[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fBm8WGyfUaOGD09QmOEQcb5EL6YrxEhBgKA8s1CRlTj0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},177,"Jaakko Jaakonpoika","Alkio, Santeri",1862,1930,"177-alkio-santeri-jaakko-jaakonpoika","177__Alkio_Santeri__Jaakko_Jaakonpoika","Romaani","romaani",[],[],"fi",1913,null,24382,148947,false,14349,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Jaakko Jaakonpoika\" by Santeri Alkio is a novel written in the early 20th century. The book centers around Jaakko Jaakonpoika, a mid-aged farmer, as he navigates the complexities of familial relationships, financial pressures, and societal expectations in rural Finland. Through his interactions with family members, friends, and other villagers, the narrative explores themes of tradition, change, and the challenges of rural life.  The opening of the novel introduces us to Jaakko Jaakonpoika as he is tasked with counting and managing his finances, illustrating his struggles with aging and his fading skills in handling money. A younger man observes him, adding a sense of tension and urgency to the task at hand. Jaakko's obsession with accuracy and order is highlighted, alongside his desire to maintain a connection to his deceased father's legacy. As the scene unfolds, family dynamics come into play, showcasing Jaakko's interactions with his wife and children, revealing his conservative views on life and the tensions brewing in his family, especially regarding financial expectations and changing social norms. The beginning sets the tone for the intricate emotional landscape that will likely develop as Jaakko deals with the challenges posed by his children who are influenced by contemporary ideas and aspirations. (This is an automatically generated summary.)",[],410,"Romaani kertoo iäkkäästä Jaakko Jaakonpojasta, joka kamppailee laskutoimitusten ja raha-asioiden parissa. Teos kuvaa maaseudun elämänmenoa ja tavallisen ihmisen arkisia huolia sekä kohtaamisia 1900-luvun alun suomalaisessa kyläyhteisössä.","Santeri Alkion 'Jaakko Jaakonpoika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 177.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenbergin\nDP Europe oikolukijat.","JAAKKO JAAKONPOIKA\n\nRomaani\n\n\nSanteri Alkio\n\n\n\n\nEnsimmäisen kerran julkaissut\nWerner Söderström Osakeyhtiö 1913\n\n\n\n\n1.\n\n\nHopeahelainen, pieni vahapesä piippu hampaissa, tiukasti\nyhteenpuristetuin huulin hän laski setelirahoja, pannen jokaisen\nerikseen eteensä pöydälle. Hänen täytyi nähtävästi kiinnittää kaikki\nsielunvoimansa laskemiseen, sillä otsa punotti ja kihoili\nhikikarpaloita.\n\nNuorempi mies istui lähellä ja seurasi tarkkaavaisena Jaakko Jaakonpojan\nrahojenlaskua. Toisinaan väreili syrjästäkatsojan kasvoilla hymyaaltoja\nhänen katsellessaan toisen ponnisteluja. Vihdoin ojensi hän kätensä\njoutessaan ottaakseen pöydältä vanhan, kellastuneen velkakirjan.\n\n-- Ä-ä-älä huoli ottaa, kielsi Jaakko Jaakonpoika ja kurotti kättään\naivan kuin estääkseen.\n\n-- Tämähän nyt tulee minulle, kun velka maksetaan? kysyi nuorempi mies,\nlaskien paperin pöydälle, mutta pitäen hyppysin vielä kiinni sen\nreunasta.\n\n-- Odota nyt, kun minä lasken tässä, tuota...\n\nKäsi meni korvan taakse, kasvoille ilmestyi tuskastunut, häiriytynyt\nilme.\n\n-- Nyt minä taas sekaannuin... Emäntä! Mahtaako se olla tuvas?\n\nHypistellen hajamielisenä setelitukkoja vuorotellen, näytti Jaakko\nJaakonpoika menettäneen toivonsa saada laskunsa toimitetuksi omin\nvoimin.\n\n-- Se on kumma, kuinka minä nyt olen näin huonolla laskupäällä, virkkoi\nhän enempi itsekseen, ihmetellen ja tuijottaen seteleihin.\n\n-- Emäntä! Missä sekin mahtaa olla?\n\n-- Minä katson, onko emäntä tuvas. Nuorempi mies nousi ja avasi oven.\n\n-- Emäntä! huusi Jaakko Jaakonpoika, kääntämättä päätään seteleistä.\n\n-- Onko emäntä hyvä ja tulee vähän tänne? puhui nuorempi mies tupaan.\n\nEmäntä tuli pyylevänä, hyväntahtoinen iloisuus loistaen kasvoilla.\n\n-- Mikä täällä nyt on hätänä? kysyi, pyyhkien käsiään esiliinaan.\n\n-- Hääh? Ei täällä nyt mikään. Mutta koeta sinä laskea nämä rahat. Kyllä\nminäkin ne jo ... mutta saat sinäkin koettaa.\n\nEmäntä läheni pöytää.\n\n-- Laske itse sun rahas.\n\n-- Noo, yhtä hyvin ne ovat sun.\n\nEmäntä aikoi tarttua setelitukkoon, mutta mies työnsi hänen kättään\npois.\n\n-- Älä nyt niin!\n\n-- Kuinka sitte? Eikö niihin saa koskea?\n\n-- Saa, mutta ei saa sotkea. Katsos nyt. Eikö tuo ole kaksikymmentä ja\ntuo viisikymmentä, se on niin paljo kuin...\n\n-- Seitsemänkymmentä.\n\n-- Niin seitsemänkymmentä. Ja tuos on kymmenen, se on niin paljo kuin\nkahdeksankymmentä.\n\nMies antoi jokaisen setelin erikseen vaimolleen, mutta siitä oli se\nseuraus että lasku yhtä myötään sekaantui ja täytyi alkaa alusta.\nVihdoin emäntä otti yksin määräysvallan, miehen jäädessä seisomaan ja\ntuijottamaan syrjästä.\n\n-- Tuhat kahdeksansataa viisitoista markkaa ja seitsemänkymmentä viisi\npenniä, virkkoi emäntä laskettuaan.\n\n-- Kyllä se niin on, sanoi nuorempi mies.\n\n-- Hääh? kysäsi Jaakko Jaakonpoika ja katsoi mieheen.\n\n-- Sanoin vain, että kyllä se niin on.\n\n-- Niin, miksei se niin ole, myönsi Jaakko Jaakonpoika aivan kuin raskas\ntaakka olisi vyörynyt hartioilta, tahi kuin olisi selviytynyt\neksyksistä, -- mutta minäkin vain tahdon että tulee oikein. Se on niin\npaha kun sotketaan. Minä olin hyvä rahoja laskemahan nuorempana, mutta\ntaitaa vanhuuskin jo haitata. Mihinkä ne nyt pannaan? kysyi hän\nemännältä. Tämä otti kaapista ikivanhan lompakon ja käski panna siihen.\n\nJaakko Jaakonpoika alkoi tupata saamiaan seteleitä lompakkoon.\n\n-- Isävainajan lompuuki, virkkoi.\n\n-- No minä kai saan nyt tämän velkakirjan, sanoi nuorempi mies, ojentaen\ntaas kätensä sitä ottaakseen.\n\n-- Tuota...\n\nJaakko Jaakonpoika laski taas kätensä velkakirjan päälle estäen toista\nsitä saamasta.\n\n-- Tuota, se on vanha velkakirja, eiköhän vain ole yhdenkolmatta vuoden\nvanha. Sun isäs sen on tehnyt isä vainajalle.\n\n-- Niin on taitanut.\n\n-- Ristataan se vain ja kirjoitetaan siihen kaikki kuitatuksi. Saamari,\nminä olisin sen pitänyt mielelläni isävainajan muistona. En mä sitä\nsulta enää ikänä tahdo, joka maksettu on.\n\nNuori velanmaksaja ällistyi. Kysyi naurussasuin:\n\n-- Puhutteko te nyt totta vai leikkiä?\n\n-- Totta minä, tuota.\n\nMaksaja asettui vakavaksi:\n\n-- Antakaa nyt vain paperi tänne, kyllä se kuuluu maksajalle.\n\n-- Enhän minä ole sulta sitä ikänä hätyyttänytkään? Tämä on vain\nviimeinen velkakirja minkä minä olen isävainajalta perinyt ja minä\npitäisin sen niin kuin muistona, mutta... Tuos on, jos et sinä...\n\nAlakuloisena ja loukkautuneen näköisenä tarjosi Jaakko Jaakonpoika\npaperia.\n\nVelanmaksaja otti sen, katseli hetkisen ja ehdotti:\n\n-- Pannaan se pitkinpäin kahtia, niin saatte te toisen puolen, minä\ntoisen ja niin on kumpasellakin isänmuisto.\n\nJaakko Jaakonpojan katse kirkastui.\n\n-- Mutta sepä vasta sopiikin!\n\nJa velanmaksaja repäsi kellastuneen paperin lukuisine kuittauksineen\nkahtia ja antoi siitä vasemmanpuoleisen osan Jaakko Jaakonpojalle, joka\nääneen nauraen otti sen vastaan ja pani piironkinsa laatikkoon.\nVelanmaksajalle jäi alkuperäisen velallisen allekirjoitus. Se oli: Matti\nMatinpoika Kuusenlatva. Tämä maksaja oli Mikko Kuusenlatva.\n\nSitte ruvettiin juttelemaan muista asioista.\n\n-- Sinä taisit saada hyvän hinnan metsästäs? kysyi Jaakko Jaakonpoika.\n\n-- Noo, tulihan siitä.\n\n-- Veloistas pääset ja jääkin?\n\n-- Noo, vähin.\n\n-- Näiden meidän metsien päälle ne hiovat kynsiänsä, mutta en minä vielä\ntiedä.\n\n-- Mikä pakko teidän oliskaan myödä.\n\n-- Eihän meillä pakkoa, -- enempää kuin sullakaan, enhän minäkään sua\nhätyyttänyt ole, vai olenko?\n\n-- Ei minua kukaan.\n\n-- Enkä minä ainakaan. Mutta onhan se paree olla velatonna kuin\nvelkahittena, eikös ole?\n\nKuusenlatva nauroi.\n\n-- Arvatenkin!\n\nJaakko Jaakonpoika nauroi sydämmestään:\n\n-- Arvatenkin, sanoo, aivan kuin ei sitä nyt tietäisi, kun on juuri\nmaksanut velkansa.\n\nKun oli kahvit juotu, Kuusenlatva mennyt pois ja Jaakko Jaakonpoika\nkäveli tarhakartanolla, äkkäsi hän yht'äkkiä, ettei ollut muistanut\npuhua Kuusenlatvalle mitään muutaman päivän perästä tulevista\nvaaleista. Harmissaan käveli hän takaisin tupaan, jossa Mäkipihlajan\ntytär Liisa piti takkaraudasta ja jutteli emännän kanssa. Katsottuaan\nkamarin kaapissa lompakkoon ja pantuaan sen jälleen paikoilleen, palasi\nhän tupaan, josta Liisa oli juuri menossa. Huusi perään:\n\n-- Älä mene Liisa, kuulitko!\n\nLiisa palasi ja astui kynnyksen yli.\n\n-- Mitä?\n\n-- Menevätkö sun isäs ja äitees vaaliin?\n\n-- Isä taitaa mennä, mutta ei suinkaan äitee.\n\n-- Mitä puoluetta se isäs äänestää?\n\n-- Eiköhän maalaisliittoa.\n\n-- Hääh? Mitä lempparia se? Eikö sun isäs ole suomalainen mies?\n\nLiisa nauroi:\n\n-- Totta kai! Ei suinkaan se ruotsia taida sanaakaan.\n\n-- Niitä ruottalaisten hännänheiluttajia ja kirkonrepijöitä... Kuinka se\nisäskin, järkimies, niin hulluksi on tullut?\n\n-- Tiedä.\n\n-- Kamalaa.\n\n-- Onko se sitte niin kamalaa? Isä sanoo ettei hän niitä\nkaupunginherroja ainakaan auta valtiopäiville. Sopivampi on panna tuttu\nmies, sanoo.\n\n-- Tuttu mies... Tämä arvatenkin, tämä...\n\n-- Niin kai isä ajatteli. Mitäs te äänestätte?\n\n-- Suomalaista puoluetta minä ja meidän emäntä, ei me lähdetä keljujen\nkelkkahan.\n\n-- Jos minä äänestänkin sosialistia, nauroi emäntä.\n\n-- Äänestä, sanoi mies. Johan sulla onkin sosialistiset mielipiteet.\nMutta ei täs meidänkään tavaras paljo jakamista olisi, vaikka sitä nyt\nvähä on. Vai tuumaa se isäs niitä kirkonrepijöitä. Vaikka ei suinkaan se\nvälitä uskosta. Kyllä mun täytyy käydä siellä teillä.\n\n-- Akuteeraamaanko lähtis, päivitteli emäntä.\n\n-- Tulkaa vain, kehoitti Liisa ja meni.\n\nJaakko Jaakonpoika viritti piippunsa:\n\n-- Se on kummallista, virkkoi hän, istuessaan pöytäpenkille tupakoimaan.\nTuumi hetkisen ja uudisti:\n\n-- Kummallista, että ne köyhänpuolohittet talolliset pakkaavat siihen\nmaalaisliittoon kuin eläin valkiaan.\n\nEmäntä tokasi takan luota:\n\n-- Taitais olla sunkin viisahinta...\n\nJaakko Jaakonpoika kauhistui:\n\n-- Jopa sinä nyt, ettäkö minä pettäisin puolueeni?\n\nJa vähän ajan kuluttua:\n\n-- Mitähän minä sanoisin pastorillekin, jos... Koetasta sinä sanoa,\nmitä, jos me nyt kirkonrepijöitä?\n\nHän astui muutaman askeleen vaimoansa lähemmäksi ja aivan kuin\nvalanperästä vannottaen kysyi:\n\n-- Ja keitä siihen sitte kuuluu oikein noin vakavia, niin kuin meidänkin\narvoisia?\n\nEmännän silmäkuopassa välähti veitikka:\n\n-- Meidän Marttikin.\n\n-- Kakaroita!\n\nHän rupesi iloisesti nauramaan.\n\n-- Kakaroita, kakaroita! Vai pidät sinä ne meidän arvoisina. Mutta eipä\nMarttikaan, jumalan kiitos, saa äänestää vielä moneen vuoteen.\n\n-- Mutta sitä maalaisliittoa se äänestää kun ijän täyttää.\n\nMies loi vaimoonsa pitkän epäluuloisen katseen:\n\n-- Taidat sinäkin?\n\n-- Kuka tietää! Emäntä nauroi niin että lihava ruumis nytkyi.\n\n-- Minä en vie sua vaaliin! julisti mies ja lähti tuvan perälle.\n\n-- Pääsen minä itsekin, kiusasi vaimo.\n\nJaakko Jaakonpoika istuutui uudestaan pöytäpenkille ja tuijotti hetkisen\nyhteen kohti lattialla. Virkkoi pyytävällä sävyllä:\n\n-- Älä viitsi puhua tuollaisia, saat vain turhanpäiten mun mieleni\nmenemään pahaksi.\n\nEmäntä oli nähtävästi tottunut tällaisiin ja häntä miellytti vielä\nkiusata:\n\n-- Mitäs sinä aina...\n\n-- Mitä minä?\n\nKeskustelu kuoli tällä kertaa siihen, sillä Kaisu tuli koulusta ja pojat\nmetsästä.\n\nKaisu oli tuoreen näköinen 9-vuotias tyttö, perinyt äidin älykkäät\nsilmät ja suulauden.\n\n-- Taisitko läksys? kysyi isä mennessään ulos.\n\n-- Taisin!\n\n-- Taidat valehdella, kiusasi isä.\n\n-- Itse te... yritti tyttö. Mutta isä oli ehtinyt panna oven kiinni\njälkeensä.\n\nSiellä pojat olivat jo päästäneet hevoset, panneet talliin, pyyhkivät\nniitä ja valmistivat olkisilppua. Hevosia oli kaksi ja viime keväinen\nvarsa, kaikki hyvin laihoja.\n\n-- Täällä ei ole jauhoja, ilmoitti Hermanni, pojanhoilakka, joka oli\npistänyt kätensä pitkälle pieneksi jääneen takin hihoista.\n\n-- Hae aitasta, käski vanhempi veli, Martti, mieheksi kypsyvä 20:ssä\noleva nuorukainen.\n\n-- Antaiskohan se isä? epäili Hermanni.\n\n-- Ei suinkaan hevosia sovi nälkään tappaa! huusi Martti.\n\nHermanni sieppasi jauhoastian ja lähti tallista. Isä huusi puukuormilta:\n\n-- Panitko sinä kaikki jauhot?\n\n-- Ei ne piisanneet, kun hevoset ovat niin märkinä ja muutenkin oikein\nhorjuvat.\n\n-- Hoor-ju-vat! matki isä. -- Kyllä ne jauhot olisivat riittäneet, jos\nsinä et olisi läjäpäihin lyönyt sinne olkien sekaan. Minä äsken katsoin.\n\n-- Kun sais avaimen, pyysi Hermanni, tultuaan isän luo.\n\n-- En minä anna. Haen sitte illaksi itse.\n\n-- Pruunin silppu jäi aivan ilman jauhoja samoin kuin varsankin.\n\n-- Käski paasata, enkö minä ole aina sanonut...\n\nMartin ääni alkoi kuulua tallinovelta:\n\n-- Oikeinko se isä meinaa tappaa hevoset? Oli nytkin hädin tuskin\nkuinka päästiin kotia.\n\n-- Te panette kuormat niin hulluudenpäähän suuria.\n\n-- Puoli siitä, mitä sahan hevosille pannaan.\n\n-- Valehtelet! Ja hätäkö sahan on hevosiaan syöttää. Mutta ei meidän\nkannata.\n\nPojat kuitenkin panivat isän niin ahtaalle, että täytyi antaa\njauhopuodin avain. Sitä hakiessaan Jaakko Jaakonpoika itsekseen haukkua\nnalkutteli poikiaan ja soimasi että ne ovat tulleet äitiinsä.\n\nIsäntä oli tuskin ehtinyt näistä vaivoista huoahtamaan pöytäpenkille,\nkun Kaisu, katsoen ikkunasta pihaan, huusi:\n\n-- Nyt tulee Bränforssi!\n\n-- Talonostelija, virkkoi siihen jatkoksi isäntä. Hänen kasvoilleen\nnousi omituinen, sisäänpäin kääntynyt hymy. Muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua hän jatkoi, käyden ikkunaan:\n\n-- Vai jo se taas?... Joko myydään, äitee, talo, jos antaa\nkolmekymmentätuhatta? Mies katsoi omituisesti hymyillen, vakoilevasti\nvaimoaan. Vähän ajan kuluttua tämä vastasi, vältellen hänkin:\n\n-- Kolme-kymmentä-tuhatta... Silläkö lähtisit kotoas?\n\nJaakko Jaakonpoika katsoi ikkunasta ja kertoi toisille:\n\n-- Martti katselee Bränforssia niin vihaisesti kuin varasta... Se on\npaljo rahaa, se.\n\nBränfors astui tupaan.\n\n\n\n\n2.\n\n\nJaakko Jaakonpoika Pihlajaniemi kävi jo puolivälissä kuuttakymmentä.\nEmäntä lippasi kintereillä paria vuotta jälempänä. Tällä matkalla oli\nmies käynyt laihankarahkaksi, vaimo lihonut ja pullistunut joka\nsuunnalle. Kun miehen posket olivat laihat ja kurttuiset, olivat vaimon\npulskat ja terveen näköiset.\n\nAvioliitto oli tullut siunatuksi useilla perillisillä. Kaksi poikaa ja\nkaksi tytärtä oli niistä elossa. Martti 20:n, Hermanni 15:n tienoissa,\nKaisu 9. Vanhempi tytär Maijaliisa oli jo naimisissa Kuusistossa. Kaikki\nnämä lapset, paitsi Maijaliisa, olivat tulleet äitiinsä. Jaakko\nJaakonpoika oli sen havainnut ja piti sitä pahana. Vaikkakin hän kovin\npaljo piti vaimostaan, eivätkä he juuri vihoissaan koskaan riidelleet,\noli Jaakko Jaakonpoika elämänsä varrella kuitenkin havainnut vaimossaan\nikäviä puutteitakin, jotka Jumalan olisi kyllä sopinut lapsissa korjata.\nHänellä oli se varma usko, että jos emäntä olisi saanut talonasumisessa\npitää päänsä, jo aikoja sitten tästä talosta olis jouduttu maantielle.\nSillä Liisalla oli, varsinkin nuorempana, ollut kova asumahalu. Olisi\nteettänyt maata, vaihtanut lehmä-sukua, mennyt meijeriyhtiöön ja moneen\nmuuhun hulluuteen. Ja mitä niistä nyt on tullut niillekin, jotka ovat\nkaikkia koettaneet? Sitten kun Jaakko Jaakonpoika oli pontevalla\nmiehuudella tehnyt tyhjäksi vaimonsa hassuttelut, kumonnut yhden\nyrityksen toisensa jälkeen ja pysynyt tarkoin erinänsä kylän kanssa\nyhteisistä asioista, alkoi tulla vastusta jälkipolvesta, joka yritti\nruveta uusimaan äitinsä puuhia. Sai tehdä vielä vanhuuden kynnyksellä\noikein miehen työn tappaakseen näiden tuumia.\n\nTalo oli jokirannalla, hiukan erillään kylästä. Rakennukset eivät olleet\njuuri huonot, mutta vanhat ne olivat, sillä niihin ei ollut nykyisen\nmiespolven aikana huomattavammin käsin koskettu. Jaakko Jaakonpoika oli\nvanhaa rakastava rauhanmies, joka ei rakennusten uusimista pitänyt\ntarpeellisena. Silti hän kuitenkin kunnon miehen tavalla piti huolen\nsiitä, ettei mikään saanut rikkinäiselle näyttää. Ei ollut kuitenkaan\nvoinut estää vesikaivon kehää remahtamasta. Mutta kaivostapa ei\nollutkaan 7--8 vuoteen otettu ruokavettä, -- ihmisille näetten.\nEläimille vain, joskus. Oli käynyt niin ikävästi, että tunkion lantavesi\noli murtanut itselleen salaperäisen kulkutien kaivoon. Varsinkin\nkeväisin se juoksi sinne solkonaan. Lantakaivossa oli melkein aina paljo\nvettä, kun sitä ei keväisin viitsitty ajaa pellolle. Isäntä kyllä ajoi\njoskus ohramaille, mutta oli havainnut ettei siitä ollut suurta hyötyä.\nPojista ei ollut sen ajajiksi hänen mielestään, ja itse oli jo\nviimeaikoina alkanut vähin vieraantua sellaisista, vastenmielisemmistä\ntöistä.\n\nKerran sitte kun terveyslautakunta piti siivotarkastuksen ja määräsi\nlantavesihaudan kesäsydämmeksi kuivattavaksi, suutahti Jaakko\nJaakonpoika ja avasi itse ojan tuvan pohjoispäädyn kautta suoraan\njokeen. Kun lantavesi nyt juosta liritteli sinne, huusi hän emännän\nkatsomaan ja suu riemuitsevassa voittohymyssä sanoi:\n\n-- Katsos, kun menee!\n\nMutta emäntä vaimoihmisen vaistolla äkkäsi kohta vaaran ja keskeytti\nmiehen ilon:\n\n-- Kuule! Mutta sehän sotkee jokiveden, ja mistä sitte keittää?\n\n-- Keittääkö?\n\nJaakko Jaakonpoika pani piippuun ja tuijotti miettivän näköisenä\ntyöalaansa keksimättä siinä hetkessä pulman selvitystä. Mutta yht'äkkiä\nhänen kasvonsa kirkastuivat:\n\n-- Mutta ... tottapa kaivovesi puhdistuu kun tämä lantavesi menee\njokeen?\n\nEmäntä oli voitettu, vaikka ei näyttänyt olevan kiireissään sitä\ntunnustamaan. Muistutti vain:\n\n-- Se pitää edes perata.\n\n-- Ammentaa tyhjäksi, tarvinneeko tuo muuta.\n\nMies ajatteli itsekseen, että jos kaivoa ruvetaan perkaamaan, tarvitsee\nse uuden kehänkin. Eikä hän hallitusaikanaan enää viitsi ruveta\nsellaisiin kustannuksiin.\n\nEmäntä vielä viipyi pihalla silloin ja isäntä jatkoi puhetta:\n\n-- Kehäkin siihen kaivoon tehtiin isävainajan loppuaikoina. Teimme sen,\nminä ja Pikku-Simuna. Enkä minä viitsi enää elinajassani sitä\nuudestaan... Palkatkin ovat niin kalliita ja puuvärkki. Eivätkä ne\nomatkaan pojat ole tällaisiin töihin tottuneet.\n\nVasta pari päivää myöhemmin äkkäsi hän vaimonsa erehdyksen. Hymyillen\nvaimoväen lyhyelle älylle, huusi voitonriemussa:\n\n-- Ota keittovesi virran yläpuolelta!\n\nEmäntä mumisi jotain.\n\nIllemmalla samana päivänä, kun Jaakko Jaakonpoika istui ja poltteli,\npuhkesi hän vielä sanomaan itsekseen:\n\n-- Jos ihminen olis akkain pään mukaan talonsa asunut, niin pian siinä\nolis ollut mäntä katolla.\n\n-- Hääh? kysyi emäntä joka kuuli miehen itsekseen juttelevan.\n\n-- Ei mitään ... minä täs vain itsekseni...\n\nNojasi muuripieleen, ummisti silmänsä ja antoi ajatusten vapaasti\nvaeltaa läpi hyvin kuluneen elämän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaantieltä Pihlajaniemeen johtava tie oli aina tasainen ja hyvin\nhiekotettu. Sitä oli oikein ilo nähdä. Jaakko Jaakonpoika piti tietä\nkunnianasianaan. Se oli perintö isävainajalta, Jaakko Matinpojalta. Hän\noli ollut aivan kuuluisa maantieosansa kunnostaja. Saman kunnianhimon\nvaikutus ulottui kotikujaankin. Mutta sitten kun maanteiden korjuu oli\nannettu urakalle, oli Jaakko Jaakonpojan kunnianhimo lauennut. Urakalla\nhuudettua tietä ei voinut ikinä oikein omaksua, se oli aina kuin\nlainalla. Koko tierakkaus kaikkine vivahduksineen siirtyi silloin omaan\nkartanokujaan.\n\nJaakon isävainaja ei ollut myöskään sietänyt puita kartanollaan, eikä\nJaakkokaan suvainnut. Perunamaa ulottui tuvanikkunan alla kivijalkaan\nasti. Ei mitään puutarhan tapaistakaan. Pari krassipensasta oli saanut,\nkyllä monen vihaisen silmäyksen uhkaamana, jäädä vuotena toisensa\njälkeen kamarinikkunan alle ja knapikukkapensas samaten tuvan ikkunan\nalle. Niitä kuului puolustaneen se, että olivat terveellisiä johonkin,\n-- mihin, sitä ei isäntä tietänyt, mutta emäntä. Knappikukat erittäin\nolivat säilyneet isävainajan aikoina tupakkamaan turvissa. Tupakkamaa\noli miespolvia ollut aitanpolun ja tuvanpäädyn välillä.\n\nSiinä oli Jaakko Jaakonpoika lyönyt laimiin isien perinnön ja hän\ntunsikin siitä toisinaan suurta mielenraskautta, mutta ei voinut korjata\nenää asiaa. Hän oli nim. tottunut polttamaan kartuusia, Pietarsaaren\nProberaria. Tupakkamaan tila oli osittain jäänyt perunaviljelykselle,\nosittain voimaperäiselle rikkaruoholle ja osittain aitan ja saunapolun\nleventämiseksi. Jaakko Jaakonpoika tunsi tehneensä väärin, ruvetessaan\npolttamaan rahaa. Mutta hän ei voinut enää palata kotikasvuisiin. Joskus\nhän, huojistaakseen tupakankulutusta, kokeili \"Viittäveljestä\", mutta\nemäntäkin moitti niiden hajua. Itse ei hän sanonut välittävänsä suuria\nhajusta, mutta maku oli liian kitkerä. Niin oli Proberari saanut\nvakaantuneen aseman Jaakko Jaakonpojan tupakkaviljelyksessä, huolimatta\nsiitä, että kulutus vielä vanhanakin mieltä haavoitti ja isän\nkukoistavan, nyt laiminlyödyn tupakkamaan muisto soimasi.\n\n\n\n\n3.\n\n\nIsältä perityn omaisuuden oli hän saanut pysymään jokseenkin tarkoin\nkoossa, tietenkin mitä rohkeimmin suunnitellulla säästäväisyydellä.\nSiihen oli myöskin yhtenä syynä, että Jaakko kunnioitti isäänsä. Isältä\nperitty, se oli hänestä erikoisemmin Jumalanlahja. Koko hänen huolensa\nja harrastuksensa menikin viime vuosiin asti näihin\nkoossapitämispuuhiin.\n\nMutta viime aikoina oli hänen sielussaan alkanut itää eräs uusi ajatus:\nrikastumisen halu. Omistaa paljo rahaa, kymmeniä tuhansia!...\n\nSe ilmeni ensin sillä tavoin, että joku oli myynyt talonsa metsineen\ntukkiyhtiölle ja saanut tavattoman hinnan. Tämä myyjä oli Jaakon kanssa\nsamanikäisiä miehiä ja saanut talonsa perintönä samoihin aikoihin kuin\nhänkin. Sen talon hinta oli noussut 7-kertaiseksi siitä, mitä aikoinaan\nperintölunastuksessa laskettiin.\n\n-- Seitsenkertaiseksi!...\n\nTämä kaiverteli kauan Jaakko Jaakonpojan aivoissa melkein\nyliluonnollisena arvoituksena. Vihdoin meni hän kyselemään itseltään\nasianomaiselta.\n\nTämä oli muuttanut asumaan punaiseen tupaan, jonka ikkunaan näkyi\nkirkko. Tupa oli uudesta katettu, rakennettu rappusten päälle kuisti,\nmökin ennestään kylmillä ollut kamari laitettu lämpimille ja lattiaan\npantu korkkimatto.\n\nVanha nuoruudentuttu puuhasi juuri hellan ääressä kahvinkeittopuuhissa\nitse, kun Jaakko Jaakonpoika tuli tupaan.\n\n-- Päivää, sanoi tulija.\n\nKahvinkeittäjä otti paperossin suustansa ja nosti tikun, jolla oli\nkahvia seottanut, pois pannusta ja katsoi selkänsä taakse ovelle. Leveä\nhymy vieri lihaville, hyväntahtoisille, onnellisille kasvoille.\n\n-- No jopa nyt kummia, sanoi hän ja tassutti huopasillaan tervehtimään\nvierasta, joka hämillään, puoleksi hymyillen, katsoa tuijotti\ntassuttajaa silmiin ja odotti mitä oli tuleva.\n\nVehmeröinen, lyhyt mies, etsi käteensä Jaakko Jaakonpojan käden.\n\n-- Päivää.\n\n-- Päivää vain, sanoi vieras uudestaan.\n\nIstumaan käytiin. Emäntä oli mennyt, mihin lie mennyt. Mutta Vehmeröinen\nosasi kyllä tehtävänsä kahvinkeittäjänä. Vähitellen alkoi vanhojen\ntuttujen juttu luistaa. Vehmeröinen oikeastaan jutteli ja toinen\nkuunteli. Sanoi että nyt oli hänen hauska olla. Ei tarvitse passata omia\nmukuloita eikä vierasta väkeä. Leipä on murheeton, kun pankki maksaa\njoka puolen vuoden päästä aivan kuin eläkettä. Ei kenenkään kanssa\ntarvitse riidellä, kun ei ketään tarvitse. Emäntäkin saa olla kuin\nrouvat, -- heillä ei ole kuin yksi lehmä. Sopii olla sosialisti tai\nporvari, olla väleissä kumpaistenkin kanssa. Kun ei tarvitse ketään!...\n\n-- Ja näin kun ihminen alkaa vanhentua, tarvitsee jo varata vähän\njoutoaikaa parempaakin asiaa varten.\n\n-- Johan sitä...\n\n-- Se on, kuule sinä Jaakko, sillä lailla, ettei me aina eletä täällä.