Ukko Goriot
Honoré de Balzac (1799–1850)
Pariisilaiseen täysihoitolaan sijoittuva romaani kuvaa nuoren Eugène de Rastignacin pyrkimyksiä seuranpiireihin ja iäkkään Goriot’n traagista uhrautumista kiitollisuutta vailla olevien tyttäriensä hyväksi. Tarina syventyy 1800-luvun alun yhteiskunnalliseen murrokseen, rahan valtaan ja perhesiteiden murenemiseen.
Honoré de Balzacin 'Ukko Goriot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1770. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
UKKO GORIOT
Kirj.
Honoré de Balzac
Suomentanut
Eino Woionmaa
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1927.
Suurelle ja kuuluisalle Geoffroy Saint-Hilairelle
hänen teostensa ja hänen neronsa ihailun osoitukseksi
de Balzac.BALZACIN "UKKO GORIOT".
Honoré de Balzac syntyi v. 1799 Tours'issa, Rabeais'n maakunnassa, Ranskan "puutarhassa", samana vuonna kuin Napoleon palasi Egyptin-retkeltään ja valmistautui painamaan keisarikruunun päähänsä. Hänen viljava, hedelmällinen kotiseutunsa näyttää lainanneen hänen mielikuvitukselleen jotakin ehtymättömästä luomisvoimastaan – historiallinen ajankohta hänen nuoruutensa kehitysvuosina tuntuu puolestaan antaneen polttoainetta sille kunnianhimolle, joka hehkui tourainelais-nuorukaisen povessa hänen saapuessaan Pariisiin koettelemaan onneaan. Kirjallisuuden historia ei tunne monta esimerkkiä hellittämättömämmästä, määrätietoisemmasta pyrkimyksestä runottarien ja kirjallisen yleisön suosioon kuin Honoré de Balzacin. Ja kuinka korkealla Apollon laakerit aluksi tuntuivatkin olevan tälle kirjallisuuden käsityöläiselle, saavutti hän kuitenkin ne vähitellen, jopa niin runsaassa määrässä, että monet hänessä näkevät yhden Ranskan suurimmista romaanikirjailijoista. Ja kun Balzacin päättynyt elämäntyö salli silmätä hänen valtavan tuotantonsa ylitse, kävi ilmeiseksi, että sillä ihmiskuvauksen rikkaudessa ja syvyydessä ei ollut monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa.
Kaksikymmenvuotiaana, yksinäisenä ja köyhänä saapui Balzac Pariisiin,
asettui asumaan pieneen ullakkokamariin, hoiti aluksi vaatimatonta
kirjurintointa erään lakimiehen luona, mutta jätti pian lakimiesuran
kirjailija-kutsumuksen hyväksi, kärsi vilua ja nälkää, mutta ei
hetkeksikään horjahtanut uskossaan kirjalliseen nerouteensa ja
tulevaan maineeseensa. Niinkuin kaikkia hänen sukupolvensa nuoria
miehiä innosti häntäkin Napoleonin hahmo: "Mitä hän ei ole voinut
saavuttaa miekalla, sen olen minä saavuttanut kynällä." Suunnitelmaan
ensin suurta tragediaa Cromwellista antautui hän kirjoittamaan
romaaneja, toisen toisensa jälkeen, julkaisten eri salanimillä,
ikäänkuin vielä koetellakseen voimiaan. Vuonna 1822 lähettää hän
kirjakauppaan puolikymmentä romaania ja seuraavina vuosina jatkuu
keskeytymättömänä hänen kädestään lähtevien romaanien sarja. Hän ei
vielä ole paljon kokenut, mutta hänen väsymätön mielikuvituksensa
tuntuu korvaavan hänen kokemattomuutensa ja riittävän antamaan hänelle
aineksia aina uusiin teoksiin. Näillä Balzacin nuoruudenromaaneilla
ei ole suurempaa kirjallista arvoa eivätkä ne tuottaneet tekijälleen
sitä kultaa ja kunniaa, jota hän niillä oli tavoitellut. Mutta
Balzac ei luovu uskostaan onnettareensa. Kun kynä ei voinut hankkia
hänelle taloudellista riippumattomuutta pyrki hän mammonaan käsiksi
toista tietä. Hän perustaa kustannusliikkeen ja kirjapainon ja
alkaa julkaista helppohintaisia klassikkopainoksia, joihin hän
itse kirjoittaa esipuheet. Tämä poikkeaminen käytännöllisen elämän
aloille on omiaan lisäämään Balzacin elämän- ja ihmistuntemusta,
mutta sen taloudelliset seuraukset ovat katkerat: jos Balzac oli
aloittanut tyhjin käsin taistelunsa kunniasta ja rahasta, on hän
kolme vuotta kestäneen liikemiestoiminnan jälkeen vielä huonommassa
asemassa kuin alottaessaan. Hän saa kantaakseen velkataakan, josta
hän ei milloinkaan vapaudu, ja jonka keventämiseksi hänellä ei ole
muuta keinoa kuin kynänsä. Mutta hän ei suinkaan aio antautua, hän
jatkaa pelottomana taisteluaan kohtalonsa kanssa. Hän suorittaa
jättiläismäisiä työpäiviä, hän nousee puoliyön aikaan vuoteestaan,
työskentelee kirjoituspöytänsä ääressä valkeaan munkkikaapuun
kietoutuneena valoisaan aamuun, rientää sen jälkeen kirjapainoon
viemään latojalle valmistuneen käsikirjoituksensa ja lukemaan
korjausvedoksia johonkin aikaisemmin jättämäänsä lukuun, kiirehtää
taas ullakkohuoneeseensa jatkamaan keskenjäänyttä romaaniaan, laskee
kynän kädestään vasta päivällisen aikaan ja menee jo 7:n ja 8:n
välillä vuoteeseen. Onnetar ei jätäkään pulaan tätä tarmokasta,
itsepintaista kosijaansa. Taiteellinen muoto, jonka herraksi Balzac
ponnistuksistaan huolimatta ei ollut vielä päässyt, alkaa taipua hänen
käsissään, hänen romaaninsa rakentuvat kiinteämmiksi kokonaisuuksiksi,
hänen ihmiskuvauksensa syvenee ja herkistyy, hänen lukijakuntansa
kasvaa ja tulee tarkkaavammaksi, hänen maineensa tähti alkaa nousta
ja ennen pitkää on hän Pariisin tunnustettuja kirjallisia nimiä.
Romaani "La Peau de chagrin" ("Chagriininahka"), vuodelta 1831,
muodostuu hänen ensimmäiseksi suureksi taiteelliseksi voitokseen.
Tässä romaanissa esiintyy Balzac ensi kertaa oman aikansa yhteiskunnan
kuvaajana ja arvostelijana, saavuttaen sattuvalla, syvälle tunkevalla
todellisuuden havaitsemiskyvyllään ja ihmiskuvauksen taidollaan
taiteellisen kokonaisvaikutuksen, josta mm. vanha Goethe, yksi romaanin
ensimmäisistä lukijoista, eräissä päiväkirja-muistiinpanoissaan on
antanut mitä kiittävimmän arvostelun.Taiteellinen menestys on uusi kiihoitin Balzacin luovalle
mielikuvitukselle. Alati ahdistavat velat ovat myöskin hänelle
muistutuksena siitä, ettei hänen sovi laskeutua lepoon laakereilleen.
Hän luo vuodesta vuoteen jatkuvan sarjan kertomataiteellisia teoksia,
romaaneja ja novelleja, lainaten aiheensa milloin Pariisista,
milloin maaseudulta ja täyttäen ne aina rikkaalla, kuohuvalla
elämällä. Hän yhdistää romantikon suurpiirteisen, lennokkaan
mielikuvituksen yksityiskohtaiseen todellisuuden havaintoon, hän
kuvaa erikoisella mieltymyksellä suuria, alkuperäisiä inhimillisiä
intohimoja, rakkautta, rahan- ja kunnianhimoa, saituutta,
turhamaisuutta, mustasukkaisuutta, vanhempien suhdetta lapsiin ja
lasten suhdetta vanhempiin, hän paisuttaa, niinkuin Molière,
henkilöissään mielellään jonkin määrätyn luonteenominaisuuden kaikkia
muita hallitsevaksi, luo tyyppejä yksilöiden asemasta, mutta hän
syventyy myöskin harrastuksella ympäröivään todellisuuteen, tutkii
sitä luonnontieteilijän puolueettomalla mielenkiinnolla ja antaa
paikallisuuden ja historiallisen ajankohdan tulla romaaneissaan
täysiin oikeuksiinsa. Porvarikuninkaan, Ludvig Filipin, aikakauden
kulttuurikuvauksena on hänen rikas, yhteiskunnan erilaisilta
aloilla aiheensa noutava kertomataiteensa verraton lähdeteos. Hänen
mielikuvituksensa ulottuvaisuus tavoittelee shakespearelaisia mittoja,
hän kuvaa ministereitä, virkamiehiä, kauppiaita, upseereja, pappeja,
koronkiskureita, kirjailijoita, sankareita ja rikollisia, äitejä ja
tyttäriä, kunniallisia naisia ja seikkailijattaria, herttuattaria
ja maalaistyttöjä yhtä yksityiskohtaisella asiantuntemuksella ja
yhtä väsymättömällä mielenkiinnolla. 1830-luvun lopulla päättää hän
yhdistää teoksensa, jo valmiit ja myöhemmin syntyvät, elimelliseksi
kokonaisuudeksi, joka kuvastaisi koko aikakauden sielunelämää ja jolle
hän, tietoisessa kilpailussa Danten kanssa, antaa nimen "La Comédie
humaine" ("Inhimillinen näytelmä".)Tähän valtavaan romaanisarjaan kuuluu myöskin se teos, "Le Père Goriot", v:lta 1835, joka tässä ensi kertaa tarjotaan suomenkieliselle lukijakunnalle. Syvällisellä myötäelämyksellä kuvattu isänrakkauden tragedia, porvarillinen kuningas Lear-kohtalo on asetettu romaanin keskeiseksi aiheeksi, mutta sen ympärille ryhmittyy muita motiiveja, jotka kilpailevat Goriot-aiheen kanssa lukijan mielenkiinnosta. Itse asiassa kasvaa kertomuksen kuluessa romaanin juonta kannattavaksi päähenkilöksi maaseudulta Pariisiin tullut ylioppilas Eugène de Rastignac, jonka voimakas elämänjano saa hänet luopumaan maailmankaupungin pyörteessä toisesta siveellisestä puolustusasemasta toisensa jälkeen. Verrattomalla taidolla ohjaa Balzac nuoren, vielä kokemattoman sankarinsa Pariisin labyrinttiin, asettaa hänet vastakkain mitä erilaatuisimpien henkilöiden kanssa, perehdyttää hänet korkeamman seuramaailman moraaliin, nukuttaa hiljalleen hänen omantuntonsa ja antaa hänen lopulta isä Goriot'n järkyttävän murhenäytelmäntodistajana saada syvän katsauksen ihmisluonteen itsekkyyteen ja sosiaalisen siveysopin onttouteen. Rastignac ei syöksy sokeana eikä vieteltynä uhrina siihen turmeluksen kuiluun, joksi Balzac kuvaa määrättyjä Pariisin piirejä, hän valitsee siveellisen alennuksensa tietoisesti, tosin ei ilman epäilyksiä eikä ilman omantunnonvaivoja, mutta hän valitsee sen joka tapauksessa siksi, että hän vain sitä tietä voi saavuttaa mitä hän syvimmin himoitsee: omaisuutta, mainetta, rakkauden iloja. Balzacin myöhemmissä romaaneissa tapaamme Rastignacin ministerinä – hän on valloittanut sen maailman, jonka porteilla hän "Ukko Goriot"-romaanissa vielä epäröiden seisoo.
Balzac ei milloinkaan saanut valmiiksi "Inhimillistä näytelmäänsä" (voiko kuvausta kokonaisen aikakauden intohimoista, tavoista ja tyypeistä milloinkaan saada valmiiksi?). Kuolema katkaisi hänen työpäivänsä v. 1850, kolme kuukautta sen jälkeen kun hän oli mennyt naimisiin puolalaisen kreivitär Honskan kanssa, jolle hän lähes kaksikymmentä vuotta oli kirjeissä ripittänyt ilonsa ja surunsa ja joka häntä sitten häikäilemättä petti. Mutta jokainen murto-osa Balzacin valtavaa teosta, jokainen hänen yksityinen romaaninsa, elää omaa itsenäistä elämäänsä vuosikymmenestä toiseen, ei muodollisten ansioittensa johdosta – siinä suhteessa voi ranskalainen romaani viitata virheettömämpiin saavutuksiin – vaan syvällisen ja rikkaan ihmiskuvauksensa perustalla. "Ukko Goriot" on mainittava ensimmäisten joukossa tässä romaanisarjassa, joka suuren taiteen yksinkertaisilla, vakuuttavilla keinoilla on vanginnut puitteihinsa niin valtavan määrän väärentämätöntä inhimillistä elämää.
V. A. Koskenniemi.
I
Rouva Vauquer, omaa sukuaan de Conflans, on vanha nainen, joka jo neljättäkymmentä vuotta pitää Pariisissa porvarillista täysihoitolaa Neuve-Sainte-Geneviève-kadun varrella Quartier latinin ja Faubourg Saint-Marcelin välillä. Tämä täysihoitola, Maison Vauquer, ottaa vastaan miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, ilman että ilkimielistenkään koskaan olisi kuultu parjaavan sen säädyllisiä tapoja. Mutta sitten ei siellä olekaan kolmeenkymmeneen vuoteen asunut ainoatakaan nuorta ihmistä, ja jotta joku nuori mies asettuisi asumaan sinne, täytyy hänen saada kotoansa hyvin niukasti rahoja. Mutta vuonna 1819, sinä ajankohtana, jolloin tämä draama alkaa, asui siellä kuitenkin eräs köyhä nuori tyttö. Huolimatta siitä huonosta huudosta, johon sana "draama" on joutunut sen väärän ja sietämättömän tavan vuoksi, jolla sitä on käytetty näinä surkean kirjallisuuden aikoina, on kuitenkin välttämätöntä käyttää sitä tässä; ei senvuoksi, että tämä kertomus olisi draamallinen sanan varsinaisessa merkityksessä; mutta sen loppuun luettua on ehkä vuodatettu jokin kyynel intra muros ja extra. Ymmärretäänkö sitä ulkopuolella Pariisia? Sitä sopii epäillä. Tämän paikalliskuvauksia ja -väriä täynnä olevan näyttämön erikoisuuksia voitaneen käsittää ainoastaan Montmartren kumpujen ja Montrougen kukkulain välisessä, kuuluisassa aina kaatumassa olevien hökkelien ja loasta mustien katuojien laaksossa; laaksossa joka on täynnä todellisia kärsimyksiä, usein teennäisiä iloja, ja niin hirveän mylleröivä, että sen mikä siellä herättäisi edes jonkin verran huomiota, täytyy olla hyvin tavatonta. Kuitenkin kohtaa siellä joskus murheita, jotka paheiden ja hyveiden kasautuma tekee suuriksi ja juhlallisiksi: niitä nähdessä itsekkyydet ja pyyteet lakkaavat ja muuttuvat sääliksi; mutta niiden tekemä vaikutus on kuin mehukas hedelmä, joka heti hotkaistaan. Sivistyksen riemuvaunut ovat kuin Jaggernautin jumalankuvaa kuljettavat vaunut; jokin sydän, vaikeampi murskata kuin muut, saa ne hetkeksi hidastumaan ja voi jarruttaa niiden pyöriä, mutta pian ne sen kuitenkin murskaavat ja jatkavat voitollista kulkuansa. Niin teette tekin, jotka pidätte tätä kirjaa valkoisessa kädessänne istuen pehmeässä nojatuolissa ajatellen: "Ehkäpä tuo minua huvittaa." Luettuanne ukko Goriotin salaiset onnettomuudet, syötte hyvällä ruokahalulla pannen tunteettomuutenne tekijän laskuun, katsotte hänen liioittelevan ja "panevan omiansa". Ah, tietäkää: tämä draama ei ole mielikuvituksen sommitelma eikä romaani. All is true, se on niin todellinen, että jokainen voi itsessään, omassa sydämessään, tuntea sen vaikuttimet.
Talo, jossa mainitsemaamme porvarillista täysihoitolaa pidetään, on rouva Vauquerin oma. Se sijaitsee Neuve-Sainte-Geneviève-kadun alapäässä, sillä kohtaa, missä maa alenee Arbalète-katua kohti niin jyrkkänä mäkenä, että siinä harvoin kuljetaan hevosilla. Tämä seikka on suotuisa sille hiljaisuudelle, joka vallitsee Val-de-Grâcen ja Panthéonin kirkkojen väliin sullotuilla kaduilla, missä nuo molemmat rakennukset muuttavat ilman väriä heijastamalla siihen keltaista sävyä ja synkistämällä kaikki kupooliensa luomalla varjolla. Siellä ovat katujen kivet kuivat, ojissa ei ole lokaa eikä vettä, ja ruohoa kasvaa pitkin seinävieriä. Huolettominkin ihminen käy täällä alakuloiseksi kuten kaikki kulkijat, rattaiden kolina on siellä jo huomiota herättävä tapahtuma, talot ovat synkät, muurit vankilaa muistuttavat. Pariisilainen, joka sattuu tänne eksymään, ei täällä näkisi muuta kuin täysihoitoloita, kurjuutta ja huolta, kuolevaa vanhuutta, työtä pelkäävää nuorisoa. Mikään Pariisin kortteli ei ole kaameampi eikä tuntemattomampi. Neuve-Sainte-Geneviève-katu olletikin on kuin pronssinen kehys, ainoa joka sopii tälle kertomukselle, jolle mielialaa ei voi valmistaa kyllin tummilla väreillä ja raskailla ajatuksilla; niinkuin porras portaalta valo vähenee ja oppaan ääni onttonee matkustajan laskeutuessa Katakombeihin. Tosi vertaus! Kuka ratkaisee kumpiako on kamalampi katsoa, kuivuneita sydämiäkö vaiko tyhjiä pääkalloja?
Täysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten että talon oikeanpuolinen pääty on Neuve-Sainte-Geneviève-kadun puolella. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä, on pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä hiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa fajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut. Tähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan kylttiin on kirjoitettu: Maison Vauquer, ja sen alle: Täysihoitola porvareille kumpaakin sukupuolta ja muille. Päivällä saattaa kimeällä soittokellolla varustetun ristikkoportin läpi nähdä kivetyn tien päässä kadun vastapäisellä seinällä jonkun korttelin taiteilijan maalaaman vihreämarmorisen arkaadin. Tämän maalauksen esittämässä syvennyksessä kohoaa Amorin patsas. Vertauskuvien harrastajat huomaisivat nähdessään sitä peittävän halkeilleen vernissan jonkinlaisen tarinan pariisilaisesta rakkaudesta, jota parannetaan muutaman askelen päässä täältä. Jalustan alla palauttaa puoliksi poiskulunut kirjoitus muistoon sitä aikaa, jolta tämä koristus on, sen innostuksen kautta, jota se osoittaa vuonna 1777 Pariisiin palannutta Voltairea kohtaan:
Qui que tu sois, voici ton maître:
il l'est, le fut, ou le doit être.
[Ken lienetkin, tää on sun valtiaas:
nyt niinkuin ennen taikka kerran taas.]Illalla pannaan umpinainen portti ristikkoportin tilalle. Puutarha, jonka leveys on rakennuksen etusivun mittainen, on ahdettu katuaidan ja naapuritalon palomuurin väliin, jota verhoaa köynnöskasvipeite, mikä peittää sen kokonaan ja Pariisissa harvinaisena vetää puoleensa ohikulkijain katseet. Molemmat muurit ovat sitäpaitsi täynnä viiniköynnöksiä, joiden niukka ja pölyinen hedelmöittyminen on rouva Vauquerin jokavuotisen huolestumisen ja hänen keskustelujensa aiheena täysihoitolaisten kanssa. Kutakin aitoviertä pitkin kulkee kapea käytävä, joka johtaa pieneen lehmusmajaan, minkä sanan rouva Vauquer, vaikka omaa sukuaan de Conflans, itsepintaisesti kääntää lehmäsmajaksi, vieraittensa oikeakielisyyshuomautuksista huolimatta. Molempain sivukäytävien välissä on nelikulmainen artisokkamaa, sivuilla kituvia hedelmäpuita ja reunoilla hierakkaa, ruokasalaattia ja persiljaa. Lehmusmajassa on viheriäksi maalattu pöytä ja sen ympärillä muutamia tuoleja. Siellä on niillä asukkailla, jotka ovat kyllin rikkaita juodakseen kahvia, tapana mätäkuun aikana nauttia sitä kuumuudessa, jonka luulisi saavan munat hautumaan. Rakennuksen kolmikerroksinen ja lisäksi mansardi- eli vinttikerroksella varustettu etusivu on rakennettu kalkkikivestä ja maalattu sillä keltaisella värillä, joka antaa melkein kaikille Pariisin taloille niin epäjalon luonteen. Kussakin kerroksessa on viisi pieniruutuista ikkunaa, joiden kaikkien uutimet on ripustettu eri tavalla, joten ne ovat aivan kummallisessa ristiriidassa keskenään. Päädyn puolella on rinnakkain kaksi ikkunaa, jotka alakerroksessa ovat rautaristikolla koristetut. Rakennuksen takana on noin kaksikymmentä jalkaa leveä piha, jossa porsaita, kanoja ja kaniineja elää suloisessa sovussa keskenään ja jonka perällä on halkovaja. Vajan ja keittiönikkunan välillä on ruoka-aitta, jonka alla on lokaviemärin suu. Pihasta on Neuve-Sainte-Geneviève-kadulle pieni kapea portti, josta keittäjätär nakkaa ulos talosta kertyneet jätteet hulauttaessaan viemäriin suuria ämpärillisiä vettä.
Alakerrassa on ensinnäkin huone, johon valo tulee kahdesta kadunpuoleisesta ikkunasta ja johon johtaa lasiruutuinen ovi. Tästä huoneesta tullaan ruokasaliin, josta taas keittiöön vievät puiset ruutuisiksi maalatut portaat. Sali tekee peräti surullisen vaikutuksen vuorotellen himmeän ja räikeän kirjavalla kankaalla päällystettyine nojatuoleineen ja tuoleineen. Keskellä huonetta on pyöreä marmoripäällysteinen pöytä ja pöydällä valkoporsliininen reunuskultaukseltaan kulunut pöytäkalusto, jommoisia nykyjään tapaa kaikkialla. Permanto on huono ja seinien alapuolta peittää viiden jalan korkuinen paneeli. Yläpuolta verhoaa tapeetti, joka esittää pääkohtauksia Telemakista ja jossa klassilliset henkilöt ovat värillisiä. Molempain ristikkoikkunain välissä on ruokavieraiden ylösrakennukseksi taulu, joka esittää Kalypson Odysseun pojalle pitämää juhlaa. Jo neljäkymmentä vuotta on tämä taulu antanut aihetta leikkisiin huomautuksiin nuorten ruokavieraiden puolelta, jotka katsovat ylenevänsä yhteiskunta-asemaansa korkeammalle tekemällä pilaa niistä päivällisistä, joita hätä pakottaa heitä syömään. Kiviliesi jonka aina siisti tulisija osoittaa, että siellä ei sytytetä tulta muuta kuin juhlallisissa tilaisuuksissa, on koristettu kahdella maljakolla täynnä epämääräisen ikäisiä keinotekoisia kukkia, ja niiden välillä on vielä mauttomampi sinertävästä marmorista tehty pöytäkello. Tämä ensimmäinen huone huokuu tuoksua, jolle kielessä ei ole nimeä ja jota senvuoksi täytyy sanoa täysihoitolatuoksuksi. Se on ummehtunut, homeinen, härski; se viluttaa, tuntuu kostealta nenässä, tunkee läpi vaatteiden; siinä on hajua huoneesta, jossa juuri on syöty, astiainpesuhuoneesta, ruoka-aitasta ja köyhäinhuoneesta. Kenties voisi sitä kuvata, jos voisi keksiä jonkin keinon laskea, minkä inhoittavan määrän kukin ruokavieras, nuori tai vanha siihen tuo omaa erikoista eristyshuountaansa. Mutta kaikesta tästä iljetyksestä huolimatta se kuitenkin verrattuna vieressä olevaan ruokasaliin on siro ja hyvänhajuinen kuin budoaari. Tämä sali, kauttaaltaan laudoitettu, oli muinoin maalattu jollakin värillä, josta nykyjään ei voi saada selkoa, ja joka muodostaa pohjustan, jolle lika on piirrellyt kirjavia kuviansa. Sen seinillä on tahmaisia hyllyjä, joilla seisoo pyöreitä, hikisiä karahveja, tinatusta läkkipellistä tehtyjä pikareita, ja paksuja, sinireunaisia, Tournaissa tehtyjä porsliinilautasia. Eräässä nurkassa on pieni numerolokeroinen kaappi, jossa säilytetään ruokavierasten likaisia tai viinitahraisia suupyyhkeitä. Täällä tapaa niitä häviämättömiä, kaikkialta karkoitettuja huonekaluja, jotka ovat kuin ihmisraunioita Parantumattomien Sairaalassa. Siellä oli ilmapuntari, joka esitti sateella ulosmenevää kapusiinimunkkia, kurjia kuparipiirroksia, jotka vievät ruokahalun, kaikki kultareunaisissa puukehyksissä; kuparihelainen seinäkello; vihreä kamiini, tomuisia ja öljyisiä Argand-lamppuja, pitkä pöytä ja sen päällä vahakangas, niin tahmainen, että siihen olisi voinut kirjoittaa nimensä etusormellaan, keskentekoisia tuoleja, pieniä, viheliäisiä espartoruohosta tehtyjä olkimattoja, jotka alituisesti menevät kasaan, surkeita jalkojenlämmittäjiä, joissa oli rikkinäiset reiät ja poikkinaiset saranat hiiltyneissä pidinpuissa. Jotta voisi saada täydellisen käsityksen siitä, kuinka vanha, repaleinen, mätä, renkkuva, madonsyömä, silmäpuoli, ontuva ja henkihievereinen tämä kalusto on, olisi tarpeen kuvaus, joka veisi mielenkiintoa liiaksi pois tästä kertomuksesta ja jota ne lukijat, joilla on kiire, eivät koskaan antaisi anteeksi. Sanalla sanoen siellä vallitsee runoton surkeus; taloudellinen, toivoton, nukkavieru viheliäisyys. Joskaan se vielä ei ole kokonaan lokaan peittynyt, on se kuitenkin täynnä tahroja; ja vaikka siinä ei olisi reikiä eikä repaleita, mätänee se kuitenkin lopulta.
Tämä huone on parhaassa loistossaan, kun rouva Vauquerin kissa seitsemän aikaan aamulla saapuu vähän ennen emäntäänsä, hyppelee hyllyille, nuuskii maitoa lautasilla peitetyistä kulhoista ja kehrää. Heti sen jälkeen saapuu rouva Vauquer päässä tyllimyssy, jonka alta pistää esiin huonosti kiinnitettyjä irtosuortuvia, jalassa kuluneet, perässä laahustavat tohvelit. Hänen vanha ja pyöreä naamansa, jonka keskestä pistää esiin papukaijan nokkaa muistuttava nenä, pienet kyhmyiset kätensä, hänen lihava ruhonsa, ylen täyteläinen, hyllyvä povensa, kaikki on sopusoinnussa tämän huoneen kanssa, joka tihkuu onnettomuutta ja jonka lämmintä, haisevaa ilmaa rouva Vauquer hengittää tuntematta kuvotusta. Hänen syyshallaa muistuttava ulkomuotonsa, rypyssä olevat silmänsä, joiden ilme vaihtelee tanssijattaren sieluttoman hymyn ja diskonttaajan kirpeän happamuuden välillä, sanalla sanoen koko hänen olemuksensa antaa käsityksen täysihoitolasta samoin kuin täysihoitola antaa käsityksen hänestä. Vankilaa ei ole olemassa ilman vartijaa, toista ei voi ajatella ilman toista. Tuon naisen kalpea lihavuus on tämän elämän tulos, niinkuin lavantauti on seuraus sairaalan eristyshoidosta. Hänen villahameensa, joka näkyy vanhasta laahushameesta tehdyn päällyshameen alta ja jonka täyte pursuu esiin kankaan repeämistä, kuvaa esihuonetta, ruokasalia, puutarhaa, kertoo selvästi keittiöstä ja antaa aavistuksen asukeista. Kun hän on paikalla, on näytelmä täydellinen. Rouva Vauquer on noin viisikymmenvuotias, muistuttaa kaikkia naisia, joilla on ollut onnettomuutta. Hänellä on sama lasimainen ja viaton ulkomuoto kuin parittajalla, joka kiivastuu turhasta saadakseen paremman maksun, mutta on valmis kaikkeen parantaakseen asemaansa, myymään Matin tai Pekan, jos Matti tai Pekka olisivat vielä myytävissä. Yhtäkaikki hän on pohjaltaan hyvä ihminen, sanovat asukit, jotka pitävät häntä köyhänä kuullessaan hänen ruikuttavan ja vaikeroivan samoin kuin hekin. Mikä mies herra Vauquer oli ollut? Rouva ei koskaan sitä selittänyt. Millä tavoin hän oli menettänyt omaisuutensa? "Oli vastoinkäymisiä", vastasi rouva. Herra Vauquer oli käyttäytynyt häntä kohtaan huonosti, ei ollut jättänyt hänelle muuta kuin silmät itkeä, tämän talopahasen, millä elää, ja oikeuden olla säälimättä ketään kova-osaista, sillä hän, rouva Vauquer sanoi kärsineensä kaikki, mikä ikänä on mahdollista kärsiä. Kun pitkä Sylvia, keittäjätär, kuuli emäntänsä tepastelevan, riensi hän viemään asukeille näiden eineen.
Puolihoitolaiset söivät täällä yleensä vain päivällisensä, joka maksoi kolmekymmentä frangia kuussa. Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus alkaa, oli täysihoitolaisten lukumäärä seitsemän. Ensimmäisessä kerroksessa oli kaksi talon parasta huonetta. Rouva Vauquer asui itse pienemmässä, ja toisessa asui rouva Couture, erään tasavallanaikaisen ylisotakomisarion leski. Hänellä oli mukanaan nuori tyttö, nimeltään Victorine Taillefer, jolle hän oli äidin sijassa. Näiden molempain naisten täysihoito maksoi tuhatkahdeksansataa frangia. Toisen kerroksen huoneista asui toisessa eräs Poiret-niminen ukko, toisessa muuan nelikymmenvuotias herra, jolla oli musta peruukki, värjätty poskiparta ja joka sanoi olevansa entinen liikemies, nimeltään Vautrin. Kolmannessa kerroksessa oli neljä huonetta, joista kaksi oli vuokrattu, yksi eräälle ikäimmelle, neiti Michonneaulle, yksi vanhalle makaroni- ja tärkkelystehtailijalle, joka salli itseään puhutella nimellä ukko Goriot. Molemmat toiset huoneet oli tarkoitettu muuttolinnuille, köyhille ylioppilaille, jotka samoin kuin ukko Goriot ja neiti Michonneau saattoivat maksaa korkeintaan neljäkymmentäviisi frangia kuussa asunnosta ja ruuasta; mutta rouva Vauquer ei ollut erin halukas pitämään heitä; otti heitä vastaan vain kun ei sattunut saamaan parempia: heillä oli liian hyvä ruokahalu. Nykyjään oli toinen näistä huoneista eräällä Angoulêmen seudulta olevalla nuorukaisella, joka oli tullut Pariisiin suorittamaan oikeustutkintoa ja jonka lukuisa perhe alistui mitä suurimpiin kieltäymyksiin voidakseen lähettää hänelle tuhatkaksisataa frangia vuodessa. Eugène de Rastignac, se oli hänen nimensä, oli niitä köyhyyden työhön määräämiä nuorukaisia, jotka aikaisesta lapsuudestaan käsittävät, mitä toiveita heidän vanhempansa heihin kiinnittävät ja valmistavat itselleen loistavaa uraa jo heti alusta laskemalla opintojensa kantavuuden ja sovelluttamalla ne ennakolta tulevan yhteiskuntaliikkeen mukaan ollakseen ensimäisiä käyttämään sitä hyväkseen. Ilman hänen uteliaita huomioitaan ja sitä taitavuutta, jolla hän osasi hankkia pääsyn Pariisin salonkeihin, puuttuisi tältä kertomukselta ne todet väritykset, joista sen nyt on kiittäminen hänen terävää älyänsä ja haluansa saada selville salasyyt järkyttävään tilanteeseen, jota yhtä huolellisesti peittelivät sekä ne, jotka sen olivat luoneet, että se, joka siihen sortui.
Tämän kolmannen kerroksen yläpuolella oli ullakko vaatteiden kuivaamista varten ja kaksi pientä ullakkokamaria, joista toinen oli Christophe-nimisen renkipojan, toinen pitkän Sylvian, keittäjättären, makuupaikkana. Seitsemän täysihoitolaisensa lisäksi oli rouva Vauquerillä kahdeksan laki- tai lääketieteen ylioppilasta ja pari kolme muuta samassa korttelissa asuvaa päivällisvierasta. Ruokasalissa oli paikka katettu kahdeksalletoista hengelle ja siellä oli tilaa noin kahdellekymmenelle; mutta aamiaiselle saapuivat ainoastaan yllämainitut seitsemän asukkia, jotka silloin olivat kuin perheaterialla. Kaikki tulivat alas tohvelit jalassa, juttelivat tuttavallisesti puoliruokalaisten ulkomuodosta ja puvusta ja edellisen illan tapahtumista puhellen ystävyyden avomielisyydellä. Nämä seitsemän asukkia olivat rouva Vauquerin lempilapsia ja hän jakeli huoltoansa heille astronoomin tarkkuudella, itsekunkin vuokran suuruuden mukaan. Toisen kerroksen vuokralaiset maksoivat ainoastaan seitsemänkymmentäkaksi frangia kuussa. Tämä halpa hinta, jota muutoin ei tavata muualla kuin Faubourg-Saint-Mareelissa, La Bourben ja La Salpetriéren välillä ja johon rouva Vauquer ainoastaan poikkeustapauksissa suostui, osoitti, että nämä asukkaat arvattavasti olivat olleet ahtaanpuoleisissa oloissa. Asukkien kuluneet vaatteet olivatkin sopusoinnussa talon sisustuksen kanssa. Herrojen hännystakkien alkuperäistä väriä oli vaikea enää saada selville, heidän jalkineensa olivat sellaiset, jommoisia hienoissa kortteleissa näkee kaduille heitettyinä, ja heidän liinavaatteensa niin ohuet, ettei niissä enää ollut melkein muuta kuin ajatus. Naisilla oli vanhentuneet, haalistuneet ja värjätyt hameet; vanhat rikkinäiset pitsit, käytännöstä kangistuneet hansikkaat, aina ryppyiset kaulukset ja kuluneet kaulaliinat. Mutta vaikka vaatteet olivat tämännäköiset, olivat sitävastoin melkein kaikki henkilöt itse vankkarakenteisia, elämänmyrskyjä uhmanneita, joiden kasvot olivat kovat ja kankeat, piirteet poishankautuneet kuin liikkeestä poistetuissa metallirahoissa. Heidän kuihtuneiden huuliensa takana oli lujat torahampaat. Nämä asukit tuntuivat olevan näyttelijöitä draamoissa, jotka jo olivat päättyneet tai vielä jatkuivat; ei sellaisissa draamoissa, joita esitetään parrasvalossa ja maalattujen kulissien välissä, vaan todellisia, mykkiä draamoja, jäätäviä draamoja, jotka saavat sydämen sykkimään kuumemmin.
Vanha neiti Michonneau piti väsyneiden silmiensä yllä likaista vihreää taftikaihdinta, joka olisi saattanut karkoittaa armeliaisuuden enkelinkin. Hänen ohuiden, irvistävien hetaleiden reunustama saalinsa tuntui verhoavan luurankoa, niin kulmikkaat olivat ne muodot, joita se peitti. Mikä oli riistänyt tältä olennolta naiselliset muodot, sillä hän oli epäilemättä ollut kaunis ja sorjavartinen: paheko, suruko vaiko himo? Oliko hän liiaksi rakastanut? Oliko hän ollut korumyyjätär vaiko ainoastaan ilotyttö? Sovittiko hän uhmailevan nuoruuden runsaita kuvitteluja ja voittoja vanhuudella, jota ohikulkija kammoi? Hänen mulauttava katseensa vilutti, hänen kurtistuneilla kasvoillaan oli uhkaava ilme. Hänellä oli kimakka ääni kuin kesän loppuessa ruohistossa kitisevällä heinäsirkalla. Hänen sanottiin hoitaneen erästä vanhaa rakkotulehdusta sairastavaa herraa, jonka tämän lapset olivat jättäneet luullen hänen olevan ilman varoja. Ukko oli testamentannut hänelle tuhannen frangin elinkoron, josta tämän tästäkin käräjöivät ukon perilliset, joiden parjausten alituisena esineenä hän oli. Vaikka intohimot olivat runnelleet hänen kasvojansa, oli ihossa vielä valkeutta ja hienoutta, josta saattoi olettaa, että ruumiissa vielä oli joitakin kauneuden rippeitä.
Herra Poiret oli eräänlaatuinen kone. Kun näki hänen liikkuvan kuin harmaa varjo jollakin Jardin des Plantesin käytävällä vanha lakkirauska päässä, kädessä tuskin pysyvä keppi, jonka norsunluunuppi oli kellastunut, yllä risaliepeinen kapotakki, joka vain huonosti peitti melkein tyhjiä, tuulessa väpättäviä housuja, siniset sukat jaloissa, askelet horjuvina kuin juopuneella, likaisenvalkoiset liivit ja paksu musliinikaulahuivi kömpelösti kiedottuna kauluksen ympäri, joka verhosi hänen kalkkunakaulaansa, niin monikin kysyi itseltään, mahtoiko tuo kiinalainen varjo kuulua siihen häikäilemättömään Jafetin poikien rotuun, jota niin paljon näkee liikuskelevan Boulevard Italienilla. Mikä työ oli saattanut hänet niin kuivattaa, mikä intohimo niin näivettää hänen sipulimaiset kasvonsa, joita karikatyyripiirroksenakin olisi pidetty todellisuudessa mahdottomina? Mikä hän oli ollut? Ehkäpä oikeusministeriön virkamies, siinä osastossa, jonne pyövelit lähettävät laskunsa mustan naamarin hankkimisesta teloitettaville, koppien kittaamisesta, kirvesten teroittamisesta. Tai kenties jonkin teurastamon rahankantomies tai terveyslautakunnan tarkastajanapulainen? Hän näytti sanalla sanoen olleen suuren yhteiskuntamyllymme kuormajuhtia, akselinpää, jonka ympäri yleinen kurjuus ja saasta pyörii, niitä, joista sanomme nähdessämme: "Semmoisiakin täytyy kuitenkin olla olemassa." Pariisin hieno maailma ei tunne näitä moraalisista tai fyysillisistä kärsimyksistä kalpeita naamoja. Mutta Pariisihan on todellinen valtameri. Minkä luotaattekin, ette koskaan sen syvyyttä tunne. Niin huolellisesti kuin koetattekin sitä tutkia ja kuvata ja niin paljon kuin tämän meren innokkaita tutkijoita onkin: aina tapaa siinä jonkin ennenkäymättömän paikan, tuntemattoman onkalon, kukkia, helmiä, hirviöitä, jotakin ennenkuulumatonta, kirjallisten sukeltajain unohtamaa. Maison Vauquer on semmoinen outo onkalo.
Siellä oli kuitenkin kaksi olentoa, jotka olivat muiden asukkien ja ruokailijain jyrkkänä vastakohtana. Vaikka neiti Victorine Taillefer oli sairaalloisen kalpea ikäänkuin kalvetustautia poteva ja vaikka hän alituisella alakuloisuudellaan, hämillisellä olennollaan ja heiverällä ulkomuodollaan yhtäältä liittyi siihen yleiseen kärsimykseen, joka oli tämän taulun taustana, eivät hänen kasvonsa kuitenkaan olleet vanhat, ja hänen äänensä ja liikkeensä olivat sulavat. Tämä onneton lapsi oli kellastuvalehtinen pensas, joka vehmaana on istutettu karuun maahan. Hänen valkoisella ihollaan, vaaleantummalla tukallaan, sorjalla vartalollaan oli se sulous, jota nykyajan runoilijat löytävät keskiajan kuvanveistoksista. Hänen tummanharmaat silmänsä ilmaisivat kristillistä lempeyttä ja alistuvaisuutta. Hänen yksinkertainen, halpahintainen pukunsa ilmaisi nuorteita muotoja. Onnellisemmissa oloissa hän olisi ollut viehättävä; onni on naisten runous niinkuin puku heidän ihomaalinsa. Jos tanssiaisten ilo olisi heijastanut näillä kalpeilla kasvoilla, jos hienostuneen elämän makeus olisi pyöristänyt ja värittänyt näitä jo hiukan kavenneita kasvoja; jos rakkaus olisi elvyttänyt näitä surullisia silmiä, olisi Victorine voinut kilpailla kenen nuoren kauniin tytön kanssa tahansa. Häneltä puuttui se, mikä luo naisen toisen kerran; korut ja lemmenkirjeet. Hänen tarinastaan olisi voinut kirjoittaa kirjan. Hänen isänsä katsoi itsellään olevan syytä olla häntä tunnustamatta, kieltäytyi pitämästä häntä luonaan, antoi hänelle vain kuusisataa frangia vuodessa, ja oli muuttanut omaisuutensa irtaimeksi voidakseen luovuttaa sen kokonaan pojalleen. Victorinen äidin kaukainen sukulainen, jonka luokse tämä oli tullut epätoivosta kuolemaan, rouva Couture, piti orvosta huolta kuin omasta lapsestaan. Onnettomuudeksi ei Tasavallan ylisotakomisarion leski omistanut muuta kuin elinkorkonsa ja eläkkeensä; hän saattoi kuolla milloin tahansa ja jättää tyttöparan kokemattomana ja varattomana oman onnensa nojaan. Kunnon rouva vei Victorinen messuun joka sunnuntai, ripille joka toinen viikko tehdäkseen hänestä joka tapauksessa hurskaan tytön. Hän oli oikeassa. Uskonnolliset tunteet antoivat hoivaa tälle hyljätylle lapselle, joka rakasti isäänsä ja joka vuosi meni tämän luokse viemään hänelle äitinsä anteeksiantamusta, mutta joka vuosi sai turhaan kolkuttaa isänkodin armottomasti suljetulle ovelle. Hänen veljensä, ainoa joka olisi voinut olla välittäjänä, ei ollut käynyt tervehtimässä ainoatakaan kertaa neljään vuoteen eikä lähettänyt hänelle mitään avustusta. Victorine rukoili Jumalaa avaamaan isän silmät ja hellyttämään veljen sydämen ja rukoili heidän puolestaan heitä syyttämättä. Rouva Couture ja rouva Vauquer eivät sanakirjastakaan löytäneet kylliksi haukkumasanoja leimatakseen tätä barbarimaista menettelyä. Kun he parjasivat miljoonamiehen kataluutta, puhui Victorine suloisia sanoja, jotka muistuttivat haavoitetun sepelkyyhkyn laulua, jonka tuskanhuutokin vielä ilmaisee rakkautta.
Eugène de Rastignac oli ulkomuodoltaan aivan etelämainen, kalpea iho, musta tukka, siniset silmät. Koko hänen olentonsa ja tapansa ilmaisi hienon perheen poikaa, jonka kasvatus vain oli täydentänyt hyvän aistin perimyksiä. Vaikka hän säästikin pukujansa ja arkioloissa kulutti viimevuotisia vaatteitansa, saattoi hän kuitenkin joskus esiintyä hienosti puettuna. Tavallisesti oli hänellä yllään vanha kapotakki, huonot liivit, ylioppilaan tavallinen likainen ja huonosti solmittu kaulahuivi, samanlaatuiset housut ja puolipohjatut kengät.
Näiden kahden olennon ja muiden asukkien välimuotona oli Vautrin, se nelikymmenvuotias, jolla oli värjätty poskiparta. Hän oli niitä, joita kansa sanoo pomomiehiksi. Hänellä oli leveät hartiat, muhkea rinta, vahvat lihakset ja suuret, neliskulmaiset kädet, joiden ranteet olivat täynnä melkein tulipunaisia karvoja. Hänen kasvoillaan oli tiukassa ennenaikaisia ryppyjä ja niiden piirteissä eräänlaista kovuutta, joka oli ristiriidassa hänen liukkaan ja mielistelevän käytöksensä kanssa. Hänen matala äänensä, joka soveltui hyvin hänen meluavaan iloisuuteensa, ei ollut epämiellyttävä. Hän oli kohtelias ja leikkisä. Jos joku lukko oli vialla, niin oli hän pian ottanut sen irti, korjannut, öljynnyt, kiilloittanut ja kiinnittänyt sen jälleen paikoilleen sanoen: "Tämmöiset asiat minä tunnen." Hän tunsi muuten kaikki muutkin asiat: laivat, meren, Ranskan, ulkomaat, liikeasiat, ihmiset, tapahtumat, lait, hotellit ja vankilat. Jos joku valitteli, tarjosi hän heti apuansa. Hän oli monta kertaa lainannut rouva Vauquerille ja eri asukkaille rahaa; mutta hänen velallisensa olisivat ennen kuolleet kuin jättäneet velkansa maksamatta, sellaista pelkoa hän herätti hyväntuulisuudestaan huolimatta eräänlaatuisella syvällä ja päättäväisellä katseellaan. Jo hänen sylkemistapansa osoitti hämmentymätöntä kylmäverisyyttä, joka ei haikailisi rikosta, jos oli päästävä jostakin pälkähästä. Hänen tapanansa oli mennä ulos aamiaisen jälkeen, palata päivälliseksi, mennä sitten taas ulos ollakseen poissa koko illan ja tullakseen kotiin puoliyön tietämissä portinavaimen avulla, jonka rouva Vauquer oli uskonut hänen haltuunsa. Hän oli ainoa, joka nautti semmoista etua. Mutta sitten hän olikin mitä parhaissa väleissä lesken kanssa, jota hän puhutteli "mammaksi", sepäellen muoria uumenelta, mikä oli melkein käsittämätön mairittelu! Muori uskoi sen yhäkin olevan helpon tehtävän, mutta ainoastaan Vautrinilla oli kyllin pitkät käsivarret ulottuakseen tätä uhkeaa emäntää kiemaisemaan. Yksi hänen luonteensa piirre oli, että hän avokätisesti maksoi viisitoista frangia kuussa siitä gloriasta, jota hän joi jälkiruuan kostikkeeksi. Henkilöt, jotka olisivat olleet vähemmän pintapuolisia kuin nuo pariisilaiselämän pyörteissä hyörivät nuorukaiset tai nuo vanhukset, jotka olivat välinpitämättömiä kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut heitä, eivät olisi pysähtyneet siihen epäilyttävään vaikutukseen, minkä Vautrin heihin teki. Hän tiesi tai arvasi kaikkien ympärilläänolijain asiat, mutta, kukaan näistä ei tuntenut hänen ajatuksiaan ja puuhiaan. Vaikka hän oli pystyttänyt näennäisen hyvänsuopaisuutensa, alituisen tyytyväisyytensä ja hilpeytensä muuriksi muiden ja itsensä välille, pisti hänen luonteensa kaamea pimento useinkin esiin. Useinkin saattoi jokin päähänpisto, suorastaan Juvenaliksen arvoinen, jolla hän tuntui huvikseen ilkkuvan lakeja, ruoskivan yhteiskunnan ylhäisiä, osoittavan kuinka epäjohdonmukaisia he olivat, johtaa mieleen, että hän vihasi nykyistä yhteiskuntajärjestystä, ja että hänen elämässään oli jokin salaisuus, jota hän huolellisesti peitti.
Viehättyneenä, varmaankin tietämättään, toisen voimasta ja toisen kauneudesta, neiti Taillefer kohdisti arkoja katseitaan ja salaisia ajatuksiaan vuoroin kumpaankin, milloin nelikymmenvuotiaaseen, milloin nuoreen ylioppilaaseen; mutta kumpikaan näistä ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota, vaikka kohtalo milloin tahansa saattoi muuttaa hänen asemansa ja tehdä hänestä rikkaan perijättären. Sitäpaitsi ei kukaan näistä henkilöistä ottanut vaivakseen tutkia, olivatko ne onnettomuudet, joihin jonkun heistä sanottiin joutuneen, todellisia vai tekaistuja. Kaikki osoittivat toisiaan kohtaan epäluulonsekaista välinpitämättömyyttä, joka oli seuraus kunkin omista oloista. He tiesivät olevansa kykenemättömiä lieventämään toistensa huolia ja kaikki olivat kertomalla ne toisilleen tyhjentäneet säälin maljan pohjaan. He olivat kuin vanhat aviopuolisot, joilla ei enää ole mitään toisilleen sanottavaa. Heidän välillään oli vain mekaanisen elämän suhteet. Kaikki he saattoivat kulkea kadulla väistämättä sokeaa, kuunnella jonkun onnettoman kertomusta ilman liikutusta, ja nähdä kuolemassa vain kurjuusprobleemin ratkaisun, joka teki heidät tunteettomiksi ankarimmankin kuolonkamppauksen suhteen. Onnellisin näistä onnettomista oli rouva Vauquer, joka vallitsi tätä köyhäintaloa. Hänelle yksin oli tuo pieni puutarha, jonka hiljaisuus ja kylmyys, kuivuus ja kosteus teki autioksi kuin aron, hymyilevä lehto. Hänelle yksin oli tämä keltainen ja synkkä talo, jossa vallitsi ummehtunut homeenhaju, täynnä viehätystä. Nämä kopit olivat hänen. Hän elätti näitä vankeja, jotka ainainen hätä oli hänelle hankkinut, ja käytti heidän suhteensa rajatonta valtiutta. Missä muualla Pariisissa olisivat nämä köyhät olennot niin halvalla hinnalla saaneet niin tuoreen ja riittävän ravinnon ja huoneen, jonka saattoivat tehdä, joskaan ei siroksi ja mukavaksi, ainakin siistiksi ja mahdolliseksi asua? Vaikkapa hän olisi tehnyt huutavan vääryyden, olisi uhri alistunut valittamatta.
Tällaisessa yhtymässä täytyi esiintyä ja esiintyikin pienoismuodossa samat ainekset kuin varsinaisessa yhteiskunnassa. Noiden kahdeksantoista joukossa oli samoin kuin kouluissa, samoin kuin maailmassa, avuton olentoparka, syytön syntipukki, joka oli kaikkien pilan esineenä. Toisen vuoden alussa tuli tämä henkilö Eugène de Rastignacille arvokkaimmaksi kaikista niistä, joiden parissa hän oli tuomittu viettämään vielä kaksi pitkää vuotta. Tämä mies oli vanha makaronitehtailija, ukko Goriot, jonka päähän maalari olisi keskittänyt niinkuin kertojakin taulun kaiken valon. Minkä salliman oikku oli juuri tälle vanhimmalle vuokralaiselle hankkinut tämän puolittain vihamielisen halveksumisen, tämän säälinsekaisen vainon, tämän hänen onnettomuuksiensa ilkkumisen? Oliko hän antanut siihen aihetta jollakin niitä naurettavia ja omituisia tekoja, joita on vaikeampi antaa anteeksi kuin todellisia paheita. Tämmöisiä kysymyksiä herättää yhteiskunnallinen vääryys. Kenties kuuluu ihmisluontoon panna kaikki sen kärsittäväksi, joka todellisesta nöyryydestä, heikkoudesta tai välinpitämättömyydestä sietää kaikki. Emmekö kaikki mielellämme näytä voimaamme toisen henkilön tai jonkin asian kustannuksella? Pieninkin katupoika soittaa kaikille oville, kun on kylmä, tai kiipeää puhtaan muistopatsaan päälle raapustamaan siihen nimensä.
Ukko Goriot, kuudenkymmenenyhdeksän vuotias vanhus, oli asettunut asumaan rouva Vauquerin luo vuonna 1813 lopetettuaan liiketoimintansa. Hän oli ensin vuokrannut sen huoneen, joka nyt oli rouva Couturella, ja maksoi silloin täysihoidosta tuhatkaksisataa frangia niinkuin ainakin mies, jolle viisi louisdoria enemmän tai vähemmän on jokseenkin yhdentekevää. Rouva Vauquer oli korjauttanut tämän kerroksen kolme huonetta erään ennakkosuorituksen avulla, jolla hän maksoi kurjan kaluston, johon kuului keltaiset pumpuliuutimet, Utrechtin sametilla verhotut kiiltopuiset nojatuolit, muutamia liisteröityjä tauluja ja seinäpaperit, jotka eivät olisi kelvanneet edes laitakaupungin kapakoihin. Ehkäpä se huolettomuus, jolla ukko Goriot, jota siihen aikaan kunnioittavasti kutsuttiin herra Goriotiksi, antoi houkutella itseltään rahoja, sai rouvan pitämään häntä hupakkona, joka ei ymmärtänyt mitään raha-asioista. Goriotilla oli taloon tullessaan vaatevarasto, joka ilmaisi varakasta kauppiasta, jonka liiketoiminnasta luopuessaan ei tarvitse kieltäytyä mistään. Rouva Vauquer oli saanut ihailla kahdeksaatoista Hollanninpalttinaista paitaa, joiden hienous oli sitä huomattavampi, kun makaronitehtailija piti kaulahuivissaan kahta pienellä ketjulla toisiinsa yhdistettyä neulaa, joita kumpaakin koristi suuri timantti. Pukeutuneena tavallisesti vaaleansiniseen pukuun, pani hän joka päivä ylleen valkoiset pikeeliivit, jotka piukasti peittivät hänen pulleahkon vatsansa, jonka päällä killuivat helykoristeiset, raskaat, kultaiset kellonperät. Hänen nuuskarasiansa, joka niinikään oli kultaa, sisälsi medaljongin, täynnä hiussuortuvia, jotka näyttivät viittaavan erinäisiin menestyksiin kauniimman sukupuolen parissa. Kun hänen emäntänsä syytti häntä naisten sankariksi, välähti herra Goriotin huulilla mairemielen porvarin tyytyväinen hymy. Hänen kaappinsa olivat täynnä hopeaesineitä, jotka hän oli ottanut mukaansa entisestä kodistaan. Rouva Vauquerin silmät kiiluivat auliisti auttaessaan herra Goriotia järjestelemään liemikauhoja, lusikoita, pöytäkaluja, mauste- ja kastikeastioita, useita tarjottimia, kullattuja aamiaiskalustoja, sanalla sanoen jos jonkinlaisia enemmän tai vähemmän kauniita esineitä, jotka painoivat yhteensä sangen monta naulaa ja joista hän ei tahtonut luopua. Nämä lahjat muistuttivat hänelle entisen perhe-elämänsä juhlahetkiä. "Tämä", sanoi hän ottaen käteensä erään tarjottimen ja pienen maljakon, jonka kansi esitti kahta kukertelevaa kyyhkystä, "on ensimmäinen lahja, jonka sain vaimoltani, vieläpä hääpäivänämme. Se raukka uhrasi kaikki tyttösäästönsä tähän. Nähkääs, rouva, minä kaivaisin ennen ojaa pelkin kynsineni kuin luopuisin tästä! Jumalan kiitos, nyt voin koko loppuikäni juoda kahvini joka aamu tästä kupista. Olen tosiaan onnen poika, minulla on mitä tarvitsen pitkäksi aikaa eteenpäin." Tällä välin olikin rouva Vauquerin haukansilmä huomannut pääkirjassa muutamia numeroita, jotka likimalkaisen yhteenlaskun mukaan antoivat tuolle kunnon ukolle varmaankin kahdeksan tai kymmenen tuhannen frangia korkoja. Siitä päivästä alkaen sai rouva Vauquer, omaa sukuaan de Couflans, jolla silloin oli niskassaan neljäkymmentäkahdeksan vuotta, vaikka ei tunnustanut enempää kuin kolmekymmentäseitsemän, yhtä ja toista miettimistä. Siitä huolimatta, että Goriotin silmät olivat paisuneet ja vuotavaiset, mikä pakotti hänet usein kuivaamaan niitä, oli hän rouvan mielestä hauskan ja hienon näköinen. Sitäpaitsi viittasivat hänen paksut pohkeensa ja suuri, leveä nenänsä erinäisiin ominaisuuksiin, joita leski tuntui pitävän arvossa, ja joita herra Goriotin pyöreät, hiukan yksinkertaiset kasvot vielä vahvistivat. Hänen tukkansa, jota Polyteknillisen Opiston kähertäjä tuli joka aamu puuteroimaan, muodosti viisi niemekettä hänen matalalla otsallaan ja sopi hänen kasvoihinsa erinomaisesti. Vaikka hiukan kömpelö, näytti hän niin pulskasti puetulta, oli niin runsaasti varustettu nuuskalla, jota hän nuuskasi sen näköisenä kuin ainakin mies, joka on varma voivansa pitää rasiansa aina täynnä macubaa, että kun rouva Vauquer sinä päivänä, jolloin herra Goriot muutti hänen taloonsa, meni maata, paistui hän kuin peltokana rasvassaan siinä tulessa, joka oli syttynyt hänen halustaan jättää Vauquerin käärinliina ja nousta uuteen elämään Goriotin kautta. Mennä naimisiin, myydä talonsa, tulla hienoksi naiseksi korttelissa, toimeenpanna siellä rahankeräyksiä köyhien hyväksi, tehdä sunnuntaisin huvimatkoja Choisyhin, Soissyhin ja Gentillyhin; käydä teatterissa, milloin halutti, omassa aitiossaan, tarvitsematta odottaa vapaalippuja, joita jotkut vuokralaiset antoivat hänelle heinäkuussa; hän loi unelmissaan oikean Eldoradon pariisilaiskodiksi. Hän ei ollut sanonut kenellekään, että hänellä oli neljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän oli koonnut penni penniltä. Hän katsoi, mitä varallisuuteen tuli, olevansa sopiva kosittava.
"Mitä muuhun tulee, niin olen yhtä paljon arvoinen kuin ukko", sanoi hän itsekseen ja käännähti vuoteessaan, ikäänkuin itse vakuuttautuakseen niistä suloista, joista pitkä Sylvia joka päivä tapasi onttoja painumakuvia.
Siitä päivästä alkaen käytti rouva Vauquer noin kolmen kuukauden ajan herra Goriotin hiuskähertäjää ja uhrasi pukuunsa erinäisiä ylimääräisiä menoeriä, joita hän puolusteli sillä, että oli välttämätöntä pitää taloa siinä kunnossa, joka soveltui niiden kunnioitettavien henkilöiden arvoon, jotka siellä asuivat. Hän koetti kaikin tavoin saada vuokralaispiiriänsä vaihtumaan julistaen aikomuksensa olevan tästedes olla missään tapauksessa vastaanottamatta muita kuin mitä hienoimpia ihmisiä. Jos joku vieras tuli, niin hän selitteli laajasti sitä kunniaa minkä herra Goriot, Pariisin huomattavimpia ja arvokkaimpia liikemiehiä, oli osoittanut hänen talolleen. Hän jakeli prospekteja, joiden nimikkeenä oli: MAISON VAUQUER. Se oli, sanoi hän, "Ranskan vanhimpia ja arvokkaimpia porvaristäysihoitoloita". Sieltä oli mitä miellyttävin näköala Gobelins-laaksoon (kolmannesta kerroksesta saattoi sen juuri erottaa), ja ihana puutarha, jonka päähän johti lehmuksien reunustama PUISTOTIE. Hän puhui vielä raikkaasta ilmasta ja rauhallisesta asemasta. Tämä prospekti hankki hänelle vuokralaiseksi kreivitär de l'Ambermesnilin, kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäisen naisen, joka odotti selvittelyn päättymistä ja eläkkeen myöntämistä, joka hänelle oli tuleva puolisonsa, erään taistelukentillä kaatuneen kenraalin leskenä. Rouva Vauquer paranteli ruokia ja lämmitti huoneita lähes kuusi kuukautta ja täytti prospektissa antamansa lupaukset niin hyvin, että hänen täytyi panna lisää omastaan. Kreivitär sanoikin rouva Vauquerille, käyttäen puhuttelua: rakas ystävä, hankkivansa hänelle asukkaiksi vapaaherratar de Vaumerlandin ja eversti kreivi Picquoiseaun lesken, kaksi ystävätärtään, jotka viettivät viimeisiä aikojansa Maraisissa, eräässä täysihoitolassa, joka oli paljoa kalliimpi kuin Maison Vauquer. Nämä rouvat tulisivat muuten hyvin varakkaiksi, kun sotakanslia vain saa työnsä valmiiksi.
"Mutta", sanoi hän, "eihän niistä kanslioista tule koskaan mitään valmista!"
Molemmat lesket menivät päivällisen jälkeen yhdessä rouva Vauquerin huoneeseen ja istuivat siellä juttelemassa juoden viinimarjalikööriä ja syöden makeisia, jotka oikeastaan oli varattu vain emännän nautittaviksi. Rouva de l'Ambermesnil hyväksyi täydellisesti emäntänsä aikomukset Goriotin suhteen, jotka hän muuten oli arvannut heti ensimmäisestä päivästä alkaen; hän oli sitä mieltä, että Goriot oli aivan mainio mies.
"Ah, rakas rouva, hänhän on terve kuin pukki", sanoi kreivitär, "ja kaikin puolin vielä semmoinen mies, joka voi tarjota paljon nautintoja naiselle."
Kreivitär kiinnitti jalomielisesti rouva Vauquerin huomiota tämän pukuun, joka ei ollut sopusuhdassa emännän vaatimusten kanssa.
"Teidän täytyy asettua sotakannalle", selitti hän.
Laajain neuvotteluiden jälkeen lähtivät molemmat lesket Palais Royaliin, missä he "Galeries de Boisista" ostivat sulkahatun ja hilkan. Sitten vei kreivitär ystävättärensä "La Petite Jeannetteen", missä he valitsivat hameen ja vyöhikön. Näissä tamineissa oli rouva Vauquer aivan kuin "Boeuf à la Moden" kyltti. Siitä huolimatta hän katsoi muuttuneensa edukseen siinä määrin, että tunsi olevansa kreivittärelle kiitollisuuden velassa ja, vaikka ei luonnostaan suinkaan ollut antelias, pyysi tätä vastaanottamaan hatun, joka maksoi kaksikymmentä frangia. Totta puhuen hän aikoi vastapalvelukseksi pyytää kreivitärtä tunnustelemaan Goriotin suonta ja selittämään ukolle hänen etujansa. Rouva De l'Ambermesnil ottikin hyvin ystävällisesti tämän tehtävän suorittaakseen ja onnistuikin aikaansaamaan kahdenkeskisen keskustelun herra Goriotin kanssa; mutta havaittuaan hänet vastahakoiseksi, ettemme sanoisi aivan tunteettomaksi niiden yritysten suhteen, joita kreivitär teki kiehtoakseen ukkoa omaan laskuunsa, poistui hän aivan kuohuksissaan äijän moukkamaisuudesta.
"Rakas ystäväni", sanoi hän rouva Vauquerille, "te ette koskaan pääse mihinkään sen miehen suhteen; hän on naurettavan epäluuloinen. Hän on koronkiskuri, josta te tulette saamaan vain ikävyyksiä."
Herra Goriotin ja rouva de l'Ambermesnilin välillä oli tosiaan tapahtunut sellainen sananvaihto, että kreivitär ei enää tahtonut asua edes saman katon alla ukon kanssa. Seuraavana päivänä muutti rouva pois unohtaen kiireessä maksaa kuuden kuukauden vuokran ja jättäen jälkeensä vanhan hameen, jonka arvo oli viisi frangia. Huolimatta innokkaista tiedusteluista, joita rouva Vauquer toimeenpani, ei hänen onnistunut koko Pariisista saada mitään tietoja kreivitär de l'Ambermesnilistä. Hän puhui usein tästä surullisesta tapahtumasta pahoitellen herkkäuskoisuuttaan, vaikka oli epäluuloisempi kuin kissa; mutta hän oli niitä ihmisiä, jotka epäilevät lähimpiänsä, mutta uskoutuvat ensiksi vastaantulevalle vieraalle. Omituinen, mutta tosi asia, jonka helposti havaittavat juuret ovat ihmissydämessä. Ehkäpä ei erinäisillä ihmisillä ole mitään enempää voitettavissa muilta ihmisiltä, joiden kanssa he elävät yhdessä; osoitettuaan näille sielunsa kuivuuden, tuntevat he itsensä salaisesti näiden arvostelemaksi ansion mukaan; mutta kun heillä on vastustamaton tarve saada sitä mairittelua, jota ilman heidän täytyy olla, tai väkisinkin tahtovat näyttää omistavansa ominaisuuksia, joita heillä ei ole, he toivovat saavansa arvonantoa ja ystävyyttä sellaisilta, jotka ovat heille vieraita silläkin uhalla, että joutuvat lopulta nenästä vedetyiksi. Toisaalta taas on myöskin ihmisiä, jotka eivät koskaan tee ystävilleen ja lähimmilleen mitään hyvää senvuoksi, että se on heidän velvollisuutensa, jota vastoin he olemalla palvelevaisia tuntemattomia kohtaan tyydyttävät turhamielisyyttään; jota ahtaampi heidän ystäväpiirinsä on, sitä vähemmän ystävyyttä he tuntevat; jota laajemmaksi se käy, sen herttaisemmiksi he käyvät. Rouva Vauquer oli epäilemättä näiden kahden ilkeän ja petollisen ihmislajin välimuoto.
"Jos minä olisin ollut täällä", sanoi Vautrin vastaukseksi hänen päivittelyihinsä, "ei sitä onnettomuutta olisi tapahtunut! Minä olisin totisesti paljastanut sen seikkailijan. Minä tunnen heidän metkunsa."
Kuten kaikki ahtaat ihmiset ei rouva Vauquer koskaan mennyt tapahtumain piirin ulkopuolelle tai etsinyt niiden todellisia syitä. Hän pani mieluummin omat tuhmuutensa toisten syyksi. Kun tämä ikävä tapaus oli sattunut, katsoi hän kunnon makaronitehtailijaa onnettomuutensa varsinaiseksi aiheuttajaksi ja sanoi siitä hetkestä saaneensa silmänsä auki näkemään hänen todellisen luonteensa. Kun hän huomasi pukukustannuksensa ja muun viehätysyrityksensä hyödyttömäksi, kävi hänelle selväksi, että siihen saattoi olla vain yksi syy. Hänelle valkeni äkkiä, että hänen vuokralaisellaan oli, kuten hän sanoi, omat kurinsa. Kävi lopulta ilmi, että ne suloiset toiveet, joihin rouva Vauquer oli tuudittautunut, olivat ihan perusteettomalla pohjalla ja ettei hän ikinä pääsisi mihinkään sen miehen suhteen, kuten kreivitär, joka tuntui olleen asianymmärtäjä, niin varmasti lausui. Rouva Vauquer meni nyt tietenkin inhossaan paljoa pitemmälle kuin ennen ystävyydessään. Hänen vihansa ei ollut missään suhteessa hänen rakkauteensa, vaan pettyneisiin toiveisiinsa. Vaikka ihmissydän levähtääkin noustessaan rakkauden korkeuksiin, se harvoin pysähtyy vihan tunteiden jyrkillä rinteillä. Mutta herra Goriot oli hänen vuokralaisensa ja lesken oli siis pakko ehkäistä kaikki haavoitetun itserakkautensa purkaukset, tukahduttaa pettymyksensä huokaukset ja niellä kostonhalunsa niinkuin priorinsa kiusaama munkki. Pikkusielut tyynnyttävät tunteitansa, olivatpa ne hyviä tai pahoja, alituisilla pikkumaisuuksilla. Leski käytti koko naisilkeyttänsä keksiäkseen keinoja salassa vainotakseen uhriansa. Hän alkoi poistamalla kaiken ylellisyyden, jota ruuan suhteen oli noudatettu.
"Ei anneta enää kurkkua eikä kilohailia, se on aivan tarpeetonta", sanoi hän pitkälle Sylvialle samana aamuna, jolloin hän palasi entiseen ohjelmaansa.
Herra Goriot oli niukkaruokainen ihminen; vähätarpeisuus, niin välttämätön niille, jotka itse luovat varallisuutensa, oli hänessä tullut toiseksi luonnoksi. Lautasellinen keittoa, lihaa, vihanneksia, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan hänen mieliateriansa. Rouva Vauquerin oli siis sangen vaikea kiusata vuokralaistaan, kun ei mitenkään päässyt rikkomaan hänen makuansa. Epätoivoissaan siitä, ettei päässyt tuon haavoittumattoman miehen kimppuun alkoi hän panetella häntä ja sai vähitellen muut vuokralaiset, jotka huvikseen auttoivat hänen kostoansa, niinikään inhoamaan Goriotia. Toisen vuoden lopulla oli leski käynyt siinä määrin epäluuloiseksi, että kysyi itseltään, minkä vuoksi tuo rikas kauppias, jolla oli seitsemän tai kahdeksan tuhannen frangia korkoja, kallisarvoinen hopeakalusto ja yhtä kauniita jalokiviä, kuin konsanaan jollakin pitonaisella, asui hänen luonaan ja tyytyi varallisuuteensa verraten niin vaatimattomiin oloihin. Suurimman osan ensimmäistä vuotta oli Goriot usein syönyt päivällistä ulkona kerran tai kahdesti viikossa, mutta se oli sitten huomaamatta muuttunut kerraksi tai kahdeksi kuussa. Nämä herra Goriotin pienet poikkeilut koskivat siksi läheisesti rouva Vauquerin etua, ettei rouva voinut olla tuntematta tyytymättömyyttä siitä yhä suuremmasta täsmällisyydestä, jolla hänen vuokralaisensa söi päivällisensä hänen pöydässään. Tämä muutos hänen tavoissaan selitettiin johtuvaksi osaksi hänen varallisuutensa säännöllisestä vähenemisestä osaksi hänen halustaan muka tehdä kiusaa talon emännälle. Näiden kääpiösielujen inhoittavimpia ominaisuuksia on se, että he olettavat muista samaa kataluutta. Onnettomuudeksi antoi herra Goriot toisen vuoden lopulla jonkinlaista oikeutusta sille parjaukselle, jonka alaisena hän oli, pyytämällä rouva Vauquerilta saada muuttaa kerrosta ylemmäksi ja alentaa vuokraansa yhdeksäänsataan frangiin. Hänen täytyi elää niin säästävästi, ettei hänen huoneessaan enää talvella lämmitetty. Rouva Vauquer tahtoi rahansa etukäteen, mihin herra Goriot suostui, mutta tästedes alkoi rouva nimittää häntä ukko Goriotiksi. Hän oli näet keksinyt syyn ukon rappioon. Ukko Goriot oli, kuten valekreivitär aivan oikein oli selittänyt, kavala ja epäluotettava henkilö. Tyhjäpäiset ihmiset ovat aina juoruilevia senvuoksi, ettei heillä itsellään ole mitään sanomista ja heidän logiikkansa mukaan on niillä, jotka eivät puhu omista asioistaan, salaiset syynsä vaieta. Tästä niin arvokkaasta kauppiaasta tuli tällä tavoin huono mies ja vanha rakasteleva narri. Milloin oli – mikäli Vautrin, joka tähän aikaan asettui asumaan Maison Vauqueriin, lausui – ukko Goriot mies, joka kävi Pörssissä, ja joka siellä pelasi koroillaan ensin hävittyään pääomansa. Milloin oli hän niitä pikkupelureita, jotka joka ilta panevat uhkaan kymmenen frangia voittaakseen jotakin. Milloin arveltiin hänen olevan poliisin palveluksessa olevan urkkijan, mutta Vautrin ei katsonut häntä kyllin ovelaksi semmoiseen toimeen. Ukko Goriot oli vielä saituri, joka eli koronkiskonnasta, tai raha-arpajaisseikkailija. Hän oli jos jotakin, mitä pahe, häpeä ja kyvyttömyys vain saattoi keksiä. Mutta niin inhoittavia kuin hänen paheensa ja käytöksensä olivatkin, ei hänen herättämänsä inho ollut kuitenkaan kyllin suuri, jotta hänet olisi julistettu pannaan: hän maksoi vuokransa. Sitäpaitsi oli hän hyvä olemassa: kaikki syytivät hyvän tai huonon tuulensa häneen leikin tai pistelyiden muodossa. Se mielipide, joka tuntui todenmukaisimmalta ja yleisesti omaksuttiin, oli rouva Vauquerin keksimä. Hänen kertomuksensa mukaan oli tuo ukko, joka oli terve kuin pukki ja vielä saattoi tuottaa naisille monta nautinnon hetkeä, hillittömän himokas, irstaileva herra. Rouva Vauquer perusti syytöksensä seuraaviin seikkoihin. Muutamia kuukausia sen jälkeen kuin se katala kreivitär, joka kuusi kuukautta oli elänyt hänen kustannuksellaan, oli mennyt tiehensä, kuuli rouva eräänä aamuna ennenkuin vielä oli ehtinyt vuoteestaan nousta, silkkihameen kahinaa ja nuoren naisen keveiden askelten liikkuvan Goriotin huonetta kohti, jonka ovi varovasti avattiin. Heti senjälkeen saapui pitkä Sylvia emäntänsä luo ja kertoi, että eräs nuori nainen, aivan liian kaunis ollakseen kunniallinen, puettu kuin jumalatar, jalassa hienot lastinkinappikengät, jotka eivät olleet vähääkään pölyssä, oli livahtanut kuin ankerias kadulta keittiöön ja kysynyt häneltä herra Goriotin huonetta. Rouva Vauquer ja hänen piikansa asettuivat kuuntelemaan ja heidän onnistuikin kuulla useita sanoja käynnin aikana, jota kesti hyvän kotvan. Kun herra Goriot saattoi daamiansa ulos, otti pitkä Sylvia ruokakoppansa ollen muka menevinään torille voidakseen seurata lemmenparia.
"Rouva", sanoi hän emännälleen palattuansa, "herra Goriotin täytyy sittenkin olla hirveän rikas voidakseen ylläpitää niitä sillä tavalla. Voiko rouva ajatella: hänellä oli Estrapaden kulmassa hienot vaunut, joihin se nainen astui."
Päivällisen aikana nousi rouva Vauquer vetämään ikkunan eteen uudinta, kun aurinko näytti paistavan suoraan Goriotin silmiin.
"Kaunottaret rakastavat teitä, herra Goriot, ja aurinko etsii", sanoi hän viittaamalla aamuiseen käyntiin. "Totisesti, teillä on hyvä maku, hän oli hyvin kaunis."
"Se oli minun tyttäreni", sanoi Goriot jonkinlaisella ylpeydellä, jota vuokralaiset pitivät ukon turhamaisena yrityksenä säilyttää ulkonaisia muotoja.
Kuukautta myöhemmin sai herra Goriot uuden samanlaatuisen vierailun. Hänen tyttärensä, joka ensimmäisellä kerralla oli tullut aamupäiväpuvussa, tuli nyt päivällisen jälkeen ja puettuna juhliin menoa varten. Salissa juttelemassa istuvat asukit näkivät vilahdukselta kauniin valkoverisen, solakkavartaloisen, hienon naisen, aivan liian kauniin voidakseen olla mokoman ukkelin tytär.
"Vielä toinen!" sanoi pitkä Sylvia, joka ei tuntenut häntä samaksi.
Muutamia päiviä myöhemmin kysyi toinen tyttö, pitkä ja solakka, tumma, mustatukkainen ja sädesilmäinen, herra Goriotia.
"Ja vielä yksi!" sanoi Sylvia.
Tämä toinen nainen, joka ensimmäisellä kerralla niinikään oli käynyt isänsä luona aamulla, tuli muutaman päivän päästä uudelleen illalla, puettuna muhkeaan tanssiaispukuun ja vaunuilla ajaen.
"Numero neljä!" sanoivat rouva Vauquer ja pitkä Sylvia, jotka tässä hienostonnaisessa eivät voineet havaita vähintäkään yhtäläisyyttä sen nuoren tytön kanssa, joka ensimmäisellä käynnillään oli ollut niin yksinkertaisesti puettu.
Goriot maksoi silloin vielä tuhatkaksisataa frangia vuokraa. Rouva Vauquer piti aivan luonnollisena, että rikkaalla miehellä oli neljä tai viisi lemmittyä, pitipä vielä hyvin ovelana, että ukko ilmoitti ne tyttärikseen. Hän ei myöskään laisinkaan loukkaantunut siitä, että Goriot otti heitä vastaan Maison Vauquerissa. Mutta kun nämä käynnit ilmaisivat hänelle syyn Goriotin välinpitämättömyyteen hänen itsensä suhteen, suvaitsi hän toisen vuoden alusta alkaen sanoa Goriotia vanhaksi kolliksi. Kun hänen asukkinsa asettui vain yhdeksänsadan frangin vuokralaiseksi, kysyi hän tältä kuitenkin kerran nähdessään erään naisen tulevan ukon huoneesta, röyhkeästi, oliko ukon tarkoitus saattaa hänen talonsa huonoon huutoon. Ukko Goriot vastasi hänelle, että se nainen oli hänen vanhin tyttärensä.
"Tusinoittainko teillä sitten tyttäriä on?" sanoi rouva Vauquer hyvin terävästi.
"Ei kuin kaksi", vastasi vuokralainen sävyisästi kuin ainakin köyhtynyt ihminen, joka nurkumatta alistuu köyhyyteensä.
Kolmannen vuoden lopulla supisti ukko Goriot menojansa vielä enemmän muuttamalla kolmanteen kerrokseen ja saamalla siten vuokransa alennetuksi neljäänkymmeneenviiteen frangiin kuussa. Hän lopetti nuuskaamisen, luopui hiuskähertäjästään eikä enää puuteroinut tukkaansa. Kun ukko Goriot ensimmäistä kertaa tuli alas puuteroimattomana, huudahti hänen emäntänsä, niin hämmästynyt oli tämä nähdessään ukon likaisenharmaan, viheriään vivahtavan tukan värin. Vanhuksen kasvot, joita salaiset murheet olivat huomaamatta uurtaneet surullisemmiksi päivä päivältä, näyttivät raskautetummilta kuin kenenkään muun pöydässä istujan. Ei ollut enää epäilemistäkään. Ukko Goriot oli vanha elostelija, jonka silmät vain lääkärin taitavuus oli saanut säilymään hänen tauteihinsa tarvittavien lääkkeiden turmiollisilta vaikutuksilta. Hänen hiustensa inhoittava väri oli seuraus hänen irstailustaan ja niistä lääkkeistä, joita hän nautti voidakseen niitä jatkaa. Ukkoparan ruumiillinen ja henkinen tila näytti osoittavan, että tämä puhe oli oikeutettua. Kun hänen hieno liinavaatevarastonsa oli loppuunkulunut, osti hän sen sijaan kalikookangasta, joka maksoi neljätoista souta kyynärä. Hänen timanttinsa, kultarasiansa, kellonperänsä, kaikki korunsa katosivat toinen toisensa jälkeen. Hänen vaaleansininen pukunsa oli mennyttä kalua samoin kuin kaikki hänen hienot vaatteensa, ja hän kulki kesät talvet puettuna karkeasta ruskeasta verasta tehtyyn kapotakkiin, pukinkarvaliiveihin ja puolivillaisiin harmaisiin housuihin. Hän kävi vähitellen yhä laihemmaksi: hänen pohkeensa surkastuivat, hänen kasvonsa, jotka olivat loistaneet hyvinvoinnin tyytyväisyyttä ja onnea, olivat täynnä ryppyjä; hänen otsansa oli uurteilla, alaleuka lusahtanut alas. Neljäntenä vuonna Neuve-Saint-Geneviève-kadulle tulonsa jälkeen ei hän enää ollut sama ihminen. Kuusikymmenvuotias makaronitehtailija, joka ei tuntunut olevan neljääkymmentä vanhempi, voimakas ja pyylevä porvari, jonka hyväntuulisuus tarttui jokaiseen, joka hänet näki, ja jolla oli jotakin nuorekasta naurussaan, oli muuttunut tylsäksi ja voimattomaksi seitsenkymmen vuotiaaksi vanhukseksi. Hänen siniset, ennen niin vilkkaat silmänsä olivat saaneet tummanharmaan, himmeän värin, ne eivät kostuneet enää, mutta niiden punaiset reunat tuntuivat itkevän verta. Toisissa herätti hän inhoa, toisissa taas sääliä. Nuoret lääketieteen ylioppilaat, jotka olivat huomanneet hänen alasloksahtaneen alahuulensa ja mitanneet kasvokulman suuruuden, selittivät kauan aikaa turhaan aprikoituaan hänen potevan tylsämielisyyttä. Eräänä iltana päivällisen jälkeen sanoi rouva Vauquer hänelle ivallisesti: "No eivätkö teidän tyttärenne enää koskaan käy teitä tervehtimässä?" äänensävyssä epäilyä hänen isyydestään; ukko Goriot värähti kuin olisi hänen emäntänsä pistänyt häntä rautapiikillä.
"Käyvät joskus", vastasi hän kiihtyneellä äänellä.
"Ah, oh, te tapaatte heitä vielä joskus!" huusivat ylioppilaat. "Oivaa, ukko Goriot!"
Mutta vanhus ei kuullut leikinlaskua, jonka hänen vastauksensa aiheutti. Hän oli jälleen vaipunut mietiskelevään tilaansa, jota pintapuoliset tarkkaajat pitävät älyn puutteesta johtuvana vanhuudenheikkoutena. Jos he olisivat hänet hyvin tunteneet, olisi hänen ruumiillisen ja henkisen tilansa probleemi heitä kenties suurestikin kiinnostanut; mutta ei mikään ollut vaikeampaa. Vaikka olisi ollut helppo todeta, oliko Goriot todella ollut makaronitehtailija ja kuinka suuri omaisuus hänellä oli ollut, eivät vanhemmat ihmiset, joiden uteliaisuutta hän herätti, koskaan poistuneet korttelista, vaan asuivat huoneissaan kuin äyriäiset kalliolla. Muut taas unohtivat astuessaan Neuve-Sainte-Geneviève-kadulta Pariisin elämän pyörteisiin kokonaan ukkorähjän, jota he niin säälimättömästi pitivät pilanaan. Vanhojen ahtaassa ajatuspiirissään ja nuorten suruttomassa huolettomuudessaan oli mahdotonta ajatella ukko Goriotin köyhyyttä ja tylsyyttä minkäänlaisen varallisuuden ja lahjakkuuden yhteydessä. Ja mitä niihin naisiin tuli, joita hän sanoi tyttärikseen, olivat kaikki samaa mieltä kuin rouva Vauquer, joka sillä selvällä loogillisuudella, jonka tapa olettaa ja uskoa kaikkia, antaa vanhoille juoruämmille, sanoi:
"Jos ukko Goriotilla olisi niin rikkaita tyttäriä, kuin kaikki ne naiset näyttivät olevan, jotka ovat käyneet hänen luonaan, niin ei hän asuisi minun talossani, kolmannessa kerroksessa, neljänkymmenenviiden frangin maksusta kuussa, eikä kävisi puettuna kuin köyhä äijä."
Näitä päätelmiä vastaan ei voinut väittää mitään. Niinpä lopulla marraskuuta vuonna 1819, jolloin tämä draama puhkesi, jokaisella vuokralaisella oli vakiintunut käsityksensä ukko Goriotista. Hänellä ei koskaan ollut ollut tyttäriä eikä vaimoa; hänen irstailunsa oli tehnyt hänet etanaksi, ihmishahmossa olevaksi molluskiksi, sanoi eräs museonvirkamies, joka söi täällä päivällisiään. Poiret oli kotka, herrasmies verrattuna Goriotiin. Poiret puhui, keskusteli, vastasi; hän ei tosin itse asiassa sanonut mitään, kun hän puhui, keskusteli, vastasi, sillä hänen tapanansa oli toisin sanoin toistaa, mitä toiset olivat lausuneet, mutta hän otti kuitenkin osaa keskusteluun, hän oli olento, jossa oli elämää ja tunteita, jotavastoin ukko Goriot, käyttääksemme edelleen museonvirkamiehen sanoja, alituisesti oli jäätymäpisteessä, näytti 0 Reaumuria.
