[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0uugVKonN3_Y7fCuTlJcPnJEu3Qibw6m-7rnQUerFAM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1769,"Hämärätarinoita","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1769-doyle-arthur-conan-hamaratarinoita","1769__Doyle_Arthur_Conan__Hämärätarinoita",null,"novelli",[],[],"fi",1922,1926,46934,311088,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää jännitystä ja yliluonnollisia elementtejä sisältäviä kertomuksia. Tarinat käsittelevät muun muassa spiritismiä, muinaisen Egyptin mysteereitä ja selittämättömiä ilmiöitä, jotka sijoittuvat todellisuuden ja tuntemattoman rajapinnalle. Mukana on tunnettuja kertomuksia kuten Ruskea käsi ja Thot-jumalan sormus.","Arthur Conan Doylen 'Hämärätarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1769. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","HÄMÄRÄTARINOITA\n\nKirj.\n\nArthur Conan Doyle\n\n\nSuomennos englanninkielestä\n\n\nA. Conan Doylen kootut kertomukset IV\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1926.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRuskea käsi\nLea House-koulun aliopettaja\nB 24\nSuuri Keinplatzin koe\nTulella leikkiminen\nThot-jumalan sormus\nLos Amigosin kommellus\nKuinka kaikki tapahtui\nArpa N:o 249\n\"De profundis\"\nHissi\n\n\n\n\nRUSKEA KÄSI\n\n\nJokainen tietää, että kuuluisa Intiassa työskennellyt lääkäri Dominick\nHolden teki minut perillisekseen sekä että hänen kuolemansa muutti\nminut yhdessä hetkessä raskaan työtaakan painamasta köyhästä lääkäristä\nvarakkaaksi maatilanomistajaksi. Monet myöskin tietävät, että perinnön\nja minun välillä oli vähintäänkin viisi henkilöä, ja että herra\nDominickin valinta näytti peräti mielivaltaiselta ja oikulliselta. Voin\nkuitenkin vakuuttaa heille, että he ovat kokonaan erehtyneet, ja että\nvaikka tunsinkin herra Dominickin vain hänen viimeisinä elinvuosinaan,\noli hänellä täysi syy osoittaa suosiotaan minua kohtaan. Vaikka itse\nsen sanonkin, ei kukaan ole tosiaankaan koskaan tehnyt toisen ihmisen\nhyväksi niin paljon kuin minä Intiassa asuneen setäni puolesta. En voi\nvaatia kertomustani uskottavan, mutta se on sentään niin merkillinen,\nettä minusta tuntuisi velvollisuuden laiminlyömiseltä, jollen esittäisi\nsitä. Tässä se nyt seuraa, ja oma asianne on, uskotteko sen.\n\nHerra Dominick Holden, monen arvonimen omistaja ja monien tieteellisten\nseurain jäsen, oli aikoinaan kuuluisin Intian lääkäreistä. Palveltuaan\naluksi armeijassa hän asettui myöhemmin yksityislääkäriksi Bombayhin,\nmutta joutui sitäpaitsi matkustelemaan lääkärintoimessaan joka\ntaholle maassa. Parhaiten hänen nimensä muistetaan hänen perustamansa\nja ylläpitämänsä Itämaisen sairaalan yhteydessä. Mutta tuli sitten\nse aika, jolloin hänen rautaisessa ruumiinrakenteessaan alkoi\nilmetä merkkejä siitä pitkäaikaisesta ponnistelusta, johon hän oli\npakottanut sen. Silloin rupesivat hänen ammattiveljensä (joilla ehkä\nsekaantui asiaan jonkin verran omanvoitonpyyntöäkin) yksimielisesti\nsuosittelemaan hänelle Englantiin palaamista. Hän koetti pysyä\npaikallaan mahdollisimman kauan, mutta vihdoin hänessä alkoi ilmetä\nhyvin selviä hermotaudin oireita, ja niin hän palasi murtuneena miehenä\nsyntymäseudulleen Wiltshireen. Hän osti Salisbury Plainin tienoilta\naika suuren maatilan, johon kuului vanhanaikainen aateliskartano, ja\nomisti vanhuudenpäivinään aikansa vertailevan patologian tutkimiseen,\njoka oli aina ollut hänen lempiaineensa ja jonka alalla häntä\npidettiinkin mitä etevimpänä asiantuntijana.\n\nNiinkuin kuvitellakin saattaa, me suvun jäsenet olimme hyvin\njännityksissämme saadessamme tiedon tämän rikkaan ja lapsettoman\nsedän Englantiin palaamisesta. Hän osoittikin puolestaan jonkinlaista\nystävällisyyttä sukulaisiaan kohtaan kutsuen kunkin meistä vuorostaan\nluokseen käymään, vaikkei hänen vieraanvaraisuutensa suinkaan ollut\nmitenkään ylenpalttista. Serkkujeni kertomuksista olin tullut siihen\nkäsitykseen, että se oli alakuloinen tehtävä, ja hyvin sekavin tuntein\notin kaikkein viimeisimpänä vastaan kutsun käydä Rodenhurstissa.\nVaimoni oli niin tarkoin jätetty kutsussa huomioonottamatta, että ensi\nhetkellä päätin kieltäytyä sitä vastaanottamasta, mutta lasten etua\ntäytyi pitää silmällä, ja niin lähdin vaimoni suostumuksella eräänä\nlokakuun iltana käymään Wiltshiressä aavistamatta laisinkaan, mitä\nseurauksia sillä tuli olemaan.\n\nSetäni maatila sijaitsi siinä kohdin, jossa lakeuksien\nviljelyskelpoinen maa alkaa kohota ylöspäin tälle maakunnalle\nominaisiksi pyöreiksi liitukukkuloiksi. Ajaessani Dintonin asemalta\nsyyspäivän iltahämärässä vaikutti minuun voimakkaasti maisemien\nsadunomainen luonne. Talonpoikain siellä täällä hajallaan olevat mökit\nnäyttivät niin kääpiömäisiltä historiantakaisen ajan suuria tapauksia\nvastaan katsottuina, että tuntui siltä kuin olisi nykyhetki ollut unta\nja entisyys voimakasta ja suurenmoista todellisuutta. Tie kiemurteli\nlaaksojen lävitse, joitten kahden puolen oli riveissä ruohonpeittämiä\nkukkuloita. Niitten jokaisen huipulla oli kerrassaan huolellisesti\nrakennettuja linnoituksia, joista toiset olivat pyöreitä, toiset\nnelikulmaisia, mutta kaikki siinä kunnossa, että saattoi huomata\nniitten vuosisatoja uhmanneen tuulta ja sadetta. Jotkut väittävät\nniitä roomalaisiksi, toiset taas brittiläisiksi, mutta ei ole vielä\nlopullisesti päästy selville niitten oikeasta alkuperästä eikä siitä,\nminkä vuoksi juuri tämä seutu on niin lujasti varustettu. Siellä täällä\npitkillä sileillä oliivinvärisillä rinteillä kohosi pieniä pyöreitä\nhautakumpuja. Niitten alla lepää sen heimon palanut tuhka, joka\nvallitti niin lujasti näitä kukkuloita, mutta heidän hautansa eivät\nilmaise meille mitään muuta kuin että ruukullinen tuhkaa nyt edustaa\nmiestä, joka kerran on tehnyt työtä auringon alla.\n\nTämän muinaisajan hengistä muistuttavan seudun halki minä lähestyin\nsetäni Rodenhurstissa sijaitsevaa asuntoa. Talon huomasin olevan\nyhdenmukaisessa kunnossa ympäristönsä kanssa. Hoitamattomaksi jätetyn\najotien portin kummallakin puolen oli kaksi ilman tummentamaa\ntaittunutta pylvästä, joitten molempain yläpäässä oli rikkinäinen\nvaakuna koristuksena. Kylmä tuuli vinkui tietä reunustavissa jalavissa,\nja ilma oli täynnä putoilevia lehtiä. Tämän kujan etäisimmässä päässä\npaloi puitten luomassa synkässä varjossa yksi ainoa lamppu. Illan yhä\npimenevässä hämärässä näin pitkän matalan rakennuksen säännöttömine\nkylkirakennuksineen, syvine räystäskouruineen, viettävine kattoineen\nsekä seinineen, joissa hirret oli sovitettu ristiin rastiin niinkuin\nTudorien aikuisissa rakennuksissa. Iloinen tuli vilkkui matalan\nulko-oven vasemmalla puolella olevasta leveästä ristikko-ikkunasta,\nja siinä juuri olikin setäni työhuone, jonne hovimestari vei minut\nisäntääni tervehtimään.\n\nSetäni istui kyyristyneenä tulen ääressä, sillä Englannin syksylle\nominainen kostea kylmyys oli pannut hänet värisemään. Hän ei ollut\nsytyttänyt lamppuaan, enkä voinut niin ollen nähdä muuta kuin\nhiilloksen punaisen hehkun heijastuvan suurilla ryhmyisillä kasvoilla\nja punaisella kyömynenällä ja poskella. Niinikään erotin silmistä\nleukaan johtavat syvät vaot ja juovat, jotka olivat merkkejä kätketystä\ntulivuorenpalosta. Minun sisäänastuessani hän hypähti seisomaan\nentisajoille ominaisella kohteliaisuudella ja lausui minut lämpimästi\ntervetulleeksi Rodenhurstiin. Samalla huomasin, kun lamppukin juuri\ntuotiin sisään, että tuuheitten kulmakarvojen alta minua tarkastelevat\nvaaleansiniset silmät olivat hyvin arvostelevat muistuttaen pensaikkoon\npiiloutuneita urkkijoita, sekä että tämä ulkomaalainen setäni luki\nluonnettani helposti niinkuin harjaantunut huomioitsija ja kokenut\nmaailmanmies ainakin.\n\nMinä puolestani katsahdin häneen yhä uudelleen, sillä en ole\nmilloinkaan nähnyt miestä, jonka ulkomuoto olisi paremmin ollut\nomiaan vetämään huomiota puoleensa. Hänen vartalostaan saattoi\nnähdä, että hän oli aikoinaan ollut hyvin suurikokoinen mies, mutta\npainunut kasaan, niin että hänen takkinsa riippui höllänä leveiltä ja\nluisevilta hartioilta. Hänen jäsenensä olivat kaikki suurikokoiset ja\nkuitenkin lamaantuneen näköiset, enkä voinut irroittaa katsettani hänen\nmuhkuraisista ranteistaan ja pitkistä ryhmyisistä käsistään. Mutta\nkaikkein merkillisintä oli hänessä sittenkin silmät, nuo vaaleansiniset\nläpitunkevat silmät. Se ei johtunut yksinomaan niitten väristä eikä\nniitä varjostavain kulmakarvain tiheydestä, vaan siitä ilmeestä,\njonka olin niissä huomannut. Sillä miehen ulkomuoto ja käytös olivat\nerinomaiset ja niin ollen olisi odottanut huomaavansa jonkinlaista\nniihin sopeutuvaa varmuutta hänen silmissäänkin, mutta sen sijaan\nkuvastui niistä ilme, joka puhui pelkuruudesta ja mielenmasennuksesta.\nSe muistutti sellaisen koiran arkaa ja odottavaa ilmettä, jonka isäntä\non ottanut ruoskan käteensä. Mielessäni muodostui ensi silmäyksellä\noma lääketieteellinen käsitykseni noitten arvostelevain ja samalla\nikäänkuin turvaa etsiväin silmien perusteella. Luulin hänen potevan\njotakin kuolemantautia sekä olevan itse selvillä siitä, että\näkkikuolema uhkasi häntä, minkä vuoksi hän eli suuren kauhun vallassa.\nSellainen oli minun käsitykseni -- väärä tosin, niinkuin sittemmin kävi\nilmi, mutta mainitsen sen, jotta helpommin voitte ymmärtää, mitä hänen\nsilmistään saattoi päätellä.\n\nSetäni otti minut ystävällisesti vastaan, niinkuin olen sanonut,\nja noin tunnin kuluttua istuin hänen ja hänen vaimonsa välissä\nviihtyisässä päivällispöydässä, jossa oli tarjolla harvinaisia\nkirpeänmakuisia herkkuja hiljaisen vilkassilmäisen itämaalaisen\npalvelijan seisoessa isännän tuolin takana. Tuo vanha pariskunta\noli tullut siihen alakuloiseen elämän iltahämärään, jolloin mies ja\nvaimo menetettyään joko kuoleman tai muitten vaiheitten kautta kaikki\nläheisensä, huomaavat taas olevansa kahden kesken suoritettuaan työnsä\nja odottavansa pikaisesti lähenevää loppuansa. Ne, jotka ovat päässeet\ntuohon vaiheeseen sopusoinnussa ja rakkaudessa, ja jotka voivat vaihtaa\ntalvensa leppoisaksi myöhäiskesäksi, ovat selviytyneet voittajina\nelämän vaikeasta tulikokeesta. Lady Holden oli pieni vilkas nainen,\njolla oli ystävälliset silmät. Se ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan\nhänen puhutellessaan miestään, todisti hyvää setäni luonteesta. Ja\nsittenkin, vaikka huomasinkin heidän katseessaan molemminpuolisen\nrakkauden, luin siitä myöskin yhteistä kauhua ja totesin vanhan rouvan\nkasvoilla heijastuksen siitä pelosta, joka ilmeni setäni piirteissä.\nHeidän puhelunsa oli vuoroin hilpeää, vuoroin alakuloista, mutta heidän\niloisuudessaan oli teennäinen sävy ja surullisuudessaan luonnollisuus,\njoka ilmaisi minulle, että kummallakin puolellani sykki raskas sydän.\n\nIstuimme ensimmäisen viinilasimme ääressä, ja palvelijat olivat\npoistuneet huoneesta, kun keskustelu kääntyi sellaiselle alalle, joka\nnäytti herättävän aika lailla sekä isännän että emännän huomiota.\nEn voi muistaa, mikä johti puheeksi yliluonnolliset asiat, mutta se\npäättyi siten, että minä ilmaisin heille omistaneeni poikkeuksellisille\nsielullisille kokemuksille aika paljon huomiota, samoin kuin monet muut\nhermolääkärit. Lopuksi kerroin, mitä olin kokenut viettäessäni kahden\nmuun tiedemiehen kanssa Sielutieteellisen tutkimusseuran jäsenenä yhden\nyön sellaisessa talossa, jossa kummitteli. Meidän kokemuksemme eivät\nolleet jännittäviä eivätkä vakuuttavia, mutta sittenkin näytti tarinani\nherättävän suuressa määrin kuulijaini mielenkiintoa. He kuuntelivat\ninnokkaasti ja vaiteliaina, ja minä huomasin heidän luovan toisiinsa\nsellaisen yhteisymmärryksen katseen, jota en voinut käsittää. Heti sen\njälkeen lady Holden nousi pöydästä ja poistui huoneesta.\n\nSir Dominick työnsi sikaarilaatikon minulle, ja me polttelimme vähän\naikaa puhumatta mitään. Hänen suuri luiseva kätensä vavahteli, kun hän\nsiirsi paksun intialaisen sikaarin huulilleen, ja minä huomasin miehen\nhermojen värähtelevän viulunkielten tavoin. Vaistoni ilmaisi minulle,\nettä hän aikoi uskoa minulle jonkin sydäntään painavan asian, ja\npelkäsin puhua, jotten keskeyttäisi häntä. Lopulta hän kääntyi minuun\npäin melkein suonenvedontapaisesti nytkähtäen, niinkuin mies, joka\nkaristautuu irti viimeisestäkin epäröinnistään.\n\n\"Sen vähäisen perusteella mitä olen nähnyt, tohtori Hardacre\", sanoi\nhän, \"näyttää minusta, että te olette juuri se mies, jota olen\nkaivannutkin.\"\n\n\"Sellaista on hauska kuulla.\"\n\n\"Näytätte olevan selväpäinen ja vakavaluontoinen. Ette suinkaan te\nepäile minun tahtovan imarrella teitä, sillä asiani ovat nyt liian\nhuolestuttavalla kannalla, jotta käyttäisin aikaani teeskentelyyn.\nTeillä on jonkin verran erikoistietoja näissä asioissa, ja\nilmeisestikin te katselette niitä siltä filosofiselta näkökannalta,\njoka poistaa niistä kaiken kansanomaisen kauhun. Otaksuttavasti ei\nhaamun näkeminen tekisi teitä kovinkaan levottomaksi?\"\n\n\"En luulisi sitä.\"\n\n\"Ehkäpä se päinvastoin herättäisi teissä mielenkiintoa?\"\n\n\"Tavattoman suuressa määrin.\"\n\n\"Sielutieteellisenä havaintojen tekijänä te luultavasti tutkisitte sitä\nyhtä ulkokohtaisen arvostelevasti kuin tähtientutkija lentotähteä?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\nHän huokasi raskaasti.\n\n\"Uskokaa minua, tohtori Hardacre, oli aika, jolloin minä saatoin\npuhua ihan samoin kuin te nyt. Minun hermoni olivat tulleet oikein\npuheenparreksi Intiassa. Suuren kapinankaan aikana ne eivät\nhetkeksikään pettäneet. Ja nyt näette, millaiseksi olen kutistunut. --\nOlen ehkä arin mies koko tässä Wiltshiren kreivikunnassa. Älkää puhuko\ntästä asiasta liian rohkeasti, sillä silloin voitte saada samanlaisen\nrangaistuksen kuin minä -- joutua sellaiselle koetukselle, että se vie\nteidät lopulta hullujenhuoneeseen tai hautaan.\"\n\nOdotin kärsivällisesti, kunnes hän katsoisi parhaaksi jatkaa\nsalaisuutensa paljastamista. Minun ei ole tarpeellista huomauttaa,\nettä hänen esipuheensa oli täyttänyt mieleni uteliaisuudella ja\njännityksellä.\n\n\"Muutamien vuosien ajan, tohtori Hardacre\", jatkoi hän, \"on sekä minun\nettä vaimoni elämää synkistänyt sellainen syy, että se on melkein\nhullunkurinen kaikessa kummallisuudessaan. Ja sittenkään ei sen\ntutunomaisuus ole tehnyt sitä helpommaksi kestää -- päinvastoin, mikäli\naika kuluu sitä järkkyneemmäksi tulee hermostoni tuosta alituisesta\njännityksestä. Jollette tunne mitään pelkoa, tohtori Hardacre, niin\nantaisin suuren arvon teidän mielipiteellenne tässä asiassa, joka\ntuottaa meille niin suurta huolta.\"\n\n\"Mikäli mielipiteeni mitään merkitsee, on se kokonaan teidän\npalveluksessanne. Saanko kysyä minkä laatuinen tuo ilmiö on?\"\n\n\"Luullakseni on teidän kokemuksillanne suurempi todistusarvo, jollei\nteille etukäteen kerrota, mitä todennäköisesti tulette kokemaan.\nSaatte itse huomata ne vaistomaiset järkisyihin ja luonnolliseen\nmaailmankatsomukseen perustuvat vastaväitteet, joita kylmäjärkinen\ntiedemies voi esittää teidän kertomustanne vastaan.\"\n\n\"Mitä minun siis on tehtävä?\"\n\n\"Sanon sen teille. Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani tänne.\" Hän lähti\nedelläni ruokasalista ja kulki pitkää käytävää myöten, kunnes saavuimme\nsen päässä olevalle ovelle. Sen takana oli suuri kalustamaton huone,\njoka oli järjestetty lääkärin työhuoneeksi monine tieteellisine\nkoneineen ja pulloineen. Yhdellä puolella oli koko seinän pituinen\nhylly, jolla oli pitkä rivi lasisia astioita patologisine ja\nanatomisine näytteineen.\n\n\"Niinkuin näette harrastelen yhä vielä entistä tutkimusalaani\",\nsanoi sir Dominick. \"Nämä lasiastiat ovat jätteitä entisestä hyvin\narvokkaasta kokoelmastani, mutta onnettomuudekseni menetin siitä\nsuurimman osan, kun Bombayssa oleva taloni paloi v. 92. Se oli minulle\nhyvin tuhoisa tapaus -- useammassakin kuin yhdessä suhteessa. Minulla\noli monta harvinaista esinettä ja pernakokoelmani oli luullakseni\nainoalaatuinen. Nämä ovat vain jätteitä.\"\n\nMinä loin niihin yleissilmäyksen ja huomasin ne tosiaankin erittäin\narvokkaiksi ja harvinaisiksi patologiselta näkökannalta. Siellä oli\npöhöttyneitä elimiä, pussitaudin paisuttamia jäseniä, vääristyneitä\nluita, inhoittavan näköisiä kasvannaisia -- omituinen valikoima Intian\ntuotteita.\n\n\"Niinkuin näette on tuolla pieni leposohva\", virkkoi isäntäni.\n\"Tarkoituksemme ei suinkaan ollut tarjota vieraallemme niin epämukavaa\nmakuusijaa, mutta koska asiat nyt ovat saaneet tämän käänteen, olisitte\nerittäin ystävällinen, jos suostuisitte viettämään ensi yön tässä\nhuoneessa. Pyydän teitä peittelemättä sanomaan, tuntuuko se teistä\nvähimmässäkään määrin vastenmieliseltä.\"\n\n\"Päinvastoin\", virkoin, \"se on minulle hyvin mieluista.\"\n\n\"Minun huoneeni on toinen vasemmalla, niin että vain kerran\nhuudahtamalla saatte minut tänne, jos mielestänne kaipaatte seuraa.\"\n\n\"Uskon varmasti, ettei minun ole välttämätöntä häiritä teitä.\"\n\n\"Todennäköisesti en tule laisinkaan nukkumaan. En muutenkaan juuri nuku\npaljon. Älkää ensinkään epäröikö kutsua minua.\"\n\nTästä sovittuamme lähdimme lady Holdenin luokse vierashuoneeseen ja\naloimme keskustella kevyemmistä asioista.\n\nEn laisinkaan liioitellut sanoessani, että ensi yön seikkailun\najatteleminen tuntui minusta mieluiselta. Tarkoitukseni ei suinkaan\nole väittää, että olisin rohkeampi kuin muutkaan ihmiset, mutta kun\nusein joutuu tekemisiin jonkin asian kanssa, menettää se kaiken\nsen epämääräisen ja hämärän kauhistuttavuuden, joka juuri tekee\npeloittavimman vaikutuksen mielikuvitukseen. Ihmisaivot kykenevät\ntuntemaan vain yhden ainoan järkytyksen kerrallaan, ja jos ne ovat\ntäynnä uteliaisuutta tai tieteellistä innostusta, ei enää jää tilaa\npelolle. Tosin oli setäni väittänyt itsekin alkujaan katselleensa\nasiaa tältä näkökannalta, mutta minä aprikoin, että hänen hermostonsa\njärkkyminen saattoi yhtä paljon johtua Intiassa vietetyistä\nneljästäkymmenestä vuodesta kuin jostakin sielullisesta kokemuksesta.\nMinun hermoni ja aivoni olivat ainakin terveet. Tunsinpa suorastaan\nsamantapaista miellyttävää odotuksen jännitystä, kuin urheilija\nennen kilpailun alkua, sulkiessani laboratorion oven takanani ja\npaneutuessani puolittain riisuutuneena paksun peitteen verhoamalle\nleposohvalle.\n\nTätä huonetta ei tosiaankaan voinut pitää ihanteellisena\nmakuupaikkana. Ilman tekivät raskaaksi monet kemialliset hajut, joista\nmetyli-alkohooli tuntui voimakkaimpana. Huoneeni varustelut eivät\nmyöskään tuntuneet kovinkaan viihtyisiltä. Suoraan silmäini edessä oli\npitkä rivi inhoittavia lasi-astioita, jotka sisälsivät sairauden ja\nkärsimyksen todistuskappaleita. Minkäänlaista akkunaluukkua ei ollut,\nja kolmeneljännesvaiheessaan oleva kuu loi kalpeaa valoa huoneeseen\nhahmotellen vastapäiseen seinään hopeaneliön moniristikkoisine\nkuvioineen. Kun olin sammuttanut kynttilän, teki tämä yksi ainoa\nvalokohta yleisen pimeyden keskellä tosiaankin aavemaisen ja\nkiusallisen vaikutuksen. Kaikkialla tässä vanhassa talossa vallitsi\nkolkko ja täydellinen hiljaisuus, joten puutarhasta kantautui lehtien\nhiljainen kahina selvästi korviini. Mahdollisesti vaikutti tämä lempeä\nhypnoottinen kehtolaulu tai sitten päivän vaiheista johtuva väsymys\nsen, että lopulta vaivuin sikeään uneen torkahdeltuani useamman kerran\nja koetettuani turhaan pitää havaintokykyäni vireillä.\n\nHeräsin johonkin huoneesta kuuluvaan ääneen ja nousin heti kyynärpääni\nvaraan leposohvallani. Oli kulunut joitakin tunteja, sillä seinälle\nheijastuva nelikulmainen valokuvio oli liukunut syrjään ja alaspäin,\nniin että se oli nyt vinottain leposohvani jalkapäässä. Muuten oli\nhuone synkän hämärän peitossa. Ensiksi en voinut nähdä mitään, mutta\nvasta sitten kun silmäni tottuivat heikkoon valoon, huomasin jonkun\nolennon liikkuvan hitaasti seinänviertä, mikä sai minut kaikesta\ntieteellisestä harrastuksestani huolimatta värisemään. Korvani\nerottivat hiljaisen laahustelevan äänen, ikäänkuin pehmeitten tohvelien\ntassutuksen, ja hämärästi voin nähdä ihmisolennon hiipivän ovelta\nminuun päin. Kun se saapui kuun valaisemalle kohdalle, huomasin täysin\nselvästi, mikä se oli ja mitä se hommasi. Se oli mies, lyhyt ja\nkumarainen, ja puettu jonkinlaiseen tummanharmaaseen viittaan, joka\nriippui suorana hartioilta jalkoihin asti. Kuu paistoi sivulta hänen\nkasvoihinsa, ja minä näin että ne olivat suklaanruskeat väriltään\nsekä että hänen musta tukkansa oli kammattu nutturaksi takaraivolle\naivan kuin naisella. Hän käveli hitaasti, ja hänen silmänsä olivat\nluodut ylöspäin sitä pulloriviä kohti, joka sisälsi nuo kammottavat\nihmisjäsenten jäännökset. Hän näytti tutkivan tarkoin joka lasiastiaa\nsiirtyen aina seuraavan kohdalle. Päästyään rivin päähän juuri minun\nvuodettani vastapäätä, pysähtyi hän, kääntyi minuun päin, kohotti\nepätoivoisesti molemmat kätensä ja katosi näkyvistäni.\n\nMainitsin hänen kohottaneen kätensä, mutta oikeampaa olisi ollut sanoa\nkäsivartensa, sillä hänen tehdessään tuon epätoivoisen eleen huomasin\nhänen ulkomuodossaan merkillisen omituisuuden. Hänellä oli vain yksi\nkäsi! Kun hihat valahtivat alas kohotetuilta käsivarsilta, näin\nselvästi vasemman käden, mutta oikea käsivarsi päättyi muhkuraiseen ja\nmuodottomaan tynkään. Jokaisessa muussa suhteessa hänen ulkomuotonsa\noli niin luonnollinen, ja olin sekä nähnyt että kuullut hänen\nliikkeensä niin tarkoin, että olisin helposti voinut luulla häntä sir\nDominickin intialaiseksi palvelijaksi, joka oli tullut huoneeseeni\njotakin hakemaan. Vain hänen äkillinen katoamisensa herätti minussa\nsynkempiä aavistuksia. Hypähdin heti vuoteeltani, sytytin kynttilän ja\ntutkin huoneen tarkoin. Ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä olennosta, ja\nminun oli pakko päätellä, että hänen ilmestymiseensä oli tosiaankin\nliittynyt jotakin tavallisista luonnonlaeista poikkeavaa. Makasin\nhereilläni lopun yötä, mutta ei mikään enää häirinnyt huoneen rauhaa.\n\nNousen aina varhain, mutta setäni ennätti jalkeille vielä ennen minua,\nsillä tapasin hänet kävelemässä edes takaisin talon edustalla olevalla\nnurmikolla. Hän riensi kiihkeästi minua kohti nähdessään minun tulevan\nulos ovesta.\n\n\"Mitä kuuluu?\" huudahti hän. \"Näittekö hänet?\"\n\n\"Yksikätisen intialaisenko?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Näin kyllä\" -- ja niin kerroin hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut.\nKun olin lopettanut, vei hän minut mukanaan kirjastohuoneeseensa.\n\n\"Meillä ei ole paljon aikaa ennen aamiaista\", virkkoi hän. \"Mutta\nennätän siinä kuitenkin selittää teille tämän merkillisen jutun --\nmikäli voin selittää sellaista, joka on itsessään selittämätöntä.\nKun ensinnäkin kerron teille, etten neljään vuoteen ole viettänyt\nainoaakaan yötä -- en Bombayssa, en laivamatkalla, enkä täällä\nEnglannissa -- tuon miehen häiritsemättä untani, ymmärrätte, miksi olen\nvain luhistunut jäännös entisestä itsestäni. Ohjelmani on aina sama.\nHän ilmestyy vuoteeni ääreen, ravistelee minua tylysti hartioista,\nlähtee huoneestani laboratorioon, kulkee hitaasti pitkin pulloriviä\nja katoaa sitten. Toistatuhatta kertaa hän on suorittanut saman\nvaelluksen.\"\n\n\"Mitä hän tahtoo?\"\n\n\"Hän vaatii kättään.\"\n\n\"Kättään?\"\n\n\"Niin, asia selviää teille siitä, mitä nyt kerron. Minut kutsuttiin\nnoin kymmenen vuotta sitten Peshawuriin erääseen lääkärineuvotteluun.\nSiellä minua myöskin pyydettiin tarkastamaan muutaman\nafganistanilaiseen karavaaniin kuuluvan alkuasukkaan kättä. Mies\nkuului johonkin vuoristoheimoon, joka asusti jossakin Kaffiristanin\ntakarinteillä. Hän puhui merkillisen sekavaa murretta, ja minulla\noli täysi työ koettaessani ymmärtää häntä. Hänen toisessa kädessään\noli kämmenluuta ympäröivä lihas pahasti ajettunut, ja minä selitin\nhänelle, että vain käden menettäminen voisi pelastaa hänen henkensä.\nSain vakuuttaa hänelle asiaa moneen kertaan, ennenkuin hän taipui\nleikkaukseen. Sen päätyttyä hän kysyi minulta, mitä vaadin palkakseni.\nMies parka oli melkein kerjäläinen, joten ei mikään palkkio tullut\nkysymykseenkään, mutta minä vastasin leikilläni, että tahtoisin\npalkakseni hänen kätensä, jonka aioin liittää patologiseen kokoelmaani.\n\n\"Hämmästyksekseni hän oli kovin haluton suostumaan ehdotukseeni ja\nselitti, että hänen uskontonsa mukaan oli ruumis kuoleman jälkeen\nehdottomasti koottava yhteen, jotta sitä voisi käyttää täydellisenä\nsielun asuntona. Tällainen käsitys on, niinkuin tiedetään, hyvin vanha.\nOvatpa egyptiläiset muumiotkin samanlaisen taikauskon tuotteita.\nSelitin hänelle, että käsihän oli jo kerta kaikkiaan poissa, ja kysyin\nkuinka hän aikoi säilyttää sen. Hän sanoi panevansa sen suolaveteen\nja kuljettavansa sitä mukanaan kaikkialla. Selitin hänelle, että se\nolisi paremmassa turvassa minun tallessani, ja lisäsin, että minulla\noli paremmat keinot kuin suola sen säilyttämiseen. Huomatessaan minun\naikovan vakavasti huolehtia siitä luopui hän paikalla vastarinnastaan.\n'Mutta muistakaa, herra', virkkoi hän, 'että vaadin sen kuoltuani\ntakaisin'. Naurahdin hänen huomautukselleen, ja niin päättyi koko\njuttu. Minä palasin takaisin kotiini jatkamaan ammattiani, ja hän\nkykeni epäilemättä aikanaan jatkamaan matkaansa Afganistaniin.\n\n\"No niin, kuten kerroin teille eilen illalla, hävitti tulipalo\nBombayssa olevaa taloani aika pahoin. Toinen puoli siitä paloi\nkokonaan, ja muiden muassa tuhoutui patologinen kokoelmani\nsuurimmaksi osaksi. Te olette nähnyt siitä vain vaivaiset jätteet.\nTuon vuoristolaisen käsi paloi toisten mukana, mutta minä en silloin\nkiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Se tapahtui kuusi vuotta\nsitten.\n\n\"Neljä vuotta sitten -- kaksi vuotta tulipalon jälkeen -- heräsin\neräänä yönä siihen, että joku nyki minua kovasti hihasta. Nousin\nistumaan luullen lempikoirani koettavan herättää minua. Sen sijaan\nnäinkin tuon monta vuotta aikaisemmin tapaamani intialaisen potilaani\npuettuna hänen kansalleen ominaiseen pitkään harmaaseen viittaan. Hän\npiti koholla leikattua kättään ja katseli minua moittivasti. Sitten hän\nmeni lasipullojeni luokse, joita siihen aikaan säilytin huoneessani, ja\ntutki niitä tarkoin, minkä jälkeen hän teki vihaisen eleen ja katosi.\nYmmärsin, että hän oli juuri kuollut ja oli nyt tullut vaatimaan\nminulta kättään, jonka olin luvannut säilyttää hänen varaltaan.\n\n\"Siinä on kaiken selitys, tohtori Hardacre. Tämä sama on toistunut\njoka ainoa yö samalla hetkellä neljän vuoden ajan. Se on itsessään\nyksinkertainen juttu, mutta se on jäytänyt minua kuin tippuvat pisarat\nkiveä. Se on aiheuttanut ikävän onnettomuuden, sillä nyt en osaa\nnukkua odottaessani sen tuloa. Se on myrkyttänyt vanhuuden päiväni\nsamoinkuin vaimonikin elämän, hän kun on ottanut osaa tämän suuren\ntaakan kantamiseen. Mutta nyt kuuluu aamiaiskello, ja hän odottaa\nkärsimättömästi saadakseen tietää, mitä te koitte viime yönä. Olemme\nkumpikin suuressa kiitollisuudenvelassa teille rohkeudestanne,\nsillä onnettomuutemme taakka kevenee jonkin verran, kun saamme edes\nyhtenä ainoana yönä jakaa sen ystävän kanssa. Rauhoittaapa se meitä\njärkemmekin puolesta, joka toisinaan tuntuu meistä kyseenalaiselta.\"\n\nTämän omituisen tarinan kertoi minulle sir Dominick -- mikä tarina\nolisi monesta tuntunut peräti mahdottomalta. Mutta minä olin valmis\npitämään sitä ehdottomasti totena edellisen yön kokemusten perusteella\nsekä aikaisempainkin sitä alaa koskevain tutkimusteni nojalla.\nHarkitsin asiaa oikein tarkoin ja käytin hyväkseni kaikkea, mitä olin\nlukenut ja kokenut sellaisesta. Aamiaisen jälkeen ilmoitin isännän ja\nemännän hämmästykseksi lähteväni Lontooseen ensimmäisellä junalla.\n\n\"Paras tohtori\", huudahti sir Dominick hyvin pahoillaan, \"minusta\nalkaa tämän kuultuani tuntua, että olen karkeasti loukannut\nvieraanvaraisuuden lakia paljastamalla teille tämän onnettoman asian.\nMinun olisi pitänyt kantaa itse taakkani.\"\n\n\"Suoraan sanoen juuri tämä asia pakottaakin minut lähtemään\nLontooseen\", virkoin. \"Mutta vakuutan teille, että erehdytte\nluullessanne viime yön seikkailun vaikuttaneen minuun vastenmielisesti.\nAion päinvastoin pyytää teiltä lupaa palata takaisin illalla\nviettääkseni vielä yhden yön laboratoriossanne. Minua haluttaa kovasti\ntavata tuo vieras vielä kerran.\"\n\nSetäni olisi välttämättä tahtonut tietää, mitä suunnitelmia minulla\noli, mutta koska pelkäsin mahdollisesti herättäväni turhia toiveita,\nen tahtonut kertoa hänelle aikeistani. Olin perillä Lontoossa omassa\ntyöhuoneessani heti puolisen jälkeen ja hain muistilleni tukea eräästä\nhiljattain ilmestyneestä okkultismia käsittelevästä teoksesta, joka oli\nherättänyt mielenkiintoani jo ensi lukemisella.\n\n\"Mitä tulee kuolemansa jälkeen kummitteleviin henkiin\", sanoi tekijä,\n\"riittää jokin kuolinhetkellä vallitseva voimakas ajatus kiinnittämään\nheidät tähän aineelliseen maailmaan. He ovat tämän ja tulevan elämän\nvälillä häilyviä sekaolentoja, jotka voivat siirtyä toisesta toiseen\naivan samoin kuin merikilpikonna maalta veteen. Jokin voimakas\nmielenjärkytys voi olla syynä siihen, että sielu kiintyy niin lujasti\ntähän elämään, jonka ruumis on jo jättänyt. Ahneuden, kostonhalun,\nlevottomuuden, rakkauden ja säälin on huomattu vaikuttavan tällä\ntavoin. Säännöllisesti se johtuu jostakin täyttymättömästä toiveesta,\nja kun tuo toive täyttyy, höltyy aineen yliote henkeen. Tunnetaan\nmonta sellaista tapausta, jotka todistavat tällaisten olentojen\nitsepintaisuudesta ja niiden katoamisesta, jos heidän toiveensa on\ntäyttynyt. Niinikään tunnetaan tapauksia, jolloin on saatu aikaan\njärkevä sovittelu.\"\n\n\"_Järkevä sovittelu_\" -- noita sanoja olin pohtinut koko aamun, ja\nnyt ne tosiaankin näin painettuina. Tässä tapauksessa ei voinut saada\naikaan mitään todellista korvausta -- mutta järkevän sovittelun.\nLähdin heti ensimmäisessä junassa Shadwellin Merimiessairaalaan, jossa\nvanha ystäväni Jack Hewett oli lääkärinä. Selittämättä hänelle asiaa\ntarkemmin kerroin vain mitä halusin.\n\n\"Ruskean miehen käden!\" huudahti hän hämmästyneenä. \"Mihin kummaan sinä\nsitä tarvitset?\"\n\n\"Yhdentekeväähän se on. Kerron sinulle sen joskus. Tiedän, että sinun\nsairaalasalisi ovat täynnä intialaisia.\"\n\n\"Niin ovatkin. Mutta käsi --\" Hän tuumi vähän ja soitti sitten kelloa.\n\n\"Travers\", virkkoi hän harjoittelijana olevalle ylioppilaalle, \"mihin\njoutuivat sen intialaisen merimiehen kädet, jotka leikkasimme eilen?\nTarkoitan sitä Itä-Intian laivatelakalla työskennellyttä miestä, joka\ntarttui kiinni höyryvintturiin.\"\n\n\"Ne ovat ruumishuoneessa, herra tohtori.\"\n\n\"Laittakaahan toinen niistä antiseptiseen liuokseen ja antakaa se\ntohtori Hardacrelle.\"\n\nJa niin olin jälleen saapunut takaisin Rodenhurstiin ennen päivällistä\nmukanani tuo outo esine, jonka olin saanut hankituksi kaupungissa. En\nvieläkään kertonut asiasta mitään sir Dominickille, vaan vietin sen yön\nlaboratoriossa ja panin intialaisen merimiehen käden yhteen hyllyllä\nolevaan lasipurnukkaan leposohvan kohdalle.\n\nNiin jännittynyt olin kokeeni tuloksesta, että uni ei tullut\nkysymykseenkään. Istuin varjostimen himmentämän lampun valaisemassa\nhuoneessa ja odotin kärsivällisesti vierasta. Tällä kerralla näin hänet\nselvästi alun pitäen. Hän ilmestyi oven viereen ensiksi ihan hämäränä\nja sitten hahmottuen niin selväpiirteiseksi kuin mikä elävä olento\ntahansa. Hänen harmaan viittansa alta näkyvät tohvelit olivat punaiset\nja ilman korkoja, mikä selitti sen hiljaisen laahustelevan äänen, joka\nsyntyi hänen kävellessään. Samoin kuin edellisenäkin yönä hän käveli\nhitaasti pitkin pulloriviä, kunnes pysähtyi sen viereen, joka sisälsi\nkäden. Hän kurkottautui sitä kohti väristen odotuksesta, otti pullon\nalas, tutki sitä tarkoin ja paiskasi sen sitten maahan kasvolihasten\nnytkähdellessä raivosta ja pettymyksestä. Kuului rämähdys, joka kaikui\nläpi talon, ja kun katsahdin ylös, huomasin miehen hävinneen. Hetkistä\nmyöhemmin oveni lensi auki ja sir Dominick syöksyi sisään.\n\n\"Ette suinkaan ole loukannut itseänne?\" huudahti hän.\n\n\"En -- mutta olen hyvin pettynyt.\"\n\nHän katseli hämmästyneenä lattialla olevia lasinsirpaleita ja ruskeaa\nkättä.\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti hän. \"Mitä tämä on?\"\n\nKerroin hänelle suunnitelmani ja sen surkean lopun. Hän kuunteli\njännittyneenä, mutta pudisti sitten päätään.\n\n\"Se oli kauniisti ajateltu\", virkkoi hän, \"mutta pelkäänpä, etten voi\nniin helposti päästä kärsimyksistäni. Mutta yksi asia on minusta nyt\nvälttämätön. Nimittäin se, ettette te saa enää koskaan minkään syyn\nvarjolla asustaa tässä huoneessa. Kun pelkäsin jotakin tapahtuneen\nteille kuullessani äskeisen kolinan, tunsin voimakkaampaa tuskaa\nkuin koskaan ennen. En tahdo millään muotoa joutua enää kokemaan\nsamanlaista.\"\n\nHän salli minun kuitenkin viettää loppuyön entisellä paikallani,\nja minä makasin siinä pohtien hankalaa juttua ja pahoitellen\nepäonnistumistani. Aamun sarastaessa oli intialaisen merimiehen käsi\nyhä vielä lattialla muistuttaen minua turhasta toiveestani. Makasin ja\nkatselin sitä -- ja silloin välähti mieleeni eräs ajatus äkkiä kuin\npyssyn suusta ammuttuna. Nousin kiihtymyksestä vavisten vuoteeltani.\nNostin tuon kaamean esineen lattialta, johon se oli pudonnut. Asia oli\ntosiaankin niin. Tuo käsi oli merimiehen _vasen_ käsi.\n\nEnsimmäisellä junalla lähdin takaisin kaupunkiin ja riensin suoraa\npäätä Merimiessairaalaan. Muistin, että merimiehen kumpikin käsi\noli leikattu pois, mutta mieltäni kauhisti se ajatus, että tuo\ntavoittelemani kallisarvoinen jäsen mahdollisesti jo oli tuhoutunut\nruumiinpolttolaitoksessa. Pelkoni haihtui pian. Se oli yhä vielä\ntallella ruumishuoneessa. Ja niin palasin illalla Rodenhurstiin\nsuoritettuani asiani ja tuoden mukanani ainekset uutta koetta varten.\n\nMutta sir Dominick Holden ei sallinut minun enää puhuakaan\nlaboratoriossa nukkumisesta. Esitin kaikki hartaat pyyntöni kuuroille\nkorville. Se loukkasi hänen vieraanvaraisuuden käsitystään, eikä hän\nsuostunut siihen enää mitenkään. Jätin siis käden samaan paikkaan kuin\neilen sen parinkin ja paneuduin nukkumaan mukavaan makuuhuoneeseen\ntoisessa osassa taloa, joka ei ollut aivan lähellä minun aikaisempain\nseikkailujeni näyttämöä.\n\nMutta siitä huolimatta en saanut nukkua häiriintymättä. Keskellä yön\nhiljaisuutta syöksyi isäntäni huoneeseeni lamppu kädessään. Hänen\nsuurta, laihaa vartaloaan verhosi höllä aamuvaippa, ja koko hänen\nulkomuotonsa olisi varmasti voinut heikkohermoisesta ihmisestä tuntua\npeloittavammalta kuin edellisenä yönä ilmestynyt intialainen. Mutta\nminua ei hämmästyttänyt niinkään suuressa määrin hänen tulonsa kuin\nilmeensä. Hän oli äkkiä muuttunut vähintäänkin kaksikymmentä vuotta\nnuoremmaksi. Hänen silmänsä loistivat, hänen piirteensä säteilivät\nja hän heilutti toista kättään voitonriemuisena päänsä yläpuolella.\nNousin ällistyneenä istualleni ja tuijotin unisena tähän merkilliseen\nvieraaseeni. Mutta hänen sanansa karkoittivat pian unen silmistäni.\n\n\"Nyt se on selvä! Me olemme onnistuneet!\" huudahti hän. \"Rakas\nHardacre, kuinka voin koskaan palkita vaivanne?\"\n\n\"Ette suinkaan tarkoita, että tuo kiusa on lopussa?\"\n\n\"Niin on juuri asianlaita. Olin varma siitä, että te ette olisi\npahoillanne herättämisestä saadessanne kuulla niin iloisen uutisen.\"\n\n\"Pahoillaniko! Enpä suinkaan. Mutta onko asia tosiaankin varma?\"\n\n\"En epäile sitä vähintäkään. Olen teille suuremmassa\nkiitollisuudenvelassa, rakas sukulaiseni, kuin koskaan ennen\nkenellekään ihmiselle. Mitä voinkaan tehdä teille sellaista, joka\npalkitsisi apunne? Kohtalo varmaankin lähetti teidät turvakseni.\nOlette pelastanut sekä järkeni että henkeni, sillä jos tällaista\nelämää vielä olisi jatkunut puolisen vuotta, niin olisin joutunut joko\nhullujenhuoneeseen tai ruumisarkkuun, ja vaimoni -- hän kuihtui päivä\npäivältä ihan silmissäni. En tosiaankaan jaksanut uskoa, että kukaan\nihmisolento olisi voinut nostaa tätä taakkaa hartioiltani.\" Hän tarttui\nkäteeni ja puristi sitä luisevilla sormillaan.\n\n\"Sehän oli vain koe -- epävarma toive -- mutta iloitsen sydämestäni,\nkun se on onnistunut. Mutta kuinka voitte tietää asian jo korjautuneen?\nOletteko nähnyt jotakin?\"\n\nHän istahti vuoteeni jalkapäähän.\n\n\"Olen nähnyt tarpeeksi\", vastasi hän. \"Se riittää vakuuttamaan\nminulle, että saan tästä lähin olla rauhassa. On pian kerrottu,\nmitä tänä yönä tapahtui. Tehän tiedätte, että tuo olento saapuu\nluokseni aina määrähetkellä. Tänä yönä se tuli tavalliseen aikaan\nja herätti minut vieläkin rajummin kuin ennen. Voin vain otaksua,\nettä viimeöinen pettymys oli lisännyt sen katkeruutta ja vihaa minua\nkohtaan. Se katsahti minuun suuttuneena ja lähti sitten tavanomaiselle\nkierrokselleen. Mutta joittenkin minuuttien kuluttua näin sen palaavan\nhuoneeseeni ensimmäisen kerran koko vainoamiskautensa aikana. Hän\nhymyili. Näin hämärän lävitse hänen vaikeitten hampaittensa loistavan.\nHän seisoi minuun päin kääntyneenä vuoteeni jalkapäässä ja kolme kertaa\nkumarsi syvästi itämaalaiseen tapaan niinkuin he tekevät jäähyväisiä\nlausuessaan. Kolmannen kerran kumartaessaan hän kohotti käsivartensa\npään yläpuolelle, ja minä näin hänen molemmat kätensä kurkoitettuina.\nSitten hän katosi, ja minun käsitykseni mukaan iäksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällainen oli se omituinen kokemus, joka kiinnitti minuun kuuluisan\nsetäni, mainehikkaan Intiassa toimineen lääkärin, rakkauden ja\nkiintymyksen. Hänen aavistuksensa toteutui, eikä häntä kertaakaan enää\nhäirinnyt tuo levoton vuoristolainen etsiessään kadotettua jäsentään.\nSir Dominick ja lady Holden viettivät hyvin rauhalliset vanhuuden\npäivät joutumatta enää kokemaan minun tietääkseni minkäänlaisia huolia.\nSitten he kuolivat ankaran influensakuumeen raivotessa peräkkäin vain\nmuutamien viikkojen väliajalla. Eläessään setäni aina turvautui minuun\ntarvitessaan neuvoja kaikenlaisia Englannin oloja koskevissa asioissa,\njoita hän tunsi niin vähän. Autoin häntä myöskin maatilan ostamisessa\nja hoitamisessa. En niinmuodoin kovin hämmästynyt kuullessani vihdoin\nsetäni koroittaneen minut viiden vihastuneen serkun yläpuolelle,\njoten muutuin yhdessä ainoassa päivässä suuren työtaakan painamasta\nmaalaislääkäristä mahtavan wiltshireläisen suvun päämieheksi. Minulla\nainakin on syytä siunata ruskeakätisen miehen muistoa ja sitä päivää,\njolloin minulla oli onni vapauttaa Rodenhurst hänen kiusallisista\nvierailuistaan.\n\n\n\n\nLEA HOUSE-KOULUN ALIOPETTAJA\n\n\nLumsden ja Westmacottin, hyvin tunnetun koulu- ja kirkollistoimiston,\nvanhempi osakas herra Lumsden oli pieni ja ketterä mies, jolla oli\nkiivas ja jyrkkä käytös, arvosteleva katse ja terävä puhetapa.\n\n\"Nimenne, herra?\" sanoi hän istuen kynä kädessään ja suuri\npunasarekkeinen kirja edessään.\n\n\"Harold Weld!\"\n\n\"Oxfordista vai Cambridgesta?\"\n\n\"Cambridgesta.\"\n\n\"Kunniapalkinnot?\"\n\n\"Niitä ei ole.\"\n\n\"Urheilija?\"\n\n\"Ei sanottavasti, suoraan puhuen.\"\n\n\"Ei suinkaan valtiollinen kiihkoilija?\"\n\n\"Eihän toki.\"\n\nHerra Lumsden pudisti epäilevästi päätään ja kohautti hartioitaan\nsellaisella tavalla, että minun toiveeni supistuivat olemattomiin.\n\"Nykyjään vallitsee kova kilpailu opettaja-alalla, herra Weld\", virkkoi\nhän. \"Viransijaisen paikkoja on vähän ja toimenhakijoita lukemattomia.\nEnsiluokkainen urheilija, soutaja, kriketinpelaaja tai mies, joka\non päässyt hyvin pitkälle tutkinnoissaan voi tavallisesti päästä\nviransijaiseksi --- saattaisipa sanoa aina, jos hän on kriketinpelaaja.\nMutta keskitason miehen -- suokaa anteeksi tämä määritelmä, herra Weld\n-- on hyvin vaikea, melkeinpä ehdottomasti mahdoton saada tointa.\nMeillä on jo toistasataa sellaista nimeä luetteloissamme, ja jos\nluulette kannattavan merkitä omanne niitten lisäksi, niin mahdollisesti\nvoimme muutamien vuosien kuluttua keksiä teille jonkin paikan, joka --\"\n\nHän vaikeni, kun ovelta kuului koputus. Sieltä tuli eräs kirjanpitäjä,\njoka toi kirjeen. Herra Lumsden mursi sinetin ja luki kirjeen.\n\n\"Herra Weld\", virkkoi hän, \"tässä on tosiaankin merkillinen\nyhteensattuma. Muistaakseni mainitsitte, että latina ja englanti\nolivat opintoaineenne sekä että te mielellänne ottaisitte\npaikan alkeisoppilaitoksessa, jossa ennättäisitte harjoittaa\nyksityisopintojakin?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Tämä kirje tulee eräältä vanhalta asiakkaaltamme Willow Lea\nHouse-koulun johtajalta tohtori Phelps Mc Carthylta West Hampsteadista.\nHän pyytää minua heti paikalla lähettämään hänelle nuoren miehen,\njoka kykenisi opettamaan latinaa ja englantia eräälle pienelle\npoikaluokalle, jonka oppilaat ovat alle neljäntoistavuotisia. Tämä\ntoimi näyttää olevan juuri sellainen, jollaista te haluatte. Ehdot\neivät ole suinkaan suurenmoiset -- kuusikymmentä puntaa, asunto, ruoka\nja puhtaus -- mutta työkään ei ole rasittava, ja illat saisitte käyttää\noman mielenne mukaan.\"\n\n\"Sehän sopii oivallisesti!\" huudahdin niin kiihkeästi kuin ainakin\nmies, joka vihdoinkin saa työtä etsittyään sitä monen väsyttävän\nkuukauden ajan.\n\n\"En luule tätä oikein rehelliseksi peliksi näitä herroja kohtaan,\njoitten nimet ovat niin kauan olleet luettelossamme\", sanoi herra\nLumsden vilkaisten avonaiseen kirjaansa. \"Mutta tämä yhteensattuma on\nniin merkillinen, että meidän täytyy minun mielestäni tosiaankin jättää\nse teidän ratkaistavaksenne.\"\n\n\"Minä otan sen vastaan ja tunnen suurta kiitollisuutta teitä kohtaan.\"\n\n\"Tohtori Mc Carthyn kirjeessä on pieni lisäehto. Hän vaatii, että\npaikanottaja on järkähtämättömän hyväluontoinen.\"\n\n\"Minä olen juuri sellainen\", virkoin vakaumuksella.\n\n\"No niin\", sanoi herra Lumsden, \"toivonpa tosiaankin, että luonteenne\nolisi niin lauhkea kuin sanotte, sillä luja uskoni on, että te varmasti\ntulette sitä tarvitsemaankin!\"\n\n\"Minun ymmärtääkseni se on välttämätön jokaiselle alkeiskoulun\nopettajalle.\"\n\n\"Aivan niin, herra Weld, mutta olen mielestäni velvollinen kertomaan\nteille, että nimenomaan tässä toimessa voi joutua erikoisen vaikeisiin\ntilanteisiin. Tohtori Phelps Mc Carthy ei pane sellaisia ehtoja ilman\ntavattoman painavia syitä.\"\n\nHänen sanoissaan ilmeni siinä määrin vakavuutta, että se himmensi\nsitä iloa, jota olin alkanut tuntea kuullessani tästä sattumalta\ntarjoutuneesta viransijaisuudesta.\n\n\"Saanko kysyä lähemmin mitä oikein tarkoitatte?\" sanoin.\n\n\"Me haluamme ylläpitää rehelliset välit asiakkaittemme kanssa ja\nolla täysin avomielisiä heitä kohtaan. Jos tietäisin jotakin teidän\nvarjopuolistanne, niin ilmoittaisin ne varmasti tohtori Mc Carthylle,\nja senpävuoksi en epäröi laisinkaan menetellä samoin teihin nähden.\nTäällä näkyy\", jatkoi hän silmäillen luettelokirjansa sivuja, \"että\nolemme kahdentoista viime kuukauden aikana toimittaneet Willow Lea\nHouse-kouluun kerrassaan seitsemän latinan opettajaa, joista neljä on\nlähtenyt paikastaan niin äkkiä, että ovat menettäneet kuukauden palkan,\neikä kukaan heistä ole pysynyt kahdeksaa viikkoa pitempää aikaa.\"\n\n\"Entä toisten aineiden opettajat? Ovatko he viipyneet siellä kauemmin?\"\n\n\"Siellä on vain yksi vakinainen opettaja, ja hän näyttää olevan\nhorjumattomasti paikallaan. Voitte ymmärtää, herra Weld\", jatkoi\ntoimiston omistaja sulkien kirjansa ja lopettaen keskustelun, \"että\nsellaiset yhtämittaiset paikanvaihdokset eivät ole toivottavia isännän\nnäkökannalta, mitä niistä sitten sanottaneenkin paikanvälittäjän\ntaholta. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi nuo herrat ovat\njättäneet toimensa niin pian. Voin vain ilmaista teille varsinaiset\npäätapaukset ja neuvoa teitä lähtemään heti tohtori Mc Carthyn puheille\nmuodostaaksenne oman käsityksenne hänestä.\"\n\nSuuri voima, on sellaisella miehellä, jolla ei ole mitään\nmenetettävänä, ja senpä vuoksi minäkin soitin varhain sinä iltapäivänä\nWillow Lea House-koulun raskasta takorautaista ovikelloa täysin\nlevollisena joskin aika uteliaana. Rakennus oli suurikokoinen,\nneliönmuotoinen ja ruma ja sijaitsi omalla laajalla tontilla, johon\nleveä ajotie kiemurteli maantieltä. Se kohosi korkealle, niin että\nsieltä oli laaja näköala Pohjois-Lontoon harmaitten kattojen ja siellä\ntäällä kohoilevien tornien ylitse yhteen suuntaan ja taas toiselta\npuolen tuota suurta kaupunkia ympäröivälle metsäiselle ja kauniille\nmaaseudulle. Oven avasi univormupukuinen poika, ja minut vietiin hyvin\nkalustettuun kirjastohuoneeseen, jonne koulun johtajakin pian saapui.\n\nVälitystoimistossa kuulemani varoitukset ja vihjaukset olivat\nvalmistaneet minua kohtaamaan kiivaan ja ylpeän henkilön, sellaisen\nmiehen, jonka käytös oli sietämättömän ärsyttävää hänen alaisilleen.\nOlisi ollut mahdotonta kuvitella mitään, joka olisi ollut suuremmassa\nmäärin todellisuudenvastaista. Hän oli hintelä ja ystävällinen olento,\nsileäksi ajeltu ja kumarainen, ja käyttäytyi niin kohteliaasti, että\nse tuntui melkein puolustelevalta. Hänen tuuheassa tukassaan näkyi\npaljon harmaatakin. Iältään hän näytti olevan kuusissakymmenissä.\nHänen äänensä oli hiljainen ja lempeä, ja hän liikkui jonkin verran\nteennäisen sirosti. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi ystävällistä\nkoulumiestä, jonka oikea paikka oli kirjain parissa eikä tämän maailman\nkäytännöllisten asiain hoitamisessa.\n\n\"Olemme tosiaankin hyvin iloisia siitä, että onnistuimme saamaan teidät\navuksemme, herra Weld\", sanoi hän tehtyään ensin muutamia asiallisia\nkysymyksiä. \"Herra Percival Manners luopui eilen toimestaan täällä,\nja olisin iloinen, jos te voisitte jo huomenna ryhtyä hoitamaan hänen\nvirkaansa.\"\n\n\"Saanko kysyä oliko hän herra Percival Manners Selwynistä?\" sanoin.\n\n\"Juuri sama. Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Tunnen hyvinkin.\"\n\n\"Oivallinen opettaja, mutta vähän äkkipikainen luonteeltaan. Se oli\nhänen ainoa vikansa. Mitä teihin itseenne tulee, herra Weld, niin\nosaatteko hyvin hillitä luonteenne? Jos nyt esimerkiksi minä siinä\nmäärin unohtaisin itseni, että olisin tyly teille tai puhuisin raa'asti\ntai loukkaisin jollakin tavoin tunteitanne, niin voisitteko varmasti\nsalata järkytyksenne?\"\n\nHymyilin kuvitellessani, että tao pieni kohtelias sirokäytöksinen\nolento loukkaisi tai hermostuttaisi minua.\n\n\"Luulisinpä tosiaankin kykeneväni siihen\", vastasin.\n\n\"Riiteleminen on minusta kerrassaan ikävää\", huomautti hän. \"Soisin\njokaisen kattoni alla elävän sulassa sovinnossa. En tahdo kieltää sitä,\nettä herra Percival Mannersia ärsytettiin, mutta tahtoisin löytää\nmiehen, joka voi kohota kaikenlaisen ärsyttelyn yläpuolelle ja uhrata\nomat tunteensa rauhan ja sopusoinnun vuoksi.\"\n\n\"Koetan parhaani, herra tohtori.\"\n\n\"Sen enempää ette voi luvatakaan, herra Weld. Siinä tapauksessa odotan\nteitä tänä iltana, jos saatte asianne niin pian järjestykseen.\"\n\nMinä en ainoastaan saanut asioitani järjestykseen, vaan ennätinpä\nvielä käväistä Benedict-klubissa Piccadillyssa, jossa tiesin tapaavani\nMannersin, jos hän vielä oli kaupungissa. Siellä hän tosiaankin istui\ntupakkahuoneessa, ja minä kysäisin häneltä meidän siinä poltellessamme,\nmiksi hän oli luopunut viime paikastaan.\n\n\"Et suinkaan sinä vain aio lähteä tohtori Phelps Mc Carthyn\noppilaitokseen?\" huudahti hän tuijottaen minuun hämmästyneenä. \"Rakas\nystävä, se ei tosiaankaan kannata. Sinun on mahdotonta jäädä sinne.\"\n\n\"Mutta minähän tapasin hänet, ja hän näytti peräti kohteliaalta\nja hyväluontoiselta. En ole koskaan tavannut miestä, joka olisi\nkäyttäytynyt lempeämmin.\"\n\n\"Hänessähän ei olekaan mitään vikaa. Hän on ihan moitteeton. Tapasitko\nTheophilus St. Jamesia?\"\n\n\"En ole kuullut edes hänen nimeäänkään. Kuka hän on?\"\n\n\"Virkaveljesi. Toinen opettaja.\"\n\n\"Ei, häntä en ole nähnyt.\"\n\n\"Hän on kamala. Jos voit sietää häntä, niin sinulla joko on täydellisen\nkristityn mielenlaatu tai sitten sinussa ei ole nimeksikään miehuutta.\nSen suurempaa pukaria en ole koskaan nähnyt.\"\n\n\"Mutta miksi herra Mc Carthy sietää sellaista?