\n\n-- Ei, kyllä sinä totta puhut. Kerran täältäkin on lähdettävä.\n\n-- Mutta kun sitä on kovin maailmas kiinni, niin tulee monelle lähtö\nkesken.\n\n-- Kyllähän se niin on.\n\n-- Ja astua Herran tuomiolle ilman, että on joutunut yhtään sielunsa\ntilaa murehtimaan...\n\n-- Vaikka ei se omalla murehtimalla parane, sanoi Jaakko Jaakonpoika,\nsuoristaikse istuvillaan suoremmaksi ja varustautui oikasemaan\nVehmeröistä.\n\n-- Vapahtajahan on kuollut kaikkien meidän edestämme, julisti hän\npainolla.\n\nVehmeröinen joi kahvinsa loppuun. Hymyillen punertavilla huulillaan\nlempeästi, vastasi hän:\n\n-- Jos olet kastettu.\n\n-- Niin nytkö miehenä, tarkoitat?\n\n-- Niin.\n\n-- Kyllä sulla on siinä väärin...\n\nSiitä syntyi pitkälle menevä kina. Joskus jo pyrkivät sanat\nsyrjittäinkin menemään. Vehmeröisen kimakka ääni kohosi ja Jaakko\nJaakonpojan silmät pienenivät. Mutta ei siitä mitään todellista riitaa\nsentään sukeutunut. Hyvissä ajoin molemmin puolin mentiin taasen\nasioihin, joissa kumpasenkin ajatukset pulikoivat mieluisassa\nsopusoinnussa.\n\n-- Etkö sinä jo ole aikonut taloasi myydä? kysyi Vehmeröinen yhtäkkiä.\n\nJaakko Jaakonpoika säpsähti. Arkana vilahti silmä toisen silmään.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, sinä.\n\n-- Tiedä, sanoi hän vältellen. Onhan sitä kysytty ja hintojakin\ntarjottu, mutta... Meillä on siinä niitä poikiakin ja...\n\n-- Poikia! kirkasi nauraen Vehmeröinen. Luuletko sinä poikien olevan\nPihlajaniemes sinun tähtes? Tai sinun emäntäs tähden, äitinsä? Ne\nmenevät kuin linnunpojat heti kun saavat siiventynkkiä, ja sinä jäät\nemännän kanssa kahden ja saat ruveta tappelemaan sosialisti-renkien ja\npiikain kanssa. En minä vain!\n\nJaakko Jaakonpoika sytytti paperossin ja kokoili tottumattomia huuliaan\nsen ympärille. Suunnaten katseensa pitkin nenänvarttaan, kysäsi, ollen\npelkkänä korvana:\n\n-- Paljoko sinun mielestäs meidän talosta pitäis saada?\n\n-- Itsehän sinun pitää hinta tietää, mutta arviolta 30--35 tuhatta.\n\nHymystä, joka nyt levisi Jaakko Jaakonpojan kasvoille, oli vaikea\nselittää tulkitsiko se enempi onnellisuutta vai kummastusta.\n\n-- Vai niin meinaat, sanoi ja naurahti.\n\nSillä hetkellä hän mielessään mittaili niin vireästi kuin se hänen\nominaisuuksilleen oli mahdollista: pitkäkö tuhansien rivi oli olemassa 6\ntuhannesta 35 tuhanteen. Sillä perintölunastuksessa oli hän\nPihlajaniemestä maksanut 6 tuhatta. Ja toiseksi hän ajatteli: olisko\nMartilla mitään mahdollisuuksia lunastaa kotitalo toisilta, kun hinta\noli näin korkea, taikka voisiko ajatella taloa kahdeksi ja voisivatko ne\nsuorittaa...\n\nMutta risteilevät ajatukset, joita kiihtyneet tunteet lennättivät, eivät\nsaaneet muodostumaan mitään selvitystä. Jaakko Jaakonpoika oli yhtäkkiä\nmuuttunut omituisen hajamieliseksi, jolta yhä jutteleva Vehmeröinen sai\naivan sinne tänne heitteleviä vastauksia.\n\nPaluumatkalla rupesi Jaakko Jaakonpoikaa -- jota talonmyyntiajatus 35\ntuhannen toivossa oli alkanut nyt vainota ja joka tätä ajatustaan\nhymyillen helli ja suosi -- kiusaamaan kysymys, että onko talonpojalla,\njolla ei ole velkoja, oikein oikeutta myydä taloaan?\n\nMitähän isävainaja mahtaisi sanoa?\n\nTämä kysymys levisi raskaana pilvenä yli 35-tuhantisen kullanhohteen.\nOli havaitsevinaan kuin isävainaja olisi painanut kätensä nyrkkiin ja\notsansa ryppyyn.\n\n-- Mutta 35 tuhatta! Isävainajan aikana ei sellaisista hinnoista tietty\nuneksiakaan. Ja kyllä hänellekin raha kelpas.\n\nHymyili.\n\n-- Kelpas! kertasi ääneen.\n\nJa vähän ajan kuluttua:\n\n-- Ne pojat eivät kuitenkaan voi sitä lunastaa ja tytärmukulat tahtovat\nrahat. Mistä pojat ottavat?\n\nJa taas vähänajan kuluttua:\n\n-- Kolmekymmentäviisituhatta, sanoi, he he...\n\nHevonen nuuski heinää tienvarresta ja pysähtyi hiukan, mutta isäntä ei\nhuomannut.\n\n-- Martilla on niin kopia luontokin, että mitä sellaisella palvelijain\nkanssa taloa asutaan.\n\nMutta nyt hän rupesi hoputtamaan hevosta, joka laihtunutta olemustaan\nliikutteli isäntänsä reen edellä. Virkahti hoputuksensa sekaan:\n\n-- Hermannista taitaa tulla porvari, sillä on vähä sellaisia ... ja aina\nkirja kädes... Kumma kakara!\n\nJaakko Jaakonpoika hymyili tälle nuoremman poikansa porvariksi tulemisen\najatukselle. Siitä johtui helposti taas raha-asioihin. Mielessä alkoi\nsoutaa kysymys: minkälaiselle se mahtaisi tuntua, jos ihmisestä yhtäkkiä\ntehtäisiin tässä oikein rahamies?\n\nNauratti.\n\nHän oli tosin myyskennellyt metsiä ennenkin, milloin sahapuita, milloin\npuriloitakin, tosin pieniä määriä vain. Mutta rahat? Missä ne nyt ovat?\n\n-- Pojat ja tyttäret äitinsä kanssa kilpaa kiskoneet kynttenkin välistä!\nmutisi itsekseen suuttuneena. Nyt jos hän tulisi sille päälle ja myisi\ntalon, saisivat pojat mennä, hän antaisi lähteissä käsirahoja.\nElättäkööt itsensä! Saavat periä kuolemani jälkeen, jos jää...\n\n-- Ja sitä jää! Minä en kuluta, virkahti, hymähtäen varmuuden tunnosta.\n\n-- Niistä ei ikipäivinä tule talonpitäjiä yhdestäkään, päivitteli tarkka\nmies.\n\n-- Eikä hän jätä taloansa niille hävitettäväksi, hän sen ennen vaikka...\n\n-- Itse myy, kun saa hyvän hinnan.\n\nNiin olis isävainajakin tehnyt, arveli.\n\nJaakko Jaakonpoika joutui isää muistellessa tunnelmien aloille. Hämärän\nläpi talojen tulia kireästi tirkistävän silmän tuike lientyi.\n\n... Kun hänen aikansa tulee kerran, tahtoo hänkin tehdä selvän\nlopputilin, näyttää kuinka uskollisesti hän on leiviskänsä hoitanut ja\nniitä kasvattanut niin kuin sanassa sanoo...\n\nKyynel herahti pehmenneeseen silmään. Mies joutui tarkastelemaan\nelämäntilinsä vastattavankin puolta. Sielläkin Jaakko Jaakonpojan suu\nvetäysi autualliseen hymyyn, sillä kirjoihin oli kirjoitettu \"Kaikki on\nmaksettu.\"\n\n-- Kaikki on maksettu! kertasi hän ääneen.\n\nTulia tuikki läheisten talojen ikkunoista. Mutta tiellä ei kulkenut\nketään muita kuin Jaakko Jaakonpoika, jonka hevonen taas höpläsi\nheinätukkoa tienohesta, siksi hetkeksi pysähtyen. Ajaja ei huomannut\nsitä, sillä hän alkoi reessään hiljaisesti väräjävällä äänellä laulaa:\n\n      \"Herraa hyvää kiittäkäät,\n      iloisest' ylistäkäät!\" -- --\n\n\n\n\n4.\n\n\nHelmikuun sunnuntai-illan hämärä alkoi hiipiä tupaan. Hermanni koetti\nkirjansa kera siirtyä lähemmäksi ikkunaa, voidakseen jatkaa. Emäntä\nistui takkakivellä nojaten muurinpieleen ja uinaili. Suuri, harmaa kissa\nkehräsi sylissä. Isäntä, Jaakko Jaakonpoika, tuli ulkoa, kävi suoraan\nhyllykaapille etsiäkseen jotain suuhunsa. Emäntä raotti silmiään ja\nvirkkoi unisella äänellä:\n\n-- Ota pannusta.\n\n-- Viivyin niin kauan, alkoi mies selittää kun tuli savikupin kanssa\npannun luo.\n\n-- Saitko lupaan?\n\n-- Niin, sitä suutaria? Lupasihan se, mutta...\n\n-- Eikö luvannut tällä viikolla? kysyi Hermanni hieman korotetulla\näänellä ja katsoi isäänsä yli kirjan.\n\n-- Eipä se, lupaili vasta siellä lähempänä Pääsiäistä.\n\nHermanni laski kirjan alas ja puhui puolikasvuisten poikain tutulla,\nsyyttävällä sävyllä:\n\n-- Mutta mun kenkäni ovat niin huonot ja pienet ettei niillä näin\nkylmillä pääse mihinkään.\n\n-- Paikkaa pieksujas.\n\n-- Ei niillä sovi pyhinä mihinkään mennä.\n\n-- Pieksuilla minäkin kyläs käyn.\n\n-- Mitäs teistä!\n\n-- Jos vain mun esimerkkiäni seuraat, poikaparka, niin et tarvitse\nmailmas hävetä.\n\n-- Niin ... aina te itsiänne vertaatte, muistutti Hermanni nurisevalla\näänellä.\n\n-- Kuu-in-ka-han usein mä nyt itsiäni, mutta sanon vain, jotta komiempaa\non kulkea pieksuilla ja rahaa taskus kuin narusaappahilla rahanhaus.\n\nHermanni ei enää jatkanut, vaan rupesi taas lukemaan. Isän pingoittunut\nääni oli tungennut pojan sydämmeen. Sieltä kuohui jotain, jota olisi\ntehnyt mieli sanoa, tuoda julki, mutta se oli vielä niin epäämäräistä,\neikä keksinyt sanoja, jotka olisivat sitä tunnetta kuvanneet. Se oli\nniin suututtavaa että pyrki hammasta purettamaan. Pian se siitä\nkuitenkin lauhtui ja painui lepoon, kun isä äänetönnä söi ja äiti alkoi\nhiljaa kuorsata. Ajatus ei silti kiintynyt luettavaan, vaan askaroi\nedelleen suutarikysymyksessä. Jo syksyllä, ennen joulua oli pitänyt\nsuutarin tulla ja hänen piti saada saappaat, mutta suutari ei\ntullutkaan. Syyn keksi Hermanni olleen siinä, kun isä aina neuvoi\nsuutarille mistä ja miten piti nahkaa leikata. Ja sitäkö, se suutari\nsitte sieti! Lykki tuloaan viikosta viikkoon, eikä lopulta tullut\nollenkaan. Hermanni alkoi tosissaan epäillä ettei suutari tule\nPääsiäisenkään edellä. Nurkuvalla äänellä sanoi:\n\n-- Ei suinkaan se tule ollenkaan.\n\nIsä nieli ensinnä pari suullista ja sanoi sitte rauhallisesti:\n\n-- Jos ei tule, niin saapa pyytää muita.\n\n-- Mutta ei ne ehdi pääsiäisen edellä!\n\nOltiin vähän aikaa vaiti. Äiti silmiään avaamatta, hiukan vain\nruumiinasentoa muuttaen virkkoi:\n\n-- Kyllä Hermanni olis kengät tarvinnut.\n\nIsä nieli taas, mutta vain yhden suullisen, ennen kuin sanoi:\n\n-- Jottako sais paremmin kylää hypätä? Ja vähän ajan kuluttua:\n\n-- Rippikouluvuotena.\n\nSiihen eivät toiset sanoneet mitään ja tuvassa oltiin hetkinen vaiti.\nHermanni aikoi sytyttää kattolampun, kun hämärä alkoi jo voittaa.\n\n-- Mitäs siinä nyt vielä tulella, kielsi isä. Anna olla, kyllä täs nyt\npuhua nähdään ja äitiskin kohta tekee valkeata takkaan.\n\n-- Minä lukisin.\n\n-- Onhan täs ollut päivää, öljykin kuuluu taas kallistuneen. Eikä niiden\nsun kirjais vuoksi kannata ostoöljyä polttaa.\n\n-- Kun se Hermanniparka lukiskin Katikismusta ja Lastenraamattua, jotta\nei aivan mene ketoon, kun keväällä pitää rippikouluun, jutteli äiti,\nnousten jäseniään oikoen askareilleen.\n\n-- Se oliskin eri asia, totesi isä.\n\n-- Kyllähän minä Katikismuksen osaan.\n\n-- Osaat niin kun osaat, mutta ymmärrätkö sinä sitä? kysyi isä.\n\n-- Eihän ymmärtämättömyys siitä parane vaikka kuinka lukis?\n\n-- Paranee se. Minä muistan kun pitkääkirjaa luettiin ennen. Me\ntapasimme näin talvipyhinä kokoontua koko kylän kakarat johonkin\nlämpöiseen saunaan. Ja kun siellä kaikki yhteensuuhun Katikismusta\nlaskivat, niin sanonkin mä vain, jotta se oli lukemista! Sitä luettiin\nkilpaa kuka pikiti ennättää loppuun. Tällä äidilläs oli vikkelä kieli,\nse usein oli ensimäisenä.\n\n-- Niin, ja minä luin pieniäkin, parhaita paikkoja. Vanhan\nMinävaivaisenkin.\n\n-- Niin se aina kehui lukevansa.\n\nIsä hymyili muistojen innostamana ja hyväntuulen näköisenä.\n\n-- Ja minä luin! väitti emäntä, pysähtyen lattialla kädet lanteilla,\nsilmät hehkuvina katsoen mieheensä.\n\n-- Mutta kyllä ei sitä silloin paljoa ymmärretty, alkoi mies peruuttaa\najatuksissaan muistellen. -- Vasta nyt vanhempana minäkin olen ruvennut\nKatikismusta käsittämään.\n\nJaakko Jaakonpoika oli päättänyt ateriansa, nuoli lusikan, pani sen\npöytälaatikkoon ja siunasi ruokansa.\n\nSillä välin oli tullut pimeä. Emäntä oli sytyttänyt tulta takkaan, josta\nisoon tupaan levisi hiukan hämärää valoa. Isäntä istui pöytäpenkillä\njalat ristissä nojaten selkää pöytään ja tupakoi. Hermanni kyyhötti\ntakkapielessä lukien. Isä käski talliin.\n\nHermanni nousi mennäkseen, etsi lyhdyn ja sytytti siihen valkeata.\n\n-- Juutas, kun tuo poika kasvaa, sanoi äiti nähtävällä mielihyvällä\nkatsellen Hermannia, jonka jalat tunkeusivat pitkälle housunlahkeista ja\nkädet nutunhihoista.\n\n-- Pitempi taitaa jo olla kuin minä, sanoi isä.\n\n-- Ainakin kolmatta senttiä, selitti Hermanni, puheessa kerskaava\nkarahdus, sekaisin lapsen ja nuorukaisen äänen murteesta.\n\n-- Katso, sanoi äiti, kun nuo housutkin, jotka viime kesänä tehtiin,\novat nyt jo jääneet noin lyhkäsiksi ja takinhihat eivät uletu kuin\npuolikyynärpäihin.\n\nHermanni tunsi että nyt olisi sopiva hetki. Sanoi taas lapsen inkkuvalla\nsävyllä:\n\n-- Minä tarvitsisin uudet vaatteetkin Pääsiäiseksi.\n\n-- Olis mulla kangas, myönsi äiti, kun vain sais räätäliä.\n\n-- Ei niitä nyt saa, kiirehti isä sanomaan.\n\n-- Miksi ei saa? inkkui Hermanni. Nythän on väljin aika.\n\nIsä istui edelleen pöytäpenkillä lakki syvällä päässä, nojaten\nkyynärpäitä polviin ja tuijottaen lattiaan. Veti vielä pari kolme savua,\notti piipun suustaan, sylkäsi, suoristi vartalonsa ja sanoi:\n\n-- Eipä niitä saa!\n\nÄiti pysähtyi askarejuoksustaan, asetti kädet lanteille, katsoi\nvelvoittavasti miestään ja ehdotti:\n\n-- Kun koettais? Ei se poika noilla vaatteilla näy enää juuri mihinkään\nsaattavan mennä.\n\n-- Ky-yllä! Tehdään sitte Valporiksi kun rippikoulukin alkaa, sinne\nkumminkin pitää.\n\nÄiti mutisi jotain vastaan alistuessaan.\n\nHermanni suuttui, mutta ei puhunut mitään, lähti vain kiivaasti\nlyhtyineen ulos.\n\n-- Sinä aina niille kaikkea puollat, nuhteli mies kun jäivät\nkahdenkesken.\n\n-- Niin, mutta kyllä sulla on siinä, kuule, väärä käsitys, kun sinä\npidät poikia niin ahtaalla. Kyllä niidenkin mieltä vähä pitää noutaa.\n\n-- Nouda näiden kaikkia mielitekoja! nouda jo, niin pian saat talosta\nlähteä.\n\n-- Noo ... en minä nyt mielestäni ole tätä taloa hävittänyt.\n\n-- Et, et, mutta...\n\n-- Jos niitä kovin ahtaalla pitää, niin livistävät ... Amerikkaan ja\nmuuta.\n\n-- Meidänkö pojat?\n\n-- Meidän niinkuin muidenkin.\n\nJaakko Jaakonpoika rupesi nauramaan. Oli mahdoton tajuta mitä hän\nnaurullaan tarkoitti.\n\nVaimo loi häneen olkansa yli pitkän, tuskastuneen katseen.\n\n-- Vai... alotti mies jotain sanoakseen.\n\nMutta tupaan tuli nyt kaksi nuorukaista, edellimäinen talon vanhempi\npoika Martti, kumppalina joku toveri kylästä. Aivan jälessä tuli Kaisu,\njota äiti alkoi nuhdella kauanolemisesta, komensi vaatetta muuttamaan ja\nitseään askareenteossa avustamaan.\n\nMitään puhumatta kävi Martti etsimään syömistä itselleen. Äiti neuvoi\nmistä saa. Isäntä siirtyi sivupenkille juttelemaan vieraan pojan kanssa.\n\nHermanni tuli tallista, asetti lyhdyn naulalle ja kävi kirjoineen\ntakkavalkean ääreen, jonka valossa vaivoin näki lukea. Tupaan oli\nsavupellin avattua hiipinyt kylmä. Hämärästi valaisi kolmenhalon tuli\nvesipadan alta. Syötyään meni Marttikin istumaan sivupenkille, jossa\ntoiset harvakseen ajatuksia vaihtelivat.\n\nToveri alkoi kiirehtiä Marttia.\n\n-- Mihin nyt sitte? uteli isäntä.\n\n-- Iltamaan vain, sanoi Martin toveri.\n\n-- Niis iltamis te...\n\n-- Jossain sitä nuorten täytyy toisiaan tavata, puollusti Martin toveri.\n\n-- Niin, mutta kun aina.\n\n-- Ainahan sitä ennenkin nuoret pyhäaikoina olivat jalanpäällä.\n\nIsäntä taas nauroi omituista nauruaan.\n\nMartti läheni isäänsä ja puoliääneen kuiskaten pyysi:\n\n-- Antakaa mulle vähä rahaa.\n\n-- Mitä sinä nyt rahalla?\n\n-- Tarvitsen.\n\n-- Iltamaanko?\n\n-- Niin ja ainahan sitä muutenkin. Martin äänessä oli jo tuskastunut\nvärähdys.\n\n-- Aina niihin joutaviin.\n\n-- Noo ... ne ovat mun tarpeitani. Enkä minä mielestäni teiltä paljoa\nole pyytänyt.\n\n-- Olisit kyllä ottanut, mutta kun minä en ole antanut! Isä nauroi taas.\n-- Rahat menevät niin että, jatkoi.\n\nMartti katsoi isäänsä silmiin ja kysyi:\n\n-- Ettekö te anna?\n\nIsä oli vähän aikaa vaiti.\n\n-- Paljonko sinä tahtoisit?\n\n-- Kun sais edes pari markkaa.\n\n-- Ei mulla ole pieniäkään ... markka taitaa olla.\n\nMartti nousi:\n\n-- Mitä minä silläkään. Meni toverinsa luo ja molemmat lähtivät ulos.\n\n-- Ole ilman sitte! virkkoi isä, nauraa kitkautti ja pani kukkaron\ntaskuunsa.\n\nHermanni oli syrjäsilmällä seurannut tapausta, samalla kun kitisevän\nvesivalkean valossa yritti lukea. Mutta nyt valkea melkein sammui. Poika\npotkasi kekälettä padan alle niin että vesi sieltä läiskähti.\n\n-- Mitä sinä siinä niin potkit? isä muistutti, katsellen peränurkan\npimennosta pojan puuhia.\n\nHermanni ei vastannut mitään, koetti vain tirkistää kirjaansa.\n\nIsän ääni kuului taas pimennosta:\n\n-- Pane nyt lamppuun valkeata, mutta älä väännä kovin palamaan, alkaa\nvain savuta ja menee lasi rikki.\n\nMutta Hermanni ei noussut, karvahdetun takkavalkean valossa vain\nlukemistaan jatkoi. Isäntä ryhtyi itse varovasti lamppua sytyttämään.\nSen tehtyään alkoi täyttää piippuaan ja selin Hermanniin neuvoa:\n\n-- Ei sinun, Hermanni, pidä vain ruveta olemaan rahan kans niin\navokätinen kuin tuo Martti. Mitä se nyt on sellainen, kun markan markan\nperään panee... Ja suututtelee sitte jos ei aina paperirahat ole niin\nkuin hyllyltä ottaen! Siirry nyt tänne lampun ääreen lukemaan ja lue\nniin että minäkin kuulen.\n\nHetkisen kuluttua nosti poika silmänsä kirjasta ja katsahti isään, joka\nkuultelevan ja odottavan näköisenä istui vastapäin tuolilla, nojaten\nryömillään tuolinselkämykseen ja imien piippuaan.\n\n-- En minä viitsi, sanoi Hermanni. Vei kirjan kaappiin ja lähti,\npaukauttaen hieman ovea.\n\nIsä jännitti katseensa pojan jälkeen, silmäkulmat hiukan rypistyivät,\nmutta kohta lientyivät, jota vastoin huulille ilmestyi omituinen\nhymynkierre. Sitten hän kaapista kopeloi Hermannin kirjan ja etsi\nsilmälasinsa. Lampun otti katosta ja asetti lähemmäksi pöydälle. Se\nvalaisi nyt kirkkaammin kovettuneita, juomuisia kasvoja, kun mies kaiken\nnäkövoimansa jännittäen tuijotti kirjaan. Huulet olivat tiukasti\nyhteenpuristettuina ja niiden ympärille näytti pysyväisesti asettuneen\nomia edesottamisiaan hyväksyvä ylimyksellinen ivahymy.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTuli varhainen kevät. Hyvissä ajoin huhtikuulla jo paljastui maa ja\nilmat lämpenivät.\n\nMuutamana huhtikuun iltana seisoivat Pihlajaniemen Martti ja Kuusiston\nVihtori kylätienristeyksessä polkupyöriinsä nojaten. Oli satanut.\nIltayön hämärässä löyhähtelevä kevätlämpöinen teki suloisen vaikutuksen.\nPaikanpäällä liikkui muutamia tummia sadepilviä, mutta etäämmältä\nmetsien takaa näkyi kuultavaa, vaaleata keväistä taivaanrantaa. Korviin\noli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei\nerottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli\ntuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa\nväriseviä omituisia ääniä. Sammakon kurnutus läheisessä ojassa kuului\nselvään, samoin kuin muutamat helakat naisäänet toiseltapuolen jokea,\nsekä kaukainen rattaiden pärinä ja hevosen kopisteleminen Heinosen\ntallista. Mutta sitten siinä oli jotain muuta, joka suli etäiseen\nkoskenpauhuun naskuttaen, raksuttaen, kuristen, humisten, -- kaikki\nhiljaa ja salaperäisesti.\n\nNuoret miehet olivat aivan ilmeisesti keväisen lumouksen valtaamia. He\nnojailivat polkupyöriinsä ja vaihtoivat vain silloin tällöin jonkun\nhajanaisen sanan. Näyttivät olevan aikeessa erota ja lähteä kumpanenkin\nomalle haaralleen, mutta arvatenkin illan lumoava tunnelma pidätti.\nHeinosen kartanopuitten alastomia oksia alkoi tuulikin hiljaa\nliikutella.\n\n-- Taitaa tulla sade, virkkoi Vihtori pilviä katsellen.\n\nMartti sanoi vähän ajan kuluttua:\n\n-- Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja...\nHän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.\n\n-- Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa\nkun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa\nsuosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.\n\n-- Senkin vois kärsiä, mutta...\n\n-- Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai\nmetsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.\n\n-- Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa,\nettä... Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä\nmeidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.\n\n-- Siinäpä se on!\n\n-- Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka\ntuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan\nmyymästä.\n\n-- Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.\n\nMartin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana\npuhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan\ntoverilleen:\n\n-- Isä sitte vielä asuukin taloa niin kovin vanhaan tyyliin, kituuttaa.\n\nSiihen Vihtori vastasi:\n\n-- Kyllä meidän äijä asuu, ei se pelkää, eikä kituuta.\n\nMartti innostui:\n\n-- Jos minä olisin sun tilallas, Vihtori, niin luulisin melkein etten\nikänä Amerikkaan ajattelisikaan.\n\n-- Mahdollista.\n\n-- Isäs on hyvä johtamaan, osaa ja uskaltaa teettää, ei pelkää\nuudistuksia ja on itse kova työmies. Mutta sinä olet laiska, Vihtori,\netkä sen vuoksi sovi isäs kanssa.\n\nNauroi toverillisesti.\n\nVihtori muljautti silmäkulmien takaa, nähtävästi aikeessa suutahtaa.\nMutta älysi heti toisen puolustuskeinon.\n\n-- Järki-ihmisen ei kannata olla ahkera.\n\n-- Niin, jatkoi toinen nauraen, sinähän olet periaatteellisesti laiska.\n\n-- Joo. Siinä meilläkin on niin monta perillistä ettei siinä viitsi\nhosua. Mukuloitakin vielä tulla tipahtelee vanhuksille... Eivätkä ne\nsellaiset tee mitään, mutta kyllä ne syövät ja perinnönjaos ovat yhtä\nnenällään kuin sekin, joka on parhaan nuoruutensa raatanut heidän\nhyväksensä, heille perintöjä koonnut. Minä olen liian itsekäs\nelättääkseni yhteiskuntaa vähillä voimillani. Nyt menen Amerikkaan taas\nja elän siellä omaksi huvikseni niin kauan kuin huvittaa. Tulen taas\ntänne katsomaan jos sattuu...\n\n-- Minä taas en koskaan päättele tänne kotimaahan tulostani niin että\n\"jos sattuu\", vaan ajattelen että en ole siellä monta vuotta jos\nvähänkin onnestaa.\n\n-- Sullahan onkin kulta, ja se on eri asia. Mutta minä olen vapaa poika\nja tottunut jo maailmaa kiertämään niin että ei minusta enää olisi yhden\nkonnun eläjäksi.\n\n-- Vaikka ei olisikaan, niin ... mutta voisihan hänkin tulla jos sikseen\nkääntyisi.\n\n-- Ota mukaasi, Martti!\n\nMartti ravisti päätään:\n\n-- En minä. En ollenkaan voi saada päähäni sitä, että voisi asettua\noikein olevaisesti asumaan muualle kuin tänne.\n\n-- Sepä oli terve ajatus! kuului miehen ääni Martin selän takaa. Lähellä\nolevan huoneen nurkkauksesta astui Heinonen kattelemaan. Kertoi:\n\n-- Istuin saunan edessä kivellä ja kuulin puheenne, niin täytyi\nilmottautua etten salakuultelijaksi joutuisi.\n\n-- Eipä siinä niin vaarallista, arveli Martti.\n\nPuhuttiin ilmoista, kevään enteistä, töistä. Mutta Heinonen kävi lopulta\nkiinni äsken katkaisemaansa poikain keskusteluun.\n\n-- Pojilla taitaa olla Amerikka-touhuja, luulen.\n\n-- Taitaa olla, naurahti Vihtori. Heinonen sai kuulla, vaikka ei vielä\naiottukaan julaista.\n\n-- Ilmi se tulee kuitenkin. Martti sormi polkupyöränsä rengasta aivan\nkuin aikeessa lähteä.\n\n-- Käskeekin pitää maantietä salaisuuksiensa juttelupaikkana, virnisteli\nHeinonen.\n\nNaurettiin. Vihtorikin tarttui jo pyöränsarviin, mutta samalla rupesi\nHeinonen suottailemaan juttua jatkamaan tupaansa. Niin lähdettiin\nkolmisin pihan poikki.\n\nHeinonen oli Vihtorin ikä-toveri, Marttia 7--8 vuotta vanhempi,\nvahvarakenteinen mies, tämän Heinosen talon isäntä. Miehen pää näytti\njonkun verran hartiain sisään painuneelta, joka teki hänet vielä\nvoimakkaamman näköiseksi. Tukka oli koneella leikattu. Pienet silmät\ntuikkivat reijissään aivan kuin pyrkien laajentumaan. Heinonen oli\nlakittomin päin ja paitahihasillaan. Koko hänen olentonsa teki\nmiellyttävän vaikutuksen, eikä ollut ensinkään kummaa jos pojat\nvastustelematta tottelivat tupaankutsua, huolimatta siitä että sydänyö\njo lähenteli.\n\nHeinonen kävi edellä pihan poikki.\n\n-- Se on ... aivan kuin se jo hengittelis, tämä luonto, virkkoi hän,\npuhuen hiukan omituiseen, tempovaan tapaansa.\n\n-- Puhuakin se melkein yrittää, jatkoi Martti samaa ajatusta.\n\n-- Puhuvathan ne ainakin nuo sammakot. Vihtori naurahti pilkkailevin\nelein.\n\n-- \"Kullallensa se sammakonpoikakin rapakossa kurnuttelee\", hyräilee\nHeinonen.\n\n-- Olin päivällä vainiolla, alkoi Martti kertoa. Siellä oli toisen\ntalon sarka jäänyt syksyllä kääntämättä, mutta toisen oli käännetty.\nSiinä sen näki eron. Mun huomioni kiintyi siihen sen vuoksi, ja sitä\nvarten sinne meninkin, kun niillä viime talvellisilla luentokursseilla\nsiitä niin paljo puhuttiin. Muistatko Heinonen kun se agronomi kerran\nkuvaili, miten huhtikuun sade on kuin toimellisen emännän juoksujalassa\nhuutama aamuherätys, jonka perässä tulee lämmin aurinko, kuin ainakin\nnouseva päivänairut kutsumaan maaemoa poikineen alkavaan kesäkautiseen\npäivätyöhön. Siinä pellolla oli hauska vertailla. Sänkipellolla vielä\nmonessa kohti paksu hanki ja jää ja maa näytti aivan kuolleelta.