[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8BiFBqKzM5uQJ4kffUChfzJvgtqWTm1QfZASwFv5FGY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1770,"Ukko Goriot","Balzac, Honoré de",1799,1850,"1770-balzac-honore-de-ukko-goriot","1770__Balzac_Honoré_de__Ukko_Goriot",null,"romaani",[],[],"fi",1835,1927,68878,450856,true,[],[],[],"Pariisilaiseen täysihoitolaan sijoittuva romaani kuvaa nuoren Eugène de Rastignacin pyrkimyksiä seuranpiireihin ja iäkkään Goriot’n traagista uhrautumista kiitollisuutta vailla olevien tyttäriensä hyväksi. Tarina syventyy 1800-luvun alun yhteiskunnalliseen murrokseen, rahan valtaan ja perhesiteiden murenemiseen.","Honoré de Balzacin 'Ukko Goriot' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1770.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","UKKO GORIOT\n\nKirj.\n\nHonoré de Balzac\n\n\nSuomentanut\n\nEino Woionmaa\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1927.\n\n\n\n\n\n\n      Suurelle ja kuuluisalle _Geoffroy Saint-Hilairelle_\n      hänen teostensa ja hänen neronsa ihailun osoitukseksi\n\n                                          _de Balzac_.\n\n\n\n\nBALZACIN \"UKKO GORIOT\".\n\n\n\n_Honoré de Balzac_ syntyi v. 1799 _Tours'issa, Rabeais'n\nmaakunnassa_, Ranskan \"puutarhassa\", samana vuonna kuin Napoleon\npalasi Egyptin-retkeltään ja valmistautui painamaan keisarikruunun\npäähänsä. Hänen viljava, hedelmällinen kotiseutunsa näyttää lainanneen\nhänen mielikuvitukselleen jotakin ehtymättömästä luomisvoimastaan\n-- historiallinen ajankohta hänen nuoruutensa kehitysvuosina tuntuu\npuolestaan antaneen polttoainetta sille kunnianhimolle, joka hehkui\ntourainelais-nuorukaisen povessa hänen saapuessaan Pariisiin\nkoettelemaan onneaan. Kirjallisuuden historia ei tunne monta esimerkkiä\nhellittämättömämmästä, määrätietoisemmasta pyrkimyksestä runottarien\nja kirjallisen yleisön suosioon kuin _Honoré de Balzacin_. Ja\nkuinka korkealla Apollon laakerit aluksi tuntuivatkin olevan tälle\nkirjallisuuden käsityöläiselle, saavutti hän kuitenkin ne vähitellen,\njopa niin runsaassa määrässä, että monet hänessä näkevät yhden Ranskan\nsuurimmista romaanikirjailijoista. Ja kun Balzacin päättynyt elämäntyö\nsalli silmätä hänen valtavan tuotantonsa ylitse, kävi ilmeiseksi,\nettä sillä ihmiskuvauksen rikkaudessa ja syvyydessä ei ollut monta\nvertaistaan maailmankirjallisuudessa.\n\nKaksikymmenvuotiaana, yksinäisenä ja köyhänä saapui Balzac Pariisiin,\nasettui asumaan pieneen ullakkokamariin, hoiti aluksi vaatimatonta\nkirjurintointa erään lakimiehen luona, mutta jätti pian lakimiesuran\nkirjailija-kutsumuksen hyväksi, kärsi vilua ja nälkää, mutta ei\nhetkeksikään horjahtanut uskossaan kirjalliseen nerouteensa ja\ntulevaan maineeseensa. Niinkuin kaikkia hänen sukupolvensa nuoria\nmiehiä innosti häntäkin Napoleonin hahmo: \"Mitä hän ei ole voinut\nsaavuttaa miekalla, sen olen minä saavuttanut kynällä.\" Suunnitelmaan\nensin suurta tragediaa Cromwellista antautui hän kirjoittamaan\nromaaneja, toisen toisensa jälkeen, julkaisten eri salanimillä,\nikäänkuin vielä koetellakseen voimiaan. Vuonna 1822 lähettää hän\nkirjakauppaan puolikymmentä romaania ja seuraavina vuosina jatkuu\nkeskeytymättömänä hänen kädestään lähtevien romaanien sarja. Hän ei\nvielä ole paljon kokenut, mutta hänen väsymätön mielikuvituksensa\ntuntuu korvaavan hänen kokemattomuutensa ja riittävän antamaan hänelle\naineksia aina uusiin teoksiin. Näillä Balzacin nuoruudenromaaneilla\nei ole suurempaa kirjallista arvoa eivätkä ne tuottaneet tekijälleen\nsitä kultaa ja kunniaa, jota hän niillä oli tavoitellut. Mutta\nBalzac ei luovu uskostaan onnettareensa. Kun kynä ei voinut hankkia\nhänelle taloudellista riippumattomuutta pyrki hän mammonaan käsiksi\ntoista tietä. Hän perustaa kustannusliikkeen ja kirjapainon ja\nalkaa julkaista helppohintaisia klassikkopainoksia, joihin hän\nitse kirjoittaa esipuheet. Tämä poikkeaminen käytännöllisen elämän\naloille on omiaan lisäämään Balzacin elämän- ja ihmistuntemusta,\nmutta sen taloudelliset seuraukset ovat katkerat: jos Balzac oli\naloittanut tyhjin käsin taistelunsa kunniasta ja rahasta, on hän\nkolme vuotta kestäneen liikemiestoiminnan jälkeen vielä huonommassa\nasemassa kuin alottaessaan. Hän saa kantaakseen velkataakan, josta\nhän ei milloinkaan vapaudu, ja jonka keventämiseksi hänellä ei ole\nmuuta keinoa kuin kynänsä. Mutta hän ei suinkaan aio antautua, hän\njatkaa pelottomana taisteluaan kohtalonsa kanssa. Hän suorittaa\njättiläismäisiä työpäiviä, hän nousee puoliyön aikaan vuoteestaan,\ntyöskentelee kirjoituspöytänsä ääressä valkeaan munkkikaapuun\nkietoutuneena valoisaan aamuun, rientää sen jälkeen kirjapainoon\nviemään latojalle valmistuneen käsikirjoituksensa ja lukemaan\nkorjausvedoksia johonkin aikaisemmin jättämäänsä lukuun, kiirehtää\ntaas ullakkohuoneeseensa jatkamaan keskenjäänyttä romaaniaan, laskee\nkynän kädestään vasta päivällisen aikaan ja menee jo 7:n ja 8:n\nvälillä vuoteeseen. Onnetar ei jätäkään pulaan tätä tarmokasta,\nitsepintaista kosijaansa. Taiteellinen muoto, jonka herraksi Balzac\nponnistuksistaan huolimatta ei ollut vielä päässyt, alkaa taipua hänen\nkäsissään, hänen romaaninsa rakentuvat kiinteämmiksi kokonaisuuksiksi,\nhänen ihmiskuvauksensa syvenee ja herkistyy, hänen lukijakuntansa\nkasvaa ja tulee tarkkaavammaksi, hänen maineensa tähti alkaa nousta\nja ennen pitkää on hän Pariisin tunnustettuja kirjallisia nimiä.\nRomaani \"_La Peau de chagrin_\" (\"Chagriininahka\"), vuodelta 1831,\nmuodostuu hänen ensimmäiseksi suureksi taiteelliseksi voitokseen.\nTässä romaanissa esiintyy Balzac ensi kertaa oman aikansa yhteiskunnan\nkuvaajana ja arvostelijana, saavuttaen sattuvalla, syvälle tunkevalla\ntodellisuuden havaitsemiskyvyllään ja ihmiskuvauksen taidollaan\ntaiteellisen kokonaisvaikutuksen, josta mm. vanha Goethe, yksi romaanin\nensimmäisistä lukijoista, eräissä päiväkirja-muistiinpanoissaan on\nantanut mitä kiittävimmän arvostelun.\n\nTaiteellinen menestys on uusi kiihoitin Balzacin luovalle\nmielikuvitukselle. Alati ahdistavat velat ovat myöskin hänelle\nmuistutuksena siitä, ettei hänen sovi laskeutua lepoon laakereilleen.\nHän luo vuodesta vuoteen jatkuvan sarjan kertomataiteellisia teoksia,\nromaaneja ja novelleja, lainaten aiheensa milloin Pariisista,\nmilloin maaseudulta ja täyttäen ne aina rikkaalla, kuohuvalla\nelämällä. Hän yhdistää romantikon suurpiirteisen, lennokkaan\nmielikuvituksen yksityiskohtaiseen todellisuuden havaintoon, hän\nkuvaa erikoisella mieltymyksellä suuria, alkuperäisiä inhimillisiä\nintohimoja, rakkautta, rahan- ja kunnianhimoa, saituutta,\nturhamaisuutta, mustasukkaisuutta, vanhempien suhdetta lapsiin ja\nlasten suhdetta vanhempiin, hän paisuttaa, niinkuin _Molière_,\nhenkilöissään mielellään jonkin määrätyn luonteenominaisuuden kaikkia\nmuita hallitsevaksi, luo tyyppejä yksilöiden asemasta, mutta hän\nsyventyy myöskin harrastuksella ympäröivään todellisuuteen, tutkii\nsitä luonnontieteilijän puolueettomalla mielenkiinnolla ja antaa\npaikallisuuden ja historiallisen ajankohdan tulla romaaneissaan\ntäysiin oikeuksiinsa. Porvarikuninkaan, Ludvig Filipin, aikakauden\nkulttuurikuvauksena on hänen rikas, yhteiskunnan erilaisilta\naloilla aiheensa noutava kertomataiteensa verraton lähdeteos. Hänen\nmielikuvituksensa ulottuvaisuus tavoittelee shakespearelaisia mittoja,\nhän kuvaa ministereitä, virkamiehiä, kauppiaita, upseereja, pappeja,\nkoronkiskureita, kirjailijoita, sankareita ja rikollisia, äitejä ja\ntyttäriä, kunniallisia naisia ja seikkailijattaria, herttuattaria\nja maalaistyttöjä yhtä yksityiskohtaisella asiantuntemuksella ja\nyhtä väsymättömällä mielenkiinnolla. 1830-luvun lopulla päättää hän\nyhdistää teoksensa, jo valmiit ja myöhemmin syntyvät, elimelliseksi\nkokonaisuudeksi, joka kuvastaisi koko aikakauden sielunelämää ja jolle\nhän, tietoisessa kilpailussa Danten kanssa, antaa nimen \"_La Comédie\nhumaine_\" (\"Inhimillinen näytelmä\".)\n\nTähän valtavaan romaanisarjaan kuuluu myöskin se teos, \"_Le Père\nGoriot_\", v:lta 1835, joka tässä ensi kertaa tarjotaan suomenkieliselle\nlukijakunnalle. Syvällisellä myötäelämyksellä kuvattu isänrakkauden\ntragedia, porvarillinen kuningas Lear-kohtalo on asetettu romaanin\nkeskeiseksi aiheeksi, mutta sen ympärille ryhmittyy muita motiiveja,\njotka kilpailevat Goriot-aiheen kanssa lukijan mielenkiinnosta. Itse\nasiassa kasvaa kertomuksen kuluessa romaanin juonta kannattavaksi\npäähenkilöksi maaseudulta Pariisiin tullut ylioppilas Eugène\nde Rastignac, jonka voimakas elämänjano saa hänet luopumaan\nmaailmankaupungin pyörteessä toisesta siveellisestä puolustusasemasta\ntoisensa jälkeen. Verrattomalla taidolla ohjaa Balzac nuoren, vielä\nkokemattoman sankarinsa Pariisin labyrinttiin, asettaa hänet vastakkain\nmitä erilaatuisimpien henkilöiden kanssa, perehdyttää hänet korkeamman\nseuramaailman moraaliin, nukuttaa hiljalleen hänen omantuntonsa ja\nantaa hänen lopulta isä Goriot'n järkyttävän murhenäytelmäntodistajana\nsaada syvän katsauksen ihmisluonteen itsekkyyteen ja sosiaalisen\nsiveysopin onttouteen. Rastignac ei syöksy sokeana eikä vieteltynä\nuhrina siihen turmeluksen kuiluun, joksi Balzac kuvaa määrättyjä\nPariisin piirejä, hän valitsee siveellisen alennuksensa tietoisesti,\ntosin ei ilman epäilyksiä eikä ilman omantunnonvaivoja, mutta hän\nvalitsee sen joka tapauksessa siksi, että hän vain sitä tietä\nvoi saavuttaa mitä hän syvimmin himoitsee: omaisuutta, mainetta,\nrakkauden iloja. Balzacin myöhemmissä romaaneissa tapaamme Rastignacin\nministerinä -- hän on valloittanut sen maailman, jonka porteilla hän\n\"Ukko Goriot\"-romaanissa vielä epäröiden seisoo.\n\nBalzac ei milloinkaan saanut valmiiksi \"Inhimillistä näytelmäänsä\"\n(voiko kuvausta kokonaisen aikakauden intohimoista, tavoista ja\ntyypeistä milloinkaan saada valmiiksi?). Kuolema katkaisi hänen\ntyöpäivänsä v. 1850, kolme kuukautta sen jälkeen kun hän oli mennyt\nnaimisiin puolalaisen kreivitär Honskan kanssa, jolle hän lähes\nkaksikymmentä vuotta oli kirjeissä ripittänyt ilonsa ja surunsa ja\njoka häntä sitten häikäilemättä petti. Mutta jokainen murto-osa\nBalzacin valtavaa teosta, jokainen hänen yksityinen romaaninsa, elää\nomaa itsenäistä elämäänsä vuosikymmenestä toiseen, ei muodollisten\nansioittensa johdosta -- siinä suhteessa voi ranskalainen romaani\nviitata virheettömämpiin saavutuksiin -- vaan syvällisen ja rikkaan\nihmiskuvauksensa perustalla. \"Ukko Goriot\" on mainittava ensimmäisten\njoukossa tässä romaanisarjassa, joka suuren taiteen yksinkertaisilla,\nvakuuttavilla keinoilla on vanginnut puitteihinsa niin valtavan määrän\nväärentämätöntä inhimillistä elämää.\n\n_V. A. Koskenniemi_.\n\n\n\n\nI\n\n\nRouva Vauquer, omaa sukuaan de Conflans, on vanha nainen, joka jo\nneljättäkymmentä vuotta pitää Pariisissa porvarillista täysihoitolaa\nNeuve-Sainte-Geneviève-kadun varrella Quartier latinin ja Faubourg\nSaint-Marcelin välillä. Tämä täysihoitola, _Maison Vauquer_,\nottaa vastaan miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, ilman että\nilkimielistenkään koskaan olisi kuultu parjaavan sen säädyllisiä\ntapoja. Mutta sitten ei siellä olekaan kolmeenkymmeneen vuoteen asunut\nainoatakaan nuorta ihmistä, ja jotta joku nuori mies asettuisi asumaan\nsinne, täytyy hänen saada kotoansa hyvin niukasti rahoja. Mutta\nvuonna 1819, sinä ajankohtana, jolloin tämä draama alkaa, asui siellä\nkuitenkin eräs köyhä nuori tyttö. Huolimatta siitä huonosta huudosta,\njohon sana \"draama\" on joutunut sen väärän ja sietämättömän tavan\nvuoksi, jolla sitä on käytetty näinä surkean kirjallisuuden aikoina,\non kuitenkin välttämätöntä käyttää sitä tässä; ei senvuoksi, että tämä\nkertomus olisi draamallinen sanan varsinaisessa merkityksessä; mutta\nsen loppuun luettua on ehkä vuodatettu jokin kyynel _intra muros_\nja _extra_. Ymmärretäänkö sitä ulkopuolella Pariisia? Sitä sopii\nepäillä. Tämän paikalliskuvauksia ja -väriä täynnä olevan näyttämön\nerikoisuuksia voitaneen käsittää ainoastaan Montmartren kumpujen ja\nMontrougen kukkulain välisessä, kuuluisassa aina kaatumassa olevien\nhökkelien ja loasta mustien katuojien laaksossa; laaksossa joka\non täynnä todellisia kärsimyksiä, usein teennäisiä iloja, ja niin\nhirveän mylleröivä, että sen mikä siellä herättäisi edes jonkin\nverran huomiota, täytyy olla hyvin tavatonta. Kuitenkin kohtaa siellä\njoskus murheita, jotka paheiden ja hyveiden kasautuma tekee suuriksi\nja juhlallisiksi: niitä nähdessä itsekkyydet ja pyyteet lakkaavat\nja muuttuvat sääliksi; mutta niiden tekemä vaikutus on kuin mehukas\nhedelmä, joka heti hotkaistaan. Sivistyksen riemuvaunut ovat kuin\nJaggernautin jumalankuvaa kuljettavat vaunut; jokin sydän, vaikeampi\nmurskata kuin muut, saa ne hetkeksi hidastumaan ja voi jarruttaa niiden\npyöriä, mutta pian ne sen kuitenkin murskaavat ja jatkavat voitollista\nkulkuansa. Niin teette tekin, jotka pidätte tätä kirjaa valkoisessa\nkädessänne istuen pehmeässä nojatuolissa ajatellen: \"Ehkäpä tuo minua\nhuvittaa.