npaahtoi parhaallaan. Minä pysähdyin ja katselin puutarhaan. Siinä ei\nollut semmoista rikasta kukoistusta kuin tavallisesti etelämaisissa\npuutarhoissa -- ei, se oli hiljainen, vakava yrttitarha, siellä täällä\nvain korkeita puita.\n\nHetken matkan päässä näin saman nuoren neitosen kuin eilenkin olin\nnähnyt. Hän istui puutarhatuolilla, tummasta marmorista tehdyn ison\npöydän edessä. Hänen rinnallaan istui vanhanpuoleinen, mustiin puettu\nnainen.\n\nNuoren neitosen pää oli kumarruksissa jonkin käsityön ylitse. Silloin\ntällöin vetäisi hän ulos pitkän punaisen langan, tehden aina silloin\nkädellään ja käsivarrellaan ihmeteltävän kauniin liikkeen. Miten\njoustavilta näyttivätkään hänen valkoiset sormensa, kun ne siinä\ntaipuen kuljettivat neulaa sisään ja ulos esineestä, jota hän ompeli.\n\nHetken perästä läksi vanhempi nainen astumaan taloa kohden, ja nuori\nneitonen nousi ylös ja kokosi sekä lankansa että muut kapineensa.\nSitte kääntyi hän äkkiä minua kohden ja katsoa tuijotti minua kauvan,\nvähääkään hämmästymättä -- ikäänkuin olisi hän tiennyt, että minä olin\nsiellä seisomassa. Ja sitte hymähti hän, ja lähettäen minulle pitkän,\nviivähtävän katseen, heitti hän sormellaan vielä suutelonkin ja läksi\nsitte tuon vanhemman jälkeen.\n\nMinä jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes hän katosi näkyvistäsi,\nseisoin paikallani sittekin vielä herkeämättä aina yöhön saakka.\nViimein palasin kotia onnellisen, kirjavan alakuloisuuden valtaamana,\njommoista en milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja jota en olisi\nvaihtanut kaiken maailman kaikkein heleimpäänkään iloon. -- -- --\n\nMutta sitte seurasi kokonaista kolme päivää, joina häntä en nähnyt.\nMinä olin masentua ikävästä, minä kuljeksin ympäri mitään tuntematta.\nKaikki kävi minusta niin äärettömän välinpitämättömäksi.\n\nNeljäntenä päivänä kävelin minä myöskin puutarhan sivutse; vaan se oli\nedelleen tyhjänä ja kuollunna, kuin vanha kirkkomaa.\n\nKäveltyäni pitkät ajat siinä ulkopuolella edestakaisin, astuin viimein\nedelleen ja pitkän matkan päähän. Hämmästyksekseni jouduin kapealle\nmerenlahdelmalle. Minä seisoin kauvan rannalla, heittelin litteitä\nkiviä ja kummastelin -- suuresti kummastelin -, miten monta kertaa ne\nlaineilla hyppivät; kunnes eräs mies, jota en ollut huomannut, seisoi\naivan takanani ja oli vihoissaan siitä, että noin tein. Hän nähtävästi\npelkäsi, että minä täyttäisin lahden pohjia myöden ja siten laittaisin\nsillan litteistä kivistäni.\n\nMinä läksin takaisin jälleen. Aurinko oli laskenut, ja lauha iltatuuli\npuhalteli laimeasti taajassa lehvikossa, lehtiä hiljaa heilutellen.\nPuutarhan kohdalla minä pysähdyin, mieli raskaana, ja katsahdin\nsinne varmaankin jo sadannen kerran. Sitä en tehnyt suinkaan siinä\ntoivossa, että saisin nähdä hänet, aivan noin vaan ehdottomasti minä\nsiinä pysähdyin. Mutta sitte minä yhtäkkiä säpsähdin; siellä istui hän\nsamalla paikalla kuin neljä päivää sitte ja ihan yksinänsä.\n\nJäin paikalleni häntä katsomaan, epävarmana, mitä minun piti\ntehdä. \"Hän on ehkä ollut matkalla,\" arvelin minä. Poskilla oli\nterve kullanvaalea väri; otsa vain mustien silmien yläpuolella oli\nvalkoinen. Mutta hetken perästä käänsi hän päätänsä, ikäänkuin jotakuta\nkatsoaksensa, tai ehkä jotakuta odottaen nähdäksensä. Ja kun hän\nhuomasi minut, hän ikäänkuin hytkähti. Hän nousi heti ylös ja viittasi\nminulle. Minä tottelin, ja melkeinpä hieman juhlallisena astuin minä\npehmeätä hiekkaa, mikä peitti vanhan puutarhan käytäviä.\n\nHän astui edellä ja minä perässä, ja ennen pitkää olimme me\nneliskulmaisella viheriällä nurmikolla, jota joka puolelta ympäröi\njoukko tiheälehtisiä jalavia. Hän istahti penkille, joka oli yhdessä\nkulmakkeessa; minä istahdin myöskin. Minä tunsin itseni yhtäkkiä\nymmästyneeksi, melkeinpä heikoksi; enkä voinut saada sanotuksi\nsanaakaan. Istuin vaan ja katselin häntä ja hänen kumarassa olevaa\npäätänsä, jota tuuhea keltainen tukka varjosti.\n\nMutta sitte kohotti hän äkkiä päätänsä ja katsahti minuun tulisin,\nkostein silmäyksin -- ja, tietämättäni itsekkään, tartuin hänen\nkäteensä ja vedin hänet luokseni. Vastustamatta antoi hän minun näin\ntehdä, hän painoi päänsä raskaasti minun olkapäähäni ja sulki silmänsä.\n\"_Je vous aime_!\" kuiskasin minä, \"_je vous aime!_ Minä rakastan teitä,\n_je vous aime, je vous aime,\"_ hoin taukoamatta -- en tiennyt muuta\nsanoa, ja minua huvitti sanoa noin; sillä itsekkin kuulin, että se\nkuului niin pehmeältä minun suustani. Ja hän vastasi -- jotakin, jota\nen erottanut -- -- -- joka kaiketi merkitsi samaa -- minä tunsin sen.\n\nJa minä pidin häntä käsivarsissani, lujasti käsivarsissani ja minä\nsuutelin häntä, ensin otsalle, sitte suulle ja lopulta vain suulle\n-- noille punaisille huulille, jotka olivat yhtä makeat kuin hänen\nkotimaansa hedelmät.\n\nMinä en tiedä, miten kauvan me siinä noin istuimme; ehkä tunnin,\nehkä kaksi -- -- -- vähitellen kävi ympärillämme pimeäksi, ja tuolla\nylhäällä tuikkivat tähdet. Ja minä pidin häntä vielä sylissäni; häntä,\ntuota hienoa nuorta neitosta, joka oli tuntunut minusta joltakin\nsemmoiselta, jota ei saa kajota, vaan ainoastaan ihailla -- -- Jumala\ntiesi, nyt pidin häntä käsivarsissani, ja hän katsoi minua silmiin, ja\nhän painoi suunsa minun suutani vasten.\n\nSilloin tällöin lausuimme aivan ehdottomasti jonkun sanan, kumpikin\nomalla kielellämme -- ne kaikuivat niin tukehtuneesti lämpimässä yössä.