\"\n\nYstäväni katsahti minuun merkitsevästi paperossinsavun lävitse ja\nkohautti hartioitaan.\n\n\"Pian kyllä ymmärrät sen itse. Ei kestänyt kauan, ennenkuin minä\nolin selvillä asiasta, enkä myöhemminkään joutunut muuttamaan\nmielipidettäni.\"\n\n\"Minulle olisi suureksi hyödyksi, jos kertoisit huomioistasi.\"\n\n\"Jos näet, että omassa kodissaan asuva mies antaa asioittensa rappeutua\nja alaisen asemassa olevan miehen häiritä rauhaansa ja uhmata hänen\narvovaltaansa, sekä huomaat hänen ilman pienintäkään vastarintaa\ntyynesti alistuvan siihen, niin mitä johtopäätöksiä teet sellaisesta?\"\n\n\"Että tuo alempi on saanut yliotteen toisesta.\"\n\nPercival Manners nyökkäsi.\n\n\"Aivan niin! Sinä olet arvannut paikalleen. Minunkaan mielestäni ei\nmikään muu selitys sovi tositapauksiin. Jonakin elämänsä hetkenä tuo\npikku tohtori on astunut harha-askeleen. _Humanum est errare_. Samaa\nolen kokenut itsekin. Mutta hän on varmasti erehtynyt hyvin vakavasti,\nja silloin on tuo toinen saanut hänet valtaansa eikä nyt hellitä\notettaan enää. Niin on asia. Kiristys siinä on kaiken pohjalla. Mutta\nminuun nähden hänellä ei ollut mitään valtaa eikä _minun_ niin ollen\ntarvinnut sietää hänen röyhkeyttään, vaan lähdin pois sieltä -- ja\nhyvin todennäköisenä pidän sitä, että sinä menettelet samoin.\"\n\nHän puheli asiasta vielä vähän enemmänkin, mutta tuon tuostakin hän\npalasi samaan aiheeseen -- siihen nimittäin, että en tulisi kauan\npysymään uudessa toimessani.\n\nTällaisen valmistuksen jälkeen en tosiaankaan kovin suurella\nmielihalulla tutustunut siihen mieheen, josta olin saanut niin huonon\nennakkokäsityksen. Tohtori Mc Carthy esitti meidät toisillemme\ntyöhuoneessaan saman päivän iltana heti minun palattuani takaisin\nkoululle.\n\n\"Tässä on uusi työtoverimme, herra St. James\", sanoi hän ystävällisesti\nja kohteliaasti. \"Uskon teidän kummankin sopeutuvan toisiinne ja\ntoivon, ettei tämän katon alla muuta ilmenisikään kuin tyytyväisyyttä\nja ystävällisyyttä.\"\n\nSanoin yhtyväni tohtoriin tässä, mutta hyvät toiveeni eivät suinkaan\nlisääntyneet, kun katselin uutta virkaveljeäni. Hän oli noin\nkolmissakymmenissä oleva paksuniskainen mies, tummasilmäinen ja\nmustatukkainen sekä harvinaisen voimakasrakenteinen. En ole koskaan\nnähnyt niin vankkaruumiista miestä. Hänellä näytti tosin olevan\nselvä taipumus liialliseen lihavuuteen, mikä ilmeisestikin johtui\nruumiinharjoituksen puutteesta. Hänen kasvonsa olivat karkeat,\npaisuneet ja raa'at, ja pienet tummat silmät sijaitsivat syvällä\npäässä. Hänen leveät poskensa, ulkonevat korvansa ja paksut väärät\nsäärensä herättivät yhteisesti mielikuvan henkilöstä, joka oli sekä\npeloittava että luotaantyöntävä.\n\n\"Kuulin, ettette ole koskaan ennen ollut täällä\", virkkoi hän tylysti\nja jyrkästi. \"Niinpä niin, tämä on kurjaa elämää, kova työ ja\nnälkäpalkka, niinkuin pian tulette itsekin huomaamaan.\"\n\n\"Mutta onhan sillä joitakin valopuoliakin\", virkkoi esimiehemme.\n\"Tottakai sen myönnätte, herra St. James?\"\n\n\"Niinkö? Sellaisia en ole koskaan huomannut. Mitä te sanotte\nvalopuoliksi?\"\n\n\"Onhan jo sekin valopuoli, että saa aina olla lasten parissa. Se\nsäilyttää opettajankin sielun nuorena, sillä heidän hilpeydestään ja\nvoimakkaasta elämänilostaan heijastuu jotakin vanhempiinkin ihmisiin.\"\n\n\"Noistako pikku pedoista!\" huudahti virkaveljeni.\n\n\"No, no, herra St. James, te puhutte heistä liian ankarasti.\"\n\n\"En siedä edes heidän näkemistäänkään! Jos voisin sytyttää heidät\nja heidän siunatut vihkonsa ja sanakirjansa ja kivitaulunsa\nkokkovalkeaksi, niin tekisin sen jo tänä iltana.\"\n\n\"Herra St. Jamesilla on tällainen tapa puhua asioista\", virkkoi\nesimieheni hymyillen hermostuneesti minuun katsahtaessaan. \"Älkää\nkäsittäkö häntä liian vakavasti. Kas niin, herra Weld, tehän tiedätte\nmissä huoneenne on, ja epäilemättä teillä on vähän järjestelemistä\ntavaroissanne. Mitä pikemmin sen suoritatte, sitä paremmin tunnette\nolevanne kotonanne.\"\n\nMinusta näytti, että hän halusi hyvin innokkaasti loitontaa minut heti\ntuon merkillisen virkaveljen vaikutuspiiristä, ja mielelläni lähdinkin\npois, sillä keskustelu oli muuttunut tukalaksi.\n\nJa niin alkoi sellainen ajanjakso, joka näin perästäpäin muistellen\ntuntuu kaikkein merkillisimmältä minun kokemuksistani. Koulu\noli monessa suhteessa oivallinen. Tohtori Phelps Mc Carthy oli\nihanteellinen johtaja. Hänen opetussuunnitelmansa oli uudenaikainen\nja järkevä. Ohjaus oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Ja\nkeskelle tätä hyvin järjestettyä koneistoa tunkeutui hankala ja\nmahdoton herra St. James, joka sekoitti kaikki. Hänen tehtävänään oli\nopettaa englantia ja laskentoa. En tiedä, kuinka hän työnsä suoritti,\nsillä me opetimme luokkiamme eri huoneissa. Siitä kuitenkin olin\nselvillä, että pojat pelkäsivät ja inhosivat häntä, ja siihen heillä\noli tosiaankin riittävästi aihetta, sillä oma opetukseni keskeytyi\nusein hänen karjuessaan vihaisesti, jopa lyödessäänkin. Tohtori Mc\nCarthy vietti aikansa enimmäkseen luokassa, mutta epäilen hänen tehneen\nniin paremminkin valvoakseen opettajaa kuin poikia ja koettaakseen\nhillitä hänen kiivasta luonnettaan, silloin kun se uhkasi käydä liian\nvaaralliseksi.\n\nMutta kaikkein rumimmin käyttäytyi virkaveljeni juuri koulunjohtajaa\nkohtaan. Minun selostamani ensimmäinen keskustelu osoitti hyvin,\nmillainen äänilaji vallitsi heidän puhelussaan. Aliopettaja komenteli\njohtajaa avoimesti ja raa'asti. Olen kuullut hänen vastustavan\nesimiestään karkeasti kaikkien oppilaitten nähden. Kertaakaan hän ei\nosoittanut pienintäkään kunnioitusta, ja sisuni kiehui usein nähdessäni\nvanhan tohtorin tyynen alistuvaisuuden ja hänen kärsivällisen\nmukautuvaisuutensa saadessaan osakseen tuollaista hirvittävää kohtelua.\nTuollaisen näkeminen ympäröi kuitenkin esimiehenikin jonkinlaisella\nkauhun ilmakehällä, sillä jos ystäväni käsitys asiaintilasta oli oikea\n-- enkä minä voinut sen parempaakaan keksiä -- niin kuinka musta\ntäytyikään sen jutun olla, jolla aliopettaja uhkasi esimiestään ja\njonka ilmituloa peläten tämä alistui sellaisiin nöyryytyksiin. Tämä\ntyyni ja ystävällinen tohtori oli mahdollisesti suuri ulkokullattu,\nrikollinen, ehkäpä väärentäjä tai myrkyttäjä. Ainoastaan jokin\nsentapainen salaisuus voi selittää sen täydellisen ylivallan, jonka\nnuorempi mies oli saanut häneen nähden. Miksi hän muuten olisikaan\nsietänyt talossaan niin vastenmielistä olentoa, jolla oli niin\nhaitallinen vaikutus hänen kouluunsa? Miksi hän muuten olisi alistunut\nsellaisiin nöyryytyksiin, joita oli jo vaikea nähdäkin, saatikka sitten\nitse sietää suuttumatta?\n\nJa sittenkin minun täytyy myöntää, että esimieheni sieti tuota kaikkea\nmerkillisen ovelasti. Hän ei koskaan osoittanut sanallakaan tai\neleellään, että tuon nuoren miehen läsnäolo olisi tuntunut hänestä\nvastenmieliseltä. Olen tosin nähnyt hänet kiusaantuneena jonkin\nerikoisen ikävän kohtauksen jälkeen, mutta joka kerta sain hänestä sen\nvaikutelman, ettei se tapahtunut hänen itsensä, vaan oppilaitten tai\nminun vuokseni. Hän puhui herra St. Jamesista tai hänelle itselleen\nsuvaitsevasti ja hymyillen lempeästi, niin että vereni ihan kiehui.\nSiinä tavassa, jolla hän katseli aliopettajaa tai puhutteli häntä, ei\nvoinut huomata minkäänlaista mielipahan värähdystä, vaan paremminkin\njonkinlaista ujoa ja puolustelevaa hyväntahtoisuutta. Hän suorastaan\nsuosi tuon raakalaisen seuraa, ja tuntikausia he viettivät yhdessä joko\nkirjastohuoneessa tai puutarhassa.\n\nMitä tuli minun omaan suhtautumiseeni herra Theophilus St. Jamesiin\nnähden, päätin alun pitäen pysyä tyynenä hänen parissaan, ja tätä\npäätöstäni noudatinkin johdonmukaisesti. Jos tohtori Mc Carthy tahtoi\nsietää sellaista röyhkeyttä ja antaa anteeksi hänen solvauksensa, niin\nse oli hänen asiansa eikä minun. Ilmeisestikin hän toivoi hartaasti\nmeidän elelevän sovussa keskenämme, ja tunsin voivani parhaiten\nauttaa häntä noudattamalla tätä hänen toivomustaan. Helpoimmin voin\nselvitä siitä välttämällä virkaveljeäni, ja sitä koetinkin parhaani\nmukaan. Kun jouduimme kahden kesken, olin tyyni, kohtelias ja\nhillitty. Hän puolestaan ei kohdellut minua ynseästi, vaan paremminkin\ntöykeän suopeasti, ja karkean tuttavallisesti, mikä oli tarkoitettu\njonkinlaiseksi liehakoimiseksi. Tuon tuostakin hän pyysi minua iltaisin\nhuoneeseensa pelaamaan korttia ja ryypiskelemään.\n\n\"Ei siitä ukko Mc Carthy mitään välitä\", virkkoi hän. \"Älkää pelätkö\nhäntä. Me teemme mitä haluamme, ja minä takaan, ettei hän pane\nvastaan.\" Vain kerran menin, ja kun lähdin sieltä vietettyäni ikävän\nja tylsän illan, makasi isäntäni sikahumalassa sohvalla. Sen jälkeen\nsyytin poisjäämisestäni opintojani ja vietin joutohetkeni yksin omassa\nhuoneessani.\n\nYhdestä seikasta olisin kovin mielelläni tahtonut päästä selville,\nnimittäin siitä, kuinka kauan tällaista elämää jo oli jatkunut.\nKoskahan St. James oli saanut tuollaisen ylivallan tohtori Mc Carthyyn\nnähden? Kummaltakaan heistä en saanut tietoa siitä, kuinka kauan\nvirkaveljeni oli ollut nykyisessä toimessaan. Kun kerran pari koetin\njohtaa keskustelun tälle alalle, välttivät tai kiersivät toiset asian\nniin selvästi, että heti huomasin heidän molempain salaavan sen\nyhtä hartaasti kuin minä olisin halunnut sen tietää. Mutta vihdoin\neräänä iltana minun onnistui päästä jutteluihin emännöitsijän, rouva\nCarterin kanssa -- tohtori oli nimittäin leski -- ja häneltä kuulin\nsen, mitä olin halunnutkin. Minun ei tarvinnut laisinkaan ruveta\nkyselemään häneltä, sillä hän oli niin täynnä kiukkua, että ihan vapisi\npuhuessaan. Osoittaakseen syytöksensä todenmukaisuutta hän kohotti\nmolemmat kätensä ilmaan kuvaillessaan, kuinka paljon kiusaa ja huolta\nvirkaveljeni oli saanut aikaan.\n\n\"Siitä on nyt kolme vuotta, herra Weld, kun hän ensimmäisen kerran\npimitti tämän oviaukon\", huudahti hän. \"Ne ovat olleet kolme surkeaa\nvuotta minulle. Silloin oli koulussa viisikymmentä poikaa. Nyt täällä\non kaksikolmatta. Sellaista hän on saanut aikaan kolmessa vuodessa.\nKun vielä kuluu toiset kolme vuotta, ei täällä ole ainoaakaan poikaa.\nJa te näette, kuinka hän kohtelee tohtoria, joka on kärsivällinen\nkuin enkeli, vaikkei toinen ole kelvollinen edes päästämään hänen\nkengännauhojaan. Saatte olla varma siitä, että jollei tohtoria olisi,\nen jäisi tunniksikaan saman katon alle tuon miehen kanssa, ja niin\nsanoinkin hänelle vasten kasvoja, herra Weld. Jospa vain tohtori\najaisi hänet pois koulustaan -- mutta nyt puhun enemmän kuin minun\npitäisi!\" Hän sai vaivalla kielensä hillityksi eikä sitten enää puhunut\nmitään koko asiasta. Hän oli muistanut, että olin melkein vento vieras\nkoulussa, ja pelkäsi olleensa varomaton sanoissaan.\n\nVirkaveljessäni oli parikin hyvin merkillistä piirrettä. Tärkein\nniistä oli se, että hän hyvin harvoin liikkui ulkona. Koulun alueella\noli leikkikenttä, ja sen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt. Kun\npojat menivät ulos, lähdimme joko minä tai tohtori Mc Carthy heidän\nmukaansa. St. James mainitsi esteekseen sen, että hän oli loukannut\npolvensa joitakin vuosia sitten ja että käveleminen tuotti hänelle\nkipuja. Omasta puolestani panin sen pelkän laiskuuden syyksi hänessä,\nsillä hänellä oli veltto ja raskas luonne. Pari kertaa kuitenkin\nnäin akkunastani hänen hiipivän ulos koulun alueelta myöhään\nillalla, ja toisella kerralla odotin, kunnes näin hänen palaavan\naamuhämärissä ja pujahtavan sisään avonaisesta akkunasta. Näihin\nsalaperäisiin retkeilyihin ei koskaan vihjaistu, mutta ne paljastivat\nhänen valehdelleen puhuessaan polvestaan ja lisäsivät yhä sitä\nvastenmielisyyttä ja epäluottamusta, jota tunsin miestä kohtaan. Hänen\nluonteensa näytti olevan pohjiaan myöten turmeltunut.\n\nToinen seikka, joka tosin oli vähäpätöinen, mutta silti monenlaisia\najatuksia herättävä, oli se, että hän kaikkina niinä kuukausina, jotka\noleskelin Willow Lea House-koulussa, tuskin sai juuri laisinkaan\nkirjeitä. Nekin harvat, joita tuli, olivat ilmeisestikin liikemiesten\nlaskuja. Nousen aina varhain, ja minulla oli tapana joka aamu ottaa\nomat kirjeeni eteishuoneen pöydälle jätetystä postista. Niin ollen\ntulin huomaamaan, kuinka harvoin herra Theophilus St. James sai\nmitään. Se merkitsi mielestäni jotakin hyvin pahaa. Minkälainen mies\nhän olikaan, joka ei ollut kolmikymmenvuotisen elämänsä aikana saanut\nyhtä ainoaa ystävää, ylhäistä tai alhaista, joka olisi halunnut olla\nedelleenkin tekemisissä hänen kanssaan? Ja sittenkin pysyi totena\nse synkkä juttu, että koulunjohtaja ei ainoastaan sietänyt häntä,\nvaan olipa läheisissä väleissäkin hänen kanssaan. Useammin kuin\nkerran huomasin sisään tullessani heidän puhelevan tuttavallisesti ja\ntoisinaan kävelevän käsitysten syvään keskusteluun vaipuneina pitkin\npuutarhan käytäviä. Niin utelias olin tietämään, mikä heitä oikein\nliitti toisiinsa, että siitä tuli ihan pääharrastukseni, joka työnsi\nsyrjään kaikki entiset. Koulussa ja sen ulkopuolella, aterioilla ja\nleikkikentällä, kaikkialla tarkastelin tohtori Phelps Mc Carthyä ja\nherra Theophilus St. Jamesia koettaen ratkaista sitä salaperäistä\narvoitusta, joka sitoi heitä toisiinsa.\n\nMutta valitettavasti ilmaisin uteliaisuuteni liian avoimesti. En\nosannut salata niitä epäluuloja, joita tunsin näiden molempain miesten\nvälisestä suhteesta sekä sen voiman laadusta, jolla toinen piti toista\nvallassaan. Varmaa vain oli, että ilmaisin tunteeni liian selvästi,\njoko se nyt tapahtui katselemalla heitä tai jonkin varomattoman\nkysymyksen muodossa. Eräänä iltana huomasin Theophilus St. Jamesin\ntuijottavan minuun äreästi ja uhkaavasti. Aavistin pahaa olevan tulossa\nenkä hämmästynytkään, kun tohtori kutsui minut seuraavana aamuna\ntyöhuoneeseensa.\n\n\"Olen hyvin pahoillani, herra Weld\", virkkoi hän, \"mutta ikävä kyllä\ntäytyy minun vapauttaa teidät toimestanne.\"\n\n\"Ehkäpä suvaitsette mainita jonkin syyn minun erottamiseeni\", vastasin,\nsillä tiesin täyttäneeni tehtäväni parhaani mukaan ja ymmärsin, että\nhän ei voinut esittää muuta kuin yhden ainoan syyn.\n\n\"En ole huomannut teissä mitään vikaa\", sanoi hän punan kohotessa hänen\nkasvoilleen.\n\n\"Te lähetätte minut pois virkaveljeni kehoituksesta.\"\n\nHän käänsi katseensa pois minusta.\n\n\"Emme keskustele asiasta sen enempää, herra Weld. Minun on mahdotonta\npuhella siitä. Tehdäkseni oikeutta teille annan parhaat mahdolliset\nsuositukset seuraavaan paikkaanne. Enempää en voi sanoa. Toivon teidän\nhoitavan tointanne täällä, kunnes saatte uuden paikan.\"\n\nKoko sieluni kiehahti tällaista vääryyttä vastaan, mutta en voinut\nvedota enkä turvautua kehenkään. Kumarsin vain ja lähdin huoneesta\nsydän katkeroituneena sellaisesta kohtelusta.\n\nEnsimmäiseksi välähti mieleeni pakata tavarani ja matkustaa heti. Mutta\njohtaja oli luvannut minun jäädä, kunnes saisin uuden toimen. Olin\nvarma siitä että St. James toivoi minun lähtevän, ja siinä oli minulla\ntäysi syy jäädä. Jos minun näkemiseni kiusasi häntä, niin pitäisi\nhänen tosiaankin saada sitä lajia kiusaa mahdollisimman paljon. Olin\nalkanut vihata häntä ja toivoin voivani kostaa jollakin tavoin. Jos\nhän oli saanut valtaansa koulun johtajan, niin enkö minä vuorostani\nvoisi päästä hänestä voitolle? Oli heikkouden todistus, että hän\nniin pelkäsi minun uteliaisuuttani. Hän ei olisi kammonnut sitä niin\nsuuresti, jollei se olisi tuntunut hänestä niin peloittavalta. Ilmoitin\ntaas nimeni paikanvälittäjän kirjoihin, mutta hoitelin kuitenkin\nodotusaikanani tehtäviäni Willow Lea House-koulussa, ja niinpä sitten\nsatuinkin olemaan saapuvilla tämän merkillisen salaisuuden paljastuessa.\n\nSen viikon aikana -- sillä kului enää vain viikko, ennenkuin\nloppuottelu suoritettiin -- oli minulla tapana joka ilta päivän työn\npäätyttyä lähteä ulos kysymään, oliko mitään tietoa uudesta toimesta.\nEräänä kylmänä ja tuulisena, maaliskuun iltana olin juuri astunut\nulos eteisen ovesta, kun silmiini osui outo näky. Muuan mies oli\nkyyristyneenä erään akkunan alapuolella. Hän seisoi polvet koukussa\ntuijottaen kapeaan valojuovaan, joka näkyi uutimen ja akkunanpuitteen\nvälistä. Akkunasta heijastui pihalle neliömäinen valokuvio, jonka\nkeskellä näin selvästi tuon peloittavan olennon tumman varjon. Sitä ei\nkestänyt enempää kuin silmänräpäyksen ajan, sillä hän vilkaisi ylös\nja katosi samassa pensaikkoon. Saatoin kuulla hänen jalkainsa töminän\nhänen juostessaan tietä alas, kunnes kaikki hiljeni kaukana.\n\nEhdottomasti oli velvollisuuteni palata sisään kertomaan tohtori\nMc Carthylle, mitä olin nähnyt. Tapasin hänet työhuoneessaan. Olin\nodottanut hänen hermostuvan sellaisesta, mutta en ollut valmistautunut\nnäkemään sitä tavatonta hätää, jonka valtaan hän joutui. Hän heittäytyi\ntaaksepäin tuolissaan kalpeana ja huohottaen ikäänkuin kuoliniskun\nsaanut ihminen.\n\n\"Mikä akkuna se oli, herra Weld?\" kysyi hän pyyhkien otsaansa. \"Sanokaa\ntarkemmin, mikä akkuna.\"\n\n\"Ruokahuoneen vieressä oleva herra St. Jamesin akkuna.\"\n\n\"Voi laupias taivas! Voi hyväinen aika! Tämähän on kerrassaan\nonnetonta! Mies katselemassa herra St. Jamesin akkunasta! Hän väänteli\nkäsiään kuin ihminen, joka ei ymmärrä mihin ryhtyä.\"\n\n\"Minä menen poliisiaseman ohitse, herra tohtori. Sallitteko minun\nilmoittaa asiasta?\"\n\n\"Ei,\" ei, huudahti hän äkkiä hilliten tavattoman kiintymyksensä,\n\"epäilemättä se oli joku köyhä kulkuri, joka olisi tahtonut kerjätä.\nEn pidä koko tapausta minkään arvoisena -- en tosiaankaan välitä siitä\nvähääkään. Älkää antako minun pidättää itseänne, herra Weld, jos olette\nlähdössä.\"\n\nJätin hänet istumaan työhuoneeseensa rauhoittavat sanat huulillaan,\nmutta kauhu kasvoillaan. Sydämeni tuntui raskaalta pienen isäntäni\nvuoksi lähtiessäni uudelleen kaupunkia kohti. Vilkaistessani veräjältä\ntakaisin sitä valoneliötä kohti, joka osoitti virkaveljeni akkunan\npaikkaa, näin äkkiä tohtori Mc Carthyn tumman varjon kulkevan lampun\nohitse. Hän oli siis rientänyt työhuoneestaan kertomaan St. Jamesille,\nmitä oli kuullut. Mikä oli kaiken tämän tarkoitus, mitä merkitsi tämä\nsalaperäisyyden ilmakehä, tämä selittämätön kauhu, tämä tuttavallisuus\nkahden niin erilaisen miehen kesken? Pohdin tätä kaikkea kävellessäni,\nmutta turhaan koetin keksiä mitään sopivaa selitystä. Ei minulla ollut\npaljoakaan aavistusta siitä, kuinka lähellä olin tämän arvoituksen\nratkaisua.\n\nOli hyvin myöhäistä -- melkein puoliyön aika -- kun palasin,\nja kaikkialla muualla olivat valot sammutetut paitsi tohtorin\ntyöhuoneessa. Tuo tumma synkkä talo kohosi edessäni kävellessäni\nlehtokujaa myöten, eikä sen synkkää runkoa katkaissut mikään muu kuin\ntuo yksi ainoa välkkyvä valokohta. Aukaisin oven omalla avaimellani ja\nolin juuri astumaisillani huoneeseeni, kun huomiotani herätti lyhyt\nkimeä kirkaisu, ikäänkuin joku olisi tuskasta voihkaissut. Seisoin ja\nkuuntelin käsi oveni lukolla.\n\nKoko talosta ei kuulunut mitään muuta kuin kaukaista äänten mutinaa,\njonka tiesin tulevan tohtorin huoneesta. Hiivin hiljaa siihen suuntaan\nkäytävää myöten. Nyt erotin kahden henkilön puheen, kuulin St. Jamesin\nraa'an ja pöyhkeän äänen ja tohtorin hiljaisemman äänen. Toinen\nilmeisestikin vaati itsepintaisesti jotakin, toinen koetti väittää\nvastaan ja pyydellä. Neljä pimeyteen tunkeutuvaa kapeaa valojuovaa\nilmaisi minulle, missä tohtorin huone oli, ja askel askeleelta\nlähestyin sitä. St. Jamesin ääni kiihtyi yhä voimakkaammaksi, ja hänen\nsanansa kantautuivat nyt ihan selvästi korviini.\n\n\"Tahdon joka ainoan punnan. Jollet anna niitä hyvällä, niin otan ne.\nKuuletko?\"\n\nTohtori Mc Carthyn vastausta en voinut kuulla, mutta vihainen ääni\nkeskeytti sen taas.\n\n\"Ettäkö jätän sinut puille paljaille! Jäähän sinulle tämä koulu\npieneksi kultakaivokseksi, ja sehän riittää vanhalle miehelle, vai\nmitä? Kuinka minä pääsisin Austraaliassa rahatta alkuun? Vastaappas\nminulle siihen!\"\n\nTaas puhui tohtori jotakin tyynnyttelevällä äänellä, mutta hänen\nvastauksensa vain kiihoitti toista yhä suurempaan raivoon.\n\n\"Tehnyt puolestani! Mitä muuta sinä olet tehnyt puolestani muuta\nkuin sellaista, jota et ole voinut olla tekemättä? Sinä välitit vain\nomasta nimestäsi etkä minun turvallisuudestani. Mutta riittäköön jo\ntämä jaarittelu! Minun täytyy päästä lähtemään ennen aamua. Avaatko\nkassakaappisi vai et?\"\n\n\"Voi, James, kuinka voit kohdella minua noin?\" voihki valitteleva ääni,\nja sitten kuului äkkiä hiljainen tuskan huudahdus. Kun raaka väkivalta\npusersi ilmoille tuon avuttoman valituksen, menetin silmänräpäyksessä\nsen itsehillinnän, josta olin ylpeillyt. Kaikki, mikä minussa oli\nmiestä, nousi vastustamaan puolueettomuutta. Kävelykeppi kädessäni\nsyöksyin johtajan työhuoneeseen. Samassa kuulin eteisen ovikellon\nkovasti soivan.\n\n\"Te roisto!\" huudahdin. \"Päästäkää hänet irti!\"\n\nMolemmat miehet seisoivat pienen kassakaapin edessä, joka sijaitsi\nseinänvierellä. St. James piteli vanhempaa miestä ranteesta ja oli\nkiertänyt käsivartensa tämän ympärille pakottaakseen hänet vetämään\navaimen esiin. Pieni tohtori, joka oli kalpea, mutta päättäväinen,\nponnisteli hurjasti tuon rotevan ja suuriäänisen miehen käsissä.\nRaivostunut St. James tuijotti hänen olkapäänsä ylitse minuun vihan\nja kauhun sekainen ilme raaoilla kasvoillaan. Huomatessaan sitten,\nettä olin yksin, hän hellitti uhrinsa ja syöksyi minua kohti rumasti\nsadatellen.\n\n\"Te kirottu vakooja!\" huudahti hän. \"Pääsenpä sittenkin teihin käsiksi\nennen lähtöäni.\"\n\nEn ole kovinkaan vahva ja ymmärsin, ettei minua mikään auttaisi,\njos vain joutuisin ihan lähelle häntä. Pari kertaa löin häntä\nkepilläni, mutta hän syöksyi kimppuuni julmasti möristen ja tarttui\nkurkkuuni molemmilla väkevillä käsillään. Kaaduin taaksepäin ja hän\nminun päälleni niin lujasti puristaen minua, että siinä oli henki\nkysymyksessä. Näin hänen häijyt keltatäpläiset silmänsä muutaman tuuman\npäässä omistani. Sitten menetin tajuntani tunnettuani vain viimeiseksi\nsuonten takovan päässäni ja korvaini suhisevan. Mutta vielä tuolla\nviime hetkelläkin kuulin ovikellon soivan rajusti.\n\nTajuihini palattuani huomasin makaavani tohtori Mc Carthyn työhuoneen\nsohvalla. Tohtori itse istui vieressäni. Hän oli nähtävästi\ntarkastellut minua jännittyneenä ja huolestuneena, sillä kun avasin\nsilmäni ja katselin ympärilleni, pääsi häneltä äänekäs helpotuksen\nhuokaus. \"Jumalan kiitos!\" huudahti hän. \"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Missä hän on?\" kysyin katsellen ympärilleni huoneessa. Silloin\nhuomasin, että huonekalut olivat hajallaan sekä että jäljistä päättäen\noli oteltu paljon tuimempi kahakka kuin se, johon minä olin ottanut\nosaa.\n\nTohtori painoi kasvot käsiinsä.\n\n\"He ovat vieneet hänet\", voihkaisi hän. \"Näitten koettelemusten vuosien\njälkeen hän on taas kiinni. Mutta kuinka kiitollinen olenkaan siitä,\nettei hän toista kertaa tahrannut käsiään verellä.\"\n\nTohtorin puhuessa huomasin virkanuttuun puetun poliisikomisariuksen\nseisovan oviaukossa.\n\n\"Niin, hyvä herra\", virkkoi tämä, \"te olette pelastunut hyvin\ntäpärästi. Jollemme olisi tulleet sisään, silloin kuin tulimme, niin\nette enää puhuisi tässä mitään. Enpä luule koskaan nähneeni ketään sen\nlähempänä hautaansa.\"\n\nNousin istumaan painellen käsilläni jyskyttävää päätäni.\n\n\"Tohtori Mc Carthy\", sanoin, \"tämä kaikki on minusta ihan\nkäsittämätöntä. Olisin iloinen, jos voisitte selittää minulle, kuka se\nmies on ja miksi olette sietänyt häntä niin kauan talossanne.\"\n\n\"Minun on selitettävä teille asia, herra Weld -- ja sitäkin suuremmalla\nsyyllä, kun olette melkein uhrannut henkenne minua puolustaaksenne. Nyt\nei enää ole mitään syytä salaperäisyyteen. Sanalla sanoen, herra Weld,\ntuon onnettoman miehen oikea nimi on James Mc Carthy, ja hän on ainoa\npoikani.\"\n\n\"Poikanne?\"\n\n\"Niin, valitettavasti. Minkä synnin lienenkään tehnyt, kun olen\nsaanut sellaisen rangaistuksen? Hän on synkistänyt elämäni\nensimmäisistä poikavuosistaan alkaen. Hän on aina ollut samanlainen,\nraju, uppiniskainen, itsekäs, turmeltunut. Kahdeksantoista vanhana\nhän jo oli rikollinen. Kaksikymmenvuotiaana hän raivonpuuskassa\nsurmasi erään juomatoverinsa, jolloin hänet tuomittiin murhasta.\nHän pelastui täpärästi hirsipuusta, minkä sijaan hänet lähetettiin\nrangaistusvankilaan. Kolme vuotta sitten hänen onnistui päästä pakoon\nja pujahtaa lukemattomien vastuksien jälkeen minun talooni Lontoossa.\nVaimoni oli kuollut sydänsuruun, silloin kun hänet tuomittiin, ja kun\npoikani oli onnistunut hankkia itselleen tavallinen puku, ei kukaan\ntäällä tuntenut häntä. Kuukausimääriä hän piileskeli ullakolla,\nkunnes poliisietsintää ei enää tarvinnut pelätä. Sitten annoin\nhänelle toimen täällä, niinkuin olette nähnyt, vaikkakin hän raa'alla\nja pöyhkeällä käytöksellään teki minun elämäni kovin kurjaksi ja\nopettajatovereittensa aseman kerrassaan sietämättömäksi. Te olette\npysähtynyt tänne neljäksi kuukaudeksi, herra Weld, mutta kukaan muu\nopettaja ei voinut sietää häntä niin kauan. Pyydän nyt teiltä anteeksi\nkaikkea sitä, mihin teidän on täytynyt alistua, mutta sanokaapa, mitä\nmuuta olisin voinut tehdä? Hänen äitivainajansa vuoksi en voinut sallia\nmitään pahaa tapahtuvan hänelle mikäli minun vallassani oli ehkäistä\nse. Vain minun kattoni alla hän voi saada turvapaikan -- se oli hänelle\nainoa paikka maailmassa -- ja kuinka olisin voinut pitää häntä täällä\nhuomiota herättämättä, jollei hänellä olisi ollut jotakin tointa\nhoidettavanaan? Annoin hänelle sen vuoksi tehtäväksi englanninkielen\nopettamisen, ja niin olen hoivaillut häntä täällä kolmisen vuotta.\nEpäilemättä olette huomannut, ettei hän koskaan päiväsaikaan poistunut\nkoulun alueelta. Nyt ymmärrätte syyn siihen. Mutta kun tulitte tänä\niltana kertomaan minulle nähneenne miehen katselevan akkunan takaa,\nkäsitin hänen pakopaikkansa vihdoinkin tulleen tunnetuksi. Pyysin\nhäntä pakenemaan heti, mutta hän oli ryypiskellyt, mies parka, ja niin\nsain puhua kuuroille korville. Kun hän lopultakin suostui lähtemään,\ntahtoi hän saada pakomatkalleen mukaansa joka ainoan kolikon siitä\nmitä omistin. Teidän tulonne pelasti minut häneltä, kun taas poliisit\nvuorostaan saapuivat ajoissa auttamaan teitä. Olen nyt velvollinen\nvastaamaan oikeusistuimelle siitä, että olen suojellut täällä paennutta\nvankia, ja olen tässä komisariuksen valvonnan alaisena, mutta vankila\nei tunnu minusta laisinkaan peloittavalta kaiken sen jälkeen, mitä olen\nsaanut kärsiä kotonani kolmen viime vuoden kuluessa.\"\n\n\"Minun mielestäni, herra tohtori\", sanoi komisarius, \"olette saanut jo\ntarpeeksi ankaran rangaistuksen, joskin olette rikkonut lakia vastaan.\"\n\n\"Taivas sen tietää, että asia on niin!\" huudahti tohtori Mc Carthy ja\npainoi riutuneet kasvonsa käsiään vasten.\n\n\n\n\nB. 24\n\n\nKerroin tarinani jo silloin, kun minut vangittiin, mutta kukaan\nei tahtonut kuunnella minua. Sitten kerroin sen uudelleen\nkuulustelutilaisuudessa -- koko jutun juuri sellaisena, kuin se\ntapahtui, sanaakaan siihen lisäämättä. Selostin kaikki rehellisesti,\nniin totta kuin Jumala minua auttakoon, kaikki mitä lady Mannering\nsanoi ja teki, juuri sellaisena kuin kaikki oli tapahtunutkin. Ja mitä\nminä sain siitä? \"Vanki esitti hajanaisen ja katkonaisen selostuksen,\njonka yksityiskohdat eivät olleet uskottavat ja jota ei tukenut\nainoakaan kohta toisten todistajain lausunnoissa.\" Näin kirjoitti muuan\nLontoon sanomalehti, ja toiset antoivat asian olla sinänsä ikäänkuin\nminä en olisi laisinkaan puolustautunut. Ja kuitenkin näin omin silmin\nloordi Manneringin murhattuna ja olen yhtä syytön kuin kuka tahansa\nminua tutkineen oikeusistuimen jäsenistä.\n\nOlette siis, kunnioitettu herra, tullut kuulemaan vankien anomuksia.\nKaikki riippuu teistä. En pyydä mitään muuta kuin että luette tämän\n-- vain luette tämän -- ja sitten kuulustelette paria seikkaa tämän\n\"lady\" Manneringin luonteesta, jos hän vielä käyttää samaa nimeä kuin\nkolme vuotta sitten, jolloin surukseni ja onnettomuudekseni satuin\ntapaamaan hänet. Voisitte ottaa avuksenne yksityisen tiedustelijan tai\nhyvän lakimiehen ja pian kyllä saisitte selville, että minun tarinani\non tosi. Ajatelkaa millaisen kunnian teille tuottaisi, jos kaikissa\nsanomalehdissä kerrottaisiin, kuinka korkeasti oikeutta olisi loukattu,\njollei teidän uupumattomuutenne ja älynne olisi työskennellyt oikeuden\npuolesta! Sen täytyykin olla ainoana palkkananne, sillä minä olen köyhä\nmies enkä voi tarjota teille mitään. Mutta jollette sitä tee, niin\nälköön teidän koskaan enää suotako levätä huolettomana vuoteellanne!\nÄlköön kuluko ainoaakaan yötä, jolloin teitä ei vaivaisi se ajatus,\nettä tyrmässä lahoaa mies siksi, että te ette ole tehnyt sellaista\nvelvollisuuttanne, jonka suorittamisesta palkankin nautitte. Mutta\ntehän teette sen, kunnioitettu herra, minä tiedän sen. Koettakaahan\nottaa selvä edes yhdestä tai parista seikasta, niin huomaatte pian,\nmistä päin tuuli käy. Muistakaa myöskin, että ainoa henkilö, joka\nhyötyi tuosta rikoksesta, oli juuri tuo nainen itse, koska hän sen\navulla muuttui onnettomasta vaimosta nuoreksi rikkaaksi leskeksi.\nTeillä on jo johtolangan pää kädessänne, teidän on vain seurattava sitä\nja otettava selvä, minne päin se johtaa.\n\nMuistakaa, kunnioitettu herra, että en laisinkaan moiti sitä puolta\nasiassa, joka koskee yöllistä murtovarkautta. En mukise sitä mitä\nolen ansainnut, ja tähän mennessä en ole kärsinyt enempää kuin mitä\nkohtuullista on. Se oli oikea murtovarkaus, ja kolme vuotta elämästäni\non kulunut sen rikoksen sovittamiseen. Kuulustelutilaisuudessa kävi\nilmi, että olin ollut osallinen Merton Crossin jutussa, josta sain\nvuoden tuomion, joten se kohta kertomuksessani ei juuri herättänyt\nminkäänlaista mielenkiintoa. Mies, joka on jo aikaisemmin tuomittu\nsyyllisenä, ei koskaan saa oikein helppoa rangaistusta. Tunnustan\nkyllä tehneeni murtovarkauden, mutta mitä tulee murhaan, josta sain\nelinkautisen tuomion -- kuka muu tuomari tahansa kuin sir James olisi\ntuominnut minut hirsipuuhun -- niin sanon teille, ettei minulla ollut\nmitään tekemistä sen kanssa sekä että olen viaton mies. Ja nyt kuvailen\nteille täsmälleen, mitä tapahtui syyskuun 13:nnen päivän yönä 1894, ja\nrangaiskoon Jumalan käsi minua, jos poikkean tuumankaan totuudesta.\n\nOlin kuljeskellut Bristolissa kesän ajan työtä hakemassa, ja silloin\nheräsi mielessäni sellainen ajatus, että mahdollisesti saisin jotakin\ntyötä Portsmouthissa, sillä olin harjaantunut taitavaksi mekaanikoksi.\nNiin taivalsin jalkapatikassa pitkin etelä-Englantia ja suorittelin\nsatunnaisia töitä matkani varrella. Tein kaikenlaisia rehellisiä\naskareita, sillä olin viettänyt vuoden Exeterin vankilassa ja saanut\nkyllikseni kruunun ruoasta. Mutta on hirveän vaikeaa saada työtä, kun\non kerran hankkinut merkin papinkirjaansa, ja minulla oli täysi työ\nkoettaessani pitää sielua ja ruumista yhdessä. Vihdoinkin, kun olin\nhakannut puita ja rouhinut kiviä kymmenen päivää nälkäpalkalla, olin\npäässyt lähelle Salisburyä pari shillinkiä taskussani ja saappaani\nja kärsivällisyyteni loppuun kulutettuina. Siellä on \"Halukas\nMieli\"-niminen kapakka, joka sijaitsee Blandfordin ja Salisburyn\nvälisen maantien varrella, ja sieltä sain siksi yöksi leposijan\nitselleni. Istuskelin yksinäni tarjoiluhuoneessa juuri vähän ennen kuin\nse suljettiin. Silloin tuli ravintolanisäntä -- Allen oli hänen nimensä\n-- puhelutoverikseni ja alkoi jutella naapureista. Hän oli kovin\nseuranhaluinen ja kaipasi kuuntelijaa itselleen. Niinpä istuin siinä\npoltellen ja maistellen olutlasista, jonka hän oli tarjonnut minulle.\nEn kiinnittänyt erikoisempaa huomiota hänen jutteluunsa, ennenkuin hän\nalkoi puhella (nähtävästi itse paholaisen vaikutuksesta) Manneringin\nhovin rikkaudesta.\n\n\"Tarkoitatteko sitä suurta rakennusta, joka on oikealla puolella\nennenkuin kylään tullaan?\" kysyin. \"Sitä, jota ympäröi oma puutarha?\"\n\n\"Juuri samaa\", vastasi hän. Selostan tämän keskustelumme kokonaan,\njotta uskoisitte minun puhuvan totta mitään salaamatta. \"Pitkää\nvalkoista taloa, joka on koristettu pylväillä\", sanoi hän. \"Blandfordin\ntien varrella.\"\n\nOlin katsellut sitä ohikulkiessani, ja mieleeni oli välähtänyt vain\nsattumalta ajatus, että siihen taloon olisi hyvin helppo murtautua,\nkoska siinä oli pitkä rivi suuria akkunoita ja lasi-ovia. Olin torjunut\nsen ajatuksen mielestäni, ja nyt tämä majatalon isäntä taas herätti\nsen uudelleen eloon puhelemalla siellä vallitsevasta rikkaudesta.\nEn sanonut mitään, vaan kuuntelin, ja kohtalo näytti yhä uudelleen\npalauttavan tuon hovin isäntäni mieleen.\n\n\"Nuorena sen omistaja oli aika saituri, joten voitte kuvitella, mitä\nhän on nyt tämän ikäisenä\", puheli isäntä. \"Jotakin hyvää hän on\nkuitenkin hankkinut rahoillaan.\"\n\n\"Mitä hyvää hän voi niillä saada, jollei hän käytä niitä?\" kysyin.\n\n\"Onpahan hän vain ostanut itselleen kauneimman vaimon koko Englannissa.\nRouva tietysti kuvitteli pääsevänsä rahoihin käsiksi, mutta kyllä hän\nnyt ymmärtää erehtyneensä.\"\n\n\"Kuka hän sitten oli?\" kysyin vain jotakin sanoakseni.\n\n\"Hän ei ollut suorastaan mikään, ennenkuin vanha loordi teki hänet\nladykseen\", vastasi isäntä. \"Hän tuli tänne Lontoosta. Jotkut sanoivat\nhänen olleen siellä näyttelijättärenä, mutta kukaan ei tietänyt mitään\nvarmaa. Vanha loordi oli poissa vuoden ja toi kotiin palatessaan nuoren\nvaimon mukanaan, ja täällä hän on elellyt siitä lähtien. Hovimestari\nStephens kertoi minulle kerran, että nuori rouva oli tultuaan oikea\nauringonsäde koko talossa, mutta hänen miehensä halpamainen ja\närsyttävä käytös ja hänen oma yksinäisyytensä -- sillä loordi ei siedä\nnähdä ketään vieraita talossa -- sekä loordin katkerat sanat, sillä\nhänellä on niin terävä kieli kuin ampiaisen pistin, ovat tappaneet\nladyssä kaiken elämänilon, niin että hänestä on tullut kalpea ja\näänetön olento, joka kuljeskelee alakuloisena kylän teillä. Jotkut\nväittävät hänen rakastaneen toista miestä ja vain vanhan loordin\nrikkauksien houkutelleen hänet pettämään rakastettunsa. Nyt sanotaan\nhänen ihan nääntyvän sydänsuruun, kun hän on menettänyt toisen miehen\nhyötymättä mitään toisestakaan, sillä hänellä ei ole käsissään sen\nenempää käyttövaroja kuin koko pitäjän köyhimmällä naisellakaan.\"\n\nVoittehan helposti arvata, ettei mielenkiintoani laisinkaan herättänyt\nkuulla erään loordin ja erään ladyn riidoista. Mitä minä siitä\nvälitin vihasiko rouva miehensä ääntäkin tai kiusasiko mies vaimoaan\nkaikilla mahdollisilla tavoilla voidakseen murtaa hänen rohkeutensa\nkokonaan ja puhui hänelle niin raa'asti, ettei hän olisi uskaltanut\nedes palvelijaansa kohdella sillä tavoin? Majatalon isäntä kertoi\nminulle tämän kaiken sekä paljon muuta lisäksi, mutta ne haihtuivat\nsaman tien mielestäni, koska ne eivät mitenkään koskeneet minuun. Sitä\nvain olisin halunnut tietää, missä muodossa loordi Mannering säilytti\nrikkauksiaan. Velkakirjat ja osakepaperit ovat suuremmaksi vaaraksi\nkuin hyödyksi sellaiselle, joka ne anastaa. Mutta kullan ja jalokivien\nvuoksi kannattaa kyllä jotakin uskaltaa. Silloin alkoi majatalon isäntä\nikäänkuin vastaukseksi pelkkiin ajatuksiini kertoa loordi Manneringin\nsuuresta kultaisten muistorahain kokoelmasta, joka ehkä oli arvokkain\nkoko maailmassa. Hän sanoi arvioidun, että jos ne pantaisiin säkkiin,\nei pitäjän vahvin mies olisi voinut nostaa sitä. Silloin hänen vaimonsa\nhuusi häntä, ja niin me kumpikin lähdimme yöpuullemme.\n\nEn tahdo puolustella itseäni, mutta pyydän teitä, kunnioitettu herra,\nmuistamaan tämän kaiken ja kysymään itseltänne, saattaako ihminen\njoutua ankarampaan kiusaukseen kuin minä nyt. Uskallanpa väittää,\nettä harvat olisivat siitä selvinneet. Niinpä makasin vuoteellani\nepätoivoisena työttömyydestäni viimeinen shillinki taskussani. Olin\nkoettanut olla rehellinen, ja rehelliset ihmiset olivat kääntäneet\nminulle selkänsä. He soimasivat minua varkaudesta ja samalla työnsivät\nminua siihen. Virta tempasi minut mukaansa, enkä voinut enää päästä\nsiitä pois. Ja sitten tarjoutui niin oivallinen tilaisuus: suuri talo,\njossa oli vieri vieressä akkunoita, ja kultaiset muistorahat, jotka\nvoi niin helposti sulattaa yhteen. Asia oli aivan sama kuin jos olisi\npidetty leipää nälkiintyneen miehen edessä ja vaadittu häntä olemaan\nkoskematta siihen. Taistelin sitä vastaan jonkin aikaa, mutta turhaan.\nLopulta nousin istumaan vuoteeni viereen ja vannoin, että minusta\ntulisi sinä yönä rikas mies, joka voisi kokonaan luopua rikoksen\npolulta, tai että kahleet saisivat taas puristua ranteitteni ympäri.\nSitten pukeuduin nopeasti, panin shillingin pöydälle -- sillä isäntä\noli kohdellut minua hyvin, enkä halunnut puijata häntä -- ja laskeuduin\nakkunasta alas majatalon puutarhaan.\n\nTätä puutarhaa ympäröi korkea aita, ja minulla oli täysi työ\nkavutessani sen ylitse, mutta kun kerran olin päässyt sen toiselle\npuolelle, oli tie edessäni selvänä. En tavannut maantiellä yhtäkään\nolentoa, ja lehtokujan rautaportti oli auki. Ei kukaan liikkunut\nulkosalla. Kuu paistoi, ja minä voin erottaa tuon suuren rakennuksen\nhohtavan valkeana puitten muodostaman holvikatoksen lävitse. Astelin\nsitä myöten melkein puolisen kilometriä, kunnes saavuin ajotien\nmutkaan, jossa se päättyi pääoven edessä olevaan leveään hiekoitettuun\naukioon. Siinä seisoin varjossa ja katselin tuota korkeaa rakennusta\ntäysikuun paistaessa sisään sen joka akkunasta ja hopeoidessa korkean\nkiviseinän. Piileskelin siinä jonkin aikaa ja aprikoin mielessäni,\nmistä helpoimmin pääsisin sisään. Sivuseinällä oleva nurkka-akkuna\nnäytti olevan vähimmin silmiinpistävällä paikalla ja sitäpaitsi riippui\nsen yläpuolella tuuhea murattiköynnös. Siitä minä selvästikin pääsisin\nparhaiten sisään. Pujottelehdin puiden alitse talon taakse ja hiivin\nsitten eteenpäin rakennuksen luomassa tummassa varjossa. Koira haukkui\nja kalisteli kahleitaan, mutta minä seisoin paikallani odottaen, kunnes\nse rauhoittui. Sitten hiippailin taas eteenpäin, kunnes pääsin sen\nakkunan luokse, jonka olin valinnut tarkoitukseeni.\n\nOn kerrassaan hämmästyttävää, kuinka huolimattomia maalla ollaan\nsellaisissa paikoissa, jotka ovat kaukana suurista kaupungeista. Siellä\neivät tosiaan näytä ihmisten mieliin juolahtavankaan murtovarkaat.\nSellainen on suorastaan köyhän miehen kiusaukseen houkuttelemista, jos\nhän mitään pahaa ajattelematta laskee kätensä lukolle ja huomaakin\noven samassa pamahtavan auki. Tällä kerralla ei nyt sattunut juuri\nniin, mutta akkuna oli kiinni vain tavallisella hakasella, jonka avasin\nveitseni terällä. Nykäisin akkunan auki mahdollisimman nopeasti, sitten\ntyönsin veitseni sisään akkunaluukun raosta ja pinnistin senkin auki.\nVedin vain sälekaihtimen tieltäni ja astuin huoneeseen.\n\n\"Hyvää iltaa, herra! Tervetuloa!\" sanoi jokin ääni.\n\nOlen hätkähtänyt silloin tällöin elämässäni, mutta en koskaan\nniin kovasti kuin nyt. Akkunaverhojen välisessä aukossa ihan\nkäteni ulottuvilla seisoi nainen pitäen kädessään pientä palavaa\nvahakynttilää. Hän oli pitkä ja suora ja hoikka, ja hänen kauniit\nvalkoiset kasvonsa olisivat voineet ihan hyvin olla veistetyt\nläpikuultavasta marmorista, mutta hänen tukkansa ja silmänsä olivat\nmustat kuin yö. Hän oli puettu jonkinlaiseen valkoiseen aamupukuun,\njoka laskeutui jalkoihin asti, ja kun katselin tuota pukua ja noita\nkasvoja, tuntui minusta kuin olisi joku yläilmojen henki seisonut\nedessäni. Polveni tutisivat, ja toisella kädellä pitelin kiinni\nakkunaluukusta pysyäkseni pystyssä. Olisin kääntynyt ja lähtenyt\npakoon, jos minulla olisi ollut voimia siihen, mutta en kyennyt\nmihinkään muuhun kuin seisomaan paikallani ja tuijottamaan häneen.\n\nPian hän kuitenkin sai minut selviämään lumouksestani.\n\n\"Älkää pelätkö\", virkkoi hän, ja nuo sanat kuuluivat tosiaankin\nomituisilta talon emännän suussa hänen puhutellessaan murtovarasta.\n\"Näin teidät makuuhuoneen akkunasta teidän piileskellessänne noiden\npuiden alla. Hiivin sen vuoksi alakertaan ja kuulin teidän kopeloivan\nakkunaa. Olisin avannut sen teille, jollette olisi itse onnistunut\nsaamaan sitä niin pian auki.\"\n\nMinulla oli yhä kädessäni se pitkä kääntöpäinen veitsi, jolla olin\navannut akkunaluukun. Partani oli ajamatta ja vaatteeni puhdistamatta\nsen lian jäljiltä, joka oli niihin tarttunut minun taivallettuani\nviikon päivät pitkin maantietä. Lyhyesti sanoen, ei ainoakaan ihminen\nolisi tahtonut tavata minua yksinään edes aamulla. Mutta tämä nainen ei\nolisi voinut katsella minua ystävällisemmin, vaikka olisin ollut hänen\nrakastettunsa, joka saapui sovitulla hetkellä häntä tapaamaan. Hän\nlaski kätensä hihalleni ja veti minut peremmälle huoneeseen.\n\n\"Mitä tämä oikein tarkoittaa, rouva? Älkää vain koettako pitää\nminua pilkkananne\", sanoin karkealla äänellä -- ja minä kyllä osaan\nkäyttäytyä raa'asti kun vain haluan. \"Saatte vielä katua sitä, jos\npetätte minua\", lisäsin näyttäen veistäni.\n\n\"En minä suinkaan koeta puijata teitä\", virkkoi hän. \"Olen päinvastoin\nystävänne ja tarjoudun auttamaan teitä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, rouva, mutta sitä minun on vaikea uskoa\", huomautin.\n\"Miksi te haluaisitte minua auttaa?\"\n\n\"Minulla on siihen omat syyni\", vastasi hän. Sitten hän mustain silmäin\nliekehtiessä hänen kalpeissa kasvoissaan lisäsi yht'äkkiä: \"Teen sen\nsiksi, että vihaan häntä, vihaan häntä, vihaan häntä! Uskotteko nyt?\"\n\nMuistin mitä majatalon isäntä oli kertonut minulle ja ymmärsin.\nKatsahdin tuon naisen kasvoihin ja käsitin voivani luottaa häneen. Hän\ntahtoi kostaa miehelleen. Hän tahtoi iskeä häntä siihen, missä kipu\neniten tuntuisi -- hänen taskuunsa. Hän vihasi miestään niin, että\nnöyrtyi paljastamaan ajatuksensa minunkinlaiselleni miehelle, jos hän\nvain saattoi päästä tarkoitustensa perille sillä tavoin. Olen elämäni\nvarrella vihannut joitakin ihmisiä, mutta en ole luullakseni koskaan\nymmärtänyt, mitä oikea viha on, ennenkuin näin tuon naisen kasvot\nkynttilän valossa.\n\n\"Luotatteko nyt minuun?\" sanoi hän koskettaen hihaani uudelleen\nhyväilevästi.\n\n\"Luotan, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Tunnette minut siis?\"\n\n\"Voin arvata, kuka olette.\"\n\n\"Luulenpa tosiaankin, että koko ympäristö puhuu minun kärsimyksistäni.\nMutta mitä hän siitä välittää? Hän välittää vain yhdestä asiasta koko\nmaailmassa, ja sen voitte viedä häneltä tänä yönä. Onko teillä säkkiä?\"\n\n\"Ei, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Sulkekaa akkunaluukut takananne. Silloin ei kukaan voi nähdä valoa.\nOlette täysin turvassa. Palvelijat nukkuvat kaikki toisessa päässä\ntaloa. Minä näytän teille, missä arvokkaimmat esineet ovat. Ette jaksa\nviedä niitä kaikkia, niin että meidän on valittava parhaat.\"\n\nSe huone, jossa nyt olimme, oli pitkä ja matala, ja sen kiilloitetulla\npuulattialla oli monta paksua karvamattoa ja taljaa. Siellä täällä oli\npieniä laatikoita ja seinillä riippui keihäitä, miekkoja ja sota-aseita\nsekä muita sellaisia esineitä, joita säilytetään museoissa. Sitäpaitsi\nsiellä oli muutamia omituisen näköisiä pukuja, jotka oli tuotu\nvillikansojen maista. Talon emäntä otti niiden joukosta alas suuren\nnahkaisen selkärepun.\n\n\"Tämä säkki kyllä sopii\", virkkoi hän. \"Tulkaahan nyt kanssani, niin\nnäytän teille, missä muistorahat ovat.\" Minusta tuntui ihan kuin\nunelta ajatellessani, että tämä pitkä kalpea nainen oli talon emäntä\nsekä että hän opasti minua ryöstöretkelle omassa kodissaan. Olisin\nvoinut purskahtaa nauruun sitä ajatellessani, mutta hänen kalpeissa\nkasvoissaan oli jotakin, joka tyrehdytti nauruni ja muutti minut\nvakavaksi. Hän liiteli edelläni kuin henki vihreä kynttilä kädessään ja\nminä kävelin hänen takanaan säkkeineni, kunnes saavuimme tuon museon\nperällä olevalle ovelle. Se oli lukossa, mutta avainta ei ollut otettu\npois, ja hän opasti minut siitä sisään.\n\nTakana oleva huone oli pieni, ja sen seiniä peittivät ylt'ympäri\nverhot, joihin oli maalattu kuvia. Muistaakseni ne esittivät\nmetsäpeuran ajoa, ja kynttilän lepattavassa valaistuksessa olisi ihan\nvoinut vannoa hevosten juoksevan pitkin seiniä. Noitten verhojen\nlisäksi ei huoneessa ollut mitään muuta kuin rivi pähkinäpuusta\nvalmistettuja laatikoita, joita koristivat metallikuviot. Niissä oli\nlasikannet, joitten alla näin pitkät rivit kultaisia muistorahoja.\nNiistä olivat muutamat suuria kuin lautanen ja puolen tuuman\npaksuisia, ja ne hehkuivat ja välkkyivät kaikki pimeässä punaisella\nsamettipohjalla. Sormeni oikein syyhyivät, niin hartaasti halusin\npäästä niihin käsiksi. Työnsinkin heti veitseni erään laatikon kannen\nalle vääntääkseni sen auki.\n\n\"Odottakaahan hetkinen\", sanoi talon emäntä laskien kätensä\nkäsivarrelleni. \"Voisitte saada vieläkin parempaa itsellenne.\"\n\n\"Olen hyvin tyytyväinen tähänkin\", vastasin, \"ja olen suuresti\nkiitollinen teidän ylhäisyydellenne ystävällisestä avustuksestanne.\"\n\n\"Voitte päästä käsiksi vieläkin parempaan\", toisti hän. \"Eivätkö oikeat\nkultarahat olisi teille vielä arvokkaampia kuin nämä esineet?\"\n\n\"Tottakai\", vastasin, \"nehän ovat ehdottomasti kaikkein parasta.\"\n\n\"Asia on selvä\", sanoi hän. \"Loordi nukkuu juuri meidän yläpuolellamme.\nSinne on vain noustava lyhyet portaat. Hänen vuoteensa alla on tinainen\nraha-arkku, jonka sisällöstä saatte tuon säkin täyteen.\"\n\n\"Kuinka voin päästä siihen käsiksi häntä herättämättä?\"\n\n\"Mitä se haittaa, vaikka hän heräisikin?\" Hän katseli minuun tiukasti\nnäin sanoessaan. \"Kyllähän te voitte estää hänet huutamasta.\"\n\n\"Ei, ei, rouva, sellaiseen en rupea.\"\n\n\"Ihan niinkuin haluatte\", virkkoi hän. \"Luulin teitä ulkomuotonne\nperusteella rohkeaksi mieheksi, mutta huomaan erehtyneeni. Jos\npelkäätte vanhaa miestä, niin ette luonnollisestikaan voi saada hänen\nvuoteensa alla olevia rahoja. Itsehän osaatte parhaiten arvostella\nasemanne, mutta luulisinpä teillä olevan suuremmat menestymisen\nmahdollisuudet jollakin toisella alalla.\"\n\n\"En tahdo murhaa tunnolleni.\"\n\n\"Voisittehan te nujertaa hänet tuottamatta hänelle mitään vaikeita\nvammoja. Enhän minä ole maininnut mitään murhasta. Rahat ovat vuoteen\nalla. Mutta jos arkailette, on parasta, ettette koeta päästä niihin\nkäsiksi.\"\n\nNäin taivutteli hän minua, osittain pilkkaamalla osittain yhä uudelleen\nrahoista puhumalla, niin että luullakseni olisin suostunut ja lähtenyt\nlöytöretkelle yläkertaan, jollen olisi nähnyt hänen seuraavan minun\nsisäistä taisteluani niin kavalan ja häijyn näköisenä, että hän\nilmeisestikin oli päättänyt tehdä minut kostonsa aseeksi sekä pakottaa\nminut ehdottomasti joko surmaamaan ukon tai joutumaan hänen vangikseen.\nNähtävästikin hän äkkiä huomasi ilmaisevansa tarkoituksensa liian\nselvästi, minkä vuoksi hän muutti ilmettään ruveten ystävällisesti\nhymyilemään, mutta se oli liian myöhäistä, sillä minä osasin jo olla\nvaruillani.\n\n\"Ei, minä en lähde yläkertaan\", virkoin. \"En kaipaa mitään muuta kuin\nmitä täällä on.\"\n\nHän katsahti minuun niin halveksivan näköisenä, etten ole koskaan\nnähnyt kenenkään kasvoilla sen selvempää ylenkatsetta.\n\n\"Hyvä on. Ottakaa nämä muistorahat. Minulle olisi mieluista, jos\nalkaisitte tästä päästä. Luultavasti ne ovat kaikki sulatettuina\nsaman arvoisia, mutta nämä ovat harvinaisempia ja sen vuoksi hänelle\nkallisarvoisimpia. Ei ole tarpeellista murtaa lukkoja. Jos painatte\ntuota metallitappia, niin löydätte salaisen jousen. Kas noin! Ottakaa\ntuo pieni ensiksi -- se on oikein hänen silmäteränsä.\"\n\nHän oli avannut yhden laatikon, ja kaikki nuo kauniit esineet olivat\npaljaina edessäni. Olin juuri ottanut käteeni sen, jota hän oli\nnäyttänyt minulle, kun hänen ilmeensä äkkiä muuttui, ja hän nosti\nvaroittavasti ylös yhden sormensa. \"Hiljaa!\" kuiskasi hän. \"Mitä tuo\non?\"\n\nKaukaa äänettömästä talosta kuulimme hiljaista laahustavaa ääntä ja\netäisiä askelia. Lady Mannering painoi paikalla laatikon kannen kiinni\nja lukitsi sen.\n\n\"Se on mieheni\", kuiskasi hän. \"Kaikki hyvin. Älkää pelästykö. Minä\njärjestän asian. Kas noin. Nyt nopeasti seinäverhon taakse!