\" Luettuanne ukko Goriotin salaiset onnettomuudet, syötte\nhyvällä ruokahalulla pannen tunteettomuutenne tekijän laskuun, katsotte\nhänen liioittelevan ja \"panevan omiansa\". Ah, tietäkää: tämä draama ei\nole mielikuvituksen sommitelma eikä romaani. _All is true_, se on niin\ntodellinen, että jokainen voi itsessään, omassa sydämessään, tuntea sen\nvaikuttimet.\n\nTalo, jossa mainitsemaamme porvarillista täysihoitolaa pidetään,\non rouva Vauquerin oma. Se sijaitsee Neuve-Sainte-Geneviève-kadun\nalapäässä, sillä kohtaa, missä maa alenee Arbalète-katua kohti niin\njyrkkänä mäkenä, että siinä harvoin kuljetaan hevosilla. Tämä seikka\non suotuisa sille hiljaisuudelle, joka vallitsee Val-de-Grâcen ja\nPanthéonin kirkkojen väliin sullotuilla kaduilla, missä nuo molemmat\nrakennukset muuttavat ilman väriä heijastamalla siihen keltaista\nsävyä ja synkistämällä kaikki kupooliensa luomalla varjolla. Siellä\novat katujen kivet kuivat, ojissa ei ole lokaa eikä vettä, ja\nruohoa kasvaa pitkin seinävieriä. Huolettominkin ihminen käy täällä\nalakuloiseksi kuten kaikki kulkijat, rattaiden kolina on siellä jo\nhuomiota herättävä tapahtuma, talot ovat synkät, muurit vankilaa\nmuistuttavat. Pariisilainen, joka sattuu tänne eksymään, ei täällä\nnäkisi muuta kuin täysihoitoloita, kurjuutta ja huolta, kuolevaa\nvanhuutta, työtä pelkäävää nuorisoa. Mikään Pariisin kortteli ei ole\nkaameampi eikä tuntemattomampi. Neuve-Sainte-Geneviève-katu olletikin\non kuin pronssinen kehys, ainoa joka sopii tälle kertomukselle, jolle\nmielialaa ei voi valmistaa kyllin tummilla väreillä ja raskailla\najatuksilla; niinkuin porras portaalta valo vähenee ja oppaan ääni\nonttonee matkustajan laskeutuessa Katakombeihin. Tosi vertaus! Kuka\nratkaisee kumpiako on kamalampi katsoa, kuivuneita sydämiäkö vaiko\ntyhjiä pääkalloja?\n\nTäysihoitolan etusivu on erääseen pieneen puutarhaan päin, siten\nettä talon oikeanpuolinen pääty on Neuve-Sainte-Geneviève-kadun\npuolella. Pitkin tämän etusivun edustaa, talon ja puutarhan välillä,\non pienillä kivillä kivetty kuuden jalan levyinen tie ja sen edessä\nhiekoitettu käytävä, jota reunustavat suurissa sinisissä ja valkoisissa\nfajanssiruukuissa olevat kurjenpolvet, laakerit ja granaattipuut.\nTähän käytävään tullaan sivuportista, jonka yläpuolella olevaan\nkylttiin on kirjoitettu: _Maison Vauquer_, ja sen alle: _Täysihoitola\nporvareille kumpaakin sukupuolta ja muille_. Päivällä saattaa kimeällä\nsoittokellolla varustetun ristikkoportin läpi nähdä kivetyn tien päässä\nkadun vastapäisellä seinällä jonkun korttelin taiteilijan maalaaman\nvihreämarmorisen arkaadin. Tämän maalauksen esittämässä syvennyksessä\nkohoaa Amorin patsas. Vertauskuvien harrastajat huomaisivat\nnähdessään sitä peittävän halkeilleen vernissan jonkinlaisen tarinan\npariisilaisesta rakkaudesta, jota parannetaan muutaman askelen päässä\ntäältä. Jalustan alla palauttaa puoliksi poiskulunut kirjoitus muistoon\nsitä aikaa, jolta tämä koristus on, sen innostuksen kautta, jota se\nosoittaa vuonna 1777 Pariisiin palannutta Voltairea kohtaan:\n\n    Qui que tu sois, voici ton maître:\n    il l'est, le fut, ou le doit être.\n\n    [Ken lienetkin, tää on sun valtiaas:\n    nyt niinkuin ennen taikka kerran taas.]\n\nIllalla pannaan umpinainen portti ristikkoportin tilalle. Puutarha,\njonka leveys on rakennuksen etusivun mittainen, on ahdettu katuaidan\nja naapuritalon palomuurin väliin, jota verhoaa köynnöskasvipeite,\nmikä peittää sen kokonaan ja Pariisissa harvinaisena vetää puoleensa\nohikulkijain katseet. Molemmat muurit ovat sitäpaitsi täynnä\nviiniköynnöksiä, joiden niukka ja pölyinen hedelmöittyminen on\nrouva Vauquerin jokavuotisen huolestumisen ja hänen keskustelujensa\naiheena täysihoitolaisten kanssa. Kutakin aitoviertä pitkin kulkee\nkapea käytävä, joka johtaa pieneen lehmusmajaan, minkä sanan rouva\nVauquer, vaikka omaa sukuaan de Conflans, itsepintaisesti kääntää\n_lehmäs_majaksi, vieraittensa oikeakielisyyshuomautuksista huolimatta.\nMolempain sivukäytävien välissä on nelikulmainen artisokkamaa,\nsivuilla kituvia hedelmäpuita ja reunoilla hierakkaa, ruokasalaattia\nja persiljaa. Lehmusmajassa on viheriäksi maalattu pöytä ja sen\nympärillä muutamia tuoleja. Siellä on niillä asukkailla, jotka ovat\nkyllin rikkaita juodakseen kahvia, tapana mätäkuun aikana nauttia\nsitä kuumuudessa, jonka luulisi saavan munat hautumaan. Rakennuksen\nkolmikerroksinen ja lisäksi mansardi- eli vinttikerroksella varustettu\netusivu on rakennettu kalkkikivestä ja maalattu sillä keltaisella\nvärillä, joka antaa melkein kaikille Pariisin taloille niin epäjalon\nluonteen. Kussakin kerroksessa on viisi pieniruutuista ikkunaa,\njoiden kaikkien uutimet on ripustettu eri tavalla, joten ne ovat\naivan kummallisessa ristiriidassa keskenään. Päädyn puolella on\nrinnakkain kaksi ikkunaa, jotka alakerroksessa ovat rautaristikolla\nkoristetut. Rakennuksen takana on noin kaksikymmentä jalkaa leveä\npiha, jossa porsaita, kanoja ja kaniineja elää suloisessa sovussa\nkeskenään ja jonka perällä on halkovaja. Vajan ja keittiönikkunan\nvälillä on ruoka-aitta, jonka alla on lokaviemärin suu. Pihasta on\nNeuve-Sainte-Geneviève-kadulle pieni kapea portti, josta keittäjätär\nnakkaa ulos talosta kertyneet jätteet hulauttaessaan viemäriin suuria\nämpärillisiä vettä.\n\nAlakerrassa on ensinnäkin huone, johon valo tulee kahdesta\nkadunpuoleisesta ikkunasta ja johon johtaa lasiruutuinen ovi.\nTästä huoneesta tullaan ruokasaliin, josta taas keittiöön vievät\npuiset ruutuisiksi maalatut portaat. Sali tekee peräti surullisen\nvaikutuksen vuorotellen himmeän ja räikeän kirjavalla kankaalla\npäällystettyine nojatuoleineen ja tuoleineen. Keskellä huonetta on\npyöreä marmoripäällysteinen pöytä ja pöydällä valkoporsliininen\nreunuskultaukseltaan kulunut pöytäkalusto, jommoisia nykyjään tapaa\nkaikkialla. Permanto on huono ja seinien alapuolta peittää viiden\njalan korkuinen paneeli. Yläpuolta verhoaa tapeetti, joka esittää\npääkohtauksia Telemakista ja jossa klassilliset henkilöt ovat\nvärillisiä. Molempain ristikkoikkunain välissä on ruokavieraiden\nylösrakennukseksi taulu, joka esittää Kalypson Odysseun pojalle\npitämää juhlaa. Jo neljäkymmentä vuotta on tämä taulu antanut aihetta\nleikkisiin huomautuksiin nuorten ruokavieraiden puolelta, jotka\nkatsovat ylenevänsä yhteiskunta-asemaansa korkeammalle tekemällä pilaa\nniistä päivällisistä, joita hätä pakottaa heitä syömään. Kiviliesi\njonka aina siisti tulisija osoittaa, että siellä ei sytytetä tulta\nmuuta kuin juhlallisissa tilaisuuksissa, on koristettu kahdella\nmaljakolla täynnä epämääräisen ikäisiä keinotekoisia kukkia, ja\nniiden välillä on vielä mauttomampi sinertävästä marmorista tehty\npöytäkello. Tämä ensimmäinen huone huokuu tuoksua, jolle kielessä ei\nole nimeä ja jota senvuoksi täytyy sanoa _täysihoitolatuoksuksi_.\nSe on ummehtunut, homeinen, härski; se viluttaa, tuntuu kostealta\nnenässä, tunkee läpi vaatteiden; siinä on hajua huoneesta, jossa juuri\non syöty, astiainpesuhuoneesta, ruoka-aitasta ja köyhäinhuoneesta.\nKenties voisi sitä kuvata, jos voisi keksiä jonkin keinon laskea,\nminkä inhoittavan määrän kukin ruokavieras, nuori tai vanha siihen tuo\nomaa erikoista eristyshuountaansa. Mutta kaikesta tästä iljetyksestä\nhuolimatta se kuitenkin verrattuna vieressä olevaan ruokasaliin on siro\nja hyvänhajuinen kuin budoaari. Tämä sali, kauttaaltaan laudoitettu,\noli muinoin maalattu jollakin värillä, josta nykyjään ei voi saada\nselkoa, ja joka muodostaa pohjustan, jolle lika on piirrellyt kirjavia\nkuviansa. Sen seinillä on tahmaisia hyllyjä, joilla seisoo pyöreitä,\nhikisiä karahveja, tinatusta läkkipellistä tehtyjä pikareita, ja\npaksuja, sinireunaisia, Tournaissa tehtyjä porsliinilautasia.\nEräässä nurkassa on pieni numerolokeroinen kaappi, jossa säilytetään\nruokavierasten likaisia tai viinitahraisia suupyyhkeitä. Täällä tapaa\nniitä häviämättömiä, kaikkialta karkoitettuja huonekaluja, jotka\novat kuin ihmisraunioita Parantumattomien Sairaalassa. Siellä oli\nilmapuntari, joka esitti sateella ulosmenevää kapusiinimunkkia, kurjia\nkuparipiirroksia, jotka vievät ruokahalun, kaikki kultareunaisissa\npuukehyksissä; kuparihelainen seinäkello; vihreä kamiini, tomuisia ja\nöljyisiä Argand-lamppuja, pitkä pöytä ja sen päällä vahakangas, niin\ntahmainen, että siihen olisi voinut kirjoittaa nimensä etusormellaan,\nkeskentekoisia tuoleja, pieniä, viheliäisiä espartoruohosta\ntehtyjä olkimattoja, jotka alituisesti menevät kasaan, surkeita\njalkojenlämmittäjiä, joissa oli rikkinäiset reiät ja poikkinaiset\nsaranat hiiltyneissä pidinpuissa. Jotta voisi saada täydellisen\nkäsityksen siitä, kuinka vanha, repaleinen, mätä, renkkuva, madonsyömä,\nsilmäpuoli, ontuva ja henkihievereinen tämä kalusto on, olisi tarpeen\nkuvaus, joka veisi mielenkiintoa liiaksi pois tästä kertomuksesta ja\njota ne lukijat, joilla on kiire, eivät koskaan antaisi anteeksi.\nSanalla sanoen siellä vallitsee runoton surkeus; taloudellinen,\ntoivoton, nukkavieru viheliäisyys. Joskaan se vielä ei ole kokonaan\nlokaan peittynyt, on se kuitenkin täynnä tahroja; ja vaikka siinä ei\nolisi reikiä eikä repaleita, mätänee se kuitenkin lopulta.\n\nTämä huone on parhaassa loistossaan, kun rouva Vauquerin kissa\nseitsemän aikaan aamulla saapuu vähän ennen emäntäänsä, hyppelee\nhyllyille, nuuskii maitoa lautasilla peitetyistä kulhoista ja kehrää.\nHeti sen jälkeen saapuu rouva Vauquer päässä tyllimyssy, jonka alta\npistää esiin huonosti kiinnitettyjä irtosuortuvia, jalassa kuluneet,\nperässä laahustavat tohvelit. Hänen vanha ja pyöreä naamansa, jonka\nkeskestä pistää esiin papukaijan nokkaa muistuttava nenä, pienet\nkyhmyiset kätensä, hänen lihava ruhonsa, ylen täyteläinen, hyllyvä\npovensa, kaikki on sopusoinnussa tämän huoneen kanssa, joka tihkuu\nonnettomuutta ja jonka lämmintä, haisevaa ilmaa rouva Vauquer hengittää\ntuntematta kuvotusta. Hänen syyshallaa muistuttava ulkomuotonsa,\nrypyssä olevat silmänsä, joiden ilme vaihtelee tanssijattaren\nsieluttoman hymyn ja diskonttaajan kirpeän happamuuden välillä,\nsanalla sanoen koko hänen olemuksensa antaa käsityksen täysihoitolasta\nsamoin kuin täysihoitola antaa käsityksen hänestä. Vankilaa ei ole\nolemassa ilman vartijaa, toista ei voi ajatella ilman toista. Tuon\nnaisen kalpea lihavuus on tämän elämän tulos, niinkuin lavantauti on\nseuraus sairaalan eristyshoidosta. Hänen villahameensa, joka näkyy\nvanhasta laahushameesta tehdyn päällyshameen alta ja jonka täyte\npursuu esiin kankaan repeämistä, kuvaa esihuonetta, ruokasalia,\npuutarhaa, kertoo selvästi keittiöstä ja antaa aavistuksen asukeista.\nKun hän on paikalla, on näytelmä täydellinen. Rouva Vauquer on noin\nviisikymmenvuotias, muistuttaa kaikkia naisia, _joilla on ollut\nonnettomuutta_. Hänellä on sama lasimainen ja viaton ulkomuoto kuin\nparittajalla, joka kiivastuu turhasta saadakseen paremman maksun,\nmutta on valmis kaikkeen parantaakseen asemaansa, myymään Matin tai\nPekan, jos Matti tai Pekka olisivat vielä myytävissä. Yhtäkaikki hän on\n_pohjaltaan hyvä ihminen_, sanovat asukit, jotka pitävät häntä köyhänä\nkuullessaan hänen ruikuttavan ja vaikeroivan samoin kuin hekin. Mikä\nmies herra Vauquer oli ollut? Rouva ei koskaan sitä selittänyt. Millä\ntavoin hän oli menettänyt omaisuutensa? \"Oli vastoinkäymisiä\", vastasi\nrouva. Herra Vauquer oli käyttäytynyt häntä kohtaan huonosti, ei ollut\njättänyt hänelle muuta kuin silmät itkeä, tämän talopahasen, millä\nelää, ja oikeuden olla säälimättä ketään kova-osaista, sillä hän, rouva\nVauquer sanoi kärsineensä kaikki, mikä ikänä on mahdollista kärsiä. Kun\npitkä Sylvia, keittäjätär, kuuli emäntänsä tepastelevan, riensi hän\nviemään asukeille näiden eineen.