Eugène de Rastignac oli palannut taloon mielentilassa, jota useimmat nuorukaiset, joilla joko on luontaista lahjakkuutta tai jotka jossakin kiperässä tilanteessa satunnaisesti osoittavat eteviä ominaisuuksia, lienevät tunteneet. Ensimmäisenä Pariisissa oleskelunsa vuonna oli se vähäinen työ, jota alkututkinnot lainopillisessa tiedekunnassa vaativat, jättänyt hänelle vapauden nauttia aineellisen Pariisin kaikista saatavilla olevista huvituksista. Ylioppilaalle ei jää paljon liika-aikaa, jos hän tahtoo tutustua kaikkien teatterien ohjelmistoon, tutkia Pariisin labyrintin sokkeloita, perehtyä pääkaupungin tapoihin, oppia sen kieltä ja tottua sen huveihin; penkoa kaikki hyvät ja huonot paikat, kuunnella hauskoja luentoja ja panna merkille museoiden merkillisyyksiä. Ylioppilas innostuu siihen aikaan moniin joutavuuksiin, jotka hänen mielestään ovat suurenmoisia. Hänellä on "suurmiehensä", yliopistonprofessori, joka nauttii palkkaa pysyäkseen kuulijakuntansa tasolla. Hän panee kaulaansa korkean kauluksen ja koettaa tehdä vaikutusta naisiin Opéra-Comiquen yläparvekkeella. Näissä puuhissa kuivuu kuitenkin vähitellen hänen korvainsa tausta, hänen näköpiirinsä laajenee, ja häneen tarttuu vihdoin taikauskoinen usko siihen yhteiskuntaan, joka on hänen silmiensä edessä. Jos hän on alkanut ihailla vaunujonoa Champs-Elyséesissa jonakin kauniina aurinkoisena päivänä, rupeaa hän ennen pitkää kadehtimaan. Eugène oli, palatessaan molemmat valmistavat tutkinnot suoritettuaan loma-ajaksi kotiinsa itse tietämättään läpikäynyt tämän oppiajan. Hänen lapsuuskuvitelmansa, hänen maalaiskäsityksensä olivat kadonneet. Hänen muuttunut ajatustapansa, hänen hehkuva kunnianhimonsa olivat avanneet hänen silmänsä, kun hän nyt jälleen oli oman kotinsa helmassa. Hänen isänsä, äitinsä, molemmat veljensä ja molemmat sisarensa sekä eräs täti, jonka koko omaisuus oli vain eläke, asuivat pienellä Rastignacin tilalla. Tämä maatila, jonka vuotuinen tuotto oli noin kolmetuhatta frangia, oli sen epävarmuuden alainen, joka aina vallitsee kaikkien viininviljelystilojen satoon nähden, ja siitä huolimatta piti siitä puristettaman tuhatkaksisataa frangia joka vuosi hänen ylläpitoansa varten. Nähdessään tämän alinomaisen köyhyyden, jota häneltä kaikin tavoin oli salattu, tehdessään vertailuja ennen niin kauneina pitämiensä sisarten ja pariisilaisnaisten välillä, jotka olivat toteuttaneet hänen kauneustyyppinsä, ajatellessaan tämän lukuisan, hänen varaansa joutuvan perheen epävarmaa tulevaisuutta, sitä kitsailua, joka tuntui kaikkialla, sitä juomaa, jota tehtiin puristettujen rypäleiden sakasta, sanalla sanoen monen monia seikkoja, joita tässä on tarpeetonta luetella, kasvoi hänessä kaksinkertaiseksi menestyksen ja kunnian himo. Mutta hän oli aitoeteläinen luonne; kun oli tartuttava toimeen, tunsi hän sitä epäröintiä, joka valtaa kaikki nuoret, kun ovat selkämerellä tietämättä mihin suuntaan mennä tai mihin tuulikylmään kääntää purjeita. Ensin ajatteli hän syöksyä suin päin työhön, huomasi sitten nopeaan menestymiseen tarvitsevansa erinäisiä henkilösuhteita ja havaitsi sitä ajatellessaan, mikä tavaton vaikutusvalta naisilla on yhteiskunnallisessa elämässä. Niinpä hän äkkiä päätti pyrkiä "suureen maailmaan" saavuttaakseen siellä naisia avustajikseen: eiköhän niitä löytyne tulista ja henkevää nuorta miestä varten, jonka henkevyyttä ja intoa korostaa hieno käytös ja eräänlainen hermostunut kauneus, jolle naiset niin mielellään antautuvat? Nämä ajatukset askarruttivat häntä maalla kävelyretkillä, joita hän ennen niin hilpein mielin oli tehnyt sisarustensa kanssa, jotka nyt pitivät häntä suuresti muuttuneena. Hänen tätinsä, rouva de Marcillac, oli nuoruudessaan ollut hovissa ja siellä tuntenut ylhäisön ylimmät. Nuorukainen äkkäsi äkkiä niissä muistelmissa, joita täti; hänelle niin usein kertoili, aineksia arvokkaisiin saavutuksiin ylimystön piireissä, vähintään yhtä suuriin, kuin mitä hänen oli mahdollista saavuttaa lainopillisessa tiedekunnassa; niinpä hän tiedusteli tädiltä sukulaisuussuhteita, joita kukaties vielä voisi solmia. Ravisteltuaan sukupuun oksia katsoi vanha rouva, että kaikista niistä henkilöistä, jotka saattoivat olla hänen veljensäpojalle hyödyllisiä heidän rikkaiden ja kuten aina itsekkäiden sukulaistensa joukossa olisi varakreivitär de Beauséant vähimmin vastahakoinen. Ja vanha rouva kirjoitti tälle nuorelle naiselle vanhanaikaiseen tyyliin laaditun kirjeen ja antoi sen Eugènella sanoen hänelle, että jos hänen onnistuisi saavuttaa varakreivittären suosio, niin kyllä sitten on tie auki muidenkin sukulaisten luokse.
Muutamia päiviä Pariisiin palaamisensa jälkeen de Rastignac lähetti tätinsä kirjeen rouva de Beauséantille.
Varakreivitär vastasi kutsumalla hänet luokseen tanssiaisiin seuraavana päivänä.
II
Tämmöinen oli täysihoitolan yleinen asema marraskuun lopulla vuonna 1819. Muutamia päiviä sen jälkeen kun oli maalta palannut tuli Eugène, oltuaan rouva de Beauséantin tanssiaisissa, kotiin kello kahden aikaan yöllä. Korvatakseen hukkaanmenneen ajan oli nuori ylioppilas tanssiessaan päättänyt tehdä työtä aamuun saakka. Hän aikoi ensimmäistä kertaa valvoa yön tässä hiljaisessa talossa, sillä häneen oli tarttunut väärä tarmo nähdessään ylhäisen maailman ihanuuksia. Hän ei ollut syönyt päivällistä rouva Vauquerin luona. Vuokralaiset arvelivat senvuoksi, ettei hän palaisi tanssiaisista ennenkuin seuraavana aamuna, kuten ennen, kun hän joskus oli ollut jossakin juhlassa Pradossa tai Odéonissa. Ennen kuin Christophe sulki portin, aukaisi hän sitä hiukan katsahtaakseen kadulle. Rastignac ilmestyi samalla hetkellä ja pääsi siten huoneeseensa ilman melua, jota Christophe piti sitä enemmän. Eugène riisuutui, pani tohvelit jalkaansa, vanhan nutun ylleen, sytytti tulen uuniin ja valmistautui työhönsä; Christophen suurien saappaiden kolina teki nuorukaisen hiljaiset liikkeet edelleen kuulumattomiksi. Eugène istui hetken syvissä mietteissä ennen kirjoihinsa syventymistä. Rouva de Beauséant, jonka tuttavuuteen hän oli tullut, oli Pariisin muotikuningattaria, jonka taloa pidettiin Faubourg Saint-Germainin miellyttävimpänä. Sitäpaitsi oli varakreivitär sekä nimensä että rikkautensa nojalla ylhäisömaailman ensimmäisiä. Täti de Marcillacin suosituksesta oli Eugène, köyhä ylioppilas, otettu hyvin suosiollisesti vastaan tässä talossa. Hän ei vielä tuntenut sen suosion suurta merkitystä. Näihin ylhäisiin piireihin pääsy oli yhtä kuin korkea aatelisdiploomi. Saamalla esiintyä tässä, kaikkein valikoiduimmassa seurassa oli hän saanut oikeuden saapua kaikkialle. Tämän loistavan seuran häikäisemänä ja saamatta tilaisuutta vaihtaa varakreivittären kanssa muuta kuin töin tuskin pari sanaa, Eugène oli tyytynyt huoneissa tungeksivien Pariisin kaunottarien joukosta keskittämään huomaavaisuutensa erääseen, joka tosiaan oli omiansa tenhoamaan nuorta miestä. Kreivitär Anastasie de Restaud oli Pariisin sorjavartisimpia naisia. Kuvitelkaa mielessänne naista, jolla on suuret, mustat silmät, kaunismuotoiset kädet, pienet korkearintaiset jalat, tavattoman vilkkaat liikkeet, sanalla sanoen sellaista naista, jota markiisi de Ronquerolles sanoi täysiverikoksi. Hänen voimakkuutensa ei vähääkään vähentänyt hänen viehkeyttään; hänellä oli pyöreät, pehmeät muodot ilman, että häntä mitenkään saattoi sanoa liian täyteläiseksi. Täysiverinen hevonen, rotunainen, nämä nimitykset alkoivat tunkea syrjään taivaiset enkelit, ossianiolennot, koko vanhan mytologian, joka oli joutunut pois muodista. Mutta Rastignacille oli rouva Anastasie de Restaud nainen, jota hän tahtoi tavoittaa. Hän oli saanut varatuksi itselleen kaksi tanssia kreivittären viuhkassa riippuvalle kortille ja päässyt puheisiin jo ensimmäisen vastatanssin aikana.
"Missä teitä voi tämän jälkeen tavata, kreivitär?" oli hän äkkiä kysynyt sillä kuumalla sävyllä, joka naisia niin miellyttää.
"Missäkö?" vastasi kreivitär. "Ajelulla, teatterissa, meillä, kaikkialla."
Ja tulinen etelänpoika oli rientänyt tekemään niin läheistä tuttavuutta kiehtovan kreivittären kanssa, kuin ylimalkaan on mahdollista yhden vastatanssin ja valssin aikana. Kun hän mainitsi olevansa rouva de Beauséantin serkku, kutsui kreivitär heti häntä käymään luonaan milloin tahansa. Kreivittären viimeisestä hymystä ennen erkanemista Rastignac tiesi olevansa aivan erikoisen tervetullut. Hän oli onneksi tavannut miehen, joka ei laskenut leikkiä hänen tietämättömyydestään, jota olisivat pitäneet anteeksiantamattomana vikana aikakauden ylhäiset ilkkujat, Mallincourtit, Ronquerollesit, Maxime de Traillesit, de Marsayt, Ajuda-Pintot, Vandenesset, jotka olivat siellä turhamielisyytensä koko loistossa rinnan loisteliaimpien naisten, lady Brandonin, herttuatar de Langeaisin, kreivitär de Kergarouëtin, rouva de Sérizyn, herttuatar de Cariglianon, kreivitär Ferraudin, rouva de Lautyn, markiisitar de Listomèren ja markiisitar d'Espardin, herttuatar Maufrigneusen ja rouva Grandlieun seurassa. Oli senvuoksi onni kokemattomalle ylioppilaalle, että hän sattui tapaamaan markiisi de Montriveaun, herttuatar de Langeaisin rakastajan, kenraalin, joka oli suora kuin lapsi ja ilmoitti hänelle, että kreivitär de Restaud asui Helder-kadun varrella. Olla nuori, himoita ylhäisön piiriin, janota naista, ja nähdä heti kaksi taloa aukeavan itselleen. Päästä Faubourg Saint-Germainissa varakreivitär de Beauséantin taloon, Chaussée d'Antinissa kreivitär de Restaudin luo! Saada nähdä kaikki Pariisin salongit ja katsoa olevansa kyllin pulska mies löytääkseen siellä jonkin naissydämen avukseen ja suojakseen. Tuntea olevansa kyllin kunnianhimoinen noustakseen sille kireälle narulle, jota myöten täytyy kävellä nuorallatanssijan varmuudella, mutta hänelläpä on viehättävä nainen tasapainon pysyttäjänä! Kukapa mielessään tällaisia ajatuksia ja se ihana nainen, jonka hahmo tuntuu astuvan ilmielävänä esiin turvetulen hehkusta, ei lain ja puutteen väliin puristettuna kuten Eugène olisi antautunut haaveilemaan tulevaisuutta ja täyttämään sitä loistavalla menestyksellä? Hän syöpyi niin tuleviin nautintoihin, että luuli jo olevansa rouva de Restaudin sylissä, kun äkkiä syvä huokaus, joka oli melkein kuin voihkaisu, häiritsi yön hiljaisuutta ja kajahti nuoren miehen sydämessä ikäänkuin kuolemankorahdus. Hän avasi hiljaa ovensa ja tultuaan käytävään näki valoviirun ukko Goriotin huoneen oven pielessä. Peläten naapurinsa jollakin tavoin tulleen pahoinvointiseksi asettui Eugène kurkistamaan avaimenreiästä huoneeseen ja näki ukon touhussa, joka tuntui hänestä niin rikolliselta, että hän, katsoi velvollisuudekseen yhteiskuntaa kohtaan lähemmin tarkata, mitä tuo niin sanottu entinen makaronitehtailija näin keskellä yötä oikein puuhasi. Ukko Goriot oli kiinnittänyt nurinkäännetyn pöydän poikki puuhun kullatusta hopeasta tehdyn tarjottimen ja liemikulhon, kiertänyt näiden kauniisti koristeltujen esineiden ympärille köysikierteen ja puristi niitä kokoon sellaisella voimalla, että hänen ilmeinen aikomuksensa oli muuttaa ne sulatusmetalliksi.
"Peijakas! Mikä mies!" ajatteli Eugène itseksensä nähdessään kuinka ukon jäntevät käsivarret köyden avulla muokkasivat hopeaa kuin olisi se ollut taikinaa. Oliko, kun kaikki ympäri kävi, ukko Goriot tavallinen varas tai varastetun tavaran kätkijä, joka voidakseen turvallisemmin harjoittaa ammattiansa teeskenteli tylsämielisyyttä ja eli kuin kerjäläinen? ajatteli Eugène hetken kuluttua noustuaan.
Hetken kuluttua hän kurkisti avaimenreiästä uudelleen. Ukko Goriot, joka nyt oli irroittanut köyden hopeista, pani ne pöydälle levitettyään alle pehmeän peitteensä ja alkoi sitten kieritellä niitä puikeaksi tangoksi, mikä raskas työ tuntui häneltä sujuvan hämmästyttävän helposti.
"Hänhän on niin väkevä tuin Puolan kuningas August", ajatteli Eugène, kun tanko oli valmis.
Ukko Goriot katseli työtänsä suruisen näköisenä silmät kyynelissä, sammutti vahakynttilän, jonka valossa oli tekonsa tehnyt, ja Eugène kuuli hänen menevän maata raskaasti huokaisten.
"Hän on hullu", ajatteli ylioppilas.
"Lapsi raukka", sanoi ukko Goriot ääneen.
Nämä sanat kuultuaan katsoi Eugène viisaimmaksi visusti vaieta tapahtumasta ja olla tekemättä ennen aikaisia päätelmiä naapuristaan. Hän aikoi juuri mennä huoneeseensa, kun odottamatta kuuli omituista kahinaa, ikäänkuin ihmisiä olisi hiipinyt portaita ylös huopatohvelit jalassa. Eugène kuunteli ja erotti tosiaan kahden ihmisen hengityksen. Kuulematta oven narinaa tai kenenkään askelia näki hän äkkiä heikkoa valoa toisesta kerroksesta herra Vautrinin huoneesta.
"Onpa tässä salaisuuksia tämmöisen talon osaksi!" ajatteli hän.
Hän meni muutamaa astuinta alemmaksi ja kullan kilinää kuului hänen korvaansa. Sitten sammui valo ja molemmat hengitykset kuuluivat uudelleen ilman, että ovi oli narahtanut. Askelten ääni kuului yhä heikommasti, jota alemmaksi miehet tulivat.
"Kuka siellä?" huusi rouva Vauquer avaten huoneensa ikkunan.
"Minä vain tulen kotiin, mamma Vauquer", vastasi Vautrin bassoäänellänsä.
"Kummallista! Christophehan lukitsi portin", ajatteli Eugène palatessaan huoneeseensa. – "Pariisissa täytyy näen mä valvoa öisin, jos tahtoo tietää, mitä ympärillä tapahtuu."
Näiden välikohtausten keskeyttämänä kunnianhimoisissa lemmenunelmissaan hän istuutui ryhtyäkseen työhönsä. Mutta ukko Goriotin suhteen heränneet epäluulot häiritsivät häntä, rouva de Restauden hahmo, joka lakkaamatta asui hänen ajatuksissansa loistavan kohtalon sanansaattajana, vielä enemmän, ja lopulta meni hän nukkumaan kädet nyrkissä. Kymmenestä yöstä, minkä nuoret miehet ovat päättäneet pyhittää työlle, pyhittävät he vähintään seitsemän unelle. Täytyy olla kahtakymmentä vanhempi voidakseen valvoa.
Seuraavana päivänä vallitsi Pariisissa sankka sumu, joka peittää ja pimittää kaupunkia siinä määrin, että täsmällisimmätkin ihmiset erehtyvät ajasta. Liikemiehet, jotka ovat sopineet toistensa tapaamisesta, laiminlyövät kohtausajan. Kaikki luulevat kellon olevan vasta kahdeksan, kun se lyö kaksitoista. Rouva Vauquer ei ollut vielä hievahtanut vuoteestaan, vaikka kello oli puoli kymmenen. Christophe ja pitkä Sylvia, jotka myöskin olivat myöhästyneitä, joivat rauhassa kahviansa, johon oli kuorittu päällyskerros vuokralaisille aiottua maitoa, jota Sylvia keitti pitkän aikaa, ettei rouva Vauquer huomaisi tätä laitonta kymmenystä.
"Sylvia", sanoi Christophe liottaen ensimmäistä leipäviipalettaan, "herra Vautrin, joka joka tapauksessa on kunnon mies, on nähnyt viime yönä taas kaksi henkilöä. Jos rouva olisi levoton, niin älä huoli puhua mitään."
"Saitko sitten häneltä mitään?"
"Hän antoi minulle sata souta tältä kuukaudelta, mikä merkitsee 'suu poikki'."
"Hän ja rouva Couture ovat ainoat, jotka eivät ole niin kamalan kitsaita. Muiden tekisi mieli vasemmalla kädellään ottaa takaisin sekin vähä, minkä oikealla antavat meille uudenvuodenpäivänä", sanoi Sylvia.
"Niin, silloinhan antavat vain korkeintaan vaivaiset sata souta", sanoi Christophe. "Ukko Goriot on nyt kaksi vuotta harjannut kenkänsä itse. Saita Poiret ei käytä koskaan kiillettä ja söisi sen suuhunsa ennemmin kuin panisi kurjiin kenkärajoihinsa. Ja se ylioppilasvekara antaa vain neljäkymmentä souta. Sillähän en saa edes harjojani ja sitten hän vielä myy vanhat vaatteensa, itara. On tämäkin luola!"
"Älä sano!" vastasi Sylvia maistellen kahviansa. "Meillä on sentään parhaat paikat tässä korttelissa: täällä voi jokseenkin hyvin. Mutta, kuule, kun oli Vautrinista puhetta, Christophe, onko sinulta kukaan tiedustellut häntä?"
"On. Muutamia päiviä tapasin kadulla erään herran, joka kysyi minulta: 'Eikö teillä asu semmoinen paksu herra, joka värjää poskipartansa?' 'Ei, herra', vastasin minä, 'ei hän niitä värjää. Se on semmoinen vekkuli, ettei hänellä ole siihen aikaa.' Minä kerroin asian herra Vautrinille ja hän sanoi minulle: 'Se oli oikein, poikani. Vastaa aina samalla tavalla. Ei mikään ole kiusallisempaa, kuin että ihmiset saavat tietää toisen heikkoudet. Voi vielä mennä naimapuuhat myttyyn'."
"Ja minulta tiedusteltiin äskettäin torilla olinko nähnyt hänen muuttavan paitaa. Onko ennen mokomaa kuultu –? Kas", keskeytti hän, "Val-de-Grâcen kello lyö neljännestä vaille kymmenen, eikä kukaan vielä ole liikkeellä".
"Päinvastoin, kaikki ovat ulkona. Rouva Couture meni sen tyttönsä kanssa Saint-Etienneen jo kello kahdeksan ollakseen hyvissä väleissä hyvän Jumalan kanssa. Ukko Goriot lähti ulos käärö kainalossaan. Ylioppilas tulee takaisin vasta luennon loputtua, kello kymmenen jälkeen. Minä näin heidän menevän ollessani portaita lakaisemassa, ja ukko Goriot töyttäsi minua vielä kääröllänsä, joka tuntui olevan kova ja raskas. Mitähän se ukko oikeastaan mahtanee puuhata? Muut pitelevät häntä kuin hyrrää, mutta se on pohjaltaan kunnon ukkeli, paljoa parempi mies, kuin kukaan muu. Itse hän ei kyllä anna paljoa, mutta ne naiset, joiden luo hän minut lähettää, antavat herraskaisia juomarahoja ja ovat, jumaliste, huikean hienoja."
"Nekö, joita hän sanoo tyttärikseen? Niitähän on vähintään tusina."
"En minä ole ollut kuin kahden luona, niiden samojen, jotka silloin tällöin käyvät täällä."
"Ai, rouva tuntuu olevan liikkeellä; nyt syntyy kai aika metakka, katso maitoa, Christophe, ettei kissa litki sitä ihan loppuun!"
Pitkä Sylvia meni emäntänsä luo.
"Mitä tämä on, Sylvia? Kellohan on kohta kymmenen ja sinä olet antanut minun nukkua kuin karhu talvella! Eihän tämmöistä ole ikinä ennen tapahtunut."
"Nyt on sumu, rouva; se on niin paksu, että voisi veitsellä leikata."
"Mutta aamiainen!"
"Eihän se haihdu sumun mukana. Eikähän vuokralaisista vielä ketään ole sitä kärkkymässä! Neiti Michonneau ja herra Poiret ovat vielä makuulla. Eikä talossa ole yhtään ketään muuta, ja he taas makaavat kuin tukit ja mitäs he muuta ovat!"
"Mutta Sylvia, sinähän lyöt ne molemmat yhteen ikäänkuin..."
"Ikäänkuin mitä?" jatkoi Sylvia ja purskahti typerään nauruun. "Valmis parihan se on."
"Peräti merkillistä, Sylvia, kuinka saattoi herra Vautrin päästä sisään viime yönä sen jälkeen kun Christophe oli sulkenut portin?"
"Päinvastoin, rouva. Hän kuuli herra Vautrinin tulevan ja meni aukaisemaan ja sitä te luulitte..."
"Anna minulle aamunuttuni ja riennä toimittamaan aamiaista. Pane kuntoon se lammaspaistin jäännös ja paista pääryniä, niitä jotka maksavat kaksi penniä kappale."
Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli rouva Vauquer alas huoneestaan juuri kuin hänen kissansa, joka vähää ennen käpälällään oli pudottanut maitokulhoa kattavan lautasen, kiireisesti latki maitoa.
"Kissa sinä!" huusi rouva.
Kissa pakeni, mutta palasi sitten hieromaan itseänsä emäntänsä jalkoja vasten.
"Niin, niin, koeta siinä nyt mielistellä, senkin hylkiö!" sanoi rouva. "Sylvia! Sylvia!"
"Mikäs on, rouva?"
"Kissa on taas ollut maitoa juomassa."
"Se on sen tolvanan Christophen syy, minä käsken häntä kattamaan pöydän. Mihin kummaan hän taas on pujahtanut? – No ei tuosta maidosta tarvitse olla levoton, rouva; senhän piti tulla ukko Goriotin kahviin. Minä kaadan vähän vettä sekaan, ei hän sitä huomaa. Hän ei sitten välitä mistään, ei edes siitä mitä syö."
"Minne se ukkorahja meni?" kysyi rouva Vauquer asetellen paikoilleen lautasia.
"Niin, sanokoon, joka tietää! Eihän siitä kukaan selvää saa."
"Minä olen nukkunut liian kauan", sanoi rouva Vauquer.
"Mutta sitten rouva onkin raikas kuin juuri puhjennut ruusu..."
Samassa kilisi ovikello ja Vautrin astui sisään laulaen täyttä kurkkua:
Jos missä lienen kuljeskellut,
ei paikkaa, miss' en lempinyt..."Oo, hyvää huomenta, mamma Vauquer", sanoi hän huomatessaan talon emännän ja sepäsi tätä leikkisän kohteliaasti vyötäisiltä.
"No mutta heittäkää toki..."
"Sanokaa: 'hävytön mies!'" jatkoi Vautrin. "Sanokaa. Vähemmällä en hellitä. Ah, minä autan teitä kattamaan pöytää. Enkö olekin kiltti mies, mitä?
"Jos missä lienen armastellut,
ei naista, ken ois..."Minä näin äsken sangen merkillisen asian...
"...empinyt."
"Minkä sitten?" kysyi leski.
"Ukko Goriot oli puoli yhdeksän aamulla Dauphine-kadulla kultasepän luona, joka ostaa vanhoja pöytäkaluja. Hän möi isosta hinnasta kultasepälle kullatusta hopeasta tehdyn pöytäkalun, joka oli aivan liian hyvin lysyyn lyöty miehen tekemäksi, joka ei ole ammattimies."
"Onko se mahdollista?"
"Niin on asia; minä palasin tänne saatettuani diligenssiin erästä ulkomaille matkustavaa ystävääni, ja odotin ukko Goriotia; asialle voi nauraa kuollakseen. Ukko palasi tähän kortteliin ja meni erääseen Grès-kadun varrella olevaan taloon, jonka omistaa tunnettu koronkiskuri Gobseck, lurjus, joka voisi pelata dominoa isänsä selkänystyröillä; juutalainen, arabialainen, kreikkalainen, tattari, mies, jota olisi vaikea ryöstää, hän kun pitää rahansa pankissa."
"Mitä ukko Goriot tekee?"
"Ei hän tee mitään", sanoi Vautrin, "ellei tekemiseksi sanota sitä, että tekee lopun itsestään rakkaudesta tyttöihin, jotka..."
"Hän tulee juuri", sanoi Sylvia.
"Christophe", huusi ukko Goriot, "tulehan hiukan tänne".
Christophe seurasi ukko Goriotia ja palasi heti taas.
"Minne menet?" sanoi rouva Vauquer palvelijalleen.
"Herra Goriotin asialle."
"Mitä tämä on?" huudahti Vautrin temmaten Christophen kädestä kirjeen, jonka kuoressa seisoi: Rouva kreivitär Anastasie de Restaud. "Ja minne sinun on mentävä...?" jatkoi hän tarkastellen kirjettä.
"Helder-kadun varrelle. Minun on määrä jättää kirje vain kreivittärelle itselleen."
"Mitä se mahtaa sisältää?" sanoi Vautrin katsoen kuorta päivää vasten. "Rahaako? Ei!" – Hän avasi hiukan kuorta. "Lunastetun vekselin!" huudahti hän. "Joo, joo, ukko on antelias! Vaan ala mennä", sanoi hän antaen kirjeen takaisin Christophelle ja pyörittäen häntä ympäri kuin hyrrää. "Sinulle annetaan hyvät juomarahat."
Pöytä oli katettu. Sylvia meni keittämään maitoa. Rouva Vauquer sytytti kamiinan tulen, auttajanaan Vautrin, joka yhä hyräili:
Jos missä lienen kuljeskellut,
ei paikkaa, miss' en lempinyt...Kun kaikki oli valmista, saapuivat rouva Couture ja neiti Taillefer.
"Missä te olette olleet näin varhain, rouva?" sanoi rouva Vauquer rouva Couturelle.
"Me olemme olleet rukoilemassa Saint-Étienne du Montissa; tänäänhän meidän on määrä mennä herra Tailleferin luo. Tyttöparka vapisee kuin lehti", vastasi rouva Couture istuutuen kamiinin ääreen ja pitäen jalkojansa uunin reunalla, kunnes kengänpohjat höyrysivät.
"Lämmittäkää itseänne, Victorine", sanoi rouva Vauquer.
"Hyvähän on rukoilla Jumalaakin pehmittämään isänne sydämen", sanoi Vautrin ja nosti tuolin Victorinelle. "Mutta se ei vielä riitä. Teillä pitäisi olla ystävä, joka lukisi lakia sille pedolle, jolla kuuluu olevan kolme miljoonaa eikä kuitenkaan anna teille mitään myötäjäisiä. Kauniilla tytöllä täytyy nykyaikana olla myöskin myötäjäisiä."
"Lapsi raukka", sanoi rouva Vauquer. "Mutta olkaa vakuutettu, enkelini, että isänne tällä tavalla tuottaa itselleen onnettomuutta."
Leski vaikeni rouva Couturen viittauksesta, kun Victorinen silmät kyyneltyivät.
"Kun vain saisimme tavata hänet, jos vain saisin puhua hänen kanssaan, jättää hänelle hänen puolisonsa viimeisen kirjeen", jatkoi ylisotakomisarion leski. "En ole koskaan uskaltanut lähettää sitä postissa; hän tuntee käsialani..."
"Oi viattomat, syyttömät ja vainotut naiset!" huudahti Vautrin keskeyttäen, "niinkö pitkälle on tultu! Muutaman päivän kuluttua, kun saan aikaa, tartun minä siihen asiaan, ja kaikki järjestyy."
"Ah, herra Vautrin", sanoi Victorine ja loi kostean ja samalla palavan katseen herra Vautriniin, joka kuitenkin pysyi aivan kylmänä, "jos teillä on tilaisuus tavata isääni, niin sanokaa hänelle, että hänen rakkautensa ja äitini kunnia ovat minulle kallisarvoisemmat kuin kaikki maailman rikkaus. Jos teidän onnistuisi saada hänet hiukankin lempeämmälle mielelle, niin rukoilisin Jumalaa puolestanne. Voitte olla vakuutettu kiitollisuudesta, joka..."
"Jos missä lienen kuljeskellut", lauloi Vautrin ivallisella sävyllä.
Samassa tulivat Goriot, neiti Michonneau ja Poiret alas huoneistaan arvatenkin ylijääneen lammaspaistin houkuttelemina, jota Sylvia parhaillaan lämmitti. Kun nuo seitsemän toivotettuaan toisilleen hyvää huomenta istuivat pöydän ääreen, löi kello kymmentä kadulta kuului askelia. Rastignac tuli kotiin.
"Mainiota, herra Eugène", sanoi Sylvia, "tänään saatte syödä aamiaista kaikkien muiden kanssa yhdessä".
Ylioppilas tervehti vuokralaisia ja istuutui ukko Goriotin viereen.
"Minulle sattui jokseenkin merkillinen seikkailu", sanoi hän ottaen eteensä aimo annoksen lammaspaistia ja kimpaleen leipää, jonka suuruutta rouva Vauquer aina mittasi silmillänsä.
"Seikkailu?" sanoi Poiret.
"No, entäpä tämä, miksi sitä kummastelette, vanha poika?" sanoi Vautrin Poiretille. "Herra de Rastignachan on kuin seikkailuihin luotu."
Neiti Taillefer loi aran katseen nuoreen ylioppilaaseen.
"Kertokaa meille seikkailunne", pyysi rouva Vauquer.
"Minä olin eilen tanssiaisissa erään sukulaiseni, varakreivitär de Beausiantin luona, jolla on muhkea talo, täynnä silkkiseinäisiä huoneita, joissa iloilin kuin kuningas..."
"Pikku", Vautrin äkkiä keskeytti.
"Hyvä herra", sanoi Eugène kiivaasti, "mitä sillä tarkoitatte?"
"Minä sanon pikkukuningas eli hippiäinen, sillä se iloilee paljoa enemmän kuin kuningas."
"Se on totta; minä tahtoisin mieluummin olla semmoinen huoleton pikkulintu kuin kuningas, senvuoksi että..." sanoi Poiret, joka aina oli yhtä mieltä viimeksi puhuneen kanssa.
"No niin", jatkoi ylioppilas ottaen sanan hänen suustaan, "minä tanssin pitojen ehkä kauneimman naisen, erään ihastuttavan kreivittären kanssa, tenhoavimman, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli persikankukkia hiuksissa ja povella kimppu luonnonkukkia, jotka tuoksuivat... oo, teidän olisi pitänyt nähdä hänet, on mahdotonta kuvata tanssini innostuttamaa naista. No, tänä aamuna, tunti sitten tapasin tämän jumalaisen kreivittären jalkaisin kävelemässä Grès-kadulla. Minä hätkähdin, kuvittelin että..."
"Että hän oli tulossa tänne", sanoi Vautrin ja loi läpitunkevan katseen nuoreen mieheen. "Hän meni epäilemättä ukko Gobsechin, tässä korttelissa asuvan koronkiskurin luo. Aina kun Pariisissa etsitte naissydäntä, tapaatte koronkiskurin ennen rakastajaa. Teidän kreivittärenne on nimeltään Anastasie de Restaud ja asuu Helder-kadun varrella."
Ylioppilas hätkähti kuullessaan nimen ja tuijotti ällistyneenä Vautriniin. Ukko Goriot nosti äkkiä päätänsä ja loi keskustelijoihin kiiluvan ja levottoman katseen, joka kummastutti vuokralaisia.
"Christophe tulee siis liian myöhään, hän oli jo mennyt sinne", huudahti ukko tuskansävyä äänessä.
"Oikein arvasin", kuiskasi Vautrin rouva Vauquerin korvaan.
Goriot söi konemaisesti tietämättä mitä söi. Hän ei koskaan ollut näyttänyt typertyneemmältä kuin tällä hetkellä.
"Kuka kumma, herra Vautrin, on saattanut teille sanoa hänen nimensä?" kysyi Eugène.
"Niin, ajatelkaas", vastasi Vautrin. "Ukko Goriot tuntee sen hyvin, miksen sitten minäkin voisi tietää?"
"Herra Goriotko?" huudahti ylioppilas.
"Jaa mitä?" sanoi ukkoparka. "Oliko hän todella hyvin kaunis eilenillalla?"
"Kuka niin?"
"Rouva de Restaud."
"Katsokaas ukkelia, kuinka hänen silmänsä kiiluvat!" sanoi rouva Vauquer Vautrinille.
"Ukkoko siis häntä ylläpitää?" sanoi neiti Michonneau hiljaa ylioppilaalle.
"Oli, hän oli säteilevän kaunis", vastasi Eugène, ukko Goriotin suorastaan niellessä häntä katseillaan. "Ellei rouva Beauséantia olisi ollut, niin olisi kreivitär ollut tanssiaisten kuningatar; nuoret miehet eivät nähneet muita kuin hänet, minä olin hänen kortillaan vasta kahdestoista, hän tanssi kaikki vastatanssit. Toiset naiset olivat raivoissaan. Jos kukaan oli onnellinen eilen, niin epäilemättä hän. Oikeaan osutaan, kun sanotaan, ettei ole mitään kauniimpaa kuin täysissä purjeissa oleva fregatti, nelistävä hevonen ja tanssiva nainen."
"Eilen tikkaiden ylimmällä puolalla, ruhtinattaren vieraana", sanoi Vautrin, "tänään alimmalla, koronkiskurin luona; sellaiset ovat pariisittaret. Elleivät heidän miehensä voi kustantaa heidän mielenvikaista loisteliaisuuttaan, niin he myyvät itsensä. Ellei heidän onnistu myydä itseänsä, he ovat valmiita leikkaamaan auki äitinsä vatsan löytääkseen sieltä jotakin, millä voivat prameilla. He saattavat, sanalla sanoen, tehdä vaikka mitä. Minä tunnen heidät, minä!"
Ukko Goriotin kasvot, jotka olivat säteilleet iloa, kun hän kuunteli ylioppilaan puhetta, synkkenivät Vautrinin julmasta huomautuksesta.
"No mutta, mikä se teidän seikkailunne oli?" kysyi rouva Vauquer. "Puhuitteko hänen kanssaan? Kysyittekö, halusiko hän oppia lakitiedettä?"
"Hän ei nähnyt minua", vastasi Eugène. "Mutta eikö ole ihmeellistä, että tapaa erään Pariisin kauneimpia naisia Grès-kadulla kello yhdeksän aamulla, kun hän tuskin on voinut ehtiä tanssiaisista kotiansa ennen kello kahta? Semmoisia seikkailuja sattuu vain Pariisissa!"
"Mitä vielä! Täällä sattuu paljoa ihmeellisempää", sanoi Vautrin.
Neiti Taillefer oli tuskin kuunnellut keskustelua, hänen ajatuksensa kun askartelivat yksinomaan siinä yrityksessä, jonka hän nyt jälleen aikoi tehdä. Rouva Couture viittasi hänelle, että oli noustava ja mentävä pukeutumaan. Naisten poistuessa poistui myöskin ukko Goriot.
"No, tarkkasitteko häntä?" sanoi rouva Vauquer Vautrinille ja muille vuokralaisille. "Onhan selvää, että hän on tuhonnut itsensä noiden naisten vuoksi."
"Ikinä ei minua saada uskomaan", huudahti ylioppilas, "että kaunis kreivitär de Restaud on ukko Goriotin hempukka".
"Mutta eihän kukaan aio pakottaa siihen", sanoi Vautrin hänelle. "Te olette liian nuori vielä oikein tunteaksenne Pariisia. Te tulette tuonnempana huomaamaan, että täällä on jotakin, jota me sanomme intohimon ihmisiksi..."
Tällöin neiti Michonneau katsahti Vautriniin ymmärtäväisesti. Hän muistutti vanhaa rykmentinhevosta, joka heristää korviansa kuullessaan rummutusta.
"Ai, ai!" keskeytti Vautrin ja loi häneen pahanilkisen katseen. "Onko meilläkin ollut pienet intohimomme, mitä?"
Vanha neiti loi katseensa alas kuin nunna alastoman kuvapatsaan nähdessään.
"No niin", jatkoi Vautrin, "kun nämä ihmiset saavat päähänsä jotakin, eivät he millään ehdolla luovu siitä. He janoavat ainoastaan erikoista määrättyä vettä, joka on otettu erikoisesta määrätystä lähteestä, joka usein vielä on pilaantunut; saadakseen juoda sitä he voisivat myydä vaimonsa, lapsensa; he möisivät sielunsa pirulle. Muutamille on tämmöisenä lähteenä peli, pörssi, jokin taulu- tai hyönteiskokoelma, musiikki; toisille nainen, joka osaa pitää heitä lämpimänä. Vaikka tarjoisitte sellaisille ihmisille maan kaikki naiset, he eivät välittäisi niistä yhtään mitään, he himoitsevat vain sitä, joka tyydyttää heidän intohimonsa. Usein tämä nainen ei heitä lainkaan rakasta, vaan kohtelee päinvastoin huonosti ja myy suosionosoituksensa kalliista; mutta se ei näille narreille merkitse mitään, he vievät ilomielellä panttiin viimeisen paitansa voidakseen antaa hänelle viimeiset roponsa. Ukko Goriot on sellainen ilmiö. Kreivitär nylkee häntä senvuoksi, että hän on vaitelias; semmoista se kaunis maailma on. Ukkoparka ajattelee vain häntä. Tehän näette, että kun ei ole kysymys hänen intohimostaan, hän on kuin sieluton elukka. Mutta alkakaa puhua siitä, niin hänen kasvonsa säteilevät kuin timantti. Sitä salaisuutta ei ole vaikea arvata. Hän vei tänä aamuna hopeaa sulatettavaksi ja minä näin hänen menevän ukko Gobseckin luo, Grès-kadun varrella. Seuratkaa tarkoin! Palattuaan hän lähetti kreivitär de Restaudin luo Christophe-tolvanan, joka näytti meille kirjeen, joka sisälsi lunastetun vekselin. On selvää että, jos kreivitärkin meni tuon vanhan koronkiskurin luo, asialla oli kiire. Ukko Goriot on kohteliaasti maksanut hänen puolestaan. Siihen ei tarvita pitkiä selittelyitä. Se vain osoittaa teille, nuori ylioppilas, että sillä välin, kun teidän kreivittärenne nauroi, tanssi, keimaili, vaaputteli persikankukkiansa ja nosteli hameensa laahusta, kenkä puristi hänen jalkaansa, kun hänen – tai ehkäpä hänen rakastajansa – vekseli on protestiin menossa."
"Te herätätte minussa hurjan halun saada tietää totuus. Minä menen huomenna rouva de Restaudin luo", huudahti Eugène.
"Niin", sanoi Poiret, "teidän on huomenna mentävä rouva de Restaudin luo".
"Ehkäpä tapaatte siellä myöskin kunnon ukko Goriotin nostamassa palkkiotansa kohteliaisuudestaan."
"Mutta", sanoi Eugène inhoten, "onko teidän Pariisinne sitten rapalätäkkö?"
"On, ja mikä rapalätäkkö sitten!" selitti Vautrin. "Ne, jotka siinä ryvettävät itsensä vaunuissa, ovat kunniallisia ihmisiä, jalan rypijät roistoja. Kaapatkaa te siitä vaikka mitä, niin teitä näytetään Palais-de-Justicen torilla omituisuutena. Varastakaa miljoona ja teitä pidetään salongeissa hyveen esikuvana. Te maksatte santarmistolle ja oikeuslaitokselle kolmekymmentä miljoonaa ylläpitääksenne semmoista moraalia... Siivoa!"
"Kuinka", huudahti rouva Vauquer, "onko ukko Goriot sulattanut hopeisen pöytäkalustonsa?"
"Eikö siinä ollut kuhertelevia kyyhkysiä kulhon kannessa?" kysyi Eugène.
"Oli kyllä."
"Hän mahtoi panna siihen paljon arvoa, sillä hän itki kun puristi kokoon liemikulhoa ja tarjotinta. Minä tulin sattumalta sen nähneeksi", sanoi Eugène.
"Se oli hänelle yhtä rakas kuin elämä", sanoi leski.
"Siinä näette, kuinka suuresti hän on intohimonsa vallassa!" huudahti Vautrin. "Tuo nainen osaa kutittaa hänen sieluansa."
Ylioppilas meni huoneeseensa. Vautrin lähti ulos. Muutamaa hetkeä myöhemmin rouva Couture ja Victorine nousivat vuokravaunuihin, jotka Sylvia oli käynyt heille noutamassa. Poiret tarjosi käsivartensa neiti Michonneaulle ja he menivät päivän kahdeksi valoisaksi tunniksi kävelemään Jardin des Plantesiin.
"No nuohan ovat melkein kuin naimisissa", sanoi pitkä Sylvia. "He menevät tänään ulos ensimmäistä kertaa. He ovat molemmat niin kuivia, että kipenöi, kun koskettavat toisiansa."
"Varokoon neiti Michonneau saaliansa", sanoi rouva Vauquer nauraen, "sehän on kuiva kuin taula".
Kun Goriot kello neljän aikana iltapäivällä tuli saliin, näki hän kahden savuavan lampun valossa Victorinen, jonka silmät olivat itkusta punaiset. Rouva Vauquer kuunteli rouva Couturen kertomusta aamupäivän tuloksettomasta käynnistä herra Tailleferin luona. Väsyneenä tyttärensä ja vanhan rouvan itsepintaisuuteen oli Taillefer vihdoinkin ottanut heidät vastaan lopullisen selvityksen aikaansaamista varten.
"Ajatelkaa", sanoi rouva Couture rouva Vauquerille, "että hän ei pyytänyt Victorinea edes istumaan, vaan tyttö sai seistä koko ajan. Minulle sanoi hän ihan kylmästi, vähääkään kiihtymättä, että me voisimme tästedes säästää itseltämme vaivan tulla häntä tavoittamaan; että neiti – hän karttoi sanomasta Victorinea tyttärekseen – vain pahensi asiaansa tunkeilevaisuudellaan (kerran vuodessa, se peto!); ja että kun Victorinen äidillä naimisiin mennessään ei ollut mitään omaisuutta, neidillä ei ollut mitään vaadittavaa; sanalla sanoen, mitä säälimättömimpiä sanoja, jotka saivat lapsiraukan sulamaan kyyneleihin. Hän heittäytyi polvilleen isänsä eteen ja sanoi hänelle rohkeasti tulleensa yksinomaan äitinsä tähden ja alistuvansa isänsä tahtoon nurkumatta, mutta vannottavansa häntä lukemaan vainajan testamentin; otti kirjeen esiin ja ojensi sen isälleen sanoen niin kauniita ja herttaisia sanoja, että en tiedä, mistä hän ne saikaan – Jumala itse ne varmaankin hänen suuhunsa pani – sillä tyttö oli niin innoittunut, että minä itkin kuin lapsi hänen sanojansa kuunnellessani. Tiedättekö, mitä se inha mies teki tällä välin? Puhdisteli kynsiänsä! Vihdoin otti hän kirjeen, jota rouva Taillefer-parka oli kyyneleillään kostuttanut, ja heitti sen kamiinin päälle sanoen: 'hyvä on!' Hän yritti nostaa ylös tytärtänsä, joka tarttui hänen käsiinsä suudellakseen näitä, mutta silloin hän veti kätensä pois. Eikö se ole ennenkuulumatonta kataluutta? Hänen pitkä pojanretkaleensa tuli sisään tervehtimättä sisartaan."
"Nehän ovat ilmettyjä hirviöitä", sanoi ukko Goriot.
"Ja sitten", jatkoi rouva Couture kiinnittämättä mitään huomiota ukon huudahdukseen, "menivät hän ja poika ulos huoneesta pyytäen minulta anteeksi: heillä oli tärkeitä tehtäviä. Siinä koko käynti. Mutta hän sai ainakin nähdä tyttärensä. Minä en käsitä, kuinka hän saattaa kieltäytyä tunnustamasta lasta omakseen. Hehän ovat toistensa näköisiä kuin kaksi marjaa."
Vuokralaiset ja ruokavieraat saapuivat toinen toisensa jälkeen, tervehtivät ja puhelivat keskenään kaikkinaisia joutavuuksia sillä leikkisän sukkelalla sävyllä, jota eräissä piireissä Pariisissa käytetään, ja jossa vallitsevana aineksena on tuhmuus, samalla kuin sen varsinainen arvo on eleessä tai lausuntatavassa. Tämänluontoinen siansaksa vaihtelee lakkaamatta. Pila, joka on antanut sen aiheen, ei koskaan elä kuukautta kauempaa. Valtiollinen tapahtuma, jokin rikosjuttu, katulaulu, jonkun näyttelijän päähänpisto, tai muu sensemmoinen kelpaa ylläpitämään tätä neroleikkiä. Uusi keksintö diorama, joka teki optillisen Illusionin vielä täydellisemmäksi kuin panorama, oli muutamissa maalarienateljeissa aikaansaanut rama-kielen, jonka muuan nuori maalari, joka kuului Maison Vauquerin ruokavieraisiin, toi mukanaan tänne.
"No herra Poiret", sanoi museovirkamies, "miten on terveysraman
laita?" [Suomennoksessa riittänee tämä yksi esimerkki. – Suom.]Minkä jälkeen hän vastausta odottamatta kääntyi rouva Couturen ja Victorinen puoleen:
"Onko teille tapahtunut jotakin ikävää, arvoisat naiset?"
"Saammeko päivällistä pian?" huusi Horace Bianchon, lääketieteen ylioppilas ja Rastignacin ystävä; "minun vatsaparkani on vaipunut aivan kantapäihin saakka".
"Tänään on kauhean kylmä", sanoi Vautrin. "Menkää sinnemmäksi, ukko Goriot! Peijakas, teidän jalkannehan täyttävät koko kaniinin suun."
"Kas, tuossahan on hänen ylhäisyytensä markiisi de Rastignac, nurinkäännetyn lakitieteen tohtori", huudahti Bianchon kapsahtaen Eugènen kaulaan ja puristaen häntä, niin että toinen oli tukehtua. "Hei, pojat!"
Neiti Michonneau astui sisään hiljaa, tervehti toisia mitään sanomatta ja istahti naisten seuraan.
"Hän saa minut aina vilusta värisemään, tuo vanha yölepakko", sanoi Bianchon hiljaa Vautrinille neiti Michonneauta viitaten. "Minä, joka tutkin Gallin teoriaa, näen hänessä Juudaksen nystyröitä."
"Oletteko tuntenut hänet ennestään?" kysyi Vautrin.
"Kukapa häntä ei olisi tavannut!" vastasi Bianchon. "Kautta kunniani, tuo vanhapiika tekee minuun saman vaikutuksen kuin toukat, jotka lopulta syövät suuren puun."
"Niin se on, nuori mies", sanoi nelikymmenvuotias poskipartaansa kammaten.
"Se ruusu eli, niinkuin ruusut elävät,
vain aamuhetken.""Kiinnittikö kukaan huomiota tämänaamuiseen sumuun?" kysyi museovirkamies.
"Se oli", sanoi Bianchon, "hurja, ennenkuulumaton sumu, synkkä, surullinen, viheriä, painava sumu, Goriot-sumu."
"Hei, ukko Goriot, on kysymys teistä!"
Ukko Goriot, joka istui pöydän alipäässä lähellä ovea, josta ruoka tuotiin, nosti päätään ja haistoi leivänpalasta, joka oli hänen ruokaliinansa alla, vanhasta kaupanaikaisesta tottumuksesta, johon hän joskus vielä hairahtui.
"Mitä", huudahti rouva Vauquer kärkevästi, "eikö leipä ole teistä hyvää?"
"Päinvastoin, rouva", vastasi Goriot, "se on tehty ensiluokkaisista Étampes-jauhoista".
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Eugène.
"Väristä, mausta."
"Nenän mausta, kun sitä haistatte", sanoi rouva Vauquer. "Teistä tulee vähitellen niin säästäväinen, että lopulta keksitte keinon elää vain haistamalla keittiön tuoksua."
"Ottakaa sille keksinnölle patentti", huusi museonvirkamies, "sillä ansaitsette omaisuuden".
"Mitä vielä, hän tekee niin vain uskottaakseen meille olleensa makaronitehtailija", sanoi maalari.
"Onko teidän nenänne siis cornue?" jatkoi museon virkamies. [Cornue =
tislausastia.]"Kor... mikä?" kysyi Bianchon.
"Kor-va."
"Kor-va."
"Kor-ko."
"Kor-ppi."
"Kor-ppu."
"Kor-pi."
"Kor-te."
"Kor-jattava."
Nämä kahdeksan vastausta tulivat kuin laukaukset joka taholta ja antoivat aihetta sitä suurempaan hilpeyteen, kun ukko Goriot katseli heitä kuin olisi kuullut vierasta kieltä, josta ei ymmärrä mitään.
"Kor...?" kysyi hän Vautrinilta, joka istui hänen vieressään.
"Korvanpeite, ukkokulta!" vastasi Vautrin ja painoi voimakkaalla otteella ukko Goriotin hatun niin syvälle tämän päähän, että se peitti silmät ja korvat.
Ukkoparka, joka tästä äkillisestä hyökkäyksestä joutui vielä enemmän hämilleen, istui hetken liikkumattomana. Christophe, joka luuli hänen lopettaneen liemensyönnin, otti pois hänen lautasensa, joten kun ukko Goriot saatuaan hatun päästään tarttui lusikkaansa kalahti tämä tyhjään pöytään. Kaikki purskahtivat nauruun.
"Herra Vautrin", sanoi vanhus, "te olette huono kujeilija, ja jos te vielä kerran suvaitsette semmoista peliä minun suhteeni..."
"No mitä sitten, ukkeli?" kysyi Vautrin keskeyttäen.
"Niin saatte sen kerran kalliisti maksaa..."
"Helvetissä, eikö niin?" sanoi maalari. "Siinä ahtaassa pimeässä nurkassa, johon pahat lapset pannaan!"
"Ah, neiti", sanoi Vautrin Victorinelle, "te ette syö. Pappa on siis yhä uppiniskainen?"
"Hän on hirviö!" sanoi rouva Couture.
"Hänet täytyy saada järkiinsä", sanoi Vautrin.
"Mutta", sanoi Rastignac vierustoverilleen, Bianchonille, "neitihän voisi nostaa häntä vastaan eläkejutun, kun ei syö mitään! Kas, kuinka ukko Goriot häntä katselee!"
Vanhus unohti tosiaan syömisen katsellessaan tyttöparkaa, jonka ilme osoitti syvää surua, lapsen surua siitä, että isä, jota hän rakastaa, ei sitä ymmärrä.
"Me olemme aivan erehtyneet ukko Goriotista", jatkoi Eugène hiljaisella äänellä. "Hän ei ole narri eikä vanhuudentylsyyttä poteva mies. Sovelluta sinä Gallin teoriaasi häneen ja sano minulle, mihin tulokseen tulet. Minä näin hänen viimeyönä käärivän kokoon paksun hopeatarjottimen kuin olisi se ollut vahaa; ja hänen ilmeensä tällä hetkellä osoittaa tunteita, jotka eivät ole jokapäiväistä laatua. Hänen elämänsä tuntuu minusta niin mielenkiintoisen salaperäiseltä, että sitä kannattaa tutkia. Niin, naura sinä vain, Bianchon, mutta minä vakuutan, että puhun vakavissani."
"Tuo ukko on lääketieteellinen merkillisyys", vastasi Bianchon; "jos hän suostuu siihen, niin minä leikkelen hänet."
"Ei, tutki vain hänen päätään."
"Hyvä, kunhan vain hänen tuhmuutensa ei ole tarttuvaista."
Seuraavana päivänä pukeutui Rastignac parhaisiin tamineihinsa ja lähti kello kolmen aikaan iltapäivällä rouva de Restaudin luo antautuen matkalla niihin hurjiin toiveisiin, jotka täyttävät nuorten elämän niin viehättävällä levottomuudella; he eivät silloin ajattele vaikeuksia eikä vaaroja; menestys tuntuu heistä varmalta. He kultaavat oloansa antamalla mielikuvitukselleen vapaan liikuntavallan ja ovat onnettomia ja murheissaan nähdessään suunnitelmien, jotka olivat olemassa vain heidän toivomuksissaan ja haluissaan menevän myttyyn; elleivät he olisi niin tietämättömiä ja ujoja, olisi yhteiskunnallinen maailma mahdoton. Eugène käveli hyvin varovasti, ettei tahraantuisi, mutta samalla hän mietti, mitä sanoisi tavatessaan rouva de Restaudin, keksi nerokkaita vastauksia kuviteltuun keskusteluun, sommitteli hienoja käänteitä, lauselmia Talleyrandin maihin, ja edellytti sellaisia erikoisia tilanteita, jotka olivat suotuisia sille selitykselle, jolle hän rakensi tulevaisuutensa; seurauksena oli, että hän unohti varovaisuutensa ja sai puhdistuttaa kenkänsä ja harjauttaa housujansa Palais-Royalin edustalla.
"Jos olisin rikas", ajatteli hän itsekseen vaihtaessaan viiden frangin rahan, jonka oli ottanut mukaansa siltä varalta, että jotakin sattuisi, "niin olisin ottanut ajurin; silloin olisin voinut rauhassa mietiskellä". Vihdoin hän saapui Helder-kadulle ja kysyi taloon tultuaan rouva de Restaudia. Hillityllä raivolla niinkuin ainakin mies, joka on varma kerran pääsevänsä voiton puolelle, sieti hän sen halveksuvan silmäyksen, jonka häneen loivat palvelijat, jotka eivät olleet kuulleet vaunujen kolinaa pihalta. Tuo silmäys oli hänelle sitäkin sietämättömämpi, kun hän oli ymmärtänyt heikommuutensa heti pihalle tullessaan, missä prameili kaunis hevonen muhkeissa valjaissa ylenpalttisen hienojen kääsien edessä, jotka osoittivat tuhlarin loisteliaisuutta ja sen alla kaikkien pariisilaisten onnensuosikkien tapoja. Hän tuli itsekseen huonolle tuulelle. Avoimet laatikot hänen päässään, jotka hän oli toivonut olevan täynnä nerokkuutta, sulkeutuivat ja hän tunsi itsensä tuhmaksi. Odottaessaan vastausta kreivittäreltä, jolle kamaripalvelija meni ilmoittamaan tulijan nimeä, Eugène seisoi eteishuoneen ikkunan edessä vain toinen jalka maassa kyynärpäällään nojaten ikkunansalpaan ja katseli konemaisesti pihalle. Aika tuntui hänestä pitkälle ja hän olisi mennyt tiehensä, ellei hänessä olisi ollut sitä etelämaalaista sisua, joka tekee, ihmeitä käydessään suoraan päälle.
"Hyvä herra", sanoi kamaripalvelija, "rouva on budoarissa, mutta niin puuhassaan, etten saanut vastausta; vaan ehkä herra tahtoo astua saliin, siellä on jo toinenkin odottamassa."
Ihmetellen sitä hämmästyttävää kykyä, mikä näillä ihmisillä on yhdellä ainoalla sanalla syyttää tai tuomita isäntänsä, Rastignac avasi päättävästi oven, josta kamaripalvelija äsken oli mennyt, uskottaakseen noille röyhkeille rengeille tuntevansa talon huoneet; mutta hän joutuikin huoneeseen, jossa oli lamppuja, kaappeja, kylpylakanain kuivauskoje ja joka johti pimeään käytävään ja salaportaille. Hillitty naureskelu, jota hän kuuli eteishuoneesta, teki hänen hämmennyksensä täydelliseksi.
"Herra, sali on täälläpäin", sanoi kamaripalvelija sillä kireällä kunnioituksella, joka tuntuu entistäkin isommalta ivalta.
Eugène kääntyi niin rutosti, että törmäsi kylpyammetta vasten, mutta pelasti sentään hattunsa putoamasta ammeeseen. Tällä hetkellä aukeni eräs ovi pienen lampun valaiseman käytävän päässä ja Rastignac kuuli yht'aikaa rouva de Restaudin ja ukko Goriotin äänen ja – suudelman. Hän palasi eteishuoneeseen, kulki ruokasalin läpi, seurasi kamaripalvelijaa ja astui pikkusaliin, missä asettui ensimmäisen ikkunan ääreen huomatessaan sen olevan pihalle päin. Hän tahtoi nähdä, oliko ukko Goriot todellakin hänen tuntemansa ukko Goriot. Hänen sydämensä tykytti oudosti, hän muisti Vautrinin räikeät selitelmät. Kamaripalvelija odotti Eugènea pääsalin ovella, mutta siitä tuli äkkiä ulos hieno nuori herra, joka sanoi kärsimättömästi:
"Minä menen tieheni, Maurice. Sanokaa rouva kreivittärelle, että olen odottanut häntä yli puoli tuntia."
Tuo röyhkeä, jolla ilmeisesti oli oikeus esiintyä sillä tavoin, hyräili jotakin italialaista laulua, kääntyi ikkunaa kohti, jonka ääressä Eugène seisoi, sekä nähdäkseen ylioppilaan kasvot että katsoakseen pihalle.
"Mutta herra kreivin olisi parasta odottaa vielä silmänräpäys; rouva tulee heti", sanoi Maurice palaten eteishuoneeseen.
Tällä hetkellä ukko Goriot tuli ulos ajoportin vieressä olevasta sivukäytävän ovesta. Ukkeli otti kainalostaan sateenvarjonsa ja ryhtyi juuri sitä levittämään huomaamatta, että ajoportti oli avattu tekemään tilaa nuorelle, ritarimerkkirintaiselle miehelle, joka tuli portista "tilburyllä" ajaen. Ukko Goriot kerkisi töin tuskin hypähtää taaksepäin, jottei joutunut alle. Sateenvarjon levittäminen oli pelästyttänyt hevosta, ja tämä porhalsi sivulle kaartaen pihalle. Nuori mies käänsi päätään suuttuneen näköisenä, näki ukko Goriotin ja tervehti häntä väkinäisen kohteliaasti, ikäänkuin koronkiskuria tai muuta huonomaineista, jota sattuu olemaan pakko tervehtiä, mutta jota jälkeenpäin punastuu. Ukko Goriot vastasi lyhyellä, ystävällisellä, ymmärtäväisellä päännoikkauksella. Kaikki tämä oli tapahtunut salamannopeasti. Eugène oli ollut siihen niin kiintynyt, ettei huomannut olevansa yksin ja ällistyi kuullessaan äkkiä kreivittären äänen:
"Maxime, olitteko poismenossa?" Äänessä oli melkein suuttumuksensekaista nuhtelua.
Kreivitär ei ollut nähnyt tilburyn tuloa. Rastignac kääntyi äkkiä ja näki kreivittären puettuna valkoiseen, punanauhaiseen, keveään kasmirivaippaan, hiuksetkin vain puoliksi solmittuina kuten pariisittarien tapa on aamupäivällä; hänessä oli kuin balsamintuoksua, hän oli epäilemättä kylpenyt ja hänen niin sanoakseni sorjistunut kauneutensa oli vielä hekumallisempi; silmissä oli kostea kiilto. Nuorten miesten silmä huomaa kaikki: heidän aistimensa omaksuvat naisten säteilyn niinkuin kasvi ottaa ilmasta itselleen otolliset ainekset; Eugène tunsi tämän naisen kätten viehättävän raikkauden tarvitsematta niitä koskettaa. Hän näki kasmirin läpi poven ruusun vivahteista ihoa, jota vaipan aukeama väliin paljasti ja johon hänen katseensa kiintyi. Kureliivi oli kreivittärellä tarpeeton, pelkkä vyö osoitti hänen vartalonsa sorjuutta, hänen kaulansa houkutti hyväilyyn, hänen jalkansa olivat sirot tohveleissaan. Vasta kun Maxime suuteli kreivittären kättä, huomasi Eugène Maximen ja kreivitär Eugènen.
"Ah, herra de Rastignac! Kuinka hauskaa nähdä teitä", sanoi hän mitä ystävällisimmin.
Maxime katseli vuorotellen Eugènea ja kreivitärtä tavalla, joka selvästi kehoitti tunkeilijaa poistumaan.
"Kuule, kultaseni, aja tuo nulikka heti ulos!"
Se olisi sanoiksi puettuna se ajatus, jonka kreivitär Anastasien Maximeksi puhutteleman sietämättömän korskan nuoren miehen katseet selvään ymmärrettävästi ilmaisivat, ja kreivitär tarkkasi hänen kasvojensa ilmeitä sillä alistuvaisuudella, joka ilmaisee naisen kaikki salaisuudet tämän sitä aavistamatta. Rastignac tunsi vimmaista vihaa tuota nuorta miestä kohtaan. Ensinnäkin osoittivat Maximen kauniit vaaleat ja hyvin huolletut hiukset, kuinka hirvittävässä kunnossa hänen omansa olivat; sitten Maximella oli hienot ja siistit jalkineet, kun taas hänen omansa huolimatta kaikesta varovaisuudesta olivat pölyiset; vihdoin Maximella oli kapotakki, joka vyötäisiltä oli aivan ruumiinmukainen ja teki hänen vartalonsa naismaisen siroksi, kun taas Eugènella kello puoli neljä iltapäivällä oli musta puku. Älykäs etelämaalainen tunsi sen etevämmyyden, minkä puku antoi tuolle solakalle, kirkassilmäiselle, kalpeaihoiselle, häikäilemättömän itsekkäälle teikarille. Odottamatta Eugènen vastausta rouva de Restaud livahti toiseen saliin niin nopeasti, että hänen viittansa liepeet hulmusivat kuin perhosen siivet ja Maxime seurasi häntä. Eugène meni kiukustakin kreivittären ja Maximen perässä. He joutuivat siten kolmisin seisomaan keskellä salia noin kamiinin kohdalla. Ylioppilas tiesi hyvin häiritsevänsä tuota inhoittavaa Maximea; mutta rouva de Restaudin epäsuosionkin uhalla hän tahtoi häiritä tuota teikaria. Äkkiä muisti hän nähneensä hänet rouva de Beauséantin tanssiaisissa ja arvasi, missä suhteessa Maxime oli rouva Restaudiin; ja sillä nuorukaisrohkeudella, joka saa tekemään suuria tuhmuuksia tai tuottaa suurta menestystä, ajatteli hän:
"Hän on siis kilpailijani; minä saan hänestä voiton."
Varomaton! hän ei tiennyt, että kreivi Maxime de Trailles antoi loukata itseänsä päästäkseen ampumaan ensiksi ja tappoi miehensä. Eugène oli taitava metsämies, mutta ei ollut sentään koskaan yhteen menoon ampunut nurin kahtakymmentä maalikeilaa kahdestakolmatta. Nuori kreivi istahti nojatuoliin tulen ääreen, otti kohentimet ja pöyhi uunia niin rutosti ja rajusti, että Anastasien kauniit kasvot kävivät äkkiä huolestuneiksi. Nuori nainen kääntyi Eugèneen päin ja loi sellaisen kylmästi kysyvän katseen, joka niin selvästi sanoo: "Miksette mene tiehenne?" että hyvinkasvatetut henkilöt heti saavat suuhunsa sopivat hyvästelysanat.
Eugène sitävastoin sanoi mairittelevan kohteliaasti:
"Rouva, minä riensin teitä tapaamaan niin pian voidakseni..."
Hän keskeytti lauseensa. Ovi aukeni. Tilburylla ajanut herra ilmestyi äkkiä ilman päähinettä, ei tervehtinyt kreivitärtä, katsoi Eugènea tarkkaavasti ja ojensi kätensä Maximelle sanoen: "hyvää päivää" veljellisellä sävyllä, joka erikoisesti hämmästytti Eugèneä. Nuoret maaseutulaiset eivät tiedä, kuinka suloista elämä kolmisin on.
"Herra de Restaud", sanoi kreivitär ylioppilaalle viitaten puolisoaan.
Eugène kumarsi syvään.
"Tämä herra", jatkoi kreivitär esitellen Eugènea kreivi de Restaudille, "on herra de Rastignac, rouva varakreivitär de Beauséantin sukulainen Marcillacien kautta, joka minulla oli ilo tavata varakreivittären viime tanssiaisissa."
Rouva varakreivitär de Beauséantin sukulainen Marcillacien kautta! Näillä sanoilla, jotka kreivitär lausui miltei mahtipontisesti, ylväästi, niinkuin ainakin emäntä, joka tahtoo osoittaa, että hänen talossaan käy vain hienoa väkeä, oli kerrassaan maagillinen vaikutus: kreivi muutti heti kylmän juhlavaa muotoansa ja tervehti ylioppilasta.
"Erittäin mieluisaa, herra, saada tehdä teidän tuttavuuttanne."
Kreivi de Trailles loi Eugèneen levottoman katseen ja hänen korskea ilmeensä oli kuin tuuleen haihtunut. Tämä taikasana, vain yhden nimen maininnan mahtava vaikutus, avasi Eugènen päässä kaikki sulkeutuneet lokerot ja palautti hänet siihen mielentilaan, johon hän oli valmistautunut. Se äkkileimaus valaisi hänelle kuin salama Pariisin ylhäisön ilmapiiriä, joka hänelle tähän saakka oli ollut niin sumuinen. Tällä hetkellä olivat Maison Vauquer ja ukko Goriot sangen kaukana hänen ajatuksistaan.
"Minä luulin Marcillacien sukua sammuneeksi", sanoi kreivi de Restaud Eugènelle.
"Niin se onkin, kreivi", vastasi Eugène. "Minun isäni setä, chevalier de Rastignac, meni naimisiin Marcillacien suvun perijättären kanssa. Aviosta syntyi vain tytär, joka meni naimisiin sotamarski de Clarimbaultin, rouva de Beauséantin äidinisän, kanssa. Me olemme nuorempaa haaraa, sitäkin köyhempää, kun isäni setä, vara-amiraali, menetti koko omaisuutensa kuninkaan palveluksessa. Vallankumoushallitus ei tahtonut ottaa huomioon meidän saataviamme Intian Komppanian kanssa tekemässään tilityksessä."
"Eikö teidän isänne setä ollut Vengeurin komentajana ennen vuotta 1789?"
"Niin oli."
"No silloin hänen on täytynyt tuntea minun isoisäni, joka oli Warwickin päällikkönä."
Maxime kohautti melkein huomaamattomasti olkapäitään katsahtaen rouva de Restaudiin ikäänkuin sanoakseen tälle: "Jos hän alkaa jutella laivastoasioista tuon kanssa, niin me olemme hukassa." Anastasie ymmärsi herra de Traillesin katseen. Sillä ihmeellisellä mukautumiskyvyllä, joka naisilla on, hän sanoi hymyillen:
"Tulkaa, Maxime, minulla on jotakin teiltä pyydettävää. – Hyvät herrat, me jätämme teidät purjehtimaan yhdessä Warwickilla ja Vengeurillä."
Hän nousi ja teki leikkisän petoksen merkin Maximelle, joka lähti hänen kanssaan menemään budoaria kohti. Tuskin oli tuo morganaattinen – mikä verraton saksalainen sana, jonka vastinetta ei ole ranskassa – pari ehtinyt ovelle, kun kreivi keskeytti keskustelunsa Eugènen kanssa.
"Anastasie! Jääkää tänne, ystäväni", huudahti hän kiihkeästi; "tiedättehän että..."
"Minä tulen heti takaisin", sanoi kreivitär keskeyttäen; "tarvitsen vain silmänräpäyksen sanoakseni Maximelle asian, jota pyydän häntä toimittamaan."
Hän palasikin sangen pian. Niinkuin kaikki naiset, joiden on pakko tarkata miestensä luonnetta voidakseen menetellä heidän mielensä mukaan, tuntevat, mihin saakka voivat mennä menettämättä perin tärkeätä luottamusta, eivätkä sentähden koskaan asetu poikkiteloin vähäpätöisten mitättömyyksien vuoksi, kreivitärkin oli miehensä äänen vivahteista ymmärtänyt, että budoarissa ei ollut turvallista viipyä. Tämä vastoinkäyminen pantiin Eugènen laskuun. Kreivitär viittasikin tyytymättömällä ilmeellä ja eleellä ylioppilasta Maximelle, joka sanoi huomattavan happamesti kreiville, hänen puolisolleen ja Eugènelle:
"Kuulkaa, teillä tuntuu olevan asioita keskenänne, enkä minä tahdo häiritä. Hyvästi."
Ja lähti.
"Älkää toki menkö, Maxime!" huudahti kreivi.
"Tulkaa päivällisille", sanoi kreivitär, joka uudemman kerran jättäen Eugènen ja kreivin kahdenkesken saattoi Maximea pikkusaliin, missä he viipyivät siksi kauan, että arvelivat kreivin sillä välin päästävän Eugènen menemään matkoihinsa.
Rastignac kuuli heidän naureskelevan, juttelevan, vaikenevan; mutta ilkisisuinen ylioppilas oli ovela, mairitteli herra de Restaudia tai johdatti hänet pitkiin keskusteluihin pakottaakseen kreivittären palaamaan ja saadakseen tietää, missä suhteissa tämä oli ukko Goriotiin. Tuo nainen, joka oli ilmeisesti rakastunut Maximeen, tuo nainen, jota hänen miehensä rakasti ja jolla oli salaperäinen suhde siihen vanhaan ukkeliin, makaronitehtailijaan, oli hänestä arvoitus. Hän tahtoi päästä sen arvoituksen perille, jotta silloin itse olisi tämän niin peräti pariisilaisen naisen itsevaltias hallitsija.
"Anastasie!" huusi kreivi uudelleen kutsuen vaimoansa.
"No niin, Maxime", sanoi taas tämä kreivi de Traillesille, "täytyy alistua. Näkemiin, tänään illempana..."
"Minä toivon, Nasie", kuiskasi Maxime kreivittären korvaan, "että taloonpääsy kielletään tuolta nulikalta, jonka silmät hehkuivat kuin hiilet, kun aamuvaippanne hiukan avautui. Hän tulee tekemään teille rakkaudentunnustuksia, häiritsemään teitä ja te pakotatte minut ampumaan hänet."
"Oletteko hullu, Maxime?" sanoi kreivitär. "Eivätkö nuo pikkuylioppilaat päinvastoin ole erinomaisia ukkosenjohdattimia? Minä järjestän päinvastoin hänet ja Restaudin vaistomaisiksi vihollisiksi."
Maxime purskahti nauruun ja poistui kreivittären saattamana, joka vielä jäi ikkunasta katsomaan, kuinka teikari kääseihin noustuaan pani ruoskallaan hevosensa teiskuen lähtemään pihasta. Hän palasi vasta, kun ajopelit olivat portista kääntyneet kadulle.
"Ajatelkaa", huudahti kreivi hänen palatessaan, "ystäväni, herra Rastignacin koti on Charentessä, ihan lähellä Vetreniliä! Hänen isänsä setä ja minun isoisäni tunsivat toisensa."
"Mieluisaa olla niin tuttavassa seurassa", sanoi kreivitär hajamielisesti.
"Vieläpä tuttavammassa kuin luulette", sanoi Eugène hiljaa.
"Kuinka?" kysyi kreivitär vilkkaasti.
"No", vastasi ylioppilas, "vastikäänhän näin teidän luotanne lähtevän miehen, jonka viereisessä huoneessa asun samassa täysihoitolassa, ukko Goriotin."
Kuullessaan tämän nimen, vieläpä koristettuna sanalla "ukko", heitti kreivi, joka oli juuri tulta kohentamassa, kohentimet pesään, ikäänkuin ne olisivat polttaneet hänen käsiänsä, ja nousi.
"Olisitte sanonut edes herra Goriot!" huudahti hän.
Kreivitär kalpeni ensin nähdessään puolisonsa kiihtymyksen, punastui sitten ja joutui sitten huomattavasti hämilleen; hän vastasi koettaen turhaan saada ääntänsä ja kasvojensa ilmettä luontevaksi:
"On mahdotonta tavata ketään, jota rakastaisimme enemmän..."
Hän keskeytti, katsoi pianoonsa ikäänkuin se olisi herättänyt hänessä jonkin mielikuvan ja sanoi:
"Pidättekö soitosta, herra de Rastignac?"
"Paljon", vastasi Eugène punastuneena ja typertyneenä ymmärtäen epämääräisesti tehneensä jonkin paksun tuhmuuden.
"Laulatteko?" huudahti rouva mennen pianonsa ääreen, juoksuttaen sormiansa yli koko näppäimistön alimmasta bassosta ylimpään diskanttiin. Rrra!
"En, rouva."
Kreivi de Restaud asteli huoneessa edes takaisin.
"Se on vahinko, sillä se on vaikuttava menestyksen väline... Ca-a-ro, Ca-a-a-ro, Ca-a-a-a-ro, non du-bi-ta-re", lauloi kreivitär.
Mainitsemalla ukko Goriotin nimen oli Eugène puolestaan heilauttanut taikasauvaa, mutta sen vaikutus oli aivan päinvastainen, kuin minkä sanat "rouva de Beauséantin sukulainen" olisivat tehneet. Hän oli samassa tilassa kuin mies, joka suosittelun nojalla on päässyt taide-esineiden kokoilijan luo ja varomattomasti tulee töytäisseeksi jotakin veistoksia täynnä olevaa hyllykköä, niin että kolme, neljä veistosta putoaa permannolle. Hän olisi tahtonut vaipua maan alle. Rouva de Restaudin kasvot olivat kuivat, kylmät ja hänen välinpitämätön katseensa karttoi kohtaamasta onnettoman ylioppilaan silmiä.
"Rouva", sanoi tämä, "teillä oli puhumista herra de Restaudin kanssa, suvaitkaa vastaanottaa kiitokseni ja sallia minun..."
"Joka kerta kun tulette", vastasi kreivitär kiireesti keskeyttäen Eugènen lauseen kädenliikkeellä, "voitte olla varma tuottavanne meille, herra de Restaudille ja minulle, mitä suurinta iloa".
Eugène kumarsi syvään avioparille ja poistui herra de Restaudin seuraamana, joka hänen estelyistään huolimatta saattoi häntä aina eteiseen saakka.
"Tulkoon tuo herra, joka nyt meni", sanoi kreivi Mauricelle, "milloin tahansa, niin ei kreivitär enkä minä ole koskaan kotona".
Pihalle tullessaan huomasi Eugène satavan.
"Hm", hän mietiskeli, "minä olen tehnyt tyhmyyden, jonka syytä ja kantavuutta en tunne, ja päälle päätteeksi vielä tärvelen pukuni ja hattuni. Minun olisi paras pysyä loukossani, päntätä päähäni lakitiedettä ja ajatella vain kuivaksi virkamieheksi pääsemistä. Voinko minä liikkua hienossa maailmassa, kun siellä täytyy olla ajopelit, kiiltokengät, jos jotakin, välttämättömät tamineet, valkoiset, kuusi frangia maksavat kuusipeurannahkahansikkaat aamulla ja aina keltaiset illalla? Piru vieköön vanhan ukko Goriotin!"
Kun Eugène tuli katuportille, niin eräs vuokra-ajurin kuski, joka varmaankin tuli saattamasta jotakin juuri vihittyä paria ja halusi varastaa isännältään jonkin ylimääräisen ajon hinnan, teki merkin Eugènelle, nähdessään hänen olevan ilman sateenvarjoa frakkipuvussa, valkoinen liina kaulassa, keltaiset hansikkaat kädessä ja kiiltokengät jalassa. Eugène oli sellaisen äkkiraivon vallassa, joka saa nuoren miehen sukeltamaan yhä syvemmälle siihen kuiluun, mihin on syöksynyt, ikäänkuin toivoisi onnen kaupalla löytävänsä siitä ulospääsyn. Hän suostui päännyökkäyksellä kuskin esitykseen. Hän nousi rattaille, missä pari myrtinlehteä ja katkennut messinkilangan pätkä todistivat morsiusparin ajelua.
"Minne herra ajaa?" kysyi kuski, joka jo oli riisunut valkoiset käsineensä.
"Peijakas!" ajatteli Eugène, "kun kerran olen tähän peliin antautunut, niin pitää ainakin saada jotakin tulosta! – Ajakaa de Beauséantin palatsiin", lisäsi hän ääneen.
"Kumpaanko?" kysyi kuski.
Se mahtava sana hämmensi Eugènea. Tämä uusi teikari ei tiennyt, että oli olemassa kaksi Beauséantin palatsia, ei aavistanut kuinka rikas hän oli sukulaisista, jotka eivät hänestä välittäneet.
"Varakreivi de Beauséantin, tuolla, tuolla..."
"Crenellekadun varrella", täydensi kuski kohottaen päätään ja keskeyttäen hänet. "Nähkääs, on sitten vielä kreivi ja markiisi de Beauséantin palatsi Saint-Dominiquekadun varrella", lisäsi hän kääntäen astuimen jälleen ylös.
"Tiedän kyllä", vastasi Eugène kuivasti. "Koko maailmahan minua tänään nolaa", mietiskeli hän heittäen hattunsa etupenkille. "Tämä retki maksaa minulle kuninkaan tulot! Mutta tapahtuuhan ainakin käyntini niin sanotun serkkuni luona ylimyksellisellä tavalla. Ukko Goriot maksaa minulle jo ainakin kymmenen frangia, se vanha raato! Ah, minä kerron seikkailuni rouva de Beauséantille, ehkäpä se häntä huvittaa. Hän tuntee epäilemättä tuon vanhan hännättömän rotan ja tämän kauniin naisen rikollisten suhteiden salaisuuden. Parempi on miellyttää serkkuani kuin turhaan tavoitella tuota moraalitonta naista, joka sitäpaitsi tuntuu olevan sangen kallis. Jos kauniin varakreivittären nimi on niin mahtava, kuinka arvokas mahtaakaan silloin olla hän itse? Tähdätkäämme korkealle. Kun tahtoo jotakin taivaasta, on käännyttävä Jumalan puoleen."
Nämä sanat kuvaavat lyhyessä muodossa niitä tuhansia ajatuksia, jotka hänen päässään pyörivät. Hän tyyntyi hiukan ajatellessaan sadetta. Lohdutteli itseään sillä, että joskin hän hävitti kaksi niistä vähistä sadan soun kolikoista, jotka hänellä vielä oli, niin estiväthän ne ainakin hänen pukunsa, jalkineensa ja hattunsa tärveltymästä. Hän tunsi itsensä aika mahtavaksi, kun kuski huusi: "Tehkää hyvin, avatkaa portti!" Kultanappinen, punavormuinen portinvartija kitisytti palatsin porttia saranoillaan ja Rastignac näki suurta tyydytystä tuntien rattaittensa kulkevan porttiholvin läpi, kääntyvän pihassa ja pysähtyvän porraskatoksen alle. Väljään siniseen, punareunaiseen kauhtanaan puettu kuski riensi laskemaan alas astuinta. Astuessaan alas rattailta Eugène kuuli portaiden pilarikäytävästä hillittyä tirskuntaa. Kolme tai neljä lakeijaa oli jo ehtinyt laskea leikkiä näistä kurjista häärattaista. Heidän naurunsa selvisi ylioppilaalle kun hän samassa joutui vertaamaan näitä rattaita mitä muhkeimpiin ajopeleihin, joiden edessä oli kaksi tulista, helykorvaista, kuolaimiaan pureskelevaa hevosta, joita puuteroitu, hienopukuinen kuski piteli suitsista ikäänkuin olisivat ne yrittäneet karata. Chaussée-d'Antinissa oli rouva de Restauden pihalla kuusikolmatta vuotiaan miehen hieno kabrioletti. Faubourg Saint-Germainissa odottivat mahtavan valtaherran loistovaunut, joiden hinta oli ainakin kolmekymmentä tuhatta frangia.
"Kukahan siellä on?" ajatteli Eugène ymmärtäen hiukan myöhään tapaavansa Pariisissa vain harvoja naisia, jotka eivät olleet varattuja, ja että jonkun sellaisen kuningattaren valtaus maksoi enemmän kuin verta. "Lempo soikoon! Serkullani on epäilemättä myöskin Maximensa."
Hän nousi portaita mieli masennuksissa. Hänen saapuessaan avautui lasiovi; lakeijat olivat vakavia kuin aasit, joita ollaan sukimassa. Juhla, jossa hän oli ollut, oli pidetty Beauséantin palatsin alakerroksessa olevissa suurissa vastaanottohuoneissa. Kun hänellä ei ollut aikaa kutsun ja tanssiaisten välillä käydä serkkunsa luona, ei hän siis vielä ollut käynyt rouva de Beauséantin huoneissa; hän näki siis nyt ensimmäistä kertaa sen henkilökohtaisen eleganssin ihmeitä, joka on hienon maailman naisen maun ja tapojen ilmaisijana. Se oli sitäkin kiintoisampaa tarkattavaa, kun rouva de Restauden salonki tarjosi hänelle vertailun tilaisuutta. Varakreivitär oli tavattavissa kello puoli viideltä. Viittä minuuttia aikaisemmin hän ei olisi ottanut vastaan serkkuansa. Eugène, joka ei tiennyt mitään Pariisin erikoisista etikettisäännöistä, saatettiin leveiden, valkoisilla kukilla koristettujen, metallikaiteisten ja punaverhoisten portaiden kautta rouva de Beauséantin luo, jonka yksityisluontoista elämäkertaa, mikä oli yksi niitä vaihtelevia tarinoita, joita Pariisin salongeissa joka ilta kerrotaan korvasta korvaan, hän ei tuntenut.
Varakreivitär oli jo kolme vuotta läheisissä suhteissa erääseen hyvin ylhäiseen ja rikkaaseen portugalilaiseen ylimykseen, markiisi d'Ajuda-Pintoon. Se oli yksi niitä viattomia suhteita, jotka asianosaisille ovat niin viehättäviä, että he eivät voi sietää ketään kolmatta. Varakreivi de Beauséant itse oli tahtoen tai tahtomattaan antanut yleisölle esimerkin kunnioittamalla tätä morganaattista liittoa. Henkilöt, jotka tämän ystävyyden ensi aikoina tulivat kello kaksi tervehtimään varakreivitärtä, tapasivat hänen luonaan markiisi d'Ajuda-Pinton. Rouva de Beauséant, joka ei saattanut sulkea oviansa, sitä kun olisi pidetty peräti sopimattomana, otti tulijat vastaan niin kylmästi ja katseli kattoon niin itsepintaisesti, että jokainen huomasi häntä häiritsevänsä. Kun Pariisissa saatiin tietää, että rouva de Beauséantia häirittiin, jos hänen luonaan käytiin kello kahden ja neljän välillä, sai hän olla täydellisessä rauhassa. Hän meni Bouffonsiin tai Oopperaan herra de Beauséantin ja herra d'Ajuda-Pinton seurassa; mutta elämää ymmärtäväisenä miehenä herra de Beauséant jätti vaimonsa ja portugalilaisen aina kahden kesken saatettuaan heidät paikalle. Herra d'Ajuda-Pinto oli naimapuuhissa. Hän nai erään neiti de Rochefiden. Koko ylimysmaailmassa oli vain yksi ainoa henkilö, joka ei vielä tiennyt mitään tästä avioliitosta: rouva de Beauséant. Muutamat hänen ystävättärensä olivat tosin hänelle siitä epämääräisesti puhuneet; hän oli jutulle nauranut, luullen ystävättärien vain haluavan sumentaa kadehtimaansa onnea. Mutta kuulutuspäivä oli käsissä. Vaikka oli tullut sitä ilmoittamaan varakreivittärelle, ei kaunis portugalilainen vielä ollut rohjennut sanoa siitä halaistua sanaa. Minkävuoksi? Ei mikään ole vaikeampaa kuin tällaisen ultimaatumin ilmoittaminen naiselle. Moni mies seisoisi mieluummin miehen edessä, joka uhkaa hänen sydäntänsä miekalla, kuin naisen, joka ruikuttaa kaksi tuntia, saa pyörtymiskohtauksen ja pyytää hajusuolaa. Herra d'Ajuda-Pinto istui siis tällä hetkellä kuin neuloilla ja aikoi lähteä, ajatellen että hän ilmoittaa uutisen kirjoittamalla rouva de Beauséantille. Tämä lemmenmurha oli mukavampi tehdä kirjallisesti kuin suullisesti. Kun kreivittären kamaripalvelija ilmoitti herra Eugène de Rastignacin, sai hän markiisi d'Ajuda-Pinton värähtämään ilosta. Mutta, se tietäkää, rakastava nainen on vielä herkempi epäluuloon kuin taitava vaihtamaan huvittelua. Kun armas on hänet jättämäisillään, arvaa hän joka eleen merkityksen nopeammin kuin Virgiliuksen ratsu, vainuaa ne kaukaiset pienen pienet oliot, jotka tuovat lemmenviestiä. Niinpä ottakaa huomioon, että rouva de Beauséantia hämmästytti tämä vaistomainen värähdys, vähäinen, mutta välittömyydessään järkyttävä. Eugène ei tiennyt, ettei Pariisissa pidä milloinkaan mennä kenenkään luo ottamatta ensin talon ystäviltä selkoa miehen, vaimon tai lasten historiasta, jotta ei tapahtuisi niitä kompastuksia, joista Puolassa niin kuvaavasti sanotaan: valjastakaa viisi härkää vankkurienne eteen! vain sitä varten, että ne vetäisivät teidät ylös siitä suosta, johon olette taitamattomasti astunut. Kun näillä keskustelun kompastuksilla ei ole ranskassa eri nimeä, johtuu se siitä, että niitä oletetaan mahdottomiksi sen suunnattoman julkisuuden vuoksi, joka siellä juoruilla on. Ajettuaan suohon rouva de Restaudin luona, joka ei ollut antanut hänelle aikaa valjastaa viittä härkää vankkuriensa eteen, oli ainoastaan Eugène kykenevä alkamaan uudelleen härkäpaimenammattiansa menemällä rouva de Beauséantin luo. Mutta sen sijaan, että hän siellä oli hirvittävästi häirinnyt rouva de Restaudia ja herra de Traillesia, hän päinvastoin täällä päästi herra d'Ajudan pulasta.