\"\n\nHän työnsi minut tyhjine nahkasäkkeineni maalauksilla koristetun\nseinäverhon taakse. Sitten hän sieppasi kynttilän käteensä ja lähti\nkiireesti siihen huoneeseen, josta olimme tulleet. Näin hänet\npiilopaikkaani avonaisesta ovesta.\n\n\"Sinäkö sieltä tulet, Robert?\" huudahti hän.\n\nKynttilän valoa tunkeutui sisään museon ovesta, ja laahustelevat\naskeleet tulivat yhä lähemmäksi. Sitten näin ovenraossa kasvot, harmaat\nväsyneet kasvot, jotka olivat täynnä ryppyjä ja laskoksia. Suurella ja\nkäyrällä nenällä oli kultasankaiset silmälasit. Hänen täytyi taivuttaa\npäänsä taaksepäin voidakseen nähdä silmälasiensa lävitse, ja tuo suuri\nnenä halkaisi ilmaa hänen edessään ikäänkuin linnunnokka. Hän oli iso\nmies, pitkä ja roteva, niin että hän näytti täyttävän koko oviaukon\nseisoessaan siinä avarassa yönutussaan. Harmaa aaltoileva tukka\npeitti hänen päätään, mutta hänen kasvonsa olivat puhtaiksi ajellut.\nHänen suunsa oli ohut ja pieni ja teeskentelevä ilmeeltään ja melkein\nkokonaan pitkän komean nenän peitossa. Hän seisoi siinä kynttilä\nkädessään ja tarkasteli vaimoaan silmissään omituinen häijy välke. Tuo\nyksi ainoa katse ilmaisi minulle riittävästi, että hän rakasti vaimoaan\nyhtä paljon kuin tämä häntä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän. \"Onko tämä jokin uusi oikku? Mitä\noikein tarkoitatte kuljeskelemalla talossa näin? Miksi ette mene\nnukkumaan?\"\n\n\"En saanut unta\", vastasi toinen. Hän puhui veltosti ja väsyneesti.\nJos hän oli ennen ollut näyttelijätär, niin eipä hän tosiaankaan ollut\nunohtanut ammattiaan.\n\n\"Ehkäpä saan huomauttaa\", virkkoi hänen miehensä pilkallisesti niinkuin\naikaisemminkin, \"että hyvä omatunto on mainio unilääke.\"\n\n\"Ei se voi olla totta\", kuului vastaus, \"sillä tehän nukutte\nerinomaisesti.\"\n\n\"Minun elämässäni ei olekaan muuta hävettävää kuin yksi ainoa asia\",\nsanoi loordi, ja hänen tukkansa ihan nousi kiukusta pystyyn, niin että\nhän näytti vanhalta papukaijalta. \"Te tiedätte parhaiten, mikä se on.\nSe erehdys on tuonut kerallaan oman rangaistuksensa.\"\n\n\"Yhtä hyvin minulle kuin teillekin. Muistakaa se!\"\n\n\"Teillä ei ole paljonkaan valittamisen syytä. Minähän siitä alenin ja\nte kohositte.\"\n\n\"Kohosin!\"\n\n\"Niin juuri. Ette suinkaan te väitä vastaan, kun sanon pikku\nteatterista Manneringin hoviin pääsemistä koroitukseksi. Kuinka hullu\nolinkaan, kun otin teidät pois oikeasta ympäristöstänne!\"\n\n\"Jos ajattelette niin, niin miksi ette anna avioeroa?\"\n\n\"Koska salainen onnettomuus on parempi kuin julkinen häväistys. Koska\non helpompi kärsiä erehdyksestään kuin tunnustaa se. Koska minä\nsitäpaitsi haluan pitää teidät näkyvissäni ja tietää, ettette voi\npalata hänen luokseen.\"\n\n\"Te roisto! Te kurja roisto!\"\n\n\"Kas niin, armollinen rouva. Minä tunnen teidän salaisen\nkunnianhimonne, mutta se ei saa koskaan toteutua minun eläessäni,\nja jos se täyttyy kuolemani jälkeen, tahdon ainakin pitää huolen\nsiitä, että saatte mennä kerjäläisenä hänen luokseen. Te ja Edward\nette koskaan saa tuntea sitä iloa, että voisitte huvitella minun\nsäästöilläni, ja siihen ajatukseen voitte nyt jo tottua, hyvä rouva.\nMiksi nuo akkunaluukut ja tuo akkuna ovat auki?\"\n\n\"Minusta tuntui yö niin tukahduttavalta.\"\n\n\"Se ei ole turvallista. Kuinka te tiedätte ettei mahdollisesti joku\nkulkuri satu olemaan ulkosalla? Oletteko kuullut sitä, että minun\nmuistorahakokoelmani on arvokkaampi kuin mikään muu sentapainen\nkokoelma maailmassa. Olette jättänyt ovenkin auki. Mikä nyt estää ketä\ntahansa pääsemästä ryöstämään laatikoiden sisällystä?\"\n\n\"Minähän olen täällä.\"\n\n\"Sen tiesinkin. Kuulin teidän liikuskelevan muistorahahuoneessa, ja sen\nvuoksi juuri tulin alas. Mitä te teitte?\"\n\n\"Katselin muistorahoja. Mitä muuta olisin tehnyt?\"\n\n\"Tämä harrastushan on ihan uutta.\" Loordi katseli epäluuloisesti\nvaimoaan ja lähti sisempään huoneeseen päin toisen seuratessa hänen\nrinnallaan.\n\nTällä hetkellä huomasin sellaista, joka sai minut hätkähtämään. Olin\nlaskenut kääntöpäisen veitseni erään laatikon kannelle, ja siinä se oli\nvieläkin ihan selvästi näkyvissä. Lady Mannering huomasi sen ennenkuin\nhänen miehensä, ja naisen kavaluudella hän piti vahakynttilää niin,\nettä sen valo lankesi loordi Manneringin silmäin ja veitsen väliin.\nSitten hän otti sen ja piteli sitä vasemmassa kädessään pukunsa\npoimuihin kätkettynä. Loordi kulki laatikolta laatikolle tarkastellen\nniitä -- kerran olisin ulottunut kädelläni hänen pitkään nenäänsä --\nmutta mikään ei osoittanut, että muistorahoja oli käsitelty, ja niin\nlähti hän jälleen toiseen huoneeseen yhä muristen ja toruskellen.\n\nJa nyt minun on kerrottava mitä paremminkin kuulin kuin näin, mutta\nvannon teille puhuvani kaiken sellaisena kuin se tapahtui, niin totta\nkuin kerran olen seisova Luojani tuomioistuimen edessä.\n\nKun he olivat menneet ulompaan huoneeseen, näin loordin laskevan\nkynttilän erään pöydän kulmalle, minkä jälkeen hän istuutui, mutta\nsellaiseen paikkaan, että hän juuri peittyi näkyvistäni. Lady Mannering\nliikuskeli hänen takanaan, minkä saatoin päätellä siitä, että hänen\nkynttilänsä valo loi loordin pitkän muhkuraisen varjon lattialle.\nSitten alkoi loordi puhella tuosta Edward nimisestä miehestä, ja\njoka ainoa hänen sanansa oli kuin kihisevä myrkkypisara. Hän puhui\nhiljaisella äänellä, niin etten voinut kuulla kaikkea, mutta joka\nsanasta, jonka erotin, saatoin ymmärtää, että hän ikäänkuin pieksi\nvaimoaan ruoskalla. Ensiksi tämä vastasi jonkin kerran kiivaasti, mutta\nvaikeni sitten, ja mies jatkoi yhä kylmällä ja ivallisella äänellään\nnalkuttaen ja loukaten ja kiduttaen, kunnes minua alkoi ihmetyttää,\nettä hänen vainionsa jaksoi seisoa siellä ääneti ja kuunnella vain.\nSitten kuulin loordin sanovan äkkiä tuimalla äänellä: \"Tulkaa pois\ntakaani! Päästäkää irti kauluksestani! Mitä! Uskallatteko te iskeä\nminua?\" Sitten kuului ikäänkuin lyönnin ääni, jonkinlainen hiljainen\ntömähdys, minkä jälkeen loordi huudahti: \"Laupias taivas, minustahan\nvuotaa verta!\" Kuulin hänen jalkainsa laahustelua ikäänkuin hän olisi\nyrittänyt nousta seisomaan. Sen jälkeen läjähti toinen isku, ja hän\nhuudahti: \"Mikä naispaholainen!\" Sitten ei hiljaisuutta häirinnyt\nmikään muu kuin lattialta kuuluva tippuminen ja pirskahtelu.\n\nSen kuullessani juoksin esiin verhoni takaa ja syöksyin toiseen\nhuoneeseen kauhun värisyttäessä minua kiireestä kantapäähän. Vanhus oli\nluisunut alas tuoliltaan, ja hänen yönuttunsa oli luistanut kasaan,\nniin että näytti siltä kuin olisi hänellä ollut selässään suunnaton\nkyttyrä. Hänen päänsä nenällä riippuvine kultasankaisine silmälaseineen\nretkotti toiselle sivulle kallistuneena, ja hänen pieni suunsa oli auki\nkuin kuolleella kalalla. En voinut nähdä, mistä veri oikein virtasi,\nmutta kuulin sitä vieläkin tipahtelevan lattialle. Lady Mannering\nseisoi hänen takanaan kynttilän valaistessa selvästi hänen kasvojaan.\nHänen huulensa olivat yhteenpuristetut, silmänsä loistivat, ja jonkin\nverran punaa oli kohonnut hänen poskilleen. Sitä vain oli puuttunutkin,\njotta hän olisi kaunein nainen, jonka ikinä olen nähnyt.\n\n\"Olette siis tehnyt sen nyt!\" sanoin.\n\n\"Niin olen\", virkkoi hän rauhallisella äänellä, \"se on nyt tehty.\"\n\n\"Mihin nyt aiotte ryhtyä?\" kysyin. \"Teidät saadaan nyt ehdottomasti\nkiinni murhasta.\"\n\n\"Älkää pelätkö puolestani. Minua ei mikään kiinnitä elämään.\nAuttakaahan minua nostamaan hänet tähän tuolille. On kauheaa nähdä\nhänet tuollaisena!\"\n\nSen teinkin, vaikka vereni melkein hyytyi vainajaan koskiessani. Hänen\nvertaan tarttui käteenikin, niin että aloin ihan voida pahoin.\n\n\"Kas niin\", virkkoi lady Mannering, \"te voitte ottaa nuo muistorahat\nyhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Ottakaa ne ja lähtekää.\"\n\n\"En huoli niitä. Tahdon vain päästä pois. En ole koskaan ennen\nsekaantunut tämäntapaiseen juttuun.\"\n\n\"Lörpötystä!\" virkkoi hän. \"Tulitte muistorahain vuoksi, ja tuolla ne\nnyt ovat vapaasti otettavissanne. Miksi ette korjaisi niitä! Ei kukaan\nestä teitä.\"\n\nMinulla oli säkki yhä kädessäni. Hän avasi laatikon, ja yhteisvoimin\nme syydimme satakunta muistorahaa siihen. Ne olivat kaikki samasta\nlaatikosta, mutta minä en voinut mitenkään viipyä enää hetkeäkään.\nSitten menin akkunan luokse, sillä tuon talon pelkkä ilmakin tuntui\nminusta ihan kuin myrkyltä kaiken sen jälkeen, mitä olin nähnyt ja\nkuullut. Taakseni katsahtaessani näin lady Manneringin seisovan\npitkänä ja kauniina kynttilä kädessään ihan samoin kuin taloon\ntunkeutuessanikin. Hän heilutti minulle kättään jäähyväisiksi, ja minä\nvastasin samoin lähtiessäni juoksemaan hiekoitetulle ajotielle päin.\n\nKiitän jumalaa siitä, että voin laskea käteni sydämelleni ja sanoa,\netten ole koskaan tehnyt murhaa, mutta ehkä olisi asianlaita ollut\ntoisin, jos olisin osannut lukea tuon naisen salaiset ajatukset.\nMahdollisesti olisi tuossa huoneessa silloin ollut kaksi ruumista yhden\nsijasta, jos olisin ymmärtänyt hänen viimeisen hymyilynsä merkityksen.\nMutta minä en ajatellut mitään muuta kuin miten vain pikimmin\npääsisin turvaan, eikä mieleeni edes juolahtanutkaan, että tuo nainen\nsuunnitteli nuoran heittämistä kaulaani. En ollut astunut viittäkään\naskelta akkunan luota talon varjosta sille tielle päin, jota olin\ntullut, kun kuulin kirkaisun, joka olisi voinut herättää koko pitäjän,\nja sitten vielä pari uutta kirkaisua.\n\n\"Murha!\" huusi lady Mannering. \"Murha! Murha! Auttakaa!\" ja hänen\näänensä kaikui yön hiljaisuudessa yli koko seudun. Se ihan lävisti\nminun pääni, tuo kauhea huuto. Silmänräpäyksessä alkoi valoja liikkua\nja akkunoita aueta, ei vain takanani talossa, vaan myöskin edessäni\nolevassa tuvassa ja talleissa. Kuin pelästynyt kaniini kiidin tietä\nmyöten, mutta kuulin veräjän läjähtäen sulkeutuvan, ennenkuin pääsin\nsen luokse. Silloin kätkin muistorahasäkkini kuivain risujen alle ja\nkoetin päästä pakoon puiston kautta, mutta joku näki minut kuunvalossa,\nja pian oli kintereilläni puoli tusinaa miestä koirineen. Koetin\npiiloutua orjantappurapensaikkoon, mutta noita koiria oli liian monta\nminua vastaan, ja olin suorastaan iloinen, kun miehet saapuivat\npaikalle ja estivät niitä repimästä minua kappaleiksi. He ottivat minut\nkiinni ja laahasivat takaisin siihen huoneeseen, josta olin lähtenytkin.\n\n\"Tämäkö se mies on, teidän ylhäisyytenne?\" kysyi vanhin heistä -- sama,\njonka jälkeenpäin opin tietämään hovimestariksi.\n\nTalon rouva oli istunut kumartuneena ruumiin ääressä nenäliina\nsilmillään ja nyt hän kääntyi minuun päin hurjistuneen näköisenä. Voi,\nmillainen näyttelijätär tuo nainen olikaan!\n\n\"Niin, niin, hän se juuri on\", huudahti hän. \"Voi teitä roistoa, teitä\njulmaa roistoa! Kuinka voitte kohdella vanhaa miestä niin!\"\n\nMuitten joukossa oli eräs mies, joka näytti olevan kylän poliisi. Hän\nlaski kätensä olalleni.\n\n\"Mitä te siihen sanotte?\" kysyi hän.\n\n\"Tuo sen teki\", huudahdin osoittaen naista, jonka silmät eivät edes\nrävähtäneet minuun katsoessaan.\n\n\"Vai niin! Vai niin! Koettakaapas vielä sanoa samoin!\" virkkoi poliisi,\nja yksi miespalvelijoista iski minua nyrkillään.\n\n\"Minä sanoin teille, että näin hänen surmaavan loordin. Hän pisti häntä\nkaksi kertaa puukolla. Ensin hän auttoi minua ryöstämään rahat säkkiini\nja surmasi sitten loordin.\"\n\nPalvelija yritti lyödä minua taas, mutta lady nosti kätensä.\n\n\"Älkää koskeko häneen\", sanoi hän. \"Voimme rauhallisesti jättää lain\ntehtäväksi hänen rankaisemisensa.\"\n\n\"Minä pidän siitä huolen, teidän ylhäisyytenne\", sanoi poliisi. \"Teidän\nylhäisyytenne siis näki itse, kuinka rikos tapahtui?\"\n\n\"Näin sen omin silmin. Se oli kauheaa. Kuulimme jotakin ääntä ja\ntulimme alas. Mies parkani astui edellä. Mies oli avannut yhden\nlaatikon ja täytti juuri mustaa nahkasäkkiä, jota piteli kädessään. Hän\nsyöksyi ohitsemme, ja mieheni tarttui kiinni häneen. Syntyi kahakka,\njonka aikana hän pisti loordia kaksi kertaa. Voittehan nähdä tuossa\nverta hänen käsissään. Jollen erehdy, on hänen veitsensä vieläkin\nloordi Manneringin ruumiissa.\"\n\n\"Katsokaahan ladyn omia käsiä! Niissäkin on verta!\" huudahdin.\n\n\"Hänhän on koettanut kannattaa loordin päätä, te roisto\", sanoi\nhovimestari.\n\n\"Ja tässähän on sama säkki, josta lady puhui\", sanoi poliisi, kun muuan\nrenki toi sisään sen säkin, jonka olin pudottanut pakomatkallani. \"Ja\nsen sisällä ovat muistorahat. Se riittää minulle. Säilytämme häntä\ntäällä tämän yön, ja huomenna voimme poliisipäällikkö ja minä viedä\nhänet Salisburyyn.\"\n\n\"Mies parka\", sanoi lady Mannering. \"Omasta puolestani annan hänelle\nanteeksi kaiken sen pahan, mitä hän on minulle tehnyt. Kuka tietää\nkuinka suuri kiusaus hänellä onkaan ollut rikoksen tekemiseen? Hänen\nomatuntonsa ja laki rankaisevat häntä kylliksi minun tarvitsematta enää\nmoitteillani katkeroittaa hänen elämäänsä.\"\n\nEn voinut puhua mitään -- uskokaa minua, kunnioitettu herra, en voinut\npuhua, niin suuresti ällistyin tuon naisen julkeudesta. Ja niin\nvaikutti vaiteliaisuuteni sen, että minä näytin myöntävän oikeaksi\nkaiken sen mitä hän sanoi. Hovimestari ja poliisi laahasivat minut\nsitten kellariin, jonne lukitsivat minut yöksi.\n\nNyt olen, kunnioitettu herra, kertonut teille yhtäjaksoisesti kaikki\nne tapaukset, jotka johtivat lady Manneringin murhaamaan miehensä\nyöllä syyskuun 14:nnettä päivää vastaan vuonna 1894. Ehkä te jätätte\nhuomioonottamatta minun kertomukseni samoinkuin poliisi Manneringin\nhovissa ja sittemmin tuomari maakäräjillä. Tai ehkä huomaatte, että\nminun sanoissani on totuuden johtolanka, jota alatte seurata, ja niin\nteette nimenne tunnetuksi miehenä, joka ei pelkää henkilökohtaisia\nvaivoja, silloin kun oikeus on saatava voittoon. Minulla ei ole muuta\nturvaa kuin te, kunnioitettu herra, ja jos te puhdistatte nimeni tästä\nväärästä syytöksestä, niin tulen kunnioittamaan teitä enemmän kuin\nkukaan on koskaan toista kunnioittanut. Mutta jos te hylkäätte minut,\nniin vannon juhlallisesti hirttäväni itseni tästä päivästä kuukauden\npäähän akkunani ristikkoon, ja siitä hetkestä alkaen tulen ahdistamaan\nteitä unissanne, jos suinkin ihminen voi kuoltuansa palata ahdistamaan\nelävää. Se, mitä pyydän teitä tekemään, on hyvin yksinkertaista.\nOttakaa selvää tuosta naisesta, pitäkää silmällä häntä, kyselkää\nhänen entisiä vaiheitaan, tutustukaa siihen tapaan, jolla hän käyttää\nperimiään rahoja, sekä kuulustelkaa ihmisiltä, onko tuota Edward\nnimistä miestä olemassa. Jos kaikessa tässä ilmenee jotakin sellaista,\njoka paljastaa hänen todellisen luonteensa ja joka teidän mielestänne\nnäyttää vahvistavan minun kertomustani, niin varmasti voin luottaa\nsiihen, että te sydämenhyvyydessänne ryhdytte auttamaan viatonta miestä.\n\n\n\n\nSUURI KEINPLATZIN KOE\n\n\nKaikista niistä tieteistä, jotka ovat hämmästyttäneet ihmislapsia, ei\nmillään muulla ollut niin väkevää vetovoimaa oppineeseen professori\nvon Baumgarteniin kuin sielutieteellä ja hengen ja aineen välistä\nsuhdetta käsittelevillä tutkimuksilla. Ollen kuuluisa anatomikko, etevä\nkemiantutkija sekä yksi Euroopan ensimmäisistä fysiologiantutkijoista,\noli hänen mielestään virkistävää vaihtelua ruveta harrastamaan sielun\nsekä kaikenlaisten henkien salaperäisen sukulaisuuden tutkimista.\nAluksi, kun hän nuorukaisena alkoi syventyä sielullisen magnetismin\nlakeihin, tuntuivat hänen ajatuksensa harhailevan vieraassa maassa,\njossa kaikki oli sekavaa ja pimeää. Vain siellä täällä hahmottui\nhänen näkyviinsä jokin suuri selittämätön ja irrallinen totuus. Mutta\nvuosien vieriessä ja arvoisan professorin tietomäärän lisääntyessä,\nsillä tiedosta karttuu tietoa samoinkuin raha kasvaa korkoa, alkoi moni\nasia, joka oli ennen tuntunut oudolta ja selittämättömältä, hahmottua\nerilaiseksi hänen silmissään. Hän tutustui uusiin tutkimustapoihin ja\nhuomasi yhdistäviä renkaita siinä, mikä ennen oli tuntunut kokonaan\nkäsittämättömältä ja hämmästyttävältä. Kolmattakymmentä vuotta\nkestäneillä kokeillaan hän hankki sellaisen määrän todistuskappaleita,\nettä hän toivoi hartaasti voivansa rakentaa niiden pohjalle uuden\ntieteen, joka tulisi käsittämään sielujen magnetismin, spiritismin ja\nkaikki niiden sukulaishaarat. Tässä hänelle olivat suureksi avuksi\nhänen tarkat tietonsa elimellisen fysiologian monimutkaisimmista\nosista, jotka käsittelevät hermostoa ja aivojen toimintaa. Alexis\nvon Baumgarten oli nimittäin vakinainen fysiologian professori\nKeinplatzin yliopistossa, ja hänellä oli käytettävinään syvällisissä\ntutkimuksissaan kaikki laboratorion apukeinot.\n\nProfessori von Baumgarten oli pitkä ja laiha. Hänen kasvonsa olivat\nteräväpiirteiset ja teräsharmaat silmänsä erikoisen kirkkaat ja\nläpitunkevat. Syvällinen ajattelu oli uurtanut ryppyihin hänen otsansa\nja kuronut kokoon hänen tuuheat kulmakarvansa, niin että hän oli\naina tyytymättömän näköinen, mikä usein johti ihmiset arvioimaan\nväärin hänen luonnettaan, sillä vaikkakin hän oli karski mies, oli\nhän helläsydäminen. Ylioppilaat pitivät hänestä ja kokoontuivat\nhänen ympärilleen luentojen jälkeen kuuntelemaan innokkaasti hänen\nuppo outoja mielipiteitään. Usein hän pyysi jotakuta vapaaehtoisesti\ntulemaan kokeiltavaksi, niin että tuskin oli koko luentosalissa\nainoaakaan nuorukaista, jota tämä professori ei olisi joitakin kertoja\nloihtinut hypnoottiseen tilaan.\n\nKukaan ei näiden nuorten tieteenpalvojain joukossa kuitenkaan vetänyt\ninnostuksessa vertoja Fritz von Hartmannille. Hänen opintotovereistaan\noli usein tuntunut omituiselta, että tuo raju ja huoleton Fritz, joka\noli niin hilpeä nuorukainen kuin koskaan on Reininmaissa vaeltanut,\nomisti aikaansa ja vaivaansa vaikeatajuisten teosten lukemiseen\nja professorin avustamiseen hänen merkillisissä kokeissaan. Mutta\nasianlaita oli niin, että Fritz oli ymmärtäväinen ja sukkela poika. Jo\nkuukausia aikaisemmin oli professorin sinisilmäinen ja vaaleatukkainen\nnuori tytär valloittanut hänen sydämensä. Mutta vaikka Fritzin oli\nonnistunut kuulla tytön omilta huulilta, ettei tuo kiintymys ollut\nyksipuolista, ei hän ollut vielä uskaltanut esittäytyä professorin\nperheessä varsinaisena kosijana. Senvuoksi hänen olisi ollut verrattain\nvaikea tavata usein mielitiettyään, jollei hän olisi hoksannut\nruveta professorin apulaiseksi. Tästä syystä hänet kutsuttiin usein\ntiedemiehen kotiin, jossa hän halukkaasti alistui millaisiin kokeisiin\ntahansa, mikäli vain saattoi toivoa palkinnokseen kirkkaan katseen\nElisen silmistä tai hänen pienen kätensä kosketuksen.\n\nNuori Fritz von Hartmann oli kerrassaan kaunis poika. Sitäpaitsi hän\nsaisi isänsä kuoltua periä laajat maatilukset. Monen mielestä hän\nolisi tuntunut hyvin kelvolliselta kosijalta, mutta professorin rouva\nei suosinut hänen vierailujaan ja moitti toisinaan miestään siitä,\nettä tämä salli sellaisen suden kierrellä heidän karitsansa ympärillä.\nTotta puhuen oli Fritzillä huono maine Keinplatzissa. Ei kerrottu\nminkäänlaisista juomingeista tai kaksintaisteluista, joissa ei tuo\nnuori reininmaalainen olisi ollut päämiehenä. Ei kukaan puhunut sen\nvapaammin ja rajummin, ei kukaan juonut enemmän, ei kukaan pelannut\nkorttia tottuneemmin, ei kukaan laiskotellut enemmän tuota yhtä ainoaa\nharrastusta lukuunottamatta. Eipä siis kumma, vaikka professorin rouva\nottikin tyttärensä turviinsa ja närkästyi tuollaisen hurjimuksen\nhuomaavaisuudesta. Mitä taas itse kunnianarvoisaan professoriin tuli\noli hän liiaksi syventynyt harvinaisiin tutkimuksiinsa muodostaakseen\ntästä asiasta minkäänlaista mielipidettä.\n\nJo monen vuoden ajan oli eräs kysymys alituisesti askarruttanut hänen\najatuksiaan. Kaikki hänen kokeensa ja teoriansa kohdistuivat yhteen\nainoaan asiaan. Satakin kertaa päivässä hän aprikoi mielessään, oliko\nihmishengen mahdollista elää ruumiin ulkopuolella ja sitten taas palata\nsiihen uudelleen. Kun tuo mahdollisuus oli ensin juolahtanut hänen\nmieleensä, oli hänen tieteellinen ajatustapansa noussut kapinoimaan\nsitä vastaan. Se iski liian jyrkästi hänen ennakkoluulojaan ja\naikaisempaa kasvatustaan vastaan. Mutta vähitellen, kun hän pääsi\nyhä pitemmälle omakohtaisen tutkimuksen tiellä, vapautui hänen\nmielensä vanhoista kahleistaan ja valmistui vastaanottamaan millaisen\ntosiasioihin perustuvan tuloksen tahansa. Monien seikkain perusteella\nhän alkoi uskoa, että sielun oli mahdollista elää aineen ulkopuolella.\nVihdoin juolahti hänen mieleensä, että tuon kysymyksen saisi\ntäsmällisesti ratkaistuksi rohkean ja alkuperäisen kokeen avulla.\n\nHän julkaisi tällöin _Keinplatzin lääketieteellisessä viikkolehdessä_\nkuuluisaksi tulleen artikkelin, joka hämmästytti koko tieteellistä\nmaailmaa. Siinä hän kirjoitti muun muassa: \"Ilmeisestikin voi sielu\nmäärätyissä olosuhteissa irtautua ruumiista. Hypnotisoidun henkilön\nruumis on kataleptisessa tilassa, mutta sielu on jättänyt sen. Ehkä\nnyt huomautetaan, että sielu on yhä ruumiissa, vaikkakin nukkuvassa\ntilassa. Tähän vastaan, ettei asianlaita ole niin. Kuinka voisi muuten\nselittää haltiotilassa olevan henkilön selvänäköisyyden, mikä on tullut\nhuonoon maineeseen joittenkin heittiöiden kepposten vuoksi, mutta jonka\nvoi helposti todistaa eittämättömäksi tosiasiaksi. Olen voinut itse\nherkän koehenkilön avulla ottaa tarkan selvän siitä mitä on tapahtunut\ntoisessa huoneessa tai toisessa talossa. Kuinka voi sellaista tulkita\nminkään muun olettamuksen nojalla kuin sen, että koehenkilön sielu on\njättänyt ruumiin ja harhailee avaruudessa? Silmänräpäyksen ajaksi se\npalaa kuullessaan koetta johtavan henkilön äänen sekä vastaa, mitä on\nnähnyt, ja singahtaa sitten taas avaruuteen omille teilleen. Koska\nsielu on oman laatunsa mukaisesti näkymätön, emme voi silmin havaita\nnoita tulemisia ja lähtemisiä, mutta toteamme vain niiden vaikutuksen\nkoehenkilön ruumiiseen, joka milloin on jäykkä ja tylsä, milloin taas\nponnistelee voidakseen kertoa sellaisista kokemuksista, joita se ei\nolisi mitenkään voinut saada luonnollista tietä. Minun ymmärtääkseni\non olemassa vain yksi tapa, jolla tuon asian voi selittää. Vaikka me\nemme ruumiillisesti kykenekään näkemään noita henkiä, niin meidän\noma henkemme, jos saisimme sen irroitetuksi ruumiista, tajuaisi\nniiden läsnäolon. Tarkoitukseni on lyhyesti sanoen hypnotisoida joku\noppilaistani. Sitten hypnotisoin itseni eräällä tavalla, joka on jo\ntullut helpoksi minulle. Jos teoriani pitää paikkansa, ei sielulleni\ntuota tämän jälkeen mitään vaikeutta kohdata oppilaani sielua ja\nseurustella sen kanssa molempain niiden ollessa ruumiin ulkopuolella.\nToivoakseni voin selostaa tämän mieltäkiinnittävän kokeen tuloksen\npiakkoin jossakin _Keinplatzin lääketieteellisen viikkolehden_\nnumerossa.\"\n\nKun professori vihdoin täytti lupauksensa ja julkaisi selostuksen\nsiitä, mitä oli tapahtunut, oli se niin merkillinen, ettei kukaan\ntahtonut sitä uskoa. Muutamien sanomalehtien äänensävy oli niin\nloukkaava, niiden selostaessa asiaa, että vihainen tiedemies selitti\nolevansa koskaan enää avaamatta suutaan tässä asiassa tai vihjaamatta\nsiihen millään tavoin -- minkä lupauksen hän onkin uskollisesti\npitänyt. Tämä kertomus on kuitenkin kokoonpantu ihan luotettavien\ntietojen perusteella, ja siinä kerrottuihin tapauksiin voi uskoa\nehdottoman varmasti.\n\nSattuipa sitten vähän sen jälkeen, kun professori von Baumgarten oli\nruvennut pohtimaan ylempänä kerrottua koetta, että hän kävellessään\nmietteissään kotiinpäin pitkän laboratoriossa vietetyn työpäivän\njälkeen kohtasi joukon metelöitseviä ylioppilaita, jotka olivat\njuuri tulleet ulos muutamasta kapakasta. Heidän etunenässään asteli\npuolihumalaisena ja hyvin äänekkäänä nuori Fritz von Hartmann.\nProfessori olisi kulkenut heidän ohitseen, mutta hänen oppilaansa\njuoksi hänen eteensä ja pidätti hänet.\n\n\"Kuulkaahan, kunnioitettu opettaja\", virkkoi hän tarttuen professorin\nhihaan ja taluttaen häntä rinnallaan tietä eteenpäin. \"Minun on\nkerrottava teille jotakin, ja se käy helpommin nyt hyvän oluen\nsuhistessa päässäni kuin muulloin.\"\n\n\"Mitä se siis on, Fritz?\" kysyi fysiologi katsahtaen häneen vähän\nhämmästyneenä.\n\n\"Olen kuullut sanottavan, kunnioitettu opettaja, että aiotte suorittaa\njonkin merkillisen kokeen, jolla aiotte ottaa miehen sielun pois hänen\nruumiistaan ja panna sen sitten taas paikalleen. Eikö asia ole niin?\"\n\n\"Se on totta, Fritz.\"\n\n\"Ja oletteko sitä miettinyt, kunnioitettu herra, että teidän on hiukan\nvaikea löytää sellaista, joka suostuu tuohon kokeeseen? Lempo vieköön!\nAjatelkaahan sitä, että sielu lähtisikin pois haluamatta enää palata\ntakaisin. Se olisi ikävä juttu. Kuka alistuu tuollaiseen kokeeseen?\"\n\n\"Mutta Fritz\", huudahti professori hyvin hämmästyneenä tällaisesta\nnäkökannasta, \"minä luotin sinun apuusi tässä asiassa. Et suinkaan sinä\naio pettää minua. Ajatteleppas sitä kunniaa ja mainetta!\"\n\n\"Pelkkää lörpötystä!\" tokaisi ylioppilas vihaisesti. \"Tällainenko\nminun palkkani tulee aina olemaan? Enkö minä seisonut kokonaista\nkaksi tuntia lasi-eristäjällä teidän antaessanne sähkön virrata\nruumiiseeni? Ettekö te ole kiihoittanut sydänkalvohermojani ja samalla\nturmellut ruoansulatustani johtamalla galvanisen virran vatsani ympäri?\nNeljäneljättä kertaa olette hypnotisoinut minut, ja mitä hyötyä\nolen saanut siitä kaikesta? En mitään. Ja nyt tahdotte ottaa sielun\nruumiistani samoin kuin poistatte kellosta koneiston. Se käy yli kaiken\nmitä ihminen voi sietää.\"\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti professori kovin pahoillaan. \"Sehän on\nihan totta, Fritz. En ole tullut koskaan ennen sitä ajatelleeksi.\nJos vain mainitset, millä tavoin voin palkita vaivasi, niin teen sen\nmielihyvällä.\"\n\n\"Kuulkaa siis\", sanoi Fritz juhlallisesti. \"Jos takaatte, että saan\ntämän kokeen jälkeen tyttärenne käden, olen halukas auttamaan teitä,\nmutta jollette suostu siihen, en halua kuullakaan kokeestanne. Se on\nehdoton vaatimukseni.\"\n\n\"Ja mitä sanoo tyttäreni sellaisesta?\" huudahti professori saadessaan\nlopulta puhutuksi hämmästykseltään.\n\n\"Elise suostuu siihen mielellään\", vastasi nuorukainen. \"Olemme\nrakastaneet toisiamme kauan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa saat hänet\", virkkoi fysiologi päättävästi,\n\"sillä olet hyväsydäminen nuorukainen sekä parhaita koehenkilöitä\nhermotutkimusten alalla -- jos vain et ole alkoholin vaikutuksen\nalaisena. Kokeeni suoritetaan ensi kuun neljäntenä päivänä. Toivon\nsinun saapuvan fysiologiseen laboratorioon kello kaksitoista. Siitä\ntulee jännittävä koe, Fritz. Von Gruben tulee Jenasta ja Hinterstein\nBaselista. Kaikki Etelä-Saksan etevimmät tiedemiehet tulevat olemaan\nläsnä.\"\n\n\"Saavun täsmälleen\", virkkoi ylioppilas lyhyesti, ja niin he erosivat.\nProfessori taivalsi kotiinpäin ajatellen tulossa olevaa suurta\ntapausta, kun taas nuorukainen hoiperteli eteenpäin metelöitsevine\ntovereineen mieli täynnä ajatuksia sinisilmäisestä Elisestä sekä siitä\npalkasta, jonka oli saanut sovituksi tytön isän kanssa.\n\nProfessori ei liioitellut puhuessaan siitä laajalle levinneestä\nmielenkiinnosta, jota hänen uusi kokeensa oli herättänyt. Kauan ennen\nmäärähetkeä oli laboratoriossa runsaasti koolla loistavia tiedemiehiä.\nPaitsi hänen mainitsemiaan kuuluisuuksia oli saapuvilla lontoolainen\netevä professori Lurcher, joka oli juuri luonut maineensa huomattavalla\ntutkimuksellaan aivokeskuksista. Niinikään oli mukana kaukaakin\ntulleita spiritistisen seuran merkkihenkilöitä, muitten joukossa eräs\nswedenborgilainen pappi, joka arveli tämän kokeen mahdollisesti voivan\nluoda jonkin verran valoa Ruusuristin oppeihin.\n\nTämä valiojoukko osoitti aika lailla suosiotaan, kun korokkeelle\nilmestyi professori von Baumgarten koehenkilöineen. Muutamin\nvalikoiduin sanoin selitti tiedemies mielipiteensä sekä millä\ntavoin hän aikoi todistaa ne. \"Käsitykseni mukaan\", sanoi hän, \"on\nhypnoottisessa tilassa olevan henkilön sielu ruumiin ulkopuolella,\nja haastan nyt ketä tahansa esittämään toisenlaisen olettamuksen,\njonka avulla saisi selitetyksi haltiotilaan joutuneen henkilön\nselvänäköisyyden. Senvuoksi toivon, että hypnotisoituani tämän\nnuorukaisen ja saatettuani sitten itseni hurmiotilaan, voivat sielumme\nseurustella keskenään, vaikka ruumiimme ovatkin liikkumattomat ja\ntylsät. Jonkin ajan kuluttua luonto taas kyllä ottaa johdon käsiinsä,\nsielumme palaavat omaan ruumiiseensa, ja kaikki on taas ennallaan.\nYstävällisellä suostumuksellanne ryhdymme nyt yrittämään koetta.\"\n\nKättentaputukset toistuivat tämän puheen päätyttyä, ja kaikki huoneessa\nolevat alkoivat odottaa jännittyneinä ja äänettöminä. Muutamin nopein\nelein hypnotisoi professori nuorukaisen, joka vaipui taaksepäin\ntuolillaan kalpeana ja jäykkänä. Sitten hän otti taskustaan kirkkaan\nlasipallon ja kohdistaen siihen kiinteästi katseensa ja tehden ankaran\nhenkisen ponnistuksen onnistui hänen saada itsensä samaan tilaan.\nOli omituinen ja vaikuttava näky, kun vanhus ja nuorukainen istuivat\nvierekkäin samanlaisessa kataleptisessa tilassa. Minne olivatkaan\nheidän sielunsa paenneet? Tämä kysymys heräsi varmasti joka ainoan\nkatselijan mielessä.\n\nKului viisi minuuttia, sitten kymmenen, sitten viisitoista, ja\nvieläkin viisitoista, ja professori ja hänen oppilaansa istuivat yhä\njäykkinä ja kankeina korokkeella. Koko sinä aikana eivät kokoontuneet\ntiedemiehet lausuneet ainoaakaan sanaa, vaan kaikki tuijottivat\nnoihin kalpeihin kasvoihin koettaen huomata palaavan tajunnan\nensimmäisiä merkkejä. Kului melkein tunti, ennenkuin nämä kärsivälliset\nkatselijat saivat palkkansa. Professori von Baumgartenin poskille\nkohosi heikko puna. Sielu alkoi palata maalliseen asuntoonsa. Äkkiä\nhän oikaisi pitkän laihan käsivartensa kuin unesta heräävä, hieroi\nsilmiään, nousi seisomaan ja tuijotti ympärilleen näyttäen tuskin\nymmärtävän missä oikein oli. \"Piru vieköön!\" huudahti hän pontevan\nkirouksen, joka hämmästytti kovasti kaikkia kuulijoita ja herätti\nsuurta mielenpahennusta swedenborgilaisessa papissa. \"Missä lemmossa\nminä oikein olen ja mitä hittoa nyt on tapahtunut? Aivan oikein, nyt\nmuistan. Äskenhän tehtiin yksi noita joutavia hypnoottisia kokeita.\nTällä kerralla ei se kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen, sillä en\nmuista vähintäkään siitä lähtien kun menetin tajuntani. Näin muodoin\nolette tehneet ihan turhaan pitkät matkanne, oppineet ystäväni. Onpa\ntämä tosiaankin hullunkurista.\" Ja vakinainen fysiologian professori\npurskahti kovaan nauruun ja läimäytti reittään peräti rumalla tavalla.\nLäsnäolijat olivat niin raivostuneet tästä isäntänsä säädyttömästä\nkäytöksestä, että olisi voinut syntyä aikamoinen sekamelska, jollei\nharkitsevalla tavalla olisi tullut väliin nuori Fritz von Hartmann,\njoka oli nyt vironnut horroksistaan. Nuorukainen astui korokkeen\nreunalle ja pyysi anteeksi toverinsa käytöstä. \"Minun täytyy\nvalitettavasti sanoa\", virkkoi hän, \"että toverini on ajattelematon\nja hetkellinen mies, vaikka hän tämän kokeen alussa näyttikin\nniin vakavalta. Hän ei ole vielä oikein toipunut hypnoottisesta\ntilastaan, joten hän tuskin on vastuunalainen sanoistaan. Mitä itse\nkokeeseen tulee en pidä sitä epäonnistuneena. Hyvin mahdollisesti\novat sielumme seurustelleet keskenään tämän tunnin kuluessa, mutta\nmeidän kankea ruumiillinen muistimme poikkeaa valitettavasti niin\nsuuresti henkisestä, ettemme jaksa nyt selvitellä ajatuksissamme,\nmitä on tapahtunut. Nyt omistan kaiken tarmoni keksiäkseni sellaisia\nkeinoja, joitten avulla sielut kykenevät muistamaan, mitä niille\ntapahtuu, silloin kun ne liitelevät vapaina, ja uskon tästä selville\npäästyäni teidän suovan minulle sen ilon, että kokoonnutte jälleen\ntähän samaan huoneeseen, jotta voin esittää teille tutkimusteni\ntulokset.\" Nämä sanat niin nuoren opiskelijan lausumina herättivät\naika suurta hämmästystä kuulijoissa. Olivatpa muutamat jonkin verran\nloukkaantuneitakin, koska hän esiintyi heidän mielestään liian\ntärkeänä. Mutta useimmat kuitenkin pitivät häntä hyvin lupaavana\nnuorukaisena, ja he tekivät laboratoriosta poistuessaan monta vertailua\nhänen arvokkaan käytöksensä ja professorin kevytmielisyyden välillä,\nsillä viimeksimainittu oli äskeisten huomautusten aikana naureskellut\nsydämensä pohjasta eräässä nurkassa eikä ollut laisinkaan hävennyt\nkokeen epäonnistumista.\n\nVaikka nämä tiedemiehet nyt astellessaan pois laboratoriosta luulivat,\netteivät he olleet nähneet mitään merkillistä, oli sittenkin ihan\nheidän silmäinsä edessä tapahtunut eräs hämmästyttävimpiä ihmeitä koko\nmaailman historiassa. Professori von Baumgarten oli ollut oikeassa\nväittäessään, että sekä hänen oma että hänen oppilaansa sielu olivat\nliidelleet jonkin aikaa ruumiin ulkopuolella. Mutta silloin olikin\nsattunut outo ja ennakolta aavistamaton sekaannus. Palatessaan\noli Fritz von Hartmannin sielu asettunut Alexis von Baumgartenin\nruumiiseen, ja Alexis von Baumgartenin sielu taas oli majoittunut\nFritz von Hartmannin ulkonaiseen olemukseen. Tästä johtuikin vakavan\nprofessorin raaka ja törkeä kielenkäyttö, sekä tuon huolettoman\nylioppilaan painavat ja vakavat sanat. Se oli ennenkuulumaton tapaus,\nmutta kukaan ei sitä ymmärtänyt, kaikkein vähimmin ne itse, joita asia\nkoski.\n\n       *       *       *       *       *\n\nProfessorin ruumis, joka alkoi äkkiä tuntea suurta kurkun kuivuutta,\nsäntäsi ulos kadulle nauraa hihittäen itsekseen kokeen tulokselle,\nsillä hänen ruumiissaan asustava Fritzin sielu iloitsi siitä\nmorsiamesta, jonka hän oli voittanut niin helposti. Hänen ensimmäinen\najatuksensa oli lähteä tytön kotiin häntä tervehtimään, mutta\ntarkemmin mietittyään hän harkitsi parhaaksi pysyä poissa, kunnes\nrouva Baumgarten ennättäisi mieheltään kuulla heidän tekemästään\nsopimuksesta. Sen vuoksi hän lähti \"Grüner Manniin\", joka oli yksi\nrajuimpain ylioppilasten mieluisimpia oleskelupaikkoja, ja riensi\nheilutellen keppiään hurjasti ilmassa pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa\nistuivat Spiegler ja Müller sekä puoli tusinaa muita juomaveikkoja.\n\n\"Hohhoi, pojat\", huudahti hän. \"Tiesinpä löytäväni teidät täältä.\nJuokaa vain, joka ainoa, ja tilatkaa mitä haluatte, sillä minä\nkustannan tänään kestityksen.\"\n\nJos se vihreä mies, jonka kuva on maalattu tuon suositun ravintolan\ntunnuskuvaksi, olisi äkkiä astunut huoneeseen ja tilannut pullon\nviiniä, eivät ylioppilaat olisi enemmän hämmästyneet kuin nyt\nkunnioitetun professorin odottamatta ilmestyessä heidän keskuuteensa.\nHe olivat niin ihmeissään, että tuijottivat häneen minuutin ajan\nihan pökertyneinä kykenemättä vastaamaan mitään hänen ystävälliseen\nkehoitukseensa.\n\n\"No lempo vieköön!\" tiuskaisi professori vihaisesti. \"Mikä hitto teitä\noikein vaivaa? Istutte siinä kuin tyhmät porsaat ja tuijotatte minuun.\nMikä nyt on hätänä?\"\n\n\"Tuotatte meille odottamattoman kunnian\", änkytti Spiegel, joka istui\nesimiehen paikalla.\n\n\"Kunnian -- pötyä!\" sanoi professori ärtyisästi. \"Luuletteko minun\ntulleen liian ylpeäksi seurustelemaan vanhain hyväin toverien kanssa\nsen vuoksi, että olen sattumalta harrastanut hypnotismia muutamain\nkuivettuneitten ukkojen huviksi. Tule pois sieltä kunniapaikalta,\nSpiegel poikaseni, sillä minä rupean nyt puheenjohtajaksi. Olutta tai\nviiniä tai viinaryyppyjä, poikani -- tilatkaa mitä vain haluatte ja\nmerkitkää kaikki minun laskuuni.\"\n\nKoskaan ennen ei ollut \"Grüner Mannissa\" vietetty sellaista iltapäivää.\nVaahtoavat shampanjapullot kiertelivät iloisesti pöytää kilvan\nvihreäkaulaisten reininviinipullojen kanssa. Vähitellen katosi se\nujous, jonka professorin läsnäolo oli synnyttänyt ylioppilaissa. Hän\ntaas puolestaan huusi, lauloi ja melusi sekä sovitteli pitkää piippuaan\ntasapainoasentoon nenälleen, tarjoutuipa juoksemaan sadan metrin\nmatkan kilpaa kenen seurueen jäsenen kanssa tahansa. Vahtimestari ja\ntarjoilijatar kuiskailivat hämmästyneinä oven ulkopuolella nähdessään\nKeinplatzin vanhan yliopiston vakinaisen professorin käyttäytyvän sillä\ntavoin. Myöhemmin heille tuli vielä enemmän kuiskailun syytä, sillä tuo\noppinut herra läimäytti kämmenellään vahtimestarin paljasta päälakea ja\nsuuteli tarjoilijatarta keittiön oven takana.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi professori nousten seisomaan pöydän päässä,\njoskin vähän horjahdellen, ja koettaen pidellä korkeaa vanhanaikuista\nviinilasiaan suorassa luisevalla kädellään, \"minun on nyt selitettävä\nteille, mikä on aiheuttanut tämän juhlan.\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" kiljuivat ylioppilaat takoen olutlasejaan pöytää\nvasten. \"Puhe, puhe! -- kuunnelkaa puhetta!\"\n\n\"Asianlaita on niin, ystäväni\", aloitti professori silmät säteillen\nlasien lävitse, \"että todennäköisesti menen hyvin pian naimisiin.\"\n\n\"Naimisiin!\" huudahti muuan ylioppilas, joka oli toisia rohkeampi.\n\"Onko rouva sitten kuollut?\"\n\n\"Kuka rouva?\"\n\n\"No, tietysti rouva von Baumgarten.\"\n\n\"Hohhoi\", naurahti professori, \"huomaanpa tosiaankin teidän olevan\nselvillä minun entisistä vaikeuksistani. Ei, ei hän ole kuollut, mutta\nminulla on täysi syy uskoa, ettei hän vastusta avioliittoani.\"\n\n\"Onpa hän sitten kovin suopea\", huomautti joku joukosta.\n\n\"Luulisinpä\", jatkoi professori, \"että hänet nyt tosiaankin taivutetaan\navustamaan minua vaimon hankkimisessa. Hän ja minä emme ole koskaan\npaljonkaan välittäneet toisistamme, mutta toivon sen kaiken unohtuvan\nja hänen tulevan kotiini asumaan minun mentyäni naimisiin.\"\n\n\"Mikä onnellinen perhe!\" huudahti muuan irvihammas.\n\n\"Olen aivan tosissani. Toivottavasti voitte kaikki tulla häihini.\nEn tahdo mainita nimiä, mutta juokaamme pikku morsiameni malja!\" ja\nprofessori heilutti lasiaan ilmassa.\n\n\"Pikku morsiamen malja!\" kiljuivat juomaveikot purskahtaen tuon\ntuostakin nauramaan. \"Hänen terveydekseen. Eläköön -- eläköön!\" Ja\nniin kiihtyi tämä ilonpito ja meteli yhä hurjemmaksi, kun jokainen\nnuorukainen seurasi professorin esimerkkiä ja joi mielitiettynsä maljan.\n\nSillä välin kun tätä juhlaa oli vietetty \"Grüner Mannissa\", oli\ntoisaalla esitetty ihan erilainen näytelmä. Kokeen loputtua oli nuori\nFritz von Hartmann juhlallisin ilmein ja hillityin elein tarkastellut\nja järjestellyt joitakin matemaattisia koneitaan, minkä jälkeen hän oli\nantanut muutamia määräyksiä ovenvartijalle ja lähtenyt ulos kadulle\nsuunnaten sitten kulkunsa hitaasti professorin asuntoa kohti. Matkalla\nhän huomasi edellään astelevan anatomian professorin von Althausin ja\njoudutti askeleitaan saadakseen hänet kiinni.\n\n\"Kuulehan, von Althaus\", huudahti hän taputtaen toista käsivarteen,\n\"kysyit tässä hiljattain minulta jotakin aivojen valtasuonen\nvälikalvosta. Nyt --\"\n\n\"Mitä hittoa!\" huudahti von Althaus, joka oli kiukkuinen ukko. \"Mitä\nkirottua te tarkoitatte tuollaisella julkeudellanne! Haastan teidät\ntästä yliopiston oikeusistuimen eteen, hyvä herra.\" Tämän uhkauksen\nlausuttuaan hän teki täysikäännöksen ja riensi pois. Von Hartmann\noli kovin kummissaan tällaisesta kohtelusta. -- Siihen on varmaankin\nsyynä kokeeni epäonnistuminen -- aprikoi hän mielessään ja jatkoi\nalakuloisena matkaansa.\n\nMutta uusia yllätyksiä oli tulossa. Hän kulki parast'aikaa nopeasti\neteenpäin, kun kaksi ylioppilasta saavutti hänet. Nämä nuorukaiset\neivät laisinkaan nostaneet lakkiaan tai osoittaneet millään muullakaan\ntavalla kunnioitustaan, vaan päästivät hurjan ilonhuudahduksen hänet\nnähdessään, riensivät hänen luokseen, tarttuivat kumpikin häntä\nkäsivarresta ja alkoivat laahata häntä mukanaan.\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti von Hartmann, \"Mitä tämä tavaton julkeus\ntarkoittaa? Minne te minua kuljetatte?\"\n\n\"Juomaan pullollisen viiniä kanssamme\", vastasivat ylioppilaat.\n\"Tule mukaan! Sellaiseen ehdotukseen et ole koskaan vielä vastannut\nkieltävästi.\"\n\n\"En ole ikänäni kuullut noin hävytöntä puhetta!\" huudahti von\nHartmann. \"Päästäkää irti käsivarteni! Varmasti toimitan niin, että\nteidät karkoitetaan tämän vuoksi yliopistosta. Päästäkää minut irti,\nkuuletteko!\" ja hän potkaisi pontevasti ahdistajiaan.\n\n\"No, jos mielesi tekee olla pahalla tuulella, voit mennä minne haluat\",\nvirkkoivat ylioppilaat irroittaen otteensa. \"Tulemme mainiosti toimeen\nsinuttakin.\"\n\n\"Kyllä minä teidät tunnen ja maksan vielä teille\", sanoi von Hartmann\nraivostuneena sekä jatkoi sitten matkaansa siihen suuntaan, jossa luuli\nkotinsa olevan, hyvin kiihtyneenä näistä kahdesta matkalla sattuneesta\nvälikohtauksesta.\n\nRouva von Baumgarten, joka katseli ulos akkunasta ja ihmetteli,\nmiksi hänen miehensä myöhästyi niin paljon päivälliseltä, hämmästyi\naika lailla nähdessään tuon nuoren ylioppilaan astelevan tasaisesti\ntietä myöten. Niinkuin aikaisemmin on mainittu, tunsi hän voimakasta\nvastenmielisyyttä häntä kohtaan. Ja jos nuorukainen joskus uskalsi\ntulla taloon, tapahtui se vain armosta ja professorin suojeluksen\nalaisena. Sitä suurempi oli rouvan hämmästys, kun hän näki Fritzin\navaavan pikku veräjän ja astelevan pitkin puutarhan käytävää sen\nnäköisenä kuin ainakin henkilö, joka on tilanteen herra. Rouva saattoi\ntuskin uskoa silmiään ja riensi ovelle kaikki äidilliset vaistot täysin\nvireillä. Yläkerran akkunoista oli kaunis Elise myöskin tarkastellut\ntätä rakastettunsa rohkeaa käytöstä, ja hänen sydämensä takoi\nvoimakkaasti ylpeyden ja hämmennyksen sekaisin tuntein.\n\n\"Hyvää päivää\", sanoi rouva Baumgarten tungettelijalle seisoessaan\nsynkkänä ja mahtavana oviaukossa.\n\n\"Kerrassaan kaunis päivä, Martha\", vastasi toinen. \"Älä nyt seiso\nsiinä kuin Junon patsas, vaan touhuappas vähän ja toimita päivällinen\npöytään, sillä olen nälkään nääntymäisilläni.\"\n\n\"Martha! Päivällinen!\" huudahti rouva peräytyen ällistyksissään.\n\n\"Niin, päivällinen, Martha, päivällinen!\" karjui von Hartmann, joka\nalkoi tulla kärsimättömäksi. \"Onko siinä pyynnössä jotakin ihmeellistä,\nkun mies on ollut poissa koko päivän? Menen odottamaan ruokasaliin. Tuo\nnyt pöytään mitä vain. Kinkkua ja makkaroita ja luumuja -- mitä nyt\nvain sattuu käsillä olemaan. Siinä sinä vain seisot ja tuijotat. Vaimo,\nlähdetkö liikkeelle vai et?\"\n\nTällä viimeisellä kysymyksellä, joka esitettiin oikeana\nraivonhuudahduksena, oli se vaikutus, että kelpo rouva von Baumgarten\nkiiti pitkin käytävää ja keittiön lävitse sulkeutuen astiakaappiin,\njossa joutui ankaran hermokohtauksen valtaan. Sillävälin asteli von\nHartmann ruokasaliin ja heittäytyi sohvalle mitä huonoimmalla tuulella.\n\n\"Elise!\" huusi hän. \"Lemmon tyttö! Elise!\"\n\nNäin raa'an kutsun kuullessaan tuli nuori neito arkana alakertaan\nrakastettunsa luokse. \"Armaani!\" huudahti hän kiertäen käsivartensa\nhänen ympärilleen, \"tiedän sinun ryhtyneen tähän yksinomaan minun\nvuokseni! Se on vain kepponen, jonka avulla tahdoit päästä minua\ntapaamaan.\"\n\nTämän uuden hyökkäyksen johdosta raivostui von Hartmann niin, ettei\nkyennyt ensiksi saamaan sanaakaan suustaan, vaan katsoa tuijotti\neteensä ja pui nyrkkiään koettaen ravistella tyttöä irti itsestään.\nKun hän vihdoinkin sai puhekykynsä takaisin, päästi hän valloilleen\nsellaisen raivon pauhinan, että Elise vaipui taaksepäin erääseen\nnojatuoliin kauhun kivettämänä.\n\n\"En ole koskaan vielä kokenut näin kamalaa päivää elämässäni\", huudahti\nvon Hartmann polkien lattiaa jalallaan. \"Kokeeni on epäonnistunut,\nvon Althaus on häväissyt minua. Pari ylioppilasta on laahannut minua\nmukanaan yleisellä kadulla. Vaimoni on pyörtymäisillään, kun pyydän\nhäneltä päivällistä, ja tyttäreni hyökkää kimppuuni ja syleilee minua\nkuin jääkarhu.\"\n\n\"Olet sairas, rakkaani\", sanoi nuori tyttö. \"Ajatuksesi ovat sekaisin.\nEt ole edes kertaakaan suudellut minua.\"\n\n\"En, enkä aiokaan suudella\", virkkoi von Hartmann päättävästi. \"Sinun\npitäisi hävetä. Miksi et mene noutamaan tohveleitani ja auttamaan\näitiäsi, että päivällinen saataisiin pöytään?\"\n\n\"Ja tämänkö vuoksi\", itki Elise peittäen kasvonsa nenäliinallaan --\n\"tämänkö vuoksi olen rakastanut sinua niin kiihkeästi melkein kymmenen\nkuukautta? Tämänkö vuoksi olen uhmannut äitini vihaa? Voi, sinä olet\nmurtanut sydämeni. Se on ihan varma!\" ja hän nyyhkytti rajusti.\n\n\"En jaksa sietää tällaista enää kauemmin\", karjui von Hartmann\nkiukuissaan. \"Mitä pirua tyttö tarkoittaa? Mitä minä olen tehnyt\nkymmenen kuukautta takaperin sellaista, joka olisi sinussa herättänyt\nerikoista kiintymystä minua kohtaan. Jos tosiaankin niin rakastat\nminua, niin olisi sinun parempi juosta noutamaan kinkkua ja leipää ja\nlakata puhumasta joutavia.\"\n\n\"Voi, armaani!\" huudahti onneton tyttö heittäytyen tuon miehen syliin,\njota luuli rakastetukseen. \"Sinä vain lasket leikkiä peloittaaksesi\npikku Eliseäsi.\"\n\nNyt sattui niin, että von Hartmann nojaili tämän odottamattoman\nhellyydenpuuskan sattuessa yhä sohvanpäätä vastaan, joka oli jonkin\nverran vaapperassa kunnossa, niinkuin useimmat saksalaiset huonekalut.\nSattuipa myöskin niin, että tämän sohvanpään vieressä oli täysinäinen\nvesisäiliö, jossa professori suoritti erinäisiä kokeita kalanmädillä\nja jota hän säilytti tässä huoneessa, koska siinä sai lämpömäärän\nparemmin pidetyksi tasaisena. Kun nyt tuli lisäksi tytön paino ja\nsiihen yhteenlaskettuna se vauhti, jolla hän heittäytyi nuorukaisen\nkaulaan, antoi tuo epävakainen huonekalu perään, ja onneton ylioppilas\npaiskautui selälleen ammeeseen, johon hänen päänsä ja hartiansa\nlikistyivät kovasti, kun taas hänen alaraajansa huitoivat avuttomasti\nilmassa. Tämä teki kokonaan lopun hänen mielenmaltistaan. Rimpuiltuaan\nsuurella vaivalla ylös epämukavasta asennostaan von Hartmann päästi\nkäheän raivon kiljaisun ja syöksyi ulos huoneesta välittämättä Elisen\nhartaista pyynnöistä, sieppasi hattunsa ja ryntäsi ulos kaupungin\nkaduille vettä valuvana ja ulkoasu muutenkin epäkunnossa aikoen hakea\njostakin ravintolasta ruokaa ja lepoa, jota ei voinut kotonaan saada.\n\nKun von Baumgartenin sielu von Hartmannin ruumiiseen pukeutuneena\nasteli alas pikku kaupunkiin johtavaa kiemurtelevaa kujaa pohtien\nvihaisena kaikkea kärsimäänsä vääryyttä, huomasi hän vastaansa\ntulevan vanhahkon miehen, joka näytti olevan aika lailla humalassa.\nVon Hartmann vetäytyi tienviereen ja odotteli tuota olentoa, joka\nlähestyi kompuroiden ja horjahdellen tien toiselta reunalta toiselle\nhoilaten jotakin ylioppilaslaulua hyvin käheällä humalaisen äänellä.\nAluksi hänen mielenkiintoaan herätti vain se, että hän näki niin\nkunnianarvoisen olennon niin alhaisessa tilassa, mutta miehen päästyä\nlähemmäksi hän ymmärsi heti tuntevansa tuon tulokkaan hyvin, vaikka ei\nvoinutkaan muistaa, milloin tai missä oli hänet tavannut. Tämä tunne\nvahvistui hänessä yhä niin, että hän, kun vastatullut oli päässyt ihan\nhänen kohdalleen, astui hänen eteensä ja rupesi oikein tarkastelemaan\nhänen piirteitään.\n\n\"Kas niin, poikaseni\", virkkoi humalainen katsellen von Hartmannia ja\nhorjahdellen hänen edessään, \"missä lemmossa olen nähnyt sinut ennen?\nTunnen sinut yhtä hyvin kuin itseni. Kuka piru sinä olet?\"\n\n\"Olen professori von Baumgarten\", vastasi ylioppilas. \"Saanko kysyä\nkuka te olette? Piirteenne tuntuvat minusta omituisen tutuilta.\"\n\n\"Sinun ei pitäisi koskaan valehdella, nuorukainen\", sanoi toinen. \"Et\ntotisesti olekaan professori, sillä hän on ruma nuuskankarvainen ukko,\nja sinä olet komea leveäharteinen nuorukainen. Mitä minuun tulee olen\nFritz von Hartmann, nöyrin palvelijanne.\"\n\n\"Se nyt ei ainakaan ole totta\", huudahti von Hartmannin ruumis.\n\"Voisitte ihan hyvin olla isäni. Mutta kuulkaahan, hyvä mies,\ntiedättekö sitä, että teillä on minun paidannappini ja kellonvitjani?\"\n\n\"Hiisi vieköön!\" nikotti toinen. \"Jolleivät nuo ole ne housut, joiden\nhinnan räätälini aikoo lain voimalla kiristää minulta, niin en koskaan\nenää tahdo maistaa olutta.\"\n\nKun von Hartmann nyt päivän kuluessa sattuneiden monien merkillisten\ntapausten rusentamana nosti käden otsalleen ja loi silmänsä alas,\nsattui hän huomaamaan heijastuksen omista kasvoistaan lammikossa, jonka\nsade oli jättänyt tielle. Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi,\nettä hänen kasvonsa olivat nuorukaisen kasvot, hänen pukunsa kuosikkaan\nnuoren ylioppilaan, sekä että hän oli joka suhteessa sen vakavan\nja oppineen olennon vastakohta, jossa hänen henkensä oli tottunut\nasustamaan. Silmänräpäyksessä hänen toimeliaat aivonsa kertasivat\nkoko sen tapaussarjan, jonka hän oli kokenut, ja tekivät siitä\njohtopäätöksen. Hän oli suorastaan pyörtymäisillään tästä iskusta.\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti hän. \"Nyt ymmärrän kaikki. Meidän sielumme\nasustavat väärässä ruumiissa. Minä olen te, ja te minä. Teoriani on\ntodistettu -- mutta millä hinnalla! Pitääkö Euroopan tieteellisimmän\nhengen asustaa tässä arvottomassa ulkokuoressa? Voi, kokonaisen\nelämäniän pitkä työ on tuhottu!\" ja hän löi epätoivoissaan rintaansa.\n\n\"Kuulkaahan\", huomautti oikea von Hartmann professorin ruumiista,\n\"ymmärrän täysin teidän sanojenne merkityksen, mutta älkää koputelko\nminun ruumistani tuolla tavoin. Te saitte sen oivallisessa kunnossa,\nmutta huomaan teidän liottaneen sen, saaneen siihen mustelmia ja\ntiputtaneen nuuskaa paitani rintaröyhelölle.\"\n\n\"Se ei paljon haittaa\", virkkoi toinen alakuloisesti. \"Meidän\ntäytyy pysyä sellaisina kuin olemme. Minun teoriani on todistettu\nsuuremmoisesti, mutta sen hinta on kauhea.\"\n\n\"Jos minä uskoisin sitä\", virkkoi ylioppilaan henki, \"niin sepä olisi\ntosiaankin surullista. Mitä minä voisin tehdä näillä jäykillä vanhoilla\njäsenillä, ja kuinka voisin kosia Eliseä ja saada hänet vakuutetuksi\nsiitä, etten ole hänen isänsä. Ei, taivaan kiitos, huolimatta siitä\noluesta, joka on humalluttanut minut nyt enemmän kuin koskaan ennen,\nvoin nähdä yhden pelastuksen tästä.\"\n\n\"Mikä se on?\" läähätti professori.\n\n\"No, kokeen uudistaminen. Vapauttakaa meidän sielumme vielä kerran,\njolloin ne mahdollisesti löytävät kumpikin tiensä takaisin omaan\nruumiiseensa.\"\n\nEi kukaan hukkuva voi sen kiihkeämmin tarttua oljenkorteen kuin von\nBaumgartenin henki tähän ehdotukseen. Kuumeisella kiireellä hän\nveti oman ruumiinsa tien reunaan ja hypnotisoi sen. Sitten hän veti\ntaskustaan kristallipallon ja loihti itsensä samaan tilaan.\n\nJotkut ylioppilaat ja talonpojat, jotka sattuivat kulkemaan ohitse\nseuraavan tunnin aikana, hämmästyivät kovasti nähdessään kunnioitetun\nfysiologian professorin ja hänen suosikkioppilaansa kummankin istuvan\nliejuisella joenäyräällä täysin tiedottomassa tilassa. Ennenkuin\ntunti oli loppuun kulunut, oli heidän ympärilleen kokoontunut oikea\nihmisjoukko. He keskustelivat parast'aikaa kummankin lähettämisestä\nsairasvaunuilla sairaalaan, kun tiedemies avasi silmänsä ja tuijotti\nhajamielisenä ympärilleen. Aluksi hän ei näyttänyt muistavan, kuinka\noli siihen joutunut, mutta samassa hän hämmästytti katselijoita\nheiluttamalla laihoja käsivarsiaan päänsä päällä ja huudahtamalla\nhaltioissaan: \"Jumala olkoon kiitetty! Nyt olen taas oma itseni. Tunnen\nsen, että olen.\" Eikä heidän hämmästyksensä suinkaan vähentynyt, kun\nylioppilas hypähti seisomaan, päästi samanlaisen huudahduksen, ja\nkumpikin otti iloissaan joitakin tanssiaskelia keskellä tietä.\n\nJonkin aikaa tämän kohtauksen jälkeen epäilivät ihmiset tämän\nomituisen kohtauksen esittäjien järkeä. Kun professori julkaisi\nlupauksensa mukaan kokemuksensa _Lääketieteellisessä viikkolehdessä_,\nvihjattiin hänelle virkaveljienkin taholta, että hänen olisi parasta\nruveta hoitamaan hermostoaan sekä että hän varmasti joutuisi\nhullujenhuoneeseen, jos vielä päästäisi julkisuuteen samantapaisen\nkirjoitelman. Ylioppilas huomasi myöskin omain kokemustensa perusteella\nviisaimmaksi vaieta asiasta.\n\nKun kunnianarvoisa professori sinä iltana palasi kotiinsa, ei hän\nsaanut osakseen sellaista sydämellistä vastaanottoa, jota hän olisi\nvoinut odottaa outojen seikkailuittensa jälkeen. Päinvastoin soimasivat\nhänen molemmat naispuoliset omaisensa häntä aika lailla siitä, että\nhänestä levisi alkoholin ja tupakan haju, sekä myöskin siitä, että\nhän oli ollut poissa saapuvilta silloin kun muuan nuori ilkiö oli\ntunkeutunut hänen kotiinsa ja loukannut sen asukkaita. Kesti kauan,\nennenkuin tiedemiehen talossa pääsi vallalle entinen kotirauha, ja\nvielä kauemmin, ennenkuin von Hartmannin iloiset kasvot nähtiin sen\nkaton alla. Mutta sitkeys voittaa kaikki vastukset, ja ylioppilaan\nonnistuikin vihdoin rauhoittaa vihastuneet naiset sekä päästä entisiin\nväleihin heidän kanssaan. Nyt ei hänen enää tarvitse pelätä rouva von\nBaumgartenin vihaa, sillä hän on keisarin ulaanirykmentin kapteeni,\nja hänen hellä vaimonsa Elise on jo lahjoittanut hänelle kaksi pikku\nulaania näkyväksi rakkautensa osoitukseksi...\n\n\n\n\nTULELLA LEIKKIMINEN\n\n\nEn voi väittää tietäväni tarkalleen, mitä tapahtui viime huhtikuun\n14:ntenä päivänä Badderly Gardensin n:o 17:nnessä. Kirjallisesti\nesitettynä näyttäisi minun epäluuloni vakavan tarkastelijan mielestä\nliian harkitsemattomalta ja liian oudolta. Ja sittenkin tuo omituinen\ntapahtuma on sitä lajia, että se tulee lopuksi eliniäksemme jättämään\njälkensä meihin joka ainoaan. Se on ehdottoman varmaa, niinkuin\nviisi todistajaa yksimielisesti on todistanut. En tahdo esittää\nmitään selityksiä tai omia mietteitäni. Esitän vain koruttomasti\nyksinkertaiset tosiasiat, jotka jätän Harvey Deaconin, John Moirin\nja rouva Delameren tarkastettavaksi ja sen jälkeen julkaisematta,\njolleivät he ole valmiit vahvistamaan joka sanaa. En voi saada Paul Le\nDucin vahvistusta, sillä hän näyttää matkustaneen maasta pois.\n\nJohn Moir (joka on vanhempi osakas Moir & Sandersonin hyvin tunnetussa\nliikkeessä) se alkujaan suuntasi meidän harrastuksemme salatieteisiin.\nHänellä oli, niinkuin monilla lujilla ja käytännöllisillä\nliikemiehillä, mystillisyyteenkin taipuvia piirteitä luonteessaan, ja\nne olivat johtaneet hänet tutkimaan tätä aihetta ja lopulta hyväksymään\nne petolliset ilmiöt, jotka muodostavat yhteisen ryhmän kaikenlaisen\nhupsuttelun kanssa, yhteisen spiritismin nimen varjolla. Hänen\ntutkimuksensa, jotka oli aloitettu avosilmin, päättyivät valitettavasti\nkaavamaiseen uskoon, ja hänestä tuli niin jyrkkä ja horjumaton tässä\nkuin kenestä muusta kiihkouskoisesta tahansa. Hän edusti meidän\npikku ryhmässämme sitä ihmislajia, joka on omaksunut nämä ilmiöt\njonkinmoiseksi uudeksi uskonnokseen.\n\nMeidän medionamme oli hänen sisarensa rouva Delamere, etevän\nkuvanveistäjän Delameren puoliso. Kokemus oli osoittanut meille,\nettä näissä asioissa kokeileminen ilman mediota oli yhtä turhaa\nkuin tähtientutkijan havaintojen tekeminen ilman kaukoputkea.\nSitäpaitsi tuntui meistä ikävältä käyttää palkattua mediota. Sillä\nilmeisestikin olisi sellainen henkilö tuntenut velvollisuudekseen\npalkita saamansa maksun jonkinlaisella tuloksella, joten kiusaus\npetoksen harjoittamiseen voisi käydä ylivoimaiseksi? Ei voinut luottaa\nmihinkään sellaisiin ilmiöihin, jotka voitaisiin loihtia esiin punnan\ntuntipalkalla. Mutta onneksi oli Moir huomannut, että hänen sisarensa\nkelpasi medioksi -- toisin sanoen, että hänessä oli sitä elimellistä\nmagneettista voimaa, joka on ainoa kyllin hieno kyky spiritistisiin\ntarkoituksiin. En tätä väittäessäni mitenkään halua esittää sitä\nainoana oikeana käsityskantana, mutta selostan vain yksinkertaisesti\nniitä mielipiteitä, joihin itse uskoimme, olivatpa ne nyt sitten\noikeita tai vääriä, sekä kerron mitä näimme. Rouva Delamere suostuikin\ntähän, vaikka hänen miehensä jonkin verran vastustikin asiaa, ja vaikka\nhänessä ei koskaan ilmennytkään mitään suurempaa henkistä voimaa,\nsaatoimme me kuitenkin todeta hänen välityksellään sellaisia tavallisia\nhenkisanomain välähdyksiä, jotka ovat samalla kertaa niin lapsellisia\nja selittämättömiä. Joka sunnuntai-ilta me kokoonnuimme Badderly\nGardensissa Harvey Deaconin ateljeehen, joka oli nurkkatalo Merton Park\nRoadin varrella.\n\nHarvey Deaconin maalaustaide, jossa ilmeni erittäin voimakas\nmielikuvitus, herätti jokaisessa sen käsityksen, että hän oli\nkaiken äärimmäisen ja erikoisen ihailija. Jonkinlainen värikkyys\nja vaihtelevaisuus salatieteitten tutkimisessa oli juuri alkujaan\nkiinnittänyt hänen mielensä näihin asioihin, mutta pian hänen\nharrastuksensa syventyi ja vakiintui noitten mainitsemaini ilmiöitten\njohdosta, ja niin hän ennen pitkää huomasi, että se, mitä hän\naluksi oli pitänyt hauskana huvituksena ja iltapäivävirkistyksenä,\nolikin peräti järkyttävää todellisuutta. Hänellä on erittäin selvä\nja täsmällinen ajatuskyky -- hän on tosiaankin perinyt esi-isänsä,\ntunnetun skotlantilaisen professorin, ominaisuuksia -- ja hän edusti\nmeidän pienessä piirissämme arvostelevaa ainesta, miestä, jolla ei ole\nminkäänlaisia ennakkoluuloja, vaan joka on valmis hyväksymään tosiasiat\nsellaisina kuin hän ne näkee haluamatta ennenaikaisesti ruveta uskomaan\nmihinkään yleisiin väitteisiin. Hänen varovaisuutensa tuntui Moirista\nyhtä ikävältä kuin viimeksimainitun horjumaton usko puolestaan huvitti\nDeaconia, mutta kumpikin oli omalla tavallaan innostunut asiaan.\n\nEntä minä? Mitä minä sitten puolestani edustin? En ollut sokea\nuskovainen. En ollut tieteellinen arvostelija. Ehkä osun parhaiten\noikeaan sanoessani olleeni vain maailmanmies ja harrastelija, joka\nhalusi innokkaasti seurata kaikkia uusia ilmiöitä ja oli kiitollinen\njokaisesta uudesta vaikutteesta, joka vapautti minut ajattelemasta\nitseäni ja avasi uusia näköaloja elämään. En ole itse intomielinen,\nmutta pidän sellaisten seurasta, jotka ovat. Moirin puhelu, joka\nherätti aivan sen tunteen kuin olisi meillä ollut yksityinen avain\nkuolemanporttiin, täytti mieleni epämääräisellä tyydytyksellä.\nIstunnossa vallitseva viihdyttävä mieliala himmennettyine valoineen\nilahdutti minua. Sanalla sanoen, koko juttu oli huvittava, ja siksi\notin siihen osaa.\n\nNiinkuin aikaisemmin mainitsin, sattui se peräti kummallinen tapaus,\njosta nyt aion kertoa, viime huhtikuun 14:ntenä päivänä. Minä saavuin\nmiehistä ensimmäisenä ateljeehen, mutta rouva Delamere oli jo siellä\nja oli juuri juonut teetä Harvey Deaconin rouvan kanssa. Molemmat\nnaiset ja Deacon itse seisoivat erään hänen keskeneräisen, telineelle\nsijoitetun maalauksensa edessä. En ole mikään taiteentuntija, enkä\nole koskaan väittänytkään ymmärtäneeni, mitä Harvey Deacon oikein\ntarkoittaa tauluillaan, mutta tällä kerralla kykenin kyllä huomaamaan,\nettä kuva oli taitavasti tehty ja todisti suurta mielikuvitusrikkautta\nkeijukaisineen ja eläimineen ja kaikenlaisine vertauskuvallisine\nhahmoineen. Naiset ylistivät sitä äänekkäästi, ja värivaikutelma oli\ntosiaankin oivallinen.\n\n\"Mitä pidätte siitä, Markham?\" kysyi maalari.\n\n\"Se käy yli minun ymmärrykseni\", vastasin. \"Mitä nuo eläimet ovat?\"\n\n\"Ne ovat muinaistarustossa kuvattuja hirviöitä, mielikuvituksen luomia\nhahmoja, vaakunakoristeissa esitettyjä vertauskuvia -- jonkinlaisena\nyliluonnollisena ja loihdunomaisena juhlakulkueena.\"\n\n\"Valkoinen hevonen etunenässä!\"\n\n\"Ei se ole hevonen\", sanoi hän aika lailla äreästi -- mikä hämmästytti\nminua, sillä hän oli tavallisesti kerrassaan hyväntuulinen mies ja otti\ntuskin mitään vakavasti.\n\n\"Mikä se sitten on?\"\n\n\"Ettekö näe sarvea sen otsassa? Se on yksisarvinen. Sanoinhan teille,\nettä nämä ovat vaakunakoristeissa esitettyjä hirviöitä. Ettekö tunne\nainoaakaan?\"\n\n\"En, valitettavasti\", sanoin pahoillani, sillä hän näytti tosiaankin\nloukkaantuneelta.\n\nSitten hän naurahti omalle suuttumukselleen.\n\n\"Suokaa anteeksi, Markham\", sanoi hän, \"mutta minulla on tosiaankin\nollut ankara työ tuosta eläimestä. Koko päivän olen koettanut maalata\nsitä ja taas pyyhkinyt pois ja yrittänyt kuvitella, millaiselta oikea\nelävä hypähtelevä yksisarvinen näyttäisi. Vihdoinkin toivoin osuneeni\noikeaan ja siksi suutahdin, kun te ette tuntenut sitä.\"\n\n\"Mutta yksisarvinenhan se tosiaan onkin\", sanoin, sillä hän oli\nilmeisestikin pahoillaan minun tylsyydestäni. \"Näen sarven ihan\nselvästi, mutta en ole koskaan ennen nähnyt yksisarvista muualla\nkuin keskiajan maalareilla, minkä vuoksi en tullut ajatelleeksi koko\neläintä. Ja nämä toiset ovat sadun hirmulintuja, basiliskeja ja\nkaikenlaisia lohikäärmeitä?\"\n\n\"Niin, niitten maalaaminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.\nYksisarvinen vain teki aika lailla kiusaa. Mutta nyt olen siitä päässyt\nainakin huomiseksi.\" Hän käänsi taulun telineellä, ja me rupesimme\npuhelemaan muista asioista.\n\nMoir tuli myöhään sinä iltana ja toi tullessaan meidän suureksi\nihmeeksemme pienen pyylevän ranskalaisen, jonka hän esitti herra\nPaul Le Ducinä. Sanon ihmeeksemme, sillä olimme sitä mieltä, että\nkenen tahansa liittyminen meidän spiritistiseen piiriimme häiritsi\nasemaa ja toi mukanaan epäilyn ainesta. Tiesimme voivamme luottaa\ntoinen toiseemme, mutta kaikki tuloksemme menivät pilalle syrjäisen\nläsnäollessa. Moir sai meidät kuitenkin pian rauhoittumaan tähän\ntulokkaaseen nähden. Herra Paul Le Duc oli etevä salatieteitten\ntutkija, näkijä, medio ja mystikko. Hän matkusteli Englannissa\nja oli saanut Moirille osoitetun suosituskirjeen pariisilaisen\nRuusuristi-veljeskunnan puheenjohtajalta. Mikä siis olikaan\nluonnollisempaa kuin että hän tuli mukaan meidän pikku istuntoomme ja\nettä me tunsimme hänen läsnäolonsa tuottavan kunniaa meille?\n\nNiinkuin jo mainitsin oli hän pieni pyylevä mies ja mitättömän\nnäköinen. Hänen kasvonsa olivat leveät, mielistelevät ja sileiksi\najellut eivätkä herättäneet huomiota mitenkään muuten kuin silmäin\nvuoksi, jotka olivat suuret, ruskeat ja sametinpehmeät ja katselivat\nepävarmasti maailmaa. Hän oli hyvin puettu kuin sivistynyt mies\nainakin, ja hänen pienet lystikkäät englanninkieliset käänteensä\nsaivat naiset hymyilemään. Rouva Deacon tunsi vastenmielisyyttä meidän\nkokeitamme kohtaan ja lähti toisiin huoneisiin, minkä jälkeen me\ntapamme mukaan väänsimme valot vähemmäksi ja vedimme tuolimme ateljeen\nkeskellä olevan nelikulmaisen mahonkipöydän ääreen. Valoa ei ollut\npaljon, mutta kuitenkin sen verran, että voimme selvästi nähdä toinen\ntoisemme. Muistanpa hyvin huomanneeni senkin, että ranskalaisen kädet\nnäyttivät pöydällä lystikkään litteiltä ja tylppäsormisilta.\n\n\"Kuinka hauskaa!\" sanoi hän. \"Siitä on jo monta vuotta, kun olen\nistunut tällä tavoin, ja nyt se tuottaa minulle suurta iloa. Rouva siis\non medio. Joutuuko rouva oikein horrostilaan?\"\n\n\"En oikein\", vastasi rouva Delamere. \"Mutta tunnen itseni kyllä joka\nkerta hyvin uniseksi.\"\n\n\"Se on ensimmäinen aste. Kun vain jatkatte sitä, seuraa horrostila.\nSen saatua teidät valtaansa lentää teidän henkenne pois ja sen tilalle\ntulee toinen henki, ja sitten ei teidän tarvitse muuta kuin puhua tai\nkirjoittaa. Jätätte koneistonne toisen hoidettavaksi. Eikö niin? Mutta\nmitä tekemistä yksisarvisilla on asiassa?\"\n\nHarvey Deacon säpsähti paikallaan. Ranskalainen käänsi hitaasti päätään\nja tuijotti varjon peittämiin seiniin.\n\n\"Kuinka hullunkurista!\" huudahti hän. \"Aina vain yksisarvisia. Kuka on\najatellut noin hartaasti niin outoa aihetta?\"\n\n\"Tämäpä on merkillistä!\" sanoi Deacon. \"Olen koettanut kaiken päivää\nmaalata yksisarvisen kuvaa. Mutta kuinka te voitte tietää sen?\"\n\n\"Oletteko ajatellut niitä tässä huoneessa?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mutta ajatuksethan ovat kuin esineitä, ystäväni. Jos kuvittelette\njotakin asiaa, teette sen. Ettekö sitä tietänyt, vai kuinka? Näen\nteidän yksisarvisenne siksi, että en katsele vain omilla silmilläni.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että luon pelkillä ajatuksillani sellaisen olennon,\njota ei ole koskaan ollut olemassakaan?\"\n\n\"Tietysti. Sen tosiasian perusteellahan kaikki muut tosiasiat lepäävät.\nSiksi juuri on paha ajatus aina vaarallinen.\"\n\n\"Ne kai majailevat tähti-alueilla?\" kysyi Moir.\n\n\"Nehän ovat kaikki vain pelkkiä sanoja, ystäväni. Ne ovat olemassa --\njossakin -- kaikkialla -- en osaa sitä itsekään sanoa. Näen ne. Voisin\nvaikka koskettaa niihin.\"\n\n\"Ette suinkaan voisi saada _meitä_ näkemään niitä.\"\n\n\"Kysymyshän ei ole muusta kuin niiden aineellistuttamisesta.\nKuulkaahan! Tehkäämme koe. Ei, mutta voimaa puuttuu. Katsokaamme, minkä\nverran meillä on voimaa, ja käykäämme sitten käsiksi mihin kykenemme.\nSaanko sijoittaa teidät mieleni mukaan?\"\n\n\"Tiedätte ilmeisestikin näistä asioista paljon enemmän kuin me\", sanoi\nHarvey Deacon. \"Toivoisin teidän ottavan ylijohdon täysin käsiinne.\"\n\n\"Onhan sekin mahdollista, että edellytykset eivät ole suotuisat.\nMutta koettakaamme mitä voimme. Rouva istuu tässä missä hän on nyt,\nsitten minä, ja tämä herra minun vieressäni. Herra Moir asettuu\nrouvan toiselle puolelle, sillä on hyvä, että tumma- ja vaaleaveriset\nsijoittuvat vuorotellen. Kas niin! Ja nyt sammutan valot teidän\nluvallanne.\"\n\n\"Mitä hyötyä pimeästä on?\" kysyin. \"Se voima, jonka kanssa me olemme\ntekemisissä, on eetterin värähtelyä ja siis valoa. Meillä on nyt\nkaikilla omat sähköjohtolankamme -- eikö niin? Ette suinkaan pelkää\npimeässä, hyvä rouva? Kuinka hauskalta tällainen istunto tuntuukaan!\"\n\nEnsiksi tuntui pimeys täysin läpinäkymättömältä, mutta muutamien\nminuuttien kuluttua tottuivat silmämme siihen niin, että juuri vaivoin\nerotimme, missä kukin istui -- tosin hyvin hämärästi ja epäselvästi.\nEn voinut nähdä huoneessa mitään muuta kuin liikkumattomain olentojen\nmustat hahmot. Me suhtauduimme kaikki tähän asiaan paljon vakavammin\nkuin koskaan ennen.\n\n\"Olkaa hyvät ja pankaa kaikki kätenne pöydälle. Meidän ei kannata\nkoettaa koskettaa toisiimme, koska meitä on niin vähän näin suuren\npöydän ympärillä. Koettakaa nyt rauhoittua, rouva, ja jos uni tulee,\nniin älkää taistelko sitä vastaan. Ja nyt istumme vaiti ja odotamme --\neikö niin?\"\n\nNiin istuimmekin sitten mitään puhumatta ja odotimme tuijottaen\nedessämme olevaan pimeyteen. Kello naksutti käytävässä. Koira haukkui\nlyhyin väliajoin jossakin kaukana. Kerran pari ajaa jyristivät\nkärryt ohitse kadulla, ja lamppujen hohde, joka tunkeutui sisään\nakkunaverhojen raosta, tuntui miellyttävältä vaihtelulta tuossa\npimeässä istunnossa. Tunsin samanlaisia ruumiillisia oireita kuin\naikaisemminkin tällaisissa tilaisuuksissa -- jalkojen kylmyyttä,\nkäsien vihlomista, kämmenien kuumoittamista ja jonkinlaisia kylmän\ntuulahduksia takaapäin. Omituisia pian ohimeneviä kipuja tuntui\nkäsivarsissani, etenkin mielestäni vasemmassa, joka oli lähempänä\nranskalaista vierastamme. Epäilemättä ne johtuivat jonkinlaisista\nsuonien häiriöistä, mutta joka tapauksessa niihin täytyi kiinnittää\nhuomiota. Samalla tajusin odottavani jotakin niin jännittyneenä,\nettä se melkein tuntui tuskalliselta. Tovereitteni ehdottomasta\näänettömyydestä saatoin päätellä heidän hermojensa olevan yhtä\njännittyneessä tilassa kuin minunkin.\n\nSitten kuului pimeydestä äkkiä ääni -- hiljainen, suhiseva, nopea\nnaisen hengitys. Se alkoi kuulua yhä nopeammin ja heikommin ikäänkuin\nyhteenpuristettujen hampaitten lomitse ja päättyi äänekkääseen\nraskaaseen hengähdykseen, johon sekaantui hiljaista vaatteitten kahinaa.\n\n\"Mitä tuo on? Onko kaikki hyvin?\" kysyi joku pimeässä.\n\n\"Kyllä, ei ole mitään hätää\", vastasi ranskalainen. \"Se on rouva. Hän\non horrostilassa. Hyvät herrat, jos nyt odotatte rauhallisesti, saatte\nluullakseni nähdä jotakin, mikä herättää suuresti mielenkiintoanne.\"\n\nKäytävästä kuului kellon naksutusta. Mediomme hengitti nyt syvemmin ja\nraskaammin. Silloin tällöin välähteli ohitsekiitäväin ajopelien valoja,\njotka nyt tuntuivat entistä mieluisammilta. Millaisen jyrkänteen\npartaalla me olimmekaan, toisella puolen ikuisuuden osittain kohotettu\nverho, toisella Lontoon ajoneuvot! Pöytä tärähteli kuin voimakkain\nsuonentykytyksin. Se tutisi säännöllisesti ja hiljaa natisten\nmeidän käsiemme alla. Siitä kuului teräviä, lyhyitä napsahduksia ja\nräsähdyksiä, välillä peräkkäin, välillä useampia yht'aikaa, ihan samoin\nkuin pakkasyönä hyvää vauhtia palavasta risukimpusta.\n\n\"Siinä on paljon voimaa\", virkkoi ranskalainen. \"Katsokaahan pöytää!\"\n\nOlin luullut sitä vain omaksi näköharhakseni, mutta kaikki saattoivat\nnähdä sen nyt. Pöydän pinnalla leijaili vihertävänkeltaista fosforin\nvaloa -- tai täsmällisempää olisi sanoa kirkasta höyryä. Se kaarsi\nja kiemurteli ja aaltoili hämärästi hehkuvina kerroksina ikäänkuin\nsavupilvi. Saatoin tässä kaameassa valaistuksessa erottaa ranskalaisen\nmedion valkoiset tylppäsormiset kädet.\n\n\"Kuinka hauskaa!\" huudahti hän. \"Suurenmoista!\"\n\n\"Kokeilemmeko kirjaimistolla?\" kysyi Moir.\n\n\"Ei mitenkään -- sillä me kykenemme nyt parempaankin\", sanoi vieraamme.\n\"Onhan kömpelöä kallistella pöytää jokaisen kirjaimen kohdalla. Kun\nmeillä on näin hyvä medio, pitäisi meidän kyetä paljon parempaan.\"\n\n\"Niin, te kykenettekin parempaan\", virkkoi ääni.\n\n\"Kuka se oli? Kuka puhui? Tekö, Markham?\"\n\n\"Ei, en minä sanonut mitään.\"\n\n\"Rouvahan puhui.\"\n\n\"Mutta se ei ollut hänen äänensä.\"\n\n\"Tekö puhuitte, rouva Delamere?\"\n\n\"Ei se ollut medio, vaan se voima, joka käyttää mediota välittäjänään\",\nvastasi vieras syvä ääni.\n\n\"Missä rouva Delamere on? Ei suinkaan hänelle vaan koidu vahinkoa\ntästä.\"\n\n\"Medio on onnellisena toisessa olinpaikassaan. Hän on asettunut minun\npaikalleni niinkuin minä hänen.\"\n\n\"Kuka te olette?\"\n\n\"Eihän teidän ole välttämätöntä tietää sitä. Olen henki, joka on elänyt\nniinkuin tekin ja joka on kuollut niinkuin te tulette kuolemaan.\"\n\nKuulimme kuinka ajoneuvot pysähtyivät naristen ja kitisten naapuritalon\neteen. Syntyi väittelyä kyytimaksun suorittamisesta, ja ajaja murahteli\njotakin käheällä äänellä kääntyessään katua alaspäin. Vihreänkellertävä\npilvi leijaili yhä hämäränä pöydän päällä, himmeämpänä muilla kohdin,\nmutta kirkkaampana medion kohdalla. Se näytti ikäänkuin kerääntyvän\nhänen eteensä. Sydäntäni kouristi pelon ja kylmän tunne. Minusta tuntui\nsiltä, että olimme kevyesti ja vallattomasti lähestyneet kaikkein\nvakavinta ja pyhintä sakramenttia, sitä yhteyttä kuolleitten kanssa,\njosta kirkkoisät olivat puhuneet.\n\n\"Ettekö luule meidän menevän liian pitkälle? Eiköhän meidän pitäisi\nkeskeyttää istunto?\" huudahdin.\n\nMutta toiset halusivat ehdottomasti nähdä, mihin se kehittyisi. He\nnauroivat minun pelolleni.\n\n\"Kaikki voimat ovat luodut käytäntöä varten\", sanoi Harvey Deacon.\n\"Jos me _voimme_ suorittaa tämän, niin pitää meidän tehdä se. Jokaista\nuutta kehitysaskelta tiedon alalla on pidetty laittomana ensi alussa.\nOn oikein ja kohtuullista, että me koetamme päästä selville kuoleman\nluonteesta.\"\n\n\"Se on oikein ja kohtuullista\", sanoi ääni.\n\n\"Kas niin, mitä muuta voisitte pyytää?\" huudahti Moir, joka oli hyvin\nkiihtynyt. \"Tehkäämme koe. Annatteko meille todisteen siitä, että\nolette todella olemassa?\"\n\n\"Millaista todistetta haluatte?\"\n\n\"No, esimerkiksi -- minulla on taskussani muutamia rahakolikolta.\nSanokaa kuinka monta.\"\n\n\"Me palaamme maan päälle voidaksemme opettaa ja kohottaa, emme suinkaan\nratkaistaksemme lapsellisia arvoituksia.\"\n\n\"Kas vain, herra Moir, te koetitte virittää ansan nyt\", sanoi\nranskalainen. \"Mutta tuo korkeampi henki puhui hyvin järkevästi.\"\n\n\"On kysymys uskonnosta eikä leikistä\", kuului äskeinen ankara ääni.\n\n\"Aivan niin -- sillä tavoin minäkin asian käsitän\", huudahti Moir \"Olen\ntosiaankin hyvin pahoillani, että olen tehnyt tyhmän kysymyksen. Ettekö\ntahdo ilmaista kuka olette?\"\n\n\"Minkä vuoksi haluaisitte sen tietää?\"\n\n\"Oletteko ollut kauan jo henki?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Kuinka kauan?\"\n\n\"Me emme voi laskea aikaa samoin kuin te. Meidän laskuperusteemme ovat\nniin erilaiset.\"\n\n\"Oletteko onnellinen?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ettekö haluaisi palata jälleen elämään?\"\n\n\"En -- en millään muotoa.\"\n\n\"Onko teillä työtä?\"\n\n\"Emme voisi olla onnellisia ilman työtä.\"\n\n\"Mitä te teette?\"\n\n\"Sanoinhan jo äsken, että meidän käsityskantamme ja edellytyksemme ovat\nkokonaan erilaiset.\"\n\n\"Ettekö voi suunnilleenkaan kuvailla meille työtänne?\"\n\n\"Me työskentelemme parantaaksemme itseämme ja auttaaksemme toisiakin\neteenpäin.\"\n\n\"Oliko teistä hauska tulla tänne tänä iltana?\"\n\n\"Minä tulen mielelläni, jos voin saada jotakin hyvää aikaan tulemalla.\"\n\n\"Tarkoituksenne on siis tehdä hyvää?\"\n\n\"Se on kaiken elämän tarkoitus jokaisella tasolla.\"\n\n\"Kuulkaahan, Markham, ettekö nyt rauhoitu epäilyksistänne?\"\n\nRauhoituin tosiaankin, sillä epäluuloni olivat haihtuneet ja vain\nmielenkiinto jäänyt jäljelle.\n\n\"Tunnetteko tuskaa olintilassanne?\" kysyin.\n\n\"En, tuska on vain ruumiille ominaista.\"\n\n\"Ettekö tunne henkistä tuskaa?\"\n\n\"Kyllä, onhan aina mahdollista tulla surulliseksi tai levottomaksi.\"\n\n\"Tapaatteko koskaan maan päälle jättämiänne ystäviä?\"\n\n\"Joitakin.\"\n\n\"Miksi vain joitakin?\"\n\n\"Vain niitä, joista pidämme.\"\n\n\"Kohtaavatko aviopuolisot toisiaan?\"\n\n\"Ne, jotka ovat todella rakastaneet.\"\n\n\"Entä toiset?\"\n\n\"He eivät ole mitään toinen toiselleen.\"\n\n\"On siis olemassa henkien yhteys?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Onko se oikein mitä nyt teemme?\"\n\n\"Jos se tapahtuu oikeassa mielessä.\"\n\n\"Mikä on väärä henki?\"\n\n\"Uteliaisuus ja kevytmielisyys.\"\n\n\"Voiko siitä seurata jotakin pahaa?\"\n\n\"Hyvinkin vakavaa pahaa.\"\n\n\"Minkälaista?\"\n\n\"Voitte herättää henkiin voimia, joita ette kykenekään hallitsemaan.\"\n\n\"Pahojako voimia?\"\n\n\"Kehittymättömiä voimia.\"\n\n\"Sanotte niitä vaarallisiksi. Ovatko ne vaarallisia ruumiille vai\nsielulle?\"\n\n\"Joskus molemmillekin.\"\n\nNyt seurasi äänettömyys, ja pimeys näytti synkistyvän yhä pimeämmäksi,\nsamalla kuin pöydällä kiemurteli ja kaarteli kellertävänvihreää usvaa.\n\n\"Haluaisitteko vielä kysyä jotakin, Moir?\" sanoi Harvey Deacon.\n\n\"Vain yhtä -- rukoillaanko teidän maailmassanne?\"\n\n\"Jokaisessa maailmassa pitäisi rukoilla.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska sillä tavoin tunnustamme ulkopuolellamme olevain voimain\nolemassaolon.\"\n\n\"Mitä uskontoa te siellä tunnustatte?\"\n\n\"Meillä on niitä useampia ihan samoin kuin teilläkin.\"\n\n\"Eikö teillä ole mitään täsmällistä tietoa?\"\n\n\"Meillä on vain uskomme.\"\n\n\"Nämä uskonnolliset kysymykset\", virkkoi ranskalainen, \"kiinnittävät\nteidän vakavain englantilaisten mieltä, mutta eiväthän ne ole kovin\nhauskoja. Minun käsittääkseni me voisimme tällaisella voimalla ryhtyä\njohonkin suureen kokeeseen -- eikö niin? Johonkin sellaiseen, josta\nvoisimme sitten puhella.\"\n\n\"Mutta eihän mikään voi olla tämän mielenkiintoisempaa\", sanoi Moir.\n\n\"No, jos te olette sitä mieltä, niin sittenhän on kaikki hyvin\",\nvastasi ranskalainen ärtyisästi. \"Minä puolestani olen sitä mieltä,\nettä olen kuullut kaikesta tästä jo ennenkin, ja että olisin halunnut\ntänä iltana yrittää jotakin ihan uutta koetta tämän meille annetun\nvoiman avulla. Mutta jos te haluatte tehdä muita kysymyksiä, niin\nesittäkää vain, ja sitten kun olette niistä selvillä, koettakaamme\njotakin tärkeämpää.\"\n\nMutta lumous oli haihtunut. Me kyselimme ja kyselimme, eikä medio\nvastannut sanaakaan, istui vain äänettömänä tuolillaan. Vain hänen\nsyvä, säännöllinen hengityksensä ilmaisi, että hän oli paikallaan.\nSumua leijaili yhä pöydällä.\n\n\"Te olette häirinnyt sopusointua. Hän ei vastaa nyt.\"\n\n\"Mutta olemmehan jo kuulleet kaikki, mitä se saattoi kertoakin -- eikö\nniin? Minä puolestani haluaisin nähdä jotakin sellaista, mitä en ole\nkoskaan ennen nähnyt.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Sallitteko minun koettaa?\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Olen jo sanonut teille, että ajatukset ovat esineitä. Nyt tahtoisin\n_todistaa_ sen teille ja näyttää sellaista, mikä on alkujaan ollut vain\npelkkä ajatus. Niin, niin, kyllä minä osaan sen, saatte vain nähdä.\nPyydän teitä vain nyt istumaan hiljaa, mitään puhumatta ja pitämään\nkätennekin liikkumatta pöydällä.\"\n\nHuone oli entistäkin mustempi ja äänettömämpi. Samanlainen\nlevottomuuden tunne, joka oli täyttänyt minut niin voimakkaasti\nistunnon alkaessa, palasi taas sydämeeni. Hiusteni juurissa kutisi.\n\n\"Se toimii taas! Se toimii taas!\" huudahti ranskalainen, ja\nhänen äänensä värähdyksestä ymmärsin hänenkin olevan äärimmäisen\njännittyneessä tilassa.\n\nTuo valoisa sumu lähti hitaasti leijailemaan pois pöydältä ja\nkiemurteli ja välähteli nyt huoneen poikki. Etäisimmässä ja pimeimmässä\nnurkassa se kokoontui ja alkoi hehkua vielä selvemmin jähmettyen\nloistavaksi hahmoksi -- omituiseksi välähteleväksi ja kirkkaaksi\nvalokohdaksi, joka itse kyllä loisti, mutta ei heittänyt laisinkaan\nsäteitä pimeyteen. Se oli muuttunut vihertävänkeltaisesta kolkon ja\noudon punaiseksi. Sitten alkoi tämän keskuksen ympärille kerääntyä\ntummaa, savuntapaista ainetta, joka tiivistyi ja kovettui muuttuen yhä\ntiheämmäksi ja mustemmaksi. Sen jälkeen valo sammui ja tukehtui siihen,\nmitä sen ympärille oli kerääntynyt.\n\n\"Se on poissa.\"\n\n\"Hst -- huoneessa on jotakin.\"\n\nKuulimme jotakin siitä nurkasta, jossa valo oli ollut -- jotakin, joka\nhengitti syvään ja haparoi pimeässä.\n\n\"Mitä se on? Le Duc, mitä olette tehnyt?\"\n\n\"Kaikki on hyvin. Olkaa ihan huoletta.\" Ranskalaisen ääni oli\nkiihtymyksen vaikutuksesta kolmin kerroin niin voimakas kuin\ntavallisesti.\n\n\"Laupias taivas, Moir, huoneessa on suuri eläin. Se on täällä, ihan\nminun tuolini vieressä! Mene pois! Mene pois!\"\n\nSe oli Harvey Deaconin ääni, ja sitten kuului sellainen läjähdys kuin\nolisi jotakin kovaa esinettä lyöty. Ja sitten... Ja sitten... kuinka\nvoinkaan kertoa sen, mitä sitten seurasi?\n\nJokin suuri olento kimmahti meitä vastaan pimeässä, kopistellen\ntakajaloillaan, polkien kavioillaan, kolistellen, hypähdellen,\nkorskahdellen. Pöytä pirstoutui. Me hajaannuimme eri suuntiin. Tuo\nouto olento kolisteli ja töykki meidän joukossamme syösten hurjalla\nvauhdilla huoneen toisesta nurkasta toiseen. Kiljuimme kaikki pelosta\nja etsimme käsin ja polvin hapuilemalla pakotietä. Jokin polki\njalallaan vasemmalle kädelleni, ja minä tunsin luiden litistyvän sen\npainosta.\n\n\"Valoa, valoa!\" kirkaisi joku.\n\n\"Moir, antakaa tulitikkuja! Onko teillä niitä?\"\n\n\"Ei, minulla ei ole. Deacon, missä tulitikut ovat? Antakaa taivaan\ntähden tulitikkuja!\"\n\n\"En voi löytää niitä mistään. Kuulkaahan, ranskalainen, tehkää loppu\ntästä!\"\n\n\"Se käy yli minun voimaini. Voi, laupias taivas, en voi sille mitään.\nOvi auki, missä on ovi?\"\n\nKäteni osui onnen sattumasta lukkoon minun haparoidessani pimeässä.\nÄänekkäästi hengittävä, korskuva ja tömistelevä eläin syöksyi ohitseni\nja törmäsi kovasti rysähtäen tammilaudoitusta vastaan. Samassa kun se\noli ohitseni, käänsin lukkoa, ja niin pääsimme heti ulos sulkien oven\ntakanamme. Sisältä kuului hirveää ryminää ja tempomista ja polkemista.\n\n\"Mitä se on? Taivaan tähden, mitä se on?\"\n\n\"Hevonen. Minä näin sen oven auetessa. Mutta rouva Delamere --?\"\n\n\"Meidän täytyy hakea hänet pois. Tulkaa, Markham, mitä kauemmin\nodotamme, sitä kauheammalta se tuntuu.\"\n\nMe nykäisimme oven auki ja riensimme sisään. Rouva Delamere makasi\nlattialla tuolinsa sirpaleitten keskellä. Me sieppasimme hänet syliimme\nja laahasimme hänet nopeasti ulos. Ovelle päästyämme vilkaisimme\ntaaksemme pimeään. Sieltä hehkui meitä vastaan kaksi outoa silmää,\nkuului kavioitten kopinaa, ja tuskin ennätin paiskata oven kiinni, kun\nsitä vastaan kuului jymähdys, joka halkaisi sen ylhäältä alas asti.\n\n\"Se tulee lävitse! Se tulee!\"\n\n\"Juoskaa, juoskaa henkenne edestä!\" huusi ranskalainen.\n\nKuului uusi rysähdys, ja jokin syöksyi särkyneen oven lävitse. Se oli\npitkä valkoinen hahmo, joka loisti lampunvalossa. Silmänräpäyksen ajan\nse hohti edessämme ja sitten taas hävisi yht'äkkiä.\n\n\"Nopeasti, nopeasti! Tänne!\" Harvey Deacon kuului huutavan. \"Kantakaa\nrouva Delamere sisään! Tänne! Nopeasti!\"\n\nMe olimme paenneet ruokasaliin ja sulkeneet takanamme raskaan\ntammioven. Laskimme tajuttoman mediomme sohvalle, ja samassa lyyhistyi\nMoir, voimakas käytännön mies, ja pyörtyi uunin edessä olevalle\nmatolle. Harvey Deacon oli valkoinen kuin ruumis ja vääntelehti ja\nnytkähteli kaatuvatautisen tavoin. Kuulimme kuinka ateljeen ovi\npirstoutui rämähtäen kappaleiksi. Korskahtelu ja kavioitten kolina oli\nnyt siirtynyt käytävään, jossa se siirtyi paikasta toiseen vavisuttaen\nkoko rakennusta hurjalla voimallaan. Ranskalainen oli peittänyt\nkasvonsa käsillään ja nyyhkytti kuin pelästynyt lapsi.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä!?\" Ravistelin häntä kovasti hartioista. \"Onko\npyssystä apua?\"\n\n\"Ei, ei. Henkivoima loppuu kohta. Sitten on kaikki ohitse.\"\n\n\"Olitte vähällä tappaa meidät kaikki -- te merkillinen hupsu -- noilla\nhitonmoisilla kokeillanne.\"\n\n\"En aavistanut sitä. Kuinka olisin saattanut arvatakaan, että se\npelästyisi. Sehän on ihan suunniltaan kauhusta. Se oli tämän herran\nsyy. Hän löi sitä.\"\n\nHarvey Deacon hypähti seisomaan. \"Laupias taivas!\" huusi hän.\n\nLäpi talon kaikui hirvittävä huuto.\n\n\"Se on vaimoni! Minä lähden täältä huoneesta. Vaikka se olisi itse\npaholainen, lähden täältä!\"\n\nHän oli paiskannut oven auki ja syössyt käytävään. Sen perällä\nporraskäytävän juurella makasi rouva Deacon tajuttomana sen hirveän\nnäyn herpaannuttamana, jota hän oli joutunut katselemaan. Mutta mitään\nmuuta emme voineet huomata.\n\nKauhistuneina katselimme ympärillemme, mutta kaikki oli täysin\nrauhallista ja hiljaista. Lähestyin ateljeen mustaa oviaukkoa hitaasti\nodottaen joka askeleella, että jokin kammottava hahmo syöksyisi\nsieltä ulos. Mutta mitään ei tullut. Kaikki oli hiljaa sisällä\nateljeessa. Kurkotellen ja tirkistellen sydän ihan kurkussa me tulimme\naivan kynnykselle asti ja tuijotimme pimeyteen. Sieltä ei kuulunut\npienintäkään ääntä, mutta yhdellä suunnalla ei kuitenkaan pimeys\nvallinnut. Siellä nurkassa leijaili valoisa hehkuva pilvi, jonka keskus\npaloi voimakkaasti. Hiljalleen se himmeni ja kalpeni oheten yhä, kunnes\nvihdoin entinen samettimainen pimeys täytti koko ateljeen. Kun tuon\nkaamean valon viimeinen lepattava välähdys sammui, pääsi ranskalaiselta\nilonhuudahdus.\n\n\"Kuinka hauskaa!\" sanoi hän. \"Kukaan ei ole loukannut itseään. Vain\nyksi ovi on särkynyt ja naiset pelästyneet. Mutta ystäväni, me olemme\nsaaneet aikaan sellaista, mitä ei kukaan muu vielä ennen meitä ole\nsuorittanut.\"\n\n\"Ja mikäli minä voin asiaan vaikuttaa, ei sitä koskaan enää tulla\nyrittämäänkään\", virkkoi Harvey Deacon.\n\nTässä on nyt selostus siitä, mitä tapahtui Badderley Gardensin n:o\n17:nnessä viime huhtikuun 14:ntenä päivänä. Sanoin alussa, että\nnäyttäisi liian oudolta väittää, että se on selostus sen illan\ntodellisista tapauksista. Mutta esitän omat vaikutelmani asioista,\n_meidän_ vaikutelmamme (sillä Harvey Deacon ja John Moir ovat\nvahvistaneet ylläkerrotun), jotta lukija saa arvostella mihin ne\nkelpaavat. Jos mielenne tekee, voitte kuvitella meidän joutuneen\ntaitavan ja harvinaisen kepposen uhreiksi. Tai voitte olla meidän\nkanssamme yhtä mieltä siitä, että jouduimme kokemaan jotakin todellista\nja kerrassaan kauhistuttavaa. Tai ehkä te tiedätte tällaisista\nsalatieteen alaan kuuluvista asioista enemmän kuin me ja voitte kertoa\nmeille samantapaisia kokemuksia. Tässä viimeksimainitussa tapauksessa\npyytäisin lähettämään kirjeen osoitteella William Markham, 146 M, The\nAlbany, sillä se voisi luoda valoa sellaiseen, mikä tuntuu meistä aivan\npimeältä.\n\n\n\n\nTHOT-JUMALAN SORMUS\n\n\nHerra John Vansittart Smith, jonka osoite oli Gower Street 147 A, oli\nniin tarmokas, johdonmukainen ja selväajatuksinen, että hän olisi\nvoinut kuulua ensiluokkaisiin tiedemiehiin. Mutta hän oli niin laajalle\nulottuvan kunnianhimon uhri, että se kiihoitti häntä paremminkin\npyrkimään eteväksi monella alalla kuin ensimmäiseksi yhdellä\nainoalla. Varhaisempina vuosinaan hän oli osoittanut halua eläin- ja\nkasvitieteeseen, mikä antoi hänen ystävilleen aihetta toivoa, että\nhänestä tulisi toinen Darwin, mutta kun jo professorinvirka oli melkein\nhänen ulottuvillaan, oli hän äkkiä keskeyttänyt opintonsa ja suunnannut\nkoko harrastuksensa kemiaan. Tällä alalla olivat hänen metallien\nspektriä koskevat tutkimuksensa hankkineet hänelle paikan Royal\nSocietyssä, mutta nytkin hänen asianharrastuksensa haihtui, ja oltuaan\nvuoden päivät poissa laboratoriosta hän liittyi Itämaiseen Seuraan ja\njulkaisi kirjoitelman El Kaban hieroglyfisistä ja muista kaiverruksista\nantaen siten lopullisen todistuksen sekä lahjojensa epävakaisuudesta\nettä niiden monipuolisuudesta.\n\nMutta huikentelevaisinkin kosija tarttuu kiinni lopulta, ja niin kävi\nJohn Vansittart Smithinkin. Mitä syvemmälle hän kaivautui Egyptin\ntutkimuksiin, sitä valtavammin häneen vaikutti se laaja alue, joka\nsiinä avautui tutkijalle, sekä tämän aiheen erikoinen tärkeys, se\nkun näytti voivan luoda valoa inhimillisen sivistyksen ensimmäisiin\nituihin ja meidän useimpain taiteittemme ja tieteittemme alkuperään.\nNiin valtavan vaikutuksen se oli tehnyt Smithiin, että hän nai suoraa\npäätä erään Egyptintutkimusta harrastavan nuoren neidon, joka oli\njulkaissut kirjoitelman kuudennesta hallitussuvusta. Kun Smith oli näin\njärjestänyt terveen toimintapohjan elämälleen, ryhtyi hän kokoilemaan\naineksia sellaista työtä varten, jonka oli määrä yhdistää Lepsiuksen\ntutkimukset Champollionin nerokkuuteen. Tämän _suurtyön_ valmistelu\naiheutti monta kiireistä käyntiä Louvren erinomaisissa egyptiläisissä\nkokoelmissa. Pistäytyessään siellä viimeksi vasta lokakuun puolivälissä\nhän sotkeutui mitä omituisimpaan ja mieleenpainuvimpaan seikkailuun.\n\nJunat olivat myöhästyneet ja Englannin kanaalissa oli myrskynnyt\nankarasti, niin että tiedemies saapui Pariisiin aika lailla väsyneenä\nja vilustuneena. Päästyään Rue Lafitten varrella olevaan Hotel\nde Franceen hän heittäytyi muutamiksi tunneiksi sohvalle, mutta\nhuomattuaan, ettei ollut toivoa unesta, hän päätti väsymyksestään\nhuolimatta lähteä Louvreen, toimittaa sen asian, jonka vuoksi oli\nmatkankin tehnyt, ja palata iltajunalla Dieppeen. Tehtyään tämän\npäätöksen hän pukeutui päällystakkiinsa, sillä ilma oli kolea ja\nsateinen, ja lähti astelemaan Boulevard des Italiensin poikki ja Avenue\nde l'Operaa myöten. Louvreen päästyään hän oli tutulla maaperällä\nja riensi nopeasti siihen papyruskokoelmahuoneeseen, joka oli hänen\nmatkansa päämäärä.\n\nJohn Vansittart Smithin suurimmat ihailijatkaan eivät juuri olisi\nvoineet väittää häntä kauniiksi. Hänen korkeassa kyömynenässään ja\nulkonevassa leuassaan oli samanlaista terävyyttä ja purevuutta kuin\nhänen älyssäänkin. Hän piti päätään lintua muistuttavalla tavalla, ja\nolipa siinäkin nokkivassa eleessä, jolla hän keskustelun aikana esitti\nvastaväitteitään ja jyrkkiä mielipiteitään, jotakin linnunomaista.\nSeisoessaan museossa päällystakkinsa korkea kaulus korviin asti\nnostettuna hän olisi voinut itsekin nähdä edessään olevan lasilaatikon\nkannesta, että hänen ulkomuotonsa oli omituinen. Mutta sittenkin\nhänestä tuntui pahalta soraääneltä, kun joku huudahti hänen takanaan\nyht'äkkiä hyvin kuuluvasti englanninkielellä: \"Kuinka oudon näköinen\nkuolevainen!\"\n\nTällä tiedemiehellä oli luonteessaan aika suuri annos joutavaa\nturhamaisuutta, joka ilmeni kaiken häneen henkilökohtaisesti\nsuuntautuvan huomion ylimielisenä ja liiallisena halveksimisena.\nHän puristi huulensa lujasti yhteen ja tarkasteli tuiman näköisenä\nedessään olevaa papyroskääröä, samalla kun hänen sydämensä oli täynnä\nkatkeruutta koko matkustelevaa brittein heimoa kohtaan.\n\n\"Aivan niin\", vastasi toinen ääni, \"hän on tosiaankin merkillinen mies.\"\n\n\"Tiedätkö mitä\", sanoi sama henkilö, joka oli ensiksi puhunut,\n\"saattaisipa melkein uskoa, että tuo miekkonen on itsekin muuttunut\npuolittain muumioksi tarkasteltuaan muumioita alituisesti.\"\n\n\"Hänellä on tosiaankin egyptiläiset kasvot\", myönsi toinen.\n\nJohn Vansittart Smith kääntyi ympäri aikoen nolata maanmiehensä\nparilla purevalla huomautuksella. Mutta hämmästyksekseen ja,\nmielenhuojennuksekseen hän huomasi, että nuo molemmat nuorukaiset,\njotka olivat keskustelleet, seisoivat selin häneen ja tarkastelivat\nerästä Louvren vahtimestaria, joka kiilloitti jotakin messinki-esinettä\nhuoneen toisessa päässä.\n\n\"Carter odottaa meitä Palais Royalissa\", sanoi toinen matkailija\ntoverilleen vilkaisten kelloaan, ja sitten he mennä kolistelivat pois\njättäen tiedemiehen omaan rauhaansa.\n\n-- Mitähän nuo jaarittelijat sanoivat egyptiläisiksi kasvoiksi --,\ntuumi John Vansittart Smith ja siirtyi toiseen paikkaan nähdäkseen\nvilahdukselta vahtimestarin kasvot. Hän säpsähti katsahtaessaan niihin.\nNe olivat tosiaankin juuri samanlaiset kasvot, jommoisiin hän oli\ntutkimuksissaan tutustunut. Säännölliset kuvapatsasta muistuttavat\npiirteet, leveä otsa, kaunismuotoinen leuka ja tumma ihonväri\nvastasivat täydellisesti sitä kuvaa, jonka saattoi tässä huoneustossa\nnähdä, lukemattomissa muistopatsaissa, muumioarkuissa ja seiniä\nkoristavissa tauluissa. Tässä ei voinut olla mitenkään kysymys pelkästä\nyhteensattumasta. Mies oli varmasti oikea egyptiläinen. Jo pelkkä\nhartioitten kulmikkuus ja lanteitten kapeus riittivät todistamaan sen.\n\nJohn Vansittart Smith lähti astelemaan miestä kohti aikoen puhutella\nhäntä. Hänen ei ollut ylimalkaan helppo päästä keskustelun alkuun,\nsillä hänestä tuntui kiusalliselta keksiä sopivaa sävyä ylempiarvoisen\ntylyyden ja vertaisen ystävällisyyden välillä. Hänen tullessaan\nlähemmäksi käänsi mies päätään vähän sivuttain, mutta ei vielä\nirroittanut katsettaan työstään. Kun Vansittart Smith tarkasteli\nmiehen ihoa, alkoi hänestä yht'äkkiä tuntua, että siinä oli jotakin\nepäinhimillistä ja luonnotonta. Ohimon ja poskiluun kohdalla se oli\nlasimaista ja kiiltävää kuin vernissattu pergamentti. Siinä ei ollut\nminkäänlaisia hikihuokosia. Olisi ollut mahdotonta kuvitella kosteutta\ntuolle kuivankylmälle pinnalle. Mutta otsasta leukaan asti siinä näkyi\nristiin rastiin lukemattomia pikku ryppyjä, jotka lähtivät sieltä\ntäältä ja yhtyivät taas toisiinsa, ikäänkuin luonto olisi halunnut\noikutellen kokeilla, kuinka oudon ja monimutkaisen mallin se oikein\npiirtäisi.\n\n\"Missä on Memphiin kokoelma?\" kysyi tiedemies ranskankielellä avuttoman\nnäköisenä niinkuin ainakin henkilö, joka kysyy vain jotakin päästäkseen\nkeskustelun alkuun.\n\n\"Se on tuolla\", vastasi puhuteltu lyhyesti nyökäten päällään huoneen\ntoista reunaa kohti.\n\n\"Tehän olette egyptiläinen, eikö niin?\" kysyi englantilainen.\n\nVahtimestari katsahti ylös ja loi omituiset tummat silmänsä\npuhuttelijaan. Ne olivat lasimaiset ja kiiluivat niin kuivan sumeina,\nettei Smith ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia silmiä ihmiskasvoissa.\nTarkastellessaan niitä hän huomasi niitten pohjalla heijastuvan jonkin\nvoimakkaan tunteen, joka kiihtyi ja syventyi, kunnes lopulta hahmottui\nkauhun ja vihan sekaiseksi ilmeeksi.\n\n\"En, herra, olen ranskalainen.\" Hän kääntyi äkkiä toisaanne ja kumartui\nlähemmäksi kiilloitettavaa esinettä. Tiedemies tuijotti häneen\nhetkisen kummissaan ja siirtyi sitten erääseen rauhalliseen nurkkaan\noven takana olevalle tuolille, jossa rupesi tekemään muistiinpanoja\npapyrustutkimuksistaan. Mutta hänen ajatuksensa eivät tahtoneet palata\nluonnolliseen uomaansa. Ne kääntyivät tuon tuostakin arvoitukselliseen\nvahtimestariin, jolla oli sfinksimäiset kasvonpiirteet ja pergamenttia\nmuistuttava iho.\n\n-- Missä olenkaan nähnyt sellaiset silmät? -- tuumi Vansittart Smith\nitsekseen. -- Niissä on jotakin sisiliskomaista, jotakin matelijalle\nominaista. Sitäpaitsi niissä oli samanlainen kelmu päällä kuin\nkäärmeilläkin -- mietti hän koettaen muistella eläintieteellisiä\nopintojaan. -- Se tekee kiiltävän vaikutuksen. Mutta sitäpaitsi niissä\noli myöskin jotakin muuta. Niissä kuvastui voimaa ja viisautta -- niin\nainakin minusta näytti -- ja väsymystä, äärimmäistä väsymystä, ja vielä\nlisäksi sanomatonta epätoivoa. Ehkäpä kaikki on vain mielikuvitusta,\nmutta koskaan en ole kokenut mitään näin järkyttävää. Taivaan tähden,\nminun täytyy nähdä ne vielä uudelleen! -- Hän nousi seisomaan ja teki\nkierroksen kaikissa egyptiläisissä huoneissa, mutta mies, joka oli\nherättänyt hänen uteliaisuuttaan, oli poissa.\n\nTiedemies istuutui taas rauhalliseen soppeensa ja jatkoi\nmuistiinpanojen tekemistä. Hän oli löytänyt papyruskääröistä ne tiedot,\njoita kaipasi, joten ei jäljellä ollut enää muuta tehtävää kuin\nkirjoittaa ne vain paperille, niin kauan kuin ne vielä olivat tuoreina\nhänen mielessään. Jonkin aikaa hänen kynänsä kiiti nopeasti paperilla,\nmutta pian muuttuivat rivit epätasaisemmiksi, sanat sekavammiksi ja\nlopulta kynä vierähti lattialle, samalla kuin tiedemiehen pää painui\nraskaasti rintaa vasten. Matkansa uuvuttamana hän vaipui yksinäisellä\npaikallaan oven takana niin sikeään uneen, ettei museon vartijan kellon\nkilinä, eivät yleisön askeleet eikä edes se suuriääninen kello, jolla\nannetaan tieto ovien sulkemisesta, saaneet häntä hereille.\n\nHämärä tiheni pimeäksi, Rue de Rivolilta kuuluva hälinä kiihtyi ja\nvaimeni sitten taas, kaukaisen Notre Damen kellot ilmoittivat puoliyön\nhetken tulleen, ja yhä istui tuo tumma ja yksinäinen olento äänettömänä\nvarjossa. Vasta yhden tienoissa aamuyöllä palasi Vansittart Smith\ntajuihinsa huokaisten äkkiä syvään ja vetäen ilmaa keuhkoihinsa.\nEnsi aluksi hän luuli nukahtaneensa kotona omassa nojatuolissaan\nkirjastossa. Mutta kun kuu pilkisti hetkittäin sisään peittämättömistä\nakkunoista ja kun hänen silmänsä osuivat muumioriveihin ja loputtomaan\njonoon kiiltäväpintaisia laatikoita, muisti hän selvästi, missä hän\noli sekä kuinka oli sinne joutunut. Hän ei ollut hermostunut mies.\nHän rakasti uusia kokemuksia niinkuin hänen rotunsa ylimalkaankin.\nVenytellen puutuneita jäseniään hän vilkaisi kelloonsa ja naurahti\nhuomatessaan ajanhetken. Tästä seikkailusta tulisi hauska lisäjuttu\nhänen seuraavaan kirjoitelmaansa, jonka vakavammille ja raskaammille\nkohdille se olisi sopivana vastapainona. Hän tunsi olevansa vähän\nviluinen, mutta täysin hereillään ja hyvin virkistynyt. Ei ollut\nlaisinkaan kummallista, vaikka vartijat eivät olleetkaan häntä\nhuomanneet, sillä ovi loi hänen kohdalleen synkän ja pimeän varjon.\n\nTämä täydellinen hiljaisuus teki voimakkaan vaikutuksen. Ei ulkoa\neikä sisältä kuulunut pienintäkään narahdusta eikä kuisketta. Hän oli\nyksinään kuolleen sivistyskauden kuolleitten edustajain kanssa. Mitä\nse haittasikaan, vaikka kaupunki tuolla ulkona ihan pursui täynnä\nyhdeksännentoista vuosisadan eloa! Koko tässä huoneessa oli ryppyisestä\nvehnäntähkästä alkaen maalarin värilaatikkoon asti tuskin ainoaakaan\nesinettä, joka ei olisi ollut neljäntuhannen vuoden vanha. Täällä oli\ntuon kaukaisen valtakunnan häviöstä pelastunutta tavaraa, jonka ajan\nsuuri valtameri oli viskannut maihin. Nämä esineet oli koottu komeasta\nTebestä, ylhäisestä Luxorista, Heliopoliin suurista temppeleistä ja\nsadoista tyhjiksi ryöstetyistä haudoista. Tiedemies katseli noita\njoka suunnalla olevia pitkiä äänettömiä olentoja, jotka erottuivat\nhämärästi pimeyden lävitse, noita ahkeria työmiehiä, jotka olivat nyt\nniin tyyniä, ja sitten hän vaipui kunnioittavasti miettimään heidän\nelämäänsä. Hänet valtasi kummallinen oman nuoruuden ja mitättömyyden\ntunne, ja nojautuen taaksepäin tuolissaan hän katseli haaveillen\npitkää riviä huoneita, jotka loistivat hopeanvärisinä kuunvalossa\nja ulottuivat leveän rakennuksen koko toisen siiven lävitse. Hänen\nkatseensa osui muutaman kaukaisen lampun keltaiseen valoon.