Hämärätarinoita
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Novellikokoelma sisältää jännitystä ja yliluonnollisia elementtejä sisältäviä kertomuksia. Tarinat käsittelevät muun muassa spiritismiä, muinaisen Egyptin mysteereitä ja selittämättömiä ilmiöitä, jotka sijoittuvat todellisuuden ja tuntemattoman rajapinnalle. Mukana on tunnettuja kertomuksia kuten Ruskea käsi ja Thot-jumalan sormus.
Arthur Conan Doylen 'Hämärätarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1769. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
HÄMÄRÄTARINOITA
Kirj.
Arthur Conan Doyle
Suomennos englanninkielestä
A. Conan Doylen kootut kertomukset IV
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1926.
SISÄLLYS:
Ruskea käsi Lea House-koulun aliopettaja B 24 Suuri Keinplatzin koe Tulella leikkiminen Thot-jumalan sormus Los Amigosin kommellus Kuinka kaikki tapahtui Arpa N:o 249 "De profundis" Hissi
RUSKEA KÄSI
Jokainen tietää, että kuuluisa Intiassa työskennellyt lääkäri Dominick Holden teki minut perillisekseen sekä että hänen kuolemansa muutti minut yhdessä hetkessä raskaan työtaakan painamasta köyhästä lääkäristä varakkaaksi maatilanomistajaksi. Monet myöskin tietävät, että perinnön ja minun välillä oli vähintäänkin viisi henkilöä, ja että herra Dominickin valinta näytti peräti mielivaltaiselta ja oikulliselta. Voin kuitenkin vakuuttaa heille, että he ovat kokonaan erehtyneet, ja että vaikka tunsinkin herra Dominickin vain hänen viimeisinä elinvuosinaan, oli hänellä täysi syy osoittaa suosiotaan minua kohtaan. Vaikka itse sen sanonkin, ei kukaan ole tosiaankaan koskaan tehnyt toisen ihmisen hyväksi niin paljon kuin minä Intiassa asuneen setäni puolesta. En voi vaatia kertomustani uskottavan, mutta se on sentään niin merkillinen, että minusta tuntuisi velvollisuuden laiminlyömiseltä, jollen esittäisi sitä. Tässä se nyt seuraa, ja oma asianne on, uskotteko sen.
Herra Dominick Holden, monen arvonimen omistaja ja monien tieteellisten seurain jäsen, oli aikoinaan kuuluisin Intian lääkäreistä. Palveltuaan aluksi armeijassa hän asettui myöhemmin yksityislääkäriksi Bombayhin, mutta joutui sitäpaitsi matkustelemaan lääkärintoimessaan joka taholle maassa. Parhaiten hänen nimensä muistetaan hänen perustamansa ja ylläpitämänsä Itämaisen sairaalan yhteydessä. Mutta tuli sitten se aika, jolloin hänen rautaisessa ruumiinrakenteessaan alkoi ilmetä merkkejä siitä pitkäaikaisesta ponnistelusta, johon hän oli pakottanut sen. Silloin rupesivat hänen ammattiveljensä (joilla ehkä sekaantui asiaan jonkin verran omanvoitonpyyntöäkin) yksimielisesti suosittelemaan hänelle Englantiin palaamista. Hän koetti pysyä paikallaan mahdollisimman kauan, mutta vihdoin hänessä alkoi ilmetä hyvin selviä hermotaudin oireita, ja niin hän palasi murtuneena miehenä syntymäseudulleen Wiltshireen. Hän osti Salisbury Plainin tienoilta aika suuren maatilan, johon kuului vanhanaikainen aateliskartano, ja omisti vanhuudenpäivinään aikansa vertailevan patologian tutkimiseen, joka oli aina ollut hänen lempiaineensa ja jonka alalla häntä pidettiinkin mitä etevimpänä asiantuntijana.
Niinkuin kuvitellakin saattaa, me suvun jäsenet olimme hyvin jännityksissämme saadessamme tiedon tämän rikkaan ja lapsettoman sedän Englantiin palaamisesta. Hän osoittikin puolestaan jonkinlaista ystävällisyyttä sukulaisiaan kohtaan kutsuen kunkin meistä vuorostaan luokseen käymään, vaikkei hänen vieraanvaraisuutensa suinkaan ollut mitenkään ylenpalttista. Serkkujeni kertomuksista olin tullut siihen käsitykseen, että se oli alakuloinen tehtävä, ja hyvin sekavin tuntein otin kaikkein viimeisimpänä vastaan kutsun käydä Rodenhurstissa. Vaimoni oli niin tarkoin jätetty kutsussa huomioonottamatta, että ensi hetkellä päätin kieltäytyä sitä vastaanottamasta, mutta lasten etua täytyi pitää silmällä, ja niin lähdin vaimoni suostumuksella eräänä lokakuun iltana käymään Wiltshiressä aavistamatta laisinkaan, mitä seurauksia sillä tuli olemaan.
Setäni maatila sijaitsi siinä kohdin, jossa lakeuksien viljelyskelpoinen maa alkaa kohota ylöspäin tälle maakunnalle ominaisiksi pyöreiksi liitukukkuloiksi. Ajaessani Dintonin asemalta syyspäivän iltahämärässä vaikutti minuun voimakkaasti maisemien sadunomainen luonne. Talonpoikain siellä täällä hajallaan olevat mökit näyttivät niin kääpiömäisiltä historiantakaisen ajan suuria tapauksia vastaan katsottuina, että tuntui siltä kuin olisi nykyhetki ollut unta ja entisyys voimakasta ja suurenmoista todellisuutta. Tie kiemurteli laaksojen lävitse, joitten kahden puolen oli riveissä ruohonpeittämiä kukkuloita. Niitten jokaisen huipulla oli kerrassaan huolellisesti rakennettuja linnoituksia, joista toiset olivat pyöreitä, toiset nelikulmaisia, mutta kaikki siinä kunnossa, että saattoi huomata niitten vuosisatoja uhmanneen tuulta ja sadetta. Jotkut väittävät niitä roomalaisiksi, toiset taas brittiläisiksi, mutta ei ole vielä lopullisesti päästy selville niitten oikeasta alkuperästä eikä siitä, minkä vuoksi juuri tämä seutu on niin lujasti varustettu. Siellä täällä pitkillä sileillä oliivinvärisillä rinteillä kohosi pieniä pyöreitä hautakumpuja. Niitten alla lepää sen heimon palanut tuhka, joka vallitti niin lujasti näitä kukkuloita, mutta heidän hautansa eivät ilmaise meille mitään muuta kuin että ruukullinen tuhkaa nyt edustaa miestä, joka kerran on tehnyt työtä auringon alla.
Tämän muinaisajan hengistä muistuttavan seudun halki minä lähestyin setäni Rodenhurstissa sijaitsevaa asuntoa. Talon huomasin olevan yhdenmukaisessa kunnossa ympäristönsä kanssa. Hoitamattomaksi jätetyn ajotien portin kummallakin puolen oli kaksi ilman tummentamaa taittunutta pylvästä, joitten molempain yläpäässä oli rikkinäinen vaakuna koristuksena. Kylmä tuuli vinkui tietä reunustavissa jalavissa, ja ilma oli täynnä putoilevia lehtiä. Tämän kujan etäisimmässä päässä paloi puitten luomassa synkässä varjossa yksi ainoa lamppu. Illan yhä pimenevässä hämärässä näin pitkän matalan rakennuksen säännöttömine kylkirakennuksineen, syvine räystäskouruineen, viettävine kattoineen sekä seinineen, joissa hirret oli sovitettu ristiin rastiin niinkuin Tudorien aikuisissa rakennuksissa. Iloinen tuli vilkkui matalan ulko-oven vasemmalla puolella olevasta leveästä ristikko-ikkunasta, ja siinä juuri olikin setäni työhuone, jonne hovimestari vei minut isäntääni tervehtimään.
Setäni istui kyyristyneenä tulen ääressä, sillä Englannin syksylle ominainen kostea kylmyys oli pannut hänet värisemään. Hän ei ollut sytyttänyt lamppuaan, enkä voinut niin ollen nähdä muuta kuin hiilloksen punaisen hehkun heijastuvan suurilla ryhmyisillä kasvoilla ja punaisella kyömynenällä ja poskella. Niinikään erotin silmistä leukaan johtavat syvät vaot ja juovat, jotka olivat merkkejä kätketystä tulivuorenpalosta. Minun sisäänastuessani hän hypähti seisomaan entisajoille ominaisella kohteliaisuudella ja lausui minut lämpimästi tervetulleeksi Rodenhurstiin. Samalla huomasin, kun lamppukin juuri tuotiin sisään, että tuuheitten kulmakarvojen alta minua tarkastelevat vaaleansiniset silmät olivat hyvin arvostelevat muistuttaen pensaikkoon piiloutuneita urkkijoita, sekä että tämä ulkomaalainen setäni luki luonnettani helposti niinkuin harjaantunut huomioitsija ja kokenut maailmanmies ainakin.
Minä puolestani katsahdin häneen yhä uudelleen, sillä en ole milloinkaan nähnyt miestä, jonka ulkomuoto olisi paremmin ollut omiaan vetämään huomiota puoleensa. Hänen vartalostaan saattoi nähdä, että hän oli aikoinaan ollut hyvin suurikokoinen mies, mutta painunut kasaan, niin että hänen takkinsa riippui höllänä leveiltä ja luisevilta hartioilta. Hänen jäsenensä olivat kaikki suurikokoiset ja kuitenkin lamaantuneen näköiset, enkä voinut irroittaa katsettani hänen muhkuraisista ranteistaan ja pitkistä ryhmyisistä käsistään. Mutta kaikkein merkillisintä oli hänessä sittenkin silmät, nuo vaaleansiniset läpitunkevat silmät. Se ei johtunut yksinomaan niitten väristä eikä niitä varjostavain kulmakarvain tiheydestä, vaan siitä ilmeestä, jonka olin niissä huomannut. Sillä miehen ulkomuoto ja käytös olivat erinomaiset ja niin ollen olisi odottanut huomaavansa jonkinlaista niihin sopeutuvaa varmuutta hänen silmissäänkin, mutta sen sijaan kuvastui niistä ilme, joka puhui pelkuruudesta ja mielenmasennuksesta. Se muistutti sellaisen koiran arkaa ja odottavaa ilmettä, jonka isäntä on ottanut ruoskan käteensä. Mielessäni muodostui ensi silmäyksellä oma lääketieteellinen käsitykseni noitten arvostelevain ja samalla ikäänkuin turvaa etsiväin silmien perusteella. Luulin hänen potevan jotakin kuolemantautia sekä olevan itse selvillä siitä, että äkkikuolema uhkasi häntä, minkä vuoksi hän eli suuren kauhun vallassa. Sellainen oli minun käsitykseni – väärä tosin, niinkuin sittemmin kävi ilmi, mutta mainitsen sen, jotta helpommin voitte ymmärtää, mitä hänen silmistään saattoi päätellä.
Setäni otti minut ystävällisesti vastaan, niinkuin olen sanonut, ja noin tunnin kuluttua istuin hänen ja hänen vaimonsa välissä viihtyisässä päivällispöydässä, jossa oli tarjolla harvinaisia kirpeänmakuisia herkkuja hiljaisen vilkassilmäisen itämaalaisen palvelijan seisoessa isännän tuolin takana. Tuo vanha pariskunta oli tullut siihen alakuloiseen elämän iltahämärään, jolloin mies ja vaimo menetettyään joko kuoleman tai muitten vaiheitten kautta kaikki läheisensä, huomaavat taas olevansa kahden kesken suoritettuaan työnsä ja odottavansa pikaisesti lähenevää loppuansa. Ne, jotka ovat päässeet tuohon vaiheeseen sopusoinnussa ja rakkaudessa, ja jotka voivat vaihtaa talvensa leppoisaksi myöhäiskesäksi, ovat selviytyneet voittajina elämän vaikeasta tulikokeesta. Lady Holden oli pieni vilkas nainen, jolla oli ystävälliset silmät. Se ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan hänen puhutellessaan miestään, todisti hyvää setäni luonteesta. Ja sittenkin, vaikka huomasinkin heidän katseessaan molemminpuolisen rakkauden, luin siitä myöskin yhteistä kauhua ja totesin vanhan rouvan kasvoilla heijastuksen siitä pelosta, joka ilmeni setäni piirteissä. Heidän puhelunsa oli vuoroin hilpeää, vuoroin alakuloista, mutta heidän iloisuudessaan oli teennäinen sävy ja surullisuudessaan luonnollisuus, joka ilmaisi minulle, että kummallakin puolellani sykki raskas sydän.
Istuimme ensimmäisen viinilasimme ääressä, ja palvelijat olivat poistuneet huoneesta, kun keskustelu kääntyi sellaiselle alalle, joka näytti herättävän aika lailla sekä isännän että emännän huomiota. En voi muistaa, mikä johti puheeksi yliluonnolliset asiat, mutta se päättyi siten, että minä ilmaisin heille omistaneeni poikkeuksellisille sielullisille kokemuksille aika paljon huomiota, samoin kuin monet muut hermolääkärit. Lopuksi kerroin, mitä olin kokenut viettäessäni kahden muun tiedemiehen kanssa Sielutieteellisen tutkimusseuran jäsenenä yhden yön sellaisessa talossa, jossa kummitteli. Meidän kokemuksemme eivät olleet jännittäviä eivätkä vakuuttavia, mutta sittenkin näytti tarinani herättävän suuressa määrin kuulijaini mielenkiintoa. He kuuntelivat innokkaasti ja vaiteliaina, ja minä huomasin heidän luovan toisiinsa sellaisen yhteisymmärryksen katseen, jota en voinut käsittää. Heti sen jälkeen lady Holden nousi pöydästä ja poistui huoneesta.
Sir Dominick työnsi sikaarilaatikon minulle, ja me polttelimme vähän aikaa puhumatta mitään. Hänen suuri luiseva kätensä vavahteli, kun hän siirsi paksun intialaisen sikaarin huulilleen, ja minä huomasin miehen hermojen värähtelevän viulunkielten tavoin. Vaistoni ilmaisi minulle, että hän aikoi uskoa minulle jonkin sydäntään painavan asian, ja pelkäsin puhua, jotten keskeyttäisi häntä. Lopulta hän kääntyi minuun päin melkein suonenvedontapaisesti nytkähtäen, niinkuin mies, joka karistautuu irti viimeisestäkin epäröinnistään.
"Sen vähäisen perusteella mitä olen nähnyt, tohtori Hardacre", sanoi hän, "näyttää minusta, että te olette juuri se mies, jota olen kaivannutkin."
"Sellaista on hauska kuulla."
"Näytätte olevan selväpäinen ja vakavaluontoinen. Ette suinkaan te epäile minun tahtovan imarrella teitä, sillä asiani ovat nyt liian huolestuttavalla kannalla, jotta käyttäisin aikaani teeskentelyyn. Teillä on jonkin verran erikoistietoja näissä asioissa, ja ilmeisestikin te katselette niitä siltä filosofiselta näkökannalta, joka poistaa niistä kaiken kansanomaisen kauhun. Otaksuttavasti ei haamun näkeminen tekisi teitä kovinkaan levottomaksi?"
"En luulisi sitä."
"Ehkäpä se päinvastoin herättäisi teissä mielenkiintoa?"
"Tavattoman suuressa määrin."
"Sielutieteellisenä havaintojen tekijänä te luultavasti tutkisitte sitä yhtä ulkokohtaisen arvostelevasti kuin tähtientutkija lentotähteä?"
"Juuri niin."
Hän huokasi raskaasti.
"Uskokaa minua, tohtori Hardacre, oli aika, jolloin minä saatoin puhua ihan samoin kuin te nyt. Minun hermoni olivat tulleet oikein puheenparreksi Intiassa. Suuren kapinankaan aikana ne eivät hetkeksikään pettäneet. Ja nyt näette, millaiseksi olen kutistunut. – Olen ehkä arin mies koko tässä Wiltshiren kreivikunnassa. Älkää puhuko tästä asiasta liian rohkeasti, sillä silloin voitte saada samanlaisen rangaistuksen kuin minä – joutua sellaiselle koetukselle, että se vie teidät lopulta hullujenhuoneeseen tai hautaan."
Odotin kärsivällisesti, kunnes hän katsoisi parhaaksi jatkaa salaisuutensa paljastamista. Minun ei ole tarpeellista huomauttaa, että hänen esipuheensa oli täyttänyt mieleni uteliaisuudella ja jännityksellä.
"Muutamien vuosien ajan, tohtori Hardacre", jatkoi hän, "on sekä minun että vaimoni elämää synkistänyt sellainen syy, että se on melkein hullunkurinen kaikessa kummallisuudessaan. Ja sittenkään ei sen tutunomaisuus ole tehnyt sitä helpommaksi kestää – päinvastoin, mikäli aika kuluu sitä järkkyneemmäksi tulee hermostoni tuosta alituisesta jännityksestä. Jollette tunne mitään pelkoa, tohtori Hardacre, niin antaisin suuren arvon teidän mielipiteellenne tässä asiassa, joka tuottaa meille niin suurta huolta."
"Mikäli mielipiteeni mitään merkitsee, on se kokonaan teidän palveluksessanne. Saanko kysyä minkä laatuinen tuo ilmiö on?"
"Luullakseni on teidän kokemuksillanne suurempi todistusarvo, jollei teille etukäteen kerrota, mitä todennäköisesti tulette kokemaan. Saatte itse huomata ne vaistomaiset järkisyihin ja luonnolliseen maailmankatsomukseen perustuvat vastaväitteet, joita kylmäjärkinen tiedemies voi esittää teidän kertomustanne vastaan."
"Mitä minun siis on tehtävä?"
"Sanon sen teille. Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani tänne." Hän lähti edelläni ruokasalista ja kulki pitkää käytävää myöten, kunnes saavuimme sen päässä olevalle ovelle. Sen takana oli suuri kalustamaton huone, joka oli järjestetty lääkärin työhuoneeksi monine tieteellisine koneineen ja pulloineen. Yhdellä puolella oli koko seinän pituinen hylly, jolla oli pitkä rivi lasisia astioita patologisine ja anatomisine näytteineen.
"Niinkuin näette harrastelen yhä vielä entistä tutkimusalaani", sanoi sir Dominick. "Nämä lasiastiat ovat jätteitä entisestä hyvin arvokkaasta kokoelmastani, mutta onnettomuudekseni menetin siitä suurimman osan, kun Bombayssa oleva taloni paloi v. 92. Se oli minulle hyvin tuhoisa tapaus – useammassakin kuin yhdessä suhteessa. Minulla oli monta harvinaista esinettä ja pernakokoelmani oli luullakseni ainoalaatuinen. Nämä ovat vain jätteitä."
Minä loin niihin yleissilmäyksen ja huomasin ne tosiaankin erittäin arvokkaiksi ja harvinaisiksi patologiselta näkökannalta. Siellä oli pöhöttyneitä elimiä, pussitaudin paisuttamia jäseniä, vääristyneitä luita, inhoittavan näköisiä kasvannaisia – omituinen valikoima Intian tuotteita.
"Niinkuin näette on tuolla pieni leposohva", virkkoi isäntäni. "Tarkoituksemme ei suinkaan ollut tarjota vieraallemme niin epämukavaa makuusijaa, mutta koska asiat nyt ovat saaneet tämän käänteen, olisitte erittäin ystävällinen, jos suostuisitte viettämään ensi yön tässä huoneessa. Pyydän teitä peittelemättä sanomaan, tuntuuko se teistä vähimmässäkään määrin vastenmieliseltä."
"Päinvastoin", virkoin, "se on minulle hyvin mieluista."
"Minun huoneeni on toinen vasemmalla, niin että vain kerran huudahtamalla saatte minut tänne, jos mielestänne kaipaatte seuraa."
"Uskon varmasti, ettei minun ole välttämätöntä häiritä teitä."
"Todennäköisesti en tule laisinkaan nukkumaan. En muutenkaan juuri nuku paljon. Älkää ensinkään epäröikö kutsua minua."
Tästä sovittuamme lähdimme lady Holdenin luokse vierashuoneeseen ja aloimme keskustella kevyemmistä asioista.
En laisinkaan liioitellut sanoessani, että ensi yön seikkailun ajatteleminen tuntui minusta mieluiselta. Tarkoitukseni ei suinkaan ole väittää, että olisin rohkeampi kuin muutkaan ihmiset, mutta kun usein joutuu tekemisiin jonkin asian kanssa, menettää se kaiken sen epämääräisen ja hämärän kauhistuttavuuden, joka juuri tekee peloittavimman vaikutuksen mielikuvitukseen. Ihmisaivot kykenevät tuntemaan vain yhden ainoan järkytyksen kerrallaan, ja jos ne ovat täynnä uteliaisuutta tai tieteellistä innostusta, ei enää jää tilaa pelolle. Tosin oli setäni väittänyt itsekin alkujaan katselleensa asiaa tältä näkökannalta, mutta minä aprikoin, että hänen hermostonsa järkkyminen saattoi yhtä paljon johtua Intiassa vietetyistä neljästäkymmenestä vuodesta kuin jostakin sielullisesta kokemuksesta. Minun hermoni ja aivoni olivat ainakin terveet. Tunsinpa suorastaan samantapaista miellyttävää odotuksen jännitystä, kuin urheilija ennen kilpailun alkua, sulkiessani laboratorion oven takanani ja paneutuessani puolittain riisuutuneena paksun peitteen verhoamalle leposohvalle.
Tätä huonetta ei tosiaankaan voinut pitää ihanteellisena makuupaikkana. Ilman tekivät raskaaksi monet kemialliset hajut, joista metyli-alkohooli tuntui voimakkaimpana. Huoneeni varustelut eivät myöskään tuntuneet kovinkaan viihtyisiltä. Suoraan silmäini edessä oli pitkä rivi inhoittavia lasi-astioita, jotka sisälsivät sairauden ja kärsimyksen todistuskappaleita. Minkäänlaista akkunaluukkua ei ollut, ja kolmeneljännesvaiheessaan oleva kuu loi kalpeaa valoa huoneeseen hahmotellen vastapäiseen seinään hopeaneliön moniristikkoisine kuvioineen. Kun olin sammuttanut kynttilän, teki tämä yksi ainoa valokohta yleisen pimeyden keskellä tosiaankin aavemaisen ja kiusallisen vaikutuksen. Kaikkialla tässä vanhassa talossa vallitsi kolkko ja täydellinen hiljaisuus, joten puutarhasta kantautui lehtien hiljainen kahina selvästi korviini. Mahdollisesti vaikutti tämä lempeä hypnoottinen kehtolaulu tai sitten päivän vaiheista johtuva väsymys sen, että lopulta vaivuin sikeään uneen torkahdeltuani useamman kerran ja koetettuani turhaan pitää havaintokykyäni vireillä.
Heräsin johonkin huoneesta kuuluvaan ääneen ja nousin heti kyynärpääni varaan leposohvallani. Oli kulunut joitakin tunteja, sillä seinälle heijastuva nelikulmainen valokuvio oli liukunut syrjään ja alaspäin, niin että se oli nyt vinottain leposohvani jalkapäässä. Muuten oli huone synkän hämärän peitossa. Ensiksi en voinut nähdä mitään, mutta vasta sitten kun silmäni tottuivat heikkoon valoon, huomasin jonkun olennon liikkuvan hitaasti seinänviertä, mikä sai minut kaikesta tieteellisestä harrastuksestani huolimatta värisemään. Korvani erottivat hiljaisen laahustelevan äänen, ikäänkuin pehmeitten tohvelien tassutuksen, ja hämärästi voin nähdä ihmisolennon hiipivän ovelta minuun päin. Kun se saapui kuun valaisemalle kohdalle, huomasin täysin selvästi, mikä se oli ja mitä se hommasi. Se oli mies, lyhyt ja kumarainen, ja puettu jonkinlaiseen tummanharmaaseen viittaan, joka riippui suorana hartioilta jalkoihin asti. Kuu paistoi sivulta hänen kasvoihinsa, ja minä näin että ne olivat suklaanruskeat väriltään sekä että hänen musta tukkansa oli kammattu nutturaksi takaraivolle aivan kuin naisella. Hän käveli hitaasti, ja hänen silmänsä olivat luodut ylöspäin sitä pulloriviä kohti, joka sisälsi nuo kammottavat ihmisjäsenten jäännökset. Hän näytti tutkivan tarkoin joka lasiastiaa siirtyen aina seuraavan kohdalle. Päästyään rivin päähän juuri minun vuodettani vastapäätä, pysähtyi hän, kääntyi minuun päin, kohotti epätoivoisesti molemmat kätensä ja katosi näkyvistäni.
Mainitsin hänen kohottaneen kätensä, mutta oikeampaa olisi ollut sanoa käsivartensa, sillä hänen tehdessään tuon epätoivoisen eleen huomasin hänen ulkomuodossaan merkillisen omituisuuden. Hänellä oli vain yksi käsi! Kun hihat valahtivat alas kohotetuilta käsivarsilta, näin selvästi vasemman käden, mutta oikea käsivarsi päättyi muhkuraiseen ja muodottomaan tynkään. Jokaisessa muussa suhteessa hänen ulkomuotonsa oli niin luonnollinen, ja olin sekä nähnyt että kuullut hänen liikkeensä niin tarkoin, että olisin helposti voinut luulla häntä sir Dominickin intialaiseksi palvelijaksi, joka oli tullut huoneeseeni jotakin hakemaan. Vain hänen äkillinen katoamisensa herätti minussa synkempiä aavistuksia. Hypähdin heti vuoteeltani, sytytin kynttilän ja tutkin huoneen tarkoin. Ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä olennosta, ja minun oli pakko päätellä, että hänen ilmestymiseensä oli tosiaankin liittynyt jotakin tavallisista luonnonlaeista poikkeavaa. Makasin hereilläni lopun yötä, mutta ei mikään enää häirinnyt huoneen rauhaa.
Nousen aina varhain, mutta setäni ennätti jalkeille vielä ennen minua, sillä tapasin hänet kävelemässä edes takaisin talon edustalla olevalla nurmikolla. Hän riensi kiihkeästi minua kohti nähdessään minun tulevan ulos ovesta.
"Mitä kuuluu?" huudahti hän. "Näittekö hänet?"
"Yksikätisen intialaisenko?"
"Niin juuri."
"Näin kyllä" – ja niin kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Kun olin lopettanut, vei hän minut mukanaan kirjastohuoneeseensa.
"Meillä ei ole paljon aikaa ennen aamiaista", virkkoi hän. "Mutta ennätän siinä kuitenkin selittää teille tämän merkillisen jutun – mikäli voin selittää sellaista, joka on itsessään selittämätöntä. Kun ensinnäkin kerron teille, etten neljään vuoteen ole viettänyt ainoaakaan yötä – en Bombayssa, en laivamatkalla, enkä täällä Englannissa – tuon miehen häiritsemättä untani, ymmärrätte, miksi olen vain luhistunut jäännös entisestä itsestäni. Ohjelmani on aina sama. Hän ilmestyy vuoteeni ääreen, ravistelee minua tylysti hartioista, lähtee huoneestani laboratorioon, kulkee hitaasti pitkin pulloriviä ja katoaa sitten. Toistatuhatta kertaa hän on suorittanut saman vaelluksen."
"Mitä hän tahtoo?"
"Hän vaatii kättään."
"Kättään?"
"Niin, asia selviää teille siitä, mitä nyt kerron. Minut kutsuttiin noin kymmenen vuotta sitten Peshawuriin erääseen lääkärineuvotteluun. Siellä minua myöskin pyydettiin tarkastamaan muutaman afganistanilaiseen karavaaniin kuuluvan alkuasukkaan kättä. Mies kuului johonkin vuoristoheimoon, joka asusti jossakin Kaffiristanin takarinteillä. Hän puhui merkillisen sekavaa murretta, ja minulla oli täysi työ koettaessani ymmärtää häntä. Hänen toisessa kädessään oli kämmenluuta ympäröivä lihas pahasti ajettunut, ja minä selitin hänelle, että vain käden menettäminen voisi pelastaa hänen henkensä. Sain vakuuttaa hänelle asiaa moneen kertaan, ennenkuin hän taipui leikkaukseen. Sen päätyttyä hän kysyi minulta, mitä vaadin palkakseni. Mies parka oli melkein kerjäläinen, joten ei mikään palkkio tullut kysymykseenkään, mutta minä vastasin leikilläni, että tahtoisin palkakseni hänen kätensä, jonka aioin liittää patologiseen kokoelmaani.
"Hämmästyksekseni hän oli kovin haluton suostumaan ehdotukseeni ja selitti, että hänen uskontonsa mukaan oli ruumis kuoleman jälkeen ehdottomasti koottava yhteen, jotta sitä voisi käyttää täydellisenä sielun asuntona. Tällainen käsitys on, niinkuin tiedetään, hyvin vanha. Ovatpa egyptiläiset muumiotkin samanlaisen taikauskon tuotteita. Selitin hänelle, että käsihän oli jo kerta kaikkiaan poissa, ja kysyin kuinka hän aikoi säilyttää sen. Hän sanoi panevansa sen suolaveteen ja kuljettavansa sitä mukanaan kaikkialla. Selitin hänelle, että se olisi paremmassa turvassa minun tallessani, ja lisäsin, että minulla oli paremmat keinot kuin suola sen säilyttämiseen. Huomatessaan minun aikovan vakavasti huolehtia siitä luopui hän paikalla vastarinnastaan. 'Mutta muistakaa, herra', virkkoi hän, 'että vaadin sen kuoltuani takaisin'. Naurahdin hänen huomautukselleen, ja niin päättyi koko juttu. Minä palasin takaisin kotiini jatkamaan ammattiani, ja hän kykeni epäilemättä aikanaan jatkamaan matkaansa Afganistaniin.
"No niin, kuten kerroin teille eilen illalla, hävitti tulipalo Bombayssa olevaa taloani aika pahoin. Toinen puoli siitä paloi kokonaan, ja muiden muassa tuhoutui patologinen kokoelmani suurimmaksi osaksi. Te olette nähnyt siitä vain vaivaiset jätteet. Tuon vuoristolaisen käsi paloi toisten mukana, mutta minä en silloin kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Se tapahtui kuusi vuotta sitten.
"Neljä vuotta sitten – kaksi vuotta tulipalon jälkeen – heräsin eräänä yönä siihen, että joku nyki minua kovasti hihasta. Nousin istumaan luullen lempikoirani koettavan herättää minua. Sen sijaan näinkin tuon monta vuotta aikaisemmin tapaamani intialaisen potilaani puettuna hänen kansalleen ominaiseen pitkään harmaaseen viittaan. Hän piti koholla leikattua kättään ja katseli minua moittivasti. Sitten hän meni lasipullojeni luokse, joita siihen aikaan säilytin huoneessani, ja tutki niitä tarkoin, minkä jälkeen hän teki vihaisen eleen ja katosi. Ymmärsin, että hän oli juuri kuollut ja oli nyt tullut vaatimaan minulta kättään, jonka olin luvannut säilyttää hänen varaltaan.
"Siinä on kaiken selitys, tohtori Hardacre. Tämä sama on toistunut joka ainoa yö samalla hetkellä neljän vuoden ajan. Se on itsessään yksinkertainen juttu, mutta se on jäytänyt minua kuin tippuvat pisarat kiveä. Se on aiheuttanut ikävän onnettomuuden, sillä nyt en osaa nukkua odottaessani sen tuloa. Se on myrkyttänyt vanhuuden päiväni samoinkuin vaimonikin elämän, hän kun on ottanut osaa tämän suuren taakan kantamiseen. Mutta nyt kuuluu aamiaiskello, ja hän odottaa kärsimättömästi saadakseen tietää, mitä te koitte viime yönä. Olemme kumpikin suuressa kiitollisuudenvelassa teille rohkeudestanne, sillä onnettomuutemme taakka kevenee jonkin verran, kun saamme edes yhtenä ainoana yönä jakaa sen ystävän kanssa. Rauhoittaapa se meitä järkemmekin puolesta, joka toisinaan tuntuu meistä kyseenalaiselta."
Tämän omituisen tarinan kertoi minulle sir Dominick – mikä tarina olisi monesta tuntunut peräti mahdottomalta. Mutta minä olin valmis pitämään sitä ehdottomasti totena edellisen yön kokemusten perusteella sekä aikaisempainkin sitä alaa koskevain tutkimusteni nojalla. Harkitsin asiaa oikein tarkoin ja käytin hyväkseni kaikkea, mitä olin lukenut ja kokenut sellaisesta. Aamiaisen jälkeen ilmoitin isännän ja emännän hämmästykseksi lähteväni Lontooseen ensimmäisellä junalla.
"Paras tohtori", huudahti sir Dominick hyvin pahoillaan, "minusta alkaa tämän kuultuani tuntua, että olen karkeasti loukannut vieraanvaraisuuden lakia paljastamalla teille tämän onnettoman asian. Minun olisi pitänyt kantaa itse taakkani."
"Suoraan sanoen juuri tämä asia pakottaakin minut lähtemään Lontooseen", virkoin. "Mutta vakuutan teille, että erehdytte luullessanne viime yön seikkailun vaikuttaneen minuun vastenmielisesti. Aion päinvastoin pyytää teiltä lupaa palata takaisin illalla viettääkseni vielä yhden yön laboratoriossanne. Minua haluttaa kovasti tavata tuo vieras vielä kerran."
Setäni olisi välttämättä tahtonut tietää, mitä suunnitelmia minulla oli, mutta koska pelkäsin mahdollisesti herättäväni turhia toiveita, en tahtonut kertoa hänelle aikeistani. Olin perillä Lontoossa omassa työhuoneessani heti puolisen jälkeen ja hain muistilleni tukea eräästä hiljattain ilmestyneestä okkultismia käsittelevästä teoksesta, joka oli herättänyt mielenkiintoani jo ensi lukemisella.
"Mitä tulee kuolemansa jälkeen kummitteleviin henkiin", sanoi tekijä, "riittää jokin kuolinhetkellä vallitseva voimakas ajatus kiinnittämään heidät tähän aineelliseen maailmaan. He ovat tämän ja tulevan elämän välillä häilyviä sekaolentoja, jotka voivat siirtyä toisesta toiseen aivan samoin kuin merikilpikonna maalta veteen. Jokin voimakas mielenjärkytys voi olla syynä siihen, että sielu kiintyy niin lujasti tähän elämään, jonka ruumis on jo jättänyt. Ahneuden, kostonhalun, levottomuuden, rakkauden ja säälin on huomattu vaikuttavan tällä tavoin. Säännöllisesti se johtuu jostakin täyttymättömästä toiveesta, ja kun tuo toive täyttyy, höltyy aineen yliote henkeen. Tunnetaan monta sellaista tapausta, jotka todistavat tällaisten olentojen itsepintaisuudesta ja niiden katoamisesta, jos heidän toiveensa on täyttynyt. Niinikään tunnetaan tapauksia, jolloin on saatu aikaan järkevä sovittelu."
"Järkevä sovittelu" – noita sanoja olin pohtinut koko aamun, ja nyt ne tosiaankin näin painettuina. Tässä tapauksessa ei voinut saada aikaan mitään todellista korvausta – mutta järkevän sovittelun. Lähdin heti ensimmäisessä junassa Shadwellin Merimiessairaalaan, jossa vanha ystäväni Jack Hewett oli lääkärinä. Selittämättä hänelle asiaa tarkemmin kerroin vain mitä halusin.
"Ruskean miehen käden!" huudahti hän hämmästyneenä. "Mihin kummaan sinä sitä tarvitset?"
"Yhdentekeväähän se on. Kerron sinulle sen joskus. Tiedän, että sinun sairaalasalisi ovat täynnä intialaisia."
"Niin ovatkin. Mutta käsi –" Hän tuumi vähän ja soitti sitten kelloa.
"Travers", virkkoi hän harjoittelijana olevalle ylioppilaalle, "mihin joutuivat sen intialaisen merimiehen kädet, jotka leikkasimme eilen? Tarkoitan sitä Itä-Intian laivatelakalla työskennellyttä miestä, joka tarttui kiinni höyryvintturiin."
"Ne ovat ruumishuoneessa, herra tohtori."
"Laittakaahan toinen niistä antiseptiseen liuokseen ja antakaa se tohtori Hardacrelle."
Ja niin olin jälleen saapunut takaisin Rodenhurstiin ennen päivällistä mukanani tuo outo esine, jonka olin saanut hankituksi kaupungissa. En vieläkään kertonut asiasta mitään sir Dominickille, vaan vietin sen yön laboratoriossa ja panin intialaisen merimiehen käden yhteen hyllyllä olevaan lasipurnukkaan leposohvan kohdalle.
Niin jännittynyt olin kokeeni tuloksesta, että uni ei tullut kysymykseenkään. Istuin varjostimen himmentämän lampun valaisemassa huoneessa ja odotin kärsivällisesti vierasta. Tällä kerralla näin hänet selvästi alun pitäen. Hän ilmestyi oven viereen ensiksi ihan hämäränä ja sitten hahmottuen niin selväpiirteiseksi kuin mikä elävä olento tahansa. Hänen harmaan viittansa alta näkyvät tohvelit olivat punaiset ja ilman korkoja, mikä selitti sen hiljaisen laahustelevan äänen, joka syntyi hänen kävellessään. Samoin kuin edellisenäkin yönä hän käveli hitaasti pitkin pulloriviä, kunnes pysähtyi sen viereen, joka sisälsi käden. Hän kurkottautui sitä kohti väristen odotuksesta, otti pullon alas, tutki sitä tarkoin ja paiskasi sen sitten maahan kasvolihasten nytkähdellessä raivosta ja pettymyksestä. Kuului rämähdys, joka kaikui läpi talon, ja kun katsahdin ylös, huomasin miehen hävinneen. Hetkistä myöhemmin oveni lensi auki ja sir Dominick syöksyi sisään.
"Ette suinkaan ole loukannut itseänne?" huudahti hän.
"En – mutta olen hyvin pettynyt."
Hän katseli hämmästyneenä lattialla olevia lasinsirpaleita ja ruskeaa kättä.
"Laupias taivas!" huudahti hän. "Mitä tämä on?"
Kerroin hänelle suunnitelmani ja sen surkean lopun. Hän kuunteli jännittyneenä, mutta pudisti sitten päätään.
"Se oli kauniisti ajateltu", virkkoi hän, "mutta pelkäänpä, etten voi niin helposti päästä kärsimyksistäni. Mutta yksi asia on minusta nyt välttämätön. Nimittäin se, ettette te saa enää koskaan minkään syyn varjolla asustaa tässä huoneessa. Kun pelkäsin jotakin tapahtuneen teille kuullessani äskeisen kolinan, tunsin voimakkaampaa tuskaa kuin koskaan ennen. En tahdo millään muotoa joutua enää kokemaan samanlaista."
Hän salli minun kuitenkin viettää loppuyön entisellä paikallani, ja minä makasin siinä pohtien hankalaa juttua ja pahoitellen epäonnistumistani. Aamun sarastaessa oli intialaisen merimiehen käsi yhä vielä lattialla muistuttaen minua turhasta toiveestani. Makasin ja katselin sitä – ja silloin välähti mieleeni eräs ajatus äkkiä kuin pyssyn suusta ammuttuna. Nousin kiihtymyksestä vavisten vuoteeltani. Nostin tuon kaamean esineen lattialta, johon se oli pudonnut. Asia oli tosiaankin niin. Tuo käsi oli merimiehen vasen käsi.
Ensimmäisellä junalla lähdin takaisin kaupunkiin ja riensin suoraa päätä Merimiessairaalaan. Muistin, että merimiehen kumpikin käsi oli leikattu pois, mutta mieltäni kauhisti se ajatus, että tuo tavoittelemani kallisarvoinen jäsen mahdollisesti jo oli tuhoutunut ruumiinpolttolaitoksessa. Pelkoni haihtui pian. Se oli yhä vielä tallella ruumishuoneessa. Ja niin palasin illalla Rodenhurstiin suoritettuani asiani ja tuoden mukanani ainekset uutta koetta varten.
Mutta sir Dominick Holden ei sallinut minun enää puhuakaan laboratoriossa nukkumisesta. Esitin kaikki hartaat pyyntöni kuuroille korville. Se loukkasi hänen vieraanvaraisuuden käsitystään, eikä hän suostunut siihen enää mitenkään. Jätin siis käden samaan paikkaan kuin eilen sen parinkin ja paneuduin nukkumaan mukavaan makuuhuoneeseen toisessa osassa taloa, joka ei ollut aivan lähellä minun aikaisempain seikkailujeni näyttämöä.
Mutta siitä huolimatta en saanut nukkua häiriintymättä. Keskellä yön hiljaisuutta syöksyi isäntäni huoneeseeni lamppu kädessään. Hänen suurta, laihaa vartaloaan verhosi höllä aamuvaippa, ja koko hänen ulkomuotonsa olisi varmasti voinut heikkohermoisesta ihmisestä tuntua peloittavammalta kuin edellisenä yönä ilmestynyt intialainen. Mutta minua ei hämmästyttänyt niinkään suuressa määrin hänen tulonsa kuin ilmeensä. Hän oli äkkiä muuttunut vähintäänkin kaksikymmentä vuotta nuoremmaksi. Hänen silmänsä loistivat, hänen piirteensä säteilivät ja hän heilutti toista kättään voitonriemuisena päänsä yläpuolella. Nousin ällistyneenä istualleni ja tuijotin unisena tähän merkilliseen vieraaseeni. Mutta hänen sanansa karkoittivat pian unen silmistäni.
"Nyt se on selvä! Me olemme onnistuneet!" huudahti hän. "Rakas Hardacre, kuinka voin koskaan palkita vaivanne?"
"Ette suinkaan tarkoita, että tuo kiusa on lopussa?"
"Niin on juuri asianlaita. Olin varma siitä, että te ette olisi pahoillanne herättämisestä saadessanne kuulla niin iloisen uutisen."
"Pahoillaniko! Enpä suinkaan. Mutta onko asia tosiaankin varma?"
"En epäile sitä vähintäkään. Olen teille suuremmassa kiitollisuudenvelassa, rakas sukulaiseni, kuin koskaan ennen kenellekään ihmiselle. Mitä voinkaan tehdä teille sellaista, joka palkitsisi apunne? Kohtalo varmaankin lähetti teidät turvakseni. Olette pelastanut sekä järkeni että henkeni, sillä jos tällaista elämää vielä olisi jatkunut puolisen vuotta, niin olisin joutunut joko hullujenhuoneeseen tai ruumisarkkuun, ja vaimoni – hän kuihtui päivä päivältä ihan silmissäni. En tosiaankaan jaksanut uskoa, että kukaan ihmisolento olisi voinut nostaa tätä taakkaa hartioiltani." Hän tarttui käteeni ja puristi sitä luisevilla sormillaan.
"Sehän oli vain koe – epävarma toive – mutta iloitsen sydämestäni, kun se on onnistunut. Mutta kuinka voitte tietää asian jo korjautuneen? Oletteko nähnyt jotakin?"
Hän istahti vuoteeni jalkapäähän.
"Olen nähnyt tarpeeksi", vastasi hän. "Se riittää vakuuttamaan minulle, että saan tästä lähin olla rauhassa. On pian kerrottu, mitä tänä yönä tapahtui. Tehän tiedätte, että tuo olento saapuu luokseni aina määrähetkellä. Tänä yönä se tuli tavalliseen aikaan ja herätti minut vieläkin rajummin kuin ennen. Voin vain otaksua, että viimeöinen pettymys oli lisännyt sen katkeruutta ja vihaa minua kohtaan. Se katsahti minuun suuttuneena ja lähti sitten tavanomaiselle kierrokselleen. Mutta joittenkin minuuttien kuluttua näin sen palaavan huoneeseeni ensimmäisen kerran koko vainoamiskautensa aikana. Hän hymyili. Näin hämärän lävitse hänen vaikeitten hampaittensa loistavan. Hän seisoi minuun päin kääntyneenä vuoteeni jalkapäässä ja kolme kertaa kumarsi syvästi itämaalaiseen tapaan niinkuin he tekevät jäähyväisiä lausuessaan. Kolmannen kerran kumartaessaan hän kohotti käsivartensa pään yläpuolelle, ja minä näin hänen molemmat kätensä kurkoitettuina. Sitten hän katosi, ja minun käsitykseni mukaan iäksi."
Tällainen oli se omituinen kokemus, joka kiinnitti minuun kuuluisan setäni, mainehikkaan Intiassa toimineen lääkärin, rakkauden ja kiintymyksen. Hänen aavistuksensa toteutui, eikä häntä kertaakaan enää häirinnyt tuo levoton vuoristolainen etsiessään kadotettua jäsentään. Sir Dominick ja lady Holden viettivät hyvin rauhalliset vanhuuden päivät joutumatta enää kokemaan minun tietääkseni minkäänlaisia huolia. Sitten he kuolivat ankaran influensakuumeen raivotessa peräkkäin vain muutamien viikkojen väliajalla. Eläessään setäni aina turvautui minuun tarvitessaan neuvoja kaikenlaisia Englannin oloja koskevissa asioissa, joita hän tunsi niin vähän. Autoin häntä myöskin maatilan ostamisessa ja hoitamisessa. En niinmuodoin kovin hämmästynyt kuullessani vihdoin setäni koroittaneen minut viiden vihastuneen serkun yläpuolelle, joten muutuin yhdessä ainoassa päivässä suuren työtaakan painamasta maalaislääkäristä mahtavan wiltshireläisen suvun päämieheksi. Minulla ainakin on syytä siunata ruskeakätisen miehen muistoa ja sitä päivää, jolloin minulla oli onni vapauttaa Rodenhurst hänen kiusallisista vierailuistaan.
LEA HOUSE-KOULUN ALIOPETTAJA
Lumsden ja Westmacottin, hyvin tunnetun koulu- ja kirkollistoimiston, vanhempi osakas herra Lumsden oli pieni ja ketterä mies, jolla oli kiivas ja jyrkkä käytös, arvosteleva katse ja terävä puhetapa.
"Nimenne, herra?" sanoi hän istuen kynä kädessään ja suuri punasarekkeinen kirja edessään.
"Harold Weld!"
"Oxfordista vai Cambridgesta?"
"Cambridgesta."
"Kunniapalkinnot?"
"Niitä ei ole."
"Urheilija?"
"Ei sanottavasti, suoraan puhuen."
"Ei suinkaan valtiollinen kiihkoilija?"
"Eihän toki."
Herra Lumsden pudisti epäilevästi päätään ja kohautti hartioitaan sellaisella tavalla, että minun toiveeni supistuivat olemattomiin. "Nykyjään vallitsee kova kilpailu opettaja-alalla, herra Weld", virkkoi hän. "Viransijaisen paikkoja on vähän ja toimenhakijoita lukemattomia. Ensiluokkainen urheilija, soutaja, kriketinpelaaja tai mies, joka on päässyt hyvin pitkälle tutkinnoissaan voi tavallisesti päästä viransijaiseksi — saattaisipa sanoa aina, jos hän on kriketinpelaaja. Mutta keskitason miehen – suokaa anteeksi tämä määritelmä, herra Weld – on hyvin vaikea, melkeinpä ehdottomasti mahdoton saada tointa. Meillä on jo toistasataa sellaista nimeä luetteloissamme, ja jos luulette kannattavan merkitä omanne niitten lisäksi, niin mahdollisesti voimme muutamien vuosien kuluttua keksiä teille jonkin paikan, joka –"
Hän vaikeni, kun ovelta kuului koputus. Sieltä tuli eräs kirjanpitäjä, joka toi kirjeen. Herra Lumsden mursi sinetin ja luki kirjeen.
"Herra Weld", virkkoi hän, "tässä on tosiaankin merkillinen yhteensattuma. Muistaakseni mainitsitte, että latina ja englanti olivat opintoaineenne sekä että te mielellänne ottaisitte paikan alkeisoppilaitoksessa, jossa ennättäisitte harjoittaa yksityisopintojakin?"
"Aivan niin."
"Tämä kirje tulee eräältä vanhalta asiakkaaltamme Willow Lea House-koulun johtajalta tohtori Phelps Mc Carthylta West Hampsteadista. Hän pyytää minua heti paikalla lähettämään hänelle nuoren miehen, joka kykenisi opettamaan latinaa ja englantia eräälle pienelle poikaluokalle, jonka oppilaat ovat alle neljäntoistavuotisia. Tämä toimi näyttää olevan juuri sellainen, jollaista te haluatte. Ehdot eivät ole suinkaan suurenmoiset – kuusikymmentä puntaa, asunto, ruoka ja puhtaus – mutta työkään ei ole rasittava, ja illat saisitte käyttää oman mielenne mukaan."
"Sehän sopii oivallisesti!" huudahdin niin kiihkeästi kuin ainakin mies, joka vihdoinkin saa työtä etsittyään sitä monen väsyttävän kuukauden ajan.
"En luule tätä oikein rehelliseksi peliksi näitä herroja kohtaan, joitten nimet ovat niin kauan olleet luettelossamme", sanoi herra Lumsden vilkaisten avonaiseen kirjaansa. "Mutta tämä yhteensattuma on niin merkillinen, että meidän täytyy minun mielestäni tosiaankin jättää se teidän ratkaistavaksenne."
"Minä otan sen vastaan ja tunnen suurta kiitollisuutta teitä kohtaan."
"Tohtori Mc Carthyn kirjeessä on pieni lisäehto. Hän vaatii, että paikanottaja on järkähtämättömän hyväluontoinen."
"Minä olen juuri sellainen", virkoin vakaumuksella.
"No niin", sanoi herra Lumsden, "toivonpa tosiaankin, että luonteenne olisi niin lauhkea kuin sanotte, sillä luja uskoni on, että te varmasti tulette sitä tarvitsemaankin!"
"Minun ymmärtääkseni se on välttämätön jokaiselle alkeiskoulun opettajalle."
"Aivan niin, herra Weld, mutta olen mielestäni velvollinen kertomaan teille, että nimenomaan tässä toimessa voi joutua erikoisen vaikeisiin tilanteisiin. Tohtori Phelps Mc Carthy ei pane sellaisia ehtoja ilman tavattoman painavia syitä."
Hänen sanoissaan ilmeni siinä määrin vakavuutta, että se himmensi sitä iloa, jota olin alkanut tuntea kuullessani tästä sattumalta tarjoutuneesta viransijaisuudesta.
"Saanko kysyä lähemmin mitä oikein tarkoitatte?" sanoin.
"Me haluamme ylläpitää rehelliset välit asiakkaittemme kanssa ja olla täysin avomielisiä heitä kohtaan. Jos tietäisin jotakin teidän varjopuolistanne, niin ilmoittaisin ne varmasti tohtori Mc Carthylle, ja senpävuoksi en epäröi laisinkaan menetellä samoin teihin nähden. Täällä näkyy", jatkoi hän silmäillen luettelokirjansa sivuja, "että olemme kahdentoista viime kuukauden aikana toimittaneet Willow Lea House-kouluun kerrassaan seitsemän latinan opettajaa, joista neljä on lähtenyt paikastaan niin äkkiä, että ovat menettäneet kuukauden palkan, eikä kukaan heistä ole pysynyt kahdeksaa viikkoa pitempää aikaa."
"Entä toisten aineiden opettajat? Ovatko he viipyneet siellä kauemmin?"
"Siellä on vain yksi vakinainen opettaja, ja hän näyttää olevan horjumattomasti paikallaan. Voitte ymmärtää, herra Weld", jatkoi toimiston omistaja sulkien kirjansa ja lopettaen keskustelun, "että sellaiset yhtämittaiset paikanvaihdokset eivät ole toivottavia isännän näkökannalta, mitä niistä sitten sanottaneenkin paikanvälittäjän taholta. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi nuo herrat ovat jättäneet toimensa niin pian. Voin vain ilmaista teille varsinaiset päätapaukset ja neuvoa teitä lähtemään heti tohtori Mc Carthyn puheille muodostaaksenne oman käsityksenne hänestä."
Suuri voima, on sellaisella miehellä, jolla ei ole mitään menetettävänä, ja senpä vuoksi minäkin soitin varhain sinä iltapäivänä Willow Lea House-koulun raskasta takorautaista ovikelloa täysin levollisena joskin aika uteliaana. Rakennus oli suurikokoinen, neliönmuotoinen ja ruma ja sijaitsi omalla laajalla tontilla, johon leveä ajotie kiemurteli maantieltä. Se kohosi korkealle, niin että sieltä oli laaja näköala Pohjois-Lontoon harmaitten kattojen ja siellä täällä kohoilevien tornien ylitse yhteen suuntaan ja taas toiselta puolen tuota suurta kaupunkia ympäröivälle metsäiselle ja kauniille maaseudulle. Oven avasi univormupukuinen poika, ja minut vietiin hyvin kalustettuun kirjastohuoneeseen, jonne koulun johtajakin pian saapui.
Välitystoimistossa kuulemani varoitukset ja vihjaukset olivat valmistaneet minua kohtaamaan kiivaan ja ylpeän henkilön, sellaisen miehen, jonka käytös oli sietämättömän ärsyttävää hänen alaisilleen. Olisi ollut mahdotonta kuvitella mitään, joka olisi ollut suuremmassa määrin todellisuudenvastaista. Hän oli hintelä ja ystävällinen olento, sileäksi ajeltu ja kumarainen, ja käyttäytyi niin kohteliaasti, että se tuntui melkein puolustelevalta. Hänen tuuheassa tukassaan näkyi paljon harmaatakin. Iältään hän näytti olevan kuusissakymmenissä. Hänen äänensä oli hiljainen ja lempeä, ja hän liikkui jonkin verran teennäisen sirosti. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi ystävällistä koulumiestä, jonka oikea paikka oli kirjain parissa eikä tämän maailman käytännöllisten asiain hoitamisessa.
"Olemme tosiaankin hyvin iloisia siitä, että onnistuimme saamaan teidät avuksemme, herra Weld", sanoi hän tehtyään ensin muutamia asiallisia kysymyksiä. "Herra Percival Manners luopui eilen toimestaan täällä, ja olisin iloinen, jos te voisitte jo huomenna ryhtyä hoitamaan hänen virkaansa."
"Saanko kysyä oliko hän herra Percival Manners Selwynistä?" sanoin.
"Juuri sama. Tunnetteko hänet?"
"Tunnen hyvinkin."
"Oivallinen opettaja, mutta vähän äkkipikainen luonteeltaan. Se oli hänen ainoa vikansa. Mitä teihin itseenne tulee, herra Weld, niin osaatteko hyvin hillitä luonteenne? Jos nyt esimerkiksi minä siinä määrin unohtaisin itseni, että olisin tyly teille tai puhuisin raa'asti tai loukkaisin jollakin tavoin tunteitanne, niin voisitteko varmasti salata järkytyksenne?"
Hymyilin kuvitellessani, että tao pieni kohtelias sirokäytöksinen olento loukkaisi tai hermostuttaisi minua.
"Luulisinpä tosiaankin kykeneväni siihen", vastasin.
"Riiteleminen on minusta kerrassaan ikävää", huomautti hän. "Soisin jokaisen kattoni alla elävän sulassa sovinnossa. En tahdo kieltää sitä, että herra Percival Mannersia ärsytettiin, mutta tahtoisin löytää miehen, joka voi kohota kaikenlaisen ärsyttelyn yläpuolelle ja uhrata omat tunteensa rauhan ja sopusoinnun vuoksi."
"Koetan parhaani, herra tohtori."
"Sen enempää ette voi luvatakaan, herra Weld. Siinä tapauksessa odotan teitä tänä iltana, jos saatte asianne niin pian järjestykseen."
Minä en ainoastaan saanut asioitani järjestykseen, vaan ennätinpä vielä käväistä Benedict-klubissa Piccadillyssa, jossa tiesin tapaavani Mannersin, jos hän vielä oli kaupungissa. Siellä hän tosiaankin istui tupakkahuoneessa, ja minä kysäisin häneltä meidän siinä poltellessamme, miksi hän oli luopunut viime paikastaan.
"Et suinkaan sinä vain aio lähteä tohtori Phelps Mc Carthyn oppilaitokseen?" huudahti hän tuijottaen minuun hämmästyneenä. "Rakas ystävä, se ei tosiaankaan kannata. Sinun on mahdotonta jäädä sinne."
"Mutta minähän tapasin hänet, ja hän näytti peräti kohteliaalta ja hyväluontoiselta. En ole koskaan tavannut miestä, joka olisi käyttäytynyt lempeämmin."
"Hänessähän ei olekaan mitään vikaa. Hän on ihan moitteeton. Tapasitko Theophilus St. Jamesia?"
"En ole kuullut edes hänen nimeäänkään. Kuka hän on?"
"Virkaveljesi. Toinen opettaja."
"Ei, häntä en ole nähnyt."
"Hän on kamala. Jos voit sietää häntä, niin sinulla joko on täydellisen kristityn mielenlaatu tai sitten sinussa ei ole nimeksikään miehuutta. Sen suurempaa pukaria en ole koskaan nähnyt."
"Mutta miksi herra Mc Carthy sietää sellaista?"
Ystäväni katsahti minuun merkitsevästi paperossinsavun lävitse ja kohautti hartioitaan.
"Pian kyllä ymmärrät sen itse. Ei kestänyt kauan, ennenkuin minä olin selvillä asiasta, enkä myöhemminkään joutunut muuttamaan mielipidettäni."
"Minulle olisi suureksi hyödyksi, jos kertoisit huomioistasi."
"Jos näet, että omassa kodissaan asuva mies antaa asioittensa rappeutua ja alaisen asemassa olevan miehen häiritä rauhaansa ja uhmata hänen arvovaltaansa, sekä huomaat hänen ilman pienintäkään vastarintaa tyynesti alistuvan siihen, niin mitä johtopäätöksiä teet sellaisesta?"
"Että tuo alempi on saanut yliotteen toisesta."
Percival Manners nyökkäsi.
"Aivan niin! Sinä olet arvannut paikalleen. Minunkaan mielestäni ei mikään muu selitys sovi tositapauksiin. Jonakin elämänsä hetkenä tuo pikku tohtori on astunut harha-askeleen. Humanum est errare. Samaa olen kokenut itsekin. Mutta hän on varmasti erehtynyt hyvin vakavasti, ja silloin on tuo toinen saanut hänet valtaansa eikä nyt hellitä otettaan enää. Niin on asia. Kiristys siinä on kaiken pohjalla. Mutta minuun nähden hänellä ei ollut mitään valtaa eikä minun niin ollen tarvinnut sietää hänen röyhkeyttään, vaan lähdin pois sieltä – ja hyvin todennäköisenä pidän sitä, että sinä menettelet samoin."