\nMuutamin paikoin suuria vesilammikoita jäänpinnalla. Sitä vastoin se\nsyksyllä aurattu pelto höyrysi ja huokui. Se teki, aivan kuin agronomi\nsanoi, sen vaikutuksen kuin siinä olisivat jo kaikki siihen kätketyt\nluonnonvoimat lähteneet aamuaskareilleen.\n\nHe olivat jo istuutuneet Heinosen tuvanpenkille. Ikkunasta tuli kevätyön\nhämäränkuulakkaa valoa. Sovittiin, ettei oteta tulta, mutta sen sijaan\navattiin ikkuna. Martin kertomus oli näissä puuhissa häiriytynyt ja hän\njatkoi sitä nyt vain heränneessä mielikuvituksessaan. Mutta Heinonen,\njoka oli tarkoin kuunnellut, muistutti:\n\n-- Noh, ja entä sitte?\n\n-- Sittenkö? havahti Martti. Ei mitään enää. Tunteeni olivat vain niin\nherkistyneet, että olin kuulevinani sieltä pellosta ääniä, jotka\npanivat: \"noh, noh, noh, hei, hei, hei...\"\n\nMartti vaikeni ja katsahti arkana tovereitaan. Vihtorin suupielessä\nväreili ivahymyn alkua, Heinonen tuijotti pienillä silmillään vieressään\nolevaa nuorta miestä, joka aivan ilmeisesti epäili tehneensä itsensä\nnaurunalaiseksi.\n\n-- Ja sinä aiot lähteä Amerikkaan? katkaisi Heinonen äänettömyyden.\n\nMartti säpsähti. Katse lipui jalankärkiin. Vaistomaisesti tuli häneltä:\n\n-- Mutta se sänkipelto olikin meidän.\n\n-- Voivat ne teidänkin pellot jo ensi syksynä tulla käännetyiksi!\nkivahti Heinonen. Vaan tuntien naapurin olosuhteet ja isännän aikoi\njatkaa vähän ajan kuluttua jotain:\n\n-- Taikka, tuota...\n\n-- Niin, sanoi Martti edelleen kengänkärkiä katsellen, ei siitä tule\nmitään.\n\nLähti astuskelemaan ovelle, palasi kohta ja jatkoi samaan ajatukseen:\n\n-- Ei isä tee sellaista.\n\n-- Tee sinä, kehotti Heinonen arkoen ja tunnustellen.\n\n-- Mitäs minä ... isä on isäntä, eikä hän salli.\n\n-- Eikö hän salli, jos sinä selität?\n\n-- En minä kykene isälle mitään asuma-uudistuksia selittämään.\n\nKaikki olivat hetkisen vaiti. Parille heistä oli äskeisen\nkevät-tunnelman yli vetäytynyt kuin peittävää sumua. Vihtorin ajatus\njuoksi vapaana ja esteettömänä omia uriaan.\n\n-- Mennä tekemään toisin kuin ne äijät käskevät, niin siitäpä vasta saa\nsilmilleen.\n\nSiihen ei kukaan jatkanut. Martti alkoi aivan kuin uudesta kohdasta:\n\n-- Kun sais palan omaa maata. Sitä varten minä Amerikkaan aion.\n\n-- Sekin on niin epävarmaa siellä Amerikassakin, muistutti Heinonen.\n\n-- Mutta kun on terve, eikä pelkää työtä, niin eikö tuolla tuhatta,\nparia vuodessa panisi kokoon? Monet ovat panneet enempikin.\n\nHeinonen ei kiinnittänyt huomiota tähän, vaan antaen ajatustensa kulkea\ntoisia teitä virkkoi:\n\n-- Sinun isälläskin olis kyllä maata kahdenkin asuttavaksi.\n\n-- Sano neljän!\n\n-- Vaikka neljän. Pihlajaniemes on laajat takamaat. Eikö hän voisi antaa\nsinulle osaa talostaan?\n\nAlakuloisena sanoi Martti:\n\n-- Eihän se ... taitaa myydä.\n\n-- Onko saha jo ostellut?\n\n-- Ainakin hintoja on kysytty.\n\n-- Sitä vielä, että Pihlajaniemikin!\n\nHeinonen ravisti päätään.\n\n-- Mutta eikö isäs nyt antaisi sulle puolta taloa, jos sinä?...\n\n-- Millä minä ostan?\n\n-- Mutta eihän isäs rahaa tarvitse, velaton mies ... ja rahoja vielä, ja\nhyvä metsä, myyköön kantokaupalla.\n\n-- Jos isä myiskin, niin arvatenkin mun pitäis maksaa kilpaa sahan\nkanssa.\n\n-- Älä hulluttele! Eihän isäs nyt niin sydämmetön ole? Mitä lempoa hän\nniillä rahoilla tekee, jos niiden vuoksi täytyy ajaa lapsensa maantieltä\nleipäänsä hakemaan? Eihän isäs sellainen ole. Hänhän on oikein\nvanhankansan mies, joka pitää arvossa isiltä perittyjä tapoja?\n\nMartti viipyi ennenkuin vastasi, jonkullainen arkuudentunne pidätti\nhäntä tässä isää koskevassa keskustelussa. Mutta vihdoin tuli tunnustus:\n\n-- Isälle on kasvanut niin kamala rahanhimo.\n\nSiihen vaiettiin vähäksi aikaa.\n\n-- Ota muualta maata, alotti Heinonen uudestaan.\n\n-- Kun se pitäis ottaa kokonaan velaksi, niin kuka sitä antaakaan, eikä\nse kannata.\n\nVihtori huomautti:\n\n-- Miks' ei se kannata. Panet vain sielus takaamaan kapitalistille 7 %\nkorkoa siitä, että saat luvan tehdä työtä ja nähdä nälkää.\n\nAivan kuin ei olisi ollenkaan kuullut Vihtorin pilkkaa, jatkoi Martti\nomaa ajatustaan:\n\n-- Maata ei rohkene ottaa aivan kokonaan velaksi, eikä mulla ole yhtään\nrahaa.\n\n-- Kun kihlatkin pitäis saada velaksi, härnäsi Vihtori puoliääneen\nkuiskutellen hämärässä tuvassa. Vaikuttava hengen pidätys; hetken\njälkeen hän laski vihlasevan ivanaurun.\n\nMartti säpsähti ja katsoi hätien.\n\nSamassa pisti Heinonen tulta lamppuun, kun oli ehtinyt tulla niin pimeä.\nPilkallinen ilme väreili vielä Vihtorin suupielissä. Hän tuijotti\nkattoon huulet pitkällään, aivan kuin aikeissa pilkoillaan viheltää\nomille ajatuksilleen.\n\nHeinonen sanoi vakavasti:\n\n-- Kyllä sinä, Vihtori, kosketat toisen tunteita liian, kuinka mä\nsanoisin, täydellä kouralla, raakamaisesti, tuota ... perhana...\n\n-- Minäkö? Viattomana luimisteli Vihtori ympärilleen.\n\n-- Sinä juuri!\n\nHeinonen ei enää jatkanut, mutta äänenväreistä tunsi, että sytytin oli\njo ollut lähellä ruutia.\n\nMartti oli hämillään vaieten kuunnellut. Hänenkin luontonsa jo kuohui.\n\nHeinosen tunteet asettuivat pian, ja rauhoittaakseen asemaa hän virkkoi:\n\n-- Kihlat ne voi aina jokainen työkykyinen mies saada, kun ostaa\nsellaiset kuin jaksaa, mutta ... mutta...\n\n-- Juurihulikkaan pantavaa on vaikeampi saada, auttoi Vihtori.\n\nIkävä tunnelma haihtui, toisten täytyi ruveta nauramaan. Heinonen\nmyönsi:\n\n-- Kyllä siinäkin on perää.\n\nMartti katseli ikkunasta hämärtävään yöhön.\n\nTunnustuksesta innostuneena jatkoi Vihtori:\n\n-- Perääpä hyvinkin! Eikä tähän aikaan kenenkään täysijärkisen ihmisen\nkannata mennä naimisiin muutenkaan.\n\n-- Miks'ei, kun vain saa kunnollisen, väitti Heinonen.\n\n-- Kunnollisen? Kyllähän nuori mies aina jonkullaisen akan saa,\nmukuloita ja maatakin. Mutta sopia akan kanssa, elättää tenavat ja\nmaksaa maavelkansa korkoja, siinä se konsti on.\n\nVihtorin alkujaan ylimielisen ivallinen ilme oli alkanut muuttua\nhermostuneeksi.\n\nHeinonen vastasi rauhallisesti:\n\n-- Kaikki se saattaa olla totta, mutta ainoastaan sillä ehdolla että\nmies pitää vaimoaan vihollisenaan, lapsiaan elätteinä ja ... ja ...\nmaata vain kuolleena pääomana.\n\n-- Mutta...\n\n-- *Mutta*, jatkoi Heinonen keskeyttäen, jos mies pitää vaimoaan\nelämäntoverina, lapsia elämänsä ilona ja maataan elämänsä toimikenttänä\nja perheen leivän ja ilon lähteenä, silloin sinun ajatuksesi on valhe.\n\n-- Ei missään tuolla lailla olla muualla kuin romaaneissa.\n\n-- Kyllä!\n\n-- En minä ainakaan usko, intti Vihtori päätä ravistaen ja heitellen\njalkojaan.\n\n-- Kuinkapa sinä...\n\n-- Niin, en minä. Ennen se saattoi olla vähän sinne päin, siihen aikaan\nkun uskottiin Jumalaan ja ijankaikkiseen autuuteen. Mutta nyt kun\naletaan ymmärtää, että materia määrää elämänehdot, niin kaikki sellainen\ntulee mahdottomaksi. Kun työväkikin tulee täysikäiseksi...\n\n-- Luuletko itseäs täysi-ikäiseksi? kysyi Heinonen.\n\n-- Luulen olevani siksi tulemassa.\n\n-- Itse mielestäsi?\n\n-- Vaikka. Harvoin muut sellaista tunnustavat.\n\n-- Siinähän se on!\n\n-- Mitäs toinen ihminen tietää tai välittää toisen kokemuksista?\n\n-- Mitä kokemuksia sinulla on?\n\n-- Ei niin suuria, mutta minä teen havaintoja.\n\n-- Sinulla ei ole akkaa, ei lapsia, ei maata.\n\n-- Niitä ei, herra paratkoon, täällä tarvitse itse, havaintoja saa\nliiaksikin katsellessaan kurjuudessa elävää kansaa ympärillään.\n\n-- Epäilemättä. Mutta sitä katsovat eri ihmiset vähän eri tavalla.\n\n-- Niin katsovatkin! Esim. porvari katsoo aivan toisin samaa asiaa jota\nsosialidemokraatti katsoo toisin.\n\n-- Kumpikin maailmankäsityksensä valossa ensin, lisäksi ennakkoluuloisin\npuoluesilmin.\n\n-- Niin.\n\n-- Ennakkoluulot ovat pääasia.\n\n-- Ei minunlaiselleni, kielsi Vihtori hiljaisella äänellä, tirkistäen\nsamalla syrjittäin Heinosen silmiin. Viimemainittu imi vahvasti\nsikarinsavua.\n\n-- Eikö sulla muka ole ennakkoluuloja?\n\n-- Ei. Mitä, minkälaisia mulla niitä olis?\n\n-- Mitä sulla sitten on?\n\n-- Va-vakaumuksia, to-totuuksia.\n\nHeinonen nauroi ja pilkkasi:\n\n-- Totuuksia, vakaumuksia...\n\n-- Aivan totta!\n\n-- No sano nyt, hyvä mies, mitä *tutkimuksia* sinä olet tehnyt\njumala-kysymyksessä, aviorauha-kysymyksessä, lapsikysymyksessä,\nmaanviljelyskysymyksessä?..\n\nVihtori vastasi koomillisuutta lähentelevällä totisuudella:\n\n-- Minä olen, kuule Heinonen, ja kylläpä sinä sen tiedätkin, lukenut\njokseenkin paljo ja verrannut havaintoihini.\n\n-- Ja muodostanut ennakkoluuloja?\n\n-- En minä usko mitään, jota en edes jotenkin ymmärrä.\n\n-- Mutta jo sekin on ennakkoluulo, vieläpä pahinta laatua, että sinä\nnäin uskot.\n\n-- Kuinka?\n\n-- Se on vain vähän uudenaikaisempi kuin Ison Kreetan ennakkoluulo,\nmutta suku ja laji ovat samat.\n\nMarttikin nauroi. Vihtori tunsi puhuneensa liikoja ja pyrki hämilleen.\nHeinonen tahtoi käyttää tilaisuutta:\n\n-- Isolla Kreetalla oli haltiaisten valta kaikkena kaikessa, Kuuselan\nVihtorilla taas materian, -- aivan samoin kuin koronkiskurilla.\n\nVihtori luimisteli sivuilleen ja alkoi etsiä tilapäistä pakoreikää:\n\n-- Sulla on vikkelämpi kieli.\n\n-- Mutta sulla on huonompi asia.\n\n-- Ei se niin ole, mutta...\n\nMartti katsoi kelloa. Se lähenteli jo 1:tä.\n\nHe nousivat lähteäkseen.\n\n-- Tästä pitää vielä joskus jatkaa, sanoi Vihtori.\n\n-- Jatketaan vain.\n\nKätellessään pidätti Heinonen Marttia hiukan Vihtorin jälkeen.\n\n-- Etkö aio puhua isälles talonkaupasta, palasta, että saisit\ntalonpalan?\n\n-- Tuskin, vastasi Martti viivytellen. Se on, kuule, sillä tavalla, niin\nkuin sä tiedätkin, ettei me voida isän kanssa saada niin paljoa\nkeskusteltua.\n\n-- Onko ne välit niin...\n\n-- Ei! Ei ne niin huonot ole, mutta me emme voi ymmärtää toisiamme\nyhtään silloin kun puhutaan näistä tällaisista.\n\n-- Mutta jos minä tulisin tulkiksi?\n\n-- Sinäkö? Martti katsoi pitkään. Hän ajatteli: sua ei isä uskoisi\nsenkään vertaa; mutta sanoi vain hymähtäen:\n\n-- Ei taitaisi auttaa.\n\n-- Ei taitaisi, tajusi Heinonen. Mutta, lisäsi kohta, sitä pitää vielä\nmiehissä ajatella. Älä nyt vielä sitä Amerikkaan menoa päätä.\n\nMartti ihastui. Kenties sittenkin keksitään...\n\n-- No en minä päätä!\n\nErosivat.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSamalla kun talonmyyntiajatus askarteli Jaakko Jaakonpojan mielessä kävi\nhän yhä säästäväisemmäksi. Martin mielialojen kehitystä katseli hän yhä\nkasvavalla epäluulolla. Aina siitä saakka kun Martti oli tilannut\nPellervoa, varoi isä pojan ajatuksissa kapinahenkeä. Viime suvisten\nmaanviljelysretkeilyjen jälkeen oli se henki kasvanut, kuten hän oli\npelännytkin. Siitä lähtein asettui isä varovaisuuden vuoksi aina\nvastustamaan pojan ehdotuksia, varsinkin kun ne koskivat taloutta.\nJoskus jälestäpäin hän ajatteli, ettei asia olisi ollut niin\nvaarallinen, mutta niin se sai jäädä. Isä ei voinut päästä siitä\nvaikutelmasta, että kaikki muiden tekemät ehdotukset olivat vain hänen\nomaa kykyänsä vastaan tehtyjä muistutuksia. Joskus hän ajatteli\nharmissaan, miten ikävää se oli että kaikellaiset herrat ja narrit\nsaivat poikaan niin vaikuttaa, aivan kuin emäntään entisaikaan...\n\n-- Eikä siitä tule talonpitäjää, Martista, totesi isä tällaisessa\ntapauksessa itselleen ja sanoi muillekin kun sattui.\n\nSilloin hiipi aina kintereillä pääajatus että hän kuitenkin kenties myy\ntalon. Mitä sitte maksaa vaivaa ruveta uudistuksia kustantamaan!\n\nTämä kysymys oli Jaakko Jaakonpojalle muuten käynyt omituisen araksi\nasiaksi. Mitä enempi hän myyntipäätöksessään itse varmistui, sitä\nvaikeammalta tuntui siitä puhua Martille. Sanoi asian millätavoin\ntahansa, aina näytti mahdolliselta että Martti suuttuu silmittömästi. Ja\nvaikka kuinka ajatteli, miten puolustautua, ei rahasummakaan näyttänyt\nturvaa takaavan, sillä hän epäili, että ne alkavat vaatia rahoista osaa\nitselleen. Sitä hän aivan kauhistui... Hänen eläessään ei muuta kuin\npikkusen. Muutenhan ne olisivat pian pitkin maailmaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä edellisessä luvussa kerrotun keskustelun jälkeen käveli\nMartti syvissä ajatuksissa kotitietään. Olivat tulleet yhdessä Heinosen\nkanssa maamiesseuran kokouksesta ja eronneet tienhaarassa. Olivat\njutelleet maataloudesta, tahi oikeammin Heinonen oli jutellut ja Martti\nkuunnellut.\n\nNuori mies oli alakuloinen. Hänestä tuntui kuin olisi taas nostettu\njotain esirippua ja annettu katsahtaa näyttämöllä elämäntehtäväänsä ja\nsytytetty siihen sellainen into että teki mieli taputtaa käsiään. Mutta\nheti kotitielle käännyttyä laskeusi esirippu. Elämän vakava todellisuus\nympäröi nuoren miehen kuin hyökyaalto. Kaikki vapauttavat, elämää\nlupaavat unelmat jättäytyivät tienhaaraan aivan kuin odottamaan siksi\nkun Martti taas tulee ja lähtee kylille muiden ihmisten seuraan.\n\n-- Isä asuu taloa vielä ainakin 10 vuotta, -- ellei se nyt myy, mutisi\npoika itsekseen, ja käsi meni korvantaukseen. -- Silloinhan minä olen\njo vanha mies! virkahti taas vähän ajan kuluttua.\n\nKaikki tämä oli niin synkeän varmaa, ettei mikään toivonsäde tällä\nkertaa pilkistänyt sitä epämääräiseksi tekemään.\n\nAhdistettu ikävä mieli karkasi hätäytyneenä Liisan luo. Siellä se aina\nkohosi, oli muuten miten tahansa. Mutta kotiolojen painostus seurasi nyt\nsillekin tielle. Pojan ruskeat silmät iskivät tulta. Hän potkasi\nvimmatusti pari kokkaretta tieltä. --\n\nAstuttuaan tupaan oli hänen mielensä vielä niin katkeroittunut, ettei\nsaattanut olla härnäämättä isää siitä, ettei tämä tule koskaan\nmaamiesseuran kokouksiin.\n\n-- Kun tulee näin vanhaksi, niin sen maanrääppimäkonstin osaa, sanoi isä\nrauhallisesti.\n\n-- Osaa niin kuin osaa. Mutta se on sitte sellaista kituuttamista.\n\nIsä korotti ääntään:\n\n-- Kituuttamista, kituuttamista! Tehkää työtä, niin kas vain kuinka\nluistaa.\n\nMartti mumisi:\n\n-- Kun ei saa koskaan penniäkään ilman kerjäämistä, ettekä anna edes\nyrittää itse mitään.\n\n-- Hääh?\n\n-- Kun aina pitää kerjätä tarpeisiinsa vaikka kuinka talontöitä hosuis.\n\n-- Kerjätä! Enkö minä ostanut sulle polkupyöränkin viime keväänä vähin\nhyvin, enkö jo?\n\n-- Aina se polkupyörä on edes!\n\n-- Noo kun sinä et ole olevinas mitään saanut.\n\nNyt laukasi Martti:\n\n-- Antaisitte mulle maapalan, että sais koettaa ... lempoako tässä\npolkupyörällä.\n\nIsä loi nopean silmäyksen poikaan ja vastasi hiukan nolona:\n\n-- Maa-pa-lan. Siinä sinä sitte koettaisit... Mitä lapset!\n\nNyt tuli lisäksi se naurunkitkaus, joka Marttia loukkasi aina\nomituisella epämääräisyydellään.\n\nHermanni oli tullut tallista ja kuullut viimeisen keskustelun. Poika\nalkoi puoltaa veljeä:\n\n-- Miksi ei Martti saa maata, kun sen tekee mieli?\n\n-- Ja etkö sinä halua? kysyi isä pilkoillaan.\n\nHermanni oli vähän aikaa vaiti, kunnes aivan kuin harkinnan perästä\nvastasi:\n\n-- En.\n\n-- Hoo! Vai et. Mitäs sinä meinaat puuhata?\n\nPoika sanoi taas vähän ajan kuluttua:\n\n-- Minä menen kauppakouluun.\n\n-- Ja porvariksiko sitten? kysyi isä.\n\nHermanni aikoi ensinnä vastata juonikkaammin, mutta tyytyi sanomaan\nasiallisesti:\n\n-- Osuuskaupanhoitajiksikin ne kyllä pääsevät.\n\n-- Ei taitaisi olla hullumpaa, sanoi isä tosissaan. Pojat katsahtivat\ntoisiaan.\n\n-- Menisit maanviljelyskouluun, jos isä rahaa antaa, sanoi Martti.\n\n-- En minä! kielsi Hermanni jyrkästi.\n\n-- Se nyt ei ainakaan kannata, ruveta pienen talon isännäksi kouluja\nkäymällä, olispa siinäkin, selitti isä.\n\n-- Minä menisin, ilmoitti Martti.\n\n-- Sinä... Kyllähän sinä...\n\nEmännän ääni kuului porstuasta ovenraosta.\n\n-- Tulkaa kohta tänne!\n\nSiellä siis on jotain hätää. Miehet menivät puolijuoksua.\n\n-- Mustikee ja Taulikee eivät pääse enää jaloilleen, selitti emäntä\nhätäisen katkonaisesti jälessään tuleville.\n\nYhteisvoimin saatiin lehmät jalkeille.\n\n-- Kyllä niille täytyy ruveta antamaan enemmän suurusta, etteivät...\npuhui emäntä.\n\nMutta isäntä viritti piippunsa ja lohdutti:\n\n-- Kerranko sitä lehmät keväällä nostettavina ovat, varsinkin tällaisena\nmatovuonna. Eikä siihen jalkain menemiseen aina ruoan puute ole syynä,\nmikä hänes milloinkin lienee. Ka, eikä nämä niin laihoja ole.\n\nIsäntä koetteli lehmäin kylkiä.\n\n-- Mitä sinä tyhjää kehut, ovat ne laihoja, ja minä annan niille tästä\npäivästä lähtien enemmän suurusta. Oikein hävettää, kun vieras ihminen\njoskus navettaan sattuu.\n\nJaakko Jaakonpoika ei nyt tehnyt kohta vastaväitettä. Hän kiinnitti\ntarkkaavan katseensa Taulikeeheen, otti piipun oikein pois suustaan ja\nkoetteli kädellään vielä varmuudeksi lehmän kuvetta. Rupesi aivan kuin\npuoleksi myönnytykseen itseään taivutellen:\n\n-- Ja pojatkin tahtovat talliin aina vain lisää. Eläinten jauhot ovat\nkohta lopussa, missä saanee, myllytetyksikään, missä jo...\n\nEmäntä jatkoi tuskaantuneella äänellä:\n\n-- Ei sillä ijankaikkisella kituuttamisella saa muuta aikaan kuin\nraadonnahkoja... Tässä oikein alkaa väsyä...\n\nHermanni oli jäänyt vasikan kanssa leikkimään. Oli karsinanaidan yli\nkurottautuneena vasikkaa käsin silittelemässä, kun virkkoi:\n\n-- Aivanhan ne lehmät menevät umpeenkin, jos ei yhtään suurusta anneta.\n\n-- Me-enköön! nauroi isä hermostuneesti. Mutta ei saattanut olla\nlisäämättä: Mitähän sinäkin puhut.\n\n-- Puhun minä, selitti poika siitä sen enempää välittämättä.\n\nEmäntä kiskoi kiivaasti horjuvan elukan laihoista utareista, joista\nnorui varsin niukasti maitoa.\n\nNavetassa, joka oli vanhanaikainen, ummehtunut, olkiparsinen, haisi\ntukahuttava lannanhaju. Ovesta tunki sen avoinna ollessa niukasti valoa.\nPeräseinässä oli aivan pieni ikkuna, mutta se oli mennyt rikki ja\ntukittu oljilla.\n\n-- Möötää! kehoitti emäntä Mustikeeta.\n\nIsäntä hiipi ulos, sillä hän ei viitsinyt jatkaa juttua emännän kanssa\nsilloin, kun tämä oli niin ilkeällä tuulella.\n\nTalliin toi hän aitasta samantien puolenkapallista jauhoja ja höysti\nitse puolikouralla hevosten silppuja. Häntä suorastaan harmitti, kun\nkaikki taas soimaavat. Yhteinen asiahan tämä on! Jos jotain jää, niin\npojathan sen saavat ja tyttäret, juoksi ajatuksissa. Hän tunsi taas\nsyväksi harmikseen, miten pojat ovat tulleet äitiinsä ja vetävät tämän\nkanssa aina yhtä köyttä. Mieli jo kuohahti, että mitä, jos antais niiden\nkoettaa huushollata mielensä mukaan, niin saisivat nähdä! Mutta se\najatus oli niin älytön, että hän hylkäsi sen kuitenkin kohta aivan\nlevollisella mielellä.\n\nPojat katselivat isän toimia. Tämä havaitsi sen syrjäsilmällä ja alkoi\njutella:\n\n-- Ei Pruunin vatsa siitä nouse, vaikka silppuun miten hulluudenpäähän\njauhoja ajais. En minä ymmärrä kuinka se tuntee ruokansa niin huonosti.\n\n-- Sen suolet ovat niin piinatut, sanoi Martti.\n\nIsä katsoi, mahtaako poika tarkoittaa että hän on sitä konia piinannut?\nHevonen oli näet viime vuotena ostettu. Saamatta nähtävästi oikein\nselkoa lähti hän ulos. Mutta sanoi vielä ovessa mennessään:\n\n-- Eivät ne muutamat hevoset tunne ruokaansa, ja on niitä ihmisiäkin\nsellaisia, niin kuin minäkin.\n\nEtsien ajatustavalleen ymmärrystä ja haluten taas kotoista sopusointua\nloi isä tutkivan pyytävän katseensa poikiin. Mutta kumpasenkin silmät\npysyivät taipumattomina, aivan kuin mykkinä.\n\nNiine hyvineen isä meni ja alkoi pihalla hyräillä virttä.\n\nPojat katselivat yhä vaieten laihoja hevosia, jotka nyt ahnaasti purivat\napettaan.\n\n-- Nälkä on, sanoi Hermanni.\n\nMartti astui Pruunin parteen ja taputteli hevosta kaulalle. Se kohotti\npäänsä, haisteli Marttia ja höpläili huulillaan.\n\nKumpanenkin pojista katsahti toisiinsa, silmissä liikutettu,\nitkunsekainen ilme.\n\n-- Kuule, kuiskasi Martti, kun tuli parresta, sinähän menet huomenna\nmyllylle?\n\n-- Sanoihan isä.\n\nVanhempi veli otti tallin nurkasta isonpuoleisen apepussin, kääri ja\nantoi sen Hermannille.\n\n-- Pane siihen jauhoja matkalla, heitä tullessas portin välyseen, ei\nsuinkaan hevosia tappaa sovi.\n\nNuorempi veli otti pussin ja pani tietoonsa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nPihlajaniemen keväthakkuut olivat jääneet niin myöhälle, että jotkut\ntoiset jo pelloillaan alottelivat. Jaakko Jaakonpoika ei enää ollut\ntällaisiin töihin moniin vuosiin osaa ottanut. Mutta nyt oli lähtenyt\nitse hakemaan hakkuumiehiä ja samalla tarkastelemaan metsiä.\n\nKäveltyään ristiin rastiin kappaleen metsää, oli hänen aivan mahdotonta\nkäsittää, miten niistä luultiin niin paljo tulevan puuta, että talosta\nkannatti sahan tarjota jo 28 tuhatta. Hän puolestaan jos olisi\ntalonostaja ollut, ei olisi uskaltanut tarjota Pihlajaniemestä nykyään\nenempää kuin 18 tuhatta. Sekin olisi ollut kolminkertainen hinta siitä,\nmitä talo perintölunastuksessa maksoi. Istuessa metsäsaunan ovella,\nodotellessaan poikia metsästä, vaelsivat ajatukset joka sokkeloon\nPihlajaniemen metsissä. Hänessä varmistui yhä se käsitys, että sahan\nmies oli laskuissaan erehtynyt kymmenellätuhannella. Tämä havainto\nkiihottaen hermostutti. Siinä oli kymmenentuhatta kämmenen päällä\ntarjolla! Pitikö se ottaa, vai? Tämä on kauppa. Heidän on oma asiansa\nkatsoa eteensä. Hänen ei ole velvollisuutensa siitä huomauttaa. Ja kun\nkauppa on tehty, on se kuin surma, peruuttamaton.\n\n-- 28 tuhatta! lausui Jaakko Jaakonpoika ääneen. Kun uskaltais kiusata\n30:neen, mutta jos huomaa...\n\nPiippukin oli sammunut. Olkapäässä ja kylessä pisteli ja naputteli kuin\nolisi siellä ollut joku kaivelija nahan alla. Lumi oli sulanut suuren,\nrajaantuneen pieksusaappaan alta ja jalka tuntui märältä.\n\n-- Kun uskaltais, se olis niin ympyriäinen summa, kolmekymmentä\ntuhatta...\n\n-- Eikö se isä olekaan kantanut vielä niitä kapineita saunasta rekeen?\nkuului Hermannin ääni lepikon reunasta. Vähän etäämpänä tuli Martti\nkantaen olallaan jotain isompaa värkkipuuta.\n\nIsä havahtui, nousi jaloilleen ja katseli kuin unesta heränneenä\nympärilleen.\n\nRyhtyi laittamaan piippua kuntoon ja sitten hevosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituisen valtaavalla tavalla olivat Jaakko Jaakonpojan ajatukset näihin\naikoihin joutuneet askartelemaan aloilla, missä ne eivät olleet ennen\nliikkuneet.\n\nNiinpä, kun hän sai kuulla, että eräs talon poika oli perustanut\nitselleen kauppapuodin toisessa päässä pitäjää, hän eräänä päivänä lähti\nastelemaan sinne kymmenkilometrisen matkan. Asiana oli saada\nPietarsaaren Proberaria, kun osuuskaupassa ei niitä enää saanut. Miehet\ntäällä päässä pitäjää olivat ruvenneet polttamaan aivan paperossia.\n\nMennessään hän koko matkan kuvitteli mielessään, miten hän juttelemalla\nottaa selon siitä, mitä uusi porvari nyt kaupasta pitää. Tämä tuntui\nhänestä niin tärkeältä, että sen rinnalla itse Proberarikin laskeusi.\nOli niin hauskaa puhua rahanansaitsemisesta. Koko matkan etsiskeli hän\najatuksissaan aivan sellaisia miehiä, jotka \"hommasivat\" jotain, ja aina\nkun muisti jonkun, tapasi itsessään sellaista kohtaan myötätuntoa.\n\nHänen sielunsa näytti avautuneen uusille vaikutuksille. Rahanrakkaus,\njoka siellä ennen oli elänyt isiltä perittyä elämää, oli nyt kiihtynyt\nkuohuvan elinvoimaisena himona aivan uudenaikaisissa muodoissa. --\n\n-- No kuinka kauppamiehen kaupat alkavat kannattaa?\n\nJaakko Jaakonpoika oli paneutunut ryömälleen kauppapöydälle. Huiviin\nsidottuna odotti vieressä jo Proberari. Hän poltti sikaria ja katsoi\nsilmät sirrillään kauppamiestä.\n\nTämä ei osannut siihen vielä sanoa mitään erityistä. Istuen tuolilla\noikasi jalkansa suoriksi, puhalsi sikarisavut ja sanoi:\n\n-- Ainahan siinä laiskan voittaa.\n\n-- Tottahan. Meidän Hermanni ajattelee, luulen, kauppakouluun.\n\n-- Onko se vanha?\n\n-- Rippikouluun nyt menee.\n\n-- Sellaiselle sopii kauppakoulu.\n\n-- Niinkö kauppamies tuumaa? Martti haluais maanviljelyskouluun.\n\n-- Mitä siellä!\n\n-- Sitä minäkin olen sanonut.\n\nNyt kauppias kertoi miten siitä erään naapurin poika oli päässyt\nkauppapalvelijaksi kaupunkiin ja ruvennut kohta saamaan viidensadan\nmarkan palkkaa.