\nÄänenpainon me tajusimme; itse sanoja me muuten emme ymmärtäneet,\npaitsi ehkä yhtä ainoata poikkeusta; sitä näet, kun hän viittasi\nitseensä ja sanoi hymyillen: \"Juanna\".\n\nMutta viimein heittäytyi hän kiihkeästi puoleeni, niin että tuuhea\ntukka kutkutti kasvojani, ja kuiskasi pienen, soman, käsittämättömän\nsanan korvaani -- ja nousi ylös. Minä tajusin, että hän tahtoi lähteä,\nja nousin myöskin. Ja siellä, missä kaikki oli hiljaista, eikä kenkään\nollut meitä näkemässä, lausuimme me toisillemme hyvästit. Sitte\nläksimme me matkaan, hän edellä, pitäen kättäni omassaan.\n\nKun tulimme ison marmoripöydän kohdalle, pysähdyin minä ja viittasin\nsiihen: \"Huomenna, Juanna, huomenna.\" Hän hymyili ja nyökkäsi,\nikäänkuin hän olisi tarkoin ymmärtänyt, mitä minä sanoin.\n\nSeuraavana iltana tapasimme me toisemme ja kahtena sen jälkeen.\nJoka kerta jäin hänen luokseen tunnin verraksi. Me istuimme nyt\nyhdessä puhellen ja, huvitimme itseämme koettamalla saada toisemme\nkaikin tavoin sanojamme ymmärtämään, ja todella opinkin minä häntä\nyhä paremmin ymmärtämään ja hän tietysti minua -- -- -- No niin,\npuheaineemme eivät olleet kaukaa, eikä se, mitä me sanoimme, ollut\njärkeä kovin rasittavaa, mutta Jumala, tenhovia lapsia me sittekin\nolimme viisitoista- ja kaksikymmentävuotiaina.\n\nMutta neljäntenä iltana häristi hän minulle, heti kun tulin, ja\nviittasi taloon päin. Minä huomasin kohta että sieltä oli vaara\ntulossa. Siitä huolimatta istuimme me tämänkin illan yhdessä jalavien\njuurella; mutta hän käyttäytyi kuitenkin nyt toisin kuin edellisinä\niltoina! Hän oli levoton, nousi usein ylös ja katsoi taloon päin. Mutta\nlopulta sain minä hänet kuitenkin rauhoitetuksi, \"Armaani, mitä tämä\non? miksi olet niin levoton?\" -- Äänenpaino ilmoitti hänelle, mitä\ntarkoitin, ja kiitokseksi hän hymyili minulle ihanilla kasvoillaan.\n\nJa lopulta hän karkoitti kaiken pelkonsa. Hän laverteli ja hymyili, hän\nsiveli tukkaani ja lausui joukon tuntemattomia sanoja, jotka pyöreäin,\nlavertavain äänten tavoin haihtuivat yöhön -- -- --\n\n-- Entäs tätä oletteko joskus huomannut? Oletteko joskus tuntenut\njonkun olevan saapuvilla siinä, missä ette häntä lainkaan tahtoisi\nsaapuvilla olevaksi? Kun kaikki äkkiä käy niin hiljaiseksi, että itse\nhiljaisuus huutaa, kun verenne taukoaa kiertämästä, ja te vaan istutte\nja tuijotatte eteenne tuhmasti kummastellen? --\n\nMinä huomasin ensin, että hän yhtäkkiä kävi sangen vakavaksi; olin\nnäkevinäni hänen kalpenevan pimeässä; minun käteni heltisivät hänen\nvyötäröiltänsä, hän pääsi lipuamaan sylistäni ja joutui istumaan aivan\nmykkänä minun viereeni penkille. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nseisoi edessämme pieni nainen ihan mustiin puettuna, kaulassa vain\nvalkoinen röyhykaulus. Hän kävi aivan silmäini alitse; minä näin, että\nhän oli keski-ikäinen ja että hänellä oli ankarat piirteet. Sorahtaen\nsanoi hän jotakin ja viittasi ulos. Minä nousin hitaasti, otin Juannaa\nkäteen ja katsoin kysyvästi häneen, ikäänkuin hänestä riippuisi,\nmitä olin tekevä. En tiedä syytä, mutta yhtäkkiä olin muuttunut ihan\nrauhalliseksi -- -- --\n\nHän katsoi minuun ja nyökkäsi hiljaa; minä puristin hänen kättänsä ja\ntunsin vastaukseksi puristuksen omassani -- ja niin minä läksin.\n\nKuljettuani kappaleen matkan kotiapäin, valtasi minut hämärä pelko,\nepämääräinen tuska siitä, että kaikki tuo saattoi arveluttavampaan,\nkuin alussa luulinkaan. Tämä tuska se syöpyi minuun kiinni, ja esti\nminua yöllä nukkumasta. Ja kun uni tuli, oli se levotonta: aamupuolella\nnousin sijaltani, hapuilin ympärilleni ja huusin hänen nimeänsä -- ja\nheräsin sanomaton kaiho mielessäni.\n\nSeuraavina päivinä en minä nähnyt häntä. Voi, miten helppo on sanoa:\nseuraavina päivinä, seuraavina päivinä -- -- ne eivät olleet mitään\ntavallisia päiviä -- ne olivat pitkiä hetkiä, jotka kulkivat ohitseni,\nhiljaisina ja harmaina, toinen toisensa perästä. Ne olivat hetkiä,\njoina minä ajelehdin ympäri, ohaukset pakottavina ja suulaki kuivana,\nkiroten koko katolilaista maailmaa kaikkine mustine, vanhanpuoleisine\nnaisineen, joilla kaulassaan on valkeat röyhykaulukset.\n\n-- Minä luulin hänen ikuiseksi poistuneen; mutta minä näin hänet\nsentään jälleen. Se tapahtui eräässä puistossa keskellä kaupunkia,\nmissä muutamat maailmaa kiertelevät \"musikantit\" soittivat. Hän käveli\nsiellä yhdessä vanhanpuoleisen naisen kanssa, saman naisen, jonka\nrinnalla hän istui ensimmäisenä päivänä puistossa. Tämä piti kyllä\nhäntä silmällä. Mutta joka kerta, kun minä näin Juannan tulevan,\ntähystin minä häntä; hän puolestaan tähysti myöskin -- suoraan ihan\nsilmiini; me tähystimme syvemmäs ja syvemmäs, toisiamme läheten. Moneen\nkertaan astuivat he puiston päästä päähän, ja minä pidin aina varani\npäästäkseni häntä lähelle, joka kerta kun tulimme vastakkain. Sitte\nkatsoimme toisiamme silmiin -- ei mitään muuta. Me emme hymyilleet,\nemme nyökäyttäneet. Hänen katseissaan oli jotakin niin kumman suruista,\nettä minua melkein alotti pelottaa. Kerran, kun tulimme vastatusten,\npuri hän alahuuleensa ja katsoi minuun suurin, tyvenin silmin, ja\ntoistemme ohi ja vielä edelleenkin mennessämme, tunsin ikäänkuin\nitsessäni, etten varmaankaan enää milloinkaan pääsisi hänen luoksensa,\netten _saisi_ tulla häntä enää lähemmäksi.