\n\nJohn Vansittart Smith kohottautui istumaan pystympään asentoon hermot\njännittyneinä. Tuo lampun hohde lähestyi häntä hitaasti pysähdellen\nsilloin tällöin ja ponnahtaen sitten taas eteenpäin. Sitä kantava\nhenkilö liikkui äänettömästi. Tuossa rikkomattomassa hiljaisuudessa ei\nvoinut erottaa pienintäkään jalan kapsahdusta. Englantilaisen mieleen\njuolahti ajatus, että rosvoja oli liikkeellä. Hän kyyristyi kauemmaksi\nnurkkaansa. Valo näkyi kahden huoneen takaa. Nyt se siirtyi viereiseen\nhuoneeseen, eikä vieläkään kuulunut pienintäkään ääntä. Pelonsekaisen\nväristyksen vavahduttaessa hänen ruumistaan tiedemies näki kasvot,\njotka ikäänkuin liitelivät ilmassa lampunvalon takana. Itse vartalo oli\npimeän peitossa, mutta lampunhohde lankesi voimakkaana noille oudoille\nkiihkeille kasvoille. Oli mahdotonta erehtyä siitä, kenelle kuuluivat\nnuo välkkyvät silmät ja tuo kalmankarvainen iho. Siinä oli se museon\nvahtimestari, jonka kanssa hän oli keskustellut.\n\nVansittart Smithin ensimmäinen ajatus oli astua esiin ja puhutella\nhäntä. Muutamilla sanoilla hän olisi voinut selittää tilanteen, jolloin\nhänet epäilemättä olisi opastettu jollekin sivu-ovelle, niin että hän\nolisi voinut päästä takaisin hotelliinsa. Mutta kun vahtimestari tuli\nsiihen huoneeseen, jossa Smith istui, oli hänen liikkeissään jotakin\nniin salaperäistä ja samoin hänen ilmeessäänkin, että englantilainen\nmuuttikin aikeensa. Tämä ei ilmeisestikään ollut mikään tavallinen\nhänen ammattiinsa kuuluva kierros. Miehellä oli huopapohjaiset tohvelit\njalassa, hän liikkui eteenpäin rinta kohoillen ja pälyili koko\najan oikealta vasemmalle, samalla kun hänen hätäinen ja läähättävä\nhengityksensä pani lampunvalon lepattamaan. Vansittart Smith kyyristyi\nhiljaa taaksepäin nurkassaan ja katseli häntä tarkasti varmana\nsiitä, että mies vaelteli täällä salaisessa ja luultavasti pahassa\ntarkoituksessa.\n\nHänen liikkeissään ei voinut huomata pienintäkään epäröintiä. Hän\nsiirtyi kevyesti ja nopeasti huoneen poikki erään suuren kaapin\nluokse, veti avaimen taskustaan ja avasi sen. Ylimmältä hyllyltä hän\nveti esiin muumion, jonka otti syliinsä ja sijoitti hyvin varovasti\nja huolellisesti lattialle. Sen viereen hän pani lampun ja kyyristyen\nsitten itämaisella tavalla hän alkoi pitkillä vavahtelevilla sormillaan\navata sen ympärille käärittyjä vahakankaita ja siteitä. Kun nuo\nratisevat liinakääreet kuoriutuivat pois toinen toisensa perästä,\ntäytti voimakas hyvä tuoksu huoneen, ja marmorilattialle vierähti\nhyvänhajuisia puunkappaleita ja mausteita.\n\nJohn Vansittart Smith ymmärsi heti, ettei tätä muumiota ollut koskaan\nennen avattu kääreistä. Tämä puuha herätti hänessä voimakasta\nmielenkiintoa. Hän ihan värisi uteliaisuudesta, ja hänen lintumainen\npäänsä kurkottui yhä enemmän esiin oven takaa. Mutta kun viimeinen\nkääre oli pudonnut pois neljätuhatta vuotta vanhasta päästä, oli\nhänellä täysi työ tukahduttaessaan hämmästyksen huudahdusta. Ensinnäkin\nvalahti vahtimestarin käsille ja käsivarsille monta pitkää mustaa ja\nkiiltävää palmikkoa. Kun kääre kiertyi auki seuraavan kerran, tuli\nnäkyviin matala valkoinen otsa ja kauniisti kaareutuvat kulmakarvat.\nKolmannella kierroksella paljastuivat kirkkaat pitkäripsiset silmät\nja suora kaunismuotoinen nenä, kun taas neljäs ja viimeinen kierros\npäästi näkyviin suloisen, täytelään, herkän suun ja kauniisti\nkaareutuvan leuan. Kasvot olivat kokonaisuudessaan erikoisen\nsuloiset lukuunottamatta vain otsan keskellä olevaa epäsäännöllistä\nkahvinväristä pilkkua. Palsamoitsija oli tosiaankin suorittanut\ntehtävänsä suurenmoisesti. Vansittart Smithin silmät levisivät yhä\nenemmän hänen katsellessaan muumiota, ja hänen teki mielensä päästää\nkuuluviin tyytyväisyyden huokaisu.\n\nMutta sittenkään ei tuon näyn häneen tekemä vaikutus ollut mitään\nverrattuna siihen järkytykseen, joka kuvastui tuossa kummallisessa\nvahtimestarissa. Hän kohotti kätensä korkealle ilmaan, päästi kuuluviin\nkovan sanatulvan, heittäytyi sitten lattialle muumion viereen, kiersi\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä monta kertaa huulille\nja otsalle. \"Lemmittyni!\" voihki hän ranskankielellä. \"Lemmitty\nraukkani!\" Hänen äänensä murtui mielenliikutuksesta, ja hänen\nlukemattomat ryppynsä värähtelivät ja vääristyivät, mutta tiedemies\nnäki lampunvalossa, että hänen kiiltävät silmänsä olivat yhä kuivat ja\nkyyneleettömät kuin kaksi teräshelmeä. Hän viipyi paikallaan muutamia\nminuutteja kasvolihakset nytkähdellen ja hyrähteli ja vaikeroi jotakin\nitsekseen tuon kauniin pään vieressä. Sitten levisi äkkiä hymy hänen\nhuulilleen, hän sanoi jotakin vieraalla kielellä ja hypähti seisomaan\nreippaasti niinkuin ainakin sellainen henkilö, joka on päättänyt ryhtyä\njohonkin ponnistukseen.\n\nHuoneen keskellä oli suuri ympyränmuotoinen kaappi, jonka Smith oli jo\nkauan sitten huomannut sisältävän upean kokoelman vanhoja egyptiläisiä\nsormuksia ja kallisarvoisia kiviä. Tämän luokse vahtimestari nyt meni,\nkiersi lukon auki ja avasi oven. Lampun hän asetti kaapin ulkonevalle\nyläreunalle ja sen viereen pienen saviruukun, jonka oli vetänyt esiin\ntaskustaan. Sitten hän otti kaapista kourallisen sormuksia ja alkoi\nhyvin vakavan ja levottoman näköisenä voidella kutakin vuorostaan\ntuossa saviruukussa olevalla nesteellä pitäen niitä samalla valoa\nvastaan. Ilmeisestikin hän pettyi ensimmäisestä kourallisesta, sillä\nhän heitti ne tuimasti takaisin kaappiin, ja otti sieltä esiin uusia.\nYhden näistä, suuren timanttikoristeisen, hän valitsi ensimmäiseksi\nja koetteli kiihkeästi saviruukussa olevan nesteen vaikutusta siihen.\nSamassa häneltä pääsi ilonhuudahdus, ja hän oikaisi käsivartensa niin\nrajusti, että saviruukku kaatui ja siinä oleva neste alkoi valua\npitkin lattiaa suoraan englantilaisen jalkoja kohti. Vahtimestari veti\npovestaan punaisen nenäliinan, alkoi pyyhkiä lattialta liuosta ja kulki\nsitä myöten nurkkaan asti, jossa joutui yht'äkkiä seisomaan vastatusten\nenglantilaisen kanssa.\n\n\"Suokaa anteeksi\", virkkoi John Vansittart Smith mahdollisimman\nkohteliaasti. \"Ikävä kyllä, vaivuin uneen täällä nurkassa oven takana.\"\n\n\"Ja te olette katsellut minua\"? kysyi toinen englanninkielellä\ntavattoman myrkyllinen ilme kalmanvärisillä kasvoillaan.\n\nTiedemies oli luonteeltaan totuuttarakastava. \"Myönnän nähneeni teidän\nliikkeenne\", sanoi hän. \"Ne ovat herättäneet tavattoman suuressa määrin\nuteliaisuuttani ja mielenkiintoani.\"\n\nToinen veti povestaan pitkän välkkyväteräisen veitsen. \"Te olette\nhyvin täpärästi pelastanut henkenne\", virkkoi hän. \"Jos olisin nähnyt\nteidät kymmenen minuuttia sitten, olisin pistänyt tämän sydämeenne. Ja\nnyt vieläkin olette kuoleman oma, jos koskette minuun tai sekaannutte\nvähimmässäkään määrin minun hommiini.\"\n\n\"Ei minulla ole pienintäkään halua häiritä teitä\", sanoi tiedemies.\n\"Olen täällä vain ihan sattumalta. En pyydä mitään muuta kuin että\nopastaisitte minut hyväntahtoisesti ulos jostakin sivu-ovesta.\" Hän\npuhui hyvin lempeällä äänellä, sillä mies piti yhä tikarinsa kärkeä\nvasenta kämmentään vastaan painettuna ikäänkuin saadakseen oikein\nvarmasti selville sen terävyyden, samalla kun hänen kasvoillaan yhä\npysyi äskeinen ilkeä ilme.\n\n\"Jos minä tietäisin ---\" sanoi hän. \"Mutta ei, ehkä se on samantekevä.\nMikä on nimenne?\"\n\nEnglantilainen mainitsi sen.\n\n\"Vansittart Smith\", toisti toinen. \"Oletteko sama Vansittart Smith,\njoka julkaisi Lontoossa kirjoitelman El Kabasta? Näin selostuksen\nsiitä. Te tiedätte siitä asiasta mitättömän vähän.\"\n\n\"Hyvä herra!\" huudahti englantilainen.\n\n\"Mutta kuitenkin jonkin verran enemmän kuin moni muu, joka esittää\ntietonsa vielä mahtipontisemmin. Oikea keino tutustua meidän\nmuinaisegyptiläisten elämään ei suinkaan ole tutkia kaiverruksia ja\nmuistopatsaita, niinkuin te kaikki pääasiassa teette, vaan perehtyä\nmeidän filosofiaamme ja salatieteeseemme, josta te Egyptintutkijat ette\ntavallisesti mainitse juuri mitään.\"\n\n\"Meidän muinaisegyptiläisten elämään!\" toisti tiedemies silmät\nselällään ja lisäsi sitten äkkiä: \"Laupias taivas, katsokaahan muumion\nkasvoja!\"\n\nVahtimestari kääntyi ja suuntasi lampunvalon kuolleen naisen kasvoihin,\nminkä jälkeen häneltä pääsi pitkä valittava huudahdus. Ilman vaikutus\noli jo tuhonnut palsamoitsijan taidon kokonaan. Nahka oli valunut pois,\nsilmät painuneet sisään, värittömät huulet kiertyneet pois keltaisten\nhampaitten päältä, ja vain otsassa oleva ruskea tahra osoitti, että\nnuo tosiaankin olivat samat kasvot, jotka olivat muutamia minuutteja\naikaisemmin näyttäneet niin nuorilta ja kauniilta.\n\nVahtimestari löi kätensä yhteen surun ja kauhun valtaamana. Sitten\nhän sai vaivoin hillityksi itsensä ja loi tuimat silmänsä taas\nenglantilaiseen.\n\n\"Ei se haittaa mitään\", sanoi hän värähtelevällä äänellä. \"Ei se\ntosiaankaan haittaa mitään. Tulin tänne tänä yönä siinä lujassa\naikomuksessa, että suorittaisin jotakin. Nyt se on tehty. Mikään muu\nei merkitse mitään. Olen löytänyt sen mitä etsinkin. Vanha kirous on\nmenettänyt voimansa. Nyt voin yhtyä häneen. Mitä välitänkään nyt hänen\nhengettömästä ulkokuorestaan, kun hänen henkensä odottaa minua verhon\ntoisella puolen!\"\n\n\"Nuopa ovat hurjia sanoja\", virkkoi Vansittart Smith. Hän alkoi\ntulla yhä selvemmin vakuutetuksi siitä, että oli joutunut tekemisiin\nmielipuolen kanssa.\n\n\"Aika rientää, ja minun täytyy lähteä\", jatkoi toinen. \"Nyt on tullut\nse hetki, jota olen odottanut koko tämän väsyttävän ja surullisen ajan.\nMutta ensin minun täytyy opastaa teidät ulos. Tulkaa kanssani.\"\n\nHän otti lampun ja lähti pois tästä epäjärjestykseen joutuneesta\nhuoneesta opastaen tiedemiestä nopeasti monien egyptiläisten,\nassyyrialaisten ja persialaisten huoneitten kautta. Viimeisen perälle\npäästyään hän työnsi auki pienen seinäsyvennyksessä olevan oven ja\nlähti astumaan alaspäin kivisiä kierreportaita. Englantilainen tunsi\notsallaan kylmän ja virkeän yöilman. Suoraan hänen edessään oli nyt\novi, joka näytti johtavan kadulle. Tämän oikealla puolen oli raollaan\ntoinen ovi, josta heijastui käytävään keltaista valoa. \"Tulkaa tänne\",\nsanoi vahtimestari lyhyesti.\n\nVansittart Smith epäröi. Hän olisi jo suonut tämän seikkailun\npäättyvän. Mutta toisaalta oli hänen uteliaisuutensakin voimakas. Hän\nei tahtonut jättää tätä juttua keskeneräiseksi, vaan seurasi outoa\ntoveriaan valaistuun huoneeseen.\n\nSe oli pieni soppi, samantapainen kuin ne, joita käytetään\nportinvartijain asuntoina. Tulisijassa paloi halkovalkea. Toisella\npitemmällä seinällä oli siirrettävä työntövuode ja toisella\nkömpelötekoinen puutuoli, ja niitten välissä pöytä, jossa näkyi aterian\njätteitä. Tarkastellessaan ympäristöään huomasi Smith pakostakin,\nkylmänväreitten hyrisyttäessä hänen ruumistaan, että huoneen kaikki\nyksityiskohdat olivat peräti omituiset sekä alkuperäisen suunnitelmansa\nettä vanhanaikuisen valmistustapansa puolesta. Kynttilän jalat,\nuuninreunuksella olevat maljakot, pesäristikko, seinäkoristeet, kaikki\nolivat sellaisia, että hän tiesi niitä käytetyn vain ammoisina aikoina.\nTuo ryppyinen ja raskaskatseinen mies istuutui vuoteen reunalle ja\nviittasi vierastaan asettumaan tuolille.\n\n\"Tällä kaikella voi olla jokin tarkoitus\", sanoi vahtimestari puhuen\nyhä oivallista englanninkieltä. \"Mahdollisesti on säädetty niin, että\nminun on jätettävä jälkeeni selostus kokemuksistani varoitukseksi\nkaikille ajattelemattomille kuolevaisille, jotka ehkä voisivat koettaa\nsekaantua luonto-äidin töihin ja muka parannella niitä oman älynsä\navulla. Kerron nyt teille kaikki. Käyttäkää tietojanne sitten oman\nharkintanne mukaan. Jalkani ovat jo tulevan maailman kynnyksellä minun\npuhuessani teille tätä.\n\n\"Niinkuin epäilittekin olen egyptiläinen -- en sen alennustilassa\nolevan orjarodun jäsen, joka nyt asustaa Niilin suistamolla, vaan\njäljelle jäänyt jäsen siitä kovemmasta ja tuimemmasta kansasta,\njoka kesytti heprealaiset, ajoi etiooppialaiset takaisin etelässä\noleviin erämaihin ja rakensi ne valtavat muistomerkit, jotka ovat\nherättäneet kateutta ja ihmettelyä kaikissa myöhemmissä sukupolvissa.\nNäin ensimmäisen kerran päivänvalon Tuthmosiin hallituskaudella\nkuusitoistasataa vuotta ennen Kristuksen syntymää. Te vetäydytte\npelästyneenä kauemmaksi minusta. Malttakaahan vähän, niin saatte nähdä,\nettä on suurempi syy sääliä kuin pelätä minua.\n\n\"Nimeni oli Sosra. Isäni oli ollut Osiriin pääpappi Abariin\nsuuressa temppelissä, joka kaupunki sijaitsi noihin aikoihin Niilin\nBubastis-haaran varrella. Minut kasvatettiin temppelissä, ja minulle\nopetettiin kaikkia niitä salaperäisiä taitoja, joista puhutaan teidän\nomassa raamatussanne. Olin halukas oppimaan. Ennenkuin olin täyttänyt\nkuusitoista, olin oppinut kaikki mitä viisainkin pappi saattoi minulle\nopettaa. Siitä ajasta lähtien olen omin neuvoin tutkinut luonnon\nsalaisuuksia ilmaisematta tietojani ainoallekaan ihmiselle.\n\n\"Niistä kysymyksistä, jotka herättivät mielenkiintoani, en ainoaankaan\nuhrannut niin paljon työtä ja vaivaa kuin elämän todellista olemusta\nkoskeviin tutkimuksiin. Syvennyin perin pohjin tähän asiaan.\nLääketieteen tarkoitus oli ollut poistaa sairaus sen ilmestyttyä.\nMinun mielestäni täytyi olla mahdollista keksiä menettelytapa, joka\nvahvistaisi ruumista niin, että se estäisi sairauden ja kuoleman\npääsemästä siihen koskaan käsiksi. On tarpeetonta selostaa minun\nkokeitani. Tuskinpa sittenkään niitä ymmärtäisitte. Suoritin ne\nosittain eläimillä, osittain orjilla, vieläpä osittain itsellänikin.\nRiittäköön, kun sanon, että niitten tuloksena sain hankituksi sellaista\nainetta, joka vereen ruiskutettuna antoi ruumiille voiman vastustaa\najan, väkivallan ja sairauden vaikutuksia. Se ei kuitenkaan kyennyt\nlahjoittamaan kuolemattomuutta, mutta sen voima oli riittävä monta\ntuhatta vuotta. Ruiskutin sitä kissaan ja annoin sille sen jälkeen\nmitä tappavimpia myrkkyjä. Se kissa elää vielä tällä hetkelläkin\nAla-Egyptissä. Koko jutussa ei ollut mitään salaperäistä tai noiduttua.\nSe oli puhdas kemiallinen keksintö, joka voidaan ihan hyvin tehdä\nuudestaankin.\n\n\"Elämänrakkaus on voimakas nuorissa. Minusta tuntui, että olin päässyt\nkaikista ihmisten tavallisista huolista nyt, kun olin hävittänyt tuskan\nja ajanut kuoleman niin kauas. Kevein sydämin ruiskutin tuota kirottua\nnestettä suoniini. Sitten aloin etsiskellä jotakin toista ihmistä,\njonka voisin onnellistuttaa tällä taidollani. Muuan nuori Thotin pappi,\nParmes nimeltään, oli voittanut myötätuntoni vakavalla luonteellaan\nja kiintymyksellään opintoihinsa. Hänelle ilmaisin salaisuuteni ja\nhänen pyynnöstään ruiskutin tuota elinnestettä häneen. Nyt en ollut\nkäsitykseni mukaan koskaan joutuva olemaan ilman ikätoverin seuraa.\n\n\"Tämän suuren keksinnön tehtyäni luovuin jossakin määrin näistä\ntutkimuksistani, mutta Parmes jatkoi niitä kaksinkertaisella\ntarmolla. Joka päivä saatoin nähdä hänen työskentelevän pulloineen\nja tislauslaitteineen Thotin temppelissä, mutta työnsä tuloksista\nhän ei paljoakaan kertonut minulle. Minulla puolestani oli tapana\nvaellella kaupungin kaduilla ja katsella ympärilleni haltioissani siitä\najatuksesta, että kaiken näkemäni oli määrä kadota, kun vain minä yksin\njäisin eloon. Ihmiset kumarsivat minulle mennessään ohitseni, sillä\nmaine tiedoistani oli levinnyt laajalle.\n\n\"Silloin oli sota-aika, ja Suuri Kuningas oli lähettänyt sotilaansa\nitärajalle ajamaan Hyksoskansaa pois. Niinikään oli muuan maaherra\nlähetetty Abariiseen säilyttämään sitä kuninkaan vallan alla. Olin\nkuullut paljon tämän maaherran tyttären kauneudesta, mutta eräänä\npäivänä näin hänet itsensä orjain kantamana kävellessäni Parmeen\nkanssa. Rakkaus iski minuun salaman tavoin. Sydämeni oli pakahtua.\nOlisin voinut heittäytyä hänen kantajainsa jalkoihin. Tämä nainen\noli luotu minua varten. Oli mahdotonta elää ilman häntä. Vannoin\nHoruksen pään kautta, että hänen oli tultava omakseni. Vannoin samoin\nystävälleni Thotin papille. Hän kääntyi selin minuun synkkänä kuin\nkeskiyö.\n\n\"Minun on tarpeetonta kertoa teille kosiskelustani. Hän rakastui minuun\nsamoin kuin minä häneen. Pian ymmärsin, että Parmes oli nähnyt hänet\nennen minua ja ilmaissut hänkin rakkautensa, mutta minä voin vain\nhymyillä hänen intohimolleen, sillä tiesin, että tyttö oli lahjoittanut\nsydämensä minulle. Kaupungissa oli rutto päässyt leviämään, ja\nmonet saivat tartunnan, mutta minä laskin käteni sairaitten päälle\nja paransin heidät pelotta ja saamatta mitään vahinkoa itselleni.\nLemmittyni ihmetteli minun uskallustani. Silloin ilmaisin hänelle\nsalaisuuteni ja pyysin, että hän sallisi minun koettaa taitoani\nhäneenkin.\n\n\"'Silloin ei kukoistuksesi kuihdu koskaan, armas', sanoin. 'Kaikki muu\nhävitköön aikanaan, mutta sinä ja minä ja meidän suuri rakkautemme\ntoinen toiseemme on pysyvä kauemmin kuin kuningas Chefrun hauta'.\n\n\"Mutta hänen sydämensä oli täynnä ujoa tyttömäistä vastarintaa.\n'Oliko se oikein?' kysyi hän. 'Eikö sellainen ollut jumalain tahdon\nvastustamista? Jos suuri Osiris olisi halunnut ihmisten elävän niin\nkauan, niin eikö hän olisi itse järjestänyt asiaa sille kannalle?'\n\n\"Hellin ja rakastavin sanoin koetin saada hänet vakuutetuksi, mutta\nhän vain epäröi. Se oli hänen mielestään niin vakava asia. Hän\ntahtoi miettiä sitä koko seuraavan yön. Aamulla saisin tietää hänen\npäätöksensä. Ei ollut tosiaankaan liian paljon pyytää yhden yön\nmiettimisaikaa. Hän halusi rukoilla Isikseltä apua voidakseen tehdä\noikean päätöksen.\n\n\"Masentunein mielin ja surullisin aavistuksin erosin hänestä jättäen\nhänet kamarineitonsa seuraan. Aamulla riensin hänen kotiinsa heti\nensimmäisen uhrin jälkeen. Pelästynyt palvelija tuli portailla minua\nvastaan. Hän kertoi, että hänen emäntänsä oli ankarasti sairastunut.\nJouduin aivan suunniltani ja rientäen palvelijajoukon lävitse\nsyöksyin eteisen ja käytävän kautta lemmittyni huoneeseen. Hän makasi\nleposohvallaan pää tuettuna korkealle monien pielusten varaan, kasvot\nkuolonkalpeina ja silmät lasimaisina. Hänen otsallaan hehkui yksinäinen\nkirpeän punainen täplä. Tunsin jo ennestään tuon tuonelanmerkin. Se oli\nruton tunnus, kuoleman omakätinen allekirjoitus.\n\n\"Miksi puhuisinkaan tuosta kauheasta ajasta? Kuukausimääriä olin ihan\njärjiltäni, kuumeisena ja hourailevana, enkä sittenkään voinut kuolla.\nEi koskaan ole arabialainen janonnut kiihkeämmin makeanveden lähteille\nkuin minä kaipasin kuolemaa. Jos myrkky tai teräs olisi voinut\nkatkaista elämänlankani, olisin pian päässyt lemmittyni luokse siihen\nmaahan, johon johtaa kaitainen tie. Koetin sitä, mutta turhaan. Kirottu\nelämänneste oli tehonnut minuun liian voimakkaasti. Eräänä yönä, kun\nmakasin vuoteellani heikkona ja väsyneenä, tuli Thotin pappi Parmes\nhuoneeseeni. Hän seisoi lampun luomassa valokehässä ja katseli minua\nsilmät loistaen hurjasta ilosta.\n\n\"'Miksi annoit neidon kuolla?' kysyi hän. 'Miksi et vahvistanut\nhäntäkin elämännesteellä samoin kuin minua?'\n\n\"'Tarjouduin siihen liian myöhään', vastasin. 'Mutta minähän olen ihan\nunohtanut, että sinäkin rakastit häntä. Sinä olet onnettomuustoverini.\nEikö ole kauheaa ajatella niitä vuosisatoja, jotka tulevat kulumaan,\nennenkuin saamme taas nähdä hänet? Millaisia hulluja olimmekaan, kun\nteimme kuoleman vihamieheksemme!'\n\n\"'Sinä voit sanoa niin!', huudahti hän hurjasti nauraen, 'nuo sanat\nsopivat sinun huulillesi. Minuun nähden niillä ei ole minkäänlaista\nmerkitystä.'\n\n\"'Mitä tarkoitat?' kysyin kiihkeästi kohottautuen kyynärpääni varaan.\n'Tämä suru on totta tosiaan vienyt järkesi, ystäväni.' Hänen kasvonsa\nhehkuivat ilosta, ja hän vääntelehti ja tutisi kuin paholaisen riivaama.\n\n\"'Tiedätkö minne menen?' kysyi hän.\n\n\"'En, sitä on minun mahdoton sanoa', vastasin.\n\n\"'Menen Atman luokse', sanoi hän. 'Hän makaa palsamoituna etäisimmässä\nhaudassa kaksihaaraisen palmupuun alla kaupungin muurien ulkopuolella.'\n\n\"'Miksi sinne menet?' kysyin.\n\n\"'Kuollakseni!' kirkaisi hän. 'Kuollakseni! Minua eivät sido maiset\nkahleet.'\n\n\"'Mutta onhan sinun suonissasi samaa elämännestettä kuin minunkin!'\nhuudahdin.\n\n\"'Minä voin tuhota sen', sanoi hän. 'Olen keksinyt voimakkaamman\nnesteen, joka hävittää sen vaikutuksen. Se kiertää nyt parast'aikaa\nsuonissani, ja tunnin kuluttua olen kuollut. Minä saan liittyä häneen,\nmutta sinä jäät tänne.'\n\n\"Vilkaistessani häneen saatoin huomata hänen puhuneen totta. Hänen\nsilmäinsä loiste ilmaisi minulle, että elämännesteellä ei ollut häneen\nmitään vaikutusta enää.\n\n\"'Sinun täytyy opettaa se minulle!' huudahdin.\n\n\"'En millään ehdolla', vastasi hän.\n\n\"'Rukoilen sinua Thotin viisauden, Anubiin mahtavuuden kautta!'\n\n\"'Se on hyödytöntä', sanoi hän kylmästi.\n\n\"'Siinä tapauksessa keksin sen itse!' huudahdin.\n\n\"'Et voi', vastasi hän, 'minullekin se selvisi ihan sattumalta. Siinä\non yksi sellainen aines, jota et voi mitenkään saada käsiisi. Ei\nikinä voida valmistaa sitä nestettä, jollei saada lisäaineksia Thotin\nsormuksesta.'\n\n\"'Thotin sormuksesta!' toistin. 'Missä sitten on Thotin sormus?'\n\n\"'Sitä et myöskään saa koskaan tietää', vastasi hän. 'Sinä voitit Atman\nrakkauden. Kuka sittenkin pääsi lopulta voitolle? Jätän sinut jatkamaan\ntätä alhaista maallista elämää. Minun kahleeni ovat katkenneet.\nNyt lähden!' Hän kääntyi ja pakeni huoneestani. Aamulla kerrottiin\nuutisena, että Thotin pappi oli kuollut.\n\n\"Siitä lähtien pyhitin elämäni yksinomaan tutkimuksilleni. Minun\ntäytyi keksiä se hieno myrkky, joka oli kyllin voimakas tuhoamaan\nelämännesteen. Varhaisesta aamunkoitosta puoliyöhön asti vietin aikaani\nkumartuneena koeputken ja sulatusuunin ääressä. Ensimmäiseksi työkseni\nkeräsin haltuuni Thotin papin papyruskääröt ja lääkepullot. Voi! niistä\nei ollut suurtakaan hyötyä. Silloin tällöin sytytti toivonkipinän\nrinnassani jokin maininta tai yksityinen pikku lause, mutta niistä ei\nollut koskaan mitään apua. Kun mieleni oikein painui masennuksiin,\nlähdin palmupuitten varjossa sijaitsevalle haudalle. Siellä tunsin\nlemmittyni suloisen läsnäolon seisoessani sen kuolleen lippaan luona,\njohon jalokiveni oli kätkettynä, ja kuiskailin hänelle, että varmasti\ntulisin hänen luokseen, jos ihmisäly suinkin kykenisi minua auttamaan.\n\n\"Parmes oli sanonut, että hänen keksintönsä oli yhteydessä Thotin\nsormuksen kanssa. Muistin jonkin verran tuota korua. Se oli suuri ja\npainava rengas, joka ei ollut valmistettu kullasta, vaan Harbal-vuoren\nkaivoksista saadusta kallisarvoisemmasta ja raskaammasta metallista.\nTe sanotte sitä platinaksi. Muistin, että sormuksessa oli ollut\njonkinlainen timanttikoristus, joka mahdollisesti saattoi sisältää\njoitakin nestepisaroita. Parmesin salaisuus ei voinut mitenkään\nliittyä yksinomaan tuohon metalliin, sillä samasta aineesta\nvalmistettuja sormuksia oli monta temppelissä. Eikö päinvastoin ollut\ntodennäköisempää, että hän oli säilyttänyt kallisarvoista myrkkyään\ntimanttisyvennyksessä? Tuskin olin tullut tähän johtopäätökseen, kun\ntarkastelemalla hänen papereitaan huomasin niistä yhdestä, että asia\ntosiaankin oli niin sekä että tuota nestettä oli vieläkin jonkin verran\njäljellä.\n\n\"Mutta kuinka löytäisin sormuksen? Hänellä ei ollut sitä mukanaan,\nsilloin kun hänet riisuttiin palsamoitsijaa varten. Siitä otin selvän.\nEi sitä myöskään ollut hänen yksityisen omaisuutensa joukossa.\nTurhaan tarkastin jokaisen hänelle kuuluneen huoneen, jokaisen\nlaatikon ja maljan ja esineen, joka oli ollut hänen hallussaan. Minä\nsuorastaan seuloin erämaan hiekankin niissä kohdin, joissa hänellä\noli ollut tapana kävellä, mutta mitä tahansa teinkin, en voinut\nlöytää pienintäkään jälkeä Thotin sormuksesta. Mahdollisesti olisivat\nponnistukseni kuitenkin lopulta voittaneet kaikki esteet, jollei olisi\ntapahtunut uutta ja odottamatonta onnettomuutta.\n\n\"Oli aloitettu suuri sota Hyksoskansaa vastaan, ja Suuren Kuninkaan\nsotapäälliköt oli voitettu erämaassa jousimiehineen ja ratsuväkineen.\nPaimenheimot syöksyivät kimppuumme kuin heinäsirkat kuivana vuonna.\nShurin erämaasta suureen suolaiseen mereen asti vuoti verta päivisin ja\npaloi asumuksia öisin. Abaris oli Egyptin suojavarustus, mutta me emme\nvoineet torjua villiheimoja takaisin. Kaupunki antautui. Maaherra ja\nsotilaat pistettiin kuoliaiksi, ja minä jouduin monien muitten kanssa\norjuuteen.\n\n\"Vuosikausia paimensin karjaa Eufratin laajoilla rantamailla. Isäntäni\nkuoli ja hänen poikansa tuli vanhaksi, mutta minä olin yhä yhtä\nkaukana kuolemasta kuin ennenkin. Vihdoin pääsin pakoon nopeakulkuisen\nkameelin selässä ja palasin takaisin Egyptiin. Hyksosheimo oli\nasettunut valloittamaansa maahan, ja heidän kuninkaansa hallitsi\nsitä nyt. Abaris oli hajoitettu, koko kaupunki poltettu, ja suuresta\ntemppelistä ei ollut jäljellä mitään muuta kuin ruma kumpu. Kaikkialla\noli haudat ryöstetty ja muistopatsaat hävitetty. Atmani haudasta ei\nollut merkkiäkään jäljellä. Se oli peittynyt erämaan hiekkaan, ja ne\npalmupuut, jotka olivat sen paikan merkkinä, olivat aikoja sitten\nhävinneet. Parmas-papin muistiinpanot ja Thotin temppelin jäännökset\noli joko hävitetty tai hajoitettu ylt'ympäri Syyrian erämaata. Ei ollut\nmitään toivoa löytää niitä enää.\n\n\"Siitä hetkestä lähtien en enää haaveillutkaan löytäväni sormusta tai\nsaavani selville tuota salaista lääkettä. Päätin suhtautua elämään\nmahdollisimman kärsivällisesti niin kauan kuin elämännesteen voimaa\nriittäisi. Kuinka te voisittekaan ymmärtää, mikä kauhea käsite aika on,\nte joitten kokemus ei riitä sen pitemmälle kuin lyhyen matkan kehdosta\nhautaan! Minä tiedän sen ankaran kokemuksen perusteella, sillä olenhan\najelehtinut historian virran mukana sen alusta aina näihin asti.\nOlin vanha Iliumin sortuessa. Olin hyvin vanha Herodotoon tullessa\nMemphisiin, olin vuosien uuvuttama, kun uutta evankeliumia alettiin\nsaarnata maan päällä. Ja sittenkin näette minut hyvin samanlaisena\nkuin muutkin ihmiset ovat, sillä tuo kirottu elämänneste kiertää yhä\nsuonissani ja suojelee minua sitä vastaan, jota minä tavoittelen. Nyt\nvihdoinkin, vihdoinkin on siitä tullut loppu!\n\n\"Olen matkustellut kaikissa maissa ja asustanut kaikkien kansain\nparissa. Kaikki kielet ovat minulle yhdenarvoisia. Opettelin ne kaikki\nkuluttaakseni pitkää aikaani. Minun ei ole tarpeellista selittää\nteille, kuinka hitaasti vuoteni ovat kuluneet, koko tämän uudenaikaisen\nsivistyksen pitkä nousuaika, synkät keskiajan vuodet ja pimeä\nraakalaiskausi. En ole kertaakaan vilkaissut keneenkään toiseen naiseen\nlemmen silmin. Atma tietää, että olen ollut uskollinen hänelle.\n\n\"Tapanani oli lukea kaikki, mitä tiedemiehet kirjoittivat\nmuinais-Egyptistä. Olen elänyt monenlaisissa asemissa, toisinaan\nrikkaana, toisinaan köyhänä, mutta aina minulla on ollut sen verran\nvaroja, että olen saanut ostetuksi näitä asioita käsittelevät\njulkaisut. Noin yhdeksän kuukautta sitten elin San Fransiscossa ja\nsatuin lukemaan selostuksen muutamista Abariin lähistöllä tehdyistä\nlöydöistä. Sydämeni sykki rajusti sitä lukiessani. Siinä kerrottiin\nkaivaustöitä suorittaneen henkilön ruvenneen erikoisesti tutkimaan\nmuutamia hiljattain esiintulleita hautoja. Eräässä niistä oli\nlöydetty avaamaton muumio, jonka ulompaan laatikkoon kaiverrettu\nkirjoitus ilmoitti sen sisältävän Tuthmosiin aikana kaupunkia\nhallinneen maaherran tyttären. Sitäpaitsi mainittiin tuossa uutisessa,\nettä ulompaa laatikkoa avattaessa oli tullut näkyviin suuri\ntimanttikoristeinen platinasormus, joka oli asetettu palsamoidun naisen\nrinnalle. Sinne siis Parmes oli kätkenyt Thotin sormuksen. Hänellä oli\ntosiaankin täysi syy sanoa, että se oli hyvässä tallessa, sillä kukaan\negyptiläinen ei koskaan saastuttaisi sieluaan koskemallakaan haudatun\nystävän ulompaankaan arkkuun.\n\n\"Samana yönä matkustin pois San Fransiscosta ja muutamain viikkojen\nkuluttua olin jälleen Abariissa, jos nyt joitakin hiekkakumpuja ja\nraunioituneita seiniä voi mainita tuon suuren kaupungin nimellä.\nRiensin niitten ranskalaisten luokse, jotka suorittivat siellä\nkaivauksia, ja kyselin heiltä tuota sormusta. He vastasivat, että sekä\nsormus että muumio oli lähetetty Boulak-museoon Kairoon. Matkustin\nsinne, mutta sain kuulla, että Mariette Bey oli vienyt ne Louvreen.\nSeurasin niitä jäljestäpäin ja siellä vihdoinkin melkein neljäntuhannen\nvuoden kuluttua tapasin Atmani jäännökset sekä niin kauan etsimäni\nsormuksen.\n\n\"Mutta kuinka pääsisin niihin käsiksi? Kuinka saisin ne ihan\nomikseni? Sattumalta oli muuan vahtimestarin paikka vapaana. Menin\nmuseon johtajan luokse. Vakuutin hänelle tietäväni paljon Egyptistä.\nInnoissani puhuin liikaakin. Hän huomautti, että professorintoimi\nsopisi minulle paremmin kuin niin ala-arvoinen asia. Hän sanoi\nminun tietävän enemmän kuin hän itse. Rupeamalla puhumaan sekavasti\nasioista sain hänet vasta ymmärtämään, että hän oli kuvitellut liikaa\nminun tiedoistani, ja silloin hän salli minun muuttaa nämä muutamat\nammoisilta ajoilta säilyttämäni esineet tähän huoneeseen. Nyt olen siis\ntäällä viettänyt sekä ensimmäisen että viimeisen yöni.\n\n\"Tällainen on tarinani, herra Vansittart Smith. Tarpeetonta on\nkertoa sen enempää niin kokeneelle ja ymmärtäväiselle miehelle kuin\nte olette. Omituisen sattuman kautta olette tänä yönä katsellut sen\nnaisen kasvoja, jota minä rakastin noina ammoisina aikoina. Tuossa\nkaapissa oli monta timanttikoristeista sormusta, ja minun täytyi\nkokeilla platinan laatua päästäkseni varmuuteen siitä, mikä oli minun\netsimäni sormus. Ensimmäisellä silmäyksellä huomasin heti, että tässä\non vielä tuo lääkeaine tallella, joten minä voin vihdoinkin karistaa\nruumiistani sen kirotun terveyden, joka on osoittautunut minulle\nkauheammaksi kuin kaikkein pahin tauti. Tämän enempää ei minulla\nole teille sanottavana. Olen nyt keventänyt taakkani. Saatte kertoa\ntarinani tai salata sen ihan mielenne mukaan. Tehkää kuinka haluatte.\nOlen velvollinen pyytämään teiltä jollakin tavoin anteeksi, sillä\nolitte hyvin vähällä menettää henkenne tänä yönä minun käteni kautta.\nOlin ihan epätoivoissani ja suunniltani enkä olisi mitenkään sallinut\naikeitani ehkäistävän. Jos olisin nähnyt teidät, ennenkuin sain\nasiani toimitetuksi, olisin voinut saattaa teidät kykenemättömäksi\nvastustamaan minua tai hälyyttämään ihmisiä paikalle. Tässä on ovi. Se\njohtaa Rue de Rivolille. Hyvää yötä.\"\n\nEnglantilainen vilkaisi taakseen. Hetkisen hän näki egyptiläisen Sosran\nlaihan vartalon kapean oviaukon muodostamassa kehyksessä. Mutta sitten\nläjähti ovi kiinni, ja salvan raskas kolahdus häiritsi yön hiljaisuutta.\n\nLontooseen palattuaan näki John Vansittart Smith seuraavana päivänä\n_Times-lehden_ Pariisin kirjeenvaihtajan lähettämän suppean kuvauksen,\njoka kuului näin: \"_Omituinen tapaus Louvressa_ -- Eilisaamuna tehtiin\nharvinainen havainto Itämaisen osaston suurimmassa huoneessa. Ne\nhenkilöt, joitten tehtävänä on aamuisin siivota huoneet, löysivät\nerään vahtimestareista lattialta kuolleena käsivarret muutaman muumion\nympärille kierrettyinä. Hänen syleilynsä oli niin voimakas, että\nheidät saatiin erotetuiksi vain mitä suurimmilla ponnistuksilla. Yksi\narvokkaita sormuksia sisältävistä kaapeista oli avattu ja ryöstetty.\nViranomaiset ovat sitä mieltä, että miehellä oli aikomus kantaa muumio\npois ja myydä se jollekin yksityiselle kokoilijalle, mutta joutuikin\nhän kesken tekoaan pitkäaikaisen sydänvian kohtauksen uhriksi.\nKerrotaan, että hän oli iältään epämääräinen ja tavoiltaan omituinen,\nsekä ettei häneltä jäänyt eloon ketään omaisia suremaan hänen\ndraamallista ja ennenaikaista kuolemaansa.\"\n\n\n\n\nLOS AMIGOSIN KOMMELLUS\n\n\nMinulla oli toimi Los Amigosissa kaupunginlääkärinä. Jokainen on\ntietystikin kuullut sikäläisestä suuresta sähkövoima-asemasta. Kaupunki\non alueeltaan laaja, ja sen ympäristöllä on kymmenittäin pikku\nkauppaloita ja kyliä, jotka saavat sähkövoimansa samasta keskuksesta,\njoten nuo sähkölaitteet ovat erittäin voimakkaat.\n\nKun nyt sähköä oli niin suuressa määrin tarjolla, tuntui syntiseltä\nhamppuköyden tuhlaukselta surmata Los Amigosin rikollisia\nvanhanaikuisella tavalla. Silloin saapui idästä tietoja siellä\nsuoritetuista sähkömestauksista, jotka eivät olleet kuitenkaan\nsujuneet niin äkkiä kuin oli toivottu. Lännen insinöörit kohauttivat\nkulmakarvojaan lukiessaan niistä vähäpätöisistä sähköiskuista,\njoilla nuo rikolliset oli surmattu, ja vannoivat, että kun joku\nkuolemantuomion ansainnut osuisi heidän käsiinsä, tehtäisiin\nasiassa ripeä päätös, ja häneen ohjattaisiin suurten sähkökoneitten\nvoima. Insinöörit vakuuttivat, ettei minkäänlaista varovaisuutta\nnoudatettaisi, vaan että uhri saisi tuntea virran koko vahvuuden.\nKukaan ei osannut ennakolta tietää, millainen vaikutus sillä muuten\ntulisi olemaan, paitsi että se ehdottomasti polttaisi ja tappaisi. Ei\nkoskaan ennen olisi ketään ihmistä pakattu niin täyteen sähköä kuin\nhe pakkaisivat hänet. Häneen suunnattaisiin kymmenen salaman voima.\nJotkut ennustivat palamista, toiset taas murenemista tai täydellistä\nhajoamista. He odottivat innokkaasti saadakseen todellisella kokeella\nselville kuinka sellaisessa tapauksessa oikeastaan kävisi. Juuri\nsilloin osui Duncan Warner heidän käsiinsä.\n\nVuosikausia oli yhteiskunta ajanut häntä takaa lain voimalla. Hän\noli uhkarohkea seikkailija, murhamies, junanryöstäjä ja maantierosvo\nja siis kaiken inhimillisen säälin ulkopuolella. Hän olisi ansainnut\nkymmenenkin kuolemaa, ja Los Amigosin asukkaat soivat hänelle niin\nrepäisevän kuolintavan kuin suinkin mahdollista oli. Hän näytti itse\nolevan sitä mieltä, ettei hän ollut sellaista ansainnut, sillä hän teki\nkaksi hurjaa pakoyritystä. Hän oli voimakas ja jäntereinen mies, jolla\noli jalopeuranpää, takkuiset mustat kiharat ja pitkä leveälle rinnalle\nasti ulottuva parta. Kun hänen juttuaan tutkittiin lakituvassa, ei\nkoko suuressa huoneessa ollut ainoaakaan sen kaunismuotoisempaa päätä.\nMutta hänen edullinen ulkomuotonsa ei riittänyt hänen pahojen tekojensa\nvastapainoksi. Hänen asianajajansa yritti parhaansa, mutta tosiasiat\nolivat Duncan Warneria vastaan, ja niinpä hänet tuomittiin Los Amigosin\nsuurten sähkökoneitten käsiteltäväksi.\n\nOlin läsnä valiokunnan kokouksessa tätä asiaa käsiteltäessä. Kaupungin\nvaltuusto oli valinnut neljä asiantuntijaa huolehtimaan sähkötuomion\nkäytännöllisestä toimeenpanemisesta. Kolme jäsenistä oli oivallista!\nJoseph M'Connor, sama mies, joka oli suunnitellut sähkökoneet, Joshua\nWestmacott, Los Amigosin sähkö-yhtiön johtaja, ja minä, joka olin läsnä\nlääketieteellisenä edustajana. Sitäpaitsi kuului tähän valiokuntaan\nmuuan vanha saksalainen mies nimeltään Peter Stulpnagel. Saksalaisia\noli Los Amigosissa verrattain paljon ja he äänestivät kaikki oman\nmiehensä puolesta. Sillä tavoin he saivat hänet mukaan valiokuntaan.\nHäntä väitettiin kerrassaan ihmeelliseksi sähkötaituriksi, ja\nlakkaamatta hän puuhailikin sähkölankoineen ja eristäjineen ja\nLeydenin pulloineen, mutta kun hän ei koskaan näyttänyt pääsevän\npitemmälle tai saavan aikaan mitään julkaisemisen arvoisia tuloksia,\nruvettiin häntä lopulta pitämään vaarattomana kokeilijana, joka oli\nottanut tieteen keppihevosekseen. Me kolme käytännön miestä hymyilimme\nkuullessamme, että hänet oli valittu meidän virkaveljeksemme.\nValiokuntamme istunnossa järjestimmekin mukavasti kolmen kesken kaikki\nasiat kiinnittämättä suurtakaan huomiota tuohon vanhukseen, joka\nistui paikallaan tukien korvalehtiään käsillään, sillä hän oli hiukan\nhuonokuuloinen, eikä ottanut koko toimitukseen sen enemmän osaa kuin\nsanomalehtien edustajatkaan, jotka kirjoittelivat muistiinpanojaan\ntakapenkeillä.\n\nAsian järjestäminen ei vienyt meiltä pitkää aikaa. New Yorkissa oli\nkäytetty kahdentuhannen voltin voimaa ja kuolema ei ollut seurannut\nsilmänräpäyksessä. Ilmeisestikin oli heidän sähköiskunsa ollut liian\nheikko. Los Amigos ei tekisi sitä erehdystä. Isku tulisi olemaan\nkuusi kertaa voimakkaampi ja siis luonnollisestikin kuusi kertaa\ntehokkaampi. Mikäänhän ei ollut sen johdonmukaisempaa. Duncan Warneriin\nsuunnattaisiin suurten sähkökoneitten koko yhteisvoima.\n\nNiin me kolme miestä harkitsimme parhaaksi ja olimme jo nousseet\nseisomaan lopettaaksemme istunnon, kun hiljainen toverimme avasi suunsa\nensimmäisen kerran.\n\n\"Hyvät herrat\", virkkoi hän, \"te olette minun mielestäni ilmaisseet\nkerrassaan harvinaista tietämättömyyttä sähköasioista. Ette ole edes\nselvillä sen alkeellisimmista vaikutuksista ihmisruumiiseen.\"\n\nNeuvoskuntamme aikoi juuri panna vihaisen vastalauseen tätä jyrkkää\nväitettä vastaan, mutta sähköyhtiön johtaja kopautti otsaansa\nkehoittaakseen suvaitsevaisuuteen äskeisen puhujan heikkouksia kohtaan.\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa meille, mikä kohta päätöksessämme tuntuu teistä\nvirheelliseltä\", pyysi hän ivallisesti hymyillen.\n\n\"Se on teidän olettamuksenne, että suuri sähköannos vain lisää pienen\nvaikutusta. Eikö mieleenne ole laisinkaan juolahtanut, että sillä\nmahdollisesti voisi olla kerrassaan päinvastainen teho? Tiedättekö\ntodellisen kokemuksen perusteella mitään sellaisten valtavain iskujen\nvaikutuksesta?\"\n\n\"Tunnemme sen yhdenmukaisuuslain perusteella\", tokaisi johtaja\nmahtavasti. \"Kaikkien lääkkeitten voima lisääntyy samalla kuin niitten\nainemäärääkin lisätään. Esimerkiksi -- esimerkiksi --\"\n\n\"Wiskyn\", täydensi Joseph M'Connor.\n\n\"Ihan niin. Wiskyn. Ymmärrättekö?\"\n\nPeter Stulpnagel hymyili ja pudisti päätään. \"Teidän todistustanne\nei juuri voi sanoa hyväksi\", virkkoi hän. \"Kun minä nautin wiskyä,\nhuomaan yhden lasillisen kiihoittavan minua, mutta kuuden vaivuttavan\nminut uneen, mikä on juuri edellisen vastakohta. Olettakaamme nyt, että\nsähkön laita olisi ihan samoin. Mitä siitä arvelette?\"\n\nMe kolme käytännön miestä purskahdimme nauramaan. Olimme kyllä kuulleet\ntätä virkaveljeämme mainittavan omituiseksi, mutta emme olleet osanneet\nkuvitellakaan mitään näin hullua.\n\n\"Mitä siitä arvelette?\" toisti Peter Stulpnagel.\n\n\"Me uskallamme kyllä ryhtyä siihen yritykseen\", vastasi puheenjohtaja.\n\n\"Pyydän teitä ajattelemaan\", sanoi Peter, \"että työmiehet, jotka ovat\nkoskeneet sähköjohtoihin ja saaneet vain muutamien satain volttien\ntärähdyksen, ovat kuolleet silmänräpäyksessä. Sehän on hyvin tunnettu\nasia. Ja kun nyt New Yorkissa käytettiin paljon ankarampaa voimaa\nerääseen rikolliseen, sai mies sätkytellä kuolinkamppailussa jonkin\naikaa. Ettekö nyt huomaa selvästi, että pienempi annos on tappavampi?\"\n\n\"Minun mielestäni, hyvät herrat, on tätä keskustelua jo jatkettu\nkyllin kauan\", sanoi puheenjohtaja nousten taas seisomaan. \"Minun\nymmärtääkseni on asian jo ratkaissut valiokunnan enemmistö, ja Duncan\nWarner saa tiistaina loppunsa Los Amigosin sähkökoneitten koko täydellä\nvoimalla. Eikö päätös ole sellainen?\"\n\n\"Hyväksyn sen\", sanoi Joseph M'Connor.\n\n\"Hyväksyn sen\", sanoin minä.\n\n\"Minä panen siihen vastalauseeni\", sanoi Peter Stulpnagel.\n\n\"Päätös on siis tehty, ja teidän vastalauseenne merkitään\nasianmukaisesti pöytäkirjaan\", sanoi puheenjohtaja, ja niin oli istunto\nlopussa.\n\nItse sähkötuomiota toimeenpantaessa ei saapuvilla ollut paljonkaan\nväkeä. Me neljä valiokunnan jäsentä olimme tietysti paikalla\nteloittajan lisäksi, jonka oli määrä toimia meidän ohjeittemme mukaan.\nSitäpaitsi oli saapuvilla piirikunnan siviilivirkamies, vankilan\njohtaja, pastori ja kolme sanomalehtimiestä. Huone oli pieni kooltaan,\nseinät tiilikiveä, ja kuului sähkölaitoksen lisärakennuksiin. Sitä oli\nkäytetty pesutupana, joten siinä oli yhdellä reunalla suuri muuri ja\nvaskikattila, mutta ei mitään muuta sisustusta paitsi yksi ainoa tuoli,\njoka oli varattu syytetylle. Sen eteen oli pantu hänen jalkojaan varten\nmetallilevy, johon johti paksu eristetty sähkölanka. Pään kohdalla\nriippui katosta toinen sähköjohtolanka. Sen saattoi yhdistää pieneen\nmetalliseen puikkoon, joka pisti esiin syytetyn päähän tarkoitetusta\nlakista. Silloin kun ne yhdistettäisiin, koittaisi Duncan Warnerin\nviimeinen hetki.\n\nJuhlallinen hiljaisuus vallitsi meidän odotellessamme vangin tuloa.\nInsinöörit olivat vähän kalpeita ja hypistelivät hermostuneesti\nsähköjohtojaan. Karaistunut siviilivirkamieskin oli levoton, sillä\npelkkä hirttäminen oli luonnollinen asia, mutta tällainen lihan ja\nveren polttaminen ihan eri juttu. Mitä sanomalehtimiehiin tuli,\nolivat heidän kasvonsa kalpeammat kuin heidän edessään olevat\npaperiarkit. Ainoa mies, johon nämä varustelut eivät näyttäneet\ntekevän minkäänlaista vaikutusta, oli pieni saksalainen miekkonen,\njoka käyskenteli toisen laitteen luota toisen luo hymy huulillaan ja\nepäilys silmissään. Menipä hän muutamia kertoja niinkin pitkälle,\nettä purskahti ääneensä nauramaan, jolloin pastorin täytyi ankarasti\nnuhdella häntä sopimattomaan aikaan ilmenneestä kevytmielisyydestä.\n\n\"Kuinka voitte unohtaa itsenne siinä määrin, herra Stulpnagel, että\nlaskette leikkiä kuoleman läheisyydessä?\" sanoi hän.\n\nMutta saksalainen ei hävennyt mitään.\n\n\"Jos olisin kuoleman lähettyvillä, en laskisi leikkiä\", sanoi hän,\n\"mutta koska en ole, voin tehdä mitä haluan.\"\n\nTämä vallaton vastaus oli juuri aiheuttamaisillaan uuden ja jyrkemmän\nmoitteen, kun ovi paukahti auki, ja kaksi vanginvartijaa toi sisään\nDuncan Warnerin. Hän katseli ympärilleen päättäväisen näköisenä, astui\nripeästi eteenpäin ja istuutui tuoliinsa.\n\n\"Pankaa johto päälle!\" komensi hän.\n\nOlisi ollut raakamaista antaa hänen odottaa kauemmin. Pastori kuiskasi\nhänen korvaansa joitakin sanoja, oikeudenpalvelija pani lakin hänen\npäähänsä, ja meidän kaikkien pidättäessä hengitystämme pantiin\nsähköjohtojen päät vastakkain.\n\n\"Voi laupias taivas!\" huudahti Duncan Warner.\n\nHän oli hypähtänyt tuolissaan, kun tuo kauhistuttava isku vavahdutti\nhänen ruumistaan. Mutta hän ei ollut kuollut. Päinvastoin loistivat\nhänen silmänsä entistään paljon kirkkaampina. Vain yksi ainoa muutos\noli huomattavissa, mutta se olikin peräti merkillinen. Musta väri\noli haihtunut hänen tukastaan ja parrastaan aivan kuin varjo häipyy\nmaisemasta. Ne olivat kumpikin lumivalkoiset. Mutta minkäänlaista muuta\nrappeutumisen merkkiä ei voinut huomata. Hänen ihonsa oli sileä ja\nverevä ja hohtava kuin lapsen.\n\nSiviilivirkamies vilkaisi moittivasti valiokunnan jäseniin.\n\n\"Hyvät herrat, tässä näyttää olevan jonkinlainen kommellus\", sanoi hän.\n\nMe kolme käytännön miestä katselimme toinen toistamme.\n\nPeter Stulpnagel hymyili mietteissään.\n\n\"Ehkäpä toinen isku tehoaisi\", huomautin minä.\n\nTaas liitettiin johtolangat toisiinsa, ja taas Duncan Warner hypähti\ntuolissaan ja huudahti, mutta kukaan meistä ei olisi tuntenut häntä,\njollei hän olisi yhä pysynyt paikallaan. Hänen tukkansa ja partansa\nolivat varisseet pois silmänräpäyksessä ja huone näytti samanlaiselta\nkuin parturinliike lauantai-iltana. Siinä hän istui silmät yhä loistaen\nja iho hohtaen täydellisen terveyden voimasta, mutta päälaki hänellä\noli kiiltävä kuin Hollannin juusto eikä leuassa ollut edes hienoimman\nuntuvan jälkeäkään. Hän alkoi heiluttaa käsivarttaan, aluksi hitaasti\nja epäröiden, mutta hetki hetkeltä yhä suuremmalla luottamuksella.\n\n\"Tämä käsivarsi\", sanoi hän, \"on saattanut neuvottomiksi puolet Tyynen\nvaltameren rannalla asuvista lääkäreistä. Nyt se on yhtä hyvä kuin\nnuoruudessani ja notkea kuin pähkinäpuun oksa.\"\n\n\"Tunnetteko itsenne ihan terveeksi?\" kysyi vanha saksalainen.\n\n\"En ole koskaan ollut paremmassa kunnossa\", vastasi Duncan Warner\nhilpeästi.\n\nTilanne oli kiusallinen. Siviilivirkamies tuijotti valiokunnan jäseniä.\nPeter Stulpnagel virnisteli ja hieroi käsiään. Insinöörit raappivat\npäätään. Kaljupäinen vanki heilutteli käsivarttaan ja oli tyytyväisen\nnäköinen.\n\n\"Ehkäpä uusi sähköisku --\", aloitti puheenjohtaja.\n\n\"Ei, hyvä herra\", keskeytti siviilivirkamies, \"me olemme jo tehneet\nkyllin paljon tyhmyyksiä yhden aamun osaksi. Olemme täällä pannaksemme\ntäytäntöön kuolemantuomion, ja se meidän on saatava aikaan.\"\n\n\"Mitä ehdotatte?\"\n\n\"Katossa on sopiva koukku. Noutakaa köysi, niin tämä asia on pian\njärjestyksessä.\"\n\nSeurasi taas hankala odotusaika, kun vartijat lähtivät noutamaan\nköyttä. Peter Stulpnagel kumartui Duncan Warnerin puoleen ja kuiskasi\njotakin hänen korvaansa. Rikollinen tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Ette suinkaan todella tarkoita sitä?\" kysyi hän.\n\nSaksalainen nyökkäsi päätään.\n\n\"Mitä! Eikö millään tavalla?\"\n\nPeter pudisti päätään, ja nuo molemmat miehet alkoivat nauraa,\nikäänkuin heillä olisi jokin yhteinen tavattoman hauska kepponen\nmielessään.\n\nKöysi tuotiin, ja siviilivirkamies sujahdutti itse sen surmansolmun\nrikollisen kaulan ympärille. Sitten hän itse, molemmat vartijat ja\noikeudenpalvelijat kiskaisivat hänet ilmaan. Puolisen tuntia hän\nriippui -- mikä kauhea näky! -- katosta. Sitten hänet laskettiin\njuhlallisesti alas, ja toinen vanginvartija lähti ulos noutamaan sitä\nlaatikkoa, johon vainaja oli pantava. Mutta kun Duncan Warnerin jalat\nkoskettivat maahan, niin kuinka suuresti me hämmästyimmekään, kun hän\nnosti kädet kaulaansa, avasi silmukan ja veti henkeään pitkään ja\nsyvään.\n\n\"Paul Jeffersonin liike luistaa mainiosti\", huomautti hän, \"näin tuolta\nylhäältä, kuinka paljon väkeä siellä on\", ja hän nyökkäsi päällään\nkatossa olevaan koukkuun päin.\n\n\"Kiskaiskaa hänet uudelleen ylös!\" huusi siviilivirkamies, \"meidän on\nsaatava hänet hengiltä keinolla millä hyvänsä.\"\n\nSilmänräpäyksen kuluttua riippui uhri taas katossa olevasta koukusta.\n\nNyt häntä pidettiin siellä kokonainen tunti, mutta alas tullessaan hän\noli kerrassaan kielevänä.\n\n\"Plunket ukko pistäytyy liian usein vastapäisessä kapakassa\", sanoi\nhän. \"Hän on käväissyt siellä kolme kertaa yhden tunnin aikana, vaikka\non perheellinen mies. Plunket ukon olisi parasta luopua sellaisesta\ntavasta.\"\n\nNiin kauhealta ja uskomattomalta kuin asia tuntuikin, oli Duncan\nWarner siinä täysissä voimissaan. Sitä ei voinut selittää mitenkään\nmuuten. Mies seisoi siinä puhelemassa, vaikka hänen olisi pitänyt\nolla vainajana. Me istuimme kaikki paikoillamme ällistyneinä, mutta\npiirikunnan siviilivirkamies ei hellittänytkään asiaa niin vähällä. Hän\nviittasi kaikki muut huoneen toiselle puolelle, niin että vanki jäi\nyksin hirttonuoran viereen.\n\n\"Duncan Warner\", sanoi hän hitaasti, \"te olette täällä esittämässä omaa\nosaanne ja minä omaani. Teidän tarkoituksenne on elää mikäli suinkin\nmahdollista, ja minun taas panna täytäntöön lain tuomio. Te olette\npuijannut meitä sähkökäsittelyssä. Olkoon se onneksenne. Te olette\npuijannut meitä hirttonuorassa, sillä näytätte vain virkistyvän lisää\nsiinä riippuessanne. Mutta nyt on minun vuoroni vetää teitä nenästä,\nsillä velvollisuuteni vaatii sen.\"\n\nHän otti puhuessaan taskustaan esiin kuusipiippuisen revolverin ja\nlaukaisi kaikki panokset vangin ruumiin lävitse. Huone täyttyi niin\nsavusta, ettemme voineet nähdä mitään, mutta savun haihduttua seisoi\nvanki yhä paikallaan katsellen tyytymättömänä takkinsa etukappaletta.\n\n\"Teidän tienoillanne ovat takit varmaankin halpoja\", sanoi hän. \"Minä\nolen maksanut tästä kolmekymmentä dollaria, ja katsokaa nyt minkä\nnäköinen se on. Edessä olevat kuusi reikää ovat jo semmoisinaan\ntarpeeksi pahat, mutta neljä luotia on mennyt lävitseni, niin että\nselkäkappalekin on varmasti kerrassaan viehättävän näköinen.\"\n\nRevolveri putosi siviilivirkamiehen kädestä ja hän antoi murtuneena\nmiehenä käsiensä riippua voimattomina alas.\n\n\"Ehkäpä joku läsnäolevista herroista voi sanoa, mitä tämä merkitsee\",\nvirkkoi hän katsellen avuttomana valiokunnan jäseniä.\n\nPeter Stulpnagel astui vähän lähemmäksi.\n\n\"Minä selitän teille kaikki\", sanoi hän.\n\n\"Te näytätte olevan ainoa henkilö, joka tietää jotakin.\"\n\n\"Niin minä olenkin. Olisin varoittanut näitä herroja, mutta koska he\neivät tahtoneet kuunnella minua, annoin heidän oppia asian kokemuksen\navulla. Ette ole saanut sähköhommallanne aikaan mitään muuta kuin\nlisännyt vain tämän miehen elinvoimaa, niin että hänellä on nyt\nvuosisatain ajaksi voimia vastustaa kuolemaa.\"\n\n\"Vuosisatain ajaksi!\"\n\n\"Niin, kuluu monta sataa vuotta, ennenkuin on lopussa se suunnaton\ntarmo ja voima, jonka te olette valaneet häneen. Sähkö on elämää, ja\nte olette ahtaneet sitä häneen mahdollisimman suuren annoksen. Ehkäpä\nvoitte viidenkymmenen vuoden päästä teloittaa hänet, mutta en juuri\nusko sitäkään.