"Hyvästi", sanoi portugalilainen pyrkien ovelle, kun Eugène astui pieneen, viehkeään, harmaan ja punaisen väriseen salonkiin, missä ylellisyys näytti olevan vain siroutta.
"Mutta vain iltaan saakka", sanoi rouva de Beauséant kääntäen päätään ja luoden katseen markiisiin. "Emmekö mene Bouffonsiin?"
"Minä en voi", sanoi markiisi tarttuen ovenripaan.
Rouva de Beauséant nousi, kutsui häntä luokseen, kiinnittämättä vähääkään huomiota Eugèneen, joka tämän ihmeellisen rikkauden kimalluksen huikaisemana uskoi arabialaisten satujen todellisuuteen eikä tiennyt mihin puikahtaa naisen edestä, joka ei hänen läsnäoloaan ottanut huomioon. Varakreivitär oli kohottanut oikean kätensä etusormen ja viittasi viehättävällä liikkeellä markiisia istumaan. Tässä liikkeessä oli niin voimakasta intohimon yksinvaltiutta, että markiisi hellitti ovenrivan ja tuli. Eugène katseli häntä kademielellä.
"Tuo", ajatteli hän, "on siis se vaunuherra! Täytyykö siis olla teiskuvat hevoset, livreoita ja kasoittain kultaa saadakseen Pariisin ylimysnaisilta edes silmäyksen?"
Ylellisyyden piru kalvoi hänen sydäntään, voitonhalun kuume poltti suonia, kullanhimo kuivasi kurkkua. Hänellä oli satakolmekymmentä frangia tätä lukukautta varten. Hänen isänsä, äitinsä, veljensä, sisarensa, tätinsä eivät yhteensä kuluttaneet kahtasataa frangia kuussa. Tämä nopea vertaus nykyisen tilansa ja sen päämaalin välillä, johon täytyi päästä, hämmensi häntä vielä enemmän.
"Minkävuoksi", sanoi varakreivitär nauraen portugalilaiselle, "te ette voi tulla Italiensiin?"
"Asioita! Syön päivällistä Englannin lähettilään luona."
"Sieltä voitte poistua."
Kun mies pettää, on hänen auttamattomasti pakko kasata valheita valheiden päälle. Herra d'Ajuda sanoi siis nauraen:
"Vaaditteko sitä."
"Ehdottomasti."
"Juuri sitä tahdoin itselleni sanottavaksi", vastasi markiisi luoden varakreivittäreen viehkeän katseen, joka olisi saattanut jokaisen muun naisen jälleen turvalliseksi.
Hän tarttui varakreivittären käteen, suuteli sitä ja poistui.
Eugène pyyhki kädellään hiuksiansa ja valmistautui tervehtimään luullen rouva de Beauséantin nyt muistavan hänen läsnäolonsa, mutta rouva nousee, rientää ikkunan luo, ja katselee herra d'Ajudaa, kun tämä nousee vaunuihinsa; hän kuuntelee ajokäskyä ja kuulee lakeijan toistavan kuskille:
"Herra de Rochefiden luo."
Nämä sanat ja tapa, millä herra d'Ajuda istuutui vaunuihinsa, olivat salamanleimaus ja ukkosenisku varakreivittärelle, joka nyt oli kuolettavien aavistusten raatelemana. Kamalimmat katastrofit eivät ylhäisömaailmassa ole tämän kummempia. Varakreivitär palasi makuuhuoneeseensa, istuutui pöydän ääreen ja otti esiin siron paperin.
"Kun syöttekin päivällistä", hän kirjoitti, "Rochefidien, ettekä Englannin lähettilään luona, olette minulle velkaa selityksen; odotan teitä."
Korjailtuaan muutamia käden vavahtelun epäselviksi tekemiä kirjaimia, piirsi hän alle C:n, joka merkitsi: "Claire de Bourgogne", ja soitti.
"Jacques", sanoi hän kamaripalvelijalleen, joka saapui heti, "menkää kello puoli kahdeksan herra de Rochefiden luo ja kysykää markiisi d'Ajudaa. Jos herra markiisi on siellä, pyydätte antamaan tämän kirjeen hänelle odottamatta vastausta; jos hän ei ole, palaatte ja tuotte minulle kirjeen takaisin."
"Rouva varakreivitärtä odottaa joku salissa."
"Ah, se on totta", sanoi rouva mennen ovelle.
Eugène oli alkanut tuntea olonsa jokseenkin noloksi; nyt vihdoin saapui varakreivitär sanoen hänelle äänellä, jonka liikutus värisytti hänen sydänjuuriansa.
"Anteeksi, herra de Rastignac, minun piti kirjoittaa pari sanaa; nyt olen kokonaan teidän käytettävissänne."
Hän ei tiennyt mitä puhui, sillä hän ajatteli tällä hetkellä: "Ah, hän aikoo naida neiti de Rochefiden! Mutta onko hän siihen vapaa? Tänä iltana on se avio tehty tyhjäksi, taikka minä... Mutta siitä ei ole enää puhettakaan huomenna."
"Serkku...", vastasi Eugène.
"Mitä!" kysyi varakreivitär luoden häneen katseen, jonka kylmyys jääti ylioppilasta.
Eugène ymmärsi tuon mitä? Kolmessa tunnissa hän oli oppinut niin ihmeen paljon, että hän nyt oli varuillaan.
"Rouva...", sanoi hän punastuen.
Hän epäröi, mutta jatkoi sitten:
"Antakaa minulle anteeksi; minä olen niin suojeluksen tarpeessa, että hiukkanen sukulaisuutta ei olisi pahitteeksi."
Rouva de Beauséant hymyili, mutta surullisesti, hän tunsi jo onnettomuuden kiirivän ympärillään.
"Jos tietäisitte, missä tilassa olen", jatkoi Eugène, "niin varmaan tahtoisitte olla hyvänä haltiattarena, joka mielikseen poistaa esteet kummilapsensa tieltä".
"No, serkku", sanoi varakreivitär nauraen, "miten voin teitä auttaa?"
"Mistä minä tiedän? Jo se on suuri onni, että on teihin hämärään muinaisuuteen peittyvässä sukulaissuhteessa. Te olette saattanut minut hämilleni, en tiedä enää, mitä aioin teille sanoa. Te olette ainoa henkilö, jonka tunnen Pariisissa... Ah, minä pyytäisin teiltä neuvoa, ottamaan minut suojaanne niinkuin pikkulapsen, joka tahtoo takertua teidän liepeisiinne, ja on valmis antamaan henkensä teidän puolestanne."
"Olisitteko valmis tappamaan jonkun minun puolestani!"
"Minä tappaisin kaksi", sanoi Eugène.
"Lapsi! Niin, te olette lapsi", sanoi varakreivitär kyyneltyen. "Te rakastaisitte vilpittömästi, te!"
"Varmasti!" sanoi Eugène päätänsä nostaen.
Varakreivitärtä kiinnosti suuresti ylioppilaan vastaus, joka kuitenkin rakentui laskelmiin. Rouva de Restaudin sinisen ja rouva de Beauséantin punaisen salongin välillä Eugène oli ehtinyt suorittaa ainakin kolmivuotisen oppikurssin siinä pariisilaisessa oikeudessa, josta ei puhuta, vaikka se on sangen korkeaa yhteiskunnallista lakitiedettä, joka hyvin opittuna ja käytettynä vie perille kaikkeen.
"Ah, nyt muistan", sanoi Eugène. "Olin kiinnittänyt huomiota rouva de Restaudiin teidän tanssiaisissanne ja menin tänään hänen luokseen."
"Pelkäänpä, että häiritsitte häntä", sanoi rouva de Beauséant hymyillen.
"Niin! Minä olen uppo-outo, joka saa koko maailman vastaansa, jos kieltäydytte minua auttamasta. Luulenpa, että on sangen vaikeaa tavata Pariisissa nuorta, kaunista, rikasta, hienoa naista, joka olisi vapaa, ja minä tarvitsen sellaista, joka opettaisi minulle, minkä te naiset osaatte niin hyvin selittää elämää. Kaikkialla on eräs herra de Trailles tielläni. Minä tulin siis teidän luoksenne kysymään teiltä arvoituksen selitystä ja pyytämään teitä sanomaan minulle minkäluontoinen tekemäni tyhmyys oli. Minä puhuin eräästä ukko..."
"Rouva herttuatar de Langeais", sanoi Jacques vieden sanat suusta ylioppilaalta, joka teki kiivaan suuttumuksen eleen.
"Jos tahdotte onnistua", sanoi varakreivitär hiljaa, "niin älkää ensinnäkään olko niin vilkaseleinen".
"Ah, hyvää päivää", jatkoi hän ja meni herttuatarta vastaan, puristaen hänen käsiänsä niin hyväilevän herttaisesti, että tulijaa olisi voinut luulla hänen sisarekseen, ja herttuatar vastasi tervehdykseen samalla tavalla.
"Hepä ovat hyviä ystävättäriä", ajatteli Rastignac. "Nyt saan kaksi suojelijatarta; noilla molemmilla on varmaan samat taipumukset ja epäilemättä herttuatarkin siis edistää asiaani."
"Mitä onnellista ajatusta minun on kiittäminen ilosta nähdä teitä, rakas Antoinette?" kysyi rouva de Beauséant.
"Minä näin herra d'Ajuda-Pinton menevän herra de Rochefiden luo ja ajattelin, että niin ollen te olitte yksin."
Rouva de Beauséant ei purrut huuliaan, ei punastunut, katse ei sumentunut, päinvastoin otsa näytti kirkastuvan herttuattaren lausuessa nämä kovaonniset sanat.
"Jos olisin tiennyt, että ette ollut vapaa...", lisäsi herttuatar kääntyen Eugèneen päin.
"Tämä herra on herra Eugène de Rastignac, minun serkkuni", sanoi varakreivitär. "Onko teillä tietoja kenraali de Montriveausta?" jatkoi hän. "Serizy kertoi eilen, ettei häntä enää näe; oliko hän teidän luonanne tänään?"
Herttuatar, josta herra de Montriveaun, johon hän oli syvästi kiintynyt, kerrottiin luopuneen, tunsi sydämessään tämän kysymyksen piston ja punastui vastatessaan:
"Hän oli eilen Élyséessä."
"Virkatehtävissäkö?" kysyi rouva de Beauséant.
"Clara, tottahan tiedätte", sanoi herttuatar vastauksen asemasta silmät tulvillaan vahingoniloa, "että herra d'Ajuda-Pinto ja neiti de Rochefide kuuluutetaan huomenna?"
Tämä isku oli liian kova, varakreivitär kalpeni, mutta vastasi nauraen:
"Se on niitä juoruja, joilla hupsut huvittelevat. Miksikä herra d'Ajuda antaisi juuri Rochefideille yhden Portugalin jaloimpia nimiä? Rochefidethän ovat eilispäivän aatelia."
"Mutta Berthe tuo mukanaan, sanotaan, kaksisataatuhatta frangia korkoja."
"Herra d'Ajuda on liian rikas sellaisia laskelmia tehdäkseen."
"Mutta, rakas ystävä, neiti de Rochefide on viehättävä."
"Ah!"
"Joka tapauksessa markiisi syö päivällistä tänään siellä, ehdoista on sovittu. Minähän aivan hämmästyn, että te näytte tietävän asiasta niin vähän."
"Minkä tyhmyyden te teitte, herra de Rastignac?" kysyi rouva de Beauséant. "Tuo lapsiparka on vasta niin hiljan joutunut maailmaan, ettei hän ymmärrä, rakas Antoinette, mitään siitä mitä me puhumme. Armahtakaa häntä ja puhukaamme tästä huomenna. Huomennahan, nähkääs, asia on virallinen ja teidän palveluksillanne varma perusta."
Herttuatar loi Eugèneen katseen, joka mittaa miestä kiireestä kantapäähän, litistää hänet ja painaa nollan arvoon.
"Rouva, minä olen tietämättäni iskenyt rouva de Restaudia nyrkilläni sydämeen. Tietämättäni, sehän se juuri on tyhmää", sanoi ylioppilas, jonka äly oli ollut hereillä ja huomannut purevat salapistot naisten sanojen herttaisuuden alta. "Niitä ihmisiä, jotka tietävät, mitä pahaa tekevät, otetaan edelleenkin vastaan, vieläpä ehkä pelataankin, kun taas sitä, joka haavoittaa aavistamatta iskemänsä haavan syvyyttä, pidetään kömpelönä tyhmyrinä, joka ei osaa käyttää mitään hyväkseen, ja halveksitaan."
Rouva de Beauséant loi ylioppilaaseen sellaisen sulattavan katseen, johon suuret sielut saavat yhtymään kiitollisuutta ja arvokkuutta. Tämä katse oli balsamia siihen haavaan, jonka herttuatar äsken oli iskenyt ylioppilaan sydämeen arvioidessaan häntä nuuskivan portinvartijan silmäyksellä.
"Ajatelkaa", jatkoi Eugène, "että minun oli onnistunut saavuttaa kreivi de Restaudin suopeus; sillä", sanoi hän kääntyen herttuattaren puoleen nöyrän ja ilkipilaisen näköisenä, "minun täytyy tunnustaa teille, rouva, että olen vasta vain viheliäinen, yksinäinen, köyhä ylioppilasparka..."
"Älkää sanoko sitä, herra de Rastignac. Me naiset emme koskaan huoli siitä, josta kukaan ei välitä."
"Oh, minä olen vasta kaksikolmattavuotias", väitti Eugène, "ja kunkin täytyy osata kestää ikänsä haitat. Sitäpaitsi, minähän olen tässä ripillä ja olisi mahdotonta polvistua kauniimpaan rippituoliin: siinä tekee ne synnit, joista toisessa itseään syyttää."
Herttuattaren ilme kävi kylmäksi tästä uskontoa loukkaavasta puheesta, jonka säädyttömyyttä hän huomautti kysymällä varakreivittäreltä:
"Herra de Rastignac tulee..."
Rouva de Beauséant nauroi vilpittömästi sekä serkullensa että herttuattarelle:
"Hän tulee, rakas ystävä, etsimään opettajatarta, joka neuvoo hänelle säädyllisyyttä."
"Rouva herttuatar", jatkoi Eugène, "eikö ole luonnollista, että haluaa päästä sen salaisuuden perille, joka meitä viehättää." – Peijakas, ajatteli hän itsekseen, minähän puhun kuin parturinsälli.
"Mutta rouva Restaudhan on luullakseni herra de Traillesin oppilas", sanoi herttuatar.
"Sitähän en tiennyt, rouva", huomautti ylioppilas, "vaan heittäydyin ajattelemattomasti heidän väliinsä. No, olin kuitenkin tullut mainiosti toimeen miehen kanssa ja rouvakin tuntui hetkellisesti minua sietävän, kunnes tulin sanoneeksi heille, että tunsin erään miehen, jonka muuten juuri vähää ennen olin nähnyt poistuvan talosta salaportaita myöten ja erään käytävän päässä suutelevan kreivitärtä."
"Kuka se oli?" kysyivät molemmat naiset yht'aikaa.
"Eräs vanhus, joka elää kahdesta louisista kuussa Saint-Marteaun korttelin perällä niinkuin minä, köyhä ylioppilas; surkea äijä, jota kaikki pitävät pilkkanaan ja jota puhuttelevat vain nimellä ukko Goriot."
"Mutta mikä lapsi te olettekaan!" huudahti varakreivitär. "Rouva de Restaudhan on syntyjään neiti Goriot."
"Makaronitehtailijan tytär", jatkoi herttuatar, "pikku rouva, joka esitettiin hovissa samana päivänä kuin eräs sokerileipurin tytär. Ettekö muista, Clara? Kuningas nauroi ja sanoi sukkeluuden samoista jauhoista leivotuista ihmisistä latinaksi. – Kuinka se taas olikaan? Fari... fari..."
"Ejusdem farinae", sanoi Eugène.
"Niin juuri!" sanoi herttuatar.
"Ah, vai on ukko hänen isänsä!" toisti ylioppilas kauhistuneena.
"On, on. Ukkorahjuksella on kaksi tytärtä, joihin hän on aivan hullaantunut, vaikka kumpikin on hänet miltei kieltänyt."
"Eikö toinen ole", sanoi varakreivitär katsahtaen rouva de Langeaisia, "naimisissa erään pankkiirin kanssa, jolla on saksalainen nimi, paroni von Nüssingen? Eikö hänen nimensä ole Delphine? Semmoinen valkoverinen, jolla on sivuaitio Oopperassa ja joka käy myöskin Bouffonsissa ja nauraa niin äänekkäästi herättääkseen huomiota?"
Herttuatar hymyili sanoen:
"Rakas ystävä, minä ihmettelen teitä. Minkävuoksi kiinnitätte niin
suurta huomiota sen luokan ihmisiin? Onhan täytynyt olla hurjasti
rakastunut, niinkuin Restaud oli saadessaan jauhoja silmiinsä neiti
Anastasien vuoksi. [Ranskalainen sanaleikki: être enfariné merkitsee
myöskin olla ihastunut.] Mutta hän saa katua kauppojansa. Rouva on
herra de Traillesin kourissa, joka syöksee hänet turmioon.""He ovat kieltäneet isänsä!" toisti Eugène.
"Niin, isänsä, oman isänsä, isän", vahvisti varakreivitär, "hyvän isän, joka antoi heille, kuten kerrotaan kummallekin viisi tai kuusi sataa tuhatta frangia tehdäkseen heidät onnellisiksi toimittamalla heidät hyviin naimisiin ja jätti itselleen vain kahdeksan tai kymmenen tuhannen frangin vuosikoron luullen tyttäriensä pysyvän hänen tyttärinään ja näin perustaneensa kaksi kotia, joissa häntä olisi rakastettu ja vaalittu. Kahden vuoden kuluttua olivat vävyt karkoittaneet hänet seurapiiristään kuin kurjimman kerjäläisen..."
Tällöin kyyneltyi Eugène, joka vastikään oli raikastuneena palannut puhtaiden ja pyhien perhetunteiden piiristä ja vielä oli nuorukaisuskonsa himoissa – ja vasta ensimmäistä päivää pariisilaisen sivistyksen arenalla. Tunteen vilpittömyys on niin tarttuvaista, että kaikki kolme katsahtivat toisiinsa hetken äänettöminä.
"Hyvä Jumala", sanoi rouva de Langeais, "niin se tuntuu hirvittävältä, ja semmoista nähdään kuitenkin joka päivä. Mikä siihen oikeastaan on syynä? Sanokaa, Klara, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä vävy on? Mies, jota varten me – te tai minä – kasvatamme suloista, herttaista olentoa, johon olemme kiintyneet tuhansin sitein, joka seitsemäntoista vuotiaana on perheen riemuna tai, kuten Lamartine sanoisi, sen valkosiipinen enkeli. Sitä enkeliä me kasvatamme miestä varten, josta tulee perheen piru. Kun tuo mies on meiltä ottanut tyttäremme, alkaa hän käyttää hänen rakkauttaan kirveenä, jolla hän katkoo tämän enkelin sydämestä kaikki tunteet, jotka häntä kiinnittivät perheeseensä. Eilen oli tyttäremme meille kaikki, me hänelle kaikki; huomenna hän on meidän vihollisemme. Näemmehän näitä murhenäytelmiä joka päivä. Yhtäällä on miniä mitä säädyttömin apelleen, joka on uhrannut kaikkensa pojalleen. Toisaalla ajaa vävy anoppinsa ulos ovesta. Kysytään usein mitä dramaattista muka nykyajan seurapiireissä on; mutta vävydraama on hirvittävä, puhumattakaan meikäläisistä avioliitoista, joista on tullut tyhmä tuhmuus. Minä käsitän täydellisesti sen mainitsemanne makaroonimiehen kohtalon. Nähkääs, lapsena ollessani kerrottiin, että se Foriot..."
"Goriot, rouva."
"Niin, se Moriot oli ollut ammattikuntansa esimies Vallankumouksen aikana; niin ollen oli se kuuluisa salainen nälänhätäsuunnitelma ilmoitettu hänellekin ja hän perustanut omaisuutensa myymällä jauhoja siihen aikaan kymmentä kertaa kalliimmasta hinnasta kuin minkä ne hänelle itselleen maksoivat. Hänellä oli jauhoja rajaton määrä. Minunkin isoäitini taloudenhoitaja möi niitä hänelle suunnattomien summien edestä. Sitäpaitsi tuo Noriot, kuten ne kaikki muutkin, varmaan pääsi yhteishyvän komitean kanssa vielä saaliinjaolle. Muistan, että taloudenhoitaja sanoi isoäidille, että me saatoimme jäädä Grandvilliersiin ihan turvallisesti, sillä isoäidin jauhovarasto oli pätevä passi. No niin, sillä Loriot-nimisenä jauhokauppiaalla, joka möi jauhoja niille murhamiehille, on vain yksi intohimo. Hän kuuluu jumaloivan tyttäriänsä. Vanhemman hän sai nostetuksi de Restaudin sukuun ja nuoremmalle kaapatuksi paroni von Nüssingenin, rikkaan pankkiirin, joka on olevinaan rojalisti. Ymmärrättehän, että keisarikunnan aikana ei vävyjen ollut tarve liikoja välittää siitä, vaikkapa tuo vanha 93:n mies kävikin heidän luonaan; sehän saattoi käydä laatuun Buonaparten aikana. Mutta kun Bourbonit palasivat, häiritsivät tuon olion käynnit hra de Restaudia ja vielä enemmän pankkiiria. Tyttäret, jotka ehkä yhäkin rakastivat isäänsä, koettivat sovittaa sutta ja vuohta, puolisoa ja isää; ottivat Toriotin vastaan, kun ei ollut muita vieraita, koetellen peitellä karkoitusta herttaisuuden viekkaudella: 'Isä, meidänhän on niin paljon parempi, kun saamme olla yksin sinun kanssasi! jne.' Mutta, Klara-kulta, luulenpa, että todellisella tunteella on tarkka näkö ja selvä järki: ukkorähjän sydän alkoi vuotaa verta. Hän huomasi, että tyttäret häpesivät häntä; että, jos he rakastivat miehiänsä, hän vahingoitti vävyjänsä. Niinpä täytyisi hänen uhrata itsensä. Ja hän kun oli isä, hän uhrasi itsensä: ei käynyt enää lainkaan tyttäriensä luona. Ja nähdessään tyttärensä tyytyväisinä hän katsoi tehneensä hyvin. Se on niitä pieniä rikoksia, joissa isä ja lapset ovat rikostovereita. Mehän näemme niitä rikoksia kaikkialla. Olisihan ukko Doriot ollut tahrapilkku tytärtensä salongeissa: häirinnyt muita ja itse kiusaantunut. Se, mikä tuolle äijälle tapahtuu, saattaa sattua kauneimmalle naiselle miehen suhteen, jota hän rakastaa yli kaiken: jos hän kiusaa miestä rakkaudellaan, menee mies tiehensä, on valmis halpamaisuuksiinkin vain päästäkseen hänestä. Tunteiden laita on kerta kaikkiaan semmoinen. Sydän on aarrekammio: jos sen kerralla tyhjennätte, on kaikki mennyttä. Pidättymätön tunne on kuin pennitön mies! Tuo isä oli antanut kaikkensa. Kaksikymmentä vuotta antoi hän sisintä sydäntänsä; sitten, ajan tullen, antoi hän kaiken omaisuutensa. Kun sitruuna oli kuiviin puserrettu, heittivät tyttäret kuoren kadulle."
"Maailma on katalaa", sanoi varakreivitär puristaen hartiahuiviansa tiukemmalle ja luoden katseensa maahan, sillä ne sanat, jotka rouva de Langeais tätä tarinaa kertoessaan oli kohdistanut häneen, olivat sattuneet syvälle.
"Katalaako? Ei", jatkoi herttuatar; "maailma menee vain menoansa, siinä kaikki. Huomaattehan, että kerroin tämän tarinan teille vain osoittaakseni, että minua se ei petä!" Ja jatkoi, varakreivittären käteen tarttuen: "Maailma on matalaa rapakkoa, koettakaamme me pysytellä kuivilla kunnailla!"
Nousi, suuteli rouva de Beauséantia otsalle ja sanoi:
"Tehän olette tavallistakin kauniimpi tänään, kultaseni. En muista milloin olisin nähnyt niin hehkeitä värejä poskillanne."
Ja lähti, hiukan nyökäyttäen päätänsä serkulle.
"Ukko Goriot on suurenmoinen", sanoi Eugène astellen, kuinka äijä yöllä vatvoi sitä taannoista taikinaansa.
Rouva de Beauséant ei kuullut, hän oli ajatuksiinsa vaipunut. Niin kului muutama hetki hiljaisuudessa eikä epämääräisen ujouden typerryttämä ylioppilasparka osannut lähteä, ei jäädä, ei puhua.
"Maailma on katala ja halpamielinen", sanoi vihdoin varakreivitär. "Kun jotakin kohtaa onnettomuus, on aina heti saapuvilla ystävä, joka rientää sitä hänelle kertomaan ja kaivertamaan hänen sydäntänsä tikarilla, ja toisen pitäisi vielä ihailla sen kahvaa. Vai että jo nyt ilakoidaan ja ilkutaan! Ah, minä puolustaudun!"
Hän kohotti päätään niinkuin ainakin ylimys, joka hän todella oli, ja ylväissä silmissä leimahti salama.
"Ah", sanoi hän nähdessään Eugènen, "te olette täällä!"
"Vielä", lisäsi Eugène surkean nolona.
"No niin, herra de Rastignac, kohdelkaa tätä maailmaa niinkuin se ansaitsee. Te haluatte menestyä, hyvä on, minä autan teitä. Te saatte nähdä, kuinka syvä on naisten turmelus, mitata, kuinka ääretön miesten kurja turhamielisyys. Vaikka minä olen paljon lukenut tämän maailman kirjaa, oli siinä sittenkin vielä minulle tuntemattomia sivuja. Nyt tunnen kaikki. Jota kylmemmin laskette, sitä pitemmälle pääsette. Lyökää säälimättä, herättäkää pelkoa. Kohdelkaa niin miehiä kuin naisiakin vain postihevosina, jotka teidän puolesta joutavat läkähtyä joka vaihtopaikassa, niin varmaan pääsette toiveittenne huipulle. Mutta te ette merkitse täällä mitään, ellei teillä ole naista, joka teitä rakastaa. Sen täytyy olla nuori, rikas, hieno. Mutta jos teillä itsellänne on todellinen tunne, salatkaa sitä kuin aarretta; älkää koskaan antako kenenkään aavistaa sitä, taikka olette mennyttä miestä. Te ette enää olisi pyöveli, teistä tulisi uhri. Jos joskus rakastatte, säilyttäkää visusti salaisuutenne! älkää sitä ilmaisko ennen kuin varmaan tiedätte, kenelle avaatte sydämenne. Suojellaksenne ennakolta sitä vielä syntymätöntä rakkauttanne, oppikaa epäilemään tätä maailmaa. Kuulkaa minua, Miguel... (Hän hairahtui vaistomaisesti nimestä, sitä huomaamattaan.) On olemassa vieläkin pöyristyttävämpi seikka, kuin että nuo tyttäret ovat hylänneet isänsä ja toivoisivat hänen kuolevan: se on noiden molempain sisarusten keskinäinen kateus. Restaud on ylhäistä sukua, hänen vaimonsa on otettu piireihin, hänet on esitetty hovissa; mutta hänen sisarensa, rikas sisarensa, kaunis rouva Delphine de Nüssingen, rahamiehen puoliso, on kuolla katkeruudesta; kateus kalvaa häntä, hän on sadan peninkulman päässä sisarestaan; sisaret eivät ole enää sisaruksia; nuo kaksi naista kieltävät toisensa niinkuin kieltävät isänsä. Ah, rouva de Nüssingen latkisi kaiken loan mitä on Saint-Lazare- ja Grenelle-katujen välillä päästäkseen minun salonkiini. Hän luuli, että de Marsay voisi auttaa häntä, pääsemään pyrkimystensä perille ja hän teki itsensä de Marsayn orjaksi, mutta hän kyllästyttää de Marsayta. De Marsay ei hänestä paljoa välitä. Jos nyt esitätte hänet minulle, niin olette te hänen Benjamininsa, hän on jumaloiva teitä. Rakastakaa häntä jos voitte jälkeenpäin, ellette, niin käyttäkää häntä hyväksenne. Minä otan hänet vastaan kerran tai pari, yleisissä iltakutsuissa, jolloin täällä on tungosta ja kohua; mutta en milloinkaan aamuvierailuihin. Minä tervehdin häntä, se riittää. Te olette sulkenut itseltänne kreivittären oven mainittuanne ukko Goriotin nimen. Niin, niin, ystäväni, vaikka yrittäisitte rouva de Restaudin luo kuinka monta kertaa tahansa, hän ei ole tavattavissa. Teidät on julistettu pannaan. Järjestäkää nyt niin, että ukko Goriot toimittaa teidät rouva Delphine Nüssingenin tuttavuuteen. Kaunis rouva Nüssingen on oleva teidän lippunne. Jos hän ensin valitsee teidät, niin naiset hullaantuvat teihin. Hänen kilpailijattarensa, hänen ystävättärensä, ensimmäisinä parhaat ystävättäret, pyrkivät riistämään teidät häneltä. Nähkääs, on naisia, jotka rakastavat vain toisen jo valitsemaa miestä, aivan niinkuin moniaat porvarisnaiset, raukat, luulevat voivansa ostamalla samanlaisia hattuja kuin me saavansa meidän käytöksemme. Teillä on menestyksen edellytyksiä. Ja menestys – huomatun naisen suosio – merkitsee Pariisissa paljon: se on vallan avain. Jos naiset pitävät teitä henkevänä ja taidokkaana, niin miehet uskovat sen, ellette ihan tökerösti pakota heitä päinvastaiseen. Silloin voitte haluta mitä tahdotte, astua minne mielitte. Mutta silloin te myöskin tiedätte mikä tämä maailma on narrien ja konnien sekasikermä. Älkää kuuluko kumpiinkaan. Minä annan teille nimeni Ariadnen nauhaksi mennessänne sen labyrintin sisään. Älkää käyttäkö sitä väärin", sanoi hän taivuttaen päätään hiukan taaksepäin ja luoden ylioppilaaseen kuningattaren katseen, "vaan tuokaa se minulle takaisin tahrattomana. Ja nyt, menkää. Meillä naisillakin on joskus omat kamppailumme."
"Tarvitsetteko miestä, joka on valmis menemään läpi tulen ja veden?" kysyi Eugène hänet keskeyttäen.
"Hyvä on", hymyili varakreivitär.
Rastignac painoi käden sydämelleen, hymyili vastaan ja poistui. Kello oli viisi. Hänen oli nälkä, hän pelkäsi myöhästyvänsä päivällisaterialta. Sitä nautinnollisemmalta tuntui nopea ajo halki Pariisin. Ja kesken tätä pelkästään koneellista nautintoa saattoi hän kokonaan antautua niiden ajatusten valtaan, jotka häntä askarruttivat. Kun hänen ikäistänsä nuorta miestä nolataan, niin hän kimmastuu ja kiihtyy, heristää nyrkkiä koko maailmalle, tahtoo kostaa ja epäilee jopa omaa itseänsä. Rastignaciin olivat tällä hetkellä sattuneet sanat: Te olette sulkenut itseltänne kreivittären oven.
"Minä menen sinne!" päätteli hän, "ja jos rouva de Beauséant on oikeassa, jos minut on pantu pannaan... minä... rouva de Restaud on tapaava minut kaikissa salongeissa, minne ikinä hän menee. Minä opettelen miekkailua, pistoolilla ampumista, minä tapan hänen Maximensa!"
"Entäs rahat?" kysyi hänen alitietoisuutensa. "Mistäs sinä niitä saat?"
Kreivitär de Restaudin kodin rikkaus kimmelsi näet äkkiä hänen silmissään. Hän oli nähnyt siellä komeutta, joka oli omiansa häikäisemään mamseli Goriotia, kultauksia, silmäänpistävän kalliita esineitä, nousukkaan prameilevaa loistoa, pitonaisen tuhlaavaa loistoa. Mutta tämän hemaisevan kuvan sumensi äkkiä de Beauséantin talon suurenmoisuus. Hänen mielikuvituksensa oli saanut herätteitä Pariisin hienoston huipuilta ja loi tuhansia sydämelle turmiollisia mielikuvia, jotka avarsivat hänen ymmärrystään ja omaatuntoansa. Hän näki maailman sinä, mitä se on: lain ja moraalin voimattomina rikkauden edessä, ja hän havaitsi, että rikkaus on ultima ratio mundi (maailman ainoa valtias).
"Vautrin on oikeassa: rahaa, ja sillä hyvä!" mutisi hän.
Saavuttuaan Neuve-Sainte-Geneviève-kadulle, meni hän kiireesti huoneeseensa, palasi kadulle maksaakseen kuskille kymmenen frangia ja tuli sitten kuvottavaan ruokasaliin, jossa kahdeksantoista ruokavierasta oli annoksiansa ahmimassa kuin porsaat purtilolla. Tämä syöjien ja syömähuoneen näky tuntui hänestä kauhistavalta. Vaihdos oli niin äkillinen vastakohta niin räikeä, että se väkisinkin vaikutti häneen. Yhtäällä hienoimman ylhäisön luontevaa raikkaita ja viehättäviä kuvia: nuoria, eloisia kasvoja mitä ihmeellisimmän taiteen ja rikkauden puitteissa, ihanteista innoittuneita ihmisiä; toisaalla saastan reunustamia synkkiä tauluja ja naamoja, joissa innostuksen jälkinä on vain koneellista lihastoimintaa. Hylätyn naisen katkeruus oli saanut rouva de Beauséantin kuvaamaan erinäistä elämänkatsomusta ja tekemään hänelle houkuttelevia esityksiä, ja tämä äkkitoinen kurjuusympäristö täydensi vaikutelman. Rastignac päätti lähteä käymään kahta rinnakkaista tietä rikkauteen: tiedon ja lemmen, hoitaa opintojansa ja olla muodinmukainen mies. Hän oli vielä siksi lapsellinen! Ei tuntenut elämän mittausoppia, jonka mukaan ne kaksi yhdensuuntaista viivaa eivät koskaan kohtaa toisiansa.
"Te näytätte hiukan synkältä, herra markiisi", huomautti Vautrin katsahtaen häneen sillä erikoisella tavallaan, jolla hän joskus tuntui tunkevan toisen syvimmän salaisuuden perille.
"Minä en ole sillä tuulella, että minua puhutellaan 'herra markiisiksi'", vastasi de Rastignac. "Pariisissa täytyy markiisilla olla vähintään sadantuhannen livren korot ja onhan teidän pakko myöntää, että se, joka elää rouva Vauquerin täysihoitolassa, ei ole niitä rahallisesti kaikkein rikkaimpia."
Vautrin loi Rastignaciin isällisen ja halveksuvan katseen ikäänkuin olisi sanonut: "kakara, jonka voisin haukata yhtenä suupalana!" Sitten hän vastasi:
"Olette huonolla tuulella, kun ette kukaties saavuttanutkaan menestystä kauniin kreivitär de Restaudin luona."
"Hän on sulkenut minulta ovensa, kun kerroin, että hänen isänsä syö meidän pöydässämme", ilmoitti Rastignac.
Kaikki katsahtivat toisiinsa. Ukko Goriot loi katseensa maahan ja kääntyi poispäin kuivaamaan silmänsä.
"Te heititte nuuskaa silmääni", sanoi hän naapurilleen.
"Joka kiusaa ukko Goriotia, hyökkää samalla minun kimppuuni", huomautti Eugène katsoen tuimasti vanhan makaroonikauppiaan naapuria; "hän on parempi kuin meistä kukaan. En tietenkään puhu naisista", lisäsi hän kääntyen neiti Tailleferin puoleen.
Tämä julistus oli ratkaiseva: Eugène oli lausunut sen tavalla, joka vaati läsnäolijain hiljaisuutta, Vautrin yksin sanoi hänelle ilkamoiden:
"Kun otatte ukko Goriotin vastuullenne ja ryhdytte hänen vastuunalaiseksi esittäjäkseen, niin on paras hyvin osata käytellä miekkaa ja pistoolia."
"Niin saattaa olla", sanoi Eugène.
"Oletteko tosiaankin tänään sotajalalla?"
"Kukaties", vastasi Rastignac. "Mutta minä en ole asioistani tilivelvollinen kenellekään, varsinkaan kun itse en nuuski, mitä öisiä puuhailuja täällä muilla on."
Vautrin katsoi Rastignacia syrjästä.
"Nuori mies, ellei tahdo joutua marionettien nenästävetämäksi, on astuttava huoneeseen eikä tyydyttävä kurkistelemaan seinänrakosista. Mutta riittää", lisäsi hän huomatessaan Eugènen olevan raivostumassa. "Saamme tilaisuuden keskustella hiukan kahdenkesken, milloin vain haluatte."
Ateria muuttui kylmänsynkeäksi. Ukko Goriot, joka oli sen syvän surun vallassa, minkä ylioppilaan sanat olivat hänelle tuottaneet, ymmärsi vain, että mielipiteet hänen suhteensa olivat muuttuneet ja että nuori mies, joka kykeni vaientamaan ilkkuilun, oli asettunut häntä puolustamaan.
"Herra Goriot olisi siis", kysyi rouva Vauquer matalalla äänellä, "teidän väittämänne mukaan jonkun kreivittären isä?"
"Ja paroonittaren", lisäsi Rastignac.
"Selvä on", sanoi Rianchon Rastignacille; "minä olen tarkastanut hänen päänsä: siinä on vain yksi mukula, isyyden, hän on ikuinen isä."
Eugène oli siksi vakavissaan, ettei edes Rianchon saanut häntä nauramaan. Hän aikoi käyttää hyväkseen rouva de Beauséantin neuvoja ja mietti vain mistä ja miten saisi rahaa. Hän tuli murheelliseksi nähdessään maailman kenttien aukenevan silmiensä edessä niin autioina ja niin täysinä; kaikki jättivät hänet yksikseen ruokasaliin aterian päätyttyä.
"Te olette siis nähnyt tyttäreni?" kysyi Goriot häneltä liikutetulla äänellä.
Heräten mietteistään puristi Eugène äijän kättä ja katsoi häneen hellästi.
"Te olette kunnon ja kunnian mies", lausui hän. "Me puhumme tyttäristänne toiste."
Hän nousi haluamatta kuunnella ukko Goriotia, poistui huoneeseensa ja kirjoitti siellä äidillensä seuraavan kirjeen:
"Rakas äiti, jos on suinkin mahdollista, pitää sinun auttaa minua. Minä voin ehkä hyvinkin pian päästä parempiin oloihin. Mutta tarvitsen siihen välttämättömästi tuhatkaksisataa frangia. Älä sano pyynnöstäni mitään isälle, hän ehkä asettuisi vastaan, ja ellen sitä rahaa saa, joudun epätoivoon, joka ehkä saa minut lyömään pääni seinään. Selitän sinulle aiheen pyyntööni, kun tavataan, en voi tehdä sitä kirjeessä, sillä täytyisi kirjoittaa paksuja niteitä, jotta voisit ymmärtää tilani. En ole pelannut, rakas äiti, en ole mitään velkaa; mutta jos tahdot minun pysyvän elämässä, jonka olet minulle antanut, täytyy tuo summa jostakin saada. Lyhyesti, olen ollut varakreivitär de Beauséantin luona, ja hän on ottanut minut suojelukseensa. Minun täytyy liikkua hienoissa piireissä eikä minulla ole rahaa edes ostaakseni puhtaita hansikkaita. Voin tulla toimeen käyttämällä ravinnokseni vain leipää ja vettä ja tarpeen tullen paastoamalla, mutta en ilman niitä työkaluja, mitä täkäläisissä viinitarhoissa tarvitaan. Minun on joko nyt raivattava tieni tai sitten jäätävä rapakkoon. Tiedän ne toiveet, joita te olette minuun kiinnittäneet ja tahdon toteuttaa ne nopeasti. Rakas äiti, myy joitakin vanhoja korujasi, minä korvaan ne pian. Tunnen perheemme tilan kyllin hyvin voidakseni arvioida sellaisen uhrauksen merkityksen, ja sinä voit uskoa, että en turhan vuoksi pyydä sitä tekemään; olisinhan muuten luonnoton hirviö. Pyyntöni on vain välttämättömän täytymyksen huuto. Meidän tulevaisuutemme on kokonaan tämän avun varassa, jota minä tarvitsen voidakseni ryhtyä taisteluun, sillä tämä Pariisin elämä on alituista taistelua. Jos ei summan kokoonsaamiseksi olisi muuta keinoa kuin myydä tädin pitsit, niin sano hänelle, että minä lähetän tilalle vielä kauniimpia" j.n.e.
Hän kirjoitti molemmille sisarilleen pyytäen heidän säästöjänsä ja saadakseen ne heiltä ilman, että he puhuisivat perheessä uhrauksesta, jonka he epäilemättä mielihyvin tekisivät hänen vuokseen; hän sulki heidän suunsa koskettamalla kunnian kieliä, jotka nuorissa sydämissä ovat niin pingoittuneet ja helposti soivat. Kirjoitettuaan nämä kirjeet tunsi hän kuitenkin vaistomaista värähdystä. Kunnianhimoinen nuorukainen tunsi noiden yksinäisyyteen hautaantuneiden olentojen puhtaan jalouden, hän tiesi, mitä kärsimystä tuottaisi sisarilleen ja myöskin, että nämä kärsimykset olisivat heidän riemunansa; millä nautinnolla he salassa puutarhan penkillä keskustelisivat rakkaasta veljestänsä. Hänen omatuntonsa heräsi ja hän näki hengessään heidät salaa laskemassa pientä aarrettansa: näki heidät käyttämässä nuorten tyttöjen suurinta oveluutta saadaksensa lähetetyksi hänelle salavihkaa nämä rahat, tekemässä jalossa tarkoituksessa ensimmäistä petostansa.
"Sisaren sydän on puhdas kuin timantti ja rajattoman hellä", mietti hän itsekseen.
Häntä hävetti, että oli kirjoittanut. Kuinka palavin, puhtain rukouksin kääntyisivätkään he taivaan puoleen hänen onnekseen! Millä nautinnolla he uhrautuivatkaan hänen hyväkseen! Mitä surua tuntisikaan hänen äitinsä, ellei voisi lähettää hänelle koko summaa! Näitä kauniita tunteita, näitä hirvittäviä uhrauksia hän aikoi käyttää portaina päästäkseen Delphine Nüssingenin luo! Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, viimeisinä palvomisen pisaroina perheen pyhälle alttarille. Hän asteli edestakaisin epätoivon raatelemana. Ukko Goriot, joka raolleen jääneestä ovesta näki hänet, astui sisään ja sanoi:
"Mikä teidän on, ystäväni?"
"Ah, rakas naapuri, minä olen poika ja veli, niinkuin te olette isä. Teillä on syytä olla huolissanne kreivitär Anastasiesta: hän on erään herra Maxime de Traillesin vallassa, joka syöksee hänet turmioon."
Ukko Goriot poistui mutisten joitakin sanoja, joiden sisällystä Eugène ei ymmärtänyt. Seuraavana päivänä vei Rastignac kirjoittamansa kirjeet postiin. Hän epäröi viime hetkeen saakka, mutta pisti ne lopulta laatikkoon sanoen: "Minä onnistun!" Pelaajan tai suuren päällikön sana, fatalistinen sana, joka tuhoaa useampia ihmisiä kuin pelastaa.
Muutamaa päivää myöhemmin meni Eugène rouva de Restaudin luo, mutta häntä ei otettu vastaan. Kolme kertaa yritti hän uudelleen, ja vielä kolme kertaa totesi hän oven olevan kiinni, vaikka hän tuli aikoina, jolloin kreivi Maxime de Trailles ei ollut talossa. Varakreivitär oli ollut oikeassa. Ylioppilas ei enää opiskellut. Hän kävi luennoilla vastatakseen nimenhuutoon ja livahti tiehensä heti kun oli todistanut läsnäolonsa. Hän oli keksinyt saman keinon kuin useimmat ylioppilaat. Hän lykkäsi opinnot siihen hetkeen, jolloin oli valmistauduttava tutkintoon; hän oli päättänyt koota kasaan toisen ja kolmannen vuoden luennoillakäyntimerkinnät ja opiskella sitten oikeustiedettä vakavasti ja yhdellä otteella viime hetkessä. Hänellä oli siten viisitoista kuukautta joutoaikaa purjehtiakseen Pariisin valtamerta, joutuakseen siellä naisten petettäväksi tai pyydystääkseen onnen. Tämän viikon aikana tapasi hän kahdesti rouva de Beauséantin, jonka luo hän meni vasta kun markiisi d'Ajudan vaunut olivat lähteneet. Muutamia päiviä vielä oli tämä loistava nainen, Saint-Germainin kaupunginosan runollisin ilmiö, voitokkaana ja sai neiti de Rochefiden avioliiton markiisi d'Ajuda-Pinton kanssa lykätyksi. Mutta nämä viimeiset päivät, jotka onnen kadottamisen pelko teki kaikista kuumimmiksi, jouduttivat katastroofia. Markiisi d'Ajuda, samoin kuin Rochefidetkin, oli pitänyt tätä levottomuutta ja uutta tyyntymistä hyvänä enteenä: he toivoivat, että rouva de Beauséant tottuisi tämän avioliiton ajatukseen ja lopulta uhraisi markiisin aamupäivävierailut miesten elämässä kuitenkin kerran sattuvalle käänteelle. Huolimatta joka päivä uusimistaan mitä pyhimmistä lupauksista herra d'Ajuda siis teeskenteli ja varakreivitär antoi pettää itseänsä. "Sen sijaan, että hyppäisi uljaasti ulos ikkunasta, antaa hän kierittää itseänsä alas portaita", sanoi herttuatar de Langeais, hänen paras ystävättärensä. Näitä auringon viimeisiä säteitä kesti kuitenkin siksi kauan, että varakreivitär viipyi Pariisissa ja ehti olla avullinen nuorelle sukulaiselleen, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista taikauskoista ystävyyttä. Eugène oli osoittanut olevansa hänen suhteensa täynnä antaumusta ja herkkyyttä tilassa, jossa naiset eivät tapaa todellista sääliä ja lohdutusta kenenkään katseessa. Jos mies silloin lausuu heille suloisia sanoja, tapahtuu se laskelmain johdosta.
Haluten mahdollisimman tarkoin tuntea shakkilautansa ennen kuin pyrkisi de Nüssingenin taloon, otti Rastignac selkoa ukko Goriotin entisestä elämästä ja sai hankituksi erinäisiä tietoja, jotka pääasiallisesti sisälsivät seuraavaa:
Jean-Joachim Goriot oli ennen Vallankumousta tavallinen makaronitehtaan työmies, taitava, saastainen ja kyllin yritteliäs ostaakseen isäntänsä laitokset, kun tämä sattumalta oli joutunut ensimmäisen kumouksen uhriksi vuonna 1789. Hän asettui Jussienne-kadun varrelle lähelle jauhohallia ja oli kyllin viisas suostumaan piirinsä esimieheksi, joten hänen kauppansa joutui sen vaarallisen ajan vaikutusvaltaisinten henkilöiden suojelukseen. Tämä oveluus oli ollut perustana hänen omaisuudelleen, joka alkoi nälänhädän – todellisen tai teennäisen – aikana, jolloin viljan hinta Pariisissa nousi suunnattomiin. Ihmiset tappoivat toisiansa leipurien oven edessä, kun taas erinäiset henkilöt kaikessa rauhassa menivät noutamaan italialaisia leivoksia makaroonitehtailijoilta. Sen vuoden kuluessa keräsi kansalainen Goriot sellaisen pääoman, joka myöhemmin salli hänen hoitaa kauppaansa koko sillä ylemmyydellä, jonka suuri rahanpaljous antaa omistajalleen; hänen kävi niinkuin kaikkien ihmisten, joilla on vain kyseenalainen kyky: hänen keskinkertaisuutensa pelasti hänet. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt hänen varallisuudestaan ennenkuin vasta sitten, kun jo oli vaaratonta olla rikas eikä hän herättänyt kenenkään kateutta. Koko hänen älynsä näytti keskittyneen viljakauppaan. Jos oli kysymys viljasta, jauhoista, kahujyvistä, niiden laadun ja lajin tuntemisesta, niiden säilyttämisen valvomisesta, kurssien ennalta-arvaamisesta, sadon runsauden tai niukkuuden aavistamisesta, jyvien ostamisesta halvalla hinnalla, niiden hankkimisesta Sisiliasta tai Ukrainasta, ei Goriotilla ollut vertaistaan. Nähdessään hänen hoitavan liikettään, selittävän viljan viennin ja tuonnin lakeja, olisi luullut miehen pystyvän Valtakunnan ministeriksi. Hän oli maltillinen, toimelias, tarmokas, sitkeä, nopea toimissaan, näki kuin kotkan silmällä ja ehätti kaikki, arvasi kaikki, tiesi kaikki, salasi kaikki; oli diplomaatti suunnittelemaan, sotamies marssimaan. Ulkopuolella erikoisalaansa, yksinkertaista, pimeää puotiansa, jonka portailla hän vietti lepohetkensä olka ovenpieltä vasten, muuttui hän jälleen typeräksi, moukkamaiseksi työmieheksi, joka oli kykenemätön ymmärtämään järkipuhetta, tunnoton kaikille hengen nautinnoille, mieheksi, joka nukkui teatterissa, yhdeksi niitä Pariisin hölmöjä, jotka ovat voimakkaita vain tuhmuudessa. Nämä tyypit ovat melkein kaikki toistensa kaltaisia. Melkein kaikissa tapaatte pohjimmalta jonkin ylevän tunteen. Kaksi tunnetta oli täyttänyt makaroonikauppiaan sydämen, vaatinut sen koko veren, niinkuin viljakauppa vaati hänen aivojensa koko älyn. Hänen vaimonsa, la Briestä kotoisin oleva varakkaan talollisen ainoa tytär, oli hänelle uskonnollisen ihailun, rajattoman rakkauden esineenä. Goriot oli hänessä ihaillut hentoa ja voimakasta, herkkää ja kaunista luonnetta, joka oli hänen omansa räikeä vastakohta. Jos miehen sydämessä on mitään synnynnäistä tunnetta, eikö se ole halu alituisesti olla heikon olennon suojelijana? Lisätkää siihen rakkaus, kaikkien vilpittömien sielujen harras kiitollisuus nauttimansa onnen tuottajaa kohtaan, ja te ymmärrätte monta muuten outoa ilmiötä. Seitsemän vuoden pilvettömän onnen jälkeen Goriot onnettomuudekseen menetti vaimonsa, kun tämä jo oli alkanut vallita häntä myöskin tunteiden piirin ulkopuolella. Ehkäpä hän olisi saattanut sivistää miehensä tylsän luonnon, saada hänet paremmin ymmärtämään maailman ja elämän vaatimuksia. Nyt, vaimon kuoltua, kehkeytyi isäntunne Goriotissa mielettömyyteen saakka. Hän siirsi kuoleman riistämän rakkautensa molempiin tyttäriinsä, jotka aluksi tyydyttivät täydellisesti kaikki hänen tunteensa. Niin loistavia tarjouksia kuin hän saikin erinäisten liikemiesten ja maanviljelijäin puolelta, jotka tyrkyttivät hänelle tyttäriänsä, päätti hän pysyä leskimiehenä. Hänen appensa, ainoa mies, jota kohtaan hän tunsi kiintymystä, väitti varmasti tietävänsä, että Goriot oli vannonut pysyvänsä uskollisena vaimolleen, vaikka tämä oli kuollutkin. Hallin väki, joka ei saattanut käsittää näin ylevää hullutusta, laski siitä leikkiä ja antoi Goriotille lystikkään kokkanimen. Ensimmäinen, joka viinipöydän ääressä lausui sen julki, sai makaronikauppiaalta sellaisen nyrkiniskun, että lensi pää edellä kadulle. Goriotin vaistomainen, pelokas ja hellä rakkaus tyttäriinsä oli niin tunnettu, että kerran eräs hänen kilpailijansa päätti karkoittaa hänet huutokaupasta päästäkseen itse määräämään hintoja sanomalla hänelle, että eräät vaunut olivat vastikään ajaneet Delphinen yli. Makaronikauppias kävi kalmankalpeaksi ja poistui heti hallista. Hän oli monta päivää sairaana niiden vastakkaisten mielenliikutusten johdosta, joita tämä väärä hälytys hänessä synnytti. Sitä miestä hän tosin ei iskenyt valtavalla nyrkillänsä, mutta karkoitti hänet hallista pakottamalla hänet eräässä pulatilassa tekemään vararikon. Hänen molempain tytärtensä kasvatus muodostui tietenkin aivan järjettömäksi. Hän kun oli niin rikas, että hänellä oli korkoja yli kuusikymmentätuhatta frangia eikä kuluttanut omiin tarpeisiinsa edes tuhattakahtasataa, oli hänen onnenansa tyttäriensä kaikkien mielitekojen tyydyttäminen; parhaita opettajia palkattiin antamaan heille hienoa kasvatusta osoittavia taitoja; heille otettiin seuranainen; se sattui tyttöjen onneksi olemaan nainen, jolla oli sekä hyvä äly että hieno aisti; he ajelivat ulkona vaunuissa, elivät kuin olisivat olleet jonkun rikkaan vanhan valtaherran rakastajattaria; lausuivatpa he kuinka kalliita toivomuksia tahansa, riensi heidän isänsä niitä heti täyttämään eikä pyytänyt uhraustensa palkaksi kuin pientä hyväilyä. Goriot asetti tyttärensä enkelien tasolle ja tietenkin paljoa yläpuolelle itseänsä, miesparka: hän rakasti jopa sitä pahaakin, jota he hänelle tekivät. Kun tytöt tulivat naima-ikään, saattoivat, he valita puolisonsa makunsa mukaan: kumpikin saisi myötäjäisiksi puolet isänsä omaisuudesta. Anastasiella, jota kreivi de Restaud kosiskeli hänen kauneutensa vuoksi, oli ylimyksellisiä taipumuksia, jotka saivat hänet jättämään isän kodin kiivetäkseen yhteiskunnan yläilmoihin. Delphine rakasti rahaa: hän otti puolisokseen Nüssingenin, saksalaista sukuperää olevan pankkiirin, josta Itävallan keisari oli tehnyt paroonin. Goriot pysyi makaroonikauppiaana. Hänen tyttärensä ja vävynsä loukkaantuivat siitä, että hän jatkoi ammattiansa, vaikka se oli koko hänen elämänsä. Vastusteltuaan viisi vuotta heidän vaatimuksiaan, suostui hän viimein luopumaan liikkeestään saaliinansa sen myyntihinta ja näiden viime vuosien voitto: pääoma, jonka rouva Vauquer, jonka luokse hän muutti asumaan, oli arvioinut tuottavan korkoja noin kahdeksan tai kymmenen tuhatta frangia. Hän muutti tähän täysihoitolaan siinä epätoivossa, joka hänet oli vallannut havaitessaan tytärtensä, puolisoittensa pakottamina, ei ainoastaan kieltäytyvän ottamasta häntä luokseen asumaan, vaan vieläpä vastaanottamasta edes vieraskäynnillekään muiden nähden.
Siinä kaikki, mitä eräs herra Muret, joka oli ostanut ukko Goriotin liikkeen, tiesi ukon elämästä. Arvelut, joita Rastignac oli kuullut herttuatar de Langeaisin lausuvan, osoittautuivat siis paikkansa pitäviksi. Tähän päättyy tämän synkän ja pöyristyttävän pariisilaisen tragedian perustan esittely.
Joulukuun ensimmäisen viikon lopulla sai Rastignac kaksi kirjettä, yhden äidiltään, toisen vanhemmalta sisareltaan. Nämä tutut käsialat saivat hänet vavahtamaan samalla kertaa sekä tyytyväisyydestä että pelästyksestä. Nuo kaksi ohutta paperia sisälsivät hänen toiveittensa elämän tai kuoleman ratkaisun. Vaikka ajatus vanhempiensa köyhyydestä häntä pöyristytti, oli hän toisaalta saanut niin monta todistusta heidän rakkaudestaan, että arvasi heidän antavan viimeisenkin veripisaransa. Hänen äitinsä kirje oli näin kuuluva:
"Rakas lapseni, minä lähetän sinulle mitä pyysit. Käytä hyvin tätä rahaa; minä en kykenisi, vaikka olisi kysymys sinun henkesi pelastamisesta, saamaan toista kertaa kokoon niin suurta summaa ilmoittamatta asiasta isällesi, mikä taas tärvelisi kotielämän rauhan. Semmoisen summan saadaksemme olisi meidän pakko kiinnittää tilamme velan vakuudeksi. Minun on mahdoton arvostella suunnitelmia, joita en tunne; mutta mitä laatua ne sitten ovat, kun pelkäät niiden uskomista edes minulle? Ei niiden selittäminen olisi vaatinut paksujen kirjojen kirjoittamista: meille riittää vain yksi sana, ja se sana olisi vapauttanut minut epävarmuuden ahdistuksesta. En voi salata sinulta huolestuttavaa vaikutusta, jonka kirjeesi teki minuun. Rakas poikani, mikä tunne sinut on saanut saattamaan minun sydämeni sellaiseen ahdistukseen? Sinun on täytynyt kovasti kärsiä minulle kirjoittaessasi, koska minä kärsin sitä kirjettä lukiessani. Mille uralle sinä nyt sitten pyrit? Riippuuko sinun elämäsi ja onnesi siitä, että esiinnyt toisena kuin olet, menet piireihin, joissa et voi liikkua ilman rahallisia kustannuksia, joita et jaksa ajan pitkään suorittaa menettämättä opinnoillesi kallisarvoista aikaa? Rakas Eugène, usko äitiäsi, mutkapolut eivät johda mihinkään suureen. Kärsivällisyys ja kohtaloon alistuminen ovat sinun asemassasi olevien nuorten arvokkaimpia hyveitä. En sinua moiti, en tahtoisi tiputtaa mitään katkeruutta uhriimme. Minun sanani ovat vain luottavaisen ja tulevaisuutta ajattelevan äidin sanoja. Jos sinä tiedät velvollisuutesi, niin tiedän minä puolestani kuinka puhdas sinun sydämesi on, kuinka hyvät sinun tarkoituksesi. Niinpä voinkin sanoa sinulle pelkäämättä: käy eteenpäin, rakkaani! Minä vapisen, kun olen äiti; mutta jokaista sinun askeltasi saattavat meidän onnentoivotuksemme ja siunauksemme. Ole varovainen, rakas lapsi. Sinun tulee olla viisas kuin mies; viiden sinulle rakkaan henkilön kohtalot ovat sinun harteillasi. Me rukoilemme kaikki Jumalaa auttamaan sinua yrityksessäsi. Tätisi Marcillac on tässä asiassa ollut suurenmoisen hyvä: hän meni niin pitkälle, että väitti sinun olevan oikeassa siinä mitä sanot hansikkaistasi. Mutta hänellä on aina ollut erikoinen heikkous suvun esikoista kohtaan, sanoi hän hilpeästi. Eugène, rakasta tätiäsi hellästi, minä en sano, mitä hän sinun tähtesi on tehnyt, ennenkuin olet onnistunut; muutoin hänen rahansa polttaisi sinun sormiasi. Te ette tiedä, lapset, mitä muistojen uhraaminen merkitsee! Mutta mitäpä teille ei uhraisi? Hän käskee minun sanoa sinulle, että hän suutelee sinua otsalle ja tahtoo sillä suutelulla antaa sinulle voimaa olla usein onnellinen. Hän olisi kirjoittanut sinulle itse, ellei hänellä olisi luunkolotusta sormissa. Isäsi voi hyvin. Tämän vuoden sato on ollut parempi kuin saatoimme toivoa. Hyvästi, rakas lapsi; minä en kerro mitään sisaristasi: Laura kirjoittaa sinulle. Jätän hänelle nautinnon saada lörpötellä perheen pikkutapahtumista. Suokoon taivas, että onnistut! Ah, niin, onnistu, Eugène, sinä olet tuottanut minulle niin suurta levottomuutta, että en kestäisi sitä toista kertaa. Minä tiedän, mitä köyhyys on, kun toivoisin omaisuuksia voidakseni antaa ne lapselleni. No niin, hyvästi. Älä jätä meitä ilman tietoja ja ota vastaan suutelu, jonka sinulle tässä lähettää äitisi."
Kun Eugène oli lukenut tämän kirjeen, olivat hänen silmänsä kyynelissä; hän ajatteli ukko Goriotia särkemässä hopea-astioitaan myydäkseen ne tyttärensä vekselin maksuksi.
"Sinun äitisi on myynyt jalokivensä", ajatteli hän. "Sinun tätisi on epäilemättä itkenyt uhratessaan reliikkejänsä! Millä oikeudella sinä tuomitset Anastasieta? Sinähän teet itsekkään tulevaisuutesi vuoksi ihan samaa kuin hän on tehnyt rakastajansa vuoksi! Kuka teistä on parempi, hän vai sinä?"
Ylioppilas tunsi sietämätöntä polttoa sisässään. Hän tahtoi luopua hienosta maailmasta, olla vastaanottamatta näitä rahoja. Hän tunsi sitä laatua jaloja ja kauniita mielen salaliikutuksia, joiden arvoa ihmiset harvoin tunnustavat tuomitessaan vertaisiansa, mutta jotka usein saavat taivaan enkelit antamaan anteeksi maan juristien tuomitsemalle rikolliselle. Rastignac avasi sisarensa kirjeen, jonka viattoman viehkeät sanat virkistivät hänen sydäntänsä:
"Sinun kirjeesi tuli sangen otolliseen aikaan, rakas veli. Agathe ja minä tahdoimme käyttää rahojamme niin monella eri tavalla, että emme lopulta enää tienneet mitä ostaisimme. Sinä olet tehnyt kuin Espanjan kuninkaan kamaripalvelija, joka kaatoi herransa kellot nurin, sinä olet saanut meidät sopusointuun. Me olimme tosiaan alituisessa riidassa siitä, mille toivomuksellemme antaisimme etusijan, emmekä ikinä, rakas Eugène, olisi keksineet niille sellaista käyttöä, joka olisi vastannut kaikkia toiveitamme. Agathe tanssi ilosta. Me olimme koko päivän kuin hupsuja; siitä päättäen (tädin tyyliä), että äiti sanoi meille ankaran nuhtelevasti: 'Mutta kuinka te käyttäydytte, vallasneidot?' Jos meitä olisi toruttu vielä ankarammin, olisimme luullakseni olleet vain vieläkin enemmän hyvillämme. Naiselle on nautinto saada kärsiä sen vuoksi, jota hän rakastaa! Mutta yksi asia minua raskautti ja suretti keskellä riemuani. Minusta tulee epäilemättä huono vaimo, minä olen liian tuhlaavainen. Minä olin ostanut kaksi vyötä ja siron naskalin lävistääkseni reikiä kureliiveihini, mokomia turhia, jotenka minulla oli vähemmän rahaa kuin inhoittavalla Agathella, joka on säästäväinen ja piiloittaa kolikoitansa kuin harakka. Hänellä oli kaksisataa frangia! Minulla, ystäväparka, ei ole kuin sataviisikymmentä. Siinä sain rangaistukseni, tahtoisin heittää vyöni kaivoon, niiden käyttäminen tulee aina tuntumaan kiusalliselta. Minähän olen riistänyt ne rahat sinulta. Agathe on suurenmoinen. Hän ehdotti minulle: 'Kuule, lähetetään ne kolmesataaviisikymmentä frangia yhteisesti!' Mutta minä en ole voinut olla kertomatta sinulle, kuinka asia oikein on tapahtunut. Tiedätkö, mitä me teimme täyttääksemme sinun pyyntösi! Me otimme ne suuret rahamme ja menimme muka kävelemään yhdessä, mutta heti kun pääsimme valtamaantielle aloimme juosta Ruffeciin, missä jalomielisesti uskoimme summan kuninkaallisen postitoimiston päällikön, herra Grimbertin huostaan! Palatessamme olimme keveitä kuin pääskyset. 'Onniko se meitä niin keventää?' kysyi Agathe. Me puhelimme tuhansista asioista, joita en teille kerro, herra Pariisilainen, sillä oli liiankin paljon puhe teistä. Ah, rakas veli, mehän rakastamme sinua, siinä kaikki kahdella sanalla. Mitä salaisuuteen tulee, niin sanoohan täti, että semmoiset pikku riiviöt kuin me saattavat tehdä vaikka mitä; no – siispä myöskin vaieta. Äiti on tehnyt salaperäisen matkan Angoulêmeen tädin kanssa, eikä kumpikaan ole selittänyt, mikä suurpoliittinen tarkoitus oli sillä matkalla, joka tehtiin pitkien neuvotteluiden jälkeen, joihin sekä meiltä että herra Parvonilta oli pääsy kielletty. Suuret suunnitelmat askarruttavat mieliä Rastignacin Valtakunnassa. Muotikukillinen musliinihame, jota prinsessat kirjailevat Hänen Majesteettiansa kuningatarta varten, valmistuu suurimmassa salaisuudessa. On enää vain kaksi reunusriviä ommeltavana. On päätetty, että Verteuilin puolelle ei rakenneta kivimuuria, vaan pensasaita. Yhteinen kansa menettää siinä tosin köynnösten tukipaikkoja, mutta muukalaisille aukenee kaunis näköala. Jos perintöruhtinas kenties tarvitsisi nenäliinoja, ilmoitetaan hänelle täten, että Marcillacien leskikuningatar penkoessaan kätköjään ja arkkujaan, joita mainitaan nimillä Herculanum ja Pompeji, on löytänyt käärön hienoa Hollannin palttinaa, jonka olemassaoloa hän ei muistanut; prinsessat Agathe ja Laure ovat asettaneet hänen käytettäväkseen lankansa, neulansa ja aina vielä hiukan punertavat kätensä. Molemmat pikkuprinssit, don Hennri ja don Gabriel, pysyvät itsepintaisesti kiinni pahoissa tavoissansa: pistävät kuononsa hillopurkkiin, kiusaavat sisariansa, eivät halua oppia mitään, ryöstävät linnunpesiä, meluavat ja katkovat, vastoin Valtakunnan lakeja, pajunoksia ratsupiiskoiksi. Paavin nuntius, jota sopimattomasti puhutellaan vain herra pastoriksi, uhkaa julistaa heidät pannaan ja kysyä heidän omilta kepakoiltaan, sopiiko kieliopin pyhiä sääntöjä syrjäyttää mokomien seljavarpujen vuoksi. Hyvästi, rakas veli; milloinkaan ei kirje ole tuonut sinulle niin hartaita onnentoivotuksia ja kiitoksia rakkauden tyydyttämisestä kuin tämä. Kuinka paljon sinulla mahtaakaan olla kertomista, kun tulet! Minullehan sinä kerrot kaikki, joka olen vanhempi kuin Agathe. Täti on antanut meidän aavistaa, että sinulla on ollut menestystä ylhäisöpiireissä.
"'Jos nimi naisen mainitaan, niin muusta vaietaan...'
"Tämä on tietenkin sanottu vain meidän kesken. Sano siis, Eugène, jos tahdot, niin voimmehan luopua nenäliinoista ja ommella sinulle paitoja. Vastaa nopeasti tähän asiaan. Jos piankin tarvitsisit hienoja, hyvinommeltuja paitoja, niin me ryhtyisimme työhön heti; ja jos Pariisissa olisi vallalla jokin kuosi, jota emme tunne, niin lähetä malli, nimenomaankin hihan ranteesta. Hyvästi, hyvästi! Minä suutelen sinua vasemmalle ohimolle, tiedäthän siihen paikkaan, joka on juuri minun erikoisomani... Jätän viimeisen sivun Agathelle, joka on luvannut, ettei lue yhtään kirjainta siitä, mitä olen sinulle kirjoittanut. Mutta varmuuden vuoksi pidän häntä kuitenkin silmällä, kun hän kirjoittaa. Sinua rakastava siskosi Laure de Rastignac."
"Oo! Niin!" mutisi Eugène. "Niin. Rikkautta, millä hinnalla hyvänsä! Eiväthän kaikki maailman aarteet riittäisi maksamaan tätä rakkautta. Minä tahtoisin laskea heidän jalkojensa juureen koko maailman. – Tuhatviisisataaviisikymmentä frangia!" höpisi hän sitten hetken kuluttua. "Hm. Ei siis saa ampua yhtään luotia hukkaan! Laure on oikeassa. Naisen vaisto! Minullahan on vain karheapalttinaisia paitoja! Kummallista, toisen onnea auttaakseen voi nuori tyttö olla viekkaampi kuin varas. Itse viattomana minua avustamassa on hän kuin taivaan enkeli, joka antaa anteeksi maan synnit niitä ymmärtämättä."
Mikäs nyt oli pojan ollessa! Ensi työkseen oli hän kutsunut luokseen räätälin, neuvotellut hänen kanssaan ja voittanut hänet puolelleen. Nähdessään hra de Traillesin oli Rastignac ymmärtänyt, mikä merkitys räätäleillä on nuorten miesten elämässä. Ah, eihän ole välimuotoa näiden kahden äärimmäisyyden välillä: räätäli on joko verivihollinen tai hyvä ystävä, riippuen siitä kuinka on laskujen maksun laita. Eugène osui löytämään räätälin, joka oli käsittänyt ammattinsa isällisen luonteen ja katsoi itseään nuorten miesten nykyisyyden ja tulevaisuuden yhdyssiteeksi. Kiitollisuudesta loikin Rastignac sitten tämän miehen onnen eräällä lausumallaan, josta hän myöhemmin oli niin kuuluisa.
"Minä tunsin", sanoi hän, "kahdet hänen tekemänsä housut, jotka olivat aiheena avioihin, jotka tuottivat kaksikymmentä tuhatta frangia korkoja."
Tuhatviisisataa frangia ja pukuja mielinmäärin. Nyt ei köyhä Etelän poika enää epäillyt mitään, vaan tuli aamiaisille olennossaan se sanoin kuvaamaton sävy, jonka nuorelle miehelle antaa joltisenkin rahasumman omistus. Sillä hetkellä, jolloin raha livahtaa ylioppilaan taskuun, tuntee hän mahtavan tukipylvään nousevan sisässään. Hänen astuntansa on entistä joustavampi, hän tuntee olevansa oman elämänsä nostovipu, hänen katseensa on täyteläinen ja avoin, hänen liikkeensä sulavat; eilen olisi hän vielä nöyränä ja pelokkaana vastaanottanut iskuja, tänään on hän niitä valmis antamaan vaikka pääministerille. Hänessä tapahtuu uskomattomia ilmiöitä: hänellä on kaikki halut ja kaikki kyvyt joka suuntaan, hän on hilpeä, jalomielinen, antelias. Sanalla sanoen: äsken siivetön lintu on tullut lentokykyiseksi. Rahaton ylioppilas sieppaa ilon sirun kuin koira, joka varastaa luupalan tuhannen vaaran alaisena, puree sen rikki ja imee ytimen yhä juostessaan; mutta nuori mies, joka tuntee taskussaan kilisevän pian tuhlatuita kultakolikoita, valikoi nautintonsa, erittelee niitä tyynesti, tuntee olevansa taivaassa eikä tunne enää mitä merkitsee sana "kurjuus". Koko Pariisi on hänen. Se on sitä aikaa, jolloin kaikki hohtaa, kimmeltää ja hehkuu; hilpeän voiman aikaa, jota ei kukaan mies taikka nainen käytä hyväkseen, sitä velkojen ja pelkojen aikaa, joka tekee kaikki nautinnot moninkertaisiksi. Joka ei ole elänyt Seinen vasemmalla rannalla, Saint-Jacques- ja Saints-Pèreskatujen välillä, ei tiedä mitään ihmiselämästä!
"Ah, jos Pariisin naiset tietäisivät!" ajatteli Rastignac nieleksiessään rouva Vauquerin tarjoamia keitettyjä, halpahintaisia päärynöitä, "tulisivat he etsimään rakkautta täältä!"
Tällä hetkellä ilmestyi ruokasaliin postiljooni, soitettuaan ensin ulko-oven kelloa. Hän kysyi herra Eugène de Rastignacia ja ojensi tälle kaksi rahakääröä ja kuittikirjan. Vautrin loi Rastignaciin läpitunkevan katseen, joka sattui tähän kuin piiskanisku.
"Nyt teillä on, millä maksaa miekkailu- ja ampumaharjoitukset", sanoi Vautrin.
"Rahalähetys!" sanoi rouva Vauquer katsellen kääröjä.
Neiti Michonneau ei uskaltanut katsahtaa kääröihin, ettei olisi ilmaissut ahneuttansa.
"Teillä on hyvä äiti", sanoi rouva Couture.
"Herralla on hyvä äiti", toisti Poiret.
"Niin, mamma on iskettänyt suonta", sanoi Vautrin. "Nyt te voitte pitää lystiä, mennä ylhäisiin piireihin kalastelemaan myötäjäisiä ja tanssia kreivittärien kanssa, joilla on persikankukkia hiuksissa. Mutta, uskokaa minua, nuori mies, harjoitelkaa ampumista."
Vautrin teki kaksintaistelijan eleen. Rastignac aikoi antaa juomarahaa postimiehelle, mutta ei löytänyt mitään taskustaan. Vautrin kaivoi omaansa ja heitti kaksikymmentä souta miehelle.
"Teillä on hyvä luotto", naljaili hän katsellen ylioppilasta.
Rastignacin oli pakko kiittää häntä, vaikka hän sen räikeän sananvaihdon jälkeen, joka oli sattunut hänen palattuaan rouva de Beauséantin luota, ei saattanut sietää tuota miestä. Eugène ja Vautrin eivät sen koommin nyt viikkoon olleet vaihtaneet sanaakaan, vaan tarkanneet toinen toistansa. Ylioppilas ei osannut selittää itselleen, minkävuoksi. Ajatukset välähtävät juuri yhtä suurella voimalla, mikä ne synnytti, ja iskevät minne pää ne lähettää, kanuunan suusta lähtevien kuulien kulkua määräävään matemaattiseen lakiin verrattavan säännön mukaan. Niiden vaikutus on erilainen. On pehmeitä luonteita, joihin ajatukset tunkeutuvat ja joita ne raatelevat, mutta on myöskin kovia luonteita, panssaroituja päitä, joista toisten tahto kimmoaa pois litistyneenä kuin kiväärinkuula kiviseinästä; ja vihdoin on velttoja ja voimattomia, joihin toisten ajatukset tekevät yhtä vähän vaikutusta kuin kanuunankuulat rintavallien pehmeään maahan. Rastignac oli niitä ruutipäitä, jotka räjähtävät pienimmästäkin kosketuksesta. Hänen vilkas nuoruutensa oli herkkä niille ajatusten äkkikäänteille, sille tunteiden tartunnalle, joka tietämättämme aiheuttaa meissä niin monta räikeää ilmiötä. Hänen henkisellä katseellaan oli hänen kissansilmiensä kirkas selkeys. Kaikilla hänen aisteillansa oli se salaperäinen joustavuus ja taipuisuus, joka meitä hämmästyttää etevissä henkilöissä, jotka aina osaavat käyttää tilaisuutta. Eugènen avut ja viat olivat sitäpaitsi viime kuukauden kuluessa tuntuvasti kehittyneet. Viat olivat maailma ja hänen kasvavien toivojensa täyttymys tehneet välttämättömiksi. Hänen avujansa taas oli etelämainen vilkkaus, joka saa miehen käymään suoraan päin vaikeutta työntääkseen sen tieltään eikä salli hänen jäädä minkäänlaiseen epätietoisuuteen; avu, jota Loiren pohjoispuolella asuvat pitävät vikana: joskin he myöntävät sen olleen Muratin menestyksen alkuna, niin katsovat he sitä myöskin hänen kuolemansa syyksi. Siitä voi tehdä sen johtopäätöksen, että kun etelän miehessä yhtyy pohjolan häikäilemättömyys ja etelän rohkeus, hän on täydellinen ja kohoaa Ruotsin kuninkaaksi. Rastignac ei siis saattanut kauan sietää Vautrinin patterien tulta ottamatta selkoa, oliko tuo mies hänen ystävänsä vai vihollisensa. Joskus tuntui hänestä kuin tuo kumma mies näkisi läpi hänen salaisimmat ajatuksensa, vaikka itse oli niin salaperäinen kuin liikkumaton sfinksi, joka tietää ja näkee kaikki, mutta ei sano mitään. Tuntien sitä turvallisuutta, jonka täysi kukkaro antaa, Eugène nousi kapinaan.
"Tehkää hyvin, odottakaa", sanoi hän Vautrinille, joka nousi lähteäkseen hörpättyään kahvikuppinsa tyhjäksi.
"Minkävuoksi?" kysyi tämä pannen päähänsä leveälierisen hattunsa ja ottaen rautapäisen keppinsä, jolla hän usein huimi ympärilleen ikäänkuin osoittaakseen, ettei hänen tarvinnut pelätä vaikka kimppuun kävisi neljä rosvoa yht'aikaa.
"Maksaisin velkani", vastasi Rastignac avaten toisen rahakäärön ja antaen sataneljäkymmentä frangia rouva Vauquerille. "Hyvät rahavälit pitävät hyvinä ystävinä", sanoi hän leskelle. "Me olemme nyt kuitit aina vuoden loppuun asti. Vaihtakaa minulle tämä sadan soun raha."
"Hyvät ystävät ovat hyvissä rahaväleissä", matki Poiret katsoen Vautriniin.
"Tässä on kaksikymmentä souta", sanoi Rastignac ojentaen rahaa peruukkipäiselle sfinksille.
"Voisipa luulla, että pelkäätte olla minulle mitään velkaa", huudahti Vautrin tunkien tutkivan katseen nuoren miehen sieluun ja huulillaan karheanivallinen hymy, joka Eugènea oli senkin seitsemän kertaa suututtanut.
"Siinä olette oikeassa", vastasi ylioppilas pitäen molempia rahakääröjä kädessään ja nousten lähteäkseen huoneeseensa.
Vautrin meni ylös saliin johtavasta ovesta ja ylioppilas kääntyi menemään siitä, joka johti portaille. "Tiedättekö, herra markiisi Rastignacorama, tuo, mitä sanotte, ei ole erin kohteliasta", sanoi silloin Vautrin avaten salin oven ja tullen ylioppilaan luo, joka katsoi häntä kylmästi.
Rastignac sulki ruokasalin oven vieden Vautrinin mukanaan porraseteiseen, joka erotti ruokasalin keittiöstä ja jossa oli puutarhaan johtava rautaristikkoportti. Siellä sanoi hän, Sylvian kuullen, joka kurkisti keittiöstä:
"Herra Vautrin, minä en ole markiisi eikä minun nimeni ole Rastignacorama."
"Siitä tulee kaksintaistelu", sanoi neiti Michonneau välinpitämättömän näköisenä.
"Kaksintaistelu!" toisti Poiret.
"Eikö mitä", lausui rouva Vauquer silitellen rahaläjäänsä.
"Mutta nehän menevät lehmuskäytävään", huudahti neiti Victorine nousten katsomaan puutarhaan. "Joka tapauksessa, Rastignac parka on oikeassa."
"Mennään huoneeseemme, kultaseni", sanoi rouva Couture; "nämä asiat eivät koske meitä."
Kun rouva Couture ja Victorine olivat menossa, kohtasivat he ovella pitkän Sylvian, joka sulki heiltä tien.
"Mikähän nyt on?" sanoi tämä. "Herra Vautrin sanoi herra Eugènelle: 'Selittäkäämme asia!' tarttui sitten hänen käsipuoleensa ja nyt ne kävelevät vihannesmaassa."
Samassa Vautrin palasi.
"Mamma Vauquer", sanoi hän hymyillen, "älkää pelästykö, minä koettelen vain pistoolejani lehmuskujassa".
"Voi, hyvä herra", sanoi Victorine pannen kätensä ristiin, "minkävuoksi te tahdotte tappaa herra Eugènen?"
Vautrin astahti kaksi askelta taapäin ja katseli Victorinea.
"Ahaa, vai siitäkö kenkä puristaa?" huudahti hän leikkisällä äänensävyllä, joka sai tyttöparan punastumaan. "Hän on pulska poika, eikö olekin, tuo nuori mies? Tepä annatte minulle oivan aatteen, minä, teen teidät onnellisiksi molemmat, kaunis lapseni."
Rouva Couture oli tarttunut suojattinsa käsipuoleen ja vienyt hänet ulos kuiskaten korvaan:
"Mutta Victorine, tehän esiinnytte sopimattomasti tänään."
"Minä en halua, että minun talossani ammutaan", sanoi rouva Vauquer. "Tehän säikyttäisitte koko naapuristoa ja saisitte tänne vielä poliisin."
"Mitä joutavia, rauhoittukaa, mamma Vauquer", vastasi Vautrin. "Me harjoitamme ihan kiltisti hiukan maaliinampumista."
Hän palasi sitten Rastignacin luo, ja tarttui tuttavallisesti tämän käsipuoleen.
"Jos näytän teille, että minä kolmenkymmenenviiden askeleen päästä ammun viisi luotia perätysten pataässään", sanoi hän Eugènelle, "niin eiköhän se hiukan laimentane rohkeuttanne. Te tunnutte olevan yltiöpäinen ja antaisitte tappaa itsenne kuin nauta."
"Te peräydytte", sanoi Eugène.
"Älkää raivostuttako minua", vastasi Vautrin. "Nyt on lämmin ilma, tulkaa istumaan tuonne", sanoi hän osoittaen vihreäksi maalattuja penkkejä. "Siellä meitä ei kukaan kuule. Minulla on teille puhumista. Te olette kelpo nuori mies, jolle minä en suo pahaa. Minä rakastan teitä, kautta Tromp... (peijakas!), kautta Vautrinin! Miksi teitä rakastan, selitän sitten. Aluksi riittää, kun sanon, että tunnen teidät, niinkuin olisitte oma tekemäni, ja todistan sen. Pankaa käärönne tuohon", sanoi hän viitaten pyöreää pöytää.
Rastignac pani rahakääröt pöydälle ja istahti täynnä uteliaisuutta, joka oli noussut korkeimmilleen tuon miehen käytöksen äkillisestä muutoksesta: sehän äsken oli valmis hänet tappamaan ja tahtoi nyt asettua hänen suojelijakseen.
"Te tahtoisitte varmaan tietää, mikä minä olen, mitä olen tehnyt tai mitä teen", jatkoi Vautrin. "Ei olla liian uteliaita, nuori mies. Rauhoittukaa. On kummempiakin kuultu. Minulla on ollut vastoinkäymisiä. Kuulkaa ensin, vastatkaa sitten. Siinä entinen elämäni lyhyesti sanottuna. Kuka minä olen? Vautrin. Mitä teen? Mitä haluan! Se siitä. Tahdotteko tuntea luonteeni? Minä olen hyvä niille, jotka tekevät minulle hyvää tai joita kohtaan tunnen myötätuntoa. Heille on kaikki sallittua, he saattavat astua minun varpailleni ilman että sanon: pidä varasi! Mutta saakeli soikoon: minä olen paha kuin piru niille, jotka minua häiritsevät tai eivät minua miellytä. Ja teidän voi olla hyvä tietää, että miehen tappaminen ei minua huoleta enempää kuin tuo!" sanoi hän ja sylkäisi. "Ainoa on, että koetan tappaa hänet säädyllisesti, kun sen välttämättömästi täytyy tapahtua. Siinä suhteessa voisitte minua sanoa taiteilijaksi. Olen lukenut Benvenuto Cellinin muistelmat, vieläpä italiaksi! Siltä mieheltä, joka oli potra poika, olen oppinut näyttelemään Kaitselmusta, joka tappaa meitä kuinka sattuu, ja rakastamaan kauneutta kaikkialla, missä sitä on. Eikö olekin komea näyttelijäosa käydä yksin kaikkia ihmisiä vastaan ja kuitenkin kukaties onnistua? Olen paljon ajatellut teidän yhteiskunnallisen epäkohtanne nykyistä rakennetta. Poikaseni, kaksintaistelu on lasten leikkiä, typeryyttä. Jos kahdesta elävästä ihmisestä toisen on poistuttava, niin täytyy olla nauta jättääkseen sen sattuman varaan. Kaksintaistelu on tavallista rahanheittoa, eikä muuta. Minä panen viisi luotia peräkkäin pataässään iskien kunkin uuden luodin edellisen päälle, vieläpä kolmenkymmenenviiden askeleen päästä; jolla on se pieni taito, se voinee olla varma osuvansa vastustajaansa. No, minä olen ampunut miestä kahdenkymmenen askeleen päästä enkä osunut häneen. Se nauta ei ollut koskaan elämässään käsitellyt pistoolia. Katsokaa!" jatkoi tuo tavaton mies avaten liivinsä ja paljastaen rintansa, joka oli kuin karhun selkä täynnä kellerviä karvoja, jotka herättivät pöyristyksen sekaista inhoa, "se keltanokka kärvensi karvani", lisäsi hän painaen Rastignacin sormea rinnassaan olevaan syvennykseen. "Mutta siihen aikaan minä olin lapsi, olin teidän iässänne, yksikolmattavuotias. Uskoin vielä johonkin, naisen rakkauteen, kaikennäköisiin tuhmuuksiin, joihin te vielä sotkeennutte. Me olisimme kaksintaistelleet, eikö totta? Te olisitte voinut minut tappaa. Olettakaamme, että minä olisin maassa, missäs te olisitte? Täytyisi paeta, karata Sveitsiin, syödä papan rahaa, jota hänellä ei ole liikoja. Minä selitän teille, missä asemassa olette, mutta teen sen miehen ylemmyydellä, joka tutkittuaan tämän matoisen maailman asiat, on nähnyt, että on välittävänä vain kaksi vaihtoehtoa: joko tylsä alistuminen tai kapina. Minä en tottele mitään, onko se selvää? Tiedättekö, mitä te tarvitsette sillä tiellä, jota käytte? Miljoonan, ja heti; ilman sitä, poikaseni, voitte mennä johonkin Saint-Clouden lammikkoon ottamaan selkoa onko Korkeinta Olentoa olemassa. Minä toimitan teille sen miljoonan."