Hän puheli asiasta vielä vähän enemmänkin, mutta tuon tuostakin hän palasi samaan aiheeseen – siihen nimittäin, että en tulisi kauan pysymään uudessa toimessani.
Tällaisen valmistuksen jälkeen en tosiaankaan kovin suurella mielihalulla tutustunut siihen mieheen, josta olin saanut niin huonon ennakkokäsityksen. Tohtori Mc Carthy esitti meidät toisillemme työhuoneessaan saman päivän iltana heti minun palattuani takaisin koululle.
"Tässä on uusi työtoverimme, herra St. James", sanoi hän ystävällisesti ja kohteliaasti. "Uskon teidän kummankin sopeutuvan toisiinne ja toivon, ettei tämän katon alla muuta ilmenisikään kuin tyytyväisyyttä ja ystävällisyyttä."
Sanoin yhtyväni tohtoriin tässä, mutta hyvät toiveeni eivät suinkaan lisääntyneet, kun katselin uutta virkaveljeäni. Hän oli noin kolmissakymmenissä oleva paksuniskainen mies, tummasilmäinen ja mustatukkainen sekä harvinaisen voimakasrakenteinen. En ole koskaan nähnyt niin vankkaruumiista miestä. Hänellä näytti tosin olevan selvä taipumus liialliseen lihavuuteen, mikä ilmeisestikin johtui ruumiinharjoituksen puutteesta. Hänen kasvonsa olivat karkeat, paisuneet ja raa'at, ja pienet tummat silmät sijaitsivat syvällä päässä. Hänen leveät poskensa, ulkonevat korvansa ja paksut väärät säärensä herättivät yhteisesti mielikuvan henkilöstä, joka oli sekä peloittava että luotaantyöntävä.
"Kuulin, ettette ole koskaan ennen ollut täällä", virkkoi hän tylysti ja jyrkästi. "Niinpä niin, tämä on kurjaa elämää, kova työ ja nälkäpalkka, niinkuin pian tulette itsekin huomaamaan."
"Mutta onhan sillä joitakin valopuoliakin", virkkoi esimiehemme. "Tottakai sen myönnätte, herra St. James?"
"Niinkö? Sellaisia en ole koskaan huomannut. Mitä te sanotte valopuoliksi?"
"Onhan jo sekin valopuoli, että saa aina olla lasten parissa. Se säilyttää opettajankin sielun nuorena, sillä heidän hilpeydestään ja voimakkaasta elämänilostaan heijastuu jotakin vanhempiinkin ihmisiin."
"Noistako pikku pedoista!" huudahti virkaveljeni.
"No, no, herra St. James, te puhutte heistä liian ankarasti."
"En siedä edes heidän näkemistäänkään! Jos voisin sytyttää heidät ja heidän siunatut vihkonsa ja sanakirjansa ja kivitaulunsa kokkovalkeaksi, niin tekisin sen jo tänä iltana."
"Herra St. Jamesilla on tällainen tapa puhua asioista", virkkoi esimieheni hymyillen hermostuneesti minuun katsahtaessaan. "Älkää käsittäkö häntä liian vakavasti. Kas niin, herra Weld, tehän tiedätte missä huoneenne on, ja epäilemättä teillä on vähän järjestelemistä tavaroissanne. Mitä pikemmin sen suoritatte, sitä paremmin tunnette olevanne kotonanne."
Minusta näytti, että hän halusi hyvin innokkaasti loitontaa minut heti tuon merkillisen virkaveljen vaikutuspiiristä, ja mielelläni lähdinkin pois, sillä keskustelu oli muuttunut tukalaksi.
Ja niin alkoi sellainen ajanjakso, joka näin perästäpäin muistellen tuntuu kaikkein merkillisimmältä minun kokemuksistani. Koulu oli monessa suhteessa oivallinen. Tohtori Phelps Mc Carthy oli ihanteellinen johtaja. Hänen opetussuunnitelmansa oli uudenaikainen ja järkevä. Ohjaus oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Ja keskelle tätä hyvin järjestettyä koneistoa tunkeutui hankala ja mahdoton herra St. James, joka sekoitti kaikki. Hänen tehtävänään oli opettaa englantia ja laskentoa. En tiedä, kuinka hän työnsä suoritti, sillä me opetimme luokkiamme eri huoneissa. Siitä kuitenkin olin selvillä, että pojat pelkäsivät ja inhosivat häntä, ja siihen heillä oli tosiaankin riittävästi aihetta, sillä oma opetukseni keskeytyi usein hänen karjuessaan vihaisesti, jopa lyödessäänkin. Tohtori Mc Carthy vietti aikansa enimmäkseen luokassa, mutta epäilen hänen tehneen niin paremminkin valvoakseen opettajaa kuin poikia ja koettaakseen hillitä hänen kiivasta luonnettaan, silloin kun se uhkasi käydä liian vaaralliseksi.
Mutta kaikkein rumimmin käyttäytyi virkaveljeni juuri koulunjohtajaa kohtaan. Minun selostamani ensimmäinen keskustelu osoitti hyvin, millainen äänilaji vallitsi heidän puhelussaan. Aliopettaja komenteli johtajaa avoimesti ja raa'asti. Olen kuullut hänen vastustavan esimiestään karkeasti kaikkien oppilaitten nähden. Kertaakaan hän ei osoittanut pienintäkään kunnioitusta, ja sisuni kiehui usein nähdessäni vanhan tohtorin tyynen alistuvaisuuden ja hänen kärsivällisen mukautuvaisuutensa saadessaan osakseen tuollaista hirvittävää kohtelua. Tuollaisen näkeminen ympäröi kuitenkin esimiehenikin jonkinlaisella kauhun ilmakehällä, sillä jos ystäväni käsitys asiaintilasta oli oikea – enkä minä voinut sen parempaakaan keksiä – niin kuinka musta täytyikään sen jutun olla, jolla aliopettaja uhkasi esimiestään ja jonka ilmituloa peläten tämä alistui sellaisiin nöyryytyksiin. Tämä tyyni ja ystävällinen tohtori oli mahdollisesti suuri ulkokullattu, rikollinen, ehkäpä väärentäjä tai myrkyttäjä. Ainoastaan jokin sentapainen salaisuus voi selittää sen täydellisen ylivallan, jonka nuorempi mies oli saanut häneen nähden. Miksi hän muuten olisikaan sietänyt talossaan niin vastenmielistä olentoa, jolla oli niin haitallinen vaikutus hänen kouluunsa? Miksi hän muuten olisi alistunut sellaisiin nöyryytyksiin, joita oli jo vaikea nähdäkin, saatikka sitten itse sietää suuttumatta?
Ja sittenkin minun täytyy myöntää, että esimieheni sieti tuota kaikkea merkillisen ovelasti. Hän ei koskaan osoittanut sanallakaan tai eleellään, että tuon nuoren miehen läsnäolo olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä. Olen tosin nähnyt hänet kiusaantuneena jonkin erikoisen ikävän kohtauksen jälkeen, mutta joka kerta sain hänestä sen vaikutelman, ettei se tapahtunut hänen itsensä, vaan oppilaitten tai minun vuokseni. Hän puhui herra St. Jamesista tai hänelle itselleen suvaitsevasti ja hymyillen lempeästi, niin että vereni ihan kiehui. Siinä tavassa, jolla hän katseli aliopettajaa tai puhutteli häntä, ei voinut huomata minkäänlaista mielipahan värähdystä, vaan paremminkin jonkinlaista ujoa ja puolustelevaa hyväntahtoisuutta. Hän suorastaan suosi tuon raakalaisen seuraa, ja tuntikausia he viettivät yhdessä joko kirjastohuoneessa tai puutarhassa.
Mitä tuli minun omaan suhtautumiseeni herra Theophilus St. Jamesiin nähden, päätin alun pitäen pysyä tyynenä hänen parissaan, ja tätä päätöstäni noudatinkin johdonmukaisesti. Jos tohtori Mc Carthy tahtoi sietää sellaista röyhkeyttä ja antaa anteeksi hänen solvauksensa, niin se oli hänen asiansa eikä minun. Ilmeisestikin hän toivoi hartaasti meidän elelevän sovussa keskenämme, ja tunsin voivani parhaiten auttaa häntä noudattamalla tätä hänen toivomustaan. Helpoimmin voin selvitä siitä välttämällä virkaveljeäni, ja sitä koetinkin parhaani mukaan. Kun jouduimme kahden kesken, olin tyyni, kohtelias ja hillitty. Hän puolestaan ei kohdellut minua ynseästi, vaan paremminkin töykeän suopeasti, ja karkean tuttavallisesti, mikä oli tarkoitettu jonkinlaiseksi liehakoimiseksi. Tuon tuostakin hän pyysi minua iltaisin huoneeseensa pelaamaan korttia ja ryypiskelemään.
"Ei siitä ukko Mc Carthy mitään välitä", virkkoi hän. "Älkää pelätkö häntä. Me teemme mitä haluamme, ja minä takaan, ettei hän pane vastaan." Vain kerran menin, ja kun lähdin sieltä vietettyäni ikävän ja tylsän illan, makasi isäntäni sikahumalassa sohvalla. Sen jälkeen syytin poisjäämisestäni opintojani ja vietin joutohetkeni yksin omassa huoneessani.
Yhdestä seikasta olisin kovin mielelläni tahtonut päästä selville, nimittäin siitä, kuinka kauan tällaista elämää jo oli jatkunut. Koskahan St. James oli saanut tuollaisen ylivallan tohtori Mc Carthyyn nähden? Kummaltakaan heistä en saanut tietoa siitä, kuinka kauan virkaveljeni oli ollut nykyisessä toimessaan. Kun kerran pari koetin johtaa keskustelun tälle alalle, välttivät tai kiersivät toiset asian niin selvästi, että heti huomasin heidän molempain salaavan sen yhtä hartaasti kuin minä olisin halunnut sen tietää. Mutta vihdoin eräänä iltana minun onnistui päästä jutteluihin emännöitsijän, rouva Carterin kanssa – tohtori oli nimittäin leski – ja häneltä kuulin sen, mitä olin halunnutkin. Minun ei tarvinnut laisinkaan ruveta kyselemään häneltä, sillä hän oli niin täynnä kiukkua, että ihan vapisi puhuessaan. Osoittaakseen syytöksensä todenmukaisuutta hän kohotti molemmat kätensä ilmaan kuvaillessaan, kuinka paljon kiusaa ja huolta virkaveljeni oli saanut aikaan.
"Siitä on nyt kolme vuotta, herra Weld, kun hän ensimmäisen kerran pimitti tämän oviaukon", huudahti hän. "Ne ovat olleet kolme surkeaa vuotta minulle. Silloin oli koulussa viisikymmentä poikaa. Nyt täällä on kaksikolmatta. Sellaista hän on saanut aikaan kolmessa vuodessa. Kun vielä kuluu toiset kolme vuotta, ei täällä ole ainoaakaan poikaa. Ja te näette, kuinka hän kohtelee tohtoria, joka on kärsivällinen kuin enkeli, vaikkei toinen ole kelvollinen edes päästämään hänen kengännauhojaan. Saatte olla varma siitä, että jollei tohtoria olisi, en jäisi tunniksikaan saman katon alle tuon miehen kanssa, ja niin sanoinkin hänelle vasten kasvoja, herra Weld. Jospa vain tohtori ajaisi hänet pois koulustaan – mutta nyt puhun enemmän kuin minun pitäisi!" Hän sai vaivalla kielensä hillityksi eikä sitten enää puhunut mitään koko asiasta. Hän oli muistanut, että olin melkein vento vieras koulussa, ja pelkäsi olleensa varomaton sanoissaan.
Virkaveljessäni oli parikin hyvin merkillistä piirrettä. Tärkein niistä oli se, että hän hyvin harvoin liikkui ulkona. Koulun alueella oli leikkikenttä, ja sen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt. Kun pojat menivät ulos, lähdimme joko minä tai tohtori Mc Carthy heidän mukaansa. St. James mainitsi esteekseen sen, että hän oli loukannut polvensa joitakin vuosia sitten ja että käveleminen tuotti hänelle kipuja. Omasta puolestani panin sen pelkän laiskuuden syyksi hänessä, sillä hänellä oli veltto ja raskas luonne. Pari kertaa kuitenkin näin akkunastani hänen hiipivän ulos koulun alueelta myöhään illalla, ja toisella kerralla odotin, kunnes näin hänen palaavan aamuhämärissä ja pujahtavan sisään avonaisesta akkunasta. Näihin salaperäisiin retkeilyihin ei koskaan vihjaistu, mutta ne paljastivat hänen valehdelleen puhuessaan polvestaan ja lisäsivät yhä sitä vastenmielisyyttä ja epäluottamusta, jota tunsin miestä kohtaan. Hänen luonteensa näytti olevan pohjiaan myöten turmeltunut.
Toinen seikka, joka tosin oli vähäpätöinen, mutta silti monenlaisia ajatuksia herättävä, oli se, että hän kaikkina niinä kuukausina, jotka oleskelin Willow Lea House-koulussa, tuskin sai juuri laisinkaan kirjeitä. Nekin harvat, joita tuli, olivat ilmeisestikin liikemiesten laskuja. Nousen aina varhain, ja minulla oli tapana joka aamu ottaa omat kirjeeni eteishuoneen pöydälle jätetystä postista. Niin ollen tulin huomaamaan, kuinka harvoin herra Theophilus St. James sai mitään. Se merkitsi mielestäni jotakin hyvin pahaa. Minkälainen mies hän olikaan, joka ei ollut kolmikymmenvuotisen elämänsä aikana saanut yhtä ainoaa ystävää, ylhäistä tai alhaista, joka olisi halunnut olla edelleenkin tekemisissä hänen kanssaan? Ja sittenkin pysyi totena se synkkä juttu, että koulunjohtaja ei ainoastaan sietänyt häntä, vaan olipa läheisissä väleissäkin hänen kanssaan. Useammin kuin kerran huomasin sisään tullessani heidän puhelevan tuttavallisesti ja toisinaan kävelevän käsitysten syvään keskusteluun vaipuneina pitkin puutarhan käytäviä. Niin utelias olin tietämään, mikä heitä oikein liitti toisiinsa, että siitä tuli ihan pääharrastukseni, joka työnsi syrjään kaikki entiset. Koulussa ja sen ulkopuolella, aterioilla ja leikkikentällä, kaikkialla tarkastelin tohtori Phelps Mc Carthyä ja herra Theophilus St. Jamesia koettaen ratkaista sitä salaperäistä arvoitusta, joka sitoi heitä toisiinsa.
Mutta valitettavasti ilmaisin uteliaisuuteni liian avoimesti. En osannut salata niitä epäluuloja, joita tunsin näiden molempain miesten välisestä suhteesta sekä sen voiman laadusta, jolla toinen piti toista vallassaan. Varmaa vain oli, että ilmaisin tunteeni liian selvästi, joko se nyt tapahtui katselemalla heitä tai jonkin varomattoman kysymyksen muodossa. Eräänä iltana huomasin Theophilus St. Jamesin tuijottavan minuun äreästi ja uhkaavasti. Aavistin pahaa olevan tulossa enkä hämmästynytkään, kun tohtori kutsui minut seuraavana aamuna työhuoneeseensa.
"Olen hyvin pahoillani, herra Weld", virkkoi hän, "mutta ikävä kyllä täytyy minun vapauttaa teidät toimestanne."
"Ehkäpä suvaitsette mainita jonkin syyn minun erottamiseeni", vastasin, sillä tiesin täyttäneeni tehtäväni parhaani mukaan ja ymmärsin, että hän ei voinut esittää muuta kuin yhden ainoan syyn.
"En ole huomannut teissä mitään vikaa", sanoi hän punan kohotessa hänen kasvoilleen.
"Te lähetätte minut pois virkaveljeni kehoituksesta."
Hän käänsi katseensa pois minusta.
"Emme keskustele asiasta sen enempää, herra Weld. Minun on mahdotonta puhella siitä. Tehdäkseni oikeutta teille annan parhaat mahdolliset suositukset seuraavaan paikkaanne. Enempää en voi sanoa. Toivon teidän hoitavan tointanne täällä, kunnes saatte uuden paikan."
Koko sieluni kiehahti tällaista vääryyttä vastaan, mutta en voinut vedota enkä turvautua kehenkään. Kumarsin vain ja lähdin huoneesta sydän katkeroituneena sellaisesta kohtelusta.
Ensimmäiseksi välähti mieleeni pakata tavarani ja matkustaa heti. Mutta johtaja oli luvannut minun jäädä, kunnes saisin uuden toimen. Olin varma siitä että St. James toivoi minun lähtevän, ja siinä oli minulla täysi syy jäädä. Jos minun näkemiseni kiusasi häntä, niin pitäisi hänen tosiaankin saada sitä lajia kiusaa mahdollisimman paljon. Olin alkanut vihata häntä ja toivoin voivani kostaa jollakin tavoin. Jos hän oli saanut valtaansa koulun johtajan, niin enkö minä vuorostani voisi päästä hänestä voitolle? Oli heikkouden todistus, että hän niin pelkäsi minun uteliaisuuttani. Hän ei olisi kammonnut sitä niin suuresti, jollei se olisi tuntunut hänestä niin peloittavalta. Ilmoitin taas nimeni paikanvälittäjän kirjoihin, mutta hoitelin kuitenkin odotusaikanani tehtäviäni Willow Lea House-koulussa, ja niinpä sitten satuinkin olemaan saapuvilla tämän merkillisen salaisuuden paljastuessa.
Sen viikon aikana – sillä kului enää vain viikko, ennenkuin loppuottelu suoritettiin – oli minulla tapana joka ilta päivän työn päätyttyä lähteä ulos kysymään, oliko mitään tietoa uudesta toimesta. Eräänä kylmänä ja tuulisena, maaliskuun iltana olin juuri astunut ulos eteisen ovesta, kun silmiini osui outo näky. Muuan mies oli kyyristyneenä erään akkunan alapuolella. Hän seisoi polvet koukussa tuijottaen kapeaan valojuovaan, joka näkyi uutimen ja akkunanpuitteen välistä. Akkunasta heijastui pihalle neliömäinen valokuvio, jonka keskellä näin selvästi tuon peloittavan olennon tumman varjon. Sitä ei kestänyt enempää kuin silmänräpäyksen ajan, sillä hän vilkaisi ylös ja katosi samassa pensaikkoon. Saatoin kuulla hänen jalkainsa töminän hänen juostessaan tietä alas, kunnes kaikki hiljeni kaukana.
Ehdottomasti oli velvollisuuteni palata sisään kertomaan tohtori Mc Carthylle, mitä olin nähnyt. Tapasin hänet työhuoneessaan. Olin odottanut hänen hermostuvan sellaisesta, mutta en ollut valmistautunut näkemään sitä tavatonta hätää, jonka valtaan hän joutui. Hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan kalpeana ja huohottaen ikäänkuin kuoliniskun saanut ihminen.
"Mikä akkuna se oli, herra Weld?" kysyi hän pyyhkien otsaansa. "Sanokaa tarkemmin, mikä akkuna."
"Ruokahuoneen vieressä oleva herra St. Jamesin akkuna."
"Voi laupias taivas! Voi hyväinen aika! Tämähän on kerrassaan onnetonta! Mies katselemassa herra St. Jamesin akkunasta! Hän väänteli käsiään kuin ihminen, joka ei ymmärrä mihin ryhtyä."
"Minä menen poliisiaseman ohitse, herra tohtori. Sallitteko minun ilmoittaa asiasta?"
"Ei," ei, huudahti hän äkkiä hilliten tavattoman kiintymyksensä, "epäilemättä se oli joku köyhä kulkuri, joka olisi tahtonut kerjätä. En pidä koko tapausta minkään arvoisena – en tosiaankaan välitä siitä vähääkään. Älkää antako minun pidättää itseänne, herra Weld, jos olette lähdössä."
Jätin hänet istumaan työhuoneeseensa rauhoittavat sanat huulillaan, mutta kauhu kasvoillaan. Sydämeni tuntui raskaalta pienen isäntäni vuoksi lähtiessäni uudelleen kaupunkia kohti. Vilkaistessani veräjältä takaisin sitä valoneliötä kohti, joka osoitti virkaveljeni akkunan paikkaa, näin äkkiä tohtori Mc Carthyn tumman varjon kulkevan lampun ohitse. Hän oli siis rientänyt työhuoneestaan kertomaan St. Jamesille, mitä oli kuullut. Mikä oli kaiken tämän tarkoitus, mitä merkitsi tämä salaperäisyyden ilmakehä, tämä selittämätön kauhu, tämä tuttavallisuus kahden niin erilaisen miehen kesken? Pohdin tätä kaikkea kävellessäni, mutta turhaan koetin keksiä mitään sopivaa selitystä. Ei minulla ollut paljoakaan aavistusta siitä, kuinka lähellä olin tämän arvoituksen ratkaisua.
Oli hyvin myöhäistä – melkein puoliyön aika – kun palasin, ja kaikkialla muualla olivat valot sammutetut paitsi tohtorin työhuoneessa. Tuo tumma synkkä talo kohosi edessäni kävellessäni lehtokujaa myöten, eikä sen synkkää runkoa katkaissut mikään muu kuin tuo yksi ainoa välkkyvä valokohta. Aukaisin oven omalla avaimellani ja olin juuri astumaisillani huoneeseeni, kun huomiotani herätti lyhyt kimeä kirkaisu, ikäänkuin joku olisi tuskasta voihkaissut. Seisoin ja kuuntelin käsi oveni lukolla.
Koko talosta ei kuulunut mitään muuta kuin kaukaista äänten mutinaa, jonka tiesin tulevan tohtorin huoneesta. Hiivin hiljaa siihen suuntaan käytävää myöten. Nyt erotin kahden henkilön puheen, kuulin St. Jamesin raa'an ja pöyhkeän äänen ja tohtorin hiljaisemman äänen. Toinen ilmeisestikin vaati itsepintaisesti jotakin, toinen koetti väittää vastaan ja pyydellä. Neljä pimeyteen tunkeutuvaa kapeaa valojuovaa ilmaisi minulle, missä tohtorin huone oli, ja askel askeleelta lähestyin sitä. St. Jamesin ääni kiihtyi yhä voimakkaammaksi, ja hänen sanansa kantautuivat nyt ihan selvästi korviini.
"Tahdon joka ainoan punnan. Jollet anna niitä hyvällä, niin otan ne. Kuuletko?"
Tohtori Mc Carthyn vastausta en voinut kuulla, mutta vihainen ääni keskeytti sen taas.
"Ettäkö jätän sinut puille paljaille! Jäähän sinulle tämä koulu pieneksi kultakaivokseksi, ja sehän riittää vanhalle miehelle, vai mitä? Kuinka minä pääsisin Austraaliassa rahatta alkuun? Vastaappas minulle siihen!"
Taas puhui tohtori jotakin tyynnyttelevällä äänellä, mutta hänen vastauksensa vain kiihoitti toista yhä suurempaan raivoon.
"Tehnyt puolestani! Mitä muuta sinä olet tehnyt puolestani muuta kuin sellaista, jota et ole voinut olla tekemättä? Sinä välitit vain omasta nimestäsi etkä minun turvallisuudestani. Mutta riittäköön jo tämä jaarittelu! Minun täytyy päästä lähtemään ennen aamua. Avaatko kassakaappisi vai et?"
"Voi, James, kuinka voit kohdella minua noin?" voihki valitteleva ääni, ja sitten kuului äkkiä hiljainen tuskan huudahdus. Kun raaka väkivalta pusersi ilmoille tuon avuttoman valituksen, menetin silmänräpäyksessä sen itsehillinnän, josta olin ylpeillyt. Kaikki, mikä minussa oli miestä, nousi vastustamaan puolueettomuutta. Kävelykeppi kädessäni syöksyin johtajan työhuoneeseen. Samassa kuulin eteisen ovikellon kovasti soivan.
"Te roisto!" huudahdin. "Päästäkää hänet irti!"
Molemmat miehet seisoivat pienen kassakaapin edessä, joka sijaitsi seinänvierellä. St. James piteli vanhempaa miestä ranteesta ja oli kiertänyt käsivartensa tämän ympärille pakottaakseen hänet vetämään avaimen esiin. Pieni tohtori, joka oli kalpea, mutta päättäväinen, ponnisteli hurjasti tuon rotevan ja suuriäänisen miehen käsissä. Raivostunut St. James tuijotti hänen olkapäänsä ylitse minuun vihan ja kauhun sekainen ilme raaoilla kasvoillaan. Huomatessaan sitten, että olin yksin, hän hellitti uhrinsa ja syöksyi minua kohti rumasti sadatellen.
"Te kirottu vakooja!" huudahti hän. "Pääsenpä sittenkin teihin käsiksi ennen lähtöäni."
En ole kovinkaan vahva ja ymmärsin, ettei minua mikään auttaisi, jos vain joutuisin ihan lähelle häntä. Pari kertaa löin häntä kepilläni, mutta hän syöksyi kimppuuni julmasti möristen ja tarttui kurkkuuni molemmilla väkevillä käsillään. Kaaduin taaksepäin ja hän minun päälleni niin lujasti puristaen minua, että siinä oli henki kysymyksessä. Näin hänen häijyt keltatäpläiset silmänsä muutaman tuuman päässä omistani. Sitten menetin tajuntani tunnettuani vain viimeiseksi suonten takovan päässäni ja korvaini suhisevan. Mutta vielä tuolla viime hetkelläkin kuulin ovikellon soivan rajusti.
Tajuihini palattuani huomasin makaavani tohtori Mc Carthyn työhuoneen sohvalla. Tohtori itse istui vieressäni. Hän oli nähtävästi tarkastellut minua jännittyneenä ja huolestuneena, sillä kun avasin silmäni ja katselin ympärilleni, pääsi häneltä äänekäs helpotuksen huokaus. "Jumalan kiitos!" huudahti hän. "Jumalan kiitos!"
"Missä hän on?" kysyin katsellen ympärilleni huoneessa. Silloin huomasin, että huonekalut olivat hajallaan sekä että jäljistä päättäen oli oteltu paljon tuimempi kahakka kuin se, johon minä olin ottanut osaa.
Tohtori painoi kasvot käsiinsä.
"He ovat vieneet hänet", voihkaisi hän. "Näitten koettelemusten vuosien jälkeen hän on taas kiinni. Mutta kuinka kiitollinen olenkaan siitä, ettei hän toista kertaa tahrannut käsiään verellä."
Tohtorin puhuessa huomasin virkanuttuun puetun poliisikomisariuksen seisovan oviaukossa.
"Niin, hyvä herra", virkkoi tämä, "te olette pelastunut hyvin täpärästi. Jollemme olisi tulleet sisään, silloin kuin tulimme, niin ette enää puhuisi tässä mitään. Enpä luule koskaan nähneeni ketään sen lähempänä hautaansa."
Nousin istumaan painellen käsilläni jyskyttävää päätäni.
"Tohtori Mc Carthy", sanoin, "tämä kaikki on minusta ihan käsittämätöntä. Olisin iloinen, jos voisitte selittää minulle, kuka se mies on ja miksi olette sietänyt häntä niin kauan talossanne."
"Minun on selitettävä teille asia, herra Weld – ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun olette melkein uhrannut henkenne minua puolustaaksenne. Nyt ei enää ole mitään syytä salaperäisyyteen. Sanalla sanoen, herra Weld, tuon onnettoman miehen oikea nimi on James Mc Carthy, ja hän on ainoa poikani."
"Poikanne?"
"Niin, valitettavasti. Minkä synnin lienenkään tehnyt, kun olen saanut sellaisen rangaistuksen? Hän on synkistänyt elämäni ensimmäisistä poikavuosistaan alkaen. Hän on aina ollut samanlainen, raju, uppiniskainen, itsekäs, turmeltunut. Kahdeksantoista vanhana hän jo oli rikollinen. Kaksikymmenvuotiaana hän raivonpuuskassa surmasi erään juomatoverinsa, jolloin hänet tuomittiin murhasta. Hän pelastui täpärästi hirsipuusta, minkä sijaan hänet lähetettiin rangaistusvankilaan. Kolme vuotta sitten hänen onnistui päästä pakoon ja pujahtaa lukemattomien vastuksien jälkeen minun talooni Lontoossa. Vaimoni oli kuollut sydänsuruun, silloin kun hänet tuomittiin, ja kun poikani oli onnistunut hankkia itselleen tavallinen puku, ei kukaan täällä tuntenut häntä. Kuukausimääriä hän piileskeli ullakolla, kunnes poliisietsintää ei enää tarvinnut pelätä. Sitten annoin hänelle toimen täällä, niinkuin olette nähnyt, vaikkakin hän raa'alla ja pöyhkeällä käytöksellään teki minun elämäni kovin kurjaksi ja opettajatovereittensa aseman kerrassaan sietämättömäksi. Te olette pysähtynyt tänne neljäksi kuukaudeksi, herra Weld, mutta kukaan muu opettaja ei voinut sietää häntä niin kauan. Pyydän nyt teiltä anteeksi kaikkea sitä, mihin teidän on täytynyt alistua, mutta sanokaapa, mitä muuta olisin voinut tehdä? Hänen äitivainajansa vuoksi en voinut sallia mitään pahaa tapahtuvan hänelle mikäli minun vallassani oli ehkäistä se. Vain minun kattoni alla hän voi saada turvapaikan – se oli hänelle ainoa paikka maailmassa – ja kuinka olisin voinut pitää häntä täällä huomiota herättämättä, jollei hänellä olisi ollut jotakin tointa hoidettavanaan? Annoin hänelle sen vuoksi tehtäväksi englanninkielen opettamisen, ja niin olen hoivaillut häntä täällä kolmisen vuotta. Epäilemättä olette huomannut, ettei hän koskaan päiväsaikaan poistunut koulun alueelta. Nyt ymmärrätte syyn siihen. Mutta kun tulitte tänä iltana kertomaan minulle nähneenne miehen katselevan akkunan takaa, käsitin hänen pakopaikkansa vihdoinkin tulleen tunnetuksi. Pyysin häntä pakenemaan heti, mutta hän oli ryypiskellyt, mies parka, ja niin sain puhua kuuroille korville. Kun hän lopultakin suostui lähtemään, tahtoi hän saada pakomatkalleen mukaansa joka ainoan kolikon siitä mitä omistin. Teidän tulonne pelasti minut häneltä, kun taas poliisit vuorostaan saapuivat ajoissa auttamaan teitä. Olen nyt velvollinen vastaamaan oikeusistuimelle siitä, että olen suojellut täällä paennutta vankia, ja olen tässä komisariuksen valvonnan alaisena, mutta vankila ei tunnu minusta laisinkaan peloittavalta kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kärsiä kotonani kolmen viime vuoden kuluessa."
"Minun mielestäni, herra tohtori", sanoi komisarius, "olette saanut jo tarpeeksi ankaran rangaistuksen, joskin olette rikkonut lakia vastaan."
"Taivas sen tietää, että asia on niin!" huudahti tohtori Mc Carthy ja painoi riutuneet kasvonsa käsiään vasten.
B. 24
Kerroin tarinani jo silloin, kun minut vangittiin, mutta kukaan ei tahtonut kuunnella minua. Sitten kerroin sen uudelleen kuulustelutilaisuudessa – koko jutun juuri sellaisena, kuin se tapahtui, sanaakaan siihen lisäämättä. Selostin kaikki rehellisesti, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, kaikki mitä lady Mannering sanoi ja teki, juuri sellaisena kuin kaikki oli tapahtunutkin. Ja mitä minä sain siitä? "Vanki esitti hajanaisen ja katkonaisen selostuksen, jonka yksityiskohdat eivät olleet uskottavat ja jota ei tukenut ainoakaan kohta toisten todistajain lausunnoissa." Näin kirjoitti muuan Lontoon sanomalehti, ja toiset antoivat asian olla sinänsä ikäänkuin minä en olisi laisinkaan puolustautunut. Ja kuitenkin näin omin silmin loordi Manneringin murhattuna ja olen yhtä syytön kuin kuka tahansa minua tutkineen oikeusistuimen jäsenistä.
Olette siis, kunnioitettu herra, tullut kuulemaan vankien anomuksia. Kaikki riippuu teistä. En pyydä mitään muuta kuin että luette tämän – vain luette tämän – ja sitten kuulustelette paria seikkaa tämän "lady" Manneringin luonteesta, jos hän vielä käyttää samaa nimeä kuin kolme vuotta sitten, jolloin surukseni ja onnettomuudekseni satuin tapaamaan hänet. Voisitte ottaa avuksenne yksityisen tiedustelijan tai hyvän lakimiehen ja pian kyllä saisitte selville, että minun tarinani on tosi. Ajatelkaa millaisen kunnian teille tuottaisi, jos kaikissa sanomalehdissä kerrottaisiin, kuinka korkeasti oikeutta olisi loukattu, jollei teidän uupumattomuutenne ja älynne olisi työskennellyt oikeuden puolesta! Sen täytyykin olla ainoana palkkananne, sillä minä olen köyhä mies enkä voi tarjota teille mitään. Mutta jollette sitä tee, niin älköön teidän koskaan enää suotako levätä huolettomana vuoteellanne! Älköön kuluko ainoaakaan yötä, jolloin teitä ei vaivaisi se ajatus, että tyrmässä lahoaa mies siksi, että te ette ole tehnyt sellaista velvollisuuttanne, jonka suorittamisesta palkankin nautitte. Mutta tehän teette sen, kunnioitettu herra, minä tiedän sen. Koettakaahan ottaa selvä edes yhdestä tai parista seikasta, niin huomaatte pian, mistä päin tuuli käy. Muistakaa myöskin, että ainoa henkilö, joka hyötyi tuosta rikoksesta, oli juuri tuo nainen itse, koska hän sen avulla muuttui onnettomasta vaimosta nuoreksi rikkaaksi leskeksi. Teillä on jo johtolangan pää kädessänne, teidän on vain seurattava sitä ja otettava selvä, minne päin se johtaa.
Muistakaa, kunnioitettu herra, että en laisinkaan moiti sitä puolta asiassa, joka koskee yöllistä murtovarkautta. En mukise sitä mitä olen ansainnut, ja tähän mennessä en ole kärsinyt enempää kuin mitä kohtuullista on. Se oli oikea murtovarkaus, ja kolme vuotta elämästäni on kulunut sen rikoksen sovittamiseen. Kuulustelutilaisuudessa kävi ilmi, että olin ollut osallinen Merton Crossin jutussa, josta sain vuoden tuomion, joten se kohta kertomuksessani ei juuri herättänyt minkäänlaista mielenkiintoa. Mies, joka on jo aikaisemmin tuomittu syyllisenä, ei koskaan saa oikein helppoa rangaistusta. Tunnustan kyllä tehneeni murtovarkauden, mutta mitä tulee murhaan, josta sain elinkautisen tuomion – kuka muu tuomari tahansa kuin sir James olisi tuominnut minut hirsipuuhun – niin sanon teille, ettei minulla ollut mitään tekemistä sen kanssa sekä että olen viaton mies. Ja nyt kuvailen teille täsmälleen, mitä tapahtui syyskuun 13:nnen päivän yönä 1894, ja rangaiskoon Jumalan käsi minua, jos poikkean tuumankaan totuudesta.
Olin kuljeskellut Bristolissa kesän ajan työtä hakemassa, ja silloin heräsi mielessäni sellainen ajatus, että mahdollisesti saisin jotakin työtä Portsmouthissa, sillä olin harjaantunut taitavaksi mekaanikoksi. Niin taivalsin jalkapatikassa pitkin etelä-Englantia ja suorittelin satunnaisia töitä matkani varrella. Tein kaikenlaisia rehellisiä askareita, sillä olin viettänyt vuoden Exeterin vankilassa ja saanut kyllikseni kruunun ruoasta. Mutta on hirveän vaikeaa saada työtä, kun on kerran hankkinut merkin papinkirjaansa, ja minulla oli täysi työ koettaessani pitää sielua ja ruumista yhdessä. Vihdoinkin, kun olin hakannut puita ja rouhinut kiviä kymmenen päivää nälkäpalkalla, olin päässyt lähelle Salisburyä pari shillinkiä taskussani ja saappaani ja kärsivällisyyteni loppuun kulutettuina. Siellä on "Halukas Mieli"-niminen kapakka, joka sijaitsee Blandfordin ja Salisburyn välisen maantien varrella, ja sieltä sain siksi yöksi leposijan itselleni. Istuskelin yksinäni tarjoiluhuoneessa juuri vähän ennen kuin se suljettiin. Silloin tuli ravintolanisäntä – Allen oli hänen nimensä – puhelutoverikseni ja alkoi jutella naapureista. Hän oli kovin seuranhaluinen ja kaipasi kuuntelijaa itselleen. Niinpä istuin siinä poltellen ja maistellen olutlasista, jonka hän oli tarjonnut minulle. En kiinnittänyt erikoisempaa huomiota hänen jutteluunsa, ennenkuin hän alkoi puhella (nähtävästi itse paholaisen vaikutuksesta) Manneringin hovin rikkaudesta.
"Tarkoitatteko sitä suurta rakennusta, joka on oikealla puolella ennenkuin kylään tullaan?" kysyin. "Sitä, jota ympäröi oma puutarha?"
"Juuri samaa", vastasi hän. Selostan tämän keskustelumme kokonaan, jotta uskoisitte minun puhuvan totta mitään salaamatta. "Pitkää valkoista taloa, joka on koristettu pylväillä", sanoi hän. "Blandfordin tien varrella."
Olin katsellut sitä ohikulkiessani, ja mieleeni oli välähtänyt vain sattumalta ajatus, että siihen taloon olisi hyvin helppo murtautua, koska siinä oli pitkä rivi suuria akkunoita ja lasi-ovia. Olin torjunut sen ajatuksen mielestäni, ja nyt tämä majatalon isäntä taas herätti sen uudelleen eloon puhelemalla siellä vallitsevasta rikkaudesta. En sanonut mitään, vaan kuuntelin, ja kohtalo näytti yhä uudelleen palauttavan tuon hovin isäntäni mieleen.
"Nuorena sen omistaja oli aika saituri, joten voitte kuvitella, mitä hän on nyt tämän ikäisenä", puheli isäntä. "Jotakin hyvää hän on kuitenkin hankkinut rahoillaan."
"Mitä hyvää hän voi niillä saada, jollei hän käytä niitä?" kysyin.
"Onpahan hän vain ostanut itselleen kauneimman vaimon koko Englannissa. Rouva tietysti kuvitteli pääsevänsä rahoihin käsiksi, mutta kyllä hän nyt ymmärtää erehtyneensä."
"Kuka hän sitten oli?" kysyin vain jotakin sanoakseni.
"Hän ei ollut suorastaan mikään, ennenkuin vanha loordi teki hänet ladykseen", vastasi isäntä. "Hän tuli tänne Lontoosta. Jotkut sanoivat hänen olleen siellä näyttelijättärenä, mutta kukaan ei tietänyt mitään varmaa. Vanha loordi oli poissa vuoden ja toi kotiin palatessaan nuoren vaimon mukanaan, ja täällä hän on elellyt siitä lähtien. Hovimestari Stephens kertoi minulle kerran, että nuori rouva oli tultuaan oikea auringonsäde koko talossa, mutta hänen miehensä halpamainen ja ärsyttävä käytös ja hänen oma yksinäisyytensä – sillä loordi ei siedä nähdä ketään vieraita talossa – sekä loordin katkerat sanat, sillä hänellä on niin terävä kieli kuin ampiaisen pistin, ovat tappaneet ladyssä kaiken elämänilon, niin että hänestä on tullut kalpea ja äänetön olento, joka kuljeskelee alakuloisena kylän teillä. Jotkut väittävät hänen rakastaneen toista miestä ja vain vanhan loordin rikkauksien houkutelleen hänet pettämään rakastettunsa. Nyt sanotaan hänen ihan nääntyvän sydänsuruun, kun hän on menettänyt toisen miehen hyötymättä mitään toisestakaan, sillä hänellä ei ole käsissään sen enempää käyttövaroja kuin koko pitäjän köyhimmällä naisellakaan."
Voittehan helposti arvata, ettei mielenkiintoani laisinkaan herättänyt kuulla erään loordin ja erään ladyn riidoista. Mitä minä siitä välitin vihasiko rouva miehensä ääntäkin tai kiusasiko mies vaimoaan kaikilla mahdollisilla tavoilla voidakseen murtaa hänen rohkeutensa kokonaan ja puhui hänelle niin raa'asti, ettei hän olisi uskaltanut edes palvelijaansa kohdella sillä tavoin? Majatalon isäntä kertoi minulle tämän kaiken sekä paljon muuta lisäksi, mutta ne haihtuivat saman tien mielestäni, koska ne eivät mitenkään koskeneet minuun. Sitä vain olisin halunnut tietää, missä muodossa loordi Mannering säilytti rikkauksiaan. Velkakirjat ja osakepaperit ovat suuremmaksi vaaraksi kuin hyödyksi sellaiselle, joka ne anastaa. Mutta kullan ja jalokivien vuoksi kannattaa kyllä jotakin uskaltaa. Silloin alkoi majatalon isäntä ikäänkuin vastaukseksi pelkkiin ajatuksiini kertoa loordi Manneringin suuresta kultaisten muistorahain kokoelmasta, joka ehkä oli arvokkain koko maailmassa. Hän sanoi arvioidun, että jos ne pantaisiin säkkiin, ei pitäjän vahvin mies olisi voinut nostaa sitä. Silloin hänen vaimonsa huusi häntä, ja niin me kumpikin lähdimme yöpuullemme.
En tahdo puolustella itseäni, mutta pyydän teitä, kunnioitettu herra, muistamaan tämän kaiken ja kysymään itseltänne, saattaako ihminen joutua ankarampaan kiusaukseen kuin minä nyt. Uskallanpa väittää, että harvat olisivat siitä selvinneet. Niinpä makasin vuoteellani epätoivoisena työttömyydestäni viimeinen shillinki taskussani. Olin koettanut olla rehellinen, ja rehelliset ihmiset olivat kääntäneet minulle selkänsä. He soimasivat minua varkaudesta ja samalla työnsivät minua siihen. Virta tempasi minut mukaansa, enkä voinut enää päästä siitä pois. Ja sitten tarjoutui niin oivallinen tilaisuus: suuri talo, jossa oli vieri vieressä akkunoita, ja kultaiset muistorahat, jotka voi niin helposti sulattaa yhteen. Asia oli aivan sama kuin jos olisi pidetty leipää nälkiintyneen miehen edessä ja vaadittu häntä olemaan koskematta siihen. Taistelin sitä vastaan jonkin aikaa, mutta turhaan. Lopulta nousin istumaan vuoteeni viereen ja vannoin, että minusta tulisi sinä yönä rikas mies, joka voisi kokonaan luopua rikoksen polulta, tai että kahleet saisivat taas puristua ranteitteni ympäri. Sitten pukeuduin nopeasti, panin shillingin pöydälle – sillä isäntä oli kohdellut minua hyvin, enkä halunnut puijata häntä – ja laskeuduin akkunasta alas majatalon puutarhaan.
Tätä puutarhaa ympäröi korkea aita, ja minulla oli täysi työ kavutessani sen ylitse, mutta kun kerran olin päässyt sen toiselle puolelle, oli tie edessäni selvänä. En tavannut maantiellä yhtäkään olentoa, ja lehtokujan rautaportti oli auki. Ei kukaan liikkunut ulkosalla. Kuu paistoi, ja minä voin erottaa tuon suuren rakennuksen hohtavan valkeana puitten muodostaman holvikatoksen lävitse. Astelin sitä myöten melkein puolisen kilometriä, kunnes saavuin ajotien mutkaan, jossa se päättyi pääoven edessä olevaan leveään hiekoitettuun aukioon. Siinä seisoin varjossa ja katselin tuota korkeaa rakennusta täysikuun paistaessa sisään sen joka akkunasta ja hopeoidessa korkean kiviseinän. Piileskelin siinä jonkin aikaa ja aprikoin mielessäni, mistä helpoimmin pääsisin sisään. Sivuseinällä oleva nurkka-akkuna näytti olevan vähimmin silmiinpistävällä paikalla ja sitäpaitsi riippui sen yläpuolella tuuhea murattiköynnös. Siitä minä selvästikin pääsisin parhaiten sisään. Pujottelehdin puiden alitse talon taakse ja hiivin sitten eteenpäin rakennuksen luomassa tummassa varjossa. Koira haukkui ja kalisteli kahleitaan, mutta minä seisoin paikallani odottaen, kunnes se rauhoittui. Sitten hiippailin taas eteenpäin, kunnes pääsin sen akkunan luokse, jonka olin valinnut tarkoitukseeni.
On kerrassaan hämmästyttävää, kuinka huolimattomia maalla ollaan sellaisissa paikoissa, jotka ovat kaukana suurista kaupungeista. Siellä eivät tosiaan näytä ihmisten mieliin juolahtavankaan murtovarkaat. Sellainen on suorastaan köyhän miehen kiusaukseen houkuttelemista, jos hän mitään pahaa ajattelematta laskee kätensä lukolle ja huomaakin oven samassa pamahtavan auki. Tällä kerralla ei nyt sattunut juuri niin, mutta akkuna oli kiinni vain tavallisella hakasella, jonka avasin veitseni terällä. Nykäisin akkunan auki mahdollisimman nopeasti, sitten työnsin veitseni sisään akkunaluukun raosta ja pinnistin senkin auki. Vedin vain sälekaihtimen tieltäni ja astuin huoneeseen.
"Hyvää iltaa, herra! Tervetuloa!" sanoi jokin ääni.
Olen hätkähtänyt silloin tällöin elämässäni, mutta en koskaan niin kovasti kuin nyt. Akkunaverhojen välisessä aukossa ihan käteni ulottuvilla seisoi nainen pitäen kädessään pientä palavaa vahakynttilää. Hän oli pitkä ja suora ja hoikka, ja hänen kauniit valkoiset kasvonsa olisivat voineet ihan hyvin olla veistetyt läpikuultavasta marmorista, mutta hänen tukkansa ja silmänsä olivat mustat kuin yö. Hän oli puettu jonkinlaiseen valkoiseen aamupukuun, joka laskeutui jalkoihin asti, ja kun katselin tuota pukua ja noita kasvoja, tuntui minusta kuin olisi joku yläilmojen henki seisonut edessäni. Polveni tutisivat, ja toisella kädellä pitelin kiinni akkunaluukusta pysyäkseni pystyssä. Olisin kääntynyt ja lähtenyt pakoon, jos minulla olisi ollut voimia siihen, mutta en kyennyt mihinkään muuhun kuin seisomaan paikallani ja tuijottamaan häneen.
Pian hän kuitenkin sai minut selviämään lumouksestani.
"Älkää pelätkö", virkkoi hän, ja nuo sanat kuuluivat tosiaankin omituisilta talon emännän suussa hänen puhutellessaan murtovarasta. "Näin teidät makuuhuoneen akkunasta teidän piileskellessänne noiden puiden alla. Hiivin sen vuoksi alakertaan ja kuulin teidän kopeloivan akkunaa. Olisin avannut sen teille, jollette olisi itse onnistunut saamaan sitä niin pian auki."
Minulla oli yhä kädessäni se pitkä kääntöpäinen veitsi, jolla olin avannut akkunaluukun. Partani oli ajamatta ja vaatteeni puhdistamatta sen lian jäljiltä, joka oli niihin tarttunut minun taivallettuani viikon päivät pitkin maantietä. Lyhyesti sanoen, ei ainoakaan ihminen olisi tahtonut tavata minua yksinään edes aamulla. Mutta tämä nainen ei olisi voinut katsella minua ystävällisemmin, vaikka olisin ollut hänen rakastettunsa, joka saapui sovitulla hetkellä häntä tapaamaan. Hän laski kätensä hihalleni ja veti minut peremmälle huoneeseen.
"Mitä tämä oikein tarkoittaa, rouva? Älkää vain koettako pitää minua pilkkananne", sanoin karkealla äänellä – ja minä kyllä osaan käyttäytyä raa'asti kun vain haluan. "Saatte vielä katua sitä, jos petätte minua", lisäsin näyttäen veistäni.
"En minä suinkaan koeta puijata teitä", virkkoi hän. "Olen päinvastoin ystävänne ja tarjoudun auttamaan teitä."
"Suokaa anteeksi, rouva, mutta sitä minun on vaikea uskoa", huomautin. "Miksi te haluaisitte minua auttaa?"
"Minulla on siihen omat syyni", vastasi hän. Sitten hän mustain silmäin liekehtiessä hänen kalpeissa kasvoissaan lisäsi yht'äkkiä: "Teen sen siksi, että vihaan häntä, vihaan häntä, vihaan häntä! Uskotteko nyt?"
Muistin mitä majatalon isäntä oli kertonut minulle ja ymmärsin. Katsahdin tuon naisen kasvoihin ja käsitin voivani luottaa häneen. Hän tahtoi kostaa miehelleen. Hän tahtoi iskeä häntä siihen, missä kipu eniten tuntuisi – hänen taskuunsa. Hän vihasi miestään niin, että nöyrtyi paljastamaan ajatuksensa minunkinlaiselleni miehelle, jos hän vain saattoi päästä tarkoitustensa perille sillä tavoin. Olen elämäni varrella vihannut joitakin ihmisiä, mutta en ole luullakseni koskaan ymmärtänyt, mitä oikea viha on, ennenkuin näin tuon naisen kasvot kynttilän valossa.
"Luotatteko nyt minuun?" sanoi hän koskettaen hihaani uudelleen hyväilevästi.
"Luotan, teidän ylhäisyytenne."
"Tunnette minut siis?"
"Voin arvata, kuka olette."
"Luulenpa tosiaankin, että koko ympäristö puhuu minun kärsimyksistäni. Mutta mitä hän siitä välittää? Hän välittää vain yhdestä asiasta koko maailmassa, ja sen voitte viedä häneltä tänä yönä. Onko teillä säkkiä?"
"Ei, teidän ylhäisyytenne."
"Sulkekaa akkunaluukut takananne. Silloin ei kukaan voi nähdä valoa. Olette täysin turvassa. Palvelijat nukkuvat kaikki toisessa päässä taloa. Minä näytän teille, missä arvokkaimmat esineet ovat. Ette jaksa viedä niitä kaikkia, niin että meidän on valittava parhaat."
Se huone, jossa nyt olimme, oli pitkä ja matala, ja sen kiilloitetulla puulattialla oli monta paksua karvamattoa ja taljaa. Siellä täällä oli pieniä laatikoita ja seinillä riippui keihäitä, miekkoja ja sota-aseita sekä muita sellaisia esineitä, joita säilytetään museoissa. Sitäpaitsi siellä oli muutamia omituisen näköisiä pukuja, jotka oli tuotu villikansojen maista. Talon emäntä otti niiden joukosta alas suuren nahkaisen selkärepun.
"Tämä säkki kyllä sopii", virkkoi hän. "Tulkaahan nyt kanssani, niin näytän teille, missä muistorahat ovat." Minusta tuntui ihan kuin unelta ajatellessani, että tämä pitkä kalpea nainen oli talon emäntä sekä että hän opasti minua ryöstöretkelle omassa kodissaan. Olisin voinut purskahtaa nauruun sitä ajatellessani, mutta hänen kalpeissa kasvoissaan oli jotakin, joka tyrehdytti nauruni ja muutti minut vakavaksi. Hän liiteli edelläni kuin henki vihreä kynttilä kädessään ja minä kävelin hänen takanaan säkkeineni, kunnes saavuimme tuon museon perällä olevalle ovelle. Se oli lukossa, mutta avainta ei ollut otettu pois, ja hän opasti minut siitä sisään.
Takana oleva huone oli pieni, ja sen seiniä peittivät ylt'ympäri verhot, joihin oli maalattu kuvia. Muistaakseni ne esittivät metsäpeuran ajoa, ja kynttilän lepattavassa valaistuksessa olisi ihan voinut vannoa hevosten juoksevan pitkin seiniä. Noitten verhojen lisäksi ei huoneessa ollut mitään muuta kuin rivi pähkinäpuusta valmistettuja laatikoita, joita koristivat metallikuviot. Niissä oli lasikannet, joitten alla näin pitkät rivit kultaisia muistorahoja. Niistä olivat muutamat suuria kuin lautanen ja puolen tuuman paksuisia, ja ne hehkuivat ja välkkyivät kaikki pimeässä punaisella samettipohjalla. Sormeni oikein syyhyivät, niin hartaasti halusin päästä niihin käsiksi. Työnsinkin heti veitseni erään laatikon kannen alle vääntääkseni sen auki.
"Odottakaahan hetkinen", sanoi talon emäntä laskien kätensä käsivarrelleni. "Voisitte saada vieläkin parempaa itsellenne."
"Olen hyvin tyytyväinen tähänkin", vastasin, "ja olen suuresti kiitollinen teidän ylhäisyydellenne ystävällisestä avustuksestanne."
"Voitte päästä käsiksi vieläkin parempaan", toisti hän. "Eivätkö oikeat kultarahat olisi teille vielä arvokkaampia kuin nämä esineet?"
"Tottakai", vastasin, "nehän ovat ehdottomasti kaikkein parasta."
"Asia on selvä", sanoi hän. "Loordi nukkuu juuri meidän yläpuolellamme. Sinne on vain noustava lyhyet portaat. Hänen vuoteensa alla on tinainen raha-arkku, jonka sisällöstä saatte tuon säkin täyteen."
"Kuinka voin päästä siihen käsiksi häntä herättämättä?"
"Mitä se haittaa, vaikka hän heräisikin?" Hän katseli minuun tiukasti näin sanoessaan. "Kyllähän te voitte estää hänet huutamasta."
"Ei, ei, rouva, sellaiseen en rupea."
"Ihan niinkuin haluatte", virkkoi hän. "Luulin teitä ulkomuotonne perusteella rohkeaksi mieheksi, mutta huomaan erehtyneeni. Jos pelkäätte vanhaa miestä, niin ette luonnollisestikaan voi saada hänen vuoteensa alla olevia rahoja. Itsehän osaatte parhaiten arvostella asemanne, mutta luulisinpä teillä olevan suuremmat menestymisen mahdollisuudet jollakin toisella alalla."
"En tahdo murhaa tunnolleni."
"Voisittehan te nujertaa hänet tuottamatta hänelle mitään vaikeita vammoja. Enhän minä ole maininnut mitään murhasta. Rahat ovat vuoteen alla. Mutta jos arkailette, on parasta, ettette koeta päästä niihin käsiksi."
Näin taivutteli hän minua, osittain pilkkaamalla osittain yhä uudelleen rahoista puhumalla, niin että luullakseni olisin suostunut ja lähtenyt löytöretkelle yläkertaan, jollen olisi nähnyt hänen seuraavan minun sisäistä taisteluani niin kavalan ja häijyn näköisenä, että hän ilmeisestikin oli päättänyt tehdä minut kostonsa aseeksi sekä pakottaa minut ehdottomasti joko surmaamaan ukon tai joutumaan hänen vangikseen. Nähtävästikin hän äkkiä huomasi ilmaisevansa tarkoituksensa liian selvästi, minkä vuoksi hän muutti ilmettään ruveten ystävällisesti hymyilemään, mutta se oli liian myöhäistä, sillä minä osasin jo olla varuillani.
"Ei, minä en lähde yläkertaan", virkoin. "En kaipaa mitään muuta kuin mitä täällä on."
Hän katsahti minuun niin halveksivan näköisenä, etten ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoilla sen selvempää ylenkatsetta.
"Hyvä on. Ottakaa nämä muistorahat. Minulle olisi mieluista, jos alkaisitte tästä päästä. Luultavasti ne ovat kaikki sulatettuina saman arvoisia, mutta nämä ovat harvinaisempia ja sen vuoksi hänelle kallisarvoisimpia. Ei ole tarpeellista murtaa lukkoja. Jos painatte tuota metallitappia, niin löydätte salaisen jousen. Kas noin! Ottakaa tuo pieni ensiksi – se on oikein hänen silmäteränsä."
Hän oli avannut yhden laatikon, ja kaikki nuo kauniit esineet olivat paljaina edessäni. Olin juuri ottanut käteeni sen, jota hän oli näyttänyt minulle, kun hänen ilmeensä äkkiä muuttui, ja hän nosti varoittavasti ylös yhden sormensa. "Hiljaa!" kuiskasi hän. "Mitä tuo on?"
Kaukaa äänettömästä talosta kuulimme hiljaista laahustavaa ääntä ja etäisiä askelia. Lady Mannering painoi paikalla laatikon kannen kiinni ja lukitsi sen.
"Se on mieheni", kuiskasi hän. "Kaikki hyvin. Älkää pelästykö. Minä järjestän asian. Kas noin. Nyt nopeasti seinäverhon taakse!"
Hän työnsi minut tyhjine nahkasäkkeineni maalauksilla koristetun seinäverhon taakse. Sitten hän sieppasi kynttilän käteensä ja lähti kiireesti siihen huoneeseen, josta olimme tulleet. Näin hänet piilopaikkaani avonaisesta ovesta.
"Sinäkö sieltä tulet, Robert?" huudahti hän.
Kynttilän valoa tunkeutui sisään museon ovesta, ja laahustelevat askeleet tulivat yhä lähemmäksi. Sitten näin ovenraossa kasvot, harmaat väsyneet kasvot, jotka olivat täynnä ryppyjä ja laskoksia. Suurella ja käyrällä nenällä oli kultasankaiset silmälasit. Hänen täytyi taivuttaa päänsä taaksepäin voidakseen nähdä silmälasiensa lävitse, ja tuo suuri nenä halkaisi ilmaa hänen edessään ikäänkuin linnunnokka. Hän oli iso mies, pitkä ja roteva, niin että hän näytti täyttävän koko oviaukon seisoessaan siinä avarassa yönutussaan. Harmaa aaltoileva tukka peitti hänen päätään, mutta hänen kasvonsa olivat puhtaiksi ajellut. Hänen suunsa oli ohut ja pieni ja teeskentelevä ilmeeltään ja melkein kokonaan pitkän komean nenän peitossa. Hän seisoi siinä kynttilä kädessään ja tarkasteli vaimoaan silmissään omituinen häijy välke. Tuo yksi ainoa katse ilmaisi minulle riittävästi, että hän rakasti vaimoaan yhtä paljon kuin tämä häntä.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Onko tämä jokin uusi oikku? Mitä oikein tarkoitatte kuljeskelemalla talossa näin? Miksi ette mene nukkumaan?"