\n\nJa minusta tuntui, kuin olisivat puitten lehdet lakastuneet, ja kuin\nolisi etelän sininen taivas muuttunut harmaaksi ja kylmäksi.\n\nTämä kerta olikin viimeinen. Ja kaikki etsimiseni niinä kahtenatoista\npäivänä, jotka siellä vielä olin, oli aivan turhaa. Hän oli ja pysyi\npoissa.\n\nMutta vuosia sen jälkeen muistelin minä niitä iltoja, jotka yhdessä\nistuimme jalavien takana, ja minä olin tuntevinani hänen makeat,\nkosteat huulensa minun huulillani, ja minä olin näkevinäni hänet\nedessäni -- vallankin hänen silmänsä minä selvästi erotin. Nämä kummat\nmustat silmät keltaisen tukan alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuulenpa täytyvämme myöntää, jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen,\nettä vanha Mefistofeles on oikeassa, sanoessaan: \"Kummallinen on\nkaikissa tapauksessa se suku, joka johtuu Aatamista ja Eevasta\".\n\nMinä puolestani olen aina sen siksi kokenut ja minä luulen monien\nmuitten tehneen samoin: kun minä olen ollut suruisena ja alakuloisena,\nolen toivonut, että käsissäni olisi elämän iloiset päivät, joina\nsaisin loikoa päivänpaisteessa, suruttomassa toimettomuudessa. Mutta\nkun ne sitte ovat tulleet, nuo päivät, niin olen minä, totta puhuen,\njonkinlaisella tuskallisella ikävällä muistellut entisyyttä ja\ntuudittautunut niihin suruisiin aikoihin, joista vasta olen päässyt.\n\nSen voin todistaa esimerkillä omasta elämästäni.\n\nKun minun isäni kuoli noin viisi vuotta tuon etelään tehdyn\nmuistorikkaan matkan jälkeen, perin minä häneltä niin paljon, että\nsillä kävi eläminen säädyllisesti, vieläpä sellaisen \"suurenkin\nherran,\" Jommoisesta minä siihen aikaan mielelläni halusin käydä.\nMutta itselleni voin sittekin antaa sen kiitoksen, ettei mieleni\nkoskaan halannut toimettomuutta, ja koska minulla oli synnynnäinen\ntaipumus piirustukseen ja yleensä käytännöllisiin tieteisiin, päätin\nruveta valmistautumaan arkkitehdiksi ja matkustin siinä tarkoituksessa\nPariisiin. Mutta te tiedätte, miten käypi; on rahoja, joudutaan\n\"seuraan,\" laiminlyödään velvollisuudet ja mitäs tiedän minä. Puoli\nvuotta myöhemmin oli arkkitehti kaukana helkkarissa, minä itse istuin\nvarieteissä tutkistelemassa kiikarini läpi ihmisruumiin verratonta\nrakennusoppia -- eritoten naisten.\n\nEnnen muita olimme me tarkanneet muutamaa solakkaa, pehmeää\nvenakkotanssijatarta. Meidän pöytäkuntamme risti hänet Ylang-Ylangiksi,\nkoska kaikki hänessä tuoksui tältä hajuvedeltä. Pari kuukautta sitte\nkutsuimme erästä englantilaista tanssijatarta Patscholyksi.\n\nTämi Ylang-Ylang oli sangen sievä. Hänessä oli jotakin itämaisnaisten\ntapaista, niinkuin yleensä usein voitte slaavilaisissa naisissa\nhuomata. Minä tutustuin hänen kanssansa kulissien takana ja sain\nkunnian lähettää hänelle rannerenkaan, mikä yltympärinsä oli\nkoristettu intialaisilla helmillä. Suureksi tyytyväisyydekseni hän ei\nmyöskään ollut ottamatta vastaan kukkavihkojani ynnä muuta sellaista.\nTehän tunnette mokoman joutavan lieheilyn. Luulee olevansa koko\nhelkkarin mies -- ja itse asiassa joutuukin vaan narriksi viekkaalle\nnaiselle, joka ihan kauppamiehen tavoin panee pienen osan suurta\nrakastettavuus-pääomaansa \"liikkeeseen\". Luulee olevansa \"valittu\" --\nja samaan aikaan onkin nainen puuhaillut neljän muun kanssa.\n\nSalaa kaiketi sentään tunsin itse asiassa olevani jotenkin vähäpätöinen\nolento, sellaisena kuin olin, ja kaikkien muidenkin saattavan olla yhtä\nmokoma mies kuin minä, jos heillä vaan oli kyllin rahaa, ja sitä paitsi\nhalua semmoiseen.\n\nLisäksi saattoi vielä silloin tällöin elpyä joku muisto, joka sekin\nosaltansa vaikutti, että minä kyllästyin kaikkeen. Muisto kummallisen\nkirkkaasta rakkaudesta, jommoista ei kukaan paitse niitä kahta, joita\nse yksin oli koskenut, ollut aavistanut tai tuntenut. Rakkaus, joka oli\nsyntynyt kuin kedon villi kasvi avoimen taivaan alla, joka ei kysellyt\nentisyyttä eikä tulevaisuutta ja joka ei ollut kullalla ostettavissa.\n\n-- Eräänä aamuna nousin minä selväajatuksisena ylös ja päätin\nitsekseni, että tästä vetelästä elämästä oli tuleva loppu.\n\nMinun piti matkustaa, lähteä kauvas pois tästä kaikesta, karistaa se\nkerrassaan yltäni. Antaa meren suolaisten tuulten puhallella minut\nterveeksi, palata sitte vasta ja alottaa jotakin uutta.\n\nMutta yhtäkkiä pälkähti päähäni, että minun piti lähteä tuonne pikku\nkauppalaan rannikolle. Siellä tahdoin minä kuljeksia vanhaa tietä,\nnähdä jälleen talon ja marmoripöydän, jonka vieressä hän istui, ja\nehkäpä jonakin iltana, kun ei kukaan näkisi, mennä hiljaa jalavien\nsiimekseen.\n\nMinä matkustin, ja tuossa ne jälleen olivat edessäni, ruskeat kalliot\nmerta vastassa ja korkeat vuoret taustassa. Ja siinä olivat kylän\ntalot, joista muutamia saatoin muistaa, niinkuin esim. ravintolan,\njonka ulkopuolella riippui kullattu viinirypäle.\n\nJa tien näin minä jälleen, ja vanhan talon myöskin -- se seisoi siinä\ntäsmälleen samanlaisena kuin ennen ja marmoripöytä myöskin.\n\nPuutarhanportin ulkopuolelle pysähdyin ja jäin siihen seisomaan\npitkäksi aikaa -- -- --\n\nAsetuin paikkakunnalle lepäämään, ostin pienen, hoikkamastoisen\npurjealuksen, ja sillä purjehdin minä ympäri usein päiväkaudet. Oli\nniin rauhallista kuljeksia ulkona merellä, missä laineet syrjivät ja\nkuolivat miltei samassa silmänräpäyksessä.