\n\nPuolihoitolaiset söivät täällä yleensä vain päivällisensä, joka maksoi\nkolmekymmentä frangia kuussa. Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus\nalkaa, oli täysihoitolaisten lukumäärä seitsemän. Ensimmäisessä\nkerroksessa oli kaksi talon parasta huonetta. Rouva Vauquer asui itse\npienemmässä, ja toisessa asui rouva Couture, erään tasavallanaikaisen\nylisotakomisarion leski. Hänellä oli mukanaan nuori tyttö, nimeltään\nVictorine Taillefer, jolle hän oli äidin sijassa. Näiden molempain\nnaisten täysihoito maksoi tuhatkahdeksansataa frangia. Toisen\nkerroksen huoneista asui toisessa eräs Poiret-niminen ukko, toisessa\nmuuan nelikymmenvuotias herra, jolla oli musta peruukki, värjätty\nposkiparta ja joka sanoi olevansa entinen liikemies, nimeltään\nVautrin. Kolmannessa kerroksessa oli neljä huonetta, joista kaksi\noli vuokrattu, yksi eräälle ikäimmelle, neiti Michonneaulle, yksi\nvanhalle makaroni- ja tärkkelystehtailijalle, joka salli itseään\npuhutella nimellä ukko Goriot. Molemmat toiset huoneet oli tarkoitettu\nmuuttolinnuille, köyhille ylioppilaille, jotka samoin kuin ukko Goriot\nja neiti Michonneau saattoivat maksaa korkeintaan neljäkymmentäviisi\nfrangia kuussa asunnosta ja ruuasta; mutta rouva Vauquer ei ollut erin\nhalukas pitämään heitä; otti heitä vastaan vain kun ei sattunut saamaan\nparempia: heillä oli liian hyvä ruokahalu. Nykyjään oli toinen näistä\nhuoneista eräällä Angoulêmen seudulta olevalla nuorukaisella, joka oli\ntullut Pariisiin suorittamaan oikeustutkintoa ja jonka lukuisa perhe\nalistui mitä suurimpiin kieltäymyksiin voidakseen lähettää hänelle\ntuhatkaksisataa frangia vuodessa. Eugène de Rastignac, se oli hänen\nnimensä, oli niitä köyhyyden työhön määräämiä nuorukaisia, jotka\naikaisesta lapsuudestaan käsittävät, mitä toiveita heidän vanhempansa\nheihin kiinnittävät ja valmistavat itselleen loistavaa uraa jo heti\nalusta laskemalla opintojensa kantavuuden ja sovelluttamalla ne\nennakolta tulevan yhteiskuntaliikkeen mukaan ollakseen ensimäisiä\nkäyttämään sitä hyväkseen. Ilman hänen uteliaita huomioitaan ja sitä\ntaitavuutta, jolla hän osasi hankkia pääsyn Pariisin salonkeihin,\npuuttuisi tältä kertomukselta ne todet väritykset, joista sen nyt on\nkiittäminen hänen terävää älyänsä ja haluansa saada selville salasyyt\njärkyttävään tilanteeseen, jota yhtä huolellisesti peittelivät sekä ne,\njotka sen olivat luoneet, että se, joka siihen sortui.\n\nTämän kolmannen kerroksen yläpuolella oli ullakko vaatteiden\nkuivaamista varten ja kaksi pientä ullakkokamaria, joista toinen\noli Christophe-nimisen renkipojan, toinen pitkän Sylvian,\nkeittäjättären, makuupaikkana. Seitsemän täysihoitolaisensa lisäksi\noli rouva Vauquerillä kahdeksan laki- tai lääketieteen ylioppilasta\nja pari kolme muuta samassa korttelissa asuvaa päivällisvierasta.\nRuokasalissa oli paikka katettu kahdeksalletoista hengelle ja siellä\noli tilaa noin kahdellekymmenelle; mutta aamiaiselle saapuivat\nainoastaan yllämainitut seitsemän asukkia, jotka silloin olivat kuin\nperheaterialla. Kaikki tulivat alas tohvelit jalassa, juttelivat\ntuttavallisesti puoliruokalaisten ulkomuodosta ja puvusta ja\nedellisen illan tapahtumista puhellen ystävyyden avomielisyydellä.\nNämä seitsemän asukkia olivat rouva Vauquerin lempilapsia ja hän\njakeli huoltoansa heille astronoomin tarkkuudella, itsekunkin\nvuokran suuruuden mukaan. Toisen kerroksen vuokralaiset maksoivat\nainoastaan seitsemänkymmentäkaksi frangia kuussa. Tämä halpa hinta,\njota muutoin ei tavata muualla kuin Faubourg-Saint-Mareelissa, La\nBourben ja La Salpetriéren välillä ja johon rouva Vauquer ainoastaan\npoikkeustapauksissa suostui, osoitti, että nämä asukkaat arvattavasti\nolivat olleet ahtaanpuoleisissa oloissa. Asukkien kuluneet vaatteet\nolivatkin sopusoinnussa talon sisustuksen kanssa. Herrojen\nhännystakkien alkuperäistä väriä oli vaikea enää saada selville,\nheidän jalkineensa olivat sellaiset, jommoisia hienoissa kortteleissa\nnäkee kaduille heitettyinä, ja heidän liinavaatteensa niin ohuet,\nettei niissä enää ollut melkein muuta kuin ajatus. Naisilla oli\nvanhentuneet, haalistuneet ja värjätyt hameet; vanhat rikkinäiset\npitsit, käytännöstä kangistuneet hansikkaat, aina ryppyiset kaulukset\nja kuluneet kaulaliinat. Mutta vaikka vaatteet olivat tämännäköiset,\nolivat sitävastoin melkein kaikki henkilöt itse vankkarakenteisia,\nelämänmyrskyjä uhmanneita, joiden kasvot olivat kovat ja kankeat,\npiirteet poishankautuneet kuin liikkeestä poistetuissa metallirahoissa.\nHeidän kuihtuneiden huuliensa takana oli lujat torahampaat. Nämä asukit\ntuntuivat olevan näyttelijöitä draamoissa, jotka jo olivat päättyneet\ntai vielä jatkuivat; ei sellaisissa draamoissa, joita esitetään\nparrasvalossa ja maalattujen kulissien välissä, vaan todellisia, mykkiä\ndraamoja, jäätäviä draamoja, jotka saavat sydämen sykkimään kuumemmin.\n\nVanha neiti Michonneau piti väsyneiden silmiensä yllä likaista vihreää\ntaftikaihdinta, joka olisi saattanut karkoittaa armeliaisuuden\nenkelinkin. Hänen ohuiden, irvistävien hetaleiden reunustama saalinsa\ntuntui verhoavan luurankoa, niin kulmikkaat olivat ne muodot, joita se\npeitti. Mikä oli riistänyt tältä olennolta naiselliset muodot, sillä\nhän oli epäilemättä ollut kaunis ja sorjavartinen: paheko, suruko\nvaiko himo? Oliko hän liiaksi rakastanut? Oliko hän ollut korumyyjätär\nvaiko ainoastaan ilotyttö? Sovittiko hän uhmailevan nuoruuden runsaita\nkuvitteluja ja voittoja vanhuudella, jota ohikulkija kammoi? Hänen\nmulauttava katseensa vilutti, hänen kurtistuneilla kasvoillaan oli\nuhkaava ilme. Hänellä oli kimakka ääni kuin kesän loppuessa ruohistossa\nkitisevällä heinäsirkalla. Hänen sanottiin hoitaneen erästä vanhaa\nrakkotulehdusta sairastavaa herraa, jonka tämän lapset olivat jättäneet\nluullen hänen olevan ilman varoja. Ukko oli testamentannut hänelle\ntuhannen frangin elinkoron, josta tämän tästäkin käräjöivät ukon\nperilliset, joiden parjausten alituisena esineenä hän oli. Vaikka\nintohimot olivat runnelleet hänen kasvojansa, oli ihossa vielä\nvalkeutta ja hienoutta, josta saattoi olettaa, että ruumiissa vielä oli\njoitakin kauneuden rippeitä.\n\nHerra Poiret oli eräänlaatuinen kone. Kun näki hänen liikkuvan kuin\nharmaa varjo jollakin Jardin des Plantesin käytävällä vanha lakkirauska\npäässä, kädessä tuskin pysyvä keppi, jonka norsunluunuppi oli\nkellastunut, yllä risaliepeinen kapotakki, joka vain huonosti peitti\nmelkein tyhjiä, tuulessa väpättäviä housuja, siniset sukat jaloissa,\naskelet horjuvina kuin juopuneella, likaisenvalkoiset liivit ja paksu\nmusliinikaulahuivi kömpelösti kiedottuna kauluksen ympäri, joka verhosi\nhänen kalkkunakaulaansa, niin monikin kysyi itseltään, mahtoiko tuo\nkiinalainen varjo kuulua siihen häikäilemättömään Jafetin poikien\nrotuun, jota niin paljon näkee liikuskelevan Boulevard Italienilla.\nMikä työ oli saattanut hänet niin kuivattaa, mikä intohimo niin\nnäivettää hänen sipulimaiset kasvonsa, joita karikatyyripiirroksenakin\nolisi pidetty todellisuudessa mahdottomina? Mikä hän oli ollut?\nEhkäpä oikeusministeriön virkamies, siinä osastossa, jonne pyövelit\nlähettävät laskunsa mustan naamarin hankkimisesta teloitettaville,\nkoppien kittaamisesta, kirvesten teroittamisesta. Tai kenties jonkin\nteurastamon rahankantomies tai terveyslautakunnan tarkastajanapulainen?\nHän näytti sanalla sanoen olleen suuren yhteiskuntamyllymme\nkuormajuhtia, akselinpää, jonka ympäri yleinen kurjuus ja saasta\npyörii, niitä, joista sanomme nähdessämme: \"Semmoisiakin täytyy\nkuitenkin olla olemassa.\" Pariisin hieno maailma ei tunne näitä\nmoraalisista tai fyysillisistä kärsimyksistä kalpeita naamoja. Mutta\nPariisihan on todellinen valtameri. Minkä luotaattekin, ette koskaan\nsen syvyyttä tunne. Niin huolellisesti kuin koetattekin sitä tutkia ja\nkuvata ja niin paljon kuin tämän meren innokkaita tutkijoita onkin:\naina tapaa siinä jonkin ennenkäymättömän paikan, tuntemattoman onkalon,\nkukkia, helmiä, hirviöitä, jotakin ennenkuulumatonta, kirjallisten\nsukeltajain unohtamaa. Maison Vauquer on semmoinen outo onkalo.\n\nSiellä oli kuitenkin kaksi olentoa, jotka olivat muiden asukkien ja\nruokailijain jyrkkänä vastakohtana. Vaikka neiti Victorine Taillefer\noli sairaalloisen kalpea ikäänkuin kalvetustautia poteva ja vaikka hän\nalituisella alakuloisuudellaan, hämillisellä olennollaan ja heiverällä\nulkomuodollaan yhtäältä liittyi siihen yleiseen kärsimykseen, joka\noli tämän taulun taustana, eivät hänen kasvonsa kuitenkaan olleet\nvanhat, ja hänen äänensä ja liikkeensä olivat sulavat. Tämä onneton\nlapsi oli kellastuvalehtinen pensas, joka vehmaana on istutettu\nkaruun maahan. Hänen valkoisella ihollaan, vaaleantummalla tukallaan,\nsorjalla vartalollaan oli se sulous, jota nykyajan runoilijat löytävät\nkeskiajan kuvanveistoksista. Hänen tummanharmaat silmänsä ilmaisivat\nkristillistä lempeyttä ja alistuvaisuutta. Hänen yksinkertainen,\nhalpahintainen pukunsa ilmaisi nuorteita muotoja. Onnellisemmissa\noloissa hän olisi ollut viehättävä; onni on naisten runous niinkuin\npuku heidän ihomaalinsa. Jos tanssiaisten ilo olisi heijastanut näillä\nkalpeilla kasvoilla, jos hienostuneen elämän makeus olisi pyöristänyt\nja värittänyt näitä jo hiukan kavenneita kasvoja; jos rakkaus olisi\nelvyttänyt näitä surullisia silmiä, olisi Victorine voinut kilpailla\nkenen nuoren kauniin tytön kanssa tahansa. Häneltä puuttui se, mikä\nluo naisen toisen kerran; korut ja lemmenkirjeet. Hänen tarinastaan\nolisi voinut kirjoittaa kirjan. Hänen isänsä katsoi itsellään olevan\nsyytä olla häntä tunnustamatta, kieltäytyi pitämästä häntä luonaan,\nantoi hänelle vain kuusisataa frangia vuodessa, ja oli muuttanut\nomaisuutensa irtaimeksi voidakseen luovuttaa sen kokonaan pojalleen.\nVictorinen äidin kaukainen sukulainen, jonka luokse tämä oli tullut\nepätoivosta kuolemaan, rouva Couture, piti orvosta huolta kuin omasta\nlapsestaan. Onnettomuudeksi ei Tasavallan ylisotakomisarion leski\nomistanut muuta kuin elinkorkonsa ja eläkkeensä; hän saattoi kuolla\nmilloin tahansa ja jättää tyttöparan kokemattomana ja varattomana oman\nonnensa nojaan. Kunnon rouva vei Victorinen messuun joka sunnuntai,\nripille joka toinen viikko tehdäkseen hänestä joka tapauksessa\nhurskaan tytön. Hän oli oikeassa. Uskonnolliset tunteet antoivat\nhoivaa tälle hyljätylle lapselle, joka rakasti isäänsä ja joka vuosi\nmeni tämän luokse viemään hänelle äitinsä anteeksiantamusta, mutta\njoka vuosi sai turhaan kolkuttaa isänkodin armottomasti suljetulle\novelle. Hänen veljensä, ainoa joka olisi voinut olla välittäjänä,\nei ollut käynyt tervehtimässä ainoatakaan kertaa neljään vuoteen\neikä lähettänyt hänelle mitään avustusta. Victorine rukoili Jumalaa\navaamaan isän silmät ja hellyttämään veljen sydämen ja rukoili heidän\npuolestaan heitä syyttämättä. Rouva Couture ja rouva Vauquer eivät\nsanakirjastakaan löytäneet kylliksi haukkumasanoja leimatakseen tätä\nbarbarimaista menettelyä. Kun he parjasivat miljoonamiehen kataluutta,\npuhui Victorine suloisia sanoja, jotka muistuttivat haavoitetun\nsepelkyyhkyn laulua, jonka tuskanhuutokin vielä ilmaisee rakkautta.\n\nEugène de Rastignac oli ulkomuodoltaan aivan etelämainen, kalpea iho,\nmusta tukka, siniset silmät. Koko hänen olentonsa ja tapansa ilmaisi\nhienon perheen poikaa, jonka kasvatus vain oli täydentänyt hyvän aistin\nperimyksiä. Vaikka hän säästikin pukujansa ja arkioloissa kulutti\nviimevuotisia vaatteitansa, saattoi hän kuitenkin joskus esiintyä\nhienosti puettuna. Tavallisesti oli hänellä yllään vanha kapotakki,\nhuonot liivit, ylioppilaan tavallinen likainen ja huonosti solmittu\nkaulahuivi, samanlaatuiset housut ja puolipohjatut kengät.\n\nNäiden kahden olennon ja muiden asukkien välimuotona oli Vautrin,\nse nelikymmenvuotias, jolla oli värjätty poskiparta. Hän oli niitä,\njoita kansa sanoo pomomiehiksi. Hänellä oli leveät hartiat, muhkea\nrinta, vahvat lihakset ja suuret, neliskulmaiset kädet, joiden ranteet\nolivat täynnä melkein tulipunaisia karvoja. Hänen kasvoillaan oli\ntiukassa ennenaikaisia ryppyjä ja niiden piirteissä eräänlaista\nkovuutta, joka oli ristiriidassa hänen liukkaan ja mielistelevän\nkäytöksensä kanssa. Hänen matala äänensä, joka soveltui hyvin hänen\nmeluavaan iloisuuteensa, ei ollut epämiellyttävä. Hän oli kohtelias\nja leikkisä. Jos joku lukko oli vialla, niin oli hän pian ottanut sen\nirti, korjannut, öljynnyt, kiilloittanut ja kiinnittänyt sen jälleen\npaikoilleen sanoen: \"Tämmöiset asiat minä tunnen.