Hän vaikeni hetkisen katsellen Eugènea.
"Kas vain! Te katsotte ukko Vautrinia suopeammin. Kuullessanne tuon sanan te olette kuin nuori tyttö, jolle on sanottu: 'siis tänä iltana', ja joka somistaa pukuaan ja lipoo suupieliään kuin maitoa juova kissa. Olkoon. Tehkäämme liitto, me molemmat. Tässä on teidän tilinne, nuori mies. Teillä on siellä etelässä isä, äiti, täti, kaksi sisarta (kahdeksantoista ja seitsemäntoista vuotta), kaksi pikkuveljeä (toinen viidentoista, toinen kymmenvuotias), siinä koko kopla. Täti kasvattaa sisarianne. Pastori opettaa veljillenne latinaa. Perhe syö enemmän kastanjakeittoa kuin valkoista leipää, isä säästää housujansa, äiti saa vaivoin hankituksi yhden talvi- ja yhden kesäpuvun, siskot tekevät mitä voivat. Minä tiedän kaikki, olen ollut etelässä. Asiain täytyy olla niin, jos teille lähetetään kaksitoistasataa frangia vuodessa eikä maatilanne tuota kuin kolmetuhatta. Pidetään vielä keittäjätärtä ja miespalvelijaa, täytyyhän säilyttää ulkonainen arvo, kun isä on parooni. Mitä sitten teihin itseenne tulee, te olette kunnianhimoinen, teillä on Beauséantit liittolaisina, mutta kävelette jalkaisin, haluatte suurta omaisuutta ettekä omista viittä penniä, syötte muori Vauquerin muhennoksia ja rakastatte Faubourg Saint-Germainin ihania atrioita, makaatte kurjalla vuoteella ja haluaisitte pitää omaa palatsianne! En moiti teitä siitä. Kunnianhimoa, poikaseni, ei ole annettu kaikille. Katsokaa mitä miehiä naiset etsivät: kunnianhimoisia. Kunnianhimoisella on suorempi selkä, rautapitoisempi veri, kuumempi sydän kuin muilla miehillä. Ja nainen tuntee itsensä niin onnelliseksi ja kauniiksi niinä hetkinä, jolloin hän on voimakas, että hän antaa etusijan kaikista miehistä sille, jonka voima on suurin, vaikka tämä sitten murskaisi. Minä olen näin selostellut teidän toiveitanne tehdäkseni teille kysymyksen. Se kysymys on tämä. On sudennälkä, hampaat olisi terävät, mistä saada mitä panna pataan? Onhan tosin pureksittavana Lakikirja, se on ikävä eikä siitä opi mitään; mutta täytyy. Olkoon. Voihan päästä asianajajaksi ja siitä vihdoin tuomariksi, lähettää kaleereille kurjia raukkoja, jotka kuitenkin saattavat olla parempia kuin virkamerkeillä varustettu tuomari, jotta voisi osoittaa rikkaille, että voivat nukkua rauhassa. Mutta se tie ei ole hupaisa ja sitten se on pitkä. Ensinnäkin istua ikävissään kaksi vuotta Pariisissa, katsella namusia, joita tekisi niin turkasen mieli; katsoa, mutta ei koskea. Käy väsyttäväksi alati haluta eikä koskaan saada. Jos olisitte kalvetustautinen nilviäinen, ei hätää mitään; mutta teillähän on leijonan kuumeinen veri ja halu tehdä tuhannen tuhmuutta päivässä. Niinpä teitä kiduttaa tämä kärsimys, kaamein mitä hyvän Jumalan helvetissä on. Olettakaamme, että olisitte varovainen, maitoa juova haaveilija; hyvä, kun, niin jalosukuinen kuin olettekin, monien vaivojen ja kovien kieltäymysten jälkeen aluksi pääsette jonkun hölmön sijaiseksi johonkin kaupunkipahaseen, missä hallitus antaa teille palkkaa tuhannen frangia niinkuin koiralle heitetään liotettu leipäviipale suuntukkeeksi. Vaani varkaita, puolla rikasta, tapata rohkeita miehiä! Viehättävä virka! Ellei teillä ole puolestapuhujia, saatte mädätä siinä maaseudun virastossa. Noin kolmenkymmenen iässä pääsette tuomariksi ja saatte tuhatkaksisataa frangia vuodessa, ellette sitä ennen ole heittänyt virkaanne hiiteen. Tultuanne neljänkymmenen ikään menette naimisiin jonkun myllärin tyttären kanssa, jolla on noin kuuden tuhannen livren korot. Kiitoksia. Jos teillä on puoltajia, voitte kolmekymmenvuotiaana olla kanneviskaali, jolla on palkkaa tuhannen écuta ja päästä naimisiin pormestarin tyttären kanssa. Jos teette joitakin pieniä poliittisia konnuuksia, luette esim. jostakin vaalilipusta Villèle Manuelin asemesta, niin voitte neljänkymmenen iässä päästä yliviskaaliksi ja siitä kenties edusmieheksi. Huomatkaa, nuori ystäväni, että omallatunnolla on yhtä ja toista tahraa, että tämä on vaatinut kaksikymmentä vuotta vaivannäköä ja salaista kurjuutta, ja että sisartenne on ollut pakko mennä luostariin. Lisäksi on minulla kunnia ilmoittaa teille, että Ranskassa on ainoastaan kaksikymmentä yliviskaalia ja niihin virkoihin pyrkijöitä kaksikymmentätuhatta, joiden joukossa monta, jotka möisivät perheensä päästäkseen hituisenkaan ylenemään. Jos tämä virkaura ei teitä miellytä, katsokaamme toista. Parooni de Rastignac aikoo ehkä asianajajaksi? Hyvä on. Siinä täytyy ensin kitua kymmenen vuotta, kuluttaa tuhannen frangia kuussa, hankkia kirjasto, vastaanottohuone, etsiä tuttavuuksia, suudella virallisten asianajajain viitanlievettä saadakseen juttuja, puhua kielellänsä oikeussali tyhjäksi. Jos se ammatti tekisi teidät rikkaaksi, en sanoisi mitään; mutta etsikää Pariisista viisi asianajajaa, joilla viidenkymmenen vuoden iässä on viisikymmentätuhatta frangia vuodessa! Ah, ennemmin kuin niin paloittelisin sieluani, menisin merirosvoksi. Sitäpaitsi, mistä rahat alkuun? Ei, ne alat eivät ole houkuttelevia. Onhan yksi keino: vaimon myötäjäiset. Aiotteko mennä naimisiin? Se olisi samaa kuin panna kivi kaulaanne; sitäpaitsi jos menette naimisiin rahasta, miten silloin käy kunniantunnon ja todellisen aateluuden? Yhtä hyvä alkaa heti kapina kaikkea sovinnaisuutta vastaan. Huh! madella kuin käärme naisen edessä, nuolla anopin jalkoja, tehdä saastaisuuksia, jotka inhoittaisivat sikaakin – ja jos sitten edes tuntisitte itsenne onnelliseksi! Mutta te olisitte onneton kuin likaviemärin kivet naisen kanssa, jonka kanssa olisitte mennyt naimisiin sillä tavoin. On sittenkin parempi sotia miehiä vastaan kuin kamppailla vaimonsa kanssa. Siinä on elämän tienristeys, nuoria mies, valitkaa! Vaan te olette jo valinnut: olette käynyt serkku de Beauséantin luona ja saanut uumoa ylhäisöelämää. Olette käynyt rouva de Restaudin, ukko Goriotin tyttären, luona ja siellä saanut uumoa, mitä on pariisitar. Sinä päivänä palasitte otsallanne kirjoitus, joka minun oli helppo lukea: perille! perille millä hinnalla hyvänsä! 'Hyvä', ajattelin minä, 'tuo veitikka miellyttää minua.' Te tarvitsitte rahaa. Mutta mistä ottaa? Iskitte suonta sisaristanne. Kaikki veljet peijaavat enemmän tai vähemmän sisariansa. Nuo tuhatviisisataa frangia, jotka ties Herra miten on saatu maasta, jossa on enemmän kastanjoita kuin sadan soun kolikoita, pimiävät kuin sotamiehet rosvoilulle. Entäs sen jälkeen? Mitä aiotte sitten tehdä? Työtäkö? Työ siinä mielessä kuin te sen tällä hetkellä käsitätte voi tuottaa teille vanhoilla päivillänne huoneen muori Vauquerin luona, Poiretin kaltaisena poikamiehenä. Nopea rikastuminen on se ongelma, jonka ratkaiseminen tällä hetkellä askarruttaa ainakin viittäkymmentätuhatta nuorta miestä, jotka ovat samassa asemassa kuin te. Te olette siinä joukossa yksi. Ajatelkaa, mitä ponnistuksia teiltä vaaditaan, ja kamppailun sitkeyttä. Teidän täytyy tuhota toinen toisenne edellyttämällä, että ei ole tarjona viittäkymmentätuhatta hyvää paikkaa. Tiedättekö, miten siinä tie on raivattava? Joko häikäisevällä neronleimauksella tai turmeluksen oveluudella. Tuohon miesjoukkoon on joko iskettävä kuin kanuunankuula tai hiivittävä kuin rutto. Kunniallisuus ei kelpaa mihinkään. Neron mahtiin alistutaan, sitä vihataan, sitä koetetaan parjata, se kun ottaa antamatta; mutta taivutaan pakosta; toisin sanoen jumaloidaan sitä polvillaan, kun ei ole kyetty hautaamaan sitä lokaan. Turmelus on varmempi, nero on harvinaista. Niinpä turmelus onkin vallalla olevan keskinkertaisuuden ase, jota saatte tuntea kaikkialla. Saatte nähdä naisia, joiden miehillä on tuloja korkeintaan kuusituhatta frangia, mutta jotka panevat pukuihinsa yli kymmenentuhatta. Saatte nähdä virkamiesten, joilla on palkkaa tuhatkaksisataa frangia vuodessa, ostavan maatiloja. Näette naisten myyvän itsensä vain päästäkseen ajelemaan ihmisten kahden jonkun Ranskan päärin pojan vaunuissa. Olette jo nähnyt ukko Goriot-raukan maksavan vekselin tyttärensä puolesta, jonka miehellä on viisikymmentätuhatta livreä korkoja. Te ette voi astua kahta askelta Pariisissa kohtaamatta samaa pirullista peliä. Panen vetoon pääni tuota kaalinpäätä vastaan, että joudutte mehiläispesään ensimmäisen naisen luona, joka teitä miellyttää, olkoon kuinka rikas, kaunis ja nuori tahansa. Kaikki he ovat häipyneet lakien jäljiltä, kaikki riidoissa miestensä kanssa kaikesta. Minun jutustani ei tulisi loppua ollenkaan, jos kertoisin kaikki ne metkut, joihin rakastajat, korut, lapset, taloudenpito tai turhamielisyys heitä aiheuttavat, olkaa siitä varma. Kunniallinen mies onkin yhteinen vihollinen. Mutta mistä luulette enää löytävänne kunniallista miestä? Pariisissa on kunniallinen mies se, joka vaikenee eikä ota osaa saaliin jakoon. En puhu niistä hylkyraukoista, jotka kaikkialla tekevät palveluksia saamatta koskaan mitään maksua työstään, ja joita tahtoisin sanoa kohtalon kenkäkulujen veljeskunnaksi. Heidän piirissään kyllä vallitsee vielä hyve typeryytensä koko kukkeudessa, mutta samalla silkka surkeus. Minä näen jo nyt täältä alhaalta heidän nolostuneet naamansa, jos Jumala viimeisellä tuomiolla suvaitsisi olla poissa jossakin muualla. Jos siis tahdotte menestystä, täytyy olla rikas heti tai ainakin siltä näyttää. Ja rikastuakseen täytyy pelata korkeata peliä; kitsaus kaataa. Jos sadasta kymmenen onnistuu nopeasti, yleisö epäilee heidän tehneen luvattomia. Tehkää johtopäätöksenne! Elämä on semmoista. Se ei ole kauniimpi kuin keittiö, se haisee yhtä paljon, ja täytyy ryvettää kätensä, jos tahtoo syödä hyvää ruokaa; pääasia on, että pelastaa oman nahkansa: – se on meidän aikamme koko moraali. Kun puhun teille maailmasta näin, johtuu se siitä, että minulla on siihen oikeus: minä tunnen sen. Älkää luulko, että sitä parjaan. Huihai! Se on ollut semmoinen aina. Maailmanparantajat eivät ikinä sitä paranna. Ihminen on erehtyväinen. Joskus enemmän, joskus vähemmän ulkokullattu ja hölmöt selittävät onko vai eikö hänellä moraalia. En syytä rikkaita rahvaan maireiksi: ihminen on sama olkoon ylhäällä, alhaalla tai keskitasolla. Joka miljoonaa kohti tässä laumassa on kymmenen veitikkaa, jotka asettuvat kaiken, lakienkin yläpuolelle: minä olen niitä. Jos te olette niitä yli-ihmisiä, niin käytte tietänne suoraan ja pää pystyssä. Mutta täytyy taistella kateutta, parjausta, keskinkertaisuutta, koko maailmaa vastaan. Napoleon kohtasi Aubry-nimisen sotaministerin, joka oli vähällä lähettää hänet siirtomaihin. Koetelkaa itseänne! Tutkikaa, voitteko nousta ylös joka aamu tarmokkaampana kuin edellisenä päivänä. Sillä edellytyksellä teen teille ehdotuksen, josta kukaan ei kieltäytyisi. Kuulkaa tarkasti. Minulla on nähkääs eräs aate. Minun aatteeni on mennä elämään patriarkaalista elämää suurella tilalla, sanokaamme noin sadantuhannen auranalan kokoisella, Yhdysvaltojen eteläosassa. Minä aion asettua sinne farmariksi, pitää orjia, ansaita muutamia miljooneja myymällä karjaa, tupakkaa, metsää, elää kuin itsevaltias, tehdä mitä tahdon, viettää elämää, joka ei käy laatuun täällä, missä lymyillään ihomaalikerroksen takana. Minä olen suuri runoilija. Mutta minä en kirjoita runojani: ne esiintyvät tekoina ja tunteina. Minulla on tällä hetkellä viisikymmentätuhatta frangia, joilla saisin tuskin neljääkymmentä neekeriä. Tarvitsen kaksisataatuhatta frangia, sillä tahdon kaksisataa neekeriä tyydyttääkseni vaatimuksiani patriarkaalisen elämän suhteen. Neekerit nähkääs ovat lapsia, joille voi tehdä mitä haluaa ilman, että joku utelias kuninkaan viskaali tulee vaatimaan siitä tiliä. Sen mustan pääoman avulla ansaitsen kymmenessä vuodessa kolme tai neljä miljoonaa. Jos onnistun, ei kukaan kysy minulta: 'Kuka sinä olet?' Minä olen Hra Neljä-Miljoonaa, Yhdysvaltain kansalainen. Olen silloin viisikymmenvuotias enkä vielä laho, nautin elämästä omalla tavallani. Lyhyesti: jos hankin teille miljoonan myötäjäiset, annatteko minulle ne kaksisataatuhatta frangia? Kaksikymmentä prosenttia välityspalkkiota, häh, onko se liikaa? Pidätte huolta, että vaimonne on teihin rakastunut. Sitten, kun olette naimisissa, olette parin viikon aikana levottoman, huolestuneen, murheellisen näköinen. Kerran sitten sopivalla hetkellä kahden suudelman välissä tunnustatte hänelle, että teillä on kaksisataatuhatta frangia velkaa. Tätä näytelmää ovat tuhannet nuoret näytelleet mitä ylhäisimmissäkin piireissä. Nuori nainen ei kiellä kukkaroansa siltä, jolle hän on antanut sydämensä. Luuletteko siinä kaupassa häviävänne? Eikö mitä. Te voitatte takaisin nuo kaksisataatuhatta frangia jossakin kaupassa. Rahallanne ja älyllänne saatte kokoon niin suuren omaisuuden kuin ikinä haluatte. No niin, ennen kuuden kuukauden kulumista te olette tehnyt omanne, herttaisen, rakastettavan tytön ja setä Vautrinin onnen, puhumattakaan kotiväestänne, joka talvella puhaltelee käsiänsä polttopuiden puutteessa. Älkää hämmästykö enempää sitä, mitä teille esitän, kuin sitäkään, mitä teiltä pyydän. Kuudestakymmenestä rikkaasta avioliitosta Pariisissa solmitaan ainakin neliäkymmentäseitsemän samanlaatuisin edellytyksin. Notariaatti on pakottanut herra..."
"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi Rastignac kiinnostuneena keskeyttäen Vautrinin.
"Ei melkein mitään", vastasi tämä tehden samanlaisen äkkinäisen ilon eleen kuin kalastaja, joka tuntee kalan nykäisevän onkea. "Kuulkaa nyt tarkkaan. Köyhän, onnettoman tytön sydän on sieni, joka halajaa tulla rakkaudella täytetyksi, kuiva sieni, joka paisuu heti, kun saa pisarankin tunnetta. Kosiella nuorta tyttöä, joka on yksinäisyyden, epätoivon ja köyhyyden tilassa aavistamatta tulossa olevaa rikkauttaan, peijakas! Sehän on samaa kuin olisi käsi täynnä valtteja, samaa kuin tuntisi ennakolta arpajaisten voittonumerot. Te rakennatte sille paalustolle kumoamattoman avioliiton. Kun tuo nuori tyttö saa miljooneja, hän heittää ne teidän jalkoihinne kuin olisivat ne kivensirpaleita. 'Ota, rakkaani! Ota Adolf! Ota Alfred! Ota Eugène!' sanoo hän, jos Adolf, Alfred tai Eugène on älynnyt uhrautua hänen vuokseen. Uhrauksella tarkoitan tässä vain sitä, että on myynyt jonkin vanhan puvun mennäkseen Cadran bleuhön syömään yhdessä vaatimattoman aterian ja sieltä illalla l'Ambigu-Comiqueen tai pannut kellonsa panttiin antaakseen hänelle hartiahuivin. En puhu teille lemmen tempuista ja kaikenlaisista hassutuksista, joista naiset pitävät niin paljon, kuten esim. siitä, että tiputtaa paperille vesipisaroita ikäänkuin olisi itkenyt kyyneleitä, kun on niin kaukana heistä: minä arvaan, että te tunnette täydellisesti sydämen konstikielen. Pariisi, nähkääs, on kuin uuden maailman metsä, jossa liikuskelee kymmeniä eri villikansaheimoja, jotka elävät niistä tuotteista, joita eri yhteiskuntaluokat tuottavat; te olette miljoonain erästäjä. Niitä pyydystääksenne te käytätte ansoja, syöttejä, metkuja. On monta metsästystapaa; yksi pyydystää myötäjäisiä, toinen pyrkii pääsemään irti veloistansa jne. Joka palaa pyyntiretkeltään riistalaukku täynnä, sitä tervehditään, juhlitaan, pyydetään parhaisiin piireihin. Tehkäämme oikeutta tälle vierasvaraiselle kamaralle; olemmehan tekemisissä maailman miellyttävimmän kaupungin kanssa. Kun kaikkien Euroopan pääkaupunkien ylväät ylimystöt kieltäytyvät ottamasta piiriinsä pahamaineista miljoonamiestä, niin Pariisi ojentaa hänelle kätensä, juoksee hänen juhlissaan, syö hänen päivällisiään ja juo hänen konnankoukkujensa maljan."
"Mutta mistä semmoisen tytön löytää?" kysyi Eugène.
"Hänhän on jo aivan edessänne!"
"Neiti Victorineko?"
"Juuri hän!"
"Mutta mitenkä?"
"Hän rakastaa teitä jo, pikku paroonitar de Rastignac."
"Hänhän on rutiköyhä!" huomautti Eugène hämmästyneenä.
"Siinähän se niksi juuri on! Vielä pari sanaa", lausui Vautrin, "ja juoni on selvä. Ukko Taillefer on vanha veijari, jonka väitetään murhanneen erään ystävänsä Vallankumouksen aikana. Hän on juuri niitä mainitsemiani vapaamielisiä veitikoita. Hän on pankkiiri, toiminimi Frédéric Taillefer & K:nin pääosakas. Hänellä on yksi ainoa poika, jolle hän aikoo jättää koko omaisuutensa tekemällä Victorinen perinnöttömäksi. Minä en suvaitse semmoista vääryyttä. Minä olen kuin Don Quichotte, ryhdyn puolustamaan heikkoa väkevää vastaan. Jos Jumalan tahto olisi, että hänen poikansa häneltä riistettäisiin, niin Taillefer ottaisi tyttärensä takaisin armoihin; hän haluaa jotakin perijää, se on luonnossa oleva typeryys, ja minä tiedän, ettei hän enää voi saada lapsia. Victorine on herttainen ja miellyttävä, hän saa tuossa tuokiossa isänsä pauloihinsa ja tanssimaan piirinsä mukaan! Hän on siksi kiitollinen teidän rakkaudestanne, ettei voi sitä unohtaa, ja te naitte hänet. Minä otan suorittaakseni Kaitselmuksen osan, toimin hyvän Jumalan tahtona. Minulla on muudan luotettava ystävä, eräs Loiren armeijan eversti, joka nyt palvelee kuninkaallisessa kaartissa. Hän noudattaa neuvojani ja on tekeytynyt ultra-kuningasmieliseksi: hän ei ole niitä nautoja, jotka tarrautuvat kiinni mielipiteisiinsä. Jos saan antaa teille vielä yhden neuvon, niin se on se, että ette pidä kiinni mielipiteistänne ettekä sanoistanne. Myykää ne, jos niillä on kysyntää. Mies, joka kerskuu, ettei hän milloinkaan muuta mielipidettään, on mies, joka sitoutuu aina kulkemaan suoraa tietä, hölmö, joka uskoo erehtymättömyyteen. Ei ole periaatteita, on vain tapahtumia; ei ole lakeja, on vain olosuhteita; yli-ihminen asettuu tapahtumiin ja olosuhteisiin niitä johtaakseen. Jos olisi olemassa pysyväisiä periaatteita ja lakeja, niin kansat eivät niitä vaihtaisi niinkuin me vaihdamme paitaa. Yksityisen velvollisuus ei ole olla viisaampi kuin koko kansakunta. Mies, joka ei ole tehnyt Ranskalle mitään palveluksia, on kunnioitettu kuin fetishi, kun hän muka on nähnyt kaikki punaisena; hän kelpaa korkeintaan pantavaksi museoon koneiden joukkoon ja päälle nimilippu La Fayette; kun taas ruhtinas, jota jokainen heittää kivellä ja joka halveksii ihmiskuntaa niin, että saattaa sadatella sitä vasten naamaa kuinka paljon hyvänsä, on estänyt Ranskan jaon Wienin kongressissa: hän ansaitsisi kruunun, mutta hänen silmilleen heitetään lokaa. Oo, minä tunnen asiat, minä! Tiedän monen miehen salaisuudet. Riittää. Minä omaksun järkähtämättömän mielipiteen sinä päivänä, jolloin tapaan kolme päätä, jotka ovat yhtä mieltä jonkin periaatteen käytöstä, ja minä olen valmis odottamaan kauan! Ranskan tuomioistuimesta ei voi tavata kolmea tuomaria joilla olisi sama mielipide jostakin lakipykälästä. Vaan minä palaan siihen ystävääni. Hän olisi valmis ristiinnaulitsemaan Jeesuksen Kristuksen, jos sitä häneltä vaatisin. Yhdestä ainoasta setä Vautrinin sanasta haastaa hän riitaa sen lurjuksen kanssa, joka ei lähetä köyhälle sisarelleen edes viittä frangia, ja..."
Tässä Vautrin nousi, asettui miekkailuasentoon ja teki kaksintaisteluliikkeitä.
"Ja Tuonen tuville!" lisäsi hän.
"Kuinka kauheaa!" sanoi Eugène. "Te laskette leikkiä, herra Vautrin?"
"Kas mun tätä! Tyyntykää toki", jatkoi Vautrin. "Älkää olko lapsellinen; tai, jos se teitä huvittaa, vimmastukaa, kiihtykää. Sanokaa, että minä olen roisto, lurjus, rikollinen, rosvo, mutta älkää nimittäkö minua huijariksi tai vakoilijaksi! No puhukaa suunne puhtaaksi, laukaiskaa koko panos yhdellä kertaa! Minä annan teille anteeksi, se on niin luonnollista teidän iällänne! Niin, semmoinen minä olen ollut! Vaan miettikää. Te teette kerran vielä pahempaa. Te menette liehittelemään jotakin kaunista naista ja otatte häneltä vastaan rahaa. Te olette jo sitä ajatellut!" lisäsi Vautrin; "sillä kuinkapa saattaisitte onnistua, ellette diskonttaisi rakkauttanne? Hyve, hyvä ylioppilas, ei ole jaollinen: se on ehjänä, tai sitä ei ole olemassa. Sanotaan, että meidän tulee katua syntejämme. On sekin siivo oppi, jonka mukaan on kuitti rikoksesta sitä suremalla! Naisen vietteleminen, jotta pääsisi hiukan korkeammalle puolalle yhteiskunnan tikapuilla, riidan synnyttäminen jonkin perheen lasten välillä, kaikki ne kataluudet, joita tapahtuu salassa vain nautinnon tai mieskohtaisen edun vuoksi, luuletteko niiden olevan uskon, toivon ja rakkauden töitä? Minkävuoksi herraskeikari, joka yhtenä yönä riistää joltakin lapselta puolet tämän suurta omaisuutta, saa kaksi kuukautta vankeutta, mutta köyhä raukka, joka varastaa tuhannen frangin setelin, tuomitaan kaleereille raskauttavissa oloissa? Semmoisia teidän lakinne ovat. Niissä ei ole yhtään pykälää, joka ei johda mielettömyyksiin. Keltahansikkainen, mahdottomia puhuva herrasmies on tehnyt murhia, joissa ei ole vuodatettu verta, vaikka se vuotaa; murhamies on avannut oven suuren herran kanssa: kaksi yöllistä tekoa! Sen välillä, mitä minä teille ehdotan, ja sen, mitä te kerran teette, ei ole muuta eroa kuin vähemmän verta. Te uskotte johonkin pysyväiseen tässä maailmassa! Halveksikaa siis ihmisiä ja katsokaa mistä silmukoista mennään läpi Lakikirjan verkon. Ilman ilmeistä syytä syntyneiden suurten omaisuuksien salaisuus on unohdettu rikos, unohdettu senvuoksi, että se on niin taitavasti tehty."
"Vaietkaa jo! Minä en halua kuulla enempää, te saatte minut epäilemään omaa itseäni. Nyt ainakin määrää tunne kokonaan minun kantani."
"Niinkuin tahdotte, kaunis lapsi. Minä luulin teitä voimakkaammaksi", sanoi Vautrin, "en siis puhui enempää. Mutta kuitenkin sentään vielä viimeinen sana!"
Hän katsoi ylioppilasta kiinteästi ja sanoi:
"Te tiedätte minun salaisuuteni."
"Nuori mies, joka hylkää ehdotuksenne, osaa sen myöskin unohtaa."
"Se oli hyvin sanottu, se miellyttää minua. Toinen nähkääs olisi vähemmän haikaileva. Muistakaa, mitä tahdon tehdä hyväksenne. Minä annan teille kaksi viikkoa aikaa. Joko hyväksyä tai hylätä."
"Mikä rautapää tuo mies onkaan!" ajatteli Rastignac nähdessään Vautrinin tyynesti poistuvan keppi kainalossa. "Hän sanoi minulle räikeästi samaa, mitä rouva de Beauséant kertoi hiotussa muodossa. Hän raateli minun sydäntäni teräskynsillä. Minkävuoksi pyrin rouva Nüssingenin luo? Hän arvasi vaikuttimeni heti kun ne syntyivät. Parilla sanalla on tuo konna selittänyt minulle hyveestä enemmän kuin kaikki ihmiset ja kirjat ennen. Jos hyve ei siedä tinkimistä, olenko siis rosvonnut sisareni?" sanoi hän heittäen rahakäärönsä pöydälle.
Hän istahti ja jäi pitkäksi aikaa synkkiin mietteisiin.
"Olla uskollinen hyveelle, ylevä marttyyri! Joutavia! Koko maailma uskoo hyveeseen; mutta kuka on hyveellinen? Kansojen ihanteena on vapaus; mutta missä tämän maan päällä on vapaa kansa? Minun nuoruuteni on vielä puhdas kuin pilvetön taivas: jos tahtoo olla suuri tai rikas, onko se sitoutumista valehtelemaan, mukautumaan, matelemaan, alentumaan, imartelemaan, teeskentelemään? onko se suostumista niiden palvelijaksi, jotka ovat valehdelleet, mukautuneet, madelleet? Ennenkuin tulee heidän rikostoverikseen, täytyy heitä palvella. Ei! Minä tahdon tehdä työtä vilpittömästi ja rehellisesti, tehdä työtä yötä päivää, kiittää menestyksestäni vain työtäni! Se on kyllä pisin tie menestykseen, mutta sittenhän voin joka ilta laskea pääni korvalliselle ilman yhtään huonoa ajatusta. Mikä onkaan sen kauniimpaa kuin että voi katsella elämäänsä ja todeta sen puhtaaksi kuin liljan? Minä ja elämä, me olemme kuin nuori mies ja hänen morsiamensa. Vautrin kuvasi minulle, minkälaista elämä on kymmenen vuoden avion jälkeen. Peijakas! pääni menee sekaisin. En ajattele mitään, sydän on hyvä opas."
Eugènen herätti mietteistään pitkän Sylvian ääni, joka ilmoitti hänen räätälinsä saapuneen, ja Eugène ilmestyi tämän eteen kädessään molemmat rahakäärönsä, mikä seikka hänestä ei ollut lainkaan pahitteeksi. Kun hän oli koettanut iltapukujansa, puki hän ylleen uuden aamupäiväpukunsa, mikä muutti hänet kokonaan.
"Minä olen yhtä hieno kuin hra de Trailles", ajatteli hän. "Vihdoinkin näytän herrasmieheltä."
"Kuulkaa", sanoi ukko Goriot astuen Eugènen huoneeseen, "te kysyitte minulta, tiesinkö missä perheissä rouva von Nüssingen seurustelee".
"Niin tein."
"No niin, hän menee ensi maanantaina marski Cariglianon tanssiaisiin. Jos voitte päästä sinne, niin kerrottehan minulle oliko tyttärilläni hauskaa, minkälaiset puvut heillä oli, sanalla sanoen kaikki?"
"Mistä te sen saitte tietää, setä Goriot?" kysyi Eugène pyytäen häntä istahtamaan kamiinavalkean ääreen.
"Hänen kamarineitsyeensä kertoi. Minä saan tietää kaikki, mitä he puuhaavat, Thérèseltä ja Constancelta", vastasi ukko iloisen näköisenä.
Ukko muistutti rakastajaa, joka on vielä niin nuori, että tuntee itsensä onnelliseksi jostakin juonesta, joka saattaa hänet kosketuksiin lemmittynsä kanssa tämän saattamatta sitä aavistaa.
"Te saatte nähdä heidät, te", sanoi hän ilmaisten liikuttavalla tavalla kateuttansa.
"En tiedä", vastasi Eugène. "Minä menen rouva de Beauséantin luo kysymään, voiko hän esittää minut marskittarelle."
Eugène tunsi eräänlaista sisäistä iloa ajatellessaan tulevansa varakreivittären luo niin puettuna kuin hän tästedes tulisi olemaan. Se, mitä siveysopin esittäjät sanovat ihmissydämen syvyyksiksi, on vain eksyttävä ajatus, omakohtaisen edun vaistomaista liikuntaa. Nuo vaihtelut, joista niin paljon on puhuttu, nuo äkilliset käänteet ovat vain nautintojemme hyväksi tehtyjä laskelmia. Nähdessään yllään hienot vaatteet, hienot hansikkaat, hienot jalkineet, unohti Rastignac hyveellisen päätöksensä. Nuoruus ei uskalla katsella kuvaansa omantunnon peilissä tehdessään jotakin väärää, kun taas kypsä ikä katselee: siinä onkin koko näiden kahden ikäkauden välinen ero. Muutamia päiviä sitten olivat molemmat naapurukset, Eugène ja ukko Goriot, tulleet hyviksi ystäviksi. Heidän salainen ystävyytensä johtui psykologisista syistä, jotka olivat synnyttäneet aivan vastakkaisia tunteita Vautrinin ja ylioppilaan välillä. Ankara filosofi, joka tahtoo todeta tunteittemme vaikutuksia fyysillisessä maailmassa, löytää epäilemättä runsaasti todistuksia niiden varmasta aineellisuudesta suhteissa, joita ne luovat meidän ja eläinten välillä. Mikä fysionomisti on taitavampi kasvoista lukemaan luonnetta kuin koira tietämään, onko joku tuntematon sille suopea vai ei? "Kiverät atoomit" (les atomes crochus), melkein sananparreksi tullut sana, jota jokainen käyttää, ovat niitä sanoja, jotka jäävät kieliin kumoamaan filosofisia tyhmyyksiä, jotka askarruttavat niitä, jotka mielellään seulovat alkeellisten sanojen jätteitä. Tuntee olevansa rakastettu. Tunne lyö leimansa kaikkiin esineihin ja tunkee läpi avaruuden. Kirje on sielu, se on niin uskollinen puhuvan äänen kaiku, että herkät henkilöt lukevat sen rakkauden rikkainten aarteiden joukkoon. Ukko Goriot, jonka hänen vaistomainen tunteensa nosti aina koiran luonnon huipulle saakka, oli vainunnut sen säälin, ihailevan hyvyyden, nuorukaisen myötätunnon, joka ylioppilaan sydämessä oli herännyt häntä kohtaan. Tämä syntyvä liitto ei kuitenkaan ollut vielä johtanut mihinkään kahdenkeskisiin ilmoituksiin. Kun Eugène oli lausunut haluavansa tehdä rouva Nüssingenin tuttavuutta, ei hän laskenut pääsevänsä siihen ukon välityksellä; mutta hän toivoi, että jokin satunnainen sana saattaisi olla hänelle hyödyksi. Ukko Goriot ei ollut puhunut hänelle tyttäristään enempää kuin sen, mitä oli sanonut julkisesti sinä päivänä, jolloin Eugène oli tullut vierailuiltaan.
"Rakas ystäväni", oli hän sanonut sitten seuraavana päivänä, "kuinka olette voinut luulla, että rouva de Restaud olisi pahastunut siitä, että lausuitte minun nimeni? Tyttäreni rakastavat minua molemmat. Minä olen onnellinen isä. Asia on vain niin, että molemmat vävyni ovat käyttäytyneet huonosti minua kohtaan. En ole tahtonut tuottaa kärsimyksiä rakkaille lapsilleni, vaikka olenkin riidoissa heidän miestensä kanssa; olen katsonut paremmaksi tavata heitä salassa. Tämä salaperäisyys tuottaa minulle tuhannen nautintoa, joista muut isät, jotka voivat tavata tyttärensä milloin tahtovat, eivät tiedä mitään. Minä en voi, ymmärrättekö? No, minä menen, kun on kaunis ilma, Champs-Elysées-puistoon otettuani selkoa kamarineitsyiltä, menevätkö tyttäreni ajelemaan. Minä odotan heitä tien ohessa, sydämeni pamppailee, kun vaunut lähestyvät, minä ihailen heidän pukujansa, he heittävät minulle ohiajaessaan pienen hymyn, joka minusta kultaa luonnon kuin päivänsäde. Ja minä jään paikoilleni, täytyyhän heidän palata. Minä näen heidät uudelleen! Ilma on tehnyt heille hyvää, he ovat raikkaan näköisiä. Kuulen ympärilläni sanottavan: 'Tuossapa on kaunis nainen!' Se riemastuttaa sydäntäni. Eivätkö he ole minun vertani! Minä rakastan hevosia, jotka heitä vetävät, minä tahtoisin olla pieni koira, joka heillä on polvillaan. Minä elän heidän onnestaan. Kullakin on oma tapansa rakastaa, minun tapani ei ainakaan tee pahaa kellekään, mitä siis ihmiset minusta välittävät? Minä olen onnellinen omalla tavallani. Onko se vastoin lakia, että menen katsomaan tyttäriäni iltaisin sillä hetkellä, jolloin he lähtevät kotoansa mennäkseen joihinkin tanssiaisiin? Mikä pettymys minulle, jos osun tulemaan liian myöhään, ja minulle sanotaan: 'Rouva on jo lähtenyt!' Kerran odotin aina kello kolmeen aamulla saadakseni nähdä Nasien, jota en ollut nähnyt kahteen päivään. Olin sitten vähällä pakahtua ilosta! Pyydän, älkää puhuko minusta muuta kuin sanoaksenne, kuinka hyviä tyttäreni ovat. He tahtovat ihan peittää minut kaikenlaisilla lahjoilla: minä kiellän heitä siitä, sanon: 'Säästäkää toki rahojanne! Mitä minä niillä teen? Minä en tarvitse mitään.' Ja tosiaan, rakas ystävä, mikä minä olen? Kurja raato, jonka sielu on kaikkialla, missä tyttäreni ovat. Kun saatte tavata rouva de Nüssingenin, niin kerrottehan, kummastako enemmän pidätte", sanoi ukko oltuaan hetken vaiti nähdessään, että Eugène; valmistautui lähtemään kävelylle Tuileries-puistoon odottaessaan hetkeä, jolloin olisi soveliasta mennä rouva de Beauséantin luo.
Tämä kävely oli ylioppilaalle kohtalokas. Monet naiset kiinnittivät häneen huomiotansa. Hän oli niin kaunis, niin nuori ja aistikkaan hienosti puettu! Havaitessaan olevansa melkein ihailevan huomion esineenä hän ei enää ajatellut ryöstämiänsä siskoja ja tätiä eikä hyveellisiä päätöksiänsä. Hän oli nähnyt päänsä päällä sen demoonin, jota voi niin helposti luulla enkeliksi, kirjosiipisen Saatanan, joka kylvää rubiineja, heittää kultakoristeitaan palatseihin, peittää naisia purppuraan, verhoaa alkujaan koruttomat valtaistuimet typerällä prameudella; hän oli kuullut räiskyvän turhuuden jumalaa, jonka ulkokiilto näyttää meistä mahtavuuden tunnuskuvalta. Vautrinin sanat, niin kyynilliset kuin ne olivatkin, olivat syöpyneet hänen sydämeensä niinkuin syöpyy immen muistoon vanhan parittajan inhoittava naama, parittajan, joka on hänelle sanonut: "Kultaa ja rakkautta kuinka paljon tahansa!" Käyskenneltyään veltosti sinne tänne meni Eugène kello viiden aikana rouva de Beauséantin luo ja sai siellä erään niitä hirvittäviä iskuja, joita vastaan nuoret sydämet ovat aseettomia. Hän oli siihen saakka tavannut varakreivittään täynnä sitä kohteliasta ystävällisyyttä, sitä hunajahymyistä viehkeyttä, jonka ylhäinen kasvatus antaa, mutta joka on täydellinen vain, kun se tulee sydämestä.
Kun hän astui sisään, teki rouva de Beauséant kuivan liikkeen ja sanoi lyhyesti:
"Herra de Rastignac, minun on mahdotonta ottaa teitä vastaan, ainakaan tällä hetkellä, minulla on asioita..."
Tarkalle havainnontekijälle, ja Rastignac oli äkkiä tullut siksi, tämä lause, ele, katse, äänensävy sisälsi tuon ylimysluokan luonteen ja tapojen historian. Hän näki rautakouran samettihansikkaan alla; itseyden, itsekkyyden, muotojen alta; puun vernissan alta. Hän kuuli sävyn minä, kuningas, joka alkaa valtaistuimen töyhtöjen alta ja päättyy vasta viimeisen aatelismiehen kypärinheltan alla. Eugène oli liian helposti antautunut uskomaan hänen sanaansa, että naisen jalouteen voi luottaa. Niinkuin kaikki pulassa olevat oli hän oikopäätä allekirjoittanut sen arkaluontoisen sopimuksen, jonka on määrä liittää hyväntekijä suojattiin, ja jonka ensimmäinen pykälä takaa täydellisen tasa-arvon yleväin sielujen välillä. Hyväntekeväisyys, joka yhdistää kaksi olentoa yhdeksi, on taivainen intohimo, yhtä käsittämätön, yhtä harvinainen kuin todellinen rakkaus. Kumpikin on ylevän sielun tuhlaavaisuutta. Rastignac tahtoi päästä herttuatar de Gariglianon tanssiaisiin, ja piti tämän tuulenpuuskan hyvänään.
"Rouva", hän sanoi liikutetuin äänin, "ellei olisi kysymys tärkeästä asiasta, en olisi tullut teitä häiritsemään; olkaa niin jalomielinen, että sallitte minun tulla tapaamaan teitä myöhemmin; minä odotan."
"No niin, syökää päivällistä kanssani", vastasi rouva hiukan hämillään siitä kovuudesta, jota hänen sanoissaan oli ollut; sillä tämä nainen oli tosiaan yhtä hyvä kuin suuri.
Vaikka olikin liikutettu tästä äkkikäänteestä mietti Eugène mennessään:
"Matele, alistu. Mitä ovatkaan sitten muut, kun jonakin hetkenä paras nainen unohtaa ystävyyslupauksensa, heittää sinut menemään kuin vanhan kenkärajan? Kukin katsokoon vain omaa itseänsä, niinkö siis? Eihän hänen talonsa ole mikään puoti, eikä käy, että minä kerjään hänen apuansa. Täytyy valaa itsensä kanuunankuulaksi, niinkuin Vautrin sanoi."
Ylioppilaan katkerat mietelmät haihdutti pian se nautinto, jota hän odotti varakreivittären päivällisatriasta. Näin, jonkinlaisesta sallimasta, joutuivat hänen elämänsä pienimmätkin tapahtumat työntämään häntä sille uralle, missä Vauquerin täysihoitolan kaamean sfinksin havaintojen mukaan hänen täytyi kuten taistelukentällä tappaa ettei joutuisi tapetuksi, pettää ettei joutuisi petetyksi; missä täytyi heittää omatunto, sydän ojaan, olla naamioitu, pelata säälimätöntä peliä ihmisillä ja, kuten Lakedaimonissa, siepata onnensa salassa, kenenkään näkemättä, jos tahtoi menestyä. Palatessaan varakreivittären luo oli tämä täynnä sitä herttaista hyvyyttä, jota hän aina oli Eugènelle osoittanut. He menivät yhdessä ruokasaliin, jossa varakreivi odotti vaimoansa ja joka heijasti sitä pöydän ylellisyyttä, joka, kuten tunnettua, kohosi korkeimmilleen juuri restauratsionin aikana. Hra de Beauséantilla, kuten monilla elähtäneillä miehillä, ei ollut juuri muita nautintoja kuin herkullinen pöytä; hän oli herkuttelijana Ludvig XVIII:n ja Escarsin herttuan koulua. Hänen pöydässään vallitsi siis kaksinainen loisto: tarjottavain ja tarjotinten. Eugène, joka nyt ensimmäistä kertaa söi niissä taloissa, missä ylhäinen yhteiskunnallinen asema oli perinnöllistä, ei ollut koskaan nähnyt tässä suhteessa mitään niin häikäisevää. Muoti oli lopettanut illalliset, jotka seurasivat tanssiaisten jälkeen keisarikunnan aikana, jolloin sotilashenkilöiden piti koota voimia kaikkiin taisteluihin, jotka heitä odottivat kotona ja ulkona. Eugène oli ollut mukana vain tanssiaisissa. Se selviömäinen varmuus, joka sittemmin oli hänessä niin erikoista ja jota hän jo nyt alkoi omaksua, esti häntä typerästi töllistelemästä. Mutta nähdessään nuo mahtavat pöytähopeat ja upean pöydän senkin seitsemät tarvikkeet, ihaillessaan ensimmäistä kertaa aivan äänetöntä tarjoilua, oli niin vilkasluonteisen nuorukaisen vaikea olla antamatta etusijaa tälle tyynen loisteliaalle elämälle sen kieltäymysten elämän rinnalla, jota hän tänä aamuna oli ajatellut. Heittivätpä ajatukset hänet hetkeksi siihen täysihoitolaan, jossa hän asui; hän tunsi niin kaameaa kammoa, että vannoi muuttavansa sieltä tammikuussa yhtäältä päästäkseen siistiin asuntoon, toisaalta irti Vautrinista, jonka leveän kämmenen hän tunsi olkapäällään. Kun ajattelee niitä tuhansia muotoja, joissa turmelus esiintyy Pariisissa, täytyy kysyä itseltään, kuinka Valtio voi niin hairahtua, että sijoittaa sinne kouluja, kokoaa sinne nuorisoa, kuinka kauniit naiset saattavat olla siellä kunnioitettuja, kuinka rahanvaihtajain levittelemä kulta ei lennä tiehensä heidän kulhoistaan. Mutta kun taas ajattelee, että rikosten lukumäärästä siksi pieni osa on nuorten tekemiä, mikä arvo täytyykään antaa noille Tantalon tuskia kärsiville, jotka taistelevat omaa itseänsä vastaan ja melkein aina pääsevät voitolle! Hyvin kuvattuna olisi tuon köyhän ylioppilaan kamppailu Pariisin kanssa nykyisen kulttuurin dramaattisimpia kohtauksia. Rouva de Beauséant katsahti Eugèneen turhaan kehoittaakseen häntä puhumaan, mutta tämä ei halunnut lausua mitään varakreivin läsnäollessa.
"Saatatteko minua illalla Italiensiin?" kysyi varakreivitär puolisoltaan.
"Ette voi aavistaa, kuinka mieluisasti teitä tottelisin", vastasi tämä kohteliaasti, mutta ivansekaisesti, mikä hämmensi Eugènea, "mutta minun täytyy mennä Variétés-teatteriin tapaamaan erästä tuttavaa."
"Rakastajatartaan", ajatteli rouva.
"Eikö sitten d'Ajuda tule mukaanne tänä iltana?" kysyi varakreivi.
"Ei", vastasi rouva tylysti.
"No, jos teillä välttämättä tarvitsee olla taluttaja, onhan hra de Rastignac."
Varakreivitär katsahti Eugèneen hymyillen ja sanoi:
"Se saattaisi olla teille hyvinkin arveluttavaa."
"'Ranskalainen rakastaa vaaraa, koska sen kautta käy tie kunniaan', sanoo hra de Chateaubriand", vastasi Rastignac kumartaen.
Hetkeä myöhemmin hän ajoi rouva de Beauséantin vieressä nopeasti kiitävissä vaunuissa silloin muodissa olevaan teatteriin ja tunsi olevansa kuin loihdittu istuessaan keskiaitiossa ja huomatessaan kaikkien lornettien kurkistavan häntä ja vuoroon varakreivitärtä, jonka puku oli herkullisen hieno. Eugène viehättyi viehättymistään.
"Teillä oli jotakin minulle sanomista", lausui rouva de Beauséant. "Ah, katsokaa, tuolla on rouva de Nüssingen, kolmannessa aitiossa meistä. Hänen sisarensa ja hra de Trailles istuvat vastapäisellä puolella."
Tätä sanoessaan varakreivitär katseli sitä aitiota, jossa tiesi neiti de Rochefiden olevan, ja kun hän ei nähnyt siellä hra d'Ajudaa, kirkastuivat hänen kasvonsa.
"Hän on viehättävä", sanoi Eugène katsellen rouva von Nüssingeniä.
"Hänellähän on valkoiset kulmakarvat."
"On, mutta solakka ja sorja varsi."
"Suuret kädet."
"Kauniit silmät."
"Pitkulaiset kasvot."
"Mutta siinä soikeudessa on jotakin hienoa."
"No, sittenhän voisi onnitella häntä siitä ominaisuudesta. Mutta katsokaa, kuinka hän käyttelee lornettiansa! Goriot pistää esiin hänen pienimmästäkin eleestänsä", sanoi varakreivitär Eugènen suureksi kummaksi.
Rouva de Beauséant näytti tosiaan tuijottavan katsomoa ylimalkaisesti eikä kiinnittävän vähääkään huomiota rouva de Nüssingeniin, vaikka tämän pieninkään ele ei jäänyt häneltä huomaamatta. Yleisö oli valiokaunista. Delphine de Nüssingen oli tavattoman maireissaan havaitessaan rouva de Beauséantin (nuoren, kauniin, loisteliaan sukulaisen) katselevan miltei yksinomaan häntä.
"Jos jatkatte tuota tuijottamista, niin siitähän syntyy skandaali, herra de Rastignac. Ei noin suin päin sovi hyökätä ihmisten kimppuun."
"Rakas serkku", sanoi Eugène, "te olette jo osoittanut minulle suurta suosiota; jos tahdotte kruunata tekonne, niin pyydän teiltä palvelusta, joka teille ei merkitse mitään, mutta on minulle suuriarvoinen. Minä olen rakastunut."
"Nytkö jo?"
"Olen."
"Ja tuohonko naiseen?"
"Olisiko minulla sitten menestyksen mahdollisuuksia muualla?" vastasi nuorukainen luoden läpitunkevan katseen serkkuunsa. "Herttuatar de Carigliano kuuluu Berrin herttuattaren hoviin", jatkoi hän lyhyen hetken kuluttua; "te tapaatte hänet milloin tahansa; olkaa niin hyvä ja suositelkaa minua hänen ensi maanantaina toimeenpanemiinsa tanssiaisiin. Minä tapaisin siellä rouva de Nüssingenin ja saisin suorittaa alkukahakan."
"Mielelläni", vastasi varakreivitär. "Jos te tosiaan tunnette mieltymystä häneen, niin ennustan hyvää. Nähkääs, herra de Marsay istuu ruhtinatar Galathionnen aitiossa. Se kiduttaa rouva de Nüssingeniä, hän on raivostunut. Eihän ole otollisempaa hetkeä päästä naista lähelle, varsinkaan pankkiiritarta. Kaikki Chaussée-d'Antinin naiset ovat kostonhimoisia."
"Mitäs te itse tekisitte vastaavassa tapauksessa?"
"Minä alistuisin hiljaiseen kärsimykseen."
Tällä hetkellä ilmestyi markiisi d'Ajuda rouva de Beauséantin aitioon.
"Minä jätin asiani hoitamatta ehtiäkseni teitä tapaamaan", sanoi hän, "ja kerron sen teille vain saadakseni sanoa, etten kadu."
Varakreivittären kasvojen kirkastuminen opetti Eugènen tuntemaan, miten todellinen rakkaus ilmeni, ja olemaan sekoittamatta sitä pariisilaisen kiemailun katinkultaan. Hän ihaili serkkuansa, vaikeni ja antoi huoahtaen paikkansa hra d'Ajudalle.
"Kuinka jalo ja ylevä olento sentäänkin on tuolla tavalla rakastava nainen!" ajatteli hän. "Ja tuo mies on valmis pettämään hänet nuken vuoksi! Kuinka, mitenkä on mahdollista pettää sellaista naista?"
Hän tunsi sydämessään lapsen raivoa. Hän olisi halunnut ryömiä rouva de Beauséantin jaloissa, toivonut olevansa taikahaltia voidakseen kantaa hänet pois sydämessään niinkuin kotka tempaa niityltä vielä imevän valkoisen pikku kilin. Ja että hän itse oli tässä kauneuden valionäyttelyssä ilman omaa tauluansa, omaa rakastajatartaan, nöyryytti suuresti häntä.
"Rakastajatar ja sen silmissä kuin kuningas", päätteli hän, "se on valtiuden tunnus."
Ja hän katseli rouva von Nüssingeniä kuin loukkaantunut mies solvaajaansa. Varakreivitär käänsi päätään hänen puoleensa luoden häneen silmäyksen, joka sisälsi tuhansia kiitoksia hänen hienotunteisuudestaan. Ensimmäinen näytös oli lopussa.
"Oletteko siksi tuttava rouva de Nüssingenin kanssa, että voisitte esittää hänelle hra de Rastignacin?", kysyi hän markiisi d'Ajudalta.
"Miksen? Paroonitar on epäilemättä ilostuva siitä tuttavuudesta", vastasi markiisi.
Pulska portugalilainen nousi, tarttui ylioppilaan käsipuoleen, ja seuraavana sekuntina oli nuorukainen rouva von Nüssingenin luona.
"Paroonitar", sanoi markiisi, "minulla on kunnia esittää teille chevalier Eugène de Rastignac, varakreivitär de Beauséantin sukulainen. Te olette tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että minä tahtoisin täydellistyttää hänen onnensa tuomalla hänet, ihailunsa esineen luo."
Markiisin äänessä oli puolileikkisää sävyä, jossa oli siru häikäilemättömyyttä, joka aina miellyttää naista. Rouva de Nüssingen hymyili ja viittasi Eugènea istumaan viereensä, mistä hänen miehensä juuri oli poistunut.
"Minä en uskalla pyytää teitä jäämään luokseni, herra de Rastignac", sanoi paroonitar. "Se, jolla on onni olla rouva de Beauséantin seurassa, ei siitä luovu."
"Rouva", sanoi Eugène hiljaa, "minä luulen, että serkulleni on tällä hetkellä mieluisempaa, jos voin jäädä teidän luoksenne... Ennen herra markiisin tuloa me puhuimme teistä ja teidän koko olemuksenne hienostuneisuudesta", jatkoi hän kuuluvammalla äänellä.
Hra d'Ajuda poistui.
"Mitä? Jäättekö tosiaan minun aitiooni?" lausui paroonitar. "No sitten täytyy todellakin tehdä tuttavuutta, rouva de Restaud onkin, totta puhuen, jo herättänyt minussa siihen suurta halua."
"Sitten hän on kovin kiero: hän on sulkenut minulta ovensa."
"Mitä?"
"Rouva, minä kerron teille ihan peittelemättä koko asian; mutta minun täytyy saada luottaa teidän ehdottoman suvaitsevaiseen anteeksiantoonne uskoessani teille senluontoisen salaisuuden. Minä olen teidän isänne huonenaapuri. Me syömme samassa pöydässä. En tiennyt, että rouva de Restaud oli hänen tyttärensä. Mutta kun olin niin varomaton, että mitään pahaa aavistamatta tulin maininneeksi hänen nimensä, niin sisarenne ja hänen miehensä pahastuivat. Te ette voi aavistaa, kuinka kurjana herttuatar de Langeais ja serkkuni pitivät semmoista luopiotekoa. Minä kerroin heille sitten koko kohtauksen yksityiskohdittain, ja he nauroivat ihan kuollakseen. Siitä tapauksesta puheen ollen tuli rouva de Beauséant verranneeksi teitä ja sisartanne ja mainitsi teidän nimenne sangen maireisin sanoin kertoen, kuinka hieno te sen sijaan olette asuintoveriani, herra Goriota kohtaan. Ja tosiaan, kuinkapa voisittekaan olla häntä rakastamatta? Hän jumaloi teitä niin rajattomasti, että minä jo olen mustasukkainen. Me puhuimme tänä aamuna kaksi tuntia vain teistä. Sitten, kun vielä olin ihan huumeissa siitä, mitä isänne oli kertonut teistä, tulin syödessäni päivällistä serkkuni luona sanoneeksi hänelle, että te ette ainakaan mahda olla kaunis, kun olette niin hyvä. Arvatenkin antaakseen minun itseni ratkaista sen asian toi rouva de Beauséant minut tänne ilmoittaen luontaisella herttaisuudellaan, että täällä epäilemättä saisin nähdä teidät."
"No mutta, herra de Rastignac", sanoi pankkiirinrouva, "minähän olen teille jo nyt kiitollisuudenvelassa. Hetki vielä ja meistä tulee vanhoja ystäviä."
"Vaikka teidän kaltaisenne henkilön ystävyys epäilemättä on suuri onni", vastasi Rastignac, "en ikinä voi suostua vain ystäväksenne."
Nämä aloittelijain käyttämät stereotyyppiset typeryydet tuntuvat naisista aina hurmaavilta, ja ovatkin sieluttomia ainoastaan näin kylmältä luettuina. Nuoren miehen ele, äänensävy, katse antaa arvaamattomia arvoja. Rastignac oli rouva de Nüssingenin mielestä ihana. Mutta kun ei voinut näin huikeaan hyökkäykseen mitään sanoa, teki hän kuten kaikki naiset: puhui ihan toisista asioista.
"Niin, siskoni vahingoittaa itseään sillä tavalla, millä hän käyttäytyy isäparkaa kohtaan, joka tosiaan on ollut meille hyvä kuin Jumala. Minä en ikinä olisi suostunut olemaan vastaanottamatta isääni muulloin kuin aamuisin, ennen kenenkään vieraan käyntiaikaa, ellei herra von Nüssingen olisi nimenomaisesti sitä vaatinut. Pitkät ajat olin siitä kovin onneton ja itkin. Tämä, avioliiton muiden räikeyksien lisäksi tullut ristiriita on ollut yhtenä suurimpana syynä minun elämäni samentumiseen. Maailman silmissä minä epäilemättä olen Pariisin onnellisimpia naisia, mutta tosiasiassa onnettomin. Te pidätte minua mielettömänä, kun puhun teille näin. Mutta te tunnette isäni, ymmärrättehän niin ollen, ettette te voi olla minulle ventovieras."
"Te ette ikinä ole tavannut ketään", vastasi Eugène, "jonka olisi tehnyt enemmän mieli olla teidän läheisenne. Mitä ihmiset etsivät? Onnellisuutta", vastasi hän itse äänin, joka tunkeutui sydämeen. "No, jos onnellisuus, onni, puhuaksemme naisesta, on se, että hän on rakastettu, jumaloitu, että hänellä on ystävä, jolle hän voi uskoa kaikki halunsa, haaveilunsa, surunsa, ilonsa, näyttää sielunsa ihan alastomana kaikkine viehättävine vikoineen ja kauniine avuinensa, tarvitsematta pelätä, että hänet petetään; uskokaa minua, semmoisen ihailevan, aina palavan sydämen voi tavata ainoastaan nuoressa, vielä ihanteisiin uskovassa miehessä, joka on valmis menemään päin surmaa vain sen ihailtunsa sormenviittauksesta, ei vielä tiedä mitään muuta maailmasta eikä tahdo tietää, sillä se ihannoitu on hänen koko maailmansa. Te nauratte varmaan minun lapsellisuuttani, mutta minä tulen tänne suoraan sydänmaalta, ihan uutena, joka tunsi siellä vain herttaisia ihmisiä; täältä en odottanut muuta kuin kalseaa kylmyyttä. Satuin sitten tapaamaan serkkuni, ja hän otti minut vastaan niinkuin ainakin omaisen ja sai minut aavistamaan huikeiden halujen arvaamattomia aarnioita: minä rakastan niinkuin kerubium kaikkia naisia, kunnes tapaan sen yhden ja ainoan, jota yksin palvon. Kun tänne tultuani näin teidät, tunsin kuin olisi vihuri vienyt minua teitä kohti. Olinhan jo ennalta niin paljon ajatellut teitä. Mutta en ollut voinut uneksiakaan teitä niin kauniiksi kuin todellisuudessa olette. Rouva de Beauséant kielsi minua niin yksinomaisesti katselemasta teitä. Hän ei tiedä, kuinka viehättävää on katsella teidän kauniita punahuulianne, valkoista ihoanne, niin suloisia silmiänne... Anteeksi, minä puhun mielettömyyksiä, mutta antakaa minun puhua."
Ei mikään miellytä naista enempää kuin tuntu, että hän herättää tämäntapaisia mielenpurkauksia. Ankarinkin kuuntelee niitä, vaikkapa ei niitä hyväksyisi. Rastignac jatkoi jaaritteluansa taitavasti hilliten ääntänsä hiljaisemmaksi; ja rouva von Nüssingen rohkaisi häntä aina väliin jollakin hymyllä, vaikka tuon tämän katsahtikin de Marsayta, joka itsepintaisesti istui ruhtinatar Galathionnen aitiossa. Rastignac viipyi rouva de Nüssingenin luona aina siihen saakka, kunnes tämän puoliso palasi vähää ennen lähdön aikaa.
"Rouva", sanoi Eugène, "saanko siis kunnian tulla tapaamaan teitä ennen herttuatar de Cariglianon tanssiaisia?"
"Kun rouva te kerta pyyte", sanoi parooni, paksu elsassilainen, jonka pyöreä naama ilmaisi epäilyttävää oveluutta, "niin te on varma, ette te on tervetullu."
"Minun asiani käyvät hyvin, sillä hän ei pahastunut kysyessäni häneltä: 'Voisitteko rakastaa minua?' Kuolaimet on humman suussa, hypätkäämme satulaan ja ohjatkaamme sitä", mietiskeli Eugène mennessään hyvästelemään rouva de Beauséantia, joka juuri nousi poistuakseen d'Ajudan kanssa.
Ylioppilasparka ei tiennyt, että paroonitar oli hajamielinen ja odotti de Marsaylta ratkaisevaa kirjettä. Onnellisena kuvitellusta menestyksestään saattoi Eugène varakreivitärtä aina ulkopilaristoon, missä kukin odottaa vaunujansa.
"Sukulaisenne ei ollut enää entisellään", sanoi portugalilainen nauraen varakreivittärelle, kun Eugène oli poistunut. "Hän räjähdyttää pankin. Hän on liukas kuin ankerias, ja minä uskon hänen pääsevän pitkälle. Yksin te saatoitte osata valikoida hänelle naisen, juuri kuin tämä on lohdutuksen tarpeessa."
"Ei", sanoi rouva de Beauséant, "ensin on nähtävä, rakastaako hän sitä miestä, joka hänet jättää."
Ylioppilas palasi jalkaisin Italien-teatterista Neuve-Sainte-Geneviève-kadulle mitä suloisimpia suunnitelmia sommitellen. Hän oli hyvin huomannut, millä mielenkiinnolla rouva de Restaud oli tarkannut häntä sekä varakreivittären että sitten rouva von Nüssingenin aitiossa, ja oletti, että kreivittären ovi ei enää tulisi olemaan häneltä suljettu. Niinpä oli hän saavuttanut jo neljä suurta suhdetta, sillä hän toivoi pääsevänsä hyviin kirjoihin marskittaren luona, Pariisin ylhäisön keskustassa. Keinoja yksityiskohtaisemmin ajattelematta hän arvasi ennakolta, että tämän maailman pyyteiden monimutkaisessa pelissä täytyy olla mukana itse koneistossa voidakseen pysyä pinnalla, ja hän tunsi, että hänellä oli voimaa tarttua pyöriin.
"Jos rouva von Nüssingen kiintyy minuun, niin minä opetan häntä hallitsemaan miestään. Se mies toimii rahamaailmassa, hän voi auttaa minua kahmaisemaan äkkiä suuria summia."
Hän ei ajatellut tätä räikeästi, hän ei ollut vielä kyllin kokenut eritelläkseen, tarkistaakseen ja laskeakseen tilannetta; nämä ajatukset liitelivät epämääräisinä hattaroina taivaanrannalla, mutta, vaikka niillä ei ollut Vautrinin ajatusten koleutta, eivät ne kuitenkaan olisi omantunnon tulikokeessa olleet puhtaita. Ihmiset saavat tämänlaatuisen ajattelun kautta sen velton moraalin, joka on vallalla nykyaikana, jolloin tapaa entistä harvemmin niitä suoria luonteita, jotka eivät milloinkaan taivu pahaan ja joista pieninkin poikkeaminen suoralta tieltä on rikos, niitä rehellisyyden ja kunnon perikuvia, joita kaksi mestaria ovat meille esittäneet erinäisissä, henkilöissään: Molière Alcesteessa ja sittemmin Walter Scott Jenny Deausissa ja tämän isässä. Ehkäpä päinvastainen teos, kuvaus niistä mutkista, joiden kautta kunnianhimoinen maailmanmies vierittelee omaatuntoansa koettaen sivuuttaa pahaa päästäkseen perille säilyttämällä ulkonaisen säädyllisyyden, saattaisi olla yhtä kaunis ja dramaattinen. Tullessaan asuntonsa kynnykselle oli Rastignac aivan haltioitunut rouva de Nüssingenistä; tämä oli hänen mielestään siro ja hieno kuin pääskynen. Hänen silmiensä tenhoava sulo, hänen hipiänsä silkinhienous, jonka alla hän oli ollut näkevinänsä veren kiertävän, hänen äänensä soinnukas sävy, hänen vaaleat hiuksensa, kaikki asui nuorukaisen mielessä, ja ehkäpä virkistävä kävely vielä oli vaikutelmaa tehostanut. Ylioppilas koputti ukko Goriotin ovelle.
"Setä Goriot", sanoi hän, "minä olen tavannut rouva Delphinen."
"Missä?"
"Italien-teatterissa."
"Oliko hänellä hauskaa?... Tulkaa toki sisään!"
Ja ukko, joka oli paitasillaan noussut vuoteeltaan, avasi oven ja livahti sitten taas heti peiton alle.
"Kertokaa minulle hänestä", pyysi hän.
Eugène, joka oli ensimmäistä kertaa ukko Goriotin huoneessa, ei saattanut hillitä hämmästystään nähdessään sen loukon, jossa isä asui, kun juuri oli ihaillut hänen tyttärensä hienoa pukua. Ikkunassa ei ollut uutimia, seinäpaperit olivat monin paikoin kosteudesta muuttaneet väriä ja repeilleet paljastaen savun mustaamaa rappausta. Ukko makasi huonolla vuoteella, yllään vain ohut peite ja topattu jalkavaippa, joka oli tehty rouva Vauquerin vanhojen hameiden tilkuista. Huone oli kostea ja täynnä pölyä. Vastapäätä ikkunaa oli vanha ruusupuinen, kuperapintainen piironki, jossa oli jonkinlaisia kuparisia ripoja; vanha puinen pesupöytä, jolla oli vesiastia ja parranajovehkeet. Nurkassa kengät; vuoteen pääpuolella oveton ja marmorilevytön yöpöytä; kaminan vieressä, jossa ei ollut jälkeäkään siitä, että siinä olisi ollut valkeaa, nelikulmainen pähkinäpuupöytä, jonka päällä ukko Goriot oli hopea-astiansa litistänyt. Surkea kirjoituspöytä, jonka päällä oli ukon hattu, olkipatjainen nojatuoli ja kaksi puutuolia täydensivät kurjan kaluston. Vuoteen repaleinen kaihdin oli huonoa punavalkoisen ruudullista kangasta. Kurjimmallakin kauppa-apulaisella oli ullakkohuoneensa paremmin kalustettu kuin ukko Goriotilla rouva Vauquerin luona. Tämän huoneen näky vilutti ja ahdisti sydäntä, se muistutti elävästi vankikoppia. Onneksi ei ukko Goriot nähnyt. Eugènen kasvojen ilmettä, hän kun sytytti juuri yöpöydällä olevaa kynttiläänsä. Ukko kääntyi kyljelleen peite vedettynä leukaan saakka.
"No, kummastako pidätte enemmän, rouva de Restaudista vaiko rouva de Nüssingenistä?"
"Rouva Delphinestä", vastasi ylioppilas, "sillä hän rakastaa teitä enemmän."
Eugène oli sanonut tämän lämpimästi ja ukko ojensi peiton alta kätensä ja puristi nuorukaisen kättä.
"Kiitoksia, kiitoksia", sanoi ukko liikutettuna. "Mitä hän teille sitten minusta sanoi?"
Ylioppilas kertoi paroonittaren sanat vielä kaunistellen, ja ukko kuunteli kuin olisi kuullut Jumalan sanaa.
"Rakas lapsi! Niin, niin, hän rakastaa minua. Mutta älkää uskoko sitä, mitä hän sanoi Anastasiasta. Sisarukset ovat toisilleen mustasukkaisia, nähkääs! Se on vielä lisätodistus heidän hellyydestään. Rouva de Restaud rakastaa minua kyllä myöskin. Minä tiedän sen. Isä on lastensa suhteen kuin Jumala meidän suhteemme, hän näkee sydänten pohjaan ja tuntee aivoitukset. He ovat molemmat yhtä helliä. Ah, jos minulla vielä olisi ollut hyvät vävyt, niin olisin ollut ylen onnellinen. Mutta täällä matoisessa maailmassa ei varmaankaan ole täydellistä onnea. Jos olisin saanut elää heitä lähellä, vain kuulla heidän ääntänsä, tietää, että he ovat talossa, nähdä heidän menevän, tulevan, niinkuin silloin, kun he vielä olivat tyttöjä, niin sydämeni olisi hyppinyt riemusta... Olivatko he hienosti puettuja?"
"Olivat toki", vastasi Eugène. "Mutta, herra Goriot, kuinka te, jolla on niin rikkaat tyttäret, saatatte asua tämmöisessä kojussa?"
"No kaikkia!" lausui äijä huolettomasti, "mitä minä paremmalla tekisin? En osaa sitä teille selittää; enhän osaa sanoa kahta sanaa järjellisessä järjestyksessä. Kaikki on täällä", lisäsi hän lyöden povelleen. "Minun elämäni on molemmissa tyttärissäni. Jos heillä on viihtyisää, mieluisaa, jos he ovat onnellisia, hyvinpuettuja, mitä sillä on väliä, miten minä olen puettu ja missä nurkassa nukun? Minulla ei ole vilu, jos heillä on lämmin, ei ikävää, jos heillä on hauskaa. Minulla ei ole muita huolia kuin heidän huolensa. Kun teistä kerran tulee isä, kun ajattelette nähdessänne lastenne jokeltelevan: 'Tuo on minusta tullutta!' niin tunnette noiden pikkuruisten vallitsevan jokaista pisaraa verestänne, jonka kauniita kukkasia ne ovat, sillä niinhän se on, tunnette ikäänkuin olisitte heidän nahoissaan, ikäänkuin liikkuisitte itse, kun he liikkuvat. Heidän äänensä kaikuu minussa kaikkialla. Jos heidän katseensa on surullinen, hyytyy vereni. Kerran tulette kokemaan olevanne onnellisempi heidän onnestaan kuin omastanne. En osaa sitä teille selittää: se on jonkinlaista sisäistä liikettä, joka leviää koko olemukseen. Nähkääs, minä elän sillä tavoin kolminkertaisesti. Se voi tuntua teistä hullunkuriselta, mutta kun tulin isäksi, ymmärsin Jumalan. Hän on kokonaan kaikessa, koska luomakunta on lähtenyt hänestä. Niin on minun laitani tytärteni suhteen. Se vain eroa, että minä rakastan tyttäriäni enemmän kuin Jumala maailmaa, sillä maailma ei ole niin kaunis kuin Jumala, mutta tyttäreni ovat kauniimpia kuin minä. He ovat niin kiinteästi sielussani, että tunsin, että te näitte heidät tänä iltana. Hyvä Jumala! jos joku mies tekisi pikku-Delphinen niin onnelliseksi kuin nainen on, kun häntä rakastetaan, minä kiilloittaisin hänen kenkänsä, juoksisin hänen asioillaan. Minä olen saanut tietää hänen kamarineitsyeltään, että se de Marsay on koira. Minun on tehnyt mieleni nujertaa hänen niskansa. Ettei rakasta semmoista naista, jolla on satakielen ääni ja varsi kuin mallikaunottaren! Missä hänen silmänsä olivatkaan, kun hän saattoi ottaa sen paksun elsassilaisen? Heidän olisi kummankin pitänyt saada hieno, nuori, kaunis mies. Hehän ovat semmoista varten kuin luotuja."
Ukko Goriot oli suurenmoinen. Eugène ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä näin isänrakkauden kirkastamana. On merkillistä, mikä vaikutus voima tunteilla on. Olkoonpa ihminen kuinka karhea tahansa, niin pian kun hän ilmaisee voimakkaan ja todellisen tunteen, hän hengittää jotakin erikoista fluidumia, joka muuttaa hänen kasvonsa, elävöittää hänen ilmeensä, värittää hänen äänensä. Typerinkin olento kohoaa intohimon vaikutuksesta joskus korkeimpaan kaunopuheisuuteen ainakin ajatuksiltaan ellei sanoiltaan nousisikaan, ja tuntuu liikkuvan kirkkauden ilmapiirissä. Ukon äänessä ja eleissä oli tällä hetkellä sitä toisiin tunkeutuvaa voimaa, joka on muuten ominaista vain suurelle näyttelijälle. Mutta kauniit tunteemmehan ovatkin tahdon runoelmia.
"No, sitten te ehkä ette pahastu", sanoi hänelle Eugène, "kuullessanne, että hän epäilemättä katkaisee välinsä de Marsayn kanssa. Se mokoma oli jättänyt hänet ja istui koko ajan ruhtinatar Galathionnen vieressä. Minä puolestani sen sijaan rakastuin tänä iltana rouva Delphineen."
"Joutavia!" sanoi ukko Goriot.
"Oikein totta. Minä en ollut hänelle vastenmielinen. Me puhuimme rakkaudesta tunnin ja minä saan mennä häntä tapaamaan ylihuomenna, lauantaina."
"Oo, kuinka teitä rakastaisin, jos te miellyttäisitte häntä! Te olette hyvä, te ette häntä kiduttaisi. Mutta jos te hänet pettäisitte, niin minä katkaisisin kaulanne. Naisella ei nähkääs ole kahta rakkautta. Hyvä Jumala, minähän puhun tuhmuuksia, herra Eugène. Teidän tulee täällä vilu. Hyvä Jumala, te siis kuulitte hänen puhuvan? Mitä hän käski sanoa minulle?"
"Ei mitään", ajatteli Eugène itsekseen. – "Hän käski sanoa", vastasi hän ääneen, "lähettävänsä teille tyttären hellän syleilyn."
"Hyvää yötä, naapuri, nukkukaa hyvin, nähkää kauniita unia! Minun uneni ovat ihania tämän sanan jälkeen. Jumala antakoon kaikkien toiveittenne toteutua! Te olette ollut minulle tänä iltana kuin hyvä enkeli, tuotte tuntua tyttärestäni!"
"Ukkoparka", ajatteli Eugène mennessään maata, "hänessä on jotakin, joka voisi liikuttaa kiveäkin! Hänen tyttärensä ei ajatellut häntä enempää kuin turkkilaista!"
Tämän keskustelun jälkeen ukko Goriot näki naapurissaan odottamattoman uskotun, ystävän. Heidän välilleen oli syntynyt se ainoa side, joka saattoi kiinnittää tämän vanhuksen toiseen ihmiseen. Todellinen tunne ei tee koskaan vääriä laskelmia. Ukko Goriot älysi olevansa hiukan lähempänä tytärtänsä Delphineä, tulevansa paremmin vastaanotetuksi, jos Eugène tulisi paroonittaren rakastajaksi. Hän oli muuten uskonut nuorukaiselle erään huoliansa. Rouva de Nüssingen, jolle hän tuhannen kertaa päivässä toivoi onnea, ei ollut tuntenut rakkauden suloja. Epäilemättä Eugène oli, käyttääksemme ukon sanoja, pulskimpia nuoria miehiä, mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja ukko tuntui ennakolta aavistavan, että hän voisi antaa Delphinelle kaiken sen riemun, jota vailla tämän oli täytynyt olla. Äijä kohdisti siis naapuriinsa yhä enenevää ystävyyttä, jota ilman sitäpaitsi emme saattaisi tuntea tämän tarinan ratkaisua.
Seuraavana aamuna aamiaisella hämmästytti ruokavieraita se hellyys, jolla ukko Goriot katseli Eugènea, jonka viereen hän istuutui, tapa, jolla hän häntä puhutteli, ja hänen tavallisesti kipsinaamiota muistuttavien kasvojensa muuttunut ilme. Vautrin, joka näki nuorukaisen ensimmäistä kertaa puutarhakohtauksen jälkeen, näytti koettavan lukea hänen ajatuksiansa. Muistaessaan tuon miehen tekemän esityksen tuli Eugène, joka yöllä ennen nukkumistaan oli ajatellut edessään olevaa aavaa tyhjyyttä, vaistomaisesti ajatelleeksi neiti Tailleferin myötäjäisiä eikä voinut olla katsahtelematta Victorineen niinkuin kunnollisin nuori mies katsoo rikasta perijätärtä. Sattumalta heidän katseensa kohtasivat toisensa. Tyttö ei saattanut olla pitämättä Eugènea, jonka yllä oli uusi puku, viehättävänä. Silmäys, jonka he vaihtoivat, oli siksi selkeä, että Rastignac ymmärsi olevansa hänelle niiden epämääräisten unelmain esineenä, joita kaikki nuoret tytöt unelmoivat ja jotka he kohdistavat ensimmäiseen miellyttävään olentoon. Sisäinen ääni sanoi hänelle: "Kahdeksansataatuhatta frangia!" Mutta samassa muistui hänen mieleensä eilinen päivä, ja hän tunsi, että hänen tunteensa rouva de Nüssingeniä kohtaan oli suojana kaikkia huonoja vaistoja vastaan.
"Italien-teatterissa esitettiin eilen Rossinin Sevillan parturi. Minä en ole milloinkaan ennen kuullut niin suloista musiikkia", sanoi hän. "Ovat ne onnellisia, joilla on oma aitionsa siellä!"
Ukko Goriot kaappasi tämän sanan lennosta niinkuin koira kaappaa isäntänsä eleen.
"Te olette sentään onnenpoikia, te miehet", sanoi rouva Vauquer, "te voitte tehdä, mitä vain mielitte."
"Millä tavoin palasitte?" kysyi Vautrin.
"Jalkaisin", vastasi Eugène.
"Minä", lausui kiusaaja, "en tyytyisi puolinaisiin nautintoihin; minä menisin sinne omissa vaunuissani, omaan aitiooni ja palaisin yhtä upeasti. Kaikki taikka ei mitään! se on minun tunnuslauseeni."
"Ja se on hyvä", vahvisti rouva Vauquer.
"Kenties menette tapaamaan rouva de Nüssingeniä", sanoi Eugène hiljaisin äänin Goriotille. "Hän ottaa varmasti teidät vastaan avosylin; hän tahtoo tiedustella teiltä jos jotakin minusta. Minä olen kuullut, että hän tekisi mitä tahansa, jos saisi kutsun sukulaiseni, varakreivitär de Beauséantin luo. Älkää unohtako sanoa hänelle, että olen häneen niin mieltynyt, että tahdon toimittaa hänelle sen tyydytyksen."
Rastignac lähti sitten kiireesti yliopistoon, missä ikävässä talossa hän aikoi viipyä niin lyhyen aikaa kuin suinkin mahdollista. Hän kuljeskeli sitten melkein koko päivän semmoisessa puolihuumiossa, jonka kaikki huikeatoiveiset nuorukaiset tuntevat. Vautrinin puheet olivat saaneet hänet ajattelemaan yhteiskuntaoloja juuri kun hän kohtasi ystävänsä Bianchonin Luxembourgin puistossa.
"Mitä sinä olet noin syvämietteisen näköinen?" kysyi lääketieteen ylioppilas tarttuen Rastignacin käsipuoleen palatsin edustalla.
"Minä olen huonojen ajatusten kiusaamana."
"Minkälaisten? Niistä kyllä paranee."
"Kuinka?"
"No, kun antaa niille perään!"
"Sinä naurat tietämättä, mistä on kysymys. Oletko lukenut Rousseauta?"
"Olen."
"Muistatko sitä kohtaa, missä hän kysyy lukijalta mitä tämä tekisi, jos voisi tulla rikkaaksi tappamalla Kiinassa jonkun vanhan mandariinin, vain tahtomallaan, tarvitsematta hievahtaakaan Pariisista?"
"Muistan."
"No?"
"Minä olen par'aikaa tappamassa kolmattakymmentäkolmatta mandariinia."
"Älä laske leikkiä! Puhu kerrankin vakavasti: jos olisi varmaa, että se olisi mahdollista ja että ei tarvittaisi muuta kuin että nyökkäisit päätäsi, tekisitkö sinä sen?"
"Onko se mandariini rutivanha? Ei, perhana, olkoon nuori tai vanha, terve tai paralyytikko, en sentään tekisi, en, saamari soi!"
"Sinä olet kunnon poika, Bianchon. Mutta jos rakastaisit naista niin, että olisit valmis menemään hänen vuokseen vaikka helvettiin, ja hän tarvitsisi rahaa, paljon rahaa pukujansa, vaunujansa, ylimalkaan mielitekojansa varten?"
"Mutta sinähän viet minulta järjen ja vaadit puhumaan järkeä!"
"No kuule, Bianchon, minä olen hullu, paranna minut! Minulla on kaksi puhdasta, enkelinkaunista sisarta, ja minä tahdon tehdä heidät onnellisiksi. Mistä saada kaksisataatuhatta frangia heidän myötäjäisiään varten, tästä viiden vuoden sisään? Elämässä on, näes, oloja, joissa täytyy pelata suurta peliä eikä tätä meikäläistä penninnakkia."
"Sinähän teet kysymyksen, jonka jokaisen täytyy tehdä elämään astuessaan, ja tahdot ratkaista Gordionin solmun miekalla. Sitä varten, poikaseni, täytyy olla Aleksanteri, taikka sitten joutuu kaleereille. Minä puolestani olen tyytyväinen siihen vaatimattomaan asemaan, jonka saan luoduksi itselleni maalla, missä kerran pääsen isäni seuraajaksi. Ihmisen halu voi tulla tyydytetyksi mitä pienimmässä piirissä yhtä täydellisesti kuin valtavan suuressa. Eihän Napoleon saattanut syödä kahta päivällistä yht'aikaa tai halata useampaa tyttöä yhdellä kertaa kuin köyhä, Capucins-kadun varrella asuva lääketieteen ylioppilas. Eihän kukaan ihminen voi mittaansa pitempää onnea nauttia; maksakoon siitä sitten miljoonan vuodessa tai tuhannen frangia, sen olennainen sisäinen tuntemus meissä on sama. Minun puolestani saa kiinalainen elää."
"Kiitos, sinä olet tehnyt minulle hyvää, Bianchon! Me pysymme aina ystävinä."
"Asiasta toiseen", sanoi sitten lääketieteen ylioppilas käännyttäessä Jardin des Plantes'iin, "minä huomasin äsken Michonneaun ja Poiretin istuvan eräällä penkillä keskustelemassa erään herran kanssa, jonka olen nähnyt viime vuoden mellakoissa Edustajakamarin edustalla ja joka minuun on tehnyt sen vaikutelman, että hän on koroillaan elävän kunniallisen porvarin valepuvussa kulkeva poliisin kätyri. Pitäkäämme silmällä sitä paria: minä kerron toiste, minkävuoksi. Terve, minun täytyy olla vastaamassa kello neljän nimenhuutoon."
Kun Eugène palasi asuntoonsa, oli ukko Goriot häntä odottamassa.
"Minulla on teille kirje häneltä", sanoi ukko. "Kas tässä. Katsokaa, kuinka kaunis käsiala!"
Eugène aukaisi kuoren ja luki:
"Isäni on kertonut minulle, että te pidätte italialaisesta
musiikista. Olisin onnellinen, jos tahtoisitte ottaa vastaan
paikan minun aitiossani. Lauantaina esitetään Feodor ja Pellegrini;
niinpä olen varma, ettette kieltäydy. Herra de Nüssingen yhtyy
pyyntööni, että tulisitte syömään yksinkertaista päivällistä
luoksemme. Jos suostutte, on hän oleva sangen tyytyväinen
päästessään väkinäisestä velvollisuudestaan saattaa minua
teatteriin. Älkää vastatko, tulkaa vain, ja olkaa tervehditty.
D. de N.""Näyttäkää minullekin", pyysi ukko, kun Eugène oli lukenut kirjeen. "Tottahan menette, ettekö menekin?" lisäsi hän, paperia vielä haistellenkin. "Oo, se tuoksuu hyvälle! Hänen kätensähän on sitä pidellyt!"
"Nainen ei heittäydy näin suin päin miehen syliin", mietti Eugène itseksensä. "Hän tahtoo vain käyttää minua välineenä palauttaakseen de Marsayn luokseen. Vain mielenkarvaus saa tämmöistä tekemään."
"No", sanoi ukko Goriot, "mitä te vielä mietitte?"
Eugène ei tuntenut sitä turhamielisyyden huumiota, jonka vallassa eräät naiset olivat tähän aikaan, eikä ajatellut, että joku pankkiirin vaimo olisi ollut valmis mihin uhrauksiin tahansa vain tullakseen vastaanotetuksi jossakin Saint-Germainin korttelin talossa. Siihen aikaan alettiin näet pitää kaikkia muita hienompina niitä naisia, joilla oli pääsy Saint-Germainin seurapiireihin, n.s. Pikku-Linnan rouvien pariin, joiden joukossa rouva de Beauséant, hänen ystävättärensä herttuatar de Langeais ja herttuatar de Maufrigneuse olivat ensi sijalla. Rastignac oli ainoa, joka ei tiennyt, kuinka hurjasti Chaussée-d'Antinin vallasnaisten mieli teki päästä tähän korkeaan piiriin, niissä heidän sukupuolensa suurimmat tähdet loistivat. Mutta hänen epäluulonsa oli hänelle eduksi, se antoi hänelle kylmäverisyyttä ja surunvoittoisen vallan itse määrätä ehdot, kun niiden määräysvalta tietenkin olisi pitänyt olla päinvastainen.