\n\nJa tuolla ulkona, kuunnellessani aaltojen laulua ja nähdessäni auringon\nlaskevan vielä pronssiakin punaisempaan mereen, syntyi minussa ajatus,\nettä siellä varmaankin löytyi elämä, ihanampi kuin se, mistä ihmiset\nuneksivat, mikä liukui noin rauhallisesti menoansa, kunnes ihmiset\njonakin kauniina päivänä pääsivät lepoon ja lausuivat kiitokset\nedestänsä.\n\nMutta _missä_ se oli löydettävissä, siitä en ollut selvillä. Mutta\naina, kun tätä ajattelin, johduin muistamaan häntä, joka oli\nlahjoittanut minulle elämän höystejuoman, rakkauden.\n\nJa unen tavoin kiitivät ohitseni ne kirjavat tunnit, joina hänen\npäänsä raskaana lepäsi olallani, ja kellertävät hivukset koskettelivat\nposkeani, tai ne suruiset hetket, joina minä viimeisen kerran sain\nkatsoa noihin eloisiin, kosteisiin silmiin.\n\nMinä en hakenut seuraa kaupungissa. Ollen vielä jotenkin perehtymätön\nsikäläiseen kieleen, tuntui minusta turhalta puuttua mihinkään\nsäännölliseen keskusteluun. Ja niin istuin mielemmin aluksessani ja\nluin Childe Haroldia tai Prometeusta. Komeat säkeet ja laaja lahdelma\nviehättivät minua äärettömästi paljoa enemmän kuin tyhjät sanat\nkaikesta, -- eikä mistään.\n\nMutta pelkästä sattumasta tein tuttavuuden, joka tuli minulle\ntärkeäksi. Muutaman rankkasateen aikana turvauduin vanhain telineitten\nsuojaan ja hetken perästä tuli eräs nuori mies samaan paikkaan.\nOdottaessamme sadetta taukoavaksi vaihdoimme me muutamia sanoja, ja\nennen pitkää olimme me täydessä keskustelussa. Hän tuntui olevan niitä\nmiehiä, jotka aina ovat oma itsensä, ja joiden seurassa siitä syystä\ntuntee itsensä suloisen turvalliseksi.\n\nSivumennen sain kuulla, että hän oli lääkäri sillä paikkakunnalla.\n\nMonta päivää ei kulunut ennenkuin me olimme hyviä tuttuja. Me kävelimme\nyhdessä, ja hän tuli kanssani monesti minun meriretkilleni. Eräänä\niltana, kun me tulimme myöhään maihin, kerroin minä hänelle, mitä\nsiellä oli minulle seitsemän vuotta sitte tapahtunut.\n\nKun olin lopettanut kertomukseni, katsoi hän eteensä ja sanoi: \"Niinpä\nolette te onnellisempi kuin useimmat muut. Teillähän on jotakin, johon\nvoitte taaksepäin katsoa, johon voitte uskoa.\"\n\nOllessamme seuraavalla kertaa yhdessä, keskeytti hän oman puheensa,\nvälinpitämättömästi huomauttaen: \"Se on totta; minä tunnen osaksi\nsen nuoren naisen, josta te viimeksi kerroitte. Hän oleilee nykyään\njossakin luostarintapaisessa. Santa Marton, luostarissa, noin\nkymmenkunnan peninkulman päässä täältä.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"No niin -- me lääkärit saamme aina tietää yhtä ja toista. Naispotilaat\ntahtovat mielellään puhella, kun heidän tilansa ei vaan ole peräti\nhuono. -- -- Muistaakseni kuulin sen eräältä rouva Paganilta. --\nHän tuli luultavasti sattumasta tästä kertoneeksi -- Kaiken hänen\npuheensa pääasiallinen sisällys oli seuraava: 'Teidän Juannanne\näiti on kuollut. Hän oli italialaista aatelia. Hänen miehensä, eräs\njuopporenttu englantilainen kapteeni, elää vielä. Hän on arvatenkin\nnykyään tuolla ylhäällä vanhassa sumulassa, viinaa ja olutta juomassa.\nHeidän avioliittonsa solmittiin vastoin vaimon omaisten suostumusta.'\n-- No niin, tällä kertaa olivat omaiset oikeassa. Kapteeni oli toinen\nLaban. Hän karkasi vaimonsa luota, sittekuin hän ensin oli nyppinyt\nenimmän osan hänen omaisuuttansa. Mutta kun mies oli siksi katala, että\nkarkasi tiehensä eikä jääneellä ollut toista miestä saatavissa, rupesi\nhän äkkiä kovin jumaliseksi. -- Meidän etelämaisilla naisillamme,\nvallankin noilla viehättävillä 'naisellisilla', tulee olla jotakin,\njohon he panevat rakkautensa, johon he voivat sulautua -- -- heidän\ntulee saada tunnepäihtymys tuontuostakin, heidän tulee päästä\ntunnekohmeloon vähintänsäkin kerran viikossa, ilman sitä he eivät voi\nelää. -- No niin, hän teki suuren katumuksen ja sai synninpäästön.\nKun hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, uskoi hän tyttärensä erään\ntekopyhän naisen huostaan -- tämän piti tehdä lapsi 'hurskaaksi\nnaiseksi', kerrassaan pyhimykseksi, jos se vaan olisi mahdollista.\nMutta -- sanoi rouva Pagani ja ravisti päätänsä -- Juanna oli saanut\nvaarallisen luonteen -- jotakin sekä isästä että äidistä (joka oli\nollut sangen maailmallinen, ennenkuin hän tuli katuvaiseksi) -- ja\nsiten mokoman 'ristiriitaisuuden', -- -- se vaan oli varma, että hän\noli kevytmielinen lapsi, jonka eräänä yönä tuo tekopyhä kasvattajatar\nodottamatta yllätti. Ja siitä syystä istuu hän nyt siis luostarissa\nparannuksilla\".\n\nMinä istuin kauvan aikaa mitäkään vastaamatta. Kaikki tuo tuli niin\nodottamatta.\n\n\"Ja miten on hänen siellä olla?\"\n\n\"Sitä ei tietäne kenkään. Moinen luostari on kuin suljettu linna. Minä\nluulen, että hän jääpi sinne koko elinajakseen. Käypi oikein sääli\nhäntä ja monia muita myöskin. -- -- Me lääkärit olemme kuin olemmekin\nmieleltämme hieman kerettiläisiä -- ainoa, jolle hattua kohotamme, on\nse, mikä kokonaan perustuu luonnollisiin syihin. Sen vuoksi voimme me\nantaa anteeksi syntiselle naiselle; vaan emme milloinkaan äidille,\njoka antaa telkeä nuoren tyttärensä, joka kaipaa elämän iloa, paksujen\nmuurien sisäpuolelle, missä hän saa nähdä nuoruutensa hiljakseen\nhaihtuvan.\"\n\nMinä kerrassaan hypähdin pystyyn paikalta, missä istuin. Olihan\ninnoittavaa, että lääkärit puhuivat noin. Hehän olivat ensimmäisinä\npanemassa vastalauseensa siinä, missä luontoa vastaan rikottiin. --\nLääkäriä oltiin aina valmiit kuuntelemaan.