\" Hän tunsi muuten\nkaikki muutkin asiat: laivat, meren, Ranskan, ulkomaat, liikeasiat,\nihmiset, tapahtumat, lait, hotellit ja vankilat. Jos joku valitteli,\ntarjosi hän heti apuansa. Hän oli monta kertaa lainannut rouva\nVauquerille ja eri asukkaille rahaa; mutta hänen velallisensa olisivat\nennen kuolleet kuin jättäneet velkansa maksamatta, sellaista pelkoa\nhän herätti hyväntuulisuudestaan huolimatta eräänlaatuisella syvällä\nja päättäväisellä katseellaan. Jo hänen sylkemistapansa osoitti\nhämmentymätöntä kylmäverisyyttä, joka ei haikailisi rikosta, jos oli\npäästävä jostakin pälkähästä. Hänen tapanansa oli mennä ulos aamiaisen\njälkeen, palata päivälliseksi, mennä sitten taas ulos ollakseen poissa\nkoko illan ja tullakseen kotiin puoliyön tietämissä portinavaimen\navulla, jonka rouva Vauquer oli uskonut hänen haltuunsa. Hän oli ainoa,\njoka nautti semmoista etua. Mutta sitten hän olikin mitä parhaissa\nväleissä lesken kanssa, jota hän puhutteli \"mammaksi\", sepäellen muoria\nuumenelta, mikä oli melkein käsittämätön mairittelu! Muori uskoi sen\nyhäkin olevan helpon tehtävän, mutta ainoastaan Vautrinilla oli kyllin\npitkät käsivarret ulottuakseen tätä uhkeaa emäntää kiemaisemaan. Yksi\nhänen luonteensa piirre oli, että hän avokätisesti maksoi viisitoista\nfrangia kuussa siitä _gloriasta_, jota hän joi jälkiruuan kostikkeeksi.\nHenkilöt, jotka olisivat olleet vähemmän pintapuolisia kuin nuo\npariisilaiselämän pyörteissä hyörivät nuorukaiset tai nuo vanhukset,\njotka olivat välinpitämättömiä kaikesta, mikä ei suorastaan koskenut\nheitä, eivät olisi pysähtyneet siihen epäilyttävään vaikutukseen, minkä\nVautrin heihin teki. Hän tiesi tai arvasi kaikkien ympärilläänolijain\nasiat, mutta, kukaan näistä ei tuntenut hänen ajatuksiaan ja puuhiaan.\nVaikka hän oli pystyttänyt näennäisen hyvänsuopaisuutensa, alituisen\ntyytyväisyytensä ja hilpeytensä muuriksi muiden ja itsensä välille,\npisti hänen luonteensa kaamea pimento useinkin esiin. Useinkin saattoi\njokin päähänpisto, suorastaan Juvenaliksen arvoinen, jolla hän tuntui\nhuvikseen ilkkuvan lakeja, ruoskivan yhteiskunnan ylhäisiä, osoittavan\nkuinka epäjohdonmukaisia he olivat, johtaa mieleen, että hän vihasi\nnykyistä yhteiskuntajärjestystä, ja että hänen elämässään oli jokin\nsalaisuus, jota hän huolellisesti peitti.\n\nViehättyneenä, varmaankin tietämättään, toisen voimasta ja toisen\nkauneudesta, neiti Taillefer kohdisti arkoja katseitaan ja salaisia\najatuksiaan vuoroin kumpaankin, milloin nelikymmenvuotiaaseen,\nmilloin nuoreen ylioppilaaseen; mutta kumpikaan näistä ei näyttänyt\nkiinnittävän häneen mitään huomiota, vaikka kohtalo milloin tahansa\nsaattoi muuttaa hänen asemansa ja tehdä hänestä rikkaan perijättären.\nSitäpaitsi ei kukaan näistä henkilöistä ottanut vaivakseen tutkia,\nolivatko ne onnettomuudet, joihin jonkun heistä sanottiin joutuneen,\ntodellisia vai tekaistuja. Kaikki osoittivat toisiaan kohtaan\nepäluulonsekaista välinpitämättömyyttä, joka oli seuraus kunkin omista\noloista. He tiesivät olevansa kykenemättömiä lieventämään toistensa\nhuolia ja kaikki olivat kertomalla ne toisilleen tyhjentäneet säälin\nmaljan pohjaan. He olivat kuin vanhat aviopuolisot, joilla ei enää ole\nmitään toisilleen sanottavaa. Heidän välillään oli vain mekaanisen\nelämän suhteet. Kaikki he saattoivat kulkea kadulla väistämättä\nsokeaa, kuunnella jonkun onnettoman kertomusta ilman liikutusta, ja\nnähdä kuolemassa vain kurjuusprobleemin ratkaisun, joka teki heidät\ntunteettomiksi ankarimmankin kuolonkamppauksen suhteen. Onnellisin\nnäistä onnettomista oli rouva Vauquer, joka vallitsi tätä köyhäintaloa.\nHänelle yksin oli tuo pieni puutarha, jonka hiljaisuus ja kylmyys,\nkuivuus ja kosteus teki autioksi kuin aron, hymyilevä lehto. Hänelle\nyksin oli tämä keltainen ja synkkä talo, jossa vallitsi ummehtunut\nhomeenhaju, täynnä viehätystä. Nämä kopit olivat hänen. Hän elätti\nnäitä vankeja, jotka ainainen hätä oli hänelle hankkinut, ja käytti\nheidän suhteensa rajatonta valtiutta. Missä muualla Pariisissa olisivat\nnämä köyhät olennot niin halvalla hinnalla saaneet niin tuoreen ja\nriittävän ravinnon ja huoneen, jonka saattoivat tehdä, joskaan ei\nsiroksi ja mukavaksi, ainakin siistiksi ja mahdolliseksi asua? Vaikkapa\nhän olisi tehnyt huutavan vääryyden, olisi uhri alistunut valittamatta.\n\nTällaisessa yhtymässä täytyi esiintyä ja esiintyikin pienoismuodossa\nsamat ainekset kuin varsinaisessa yhteiskunnassa. Noiden\nkahdeksantoista joukossa oli samoin kuin kouluissa, samoin kuin\nmaailmassa, avuton olentoparka, syytön syntipukki, joka oli kaikkien\npilan esineenä. Toisen vuoden alussa tuli tämä henkilö Eugène de\nRastignacille arvokkaimmaksi kaikista niistä, joiden parissa hän oli\ntuomittu viettämään vielä kaksi pitkää vuotta. Tämä mies oli vanha\nmakaronitehtailija, ukko Goriot, jonka päähän maalari olisi keskittänyt\nniinkuin kertojakin taulun kaiken valon. Minkä salliman oikku oli\njuuri tälle vanhimmalle vuokralaiselle hankkinut tämän puolittain\nvihamielisen halveksumisen, tämän säälinsekaisen vainon, tämän hänen\nonnettomuuksiensa ilkkumisen? Oliko hän antanut siihen aihetta\njollakin niitä naurettavia ja omituisia tekoja, joita on vaikeampi\nantaa anteeksi kuin todellisia paheita. Tämmöisiä kysymyksiä herättää\nyhteiskunnallinen vääryys. Kenties kuuluu ihmisluontoon panna kaikki\nsen kärsittäväksi, joka todellisesta nöyryydestä, heikkoudesta tai\nvälinpitämättömyydestä sietää kaikki. Emmekö kaikki mielellämme näytä\nvoimaamme toisen henkilön tai jonkin asian kustannuksella? Pieninkin\nkatupoika soittaa kaikille oville, kun on kylmä, tai kiipeää puhtaan\nmuistopatsaan päälle raapustamaan siihen nimensä.\n\nUkko Goriot, kuudenkymmenenyhdeksän vuotias vanhus, oli asettunut\nasumaan rouva Vauquerin luo vuonna 1813 lopetettuaan liiketoimintansa.\nHän oli ensin vuokrannut sen huoneen, joka nyt oli rouva Couturella,\nja maksoi silloin täysihoidosta tuhatkaksisataa frangia niinkuin\nainakin mies, jolle viisi louisdoria enemmän tai vähemmän on jokseenkin\nyhdentekevää. Rouva Vauquer oli korjauttanut tämän kerroksen kolme\nhuonetta erään ennakkosuorituksen avulla, jolla hän maksoi kurjan\nkaluston, johon kuului keltaiset pumpuliuutimet, Utrechtin sametilla\nverhotut kiiltopuiset nojatuolit, muutamia liisteröityjä tauluja\nja seinäpaperit, jotka eivät olisi kelvanneet edes laitakaupungin\nkapakoihin. Ehkäpä se huolettomuus, jolla ukko Goriot, jota siihen\naikaan kunnioittavasti kutsuttiin herra Goriotiksi, antoi houkutella\nitseltään rahoja, sai rouvan pitämään häntä hupakkona, joka ei\nymmärtänyt mitään raha-asioista. Goriotilla oli taloon tullessaan\nvaatevarasto, joka ilmaisi varakasta kauppiasta, jonka liiketoiminnasta\nluopuessaan ei tarvitse kieltäytyä mistään. Rouva Vauquer oli saanut\nihailla kahdeksaatoista Hollanninpalttinaista paitaa, joiden hienous\noli sitä huomattavampi, kun makaronitehtailija piti kaulahuivissaan\nkahta pienellä ketjulla toisiinsa yhdistettyä neulaa, joita kumpaakin\nkoristi suuri timantti. Pukeutuneena tavallisesti vaaleansiniseen\npukuun, pani hän joka päivä ylleen valkoiset pikeeliivit, jotka\npiukasti peittivät hänen pulleahkon vatsansa, jonka päällä killuivat\nhelykoristeiset, raskaat, kultaiset kellonperät. Hänen nuuskarasiansa,\njoka niinikään oli kultaa, sisälsi medaljongin, täynnä hiussuortuvia,\njotka näyttivät viittaavan erinäisiin menestyksiin kauniimman\nsukupuolen parissa. Kun hänen emäntänsä syytti häntä _naisten\nsankariksi_, välähti herra Goriotin huulilla mairemielen porvarin\ntyytyväinen hymy. Hänen kaappinsa olivat täynnä hopeaesineitä,\njotka hän oli ottanut mukaansa entisestä kodistaan. Rouva Vauquerin\nsilmät kiiluivat auliisti auttaessaan herra Goriotia järjestelemään\nliemikauhoja, lusikoita, pöytäkaluja, mauste- ja kastikeastioita,\nuseita tarjottimia, kullattuja aamiaiskalustoja, sanalla sanoen jos\njonkinlaisia enemmän tai vähemmän kauniita esineitä, jotka painoivat\nyhteensä sangen monta naulaa ja joista hän ei tahtonut luopua. Nämä\nlahjat muistuttivat hänelle entisen perhe-elämänsä juhlahetkiä. \"Tämä\",\nsanoi hän ottaen käteensä erään tarjottimen ja pienen maljakon,\njonka kansi esitti kahta kukertelevaa kyyhkystä, \"on ensimmäinen\nlahja, jonka sain vaimoltani, vieläpä hääpäivänämme. Se raukka uhrasi\nkaikki tyttösäästönsä tähän. Nähkääs, rouva, minä kaivaisin ennen\nojaa pelkin kynsineni kuin luopuisin tästä! Jumalan kiitos, nyt voin\nkoko loppuikäni juoda kahvini joka aamu tästä kupista. Olen tosiaan\nonnen poika, minulla on mitä tarvitsen pitkäksi aikaa eteenpäin.\"\nTällä välin olikin rouva Vauquerin haukansilmä huomannut pääkirjassa\nmuutamia numeroita, jotka likimalkaisen yhteenlaskun mukaan antoivat\ntuolle kunnon ukolle varmaankin kahdeksan tai kymmenen tuhannen\nfrangia korkoja. Siitä päivästä alkaen sai rouva Vauquer, omaa sukuaan\nde Couflans, jolla silloin oli niskassaan neljäkymmentäkahdeksan\nvuotta, vaikka ei tunnustanut enempää kuin kolmekymmentäseitsemän,\nyhtä ja toista miettimistä. Siitä huolimatta, että Goriotin silmät\nolivat paisuneet ja vuotavaiset, mikä pakotti hänet usein kuivaamaan\nniitä, oli hän rouvan mielestä hauskan ja hienon näköinen. Sitäpaitsi\nviittasivat hänen paksut pohkeensa ja suuri, leveä nenänsä erinäisiin\nominaisuuksiin, joita leski tuntui pitävän arvossa, ja joita herra\nGoriotin pyöreät, hiukan yksinkertaiset kasvot vielä vahvistivat.\nHänen tukkansa, jota Polyteknillisen Opiston kähertäjä tuli joka aamu\npuuteroimaan, muodosti viisi niemekettä hänen matalalla otsallaan\nja sopi hänen kasvoihinsa erinomaisesti. Vaikka hiukan kömpelö,\nnäytti hän niin pulskasti puetulta, oli niin runsaasti varustettu\nnuuskalla, jota hän nuuskasi sen näköisenä kuin ainakin mies, joka\non varma voivansa pitää rasiansa aina täynnä macubaa, että kun rouva\nVauquer sinä päivänä, jolloin herra Goriot muutti hänen taloonsa,\nmeni maata, paistui hän kuin peltokana rasvassaan siinä tulessa, joka\noli syttynyt hänen halustaan jättää Vauquerin käärinliina ja nousta\nuuteen elämään Goriotin kautta. Mennä naimisiin, myydä talonsa, tulla\nhienoksi naiseksi korttelissa, toimeenpanna siellä rahankeräyksiä\nköyhien hyväksi, tehdä sunnuntaisin huvimatkoja Choisyhin, Soissyhin\nja Gentillyhin; käydä teatterissa, milloin halutti, omassa aitiossaan,\ntarvitsematta odottaa vapaalippuja, joita jotkut vuokralaiset\nantoivat hänelle heinäkuussa; hän loi unelmissaan oikean Eldoradon\npariisilaiskodiksi. Hän ei ollut sanonut kenellekään, että hänellä oli\nneljäkymmentätuhatta frangia, jotka hän oli koonnut penni penniltä. Hän\nkatsoi, mitä varallisuuteen tuli, olevansa sopiva kosittava.\n\n\"Mitä muuhun tulee, niin olen yhtä paljon arvoinen kuin ukko\",\nsanoi hän itsekseen ja käännähti vuoteessaan, ikäänkuin itse\nvakuuttautuakseen niistä suloista, joista pitkä Sylvia joka päivä\ntapasi onttoja painumakuvia.\n\nSiitä päivästä alkaen käytti rouva Vauquer noin kolmen kuukauden ajan\nherra Goriotin hiuskähertäjää ja uhrasi pukuunsa erinäisiä ylimääräisiä\nmenoeriä, joita hän puolusteli sillä, että oli välttämätöntä pitää\ntaloa siinä kunnossa, joka soveltui niiden kunnioitettavien henkilöiden\narvoon, jotka siellä asuivat. Hän koetti kaikin tavoin saada\nvuokralaispiiriänsä vaihtumaan julistaen aikomuksensa olevan tästedes\nolla missään tapauksessa vastaanottamatta muita kuin mitä hienoimpia\nihmisiä. Jos joku vieras tuli, niin hän selitteli laajasti sitä\nkunniaa minkä herra Goriot, Pariisin huomattavimpia ja arvokkaimpia\nliikemiehiä, oli osoittanut hänen talolleen. Hän jakeli prospekteja,\njoiden nimikkeenä oli: MAISON VAUQUER. Se oli, sanoi hän, \"Ranskan\nvanhimpia ja arvokkaimpia porvaristäysihoitoloita\". Sieltä oli mitä\nmiellyttävin näköala Gobelins-laaksoon (kolmannesta kerroksesta\nsaattoi sen juuri erottaa), ja _ihana_ puutarha, jonka päähän johti\nlehmuksien reunustama PUISTOTIE. Hän puhui vielä raikkaasta ilmasta ja\nrauhallisesta asemasta. Tämä prospekti hankki hänelle vuokralaiseksi\nkreivitär de l'Ambermesnilin, kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäisen\nnaisen, joka odotti selvittelyn päättymistä ja eläkkeen myöntämistä,\njoka hänelle oli tuleva puolisonsa, erään taistelukentillä kaatuneen\nkenraalin leskenä. Rouva Vauquer paranteli ruokia ja lämmitti huoneita\nlähes kuusi kuukautta ja täytti prospektissa antamansa lupaukset niin\nhyvin, että hänen täytyi _panna lisää omastaan_. Kreivitär sanoikin\nrouva Vauquerille, käyttäen puhuttelua: _rakas ystävä_, hankkivansa\nhänelle asukkaiksi vapaaherratar de Vaumerlandin ja eversti kreivi\nPicquoiseaun lesken, kaksi ystävätärtään, jotka viettivät viimeisiä\naikojansa Maraisissa, eräässä täysihoitolassa, joka oli paljoa\nkalliimpi kuin Maison Vauquer. Nämä rouvat tulisivat muuten hyvin\nvarakkaiksi, kun sotakanslia vain saa työnsä valmiiksi.