\n\n-- Mutta silläpä oli onni! ihmetteli Jaakko Jaakonpoika. Tuonko\nMikonperän Jaanun poika?\n\n-- Sen.\n\nHänen rupesi tekemään mieli käydä Mikonperässä. He olivat sen isännän\nkanssa nuoruudentuttuja.\n\n-- Vai on sen Jaanunkin poika kauppapalvelijana, tuota. Eihän ne enää\nkotona pysy tähän aikaan, eivätkä maatöihin...\n\n-- Niin, ja se Jaanu on myynyt talonsa.\n\n-- Myynyt talonsa? Kelle?\n\n-- Mikä lie ollut, joku vieras.\n\nMutta nyt ei Jaakko Jaakonpoika enää udellut. Kiireesti kooten\nkapineensa lähti hän ulos sanoen menevänsä katsomaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä lähtein, kun Heinosen tuvassa tapahtui yöllinen keskustelu, oli\nMartin aivoissa kiehunut uusia ajatuksia. Hän pohti kysymystä, olisko\nmahdollista saada isältä toinen puoli Pihlajanientä jo tänä keväänä? Jos\nisä suostuisi, mitä mahtaisi vaatia? Miten rupeaisi aluksi asumaan\ntaloaan, miten järjestäisi?\n\nHän näet ajatteli vahvasti samalla käydä naimisiin Mäkipihlajan Liisan\nkanssa.\n\nMutta Liisasta ei ollut näissä asioissa paljon neuvonantajaa. Hän\nmieluimmin kallistui siihen, että olis viisainta molempain mennä\nAmerikkaan ja sitten jos onnestaa, ostettaisiin tila kun palataan.\nLiisan koti oli köyhänpuoleinen ja lapsirikas. Sieltä ei ollut suuria\ntuen toiveita. Tyttö oli järkeilevä, elämänsä työtä tehnyt eikä\nperintöjen avulla päässyt suuria unelmoimaan. Hän tiesi että\nPihlajaniemessä olisi suotu Martille rikkaampi. Mutta suhde hänen ja\nMartin välillä oli jo kehittynyt siksi, ettei hän välittänyt suuria\nsiitä mitä tämän vanhemmat sanoisivat. Siitä oli joskus Martinkin kanssa\najatuksia vaihdettu ja tultu siihen mielipiteeseen, että heillä ei\nsuurta turvaa ole enempää toisen kuin toisenkaan kodissa, vaan on\nsarkansa kynnettävä itse.\n\nKerran kun Liisa oli jollain tavoin tämän lausunut heidän istuessaan\nkaksin Mäkipihlajan porstuan kamarissa, jäi Martti tuijottamaan\nomituisin katsein.\n\n-- Pelkäätkö? Vahvarakenteinen tyttö nousi, ojensi kätensä yletyttäen\nmatalaan kamarinkattoon. Lyhyet puseronhihat valahtivat alas. Käsivarret\nkoko komeudessaan paljastuivat. Liisa ei sillä mitään tarkoittanut.\nMutta Martin katse kiintyi kuitenkin käsivarsiin ja pinnistyneen\nvartalon uhkeisiin muotoihin. Hän hyppäsi ylös.\n\n-- Ei, mutta näytä! Otti Liisan kädet omiinsa ja katseli niitä\nihastuksella.\n\n-- Mitä? kysyi Liisa ja nauraen antoi Martin koetella vahvoja\nkäsivarsiaan.\n\n-- Onko \"hennot\"? tyttö pilkkasi.\n\nMartti paljasti omat käsivartensa. Niissä olivat hyvin kehittyneet\nlihakset, mutta sittenkin olivat heikommat kuin Liisan.\n\nLeikkien puristi Martti Liisan käsiranteista. Rajulla, reippaalla\nliikkeellä mursi tyttö kätensä vapaiksi ja tavotti nyt vuorostaan Martin\nkäsiranteet.\n\n-- Älä...!\n\nMartti todellakin väänteli nauraen tuskissaan.\n\nTyttö laski pojan kädet, pyörähti rajulla liikkeellä ympäri ja virkkoi:\n\n-- Kun ihmisellä oliskin muuta niin kuin voimaa!\n\n-- Kun meillä oliskin edes kymmenentuhatta markkaa rahaa, niin...\n\n-- Sepä, Martti. Mutta heitä turhat surut. Lähdetään Amerikkaan!\n\nHän asetti taas kätensä Martin käsien rinnalle.\n\n-- Jollei kahdella tällaisella käsiparilla...\n\nMutta nyt valtasi tytön liikutus ja hän rupesi nyyhkimään. Martti kävi\nlohduttamaan, pyyhkien Liisan esiliinankulmalla tämän silmiä, -- mutta\nrupesi itse samalla sisäisen tunteen valtaamana nytkähtelemään. Poika\notti tytön pään rinnalleen.\n\n-- Älä...\n\nMutta samassa tyttö taas kiinnitti käsivartensa pojan vartalon ympäri ja\nhymyillen kyyneltensä takaa puristi lujasti. Martti teki vuorostaan\nsaman tempun. Ja sitte tyttö laski päänsä pojan olkapäätä vasten ja\nkuiskasi:\n\n-- Kuinkahan sinä olet niin...?\n\n-- Mitä?\n\n-- Sitä...\n\n-- Mitä, sano?\n\n-- Ei!\n\n-- Sano!\n\n-- Sitä vain ... ilkeä vain.\n\nLiisa nauroi ja nypisteli Martin huulesta parranhaiventa. -- Koskeeko?\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta tämä ei olekaan partaa.\n\n-- Mitä se sitten on?\n\n-- Ihokarvoja! Tyttö nauroi ja nypisteli rajummin.\n\n-- Älä, älä!\n\n-- Aina sinä valitat.\n\n-- Mitäs sinä ... annas kun minäkin... Martti nipisti huulesta.\n\n-- Älä sillä lailla! Liisa lähti karkuun.\n\nSamalla äidin ääni kuului kutsuvan häntä. Martti jäi yksin.\n\n\n\n\n8.\n\n\nTehtiin kaurankylvöä. Maa oli kovin märkää, mutta isä halusi panna\nsiihen kuitenkin siemenen. Poika ehdotti parin päivän lykkäystä, mutta\nisä ei suostunut. Eräänlaisella, viimeaikoina tavakseen ottamallaan\nhermostuneella ärähdyksellä hän koetti tulkita ettei siitä tarvitsisi\nenää puhua.\n\nMartti oli tänään kuitenkin aurinkoisella tuulella. Hän äesti kun isä\nkylvi. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Olihan se tuossa sentään *isä*.\nVäsyneeltä ja surkastuneelta ukko näytti. Väsähtänee pian ja luovuttaa\n*meille* talon, -- Hermannille ja hänelle. Asuu Hermannin osuutta itse\nsiksi kun tämä mieheksi tulee, mutta antaa hänen osansa heti...\n\nJos tahtoisikin nyt vielä itse jonkun vuoden pitää, niin antaisi hänelle\nedes Hevoshaankydön, kun ei sitä muutenkaan tule kunnolla asutuksi...\n\nMartti äesti ja haaveksi. Kirkas, aurinkoinen taivaslaki oli täynnä\nkiurunlaulua. Maantietä ajoi pitkä jono sahan lautakuormia. Vainiolla\noli kaikkialla kylvöväkeä ahkerassa puuhassa. Talven kaatumisen jälkeen\noli elämä taasen saavuttamassa keväistä reippauttaan, valaistua\nkirkkauttaan. Nuorukaisen mielestä se karkoitti roudan. Huhtikuun\njääsohjuinen katkeruus suli. Moni talvinen tuska muistui tässä mieleen\npimeinä mielikuvina, jotka nyt keväisessä valaistuksessa saivat\nkirkkaamman pohjan.\n\n-- Hevoshaankytö!\n\nAlkoi näyttää siltä kuin kaikkien ristiriitojen ensimmäinen selvittäjä\nolisi siinä. Jos hän saisi sen täksi kesäksi jo? Ajatukset punoivat\nhänet niin kiinni tähän päähänpistoon, että hän heitti hevosensa siihen\nseisomaan ja kävi isän luo, joka kylvi.\n\nHän puhui asian isälleen. Selitti ensin hajanaisin, epämääräisin sanoin\nkoko suunnitelmansa ja kosketti lopuksi *tulevaisuudessa* tapahtuvaa\ntalonjakoa.\n\nMutta isä suuttui. Hän käsitti pojan vaatimuksen itseensä kohdistuneeksi\nhävyttömyydeksi, ettei hän muka enää saisi olla isäntänä...!\n\nErittäin lie koskenut arkaan kohtaan Martin puhe talon jakamisesta. Se\nmeni aivan toiseen suuntaan kuin ne suunnitelmat, jotka isän sielussa\nolivat talven kuluessa kehittymistään kehittyneet. Jaakko Jaakonpoika\noli pelännyt juuri Marttia, jos tämä alkaisi vastustaa talon myyntiä.\nVaikka ei hänen tarvinnut pojasta suuria välittää, oli tämä pelko ollut\npitkin talvea omituisena, levottomuutta tuottavana painajaisena\nmielessä, kun muuten huvittelihe talonhinnan tuottamien mielikuvitusten\niloilla. Martti oli vaikuttanut kuin uhkaava omatunto.\n\nNyt oli tämä astunut esiin juuri kun isä ajatteli, että milloin siltä\nsuoraan kysyisi, myydäänkö talo?\n\nNiin puhkesi riita. Aivan kuin paha paisuma olisi alkanut juosta.\n\nToisiinsa eivät he kuitenkaan koskeneet.\n\nMartti ajoi lakittomin päin ja isä edelleen kylvi. Kovat, syyttävät,\nkatkerat sanat sinkoilivat vastakkain.\n\nMärkä pelto höyrysi, oli limaista ja kuollutta.\n\nKiuru siirtyi etäämmälle livertämään, aivan kuin tuntien, ettei täällä\nnyt kukaan jouda sitä kuuntelemaan.\n\nVähitellen miesten kovat sanat harvenevat, katkeruus lakkaa\npurkautumasta, seuraa synkkä vaikeneminen.\n\nTälle asteelle on ehditty, kun sisar tulee isää hakemaan kotiin.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Se on se herra, Bränforssi, sanoo Kaisu.\n\nJaakko Jaakonpoika heittää vielä pari kolme kouraa, laskee kylvinvakan\nmaahan ja lähtee kesken kylvöään, sanomatta äestäjälle mitään ohjetta\nsiltä varalta jos kylväjä viipyy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBränfors oli taas tullut katsomaan joko talonkaupat tehdään.\n\n-- En minä vielä ole aikonut, kielsi Jaakko Jaakonpoika.\n\nVieras jutteli. Kun poikakin kuuluu Amerikkaan hommaavan, mitäs vanha\nmies enää sitten talolla tekee.\n\n-- Amerikkaan? Marttiko? kysyi Jaakko Jaakonpoika, otti paperossin pois\nsuustaan ja tuijotti herraa silmiin.\n\nNiin oli kerrottu. Kuka? No sitä puhuttiin.\n\n-- Kumma ettei isäntä tiedä itse.\n\nHänelle ei, muka, sanota, valitti Jaakko Jaakonpoika nololla, matalalla\näänellä.\n\nMutta hän oli lukenut metsän, otti vieras puheeksi pääasian. Siellä oli\npaljo vajamittaisia puita, huomattavan paljo lahoja, vähä kelvollisia.\nMutta uittoväylä on hyvä. Sen vuoksi voi hän maksaa hyvästi.\n\n-- Kaksikymmentäkahdeksantuhatta viisisataa.\n\n-- Viisisataako päälle? tiedusteli Jaakko Jaakonpoika hiljaa. Huulet\nvärisivät liikutuksesta ja silmät tuijottivat nauraen juttelijaan. Hän\noli jo melkein sanomaisillaan, että onko se nyt sitte oikein\njumalansanaksi, ettei siihen voisi puoltatoista lisätä, mutta samassa\nemäntä, joka oli puuhannut kaapin luona, muistutti:\n\n-- Älä vain! -- Loi mieheensä pitkän, merkitsevän katseen.\n\n-- Tähän aikaan ei kannata maanviljelys, selitti herra. Ei kukaan viitsi\ntehdä työtä. Nuorikansa ei jouda muuhun kuin iltamapuuhiin ja työväkeä\nei saa muuta kuin hevosen selästä puhutella.\n\n-- Se on aivan tosipuhetta.\n\n-- Miksei se olisi. Ja jumalattomuus on niin suuri. Ei kukaan käy\nkirkossa, eikä ota elämää vakavasti. Ken on talon edessä, hänellä on\nliian raskas taakka, asui taloa sitte omain lasten taikka vieraan\npalvelijaväen kanssa. --\n\nMutta tämäpä mies ymmärtää, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja tuijotti\nihmeissään toisen suuhun. Jo pyrki kielelle sana ja teki mieli ruveta\njuttelemaan omia kokemuksia, tämänpäiväisiäkin. Mutta kun emäntä taas\ntuli kamariin, karttoi tekemästä sitä tämän kuullen.\n\nTalonkaupoista ei tullut sen valmiimpaa tällä kertaa. Mutta kun Jaakko\nJaakonpoika meni takaisin pellolle, oli hänen silmissään tuima, voitokas\nkatse. Hän oli ollut havaitsevinaan että se nousee kolmeenkymmeneen\ntuhanteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana pidettiin Pihlajaniemessä raamatunselitys. Isäntä oli\npuhujan kanssa tuttu. Istuivat kamarissa jutellen kun odottivat\nseuraväkeä.\n\nJaakko Jaakonpojan teki mieli tälle opettajalle tyhjentää sydäntään,\nsillä illan tullen painoivat päivän vaihtelevat kokemukset raskaasti\nmiestä, joka koko elämänsä oli joutunut vain verrattain tyyniä\nsoutamaan. Vaikeuksista oli hän tavallisesti selviytynyt pujahtamalla\nniiden ohi. Mutta tässä nyt näytti nousevan eteen ristiriitoja, joiden\nohi ei päässyt samalla tavalla kuin ennen: jäämällä hiljaiseksi ja\nantamalla asian mennä menojaan. Niin kuin se Martinkin maapuuha. Tulee\njuuri silloin kun hän oli suunnitellut järjestää asiat parhaan\nymmärryksensä mukaan aivan toisin, lastensa parasta katsoen...\n\n-- Vai mitä se Kananteri siitä ajattelee? jatkoi hän ääneen saarnaajalle\npuhuen.\n\n-- Niin mistä?\n\n-- Tässä vain ajattelen, kun ei tahdo enää saada lapsiaan ollenkaan\ntottelemaan.\n\n-- Jumalattomuus kasvaa.\n\n-- Eikö se sitä mahda olla... Vaikka eipä sillä, kyllä nämä meidän ovat\ntotelleet näihin asti, mutta vanhin poika alkaa yllöötellä.\n\n-- Onko se sosialisti, vai?\n\n-- Ee-i se, minä luulen, mutta nuorisoseuralainen, siellä se...\n\nKananteri naurahti:\n\n-- Samaa maatahan ne ovat. Ei niissä jumalasta puhuta eikä vanhuksen\nkunnioittamisesta, ei.\n\n-- Jopa nämä niistä.\n\n-- Syntisiä lihanhimoja kutkuttavia elkeitä keksivät.\n\n-- Ja uskonevatko enää Jumalaankaan kaikki?\n\n-- Ei toki, Jaakko hyvä. Uskooko edes teidän poikanne?\n\nJaakko Jaakonpoika nosti pelästyneenä silmänsä.\n\n-- Marttiko? kysyi.\n\n-- Teidän poikanne?\n\n-- Niin Martti, Hermanni onkin nyt parhaillaan vasta rippikoulus.\n\nSaarnaaja hivutti kämmentä sormellaan.\n\n-- Mahtaako Martilla olla vielä jumalantuntoa, vai onko seura saanut\nhävittää tyyten?\n\nJaakko Jaakonpojalle alkoi tehdä keskustelu pahaa. Isäntunto nousi\npuolustamaan poikaa. Kiinnittäen neuvottomana haparoivan katseensa\nKananterin urkkiviin, nauraviin silmiin, sanoi hän syvällä\nvakavuudella:\n\n-- Tottahan tuo nyt edes Jumalan uskoo.\n\nMutta samalla valtasi hänet tuskallinen levottomuus: saattaisko poika,\njolla on jumalantunto, kohdella isäänsä niin kuin Martti häntä oli\nkohdellut tänään? Sydäntä tuntui heikasevan ja otsalle kihosi kylmä\nhiki.\n\nHänen oli vaikea olla. Saarnaajan nauravat silmät tirkistelivät ja\nvaanivat jos mihin katsoi. Ajatteli jo lähteä käymään ulkosalla, nousi,\nmutta virkkoi vielä puheenaineeksi:\n\n-- Talon ostajakin tässä oli.\n\nKananteri pyöristi silmiään:\n\n-- Aiotteko talonne myödä?\n\nEihän sitä vielä ollut päätetty, mutta hyvänpuoleista hintaa oli ostaja\ntarjonnut. Oli ruvennut raha vähin miellyttämään. Mitä se Kananteri\nsiitä?... Emäntä ja Martti ovat vastaan...\n\n-- Sahako?\n\n-- Se. Sen työväenkin kanssa on niin ja näin, menevät omille teilleen\nkun mielistyvät, pojatkin, eikä näin vanhana enää nykyaikaisen\npalkkaväen kanssa kukaan jaksa. Eiväthän ne tottele, eivätkä viitsi\nmitään. Tässä on tullut saaduksi jo niin kyllikseen ... tekis mieli\nloppuikänsä elää hiukan helpommalla, jotta olis aikaa ajatella sitä\nparempaakin asiaa. Kun sais neljäkinkymmentätuhatta pankkiin, niin...\n\nJaakko Jaakonpoika katsoi saarnaajan silmiin ja naurahti taasen\nomituisella tavallaan.\n\n-- Olishan siinä, vastasi Kananteri, hajamielisen näköisenä, nähtävästi\najatellen jo jotain muuta.\n\n-- Aikonee Amerikkaan tämä vanhempi poika, jatkoi isäntä, ja nuoremman\nmieli tekee kauppakouluun. Saisivat sitte mennä mihin kummankin mieli\ntekee.\n\n-- Vai niin!\n\nNyt toi emäntä kahvia. Tuvanoven aukeamasta näkyi kylän ihmisiä jo\nistuvan penkeillä ja kuului muutamain vanhain miesten keskustelua\nheinämadoista. Saarnaaja joi kahvinsa ja meni alottamaan.\n\n\n\n\n9.\n\n\nJatkaessaan äestämistään tunsi Martti nyt itsessään jotain\nperusteellisesti sortuneen. Isä oli sanonut myyvänsä talon, kun pojat\neivät kykene töihin eikä ikänä omaa taloa asumaan. Marttia oli hän\nsyyttänyt solvaavin sanoin, oli ilmoittanut että *Martti saa mennä*.\nMennä? Kodistaan! Häntä, vanhinta poikaa ei siis tarvita, hän on liikaa\nkotona, ja kun ei tarvita, ajetaan maantielle...!\n\nNuorukainen istui pellonpientareella ja itki kuin lapsi, katkerasti ja\nnikottaen. Mutta kun oli aikansa itkenyt, alkoi nuoressa mielessä nousta\nuhma.\n\nMartti tunsi syvällä itsetunnolla ettei Pihlajaniemessä tulla toimeen\nilman häntä. Mutta isän viimeaikainen menettely- ja\ntalonmyyntisuunnitelmat selvisivät nyt ilmielävinä.\n\nHän pisti käden taskuunsa. Siellä oli kukkaro ja siinä 50 penniä. Se oli\njäännös siitä markasta, minkä oli viime lauantaina saanut nuhteiden\nkera. Tirkistellessään taskuun, meni mieleen, ettei hänellä ole vielä\nmilloinkaan ollut kerrallaan enempää kuin kymmenen markkaa omaa rahaa.\n\n... Työtä olen kuitenkin tehnyt, ajatteli hän ja katsellen käsiään\njatkoi katkerasti:\n\n-- Näillä ei voi kotipellontyössä ansaita yhtään ilohetkeä ... ei\nyhtään muuta kuin ruuan ja vaatteet ja oikeuden kerjätä rahaa\npikkutarpeisiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Martti tuli pellolta kotipihaan, kuului tuvasta virrenveisuu.\nPihassa oli vielä sinne menossa pari vaimoihmistä ja eräs ukko. Laulusta\npäättäen oli siellä seuraväkeä koko joukko. Vaimot menivät suoraa päätä\ntupaan. Portailla talon harmaa kissa läheni toista ja naukui.\n\n-- Kissa, sanoi vaimo ja kumartui hyväilemään.\n\nVanha ukko pysähtyi hyvittelemään koiraa ja puhuttelemaan Marttia.\n\n-- Selitys on taitanut jo alkaa?\n\n-- Minä en tiedä, vastasi Martti, tulen juuri pellolta.\n\nUkko meni tupaan.\n\nMartti lähti viemään hevosta laitumelle. Kun siltä matkaltaan illalla\npalasi, oli tupa jo tyhjänä väestä. Saarnamies söi kamarissa, johon äiti\nsitä passasi. Isä kulki paperossia imien tuvan ja kamarin väliä kuin\ntyötä hakien. Hermanni oli jo syönyt ja luki ikkunanpielessä. Martti\nastui pöytään. Isä kysyi asiakseen:\n\n-- Äestitkö sinä sen?\n\nMutta nähtävästi hän tiedusteli aivan toista asiaa kuin tätä, sillä hän\ntapaili hermostuneella levottomuudella pojan katseita. Viipyi kotvan\nennen kuin Martti vastasi:\n\n-- Rääpin niin kuin tällainen rääppii.\n\nMutta suuttumus nousi pojassa niin ettei voinut hillitä itseään. Hän\nheitti lusikan kädestään ja kiirehti kuohuaan pidätellen ulos.\n\nIsän kasvoille nousi pilvi. Pian hän yritti tavoittaa tuttua hymyään,\nmutta ei onnistunut.\n\nHermanni katsahti kirjasta kun kuuli mitä Martti sanoi, mutta panematta\nsiihen suurempaa huomiota painui taas lukemaan.\n\nJaakko Jaakonpoika istui. Kasvoilla ja koko olemuksessa kuvastui\nedelleen levoton epävarmuus. Aivan kuin johonkin tarttuakseen, kysäsi\nhän Hermannilta matalalla äänellä hyvin totisena:\n\n-- Onko Hermanni kuullut, että täällä oli taas se talonostajakin?\n\nPoika ei vastannut, ehkä ei huomannutkaan.\n\n-- Kyllä se tarjoaa julman hyvää hintaa, jatkoi isä, nyt puolittain\nitsekseen, puolittain pojalle aiottuna.\n\nHermanni jatkoi lukemistaan.\n\n-- Myydäänkö, mitä Hermanni sanoo?\n\nPoika laski kirjan alas ja näytti yrittävän irroittaa ajatuksiaan\nluetusta. Isä iski kysyvän, levottoman katseensa häneen.\n\nMutta silloin avautui taas kamarinovi, saarnamies tuli täyteläisestä\nhyvinvoinnista puhkuen ja puhui korkealla, iloisella äänellä:\n\n-- Jos te talonne myytte, Pihlajaniemi, niin teidän pitää vaatia sata,\npari, yli kolmenkymmenentuhannen ja lahjoittaa lähetykselle se ylitulo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää myöhemmin oli Martilla keskustelu äitinsä kanssa navetassa.\nTämä tapahtui pitkästä aikaa. Martti oli häätynyt sitä etsimään kuin\nviime hädässä, jolloin side kotiin ja vanhempiin tuntui katkeavan.\n\nMaailma oli toisinaan tuntunut hyvinkin houkuttelevalle silloin, kun\nkotiside vielä näytti olevan katkeamattoman luja ja lyhyt, joka laski\nliikkumaan vain määrätyllä alueella. Mutta nyt, kun side uhkasi katketa,\ntuntuikin kaukainen, vapaa maailma vieraalta ja kolkolta ja kotisidettä\nolisi niin mielellään lujittanut vielä hetkiseksi ainakin.\n\nHe olivat kauan jo haastelleet äidin kera. Martti tunsi omituista\npettymystä ja tyhjyyttä. Äiti olikin viime aikoina käynyt entistä\nvaiteliaammaksi hänkin, kääntynyt ikään kuin sisäänpäin ja ruvennut\nelämään samalla julkisempaa ijankaikkisuuselämää. Toisinaan oli hän\nnäyttänyt kovin väsyneeltä ja rasittuneelta, vaikka ei valittanut.\nSilloin oli silmissä aina lakastunut kiilto, joka muistutti eräänlaista\ntylsyyttä. Eikä äiti ottanut enää huomioonsa hänen, enempää kuin\nHermanninkaan valitusasioita niin kuin ennen.\n\nMikä äidin oli tullut?\n\nNavetassa puhuttaessa satuttiin koskettamaan talonmyyntiä. Martti\nhavaitsi että äitikin oli sitä ajatellut.\n\n-- Emme me jaksa enää, eikä teistä kummastakaan mitään talonasujia tule\nkumminkaan, sanoi äiti haukotellen, aivan kuin olisi ollut puhe hyvinkin\nvähäpätöisestä asiasta.\n\nMartille kuohahti veri päähän. Näinkö ajattelee äitikin? Minusta?\n\n-- Olenko minä sitte todellakin niin huono?\n\n-- E-et olekaan, sanoi äiti venyttäen. Mutta emme me enää kauan jaksa\nasua, eikä isäs palvelijoitakaan ota kun palkat on niin ylelliset, ja\nAmerikkaan te kuitenkin, sinäkin...\n\nSitäkö? leimahti Martin ajatuksissa.\n\n-- En minä!\n\nJa veren hyökätessä kasvoille hän sanoi:\n\n-- Äiti, minä olen ajatellut naimisiin, ei mulla ole vähääkään\nAmerikkaan halua.\n\n-- Sinäkö, lapsiparka?\n\nNyt katsoi äiti osanotolla, kasvoille oli ilmestynyt harrastavaa\neloisuutta.\n\n-- Ja ketä sinä ajattelet?\n\nMartti mainitsi.\n\nTumma pilvi hyökkäsi äidin otsalle.\n\n-- Ja millä te Pihlajaniemen saisitte irti?\n\nÄiti puhui korotetulla äänellä ja huiski jo astioita navetan lattialla.\n\n-- Milläkö?\n\nMartti tuskin tiesi mitä kysyi. Hänen masennuksensa kasvoi joka\nsilmänräpäys ja suhde äitiin hivui hivumistaan.\n\n-- Niin millä? tiuskasi äiti. Rahaa siinä tarvitaan, jos aikoo\nperinnöstä lunastaa tähän aikaan.\n\n-- Neljäsosahan kuuluu minulle, muistutti poika.\n\n-- Neljäsosa! Ja mihin luulet meneväs Pihlajaniemen neljänneksellä? Ei\ntässä ole rikastuttu suuria, vaikka on ollut suurempikin manttaali.\n\nMartin kädet olivat valahtaneet kahden puolen, mutta hän koetti vielä\nponnistaa uskoaan.\n\n-- Ajattelin siinä alkuun päästävän, sanoi hän hiljaa.\n\n-- Ajattelit! matki äiti taas tuolla vieraalla äänellä. Katso rikkaampi.\nTottahan nyt tuollainen poika rikkaammankin...\n\nViime sanoissa oli lähentelevää imelyyttä. Martti katsoi sen johdosta\npitkään äitiä, mutta tunsi että häntä rupesi kovin hävettämään.\n\nHetkisen vaikenemisen jälkeen äiti taas jatkoi:\n\n-- Isälle tarjotaan lähelle kolmeakymmentätuhatta. Ja kyllähän sinä sen\nymmärrät, että meidän täytyy katsoa kaikkien perillisten etua\nyhtäläisesti... Taikka ainakin isäs niin ajattelee... En minä\nvälittäisi, panisitte pitkin tai poikki, pian mun aikani on ollut. Mutta\nette te kuitenkaan sovi, paras kun myydään, saatte yhtäläisen rahaosanne\nkukin.\n\nMartista tuntui kuin navetanlattia olisi heilunut ja samalla hiljaa\nvajonnut alaspäin. Nyt ymmärsi hän että Pihlajaniemi myydään, eikä\nhänellä ole rahaa sitä ostaa... Oli luullut että äiti sentään viime\ntingassa asettuisi vastanakaan.\n\n... Mitäs varten minä sitten Amerikkaan menisinkään? pujahti yht'äkkiä\nmielessä kysymys. Ei suinkaan hän ikänä saavuttaisi sellaista rahamäärää\njolla sen irti saisi...\n\n-- Ei ikänä! virkahti hän ääneen.\n\n-- Hääh? kysyi äiti.\n\nMartti hymyili vain katkeraa hymyään, eikä vastannut.\n\nSide äidin ja pojan väliltä hivui hiljaa, hyvin hiljaa. Äiti seisoi\nvasikkakarsinan aitaa vasten nojaten ja tuijotti eteensä aivan kuin\nodottaen vain kohtauksen päättymistä pojan puolelta. Hänen olisi pitänyt\nmennä toiselle puolen jokea Kananterin seuroihin.\n\nMartti lähtikin navetasta omia aikojaan, meni talliin, veti oven\njälessään kiinni, istui tallin ylisen tikapuulle ja tuijotti eteensä.\n\nHänen aikomuksensa oli ollut kysyä äidiltä kihlarahoja, äidillä kun\ntiesi olevan oman kassan jota keräili miten milloinkin. Mutta monta\naikaa haudottu unelma oli nyt mennyt rikki. Tunsi ettei voisi siitä\nasiasta äidille puhua koskaan.\n\n-- Ei koskaan!\n\nKäsi puristui nyrkkiin, silmäkulmassa leimahti liekinalku. Päähän alkoi\ntunkeutua uusia ajatuksia; ehdotuksia syntyi: lähteekö rautatietöihin,\ntukkijoelle, vai kohtako Amerikkaan sittenkin, taikka...?\n\nNuorukaisen elinvoima synnytti kokonaisen uusien suunnitelmien mylläkän.\nAjatusten kirjava lauma aivan kilpaillen karkeloi etsien raha-ansion\nlähteitä. Veri jyskytti: Rahaa! rahaa! ra-a-a-haa...!\n\nUhma alkoi nousta. Martti ei ollut vielä milloinkaan elämässään ottanut\nhavaittavampaa omintakeista askelta. Sellaista oli kyllä uneksinut, nyt\nvasta tarjoutui siihen ajava pakko työntämään liikkeelle. Mitä tässä\npelkää...? Todellakin...!\n\nLuottamus omiin voimiin alkaa nousta, elinkyky etsiä toimintaa.\n\nMaanhalu hämärtyy, suuri intohimo täyttää mielen, kädet puristuvat\nnyrkkiin:\n\n-- En kerjää! En äitiä, en isää!\n\nSen sanottuaan tunsi tavatonta iloa ja lähti pää pystyssä tallista.\n\nIsä tuli tuvasta pyhämekossa piippua poltellen ja äiti seurasi pari\nsyltä jälessä laulukirja kädessä. Hermanni rakensi lutinseinämälle\nvoimistelutelineitä ja Kaisu kurotteli avonaisesta tuvanikkunasta\nvehkeillen.\n\n-- Katsokaa kodin perään! huusi äiti kaikille yhteensä, aivan kuin\nennenkin.\n\nIlta oli kaunis. Elukkain ynisemistä kuului avonaisesta navetanovesta.\nKoira juoksi Martin luo häntää heilutellen ja kissa tuijotti pihasta\nKaisua, joka sille huuteli:\n\n-- Kissu, kissu, kissu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon kuluttua Pihlajaniemi myytiin kolmestakymmenestätuhannesta\nyhdestä sadasta markasta.\n\nSen sata markkaa sai Kananterin lähetystoimi.\n\n\n\n\n10.\n\n\nJaakko Jaakonpoika istui uuden majansa rappusilla ja poltti tutulla\nhopeahelapiipullaan, katseli silmät sirrillään alas kylään ja kasvot\nloistivat. Pihlajaniemen myynnistä oli kulunut toista vuotta.