"No niin, minä menen", vastasi hän. Näinpä siis uteliaisuus vei hänet rouva de Nüssingenin luo, kun sitävastoin, jos rouva olisi häntä enemmän syrjäyttänyt, hänet kukaties olisi voinut sinne johtaa rakkaus. Siitä huolimatta odotti hän seuraavaa päivää ja sen päivällisaikaa omituisen levottomana. Tällaiseenkin ensimmäiseen seikkailuunsa lähtiessään tuntee nuori mies kukaties yhtä paljon viehätystä kuin ensimmäisen rakkautensa kohtauksessa. Onnistumisen varmuuteen liittyy tuhansia nautintoja, joita miehet eivät tunnusta, mutta jotka erinäisille naisille ovat juuri koko kohtauksen pääviehätyksenä. Mutta toisaalta voiton vaikeus herättää sen halua yhtä paljon kuin sen helppous. Kaikki miesten intohimot ovat varmasti näistä, lemmen valtakuntaa kahtia jakavista syistä jommankumman herättämiä tai kannustamia. Kenties johtuu tämä kahtiajako siitä suuresta temperamenttikysymyksestä, joka – sanottakoon mitä tahansa – vallitsee yhteiskuntaa. Synkkämielisethän tarvitsevat keimailun kiihotinta, mutta herkkähermoiset ja intomieliset saattavat kukaties mennä menojansa, jos vastustus kestää liian kauan. Toisin sanoen, valitusvirsi saattaa olla yhtä puoleensa vetävää kuin ylistysvirsi luotatorjuvaa. Pukeutuessaan hekumoitsi Eugène kaikista niistä nautintovivahteista, joista nuoret miehet eivät uskalla puhua peläten tulevansa naurunalaisiksi, mutta jotka hivelevät heidän itserakkauttaan. Hän teki apinamaisen lapsellisia eleitä aivan kuin nuori tanssiaisiin pukeutuva tyttö. Katseli tyytyväisenä sorjaa vartaloansa silitellen pukuansa.
"No, on niitä nähty tökerömpiäkin!" sanoi hän melkein ääneen.
Meni sitten alas juuri kun kaikki olivat syömässä ja otti nauraen vastaan koko komparyöpyn, minkä hänen hieno asunsa aiheutti. Tämmöisten täysihoitolain erikoisominaisuuksia on juuri huomion kiinnittäminen huoliteltuun pukuun. Ei kukaan voi siellä esiintyä uudessa puvussa ilman, ettei joku siitä huomauttaisi.
"Bhb! Bhb! Bhb!" teki Bianchon huulillaan ikäänkuin kehoittaakseen hevosta paremmin juoksemaan.
"Herttuan ja päärin puku!" sanoi rouva Vauquer.
"Onko herra valloitusretkillä?" kysyi neiti Michonneau.
"Kukerikuu!" matki maalari kukkoa.
"Onnittelen rouva puolisoanne!" ilvehti museovirkamies.
"Mitä? Onko tällä nuorella miehellä jo puoliso?" kysyi Poiret.
"Puolisoko? Missä tahansa, kulkee maalla ja merellä, taatusti värinpitävä, hinta vain viidenkolmatta ja neljänkymmenen välillä, viimeisen muodin mukaisesti kuvioitu, helposti pestävä, kaunis kannettavaksi, puolipellavainen, puolivillanen, puolipumpulinen, parantaa hammastaudin ja muut kuninkaallisen lääketiedeakatemian hyväksymät taudit! Aivan erinomaista muuten lapsille! Vielä parempaa päänkipua ylensyömistä ja muita kurkku-, silmä- ja korvatauteja vastaan!" lasketteli Vautrin katukaupustelija sävyä matkien. "Kuinka se on mahdollista? Sanokaa minulle, hyvät herrat! Vain kymmenen penniä? Ei! Ei yhtään mitään. Nämähän on vain rippeitä siitä, mitä tehtiin Suur-Mogulille ja joita kaikki Euroopan hallitsijat, Badenin suurherttua niihin luettuna, ovat pyytäneet saada nähdä! Menkää sisään, oikealta ja sitten suoraan eteenpäin, sen pienen käytävän kautta! Ah, soitto alkaa. Brum, la, la, bum, bum! – Peijakas, klarinetti soittaa väärin – sun saakeli, minä lyön sinua sormille!"
"Herra Jumala kuinka se mies on miellyttävä", sanoi rouva Vauquer rouva Couturelle, "sen seurassa ei sitten koskaan tule ikävä."
Kesken tätä hassuttelevaa hälinää huomasi Eugène neiti Tailleferin katsahtavan häneen pelokkaasti ja kuiskaavan jotakin rouva Couturen korvaan.
"Kuski on tullut noutamaan", tuli Sylvia ilmoittamaan Rastignacille.
"Minne sitten?" kysyi Bianchon.
"Paroonitar de Nüssingenin – –"
"Herra Goriotin tyttären luokse", oikaisi Eugène.
Kaikkien katseet kääntyivät ukko Goriotin puoleen, joka puolestaan katsoi Eugènea miltei kademielin.
Rastignac saapui Saint-Lazare-kadun varrella olevaan mahtavan muhkeaan pankkiiritaloon. Eteisessäkin oli marmoripermanto. Rouva von Nüssingen oli pienessä, kahvilakoristeita muistuttavilla italialaisilla maalauksilla kaunistetussa salissa. Paroonitar oli alakuloinen. Tämän mielentilan peittelemisyritykset kiinnostivat Eugènea sitäkin enemmän, kun se ei ollut teeskenneltyä. Hän oli luullut tulemallaan tekevänsä emännän iloiseksi, mutta sen sijaan tämä oli aivan epätoivoinen. Se pettymys loukkasi hänen itserakkauttaan.
"Minulla ei ole oikeutta tunkeutua teidän salaisuuksiinne, rouva", sanoi hän hetken härnäiltyään hänen hajamielisyyttään, "mutta sanokaa suoraan, häiritsenkö teitä."
"Älkää menkö", vastasi emäntä, "minä jäisin yksin, jos menisitte. Nüssingen syö päivällistä ulkona enkä minä tahtoisi olla yksin, minä tarvitsen jotakin, joka vie ajatukset toiselle tolalle."
"Mutta mikä teidän on?"
"Te olisitte viimeinen, jolle sen sanoisin", huudahti rouva.
"Minä tahdon sen tietää. Minähän siis olen jonkalainen tekijä tässä salaisuudessa?"
"Ehkä kyllä! Ette vainenkaan, se on niitä taloushuolia, jotka täytyy haudata sydämen pohjaan. Enkö sitä jo sanonut teille toissapäivänä? Minä en ole onnellinen. Kultakahleet ovat painavimmat."
Kun nainen sanoo nuorelle miehelle olevansa onneton, niin tämä, jos hän on älykäs, hyvinpuettu, ja taskussa on tuhatviisisataa frangia, ajattelee niinkuin Eugènekin teki, ja tulee itserakkaaksi.
"Mitä te saatatte toivoa?" vastasi hän. "Te olette kaunis, nuori, rakastettu, rikas."
"Älkäämme puhuko minusta", sanoi rouva tehden alakuloisen päänliikkeen. "Me syömme yhdessä päivällistä, kahden kesken, ja menemme kuulemaan mitä ihaninta musiikkia. Olenko mielenne mukainen?" jatkoi hän nousten seisomaan ja näyttäen valkoista persialaismallista kashmiiripukuansa, joka todella oli mitä loisteliain.
"Minä tahtoisin, että olisitte kokonaan minun", vastasi Eugène. "Te olette hurmaava."
"Se olisi teille ilotonta omaisuutta", sanoi rouva katkerasti hymyillen. "Mikään ei täällä näytä viittaavan onnettomuuteen, ja kuitenkin, tästä ulkonäöstä huolimatta, minä olen epätoivon partaalla. En saa huoliltani nukutuksi ja tulen rumaksi."
"Se on mahdotonta", huudahti ylioppilas. "Mutta minä olen utelias tuntemaan ne huolet, joita altis rakkaus ei muka voi haihduttaa."
"Ah, jos uskoisin ne teille, niin te pakenisitte minua", vastasi rouva. "Te rakastatte minua vain kohteliaisuudesta niinkuin miesten tapa on; mutta jos todella rakastaisitte, niin joutuisitte kauheaan epätoivoon. Näettehän siis, että minun täytyy vaieta. Olkaa laupias, puhutaan muusta. Tulkaa katsomaan huoneitani."
"Ei, jäädään tänne", vastasi Eugène istuen valkean ääressä olevaan nojatuoliin lähelle rouva de Nüssingeniä ja tarttuen arastelematta tämän käteen.
Rouva de Nüssingen antoi sen tapahtua, vieläpä vastasi nuoren miehen kädenpuristukseen semmoisen keskitetyn voiman ottein, joka ilmaisee suurta mielenliikutusta.
"Kuulkaa", sanoi Rastignac, "jos teillä on huolia, niin teidän pitää uskoa ne minulle. Minä tahdon todistaa teille, että rakastan teitä teidän itsenne vuoksi. Joko te puhutte minulle ja ilmoitatte huolenne, jotta voisin ne haihduttaa, vaikka sitä varten täytyisi tappaa kymmenen miestä, taikka minä lähden, enkä tule ikinä takaisin."
"Olkoon!" huudahti rouva ikäänkuin äkillisen hurjan ajatuksen satuttamana, joka sai hänet lyömään kättänsä otsaan, "minä panen teidät heti koetteelle. Niin – ei ole enää muuta kuin tämä ainoa keino!"
Hän soitti.
"Ovatko herran vaunut valmiina?" kysyi hän kamaripalvelijalta.
"Ovat, rouva."
"Minä otan ne. Te annatte hänelle minun vaununi ja hevoseni. Päivällinen tarjotaan vasta kello seitsemän."
"Mennään, tulkaa", sanoi hän Eugènelle, joka luuli näkevänsä unta istuessaan hra de Nüssingenin vaunuissa tämän ihanan naisen vieressä.
"Palais-Royaliin", määräsi rouva kuskille, "Thèatre-Francais'n luona."
Matkan varrella hän näytti kiihtyneeltä eikä vastannut Eugènen kysymyksiin, joka ei tiennyt, mitä ajatella tästä mykästä vastarinnasta.
"Se livahtaa minun käsistäni", mietti hän.
Kun vaunut pysähtyivät, loi paroonitar ylioppilaaseen katseen, joka vaimensi hänen innokkaat puheensa; sillä hän oli mennyt liian pitkälle.
"Rakastatteko minua tosiaan?" kysyi rouva.
"Rakastan", vastasi Eugène salaten levottomuutta, joka hänet valtasi.
"Ettekä ajattele mitään pahaa minusta, vaikka pyytäisin teiltä mitä?"
"En."
"Oletteko valmis minua tottelemaan?"
"Sokeasti."
"Oletteko koskaan pelannut?" kysyi rouva värähtävin äänellä.
"En milloinkaan."
"Ah, minä hengitän jälleen! Te onnistutte. Tässä on kukkaroni", sanoi hän. "Ottakaa se. Siinä, on sata frangia. Siinä kaikki, mitä tällä näköjään niin rikkaalla rouvalla on! Menkää johonkin pelipaikkaan, minä en tiedä, missä ne ovat, mutta tiedän, että niitä on täällä Palais-Royalissa. Pankaa sata frangia rulett-nimiseen peliin ja hävitkää kaikki tai tuokaa minulle kuusituhatta frangia. Minä kerron teille huoleni palattuanne."
"Piru vieköön, jos ymmärrän yhtään mitään siitä, mitä minun tulee tehdä, mutta minä tottelen teitä", vastasi Eugène tuntien iloa, jonka aiheutti tämä ajatus: 'Hän antautuu epäilyttävään juttuun minun kanssani, hän ei voi kieltää minulta mitään.'
Eugène ottaa siron kukkaron ja menee numeroon 9, saatuaan eräältä vaatekauppiaalta tietää, missä lähin pelipaikka oli. Hän menee sisään, jättää päällysvaatteensa eteiseen, astuu sisään ja kysyy, missä ruletti on. Toiset ällistyvät, tarjoilija saattaa hänet pitkän pöydän ääreen. Kaikkien katselijain ihmeeksi Eugène kysyy tietämättömyyttään häpeämättä, mihin panos on pantava.
"Jos panette yhden louisin jollekin näistä kolmestakymmenestäkuudesta ja sen numero tulee, niin saatte kolmekymmentäkuusi louista", selitti hänelle eräs kunnianarvoisa valkotukkainen vanhus.
Eugène panee sata frangia ikänsä numerolle, 21. Kuului hämmästyksen huudahdus ilman, että hän huomaa sitä kummastella. Hän oli voittanut, tietämättään.
"Ottakaa pois rahanne", sanoi hänelle vanha herra. "Tällä menettelyllä ei voita kahta kertaa."
Eugène ottaa haravan, jonka vanha herra ojentaa hänelle, vetää luokseen kolmetuhattakuusisataa frangia ja, yhä vieläkään ymmärtämättä pelistä yhtään mitään, panee ne punaiselle. Läsnäolijat katsovat häntä uteliaana nähdessään hänen jatkavan peliä. Pyörö pysähtyy, hän voittaa vielä, ja pankkiiri heittää hänelle vielä kolmetuhattakuusisataa frangia.
"Teillä on nyt seitsemäntuhattakaksisataa frangia", kuiskaa hänen korvaansa vanha herra. "Jos uskotte minua, niin lopetatte nyt, punainen on voittanut kahdeksan kertaa. Jos olette antelias, niin osoitatte kiitollisuuttanne tästä hyvästä neuvosta lieventämällä vanhan, Napoleonin-aikaisen, kurjuuteen joutuneen prefektin puutetta."
Rastignac on puolipökerryksissä, antaa vanhan herran ottaa kymmenen louista ja menee pois taskussaan seitsemäntuhatta frangia, ymmärtämättä vieläkään pelistä mitään, mutta ällistyneenä hyvästä onnestaan.
"Kas tässä! Minne te viette minut nyt?" sanoo hän näyttäen seitsemäätuhatta frangia rouva de Nüssingenille, kun vaununovi oli suljettu.
Delphine syleili häntä hurjan ilon vallassa ja suuteli riemastuneesti, mutta intohimottomasti.
"Te olette pelastanut minut!"
Ilon kyyneliä valui vuolaasti pitkin hänen poskiansa.
"Minä kerron teille kaikki, ystäväni. Tulettehan ystäväkseni, eikö totta? Minä näytän rikkaalta, onnelliselta, jolta ei luulisi puuttuvan mitään. No niin, tietäkää, että hra de Nüssingen ei jätä minun käytettäväkseni edes yhtä souta: hän maksaa koko talouden, ajopelini, aitioni; hän antaa pukujani varten riittämättömän summan, hän pitää tahallaan minua salaisessa kurjuudessa. Minä olen liian ylpeä häneltä kerjätäkseni. Olisinhan vihoviimeinen olio, jos ostaisin hänen rahansa siitä hinnasta, mistä hän tahtoo niitä minulle myydä! Kuinkako minä, jolla itselläni on seitsemänsataatuhatta frangia, olen antanut itseni niin kyniä? Ylpeydestä, suuttumuksesta. Me olemme niin nuoria ja lapsellisia alkaessamme avioelämää! Sana, jolla minun täytyisi pyytää rahaa puolisoltani repisi minun suuni; en lausunut sitä milloinkaan, söin ensin säästöni ja sitten sen, mitä isäparkani antoi, ja sitten olen velkaantunut. Avioliitto on minulle hirvittävin pettymys, en voi teille siitä puhua: riittäköön kun tiedätte, että hyppäisin ikkunasta ulos, jos minun täytyisi elää Nüssingenin kanssa samassa huoneessa. Kun sitten täytyi hänelle ilmaista velat jalokivistä ja koruista (isäparka oli totuttanut meidät toteuttamaan kaikki mielitekomme), kärsin marttyyrintuskia; mutta lopulta sain kuitenkin rohkeutta ne ilmoittaa. Olihan minulla omaisuutta omasta kohdastani! Nüssingen kimmastui, sanoi, että minä saatoin hänet perikatoon, ja muita hirvittäviä asioita! Olisin tahtonut vaipua maan alle. Kun hän oli ottanut minun myötäjäiseni, niin hän maksoi, mutta määräsi samalla minun henkilökohtaisia menojani varten aivan mitättömän summan, johon kuitenkin tyydyin rauhan tähden. Sitten olen vastannut erään henkilön itserakkauteen – te tiedätte kyllä kenestä on puhe. Joskin hän on pettänyt minut, niin tekisin kuitenkin vääryyttä, ellen tunnustaisi, ettei hän ole luonteeltaan pikkumainen. Mutta hän on joka tapauksessa jättänyt minut arvottomasti. Ei sovi milloinkaan jättää naista, jolle tämän ahdingon hetkenä on heittänyt kasan kultaa! Silloin täytyy rakastaa häntä aina! Te, yksikolmattavuotias kaunosielu, nuori ja puhdas, kysytte minulta, kuinka nainen saattaa ottaa vastaan rahaa mieheltä? Hyvä Jumala! eikö ole luonnollista jakaa kaikki sen olennon kanssa, jolle olemme kiitoksen velassa onnestamme? Kun on antanut itsensä kokonaan, kukapa tulisi empineeksi, kun on kysymys sen kokonaisuuden pienestä osasta? Raha merkitsee jotakin vasta kun tunne on lakannut olemasta. Ollaanhan yhteenliittyneitä koko elämäksi. Kuka saattaa ajatella eroa, kun uskoo olevansa rakastettu? Te vannotte meille ikuista rakkautta, kuinkapa silloin saattaa olla muutoin kuin kaikki yhteistä? Te ette aavista, mitä olen kärsinyt tänään, kun Nüssingen jyrkästi kieltäytyi antamasta minulle kuuttatuhatta frangia, summaa, jonka hän joka kuukausi antaa rakastajattarelleen, eräälle oopperan tytölle! Aioin tappaa itseni. Mitä hurjimpia ajatuksia pyöri päässäni. On ollut hetkiä, jolloin olen kadehtinut piikojeni, kamarineitsyeni kohtaloa. Mennäkö tapaamaan isääni? Mielettömyyttä! Anastasia ja minä olemme kynineet hänet tyhjäksi: isäparka olisi myynyt itsensä, jos olisi ollut kuudentuhannen frangin arvoinen. Minä olisin vain turhan päiten tehnyt hänet toivottomaksi. Te olette pelastanut minut häpeästä ja kuolemasta, minä olin hulluna surusta. Ah, herra de Rastignac, minä olin teille velkaa tämän selityksen: minä olen mielettömän ajattelematon teidän suhteenne. Kun olitte mennyt ja kadonnut näkyvistä, aioin karata jalkaisin... minne? En tiedä. Niin, tämmöistä elämää viettää puolet Pariisin naisista: ulkonaista loistoa, julmia tuskia sielussa. Minä tunnen naisparkoja, jotka ovat vielä onnettomampia kuin minä. Onhan naisia, joiden on pakko teettää hankitsijoillaan vääriä laskuja. Toisten täytyy varastaa puolisoiltaan: toiset luulevat, että sadan louisin kashmirin saa viidelläsadalla frangilla, toiset että viidensadan frangin kashmiri maksaa sata louista. Niitä on, jotka pitävät lapsiansa nälässä ja näpistelevät saadakseen uuden hameen. Minä en sentään ole syyllinen semmoisiin petoksiin. Minua uhkaava vaara on toisenlaatuinen. Kun muutamat naiset myyvät itsensä miehilleen hallitakseen heitä, niin minä ainakin olen vapaa! Minä voisin saada Nüssingenin peittämään minut kullalla, mutta minusta on parempi itkeä pää semmoisen miehen povella, jolle voin antaa arvoa. Ah, tänä iltana ei hra de Marsaylla ole oikeutta pitää minua naisena, jonka hän on maksanut!"
Hän peitti kasvonsa käsiinsä, jottei Eugène olisi nähnyt hänen kyyneleitään, mutta tämä siirsi ne syrjään saadakseen nähdä hänen kasvonsa, jotka tällä hetkellä tosiaan olivat jumalaisen kauniit.
"Sekoittaa rahaa tunteisiin, eikö se ole hirvittävää? Te ette koskaan saata minua rakastaa", sanoi Delphine.
Tämä sekamelska: yhtäältä hyviä tunteita, jotka tekevät naiset niin suuriksi, toisaalta erheitä, joita yhteiskunnan nykyinen rakenne pakottaa heitä tekemään, hämmensi Eugènea, joka puhui lempeitä ja lohduttavia sanoja ja ihaili kaunista naista, joka näin lapsellisen varomattomasti lausui julki huolensa.
"Älkää käyttäkö tätä aseena minua vastaan", sanoi Delphine, "luvatkaa se minulle!"
"Ah, rouva, sehän olisi minulle mahdotonta", vastasi Eugène.
Rouva tarttui hänen käteensä ja painoi sitä povelleen eleellä, joka oli täynnä kiitollisuutta ja viehkeyttä.
"Teidän ansiostanne olen minä jälleen vapaa ja iloinen. Minä olin rautanyrkin kouristamana. Tästedes tahdon elää koruttomasti, säästävästi. Sittenhän hyväksytte minut, ystäväni, mitä? Pitäkää tämä", sanoi hän ottaen itse ainoastaan kuusi seteliä. "Mutta itse asiassa minä olen teille velkaa tuhannen écuta, sillä minä katson, että me olemme tässä yrityksessä osakkaina puoliksi molemmat."
Eugène vastusteli kuin impi. Mutta kun paroonitar sanoi: "Minä pidän teitä vihollisenani, ellette ole minun rikostoverini", otti hän rahan.
"Minä säilytän sitä hätävarana, jos jotakin sattuisi", sanoi hän.
"Sitä juuri pelkäsin", huudahti paroonitar vaaleten. "Jos tahdotte, että minä olen teille jotakin, niin vannokaa", sanoi hän, "että ette milloinkaan enää pelaa. Hyvä Jumala! Minäkö olisin tuottanut teidän turmionne? Minä kuolisin surusta."
He olivat perillä. Äskeisen kurjuuden ja tämän muhkeuden vastakohta hämmensi Eugènea, jonka korvissa soivat Vautrinin synkät sanat.
"Istukaa tuohon", sanoi paroonitar viitaten takan ääressä olevaa nojatuolia, "minun täytyy kirjoittaa eräs sangen vaikea kirje. Neuvokaa minua!"
"Älkää kirjoittako", neuvoi Eugène, "pankaa vain rahat kuoreen, osoite päälle ja lähettäkää kamarineitsyenne viemään ne perille."
"Ah, te olette sitten kultainen mies!" riemastui paroonitar. "Sitä se on, kun on saanut hienon kasvatuksen! Tämähän on aito de Beauséantia!" jatkoi hän hymyillen.
"Hän on viehättävä", ajatteli Eugène, joka hurmaantui yhä enemmän.
Hän katseli rouvan työhuonetta, joka uhkui rikkaan maailmannaisen ylellistä loistoa.
"Miellyttääkö huone teitä?" kysyi rouva soittaessaan kamarineitsyttänsä.
"Thérèse, viekää tämä itse hra de Marsaylle ja antakaa se hänen omaan käteensä. Ellette tapaa häntä, tuotte minulle kirjeen takaisin."
Thérèse ei voinut ulosmennessään olla luomatta ilkamoivaa syrjäsilmäystä Eugèneen. Päivällinen oli valmis. Rastignac tarjosi käsivartensa rouva de Nüssingenille, joka johdatti hänet loisteliaaseen ruokasaliin, missä hän jälleen tapasi samanlaista pöytäuhkeutta, jota oli ihaillut serkkunsa luona.
"Italien-teatterin päivinä te tulette syömään minun luokseni", sanoi emäntä, "ja saatatte minut sitten teatteriin."
"Minä voisin totuttautua tähän ihanaan elämään, jos se voisi jatkua; mutta minä olen köyhä ylioppilas, jonka täytyy ensin raivata uransa."
"Se raivautuu itsestään", sanoi emäntä nauraen. "Nähkääs: kaikki järjestyy; minä en olisi uskonut enää voivani tulla näin onnelliseksi!"
Naisille on ominaista todistaa mahdoton mahdollisella ja syrjäyttää tosiasiat aavistuksillaan. Kun rouva de Nüssingen ja Rastignac saapuivat teatteriaitioonsa, oli rouvan olennossa tyytyväisyyttä, joka teki hänet niin kauniiksi, että jokainen lausui niitä pieniä vihjauksia, joita vastaan naiset eivät voi puolustautua, ja jotka usein pilan päiten tuntuvat keksityiltä. Kun tuntee Pariisin, ei usko mitään siitä, mitä sanotaan, eikä sano mitään siitä, mitä siellä tapahtuu. Eugène tarttui paroonittaren käteen ja he keskustelivat voimakkaammin tai heikommin kädenpuristuksin ilmaisten toisilleen, mitä tunteita musiikki heissä herätti. Heille oli tämä ilta innoittava. He poistuivat yhdessä ja rouva de Nüssingen tahtoi saattaa Eugènea aina Pont Neufille saakka kuitenkaan myöntämättä hänelle koko matkalla ainoatakaan suudelmaa, vaikka oli niiden suhteen ollut niin tuhlaavainen Palais-Royalissa. Eugène moitti tätä epäjohdonmukaisuutta.
"Silloin", vastasi paroonitar, "se oli kiitollisuutta odottamattomasta avusta; nyt se olisi lupaus."
"Ettekä te tahdo antaa minulle yhtään, kiittämätön!"
Hän suuttui. Tehden yhden niitä kärsimättömyyden eleitä, jotka hurmaavat rakastajia, antoi paroonitar hänelle suudeltavaksi kätensä, johon Eugène tarttui niin tyytymättömänä, että Delphine taas vuorostaan siitä hurmaantui.
"Maanantaina siis, tanssiaisissa", sanoi rouva.
Jatkaessaan matkaa jalkaisin kauniissa kuutamossa vaipui Eugène vakaviin mietteisiin. Hän oli yht'aikaa sekä hyvillä mielin että nyrpeissään: hyvillä mielin seikkailusta, jonka todennäköinen ratkaisu antaisi hänelle yhden Pariisin kauneimpia ja loisteliaimpia naisia, hänen halujensa esineen; nyrpeissään, kun näki rikkaussuunnitelmiensa menneen nurin; ja silloin tunsi hän niiden epämääräisten ajatusten todellisuuden, joita hän toissapäivänä oli mietiskellyt. Epäonnistuminen syyttää ihmistä aina siitä, että hän on liian vaatelias. Jota enemmän Eugène nautti Pariisin elämästä, sitä vähemmän tyytyi hän olemaan pimennossa ja köyhänä. Hän sormeili tuhannen frangin seteliä liivinsä taskussa ja hänen päässään syntyi senkin seitsemän suunnitelmaa, mitenkä anastaisi sen itselleen. Vihdoin hän saapui Neuve-Sainte-Geneviève-kadulle ja noustuaan yläkertaan näki valoa. Ukko Goriot oli jättänyt ovensa auki ja kynttilänsä palamaan, jotta ylioppilas ei vain unohtaisi tulla kertomaan hänelle tyttärestään, kuten oli luvannut. Eugène ei salannut mitään.
"Mutta", huudahti ukko Goriot kiihkeässä mustasukkaisuuden puuskassa, "he luulevat minun olevan lopussa: minullahan on vielä tuhatkolmesataa frangia korkoja! Hyvä Jumala! miksei se raukka tullut minun luokseni? Minä olisin myynyt korkoni, olisimme pienentäneet pääomaa, ja minä olisin kyllä tullut toimeen jäännöksellä. Miksette tullut kertomaan minulle hänen ahdinkoansa? Kuinka teillä oli sydäntä panna hänen vaivaista satamarkkastansa pelin uhkaan? Sehän on suorastaan sielun kiduttamista. Siinä nyt näette, minkälaisia miehiä ne vävyt ovat! Oo, jos pääsisin heihin käsiksi, niin kuristaisin molemmat. Hyvä Jumala, itkeä, hänkö itki?"
"Painaen päätään minun liivejäni vastaan", sanoi Eugène.
"Ah, antakaa ne minulle!" pyysi ukko Goriot, "Kuinka? Onko niissä hänen, minun rakkaan tyttäreni Delphinen kyyneleitä, hänen, joka ei koskaan itkenyt pienenä? Ah, minä ostan teille toiset, älkää käyttäkö niitä enää, antakaa ne minulle. Hänellähän on oikeus, välikirjan mukaan, hallita itse omaisuuttaan. Huomispäivänä menen asianajaja Darvillen luokse. Minä vaadin hänen omaisuutensa sijoittamista varmaan laitokseen. Minä tunnen lait, minä olen vanha susi, kyllä minä vielä saan hampaat suuhuni."
"Kuulkaa, setä, tässä on tuhannen frangia, jotka hän väkisin tyrkytti minulle meidän voitostamme. Säästäkää ne häntä varten liiveissäni."
Goriot katseli Eugènea, tarttui hänen käteensä, jolle ukon silmästä tipahti kyynel.
"Teidän käy elämässä hyvin", sanoi ukko. "Jumala on vanhurskas, nähkääs. Minä tunnen rehellisyyden, minä, ja voin vakuuttaa teille, että teidän kaltaisianne miehiä ei ole monta. Te tahdotte siis tekin tulla minun lapsekseni, mitä? Menkää nukkumaan. Te voitte vielä nukkua, te ette ole isä. Vai on hän itkenyt, ja minun pitää se kuulla, joka söin huolettomasti kuin nauta juuri silloin kuin hänellä oli tuskia, joka moisin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, jos voisin tyttäriltäni säästää yhdenkin kyynelen!"
"Totta totisesti", ajatteli Eugène maata pannessaan, "luulenpa, että pysyn kunniallisena ihmisenä koko elämäni! Omantunnon äänen noudattaminen on sentään suuri ilo."
Kukaties ainoastaan ne, jotka tekevät hyvää salassa, uskovat Jumalaan, ja Eugène uskoi. Maanantaina vähää ennen tanssiaisten aikaa meni Rastignac rouva de Beauséantin luo, joka otti hänet mukaansa esitelläkseen hänet Cariglianon herttuattarelle. Marskitar otti erittäin rakastettavasti vastaan Eugènen, joka taas puolestaan tapasi siellä rouva de Nüssingenin. Delphine oli pukeutunut huolellisesti miellyttääkseen kaikkia, jotta olisi sitä enemmän miellyttänyt Eugènea, jonka silmäystä hän odotti kärsimättömästi, kuvitellen muka voivansa salata kärsimättömyyttään. Se, joka tuntee naisen mielialat, tietää, että tämä hetki on täynnä herkkyyttä. Kukapa ei olisi usein huviksensa odotuttanut ajatuksensa ilmaisua, salannut mieltymystään, koettanut saada esiin levottomuudessa ilmenevää tunnustusta, nauttinut pelosta, jonka sitten voi yhdellä hymyllä haihduttaa? Tässä juhlassa havaitsi ylioppilas äkkiä tilansa kantavuuden ja ymmärsi, että hänellä oli mahtiasema tässä piirissä ollessaan rouva de Beauséantin tunnustettu sukulainen. Paroonitar de Nüssingenin valloitus, joka katsottiin jo tapahtuneeksi, oli lisäksi niin suotuisa tausta, että kaikki nuoret miehet loivat häneen kateellisia katseita; huomatessaan niistä muutamia maistoi hän narrimaisen itserakkauden ensimmäisiä nautinnoita. Kulkiessaan salista toiseen, sivuuttaessaan eri ryhmiä hän kuuli onneansa kehuttavan. Kaikki naiset ennustivat hänelle menestystä. Delphine pelkäsi menettävänsä hänet ja lupasi, ettei illalla enää kieltäisi häneltä sitä suudelmaa, jota hän toissailtana oli kieltäytynyt suomasta. Rastignac sai tänä iltana useita kutsuja. Rouva de Beauséant esitteli hänet heille seuran loistavimmista naisista; ja Rastignac tunsi päässeensä Pariisin ylhäisimpään ja kauneimpaan piiriin. Niinpä tämä ilta oli hänelle kuin loistava debyytti, jota hän sitten muisti vielä vanhoilla päivilläänkin, niinkuin nuori tyttö muistaa tanssiaisia, missä hänellä on ollut erikoinen menestys. Kun hän seuraavana päivänä aamiaista syötäessä kertoi menestyksestään ukko Goriotille muiden pöytäkumppanien kuullen, alkoi Vautrin hymyillä pirullisella tavallaan.
"Ja te luulette", huudahti tuo julma loogikko, "että nuori muotiteikari voi asua Neuve-Sainte-Genevièven varrella, Vauquerin talossa, joka tietenkin on äärettömän kunnioitettava täysihoitola kaikissa suhteissa, mutta kaikkea muuta kuin hienoston muotipaikka? Se on uhkea, se on yltäkylläisyydessään kaunis, se on ylpeä saadessaan olla de Rastignacin tilapäisenä majapaikkana; mutta se on nyt kerta kaikkiaan Neuve-Sainte-Geneviève-kadulla eikä tunne prameutta, kun se on puhtaasti patriarkaalinen. Nuori ystäväni", jatkoi Vautrin leikkisän isällisesti, "jos tahdotte esiintyä Pariisissa jonakin, tarvitsette kolme hevosta ja tilburyn aamulla, umpivaunut illalla, yhteensä yhdeksäntuhatta frangia ajopeleihin. Te ette olisi asemaanne arvollinen, ellette kuluttaisi kuin kolmetuhatta frangia räätälillenne, kuusisataa frangia hajuvesikauppiaalle, sata écuta suutarille, sata hattumaakarille. Pesuvaatteiden kunnossapito maksaa tuhannen frangia. Nuorilla muotiherroilla täytyy olla runsas varasto liinavaatteita: eikös olekin niin, että juuri niitä heissä useimmin tarkastellaan? Rakkaus ja kirkko vaativat kauniita liinoja alttareilleen. Se oli siis neljätoista tuhatta. En puhukaan siitä, mitä menee peliin, vetoihin, lahjoihin; taskurahaa täytyy olla ainakin kaksituhatta frangia. Minä olen viettänyt sitä elämää, minä tunnen sen kustannukset... Lisätkää näihin perustarpeihin kolmesataa louista elantoon, tuhannen frangia huvituksiin. Niin, poikaseni, tarvitaan vähintään viisikolmattatuhatta frangia vuodessa, taikka vaipuu lokaan, joutuu pilkan alaiseksi, menettää tulevaisuutensa, menestyksensä, lemmittynsä! Minähän unohdan lakeijan ja kuskin! Christopheko teidän lemmenkirjeenne vie perille? Sillekö paperille niitä kirjoitatte, jota muuten käytätte? Sehän olisi itsemurhaa. Uskokaa kokenutta miestä!" toisti hän värähdyttäen matalaa ääntänsä. "Tai piiloutukaa johonkin ullakkokamariin, piintykää siellä työhön, taikka astukaa toiselle tielle."
Ja Vautrin räpäytti silmää vilkaisten neiti Tailleferiin päin keskittäen tähän katseeseen ne houkuttelut, joita hän oli kylvänyt ylioppilaan sydämeen.
Kului useita päiviä, joina Rastignac vietti mitä huvittelevinta elämää. Söi päivällistä melkein joka päivä rouva de Nüssingenin luona ja saattoi tätä sitten pitoihin tai juhliin. Palasi kello kolme tai neljä aamulla, nousi puolenpäivän aikaan pukeutuakseen, meni ajelulle Bois de Boulogneen Delphinen kanssa, jos oli kaunis ilma, tuhlaten näin aikaansa ymmärtämättä sen arvoa ja imien loiston opetuksia ja kaikkea sen viehätystä kuin taatelipalmun emikukka hedelmöittävää hedettä. Hän pelasi suurta peliä, hävisi ja voitti paljon, ja tottui Pariisin nuorten herrain tuhlaavaiseen elämään. Ensimmäisistä voitoistaan oli hän palauttanut viisitoistasataa frangia äidilleen ja sisarilleen sirojen lahjojen mukana. Vaikka hän oli ilmoittanut aikovansa muuttaa Vauquerin täyshoitolasta, asui hän siellä vielä tammikuun lopulla eikä keksinyt keinoa, miten päästä muuttamaan. Melkein kaikki tämänlaatuiset nuoret herrat ovat tämän lain alaisia, joka näyttää käsittämättömältä, mutta jonka selityksenä on juuri heidän nuoruutensa ja se huikea into, millä he syöksyvät huvituksiin. Olkoot rikkaita tai köyhiä, heillä ei ole koskaan rahaa elämän välttämättömiin tarpeisiin, mutta aina hetken mielitekojen tyydyttämiseen. He ovat tuhlaavaisia kaiken suhteen, mitä saa luotolla, mutta saitoja kaikessa, mikä on heti maksettava ja näyttävät haluavan kostaa sitä, mitä heillä ei ole, hukkaamalla kaikki, mitä voivat saada. Toisin, täsmällisemmin sanoin: ylioppilaalla on paljon enemmän huolta hatustaan kuin puvustaan. Voiton suuruus saa räätälin helposti antamaan luottoa, kun taas summan pienuus tekee hattukauppiaasta kaikkein hankalimpia olentoja niiden joukossa, joille hänen on pakko satunnaista rahapulaansa selitellä. Jos nuori mies, jonka hienot liivit herättävät kauniiden naisten huomiota, istuu teatterissa parvekkeella, on hänellä luultavasti huonot jalkineet: suutari on vielä yksi hänen kukkaronsa viljamatoja. Rastignac oli tämänkaltaisessa asemassa. Hänen kukkarollaan, joka aina oli tyhjä, kun rouva Vauquer oli kysymyksessä, mutta aina täysi turhuuden vaatimuksia varten, oli vuoksi- ja luode-aikansa, jotka aina olivat ristiriidassa luonnollisinten maksujen kanssa. Voidakseen lähteä tästä inhoittavasta, ala-arvoisesta vieraskodista, jossa asumista hänen tuon tuostakin täytyi hävetä, oli kuitenkin pakko maksaa ylimääräinen kuukausi emännälle ja ostaa herrasmiehen asunnon arvoiset huonekalut. Ja se oli aina mahdotonta. Vaikka Rastignac, saadakseen peliin välttämättömät rahat, osteli pelivoitoilla kalliisti maksettavia kultakelloja ja -periä ja vei ne panttilainaajalle, tuolle nuorison synkeälle salaystävälle, puuttui häneltä kekseliäisyyttä ja uskaliaisuutta, kun piti maksaa elannosta ja asunnosta tai ostaa tämän loisteliaan elämän viettämiseen välttämättömimpiä välineitä. Tavallinen juttu, jo tyydytettyjä tarpeita varten tehty velka, ei hänen mieltänsä enää askarruttanut. Kuten useimmat niistä, jotka ovat tunteneet tätä arpaelämää, lykkäsi hänkin viimeiseen hetkeen porvarien silmissä pyhien velkojen maksamisen, niinkuin esim. Mirabeau, joka ei maksanut leipäänsä ennenkuin tultiin häneltä uloshaun uhkavaatimuksin perimään. Nykyhetkellä oli Rastignac menettänyt kaikki rahansa ja velkaantunut. Hän alkoi ymmärtää, että hänen kävi mahdottomaksi jatkaa tätä elämää ilman varmoja tuloja. Mutta niin kiusallinen kuin hänen asemansa olikin, tunsi hän kuitenkin olevansa kykenemätön luopumaan tämän elämäntavan erikoisuudesta ja halusi kaikin mokomin sitä jatkaa. Niitä satunnaisuuksia, joihin hän oli luottanut saadakseen varman pohjan, ei sattunut, mutta sen sijaan suurenivat todellisuuden vaikeudet. Perehtyessään herra ja rouva de Nüssingenin kotioloihin, oli hän tullut huomaamaan, että jos tahtoo käyttää rakkautta keinona päästäkseen käsiksi rahaan, niin täytyy purra hävyltä häntä poikki ja luopua siitä aatteellisesta ihanteellisuudesta, joka yksin on nuorison hairahdusten anteeksiantamus. Hän oli antautunut tuohon ulkonaisesti loistavaan, mutta tunnonvaivojen kalvamaan elämään, jonka haihtuvista huvituksista täytyy maksaa alituisen ahdistuksen kallis hinta, hän rypi siinä niinkuin la Bruyèren Hajamielinen, ojan loassa, vaikka ei vielä enempää kuin Hajamielinenkään ollut tahrannut muuta kuin vaatteensa.
"No, joko se mandariini on kuollut?" kysyi häneltä eräänä päivänä Bianchon pöydästä noustessa.
"Ei vielä", vastasi Rastignac, "mutta se on henkitoreissaan."
Lääketieteen ylioppilas piti vastausta leikkinä, mutta sitä se ei ollut. Eugène, joka pitkästä aikaa taas kerran oli syönyt päivällistä täysihoitolassa, oli koko aterian ajan näyttänyt miettiväiseltä. Päivällisen jälkeen jäi hän istumaan ruokasaliin neiti Tailleferin viereen, johon hän tuon tuostakin oli luonut ilmeikkäitä katseita. Muutamia ruokavieraita istui vielä pöydän ääressä syöden pähkinöitä, toisia käveli jatkaen alkuun päässyttä keskusteluansa. Kukin meni ja tuli kuinka sattui, viipyi, jos keskustelu kiinnitti hänen mieltänsä tai muuten tunsi aterian jälkeen haluavansa viivähtää. Talvisin sattui harvoin, että ruokasali oli tyyten tyhjä ennen kello kahdeksaa illalla, jolloin sinne jäi vain nuo neljä naista yksin, jotka silloin pääsivät siitä vaikenemisen vaivasta, mihin heidän sukupuolensa heidät oli pakottanut miesten seurassa. Vautrin oli huomannut Eugènen olevan tavallista huolestuneemman ja jäänyt ruokasaliin, vaikka aterian alussa oli maininnut, että hänellä muka oli jonnekin kiire. Kun hän sitäpaitsi huolellisesti asettui niin, ettei Eugène häntä huomaisi, luuli tämä hänen lähteneen. Hän oli oivaltanut ylioppilaan mielentilan ja aavisti ratkaisevaa oiretta. Rastignac oli tosiaan pulmallisessa tilassa, joka lienee monelle nuorelle miehelle tuttu. Rouva de Nüssingen, rakastipa sitten todella tai vain keimaili, oli antanut Rastignacin kokea kaikki lemmentuskat, käyttäen hänen suhteensa pariisilaisen naisdiplomatian kaikkia keinoja. Kompromettoituaan itsensä yleisön silmissä kiinnittääkseen rouva de Beauséantin sukulaisen itseensä, empi hän suomasta tälle todellisuudessa niitä oikeuksia, joita maailma luuli hänen nauttivan. Jo kuukauden ajan oli Delphine niin taitavasti kiihdyttänyt Eugènen aisteja, että oli lopulta saanut otteen hänen sydämeensä. Kun ylioppilas suhteen ensi hetkinä oli luullut yliotteen olevan itsellään, olikin rouva de Nüssingen muuttunut voimakkaammaksi sen menettelyn avulla, joka sai liikkeelle Eugènen kaikki tunteet, hyvät ja pahat, ne kaksi tai kolme miestä, jotka nuoressa Pariisilaisessa miehessä ovat. Oliko se Delphinen puolelta laskelmaa? Ei; naiset ovat aina tosia, jopa suurimmassa petollisuudessaankin, sillä he noudattavat jotakin luontaista tunnetta. Ehkäpä Delphine, annettuaan tuon nuoren miehen ensi otteella saada niin paljon valtaa ylitsensä ja osoitettuaan häneen niin suurta kiintymystä, noudatti vain arvokkaisuuden tunnetta, joka sai hänet joko peruuttamaan myönnytyksensä tai lykkäämään ne tuonnemmaksi. On niin luonnollista, että pariisitar juuri silloin kuin rakkaus saa hänet valtoihinsa, empii antautumistaan, tahtoo koetella sen sydäntä, jonka haltuun hän uskoo tulevaisuutensa! Kaikki rouva de Nüssingenin toiveet olivat ensimmäisellä kerralla pettäneet ja hänen uskalluksensa itsekkääseen mieheen oli joutunut häpeään. Hän saattoi hyvällä syyllä olla epäluuloinen. Ehkäpä hän oli havainnut Eugènessa, jonka nopea menestys oli tehnyt pöyhkeäksi, jonkinlaista heidän suhteensa omituisista alkuvaiheista aiheutunutta arvonannonpuutetta. Varmaankin halusi hän näyttää arvovaltaiselta sen-ikäisen nuorukaisen mielestä ja olla hänen silmissään suuri, oltuaan niin kauan pieni sen silmissä, joka oli hänet jättänyt. Hän ei tahtonut Eugènen luulevan, että hän oli helppo valloitettava, nimenomaan senvuoksi, että tämä tiesi hänen olleen de Marsayn valvattina. Ja sitten, oltuaan inhan olion, nuoren elostelijan, alentavien nautintojen välineenä, tunsi hän niin suurta suloa käyskentelystä lemmen kukkamaalla, että hän varmaankin tahtoi kauan ihailla kaikkia sen vivahteita, kauan kuunnella sen värähtelyjä, antaa sen puhtaiden tuulahdusten kauan hyväillä poskiansa. Hyvä rakkaus antoi hänelle hyvitystä huonosta. Tämmöinen nuorten miesten kiduttelu tulee sen pahempi olemaan yleistä sinis, kunis miehet ymmärtävät, kuinka paljon kukkia nuoren naisen sielussa petoksen ensimmäinen halla kuihduttaa. Vaan olivatpa syyt mitkä hyvänsä, Delphine leikitteli Rastignacin kanssa ja nautti tästä leikittelystä, epäilemättä tietäessään olevansa rakastettu ja oli varma siitä, että voisi haihduttaa rakastajansa huolet milloin vain naisen kuninkainen majesteetti suvaitsi hyväksi katsoa. Itserakkauden yllyttämänä ei taas Eugène puolestaan sietänyt ajatusta, että hänen ensimmäinen ottelunsa päättyisi tappioon, vaan jatkoi takaa-ajoa niinkuin metsästäjä, joka ensimmäisellä metsästysretkellään valtaväkisinkin tahtoo saada ammutuksi peltopyyn. Alituinen epäonnistuminen ja loukattu omahyväisyys kiinnitti häntä yhä enemmän tähän naiseen. Koko Pariisi oletti asian aikoja sitten selväksi, eikä Eugène kuitenkaan ollut edistynyt rahtuakaan pitemmälle kuin ensimmäisenä päivänä rouva de Nüssingenin tavatessaan. Vielä tietämättömänä siitä, että naisen keimailu joskus tuottaa enemmän etua kuin hänen rakkautensa nautintoa, saattoi hän tuntea raivoa. Vaikka tämä aika, jolloin Delphine kamppaili rakkautensa kanssa, antoikin Eugènelle runsasta viehätystä, kävi se hänelle kuitenkin yhtä kalliiksi, kuin se oli ihanaa ja herkullista. Joskus hän, kun ei ollut penninpyörää taskussa ja tulevaisuus näytti synkältä, ajatteli omantuntonsa äänestä huolimatta sen suuren omaisuuden mahdollisuuksia, joita Vautrin oli väikytellyt hänelle, jos Eugène vain menisi naimisiin neiti Tailleferin kanssa. Tällä hetkellä oli hänen pulansa niin kireä, että hän melkein vaistomaisesti antautui niiden houkutusten valtaan, joilla tuo kumma sfinksi oli aivan toisenlaisissakin oloissa jo saanut häntä kiehdotuksi. Kun Poiret ja neiti Michonneau olivat poistuneet, luuli Rastignac, ettei huoneessa ollut muita kuin sukkakutimiinsa syventyneet rouvat Vauquer ja Couture, ja loi neiti Tailleferiin niin lempeän katseen, että se sai neidon luomaan oman katseensa alas.
"Onko teillä huolia, herra Eugène?" kysyi Victorine hetken vaitiolon jälkeen.
"Kelläpä ihmisellä ei olisi huolia?" vastasi Rastignac. "Jos me nuoret miehet saattaisimme olla varmoja siitä, että saisimme altista rakkautta vastineeksi uhrauksista, joihin joka hetki olemme valmiit, niin tuskinpa meillä olisi huolia ollenkaan!"
Vastauksen asemesta loi neiti Taillefer nuorukaiseen kauniin, ihannoivan katseen.
"Te, neiti, luulette olevanne varma sydämestänne nyt; mutta oletteko varma, ettei mielenne muutu?"
Tytön huulille häivähti välittömänä säteenä sydämestä hymy, joka kirkasti hänen kasvojansa siinä määrin, että Eugène hämmästyi aikaansaaneensa sellaisen tunteenpurkauksen.
"Mitä? Jos te huomenna olisitte rikas ja onnellinen, jos suuri rikkaus putoaisi pilvistä syliinne, rakastaisitteko vielä köyhää nuorta miestä, joka teitä miellytti puutteenne päivinä?"
Victorine nyökäytti päätään viehättävästi.
"Nuorta, kurjan köyhää miestä?"
Uusi päännyökkäys.
"Mitä tuhmuuksia te siellä puhutte?" huudahti rouva Vauquer.
"Antakaa meidän olla", vastasi Eugène, "me tiedämme, mitä puhumme."
"Tämähän kuulostaa kuin chevalier Eugène de Rastignacin ja neiti Victorine Tailleferin kihlaus?" lausui Vautrin karhein äänin ilmestyen äkkiä ruokasalin ovelle.
"Ah, kuinka minä säikähdin", huudahtivat yht'aikaa rouva Couture ja rouva Vauquer.
"Huonommin voisin valita", vastasi nauraen Eugène, johon Vautrinin ääni teki kaameamman vaikutuksen kuin koskaan ennen.
"Ei sopimatonta pilaa, hyvät herrat!" lausui rouva Couture. "Tyttäreni, menkäämme."
Rouva Vauquer seurasi asukkejansa säästääkseen sekä kynttilää että lämmityspuita viettäessään iltaa heidän luonaan. Eugène ja Vautrin olivat kahdenkesken.
"Tiesin varmasti teidän päätyvän siihen", sanoi Vautrin järkähtämättömän kylmäverisesti. "Mutta kuulkaa, minä olen yhtä hienotunteinen kuin kuka tahansa toinen. Älkää tehkö ratkaisevaa päätöstä tällä hetkellä, ette ole nyt maltillinen. Teillä on velkoja. En tahdo, että epätoivo saa teidät tulemaan minun luokseni, vaan järki. Tarvitsette kenties tuhannen écuta. Olkaa hyvä, suvaitsetteko?"
Tuo piru otti taskustaan lompakon ja siitä kolme tuhannen frangin seteliä tarjoten niitä ylioppilaalle. Eugène oli tosiaan mitä kiusallisimmassa tilassa. Hän oli velkaa markiisi d'Ajudalle ja kreivi de Traillesille sata louista, pelissä hävittyä, kunniasanaa vastaan lainattua. Hänellä ei ollut niitä, eikä hän uskaltanut mennä viettämään iltaa kreivitär de Restaudin luo, minne häntä odotettiin. Siellä piti olla yksi niitä tuttavallisia, vapaita illanviettoja, joissa syödään pikkuleivoksia ja juodaan teetä, mutta voidaan sivumennen hävitä kuusituhatta frangia whistipelissä.
"Hyvä herra", sanoi Eugène vaivoin hilliten miltei kouristuksen tapaista väristystä, "käsitättehän, että sen jälkeen, mitä te olette minulle kertonut, minun on mahdoton olla teille kiitollisuudenvelassa."
"Aivan niin, minä olisin pettynyt, jos olisitte puhunut toisin", selitti kiusaaja. "Te olette ihana nuori mies, valikoiva, ylpeä kuin leijona ja herkkä kuin nuori tyttö. Te olisitte haluttu saalis saatanalle. Minä rakastan teidän tapaisianne nuorukaisia. Vielä pari kolme mietiskelyä maailmanmenosta ja te näette maailman sellaisena, mikä se on. Näyttelemällä siinä joitakin pieniä hyveen osia voi etevä mies saavuttaa mitä ikinä haluaa ja katsomon tyhmyrit taputtavat käsiänsä. Pienen ajan päästä te olette meidän miehiämme. Ah, jos tulisitte minun oppilaakseni, minä toimittaisin teidät perille joka paikkaan. Teillä ei voisi olla semmoista toivomusta, joka ei toteutuisi heti, koskekoon toivomuksenne sitten mitä tahansa: kunniaa, rikkautta, naisia. Saisitte herkutella kaikella, mitä sivistys voi tarjota. Te olisitte meidän suosikkimme, meidän Benjaminimme, me syöksyisimme kaikki surmaan teidän mieliksenne. Jokainen este teidän tieltänne raivattaisiin pois. Kun kuitenkin yhä epäröitte, pidättekö minua siis rikollisena? Olkoon, mies, jolla oli yhtä paljon hyveitä kuin te luulette itsellänne vielä olevan, hra de Turenne, oli, katsomatta itseään tahratuksi, joskus yksissä juonin rosvojen kanssa. Te ette halua joutua kiitollisuudenvelkaan minulle, häh? No, siitä päästään vähällä", jatkoi Vautrin hymyillen. "Ottakaa nämä setelit ja kirjoittakaa tähän alas, tuohon noin", lisäsi hän ja otti taskustaan leimapaperin, "poikkipuolin: Tunnustan maksettavakseni kolmetuhattaviisisataa frangia ennen vuoden kuluttua. Päivämäärä ja nimi. Korko on siksi suuri, että sen täytyy haihduttaa kaikki empimisenne; te voitte pitää minua juutalaisena koronkiskurina ja itseänne vapaana kiitollisuudenvelasta. Saatte halveksia minua nyt, sillä minä olen varma siitä, että ennen pitkää minua rakastatte. Te tulette havaitsemaan minussa niitä kaameita kuiluja, hurjia keskitettyjä tunteita, joita hölmöt kutsuvat paheiksi, mutta ette ikinä ole havaitseva minua raukkamaiseksi tai kiittämättömäksi. No niin, minä en ole shakkipelissä moukka enkä juoksija, minä olen torni, poikaseni."
"Mikä mies te oikeastaan olette?" huudahti Eugène. "Te olette luotu minua hämmentämään."
"Eikö mitä, minä olen hyvä ihminen, valmis ryvettämään itseni, jotta te saisitte elää aikanne kaiken loasta syrjässä. Te ihmettelette itseksenne: mistä tämä alttius? Minä kuiskaan sen jonakin päivänä hiljaa korvaanne. Minä hämmästytin teitä alussa käyttämällä teille yhteiskuntajärjestyksen rakenteen ja sen koneen käynnin; mutta teidän ensimmäinen pelästyksenne haihtuu niinkuin rekryytin taistelutantereella ja te totutte katsomaan ihmisiä sotilaiksi, jotka ovat päättäneet kuolla niiden hyväksi, jotka itse pyhittävät itsensä kuninkaiksi. Ajat ovat tosin muuttuneet. Ennen sanottiin miehelle: 'tuossa sata écuta; tapa herra se ja se', ja mentiin tyynesti syömään, kun asianomainen haitallinen henkilö oli työnnetty tieltä. Nyt minä tarjoan teille suurta rikkautta vain päännyökkäyksestä, joka ei missään suhteessa kompromettoi teitä, mutta te epäröitte. Nykyaika on veltostunutta."
Eugène kirjoitti sitoumuksen ja vaihtoi sen seteleihin.
"Hyvä on, no, puhukaamme järkeä", jatkoi Vautrin. "Minä aion lähteä täältä muutaman kuukauden päästä Amerikkaan viljelemään tupakkaani. Lähetän teille sikareja ystävyydestä. Jos tulen rikkaaksi, autan teitä. Jos minulla ei ole lapsia (ja tuskinpa tulee olemaan, sillä minä en erin harrasta juurivesojen istuttamista), niin testamenttaan teille omaisuuteni. Eikö se ole ystävyyttä? Mutta minä olen teihin mieltynyt. Minun intohimonani on uhrautua toisen hyväksi. Minä olen sen jo tehnyt. Nähkää, poikani, minä elän korkeammassa ilmapiirissä kuin muut ihmiset. Minä pidän tekoja keinoina ja näen vain päämäärän. Mitä merkitsee ihminen minulle? Tuon verran!" sanoi hän napauttaen peukalonsa kynttä hampaaseensa. "Mies on kaikki taikka ei mitään. Hän on tyhjääkin mitättömämpi, jos hän on joku Poiret: sen voi tappaa kuin luteen, se on litteä ja haisee. Mutta mies on jumala, jos hän on teidän kaltaisenne: se ei ole enää ihon peittämä kone, vaan teatteri, missä liikkuu kauneimmat tunteet, ja minä elän vain tunteista. Tunne, sehän on maailma yhdessä ajatuksessa. Katsokaa ukko Goriotia: hänen kaksi tytärtänsä ovat hänelle koko maailma, se lanka, joka häntä ohjaa luomakunnassa. Minulle puolestani, joka olen paljon risteillyt elämässä, on olemassa vain yksi todellinen tunne, miehen ystävyys mieheen. Oletteko nähnyt monta miestä, joka on valmis, kun toveri sanoo: 'mennään hautaamaan eräs ruumis!' menemään mukaan sanaakaan sanomatta, mitään kysymättä? Minä olen tehnyt sen, minä. Minä en puhuisi näin kelle tahansa. Mutta te olette yli-ihmisiä, teille voi sanoa kaikki, te voitte ymmärtää kaikki. Te ette rämmi kauan tässä rämeessä, jossa meitä täällä ympäröivät marakatit elävät. Se on sanottu. Te menette naimisiin. Pysykäämme kumpikin kannallamme. Minun on kestävä eikä pehmene ikinä, he, he!"
Vautrin poistui haluamatta kuulla ylioppilaan vastaväitteitä, jotta tämän olisi parempi olla. Hän näytti tuntevan noiden pienten vastustelujen salaisuuden, kamppailujen, joilla miehet koreilevat oman itsensä edessä ja joita he käyttävät puolustaakseen kelvottomia tekojansa.
"Tehköön hän mitä tahtoo, minä en ikinä mene naimisiin neiti Tailleferin kanssa!" päätti Eugène.
Kärsittyään sisäisen kuumeen kiusaa, jota hänelle tuotti ajatus, että hän oli jonkinlaisessa liitossa tuon miehen kanssa, jota hän kammoksui, mutta joka suureni hänen silmissään juuri aatteittensa kyynillisyyden ja sen häikäilemättömyyden kautta, jolla hän suomi yhteiskuntaa, Rastignac pukeutui, tilasi ajurin ja meni rouva de Restaudin luo. Jo jonkin aikaa oli tämä nainen ollut entistä kahta kohteliaampi nuorelle miehelle, jonka jokainen askel oli edistystä suurmaailman sydämeen, ja jonka vaikutusvalta varmaankin kerran kasvaisi sangen suureksi. Hän maksoi velkansa de Traillesille ja d'Ajudalle, pelasi whistia osan yötä ja voitti, mitä oli hävinnyt. Taikauskoisena niinkuin useimmat miehet, joiden ura on vielä aukaisematta ja jotka ovat enemmän tai vähemmän fatalisteja, piti hän onneansa Taivaan palkintona siitä, että oli päättänyt pysyä oikealla tiellä. Seuraavana aamuna kiiruhti hän kysymään Vautrinilta, vieläkö tällä oli hallussaan hänen velkakirjansa. Myöntävän vastauksen saadessaan maksoi hän takaisin kolmetuhatta frangia osoittaen hyvin ymmärrettävää iloa.
"Kaikki käy hyvin", sanoi Vautrin.
"Mutta minä en ole teidän liittolaisenne", sanoi Eugène.
"Tiedän, tiedän", vastasi Vautrin hänet keskeyttäen. "Te teette vielä lapsellisuuksia. Pysähtelette pikkuseikkoihin portilla."
Kahta päivää myöhemmin istuivat Poiret ja neiti Michonneau auringonpaisteessa eräällä Jardin des Plantesin sivukäytävän penkillä keskustellen erään herran kanssa, jota Bianchon hyvällä syyllä piti epäilyttävänä.
"Neiti", sanoi hra Gondureau, "minä en käsitä, mikä teitä epäilyttää. Hänen Ylhäisyytensä kuningaskunnan pääpoliisilaitoksen herra ministeri..."
"Ah, Hänen Ylhäisyytensä kuningaskunnan pääpoliisilaitoksen herra ministeri...!" toisti Poiret.
"Niin, Hänen Ylhäisyytensä seuraa tätä asiaa", sanoi Gondureau.
Kenestä ei näytä uskomattomalta, että Poiret, entinen virkamies, kieltämättä kunnon mies, vaikka aatteita vailla, jatkoi tuon Bouffonkadun varrella asuvaksi koroillaaneläjäksi itsensä esittäneen miehen kuuntelemista sen jälkeen kuin hän lausui sanan "poliisi" ja siten osoitti todellisuudessa olevansa sen salainen asiamies? Mutta mikään ei ollut luonnollisempaa. Lukija ymmärtää paremmin sen erikoislajin, johon Poiret kuului tyhmyrien suuressa heimossa, huomautuksen jälkeen, jonka eräät havainnontekijät jo ovat lausuneet, mutta jota tähän saakka ei ole julkaistu. On olemassa kirjurikansa, joka valtion kulunkiarviossa on puristettu ensimmäisen – tuhannenkahdensadan frangin palkkaluokan käsittävän – jonkinlaisen hallinnollisen Grönlannin, ja kolmannen leveysasteen välille, missä alkavat vähän siedettävämmät palkat kolmesta kuuteen tuhanteen, lauhkea vyöhyke, missä jo tapaa lahjapalkkionkin, joka kukkii siellä viljelyksen vaikeuksista huolimatta. Tunnusomainen piirre, joka parhaiten kuvaa näiden pikkuvirkamiesten ahdaspiirisyyttä, on jonkinlainen konemainen, vaistomainen kunnioitus asianomaisen ministeriön suurta Dalai-Lamaa kohtaan, jonka virkamies tuntee nimikirjoituksesta, jota on mahdoton lukea, ja sanoista Hänen Ylhäisyytensä Herra Ministeri, noista neljästä sanasta, jotka merkitsevät hänelle samaa kuin Bagdadin Kaliifin Suurvisiiri, joka näiden virkalaisten silmissä edustaa pyhitettyä valtaa, josta ei voi vedota. Niinkuin paavi uskovaisten, niin on herra ministeri virkamiehen silmissä erehtymätön; hänestä heijastava loisto leviää hänen tekoihinsa, hänen sanoihinsa, hänen nimessään lausuttuihin sanoihin; hänen ylhäisyys-nimensä, joka todistaa hänen pyrintöjensä puhtauden ja hänen tahtonsa pyhyyden, tekee luvattomimmankin luvalliseksi. Mitä nuo ihmisparat eivät tekisi oman etunsa vuoksi, sitä rientävät he tekemään niin pian kuin sana "Hänen Ylhäisyytensä" on lausuttu. Virastoilla on totunnainen tottelevaisuutensa niinkuin armeijalla omansa: järjestelmä, joka vaientaa omantunnon, hävittää yksilön tekemällä hänestä aikaa myöten ruuvin tai mutterin hallintokoneistoon. Hra Gondureau, jolla näytti olevan ihmistuntemusta, huomasi pian, että Poiret oli näitä virkanappuloita, ja kun hän paljasti patterinsa, esiintyi myöskin oikealla hetkellä deus ex machina, tenhosana "Hänen Ylhäisyytensä" häikäisemään Poireta, joka hänestä näytti olevan Michonneaun urospuoli samoin kuin Michonneau Poiretin naaraspuoli.
"Kun kerran Hänen Ylhäisyytensä, itse hänen Hänen Ylhäisyytensä herra... Ah, se on ihan toista", sanoi Poiret.
"Kuulettehan, mitä sanoo tämäkin herra, jonka arvosteluun näytätte
luottavan", jatkoi Gondureau kääntyen nti Michonneaun puoleen. "No
niin, Hänen Ylhäisyydellään on nyt täysi varmuus siitä, että mainittu
Vautrin, joka asuu Vauquerin talossa, on Toulonin kaleereilta karannut
pahantekijä, siellä tunnettu nimellä Trompe-la-Mort." [Trompe la mort
= kuoleman pettäjä.]"Ah, Trompe-la-Mort!" sanoi Poiret. "Hän on sangen onnellinen, jos on ansainnut semmoisen nimen."
"On", vastasi poliisikätyri. "Hän voi tosiaan kiittää onneaan, ettei ole menettänyt henkeään niissä uhkarohkeissa edesottamuksissa, joihin hän on ryhtynyt. Se mies on vaarallinen, nähkääs. Hänellä on tavattomia ominaisuuksia. Hänen tuomionsakin on semmoinen asia, joka on tuottanut hänelle sakissaan sanomattoman suurta kunniaa..."
"Onko hän siis kunnian mies?" kysyi Poiret.
"Tavallaan. Hän otti omille niskoilleen toisen tekemän rikoksen. Todellinen rikollinen oli eräs sangen kaunis nuori mies, jota hän rakasti suuresti, eräs nuori italialainen, joka oli suuri peluri, joka sitten joutui sotilasuralle, ja on siellä muutoin käyttäytynyt täysin moitteettomasti."
"Mutta, jos Hänen Ylhäisyytensä poliisiministeri on varma, että hra Vautrin on Trompe-la-Mort, mihin hän siis tarvitsee minun apuani?" kysyi neiti Michonneau.
"Jaa, niin", toisti Poiret, "jos tosiaankin ministerillä, kuten meillä oli kunnia kuulla teidän sanovan, on jotakin varmuutta..."
"Varmuus ei ole oikea sana; mutta häntä epäillään. Minä selitän teille asian. Jacques Collin, kokkanimeltä Trompe-la-Mort, nauttii kolmen kuritushuoneen täyttä luottamusta, ja ne ovat valinneet hänet asiamiehekseen ja pankkiirikseen. Hän ansaitsee runsaasti tällä liiketoiminnalla, joka ehdottomasti vaatii merkkimiestä."
"Ah, ah, ymmärrättekö sanasutkausta, neiti?" sanoi Poiret. "Herra sanoo häntä merkkimieheksi, koska hän on merkitty."
"Niin sanottu Vautrin", jatkoi poliisikätyri, "ottaa vastaan herrojen rikollisten rahat, sijoittaa ne, tallettaa niitä heidän laskuunsa ja antaa niiden käytettäväksi, jotka pääsevät karkuun, tai heidän perheittensä, kun he niin säätävät testamentissaan, tai heidän rakastajattarilleen, kun he niin määräävät."
"Heidän rakastajattarilleen! Tarkoitatte kai vaimoilleen?" huomautti Poiret.
"En, herra. Pahantekijät elävät yleensä laittomassa aviossa, jota me sanomme salavuoteudeksi."
"Elävätkö he siis kaikki salavuoteudessa."
"Säännöllisesti."
"Ah", sanoi Poiret, "sellaista sopimattomuutta ei herra ministerin pitäisi suvaita. Kun teillä kerran on kunnia tavata Hänen Ylhäisyytensä, niin tulee teidän, jolla minun havaitakseni on filantrooppiset mielipiteet, selittää hänelle noiden ihmisten käytöksen siveettömyys, joka antaa sangen huonon esimerkin muulle yhteiskunnalle."
"Mutta eihän hallitus ota heitä kiinni voidakseen esittää kaikkien hyveiden mallikuvia."
"Se on totta. Mutta suvaitkaa kuitenkin..."
"Mutta ystäväni, antakaa toki tämän herran puhua", sanoi neiti Michonneau.
"Ymmärrättehän, neiti", jatkoi Gondureau. "Hallitukselle saattaa olla sangen tärkeää saada käsiinsä laiton kassa, joka kuuluu nousevan sangen suureen summaan: Trompe-la-Mort kerää hyvin huomattavia summia tallettaessaan ei ainoastaan erinäisten kumppaniensa omistamia rahoja, vaan vielä nekin, jotka saapuvat Kymmenentuhannen kerholta..."
"Kymmenentuhannen varkaan!" huudahti Poiret kauhistuneena.
"Ei, Kymmenentuhannen Kerho on varasseura, jonka jäsenet toimivat vain isoissa asioissa, eivätkä puutu juttuun, jossa ei ole vähintään kymmentätuhatta frangia voitettavissa. Siihen kerhoon kuuluu parhaimmisto niitä, jotka joutuvat oikeuden eteen. He tuntevat lain, eivätkä koskaan sekaannu semmoiseen, mikä saattaisi tuottaa kuolemanrangaistuksen, jos joutuisivat kiikkiin. Collin on heidän luottamusmiehensä ja neuvonantajansa. Suunnattomien käyttövarojensa avulla hän on perustanut oman poliisinsa, laajoja suhteita, joita hän kehittää salaperäisellä tavalla. Vaikka me vakoilemme häntä jo vuoden päivät, ei meidän vielä ole onnistunut päästä selville hänen pelistään. Hänen kassansa ja taituruutensa siis yhä edistävät pahetta, rahoittavat rikosta ja ylläpitävät suurta roistojoukkoa, joka on alituisessa sotatilassa yhteiskuntaa vastaan. Trompe-la-Mortin kiinnisaanti ja hänen pankkinsa valtaus merkitsisi pahan juuren katkaisemista. Niinpä siitä on tullut tärkeä poliittinen valtioasia, joka on omiaan tuottamaan kunniaa niille, jotka myötävaikuttavat sen onnistumiseen. Te, herra, voisitte päästä uudelleen valtion virkaan, tulla jonkun poliisikomisarion sihteeriksi, mikä toimi ei estäisi teitä edelleenkin nostajasta tähänastista eläkettänne."
"Mutta miksei", kysyi neiti Michonneau, "Trompe-la-Mort karkaa kassoineen?"
"Oh", selitti poliisikätyri, "minne ikinä hän menisi, seuraisi hänen kintereillään mies, jonka olisi määrä hänet tappaa, jos hän kavaltaisi kaleerilaisten kassan. Ja toiseksi ei sellaista rahastoa ole yhtä helppo anastaa kuin hienon perheen tytärtä. Sitäpaitsi on Collin niitä roistoja, jotka eivät saattaisi tehdä semmoista tekoa, hän katsoisi sitä kunniattomaksi."
"Te olette oikeassa", sanoi Poiret, "se olisi perin kunniatonta."
"Mutta kaikki tämä ei selitä meille, miksette te yksinkertaisesti tule häntä vangitsemaan", huomautti neiti Michonneau.
"No niin, neiti, minä selitän sen... Mutta", kuiskasi hän tämän korvaan, "estäkää ystäväänne minua keskeyttämästä, muuten emme ikinä pääse loppuun. Sen ukon täytyisi olla sangen äveriäs, jotta häntä jaksaisi kuunnella. – Niin, tullessaan tänne Trompe-la-Mort esiintyi kunniallisena pariisilaisena porvarina asettuen asumaan vaatimattomaan täysi hoitolaan; hän on ovela, nähkääs, näin ei häntä mitenkään käy vangitseminen ilman muuta. Sillä hra Vautrin on arvossapidetty mies, joka liikkuu suurissa asioissa."
"Tiettävästi", sanoi itsekseen Poiret.
"Ministeri ei halua, jos sattumalta olisi erehdytty ja vangittu todella olisikin Vautrin, saada niskaansa Pariisin kauppamaailmaa ja yleistä mielipidettä. Herra poliisipäällikkö epäröi, hänellä on vihamiehiä. Jos hän erehtyisi, käyttäisivät hänen paikkansa tavoittelijat hyväkseen vapaamielistä suunkopua ja kirkunaa kukistaakseen hänet. Tässä on meneteltävä samoin kuin Cogniardin, St. Helenan valekreivin jutussa; jos se olisi ollut oikea St. Helenan kreivi, niin me olisimme olleet hukassa. Niinpä täytyy asia todeta."
"Mutta siihenhän tarvittaisiin nätti nainen", sanoi neiti Michonneau vilkkaasti.
"Trompe-la-Mort ei laske naista likelleen", sanoi poliisikätyri. "Tietäkää salaisuus: hän ei rakasta naisia."
"Mutta niin ollen en käsitä, miten voisin tuon toteamisen suorittaa, olettamalla, että olisin siihen suostuvainen kahdestatuhannesta frangista."
"Ei mikään ole sen helpompaa", selitti toinen. "Minä annan teille pullon, joka sisältää erästä seosta annoksen, joka on kyllin suuri saamaan miehen tainnoksiin ilman vähintäkään hengenvaaraa, vaikka näyttää kuin hän saisi halvauksen. Tämän nesteen voi sekoittaa viiniin tai kahviin. Viipymättä toimitatte miehen sitten vuoteeseen ja riisutte hänet, niinkuin halvaustapauksissa tehdään. Heti kun olette yksin, lyötte häntä kämmenellä olkapäähän, pläiskis! ja näette, esiintyvätkö kirjaimet."
"Mutta tuohan ei ole yhtään mitään", sanoi Poiret.
"No niin, suostutteko?" kysyi Gondureau neiti Michonneaulta.
"Mutta, hyvä herra, entä jos kirjaimia ei olisi, saisinko sittenkin ne kaksituhatta frangia?"
"Ette."
"Kuinka suuri on korvaus siinä tapauksessa?"
"Viisisataa frangia."
"Tehdä semmoista mokomasta summasta! Tunnonvaivahan on sama, ja minun täytyy tyynnyttää omaatuntoani."
"Minä vakuutan teille", sanoi Poiret, "että neidillä on paljon omaatuntoa, paitsi sitä, että hän on sangen rakastettava henkilö ja hyvin taitava."
"No hyvä", päätti neiti Michonneau, "antakaa minulle kolmetuhatta frangia, jos se on Trompe-la-Mort, eikä mitään, ellei."
"Se käy", sanoi Gondureau, "mutta sillä ehdolla, että asia toimitetaan huomenna."
"Ei vielä, hyvä herra, minun täytyy ensin puhua rippi-isäni kanssa."
"Keinottelija!" sanoi Gondureau nousten. "Siis huomenna. Ja jos teillä olisi tarvis minua puhutella, tulkaa Sainte-Anne-kadun varrelle, Sainte-Chapellen pihan päähän. Porttiholvissa on vain yksi ovi. Kysykää hra Gondureauta."
Bianchon, joka palasi Cuvierin kurssilta, höristi korviaan kuullessaan oudon nimen Trompe-la-Mort ja etsivän poliisin kuuluisan päällikön sanat: "Se käy!"
"Miksi ette suostu? Sehän tuottaisi kolmesataa frangia korkoja", sanoi Poiret neiti Michonneaulle.
"Miksi?" vastasi neiti. "Asiaa täytyy harkita. Jos hra Vautrin on tuo Trompe-la-Mort, kukaties olisi edullisempaa sopia hänen kanssaan. Mutta rahan vaatiminen häneltä olisi hänen varoittamistaan ja hän saattaisi livahtaa tiehensä ilman muuta. Se olisi hirveä pettymys."
"Se olisi hänen varoittamistaan", toisti Poiret, "Ja sanoihan tuo herra meille, että häntä pidetään silmällä. Mutta te menettäisitte kaikki."
"Sitäpaitsi", ajatteli neiti Michonneau, "se mies ei miellytä minua. Hän puhuttelee minua aina epäkohteliaasti."
"Mutta", jatkoi Poiret, "se toinen menettely on parempi. Niinkuin se herra sanoi, ja hän näyttää minusta hyvältä; sitäpaitsi hän on sangen siististi puettu. Yhteiskunnan vapauttaminen rikollisesta, olkoonpa tämä kuinka kunnon mies tahansa, on lain noudattamista. Joka on juonut, juo. Entäpä jos hän saisi päähänsä tappaa meidät kaikki? Tulimmaista! mehän olisimme syyllisiä näihin murhiin puhumattakaan siitä, että olisimme niiden ensimmäiset uhrit."
Neiti Michonneau ei mietteiltään saattanut kuulla Poiretin suusta putoilevia lauseita, jotka tipahtelivat kuin vesipisarat huonosti suljetusta vesihanasta. Kun ukko kerran oli päässyt alkuun eikä neiti Michonneau häntä keskeyttänyt, puhui hän herkeämättä niinkuin kone. Alettuaan yhdestä aiheesta, oli hän jostakin välilauseesta johtunut käsittelemään ihan vastakkaisia, tulematta mihinkään päätökseen. Vauquerin taloon tultaessa hän oli joutunut kertomaan osuudestaan herra Ragoulleaun ja rouva Morinin jutussa, missä häntä oli kuultu todistajana. Sisääntultaessa neiti Michonneau huomasi Eugène de Rastignacin neiti Tailleferin kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa, joka oli niin mielenkiintoista, että pari ei kiinnittänyt mitään huomiota kahteen vanhaan asukkiin, kun nämä kulkivat ruokasalin läpi.
"Sen arvasikin, että siihen se päättyy", sanoi neiti Michonneau Poiretille. "Hehän ovat jo viikon päivät olleet syödä toisensa silmillään."
"Niin", sanoi Poiret. "Silläpä hänet tuomittiinkin."
"Kuka?"
"Rouva Morin."
"Minä puhun teille neiti Victorinesta", sanoi Michonneau astuen huomaamattaan Poiretin huoneeseen, "ja te vastaatte minulle rouva Morinilla. Mikä nainen se on?"
"Mihin neiti Victorine sitten on syyllinen?" kysyi Poiret.
"Hän on syyllinen siihen, että rakastaa hra Eugène de Rastignacia ja menee eteenpäin tietämättä mihin tie vie, viaton tyttöparka!"
Rouva de Nüssingen oli aamupäivällä saattanut Eugènen epätoivoon. Sisimmässään hän oli täydellisesti antautunut Vautrinin valtaan tahtomatta tutkistella tuon kummallisen miehen häntä kohtaan osoittaman ystävyyden vaikuttimia enempää kuin sellaisen yhtymän tulevaisuuttakaan. Oli tarpeen ihme vetämään häntä kuilusta, jonne hän oli astunut jalallaan jo tunti sitten vaihtaessaan neiti Tailleferin kanssa mitä suloisimpia lupauksia. Victorine luuli kuulevansa enkelin ääntä, taivaat aukenivat hänelle, Vauquerin taloa kaunistivat fantastiset koristeet, joilla koristemaalarit kaunistavat teatterin linnoja: hän rakasti, hän oli rakastettu, ainakin uskoi olevansa! Ja kukapa nainen ei olisi uskonut niinkuin hän nähdessään Rastignacin, kuunnellessaan häntä tämän kaikilta talon argoksilta ryöstetyn hetkisen aikana? Kamppaillen omaatuntoansa vastaan, tietäen tekevänsä pahaa ja tahtoen tehdä pahaa, selitellen itselleen korvaavansa tämän heikkoudensynnin naisen onnella, hänen epätoivonsa kaunisti häntä, se kun heijasti kaikkia niitä helvetin tulia, jotka paloivat hänen sydämessään. Onneksi hänelle ihme tapahtui: Vautrin astui sisään hilpeästi, luki molempien nuorten sydämistä, että oli yhdistänyt heidät pirullisen neronsa sommitteluilla, mutta samensi äkkiä näiden ilon laulamalla karhein ilkkuvin äänin:
Fanchetteni on hurmaava
koruttomuudessaan...Victorine syöksyi huoneesta vieden mennessään enemmän onnea kuin hänellä elämässään siihen saakka oli ollut onnettomuutta. Tyttöparka! Kädenpuristus, poski Rastignacin hiusten kutittamana, kuiskaus, lausuttu niin liki korvaa, että hän oli tuntenut nuorukaisen huulten lämmön, värähtävän käsivarren puristus vyötäisille, suudelma kaulalle olivat hänelle lemmen kosintaa, jonka pitkän Sylvian läheisyys, tämä kun oli tähän säteilevään ruokasaliin astumaisillaan, teki palavammaksi, eloisammaksi, sitovammaksi kuin kuuluisimmissa rakkauskirjoissa kerrotut kauneimmat rakkaudentunnustukset. Nämä pienet esirukoukset, käyttääksemme esivanhempiemme siroa sanontaa, näyttivät olevan luvattomuuksia hurskaan, joka toinen viikko ripillä käyvän nuoren tytön mielestä! Tänä hetkisenä hän oli koonnut enemmän sielun aarteita kuin myöhemmin, rikkaana ja onnekkaana saattoi niitä antaa kokonaan antautuessaan.
"Asia on valmis", sanoi Vautrin Eugènelle. "Teikarimme ovat iskeneet yhteen. Kaikki on tapahtunut sääntöjen mukaan. Makuasia. Kyyhkyläisemme on solvannut minun haukkaani. Huomenna Clignancourtin linnakkeessa. Kello puoli yhdeksän perii neiti Taillefer isänsä rakkauden ja omaisuuden juuri kun hän tuossa tyynesti pureksii kahvileipäänsä. Eikö se ole lystikästä? Se nuori Taillefer on sangen hyvä miekkailija ja luottaa itseensä sokeasti, niinkuin olisi neljä ässää kädessä; mutta hänestä isketään suonta eräällä minun keksimälläni tempulla; se on eräs tapa käännättää miekkaa ja pistää toista otsaan. Minä näytän teille sen otteen, se on hurjan hyödyllinen."
Rastignac kuunteli typertyneenä, eikä voinut vastata mitään. Samassa saapui ukko Goriot, Bianchon ja muutamia muita ruokavieraita.
"Juuri niin toivoin teidän toimivan", sanoi vielä Vautrin. "Te tiedätte, mitä teette. Hyvä, kotkanpoika, te hallitsette ihmisiä; te olette voimakas, päättäväinen, rohkea; minä kunnioitan teitä."
Hän yritti tarttua nuorukaisen käteen, mutta tämä veti kiivaasti omansa pois ja lusahti kalpeana tuolille; hän luuli näkevänsä verilätäkön edessään.
"Ah, lapsella on vielä pieniä hyveen ryvettämiä kapaloita", sanoi Vautrin matalin äänin. "Pappa Dolibanilla on kolme miljoonaa, minä tiedän hänen omaisuutensa. Myötäjäiset tekevät teidät valkoiseksi kuin morsiushame omissakin silmissänne."
Rastignac ei epäröinyt enää. Hän päätti mennä illan kuluessa varoittamaan Tailleferin herroja, isää ja poikaa. Samassa – Vautrin oli juuri poistunut – ukko Goriot kuiskasi hänen korvaansa:
"Te olette surullinen, poikani! Minäpä teen teidät iloiseksi. Tulkaa!"
Ja ukko sytytti vahakynttilänsä eräästä lampusta. Eugène seurasi häntä uteliaisuudesta aivan ihmeissään.
"Mennään teidän huoneeseenne", sanoi ukko, joka oli Sylvialta pyytänyt ylioppilaan avaimen. "Te luulitte tänä aamuna, ettei hän muka teitä rakasta, mitä?" jatkoi hän. "Hän lähetti teidät pois väkisin, ja te menitte tiehenne suuttuneena, epätoivoissanne. Joutavuuksia! Hän odotti minua. Ymmärrättekö? Meidän oli määrä mennä viimeistelemään erään viehättävän huoneiston järjestelyä, jonne te menette asumaan tästä kolmen päivän päästä. Se on Artois-kadun varrella, vain muutaman askeleen päässä Saint-Lazare-kadulta. Te asutte siellä kuin prinssi. Me olemme hankkineet teille sinne huonekaluja kuin morsiamelle. Me olemme puuhailleet paljon noin kuukauden päivät puhumatta teille mitään. Asianajajani on ryhtynyt toimiin, tyttäreni saa kolmekymmentäkuusituhatta frangiansa vuodessa, myötäjäistensä korot, ja minä tulen vaatimaan hänen kahdeksansadantuhannen franginsa sijoittamista varmoihin kiinnityksiin."
Eugène oli mykkänä ja asteli käsivarret ristissä rinnallansa epäjärjestyksessä olevaa huonettaan pitkin ja poikki. Ukko Goriot käytti erästä hetkeä, jolloin ylioppilas oli häneen selin asettaakseen kamiinille punaisen sahviaanikotelon, johon oli kullalla painettu Rastignaein vaakuna.
"Nuori ystäväni", sanoi ukko, "minä olen uppoutunut tähän asiaan kaulaani myöten. Mutta nähkääs, siinä on minulla omat itsekkäät pyyteeni, jotka kiinnostavat minua teidän asunnonmuuttoonne. Ettehän kiellä minulta, mitä! jos pyydän teiltä jotakin?"
"Mitä sitten?"
"Teidän huoneistonne yläpuolella, viidennessä kerroksessa, on huone, joka kuuluu siihen. Saanhan minä asua siinä, eikö totta? Minä alan tulla vanhaksi, minä olen liian kaukana tyttäristäni. En minä teitä häiritsisi. Se vain, että olisin siellä. Te puhuisitte minulle hänestä joka ilta. Eihän se ole teille vastenmielistä, sanokaa? Kun palaatte kotiin minun jo ollessa vuoteellani, kuulen teidän tulevan, ajattelen: 'Hän tulee pikku Delphinen seurasta. On vienyt hänet tanssiaisiin, Delphine on ollut onnellinen hänen kauttansa.' Jos olisin kipeänä, olisi palsamia sydämelleni kuulla teidän palaavan, liikuskelevan, menevän. Teissä olisi niin paljon tyttärestäni! Minulla olisi vain muutama askel käveltävänä ollakseni Champs-Elysées'ssa, missä he käyvät joka päivä, minä näkisin heidät aina, kun sensijaan nyt joskus tulen liian myöhään. Ja sitten hän kenties tulisi teidän luoksenne! Minä kuulisin hänen puhuvan, näkisin hänet aamuvaipassaan sipsuttelevan, astelevan joustavana kuin kissanpoikanen. Hän on kuukauden kuluessa muuttunut jälleen siksi, mikä hän oli, hilpeä, ihastuttava nuori tyttö. Hänen mielensä on toipumassa, hänen on kiittäminen teitä onnestaan. Oh, minä tekisin teidän puolestanne mahdottomuuksia. Hän sanoi minulle äsken palatessaan: 'Pappa, minä olen niin onnellinen!' Kun he sanovat minulle juhlallisesti: 'Isäni', niin se jäätää minua; mutta kun he sanovat minua papaksi, niin tuntuu kuin näkisin heidät vielä pieninä, he palauttavat mieleeni kaikki muistoni. Minä olen enemmän heidän isänsä. Kuvittelen, että he eivät vielä ole toisten omia!"
Ukko kuivasi silmiänsä, hän itki.