\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"eihän niistä kanslioista tule koskaan mitään\nvalmista!\"\n\nMolemmat lesket menivät päivällisen jälkeen yhdessä rouva Vauquerin\nhuoneeseen ja istuivat siellä juttelemassa juoden viinimarjalikööriä\nja syöden makeisia, jotka oikeastaan oli varattu vain emännän\nnautittaviksi. Rouva de l'Ambermesnil hyväksyi täydellisesti emäntänsä\naikomukset Goriotin suhteen, jotka hän muuten oli arvannut heti\nensimmäisestä päivästä alkaen; hän oli sitä mieltä, että Goriot oli\naivan mainio mies.\n\n\"Ah, rakas rouva, hänhän on terve kuin pukki\", sanoi kreivitär, \"ja\nkaikin puolin vielä semmoinen mies, joka voi tarjota paljon nautintoja\nnaiselle.\"\n\nKreivitär kiinnitti jalomielisesti rouva Vauquerin huomiota tämän\npukuun, joka ei ollut sopusuhdassa emännän vaatimusten kanssa.\n\n\"Teidän täytyy asettua sotakannalle\", selitti hän.\n\nLaajain neuvotteluiden jälkeen lähtivät molemmat lesket Palais\nRoyaliin, missä he \"Galeries de Boisista\" ostivat sulkahatun ja hilkan.\nSitten vei kreivitär ystävättärensä \"La Petite Jeannetteen\", missä he\nvalitsivat hameen ja vyöhikön. Näissä tamineissa oli rouva Vauquer\naivan kuin \"Boeuf à la Moden\" kyltti. Siitä huolimatta hän katsoi\nmuuttuneensa edukseen siinä määrin, että tunsi olevansa kreivittärelle\nkiitollisuuden velassa ja, vaikka ei luonnostaan suinkaan ollut\nantelias, pyysi tätä vastaanottamaan hatun, joka maksoi kaksikymmentä\nfrangia. Totta puhuen hän aikoi vastapalvelukseksi pyytää kreivitärtä\ntunnustelemaan Goriotin suonta ja selittämään ukolle hänen etujansa.\nRouva De l'Ambermesnil ottikin hyvin ystävällisesti tämän tehtävän\nsuorittaakseen ja onnistuikin aikaansaamaan kahdenkeskisen keskustelun\nherra Goriotin kanssa; mutta havaittuaan hänet vastahakoiseksi,\nettemme sanoisi aivan tunteettomaksi niiden yritysten suhteen, joita\nkreivitär teki kiehtoakseen ukkoa omaan laskuunsa, poistui hän aivan\nkuohuksissaan äijän moukkamaisuudesta.\n\n\"Rakas ystäväni\", sanoi hän rouva Vauquerille, \"te ette koskaan pääse\nmihinkään sen miehen suhteen; hän on naurettavan epäluuloinen. Hän on\nkoronkiskuri, josta te tulette saamaan vain ikävyyksiä.\"\n\nHerra Goriotin ja rouva de l'Ambermesnilin välillä oli tosiaan\ntapahtunut sellainen sananvaihto, että kreivitär ei enää tahtonut asua\nedes saman katon alla ukon kanssa. Seuraavana päivänä muutti rouva pois\nunohtaen kiireessä maksaa kuuden kuukauden vuokran ja jättäen jälkeensä\nvanhan hameen, jonka arvo oli viisi frangia. Huolimatta innokkaista\ntiedusteluista, joita rouva Vauquer toimeenpani, ei hänen onnistunut\nkoko Pariisista saada mitään tietoja kreivitär de l'Ambermesnilistä.\nHän puhui usein tästä surullisesta tapahtumasta pahoitellen\nherkkäuskoisuuttaan, vaikka oli epäluuloisempi kuin kissa; mutta hän\noli niitä ihmisiä, jotka epäilevät lähimpiänsä, mutta uskoutuvat\nensiksi vastaantulevalle vieraalle. Omituinen, mutta tosi asia, jonka\nhelposti havaittavat juuret ovat ihmissydämessä. Ehkäpä ei erinäisillä\nihmisillä ole mitään enempää voitettavissa muilta ihmisiltä, joiden\nkanssa he elävät yhdessä; osoitettuaan näille sielunsa kuivuuden,\ntuntevat he itsensä salaisesti näiden arvostelemaksi ansion mukaan;\nmutta kun heillä on vastustamaton tarve saada sitä mairittelua, jota\nilman heidän täytyy olla, tai väkisinkin tahtovat näyttää omistavansa\nominaisuuksia, joita heillä ei ole, he toivovat saavansa arvonantoa\nja ystävyyttä sellaisilta, jotka ovat heille vieraita silläkin\nuhalla, että joutuvat lopulta nenästä vedetyiksi. Toisaalta taas on\nmyöskin ihmisiä, jotka eivät koskaan tee ystävilleen ja lähimmilleen\nmitään hyvää senvuoksi, että se on heidän velvollisuutensa, jota\nvastoin he olemalla palvelevaisia tuntemattomia kohtaan tyydyttävät\nturhamielisyyttään; jota ahtaampi heidän ystäväpiirinsä on, sitä\nvähemmän ystävyyttä he tuntevat; jota laajemmaksi se käy, sen\nherttaisemmiksi he käyvät. Rouva Vauquer oli epäilemättä näiden kahden\nilkeän ja petollisen ihmislajin välimuoto.\n\n\"Jos minä olisin ollut täällä\", sanoi Vautrin vastaukseksi hänen\npäivittelyihinsä, \"ei sitä onnettomuutta olisi tapahtunut! Minä olisin\ntotisesti paljastanut sen seikkailijan. Minä tunnen heidän metkunsa.\"\n\nKuten kaikki ahtaat ihmiset ei rouva Vauquer koskaan mennyt tapahtumain\npiirin ulkopuolelle tai etsinyt niiden todellisia syitä. Hän pani\nmieluummin omat tuhmuutensa toisten syyksi. Kun tämä ikävä tapaus\noli sattunut, katsoi hän kunnon makaronitehtailijaa onnettomuutensa\nvarsinaiseksi aiheuttajaksi ja sanoi siitä hetkestä saaneensa\nsilmänsä auki näkemään hänen todellisen luonteensa. Kun hän huomasi\npukukustannuksensa ja muun viehätysyrityksensä hyödyttömäksi, kävi\nhänelle selväksi, että siihen saattoi olla vain yksi syy. Hänelle\nvalkeni äkkiä, että hänen vuokralaisellaan oli, kuten hän sanoi,\nomat kurinsa. Kävi lopulta ilmi, että ne suloiset toiveet, joihin\nrouva Vauquer oli tuudittautunut, olivat ihan perusteettomalla\npohjalla ja ettei hän ikinä pääsisi mihinkään sen miehen suhteen,\nkuten kreivitär, joka tuntui olleen asianymmärtäjä, niin varmasti\nlausui. Rouva Vauquer meni nyt tietenkin inhossaan paljoa pitemmälle\nkuin ennen ystävyydessään. Hänen vihansa ei ollut missään suhteessa\nhänen rakkauteensa, vaan pettyneisiin toiveisiinsa. Vaikka ihmissydän\nlevähtääkin noustessaan rakkauden korkeuksiin, se harvoin pysähtyy\nvihan tunteiden jyrkillä rinteillä. Mutta herra Goriot oli hänen\nvuokralaisensa ja lesken oli siis pakko ehkäistä kaikki haavoitetun\nitserakkautensa purkaukset, tukahduttaa pettymyksensä huokaukset ja\nniellä kostonhalunsa niinkuin priorinsa kiusaama munkki. Pikkusielut\ntyynnyttävät tunteitansa, olivatpa ne hyviä tai pahoja, alituisilla\npikkumaisuuksilla. Leski käytti koko naisilkeyttänsä keksiäkseen\nkeinoja salassa vainotakseen uhriansa. Hän alkoi poistamalla kaiken\nylellisyyden, jota ruuan suhteen oli noudatettu.\n\n\"Ei anneta enää kurkkua eikä kilohailia, se on aivan tarpeetonta\",\nsanoi hän pitkälle Sylvialle samana aamuna, jolloin hän palasi entiseen\nohjelmaansa.\n\nHerra Goriot oli niukkaruokainen ihminen; vähätarpeisuus, niin\nvälttämätön niille, jotka itse luovat varallisuutensa, oli hänessä\ntullut toiseksi luonnoksi. Lautasellinen keittoa, lihaa, vihanneksia,\noli aina ollut ja tulisi aina olemaan hänen mieliateriansa. Rouva\nVauquerin oli siis sangen vaikea kiusata vuokralaistaan, kun ei\nmitenkään päässyt rikkomaan hänen makuansa. Epätoivoissaan siitä, ettei\npäässyt tuon haavoittumattoman miehen kimppuun alkoi hän panetella\nhäntä ja sai vähitellen muut vuokralaiset, jotka huvikseen auttoivat\nhänen kostoansa, niinikään inhoamaan Goriotia. Toisen vuoden lopulla\noli leski käynyt siinä määrin epäluuloiseksi, että kysyi itseltään,\nminkä vuoksi tuo rikas kauppias, jolla oli seitsemän tai kahdeksan\ntuhannen frangia korkoja, kallisarvoinen hopeakalusto ja yhtä kauniita\njalokiviä, kuin konsanaan jollakin pitonaisella, asui hänen luonaan\nja tyytyi varallisuuteensa verraten niin vaatimattomiin oloihin.\nSuurimman osan ensimmäistä vuotta oli Goriot usein syönyt päivällistä\nulkona kerran tai kahdesti viikossa, mutta se oli sitten huomaamatta\nmuuttunut kerraksi tai kahdeksi kuussa. Nämä herra Goriotin pienet\npoikkeilut koskivat siksi läheisesti rouva Vauquerin etua, ettei\nrouva voinut olla tuntematta tyytymättömyyttä siitä yhä suuremmasta\ntäsmällisyydestä, jolla hänen vuokralaisensa söi päivällisensä hänen\npöydässään. Tämä muutos hänen tavoissaan selitettiin johtuvaksi osaksi\nhänen varallisuutensa säännöllisestä vähenemisestä osaksi hänen\nhalustaan muka tehdä kiusaa talon emännälle. Näiden kääpiösielujen\ninhoittavimpia ominaisuuksia on se, että he olettavat muista samaa\nkataluutta. Onnettomuudeksi antoi herra Goriot toisen vuoden lopulla\njonkinlaista oikeutusta sille parjaukselle, jonka alaisena hän oli,\npyytämällä rouva Vauquerilta saada muuttaa kerrosta ylemmäksi ja\nalentaa vuokraansa yhdeksäänsataan frangiin. Hänen täytyi elää niin\nsäästävästi, ettei hänen huoneessaan enää talvella lämmitetty. Rouva\nVauquer tahtoi rahansa etukäteen, mihin herra Goriot suostui, mutta\ntästedes alkoi rouva nimittää häntä ukko Goriotiksi. Hän oli näet\nkeksinyt syyn ukon rappioon. Ukko Goriot oli, kuten valekreivitär aivan\noikein oli selittänyt, kavala ja epäluotettava henkilö. Tyhjäpäiset\nihmiset ovat aina juoruilevia senvuoksi, ettei heillä itsellään ole\nmitään sanomista ja heidän logiikkansa mukaan on niillä, jotka eivät\npuhu omista asioistaan, salaiset syynsä vaieta. Tästä niin arvokkaasta\nkauppiaasta tuli tällä tavoin huono mies ja vanha rakasteleva narri.\nMilloin oli -- mikäli Vautrin, joka tähän aikaan asettui asumaan\nMaison Vauqueriin, lausui -- ukko Goriot mies, joka kävi Pörssissä,\nja joka siellä pelasi koroillaan ensin hävittyään pääomansa. Milloin\noli hän niitä pikkupelureita, jotka joka ilta panevat uhkaan kymmenen\nfrangia voittaakseen jotakin. Milloin arveltiin hänen olevan poliisin\npalveluksessa olevan urkkijan, mutta Vautrin ei katsonut häntä kyllin\novelaksi semmoiseen toimeen. Ukko Goriot oli vielä saituri, joka eli\nkoronkiskonnasta, tai raha-arpajaisseikkailija. Hän oli jos jotakin,\nmitä pahe, häpeä ja kyvyttömyys vain saattoi keksiä. Mutta niin\ninhoittavia kuin hänen paheensa ja käytöksensä olivatkin, ei hänen\nherättämänsä inho ollut kuitenkaan kyllin suuri, jotta hänet olisi\njulistettu pannaan: hän maksoi vuokransa. Sitäpaitsi oli hän hyvä\nolemassa: kaikki syytivät hyvän tai huonon tuulensa häneen leikin tai\npistelyiden muodossa. Se mielipide, joka tuntui todenmukaisimmalta ja\nyleisesti omaksuttiin, oli rouva Vauquerin keksimä. Hänen kertomuksensa\nmukaan oli tuo ukko, joka oli terve kuin pukki ja vielä saattoi tuottaa\nnaisille monta nautinnon hetkeä, hillittömän himokas, irstaileva\nherra. Rouva Vauquer perusti syytöksensä seuraaviin seikkoihin.\nMuutamia kuukausia sen jälkeen kuin se katala kreivitär, joka kuusi\nkuukautta oli elänyt hänen kustannuksellaan, oli mennyt tiehensä, kuuli\nrouva eräänä aamuna ennenkuin vielä oli ehtinyt vuoteestaan nousta,\nsilkkihameen kahinaa ja nuoren naisen keveiden askelten liikkuvan\nGoriotin huonetta kohti, jonka ovi varovasti avattiin. Heti senjälkeen\nsaapui pitkä Sylvia emäntänsä luo ja kertoi, että eräs nuori nainen,\naivan liian kaunis ollakseen kunniallinen, _puettu kuin jumalatar_,\njalassa hienot lastinkinappikengät, jotka eivät olleet vähääkään\npölyssä, oli livahtanut kuin ankerias kadulta keittiöön ja kysynyt\nhäneltä herra Goriotin huonetta. Rouva Vauquer ja hänen piikansa\nasettuivat kuuntelemaan ja heidän onnistuikin kuulla useita sanoja\nkäynnin aikana, jota kesti hyvän kotvan. Kun herra Goriot saattoi\n_daamiansa_ ulos, otti pitkä Sylvia ruokakoppansa ollen muka menevinään\ntorille voidakseen seurata lemmenparia.\n\n\"Rouva\", sanoi hän emännälleen palattuansa, \"herra Goriotin täytyy\nsittenkin olla hirveän rikas voidakseen ylläpitää niitä sillä tavalla.\nVoiko rouva ajatella: hänellä oli Estrapaden kulmassa hienot vaunut,\njoihin _se nainen_ astui.\"\n\nPäivällisen aikana nousi rouva Vauquer vetämään ikkunan eteen uudinta,\nkun aurinko näytti paistavan suoraan Goriotin silmiin.\n\n\"Kaunottaret rakastavat teitä, herra Goriot, ja aurinko etsii\", sanoi\nhän viittaamalla aamuiseen käyntiin. \"Totisesti, teillä on hyvä maku,\nhän oli hyvin kaunis.\"\n\n\"Se oli minun tyttäreni\", sanoi Goriot jonkinlaisella ylpeydellä, jota\nvuokralaiset pitivät ukon turhamaisena yrityksenä säilyttää ulkonaisia\nmuotoja.