\n\nOli kaunis kevätkesän aamu. Aurinko kimalteli niin somasti kirkon\nkeskikuvussa ja kellotapulin ruuduissa. Hiukan etäämmältä, pienoisen\njärven lahdenpoukamassa olevan sahanpiipusta pöllysi paksu savu, joka\nkirkkaassa ilmassa kuitenkin sitä myöten haaleni ja hajosi harmaana\nusvana. Lähempänä kylässä loisti kunnanlääkärin talon mönjäpunainen\nlevykatto, ja aivan sen vieressä kihlakunnantuomarin rakennuksen\nsinkkilevykatto kimalteli hopealle. Nimismiehen taloa tuolla toisella\npuolen jokea kattoi vain huopapeitto. Mutta pari kauppataloa loisteli\nmustiksi vernissatuissa levykatoissaan. Nämä ikään kuin hallitsivat\nkylää ja antoivat sille luonteen. Siellä oli sitten lukematon paljous\nkaikellaisten pienten asujain pärekattoja, hyvin paljo niissä uusia.\nPappilaa ei paljon näkynyt suuren puiston keskeltä.\n\n-- Se sais näkyä, ajatteli Jaakko Jaakonpoika, kun joutui pappilaa\netsimään.\n\nHän täytti piippunsa uudestaan. Kylästä kuului humuna erilaisia sekavia\nääniä, rattaiden pärinää, salvumiesten hakkuuta, kukonlaulua ja\nyksinäisiä ihmishuutoja, jotka kaikki yhdessä synnyttivät vilkasta\nelämäntuntoa.\n\n-- Tästä on mukava katsella, ajatteli Jaakko Jaakonpoika ja saatuaan\npiippunsa vireeseen sovittautui siihen vielä mukavammin katselemaan ja\nkuuntelemaan.\n\nTämä kartano oli matalalla kivisellä mäellä, jossa siellä täällä oli\nuseita samanlaisia. Tuparakennus, jossa oli vain tupa, pieni kamari ja\nporstua, oli äsken maalattu ulkoa ja sisästä. Maata oli huoneitten\nympärillä sulalla noin tynnyrinalan verta. Osa näytti raivatun kiviseen\nmäkeen, osa lutakkoiseen notkelmaan.\n\nPikku tuparakennus näytti sangen somalta nyt uudessa, siistityssä\nasussaan. Kylästä, joka alkoi jo rakennuksineen ja meluineen muistuttaa\nkaupunkia, oli se riittävän kaukana, ettei sen melukaan häirinnyt.\nJaakko Jaakonpoika oli sen heti ensi käynnillään pannut merkille. Täällä\noli sopiva elää rauhassa maailman humulta, kun Jumala oli siunannut sitä\nmillä elää. Ei tarvinnut olla sosialistien jaloissa eikä itseään työllä\ntappaa. Mutta kuolemaansa oli hyvä ja sopiva ajatella, kun aamulla\nylösnoustessa ja illalla oveaan kiinni siunatessa aina näkyi kirkko ja\nhautuumaan puisto ja pappilan katto. Kirkonkellon joka läppäys kuului\ntänne, kun kuolleille sanomakelloja soitettiin. Ja hautaustoimituksista\nkuului aina lukkarin veisuu... Tuntui niin hyvälle kun oli kyllin aikaa\nkuunnella ja ajatella emännän kanssa yhdessä, eikä ollut maallisia\nmurheita, kun rahat oli pankissa, joiden koroilla hyvin eli, ja Martti\noli Amerikassa ja Hermanni kauppakoulussa, ettei niistäkään ollut sitä\njokapäiväistä harmia. Kaisu oli kotona sopivana hupalaisena ja\napulaisena, helpotti asiain juoksussa ja paimensi lehmää. Hän ajatteli\nruveta käymään tuolla kylässä ja tässä naapureissa aikansa kuluksi.\nSaateipa hänellä ollut kenenkään kanssa pahoja välejä, eikä pitänyt\ntullakaan. Ja vaikka hän on rikas, menee hän kyllä mökkiläisiinkin ...\nihmisiähän nekin ovat, vaikka ovat köyhiä!\n\nTämän torpan edellinen omistaja oli ollut sosialisti. Sille oli maata\nomistavan isännän kanssa sukeutunut välit niin riitaisiksi, että kun\nkontrahtiaika loppui, ei millään isäntä suostunut enää pitämään\nmaallaan. Huoneet olivat olleet torppari-Villen omat. Hän oli ne, samoin\nkuin maiden vuokraoikeudenkin perinyt isältään, joka torpanmaat oli\nsiihen raivannut. Isäntä hääti muuttamaan huoneensa pois. Mutta silloin\nosui Jaakko Jaakonpoika ostajaksi ja huoneet saivat mielellään jäädä\npaikoilleen. Jaakko Jaakonpoika sai torpan maatkin isännältä vuokrata.\n\n-- Hätäkö sellaista torpparia on pitää! kehui isäntä, lihava nuorehko\nmies.\n\n-- Kuinka niin? kyseli Jaakko Jaakonpoika naurussasuin, arvaten isännän\ntarkoituksen.\n\n-- Kuinka niinkö?\n\n-- Niin, että mitä isäntä meinaa?\n\n-- Meinaan vain, jotta hätäkö rikkahia on maallansa pitää, saa edes\nsaatavansa, mutta ota maalles sellaisia pirun sosialisteja kuin se\nVillekin...\n\n-- Joilla ei ole muuta kuin suu omaa.\n\n-- Suu omaa ja aina hampaat irvillänsä.\n\n-- Ja se on niin imehellistä niiden, innostui Jaakko Jaakonpoika\nsanomaan ja otti piipun suustaan, -- niin imehellistä, että vaikka olis\nomaisuutensa kuinka perinyt tai itse koonnut, niin ne pitävät sitä aivan\nniin kuin varastettuna ja väärin saatuna! Se on vähä imehellistä se.\n\nJaakko Jaakonpoika tuijotti yhä jatkuva ihmetyksen ilme silmissä\nKotimäen nuorta isäntää, joka hänen purkaukseensa sanoi vain:\n\n-- Niin se on.\n\nMutta siitä lähtein tunsi Jaakko Jaakonpoika erityistä mieltymystä\nKotimäen isäntää kohtaan. Usein muisti hän tämän keskustelun. Kertoi\nsiitä aina kun jonkun kanssa puhe sattui hänen oloihinsa.\n\n-- \"Suu omaa ja hampaat irvillänsä\", sanoi Kotimäki. Vaikka mitähän\nmultakaan täs niin suuria on, mutta tullaanhan tuota sentään ominsa\ntoimehen Jumalan armon avulla, kun ei ole kovin suuri suu, heh.\n\nJaakko Jaakonpojan istuessa ja katsellessa majansa ovelta kylään päin,\noli emäntä juossut edestakaisin tuvan ja navetan väliä. Laittanut\nlaitumelle lehmän, jonka Kaisu oli vienyt. Käynyt jo kääntämässä tuvan\ntakana perunamaatakin, joka lämpöisenä huokui ja tuoksusi.\n\nTuvan takalla porisi perunapannu. Tältä Villeltä oli saatu erinomaisen\nhyvinä säilyneitä perunoita. Avonaisesta ikkunasta luuli mies tuntevansa\nniiden tuoreen hajun ja kävi keihästämässä yhden pannusta.\n\n-- Kyllä nämä ovat erinomaisia perunoita, kehui kuuma peruna suussa.\n\n-- Mäkimaas tulevat hyviä, todisti emäntä.\n\n-- Oliko se suutarin akka eilen meillä kahvilla?\n\n-- Oli. Entä sitten?\n\n-- Minä vain tässä tuumasin mennä sinne suutarin juttuihin. Se on mukava\nmies, vaikka onkin sellainen jumalaton ja sosialisti.\n\n-- Sinun pitäis joutessas laittaa tuo aidankulma tänä päivänä. Siitä\naina pakkaa perunamaahan Kotimäen sika ja eilen omat lampaat siitä\nmenivät mäkeen.\n\n-- Kyllähän minä, onpa täs nyt päivää, eikä suuret touhut, aioin vain\nsiellä suutaris käydä sitte kun on syöty.\n\nHän pujahti kamariin.\n\nJaakko Jaakonpojan oli hyvä olla. Pienoinen kamari oli kuin äsken\ntekijän kädestä päässyt nukkekammio. Lattia oli keltaiseksi maalattu, ja\nvahva liinöljyn haju täytti huoneen. Tapetit olivat vaaleat. Katto\nvalkoinen. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja siinä Kaisun hoivaamia\nkukkasia, kukkaruukkujen ympäri käärittynä seinistä jääneitä\ntapetinjäännöksiä. Nurkassa oli vanhanaikainen piironki ja sen päällys\npeitettynä virkatulla liinalla. Lamppu, pullo puolillaan punaiseksi\nvärjättyä öljyä. Lamppua vasten nojallaan isokokoinen valokuva Martista\nja Liisasta amerikkalaisissa hääpukimissa ja posliiniasetilla muutamia\nkuvakortteja. Vuoteen yläpuolella seinässä kiiltävä venäläinen\npyhimyskuva. Lattialla muutamia vääräjalkaisia tuoleja. Hurjistunut\nkärpänen pompotti kamarin kattoa ja piti suurta ääntä, parvi surisi\nikkunassa, jonka toinen puolikas oli avoinna.\n\nJaakko Jaakonpoika pysähtyi silmäilemään kukkaspöydän yli ulos\navonaisesta ikkunasta. Pari uljasta pihlajaa kasvoi juuri ikkunan alla\nja huojuttelivat hiljaisen aamutuulen henkäilyn mukaan oksiaan, jotka\nleikkivät äsken puhjenneen lehtipukunsa kera.\n\nMiehen oli hyvä ja levollinen olla. Hän kaivoi vuoteen vaatteiden alta\nkäsiinsä piirongin avaimen, avasi sen oven, veti eteensä erään laatikon\nja rupesi katselemaan papereita. Siinä oli useampia pankkitalletuksia,\njoita hän vuorontiestä katseli. Sitten jokunen velkakirja ja vihdoin se\npuolikas.\n\nHän katselee kaikkia niitä omituinen, tunnelmallinen hymy huulillaan.\n\nSamalla lyö soittaja kirkonkellolla läppäyksen.\n\nJaakko Jaakonpoika vavahtaa. Tunnelmissa on tapahtunut jonkunlainen\nhäiriö. Kokoo papereita takaisin isävainajan vanhaan lompakkoon ja\nsulkee piirongin.\n\nEmäntä kutsuu syömään. Kaisun ääni kuuluu pihasta, kun hän avonaisen\nikkunan kautta juttelee sieltä jotain äidilleen.\n\n\n\n\n11.\n\n\nVahvasti heräävällä uteliaisuudella alkoi Pihlajaniemen entinen isäntä\ntutustua uuteen ympäristöönsä. Ennen ei hän vuosikausiin käynyt\nnaapureissa, eikä tullut sairaaksi vaikka ei tiennyt yhtään mitä ne\najattelivat. Mutta nyt hän tuijotti jokaista vastaantulijaa silmiin\naivan kuin aikeessa yrittää saada heitä puhumaan. Usein hän alotti itse\npuhelun, varsinkin jos tunsi. Ja kun sai sanan vaihtaa, meni mielihyvin\nedelleen. Tuntui kuin olisi jonkun velvollisuuden täyttänyt ja saanut\nsiitä iloa.\n\nHän joutui tätäkin seikkaa ajattelemaan:\n\nMinkä tähden mun nyt tekee niin mieleni puhumaan kaikellaisille ... enkä\nminä ennen välittänyt?\n\nHän oli sitä ajatellut jo monet kerrat itsekseen ja kerran johtui siitä\npuhumaan emännälle, arveli että jos emäntä ymmärtäisi.\n\n-- Työn puute, sanoi vaimo.\n\n-- Häh, ajatteletko jotta, tuota...\n\n-- Ajattelen, jotta laiskuudesta se tulee, kun ei ole mitään tekemistä,\nniin on kuin kipeä.\n\nMuorin ääni oli tavallista kimakampi. Olikohan hän itsekin tuntenut\nsamaa? Mies jo katsoi tarkemminkin, että mitä se muori ajattelee ja\nsanoo.\n\n-- Ja sitte se on niin imehellistä, että kun tuttu ihminen menee, niin\njää mieleen kuin ikävä.\n\n-- Laiskuudesta se tulee. Kun ei ole mitään työtä, eikä ajattelemista.\n\n-- Niin puhuu edes ja kyselee ihmisiltä.\n\n-- Joutavia mailman juttuja.\n\n-- Mielelläsipä sinäkin sitte kuuntelet kun sullekin kerron mitä ihmiset\npuhuvat.\n\n-- Mihinkäpä ne korvansa.\n\n-- Ja jos sitä nyt menis ihmisten ohi mitään puhumatta, niin kopiaksi ne\nsanoisit kohta, kun tietävät että meillä vähä on.\n\nMuorilla näytti olevan pahantuulen hetki, joka hänelle muuten sattui\nharvoin. Viimeiseen miehensä huomautukseen pyöri kielellä jo terävä\nvastaus, mutta painoi sen alas ja äänsi vain:\n\n-- Hmm.\n\n-- Mitä aioit sanoa? uteli mies, joka oli huomannut.\n\n-- En mitään! Emäntä tarttui saaviin ja lähti ulos. Toinen jäi\ntuijottamaan jälkeen, mielessä polttava uteliaisuus.\n\nHän saattoi tällaisessa tapauksessa joutua omituiseen\nlevottomuudentilaan. Tarve saada tietää mitä ihmiset ajattelivat juuri\nsilloin kun ne käänsivät selkänsä ja jättivät viimeisen sanansa hieman\numpikuljuiseksi ja hämäräksi, tuntui kasvavan kuin nälkä. Hän koetti\nseuraavalta onkia tietoonsa sitä, mikä edellisen kanssa jäi hämäräksi.\nMutta kun ei voinut suoraan kysyä, täytyi yrittää kiertotietä.\n\nToisinaan tuntui siltä, kuin kaikki tämä olisi tarkoittanut kysymystä:\npitävätkö ihmiset minua rikkaana? Jos ne eivät pidä, jos niiden mielestä\nminulla on liian vähä, niin.\n\nSe oli hänestä pulmallinen ja kiusallinen kysymys. Jos vain sen saisi\nselville, niin...\n\nMutta ihmisten puheet olivat välinpitämättömiä ja epäsuoria. Mikä sanoi\n\"Hooperkin äijäksi\" ja nauroi, mikä taas puhui verenimijöistä ja luki\nhänet niiden joukkoon.\n\nSe verenimijäkin? Verenimijä...? Sahanpatruunaa oli kuullut sellaiseksi\nsanottavan ja muuatta kauppiasta, ja ne olivat rikkaita.\n\nToisinaan taasen tuntui tätä levotonta uteliaisuutta nostattavan\nkysymys: mitähän mahtavat ihmiset tuumata kun myin Pihlajaniemen, isän\nperintötalon, ja nyt olen torpasta?\n\n-- Torpasta, ajatteli hän. -- Vaikka on rahaa, mutta mitä ne siitä!\n\nKun joku kosketti puheissaan näitä asioita, kuunteli tarkemmin ja koetti\narvata puhuttiinko peitetyin sanoin. Mutta tässäkin oli aina edessä se\nvanha juttu, että yksi sanoi sitä, toinen tätä, eikä Jaakko Jaakonpoika\npitänyt oikein mukavina juuri kenenkään puheita.\n\nNaapuriston mökkiläiset olivat melkein kaikki sosialisteja. Siivoja\nihmisiä muuten, eikä Jaakko Jaakonpoika saattanut ymmärtää miten se oli\nmahdollista, että he olivat sosialisteja melkein kaikki.\n\nEräänä iltana istui hän suutarin mökillä ja katseli kun mestari ompeli\npieksuja ja kuunteli samalla tämän jutuja. Siihen tuli Ville, jolta hän\noli ostanut asuntohuoneensa. Villellä olivat rikkinäiset pieksusaappaat\nkainalossa ja toisen varrensuusta näkyi paikkanahkaa. Mies oli\nkeski-ikäinen ja tanakka, liikkui rohkeasti, puhui korkealla äänellä.\nNäytti olevan alkuhumalassa. Sanat olivat piikkisiä ja saivat ketään\nväistämättä lennähdellä.\n\nPihlajaniemen entinen isäntä tunsi itsensä hiukan turvattomaksi. Hänelle\nmeni aina, kun joutui lähelle viinan rohkaisemaa sosialistia, arka\npelkuruudentunne mieleen. Varsinkin tämä Ville tuntui kantavan jotain\nhäntä vastaan, vaikka oli saanut mökistään mitä pyysi ja kohta puhtaat\nrahat käteensä. Mutta Jaakko Jaakonpoika oli havainnut että sen\nkatkeruus kuohui niiden maiden tähden. Kadehti niitä! Näytti olevan\nmieli pahana jo tuvastakin. Mutta miksei ollut ihmisiksi isännän kanssa!\nEnkä minä riidalla ostanut, itse tuli tuppaamaan. Ja millä se,\nsellainen, tuollainen sitä vuokraakaan olis niin paljo maksanut kuin\nisäntä tahtoo? Hyväthän sillä ansiot on, kuuluu sahan ajotöis\ntienailevan 6--7 markan päiviä. Siinä on palkkaa! Mutta mitähän siitä on\nsiunausta tällaisille ... läpi kurkun menee viinana ja lihamakkarana ja\ntaitavat sittekin mukulat nähdä nälkää...\n\n-- Hou! Pihlajaniemen faariko se siinä...\n\nPuhuteltu säpsähti. Ville istui hänen viereensä. Suutari katsahti\nkumpaankin, mutta jatkoi työtään.\n\n-- Villekö se siinä? koetti Jaakko Jaakonpoika, tavoitellen leikkisää\nsävyä.\n\n-- Niin, Ville se siinä, Ville vain!\n\n-- Ville vain.\n\n-- Ville vain!\n\nJaakko Jaakonpoika hiplaili itseään edemmäksi, silmissä jo arastava\nilme.\n\n-- Joudatko sinä suutari paikkaamaan nämä mun rajani?\n\n-- Olisko niillä kiire? Mestari pysähtyi työssään ja asettui puhelemaan.\n\nSuutari oli vähäinen, keski-ikäinen mies, jolla oli lempeästi sointuva\nääni, täsmällinen puhetapa ja kauniit siniset silmät.\n\n-- Kohta ne pitäis ... ei proletaarilla ole kenkiä pankolla.\n\nSuutari oli ottanut kengät ja katseli niitä.\n\n-- En suinkaan minä jouda niitä korjaamaan ennen kuin ylihuomenna.\n\nVille kiroili.\n\n-- Mikä sua sitte nyt niin kovin kiirehtii?\n\n-- Kotimäen töitä nämä tässä ovat ja ne on luvattu huomisiltaan.\n\nVille alkoi uudestaan kiroilla.\n\n-- Ja sinäkin teet sellaisille ennen kuin tällaisille! Onko sen vietävän\nverenimijän raha parempaa vai mitä armoa sinä siltä odotat? Minä en\nsellaisille tekisi ollenkaan!\n\nVille vannoi sen päälle.\n\nSuutarin kasvoille levisi hyväntahtoinen hymy, rauhallisesti hän\nselitteli:\n\n-- Armonosotuksien nälässäkö sinä sahayhtiön puutavaraa ajat?\n\n-- En, vaan sen tähden että nälkä pakottaa.\n\nHän kiroili taas.\n\n-- Sama se on tässä muiden.\n\n-- Se on pirun järjestelmä tämä kapitalistinen järjestelmä.\n\n-- Älä niin jumalattomasti kiroile, kielsi suutarin vaimo, joka lakasi\nlattiata. Ville ja hän olivat sisar ja veli.\n\n-- Ahdistaako se muoria?\n\n-- Ahdistaa. On aina niin ilkeätä kuulla kun köyhä ihminen pitää\ntuollaista tyhjää melua.\n\n-- Meluaa edes köyhyydessään.\n\n-- Niin, mutta se on justiin sellaista kun hampaaton ämmä puris\nhammasta.\n\n-- Piru kun tuolla Annikalla on suuri suu, totesi veli naurussasuin.\nSuutari oli ruvennut uudestaan neulomaan ja Jaakko Jaakonpoika kopisti\nhopeahelaisestaan suutarin työpöydännurkalle poroja suu aivan leveässä\nnaurussa ja sanoi:\n\n-- Kyllä ne akat osaavat.\n\nVeli kysyi:\n\n-- Etkö sä, Annikka, rupea naisten agitaattoriksi?\n\nMutta nyt juuri kaatoi vuoden vanha poika piimäkupin pöydältä lattiaan\nvähän vanhemman veljen niskaan, joka oli piehtaroinut pöydän alla.\n\n-- Mukulat siellä! Äiti löi paljasta tukevaa jalkaa lattiaan. Lähti\nhätään valittaen: -- Voi sen tähden kuitenkin!\n\nVille alkoi puhutella Jaakko Jaakonpoikaa.\n\n-- Te saatte hyvin heiniä siitä *mun* maastani.\n\n-- Tuleehan siitä vähäsen. Jaakko Jaakonpoika katsoi arasti vilauttaen\nVillen silmiin.\n\n-- Hyvinhän siitä tulee. Minä panin siihen voimaa.\n\n-- Taisitpa panna.\n\n-- Panin minä. Ja sen vuoksi se pistääkin niin hartaasti mun vihakseni.\n\n-- Saithan sinä korvausta.\n\n-- Piruako se sellainen! -- Vaikka ei mun oikeastaan sopisi teitä\nkarehtia, sillä kyllä teitä vedettiin siinä talonkaupas.\n\nJaakko Jaakonpoika vavahti.\n\n-- Niinkö meinaat?\n\nSuu tavoitteli hymyä, mutuellen hermostuneesti.\n\n-- Niitä puita on nyt joet ja järvet täynnä. Sanovat että\nviidenkolmattatuhannen puut on jo otettu, eikä vielä ole kaikki.\n\nVille katseli syrjittään minkä vaikutuksen hänen puheensa tekisi\nasianomaiseen. Jaakko Jaakonpojan huulet eivät enää tavoitelleetkaan\nhymyä. Hänet näytti hiljalleen valtaavan sisäinen tuska. Kynsäsi\ntavantakaa korvallistaan, otti piipun pois suustaan ja pani uudelleen,\nvaihtoi polvea polven päälle.\n\n-- Johan ne sanovat, mutta en minä sitä usko.\n\n-- Olisitte myynyt metsänne kantokaupalla.\n\n-- Ajateltiinhan sitäkin, mutta siinä oli olevinaan niin hintaa, että...\n\n-- Teidän olis pitänyt saada ainakin viisikymmentätuhatta\nPihlajaniemestä.\n\nVille iski tulta paperossiinsa, laski kyynäspään polvelleen ja tuijotti\nPihlajaniemen entisen isännän kasvoihin.\n\nJaakko Jaakonpojan leuka vavahti, piippu puolittain putosi käteen. Koko\nruumiin läpi näytti virtaavan hermoja hervaiseva tunne. Suupielet\nyrittivät nauraa, mutta vääntyivät heti itkua lähentelevään väärään.\n\n-- Ei taas, sanoi hän ja katsahti Villeen.\n\n-- Vähintäin viisikymmentätuhatta! uudisti Ville. -- Sitä sanoo\ntyönjohtaja, ja kyllä sen nyt jo näkee kuka tahansa.\n\nJaakko Jaakonpoika nielasi. Hän aikoi jotain sanoa, mutta voimakas\nsisäinen liikutus esti. Pani uudestaan piippuun ja viritti.\n\nSuutarin kävi jo sääliksi, koetti lohduttaa:\n\n-- Kauppa kun kauppa. Rahaa se on kolmekymmentäkin tuhatta.\n\nJaakko Jaakonpoika hieman ilostui.\n\n-- Ja on mulla vähän muutakin, sanoi, kuin se talonhinta. -- Arka\nsilmäys vilahti suutarista Villeen, että mitä tämä tieto vaikutti\nnäihin?\n\nVille puri mälliä, suutarin hienopiirteisillä kasvoilla väreili hetkisen\nveitikka.\n\n-- Eipä sillä, virkkoi Ville, mutta eipä se parinkymmenentuhannen lisä\nmahtaisi teillekään pahaa tehdä.\n\nSe oli niin luonnollista Jaakko Jaakonpojasta, että hän tämän\nhermostuttavan tuskan päälle rupesi oikein nauramaan.\n\n-- Pahaa tehdä! Kylläpä sanoi.\n\n-- Niin, tuota...\n\n-- Äläs puhukaan! -- Jaakko Jaakonpoika nousi seisomaan. -- Kellekäs\nlemmolle se kaksikymmentätuhatta pahaa tekis, kellekä jo? Vaikka olis\nsatojatuhansia, niin mielellään vain ottais kaksikymmentä lisää.\n\n-- Sitä minäkin.\n\n-- Niin, sitä minäkin, mutta...\n\n-- Kun se on mennyt, niin minkä sille tekee, sanoi suutari.\n\n-- Niin, sitä minäkin vain! huudahti Jaakko Jaakonpoika.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän vähän myöhemmin asteli polkua kotiinsa, kuohuivat ajatukset\ntoisinaan myrskynä, toisinaan taasen pysähtyivät. Joku oli kyllä\nennenkin puheltaessa maininnut siitä, että Pihlajaniemestä oisi voinut\nsaada enempi. Mutta kaikki sellainen oli tapahtunut välinpitämättömästi,\nohimennen. Tämä nyt sanoi suoraan summan... Hyvä Jumala! Se voi olla\ntotta. Minä olen lahjoittanut talon ... perintötalon... Hän poikkesi\npolulta ja istahti kivelle. Vatsassa viilteli niin omituisesti. Mikä\nsiellä? ajatteli hän ja koetti panna pitkälleen puolukanvarsikkoon.\nMutta nousi kuitenkin kohta, jos sattuisi joku näkemään. Omituinen\nvoimattomuuden tunne ja heikkous oli vallannut koko ruumiin. Tuntui\nvilunväreitä.\n\nAstellessaan kotiinpäin hän ajatteli, että saa nähdä tulenko minä\nkipeäksi.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHän sairasti toista viikkoa. Apteekista haettiin kylmyydentippoja ja\nkoetettiin niitä. Kotimäen emännällä oli muuan vanha resepti, jolla\nisäntä oli kerran sellaisesta kohtauksesta parantunut, mutta se maksoi\n1:86 penniä. Päätettiin siis odottaa apua kylmyydentipoista. Ja vihdoin\nkipu rupesikin hellittämään.\n\nKoko ajan hän ajatteli, miten siinä talonkaupassa oli petetty. Rupesi\nyhä itsetietoisemmin epäilemään ettei tappio voisi olla niin suuri.\nMeneehän niiltä kustannuksiinkin. Ja tarvitsevathan ne voittoakin. Nämä\nhavainnot lohduttivat koko lailla. Mutta samalla heräsi uudelleen ennen\nhyvinkin vahvasti kiusannut köyhtymisen pelko. Jos pitää vanhaksikin\nelää, niin kuluvat rahat. Ja lapset nyppivät niitä vähitellen.\nHermannille piti kuukausittain lähettää kauppakouluun 80 markkaa.\nMaijaliisa kävi alituiseen tahtomassa rahaa.\n\nMiten niidenkin on? ajatteli pienen kamarin vuoteessa makaava sairas\nmies. Hyvinhän se Kuusistonmies, niin kuin apelle oli tapa sanoa,\ntalonsa asuu, mutta mihin ne sitä rahaa aina...?\n\n-- Mihin, matki muori hyväntuulisesti kerran, kun tästä sattui tulemaan\npuhe. Tottahan sen on, Maijaliisan, mukavampi ottaa täältä ja säästää\nomiaan.\n\n-- Niinköhän se tekee?\n\n-- No niin se tekee! Tottahan sinä Maijaliisan tunnet. Kyllä se eteensä\nkatsoo.\n\nJaakko Jaakonpojan oli hyvä mieli, kun asia sai tämän käänteen. Mutta\nsamalla ajatteli: äläpä huoli, ei meilläkään satu olemaan rahaa\ntästälähtein! Hymyili.\n\nSairastumisen aikana tuli Martiltakin kirje. Loukkaantumisen vuoksi oli\nollut pois töistä jonkun viikon. Pääsi kuitenkin taas jalkeilleen ja\npystyi ansaitsemaan. Mutta molempia kiusasi koti-ikävä. Jos vain olisi\nrahaa, että saisi kotipuolessa jonkunlaisen talonpalan, he tulisivat\npois. Mutta nyt ei sovi ajatellakaan...\n\n-- Hm.\n\nKamarinovi oli kiinni. Jaakko Jaakonpoika makasi yksinään. Ulkona oli\nilma pilvinen. Elokuun tuuli suhisi tuvantausta-pihlajissa ja huokui\nhiljaa kohisten läheisessä kuusikossa. Se synnytti apeata mieltä\nsairaassa, joka tunsi ruumiinvoimiensa alkavan palata, mutta joutui sitä\nsyvemmin taas ajattelemaan elämänhuolia... Maata sairaana vieraalla\nmaalla, jossa elämä tulee niin kalliiksi... Ja muori oli kirjeessä\njostain sanasta, jota oli Kaisulla luettanut moneen kertaan, ruvennut\naavistamaan että Liisa on lapsiinpäinkin.\n\nIsä ajatteli nyt sitä. Katsoi kattoon ja ajatteli minkälaista se olisi,\njos hän nyt olis Amerikassa, jalka murskana makaisi näin jossain\nnurkassa, emäntä olis lapsiinpäin, eikä olis rahaa yhtään?\n\nJaakko Jaakonpojan mieliala kävi oudoksi, yhä apeammaksi. Kun se oli\naikansa askaroinut Amerikassa, heikon mielikuvituksen avulla kuvaillen\nMartin ja Liisan oloja, milloin sellaisiksi kuin olisivat he olleet\nPihlajaniemen muurittomassa vinttikamarissa, kun talo oli\nenglanninkieltä puhuvan miehen oma, milloin taas...\n\nMutta yht'äkkiä hän askaroi Pihlajaniemen vainiolla, eläen muistoissaan\nsen tukalan päivän, jolloin he Martin kanssa riitelivät. Se muisto oli\nmerkillisen elävä. Hiki rupesi taasen kuohumaan. Hän muisti\nsanoneensa... Ja Martti sanoi... Kädet menivät ristiin.\n\n-- Herra Jumala, anna mun syntini anteeksi, huokasi hän hiljaa, tuskan\npainaessa rintaa.\n\nMetsän huokaileminen kuului toisinaan. Silloin tällöin pilkisti huimasti\nkiitäväin pilvien lomitse kirkas auringonsäde joutuen kuitenkin taasen\neteen kiitävän pilven peittoon.\n\n-- Kaksikymmentätuhatta markkaa saivat puijata, ja minä luulin...\n\nNiin, hän oli luullut puijanneensa heitä vähintäin kymmenentuhatta!\n\n-- Herra Jumala anna anteeksi mun syntini!\n\nPihlajaa ikkunan alla riepotti tuuli saaden aikaan rauhattoman,\nepävarman tunnelman. Ja kuusikko taampana huokaili, niin kuin matala,\nharva kuusikko huokailee ison tuulen käsissä, aivan kuin keuhkojen\npuutteessa hätäillen ja tempoen. Emäntä oli arvatenkin mennyt kylään,\nkoska kaikki oli niin hiljaista ja yksinäistä. Mies sängyssä muisti yhä\nselvemmin mitä kumpanenkin silloin sanoi. Martti sanoi... Hän sanoi...\n\n-- Olishan Pihlajaniemes maata riittänyt täyttää Martin mieliteko, ja\nnyt olis metsä tallella ja sais myydä kantokaupalla...\n\nHän koetti panna piippuun. Sitä tehdessä joutui ajattelemaan rahojaan.\nNe tuntuivat nyt niin mitättömän vähiltä. Mutta jos olis se\nkaksikymmentätuhatta lisää...\n\n-- Mitähän isävainaja mahtais sanoa?