\"\n\n\"Laupias taivas! Mitä meidän on tehtävä hänelle?\" huudahti onneton\nsiviilivirkamies.\n\nPeter Stulpnagel kohautti olkapäitään\n\n\"Minusta näyttää, ettette voi toimenpiteillänne vaikuttaa häneen\nmitään, olivatpa ne millaiset tahansa\" sanoi hän.\n\n\"Ehkäpä saamme sähkövoiman hänestä pois taas. Mitähän jos ripustaisimme\nhänet taas kattoon pää alaspäin?\"\n\n\"Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään.\"\n\n\"No niin, mutta Los Amigosissa hän ei ainakaan saa tehdä mitään pahaa\nenää\", vakuutti siviilivirkamies päättävästi. \"Hänet teljetään uuteen\nvankilaan. Se ainakin kuluttaa hänet loppuun.\"\n\n\"Päinvastoin\", huomautti Peter Stulpnagel. \"Minusta on\ntodennäköisempää, että hän kuluttaa vankilan loppuun.\"\n\nSe oli aika lailla nolo juttu, ja vuosikausiin emme puhuneet\nasiasta muuta kuin mikä oli välttämätöntä, mutta nyt ei se enää ole\nmikään salaisuus, ja minun mielestäni te voitte merkitä nämä asiat\nmuistikirjaanne jos se huvittaa teitä.\n\n\n\n\nKUINKA KAIKKI TAPAHTUI\n\n\nHän oli sellainen medio, joka ilmaisi tietonsa kirjoittamalla. Näin hän\nkirjoitti:\n\nVoin tuosta illasta muistaa joitakin seikkoja hyvin selvästi,\ntoiset taas häämöittävät mielessäni vain epäselväin unen katkelmain\ntavoin. Sen vuoksi tuntuu niin vaikealta kertoa asiaa mitenkään\nyhtäjaksoisesti. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, minkä tähden olin\nlähtenyt Lontooseen ja palannut kotiin niin myöhään. Se sulaa yhteen\nkaikkien muitten Lontoon matkaini kanssa. Mutta siitä hetkestä lähtien,\njolloin astuin pois junasta pienellä maalaisasemalla, on kaikki minulle\nerittäin selvää. Voin elää sen uudelleen -- pienimpiä yksityisseikkoja\nmyöten.\n\nMuistan ihan hyvin, kuinka astuskelin asemalaiturilla ja katselin\nsen päässä olevaa valaistua kelloa, joka osoitti puolta kahtatoista.\nMuistan myöskin mielessäni aprikoineeni, voisinko päästä kotiin ennen\npuoliyötä. Silloin juolahti ajatuksiini suuri auto, joka odotti minua\naseman edustalla lamput sytytettyinä ja kiilloitetut metalliosat\nloistaen. Se oli uusi kolmenkymmenen hevosvoiman Roburini, jonka\nolin saanut vasta sinä samana päivänä. Muistan myöskin kysyneeni\nautonkuljettajaltani Perkinsiltä, kuinka kone oli toiminut, ja hänen\nvastanneen, että se osoittautui erinomaiseksi.\n\n\"Minä kokeilenkin sillä itse\", sanoin ja kiipesin ajajanpaikalle.\n\n\"Ohjausratas ei ole samanlainen\", huomautti Perkins. \"Ehkä olisi\nsittenkin minun paras ohjata.\"\n\n\"Ei, minun tekee niin mieleni koettaa sitä\", sanoin.\n\nJa niin me lähdimme ajamaan noin kahdeksan kilometrin matkaa kotiin\npäin.\n\nVanhassa autossani oli ohjausratas uurteeseen sovitettuna tangon\nnenässä niinkuin tavallista on. Mutta tässä autossa tuli rattaanvipu\nesiin sitä varten laaditusta aukosta. Sitä ei ollut vaikea hallita,\nja pian luulinkin ymmärtäväni koko hoidon. Oli epäilemättä mieletöntä\nalkaa opetella uutta järjestelmää pimeässä, mutta ihminen ryhtyy usein\nmielettömiin tekoihin, eikä niistä aina tarvitse maksaa täyttä hintaa.\nAsiat luistivat oikein hyvin, kunnes tulimme Claystallin mäkeen. Se on\nEnglannin pahimpia ahteita, runsaasti kahden kilometrin pituinen ja\ntekee kolmessa kohdin aika jyrkän mutkan. Minun puutarhani veräjä on\nihan sen juurella Lontoon valtamaantien varrella.\n\nOlimme juuri päässeet tämän mäen alkupäähän, jossa se viettää\njyrkimmin, kun kiusa alkoi. Olin antanut sen tähän asti kiitää täyttä\nvauhtia ja aioin nyt hellittää sitä, mutta rattaat takertuivat jotenkin\nkiinni, niin että minun täytyi peräyttää se takaisin mäen päälle.\nTällöin sen kone jyskytti täydellä vauhdilla, minkä vuoksi väänsin\nlujalle molemmat jarrut, jotka kuitenkin löyhtyivät toinen ensin ja\ntoinen sitten. En kuitenkaan huolestunut siitä kovin paljon, kun tunsin\njalkajarrun napsahtavan, mutta kun kaikin voimineni painoin sivujarrua,\nja sen vipu taipui viimeiseen rajaan asti tarttumatta kiinni mihinkään,\nalkoi kylmä hiki kihota ruumiistani. Lasketimme nyt hyvää vauhtia\nrinnettä alas. Lyhdyt paloivat kirkkaasti, ja minä sain vaunun\nonnellisesti kääntymään ensimmäisestä mutkasta. Sitten sujahdimme\nohitse toisesta käänteestä, vaikka viistimmekin ihan ojan reunaa. Nyt\noli jäljellä toinen puoli mäestä, heti sen alla kolmas mutka ja sitten\npuutarhan veräjä. Jos saisin ohjatuksi siihen satamaan, olisi kaikki\nhyvin, sillä taloon johtavassa ylämäessä auto varmasti pysähtyisi.\n\nPerkins käyttäytyi suuremmoisesti. Sen tahtoisin saattaa kaikkien\ntietoon. Hän oli täysin tyyni ja virkeä. Heti alussa olin ajatellut\nohjata auton ojan ylitse rinnettä vastaan, ja hän oli huomannut\ntarkoitukseni.\n\n\"Sitä en tekisi, herra\", virkkoi hän. \"Tällaisessa vauhdissa se\nehdottomasti kaatuisi, ja me saisimme sen päällemme.\"\n\nHän oli selvästikin oikeassa. Hän kurkottautui sähköjohtoon ja katkaisi\nsen, joten pääsimme eroon siitä, mutta yhä vielä kiisimme eteenpäin\npeloittavaa vauhtia. Perkins laski kätensä ohjausrattaalle.\n\n\"Minä tuen sitä lujasti\", sanoi hän, \"niin voitte koettaa onneanne\nhyppäämällä pois. Meidän on mahdotonta selviytyä tien mutkasta. Parasta\non, että yritätte hypätä alas, herra.\"\n\n\"Ei mitenkään\", sanoin, \"pysyn paikallani loppuun asti. Te voitte\nhypätä, jos haluatte.\"\n\n\"Minä pysyn siinä missä tekin\", virkkoi hän.\n\nJos olisi kysymyksessä ollut vanha autoni, olisin vain kääntänyt\nohjausrattaan vivun päinvastaiseen asentoon nähdäkseni, mitä silloin\nolisi tapahtunut. Mahdollisesti se olisi lohennut eroon rattaasta tai\nsärkynyt jotenkin, mutta sitä olisi kuitenkin kannattanut yrittää.\nMutta näin ollen en voinut ryhtyä mihinkään. Perkins koetti kiivetä\nminun paikalleni, mutta se oli mahdotonta sellaisessa vauhdissa.\nPyörät surisivat kuin ankara tuuli, ja suuri auto natisi ja ähkyi\nponnistuksesta. Mutta lyhdyt paloivat kirkkaasti ja ohjata saattoi\nihan tuumalleen. Muistan ajatelleeni, että me varmasti olisimme\nolleet peräti juhlallinen näky kenen tahansa mielestä, joka olisi\nsattunut näkemään meidät. Tie oli kapea, ja me olimme suuri, kohiseva,\nkullanhohtoinen kuolema jokaiselle, joka osui tiellemme.\n\nMe pääsimme mutkan ympäri, niin että yksi pyörä viisti kolmen jalan\nkorkeudella pengermällä. Luulin jo meidän olevan turvassa, mutta\nhoiputtuaan vähän aikaa sinne tänne kone pääsi taas suoraan tielle ja\nsyöksähti eteenpäin. Niin olimme selvinneet kolmannesta ja viimeisestä\nmutkasta. Nyt ei enää ollut muuta jäljellä kuin puutarhan veräjä.\nSe oli meitä vastapäätä, mutta kohtalo oli määrännyt niin, ettei se\nollut oikein kohdalla. Se oli noin kaksikymmentä jalkaa vasemmalle sen\nvaltamaantien kohdalta, jota myöten me kiisimme. Ehkäpä olisin saanut\nohjatuksi siitä sisään, mutta luullakseni oli ohjausratas tärähtänyt\nepäkuntoon meidän törmätessämme pengermälle. Ratasta oli mahdoton saada\nväännetyksi. Me kiisimme pois maantieltä. Näin vasemmalla puolella\navonaisen veräjän. Koetin ranteitteni koko voimalla vääntää ratasta.\nPerkins ja minä heittäydyimme poikittain, mutta samassa rysähti auton\noikea etupyörä oman veräjäni oikeanpuoleista pylvästä vastaan kesken\nhurjinta vauhtia. Kuulin ryskeen. Tajusin lentäväni ilmassa, ja sitten\n-- ja sitten --!\n\nKun taas palasin tajuihini, makasin tammien varjostamassa pensaikossa\nlehtokujan varrella lähellä portinvartijan asuntoa. Vieressäni seisoi\nmies. Ensin luulin häntä Perkinsiksi, mutta katsoessani tarkemmin\ntunsinkin hänet Stanleyksi, johon olin tutustunut opintoaikanani\njoitakin vuosia aikaisemmin ja jota kohtaan tunsin vilpitöntä\nkiintymystä. Stanley oli aina tehnyt minuun erittäin miellyttävän\nvaikutuksen, ja olin ylpeä tietäessäni, että hänellä oli jokseenkin\nsamanlainen kokemus minusta. Ensi aluksi hämmästyin nähdessäni\nhänet, mutta samalla olin kuitenkin kuin unitilassa, huumaantunut ja\npökertynyt ja valmis ottamaan asiat sellaisina käin ne esiintyivät\nkyselemättä niitä sen tarkemmin.\n\n\"Millainen tärähdys!\" sanoin. \"Taivaan Luoja, kuinka kauhea tärähdys!\"\n\nHän nyökkäsi päätään, ja hämärässäkin saatoin nähdä hänen hymyilevän\nystävällistä kaihomielistä hymyään, joka oli hänelle niin ominainen.\n\nMinun oli mahdoton liikahtaakaan. Eikä minua edes haluttanutkaan\nliikahtaa. Mutta minun aistini olivat erittäin valppaat. Näin\nmurskaantuneen auton, jonka ympärillä liikkui lyhtyjä. Näin muutamia\nihmisiä ja kuulin hiljaista puhelua. Siinä oli portinvartija ja\nhänen vaimonsa sekä pari muuta ihmistä. He eivät välittäneet minusta\nlaisinkaan, vaan puuhailivat auton ympärillä. Silloin kuulin äkkiä\ntuskanhuudahduksen.\n\n\"Hän on puserruksissa. Nostakaa autoa varovasti\", sanoi jokin ääni.\n\n\"Sääreni vain on murskautunut\", sanoi toinen ääni, jonka tunsin\nPerkinsin ääneksi. \"Missä herra on?\" huudahti hän.\n\n\"Täällä olen\", vastasin, mutta he eivät näyttäneet kuulevan puhettani.\nHe olivat kaikki kumarassa ja katselivat jotakin auton edessä olevaa\nolentoa.\n\nStanley laski kätensä olkapäälleni, ja hänen kosketuksensa tuntui\nsanomattoman suloiselta. Mieleni oli kaikesta huolimatta kevyt ja\nonnellinen.\n\n\"Et tietenkään tunne minkäänlaista kipua?\" kysyi hän.\n\n\"En pienintäkään\", vastasin.\n\n\"Se ei koskaan tulekaan täällä kysymykseen\", sanoi hän.\n\nSilloin vavahdin äkkiä hämmästyksestä. Stanley! Stanley! Mutta\nStanleyhan oli kuollut Bloemfonteinissa buurisodan aikana!\n\n\"Stanley!\" huudahdin, ja sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni.\n\"Stanley, sinähän olet kuollut.\"\n\nHän katseli minua hymyillen ystävällisesti ja kaihomielisesti niinkuin\naikaisemminkin.\n\n\"Niin sinäkin olet\", sanoi hän.\n\n\n\n\nARPA N:o 249\n\n\nMahdollisesti ei koskaan saada ehdottoman varmasti ja lopullisesti\nselville, mitä Edward Bellingham oikein puuhasi William Monkhouse Leen\nkanssa sekä mikä aiheutti Abercrombie Smithin suuren pelästyksen.\nTosin olemme kuulleet Smithin oman täydellisen ja selvän kertomuksen\nasiasta sekä ne asiaa valaisevat lisätiedot, jotka hän saattoi saada\npalvelijalta Thomas Stylesiltä, kunnianarvoisalta tohtori Plumptree\nPetersonilta ja muilta henkilöiltä, jotka sattumalta näkivät jonkin\ntämän merkillisen tapaussarjan eri vaiheista. Mutta pääasiassa perustuu\nasian selostus yksinomaan Smithiin, ja useimmat varmaankin pitävät\nuskottavampana, että niin terveet kuin hänen aivonsa ulkonaisesti\novatkin, on niitten rakenteessa jokin hieno käyristyminen, jokin\nmerkillinen syntymävika, kuin että luonnonjärjestys olisi mullistunut\nkeskellä päivää niin kuuluisassa opin ja valistuksen kehdossa kuin on\nOxfordin yliopisto. Mutta kun ajattelemme, kuinka kapea ja mutkallinen\ntämä luonnon polku on, kuinka hämärästi voimme sen käänteitä\nseurata kaikista tieteemme lampuista huolimatta, sekä kuinka sitä\nympäröivästä pimeydestä häämöittää tuon tuostakin varjomaisia suuria\nja kauheita mahdollisuuksia, vaaditaan tosiaankin suurta rohkeutta ja\nvarmuutta sellaiselta, joka uskaltaa panna rajaviivat niille oudoille\nsyrjäpoluille, joille ihmishenki voi poiketa.\n\nVanhan Oxfordin opiston muutamassa syrjärakennuksessa on eräs hyvin\nvanha nurkkatorni. Avonaisen oven yläpuolella kaareutuva raskas\nholvireuna on painunut keskeltä alaspäin vuosien rasittamana, ja\nharmaat sammaltuneet kivilohkareet näyttävät olevan sidotut toisiinsa\nmuratin oksilla ja kiemuroilla ikäänkuin olisi luonto-äiti itse\nruvennut suojelemaan niitä tuulta ja raju-ilmaa vastaan. Ovelta\njohtavat ylös kiviset kiertoportaat leveten vähän pitemmäksi askelmaksi\nkahden ensimmäisen kerroksen kohdalla ja päättyen kolmanteen\ntasanteeseen. Joka ainoa porrasaskel on jo menettänyt muotonsa\nja kovertunut, sillä niitä on polkenut niin monta tiedonetsijäin\nsukupolvea. Elämä on virrannut veden tavoin näitä kiertoportaita\nmyöten, ja veden tavoin se on jättänyt jälkeensä nämä sileiksi\nkuluneet kourut. Kuinka täyteläinen ja voimakas onkaan ollut tuo\nenglantilaisen nuorison kukoistusaika aina Plantagenetin päiväin\npitkäkaapuisista opillisen harrastuksen innoittamista ylioppilaista\nmyöhempäin aikain nuorukaisiin asti. Ja mitä nyt oli jäljellä noitten\nintomielisten ja tarmokkaitten miesten toiveista ja pyrkimyksistä muuta\nkuin siellä täällä jollakin vanhanaikuisella kirkkomaalla muutamia\nhautakiveen piirrettyjä sanoja ja ehkäpä kourallinen multaa lahoavassa\nruumisarkussa! Mutta tässä olivat paikallaan mykät portaat ja harmaat\nvanhat seinät, joitten pinnassa saattoi vieläkin nähdä kulmakuviot\nja vinoristit ja monet muut vaakunakuviot ikäänkuin ammoin sitten\nmenneitten aikain eriskummaisina varjoina.\n\nToukokuussa vuonna 1884 asui kolme nuorukaista niissä pikku\nhuoneustoissa, joihin pääsi noitten vanhojen portaitten kolmelta eri\ntasanteelta. Kussakin tällaisessa huoneustossa oli vain arkihuone ja\nmakuuhuone, kun taas vastaavia huoneita pohjakerroksessa käytettiin\ntoista hiilisäiliönä, toista miessiivoojan Thomas Stylesin asuntona,\njonka tehtävänä oli palvella hänen yläpuolellaan asuvaa kolmea herraa.\nSekä oikealla että vasemmalla oli rivi luento- ja virastohuoneita,\nniin että vanhan tornin asukkaat saivat nauttia aika suurta rauhaa,\nmikä vaikuttikin, että ahkerammat opiskelijat pitivät paljon näistä\nhuoneista. Niin ajattelivat huoneistaan nekin kolme, jotka niissä nyt\nasuivat -- ylinnä Abercrombie Smith, hänen allaan Edward Bellingham ja\nalinna William Monkhouse Lee.\n\nKello oli noin kymmenen suloisena kevätiltana, ja Abercrombie Smith\nlojui nojatuolissaan jalat uuninristikolla ja visapiippu hampaissaan.\nSamanlaisessa tuolissa ja yhtä mukavassa asennossa lepäili tulisijan\ntoisella puolella hänen vanha opintotoverinsa Jephro Hastie. Molemmilla\nmiehillä oli yllään flanellipuku, sillä he olivat viettäneet koko\nillan joella, mutta jollei heillä olisi ollut tällaista urheilupukua,\nei kukaan olisi voinut heidän reippaista ja voimakaspiirteisistä\nkasvoistaan päätellä muuta kuin että he olivat todellisia\nulkoilmaeläjiä -- miehiä, joitten kaikki taipumukset luonnostaan\nkääntyivät reippaisiin ja voimia kysyviin harrastuksiin. Hastie olikin\nveneessään perimmäisen airon soutaja ja Smith yhtä vastuunalaisella\npaikalla, mutta tulossa oleva tutkinto oli jo heittänyt varjonsa häneen\nja sitonut hänet vakinaisesti kiinni työhön lukuunottamatta muutamia\nterveydenhoitoon uhrattuja tunteja viikossa. Pöydällä levällään olevat\nlääketieteelliset teokset, siellä täällä lojuvat luut, mallikuvat ja\nanatomiset esineet ilmaisivat sekä hänen harrastustensa laajuuden\nettä laadun, samalla kuin pari uuninreunuksella olevaa karttua ja\nnyrkkeilyhansikasta antoi aavistuksen siitä, millä tavalla hän Hastien\navulla voi saada kotonaan ruumiinharjoitusta kaikkein tehokkaimmalla\ntavalla. He tunsivat toinen toisensa erittäin hyvin -- niin hyvin,\nettä voivat nyt istua täydessä rauhassa ja mitään puhumatta, mikä on\ntodistus toveruuden korkeimmasta kehitysasteesta.\n\n\"Maista nyt wiskyäkin\", sanoi Abercrombie Smith vihdoin kahden\nsavupilven välillä. \"Skotlantilaista on karahvissa ja irlantilaista\npulloissa.\"\n\n\"Ei, kiitos. Harjoittelen nykyjään joka päivä kilpasoutua varten enkä\nmaista silloin koskaan alkoholia. Entä sinä itse?\"\n\n\"Minä luen kovasti. Luullakseni on parasta jättää se sikseen.\"\n\nHastie nyökkäsi päätään, ja he vaipuivat tyytyväisinä äänettömyyteen.\n\n\"Kuuleppas muuten, Smith\", virkkoi Hastie sitten, \"oletko vielä\ntutustunut kumpaankaan tässä samassa rappukäytävässä asuvista miehistä?\"\n\n\"Tervehdimme vain toisiamme ohikulkiessamme. Ei mitään muuta.\"\n\n\"Hm! Siihen saisi mielestäni koko tuttavuus rajoittuakin. Olen kuullut\nvähän heistä kummastakin. En paljon, mutta kuitenkin riittävästi. Sinun\nsijassasi en päästäisi heitä kovinkaan lähelle itseäni. Monkhouse\nLeessä ei tosin ole paljonkaan moittimisen syytä.\"\n\n\"Tarkoitatko laihempaa heistä?\"\n\n\"Häntä juuri. Hän on hieno pieni herra. Ei hänessä ole mitään\nvarsinaista vikaa, mutta mahdotonta on olla hänen tuttavansa joutumatta\nyhteen Bellinghamin kanssa.\"\n\n\"Siis tuon lihavan miehen?\"\n\n\"Niin, ja hän on sellainen, jonka kanssa en suoraan sanoen tahtoisi\nlaisinkaan seurustella.\"\n\nAbercrombie Smith kohautti kulmakarvojaan ja vilkaisi toveriinsa.\n\n\"Mikä hänessä sitten on vikana?\" kysyi hän. \"Juoko hän? Pelaako\nhän? Onko hän tomppeli? Etpä sinä ole juuri ollut ahdasmielinen\narvosteluissasi.\"\n\n\"Ilmeisestikään et tunne miestä, sillä muuten et kyselisi. Hänessä on\njotakin inhoittavaa, jotakin matelevaista. Minua oikein kuvottaa aina,\nkun näen hänet. Hän on mielestäni henkilö, jolla on salaisia paheita --\nhalpamainen olento. Mutta mikään tomppeli hän ei ole. Väitetään, että\nhän on parhaita tiedekunnassaan koko yliopistossa.\"\n\n\"Onko hän klassikko vai lääketieteen opiskelija?\"\n\n\"Hän tutkii itämaisia kieliä, ja niissä hän on mato. Chillingworth\ntapasi hänet taannoin jossakin itämailla ja kertoi minulle hänen\npuhuneen arabialaisten kanssa ihan samoin kuin jos hän olisi syntynyt\nja kasvanut ja vieroitettukin heidän parissaan. Hän puhui koptinkieltä\nkopteille, hepreaa juutalaisille ja arabiankieltä beduiineille, ja\nkaikki he olivat valmiit suutelemaan hänen takkinsa helmaa. Noilla\nseuduilla on joitakin vanhoja erakolta, jotka istuvat kallioilla juron\nnäköisinä ja sylkevät muukalaisen nähdessään. Mutta tämän Bellinghamin\ntullessa sinne heittäytyivät he maahan vatsalleen, ennenkuin hän oli\nsanonut viittä sanaa, ja vääntelivät siinä ruumistaan. Chillingworth ei\nsanonut milloinkaan nähneensä mitään sen vertaista. Bellingham näytti\nvielä pitävän sitä ihan luonnollisena asiana ja käveli rehennellen\nheidän joukossaan kuin mikäkin mahtava setä. Eihän se tosiaankaan ole\nhullumpaa jonkun meikäläisen alkuvuosiaan opiskelevan ylioppilaan\ntekemäksi.\"\n\n\"Minkä vuoksi sanoit, ettei Leen kanssa voi seurustella joutumatta\ntekemisiin Bellinghamin kanssa?\"\n\n\"Bellingham on kihloissa Leen sisaren, Evelinen, kanssa. Hän\nvasta on suloinen pikku tyttö, Smith. Tunnen koko perheen hyvin.\nOn vastenmielistä nähdä tuota raakalaista Evelinen seurassa. He\nmuistuttavat minua aina rupisammakosta ja kyyhkysestä.\"\n\nAbercrombie Smith muikisti suutaan ja kopautti tuhkan piipustaan\npesänristikkoa vastaan.\n\n\"Sinähän näytät kaikki kädessäsi olevat kortit, veikkonen\", sanoi hän.\n\"Mikä ennakkoluuloinen, kateellinen ja häijy mies oletkaan! Sinulla ei\nole Bellinghamia vastaan mitään muuta todellista syytä kuin että hän on\nkihloissa Evelinen kanssa.\"\n\n\"Minä olenkin tuntenut tytön siitä asti, kun hän ei vielä ollut tätä\nkirsikanpuista piippua pitempi, enkä pidä siitä, että hän uskaltautuu\ntuollaiseen vaaraan. Ja se on oikea vaara. Bellingham näyttää niin\nraa'alta. Ja hänellä onkin raaka luonne, ilkeä sisu. Muistathan hänen\nriitansa pitkän Mortonin kanssa?\"\n\n\"En, sinä et koskaan muista, että olen täällä ensimmäistä vuotta.\"\n\n\"Niin, sehän tapahtui tosiaankin viime vuonna. Sinähän tiedät\nrantapolun alhaalla joen rannassa. Muutamia miehiä oli kävelemässä\nsiellä. Bellingham asteli edellä, kun he kohtasivat erään vanhan\ntorikaupustelijavaimon, joka tuli heitä vastaan. Oli satanut -- sinähän\ntiedät millaisia nuo kujat ovat sateen jälkeen -- ja polku kulki joen\nja suuren lammikon välissä, joka oli melkein yhtä leveä kuin jokikin.\nNo niin, eikö vain tuo sika nyt keksikin pysyä itse polulla ja työntää\nvaimo raukkaa liejuun, jossa sekä hän itse että hänen kauppatavaransa\njoutuivat surkeaan kuntoon. Se oli inhoittava teko, ja pitkä Morton,\njoka on kaikkein kunnollisimpia miehiä, sanoikin hänelle suoraan mitä\najatteli asiasta. Sana synnytti toisen, ja lopulta Morton löi kepillään\ntuota lurjusta hartioihin. Siitä sukeutui hitonmoinen kahakka, ja\non kerrassaan suuri nautinto nähdä millä tavoin Bellingham katselee\nMortonia heidän tavatessaan. Mutta kellohan on jo totisesti melkein\nyksitoista, Smith!\"\n\n\"Älä pidä kiirettä. Sytytä taas piippusi.\"\n\n\"Ei enää. Minun luullaan soutuharjoitusten vuoksi olevan hyvässä\ntallessa peitteen alla. Ja tässä istunkin jaarittelemassa sinun\nkanssasi. Minä lainaan sinun pääkallosi, jollet nyt tarvitse sitä.\nWilliams on saanut minun kelloni kuukauden ajaksi. Otan myöskin pienet\nkorvaluusi, jos ne varmasti joutavat lainaksi. Kiitoksia oikein paljon.\nÄlä etsi niille mitään käärettä, voin ihan hyvin viedä ne kainalossani.\nHyvää yötä nyt, poikani, ja muista mitä olen sanonut naapuristasi.\"\n\nKun Hastie oli anatomisine lainaesineineen mennä kolistellut alas\nkiertoportaista, viskasi Abercrombie Smith piippunsa paperikoriin, veti\ntuolinsa lähemmäksi lamppua ja syventyi tutkimaan suurta vihreäkantista\nnidosta, jota koristivat isot värilliset kartat esittäen sitä outoa\nsisäistä kuningaskuntaa, jonka onnettomia ja avuttomia yksinvaltijaita\nme olemme. Vaikka hän olikin ensimmäistä vuotta Oxfordissa, ei hän\nollut aloittelija lääketieteen opinnoissa, sillä hän oli jo harrastanut\nniitä neljä vuotta Glasgowissa ja Berlinissä, ja nyt häneltä ei enää\npuuttunut tällä alalla muuta kuin loppututkinto. Hänellä oli luja suu,\nleveä otsa ja selväpiirteiset, jonkin verran ankarat kasvot ja hän\nnäytti mieheltä, joka -- vaikkei ollutkaan mikään loistava nero -- oli\nkuitenkin niin sitkeä ja kärsivällinen ja luja, että saattoi lopulta\nviedä voiton monesta sukkelaälyisemmästä miehestä. Mies, joka voi\npitää puoliaan skotlantilaisten ja pohjoissaksalaisten parissa, ei ole\nhelposti nujerrettavissa. Smith oli jättänyt jälkeensä hyvän maineen\nGlasgowissa ja Berlinissä ja nyt hän varmasti tekisi samoin Oxfordissa,\njos kova työ ja innostus vain siihen riittäisi.\n\nHän oli istunut lukemassa noin tunnin ajan, ja sivupöydällä olevan\nkovaäänisen pöytäkellon osoittajat yhtyivät juuri kahdentoista\nkohdalla, kun hänen korvaansa osui äkkiä muuan ääni -- terävä\nja kimeä ääni, ikäänkuin jonkin voimakkaan mielenliikutuksen\nesiinpusertama hengähdys. Smith laski kirjan kädestään ja höristi\nkorviaan kuunnellakseen. Ketään ei ollut hänen kummallakaan puolellaan\nseinän takana eikä hänen yläpuolellaan, niin että tuon äänen täytyi\nehdottomasti kuulua alempana asuvan naapurin huoneesta -- saman\nnaapurin, josta Hastie oli antanut niin epäsuopean arvostelun. Smith\ntunsi hänet vain veltoksi ja kalpeakasvoiseksi mieheksi, joka oli\ntavoiltaan hiljainen ja ahkera ja jonka lamppu loi keltaista hohdettaan\nvanhasta tornista vielä senkin jälkeen, kun hän oli itse sammuttanut\nomansa. Tämä myöhäinen valveillaolo oli muodostanut jonkinlaisen\näänettömän siteen heidän välilleen. Yön tuntien muuttuessa vähitellen\naikaisiksi aamuhetkiksi Smithistä tuntui mieluiselta ajatella,\nettä niin lähellä oli toinenkin henkilö, joka ei pitänyt unta sen\ntärkeämpänä kuin hän itsekään. Nytkin tunsi Smith vain ystävällisyyttä\najatellessaan Bellinghamia. Hastie oli kelpo poika, mutta tyly ja\nlujahermoinen eikä omistanut vähimmässäkään määrin mielikuvitusta tai\nmyötätuntoa. Hän ei voinut sietää minkäänlaisia poikkeuksia siitä\nmiehekkyyden perusmuodosta, jonka hän oli luonut itselleen. Jollei\nmiestä voitu mitata opiskelijan tavallisen mittakaavan mukaan, ei\nHastie hyväksynyt häntä. Samoin kuin monet muut rotevat henkilöt\noli hänkin taipuvainen sekoittamaan ruumiinrakenteen luonteeseen ja\nlukemaan periaatteettomuuden syyksi sellaista, joka itse asiassa olikin\nverenkierron vika. Smith laajanäköisempänä miehenä tunsi ystävänsä\nkatsantokannan ja ymmärsi sen rajoittuneisuuden nyt ajatellessaan\nalapuolellaan asuvaa miestä.\n\nTuota outoa ääntä ei enää kuulunut uudelleen, ja Smith oli juuri\nryhtymäisillään taas työhönsä, kun äkkiä kajahti yön hiljaisuudessa\nkäheä huuto, oikea kiljahdus -- sellaisen miehen voihkaisu, joka on\näärimmäisen järkytetty. Smith hypähti seisoalleen ja laski kirjan\nkädestään. Hän oli aika lailla lujahermoinen mies, mutta tuossa\näkillisessä ja hillittömässä kauhunhuudahduksessa oli jotakin, joka\nhyyti hänen verensä ja karmi hänen pintaansa. Sellaisesta paikasta ja\nsellaiseen aikaan lähteneenä johti se hänen mieleensä lukemattomia\neriskummaisia mahdollisuuksia. Oliko hänen rynnättävä alas vai oliko\nparempi odottaa? Hänessä oli voimakkaana hänen kansalleen ominainen\npelko herättää millään tavoin huomiota, ja hän tunsi niin vähän tätä\nnaapuriaan, ettei hänestä ollut hauska tunkeutua hänen asuntoonsa.\nHetkisen hän seisoi epätietoisena, ja vielä hänen harkitessaan asiaa\nkuului portaista nopeaa askelten töminää, ja sisään syöksyi nuori\nMonkhouse Lee puolipukeissaan ja kalmankalpeana.\n\n\"Tulkaa alas!\" huohotti hän. \"Bellingham on sairas.\"\n\nAbercrombie Smith seurasi häntä alas ihan kintereillä oman huoneustonsa\nkohdalla olevaan arkihuoneeseen ja, koska tämä juttu herätti\nhänessä voimakasta mielenkiintoa, ei hän voinut olla hämmästyneenä\nkatselematta ympärilleen kynnykselle tultuaan. Sellaista huonetta hän\nei ollut koskaan ennen nähnyt -- se muistutti enemmän museota kuin\nlukuhuonetta. Seinillä ja katossa oli vieri vieressä lukemattomia\neriskummaisia muinaisesineitä Egyptistä ja itämailta. Seinävierillä\noli rivissä pitkiä kulmikkaita hahmoja, joilla oli kannettavanaan\njonkinlainen taakka tai ase ja jotka muodostivat kerrassaan oudon\nkorureunuksen tässä huoneessa. Niitten yläpuolella oli häränpäällä,\nhaikaranpäällä, kissanpäällä tai pöllönpäällä varustettuja kuvapatsaita\nsekä kyykäärmeellä koristettuja mantelisilmäisiä yksinvaltijaita\nja omituisia paksuja epäjumalankuvia, jotka oli muovailtu Egyptin\nsinisestä lasurikivestä. Horus ja Isis ja Osiris kurkistelivat\njokaisesta seinäkomerosta ja jokaiselta hyllyltä, kun taas katonrajassa\nriippui oikea Vanhan Niilin poika, suuri isoleukainen krokotiili, joka\noli heitetty muutaman tangon päälle kaksinkerroin.\n\nKeskellä tätä omituista huonetta oli suuri nelikulmainen pöytä, jolla\noli sekaisin papereita, pulloja ja jonkin suloisen palmuntapaisen\npuun kuivattuja lehtiä. Kaikki nämä eri esineet oli kerätty yhteen,\njotta oli saatu tilaa muumiolaatikolle, joka oli otettu seinänvierestä\nniinkuin siinä näkyvä tyhjä paikka osoitti ja pantu poikittain pöydän\netusyrjälle. Itse muumio, kauhistuttava musta kuihtunut hahmo,\njoka muistutti sotkuiseen pensaaseen pantua hiiltynyttä päätä, oli\npuolittain ulkona laatikostaan kuivettunut käsi ja luinen kyynärvarsi\nulottuen pöydälle. Ruumisarkkua vastaan nojasi vanha keltainen\npapyruskäärö, ja sen edessä istui puisessa nojatuolissa huoneen asukas\npää taaksepäin taivutettuna, selko selällään olevat silmät tuijottaen\nkaunistuneina hänen yläpuolellaan olevaan krokotiiliin, ja hengityksen\nkulkiessa äänekkäästi sinisten paksujen huulten välistä.\n\n\"Herra Jumala! Hän kuolee!\" huudahti Monkhouse Lee aivan suunniltaan.\n\nHän oli solakka kaunis nuorukainen olivinvärinen iholtaan ja\ntummasilmäinen, paremminkin espanjalaisen kuin englantilaisen näköinen,\nja kelttiläisen vilkas käytökseltään, ihan päinvastoin kuin Abercrombie\nSmith, jonka olennossa oli selvä anglosaksilainen hidas piirre.\n\n\"Hän on luullakseni vain pyörtynyt\", sanoi lääketieteen ylioppilas.\n\"Auttakaahan minua nostamaan häntä. Tarttukaa hänen jalkoihinsa. Nyt\nsohvalle. Voitteko potkaista pois kaikki nuo pienet puupaholaiset?\nMillainen sekasotku niitä onkaan! Hänen tulee kyllä hyvä olla, kun\navaamme vain hänen kauluksensa ja annamme hänelle vähän vettä. Mitä\nihmettä hän oikein on hommannut?\"\n\n\"En tiedä. Kuulin hänen huudahtavan. Juoksin ylös. Tunnen hänet nähkääs\noikein hyvin. Olitte kovin ystävällinen tullessanne kanssani tänne\nalas.\"\n\n\"Hänen sydämensä takoo kuin kastanjetit\", sanoi Smith laskien kätensä\ntajuttomana olevan miehen rinnalle. \"Hän näyttää pelästyneen ihan\nsuunniltaan. Kaatakaa vesi hänen päälleen! Millaiset hänen kasvonsa\novatkaan!\"\n\nNe olivat tosiaankin oudon näköiset ja hyvin luotaantyöntävät, sillä\nsekä värillään että muodoltaan ne olivat yhtä luonnottomat. Ne olivat\nvalkoiset, ei sillä lailla kuin pelosta tavallisesti aiheutuu, vaan\nniin täysin verettömän kalpeat kuin jalkapohja. Hän oli hyvin lihava,\nmutta hänen ulkomuodostaan saattoi päätellä, että hän oli joskus\nollut tuntuvasti lihavampikin, sillä hänen ihonsa riippui irrallaan\nlaskoksina ja poimuina ja oli ylt'yleensä kuin ryppyverkon peittämä.\nLyhyt kankea, ruskea tukka törrötti pystyssä hänen päälaellaan,\nja paksut ryppyiset korvat ulkonivat kummallakin puolella. Hänen\nvaaleanharmaat silmänsä olivat yhä auki, silmäterät laajenneina ja\nsilmämunat pullistuneina jäykän ja kauhistuneen näköisinä. Smithistä\ntuntui häntä katsellessaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt luonnon\npainaneen kenenkään miehen kasvoihin niin selviä vaarallisuuden\nmerkkejä kuin tämän tässä, ja hän muisteli nyt vakavammin Hastien tunti\nsitten antamaa varoitusta.\n\n\"Mikä hitto on voinut pelästyttää hänet noin?\" kysyi hän.\n\n\"Varmaankin tuo muumio.\"\n\n\"Muumioko? Kuinka niin?\"\n\n\"En oikein ymmärrä. Se on inhoittavaa ja sairaalloista. Toivoisin hänen\nluopuvan siitä. Hän on nyt pelästyttänyt minut jo toisen kerran. Sama\njuttu tapahtui viime talvena. Tapasin hänet juuri tällaisessa tilassa\ntuo kauhistuttava muumio edessään.\"\n\n\"Mitä hän sitten oikein puuhaa tuolla muumiolla?\"\n\n\"Hänhän on jollakin tavalla omituinen. Ja se on hänen keppihevosensa.\nHän tuntee näitä asioita paremmin kuin kukaan muu Englannissa. Mutta\njospa hän luopuisi niistä! Kas, nyt hän alkaa virota.\"\n\nHeikkoa väriä alkoi kohota Bellinghamin kuolonkalpeille poskille,\nja hänen silmäluomensa värisivät kuin purjeet tuulen viritessä. Hän\nvuoroin puristi kätensä nyrkkiin, vuoroin avasi ne taas ja veti\npitkään ja heikosti henkeään hampaittensa välistä; äkkiä hän heitti\npäänsä taaksepäin ja katseli selviytyneenä ympärilleen. Kun hänen\nsilmänsä osuivat muumioon, hypähti hän pois sohvalta, sieppasi käteensä\npapyruskäärön, työnsi sen erääseen laatikkoon, jonka lukitsi, ja\nhoiperteli sitten takaisin sohvalle.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi hän. \"Mitä te oikein haluatte, hyvät miehet?\"\n\n\"Sinä olet huutanut ja metelöinyt täällä\", sanoi Monkhouse Lee. \"Jollei\ntämä yläpuolella asuva naapurimme olisi tullut alas, en tosiaankaan\nolisi tietänyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä sinulle.\"\n\n\"Kas vain, herra Abercrombie Smith\", sanoi Bellingham vilkaisten\nhäneen. \"Kuinka ystävällinen olitte tullessanne tänne! Millainen hupsu\nminä olenkaan! Laupias taivas, millainen hupsu olenkaan!\"\n\nHän painoi päänsä käsiensä varaan ja päästi tuon tuostakin ilmoille\nhermostuneen naurunpurskahduksen.\n\n\"Kas niin! Jättäkää tuo!\" huudahti Smith ravistellen häntä rajusti\nhartioista.\n\n\"Sinun hermosi ovat ankarasti järkkyneet. Sinun täytyy jättää nuo\nsydänyön puuhailut muumioitten parissa tai muuten menetät kerrassaan\njärkesi. Olet ihan suunniltasi nyt.\"\n\n\"Voisittekohan te olla näin tyyniä kuin minä nyt, jos olisitte nähnyt\n--\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Oh, ei mitään. Tarkoitan vain, että minua epäilyttää voisitteko te\nistua ylhäällä yöllä muumion seurassa hermostumatta. En kielläkään\nteidän olevan oikeassa. Tunnustan kyllä rasittaneeni itseäni viime\naikoina liiaksi. Mutta nyt ei minua enää vaivaa mikään. Pyydän teitä\nkuitenkin jäämään tänne vielä. Odottakaa vain joitakin hetkiä, kunnes\nolen aivan ennallani.\"\n\n\"Täällä on hyvin tukahduttava ilma\", huomautti Lee työntäen akkunan\nauki ja päästäen sisään viileää yöilmaa.\n\n\"Se johtuu palsamipihkasta\", sanoi Bellingham. Hän otti pöydältä yhden\nkuivuneen palmumaisen lehden ja kärvensi sitä lampun yläpuolella.\nSe hajosi sakeiksi savukiemuroiksi, ja pistävä voimakas haju täytti\nhuoneen. \"Se on pyhä kasvi -- pappien kasvi\", virkkoi hän. \"Tunnetteko\nvähääkään itämaisia kieliä, Smith?\"\n\n\"En laisinkaan. En yhtäkään sanaa.\"\n\nTämä vastaus näytti kohottavan painon egyptintutkijan sydämeltä.\n\n\"Kuinka kauan muuten kului sillä välillä\", jatkoi hän, \"kun te olitte\ntulleet alas ja ennenkuin minä palasin tajuihini?\"\n\n\"Vain vähän aikaa. Noin neljä viisi minuuttia.\"\n\n\"Niin, minäkin arvelin, ettei se voinut kestää kauan\", sanoi Bellingham\nvetäen syvään henkeään. \"Mutta kuinka omituinen onkaan tajuttomuuden\ntila! Siinä ei huomaa minkäänlaista aikamäärää. Oman kokemukseni\nperusteella en olisi voinut sanoa, kestikö se sekunteja vai viikkoja.\nTuo pöydällä oleva herrasmies esimerkiksi toimitettiin arkkuun\nyhdennentoista hallitussuvun aikana noin neljäkymmentä vuosisataa\nsitten, ja jos hän sattuisi saamaan puhekykynsä takaisin, väittäisi\nhän varmasti meille, että sitä ajanjaksoa ei ole kestänyt kauemmin\nkuin että hän on ennättänyt sulkea silmänsä ja taas avata ne. Tämä on\nerikoisen hieno muumio, Smith.\"\n\nSmith astui pöydän luokse ja katseli ammattimiehen silmin edessään\nolevaa mustaa ja vääristynyttä olentoa. Vaikka kasvot olivatkin kaamean\nvärittömät, olivat ne piirteiltään täydelliset, ja kaksi pientä\npähkinämäistä silmää kurkisteli yhä mustista suurista silmäkuopista.\nTummunut iho oli pingoittunut kireälle luitten päälle, ja sekava\nkarkea musta tukka valui korville. Kaksi kapeaa hammasta, samanlaista\nkuin rotallakin, pisti esiin ryppyisen alahuulen yläpuolelta. Tuossa\nkauhistuttavassa olennossa, sen kyyristyneessä asennossa, taivutetuissa\njäsenissä ja kohollaan olevassa päässä oli sellainen tarmon leima, että\nSmithin kurkkua kouristi. Laihat kylkiluut pergamenttia muistuttavine\nihopeitteineen olivat näkyvissä, ja samoin sisäänpainunut lyijynvärinen\nvatsa pitkine palsamoitsijan jättämine haavoineen, mutta alaraajoja\npeittivät karkeat keltaiset kääreet. Ruumiin päällä oli hajallaan\npieniä neilikkamaisia mirhamin ja kassiapuun lehtiä, ja samoin myöskin\nsiellä täällä arkun pohjalla.\n\n\"En tiedä hänen nimeään\", sanoi Bellingham sivellen kädellään muumion\nryppyistä päätä. \"Niinkuin huomaatte on ulompi arkku siihen kuuluvine\nkirjoituksineen kadoksissa. Nyt ei sillä ole mitään muuta nimeä kuin\narpa n:o 249. Tässä kannessa näettekin sen. Se oli hänen numeronsa\nniissä arpajaisissa, joista sain hänet haltuuni.\"\n\n\"Hän on ollut aikoinaan komea mies\", huomautti Abercrombie Smith.\n\n\"Hän on ollut ihan jättiläinen. Hänen muumionsa on kuuden jalan\nseitsemän tuuman pituinen ja sellainen mies on jo jättiläinen\nEgyptissä, sillä sikäläiset ihmisethän eivät ole laisinkaan rotevaa\nlajia. Koetelkaapas vielä näitä suuria muhkuraisia luita. Hänen\nkanssaan ei olisi ollut hauska joutua riitaan.\"\n\n\"Ehkäpä juuri nämäkin kädet ovat olleet mukana nostamassa\nkiviä pyramiidien seiniin\", huomautti Monkhouse Lee katsellen\nvastenmielisyyden ilme silmissään noita koukkuisia ja likaisia käsiä.\n\n\"Se on erehdys. Tämä mies on palsamoitu oikein natriumilla ja muutenkin\njärjestetty arkkuunsa peräti huolellisella tavalla. Sillä lailla ei\nole hoivailtu muurarin apulaisia. Suola tai maapihka oli tarpeeksi\nhyvää heille. On arvioitu, että tällainen hienompi palsamoiminen maksoi\nmeidän rahassamme noin seitsemänsataakolmekymmentä puntaa. Tämä ukkeli\non varmasti ollut ylhäinen henkilö. Mitä päättelette tuosta hänen\njalkapäässään olevasta kirjoituksesta, Smith?\"\n\n\"Mainitsinhan jo, että en tunne vähintäkään itämaisia kieliä.\"\n\n\"Niin, tosiaankin. Siinä on luullakseni palsamoitsijan nimi. Hän on\nvarmasti ollut erikoisen tunnollinen ammatissaan. Kuinka moni nykyajan\ntuote kestää nelisentuhatta vuotta?\"\n\nHän puheli kevyesti ja nopeasti, mutta Abercrombie Smith huomasi\nselvästi hänen värisevän vieläkin pelosta. Hänen kätensä tutisivat,\nalahuulensa vavahteli, ja minne hän katsoikin, kääntyivät hänen\nsilmänsä vähän perästä tuohon kaameaan olentoon. Mutta kaiken tuon\npelon lävitse ilmeni hänen äänensävyssään ja käytöksessään selvästi\nvoitonriemua. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen askeleensa olivat\nreippaat ja joustavat. Hän näytti hengenvaarallisen kokeen läpäisseeltä\nhenkilöltä, jossa vieläkin on huomattavissa kokeen jälkiä, mutta joka\non samalla kuitenkin saavuttanut tarkoituksensa.\n\n\"Ette suinkaan vielä lähde?\" huudahti hän, kun Smith nousi sohvalta.\n\nYksinäisyyttä ajatellessaan hän näytti uudelleen joutuvan pelon valtaan\nja ojensi kätensä pidättääkseen toista.\n\n\"Kyllä, minun täytyy nyt mennä. Minun on taas ryhdyttävä työhöni.\nNyt te olette jo täysin tajuissanne. Minun mielestäni pitäisi teidän\nhermostonne vuoksi antautua vähemmän kauhistuttaviin opintoihin.\"\n\n\"En minä tavallisissa oloissa ole hermostunut. Sitäpaitsi olen ennenkin\navannut muumioita.\"\n\n\"Viime kerrallakin pyörryit\", huomautti Monkhouse Lee.\n\n\"Niin, tosiaankin. Minun kai täytyy saada jotakin hermojavahvistavaa\nlääkettä tai sähköhoitoa. Et suinkaan sinä vielä mene, Lee?\"\n\n\"Minä teen ihan mitä sinä haluat, Med.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tulen kanssasi ja otan pikku unen sohvallasi. Hyvää\nyötä, Smith. Olen pahoillani siitä, että häiritsin teitä hupsuudellani.\"\n\nHe kättelivät toisiaan ja lääketieteen ylioppilas kuuli kompuroidessaan\nylös epäsäännöllisiä kiertoportaita, kuinka jokin ovi lukittiin, ja\nhänen molemmat uudet tuttavansa menivät alimpaan kerrokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin omituisella tavalla alkoi Edward Bellinghamin ja Abercrombie\nSmithin tuttavuus, jota ei ainakaan viimeksimainittu halunnut kehittää\npitemmälle. Mutta Bellingham näytti mieltyneen suorasukaiseen\nnaapuriinsa ja lähenteli häntä niin ilmeisesti, että vain ehdoton\ntylyys olisi saanut hänet pysymään loitommalla. Pari kertaa hän kävi\nkiittämässä Smithiä avusta ja useasti jälkeenpäin hän toi kirjoja,\npapereita tai muita sentapaisia esineitä, joita lueskelevat ylioppilaat\nvoivat lahjoitella toisilleen ystävyyden osoitukseksi. Smith\nhuomasi pian, että hän oli lukenut erittäin paljon, oli harvinaisen\nhyvämuistinen ja tunsi mieltymystä katolisuuteen. Sitäpaitsi hänen\nkäytöksensä oli niin ystävällistä ja sulavaa, että muutaman ajan\nkuluttua suorastaan unohti hänen vastenmielisen ulkonäkönsä. Väsyneelle\nja työn uuvuttamalle miehelle hän ei suinkaan ollut epämieluinen\ntoveri, ja Smith huomasi jonkin ajan päästä suorastaan odottavansa\nhänen käyntejään ja pistäytyi itsekin hänen luonaan.\n\nMutta tämä lääketieteen opiskelija luuli kuitenkin huomaavansa\nBellinghamissa jonkinlaisia mielipuolisuuden oireita, niin taitavalta\nkuin hän muuten monessa suhteessa tuntuikin. Silloin tällöin hän\npuhkesi puhumaan kovaäänisesti ja pöyhkeästi, mikä oli jyrkkä\nvastakohta hänen tavallisesti niin vaatimattomalle olemukselleen.\n\n\"On kerrassaan ihmeellistä\", huudahti hän, \"tuntea voivansa hallita\nhyvän ja pahan voimia -- olla joko suojelusenkelinä tai kostonhenkenä.\"\nKerran hän taas sanoi Monkhouse Leestä: \"Lee on kelpo poika ja kunnon\nmies, mutta häneltä puuttuu sekä voimaa että kunnianhimoa. Hän ei olisi\noikea työtoveri rohkeaan yritykseen uskaltautuvalle miehelle. Hän ei\nsopisi minun apulaisekseni.\"\n\nKuullessaan tällaisia vihjauksia ja letkauksia suorasukainen Smith\nkohautti vain kulmakarvojaan ja pudisti päätään imeskellen piippuaan\nja teki silloin tällöin jonkin lääketieteellisen pikku huomautuksen\nylistämällä varhain nousemista ja raitista ilmaa.\n\nViime aikoma oli Bellinghamissa alkanut ilmetä muuan tapa, jonka Smith\ntiesi useissa tapauksissa ennustavan mielipuolisuuden lähestymistä. Hän\nnäytti lakkaamatta puhelevan itsekseen. Myöhäisinä yön hetkinä, jolloin\nei kukaan vieras voinut olla hänen luonaan, saattoi Smith kuulla hänen\näänensä alapuoleltaan matalana ja hillittynä yksinpuheluna, joka\nvaimeni melkein kuiskaukseksi, mutta kantautui sittenkin hiljaisuuden\nlävitse. Tämä yksinleperteleminen vaivasi ja tuskastutti Smithiä siinä\nmäärin, että hän puhui siitä useastikin naapurilleen. Mutta Bellingham\nsuutahti tällaisista moitteista ja kielsi jyrkästi päästäneensä\nkuuluville yhtäkään ääntä. Tämä asia näytti kuitenkin kiusaavan häntä\nenemmän kuin oikeastaan olisi voinut arvatakaan.\n\nJos Abercrombie Smith olisi epäillyt omia korviaan, ei hänen\nolisi tarvinnut kaukaa hakea tukea arveluilleen. Ryppyinen pieni\nmiespalvelija Tom Styles, joka oli palvellut tornin asukkaita jo\nkauemmin kuin kukaan saattoi muistaakaan, oli kovasti huolissaan\nsamasta asiasta.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", virkkoi hän kerran siivotessaan ylimmän\nkerroksen huoneita, \"luuletteko herra Bellinghamin olevan oikein\nkunnossa?\"\n\n\"Kunnossako, Styles?\"\n\n\"Niin, nimittäin pään puolesta?\"\n\n\"Miksei hän olisi?\"\n\n\"Enpä oikein osaa selittää. Hänen käytöksensä on muuttunut viime\naikoina. Hän ei ole enää ennallaan, vaikka uskallanpa nyt tässä sanoa,\nettei hän ole koskaan ollut oikein minun mieleiseni niinkuin te ja\nherra Hastie. Hän on ruvennut puhelemaan aivan kauheasti itsekseen.\nEiköhän se vain häirinne teitäkin. En ymmärrä miten häneen nähden olisi\nmeneteltävä.\"\n\n\"Mitä te siitä välitätte, Styles?\"\n\n\"Se herättää pakostakin mielenkiintoani! Ehkä olen julkea, mutta en voi\nsille mitään. Toisinaan minusta tuntuu kuin olisin sekä isä että äiti\nnuorille herroilleni. Kaikki koskee minuun, silloin kun asiat menevät\nhullusti ja sukulaiset tulevat ottamaan selvää niistä. Mutta herra\nBellinghamin hommat ihmetyttävät minua eniten. Tahtoisinpa tietää, mikä\nhänen huoneessaan toisinaan kävelee silloin, kun hän on itse poissa ja\novi ulkopuolelta lukittu.\"\n\n\"Mitä kummaa, tehän puhutte päättömiä, Styles!\"\n\n\"Ehkäpä, mutta olen omin korvin kuullut sen useammin kuin kerran,\nherra.\"\n\n\"Lorua, Styles,\"\n\n\"Olkoon niin sitten. Soittakaa vain kelloa, kun tarvitsette minua.\"\n\nAbercrombie Smith ei välittänyt paljoakaan vanhan miespalvelijan\njaarittelusta, mutta muutamia päiviä myöhemmin sattui pikku tapaus,\njoka teki häneen epämiellyttävän vaikutuksen ja palautti Stylesin sanat\ntaas selvästi hänen mieleensä.\n\nBellingham oli tullut eräänä iltana myöhään häntä tervehtimään ja\nkertoi hänelle mieltäkiinnittävällä tavalla Ylä-Egyptissä olevista Beni\nHassanin kalliohaudoista, kun Smith, jonka kuuloaisti oli erikoisen\ntarkka, erotti selvästi, kuinka kerrosta alempana ovi avattiin.\n\n\"Joku meni huoneeseenne tai lähti sieltä\", huomautti hän.\n\nBellingham hypähti seisoalleen ja seisoi neuvottomana paikallaan jonkin\naikaa sen näköisenä kuin olisi puolittain epäillyt puolittain pelännyt\njotakin.\n\n\"Panin sen varmasti lukkoon. Olen melkein ehdottomasti vakuutettu\nsiitä, että lukitsin sen\", änkytti hän. \"Ei kukaan ole voinut avata\nsitä.\"\n\n\"Mutta nyt kuuluu joku tulevan portaita ylös\", sanoi Smith.\n\nBellingham syöksyi ulos ovesta, paiskasi sen kovasti kiinni takanaan ja\nriensi alempaan kerrokseen päin. Noin puolimatkassa Smith kuuli hänen\npysähtyvän ja luuli erottavansa kuiskailua. Hetkisen kuluttua sulkeutui\novi hänen alapuolellaan, avain narahti lukossa ja Bellingham nousi\ntaas portaita ylös ja astui Smithin huoneeseen hien kihoillessa hänen\nkalpeilta kasvoiltaan.\n\n\"Nyt on kaikki hyvin\", sanoi hän heittäytyen istumaan tuolille. \"Siellä\noli vain tuo koira liikkeellä. Se oli sysännyt oven auki. En ymmärrä,\nkuinka unohdin lukita sen.\"\n\n\"En tietänyt laisinkaan, että teillä on koira\", virkkoi Smith\ntarkastellen mietteissään toverinsa hämmästyneitä kasvoja.\n\n\"Ei se olekaan ollut minulla vielä kauan. Minun täytyy päästä eroon\nsiitä. Se tuottaa kaikenlaista kiusaa.\"\n\n\"Totta kai, jos pidätte niin välttämättömänä teljetä sitä sisään.\nEiköhän se jo riittäisi, että ovi olisi työnnetty kiinni? Minkä vuoksi\nvielä lukitsettekin sen?\"\n\n\"Tahdon estää, ettei Styles ukko saa päästetyksi sitä ulos. Se on\nnähkääs joltisenkin arvokas koira, enkä soisi menettäväni sitä.\"\n\n\"Minäkin olen jonkin verran innostunut koirista\", sanoi Smith\ntarkastellen yhä kiinteästi puhetoveriaan syrjäsilmällä. \"Ehkäpä\nsallitte minun vilkaista sitä.\"\n\n\"Tietysti. Mutta pelkäänpä, ettei se käy päinsä tänä iltana. Olen\nsopinut kohtauksesta erään henkilön kanssa. Onko tuo kello oikein? Olen\nsiis jo myöhästynyt neljännestunnin. Suotte varmasti anteeksi, että\npoistun näin äkkiä.\"\n\nHän sieppasi lakkinsa ja riensi pois huoneesta. Vaikka hän oli puhunut\njostakin kohtauksesta, kuuli Smith hänen taas avaavan huoneensa oven ja\nlukitsevan sen sisältä päin.\n\nTämä keskustelu jätti epämiellyttävän vaikutuksen lääketieteen\nylioppilaaseen. Bellingham oli valehdellut hänelle ja vieläpä niin\nkömpelösti, että näytti siltä kuin olisi hänen hinnalla millä tahansa\ntäytynyt salata totuus. Smith tiesi, ettei tällä hänen naapurillaan\nollut koiraa. Niinikään hän tiesi, etteivät hänen kuulemansa askeleet\nolleet eläimen askelia. Mutta jollei asianlaita ollut niin, niin\nmitä ne saattoivat olla? Vanha Styles oli kertonut kuulleensa, että\njoku liikkui Bellinghamin huoneissa tämän itsensä ollessa poissa.\nSaattoiko se olla joku nainen? Smith oli taipuvainen uskomaan sitä.\nJos asianlaita oli niin, merkitsisi sen ilmitulo Bellinghamille\nhäpeää ja karkoitusta opistosta, joten hyvin saattoi ymmärtää hänen\nlevottomuutensa ja vilpillisyytensä. Ja sittenkin oli käsittämätöntä,\nettä ylioppilas saattoi pitää naista huoneissaan joutumatta heti\nilmi. Kuinka tahansa asia selviytyisikin, tuntui se joka tapauksessa\nvastenmieliseltä, ja Smith päätti palatessaan taas kirjainsa ääreen\ntorjua luotaan kaikki uudet lähentymisyritykset tuon sulavakielisen ja\nikävän naapurin taholta.\n\nMutta kohtalo ei sallinut hänen enää sinä yönä jatkaa työntekoaan.\nTuskin hän oli jälleen päässyt käsiksi keskeytyneihin opintoihinsa, kun\nalhaalta kuului joku lähtevän juoksemaan portaita ylös kolme askelta\nkerrallaan, ja sisään syöksyi Hastie puettuna vain helletakkiin ja\nflanellihousuihin.\n\n\"Aina vain samassa hommassa!\" sanoi hän heittäytyen tavalliselle\npaikalleen nojatuoliin. \"Kuinka merkillisen itsepintainen mies\nsinä oletkaan! Luultavasti saisi vaikka maanjäristys murskata koko\nOxfordin pannukakuksi, ja sinä vain istuisit silloinkin täysin tyynenä\nkirjoinesi raunioitten keskellä. En minä aio sinua kauan kiusatakaan.\nVetäisen vain muutaman savun piipustani ja katoan sitte.\"\n\n\"Mitä nyt sitten kuuluu?\" kysyi Smith painellen visapiippunsa pesän\netusormellaan täyteen amerikkalaista tupakkaa.\n\n\"Eipä mitään erikoista. Wilson vei keltanokkineen voiton yhdestätoista\nmuusta. Nyt väitetäänkin, että hänet pannaan joukkueen johtajaksi\nBuddicombin sijasta, joka on jo alkanut väsyä. Selviytyihän hän ennen\npelistä, mutta nyt ei hän enää saa mitään kunnollista aikaan.\"\n\n\"Muistaakseni hän on sopusuhtainen rakenteeltaan\", huomautti Smith\nhyvin vakavasti kuten ainakin tiedemies urheilijasta puhuessaan.\n\n\"Hän soutaa liian kumarassa ja ponnistaa ylivoimaisesti jaloillaan.\nHänen asentonsa on ainakin kolme tuumaa liian etukumara. Mutta oletko\nmuuten kuullut pitkästä Mortonista?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hänen kimppuunsa on hyökätty.\"\n\n\"Hyökätty?\"\n\n\"Niin, juuri hänen käännyttyään pois High Streetiltä ja tuskin\nsadankaan metrin päässä opiston portilta.\"\n\n\"Mutta kuka --\"\n\n\"Kas, siinäpä juuri arvoitus onkin! Jos olisit sanonut 'mikä', niin\nse olisi ollut täsmällisempää. Morton vannoo, ettei se ollut mikään\nihmisolento, ja tosiaankin olisin hänen kurkussaan olevista naarmuista\npäättäen taipuvainen olemaan yhtä mieltä hänen kanssaan.\"\n\n\"No, mikä se siis oli? Olemmeko jo joutuneet kummitusasteelle?\"\n\nAbercrombie Smith ilmaisi tiedemiehen halveksimisensa tällaista kohtaan.\n\n\"En luule niinkään. Uskoisinpa asiantutkijain löytävän oikean\nselityksen koko seikkailulle, jos kävisi ilmi, että suuri apina\non karannut joltakin silmänkääntäjältä ja piileskelee nyt näillä\nseuduilla. Morton näes kulkee sitä tietä joka ilta samoihin\naikoihin. Muuan puu ulottuu matalalle tuon kujan päälle -- se on\nRainyn puutarhassa kasvava suuri jalava. Morton luulee tuon olennon\npudottautuneen hänen niskaansa puusta. Joka tapauksessa hän oli\nvähällä kuristua kuoliaaksi kahden käsivarren syleilyssä, jotka hänen\nväitteensä mukaan olivat niin voimakkaat ja ohuet kuin teräskahleet.