"Siitä on kauan, kun kuulin tämän sanan, kauan, kun sain ottaa häntä käsipuolesta. Niin, siitä on kai kohta kymmenen vuotta, kun olen kävellyt kummankaan tyttäreni rinnalla. Kuinka hyvältä tuntui hipaista hänen hamettansa, asettaa askelensa hänen käyntinsä mukaan, ottaa osaa hänen intoonsa! No niin, minä vein Delphineä tänä aamuna kaikkialle. Kävin hänen kanssaan puodeissa. Ja saatoin takaisin kotiin. Oh! Ottakaa minut luoksenne. Joskus saatatte tarvita jotakin, joka toimittaisi jonkin asian, niin minä olen saapuvilla. Ah, jos tuo paksu elsassilainen kollo kuolisi, jos hänen reumatisminsa ymmärtäisi nousta vatsaan, kuinka onnelliseksi tulisikaan silloin tytärparkani! Te olisitte minun vävyni, te olisitte julkisesti hänen puolisonsa. Nähkääs, hän on niin onneton, kun ei tiedä mitään tämän maailman iloista, että minä annan hänelle anteeksi kaikki. Jumalan täytyy olla isien puolella, jotka todella rakastavat. – Delphine rakastaa teitä kovasti!" sanoi hän sitten kohottaen päätään hetken vaitiolon jälkeen. "Kävellessämme hän puhui kanssani teistä: 'Eikö totta, isä, hän on hyvä, hänellä on hyvä sydän. Puhuuko hän minusta?' Niin, Artois-kadulta aina Panorama-pasaasiin kävellessämme! puhui hän minulle teistä, siitä tulisi monta kirjaa. Hän tyhjensi sydämensä minun sydämeeni. Koko tänä ihanana aamupäivänä en tuntenut itseäni enää vanhaksi, en painanut unssia. Minä kerroin hänelle että te olitte luovuttanut minulle sen tuhannen frangin setelin. Oh, hän oli siitä niin liikutettu, että kyyneltyi. – Mutta mitä teillä on tuossa kamiinilla?" kysyi vihdoin ukko Goriot, joka ei enää malttanut odottaa, kun Rastignac oli niin kankea.
Eugène, joka oli aivan typertyneenä, katsoi naapuriansa ällistyneen näköisenä. Tuo Vautrinin huomenna tapahtuvaksi ilmoittama kaksintaistelu oli niin räikeä vastakohta hänen rakkainten toiveittensa toteutumiselle, että hän oli kuin painajaisen vallassa. Hän kääntyi kamiiniin päin, huomasi pienen rasian, avasi sen ja näki siinä paperin, jonka alla oli Breguetin kello. Paperille oli kirjoitettu sanat:
"Toivon, että ajattelisitte minua joka hetki, sentähden että...
Delphine."Nuo kaksi viimeistä sanaa sisälsivät epäilemättä viittauksen, johonkin heidän välillään sattuneeseen kohtaukseen. Eugène tuli niistä liikutetuksi. Hänen emaljinen vaakunansa kultakuoren sisäpuolella. Tämä niin kauan haluttu esine, perät, avain, muoto, vaakuna vastasivat täydellisesti hänen toiveitansa. Ukko Goriot oli riemuissaan. Hän oli epäilemättä luvannut tyttärelleen kertoa lahjan Eugèneen tekemän vaikutuksen pienimmätkin vivahteet, sillä hän oli kolmantena mukana näissä nuorten tunteenilmaisuissa, eikä näyttänyt suinkaan vähimmän onnelliselta. Hän rakasti jo Rastignacia sekä tyttärensä että tämän itsensä vuoksi.
"Menkää häntä tapaamaan tänä iltana, hän odottaa teitä. Se paksu elsassilainen illastaa tanssijattarensa luona. Hahhah, hän oli ollut aika nolona, kun asianajajani ilmoitti hänelle vaatimukset. Eikö hän kuitenkin väitä rakastavansa tytärtäni jumalointiin saakka? Koskekoonpa häneen ja tapan sen... Ajatus, että minun Delphineni olisi sen... (hän huokasi) saisi minut tekemään rikoksen; mutta se ei olisi miestappo, sillä hänellä on vasikan pää porsaan ruhossa. Otattehan minut sitten luoksenne, mitä?"
"Otan tietenkin, tiedättehän, että pidän teistä..."
"Minä näen sen kyllä, te ette häpeä minua, te! Antakaa, kun syleilen teitä."
Hän puristi ylioppilasta poveansa vasten.
"Teettehän hänet hyvin onnelliseksi, luvatkaa se minulle! Menettehän sinne tänä iltana, eikö totta?"
"Menen kyllä. Mutta minun täytyy käydä myöskin asialla, joka ei siedä lykkäystä."
"Voinko ehkä minä siinä olla joksikin avuksi?"
"Voittepa tosiaan. Sillä välin kun minä menen rouva de Nüssingenin luo, menkää te hra Taillefer vanhemman luokse sanomaan hänelle, että varaa minulle tänä iltana hetken puhuakseni hänelle äärettömän tärkeästä asiasta."
"Olisiko se sittenkin totta, nuori mies", huudahti ukko Goriot muuttuen hahmoltaan, "että te kosielette hänen tytärtään, kuten ne hölmöt tuolla alhaalla sanovat?... Ukkosen jyrinä! te ette tiedä, mitä Goriotin läimäys on. Ja jos te pettäisitte meidät, niin minä löisin... Oh, sehän ei ole mahdollista!"
"Minä vannon teille, että rakastan vain yhtä naista maailmassa", sanoi ylioppilas, "ja sen tiedän vasta tällä sekunnilla."
"Ah, mikä onni!" huokasi ukko Goriot.
"Mutta", jatkoi Eugène, "Tailleferin poika menee huomenna kaksintaisteluun, ja minä olen kuullut, että hänet siinä tapetaan."
"Mitä se teille kuuluu?" kysyi Goriot.
"Mutta täytyyhän sanoa hänelle, että hän estää poikansa menemästä..." huudahti Eugène.
Hänen lauseensa keskeytti Vautrinin ääni, joka kuului portailta hänen ovensa kohdalta, missä hän lauloi:
Oi Rikhard, kuninkaani,
maailma hylkää sun...
Brum, brum, brum, brum, brum!
Olen kauan maita ma kiertänyt,
minut nähty on kaik... trala lalala..."Herrat", huusi Christophe, "soppa odottaa ja kaikki muut ovat pöydässä."
"Kuule", sanoi Vautrin, "tuo pöytään pullo minun Bordeaux-viiniäni."
"Onko kello teistä kaunis?" kysyi ukko Goriot. "Hänellä on hyvä maku, eikös olekin?"
Vautrin, ukko Goriot ja Rastignac menivät portaita yhdessä ja joutuivat myöhästymisensä vuoksi istumaan pöydässä vierekkäin.
Eugène oli päivällisen aikana Vautrinille kankean kylmä, vaikka tämä rouva Vauquerin mielestä niin miellyttävä mies ei koskaan ollut niin pirteän henkevänä kuin tänään. Hän suorastaan säkenöi sukkeluuksia ja sai kaikki hilpeälle tuulelle. Tämä huolettomuus, tämä kylmäverisyys tyrmistytti Eugènea.
"Mitä erikoista teille tänään on tapahtunut?" kysyi rouva Vauquer. "Tehän olette iloinen kuin peipponen."
"Minä olen aina iloinen, kun olen tehnyt hyvän kaupan."
"Kaupanko?" kysyi Eugène.
"Niin. Minä olen välittänyt erän kauppatavaraa, josta saan hyvän välityspalkkion. – Neiti Michonneau", sanoi hän huomatessaan, että ikä-impi tarkkasi häntä, "onko minun kasvoissani jokin piirre, joka ei miellytä teitä, kun luotte minuun noin amerikkalaisen katseen? Pitää sanoa; minä muutan sen teitä miellyttääkseni... – Poiret, ettehän siitä suutu, mitä?" kysyi hän vilkuttaen silmää entiselle virkamiehelle.
"Saakuli soikoon! Teidän pitäisi esittää Huvi-Herkules-veistosta", sanoi nuori maalari Vautrinille.
"Hm, se voisi käydä, jos neiti Michonneau suostuu esittämään Père-Lachaisen Venusta", vastasi Vautrin.
"Entä Poiret?" kysyi Bianchon.
"No, Poiret esittää Poireta. Puutarhain jumalaa", huudahti Vautrin.
"Sehän johtuu poiresta..." [Poire = päärynä.]"Pehmeästä!" jatkoi Bianchon. "Te olisitte silloin päärynän ja juuston välissä." [Poire molle (pehmeä päärynä), entre la poire et le fromage (jälkiruokaa syödessä), suomeksi sieluttomia sutkauksia, mutta ranskaksi aivan toista, varsinkin aikana, jolloin kasvojensa yläosalta kapea, alaosalta leveä kuningas pilalehdissä säännöllisesti piirrettiin päärynän muotoiseksi. – Suom.]
"Tuhmuuksia", sanoi rouva Vauquer, "te tekisitte paremmin tarjoamalla meille Bordeaux-viiniänne, josta tuolla huomaan yhden pullon pistävän nokkaansa esille! Se ylläpitäisi iloamme, jotapaitsi se on terveellistä vatsalle."
"Hyvät herrat", sanoi Vautrin, "naispresidentti kutsuu meitä järjestykseen. Rouva Couture ja neiti Victorine eivät pahene teidän leikinlaskustanne; mutta kunnioittakaa setä Goriotin viattomuutta. Minä ehdotan pientä pullostoa Bordeaux-viiniä, jonka nimi Laffitte tekee kahta kuulummaksi, olkoon se sanottu ilman valtiollisia viitteitä. – Hei, kiinalainen!" sanoi hän katsoen Christophea, joka ei hievahtanut. "Tänne, Christophe! Kuinka, etkö sinä kuule nimeäsi? Kiinalainen, tuo tänne neste!"
"Tässä on, herra", sanoi Christophe antaen hänelle pullon.
Täytettyään Eugènen ja ukko Goriotin lasit hän kaatoi itselleen muutamia pisaroita, oli maistelevinaan, sillä välin kun hänen molemmat vierustoverinsa joivat, ja virnisti sitten pahasti.
"Peijakas! tämähän haisee korkille. Ota se itsellesi, Christophe, ja mene noutamaan meille toista; oikeanpuoliselta hyllyltä, tiedäthän? Meitä on kuusitoista; tuo kahdeksan pulloa."
"Kun te tässä leventelette", sanoi maalari, "niin minä maksan sata kastanjaa."
"Oo-oh!"
"Buu-uub!"
"Prrr!"
Joka puolelta kuului ääniä kuin rakettien räiskettä.
"Tarjotkaa te, mamma Vauquer, kaksi pulloa samppanjaa", esitti Vautrin.
"Sepä se! Miksette pyydä koko taloa? Kaksi samppanjaa! Sehän maksaa kaksitoista frangia! Minä en semmoisia summia ansaitse! Mutta jos hra Eugène maksaa ne, niin minä tarjoan viinimarjalikööriä."
"Sen viinimarjalikööri perkaa vatsan kuin manna", sanoi lääketieteen ylioppilas hiljaisin äänin.
"Ole vaiti, Bianchon", huudahti Rastignac. "Minä en voi kuulla puhuttavan mannasta ilman sydäntäni... Olkoon menneeksi samppanja, minä maksan sen", lisäsi hän.
"Sylvia", sanoi rouva Vauquer, "antakaa biskvittiä ja pikkuleivoksia."
"Teidän pikkuleivoksenne ovat liian suuria", sanoi Vautrin, "mutta mitä biskvitteihin tulee, antakaa tulla!"
Tuossa tuokiossa kierteli Bordeaux-viini, pöytävieraat vilkastuivat, hilpeys kaksinkertaistui. Äänekkään naureskelun keskeltä kajahteli eräiden eläinten äänen jäljittelyä. Kun museonvirkamies oli alkanut esittämällä pariisilaista ääntä, joka muistutti kiimaisen kissan naukumista, oli heti kahdeksan ääntä valmiina matkimaan seuraavia katuhuutoja:
"Hiotaan veitsiä!"
"Nauriinsiemeniä pikkulinnuille!"
"Korjataan posliinia!"
"Tämän päivän tuoretta kalaa!"
"Piiskataan pukuja!"
"Vanhoja vaatteita, vanhoja kaluuneja, vanhoja hattuja myytävänä!"
"Hyviä kirsikoita!"
Voiton vei Bianchon nenä-äänellään, jolla hän huusi:
"Sateenvarjokauppias!"
Hetken aikaa vallitsi melu, joka oli vähällä saada rumpukalvon halkeamaan, keskustelu täynnä mitä mielettömintä lörpöttelyä, sekamelskainen ooppera, jota Vautrin johti kapellimestarina samalla pitäen silmällä Eugènea ja Goriota, jotka jo näyttivät juopuneilta. Istuen selkäkenossa katseli kumpainenkin tätä outoa menoa vakavannäköisenä ja juoden vain vähän; kumpaakin askarrutti ajatus, mitä heidän vielä tänä iltana oli tehtävä, mutta kumpikin tunsi itsensä siitä huolimatta kykenemättömäksi nousemaan. Vautrin, joka syrjästä silmäillen tarkkasi heidän kasvojensa ilmeitä, käytti hetkeä, jolloin heidän silmänsä alkoivat sameta ja yrittivät mennä kiinni, kuiskatakseen Eugènen korvaan:
"Pikku poju ei ole vielä kyllin ovela ottelemaan pappa Vautrinin kanssa, ja tämä taas rakastaa teitä liian paljon voidakseen sallia teidän tekevän tyhmyyksiä. Kun minä olen kerran päättänyt jonkin asian, niin ainoastaan Jumala itse on kyllin voimakas sulkemaan tieni. Vai piti muka mennä varoittamaan ukko Tailleferia, tehdä koulupojan tuhmuuksia! Uuni on lämmin, taikina valmis, leipä pellillä; huomenna voimme heitellä siitä murusia päämme yli sitä syödessämme; ja nyt meidän muka piti estää sitä paistamasta?... Ei, ei, kaikki kypsyy! Pienet itsesyyttelyt haihtuvat sitten ruuan sulaessa. Sillä välin kuin poju nukkuu, asettaa eversti kreivi Franchessini hänelle Michel Tailleferin jälkeläiseksi miekkansa terällä. Periessään veljensä saa Victorine vaatimattomat viisitoistatuhatta frangia korkoja. Minä olen ottanut selvän asioista ja tiedän, että äidin perintö nousee yli kolmensadantuhannen..."
Eugène kuuli nämä sanat voimatta niihin vastata: hän tunsi kielensä tarttuneen kitalakeen, hän oli voittamattoman uneliaisuuden vallassa ja näki pöydän ja sen ympärilläolijat enää vain sumun läpi. Hetken kuluttua melu vaimeni, vieraat poistuivat yksi toisensa jälkeen. Sitten, kun jäljellä ei ollut enää muita kuin rouva Vauquer, rouva Couture, neiti Victorine, Vautrin ja ukko Goriot, huomasi Rastignac kuin unessa rouva Vauquerin täyttävän yhtä pulloa toisten pohjille jääneistä rippeistä.
"Jos ovat hulluja, niin ovathan nuoria", sanoi leski.
Se oli viimeinen lause, jonka Eugène saattoi ymmärtää.
"Herra Vautrin yksin se tämmöisiä hullutuksia järjestää", sanoi Sylvia. "Christophe kuorsaa kuin vonkuva hyrrä."
"Hyvästi, mamma", sanoi Vautrin. "Minä menen bulevardille nauttimaan hra Martyn esiintymisestä suurenmoisessa kappaleessa Autio vuori, joka on mukaelma Erakosta... Jos haluatte, tulkaa mukaan, ja myöskin toiset naiset."
"Emme suinkaan me tule, kiitoksia vain", sanoi rouva Couture.
"Kuinka, naapuri?" huudahti rouva Vauquer. "Ette halua tulla katsomaan kappaletta, joka on otettu Erakosta, Atala de Chateaubriandin teoksesta, jota olemme lukeneet niin suuresti nauttien, joka on niin kaunis, että me itkimme lehmusten alla viime kesänä niinkuin Elodien Madeleinet, sanalla sanoen siveellinen teos, joka voisi olla opettavainen tyttärellenne?"
"Meitä on kielletty käymästä teatterissa", vastasi Victorine.
"Kas noita, ne ovat menneet omille mailleen", sanoi Vautrin koomillisesti pudistaen ukko Goriotin ja Eugènen päitä.
Asettaen Eugènen pään tuolin nojapuuta vasten, jotta nuorukainen nukkuisi mukavammin, hän suuteli tätä hellästi otsalle, laulaen:
Nuku, armas, huolestas!
Minä valvon puolestas."Minä pelkään, että hän on sairas", sanoi Victorine.
"Jääkää siis häntä hoitamaan", huomautti siihen Vautrin. "Se on teidän velvollisuutenne naisena", kuiskasi hän tytön korvaan. "Tuo nuori mies jumaloi teitä, ja minä ennustan, että teistä tulee hänen pikku puolisonsa. Ja sitten", lisäsi hän ääneen, "'olivat he kunnioitettuja koko maassa, elivät onnellisina ja saivat paljon lapsia'. Niinhän ne kaikki rakkausromaanit päättyvät. – No, mamma", jatkoi hän kääntyen rouva Vauquerin puoleen häntä sepäellen, "pankaa hattu päähän, se kukallinen hame ylle ja kreivittären vyöhyt vyötäisille. Minä menen noutamaan ajuria."
Ja hän lähti laulaen:
Oi armahainen aurinko,
maan hedelmät sä kypsytät..."Hyvä Jumala, mitä sanotte, rouva Couture, tuon miehen kanssa voisi elää onnellisena vaikka katolla! Kas", jatkoi hän kääntyen makaronikauppiaaseen päin, "ukko Goriotkin on saanut kyliänsä! Sen kitupiikin päähän ei ole milloinkaan pälkähtänyt pyytää minua minnekään. Mutta, hyvä Jumala, hän kellahtaa maahan! Siivotonta, että vanha mies menettää järkensä siihen määrään! Vaikka eihän oikeastaan voi menettää semmoista, mitä ei ole... Sylvia, taluttakaa hänet huoneeseensa."
Sylvia tarttui ukon kainaloon, sai hänet jalkeille, saattoi huoneeseen ja heitti kuin paketin täysissä pukeissa poikkipäin vuoteelle.
"Nuorukaisparka", sanoi rouva Couture, silittäen Eugènen tukkaa pois silmiltä, "hän on kuin nuori tyttö, hän ei tiedä mitä kohtuuttomuus on."
"Niin, sen voin sanoa, että niinä kolmenakymmenenäyhtenä vuotena, joina olen vuokralaisia pitänyt", sanoi rouva Vauquer, "on minun kätteni kautta, kuten sanotaan, kulkenut monta nuorta miestä, mutta milloinkaan en ole nähnyt niin viehättävää ja hienoa kuin hra Eugène. Kuinka kaunis hän on nukkuessaan! Asettakaa toki hänen päänsä olkaanne vasten, rouva Couture. Kas! sehän hervahtaa neiti Victorinen olalle: näkyy olevan erikoinen nuorten jumala! Vielä vähän, muuten hän kahnaa päätänsä pöydän reunaan! Noista kahdesta tulisi vasta kaunis pari."
"Olkaa toki vaiti!" huudahti rouva Couture. "Tehän puhutte asioita..."
"Joutavia! Ei hän mitään kuule", vastasi rouva Vauquer. – "Sylvia, tule pukemaan minua. Minä otan suuren kureliivini."
"Mitä, suuren kureliivinne päivällisen jälkeen, rouva?" sanoi Sylvia. "Ei, etsikää joku toinen siihen palvelukseen, minä en rupea teitä hengiltä ottamaan. Suuri kureliivi nyt? Se olisi niin varomatonta, että se tosiaan voisi maksaa henkenne."
"Se on minulle yhdentekevää, mutta täytyyhän osoittaa arvonantoa hra Vautrinille."
"Rakastatteko tosiaan niin suuresti perillisiänne?"
"Älä turhia lörpötä, tule", sanoi leski ja lähti.
"Hänen iällään!" päivitteli Sylvia ja seurasi emäntäänsä.
Rouva Couture ja hänen kasvattinsa, jonka olkaa vasten Eugènen pää lepäsi, jäivät yksin ruokasaliin. Christophen kuorsaukset kaikuivat äänettömässä talossa ja korostivat vielä Eugènen unen rauhallisuutta, hän kun nukkui viehättävästi kuin lapsi. Onnellisena siitä, että sai tässä suorittaa sellaista armeliaisuustyötä, johon naisen kaikki tunteet keskittyvät, ja joka salli hänen ilman rikosta tuntea nuoren miehen sydämen sykkivän poveansa vasten, sai Victorine kasvoilleen jonkinlaisen äidillisen suojelijan ilmeen ja näytti oikein ylpeältä. Läpi tuhannen ajatuksen, jotka syttyivät hänen sydämessään, tunki värisyttävä nautinnon tunne, jonka aiheutti nuoren ja puhtaan lämmön vaihto.
"Rakas tyttöparka!" sanoi rouva Couture puristaen hänen kättään.
Vanha rouva ihaili tytön puhtaita, kärsiviä kasvoja, joilla sarasti onnen aamuruskoa. Victorine muistutti naiivia keskiaikaista maalausta, missä taiteilija jättää syrjään kaiken sivuasiallisen ja keskittää tyynen ja ylvään siveltimensä koko tenhon kellerviin kasvoihin, jotka sensijaan heijastavat taivasta kaikkine kultahohteineen.
"Eikä hän kai kuitenkaan juonut kuin pari lasia, äiti", sanoi Victorine sormeillen Eugènen hiuksia.
"Jos hän olisi elostelija, tyttäreni, olisi hän kestänyt viinin vaikutuksen niinkuin kaikki muutkin. Hänen juopumuksensa päinvastoin on hänelle kunniaksi."
Rattaiden kolinaa kuului kadulta.
"Äiti", sanoi nuori tyttö, "se on hra Vautrin. Ottakaa te hra Eugène. Minä en tahtoisi sen miehen näkevän minua näin; hänellä on puheentapa, joka tahraa sielua, ja katse, joka hävettää naista ikäänkuin hänet riisuttaisiin alasti."
"Ei", sanoi rouva Couture, "sinä erehdyt. Hra Vautrin on hyvä mies, vähän siihen malliin kuin Couture-vainaja, räikeä mutta hyvä, hyväätekeväinen pöpö."
Samassa astui Vautrin sisään ihan hiljaa ja katsoi noiden kahden lapsen muodostamaa kaunista taulua, jota lampun valo näytti hyväilevän.
"Ah", sanoi hän pannen käsivartensa ristiin, "tuossa näky, joka olisi innoittanut Paul ja Virginian tekijän, Bernardin de Saint-Pierren, kirjoittamaan kauniita lehtiä. Nuoriso on sentään kaunista, rouva Couture! – Lapsiparka, nuku!" sanoi hän katsellen Eugènea, "onni tulee joskus nukkuessa. – Rouva", jatkoi hän kääntyen lesken puoleen, "mikä minua kiinnittää tuohon nuoreen mieheen, mikä minua liikuttaa, on se, että tiedän hänen sielunsa kauneuden olevan sopusoinnussa hänen kasvojensa kauneuden kanssa. Katsokaa, eikö tuossa lepää keruubi enkelin olkaa vasten? Hän ansaitsee saada rakkautta, tuo! Jos olisin nainen, niin tahtoisin kuolla (ei, en toki niin typerää!), tahtoisin elää hänen hyväkseen. – Ihaellessani heitä näin, rouva", kumartui hän sanomaan hiljaa rouvan korvaan, "en voi olla ajattelematta, että Jumala on luonut heidät toinen toistansa varten. – Kaitselmuksen tiet ovat käsittämättömät, hän tutkii sydämet ja munaskuut", lausui hän jälleen äänekkäästi. "Nähdessäni teidät yhdistettyinä, lapseni, saman puhtauden, kaikkien hyvien tunteiden yhdistäminä, en voi ajatella mahdolliseksi, että olisitte ainiaaksi erotetut tulevaisuudessa. Jumala on vanhurskas. – Mutta", sanoi hän nuorelle tytölle, "minä olen ollut näkevinäni teissä onnen piirtoja. Antakaa kätenne tänne, neiti Victorine; minä tunnen kiromantiaa, minä olen usein ennustanut, ja oikein. No, älkää pelätkö! Ah, mitä näenkään. Kautta kunniani, teistä tulee ennen pitkää yksi Pariisin rikkaimpia perijättäriä. Te teette hänet, joka teitä rakastaa, täysin onnelliseksi. Isänne kutsuu teidät luokseen. Te menette naimisiin hienonimisen, nuoren, kauniin miehen kanssa, joka jumaloi teitä."
Tässä keskeyttivät alasastuvan keimailevan lesken raskaat askeleet Vautrinin ennustelun.
"Tuossahan on mamma Vauquer kauniina kuin tähti ja niin piukkana kuin porkkana. – Eikö ahdista henkeä hiukkasen?" kysyi hän koettaen kädellään kureliivin yläreunaa. "Sydämen etuvartiot ovat kovanlaisessa kiristyksessä, mamma! Jos purskahdatte itkuun, tapahtuu räjähdys; mutta minä kokoan sirut huolellisesti kuin muinaismuistojen kauppias."
"Hän osaa ranskalaista kohteliaisuutta, tuo", kuiskasi leski rouva Couturen korvaan.
"Hyvästi, lapset!" jatkoi Vautrin kääntyen Eugènen ja Victorinen puoleen. "Minä siunaan teitä", sanoi hän sitten pannen kätensä heidän päittensä päälle. "Uskokaa minua, neiti, rehellisen miehen toivotus merkitsee jotakin, se tuottaa onnea, Jumala kuulee sen."
"Hyvästi, rakas ystäväni", sanoi rouva Vauquer vuokralaiselleen. "Luuletteko te", lisäsi hän hiljaa, "hra Vautrinilla olevan vakavia aikomuksia minun suhteeni?"
"Hm, hm."
"Ah, rakas äiti", sanoi Victorine huokaisten ja katsellen käsiänsä, kun molemmat naiset jäivät kahdenkesken, "jospa hra Vautrin olisi ennustanut totta!"
"Mutta siihenhän ei tarvita muuta", vastasi vanha rouva, "kuin että sydämetön veljesi putoaa hevosen selästä..."
"Hyi, äiti!"
"Hyvä Jumala, mikä suuri synti se on, jos suo pahaa viholliselleen", jatkoi leski. "Kävisin kyllä katumusripillä, mutta totta puhuen veisin sydän keveänä kukkia hänen haudalleen. Kurja mies! Hänellä ei ole ollut rohkeutta puhua äitinsä puolesta, mutta kyllä kurjien juonien nojalla nauttia hänen perintöänsä sinun vahingoksesi. Serkullani oli sievoinen omaisuus. Sinun onnettomuudeksesi ei koskaan ollut kysymystä sen merkitsemisestä välikirjaan."
"Onni olisi raskas kannettava, jos se maksaisi toisen hengen", sanoi Victorine. "Jos minun tullakseni onnelliseksi vaadittaisiin veljeni häviämistä, niin jäisin mieluummin ainiaaksi tänne."
"Hyvä Jumala, kuten sanoi hra Vautrin, joka kuten kuulit on sangen jumalinen", lausui rouva Couture, "minulla oli nautinto nähdä, että hän ei ole jumalaton niinkuin muut, jotka puhuvat Jumalasta pienemmällä kunnioituksella kuin itse paholainen. No niin, kuka voi tietää, mitä teitä Kaitselmus näkee hyväksi meitä johtaa?"
Sitten molemmat naiset Sylvian avulla veivät Eugènen tämän huoneeseen, panivat hänet makuulle vuoteelleen, ja Sylvia riisui häneltä vaatteita sen verran, että oli mukava maata. Ennen lähtemistään, kun täti jo oli kääntänyt selkänsä, Victorine suuteli Eugènea otsalle tuntien sanomatonta onnea tästä luvattomasta näpistelystä. Hän katseli Eugènen huonetta, kahmasi niin sanoakseni yhteen ainoaan ajatukseen tämän päivän tuhannet onnensattumat teki niistä taulun, jota hän katseli kauan, ja nukkui onnellisimpana olentona Pariisissa.
Kestitys, jonka varjolla Vautrin sai Eugènen ja ukko Goriotin juomaan narkotisoitua viiniä, tuli tämän miehen turmioksi. Bianchon unohti, puolipäihtyneenä kun oli, kysyä neiti Michonneaulta, mikä mies se Trompe-la-Mort on. Jos hän olisi lausunut sen nimen, olisi hän epäilemättä saanut Vautrinin tai, käyttääksemme hänen oikeaa, kuritushuoneessa kuuluisaa nimeänsä, Jacques Collinin varuilleen. Toisaalta sai pilkkanimi Père-Lachaisen Venus neiti Michonneaun päättämään paljastaa karkurin juuri, kun hän luottaen Collinin avokätisyyteen mietti, eikö olisi edullisempaa varoittaa häntä ja neuvoa pakenemaan yön kuluessa. Nyt lähti neiti, Poiretin saattamana, tapaamaan kuuluisaa turvallisuuspoliisin päällikköä Sainte-Annen kadulle, luullen vieläkin olevansa tekemisissä Gondureau-nimisen virkamiehen kanssa. Poliisipäällikkö otti hänet vastaan kohteliaasti. Kun sitten kaikki oli tarkalleen sovittu, pyysi neiti Michonneau sitä nestettä, jonka avulla hän pääsisi ottamaan selkoa merkin olemassaolosta. Siitä tyytyväisyyden eleestä, jonka pienen Sainte-Annenkadun suuri mies teki etsiessään pikku pulloa eräästä kaapinlokerosta, arvasi neiti Michonneau, että tässä vangitsemisessa oli kyseessä jotakin tärkeämpää kuin tavallisen rikollisen kiinnisaanti. Pinnistäessään ajatuksiaan hän alkoi epäillä, että poliisi toivoi, joidenkin kuritushuoneessa olevien kavaltajien ilmoitusten nojalla, ehtivänsä vielä ajoissa pääsemään käsiksi suuriin summiin. Kun hän lausui tämän arvelunsa kantaketulle, alkoi tämä hymyillä ja koetti haihduttaa vanhan neidin epäluuloja.
"Te erehdytte", vastasi hän. "Collin on vaarallisin nuppi, mikä milloinkaan on ollut varkaiden puolella. Siinä kaikki. Ne lurjukset tietävät sen hyvin; hän on heidän lippunsa, heidän tukensa, sanalla sanoen heidän Bonapartensa; he rakastavat häntä kaikki. Se herra ei milloinkaan jätä pölkkyänsä Place de Grèvelle."
Neiti Michonneau ei ymmärtänyt ja Gondureau selitti hänelle noiden kahden käyttämänsä varaskielen sanan merkityksen. Nuppi ja pölkky ovat kuvaavia sanoja varkailla, jotka ensimmäisinä ovat tunteneet tarpeelliseksi katsella ihmisen päätä kahdelta kannalta. Nuppi on elävän miehen pää, hänen neuvonantajansa, hänen ajatuksensa. Pölkky on halveksuva sana, jonka tarkoitus, on ilmaista minkäarvoinen pää on, kun se on poikki.
"Collin puijaa meitä", jatkoi hän. "Kun tapaamme noita miehiä, jotka ovat kuin englantilaiseen malliin karaistua terästä, voimme helposti tappaa heidät, jos he vangittaessa tekevät vähintäkään vastarintaa. Collin yrittää toivoaksemme jotakin väkivaltaa, ja silloin teemme hänestä lopun. Sillä tavoin pääsemme oikeudenkäynnistä, vartioimiskustannuksista, elatuksesta, ja se käy yhteiskunnalle helpommaksi. Oikeusmenot, todistajain haastaminen, heidän palkkionsa, teloitus, kaikki se, mitä laillisesti on noudattaminen noista roistoista päästäksemme, maksaa paljoa enemmän kuin ne tuhannen écuta, jotka te saatte. Sitäpaitsi säästyy aikaa. Pistämällä painetilla Trompe-la-Mortin vatsaan me ehkäisemme sata rikosta ja estämme viisikymmentä hänen lähettyvillään varovasti liikuskelevaa heikkoa luonnetta lankeamasta. Se on hyvää poliisitointa. Todellisten filantrooppien mukaan on semmoinen menettely rikosten ehkäisyä."
"Ja isänmaan palvelemista", sanoi Poiret.
"Aivan oikein", myönsi poliisipäällikkö, "nyt te puhutte järkevästi. Niin, varmasti me palvelemme isänmaata. Maailma arvostelee meitä perin väärin. Me teemme yhteiskunnalle sangen suuria palveluksia sen siitä tietämättä. Mutta järkevän miehen tulee asettua ennakkoluulojen yläpuolelle ja kristityn mukautua epäkohtiin, jotka hyvänteko tuo mukanaan, kun se ei tapahdu vallallaolevien käsitysten mukaisesti. Pariisi on nähkääs Pariisi! Se sana selittää minun elämäni. – Minulla on kunnia tervehtiä teitä, neiti. Minä olen miesteni kanssa huomenna Jardin du Roissa. Lähettäkää Christophe Buffonkadulle, hra Gondureaun luo, siihen taloon, missä minä olin. – Hyvä herra, olen palvelijanne. Jos teiltä joskus katoaa jotakin, kääntykää minun puoleeni, minä olen valmis palvelukseenne."
"Ja sitten vielä on typeriä ihmisiä", sanoi Poiret neiti Michonneaulle, "joiden pää menee sekaisin, kun vain kuulevat sanan poliisi. Tuo herrahan on erittäin kohtelias, ja se, mitä teiltä pyytää, yksinkertaista kuin päivä."
Seuraava päivä oli sitten kaikkein merkillisimpiä Vauquerin talon historiassa. Tähän saakka oli tämän rauhallisen elämän huomiotaherättävin tapaus ollut valekreivitär de l'Ambermesnilin meteorimainen ilmestys. Mutta kaikki kalpeni tämän suuren päivän odottamattomien vaiheiden edessä, jotka sitten olivat rouva Vauquerin keskusteluiden ikuisena aiheena. Ensinnäkin Goriot ja Eugène de Rastignac nukkuivat kello yhteentoista saakka. Rouva Vauquer, joka oli palannut Gaîté-teatterista puoliyön aikaan, oli vuoteessaan puoli yhteentoista saakka. Christophen pitkä uni, joka oli johtunut Vautrinin tarjoamasta viinistä, aiheutti palveluksen yleistä myöhästymistä. Poiret ja neiti Michonneau eivät valittaneet sitä, että aamiainen lykkäytyi. Myöskin Victorine ja rouva Couture nukkuivat kauan. Vautrin meni ulos ennen kello kahdeksaa ja palasi juuri kun aamiaista tarjottiin. Niinpä ei kukaan morkannut, vaikka Sylvia ja Christophe vasta noin neljännestä yli yhdentoista kävivät koputtamassa oville ilmoittaen, että aamiainen oli valmis. Sillä välin, kun Sylvia ja Christophe olivat poissa, tuli neiti Michonneau ensimmäisestä kerroksesta ja kaatoi nesteen Vautrinin hopeamaljaan, jossa hänen kahvikermansa oli lämpiämässä vesipaahtimessa toisten joukossa. Juuri tähän täysihoitolan erikoisuuteen oli neiti suunnitelmansa rakentanut.
Kesti kotvan, ennenkuin kaikki seitsemän täysihoitolaista olivat koolla. Juuri kun Eugène, joka vielä oli unenpöpperössä, kaikkein viimeisenä tuli portaita alas, toi eräs lähetti hänelle kirjeen rouva de Nüssingeniltä.
Kirje oli näin kuuluva: ** "En tunne turhamielistä loukkaantumista enkä suuttumusta teitä kohtaan, ystäväni. Odotin teitä kello kahteen saakka yöllä. Odottaa olentoa, jota rakastaa! Joka on tuntenut sen tuskan, ei toivota sitä kellekään toiselle. Olen kyllä huomannut teidän rakastavan ensimmäistä kertaa. Mitä siis on tapahtunut? Olen tullut levottomaksi. Ellen olisi pelännyt paljastavani sydämeni salaisuuksia, olisin tullut toteamaan, mikä onni tai onnettomuus teitä oli kohdannut. Mutta uloslähteminen siihen aikaan, jalkaisin tai ajaen, sehän olisi ollut juuri sitä. Siitä tunsin, kuinka onnetonta on olla nainen. Rauhoittakaa minua, selittäkää, minkä vuoksi ette tullut, vaikka isäni toi teille terveiseni. Tietenkin suutun, mutta saatte kuitenkin anteeksi. Mutta ehkä te olette sairastunut? Miksi asutaan niin kaukana! Lähettäkää vain yksi sana! Mutta heti! Minulle riittää yksi sana, jos teillä on este. Sanokaa: 'tulen', tai: 'olen sairas'. Mutta jos olisitte sairaana, olisi isäni tullut siitä sanomaan minulle. Mitä siis on tapahtunut?..."
"Niin, mitä on tapahtunut?" huudahti Eugène kiiruhtaen ruokasaliin kädessään kirje, joka häneltä jäi loppuun lukematta. "Mitä kello on?"
"Puoli kaksitoista", vastasi Vautrin pannen sokeria kahviinsa.
Karkuri loi Eugèneen kylmän, tenhoavan katseen, jommoisia vain muutamat erikoisen magneettiset ihmiset saattavat luoda, ja joiden sanotaan kykenevän tyynnyttämään raivohulluja mielisairaalassa. Eugènen kaikki jäsenet värisivät. Kadulta kuului rattaiden kolinaa, ja hra Tailleferin livreijaan puettu palvelija, jonka rouva Couture heti tunsi, astui kiireesti sisään hämmentyneen näköisenä.
"Neiti", huudahti hän, "isänne pyytää teitä heti tulemaan luokseen... On tapahtunut suuri onnettomuus. Fredrik-herra on ollut kaksintaistelussa ja saanut miekanpiston otsaansa, lääkärit eivät usko voivansa häntä pelastaa; tuskin kerkiätte sanomaan hänelle jäähyväisiä, hän on jo tajuttomana."
"Nuori miesparka!" huudahti Vautrin. "Miksi pitääkin mennä haastamaan riitaa, kun on ainakin kolmenkymmenentuhannen frangin korot? Totisesti, nuoriso ei osaa käyttäytyä."
"Hyvä herra!" huudahti Eugène.
"No mitä nyt, suuri lapsi?" vastasi Vautrin jatkaen tyynesti kahvinsa juontia, mitä toimitusta neiti Michonneau tarkkasi niin innokkaana, ettei kiinnittänyt mitään huomiota tavattomaan tapahtumaan, joka tyrmistytti kaikki muut. "Eikö muka Pariisissa tapahdu kaksintaistelulta joka aamu?"
"Minä tulen mukaan, Victorine", sanoi rouva Couture.
Ja molemmat naiset riensivät ulos ilman hartiavaippaa tai edes hattua. Ennen lähtöänsä loi Victorine, silmät kyynelissä, Eugèneen katseen, joka tuntui sanovan: "En uskonut, että meidän onnemme olisi aiheuttava minulle kyyneleitä."
"Mitä, oletteko te profeettakin, herra Vautrin?" kysyi rouva Vauquer.
"Minä olen vaikka mitä", vastasi Jacques Collin.
"On se sentään omituista", jatkoi rouva Vauquer saaden tästä tapahtumasta aihetta sarjaan vähäpätöisiä lauselmiansa. "Kuolema kaappaa ihmisen hänen mieltänsä kysymättä. Usein kuolee nuori ennen vanhaa. Me naiset olemme sentään siinä onnellisessa asemassa, että meidän ei tarvitse ottaa osaa kaksintaisteluihin; mutta meillä on taas muita rasituksia, joita miehillä ei ole. Mehän synnytämme lapset, ja äitiystauti kestää kauan! Mikä onnenpotku Victorinelle! Hänen isänsä on nyt pakko tunnustaa hänet omakseen!"
"Aivan niin!" sanoi Vautrin katsoen Eugèneen. "Eilen hän oli köyhä kuin kirkonrotta, tänään omistaa hän useita miljooneja."
"Totisesti, herra Eugène", huudahti rouva Vauquer, "kylläpä teidän kätenne sattui hyvään paikkaan!"
Tämän kuullessaan katsoi ukko Goriot ylioppilasta ja näki hänen kädessään rypistetyn kirjeen.
"Ettekö ole edes lukenut kirjettänne! Mitä se merkitsee? Olisitteko te samanlainen kuin muut?" kysyi ukko nuorukaiselta.
"Rouva, minä en ikinä mene naimisiin neiti Victorinen kanssa", sanoi Eugène kääntyen rouva Vauquerin puoleen kammon ja inhon vallassa, joka kummastutti läsnäolijoita.
Ukko Goriot tarttui nuorukaisen käteen ja puristi sitä. Hän olisi tahtonut sitä suudella.
"No, no", sanoi Vautrin. "Italialaisilla on hyvä sananparsi: col tempo."
"Minä odotan vastausta", sanoi rouva de Nüssingenin lähetti Rastignacille.
"Sanokaa, että minä tulen."
Lähetti poistui. Eugène oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei saattanut olla varovainen.
"Mitä tehdä?" sanoi hän ääneen itseksensä. "Ei ole todistuksia!"
Vautrin alkoi nauraa. Tällä hetkellä alkoi myrkky vaikuttaa. Hän oli kuitenkin niin voimakas, että nousi, katsoi Eugènea ja sanoi ontoin äänin:
"Nuori mies, onni tulee nukkuessamme."
Samassa kaatui hän maahan kangistuneena kuin kuollut.
"Jumalallinen oikeus on sittenkin olemassa!" sanoi Eugène.
"Hyvät ihmiset, mikä hänelle tuli, herra Vautrin-paralle?"
"Vain halvauskohtaus!" huusi neiti Michonneau.
"Sylvia, mene kiireesti hakemaan lääkäriä", sanoi leski. "Ah, herra Rastignac, menkää te pian noutamaan herra Bianchonia; Sylvia ei nyt tapaakaan meidän lääkäriämme, hra Grimpretiä."
Rastignac oli hyvillään saadessaan syyn poistua tästä kaameasta kolkasta ja lähti kiireen vilkkaa.
"Christophe, mene kiiruusti apteekkiin pyytämään jotakin halvaustippoja."
Christophe lähti.
"Mutta, setä Goriot, auttakaa toki meitä kantamaan häntä ylös huoneeseensa!"
Vautrin nostettiin ylös ja kannettiin vuoteelleen.
"Minusta ei teillä kuitenkaan ole mitään apua minä menen tyttäreni luo", sanoi hra Goriot.
"Itsekäs ukko!" huudahti rouva Vauquer, "mene, minä toivon, että sinä puolestasi kuolet kuin koira."
"Menkää katsomaan, eikö teillä ole eetteriä kotona", sanoi rouva Vauquerille neiti Michonneau, joka Poiretin avulla oli riisunut Vautrinin vaatteet.
Rouva Vauquer meni alas jättäen neiti Michonneaun taistelutantereen valtiaaksi.
"No, riisukaa hänen paitansa ja kääntäkää hänet pian! Tottahan teistä on edes sen verran apua, että säästyn näkemästä alastomuuksia!" sanoi neiti Poiretille. "Niinhän te seisotte siinä kuin pölhö!"
Kun Vautrin oli käännetty, iski neiti Michonneau voimakkaasti kämmenellään hänen olkapäätään, ja nuo kaksi kohtalokasta kirjainta näkyivät selkeästi valkoisina kämmeneniskun jättämällä punertavalla pohjalla.
"Heikkarissa, tehän helpolla ansaitsitte kolme tuhatta frangia!" huudahti Poiret nostaen Vautrinia senverran, että neiti Michonneau saattoi pukea paidan jälleen tämän ylle. – "Onpas se raskas", jatkoi hän laskien Vautrinin taas makuulle.
"Hiljaa siinä! Olisikohan sen kassa täällä?" sanoi vanha neiti vilkkaasti tähystellen seiniä läpitunkevin katsein ja tarkaten huoneen pienimpiäkin esineitä. "Voisikohan jollakin syyllä avata tuon kaapin?"
"Se olisi ehkä paha", vastasi Poiret.
"Eikö mitä", selitti neiti. "Varastettu raha, joka on ollut ties kenen, ei ole enää kenenkään. Mutta meillä ei ole aikaa. Minä kuulen Vauquerin tulevan."
"Tässä on eetteriä", sanoi rouva Vauquer. "Totisesti, onpas tänään ihmeellisten tapahtumain päivä! Mutta hyvä Jumala, tämä mies ei voi olla sairas, vaikka on valkoinen kuin kananpoika."
"Kuin kananpoika?" toisti Poiret.
"Sydän tykkii säännöllisesti", sanoi leski tunnustellen kädellään Vautrinin sydäntä.
"Säännöllisestikö?" kysyi Poiret hämmästyneenä.
"Hän voi varsin hyvin."
"Niinkö luulette?" kysyi Poiret.
"Totisesti! hän näyttää vain nukkuvan. Sylvia on mennyt noutamaan lääkäriä. Katsokaa, neiti Michonneau, hän ei huoli eetteristä. Mitäs, ei tämä ole muuta kuin vähäinen värve. Valtasuoni tykkii hyvin. Hän on tukeva kuin turkkilainen. Katsokaahan, neiti, kuinka muhkeat muodot! Tämä mies elää sata vuotta. Tukkakin on säilyttänyt niin hyvin värinsä. Kas! sehän on liimattu, hänellä on valetukka, vaikka sekin on punainen. Sanotaan, että punatukkaiset ovat joko peräti hyviä tai perin pahoja! Hän on sitten varmaan hyvä."
"Hyvä hirtettäväksi", sanoi Poiret.
"Kauniin naisen kaulaan, tarkoitatte", huudahti vilkkaasti neiti Michonneau. "Menkää matkoihinne, herra Poiret! Meidän, naisten, asia on hoitaa teitä, kun olette sairaina. – Te voisitte muuten varsin hyvin mennä hiukan kävelemään", lisäsi hän sitten. "Rouva Vauquer ja minä pidämme kyllä huolta hra Vautrinista."
Poiret meni ulos kiltisti ja mukisematta niinkuin koira, joka saa isännältään potkun. Rastignac oli mennyt kävelemään, hengittämään raikasta ilmaa, häntä tukahdutti. Hän oli eilen tahtonut ehkäistä tämänaamuisen rikoksen tapahtumasta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Mitä piti hänen tehdä? Hän tunsi olevansa myötä syyllinen. Vautrinin kylmä verisyys värisytti häntä vielä.
"Entä jos Vautrin kuolee tunnustamatta?" ajatteli hän.
Hän kulki pitkin Luxembourgin käytäviä kuin olisi kintereillä kieppunut kopla koiria, ja hän oli kuulevinaan niiden ulinankin.
"Hei", huusi Bianchon, "oletko lukenut Le Pilotea?"
"Le Pilot" oli hra Tissotin toimittama radikaali lehti, joka ilmestyi muutamia tunteja aamulehtien ilmestymisen jälkeen sisältäen päivän uutisia, jotka siten ehtivät maaseudulle vuorokautta aikaisemmin kuin muiden lehtien tuomat.
"Siinä on jännittävä uutinen", sanoi Bianchon. "Tailleferin poika on ollut kaksintaistelussa vanhan kaartin kreivi Franchessinin kanssa ja saanut kaksi tuumaa rautaa otsaansa. Ja pikku Victorine on siten Pariisin rikkaimpia perijättäriä. Kuka sitä olisi saattanut aavistaa? Mitä arpapeliä sentään kuolema on! Onko totta, että Victorine katseli sinua hyvin silmin?"
"Ole vaiti, Bianchon, minä en ikinä huoli hänestä. Minä rakastan ihanaa naista, hän rakastaa minua, minä..."
"Sinäpä sanot tuon kuin kamppaillaksesi sitä vastaan, ettet olisi uskoton. Näytä minulle nainen, joka on ukko Tailleferin omaisuuden uhrauksen arvoinen."
"Ovatko kaikki helvetin perkeleet minun kimpussani?" huudahti Rastignac.
"Mikä sinuun on mennyt? Oletko hullu? Annas kätesi tänne, että koetan suontasi. Kuule, sinähän olet kuumeessa."
"Joutavia. Mutta mene sinä Vauquerin luo", sanoi Eugène. "Se hirttämätön Vautrin kaatui äsken maahan kuin kuollut."
"Ah!" sanoi Bianchon lähtien heti matkaan. "Sinähän vahvistat epäluuloni, jonka tahdon todeta."
Rastignacin pitkä kävelyretki oli tavallaan juhlallinen. Hän teki tiliä omantuntonsa kanssa. Vaikka siinä olikin "rimpuilemista ja reistailemista", niin suoriutui hänen kuntonsa tästä ankarasta tutkinnosta karaistuna kuin teräs. Hän muisti, mitä ukko Goriot eilen oli kertonut, ajatteli Artois-kadun varrella lähellä Delphineä hänelle valittua asuntoa; otti esiin Delphinen kirjeen, luki sen uudelleen, suuteli sitä.
"Sellainen rakkaus on minun pelastusankkurini", mietti hän. "Vanhusparka on paljon kärsinyt sydämessään. Hän ei puhu mitään huolistaan, mutta kukapa niitä ei arvaisi? Minä pidän hänestä huolta kuin isästä, hankin hänelle hänen kaipaamiaan iloja. Jos Delphine minua rakastaa, tulee hän usein luokseni viettämään päivää vanhuksen seurassa. Kreivitär de Restaud on katala, hän voisi tehdä isästään ovenvartijan. Delphine on parempi isälleen, hän ansaitsee olla rakastettu. Ah, tänä iltana minä siis olen onnellinen!"
Hän veti kellonsa ja ihaili sitä.
"Kaikki on minulle onnistunut! Kun rakastaa toisiaan uskollisesti, saa toinen toistaan auttaa, minä voin vastaanottaa tämän. Sitäpaitsi minä varmaan menestyn ja voin korvata kaikki satakertaisesti. Tässä liitossa ei ole mitään rikollista, ei mitään, mille ankarinkaan siveys voisi rypistää kulmiansa. Kuinka monet kunnialliset ihmiset solmiavatkaan samanlaisia liittoja! Me emme petä ketään; ja meitä voi halventaa vain valhe. Valhe on arvotonta. Hän eli jo kauan sitten erillään miehestään. Ja sitäpaitsi minä tulen vaatimaan sitä elsassilaista suoraan luovuttamaan minulle naisen, jota hänen on mahdoton tehdä onnelliseksi."
Rastignacin kamppailu kesti kauan. Vaikka voitto olikin jääpä nuoruuden hyveiden puolelle, vei kuitenkin voittamaton uteliaisuus hämärän tullessa kello puoli viiden aikaan hänet Vauquerin taloa kohti, josta hän päätti iäksi lähteä. Hän tahtoi tietää, oliko Vautrin kuollut. Bianchon oli antanut Vautrinille oksennusainetta, ja saanut päähänsä lähettää sen, mitä potilas näin ulosti, sairaalaan kemiallisesti tutkittavaksi. Nähdessään sen innon, millä neiti Michonneau koetti tätä ehkäistä, hänen epäluulonsa vahvistui. Vautrin tointui muuten niin nopeasti, että Bianchon ei voinut olla epäilemättä talon huvimestarin olleen jonkin juonen esineenä. Kun Rastignac palasi, istui Vautrin ruokasalissa, lähellä kamiinia, aivan entisellään. Nuoren Tailleferin kaksintaistelujutun houkuttelemina olivat ruokavieraat, ukko Goriotia lukuunottamatta, saapuneet tavallista aikaisemmin uteliaina saamaan kuulla yksityiskohtia ja mikä vaikutus tapahtumalla oli Victorinen kohtaloon, ja olivat asiasta vilkkaasti keskustelemassa. Kun Eugène astui sisään, kohtasi hänen katseensa hämmentymättömän Vautrinin katseen, joka tunki niin syvälle hänen sydämeensä ja kosketti siellä eräitä huonoja säikeitä niin voimakkaasti, että häntä värisytti.
"Nähkääs, rakas ystäväni", sanoi karannut vanki hänelle, "ei minusta vähällä pääse. Näiden naisten kertoman mukaan olen juuri voitokkaasti kestänyt verikohtauksen, joka olisi voinut tappaa vaikka vasikan."
"Ah, voisitte hyvin sanoa suuren sonnin", huudahti leskirouva Vauquer.
"Oletteko pahoillanne nähdessänne minut elossa?" kuiskasi Vautrin Rastignacille, jonka ajatukset hän luuli arvaavansa. "Se olisi sentään jo liikaa!"
"Helkkarissa", sanoi Bianchon, "neiti Michonneau puhui toissapäivänä eräästä miehestä, josta käytetään nimeä Trompe-la-Mort; se nimi sopisi hyvin teille." Tämä sana vaikutti Vautriniin kuin salamanisku: hän kalpeni ja hätkähti, hänen magneettinen katseensa kohdistui kuin säde neiti Michonneauhon, joka alkoi horjua ja lusahti istumaan lähimmälle tuolille. Poiret asettui kiireesti neidin ja Vautrinin väliin ymmärtäen neidin olevan vaarassa, niin julman uhkaava oli Collinin naama, kun hän heitti pois sen hyväntuulisuusnaamion, jonka taa hän kätki todellisen luontonsa. Ymmärtämättä vielä mitään tästä draamasta olivat kaikki ruokavieraat ällistyneitä. Samassa kuului useiden miesten askelia ja pyssyjen kolinaa, joita sotamiehet kalistelivat katukiveystä vastaan. Juuri kun Collin vaistomaisesti etsi ulospääsyä katsahtaen seiniin ja ikkunoihin, ilmestyi salin ovelle neljä miestä. Ensimmäinen oli poliisipäällikkö, muut kolme poliisiupseereita.
"Lain ja kuninkaan nimessä!" lausui yksi upseereista, jonka ääni hukkui hämmästyksen hälinään.
Mutta pian vallitsi ruokasalissa hiljaisuus, läsnäolijat väistyivät tehden tilaa kolmelle tulijoista, joilla kaikilla oli käsi sivutaskussa ja siinä ladattu pistooli. Kaksi santarmia, jotka olivat saapuneet upseerien jälkeen, asettui salin ovelle, ja kaksi ilmestyi portaille johtavalle ovelle. Useiden sotilaiden askelten ja pyssyjen kolinaa kuului kadulta talon edustalla. Viimeinenkin paon mahdollisuus oli riistetty Trompe-la-Mortilta, johon kaikkien katseet kohdistuivat vastustamattomasti. Päällikkö meni suoraan hänen luokseen ja antoi aluksi hänelle päähän niin ankaran iskun, että valetukka putosi ja Collinin pää paljastui kaikessa kauheudessaan. Lyhyet punatäpläiset hiustyngät antoivat hänen päälleen kaamean, viekkauden sekaisen voiman ilmeen, ja sekä pää että kasvot, jotka olivat sopusoinnussa miehen koko muun olennon kanssa, olivat kuin helvetin tulien valaisemat. Jokainen käsitti Vautrinin, hänen entisyytensä, hänen nykyisyytensä, hänen tulevaisuutensa, hänen häikäilemättömät oppinsa, hänen mielivaltaisen uskontonsa, sen ylimielisyyden, jota hänen ajatustensa ja hänen tekojensa kyynillisyys osoitti, ja kaikkeen pystyvän hallinnan voiman. Veri kuohahti hänen kasvoilleen ja hänen silmänsä kiiluivat kuin villin kissan. Hän hypähti pystyyn niin hurjaa voimaa uhkuvin liikkein ja karjaisi niin julmasti, että kaikki talon asukit huudahtivat pelästyksestä. Tämän leijonaeleen johdosta ja yleisen huudon turvin tempasivat poliisit esiin pistoolinsa; Collin älysi vaaran nähdessään aseiden kimmeltävän, ja antoi yht'äkkiä todistuksen suurimmasta ihmiskyvystä. Kaamea, mutta majesteetillinen näky! Hänen kasvoillaan oli ilme, jota voi verrata vain pannuun, joka on täynnä höyryä, joka voisi räjäyttää vuoria, mutta jonka kylmä vesipisara haihduttaa. Se vesipisara, joka jäähdytti hänen raivonsa, oli salamannopea ajatus. Hän alkoi hymyillä ja katseli peruukkiansa. "Sinä et ole erin kohteliaalla päällä tänään", sanoi hän poliisipäällikölle.
Ja hän ojensi kätensä santarmeille viitaten heitä päännyökkäyksin tulemaan lähemmäksi.
"Herrat santarmit, sijoittakaa paikoilleen kalvosimet tai peukalopihdit. Minä otan läsnäolevat henkilöt todistajiksi, etten tee vastarintaa."
Ihmettelyn huudahduksia, jota herätti se hallinta, jolla laava ja tuli liikkuivat tässä ihmistulivuoressa, kaikui salissa.
"Tämä tekee sinun juonesi tyhjäksi, kerskuri", jatkoi vanki katsellen kuuluisaa poliisipäällikköä.
"Riisuudu!" käski Sainte-Anne-kadun mies halveksivan näköisenä.
"Minkä vuoksi?" kysyi Collin. "Huoneessa on naisia. Minä en kiellä mitään ja antaudun."
Hän vaikeni ja katsahti läsnäolijoihin niinkuin puhuja, joka aikoo esittää yllättäviä asioita.
"Kirjoittakaa, setä Lachapelle", sanoi hän kääntyen pieneen valkotukkaiseen ukkoon päin, joka oli istahtanut pöydän päähän otettuaan salkustaan vangitsemismääräyksen. "Minä tunnustan olevani Jacques Collin, kokkanimeltä Trompe-la-Mort, tuomittu kuritushuoneeseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi; ja olen vast'ikään antanut näytteen siitä, että en suotta kanna sitä kokkanimeä. Jos olisin vain hiukan nostanut kättäni", sanoi hän ruokavieraille, "niin nämä kolme urkkijaa olisivat vuodattaneet koko minun hilloni mamma Vauquerin ruokasalin matolle. Näillä sala-ampujilla on näet omat väjytyksensä!"
Rouva Vauquer alkoi voida pahoin kuullessaan nämä sanat.
"Herra Jumala! Tästähän tulee sairaaksi; ja minä kun eilen olin Gaîté-teatterissa hänen kanssaan!" sanoi hän Sylvialle.
"Olkaa filosofi, mamma!" jatkoi Collin. "Mikä onnettomuus se oli, että eilen istuitte minun aitiossani teatterissa?" huudahti hän. "Oletteko te parempi kuin me? Meillä on vähemmän häväisevä merkki olkapäässämme kuin teillä sydämessänne, te mädän yhteiskunnan vetelät jäsenet: paraskaan teistä ei voinut minua vastustaa." Hänen katseensa pysähtyi Rastignaciin, jolle hän hienosti hymyillen lausui: 'Meidän pieni kauppamme on edelleen voimassa, ystäväni, jos se hyväksytään. Tiedättehän?'"
Hän lauloi:
"Fanchetteni on hurmaava
koruttomuudessaan.""Älkää olko huolissanne", jatkoi hän, "minulla on varokeinoni. Minua pelätään siksi paljon, ettei minua peijata."
Vankilamaailma tapoineen ja puheenparsineen, sen äkkivaihdot leikkisyydestä kaameuteen, sen järkyttävä suuruus, sen herttaisuus, sen kataluus, oli äkkiä edustettuna tässä kohtauksessa ja tässä miehessä, joka ei enää ollut yksityinen mies, vaan kokonaisen rappeutuneen väestöluokan, villin ja loogillisen, särmikkään ja joustavan kansan tyyppi. Yht'aikaa Collinista tuli helvetillinen runoilija, jossa kuvastuivat kaikki ihmistunteet, paitsi yhtä ainoata: katumusta. Hänen katseensa oli ulossyöstyn, yhä taisteluhaluisen arkkienkelin. Rastignac loi katseensa alas pitäen tätä rikoskumppanuutta huonojen ajatustensa sovituksena.
"Kuka minut petti?" kysyi Collin tarkaten kaamealla katseellaan läsnäolijoita.
Ja kohdistaen katseensa neiti Michonneauhon:
"Sinä vanha portto! Sinä järjestit sen tekohalvauksen, ystäväiseni!... Sanomalla kaksi sanaa voisin toimittaa sinut hengiltä ennen viikon vierähtämistä. Minä annan sinulle anteeksi, minä olen kristitty. Sitäpaitsi, sinä et ole minua myynyt. Mutta kuka? – Ah, ah, te pengotte siellä ylhäällä", huudahti hän kuullessaan poliisiupseerien aukovan hänen laatikoitaan ja takavarikoivan hänen tavaroitaan. "Linnut ovat lentäneet pesästä tipotiehensä! Ettekä te saa tietää mitään. Minun kirjanpitoni on täällä"; sanoi hän koputtaen otsaansa. "Nyt tiedän, kuka minut möi. Eiköhän se vain ollut se roisto Fil-de-Soie? – Eikö totta, päänuuskija?" kysyi hän poliisipäälliköltä. "Se sopii liian hyvin meidän rahojemme talletusaikaan täällä. Tulitte kuitenkin liian myöhään, pikkunuuskijat! Fil-de-Soie haudataan kahden viikon sisään, vaikka panisitte koko santarmistonne häntä vartioimaan. – Mitä te maksoitte tälle Michonneaulle?" kysyi hän poliiseilta vielä. "Ehkä tuhannen écuta? Minä olin enemmän arvoinen, sinä madonsyömä Ninon, sinä ryysy-Pompadour, Père-Lachaisen Venus! Jos olisit vihjaissut minulle asiasta, olisit, saanut kuusituhatta frangia. Ah, sinä et aavistanut sitä, vanha lihanmyyjä; muuten minä olisin ollut voiton puolella. Totisesti minä olisin antanut ainakin sen päästäkseni tekemästä matkaa, joka minua tympäisee ja tuottaa minulle suuria kustannuksia", sanoi hän santarmien sovittaessa käsirautoja hänen ranteisiinsa. "Nämä herrat tulevat pitämään minua luonaan loppumattomiin. Jos he lähettäisivät minut perille heti, olisin palannut toimeeni hyvinkin pian, huolimatta Quai des Orfèvresin pikku kurkkijoista. Siellä on jokainen valmis myymään sielunsa helvettiin auttaakseen kenraaliansa, Trompe-la-Mortia, vapauteen! Onko teidän joukossanne täällä ketään, jolla niinkuin minulla on yli kymmenentuhatta veljeä, valmiita tekemään kaikkensa teidän puolestanne?" kysyi hän ylpeästi. "Täällä on hyvääkin", sanoi hän taputtaen poveansa; "minä en koskaan ole kavaltanut ketään. – Katso ympärillesi", jatkoi hän kääntyen neiti Michonneaun puoleen. "Ne katselevat minua kauhistuen, mutta sinä herätät heidän sydämissään inhoa. Ota siitä osasi!"
Hän vaikeni hetkeksi katsellen läsnäolijoita.
"Oletteko te nautoja? Ettekö muka milloinkaan ole nähnyt vankia? Senlaatuinen pahantekijä kuin Collin, tässä seisova, on mies, joka ei ole yhtä huono kuin monet niinsanotut kunnialliset ja joka panee vastalauseensa yhteiskuntavälikirjan syviä rikkomisia vastaan, kuten sanoo Jean-Jacques, jonka oppilas minulla on kunnia olla. Mutta vaikka seison yksinäni hallitusta vastassa, hallitusta, jolla on virastot, santarmit, rahat, niin minä ne puijaan."
"Peijakas", sanoi maalari, "tuo olisi mainio maalattavaksi!"
"Sano minulle, Leski-mestarin [kaamea nimi, jonka vangit ovat antaneet
giljotiinille], hänen ylhäisyytensä pyövelin kasvinkumppani", lisäsi
hän kääntyen poliisipäällikön puoleen, "ole kiltti ja sano minulle,
onko se Fil-de-Soie, joka minut möi. Minä en tahtoisi, että hän
maksaisi toisen puolesta, se ei olisi kohtuullista."Samassa saapuivat hänen huonettaan tutkimassa olleet poliisit ja puhelivat hiljaisin äänin päällikön kanssa.
Pöytäkirjakin oli valmis.
"Hyvät herrat", sanoi Collin, kääntyen ruokavierasten puoleen, "minun on lähteminen. Te olette kaikki olleet erittäin ystävällisiä minulle oleskeluni aikana täällä, minä olen teille siitä kiitollinen. Jääkää hyvästi. Minä lähetän teille kuvia Provencesta."
Hän astui pari askelta, mutta kääntyi sitten katsomaan Rastignacia.
"Hyvästi, Eugène", sanoi hän lempein ja surullisin äänin, joka oli omituisena vastakohtana sille äänensävylle, joka hänen muussa puheessaan oli ollut. "Jos joudut pulaan, olen jättänyt sinulle luotettavan ystävän."
Huolimatta käsiraudoistaan saattoi hän asettua kaksintaisteluasenteeseen, huusi: 'yks, kaks!' ja teki hyökkäysliikkeen.
"Jos sattuu jotakin, käänny sinne. Ihmiset ja raha ovat sinun käytettävissäsi."
Tuo omituinen mies pani niin paljon pilaa näihin viime sanoihin, että niitä ei saattanut ymmärtää kukaan muu kuin Rastignac ja hän itse. Kun santarmit, sotamiehet ja poliisit olivat poistuneet talosta katsahti Sylvia, joka hieroi etikalla emäntänsä ohimoita, hämmästyneitä ruokavieraita.
"Jaa-a", sanoi hän, "hän oli mies yhtä kaikki."
Tämä lause murti sen tenhon, jonka alaisena jokainen oli tämän kohtauksen aiheuttamien erilaisten tunteiden vaikutuksesta. Samassa kääntyivät kaikkien katseet yht'aikaa neiti Michonneaun puoleen, joka ohuena, kuivana ja kylmänä kuin muumio istui kamiinin luona, silmät maahan luotuina ikäänkuin olisi pelännyt, ettei hänen silmäkaihtimensa ollut kyllin riittävä peittämään hänen katseensa ilmettä. Yht'äkkiä selvisi nyt, miksi nuo kasvot niin kauan olivat olleet kaikille vastenmieliset. Kuului murinaa, jonka sävy ilmaisi yksimielistä inhoa. Neiti Michonneau kuuli sen eikä hievahtanut. Bianchon kumartui naapurinsa puoleen.
"Minä muutan, jos tuo nainen saa edelleenkin syödä meidän seurassamme", sanoi hän puoliääneen.
Silmänräpäyksessä hyväksyivät kaikki, paitsi Poiret, mitä Bianchon oli sanonut, ja tämä kääntyi, yleisen kannatuksen tukemana, vanhan Poiretin puoleen.
"Te kun olette neiti Michonneaun erikoinen ystävä", sanoi Bianchon, "puhukaa hänelle, tehkää hänelle ymmärrettäväksi, että hänen on poistuttava heti paikalla."
"Heti paikallako?" toisti Poiret hämmästyneenä.
Meni sitten neidin luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
"Mutta minä olen maksanut etukäteen, minä olen täällä rahani edestä niinkuin kaikki muutkin", sanoi neiti luoden ruokavieraihin kyykäärmeen katseen.
"Vähät siitä, me kokoamme keskenämme teidän etumaksunne", sanoi Rastignac.
"Herra kannattaa Collinia", vastasi neiti luoden Rastignaciin myrkyllisen ja ärsyttävän katseen, "eikä ole vaikeata ymmärtää, minkä vuoksi."
Tällöin Eugène hypähti pystyyn ikäänkuin olisi aikonut syöstä tuon naisen kimppuun ja kuristaa hänet. Tuo katse, jonka kataluuden hän ymmärsi, oli heittänyt hänen sieluunsa kaameaa valoa.
"Antakaa hänen olla!" huusivat toiset.
Rastignac pani käsivartensa ristiin eikä puhunut mitään.
"Tehkäämme loppu tästä Judas-jutusta", sanoi maalari kääntyen rouva Vauquerin puoleen. "Rouva, ellette aja Michonneauta ulos ovesta, niin me jätämme kaikki teidän kojunne ja kerromme kaikkialla, että täällä ei ole muuta kuin urkkijoita ja karanneita vankeja. Päinvastaisessa tapauksessa vaikenemme kaikki tästä tapahtumasta, joka pohjimmaltaan saattaa sattua parhaimmissakin piireissä niin kauan kuin kaleerilaisille ei polteta merkkiä otsaan ja kielletä pukeutumasta pariisilaisen porvarin asuun ja tekemästä mokomia kepposia."
Tämä puhe teki rouva Vauquerin terveeksi kuin ihmeen voimalla, hän nousi, pani käsivartensa ristiin ja aukaisi kirkkaat silmänsä, joissa ei ollut kyynelten jälkeäkään.
"Mutta, hyvä herra, tahdotteko siis minun taloni turmiota? Ensinnäkin hra Vautrin... Oh, hyvä Jumala", keskeytti hän, "minä en voi olla mainitsematta häntä hänen kunniallisella nimellään! Nähkää", jatkoi hän, "sen kauttahan nyt on yksi huone tyhjänä, ja te tahdotte toimittaa minulle toisenkin vuokrattavaksi aikana, jolloin mistään ei tahdo saada asukkaita..."
"Hyvät herrat, ottakaamme hattumme ja menkäämme syömään Sorbonneen, Flicoteauxin ruokalaan", sanoi Bianchon.
Rouva Vauquer laski silmänräpäyksessä, kumpiko vaihtoehto oli edullisempi ja meni neiti Michonneaun luo.
"Kuulkaa, rakas ystävä, ettehän tahdo minun taloni tuhoa, mitä? Näettehän, mihin äärimmäisyyksiin nuo herrat minut pakottavat; menkää te huoneeseenne täksi iltaa."
"Ei ensinkään", huusivat ruokavieraat, "me tahdomme, että hän poistuu talosta heti."
"Mutta neiti-parkahan ei ole syönyt päivällistä", sanoi Poiret säälivin äänin.
"Menköön syömään minne tahtoo", huudettiin taas.
"Ulos urkkija!"
"Ulos urkkijat!"
"Hyvät herrat", huudahti Poiret, joka äkkiä tunsi rohkeutta, jota rakkaus antaa pässinpäillekin, "antakaa arvoa sukupuolelle!"
"Urkkijoilla ei ole sukupuolta", sanoi maalari.
"Hyvät herrat, tämä on siivotonta. Ei sitä ihmisiä näin vain ilman muuta ulosajeta. Me olemme maksaneet, me jäämme", sanoi Poiret pannen hatun päähänsä ja istuutuen tuolille neiti Michonneaun viereen.
"Ilkimys", sanoi maalari hänelle koomillisen näköisenä, "pikku ilkimys, ala mennä!"
"Mitä tässä jaaritellaan? Ellette te mene, niin menemme me kaikki muut", sanoi Bianchon.
Ja kaikki ruokavieraat menivät saliin päin.
Neiti Michonneau nousi.
"Menee! – Ei mene! – Menee! – Ei mene!"
Nämä vuorohuutelut ja läsnäolijain ilmetty vihamielisyys saivat neiti Michonneaun lähtemään, kun hän ensin oli puoliääneen asettanut emännälle erinäisiä ehtoja.
"Minä menen rouva Buneaudin luo", sanoi hän sitten uhkaavin äänin.
"Menkää minne tahdotte, neiti", sanoi rouva Vauquer, joka piti julmana solvauksena, että tämä valitsi juuri talon, jonka kanssa hän kilpaili ja joka niin ollen oli hänelle vastenmielinen. "Menkää Buneaudin luo, siellä saatte viiniä, joka kääntää sisuksenne nurin, ja astioita, jotka on ostettu tunkioiden tonkijoilta."
Ruokavieraat asettuivat kahteen riviin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa. Poiret katsoi niin hellästi neiti Michonneauta, oli niin naiivin epäröivä, pitikö hänen mennä mukaan vai jäädä, että ruokavieraat hyvillään neiti Michonneaun lähdöstä alkoivat nauraa.
"Hei, hei, hei, Poiret!" huusi maalari. "No, hup-laa hup!"
Museonvirkamies alkoi leikkisästi laulaa alkua tunnetusta romanssista:
"Kun lähti Syyriahan
nuori, kaunis Dunois...""No, menkää toki, mielennehän kuitenkin tekee; trahit sua quemque voluptas!" sanoi Bianchon.
"Kukin seuraa omaa hempukkaansa, vapaa käännös Virgiliuksen mukaan", sanoi yksityisopettaja.
Kun neiti Michonneau katsahti Poiretiin ikäänkuin olisi tahtonut tarttua hänen käsipuoleensa, ei Poiret voinut vastustaa, vaan tarjosi hänelle käsivartensa. Ruokavieraat taputtivat nauraen käsiänsä.
"Mainiota! – Kas niin, Poiret! – Apollo-Poiret! – Mars-Poiret! – Rohkea Poiret!"
Samassa astui sisään eräs lähetti ja antoi kirjeen rouva Vauquerille, joka sen luettuaan lusahti tuolilleen.
"Nyt on parasta polttaa koko talo! Taas uusi salamanisku! Nuori herra Taillefer on kuollut kello kolme. Rouva Couture ja Victorine pyytävät minua lähettämään heidän tavaransa: he jäävät asumaan tytön isän luo. Hra Taillefer antaa tyttärensä pitää rouva Couturen seuranaisenaan. Neljä huonetta tyhjänä, viisi ruokavierasta vähemmän!..."
Hän oli vähällä purskahtaa itkuun.
"Mikä kirous minun taloani on kohdannut!"
Kadulta kuului äkkiä talon eteen pysähtyväin rattaiden kolinaa.
Goriot ilmestyi äkkiä, kasvot säteilevinä ja onnesta punertavina, kuin nuortuneena.
"Goriot ajurilla!" sanoivat ruokavieraat. "Nyt tulee maailmanloppu!"
Ukko meni suoraan Eugènen luo, joka seisoi miettiväisenä nurkassa, ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Tulkaa!" sanoi hän hilpeästi.
"Ettekö siis tiedä, mitä on tapahtunut?" kysyi Eugène. "Vautrin oli rikollinen, joka vast'ikään on vangittu, ja nuori Taillefer on kuollut."
"No, mitä se meille kuuluu?" vastasi ukko Goriot. "Minä syön päivällistä tyttäreni kanssa, teidän asunnossanne, ymmärrättekö? Hän odottaa teitä, tulkaa!"
Hän veti Rastignacia niin lujasti käsipuolesta, että sai hänet liikkeelle ja näytti vievän hänet mennessään puoliväkisin.
"Syömään!" huusi maalari.
Kukin asettui tuolilleen pöydän ääreen.
"Tänään on sitten kaikki nurinpäin", sanoi pitkä Sylvia. "Minun lammasmuhennokseni on palanut pohjaan. Mutta mikäs auttaa: syökää se semmoisenaan!"
Rouva Vauquer oli masennuksesta mykkänä, kun pöydän ääressä istui vain kymmenen kahdeksantoista asemesta; mutta jokainen koetti häntä lohduttaa ja rohkaista. Aluksi keskusteltiin Vautrinista ja päivän tapahtumista, sitten, kuinka sanat sattuivat aihetta antamaan, kaksintaisteluista, vankiloista, oikeuslaitoksesta, lakien muuttamisen tarpeellisuudesta, kunnes lopulta oltiin sadan peninkulman päässä Jacques Collinista, Victorinesta ja hänen veljestään. Vaikka heitä oli vain kymmenen, pitivät he ääntä kahdenkymmenen edestä ja näyttivät tavallista lukuisammilta; siinä koko ero tämän ja eilisen päivällisen välillä. Tavanmukainen huolettomuus, joka vallitsee itsekkäissä piireissä, joiden joka päivä pitää saada jokin uusi Pariisin tapahtuma hampaisiinsa, sai vallan, ja yksinpä rouva Vauquerkin alkoi rauhoittua kuullessaan pitkän Sylvian luottavaisen äänen.
Tämä päivä oli aina iltaansa asti oleva kuin näköhäiriötä Eugènelle, joka lujasta luonnostaan ja hyvästä päästään huolimatta ei ollut saada ajatuksiaan järjestykseen, kun hän istui ajopeleissä ukko Goriotin vieressä, jonka puhelu ilmaisi tavatonta iloa ja kaikui hänen korvissaan, päivän mielenjärkytysten jälkeen, kuin jonkinlainen unissa kuultu juttelu.
"Se valmistui tänä aamuna. Me syömme päivällistä yhdessä kaikki kolme, yhdessä! ymmärrättekö? Neljään vuoteen en ole syönyt Delphineni, pikku Delphineni kanssa. Nyt saan pitää häntä luonani koko illan. Me olemme olleet teidän asunnossanne aamusta alkaen. Minä olen tehnyt työtä kuin juhta, paitahihasillani. Minä autoin kantamaan ylös huonekaluja. Ah, te ette aavista, kuinka herttainen hän on pöydässä, hän pitää huolta minusta: 'mutta syökää toki tätä, isä, tämä on hyvää.' Vaikka en minä silloin saa syötyä. Oh, siitä on kauan, kun olen ollut niin häiritsemättä hänen kanssaan, kuin nyt saamme olla!"
"Mutta", sanoi Eugène, "onko sitten maailma tänäpäivänä nurin?"
"Nurinko?" vastasi ukko Goriot. "Joka ei vielä milloinkaan ole ollut niin hyvin kohdallaan! Kaduilla näkee vain iloisia kasvoja, ihmisiä, jotka kättelevät tai suutelevat toisiaan, onnellisia ihmisiä, ikäänkuin kaikki olisivat menossa syömään tyttärensä luo, herkuttelemaan valikoitua päivällistä, jonka hän minun läsnäollessani tilasi Café des Anglaisin isännältä. Vaikka hänen seurassaan kitkerinkin pala maistuisi hyvältä kuin hunaja."
"Minä alan virota elämään", sanoi Eugène.
"Ajakaahan toki, kuski!" huusi ukko Goriot avaten edessäolevaa lasia. "Antakaa mennä nopeammin, saatte viisi frangia juomarahaa, jos viette minut kymmenessä minuutissa perille, tiedättehän."
Tämän lupauksen kuultuaan lennätti kuski ajopelejään läpi Pariisin hurjaa vauhtia.
"Se ajaa niin hitaasti, tuo kuski", sanoi ukko Goriot.
"Mutta minne te minua oikeastaan viette?" kysyi Eugène.
"Omaan asuntoonne", vastasi ukko Goriot.
Ajuri pysäytti Artois-kadulla. Ukko astui ensimmäisenä ulos ja heitti kymmenen frangia kuskille tuhlaavaisena kuin leskimies, joka ei ilonsa puuskassa pidä väliä mistään.
"No, mennään taloon", sanoi hän Rastignacille saattaen hänet yli pihan, uuden ja kauniinnäköisen talon kolmannessa kerroksessa olevan huoneiston ovelle.
Ukko Goriotin ei tarvinnut soittaa. Thérèse, rouva de Nüssingenin kamarineiti, avasi heille oven. Eugène näki tulleensa hienoon poikamiehen huoneistoon, johon kuului eteinen, pieni sali, makuuhuone, ja puutarhan puolella työhuone. Pienessä salissa, jonka kalustus ja koristelu oli niitä siroin ja aistikkain, huomasi hän kynttilöiden valossa Delphinen, joka nousi nojatuolilta takkavalkean vierestä, asetti tulenvarjostimensa kamiinalle ja sanoi hänelle ääni täynnä hellyyden sävyä:
"Teitä on siis täytynyt lähteä hakemaan, herra, joka ette mitään ymmärrä!"
Thérèse poistui. Eugène syleili Delphineä, puristi häntä lujasti ja itki ilosta. Vastakohta sen välillä, mitä hän tässä näki, ja sen, mitä äsken oli nähnyt tänä päivänä, jolloin niin monta järkytystä oli väsyttänyt sydäntä ja päätä, oli niin jyrkkä, että se aiheutti Rastignacissa tällaisen hermokohtauksen.
"Tiesinhän minä, että hän rakasti sinua", kuiskasi ukko Goriot tyttärelleen, kun Eugène masennuksissa istui nojatuolissa saattamatta sanoa sanaakaan tai vielä käsittää, millä tavoin tämä uusi taika oli tapahtunut.
"Tulkaahan sentään katsomaan", sanoi rouva de Nüssingen hänelle tarttuen häntä käteen ja saattaen toiseen huoneeseen, jonka seinäverhot, huonekalut ja pienimmätkin yksityiskohdat muistuttivat, vaikka vain pienemmässä mittakaavassa, Delphinen huonetta.
"Täältä puuttuu vuode", sanoi Rastignac.
"Niin tekee", vastasi Delphine punastuen ja puristaen hänen kättään.
Eugène katsahti häntä ja, nuori kun oli, ymmärsi, kuinka paljon todellista kainoutta on rakastavan naisen sydämessä.
"Te olette olento, jota täytyy jumaloida aina", kuiskasi rouva hänen korvaansa. "Niin, minä rohkenen sen teille sanoa, me kun ymmärrämme toisiamme niin hyvin: jota kuumempi ja hartaampi rakkaus on, sitä enemmän pitää sitä peittää ja salata. Älkäämme ilmaisko salaisuuttamme kenellekään."
"Enkö muka minä sitten ole kukaan, minä?" nurisi ukko Goriot.
"Tehän tiedätte hyvin, että te olette me, te..."
"Ah, näin juuri olen toivonut. Te ette kiinnitä minuun huomiota, ettehän? Minä menen ja tulen niinkuin hyvä henki, joka on kaikkialla ja jonka tiedetään olevan läsnä, vaikka ei nähdä. No Delphinette, Ninette, Dedel! Enkö ollut oikeassa, kun sanoin sinulle: 'Artois-kadun varrella on siro huoneisto, kalustakaamme se hänelle!' Sinä et tahtonut. Ah, minäpä se olen sinun ilosi isä, niinkuin päiviesi. Isien täytyy aina antaa ollakseen onnellisia. Alituinen antaminen, se se on isänä olemista."
"Mitä sanoitte?" kysyi Eugène.
"Niin, hän ei tahtonut, hän pelkäsi ihmisten tuhmia puheita, ikäänkuin maailman juorut vastaisivat onnea! Mutta kaikki naiset tahtoisivat unelmissaan tehdä niinkuin hän on tehnyt..."
Ukko Goriot puheli yksikseen, rouva de Nüssingen oli vienyt Rastignacin työhuoneeseen, missä kuulin suukkosen muiske, niin kevyesti kuin se otettiinkin. Tästä huoneesta, joka oli yhtä loisteliaasti sisustettu kuin muukin huoneisto, ei muuten puuttunut mitään.
"Onko teidän toivomuksenne oikein arvattu?" kysyi rouva, kun palattiin saliin, missä istuttiin pöytään.
"On, liiankin hyvin", vastasi Eugène. "Ah, ettenkö antaisi arvoa ihanain unelmien toteuttamiselle, missä on nuoren, loisteliaan elämän kaikki runous, mutta en saata vastaanottaa tätä teiltä, minä olen vielä liian köyhä voidakseni..."
"Kas, kas, vai aletaan tässä jo vastustella", sanoi Delphine leikkisän arvovallan sävyin ollen närkästyvinään, niinkuin naiset ainakin jostakin estelystä voidakseen sen sitä helpommin haihduttaa.
Eugène oli tämän päivän kuluessa käynyt käräjiä itsensä kanssa siksi vakavasti, ja Vautrinin vangitseminen, joka osoitti, mihin kuiluun hän oli ollut syöksymässä, oli siksi syvästi vaikuttanut hänen jalompiin tunteisiinsa, että hän ei tästäkään hyväilevästä houkuttelusta saattanut luopua arvostaan. Hän oli siitä syvästi suruissaan.
"Mitä?" sanoi rouva de Nüssingen. "Kieltäydyttekö todellakin? Tiedättekö, mitä semmoinen hylkäys merkitsee? Te epäilette tulevaisuutta, ette uskalla sitoa itseänne minuun. Te pelkäätte siis pettävänne minun kiintymykseni. Jos te rakastatte minua, jos minä... rakastan teitä, miksi kartatte niin pientä kiitollisuuden velkaa? Jos tietäisitte, mikä ilo minulla on ollut puuhatessani kuntoon tätä asumusta, ette epäröisi, vaan pyytäisitte minulta anteeksi. Minähän olin saanut teiltä rahaa, olen vain käyttänyt sitä hyvin, siinä kaikki, Te luulette olevanne suuri, mutta olette pikkumainen. Te pyydätte paljon enemmän... (Ah, huoahti hän havaitessaan Eugènen intohimoisen katseen) mutta rupeatte empimään joutavia. Jos ette minua rakasta, no, silloin älkää suostuko. Minun kohtaloni on yhdessä sanassa. Lausukaa se! – Isä, saattakaa hänet toki järkiinsä", lisäsi hän kääntyen isänsä puoleen hetkisen kuluttua. "Eikö hän usko, että minä olen yhtä arka meidän kunniastamme kuin hän itse?"
Ukko Goriot hymyili koko ajan nähdessään ja kuullessaan tätä viehkeää kinastelua.
"Lapsi! Tehän olette vasta elämään astumassa", jatkoi Delphine tarttuen Eugènen käteen. "Teidän edessänne on este, joka sangen monelle olisi ylipääsemätön; naisen käsi avaa sen teille, ja te peräydytte! Mutta tehän tulette onnistumaan, te luotte itsellenne loistavan omaisuuden, menestys on kirjoitettu teidän kauniille otsallenne. Voittehan silloin antaa minulle takaisin, mitä lainaan teille nyt! Eivätkö entisajan naiset antaneet kavaljeereilleen varuksia, miekkoja, kypäreitä, panssaripaitoja, ratsuja, jotta nämä menisivät turnajaisiin heidän nimissään? No niin, Eugène, se mitä minä tarjoan teille, on nykyajan aseistusta, joka on välttämätön jokaiselle, joka tahtoo olla jotakin. Mahtaa olla siro se ullakkoloukko, missä asutte, jos se muistuttaa isän kamaria! Kas, emmehän lainkaan ole alkaneet syödä! Tahdotteko todella surettaa minua? Vastatkaa siis!" sanoi hän pudistaen Eugènen kättä. – "Hyvä Jumala, isä; pane hänet muuttamaan mielensä, taikka minä menen enkä palaja ikinä!"