\n\n\"Voi, hyväiseni,\" vastasi ystäväni tyynesti. \"Te ette tunne täkäläistä\npapistoa. Se ympäröi sitkeänä renkaana kaikkea, ja se pitää niin\nlujasti yhtä. Voi, ihmiset kyllä varovat itsensä, etteivät rupea\nsiellä penkomaan. Syntyisi 'skandaali.' Löyhkä kävisi sietämättömäksi.\nTietäkää, että siellä tässäkin silmänräpäyksessä löytyy monta nuorta\n'katuvaista' ihmistä, jotka nääntyvät maan alla, niin että tylsistyvät\nja käyvät heikkomielisiksi. Nuoriso, jolta niin luonnollinen asia kuin\npuhuminen on kielletty. Voi, löytyy koko läjä uskomattomia asioita,\njoita täältä voitaisiin koota. Vaan siitä ei ole apua. Jokainoa\nsiihen suuntaan käyvä ilmoitus painuu itsestään alas -- ja kaikki jää\nentiselleen.\"\n\nSinä iltana menin kotia niin kumman hajanaisena. Ensin tunsin\nmielessäni surua ja tuskaa. Ja kaikkein sisimmässä polttava ikävä\nhäntä. Ikävä saada hänet luokseni, saada hänet mukaani ikuiseksi.\n\nPieni raju aate syntyi päässäni ja se kiintyy sinne. Se oli noita\npälkähdyksiä, jotka vaikuttavat niin voimaperäisesti, että me ryhdymme\nasiaan, jaksamatta tekoamme lainkaan punnita. Niin, minä kävin kovin\nkiihkeäksi. Minä en tuuminut mitään vähempää kuin matkustaa luostariin\nvielä samana iltana. Voitteko uskoa, minä juoksin alas rantaan ja\npuhuttelin kahta merimiestä, jotka seisoivat siellä. -- Eivätkö he\nvoisi saattaa minut Santa Martan luostariin? Vaan he ravistivat\npäätänsä ja vastasivat, että he eivät tienneet mitään Santa Martan\nluostaria -- --\n\nSeuraavana päivänä keksin minä keinon. Muutamat kalastajat aikoivat\nseuraavana aamuna matkalle sitä tietä. Minä voisin päästä heidän\nmukaansa ja he laskisivat minut maalle puolen peninkulman päähän\nluostarista.\n\nMinä olin ensimmäisenä heistä kaikista alhaalla rannassa.\n\nMatkalla sinne koetin minä saada tietoja asioista, jotka koskivat\nluostaria. Mutta suuria he eivät siitä tienneet, ja kuulusti siltä,\nettä he pitivät itseänsä tavattoman likaisina sikoina niiden rinnalla,\njotka asuivat siinä pyhässä rakennuksessa. \"Se ei ole semmoisia\nsyntisiä varten kuin me olemme\", sanoi muudan vanha kaljupää eukko,\njoka istui perän puolella soutamassa.\n\nOli miltei jo ilta, kun saavuimme kalastajien majapaikalle. Minä luulin\nsaavani maata yön jonkun heidän luona, vaan ei kukaan heistä tahtonut\nottaa minua majaansa (he olivat yleensä taipumatonta väkeä), \"käy vaan\npieni kappale, niin tulet paremmille asunnoille kuin meidän ovat.\"\nTähän nähden olivat he kaikin yhtä mieltä.\n\nNiin täytyi minun käydä edelleen huonoa tietä, jolta usein pelkäsin\neksyväni. Viimein tunnin perästä saavuin minä asumukselle, missä\nihmiset olivat kylläkin ystävällisiä, ja missä minä sain oman huoneen\nitseäni varten.\n\nMinä sain kuulla, että Santa Martan luostari oli vain tuhatkunnan\naskelen päässä.\n\nMiten hyvästi muistan tämän ensimmäisen illan. Huone, missä minä\nistuin, näytti autiolta. Siinä oli vain yksi vuode ja yksi istuin; ei\nedes pöytääkään. Ja sitte oli siinä omituinen kalkin ja maan haju,\nsemmoinen, kuin on tavallinen huoneissa, missä ihmisiä ei asu.\n\nKun otin valkean, tuli joukko isoja koiperhosia lennellen katosta ja\nnurkista, sekä liitelivät valkean ympärillä, niin että se vaikutti\nhäiritsevästi. Minä sammutin sen, niin pian kuin taisin, ja menin\nviimein uneen.\n\nAamulla heräsin siihen, että joku kävi huoneessa. Minä käänsin\nkylkeäni ja näin, että se oli keski-ikäinen talonpoikaismies, joka\nvarmaankin tahtoi tarkastaa minua. Kun hän huomasi, että minä olin\nhereilläni, tervehti hän ylen nöyrästi sekä kutsui minua kenraaliksi\nja ylhäisyydeksi. Minä kysyin, voisinko täällä saada asunnon joksikin\naikaa. Olin näet oppinut, joka tahdoin tutkia luostaria. Kyllä, jos\nvoisin tulla toimeen tällä huoneella, niin oli se käytettävissäni.\nMutta luostariin en mitenkään pääsisi, sanoi talonpoika; sitä lupaa ei\nannettu kenellekkään, sillä tuolla ylhäällä valmistivat he itseänsä\nijankaikkisuutta varten. He eivät nähneet ketään sieltä -- paitse yhtä\npyhää isää silloin tällöin.\n\nMinä sanoin, etten tarvinnutkaan muuta kuin nähdä luostaria ulkoapäin.\n\n\"Vai niin? -- mutta sitä rakennusta eivät ihmiset ole tehneet\".\n\nJa hän rupesi kertomaan, että eräs pyhä nainen monta vuotta sitte oli\neksynyt tälle paikalle. Kun yö tuli, oli hän ruvennut levolle sille\npaikalle, missä luostarinportti nykyään oli. Mutta unissaan oli hän\nloukannut päänsä jotakin terävää kiveä vastaan, niin että jokunen määrä\nverta oli vuotanut maahan. Tästä verestä taas oli syntynyt lähde,\njoka oli kuljettanut paikalle soraa ja kiviä ja rakentanut luostarin\nvalmiiksi -- hän kertoi paljon muutakin samaan tapaan; kerrassaan\nhirveätä sekasotkua, mitä pyhät varmaankin olivat levitelleet\nsaadakseen talonpojat kunnioituksella katselemaan tuota laitosta.\n\nKuten voitte huomata, sanoin itseni \"oppineeksi\" vaan siinä\ntarkoituksessa, että olisin saanut kaiken epäluulon omaa persoonaani\nkohtaan haihdutetuksi. Minä olin yleensä sangen varovainen. Jos\njoskus astuin tietä luostariin päin, oli minulla aina muistikirja\nkädessäni, ja kun joku tuli, tein minä siihen aina joitakuita sangen\nsyvämietteisiä viivoja ja katselin luostaria niin tarkkaavasti kuin\nkonsanaan todellinen asiantuntija.