"En saanut unta", vastasi toinen. Hän puhui veltosti ja väsyneesti. Jos hän oli ennen ollut näyttelijätär, niin eipä hän tosiaankaan ollut unohtanut ammattiaan.
"Ehkäpä saan huomauttaa", virkkoi hänen miehensä pilkallisesti niinkuin aikaisemminkin, "että hyvä omatunto on mainio unilääke."
"Ei se voi olla totta", kuului vastaus, "sillä tehän nukutte erinomaisesti."
"Minun elämässäni ei olekaan muuta hävettävää kuin yksi ainoa asia", sanoi loordi, ja hänen tukkansa ihan nousi kiukusta pystyyn, niin että hän näytti vanhalta papukaijalta. "Te tiedätte parhaiten, mikä se on. Se erehdys on tuonut kerallaan oman rangaistuksensa."
"Yhtä hyvin minulle kuin teillekin. Muistakaa se!"
"Teillä ei ole paljonkaan valittamisen syytä. Minähän siitä alenin ja te kohositte."
"Kohosin!"
"Niin juuri. Ette suinkaan te väitä vastaan, kun sanon pikku teatterista Manneringin hoviin pääsemistä koroitukseksi. Kuinka hullu olinkaan, kun otin teidät pois oikeasta ympäristöstänne!"
"Jos ajattelette niin, niin miksi ette anna avioeroa?"
"Koska salainen onnettomuus on parempi kuin julkinen häväistys. Koska on helpompi kärsiä erehdyksestään kuin tunnustaa se. Koska minä sitäpaitsi haluan pitää teidät näkyvissäni ja tietää, ettette voi palata hänen luokseen."
"Te roisto! Te kurja roisto!"
"Kas niin, armollinen rouva. Minä tunnen teidän salaisen kunnianhimonne, mutta se ei saa koskaan toteutua minun eläessäni, ja jos se täyttyy kuolemani jälkeen, tahdon ainakin pitää huolen siitä, että saatte mennä kerjäläisenä hänen luokseen. Te ja Edward ette koskaan saa tuntea sitä iloa, että voisitte huvitella minun säästöilläni, ja siihen ajatukseen voitte nyt jo tottua, hyvä rouva. Miksi nuo akkunaluukut ja tuo akkuna ovat auki?"
"Minusta tuntui yö niin tukahduttavalta."
"Se ei ole turvallista. Kuinka te tiedätte ettei mahdollisesti joku kulkuri satu olemaan ulkosalla? Oletteko kuullut sitä, että minun muistorahakokoelmani on arvokkaampi kuin mikään muu sentapainen kokoelma maailmassa. Olette jättänyt ovenkin auki. Mikä nyt estää ketä tahansa pääsemästä ryöstämään laatikoiden sisällystä?"
"Minähän olen täällä."
"Sen tiesinkin. Kuulin teidän liikuskelevan muistorahahuoneessa, ja sen vuoksi juuri tulin alas. Mitä te teitte?"
"Katselin muistorahoja. Mitä muuta olisin tehnyt?"
"Tämä harrastushan on ihan uutta." Loordi katseli epäluuloisesti vaimoaan ja lähti sisempään huoneeseen päin toisen seuratessa hänen rinnallaan.
Tällä hetkellä huomasin sellaista, joka sai minut hätkähtämään. Olin laskenut kääntöpäisen veitseni erään laatikon kannelle, ja siinä se oli vieläkin ihan selvästi näkyvissä. Lady Mannering huomasi sen ennenkuin hänen miehensä, ja naisen kavaluudella hän piti vahakynttilää niin, että sen valo lankesi loordi Manneringin silmäin ja veitsen väliin. Sitten hän otti sen ja piteli sitä vasemmassa kädessään pukunsa poimuihin kätkettynä. Loordi kulki laatikolta laatikolle tarkastellen niitä – kerran olisin ulottunut kädelläni hänen pitkään nenäänsä – mutta mikään ei osoittanut, että muistorahoja oli käsitelty, ja niin lähti hän jälleen toiseen huoneeseen yhä muristen ja toruskellen.
Ja nyt minun on kerrottava mitä paremminkin kuulin kuin näin, mutta vannon teille puhuvani kaiken sellaisena kuin se tapahtui, niin totta kuin kerran olen seisova Luojani tuomioistuimen edessä.
Kun he olivat menneet ulompaan huoneeseen, näin loordin laskevan kynttilän erään pöydän kulmalle, minkä jälkeen hän istuutui, mutta sellaiseen paikkaan, että hän juuri peittyi näkyvistäni. Lady Mannering liikuskeli hänen takanaan, minkä saatoin päätellä siitä, että hänen kynttilänsä valo loi loordin pitkän muhkuraisen varjon lattialle. Sitten alkoi loordi puhella tuosta Edward nimisestä miehestä, ja joka ainoa hänen sanansa oli kuin kihisevä myrkkypisara. Hän puhui hiljaisella äänellä, niin etten voinut kuulla kaikkea, mutta joka sanasta, jonka erotin, saatoin ymmärtää, että hän ikäänkuin pieksi vaimoaan ruoskalla. Ensiksi tämä vastasi jonkin kerran kiivaasti, mutta vaikeni sitten, ja mies jatkoi yhä kylmällä ja ivallisella äänellään nalkuttaen ja loukaten ja kiduttaen, kunnes minua alkoi ihmetyttää, että hänen vainionsa jaksoi seisoa siellä ääneti ja kuunnella vain. Sitten kuulin loordin sanovan äkkiä tuimalla äänellä: "Tulkaa pois takaani! Päästäkää irti kauluksestani! Mitä! Uskallatteko te iskeä minua?" Sitten kuului ikäänkuin lyönnin ääni, jonkinlainen hiljainen tömähdys, minkä jälkeen loordi huudahti: "Laupias taivas, minustahan vuotaa verta!" Kuulin hänen jalkainsa laahustelua ikäänkuin hän olisi yrittänyt nousta seisomaan. Sen jälkeen läjähti toinen isku, ja hän huudahti: "Mikä naispaholainen!" Sitten ei hiljaisuutta häirinnyt mikään muu kuin lattialta kuuluva tippuminen ja pirskahtelu.
Sen kuullessani juoksin esiin verhoni takaa ja syöksyin toiseen huoneeseen kauhun värisyttäessä minua kiireestä kantapäähän. Vanhus oli luisunut alas tuoliltaan, ja hänen yönuttunsa oli luistanut kasaan, niin että näytti siltä kuin olisi hänellä ollut selässään suunnaton kyttyrä. Hänen päänsä nenällä riippuvine kultasankaisine silmälaseineen retkotti toiselle sivulle kallistuneena, ja hänen pieni suunsa oli auki kuin kuolleella kalalla. En voinut nähdä, mistä veri oikein virtasi, mutta kuulin sitä vieläkin tipahtelevan lattialle. Lady Mannering seisoi hänen takanaan kynttilän valaistessa selvästi hänen kasvojaan. Hänen huulensa olivat yhteenpuristetut, silmänsä loistivat, ja jonkin verran punaa oli kohonnut hänen poskilleen. Sitä vain oli puuttunutkin, jotta hän olisi kaunein nainen, jonka ikinä olen nähnyt.
"Olette siis tehnyt sen nyt!" sanoin.
"Niin olen", virkkoi hän rauhallisella äänellä, "se on nyt tehty."
"Mihin nyt aiotte ryhtyä?" kysyin. "Teidät saadaan nyt ehdottomasti kiinni murhasta."
"Älkää pelätkö puolestani. Minua ei mikään kiinnitä elämään. Auttakaahan minua nostamaan hänet tähän tuolille. On kauheaa nähdä hänet tuollaisena!"
Sen teinkin, vaikka vereni melkein hyytyi vainajaan koskiessani. Hänen vertaan tarttui käteenikin, niin että aloin ihan voida pahoin.
"Kas niin", virkkoi lady Mannering, "te voitte ottaa nuo muistorahat yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Ottakaa ne ja lähtekää."
"En huoli niitä. Tahdon vain päästä pois. En ole koskaan ennen sekaantunut tämäntapaiseen juttuun."
"Lörpötystä!" virkkoi hän. "Tulitte muistorahain vuoksi, ja tuolla ne nyt ovat vapaasti otettavissanne. Miksi ette korjaisi niitä! Ei kukaan estä teitä."
Minulla oli säkki yhä kädessäni. Hän avasi laatikon, ja yhteisvoimin me syydimme satakunta muistorahaa siihen. Ne olivat kaikki samasta laatikosta, mutta minä en voinut mitenkään viipyä enää hetkeäkään. Sitten menin akkunan luokse, sillä tuon talon pelkkä ilmakin tuntui minusta ihan kuin myrkyltä kaiken sen jälkeen, mitä olin nähnyt ja kuullut. Taakseni katsahtaessani näin lady Manneringin seisovan pitkänä ja kauniina kynttilä kädessään ihan samoin kuin taloon tunkeutuessanikin. Hän heilutti minulle kättään jäähyväisiksi, ja minä vastasin samoin lähtiessäni juoksemaan hiekoitetulle ajotielle päin.
Kiitän jumalaa siitä, että voin laskea käteni sydämelleni ja sanoa, etten ole koskaan tehnyt murhaa, mutta ehkä olisi asianlaita ollut toisin, jos olisin osannut lukea tuon naisen salaiset ajatukset. Mahdollisesti olisi tuossa huoneessa silloin ollut kaksi ruumista yhden sijasta, jos olisin ymmärtänyt hänen viimeisen hymyilynsä merkityksen. Mutta minä en ajatellut mitään muuta kuin miten vain pikimmin pääsisin turvaan, eikä mieleeni edes juolahtanutkaan, että tuo nainen suunnitteli nuoran heittämistä kaulaani. En ollut astunut viittäkään askelta akkunan luota talon varjosta sille tielle päin, jota olin tullut, kun kuulin kirkaisun, joka olisi voinut herättää koko pitäjän, ja sitten vielä pari uutta kirkaisua.
"Murha!" huusi lady Mannering. "Murha! Murha! Auttakaa!" ja hänen äänensä kaikui yön hiljaisuudessa yli koko seudun. Se ihan lävisti minun pääni, tuo kauhea huuto. Silmänräpäyksessä alkoi valoja liikkua ja akkunoita aueta, ei vain takanani talossa, vaan myöskin edessäni olevassa tuvassa ja talleissa. Kuin pelästynyt kaniini kiidin tietä myöten, mutta kuulin veräjän läjähtäen sulkeutuvan, ennenkuin pääsin sen luokse. Silloin kätkin muistorahasäkkini kuivain risujen alle ja koetin päästä pakoon puiston kautta, mutta joku näki minut kuunvalossa, ja pian oli kintereilläni puoli tusinaa miestä koirineen. Koetin piiloutua orjantappurapensaikkoon, mutta noita koiria oli liian monta minua vastaan, ja olin suorastaan iloinen, kun miehet saapuivat paikalle ja estivät niitä repimästä minua kappaleiksi. He ottivat minut kiinni ja laahasivat takaisin siihen huoneeseen, josta olin lähtenytkin.
"Tämäkö se mies on, teidän ylhäisyytenne?" kysyi vanhin heistä – sama, jonka jälkeenpäin opin tietämään hovimestariksi.
Talon rouva oli istunut kumartuneena ruumiin ääressä nenäliina silmillään ja nyt hän kääntyi minuun päin hurjistuneen näköisenä. Voi, millainen näyttelijätär tuo nainen olikaan!
"Niin, niin, hän se juuri on", huudahti hän. "Voi teitä roistoa, teitä julmaa roistoa! Kuinka voitte kohdella vanhaa miestä niin!"
Muitten joukossa oli eräs mies, joka näytti olevan kylän poliisi. Hän laski kätensä olalleni.
"Mitä te siihen sanotte?" kysyi hän.
"Tuo sen teki", huudahdin osoittaen naista, jonka silmät eivät edes rävähtäneet minuun katsoessaan.
"Vai niin! Vai niin! Koettakaapas vielä sanoa samoin!" virkkoi poliisi, ja yksi miespalvelijoista iski minua nyrkillään.
"Minä sanoin teille, että näin hänen surmaavan loordin. Hän pisti häntä kaksi kertaa puukolla. Ensin hän auttoi minua ryöstämään rahat säkkiini ja surmasi sitten loordin."
Palvelija yritti lyödä minua taas, mutta lady nosti kätensä.
"Älkää koskeko häneen", sanoi hän. "Voimme rauhallisesti jättää lain tehtäväksi hänen rankaisemisensa."
"Minä pidän siitä huolen, teidän ylhäisyytenne", sanoi poliisi. "Teidän ylhäisyytenne siis näki itse, kuinka rikos tapahtui?"
"Näin sen omin silmin. Se oli kauheaa. Kuulimme jotakin ääntä ja tulimme alas. Mies parkani astui edellä. Mies oli avannut yhden laatikon ja täytti juuri mustaa nahkasäkkiä, jota piteli kädessään. Hän syöksyi ohitsemme, ja mieheni tarttui kiinni häneen. Syntyi kahakka, jonka aikana hän pisti loordia kaksi kertaa. Voittehan nähdä tuossa verta hänen käsissään. Jollen erehdy, on hänen veitsensä vieläkin loordi Manneringin ruumiissa."
"Katsokaahan ladyn omia käsiä! Niissäkin on verta!" huudahdin.
"Hänhän on koettanut kannattaa loordin päätä, te roisto", sanoi hovimestari.
"Ja tässähän on sama säkki, josta lady puhui", sanoi poliisi, kun muuan renki toi sisään sen säkin, jonka olin pudottanut pakomatkallani. "Ja sen sisällä ovat muistorahat. Se riittää minulle. Säilytämme häntä täällä tämän yön, ja huomenna voimme poliisipäällikkö ja minä viedä hänet Salisburyyn."
"Mies parka", sanoi lady Mannering. "Omasta puolestani annan hänelle anteeksi kaiken sen pahan, mitä hän on minulle tehnyt. Kuka tietää kuinka suuri kiusaus hänellä onkaan ollut rikoksen tekemiseen? Hänen omatuntonsa ja laki rankaisevat häntä kylliksi minun tarvitsematta enää moitteillani katkeroittaa hänen elämäänsä."
En voinut puhua mitään – uskokaa minua, kunnioitettu herra, en voinut puhua, niin suuresti ällistyin tuon naisen julkeudesta. Ja niin vaikutti vaiteliaisuuteni sen, että minä näytin myöntävän oikeaksi kaiken sen mitä hän sanoi. Hovimestari ja poliisi laahasivat minut sitten kellariin, jonne lukitsivat minut yöksi.
Nyt olen, kunnioitettu herra, kertonut teille yhtäjaksoisesti kaikki ne tapaukset, jotka johtivat lady Manneringin murhaamaan miehensä yöllä syyskuun 14:nnettä päivää vastaan vuonna 1894. Ehkä te jätätte huomioonottamatta minun kertomukseni samoinkuin poliisi Manneringin hovissa ja sittemmin tuomari maakäräjillä. Tai ehkä huomaatte, että minun sanoissani on totuuden johtolanka, jota alatte seurata, ja niin teette nimenne tunnetuksi miehenä, joka ei pelkää henkilökohtaisia vaivoja, silloin kun oikeus on saatava voittoon. Minulla ei ole muuta turvaa kuin te, kunnioitettu herra, ja jos te puhdistatte nimeni tästä väärästä syytöksestä, niin tulen kunnioittamaan teitä enemmän kuin kukaan on koskaan toista kunnioittanut. Mutta jos te hylkäätte minut, niin vannon juhlallisesti hirttäväni itseni tästä päivästä kuukauden päähän akkunani ristikkoon, ja siitä hetkestä alkaen tulen ahdistamaan teitä unissanne, jos suinkin ihminen voi kuoltuansa palata ahdistamaan elävää. Se, mitä pyydän teitä tekemään, on hyvin yksinkertaista. Ottakaa selvää tuosta naisesta, pitäkää silmällä häntä, kyselkää hänen entisiä vaiheitaan, tutustukaa siihen tapaan, jolla hän käyttää perimiään rahoja, sekä kuulustelkaa ihmisiltä, onko tuota Edward nimistä miestä olemassa. Jos kaikessa tässä ilmenee jotakin sellaista, joka paljastaa hänen todellisen luonteensa ja joka teidän mielestänne näyttää vahvistavan minun kertomustani, niin varmasti voin luottaa siihen, että te sydämenhyvyydessänne ryhdytte auttamaan viatonta miestä.
SUURI KEINPLATZIN KOE
Kaikista niistä tieteistä, jotka ovat hämmästyttäneet ihmislapsia, ei millään muulla ollut niin väkevää vetovoimaa oppineeseen professori von Baumgarteniin kuin sielutieteellä ja hengen ja aineen välistä suhdetta käsittelevillä tutkimuksilla. Ollen kuuluisa anatomikko, etevä kemiantutkija sekä yksi Euroopan ensimmäisistä fysiologiantutkijoista, oli hänen mielestään virkistävää vaihtelua ruveta harrastamaan sielun sekä kaikenlaisten henkien salaperäisen sukulaisuuden tutkimista. Aluksi, kun hän nuorukaisena alkoi syventyä sielullisen magnetismin lakeihin, tuntuivat hänen ajatuksensa harhailevan vieraassa maassa, jossa kaikki oli sekavaa ja pimeää. Vain siellä täällä hahmottui hänen näkyviinsä jokin suuri selittämätön ja irrallinen totuus. Mutta vuosien vieriessä ja arvoisan professorin tietomäärän lisääntyessä, sillä tiedosta karttuu tietoa samoinkuin raha kasvaa korkoa, alkoi moni asia, joka oli ennen tuntunut oudolta ja selittämättömältä, hahmottua erilaiseksi hänen silmissään. Hän tutustui uusiin tutkimustapoihin ja huomasi yhdistäviä renkaita siinä, mikä ennen oli tuntunut kokonaan käsittämättömältä ja hämmästyttävältä. Kolmattakymmentä vuotta kestäneillä kokeillaan hän hankki sellaisen määrän todistuskappaleita, että hän toivoi hartaasti voivansa rakentaa niiden pohjalle uuden tieteen, joka tulisi käsittämään sielujen magnetismin, spiritismin ja kaikki niiden sukulaishaarat. Tässä hänelle olivat suureksi avuksi hänen tarkat tietonsa elimellisen fysiologian monimutkaisimmista osista, jotka käsittelevät hermostoa ja aivojen toimintaa. Alexis von Baumgarten oli nimittäin vakinainen fysiologian professori Keinplatzin yliopistossa, ja hänellä oli käytettävinään syvällisissä tutkimuksissaan kaikki laboratorion apukeinot.
Professori von Baumgarten oli pitkä ja laiha. Hänen kasvonsa olivat teräväpiirteiset ja teräsharmaat silmänsä erikoisen kirkkaat ja läpitunkevat. Syvällinen ajattelu oli uurtanut ryppyihin hänen otsansa ja kuronut kokoon hänen tuuheat kulmakarvansa, niin että hän oli aina tyytymättömän näköinen, mikä usein johti ihmiset arvioimaan väärin hänen luonnettaan, sillä vaikkakin hän oli karski mies, oli hän helläsydäminen. Ylioppilaat pitivät hänestä ja kokoontuivat hänen ympärilleen luentojen jälkeen kuuntelemaan innokkaasti hänen uppo outoja mielipiteitään. Usein hän pyysi jotakuta vapaaehtoisesti tulemaan kokeiltavaksi, niin että tuskin oli koko luentosalissa ainoaakaan nuorukaista, jota tämä professori ei olisi joitakin kertoja loihtinut hypnoottiseen tilaan.
Kukaan ei näiden nuorten tieteenpalvojain joukossa kuitenkaan vetänyt innostuksessa vertoja Fritz von Hartmannille. Hänen opintotovereistaan oli usein tuntunut omituiselta, että tuo raju ja huoleton Fritz, joka oli niin hilpeä nuorukainen kuin koskaan on Reininmaissa vaeltanut, omisti aikaansa ja vaivaansa vaikeatajuisten teosten lukemiseen ja professorin avustamiseen hänen merkillisissä kokeissaan. Mutta asianlaita oli niin, että Fritz oli ymmärtäväinen ja sukkela poika. Jo kuukausia aikaisemmin oli professorin sinisilmäinen ja vaaleatukkainen nuori tytär valloittanut hänen sydämensä. Mutta vaikka Fritzin oli onnistunut kuulla tytön omilta huulilta, ettei tuo kiintymys ollut yksipuolista, ei hän ollut vielä uskaltanut esittäytyä professorin perheessä varsinaisena kosijana. Senvuoksi hänen olisi ollut verrattain vaikea tavata usein mielitiettyään, jollei hän olisi hoksannut ruveta professorin apulaiseksi. Tästä syystä hänet kutsuttiin usein tiedemiehen kotiin, jossa hän halukkaasti alistui millaisiin kokeisiin tahansa, mikäli vain saattoi toivoa palkinnokseen kirkkaan katseen Elisen silmistä tai hänen pienen kätensä kosketuksen.
Nuori Fritz von Hartmann oli kerrassaan kaunis poika. Sitäpaitsi hän saisi isänsä kuoltua periä laajat maatilukset. Monen mielestä hän olisi tuntunut hyvin kelvolliselta kosijalta, mutta professorin rouva ei suosinut hänen vierailujaan ja moitti toisinaan miestään siitä, että tämä salli sellaisen suden kierrellä heidän karitsansa ympärillä. Totta puhuen oli Fritzillä huono maine Keinplatzissa. Ei kerrottu minkäänlaisista juomingeista tai kaksintaisteluista, joissa ei tuo nuori reininmaalainen olisi ollut päämiehenä. Ei kukaan puhunut sen vapaammin ja rajummin, ei kukaan juonut enemmän, ei kukaan pelannut korttia tottuneemmin, ei kukaan laiskotellut enemmän tuota yhtä ainoaa harrastusta lukuunottamatta. Eipä siis kumma, vaikka professorin rouva ottikin tyttärensä turviinsa ja närkästyi tuollaisen hurjimuksen huomaavaisuudesta. Mitä taas itse kunnianarvoisaan professoriin tuli oli hän liiaksi syventynyt harvinaisiin tutkimuksiinsa muodostaakseen tästä asiasta minkäänlaista mielipidettä.
Jo monen vuoden ajan oli eräs kysymys alituisesti askarruttanut hänen ajatuksiaan. Kaikki hänen kokeensa ja teoriansa kohdistuivat yhteen ainoaan asiaan. Satakin kertaa päivässä hän aprikoi mielessään, oliko ihmishengen mahdollista elää ruumiin ulkopuolella ja sitten taas palata siihen uudelleen. Kun tuo mahdollisuus oli ensin juolahtanut hänen mieleensä, oli hänen tieteellinen ajatustapansa noussut kapinoimaan sitä vastaan. Se iski liian jyrkästi hänen ennakkoluulojaan ja aikaisempaa kasvatustaan vastaan. Mutta vähitellen, kun hän pääsi yhä pitemmälle omakohtaisen tutkimuksen tiellä, vapautui hänen mielensä vanhoista kahleistaan ja valmistui vastaanottamaan millaisen tosiasioihin perustuvan tuloksen tahansa. Monien seikkain perusteella hän alkoi uskoa, että sielun oli mahdollista elää aineen ulkopuolella. Vihdoin juolahti hänen mieleensä, että tuon kysymyksen saisi täsmällisesti ratkaistuksi rohkean ja alkuperäisen kokeen avulla.
Hän julkaisi tällöin Keinplatzin lääketieteellisessä viikkolehdessä kuuluisaksi tulleen artikkelin, joka hämmästytti koko tieteellistä maailmaa. Siinä hän kirjoitti muun muassa: "Ilmeisestikin voi sielu määrätyissä olosuhteissa irtautua ruumiista. Hypnotisoidun henkilön ruumis on kataleptisessa tilassa, mutta sielu on jättänyt sen. Ehkä nyt huomautetaan, että sielu on yhä ruumiissa, vaikkakin nukkuvassa tilassa. Tähän vastaan, ettei asianlaita ole niin. Kuinka voisi muuten selittää haltiotilassa olevan henkilön selvänäköisyyden, mikä on tullut huonoon maineeseen joittenkin heittiöiden kepposten vuoksi, mutta jonka voi helposti todistaa eittämättömäksi tosiasiaksi. Olen voinut itse herkän koehenkilön avulla ottaa tarkan selvän siitä mitä on tapahtunut toisessa huoneessa tai toisessa talossa. Kuinka voi sellaista tulkita minkään muun olettamuksen nojalla kuin sen, että koehenkilön sielu on jättänyt ruumiin ja harhailee avaruudessa? Silmänräpäyksen ajaksi se palaa kuullessaan koetta johtavan henkilön äänen sekä vastaa, mitä on nähnyt, ja singahtaa sitten taas avaruuteen omille teilleen. Koska sielu on oman laatunsa mukaisesti näkymätön, emme voi silmin havaita noita tulemisia ja lähtemisiä, mutta toteamme vain niiden vaikutuksen koehenkilön ruumiiseen, joka milloin on jäykkä ja tylsä, milloin taas ponnistelee voidakseen kertoa sellaisista kokemuksista, joita se ei olisi mitenkään voinut saada luonnollista tietä. Minun ymmärtääkseni on olemassa vain yksi tapa, jolla tuon asian voi selittää. Vaikka me emme ruumiillisesti kykenekään näkemään noita henkiä, niin meidän oma henkemme, jos saisimme sen irroitetuksi ruumiista, tajuaisi niiden läsnäolon. Tarkoitukseni on lyhyesti sanoen hypnotisoida joku oppilaistani. Sitten hypnotisoin itseni eräällä tavalla, joka on jo tullut helpoksi minulle. Jos teoriani pitää paikkansa, ei sielulleni tuota tämän jälkeen mitään vaikeutta kohdata oppilaani sielua ja seurustella sen kanssa molempain niiden ollessa ruumiin ulkopuolella. Toivoakseni voin selostaa tämän mieltäkiinnittävän kokeen tuloksen piakkoin jossakin Keinplatzin lääketieteellisen viikkolehden numerossa."
Kun professori vihdoin täytti lupauksensa ja julkaisi selostuksen siitä, mitä oli tapahtunut, oli se niin merkillinen, ettei kukaan tahtonut sitä uskoa. Muutamien sanomalehtien äänensävy oli niin loukkaava, niiden selostaessa asiaa, että vihainen tiedemies selitti olevansa koskaan enää avaamatta suutaan tässä asiassa tai vihjaamatta siihen millään tavoin – minkä lupauksen hän onkin uskollisesti pitänyt. Tämä kertomus on kuitenkin kokoonpantu ihan luotettavien tietojen perusteella, ja siinä kerrottuihin tapauksiin voi uskoa ehdottoman varmasti.
Sattuipa sitten vähän sen jälkeen, kun professori von Baumgarten oli ruvennut pohtimaan ylempänä kerrottua koetta, että hän kävellessään mietteissään kotiinpäin pitkän laboratoriossa vietetyn työpäivän jälkeen kohtasi joukon metelöitseviä ylioppilaita, jotka olivat juuri tulleet ulos muutamasta kapakasta. Heidän etunenässään asteli puolihumalaisena ja hyvin äänekkäänä nuori Fritz von Hartmann. Professori olisi kulkenut heidän ohitseen, mutta hänen oppilaansa juoksi hänen eteensä ja pidätti hänet.
"Kuulkaahan, kunnioitettu opettaja", virkkoi hän tarttuen professorin hihaan ja taluttaen häntä rinnallaan tietä eteenpäin. "Minun on kerrottava teille jotakin, ja se käy helpommin nyt hyvän oluen suhistessa päässäni kuin muulloin."
"Mitä se siis on, Fritz?" kysyi fysiologi katsahtaen häneen vähän hämmästyneenä.
"Olen kuullut sanottavan, kunnioitettu opettaja, että aiotte suorittaa jonkin merkillisen kokeen, jolla aiotte ottaa miehen sielun pois hänen ruumiistaan ja panna sen sitten taas paikalleen. Eikö asia ole niin?"
"Se on totta, Fritz."
"Ja oletteko sitä miettinyt, kunnioitettu herra, että teidän on hiukan vaikea löytää sellaista, joka suostuu tuohon kokeeseen? Lempo vieköön! Ajatelkaahan sitä, että sielu lähtisikin pois haluamatta enää palata takaisin. Se olisi ikävä juttu. Kuka alistuu tuollaiseen kokeeseen?"
"Mutta Fritz", huudahti professori hyvin hämmästyneenä tällaisesta näkökannasta, "minä luotin sinun apuusi tässä asiassa. Et suinkaan sinä aio pettää minua. Ajatteleppas sitä kunniaa ja mainetta!"
"Pelkkää lörpötystä!" tokaisi ylioppilas vihaisesti. "Tällainenko minun palkkani tulee aina olemaan? Enkö minä seisonut kokonaista kaksi tuntia lasi-eristäjällä teidän antaessanne sähkön virrata ruumiiseeni? Ettekö te ole kiihoittanut sydänkalvohermojani ja samalla turmellut ruoansulatustani johtamalla galvanisen virran vatsani ympäri? Neljäneljättä kertaa olette hypnotisoinut minut, ja mitä hyötyä olen saanut siitä kaikesta? En mitään. Ja nyt tahdotte ottaa sielun ruumiistani samoin kuin poistatte kellosta koneiston. Se käy yli kaiken mitä ihminen voi sietää."
"Hyväinen aika!" huudahti professori kovin pahoillaan. "Sehän on ihan totta, Fritz. En ole tullut koskaan ennen sitä ajatelleeksi. Jos vain mainitset, millä tavoin voin palkita vaivasi, niin teen sen mielihyvällä."
"Kuulkaa siis", sanoi Fritz juhlallisesti. "Jos takaatte, että saan tämän kokeen jälkeen tyttärenne käden, olen halukas auttamaan teitä, mutta jollette suostu siihen, en halua kuullakaan kokeestanne. Se on ehdoton vaatimukseni."
"Ja mitä sanoo tyttäreni sellaisesta?" huudahti professori saadessaan lopulta puhutuksi hämmästykseltään.
"Elise suostuu siihen mielellään", vastasi nuorukainen. "Olemme rakastaneet toisiamme kauan."
"Siinä tapauksessa saat hänet", virkkoi fysiologi päättävästi, "sillä olet hyväsydäminen nuorukainen sekä parhaita koehenkilöitä hermotutkimusten alalla – jos vain et ole alkoholin vaikutuksen alaisena. Kokeeni suoritetaan ensi kuun neljäntenä päivänä. Toivon sinun saapuvan fysiologiseen laboratorioon kello kaksitoista. Siitä tulee jännittävä koe, Fritz. Von Gruben tulee Jenasta ja Hinterstein Baselista. Kaikki Etelä-Saksan etevimmät tiedemiehet tulevat olemaan läsnä."
"Saavun täsmälleen", virkkoi ylioppilas lyhyesti, ja niin he erosivat. Professori taivalsi kotiinpäin ajatellen tulossa olevaa suurta tapausta, kun taas nuorukainen hoiperteli eteenpäin metelöitsevine tovereineen mieli täynnä ajatuksia sinisilmäisestä Elisestä sekä siitä palkasta, jonka oli saanut sovituksi tytön isän kanssa.
Professori ei liioitellut puhuessaan siitä laajalle levinneestä mielenkiinnosta, jota hänen uusi kokeensa oli herättänyt. Kauan ennen määrähetkeä oli laboratoriossa runsaasti koolla loistavia tiedemiehiä. Paitsi hänen mainitsemiaan kuuluisuuksia oli saapuvilla lontoolainen etevä professori Lurcher, joka oli juuri luonut maineensa huomattavalla tutkimuksellaan aivokeskuksista. Niinikään oli mukana kaukaakin tulleita spiritistisen seuran merkkihenkilöitä, muitten joukossa eräs swedenborgilainen pappi, joka arveli tämän kokeen mahdollisesti voivan luoda jonkin verran valoa Ruusuristin oppeihin.
Tämä valiojoukko osoitti aika lailla suosiotaan, kun korokkeelle ilmestyi professori von Baumgarten koehenkilöineen. Muutamin valikoiduin sanoin selitti tiedemies mielipiteensä sekä millä tavoin hän aikoi todistaa ne. "Käsitykseni mukaan", sanoi hän, "on hypnoottisessa tilassa olevan henkilön sielu ruumiin ulkopuolella, ja haastan nyt ketä tahansa esittämään toisenlaisen olettamuksen, jonka avulla saisi selitetyksi haltiotilaan joutuneen henkilön selvänäköisyyden. Senvuoksi toivon, että hypnotisoituani tämän nuorukaisen ja saatettuani sitten itseni hurmiotilaan, voivat sielumme seurustella keskenään, vaikka ruumiimme ovatkin liikkumattomat ja tylsät. Jonkin ajan kuluttua luonto taas kyllä ottaa johdon käsiinsä, sielumme palaavat omaan ruumiiseensa, ja kaikki on taas ennallaan. Ystävällisellä suostumuksellanne ryhdymme nyt yrittämään koetta."
Kättentaputukset toistuivat tämän puheen päätyttyä, ja kaikki huoneessa olevat alkoivat odottaa jännittyneinä ja äänettöminä. Muutamin nopein elein hypnotisoi professori nuorukaisen, joka vaipui taaksepäin tuolillaan kalpeana ja jäykkänä. Sitten hän otti taskustaan kirkkaan lasipallon ja kohdistaen siihen kiinteästi katseensa ja tehden ankaran henkisen ponnistuksen onnistui hänen saada itsensä samaan tilaan. Oli omituinen ja vaikuttava näky, kun vanhus ja nuorukainen istuivat vierekkäin samanlaisessa kataleptisessa tilassa. Minne olivatkaan heidän sielunsa paenneet? Tämä kysymys heräsi varmasti joka ainoan katselijan mielessä.
Kului viisi minuuttia, sitten kymmenen, sitten viisitoista, ja vieläkin viisitoista, ja professori ja hänen oppilaansa istuivat yhä jäykkinä ja kankeina korokkeella. Koko sinä aikana eivät kokoontuneet tiedemiehet lausuneet ainoaakaan sanaa, vaan kaikki tuijottivat noihin kalpeihin kasvoihin koettaen huomata palaavan tajunnan ensimmäisiä merkkejä. Kului melkein tunti, ennenkuin nämä kärsivälliset katselijat saivat palkkansa. Professori von Baumgartenin poskille kohosi heikko puna. Sielu alkoi palata maalliseen asuntoonsa. Äkkiä hän oikaisi pitkän laihan käsivartensa kuin unesta heräävä, hieroi silmiään, nousi seisomaan ja tuijotti ympärilleen näyttäen tuskin ymmärtävän missä oikein oli. "Piru vieköön!" huudahti hän pontevan kirouksen, joka hämmästytti kovasti kaikkia kuulijoita ja herätti suurta mielenpahennusta swedenborgilaisessa papissa. "Missä lemmossa minä oikein olen ja mitä hittoa nyt on tapahtunut? Aivan oikein, nyt muistan. Äskenhän tehtiin yksi noita joutavia hypnoottisia kokeita. Tällä kerralla ei se kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen, sillä en muista vähintäkään siitä lähtien kun menetin tajuntani. Näin muodoin olette tehneet ihan turhaan pitkät matkanne, oppineet ystäväni. Onpa tämä tosiaankin hullunkurista." Ja vakinainen fysiologian professori purskahti kovaan nauruun ja läimäytti reittään peräti rumalla tavalla. Läsnäolijat olivat niin raivostuneet tästä isäntänsä säädyttömästä käytöksestä, että olisi voinut syntyä aikamoinen sekamelska, jollei harkitsevalla tavalla olisi tullut väliin nuori Fritz von Hartmann, joka oli nyt vironnut horroksistaan. Nuorukainen astui korokkeen reunalle ja pyysi anteeksi toverinsa käytöstä. "Minun täytyy valitettavasti sanoa", virkkoi hän, "että toverini on ajattelematon ja hetkellinen mies, vaikka hän tämän kokeen alussa näyttikin niin vakavalta. Hän ei ole vielä oikein toipunut hypnoottisesta tilastaan, joten hän tuskin on vastuunalainen sanoistaan. Mitä itse kokeeseen tulee en pidä sitä epäonnistuneena. Hyvin mahdollisesti ovat sielumme seurustelleet keskenään tämän tunnin kuluessa, mutta meidän kankea ruumiillinen muistimme poikkeaa valitettavasti niin suuresti henkisestä, ettemme jaksa nyt selvitellä ajatuksissamme, mitä on tapahtunut. Nyt omistan kaiken tarmoni keksiäkseni sellaisia keinoja, joitten avulla sielut kykenevät muistamaan, mitä niille tapahtuu, silloin kun ne liitelevät vapaina, ja uskon tästä selville päästyäni teidän suovan minulle sen ilon, että kokoonnutte jälleen tähän samaan huoneeseen, jotta voin esittää teille tutkimusteni tulokset." Nämä sanat niin nuoren opiskelijan lausumina herättivät aika suurta hämmästystä kuulijoissa. Olivatpa muutamat jonkin verran loukkaantuneitakin, koska hän esiintyi heidän mielestään liian tärkeänä. Mutta useimmat kuitenkin pitivät häntä hyvin lupaavana nuorukaisena, ja he tekivät laboratoriosta poistuessaan monta vertailua hänen arvokkaan käytöksensä ja professorin kevytmielisyyden välillä, sillä viimeksimainittu oli äskeisten huomautusten aikana naureskellut sydämensä pohjasta eräässä nurkassa eikä ollut laisinkaan hävennyt kokeen epäonnistumista.
Vaikka nämä tiedemiehet nyt astellessaan pois laboratoriosta luulivat, etteivät he olleet nähneet mitään merkillistä, oli sittenkin ihan heidän silmäinsä edessä tapahtunut eräs hämmästyttävimpiä ihmeitä koko maailman historiassa. Professori von Baumgarten oli ollut oikeassa väittäessään, että sekä hänen oma että hänen oppilaansa sielu olivat liidelleet jonkin aikaa ruumiin ulkopuolella. Mutta silloin olikin sattunut outo ja ennakolta aavistamaton sekaannus. Palatessaan oli Fritz von Hartmannin sielu asettunut Alexis von Baumgartenin ruumiiseen, ja Alexis von Baumgartenin sielu taas oli majoittunut Fritz von Hartmannin ulkonaiseen olemukseen. Tästä johtuikin vakavan professorin raaka ja törkeä kielenkäyttö, sekä tuon huolettoman ylioppilaan painavat ja vakavat sanat. Se oli ennenkuulumaton tapaus, mutta kukaan ei sitä ymmärtänyt, kaikkein vähimmin ne itse, joita asia koski.
Professorin ruumis, joka alkoi äkkiä tuntea suurta kurkun kuivuutta, säntäsi ulos kadulle nauraa hihittäen itsekseen kokeen tulokselle, sillä hänen ruumiissaan asustava Fritzin sielu iloitsi siitä morsiamesta, jonka hän oli voittanut niin helposti. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä tytön kotiin häntä tervehtimään, mutta tarkemmin mietittyään hän harkitsi parhaaksi pysyä poissa, kunnes rouva Baumgarten ennättäisi mieheltään kuulla heidän tekemästään sopimuksesta. Sen vuoksi hän lähti "Grüner Manniin", joka oli yksi rajuimpain ylioppilasten mieluisimpia oleskelupaikkoja, ja riensi heilutellen keppiään hurjasti ilmassa pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa istuivat Spiegler ja Müller sekä puoli tusinaa muita juomaveikkoja.
"Hohhoi, pojat", huudahti hän. "Tiesinpä löytäväni teidät täältä. Juokaa vain, joka ainoa, ja tilatkaa mitä haluatte, sillä minä kustannan tänään kestityksen."
Jos se vihreä mies, jonka kuva on maalattu tuon suositun ravintolan tunnuskuvaksi, olisi äkkiä astunut huoneeseen ja tilannut pullon viiniä, eivät ylioppilaat olisi enemmän hämmästyneet kuin nyt kunnioitetun professorin odottamatta ilmestyessä heidän keskuuteensa. He olivat niin ihmeissään, että tuijottivat häneen minuutin ajan ihan pökertyneinä kykenemättä vastaamaan mitään hänen ystävälliseen kehoitukseensa.
"No lempo vieköön!" tiuskaisi professori vihaisesti. "Mikä hitto teitä oikein vaivaa? Istutte siinä kuin tyhmät porsaat ja tuijotatte minuun. Mikä nyt on hätänä?"
"Tuotatte meille odottamattoman kunnian", änkytti Spiegel, joka istui esimiehen paikalla.
"Kunnian – pötyä!" sanoi professori ärtyisästi. "Luuletteko minun tulleen liian ylpeäksi seurustelemaan vanhain hyväin toverien kanssa sen vuoksi, että olen sattumalta harrastanut hypnotismia muutamain kuivettuneitten ukkojen huviksi. Tule pois sieltä kunniapaikalta, Spiegel poikaseni, sillä minä rupean nyt puheenjohtajaksi. Olutta tai viiniä tai viinaryyppyjä, poikani – tilatkaa mitä vain haluatte ja merkitkää kaikki minun laskuuni."
Koskaan ennen ei ollut "Grüner Mannissa" vietetty sellaista iltapäivää. Vaahtoavat shampanjapullot kiertelivät iloisesti pöytää kilvan vihreäkaulaisten reininviinipullojen kanssa. Vähitellen katosi se ujous, jonka professorin läsnäolo oli synnyttänyt ylioppilaissa. Hän taas puolestaan huusi, lauloi ja melusi sekä sovitteli pitkää piippuaan tasapainoasentoon nenälleen, tarjoutuipa juoksemaan sadan metrin matkan kilpaa kenen seurueen jäsenen kanssa tahansa. Vahtimestari ja tarjoilijatar kuiskailivat hämmästyneinä oven ulkopuolella nähdessään Keinplatzin vanhan yliopiston vakinaisen professorin käyttäytyvän sillä tavoin. Myöhemmin heille tuli vielä enemmän kuiskailun syytä, sillä tuo oppinut herra läimäytti kämmenellään vahtimestarin paljasta päälakea ja suuteli tarjoilijatarta keittiön oven takana.
"Hyvät herrat", sanoi professori nousten seisomaan pöydän päässä, joskin vähän horjahdellen, ja koettaen pidellä korkeaa vanhanaikuista viinilasiaan suorassa luisevalla kädellään, "minun on nyt selitettävä teille, mikä on aiheuttanut tämän juhlan."
"Hiljaa, hiljaa!" kiljuivat ylioppilaat takoen olutlasejaan pöytää vasten. "Puhe, puhe! – kuunnelkaa puhetta!"
"Asianlaita on niin, ystäväni", aloitti professori silmät säteillen lasien lävitse, "että todennäköisesti menen hyvin pian naimisiin."
"Naimisiin!" huudahti muuan ylioppilas, joka oli toisia rohkeampi. "Onko rouva sitten kuollut?"
"Kuka rouva?"
"No, tietysti rouva von Baumgarten."
"Hohhoi", naurahti professori, "huomaanpa tosiaankin teidän olevan selvillä minun entisistä vaikeuksistani. Ei, ei hän ole kuollut, mutta minulla on täysi syy uskoa, ettei hän vastusta avioliittoani."
"Onpa hän sitten kovin suopea", huomautti joku joukosta.
"Luulisinpä", jatkoi professori, "että hänet nyt tosiaankin taivutetaan avustamaan minua vaimon hankkimisessa. Hän ja minä emme ole koskaan paljonkaan välittäneet toisistamme, mutta toivon sen kaiken unohtuvan ja hänen tulevan kotiini asumaan minun mentyäni naimisiin."
"Mikä onnellinen perhe!" huudahti muuan irvihammas.
"Olen aivan tosissani. Toivottavasti voitte kaikki tulla häihini. En tahdo mainita nimiä, mutta juokaamme pikku morsiameni malja!" ja professori heilutti lasiaan ilmassa.
"Pikku morsiamen malja!" kiljuivat juomaveikot purskahtaen tuon tuostakin nauramaan. "Hänen terveydekseen. Eläköön – eläköön!" Ja niin kiihtyi tämä ilonpito ja meteli yhä hurjemmaksi, kun jokainen nuorukainen seurasi professorin esimerkkiä ja joi mielitiettynsä maljan.
Sillä välin kun tätä juhlaa oli vietetty "Grüner Mannissa", oli toisaalla esitetty ihan erilainen näytelmä. Kokeen loputtua oli nuori Fritz von Hartmann juhlallisin ilmein ja hillityin elein tarkastellut ja järjestellyt joitakin matemaattisia koneitaan, minkä jälkeen hän oli antanut muutamia määräyksiä ovenvartijalle ja lähtenyt ulos kadulle suunnaten sitten kulkunsa hitaasti professorin asuntoa kohti. Matkalla hän huomasi edellään astelevan anatomian professorin von Althausin ja joudutti askeleitaan saadakseen hänet kiinni.
"Kuulehan, von Althaus", huudahti hän taputtaen toista käsivarteen, "kysyit tässä hiljattain minulta jotakin aivojen valtasuonen välikalvosta. Nyt –"
"Mitä hittoa!" huudahti von Althaus, joka oli kiukkuinen ukko. "Mitä kirottua te tarkoitatte tuollaisella julkeudellanne! Haastan teidät tästä yliopiston oikeusistuimen eteen, hyvä herra." Tämän uhkauksen lausuttuaan hän teki täysikäännöksen ja riensi pois. Von Hartmann oli kovin kummissaan tällaisesta kohtelusta. – Siihen on varmaankin syynä kokeeni epäonnistuminen – aprikoi hän mielessään ja jatkoi alakuloisena matkaansa.
Mutta uusia yllätyksiä oli tulossa. Hän kulki parast'aikaa nopeasti eteenpäin, kun kaksi ylioppilasta saavutti hänet. Nämä nuorukaiset eivät laisinkaan nostaneet lakkiaan tai osoittaneet millään muullakaan tavalla kunnioitustaan, vaan päästivät hurjan ilonhuudahduksen hänet nähdessään, riensivät hänen luokseen, tarttuivat kumpikin häntä käsivarresta ja alkoivat laahata häntä mukanaan.
"Laupias taivas!" huudahti von Hartmann, "Mitä tämä tavaton julkeus tarkoittaa? Minne te minua kuljetatte?"
"Juomaan pullollisen viiniä kanssamme", vastasivat ylioppilaat. "Tule mukaan! Sellaiseen ehdotukseen et ole koskaan vielä vastannut kieltävästi."
"En ole ikänäni kuullut noin hävytöntä puhetta!" huudahti von Hartmann. "Päästäkää irti käsivarteni! Varmasti toimitan niin, että teidät karkoitetaan tämän vuoksi yliopistosta. Päästäkää minut irti, kuuletteko!" ja hän potkaisi pontevasti ahdistajiaan.
"No, jos mielesi tekee olla pahalla tuulella, voit mennä minne haluat", virkkoivat ylioppilaat irroittaen otteensa. "Tulemme mainiosti toimeen sinuttakin."
"Kyllä minä teidät tunnen ja maksan vielä teille", sanoi von Hartmann raivostuneena sekä jatkoi sitten matkaansa siihen suuntaan, jossa luuli kotinsa olevan, hyvin kiihtyneenä näistä kahdesta matkalla sattuneesta välikohtauksesta.
Rouva von Baumgarten, joka katseli ulos akkunasta ja ihmetteli, miksi hänen miehensä myöhästyi niin paljon päivälliseltä, hämmästyi aika lailla nähdessään tuon nuoren ylioppilaan astelevan tasaisesti tietä myöten. Niinkuin aikaisemmin on mainittu, tunsi hän voimakasta vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Ja jos nuorukainen joskus uskalsi tulla taloon, tapahtui se vain armosta ja professorin suojeluksen alaisena. Sitä suurempi oli rouvan hämmästys, kun hän näki Fritzin avaavan pikku veräjän ja astelevan pitkin puutarhan käytävää sen näköisenä kuin ainakin henkilö, joka on tilanteen herra. Rouva saattoi tuskin uskoa silmiään ja riensi ovelle kaikki äidilliset vaistot täysin vireillä. Yläkerran akkunoista oli kaunis Elise myöskin tarkastellut tätä rakastettunsa rohkeaa käytöstä, ja hänen sydämensä takoi voimakkaasti ylpeyden ja hämmennyksen sekaisin tuntein.
"Hyvää päivää", sanoi rouva Baumgarten tungettelijalle seisoessaan synkkänä ja mahtavana oviaukossa.
"Kerrassaan kaunis päivä, Martha", vastasi toinen. "Älä nyt seiso siinä kuin Junon patsas, vaan touhuappas vähän ja toimita päivällinen pöytään, sillä olen nälkään nääntymäisilläni."
"Martha! Päivällinen!" huudahti rouva peräytyen ällistyksissään.
"Niin, päivällinen, Martha, päivällinen!" karjui von Hartmann, joka alkoi tulla kärsimättömäksi. "Onko siinä pyynnössä jotakin ihmeellistä, kun mies on ollut poissa koko päivän? Menen odottamaan ruokasaliin. Tuo nyt pöytään mitä vain. Kinkkua ja makkaroita ja luumuja – mitä nyt vain sattuu käsillä olemaan. Siinä sinä vain seisot ja tuijotat. Vaimo, lähdetkö liikkeelle vai et?"
Tällä viimeisellä kysymyksellä, joka esitettiin oikeana raivonhuudahduksena, oli se vaikutus, että kelpo rouva von Baumgarten kiiti pitkin käytävää ja keittiön lävitse sulkeutuen astiakaappiin, jossa joutui ankaran hermokohtauksen valtaan. Sillävälin asteli von Hartmann ruokasaliin ja heittäytyi sohvalle mitä huonoimmalla tuulella.
"Elise!" huusi hän. "Lemmon tyttö! Elise!"
Näin raa'an kutsun kuullessaan tuli nuori neito arkana alakertaan rakastettunsa luokse. "Armaani!" huudahti hän kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen, "tiedän sinun ryhtyneen tähän yksinomaan minun vuokseni! Se on vain kepponen, jonka avulla tahdoit päästä minua tapaamaan."
Tämän uuden hyökkäyksen johdosta raivostui von Hartmann niin, ettei kyennyt ensiksi saamaan sanaakaan suustaan, vaan katsoa tuijotti eteensä ja pui nyrkkiään koettaen ravistella tyttöä irti itsestään. Kun hän vihdoinkin sai puhekykynsä takaisin, päästi hän valloilleen sellaisen raivon pauhinan, että Elise vaipui taaksepäin erääseen nojatuoliin kauhun kivettämänä.
"En ole koskaan vielä kokenut näin kamalaa päivää elämässäni", huudahti von Hartmann polkien lattiaa jalallaan. "Kokeeni on epäonnistunut, von Althaus on häväissyt minua. Pari ylioppilasta on laahannut minua mukanaan yleisellä kadulla. Vaimoni on pyörtymäisillään, kun pyydän häneltä päivällistä, ja tyttäreni hyökkää kimppuuni ja syleilee minua kuin jääkarhu."
"Olet sairas, rakkaani", sanoi nuori tyttö. "Ajatuksesi ovat sekaisin. Et ole edes kertaakaan suudellut minua."
"En, enkä aiokaan suudella", virkkoi von Hartmann päättävästi. "Sinun pitäisi hävetä. Miksi et mene noutamaan tohveleitani ja auttamaan äitiäsi, että päivällinen saataisiin pöytään?"
"Ja tämänkö vuoksi", itki Elise peittäen kasvonsa nenäliinallaan – "tämänkö vuoksi olen rakastanut sinua niin kiihkeästi melkein kymmenen kuukautta? Tämänkö vuoksi olen uhmannut äitini vihaa? Voi, sinä olet murtanut sydämeni. Se on ihan varma!" ja hän nyyhkytti rajusti.
"En jaksa sietää tällaista enää kauemmin", karjui von Hartmann kiukuissaan. "Mitä pirua tyttö tarkoittaa? Mitä minä olen tehnyt kymmenen kuukautta takaperin sellaista, joka olisi sinussa herättänyt erikoista kiintymystä minua kohtaan. Jos tosiaankin niin rakastat minua, niin olisi sinun parempi juosta noutamaan kinkkua ja leipää ja lakata puhumasta joutavia."
"Voi, armaani!" huudahti onneton tyttö heittäytyen tuon miehen syliin, jota luuli rakastetukseen. "Sinä vain lasket leikkiä peloittaaksesi pikku Eliseäsi."
Nyt sattui niin, että von Hartmann nojaili tämän odottamattoman hellyydenpuuskan sattuessa yhä sohvanpäätä vastaan, joka oli jonkin verran vaapperassa kunnossa, niinkuin useimmat saksalaiset huonekalut. Sattuipa myöskin niin, että tämän sohvanpään vieressä oli täysinäinen vesisäiliö, jossa professori suoritti erinäisiä kokeita kalanmädillä ja jota hän säilytti tässä huoneessa, koska siinä sai lämpömäärän paremmin pidetyksi tasaisena. Kun nyt tuli lisäksi tytön paino ja siihen yhteenlaskettuna se vauhti, jolla hän heittäytyi nuorukaisen kaulaan, antoi tuo epävakainen huonekalu perään, ja onneton ylioppilas paiskautui selälleen ammeeseen, johon hänen päänsä ja hartiansa likistyivät kovasti, kun taas hänen alaraajansa huitoivat avuttomasti ilmassa. Tämä teki kokonaan lopun hänen mielenmaltistaan. Rimpuiltuaan suurella vaivalla ylös epämukavasta asennostaan von Hartmann päästi käheän raivon kiljaisun ja syöksyi ulos huoneesta välittämättä Elisen hartaista pyynnöistä, sieppasi hattunsa ja ryntäsi ulos kaupungin kaduille vettä valuvana ja ulkoasu muutenkin epäkunnossa aikoen hakea jostakin ravintolasta ruokaa ja lepoa, jota ei voinut kotonaan saada.
Kun von Baumgartenin sielu von Hartmannin ruumiiseen pukeutuneena asteli alas pikku kaupunkiin johtavaa kiemurtelevaa kujaa pohtien vihaisena kaikkea kärsimäänsä vääryyttä, huomasi hän vastaansa tulevan vanhahkon miehen, joka näytti olevan aika lailla humalassa. Von Hartmann vetäytyi tienviereen ja odotteli tuota olentoa, joka lähestyi kompuroiden ja horjahdellen tien toiselta reunalta toiselle hoilaten jotakin ylioppilaslaulua hyvin käheällä humalaisen äänellä. Aluksi hänen mielenkiintoaan herätti vain se, että hän näki niin kunnianarvoisen olennon niin alhaisessa tilassa, mutta miehen päästyä lähemmäksi hän ymmärsi heti tuntevansa tuon tulokkaan hyvin, vaikka ei voinutkaan muistaa, milloin tai missä oli hänet tavannut. Tämä tunne vahvistui hänessä yhä niin, että hän, kun vastatullut oli päässyt ihan hänen kohdalleen, astui hänen eteensä ja rupesi oikein tarkastelemaan hänen piirteitään.
"Kas niin, poikaseni", virkkoi humalainen katsellen von Hartmannia ja horjahdellen hänen edessään, "missä lemmossa olen nähnyt sinut ennen? Tunnen sinut yhtä hyvin kuin itseni. Kuka piru sinä olet?"
"Olen professori von Baumgarten", vastasi ylioppilas. "Saanko kysyä kuka te olette? Piirteenne tuntuvat minusta omituisen tutuilta."
"Sinun ei pitäisi koskaan valehdella, nuorukainen", sanoi toinen. "Et totisesti olekaan professori, sillä hän on ruma nuuskankarvainen ukko, ja sinä olet komea leveäharteinen nuorukainen. Mitä minuun tulee olen Fritz von Hartmann, nöyrin palvelijanne."
"Se nyt ei ainakaan ole totta", huudahti von Hartmannin ruumis. "Voisitte ihan hyvin olla isäni. Mutta kuulkaahan, hyvä mies, tiedättekö sitä, että teillä on minun paidannappini ja kellonvitjani?"
"Hiisi vieköön!" nikotti toinen. "Jolleivät nuo ole ne housut, joiden hinnan räätälini aikoo lain voimalla kiristää minulta, niin en koskaan enää tahdo maistaa olutta."
Kun von Hartmann nyt päivän kuluessa sattuneiden monien merkillisten tapausten rusentamana nosti käden otsalleen ja loi silmänsä alas, sattui hän huomaamaan heijastuksen omista kasvoistaan lammikossa, jonka sade oli jättänyt tielle. Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi, että hänen kasvonsa olivat nuorukaisen kasvot, hänen pukunsa kuosikkaan nuoren ylioppilaan, sekä että hän oli joka suhteessa sen vakavan ja oppineen olennon vastakohta, jossa hänen henkensä oli tottunut asustamaan. Silmänräpäyksessä hänen toimeliaat aivonsa kertasivat koko sen tapaussarjan, jonka hän oli kokenut, ja tekivät siitä johtopäätöksen. Hän oli suorastaan pyörtymäisillään tästä iskusta.
"Laupias taivas!" huudahti hän. "Nyt ymmärrän kaikki. Meidän sielumme asustavat väärässä ruumiissa. Minä olen te, ja te minä. Teoriani on todistettu – mutta millä hinnalla! Pitääkö Euroopan tieteellisimmän hengen asustaa tässä arvottomassa ulkokuoressa? Voi, kokonaisen elämäniän pitkä työ on tuhottu!" ja hän löi epätoivoissaan rintaansa.
"Kuulkaahan", huomautti oikea von Hartmann professorin ruumiista, "ymmärrän täysin teidän sanojenne merkityksen, mutta älkää koputelko minun ruumistani tuolla tavoin. Te saitte sen oivallisessa kunnossa, mutta huomaan teidän liottaneen sen, saaneen siihen mustelmia ja tiputtaneen nuuskaa paitani rintaröyhelölle."
"Se ei paljon haittaa", virkkoi toinen alakuloisesti. "Meidän täytyy pysyä sellaisina kuin olemme. Minun teoriani on todistettu suuremmoisesti, mutta sen hinta on kauhea."