"Minä teen sen", sanoi ukko Goriot tyynesti. "Rakas Eugène-herra, lainaattehan te rahaa juutalaisilta, eikö totta?"
"Täytyy joskus", myönsi tämä.
"Hyvä, siinä oltiin, nyt te olette kiinni!" jatkoi ukko vetäen taskustaan huonon, kuluneen nahkalompakon. "Minä olen ruvennut juutalaiseksi, minä olen maksanut kaikki laskut, ne ovat tässä. Te ette ole velkaa senttiäkään mistään siitä, mitä täällä on. Summa ei ole suuri, korkeintaan viisituhatta frangia. Minä lainaan ne teille. Minulta ette voi kieltäytyä ottamasta, minä en ole nainen. Te annatte minulle siitä kirjallisen tunnustuksen, ja maksatte lainan tuonnempana."
Eugène ja Delphine katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä ja heidän silmänsä vettyivät. Rastignac puristi ukon kättä.
"No mitä! Olettehan te minun lapsiani!" sanoi Goriot.
"Mutta, isäkulta", kysyi rouva de Nüssingen, "miten te sen teitte?"
"Vai siinä sitä ollaan!" vastasi ukko. "Kun sain sinut päättämään toimittaa hänet asumaan lähellesi, kun sitten näin hänen ostelevan tavaroita kuin morsiamelle, minä ajattelin: 'hän joutuu vielä pulaan!' Asianajaja väittää, että oikeudenkäynti siitä, että puolisosi määrätään luovuttamaan omaisuutesi omaan haltuusi, kestää yli kuusi kuukautta. Hyvä. Minä möin tuhannenkolmensadanviidenkymmenen frangin vakinaiset korkoni; viidellätoistatuhannella frangilla ostin tuhannenkahdensadan frangin luotettavan elinkoron, ja maksoin nämä tavarat pääoman jäännöksellä, lapseni. Minulla on ullakkokerroksessa huone, josta maksan viisikymmentä écuta vuodessa; minä voin elää kuin prinssi neljälläkymmenellä soulia päivässä ja minulle jää vielä säästöä. Minä en kuluta mitään, tarvitsen tuskin vaatteita. Silläpä minä nyt kahden viikon ajan olen naureskellut partaani: 'He tulevat olemaan onnellisia!' No, ettekö ole sitten onnellisia?"
"Oi isä, isä!" sanoi rouva de Nüssingen kiepsahtaen isänsä syliin, suuteli häntä, silitteli valkopartaisia poskia, ja kostutti kyynelillä ukon vanhoja, kuihtuneita, mutta kirkastuneita kasvoja.
"Rakas isä, te vasta isä olette. Ei, ei ole toista sellaista isää taivaan alla. Eugène piti teistä jo ennen, kuinka rakastaakaan hän teitä nyt!"
"Mutta, lapset", sanoi ukko Goriot, joka kymmeneen vuoteen ei ollut tuntenut tyttärensä sydämen sykkivän omaansa vasten, "mutta Delphinette, sinähän saat minut kuolemaan ilosta! Minun sydänparkani pakahtuu. Herra Eugène, me olemme jo kuitit!"
Ja ukko puristi tytärtänsä niin hurjan voimakkaasti, että tämä sanoi:
"Ai, se tekee kipeää!"
"Tekikö kipeää?" kysyi ukko kalveten.
Hän katseli tytärtänsä yli-inhimillisin surun sävyin. Voidakseen oikein kuvata tämän isyyden Kristuksen kasvot, pitäisi etsiä vertauksia niistä mielikuvista, joita maalaustaidon mestarit ovat luoneet kuvatakseen ihmisten Vapahtajan kärsivää rakkautta maailmoiden hyväksi. Ukko Goriot suuteli varovasti uumavyötä, jota hänen käsivartensa oli liiaksi puristanut.
"Ei, ei, enhän tehnyt sinulle pahaa?" toisteli hän hymyillen; "sinä minulle teit kipeää huutaessasi: 'Se maksaa paljon enemmän'", kuiskasi hän tyttärensä korvaan suudellen sitä varovasti; "mutta hänelle täytyi jotakin syöttää, muuten hän olisi suuttunut."
Eugène oli jähmettynyt tuon miehen rakkauden tyhjentymättömyydestä ja katseli häntä lapsellisesti ihaillen.
"Minä koetan tulla kaiken tämän arvoiseksi", huudahti hän.
"Oi, Eugène, se oli kauniisti sanottu!"
Ja rouva de Nüssingen suuteli häntä otsalle.
"Hän on hylännyt sinun vuoksesi neiti Tailleferin ja hänen miljoonansa", sanoi ukko Goriot. "Niin, se pikku neiti rakasti teitä, ja veljensä kuoltua on hän nyt rikas kuin Kroisos."
"Oh, mitä te semmoisia puhutte?" huudahti Rastignac.
"Eugène", kuiskasi Delphine hänen korvaansa, "tänä iltana minulla on este. Mutta minä rakastan teitä ikuisesti."
"Tämä on ihanin päivä, mitä minulla on ollut teidän naimisiinmenonne jälkeen!" huudahti ukko Goriot. "Antakoon Jumala minulle kuinka suuria kärsimyksiä tahansa, kunhan vain ei tee sitä teidän kauttanne, niin minä ajattelen: 'Tämän vuoden helmikuussa olin minä hetken onnellisempi kuin kukaan ihminen saattaa olla koko elämänsä aikana!' – Katso minua, Fifine!" sanoi hän tyttärelleen. – "Hän on hyvin kaunis, eikö ole? Sanokaa, oletteko tavannut monta naista, jolla on niin kauniit värit ja niin sirot poskikuopat? Ette, eikö totta? Ja minä, minähän sen ihanan naisen olen tehnyt! Sitäpaitsi, kun te teette hänet onnelliseksi, tulee hän vielä tuhannen kertaa kauniimmaksi. Minä joudan menemään helvettiin, ystäväni", sanoi hän, "jos tarvitsette minun osuuttani paratiisissa, minä annan sen teille. Syökäämme, syökäämme", toisteli hän tietämättä enää mitä puhui, "kaikki on meitä varten."
"Isäparka!"
"Jos tietäisit, lapseni", sanoi ukko nousten, tarttuen tyttärensä päähän ja suudellen sen hiuspalmikoita, "kuinka vähällä voit tehdä minut onnelliseksi! Tule katsomaan minua joskus, minä olen tuolla yläkerrassa, täältä ei ole sinne kuin pari askelta. Lupaa se minulle, sano!"
"Lupaan, rakas isä."
"Sano vielä!"
"Lupaan, isäkulta."
"Älä puhu enää, minä panisin sinut sanomaan sen sata kertaa, jos minun tahtoni tapahtuisi. Ruvetaan syömään."
Koko ilta kului tällaisiin lapsellisuuksiin, ja ukko Goriot oli lapsekkain kaikista kolmesta. Pani pitkälleen tyttärensä jalkain eteen suudellakseen niitä; katsoi häntä silmiin kauan; hieroi päätään hänen hamettaan vasten; sanalla sanoen teki kaikkinaisia hullutuksia kuin olisi ollut nuorin ja hellin rakastaja.
"Näettehän", sanoi Delphine Eugènelle, "kun isä on mukana, täytyy kokonaan omistautua hänelle. Se voi kuitenkin joskus käydä kiusalliseksi."
Eugène, joka jo useita kertoja oli tuntenut mustasukkaisuuden puuskia, ei saattanut nuhdella tätä sanaa, joka sisälsi kaiken kiittämättömyyden periaatteen.
"Entä milloin huoneisto on täysin valmis?" kysyi Eugène katsellen ympäri huonetta. "Täytyykö meidän siis eritä tänä iltana?"
"Täytyy; mutta huomenna te tulette syömään päivällistä luokseni", vastasi Delphine hienosti. "Huomenna on Italien-ilta."
"Minä tulen permannolle", sanoi ukko Goriot.
Oli puoliyö. Rouva de Nüssingenin vaunut odottivat. Ukko Goriot ja ylioppilas palasivat Vauquerin taloon keskustellen Delphinestä yhä enemmän innostuen; se aiheutti omituisen sanakiistan näiden kahden voimakkaan rakkauden edustajain välillä. Eugène ei voinut olla tunnustamatta, että isänrakkaus, jota ei samentanut mikään itsekäs pyyde, oli pysyväisempi ja laajempi kuin hänen. Sen esine oli aina puhdas ja kaunis isälle, jonka jumaloimia enensi koko entisyys ja tulevaisuus.
He tapasivat rouva Vauquerin istumassa kamiinan ääressä yksinään Sylvian ja Christophen välissä. Vanha emäntä istui siinä kuin Marius Kartagon raunioilla. Hän odotti kahta viimeistä asukasta, jotka hänellä enää oli jäljellä, ruikutellen Sylvian kanssa. Vaikka lordi Byronin Tasson suuhun panemat valitukset ovat kylläkin vaikuttavia, ovat ne kuitenkin kaukana niiden vaikerrusten syvästä vilpittömyydestä, jotka rouva Vauquerin suusta pursuivat.
"Huomenaamulla ei sitten ole kuntoonpantavana muuta kuin kolme kuppia kahvia, Sylvia. Talo tyhjänä, eikö siitä voi sydän pakahtua? Mitä on elämä ilman asukkaitani? Ei yhtään mitään. Kaikki ihmiset poissa! Jäljellä vain huonekalut. Mitä syntiä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan? Meillähän on vihanneksia ja perunoita varattu kahtakymmentä henkeä varten. Poliisi minun talossani! Täst'edes täytyy syödä vain perunoita. Täytynee lähettää pois tuokin Christophe!"
Savoialainen, joka nukkui, heräsi äkkiä ja kysyi: "Mitä, rouva?"
"Poikaparka! Hän on kuin valpas talonkoira", sanoi Sylvia.
"Ja vielä tämä kuollut kausi, itsekullakin on asuntonsa! Mistä minulle tipahtaa vuokralaisia? Minä tullen hulluksi. Ja se Michonneau-syöjätär, joka vei minulta vielä Poiretin! Mitä hän on tehnyt kiinnittääkseen sen miehen itseensä niin, että se seuraa häntä kuin koira?"
"Ah", sanoi Sylvia heilauttaen päätään, "niillä mokomilla on omat konstinsa."
"Se herra Vautrin-parka, josta ne tekivät rikollisen", jatkoi leski, "Sylvia, se menee yli minun ymmärrykseni, minä en osaa sitä vielä uskoa. Niin hauska mies, joka joi gloriakin viidentoista frangin arvosta kuussa ja aina maksoi joka sentin."
"Ja oli antelias!" sanoi Christophe.
"Siinä on jokin erehdys", arveli Sylvia.
"Eikä sentään ole, hänhän tunnusti itse", sanoi rouva Vauquer. "Ja ajatella, että semmoista sattuu minun talossani, semmoisessa kaupunginosassa, jossa ei kulje kissakaan! Totisesti, minä uskon uneksivani! Sillä, näes, nähtiinhän Ludvig XVI teilattavan, nähtiin keisari kukistuvan, tulevan takaisin ja kukistuvan uudelleen, mutta kaikki se oli mahdollisuuksien piiriä; mutta mitäs mahdollisuutta on ruokaloita vastaan: voi lakata olemasta kuningas, mutta ainahan täytyy syödä; ja kun kunniallinen nainen, syntyjään de Conflans, antaa päivällistä ja niinkin hyvää, niin ellei ole suorastaan maailmanloppu... Mutta siinäpä se on, nyt tulee maailmanloppu!"
"Mutta ajatelkaa, että neiti Michonneau, joka teille kaiken tämän pahan teki, saa – niin ainakin sanotaan – tuhannen écuta korkoja", sanoi Sylvia.
"Älä puhu minulle siitä, se on katala pahantekijä!" sanoi rouva Vauquer. "Ja hän menee sitten vielä kaiken päälle Buneaudin luo! Mutta hän saattaa tehdä vaikka mitä, hänen on täytynyt aikoinaan tehdä kauheita asioita, tappaa, varastaa. Hänet se pitäisi viedä kuritushuoneeseen sen herttaisen miesparan asemesta..."
Samassa Eugène ja ukko Goriot soittivat.
"Ah, siinä viimeiset kaksi uskollista", huokasi leski.
Nuo kaksi uskollista, joilla nyt oli vain hyvin hämärä muisto taloa kohdanneista onnettomuuksista, ilmoittivat oikopäätä emännälle muuttavansa asumaan Chaussée-d'Antinin kaupunginosaan.
"Ah, Sylvia", sanoi leski, "siinä meni viimeinen, valtti! – Te olette antaneet minulle kuoliniskun, hyvät herrat! Se sattui suoraan sydänalaan. Tänä yhtenä päivänä olen tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Minä tulen hulluksi, kautta kunniani! Mitä tehdä vihanneksilla? – Ah niin, jos minun täytyy jäädä tänne yksin, niin sinä saat mennä tiehesi huomenna, Christophe! – Hyvästi, herra, hyvää yötä!"
"Mikä häneen on mennyt?" kysyi Eugène Sylvialta.
"Hyvänen aika! Kaikki asukkaat ovat muuttaneet pois tämänpäiväisten tapausten tähden. Se sekoittaa hänen päänsä. Kas, minä kuulen hänen itkevän. Se tekee hänelle hyvää. Siitä asti kuin tulin hänen palvelukseensa, en ole kertaakaan ennen nähnyt hänen kuivaavan silmiänsä."
Seuraavana päivänä oli rouva Vauquer omien sanojensa mukaan rauhoittunut. Joskin hän näytti masentuneelta niinkuin ainakin emäntä, joka oli menettänyt kaikki vuokralaisensa ja jonka elämä oli mennyt sekaisin, niin oli hän täysin selväpäinen ja näytti, mitä on todellinen suru, syvä suru, suru, jonka aiheuttaa etujen loukkaaminen, tottumusten järkyttäminen. Eikä katse, jonka rakastaja luo lähtiessään niihin paikkoihin, joissa hänen lemmittynsä on asunut, ole surullisempi kuin se, minkä rouva Vauquer loi tyhjään pöytäänsä. Eugène lohdutti häntä sanomalla, että Bianchon, jonka vuokra-aika päättyi muutaman päivän päästä, epäilemättä tulee hänen tilalleen ja että museovirkamies usein oli lausunut halunsa muuttaa rouva Couturen huoneeseen ja että asukkaiden lukumäärä parin päivän päästä varmaan taas oli ennallaan.
"Jumala sananne kuulkoon, rakas herra, mutta onnettomuus on talossa. Ennen kymmentä päivää käy täällä kuolema, sen saatte nähdä", sanoi rouva luoden synkeän katseen ruokasaliin. "Kenen se noutanee?"
"Parasta on muuttaa", sanoi Eugène hiljaa ukko Goriotille.
"Rouva", sanoi Sylvia tullen sisään hämmentyneenä, "minä en ole kolmeen päivään nähnyt Mistigristä."
"Ah, jos minun kissani on kuollut, jos se on jättänyt talon, minä..."
Leskiparka ei lopettanut lausettaan, vaan pani kätensä ristiin ja hervahti nojatuolinsa selkämystää vastaan tämän kauhean enteen satuttamana.
Puolenpäivän aikaan, jolloin posti kannettiin Panthéonin kaupunginosassa, sai Eugène hienossa, de Beauséantin vaakunalla suljetussa kuoressa olevan kirjeen. Se sisälsi hra ja rouva de Nüssingenille osoitetun kutsun jo kuukausi sitten ilmoitettuihin suuriin tanssiaisiin varakreivittären luona. Tähän kutsuun oli liitetty kirjelappunen Eugènelle:
"Olen ajatellut, että te, herra de Rastignac, mielihyvin
ottaisitte tulkitaksenne minun tunteitani rouva de Nüssingenia
kohtaan; lähetän teille pyytämänne kutsun ja olen mieluisasti
tekevä kreivitär de Restaudin sisaren tuttavuutta. Tuokaa siis
luokseni tämä viehättävä henkilö, mutta tehkää se niin, ettei hän
ota kaikkea ystävyyttänne, sillä te olette siitä paljon velkaa
minulle sen vastikkeeksi, jota minä tunnen teitä kohtaan.
Varakreivitär de Beauséant.""Mutta", mietti Eugène lukien kirjeen toistamiseen, "rouva de Beauséanthan sanoo tässä jokseenkin selvästi, että hän ei halua parooni de Nüssingenin tuloa."
Hän meni heti Delphinen luo, onnellisena voidessaan tuottaa tälle ilon, jonka palkinnon hän epäilemättä oli saava. Rouva de Nüssingen oli kylvyssä. Rastignac odotti budoirissa sellaisen levottomuuden vallassa, joka on luonnollista nuorelle miehelle, joka palaa halusta saada vihdoinkin ottaa haltuunsa niin kauan liehitty lemmikkinsä. Ne ovat niitä tunteita, jotka eivät toistu nuorten miesten elämässä. Ensimmäisellä todellisella naisella, johon mies kiintyy, s.o. sellaisella, jonka hän tapaa Pariisin ylhäisön vaatimassa loistossa, ei ole koskaan kilpailijaa. Rakkaus Pariisissa on aivan toista kuin rakkaus missä muualla tahansa. Siellä eivät miehet eivätkä naiset anna pettää itseänsä kuluneilla fraaseilla liputetuilla joutavuuksilla, joita muualla tekopyhästi levitellään muka pyyteettömien tunteiden ylle. Siellä ei riitä, että nainen tyydyttää vain sydämen ja aistimet, hän tietää täydellisesti, että hänellä on mitä suurimpia tehtäviä täytettävänä niiden tuhansien turhuuksien suhteen, joista elämä on kokoonpantu. Siellä varsinkin on rakkaus kerskuvaa, häikäilemätöntä, tuhlailevaa, petollista ja prameilevaa. Jos Ludvig XIV:n hovin kaikki naiset kadehtivat neiti de la Vallièrea sellaisen intohimon herättämisestä, että se sai tuon suuren ruhtinaan unohtamaan, että hänen kalvosimensa maksoivat tuhannen écuta kumpikin, kun hän repi ne helpottaakseen Vermandoisin herttuan pääsyä ylhäisöpiirien näyttämölle, mitä voi silloin vaatia muulta ihmiskunnalta? Olkaa nuoria, rikkaita, hienonimisiä, olkaa enemmän vielä, jos voitte; jota enemmän kasaatte mairittelun suitsutusta poltettavaksi palvottavanne edessä, sitä suopeampi hän on teille, jos teillä ylimalkaan on palvottavaa. Rakkaus on uskonto, ja sen kirkonmenot maksavat enemmän kuin kaikkien muiden uskontojen; se menee pois äkkiä ja menee kuin katupoika, joka merkitsee tiensä hävityksillä. Ylenpalttinen tunne on ullakoiden runoutta; ilman sitä rikkautta, mitä siellä rakkaudesta tulisi? Jos näistä pariisilaisen lakikirjan säännöksistä on poikkeuksia, tapaa niitä yksinäisyydessä, ihmisissä, jotka eivät ole antaneet yhteiskunnallisten oppien vaikuttaa itseensä, jotka elävät jonkin kirkkaan lähteen luona, jotka uskollisina sen vihersiimekselle, onnellisina saadessaan lukea iäisyyden kieltä, jota heitä varten on kirjoitettu kaikkialle, ja jota he jälleen tapaavat omassa itsessään, odottavat kärsivällisesti siipiänsä halveksien maan lentimiä. Mutta Rastignac, samoin kuin useimmat nuoret miehet, jotka ennakolta ovat maistaneet tämän maailman makeutta, tahtoi esiintyä täysin aseistettuna kilpakentällä; sen kuume oli tarttunut häneen ja hän tunsi kenties olevansa kyllin voimakas sitä hallitsemaan, tuntematta kuitenkaan tämän kunnianhimon keinoja tai päämäärää. Puhtaan ja pyhän, elämän täyttävän rakkauden puutteessa voi tästä vallanhimosta tulla jotakin kaunista, jos poistaa siitä kaikki omakohtaiset pyyteet ja asettaa päämääräkseen jonkin maan suuruuden. Mutta ylioppilas ei vielä ollut saapunut sille asteelle, mistä mies voi katsella elämän kulkua ja sitä arvostella. Eipä hän tätä ennen ollut kokonaan irtautunut niiden raikkaiden ja ihanain ajatusten tenhosta, jotka niinkuin vihreä lehvistö verhoavat maaseudulla kasvaneiden lasten nuoruutta. Hän oli edelleenkin empinyt astumasta pariisilaisen Rubiconin yli. Palavasta uteliaisuudestaan huolimatta hän oli aina säilyttänyt muutamia taka-ajatuksia siitä onnellisesta elämästä, jota oikea aatelismies viettää linnassaan. Mutta hänen viimeinenkin epäröintinsä oli haihtunut edellisenä iltana, kun hän oli oleskellut omassa huoneistossaan. Nauttiessaan rikkauden näkyväisiä etuja, niinkuin ja kauan oli nauttinut niitä näkymättömiä etuja, jotka johtuvat syntyperästä, oli hän nylkenyt yltään maalaisnahkansa ja hiljaa asettunut uuteen asemaan, josta hänelle kangasti kaunis tulevaisuus. Niinpä hän odottaessaan Delphineä, mukavasti istuen tässä sirossa budoirissa, joka oli hiukan kuin hänenkin omansa, näki olevansa niin kaukana viime vuonna Pariisiin saapuneesta Rastignacista, että katsellessaan tätä muiston henkisillä silmillä, hän epäili, tokko hän tällä hetkellä oli lainkaan enää oman itsensä näköinen.
"Rouva on huoneessaan", tuli Thérèse sanomaan. Rastignac tunsi väristystä.
Hän tapasi Delphinen istumassa nojatuolissaan valkean ääressä, raikkaana, levänneenä. Kun näki hänet näin musliinilaineilla lepäämässä, oli mahdoton olla vertaamatta häntä niihin kauniisiin Intian kasveihin, joiden hedelmät kasvavat kukkasissa.
"Vai on tultu jo nyt", sanoi rouva hellästi.
"Arvatkaa, mitä teille tuon", sanoi Eugène istuutuen hänen viereensä ja tarttuen käsivarteen suudellakseen kättä.
Rouva de Nüssingen vavahti ilosta lukiessaan kutsua. Hän loi Eugèneen kostean katseensa ja kävi kaulaan ja puristi povelleen tyydytetyn turhamielisyyden huumiossa.
"Ja teitäkö" ('sinua', kuiskasi hän korvaan, 'mutta Thérèse on
pukuhuoneessa, meidän täytyy olla varovia') "teitäkö minun on
kiittäminen tästä onnesta? Niin, minä rohkenen sanoa sitä onneksi.
Eikö se, teidän kauttanne saatuna, ole enemmän kuin itserakkauden
tyydytystä? Kukaan ei ole tahtonut esitellä minua niille piireille.
Te pidätte minua tällä hetkellä ehkä pikkumaisena, pintapuolisena ja
kevyenä pariisittarena; mutta ajatelkaa, ystäväni, että minä olen
valmis uhraamaan teille kaikki ja että, kun toivon hartaammin kuin
milloinkaan ennen päästä Faubourg Saint-Germainiin, se johtuu siitä,
että te olette siellä.""Eikö teistä tunnu", sanoi Eugène, "kuin rouva de Beauséant tahtoisi sanoa, että hän ei halua nähdä parooni de Nüssingeniä tanssiaisissaan?"
"Selvästi", sanoi paroonitar antaen Eugènen kirjeen takaisin. "Ne naiset osaavat sanoa sopimattomuuksiakin sopivasti. Mutta vähät siitä, minä tulen. Sisareni pitäisi niinikään olla siellä, minä tiedän, että hän teettää hienoa pukua. Eugène", lisäsi hän hiljaisemmin, "hän menee sinne haihduttamaan hirvittäviä epäluuloja. Te ette tiedä, mitä huhuja hänestä on liikkeellä! Nüssingen kertoi minulle tänä aamuna, että siitä eilen puhuttiin seurapiireissä julkisesti. Hyvä Jumala, mitä suojaa on naisten ja perheiden kunnialle? Minä tunsin itseni loukatuksi, haavoitetuksi sisarparkani puolesta. Muutamien kertoman mukaan on hra de Trailles kirjoittanut sadantuhannen frangin arvosta velkasitoumuksia, jotka melkein kaikki ovat langenneet maksettaviksi, ja joiden vuoksi häntä ahdistettiin. Tässä hätätilassa sanotaan sisareni myyneen eräälle juutalaiselle timanttinsa, ne kauniit timantit, jotka olette hänellä nähnyt ja jotka ovat peruisin kreivi de Restaudin äidiltä. No niin, kahteen päivään ei ole puhuttu muusta kuin tästä. Minä olen kuitenkin saanut tietää, että Anastasia teettää kultakuteisen puvun ja tahtoo kiinnittää puoleensa kaikkien katseet rouva de Beauséantin luona esiintymällä siellä koko loistossaan ja timantit yllään. Mutta minä en tahdo olla häntä huonompi. Hän on aina koettanut masentaa minua, hän ei milloinkaan ole ollut hyvä minulle, joka kuitenkin olen tehnyt hänelle niin monta palvelusta, jolla aina oli rahaa hänelle, kun häneltä puuttui... mutta jättäkäämme maailma; tänään minä tahdon olla onnellinen."
Rastignac oli vielä kello yhden aikaan yöllä rouva de Nüssingenin luona, joka tuhlatessaan hänelle rakastavaisten hyvästelyitä, jotka ovat niin täynnä tulossa olevia iloja, sanoi hänelle alakuloisena:
"Minä olen niin pelkuri, niin taikauskoinen – tai, antakaa aavistuksilleni mikä nimi tahansa – että pelkään, että tämä onni täytyy maksaa jollakin kauhealla katastroofilla."
"Lapsi", sanoi Eugène.
"Vai minä se muka tänä iltana olen ollut lapsi", vastasi Delphine nauraen.
Eugène palasi Vauquerin taloon varmana siitä, että lähtisi sieltä seuraavana päivänä ja tuudittautui matkan varrella niihin ihaniin unelmiin, joissa kaikki nuoret miehet uivat, kun heillä vielä on huulillaan onnen maku.
"No?" kysyi ukko Goriot, kun Rastignac kulki hänen ovensa ohi.
"Minä kerron teille kaikki huomenna", vastasi Eugène.
"Kaikki, eikö niin?" huusi ukko. "Menkää nukkumaan. Huomenna alamme onnellisen elämämme."
Seuraavana päivänä odottivat Goriot ja Rastignac enää vain erään apumiehen saapumista muuttaakseen pois, kun vähän ennen kello kahtatoista Neuve-Sainte-Genevièven kadulta kuului vaunujen kolinaa, jotka pysähtyivät juuri Vauquerin talon portille. Rouva de Nüssingen tuli vaunuista ja kysyi, vieläkö hänen isänsä oli talossa. Sylvian myöntävän vastauksen saatuaan hän astui keveästi portaita ylös. Eugène oli omassa huoneessaan, naapurinsa sitä tietämättä. Hän oli aamiaista syödessä pyytänyt ukko Goriotia toimittamaan pois hänenkin tavaransa, ja heidän oli määrä tavata toisensa Artois-kadun varrella kello neljä. Mutta sillä välin kun ukko oli hakemassa kantajia, oli Eugène, käytyään hät'hätää vastaamassa luennon nimenhuutoon, palannut kenenkään huomaamatta suorittaakseen välinsä rouva Vauquerin kanssa, peläten, että Goriot muuten innoissaan maksaisi hänenkin puolestaan. Emäntä oli mennyt kaupungille. Eugène meni huoneeseensa tarkatakseen, ettei sinne ollut mitään unohtunut, ja oli tästä päähänpistosta hyvillään löytäessään pöytälaatikostaan Vautrinille kirjoittamansa avoimen tunnusteen, jonka hän velkansa maksettuaan huolettomasti oli heittänyt sinne. Kun huoneessa ei ollut tulta, aikoi hän juuri repiä sen pieniksi kappaleiksi, kun hän tuntiessaan Delphinen äänen hätkähti ja jäi hiljaa kuuntelemaan, ajatellen, ettei Delphinellä voinut olla mitään häneltä salattavaa. Sitten, ensimmäiset sanat kuultuaan, kiinnostui hän isän ja tyttären keskusteluun siinä määrin, ettei voinut olla kuuntelematta.
"Ah, isä", sanoi rouva de Nüssingen, "Jumalan kiitos, että tulitte vaatineeksi tiliä omaisuudestani ajoissa! Minähän olin joutumassa ihan puille paljaille. Voinko puhua?"
"Voit. Talo on tyhjä", vastasi ukko Goriot koleasti.
"Isä, mikä teidän on?" kysyi rouva de Nüssingen.
"Sinä iskit minua kirveellä päähän", vastasi vanhus. "Jumala antakoon sen sinulle anteeksi, lapseni. Sinä et tiedä, kuinka paljon sinua rakastan; jos olisin sen tiennyt, et olisi vain noin yht'äkkiä puhunut semmoisia asioita, kun kerran asia ei ole toivoton. Mitä niin tärkeää sitten on tapahtunut, että sinun täytyi tulla hakemaan minua täältä, kun me parin tunnin päästä olisimme olleet Artois-kadun varrella?"
"Isäkulta, kuka katastroofin sattuessa voi välttää ensi vaistoansa? Minä olen hullu! Teidän asianajajanne paljasti meille vain hiukkaa aikaisemmin tulossa olevan onnettomuuden. Teidän vanha kauppakokemuksenne on meille ehdottomasti tarpeen, ja minä riensin sitä hakemaan niinkuin hukkuva tarttuu oksaan. Kun hra Derville havaitsi Nüssingenin tekevän turhanpäiväisiä verukkeita, uhkasi hän haasteella ilmoittaen, että oikeuden puheenjohtajan suostumus oli hänellä heti saatavissa. Nüssingen tuli tänä aamuna minun luokseni kysymään, halusinko ei vain hänen, vaan myöskin omaa tuhoani. Minä vastasin, että minä en näistä asioista tiennyt yhtään mitään muuta, kuin että minulla oli omaa omaisuutta, jota minun piti saada itse hallita, ja että kaikki sitä koskevat toimenpiteet oli annettu minun asianajajani haltuun, joten minä en voinut asiaan millään tavoin puuttua enkä tarttua. Niinhän te käskitte minun sanomaan?"
"Aivan niin", vastasi ukko Goriot.
"No niin", sanoi Delphine, "silloin selitti hän minulle asemansa. Hän on kiinnittänyt kaikki omansa ja minun pääomani yrityksiin, jotka vasta ovat alulla – ja joita varten on tarvinnut etukäteen suorittaa suuria summia. Jos minä nyt puristan häneltä ulos myötäjäiseni, on hänen pakko tehdä vararikko; mutta jos taas suostun odottamaan vuoden, sitoutuu hän kautta kunniansa antamaan omaisuuteni takaisin kaksin- tai kolminkertaisena: hän on näet sijoittanut minun pääomani erinäisten tonttien ostoon, jotka minä kaikki niin pian kuin kaikki on selvää, saan omikseni. Isä, hän oli tosissaan, minä olin kerrassaan järkytetty. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään, hän antoi minulle vapauteni, salli minun menetellä mieleni mukaan ehdolla, että minä antaisin hänen hoitaa asioita myöskin minun nimissäni. Hän lupasi, todistaakseen vilpittömyyttään, että saisin milloin tahansa kutsua hra Dervillen toteamaan, olivatko ne kauppakirjat, joiden nojalla minä tulin tilusten omistajaksi, laillisessa kunnossa. Lyhyesti: hän antautuu minun valtaani kädet ja jalat sidottuina. Hän pyytää vain, että saa kaksi vuotta hoitaa asioita ja etten minä talouteen tuhlaa enempää kuin hän on määrännyt. Hän todisti minulle, että kaikki, mitä voi tehdä talon arvon säilyttämiseksi, oli tehty: hän oli maksanut pois tanssijattarensa ja ryhtynyt noudattamaan niin suurta säästäväisyyttä, kuin suinkin on mahdollista luottoa järkyttämättä. Minä pitelin häntä pahasti, epäilin kaikkea pakottaakseni hänet sanomaan kaikki ja saadakseni tietää koko totuuden: hän näytti minulle kirjansa ja lopulta hän itki. Minä en ole milloinkaan nähnyt miestä siinä tilassa. Hän oli poissa suunniltaan, hän uhkasi tappaa itsensä, hän houraili. Minun kävi häntä sääli."
"Ja uskotko sinä sitä lörpöttelijää?" huudahti ukko Goriot. "Näyttelee! Minä olen tavannut saksalaisia kauppa-asioissa: he ovat melkein kaikki vilpittömän kunniallisia, mutta annas, että sen rehellisen kuoren alla onkin roisto, niin se onkin sitten suurempi roisto kuin muut. Sinun miehesi pettää sinua. Hän on ahdingossa ja tahtoo käyttää sinun nimeäsi omansa asemesta: turvata itsensä epäiltävissä kaupoissa. Hän on yhtä ovela kuin kavala; se on katala kaveri. Ei, ei, minä en mene Père-Lachaiseen jättämällä tyttäreni puille paljaille! Tunnen minäkin sentään vielä hiukan kauppa-asioita. Hän sanoo kiinnittäneensä pääomansa erinäisiin yrityksiin. Hyvä on: sitä vastaamassa on siis joitakin arvoja, tunnusteita, välikirjoja. Näyttäköön ne ja tehköön välinsä selväksi sinun kanssasi. Me valitsemme niistä parhaat, otamme ne vastuullemme ja siirrämme ne nimelle Delphine Goriot, parooni de Nüssingenin puoliso ilman omaisuusyhteisyyttä. Pitääkö hän meitä ihan pähkähulluina, se pölhö? Luuleeko hän minun voivan sietää kahta päivää sitä ajatustakaan, että sinä joutuisit köyhäksi, leivättömäksi? En kestäisi sitä yhtä päivää, en yhtä yötä, en kahta tuntia! Jos se olisi totta, kuolisin heti. Mitä! Minä olisin raatanut neljäkymmentä vuotta elämästäni, kantanut säkkejä selässäni, hikoillut tavattomasti, vain kieltäytynyt koko elämäni ajan teidän vuoksenne, enkelini, jotka teitte minulle kaiken työn, joka taakan keveäksi; ja nyt minun omaisuuteni, minun elämäni, haihtuisi kuin haiku tuuleen! Minä kuolisin raivosta. Kautta kaiken pyhän maan päällä ja taivaassa, me otamme tämän selville, tarkastamme kirjat, kassan, yritykset. En nuku, en levähdä, en syö ennenkuin hän on minulle todistanut, että sinun omaisuutesi on tallella viimeistä penniä myöten. Jumalan kiitos, sinulla on omaisuusero; maître Derville tulee olemaan sinun asianajajasi, hän on onneksi rehellinen mies. Totisesti, saat pitää miljoonasi ja viidenkymmenentuhannen frangin korot, taikka minä panen Pariisin nurin! Minä käännyn Edustajakamarien puoleen, jos tuomioistuimet eivät tee sinulle oikeutta. Tieto, että sinä rahan puolesta voit olla tyyni ja turvallinen, lievittää minun tuskiani ja huojentaa huoliani. Näes, raha se on elämä. Raha tekee kaiken. Mitä se paksu elsassilainen meille laulaa? Delphine, älä tee niin pienintäkään myönnytystä sille raakalaiselle, joka on pannut sinut kahleisiin ja tehnyt sinut onnettomaksi. Jos hän tarvitsee sinua, me pehmitämme hänet, niin ettei kenkkuile. Hyvä Jumala, minun pääni on kuin tulessa, minulla on kallossa jotakin, joka minua polttaa. Delphine, puilla paljailla! Sinäkö, pikku Fifine, sinä? Saakeli soikoon! Missä ovat hansikkaani? Lähdetään heti, minä tahdon nähdä kaikki, kirjat, kaupat, kassan, kirjeenvaihdon, ja heti paikalla. Minä en voi tyyntyä, ennenkuin hän on todistanut minulle, että sinun omaisuutesi ei ole pienimmässäkään vaarassa, ja olen nähnyt sen omin silmini."
"Rakas isä, täytyy menetellä varovasti!... Jos osoitatte pienintäkään kostonhalua tai vihamielisyyttä tässä asiassa, niin minä olen hukassa. Hän tuntee teidät ja pitää ihan luonnollisena, että minä vain teidän vaikutuksestanne olen levoton omaisuudestani; mutta minä vakuutan teille, että se on hänen käsissään ja että hän on aikonut sen pitää. Hänessä on miestä karkaamaan kaikkine meidän pääominemme, jos niiksi tulee! Hän tietää hyvin, että minä en häväisisi omaa nimeäni häntä peräänkuuluttamalla. Hänen asemansa on yht'aikaa sekä luja että heikko. Minä olen tutkinut kaikki. Jos me panemme hänet ahtaalle, niin minä menetän kaikki."
"Onko hän sitten ilmetty roisto?"
"On, isä", sanoi Delphine, istahti ja purskahti itkuun. "Minä en tahtonut sitä teille sanoa säästääkseni teiltä sen surun, että olette naittanut minut hänen kaltaisellensa miehelle. Paheet ja omatunto, sielu ja ruumis, kaikki on hänessä sopusointuista! Se on hirvittävää: minä vihaan ja halveksin häntä. Niin, en voi antaa mitään arvoa katalalle Nüssingenille sen jälkeen, mitä hän minulle on sanonut. Mies, joka saattaa antautua sellaisiin kauppakeinotteluihin, joista hän minulle on puhunut, on purrut hävyn hännänkin poikki, ja minun huolestumiseni johtuukin siitä, että olen niin selvästi nähnyt hänen sieluunsa. Hän ehdotti minulle nimenomaan, hän, minun mieheni, vapautta – tiedättekö, mitä se merkitsee? – jos vain suostun olemaan aseena hänen kädessään, toisin sanoen antamaan nimeni hänen käytettäväkseen."
"Mutta onhan laki vielä voimassa! Ja onhan olemassa Place de Grève, teloitustori, senkaltaisia vävyjä varten!" huudahti ukko Goriot. "Ja jos ei ole pyöveliä saatavilla, niin minä suoritan sen toimituksen itse."
"Ei, isä, häntä vastaan ei ole olemassa lakia. Hän sanoi minulle suoraan: 'Joko on kaikki menetetty, teille ei jää penniäkään, te olette ihan puilla paljailla, sillä minä en voi ottaa rikoskumppanikseni ketään muuta kuin teidät; taikka te annatte minun hoitaa yrityksiäni mieleni mukaan.' Onko se selvää? Hän luottaa vielä minuun. Minun naisrehellisyyteni on hänelle takuuna; hän tietää, että minä annan hänelle hänen omaisuutensa ja tyydyn omaani. Minun täytyy suostua epärehelliseen kauppakumppanuuteen, uhalla, että muuten olen menettänyt kaikki. Hän tahtoo ostaa minun suostumukseni ja maksaa sen antamalla minun vapaasti olla Eugènen vaimona. 'Minä sallin sinun tekevän hairahduksia, anna minun tehdä rikoksia nylkemällä köyhiä ihmisiä.' Onko se puhe kyllin selvää? Tiedättekö, minkälaisia hänen yrityksensä ovat? Hän ostaa omiin nimiinsä rakentamattomia tontteja, sitten hän rakennuttaa apureillaan niille taloja. Nämä apurit tekevät rakennussopimuksia urakoitsijain kanssa, joille he antavat maksuksi pitkäaikaisia vekseleitä, ja suostuvat, vähäisestä summasta, myymään talon puolisolleni, joka silloin on sen omistaja, kun taas puijattu urakoitsija kuitataan sillä, että apuri tekee vararikon. Nüssingenin pankkiirinimeä on käytetty häikäisemään rakennusmestariparkoja. Sen olen ymmärtänyt. Niinikään olen saanut selville, että Nüssingen, tarpeen vaatiessa todistaakseen suorittaneensa suuria summia, on lähettänyt huomattavia rahamääriä Amsterdamiin, Lontooseen, Napoliin ja Wieniin. Kuinkapa me pääsisimme niihin käsiksi?"
Eugène kuuli ukko Goriotin polvien kumean lusahduksen; ukko nähtävästi kaatui huoneensa permannolle.
"Jumalani, mitä olen sinulle tehnyt? Tyttäreni semmoisen roiston vallassa, joka riistää häneltä kaikki, jos tahtoo –. Anna anteeksi, tyttäreni!" huusi vanhus.
"Niin, jos olen hukassa, on siinä kukaties teidänkin syytänne", sanoi Delphine. "Meillä on niin vähän ymmärrystä naimisiin mennessämme. Tunnemmeko me maailmaa, kauppa-asioita, miehiä, tapoja? Isien pitäisi ajatella meidän puolestamme. Rakas isä, minä en moiti teitä mistään, antakaa anteeksi tämä puhe. Tässä on syy kokonaan minun omani. Ei, älkää itkekö, isäkulta", sanoi hän suudellen isänsä otsaa.
"Älä itke sinäkään, pikku Delphine. Tuo tänne silmäsi, että suutelen ne kuiviksi. Ole huoleti, minulla on selvä pää, kyllä minä selvitän miehesi sekoittaman vyyhden sotkut."
"Ei, antakaa minun toimia; minä osaan häntä hallita. Hän rakastaa minua ja minä käytän valtaani hänen suhteensa pannakseni hänet heti sijoittamaan minun nimiini jonkin verran pääomaa kiinteimistöihin. Ehkäpä saan hänet minun nimissäni ostamaan takaisin Nüssingenin tilan Elsassissa, hän on siihen hyvin kiintynyt. Tulkaa te huomenna vain tarkastamaan hänen kirjansa ja sopimuksensa. Maître Derville ei ymmärrä mitään kauppa-asioista... Ei, älkää tulko huomenna. Minä en tahdo kiihtyä. Rouva de Beauséantin tanssiaiset ovat ylihuomenna, minä tahdon hoitaa itseäni ollakseni siellä kaunis, levännyt ja rakkaalle Eugènelleni kunniaksi!... Mennään katsomaan hänen huonettansa."
Samassa pysähtyivät jälleen ajoneuvot Neuve-Sainte-Genevièven kadulle ja portailta kuului rouva de Restaudin ääni, joka kysyi Sylvialta:
"Onko isäni kotona?"
Tämä seikka pelasti onneksi Eugènen, joka jo aikoi heittäytyä vuoteelleen ja olla nukkuvinaan.
"Ah, isä, oletteko kuullut puhuttavan Anastasiasta?" kysyi Delphine tuntiessaan sisarensa äänen. "Näyttää siltä, että hänenkin talossaan on tapahtunut jotakin tavatonta."
"Mitä sitten?" kysyi ukko Goriot; "se olisi minun loppuni. Minun pääparkani ei kestä uutta onnettomuutta."
"Hyvää päivää, isä", sanoi kreivitär astuen huoneeseen. – "Kas, sinäkin täällä, Delphine!"
Rouva de Restaud näytti olevan kiusaantunut sisarensa kohtaamisesta.
"Päivää, Nasie", sanoi paroonitar. "Pidätkö minun täällä oloani niin tavattomana? Minä puolestani tapaan isän joka päivä."
"Mistä alkaen?"
"Jos olisit käynyt hänen luonaan, niin tietäisit."
"Älä härnää minua, Delphine", sanoi kreivitär surkein äänin. – "Minä olen niin onneton, minä olen hukassa, isäparka, niin, tällä kertaa oikein toden perästä!"
"Mikä sinun on, Nasie?" huusi ukko Goriot. "Sano meille kaikki, lapseni. Hän kalpenee! – Delphine, auta toki häntä, ole hyvä hänelle, minä rakastan sitten sinua vielä enemmän, kuule!"
"Nasie-parka", sanoi rouva de Nüssingen taluttaen sisarensa istumaan, "puhu. Mehän olemme ainoat ihmiset, jotka rakastamme sinua aina kylliksi, voidaksemme antaa anteeksi kaikki. Nais- ja perhetunteet ovat sittenkin varmimmat."
Hänellä oli mukanaan hajusuolaa, ja kreivitär toipui sitä hengitettyään.
"Minä kuolen tästä!" sanoi ukko Goriot. "Tuota", jatkoi hän kohentaen turvetultaan, "tulkaa lähemmäs molemmat. Minua palelee. Mikä sinun on, Nasie? Sano pian, sinä tapat minut..."
"No niin", sanoi naisraukka, "mieheni tietää kaikki. Muistattehan, isä, sen Maximen vekselin tässä äskettäin? No, se ei ollut ensimmäinen. Minä olin maksanut niitä jo paljon. Tammikuun alkupuolella näytti hra Trailles minusta kovin huolestuneelta. Hän ei sanonut minulle mitään, mutta on niin helppo nähdä niiden sydämeen, joita rakastaa, siihen riittää mitätön pikkuseikka, ja sitäpaitsi: onhan aavistuksia. Hän oli rakastettavampi, hellempi kuin koskaan ennen, minä olin päivä päivältä yhä onnellisempi. Maxime-parka! ajatuksissaan otti hän minulta jäähyväisiä, oli päättänyt lopettaa itsensä. Vihdoin, kun minä kiusasin, pyytelin, olin kaksi tuntia polvillani hänen edessään... ilmoitti hän olevansa velkaa satatuhatta frangia! Ah, isä, satatuhatta frangia! Minä tulen hulluksi. Teillä ei niitä ollut, minähän olin lypsänyt kaikki..."
"Ei", sanoi ukko Goriot, "minä en olisi voinut niitä hankkia muuten kuin varastamalla. Mutta minä olisin tehnyt sen, Nasie. Minä teen sen!"
Nämä koleasti lausutut sanat, jotka olivat kuin kuolevan korahdus ja ilmaisivat isäntunteen hengenahdistusta voimattomuutensa tunnosta, saivat molemmat sisarukset hetkeksi vaikenemaan. Heidänkin itsekkyytensä hätkähti epätoivon huutoa, joka niinkuin kuiluun heitetty kivi tuo kaikua syvyyksien pohjalta.
"Minä sain ne hankituksi käyttämällä sellaista, joka ei ollut minun omaani, isä", sanoi kreivitär kylpien kyynelissä.
Delphine tuli liikutetuksi ja itki sisartansa syleillen.
"Kaikki on siis totta!" sanoi hän.
Anastasia nyökkäsi, rouva de Nüssingen tarttui hänen päähänsä, suuteli sitä hellästi ja painoi poveansa vasten.
"Täällä rakastetaan sinua aina tuomitsematta", sanoi hän.
"Enkelini", sanoi Goriot heikoin äänin, "miksikä pitää teidän liittonne olla onnettomuuden aiheuttama?"
"Pelastaakseni Maximen hengen, niin, ja pelastaakseni oman onneni", jatkoi kreivitär näin lämpimän hellyyden osoitusten rohkaisemana, "vein sille koronkiskurille, jonka tunnette, sille helvetilliselle ihmiselle, jota ei mikään voi hellyttää, herra Gobseckille, perhetimantit, joita kreivi de Restaud pitää niin suuressa arvossa, hänen, omani, kaikki, ja möin ne. Möin! Ymmärrättekö? Hän oli pelastettu, mutta minä olen kuoleman oma. Restaud on saanut tietää kaikki."
"Kenen kautta? Kuinka? Minä tapan hänet!" huudahti ukko Goriot.
"Eilen kutsutti hän minut huoneeseensa. Minä menin... 'Anastasia', sanoi hän minulle... (oh, se ääni riitti, minä arvasin kaikki), 'missä teidän timanttinne ovat?' – Omassa huoneessani. – 'Ei', sanoi hän minua katsellen, 'ne ovat täällä, minun piirongillani.' – Ja hän näytti minulle lippaan, jonka hän oli peittänyt nenäliinallaan. – 'Tiedättekö, missä ne ovat olleet?' – Minä lankesin polvilleni... minä kysyin, millä kuolemalla hän tahtoi nähdä minun kuolevan."
"Niinkö sanoit!" huudahti ukko Goriot. "Kautta Jumalan pyhän nimen, se joka teille kummallekaan tekee pahaa niin kauan kuin minä olen elossa, voi olla varma, että minä poltan hänet hiljaisella tulella! Minä raatelen hänet kuin..."
Ukko Goriot vaikeni, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
"Sitten, Fifine, vaati hän minulta jotakin, jota on vaikeampi tehdä kuin kuolla. Taivas varjelkoon jokaista naista kuulemasta, niitä minun piti kuulla!"
"Minä tapan sen miehen", sanoi ukko Goriot tyynesti. "Mutta hänellä on vain yksi elämä ja hän on velkaa minulle kaksi. Mitä se oli?" jatkoi hän katsoen Anastasiaa.
"Niin", sanoi kreivitär, "sitten hetken kuluttua katsoi hän minua ja sanoi: 'Anastasia, minä hautaan kaikki hiljaisuuteen, me jäämme edelleenkin yhteen, meillä on lapsia. Minä en tapa hra de Traillesia, voisinhan ampua ohi, ja hänen toimittamisensa pois jaloista muulla tavoin voisi saattaa minut tekemisiin tuomioistuimen kanssa. Hänen tappamisensa teidän sylissänne olisi lasten häväisemistä. Mutta, mutta lastenne, heidän isänsä ja minun itseni pelastukseksi asetan teille kaksi ehtoa. Vastatkaa: onko minulla omaa lasta?' – Minä vastasin myöntävästi. – 'Kuka?' kysyi hän. – Ernest, vanhimpamme. – 'Hyvä', sanoi hän. 'Nyt luvatkaa minulle totella minua sitäpaitsi vielä toisessa suhteessa.' – Minä lupasin. – 'Te allekirjoitatte omaisuutenne myynnin, kun sitä teiltä vaadin'."
"Älä kirjoita!" huusi ukko Goriot, "älä kirjoita ikinä! Ah, herra de Restaud, te ette osaa tehdä naista onnelliseksi, ja kun hän sitten etsii onnea, mistä sen löytää, niin te rankaisette häntä omasta kurjasta kykenemättömyydestänne! Niinkö?... Minä olen vielä olemassa, minäkin, ja hän tapaa minut tiellään. – Nasie, ole rauhassa. Vai pitää hän kiinni perillisestään! Hyvä on. Minäpä kaappaan häneltä hänen poikansa, jokahan – tuli ja leimaus! – on minun tyttäreni poika! Minunhan sopii hyvin tulla katsomaan sitä pienokaista! Minä vien hänet kotikylään ja pidän hänestä hyvän huolen, ole ihan rauhallinen. Minä kesytän sen pedon, sanon hänelle: 'Nyt ollaan miesten kesken. Jos tahdot saada poikasi takaisin, anna sinä minun tyttärelleni hänen omaisuutensa ja anna hänen elää niinkuin hän tahtoo.'"
"Isä!"
"Niin, isä. Ah, minä olen todella isä. Älköön se iso herra pidelkö pahoin minun tyttäriäni. Tulimmainen! Minä en ymmärrä, mitä minulla on suonissa. Minulla on tiikerin verta, minä tahtoisin kuristaa ne molemmat miehet. Oi, lapseni, semmoinenko teidän elämänne on? Sehän on minun kuolemani!... Miten teidän käykään, kun minua ei enää ole? Isien pitäisi elää yhtä kauan kuin heidän lapsensa. Jumala, Sinun maailmasi on huonosti järjestetty! Ja Sinulla on kuitenkin poika, mikäli meille on sanottu. Sinun pitäisi estää meitä kärsimästä lapsissamme. Rakkaat enkelini! Vain teidän surujanneko minun täytyy kiittää, että saan teitä tavata? Ettehän te näytä minulle muuta kuin kyyneliänne. No, no, näenhän, että minua rakastatte. Tulkaa, tulkaa luokseni suruinenne, minun sydämeni on suuri, siihen mahtuu kaikki... Niin, vaikka sen repisitte, niin sen riekaleet olisivat vielä isän sydämiä. Minä tahtoisin ottaa teidän kärsimyksenne kannettavikseni, kärsiä teidän puolestanne... Ah, kun olitte pieniä, olitte sangen onnellisia..."
"Muuta hyvää aikaa meillä ei ole ollutkaan kuin se", sanoi Delphine. "Missä ovatkaan ne ajat, jolloin lasketeltiin säkkimäkeä alas suuressa makasiinissa?"
"Isä, siinä ei ole vielä kaikki", kuiskasi Anastasia isälleen, joka hätkähti. "Minä en saanut timanteista sataatuhatta frangia. Maximea etsitään vangittavaksi. Meillä on enää vain kaksitoistatuhatta frangia maksettavana. Hän on luvannut minulle olla järkevä, olla täst'edes pelaamatta. Minulla ei ole enää maailmassa muuta kuin hänen rakkautensa, ja siitä olen maksanut siksi kalliin hinnan, että kuolisin, jos hän minut jättäisi. Minä olen uhrannut hänelle omaisuuden, kunnian, rauhan, lapset. Ah, auttakaa minua, että Maxime voi olla vapaana ja edelleen esiintyä niissä piireissä, missä hän varmaan voi luoda itselleen aseman. Nyt ei ole kysymys minun onnestani yksin, meillä on lapsia, jotka jäisivät puille paljaille. Kaikki on hukassa, jos hänet viedään, jos hänet viedään Sainte-Pélagiehin."
"Minulla ei ole edes sen vertaa enää, Nasie! Ei mitään enää, ei mitään! Se on maailmanloppu. Niin maailma menee nurin, se on varma. Rientäkää, pelastakaa itsenne ajoissa! Ah, minulla ei ole muuta kuin nuo kuusi hopearengasta, ensimmäiset, mitä minulla on elämässäni ollut. Ja sitten tuhannenkahdensadan frangin elinkorko..."
"Mihin te sitten olette pannut vakinaiset korkonne?"
"Minä möin ne pidättäen itselleni vain sen pienen erän toimeentuloani varten. Minä tarvitsin kaksitoistatuhatta frangia järjestääkseni huoneiston Fifinelle."
"Ne on siis sinulla, Delphine?" sanoi rouva de Restaud sisarelleen.
"No, mitä se tekee?" selitti ukko Goriot. "Ne kaksitoista miljoonaa ovat käytetyt."
"Minä arvaan", sanoi kreivitär. "Hra de Rastignacia varten. Ah, Delphine-parka, pysähdy! Katso, missä minä olen."
"Hra de Rastignac on niitä miehiä, jotka eivät saattaisi kyniä ystävätärtään."
"Kiitoksia, Delphine... Siinä ahdingossa, jossa olen, odotin sinulta parempaa, mutta sinä et ole minua milloinkaan rakastanut."
"On, on, hän rakastaa sinua, Nasie!" huusi ukko Goriot, "hän sanoi sen minulle vielä äsken. Me puhuimme sinusta, hän selitti minulle, että sinä olet kaunis, mutta hän itse vain pikkusievä!"
"Hän", jatkoi kreivitär, "hän on sydämetön."
"Jos siitä on puhe", sanoi Delphine punastuen, "kuinka sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan. Sinä olet kieltänyt minut, koettanut sulkea minulta oven joka taloon, johon olen pyrkinyt, et ole milloinkaan laiminlyönyt pienintäkään tilaisuutta minun vahingoittamiseeni. Ja olenko minä tullut niinkuin sinä, kynimään isäraukalta, aina tuhatmarkkasen kerrallaan, hänen omaisuutensa ja saattanut hänet siihen tilaan, missä hän on? Se on sinun työtäsi, rakas sisar. Minä olen tavannut isää niin usein kuin olen voinut, en ole ajanut häntä ovesta ulos enkä tullut nuolemaan hänen käsiänsä, kun taas häntä tarvitsin. Minä en edes tiennyt hänen käyttäneen nuo kaksitoistatuhatta frangia minun hyväkseni. Minun asiani ovat kunnossa, sen sinä tiedät. Enkä minä koskaan ole kerjännyt niitä lahjoja, jotka isä on minulle antanut."
"Sinä olit onnekkaampi kuin minä: hra de Marsay oli rikas, sinulla lienee siitä kokemusta. Sinä olet aina ollut katala kuin kulta. Hyvästi, minulla ei ole sisarta eikä..."
"Vaikene, Nasie!" huusi ukko Goriot.
"Vain sinun kaltaisesi sisar saattaa toistella juorua, jota kukaan ei enää usko, sinä olet hirviö!" sanoi Delphine.
"Lapseni, lapseni, olkaa vaiti, tai minä tapan itseni teidän nähtenne!"
"Olkoon, Nasie, minä annan sinulle anteeksi", sanoi rouva de Nüssingen jatkaen, "sinä olet onneton. Minä olen näet parempi kuin sinä. Sanoa minulle semmoista hetkellä, jolloin tunsin olevani valmis kaikkeen sinua auttaakseni, jopa menemään mieheni huoneeseen, mitä en tekisi itseni vuoksi enkä edes... Se sopii hyvin kaikkeen siihen pahaan, mitä sinä olet minulle tehnyt yhdeksän vuoden aikana."
"Lapseni, lapseni, syleilkää toisianne!" sanoi isä. "Te olette molemmat enkeleitä."
"Ei, antakaa minun olla", huudahti kreivitär, jota Goriot oli tarttunut käsipuoleen, riuhtaisten irti isänsä otteesta. "Hän tuntee vähemmän sääliä minua kohtaan kuin mieheni. Ja hän se sitten muka on kaikkien hyveiden perikuva!"
"Minusta on sittenkin parempi kuulla sanottavan, että olen velassa rahaa hra de Marsaylle kuin tunnustaa, että hra Trailles maksaa minulle yli kaksisataatuhatta frangia", vastasi rouva de Nüssingen.
"Delphine!" huusi kreivitär astahtaen sisartaan kohti.
"Minä sanon sinulle totuuden, kun sinä minua parjaat", vastasi paroonitar kylmästi.
"Delphine, sinä olet..."
Ukko Goriot hypähti pidättämään kreivitärtä ja esti hänet sanomasta lausettaan loppuun painamalla kättänsä hänen suulleen.
"Hyvä Jumala, isä, mitä te olette pidellyt tänään?" kysyi Anastasia häneltä.
"Ah, niin, anteeksi", sanoi ukkoparka pyyhkien käsiään housuihinsa. "Minähän en tiennyt, että te tulisitte, minä olin juuri muuttopuuhissa."
Hän oli hyvillään, että näin sai käännetyksi tyttärensä kiukunpuuskan itseään kohti.
"Hohhoh", jatkoi hän istahtaen, "te olette murskannut sydämeni. Minä kuolen, lapseni! Pääni sisässä kiehuu, kuin olisi se ilmitulessa. Olkaa kilttejä, rakastakaa toisianne. Muuten te tapatte minut. Delphine, Nasie, te olitte sekä oikeassa että väärässä kumpikin. Näes, Dedel", jatkoi hän luoden paroonittareen kyyneltyneen katseen, "hän tarvitsee kaksitoistatuhatta frangia, hankkikaamme ne. Älkää katselko toisianne tuolla tavalla. (Hän heittäytyi polvilleen Delphinen eteen.) Pyydä häneltä anteeksi minun mielikseni", kuiskasi hän Delphinen korvaan, "hän on onnettomampi, näes."
"Nasie-kulta", sanoi Delphine pelästyen sitä villiä hullun ilmettä, jonka murhe loi hänen isänsä kasvoille, "minä olin väärässä, syleile minua..."
"Ah, te panette palsamia sydämelleni", huusi ukko Goriot. "Mutta mistä saada kaksitoistatuhatta frangia? Jos minä tarjoutuisin velkavankeuteen hänen puolestaan?"
"Oh, isä!" sanoivat molemmat tyttäret yht'aikaa.
"Ei, ei!"
"Jumala palkitkoon teitä tästä ajatuksesta, meidän elämämme ei siihen riittäisi, eikö totta, Nasie?" jatkoi Delphine.
"Ja sitäpaitsi, isäparka, se olisi vain vesipisara", huomautti kreivitär.
"Eikö sitten voi tehdä mitään raadollisesta verestänsä?" huusi ukko toivottomana. "Minä antaudun kokonaan sen valtaan, joka sinut pelastaa, Nasie; minä tapan miehen hänen puolestaan. Minä teen niinkuin Vautrin, menen kuritushuoneeseen, minä..."
Hän vaikeni kuin salamanlyömänä.
"Ei mitään enää!" sanoi hän repien tukkaansa. "Jos tietäisin minne mennä varastamaan, mutta ei sitä voi tietää, missä on varastamista. Ja Pankin ryöstämiseen tarvitaan liian paljon ihmisiä ja aikaa. Ei, minulla ei ole enää muuta tekemistä kuin kuolla. Minähän en enää kelpaa mihinkään, en ole enää isä, en! Hän pyytää minulta, hän on tarpeessa, eikä minulla kurjalla ole mitään. Ah, sinä ostit itsellesi elinkoron, vanha lurjus, vaikka sinulla oli tyttäriä. Etkö siis rakasta heitä? Kuole, kuole kuin koira, mikä oletkin! Niin, minä olen huonompi kuin koira, koira ei menettelisi niin! Voih, pääni... sitä kivistää niin julmasti!"
"Mutta, isä", huusivat molemmat tyttäret rientäen estämään häntä lyömästä päätänsä seinään, "ole toki järkevä!"
Ukko voihki. Järkytettynä otti Eugène Vautrinia varten kirjoittamansa tunnusteen, jonka leima teki suuremman summan merkinnän mahdolliseksi; muutti numerot, laati laillisesti pätevän kahdentoistatuhannen frangin velkatunnusteen hra Goriotille, ja astui sisään.
"Tässä on hakemanne summa, rouva", sanoi hän antaen kreivittärelle paperin. "Minä nukuin, heräsin teidän keskustelustanne ja sain siitä tietää, mitä olin velkaa herra Goriotille. Tätä sitoumusta voitte turvallisesti käyttää, minä suoritan sen täsmällisesti."
Kreivitär jäi seisomaan liikkumattomana paperi kädessään.
"Delphine", sanoi hän kalpeana ja väristen suuttumusta, kiukkua, raivoa, "minä annoin sinulle anteeksi kaikki, Jumala on minun todistajani. Mutta tätä. Kuinka? Hra de Rastignac oli täällä. Sinä tiesit sen ja olit niin katala, että kostit minulle pannen minut paljastamaan hänelle salaisuuteni, elämäni, antamaan hänen valtaansa omani ja lasteni häpeän ja kunnian! Mene! Sinä et ole minulle enää mitään, minä vihaan sinua, teen sinulle niin paljon pahaa kuin suinkin voin... minä..."
Raivonpuuska kuivasi kitalaen ja keskeytti puheen.
"Sehän on minun poikani, meidän lapsemme, sinun veljesi, sinun pelastajasi!" huusi ukko Goriot. "Syleile häntä, Nasie! Näes, minä, minä häntä syleilen", jatkoi hän puristaen Eugènea vimmatusti. – "Oo, poikani, minä tahtoisin sinulle olla enemmän kuin isä, minä tahtoisin olla sinulle koko perhe. Minä tahtoisin olla Jumala, jotta voisin heittää koko maailman sinun jalkojesi juureen. – Suutele häntä, Nasie! hänhän ei ole ihminen, hän on enkeli, oikea todellinen enkeli!"
"Antakaa Nasien olla, isä, hänhän on hullu tällä hetkellä", sanoi Delphine.
"Hullu! Hullu! Entä mikä sinä olet?" kysyi rouva de Restaud.
"Lapseni, minä kuolen, jos te jatkatte", huusi vanhus kaatuen vuoteelleen kuin luodin satuttamana. "He tappavat minut", mutisi hän siellä itsekseen.
Kreivitär katsoi Eugèneen, joka seisoi liikkumattomana, tämän kiivaan kohtauksen pökerryttämänä.
"Herra de Rastignac..." lausui kreivitär hänelle eleessä, äänessä ja katseessa kysyvä ilme, kiinnittämättä huomiota isäänsä, jonka liivejä Delphine riensi kiiruusti avaamaan.
"Rouva, minä maksan ja olen vaiti", vastasi Eugène odottamatta kysymystä.
"Sinä olet tappanut isän, Nasie!" sanoi Delphine näyttäen pyörtynyttä vanhusta sisarelleen, joka – meni ulos.
"Minä annan hänelle anteeksi", sanoi ukko avaten silmänsä, "hänen tilansa on hirveä ja panisi paremmankin pään pyörälle. Lohduta Nasieta, ole herttainen hänelle, lupaa se kuolevalle isäparallesi", pyysi hän Delphineltä puristaen tämän kättä.
"Mutta mikä teidän on?" kysyi tytär aivan säikähtyneenä.
"Ei mikään, ei mikään", vastasi isä, "tämä menee kyllä ohi. Minulla on vain jonkinlaista kovanpuoleista päänkivistystä... Nasie raukka, mikä tulevaisuus!"
Samassa kreivitär palasikin ja heittäytyi polvilleen isänsä vuoteen ääreen.
"Anteeksi!" huudahti hän.
"Mitäs niistä turhista!" vastasi ukko Goriot. "Mutta nythän sinä teet minut enemmän kipeäksi."
"Herra de Rastignac", sanoi kreivitär Eugènelle, silmät kyynelissä, "suru on saanut minut kohtuuttomaksi. Tahdotteko olla minun veljeni?" jatkoi hän ojentaen hänelle kättään.
"Nasie, pikku Nasie", sanoi Delphine syleillen sisartaan, "unohtakaamme kaikki!"
"Ei", vastasi tämä, "minä muistan, minä."
"Enkelini", huudahti ukko Goriot, "te poistatte kaihin, joka juuri oli silmieni edessä, teidän äänenne elvyttää minut. Syleilkää toisianne vielä! – No, Nasie, tottahan se vekseli pelastaa sinut?"
"Toivottavasti. Mutta isä, eikö teidän pitäisi kirjoittaa siihen nimeänne siirron merkiksi?"
"Ah, mikä aasi minä olen, kun sen unohdan. Mutta minä olin niin huonovointinen, Nasie, älä pahastu. Lähetä minulle sana, että olet huolestasi vapaa. Ei, minä tulen itse. Ei, en sentään tule, minä en voi nähdä sinun miestäsi, minä tappaisin hänet heti. Mutta jos hän yrittää sinun omaisuutesi kimppuun, niin tulen. Mene pian, lapseni, ja katso, että Maxime pysyy järkevänä."
Eugène oli ällistynyt.
"Anastasia-parka on aina ollut kiivas", sanoi rouva de Nüssingen, "mutta hänellä on hyvä sydän."
"Hän tuli takaisin nimisiirtoa varten", kuiskasi Eugène Delphinen korvaan.
"Niinkö uskotte?"
"En tahtoisi uskoa. Älkää luottako häneen", vastasi hän katsahtaen ylös ikäänkuin uskoen Jumalalle ajatukset, joita ei uskaltanut julkilausua.
"Niin, hänessä on aina ollut hiukan näyttelijättären vikaa, mutta isä parkaan se kaikki menee aina täydestä."
"Kuinka te voitte nyt, setä Goriot?" kysyi Eugène vanhukselta.
"Minua nukuttaa", vastasi tämä.
Eugène auttoi Goriotia menemään levolle. Kun ukko sitten oli vaipunut uneen, Delphinen käsi omassaan, poistui rouva de Nüssingen.
"Tänä iltana Italiens-teatterissa", sanoi hän Eugènelle, "ja sinä kerrot minulle, miten hän voi. Te muutatte sitten vasta huomenna. Ah, mutta mennään katsomaan nykyistä huonettanne?... Ah, kuinka hirveää!" sanoi hän sinne astuessaan. "Teidän olonnehan on ollut vielä kurjempaa kuin isäni. Eugène, sinä menettelit suurenmoisesti. Minä rakastaisin teitä vielä enemmän, jos se ylimalkaan olisi mahdollista, mutta, lapsi, jos tahdotte tulla rikkaaksi, niin ei silloin sovi noin vain heitellä kaksiatoistatuhansia frangeja ikkunoista ulos. Kreivi de Trailles on peluri. Sisareni vain ei tahdo sitä uskoa. Kreivin olisi pitänyt mennä hakemaan kahtatoistatuhatta frangiansa sieltä, missä hän on tottunut häviämään tai voittamaan kultavuoria."
Huoneeseen kuuluva voihkina sai heidät palaamaan Goriotin luo, joka näytti nukkuvan; mutta sisään astuessaan he kuulivat hänen mutisevan:
"Tytöt eivät ole onnellisia!"
Nukkui ukko tai oli valveilla, joka tapauksessa liikutti tämän lauseen sävy hänen tytärtänsä niin, että tämä meni sen kurjan vuoteen luo, missä isä makasi ja suuteli hänen otsaansa. Ukko avasi silmiänsä sanoen:
"Se on Delphine."
"Niin on. Kuinka sinä voit?" kysyi hän.
"Hyvin", sanoi isä. "Älä ole levoton, minä nousen tästä kohta. Menkää, menkää, lapset, olkaa onnellisia."
Eugène saattoi Delphineä tämän kotia asti, mutta levottomana siitä tilasta, mihin ukko Goriot oli jäänyt, hän ei suostunut syömään päivällistä hänen luonaan, vaan palasi Vauquerin taloon. Ukko Goriot oli noussut ja juuri istuutunut pöytään. Bianchon oli asettunut niin, että saattoi hyvin tarkata vanhuksen kasvoja. Kun hän näki ukon ottavan leipänsä ja haistavan sitä päätelläkseen, mistä jauhoista se oli tehty, teki Bianchon surumielisen liikkeen, havaitessaan, että tuosta tempusta puuttui kaikki, mitä olisi voinut sanoa teon tietoisuudeksi.
"Tulehan minun virelleni, toisen talon mies", sanoi Eugène hänelle.
Bianchon siirtyi sitäkin mieluummin, kun hän siten pääsi lähemmäksi ukkoa.
"Mitä se on?" kysyi Rastignac.
"Ellen pahasti erehdy, niin hän on mennyttä miestä. Hänelle on täytynyt tapahtua jotakin tavatonta, hän näyttää minusta olevan sillä rajalla, että hän millä hetkellä hyvänsä voi saada aivohalvauksen. Näes, vaikka kasvojen alaosa on aivan tyyni, käy otsassa tuon tämän omituisia värähtelyitä. Ja silmissä on se erikoinen ilme, joka osoittaa veriheran tunkeutumista aivoihin. Nehän ovat niinkuin olisivat täynnä hienoa pölyä. Huomenaamulla voin sanoa enemmän."
"Voiko sitä millään parantaa?"
"Ei. Kenties voisi loppua jonkin aikaa lykätä, jos voisi saada aikaan veren vetäytymisen jalkoihin päin; mutta jos nämä oireet eivät lakkaa, on ukkoparka hukassa. Tiedätkö, mikä erikoinen tapahtuma taudin on aiheuttanut? Hänelle on täytynyt sattua jotakin järkyttävää, joka on hänet henkisesti masentanut."
"Niin on tosiaan asia", sanoi Rastignac, joka muisti, kuinka hillittömästi molemmat tyttäret olivat temmeltäneet isänsä sydämellä.
Itsekseen ajatteli Eugène: mutta Delphine ainakin sentään rakastaa isäänsä.
Illalla, Italiens-teatterissa koetti Rastignac olla kertomuksessaan varovainen, ettei liiaksi huolestuttaisi rouva de Nüssingeniä.
"Olkaa huoleton", vastasi tämä Eugènen ensimmäisiin sanoihin, "isä on voimakas. Se on kyllä totta, että me tänä aamuna saatoimme häntä pudistella hiukan liikaa. Meidän omaisuutemme ovat kysymyksessä, voitteko ajatella sen onnettomuuden kantavuutta? Minä en enää olisi elossa, ellei teidän rakkautenne tekisi minua välinpitämättömäksi siitä, jota vielä taannoin olisin pitänyt kuolettavana ahdistuksena. Nyt minulla ei ole muuta pelkoa, ei muuta onnettomuutta kuin yksi ainoa, se, että menettäisin sen rakkauden, joka on saanut minut tuntemaan, kuinka ihanaa on elää. Sitä tunnetta lukuunottamatta on kaikki minulle yhdentekevää, mitään muuta maailmassa en rakasta. Te olette minulle kaikki kaikessa. Jos minusta on nautinto olla rikas, johtuu se siitä, että kuvittelen siten voivani paremmin miellyttää teitä. Minä olen, häpeä sanoa, hartaampi rakastajatar kuin tytär. Minkävuoksi? En tiedä. Koko elämäni on teissä. Isäni on antanut minulle sydämeni, mutta te sen sykinnän. Vaikka koko maailma minua moittisi, mitä sillä on väliä, jos vain te, jolla ei ole oikeutta minua syyttää, annatte minulle anteeksi rikokset, joihin vastustamaton tunne minut pakottaa? Luuletteko minua luonnottomaksi tyttäreksi? Ei, on mahdotonta olla rakastamatta niin hyvää isää kuin meidän isämme on. Saatoinko mitenkään estää, ettei hän lopulta nähnyt meidän onnettomien avioliittojemme luonnollisia seurauksia? Miksikä hän antoi meidän ne solmia? Eikö hänen olisi pitänyt ajatella meidän puolestamme? Nyt, minä tiedän sen, kärsii hän yhtä paljon kuin me, mutta minkä me sille mahdamme? Lohduttaa häntä! Me emme kykene häntä millään lohduttamaan. Meidän alistumisemme tuottaisi hänelle vielä enemmän surua, kuin nurkumisemme ja valittelumme. Hän on siinä elämäntilassa, missä kaikki on katkeraa."
Eugène oli vaiti, häntä liikutti tämä todellisen tunteen välittömän ilmauksen herkkyys. Jos pariisittaret usein ovatkin valheellisia, mielettömän turhamielisiä, itsekkäitä, keimailevia, kylmiä, niin on sentään varmaa, että kun he todella rakastavat, he panevat intoihinsa enemmän tunnetta kuin muut naiset, kaikki heidät pienuutensa suurentaa heitä, he kohoavat yleviksi. Lisäksi Eugènea hämmästytti se syvä ja oikea henki, joka naisessa asuu, kun hän arvostelee luonnollisimpia tunteita, kun suosituimmuustunne eristää hänet niistä riittävän välimatkan päähän. Rouva de Nüssingen närkästyi Eugènen äänettömyyttä.
"Mitä te mietiskelette?" kysyi hän.
"Minä kuuntelen vielä sanojanne. Minä olin tähän saakka luullut rakastavani teitä enemmän kuin te minua."
Delphine hymyili ja kamppaili tuntemaansa riemua vastaan voidakseen pysyttää keskustelua ympäristön vaatimissa rajoissa. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut nuoren ja vilpittömän rakkauden väreileviä ääniä. Vain pari sanaa vielä, niin hän ei olisi voinut hillitä itseänsä.
"Eugène", sanoi hän vaihtaen keskustelun aihetta, "ettekö tiedä, mitä on tekeillä? Koko Pariisi on huomenna rouva de Beauséantin luona. Rochefidet ja markiisi d'Ajuda ovat sopineet, että asia pidetään toistaiseksi salassa; mutta huomenna allekirjoittaa kuningas avioliittosopimuksen, eikä teidän serkkunne tiedä siitä vielä mitään. Hän ei voi enää peruuttaa kutsujansa, vaikka markiisi ei tule olemaan pidoissa läsnä. Nykyjään ei puhuta muusta, kuin tästä tapahtumasta."
"Ja maailma ilakoitsee mokomasta kataluudesta ja ottaa siihen osaa! Ettekö sitten tiedä, että se on rouva de Beauséantille kuolinisku?"
"Ei", sanoi Delphine hymyillen, "te ette tunne sen laadun naisia. Mutta koko Pariisi menee huomenna hänen luokseen, ja minä pääsen mukaan. Ja siitä onnesta on minun kiittäminen teitä."
"Mutta kenties koko juttu on niitä päättömiä juoruja, joita Pariisi on täynnä."
"Huomenna saamme tietää totuuden."
Eugène ei palannut Vauquerin taloon. Hän ei voinut kieltäytyä nauttimasta uudesta asunnostaan. Kun hänen edellisenä yönä oli pitänyt lähteä Delphinen luota kello yhden aikana, niin lähti Delphine nyt hänen luotaan kotiansa vasta kello kahden korvilla. Hän nukkui sitten sangen myöhään seuraavana aamuna ja odotti kahdentoista tietämissä rouva de Nüssingeniä, joka tuli syömään aamiaista hänen luokseen. Nuoret ovat niin huumautuneita tällaisiin kuherteluihin, että hän oli melkein unohtanut ukko Goriotin. Hänelle oli suuri ja pitkä nautinto tottua itsekuhunkin niistä moninaisista loistoesineistä, jotka nyt olivat hänen omiansa. Rouva de Nüssingenin läsnäolo teki tietenkin kaikki sitäkin arvokkaammaksi. Kello neljän aikana muistivat molemmat rakastavaiset kuitenkin ukko Goriotin ajatellessaan sitä onnea, jota hän odotti tulostansa asumaan tässä talossa. Eugène huomautti, että oli välttämätöntä siirtää vanhus tänne heti, jos hän oli sairaana, ja jätti Delphinen rientääkseen Vauquerin taloon.
Ukko Goriot ei ollut pöydässä eikä myöskään Bianchon.
"Ukko Goriot on sairastunut", selitti maalari. "Bianchon on hänen luonaan. Ukko oli tavannut toisen tyttärensä, kreivitär de Restaudin. Sitten hän meni ulos ja hänen tautinsa paheni. Yhteiskunta tulee menettämään yhden kauneimpia koristuksiansa."
Rastignac riensi portaille.
"Eugène-herra hoi! Rouva kutsuu teitä", huusi Sylvia.
"Herra Goriotin ja teidän", sanoi leski, "oli määrä muuttaa 15 pnä helmikuuta. Nyt on siitä kulunut jo kolme päivää, tänään on 18:s. Niinpä minä olen saamassa kuukauden maksun sekä teiltä että häneltä; mutta jos te menette takuuseen herra Goriotin puolesta, niin teidän sananne riittää minulle."
"Minkä vuoksi? Eikö teillä ole luottamusta?"
"Luottamusta! Jos ukko kuolee, eivät hänen tyttärensä anna minulle penninpyörylää, ja ukon koko perut eivät ole kymmenen frangin arvoiset. Hän on tänä aamuna vienyt pois viimeiset hopeakalunsa, en tiedä minkä vuoksi. Hän oli pukeutunut nuoreksi mieheksi, Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän oli punannut poskensa, hän näytti minusta nuorentuneelta."
"Minä vastaan kaikesta", sanoi Eugène väristen kauhusta ja aavistaen katastroofia.
Hän meni Goriotin huoneeseen. Vanhus makasi vuoteellaan ja Bianchon oli hänen luonaan.
"Hyvää päivää, setä", sanoi Eugène.
Ukko hymyili herttaisesti ja vastasi kääntäen häneen päin lasittuneet silmänsä:
"Kuinka Delphine voi?"
"Hyvin. Entä te?"
"No, tuossa menee."
"Älä väsytä häntä", sanoi Bianchon vetäen Eugènen kamarin nurkkaan.
"No?"
"Häntä ei voi pelastaa muu kuin ihme. Verentungos aivoihin on tapahtunut, hän on saanut sinappitaikinaa, onneksi tuntee hän sen, se vaikuttaa."
"Voiko häntä siirtää?"
"Mahdotonta. Hänet täytyy jättää tänne, täytyy karttaa kaikkea fyysillistä liikettä ja mielenliikutuksia..."
"Kuule, Bianchon", sanoi Eugène, "me hoidamme häntä yhdessä."
"Minä olen pyytänyt sairaalamme ylilääkäriä tulemaan."
"No?"
"Hän antaa lausuntonsa huomenna. Hän on luvannut tulla heti työnsä päätyttyä. Onnettomuudeksi on ukko tänä aamuna tehnyt jonkin varomattomuuden, josta hän ei suostu antamaan selitystä. Hän on itsepäinen kuin muuli. Kun puhun hänelle, ei hän ole kuulevinaan, vaan muka nukkuu päästäkseen vastaamasta; tai, jos silmät sattuvat olemaan auki, alkaa voihkia. Hän meni aamulla jalkaisin ulos jonnekin, en tiedä minne. Hänellä oli mukanaan kaikki, mitä hänellä vielä oli arvoesineitä, hänellä on nähtävästi ollut jokin peijakkaan puuha, joka on mennyt yli hänen voimiensa. Toinen hänen tyttäristään kävi hänen luonaan."
"Kreivitärkö?" kysyi Eugène. "Tummaverinen, kookas, solakka, vilkassilmäinen nainen?"
"Niin."
"Jätä minut hetkeksi yksin hänen kanssaan kahdenkesken", sanoi Rastignac. "Minä puhutan häntä, minulle hän kertoo kaikki."
"Minä käyn sillä välin syömässä. Katso vain, ettet häntä kovin kiihdytä; meillä on vielä hiukan toivoa."
"Ole rauhassa."
"Heillä on huomenna hauskaa", sanoi ukko Goriot Eugènelle, kun Bianchon oli mennyt. "He menevät suuriin tanssiaisiin."
"Mitä te olette tänään tehnyt, setä, kun olette niin sairas, että täytyy olla vuoteessa?"
"En mitään."
"Kävikö Anastasia täällä?" kysyi Rastignac.
"Kävi kyllä", vastasi ukko Goriot.
"No, älkää minulta mitään salatko. Mitä hän teiltä vielä pyysi?"
"Ah", lausui ukko kooten voimiansa voidakseen puhua, "lapseni oli sangen onneton! Nasiella ei ole penniäkään sen timanttijutun jälkeen. Hän oli näitä tanssiaisia varten tilannut kultaompeleisen puvun, joka sopii hänelle loistavasti. Hänen katala ompelijattarensa ei suostunut tekemään sitä velaksi ja Nasien kamarineitsyt maksoi puvusta etukäteen tuhannen frangia. Niin pitkälle on tytärparkani joutunut! Se vihloi minun sydäntäni. Ja kun kamarineitsyt näki sen Restaudin kieltävän kaiken luottamuksensa Nasielta, pelkäsi hän menettävänsä rahansa ja sopi ompelijattaren kanssa, että tämä ei luovuttaisi pukua ennenkuin ne tuhannen frangia on maksettu. Tanssiaiset ovat huomenna, puku on valmis, Nasie on epätoivoissaan. Hän pyysi lainata minun pöytäkaluni viedäkseen ne panttiin. Hänen miehensä vaatii, että hänen on esiinnyttävä tanssiaisissa näyttääkseen koko Pariisille perhetimantit, jotka hänen väitetään myyneen. Saattoiko Nasie sille raakalaiselle sanoa: 'Minä olen velkaa tuhannen frangia, maksakaa ne?' Ei! Minä ymmärsin sen, minä. Hänen sisarensa Delphine tulee tanssiaisiin loistavassa puvussa. Eihän Anastasian sovi olla nuorempaansa huonompi. Ja sitten hän kerrassaan kylpi kyynelissä, raukka. Minä tunsin itseni siitä, ettei minulla eilen ollut kahtatoistatuhatta frangia, niin nöyryytetyksi, että olisin antanut lopun kurjaa elämääni sen puutteen korvaamiseksi. Minulla olisi ollut voimaa kestää kaikki, mutta tämä lopullinen rahattomuus on murtanut sydämeni. Minä puin itseni niin hienoksi kuin taisin ja menin myymään pöytäkaluni ja sain niistä kuusisataa frangia; sitten panttasin vuodeksi elinkorkoni neljästäsadasta frangista ukko Gobseckille. Mitäs, minä syön pelkkää leipää, se riitti minulle nuorena ollessani ja voi riittää vielä. Saahan Nasieni ainakin yhden ihanan illan. Hän tulee olemaan häikäisevän kaunis. Minulla on ne tuhannen frangia täällä päänaluseni alla. Minua virkistää ajatus, että pääni alla on, millä hankkia iloa Nasie-raukalle. Hän voi nyt ajaa sen katalan Viktorian tiehensä. Onko nähty palvelijoita, jotka eivät luota isäntäväkeensä! Huomenna olen terve. Nasie tulee kello kymmenen. Minä en tahdo, että he luulevat minun olevan sairaan, muuten he eivät menisi tanssiaisiin, vaan jäisivät minua hoitamaan. Nasie suutelee minua huomenna kuin lastaan, hänen hyväilynsä parantavat minut. No, eikö minulta muuten menisi tuhatta frangia apteekkarille? Minä annan ne mieluummin yleislääkärilleni, Nasielleni. Saanhan ainakin lohduttaa häntä hänen onnettomuudessaan. Se on minulle edes jonkinlainen hyvitys siitä hairahduksesta, että menin ostamaan elinkoron. Hän on syvässä kuilussa eikä minulla ole enää kylliksi voimia vetää häntä ylös. Mutta minä rupean jälleen kauppiaaksi. Menen Odessaan ostamaan sieltä viljaa. Jauhot maksavat siellä kolme kertaa vähemmän kuin täällä. Viljan maahantuonti on tosin sellaisenaan kielletty, mutta viisaat lainlaatijat eivät ole huomanneet kieltää tuomasta maahan tuotteita, jotka tehdään jauhoista. Heh! Minäpä hoksasin sen tänä aamuna. Esimerkiksi tärkkelyksellä voi tehdä eteviä kauppoja."
"Hän on hullu", ajatteli Eugène katsellen vanhusta.
"Levätkää nyt, älkää puhuko..."
Eugène meni vuorostaan syömään, kun Bianchon oli palannut. Sitten molemmat viettivät yön hoitamalla sairasta vuoron perään ja kuluttaen aikaansa, toinen lukemalla lääketieteellisiä kirjojansa, toinen kirjoittamalla äidilleen ja sisarilleen. Seuraavana päivänä osoitti potilaan tauti Bianchonin mukaan suotuisia oireita; mutta se vaati jatkuvaa hoitoa, johon vain molemmat ylioppilaat yksin kykenivät ja jonka kuvaaminen on mahdotonta käyttämällä nykyajan ujostelevaa kieltä. Iilimatojen lisäksi, joita sijoitettiin ukon kuihtuneeseen ruumiiseen, käytettiin puurokääreitä, jalkakylpyjä ja muita lääkintäkeinoja, jotka vaativat molempain nuorten miesten koko voiman ja antaumuksen.