\n\nKuukautta myöhemmin sai herra Goriot uuden samanlaatuisen\nvierailun. Hänen tyttärensä, joka ensimmäisellä kerralla oli tullut\naamupäiväpuvussa, tuli nyt päivällisen jälkeen ja puettuna juhliin\nmenoa varten. Salissa juttelemassa istuvat asukit näkivät vilahdukselta\nkauniin valkoverisen, solakkavartaloisen, hienon naisen, aivan liian\nkauniin voidakseen olla mokoman ukkelin tytär.\n\n\"Vielä toinen!\" sanoi pitkä Sylvia, joka ei tuntenut häntä samaksi.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kysyi toinen tyttö, pitkä ja solakka, tumma,\nmustatukkainen ja sädesilmäinen, herra Goriotia.\n\n\"Ja vielä yksi!\" sanoi Sylvia.\n\nTämä toinen nainen, joka ensimmäisellä kerralla niinikään oli käynyt\nisänsä luona aamulla, tuli muutaman päivän päästä uudelleen illalla,\npuettuna muhkeaan tanssiaispukuun ja vaunuilla ajaen.\n\n\"Numero neljä!\" sanoivat rouva Vauquer ja pitkä Sylvia, jotka tässä\nhienostonnaisessa eivät voineet havaita vähintäkään yhtäläisyyttä sen\nnuoren tytön kanssa, joka ensimmäisellä käynnillään oli ollut niin\nyksinkertaisesti puettu.\n\nGoriot maksoi silloin vielä tuhatkaksisataa frangia vuokraa. Rouva\nVauquer piti aivan luonnollisena, että rikkaalla miehellä oli neljä\ntai viisi lemmittyä, pitipä vielä hyvin ovelana, että ukko ilmoitti\nne tyttärikseen. Hän ei myöskään laisinkaan loukkaantunut siitä, että\nGoriot otti heitä vastaan Maison Vauquerissa. Mutta kun nämä käynnit\nilmaisivat hänelle syyn Goriotin välinpitämättömyyteen hänen itsensä\nsuhteen, suvaitsi hän toisen vuoden alusta alkaen sanoa Goriotia\nvanhaksi kolliksi. Kun hänen asukkinsa asettui vain yhdeksänsadan\nfrangin vuokralaiseksi, kysyi hän tältä kuitenkin kerran nähdessään\nerään naisen tulevan ukon huoneesta, röyhkeästi, oliko ukon tarkoitus\nsaattaa hänen talonsa huonoon huutoon. Ukko Goriot vastasi hänelle,\nettä se nainen oli hänen vanhin tyttärensä.\n\n\"Tusinoittainko teillä sitten tyttäriä on?\" sanoi rouva Vauquer hyvin\nterävästi.\n\n\"Ei kuin kaksi\", vastasi vuokralainen sävyisästi kuin ainakin köyhtynyt\nihminen, joka nurkumatta alistuu köyhyyteensä.\n\nKolmannen vuoden lopulla supisti ukko Goriot menojansa vielä\nenemmän muuttamalla kolmanteen kerrokseen ja saamalla siten\nvuokransa alennetuksi neljäänkymmeneenviiteen frangiin kuussa.\nHän lopetti nuuskaamisen, luopui hiuskähertäjästään eikä enää\npuuteroinut tukkaansa. Kun ukko Goriot ensimmäistä kertaa tuli alas\npuuteroimattomana, huudahti hänen emäntänsä, niin hämmästynyt oli\ntämä nähdessään ukon likaisenharmaan, viheriään vivahtavan tukan\nvärin. Vanhuksen kasvot, joita salaiset murheet olivat huomaamatta\nuurtaneet surullisemmiksi päivä päivältä, näyttivät raskautetummilta\nkuin kenenkään muun pöydässä istujan. Ei ollut enää epäilemistäkään.\nUkko Goriot oli vanha elostelija, jonka silmät vain lääkärin taitavuus\noli saanut säilymään hänen tauteihinsa tarvittavien lääkkeiden\nturmiollisilta vaikutuksilta. Hänen hiustensa inhoittava väri\noli seuraus hänen irstailustaan ja niistä lääkkeistä, joita hän\nnautti voidakseen niitä jatkaa. Ukkoparan ruumiillinen ja henkinen\ntila näytti osoittavan, että tämä puhe oli oikeutettua. Kun hänen\nhieno liinavaatevarastonsa oli loppuunkulunut, osti hän sen sijaan\nkalikookangasta, joka maksoi neljätoista souta kyynärä. Hänen\ntimanttinsa, kultarasiansa, kellonperänsä, kaikki korunsa katosivat\ntoinen toisensa jälkeen. Hänen vaaleansininen pukunsa oli mennyttä\nkalua samoin kuin kaikki hänen hienot vaatteensa, ja hän kulki kesät\ntalvet puettuna karkeasta ruskeasta verasta tehtyyn kapotakkiin,\npukinkarvaliiveihin ja puolivillaisiin harmaisiin housuihin. Hän\nkävi vähitellen yhä laihemmaksi: hänen pohkeensa surkastuivat, hänen\nkasvonsa, jotka olivat loistaneet hyvinvoinnin tyytyväisyyttä ja\nonnea, olivat täynnä ryppyjä; hänen otsansa oli uurteilla, alaleuka\nlusahtanut alas. Neljäntenä vuonna Neuve-Saint-Geneviève-kadulle\ntulonsa jälkeen ei hän enää ollut sama ihminen. Kuusikymmenvuotias\nmakaronitehtailija, joka ei tuntunut olevan neljääkymmentä vanhempi,\nvoimakas ja pyylevä porvari, jonka hyväntuulisuus tarttui jokaiseen,\njoka hänet näki, ja jolla oli jotakin nuorekasta naurussaan, oli\nmuuttunut tylsäksi ja voimattomaksi seitsenkymmen vuotiaaksi\nvanhukseksi. Hänen siniset, ennen niin vilkkaat silmänsä olivat saaneet\ntummanharmaan, himmeän värin, ne eivät kostuneet enää, mutta niiden\npunaiset reunat tuntuivat itkevän verta. Toisissa herätti hän inhoa,\ntoisissa taas sääliä. Nuoret lääketieteen ylioppilaat, jotka olivat\nhuomanneet hänen alasloksahtaneen alahuulensa ja mitanneet kasvokulman\nsuuruuden, selittivät kauan aikaa turhaan aprikoituaan hänen potevan\ntylsämielisyyttä. Eräänä iltana päivällisen jälkeen sanoi rouva Vauquer\nhänelle ivallisesti: \"No eivätkö teidän tyttärenne enää koskaan käy\nteitä tervehtimässä?\" äänensävyssä epäilyä hänen isyydestään; ukko\nGoriot värähti kuin olisi hänen emäntänsä pistänyt häntä rautapiikillä.\n\n\"Käyvät joskus\", vastasi hän kiihtyneellä äänellä.\n\n\"Ah, oh, te tapaatte heitä vielä joskus!\" huusivat ylioppilaat. \"Oivaa,\nukko Goriot!\"\n\nMutta vanhus ei kuullut leikinlaskua, jonka hänen vastauksensa\naiheutti. Hän oli jälleen vaipunut mietiskelevään tilaansa,\njota pintapuoliset tarkkaajat pitävät älyn puutteesta johtuvana\nvanhuudenheikkoutena. Jos he olisivat hänet hyvin tunteneet, olisi\nhänen ruumiillisen ja henkisen tilansa probleemi heitä kenties\nsuurestikin kiinnostanut; mutta ei mikään ollut vaikeampaa.\nVaikka olisi ollut helppo todeta, oliko Goriot todella ollut\nmakaronitehtailija ja kuinka suuri omaisuus hänellä oli ollut, eivät\nvanhemmat ihmiset, joiden uteliaisuutta hän herätti, koskaan poistuneet\nkorttelista, vaan asuivat huoneissaan kuin äyriäiset kalliolla. Muut\ntaas unohtivat astuessaan Neuve-Sainte-Geneviève-kadulta Pariisin\nelämän pyörteisiin kokonaan ukkorähjän, jota he niin säälimättömästi\npitivät pilanaan. Vanhojen ahtaassa ajatuspiirissään ja nuorten\nsuruttomassa huolettomuudessaan oli mahdotonta ajatella ukko Goriotin\nköyhyyttä ja tylsyyttä minkäänlaisen varallisuuden ja lahjakkuuden\nyhteydessä. Ja mitä niihin naisiin tuli, joita hän sanoi tyttärikseen,\nolivat kaikki samaa mieltä kuin rouva Vauquer, joka sillä selvällä\nloogillisuudella, jonka tapa olettaa ja uskoa kaikkia, antaa vanhoille\njuoruämmille, sanoi:\n\n\"Jos ukko Goriotilla olisi niin rikkaita tyttäriä, kuin kaikki ne\nnaiset näyttivät olevan, jotka ovat käyneet hänen luonaan, niin ei hän\nasuisi minun talossani, kolmannessa kerroksessa, neljänkymmenenviiden\nfrangin maksusta kuussa, eikä kävisi puettuna kuin köyhä äijä.\"\n\nNäitä päätelmiä vastaan ei voinut väittää mitään. Niinpä lopulla\nmarraskuuta vuonna 1819, jolloin tämä draama puhkesi, jokaisella\nvuokralaisella oli vakiintunut käsityksensä ukko Goriotista. Hänellä\nei koskaan ollut ollut tyttäriä eikä vaimoa; hänen irstailunsa oli\ntehnyt hänet etanaksi, ihmishahmossa olevaksi molluskiksi, sanoi eräs\nmuseonvirkamies, joka söi täällä päivällisiään. Poiret oli kotka,\nherrasmies verrattuna Goriotiin. Poiret puhui, keskusteli, vastasi;\nhän ei tosin itse asiassa sanonut mitään, kun hän puhui, keskusteli,\nvastasi, sillä hänen tapanansa oli toisin sanoin toistaa, mitä toiset\nolivat lausuneet, mutta hän otti kuitenkin osaa keskusteluun, hän\noli olento, jossa oli elämää ja tunteita, jotavastoin ukko Goriot,\nkäyttääksemme edelleen museonvirkamiehen sanoja, alituisesti oli\njäätymäpisteessä, näytti 0 Reaumuria.\n\nEugène de Rastignac oli palannut taloon mielentilassa, jota useimmat\nnuorukaiset, joilla joko on luontaista lahjakkuutta tai jotka jossakin\nkiperässä tilanteessa satunnaisesti osoittavat eteviä ominaisuuksia,\nlienevät tunteneet. Ensimmäisenä Pariisissa oleskelunsa vuonna oli\nse vähäinen työ, jota alkututkinnot lainopillisessa tiedekunnassa\nvaativat, jättänyt hänelle vapauden nauttia aineellisen Pariisin\nkaikista saatavilla olevista huvituksista. Ylioppilaalle ei jää paljon\nliika-aikaa, jos hän tahtoo tutustua kaikkien teatterien ohjelmistoon,\ntutkia Pariisin labyrintin sokkeloita, perehtyä pääkaupungin\ntapoihin, oppia sen kieltä ja tottua sen huveihin; penkoa kaikki\nhyvät ja huonot paikat, kuunnella hauskoja luentoja ja panna merkille\nmuseoiden merkillisyyksiä. Ylioppilas innostuu siihen aikaan moniin\njoutavuuksiin, jotka hänen mielestään ovat suurenmoisia. Hänellä on\n\"suurmiehensä\", yliopistonprofessori, joka nauttii palkkaa pysyäkseen\nkuulijakuntansa tasolla. Hän panee kaulaansa korkean kauluksen ja\nkoettaa tehdä vaikutusta naisiin Opéra-Comiquen yläparvekkeella.\nNäissä puuhissa kuivuu kuitenkin vähitellen hänen korvainsa tausta,\nhänen näköpiirinsä laajenee, ja häneen tarttuu vihdoin taikauskoinen\nusko siihen yhteiskuntaan, joka on hänen silmiensä edessä. Jos hän\non alkanut ihailla vaunujonoa Champs-Elyséesissa jonakin kauniina\naurinkoisena päivänä, rupeaa hän ennen pitkää kadehtimaan. Eugène\noli, palatessaan molemmat valmistavat tutkinnot suoritettuaan\nloma-ajaksi kotiinsa itse tietämättään läpikäynyt tämän oppiajan.\nHänen lapsuuskuvitelmansa, hänen maalaiskäsityksensä olivat kadonneet.\nHänen muuttunut ajatustapansa, hänen hehkuva kunnianhimonsa olivat\navanneet hänen silmänsä, kun hän nyt jälleen oli oman kotinsa helmassa.\nHänen isänsä, äitinsä, molemmat veljensä ja molemmat sisarensa sekä\neräs täti, jonka koko omaisuus oli vain eläke, asuivat pienellä\nRastignacin tilalla. Tämä maatila, jonka vuotuinen tuotto oli noin\nkolmetuhatta frangia, oli sen epävarmuuden alainen, joka aina vallitsee\nkaikkien viininviljelystilojen satoon nähden, ja siitä huolimatta\npiti siitä puristettaman tuhatkaksisataa frangia joka vuosi hänen\nylläpitoansa varten. Nähdessään tämän alinomaisen köyhyyden, jota\nhäneltä kaikin tavoin oli salattu, tehdessään vertailuja ennen niin\nkauneina pitämiensä sisarten ja pariisilaisnaisten välillä, jotka\nolivat toteuttaneet hänen kauneustyyppinsä, ajatellessaan tämän\nlukuisan, hänen varaansa joutuvan perheen epävarmaa tulevaisuutta,\nsitä kitsailua, joka tuntui kaikkialla, sitä juomaa, jota tehtiin\npuristettujen rypäleiden sakasta, sanalla sanoen monen monia seikkoja,\njoita tässä on tarpeetonta luetella, kasvoi hänessä kaksinkertaiseksi\nmenestyksen ja kunnian himo. Mutta hän oli aitoeteläinen luonne;\nkun oli tartuttava toimeen, tunsi hän sitä epäröintiä, joka valtaa\nkaikki nuoret, kun ovat selkämerellä tietämättä mihin suuntaan mennä\ntai mihin tuulikylmään kääntää purjeita. Ensin ajatteli hän syöksyä\nsuin päin työhön, huomasi sitten nopeaan menestymiseen tarvitsevansa\nerinäisiä henkilösuhteita ja havaitsi sitä ajatellessaan, mikä tavaton\nvaikutusvalta naisilla on yhteiskunnallisessa elämässä. Niinpä hän\näkkiä päätti pyrkiä \"suureen maailmaan\" saavuttaakseen siellä naisia\navustajikseen: eiköhän niitä löytyne tulista ja henkevää nuorta miestä\nvarten, jonka henkevyyttä ja intoa korostaa hieno käytös ja eräänlainen\nhermostunut kauneus, jolle naiset niin mielellään antautuvat? Nämä\najatukset askarruttivat häntä maalla kävelyretkillä, joita hän ennen\nniin hilpein mielin oli tehnyt sisarustensa kanssa, jotka nyt pitivät\nhäntä suuresti muuttuneena. Hänen tätinsä, rouva de Marcillac, oli\nnuoruudessaan ollut hovissa ja siellä tuntenut ylhäisön ylimmät.\nNuorukainen äkkäsi äkkiä niissä muistelmissa, joita täti; hänelle\nniin usein kertoili, aineksia arvokkaisiin saavutuksiin ylimystön\npiireissä, vähintään yhtä suuriin, kuin mitä hänen oli mahdollista\nsaavuttaa lainopillisessa tiedekunnassa; niinpä hän tiedusteli\ntädiltä sukulaisuussuhteita, joita kukaties vielä voisi solmia.\nRavisteltuaan sukupuun oksia katsoi vanha rouva, että kaikista niistä\nhenkilöistä, jotka saattoivat olla hänen veljensäpojalle hyödyllisiä\nheidän rikkaiden ja kuten aina itsekkäiden sukulaistensa joukossa\nolisi varakreivitär de Beauséant vähimmin vastahakoinen. Ja vanha\nrouva kirjoitti tälle nuorelle naiselle vanhanaikaiseen tyyliin\nlaaditun kirjeen ja antoi sen Eugènella sanoen hänelle, että jos hänen\nonnistuisi saavuttaa varakreivittären suosio, niin kyllä sitten on tie\nauki muidenkin sukulaisten luokse.\n\nMuutamia päiviä Pariisiin palaamisensa jälkeen de Rastignac lähetti\ntätinsä kirjeen rouva de Beauséantille.