"Jos minä uskoisin sitä", virkkoi ylioppilaan henki, "niin sepä olisi tosiaankin surullista. Mitä minä voisin tehdä näillä jäykillä vanhoilla jäsenillä, ja kuinka voisin kosia Eliseä ja saada hänet vakuutetuksi siitä, etten ole hänen isänsä. Ei, taivaan kiitos, huolimatta siitä oluesta, joka on humalluttanut minut nyt enemmän kuin koskaan ennen, voin nähdä yhden pelastuksen tästä."
"Mikä se on?" läähätti professori.
"No, kokeen uudistaminen. Vapauttakaa meidän sielumme vielä kerran, jolloin ne mahdollisesti löytävät kumpikin tiensä takaisin omaan ruumiiseensa."
Ei kukaan hukkuva voi sen kiihkeämmin tarttua oljenkorteen kuin von Baumgartenin henki tähän ehdotukseen. Kuumeisella kiireellä hän veti oman ruumiinsa tien reunaan ja hypnotisoi sen. Sitten hän veti taskustaan kristallipallon ja loihti itsensä samaan tilaan.
Jotkut ylioppilaat ja talonpojat, jotka sattuivat kulkemaan ohitse seuraavan tunnin aikana, hämmästyivät kovasti nähdessään kunnioitetun fysiologian professorin ja hänen suosikkioppilaansa kummankin istuvan liejuisella joenäyräällä täysin tiedottomassa tilassa. Ennenkuin tunti oli loppuun kulunut, oli heidän ympärilleen kokoontunut oikea ihmisjoukko. He keskustelivat parast'aikaa kummankin lähettämisestä sairasvaunuilla sairaalaan, kun tiedemies avasi silmänsä ja tuijotti hajamielisenä ympärilleen. Aluksi hän ei näyttänyt muistavan, kuinka oli siihen joutunut, mutta samassa hän hämmästytti katselijoita heiluttamalla laihoja käsivarsiaan päänsä päällä ja huudahtamalla haltioissaan: "Jumala olkoon kiitetty! Nyt olen taas oma itseni. Tunnen sen, että olen." Eikä heidän hämmästyksensä suinkaan vähentynyt, kun ylioppilas hypähti seisomaan, päästi samanlaisen huudahduksen, ja kumpikin otti iloissaan joitakin tanssiaskelia keskellä tietä.
Jonkin aikaa tämän kohtauksen jälkeen epäilivät ihmiset tämän omituisen kohtauksen esittäjien järkeä. Kun professori julkaisi lupauksensa mukaan kokemuksensa Lääketieteellisessä viikkolehdessä, vihjattiin hänelle virkaveljienkin taholta, että hänen olisi parasta ruveta hoitamaan hermostoaan sekä että hän varmasti joutuisi hullujenhuoneeseen, jos vielä päästäisi julkisuuteen samantapaisen kirjoitelman. Ylioppilas huomasi myöskin omain kokemustensa perusteella viisaimmaksi vaieta asiasta.
Kun kunnianarvoisa professori sinä iltana palasi kotiinsa, ei hän saanut osakseen sellaista sydämellistä vastaanottoa, jota hän olisi voinut odottaa outojen seikkailuittensa jälkeen. Päinvastoin soimasivat hänen molemmat naispuoliset omaisensa häntä aika lailla siitä, että hänestä levisi alkoholin ja tupakan haju, sekä myöskin siitä, että hän oli ollut poissa saapuvilta silloin kun muuan nuori ilkiö oli tunkeutunut hänen kotiinsa ja loukannut sen asukkaita. Kesti kauan, ennenkuin tiedemiehen talossa pääsi vallalle entinen kotirauha, ja vielä kauemmin, ennenkuin von Hartmannin iloiset kasvot nähtiin sen katon alla. Mutta sitkeys voittaa kaikki vastukset, ja ylioppilaan onnistuikin vihdoin rauhoittaa vihastuneet naiset sekä päästä entisiin väleihin heidän kanssaan. Nyt ei hänen enää tarvitse pelätä rouva von Baumgartenin vihaa, sillä hän on keisarin ulaanirykmentin kapteeni, ja hänen hellä vaimonsa Elise on jo lahjoittanut hänelle kaksi pikku ulaania näkyväksi rakkautensa osoitukseksi...
TULELLA LEIKKIMINEN
En voi väittää tietäväni tarkalleen, mitä tapahtui viime huhtikuun 14:ntenä päivänä Badderly Gardensin n:o 17:nnessä. Kirjallisesti esitettynä näyttäisi minun epäluuloni vakavan tarkastelijan mielestä liian harkitsemattomalta ja liian oudolta. Ja sittenkin tuo omituinen tapahtuma on sitä lajia, että se tulee lopuksi eliniäksemme jättämään jälkensä meihin joka ainoaan. Se on ehdottoman varmaa, niinkuin viisi todistajaa yksimielisesti on todistanut. En tahdo esittää mitään selityksiä tai omia mietteitäni. Esitän vain koruttomasti yksinkertaiset tosiasiat, jotka jätän Harvey Deaconin, John Moirin ja rouva Delameren tarkastettavaksi ja sen jälkeen julkaisematta, jolleivät he ole valmiit vahvistamaan joka sanaa. En voi saada Paul Le Ducin vahvistusta, sillä hän näyttää matkustaneen maasta pois.
John Moir (joka on vanhempi osakas Moir & Sandersonin hyvin tunnetussa liikkeessä) se alkujaan suuntasi meidän harrastuksemme salatieteisiin. Hänellä oli, niinkuin monilla lujilla ja käytännöllisillä liikemiehillä, mystillisyyteenkin taipuvia piirteitä luonteessaan, ja ne olivat johtaneet hänet tutkimaan tätä aihetta ja lopulta hyväksymään ne petolliset ilmiöt, jotka muodostavat yhteisen ryhmän kaikenlaisen hupsuttelun kanssa, yhteisen spiritismin nimen varjolla. Hänen tutkimuksensa, jotka oli aloitettu avosilmin, päättyivät valitettavasti kaavamaiseen uskoon, ja hänestä tuli niin jyrkkä ja horjumaton tässä kuin kenestä muusta kiihkouskoisesta tahansa. Hän edusti meidän pikku ryhmässämme sitä ihmislajia, joka on omaksunut nämä ilmiöt jonkinmoiseksi uudeksi uskonnokseen.
Meidän medionamme oli hänen sisarensa rouva Delamere, etevän kuvanveistäjän Delameren puoliso. Kokemus oli osoittanut meille, että näissä asioissa kokeileminen ilman mediota oli yhtä turhaa kuin tähtientutkijan havaintojen tekeminen ilman kaukoputkea. Sitäpaitsi tuntui meistä ikävältä käyttää palkattua mediota. Sillä ilmeisestikin olisi sellainen henkilö tuntenut velvollisuudekseen palkita saamansa maksun jonkinlaisella tuloksella, joten kiusaus petoksen harjoittamiseen voisi käydä ylivoimaiseksi? Ei voinut luottaa mihinkään sellaisiin ilmiöihin, jotka voitaisiin loihtia esiin punnan tuntipalkalla. Mutta onneksi oli Moir huomannut, että hänen sisarensa kelpasi medioksi – toisin sanoen, että hänessä oli sitä elimellistä magneettista voimaa, joka on ainoa kyllin hieno kyky spiritistisiin tarkoituksiin. En tätä väittäessäni mitenkään halua esittää sitä ainoana oikeana käsityskantana, mutta selostan vain yksinkertaisesti niitä mielipiteitä, joihin itse uskoimme, olivatpa ne nyt sitten oikeita tai vääriä, sekä kerron mitä näimme. Rouva Delamere suostuikin tähän, vaikka hänen miehensä jonkin verran vastustikin asiaa, ja vaikka hänessä ei koskaan ilmennytkään mitään suurempaa henkistä voimaa, saatoimme me kuitenkin todeta hänen välityksellään sellaisia tavallisia henkisanomain välähdyksiä, jotka ovat samalla kertaa niin lapsellisia ja selittämättömiä. Joka sunnuntai-ilta me kokoonnuimme Badderly Gardensissa Harvey Deaconin ateljeehen, joka oli nurkkatalo Merton Park Roadin varrella.
Harvey Deaconin maalaustaide, jossa ilmeni erittäin voimakas mielikuvitus, herätti jokaisessa sen käsityksen, että hän oli kaiken äärimmäisen ja erikoisen ihailija. Jonkinlainen värikkyys ja vaihtelevaisuus salatieteitten tutkimisessa oli juuri alkujaan kiinnittänyt hänen mielensä näihin asioihin, mutta pian hänen harrastuksensa syventyi ja vakiintui noitten mainitsemaini ilmiöitten johdosta, ja niin hän ennen pitkää huomasi, että se, mitä hän aluksi oli pitänyt hauskana huvituksena ja iltapäivävirkistyksenä, olikin peräti järkyttävää todellisuutta. Hänellä on erittäin selvä ja täsmällinen ajatuskyky – hän on tosiaankin perinyt esi-isänsä, tunnetun skotlantilaisen professorin, ominaisuuksia – ja hän edusti meidän pienessä piirissämme arvostelevaa ainesta, miestä, jolla ei ole minkäänlaisia ennakkoluuloja, vaan joka on valmis hyväksymään tosiasiat sellaisina kuin hän ne näkee haluamatta ennenaikaisesti ruveta uskomaan mihinkään yleisiin väitteisiin. Hänen varovaisuutensa tuntui Moirista yhtä ikävältä kuin viimeksimainitun horjumaton usko puolestaan huvitti Deaconia, mutta kumpikin oli omalla tavallaan innostunut asiaan.
Entä minä? Mitä minä sitten puolestani edustin? En ollut sokea uskovainen. En ollut tieteellinen arvostelija. Ehkä osun parhaiten oikeaan sanoessani olleeni vain maailmanmies ja harrastelija, joka halusi innokkaasti seurata kaikkia uusia ilmiöitä ja oli kiitollinen jokaisesta uudesta vaikutteesta, joka vapautti minut ajattelemasta itseäni ja avasi uusia näköaloja elämään. En ole itse intomielinen, mutta pidän sellaisten seurasta, jotka ovat. Moirin puhelu, joka herätti aivan sen tunteen kuin olisi meillä ollut yksityinen avain kuolemanporttiin, täytti mieleni epämääräisellä tyydytyksellä. Istunnossa vallitseva viihdyttävä mieliala himmennettyine valoineen ilahdutti minua. Sanalla sanoen, koko juttu oli huvittava, ja siksi otin siihen osaa.
Niinkuin aikaisemmin mainitsin, sattui se peräti kummallinen tapaus, josta nyt aion kertoa, viime huhtikuun 14:ntenä päivänä. Minä saavuin miehistä ensimmäisenä ateljeehen, mutta rouva Delamere oli jo siellä ja oli juuri juonut teetä Harvey Deaconin rouvan kanssa. Molemmat naiset ja Deacon itse seisoivat erään hänen keskeneräisen, telineelle sijoitetun maalauksensa edessä. En ole mikään taiteentuntija, enkä ole koskaan väittänytkään ymmärtäneeni, mitä Harvey Deacon oikein tarkoittaa tauluillaan, mutta tällä kerralla kykenin kyllä huomaamaan, että kuva oli taitavasti tehty ja todisti suurta mielikuvitusrikkautta keijukaisineen ja eläimineen ja kaikenlaisine vertauskuvallisine hahmoineen. Naiset ylistivät sitä äänekkäästi, ja värivaikutelma oli tosiaankin oivallinen.
"Mitä pidätte siitä, Markham?" kysyi maalari.
"Se käy yli minun ymmärrykseni", vastasin. "Mitä nuo eläimet ovat?"
"Ne ovat muinaistarustossa kuvattuja hirviöitä, mielikuvituksen luomia hahmoja, vaakunakoristeissa esitettyjä vertauskuvia – jonkinlaisena yliluonnollisena ja loihdunomaisena juhlakulkueena."
"Valkoinen hevonen etunenässä!"
"Ei se ole hevonen", sanoi hän aika lailla äreästi – mikä hämmästytti minua, sillä hän oli tavallisesti kerrassaan hyväntuulinen mies ja otti tuskin mitään vakavasti.
"Mikä se sitten on?"
"Ettekö näe sarvea sen otsassa? Se on yksisarvinen. Sanoinhan teille, että nämä ovat vaakunakoristeissa esitettyjä hirviöitä. Ettekö tunne ainoaakaan?"
"En, valitettavasti", sanoin pahoillani, sillä hän näytti tosiaankin loukkaantuneelta.
Sitten hän naurahti omalle suuttumukselleen.
"Suokaa anteeksi, Markham", sanoi hän, "mutta minulla on tosiaankin ollut ankara työ tuosta eläimestä. Koko päivän olen koettanut maalata sitä ja taas pyyhkinyt pois ja yrittänyt kuvitella, millaiselta oikea elävä hypähtelevä yksisarvinen näyttäisi. Vihdoinkin toivoin osuneeni oikeaan ja siksi suutahdin, kun te ette tuntenut sitä."
"Mutta yksisarvinenhan se tosiaan onkin", sanoin, sillä hän oli ilmeisestikin pahoillaan minun tylsyydestäni. "Näen sarven ihan selvästi, mutta en ole koskaan ennen nähnyt yksisarvista muualla kuin keskiajan maalareilla, minkä vuoksi en tullut ajatelleeksi koko eläintä. Ja nämä toiset ovat sadun hirmulintuja, basiliskeja ja kaikenlaisia lohikäärmeitä?"
"Niin, niitten maalaaminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Yksisarvinen vain teki aika lailla kiusaa. Mutta nyt olen siitä päässyt ainakin huomiseksi." Hän käänsi taulun telineellä, ja me rupesimme puhelemaan muista asioista.
Moir tuli myöhään sinä iltana ja toi tullessaan meidän suureksi ihmeeksemme pienen pyylevän ranskalaisen, jonka hän esitti herra Paul Le Ducinä. Sanon ihmeeksemme, sillä olimme sitä mieltä, että kenen tahansa liittyminen meidän spiritistiseen piiriimme häiritsi asemaa ja toi mukanaan epäilyn ainesta. Tiesimme voivamme luottaa toinen toiseemme, mutta kaikki tuloksemme menivät pilalle syrjäisen läsnäollessa. Moir sai meidät kuitenkin pian rauhoittumaan tähän tulokkaaseen nähden. Herra Paul Le Duc oli etevä salatieteitten tutkija, näkijä, medio ja mystikko. Hän matkusteli Englannissa ja oli saanut Moirille osoitetun suosituskirjeen pariisilaisen Ruusuristi-veljeskunnan puheenjohtajalta. Mikä siis olikaan luonnollisempaa kuin että hän tuli mukaan meidän pikku istuntoomme ja että me tunsimme hänen läsnäolonsa tuottavan kunniaa meille?
Niinkuin jo mainitsin oli hän pieni pyylevä mies ja mitättömän näköinen. Hänen kasvonsa olivat leveät, mielistelevät ja sileiksi ajellut eivätkä herättäneet huomiota mitenkään muuten kuin silmäin vuoksi, jotka olivat suuret, ruskeat ja sametinpehmeät ja katselivat epävarmasti maailmaa. Hän oli hyvin puettu kuin sivistynyt mies ainakin, ja hänen pienet lystikkäät englanninkieliset käänteensä saivat naiset hymyilemään. Rouva Deacon tunsi vastenmielisyyttä meidän kokeitamme kohtaan ja lähti toisiin huoneisiin, minkä jälkeen me tapamme mukaan väänsimme valot vähemmäksi ja vedimme tuolimme ateljeen keskellä olevan nelikulmaisen mahonkipöydän ääreen. Valoa ei ollut paljon, mutta kuitenkin sen verran, että voimme selvästi nähdä toinen toisemme. Muistanpa hyvin huomanneeni senkin, että ranskalaisen kädet näyttivät pöydällä lystikkään litteiltä ja tylppäsormisilta.
"Kuinka hauskaa!" sanoi hän. "Siitä on jo monta vuotta, kun olen istunut tällä tavoin, ja nyt se tuottaa minulle suurta iloa. Rouva siis on medio. Joutuuko rouva oikein horrostilaan?"
"En oikein", vastasi rouva Delamere. "Mutta tunnen itseni kyllä joka kerta hyvin uniseksi."
"Se on ensimmäinen aste. Kun vain jatkatte sitä, seuraa horrostila. Sen saatua teidät valtaansa lentää teidän henkenne pois ja sen tilalle tulee toinen henki, ja sitten ei teidän tarvitse muuta kuin puhua tai kirjoittaa. Jätätte koneistonne toisen hoidettavaksi. Eikö niin? Mutta mitä tekemistä yksisarvisilla on asiassa?"
Harvey Deacon säpsähti paikallaan. Ranskalainen käänsi hitaasti päätään ja tuijotti varjon peittämiin seiniin.
"Kuinka hullunkurista!" huudahti hän. "Aina vain yksisarvisia. Kuka on ajatellut noin hartaasti niin outoa aihetta?"
"Tämäpä on merkillistä!" sanoi Deacon. "Olen koettanut kaiken päivää maalata yksisarvisen kuvaa. Mutta kuinka te voitte tietää sen?"
"Oletteko ajatellut niitä tässä huoneessa?"
"Olen."
"Mutta ajatuksethan ovat kuin esineitä, ystäväni. Jos kuvittelette jotakin asiaa, teette sen. Ettekö sitä tietänyt, vai kuinka? Näen teidän yksisarvisenne siksi, että en katsele vain omilla silmilläni."
"Tarkoitatteko, että luon pelkillä ajatuksillani sellaisen olennon, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan?"
"Tietysti. Sen tosiasian perusteellahan kaikki muut tosiasiat lepäävät. Siksi juuri on paha ajatus aina vaarallinen."
"Ne kai majailevat tähti-alueilla?" kysyi Moir.
"Nehän ovat kaikki vain pelkkiä sanoja, ystäväni. Ne ovat olemassa – jossakin – kaikkialla – en osaa sitä itsekään sanoa. Näen ne. Voisin vaikka koskettaa niihin."
"Ette suinkaan voisi saada meitä näkemään niitä."
"Kysymyshän ei ole muusta kuin niiden aineellistuttamisesta. Kuulkaahan! Tehkäämme koe. Ei, mutta voimaa puuttuu. Katsokaamme, minkä verran meillä on voimaa, ja käykäämme sitten käsiksi mihin kykenemme. Saanko sijoittaa teidät mieleni mukaan?"
"Tiedätte ilmeisestikin näistä asioista paljon enemmän kuin me", sanoi Harvey Deacon. "Toivoisin teidän ottavan ylijohdon täysin käsiinne."
"Onhan sekin mahdollista, että edellytykset eivät ole suotuisat. Mutta koettakaamme mitä voimme. Rouva istuu tässä missä hän on nyt, sitten minä, ja tämä herra minun vieressäni. Herra Moir asettuu rouvan toiselle puolelle, sillä on hyvä, että tumma- ja vaaleaveriset sijoittuvat vuorotellen. Kas niin! Ja nyt sammutan valot teidän luvallanne."
"Mitä hyötyä pimeästä on?" kysyin. "Se voima, jonka kanssa me olemme tekemisissä, on eetterin värähtelyä ja siis valoa. Meillä on nyt kaikilla omat sähköjohtolankamme – eikö niin? Ette suinkaan pelkää pimeässä, hyvä rouva? Kuinka hauskalta tällainen istunto tuntuukaan!"
Ensiksi tuntui pimeys täysin läpinäkymättömältä, mutta muutamien minuuttien kuluttua tottuivat silmämme siihen niin, että juuri vaivoin erotimme, missä kukin istui – tosin hyvin hämärästi ja epäselvästi. En voinut nähdä huoneessa mitään muuta kuin liikkumattomain olentojen mustat hahmot. Me suhtauduimme kaikki tähän asiaan paljon vakavammin kuin koskaan ennen.
"Olkaa hyvät ja pankaa kaikki kätenne pöydälle. Meidän ei kannata koettaa koskettaa toisiimme, koska meitä on niin vähän näin suuren pöydän ympärillä. Koettakaa nyt rauhoittua, rouva, ja jos uni tulee, niin älkää taistelko sitä vastaan. Ja nyt istumme vaiti ja odotamme – eikö niin?"
Niin istuimmekin sitten mitään puhumatta ja odotimme tuijottaen edessämme olevaan pimeyteen. Kello naksutti käytävässä. Koira haukkui lyhyin väliajoin jossakin kaukana. Kerran pari ajaa jyristivät kärryt ohitse kadulla, ja lamppujen hohde, joka tunkeutui sisään akkunaverhojen raosta, tuntui miellyttävältä vaihtelulta tuossa pimeässä istunnossa. Tunsin samanlaisia ruumiillisia oireita kuin aikaisemminkin tällaisissa tilaisuuksissa – jalkojen kylmyyttä, käsien vihlomista, kämmenien kuumoittamista ja jonkinlaisia kylmän tuulahduksia takaapäin. Omituisia pian ohimeneviä kipuja tuntui käsivarsissani, etenkin mielestäni vasemmassa, joka oli lähempänä ranskalaista vierastamme. Epäilemättä ne johtuivat jonkinlaisista suonien häiriöistä, mutta joka tapauksessa niihin täytyi kiinnittää huomiota. Samalla tajusin odottavani jotakin niin jännittyneenä, että se melkein tuntui tuskalliselta. Tovereitteni ehdottomasta äänettömyydestä saatoin päätellä heidän hermojensa olevan yhtä jännittyneessä tilassa kuin minunkin.
Sitten kuului pimeydestä äkkiä ääni – hiljainen, suhiseva, nopea naisen hengitys. Se alkoi kuulua yhä nopeammin ja heikommin ikäänkuin yhteenpuristettujen hampaitten lomitse ja päättyi äänekkääseen raskaaseen hengähdykseen, johon sekaantui hiljaista vaatteitten kahinaa.
"Mitä tuo on? Onko kaikki hyvin?" kysyi joku pimeässä.
"Kyllä, ei ole mitään hätää", vastasi ranskalainen. "Se on rouva. Hän on horrostilassa. Hyvät herrat, jos nyt odotatte rauhallisesti, saatte luullakseni nähdä jotakin, mikä herättää suuresti mielenkiintoanne."
Käytävästä kuului kellon naksutusta. Mediomme hengitti nyt syvemmin ja raskaammin. Silloin tällöin välähteli ohitsekiitäväin ajopelien valoja, jotka nyt tuntuivat entistä mieluisammilta. Millaisen jyrkänteen partaalla me olimmekaan, toisella puolen ikuisuuden osittain kohotettu verho, toisella Lontoon ajoneuvot! Pöytä tärähteli kuin voimakkain suonentykytyksin. Se tutisi säännöllisesti ja hiljaa natisten meidän käsiemme alla. Siitä kuului teräviä, lyhyitä napsahduksia ja räsähdyksiä, välillä peräkkäin, välillä useampia yht'aikaa, ihan samoin kuin pakkasyönä hyvää vauhtia palavasta risukimpusta.
"Siinä on paljon voimaa", virkkoi ranskalainen. "Katsokaahan pöytää!"
Olin luullut sitä vain omaksi näköharhakseni, mutta kaikki saattoivat nähdä sen nyt. Pöydän pinnalla leijaili vihertävänkeltaista fosforin valoa – tai täsmällisempää olisi sanoa kirkasta höyryä. Se kaarsi ja kiemurteli ja aaltoili hämärästi hehkuvina kerroksina ikäänkuin savupilvi. Saatoin tässä kaameassa valaistuksessa erottaa ranskalaisen medion valkoiset tylppäsormiset kädet.
"Kuinka hauskaa!" huudahti hän. "Suurenmoista!"
"Kokeilemmeko kirjaimistolla?" kysyi Moir.
"Ei mitenkään – sillä me kykenemme nyt parempaankin", sanoi vieraamme. "Onhan kömpelöä kallistella pöytää jokaisen kirjaimen kohdalla. Kun meillä on näin hyvä medio, pitäisi meidän kyetä paljon parempaan."
"Niin, te kykenettekin parempaan", virkkoi ääni.
"Kuka se oli? Kuka puhui? Tekö, Markham?"
"Ei, en minä sanonut mitään."
"Rouvahan puhui."
"Mutta se ei ollut hänen äänensä."
"Tekö puhuitte, rouva Delamere?"
"Ei se ollut medio, vaan se voima, joka käyttää mediota välittäjänään", vastasi vieras syvä ääni.
"Missä rouva Delamere on? Ei suinkaan hänelle vaan koidu vahinkoa tästä."
"Medio on onnellisena toisessa olinpaikassaan. Hän on asettunut minun paikalleni niinkuin minä hänen."
"Kuka te olette?"
"Eihän teidän ole välttämätöntä tietää sitä. Olen henki, joka on elänyt niinkuin tekin ja joka on kuollut niinkuin te tulette kuolemaan."
Kuulimme kuinka ajoneuvot pysähtyivät naristen ja kitisten naapuritalon eteen. Syntyi väittelyä kyytimaksun suorittamisesta, ja ajaja murahteli jotakin käheällä äänellä kääntyessään katua alaspäin. Vihreänkellertävä pilvi leijaili yhä hämäränä pöydän päällä, himmeämpänä muilla kohdin, mutta kirkkaampana medion kohdalla. Se näytti ikäänkuin kerääntyvän hänen eteensä. Sydäntäni kouristi pelon ja kylmän tunne. Minusta tuntui siltä, että olimme kevyesti ja vallattomasti lähestyneet kaikkein vakavinta ja pyhintä sakramenttia, sitä yhteyttä kuolleitten kanssa, josta kirkkoisät olivat puhuneet.
"Ettekö luule meidän menevän liian pitkälle? Eiköhän meidän pitäisi keskeyttää istunto?" huudahdin.
Mutta toiset halusivat ehdottomasti nähdä, mihin se kehittyisi. He nauroivat minun pelolleni.
"Kaikki voimat ovat luodut käytäntöä varten", sanoi Harvey Deacon. "Jos me voimme suorittaa tämän, niin pitää meidän tehdä se. Jokaista uutta kehitysaskelta tiedon alalla on pidetty laittomana ensi alussa. On oikein ja kohtuullista, että me koetamme päästä selville kuoleman luonteesta."
"Se on oikein ja kohtuullista", sanoi ääni.
"Kas niin, mitä muuta voisitte pyytää?" huudahti Moir, joka oli hyvin kiihtynyt. "Tehkäämme koe. Annatteko meille todisteen siitä, että olette todella olemassa?"
"Millaista todistetta haluatte?"
"No, esimerkiksi – minulla on taskussani muutamia rahakolikolta. Sanokaa kuinka monta."
"Me palaamme maan päälle voidaksemme opettaa ja kohottaa, emme suinkaan ratkaistaksemme lapsellisia arvoituksia."
"Kas vain, herra Moir, te koetitte virittää ansan nyt", sanoi ranskalainen. "Mutta tuo korkeampi henki puhui hyvin järkevästi."
"On kysymys uskonnosta eikä leikistä", kuului äskeinen ankara ääni.
"Aivan niin – sillä tavoin minäkin asian käsitän", huudahti Moir "Olen tosiaankin hyvin pahoillani, että olen tehnyt tyhmän kysymyksen. Ettekö tahdo ilmaista kuka olette?"
"Minkä vuoksi haluaisitte sen tietää?"
"Oletteko ollut kauan jo henki?"
"Olen."
"Kuinka kauan?"
"Me emme voi laskea aikaa samoin kuin te. Meidän laskuperusteemme ovat niin erilaiset."
"Oletteko onnellinen?"
"Olen."
"Ettekö haluaisi palata jälleen elämään?"
"En – en millään muotoa."
"Onko teillä työtä?"
"Emme voisi olla onnellisia ilman työtä."
"Mitä te teette?"
"Sanoinhan jo äsken, että meidän käsityskantamme ja edellytyksemme ovat kokonaan erilaiset."
"Ettekö voi suunnilleenkaan kuvailla meille työtänne?"
"Me työskentelemme parantaaksemme itseämme ja auttaaksemme toisiakin eteenpäin."
"Oliko teistä hauska tulla tänne tänä iltana?"
"Minä tulen mielelläni, jos voin saada jotakin hyvää aikaan tulemalla."
"Tarkoituksenne on siis tehdä hyvää?"
"Se on kaiken elämän tarkoitus jokaisella tasolla."
"Kuulkaahan, Markham, ettekö nyt rauhoitu epäilyksistänne?"
Rauhoituin tosiaankin, sillä epäluuloni olivat haihtuneet ja vain mielenkiinto jäänyt jäljelle.
"Tunnetteko tuskaa olintilassanne?" kysyin.
"En, tuska on vain ruumiille ominaista."
"Ettekö tunne henkistä tuskaa?"
"Kyllä, onhan aina mahdollista tulla surulliseksi tai levottomaksi."
"Tapaatteko koskaan maan päälle jättämiänne ystäviä?"
"Joitakin."
"Miksi vain joitakin?"
"Vain niitä, joista pidämme."
"Kohtaavatko aviopuolisot toisiaan?"
"Ne, jotka ovat todella rakastaneet."
"Entä toiset?"
"He eivät ole mitään toinen toiselleen."
"On siis olemassa henkien yhteys?"
"Tietysti."
"Onko se oikein mitä nyt teemme?"
"Jos se tapahtuu oikeassa mielessä."
"Mikä on väärä henki?"
"Uteliaisuus ja kevytmielisyys."
"Voiko siitä seurata jotakin pahaa?"
"Hyvinkin vakavaa pahaa."
"Minkälaista?"
"Voitte herättää henkiin voimia, joita ette kykenekään hallitsemaan."
"Pahojako voimia?"
"Kehittymättömiä voimia."
"Sanotte niitä vaarallisiksi. Ovatko ne vaarallisia ruumiille vai sielulle?"
"Joskus molemmillekin."
Nyt seurasi äänettömyys, ja pimeys näytti synkistyvän yhä pimeämmäksi, samalla kuin pöydällä kiemurteli ja kaarteli kellertävänvihreää usvaa.
"Haluaisitteko vielä kysyä jotakin, Moir?" sanoi Harvey Deacon.
"Vain yhtä – rukoillaanko teidän maailmassanne?"
"Jokaisessa maailmassa pitäisi rukoilla."
"Miksi?"
"Koska sillä tavoin tunnustamme ulkopuolellamme olevain voimain olemassaolon."
"Mitä uskontoa te siellä tunnustatte?"
"Meillä on niitä useampia ihan samoin kuin teilläkin."
"Eikö teillä ole mitään täsmällistä tietoa?"
"Meillä on vain uskomme."
"Nämä uskonnolliset kysymykset", virkkoi ranskalainen, "kiinnittävät teidän vakavain englantilaisten mieltä, mutta eiväthän ne ole kovin hauskoja. Minun käsittääkseni me voisimme tällaisella voimalla ryhtyä johonkin suureen kokeeseen – eikö niin? Johonkin sellaiseen, josta voisimme sitten puhella."
"Mutta eihän mikään voi olla tämän mielenkiintoisempaa", sanoi Moir.
"No, jos te olette sitä mieltä, niin sittenhän on kaikki hyvin", vastasi ranskalainen ärtyisästi. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että olen kuullut kaikesta tästä jo ennenkin, ja että olisin halunnut tänä iltana yrittää jotakin ihan uutta koetta tämän meille annetun voiman avulla. Mutta jos te haluatte tehdä muita kysymyksiä, niin esittäkää vain, ja sitten kun olette niistä selvillä, koettakaamme jotakin tärkeämpää."
Mutta lumous oli haihtunut. Me kyselimme ja kyselimme, eikä medio vastannut sanaakaan, istui vain äänettömänä tuolillaan. Vain hänen syvä, säännöllinen hengityksensä ilmaisi, että hän oli paikallaan. Sumua leijaili yhä pöydällä.
"Te olette häirinnyt sopusointua. Hän ei vastaa nyt."
"Mutta olemmehan jo kuulleet kaikki, mitä se saattoi kertoakin – eikö niin? Minä puolestani haluaisin nähdä jotakin sellaista, mitä en ole koskaan ennen nähnyt."
"Mitä sitten?"
"Sallitteko minun koettaa?"
"Mitä aiotte tehdä?"
"Olen jo sanonut teille, että ajatukset ovat esineitä. Nyt tahtoisin todistaa sen teille ja näyttää sellaista, mikä on alkujaan ollut vain pelkkä ajatus. Niin, niin, kyllä minä osaan sen, saatte vain nähdä. Pyydän teitä vain nyt istumaan hiljaa, mitään puhumatta ja pitämään kätennekin liikkumatta pöydällä."
Huone oli entistäkin mustempi ja äänettömämpi. Samanlainen levottomuuden tunne, joka oli täyttänyt minut niin voimakkaasti istunnon alkaessa, palasi taas sydämeeni. Hiusteni juurissa kutisi.
"Se toimii taas! Se toimii taas!" huudahti ranskalainen, ja hänen äänensä värähdyksestä ymmärsin hänenkin olevan äärimmäisen jännittyneessä tilassa.
Tuo valoisa sumu lähti hitaasti leijailemaan pois pöydältä ja kiemurteli ja välähteli nyt huoneen poikki. Etäisimmässä ja pimeimmässä nurkassa se kokoontui ja alkoi hehkua vielä selvemmin jähmettyen loistavaksi hahmoksi – omituiseksi välähteleväksi ja kirkkaaksi valokohdaksi, joka itse kyllä loisti, mutta ei heittänyt laisinkaan säteitä pimeyteen. Se oli muuttunut vihertävänkeltaisesta kolkon ja oudon punaiseksi. Sitten alkoi tämän keskuksen ympärille kerääntyä tummaa, savuntapaista ainetta, joka tiivistyi ja kovettui muuttuen yhä tiheämmäksi ja mustemmaksi. Sen jälkeen valo sammui ja tukehtui siihen, mitä sen ympärille oli kerääntynyt.
"Se on poissa."
"Hst – huoneessa on jotakin."
Kuulimme jotakin siitä nurkasta, jossa valo oli ollut – jotakin, joka hengitti syvään ja haparoi pimeässä.
"Mitä se on? Le Duc, mitä olette tehnyt?"
"Kaikki on hyvin. Olkaa ihan huoletta." Ranskalaisen ääni oli kiihtymyksen vaikutuksesta kolmin kerroin niin voimakas kuin tavallisesti.
"Laupias taivas, Moir, huoneessa on suuri eläin. Se on täällä, ihan minun tuolini vieressä! Mene pois! Mene pois!"
Se oli Harvey Deaconin ääni, ja sitten kuului sellainen läjähdys kuin olisi jotakin kovaa esinettä lyöty. Ja sitten... Ja sitten... kuinka voinkaan kertoa sen, mitä sitten seurasi?
Jokin suuri olento kimmahti meitä vastaan pimeässä, kopistellen takajaloillaan, polkien kavioillaan, kolistellen, hypähdellen, korskahdellen. Pöytä pirstoutui. Me hajaannuimme eri suuntiin. Tuo outo olento kolisteli ja töykki meidän joukossamme syösten hurjalla vauhdilla huoneen toisesta nurkasta toiseen. Kiljuimme kaikki pelosta ja etsimme käsin ja polvin hapuilemalla pakotietä. Jokin polki jalallaan vasemmalle kädelleni, ja minä tunsin luiden litistyvän sen painosta.
"Valoa, valoa!" kirkaisi joku.
"Moir, antakaa tulitikkuja! Onko teillä niitä?"
"Ei, minulla ei ole. Deacon, missä tulitikut ovat? Antakaa taivaan tähden tulitikkuja!"
"En voi löytää niitä mistään. Kuulkaahan, ranskalainen, tehkää loppu tästä!"
"Se käy yli minun voimaini. Voi, laupias taivas, en voi sille mitään. Ovi auki, missä on ovi?"
Käteni osui onnen sattumasta lukkoon minun haparoidessani pimeässä. Äänekkäästi hengittävä, korskuva ja tömistelevä eläin syöksyi ohitseni ja törmäsi kovasti rysähtäen tammilaudoitusta vastaan. Samassa kun se oli ohitseni, käänsin lukkoa, ja niin pääsimme heti ulos sulkien oven takanamme. Sisältä kuului hirveää ryminää ja tempomista ja polkemista.
"Mitä se on? Taivaan tähden, mitä se on?"
"Hevonen. Minä näin sen oven auetessa. Mutta rouva Delamere –?"
"Meidän täytyy hakea hänet pois. Tulkaa, Markham, mitä kauemmin odotamme, sitä kauheammalta se tuntuu."
Me nykäisimme oven auki ja riensimme sisään. Rouva Delamere makasi lattialla tuolinsa sirpaleitten keskellä. Me sieppasimme hänet syliimme ja laahasimme hänet nopeasti ulos. Ovelle päästyämme vilkaisimme taaksemme pimeään. Sieltä hehkui meitä vastaan kaksi outoa silmää, kuului kavioitten kopinaa, ja tuskin ennätin paiskata oven kiinni, kun sitä vastaan kuului jymähdys, joka halkaisi sen ylhäältä alas asti.
"Se tulee lävitse! Se tulee!"
"Juoskaa, juoskaa henkenne edestä!" huusi ranskalainen.
Kuului uusi rysähdys, ja jokin syöksyi särkyneen oven lävitse. Se oli pitkä valkoinen hahmo, joka loisti lampunvalossa. Silmänräpäyksen ajan se hohti edessämme ja sitten taas hävisi yht'äkkiä.
"Nopeasti, nopeasti! Tänne!" Harvey Deacon kuului huutavan. "Kantakaa rouva Delamere sisään! Tänne! Nopeasti!"
Me olimme paenneet ruokasaliin ja sulkeneet takanamme raskaan tammioven. Laskimme tajuttoman mediomme sohvalle, ja samassa lyyhistyi Moir, voimakas käytännön mies, ja pyörtyi uunin edessä olevalle matolle. Harvey Deacon oli valkoinen kuin ruumis ja vääntelehti ja nytkähteli kaatuvatautisen tavoin. Kuulimme kuinka ateljeen ovi pirstoutui rämähtäen kappaleiksi. Korskahtelu ja kavioitten kolina oli nyt siirtynyt käytävään, jossa se siirtyi paikasta toiseen vavisuttaen koko rakennusta hurjalla voimallaan. Ranskalainen oli peittänyt kasvonsa käsillään ja nyyhkytti kuin pelästynyt lapsi.
"Mitä meidän on tehtävä!?" Ravistelin häntä kovasti hartioista. "Onko pyssystä apua?"
"Ei, ei. Henkivoima loppuu kohta. Sitten on kaikki ohitse."
"Olitte vähällä tappaa meidät kaikki – te merkillinen hupsu – noilla hitonmoisilla kokeillanne."
"En aavistanut sitä. Kuinka olisin saattanut arvatakaan, että se pelästyisi. Sehän on ihan suunniltaan kauhusta. Se oli tämän herran syy. Hän löi sitä."
Harvey Deacon hypähti seisomaan. "Laupias taivas!" huusi hän.
Läpi talon kaikui hirvittävä huuto.
"Se on vaimoni! Minä lähden täältä huoneesta. Vaikka se olisi itse paholainen, lähden täältä!"
Hän oli paiskannut oven auki ja syössyt käytävään. Sen perällä porraskäytävän juurella makasi rouva Deacon tajuttomana sen hirveän näyn herpaannuttamana, jota hän oli joutunut katselemaan. Mutta mitään muuta emme voineet huomata.
Kauhistuneina katselimme ympärillemme, mutta kaikki oli täysin rauhallista ja hiljaista. Lähestyin ateljeen mustaa oviaukkoa hitaasti odottaen joka askeleella, että jokin kammottava hahmo syöksyisi sieltä ulos. Mutta mitään ei tullut. Kaikki oli hiljaa sisällä ateljeessa. Kurkotellen ja tirkistellen sydän ihan kurkussa me tulimme aivan kynnykselle asti ja tuijotimme pimeyteen. Sieltä ei kuulunut pienintäkään ääntä, mutta yhdellä suunnalla ei kuitenkaan pimeys vallinnut. Siellä nurkassa leijaili valoisa hehkuva pilvi, jonka keskus paloi voimakkaasti. Hiljalleen se himmeni ja kalpeni oheten yhä, kunnes vihdoin entinen samettimainen pimeys täytti koko ateljeen. Kun tuon kaamean valon viimeinen lepattava välähdys sammui, pääsi ranskalaiselta ilonhuudahdus.
"Kuinka hauskaa!" sanoi hän. "Kukaan ei ole loukannut itseään. Vain yksi ovi on särkynyt ja naiset pelästyneet. Mutta ystäväni, me olemme saaneet aikaan sellaista, mitä ei kukaan muu vielä ennen meitä ole suorittanut."
"Ja mikäli minä voin asiaan vaikuttaa, ei sitä koskaan enää tulla yrittämäänkään", virkkoi Harvey Deacon.
Tässä on nyt selostus siitä, mitä tapahtui Badderley Gardensin n:o 17:nnessä viime huhtikuun 14:ntenä päivänä. Sanoin alussa, että näyttäisi liian oudolta väittää, että se on selostus sen illan todellisista tapauksista. Mutta esitän omat vaikutelmani asioista, meidän vaikutelmamme (sillä Harvey Deacon ja John Moir ovat vahvistaneet ylläkerrotun), jotta lukija saa arvostella mihin ne kelpaavat. Jos mielenne tekee, voitte kuvitella meidän joutuneen taitavan ja harvinaisen kepposen uhreiksi. Tai voitte olla meidän kanssamme yhtä mieltä siitä, että jouduimme kokemaan jotakin todellista ja kerrassaan kauhistuttavaa. Tai ehkä te tiedätte tällaisista salatieteen alaan kuuluvista asioista enemmän kuin me ja voitte kertoa meille samantapaisia kokemuksia. Tässä viimeksimainitussa tapauksessa pyytäisin lähettämään kirjeen osoitteella William Markham, 146 M, The Albany, sillä se voisi luoda valoa sellaiseen, mikä tuntuu meistä aivan pimeältä.
THOT-JUMALAN SORMUS
Herra John Vansittart Smith, jonka osoite oli Gower Street 147 A, oli niin tarmokas, johdonmukainen ja selväajatuksinen, että hän olisi voinut kuulua ensiluokkaisiin tiedemiehiin. Mutta hän oli niin laajalle ulottuvan kunnianhimon uhri, että se kiihoitti häntä paremminkin pyrkimään eteväksi monella alalla kuin ensimmäiseksi yhdellä ainoalla. Varhaisempina vuosinaan hän oli osoittanut halua eläin- ja kasvitieteeseen, mikä antoi hänen ystävilleen aihetta toivoa, että hänestä tulisi toinen Darwin, mutta kun jo professorinvirka oli melkein hänen ulottuvillaan, oli hän äkkiä keskeyttänyt opintonsa ja suunnannut koko harrastuksensa kemiaan. Tällä alalla olivat hänen metallien spektriä koskevat tutkimuksensa hankkineet hänelle paikan Royal Societyssä, mutta nytkin hänen asianharrastuksensa haihtui, ja oltuaan vuoden päivät poissa laboratoriosta hän liittyi Itämaiseen Seuraan ja julkaisi kirjoitelman El Kaban hieroglyfisistä ja muista kaiverruksista antaen siten lopullisen todistuksen sekä lahjojensa epävakaisuudesta että niiden monipuolisuudesta.
Mutta huikentelevaisinkin kosija tarttuu kiinni lopulta, ja niin kävi John Vansittart Smithinkin. Mitä syvemmälle hän kaivautui Egyptin tutkimuksiin, sitä valtavammin häneen vaikutti se laaja alue, joka siinä avautui tutkijalle, sekä tämän aiheen erikoinen tärkeys, se kun näytti voivan luoda valoa inhimillisen sivistyksen ensimmäisiin ituihin ja meidän useimpain taiteittemme ja tieteittemme alkuperään. Niin valtavan vaikutuksen se oli tehnyt Smithiin, että hän nai suoraa päätä erään Egyptintutkimusta harrastavan nuoren neidon, joka oli julkaissut kirjoitelman kuudennesta hallitussuvusta. Kun Smith oli näin järjestänyt terveen toimintapohjan elämälleen, ryhtyi hän kokoilemaan aineksia sellaista työtä varten, jonka oli määrä yhdistää Lepsiuksen tutkimukset Champollionin nerokkuuteen. Tämän suurtyön valmistelu aiheutti monta kiireistä käyntiä Louvren erinomaisissa egyptiläisissä kokoelmissa. Pistäytyessään siellä viimeksi vasta lokakuun puolivälissä hän sotkeutui mitä omituisimpaan ja mieleenpainuvimpaan seikkailuun.
Junat olivat myöhästyneet ja Englannin kanaalissa oli myrskynnyt ankarasti, niin että tiedemies saapui Pariisiin aika lailla väsyneenä ja vilustuneena. Päästyään Rue Lafitten varrella olevaan Hotel de Franceen hän heittäytyi muutamiksi tunneiksi sohvalle, mutta huomattuaan, ettei ollut toivoa unesta, hän päätti väsymyksestään huolimatta lähteä Louvreen, toimittaa sen asian, jonka vuoksi oli matkankin tehnyt, ja palata iltajunalla Dieppeen. Tehtyään tämän päätöksen hän pukeutui päällystakkiinsa, sillä ilma oli kolea ja sateinen, ja lähti astelemaan Boulevard des Italiensin poikki ja Avenue de l'Operaa myöten. Louvreen päästyään hän oli tutulla maaperällä ja riensi nopeasti siihen papyruskokoelmahuoneeseen, joka oli hänen matkansa päämäärä.
John Vansittart Smithin suurimmat ihailijatkaan eivät juuri olisi voineet väittää häntä kauniiksi. Hänen korkeassa kyömynenässään ja ulkonevassa leuassaan oli samanlaista terävyyttä ja purevuutta kuin hänen älyssäänkin. Hän piti päätään lintua muistuttavalla tavalla, ja olipa siinäkin nokkivassa eleessä, jolla hän keskustelun aikana esitti vastaväitteitään ja jyrkkiä mielipiteitään, jotakin linnunomaista. Seisoessaan museossa päällystakkinsa korkea kaulus korviin asti nostettuna hän olisi voinut itsekin nähdä edessään olevan lasilaatikon kannesta, että hänen ulkomuotonsa oli omituinen. Mutta sittenkin hänestä tuntui pahalta soraääneltä, kun joku huudahti hänen takanaan yht'äkkiä hyvin kuuluvasti englanninkielellä: "Kuinka oudon näköinen kuolevainen!"
Tällä tiedemiehellä oli luonteessaan aika suuri annos joutavaa turhamaisuutta, joka ilmeni kaiken häneen henkilökohtaisesti suuntautuvan huomion ylimielisenä ja liiallisena halveksimisena. Hän puristi huulensa lujasti yhteen ja tarkasteli tuiman näköisenä edessään olevaa papyroskääröä, samalla kun hänen sydämensä oli täynnä katkeruutta koko matkustelevaa brittein heimoa kohtaan.
"Aivan niin", vastasi toinen ääni, "hän on tosiaankin merkillinen mies."
"Tiedätkö mitä", sanoi sama henkilö, joka oli ensiksi puhunut, "saattaisipa melkein uskoa, että tuo miekkonen on itsekin muuttunut puolittain muumioksi tarkasteltuaan muumioita alituisesti."
"Hänellä on tosiaankin egyptiläiset kasvot", myönsi toinen.
John Vansittart Smith kääntyi ympäri aikoen nolata maanmiehensä parilla purevalla huomautuksella. Mutta hämmästyksekseen ja, mielenhuojennuksekseen hän huomasi, että nuo molemmat nuorukaiset, jotka olivat keskustelleet, seisoivat selin häneen ja tarkastelivat erästä Louvren vahtimestaria, joka kiilloitti jotakin messinki-esinettä huoneen toisessa päässä.
"Carter odottaa meitä Palais Royalissa", sanoi toinen matkailija toverilleen vilkaisten kelloaan, ja sitten he mennä kolistelivat pois jättäen tiedemiehen omaan rauhaansa.
– Mitähän nuo jaarittelijat sanoivat egyptiläisiksi kasvoiksi –, tuumi John Vansittart Smith ja siirtyi toiseen paikkaan nähdäkseen vilahdukselta vahtimestarin kasvot. Hän säpsähti katsahtaessaan niihin. Ne olivat tosiaankin juuri samanlaiset kasvot, jommoisiin hän oli tutkimuksissaan tutustunut. Säännölliset kuvapatsasta muistuttavat piirteet, leveä otsa, kaunismuotoinen leuka ja tumma ihonväri vastasivat täydellisesti sitä kuvaa, jonka saattoi tässä huoneustossa nähdä, lukemattomissa muistopatsaissa, muumioarkuissa ja seiniä koristavissa tauluissa. Tässä ei voinut olla mitenkään kysymys pelkästä yhteensattumasta. Mies oli varmasti oikea egyptiläinen. Jo pelkkä hartioitten kulmikkuus ja lanteitten kapeus riittivät todistamaan sen.
John Vansittart Smith lähti astelemaan miestä kohti aikoen puhutella häntä. Hänen ei ollut ylimalkaan helppo päästä keskustelun alkuun, sillä hänestä tuntui kiusalliselta keksiä sopivaa sävyä ylempiarvoisen tylyyden ja vertaisen ystävällisyyden välillä. Hänen tullessaan lähemmäksi käänsi mies päätään vähän sivuttain, mutta ei vielä irroittanut katsettaan työstään. Kun Vansittart Smith tarkasteli miehen ihoa, alkoi hänestä yht'äkkiä tuntua, että siinä oli jotakin epäinhimillistä ja luonnotonta. Ohimon ja poskiluun kohdalla se oli lasimaista ja kiiltävää kuin vernissattu pergamentti. Siinä ei ollut minkäänlaisia hikihuokosia. Olisi ollut mahdotonta kuvitella kosteutta tuolle kuivankylmälle pinnalle. Mutta otsasta leukaan asti siinä näkyi ristiin rastiin lukemattomia pikku ryppyjä, jotka lähtivät sieltä täältä ja yhtyivät taas toisiinsa, ikäänkuin luonto olisi halunnut oikutellen kokeilla, kuinka oudon ja monimutkaisen mallin se oikein piirtäisi.
"Missä on Memphiin kokoelma?" kysyi tiedemies ranskankielellä avuttoman näköisenä niinkuin ainakin henkilö, joka kysyy vain jotakin päästäkseen keskustelun alkuun.
"Se on tuolla", vastasi puhuteltu lyhyesti nyökäten päällään huoneen toista reunaa kohti.
"Tehän olette egyptiläinen, eikö niin?" kysyi englantilainen.
Vahtimestari katsahti ylös ja loi omituiset tummat silmänsä puhuttelijaan. Ne olivat lasimaiset ja kiiluivat niin kuivan sumeina, ettei Smith ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia silmiä ihmiskasvoissa. Tarkastellessaan niitä hän huomasi niitten pohjalla heijastuvan jonkin voimakkaan tunteen, joka kiihtyi ja syventyi, kunnes lopulta hahmottui kauhun ja vihan sekaiseksi ilmeeksi.
"En, herra, olen ranskalainen." Hän kääntyi äkkiä toisaanne ja kumartui lähemmäksi kiilloitettavaa esinettä. Tiedemies tuijotti häneen hetkisen kummissaan ja siirtyi sitten erääseen rauhalliseen nurkkaan oven takana olevalle tuolille, jossa rupesi tekemään muistiinpanoja papyrustutkimuksistaan. Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet palata luonnolliseen uomaansa. Ne kääntyivät tuon tuostakin arvoitukselliseen vahtimestariin, jolla oli sfinksimäiset kasvonpiirteet ja pergamenttia muistuttava iho.
– Missä olenkaan nähnyt sellaiset silmät? – tuumi Vansittart Smith itsekseen. – Niissä on jotakin sisiliskomaista, jotakin matelijalle ominaista. Sitäpaitsi niissä oli samanlainen kelmu päällä kuin käärmeilläkin – mietti hän koettaen muistella eläintieteellisiä opintojaan. – Se tekee kiiltävän vaikutuksen. Mutta sitäpaitsi niissä oli myöskin jotakin muuta. Niissä kuvastui voimaa ja viisautta – niin ainakin minusta näytti – ja väsymystä, äärimmäistä väsymystä, ja vielä lisäksi sanomatonta epätoivoa. Ehkäpä kaikki on vain mielikuvitusta, mutta koskaan en ole kokenut mitään näin järkyttävää. Taivaan tähden, minun täytyy nähdä ne vielä uudelleen! – Hän nousi seisomaan ja teki kierroksen kaikissa egyptiläisissä huoneissa, mutta mies, joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan, oli poissa.
Tiedemies istuutui taas rauhalliseen soppeensa ja jatkoi muistiinpanojen tekemistä. Hän oli löytänyt papyruskääröistä ne tiedot, joita kaipasi, joten ei jäljellä ollut enää muuta tehtävää kuin kirjoittaa ne vain paperille, niin kauan kuin ne vielä olivat tuoreina hänen mielessään. Jonkin aikaa hänen kynänsä kiiti nopeasti paperilla, mutta pian muuttuivat rivit epätasaisemmiksi, sanat sekavammiksi ja lopulta kynä vierähti lattialle, samalla kuin tiedemiehen pää painui raskaasti rintaa vasten. Matkansa uuvuttamana hän vaipui yksinäisellä paikallaan oven takana niin sikeään uneen, ettei museon vartijan kellon kilinä, eivät yleisön askeleet eikä edes se suuriääninen kello, jolla annetaan tieto ovien sulkemisesta, saaneet häntä hereille.
Hämärä tiheni pimeäksi, Rue de Rivolilta kuuluva hälinä kiihtyi ja vaimeni sitten taas, kaukaisen Notre Damen kellot ilmoittivat puoliyön hetken tulleen, ja yhä istui tuo tumma ja yksinäinen olento äänettömänä varjossa. Vasta yhden tienoissa aamuyöllä palasi Vansittart Smith tajuihinsa huokaisten äkkiä syvään ja vetäen ilmaa keuhkoihinsa. Ensi aluksi hän luuli nukahtaneensa kotona omassa nojatuolissaan kirjastossa. Mutta kun kuu pilkisti hetkittäin sisään peittämättömistä akkunoista ja kun hänen silmänsä osuivat muumioriveihin ja loputtomaan jonoon kiiltäväpintaisia laatikoita, muisti hän selvästi, missä hän oli sekä kuinka oli sinne joutunut. Hän ei ollut hermostunut mies. Hän rakasti uusia kokemuksia niinkuin hänen rotunsa ylimalkaankin. Venytellen puutuneita jäseniään hän vilkaisi kelloonsa ja naurahti huomatessaan ajanhetken. Tästä seikkailusta tulisi hauska lisäjuttu hänen seuraavaan kirjoitelmaansa, jonka vakavammille ja raskaammille kohdille se olisi sopivana vastapainona. Hän tunsi olevansa vähän viluinen, mutta täysin hereillään ja hyvin virkistynyt. Ei ollut laisinkaan kummallista, vaikka vartijat eivät olleetkaan häntä huomanneet, sillä ovi loi hänen kohdalleen synkän ja pimeän varjon.
Tämä täydellinen hiljaisuus teki voimakkaan vaikutuksen. Ei ulkoa eikä sisältä kuulunut pienintäkään narahdusta eikä kuisketta. Hän oli yksinään kuolleen sivistyskauden kuolleitten edustajain kanssa. Mitä se haittasikaan, vaikka kaupunki tuolla ulkona ihan pursui täynnä yhdeksännentoista vuosisadan eloa! Koko tässä huoneessa oli ryppyisestä vehnäntähkästä alkaen maalarin värilaatikkoon asti tuskin ainoaakaan esinettä, joka ei olisi ollut neljäntuhannen vuoden vanha. Täällä oli tuon kaukaisen valtakunnan häviöstä pelastunutta tavaraa, jonka ajan suuri valtameri oli viskannut maihin. Nämä esineet oli koottu komeasta Tebestä, ylhäisestä Luxorista, Heliopoliin suurista temppeleistä ja sadoista tyhjiksi ryöstetyistä haudoista. Tiedemies katseli noita joka suunnalla olevia pitkiä äänettömiä olentoja, jotka erottuivat hämärästi pimeyden lävitse, noita ahkeria työmiehiä, jotka olivat nyt niin tyyniä, ja sitten hän vaipui kunnioittavasti miettimään heidän elämäänsä. Hänet valtasi kummallinen oman nuoruuden ja mitättömyyden tunne, ja nojautuen taaksepäin tuolissaan hän katseli haaveillen pitkää riviä huoneita, jotka loistivat hopeanvärisinä kuunvalossa ja ulottuivat leveän rakennuksen koko toisen siiven lävitse. Hänen katseensa osui muutaman kaukaisen lampun keltaiseen valoon.
John Vansittart Smith kohottautui istumaan pystympään asentoon hermot jännittyneinä. Tuo lampun hohde lähestyi häntä hitaasti pysähdellen silloin tällöin ja ponnahtaen sitten taas eteenpäin. Sitä kantava henkilö liikkui äänettömästi. Tuossa rikkomattomassa hiljaisuudessa ei voinut erottaa pienintäkään jalan kapsahdusta. Englantilaisen mieleen juolahti ajatus, että rosvoja oli liikkeellä. Hän kyyristyi kauemmaksi nurkkaansa. Valo näkyi kahden huoneen takaa. Nyt se siirtyi viereiseen huoneeseen, eikä vieläkään kuulunut pienintäkään ääntä. Pelonsekaisen väristyksen vavahduttaessa hänen ruumistaan tiedemies näki kasvot, jotka ikäänkuin liitelivät ilmassa lampunvalon takana. Itse vartalo oli pimeän peitossa, mutta lampunhohde lankesi voimakkaana noille oudoille kiihkeille kasvoille. Oli mahdotonta erehtyä siitä, kenelle kuuluivat nuo välkkyvät silmät ja tuo kalmankarvainen iho. Siinä oli se museon vahtimestari, jonka kanssa hän oli keskustellut.
Vansittart Smithin ensimmäinen ajatus oli astua esiin ja puhutella häntä. Muutamilla sanoilla hän olisi voinut selittää tilanteen, jolloin hänet epäilemättä olisi opastettu jollekin sivu-ovelle, niin että hän olisi voinut päästä takaisin hotelliinsa. Mutta kun vahtimestari tuli siihen huoneeseen, jossa Smith istui, oli hänen liikkeissään jotakin niin salaperäistä ja samoin hänen ilmeessäänkin, että englantilainen muuttikin aikeensa. Tämä ei ilmeisestikään ollut mikään tavallinen hänen ammattiinsa kuuluva kierros. Miehellä oli huopapohjaiset tohvelit jalassa, hän liikkui eteenpäin rinta kohoillen ja pälyili koko ajan oikealta vasemmalle, samalla kun hänen hätäinen ja läähättävä hengityksensä pani lampunvalon lepattamaan. Vansittart Smith kyyristyi hiljaa taaksepäin nurkassaan ja katseli häntä tarkasti varmana siitä, että mies vaelteli täällä salaisessa ja luultavasti pahassa tarkoituksessa.