Rouva de Restaud ei tullut; hän lähetti asiamiehen noutamaan rahoja.
"Minä luulin, että hän olisi tullut itse. Mutta näin on parempi, hän olisi tullut levottomaksi", sanoi isä näyttäen olevan tästä seikasta hyvillään.
Kello seitsemän illalla tuli Thérèse tuomaan kirjettä Delphineltä:
"Mitä te oikein teette, ystäväni? Rakkautemme on tuskin alussa ja nytkö te jo minua laiminlyötte. Kahdenkeskisissä, luottavaisissa keskusteluissamme olen nähnyt teidän kauniista katseestanne niin paljon, että tiedän teidän olevan niitä, jotka aina pysyvät uskollisina tietäessään, kuinka erivivahteisia tunteet ovat. Niinkuin sanoitte kuullessanne Mosén Rukousta: 'Yksille se on aina sama sävel, toisille musiikin äärettömyys.' Muistakaa, että minä odotan teitä tänään mennäksemme rouva de Beauséantin kutsuihin. Hra d'Ajudan aviosopimus on tänä aamuna todellakin allekirjoitettu hovissa, ja varakreivitärparka sai tietää sen vasta kello kaksi. Koko Pariisi kokoontuu hänen luokseen niinkuin kansa la Grèven ympärille, kun siellä tapahtuu teloitus. Eikö ole kauheaa mennä katsomaan, osaako tämä nainen salata surunsa, kuolla kauniisti? Minä en totisesti menisi, ystäväni, jos jo olisin ollut hänen luonaan, mutta tämän jälkeen hän varmaankaan ei enää toimeenpane kutsuja, ja kaikki minun ponnistukseni olisivat menneet hukkaan. Minun asemani on toisenlainen kuin muiden. Sitäpaitsi tulen sinne myöskin teidän vuoksenne. Odotan teitä. Ellette ole minun luonani kahden tunnin kuluttua, en tiedä, annanko ikinä anteeksi sitä kavallusta."
Rastignac tarttui kynään ja vastasi seuraavasti:
"Odotan lääkäriä saadakseni tietää, voiko isänne jäädä eloon. Hän on kuolemaisillaan. Tulen tuomaan teille lääkärin lausunnon, mutta pelkään, että se on kuolemantuomio. Sittenhän nähdään, voidaanko mennä tanssiaisiin. Herttaisin tervehdys."
Lääkäri saapui kello puoli yhdeksän, ja vaikka ei antanutkaan suotuisaa lausuntoa, katsoi, ettei kuolema ollut ihan heti uhkaamassa. Hän ennusti ensin hiukan helpotusta ja sitten uusia kohtauksia, joista sairaan elämä ja järki riippui.
"Hänen olisi parempi saada kuolla heti", oli lääkärin viimeinen sana.
Eugène uskoi ukko Goriotin Bianchonin hoitoon ja meni viemään rouva de Nüssingenille surullisia sanomia, jotka hänen vielä perhevelvollisuuksien kahleissa olevien ajatustensa mukaan tekivät ilonpidon mahdottomaksi.
"Sanokaa hänelle, että pitäköön kuitenkin hauskaa", huusi ukko Goriot, joka näytti nukkuvan, mutta nousi istumaan, kun Rastignac lähti.
Nuori mies tuli Delphinen luo murheen ahdistamana ja tapasi rouvan kammattuna, jalkineet jalassa, kaikin puolin valmiina, vain päällyshame enää yllepanematta. Mutta niinkuin ne siveltimenvedot, joilla maalarit viimeistelevät taulunsa, vaativat viimeiset valmistelut enemmän aikaa kuin itse taulun tausta.
"Mitä! Ettekö te ole pukeutunut?" kysyi rouva.
"Mutta rouva, teidän isänne..."
"Aina vain isäni", huudahti Delphine keskeyttäen. "Ei teidän tarvitse opettaa minulle, mihin olen velvollinen isäni suhteen. Minä tunnen isäni jo kauan aikaa. Ei sanaakaan, Eugène. Minä en kuuntele teitä ennenkuin olette pukeissa. Thérèse on asettanut kaikki esille asunnossanne, minun vaununi ovat valmiina; ottakaa ne; palatkaa. Me keskustelemme isästäni ajaessamme tanssiaisiin. Täytyy lähteä hyvissä ajoin; jos joudumme vaunujonoon, saamme olla hyvillämme, jos pääsemme sisään kello yksitoista..."
"Rouva..."
"Rientäkää, ei sanaakaan", sanoi Delphine kiiruhtaen budoiriinsa ottamaan kaulakäätyä.
"Rientäkää toki, Eugène-herra, rouva muuten suuttuu", sanoi Thérèse suorastaan työntäen ulos nuorta miestä, joka oli aivan tyrmistynyt.
Hän meni pukeutumaan alakuloisia, masentavia mietteitä mielessään. Maailma oli hänestä kuin lokameri, johon mies uppoaa kaulaa myöten heti, kun siihen astuu.
"Se on täynnä viheliäisiä rikoksia", mietiskeli hän. "Vautrin on suurempi."
Hän oli nähnyt Yhteiskunnan kolme suurta ilmausta: Kuuliaisuuden, Kamppailun ja Kumouksen; Perheen, Ylhäisömaailman ja Vautrinin. Mutta ei uskaltanut määrätä kantaansa. Kuuliaisuus oli ikävää, Kumous mahdotonta ja Kamppailu epävarmaa. Hänen ajatuksensa johtivat perheen keskuuteen. Hän muisti sen tyynen elämän puhtaat liikunnot, muisti menneet päivät olentojen parissa, jotka häntä rakastivat. Mukautuen kotilieden luonnonlakeihin nämä rakkaat olennot löysivät siitä täydellisen, jatkuvan onnen, ilman ahdistuksen tuskia. Huolimatta hyvistä ajatuksistansa ei hän tuntenut olevansa kyllin rohkea mennäkseen tunnustamaan Delphinelle tätä puhtaiden sielujen uskontoa ja vaatimaan häntä rakkauden nimessä palaamaan oikealle tielle. Hänen uusi kasvatuksensa oli jo kantanut hedelmiänsä. Hän rakasti jo itsekkäästi. Hänen vaistonsa oli opettanut häntä tuntemaan Delphinen sydämen laadun, hän aavisti, että tämä olisi voinut astua isänsä ruumiin päälle tullakseen tanssiaisiin, eikä hänellä ollut voimaa ryhtyä esittämään järkineuvojan osaa, ei rohkeutta häntä suututtaa eikä ryhtiä häntä jättää.
"Hän ei anna minulle milloinkaan anteeksi, että päinvastoin kuin hän olin oikeassa tässä asiassa", päätteli Eugène.
Sitten hän selitteli lääkärien sanoja, yritti kuvitella, että ukko Goriot ei ollut niin vaarallisesti sairas kuin uskottiin; lopulta hän päätyi surkeihin selitelmiin puolustaakseen Delphineä. Tämähän ei tiennyt, missä tilassa hänen isänsä todella oli. Ukko itse lähettäisi tyttärensä tanssiaisiin, jos tämä tulisi hänen luokseen. Eugène tahtoi pettää itseänsä, hän oli valmis uhraamaan omantuntonsa rakastajattarelleen. Kahtena viime päivänä oli kaikki hänen elämässään muuttunut. Nainen oli heittänyt siihen sekasortoa, työntänyt syrjään perheen, ottanut haltuunsa kaikki omiksi hyvikseen. Rastignac ja Delphine olivat kohdanneet toisensa ehdoin tahdoin tuottaakseen toisilleen nautintoja. Heidän näin valmistetun rakkautensa tulisuutta enensi se, mikä usein rakkauden tappaa: nautinto. Vasta saatuaan tämän naisen omakseen huomasi Eugène siihen saakka häntä vain himoinneensa, vasta sen jälkeen hän häntä rakasti: ehkäpä rakkaus onkin oikeastaan vain kiitollisuutta nautinnoista. Hän jumaloi tätä naista – alhaista tai ylevää – siitä hekumasta, jota hän oli myötäjäisiksi saanut ja antanut; samoin kuin Delphine rakasti Rastignacia yhtä paljon kuin Tantalos olisi rakastanut enkeliä, joka olisi tullut lievittämään hänen nälkäänsä ja sammuttamaan kuivan kitalaen janoa.
"No, kuinka isäni voi?" kysyi rouva de Nüssingen, kun Eugène oli palannut juhlapukuun pukeutuneena.
"Äärettömän huonosti", vastasi Eugène. "Jos tahdotte antaa minulle todistuksen rakkaudestanne, niin ajamme häntä katsomaan."
"Tehdään niin", vastasi Delphine, "mutta vasta juhlan jälkeen. Eugène-kulta, ole kiltti, älä saarnaa moraalia, tule!"
He lähtivät. Eugène oli osan tietä äänettömänä.
"Mikä teidän on?" kysyi Delphine.
"Minä kuulen isänne kuolinkorinan", vastasi Eugène äänessä närkästyksen sävyä.
Ja hän alkoi kuvata niin kaunopuheisesti kuin vain nuori voi sitä julmaa tekoa, johon turhamielisyys oli ajanut rouva de Restaudin, sitä kuoleman kriisiä, johon isän viimeinen alttius oli päätynyt, ja mitä Anastasian kultaommelhame maksoi. Delphine itki.
Mutta samassa hän ajatteli: itku rumentaa, ja hänen kyyneleensä kuivuivat.
"Ah, nyt olet sellainen kuin tahdoin", huudahti Eugène.
Viisiensatojen vaunujen lyhdyt valaisivat de Beauséantin palatsin edustaa. Valaistun portin kummallakin puolella seisoi santarmi. Ylhäisömaailmaa saapui niin runsaasti ja jokainen halusi niin hartaasti nähdä tätä ylimysnaista hänen kukistumisensa hetkellä, että palatsin ensimmäisessä kerroksessa olevat huoneet olivat jo täynnä, kun rouva de Nüssingen ja Rastignac saapuivat. Siitä saakka, jolloin koko hovi tungeksi "la grande Mademoisellen" luona, jolta Ludvig XIV riisti rakastajan, ei mikään lemmen tappio ollut herättänyt niin suurta huomiota kuin rouva de Beauséantin. Tässä tilaisuudessa kohosi miltei kuninkaallisen Bourgogne-suvun viimeinen tytär onnettomuutensa yläpuolelle ja hallitsi viimeiseen hetkeen saakka sitä maailmaa, jonka turhuuksiin hän oli suostunut vain käyttääkseen niitä rakkautensa riemun palvelukseen. Pariisin kauneimmat naiset vilkastuttivat saleja puvuillansa ja hymyilyllään. Hovin hienoimmat herrat, lähettiläät, ministerit, kaikkien alojen kuuluisuudet, risteillä, ritarimerkeillä ja monivärisillä nauhoilla koristettuina tunkeilivat varakreivittären ympärillä. Orkesteri soitteli parhaita kappaleitaan tässä ylimyspalatsissa, joka kuningattarelleen oli autio. Rouva de Beauséant seisoi ensimmäisessä salissaan vastaanottamassa niin sanottuja ystäviänsä. Valkoisessa puvussaan, ilman minkäänlaista koristusta, hiukset yksinkertaisesti palmikoituina, näytti hän tyyneltä, ei osoittanut surua, ei ylpeyttä eikä teeskenneltyä iloisuutta. Ei kukaan voinut nähdä, mitä hänen sielussaan liikkui. Hän oli kuin marmorinen Niobe. Silloin tällöin hän hymyili leikkisästi läheisille ystävilleen; mutta hän oli kaikkia kohtaan yhtäläisesti omaa itseänsä, oli niin sama kuin oli ollut onnensa loistopäivinä, että tunteettomimmatkin häntä ihailivat, niinkuin nuoret roomalaiset gladiaattoria, joka osasi hymyillä kuollessaan. Näytti kuin ylhäisömaailma olisi pukeutunut juhla-asuun tullakseen hyvästelemään yhtä valtiatartaan.
"Minä pelkäsin jo, ettette tulisi", sanoi hän Rastignacille.
"Rouva", vastasi tämä ilmeikkäästi, kun piti tätä sanaa nuhteluna, "minä olen tullut jäädäkseni viimeiseksi."
"Hyvä", sanoi emäntä katellen häntä. "Te olette kenties ainoa täällä, johon voin luottaa. Ystäväni, rakastakaa naista, jota voitte rakastaa, aina. Älkää koskaan hylätkö ketään."
Hän tarttui Rastignacin käsipuoleen ja vei hänet istumaan eräälle pelisalin sohvalle.
"Menkää markiisin luo", sanoi hän. "Kamaripalvelijani Jacques saattaa teidät sinne ja antaa teille hänelle osoitetun kirjeen. Minä pyydän häneltä kirjeitäni. Hän antaa teille ne kaikki, niin ainakin rohkenen toivoa. Kun olette saanut kirjeeni, menkää minun huoneeseeni. Minulle annetaan tieto, kun olette tullut."
Hän nousi mennäkseen ottamaan vastaan Langeaisin herttuatarta, parasta ystävätärtään, joka juuri saapui. Rastignac lähti; tiedusti markiisi d'Ajudaa Rochefiden palatsista, missä hänen piti viettää iltaa ja missä hän tapasikin tämän. Markiisi vei hänet asuntoonsa ja antoi hänelle lippaan sanoen:
"Ne ovat siinä kaikki."
Hän näytti haluavan sanoa jotakin Eugènelle, ehkäpä kyselläkseen jotakin illan tapahtumista ja varakreivittärestä tai kukaties tunnustaakseen jo nyt olevansa epätoivoissaan avioliitostaan, niinkuin todella myöhemmin oli; mutta hänen silmissään välähti ylpeyden säde ja hänellä oli riittävästi ryhtiä säilyttää jalointen tunteittensa salaisuus.
"Älkää sanoko hänelle mitään minusta, rakas Eugène."
Hän puristi Rastignacin kättä surumielisen ystävällisesti ja viittasi häntä lähtemään. Eugène palasi de Beauséantin palatsiin; hänet johdettiin varakreivittären huoneeseen, missä hän huomasi matkavalmisteluita. Hän istuutui valkean ääreen, katseli seetrilipasta ja vaipui syvän alakuloisuuden valtaan. Hänestä oli rouva de Beauséant mittakaavaltaan Iliadin jumalattaria.
"Ah, ystäväni"... sanoi varakreivitär tultuaan sisään ja laskien kätensä Rastignacin olalle.
Eugène huomasi serkkunsa silmien olevan kyynelissä, tunsi olallaan olevan käden värisevän. Sitten otti varakreivitär äkkiä lippaan, pani sen tuleen ja katsoi, kunnes se oli palanut.
"Siellä tanssitaan! He ovat kaikki tulleet täsmällisesti, kuolema vain tulee myöhästyneenä. Hiljaa, ystäväni", sanoi hän pannen sormensa Rastignacin suulle, kun tämä näytti aikovan puhua. "Minä en enää milloinkaan palaa Pariisiin enkä sen seurapiireihin. Kello viisi aamulla lähden hautautumaan Normandian sydänmaille. Kello kolmen jälkeen tänään on minun pitänyt valmistaa matkaani, allekirjoittaa asiakirjoja, järjestellä asioita; minulla ei ollut ketään, jonka olisin voinut lähettää markiis..."
Hän vaikeni.
"Ymmärsin kyllä, että hän olisi tavattavissa..."
Hän vaikeni taas, surun satuttamana. Sellaisina hetkinä on kaikki kärsimystä ja erinäisiä sanoja on mahdoton lausua.
"No niin", jatkoi hän, "minä tulin ajatelleeksi teitä tätä viimeistä palvelusta varten. Minä tahdoin antaa teille pantin ystävyydestäni. Tulen usein ajattelemaan teitä, joka olette minusta tuntunut niin hyvältä ja jalolta, nuorelta ja puhtaalta keskellä tätä maailmaa, jossa ne ominaisuudet ovat niin harvinaisia. Toivon, että te joskus myöskin muistelette minua. Kas", sanoi hän luoden katseensa ympäri huonetta, "tässä on lipas, jossa olen pitänyt hansikkaitani. Joka kerta kun siitä otin hansikasparin mennessäni kutsuihin tai teatteriin, tunsin itseni kauniiksi, koska olin onnellinen, enkä koskenut siihen ilman jotakin herttaista ajatusta: siinä lippaassa on paljon minua, siinä on koko se rouva de Beauséant, jota enää ei ole olemassa, ottakaa se, minä käsken, että se tuodaan teille Artois-kadulle. Rouva de Nüssingen on ihana tänä iltana, rakastakaa häntä aina. Jos emme enää näe toisiamme, ystäväni, olkaa varma, että minä rukoilen teidän puolestanne, joka olette ollut minulle niin hyvä. Mennään alas, minä en tahdo antaa niiden luulla, että itken. Minullahan on iankaikkisuus edessäni, minä olen siellä yksin, eikä kukaan vaadi minulta tiliä kyyneleistäni. Vielä silmäys tähän huoneeseen."
Hän vaikeni jälleen. Sitten, peitettyään kädellään silmänsä, hän kuivasi ne taas, valeli raikkaalla vedellä ja tarttui ylioppilaan käsipuoleen.
"Mennään", sanoi hän.
Rastignac ei ollut vielä tuntenut niin voimakasta liikutusta kuin oli kosketus tämän näin ylevästi kannetun murheen kanssa. Palattaessa tanssisaleihin sai Eugène tehdä kierroksen niiden läpi rouva de Beauséantin kanssa; se oli hieno viimeinen huomaavaisuus tämän viehkeän naisen puolelta. Pian hän huomasi molemmat sisarukset, rouva de Restaudin ja rouva de Nüssingenin. Kreivitär oli suurenmoinen kaikkine timantteineen, vaikka ne mahtoivatkin häntä polttaa, sillä hän kantoi niitä viimeistä kertaa. Niin voimakas kuin hänen ylpeytensä ja rakkautensa mahtoikin olla, ei hän kuitenkaan kunnolla sietänyt miehensä katseita. Tämä näky ei ollut omiansa tekemään Rastignacin ajatuksia vähemmän alakuloisiksi, hän näki molempien sisarusten timanttien alla sen vuodepahasen, jolla ukko Goriot makasi. Kun hänen murheellinen ilmeensä oli varakreivittärelle epäsuotuisa, laski tämä hänen käsivartensa irti.
"Menkää! Minä en tahdo riistää teiltä omaa iloanne", sanoi hän.
Tuokion kuluttua tuli Eugènen luo Delphine onnellisena tekemästään vaikutuksesta ja innokkaana ilmoittamaan ystävälleen menestystä, jota hän tuntui saavuttavan näissä piireissä, joihin hän nyt toivoi pääsevänsä.
"Minkä vaikutuksen teihin tekee Nasie?" kysyi Delphine.
"Hän", vastasi Rastignac, "on myynyt jopa isänsä kuoleman."
Kello neljän tienoissa aamulla alkoivat salit tyhjetä. Pian sitten soittokin taukosi. Langeaisin herttuatar ja Rastignac olivat ainoat suuressa salissa. Varakreivitär, joka luuli tapaavansa siellä ainoastaan Eugènen, tuli sinne sanottuaan hyvästit herra de Beauséantille, joka meni maata moneen kertaan toistellen:
"Te teette väärin, rakkaani, mennessänne hautautumaan maalle niin nuorella iällä. Jääkää toki meidän luoksemme."
Nähdessään Langeaisin herttuattaren ei rouva de Beauséant voinut pidättää huudahdusta.
"Minä olen arvannut aikomuksenne, Clara", sanoi rouva de Langeais. "Te aiotte lähteä kokonaan, takaisin palaamatta. Mutta te ette lähde kuulematta minua ja ilman, että me ensin olemme tehneet sovinnon."
Hän tarttui ystävättärensä käsipuoleen, vei hänet viereiseen saliin, missä hän kyyneliin puhjeten syleili häntä ja suuteli molemmille poskille.
"Minä en saata eritä teistä kylmästi, ystäväni, se olisi liian raskas taakka kannettavakseni. Te voitte luottaa minuun kuin itseenne. Te olette ollut suuri tänä iltana, minä olen tuntenut usein tehneeni teille vääryyttä, antakaa se minulle anteeksi, ystävättäreni: minä peruutan kaikki, mikä on voinut teitä haavoittaa ja tahtoisin, ettei semmoista koskaan olisi sanottu. Nyt tahdon olla teille täysin avomielinen: sama suru yhdistää meidän sydämiämme, enkä tiedä, kumpi meistä on onnettomampi. Hra de Montriveau ei ollut täällä tänä iltana, ymmärrättekö? Joka on nähnyt teidät näissä juhlissa, Clara, ei unohda teitä koskaan. Minä teen vielä viimeisen yrityksen. Jos epäonnistun, menen luostariin. Minne te menette?"
"Normandiaan, Courcellesiin, harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja rukoilemaan, kunnes Jumala näkee hyväksi kutsua minut pois tästä maailmasta."
"Tulkaa, herra de Rastignac", sanoi varakreivitär ääni värisevänä muistaen, että nuori mies odotti.
Eugène notkisti polveansa, tarttui serkkunsa käteen ja suuteli sitä.
"Antoinette, hyvästi!" jatkoi rouva de Beauséant "Tulkaa onnelliseksi! – Mitä teihin tulee, tehän olette nuori ja voitte vielä uskoa johonkin", sanoi hän Eugènelle. "Poistuessani näistä piireistä voin sanoa, että minullakin, niinkuin erinäisillä etuoikeutetuilla kuolevilla, on ollut pyhää, vilpitöntä mielenliikutusta ympärilläni."
Rastignac lähti kello viiden tietämissä nähtyään rouva de Beauséantin matkavaunuissa ja otettuaan vastaan hänen viimeiset hyvästelynsä, kyynelten kostuttamat, jotka todistivat, että ylhäisimmätkään ihmiset eivät ole ulkopuolella sydämen lakia eivätkä elä ilman huolia, kuten erinäiset kansan kosiskelijat koettavat sille uskotella.
Eugène palasi Vauquerin taloon jalkaisin kosteassa ja kylmässä aamuilmassa. Hänen kasvatuksensa täydentyi.
"Me emme voi pelastaa ukkoparkaa", sanoi Bianchon, kun Rastignac astui Goriotin huoneeseen.
"Ystäväni", sanoi Eugène katseltuaan nukkuvaa vanhusta, "pyri sinä siihen vaatimattomaan päämäärään, johon olet rajoittanut toivomuksesi. Minä olen joutunut helvettiin ja minun täytyy sinne jäädä. Mitä pahaa ikinä kuulet puhuttavan n.s. 'maailmasta', usko se! Ei ole sitä Juvenalista, joka voisi kuvata sen kullalla ja jalokivillä peitetyn kataluuden!"
Seuraavana päivänä kello kahden aikaan herätti Rastignacin Bianchon, jonka täytyi mennä toimilleen, pyytäen häntä hoitamaan ukko Goriotia, jonka tila aamun kuluessa oli kovasti huonontunut.
"Hän ei voi elää enää kahta vuorokautta, ehkei edes kuutta tuntia", sanoi lääkärinkokelas, "mutta emme kuitenkaan voi lakata tautia vastustamasta. Se hoito, jota hän tarvitsee, on kallista. Me olemme tosin hänen sairaanhoitajiansa, mutta minulla ei ole penniäkään. Minä olen kääntänyt nurin hänen taskunsa, penkonut hänen laatikkonsa: tyhjää täynnä. Minä kysäsin häneltä, kun hän oli hetkisen tajuissaan ja hän sanoi itsekin, ettei hänellä ollut penninpyörylää. Mitä sinulla on?"
"Minulla on jäljellä vielä kaksikymmentä frangia", vastasi Rastignac. "Mutta minä panen ne peliin, minä voitan."
"Entä jos häviät?"
"Niin vaadin rahaa hänen vävyiltään ja tyttäriltään."
"Vaan jospa ne eivät anna?" vastasi Bianchon. "Tärkeintä tällä hetkellä ei olekaan rahan saanti: ukko on peitettävä kiehuvaan sinappitaikinaan jaloista reisien puoliväliin saakka. Jos hän huutaa, niin on jotakin mahdollisuutta. Sinä tiedät, kuinka se tehdään. Sitäpaitsi on Christophe sinulla apuna. Minä menen apteekkarin luo ja otan vastuulleni kaikki lääkkeet, joita sieltä otamme. Onnetonta, ettei ukkoparkaa voi siirtää meidän sairaalaamme, hänen olisi siellä parempi. No, tule nyt, äläkä jätä häntä ennenkuin minä olen palannut."
Molemmat nuoret miehet menivät vanhuksen huoneeseen, missä hän virui vuoteellansa. Eugène kauhistui sitä muutosta, mikä sairaan nytkähtelevissä, kalpeissa ja heikoksi käyneissä kasvoissa oli tapahtunut.
"Kuinka setä voi?" sanoi hän kumartuen potilaan puoleen.
Goriot käänsi häneen päin himmeät silmänsä ja katseli häneen päin sangen tarkkaavaisena, mutta ei tuntenut. Eugène ei kestänyt tätä näkyä: kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
"Bianchon, eikö pitäisi panna uutimia ikkunoihin?"
"Ei, valovaihtelut eivät häneen enää vaikuta. Olisi hyvä, jos hän tuntisi eron kuuman ja kylmän välillä. Joka tapauksessa meidän täytyy saada tulta rohtokeitoksia ja muita varusteluita varten. Minä lähetän sinulle lapukimpun, siksi kunnes saamme kunnollisia puita. Eilen ja tänään poltin sinun ja ukkoparan kaikki turpeet. Oli kostea ilma ja vettä tihkui seinistä. Töin tuskin sain huoneen kuivaksi. Christophe on sen siistinyt, se oli kuin talli. Minä poltin katajia, täällä haisi niin kamalasti."
"Hyvä Jumala!" sanoi Rastignac. "Mutta hänen tyttärensä!"
"Kuule, jos hän pyytää juomista, niin annat hänelle tätä", sanoi Bianchon näyttäen suurta valkoista kulhoa. "Jos kuulet hänen valittavan ja jos vatsa on kuuma ja kova, niin otat Chistophen avuksesi häntä hoitamaan... sinä tiedät. Jos hän sattuisi saamaan suuren kiihtymyskohtauksen, puhuisi paljon, vaikkapa ilmeisessä mielenvian puuskassa, niin anna hänen vain olla. Se ei olisi paha merkki. Mutta lähetä Chistophe Cochinin sairaalaan. Ylilääkäri, toverini ja minä tulisimme koettamaan moxasia. Täällä oli tänä aamuna, kun sinä nukuit, suuri neuvottelu erään tohtori Gallin oppilaan, Hotel Dieun ylilääkärin ja meidän ylilääkärimme kesken. Nämä herrat luulivat huomanneensa merkillisiä oireita, ja me tulemme tarkkaamaan taudin kehitystä saadaksemme selvän erinäisistä tieteen kannalta sangen mielenkiintoisista seikoista. Yksi heistä väittää, että veren paine, jos se kohdistuu enemmän yhteen elimeen kuin toiseen, voi aiheuttaa aivan erikoisia seurauksia. Kuuntele häntä siis tarkkaan, jos hän rupeaa puhumaan, sen toteamiseksi, minkälaatuiset mielteet hänessä liikkuvat: koskevatko ne muistin tai älyn alaan kuuluvia asioita, askarruttavatko häntä aineellisuudet vai tunteet; tekeekö hän laskelmia, puheleeko lapsuudestaan; lyhyesti: ole valmis antamaan meille tarkka raportti. On mahdollista, että tapahtuu yleinen verensyöksy, että hän kuolee siinä tajuttomuuden tilassa, missä hän nyt on. Tämän laatuisissa taudeissa on kaikki epämääräistä. Jos pommi räjähtää tässä", sanoi Bianchon näyttäen potilaan takaraivoa, "voi sattua aivan merkillisiä ilmiöitä: aivot saavat jälleen erinäisiä kykyjänsä ja kuolema tulee hitaammin. Verenvuoto voi siirtyä pois aivoista paikkoihin, joista voi saada selvän vain ruumiinavauksessa. Parantumattomien sairaalassa on eräs aivan tylsä ukko, jossa se on kulkenut pitkin selkärankaa; hänellä on hirveät kärsimykset, mutta hän elää."
"Oliko heillä hauskaa?" kysyi ukko Goriot, joka nyt tunsi Eugènen.
"Ah, hän ei ajattele muuta kuin tyttäriänsä", sanoi Bianchon. "Senkin seitsemän kertaa sanoi hän minulle viime yönä: 'He tanssivat. Hän sai pukunsa.' Hän huuteli heitä nimeltä. Piru vieköön, minua melkein itketti se äänensävy, jolla hän puheli: 'Delphine! Pikku Delphine! Nasie!' Ei, totisesti, kuule, siinä oli huono pysyä kuivin silmin."
"Delphine", sanoi vanhus, "hän on täällä, eikö ole? Minä sen kyllä tiesin."
Ja hän tähysteli innokkaasti seiniä ja ovea.
"Minä menen käskemään Sylviaa valmistamaan sinappitaikinan", sanoi Bianchon. "Hetki on otollinen."
Rastignac jäi yksin vanhuksen luo istuutuen vuoteen jalkopäähän, katsellen ukon kaamean näköistä päätä.
"Rouva de Beauséant pakenee, tämä kuolee", mietiskeli hän itseksensä. "Kauniit sielut eivät voi viihtyä kauan näissä piireissä. Kuinkapa suuret tunteet tosiaan voisivat sopeutua viheliäiseen, pieneen, pintapuoliseen kerhoon?"
Eilisen juhlan muistot palasivat hänen mieleensä tämän kuolinvuoteen vastakohtana. Bianchon saapui äkkiä.
"Kuulehan, Eugène, minä tapasin ylilääkärimme ja palasin tänne oikopäätä. Jos ilmestyy järjen oireita, jos hän puhuu, niin pane sinappitaikinaa kaulasta aina lonkkiin saakka ja lähetä noutamaan meitä."
"Rakas Bianchon", esteli Eugène.
"Mitä, tässähän on kysymys tieteellisestä asiasta", selitti nuori lääkärinkokelas uususkolaisen innolla.
"Niinpä minä olen ainoa, joka hoitaa ukko-parkaa pyyteettömästä ystävyydestä", sanoi Eugène.
"Jos olisit nähnyt minut tänä aamuna, et sanoisi niin", vastasi Bianchon suuttumatta. "Toimivat lääkärit näkevät vain taudin, mutta minä näen vielä myöskin potilaan, poikaseni."
Hän lähti jättäen Eugènen yksin äijän luo, jonka odotettu kriisi pian ilmestyikin.
"Ah, tekö se olettekin, rakas lapseni", sanoi ukko Goriot tuntien Eugènen.
"Voitteko nyt paremmin?" kysyi tämä tarttuen sairaan käteen.
"Voin, minun pääni oli kuin pihdissä, mutta se hellittää nyt. Näittekö tyttäreni? He tulevat kohta, he rientävät heti, kun saavat kuulla minun olevan sairaana, he hoitivat minua niin hyvin Jussienne-kadun varrella. Ah, pitäisi vähän siistiä tätä huonetta, kunnes he tulevat. Täällä oli eräs nuori mies, joka poltti kaikki minun turpeeni."
"Minä kuulen Christophen tulevan", sanoi Eugène. "Hän tuo puita, jotka se sama nuori mies lähettää."
"Hyvä, mutta milläs minä ne maksan? Minulla ei ole enää penniäkään, lapseni. Minä olen antanut pois kaikki, ihan. Minä joudun vaivaishoitoon. Oliko se kultaneulepuku edes kaunis? (Ai, nyt taas kivistää!) – Kiitos, Christophe. Jumala palkitkoon teidät, poikaseni, minulla ei ole enää mitään."
"Minä maksan sinulle hyvin, sinulle ja Sylvialle", kuiskasi Eugène pojan korvaan.
"Sanoivathan tyttäreni tulevansa, Christophe? Mene heidän luokseen vielä, minä annan sinulle viisi frangia. Sano, että minä en voi oikein hyvin, että tahtoisin syleillä heitä, nähdä heitä vielä kerran ennen kuolemaa. Sano se, mutta tee se varovasti, etteivät he pelästy."
Christophe poistui Rastignacin viittauksesta.
"He tulevat", jatkoi ukko. "Minä tunnen heidät. Minkä surun tuotankaan herttaiselle Delphinelle, jos kuolen! Ja Nasielle myös. En tahtoisi kuolla, jotteivät he itkisi. Kuolema, rakas Eugène, on se, ettei enää saa nähdä heitä. Siellä, jonne tästä on mentävä, on minun ikävä olla. Helvetti on isälle olo ilman lapsiansa, ja minä olen opetellut sitä siitä saakka, kun he menivät naimisiin. Minun paratiisini oli Jussienne-kadun varrella. Kuulkaa, jos pääsen, paratiisiin, voinhan hengessä palata maan päälle heidän luokseen. Olen kuullut puhuttavan semmoista. Onko se totta? Minä olen näkevinäni heidät tällä hetkellä sellaisina kuin he olivat Jussienne-kadulla. Aamuisin he tulivat alas. 'Hyvää huomenta, isä', sanoivat he. Minä otin heidät syliini ja tein kaikenlaisia kujeita. He hyväilivät minua herttaisesti. Me söimme joka aamu yhdessä, sanalla sanoen, minä olin isä, sain nauttia lapsistani. Kun oltiin Jussienne-kadulla, ei heillä ollut huolia, he eivät tienneet mitään maailmasta, he rakastivat minua. Hyvä Jumala! Mikseivät he saaneet aina pysyä pieninä? (Ai, mitä tuskia, minun pääni halkee!) Ah, anteeksi lapseni, minulla on hirveitä tuskia ja niiden täytyy olla tosituskaa, te olette karaisseet minut jokseenkin kovaksi kipua vastaan. Hyvä Jumala, jos minulla vain olisi heidän kätensä omissani, en tuntisi mitään kipua. – Luuletteko heidän tulevan? Christophe on niin taitamaton. Minun olisi pitänyt mennä itse. Hän saa nyt heidät, hän. Mutta te olitte eilen niissä pidoissa. Sanokaa minulle, minkälaisia he olivat? Hehän eivät tienneet mitään minun sairaudestani, eikö niin? He eivät olisi tanssineet, pikkuraukat! Ah, minä en tahdo olla enää sairas. He tarvitsevat minua vielä siksi paljon. Heidän omaisuutensa on vaarassa. Ja minkälaisten miesten vallassa he ovat! Parantakaa minut, parantakaa minut! (Ai, kuinka tekee kipeää... ai, ai!) – Nähkääs, minut täytyy parantaa, sillä he tarvitsevat rahaa ja minä tiedän, mistä sitä voi ansaita. Minä menen Odessaan tekemään tärkkelystä. Minä olen ovela mies, minä ansaitsen miljoonia. (Ai, tämä on sentään liian kovaa!)"
Goriot oli hetkisen vaiti näyttäen kokoavan kaikki voimansa voidakseen kärsiä tuskiansa.
"Jos he olisivat täällä, en tuntisi kipua", sanoi hän sitten. "Miksi siis minua kiusata?"
Ukko vaipui puolihorroksiin, jota kesti kauan. Christophe palasi. Rastignac, joka luuli sairaan nukkuvan, antoi pojan kertoa ääneen retkestänsä.
"Herra", sanoi Christophe, "minä menin ensin rouva kreivittären luo, mutta hänen puheilleen oli mahdoton päästä, hän oli tärkeässä keskustelussa miehensä kanssa. Kun minä olin itsepintainen, tuli herra de Restaud itse ja sanoi: 'Onko herra Goriot kuolemaisillaan? Sehän on parasta hänelle. Minä tarvitsen rouva de Restaudia tärkeiden asiain päättämiseen; hän tulee, kun kaikki on selvää.' Hän oli ilmeisesti suutuksissaan, se herra. Minä olin juuri ulosmenossa, kun rouva tuli eteiseen ovesta, jota en ollut huomannut, ja sanoi: 'Christophe, sano isälleni, että minä olen neuvotteluissa mieheni kanssa enkä voi niitä keskeyttää; on kysymys lasteni elämästä tai kuolemasta, mutta heti, kun kaikki on valmiina, minä tulen.' Rouva paroonittaren luona oli vielä pahempi juttu. Häntä minä en saanut edes nähdä, saatikka puhutella. 'Ai', sanoi kamarineiti, 'rouva on palannut tanssiaisista kello viiden aikaan aamulla, hän nukkuu; jos minä herätän hänet ennen puolta päivää, hän suuttuu minulle. Minä sanon hänelle, että hänen isänsä voi huonommin, kun hän soittaa minua. Huonon uutisen ilmoittamiseen on aina aikaa.' Minun oli turha pyydellä. Pyysin saada puhutella herra paroonia, mutta hän ei ollut kotona."
"Ei kumpikaan hänen tyttäristään tule!" huudahti Rastignac. "Minä kirjoitan molemmille."
"Ei kumpikaan!" toisti vanhus kääntyen vuoteellansa. "Heillä on tärkeitä asioita, he nukkuvat, he eivät tule. Minä tiesin sen. Täytyy kuolla tietääkseen, mitä lapset ovat... Ah, ystäväni, älkää menkö naimisiin, älkää hankkiko lapsia! Te annatte heille elämän, he antavat teille kuoleman. Te toimitatte heidät suureen maailmaan, he ajavat teidät sieltä ulos. Ei, he eivät tule. Minä olen tiennyt sen kymmenen vuotta. Joskus sanoinkin sen itselleni, mutta en uskaltanut siihen uskoa."
Kyynel kierähti kummankin silmän alaluomen punaiseen reunaan, mutta ei jaksanut pudota siitä pois. "Ah, jos olisin rikas, jos olisin pitänyt omaisuuteni, ellen olisi sitä heille antanut, he olisivat täällä, he nuolisivat poskiani suuteluillaan. Minä asuisin hienossa talossa, minulla olisi kauniita huoneita, palvelijoita, lämmintä itselläni; ja he olisivat kaikki kyynelissä puolisoineen, lapsineen. Minulla olisi se kaikki. Mutta ei mitään! Raha antaa kaikki, tyttäretkin. Missä minun rahani ovat? Jos minulla olisi aarteita jättää jälkeeni, he hemmottelisivat, he hoitaisivat minua; minä saisin heitä kuulla ja nähdä. Ah, rakas lapseni, ainoa lapseni, minä pidän kuitenkin enemmän hyljätystä kurjuudestani. Kun köyhälle osoitetaan rakkautta, tietää hän ainakin, että häntä todella rakastetaan. Ei, minä tahtoisin olla rikas, niin näkisin heidät. Vaikka kuka tietää? Heillä on kummallakin kivisydän. Minulla oli liian paljon rakkautta heihin, jotta heillä olisi voinut olla sitä minuun. Isän pitää aina olla rikas ja pitää lapsiansa aisoissa kuin vikuria hevosta. Mutta minähän olin heidän edessään polvillani. Kurjat! He kruunaavat nyt arvokkaasti kymmenvuotisen käytöksensä minua kohtaan. Jos tietäisitte, kuinka huomaavaisia he olivat minua kohtaan avioliittonsa ensi aikoina! (Ai, minä kärsin marttyyrin tuskia!) Minä olin antanut heille kummallekin kahdeksansataatuhatta frangia, eivätkä he enempää kuin heidän miehensä voineet olla karheita minua kohtaan. Minua puhuteltiin: 'isä-kulta' siellä, 'rakas isä' täällä. Minulle oli aina varattu paikka heidän pöydässään. Minä söin päivällistä heidän miestensä kanssa, jotka kohtelivat minua kunnioittavasti. Oletettiin ilmeisesti, että minulla oli vielä jotakin. Minkä vuoksi? Minä en ollut puhunut mitään asioistani. Mies, joka antaa tyttärilleen kahdeksansataatuhatta frangia, oli huomiota ansaitseva mies. Ja minulle osoitettiin huomaavaisuuksia, mutta se tapahtui rahani vuoksi. Ylhäisömaailma ei ole kaunista. Minä olen sen nähnyt, minä! Minua vietiin vaunuissa teattereihin, ja minä jäin, kun halusin, illanviettoihin. He kertoivat olevansa minun tyttäriäni ja tunnustivat minut isäkseen. Minä olen herkkähuomioinen, nähkääs, eikä mitään jäänyt minulta havaitsematta. Kaikki on sattunut maaliin ja puhkonut sydäntäni. Minä näin, mitä teeskentelyä se oli, eikä sille mitään mahtanut. Niinpä ei tytärteni luona ollut yhtä viihtyisää kuin alhaisemmissa pöydissä. En osannut mitään sanoa. Kuulinkin, kuinka jotkut hienot herrat kuiskasivat vävyjeni korviin: 'Kuka tuo herra on?' – 'Rahapappa, rikas appivaari!' – 'Vai niin!' vastattiin ja katseltiin minua suurella, rahalle osoitetulla kunnioituksella. Mutta jos minä joskus tein pienen virheen, sain maksaa sen kalliisti! Ja kuka kuitenkaan on täydellinen? (Voi, voi, kuinka taas päätäni kivistää!) Minä kärsin tällä hetkellä kuolemantuskia, rakas herra Eugène, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen tuskaan, minkä minulle tuotti ensimmäinen katse, jolla Anastasia osoitti minulle lausuneeni jonkin tyhmyyden, joka mahtoi häntä halventaa: hänen katseensa katkaisi kaikki suoneni. Olisin mielelläni tahtonut tietää, mitä tyhmää sanomassani oli, mutta en saanut tietää muuta kuin että olin liikaa maailmassa. Seuraavana päivänä menin Delphinen luo, mutta sielläkin tulin lausuneeksi jotakin sellaista, joka sai hänet suuttumaan. Minä olin tulla hulluksi. Meni kokonainen viikko, etten tiennyt mitä tehdä. Enhän uskaltanut mennä heidän luokseen, kun pelkäsin heidän nuhteitansa. Ja niin jouduin omien tytärteni ovien ulkopuolelle. Oi Jumala, sinä, joka tunnet kaikki kurjuudet ja kärsimykset, mitä minun on täytynyt kestää; koska olet laskenut kaikki nyrkiniskut, joita olen saanut sinä aikana, joka minut on vanhentanut, muuttanut, kalventanut ja kuolettanut, minkä vuoksi sinä nyt vieläkin rääkkäät minua näillä kärsimyksillä? Olenhan saanut kylliksi kärsiä siitä rikoksesta, että heitä rakastan. Hehän ovat minulle sen synnin kostaneet, kohdelleet minua pahemmin kuin pyövelit. No, isäthän ovat niin tuhmia, minä rakastin heitä niin, että lopulta palasin heitä etsimään kuin peluri korttionnea. Tyttäristäni tuli minun paheeni, minä himoitsin heidän läsnäoloansa kuin mies rakastajatartaan. He tarvitsivat molemmat jotakin, helyjä, koruja; heidän kamarineideiltään sain aina tietää mitä, ja minä hankin ne saadakseni hyvän vastaanoton. Mutta he pitivät minulle kuitenkin pieniä luentoja tökeröstä käytöksestäni hienossa maailmassa. Eivätkä he kauan haikailleet. He alkoivat häpeillä minua. Sen siitä saat, että annat lapsillesi hyvän kasvatuksen! Enhän minä enää siinä iässä voinut mennä kouluun. (Aih, Herra Jumala niitä tuskia! Tuokaa lääkäriä, lääkäriä! Halkaiskaa pääni, se helpottaisi!) Tyttäreni, tyttäreni! Anastasia, Delphine! Minä tahdon nähdä heidät. Lähettäkää hakemaan santarmien avulla, väkivallalla! Oikeus on minun puolellani, kaikki on minun puolellani, luonto ja laki. Minä panen vastalauseeni. Isänmaa joutuu perikatoon, jos isät tallataan jalkoihin. Sehän on selvää. Yhteiskunta, maailma, rakentuu isyyteen, kaikki romahtaa, jos lapset eivät rakasta isiänsä. Oh, nähdä heidät, kuulla heitä, sama sitten, mitä he sanovat, kunhan vain kuulen heidän äänensä, se lievittää minun tuskiani, varsinkin Delphinen ääni. Mutta sanokaa heille, kun ovat tulleet, etteivät katso minua kylmästi niinkuin tekevät. Ah, hyvä ystäväni, herra Eugène, te ette tiedä, miltä tuntuu havaita katseen kullan äkkiä muuttuvan harmaaksi lyijyksi. Siitä päivästä, jolloin heidän silmänsä eivät enää säteilleet minulle, on ollut yhtämittaista talvea; minulla ei ole muuta kuin murheita nieleksittävänä ja minä olen niitä nieleksinyt! Olen elänyt vain tullakseni nöyryytetyksi, solvaistuksi. Minä rakastan heitä niin, että nieleksin kaikki loukkaukset, jotka olivat pienimmänkin nautinnon hintana. Isä piileksimässä saadakseen nähdä lapsiansa. Minä olen antanut heille elämäni, he eivät anna minulle yhtä tuntia edes tänään. Minun on jano, nälkä, sydäntäni polttaa, mutta he eivät tule minua virkistämään, sillä minä kuolen nyt, minä tunnen sen, mutta he eivät tiedä, mitä isänsä ruumiin tallaaminen on. Taivaissa on Jumala, joka kostaa isien puolesta. Oo, he tulevat. Tulkaa rakkaani, tulkaa suutelemaan minua vielä viimeinen kerta, ehtoolliseksi kuolevalle isällenne, joka on rukoileva Jumalaa puolestanne, joka sanoo hänelle, että te olette olleet hyviä tyttäriä, joka puolustaa teitä. Niin, oikeastaan te olette viattomia. He ovat syyttömiä, ystäväni! Sanokaa se kaikille, ettei heitä moitita minun vuokseni. Kaikki on minun syytäni, minä olen totuttanut heidät tallaamaan minua jalkoihinsa. Minä halusin sitä. Se ei kuulu kenellekään, ei ihmis- eikä jumal-oikeudelle. Jumala on vääryydentekijä, jos hän tuomitsee heidät minun tähteni. Minä en osannut menetellä oikein, minä tein sen tuhmuuden, että luovuin oikeuksistani. Vaikka kauneinkin luonne, paraskin sielu olisi langennut tähän isänheikkouden kiusaukseen, niin minä olen syyllinen, ja saanut vain ansaitun rangaistuksen. Minä yksin olen vikapää tyttärieni onnettomuuksiin, minä hemmoittelin heitä. He haluavat nyt nautintoa, niinkuin muinoin karamelleja. Minä annoin heidän aina tyydyttää kaikki mielihalunsa. Viisitoistavuotiaina heillä jo oli vaunut! Mitään ei heiltä kielletty. Minä yksin olen syyllinen, mutta syyllinen rakkaudesta. Heidän äänensä avasi minun sydämeni. Minä kuulen heidän tulevan. Niin, he tulevat. Laki vaatii olemaan läsnä isän kuollessa, laki on minun puolellani. Eikä se maksa kuin yhden ajurimaksun. Minä maksan sen. Kirjoittakaa heille, että minä jätän heille miljoonia. Kautta kunniani. Minä menen tekemään makaroonia Odessaan. Minä osaan konstin. Minun aatteellani on miljoonia ansaittavissa. Kukaan ei ole tullut sitä ajatelleeksi. Se ei pilaannu kuljettamisesta, kuten jauhot tai vilja. Ja entä tärkkelys – heh! siinä on miljoonia! Te voitte valehtelematta sanoa heille miljoonia, ja vaikkapa he tulisivat ahneudesta, niin tulkoot niinkin, kunhan vain saan heidät nähdä. Minä tahdon tyttäreni! Minä olen heidät tehnyt, he ovat minun!" huusi hän nousten istumaan valkoiset hiukset hajallaan ja kasvot hurjan uhkaavina.
"Laskeutukaa levolle, setä hyvä", sanoi Eugène "minä kirjoitan heille. Heti kun Bianchon on palannut, menen itse noutamaan, elleivät he tule."
"Elleivät he tule!" toisti ukko nyyhkyttäen. "Mutta minähän ehdin kuolla, kuolla raivon puuskaan. Raivo saa minut valtaansa. Tällä hetkellä näen koko elämäni. Minut on petetty, he eivät minua rakasta eivät ole koskaan rakastaneet. Se on selvää. Kun he eivät ole tulleet, eivät he tule lainkaan. Jota kauemmin he viipyvät, sen vaikeampi on heidän päättää tehdä minulle se ilo. Minä tunnen heidät. He eivät ole milloinkaan osanneet arvata minun huoliani, minun surujani tai tarpeitani, eivätkä sen paremmin arvaa kuolemaani: he eivät tunne minun hellyyteni salaisuutta. Niin, minä ymmärrän sen nyt: he ovat niin tottuneet minua rääkkäämään, että ovat tulleet tunnottomiksi. Jos olisivat pyytäneet puhkaista silmäni, olisin sanonut: 'puhkaiskaa!' Minä olen hölmö. He luulevat, että kaikki isät ovat sellaisia kuin minä. Ei saisi koskaan luopua arvostaan. Heidän lapsensa kostavat heille tämän. Heidän oma etunsa vaatii heitä tulemaan tänne. Sanokaa heille, että he täten katkeroittavat oman kuolemansa. Kaikki rikokset sisältyvät tähän yhteen ainoaan. Menkää, sanokaa heille, että tulematta jääminen on isänmurha! Kyllä he ovat tehneet rikoksia riittävästi ilman sitäkin. Huutakaa niinkuin minä: 'Nasie! Delphine! tulkaa isänne luo, joka teille on ollut niin hyvä ja nyt sairaana!' Turhaa, ei kumpikaan tule! Täytyykö minun siis kuolla kuin koiran? Minun palkkani on tämä hylkääminen. He ovat katalia, rikollisia; minä inhoan heitä, minä kiroan heidät, nousen öisin haudastani kiroamaan heitä uudelleen, sillä, ystäväni, olenko minä väärässä, eivätkö he ole käyttäytyneet minua kohtaan siksi huonosti, häh?... Mitä minä puhun? Ettekö sanonut, että Delphine on täällä? Hän on heistä parempi...Te olette minun poikani, Eugène, te! Rakastakaa häntä! Rakastakaa häntä, olkaa hänelle isänä! Nasie on kovin onneton. Ja heidän omaisuutensa! Voi, Herra Jumala! Minä kuolen, tämä tuska on sentään hiukan liikaa! Hakatkaa poikki pääni, jättäkää minulle vain sydän."
"Christophe, menkää hakemaan Bianchonia", huudahti Eugène järkyksissään siitä sävystä, minkä ukon tuskat saivat, "ja tuokaa samalla ajuri. – Minä menen noutamaan teidän tyttäriänne, hyvä setä Goriot, minä tuon heidät luoksenne."
"Väkisin, väkisin! Ottakaa avuksenne poliisi, sotaväki, kaikki, kaikki!" sanoi kuoleva luoden Eugèneen viimeisen katseen, jossa oli järjen kipinää. "Sanokaa hallitukselle, kuninkaan käskynhaltijalle, että heidät on tuotava minun luokseni, minä vaadin."
"Mutta tehän kirositte heidät."
"Kuka semmoista puhuu?" vastasi vanhus hämmästyneenä. "Tiedättehän, että minä heitä rakastan ja jumaloin! Minähän paranen, jos vain näen heidät... Menkää, hyvä naapurini, rakas lapseni, menkää! Te olette hyvä, te. Minä tahtoisin teitä kiittää, mutta minulla ei ole teille antaa muuta kuin kuolevan siunaukset. Ah, tahtoisin tavata ainakin Delphinen sanoakseni hänelle, että palkitkoon teitä minun puolestani. Ellei Nasie pääse, tuokaa kuitenkin Delphine. Sanokaa, että ette rakasta häntä enää, ellei hän tule. Joutavaa, minun sisukseni palavat! Pankaa minulle jotakin pään päälle! Tytärteni käden paine pelastaisi minut, minä tunnen sen... Hyvä Jumala, kuka pelastaa heidän omaisuutensa, jos minä kuolen? Minä menen Odessaan tekemään miljoonia – – –"
"Juokaa tätä", sanoi Eugène kohottaen kuolevaa, tukien häntä vasemmalla käsivarrellaan ja tarjoten oikealla kädellään lääkejuomaa.
"Te mahdatte rakastaa isäänne ja äitiänne, te", sanoi vanhus puristaen heikenneillä käsillään Eugènen kättä. "Ymmärrättekö, että minun täytyy kuolla näkemättä tyttäriäni? Aina janota eikä saada koskaan juoda, semmoista minun elämäni on ollut kymmenen vuotta... Minun vävyni ovat tappaneet molemmat tyttäreni. Niin, minulla ei ole ollut tyttäriä sen jälkeen kuin he menivät naimisiin. Isät, pankaa Eduskunta säätämään laki avioliittoa vastaan! Älkää naittako tyttäriänne, jos heitä rakastatte! Vävy on pahantekijä, joka tärvelee kaikki tyttäressä, saastuttaa kaikki. Kieltäkää avioliitto! Se riistää meiltä tyttäret, jotta emme saa nähdä heitä edes kuollessamme. Laatikaa laki isien kuolemaa vastaan! Tämä on hirvittävää! Kostoa! vävynihän estävät heitä tulemasta... Tappakaa se!... Tappakaa Restaud ja se elsassilainen, he ovat minun murhaajani... Kuolema tai tyttäreni!... Oo, nyt loppuu, minä kuolen näkemättä heitä... Heitä!... Nasie! Fifine! No, Tulkaa toki! Isännehän kuolee..."
"Rauhoittukaa, rakas setä Goriot, tyyntykää, älkää kiihtykö, älkää ajatelko!"
"Ettei saa heitä nähdä, sehän se on kuolema!"
"Te saatte nähdä heidät."
"Oikeinko totta?" huusi ukko hurjistuneena. "Aa, minä saan nähdä heidät, nähdä heidät, kuulla heidän äänensä! Kuolla onnellisena! Niin, en pyydäkään elää, en sitä jaksaisi, surunihan vain suurenisivat! Mutta nähdä heitä, koskettaa heidän vaatteitansa, ei muuta kuin heidän vaatteitansa, eihän se ole paljoa, mutta tuntisihan edes jotakin tuoksua heistä. Antakaa minun hivellä heidän hiuksiansa..."
Ukon pää hervahti tyynylle kuin nuijan iskemänä. Mutta kädet peitteen päällä tekivät liikkeitä kuin olisivat hivelleet tyttärien hiuksia.
"Minä siunaan heitä"... sanoi hän tehden erikoisen ponnistuksen "siunaan..."
Sitten meni hän äkkiä tainnoksiin.
Samassa saapui Bianchon.
"Minä tapasin Christophen, hän meni hakemaan sinulle hevosta", sanoi Bianchon.
Sitten tarkkasi hän sairasta, nosti silmäluomea ja molemmat ylioppilaat näkivät kalsean himmeän silmän.
"Minä en usko, että hän enää tulee edes tajuihinsa", sanoi Bianchon.
Hän tunnusteli sairaan suonta ja sydäntä.
"Kone käy aina vielä, mutta hänen tilassaan se on onnettomuus. Hänen olisi parempi saada kuolla."
"Niin totisesti olisi", myönsi Rastignac.
"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin haamu."
"Ystäväni, minä olen kuullut vaikerruksia ja tuskien kuvausta... On olemassa Jumala, niin, Jumala on, ja hän on luonut meille paremman maailman taikka sitten on tämä maa mielettömyyttä. Ellei se olisi ollut niin traagillista, varmaan kylpisin kyynelissä, mutta nyt vain sydäntäni ahdistaa."
"Kuule, tässä täytyy ajatella käytännöllisiä asioita – mistä saadaan rahaa?"
Rastignac ojensi hänelle kellonsa.
"Vie tuo pian panttiin. Minä en tahdo pysähdellä tiellä, sillä tässä ei ole minuuttiakaan menettämistä ja odotan Christophea. Minulla ei ole penniäkään, täytyy maksaa ajurikin vasta palatessa."
Rastignac riensi alas portaita ja ajoi Helderkadulle rouva de Restaudin luo. Matkan varrella hänen äskeisestä kauheasta kohtauksesta kiihtynyt mielikuvituksensa enensi hänen suuttumustaan. Kun hän saapui eteishuoneeseen ja kysyi rouva de Restaudia, vastattiin, ettei tämä ollut tavattavissa.
"Mutta", sanoi hän kamaripalvelijalle, "minä tulen kreivittären isän puolesta, joka on kuolemaisillaan."
"Herra kreivi on antanut minulle ankaran määräyksen..."
"Koska hra de Restaud on kotona, sanokaa hänelle, kuinka hänen appensa laita on ja pyytäkää, että heti saan puhutella häntä."
Eugène sai odottaa kauan.
"Hän kuolee ehkä juuri tällä hetkellä", ajatteli hän.
Kamaripalvelija ohjasi hänet ensimmäiseen saliin, missä hra de Restaud seisten kamiinin vieressä, jossa ei ollut tulta, otti hänet vastaan pyytämättä edes istumaan.
"Herra kreivi", sanoi Rastignac, "teidän herra appenne makaa tällä hetkellä kuolinvuoteellaan kurjassa kammiossa niin pennittömänä, ettei voi ostaa edes puita; hän on auttamattomasti kuolemaisillaan ja tahtoo tavata tytärtänsä..."
"Hyvä herra", vastasi kreivi de Restaud kylmästi, "te olette epäilemättä havainnut, että minulla ei ole mitään helliä tunteita herra Goriotia kohtaan. Minulla on rouva de Restaudin kautta ollut hänestä vain ikävyyksiä, hän on aiheuttanut minun elämäni onnettomuuden, minä näen hänessä rauhani vihollisen. Kuolkoon, eläköön, se on minulle ihan yhdentekevää. Siinä minun tunteeni häntä kohtaan. Maailma voi paheksua minua, minä halveksin sen mielipidettä. Minulla on tällä hetkellä tärkeämpää tehtävää kuin huolehtiminen siitä, mitä tyhmyrit tai syrjäiset minusta ajattelevat. Mitä rouva de Restaudiin tulee, on hänen mahdoton nyt poistua kotoa. Sitä paitsi minä en sitä salli. Sanokaa hänen isälleen, että heti kun hän on täyttänyt velvollisuutensa minua ja minun lastani kohtaan, hän tulee isäänsä tapaamaan. Jos hän rakastaa isäänsä, voi hän olla vapaa tulemaan muutaman minuutin kuluttua..."
"Herra kreivi, minun asiani ei ole arvostella teidän käytöstänne, te olette puolisonne valtias, mutta saanhan luottaa lojaalisuuteenne? No niin, sallikaa minun ainoastaan sanoa hänelle, että hänen isällään ei ole enää päivääkään elämisen aikaa ja hän on jo kironnut tyttäriänsä, kun eivät ole tulleet hänen vuoteensa ääreen."
"Sanokaa se hänelle itse", vastasi hra de Restaud, hämmästyneenä siitä ilmeisestä suuttumuksen sävystä, jota Eugènen äänessä oli.
Rastignac astuu kreivin saattamana saliin, jossa kreivitär tavallisesti oleskeli: kreivitär istui siellä surkean näköisenä eräässä nojatuolissa kyynelissä kylpien. Rastignacin kävi häntä sääli. Kreivitär loi puolisoonsa pelokkaan katseen, joka osoitti hänen henkisen ja fyysillisen tyrannin murtamien voimiensa täydellistä herpautumista. Kreivi kohautti päätään, rouva katsoi sen merkiksi, että sai puhua.
"Herra de Rastignac, minä kuulin kaikki. Sanokaa isälleni, että jos hän tuntisi sen tilan, jossa minä olen hän antaisi minulle anteeksi... Minä en osannut aavistaa tätä rankaisua, se menee yli minun voimieni, herra! – Mutta minä vastustan loppuun saakka" sanoi hän miehelleen. "Minä olen äiti. – Sanokaa isälleni, että minä olen syytön hänen suhteensa, vaikka asia näyttää toiselta!" huudahti hän epätoivoisena Eugènelle.
Rastignac kumarsi puolisoille, arvaten, missä kauheassa kriisissä kreivitär oli, ja poistui hämmästyneenä. Hra de Restaudin äänensävy oli osoittanut hänelle yrityksen hyödyttömyyden, ja hän käsitti ettei Anastasia enää ollut vapaa.
Hän riensi rouva de Nüssingenin luo ja tapasi tämän makuulla.
"Minä olen pahoinvointinen, ystäväni", sanoi paroonitar. "Minä kylmetyin tanssiaisista tullessa. Pelkään, että saan keuhkotulehduksen. Odotan juuri lääkäriä."
"Vaikka teillä olisi kuolema kintereillä", sanoi Eugène keskeyttäen, "niin teidät täytyy raahata isänne luo. Hän kaipaa teitä. Jos kuulisitte ainoankin hänen huutonsa, ette tuntisi itseänne kipeäksi."
"Eugène, isäni ei kenties ole niin sairas kuin sanotte; mutta minä olisin epätoivoissani, jos teidän mielestänne tekisin vähimmässäkään määrässä väärin ja teen niinkuin tahdotte. Minä tiedän, että isä kuolisi surusta, jos tautini pahenisi tämän ulosmenon vuoksi. No niin, minä tulen heti, kun lääkäri on käynyt... Ah, miksi teillä ei ole kelloanne mukana?" kysyi hän, kun ei nähnyt sen periä.
Eugène punastui.
"Eugène, Eugène, jos te olisitte sen jo myynyt, hukannut... oo, se olisi sangen paha!"
Rastignac kumartui Delphinen vuoteen ylle ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Te tahdotte tietää sen? No, tietäkää siis! Isällänne ei ole millä ostaa edes käärinliinoja, joihin hänet ensi yönä pannaan. Teidän kellonne on pantissa, minulla ei ollut enään mitään."
Delphine kimmahti ylös vuoteestaan, meni piironkinsa luo, otti siitä kukkaronsa ja ojensi sen Rastignacille. Hän soitti ja huudahti:
"Minä tulen, minä tulen, Eugène. Antakaa minun pukeutua. Minähän olen hirviö! Menkää, minä olen perillä ennen teitä! – Thérèse", huusi hän kamarineidolleen, "pyytäkää herra de Nüssingeniä puheilleni heti paikalla."
Eugène tunsi itsensä niin onnelliseksi voidessaan ilmoittaa kuolevalle edes toisen tyttären tulevan, että saapui Neuve-Sainte-Geneviève-kadulle melkein hilpeämielisenä. Hän avasi kukkaron maksaakseen ajurin heti. Tuon niin rikkaan ja loisteliaan naisen kukkaro sisälsi seitsemänkymmentä frangia. Saavuttuaan Goriotin huoneeseen tapasi hän siellä potilaan, jota Bianchon juuri piteli. Sairaalan välskäri oli lääkärin valvonnan alaisena toimittanut leikkauksen. Sairaan selkää poltettiin moxasilla; se oli tieteen viimeinen, mutta tässä tapauksessa tehoton parannuskeino.
"Tunnetteko mitään?" kysyi lääkäri.
Ukko Goriot, joka oli nähnyt Eugènen tulevan sisään, vastasi:
"Tulevathan he, eikö totta?"
"Hän saattaa tästä suoriutua", sanoi välskäri, "hän puhuu."
"Kyllä", vastasi Eugène, "Delphine saapuu ihan heti."
"Ah", sanoi Bianchon, "hän puhui tyttäristään, joita hän on huudellut, kuin seivästetty mies kuuluu huutavan vettä..."
"Lakatkaa", sanoi lääkäri välskärille, "tässä ei ole enään mitään tehtävää, häntä ei voi pelastaa."
Bianchon ja välskäri panivat kuolevan jälleen vuoteeseen.
"Täytyy sentään vaihtaa liinavaatteita," sanoi lääkäri. "Vaikka tässä ei olekaan mitään toivoa, pitää hänessä kunnioittaa ihmisluontoa. Minä palaan, Bianchon", sanoi hän ylioppilaalle. "Jos hän vaikeroisi, pankaa ooppiumia välikalvoon."
Välskäri ja lääkäri lähtivät.
"Rohkeutta nyt vain, poikani", sanoi Bianchon Rastignacille, kun he jäivät yksin. "Nyt on saatava hänen ylleen puhdas paita ja vaihdettava lakanat vuoteeseen. Mene sanomaan Sylvialle, että hän tuo tänne lakanoita ja tulee meitä auttamaan."
Eugène meni ja tapasi rouva Vauquerin kattamassa pöytää Sylvian kanssa. Heti kuullessaan Rastignacin äänen, tuli leski hänen luokseen kasvoillaan sama äitelä ilme kuin epäluuloisella kaupustelijalla, joka ei tahtonut menettää rahaansa, mutta ei myöskään suututtaa ostajaa.
"Rakas herra Eugène", vastasi hän, "tiedättehän te yhtä hyvin kuin minä, että ukko Goriotilla ei ole enää penninpyörylää. Lakanain antaminen kuolemaisillaan olevalle ihmiselle on samaa kuin heittäisi ne hukkaan, kun sitäpaitsi kumminkin täytyy uhrata yksi ruumisvaipaksi. Te olette minulle jo velkaa sataneljäkymmentäneljä frangia, jos siihen lisätään neljä kymmenen frangia lakanoista ja erinäisiä muita pikkuseikkoja, kynttilät, jotka Sylvia teille tuo, niin se kaikki tekee yhteensä ainakin kaksisataa frangia, ja se on sentään semmoinen summa, jota minunlaisellani köyhällä leskellä ei ole varaa menettää. Olkaa oikeamielinen, herra Eugène, enkö ole kärsinyt kylliksi vahinkoa niiden viiden päivän aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kun kova onni tuli talooni. Olisin antanut kymmenen écuta, jotta se ukkorähjä vain olisi muuttanut silloin kun sanoitte. Tämä häiritsee minun vuokralaisiani. Minä antaisin omalla kustannuksellani viedä hänet sairaalaan. Ajatelkaa itseänne minun asemassani. Liikkeeni ennen kaikkea muuta, se on minun elämäni."
Eugène palasi nopeasti ukko Goriotin huoneeseen.
"Bianchon, kellorahat?"
"Ne ovat tuossa pöydällä, siinä on jäljellä vähän yli kolmesataakuusikymmentä frangia. Minä maksoin, mitä olimme velkaa. Panttitodistus on rahojen alla."
"Hyvä on, rouva", sanoi Rastignac riennettyään taas alas portaita, "tehkäämme välimme selviksi. Hra Goriot ei asu enään kauan luonanne ja minä..."
"Ei, hän lähtee jalat edellä, ukkopaha", sanoi rouva laskien kaksisataa frangia, puolittain iloinen, puolittain alakuloinen ilme kasvoilla.
"Onko kaikki nyt selvää", kysyi Rastignac.
"On, kiitos. Sylvia, antakaa ne lakanat ja menkää auttamaan herroja."
"Ettehän unohtane Sylviaa", kuiskasi rouva Vanquer Eugènen korvaan, "hän on valvonut kaksi yötä."
Heti kun Eugène oli kääntänyt selkänsä, riensi leski Sylvian perässä:
"Ota ne käännetyt lakanat numerosta 7. Heikkarissa, kyllä ne aina kuolleelle kelpaa", kuiskasi hän piikansa korvaan.
Eugène, joka oli jo astunut muutaman portaan, ei kuullut emännän sanoja.
"No", sanoi Bianchon, "muutetaan nyt paitaa. Pidä sinä häntä ylhäällä."
Eugène meni vuoteen pääpuolelle ja kohotti kuolevaa, jolta Bianchon riisui paidan, ja ukko teki liikkeen ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin povellansa, mutta päästi valittavan, epämääräisen äänen kuin eläimet ilmaistessaan suurta tuskaa.
"Ah", sanoi Bianchon, "hän kaipaa pientä hiuskäätyä ja medaljonkia, jonka äsken otimme pois, kun pantiin moxasia. Ukko-parka, se pitää panna takaisin paikalleen. Se on kamiinin päällä."
Eugène meni ottamaan vaaleista, epäilemättä rouva Goriotin hiuksista palmikoidun käädyn. Medaljongin toisella puolella seisoi "Anastasia", toisella "Delphine". Hänen sydämensä kuva, joka aina oli hänen sydämellään. Medaljongin sisällä olevat hiukset olivat niin hienoja, että ne oli ilmeisesti otettu talteen tyttöjen vielä ollessa ihan pieniä. Kun medaljonki kosketti ukon povea, äänsi hän pitkään "haa!", joka ilmaisi mieltäriipaisevaa tyydytystä. Se oli viimeisiä ilmaisuja hänen tietoisuudestaan, joka näytti vetäytyvän siihen tuntemattomaan keskukseen, josta sympatiat lähtevät ja jonne ne kohdistuvat. Hänen kouristuneilla kasvoillaan värähti sairaalloisen ilon ilme. Molempia ylioppilaita järkytti tämä ajatuksen yli elävän tunteen voiman valtava ilmaus, niin että kummankin silmästä tipahti kuumia kyyneliä kuolevan iholle. Ukko huudahti äkillisestä riemusta.
"Nasie! Fifine!" parahti hän.
"Hän elää vielä!" sanoi Bianchon.
"Niin, mitähän varten tämänkin vielä pitää elää?" sanoi Sylvia.
"Kärsiäkseen", vastasi Rastignac.
Annettuaan toverilleen merkin tehdä samoin kuin hän, laskeutui Bianchon polvilleen kietoen käsivartensa potilaan polvien alle, ja Rastignac teki vuoteen toisella puolella samoin pannen kätensä ukon selän alle. Sylvia seisoi valmiina vetämään lakanan pois, kun kuolevaa nostettiin ja sijoittamaan uuden tilalle. Epäilemättä nuorukaisten kyynelten eksyttämänä käytti Goriot viimeiset voimansa ojentaakseen käsiänsä, kohtasi kummallakin puolella vuodettansa nuorukaisten päät, silitti hiuksia intohimoisesti, ja lausui heikoin äänin:
"Ah, enkelini!"
Kaksi sanaa sielusta, joka ne sanottuaan lähti.
"Hohhoh, miesparka!" sanoi Sylvia heltyneenä noista sanoista, jotka ilmaisivat viimeistä tunnetta, jonka mitä hirvittävin, vaikka viaton valhe viimeisen kerran herätti.
Tämä isän viimeinen huokaus oli siis oleva riemun huokaus. Se huokaus kuvasi koko hänen elämäänsä, hän pettyi vielä. Ukko Goriot laskettiin varovasti jälleen vuoteelleen. Siitä hetkestä alkaen oli hänen kasvoillaan sen kamppailun murheellinen leima, joka tapahtui kuoleman ja elämän välillä koneistossa, jossa ei enää ollut sitä tietoisuutta, josta ihmisolennolle johtuu ilon ja surun tunne. Loppu oli nyt vain ajan kysymys.
"Hän voi olla tässä tilassa vielä muutaman tunnin ja kuolee sitten huomaamatta, ei edes korahda. Aivot ovat arvatenkin lakanneet kokonaan toimimasta."
Tällöin kuului portailta kiirehtivän nuoren naisen keveitä askelia.
"Hän saapuu liian myöhään", sanoi Rastignac. Tulija ei kuitenkaan ollut Delphine, vaan hänen kamarineitonsa Thérèse.
"Herra Eugène", sanoi tämä, "herran ja rouvan välillä syntyi kiivas kohtaus rahan vuoksi, jota rouvaparka pyysi isäänsä varten. Rouva pyörtyi, lääkäri saapui ja iski suonta, ja rouva huusi: 'Isä kuolee, minä tahdon nähdä isän!' Se oli sydäntä vihlovaa..."
"Riittää, Thérèse. Hänen tulonsa olisi nyt jo tarpeetonta, herra Goriot ei ole enään tajuissaan."
"Vanha herra parka, onko hänen laitansa niin huono!" sanoi Thérèse.
"Herrat eivät enää tarvitse minua, minun täytyy mennä pitämään huolta päivällisestä, kello on jo puoli viisi", sanoi Sylvia, ja oli mennessään vähällä töksähtää yhteen rouva de Restaudin kanssa.
Kreivittären ilme oli murheinen ja kaamea. Hän katsoi kuolinvuodetta, jota yksi ainoa kynttilä heikosti valaisi ja puhkesi kyyneliin nähdessään isänsä kasvot, joilla vielä värähteli viimeisiä elonmerkkejä. Bianchon poistui hienotunteisesti.
"Minä en päässyt lähtemään kyllin ajoissa", sanoi kreivitär Rastignacille.
Tämä teki päällään murheellisen, myöntävän liikkeen. Rouva de Restaud tarttui isänsä käteen ja suuteli sitä.
"Antakaa anteeksi, isä. Te sanoitte, että minun ääneni herättäisi teidät eloon haudasta; palatkaa sekunniksi elämään siunataksenne katuvaista tytärtänne. Kuulkaa minua. Tämä on kauheaa! Teidän siunauksenne on ainoa, minkä voin enää tässä matoisessa maailmassa saada. Kaikki vihaavat minua, te yksin rakastatte. Minun lapsenikin tulevat minua vihaamaan. Ottakaa minut mukaanne, minä rakastan, hoidan teitä. Hän ei kuule enää... minä tulen hulluksi..."
Hän lankesi polvilleen ja katseli tajutonta mielenvikainen ilme silmissään.
"Mitään ei puutu enään minun onnettomuudestani" sanoi hän katsahtaen Eugèneen. "Herra de Trailles on karannut, jättäen jälkeensä suunnattomat velat, ja minä olen saanut tietää, että hän lisäksi petti minua. Puolisoni ei tule ikinä antamaan minulle anteeksi ja minä olen suostunut tunnustamaan hänet omaisuuteni haltijaksi. Minä olen menettänyt kaiken uskoni. Ah, mitä varten petin ainoan sydämen (hän viittasi isäänsä), joka minua jumaloi. Minä hänet kielsin, hylkäsin, tein tuhansia pahoja tekoja, katala mikä olenkin."
"Hän tiesi sen", sanoi Rastignac.
Tällä hetkellä ukko Goriot avasi silmänsä, mutta se johtui vain kouristuksesta. Ele, joka herätti kreivittäressä toivoa, oli yhtä kaamea nähdä kuin kuolevan silmä.
"Kuuleeko hän minua?" huudahti kreivitär. "Ei!" vastasi hän itse ja istuutui vuoteen ääreen.
Kun rouva de Restaud sanoi tahtovansa olla isänsä luona, meni Eugène alas saamaan hiukan ravintoa. Ruokavieraat olivat kaikki jo koolla.
"No", sanoi maalari hänelle, "näyttää kuin saisimme pienen kuoloraman talossa."
"Charles", vastasi Eugène, "minusta näyttää että voisitte laskea leikkiä jostakin vähemmän murheellisesta aiheesta."
"Eikö täällä enään saa edes nauraa?" sanoi maalari. "Mitä se tekee, kun Bianchon kerran sanoi, ettei ukko enää ole tajuissaan?"
"Niin", sanoi museonvirkamies, "sitten hän kuolee niinkuin on elänyt."
"Isäni on kuollut", huusi kreivitär.
Tämän kaamean huudon kuultuaan riensivät Sylvia, Rastignac ja Bianchon ylös ja tapasivat rouva de Restaudin pyörtyneenä. Saatuaan hänet tointumaan saattoivat he hänet odottaviin ajurinvaunuihin. Eugène jätti hänet Thérèsen huostaan käskien viemään rouva de Nüssingenin luo.
"Niin, hän on todella kuollut", sanoi Bianchon palattuaan alas.
"Pöytään, hyvät herrat", sanoi rouva Vauquer, "soppa jäähtyy."
Molemmat ylioppilaat istuivat vierekkäin.
"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Eugène Bianchonilta.
"Minä olen sulkenut hänen silmänsä ja asettanut hänet asianmukaiseen asentoon. Kun tämän piirin lääkäri on todennut kuolemantapauksen, joka on hänelle ilmoitettava, pannaan ruumis kääreeseen ja haudataan. Mitäpäs siinä muuta on?"
"Hän ei enää haista leipäänsä tällä tavalla", sanoi joku jäljitellen ukon eleitä.
"Helkkarissa, hyvät herrat", sanoi yksityisopettaja, "jättäkää jo ukko Goriot, älkääkä syöttäkö häntä meille koko aikaa, häntähän on tässä tarjottu särpimeksi joka ruuan kanssa jo tunnin ajan! Sehän on yksi tämän hyvän Pariisin kaupungin etuja, että täällä saa syntyä, elää ja kuolla kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota. Käyttäkäämme siis hyväksemme näitä sivistyksen antimia. Pariisissa kuolee yhtenä päivänä kuusikymmentä ihmistä, heitäkö me tässä rupeaisimme ruikuttamaan? Kun ukko Goriot on kuollut, sen parempi hänelle. Jos häntä ihailette, menkää tekemään viimeistä palvelusta, mutta antakaa meidän muiden syödä rauhassa."
"Aivan niin", sanoi leski, "sen parempi hänelle, että sai kuolla. Ukkoparalla näytti olleen paljon vastoinkäymisiä pitkin elämäänsä."
Se oli ainoa muistopuhe olennolle, joka Eugènen mielestä edusti Isyyttä. Ruokavieraat alkoivat sitten puhua muista asioista kuten tavallista. Kun Eugène ja Bianchon olivat syöneet, jähmetytti heitä veitsien ja lautasten kalina, keskustelun naurut, erinäiset välinpitämättömien, huolettomien ihmisten lauselmat ja he lähtivät ulos etsimään pappia valvomaan ja rukoilemaan seuraavan yön vainajan luona. Heidän täytyi sovittaa viimeiset palvelukset sen vähän rahan mukaan, mikä heillä oli käytettävänään. Kello yhdeksän aikaan illalla nostettiin ruumis telttavuoteelle, sytytettiin kaksi kynttilää, ja pappi saapui valvomaan. Ennen maatapanoaan Rastignac, joka oli käynyt ottamassa selkoa hautausmenojen hinnasta, kirjoitti parooni de Nüssingenille ja kreivi de Restaudille pyytäen heitä lähettämään asiamiehensä pitämään huolta hautauksesta. Hän lähetti Christophen viemään kirjeitä, meni sitten maata ja nukkui väsymyksen valtaamana. Seuraavana aamuna oli Rastignacin ja Bianchonin pakko itse mennä ilmoittamaan kuolemantapaus, joka puolenpäivän aikaan käytiin toteamassa. Kahta tuntia myöhempään ei vielä kumpikaan vävy ollut lähettänyt rahaa, ketään ei ollut saapunut heidän puolestaan, ja Rastignacin oli ollut pakko maksaa jo papin palkkio. Kun Sylvia oli saanut kymmenen frangia ruumiin pesemisestä ja käärimisestä vaippaan, laskivat Eugène ja Bianchon töin tuskin saavansa ukon hautaan, elleivät vainajan omaiset tahtoneet mitään tehdä. Bianchon päätti itse nostaa ruumiin köyhäin arkkuun, minkä hän tuotatti sairaalasta, josta sen sai kaikkein halvimmalla.
"Heitä ne hullut hiiden kattilaan!" sanoi hän Eugènelle. "Mene ostamaan hautapaikka viideksi vuodeksi Père-Lachaisesta ja tilaa kolmannen luokan maahanpanijaismenot kirkossa ja hautuumaalla. Jos vävyt ja tyttäret kieltäytyvät korvaamasta kuluja, paneta haudalle risti, jossa on kirjoitus: 'Tässä lepää hra Goriot, kreivitär de Restaudin ja paroonitar de Nüssingenin isä, haudattu kahden ylioppilaan kustannuksella'."
Eugène noudatti ystävänsä neuvoa vasta kun oli turhaan pyrkinyt hra ja rouva de Nüssingenin ja hra ja rouva de Restaudin luo. Hän ei päässyt kuin ovelle. Kummallakin ovenvartijalla oli ankarat ohjeet.
"Herra ja rouva eivät ota vastaan ketään; heidän isänsä on kuollut ja he ovat mitä syvimmän surun vallassa."
Eugènella oli jo kylliksi kokemusta pariisilaisesta maailmasta tietääkseen, ettei hyödyttänyt olla itsepäinen. Hänen sydäntänsä ahdisti oudosti huomatessaan mahdottomaksi päästä Delphinen puheille.
"Myykää joku koru", kirjoitti hän hänelle ovenvartijan luona, "jotta isänne voitaisiin säädyllisesti saattaa viimeiseen lepokammioonsa."
Hän pani kirjeen kuoreen ja pyysi paroonin ovenvartijaa antamaan sen Thérèselle rouvalle vietäväksi; mutta ovenvartija antoi sen parooni de Nüssingenille, joka heitti sen tuleen. Toimitettuaan kaikki valmistelut, palasi Eugène kello kolmen tienoissa Vauquerin taloon eikä voinut pidättää kyyneltä huomatessaan kurjan portin edustalla tällä autiolla kadulla mustalla vaatteella vaillinaisesti verhotun ruumisarkun kahden tuolin varassa. Ei edes porttia oltu verhottu mustiin. Se oli köyhien kuolema, joilla ei ole saattajia, ei ystäviä, ei sukulaisia. Bianchon, jonka oli pitänyt mennä sairaalaansa, oli kirjoittanut kirjeen Rastignacille tehden selkoa sopimuksestaan kirkon kanssa. Messu olisi tullut liian kalliiksi, joten täytyi tyytyä halvempiin juhlamenoihin ja Christophe oli lähetetty hautuuvirastoon. Juuri kun Eugène oli saanut lukeneeksi Bianchonin kirjeen, huomasi hän rouva Vauquerin kädessä kultamedaljongin, jossa oli tyttärien hiukset.
"Kuinka olette rohjennut ottaa tuon?" kysyi hän.
"Häh, pitäisikö se haudata mukana?" vastasi Sylvia. "Sehän on kultaa."
"Niin on", huomautti Eugène suuttuneena, "saakoon hän mukaansa edes sen ainoan, mikä voi edustaa hänen tyttäriänsä."
Kun ruumisvaunut saapuivat, nostatti Eugène arkun niihin, avasi kannen ja asetti huolellisesti vainajan povelle muiston niiltä ajoilta, jolloin Delphine ja Anastasia olivat nuoria, neitseellisiä ja puhtaita, eivätkä tunteneet maailmaa, kuten vainaja oli kuolintuskissaan sanonut. Rastignac ja Christophe olivat ainoat, jotka kahden arkunkantajan kanssa saattoivat vainajaa Saint-Étienne du Mont-kirkkoon, joka oli lähellä Neuve-Sainte-Geneviève-katua. Sinne saavuttua vietiin ruumis pieneen pimeähköön kappeliin, jonka lähettyviltä ylioppilas turhaan etsi ukko Goriotin tyttäriä tai näiden puolisoita. Hän oli yksin Christophen kanssa, joka katsoi velvollisuudekseen suorittaa viimeistä palvelusta miehelle, joka sentään usein oli antanut hänelle hyviä juomarahoja. Odottaessa molempia pappeja, kuoripoikaa ja kirkonpalvelijaa, puristi Rastignac Christophen kättä voimatta saada sanaakaan sanotuksi.
"Niin, herra Eugène", sanoi Christophe, "hän oli hyvä ja kunnon mies, joka ei koskaan kiivastunut, ei vahingoittanut ketään eikä koskaan tehnyt pahaa."
Molemmat papit, kuoripoika ja kirkonpalvelija tulivat ja antoivat kaikki, mitä voi saada seitsemälläkymmenellä frangilla aikana, jolloin uskonto ei ole kyllin rikas rukoilemaan ilmaiseksi. Papit lauloivat Libera- ja De profundis-virret. Menot kestivät kaksikymmentä minuuttia. Kirkon edustalla oli vain yhdet saattovaunut toista pappia ja kuoripoikaa varten, jotka suostuivat ottamaan Eugènen ja Christophen mukaansa.
"Hänellä ei näy olevan saattuetta", sanoi pappi, "me voimme siis ajaa nopeasti, niin emme myöhästy, kello on puoli kuusi!"
Mutta juuri kun arkku nostettiin ruumisvaunuihin, ilmestyivät kahdet vaakunoilla – kreivi de Restaudin ja parooni de Nüssingenin – varustetut, mutta tyhjät vaunut ja saattoivat ruumisvaunuja Père-Lachaiseen saakka. Kello kuusi laskettiin ukko Goriotin ruumis hautaansa, jonka ympärillä olivat hänen tyttäriensä kuskit, jotka poistuivat kirkonmiesten kanssa heti kun ylioppilaan rahalla kustannettu lyhyt rukous oli luettu. Kun molemmat hauturit olivat heittäneet muutaman lapiollisen multaa arkun peitteeksi nousivat he ylös ja toinen heistä kääntyi Rastignacin puoleen pyytäen juomarahaa. Eugène penkoi taskujansa, mutta ei löytänyt niistä mitään, joten hänen oli pakko lainata Christophelta neljä frangia. Tämä sinänsä niin vähäpätöinen asia sai Rastignacin kauhean murheelliseksi. Päivä laski, kostea sumu rasitti hermoja, hän katsoi hautaa ja hautasi siihen viimeisen nuorukaiskyyneleensä, puhtaan sydämen pyhistä liikutuksista aiheutuneen kyyneleen, yhden niitä kyyneleitä, jotka kohoavat taivaisiin maasta, johon ne tipahtavat. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli pilviä; Christophe ei arvannut häntä häiritä ja poistui.
Yksin jäätyään astui Rastignac muutaman askeleen hautuumaan kukkulaa kohti ja näki Pariisin monimutkaiset kiemurat pitkin Seinen molempia rantoja, missä valot alkoivat tuikahdella. Hänen katseensa kiintyi miltei vaistomaisesti Vendôme-torin patsaan ja Invalides-kirkon välimaalle, sinne, missä se kaunis maailma eli, johon hän oli tahtonut pyrkiä. Hän loi tähän surisevaan mehiläispesään katseen, joka näytti ennakolta imevän sen hunajan, ja lausui mahtipontiset sanat:
"Nyt on meidän kahden vuoro!"
Ja yhteiskuntaa vastaan asettamansa uhman ensimmäiseksi teoksi meni Rastignac syömään päivällistä rouva de Nüssingenin luo.