\n\nVarakreivitär vastasi kutsumalla hänet luokseen tanssiaisiin seuraavana\npäivänä.\n\n\n\n\nII\n\n\nTämmöinen oli täysihoitolan yleinen asema marraskuun lopulla vuonna\n1819. Muutamia päiviä sen jälkeen kun oli maalta palannut tuli Eugène,\noltuaan rouva de Beauséantin tanssiaisissa, kotiin kello kahden\naikaan yöllä. Korvatakseen hukkaanmenneen ajan oli nuori ylioppilas\ntanssiessaan päättänyt tehdä työtä aamuun saakka. Hän aikoi ensimmäistä\nkertaa valvoa yön tässä hiljaisessa talossa, sillä häneen oli tarttunut\nväärä tarmo nähdessään ylhäisen maailman ihanuuksia. Hän ei ollut\nsyönyt päivällistä rouva Vauquerin luona. Vuokralaiset arvelivat\nsenvuoksi, ettei hän palaisi tanssiaisista ennenkuin seuraavana aamuna,\nkuten ennen, kun hän joskus oli ollut jossakin juhlassa Pradossa tai\nOdéonissa. Ennen kuin Christophe sulki portin, aukaisi hän sitä hiukan\nkatsahtaakseen kadulle. Rastignac ilmestyi samalla hetkellä ja pääsi\nsiten huoneeseensa ilman melua, jota Christophe piti sitä enemmän.\nEugène riisuutui, pani tohvelit jalkaansa, vanhan nutun ylleen, sytytti\ntulen uuniin ja valmistautui työhönsä; Christophen suurien saappaiden\nkolina teki nuorukaisen hiljaiset liikkeet edelleen kuulumattomiksi.\nEugène istui hetken syvissä mietteissä ennen kirjoihinsa syventymistä.\nRouva de Beauséant, jonka tuttavuuteen hän oli tullut, oli Pariisin\nmuotikuningattaria, jonka taloa pidettiin Faubourg Saint-Germainin\nmiellyttävimpänä. Sitäpaitsi oli varakreivitär sekä nimensä että\nrikkautensa nojalla ylhäisömaailman ensimmäisiä. Täti de Marcillacin\nsuosituksesta oli Eugène, köyhä ylioppilas, otettu hyvin suosiollisesti\nvastaan tässä talossa. Hän ei vielä tuntenut sen suosion suurta\nmerkitystä. Näihin ylhäisiin piireihin pääsy oli yhtä kuin korkea\naatelisdiploomi. Saamalla esiintyä tässä, kaikkein valikoiduimmassa\nseurassa oli hän saanut oikeuden saapua kaikkialle. Tämän loistavan\nseuran häikäisemänä ja saamatta tilaisuutta vaihtaa varakreivittären\nkanssa muuta kuin töin tuskin pari sanaa, Eugène oli tyytynyt\nhuoneissa tungeksivien Pariisin kaunottarien joukosta keskittämään\nhuomaavaisuutensa erääseen, joka tosiaan oli omiansa tenhoamaan nuorta\nmiestä. Kreivitär Anastasie de Restaud oli Pariisin sorjavartisimpia\nnaisia. Kuvitelkaa mielessänne naista, jolla on suuret, mustat silmät,\nkaunismuotoiset kädet, pienet korkearintaiset jalat, tavattoman\nvilkkaat liikkeet, sanalla sanoen sellaista naista, jota markiisi de\nRonquerolles sanoi täysiverikoksi. Hänen voimakkuutensa ei vähääkään\nvähentänyt hänen viehkeyttään; hänellä oli pyöreät, pehmeät muodot\nilman, että häntä mitenkään saattoi sanoa liian täyteläiseksi.\n_Täysiverinen hevonen, rotunainen_, nämä nimitykset alkoivat tunkea\nsyrjään taivaiset enkelit, ossianiolennot, koko vanhan mytologian, joka\noli joutunut pois muodista. Mutta Rastignacille oli rouva Anastasie de\nRestaud nainen, jota hän tahtoi tavoittaa. Hän oli saanut varatuksi\nitselleen kaksi tanssia kreivittären viuhkassa riippuvalle kortille ja\npäässyt puheisiin jo ensimmäisen vastatanssin aikana.\n\n\"Missä teitä voi tämän jälkeen tavata, kreivitär?\" oli hän äkkiä\nkysynyt sillä kuumalla sävyllä, joka naisia niin miellyttää.\n\n\"Missäkö?\" vastasi kreivitär. \"Ajelulla, teatterissa, meillä,\nkaikkialla.\"\n\nJa tulinen etelänpoika oli rientänyt tekemään niin läheistä tuttavuutta\nkiehtovan kreivittären kanssa, kuin ylimalkaan on mahdollista yhden\nvastatanssin ja valssin aikana. Kun hän mainitsi olevansa rouva de\nBeauséantin serkku, kutsui kreivitär heti häntä käymään luonaan\nmilloin tahansa. Kreivittären viimeisestä hymystä ennen erkanemista\nRastignac tiesi olevansa aivan erikoisen tervetullut. Hän oli onneksi\ntavannut miehen, joka ei laskenut leikkiä hänen tietämättömyydestään,\njota olisivat pitäneet anteeksiantamattomana vikana aikakauden\nylhäiset ilkkujat, Mallincourtit, Ronquerollesit, Maxime de\nTraillesit, de Marsayt, Ajuda-Pintot, Vandenesset, jotka olivat siellä\nturhamielisyytensä koko loistossa rinnan loisteliaimpien naisten, lady\nBrandonin, herttuatar de Langeaisin, kreivitär de Kergarouëtin, rouva\nde Sérizyn, herttuatar de Cariglianon, kreivitär Ferraudin, rouva de\nLautyn, markiisitar de Listomèren ja markiisitar d'Espardin, herttuatar\nMaufrigneusen ja rouva Grandlieun seurassa. Oli senvuoksi onni\nkokemattomalle ylioppilaalle, että hän sattui tapaamaan markiisi de\nMontriveaun, herttuatar de Langeaisin rakastajan, kenraalin, joka oli\nsuora kuin lapsi ja ilmoitti hänelle, että kreivitär de Restaud asui\nHelder-kadun varrella. Olla nuori, himoita ylhäisön piiriin, janota\nnaista, ja nähdä heti kaksi taloa aukeavan itselleen. Päästä Faubourg\nSaint-Germainissa varakreivitär de Beauséantin taloon, Chaussée\nd'Antinissa kreivitär de Restaudin luo! Saada nähdä kaikki Pariisin\nsalongit ja katsoa olevansa kyllin pulska mies löytääkseen siellä\njonkin naissydämen avukseen ja suojakseen. Tuntea olevansa kyllin\nkunnianhimoinen noustakseen sille kireälle narulle, jota myöten täytyy\nkävellä nuorallatanssijan varmuudella, mutta hänelläpä on viehättävä\nnainen tasapainon pysyttäjänä! Kukapa mielessään tällaisia ajatuksia\nja se ihana nainen, jonka hahmo tuntuu astuvan ilmielävänä esiin\nturvetulen hehkusta, ei lain ja puutteen väliin puristettuna kuten\nEugène olisi antautunut haaveilemaan tulevaisuutta ja täyttämään sitä\nloistavalla menestyksellä? Hän syöpyi niin tuleviin nautintoihin, että\nluuli jo olevansa rouva de Restaudin sylissä, kun äkkiä syvä huokaus,\njoka oli melkein kuin voihkaisu, häiritsi yön hiljaisuutta ja kajahti\nnuoren miehen sydämessä ikäänkuin kuolemankorahdus. Hän avasi hiljaa\novensa ja tultuaan käytävään näki valoviirun ukko Goriotin huoneen oven\npielessä. Peläten naapurinsa jollakin tavoin tulleen pahoinvointiseksi\nasettui Eugène kurkistamaan avaimenreiästä huoneeseen ja näki ukon\ntouhussa, joka tuntui hänestä niin rikolliselta, että hän, katsoi\nvelvollisuudekseen yhteiskuntaa kohtaan lähemmin tarkata, mitä tuo niin\nsanottu entinen makaronitehtailija näin keskellä yötä oikein puuhasi.\nUkko Goriot oli kiinnittänyt nurinkäännetyn pöydän poikki puuhun\nkullatusta hopeasta tehdyn tarjottimen ja liemikulhon, kiertänyt näiden\nkauniisti koristeltujen esineiden ympärille köysikierteen ja puristi\nniitä kokoon sellaisella voimalla, että hänen ilmeinen aikomuksensa oli\nmuuttaa ne sulatusmetalliksi.\n\n\"Peijakas! Mikä mies!\" ajatteli Eugène itseksensä nähdessään kuinka\nukon jäntevät käsivarret köyden avulla muokkasivat hopeaa kuin olisi se\nollut taikinaa. Oliko, kun kaikki ympäri kävi, ukko Goriot tavallinen\nvaras tai varastetun tavaran kätkijä, joka voidakseen turvallisemmin\nharjoittaa ammattiansa teeskenteli tylsämielisyyttä ja eli kuin\nkerjäläinen? ajatteli Eugène hetken kuluttua noustuaan.\n\nHetken kuluttua hän kurkisti avaimenreiästä uudelleen. Ukko Goriot,\njoka nyt oli irroittanut köyden hopeista, pani ne pöydälle levitettyään\nalle pehmeän peitteensä ja alkoi sitten kieritellä niitä puikeaksi\ntangoksi, mikä raskas työ tuntui häneltä sujuvan hämmästyttävän\nhelposti.\n\n\"Hänhän on niin väkevä tuin Puolan kuningas August\", ajatteli Eugène,\nkun tanko oli valmis.\n\nUkko Goriot katseli työtänsä suruisen näköisenä silmät kyynelissä,\nsammutti vahakynttilän, jonka valossa oli tekonsa tehnyt, ja Eugène\nkuuli hänen menevän maata raskaasti huokaisten.\n\n\"Hän on hullu\", ajatteli ylioppilas.\n\n\"Lapsi raukka\", sanoi ukko Goriot ääneen.\n\nNämä sanat kuultuaan katsoi Eugène viisaimmaksi visusti vaieta\ntapahtumasta ja olla tekemättä ennen aikaisia päätelmiä naapuristaan.\nHän aikoi juuri mennä huoneeseensa, kun odottamatta kuuli omituista\nkahinaa, ikäänkuin ihmisiä olisi hiipinyt portaita ylös huopatohvelit\njalassa. Eugène kuunteli ja erotti tosiaan kahden ihmisen hengityksen.\nKuulematta oven narinaa tai kenenkään askelia näki hän äkkiä heikkoa\nvaloa toisesta kerroksesta herra Vautrinin huoneesta.\n\n\"Onpa tässä salaisuuksia tämmöisen talon osaksi!\" ajatteli hän.\n\nHän meni muutamaa astuinta alemmaksi ja kullan kilinää kuului hänen\nkorvaansa. Sitten sammui valo ja molemmat hengitykset kuuluivat\nuudelleen ilman, että ovi oli narahtanut. Askelten ääni kuului yhä\nheikommasti, jota alemmaksi miehet tulivat.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi rouva Vauquer avaten huoneensa ikkunan.\n\n\"Minä vain tulen kotiin, mamma Vauquer\", vastasi Vautrin\nbassoäänellänsä.\n\n\"Kummallista! Christophehan lukitsi portin\", ajatteli Eugène\npalatessaan huoneeseensa. -- \"Pariisissa täytyy näen mä valvoa öisin,\njos tahtoo tietää, mitä ympärillä tapahtuu.\"\n\nNäiden välikohtausten keskeyttämänä kunnianhimoisissa lemmenunelmissaan\nhän istuutui ryhtyäkseen työhönsä. Mutta ukko Goriotin suhteen\nheränneet epäluulot häiritsivät häntä, rouva de Restauden hahmo,\njoka lakkaamatta asui hänen ajatuksissansa loistavan kohtalon\nsanansaattajana, vielä enemmän, ja lopulta meni hän nukkumaan kädet\nnyrkissä. Kymmenestä yöstä, minkä nuoret miehet ovat päättäneet\npyhittää työlle, pyhittävät he vähintään seitsemän unelle. Täytyy olla\nkahtakymmentä vanhempi voidakseen valvoa.\n\nSeuraavana päivänä vallitsi Pariisissa sankka sumu, joka peittää\nja pimittää kaupunkia siinä määrin, että täsmällisimmätkin ihmiset\nerehtyvät ajasta. Liikemiehet, jotka ovat sopineet toistensa\ntapaamisesta, laiminlyövät kohtausajan. Kaikki luulevat kellon olevan\nvasta kahdeksan, kun se lyö kaksitoista. Rouva Vauquer ei ollut vielä\nhievahtanut vuoteestaan, vaikka kello oli puoli kymmenen. Christophe\nja pitkä Sylvia, jotka myöskin olivat myöhästyneitä, joivat rauhassa\nkahviansa, johon oli kuorittu päällyskerros vuokralaisille aiottua\nmaitoa, jota Sylvia keitti pitkän aikaa, ettei rouva Vauquer huomaisi\ntätä laitonta kymmenystä.\n\n\"Sylvia\", sanoi Christophe liottaen ensimmäistä leipäviipalettaan,\n\"herra Vautrin, joka joka tapauksessa on kunnon mies, on nähnyt viime\nyönä taas kaksi henkilöä. Jos rouva olisi levoton, niin älä huoli puhua\nmitään.\"\n\n\"Saitko sitten häneltä mitään?\"\n\n\"Hän antoi minulle sata souta tältä kuukaudelta, mikä merkitsee 'suu\npoikki'.\"\n\n\"Hän ja rouva Couture ovat ainoat, jotka eivät ole niin kamalan\nkitsaita. Muiden tekisi mieli vasemmalla kädellään ottaa takaisin sekin\nvähä, minkä oikealla antavat meille uudenvuodenpäivänä\", sanoi Sylvia.\n\n\"Niin, silloinhan antavat vain korkeintaan vaivaiset sata souta\", sanoi\nChristophe. \"Ukko Goriot on nyt kaksi vuotta harjannut kenkänsä itse.\nSaita Poiret ei käytä koskaan kiillettä ja söisi sen suuhunsa ennemmin\nkuin panisi kurjiin kenkärajoihinsa. Ja se ylioppilasvekara antaa vain\nneljäkymmentä souta. Sillähän en saa edes harjojani ja sitten hän vielä\nmyy vanhat vaatteensa, itara. On tämäkin luola!\"\n\n\"Älä sano!\" vastasi Sylvia maistellen kahviansa. \"Meillä on sentään\nparhaat paikat tässä korttelissa: täällä voi jokseenkin hyvin. Mutta,\nkuule, kun oli Vautrinista puhetta, Christophe, onko sinulta kukaan\ntiedustellut häntä?\"\n\n\"On. Muutamia päiviä tapasin kadulla erään herran, joka kysyi minulta:\n'Eikö teillä asu semmoinen paksu herra, joka värjää poskipartansa?'\n'Ei, herra', vastasin minä, 'ei hän niitä värjää. Se on semmoinen\nvekkuli, ettei hänellä ole siihen aikaa.' Minä kerroin asian herra\nVautrinille ja hän sanoi minulle: 'Se oli oikein, poikani. Vastaa aina\nsamalla tavalla. Ei mikään ole kiusallisempaa, kuin että ihmiset saavat\ntietää toisen heikkoudet. Voi vielä mennä naimapuuhat myttyyn'.\"\n\n\"Ja minulta tiedusteltiin äskettäin torilla olinko nähnyt hänen\nmuuttavan paitaa. Onko ennen mokomaa kuultu --? Kas\", keskeytti hän,\n\"Val-de-Grâcen kello lyö neljännestä vaille kymmenen, eikä kukaan vielä\nole liikkeellä\".\n\n\"Päinvastoin, kaikki ovat ulkona. Rouva Couture meni sen tyttönsä\nkanssa Saint-Etienneen jo kello kahdeksan ollakseen hyvissä väleissä\nhyvän Jumalan kanssa. Ukko Goriot lähti ulos käärö kainalossaan.\nYlioppilas tulee takaisin vasta luennon loputtua, kello kymmenen\njälkeen. Minä näin heidän menevän ollessani portaita lakaisemassa, ja\nukko Goriot töyttäsi minua vielä kääröllänsä, joka tuntui olevan kova\nja raskas. Mitähän se ukko oikeastaan mahtanee puuhata? Muut pitelevät\nhäntä kuin hyrrää, mutta se on pohjaltaan kunnon ukkeli, paljoa parempi\nmies, kuin kukaan muu. Itse hän ei kyllä anna paljoa, mutta ne naiset,\njoiden luo hän minut lähettää, antavat herraskaisia juomarahoja ja\novat, jumaliste, huikean hienoja.