\nHän ei nähnyt mitään muuta kuin nuo ilkeät eläimelliset käsivarret,\njotka puristuivat yhä kiinteämmin hänen kaulaansa. Hän kirkui niin,\nettä kaula oli katketa, ja paikalle juoksi pari nuorukaista, jolloin\ntuo outo olento hyppäsi aidan ylitse kuin kissa. Hän ei ollut\nkoko aikana nähnyt sitä kertaakaan selvästi. Sen saat uskoa, että\nMorton pelästyi aika lailla. Sanoinkin jo hänelle, että tuskin edes\nkylpylaitosmatka olisi voinut virkistää häntä niin paljon.\"\n\n\"Kyllä se on ilmeisestikin ollut apina\", virkkoi Smith.\n\n\"Se on hyvin todennäköistä. Morton ei puolestaan usko sitä, mutta me\nemme välitä siitä mitä hän sanoo. Tuolla hyökkääjällähän oli pitkät\nkynnet ja se heilahdutti itsensä hyvin taitavasti puutarhan muurin\nylitse. Sinun kaunis naapurisi olisi muuten varmasti mielissään,\njos kuulisi tästä. Hänellä on kaunaa Mortonia vastaan, eikä hän --\nmikäli minä häntä tunnen -- kuulu sellaisiin, jotka helposti unohtavat\npikku saatavansa. Mutta kuuleppas, vanha veikko, mitä oikein juolahti\npäähäsi?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi Smith lyhyesti.\n\nHän oli säpsähtänyt ja hänen kasvoillaan oli kuvastunut ilme, josta\nsaattoi päätellä hänen mieleensä johtuneen jotakin ikävää.\n\n\"Olit ihan sen näköinen, kuin olisi jokin minun sanoistani\npahastuttanut mieltäsi. Sinähän olet muuten tutustunut herra B:hen sen\njälkeen kun minä kävin täällä viimeksi. Nuori Monkhouse Lee kertoi\nminulle jotakin sen suuntaista.\"\n\n\"Niin, tunnen hänet pintapuolisesti. Hän on pistäytynyt täällä parisen\nkertaa.\"\n\n\"No niin, sinä olet kyllä tarpeeksi iso ja tarpeeksi ruma pitääksesi\nhuolta itsestäsi. Hän ei ole minun mielestäni oikean lajin miehiä,\njoskin taitava kyllä ja ovela puolestaan. Mutta pianhan sinä ymmärrät,\nmiten on meneteltävä. Leessä ei ole mitään vikaa, hän on kerrassaan\nkunnollinen nuorukainen. Kas niin, näkemiin vain, vanha veikko.\nKeskiviikosta viikon päästä on meidän joukkueemme loppuottelu. Muista\ntulla silloin katsomaan, ellemme nyt satu ennen tapaamaan.\"\n\nSmith laski piipun kädestään ja palasi taas itsepintaisesti kirjainsa\nääreen. Mutta vaikka hän kuinka koetti ponnistaa tahdonvoimaansa,\ntuntui hänestä hyvin vaikealta pysyttää ajatukset työssä. Ne kääntyivät\ntuon tuostakin hänen alapuolellaan asuvaan mieheen ja hänen huoneitaan\nverhoavaan salaperäisyyteen. Sitten hän muisti tuon merkillisen\nMortonin kimppuun tehdyn hyökkäyksen, josta Hastie oli puhunut,\nsekä Bellinghamin kaunan Mortonia kohtaan. Nämä ajatukset palasivat\ntuon tuostakin uudelleen ikäänkuin olisi niiden välillä ollut jokin\nsalaperäinen yhteys. Ja sittenkin oli tuo epäilys niin hämärä ja\nhäälyvä, että sitä ei olisi edes osannut sanoiksi pukea.\n\n\"Menköön hiiteen koko mies!\" huudahti Smith viskatessaan patologian\noppikirjan kauas kädestään. \"Hän on tärvellyt minun yöopintoni, ja\nvaikkei minulla olisikaan mitään muuta häntä vastaan, olisi se jo\nriittävä syy tehdä hänestä täysi pesäero.\"\n\nKymmenen päivää pysyi lääketieteen ylioppilas niin opintoihinsa\nsyventyneenä, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään kummastakaan\nalapuolellaan asuvasta miehestä. Niinä aikoina, jolloin Bellinghamilla\noli tapana pistäytyä hänen luonaan, hän oli olevinaan poissa, ja vaikka\nhän kuuli useastikin koputusta ulko-oveltaan, ei hän kertaakaan mennyt\nsitä avaamaan. Mutta eräänä iltapäivänä hänen juuri laskeutuessaan\nportaita alas ja kulkiessaan Bellinghamin oven ohitse, lensi se\nauki ja nuori Monkhouse Lee tuli sieltä ulos silmät säkenöiden ja\ntumma vihanpuna olivinvärisillä poskillaan. Ihan hänen kintereillään\ntuli Bellingham, jonka lihavat sairaalloisen näköiset kasvot ihan\nvärähtelivät ilkeydestä.\n\n\"Sinä hullu!\" sähisi hän. \"Kadut vielä tätä.\"\n\n\"Todennäköisesti\", huusi toinen. \"Muista mitä sanon. Se on lopussa nyt,\nen tahdo kuullakaan siitä!\"\n\n\"Olet joka tapauksessa antanut lupauksesi.\"\n\n\"Niin, ja pidänkin sen! En aio puhua mitään. Mutta mieluummin soisin\npikku Evan olevan haudassaan. Se on nyt joka tapauksessa kerta\nkaikkiaan lopussa. Hän tekee mitä minä sanon. Emme tahdo enää tavata\nsinua.\"\n\nTämän Smith kuuli vastoin tahtoaan, mutta riensi sitten pois, sillä\nhäntä ei haluttanut sekaantua heidän väittelyynsä. Ilmeisestikin\nolivat heidän välinsä oikein vakavasti katkenneet, ja Lee aikoi\nsaada sisarensa kihlauksen puretuksi. Smithin mieleen johtui Hastien\nvertaus rupisammakosta ja kyyhkysestä, ja hänestä tuntui mieluiselta\najatella, että asia nyt olisi lopussa. Bellinghamin kasvoja ei ollut\nhauska nähdä silloin, kun hän oli vihoissaan. Hän ei tosiaankaan ollut\nsellainen mies, jonka haltuun olisi voinut uskoa nuorta tyttöä koko\nelinajaksi. Kävellessään Smith aprikoi mielessään, mikä oikein oli\nriidan aiheuttanut sekä mikä se Monkhouse Leen antama lupaus oli, jota\nBellingham niin kiihkeästi vaati häntä pitämään.\n\nOli koittanut se päivä, jolloin Hastien ja Mullinsin välinen lopullinen\nkilpasoutu toimeenpantaisiin, ja miehiä kulki pitkänä jonona alaspäin\njokirantaa. Toukokuun aurinko paistoi kirkkaasti, ja keltaisen hiekan\npeittämälle lehtokujalle loivat korkeat jalavat tumman varjonsa.\nKummallakin puolella näkyi vähän matkan päässä tiestä syrjässä harmaita\nopistorakennuksia, homeenvärisiä tieteen tyyssijoja, jotka korkeine\nristikkoakkunoineen katselivat ohitseen virtaavaa nuoren elämän tulvaa.\nMustapukuiset opettajat, keikailevat vanhemmat ylioppilaat, kalpeat\nlukutoukat, ruskeakasvoiset olkihattuiset nuoret urheilijat valkeissa\npuvuissaan tai värikkäissä helletakeissaan, kaikki riensivät sitä\nsinistä kiemurtelevaa jokea kohti, joka virtaa Oxfordin niittyjen halki.\n\nVanhan soutajan vaiston ohjaamana valitsi Abercrombie Smith itselleen\npaikan sillä kohdalla, jossa hän arvasi loppukilvoittelun tapahtuvan.\nKaukaa hän kuuli sellaista kohinaa, joka ilmaisi lähtömerkin\nannetun, yhä lähestyvää meteliä, juoksu-askelten töminää, sekä hänen\nalapuolellaan olevista veneistä miesten huutoja. Ryhmä puolipukeissa\nolevia kovasti läähättäviä juoksijoita kiiti hänen ohitseen, ja\nkurkistaessaan heidän hartioittensa ylitse hän näki Hastien kiskovan\ntasaisin vedoin kolmenkymmenenkuuden soutajan veneessä, kun taas hänen\nkilpailijansa neljänkymmenen soutajan veneessä, joka kulki vähän\nnytkähdellen, oli hyvinkin koko veneen pituuden hänestä jäljessä. Smith\nkajahdutti eläköönhuudon ystävälleen, veti kellon taskustaan ja kääntyi\njuuri palatakseen takaisin asuntoonsa, kun tunsi jonkun koskettavan\nhänen hartioitaan ja huomasi nuoren Monkhouse Leen seisovan vieressään.\n\n\"Näin teidät täällä\", virkkoi hän ujosti ja ikäänkuin anteeksi\npyydellen. \"Haluaisin puhella kanssanne, jos voisitte uhrata ajastanne\npuolisen tuntia. Tämä pikku huvimaja on Harringtonin ja minun yhteinen.\nTulkaa sisään juomaan kuppi teetä.\"\n\n\"Minun täytyy ihan pian lähteä\", virkkoi Smith. \"Olen nykyjään oikein\nlujilla luvuissani. Mutta mielihyvällä poikkean sisään muutamiksi\nminuuteiksi. Muuten en olisi laisinkaan tullutkaan tänne, mutta Hastie\non niin hyvä ystäväni.\"\n\n\"Niin hän on minunkin. Eikö hän soudakin oivallisesti? Mullins ei ole\nniin etevä. Mutta tulkaa sisään. Se on vain pieni sopukka, mutta sinne\non hauska pistäytyä kesäkuumalla.\"\n\nSe oli pieni nelikulmainen valkea rakennus, jossa oli vihreät ovet\nja akkunaluukut ja maalaismainen ristikkoveräjä, ja joka sijaitsi\nnoin viidenkymmenen metrin päässä joenrannasta. Sisällä oli suurin\nhuone varustettu vaatimattomaksi lukukammioksi, jonka kalustona oli\nhonkapöytä, maalaamattomat kirjahyllyt, sekä seinillä muutamia halpoja\nöljypainoksia. Spriikeittiöllä kohisi vesikattila, ja pöydällä oli\ntarjottimella teekalusto.\n\n\"Asettukaa tuohon tuoliin ja sytyttäkää paperossi\", sanoi Lee. \"Saanhan\ntarjota teille kupin teetä? Olitte kovin ystävällinen, kun tulitte,\nsillä ymmärrän kyllä aikanne olevan täpärällä. Tahdoin vain saada\nsanotuksi teille, että teidän sijassanne muuttaisin paikalla asuntoa.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\nSmith istui hämmästyneenä tuolillaan toisessa kädessään palava\ntulitikku toisessa sytyttämätön paperossi.\n\n\"Tämä tuntuu tietysti peräti kummalliselta, ja pahinta asiassa on\nse, etten voi edes perustella mielipidettäni, sillä olen antanut\nvaitiololupauksen, hyvin juhlallisen vaitiololupauksen. Mutta sen\nverran voin puhua, että Bellingham ei mielestäni ole oikein turvallinen\nnaapuri. Aion toistaiseksi asustaa täällä niin paljon kuin suinkin\nmahdollista.\"\n\n\"Ei turvallinen! Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Sitä juuri en saa sanoa. Mutta noudattakaa neuvoani ja muuttakaa\nasuntoa. Meillä oli tänään ankara riita. Varmaankin kuulitte sen\ntullessanne portaita alas.\"\n\n\"Näin teidän syöksyvän suuttuneena ulos hänen huoneustostaan.\"\n\n\"Hän on kauhea mies, Smith. Muuta en hänestä osaa sanoa. Olen epäillyt\nhäntä aina siitä yöstä lähtien, jolloin hän pyörtyi -- muistattehan\nkuinka itsekin tulitte silloin alas. Tänään moitin häntä hänen\nharrastuksistaan, ja hän puhui minulle sellaista, mikä sai hiukset\nnousemaan pystyyn päässäni, ja tahtoi minua toverikseen puuhissaan.\nEn ole ahdasmielinen, mutta olen nähkääs papin poika, ja on olemassa\nmuutamia asioita, jotka eivät saa koskaan tulla kysymykseen. Kiitän\nJumalaa siitä, että pääsin selville hänestä, ennenkuin se oli liian\nmyöhäistä, sillä hänen oli määrä mennä naimisiin sisareni kanssa.\"\n\n\"Tuo tietysti pitää kaikki paikkansa, Lee\", virkkoi Abercrombie Smith\nlyhyesti. \"Mutta te joko sanotte minulle liian paljon tai ihan liian\nvähän.\"\n\n\"Minä varoitan teitä.\"\n\n\"Jos on todella varoittamisen syytä, ei mikään lupaus voi sitoa teitä.\nJos näen jonkun roiston aikovan räjähdyttää jonkin paikan ilmaan\ndynamiitilla, ei mikään lupaus voi sitoa minua estämästä hänen tekoaan.\"\n\n\"Niin, mutta minä en voi estää häntä enkä tehdä mitään muuta kuin\nvaroittaa teitä.\"\n\n\"Sanomatta mistä minua varoitatte.\"\n\n\"Bellinghamista.\"\n\n\"Mutta sehän on lapsellista. Miksi pelkäisin häntä tai ketään muuta\nihmistä?\"\n\n\"En voi sanoa sitä teille. Voin vain hartaasti pyytää teitä muuttamaan\nasunnostanne. Se on nyt vaarallinen. En edes väitä sitäkään, että\nBellingham tahtoo vahingoittaa teitä. Mutta mahdollista se kuitenkin\non, sillä hän on nykyjään vaarallinen naapuri.\"\n\n\"Ehkäpä minä tiedän enemmän kuin te luulettekaan\", virkkoi Smith\ntarkastellen kiinteästi nuorukaisen poikamaisia vakavia kasvoja. \"Mitä\nsiitä arvelette, jos sanon, että Bellinghamilla on asuintoveri?\"\n\nMonkhouse Lee hypähti seisomaan ihan suunniltaan kiihtymyksestä.\n\n\"Te siis tiedätte sen?\" huohotti hän.\n\n\"Muuan nainen.\"\n\nLee vaipui takaisin istumaan voihkaisten.\n\n\"Minun huuleni ovat lupauksen sitomat\", virkkoi hän. \"En saa puhua.\"\n\n\"Missään tapauksessa ei ole helppoa\", sanoi Smith nousten seisomaan,\n\"peloittaa minua pois huoneistani, jotka sopivat minulle mainiosti.\nOlisi vähän liian arkamaista, jos muuttaisin pois kimpsuineni\nkampsuineni vain sen vuoksi, että sanotte Bellinghamin mahdollisesti\nvoivan tehdä minulle selittämättömällä tavalla jotakin vahinkoa.\nLuulenpa vain luottavani onneeni ja jääväni paikalleni. Nyt muuten\nhuomaankin, että kello on jo melkein viisi, joten teidän täytyy suoda\nanteeksi, vaikka lähdenkin näin pian.\"\n\nHän lausui lyhyesti jäähyväiset nuorelle ylioppilaalle ja lähti\nastelemaan kotiin päin suloisena kevätiltana puolittain kiusaantuneena\npuolittain huvitettuna niinkuin ainakin voimakas ja selväjärkinen mies,\njota on peloitettu epämääräisellä ja kuvitellulla vaaralla.\n\nErään pikku huvituksen soi Abercrombie Smith aina itselleen, vaikka\nhänellä olisi ollut kuinka paljon työtä tahansa. Kaksi kertaa viikossa\ntiistaisin ja perjantaisin oli hänellä säännöllisesti tapana kävellä\ntohtori Plumptree Petersonin asuntoon Farlingfordiin, joka sijaitsi\nrunsaan kahden kilometrin päässä Oxfordista. Peterson oli ollut Smithin\nvanhemman veljen Francisin hyvä ystävä, ja koska hän oli varakas\nvanhapoika, jolla oli oivallinen viinikellari ja hyvä kirjasto, oli\nhänen kotinsa mieluinen kävelymatkan päämäärä hänen ystävilleen. Pari\nkertaa viikossa siis vaelsi Smith sinne pitkin pimeitä maanteitä ja\nvietti hauskan iltahetken Petersonin mukavassa työhuoneessa maistellen\nvanhaa portviiniä ja keskustellen yliopistoasioista tai lääketieteen ja\nkirurgian viimeisistä saavutuksista.\n\nSeuraavana päivänä Monkhouse Leen huvimajassa käyntinsä jälkeen\nsulki Smith kirjansa neljännestä yli kahdeksan, jolloin hänellä\nsäännöllisesti oli tapana lähteä ystävänsä asuntoon. Mutta ollessaan\njuuri ulos lähdössä huoneestaan sattui hän huomaamaan erään\nBellinghamin hänelle lainaaman kirjan, ja hänen tuntoaan alkoi vaivata\nse, ettei hän ollut vielä palauttanut tuota teosta takaisin. Kuinka\nvastenmielinen Bellingham muuten olikin, ei häntä sopinut kohdella\nepäkohteliaasti. Smith otti siis kirjan, lähti alas ja koputti\nnaapurinsa ovelle. Sieltä ei kuulunut minkäänlaista ääntä, mutta\nkoettaessaan kääntää lukkoa hän huomasi, ettei se ollutkaan kiinni.\nTyytyväisenä siitä, ettei hänen tarvinnut tavata Bellinghamia, meni hän\nsisään ja pani sekä kirjan että nimikorttinsa pöydälle.\n\nLampun liekki oli väännetty pienemmäksi, mutta Smith saattoi nähdä\nkaikki huoneessa ihan selvästi. Se oli jokseenkin samanlaisessa\nkunnossa kuin hän oli sen ennenkin nähnyt, seinää koristavine\nkuvioineen, eläimenpäisine epäjumalankuvineen, riippuvine\nkrokotiileineen ja pöytää peittävine papereineen ja kuivattuine\nlehtineen. Muumion arkku seisoi pystyssä seinän vierellä, mutta\nmuumio itse oli poissa. Ei näkynyt merkkiäkään huoneen toisesta\nasukkaasta, ja Smithillä oli huoneesta poistuessaan se tunne, että hän\noli tehnyt vääryyttä Bellinghamille. Jos hänellä olisi ollut jokin\nrikollinen salaisuus säilytettävänään, olisi hän tuskin jättänyt oveaan\nlukitsematta, niin että sisään saattoi tulla kuka tahansa.\n\nKiertoportaat olivat pilkko pimeät, ja Smith laskeutui juuri hitaasti\nalas niitten epäsäännöllisiä askelia, kun hän äkkiä huomasi jonkin\nkulkeneen hänen sivuitseen pimeässä. Kuului hiljainen ääni, ilman\nviuhahdus, ja tuntui sipaisu hänen kyynärpäässään, mutta niin kevyt,\nettä hän ei edes ollut siitä oikein varma. Hän pysähtyi kuuntelemaan,\nmutta tuuli kahisutti ulkona muratinoksia, eikä hän voinut kuulla\nmitään muuta.\n\n\"Tekö siellä olette, Styles?\" huusi hän.\n\nEi kuulunut mitään vastausta, kaikki oli hiljaista hänen takanaan.\nVarmaankin oli äskeisen kohahduksen aiheuttanut ilmanveto, sillä\nvanhassa tornissa oli halkeamia ja rakoja. Ja sittenkin hän olisi\nmelkein voinut vannoa kuulleensa askeleita ihan vieressään. Hän oli jo\npäässyt nelikulmaiselle piha-aukiolle yhä pohtien tätä asiaa, kun eräs\nmies tuli nopeasti juosten sileäksi niitetyn nurmikon poikki.\n\n\"Sinäkö siinä olet, Smith?\"\n\n\"Hohoi, Hastie!\"\n\n\"Tule taivaan tähden paikalla! Nuori Lee on hukkunut. Harrington toi\njuuri tiedon siitä. Tohtori on poissa. Koeta sinä joutua avuksi nyt\nheti. Ehkä hänessä on vielä henkeä vähän.\"\n\n\"Onko sinulla konjakkia?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Minä noudan sitä vähän. Pöydälläni on konjakkipullo.\"\n\nSmith juoksi ylös portaita kolme askelta kerrallaan, sieppasi pullon\nja riensi taas alas, kun hän Bellinghamin huoneen ohitse kulkiessaan\nsattui näkemään sellaista, joka jähmetytti hänet niin, että hän\npysähtyi portaille läähättämään ja tuijottamaan.\n\nOvi, jonka hän oli sulkenut takanaan, oli nyt auki, ja suoraan hänen\nedessään lampun luomassa valokehässä oli muumion arkku. Kolme minuuttia\nsitten se oli ollut tyhjä. Hän olisi voinut vannoa sen. Nyt se kehysti\nhirvittävän asukkaansa hoikkaa ruumista, asukkaansa, joka seisoi\ntuimana ja kankeana mustat ryppyiset kasvot oveen päin kääntyneinä.\nSe oli eloton ja tylsä, mutta Smithistä tuntui tarkastellessaan\nsitä lähemmin, että vielä oli jäljellä pieni häipyvä elonmerkki,\njonkinlainen heikko tajunnankajastus noissa pikku silmissä, jotka\ntuijottivat syvistä silmäkuopistaan. Hän oli niin huumaantunut ja\njärkytetty, että oli kokonaan unohtanut, mille asialle oli tullut, ja\ntuijotti vieläkin tuota kuihtunutta ja luhistunutta olentoa, kun kuuli\nystävänsä alhaalta kutsuvan häntä.\n\n\"Tule pian, Smith!\" huusi Hastie. \"Henki on näes kysymyksessä. Riennä,\nriennä! Kas niin\", lisäsi hän kun lääketieteen opiskelija lopulta\nilmestyi näkyviin, \"lähdetäänpäs nyt oikein kilpajuoksuun. Sinne on\nnoin kilometrin matka, joten me selviämme siitä viidessä minuutissa.\nParemmin kannattaa juosta ihmishengen vuoksi kuin palkintomaljakosta.\"\n\nRinnatusten he syöksyivät pimeyden lävitse eivätkä pysähtyneet,\nennenkuin olivat huohottaen ja lopen uupuneina saapuneet joenrannalla\nolevan pikku huvimajan luokse. Nuori Lee makasi sohvalla velttona ja\nvettävaluvana kuin taittunut vesikasvi, joen vihreää vaahtoa mustassa\ntukassaan ja valkoinen vaahtoreunus lyijynharmailla huulillaan. Hänen\nvieressään oli polvillaan hänen ystävänsä Harrington, joka koetti\nhieroa lämpöä hänen jäykkiin jäseniinsä.\n\n\"Luullakseni hänessä on vielä henkeä\", sanoi Smith koetellen\nnuorukaisen kylkeä. \"Pankaa kellonlasi hänen huulilleen. Aivan oikein,\nse vetäytyy kosteaksi. Tartu sinä, Hastie, hänen toiseen käsivarteensa.\nHiero sitä nyt samoin kuin minä tätä toista, niin pian saamme hänet\nkäännetyksi.\"\n\nKymmenisen minuuttia he työskentelivät mitään puhumatta vuoroin nostaen\nvuoroin painaen tajuttomana olevan Leen rintaa. Silloin vavahti hänen\nruumiinsa, hänen huulensa värähtivät ja hän avasi silmänsä. Kaikki\nkolme auttajaa puhkesivat voimakkaisiin ilonhuutoihin.\n\n\"Herää nyt, vanha veikko. Olet jo tarpeeksi säikähdyttänyt meitä.\"\n\n\"Maistappas vähän konjakkia. Ota kulaus pullosta.\"\n\n\"Nyt hän on turvassa\", sanoi hänen toverinsa Harrington. \"Voi taivas,\nkuinka pelästyin! Istuin lukemassa täällä, ja hän oli lähtenyt pikku\nkävelylle joen rantaan asti, kun kuulin huudon ja loiskauksen. Juoksin\nulos ja silloin, kun sain hänet ongituksi kuivalle, näytti henki\nhänestä kokonaan paenneen. Simpson ei voinut saada lääkäriä käsiinsä,\nsillä hän on rampa, ja minun oli itseni juostava sinne, enkä voi\nymmärtää, mitä olisin tehnyt ilman teitä, hyvät ystävät. Kas niin,\nkelpo ystävä. Nouseppas istumaan.\"\n\nMonkhouse Lee oli kohottautunut käsiensä varaan ja katseli pökertyneenä\nympärilleen.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" kysyi hän. \"Olen ollut vedessä. Aivan oikein, nyt\nmuistan.\"\n\nPelon ilme tuli hänen silmiinsä, ja hän painoi kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Kuinka sinä oikein putosit?\"\n\n\"En minä pudonnut.\"\n\n\"No, kuinka sitten jouduit sinne?\"\n\n\"Minut heitettiin veteen. Seisoin joenrannalla, ja jokin minun takanani\nsieppasi minut maasta kuin höyhenen ja viskasi veteen. En kuullut\nmitään, en nähnyt mitään. Mutta siitä huolimatta tiedän mikä se oli.\"\n\n\"Niin minäkin\", kuiskasi Smith.\n\nLee vilkaisi äkkiä ylös hämmästyneenä.\n\n\"Olette siis päässyt siitä selville?\" kysyi hän. \"Muistatteko antamani\nneuvon?\"\n\n\"Muistan, ja nyt minusta alkaa tuntua, että noudatankin sitä.\"\n\n\"En ymmärrä mitä lemmon puhetta tuo oikein on\", sanoi Hastie, \"mutta\njos olisin teidän sijassanne, Harrington, toimittaisin Leen paikalla\nvuoteeseen. Sitten on kyllä vielä aikaa pohtia kysymyksiä miksi ja\nminkävuoksi, kun hän on vähän vahvempi. Nyt voimme Smith ja minä\nluultavasti jättää teidät tänne. Minä palaan asuntooni. Jos sinä lähdet\nsiihen suuntaan, voimme samalla puhella.\"\n\nMutta heidän keskustelunsa kotimatkalla jäi hyvin vähiin. Smithin\najatukset olivat liiaksi kiintyneet illan kokemuksiin. Hän muisti,\nkuinka muumio oli poissa hänen naapurinsa huoneista, ne askeleet\njotka hän oli kuullut lähettyvillään portaissa; hän muisti kuinka\ntuo inhoittava muumio oli selittämättömällä ja merkillisellä tavalla\nilmestynyt jälleen paikalleen, hän ajatteli Leen kimppuun tehtyä\nhyökkäystä, joka vastasi niin omituisesti sitä hyökkäystä, jonka\nkohteeksi oli aikaisemmin joutunut muuan toinen Bellinghamin vihaama\nhenkilö. Kaikki tämä askarrutti hänen ajatuksiaan samoin kuin ne\nmonet pikku tapaukset, jotka olivat aikaisemmin herättäneet hänessä\nvastenmielisyyttä naapuriaan kohtaan, sekä ne omituiset olosuhteet,\njoitten vallitessa hän oli ensimmäisen kerran käynyt hänen luonaan.\nSe mikä ennen oli ollut hämärä epäluulo, häälyvä mielikuvituksen\nhahmottelema arvelu, oli äkkiä muodostunut selvemmäksi ja täytti nyt\nhänen mielensä julmana tosiasiana, kieltämättömänä selviönä. Ja kuinka\nhirvittävä se sittenkin oli! Kuinka ennenkuulumaton! Kuinka kokonaan\nouto inhimilliselle kokemukselle! Puolueeton arvostelija tai vaikkapa\nvain nyt hänen rinnallaan asteleva ystäväkin olisi ehdottomasti\nväittänyt näköharhan pettäneen hänet, että muumio oli ollut siellä\nkoko ajan, että Lee oli luiskahtanut jokeen niinkuin kuka tahansa voi\nluiskahtaa, sekä että hänen oli parasta hankkia lääkettä epäkuntoon\njoutuneelle maksalleen. Hänestä tuntui itsestäänkin, että hän olisi\nsanonut samoin, jos kysymys olisi ollut toisesta henkilöstä. Ja\nsittenkin hän olisi voinut vannoa, että Bellingham oli murhanhimoinen\nmies sekä että hän käytti tarkoituksiinsa sellaista asetta, ettei\nkukaan ennen häntä rikollisuuden kamalassa historiassa vielä ollut\nsellaista käyttänyt.\n\nHastie oli poikennut omaan asuntoonsa letkautettuaan muutamilla\npistävillä ja pontevilla sanoilla ystäväänsä tämän juroudesta.\nAbercrombie Smith oikaisi pihan poikki nurkkatorniinsa päin tuntien\nvoimakasta vastenmielisyyttä sekä asuntoaan että lähintä naapuriaan\nkohtaan. Hän olisi noudattanut Leen neuvoa ja muuttanut asunnostaan\nmahdollisimman pian, sillä kuinka saattoi silloin opiskella, kun koko\najan kuunteli jännittyneenä jokaista alemmasta kerroksesta kuuluvaa\nkuiskausta ja askelta? Hän huomasi nurmikon poikki mennessään, että\nBellinghamin akkunasta yhä loisti valoa, ja kun hän kiipesi ylös\nportaita, avautui ovi ja mies itse kurkisti sieltä ulos. Lihavine\nhäijyine kasvoineen hän oli kuin pöyhkeä hämähäkki, joka juuri on\nsaanut myrkyllisen verkkonsa punotuksi.\n\n\"Hyvää iltaa\", virkkoi hän. \"Ettekö tule minun luokseni?\"\n\n\"En\", karjaisi Smith vihaisesti.\n\n\"Ettekö? Teillä on siis kiire kuten tavallisestikin? Olisin halunnut\nkysellä teiltä Leestä. Mielipahakseni kuulin huhuiltavan, että hänelle\noli tapahtunut jokin onnettomuus.\"\n\nHänen kasvoillaan oli totinen ilme, mutta silmissä päilyi salattua\nnaurua hänen puhuessaan. Smith huomasi sen ja olisi voinut vaikka\nnujertaa hänet siihen paikkaan sen vuoksi.\n\n\"Vielä pahemmaksi tulee mielenne kuullessanne, että Monkhouse Lee voi\noikein hyvin ja on täysin turvassa\", sanoi hän. \"Teidän helvetilliset\nkepposenne eivät ole tällä kerralla menestyneet. Teidän ei kannata\nollenkaan väittää vastaan. Minä tiedän kaikki.\"\n\nBellingham perääntyi vähän kauemmaksi vihaisesta naapuristaan ja veti\noven kiinnemmäksi ikäänkuin suojellakseen itseään.\n\n\"Te olette hullu\", sanoi hän. \"Mitä te tarkoitatte? Väitättekö, että\nminulla oli jotakin tekemistä Leen tapaturman kanssa?\"\n\n\"Väitän\", karjaisi Smith. \"Teillä ja tuolla luukasalla, joka on\ntakananne. Te sen yhteisesti järjestitte. Sanonpa teille jotakin,\nherra B., on lakattu polttamasta teidän tapaisianne ihmisiä, mutta\nhirttomies on vielä jäljellä, ja kautta Pyhän Yrjön! jos yksikään tämän\nopiston oppilaista sattuu kuolemaan teidän täällä ollessanne, annan\nilmi teidät. Eikä ole minun syyni, jollette silloin joudu hirteen.\nSaatte kyllä nähdä, etteivät saastaiset egyptiläiset kepposenne menesty\nEnglannissa.\"\n\n\"Te olette raivoava mielipuoli\", sanoi Bellingham.\n\n\"Johan vain. Muistakaa mitä olen sanonut, sillä tulette huomaamaan,\nettä ehdottomasti pidän sanani.\"\n\nOvi läjähti kiinni, ja Smith kiipesi vimmastuneena huoneeseensa,\njossa hän lukitsi oven sisäpuolelta ja vietti toisen puolen yötään\npolttelemalla vanhaa visapiippuaan ja pohtimalla illan omituisia\ntapauksia.\n\nSeuraavana aamuna ei Abercrombie Smith kuullut mitään naapuristaan,\nmutta Harrington pistäytyi hänen luokseen iltapäivällä kertomaan, että\nLee oli jokseenkin toipunut. Koko päivän ahersi Smith lukuhommissa,\nmutta iltapäivällä hän päätti lähteä tervehtimään ystäväänsä tohtori\nPetersonia niinkuin oli aikonut jo edellisenä iltana. Reipas kävely\nja tuttavallinen juttelu tekisi varmasti hyvää hänen järkkyneelle\nhermostolleen.\n\nBellinghamin ovi oli kiinni hänen mennessään sen ohitse, mutta\nvilkaistessaan taakseen vähän matkan päässä tornista hän näki\nnaapurinsa pään kuvastuvan akkunassa lampunvaloa vastaan kasvot\nilmeisestikin akkunalasiin painettuina ja silmät tuijottaen pimeään.\nOli suloista päästä loitommaksi hänestä edes muutamiksi tunneiksi,\nja Smith käveli reippaasti vetäen täysin siemauksin keuhkoihinsa\nleppoisaa kevätilmaa. Puolikuu paistoi lännestä goottilaisten\nhuippujen välistä ja loi hopeanväriselle kadulle tummia kirjokuvioita\nrakennusten katoista. Tuuli aika lailla, ja kevyitä pilvenhattaroita\najelehti nopeasti taivaanlaella. Se lukiorakennus, jossa Smithin asunto\nsijaitsi, oli lähellä kaupungin ulkoreunaa, ja viiden minuutin päästä\nhän oli päässyt talojen ohitse ja asteli Oxfordshire-kujan toukokuulta\ntuoksuvain pensasaitain välissä.\n\nHänen ystävänsä asuntoon johtava tie oli yksinäinen ja vähän käytetty.\nVaikka nyt olikin vielä varhaista, ei Smith tavannut yhtä ainoaa\nolentoa koko matkalla. Hän käveli hyvää vauhtia, kunnes pääsi taloon\njohtavan hiekoitetun ajotien portille. Edessään hän näki lehtien\nvälitse akkunoista loistavan kodikkaan punaisen valon. Hän seisoi\nkäsi veräjän rautalukolla, kun hän sattui vilkaisemaan taakseen sille\ntielle, jota myöten hän oli tullut. Jokin lähestyi sieltä nopeasti.\n\nPensasaidan varjossa liikkui äänettömästi ja salakähmäisesti tumma\nkyyristelevä olento, joka erottui hämärästi mustaa taustaa vastaan.\nSinä lyhyenä aikana, jonka hän oli sitä katsellut, oli se päässyt\nainakin parikymmentä askelta lähemmäksi ja riensi suoraan häntä kohti.\nPimeässä hän näki kajastuksen laihasta niskasta ja kahdesta silmästä,\njotka varmasti aina vainoavat häntä unissakin. Hän kääntyi selin siihen\nja lähti kauhusta huudahtaen juoksemaan henkensä kaupalla taloon\njohtavaa tietä myöten. Hän oli hyvä juoksija, mutta koskaan hän ei\nollut kiitänyt sellaista vauhtia kuin nyt.\n\nRaskas veräjä oli ponnahtanut kiinni hänen jäljessään, mutta\nhän kuuli sen taas lentävän auki hänen takaa-ajajansa kohdalla.\nKiitäessään hurjasti ja mielettömän tavoin eteenpäin yön pimeydessä\nhän saattoi kuulla takanaan nopeaa ja kevyttä jalkain töminää ja nähdä\npikaisella vilkauksella, että tuo hirvittävä olento syöksyi tiikerin\ntavoin hänen kintereillään silmät leimuten ja toinen jäntereinen\nkäsivarsi ojennettuna. Ovi oli, taivaan kiitos, raollaan. Hän voi\nnähdä eteishuoneen lampun luoman kapean valojuovan. Yhä lähempää\nkuului jalkainkopina hänen takanaan. Hän kuuli käheää korinaa ihan\nolkapäänsä kohdalla. Kirkaisten hän heittäytyi ovea vastaan, paiskasi\nsen kiinni ja veti salvan paikalleen takanaan, minkä jälkeen vaipui\npuolipyörtyneenä eteisen tuolille.\n\n\"Hyväinen aika, Smith, mikä nyt on hätänä?\" kysyi Peterson, joka\nilmestyi lukuhuoneensa ovelle.\n\n\"Anna minulle konjakkia.\"\n\nPeterson katosi ja riensi samassa takaisin tuoden lasin ja karahvin.\n\n\"Sitä sinä tarvitsetkin\", virkkoi hän samalla kuin hänen vieraansa\ntyhjensi täytetyn lasin. \"Sinähän olet kalmankalpea.\"\n\nSmith laski lasin kädestään, nousi seisomaan ja veti syvään henkeään.\n\n\"Nyt olen taas ennallani\", sanoi hän. \"En koskaan aikaisemmin ole\nkäyttäytynyt niin epämiehekkäästi. Mutta sinun luvallasi, Peterson,\njään yöksi tänne, sillä en luullakseni uskalla enää kulkea tuota tietä\nmuulloin kuin päiväsaikaan. Tiedän kyllä, että se on raukkamaista,\nmutta en voi sille mitään.\"\n\nPeterson vilkaisi vieraaseensa tutkivasti.\n\n\"Tietysti sinä saat nukkua täällä, jos haluat. Sanon rouva Burneylle,\nettä hän laittaa kuntoon varavuoteen. Mitä sinulle oikein on\ntapahtunut?\"\n\n\"Tulehan kanssani oven yläpuolella olevan akkunan luokse. Haluan\nnäyttää sinulle sellaista, mitä itse olen nähnyt.\"\n\nHe menivät yläkerran eteiseen akkunan viereen, josta saattoivat nähdä\ntalon ympäristön. Ajotie ja sen kummallakin puolella olevat pellot\nnäkyivät siinä tyhjinä ja rauhallisina leppoisassa kuutamossa.\n\n\"Minähän tunnen sinut niin peräti maltilliseksi mieheksi, Smith\",\nhuomautti Peterson. \"Mikä kumma on voinut pelästyttää sinut sillä\ntavoin?\"\n\n\"Kerron sen heti. Mutta minne se on voinut joutua? Voi, nyt se näkyy,\ntuolla, tuolla! Katsohan tienmutkaan, joka on ihan veräjäsi takana.\"\n\n\"Näenhän minä, ei sinun tarvitse puristaa käsivarttani poikki. Näin\njonkun kulkevan siellä. Se oli ilmeisestikin jokseenkin laiha mies ja\npitkä, hyvin pitkä. Mutta mitä hänestä? Ja kuinka on sinun laitasi?\nVäriset vieläkin kuin haavanlehti.\"\n\n\"Olen ollut ihan paholaisen ulottuvilla, siinä kaikki. Mutta menkäämme\nalas työhuoneeseesi, niin kerron sinulle koko jutun.\"\n\nNiin hän kertoikin. Rattoisassa lampunvalossa, viinilasi pöydällä\nvieressään ja ystävän kookas ja kukoistava olemus edessään hän kertoi\njärjestyksessä kaikki sekä suuret että pienet tapaukset, jotka\nmuodostivat niin omituisen sarjan siitä illasta lähtien, jolloin hän\noli tavannut Bellinghamin pyörtyneenä muumionarkun edessä, äskeiseen\nhirvittävään seikkailuun asti.\n\n\"Semmoinen on tuo musta juttu kokonaisuudessaan\", sanoi hän päästyään\nkertomuksensa loppuun. \"Se on hirvittävä ja uskomaton, mutta kuitenkin\ntosi.\"\n\nTohtori Plumptree Peterson istui jonkin aikaa mitään puhumatta, ja\nhänen kasvoillaan oli hyvin hämmästynyt ilme.\n\n\"En ole koko elämäni aikana kertaakaan kuullut mitään sen tapaista\",\nvirkkoi hän vihdoin. \"Olet kertonut minulle varsinaiset tapaukset.\nMillaisia johtopäätöksiä olet tehnyt niitten perusteella?\"\n\n\"Sen voit itse arvata.\"\n\n\"Mutta minä tahtoisin kuulla sinun mielipiteesi. Olet pohtinut asiaa,\nmutta minä en.\"\n\n\"No niin, tärkeimmistä kohdista olen mielestäni täysin selvillä,\njoskin jokin yksityisseikka voi näyttää hämärältä. Tuo Bellingham on\nitämaisia opintoja harrastaessaan saanut selville jonkin pirullisen\nsalaisuuden, jonka avulla muumio -- ehkä mahdollisesti vain tämä yksi\nainoa muumio -- voidaan herättää henkiin joksikin ajaksi. Tällaisessa\nilettävässä kokeiluhommassa hän oli sinä yönä, jolloin hän pyörtyi.\nEpäilemättä järkkyivät hänen hermonsa aika lailla, kun hän näki tuon\nolennon liikahtavan, vaikka oli odottanutkin sitä. Muistanet, että\nhän melkein ensimmäisiksi sanoikseen nimitti itseään hulluksi. No\nniin, hän karaistui myöhemmin ja kykeni pyörtymättä suorittamaan\ntuon tempun. Se elinvoima, jonka hän sai siihen loihdituksi, oli\nilmeisestikin vain lyhytaikainen, sillä aina näin muumion kuolleena\nlaatikossa hänen pöydällään. Hän tuntee luullakseni jonkin taitavan\nmenetelmän, jonka avulla hän saa muumion liikkeelle. Samalla hän on\ntietysti huomannut voivansa käyttää sitä apulaisenaan. Sillä on älyä\nja sillä on voimaa. Jossakin tarkoituksessa hän otti Leen uskotukseen,\nmutta viimeksimainittu ei vakavana kristittynä tahtonut olla missään\ntekemisissä sellaisen homman kanssa. Sitten he riitaantuivat, ja Lee\nvannoi paljastavansa sisarelleen Bellinghamin todellisen luonteen.\nBellingham tahtoi kaikella muotoa ehkäistä sen ja oli vähällä\nonnistuakin siinä lähettämällä tuon kätyrinsä häntä vainoamaan. Hän oli\njo kokeillut sen voimaa toiseen henkilöön -- Mortoniin -- jota kohtaan\nhänellä oli kaunaa. Oli ihan pelkkä sattuma, ettei hänen tunnollaan\nole näiden kahden miehen murhaa. Kun minä sitten syytin häntä\nkonnankoukuistaan, oli hänellä täysi syy toivoa saavansa minut tieltään\npois, ennenkuin ilmaisisin tietoni kenellekään toiselle. Siihen hänelle\ntarjoutui tilaisuus, kun minä lähdin ulos, sillä hän tunsi tapani\nja tiesi minne aioin mennä. Pelastuin hyvin täpärästi, Peterson, ja\nonnensattuma on ettet löytänyt minua aamulla kuolleena ulkoportailtasi.\nEn ole heikkohermoinen mies enkä olisi osannut arvatakaan voivani\ntuntea kuolemanpelkoa sellaisena kuin tänä yönä tunsin.\"\n\n\"Rakas ystävä, sinä otat asian liian vakavasti\", sanoi hänen\npuhetoverinsa. \"Hermosi ovat joutuneet epäkuntoon liiallisesta työstä.\nKuinka voisi sentapainen olento vaellella Oxfordin kaduilla edes\nyölläkään joutumatta ilmi?\"\n\n\"Kyllä se on nähtykin. Kaupungissa puhutaan kauhistuneina karanneesta\napinasta, jollaiseksi he kuvittelevat tuota olentoa. Se on yleisenä\nkeskustelunaiheena.\"\n\n\"Onpa siinä tosiaankin merkillinen tapaussarja. Ja sittenkin sinun\ntäytyy myöntää, hyvä mies, että joka ainoan kohdan voi selittää\nluonnollisemmallakin tavalla.\"\n\n\"Mitä! Myöskinkö minun tämäniltaisen seikkailuni?\"\n\n\"Aivan varmasti. Lähdet liikkeelle hermot jännittyneinä ja pää täynnä\ntuollaisia arveluita. Jokin laiha, puoleksi nälkiintynyt kulkuri hiipii\ntakanasi ja nähdessään sinun juoksevan rohkaisee mielensä ja lähtee\najamaan sinua takaa. Pelkosi ja mielikuvituksesi tekee lopun.\"\n\n\"Tuo ei kelpaa selitykseksi, Peterson, ei se riitä siihen.\"\n\n\"Ja mitä taas tulee siihen, että näit muumion arkun tyhjänä ja\ntaas vähän ajan päästä muumion sen sisällä, niin muistathan, että\nlampunliekki oli silloin käännetty pienemmälle sekä ettei sinulla\nollut mitään erikoista syytä katsella arkkua sen tarkemmin. On hyvin\nmahdollista, ettet ensimmäisellä kerralla vain sattunut näkemään siinä\nmuumiota.\"\n\n\"Ei, ei, se on ihan mahdotonta.\"\n\n\"Ja sitten on Lee voinut pudota jokeen, ja joku kulkuri hyökätä\nMortonin kimppuun. Olet tosiaankin kyhännyt hirvittävän syytöskirjelmän\nBellinghamia vastaan, mutta jos esittäisit sen tuomarille, nauraisi hän\nvain sinulle vasten kasvoja.\"\n\n\"Sen tiedänkin. Ja sen vuoksi aion itse hoidella koko asian.\"\n\n\"Mitä ihmettä?\"\n\n\"Niin juuri. Tunnen suorastaan isänmaallisen velvollisuuden\npainavan hartioitani, ja sitäpaitsi on minun ryhdyttävä siihen oman\nturvallisuuteni vuoksi, jollen tahdo sallia tuon pedon karkoittavan\nminua yliopistosta, ja silloin olisin tosiaankin liian heikko. Olen nyt\nihan selvillä siitä, kuinka minun on meneteltävä. Saanko ensinnäkin\ntunnin ajan käyttää sinun kirjoitusneuvojasi?\"\n\n\"Tietysti. Tuolla sivupöydällä on kaikki mitä tarvitset.\"\n\nAbercrombie Smith istuutui ja otti eteensä paperia, jolle kirjoitti\nnopeasti parin tunnin ajan. Sivu toisensa jälkeen täyttyi ja siirtyi\npois seuraavan tieltä, sillä välin kun hänen ystävänsä istui mukavassa\nnojatuolissaan ja tarkasteli häntä kiihkeän uteliaasti. Lopulta\nhuoahti Smith tyytyväisenä, kokoili paperinsa ja pani viimeisen arkin\nPetersonin eteen pöydälle.\n\n\"Ole hyvä ja todista tämä\", sanoi hän.\n\n\"Todista? Mitä sitten?\"\n\n\"Todista minun nimikirjoitukseni ja päivämäärä. Etenkin päivämäärä on\ntärkeä. Usko pois, Peterson, henkeni voi olla tässä kysymyksessä.\"\n\n\"Sinähän puhut ihan järjettömiä, hyvä ystävä. Parasta on, että menet\nsuoraa päätä nukkumaan.\"\n\n\"Päinvastoin, en ole koskaan puhunut niin tarkan harkinnan perusteella\nkuin nyt. Ja lupaan mennä vuoteeseen heti, kun olet allekirjoittanut\ntämän.\"\n\n\"Mutta mikä se on?\"\n\n\"Se on tarkka selostus kaikesta siitä, mitä olen kertonut sinulle tänä\niltana. Pyydän sinua todistamaan sen.\"\n\n\"Sehän on selvä\", sanoi Peterson kirjoittaen nimensä ystävänsä nimen\nalapuolelle. \"Kas niin. Mutta mihin sitä oikein tarvitset?\"\n\n\"Pyydän sinua hyväntahtoisesti tallettamaan sen ja esittämään\noikeudelle siinä tapauksessa, että minut vangitaan.\"\n\n\"Vangitaan? Mistä syystä?\"\n\n\"Murhasta. Se ei ole laisinkaan mahdotonta. Tahdon ottaa huomioon\nkaikki mahdollisuudet. Minulla ei ole tarjolla muuta kuin yksi ainoa\nmenettelytapa, ja olen päättänyt turvautua siihen.\"\n\n\"Älä taivaan tähden tee mitään äkkipikaista!\"\n\n\"Usko minua kun sanon, että olisi paljon ajattelemattomampaa\nyrittää mitään muuta keinoa. Toivoakseni ei meidän tarvitse vaivata\nsinua, mutta minulle on suureksi mielenhuojennukseksi, jos tiedän\ntämän selonteon vaikuttimistani olevan hallussasi. Nyt olen valmis\nnoudattamaan neuvoasi ja paneutumaan makuulle, sillä aamulla minun on\noltava täysissä voimissani.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAbercrombie Smith ei ollut suinkaan mikään vaaraton vihollinen. Hän\noli hidas ja maltillinen, mutta toimeen ryhtyessään peloittava. Hän\nantautui kaikkeen yhtä tyynen päättävästi kuin oli opintoihinsa\nantautunut. Täksi päiväksi hän oli pannut kirjansa syrjään, mutta\nsittenkään hän ei aikonut uhrata päiväänsä turhuuteen. Hän ei virkkanut\nisännälleen sanaakaan suunnitelmistaan, mutta yhdeksän aikana aamulla\nhän oli jo paluumatkalla Oxfordiin päin.\n\nValtakadun varrella hän poikkesi Cliffordin asekauppaan ja osti\ntukevan revolverin sekä runsaasti ammuksia. Kuusi panosta hän latasi\nheti aseeseensa ja pani sen takkinsa taskuun pitäen hanaa puolittain\nviritettynä. Sitten hän lähti Hastien asuntoon, jossa tuo reipas\nsoutaja yhä istui aamiaisensa ääressä Urheilulehti kahvipannua vastaan\nsovitettuna.\n\n\"Kas vain! Mikä nyt on?\" kysyi hän. \"Haluatko kahvia?\"\n\n\"En, kiitos. Haluaisin, että tulisit kerallani ja tekisit mitä pyydän.\"\n\n\"Sehän on selvää, veliseni.\"\n\n\"Ja ota vankka keppi mukaasi.\"\n\n\"Oho!\" huudahti Hastie ja tuijotti toiseen. \"Tässä on sellainen\nmetsästyssauva, jolla voisi tappaa vaikka härän.\"\n\n\"Sitten vielä yksi asia. Sinullahan on laatikollinen leikkausveitsiä.\nAnna minulle suurin niistä.\"\n\n\"Tuossa on. Näytätpä olevan peräti sotaisella päällä. Mitä muuta vielä?\"\n\n\"Ei mitään, nyt riittää jo.\" Smith pani veitsen poveensa ja lähti\nastelemaan edellä pihan poikki. \"Me emme ole kumpikaan mitään\nlapsukaisia, Hastie\", sanoi hän. \"Luulen voivani selviytyä tästä\njutusta yksinkin, mutta otan sinut varalta mukaan. Aion keskustella\nhetkisen Bellinghamin kanssa. Jos minun pitäisi olla tekemisissä vain\nhänen kanssaan, en luonnollisestikaan tarvitsisi sinua. Mutta jos\nhuudan, niin tule ylös ja huido kepilläsi niin kovasti kuin suinkin\njaksat. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Selvä on. Tulen heti, kun sinä karjaiset.\"\n\n\"Pysy siihen asti täällä. Mahdollisesti viivyn vähän aikaa, mutta älä\nliiku minnekään.\"\n\n\"En hievahdakaan.\"\n\nSmith alkoi kiivetä portaita, avasi Bellinghamin oven ja astui\nsisään. Bellingham istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti jotakin. Hänen\nvieressään oli kaikenlaisten harvinaisten esineitten joukossa ylimpänä\nmuumionarkku, jonka päässä yhä näkyi sen arpanumero 249 ja sen sisällä\njäykkä ja eloton muumio. Smith katseli rauhallisesti ympärilleen, sulki\noven, meni sitten tulisijan luokse, raapaisi tikun palamaan ja sytytti\ntulen. Bellingham istui paikallaan tuijottaen häneen ja hämmästys ja\nkiukku kuvastuivat hänen pöhöttyneillä kasvoillaan.\n\n\"Kas vain, olette tosiaankin kuin kotonanne\", huohotti hän.\n\nSmith istuutui tyynesti, pani kellonsa pöydälle, otti taskustaan\nrevolverin, viritti sen ja laski sen sitten syliinsä. Sitten hän otti\npovitaskustaan pitkän leikkausveitsen ja heitti sen Bellinghamin eteen.\n\n\"Kas niin\", sanoi hän, \"nyt vain työhön. Leikatkaa muumio kappaleiksi.\"\n\n\"Siitäkö onkin kysymys?\" virkkoi Bellingham ivallisesti.\n\n\"Juuri siitä. Olen kuullut väitettävän, että laki on teihin nähden\nvoimaton. Mutta minä tiedän lain, jonka avulla asiat pian järjestyvät.\nJollette ole viiden minuutin päästä ryhtynyt työhön, niin vannon\nJumalan kautta, joka on minut luonut, että lasken luodin aivojenne\nlävitse!\"\n\n\"Aiotteko murhata minut?\"\n\nBellingham oli kohottautunut puolittain seisoalleen, ja hänen kasvonsa\nolivat savenkarvaiset.\n\n\"Aion.\"\n\n\"Ja mistä syystä?\"\n\n\"Lopettaakseni ilkityönne. Yksi minuutti on kulunut.\"\n\n\"Mutta mitä olen tehnyt?\"\n\n\"Minä tiedän sen yhtä hyvin kuin tekin.\"\n\n\"Tämä on pelkkää sanoilla kerskailemista.\"\n\n\"Kaksi minuuttia on kulunut.\"\n\n\"Mutta teidänhän täytyy esittää joitakin perusteluja. Olette mielipuoli\n-- vaarallinen mielipuoli. Miksi hävittäisin omaisuuttani? Se on\narvokas muumio.\"\n\n\"Teidän on leikattava se kappaleiksi ja poltettava se.\"\n\n\"En aio tehdä mitään sinne päinkään.\"\n\n\"Neljä minuuttia on kulunut.\"\n\nSmith otti revolverin käteensä ja katsahti Bellinghamiin kasvoillaan\njärkähtämätön ilme. Kun sekuntiosoittaja oli tehnyt kierroksensa,\nkohotti hän kätensä ja koukisti sormensa liipasimelle.\n\n\"Malttakaa! Malttakaa! Minä teen sen!\" kirkaisi Bellingham.\n\nHurjalla kiireellä hän tarttui veitseen ja iski sen muumioon vilkaisten\ntuon tuostakin taakseen, jolloin näki itseensä suunnattuina hirvittävän\nvieraansa silmät ja revolverin. Muumio ratisi ja naksahteli joka kerta,\nkun terävä veitsi teki uuden viilloksen. Siitä kohosi sakea keltainen\npöly. Mausteita ja kuivattuja hajulehtiä valui lattialle. Äkkiä sen\nselkäranka murtui vihlovasti narahtaen kappaleiksi ja koko muumio\nputosi ruskeana vavahtelevana luuröykkiönä lattialle.\n\n\"Nyt tuleen vain!\" komensi Smith. Liekit leimahtelivat rätisten\nkorkeammalle, kun kuivat ja taulamaiset kappaleet heitettiin tuleen.\nTuo pieni asunto oli kuin höyrylaivan konehuone, ja hiki virtasi\nkummankin miehen kasvoja pitkin. Mutta toinen heistä jatkoi yhä\nkumarassa työtään ja toinen istui paikallaan pitäen häntä tuimasti\nsilmällä. Tulesta kohosi sakea läpinäkymätön savu ja ilman täytti\nraskas palaneen pihkan ja kärventyneitten karvain haju. Neljännestunnin\nkuluttua oli arpa n:o 249:nnestä jäljellä vain joitakin hiiltyneitä ja\nhauraita pikku suikaleita.\n\n\"Ehkäpä nyt olette tyytyväinen\", murahti Bellingham vihan ja pelon\nkuvastuessa hänen pienistä harmaista silmistään, kun hän katsahti\nkiusanhenkeensä.\n\n\"En vielä. Minun täytyy tehdä puhdasta jälkeä teidän tavaroittenne\njoukossa. Näistä pirunkonsteista pitää tulla loppu. Tuleen vain kaikki\nlehdet. Niillä on mahdollisesti jotain yhteyttä asian kanssa.\"\n\n\"Ja mitä nyt sitten?\" kysyi Bellingham, kun lehdetkin oli työnnetty\nliekkeihin.\n\n\"Nyt se papyruskäärö, joka teillä oli pöydällänne tuona yönä. Se on\nluullakseni tuossa laatikossa.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Bellingham. \"Älkää polttako sitä! Tehän ette\nymmärrä, mitä teette, mies. Se on ainoalaatuinen ja sisältää sellaisia\ntietoja, joita ei ole mistään muualta saatavissa.\"\n\n\"Tuleen heti!\"\n\n\"Mutta kuulkaahan, Smith, ette voi todella tarkoittaa sitä. Minä\nilmaisen teille siinä kerrotun salaisuuden. Opetan teille kaikki,\nmitä siinä sanotaan. Voi, odottakaa, sallikaa minun vain kopioida se,\nennenkuin poltatte sen.\"\n\nSmith meni pöydän luokse ja kiersi laatikonavainta. Sieltä hän otti\nkeltaisen käpristyneen paperikäärön, heitti sen tuleen ja painoi\nsitä vielä jonkin aikaa kantapäällään. Bellinghamn kirkaisi ja\nkoetti siepata sen pois, mutta Smith työnsi hänet syrjään ja seisoi\ntulen ääressä, kunnes papyruskäärö oli luhistunut pieneksi harmaaksi\ntuhkaläjäksi.\n\n\"Kas niin, herra B.\", sanoi hän. \"Luulenpa nyt nykäisseeni teiltä\nilkeän hampaan juuriaan myöten. Saatte taas kuulla minusta, jos vielä\nyritätte entisiä kepposianne. Hyvästi nyt vain, minun on käytävä\nkäsiksi lukuihini.\"\n\nTällainen on Abercrombie Smithin selostus niistä merkillisistä\ntapauksista, jotka sattuivat Oxfordin vanhassa yliopistossa keväällä\n--84. Kun Bellingham lähti yliopistosta heti tämän jälkeen ja kun\nhänet on viimeksi nähty Sudanissa, ei kukaan voi väittää Smithin\nkertomusta vääräksi. Mutta ihmisten viisaus on vähäinen ja luonnon tiet\nmerkilliset, ja kuka voi panna rajan niille salaperäisille asioille,\njoita halukkaat voivat noilta teiltä löytää!\n\n\n\n\n\"DE PROFUNDIS\"\n\n\nNiin kauan kuin valtameret ovat suuren ja laajalle ulottuvan Brittein\nvaltakunnan yhdyssiteenä, niin kauan säilyy meidän luonteessamme\nrunollinen ja seikkaileva piirre. Sillä ihmissielua hallitsevat ja\nvetävät puoleensa meret samoin kuin kuu vetää meriä, ja kun valtakunnan\nsuurina pääväylinä on sen tapaisia teitä, niin täynnä outoa nähtävää ja\nkuultavaa vaaran reunustaessa aidan tavoin sen kumpaakin syrjää, täytyy\ntosiaankin olla aivan tylsä, jollei saa mitään vaikutelmia sellaista\ntietä myöten tehdystä matkasta. Britannia onkin hyvin varustettu\nvaltio, sillä noin viiden kilometrin levyinen kaistale kaikkialla\nsen merenrannikoilla on sen suojalinnoituksena, joka on valloitettu\nparemminkin vasaralla ja airoilla ja taltalla kuin sotataidolla. Sillä\nhistoria todistaa, ettei kuningas eikä sotajoukko voi sulkea tietä\nsellaiselta mieheltä, joka omistaen kaksi kolikkoa lujassa lippaassaan\nja hyvin tietäen, mistä voi hankkia kolmannen niitten lisäksi päättää\nsuunnata kaikki voimansa siihen yritykseen. Ja samoin kuin tuo\nrajalinnoitus on levinnyt, samoin on myöskin vahvistunut brittiläisen\nrohkeus, jopa siinä määrin, että kaikki ihmiset voivat huomata, kuinka\nsaari on mannermaan kanssa yhtä kiinteässä yhteydessä kuin mannermaakin\nsaaren kanssa.\n\nMutta tällaisesta on myöskin hinta maksettava, ja se hinta on kova.\nSamoin kuin muinaisajan hirviö vaati nuoren ihmiselämän joka vuosi\nverokseen, samoin me heitämme valtiollemme joka päivä kukkeinta\nnuorisoamme. Kone on voimakas, ja sen vaikutukset ulottuvat yli\nmaailman, mutta ainoa polttoaine, joka voi pitää sitä käynnissä, on\nbrittiläisten miesten henki. Siitä johtuu, että me katsellessamme\nympärillemme vanhoissa harmaissa tuomiokirkoissa ja tarkastellessamme\nseinillä olevia muistotauluja näemme outoja nimiä, sellaisia nimiä,\njoita eivät noitten seinäin rakentajat olleet koskaan kuulleet, sillä\nmuistotauluissa mainitut nuorukaiset ovat kuolleet Peshawurissa ja\nUmballahissa ja Kortissa ja Fort Pearsonissa jättämättä jälkeensä\nmitään muuta kuin aikaisemman samanlaisen tapauksen ja tuon\nmuistotaulun. Mutta jos jokaisella miehellä olisi oma muistopatsaansa\npystytettynä hänen kuolinpaikalleen, silloin ei tarvitsisi piirtää\nminkäänlaista rajaviivaa, sillä brittiläisten hautain jono osoittaisi\naina, kuinka korkealle anglokelttiläinen nousuvesi on rantoja\nhuuhdellut.\n\nJuuri tämä seikka samoin kuin meitä muuhun maailmaan yhdistävät\nvesiväylät, ovat vaikuttaneet sen, että luonteessamme on\nseikkailunhalua ja haaveellisuutta. Sillä kun monella on rakkaansa\nmerten tuolla puolen harhailemassa alttiina vuoristolaisten luodeille\ntai rämeitten kuumetaudeille, jossa kuolema tulee äkkiä ja jonne on\nniin pitkä matka, silloin ymmärtää ihmismieli helposti toista ja\noutoja tarinoita syntyy unesta, aavistuksista tai näyistä, jolloin äiti\nnäkee poikansa kuolevan ja selviää siten jo kaikkein katkerimmasta\nsurustaan, ennenkuin saapuu se sanoma, joka oli tarkoitettu uutiseksi.\nOppineet ovat viime aikoina pohtineet tätä asiaa ja antaneet sille oman\nnimenkin, mutta mitä muuta me voimme ymmärtää siitä kuin että onneton\nja ahdistettu sydän parka voi singahduttaa maailman toiselle laidalle\nvaikka kymmenentuhannen kilometrin päähän kajastuksen hädästään ja\nilmoittaa sen siten lähimmälle omaiselleen. En mitenkään tahdo kieltää\nsellaisen voiman olemassaoloa meissä, sillä kaikista niistä asioista,\njoita aivomme voivat käsittää, ymmärtävät ne vähimmin itseään. Mutta\nsittenkin on hyvä pysyä mahdollisimman varovaisena näissä asioissa,\nsillä ainakin kerran olen saanut todeta, että sellainen, mikä itse\nasiassa oli luonnon lakien mukaista, näytti olevan kaukana niitten\ntuolla puolen.\n\nJohn Vansittart oli nuorempi osakas Hudson & Vansittartin Ceylonilla\nsijaitsevassa kahvinvientiliikkeessä, kolmeneljännekseksi\nhollantilainen synnyltään, mutta täysin englantilainen mielipiteiltään.