\n\nMielikuvitus nostatti tuohon Kotiniemen mäkitorpan pienen kamarin\ntuolille harmaahapsisen ukon, jonka pitkä vartalo oli vain hieman\nkoukistunut. Ukolla oli mälli toisessa poskessa ja vaskihelainen\nvisakallo savusi lujien hammasten välissä. Sairasvuoteella makaava mies\nvapisi. Isä, Jaakko Matinpoika tuntui istuvan siinä ja kyselevän --\naivan kuin silloin, siihen aikaan, jolloin vanhus ei kyennyt vaikean\njalkavikansa vuoksi paljon koko kesänä töihin -- kyselevän pojalta\ntöitä, moittivana, ohjailevana, aina varmana. Jaakko Matinpoika oli\nharmailla, terävillä silmillään tuijottavinaan sänkyyn ja kyselevinään,\nettä missä on kotitalo, Pihlajaniemi?... Oletko sinä, nahjus, taas\nantanut koijarien vetää itseäs nenästä?... Missä on sun poikas Martti,\njota minä aina pidin polvellani ja köröttelin Pihlajaniemen\ntalonkannoksi? Kuinka sinusta on tullut Kotimäen mäkitorppari? Eivätkö\nnämä maat olleet Kivi-Esan raivaamia? Onko hänen poikansa ne sulle\nmyynyt? Mitä sinä oikein toimitat? Hääh...?\n\nAivan kuin olisi korvissa kuulunut isävainajan tuttu tupakkasyljen\nloiskaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun emäntä vähän myöhemmin tuli kylästä, nukkui sairas ja puhui\nkuumehoureissaan silloin tällöin epäselviä sanoja.\n\n\n\n\n13.\n\n\nParannuttuaan osti Jaakko Jaakonpoika hevosen. Mitä hän sillä tekisi,\nsitä ei hän oikein itsekään tietänyt. Etupäässä hän ajatteli kirkonkylän\nliikemiesten rahdinajoja. Siinä saisi aikansa kulumaan ja ansaitsisi\nedes puurosuolansa. Sillä aivan toimetonna aika keskikesällä kävi niin\nkovin pitkäksi.\n\nEräänä iltana oli hän viipynyt poissa hyvin myöhäiseen. Kello lähenteli\njo 11:sta kun hän palasi mäen takaa, johon oli noin parin kilometrin\npäähän vienyt itse hevosen. Sieltä tullessaan kuuli muutaman mäen\nsyrjästä salvumiehen kirveeniskuja. Kohta meni hänen mieleensä Taavetti,\njosta kylillä oli puhuttu. Se oli muuan nuori mies, joka oli saanut\nkauppias Martikaiselta pienen palstatilan noin 3 kilometrin päässä\nkirkolta mäen takana. Mies oli niin varaton, ettei sillä ollut\npenniäkään maksaa maastaan. Mutta hän oli siivoluontoinen ja vahva\ntyömies. Vaimoakin ylistettiin käteväksi. Niillä oli vuoden vanha lapsi\nmyös. Mies oli sahassa ajo-työssä.\n\nJa näistä nyt oli Jaakko Jaakonpoika kuullut kerrottavan, että ne olivat\nasuneet siellä palstallaan eräässä luhtaladossa jo koko kesän. Vaimo\nteki päivät maatöitä, ja lapsi oli pellonpientareilla. Öillä vaimo ajoi\nhevosella erästä vanhaa huonetta ja mies rakensi. Ihmisille oli hyvin\nvaikea määrätä kantaansa tähän kummalliseen pariskuntaan. Kun vaimot,\njoiden miehet myöskin olivat sahalla töissä, lykkäsivät lapsenvaunujaan\npitkin kujia ja keskenään joskus joutuivat puhelemaan näistä, he eivät\nosanneet semmoista akkaa pitää muuna kuin löylynlyömänä. Kun hänen\njoskus kuulivat hevoskaakkineen tulevan seinähirsi-kuormineen kylästä,\nja mäki tömisi ja ryskyi kun he jo makasivat, mutisivat he, että tuo on\nkumma ihminen. Toisinaan, kun he hänet näkivät, pysähtyivät salaa\nkatsomaan: tukeva ihminen, rohkea katse. Suuta sillä myös kuului olevan.\n\nVaimo oli kotoisin muista pitäjistä, mikä selittikin kaikille hänen\nomituisuutensa. Mies oli täältä kotoisin. Vähäpuheinen ja siivo. Häntä\ntaasen työtoverit pitivät löylynlyömänä, josta takapuolilla riitti monta\nleikkiä. Taavetin kuullen ei sitä kuitenkaan tehty. Siihen oli\narvatenkin omat syynsä.\n\n-- Pitääpä mennä katsomaan, virkahti Jaakko Jaakonpoika itsekseen,\nheitti suitset kaulaansa ja lähti astumaan kirveenääntä kohti. Kun pääsi\nmatalaa mäkikuusikkoa kasvavan metsän läpi, levisi eteen pieni mäkien\nvälinen notkelma, ja sen vastaisella puolella jo näkyikin salvumies\ntelineillään. Utelias tutkija oli pian rakennuspaikalla.\n\n-- Hyvää iltaa! hän huusi miehelle, joka pysähtyi työstään vastatakseen\nhuomaavaisesti tulijalle.\n\n-- Iltaa.\n\n-- Täälläkö rakennetaan?\n\n-- Niin.\n\nAivan tuvan ääressä purki vaimo rakennushirsiä rattailta, ja laiha\nvoikko hevonen söi jo vapaaksi laskettuna niityllä. Puuropannun alla\nkiven kolossa paloi tuli.\n\n-- Tulin katsomaan kun olin hevosta viemäs ja kuulin kirveeniskut.\n\nTaavetti ryhtyi uudelleen työhönsä. Pieni tupa nousi jo\npuoli-ikkunoissa.\n\n-- Saahan tätä katsoa, tpho! Taavetti sylki kouraansa ja jatkoi työtään.\n\nJaakko Jaakonpoika kiersi nurkantaitse pihanpuolelle, missä vaimo purki\nkuormaa. Teki tälle uuden hyvänillan ja sai kirkasäänisen vastauksen.\n\n-- Hauskaahan se on, sanoo vaimo, että joku meistäkin piittaa! --\nKuivat, jo hieman vanhentuneet rakennushirret liikkuivat naisen käsissä\nkumman keveästi. Niitä liikutellessaan kertoi Mäkitorpparille, että hän\noli tavallisesti hakenut joka yö kaksi kuormaa. Mutta nyt oli\nhevosparka, jolla täytyi ajaa sahanajoissa kiinteät päivätyöt, niin\nväsynyt, ettei sopinut tänä iltana enää mennä. Jaakko Jaakonpojan\nmielestä tuo nainen itse oli aivan kuin juuri ylösnoussut.\n\n-- Tuossako te asutte? kysyi vieras, kummastelevana osoittaen\nmäkirinteessä, aivan vieressä olevaa latoa, jossa hevosloimi toimitti\novenvirkaa.\n\n-- Siinä. Mikäs hätä näin ihanana kesänä. -- Vaimo pujahti latoon.\n\n-- Tulkaa katsomaan! kuiskasi ovesta. Lato oli seiniltään tuulta vasten\nverhottu niinimatoilla ja säkeillä, samoin lattia. Ovipielessä oli\npöytä, perällä vuode ja pari tuolia. Kesäyön lempeässä valossa näytti\nladonsisus hyvin somalle. Havaitsi heti että emäntä kykeni pitämään\nsiistiä.\n\n-- Taavi nukkuu, virkkoi vaimo huolellisesti peitellen lasta, jonka\ntukevat, terveet posket loistivat peiton alta.\n\n-- Joo-o. -- Muuta ei ihmettelevä vieras osannut sanoa.\n\nVaimo siirtyi nyt puuroa keittämään.\n\n-- Meidän navetta ja talli ovat tuolla tuon suuren kuusen alla, osoitti\nvaimo. Siellä makasi pienessä aituuksessa kirjava, pieni lehmä. Sen\npieni kello kilahti silloin tällöin hiljaa märehtiessä. Hevonen söi\nniityllä, hammas tuntui olevan vielä kunnollinen, sillä jokainen ote\nrauskahti niin terävän somasti. Aurinko oli jo ammoin sitten laskenut,\nmutta laskun jälellä näkyi vielä lämpöisen hohtava punainen auer.\n\nTaavetti tuli rakennukseltaan, kun vaimo kaasi puuron vatiin, ja he\nsiirtyivät latoon illastamaan. Pihlajanientä pyydettiin sisään latoon,\nmutta hän istui vain kynnykselle juttelemaan kun isäntäväki söi. Hän oli\nniin kummasti mieltynyt tähän kaikkeen, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.\nJa kun ei näillä ihmisillä ollut mitään kädestä lähtevää, muuta kuin se,\nminkä Taavetti päivin ansaitsi sahasta. Lehmä oli ostettu vaimon\nsäästöillä ja hevonen Taavetin. Tupa-ainekset, samoin kuin maakin, oli\nvelkana, mutta Taavetti puhui siitä aivan levollisesti. Kertoi\nsuunnitelmistaan, miten hän päivät ansaitsee sahassa ja yöt asuu täällä,\nhän ei tarvitse vielä aivan monta tuntia vuorokaudessa lepoa, kun on\nnuori ja terve. Vaimo on kova ojantekijä. Hän tahtoi viedä isännän\nkatsomaan, minkälaisia ojia muija luo. Siellä oli todellakin ojia, joita\ntekemikseen olisi viitsinyt omistaa vaikka mies.\n\n-- Se on lemmon hyvä akka, sanoi Taavetti, kun katsoivat erään veto-ojan\nreunalla.\n\n-- On jumaliste! toinen todisti.\n\n-- Ja sillä on hyvä luontokin. Se on niin mukava että, hymyili Taavetti.\nIhmiset luulevat muijaa löylynlyömäksi sen tähden kun se tekee raskaita\ntöitä! -- Taavetti nauroi niin hartaasti että hartiat nytkyivät.\n\nJaakko Jaakonpojan suu oli jäänyt auki, kun hän katseli ja kuunteli\nennen umpinaiseksi ja harvasanaiseksi tuntemaansa miestä. Hän oli äsken\ntuolla rakennuksella lausunut jonkunlaisen epäilyksensä siitä että kun\npitää kaikki velaksi ottaa, niin mahtaako tässä pysyä jaloillaan. Mutta\nhän oli nyt kuullut ja nähnyt ja melkein tuntenut että sellainen arvelu\noli näihin ihmisiin nähden naurettava. Niinpä hän tahtoi korjata sitä ja\nvirkkoi:\n\n-- Niin, noo, kyllä te maanne pidätte.\n\n-- Pidämme me, sanoi Taavetti ilman, että siinä oli yhtään uhmaa, mutta\nkuitenkin sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi ollut jo taskussaan\nrahat, joilla aikoi maksaa sen viimeiseen penniin.\n\nMäkitorppari lähti vihdoin kotimatkalle omituinen tunne rinnassaan.\nOjan yli hypättyään katsahti taakseen, nauroiko Taavetti? Hänestä tuntui\naivan kuin Taavetti olisi hänelle nauranut. Joskus oli tuntunut Heinosen\nläsnäollessa samallaiselle.\n\nEihän Taavetti nauranut. Meni vain pöllytellen hevostaan kohti, joka\nhöristellen tervehti.\n\nIhana rauha vallitsi metsässä. Jaakko Jaakonpoika asteli polkua\najatuksiinsa vaipuneena. Yht'äkkiä alkoi kuulua naisen laulu. Sen somat\nsäveleet pysäyttivät hänet. Mutta sanoista ei erottanut muuta kuin:\n\n      \"Penni on mulla perintöä\n      Ja kullallani on kaksi...\",\n\nsillä samassa alkoi taas kuulua salvumiehen navakoita kirveeniskuja.\nJoku pikkuinen lintu oli herännyt ja piipitti unisena lyhyen,\nkummastelevan mielialansa, ja siihen vastasi aivan lähellä toinen, aivan\nsamassa tunnelajissa. Mutta sitten oli kaikki hiljaa. Ainoastaan\nkirveeniskut kuuluivat silloin tällöin kajahtelevina ja läpileikkaavina.\n\nHevosenviejä saapui Mäkitorpalle sekavin tuntein. Omalle puolelle\npäästyä alkoi kirkonkylältä kuulua ääniä. Ensin muuan yksinäinen\ntorvenääni, jolla harjoiteltiin, sitten harmonikansoittoa vähän\ntoisaalta. Muuten oli kaikki hiljaista.\n\nHermanni oli juuri tullut kylältä ja asetti pyöräänsä suojaan.\n\n-- Tuleeko sinulta koskaan sitä pyörää siivotuksikaan? kysyy isä\nnurisevalla äänellä.\n\n-- Kyyllä minä sitä joskus...\n\nPoika pujahti porstuasta yliselle, missä hän pitää kesäasuntoaan.\n\n-- Joskus, matkii isä epäillen.\n\nEmäntä nuhtelee, että kun koko yön on hevosenviennis. Hän jo oli aikonut\npukea ja lähteä etsimään, kun sillä lailla... Mutta mies kertoi harvoin\nsanoin missä oli ollut. Ja sitte kertoi emäntä, hieman kiihtyneenä, että\nKaisu oli tullut itkien kylästä.\n\n-- Mitä varten? uteli isä.\n\n-- Noo, jotkut nuoret olivat pistelleet ja haukahdelleet.\n\n-- Kaisulleko? Mistä?\n\n-- Mistähän oli, joutavasta asiasta. -- Emäntä kertoi. Tyttö oli ottanut\nitsekseen ja itki. Kun eivät edes mukulat pääse niiden ohi nälvimättä.\n\n-- Nälvimättä, todella. Pistää niin vihakseni että... Lienevätkö\nkelvottomat edes rippikoulua käyneet, pitäis oikein pastorilta kysyä.\n\n-- Ruveta näiden kanssa sormikoukkusille meikäläisen, kyllä niistä\nvastuksensa saa, lauhdutti emäntä.\n\n-- Hmm, pani mies mumisten.\n\n\n\n\n14.\n\n\nKirkonkylän liike oli viime vuosikymmenen kuluessa kasvanut niin että se\nmuistutti nykyään jo pientä kaupunkia. Moni sen taloista oli siirtynyt\nliike- ja virkamiehille, palstottu, myyty palstat 3--4-kertaisista\nhinnoista. Niille rakennettu asunto-ja liiketaloja, ja pelloista saatu\nsopivia rahti-ja juoksuhevosten syöttöhakoja. Maanviljelystä ei näihin\naikoihin moni ajatellut kirkonkylillä. Entiset isännät olivat myytyään\ntalonsa joko siirtyneet hieman syrjään eläen nyt rahojensa koroilla ja\nnauttien olemassaolostaan, tahi perustaneet uusia liikeyrityksiä ja\nryhtyneet mukana kilpailemaan. Ne, mitkä vielä pitivät\nmaanviljelystalojaan, näyttivät tekevän sen vain odottaakseen hintojen\nnousua. He olivat väsähtäneet ammattiinsa eivätkä voineet saada\npalvelijoitaan, enempää kuin lapsiaankaan siihen innostumaan. Kaikkia\nveti vain Kirkonkylän valtakatu, jossa oli niin omituinen viehätys. Kun\ntarvittiin puotipalvelijaa, porvarirenkiä, leipuripuotityttöä, sai kukin\nvalita kymmenistä. Talollisten tyttäret ja pojat kilpailivat\nmökkiläisten tytärten ja poikain kera. Ken pääsi pääkadun varrelle, se\ntunsi päässeensä elämässä tärkeän askeleen ylöspäin. Moni talonpoikainen\nnuorukainen ja neitonen tunsi, tullessaan tänne puoteihin ostoksille,\nkateuden kaivelevan mieltään, tavatessaan myymäpöydän takana jonkun\nnaapurin samanikäisistä nyt arkipäivänä niissä keväisissä kevyissä\npukimissa, joita kotona hellien ja vanhempien erikoisen valvonnan alla\npidettiin sunnuntaisin. Ja rahaa, rahaa niillä on nyt aina!\n\nToisille tarjosi saha töitä kesät, talvet. Siellä oli ilona verraton\nvapaus kaikkina aikoina milloin työt lepäsivät, määrätyt työajat ja\npalkka, joka pyytämättä laskettiin kouraan joka lauantai. Pane se pitkin\ntai poikki, ei kellään ole mitään sanomista. Meni kotiin, vanhempainkin\nsuhteen omanarvon tunto nousi itsetietoisena. Ja niiden nuhtelemahalu\nmuutaman yrityksen jälkeen sammui huulille, kun poika nousi oikein\nsilmissä itsenäisenä miehenä, jolla nyt oli oma aika ja oma kukkaro.\n\nVielä 8--9 vuotta takaperin oli Kirkonkylässä olemassa vain Koistisen\niso ja Martikaisen pienempi kauppapuoti, sekä pari kolme sisäkauppaa.\nSitten tuli tienristeykseen ensimmäisenä osuuskauppa. Sen luultiin\nensinnä lopettavan Martikaisen liikkeen kerrassaan, se kun oli heikompi\nja lähempänä, sekä Koistisenkin pakottavan ainakin yhdelle\npuotipalvelijalle. Mutta toisin kävi. Muutaman vuoden kuluttua pystytti\nmuuan arkangelilainen kaupan toiselle puolen maantietä ihan osuuskauppaa\nvastapäätä. Samana vuotena avasi Vihtori Petäjäinen kaupan joen toisella\npuolen, myytyään ensin talonsa sahayhtiölle. Hän oli pidättänyt\ntalostaan sopivan asuntopalstan, jolle rakensi uudenaikaisen,\ntaittokattoisen talon ja avasi siinä kaupan. Joitakin pienempiä\nmyymälöitä avattiin ja suljettiin joka vuosi, niin että oli usein vaikea\nenää tietääkään kuinka moni kerrallaan harjoitti liikettä Kirkonkylässä.\n\nKylän läpi käyvä maantie oli kuin ainakin pikkukaupungin pääkatu. Paitsi\nsekatavarakauppoja, jotka yksi toisensa jälkeen olivat hankkineet komeat\nnimikilvet ja ahtaneet maantielle antaviin ikkunoihinsa mitä kirjavimman\nnäytevaraston kaikenlaista rihkamaa, oli siinä leipuripuoteja, räätälien\nja suutarien asuntoja, puusepän työhuone, jonka portin päällä oli muun\nohessa lapsen ruumiskirstu näytteenä. \"Limunaatia\" oli miltei jokaisen\nasunnon nurkka- tai ovipielessä ja \"Kahvila\" oli maalattu upeilla\nkullatuilla kirjaimilla siniselle pohjalle erään sievän näköisen\npikkuasunnon nurkkakilpeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalojen ympärillä olevissa pienemmissä ja suuremmissa puutarhoissa oli\nsyksy jo ottanut sananvallan. Puitten lehdet pälyivät kirjavan\nkellahtavina, toisissa toki vielä viheriä voitolla, toisten jo maassa\nviruessa tuulen juoksuttamina, sateen pieksäminä. Kyökkikasvitarhoissa,\nmissä niitä sattui olemaan, upeilivat kaalit suurine lehtineen, joiden\ntakaa pienet vaivais-kuvut avuttomina yrittivät tirkistää.\nPunajuurikkaiden komeat, väririkkaat varret antoivat eloa ja väriä\nmuuten jo lakastumaan pyrkivälle ympäristölle, samalla voimakkaasti\nuhmaten syksyn kolkkoa lähenemistä. Karviais- ja viinimarjapensaat,\nmiltei lehdettöminä, näyttivät jo hortoilevan puolinaisessa\ntaintumustilassa. Kukkapengermät, joissa valmut ja asterit olivat\nviikkokausia yhteen jaksoon kilpailleet loistavassa kauneudessaan,\nmuistuttivat nyt enimmin suven lopusta ja maallisen komeuden\nkatoovaisuuden armottomasta laista.\n\nMaantie, joka edusti kirkonkylän pääkatua, oli sateisen ilman vuoksi jo\nlokainen. Muuan mies taisteli lehmän kanssa, jota talutti nuorasta.\nLehmä ponnisti vastaan, peräytyi ja juonitteli. Parin vastakkain olevan\npuodin rappusilla ja toisen avatun ikkunan takana seisoskeli ihmisiä\ntätä katsellen ja nauraen. Keskenään ne juttelivat ja joskus\nhikoilevalle lehmänkulettajallekin kompasanoja huikkaisivat. Miestä ja\nlehmää läheni muuan paljassäärinen tyttö ja pari vähän suurempaa poikaa.\nKohta pysähtyi ryhmään muuan horjuva juoppo, olutpulloja taskut täynnä.\nLehmä työntyi yhä riivatummin takaperin ja oli jo vähältä takajaloillaan\ntyöntää syvään ojaan erään naisen lykkäämät meijerivaunut kannuineen,\nmutta väistyi samalla hieman syrjään. Lehmää taluttava mies sihisi\nhampaitten välistä, yritti nuoranpätkällä lyödä lehmää takapuoleen,\nmutta se onnistui perin huonosti.\n\n-- Mikäs perttana...!\n\nSe mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, läheni kiroillen, tieltä\ntemmattu seipäänkappale kädessään ja aikoi lyödä.\n\n-- Ei saa! huusi lehmänkulettaja, se on kantava. Ei sitä saa lyödä.\n\nOhi ajoi hurjalla vauhdilla kauppias Martikainen, jonka raskaan painon\nalla pieni ajoneuvo letkui ja huojui. Lihava mies nauroi.\n\n-- Laske irti se lehmä ja aja edelläsi huusi ohiajaessaan.\n\nMutta samalla olutpulloja kantava mies, joka kuitenkin koki auttaa\ntyöntämällä lehmää, livetti kuraisella tiellä jalkaansa, kaatui suulleen\ntiehen ja särki yhden olutpullon. Poikaparvi, joka jo oli kasvanut\nmuutamilla uusilla tulokkailla, räjähti nauramaan, ja puodissa, jonka\nikkuna oli auki, yhdyttiin. Aivan kuin nauru olisi vaikuttanut lehmään,\nalkoi se nyt kiltisti marssia taluttajansa mukana, joka takinhihallaan\npyyhki hikisiä kasvojaan. Mies, jolla oli olutpulloja taskuissaan, nousi\nnopeasti ylös ja lähti nähtävästi hammasta purren tallustelemaan\ntietään.\n\nHäntä vastaan tuli pitkä jono sahan lautakuormia. Ne olivat seisoneet\ntuolla toisessa päässä kujaa, ruokakaupan edessä. Nyt tulivat ajajat,\nmikä istuen kuormallaan, kuka kävellen, kukin syöden ranskanleipää ja\nlihamakkaraa, sekä sen ohessa kovaäänisesti, että kuului yli\nkuormarattaiden ryskeen, keskenään jutellen.\n\nMies, joka kantoi olutpulloja, yritti kävellä tien äärimmäistä reunaa\nvastakkaisella puolella kuin lautakuormain ajajat. Hän nähtävästi häpesi\näsken maantiessä likaantunutta asuaan. Mutta viimeisenä tuleva ajuri\ntuli hevosineen kymmenkunta syltä toisten jälessä, kävellen samaa\npuolta kuin olutpullojakin kantava mies. Tämäkin ajuri näkyi syövän\nranskanpullaa ja lihamakkaraa. Jo kaukaa seurasivat miehet silmin\ntoisiaan ja näyttivät tuntevan. Lauta-ajuri työnsi ranskanpullanjätteet\nja lihamakkaranlopun taskuunsa, pyyhki suutaan, ryähteli ja tavoitti\nryhtiään. Olutpullojen kantaja katsahti pitkin ruumistaan, hoivasi\nvaistomaisesti rapaa vaatteiltaan ja pani takkinsa nappiin mutisten\nitsekseen.\n\n-- Ka, päivää, Pihlajaniemipä siinä, sanoi olutpulloja kanteleva mies,\nkun tulivat vastakkain.\n\n-- Päivää, päivää, onko se Jaanu? Mikonperän Jaanu...\n\nJaakko Jaakonpoika pysäytti hevosensa. Käteltiin.\n\n-- Sinä olet ruvennut sahan ajomieheksi? alotti Mikonperän Jaanu.\n\n-- Niin. Rupesi aika käymään niin pitkäksi siinä aina jouten, että... No\nmitä se täälläpäin nyt?\n\n-- Miitä...\n\nMikonperä luimisteli sivuilleen: -- Autoin tuolla tuon lehmää kun ei se\nkulkenut, lempo, ollenkaan, ja kaaduin rapakkoon. Ne taisivat luulla\nettä mä oon juovuksis, vaikk' en oo täärännyt kuin kolme pulloa.\n\nJaakko Jaakonpoika ajatteli että hänelle olis kolme pulloa jo aivan\nmakuukuorma.\n\nSitte kysyi Mikonperä:\n\n-- Eikö ole jo katunut, kun myi perintötalon?\n\n-- Tiedä, sanoi Jaakko Jaakonpoika ja naurahti. -- Entä sinä?\n\n-- Katunut olen, lemmosti! Mies väänsi päätä. Katsoi suoraan toista\nsilmiin ja jatkoi: -- Minä ostan pian talon, muuten tässä menee aika\naivan juomiseen.\n\n-- Vai tuumaat sinä taloa? Jaakko Jaakonpoika kiinnitti katseensa\nterävän kysyvänä Mikonperään.\n\n-- Varmaan!\n\n-- Soo'o.\n\n-- Sinä taidat ajaa oman talosi metsistä sahattuja?\n\n-- Niitä ne ovat.\n\n-- Kuuluvat saaneen halvalla Pihlajaniemen. Kumma että sinä, joka olit\nniin vanhanaikainenkin, niin helpolla?\n\n-- Oletko sinäkin sitä kuullut?\n\n-- Olen. Vaan minkäpä sille. Mitäs meikäläiset piisaavat niille\nkaupanteos. Sehän on niiden voitto, minkä ne meiltä petkuttavat. Eikö\nniin? -- Mikonperä nauroi.\n\n-- Niinhän se... Jaakko Jaakonpoika oli taas joutunut alakuloiseksi, kun\njouduttiin puhelemaan Pihlajaniemen kaupasta.\n\n-- On se niin! Mutta me talonpojat olemme sellaisia. Ei me osata edes\nlehmäämme itse taluttaa, siinä pitää olla jo parempia. Katsos... Ja\nsitte kun me ryyppäämme, niin aina nyrkit saves ... näin! -- Hän\nnäytteli itseään. -- Katso! Meinasin auttaa toista, mutta näin siinä\nkävi. Ja puodinikkunasta ne nauroivat ... ja piru, etkö sinäkin edes?\n\n-- En, mitäs minä.\n\n-- Miksi et? Naura vain! Mikonperä puri hammasta. -- Sinä ookaat sahalla\nja syöt nisua ja lihamakkaraa, ja minä juon olutta!\n\nJaakko Jaakonpoika aikoi lähteä toisten perään, mutta Mikonperä pidätti\nvielä:\n\n-- Eivätkö ne pistele sinulle? Hän viittasi etäällä meneviin ajureihin.\n\n-- Noo, ainahan ne, mutta mitähän siitä.\n\n-- Kuule, Jaakko, ostetaan talot uudestaan. Ei me vielä olla liian\nvanhoja. Mitäh?\n\nJaakko Jaakonpoika tuijotti ääneti, suu omituisessa hymyssä. Toinen\njatkoi juttuaan. Sanoi lopuksi:\n\n-- Tule tuonne maamiesseuran kokoukseen huomenna, ja näyttelyyn!\n\n-- Missä?\n\n-- Seurahuoneella.\n\n-- Minä en niissä ole ollut ikänä.\n\n-- Olisit ollut, et olisi myynyt taloas, ainakaan puolilla hinnoilla.\n\n-- Pitäis tätä ajoakin.\n\n-- Viis! Ethän sinä niiden muutamain pennien vaivainen ole?\n\n-- En suinkaan, mutta...\n\nJaakko Jaakonpojan täytyi nyt lähteä, ettei jäisi kovin kauas toisista.\n\n-- Tuletko? kysyi huutaen Mikonperä.\n\n-- Saa nyt nähdä, vastasi Jaakko Jaakonpoika. Mutta hän tunsi jo\nitsessään heränneen valtaavan uteliaisuuden. Sillä samalla kun\nMikonperän huomautukset talonkaupoista kohlivat kipeästi vanhoja,\nhelposti avautuvia haavoja, samalla oli hänen epäselvissä\nviittauksissaan jotain, joka pyrki ikäänkuin uudestaan avaamaan niitä\nnäköaloja, jotka häneltä olivat olleet useita viikkoja ummessa. Hän\nkatsahti taakseen Mikonperään päin, joka näkyi menevän hitaasti astellen\nedelleen.\n\n-- Se taitaa ryypiskellä, mutisi itsekseen. Ja kohta meni mieleen\nkysymys, mahtoikohan se saada talostaan kylläkin hintaa? Onhan se ollut\nuudenaikaisempi mies, lautamieskin, tottapa se ymmärsi lukea metsänsä.\nSamalla ajatteli hän taas lihamakkaraa taskussaan, se oli maistunut\nhyvälle, ilmanko ne niin sitä... Sellaisia ne syövät kun on hyvät\nansiot, ei talollisten kannattaisi...\n\nHän otti povitaskustaan ja haukkasi aika palan lihamakkaraa ja musersi\njunttapullaa mukaan. Samassa johtui ajattelemaan: mahtavatko ne\nAmerikassa syödä paljonkin lihamakkaraa, vehnänen niillä kuuluu olevan\nleipänä.\n\nMutta yht'äkkiä meni taas ajatus maamiesseuran kokoukseen ja Mikonperän\njuttuihin. Ostaako talo uudestaan? Sepä oli kumma ajatus. Taloko? Jos\nsais helpolla? Talo? Mistä? Jaakko Jaakonpoika vavahti, kun ajatuksiin\nmeni yht'äkkiä: Pihlajaniemi. Hän pysähtyi tiellä ja suu täynnä\nlihamakkaraa virkkoi ääneen:\n\n-- Mitähän nyt tahtoisivat Pihlajaniemestä?\n\nHän ei ollut koskaan ennen joutunut tätä asiaa *sillälailla*\najattelemaan.\n\nNyt rupesi muistelemaan erästä käyntiään sahanpatruunan luona, tässä\njoku viikko takaperin, kun pahimmin vielä kiusasi se ajatus että\nPihlajaniemi oli liian helpolla myyty. Sahanpatruuna oli nauranut.\n\n-- Teitä on narrattu, oli sanonut. Kyllähän Pihlajaniemen metsästä puita\non tullut, mutta eikö isäntä ymmärrä sitä, että siinä on suunnattomat\nkustannukset, ennen kuin ne on saatu maailman markkinoille ja niistä\nrahat takaisin.\n\n-- Satoja miehiä pitää kesät, talvet, kaikki jupilaiskoja ja\nkallispalkkaisia. Vai ilmanko te luulette niiden minulle työntävän?\n\n-- Eihän toki! oli Jaakko Jaakonpoika hyväksi tehnyt.\n\n-- Ja mitähän siitä talosta sitte metsätönnä saa! oli patruuna\nhuudahtanut.\n\nSamalla kertaa kysyi patruuna häntä ajomieheksi ja hän suostui. Oli\nkotiin tullessaan hyvällä tuulella. Hän tiesi nyt paremmin kuin muut,\nmiten oli sen talonkaupan laita ollut. Ei se ollut liian halpa ...\nymmärtäähän sen!\n\nMutta nyt, kävellessään Kirkonkylän läpi, rupesi hän oikein tosissaan\najattelemaan että mitähän patruuna todella mahtaisi nyt pyytää\nPihlajaniemestä? Se ajatus oikein värisytti. Siinä tuntuivat yhtyvän\nlukemattomain sisällisten tuskain ja aavistettujen toiveiden tiet. Sen\nmahdollisuuden ajatus, että hän vielä voisi omistaa Pihlajaniemen,\ntuntui siinä hetkessä niin onnelliselta, että oikein pyrki nauru\npääsemään. Ehkä Marttikin tulis takaisin mielelläänkin? Sais sitte asua\ntaloa mielensä mukaan. Ja emäntä, joka oli käynyt niin umpimieliseksi ja\nkiukkuiseksi, ehkä hänkin...\n\nJaakko Jaakonpojan mielikuvitus toimi voimakkaasti. Hän unohti koko\nmaailman ympärillään ja kietoutui kokonaan näihin, kotoisiin.