\n\nEräänä iltapuolena tuli vastaani vanhanpuoleinen mies. Minä otaksuin\nhänet heti puutarhuriksi, sillä hänellä oli kädessään suuret sakset,\nsemmoiset, joilla puita oksitaan. Se oli varmaan sama mies, jonka minä\nmonesti olin nähnyt käyvän luostariin päin. Tällä kertaa nyökkäsin\nhänelle ja lyöttäydyin hänen kanssansa puheisiin. Sain tietää, että hän\noli jonkinlainen portinvartija tuolla ylhäällä ja että hän vartioitsi\npuita pihassa, joista kolme oli pyhää. Minä koetin saada hänet puhumaan\nenemmän, vaan varmaankin loukkasin häntä jollakin sanalla -- oli miten\noli, mies kävi häijyksi. Päälle päätteeksi hän mennessään haukkui minua\nkreikkalaiseksi.\n\nMutta kun tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin, valtasi minut yhtäkkiä\nkuumeentapainen kiihko saada asia yhdellä kertaa ratkaistuksi. Otin\nesiin, muistaakseni, vähän kultaa ja hopeaa sekä muutamia paperirahoja.\nSe oli, lyhyesti sanoen, kaikki silloinen rahasäästöni? Ja kysäsin\naivan kurillani, kelpasivatko nämä rahat täällä. Sitte annoin kullan ja\nhopean helähdellä paperirahain päällä, ja kysyin ikäänkuin leikillä,\ntekikö hänen niitä mieli. Tahtoiko hän ansaita oikein paljon rahoja,\nniin että hän voisi lähteä pois tästä inhasta paikasta ja elää rauhassa\nlopun ikäänsä.\n\nVaikka sanoinkin tuon kevyen välinpitämättömällä äänellä, huomasi hän\nsittekin hyvin, että sanani tarkoittivat täyttä totta, ja yhtäkkiä\ntarttui hän käsivarteeni ja astui edelläni muutamaan lähimpään\npikkuhuoneeseen. Hän näkyi tuntevan siellä paikat, aukaisi oven lukosta\nja laski minut edellänsä sisään.\n\nEn muista niin tarkoin, mitä minä siellä sisällä sanoin, mutta ääneni\nminä ainakin koetin niin kauvan kuin mahdollista säilyttää kevyenä.\nMutta sittekin sen väre ilmaisi liikutukseni, ja niin heitin hymyilyni\ntiehensä ja rukoilin häntä kiihkeästi, lupasin hänelle kaikki, mitä hän\nhalusi, jos hän vaan tahtoisi auttaa minua. Ja minä selitin hänelle,\nmitä tämä apu oli oleva. -- -- Hänen piti sanoa Juannalle -- --\ntunsiko hän hänet -- -- nuori nainen -- -- nyt oli hän kai vähän yli\nkahdenkymmenen -- -- no niin, hänen piti sanoa hänelle, mutta, parasta\noli kai, että hän sentään itse kirjoitti hänelle muutaman sanan...\n\nJa minä otin esille paperia ja kirjoitin seisoallani jotakin kaihosta\nmonena vuonna, jalavista ja Jumala tiesi mistä. -- Kirje näytti\nvarmaankin kummalliselta, mutta hän oli _kai_ sen ymmärtävä.\n\nPuutarhuri piti kaikkea tätä sangen huvittavana; hän pisti paperin\nlakkariinsa ja lupasi, että minä huomenillalla saisin tavata jälleen\ntuon naisen. Olisittepa nähnyt, kuinka arvokkaan näön tämä mies\nyhtäkkiä otti yllensä. (Luultavasti siitä syystä, kun näki minun olevan\ninnoissani) hän oli kerrassaan kuin joku pyhä isä... puhui syvällä\nkurkkuäänellä, jota hänen en ennen ollut kuullut käyttävän... Kun minä\ntahdoin saada tarkempaa vastausta siihen, miten minun tuli käyttäytyä,\nviittasi hän minulle estellen:\n\n\"Älkäämme syventykö pikku seikkoihin, hyvä ystäväni. Huomenna olen\nnäyttävä teille, että asia on onnistuva\". -- -- --\n\n-- Seuraavana päivänä pysyttäydyin enimmäksi ulkona. Minä menin kauvas,\npitkän matkan päähän, ja minusta tuntui, kuin olisi ollut sapatti. Ilma\noli niin tyven, ja kaukaa kaikui kellon ääni.\n\nKun ilta läheni, palasin minä kotia. Minusta tuntui aivan mahdottomalta\nvoida käsittää, mitä siellä nyt oli tapahtuva. Minä olin melkein\nliiaksi jännityksissäni, voidakseni olla oikein iloinen. --\n\nSisällä huoneessa istui tuolilla ihmeekseni puutarhuri. Hän näytti\nodottaneen minua, sillä hän nousi heti ylös, tarttui minua käsivarteen\nja viittasi ulos: Minun piti mennä alas merenrannalle ja seurata\nsitä, kunnes tulin luostarin kohdalle; siellä olin näkevä keltaisen\nhuoneuksen ihan tämän alapuolella; sinne piti minun mennä ja odottaa.\n\nLäksin heti matkaan ja huomasin mielihyväkseni, ettei käyntiäni\nhuoneukselle voitu huomata luostarista, koska ei siinä ollut\nainoatakaan ikkunata sillä puolella. Hetkisen perästä istuin minä\nsisällä pienessä maapermantoisessa huoneessa, jonka lattialla oli\npeite ja kaksi kirjavata nahkaa. Minä katselin ympärilleni. Seinällä,\nihan minun yläpuolellani riippui vanha lamppurauska, oikealla ovi\ntoiseen huoneeseen, minkä minä avainreijästä kurkistaessani huomasin\npimeäksi kuin kellarin. Istuin hiljaa hetken ja odotin, enkä tuskin\nvoinut ajatuksiani pitää koossa. Sitte kuulin minä oven tuohon\npimeään huoneeseen aukenevan, ja jonkun äänen sanovan: \"Täälläkö?\" Ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä seisoi mustiinpuettu nuori nainen sisällä\nsamassa huoneessa kuin minä. Ovi sulkeutui hänen perässänsä.\n\nHeti oven auvettua olin minä noussut seisoalleni; minä huomasin\nheti, että se oli hän. Ja kun hän ei puhunut, otin minä hänen päänsä\nkäsiini ja vedin hänet varovasti ikkunalle ja katsoin hänen silmiinsä\niltahämärän valossa.\n\nAivan oikein, ne olivat hänen kasvonsa, eivätkä kuitenkaan olleet\nsamat. Jotakin vierasta oli tullut lisäksi. Elämänhaluisen onnenlapsen\nhempeät piirteet olivat kasvoista kadonneet, samoin kuin myös silmistä\nnuoruuden vallaton alakuloisuus. Minä näin nuoren naisen, jolta jotakin\noli murtunut, ja joka kohtaloonsa oli alistunut. Eikä punaa poskille\nollut tuottanut aurinko tai raitis tuuli, vaan ahkera polvistuminen\nsavustuksista raskaassa ilmassa.\n\nSe painoi häntä ehkä vieläkin raskaana, tuo ilma. Hän ei näyttänyt\nmistään suuresti välittävän. Ja kun hän rupesi puhumaan, kävi se\nomituisen väsyneeseen tapaan. Minä en muista sanoja, mimmoisina ne\ntulivat; vaan minusta ne kuulustivat ikäänkuin nuhteelta.