Hänen liikkeissään ei voinut huomata pienintäkään epäröintiä. Hän siirtyi kevyesti ja nopeasti huoneen poikki erään suuren kaapin luokse, veti avaimen taskustaan ja avasi sen. Ylimmältä hyllyltä hän veti esiin muumion, jonka otti syliinsä ja sijoitti hyvin varovasti ja huolellisesti lattialle. Sen viereen hän pani lampun ja kyyristyen sitten itämaisella tavalla hän alkoi pitkillä vavahtelevilla sormillaan avata sen ympärille käärittyjä vahakankaita ja siteitä. Kun nuo ratisevat liinakääreet kuoriutuivat pois toinen toisensa perästä, täytti voimakas hyvä tuoksu huoneen, ja marmorilattialle vierähti hyvänhajuisia puunkappaleita ja mausteita.
John Vansittart Smith ymmärsi heti, ettei tätä muumiota ollut koskaan ennen avattu kääreistä. Tämä puuha herätti hänessä voimakasta mielenkiintoa. Hän ihan värisi uteliaisuudesta, ja hänen lintumainen päänsä kurkottui yhä enemmän esiin oven takaa. Mutta kun viimeinen kääre oli pudonnut pois neljätuhatta vuotta vanhasta päästä, oli hänellä täysi työ tukahduttaessaan hämmästyksen huudahdusta. Ensinnäkin valahti vahtimestarin käsille ja käsivarsille monta pitkää mustaa ja kiiltävää palmikkoa. Kun kääre kiertyi auki seuraavan kerran, tuli näkyviin matala valkoinen otsa ja kauniisti kaareutuvat kulmakarvat. Kolmannella kierroksella paljastuivat kirkkaat pitkäripsiset silmät ja suora kaunismuotoinen nenä, kun taas neljäs ja viimeinen kierros päästi näkyviin suloisen, täytelään, herkän suun ja kauniisti kaareutuvan leuan. Kasvot olivat kokonaisuudessaan erikoisen suloiset lukuunottamatta vain otsan keskellä olevaa epäsäännöllistä kahvinväristä pilkkua. Palsamoitsija oli tosiaankin suorittanut tehtävänsä suurenmoisesti. Vansittart Smithin silmät levisivät yhä enemmän hänen katsellessaan muumiota, ja hänen teki mielensä päästää kuuluviin tyytyväisyyden huokaisu.
Mutta sittenkään ei tuon näyn häneen tekemä vaikutus ollut mitään verrattuna siihen järkytykseen, joka kuvastui tuossa kummallisessa vahtimestarissa. Hän kohotti kätensä korkealle ilmaan, päästi kuuluviin kovan sanatulvan, heittäytyi sitten lattialle muumion viereen, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä monta kertaa huulille ja otsalle. "Lemmittyni!" voihki hän ranskankielellä. "Lemmitty raukkani!" Hänen äänensä murtui mielenliikutuksesta, ja hänen lukemattomat ryppynsä värähtelivät ja vääristyivät, mutta tiedemies näki lampunvalossa, että hänen kiiltävät silmänsä olivat yhä kuivat ja kyyneleettömät kuin kaksi teräshelmeä. Hän viipyi paikallaan muutamia minuutteja kasvolihakset nytkähdellen ja hyrähteli ja vaikeroi jotakin itsekseen tuon kauniin pään vieressä. Sitten levisi äkkiä hymy hänen huulilleen, hän sanoi jotakin vieraalla kielellä ja hypähti seisomaan reippaasti niinkuin ainakin sellainen henkilö, joka on päättänyt ryhtyä johonkin ponnistukseen.
Huoneen keskellä oli suuri ympyränmuotoinen kaappi, jonka Smith oli jo kauan sitten huomannut sisältävän upean kokoelman vanhoja egyptiläisiä sormuksia ja kallisarvoisia kiviä. Tämän luokse vahtimestari nyt meni, kiersi lukon auki ja avasi oven. Lampun hän asetti kaapin ulkonevalle yläreunalle ja sen viereen pienen saviruukun, jonka oli vetänyt esiin taskustaan. Sitten hän otti kaapista kourallisen sormuksia ja alkoi hyvin vakavan ja levottoman näköisenä voidella kutakin vuorostaan tuossa saviruukussa olevalla nesteellä pitäen niitä samalla valoa vastaan. Ilmeisestikin hän pettyi ensimmäisestä kourallisesta, sillä hän heitti ne tuimasti takaisin kaappiin, ja otti sieltä esiin uusia. Yhden näistä, suuren timanttikoristeisen, hän valitsi ensimmäiseksi ja koetteli kiihkeästi saviruukussa olevan nesteen vaikutusta siihen. Samassa häneltä pääsi ilonhuudahdus, ja hän oikaisi käsivartensa niin rajusti, että saviruukku kaatui ja siinä oleva neste alkoi valua pitkin lattiaa suoraan englantilaisen jalkoja kohti. Vahtimestari veti povestaan punaisen nenäliinan, alkoi pyyhkiä lattialta liuosta ja kulki sitä myöten nurkkaan asti, jossa joutui yht'äkkiä seisomaan vastatusten englantilaisen kanssa.
"Suokaa anteeksi", virkkoi John Vansittart Smith mahdollisimman kohteliaasti. "Ikävä kyllä, vaivuin uneen täällä nurkassa oven takana."
"Ja te olette katsellut minua"? kysyi toinen englanninkielellä tavattoman myrkyllinen ilme kalmanvärisillä kasvoillaan.
Tiedemies oli luonteeltaan totuuttarakastava. "Myönnän nähneeni teidän liikkeenne", sanoi hän. "Ne ovat herättäneet tavattoman suuressa määrin uteliaisuuttani ja mielenkiintoani."
Toinen veti povestaan pitkän välkkyväteräisen veitsen. "Te olette hyvin täpärästi pelastanut henkenne", virkkoi hän. "Jos olisin nähnyt teidät kymmenen minuuttia sitten, olisin pistänyt tämän sydämeenne. Ja nyt vieläkin olette kuoleman oma, jos koskette minuun tai sekaannutte vähimmässäkään määrin minun hommiini."
"Ei minulla ole pienintäkään halua häiritä teitä", sanoi tiedemies. "Olen täällä vain ihan sattumalta. En pyydä mitään muuta kuin että opastaisitte minut hyväntahtoisesti ulos jostakin sivu-ovesta." Hän puhui hyvin lempeällä äänellä, sillä mies piti yhä tikarinsa kärkeä vasenta kämmentään vastaan painettuna ikäänkuin saadakseen oikein varmasti selville sen terävyyden, samalla kun hänen kasvoillaan yhä pysyi äskeinen ilkeä ilme.
"Jos minä tietäisin —" sanoi hän. "Mutta ei, ehkä se on samantekevä. Mikä on nimenne?"
Englantilainen mainitsi sen.
"Vansittart Smith", toisti toinen. "Oletteko sama Vansittart Smith, joka julkaisi Lontoossa kirjoitelman El Kabasta? Näin selostuksen siitä. Te tiedätte siitä asiasta mitättömän vähän."
"Hyvä herra!" huudahti englantilainen.
"Mutta kuitenkin jonkin verran enemmän kuin moni muu, joka esittää tietonsa vielä mahtipontisemmin. Oikea keino tutustua meidän muinaisegyptiläisten elämään ei suinkaan ole tutkia kaiverruksia ja muistopatsaita, niinkuin te kaikki pääasiassa teette, vaan perehtyä meidän filosofiaamme ja salatieteeseemme, josta te Egyptintutkijat ette tavallisesti mainitse juuri mitään."
"Meidän muinaisegyptiläisten elämään!" toisti tiedemies silmät selällään ja lisäsi sitten äkkiä: "Laupias taivas, katsokaahan muumion kasvoja!"
Vahtimestari kääntyi ja suuntasi lampunvalon kuolleen naisen kasvoihin, minkä jälkeen häneltä pääsi pitkä valittava huudahdus. Ilman vaikutus oli jo tuhonnut palsamoitsijan taidon kokonaan. Nahka oli valunut pois, silmät painuneet sisään, värittömät huulet kiertyneet pois keltaisten hampaitten päältä, ja vain otsassa oleva ruskea tahra osoitti, että nuo tosiaankin olivat samat kasvot, jotka olivat muutamia minuutteja aikaisemmin näyttäneet niin nuorilta ja kauniilta.
Vahtimestari löi kätensä yhteen surun ja kauhun valtaamana. Sitten hän sai vaivoin hillityksi itsensä ja loi tuimat silmänsä taas englantilaiseen.
"Ei se haittaa mitään", sanoi hän värähtelevällä äänellä. "Ei se tosiaankaan haittaa mitään. Tulin tänne tänä yönä siinä lujassa aikomuksessa, että suorittaisin jotakin. Nyt se on tehty. Mikään muu ei merkitse mitään. Olen löytänyt sen mitä etsinkin. Vanha kirous on menettänyt voimansa. Nyt voin yhtyä häneen. Mitä välitänkään nyt hänen hengettömästä ulkokuorestaan, kun hänen henkensä odottaa minua verhon toisella puolen!"
"Nuopa ovat hurjia sanoja", virkkoi Vansittart Smith. Hän alkoi tulla yhä selvemmin vakuutetuksi siitä, että oli joutunut tekemisiin mielipuolen kanssa.
"Aika rientää, ja minun täytyy lähteä", jatkoi toinen. "Nyt on tullut se hetki, jota olen odottanut koko tämän väsyttävän ja surullisen ajan. Mutta ensin minun täytyy opastaa teidät ulos. Tulkaa kanssani."
Hän otti lampun ja lähti pois tästä epäjärjestykseen joutuneesta huoneesta opastaen tiedemiestä nopeasti monien egyptiläisten, assyyrialaisten ja persialaisten huoneitten kautta. Viimeisen perälle päästyään hän työnsi auki pienen seinäsyvennyksessä olevan oven ja lähti astumaan alaspäin kivisiä kierreportaita. Englantilainen tunsi otsallaan kylmän ja virkeän yöilman. Suoraan hänen edessään oli nyt ovi, joka näytti johtavan kadulle. Tämän oikealla puolen oli raollaan toinen ovi, josta heijastui käytävään keltaista valoa. "Tulkaa tänne", sanoi vahtimestari lyhyesti.
Vansittart Smith epäröi. Hän olisi jo suonut tämän seikkailun päättyvän. Mutta toisaalta oli hänen uteliaisuutensakin voimakas. Hän ei tahtonut jättää tätä juttua keskeneräiseksi, vaan seurasi outoa toveriaan valaistuun huoneeseen.
Se oli pieni soppi, samantapainen kuin ne, joita käytetään portinvartijain asuntoina. Tulisijassa paloi halkovalkea. Toisella pitemmällä seinällä oli siirrettävä työntövuode ja toisella kömpelötekoinen puutuoli, ja niitten välissä pöytä, jossa näkyi aterian jätteitä. Tarkastellessaan ympäristöään huomasi Smith pakostakin, kylmänväreitten hyrisyttäessä hänen ruumistaan, että huoneen kaikki yksityiskohdat olivat peräti omituiset sekä alkuperäisen suunnitelmansa että vanhanaikuisen valmistustapansa puolesta. Kynttilän jalat, uuninreunuksella olevat maljakot, pesäristikko, seinäkoristeet, kaikki olivat sellaisia, että hän tiesi niitä käytetyn vain ammoisina aikoina. Tuo ryppyinen ja raskaskatseinen mies istuutui vuoteen reunalle ja viittasi vierastaan asettumaan tuolille.
"Tällä kaikella voi olla jokin tarkoitus", sanoi vahtimestari puhuen yhä oivallista englanninkieltä. "Mahdollisesti on säädetty niin, että minun on jätettävä jälkeeni selostus kokemuksistani varoitukseksi kaikille ajattelemattomille kuolevaisille, jotka ehkä voisivat koettaa sekaantua luonto-äidin töihin ja muka parannella niitä oman älynsä avulla. Kerron nyt teille kaikki. Käyttäkää tietojanne sitten oman harkintanne mukaan. Jalkani ovat jo tulevan maailman kynnyksellä minun puhuessani teille tätä.
"Niinkuin epäilittekin olen egyptiläinen – en sen alennustilassa olevan orjarodun jäsen, joka nyt asustaa Niilin suistamolla, vaan jäljelle jäänyt jäsen siitä kovemmasta ja tuimemmasta kansasta, joka kesytti heprealaiset, ajoi etiooppialaiset takaisin etelässä oleviin erämaihin ja rakensi ne valtavat muistomerkit, jotka ovat herättäneet kateutta ja ihmettelyä kaikissa myöhemmissä sukupolvissa. Näin ensimmäisen kerran päivänvalon Tuthmosiin hallituskaudella kuusitoistasataa vuotta ennen Kristuksen syntymää. Te vetäydytte pelästyneenä kauemmaksi minusta. Malttakaahan vähän, niin saatte nähdä, että on suurempi syy sääliä kuin pelätä minua.
"Nimeni oli Sosra. Isäni oli ollut Osiriin pääpappi Abariin suuressa temppelissä, joka kaupunki sijaitsi noihin aikoihin Niilin Bubastis-haaran varrella. Minut kasvatettiin temppelissä, ja minulle opetettiin kaikkia niitä salaperäisiä taitoja, joista puhutaan teidän omassa raamatussanne. Olin halukas oppimaan. Ennenkuin olin täyttänyt kuusitoista, olin oppinut kaikki mitä viisainkin pappi saattoi minulle opettaa. Siitä ajasta lähtien olen omin neuvoin tutkinut luonnon salaisuuksia ilmaisematta tietojani ainoallekaan ihmiselle.
"Niistä kysymyksistä, jotka herättivät mielenkiintoani, en ainoaankaan uhrannut niin paljon työtä ja vaivaa kuin elämän todellista olemusta koskeviin tutkimuksiin. Syvennyin perin pohjin tähän asiaan. Lääketieteen tarkoitus oli ollut poistaa sairaus sen ilmestyttyä. Minun mielestäni täytyi olla mahdollista keksiä menettelytapa, joka vahvistaisi ruumista niin, että se estäisi sairauden ja kuoleman pääsemästä siihen koskaan käsiksi. On tarpeetonta selostaa minun kokeitani. Tuskinpa sittenkään niitä ymmärtäisitte. Suoritin ne osittain eläimillä, osittain orjilla, vieläpä osittain itsellänikin. Riittäköön, kun sanon, että niitten tuloksena sain hankituksi sellaista ainetta, joka vereen ruiskutettuna antoi ruumiille voiman vastustaa ajan, väkivallan ja sairauden vaikutuksia. Se ei kuitenkaan kyennyt lahjoittamaan kuolemattomuutta, mutta sen voima oli riittävä monta tuhatta vuotta. Ruiskutin sitä kissaan ja annoin sille sen jälkeen mitä tappavimpia myrkkyjä. Se kissa elää vielä tällä hetkelläkin Ala-Egyptissä. Koko jutussa ei ollut mitään salaperäistä tai noiduttua. Se oli puhdas kemiallinen keksintö, joka voidaan ihan hyvin tehdä uudestaankin.
"Elämänrakkaus on voimakas nuorissa. Minusta tuntui, että olin päässyt kaikista ihmisten tavallisista huolista nyt, kun olin hävittänyt tuskan ja ajanut kuoleman niin kauas. Kevein sydämin ruiskutin tuota kirottua nestettä suoniini. Sitten aloin etsiskellä jotakin toista ihmistä, jonka voisin onnellistuttaa tällä taidollani. Muuan nuori Thotin pappi, Parmes nimeltään, oli voittanut myötätuntoni vakavalla luonteellaan ja kiintymyksellään opintoihinsa. Hänelle ilmaisin salaisuuteni ja hänen pyynnöstään ruiskutin tuota elinnestettä häneen. Nyt en ollut käsitykseni mukaan koskaan joutuva olemaan ilman ikätoverin seuraa.
"Tämän suuren keksinnön tehtyäni luovuin jossakin määrin näistä tutkimuksistani, mutta Parmes jatkoi niitä kaksinkertaisella tarmolla. Joka päivä saatoin nähdä hänen työskentelevän pulloineen ja tislauslaitteineen Thotin temppelissä, mutta työnsä tuloksista hän ei paljoakaan kertonut minulle. Minulla puolestani oli tapana vaellella kaupungin kaduilla ja katsella ympärilleni haltioissani siitä ajatuksesta, että kaiken näkemäni oli määrä kadota, kun vain minä yksin jäisin eloon. Ihmiset kumarsivat minulle mennessään ohitseni, sillä maine tiedoistani oli levinnyt laajalle.
"Silloin oli sota-aika, ja Suuri Kuningas oli lähettänyt sotilaansa itärajalle ajamaan Hyksoskansaa pois. Niinikään oli muuan maaherra lähetetty Abariiseen säilyttämään sitä kuninkaan vallan alla. Olin kuullut paljon tämän maaherran tyttären kauneudesta, mutta eräänä päivänä näin hänet itsensä orjain kantamana kävellessäni Parmeen kanssa. Rakkaus iski minuun salaman tavoin. Sydämeni oli pakahtua. Olisin voinut heittäytyä hänen kantajainsa jalkoihin. Tämä nainen oli luotu minua varten. Oli mahdotonta elää ilman häntä. Vannoin Horuksen pään kautta, että hänen oli tultava omakseni. Vannoin samoin ystävälleni Thotin papille. Hän kääntyi selin minuun synkkänä kuin keskiyö.
"Minun on tarpeetonta kertoa teille kosiskelustani. Hän rakastui minuun samoin kuin minä häneen. Pian ymmärsin, että Parmes oli nähnyt hänet ennen minua ja ilmaissut hänkin rakkautensa, mutta minä voin vain hymyillä hänen intohimolleen, sillä tiesin, että tyttö oli lahjoittanut sydämensä minulle. Kaupungissa oli rutto päässyt leviämään, ja monet saivat tartunnan, mutta minä laskin käteni sairaitten päälle ja paransin heidät pelotta ja saamatta mitään vahinkoa itselleni. Lemmittyni ihmetteli minun uskallustani. Silloin ilmaisin hänelle salaisuuteni ja pyysin, että hän sallisi minun koettaa taitoani häneenkin.
"'Silloin ei kukoistuksesi kuihdu koskaan, armas', sanoin. 'Kaikki muu hävitköön aikanaan, mutta sinä ja minä ja meidän suuri rakkautemme toinen toiseemme on pysyvä kauemmin kuin kuningas Chefrun hauta'.
"Mutta hänen sydämensä oli täynnä ujoa tyttömäistä vastarintaa. 'Oliko se oikein?' kysyi hän. 'Eikö sellainen ollut jumalain tahdon vastustamista? Jos suuri Osiris olisi halunnut ihmisten elävän niin kauan, niin eikö hän olisi itse järjestänyt asiaa sille kannalle?'
"Hellin ja rakastavin sanoin koetin saada hänet vakuutetuksi, mutta hän vain epäröi. Se oli hänen mielestään niin vakava asia. Hän tahtoi miettiä sitä koko seuraavan yön. Aamulla saisin tietää hänen päätöksensä. Ei ollut tosiaankaan liian paljon pyytää yhden yön miettimisaikaa. Hän halusi rukoilla Isikseltä apua voidakseen tehdä oikean päätöksen.
"Masentunein mielin ja surullisin aavistuksin erosin hänestä jättäen hänet kamarineitonsa seuraan. Aamulla riensin hänen kotiinsa heti ensimmäisen uhrin jälkeen. Pelästynyt palvelija tuli portailla minua vastaan. Hän kertoi, että hänen emäntänsä oli ankarasti sairastunut. Jouduin aivan suunniltani ja rientäen palvelijajoukon lävitse syöksyin eteisen ja käytävän kautta lemmittyni huoneeseen. Hän makasi leposohvallaan pää tuettuna korkealle monien pielusten varaan, kasvot kuolonkalpeina ja silmät lasimaisina. Hänen otsallaan hehkui yksinäinen kirpeän punainen täplä. Tunsin jo ennestään tuon tuonelanmerkin. Se oli ruton tunnus, kuoleman omakätinen allekirjoitus.
"Miksi puhuisinkaan tuosta kauheasta ajasta? Kuukausimääriä olin ihan järjiltäni, kuumeisena ja hourailevana, enkä sittenkään voinut kuolla. Ei koskaan ole arabialainen janonnut kiihkeämmin makeanveden lähteille kuin minä kaipasin kuolemaa. Jos myrkky tai teräs olisi voinut katkaista elämänlankani, olisin pian päässyt lemmittyni luokse siihen maahan, johon johtaa kaitainen tie. Koetin sitä, mutta turhaan. Kirottu elämänneste oli tehonnut minuun liian voimakkaasti. Eräänä yönä, kun makasin vuoteellani heikkona ja väsyneenä, tuli Thotin pappi Parmes huoneeseeni. Hän seisoi lampun luomassa valokehässä ja katseli minua silmät loistaen hurjasta ilosta.
"'Miksi annoit neidon kuolla?' kysyi hän. 'Miksi et vahvistanut häntäkin elämännesteellä samoin kuin minua?'
"'Tarjouduin siihen liian myöhään', vastasin. 'Mutta minähän olen ihan unohtanut, että sinäkin rakastit häntä. Sinä olet onnettomuustoverini. Eikö ole kauheaa ajatella niitä vuosisatoja, jotka tulevat kulumaan, ennenkuin saamme taas nähdä hänet? Millaisia hulluja olimmekaan, kun teimme kuoleman vihamieheksemme!'
"'Sinä voit sanoa niin!', huudahti hän hurjasti nauraen, 'nuo sanat sopivat sinun huulillesi. Minuun nähden niillä ei ole minkäänlaista merkitystä.'
"'Mitä tarkoitat?' kysyin kiihkeästi kohottautuen kyynärpääni varaan. 'Tämä suru on totta tosiaan vienyt järkesi, ystäväni.' Hänen kasvonsa hehkuivat ilosta, ja hän vääntelehti ja tutisi kuin paholaisen riivaama.
"'Tiedätkö minne menen?' kysyi hän.
"'En, sitä on minun mahdoton sanoa', vastasin.
"'Menen Atman luokse', sanoi hän. 'Hän makaa palsamoituna etäisimmässä haudassa kaksihaaraisen palmupuun alla kaupungin muurien ulkopuolella.'
"'Miksi sinne menet?' kysyin.
"'Kuollakseni!' kirkaisi hän. 'Kuollakseni! Minua eivät sido maiset kahleet.'
"'Mutta onhan sinun suonissasi samaa elämännestettä kuin minunkin!' huudahdin.
"'Minä voin tuhota sen', sanoi hän. 'Olen keksinyt voimakkaamman nesteen, joka hävittää sen vaikutuksen. Se kiertää nyt parast'aikaa suonissani, ja tunnin kuluttua olen kuollut. Minä saan liittyä häneen, mutta sinä jäät tänne.'
"Vilkaistessani häneen saatoin huomata hänen puhuneen totta. Hänen silmäinsä loiste ilmaisi minulle, että elämännesteellä ei ollut häneen mitään vaikutusta enää.
"'Sinun täytyy opettaa se minulle!' huudahdin.
"'En millään ehdolla', vastasi hän.
"'Rukoilen sinua Thotin viisauden, Anubiin mahtavuuden kautta!'
"'Se on hyödytöntä', sanoi hän kylmästi.
"'Siinä tapauksessa keksin sen itse!' huudahdin.
"'Et voi', vastasi hän, 'minullekin se selvisi ihan sattumalta. Siinä on yksi sellainen aines, jota et voi mitenkään saada käsiisi. Ei ikinä voida valmistaa sitä nestettä, jollei saada lisäaineksia Thotin sormuksesta.'
"'Thotin sormuksesta!' toistin. 'Missä sitten on Thotin sormus?'
"'Sitä et myöskään saa koskaan tietää', vastasi hän. 'Sinä voitit Atman rakkauden. Kuka sittenkin pääsi lopulta voitolle? Jätän sinut jatkamaan tätä alhaista maallista elämää. Minun kahleeni ovat katkenneet. Nyt lähden!' Hän kääntyi ja pakeni huoneestani. Aamulla kerrottiin uutisena, että Thotin pappi oli kuollut.
"Siitä lähtien pyhitin elämäni yksinomaan tutkimuksilleni. Minun täytyi keksiä se hieno myrkky, joka oli kyllin voimakas tuhoamaan elämännesteen. Varhaisesta aamunkoitosta puoliyöhön asti vietin aikaani kumartuneena koeputken ja sulatusuunin ääressä. Ensimmäiseksi työkseni keräsin haltuuni Thotin papin papyruskääröt ja lääkepullot. Voi! niistä ei ollut suurtakaan hyötyä. Silloin tällöin sytytti toivonkipinän rinnassani jokin maininta tai yksityinen pikku lause, mutta niistä ei ollut koskaan mitään apua. Kun mieleni oikein painui masennuksiin, lähdin palmupuitten varjossa sijaitsevalle haudalle. Siellä tunsin lemmittyni suloisen läsnäolon seisoessani sen kuolleen lippaan luona, johon jalokiveni oli kätkettynä, ja kuiskailin hänelle, että varmasti tulisin hänen luokseen, jos ihmisäly suinkin kykenisi minua auttamaan.
"Parmes oli sanonut, että hänen keksintönsä oli yhteydessä Thotin sormuksen kanssa. Muistin jonkin verran tuota korua. Se oli suuri ja painava rengas, joka ei ollut valmistettu kullasta, vaan Harbal-vuoren kaivoksista saadusta kallisarvoisemmasta ja raskaammasta metallista. Te sanotte sitä platinaksi. Muistin, että sormuksessa oli ollut jonkinlainen timanttikoristus, joka mahdollisesti saattoi sisältää joitakin nestepisaroita. Parmesin salaisuus ei voinut mitenkään liittyä yksinomaan tuohon metalliin, sillä samasta aineesta valmistettuja sormuksia oli monta temppelissä. Eikö päinvastoin ollut todennäköisempää, että hän oli säilyttänyt kallisarvoista myrkkyään timanttisyvennyksessä? Tuskin olin tullut tähän johtopäätökseen, kun tarkastelemalla hänen papereitaan huomasin niistä yhdestä, että asia tosiaankin oli niin sekä että tuota nestettä oli vieläkin jonkin verran jäljellä.
"Mutta kuinka löytäisin sormuksen? Hänellä ei ollut sitä mukanaan, silloin kun hänet riisuttiin palsamoitsijaa varten. Siitä otin selvän. Ei sitä myöskään ollut hänen yksityisen omaisuutensa joukossa. Turhaan tarkastin jokaisen hänelle kuuluneen huoneen, jokaisen laatikon ja maljan ja esineen, joka oli ollut hänen hallussaan. Minä suorastaan seuloin erämaan hiekankin niissä kohdin, joissa hänellä oli ollut tapana kävellä, mutta mitä tahansa teinkin, en voinut löytää pienintäkään jälkeä Thotin sormuksesta. Mahdollisesti olisivat ponnistukseni kuitenkin lopulta voittaneet kaikki esteet, jollei olisi tapahtunut uutta ja odottamatonta onnettomuutta.
"Oli aloitettu suuri sota Hyksoskansaa vastaan, ja Suuren Kuninkaan sotapäälliköt oli voitettu erämaassa jousimiehineen ja ratsuväkineen. Paimenheimot syöksyivät kimppuumme kuin heinäsirkat kuivana vuonna. Shurin erämaasta suureen suolaiseen mereen asti vuoti verta päivisin ja paloi asumuksia öisin. Abaris oli Egyptin suojavarustus, mutta me emme voineet torjua villiheimoja takaisin. Kaupunki antautui. Maaherra ja sotilaat pistettiin kuoliaiksi, ja minä jouduin monien muitten kanssa orjuuteen.
"Vuosikausia paimensin karjaa Eufratin laajoilla rantamailla. Isäntäni kuoli ja hänen poikansa tuli vanhaksi, mutta minä olin yhä yhtä kaukana kuolemasta kuin ennenkin. Vihdoin pääsin pakoon nopeakulkuisen kameelin selässä ja palasin takaisin Egyptiin. Hyksosheimo oli asettunut valloittamaansa maahan, ja heidän kuninkaansa hallitsi sitä nyt. Abaris oli hajoitettu, koko kaupunki poltettu, ja suuresta temppelistä ei ollut jäljellä mitään muuta kuin ruma kumpu. Kaikkialla oli haudat ryöstetty ja muistopatsaat hävitetty. Atmani haudasta ei ollut merkkiäkään jäljellä. Se oli peittynyt erämaan hiekkaan, ja ne palmupuut, jotka olivat sen paikan merkkinä, olivat aikoja sitten hävinneet. Parmas-papin muistiinpanot ja Thotin temppelin jäännökset oli joko hävitetty tai hajoitettu ylt'ympäri Syyrian erämaata. Ei ollut mitään toivoa löytää niitä enää.
"Siitä hetkestä lähtien en enää haaveillutkaan löytäväni sormusta tai saavani selville tuota salaista lääkettä. Päätin suhtautua elämään mahdollisimman kärsivällisesti niin kauan kuin elämännesteen voimaa riittäisi. Kuinka te voisittekaan ymmärtää, mikä kauhea käsite aika on, te joitten kokemus ei riitä sen pitemmälle kuin lyhyen matkan kehdosta hautaan! Minä tiedän sen ankaran kokemuksen perusteella, sillä olenhan ajelehtinut historian virran mukana sen alusta aina näihin asti. Olin vanha Iliumin sortuessa. Olin hyvin vanha Herodotoon tullessa Memphisiin, olin vuosien uuvuttama, kun uutta evankeliumia alettiin saarnata maan päällä. Ja sittenkin näette minut hyvin samanlaisena kuin muutkin ihmiset ovat, sillä tuo kirottu elämänneste kiertää yhä suonissani ja suojelee minua sitä vastaan, jota minä tavoittelen. Nyt vihdoinkin, vihdoinkin on siitä tullut loppu!
"Olen matkustellut kaikissa maissa ja asustanut kaikkien kansain parissa. Kaikki kielet ovat minulle yhdenarvoisia. Opettelin ne kaikki kuluttaakseni pitkää aikaani. Minun ei ole tarpeellista selittää teille, kuinka hitaasti vuoteni ovat kuluneet, koko tämän uudenaikaisen sivistyksen pitkä nousuaika, synkät keskiajan vuodet ja pimeä raakalaiskausi. En ole kertaakaan vilkaissut keneenkään toiseen naiseen lemmen silmin. Atma tietää, että olen ollut uskollinen hänelle.
"Tapanani oli lukea kaikki, mitä tiedemiehet kirjoittivat muinais-Egyptistä. Olen elänyt monenlaisissa asemissa, toisinaan rikkaana, toisinaan köyhänä, mutta aina minulla on ollut sen verran varoja, että olen saanut ostetuksi näitä asioita käsittelevät julkaisut. Noin yhdeksän kuukautta sitten elin San Fransiscossa ja satuin lukemaan selostuksen muutamista Abariin lähistöllä tehdyistä löydöistä. Sydämeni sykki rajusti sitä lukiessani. Siinä kerrottiin kaivaustöitä suorittaneen henkilön ruvenneen erikoisesti tutkimaan muutamia hiljattain esiintulleita hautoja. Eräässä niistä oli löydetty avaamaton muumio, jonka ulompaan laatikkoon kaiverrettu kirjoitus ilmoitti sen sisältävän Tuthmosiin aikana kaupunkia hallinneen maaherran tyttären. Sitäpaitsi mainittiin tuossa uutisessa, että ulompaa laatikkoa avattaessa oli tullut näkyviin suuri timanttikoristeinen platinasormus, joka oli asetettu palsamoidun naisen rinnalle. Sinne siis Parmes oli kätkenyt Thotin sormuksen. Hänellä oli tosiaankin täysi syy sanoa, että se oli hyvässä tallessa, sillä kukaan egyptiläinen ei koskaan saastuttaisi sieluaan koskemallakaan haudatun ystävän ulompaankaan arkkuun.
"Samana yönä matkustin pois San Fransiscosta ja muutamain viikkojen kuluttua olin jälleen Abariissa, jos nyt joitakin hiekkakumpuja ja raunioituneita seiniä voi mainita tuon suuren kaupungin nimellä. Riensin niitten ranskalaisten luokse, jotka suorittivat siellä kaivauksia, ja kyselin heiltä tuota sormusta. He vastasivat, että sekä sormus että muumio oli lähetetty Boulak-museoon Kairoon. Matkustin sinne, mutta sain kuulla, että Mariette Bey oli vienyt ne Louvreen. Seurasin niitä jäljestäpäin ja siellä vihdoinkin melkein neljäntuhannen vuoden kuluttua tapasin Atmani jäännökset sekä niin kauan etsimäni sormuksen.
"Mutta kuinka pääsisin niihin käsiksi? Kuinka saisin ne ihan omikseni? Sattumalta oli muuan vahtimestarin paikka vapaana. Menin museon johtajan luokse. Vakuutin hänelle tietäväni paljon Egyptistä. Innoissani puhuin liikaakin. Hän huomautti, että professorintoimi sopisi minulle paremmin kuin niin ala-arvoinen asia. Hän sanoi minun tietävän enemmän kuin hän itse. Rupeamalla puhumaan sekavasti asioista sain hänet vasta ymmärtämään, että hän oli kuvitellut liikaa minun tiedoistani, ja silloin hän salli minun muuttaa nämä muutamat ammoisilta ajoilta säilyttämäni esineet tähän huoneeseen. Nyt olen siis täällä viettänyt sekä ensimmäisen että viimeisen yöni.
"Tällainen on tarinani, herra Vansittart Smith. Tarpeetonta on kertoa sen enempää niin kokeneelle ja ymmärtäväiselle miehelle kuin te olette. Omituisen sattuman kautta olette tänä yönä katsellut sen naisen kasvoja, jota minä rakastin noina ammoisina aikoina. Tuossa kaapissa oli monta timanttikoristeista sormusta, ja minun täytyi kokeilla platinan laatua päästäkseni varmuuteen siitä, mikä oli minun etsimäni sormus. Ensimmäisellä silmäyksellä huomasin heti, että tässä on vielä tuo lääkeaine tallella, joten minä voin vihdoinkin karistaa ruumiistani sen kirotun terveyden, joka on osoittautunut minulle kauheammaksi kuin kaikkein pahin tauti. Tämän enempää ei minulla ole teille sanottavana. Olen nyt keventänyt taakkani. Saatte kertoa tarinani tai salata sen ihan mielenne mukaan. Tehkää kuinka haluatte. Olen velvollinen pyytämään teiltä jollakin tavoin anteeksi, sillä olitte hyvin vähällä menettää henkenne tänä yönä minun käteni kautta. Olin ihan epätoivoissani ja suunniltani enkä olisi mitenkään sallinut aikeitani ehkäistävän. Jos olisin nähnyt teidät, ennenkuin sain asiani toimitetuksi, olisin voinut saattaa teidät kykenemättömäksi vastustamaan minua tai hälyyttämään ihmisiä paikalle. Tässä on ovi. Se johtaa Rue de Rivolille. Hyvää yötä."
Englantilainen vilkaisi taakseen. Hetkisen hän näki egyptiläisen Sosran laihan vartalon kapean oviaukon muodostamassa kehyksessä. Mutta sitten läjähti ovi kiinni, ja salvan raskas kolahdus häiritsi yön hiljaisuutta.
Lontooseen palattuaan näki John Vansittart Smith seuraavana päivänä Times-lehden Pariisin kirjeenvaihtajan lähettämän suppean kuvauksen, joka kuului näin: "Omituinen tapaus Louvressa – Eilisaamuna tehtiin harvinainen havainto Itämaisen osaston suurimmassa huoneessa. Ne henkilöt, joitten tehtävänä on aamuisin siivota huoneet, löysivät erään vahtimestareista lattialta kuolleena käsivarret muutaman muumion ympärille kierrettyinä. Hänen syleilynsä oli niin voimakas, että heidät saatiin erotetuiksi vain mitä suurimmilla ponnistuksilla. Yksi arvokkaita sormuksia sisältävistä kaapeista oli avattu ja ryöstetty. Viranomaiset ovat sitä mieltä, että miehellä oli aikomus kantaa muumio pois ja myydä se jollekin yksityiselle kokoilijalle, mutta joutuikin hän kesken tekoaan pitkäaikaisen sydänvian kohtauksen uhriksi. Kerrotaan, että hän oli iältään epämääräinen ja tavoiltaan omituinen, sekä ettei häneltä jäänyt eloon ketään omaisia suremaan hänen draamallista ja ennenaikaista kuolemaansa."
LOS AMIGOSIN KOMMELLUS
Minulla oli toimi Los Amigosissa kaupunginlääkärinä. Jokainen on tietystikin kuullut sikäläisestä suuresta sähkövoima-asemasta. Kaupunki on alueeltaan laaja, ja sen ympäristöllä on kymmenittäin pikku kauppaloita ja kyliä, jotka saavat sähkövoimansa samasta keskuksesta, joten nuo sähkölaitteet ovat erittäin voimakkaat.
Kun nyt sähköä oli niin suuressa määrin tarjolla, tuntui syntiseltä hamppuköyden tuhlaukselta surmata Los Amigosin rikollisia vanhanaikuisella tavalla. Silloin saapui idästä tietoja siellä suoritetuista sähkömestauksista, jotka eivät olleet kuitenkaan sujuneet niin äkkiä kuin oli toivottu. Lännen insinöörit kohauttivat kulmakarvojaan lukiessaan niistä vähäpätöisistä sähköiskuista, joilla nuo rikolliset oli surmattu, ja vannoivat, että kun joku kuolemantuomion ansainnut osuisi heidän käsiinsä, tehtäisiin asiassa ripeä päätös, ja häneen ohjattaisiin suurten sähkökoneitten voima. Insinöörit vakuuttivat, ettei minkäänlaista varovaisuutta noudatettaisi, vaan että uhri saisi tuntea virran koko vahvuuden. Kukaan ei osannut ennakolta tietää, millainen vaikutus sillä muuten tulisi olemaan, paitsi että se ehdottomasti polttaisi ja tappaisi. Ei koskaan ennen olisi ketään ihmistä pakattu niin täyteen sähköä kuin he pakkaisivat hänet. Häneen suunnattaisiin kymmenen salaman voima. Jotkut ennustivat palamista, toiset taas murenemista tai täydellistä hajoamista. He odottivat innokkaasti saadakseen todellisella kokeella selville kuinka sellaisessa tapauksessa oikeastaan kävisi. Juuri silloin osui Duncan Warner heidän käsiinsä.
Vuosikausia oli yhteiskunta ajanut häntä takaa lain voimalla. Hän oli uhkarohkea seikkailija, murhamies, junanryöstäjä ja maantierosvo ja siis kaiken inhimillisen säälin ulkopuolella. Hän olisi ansainnut kymmenenkin kuolemaa, ja Los Amigosin asukkaat soivat hänelle niin repäisevän kuolintavan kuin suinkin mahdollista oli. Hän näytti itse olevan sitä mieltä, ettei hän ollut sellaista ansainnut, sillä hän teki kaksi hurjaa pakoyritystä. Hän oli voimakas ja jäntereinen mies, jolla oli jalopeuranpää, takkuiset mustat kiharat ja pitkä leveälle rinnalle asti ulottuva parta. Kun hänen juttuaan tutkittiin lakituvassa, ei koko suuressa huoneessa ollut ainoaakaan sen kaunismuotoisempaa päätä. Mutta hänen edullinen ulkomuotonsa ei riittänyt hänen pahojen tekojensa vastapainoksi. Hänen asianajajansa yritti parhaansa, mutta tosiasiat olivat Duncan Warneria vastaan, ja niinpä hänet tuomittiin Los Amigosin suurten sähkökoneitten käsiteltäväksi.
Olin läsnä valiokunnan kokouksessa tätä asiaa käsiteltäessä. Kaupungin valtuusto oli valinnut neljä asiantuntijaa huolehtimaan sähkötuomion käytännöllisestä toimeenpanemisesta. Kolme jäsenistä oli oivallista! Joseph M'Connor, sama mies, joka oli suunnitellut sähkökoneet, Joshua Westmacott, Los Amigosin sähkö-yhtiön johtaja, ja minä, joka olin läsnä lääketieteellisenä edustajana. Sitäpaitsi kuului tähän valiokuntaan muuan vanha saksalainen mies nimeltään Peter Stulpnagel. Saksalaisia oli Los Amigosissa verrattain paljon ja he äänestivät kaikki oman miehensä puolesta. Sillä tavoin he saivat hänet mukaan valiokuntaan. Häntä väitettiin kerrassaan ihmeelliseksi sähkötaituriksi, ja lakkaamatta hän puuhailikin sähkölankoineen ja eristäjineen ja Leydenin pulloineen, mutta kun hän ei koskaan näyttänyt pääsevän pitemmälle tai saavan aikaan mitään julkaisemisen arvoisia tuloksia, ruvettiin häntä lopulta pitämään vaarattomana kokeilijana, joka oli ottanut tieteen keppihevosekseen. Me kolme käytännön miestä hymyilimme kuullessamme, että hänet oli valittu meidän virkaveljeksemme. Valiokuntamme istunnossa järjestimmekin mukavasti kolmen kesken kaikki asiat kiinnittämättä suurtakaan huomiota tuohon vanhukseen, joka istui paikallaan tukien korvalehtiään käsillään, sillä hän oli hiukan huonokuuloinen, eikä ottanut koko toimitukseen sen enemmän osaa kuin sanomalehtien edustajatkaan, jotka kirjoittelivat muistiinpanojaan takapenkeillä.
Asian järjestäminen ei vienyt meiltä pitkää aikaa. New Yorkissa oli käytetty kahdentuhannen voltin voimaa ja kuolema ei ollut seurannut silmänräpäyksessä. Ilmeisestikin oli heidän sähköiskunsa ollut liian heikko. Los Amigos ei tekisi sitä erehdystä. Isku tulisi olemaan kuusi kertaa voimakkaampi ja siis luonnollisestikin kuusi kertaa tehokkaampi. Mikäänhän ei ollut sen johdonmukaisempaa. Duncan Warneriin suunnattaisiin suurten sähkökoneitten koko yhteisvoima.
Niin me kolme miestä harkitsimme parhaaksi ja olimme jo nousseet seisomaan lopettaaksemme istunnon, kun hiljainen toverimme avasi suunsa ensimmäisen kerran.
"Hyvät herrat", virkkoi hän, "te olette minun mielestäni ilmaisseet kerrassaan harvinaista tietämättömyyttä sähköasioista. Ette ole edes selvillä sen alkeellisimmista vaikutuksista ihmisruumiiseen."
Neuvoskuntamme aikoi juuri panna vihaisen vastalauseen tätä jyrkkää väitettä vastaan, mutta sähköyhtiön johtaja kopautti otsaansa kehoittaakseen suvaitsevaisuuteen äskeisen puhujan heikkouksia kohtaan.
"Olkaa hyvä ja sanokaa meille, mikä kohta päätöksessämme tuntuu teistä virheelliseltä", pyysi hän ivallisesti hymyillen.
"Se on teidän olettamuksenne, että suuri sähköannos vain lisää pienen vaikutusta. Eikö mieleenne ole laisinkaan juolahtanut, että sillä mahdollisesti voisi olla kerrassaan päinvastainen teho? Tiedättekö todellisen kokemuksen perusteella mitään sellaisten valtavain iskujen vaikutuksesta?"
"Tunnemme sen yhdenmukaisuuslain perusteella", tokaisi johtaja mahtavasti. "Kaikkien lääkkeitten voima lisääntyy samalla kuin niitten ainemäärääkin lisätään. Esimerkiksi – esimerkiksi –"
"Wiskyn", täydensi Joseph M'Connor.
"Ihan niin. Wiskyn. Ymmärrättekö?"
Peter Stulpnagel hymyili ja pudisti päätään. "Teidän todistustanne ei juuri voi sanoa hyväksi", virkkoi hän. "Kun minä nautin wiskyä, huomaan yhden lasillisen kiihoittavan minua, mutta kuuden vaivuttavan minut uneen, mikä on juuri edellisen vastakohta. Olettakaamme nyt, että sähkön laita olisi ihan samoin. Mitä siitä arvelette?"
Me kolme käytännön miestä purskahdimme nauramaan. Olimme kyllä kuulleet tätä virkaveljeämme mainittavan omituiseksi, mutta emme olleet osanneet kuvitellakaan mitään näin hullua.
"Mitä siitä arvelette?" toisti Peter Stulpnagel.
"Me uskallamme kyllä ryhtyä siihen yritykseen", vastasi puheenjohtaja.
"Pyydän teitä ajattelemaan", sanoi Peter, "että työmiehet, jotka ovat koskeneet sähköjohtoihin ja saaneet vain muutamien satain volttien tärähdyksen, ovat kuolleet silmänräpäyksessä. Sehän on hyvin tunnettu asia. Ja kun nyt New Yorkissa käytettiin paljon ankarampaa voimaa erääseen rikolliseen, sai mies sätkytellä kuolinkamppailussa jonkin aikaa. Ettekö nyt huomaa selvästi, että pienempi annos on tappavampi?"
"Minun mielestäni, hyvät herrat, on tätä keskustelua jo jatkettu kyllin kauan", sanoi puheenjohtaja nousten taas seisomaan. "Minun ymmärtääkseni on asian jo ratkaissut valiokunnan enemmistö, ja Duncan Warner saa tiistaina loppunsa Los Amigosin sähkökoneitten koko täydellä voimalla. Eikö päätös ole sellainen?"
"Hyväksyn sen", sanoi Joseph M'Connor.
"Hyväksyn sen", sanoin minä.
"Minä panen siihen vastalauseeni", sanoi Peter Stulpnagel.
"Päätös on siis tehty, ja teidän vastalauseenne merkitään asianmukaisesti pöytäkirjaan", sanoi puheenjohtaja, ja niin oli istunto lopussa.
Itse sähkötuomiota toimeenpantaessa ei saapuvilla ollut paljonkaan väkeä. Me neljä valiokunnan jäsentä olimme tietysti paikalla teloittajan lisäksi, jonka oli määrä toimia meidän ohjeittemme mukaan. Sitäpaitsi oli saapuvilla piirikunnan siviilivirkamies, vankilan johtaja, pastori ja kolme sanomalehtimiestä. Huone oli pieni kooltaan, seinät tiilikiveä, ja kuului sähkölaitoksen lisärakennuksiin. Sitä oli käytetty pesutupana, joten siinä oli yhdellä reunalla suuri muuri ja vaskikattila, mutta ei mitään muuta sisustusta paitsi yksi ainoa tuoli, joka oli varattu syytetylle. Sen eteen oli pantu hänen jalkojaan varten metallilevy, johon johti paksu eristetty sähkölanka. Pään kohdalla riippui katosta toinen sähköjohtolanka. Sen saattoi yhdistää pieneen metalliseen puikkoon, joka pisti esiin syytetyn päähän tarkoitetusta lakista. Silloin kun ne yhdistettäisiin, koittaisi Duncan Warnerin viimeinen hetki.
Juhlallinen hiljaisuus vallitsi meidän odotellessamme vangin tuloa. Insinöörit olivat vähän kalpeita ja hypistelivät hermostuneesti sähköjohtojaan. Karaistunut siviilivirkamieskin oli levoton, sillä pelkkä hirttäminen oli luonnollinen asia, mutta tällainen lihan ja veren polttaminen ihan eri juttu. Mitä sanomalehtimiehiin tuli, olivat heidän kasvonsa kalpeammat kuin heidän edessään olevat paperiarkit. Ainoa mies, johon nämä varustelut eivät näyttäneet tekevän minkäänlaista vaikutusta, oli pieni saksalainen miekkonen, joka käyskenteli toisen laitteen luota toisen luo hymy huulillaan ja epäilys silmissään. Menipä hän muutamia kertoja niinkin pitkälle, että purskahti ääneensä nauramaan, jolloin pastorin täytyi ankarasti nuhdella häntä sopimattomaan aikaan ilmenneestä kevytmielisyydestä.
"Kuinka voitte unohtaa itsenne siinä määrin, herra Stulpnagel, että laskette leikkiä kuoleman läheisyydessä?" sanoi hän.
Mutta saksalainen ei hävennyt mitään.
"Jos olisin kuoleman lähettyvillä, en laskisi leikkiä", sanoi hän, "mutta koska en ole, voin tehdä mitä haluan."
Tämä vallaton vastaus oli juuri aiheuttamaisillaan uuden ja jyrkemmän moitteen, kun ovi paukahti auki, ja kaksi vanginvartijaa toi sisään Duncan Warnerin. Hän katseli ympärilleen päättäväisen näköisenä, astui ripeästi eteenpäin ja istuutui tuoliinsa.
"Pankaa johto päälle!" komensi hän.
Olisi ollut raakamaista antaa hänen odottaa kauemmin. Pastori kuiskasi hänen korvaansa joitakin sanoja, oikeudenpalvelija pani lakin hänen päähänsä, ja meidän kaikkien pidättäessä hengitystämme pantiin sähköjohtojen päät vastakkain.
"Voi laupias taivas!" huudahti Duncan Warner.
Hän oli hypähtänyt tuolissaan, kun tuo kauhistuttava isku vavahdutti hänen ruumistaan. Mutta hän ei ollut kuollut. Päinvastoin loistivat hänen silmänsä entistään paljon kirkkaampina. Vain yksi ainoa muutos oli huomattavissa, mutta se olikin peräti merkillinen. Musta väri oli haihtunut hänen tukastaan ja parrastaan aivan kuin varjo häipyy maisemasta. Ne olivat kumpikin lumivalkoiset. Mutta minkäänlaista muuta rappeutumisen merkkiä ei voinut huomata. Hänen ihonsa oli sileä ja verevä ja hohtava kuin lapsen.
Siviilivirkamies vilkaisi moittivasti valiokunnan jäseniin.
"Hyvät herrat, tässä näyttää olevan jonkinlainen kommellus", sanoi hän.
Me kolme käytännön miestä katselimme toinen toistamme.
Peter Stulpnagel hymyili mietteissään.
"Ehkäpä toinen isku tehoaisi", huomautin minä.
Taas liitettiin johtolangat toisiinsa, ja taas Duncan Warner hypähti tuolissaan ja huudahti, mutta kukaan meistä ei olisi tuntenut häntä, jollei hän olisi yhä pysynyt paikallaan. Hänen tukkansa ja partansa olivat varisseet pois silmänräpäyksessä ja huone näytti samanlaiselta kuin parturinliike lauantai-iltana. Siinä hän istui silmät yhä loistaen ja iho hohtaen täydellisen terveyden voimasta, mutta päälaki hänellä oli kiiltävä kuin Hollannin juusto eikä leuassa ollut edes hienoimman untuvan jälkeäkään. Hän alkoi heiluttaa käsivarttaan, aluksi hitaasti ja epäröiden, mutta hetki hetkeltä yhä suuremmalla luottamuksella.
"Tämä käsivarsi", sanoi hän, "on saattanut neuvottomiksi puolet Tyynen valtameren rannalla asuvista lääkäreistä. Nyt se on yhtä hyvä kuin nuoruudessani ja notkea kuin pähkinäpuun oksa."
"Tunnetteko itsenne ihan terveeksi?" kysyi vanha saksalainen.
"En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa", vastasi Duncan Warner hilpeästi.
Tilanne oli kiusallinen. Siviilivirkamies tuijotti valiokunnan jäseniä. Peter Stulpnagel virnisteli ja hieroi käsiään. Insinöörit raappivat päätään. Kaljupäinen vanki heilutteli käsivarttaan ja oli tyytyväisen näköinen.
"Ehkäpä uusi sähköisku –", aloitti puheenjohtaja.
"Ei, hyvä herra", keskeytti siviilivirkamies, "me olemme jo tehneet kyllin paljon tyhmyyksiä yhden aamun osaksi. Olemme täällä pannaksemme täytäntöön kuolemantuomion, ja se meidän on saatava aikaan."
"Mitä ehdotatte?"
"Katossa on sopiva koukku. Noutakaa köysi, niin tämä asia on pian järjestyksessä."
Seurasi taas hankala odotusaika, kun vartijat lähtivät noutamaan köyttä. Peter Stulpnagel kumartui Duncan Warnerin puoleen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Rikollinen tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Ette suinkaan todella tarkoita sitä?" kysyi hän.
Saksalainen nyökkäsi päätään.
"Mitä! Eikö millään tavalla?"
Peter pudisti päätään, ja nuo molemmat miehet alkoivat nauraa, ikäänkuin heillä olisi jokin yhteinen tavattoman hauska kepponen mielessään.
Köysi tuotiin, ja siviilivirkamies sujahdutti itse sen surmansolmun rikollisen kaulan ympärille. Sitten hän itse, molemmat vartijat ja oikeudenpalvelijat kiskaisivat hänet ilmaan. Puolisen tuntia hän riippui – mikä kauhea näky! – katosta. Sitten hänet laskettiin juhlallisesti alas, ja toinen vanginvartija lähti ulos noutamaan sitä laatikkoa, johon vainaja oli pantava. Mutta kun Duncan Warnerin jalat koskettivat maahan, niin kuinka suuresti me hämmästyimmekään, kun hän nosti kädet kaulaansa, avasi silmukan ja veti henkeään pitkään ja syvään.
"Paul Jeffersonin liike luistaa mainiosti", huomautti hän, "näin tuolta ylhäältä, kuinka paljon väkeä siellä on", ja hän nyökkäsi päällään katossa olevaan koukkuun päin.
"Kiskaiskaa hänet uudelleen ylös!" huusi siviilivirkamies, "meidän on saatava hänet hengiltä keinolla millä hyvänsä."
Silmänräpäyksen kuluttua riippui uhri taas katossa olevasta koukusta.
Nyt häntä pidettiin siellä kokonainen tunti, mutta alas tullessaan hän oli kerrassaan kielevänä.
"Plunket ukko pistäytyy liian usein vastapäisessä kapakassa", sanoi hän. "Hän on käväissyt siellä kolme kertaa yhden tunnin aikana, vaikka on perheellinen mies. Plunket ukon olisi parasta luopua sellaisesta tavasta."
Niin kauhealta ja uskomattomalta kuin asia tuntuikin, oli Duncan Warner siinä täysissä voimissaan. Sitä ei voinut selittää mitenkään muuten. Mies seisoi siinä puhelemassa, vaikka hänen olisi pitänyt olla vainajana. Me istuimme kaikki paikoillamme ällistyneinä, mutta piirikunnan siviilivirkamies ei hellittänytkään asiaa niin vähällä. Hän viittasi kaikki muut huoneen toiselle puolelle, niin että vanki jäi yksin hirttonuoran viereen.
"Duncan Warner", sanoi hän hitaasti, "te olette täällä esittämässä omaa osaanne ja minä omaani. Teidän tarkoituksenne on elää mikäli suinkin mahdollista, ja minun taas panna täytäntöön lain tuomio. Te olette puijannut meitä sähkökäsittelyssä. Olkoon se onneksenne. Te olette puijannut meitä hirttonuorassa, sillä näytätte vain virkistyvän lisää siinä riippuessanne. Mutta nyt on minun vuoroni vetää teitä nenästä, sillä velvollisuuteni vaatii sen."
Hän otti puhuessaan taskustaan esiin kuusipiippuisen revolverin ja laukaisi kaikki panokset vangin ruumiin lävitse. Huone täyttyi niin savusta, ettemme voineet nähdä mitään, mutta savun haihduttua seisoi vanki yhä paikallaan katsellen tyytymättömänä takkinsa etukappaletta.
"Teidän tienoillanne ovat takit varmaankin halpoja", sanoi hän. "Minä olen maksanut tästä kolmekymmentä dollaria, ja katsokaa nyt minkä näköinen se on. Edessä olevat kuusi reikää ovat jo semmoisinaan tarpeeksi pahat, mutta neljä luotia on mennyt lävitseni, niin että selkäkappalekin on varmasti kerrassaan viehättävän näköinen."
Revolveri putosi siviilivirkamiehen kädestä ja hän antoi murtuneena miehenä käsiensä riippua voimattomina alas.
"Ehkäpä joku läsnäolevista herroista voi sanoa, mitä tämä merkitsee", virkkoi hän katsellen avuttomana valiokunnan jäseniä.
Peter Stulpnagel astui vähän lähemmäksi.
"Minä selitän teille kaikki", sanoi hän.
"Te näytätte olevan ainoa henkilö, joka tietää jotakin."
"Niin minä olenkin. Olisin varoittanut näitä herroja, mutta koska he eivät tahtoneet kuunnella minua, annoin heidän oppia asian kokemuksen avulla. Ette ole saanut sähköhommallanne aikaan mitään muuta kuin lisännyt vain tämän miehen elinvoimaa, niin että hänellä on nyt vuosisatain ajaksi voimia vastustaa kuolemaa."
"Vuosisatain ajaksi!"
"Niin, kuluu monta sataa vuotta, ennenkuin on lopussa se suunnaton tarmo ja voima, jonka te olette valaneet häneen. Sähkö on elämää, ja te olette ahtaneet sitä häneen mahdollisimman suuren annoksen. Ehkäpä voitte viidenkymmenen vuoden päästä teloittaa hänet, mutta en juuri usko sitäkään."
"Laupias taivas! Mitä meidän on tehtävä hänelle?" huudahti onneton siviilivirkamies.
Peter Stulpnagel kohautti olkapäitään
"Minusta näyttää, ettette voi toimenpiteillänne vaikuttaa häneen mitään, olivatpa ne millaiset tahansa" sanoi hän.
"Ehkäpä saamme sähkövoiman hänestä pois taas. Mitähän jos ripustaisimme hänet taas kattoon pää alaspäin?"
"Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään."
"No niin, mutta Los Amigosissa hän ei ainakaan saa tehdä mitään pahaa enää", vakuutti siviilivirkamies päättävästi. "Hänet teljetään uuteen vankilaan. Se ainakin kuluttaa hänet loppuun."
"Päinvastoin", huomautti Peter Stulpnagel. "Minusta on todennäköisempää, että hän kuluttaa vankilan loppuun."