\n\nIlta oli jo alkanut hämärtää. Mies ei ollut huomata, kun hänen hevosensa\nkulki kuormineen niin keskitietä, että sulki vastaantulevilta kulun.\n\n-- Suistakaa sivuun! kuului tuttu ääni.\n\n-- Kah!\n\nHänet sivuutti Heinonen, joka tervehti ohi ajaessaan. Tämän rattailla\nistui vieras herrasmies.\n\n-- Kukahan se oli? alkoi Jaakko Jaakonpoika arvailla.\n\n-- Kaa, äkkäsi, sehän oli niitä agronoomeja!\n\nSiinä paikassa tunsi mies omituisen ilon ja tuttavuuden tunteen\nailahtavan rinnassaan. Hän ei ollut ikänä kuullut agronomin puhuvan,\nmutta nyt hän menee ... ja se kuuluu nyt hänelle, sillä hän ajattelee\nostaa talon. Mitä mahtanee Heinonenkin sanoa, kun minä sinne tulen?\najatteli. Mutta mitä siitä! Jos minä ostan talon niin minä ostan...\n\nSe ajatus tuntui tyydyttelevän kunnianhimoakin. Ääneensä hän mutisi\nnyrkki puuskassa:\n\n-- Ne eivät näy pitävän miehenä ei minään, kun ei ole taloa eikä\nmuutakaan hommaa ... vaikk' olis kuinka rahaa!\n\n\n\n\n15.\n\n\nOmat kuljetuksensa olivat olleet myöskin Mäkitorpan nykyisellä\nemännällä. Ihmisten mielestä oli tie ollut aivan mutkaton ja murheeton:\nTakakantolan sisar-kolmikosta ensin miniäksi ja sitten emännäksi\nPihlajaniemeen, sieltä Kotimäen Mäkitorppaan koroillaan elelemään ja\nijankaikkisuutta varten valmistelemaan. Olihan se, ihmisten mielestä\nedelleen, vähän niin ja näin, myydä perintötalo, hajoittaa lapset\nmaailmankiertoon ja mennä itse torppaan kuolemaa odottamaan, kun ei\nvielä ikäkään hätyyttänyt. Mutta omasta vapaasta tahdostaanhan he sen\ntekivät, itsepä syynsäkin tiennevät, sanottiin. Asiaan oli vierasten\narka koskettaa, sen moni oli huomannut.\n\nEmäntä oli tyyniluontoinen ihminen, joka ei mielellään kiistellyt, joka\nhalusta vaikeni valmistaakseen rauhalle tietä. Se ei merkinnyt sitä että\nhän olisi samalla taipunut. Monasti hän itsekseen mietiskeli viikkoja,\njopa vuosia jälestäpäin sanoja ja ajatuksia, joita oli kuullut. Joskus,\nkun muistojensa komeroista purki hiljaiseen tapaansa tällaisia\nmuistiinpanoja, saattoi kuulija joutua hämille. Silloin oli emäntä aina\nvoittajana.\n\nKun hänen elämäänsä kehuttiin, ei hän sanonut että se on hyvä, ei\nmyöskään, että se on ikävä. Ainoastaan uskostaan hän avonaisemmin\npuhui, jopa kerskasi. Olihan Jumala häntä kuletellut omia teitään\nuskonsatamaan, armoistuimen luo ilman omia ansioita, sanoi hän. Eikä\nkukaan voinut sanoa, että se oli lörpötystä. Sitä vastoin vaikutti\nmelkein koomilliselta, kun joku kirkkovieraista uskonasioista\njututtaessa emännän kanssa, jotain sanoakseen isännällekin, kysyi tämän\nuskoa.\n\n-- Ei mitänä ole itselläni, sanoi tämä. Ja kyselijän suu saattoi mennä\nnauruun. Ei sen vuoksi, ettei Jaakko Jaakonpojan tunnustusta olisi\nuskottu. Mutta tiedonanto kuulosti, ettei hän siitä niin suuria\nvälittänyt, vaikka ei mitään ollutkaan itsellä sellaista, mikä olis\nJumalalle kelvannut, kun vain oli kädestälähtevää. Jumala sai tyytyä\nJaakko Jaakonpojan uskoon vain, sehän sopi hyvin molemmille...\n\nEmäntää kävi kesänmittaan moni vanha tuttava tervehtimässä, varsinkin\nkirkko- ja seuramatkoillaan. Itse hän sangen harvoin kävi missään\nmuualla kuin kirkossa ja seuroissa. Otti kuitenkin mielellään vastaan\nkun joku tuli katsomaan, pani pannun tulelle ja kahvitti. Ne olivat\nvaimoihmisiä Pihlajankyliltä, mökkien akkoja ja talojen emäntiä. Toiset\ntodellisia, toiset teeskenteleviä uskonsisaria. Tuttavuuden ja\nystävyyden perustuksena olivat elinaikaiset yhteiset olot ja muistot.\nToisensa oli tunnettu lapsuudesta alkaen, jo isät ja äidit ja niiden\nvanhemmat kuinka kauas hyvänsä.\n\nSiinä oli emännällä kuulemista mitä ne kukin sanoivat. Melkein kaikki\nyhteen suuhun ylistivät tätä uutta olinpaikkaa ja huoneita, kuinka oli\nmukavaa, sopivaa ja rauhallista. Kamaria muutamain kävi oikein kateeksi,\nkun toiset ihmiset saavat maalliset elonsa tällaiseksi, mutta toisten\npitää koko ikänsä rääpystää ja riidellä. Hätäkö täällä on Jumalaansakin\najatella, jollei vain liiaksi ala maailmankoreus vetää...\n\nEmännän tarkka korva oli käynyt näistä asioista keskusteltaessa melkein\naraksi. Itseään häntä oli Pihlajaniemen myynti aina painanut aivan kuin\nsynti. Hän epäili silloinkin kun se myytiin. Mutta tottumus alistumaan\nmiehen tahtoon, ja kun talo oli sentään miehen eikä hänen kotitalo,\nvaikutti sen, ettei hän juuri vastustanut silloin. Mutta mielestään ei\nhän sitä koskaan saanut.\n\nMartin kirjeiden tultua hän aina parina päivänä itki. Kaisua koetti\nsilloin aivan erityisesti kädestäpitäen vetää pieniin talousaskareisiin.\nJa kun Hermanni koulusta oli suven kotona, otti äiti tämän usein, kun\nisä sattui olemaan poissa, puhuteltavakseen. Koulun jokapäiväinen työ\nselvisi hänelle siten, ja joskus he jo haastelivat Hermannin\ntulevaisuudestakin, niin vastahakoinen kuin Hermanni siihen olikin. Joka\ntapauksessa näytti äiti olevan levoton, ja usein hän vakavasti kyseli,\noliko tuo puotipojan touhu niin hupaista? Siihen ei Hermanni, joka nyt\nkoko suven oli ollut erittäin innostunut urheiluun, sanonut juuri\nmitään. Poika oli yhä edelleen harvapuheinen ja osoitti taipumuksia\näitiinsä. Iltasin, kun Hermanni pienen navetan päädyllä urheili ja isä\nkivellä istuen poltti piippuaan ja katseli, teki äitiin oikein ikävän\nvaikutuksen. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut syvä kunnioitus\nvakavaan työhön. Tuo roikkuminen ja hyppiminen tuntui hänestä olevan\naivan kuin vakinaista synnintekoa, jota tehtiin töikseen. Poika oli\nkohta täysi mies, eikä päiväkausiin tehnyt mitään muuta kuin urheili ja\npyöräili. Se painosti äitiä. Hiljaiseen tapaansa hän joskus sanoikin,\nettä hänen mielestään tuo on niin kovin turhaa. Mutta eihän heillä ollut\ntyötä pojalle, eikä sitä voinut sentään palkkatöihinkään panna.\n\nNäitä ajatellessa meni usein mieleen Kaisunkin kohtalo. Sille oli nyt\nvielä, tuollaisena puolikasvavana tyttönä kotonakin mitä tehdä, mutta\nkun kasvaa, mitä sillä teettää? Pannako palvelukseen, vai...? Äidin\nsydän hytkähti omituisesti. Palveluspiiaksiko se Kaisu sitten? Eihän se\nmitään muuten, mutta sittenkin... Ajatus painoi syvästi. Raha ei ollut\nkertaakaan kyennyt äidin silmissä nostamaan tytön arvoa rahojen kera\nsiihen, mitä se olisi, jos oltaisiin vielä Pihlajaniemestä...\n\nUkko oli suvella sairastellut. Silloin oli emäntä kyllä usein luullut\nhavainneensa etteivät ne nekään kivut aina olleet oikeita jumalan\ntauteja. Hän oli varma, että mies katuu. Olihan siitä puhuttu silloin\ntällöin. Mutta asia oli molemmille niin kipeä, nähtävästi, että siitä\nmieluimmin vanhaan, Pihlajaniemen viime vuosikymmenen tapaan vaiettiin.\nKumpanenkin kärsi yksin. Aina kun pyrki hiukankin puhkaisemaan pintaa\ntoiselle, yritti särkyä välit ja tulla riita.\n\nSilloin kun Martilta tuli se Jobin-posti hänen tapaturmastaan, olivat\nolleet oikein ikävät ajat. Isä oli sairastanut pari viikkoa ja hourinut\nusein Martista. Äiti oli navetassa istunut yksin monta iltaa ja\najatellut sitä, kun Martti häneltä kerran pyysi rahaa kihloihin, eikä\nhän antanut. Jos äiti olisi antanut rahaa, kenties olisivat kaikki asiat\nnyt toisin? Martti olis täällä ja... Jumala tietää, taitais olla\nkotitalo myymättä, ja...\n\nSe ajatus painoi lyijyraskaana Mäkitorpan emäntää niihin aikoihin.\nJonkun verran helpotti vasta sitten kun yhdessä päätettiin kirjoittaa\nMartille ja Liisalle, että jos he tarvitsevat, voivat isä ja äiti kyllä\nlähettää rahaa. Samalla kysyttiin, että jos tulisivat kotiin,\nlähetettäisiin matkarahat.\n\nEivät he silloinkaan voineet puhua Pihlajaniemestä, kun tämä kirje\nkirjoitettiin, vaikka keskinäinen tunnelma olikin paljon tavallista\nherkempi.\n\nHermanni, joka kirjettä laati, sai kirjoittaa erikseen äidin ja isän\nsanelemana, kumpasellakin kun oli Liisalle ja Martille joku lämmin sana.\nPiti kirjoittaa juuri niin kuin he tahtoivat. Poika yritti muutella,\nmutta se ei vanhempia tyydyttänyt, joten hän vaieten suostui.\n\nSyyskesällä oli taasen ruvennut kirkonkylillä päin olemaan enempi\nseuroja. Pihlajankylänkin akkoja joutui siten entistä enempi kulkemaan\nMäkitorpassa, niiden oikotie kun kulki siitä lähitse, mäen yli. Siten\npysyi emäntä pitäjään juorujen tasalla. Niissä oli aina mukana näitä\nmäkitorppalaisiakin koskevia. Melkein tuntui siltä, kuin ne olisivat\nsyksyn lähetessä taas lisääntyneet. Emäntä joskus ajatteli sitä.\nAjatteli myöskin, että se voi näyttää vain sellaiselta, kun on tullut\nsateiset ilmat ja mieliala on muutenkin painunut ja apea. Moni heitä\nkoskeva pikkujuoru tuntui siltä, kuin hyvä ystävä olisi sitä lisännyt ja\nkääntänyt ilkeämmäksi juuri kertoessaan. Nämä puheet olivat saaneet nyt\naivan uutta vauhtia siitä, että Pihlajaniemi oli, muka, myyty noin 20\ntuhatta halvemmasta kuin sen arvo oli. Saattoi havaita ihmisten ilkkuvan\nmielialan, kun joitakuita oli saatu näin pettää. Eivätkä Mäkitorpan\nemännän ystävätkään voineet tätä mielialaa aina peittää emännältä. Joku\ntiesi, että Pihlajaniemi oli täytynyt myydä sen vuoksi, ettei asumisesta\nenää tullut mitään, kun isäntä oli niin tarkka ettei malttanut ottaa\npalkkatyöväkeä ja omat lapset pakenivat käsistä...\n\n-- Niinkö ne sanovat, heh? Jaakko Jaakonpoika tätä asiaa ajatellessaan\nusein itsekseen mutisi.\n\nMutta nuorenväen oma tahtohan se oli, tiesi kertoja, niin\nPihlajaniemessä kuin muuallakin. Kaikkihan nykyään kodistaan pakenevat,\ntalollistenkin lapset, rahatöihin ja rahanansioihin. Moni kertoi, miten\npaljo pitäjällä nyt ihmiset puhuvat siitä, että Pihlajaniemi oli myyty\nmelkein puolilla hinnoilla. Onko se niin? kyselivät.\n\nSitte ne vaikeroivat omia vaivojaan. Kenellä oli tuskaa piioistaan,\nkuka taas valitti tyttärensä kohtaloa, joka oli joutunut huonoon\npalveluspaikkaan. Jotkut kantoivat miestensäkin päälle. Niistä muutamain\nasiat vetivät liian usein oluttehtaalle eikä töistä tahtonut tulla\nmitään. Toisilla oli taas muita, vielä pahempia vikoja. Sellaisten\nkanssa ihminen tarkenee. Oli sellaisiakin, jotka kehuivat miehiään ja\nsanoivat Jumalaakin kiittäneensä, kun on saanut sellaisen miehen että\nsaa edes olla kotona. Samaan suuntaan muutamat ylistivät lapsiaan, jotka\nkyllä hyppäävät, niin kuin nuoret ainakin, mutta jättämään kotoaan,\nmenemään Amerikkaan tai puotipojiksi ei saisi vaikka käskis...\n\nKun tällaisia juteltiin, tuli avuksi Mäkitorpan emännän tyyni luonne.\nHän pisti sanotun muistiinsa vain ja ajatteli, että taitaapa sitä\nsullakin, ystävä kulta, olla omat tuskas.\n\nKaikki nämä yhteensä tuottivat sittenkin niin paljon maallista murhetta,\nettä monasti alkoi syksynpuoleen jo tuntua siltä kuin parempaa asiaa ei\nvoisi nyt ajatella niinkään rauhassa kuin ennen. Kerran emäntä sortui jo\nvalittamaan ja neuvoa kysymään Kananteriltakin. Tämä sanoi että kaikki\nsellaiset murheet ovat häjynhengen juonia, joita lunastettu sielu ei saa\nlaskea mieleensäkään.\n\nMutta niin vahva usko kuin emännällä olikin ollut jo monet herran\nvuodet, nyt se usein horjui näiden kiusausten alla. Hänen järkensä, joka\nnuoruudessa oli pyrkinyt vilkkaasti sekaantumaan talousasioihin, mutta\nvälillä pitemmän aikaa uskonelämän vaikutuksesta alistunut vaieten\nJumalan ja miehen tahdon alle, pyrki nyt olemaan yhtämittaisessa\nlevottomuudentilassa. Kyllä hän koetti vakuutella itseään, että kaikki\nnämä maailmanmurheet ja epäilykset olivat peräisin valheenisästä, mutta\nei se auttanut. Järki mietiskeli yhtä myötään kaikellaista, m.*m.:\nmyytiinkö Pihlajaniemi liian helpolla? Eikö hän tehnyt väärin, ettei\nestänyt miestä myymästä? Tuntui rikokselta, että he olivat myyneet\nlapsilta kodin. Nyt Martti virui kolikaivannossa, eikä tiennyt vaikka\nolis jo tällä hetkellä murskana... Hermanni roikkui kaiket päivät\nnavetan päädyllä tangossa ja polkupyörällä pitkin kyliä... Ei, ei\nsellaisesta ikänä tule hyvää...\n\nÄiti sai tällaisissa tapauksissa tuskanhien kohtauksia.\n\n... Kaisu ei opi mitään...! piiaksi saa mennä ... muiden navettoihin\nvettä riiputtamaan... Muiden pelloille kyntämään... Muiden riihenovelta\nkurkistelemaan... Sitte saa jonkun häntäänsä joka vain katsoo rahoja,\nsillä Kaisu ei ole talosta...\n\n-- Minä olen syntiä tehnyt, sinun edessäsi, Herra, rukoili hän kamarissa\nitsekseen. Lamppu pöydällä valaisi avoinna olevaa pikkukirjasta, jota\njuuri oli lukenut. Silmälasit olivat ison virsikirjan päällä, ja silmät\ntuijottivat ikkunasta pimenevään hämäryyteen, mistä pihlajan ääriviivat\nhiljaa huojuen erottuivat.\n\n-- Toivoin täällä maallista iloa ja lepoa, raukka, mutta tällaista\nlevottomuutta sain. -- Ja ajatuksissa jatkui, että tämä ei voi olla\nmuuta kuin Jumalan rangaistus rahanahneudesta ja laiskuudesta.\n\nUlkoa kuului rattaiden kolketta ja hevosen teräskenkien kavistelua\nkivisellä torpantiellä.\n\n-- Se nyt, Jaakkokin, saa ajaa rahtiajoja töikseen, niin kuin muutkin\nmökinmiehet.\n\nOvi raottui. Kaisun pää pistäysi:\n\n-- Isä tulee, keitänkö jo puuron?\n\n-- Keitä vain.\n\nLaitettuaan hevosensa tiloilleen tuli Jaakko Jaakonpoika tupaan. Emäntä\noli jo sillä välin tullut myöskin askareilleen. Hän ajatteli juuri että\nsaa nähdä, mitä se nyt valittaa ja nurkuu ensimmäisenä, kun mies astui\ntupaan, pani kirveen ovenpäälle ja kintaat muurinotsikolle.\n\n-- Hyvää iltaa.\n\nVaimo katsoi. Mikä sillä nyt? Tämä tervehdys oli erikoista, äänessäkin\njoku uusi sointu.\n\n-- Iltaa.\n\nVaimo jatkoi askareitaan, odottaen.\n\nMutta mies jutteli vain yhtä ja toista kylänkuulumia. Vasta kun oltiin\nkolmisin pöydänympärillä puurolla, se puhkesi.\n\n-- Tapasin tuolla Mikonperän Jaanun ja se sanoi kyllästyneensä jo jouten\nolemaan, lupasi pian taas ostaa talon.\n\n-- Jaanuko?\n\n-- Niin se Jaanu, jonka poika on kaupungis, siellä...\n\n-- Kyllä minä sen tunnen. Sehän ryyppää. Kehuvat aina istuvan olutpotun\nääres.\n\n-- Sitä se sanookin, kehui itsekin jo moittivansa.\n\nKumpanenkin tunsi, että tässä nyt aivan tahallaan viivyteltiin\nsyrjäasioissa, kunnes emäntä vasten tapojaan puheliaalta näyttäen palasi\nsuoraa tietä pääasiaan.\n\n-- Vai talon?\n\n-- Kehui alkavan ikäväksi käydä, kun ei ole mistään kotoisin.\n\n-- Niin, kunko ei ole mistään kotoisin? Emännän silmät kiiluivat,\npöytään nojaten tuijotti hän miestään silmiin.\n\n-- Niin sanoi. Jaanu oli vähän ryypännyt.\n\n-- Missä sinä tapasit?\n\n-- Siinä kaupparistillä.\n\n-- No mistä se meinaa ostaa?\n\n-- Sanoi että kyllä niitä on. Kysyi että emmekö mekin jo osta.\n\n-- Mekö?\n\nKaisun huomio kiintyi keskusteluun, sillä äidin kysymys tuli harvinaisen\nkiihtyneellä äänenpainolla.\n\n-- Niin?\n\nPuolisot katsoivat toisiaan yli pöydän uteliaina, tutkivina, odottavina.\n\n-- No ja mitä sinä sanoit? kysyi vainio.\n\n-- Mitäs minä, vastasi mies, emmehän me ole siitä mitään ajatelleet.\n\n-- Niin mutta, uteli vaimo.\n\n... Tämäpä kummallista, ajatteli mies. Aikookohan se...? Ajatteleekohan\nse...? aprikoi vaimo mielessään kun korjasi pöytää.\n\nSilloin kuului takanluota Kaisun ääni:\n\n-- Aikooko sitte isä ostaa talon?\n\n-- Sanoakin! virkahti emäntä hymyhuulin.\n\n-- Tiedä, mitä siihen sanois Kaisu? he ... heh.\n\nJaakko Jaakonpoika päästi taasen kerran tuon omituisen naurahduksen,\njoka viimeaikoina oli käynyt yhä harvinaisemmaksi.\n\n-- Ostakaa vain! huudahti tyttö.\n\n-- Ostakaa vain, meinaa Kaisu, sanoi emäntä.\n\nJaakko Jaakonpoikaa yhä nauratti.\n\n-- Kaisu taitaa tuumata, jotta talosta olis mukavee olla kuin torpasta,\njatkoi isä.\n\n-- Niin oliskin!\n\n-- Kukas työt tekis? Isä ja minä olemme jo vanhoja, etkä sinä yksin\npitkälle, lapsiparka.\n\n-- Kirjotetaan Martti ja Liisa Amerikasta!\n\nKaisu puhui innostunein huudahdusäänin.\n\nÄiti ajatteli: kyllä sen kuulee että lapsikin jo ajattelee.\n\nIsä otti taskustaan lihamakkaran ja vehnäleivän jäännökset ja pani\nhyllynreunalle.\n\n-- Panen tuohon, sanoi.\n\nHän tunsi itsensä työstä väsyneeksi ja ajatteli jo makuullemenoa. Mutta\nkoko mielialan täytti omituinen tyydytyksen tunne siitä, mitä vaimo ja\ntytär olivat tänä iltana jutelleet. Enimmin kiinnitti väsähtäneen\nmielenkiintoa kysymys, mahtaisivatko Martti ja Liisa tulla takaisin?\nSekä vähän myöhemmin: mitähän patruuna nyt tahtois Pihlajaniemestä?\nAjatellessaan sitä, piiputteli hän jo vuoteenlaidalla. Tunnelma oli niin\nelähyttävä, että hän kesken hiljaisuuden, emännän juuri riisuutuessa\nvirkkoi:\n\n-- Se Jaanu kosi Pihlajanientä meille.\n\nEmäntä pysähtyi uteliaana:\n\n-- Kuinka Jaanu sitä?\n\n-- Sanoi vain, eikö lie kuullut kaupattavan.\n\n-- Nyt metsätönnä?\n\n-- Kyllä siinä kuuluu vielä polttopuuta ja sellaista olevan.\n\n-- Ja mitä se sellaisena nyt maksaa?\n\n-- Ei Jaanukaan, enkä minäkään ole kysynyt.\n\nOltiin vähänaikaa vaiti. Jaakko Jaakonpojasta oli niin mukavaa nyt\njutella. Yht'äkkiä hän muisti ja sanoi sen kohta:\n\n-- Huomenna on maamiesseuran juurikasvinäyttely ja kokous\nseurahuoneella. Minä ajattelin mennä.\n\n-- Sinnekö?\n\n-- Niin, ajattelin.\n\n-- Ethän sinä niis ennenkään? Emännän äänessä oli vastaanpaneva sävy.\n\n-- Olis tainnut pitää enemmänkin, sanoi mies ja ähki. Vaimo katsahti\nvuoteeseen, että mitä se Jaakko nyt? Vähäisen väliajan kuluttua sanoi:\n\n-- Mene vain, mun puolestani.\n\n-- Etkö sinäkin? kysyi taas vuorostaan mies.\n\n-- Sinnekö turniksia katsomaan?\n\n-- Niin ja kaalia.\n\n-- Olis pitänyt viedä meidänkin kaalia.\n\n-- Olisit vienyt.\n\n-- Mitä ne näin mökkiläisten kaalit sitte...\n\n-- Mökkiläistenkö? Entä jos oltaisiin vielä talosta?\n\n-- Niin mutta nyt ei olla.\n\n-- Onpa rahaa.\n\n-- Mitä se raha sitte.\n\n-- Saa sillä talon.\n\n-- No saa. Mutta kun on kerta myyty niin...\n\n-- Mitä siitä, moni myy ja ostaa taas ja rikastuvat sillä lailla kun\nvoittavat.\n\n-- Ei meistä, isä, ole sellaisiksi! Vaimo laskeutui vuoteeseen\nhuoahtaen. Mies veteli savuja hetkisen, laski piipun vuoteen vieressä\nolevan hyllyn reunalle ja vastasi:\n\n-- Eipä ei, mutta jos ne Martti ja Liisa tulisivat Amerikasta niin kyllä\nme talon asuisimme vielä.\n\nVähän ajan kuluttua äänsi vaimo:\n\n-- Jos ne tulevat ... meille?\n\n-- Pitää kysyä, jos...\n\n-- Mitä?\n\n-- Jos niin kuin talonpuuhiin tässä...\n\nJaakko Jaakonpoika veteli jo raskaita, syviä henkäyksiä, kun emäntä\nvielä tuntui valvovan täydessä tajussaan.\n\n-- Nukutko sinä?\n\n-- Häh?\n\n-- Arvelin vain, että sinähän voisit joskus kysyä patruunalta\nPihlajanientä?\n\n-- Niin kuin piloillaniko?\n\n-- Vaikka.\n\nVähänajan kuluttua molemmat nukkuivat.\n\n\n\n\n16.\n\n\nHeinosen puhe *Maamiehelle* oli herättänyt suurta hälinää. Koko\nnäyttely-yleisö puhui siitä. Muutamat olivat loukkaantuneet. Olihan\nyleisö kirjavaa.\n\nHän oli sanonut, että yleinen havainto näistä maamiesseurojen\nkokouksista oli monena vuotena ollut sellainen, että niissä tuli ikävä.\nJa missä ihmisten tulee ikävä, sinne menoaan he karttavat. Tämän ilmiön\nsyynä oli hänen luulonsa mukaan se, että pidettiin niin ylen paljo\nmaataloudellisia rippisaarnoja. Maanviljelijät kuormitettiin\ntaloudellisilla ja ammatillisilla syntitaakoilla aivan kuin erämaan\nkameelit. Ahkerimmatkin maataloudellisen parannuksen tekijät alkoivat\nväsyä ja uupua. Minkä tähden? Sentähden, kun jokaiselle, kuka vain oli\npäässyt pujahtamaan pois tästä joukosta ja saanut toisen ammatin,\nhänelle kohta loisti taloudellisen hyvinvoinnin-valo ja herraspäivät\naivan luvallisina. Jos talonpoika koettaa ruveta talonpoikana ollessaan\nherrastelemaan niin kuin muutkin ihmiset, heti hänen edesottamisiaan\nrupeavat murehtimaan kaikki: maa on vaarassa! Jos siis tahtoo\najanvaatimusten mukaan sivistyä tahi ruveta olemaan ihmisten joukossa\neikä halua saada nuhteita, pitää myydä talo ja ruveta harjoittamaan\njotain liikettä. Tämä kasvatus on sanomattomasti valaissut maanmiesten\npimeitä älyjä. Maanviljelystoimi heidät on tehnyt arvottomiksi ja\nkyvyttömiksi, eivätkä he voi kenenkään mielestä täyttää kutsumustaan.\nNyt vihdoin on maanomistus julistettu varkaudeksi, vaikka useimmat ovat\nmaksaneet tiloistaan korkeat hinnat...\n\nVähemmästäkin täytyy jo tomppelinkin herätä. Pitää myydä talo! Pääsee\nihmisten joukkoon. Se vain on paha, jos saa liian paljo, myyjä saa\nhuijarin-nimen; jos saa liian vähä, sanotaan hölmöksi. Mutta joka\ntapauksessa ihminen, joka vapautuu maasta, pääsee pujahtamaan kuin koira\nveräjästä siitä yhteiskunnallisesta ahtaastaportista, jonka toisella\npuolella on ainaisilta kyvyttömyyden-ja laiskuudenmuistutuksilta\nsuojattuna. Maansa myymällä voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Saa tehdä\nmitä tahtoo: kantaa korkoja ja olla, ruveta porvaroimaan ja\nkeinottelemaan, tahi asioimaan, tai saarnaamaan, y.*m. Saa tehdä mitä\nhaluaa, eikä muilla ihmisillä ole niin suuria sanomisia, teki toimensa\nhyvin eli huonosti. Tämän ovat maamiehet havainneet ja ruvenneet oikein\nkilvalla myymään talojaan. Se on aivan yleisen herätyksen merkki.\n\nMutta äläs! Kun maamiehet myyvät maitansa, sitte he vasta kuolemansynnin\ntekevät, sanovat ripittäjät. Ja nyt tulee viimeinen villitys pahemmaksi\nkuin ensimäinen. Maamies ei saa myydä maatansa! huudetaan. Mihin isänmaa\njoutuu, jos ei kukaan sitä viljele? Asukaa hyvät miehet talojanne!\nYmmärrättehän sen, että jos maaseutu tyhjäytyy väestöstä ja kaikki\ntulevat kaupunkeihin eikä maantöitä enää tehdä, silloinhan koko kansan\nperii hukka. Kuka maksaa palkat virkamiehille? Kuka ostaa ja myy pitäen\nyllä liikemaailman, jos maatilat tulevat metsätiloiksi? Jos itsenäinen\ntalonpoikaisluokka häviää, missä silloin on maan turva? Maansa myyminen\non isänmaan kavaltamista, kuulitteko!...\n\nNiin kaikuu uusi rippisaarna maanviljelijöille, jotka oman heikkoutensa\nja kykenemättömyytensä tunnossa jättävät maansa *parempainsa* käsiin.\nEntinen maamies, joka luuli maansa myynnin kautta nousevansa oikein\n20:nnen vuosisadan ihmisten joukkoon, saa kyyhöttää\n\"kuolemanodottajaismökissään\" kuin karussa oleva maansa pettäjä\ntietämättä itsekään kuuluuko hän tähän vai tulevaan ihmiskuntaan, tahi\nonko hänet jo tuomittu, vai vastako tuomitaan.\n\nSellainen on maamiehen kohtalo näiden nykyisenpäivän malli-ihmisten\nkeskellä. Mistä tämä johtuu? Onko se Jumalan säätämä luonnonlaki, vai\nvetääkö Herra tällä tavoin meitä puoleensa?\n\nMinä luulen, sanoi Heinonen, että kaikki johtuu vain siitä, että\nmaamieskäsitteeseen, hänen elämänosaansa on periytynyt yleensä koko\npaljon orjuusajoilta. Maamiehen tulee taata kansakunnan elossapysyminen,\nsen sukujuuren terveys ja riittäväisyys. Myöskin tulee hänen kyetä\ntyydyttämään kansakunnan elintarpeet. Voidaksensa täyttää kaiken tämän\ntulee hänen olla tavoiltaan yksinkertainen, jotteivät elintavat pilaa\nterveyttä, säästäväinen, jotta hänen tuotannostaan riittäisi\nherrastelevien luokkien koreuteen ja ravintotuhlaukseen. Kun\nmaanviljelys nyt ei tuota riittävästi, jotta kukin saisi mielinmäärin\nsiitä lypsää kulutustarpeitaan, alkavat elätit parkua kuin pahankurinen,\niso poikakölli silloin, kun äidin rinta on tyhjä, nälkä naukuu vatsassa,\neikä luonto ole vielä pakottanut kölliä etsimään ja pureksimaan itse\nleipää ja silakkaa. Äiti imettää ensin kölliä monen vuoden vanhaksi, ja\nkun ei rinta enää lypsä, antaa parhaat palansa täytteeksi. Mutta köllin\nruokahalu kasvaa, ja kun ei äitiraukalta enää tule mitään, alkaa kölli\nvihoissaan potkia, takoa, haukkua ja repiä äidinrintaa. Mitä äiti\nsilloin tekee? Aikansa tekiteltyään häätyy vihdoin panemaan mustia\nvilloja nänniinsä. Kölli mulkoilee ja kiukuttelee, mutta mustat villat\novat siinä. Ne eivät kelpaa köllin suuhun. Hänen täytyy ruveta elämään\nmuullalailla, omin neuvoin.