\n\n\"Miksi herätit minut? -- nyt olin minä saanut rauhan\".\n\nYleensä oli hänessä jotakin, mikä sai minut pelkäämään, että hänen\nelämänsä oli kuihtunut, ettei hän siitä enää välittänyt. Ja tämä teki\nminut niin sanomattoman murheelliseksi. Mutta kun minä hetkisen olin\npuhellut hänelle, muistutellut häntä elämästä tuolla ulkona, niistä\nilloista, jotka me istuimme yhdessä tuolla puistossa; -- ja kun minä\nvedin hänet luokseni niinkuin silloinkin ja suutelin häntä niinkuin\nsilloinkin, niin oli kuin hän nyt vasta olisi silmänsä oikein aukaissut\nja ruvennut katselemaan ympärillensä.\n\nJa ennenkuin ensimmäinen tunti oli kulunut, oli hän kuin muuttunut.\nHän tahtoi jäädä luokseni heti, sanoi hän; taivaan Jumala! oli,\nkuin aurinko olisi palannut. Hän ei tahtonut enää pimeyteen. Tuntui\nraskaalta ajatella sitä taaksepäin. Nyt tahdoimme me olla aina yhdessä.\n\nJa hän kävi melkein raivoksi. Hän tahtoi meitä pitämään kiirettä; hän\nvärisi; -- -- \"nyt käy pian liian myöhäksi,\" sanoi hän.\n\nMinä selitin hänelle, että meidän piti odottaa jokin aika, että meidän\npiti käyttäytyä varovasti. Minä olin pitävä huolta, että kaikki saatiin\nrivakasti kuntoon, joten voimme päästä matkustamaan muutaman päivän\nperästä. Minun kiihkoni oli yhtä suuri kuin hänen. Minähän olin etsinyt\nhäntä pitkät ajat. Tänään tahdoimme vain olla onnelliset...\n\nJa me olimme onnelliset -- sekä tämän illan että kaksi seuraavaa.\nKaikki välillämme oli niin ihanata. Kenties olimme me ajattelemattomia,\nmutta ajattelemattomuutemme oli niin suloista, me ikäänkuin\nrakkaudessamme hellyimme muita kohtaan. Me unohdimme koko maailman ja\nannoimme sille anteeksi. -- -- --\n\nEräänä aamuna palasin minä jälleen kauppalaan ja tilasin pienen\nhöyryveneen käytettäväkseni kahden päivän perästä. Sen tuli laskea\nmaihin kappaleen matkan päässä -- huomiota välttääksensä. Kun tuli\npimeä, piti Juannan ja minun kävellä jalan tuo pieni matka sinne, missä\nhöyryvene oli, ja niin piti hänen sanoa hyvästit luostarille ikuisiksi\najoiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuutarhuri tapasi aina kello seitsemän iltaisin käydä luonani\nhuoneessani; siellä puhelimme toistemme kera hetkisen, ennenkuin minä\nläksin yhdyntäpaikalleni. Hän tuli aina hyvin säännöllisesti; sillä hän\nei milloinkaan lähtenyt köyhempänä kuin oli tullut.\n\nKun minä senvuoksi palasin kauppalasta (olin monta tuntia istunut\naasin seljässä) toivoin ilokseni jälleen saavani tavata häntä samalla\nkellonlyömällä; vaan hän ei tullut. Istuuduin kärsivällisesti\nodottamaan, mutta kello läheni kahdeksaa, eikä häntä vaan vieläkään\nkuulunut. Menin sitte ulos ja kyselin talonväeltä ja sain tietää, että\nhän oli ollut täällä aamulla minua kysymässä, vaan ei sen jälkeen.\n\nSilloin valtasi minut hämärä ajatus: Olisiko jotakin tapahtunut?\n\nMenin ovelle ja katsoin ulos. Kun oli tuolla ylhäällä, ja kuin\nkirkkaimmalla päivällä näin kauvas yltympärini; vaan en huomannut\nainoatakaan elävää ihmistä. Menin takaisin ja koetin rauhoittua --\nHerra Jumala, eihän hän toki luullut minun palaavan ennen huomista\npäivää.\n\nJa minusta tämä selitys oli luonnollinen.\n\nKello oli kai kymmenen vaiheilla, kun kahdesti kopautettiin\nikkunaruudulle. Astuin ikkunalle ja katsahdin ulos. Aivan oikein, hän\nse oli. Minä aukaisin ikkunan: no mikäs nyt? \"Ettekö tahdo tulla ulos,\nteidän ylhäisyytenne?\" \"Etkö sinä voi tulla tänne sisälle?\" \"Voi, en,\nteidän ylhäisyytenne\".\n\nEi milloinkaan ole tuo kaunis sana \"teidän ylhäisyytenne\" kaikunut\nniin ilkeältä kenenkään korvissa. Vai oliko se se säälivä ääni, millä\nhän sen lausui? -- -- yhtäkaikki, mieleni kävi heti kerrassaan kovin\nmurheelliseksi, tartuin hattuuni ja ryntäsin ulos, sammuttamatta\nvalkeata.\n\n-- \"No, mikä hätänä? Miksi tulet näin myöhään?\"\n\n\"Voi, teidän ylhäisyytenne, nyt meidän käypi hullusti, Juanna raukka!\"\n\nMinä kerrassaan syöksyin hänen päällensä.\n\n\"No sano edes, mitä on tapahtunut? -- sano se suoraan -- -- ja, Juanna\nraukka -- -- missä hän on?\"\n\n\"Voi, te pidätitte hänet liian kauvan viime kerralla -- he kaipasivat\nhäntä -- itse paholainen oli liikkeellä -- he pitivät tutkintoa\nhänen kanssansa -- sitte löysivät he vielä teidän kirjeenne -- mutta\nsittekkään hän ei tahtonut tehdä katumusta -- hän on tosin syntinen --\nvaan katua hän ei tahtonut. Eikä sitä voi ihmetelläkkään, ennen hän\nkyllä oli tehnyt katumuksen, vaikka hänen sitte olisi pitänytkin elää\nkoko ikänsä huoneessa, joka on niin pimeä, ettei teillä siitä voi olla\nkäsitystäkään, ja vielä sitte niin kovin pieni! -- ainoastaan pari\nkyynärää -- ja istua siellä sitte vuosikausia ainoastaan paita yllään\n-- se on hirveätä, teidän ylhäisyytenne -- Kahdesti on tapahtunut,\nettä he siellä sisässä ovat punoneet paidastaan nuoran ja hirttäneet\nitsensä. Ja tiedättekös, mitä hän teki... hänpä vielä suorastaan\nkerskuikin synnistänsä... hymyillen hän kertoi heille, että hän oli\ntavannut teidät kolmena edellisenä yönä -- oletteko mokomata kuulleet?\nJa hän sanoi välittävänsä viisi heidän puheistansa... ja kun noviisi\nuhkasi lyödä häntä ruoskalla, niin tuli hän hulluksi, hyvä ystävä, hän\nkerrassaan kävi hurjaksi... hän sanoi noviisille, että koettakoonpa,\nniin oli hän heti hänet kietova yhdellä ainoalla sanalla: hän oli\ntoimittava, että noviisi hetipaikalla oli potkaistava ulos... No, Herra\nJumala, minä tiedän mitä hän tarkoitti... Noviisi oli näet kerran\nkäyttäytynyt päinvastoin kun olisi pitänyt... ja nuo kaksi eivät ole\nmilloinkaan olleet oikeita ystäviä; mutta puhua sittekkään tuolla\ntapaa. -- Minä en tiedä, miten tämä on päättyvä... en tottatosiaan.