Se oli aika lailla nolo juttu, ja vuosikausiin emme puhuneet asiasta muuta kuin mikä oli välttämätöntä, mutta nyt ei se enää ole mikään salaisuus, ja minun mielestäni te voitte merkitä nämä asiat muistikirjaanne jos se huvittaa teitä.
KUINKA KAIKKI TAPAHTUI
Hän oli sellainen medio, joka ilmaisi tietonsa kirjoittamalla. Näin hän kirjoitti:
Voin tuosta illasta muistaa joitakin seikkoja hyvin selvästi, toiset taas häämöittävät mielessäni vain epäselväin unen katkelmain tavoin. Sen vuoksi tuntuu niin vaikealta kertoa asiaa mitenkään yhtäjaksoisesti. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, minkä tähden olin lähtenyt Lontooseen ja palannut kotiin niin myöhään. Se sulaa yhteen kaikkien muitten Lontoon matkaini kanssa. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin astuin pois junasta pienellä maalaisasemalla, on kaikki minulle erittäin selvää. Voin elää sen uudelleen – pienimpiä yksityisseikkoja myöten.
Muistan ihan hyvin, kuinka astuskelin asemalaiturilla ja katselin sen päässä olevaa valaistua kelloa, joka osoitti puolta kahtatoista. Muistan myöskin mielessäni aprikoineeni, voisinko päästä kotiin ennen puoliyötä. Silloin juolahti ajatuksiini suuri auto, joka odotti minua aseman edustalla lamput sytytettyinä ja kiilloitetut metalliosat loistaen. Se oli uusi kolmenkymmenen hevosvoiman Roburini, jonka olin saanut vasta sinä samana päivänä. Muistan myöskin kysyneeni autonkuljettajaltani Perkinsiltä, kuinka kone oli toiminut, ja hänen vastanneen, että se osoittautui erinomaiseksi.
"Minä kokeilenkin sillä itse", sanoin ja kiipesin ajajanpaikalle.
"Ohjausratas ei ole samanlainen", huomautti Perkins. "Ehkä olisi sittenkin minun paras ohjata."
"Ei, minun tekee niin mieleni koettaa sitä", sanoin.
Ja niin me lähdimme ajamaan noin kahdeksan kilometrin matkaa kotiin päin.
Vanhassa autossani oli ohjausratas uurteeseen sovitettuna tangon nenässä niinkuin tavallista on. Mutta tässä autossa tuli rattaanvipu esiin sitä varten laaditusta aukosta. Sitä ei ollut vaikea hallita, ja pian luulinkin ymmärtäväni koko hoidon. Oli epäilemättä mieletöntä alkaa opetella uutta järjestelmää pimeässä, mutta ihminen ryhtyy usein mielettömiin tekoihin, eikä niistä aina tarvitse maksaa täyttä hintaa. Asiat luistivat oikein hyvin, kunnes tulimme Claystallin mäkeen. Se on Englannin pahimpia ahteita, runsaasti kahden kilometrin pituinen ja tekee kolmessa kohdin aika jyrkän mutkan. Minun puutarhani veräjä on ihan sen juurella Lontoon valtamaantien varrella.
Olimme juuri päässeet tämän mäen alkupäähän, jossa se viettää jyrkimmin, kun kiusa alkoi. Olin antanut sen tähän asti kiitää täyttä vauhtia ja aioin nyt hellittää sitä, mutta rattaat takertuivat jotenkin kiinni, niin että minun täytyi peräyttää se takaisin mäen päälle. Tällöin sen kone jyskytti täydellä vauhdilla, minkä vuoksi väänsin lujalle molemmat jarrut, jotka kuitenkin löyhtyivät toinen ensin ja toinen sitten. En kuitenkaan huolestunut siitä kovin paljon, kun tunsin jalkajarrun napsahtavan, mutta kun kaikin voimineni painoin sivujarrua, ja sen vipu taipui viimeiseen rajaan asti tarttumatta kiinni mihinkään, alkoi kylmä hiki kihota ruumiistani. Lasketimme nyt hyvää vauhtia rinnettä alas. Lyhdyt paloivat kirkkaasti, ja minä sain vaunun onnellisesti kääntymään ensimmäisestä mutkasta. Sitten sujahdimme ohitse toisesta käänteestä, vaikka viistimmekin ihan ojan reunaa. Nyt oli jäljellä toinen puoli mäestä, heti sen alla kolmas mutka ja sitten puutarhan veräjä. Jos saisin ohjatuksi siihen satamaan, olisi kaikki hyvin, sillä taloon johtavassa ylämäessä auto varmasti pysähtyisi.
Perkins käyttäytyi suuremmoisesti. Sen tahtoisin saattaa kaikkien tietoon. Hän oli täysin tyyni ja virkeä. Heti alussa olin ajatellut ohjata auton ojan ylitse rinnettä vastaan, ja hän oli huomannut tarkoitukseni.
"Sitä en tekisi, herra", virkkoi hän. "Tällaisessa vauhdissa se ehdottomasti kaatuisi, ja me saisimme sen päällemme."
Hän oli selvästikin oikeassa. Hän kurkottautui sähköjohtoon ja katkaisi sen, joten pääsimme eroon siitä, mutta yhä vielä kiisimme eteenpäin peloittavaa vauhtia. Perkins laski kätensä ohjausrattaalle.
"Minä tuen sitä lujasti", sanoi hän, "niin voitte koettaa onneanne hyppäämällä pois. Meidän on mahdotonta selviytyä tien mutkasta. Parasta on, että yritätte hypätä alas, herra."
"Ei mitenkään", sanoin, "pysyn paikallani loppuun asti. Te voitte hypätä, jos haluatte."
"Minä pysyn siinä missä tekin", virkkoi hän.
Jos olisi kysymyksessä ollut vanha autoni, olisin vain kääntänyt ohjausrattaan vivun päinvastaiseen asentoon nähdäkseni, mitä silloin olisi tapahtunut. Mahdollisesti se olisi lohennut eroon rattaasta tai särkynyt jotenkin, mutta sitä olisi kuitenkin kannattanut yrittää. Mutta näin ollen en voinut ryhtyä mihinkään. Perkins koetti kiivetä minun paikalleni, mutta se oli mahdotonta sellaisessa vauhdissa. Pyörät surisivat kuin ankara tuuli, ja suuri auto natisi ja ähkyi ponnistuksesta. Mutta lyhdyt paloivat kirkkaasti ja ohjata saattoi ihan tuumalleen. Muistan ajatelleeni, että me varmasti olisimme olleet peräti juhlallinen näky kenen tahansa mielestä, joka olisi sattunut näkemään meidät. Tie oli kapea, ja me olimme suuri, kohiseva, kullanhohtoinen kuolema jokaiselle, joka osui tiellemme.
Me pääsimme mutkan ympäri, niin että yksi pyörä viisti kolmen jalan korkeudella pengermällä. Luulin jo meidän olevan turvassa, mutta hoiputtuaan vähän aikaa sinne tänne kone pääsi taas suoraan tielle ja syöksähti eteenpäin. Niin olimme selvinneet kolmannesta ja viimeisestä mutkasta. Nyt ei enää ollut muuta jäljellä kuin puutarhan veräjä. Se oli meitä vastapäätä, mutta kohtalo oli määrännyt niin, ettei se ollut oikein kohdalla. Se oli noin kaksikymmentä jalkaa vasemmalle sen valtamaantien kohdalta, jota myöten me kiisimme. Ehkäpä olisin saanut ohjatuksi siitä sisään, mutta luullakseni oli ohjausratas tärähtänyt epäkuntoon meidän törmätessämme pengermälle. Ratasta oli mahdoton saada väännetyksi. Me kiisimme pois maantieltä. Näin vasemmalla puolella avonaisen veräjän. Koetin ranteitteni koko voimalla vääntää ratasta. Perkins ja minä heittäydyimme poikittain, mutta samassa rysähti auton oikea etupyörä oman veräjäni oikeanpuoleista pylvästä vastaan kesken hurjinta vauhtia. Kuulin ryskeen. Tajusin lentäväni ilmassa, ja sitten – ja sitten –!
Kun taas palasin tajuihini, makasin tammien varjostamassa pensaikossa lehtokujan varrella lähellä portinvartijan asuntoa. Vieressäni seisoi mies. Ensin luulin häntä Perkinsiksi, mutta katsoessani tarkemmin tunsinkin hänet Stanleyksi, johon olin tutustunut opintoaikanani joitakin vuosia aikaisemmin ja jota kohtaan tunsin vilpitöntä kiintymystä. Stanley oli aina tehnyt minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, ja olin ylpeä tietäessäni, että hänellä oli jokseenkin samanlainen kokemus minusta. Ensi aluksi hämmästyin nähdessäni hänet, mutta samalla olin kuitenkin kuin unitilassa, huumaantunut ja pökertynyt ja valmis ottamaan asiat sellaisina käin ne esiintyivät kyselemättä niitä sen tarkemmin.
"Millainen tärähdys!" sanoin. "Taivaan Luoja, kuinka kauhea tärähdys!"
Hän nyökkäsi päätään, ja hämärässäkin saatoin nähdä hänen hymyilevän ystävällistä kaihomielistä hymyään, joka oli hänelle niin ominainen.
Minun oli mahdoton liikahtaakaan. Eikä minua edes haluttanutkaan liikahtaa. Mutta minun aistini olivat erittäin valppaat. Näin murskaantuneen auton, jonka ympärillä liikkui lyhtyjä. Näin muutamia ihmisiä ja kuulin hiljaista puhelua. Siinä oli portinvartija ja hänen vaimonsa sekä pari muuta ihmistä. He eivät välittäneet minusta laisinkaan, vaan puuhailivat auton ympärillä. Silloin kuulin äkkiä tuskanhuudahduksen.
"Hän on puserruksissa. Nostakaa autoa varovasti", sanoi jokin ääni.
"Sääreni vain on murskautunut", sanoi toinen ääni, jonka tunsin Perkinsin ääneksi. "Missä herra on?" huudahti hän.
"Täällä olen", vastasin, mutta he eivät näyttäneet kuulevan puhettani. He olivat kaikki kumarassa ja katselivat jotakin auton edessä olevaa olentoa.
Stanley laski kätensä olkapäälleni, ja hänen kosketuksensa tuntui sanomattoman suloiselta. Mieleni oli kaikesta huolimatta kevyt ja onnellinen.
"Et tietenkään tunne minkäänlaista kipua?" kysyi hän.
"En pienintäkään", vastasin.
"Se ei koskaan tulekaan täällä kysymykseen", sanoi hän.
Silloin vavahdin äkkiä hämmästyksestä. Stanley! Stanley! Mutta Stanleyhan oli kuollut Bloemfonteinissa buurisodan aikana!
"Stanley!" huudahdin, ja sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni. "Stanley, sinähän olet kuollut."
Hän katseli minua hymyillen ystävällisesti ja kaihomielisesti niinkuin aikaisemminkin.
"Niin sinäkin olet", sanoi hän.
ARPA N:o 249
Mahdollisesti ei koskaan saada ehdottoman varmasti ja lopullisesti selville, mitä Edward Bellingham oikein puuhasi William Monkhouse Leen kanssa sekä mikä aiheutti Abercrombie Smithin suuren pelästyksen. Tosin olemme kuulleet Smithin oman täydellisen ja selvän kertomuksen asiasta sekä ne asiaa valaisevat lisätiedot, jotka hän saattoi saada palvelijalta Thomas Stylesiltä, kunnianarvoisalta tohtori Plumptree Petersonilta ja muilta henkilöiltä, jotka sattumalta näkivät jonkin tämän merkillisen tapaussarjan eri vaiheista. Mutta pääasiassa perustuu asian selostus yksinomaan Smithiin, ja useimmat varmaankin pitävät uskottavampana, että niin terveet kuin hänen aivonsa ulkonaisesti ovatkin, on niitten rakenteessa jokin hieno käyristyminen, jokin merkillinen syntymävika, kuin että luonnonjärjestys olisi mullistunut keskellä päivää niin kuuluisassa opin ja valistuksen kehdossa kuin on Oxfordin yliopisto. Mutta kun ajattelemme, kuinka kapea ja mutkallinen tämä luonnon polku on, kuinka hämärästi voimme sen käänteitä seurata kaikista tieteemme lampuista huolimatta, sekä kuinka sitä ympäröivästä pimeydestä häämöittää tuon tuostakin varjomaisia suuria ja kauheita mahdollisuuksia, vaaditaan tosiaankin suurta rohkeutta ja varmuutta sellaiselta, joka uskaltaa panna rajaviivat niille oudoille syrjäpoluille, joille ihmishenki voi poiketa.
Vanhan Oxfordin opiston muutamassa syrjärakennuksessa on eräs hyvin vanha nurkkatorni. Avonaisen oven yläpuolella kaareutuva raskas holvireuna on painunut keskeltä alaspäin vuosien rasittamana, ja harmaat sammaltuneet kivilohkareet näyttävät olevan sidotut toisiinsa muratin oksilla ja kiemuroilla ikäänkuin olisi luonto-äiti itse ruvennut suojelemaan niitä tuulta ja raju-ilmaa vastaan. Ovelta johtavat ylös kiviset kiertoportaat leveten vähän pitemmäksi askelmaksi kahden ensimmäisen kerroksen kohdalla ja päättyen kolmanteen tasanteeseen. Joka ainoa porrasaskel on jo menettänyt muotonsa ja kovertunut, sillä niitä on polkenut niin monta tiedonetsijäin sukupolvea. Elämä on virrannut veden tavoin näitä kiertoportaita myöten, ja veden tavoin se on jättänyt jälkeensä nämä sileiksi kuluneet kourut. Kuinka täyteläinen ja voimakas onkaan ollut tuo englantilaisen nuorison kukoistusaika aina Plantagenetin päiväin pitkäkaapuisista opillisen harrastuksen innoittamista ylioppilaista myöhempäin aikain nuorukaisiin asti. Ja mitä nyt oli jäljellä noitten intomielisten ja tarmokkaitten miesten toiveista ja pyrkimyksistä muuta kuin siellä täällä jollakin vanhanaikuisella kirkkomaalla muutamia hautakiveen piirrettyjä sanoja ja ehkäpä kourallinen multaa lahoavassa ruumisarkussa! Mutta tässä olivat paikallaan mykät portaat ja harmaat vanhat seinät, joitten pinnassa saattoi vieläkin nähdä kulmakuviot ja vinoristit ja monet muut vaakunakuviot ikäänkuin ammoin sitten menneitten aikain eriskummaisina varjoina.
Toukokuussa vuonna 1884 asui kolme nuorukaista niissä pikku huoneustoissa, joihin pääsi noitten vanhojen portaitten kolmelta eri tasanteelta. Kussakin tällaisessa huoneustossa oli vain arkihuone ja makuuhuone, kun taas vastaavia huoneita pohjakerroksessa käytettiin toista hiilisäiliönä, toista miessiivoojan Thomas Stylesin asuntona, jonka tehtävänä oli palvella hänen yläpuolellaan asuvaa kolmea herraa. Sekä oikealla että vasemmalla oli rivi luento- ja virastohuoneita, niin että vanhan tornin asukkaat saivat nauttia aika suurta rauhaa, mikä vaikuttikin, että ahkerammat opiskelijat pitivät paljon näistä huoneista. Niin ajattelivat huoneistaan nekin kolme, jotka niissä nyt asuivat – ylinnä Abercrombie Smith, hänen allaan Edward Bellingham ja alinna William Monkhouse Lee.
Kello oli noin kymmenen suloisena kevätiltana, ja Abercrombie Smith lojui nojatuolissaan jalat uuninristikolla ja visapiippu hampaissaan. Samanlaisessa tuolissa ja yhtä mukavassa asennossa lepäili tulisijan toisella puolella hänen vanha opintotoverinsa Jephro Hastie. Molemmilla miehillä oli yllään flanellipuku, sillä he olivat viettäneet koko illan joella, mutta jollei heillä olisi ollut tällaista urheilupukua, ei kukaan olisi voinut heidän reippaista ja voimakaspiirteisistä kasvoistaan päätellä muuta kuin että he olivat todellisia ulkoilmaeläjiä – miehiä, joitten kaikki taipumukset luonnostaan kääntyivät reippaisiin ja voimia kysyviin harrastuksiin. Hastie olikin veneessään perimmäisen airon soutaja ja Smith yhtä vastuunalaisella paikalla, mutta tulossa oleva tutkinto oli jo heittänyt varjonsa häneen ja sitonut hänet vakinaisesti kiinni työhön lukuunottamatta muutamia terveydenhoitoon uhrattuja tunteja viikossa. Pöydällä levällään olevat lääketieteelliset teokset, siellä täällä lojuvat luut, mallikuvat ja anatomiset esineet ilmaisivat sekä hänen harrastustensa laajuuden että laadun, samalla kuin pari uuninreunuksella olevaa karttua ja nyrkkeilyhansikasta antoi aavistuksen siitä, millä tavalla hän Hastien avulla voi saada kotonaan ruumiinharjoitusta kaikkein tehokkaimmalla tavalla. He tunsivat toinen toisensa erittäin hyvin – niin hyvin, että voivat nyt istua täydessä rauhassa ja mitään puhumatta, mikä on todistus toveruuden korkeimmasta kehitysasteesta.
"Maista nyt wiskyäkin", sanoi Abercrombie Smith vihdoin kahden savupilven välillä. "Skotlantilaista on karahvissa ja irlantilaista pulloissa."
"Ei, kiitos. Harjoittelen nykyjään joka päivä kilpasoutua varten enkä maista silloin koskaan alkoholia. Entä sinä itse?"
"Minä luen kovasti. Luullakseni on parasta jättää se sikseen."
Hastie nyökkäsi päätään, ja he vaipuivat tyytyväisinä äänettömyyteen.
"Kuuleppas muuten, Smith", virkkoi Hastie sitten, "oletko vielä tutustunut kumpaankaan tässä samassa rappukäytävässä asuvista miehistä?"
"Tervehdimme vain toisiamme ohikulkiessamme. Ei mitään muuta."
"Hm! Siihen saisi mielestäni koko tuttavuus rajoittuakin. Olen kuullut vähän heistä kummastakin. En paljon, mutta kuitenkin riittävästi. Sinun sijassasi en päästäisi heitä kovinkaan lähelle itseäni. Monkhouse Leessä ei tosin ole paljonkaan moittimisen syytä."
"Tarkoitatko laihempaa heistä?"
"Häntä juuri. Hän on hieno pieni herra. Ei hänessä ole mitään varsinaista vikaa, mutta mahdotonta on olla hänen tuttavansa joutumatta yhteen Bellinghamin kanssa."
"Siis tuon lihavan miehen?"
"Niin, ja hän on sellainen, jonka kanssa en suoraan sanoen tahtoisi laisinkaan seurustella."
Abercrombie Smith kohautti kulmakarvojaan ja vilkaisi toveriinsa.
"Mikä hänessä sitten on vikana?" kysyi hän. "Juoko hän? Pelaako hän? Onko hän tomppeli? Etpä sinä ole juuri ollut ahdasmielinen arvosteluissasi."
"Ilmeisestikään et tunne miestä, sillä muuten et kyselisi. Hänessä on jotakin inhoittavaa, jotakin matelevaista. Minua oikein kuvottaa aina, kun näen hänet. Hän on mielestäni henkilö, jolla on salaisia paheita – halpamainen olento. Mutta mikään tomppeli hän ei ole. Väitetään, että hän on parhaita tiedekunnassaan koko yliopistossa."
"Onko hän klassikko vai lääketieteen opiskelija?"
"Hän tutkii itämaisia kieliä, ja niissä hän on mato. Chillingworth tapasi hänet taannoin jossakin itämailla ja kertoi minulle hänen puhuneen arabialaisten kanssa ihan samoin kuin jos hän olisi syntynyt ja kasvanut ja vieroitettukin heidän parissaan. Hän puhui koptinkieltä kopteille, hepreaa juutalaisille ja arabiankieltä beduiineille, ja kaikki he olivat valmiit suutelemaan hänen takkinsa helmaa. Noilla seuduilla on joitakin vanhoja erakolta, jotka istuvat kallioilla juron näköisinä ja sylkevät muukalaisen nähdessään. Mutta tämän Bellinghamin tullessa sinne heittäytyivät he maahan vatsalleen, ennenkuin hän oli sanonut viittä sanaa, ja vääntelivät siinä ruumistaan. Chillingworth ei sanonut milloinkaan nähneensä mitään sen vertaista. Bellingham näytti vielä pitävän sitä ihan luonnollisena asiana ja käveli rehennellen heidän joukossaan kuin mikäkin mahtava setä. Eihän se tosiaankaan ole hullumpaa jonkun meikäläisen alkuvuosiaan opiskelevan ylioppilaan tekemäksi."
"Minkä vuoksi sanoit, ettei Leen kanssa voi seurustella joutumatta tekemisiin Bellinghamin kanssa?"
"Bellingham on kihloissa Leen sisaren, Evelinen, kanssa. Hän vasta on suloinen pikku tyttö, Smith. Tunnen koko perheen hyvin. On vastenmielistä nähdä tuota raakalaista Evelinen seurassa. He muistuttavat minua aina rupisammakosta ja kyyhkysestä."
Abercrombie Smith muikisti suutaan ja kopautti tuhkan piipustaan pesänristikkoa vastaan.
"Sinähän näytät kaikki kädessäsi olevat kortit, veikkonen", sanoi hän. "Mikä ennakkoluuloinen, kateellinen ja häijy mies oletkaan! Sinulla ei ole Bellinghamia vastaan mitään muuta todellista syytä kuin että hän on kihloissa Evelinen kanssa."
"Minä olenkin tuntenut tytön siitä asti, kun hän ei vielä ollut tätä kirsikanpuista piippua pitempi, enkä pidä siitä, että hän uskaltautuu tuollaiseen vaaraan. Ja se on oikea vaara. Bellingham näyttää niin raa'alta. Ja hänellä onkin raaka luonne, ilkeä sisu. Muistathan hänen riitansa pitkän Mortonin kanssa?"
"En, sinä et koskaan muista, että olen täällä ensimmäistä vuotta."
"Niin, sehän tapahtui tosiaankin viime vuonna. Sinähän tiedät rantapolun alhaalla joen rannassa. Muutamia miehiä oli kävelemässä siellä. Bellingham asteli edellä, kun he kohtasivat erään vanhan torikaupustelijavaimon, joka tuli heitä vastaan. Oli satanut – sinähän tiedät millaisia nuo kujat ovat sateen jälkeen – ja polku kulki joen ja suuren lammikon välissä, joka oli melkein yhtä leveä kuin jokikin. No niin, eikö vain tuo sika nyt keksikin pysyä itse polulla ja työntää vaimo raukkaa liejuun, jossa sekä hän itse että hänen kauppatavaransa joutuivat surkeaan kuntoon. Se oli inhoittava teko, ja pitkä Morton, joka on kaikkein kunnollisimpia miehiä, sanoikin hänelle suoraan mitä ajatteli asiasta. Sana synnytti toisen, ja lopulta Morton löi kepillään tuota lurjusta hartioihin. Siitä sukeutui hitonmoinen kahakka, ja on kerrassaan suuri nautinto nähdä millä tavoin Bellingham katselee Mortonia heidän tavatessaan. Mutta kellohan on jo totisesti melkein yksitoista, Smith!"
"Älä pidä kiirettä. Sytytä taas piippusi."
"Ei enää. Minun luullaan soutuharjoitusten vuoksi olevan hyvässä tallessa peitteen alla. Ja tässä istunkin jaarittelemassa sinun kanssasi. Minä lainaan sinun pääkallosi, jollet nyt tarvitse sitä. Williams on saanut minun kelloni kuukauden ajaksi. Otan myöskin pienet korvaluusi, jos ne varmasti joutavat lainaksi. Kiitoksia oikein paljon. Älä etsi niille mitään käärettä, voin ihan hyvin viedä ne kainalossani. Hyvää yötä nyt, poikani, ja muista mitä olen sanonut naapuristasi."
Kun Hastie oli anatomisine lainaesineineen mennä kolistellut alas kiertoportaista, viskasi Abercrombie Smith piippunsa paperikoriin, veti tuolinsa lähemmäksi lamppua ja syventyi tutkimaan suurta vihreäkantista nidosta, jota koristivat isot värilliset kartat esittäen sitä outoa sisäistä kuningaskuntaa, jonka onnettomia ja avuttomia yksinvaltijaita me olemme. Vaikka hän olikin ensimmäistä vuotta Oxfordissa, ei hän ollut aloittelija lääketieteen opinnoissa, sillä hän oli jo harrastanut niitä neljä vuotta Glasgowissa ja Berlinissä, ja nyt häneltä ei enää puuttunut tällä alalla muuta kuin loppututkinto. Hänellä oli luja suu, leveä otsa ja selväpiirteiset, jonkin verran ankarat kasvot ja hän näytti mieheltä, joka – vaikkei ollutkaan mikään loistava nero – oli kuitenkin niin sitkeä ja kärsivällinen ja luja, että saattoi lopulta viedä voiton monesta sukkelaälyisemmästä miehestä. Mies, joka voi pitää puoliaan skotlantilaisten ja pohjoissaksalaisten parissa, ei ole helposti nujerrettavissa. Smith oli jättänyt jälkeensä hyvän maineen Glasgowissa ja Berlinissä ja nyt hän varmasti tekisi samoin Oxfordissa, jos kova työ ja innostus vain siihen riittäisi.
Hän oli istunut lukemassa noin tunnin ajan, ja sivupöydällä olevan kovaäänisen pöytäkellon osoittajat yhtyivät juuri kahdentoista kohdalla, kun hänen korvaansa osui äkkiä muuan ääni – terävä ja kimeä ääni, ikäänkuin jonkin voimakkaan mielenliikutuksen esiinpusertama hengähdys. Smith laski kirjan kädestään ja höristi korviaan kuunnellakseen. Ketään ei ollut hänen kummallakaan puolellaan seinän takana eikä hänen yläpuolellaan, niin että tuon äänen täytyi ehdottomasti kuulua alempana asuvan naapurin huoneesta – saman naapurin, josta Hastie oli antanut niin epäsuopean arvostelun. Smith tunsi hänet vain veltoksi ja kalpeakasvoiseksi mieheksi, joka oli tavoiltaan hiljainen ja ahkera ja jonka lamppu loi keltaista hohdettaan vanhasta tornista vielä senkin jälkeen, kun hän oli itse sammuttanut omansa. Tämä myöhäinen valveillaolo oli muodostanut jonkinlaisen äänettömän siteen heidän välilleen. Yön tuntien muuttuessa vähitellen aikaisiksi aamuhetkiksi Smithistä tuntui mieluiselta ajatella, että niin lähellä oli toinenkin henkilö, joka ei pitänyt unta sen tärkeämpänä kuin hän itsekään. Nytkin tunsi Smith vain ystävällisyyttä ajatellessaan Bellinghamia. Hastie oli kelpo poika, mutta tyly ja lujahermoinen eikä omistanut vähimmässäkään määrin mielikuvitusta tai myötätuntoa. Hän ei voinut sietää minkäänlaisia poikkeuksia siitä miehekkyyden perusmuodosta, jonka hän oli luonut itselleen. Jollei miestä voitu mitata opiskelijan tavallisen mittakaavan mukaan, ei Hastie hyväksynyt häntä. Samoin kuin monet muut rotevat henkilöt oli hänkin taipuvainen sekoittamaan ruumiinrakenteen luonteeseen ja lukemaan periaatteettomuuden syyksi sellaista, joka itse asiassa olikin verenkierron vika. Smith laajanäköisempänä miehenä tunsi ystävänsä katsantokannan ja ymmärsi sen rajoittuneisuuden nyt ajatellessaan alapuolellaan asuvaa miestä.
Tuota outoa ääntä ei enää kuulunut uudelleen, ja Smith oli juuri ryhtymäisillään taas työhönsä, kun äkkiä kajahti yön hiljaisuudessa käheä huuto, oikea kiljahdus – sellaisen miehen voihkaisu, joka on äärimmäisen järkytetty. Smith hypähti seisoalleen ja laski kirjan kädestään. Hän oli aika lailla lujahermoinen mies, mutta tuossa äkillisessä ja hillittömässä kauhunhuudahduksessa oli jotakin, joka hyyti hänen verensä ja karmi hänen pintaansa. Sellaisesta paikasta ja sellaiseen aikaan lähteneenä johti se hänen mieleensä lukemattomia eriskummaisia mahdollisuuksia. Oliko hänen rynnättävä alas vai oliko parempi odottaa? Hänessä oli voimakkaana hänen kansalleen ominainen pelko herättää millään tavoin huomiota, ja hän tunsi niin vähän tätä naapuriaan, ettei hänestä ollut hauska tunkeutua hänen asuntoonsa. Hetkisen hän seisoi epätietoisena, ja vielä hänen harkitessaan asiaa kuului portaista nopeaa askelten töminää, ja sisään syöksyi nuori Monkhouse Lee puolipukeissaan ja kalmankalpeana.
"Tulkaa alas!" huohotti hän. "Bellingham on sairas."
Abercrombie Smith seurasi häntä alas ihan kintereillä oman huoneustonsa kohdalla olevaan arkihuoneeseen ja, koska tämä juttu herätti hänessä voimakasta mielenkiintoa, ei hän voinut olla hämmästyneenä katselematta ympärilleen kynnykselle tultuaan. Sellaista huonetta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt – se muistutti enemmän museota kuin lukuhuonetta. Seinillä ja katossa oli vieri vieressä lukemattomia eriskummaisia muinaisesineitä Egyptistä ja itämailta. Seinävierillä oli rivissä pitkiä kulmikkaita hahmoja, joilla oli kannettavanaan jonkinlainen taakka tai ase ja jotka muodostivat kerrassaan oudon korureunuksen tässä huoneessa. Niitten yläpuolella oli häränpäällä, haikaranpäällä, kissanpäällä tai pöllönpäällä varustettuja kuvapatsaita sekä kyykäärmeellä koristettuja mantelisilmäisiä yksinvaltijaita ja omituisia paksuja epäjumalankuvia, jotka oli muovailtu Egyptin sinisestä lasurikivestä. Horus ja Isis ja Osiris kurkistelivat jokaisesta seinäkomerosta ja jokaiselta hyllyltä, kun taas katonrajassa riippui oikea Vanhan Niilin poika, suuri isoleukainen krokotiili, joka oli heitetty muutaman tangon päälle kaksinkerroin.
Keskellä tätä omituista huonetta oli suuri nelikulmainen pöytä, jolla oli sekaisin papereita, pulloja ja jonkin suloisen palmuntapaisen puun kuivattuja lehtiä. Kaikki nämä eri esineet oli kerätty yhteen, jotta oli saatu tilaa muumiolaatikolle, joka oli otettu seinänvierestä niinkuin siinä näkyvä tyhjä paikka osoitti ja pantu poikittain pöydän etusyrjälle. Itse muumio, kauhistuttava musta kuihtunut hahmo, joka muistutti sotkuiseen pensaaseen pantua hiiltynyttä päätä, oli puolittain ulkona laatikostaan kuivettunut käsi ja luinen kyynärvarsi ulottuen pöydälle. Ruumisarkkua vastaan nojasi vanha keltainen papyruskäärö, ja sen edessä istui puisessa nojatuolissa huoneen asukas pää taaksepäin taivutettuna, selko selällään olevat silmät tuijottaen kaunistuneina hänen yläpuolellaan olevaan krokotiiliin, ja hengityksen kulkiessa äänekkäästi sinisten paksujen huulten välistä.
"Herra Jumala! Hän kuolee!" huudahti Monkhouse Lee aivan suunniltaan.
Hän oli solakka kaunis nuorukainen olivinvärinen iholtaan ja tummasilmäinen, paremminkin espanjalaisen kuin englantilaisen näköinen, ja kelttiläisen vilkas käytökseltään, ihan päinvastoin kuin Abercrombie Smith, jonka olennossa oli selvä anglosaksilainen hidas piirre.
"Hän on luullakseni vain pyörtynyt", sanoi lääketieteen ylioppilas. "Auttakaahan minua nostamaan häntä. Tarttukaa hänen jalkoihinsa. Nyt sohvalle. Voitteko potkaista pois kaikki nuo pienet puupaholaiset? Millainen sekasotku niitä onkaan! Hänen tulee kyllä hyvä olla, kun avaamme vain hänen kauluksensa ja annamme hänelle vähän vettä. Mitä ihmettä hän oikein on hommannut?"
"En tiedä. Kuulin hänen huudahtavan. Juoksin ylös. Tunnen hänet nähkääs oikein hyvin. Olitte kovin ystävällinen tullessanne kanssani tänne alas."
"Hänen sydämensä takoo kuin kastanjetit", sanoi Smith laskien kätensä tajuttomana olevan miehen rinnalle. "Hän näyttää pelästyneen ihan suunniltaan. Kaatakaa vesi hänen päälleen! Millaiset hänen kasvonsa ovatkaan!"
Ne olivat tosiaankin oudon näköiset ja hyvin luotaantyöntävät, sillä sekä värillään että muodoltaan ne olivat yhtä luonnottomat. Ne olivat valkoiset, ei sillä lailla kuin pelosta tavallisesti aiheutuu, vaan niin täysin verettömän kalpeat kuin jalkapohja. Hän oli hyvin lihava, mutta hänen ulkomuodostaan saattoi päätellä, että hän oli joskus ollut tuntuvasti lihavampikin, sillä hänen ihonsa riippui irrallaan laskoksina ja poimuina ja oli ylt'yleensä kuin ryppyverkon peittämä. Lyhyt kankea, ruskea tukka törrötti pystyssä hänen päälaellaan, ja paksut ryppyiset korvat ulkonivat kummallakin puolella. Hänen vaaleanharmaat silmänsä olivat yhä auki, silmäterät laajenneina ja silmämunat pullistuneina jäykän ja kauhistuneen näköisinä. Smithistä tuntui häntä katsellessaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt luonnon painaneen kenenkään miehen kasvoihin niin selviä vaarallisuuden merkkejä kuin tämän tässä, ja hän muisteli nyt vakavammin Hastien tunti sitten antamaa varoitusta.
"Mikä hitto on voinut pelästyttää hänet noin?" kysyi hän.
"Varmaankin tuo muumio."
"Muumioko? Kuinka niin?"
"En oikein ymmärrä. Se on inhoittavaa ja sairaalloista. Toivoisin hänen luopuvan siitä. Hän on nyt pelästyttänyt minut jo toisen kerran. Sama juttu tapahtui viime talvena. Tapasin hänet juuri tällaisessa tilassa tuo kauhistuttava muumio edessään."
"Mitä hän sitten oikein puuhaa tuolla muumiolla?"
"Hänhän on jollakin tavalla omituinen. Ja se on hänen keppihevosensa. Hän tuntee näitä asioita paremmin kuin kukaan muu Englannissa. Mutta jospa hän luopuisi niistä! Kas, nyt hän alkaa virota."
Heikkoa väriä alkoi kohota Bellinghamin kuolonkalpeille poskille, ja hänen silmäluomensa värisivät kuin purjeet tuulen viritessä. Hän vuoroin puristi kätensä nyrkkiin, vuoroin avasi ne taas ja veti pitkään ja heikosti henkeään hampaittensa välistä; äkkiä hän heitti päänsä taaksepäin ja katseli selviytyneenä ympärilleen. Kun hänen silmänsä osuivat muumioon, hypähti hän pois sohvalta, sieppasi käteensä papyruskäärön, työnsi sen erääseen laatikkoon, jonka lukitsi, ja hoiperteli sitten takaisin sohvalle.
"Mikä nyt on?" kysyi hän. "Mitä te oikein haluatte, hyvät miehet?"
"Sinä olet huutanut ja metelöinyt täällä", sanoi Monkhouse Lee. "Jollei tämä yläpuolella asuva naapurimme olisi tullut alas, en tosiaankaan olisi tietänyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä sinulle."
"Kas vain, herra Abercrombie Smith", sanoi Bellingham vilkaisten häneen. "Kuinka ystävällinen olitte tullessanne tänne! Millainen hupsu minä olenkaan! Laupias taivas, millainen hupsu olenkaan!"
Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja päästi tuon tuostakin ilmoille hermostuneen naurunpurskahduksen.
"Kas niin! Jättäkää tuo!" huudahti Smith ravistellen häntä rajusti hartioista.
"Sinun hermosi ovat ankarasti järkkyneet. Sinun täytyy jättää nuo sydänyön puuhailut muumioitten parissa tai muuten menetät kerrassaan järkesi. Olet ihan suunniltasi nyt."
"Voisittekohan te olla näin tyyniä kuin minä nyt, jos olisitte nähnyt –"
"Mitä sitten?"
"Oh, ei mitään. Tarkoitan vain, että minua epäilyttää voisitteko te istua ylhäällä yöllä muumion seurassa hermostumatta. En kielläkään teidän olevan oikeassa. Tunnustan kyllä rasittaneeni itseäni viime aikoina liiaksi. Mutta nyt ei minua enää vaivaa mikään. Pyydän teitä kuitenkin jäämään tänne vielä. Odottakaa vain joitakin hetkiä, kunnes olen aivan ennallani."
"Täällä on hyvin tukahduttava ilma", huomautti Lee työntäen akkunan auki ja päästäen sisään viileää yöilmaa.
"Se johtuu palsamipihkasta", sanoi Bellingham. Hän otti pöydältä yhden kuivuneen palmumaisen lehden ja kärvensi sitä lampun yläpuolella. Se hajosi sakeiksi savukiemuroiksi, ja pistävä voimakas haju täytti huoneen. "Se on pyhä kasvi – pappien kasvi", virkkoi hän. "Tunnetteko vähääkään itämaisia kieliä, Smith?"
"En laisinkaan. En yhtäkään sanaa."
Tämä vastaus näytti kohottavan painon egyptintutkijan sydämeltä.
"Kuinka kauan muuten kului sillä välillä", jatkoi hän, "kun te olitte tulleet alas ja ennenkuin minä palasin tajuihini?"
"Vain vähän aikaa. Noin neljä viisi minuuttia."
"Niin, minäkin arvelin, ettei se voinut kestää kauan", sanoi Bellingham vetäen syvään henkeään. "Mutta kuinka omituinen onkaan tajuttomuuden tila! Siinä ei huomaa minkäänlaista aikamäärää. Oman kokemukseni perusteella en olisi voinut sanoa, kestikö se sekunteja vai viikkoja. Tuo pöydällä oleva herrasmies esimerkiksi toimitettiin arkkuun yhdennentoista hallitussuvun aikana noin neljäkymmentä vuosisataa sitten, ja jos hän sattuisi saamaan puhekykynsä takaisin, väittäisi hän varmasti meille, että sitä ajanjaksoa ei ole kestänyt kauemmin kuin että hän on ennättänyt sulkea silmänsä ja taas avata ne. Tämä on erikoisen hieno muumio, Smith."
Smith astui pöydän luokse ja katseli ammattimiehen silmin edessään olevaa mustaa ja vääristynyttä olentoa. Vaikka kasvot olivatkin kaamean värittömät, olivat ne piirteiltään täydelliset, ja kaksi pientä pähkinämäistä silmää kurkisteli yhä mustista suurista silmäkuopista. Tummunut iho oli pingoittunut kireälle luitten päälle, ja sekava karkea musta tukka valui korville. Kaksi kapeaa hammasta, samanlaista kuin rotallakin, pisti esiin ryppyisen alahuulen yläpuolelta. Tuossa kauhistuttavassa olennossa, sen kyyristyneessä asennossa, taivutetuissa jäsenissä ja kohollaan olevassa päässä oli sellainen tarmon leima, että Smithin kurkkua kouristi. Laihat kylkiluut pergamenttia muistuttavine ihopeitteineen olivat näkyvissä, ja samoin sisäänpainunut lyijynvärinen vatsa pitkine palsamoitsijan jättämine haavoineen, mutta alaraajoja peittivät karkeat keltaiset kääreet. Ruumiin päällä oli hajallaan pieniä neilikkamaisia mirhamin ja kassiapuun lehtiä, ja samoin myöskin siellä täällä arkun pohjalla.
"En tiedä hänen nimeään", sanoi Bellingham sivellen kädellään muumion ryppyistä päätä. "Niinkuin huomaatte on ulompi arkku siihen kuuluvine kirjoituksineen kadoksissa. Nyt ei sillä ole mitään muuta nimeä kuin arpa n:o 249. Tässä kannessa näettekin sen. Se oli hänen numeronsa niissä arpajaisissa, joista sain hänet haltuuni."
"Hän on ollut aikoinaan komea mies", huomautti Abercrombie Smith.
"Hän on ollut ihan jättiläinen. Hänen muumionsa on kuuden jalan seitsemän tuuman pituinen ja sellainen mies on jo jättiläinen Egyptissä, sillä sikäläiset ihmisethän eivät ole laisinkaan rotevaa lajia. Koetelkaapas vielä näitä suuria muhkuraisia luita. Hänen kanssaan ei olisi ollut hauska joutua riitaan."
"Ehkäpä juuri nämäkin kädet ovat olleet mukana nostamassa kiviä pyramiidien seiniin", huomautti Monkhouse Lee katsellen vastenmielisyyden ilme silmissään noita koukkuisia ja likaisia käsiä.
"Se on erehdys. Tämä mies on palsamoitu oikein natriumilla ja muutenkin järjestetty arkkuunsa peräti huolellisella tavalla. Sillä lailla ei ole hoivailtu muurarin apulaisia. Suola tai maapihka oli tarpeeksi hyvää heille. On arvioitu, että tällainen hienompi palsamoiminen maksoi meidän rahassamme noin seitsemänsataakolmekymmentä puntaa. Tämä ukkeli on varmasti ollut ylhäinen henkilö. Mitä päättelette tuosta hänen jalkapäässään olevasta kirjoituksesta, Smith?"
"Mainitsinhan jo, että en tunne vähintäkään itämaisia kieliä."
"Niin, tosiaankin. Siinä on luullakseni palsamoitsijan nimi. Hän on varmasti ollut erikoisen tunnollinen ammatissaan. Kuinka moni nykyajan tuote kestää nelisentuhatta vuotta?"
Hän puheli kevyesti ja nopeasti, mutta Abercrombie Smith huomasi selvästi hänen värisevän vieläkin pelosta. Hänen kätensä tutisivat, alahuulensa vavahteli, ja minne hän katsoikin, kääntyivät hänen silmänsä vähän perästä tuohon kaameaan olentoon. Mutta kaiken tuon pelon lävitse ilmeni hänen äänensävyssään ja käytöksessään selvästi voitonriemua. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen askeleensa olivat reippaat ja joustavat. Hän näytti hengenvaarallisen kokeen läpäisseeltä henkilöltä, jossa vieläkin on huomattavissa kokeen jälkiä, mutta joka on samalla kuitenkin saavuttanut tarkoituksensa.
"Ette suinkaan vielä lähde?" huudahti hän, kun Smith nousi sohvalta.
Yksinäisyyttä ajatellessaan hän näytti uudelleen joutuvan pelon valtaan ja ojensi kätensä pidättääkseen toista.
"Kyllä, minun täytyy nyt mennä. Minun on taas ryhdyttävä työhöni. Nyt te olette jo täysin tajuissanne. Minun mielestäni pitäisi teidän hermostonne vuoksi antautua vähemmän kauhistuttaviin opintoihin."
"En minä tavallisissa oloissa ole hermostunut. Sitäpaitsi olen ennenkin avannut muumioita."
"Viime kerrallakin pyörryit", huomautti Monkhouse Lee.
"Niin, tosiaankin. Minun kai täytyy saada jotakin hermojavahvistavaa lääkettä tai sähköhoitoa. Et suinkaan sinä vielä mene, Lee?"
"Minä teen ihan mitä sinä haluat, Med."
"Siinä tapauksessa tulen kanssasi ja otan pikku unen sohvallasi. Hyvää yötä, Smith. Olen pahoillani siitä, että häiritsin teitä hupsuudellani."
He kättelivät toisiaan ja lääketieteen ylioppilas kuuli kompuroidessaan ylös epäsäännöllisiä kiertoportaita, kuinka jokin ovi lukittiin, ja hänen molemmat uudet tuttavansa menivät alimpaan kerrokseen.
Näin omituisella tavalla alkoi Edward Bellinghamin ja Abercrombie Smithin tuttavuus, jota ei ainakaan viimeksimainittu halunnut kehittää pitemmälle. Mutta Bellingham näytti mieltyneen suorasukaiseen naapuriinsa ja lähenteli häntä niin ilmeisesti, että vain ehdoton tylyys olisi saanut hänet pysymään loitommalla. Pari kertaa hän kävi kiittämässä Smithiä avusta ja useasti jälkeenpäin hän toi kirjoja, papereita tai muita sentapaisia esineitä, joita lueskelevat ylioppilaat voivat lahjoitella toisilleen ystävyyden osoitukseksi. Smith huomasi pian, että hän oli lukenut erittäin paljon, oli harvinaisen hyvämuistinen ja tunsi mieltymystä katolisuuteen. Sitäpaitsi hänen käytöksensä oli niin ystävällistä ja sulavaa, että muutaman ajan kuluttua suorastaan unohti hänen vastenmielisen ulkonäkönsä. Väsyneelle ja työn uuvuttamalle miehelle hän ei suinkaan ollut epämieluinen toveri, ja Smith huomasi jonkin ajan päästä suorastaan odottavansa hänen käyntejään ja pistäytyi itsekin hänen luonaan.
Mutta tämä lääketieteen opiskelija luuli kuitenkin huomaavansa Bellinghamissa jonkinlaisia mielipuolisuuden oireita, niin taitavalta kuin hän muuten monessa suhteessa tuntuikin. Silloin tällöin hän puhkesi puhumaan kovaäänisesti ja pöyhkeästi, mikä oli jyrkkä vastakohta hänen tavallisesti niin vaatimattomalle olemukselleen.
"On kerrassaan ihmeellistä", huudahti hän, "tuntea voivansa hallita hyvän ja pahan voimia – olla joko suojelusenkelinä tai kostonhenkenä." Kerran hän taas sanoi Monkhouse Leestä: "Lee on kelpo poika ja kunnon mies, mutta häneltä puuttuu sekä voimaa että kunnianhimoa. Hän ei olisi oikea työtoveri rohkeaan yritykseen uskaltautuvalle miehelle. Hän ei sopisi minun apulaisekseni."
Kuullessaan tällaisia vihjauksia ja letkauksia suorasukainen Smith kohautti vain kulmakarvojaan ja pudisti päätään imeskellen piippuaan ja teki silloin tällöin jonkin lääketieteellisen pikku huomautuksen ylistämällä varhain nousemista ja raitista ilmaa.
Viime aikoma oli Bellinghamissa alkanut ilmetä muuan tapa, jonka Smith tiesi useissa tapauksissa ennustavan mielipuolisuuden lähestymistä. Hän näytti lakkaamatta puhelevan itsekseen. Myöhäisinä yön hetkinä, jolloin ei kukaan vieras voinut olla hänen luonaan, saattoi Smith kuulla hänen äänensä alapuoleltaan matalana ja hillittynä yksinpuheluna, joka vaimeni melkein kuiskaukseksi, mutta kantautui sittenkin hiljaisuuden lävitse. Tämä yksinleperteleminen vaivasi ja tuskastutti Smithiä siinä määrin, että hän puhui siitä useastikin naapurilleen. Mutta Bellingham suutahti tällaisista moitteista ja kielsi jyrkästi päästäneensä kuuluville yhtäkään ääntä. Tämä asia näytti kuitenkin kiusaavan häntä enemmän kuin oikeastaan olisi voinut arvatakaan.
Jos Abercrombie Smith olisi epäillyt omia korviaan, ei hänen olisi tarvinnut kaukaa hakea tukea arveluilleen. Ryppyinen pieni miespalvelija Tom Styles, joka oli palvellut tornin asukkaita jo kauemmin kuin kukaan saattoi muistaakaan, oli kovasti huolissaan samasta asiasta.
"Suokaa anteeksi, herra", virkkoi hän kerran siivotessaan ylimmän kerroksen huoneita, "luuletteko herra Bellinghamin olevan oikein kunnossa?"
"Kunnossako, Styles?"
"Niin, nimittäin pään puolesta?"
"Miksei hän olisi?"
"Enpä oikein osaa selittää. Hänen käytöksensä on muuttunut viime aikoina. Hän ei ole enää ennallaan, vaikka uskallanpa nyt tässä sanoa, ettei hän ole koskaan ollut oikein minun mieleiseni niinkuin te ja herra Hastie. Hän on ruvennut puhelemaan aivan kauheasti itsekseen. Eiköhän se vain häirinne teitäkin. En ymmärrä miten häneen nähden olisi meneteltävä."
"Mitä te siitä välitätte, Styles?"
"Se herättää pakostakin mielenkiintoani! Ehkä olen julkea, mutta en voi sille mitään. Toisinaan minusta tuntuu kuin olisin sekä isä että äiti nuorille herroilleni. Kaikki koskee minuun, silloin kun asiat menevät hullusti ja sukulaiset tulevat ottamaan selvää niistä. Mutta herra Bellinghamin hommat ihmetyttävät minua eniten. Tahtoisinpa tietää, mikä hänen huoneessaan toisinaan kävelee silloin, kun hän on itse poissa ja ovi ulkopuolelta lukittu."
"Mitä kummaa, tehän puhutte päättömiä, Styles!"
"Ehkäpä, mutta olen omin korvin kuullut sen useammin kuin kerran, herra."
"Lorua, Styles,"
"Olkoon niin sitten. Soittakaa vain kelloa, kun tarvitsette minua."
Abercrombie Smith ei välittänyt paljoakaan vanhan miespalvelijan jaarittelusta, mutta muutamia päiviä myöhemmin sattui pikku tapaus, joka teki häneen epämiellyttävän vaikutuksen ja palautti Stylesin sanat taas selvästi hänen mieleensä.
Bellingham oli tullut eräänä iltana myöhään häntä tervehtimään ja kertoi hänelle mieltäkiinnittävällä tavalla Ylä-Egyptissä olevista Beni Hassanin kalliohaudoista, kun Smith, jonka kuuloaisti oli erikoisen tarkka, erotti selvästi, kuinka kerrosta alempana ovi avattiin.
"Joku meni huoneeseenne tai lähti sieltä", huomautti hän.
Bellingham hypähti seisoalleen ja seisoi neuvottomana paikallaan jonkin aikaa sen näköisenä kuin olisi puolittain epäillyt puolittain pelännyt jotakin.
"Panin sen varmasti lukkoon. Olen melkein ehdottomasti vakuutettu siitä, että lukitsin sen", änkytti hän. "Ei kukaan ole voinut avata sitä."
"Mutta nyt kuuluu joku tulevan portaita ylös", sanoi Smith.
Bellingham syöksyi ulos ovesta, paiskasi sen kovasti kiinni takanaan ja riensi alempaan kerrokseen päin. Noin puolimatkassa Smith kuuli hänen pysähtyvän ja luuli erottavansa kuiskailua. Hetkisen kuluttua sulkeutui ovi hänen alapuolellaan, avain narahti lukossa ja Bellingham nousi taas portaita ylös ja astui Smithin huoneeseen hien kihoillessa hänen kalpeilta kasvoiltaan.
"Nyt on kaikki hyvin", sanoi hän heittäytyen istumaan tuolille. "Siellä oli vain tuo koira liikkeellä. Se oli sysännyt oven auki. En ymmärrä, kuinka unohdin lukita sen."
"En tietänyt laisinkaan, että teillä on koira", virkkoi Smith tarkastellen mietteissään toverinsa hämmästyneitä kasvoja.
"Ei se olekaan ollut minulla vielä kauan. Minun täytyy päästä eroon siitä. Se tuottaa kaikenlaista kiusaa."
"Totta kai, jos pidätte niin välttämättömänä teljetä sitä sisään. Eiköhän se jo riittäisi, että ovi olisi työnnetty kiinni? Minkä vuoksi vielä lukitsettekin sen?"
"Tahdon estää, ettei Styles ukko saa päästetyksi sitä ulos. Se on nähkääs joltisenkin arvokas koira, enkä soisi menettäväni sitä."
"Minäkin olen jonkin verran innostunut koirista", sanoi Smith tarkastellen yhä kiinteästi puhetoveriaan syrjäsilmällä. "Ehkäpä sallitte minun vilkaista sitä."
"Tietysti. Mutta pelkäänpä, ettei se käy päinsä tänä iltana. Olen sopinut kohtauksesta erään henkilön kanssa. Onko tuo kello oikein? Olen siis jo myöhästynyt neljännestunnin. Suotte varmasti anteeksi, että poistun näin äkkiä."
Hän sieppasi lakkinsa ja riensi pois huoneesta. Vaikka hän oli puhunut jostakin kohtauksesta, kuuli Smith hänen taas avaavan huoneensa oven ja lukitsevan sen sisältä päin.
Tämä keskustelu jätti epämiellyttävän vaikutuksen lääketieteen ylioppilaaseen. Bellingham oli valehdellut hänelle ja vieläpä niin kömpelösti, että näytti siltä kuin olisi hänen hinnalla millä tahansa täytynyt salata totuus. Smith tiesi, ettei tällä hänen naapurillaan ollut koiraa. Niinikään hän tiesi, etteivät hänen kuulemansa askeleet olleet eläimen askelia. Mutta jollei asianlaita ollut niin, niin mitä ne saattoivat olla? Vanha Styles oli kertonut kuulleensa, että joku liikkui Bellinghamin huoneissa tämän itsensä ollessa poissa. Saattoiko se olla joku nainen? Smith oli taipuvainen uskomaan sitä. Jos asianlaita oli niin, merkitsisi sen ilmitulo Bellinghamille häpeää ja karkoitusta opistosta, joten hyvin saattoi ymmärtää hänen levottomuutensa ja vilpillisyytensä. Ja sittenkin oli käsittämätöntä, että ylioppilas saattoi pitää naista huoneissaan joutumatta heti ilmi. Kuinka tahansa asia selviytyisikin, tuntui se joka tapauksessa vastenmieliseltä, ja Smith päätti palatessaan taas kirjainsa ääreen torjua luotaan kaikki uudet lähentymisyritykset tuon sulavakielisen ja ikävän naapurin taholta.
Mutta kohtalo ei sallinut hänen enää sinä yönä jatkaa työntekoaan. Tuskin hän oli jälleen päässyt käsiksi keskeytyneihin opintoihinsa, kun alhaalta kuului joku lähtevän juoksemaan portaita ylös kolme askelta kerrallaan, ja sisään syöksyi Hastie puettuna vain helletakkiin ja flanellihousuihin.
"Aina vain samassa hommassa!" sanoi hän heittäytyen tavalliselle paikalleen nojatuoliin. "Kuinka merkillisen itsepintainen mies sinä oletkaan! Luultavasti saisi vaikka maanjäristys murskata koko Oxfordin pannukakuksi, ja sinä vain istuisit silloinkin täysin tyynenä kirjoinesi raunioitten keskellä. En minä aio sinua kauan kiusatakaan. Vetäisen vain muutaman savun piipustani ja katoan sitte."
"Mitä nyt sitten kuuluu?" kysyi Smith painellen visapiippunsa pesän etusormellaan täyteen amerikkalaista tupakkaa.
"Eipä mitään erikoista. Wilson vei keltanokkineen voiton yhdestätoista muusta. Nyt väitetäänkin, että hänet pannaan joukkueen johtajaksi Buddicombin sijasta, joka on jo alkanut väsyä. Selviytyihän hän ennen pelistä, mutta nyt ei hän enää saa mitään kunnollista aikaan."
"Muistaakseni hän on sopusuhtainen rakenteeltaan", huomautti Smith hyvin vakavasti kuten ainakin tiedemies urheilijasta puhuessaan.
"Hän soutaa liian kumarassa ja ponnistaa ylivoimaisesti jaloillaan. Hänen asentonsa on ainakin kolme tuumaa liian etukumara. Mutta oletko muuten kuullut pitkästä Mortonista?"
"Mitä sitten?"
"Hänen kimppuunsa on hyökätty."
"Hyökätty?"
"Niin, juuri hänen käännyttyään pois High Streetiltä ja tuskin sadankaan metrin päässä opiston portilta."
"Mutta kuka –"
"Kas, siinäpä juuri arvoitus onkin! Jos olisit sanonut 'mikä', niin se olisi ollut täsmällisempää. Morton vannoo, ettei se ollut mikään ihmisolento, ja tosiaankin olisin hänen kurkussaan olevista naarmuista päättäen taipuvainen olemaan yhtä mieltä hänen kanssaan."
"No, mikä se siis oli? Olemmeko jo joutuneet kummitusasteelle?"
Abercrombie Smith ilmaisi tiedemiehen halveksimisensa tällaista kohtaan.
"En luule niinkään. Uskoisinpa asiantutkijain löytävän oikean selityksen koko seikkailulle, jos kävisi ilmi, että suuri apina on karannut joltakin silmänkääntäjältä ja piileskelee nyt näillä seuduilla. Morton näes kulkee sitä tietä joka ilta samoihin aikoihin. Muuan puu ulottuu matalalle tuon kujan päälle – se on Rainyn puutarhassa kasvava suuri jalava. Morton luulee tuon olennon pudottautuneen hänen niskaansa puusta. Joka tapauksessa hän oli vähällä kuristua kuoliaaksi kahden käsivarren syleilyssä, jotka hänen väitteensä mukaan olivat niin voimakkaat ja ohuet kuin teräskahleet. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin nuo ilkeät eläimelliset käsivarret, jotka puristuivat yhä kiinteämmin hänen kaulaansa. Hän kirkui niin, että kaula oli katketa, ja paikalle juoksi pari nuorukaista, jolloin tuo outo olento hyppäsi aidan ylitse kuin kissa. Hän ei ollut koko aikana nähnyt sitä kertaakaan selvästi. Sen saat uskoa, että Morton pelästyi aika lailla. Sanoinkin jo hänelle, että tuskin edes kylpylaitosmatka olisi voinut virkistää häntä niin paljon."
"Kyllä se on ilmeisestikin ollut apina", virkkoi Smith.