\nVuosikausia olin ollut hänen kauppojensa välittäjänä Lontoossa,\nja kun hän vuonna -72 tuli kolmen kuukauden lomalleen Lontooseen,\nkääntyi hän minun puoleeni saadakseen neuvoja siitä kuinka voisi\nparhaiten tutustua sekä kaupungin että maaseudun elämään. Seitsemällä\neri suosituskirjeellä varustettuna hän lähti liikkeestäni, ja sen\njälkeen sain monen viikon aikana eri tahoilta maata lähetetyistä\npikku kirjelippusista tietää hänen päässeen hyviin väleihin ystäväini\nkanssa. Sitten saapui uutinen hänen kihlauksestaan Emily Lawsonin\nkanssa, joka kuului Herefordin Lawsonien sotilaalliseen sukuhaaraan,\nja heti tämän tiedon kintereillä sanoma hänen vihkiäisistään, sillä\nmatkamiehen kihlausaika ei voi venyä pitkäksi, ja hänen kotimatkaansa\nvarten määrätty lähtöpäivä alkoi jo olla lähellä. Heidän oli määrä\nmatkustaa Colomboon eräällä liikkeen omalla tuhannen tonnin vetoisella\nparkkilaivalla, ja siitä oli tuleva heille suurenmoinen häämatka, joka\nsamalla oli sekä välttämätön että hauska.\n\nSinä vuonna oli Ceylonin kahvi-istutuksilla oikea kukoistuskausi,\nsillä ei ollut vielä tullut se aika, jolloin ainoalaatuisen huono sato\nja homesieni ohjasi kokonaisen yhteiskunnan monien synkkien vuosien\njälkeen erääseen suurimpaan ja onnistuneimpaan liikeyritykseen, mihin\nrohkeus ja kekseliäisyys ovat koskaan yllyttäneet. Harvoin on ihmisillä\nniin suurta yritteliäisyyttä, että he yhden suuren tuotantohaaran\nkuihtuessa panevat muutamissa vuosissa sen sijalle alkuun uuden\nyhtä tuottavan. Ceylonin teeviljelykset ovat tosiaankin yhtä suuren\nrohkeuden muistomerkkejä kuin Waterloon jalopeura. Mutta vuonna -72 ei\nvielä näkynyt minkäänlaista pilveä taivaanrannalla, ja kasviviljelysten\nomistajain toiveet kohosivat yhtä korkealle ja yhtä valoisina, kuin ne\nvuorenrinteet, joilla he hoitelivat istutuksiaan.\n\nVansittart saapui Lontooseen kauniin nuoren vaimonsa kanssa. Minut\nesitettiin nuorikolle, kutsuttiin päivälliselle heidän hotelliinsa, ja\nlopuksi sovimme että liittyisin heidän matkaseurakseen _Itätähdelle_,\njonka oli määrä lähteä satamasta seuraavana maanantaina, sillä\nliikeasioitten vuoksi oli minunkin käytävä Ceylonilla.\n\nSunnuntai-iltana tuli Vansittart luokseni. Kun hänet opastettiin\ntyöhuoneeseeni noin yhdeksän aikana illalla, oli hän kiusaantuneen ja\nhuonovointisen näköinen. Tervehtiessäni häntä tunsin, kuinka hänen\nkätensä oli kuuma ja kuiva.\n\n\"Pyytäisin teitä tarjoamaan minulle vähän sitroonamehua ja vettä,\nAtkinson\", sanoi hän. \"Minua janottaa ihan sietämättömästi, ja mitä\nenemmän juon sitä enemmän tunnun tarvitsevan.\"\n\nSoitin palvelijaa ja käskin hänen tuoda sisään vesikannun ja laseja.\n\"Olette kuumissanne\", sanoin, \"ettekä näytä oikein terveeltä.\"\n\n\"Minä olenkin huonovointinen. Sain selkääni reumaattisen kolotuksen ja\nmenetin ruokahaluni. Tämä kauhea Lontoo ihan tukehduttaa minut. En ole\ntottunut hengittämään sellaista ilmaa, jota neljä miljoonaa ihmistä\nminun ympärilläni vetää keuhkoihinsa kilpaa minun kanssani.\" Hän painoi\nkoukkuun taivutetut kätensä kasvoilleen sellaisen miehen tavoin, joka\ntoden teolla vain vaivoin saa hengitetyksi.\n\n\"Merimatka saattaa terveytenne taas pian ennalleen.\"\n\n\"Sitä minäkin arvelen. Sellaista juuri tarvitsen. Mikään muu lääkäri ei\nvoi parantaa minua. Jollen huomenna pääse merelle, sairastun varmasti\noikein vakavasti. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole.\" Hän tyhjensi\nlasin sitroonamehua ja paineli käsillään sorminivelet koukistettuina\nvyötäisiään.\n\n\"Se tuntuu virkistävän\", sanoi hän katsellen minua omituisen hämärin\nsilmin. \"Nyt pyytäisin teidän apuanne, Atkinson, sillä olen joutunut\njokseenkin hankalaan asemaan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kerron sen teille. Anoppini sairastui ja kutsui sähkösanomalla vaimoni\nluokseen. Minä en voinut matkustaa -- tehän tiedätte itse parhaiten,\nkuinka kiinni olen ollut liikeasioissa -- joten hänen oli lähdettävä\nyksin. Nyt sain uuden sähkösanoman, jossa vaimoni ilmoittaa, ettei\nhän voi tulla huomenna, vaan aikoo astua laivaan vasta keskiviikkona\nFalmouthissa. Me nähkääs poikkeamme sinne, vaikka minusta tuntuukin\nkovalta, että pitää uskoa kaikenlaisiin salaperäisiin asioihin, ja\nkirottua on, jollei niihin usko. Uskokaa pois, se on kirottua.\" Hän\nkumartui eteenpäin ja alkoi hengittää niin katkonaisesti, kuin olisi\nhän ollut puhkeamaisillaan nyyhkytyksiin.\n\nSilloin vasta juolahti mieleeni, että olin kuullut paljon puhuttavan\nCeylonin asukkaitten juopottelusta, ja aloin uskoa, että nuo hurjat\nsanat ja kuumeiset kädet olikin pantava alkoholin tilille. Poskien\nhehku ja silmien lasimaisuus ilmaisivat selvästi hänen olevan\nhumalassa. Oli surullista nähdä niin oivallisen nuoren miehen joutuneen\nkaikkein alhaisimman intohimon orjaksi.\n\n\"Teidän pitäisi mennä makuulle\", sanoin aika lailla vakavasti.\n\nHän räpytteli silmiään moneen kertaan koettaen saada ne pysymään auki\nja katsahti minuun hämmästyneenä.\n\n\"Niin minä lähdenkin ihan heti\", virkkoi hän täysin järjellisesti.\n\"Äsken minua huimasi aika lailla, mutta nyt olen taas ennallani. Mistä\nminä taas puhuinkaan? Aivan oikein, vaimostani. Hän tulee laivalle\nFalmouthissa. Ja minä tahdon matkustaa sinne meritse. Luulen terveyteni\nriippuvan kokonaan siitä. Tarvitsen vain vähän täysin puhdasta ilmaa\nkeuhkoihini päästäkseni taas voimiini. Nyt pyydän teitä kelpo miehenä\nmatkustamaan rautateitse Falmouthiin, niin että olette valmiina siellä\nhuolehtimaan vaimostani, jos laiva sattuisi myöhästymään. Asettukaa\nRoyal hotelliin, niin sähkötän hänelle, että olette siellä. Hänen\nsisarensa saattaa hänet sinne, niin että kaikki on järjestyksessä.\"\n\n\"Teen sen mielihyvällä\", virkoin. \"Pidänkin suoraan sanoen enemmän\nrautateitse matkustamisesta, sillä varmasti ennätämme saada\nmerimatkasta tarpeeksi ja liiaksikin, ennenkuin olemme Colombossa.\nSitäpaitsi uskon teidän kipeästi kaipaavan vaihtelua. Jos olisin teidän\nsijassanne, menisin suoraa päätä makuulle.\"\n\n\"Niin minä menenkin. Aion nukkua ensi yön laivalla. Nähkääs\", jatkoi\nhän, samalla kuin hänen silmänsä taas hämärtyivät, \"en ole moneen yöhön\nnukkunut kunnollisesti. Minua on vaivannut jumalopilli--, nimittäin\njumaluusopilli-- no hiisi vieköön\", kivahti hän ponnistaen kovasti\nvoimiaan, \"jumaluusopillisten asiain pohtiminen. Minkähän vuoksi\nKaikkivaltias on luonut meidät, kuuletteko, ja minkähän vuoksi hän on\nluonut meidät näin heikkopäisiksi ja pannut kaikenlaisia pikku kipuja\nvyötäisiimme. Ehkä minun tulee parempi olla ensi yönä.\" Hän nousi\nseisomaan ja pysyttelihe vaivoin jaloillaan tuolin selustaan nojautuen.\n\n\"Kuulkaahan, Vansittart\", sanoin vakavasti mennen hänen luokseen ja\nlaskien käteni hänen käsivarrelleen, \"voin tarjota teille täällä\nyösijan. Ette kykene nyt lähtemään ulos. Olette niin huonossa kunnossa,\nsillä nähtävästi olette nauttinut liiaksi väkijuomia.\"\n\n\"Väkijuomia!\" Hän tuijotti minuun ihmeissään.\n\n\"Osasittehan te ennen käyttää alkoholia järkevämmin.\"\n\n\"Uskokaa minua, Atkinson, kun sanon etten ole maistanut pisaraakaan\nkahteen päivään. Ei se johdu alkoholista. En ymmärrä mitä se on.\nLuuletteko te tällaisen johtuvan juomisesta?\" Hän tarttui polttavilla\nkäsillään minun käteeni ja nosti sen otsalleen.\n\n\"Laupias taivas!\" huudahdin.\n\nHänen ihonsa tuntui kuin ohuelta samettikankaalta, jonka alla on\ntiheä haulikerros. Se oli yhtä tasainen joka paikassa, mutta sormella\nkoetellen se tuntui karkealta kuin pähkinäsaksien terät.\n\n\"Ei se ole mitään ihmeellistä\", virkkoi hän hymyillen minun\npelästyneelle ilmeelleni. \"Olen aikoinani sairastanut ankaran malarian.\"\n\n\"Mutta eihän tämä ole malariaa.\"\n\n\"Ei, se on Lontoon syytä ja aiheutuu huonon ilman hengittämisestä.\nMutta huomenna olen taas terve. Laivalla on lääkärikin, joten olen\nsiellä hyvässä turvassa. Nyt minun on lähdettävä.\"\n\n\"Se ei tule kysymykseenkään\", virkoin työntäen hänet takaisin\ntuolilleen. \"Tässä on tosi edessä. Ette hievahda täältä minnekään,\nennenkuin lääkäri on tutkinut teidät. Pysykää vain paikallanne.\"\n\nSieppasin hattuni, riensin erään lähellä asuvan lääkärin luokse ja\npalasin pian hänen kanssaan. Huone oli tyhjä ja Vansittart poissa.\nSoitin kelloa. Palvelija kertoi vieraan herran tilanneen ajurin heti\nminun lähdettyäni ja lähteneen pois. Hän oli käskenyt ajaa satamaan.\n\n\"Näyttikö hän sairaalta?\" kysyin.\n\n\"Sairaaltako?\" Palvelijani hymyili. \"Ei, herra, hän piti suurta ääntä\nkoko ajan.\"\n\nTämä uutinen ei ollut niin rauhoittava kuin palvelijani näytti\notaksuvan, mutta kun sitten asiaa tarkemmin ajatellessani muistin hänen\nlähteneen _Itätähdelle_, jossa oli lääkärikin saapuvilla, ymmärsin\netten voinut asiassa sen enempää tehdä. Siitä huolimatta tuntui minusta\nnukkumaan mennessäni kiusalliselta ajatella vierastani ja hänen\nkäyntiään luonani, kun taas muistin hänen janonsa, hänen polttavat\nkätensä, hämärät silmänsä ja sekavan puheensa sekä lopuksi hänen\npitaalitautista muistuttavan otsansa.\n\nKello yhdeltätoista seuraavana päivänä olin satamassa, mutta _Itätähti_\noli jo lähtenyt lipumaan jokea alas ja oli melkein Gravesandin\nkohdalla. Matkustin junalla Gravesandiin, mutta siellä sain vain kaukaa\nnähdä tuon aluksen märssytangot sekä sen edessä hinaajalaivan piipusta\ntupruavan savupatsaan. Näin ollen en saisi kuulla tuttavastani mitään,\nennenkuin tapaisin hänet taas Falmouthissa. Palatessani toimistooni\nsain siellä rouva Vansittartin lähettämän sähkösanoman, jossa hän\npyysi minua tapaamaan itseään. Seuraavana iltana kohtasimmekin\ntoisemme Falmouthissa Royal hotellissa, jossa meidän oli määrä odottaa\n_Itätähden_ saapumista. Kului kymmenen päivää ilman että tuosta\naluksesta saatiin minkäänlaisia tietoja.\n\nNiitä kymmentä päivää en tule koskaan unohtamaan. Samana päivänä,\njolloin _Itätähti_ oli päässyt Thamesilta merelle, oli puhjennut\nankara itämyrsky, joka riehui melkein kokonaisen viikon näyttämättä\naikovankaan tyyntyä. Tuolla etelärannikolla ei muisteta koskaan olleen\nniin repivää ja raivoavaa ja kauan kestänyttä rajuilmaa. Hotellimme\nakkunoista näimme kuinka meri oli kokonaan sumun peitossa samalla kuin\nranta-aallokko ihan silmäimme edessä kuohui ja läikkyi rankkasateessa.\nNiin raivoisasti kuohutti myrsky laineita, että näytti ikäänkuin meri\nolisi kohonnut korkeammalle, sillä tuuli tempasi kiukkuisesti jokaisen\naallonharjan mukaansa ja paiskasi sen kauaksi. Pilvet, tuuli, meren\naallot, kaikki syöksyi länttä kohti ja tuota luonnonvoimain raivoisaa\nmyllerrystä katsellen odotin päivän toisensa jälkeen ainoana toverinani\nkalpea äänetön nainen, jonka silmissä kuvastui kauhu ja joka istui otsa\nakkunaa vastaan painettuna tuijottaen varhaisesta aamusta yöntuloon\nasti tuohon harmaaseen usvaan, josta saattoi toivoa laivan ääriviivain\nilmestyvän näkyviin. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen kasvoiltaan\nheijastui pelko ja hätä.\n\nViidentenä päivänä menin kysymään eräältä vanhalta merimieheltä, mitä\nhän arveli asiasta. Mieluummin olisin puhutellut häntä yksin, mutta\nrouva Vansittart näki minun keskustelevan hänen kanssaan ja oli samalla\nvieressäni huulet raollaan ja rukoileva ilme silmissään.\n\n\"Siis seitsemän päivää poissa Lontoosta\", tuumi merimies, \"ja viisi\nvuorokautta myrskyn käsissä. Tällainen tuuli on kyllä pyyhkäissyt\nKanaalin puhtaaksi. Kolme mahdollisuutta on olemassa. Ehkä tuo alus on\npoikennut johonkin Ranskan satamaan. Se on hyvin todennäköistä.\"\n\n\"Ei, ei, hän tiesi meidän olevan täällä. Varmasti hän olisi\nsähköttänyt.\"\n\n\"Aivan oikein, se ei siis tule kysymykseen. No, sitten on alus voinut\nlähteä purjehtimaan myrskyä pakoon, ja jos se on niin tehnyt, ei se voi\nnyt olla kovinkaan kaukana Madeirasta. Niin on asia varmaankin, rouva,\nvoitte luottaa siihen.\"\n\n\"Entä sitten? Sanoitte olevan kolme mahdollisuutta.\"\n\n\"Sanoinko, rouva? Ei, luullakseni onkin vain kaksi. En muista\nmaininneeni mitään kolmesta. Uskokaa pois, teidän laivanne on jossakin\nAtlantilla, ja saatte kyllä kuulla siitä aikanaan, sillä myrsky alkaa\nhellittää. Älkää huolehtiko liiaksi, vaan odottakaa, ja saattepa vielä\nnähdä huomisaamuna oikean sinisen taivaan.\"\n\nVanha merikarhu ennusti oikein, sillä seuraava päivä koitti tyynenä\nja kirkkaana. Vain läntisellä taivaanrannalla siinsi yhä kapeneva\nhattara merkkinä myrskypilvien hupenevista jätteistä. Mutta vieläkään\nei saapunut mitään sanomaa mereltä eikä näkynyt jälkeäkään odotetusta\naluksesta. Kului vielä kolme rasittavaa päivää, joita ikävämpiä en\nole koskaan viettänyt, ja sitten saapui hotelliimme muuan merimies,\njoka toi kirjeen. Minulta pääsi ilonhuudahdus. Se oli _Itätähden_\nkapteenilta. Luettuani sen ensimmäiset rivit peitin kirjeen äkkiä\nkädelläni, mutta rouva Vansittart tarttui siihen omalla kädellään ja\nveti sen pois. \"Olen nähnyt alun\", virkkoi hän kylmällä rauhallisella\näänellä, \"ja voin yhtä hyvin lukea lopunkin.\"\n\n    \"Hyvä herra\", kuului kirje.\n\n    \"Herra Vansittart on sairastunut rokkoon, ja tuuli on kiidättänyt\n    meidät jo niin kauas maista, ettemme ymmärrä mitä meidän on\n    tehtävä, sillä hän on aivan sekaisin päästään ja kykenemätön\n    puhumaan mitään Tehtyjen mittausten mukaan olemme vain kolmen\n    sadan meripeninkulman päässä Funchalista, joten harkitsen\n    parhaaksi poiketa sinne voidakseni jättää herra Vansittartin\n    sairaalaan ja odottaa siellä lähistöllä, kunnes te tulette.\n    Falmouthista lähtee Funchaliin purjealus muutamain päiväin\n    päästä, mikäli olen saanut oikeita tietoja. Lähetän tämän\n    falmouthilaisella prikillä _Marionilla_, jonka kapteeni on\n    oikeutettu saamaan vaivoistaan viisi puntaa.\n\n                            Kunnioittaen Teidän Joe Hines.\"\n\nRouva Vansittart oli peräti ihmeellinen nainen, vasta koulusta päässyt\nnuori tyttö, mutta tyyni ja vahva kuin mies. Hän ei sanonut mitään --\npuristi vain huulensa lujasti yhteen ja pani hatun päähänsä.\n\n\"Lähdettekö ulos?\" kysyin.\n\n\"Lähden.\"\n\n\"Voinko minä auttaa teitä?\"\n\n\"Ette, menen lääkärin luokse.\"\n\n\"Lääkärin?\"\n\n\"Niin. Oppiakseni hoitamaan rokkotautista.\"\n\nKoko illan hän käytti siihen, tarkoitukseen, ja seuraavana aamuna\nlähdimme _Saaronin ruusu_ nimisellä parkkilaivalla Madeiraa kohti\ntuulen puhaltaessa kauniisti kymmenen solmuvälin nopeudella tunnissa.\nViitenä päivänä sujui matkamme hyvin, joten pääsimme siinä ajassa\nverrattain lähelle tuota saarta, mutta kuudentena tuuli tyyntyi,\nja aluksemme pysähtyi paikalleen rasvatyynelle ulapalle keinuen\nhiljalleen, mutta pääsemättä jalankaan vertaa eteenpäin.\n\nKello kymmenen sinä iltana seisoimme Emily Vansittart ja minä\nperäkannella nojaillen reunakaidetta vasten täysikuun paistaessa\ntakaamme ja luodessa välkkyvään veteen tumman varjon sekä\nparkkilaivasta että meidän kummankin päästä. Varjosta lähti yhä\nlevenevä kuunsilta ulottuen yksinäiseen taivaanrantaan asti ja välkkyen\nja kimallellen maininkien hiljalleen nostaessa merenpintaa. Puhelimme\nsiinä kumarassa, keskustelimme tyvenestä, tuulen mahdollisuuksista,\ntaivaan väristä, kun yht'äkkiä kuului loiskahdus, ikäänkuin lohi olisi\nhypännyt vedestä, ja samassa ilmestyi vedestä kirkkaassa valaistuksessa\nJohn Vansittart ja katsoi ylös meihin.\n\nEn ole koskaan nähnyt mitään sen selvemmin kuin näin tuon miehen.\nTäysikuu paistoi häneen, eikä hän ollut meistä kauempana kuin kolmen\naironvedon päässä. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneemmät kuin minun\nnähdessäni ne viimeksi, ja siellä täällä niissä näkyi mustia rohtumia.\nHänen suunsa ja silmänsä olivat auki kuin henkilöllä, joka on\ntavattomasti hämmästynyt. Hänen olkapäiltään riippui jokin valkoinen\nkangas, ja toinen käsi oli nostettu korvan kohdalle, jotavastoin toinen\noli koukistettu rinnan päälle. Näin hänen hypähtävän vedestä ilmaan,\nja siitä syntyvät aallot vierivät pitkin tyyntä vedenpintaa aluksemme\nlaitaan asti. Sitten hän vaipui taas takaisin veteen ja minä kuulin\nrätisevän äänen ikäänkuin risukimppu pakkasyönä olisi heitetty palavaan\nnuotioon. Hänestä ei näkynyt jälkeäkään, kun vilkaisin taas sinne\npäin, mutta poriseva pyörre keskellä tyyntä merenpintaa osoitti vielä\nsitä kohtaa, josta hän oli noussut. Minun oli mahdotonta jälkeenpäin\nsanoa, kuinka kauan seisoin siinä hermojeni värähdellessä sormenpäitäni\nmyöten ja tukiessani toisella kädelläni tajutonta naista. Minua on\naina väitetty hyvin tyyneksi ja järkähtämättömäksi luonteeltani,\nmutta silloin olin ihan suunniltani mielenliikutuksesta. Kerran pari\nlöin jalkaani laivankantta vastaan päästäkseni selville, kykeninkö\ntosiaankin hallitsemaan omia aistejani ja eikö kaikki tämä vain\nollut jokin sekavain aivojen tekemä hullu kepponen. Seisoessani yhä\npaikallani tätä aprikoiden värähti rouva Vansittart, avasi silmänsä,\nveti syvään henkeään, oikaisihe sitten tukien itseään molemmin käsin\nreunakaidetta vasten ja katseli kuun valaisemalle merenpinnalle sen\nnäköisenä kuin olisi vanhentunut kymmenen vuotta yhtenä kesäyönä.\n\n\"Näittekö hänen harhakuvansa?\" kuiskasi hän.\n\n\"Näin jotakin.\"\n\n\"Se oli hän! Se oli John! Hän on kuollut!\"\n\nEsitin joitakin heikkoja vastaväitteitä.\n\n\"Hän on varmasti kuollut juuri samalla hetkellä\", kuiskasi hän.\n\"Madeiran sairaalassa. Olen lukenut sellaisista tapauksista. Hän\najatteli minua. Hänen harhakuvansa tuli luokseni. Oi John, rakas,\nrakas, menetetty Johnini!\"\n\nHän purskahti äkkiä rajusti itkemään ja minä talutin hänet alas\nhyttiin, jonne jätin hänet kahden kesken surunsa kanssa. Sinä yönä\nvirisi kunnollinen itätuuli, ja seuraavan päivän iltana sivuutimme Los\nDesertosin molemmat pikku saaret ja päivän painuessa mailleen laskimme\nankkurin Funchalin lahdessa. _Itätähti_ ei ollut kaukana meistä. Sen\nisossamastossa liehui ruton merkkinä varoituslippu, ja keulamastossa\noli laivan varsinainen lippu puolitangossa.\n\n\"Näettehän nuo liput\", sanoi rouva Vansittart heti ne huomattuaan.\nHänen silmänsä olivat nyt kyyneleettömät, sillä hän oli aavistanut,\nkuinka asiat olisivat. Samana yönä saimme viranomaisilta luvan siirtyä\n_Itätähdelle_. Kapteeni Hines odotti kannella, ja hänen jäykillä\nkasvoillaan vaihtelivat hämminki ja suru, kun hän koetti keksiä sanoja\nilmaistakseen surullisen uutisensa, mutta rouva Vansittart pelasti\nhänet siitä pulasta.\n\n\"Tiedän, että mieheni on kuollut\", virkkoi hän. \"Hän kuoli eilisiltana\nnoin kello kymmenen Madeiran sairaalassa, eikö niin?\"\n\nMerikarhu tuijotti häneen ihmeissään. \"Ei, rouva, hän kuoli kahdeksan\npäivää sitten merellä, ja meidän täytyi haudata hänet siellä, sillä\nolimme joutuneet tyyneen vyöhykkeeseen emmekä osanneet arvatakaan,\nkoska voisimme päästä maihin.\"\n\nTällaiset nyt ovat tärkeimmät seikat, jotka liittyvät John Vansittartin\nkuolemaan ja hänen näyttäytymiseensä vaimolleen jossakin kohdassa\nmerta 35:nnellä leveysasteella pohjoisesta ja 15:nnellä pituusasteella\nlännestä. Harvoin on selvemmin voitu nähdä kenenkään haamua hänen\nkuolemansa jälkeen, ja sittemmin siitä on kerrottu ja kirjoitettu,\nja oppineet ovat sitä tutkineet, ja monet muut ovat sitä pohtineet\nsaadakseen tukea uudemmalle telepatiateorialle. Minä puolestani\npidän telepatiaa selvästi todistettuna asiana, mutta tämän tapauksen\ntahtoisin erottaa muitten todistuskappaleiden joukosta ja väittää,\nettemme nähneet tuona kuun valaisemana yönä Atlantin helmasta nousevan\nJohn Vansittartin haamua, vaan itsensä John Vansittartin. Heti tuosta\nmerkillisestä tapauksesta lähtien olen uskonut, että jokin omituinen\nsattuma -- yksi noita sattumia, jotka näyttävät niin uskomattomilta,\nmutta joita sittenkin saadaan kokea silloin tällöin -- oli tyynnyttänyt\ntuulen ja jättänyt meidät juuri sille kohdalle, johon Vansittart\noli haudattu viikkoa aikaisemmin. Sitäpaitsi lääkäri kertoi, ettei\nlyijypaino ollut oikein lujasti kiinnitetty sekä että seitsemän\npäivän aika hyvinkin aiheuttaa sellaisia muutoksia ruumiissa, että se\nvoi kohota pinnalle. On hyvin ymmärrettävää, että se nousi vedestä\nniin kovalla vauhdilla, kun ajattelee, että lyijypaino oli ensiksi\npidättänyt sitä syvällä valtameren pohjassa. Näin minä puolestani\nselitän tämän tapauksen, ja jos kysytte minulta mitä ruumiista sitten\ntuli, on minun mainittava teille uudelleen tuosta rätisevästä äänestä\nja veteen ilmestyneestä pyörteestä. Haikala etsii pinnalta ravintonsa,\nja niitä on noilla seuduin runsaasti.\n\n\n\n\nHISSI\n\n\nLentojoukoissa palvelevan kapteeni Stangaten olisi pitänyt olla\nonnellinen. Hän oli selviytynyt sodasta naarmuttakaan ja saavuttanut\nmainehikkaan nimen mitä sankarillisimmissa sotatoimissa. Hän oli vasta\ntäyttänyt kolmekymmentä, ja loistava ura näytti olevan hänen edessään.\nJa parhainta kaikesta oli se, että kaunis Mary MacLean käveli hänen\nrinnallaan ja oli luvannut pysyä hänen toverinaan koko elämäniän. Mitä\nmuuta saattoi nuori mies pyytää? Ja sittenkin hänen sydäntään painoi\nraskas taakka.\n\nHän ei itsekään osannut selittää sitä, vaikka koettikin järjellään\nsaada voiton siitä. Hänen yläpuolellaan oli sininen taivaanlaki,\nedessään sininen meri ja ympärillään ihana puisto, monine iloisine\nhuviretkeilijöineen. Ja ennen kaikkea olivat hänen vieressään nuo\nsuloiset kasvot, joilla kuvastui huolestunut kysymys. Miksi hän ei\nvoinut kohottautua niin iloisen ympäristön tasolle? Hän ponnisti\nkerran toisensa perästä, mutta se ei onnistunut tarpeeksi hyvin, jotta\nrakastavan naisen tarkka vaisto olisi johtunut harhaan.\n\n\"Mikä sinua oikein vaivaa, Tom?\" kysyi Mary levottomasti. \"Näen, että\njokin painaa mieltäsi. Kerro se minulle, ehkä voin jotenkin auttaa\nsinua.\"\n\nStangate naurahti nolona.\n\n\"On häpeä pilata meidän pikku huviretkeämme\", virkkoi hän. \"Voisin\nvaikka heitellä kuperkeikkoja täällä puistossa, niin iloinen olen\nsiitä... Älä huolehdi, rakkaani, sillä tiedän pilven taas haihtuvan.\nMinä taidankin olla herkkähermoinen olento, vaikka luulin jo aikoja\nsitten karaistuneeni. Lentäjien väitetään joko täydellisesti murtuvan\ntai sitten vahvistuvan koko elämänajaksi.\"\n\n\"Eikö se siis johdu mistään erikoisesta syystä?\"\n\n\"Ei, ei mistään määrätystä. Sehän siinä on pahinta. Sitä on niin ollen\nvaikeampi vastustaa. Tunnen vain ankeaa ja synkkää alakuloisuutta\ntäällä rinnassani ja päässäni. Mutta suo minulle anteeksi, rakkaani!\nMikä raakalainen olenkaan raskauttaessani tällä tavoin sinunkin\nmielesi.\"\n\n\"Mutta minähän otan niin mielelläni osaa sinun pienimpiinkin huoliisi.\"\n\n\"Nyt se on poissa -- kokonaan hävinnyt. Älkäämme puhuko siitä enää.\"\n\nMorsian vilkaisi häneen pikaisesti ja tutkivasti.\n\n\"Ei, ei, Tom, se heijastuu kasvoiltasi ihan selvästi. Sano minulle,\nrakkaani, onko sinusta usein tuntunut tällaiselta. Näytät tosiaankin\nhyvin sairaalta. Istu tänne puitten varjoon ja kerro minulle kaikki.\"\n\nHe asettuivat suuren ristikolla ympäröidyn tornin varjoon, joka kohosi\nkuudensadan jalan korkeuteen heidän vieressään.\n\n\"Minulla on muuan kiusallinen kyky\", sanoi Stangate, \"ja tietääkseni\nen ole siitä vielä aikaisemmin kertonut kenellekään muulle. Kun\nnimittäin lähellä oleva vaara uhkaa minua, herää mielessäni omituisia\naavistuksia. Tällaisessa rauhallisessa ympäristössä tänään se on\ntietysti aivan järjetöntä. Se vain osoittaa, kuinka omituisesti\ntuollaiset seikat johtuvat toisistaan. Mutta nyt se on ensimmäisen\nkerran pettänyt minut.\"\n\n\"Milloin olet ennen tuntenut sellaista?\"\n\n\"Poikavuosinani se valtasi minut eräänä aamuna. Sinä iltapäivänä olin\nvähällä hukkua. Samanlainen tunne minulla oli, kun murtovaras tunkeutui\nMorton Halliin ja ampui luodin takkini lävitse. Sitten kaksi kertaa\nsodassa, kun jouduin lento-onnettomuuteen ja pelastuin ikäänkuin\nihmeen kautta, oli minulla tuollainen outo aavistus jo ennenkuin\nkiipesinkään koneeseen. Sitten se taas häviää yht'äkkiä niinkuin sumu\nauringonpaisteessa. Nyt se tuntuu taas hellittävän. Katsohan minua?\nEtkö näe, että asia on niin?\"\n\nMary näki sen tosiaankin. Stangate oli muuttunut silmänräpäyksessä\nriutuneesta miehestä nauravaksi nuorukaiseksi. Morsian yhtyi\nmyötätunnosta toisen nauruun. Reippauden ja rohkeuden puuska oli\npyyhkäissyt pois hänen oudon aavistuksensa ja täyttänyt hänen koko\nsielunsa nuoruuden vilkkaalla ja ylitsevuotavalla riemulla.\n\n\"Taivaan kiitos!\" huudahti mies. \"Sinun rakkaat silmäsi kai ovat tämän\nvaikuttaneet. En voinut vastustaa niitten harrasta ilmettä. Kuinka\njärjetön ja tyhmä painajaisvaiva tämä onkaan ollut! Nyt en enää koskaan\nusko tuollaisiin ennakkoaavistuksiin. Kas niin, rakkaani, ennätämme\nvielä tehdä hyvän kävelyretken ennen puolista. Sen jälkeen puisto\ntaas täyttyy niin ihmisistä, ettei enää kannata yrittää mitään. Mitä\nhuvitusta nyt keksimme? Menemmekö katsomaan varjokuvia, vai koetammeko\nonnenpyörää, tai kiidämmekö lentoveneessä?\"\n\n\"Tai nousemmeko torniin?\" kysyi Mary katsahtaen ylös. \"Varmaankin\nihana ilma ja laaja näköala tuolta huipulta karkoittaa viimeisetkin\npilvenhattarat mielestäsi.\"\n\nStangate vilkaisi kelloaan.\n\n\"Nyt on vähän yli kahdentoista, mutta luultavasti ennätämme selvitä\nsiitä tunnissa. Hissihän ei näytä toimivan. Mikä sitä vaivaa,\nkuljettaja?\"\n\nMies pudisti päätään ja osoitti sisäänkäytävän kohdalle kokoontunutta\npientä ihmisryhmää.\n\n\"Nuo kaikki odottavat päästäkseen torniin. Hissi on tarttunut ylös,\nmutta sen laitteita ollaan juuri tarkastamassa, ja minä odotan joka\nhetki lähtömerkkiä. Olkaa hyvä ja asettukaa tuonne toisten luokse, niin\nlupaan, ettei teidän tarvitse kauan odottaa.\"\n\nTuskin he olivat päässeet toisten torniinpyrkijäin joukkoon, kun hissin\nteräskori siirtyi paikaltaan merkkinä siitä, että kohta saattoi toivoa\nlaitteitten olevan kunnossa. Ihmisryhmä siirtyi ulko-ovesta sisään\nja odotti jännittyneenä puisella tasanteella. Heitä ei ollut paljon,\nsillä puistoon kerääntyy enemmän väkeä vasta iltapuolella, mutta he\nolivat sopivia esimerkkejä siitä ystävällisestä ja hyväntuulisesta\npohjoisessa asuvasta väestöstä, joka kerääntyy kerran vuodessa\nNorthamiin viettämään huvittelupäiväänsä. He katselivat nyt kaikki\nylös ja tarkastelivat jännittyneinä erästä miestä, joka laskeutui alas\nteräskehystä myöten. Se näytti vaaralliselta ja epävakaiselta hommalta,\nmutta hän liikkui yhtä nopeasti kuin tavallinen kuolevainen portailla.\n\n\"Onpa Jim saanut ruumiinliikuntoa tänä aamuna\", virkkoi kuljettaja\nkatsahtaen ylös.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi kapteeni Stangate.\n\n\"Hän on Jim Barnes, paras työmies, joka on koskaan kiipeillyt\ntelineillä. Hän suorastaan elää siellä. Joka ainoa vaarna ja naula on\nhänen hoidossaan. Jim on oikea ihme.\"\n\n\"Mutta älkää väitelkö hänen kanssaan uskonnollisista kysymyksistä\",\nsanoi muuan joukosta.\n\nKuljettaja naurahti.\n\n\"Te siis tunnette hänet\", virkkoi hän. \"Ei, hänen kanssaan ei sovi\nkeskustella uskonnon asioista.\"\n\n\"Miksi ei?\" kysyi lentokapteeni.\n\n\"No, hän ottaa ne kysymykset kovin vakavasti. Hän on oman lahkonsa\nloistava kynttilä.\"\n\n\"Siihen ei vielä paljon vaaditakaan\", huomautti joukosta se, joka oli\nnäyttänyt tuntevan Jimin. \"Olen saanut tietää siihen seurakuntaan\nkuuluvan vain kuusi henkeä. Hän on niitä, jotka kuvailevat taivaan oman\npienen takapihansa kokoiseksi, jonne ei sovi ketään muita kuin heidän\nlahkonsa.\"\n\n\"Parasta on olla puhumatta hänen kanssaan sellaisesta niin kauan kun\nhänellä on tuo vasara kädessään\", varoitti kuljettaja kuiskaten. \"Hoi,\nJim, kuinka hissi toimii tänä aamuna?\"\n\nPuhuteltu luisui nopeasti alas viimeiset kolmekymmentä jalanmittaa\nja pysyttelihe sitten tasapainossa muutaman poikkitangon päällä\nkatsellen hissiin asettunutta pientä ihmisryhmää. Seisoessaan siinä\nnahkavaatteissaan pihdit ja muut työkapineet riippuen ruskeasta vyöstä\nhän olisi varmasti ollut taiteilijalle mieluinen malli. Mies oli suuri\nja laiha, kädet ja jalat erittäin pitkät, ja jokaisessa hänen eleessään\nilmeni oikea jättiläisen voima. Hänen kasvonsa olivat mieleenpainuvat,\nylevät ja samalla synkät, silmät ja hiukset olivat tummat, nenä iso ja\nkyömyinen ja parta rinnalle asti ulottuva. Hän tuki itseään toisella\nvoimakkaalla kädellään, toisessa taas riippui teräsvasara polven\nkohdalla.\n\n\"Nyt on kaikki kunnossa tuolla ylhäällä\", virkkoi hän. \"Lähden\nkerallanne ylös, jos sallitte.\" Hän hypähti alas korkealta paikaltaan\nja tuli hissiin toisten seuraan.\n\n\"Te kai valvotte tätä aina\", virkkoi Mary.\n\n\"Se on minun tehtäväni, neiti. Aamusta iltaan ja usein illasta aamuun\nolen täällä. On toisinaan sellaisia aikoja, jolloin minusta tuntuu\nkuin en laisinkaan olisi ihminen, vaan ilmassa liitelevä lintu. Nuo\nluontokappaleet lentelevät ympärilläni minun maatessani kurkihirren\npäällä ja visertelevät minulle, kunnes itsekin huomaan puhelevani\nnoitten sieluttomain olentojen kanssa.\"\n\n\"Teillä on suuri ja vastuunalainen tehtävä\", sanoi kapteeni Stangate\nkatsellen yläpuolellaan olevaa monimutkaista teräsrakennelmaa, jonka\nääriviivat hahmottuivat tummansinistä taivasta vastaan.\n\n\"Niin on, herra, eikä koko tässä laitteessa ole ainoatakaan hammasta\neikä ruuvia, joka ei olisi minun hoidossani. Tällä vasarallani minä\nväännän ne kohdalleen ja tilkitsen ne lujasti paikalleen. Samoin kuin\nLuoja hallitsee maailmaa, niin minäkin -- minäkin -- tätä tornia.\nMinulla on valta elämän ja kuoleman ylitse, niin, elämän ja kuoleman\nylitse.\"\n\nVesivoimalla käyvä konelaitos oli alkanut toimia, ja hissi kohosi\nhyvin hitaasti. Sen noustessa saivat sisälläolevat katsella, kuinka\nsuurenmoinen näköala levittäytyi heidän eteensä. Niin valtaava oli tämä\nkuvasarja, että matkustajat tuskin huomasivat hissin äkkiä pysähtyvän\nkerrosten väliin noin viidensadan jalan korkeuteen. Koneiston hoitaja\nBarnes mutisi itsekseen, että jokin kohta oli varmasti mennyt\nepäkuntoon, ja kapusi pois näkyvistä hypähtäen kuin kissa sen kuilun\nylitse, joka erotti heidät metallisesta säleristikosta. Sekavista\naineksista kokoonpantu seurue, joka riippui siinä taivaan ja maan\nvälillä, menetti jonkin verran brittiläisestä umpimielisyydestään\nniin poikkeuksellisissa olosuhteissa ja alkoi jutella vilkkaammin.\nMuuan pari, joka puhutteli toisiaan Dollyksi ja Billyksi, ilmaisi\nmatkatovereilleen, että he olivat Hippodrom-sirkuksen etevimmät tähdet,\nja huvitti naapureitaan jokseenkin helppotajuisilla sukkeluuksillaan.\nMuuan reipas äiti, hänen varhainkehittynyt poikansa, ja kaksi\nhuvimatkalle lähtenyttä avioparia oli ihailevana kuulijakuntana.\n\n\"Vai tahtoisit sinä olla merimies?\" virkkoi ilveilijä Billy\nvastaukseksi johonkin pojan huomautukseen. \"Kuuleppas, veitikka, jollet\npidä varaasi, niin päätät vielä päiväsi keskellä kukkeinta nuoruuttasi.\nKatsokaa nyt kuinka tuo mies seisoo reunalla. En voi tähän aikaan\npäivästä nähdä tuollaista.\"\n\n\"Mitä tekemistä on vuorokaudenhetkellä siinä?\" kysyi tanakka\nkauppamatkustaja.\n\n\"Hermoni ovat ihan pilalla ennen puoltapäivää. Kun katselen tuonne alas\nja näen ihmiset vain pieninä pilkkuina, värisee joka hermo ruumiissani.\nKaikki omaisenikin ovat samanlaisia aamupäivällä.\"\n\n\"Luultavasti he ovat edellisenä iltapäivänäkin ihan samanlaisia\",\nhuomautti Dolly, joka oli verevä nuori nainen.\n\nKaikki yhtyivät nauruun, ilveilijä ensimmäisenä.\n\n\"Sinäpä sanoit tuon sopimattomaan aikaan, Dolly. Onhan se yleensä\ntunnettu asia Tappelu-Billystä, joka oli tajuton vielä silloinkin, kun\nhänestä viimeksi kuultiin. Jos minun omaisiani pilkataan, niin lähden\ntäältä heti paikalla.\"\n\n\"Olisipa jo aika meidän kaikkien päästä täältä lähtemään\", virkkoi\nkauppamatkustaja, joka oli punakka ja kiivasluontoinen mies. \"On\nkerrassaan häpeällistä, että meitä viivytetään tässä näin kauan. Minä\nilmoitan asiasta tämän laitoksen johtokunnalle.\"\n\n\"Missä on sähkönappula?\" kysyi Billy. \"Minä soitan.\"\n\n\"Ketä -- tarjoilijaako?\" kysyi hänen naisseuralaisensa.\n\n\"Kuljettajaa, ajajaa -- mikä hän nyt sitten lieneekin nimeltään, joka\nhoitelee tämän vanhan röttelön kulkuvuoroja. Onko heillä polttoöljy\nlopussa vai pääponnin katkennut, vai mikä siellä on vikana?\"\n\n\"Meillä on tästä joka tapauksessa kaunis näköala\", huomautti kapteeni\nStangate.\n\n\"Kylläpä sitä onkin jo tarpeeksi katseltu\", sanoi Billy. \"Olen\nkyllästynyt siihen ja tahdon päästä pois.\"\n\n\"Minäkin alan jo hermostua\", huudahti kukoistava äiti. \"Toivottavasti\nei hissi ole putoamisen vaarassa.\"\n\n\"Kuuleppas, Dolly, pidä kiinni takinliepeestäni. Koetan olla rohkea\nja kurkistaa reunan ylitse. Voi taivas, minua kuvottaa ja pyörryttää!\nTuolla alhaalla on hevonen, joka ei näytä hiirtä suuremmalta. Kukaan ei\nnäytä välittävän meistä. Minne on joutunut se vanha Jesaja-profeetta,\njoka nousi kanssamme tähän asti?\"\n\n\"Hän kapusi pois kerrassaan nokkelasti niin pian kuin luuli jotakin\nhäiriötä syntyneen.\"\n\n\"Kuulkaahan, minusta tämä ei enää tunnu laisinkaan hauskalta\",\nvirkkoi Dolly näyttäen hyvin levottomalta. \"Tässä me nyt olemme\nviidensadan jalan korkeudessa, ja luultavasti olemme tarttuneet tänne\nkoko päiväksi. Minun olisi ehdottomasti oltava päivänäytännössä\nHippodromissa. Johtokunta joutuu ikävään asemaan, jollen pääse ajoissa\nalas täältä. Ympäri kaupunkia levitetään nyt ohjelmalehtisillä tietoa\nsiitä että tulen tänään esittämään uuden laulun.\"\n\n\"Uudenko! Mitä ihmettä, Dolly?\"\n\n\"Se on numero, joka vetää kuin laastari, ja nimeksi sille on pantu\n'Matkalaulu'. Minun on esitettävä se neljän jalan levyinen hattu\npäässäni.\"\n\n\"Kuuleppas, Dolly, nythän voitkin pitää loppuharjoituksen meidän tässä\nodotellessamme.\"\n\n\"Ei, ei, tämä nuori neiti ei varmaankaan pitäisi siitä.\"\n\n\"Tahtoisin oikein mielelläni kuulla sen\", huudahti Mary MacLean. \"Älkää\nmitenkään antako minun häiritä itseänne.\"\n\n\"Sanat oli kirjoitettu hatun sisäpuolelle. En osaa laulaa säkeistöjä\nilman sitä hattua. Mutta siihen kuuluu kerrassaan iskevä ja hyvä\nloppukerto:\n\n    \"... Jos ois pitkää matkaa ... kuiva yksin jatkaa, ... ehkä rouva\n    tuo ois huvinamme, ... joll' on hattu niinkuin amme.\"\n\nHänellä oli sointuva ääni ja hyvä rytmitaju, mikä sai jokaisen\nnyökäyttämään päällään tahtia. \"Koettakaapa nyt kaikki yhtyä siihen\",\nhuudahti hän itse, ja sattuman kokoama pikku seurue yhtyi siihen täysin\nkeuhkoin.\n\n\"Mutta tällainen äänihän saisi jo vaikka kenet hereille. Vai mitä\nluulette. Koettakaamme kaikki huutaa yht'aikaa.\"\n\nSiitä syntyi kova kajahdus, mutta ei kuulunut mitään vastausta.\nIlmeisestikään ei alhaalla oleva hissinkuljettaja tietänyt mitään tai\nkyennyt mihinkään. Ei risahdustakaan kuulunut.\n\nMatkustajat alkoivat todella pelätä. Kauppamatkustaja oli tuntuvasti\nvaaleampi kasvoiltaan kuin aikaisemmin. Billy koetti vieläkin laskea\nleikkiä, mutta hänen ponnistuksensa eivät saaneet vastakaikua.\nSinipukuinen upseeri ryhtyi heti kuin asemansa oikeuttamana toisten\njohtajaksi tässä arveluttavassa tilanteessa. He turvautuivatkin kaikki\nyksimielisesti häneen.\n\n\"Mitä te neuvotte, herra kapteeni... Ette suinkaan usko tässä olevan\nputoamisen vaaraa, vai kuinka?\"\n\n\"En laisinkaan. Mutta joka tapauksessa on ikävä istua paikallaan tässä.\nLuulisinpa voivani hypätä tuon kurkihirren päälle. Silloin ehkä voisin\nnähdä, missä vika on.\"\n\n\"Ei, ei, Tom, älä taivaan tähden jätä meitä!\"\n\n\"Joillakin ihmisillä on tosiaankin rautaiset hermot\", sanoi Billy.\n\"Että voi ajatellakaan hyppäämistä viisisataa jalkaa syvän kuilun\nylitse!\"\n\n\"Uskonpa tämän herran suorittaneen sodassa vaikeampiakin temppuja.\"\n\n\"Mutta minä en ainakaan ryhtyisi sellaiseen -- en vaikka nimeni\njulkaistaisiin monen tähden koristamana ohjelmalehdissä. Jesaja-ukolle\nse kyllä sopii. Se on hänen tehtävänään, enkä tahtoisi ottaakaan sitä\nhäneltä pois.\"\n\nKolmella taholla ympäröivät hissiä puuseinät, joihin oli laadittu\nakkunat näköalan katselemista varten. Merenpuoleinen neljäs sivu oli\navoin. Stangate kurkottautui siitä ulos niin kauas kuin mahdollista ja\nkatseli ylöspäin. Silloin kuului hänen päänsä yläpuolelta omituinen\nsointuva metallinhelähdys ikäänkuin olisi lyöty jotakin vahvaa\nharpunkieltä. Jonkin matkan päässä korkeammalla -- ehkäpä noin sadan\njalan korkeudessa -- hän saattoi erottaa pitkän ruskean koukistuneen\nkäsivarren, joka puuhaili kiihkeästi jotakin ylempänä olevassa\nterästykistössä. Itse vartaloa hän ei ulottunut näkemään, mutta häneen\nteki peräti tenhoavan vaikutuksen tuo paljas jäntereinen käsivarsi,\njoka riuhtoi ja veti ja tempoili ja työnsi.\n\n\"Ei ole mitään hätää\", sanoi hän, ja samassa pääsi hänen\nseuratovereiltaan yhteinen helpotuksenhuokaus. \"Meidän yläpuolellamme\non joku korjaamassa laitteita.\"\n\n\"Se on ukko Jesaja\", virkkoi Billy kurottaen kaulaansa nurkan takaa.\n\"En voi nähdä häntä, mutta lyön vaikka dollarin vetoa siitä, että se\non hänen käsivartensa. Mikä hänellä on kädessään? Sehän näyttää ihan\nruuvimeisseliltä. Ei, kautta Pyhän Yrjön, se on viila.\"\n\nHänen puhuessaan kuului ylhäältä toinen sointuva helähdys.\nLentoupseerin kasvoille levisi huolestunut ilme.\n\n\"Nyt on paha merrassa, uskokaa minua, tuo on aivan samanlainen ääni\nkuin se, jonka kuulin Dixmudessa, silloin kun teräksinen väkiköytemme\nkatkesi. Mitä hittoa mies oikein puuhaa siellä. Hoi, kuulkaahan, mitä\nte yritätte siellä saada aikaan?\"\n\nMies lopetti työnsä ja alkoi nyt laskeutua hitaasti alaspäin\nrautaristikkoa myöten.\n\n\"Selvä on nyt, hän on tulossa tänne\", virkkoi Stangate pelästyneille\ntovereilleen. \"Nyt on asia järjestyksessä, Mary. Älkää pelätkö\nlainkaan. On mieletöntä otaksua, että hän todella aikoisi heikentää\nsitä köyttä, joka kannattaa meitä.\"\n\nYlhäältä ilmestyivät näkyviin pitkävartiset saappaat. Sen jälkeen\ntulivat nahkahousut, vyö siinä riippuvine työkapineineen, jäntevä\nvartalo ja lopuksi itse työmiehen tuimat ja tummat kotkankasvot. Hän\noli riisunut takkinsa, ja hänen paidannappinsa olivat auki, niin että\nkarvainen rinta näkyi. Hänen ilmestyessään näkyviin kuului ylhäältä\ntaas teräviä ja värähteleviä naksahduksia. Mies laskeutui alaspäin\nhyvin hitaasti, pysyttelihe sitten tasapainoasennossa muutaman\npoikkitangon päällä ja asettautui nojailemaan sivuristikkoa vasten\nseisoen siinä käsivarret ristissä ja katsellen tuuheitten mustain\nkulmakarvainsa alta hississä odottelevaa ihmisryhmää.\n\n\"Kuulkaahan!\" huusi Stangate. \"Mikä tässä oikein on vikana?\"\n\nMies seisoi liikkumattomana eikä puhunut mitään, mutta hänen tuimassa\nja hellittämättömässä katseessaan oli kuvaamattoman uhkaava ilme.\n\nLentokapteeni suuttui.\n\n\"Kuulkaahan! Oletteko te kuuro?\" huusi hän. \"Kuinka kauan aiotte pitää\nmeitä tässä?\"\n\nMies seisoi yhä ääneti. Hänen ulkomuodossaan oli jotakin pirullista.\n\n\"Surkuttelen teitä, veikkonen\", sanoi Billy värähtelevällä äänellä.\n\"Uskokaa minua, asia ei pääty tähän.\"\n\n\"Käsitättekö te mitään?\" huudahti kapteeni. \"Täällä on naisia mukana,\nja te peloitatte heitä. Miksi meitä pidetään tässä paikallamme? Onko\nkoneisto vialla?\"\n\n\"Te olette,täällä sen vuoksi\", vastasi mies, \"että olen pannut\nyläpuolellenne kiilan estämään väkiköyden toimintaa.\"\n\n\"Oletteko turmellut linjan! Kuinka olette uskaltanut tehdä niin? Mitä\noikeutta teillä on peloittaa naisia ja saattaa meidät kaikki tällaiseen\ntilanteeseen? Ottakaa kiila pois heti paikalla, tai teidän käy\nhuonosti.\"\n\nMies ei puhunut mitään.\n\n\"Kuuletteko mitä sanon? Miksi hitossa ette vastaa? Onko tämä olevinaan\nleikkiä. Sitä on riittänyt yllin kyllin.\"\n\nMary MacLean oli tarttunut sulhasensa käsivarteen äkillisen\nkauhunpuuskan vallassa.\n\n\"Voi, Tom!\" huudahti hän. \"Katso hänen silmiään -- katso hänen kauheita\nsilmiään! Mieshän on mielipuoli.\"\n\nMies heräsi äkkiä ikäänkuin unesta synkän näköisenä. Hänen tummille\nkasvoilleen levisi vihan ryppyjä, ja hänen hurjat silmänsä hehkuivat\nkuin tuliset hiilet hänen heiluttaessaan toista pitkää käsivarttaan\nilmassa.\n\n\"Katsokaa\", huusi hän, \"ne jotka ovat hulluja tämän maailman lasten\nmielestä, ovat totisesti Herran voideltuja ja kaikkein pyhimmän\nasukkaita. Katsokaa, minä olen valmis todistamaan äärimmäisyyteen asti,\nsillä totisesti nyt on se päivä tullut, jolloin nöyrät koroitetaan ja\npahat temmataan pois synneissään!\"\n\n\"Äiti, äiti!\" huusi pikku poika kauhistuneena.\n\n\"Kas niin, kas niin! Ei ole mitään hätää, Jack\", sanoi kukoistava äiti\nja lisäsi sitten naisellisessa vihanpuuskassa: \"Miksi te haluatte\nsaattaa lapsen itkemään? Olettepa te tosiaankin kaunis mies!\"\n\n\"Parempi on hänen itkeä nyt kuin helvetin pimeydessä. Antakaa hänen\nturvautua Luojaan, niin kauan kuin vielä aikaa on.\"\n\nUpseeri mittaili tottunein silmin kuilun leveyttä. Se oli hyvinkin\nkahdeksan jalan levyinen, ja mies voisi työntää hänet alas, ennenkuin\nhän ennättäisi saada tukevan jalansijan. Se oli uhkarohkea yritys. Hän\nkoetti vieläkin puhua rauhoittavasti.\n\n\"Kuulkaahan, hyvä mies, te olette pitkittänyt tätä leikkiä liian kauan.\nMiksi te haluaisitte tehdä meille pahaa? Kavutkaa nyt vain ylös ja\nottakaa kiila pois, niin lupaamme olla puhumatta asiasta sen enempää.\"\n\nYlhäältä kuului taas vihlaiseva naksahdus.\n\n\"Kautta Pyhän Yrjön, väkiköysi löyhtyy!\" huudahti Stangate.\n\"Kuulkaahan! Väistykäähän! Minä tulen reunalta katsomaan.\"\n\nJim Barnes oli irroittanut vasaran vyöstään ja heilutti sitä hurjasti\nilmassa.\n\n\"Peräytykää, nuori mies! Peräytykää! Tai tulkaa -- jos haluatte\njouduttaa loppuanne.\"\n\n\"Tom, Tom, älä taivaan tähden hyppää! Auttakaa! Auttakaa!\"\n\nMatkustajat yhtyivät kaikki huutamaan apua. Mies hymyili häijysti\nkatsellessaan heitä.\n\n\"Kukaan ei voi auttaa. Eivätkä he voisi tullakaan, vaikka\ntahtoisivatkin. Tekisitte viisaammin suunnatessanne ajatuksenne nuoriin\nsieluihinne, ettei teitä heitettäisi palaviin liekkeihin. Katsokaa,\nsäie säikeeltä katkeaa teitä kannattava väkiköysi. Pian kuuluu uusi\nnaksahdus, ja kerta kerralta rasittaa hissin paino yhä raskaammin\njäljelle jääneitä säikeitä. Teillä on aikaa enää viisi minuuttia ja\nsitten on edessänne koko ikuisuus.\"\n\nHississä olevat vangit päästivät ilmoille pelon voihkauksen. Stangate\ntunsi kylmän hien kohoavan otsalleen kiertäessään käsivartensa\nvapisevan tytön ympärille. Jos hän vain saisi tuon kostonhimoisen\npaholaisen houkutelluksi edes hetkiseksi pois paikaltaan, hypähtäisi\nhän itse kuilun ylitse ja koettaisi onneaan käsikähmässä.\n\n\"Kuulkaahan, hyvä mies! Me antaudumme!\" huudahti hän. \"Emme voi tehdä\nmitään. Menkää ylös ja katkaiskaa väkiköysi kokonaan, jos haluatte.\nMenkää nyt -- tehkää asiasta pian selvä!\"\n\n\"Että te pääsisitte esteettä tänne. Kun kerran olen laskenut käteni\ntyöhön, en tahdo jättää sitä kesken.\"\n\nUpseeri raivostui.\n\n\"Te paholainen!\" huudahti hän. \"Mitä te seisotte siinä virnistelemässä?\nMinäpä annan teille virnistelemisen syytä. Kuka lainaa minulle kepin?\"\n\nMies heilutti vasaraansa.\n\n\"Tulkaa siis! Tulkaa vain tuomiolle!\" karjui hän.\n\n\"Hän murhaa sinut, Tom! Älä taivaan tähden hyppää! Jos meidän on\nkuoltava, niin kuolkaamme yhdessä.\"\n\n\"Minä en neuvoisi yrittämään hyppäystä\", huudahti Billy. \"Hän iskee\nteidät alas, ennenkuin saatte jalansijan. Koeta olla reipas, Dolly,\nrakkaani. Pyörtyminen ei nyt auta mitään. Puhukaa te hänelle, neiti.\nEhkä hän teitä kuuntelee.\"\n\n\"Miksi te tahtoisitte tehdä pahaa meille?\" kysyi Mary. \"Mitä me olemme\nkoskaan tehneet teille? Varmasti kadutte jälkeenpäin, jos meitä kohtaa\nonnettomuus. Olkaa nyt hyvä ja järkevä ja auttakaa meitä pääsemään\ntakaisin alas.\"\n\nHetkiseksi tuli miehen tuimiin silmiin vähän pehmeämpi ilme hänen\nkatsellessaan noita alhaalla olevia suloisia kasvoja, jotka olivat\nkäännetyt häneen päin. Sitten hänen piirteensä taas kovenivat yhtä\nhäijyn näköisiksi kuin ne olivat ennenkin.\n\n\"Olen laskenut käteni jo tähän työhön, nainen. Palvelijan ei sovi\nluopua hänelle määrätystä tehtävästä.\"\n\n\"Mutta miksi tämä olisi teidän tehtävänne?\"\n\n\"Koska rinnassani on ääni, joka kehoittaa minua siihen. Öisin olen\nsen kuullut ja päivisin myöskin maatessani yksin näitten kurkihirsien\npäällä ja nähdessäni alhaalla kaduilla pieninä pilkkuina noita\nturmeltuneita olentoja, joista kukin touhuaa suurella kiireellä\nomissa häijyissä puuhissaan. 'John Barnes, John Barnes', sanoi ääni.\n'Sinun elämäntehtäväksesi on määrätty antaa merkki tuolle syntiselle\nsukukunnalle -- sellainen merkki, joka todistaa heille, että Herra elää\nja että synti saa rangaistuksensa.' Kuka minä olen niskuroidakseni\nHerran ääntä vastaan?\"\n\n\"Tuo on paholaisen ääni\", sanoi Stangate. \"Mikä on tämän nuoren naisen\ntai näitten toisten rikos, että te uskallatte uhata heidän henkeään?\"\n\n\"Te olette samanlaisia kuin kaikki toisetkin, ette parempia ettekä\nhuonompia. Kaiken päivää niitä kulkee ohitseni hissillinen toisensa\njälkeen. Kuulen vain typeriä huudahduksia, joutavia laulunpätkiä ja\ntyhjää puheensorinaa. Heidän kaikki ajatuksensa suuntautuvat vain tämän\nmaailman asioihin. Liian kauan olen seisonut syrjässä ja katsellut ja\nkieltäytynyt julistamasta Herran sanaa. Mutta nyt on tuomion päivä\ntullut ja uhraamisen hetki koittanut. Älkää luulkokaan, että naisen\nkieli voi horjuttaa minun päätöstäni.\"\n\n\"Kaikki taivutteleminen on hyödytöntä!\" huudahti Mary. \"Hyödytöntä!\nMinä luen kuolemamme hänen silmistään.\"\n\nTaas katkesi muuan säie.\n\n\"Katukaa! Katukaa!\" huusi mielipuoli. \"Vielä yksi raksahdus, niin\nkaikki on lopussa!\"\n\nKapteeni Stangatesta tuntui ikäänkuin tämä kaikki olisi ollut\neriskummaista unta -- kauhistuttavaa painajaisunta. Saattoiko olla\nmahdollista, että hän pelastuttuaan sodassa niin monta kertaa\nkuolemasta, oli nyt keskellä rauhallista Englantia murhanhimoisen\nmielipuolen armoilla, ja että hänen lemmittynsä, se olento, jota\nhän olisi tahtonut suojella vaaran varjoltakin, oli avuttomana tuon\nhirvittävän miehen käsissä. Koko hänen tarmonsa ja miehuutensa kuohahti\nhänessä vielä viimeiseen ponnistukseen.\n\n\"Kuulkaahan, me emme aio kuolla kuin lampaat karsinassa!\" huudahti hän\nheittäytyen hissin puuseinää vastaan ja potkien sitä kaikin voimin.\n\"Tulkaa, miehet! Potkikaa tätä! Iskekää täysin voimin. Se on vain\nohutta lautaa ja antaa myöten. Ponnistetaan nyt! Se on oikein! Vielä\nkerran, kaikki yht'aikaa! Nyt se luhistuu. Sitten sivuseinää vastaan!\nTyöntäkäämme se irti! Suurenmoista!\"\n\nEnsiksi oli murtunut pikku kopin takaseinä ja sitten sen sivu, ja\nlaudankappaleita putosi alas. Barnes hypähteli kurkihirrellään\nheilutellen vasaraa ilmassa.\n\n\"Älkää yrittäkökään!\" huudahti hän. \"Siitä ei ole mitään hyötyä.\nTuomionpäivä on varmasti tullut.\"\n\n\"Tästä ei ole kahtakaan jalkaa tuolle syrjälle\", huusi upseeri.\n\"Hypätkää yli! Nopeasti! Nopeasti! Kaikki, kaikki. Minä pidätän tätä\npaholaista loitommalla!\" Hän oli siepannut kauppamatkustajalta paksun\nkepin ja seisoi nyt vastapäätä raivostunutta miestä uhaten hypätä\nkuilun ylitse hänen puolelleen.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne, veikkonen!\" kirkaisi hän. \"Tulkaa vain\nvasaroinenne! En pelkää teitä.\"\n\nHän kuuli yläpuoleltaan taas raksahduksen, ja hissin lattia alkoi\nhuojua. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi kaikkien seuralaistensa\nolevan turvassa toisella puolella. He näyttivät oudolta kauhistuneitten\nhaaksirikkoutuneitten ryhmältä seisoessaan siinä avuttomina rivissä\nteräksistä ristikkoa vasten. Mutta joka tapauksessa olivat heidän\njalkansa lujasti rautapohjalla. Ottaen pari nopeaa vauhtiaskelta hän\nhypähti heidän viereensä. Samassa syöksyi murhaaja vasara kädessään\nkuiluun. He näkivät hänet vilahdukselta -- mutta se näky tulee varmasti\nkauan kiusaamaan heitä unissa -- he näkivät hänen nytkähtelevät\nkasvonsa, liekehtivät silmänsä ja hulmuavat mustat hiuksensa. Hetkisen\nhän pysyttelihe seisomassa huojuvalla hissin lattialla. Mutta\nmuutaman silmänräpäyksen päästä hän painui sen kanssa näkymättömiin.\nSeurasi pitkä äänettömyys, ja sitten kuului kaukaa alhaalta putouksen\naiheuttama tömähdys ja räminä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKasvot kuolonkalpeina seisoi avuton ihmisryhmä ylhäällä pidellen kiinni\nkylmistä terästangoista ja tuijottaen alas kauhistuttavaan kuiluun.\nKapteeni Stangate katkaisi äänettömyyden ensimmäiseksi.\n\n\"Nyt varmasti lähetetään meitä noutamaan. Ei enää ole mitään hätää\",\nvirkkoi hän pyyhkien otsaansa. \"Mutta olipa tässä totisesti hengenvaara\nlähellä!\"\n\n\n\n"]