\nMinä lähden nyt veljeni luokse... hän on toimeentuleva mies... hän voi\nkyllä hankkia minulle työtä. Minä en uskalla olla täällä kauvempaa...\nTeidän sitä vastoin ei ole niin vaarallista. Saattepa nähdä, että hänet\nkyllä vielä kerran tapaatte, mutta paetkaa sitte samalla! Hänen ei käy\nenää oleminen tuolla, sittekun hän kerta on päässyt maallisen makuun\"...\n\nMahdotonta oli saada tarkempia tietoja, -- tarkemmin ei hän itsekkään\ntiennyt, sanoi hän. Tämän kertomansa oli hän kuullut eräältä\nvanhemmalta nunnalta. --\n\nSeuraavana päivänä tuli höyryvene. Minä annoin sen palata takaisin.\nMinä en mitenkään voinut lähteä tieheni, huolimatta vaarasta, mihin\nehkä jouduin sinne jäädessäni.\n\nMutta sitte johtui mieleeni koettaa saada hänet pois luostarista\noikeudenkäynnin avulla -- Juanna raukka! hän luotti varmaankin minuun\n-- muuten hän ei varmaankaan olisi käyttäytynyt noin ylpeästi kuin hän\nkäyttäytyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuvitelkaa itsellenne kuutamo-ilta, jolloin seutu on kuin kirja, mikä\non puoleksi auki ja puoleksi kiinni. Jolloin kaikki esineet hypähtävät\nesiin ja peräytyvät takaisin samassa silmänräpäyksessä. -- Minä olin\njuuri käväissyt tuossa pienessä rakennuksessa ja astuin nyt edelleen\npitkin pajuaitaa -- tai mitä se lienee ollut. Muistaakseni nojauduin\nsitä vasten sillä kohtaa, missä äyräs merta vastaan oli jyrkkä. --\nJa yhtäkkiä minä näen miehen tulevan pitkin rantaa, kantaen jotakin\nhartioillansa. Luulin näkeväni sen naisolennoksi. Mutta minä en ollut\nvarma siitä, vallankaan koska en erottanut etäisintäkään ihmisääntä;\nen huutoa, en valitusta. Mies astui veneeseen, joka siinä oli aivan\nlähellä, laski kantamuksensa veneen perään ja souti ulapalle. Minä en\ntätä lainkaan ymmärtänyt -- mitä kaikessa maailmassa?\n\n-- Jäin paikalleni tähystämään venettä. Noin viidenkymmenen sylen\npäässä rannasta vedettiin airot sisään ja mies nousi pystyyn. -- Ja nyt\ntapahtui jotakin, jota minun on aivan mahdoton kertoa; minä en näet\nnähnyt sitä samalla tavalla kuin tässä istun ja näen teidät edessäni,\nei, minä näin sen hirveänä virvakuvana. --\n\nEnsiksikin tietäkää, että samalla, kun mies nousi seisoalle, kuului\nkorviini naishuutoa, ensin tukehtuneena, mutta sittemmin kovempana ja\nläpitunkevana. Ja minä kuuntelin, sillä äänen luulin tuntevani. Mutta\nsamalla oli mies paikalla, ja heti tukehtuivat huudot, ja näytti silta\nkuin kaksi olisi ollut ottelemassa siellä veneen perässä; minä näin sen\nkuin himmeänä varjokuvana valoisata taustaa vastassa -- toinen taisteli\npäästäksensä ylös.\n\nJa heti sen jälkeen kuulin mulskauksen meressä -- -- ja kaikki kävi\nihan hiljaiseksi -- -- mutta veneessä oli mies, nähkääs, siellä seisoi\nhän kumarruksissa laidan yli ja ikäänkuin painoi toista veden alle.\nJa noin jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa, asettui viimein jälleen\npaikoilleen ja souti tiehensä, suoraa eteenpäin.\n\nMinä luulen suistuneeni päistikkaa ensimmäisessä kuolontuskassani,\nsitte nousin ylös ja löin ympärilleni niin, että käteni veristyivät.\nKonttasin sitte henkeni ja ruumiini kaupalla alas rantaan ja kahlasin\nkauvas veteen. Ja minä huusin, häristin ja tein jos jotakin -- hampaita\npurren. Tämä ehkä lievensi kauhuani ja epätoivoani, samoin kuin itku\nkeventää surullista.\n\nAamu oli koittamassa, kun minä hiivin takaisin asuntooni. Laskin rahan\nainoalle siellä olevalle tuolille ja menin maisin kauppalaan. Tunturien\nyli, erämaitten kautta; kuta koleampaa, sitä parempi. Minä halusin\nsaada tyhjentää raivoni loppuun saakka.\n\nVielä muistan jotakin, -- sangen hämärästi muuten: Minä puhelin\nystäväni lääkärin kanssa ja kysyin, eikö hän tahtoisi auttaa minua\nnostamaan hälinää! Tässähän piili rikos.\n\nHän vastasi ja sanoi tahtovansa neuvoa minua olemaan vastaiseksi aivan\nhiljaa koko asiasta. Vallankin, koska olin kietoutuneena juttuun siinä\nmäärässä kuin olin. Ehkeipä se ollutkaan mikään \"rikos\". Noviisihan\nsaattoi ottaa raamatun avukseen; Juanna raukka oli tehnyt törkeän\nsynnin ja päälle päätteeksi pilkannut heitä, korskeillut... hän ei\nollut suututtanut yhtä, vaan monta noista pikku nunnista, ja sen vuoksi\noli hän upotettu meren syvyyteen... eikö totta?... \"muista niitä\nkiihkeitä ihmisiä, jotka kerran salpasivat Vestanneitsyet muuriin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä hän vaikeni, ja me istuimme molemmin paikallamme, vaan emme\npuhuneet. Meri oli edessämme. Oli kuin sillä ei olisi ollut mitään\nvastattavana. Kohoili vain silloin-tällöin levein hyökylainein, missä\nhöyryn mahtava runko kiikkueli.\n\n\"Ja siten,\" sanoin minä, \"rupesitte te vihaamaan tätä kylmää merta,\njoka veti helmaansa nuoren, lämpimän naisen -- -- -- ja heti sen\njälkeen menitte te ehkä kuitenkin rannalle, missä laineet vyöryivät;\ntai laivaan ja purjehditte kauvan ympärinsä -- ja täällä löysitte te\nsittekin paraimman rauhan.\"\n\nHän vastasi hitaasti:\n\n\"No niin, olette ehkä oikeassa... kummallista kylläkin... jotenkin niin\nminä todella teinkin...\"\n\nJa me jäimme istumaan ja katselemaan merta, tuota ijankaikkisuudesta\nolevaa, joka vielä on ja ikuisesti tulee olemaan.\n\n\n\n"]