"Se on hyvin todennäköistä. Morton ei puolestaan usko sitä, mutta me emme välitä siitä mitä hän sanoo. Tuolla hyökkääjällähän oli pitkät kynnet ja se heilahdutti itsensä hyvin taitavasti puutarhan muurin ylitse. Sinun kaunis naapurisi olisi muuten varmasti mielissään, jos kuulisi tästä. Hänellä on kaunaa Mortonia vastaan, eikä hän – mikäli minä häntä tunnen – kuulu sellaisiin, jotka helposti unohtavat pikku saatavansa. Mutta kuuleppas, vanha veikko, mitä oikein juolahti päähäsi?"
"Ei mitään", vastasi Smith lyhyesti.
Hän oli säpsähtänyt ja hänen kasvoillaan oli kuvastunut ilme, josta saattoi päätellä hänen mieleensä johtuneen jotakin ikävää.
"Olit ihan sen näköinen, kuin olisi jokin minun sanoistani pahastuttanut mieltäsi. Sinähän olet muuten tutustunut herra B:hen sen jälkeen kun minä kävin täällä viimeksi. Nuori Monkhouse Lee kertoi minulle jotakin sen suuntaista."
"Niin, tunnen hänet pintapuolisesti. Hän on pistäytynyt täällä parisen kertaa."
"No niin, sinä olet kyllä tarpeeksi iso ja tarpeeksi ruma pitääksesi huolta itsestäsi. Hän ei ole minun mielestäni oikean lajin miehiä, joskin taitava kyllä ja ovela puolestaan. Mutta pianhan sinä ymmärrät, miten on meneteltävä. Leessä ei ole mitään vikaa, hän on kerrassaan kunnollinen nuorukainen. Kas niin, näkemiin vain, vanha veikko. Keskiviikosta viikon päästä on meidän joukkueemme loppuottelu. Muista tulla silloin katsomaan, ellemme nyt satu ennen tapaamaan."
Smith laski piipun kädestään ja palasi taas itsepintaisesti kirjainsa ääreen. Mutta vaikka hän kuinka koetti ponnistaa tahdonvoimaansa, tuntui hänestä hyvin vaikealta pysyttää ajatukset työssä. Ne kääntyivät tuon tuostakin hänen alapuolellaan asuvaan mieheen ja hänen huoneitaan verhoavaan salaperäisyyteen. Sitten hän muisti tuon merkillisen Mortonin kimppuun tehdyn hyökkäyksen, josta Hastie oli puhunut, sekä Bellinghamin kaunan Mortonia kohtaan. Nämä ajatukset palasivat tuon tuostakin uudelleen ikäänkuin olisi niiden välillä ollut jokin salaperäinen yhteys. Ja sittenkin oli tuo epäilys niin hämärä ja häälyvä, että sitä ei olisi edes osannut sanoiksi pukea.
"Menköön hiiteen koko mies!" huudahti Smith viskatessaan patologian oppikirjan kauas kädestään. "Hän on tärvellyt minun yöopintoni, ja vaikkei minulla olisikaan mitään muuta häntä vastaan, olisi se jo riittävä syy tehdä hänestä täysi pesäero."
Kymmenen päivää pysyi lääketieteen ylioppilas niin opintoihinsa syventyneenä, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään kummastakaan alapuolellaan asuvasta miehestä. Niinä aikoina, jolloin Bellinghamilla oli tapana pistäytyä hänen luonaan, hän oli olevinaan poissa, ja vaikka hän kuuli useastikin koputusta ulko-oveltaan, ei hän kertaakaan mennyt sitä avaamaan. Mutta eräänä iltapäivänä hänen juuri laskeutuessaan portaita alas ja kulkiessaan Bellinghamin oven ohitse, lensi se auki ja nuori Monkhouse Lee tuli sieltä ulos silmät säkenöiden ja tumma vihanpuna olivinvärisillä poskillaan. Ihan hänen kintereillään tuli Bellingham, jonka lihavat sairaalloisen näköiset kasvot ihan värähtelivät ilkeydestä.
"Sinä hullu!" sähisi hän. "Kadut vielä tätä."
"Todennäköisesti", huusi toinen. "Muista mitä sanon. Se on lopussa nyt, en tahdo kuullakaan siitä!"
"Olet joka tapauksessa antanut lupauksesi."
"Niin, ja pidänkin sen! En aio puhua mitään. Mutta mieluummin soisin pikku Evan olevan haudassaan. Se on nyt joka tapauksessa kerta kaikkiaan lopussa. Hän tekee mitä minä sanon. Emme tahdo enää tavata sinua."
Tämän Smith kuuli vastoin tahtoaan, mutta riensi sitten pois, sillä häntä ei haluttanut sekaantua heidän väittelyynsä. Ilmeisestikin olivat heidän välinsä oikein vakavasti katkenneet, ja Lee aikoi saada sisarensa kihlauksen puretuksi. Smithin mieleen johtui Hastien vertaus rupisammakosta ja kyyhkysestä, ja hänestä tuntui mieluiselta ajatella, että asia nyt olisi lopussa. Bellinghamin kasvoja ei ollut hauska nähdä silloin, kun hän oli vihoissaan. Hän ei tosiaankaan ollut sellainen mies, jonka haltuun olisi voinut uskoa nuorta tyttöä koko elinajaksi. Kävellessään Smith aprikoi mielessään, mikä oikein oli riidan aiheuttanut sekä mikä se Monkhouse Leen antama lupaus oli, jota Bellingham niin kiihkeästi vaati häntä pitämään.
Oli koittanut se päivä, jolloin Hastien ja Mullinsin välinen lopullinen kilpasoutu toimeenpantaisiin, ja miehiä kulki pitkänä jonona alaspäin jokirantaa. Toukokuun aurinko paistoi kirkkaasti, ja keltaisen hiekan peittämälle lehtokujalle loivat korkeat jalavat tumman varjonsa. Kummallakin puolella näkyi vähän matkan päässä tiestä syrjässä harmaita opistorakennuksia, homeenvärisiä tieteen tyyssijoja, jotka korkeine ristikkoakkunoineen katselivat ohitseen virtaavaa nuoren elämän tulvaa. Mustapukuiset opettajat, keikailevat vanhemmat ylioppilaat, kalpeat lukutoukat, ruskeakasvoiset olkihattuiset nuoret urheilijat valkeissa puvuissaan tai värikkäissä helletakeissaan, kaikki riensivät sitä sinistä kiemurtelevaa jokea kohti, joka virtaa Oxfordin niittyjen halki.
Vanhan soutajan vaiston ohjaamana valitsi Abercrombie Smith itselleen paikan sillä kohdalla, jossa hän arvasi loppukilvoittelun tapahtuvan. Kaukaa hän kuuli sellaista kohinaa, joka ilmaisi lähtömerkin annetun, yhä lähestyvää meteliä, juoksu-askelten töminää, sekä hänen alapuolellaan olevista veneistä miesten huutoja. Ryhmä puolipukeissa olevia kovasti läähättäviä juoksijoita kiiti hänen ohitseen, ja kurkistaessaan heidän hartioittensa ylitse hän näki Hastien kiskovan tasaisin vedoin kolmenkymmenenkuuden soutajan veneessä, kun taas hänen kilpailijansa neljänkymmenen soutajan veneessä, joka kulki vähän nytkähdellen, oli hyvinkin koko veneen pituuden hänestä jäljessä. Smith kajahdutti eläköönhuudon ystävälleen, veti kellon taskustaan ja kääntyi juuri palatakseen takaisin asuntoonsa, kun tunsi jonkun koskettavan hänen hartioitaan ja huomasi nuoren Monkhouse Leen seisovan vieressään.
"Näin teidät täällä", virkkoi hän ujosti ja ikäänkuin anteeksi pyydellen. "Haluaisin puhella kanssanne, jos voisitte uhrata ajastanne puolisen tuntia. Tämä pikku huvimaja on Harringtonin ja minun yhteinen. Tulkaa sisään juomaan kuppi teetä."
"Minun täytyy ihan pian lähteä", virkkoi Smith. "Olen nykyjään oikein lujilla luvuissani. Mutta mielihyvällä poikkean sisään muutamiksi minuuteiksi. Muuten en olisi laisinkaan tullutkaan tänne, mutta Hastie on niin hyvä ystäväni."
"Niin hän on minunkin. Eikö hän soudakin oivallisesti? Mullins ei ole niin etevä. Mutta tulkaa sisään. Se on vain pieni sopukka, mutta sinne on hauska pistäytyä kesäkuumalla."
Se oli pieni nelikulmainen valkea rakennus, jossa oli vihreät ovet ja akkunaluukut ja maalaismainen ristikkoveräjä, ja joka sijaitsi noin viidenkymmenen metrin päässä joenrannasta. Sisällä oli suurin huone varustettu vaatimattomaksi lukukammioksi, jonka kalustona oli honkapöytä, maalaamattomat kirjahyllyt, sekä seinillä muutamia halpoja öljypainoksia. Spriikeittiöllä kohisi vesikattila, ja pöydällä oli tarjottimella teekalusto.
"Asettukaa tuohon tuoliin ja sytyttäkää paperossi", sanoi Lee. "Saanhan tarjota teille kupin teetä? Olitte kovin ystävällinen, kun tulitte, sillä ymmärrän kyllä aikanne olevan täpärällä. Tahdoin vain saada sanotuksi teille, että teidän sijassanne muuttaisin paikalla asuntoa."
"Kuinka niin?"
Smith istui hämmästyneenä tuolillaan toisessa kädessään palava tulitikku toisessa sytyttämätön paperossi.
"Tämä tuntuu tietysti peräti kummalliselta, ja pahinta asiassa on se, etten voi edes perustella mielipidettäni, sillä olen antanut vaitiololupauksen, hyvin juhlallisen vaitiololupauksen. Mutta sen verran voin puhua, että Bellingham ei mielestäni ole oikein turvallinen naapuri. Aion toistaiseksi asustaa täällä niin paljon kuin suinkin mahdollista."
"Ei turvallinen! Mitä te tarkoitatte?"
"Sitä juuri en saa sanoa. Mutta noudattakaa neuvoani ja muuttakaa asuntoa. Meillä oli tänään ankara riita. Varmaankin kuulitte sen tullessanne portaita alas."
"Näin teidän syöksyvän suuttuneena ulos hänen huoneustostaan."
"Hän on kauhea mies, Smith. Muuta en hänestä osaa sanoa. Olen epäillyt häntä aina siitä yöstä lähtien, jolloin hän pyörtyi – muistattehan kuinka itsekin tulitte silloin alas. Tänään moitin häntä hänen harrastuksistaan, ja hän puhui minulle sellaista, mikä sai hiukset nousemaan pystyyn päässäni, ja tahtoi minua toverikseen puuhissaan. En ole ahdasmielinen, mutta olen nähkääs papin poika, ja on olemassa muutamia asioita, jotka eivät saa koskaan tulla kysymykseen. Kiitän Jumalaa siitä, että pääsin selville hänestä, ennenkuin se oli liian myöhäistä, sillä hänen oli määrä mennä naimisiin sisareni kanssa."
"Tuo tietysti pitää kaikki paikkansa, Lee", virkkoi Abercrombie Smith lyhyesti. "Mutta te joko sanotte minulle liian paljon tai ihan liian vähän."
"Minä varoitan teitä."
"Jos on todella varoittamisen syytä, ei mikään lupaus voi sitoa teitä. Jos näen jonkun roiston aikovan räjähdyttää jonkin paikan ilmaan dynamiitilla, ei mikään lupaus voi sitoa minua estämästä hänen tekoaan."
"Niin, mutta minä en voi estää häntä enkä tehdä mitään muuta kuin varoittaa teitä."
"Sanomatta mistä minua varoitatte."
"Bellinghamista."
"Mutta sehän on lapsellista. Miksi pelkäisin häntä tai ketään muuta ihmistä?"
"En voi sanoa sitä teille. Voin vain hartaasti pyytää teitä muuttamaan asunnostanne. Se on nyt vaarallinen. En edes väitä sitäkään, että Bellingham tahtoo vahingoittaa teitä. Mutta mahdollista se kuitenkin on, sillä hän on nykyjään vaarallinen naapuri."
"Ehkäpä minä tiedän enemmän kuin te luulettekaan", virkkoi Smith tarkastellen kiinteästi nuorukaisen poikamaisia vakavia kasvoja. "Mitä siitä arvelette, jos sanon, että Bellinghamilla on asuintoveri?"
Monkhouse Lee hypähti seisomaan ihan suunniltaan kiihtymyksestä.
"Te siis tiedätte sen?" huohotti hän.
"Muuan nainen."
Lee vaipui takaisin istumaan voihkaisten.
"Minun huuleni ovat lupauksen sitomat", virkkoi hän. "En saa puhua."
"Missään tapauksessa ei ole helppoa", sanoi Smith nousten seisomaan, "peloittaa minua pois huoneistani, jotka sopivat minulle mainiosti. Olisi vähän liian arkamaista, jos muuttaisin pois kimpsuineni kampsuineni vain sen vuoksi, että sanotte Bellinghamin mahdollisesti voivan tehdä minulle selittämättömällä tavalla jotakin vahinkoa. Luulenpa vain luottavani onneeni ja jääväni paikalleni. Nyt muuten huomaankin, että kello on jo melkein viisi, joten teidän täytyy suoda anteeksi, vaikka lähdenkin näin pian."
Hän lausui lyhyesti jäähyväiset nuorelle ylioppilaalle ja lähti astelemaan kotiin päin suloisena kevätiltana puolittain kiusaantuneena puolittain huvitettuna niinkuin ainakin voimakas ja selväjärkinen mies, jota on peloitettu epämääräisellä ja kuvitellulla vaaralla.
Erään pikku huvituksen soi Abercrombie Smith aina itselleen, vaikka hänellä olisi ollut kuinka paljon työtä tahansa. Kaksi kertaa viikossa tiistaisin ja perjantaisin oli hänellä säännöllisesti tapana kävellä tohtori Plumptree Petersonin asuntoon Farlingfordiin, joka sijaitsi runsaan kahden kilometrin päässä Oxfordista. Peterson oli ollut Smithin vanhemman veljen Francisin hyvä ystävä, ja koska hän oli varakas vanhapoika, jolla oli oivallinen viinikellari ja hyvä kirjasto, oli hänen kotinsa mieluinen kävelymatkan päämäärä hänen ystävilleen. Pari kertaa viikossa siis vaelsi Smith sinne pitkin pimeitä maanteitä ja vietti hauskan iltahetken Petersonin mukavassa työhuoneessa maistellen vanhaa portviiniä ja keskustellen yliopistoasioista tai lääketieteen ja kirurgian viimeisistä saavutuksista.
Seuraavana päivänä Monkhouse Leen huvimajassa käyntinsä jälkeen sulki Smith kirjansa neljännestä yli kahdeksan, jolloin hänellä säännöllisesti oli tapana lähteä ystävänsä asuntoon. Mutta ollessaan juuri ulos lähdössä huoneestaan sattui hän huomaamaan erään Bellinghamin hänelle lainaaman kirjan, ja hänen tuntoaan alkoi vaivata se, ettei hän ollut vielä palauttanut tuota teosta takaisin. Kuinka vastenmielinen Bellingham muuten olikin, ei häntä sopinut kohdella epäkohteliaasti. Smith otti siis kirjan, lähti alas ja koputti naapurinsa ovelle. Sieltä ei kuulunut minkäänlaista ääntä, mutta koettaessaan kääntää lukkoa hän huomasi, ettei se ollutkaan kiinni. Tyytyväisenä siitä, ettei hänen tarvinnut tavata Bellinghamia, meni hän sisään ja pani sekä kirjan että nimikorttinsa pöydälle.
Lampun liekki oli väännetty pienemmäksi, mutta Smith saattoi nähdä kaikki huoneessa ihan selvästi. Se oli jokseenkin samanlaisessa kunnossa kuin hän oli sen ennenkin nähnyt, seinää koristavine kuvioineen, eläimenpäisine epäjumalankuvineen, riippuvine krokotiileineen ja pöytää peittävine papereineen ja kuivattuine lehtineen. Muumion arkku seisoi pystyssä seinän vierellä, mutta muumio itse oli poissa. Ei näkynyt merkkiäkään huoneen toisesta asukkaasta, ja Smithillä oli huoneesta poistuessaan se tunne, että hän oli tehnyt vääryyttä Bellinghamille. Jos hänellä olisi ollut jokin rikollinen salaisuus säilytettävänään, olisi hän tuskin jättänyt oveaan lukitsematta, niin että sisään saattoi tulla kuka tahansa.
Kiertoportaat olivat pilkko pimeät, ja Smith laskeutui juuri hitaasti alas niitten epäsäännöllisiä askelia, kun hän äkkiä huomasi jonkin kulkeneen hänen sivuitseen pimeässä. Kuului hiljainen ääni, ilman viuhahdus, ja tuntui sipaisu hänen kyynärpäässään, mutta niin kevyt, että hän ei edes ollut siitä oikein varma. Hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta tuuli kahisutti ulkona muratinoksia, eikä hän voinut kuulla mitään muuta.
"Tekö siellä olette, Styles?" huusi hän.
Ei kuulunut mitään vastausta, kaikki oli hiljaista hänen takanaan. Varmaankin oli äskeisen kohahduksen aiheuttanut ilmanveto, sillä vanhassa tornissa oli halkeamia ja rakoja. Ja sittenkin hän olisi melkein voinut vannoa kuulleensa askeleita ihan vieressään. Hän oli jo päässyt nelikulmaiselle piha-aukiolle yhä pohtien tätä asiaa, kun eräs mies tuli nopeasti juosten sileäksi niitetyn nurmikon poikki.
"Sinäkö siinä olet, Smith?"
"Hohoi, Hastie!"
"Tule taivaan tähden paikalla! Nuori Lee on hukkunut. Harrington toi juuri tiedon siitä. Tohtori on poissa. Koeta sinä joutua avuksi nyt heti. Ehkä hänessä on vielä henkeä vähän."
"Onko sinulla konjakkia?"
"Ei."
"Minä noudan sitä vähän. Pöydälläni on konjakkipullo."
Smith juoksi ylös portaita kolme askelta kerrallaan, sieppasi pullon ja riensi taas alas, kun hän Bellinghamin huoneen ohitse kulkiessaan sattui näkemään sellaista, joka jähmetytti hänet niin, että hän pysähtyi portaille läähättämään ja tuijottamaan.
Ovi, jonka hän oli sulkenut takanaan, oli nyt auki, ja suoraan hänen edessään lampun luomassa valokehässä oli muumion arkku. Kolme minuuttia sitten se oli ollut tyhjä. Hän olisi voinut vannoa sen. Nyt se kehysti hirvittävän asukkaansa hoikkaa ruumista, asukkaansa, joka seisoi tuimana ja kankeana mustat ryppyiset kasvot oveen päin kääntyneinä. Se oli eloton ja tylsä, mutta Smithistä tuntui tarkastellessaan sitä lähemmin, että vielä oli jäljellä pieni häipyvä elonmerkki, jonkinlainen heikko tajunnankajastus noissa pikku silmissä, jotka tuijottivat syvistä silmäkuopistaan. Hän oli niin huumaantunut ja järkytetty, että oli kokonaan unohtanut, mille asialle oli tullut, ja tuijotti vieläkin tuota kuihtunutta ja luhistunutta olentoa, kun kuuli ystävänsä alhaalta kutsuvan häntä.
"Tule pian, Smith!" huusi Hastie. "Henki on näes kysymyksessä. Riennä, riennä! Kas niin", lisäsi hän kun lääketieteen opiskelija lopulta ilmestyi näkyviin, "lähdetäänpäs nyt oikein kilpajuoksuun. Sinne on noin kilometrin matka, joten me selviämme siitä viidessä minuutissa. Paremmin kannattaa juosta ihmishengen vuoksi kuin palkintomaljakosta."
Rinnatusten he syöksyivät pimeyden lävitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin olivat huohottaen ja lopen uupuneina saapuneet joenrannalla olevan pikku huvimajan luokse. Nuori Lee makasi sohvalla velttona ja vettävaluvana kuin taittunut vesikasvi, joen vihreää vaahtoa mustassa tukassaan ja valkoinen vaahtoreunus lyijynharmailla huulillaan. Hänen vieressään oli polvillaan hänen ystävänsä Harrington, joka koetti hieroa lämpöä hänen jäykkiin jäseniinsä.
"Luullakseni hänessä on vielä henkeä", sanoi Smith koetellen nuorukaisen kylkeä. "Pankaa kellonlasi hänen huulilleen. Aivan oikein, se vetäytyy kosteaksi. Tartu sinä, Hastie, hänen toiseen käsivarteensa. Hiero sitä nyt samoin kuin minä tätä toista, niin pian saamme hänet käännetyksi."
Kymmenisen minuuttia he työskentelivät mitään puhumatta vuoroin nostaen vuoroin painaen tajuttomana olevan Leen rintaa. Silloin vavahti hänen ruumiinsa, hänen huulensa värähtivät ja hän avasi silmänsä. Kaikki kolme auttajaa puhkesivat voimakkaisiin ilonhuutoihin.
"Herää nyt, vanha veikko. Olet jo tarpeeksi säikähdyttänyt meitä."
"Maistappas vähän konjakkia. Ota kulaus pullosta."
"Nyt hän on turvassa", sanoi hänen toverinsa Harrington. "Voi taivas, kuinka pelästyin! Istuin lukemassa täällä, ja hän oli lähtenyt pikku kävelylle joen rantaan asti, kun kuulin huudon ja loiskauksen. Juoksin ulos ja silloin, kun sain hänet ongituksi kuivalle, näytti henki hänestä kokonaan paenneen. Simpson ei voinut saada lääkäriä käsiinsä, sillä hän on rampa, ja minun oli itseni juostava sinne, enkä voi ymmärtää, mitä olisin tehnyt ilman teitä, hyvät ystävät. Kas niin, kelpo ystävä. Nouseppas istumaan."
Monkhouse Lee oli kohottautunut käsiensä varaan ja katseli pökertyneenä ympärilleen.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän. "Olen ollut vedessä. Aivan oikein, nyt muistan."
Pelon ilme tuli hänen silmiinsä, ja hän painoi kasvonsa käsiinsä.
"Kuinka sinä oikein putosit?"
"En minä pudonnut."
"No, kuinka sitten jouduit sinne?"
"Minut heitettiin veteen. Seisoin joenrannalla, ja jokin minun takanani sieppasi minut maasta kuin höyhenen ja viskasi veteen. En kuullut mitään, en nähnyt mitään. Mutta siitä huolimatta tiedän mikä se oli."
"Niin minäkin", kuiskasi Smith.
Lee vilkaisi äkkiä ylös hämmästyneenä.
"Olette siis päässyt siitä selville?" kysyi hän. "Muistatteko antamani neuvon?"
"Muistan, ja nyt minusta alkaa tuntua, että noudatankin sitä."
"En ymmärrä mitä lemmon puhetta tuo oikein on", sanoi Hastie, "mutta jos olisin teidän sijassanne, Harrington, toimittaisin Leen paikalla vuoteeseen. Sitten on kyllä vielä aikaa pohtia kysymyksiä miksi ja minkävuoksi, kun hän on vähän vahvempi. Nyt voimme Smith ja minä luultavasti jättää teidät tänne. Minä palaan asuntooni. Jos sinä lähdet siihen suuntaan, voimme samalla puhella."
Mutta heidän keskustelunsa kotimatkalla jäi hyvin vähiin. Smithin ajatukset olivat liiaksi kiintyneet illan kokemuksiin. Hän muisti, kuinka muumio oli poissa hänen naapurinsa huoneista, ne askeleet jotka hän oli kuullut lähettyvillään portaissa; hän muisti kuinka tuo inhoittava muumio oli selittämättömällä ja merkillisellä tavalla ilmestynyt jälleen paikalleen, hän ajatteli Leen kimppuun tehtyä hyökkäystä, joka vastasi niin omituisesti sitä hyökkäystä, jonka kohteeksi oli aikaisemmin joutunut muuan toinen Bellinghamin vihaama henkilö. Kaikki tämä askarrutti hänen ajatuksiaan samoin kuin ne monet pikku tapaukset, jotka olivat aikaisemmin herättäneet hänessä vastenmielisyyttä naapuriaan kohtaan, sekä ne omituiset olosuhteet, joitten vallitessa hän oli ensimmäisen kerran käynyt hänen luonaan. Se mikä ennen oli ollut hämärä epäluulo, häälyvä mielikuvituksen hahmottelema arvelu, oli äkkiä muodostunut selvemmäksi ja täytti nyt hänen mielensä julmana tosiasiana, kieltämättömänä selviönä. Ja kuinka hirvittävä se sittenkin oli! Kuinka ennenkuulumaton! Kuinka kokonaan outo inhimilliselle kokemukselle! Puolueeton arvostelija tai vaikkapa vain nyt hänen rinnallaan asteleva ystäväkin olisi ehdottomasti väittänyt näköharhan pettäneen hänet, että muumio oli ollut siellä koko ajan, että Lee oli luiskahtanut jokeen niinkuin kuka tahansa voi luiskahtaa, sekä että hänen oli parasta hankkia lääkettä epäkuntoon joutuneelle maksalleen. Hänestä tuntui itsestäänkin, että hän olisi sanonut samoin, jos kysymys olisi ollut toisesta henkilöstä. Ja sittenkin hän olisi voinut vannoa, että Bellingham oli murhanhimoinen mies sekä että hän käytti tarkoituksiinsa sellaista asetta, ettei kukaan ennen häntä rikollisuuden kamalassa historiassa vielä ollut sellaista käyttänyt.
Hastie oli poikennut omaan asuntoonsa letkautettuaan muutamilla pistävillä ja pontevilla sanoilla ystäväänsä tämän juroudesta. Abercrombie Smith oikaisi pihan poikki nurkkatorniinsa päin tuntien voimakasta vastenmielisyyttä sekä asuntoaan että lähintä naapuriaan kohtaan. Hän olisi noudattanut Leen neuvoa ja muuttanut asunnostaan mahdollisimman pian, sillä kuinka saattoi silloin opiskella, kun koko ajan kuunteli jännittyneenä jokaista alemmasta kerroksesta kuuluvaa kuiskausta ja askelta? Hän huomasi nurmikon poikki mennessään, että Bellinghamin akkunasta yhä loisti valoa, ja kun hän kiipesi ylös portaita, avautui ovi ja mies itse kurkisti sieltä ulos. Lihavine häijyine kasvoineen hän oli kuin pöyhkeä hämähäkki, joka juuri on saanut myrkyllisen verkkonsa punotuksi.
"Hyvää iltaa", virkkoi hän. "Ettekö tule minun luokseni?"
"En", karjaisi Smith vihaisesti.
"Ettekö? Teillä on siis kiire kuten tavallisestikin? Olisin halunnut kysellä teiltä Leestä. Mielipahakseni kuulin huhuiltavan, että hänelle oli tapahtunut jokin onnettomuus."
Hänen kasvoillaan oli totinen ilme, mutta silmissä päilyi salattua naurua hänen puhuessaan. Smith huomasi sen ja olisi voinut vaikka nujertaa hänet siihen paikkaan sen vuoksi.
"Vielä pahemmaksi tulee mielenne kuullessanne, että Monkhouse Lee voi oikein hyvin ja on täysin turvassa", sanoi hän. "Teidän helvetilliset kepposenne eivät ole tällä kerralla menestyneet. Teidän ei kannata ollenkaan väittää vastaan. Minä tiedän kaikki."
Bellingham perääntyi vähän kauemmaksi vihaisesta naapuristaan ja veti oven kiinnemmäksi ikäänkuin suojellakseen itseään.
"Te olette hullu", sanoi hän. "Mitä te tarkoitatte? Väitättekö, että minulla oli jotakin tekemistä Leen tapaturman kanssa?"
"Väitän", karjaisi Smith. "Teillä ja tuolla luukasalla, joka on takananne. Te sen yhteisesti järjestitte. Sanonpa teille jotakin, herra B., on lakattu polttamasta teidän tapaisianne ihmisiä, mutta hirttomies on vielä jäljellä, ja kautta Pyhän Yrjön! jos yksikään tämän opiston oppilaista sattuu kuolemaan teidän täällä ollessanne, annan ilmi teidät. Eikä ole minun syyni, jollette silloin joudu hirteen. Saatte kyllä nähdä, etteivät saastaiset egyptiläiset kepposenne menesty Englannissa."
"Te olette raivoava mielipuoli", sanoi Bellingham.
"Johan vain. Muistakaa mitä olen sanonut, sillä tulette huomaamaan, että ehdottomasti pidän sanani."
Ovi läjähti kiinni, ja Smith kiipesi vimmastuneena huoneeseensa, jossa hän lukitsi oven sisäpuolelta ja vietti toisen puolen yötään polttelemalla vanhaa visapiippuaan ja pohtimalla illan omituisia tapauksia.
Seuraavana aamuna ei Abercrombie Smith kuullut mitään naapuristaan, mutta Harrington pistäytyi hänen luokseen iltapäivällä kertomaan, että Lee oli jokseenkin toipunut. Koko päivän ahersi Smith lukuhommissa, mutta iltapäivällä hän päätti lähteä tervehtimään ystäväänsä tohtori Petersonia niinkuin oli aikonut jo edellisenä iltana. Reipas kävely ja tuttavallinen juttelu tekisi varmasti hyvää hänen järkkyneelle hermostolleen.
Bellinghamin ovi oli kiinni hänen mennessään sen ohitse, mutta vilkaistessaan taakseen vähän matkan päässä tornista hän näki naapurinsa pään kuvastuvan akkunassa lampunvaloa vastaan kasvot ilmeisestikin akkunalasiin painettuina ja silmät tuijottaen pimeään. Oli suloista päästä loitommaksi hänestä edes muutamiksi tunneiksi, ja Smith käveli reippaasti vetäen täysin siemauksin keuhkoihinsa leppoisaa kevätilmaa. Puolikuu paistoi lännestä goottilaisten huippujen välistä ja loi hopeanväriselle kadulle tummia kirjokuvioita rakennusten katoista. Tuuli aika lailla, ja kevyitä pilvenhattaroita ajelehti nopeasti taivaanlaella. Se lukiorakennus, jossa Smithin asunto sijaitsi, oli lähellä kaupungin ulkoreunaa, ja viiden minuutin päästä hän oli päässyt talojen ohitse ja asteli Oxfordshire-kujan toukokuulta tuoksuvain pensasaitain välissä.
Hänen ystävänsä asuntoon johtava tie oli yksinäinen ja vähän käytetty. Vaikka nyt olikin vielä varhaista, ei Smith tavannut yhtä ainoaa olentoa koko matkalla. Hän käveli hyvää vauhtia, kunnes pääsi taloon johtavan hiekoitetun ajotien portille. Edessään hän näki lehtien välitse akkunoista loistavan kodikkaan punaisen valon. Hän seisoi käsi veräjän rautalukolla, kun hän sattui vilkaisemaan taakseen sille tielle, jota myöten hän oli tullut. Jokin lähestyi sieltä nopeasti.
Pensasaidan varjossa liikkui äänettömästi ja salakähmäisesti tumma kyyristelevä olento, joka erottui hämärästi mustaa taustaa vastaan. Sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli sitä katsellut, oli se päässyt ainakin parikymmentä askelta lähemmäksi ja riensi suoraan häntä kohti. Pimeässä hän näki kajastuksen laihasta niskasta ja kahdesta silmästä, jotka varmasti aina vainoavat häntä unissakin. Hän kääntyi selin siihen ja lähti kauhusta huudahtaen juoksemaan henkensä kaupalla taloon johtavaa tietä myöten. Hän oli hyvä juoksija, mutta koskaan hän ei ollut kiitänyt sellaista vauhtia kuin nyt.
Raskas veräjä oli ponnahtanut kiinni hänen jäljessään, mutta hän kuuli sen taas lentävän auki hänen takaa-ajajansa kohdalla. Kiitäessään hurjasti ja mielettömän tavoin eteenpäin yön pimeydessä hän saattoi kuulla takanaan nopeaa ja kevyttä jalkain töminää ja nähdä pikaisella vilkauksella, että tuo hirvittävä olento syöksyi tiikerin tavoin hänen kintereillään silmät leimuten ja toinen jäntereinen käsivarsi ojennettuna. Ovi oli, taivaan kiitos, raollaan. Hän voi nähdä eteishuoneen lampun luoman kapean valojuovan. Yhä lähempää kuului jalkainkopina hänen takanaan. Hän kuuli käheää korinaa ihan olkapäänsä kohdalla. Kirkaisten hän heittäytyi ovea vastaan, paiskasi sen kiinni ja veti salvan paikalleen takanaan, minkä jälkeen vaipui puolipyörtyneenä eteisen tuolille.
"Hyväinen aika, Smith, mikä nyt on hätänä?" kysyi Peterson, joka ilmestyi lukuhuoneensa ovelle.
"Anna minulle konjakkia."
Peterson katosi ja riensi samassa takaisin tuoden lasin ja karahvin.
"Sitä sinä tarvitsetkin", virkkoi hän samalla kuin hänen vieraansa tyhjensi täytetyn lasin. "Sinähän olet kalmankalpea."
Smith laski lasin kädestään, nousi seisomaan ja veti syvään henkeään.
"Nyt olen taas ennallani", sanoi hän. "En koskaan aikaisemmin ole käyttäytynyt niin epämiehekkäästi. Mutta sinun luvallasi, Peterson, jään yöksi tänne, sillä en luullakseni uskalla enää kulkea tuota tietä muulloin kuin päiväsaikaan. Tiedän kyllä, että se on raukkamaista, mutta en voi sille mitään."
Peterson vilkaisi vieraaseensa tutkivasti.
"Tietysti sinä saat nukkua täällä, jos haluat. Sanon rouva Burneylle, että hän laittaa kuntoon varavuoteen. Mitä sinulle oikein on tapahtunut?"
"Tulehan kanssani oven yläpuolella olevan akkunan luokse. Haluan näyttää sinulle sellaista, mitä itse olen nähnyt."
He menivät yläkerran eteiseen akkunan viereen, josta saattoivat nähdä talon ympäristön. Ajotie ja sen kummallakin puolella olevat pellot näkyivät siinä tyhjinä ja rauhallisina leppoisassa kuutamossa.
"Minähän tunnen sinut niin peräti maltilliseksi mieheksi, Smith", huomautti Peterson. "Mikä kumma on voinut pelästyttää sinut sillä tavoin?"
"Kerron sen heti. Mutta minne se on voinut joutua? Voi, nyt se näkyy, tuolla, tuolla! Katsohan tienmutkaan, joka on ihan veräjäsi takana."
"Näenhän minä, ei sinun tarvitse puristaa käsivarttani poikki. Näin jonkun kulkevan siellä. Se oli ilmeisestikin jokseenkin laiha mies ja pitkä, hyvin pitkä. Mutta mitä hänestä? Ja kuinka on sinun laitasi? Väriset vieläkin kuin haavanlehti."
"Olen ollut ihan paholaisen ulottuvilla, siinä kaikki. Mutta menkäämme alas työhuoneeseesi, niin kerron sinulle koko jutun."
Niin hän kertoikin. Rattoisassa lampunvalossa, viinilasi pöydällä vieressään ja ystävän kookas ja kukoistava olemus edessään hän kertoi järjestyksessä kaikki sekä suuret että pienet tapaukset, jotka muodostivat niin omituisen sarjan siitä illasta lähtien, jolloin hän oli tavannut Bellinghamin pyörtyneenä muumionarkun edessä, äskeiseen hirvittävään seikkailuun asti.
"Semmoinen on tuo musta juttu kokonaisuudessaan", sanoi hän päästyään kertomuksensa loppuun. "Se on hirvittävä ja uskomaton, mutta kuitenkin tosi."
Tohtori Plumptree Peterson istui jonkin aikaa mitään puhumatta, ja hänen kasvoillaan oli hyvin hämmästynyt ilme.
"En ole koko elämäni aikana kertaakaan kuullut mitään sen tapaista", virkkoi hän vihdoin. "Olet kertonut minulle varsinaiset tapaukset. Millaisia johtopäätöksiä olet tehnyt niitten perusteella?"
"Sen voit itse arvata."
"Mutta minä tahtoisin kuulla sinun mielipiteesi. Olet pohtinut asiaa, mutta minä en."
"No niin, tärkeimmistä kohdista olen mielestäni täysin selvillä, joskin jokin yksityisseikka voi näyttää hämärältä. Tuo Bellingham on itämaisia opintoja harrastaessaan saanut selville jonkin pirullisen salaisuuden, jonka avulla muumio – ehkä mahdollisesti vain tämä yksi ainoa muumio – voidaan herättää henkiin joksikin ajaksi. Tällaisessa ilettävässä kokeiluhommassa hän oli sinä yönä, jolloin hän pyörtyi. Epäilemättä järkkyivät hänen hermonsa aika lailla, kun hän näki tuon olennon liikahtavan, vaikka oli odottanutkin sitä. Muistanet, että hän melkein ensimmäisiksi sanoikseen nimitti itseään hulluksi. No niin, hän karaistui myöhemmin ja kykeni pyörtymättä suorittamaan tuon tempun. Se elinvoima, jonka hän sai siihen loihdituksi, oli ilmeisestikin vain lyhytaikainen, sillä aina näin muumion kuolleena laatikossa hänen pöydällään. Hän tuntee luullakseni jonkin taitavan menetelmän, jonka avulla hän saa muumion liikkeelle. Samalla hän on tietysti huomannut voivansa käyttää sitä apulaisenaan. Sillä on älyä ja sillä on voimaa. Jossakin tarkoituksessa hän otti Leen uskotukseen, mutta viimeksimainittu ei vakavana kristittynä tahtonut olla missään tekemisissä sellaisen homman kanssa. Sitten he riitaantuivat, ja Lee vannoi paljastavansa sisarelleen Bellinghamin todellisen luonteen. Bellingham tahtoi kaikella muotoa ehkäistä sen ja oli vähällä onnistuakin siinä lähettämällä tuon kätyrinsä häntä vainoamaan. Hän oli jo kokeillut sen voimaa toiseen henkilöön – Mortoniin – jota kohtaan hänellä oli kaunaa. Oli ihan pelkkä sattuma, ettei hänen tunnollaan ole näiden kahden miehen murhaa. Kun minä sitten syytin häntä konnankoukuistaan, oli hänellä täysi syy toivoa saavansa minut tieltään pois, ennenkuin ilmaisisin tietoni kenellekään toiselle. Siihen hänelle tarjoutui tilaisuus, kun minä lähdin ulos, sillä hän tunsi tapani ja tiesi minne aioin mennä. Pelastuin hyvin täpärästi, Peterson, ja onnensattuma on ettet löytänyt minua aamulla kuolleena ulkoportailtasi. En ole heikkohermoinen mies enkä olisi osannut arvatakaan voivani tuntea kuolemanpelkoa sellaisena kuin tänä yönä tunsin."
"Rakas ystävä, sinä otat asian liian vakavasti", sanoi hänen puhetoverinsa. "Hermosi ovat joutuneet epäkuntoon liiallisesta työstä. Kuinka voisi sentapainen olento vaellella Oxfordin kaduilla edes yölläkään joutumatta ilmi?"
"Kyllä se on nähtykin. Kaupungissa puhutaan kauhistuneina karanneesta apinasta, jollaiseksi he kuvittelevat tuota olentoa. Se on yleisenä keskustelunaiheena."
"Onpa siinä tosiaankin merkillinen tapaussarja. Ja sittenkin sinun täytyy myöntää, hyvä mies, että joka ainoan kohdan voi selittää luonnollisemmallakin tavalla."
"Mitä! Myöskinkö minun tämäniltaisen seikkailuni?"
"Aivan varmasti. Lähdet liikkeelle hermot jännittyneinä ja pää täynnä tuollaisia arveluita. Jokin laiha, puoleksi nälkiintynyt kulkuri hiipii takanasi ja nähdessään sinun juoksevan rohkaisee mielensä ja lähtee ajamaan sinua takaa. Pelkosi ja mielikuvituksesi tekee lopun."
"Tuo ei kelpaa selitykseksi, Peterson, ei se riitä siihen."
"Ja mitä taas tulee siihen, että näit muumion arkun tyhjänä ja taas vähän ajan päästä muumion sen sisällä, niin muistathan, että lampunliekki oli silloin käännetty pienemmälle sekä ettei sinulla ollut mitään erikoista syytä katsella arkkua sen tarkemmin. On hyvin mahdollista, ettet ensimmäisellä kerralla vain sattunut näkemään siinä muumiota."
"Ei, ei, se on ihan mahdotonta."
"Ja sitten on Lee voinut pudota jokeen, ja joku kulkuri hyökätä Mortonin kimppuun. Olet tosiaankin kyhännyt hirvittävän syytöskirjelmän Bellinghamia vastaan, mutta jos esittäisit sen tuomarille, nauraisi hän vain sinulle vasten kasvoja."
"Sen tiedänkin. Ja sen vuoksi aion itse hoidella koko asian."
"Mitä ihmettä?"
"Niin juuri. Tunnen suorastaan isänmaallisen velvollisuuden painavan hartioitani, ja sitäpaitsi on minun ryhdyttävä siihen oman turvallisuuteni vuoksi, jollen tahdo sallia tuon pedon karkoittavan minua yliopistosta, ja silloin olisin tosiaankin liian heikko. Olen nyt ihan selvillä siitä, kuinka minun on meneteltävä. Saanko ensinnäkin tunnin ajan käyttää sinun kirjoitusneuvojasi?"
"Tietysti. Tuolla sivupöydällä on kaikki mitä tarvitset."
Abercrombie Smith istuutui ja otti eteensä paperia, jolle kirjoitti nopeasti parin tunnin ajan. Sivu toisensa jälkeen täyttyi ja siirtyi pois seuraavan tieltä, sillä välin kun hänen ystävänsä istui mukavassa nojatuolissaan ja tarkasteli häntä kiihkeän uteliaasti. Lopulta huoahti Smith tyytyväisenä, kokoili paperinsa ja pani viimeisen arkin Petersonin eteen pöydälle.
"Ole hyvä ja todista tämä", sanoi hän.
"Todista? Mitä sitten?"
"Todista minun nimikirjoitukseni ja päivämäärä. Etenkin päivämäärä on tärkeä. Usko pois, Peterson, henkeni voi olla tässä kysymyksessä."
"Sinähän puhut ihan järjettömiä, hyvä ystävä. Parasta on, että menet suoraa päätä nukkumaan."
"Päinvastoin, en ole koskaan puhunut niin tarkan harkinnan perusteella kuin nyt. Ja lupaan mennä vuoteeseen heti, kun olet allekirjoittanut tämän."
"Mutta mikä se on?"
"Se on tarkka selostus kaikesta siitä, mitä olen kertonut sinulle tänä iltana. Pyydän sinua todistamaan sen."
"Sehän on selvä", sanoi Peterson kirjoittaen nimensä ystävänsä nimen alapuolelle. "Kas niin. Mutta mihin sitä oikein tarvitset?"
"Pyydän sinua hyväntahtoisesti tallettamaan sen ja esittämään oikeudelle siinä tapauksessa, että minut vangitaan."
"Vangitaan? Mistä syystä?"
"Murhasta. Se ei ole laisinkaan mahdotonta. Tahdon ottaa huomioon kaikki mahdollisuudet. Minulla ei ole tarjolla muuta kuin yksi ainoa menettelytapa, ja olen päättänyt turvautua siihen."
"Älä taivaan tähden tee mitään äkkipikaista!"
"Usko minua kun sanon, että olisi paljon ajattelemattomampaa yrittää mitään muuta keinoa. Toivoakseni ei meidän tarvitse vaivata sinua, mutta minulle on suureksi mielenhuojennukseksi, jos tiedän tämän selonteon vaikuttimistani olevan hallussasi. Nyt olen valmis noudattamaan neuvoasi ja paneutumaan makuulle, sillä aamulla minun on oltava täysissä voimissani."
Abercrombie Smith ei ollut suinkaan mikään vaaraton vihollinen. Hän oli hidas ja maltillinen, mutta toimeen ryhtyessään peloittava. Hän antautui kaikkeen yhtä tyynen päättävästi kuin oli opintoihinsa antautunut. Täksi päiväksi hän oli pannut kirjansa syrjään, mutta sittenkään hän ei aikonut uhrata päiväänsä turhuuteen. Hän ei virkkanut isännälleen sanaakaan suunnitelmistaan, mutta yhdeksän aikana aamulla hän oli jo paluumatkalla Oxfordiin päin.
Valtakadun varrella hän poikkesi Cliffordin asekauppaan ja osti tukevan revolverin sekä runsaasti ammuksia. Kuusi panosta hän latasi heti aseeseensa ja pani sen takkinsa taskuun pitäen hanaa puolittain viritettynä. Sitten hän lähti Hastien asuntoon, jossa tuo reipas soutaja yhä istui aamiaisensa ääressä Urheilulehti kahvipannua vastaan sovitettuna.
"Kas vain! Mikä nyt on?" kysyi hän. "Haluatko kahvia?"
"En, kiitos. Haluaisin, että tulisit kerallani ja tekisit mitä pyydän."
"Sehän on selvää, veliseni."
"Ja ota vankka keppi mukaasi."
"Oho!" huudahti Hastie ja tuijotti toiseen. "Tässä on sellainen metsästyssauva, jolla voisi tappaa vaikka härän."
"Sitten vielä yksi asia. Sinullahan on laatikollinen leikkausveitsiä. Anna minulle suurin niistä."
"Tuossa on. Näytätpä olevan peräti sotaisella päällä. Mitä muuta vielä?"
"Ei mitään, nyt riittää jo." Smith pani veitsen poveensa ja lähti astelemaan edellä pihan poikki. "Me emme ole kumpikaan mitään lapsukaisia, Hastie", sanoi hän. "Luulen voivani selviytyä tästä jutusta yksinkin, mutta otan sinut varalta mukaan. Aion keskustella hetkisen Bellinghamin kanssa. Jos minun pitäisi olla tekemisissä vain hänen kanssaan, en luonnollisestikaan tarvitsisi sinua. Mutta jos huudan, niin tule ylös ja huido kepilläsi niin kovasti kuin suinkin jaksat. Ymmärrätkö?"
"Selvä on. Tulen heti, kun sinä karjaiset."
"Pysy siihen asti täällä. Mahdollisesti viivyn vähän aikaa, mutta älä liiku minnekään."
"En hievahdakaan."
Smith alkoi kiivetä portaita, avasi Bellinghamin oven ja astui sisään. Bellingham istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti jotakin. Hänen vieressään oli kaikenlaisten harvinaisten esineitten joukossa ylimpänä muumionarkku, jonka päässä yhä näkyi sen arpanumero 249 ja sen sisällä jäykkä ja eloton muumio. Smith katseli rauhallisesti ympärilleen, sulki oven, meni sitten tulisijan luokse, raapaisi tikun palamaan ja sytytti tulen. Bellingham istui paikallaan tuijottaen häneen ja hämmästys ja kiukku kuvastuivat hänen pöhöttyneillä kasvoillaan.
"Kas vain, olette tosiaankin kuin kotonanne", huohotti hän.
Smith istuutui tyynesti, pani kellonsa pöydälle, otti taskustaan revolverin, viritti sen ja laski sen sitten syliinsä. Sitten hän otti povitaskustaan pitkän leikkausveitsen ja heitti sen Bellinghamin eteen.
"Kas niin", sanoi hän, "nyt vain työhön. Leikatkaa muumio kappaleiksi."
"Siitäkö onkin kysymys?" virkkoi Bellingham ivallisesti.
"Juuri siitä. Olen kuullut väitettävän, että laki on teihin nähden voimaton. Mutta minä tiedän lain, jonka avulla asiat pian järjestyvät. Jollette ole viiden minuutin päästä ryhtynyt työhön, niin vannon Jumalan kautta, joka on minut luonut, että lasken luodin aivojenne lävitse!"
"Aiotteko murhata minut?"
Bellingham oli kohottautunut puolittain seisoalleen, ja hänen kasvonsa olivat savenkarvaiset.
"Aion."
"Ja mistä syystä?"
"Lopettaakseni ilkityönne. Yksi minuutti on kulunut."
"Mutta mitä olen tehnyt?"
"Minä tiedän sen yhtä hyvin kuin tekin."
"Tämä on pelkkää sanoilla kerskailemista."
"Kaksi minuuttia on kulunut."
"Mutta teidänhän täytyy esittää joitakin perusteluja. Olette mielipuoli – vaarallinen mielipuoli. Miksi hävittäisin omaisuuttani? Se on arvokas muumio."
"Teidän on leikattava se kappaleiksi ja poltettava se."
"En aio tehdä mitään sinne päinkään."
"Neljä minuuttia on kulunut."
Smith otti revolverin käteensä ja katsahti Bellinghamiin kasvoillaan järkähtämätön ilme. Kun sekuntiosoittaja oli tehnyt kierroksensa, kohotti hän kätensä ja koukisti sormensa liipasimelle.
"Malttakaa! Malttakaa! Minä teen sen!" kirkaisi Bellingham.
Hurjalla kiireellä hän tarttui veitseen ja iski sen muumioon vilkaisten tuon tuostakin taakseen, jolloin näki itseensä suunnattuina hirvittävän vieraansa silmät ja revolverin. Muumio ratisi ja naksahteli joka kerta, kun terävä veitsi teki uuden viilloksen. Siitä kohosi sakea keltainen pöly. Mausteita ja kuivattuja hajulehtiä valui lattialle. Äkkiä sen selkäranka murtui vihlovasti narahtaen kappaleiksi ja koko muumio putosi ruskeana vavahtelevana luuröykkiönä lattialle.
"Nyt tuleen vain!" komensi Smith. Liekit leimahtelivat rätisten korkeammalle, kun kuivat ja taulamaiset kappaleet heitettiin tuleen. Tuo pieni asunto oli kuin höyrylaivan konehuone, ja hiki virtasi kummankin miehen kasvoja pitkin. Mutta toinen heistä jatkoi yhä kumarassa työtään ja toinen istui paikallaan pitäen häntä tuimasti silmällä. Tulesta kohosi sakea läpinäkymätön savu ja ilman täytti raskas palaneen pihkan ja kärventyneitten karvain haju. Neljännestunnin kuluttua oli arpa n:o 249:nnestä jäljellä vain joitakin hiiltyneitä ja hauraita pikku suikaleita.
"Ehkäpä nyt olette tyytyväinen", murahti Bellingham vihan ja pelon kuvastuessa hänen pienistä harmaista silmistään, kun hän katsahti kiusanhenkeensä.
"En vielä. Minun täytyy tehdä puhdasta jälkeä teidän tavaroittenne joukossa. Näistä pirunkonsteista pitää tulla loppu. Tuleen vain kaikki lehdet. Niillä on mahdollisesti jotain yhteyttä asian kanssa."
"Ja mitä nyt sitten?" kysyi Bellingham, kun lehdetkin oli työnnetty liekkeihin.
"Nyt se papyruskäärö, joka teillä oli pöydällänne tuona yönä. Se on luullakseni tuossa laatikossa."
"Ei, ei!" huudahti Bellingham. "Älkää polttako sitä! Tehän ette ymmärrä, mitä teette, mies. Se on ainoalaatuinen ja sisältää sellaisia tietoja, joita ei ole mistään muualta saatavissa."
"Tuleen heti!"
"Mutta kuulkaahan, Smith, ette voi todella tarkoittaa sitä. Minä ilmaisen teille siinä kerrotun salaisuuden. Opetan teille kaikki, mitä siinä sanotaan. Voi, odottakaa, sallikaa minun vain kopioida se, ennenkuin poltatte sen."
Smith meni pöydän luokse ja kiersi laatikonavainta. Sieltä hän otti keltaisen käpristyneen paperikäärön, heitti sen tuleen ja painoi sitä vielä jonkin aikaa kantapäällään. Bellinghamn kirkaisi ja koetti siepata sen pois, mutta Smith työnsi hänet syrjään ja seisoi tulen ääressä, kunnes papyruskäärö oli luhistunut pieneksi harmaaksi tuhkaläjäksi.
"Kas niin, herra B.", sanoi hän. "Luulenpa nyt nykäisseeni teiltä ilkeän hampaan juuriaan myöten. Saatte taas kuulla minusta, jos vielä yritätte entisiä kepposianne. Hyvästi nyt vain, minun on käytävä käsiksi lukuihini."
Tällainen on Abercrombie Smithin selostus niistä merkillisistä tapauksista, jotka sattuivat Oxfordin vanhassa yliopistossa keväällä –84. Kun Bellingham lähti yliopistosta heti tämän jälkeen ja kun hänet on viimeksi nähty Sudanissa, ei kukaan voi väittää Smithin kertomusta vääräksi. Mutta ihmisten viisaus on vähäinen ja luonnon tiet merkilliset, ja kuka voi panna rajan niille salaperäisille asioille, joita halukkaat voivat noilta teiltä löytää!
"DE PROFUNDIS"
Niin kauan kuin valtameret ovat suuren ja laajalle ulottuvan Brittein valtakunnan yhdyssiteenä, niin kauan säilyy meidän luonteessamme runollinen ja seikkaileva piirre. Sillä ihmissielua hallitsevat ja vetävät puoleensa meret samoin kuin kuu vetää meriä, ja kun valtakunnan suurina pääväylinä on sen tapaisia teitä, niin täynnä outoa nähtävää ja kuultavaa vaaran reunustaessa aidan tavoin sen kumpaakin syrjää, täytyy tosiaankin olla aivan tylsä, jollei saa mitään vaikutelmia sellaista tietä myöten tehdystä matkasta. Britannia onkin hyvin varustettu valtio, sillä noin viiden kilometrin levyinen kaistale kaikkialla sen merenrannikoilla on sen suojalinnoituksena, joka on valloitettu paremminkin vasaralla ja airoilla ja taltalla kuin sotataidolla. Sillä historia todistaa, ettei kuningas eikä sotajoukko voi sulkea tietä sellaiselta mieheltä, joka omistaen kaksi kolikkoa lujassa lippaassaan ja hyvin tietäen, mistä voi hankkia kolmannen niitten lisäksi päättää suunnata kaikki voimansa siihen yritykseen. Ja samoin kuin tuo rajalinnoitus on levinnyt, samoin on myöskin vahvistunut brittiläisen rohkeus, jopa siinä määrin, että kaikki ihmiset voivat huomata, kuinka saari on mannermaan kanssa yhtä kiinteässä yhteydessä kuin mannermaakin saaren kanssa.
Mutta tällaisesta on myöskin hinta maksettava, ja se hinta on kova. Samoin kuin muinaisajan hirviö vaati nuoren ihmiselämän joka vuosi verokseen, samoin me heitämme valtiollemme joka päivä kukkeinta nuorisoamme. Kone on voimakas, ja sen vaikutukset ulottuvat yli maailman, mutta ainoa polttoaine, joka voi pitää sitä käynnissä, on brittiläisten miesten henki. Siitä johtuu, että me katsellessamme ympärillemme vanhoissa harmaissa tuomiokirkoissa ja tarkastellessamme seinillä olevia muistotauluja näemme outoja nimiä, sellaisia nimiä, joita eivät noitten seinäin rakentajat olleet koskaan kuulleet, sillä muistotauluissa mainitut nuorukaiset ovat kuolleet Peshawurissa ja Umballahissa ja Kortissa ja Fort Pearsonissa jättämättä jälkeensä mitään muuta kuin aikaisemman samanlaisen tapauksen ja tuon muistotaulun. Mutta jos jokaisella miehellä olisi oma muistopatsaansa pystytettynä hänen kuolinpaikalleen, silloin ei tarvitsisi piirtää minkäänlaista rajaviivaa, sillä brittiläisten hautain jono osoittaisi aina, kuinka korkealle anglokelttiläinen nousuvesi on rantoja huuhdellut.
Juuri tämä seikka samoin kuin meitä muuhun maailmaan yhdistävät vesiväylät, ovat vaikuttaneet sen, että luonteessamme on seikkailunhalua ja haaveellisuutta. Sillä kun monella on rakkaansa merten tuolla puolen harhailemassa alttiina vuoristolaisten luodeille tai rämeitten kuumetaudeille, jossa kuolema tulee äkkiä ja jonne on niin pitkä matka, silloin ymmärtää ihmismieli helposti toista ja outoja tarinoita syntyy unesta, aavistuksista tai näyistä, jolloin äiti näkee poikansa kuolevan ja selviää siten jo kaikkein katkerimmasta surustaan, ennenkuin saapuu se sanoma, joka oli tarkoitettu uutiseksi. Oppineet ovat viime aikoina pohtineet tätä asiaa ja antaneet sille oman nimenkin, mutta mitä muuta me voimme ymmärtää siitä kuin että onneton ja ahdistettu sydän parka voi singahduttaa maailman toiselle laidalle vaikka kymmenentuhannen kilometrin päähän kajastuksen hädästään ja ilmoittaa sen siten lähimmälle omaiselleen. En mitenkään tahdo kieltää sellaisen voiman olemassaoloa meissä, sillä kaikista niistä asioista, joita aivomme voivat käsittää, ymmärtävät ne vähimmin itseään. Mutta sittenkin on hyvä pysyä mahdollisimman varovaisena näissä asioissa, sillä ainakin kerran olen saanut todeta, että sellainen, mikä itse asiassa oli luonnon lakien mukaista, näytti olevan kaukana niitten tuolla puolen.
John Vansittart oli nuorempi osakas Hudson & Vansittartin Ceylonilla sijaitsevassa kahvinvientiliikkeessä, kolmeneljännekseksi hollantilainen synnyltään, mutta täysin englantilainen mielipiteiltään. Vuosikausia olin ollut hänen kauppojensa välittäjänä Lontoossa, ja kun hän vuonna -72 tuli kolmen kuukauden lomalleen Lontooseen, kääntyi hän minun puoleeni saadakseen neuvoja siitä kuinka voisi parhaiten tutustua sekä kaupungin että maaseudun elämään. Seitsemällä eri suosituskirjeellä varustettuna hän lähti liikkeestäni, ja sen jälkeen sain monen viikon aikana eri tahoilta maata lähetetyistä pikku kirjelippusista tietää hänen päässeen hyviin väleihin ystäväini kanssa. Sitten saapui uutinen hänen kihlauksestaan Emily Lawsonin kanssa, joka kuului Herefordin Lawsonien sotilaalliseen sukuhaaraan, ja heti tämän tiedon kintereillä sanoma hänen vihkiäisistään, sillä matkamiehen kihlausaika ei voi venyä pitkäksi, ja hänen kotimatkaansa varten määrätty lähtöpäivä alkoi jo olla lähellä. Heidän oli määrä matkustaa Colomboon eräällä liikkeen omalla tuhannen tonnin vetoisella parkkilaivalla, ja siitä oli tuleva heille suurenmoinen häämatka, joka samalla oli sekä välttämätön että hauska.