\n\nKoko maamiehen aina haukutun aseman selvitys on tämä: hän on liian\nvanhaksi antanut näiden yhteiskunnallisten köllien potkia sylissään ja\nimeä rintaansa, antanut niille parhaat palansa, jopa puolet\npurrustaankin. Äiti on nähnyt ilolla, että poikakölleistä on kasvanut\nmiehiä ja naisia, jotka ovat nostaneet päänsä ylemmäksi kuin äiti,\nrakentaneet asuntonsa koreammiksi ja kynnykset korkeammiksi. Pukeuneet\nsilkkiin ja verkaan, varustaneet pöytänsä viinillä ja rasvalla ja\nälynsä maailman viisaudella. Kaikkeen siihen on äiti antanut mehun\nitsestään ja kuivunut. Katsokaa näiden vaimojen ja miesten poskia,\njoiden elämä on kulunut maatöissä! Kuivuneita kurttuja, joiden pohjissa\ntuhannet muistot vuotaneista hikipisaroista, pettyneistä toiveista,\nkärsityistä puutteista. Kun halla kävi mailla, tai kuivuus, eli raesade\nja myrskyt ja maanhedelmän veivät, kuka näistä imetetyistä kärsi\nmaamiehen kera? Sitä samaa on tapahtunut samalla aikaa, kuin maamies on\njo ollut taloudellisten rippisaarnojen ammattikuulijana. Täällä on\nparuttu ja kilpaa möykytetty äidinrintaa, josta ei enää voi herua\nkaikille vatsantäyttä. -- --\n\nMaamies on yhteiskunnallinen tuottaja. Mutta hän on ennen kaikkea\nkansallisuutensa elinjuuri. Anna sille suurta elämäntehtäväänsä vastaava\nvapaus, vapauta hänet olemasta kansallisen loiselämän elinjuurena ja\nnäet miten kansallisuus kukoistaa! -- --\n\n-- Maanaiset, maamiehet! Katkaistaan orjuuden perintökahleet! Itseään,\nomaa elämäänsä varten maaemon huoltajakin! --\n\nPuheen loputtua oli salissa vallinnut muutaman silmänräpäyksen\nvaikeneva, syvä hiljaisuus, mutta sen jälkeen räjähtänyt\nkättentaputuksen myrsky. Siellä oli paljon syrjäkylienkin varsinaista\nmaamiesväkeä. Harvoin heitä tällaisissa maallisissa tilaisuuksissa\nnähtiin niin paljoa. Arveltiin että heitä tällä kertaa veti\njuurikasvinäyttely, sillä se yhdisti tähän monenkin omia harrastuksia.\n\nSyrjäkylien miehet, joille monille kättentaputus oli aivan uusi\nelämänilmiö, löivät vahvimmin. Sangen monen miehen silmistä loisti\ntunnelma, joka avonaisesti kertoi heidän ajatuksiaan.\n\n-- Kylläpä puhuu!\n\n-- Vai osaa se Heinonen noin...\n\n-- Kerrankin niin kuin asia on.\n\n-- Justiin! Ei yhtään liikaa.\n\nPeränpuolella salia oli istunut Pihlajaniemi ja -- emäntä vierellään.\nJaakko Jaakonpojan suu näytti jähmettyneen ihmettelevään hymyyn. Emäntä\nistui totisena ja suljettuna. Heinonen vanhana naapurina tuli\nkättelemään. Kumpasenkin mieli meni iloiseksi. Kun kuulumisia juteltiin,\nnauroi emäntäkin ja sanoi aina väliin muutaman huomion, hillityllä\nsävyllään.\n\n-- Saarnaat kuin paras pappi! sai Jaakko Jaakonpoika tilaisuuden\nkehahtaa.\n\n-- Joutavia!\n\n-- No se oli oikein oikeata puhetta, juuri tuolla tavalla se on, kehui\nemäntä. Aivan siinä saa olla niin kuin aidanraos, kun ollaan talon edes,\nja jos talonsa myy niin sitte ihmiset vasta käsihinsä ottavat.\n\n-- Mepä tuon tiedämme, sanoi Jaakko Jaakonpoika, sorvaten tupakkaa\npiippuunsa.\n\n-- Ei täällä saa polttaa, huomautti emäntä.\n\n-- Ahah, sopiipa mennä pihalle.\n\n-- Onpa siellä sievä ilma, lohdutti Heinonen ja jatkoi kysellen: Kuinka\nse teidän aikanne nyt kuluu?\n\n-- Siinähän se, sanoi Jaakko Jaakonpoika.\n\n-- Kuluu niin kuin kuluu, lisäsi emäntä.\n\nHeinonen havaitsi että kumpasenkin mieli meni alakuloiseksi.\n\n-- Hm, mumisi hän.\n\n-- Tässä on jo vähin -- Jaakko Jaakonpoika katsahti ympärilleen olisiko\ntarpeettomia korvia kuulemassa -- kaduttu, kun tuli myydyksi.\n\n-- Minä arvaan sen.\n\n-- Siinä vain raha miellytti.\n\n-- Niinkö?\n\n-- Sehän se ... ja sittenkin taisi mennä halvalla. Mitä se Heinonen\narvelee, jos ostais sen takaisin?\n\n-- Pihlajaniemenkö?\n\n-- Niin sen.\n\n-- Tekö?\n\n-- Me.\n\n-- Mitäs minä siihen osaan...\n\n-- Ajattelen että jos Marttikin tulis kotipuoleen.\n\n-- Tulisko hän?\n\nHeinonen kiintyi nyt asiaan ja vei entisen naapurinsa hieman syrjempään,\nemännän jäädessä puhelemaan Heinosen emännän kanssa, joka oli ryhmään\nliittynyt.\n\nJuurikasvinäyttelyn ympärillä hääri yhä tungeskellen ihmisiä. Monelle\nnäytti se tarjoavan sangen mielenkiintoista tarkastettavaa. Harvat\nolivat tulleet tuotteitaan näytteille panneeksi, mutta sitä kiinteämmin\nnyt vertailivat näytteilläolevia omiinsa. Kellä oli parempia kotona,\nkuka taas ei ollut viitsinyt niiden kanssa niin suurta vaivaa nähdä,\njoten olivat kasvaneet vain pienemmiksi. Mutta yleensä näyttely\ninnostutti. Kaikilla oli jo tietona, että ne karjanrehuna lisäävät\nmaidontuotantoa ja vähentävät heinäinmenoa. Maidon laihduttamisesta\njotkut, joiden turnipsiviljelykset oli rikkaruoho vallannut, puhuivat.\nMutta kun toiset kertoivat satua ketusta ja pihlajanmarjoista\nvetäytyivät nämä toiseen huoneeseen piiputtelemaan ja juttelemaan muista\nasioista.\n\nHeinosen puheen jälkeen oli siihen saakka suljettu ja raskas mieliala\nvapautunut. Kaikissa huoneissa vallitsi nyt korkeaääninen puhelu,\nväittely, elämä ja nauru. Se pehmitti jo piintyneimmänkin erakon ja\nliehdytti juroimmankin. Maamiesten silmiin ilmestyi vilkkaampaa eloa ja\npäät kohosivat pystympään. Tämä heille vieras paikka oli täyttynyt\nheidän hengellään. Hetki oli puhaltanut eloon yhteistunnon ammonaikoja\nsitten sammuneet hiilokset. Heinonen oli loihtinut esiin voimia, mitkä\nvuosia olivat kismitelleet ja haukotelleet miesten povissa, mutta sitten\nväsyneinä laskeutuneet lepoon. Elämä oli mennyt menojaan ja sangen\nmonelle ujunut lopulta talonostajan odotukseksi.\n\nMutta nyt. Aivan kuin siunaus nousi maamiesten omanarvontunto perittyjen\nmuistojen takaa. Ainainen pilvi väistyi hetkiseksi syrjään, aurinko\npääsi valaisemaan ja maamies jouti kerran katsomaan itseään uudessa\nkirkastetussa valossa: oman henkensä valossa.\n\nTämä tunnelma aiheutti ne aivan uudet kuohahtelevan elämäntunnon\nilmaukset, jotka nyt yhdessä synnyttivät salissa elinvoimaisen möyhyn.\n\nSähkökello soi. Ihmiset rientävät eri huoneista ja ulkoa puolijuoksua\npaikoilleen. Kuulemisentarve vaikuttaa nyt kuin nälkä. Mitä nyt\nsanotaan? Kuka nyt puhuu?\n\nHeinonen astuu pöydän taakse maamiesseuran puheenjohtajana. Ilmoittaa,\nettä nyt jaetaan tämän kesäiset viljelyspalkinnot. Mutta ensimäisenä\nannetaan kunnan lahjoittama 100 markan metsänhoitopalkinto. Se on\nyksimielisesti määrätty Matti Kuusenlatvalle.\n\nKuusenlatva istuu maamiesseuran sihteerinä pöydänpäässä, nousee.\n\nHeinonen ojentaa puheen johtajapaikaltaan uutta satamarkkasta.\nKuusenlatva astuu lähemmäksi, saa rahan, kumartaa. Yleisö yllättää\nHeinosen edelle: \"eläköön\"-huudot täyttävät salin, täristäen\nikkunaruutuja. Koko pitäjä tietää ja tuntee että Kuusenlatvan metsiä on\nihana katsella. Harvoin ollaan palkinnoista niin yksimielisiä. Ihmiset\nyrittävät kurkistella Mattia. Jaakko Jaakonpoikakin kurkistaa toisten\nyli, minkälaiselta se nyt näyttää? Hän muistaa niin elävästi, kun Matti\nmaksoi hänelle isävainajansa velan, jonka tämä oli tehnyt hänen\nisävainajalleen...\n\n-- Niin ne ajat menee, mumisi itsekseen, alakuloisena ja vaivattuna.\n\nPalkintojen jako jatkui. Tultiin viimeiseen numeroon. Maamiesseura oli\npäättänyt 25 markan rahapalkinnolla muistaa kahta raatajaa, jotka nyt,\njo vanhuudenikäänsä lähennellen, oli katsottu sellaisen palkinnon\narvoisiksi.\n\nSilloin vaihtuu mies pöydäntaakse, harmaahapsinen, kunnianarvoinen. Hän\npuhuu kunniavieraille ikätoverina, työnantajana, maamiehenä. Puhe on\nkoruton, mutta asiallinen. Ja sydämiä hetkentunnelma koskettaa. Kun\nraatajasankarit astuvat pöydän ääreen, kajahtaa taas ikkunoia täristävä\n\"eläköön!\" Miehet joutuvat hämille. Kääntyessään menemään paikoilleen\ntoinen jo tyrskii, toinen on vielä totinen ja kova. Mutta kun\neläköönhuudot taukoovat, etsii moni nenäliinaansa ja kovalta näyttänyt\nraatajasankari kumartuu.\n\n\n\n\n17.\n\n\nAlakuloisena astelee Jaakko Jaakonpoika väsyneesti tietään. Se on\nPihlajaniemeen vievä maantie. Ei ole sielläpäin kulkenut sitten kun\nmuutettiin. Ja siitä on kulunut kauan aikaa. Viime keväänähän se oli?\najattelee hän ja kummastelee että aika on ollut niin lyhyt, vaikka on\nolevinaan pitkä. Aivan kuin monta vuotta! Mikähän sen tekee? miettii.\n\nSaapuu pienen metsätaipaleen yli taas asutuille vainioille, missä\nihmisiä häärii syystöissään. Kaikkialla, mihin silmänsä luo tapaa miehiä\nauroineen sänkeä nurin kääntämässä. Toisilla pelloilla vielä kuhilaat\nkyyhöttävät, mutta niidenkin pateilla näkyy ajajia ja kuormainpanijoita.\nRiihistä kuuluu koneitten jyrinää ja ihmishuutoja. Riihten edustoilla\nkiertävät hevoset uneksien pienten poikasten tai tyttöjen hoputtamina.\nTuolla jo muuan isäntä hyökkää riihestä, tempaa ajajalta suitset, lyö,\nrepii ja hosuu hevosia kiireempään kulkuun. Toisaalla jää elokuorma\npellonojaan, jonka yli on ajettu, eikä hevonen voi temmata ylös. Ajava\ntyttö seisoo neuvotonna vieressä ja odottaa miestä, joka oli jäänyt\npellolle, saatuaan pannuksi kuorman. Mies tarttuu ensin vakaasti\nsuitsiin, hevonen tempaa, mutta samassa menee jotain rikki. Toiselta\npellolta astelee apuun auraaja. Ensimmäinen mies sitoo ja parantaa.\nSitte saa tyttö taas suitset ja miehet vääntävät kumpasestakin pyörästä.\nKuorma nousee pellolle. Tyttö alkaa ajaa päästyään nyt sarkatielle.\nKorkea kuorma heiluu ja horjuu, epätasaisten raiteiden nousua ja laskua\nnoudattaen.\n\nJaakko Jaakonpoika seuraa kaikkea hartaalla mielenkiinnolla. Sehän on\nniin tuttua ja ihmiset ovat tuttuja. Mutta hän ei tiedä mikä siinä on,\nettei viitsi poiketa kenenkään puheille, vaikka ne kyllä tuntee ...\naivan kuin pelkäisi että ne jostain pistelevät.\n\nRiihten seutuvilla levisi eloista ja riihestä syksyinen riihihaju. Hän\nahmi sitä kuin muutamat akat kahvihajua, pisti piipun taskuun ja\nhengitti syvään. Teki mieli poiketa muutaman riihenovelle ja vetää\noikein henkeensä, mutta sitä ajatellessa rupesi ujostuttamaan, että jos\nne katsovat pitkään ja kyselevät. Koetti sen vuoksi tiellä vain\nhengittää kun kulki riihten ohi.\n\nMieli oli kotoa lähteissä ollut vähän reippaampi, kun nyt taasen näkee\nPihlajaniemen, ja saa sitte tuumata rupeaako takaisin ostelemaan. Mutta\nkun täällä ihmiset olivat riihillään ja pelloillaan ja hänellä ei ollut\nriihiä, eikä peltoja... Se tuntui aivan siltä, kuin olisi jäänyt\ntöittensä kanssa niin kauas jälkeen muista, että oli aivan toivotonta\nyrittääkään enää mukaan.\n\nHäntä kalvoi kaksi pelkoa rinnan. Toinen oli kysymys siitä, myykö\nsahayhtiö Pihlajaniemen ja millä hinnalla? Toinen: mahtaisiko Martti\ntulla isän kanssa vielä asumaan Pihlajanientä? Kaiken tämän rinnalla hän\ntunsi jäsentensä kankeuden ja edistyvän kyvyttömyyden, sekä\nPihlajaniemen rappeutuneen tilan. Hän ei saisi aikaan enää yksin mitään,\njos ei Martti halua tulla apuun. Hermannista ei ole maatöihin, eikä se\ntule, ja Kaisu on tyttöihminen, lapsukainen vielä ja emäntä on\nväsynyt...\n\nTiellä astuessa oli kyllä aikaa ajatella. Mieleen meni keväälliset\nmuuttopuuhatkin. Hän myhähti.\n\n-- Levollisia ja hupaisia päiviä odotin mökin koreassa kamarissa! Missä\nne nyt ovat?\n\nSiellä ei kukaan kärtä rakentamiseen ja asumiseen aina rahaa, oli hän\najatellut. Ja sitten oli hän luullut etteivät he kaksi vanhaa ihmistä ja\ntyttö syö paljon mitään. Nyt hän hymähti niille ajatuksille:\n\n-- Hmh!\n\nTaas jatkui, että Pihlajaniemessä olis ollut pian monta huonetta\nuusittavana, niin että säästörahat olisivat silloin menneet niihin,\nolisivatko edes piisanneet. Uusi hevonen olis pitänyt ostaa ja siitäkin\nmennyt 400--500 markkaa. Poikien kera aina riidellä pitänyt, ja jos ne\nolisivat tiehensä menneet, olis saanut alkaa renkien kanssa... Sekös\nniiden kanssa!\n\nHän muisti, istahtaessaan tienvieressä kivellä, miten tuo kaikki oli\nluonnollista silloin. Muisti senkin miten pankkikirjat ja rahat olivat\nisävainajan lompakossa hänen liivin povitaskussaan ja miten hän pani\nvielä toisen liivin päälleen sitä varten, ettei vain lompakko putoaisi.\nAjatteli aina niitä rahoja, ja niitä oli niin paljo ettei voinut oikein\nlaskeakaan, niin paljo ettei ainakaan hänen nuoruudessaan koko pitäjässä\nollut kellään niin paljoa rahaista rahaa...\n\nAinoa, joka siihen aikaan kiusasi oli isävainajan muisto. Jaakko\nJaakonpoika ei koskaan voinut saada varmuutta siitä, olisko Jaakko\nMatinpoika ikinä suostunut myymään Pihlajanientä. Hänestä aina vain\ntuntui siltä, ettei äijä olisi siihen suostunut. Vaikka poika miten\nkoetteli mielessään tyydytellä haamuna lähentelevän ukon rahanahneutta,\naina isävainaja kuitenkin tuntui pitävän kiinni talosta, omastaan,\nPihlajaniemestä, joka oli kulkenut suvussa monta, monta miespolvea,\nmutta jonka nyt tämä, Jaakko Jaakonpoika pani menemään.\n\n-- Vaikka olihan siinä rahaa, oli ajatustensa hätyyttämä syyllinen\npuolustautunut ja ajatellut samassa, että onhan se isävainaja jo\nlevännyt haudassa parikymmentä vuotta. Kun hän taas vuorostaan, Jumalan\njärjestyksen mukaan menee pois, niin saavat lapset kukin periä häneltä\nja äidiltä laillisen osansa puhtaassa rahassa. Siitä on niin hyvä tehdä\ntiliä! Mutta jos Pihlajaniemi olis Martillekin jäänyt, millä hän olis\ntoiset perilliset lunastanut?\n\n-- Ei millään, eikä ikinä!\n\nJumalakin sen tietää, ettei hän tuhlaa penniäkään turhuuteen. Ja sitten\noli hän ajatellut kaikkien näiden puolustusten lisäksi, että oli\ntalonmyynnillä hankkinut armonaikaa, että ehtii itseäänkin vähän\nvalmistaa jokapäivä lähenevää ijankaikkisuutta varten. Se oli lopulta\npusertanut kyyneliä silmiin ja poistanut epäilykset. Hän muisti aivan\nhyvin, miten sitte koetteli kädellään poveaan, oliko lompakko tallella,\nnousi iloisin mielin muuttokuorman päälle ja huusi vapautuneena\nhevoselle:\n\n-- Ooo!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kulkivat ajatukset aivan toisessa äänilajissa. Silloin ajoi hän\nhevosella pois Pihlajaniemestä ja istui muuttokuormalla autuudenpantti\nsydämellä, jota pahanviettelyksiksi luullut epäilykset riitelivät pois.\nNyt hän jalkaisin astuskeli takaisin kuin synninsortama ja katuva\npyhiinvaeltaja, maailman hylkäämänä, rikkaudenilojen pettämänä,\nikävöiden takaisin kotiin, ei tällä kertaa niinkään paljoa ajatellen\ntaivasta kuin laimiinlyötyä, hylättyä sukukotia Pihlajanientä, missä\nmuuan yksinpuolin lapsia laitteleva akka kuului nyt olevan koturina ja\nainoana asukkaana...\n\nIsävainaja oli pyhiinvaeltajan mielessä poistumatta, aivan kuin olisi\nastuskellut tuossa vieressä ja tuon tuostakin vetänyt oikean kätensä\nsinisten kesähurstihousujen lakkarista ja näyttänyt nyrkkiä. Vaeltajaa\nkiusasi ja masensi niin kamalasti tämä haamu, että melkein pelkäsi sitä.\nEi hän mielessään yrittänytkään väittää, että olisi tehnyt viisaasti,\n-- mutta niinpä se yksinkertainen ja oppimaton ihminen on tyhmä! Jumalan\npitäisi antaa se nyt anteeksi ja unohtaa hänen pahat tekonsa ja auttaa,\njos hyväksi näkisi, että Pihlajaniemi lunastettaisiin uudestaan\nsukuun...\n\nHän joutui ajattelemaan kulunutta kesää. Se oli ollut senkin vuoksi niin\nikävä kuin ihmiset tuntuivat pitävän pilanaan. Syksyntullen näytti aika\nkäyvän vielä tukalammaksi. Eikä hän niin muuten, mutta kun emäntääkin\npainoi murhe ja luuli että se oli Martin ja Pihlajaniemen vuoksi...\n\nEiköhän se ollutkin synti, että ihminen, joka on luotu tekemään työtä,\nalkaa olla jouten? mietiskeli murehtiva mies. Jumala heittää laiskan\noman onnensa nojaan, ja sitte se menee pilalle. Niin kuin hänenkin nyt.\nEnnen talon töissä oli terve kuin pukki, mutta nyt ... mistä milloinkin\nporottaa. Jäsenet eivät ole tottuneet joutilaisuuteen, ja näin ne\nnurkuvat. Samoin kuin sielukin. Ennen Pihlajaniemessä löysi jumalanarmon\nniin helposti, mutta nyt, kun oli kyllin joutilasta aikaa, armokin\nkatosi, eikä tahdo löytää mistään... Kun yksi elämänmurhe jättää tulee\njo toinen... Kiusaaja kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsein\nnielläkseen. Ja kun tästä tulevat pitkät syysyöt ja kylmät talviset\npäivät, ruumista porottaa ja emännällä on aina pahamieli, niin...\n\nMutta nyt hän jo huomasi kääntyneensä Pihlajaniemen tielle. Siinä oli\nsyviä vakoja joita ei ennen ollut koskaan ja tie kovin kurjan näköinen.\nEntinen isäntä ihmetteli, että mistä vaot olivat tulleet ja mitä täällä\noli ajettu, kunnes huomasi, että kartanolta oli viety se\nliiterirakennus, jonka hän aikoinaan rakennutti. Astuessaan portista\npihaan, tuntui aivan kuin olisi käynyt asumattomaan erämaataloon, josta\nkaikki mikä elävää henkeä kantaa on paennut. Eräässä nurkassa keksii\nhänen silmänsä kaksi lasta, jotka siellä jatkavat kesäistä leikkiään.\nSulettu porstuanovi avautuu ja se nainen näyttäytyy.\n\n-- Ka isäntäpä!\n\n-- Päivää.\n\n-- Päivää!\n\nJaakko Jaakonpoika aprikoi, että mitä hän selittää tulonsa syyksi.\nLapset nurkassaan ovat jo nekin huomanneet vieraan.\n\n-- Isäntä on nyt hyvä ja tulee tupaan.\n\nEi hän jouda. Hän oli vain ohimennen pistäytynyt kartanolla katsomassa\nmille täällä nyt näyttää, selittää, yrittäen naureskella.\n\nNiin rientää hän kujaa takaisin ja panee pahoin hengessään, että ne\nsinne sellaisen kotomiehen laittoivat. Hän ei menisi tupaan, ei\nvaikka... Kuka tietää mitä juttuja vielä laittaisivatkaan!\n\nSamaa tietä kuin oli tullutkin, missään käymättä, astelee hän raskain\naskelin Mäkitorpalle päin.\n\n\n\n\n18.\n\n\nPatruuna oli valmis myymään Pihlajaniemen. Hänestä oli hauskaa että\nisäntä tuli nyt jo, ennenkuin talvihakkuut järjestettiin, sillä ajatus\noli ollut ottaa Pihlajaniemen metsät loppuun tänä talvena. Monet tulevat\nostelemaan taloja vasta sitten kun metsät on viety kaikki. Mistä hän\nniille silloin tarvepuuta hankkii. Eikä hän metsiä osta säästääkseen.\nHän on liikemies, joka ottaa talot, metsät, koko elämän omalta\nkannaltaan. Ihmisissä, varsinkin metsänomistajissa on paljon\npuolinormaaleja ihmisiä. Hän maksaa niille usein liika paljon metsistä.\nKaikki luulevat sitten että hän rikastuu joka talonkaupassa. Se on\nnaurettavaa. Mutta ihmiset nyt kerran ovat sellaisia. Hän nyt sanoo,\nettä monet metsät tulevat liian kalliiksi. Niiden kanssa saa koettaa\nkaikkensa, jos saa omansa.\n\nMutta sen sanoo hän suoraan, että Pihlajaniemi oli ollut tavallinen\nkauppa. Hän ei vielä sitä myisi niine metsineen, mitkä siinä nyt ovat,\nvieraalle. Mutta kun isäntä itse tahtoo talon takaisin, niin hän myy,\nkoska on aikomus palauttaa se sukuun. Pihlajaniemi maksaa nyt 25 tuhatta\nmarkkaa. Ja silloin on se helppo. Talossa on vielä polttometsää aivan\nriittävästi ja vähin rakennuspuutakin. Kun kymmenen vuotta menetellään\ntaiten metsän kanssa, on jo sievä rakennusmetsäkin, taikka myytäväksi\nkelpaavaa tukkimetsää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjoitettiin Martille, tahtoisiko hän tulla? Saisi kohta toisenpuolen\ntalonkirjat itselleen, omiin nimiinsä, mutta asuttaisiin yhdessä nyt\naluksi. Isä antaisi Martille komennon, kun Martti on nuorempi ja\nmuutenkin ymmärtää paremmin nykyajan viljelystapoja. Isällä ja äidillä\non niin ikävä Pihlajaniemeen. He ovat sairastelleet ja luulevat että\nsiihen on pelkkä ikävä ja työnpuute syynä. Kallis on Pihlajaniemi.\nKehutaan että sen metsistä on jo saatu talonhinta. Mutta siinä on metsää\nvielä. Ja isä ja äiti arvelevat, että olis parempi elää sittenkin\nPihlajaniemessä, vaikka vähemmilläkin rahoilla. Tietäisihän edes mistä\nollaan. Ja kun Martilla oli niin halu maahan, niin isä ja äiti\najattelevat, että jos Martilla ja Liisalla on vielä halua, ostetaan\nPihlajaniemi.\n\nMartti vastasi viipymättä. Hän ja Liisa kyllä tulevat mielelläänkin, jos\nvain niin voidaan järjestää asiat kuin oli luvattu. Hän ei pidä\nAmerikasta, vaikka taloudellisesti häntä on onnestanut. Kesällä kyllä\noli se onnettomuus, mutta parannuttuaan hän taas pääsi työhön. Liisalla\non koko ajan ollut ikävä. Jos he saavat varmuutta siitä, että saavat\nomiin nimiinsä puolen taloa, he kyllä mielellään tulevat yksiin leipiin.\nSopiihan erota sitten, jos ei sovita. Talon hinta on kyllä nyt, kun\nparhaat metsät meni, kovin kallis. Mutta samoin kuin vanhemmillakin, on\nheilläkin se mieli, että se on koko elinajan mielenpainona jos suvun\nperintötalo saa mennä. Martti oli kyllä ollut aikanaankin sitä mieltä,\nmutta ei tahtonut nyt silti ruveta isää nuhtelemaan, kun huomaa että isä\njo katuu. Hänen oma rakkautensa kotiseutuun ja maanviljelykseen on aina\nvain kasvanut. Kolimaini on hyvä kasvattaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun asiat oli kirjevaihdon kautta näin saatu selviksi, syntyivät kaupat.\nPihlajaniemi siirtyi taas takaisin entisille omistajilleen melkein\nsamasta hinnasta kuin aikoinaan myytiin. Mutta suurimmalla osalla\nerinomaisesta metsästä oli sahayhtiö lisännyt pääomiaan.\n\nHe siirtyivät kohta takaisin entiseen kotiinsa. Jaakko Jaakonpoika tunsi\nrupeavansa elämään uudestaan. Hänen silmänsä saivat terävämmän ilmeen ja\nkirkkaamman loisteen. Jalka astui nopeammin, vartalo suoristui. Emäntä\nei nytkään paljon puhunut, mutta päänkipu hävisi ja kasvoille asettui\nasumaan taas entinen puuhakas hymy.\n\nTalvi tuli aikaisin. Lokakuulla oli jo kylmännyt maat ja marraskuulla\noli täysi talvi. Talonkaupat tehtiin marraskuun lopulla. Joulukuulla\nmeni lumi ja sade sulatti maan. Auraajat ilmestyivät silloin\nPihlajaniemen maille. Ihmiset sanoivat ihmeissään:\n\n-- Kas kas!\n\nSeuraavana vuotena sattui Vapunpäivä sunnuntaille. Kevät oli ollut\nvarhainen. Vapun edellä satoi useita päiviä, ilmat olivat ihanat,\nruohonpää nousi maasta.\n\nVappuaattona Jaakko Jaakonpoika suoritti kunniapalvelustaan talon\npihalle ja kujalle. Syksyiset jäljet tukittiin ja päälle levitti hän\ntalvella ajettua keltaista, valittua hiekkaa. Hän osasi heittää hiekkaa!\nHänen käsissään oli sitä varten olemassa aivan erityinen sielullinen\nponnin, jolla oli jotain sukulaisuutta taiteellisten taipumusten kanssa.\nKasvoille oli levinneenä nauttiva hymy, jolle helppo hiki lisäsi\ntunnelmaa.\n\nNaapuri Heinonen oli tullut siihen, Pihlajaniemi pysähtyi pakinoimaan.\nJuttu meni heti Marttiin jota molemmat odottivat. Ilmat yleensä olivat\nolleet tyvenet, joten ei ollut kumpasenkaan mielestä syytä pelätä\nmyrskyjä.\n\n-- Te olette jo ehtinyt tietä korjaamaan, ettekö saattanut nähdä sahan\njäleltä? kiusasi Heinonen.\n\n-- En, en minä, tuota ... kun Marttikin pian tulee. Pyörtäis pian tuosta\ntienhaarasta.\n\n-- Katsoa vain, etteivät tule Vapuksi.\n\n-- Tulisivat nyt! Alkoi taas levittää hiekkaa, ja Heinonen poistui\nvihellellen.\n\nSamaan menoon hiekoitettiin pihakin. Naiset olivat pesseet koko talon.\nTarhaan levitti isäntä jostain välysestä löytämiään puolivanhoja olkia.\n\nVappu sai tulla. Pihlajaniemessä oltiin kotona.\n\nVappu tuli iloisesti loistelevan auringon kera.\n\nPihlajaniemen isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkolle. Isäntä panee\njo hevosta aisoihin. Palvelustyttö tuo heiniä häkkirattaille ja Kaisu\njuoksuttaa tuvasta puna-valkoraitaista tyynyä. Mutta keskipihassa\npysähtyy tyttö, tuijottaa portin läpi tielle, huudahtaa:\n\n-- Liisa ja Martti tulevat!\n\nPalvelustyttökin heittää heinät siihen ja juoksee portille. Jaakko\nJaakonpojan huulet vavahtelevat ja hänen on vaikea osata tampin-naulaa.\nEmäntä juoksee tuvasta kirkkopuvussa, pyylevänä ja sädehtien, pysähtyy\nportaille ja katsoo silmät sirrillään portin läpi kujalle.\n\nPihaan ajaa kaksi hevosta. Edellisessä istuvat Liisa ja Martti,\njälkimmäisillä rattailla on pari isonlaista matka-arkkua. Liisan sylissä\non punakolttuinen, kukoistava poika.\n\nSyntyy iloinen hälinä.\n\n-- Päivää, terveisiä Amerikasta!\n\n-- Jumala antakoon, terve tuloa vain!\n\n-- Väinö, Väinö! Liisa, anna mulle Väinö! Kaisu huutaa ja kurottaa\nkäsiään.\n\n-- Pudotat sinä, älä... hätäilee emäntä.\n\n-- Vaarille, vaarille! huutaa Liisa nauraen kun havaitsee vaarinkin\nkurottelevan poikaa.\n\nToiset väistyvät ja tytöt katselevat nurjin silmin vaaria, joka huulet\nliikutuksesta mutuellen ojentaa kätensä saadakseen pojan.\n\n-- Siinä on vaarille talonkanto, laskee Liisa leikkiä, antaessaan pojan\nhieman vapiseviin ja hätäileviin käsiin. Martti nauraa ja Kolimainissa\nkellastuneet posket saavat rusoa.\n\nPoika katsoo pitkään ja juhlallisen totisena vaarin silmiin. Tämä\najattelee ruvetakseen sille puhelemaan, mutta ei löydä sanoja.\n\n-- Talonkanto, kuiskaa vihdoin itsekseen, puristaa lasta rintaansa\nvasten ja lähtee viemään saalistaan tupaan sisällinen hymynhohde\nsilmissä.\n\n\n\n"]