Sinä vuonna oli Ceylonin kahvi-istutuksilla oikea kukoistuskausi, sillä ei ollut vielä tullut se aika, jolloin ainoalaatuisen huono sato ja homesieni ohjasi kokonaisen yhteiskunnan monien synkkien vuosien jälkeen erääseen suurimpaan ja onnistuneimpaan liikeyritykseen, mihin rohkeus ja kekseliäisyys ovat koskaan yllyttäneet. Harvoin on ihmisillä niin suurta yritteliäisyyttä, että he yhden suuren tuotantohaaran kuihtuessa panevat muutamissa vuosissa sen sijalle alkuun uuden yhtä tuottavan. Ceylonin teeviljelykset ovat tosiaankin yhtä suuren rohkeuden muistomerkkejä kuin Waterloon jalopeura. Mutta vuonna -72 ei vielä näkynyt minkäänlaista pilveä taivaanrannalla, ja kasviviljelysten omistajain toiveet kohosivat yhtä korkealle ja yhtä valoisina, kuin ne vuorenrinteet, joilla he hoitelivat istutuksiaan.
Vansittart saapui Lontooseen kauniin nuoren vaimonsa kanssa. Minut esitettiin nuorikolle, kutsuttiin päivälliselle heidän hotelliinsa, ja lopuksi sovimme että liittyisin heidän matkaseurakseen Itätähdelle, jonka oli määrä lähteä satamasta seuraavana maanantaina, sillä liikeasioitten vuoksi oli minunkin käytävä Ceylonilla.
Sunnuntai-iltana tuli Vansittart luokseni. Kun hänet opastettiin työhuoneeseeni noin yhdeksän aikana illalla, oli hän kiusaantuneen ja huonovointisen näköinen. Tervehtiessäni häntä tunsin, kuinka hänen kätensä oli kuuma ja kuiva.
"Pyytäisin teitä tarjoamaan minulle vähän sitroonamehua ja vettä, Atkinson", sanoi hän. "Minua janottaa ihan sietämättömästi, ja mitä enemmän juon sitä enemmän tunnun tarvitsevan."
Soitin palvelijaa ja käskin hänen tuoda sisään vesikannun ja laseja. "Olette kuumissanne", sanoin, "ettekä näytä oikein terveeltä."
"Minä olenkin huonovointinen. Sain selkääni reumaattisen kolotuksen ja menetin ruokahaluni. Tämä kauhea Lontoo ihan tukehduttaa minut. En ole tottunut hengittämään sellaista ilmaa, jota neljä miljoonaa ihmistä minun ympärilläni vetää keuhkoihinsa kilpaa minun kanssani." Hän painoi koukkuun taivutetut kätensä kasvoilleen sellaisen miehen tavoin, joka toden teolla vain vaivoin saa hengitetyksi.
"Merimatka saattaa terveytenne taas pian ennalleen."
"Sitä minäkin arvelen. Sellaista juuri tarvitsen. Mikään muu lääkäri ei voi parantaa minua. Jollen huomenna pääse merelle, sairastun varmasti oikein vakavasti. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole." Hän tyhjensi lasin sitroonamehua ja paineli käsillään sorminivelet koukistettuina vyötäisiään.
"Se tuntuu virkistävän", sanoi hän katsellen minua omituisen hämärin silmin. "Nyt pyytäisin teidän apuanne, Atkinson, sillä olen joutunut jokseenkin hankalaan asemaan."
"Kuinka niin?"
"Kerron sen teille. Anoppini sairastui ja kutsui sähkösanomalla vaimoni luokseen. Minä en voinut matkustaa – tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka kiinni olen ollut liikeasioissa – joten hänen oli lähdettävä yksin. Nyt sain uuden sähkösanoman, jossa vaimoni ilmoittaa, ettei hän voi tulla huomenna, vaan aikoo astua laivaan vasta keskiviikkona Falmouthissa. Me nähkääs poikkeamme sinne, vaikka minusta tuntuukin kovalta, että pitää uskoa kaikenlaisiin salaperäisiin asioihin, ja kirottua on, jollei niihin usko. Uskokaa pois, se on kirottua." Hän kumartui eteenpäin ja alkoi hengittää niin katkonaisesti, kuin olisi hän ollut puhkeamaisillaan nyyhkytyksiin.
Silloin vasta juolahti mieleeni, että olin kuullut paljon puhuttavan Ceylonin asukkaitten juopottelusta, ja aloin uskoa, että nuo hurjat sanat ja kuumeiset kädet olikin pantava alkoholin tilille. Poskien hehku ja silmien lasimaisuus ilmaisivat selvästi hänen olevan humalassa. Oli surullista nähdä niin oivallisen nuoren miehen joutuneen kaikkein alhaisimman intohimon orjaksi.
"Teidän pitäisi mennä makuulle", sanoin aika lailla vakavasti.
Hän räpytteli silmiään moneen kertaan koettaen saada ne pysymään auki ja katsahti minuun hämmästyneenä.
"Niin minä lähdenkin ihan heti", virkkoi hän täysin järjellisesti. "Äsken minua huimasi aika lailla, mutta nyt olen taas ennallani. Mistä minä taas puhuinkaan? Aivan oikein, vaimostani. Hän tulee laivalle Falmouthissa. Ja minä tahdon matkustaa sinne meritse. Luulen terveyteni riippuvan kokonaan siitä. Tarvitsen vain vähän täysin puhdasta ilmaa keuhkoihini päästäkseni taas voimiini. Nyt pyydän teitä kelpo miehenä matkustamaan rautateitse Falmouthiin, niin että olette valmiina siellä huolehtimaan vaimostani, jos laiva sattuisi myöhästymään. Asettukaa Royal hotelliin, niin sähkötän hänelle, että olette siellä. Hänen sisarensa saattaa hänet sinne, niin että kaikki on järjestyksessä."
"Teen sen mielihyvällä", virkoin. "Pidänkin suoraan sanoen enemmän rautateitse matkustamisesta, sillä varmasti ennätämme saada merimatkasta tarpeeksi ja liiaksikin, ennenkuin olemme Colombossa. Sitäpaitsi uskon teidän kipeästi kaipaavan vaihtelua. Jos olisin teidän sijassanne, menisin suoraa päätä makuulle."
"Niin minä menenkin. Aion nukkua ensi yön laivalla. Nähkääs", jatkoi hän, samalla kuin hänen silmänsä taas hämärtyivät, "en ole moneen yöhön nukkunut kunnollisesti. Minua on vaivannut jumalopilli–, nimittäin jumaluusopilli– no hiisi vieköön", kivahti hän ponnistaen kovasti voimiaan, "jumaluusopillisten asiain pohtiminen. Minkähän vuoksi Kaikkivaltias on luonut meidät, kuuletteko, ja minkähän vuoksi hän on luonut meidät näin heikkopäisiksi ja pannut kaikenlaisia pikku kipuja vyötäisiimme. Ehkä minun tulee parempi olla ensi yönä." Hän nousi seisomaan ja pysyttelihe vaivoin jaloillaan tuolin selustaan nojautuen.
"Kuulkaahan, Vansittart", sanoin vakavasti mennen hänen luokseen ja laskien käteni hänen käsivarrelleen, "voin tarjota teille täällä yösijan. Ette kykene nyt lähtemään ulos. Olette niin huonossa kunnossa, sillä nähtävästi olette nauttinut liiaksi väkijuomia."
"Väkijuomia!" Hän tuijotti minuun ihmeissään.
"Osasittehan te ennen käyttää alkoholia järkevämmin."
"Uskokaa minua, Atkinson, kun sanon etten ole maistanut pisaraakaan kahteen päivään. Ei se johdu alkoholista. En ymmärrä mitä se on. Luuletteko te tällaisen johtuvan juomisesta?" Hän tarttui polttavilla käsillään minun käteeni ja nosti sen otsalleen.
"Laupias taivas!" huudahdin.
Hänen ihonsa tuntui kuin ohuelta samettikankaalta, jonka alla on tiheä haulikerros. Se oli yhtä tasainen joka paikassa, mutta sormella koetellen se tuntui karkealta kuin pähkinäsaksien terät.
"Ei se ole mitään ihmeellistä", virkkoi hän hymyillen minun pelästyneelle ilmeelleni. "Olen aikoinani sairastanut ankaran malarian."
"Mutta eihän tämä ole malariaa."
"Ei, se on Lontoon syytä ja aiheutuu huonon ilman hengittämisestä. Mutta huomenna olen taas terve. Laivalla on lääkärikin, joten olen siellä hyvässä turvassa. Nyt minun on lähdettävä."
"Se ei tule kysymykseenkään", virkoin työntäen hänet takaisin tuolilleen. "Tässä on tosi edessä. Ette hievahda täältä minnekään, ennenkuin lääkäri on tutkinut teidät. Pysykää vain paikallanne."
Sieppasin hattuni, riensin erään lähellä asuvan lääkärin luokse ja palasin pian hänen kanssaan. Huone oli tyhjä ja Vansittart poissa. Soitin kelloa. Palvelija kertoi vieraan herran tilanneen ajurin heti minun lähdettyäni ja lähteneen pois. Hän oli käskenyt ajaa satamaan.
"Näyttikö hän sairaalta?" kysyin.
"Sairaaltako?" Palvelijani hymyili. "Ei, herra, hän piti suurta ääntä koko ajan."
Tämä uutinen ei ollut niin rauhoittava kuin palvelijani näytti otaksuvan, mutta kun sitten asiaa tarkemmin ajatellessani muistin hänen lähteneen Itätähdelle, jossa oli lääkärikin saapuvilla, ymmärsin etten voinut asiassa sen enempää tehdä. Siitä huolimatta tuntui minusta nukkumaan mennessäni kiusalliselta ajatella vierastani ja hänen käyntiään luonani, kun taas muistin hänen janonsa, hänen polttavat kätensä, hämärät silmänsä ja sekavan puheensa sekä lopuksi hänen pitaalitautista muistuttavan otsansa.
Kello yhdeltätoista seuraavana päivänä olin satamassa, mutta Itätähti oli jo lähtenyt lipumaan jokea alas ja oli melkein Gravesandin kohdalla. Matkustin junalla Gravesandiin, mutta siellä sain vain kaukaa nähdä tuon aluksen märssytangot sekä sen edessä hinaajalaivan piipusta tupruavan savupatsaan. Näin ollen en saisi kuulla tuttavastani mitään, ennenkuin tapaisin hänet taas Falmouthissa. Palatessani toimistooni sain siellä rouva Vansittartin lähettämän sähkösanoman, jossa hän pyysi minua tapaamaan itseään. Seuraavana iltana kohtasimmekin toisemme Falmouthissa Royal hotellissa, jossa meidän oli määrä odottaa Itätähden saapumista. Kului kymmenen päivää ilman että tuosta aluksesta saatiin minkäänlaisia tietoja.
Niitä kymmentä päivää en tule koskaan unohtamaan. Samana päivänä, jolloin Itätähti oli päässyt Thamesilta merelle, oli puhjennut ankara itämyrsky, joka riehui melkein kokonaisen viikon näyttämättä aikovankaan tyyntyä. Tuolla etelärannikolla ei muisteta koskaan olleen niin repivää ja raivoavaa ja kauan kestänyttä rajuilmaa. Hotellimme akkunoista näimme kuinka meri oli kokonaan sumun peitossa samalla kuin ranta-aallokko ihan silmäimme edessä kuohui ja läikkyi rankkasateessa. Niin raivoisasti kuohutti myrsky laineita, että näytti ikäänkuin meri olisi kohonnut korkeammalle, sillä tuuli tempasi kiukkuisesti jokaisen aallonharjan mukaansa ja paiskasi sen kauaksi. Pilvet, tuuli, meren aallot, kaikki syöksyi länttä kohti ja tuota luonnonvoimain raivoisaa myllerrystä katsellen odotin päivän toisensa jälkeen ainoana toverinani kalpea äänetön nainen, jonka silmissä kuvastui kauhu ja joka istui otsa akkunaa vastaan painettuna tuijottaen varhaisesta aamusta yöntuloon asti tuohon harmaaseen usvaan, josta saattoi toivoa laivan ääriviivain ilmestyvän näkyviin. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen kasvoiltaan heijastui pelko ja hätä.
Viidentenä päivänä menin kysymään eräältä vanhalta merimieheltä, mitä hän arveli asiasta. Mieluummin olisin puhutellut häntä yksin, mutta rouva Vansittart näki minun keskustelevan hänen kanssaan ja oli samalla vieressäni huulet raollaan ja rukoileva ilme silmissään.
"Siis seitsemän päivää poissa Lontoosta", tuumi merimies, "ja viisi vuorokautta myrskyn käsissä. Tällainen tuuli on kyllä pyyhkäissyt Kanaalin puhtaaksi. Kolme mahdollisuutta on olemassa. Ehkä tuo alus on poikennut johonkin Ranskan satamaan. Se on hyvin todennäköistä."
"Ei, ei, hän tiesi meidän olevan täällä. Varmasti hän olisi sähköttänyt."
"Aivan oikein, se ei siis tule kysymykseen. No, sitten on alus voinut lähteä purjehtimaan myrskyä pakoon, ja jos se on niin tehnyt, ei se voi nyt olla kovinkaan kaukana Madeirasta. Niin on asia varmaankin, rouva, voitte luottaa siihen."
"Entä sitten? Sanoitte olevan kolme mahdollisuutta."
"Sanoinko, rouva? Ei, luullakseni onkin vain kaksi. En muista maininneeni mitään kolmesta. Uskokaa pois, teidän laivanne on jossakin Atlantilla, ja saatte kyllä kuulla siitä aikanaan, sillä myrsky alkaa hellittää. Älkää huolehtiko liiaksi, vaan odottakaa, ja saattepa vielä nähdä huomisaamuna oikean sinisen taivaan."
Vanha merikarhu ennusti oikein, sillä seuraava päivä koitti tyynenä ja kirkkaana. Vain läntisellä taivaanrannalla siinsi yhä kapeneva hattara merkkinä myrskypilvien hupenevista jätteistä. Mutta vieläkään ei saapunut mitään sanomaa mereltä eikä näkynyt jälkeäkään odotetusta aluksesta. Kului vielä kolme rasittavaa päivää, joita ikävämpiä en ole koskaan viettänyt, ja sitten saapui hotelliimme muuan merimies, joka toi kirjeen. Minulta pääsi ilonhuudahdus. Se oli Itätähden kapteenilta. Luettuani sen ensimmäiset rivit peitin kirjeen äkkiä kädelläni, mutta rouva Vansittart tarttui siihen omalla kädellään ja veti sen pois. "Olen nähnyt alun", virkkoi hän kylmällä rauhallisella äänellä, "ja voin yhtä hyvin lukea lopunkin."
"Hyvä herra", kuului kirje.
"Herra Vansittart on sairastunut rokkoon, ja tuuli on kiidättänyt
meidät jo niin kauas maista, ettemme ymmärrä mitä meidän on
tehtävä, sillä hän on aivan sekaisin päästään ja kykenemätön
puhumaan mitään Tehtyjen mittausten mukaan olemme vain kolmen
sadan meripeninkulman päässä Funchalista, joten harkitsen
parhaaksi poiketa sinne voidakseni jättää herra Vansittartin
sairaalaan ja odottaa siellä lähistöllä, kunnes te tulette.
Falmouthista lähtee Funchaliin purjealus muutamain päiväin
päästä, mikäli olen saanut oikeita tietoja. Lähetän tämän
falmouthilaisella prikillä Marionilla, jonka kapteeni on
oikeutettu saamaan vaivoistaan viisi puntaa.
Kunnioittaen Teidän Joe Hines."Rouva Vansittart oli peräti ihmeellinen nainen, vasta koulusta päässyt nuori tyttö, mutta tyyni ja vahva kuin mies. Hän ei sanonut mitään – puristi vain huulensa lujasti yhteen ja pani hatun päähänsä.
"Lähdettekö ulos?" kysyin.
"Lähden."
"Voinko minä auttaa teitä?"
"Ette, menen lääkärin luokse."
"Lääkärin?"
"Niin. Oppiakseni hoitamaan rokkotautista."
Koko illan hän käytti siihen, tarkoitukseen, ja seuraavana aamuna lähdimme Saaronin ruusu nimisellä parkkilaivalla Madeiraa kohti tuulen puhaltaessa kauniisti kymmenen solmuvälin nopeudella tunnissa. Viitenä päivänä sujui matkamme hyvin, joten pääsimme siinä ajassa verrattain lähelle tuota saarta, mutta kuudentena tuuli tyyntyi, ja aluksemme pysähtyi paikalleen rasvatyynelle ulapalle keinuen hiljalleen, mutta pääsemättä jalankaan vertaa eteenpäin.
Kello kymmenen sinä iltana seisoimme Emily Vansittart ja minä peräkannella nojaillen reunakaidetta vasten täysikuun paistaessa takaamme ja luodessa välkkyvään veteen tumman varjon sekä parkkilaivasta että meidän kummankin päästä. Varjosta lähti yhä levenevä kuunsilta ulottuen yksinäiseen taivaanrantaan asti ja välkkyen ja kimallellen maininkien hiljalleen nostaessa merenpintaa. Puhelimme siinä kumarassa, keskustelimme tyvenestä, tuulen mahdollisuuksista, taivaan väristä, kun yht'äkkiä kuului loiskahdus, ikäänkuin lohi olisi hypännyt vedestä, ja samassa ilmestyi vedestä kirkkaassa valaistuksessa John Vansittart ja katsoi ylös meihin.
En ole koskaan nähnyt mitään sen selvemmin kuin näin tuon miehen. Täysikuu paistoi häneen, eikä hän ollut meistä kauempana kuin kolmen aironvedon päässä. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneemmät kuin minun nähdessäni ne viimeksi, ja siellä täällä niissä näkyi mustia rohtumia. Hänen suunsa ja silmänsä olivat auki kuin henkilöllä, joka on tavattomasti hämmästynyt. Hänen olkapäiltään riippui jokin valkoinen kangas, ja toinen käsi oli nostettu korvan kohdalle, jotavastoin toinen oli koukistettu rinnan päälle. Näin hänen hypähtävän vedestä ilmaan, ja siitä syntyvät aallot vierivät pitkin tyyntä vedenpintaa aluksemme laitaan asti. Sitten hän vaipui taas takaisin veteen ja minä kuulin rätisevän äänen ikäänkuin risukimppu pakkasyönä olisi heitetty palavaan nuotioon. Hänestä ei näkynyt jälkeäkään, kun vilkaisin taas sinne päin, mutta poriseva pyörre keskellä tyyntä merenpintaa osoitti vielä sitä kohtaa, josta hän oli noussut. Minun oli mahdotonta jälkeenpäin sanoa, kuinka kauan seisoin siinä hermojeni värähdellessä sormenpäitäni myöten ja tukiessani toisella kädelläni tajutonta naista. Minua on aina väitetty hyvin tyyneksi ja järkähtämättömäksi luonteeltani, mutta silloin olin ihan suunniltani mielenliikutuksesta. Kerran pari löin jalkaani laivankantta vastaan päästäkseni selville, kykeninkö tosiaankin hallitsemaan omia aistejani ja eikö kaikki tämä vain ollut jokin sekavain aivojen tekemä hullu kepponen. Seisoessani yhä paikallani tätä aprikoiden värähti rouva Vansittart, avasi silmänsä, veti syvään henkeään, oikaisihe sitten tukien itseään molemmin käsin reunakaidetta vasten ja katseli kuun valaisemalle merenpinnalle sen näköisenä kuin olisi vanhentunut kymmenen vuotta yhtenä kesäyönä.
"Näittekö hänen harhakuvansa?" kuiskasi hän.
"Näin jotakin."
"Se oli hän! Se oli John! Hän on kuollut!"
Esitin joitakin heikkoja vastaväitteitä.
"Hän on varmasti kuollut juuri samalla hetkellä", kuiskasi hän. "Madeiran sairaalassa. Olen lukenut sellaisista tapauksista. Hän ajatteli minua. Hänen harhakuvansa tuli luokseni. Oi John, rakas, rakas, menetetty Johnini!"
Hän purskahti äkkiä rajusti itkemään ja minä talutin hänet alas hyttiin, jonne jätin hänet kahden kesken surunsa kanssa. Sinä yönä virisi kunnollinen itätuuli, ja seuraavan päivän iltana sivuutimme Los Desertosin molemmat pikku saaret ja päivän painuessa mailleen laskimme ankkurin Funchalin lahdessa. Itätähti ei ollut kaukana meistä. Sen isossamastossa liehui ruton merkkinä varoituslippu, ja keulamastossa oli laivan varsinainen lippu puolitangossa.
"Näettehän nuo liput", sanoi rouva Vansittart heti ne huomattuaan. Hänen silmänsä olivat nyt kyyneleettömät, sillä hän oli aavistanut, kuinka asiat olisivat. Samana yönä saimme viranomaisilta luvan siirtyä Itätähdelle. Kapteeni Hines odotti kannella, ja hänen jäykillä kasvoillaan vaihtelivat hämminki ja suru, kun hän koetti keksiä sanoja ilmaistakseen surullisen uutisensa, mutta rouva Vansittart pelasti hänet siitä pulasta.
"Tiedän, että mieheni on kuollut", virkkoi hän. "Hän kuoli eilisiltana noin kello kymmenen Madeiran sairaalassa, eikö niin?"
Merikarhu tuijotti häneen ihmeissään. "Ei, rouva, hän kuoli kahdeksan päivää sitten merellä, ja meidän täytyi haudata hänet siellä, sillä olimme joutuneet tyyneen vyöhykkeeseen emmekä osanneet arvatakaan, koska voisimme päästä maihin."
Tällaiset nyt ovat tärkeimmät seikat, jotka liittyvät John Vansittartin kuolemaan ja hänen näyttäytymiseensä vaimolleen jossakin kohdassa merta 35:nnellä leveysasteella pohjoisesta ja 15:nnellä pituusasteella lännestä. Harvoin on selvemmin voitu nähdä kenenkään haamua hänen kuolemansa jälkeen, ja sittemmin siitä on kerrottu ja kirjoitettu, ja oppineet ovat sitä tutkineet, ja monet muut ovat sitä pohtineet saadakseen tukea uudemmalle telepatiateorialle. Minä puolestani pidän telepatiaa selvästi todistettuna asiana, mutta tämän tapauksen tahtoisin erottaa muitten todistuskappaleiden joukosta ja väittää, ettemme nähneet tuona kuun valaisemana yönä Atlantin helmasta nousevan John Vansittartin haamua, vaan itsensä John Vansittartin. Heti tuosta merkillisestä tapauksesta lähtien olen uskonut, että jokin omituinen sattuma – yksi noita sattumia, jotka näyttävät niin uskomattomilta, mutta joita sittenkin saadaan kokea silloin tällöin – oli tyynnyttänyt tuulen ja jättänyt meidät juuri sille kohdalle, johon Vansittart oli haudattu viikkoa aikaisemmin. Sitäpaitsi lääkäri kertoi, ettei lyijypaino ollut oikein lujasti kiinnitetty sekä että seitsemän päivän aika hyvinkin aiheuttaa sellaisia muutoksia ruumiissa, että se voi kohota pinnalle. On hyvin ymmärrettävää, että se nousi vedestä niin kovalla vauhdilla, kun ajattelee, että lyijypaino oli ensiksi pidättänyt sitä syvällä valtameren pohjassa. Näin minä puolestani selitän tämän tapauksen, ja jos kysytte minulta mitä ruumiista sitten tuli, on minun mainittava teille uudelleen tuosta rätisevästä äänestä ja veteen ilmestyneestä pyörteestä. Haikala etsii pinnalta ravintonsa, ja niitä on noilla seuduin runsaasti.
HISSI
Lentojoukoissa palvelevan kapteeni Stangaten olisi pitänyt olla onnellinen. Hän oli selviytynyt sodasta naarmuttakaan ja saavuttanut mainehikkaan nimen mitä sankarillisimmissa sotatoimissa. Hän oli vasta täyttänyt kolmekymmentä, ja loistava ura näytti olevan hänen edessään. Ja parhainta kaikesta oli se, että kaunis Mary MacLean käveli hänen rinnallaan ja oli luvannut pysyä hänen toverinaan koko elämäniän. Mitä muuta saattoi nuori mies pyytää? Ja sittenkin hänen sydäntään painoi raskas taakka.
Hän ei itsekään osannut selittää sitä, vaikka koettikin järjellään saada voiton siitä. Hänen yläpuolellaan oli sininen taivaanlaki, edessään sininen meri ja ympärillään ihana puisto, monine iloisine huviretkeilijöineen. Ja ennen kaikkea olivat hänen vieressään nuo suloiset kasvot, joilla kuvastui huolestunut kysymys. Miksi hän ei voinut kohottautua niin iloisen ympäristön tasolle? Hän ponnisti kerran toisensa perästä, mutta se ei onnistunut tarpeeksi hyvin, jotta rakastavan naisen tarkka vaisto olisi johtunut harhaan.
"Mikä sinua oikein vaivaa, Tom?" kysyi Mary levottomasti. "Näen, että jokin painaa mieltäsi. Kerro se minulle, ehkä voin jotenkin auttaa sinua."
Stangate naurahti nolona.
"On häpeä pilata meidän pikku huviretkeämme", virkkoi hän. "Voisin vaikka heitellä kuperkeikkoja täällä puistossa, niin iloinen olen siitä... Älä huolehdi, rakkaani, sillä tiedän pilven taas haihtuvan. Minä taidankin olla herkkähermoinen olento, vaikka luulin jo aikoja sitten karaistuneeni. Lentäjien väitetään joko täydellisesti murtuvan tai sitten vahvistuvan koko elämänajaksi."
"Eikö se siis johdu mistään erikoisesta syystä?"
"Ei, ei mistään määrätystä. Sehän siinä on pahinta. Sitä on niin ollen vaikeampi vastustaa. Tunnen vain ankeaa ja synkkää alakuloisuutta täällä rinnassani ja päässäni. Mutta suo minulle anteeksi, rakkaani! Mikä raakalainen olenkaan raskauttaessani tällä tavoin sinunkin mielesi."
"Mutta minähän otan niin mielelläni osaa sinun pienimpiinkin huoliisi."
"Nyt se on poissa – kokonaan hävinnyt. Älkäämme puhuko siitä enää."
Morsian vilkaisi häneen pikaisesti ja tutkivasti.
"Ei, ei, Tom, se heijastuu kasvoiltasi ihan selvästi. Sano minulle, rakkaani, onko sinusta usein tuntunut tällaiselta. Näytät tosiaankin hyvin sairaalta. Istu tänne puitten varjoon ja kerro minulle kaikki."
He asettuivat suuren ristikolla ympäröidyn tornin varjoon, joka kohosi kuudensadan jalan korkeuteen heidän vieressään.
"Minulla on muuan kiusallinen kyky", sanoi Stangate, "ja tietääkseni en ole siitä vielä aikaisemmin kertonut kenellekään muulle. Kun nimittäin lähellä oleva vaara uhkaa minua, herää mielessäni omituisia aavistuksia. Tällaisessa rauhallisessa ympäristössä tänään se on tietysti aivan järjetöntä. Se vain osoittaa, kuinka omituisesti tuollaiset seikat johtuvat toisistaan. Mutta nyt se on ensimmäisen kerran pettänyt minut."
"Milloin olet ennen tuntenut sellaista?"
"Poikavuosinani se valtasi minut eräänä aamuna. Sinä iltapäivänä olin vähällä hukkua. Samanlainen tunne minulla oli, kun murtovaras tunkeutui Morton Halliin ja ampui luodin takkini lävitse. Sitten kaksi kertaa sodassa, kun jouduin lento-onnettomuuteen ja pelastuin ikäänkuin ihmeen kautta, oli minulla tuollainen outo aavistus jo ennenkuin kiipesinkään koneeseen. Sitten se taas häviää yht'äkkiä niinkuin sumu auringonpaisteessa. Nyt se tuntuu taas hellittävän. Katsohan minua? Etkö näe, että asia on niin?"
Mary näki sen tosiaankin. Stangate oli muuttunut silmänräpäyksessä riutuneesta miehestä nauravaksi nuorukaiseksi. Morsian yhtyi myötätunnosta toisen nauruun. Reippauden ja rohkeuden puuska oli pyyhkäissyt pois hänen oudon aavistuksensa ja täyttänyt hänen koko sielunsa nuoruuden vilkkaalla ja ylitsevuotavalla riemulla.
"Taivaan kiitos!" huudahti mies. "Sinun rakkaat silmäsi kai ovat tämän vaikuttaneet. En voinut vastustaa niitten harrasta ilmettä. Kuinka järjetön ja tyhmä painajaisvaiva tämä onkaan ollut! Nyt en enää koskaan usko tuollaisiin ennakkoaavistuksiin. Kas niin, rakkaani, ennätämme vielä tehdä hyvän kävelyretken ennen puolista. Sen jälkeen puisto taas täyttyy niin ihmisistä, ettei enää kannata yrittää mitään. Mitä huvitusta nyt keksimme? Menemmekö katsomaan varjokuvia, vai koetammeko onnenpyörää, tai kiidämmekö lentoveneessä?"
"Tai nousemmeko torniin?" kysyi Mary katsahtaen ylös. "Varmaankin ihana ilma ja laaja näköala tuolta huipulta karkoittaa viimeisetkin pilvenhattarat mielestäsi."
Stangate vilkaisi kelloaan.
"Nyt on vähän yli kahdentoista, mutta luultavasti ennätämme selvitä siitä tunnissa. Hissihän ei näytä toimivan. Mikä sitä vaivaa, kuljettaja?"
Mies pudisti päätään ja osoitti sisäänkäytävän kohdalle kokoontunutta pientä ihmisryhmää.
"Nuo kaikki odottavat päästäkseen torniin. Hissi on tarttunut ylös, mutta sen laitteita ollaan juuri tarkastamassa, ja minä odotan joka hetki lähtömerkkiä. Olkaa hyvä ja asettukaa tuonne toisten luokse, niin lupaan, ettei teidän tarvitse kauan odottaa."
Tuskin he olivat päässeet toisten torniinpyrkijäin joukkoon, kun hissin teräskori siirtyi paikaltaan merkkinä siitä, että kohta saattoi toivoa laitteitten olevan kunnossa. Ihmisryhmä siirtyi ulko-ovesta sisään ja odotti jännittyneenä puisella tasanteella. Heitä ei ollut paljon, sillä puistoon kerääntyy enemmän väkeä vasta iltapuolella, mutta he olivat sopivia esimerkkejä siitä ystävällisestä ja hyväntuulisesta pohjoisessa asuvasta väestöstä, joka kerääntyy kerran vuodessa Northamiin viettämään huvittelupäiväänsä. He katselivat nyt kaikki ylös ja tarkastelivat jännittyneinä erästä miestä, joka laskeutui alas teräskehystä myöten. Se näytti vaaralliselta ja epävakaiselta hommalta, mutta hän liikkui yhtä nopeasti kuin tavallinen kuolevainen portailla.
"Onpa Jim saanut ruumiinliikuntoa tänä aamuna", virkkoi kuljettaja katsahtaen ylös.
"Kuka hän on?" kysyi kapteeni Stangate.
"Hän on Jim Barnes, paras työmies, joka on koskaan kiipeillyt telineillä. Hän suorastaan elää siellä. Joka ainoa vaarna ja naula on hänen hoidossaan. Jim on oikea ihme."
"Mutta älkää väitelkö hänen kanssaan uskonnollisista kysymyksistä", sanoi muuan joukosta.
Kuljettaja naurahti.
"Te siis tunnette hänet", virkkoi hän. "Ei, hänen kanssaan ei sovi keskustella uskonnon asioista."
"Miksi ei?" kysyi lentokapteeni.
"No, hän ottaa ne kysymykset kovin vakavasti. Hän on oman lahkonsa loistava kynttilä."
"Siihen ei vielä paljon vaaditakaan", huomautti joukosta se, joka oli näyttänyt tuntevan Jimin. "Olen saanut tietää siihen seurakuntaan kuuluvan vain kuusi henkeä. Hän on niitä, jotka kuvailevat taivaan oman pienen takapihansa kokoiseksi, jonne ei sovi ketään muita kuin heidän lahkonsa."
"Parasta on olla puhumatta hänen kanssaan sellaisesta niin kauan kun hänellä on tuo vasara kädessään", varoitti kuljettaja kuiskaten. "Hoi, Jim, kuinka hissi toimii tänä aamuna?"
Puhuteltu luisui nopeasti alas viimeiset kolmekymmentä jalanmittaa ja pysyttelihe sitten tasapainossa muutaman poikkitangon päällä katsellen hissiin asettunutta pientä ihmisryhmää. Seisoessaan siinä nahkavaatteissaan pihdit ja muut työkapineet riippuen ruskeasta vyöstä hän olisi varmasti ollut taiteilijalle mieluinen malli. Mies oli suuri ja laiha, kädet ja jalat erittäin pitkät, ja jokaisessa hänen eleessään ilmeni oikea jättiläisen voima. Hänen kasvonsa olivat mieleenpainuvat, ylevät ja samalla synkät, silmät ja hiukset olivat tummat, nenä iso ja kyömyinen ja parta rinnalle asti ulottuva. Hän tuki itseään toisella voimakkaalla kädellään, toisessa taas riippui teräsvasara polven kohdalla.
"Nyt on kaikki kunnossa tuolla ylhäällä", virkkoi hän. "Lähden kerallanne ylös, jos sallitte." Hän hypähti alas korkealta paikaltaan ja tuli hissiin toisten seuraan.
"Te kai valvotte tätä aina", virkkoi Mary.
"Se on minun tehtäväni, neiti. Aamusta iltaan ja usein illasta aamuun olen täällä. On toisinaan sellaisia aikoja, jolloin minusta tuntuu kuin en laisinkaan olisi ihminen, vaan ilmassa liitelevä lintu. Nuo luontokappaleet lentelevät ympärilläni minun maatessani kurkihirren päällä ja visertelevät minulle, kunnes itsekin huomaan puhelevani noitten sieluttomain olentojen kanssa."
"Teillä on suuri ja vastuunalainen tehtävä", sanoi kapteeni Stangate katsellen yläpuolellaan olevaa monimutkaista teräsrakennelmaa, jonka ääriviivat hahmottuivat tummansinistä taivasta vastaan.
"Niin on, herra, eikä koko tässä laitteessa ole ainoatakaan hammasta eikä ruuvia, joka ei olisi minun hoidossani. Tällä vasarallani minä väännän ne kohdalleen ja tilkitsen ne lujasti paikalleen. Samoin kuin Luoja hallitsee maailmaa, niin minäkin – minäkin – tätä tornia. Minulla on valta elämän ja kuoleman ylitse, niin, elämän ja kuoleman ylitse."
Vesivoimalla käyvä konelaitos oli alkanut toimia, ja hissi kohosi hyvin hitaasti. Sen noustessa saivat sisälläolevat katsella, kuinka suurenmoinen näköala levittäytyi heidän eteensä. Niin valtaava oli tämä kuvasarja, että matkustajat tuskin huomasivat hissin äkkiä pysähtyvän kerrosten väliin noin viidensadan jalan korkeuteen. Koneiston hoitaja Barnes mutisi itsekseen, että jokin kohta oli varmasti mennyt epäkuntoon, ja kapusi pois näkyvistä hypähtäen kuin kissa sen kuilun ylitse, joka erotti heidät metallisesta säleristikosta. Sekavista aineksista kokoonpantu seurue, joka riippui siinä taivaan ja maan välillä, menetti jonkin verran brittiläisestä umpimielisyydestään niin poikkeuksellisissa olosuhteissa ja alkoi jutella vilkkaammin. Muuan pari, joka puhutteli toisiaan Dollyksi ja Billyksi, ilmaisi matkatovereilleen, että he olivat Hippodrom-sirkuksen etevimmät tähdet, ja huvitti naapureitaan jokseenkin helppotajuisilla sukkeluuksillaan. Muuan reipas äiti, hänen varhainkehittynyt poikansa, ja kaksi huvimatkalle lähtenyttä avioparia oli ihailevana kuulijakuntana.
"Vai tahtoisit sinä olla merimies?" virkkoi ilveilijä Billy vastaukseksi johonkin pojan huomautukseen. "Kuuleppas, veitikka, jollet pidä varaasi, niin päätät vielä päiväsi keskellä kukkeinta nuoruuttasi. Katsokaa nyt kuinka tuo mies seisoo reunalla. En voi tähän aikaan päivästä nähdä tuollaista."
"Mitä tekemistä on vuorokaudenhetkellä siinä?" kysyi tanakka kauppamatkustaja.
"Hermoni ovat ihan pilalla ennen puoltapäivää. Kun katselen tuonne alas ja näen ihmiset vain pieninä pilkkuina, värisee joka hermo ruumiissani. Kaikki omaisenikin ovat samanlaisia aamupäivällä."
"Luultavasti he ovat edellisenä iltapäivänäkin ihan samanlaisia", huomautti Dolly, joka oli verevä nuori nainen.
Kaikki yhtyivät nauruun, ilveilijä ensimmäisenä.
"Sinäpä sanoit tuon sopimattomaan aikaan, Dolly. Onhan se yleensä tunnettu asia Tappelu-Billystä, joka oli tajuton vielä silloinkin, kun hänestä viimeksi kuultiin. Jos minun omaisiani pilkataan, niin lähden täältä heti paikalla."
"Olisipa jo aika meidän kaikkien päästä täältä lähtemään", virkkoi kauppamatkustaja, joka oli punakka ja kiivasluontoinen mies. "On kerrassaan häpeällistä, että meitä viivytetään tässä näin kauan. Minä ilmoitan asiasta tämän laitoksen johtokunnalle."
"Missä on sähkönappula?" kysyi Billy. "Minä soitan."
"Ketä – tarjoilijaako?" kysyi hänen naisseuralaisensa.
"Kuljettajaa, ajajaa – mikä hän nyt sitten lieneekin nimeltään, joka hoitelee tämän vanhan röttelön kulkuvuoroja. Onko heillä polttoöljy lopussa vai pääponnin katkennut, vai mikä siellä on vikana?"
"Meillä on tästä joka tapauksessa kaunis näköala", huomautti kapteeni Stangate.
"Kylläpä sitä onkin jo tarpeeksi katseltu", sanoi Billy. "Olen kyllästynyt siihen ja tahdon päästä pois."
"Minäkin alan jo hermostua", huudahti kukoistava äiti. "Toivottavasti ei hissi ole putoamisen vaarassa."
"Kuuleppas, Dolly, pidä kiinni takinliepeestäni. Koetan olla rohkea ja kurkistaa reunan ylitse. Voi taivas, minua kuvottaa ja pyörryttää! Tuolla alhaalla on hevonen, joka ei näytä hiirtä suuremmalta. Kukaan ei näytä välittävän meistä. Minne on joutunut se vanha Jesaja-profeetta, joka nousi kanssamme tähän asti?"
"Hän kapusi pois kerrassaan nokkelasti niin pian kuin luuli jotakin häiriötä syntyneen."
"Kuulkaahan, minusta tämä ei enää tunnu laisinkaan hauskalta", virkkoi Dolly näyttäen hyvin levottomalta. "Tässä me nyt olemme viidensadan jalan korkeudessa, ja luultavasti olemme tarttuneet tänne koko päiväksi. Minun olisi ehdottomasti oltava päivänäytännössä Hippodromissa. Johtokunta joutuu ikävään asemaan, jollen pääse ajoissa alas täältä. Ympäri kaupunkia levitetään nyt ohjelmalehtisillä tietoa siitä että tulen tänään esittämään uuden laulun."
"Uudenko! Mitä ihmettä, Dolly?"
"Se on numero, joka vetää kuin laastari, ja nimeksi sille on pantu 'Matkalaulu'. Minun on esitettävä se neljän jalan levyinen hattu päässäni."
"Kuuleppas, Dolly, nythän voitkin pitää loppuharjoituksen meidän tässä odotellessamme."
"Ei, ei, tämä nuori neiti ei varmaankaan pitäisi siitä."
"Tahtoisin oikein mielelläni kuulla sen", huudahti Mary MacLean. "Älkää mitenkään antako minun häiritä itseänne."
"Sanat oli kirjoitettu hatun sisäpuolelle. En osaa laulaa säkeistöjä ilman sitä hattua. Mutta siihen kuuluu kerrassaan iskevä ja hyvä loppukerto:
"... Jos ois pitkää matkaa ... kuiva yksin jatkaa, ... ehkä rouva
tuo ois huvinamme, ... joll' on hattu niinkuin amme."Hänellä oli sointuva ääni ja hyvä rytmitaju, mikä sai jokaisen nyökäyttämään päällään tahtia. "Koettakaapa nyt kaikki yhtyä siihen", huudahti hän itse, ja sattuman kokoama pikku seurue yhtyi siihen täysin keuhkoin.
"Mutta tällainen äänihän saisi jo vaikka kenet hereille. Vai mitä luulette. Koettakaamme kaikki huutaa yht'aikaa."
Siitä syntyi kova kajahdus, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Ilmeisestikään ei alhaalla oleva hissinkuljettaja tietänyt mitään tai kyennyt mihinkään. Ei risahdustakaan kuulunut.
Matkustajat alkoivat todella pelätä. Kauppamatkustaja oli tuntuvasti vaaleampi kasvoiltaan kuin aikaisemmin. Billy koetti vieläkin laskea leikkiä, mutta hänen ponnistuksensa eivät saaneet vastakaikua. Sinipukuinen upseeri ryhtyi heti kuin asemansa oikeuttamana toisten johtajaksi tässä arveluttavassa tilanteessa. He turvautuivatkin kaikki yksimielisesti häneen.
"Mitä te neuvotte, herra kapteeni... Ette suinkaan usko tässä olevan putoamisen vaaraa, vai kuinka?"
"En laisinkaan. Mutta joka tapauksessa on ikävä istua paikallaan tässä. Luulisinpa voivani hypätä tuon kurkihirren päälle. Silloin ehkä voisin nähdä, missä vika on."
"Ei, ei, Tom, älä taivaan tähden jätä meitä!"
"Joillakin ihmisillä on tosiaankin rautaiset hermot", sanoi Billy. "Että voi ajatellakaan hyppäämistä viisisataa jalkaa syvän kuilun ylitse!"
"Uskonpa tämän herran suorittaneen sodassa vaikeampiakin temppuja."
"Mutta minä en ainakaan ryhtyisi sellaiseen – en vaikka nimeni julkaistaisiin monen tähden koristamana ohjelmalehdissä. Jesaja-ukolle se kyllä sopii. Se on hänen tehtävänään, enkä tahtoisi ottaakaan sitä häneltä pois."
Kolmella taholla ympäröivät hissiä puuseinät, joihin oli laadittu akkunat näköalan katselemista varten. Merenpuoleinen neljäs sivu oli avoin. Stangate kurkottautui siitä ulos niin kauas kuin mahdollista ja katseli ylöspäin. Silloin kuului hänen päänsä yläpuolelta omituinen sointuva metallinhelähdys ikäänkuin olisi lyöty jotakin vahvaa harpunkieltä. Jonkin matkan päässä korkeammalla – ehkäpä noin sadan jalan korkeudessa – hän saattoi erottaa pitkän ruskean koukistuneen käsivarren, joka puuhaili kiihkeästi jotakin ylempänä olevassa terästykistössä. Itse vartaloa hän ei ulottunut näkemään, mutta häneen teki peräti tenhoavan vaikutuksen tuo paljas jäntereinen käsivarsi, joka riuhtoi ja veti ja tempoili ja työnsi.
"Ei ole mitään hätää", sanoi hän, ja samassa pääsi hänen seuratovereiltaan yhteinen helpotuksenhuokaus. "Meidän yläpuolellamme on joku korjaamassa laitteita."
"Se on ukko Jesaja", virkkoi Billy kurottaen kaulaansa nurkan takaa. "En voi nähdä häntä, mutta lyön vaikka dollarin vetoa siitä, että se on hänen käsivartensa. Mikä hänellä on kädessään? Sehän näyttää ihan ruuvimeisseliltä. Ei, kautta Pyhän Yrjön, se on viila."
Hänen puhuessaan kuului ylhäältä toinen sointuva helähdys. Lentoupseerin kasvoille levisi huolestunut ilme.
"Nyt on paha merrassa, uskokaa minua, tuo on aivan samanlainen ääni kuin se, jonka kuulin Dixmudessa, silloin kun teräksinen väkiköytemme katkesi. Mitä hittoa mies oikein puuhaa siellä. Hoi, kuulkaahan, mitä te yritätte siellä saada aikaan?"
Mies lopetti työnsä ja alkoi nyt laskeutua hitaasti alaspäin rautaristikkoa myöten.
"Selvä on nyt, hän on tulossa tänne", virkkoi Stangate pelästyneille tovereilleen. "Nyt on asia järjestyksessä, Mary. Älkää pelätkö lainkaan. On mieletöntä otaksua, että hän todella aikoisi heikentää sitä köyttä, joka kannattaa meitä."
Ylhäältä ilmestyivät näkyviin pitkävartiset saappaat. Sen jälkeen tulivat nahkahousut, vyö siinä riippuvine työkapineineen, jäntevä vartalo ja lopuksi itse työmiehen tuimat ja tummat kotkankasvot. Hän oli riisunut takkinsa, ja hänen paidannappinsa olivat auki, niin että karvainen rinta näkyi. Hänen ilmestyessään näkyviin kuului ylhäältä taas teräviä ja värähteleviä naksahduksia. Mies laskeutui alaspäin hyvin hitaasti, pysyttelihe sitten tasapainoasennossa muutaman poikkitangon päällä ja asettautui nojailemaan sivuristikkoa vasten seisoen siinä käsivarret ristissä ja katsellen tuuheitten mustain kulmakarvainsa alta hississä odottelevaa ihmisryhmää.
"Kuulkaahan!" huusi Stangate. "Mikä tässä oikein on vikana?"
Mies seisoi liikkumattomana eikä puhunut mitään, mutta hänen tuimassa ja hellittämättömässä katseessaan oli kuvaamattoman uhkaava ilme.
Lentokapteeni suuttui.
"Kuulkaahan! Oletteko te kuuro?" huusi hän. "Kuinka kauan aiotte pitää meitä tässä?"
Mies seisoi yhä ääneti. Hänen ulkomuodossaan oli jotakin pirullista.
"Surkuttelen teitä, veikkonen", sanoi Billy värähtelevällä äänellä. "Uskokaa minua, asia ei pääty tähän."
"Käsitättekö te mitään?" huudahti kapteeni. "Täällä on naisia mukana, ja te peloitatte heitä. Miksi meitä pidetään tässä paikallamme? Onko koneisto vialla?"
"Te olette,täällä sen vuoksi", vastasi mies, "että olen pannut yläpuolellenne kiilan estämään väkiköyden toimintaa."
"Oletteko turmellut linjan! Kuinka olette uskaltanut tehdä niin? Mitä oikeutta teillä on peloittaa naisia ja saattaa meidät kaikki tällaiseen tilanteeseen? Ottakaa kiila pois heti paikalla, tai teidän käy huonosti."
Mies ei puhunut mitään.
"Kuuletteko mitä sanon? Miksi hitossa ette vastaa? Onko tämä olevinaan leikkiä. Sitä on riittänyt yllin kyllin."
Mary MacLean oli tarttunut sulhasensa käsivarteen äkillisen kauhunpuuskan vallassa.
"Voi, Tom!" huudahti hän. "Katso hänen silmiään – katso hänen kauheita silmiään! Mieshän on mielipuoli."
Mies heräsi äkkiä ikäänkuin unesta synkän näköisenä. Hänen tummille kasvoilleen levisi vihan ryppyjä, ja hänen hurjat silmänsä hehkuivat kuin tuliset hiilet hänen heiluttaessaan toista pitkää käsivarttaan ilmassa.
"Katsokaa", huusi hän, "ne jotka ovat hulluja tämän maailman lasten mielestä, ovat totisesti Herran voideltuja ja kaikkein pyhimmän asukkaita. Katsokaa, minä olen valmis todistamaan äärimmäisyyteen asti, sillä totisesti nyt on se päivä tullut, jolloin nöyrät koroitetaan ja pahat temmataan pois synneissään!"
"Äiti, äiti!" huusi pikku poika kauhistuneena.
"Kas niin, kas niin! Ei ole mitään hätää, Jack", sanoi kukoistava äiti ja lisäsi sitten naisellisessa vihanpuuskassa: "Miksi te haluatte saattaa lapsen itkemään? Olettepa te tosiaankin kaunis mies!"
"Parempi on hänen itkeä nyt kuin helvetin pimeydessä. Antakaa hänen turvautua Luojaan, niin kauan kuin vielä aikaa on."
Upseeri mittaili tottunein silmin kuilun leveyttä. Se oli hyvinkin kahdeksan jalan levyinen, ja mies voisi työntää hänet alas, ennenkuin hän ennättäisi saada tukevan jalansijan. Se oli uhkarohkea yritys. Hän koetti vieläkin puhua rauhoittavasti.
"Kuulkaahan, hyvä mies, te olette pitkittänyt tätä leikkiä liian kauan. Miksi te haluaisitte tehdä meille pahaa? Kavutkaa nyt vain ylös ja ottakaa kiila pois, niin lupaamme olla puhumatta asiasta sen enempää."
Ylhäältä kuului taas vihlaiseva naksahdus.
"Kautta Pyhän Yrjön, väkiköysi löyhtyy!" huudahti Stangate. "Kuulkaahan! Väistykäähän! Minä tulen reunalta katsomaan."
Jim Barnes oli irroittanut vasaran vyöstään ja heilutti sitä hurjasti ilmassa.
"Peräytykää, nuori mies! Peräytykää! Tai tulkaa – jos haluatte jouduttaa loppuanne."
"Tom, Tom, älä taivaan tähden hyppää! Auttakaa! Auttakaa!"
Matkustajat yhtyivät kaikki huutamaan apua. Mies hymyili häijysti katsellessaan heitä.
"Kukaan ei voi auttaa. Eivätkä he voisi tullakaan, vaikka tahtoisivatkin. Tekisitte viisaammin suunnatessanne ajatuksenne nuoriin sieluihinne, ettei teitä heitettäisi palaviin liekkeihin. Katsokaa, säie säikeeltä katkeaa teitä kannattava väkiköysi. Pian kuuluu uusi naksahdus, ja kerta kerralta rasittaa hissin paino yhä raskaammin jäljelle jääneitä säikeitä. Teillä on aikaa enää viisi minuuttia ja sitten on edessänne koko ikuisuus."
Hississä olevat vangit päästivät ilmoille pelon voihkauksen. Stangate tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen kiertäessään käsivartensa vapisevan tytön ympärille. Jos hän vain saisi tuon kostonhimoisen paholaisen houkutelluksi edes hetkiseksi pois paikaltaan, hypähtäisi hän itse kuilun ylitse ja koettaisi onneaan käsikähmässä.
"Kuulkaahan, hyvä mies! Me antaudumme!" huudahti hän. "Emme voi tehdä mitään. Menkää ylös ja katkaiskaa väkiköysi kokonaan, jos haluatte. Menkää nyt – tehkää asiasta pian selvä!"
"Että te pääsisitte esteettä tänne. Kun kerran olen laskenut käteni työhön, en tahdo jättää sitä kesken."
Upseeri raivostui.
"Te paholainen!" huudahti hän. "Mitä te seisotte siinä virnistelemässä? Minäpä annan teille virnistelemisen syytä. Kuka lainaa minulle kepin?"
Mies heilutti vasaraansa.
"Tulkaa siis! Tulkaa vain tuomiolle!" karjui hän.
"Hän murhaa sinut, Tom! Älä taivaan tähden hyppää! Jos meidän on kuoltava, niin kuolkaamme yhdessä."
"Minä en neuvoisi yrittämään hyppäystä", huudahti Billy. "Hän iskee teidät alas, ennenkuin saatte jalansijan. Koeta olla reipas, Dolly, rakkaani. Pyörtyminen ei nyt auta mitään. Puhukaa te hänelle, neiti. Ehkä hän teitä kuuntelee."
"Miksi te tahtoisitte tehdä pahaa meille?" kysyi Mary. "Mitä me olemme koskaan tehneet teille? Varmasti kadutte jälkeenpäin, jos meitä kohtaa onnettomuus. Olkaa nyt hyvä ja järkevä ja auttakaa meitä pääsemään takaisin alas."
Hetkiseksi tuli miehen tuimiin silmiin vähän pehmeämpi ilme hänen katsellessaan noita alhaalla olevia suloisia kasvoja, jotka olivat käännetyt häneen päin. Sitten hänen piirteensä taas kovenivat yhtä häijyn näköisiksi kuin ne olivat ennenkin.
"Olen laskenut käteni jo tähän työhön, nainen. Palvelijan ei sovi luopua hänelle määrätystä tehtävästä."
"Mutta miksi tämä olisi teidän tehtävänne?"
"Koska rinnassani on ääni, joka kehoittaa minua siihen. Öisin olen sen kuullut ja päivisin myöskin maatessani yksin näitten kurkihirsien päällä ja nähdessäni alhaalla kaduilla pieninä pilkkuina noita turmeltuneita olentoja, joista kukin touhuaa suurella kiireellä omissa häijyissä puuhissaan. 'John Barnes, John Barnes', sanoi ääni. 'Sinun elämäntehtäväksesi on määrätty antaa merkki tuolle syntiselle sukukunnalle – sellainen merkki, joka todistaa heille, että Herra elää ja että synti saa rangaistuksensa.' Kuka minä olen niskuroidakseni Herran ääntä vastaan?"
"Tuo on paholaisen ääni", sanoi Stangate. "Mikä on tämän nuoren naisen tai näitten toisten rikos, että te uskallatte uhata heidän henkeään?"
"Te olette samanlaisia kuin kaikki toisetkin, ette parempia ettekä huonompia. Kaiken päivää niitä kulkee ohitseni hissillinen toisensa jälkeen. Kuulen vain typeriä huudahduksia, joutavia laulunpätkiä ja tyhjää puheensorinaa. Heidän kaikki ajatuksensa suuntautuvat vain tämän maailman asioihin. Liian kauan olen seisonut syrjässä ja katsellut ja kieltäytynyt julistamasta Herran sanaa. Mutta nyt on tuomion päivä tullut ja uhraamisen hetki koittanut. Älkää luulkokaan, että naisen kieli voi horjuttaa minun päätöstäni."
"Kaikki taivutteleminen on hyödytöntä!" huudahti Mary. "Hyödytöntä! Minä luen kuolemamme hänen silmistään."
Taas katkesi muuan säie.
"Katukaa! Katukaa!" huusi mielipuoli. "Vielä yksi raksahdus, niin kaikki on lopussa!"
Kapteeni Stangatesta tuntui ikäänkuin tämä kaikki olisi ollut eriskummaista unta – kauhistuttavaa painajaisunta. Saattoiko olla mahdollista, että hän pelastuttuaan sodassa niin monta kertaa kuolemasta, oli nyt keskellä rauhallista Englantia murhanhimoisen mielipuolen armoilla, ja että hänen lemmittynsä, se olento, jota hän olisi tahtonut suojella vaaran varjoltakin, oli avuttomana tuon hirvittävän miehen käsissä. Koko hänen tarmonsa ja miehuutensa kuohahti hänessä vielä viimeiseen ponnistukseen.
"Kuulkaahan, me emme aio kuolla kuin lampaat karsinassa!" huudahti hän heittäytyen hissin puuseinää vastaan ja potkien sitä kaikin voimin. "Tulkaa, miehet! Potkikaa tätä! Iskekää täysin voimin. Se on vain ohutta lautaa ja antaa myöten. Ponnistetaan nyt! Se on oikein! Vielä kerran, kaikki yht'aikaa! Nyt se luhistuu. Sitten sivuseinää vastaan! Työntäkäämme se irti! Suurenmoista!"
Ensiksi oli murtunut pikku kopin takaseinä ja sitten sen sivu, ja laudankappaleita putosi alas. Barnes hypähteli kurkihirrellään heilutellen vasaraa ilmassa.
"Älkää yrittäkökään!" huudahti hän. "Siitä ei ole mitään hyötyä. Tuomionpäivä on varmasti tullut."
"Tästä ei ole kahtakaan jalkaa tuolle syrjälle", huusi upseeri. "Hypätkää yli! Nopeasti! Nopeasti! Kaikki, kaikki. Minä pidätän tätä paholaista loitommalla!" Hän oli siepannut kauppamatkustajalta paksun kepin ja seisoi nyt vastapäätä raivostunutta miestä uhaten hypätä kuilun ylitse hänen puolelleen.
"Nyt on teidän vuoronne, veikkonen!" kirkaisi hän. "Tulkaa vain vasaroinenne! En pelkää teitä."
Hän kuuli yläpuoleltaan taas raksahduksen, ja hissin lattia alkoi huojua. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi kaikkien seuralaistensa olevan turvassa toisella puolella. He näyttivät oudolta kauhistuneitten haaksirikkoutuneitten ryhmältä seisoessaan siinä avuttomina rivissä teräksistä ristikkoa vasten. Mutta joka tapauksessa olivat heidän jalkansa lujasti rautapohjalla. Ottaen pari nopeaa vauhtiaskelta hän hypähti heidän viereensä. Samassa syöksyi murhaaja vasara kädessään kuiluun. He näkivät hänet vilahdukselta – mutta se näky tulee varmasti kauan kiusaamaan heitä unissa – he näkivät hänen nytkähtelevät kasvonsa, liekehtivät silmänsä ja hulmuavat mustat hiuksensa. Hetkisen hän pysyttelihe seisomassa huojuvalla hissin lattialla. Mutta muutaman silmänräpäyksen päästä hän painui sen kanssa näkymättömiin. Seurasi pitkä äänettömyys, ja sitten kuului kaukaa alhaalta putouksen aiheuttama tömähdys ja räminä.
Kasvot kuolonkalpeina seisoi avuton ihmisryhmä ylhäällä pidellen kiinni kylmistä terästangoista ja tuijottaen alas kauhistuttavaan kuiluun. Kapteeni Stangate katkaisi äänettömyyden ensimmäiseksi.
"Nyt varmasti lähetetään meitä noutamaan. Ei enää ole mitään hätää", virkkoi hän pyyhkien otsaansa. "Mutta olipa tässä totisesti hengenvaara lähellä!"