\"\n\n\"Nekö, joita hän sanoo tyttärikseen? Niitähän on vähintään tusina.\"\n\n\"En minä ole ollut kuin kahden luona, niiden samojen, jotka silloin\ntällöin käyvät täällä.\"\n\n\"Ai, rouva tuntuu olevan liikkeellä; nyt syntyy kai aika metakka, katso\nmaitoa, Christophe, ettei kissa litki sitä ihan loppuun!\"\n\nPitkä Sylvia meni emäntänsä luo.\n\n\"Mitä tämä on, Sylvia? Kellohan on kohta kymmenen ja sinä olet antanut\nminun nukkua kuin karhu talvella! Eihän tämmöistä ole ikinä ennen\ntapahtunut.\"\n\n\"Nyt on sumu, rouva; se on niin paksu, että voisi veitsellä leikata.\"\n\n\"Mutta aamiainen!\"\n\n\"Eihän se haihdu sumun mukana. Eikähän vuokralaisista vielä ketään ole\nsitä kärkkymässä! Neiti Michonneau ja herra Poiret ovat vielä makuulla.\nEikä talossa ole yhtään ketään muuta, ja he taas makaavat kuin tukit ja\nmitäs he muuta ovat!\"\n\n\"Mutta Sylvia, sinähän lyöt ne molemmat yhteen ikäänkuin...\"\n\n\"Ikäänkuin mitä?\" jatkoi Sylvia ja purskahti typerään nauruun. \"Valmis\nparihan se on.\"\n\n\"Peräti merkillistä, Sylvia, kuinka saattoi herra Vautrin päästä sisään\nviime yönä sen jälkeen kun Christophe oli sulkenut portin?\"\n\n\"Päinvastoin, rouva. Hän kuuli herra Vautrinin tulevan ja meni\naukaisemaan ja sitä te luulitte...\"\n\n\"Anna minulle aamunuttuni ja riennä toimittamaan aamiaista. Pane\nkuntoon se lammaspaistin jäännös ja paista pääryniä, niitä jotka\nmaksavat kaksi penniä kappale.\"\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin tuli rouva Vauquer alas huoneestaan juuri\nkuin hänen kissansa, joka vähää ennen käpälällään oli pudottanut\nmaitokulhoa kattavan lautasen, kiireisesti latki maitoa.\n\n\"Kissa sinä!\" huusi rouva.\n\nKissa pakeni, mutta palasi sitten hieromaan itseänsä emäntänsä jalkoja\nvasten.\n\n\"Niin, niin, koeta siinä nyt mielistellä, senkin hylkiö!\" sanoi rouva.\n\"Sylvia! Sylvia!\"\n\n\"Mikäs on, rouva?\"\n\n\"Kissa on taas ollut maitoa juomassa.\"\n\n\"Se on sen tolvanan Christophen syy, minä käsken häntä kattamaan\npöydän. Mihin kummaan hän taas on pujahtanut? -- No ei tuosta maidosta\ntarvitse olla levoton, rouva; senhän piti tulla ukko Goriotin kahviin.\nMinä kaadan vähän vettä sekaan, ei hän sitä huomaa. Hän ei sitten\nvälitä mistään, ei edes siitä mitä syö.\"\n\n\"Minne se ukkorahja meni?\" kysyi rouva Vauquer asetellen paikoilleen\nlautasia.\n\n\"Niin, sanokoon, joka tietää! Eihän siitä kukaan selvää saa.\"\n\n\"Minä olen nukkunut liian kauan\", sanoi rouva Vauquer.\n\n\"Mutta sitten rouva onkin raikas kuin juuri puhjennut ruusu...\"\n\nSamassa kilisi ovikello ja Vautrin astui sisään laulaen täyttä kurkkua:\n\n    Jos missä lienen kuljeskellut,\n    ei paikkaa, miss' en lempinyt...\n\n\"Oo, hyvää huomenta, mamma Vauquer\", sanoi hän huomatessaan talon\nemännän ja sepäsi tätä leikkisän kohteliaasti vyötäisiltä.\n\n\"No mutta heittäkää toki...\"\n\n\"Sanokaa: 'hävytön mies!'\" jatkoi Vautrin. \"Sanokaa. Vähemmällä en\nhellitä. Ah, minä autan teitä kattamaan pöytää. Enkö olekin kiltti\nmies, mitä?\n\n    \"Jos missä lienen armastellut,\n    ei naista, ken ois...\n\n\"Minä näin äsken sangen merkillisen asian...\n\n                     \"...empinyt.\"\n\n\"Minkä sitten?\" kysyi leski.\n\n\"Ukko Goriot oli puoli yhdeksän aamulla Dauphine-kadulla kultasepän\nluona, joka ostaa vanhoja pöytäkaluja. Hän möi isosta hinnasta\nkultasepälle kullatusta hopeasta tehdyn pöytäkalun, joka oli aivan\nliian hyvin lysyyn lyöty miehen tekemäksi, joka ei ole ammattimies.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Niin on asia; minä palasin tänne saatettuani diligenssiin erästä\nulkomaille matkustavaa ystävääni, ja odotin ukko Goriotia; asialle\nvoi nauraa kuollakseen. Ukko palasi tähän kortteliin ja meni erääseen\nGrès-kadun varrella olevaan taloon, jonka omistaa tunnettu koronkiskuri\nGobseck, lurjus, joka voisi pelata dominoa isänsä selkänystyröillä;\njuutalainen, arabialainen, kreikkalainen, tattari, mies, jota olisi\nvaikea ryöstää, hän kun pitää rahansa pankissa.\"\n\n\"Mitä ukko Goriot tekee?\"\n\n\"Ei hän tee mitään\", sanoi Vautrin, \"ellei tekemiseksi sanota sitä,\nettä tekee lopun itsestään rakkaudesta tyttöihin, jotka...\"\n\n\"Hän tulee juuri\", sanoi Sylvia.\n\n\"Christophe\", huusi ukko Goriot, \"tulehan hiukan tänne\".\n\nChristophe seurasi ukko Goriotia ja palasi heti taas.\n\n\"Minne menet?\" sanoi rouva Vauquer palvelijalleen.\n\n\"Herra Goriotin asialle.\"\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahti Vautrin temmaten Christophen kädestä kirjeen,\njonka kuoressa seisoi: _Rouva kreivitär Anastasie de Restaud_. \"Ja\nminne sinun on mentävä...?\" jatkoi hän tarkastellen kirjettä.\n\n\"Helder-kadun varrelle. Minun on määrä jättää kirje vain kreivittärelle\nitselleen.\"\n\n\"Mitä se mahtaa sisältää?\" sanoi Vautrin katsoen kuorta päivää vasten.\n\"Rahaako? Ei!\" -- Hän avasi hiukan kuorta. \"Lunastetun vekselin!\"\nhuudahti hän. \"Joo, joo, ukko on antelias! Vaan ala mennä\", sanoi hän\nantaen kirjeen takaisin Christophelle ja pyörittäen häntä ympäri kuin\nhyrrää. \"Sinulle annetaan hyvät juomarahat.\"\n\nPöytä oli katettu. Sylvia meni keittämään maitoa. Rouva Vauquer sytytti\nkamiinan tulen, auttajanaan Vautrin, joka yhä hyräili:\n\n    Jos missä lienen kuljeskellut,\n    ei paikkaa, miss' en lempinyt...\n\nKun kaikki oli valmista, saapuivat rouva Couture ja neiti Taillefer.\n\n\"Missä te olette olleet näin varhain, rouva?\" sanoi rouva Vauquer rouva\nCouturelle.\n\n\"Me olemme olleet rukoilemassa Saint-Étienne du Montissa; tänäänhän\nmeidän on määrä mennä herra Tailleferin luo. Tyttöparka vapisee kuin\nlehti\", vastasi rouva Couture istuutuen kamiinin ääreen ja pitäen\njalkojansa uunin reunalla, kunnes kengänpohjat höyrysivät.\n\n\"Lämmittäkää itseänne, Victorine\", sanoi rouva Vauquer.\n\n\"Hyvähän on rukoilla Jumalaakin pehmittämään isänne sydämen\", sanoi\nVautrin ja nosti tuolin Victorinelle. \"Mutta se ei vielä riitä. Teillä\npitäisi olla ystävä, joka lukisi lakia sille pedolle, jolla kuuluu\nolevan kolme miljoonaa eikä kuitenkaan anna teille mitään myötäjäisiä.\nKauniilla tytöllä täytyy nykyaikana olla myöskin myötäjäisiä.\"\n\n\"Lapsi raukka\", sanoi rouva Vauquer. \"Mutta olkaa vakuutettu, enkelini,\nettä isänne tällä tavalla tuottaa itselleen onnettomuutta.\"\n\nLeski vaikeni rouva Couturen viittauksesta, kun Victorinen silmät\nkyyneltyivät.\n\n\"Kun vain saisimme tavata hänet, jos vain saisin puhua hänen\nkanssaan, jättää hänelle hänen puolisonsa viimeisen kirjeen\", jatkoi\nylisotakomisarion leski. \"En ole koskaan uskaltanut lähettää sitä\npostissa; hän tuntee käsialani...\"\n\n\"Oi viattomat, syyttömät ja vainotut naiset!\" huudahti Vautrin\nkeskeyttäen, \"niinkö pitkälle on tultu! Muutaman päivän kuluttua, kun\nsaan aikaa, tartun minä siihen asiaan, ja kaikki järjestyy.\"\n\n\"Ah, herra Vautrin\", sanoi Victorine ja loi kostean ja samalla palavan\nkatseen herra Vautriniin, joka kuitenkin pysyi aivan kylmänä, \"jos\nteillä on tilaisuus tavata isääni, niin sanokaa hänelle, että hänen\nrakkautensa ja äitini kunnia ovat minulle kallisarvoisemmat kuin\nkaikki maailman rikkaus. Jos teidän onnistuisi saada hänet hiukankin\nlempeämmälle mielelle, niin rukoilisin Jumalaa puolestanne. Voitte olla\nvakuutettu kiitollisuudesta, joka...\"\n\n\"_Jos missä lienen kuljeskellut_\", lauloi Vautrin ivallisella sävyllä.\n\nSamassa tulivat Goriot, neiti Michonneau ja Poiret alas huoneistaan\narvatenkin ylijääneen lammaspaistin houkuttelemina, jota Sylvia\nparhaillaan lämmitti. Kun nuo seitsemän toivotettuaan toisilleen hyvää\nhuomenta istuivat pöydän ääreen, löi kello kymmentä kadulta kuului\naskelia. Rastignac tuli kotiin.\n\n\"Mainiota, herra Eugène\", sanoi Sylvia, \"tänään saatte syödä aamiaista\nkaikkien muiden kanssa yhdessä\".\n\nYlioppilas tervehti vuokralaisia ja istuutui ukko Goriotin viereen.\n\n\"Minulle sattui jokseenkin merkillinen seikkailu\", sanoi hän ottaen\neteensä aimo annoksen lammaspaistia ja kimpaleen leipää, jonka\nsuuruutta rouva Vauquer aina mittasi silmillänsä.\n\n\"Seikkailu?\" sanoi Poiret.\n\n\"No, entäpä tämä, miksi sitä kummastelette, vanha poika?\" sanoi Vautrin\nPoiretille. \"Herra de Rastignachan on kuin seikkailuihin luotu.\"\n\nNeiti Taillefer loi aran katseen nuoreen ylioppilaaseen.\n\n\"Kertokaa meille seikkailunne\", pyysi rouva Vauquer.\n\n\"Minä olin eilen tanssiaisissa erään sukulaiseni, varakreivitär de\nBeausiantin luona, jolla on muhkea talo, täynnä silkkiseinäisiä\nhuoneita, joissa iloilin kuin kuningas...\"\n\n\"Pikku\", Vautrin äkkiä keskeytti.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi Eugène kiivaasti, \"mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Minä sanon pikkukuningas eli hippiäinen, sillä se iloilee paljoa\nenemmän kuin kuningas.\"\n\n\"Se on totta; minä tahtoisin mieluummin olla semmoinen huoleton\npikkulintu kuin kuningas, senvuoksi että...\" sanoi Poiret, joka aina\noli yhtä mieltä viimeksi puhuneen kanssa.\n\n\"No niin\", jatkoi ylioppilas ottaen sanan hänen suustaan, \"minä tanssin\npitojen ehkä kauneimman naisen, erään ihastuttavan kreivittären kanssa,\ntenhoavimman, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli persikankukkia\nhiuksissa ja povella kimppu luonnonkukkia, jotka tuoksuivat... oo,\nteidän olisi pitänyt nähdä hänet, on mahdotonta kuvata tanssini\ninnostuttamaa naista. No, tänä aamuna, tunti sitten tapasin tämän\njumalaisen kreivittären jalkaisin kävelemässä Grès-kadulla. Minä\nhätkähdin, kuvittelin että...\"\n\n\"Että hän oli tulossa tänne\", sanoi Vautrin ja loi läpitunkevan\nkatseen nuoreen mieheen. \"Hän meni epäilemättä ukko Gobsechin,\ntässä korttelissa asuvan koronkiskurin luo. Aina kun Pariisissa\netsitte naissydäntä, tapaatte koronkiskurin ennen rakastajaa. Teidän\nkreivittärenne on nimeltään Anastasie de Restaud ja asuu Helder-kadun\nvarrella.\"\n\nYlioppilas hätkähti kuullessaan nimen ja tuijotti ällistyneenä\nVautriniin. Ukko Goriot nosti äkkiä päätänsä ja loi keskustelijoihin\nkiiluvan ja levottoman katseen, joka kummastutti vuokralaisia.\n\n\"Christophe tulee siis liian myöhään, hän oli jo mennyt sinne\",\nhuudahti ukko tuskansävyä äänessä.\n\n\"Oikein arvasin\", kuiskasi Vautrin rouva Vauquerin korvaan.\n\nGoriot söi konemaisesti tietämättä mitä söi. Hän ei koskaan ollut\nnäyttänyt typertyneemmältä kuin tällä hetkellä.\n\n\"Kuka kumma, herra Vautrin, on saattanut teille sanoa hänen nimensä?\"\nkysyi Eugène.\n\n\"Niin, ajatelkaas\", vastasi Vautrin. \"Ukko Goriot tuntee sen hyvin,\nmiksen sitten minäkin voisi tietää?\"\n\n\"Herra Goriotko?\" huudahti ylioppilas.\n\n\"Jaa mitä?\" sanoi ukkoparka. \"Oliko hän todella hyvin kaunis\neilenillalla?\"\n\n\"Kuka niin?\"\n\n\"Rouva de Restaud.\"\n\n\"Katsokaas ukkelia, kuinka hänen silmänsä kiiluvat!\" sanoi rouva\nVauquer Vautrinille.\n\n\"Ukkoko siis häntä ylläpitää?\" sanoi neiti Michonneau hiljaa\nylioppilaalle.\n\n\"Oli, hän oli säteilevän kaunis\", vastasi Eugène, ukko Goriotin\nsuorastaan niellessä häntä katseillaan. \"Ellei rouva Beauséantia olisi\nollut, niin olisi kreivitär ollut tanssiaisten kuningatar; nuoret\nmiehet eivät nähneet muita kuin hänet, minä olin hänen kortillaan\nvasta kahdestoista, hän tanssi kaikki vastatanssit. Toiset naiset\nolivat raivoissaan. Jos kukaan oli onnellinen eilen, niin epäilemättä\nhän. Oikeaan osutaan, kun sanotaan, ettei ole mitään kauniimpaa kuin\ntäysissä purjeissa oleva fregatti, nelistävä hevonen ja tanssiva\nnainen.\"\n\n\"Eilen tikkaiden ylimmällä puolalla, ruhtinattaren vieraana\",\nsanoi Vautrin, \"tänään alimmalla, koronkiskurin luona; sellaiset\novat pariisittaret. Elleivät heidän miehensä voi kustantaa heidän\nmielenvikaista loisteliaisuuttaan, niin he myyvät itsensä. Ellei\nheidän onnistu myydä itseänsä, he ovat valmiita leikkaamaan auki\näitinsä vatsan löytääkseen sieltä jotakin, millä voivat prameilla. He\nsaattavat, sanalla sanoen, tehdä vaikka mitä. Minä tunnen heidät, minä!\"\n\nUkko Goriotin kasvot, jotka olivat säteilleet iloa, kun hän kuunteli\nylioppilaan puhetta, synkkenivät Vautrinin julmasta huomautuksesta.\n\n\"No mutta, mikä se teidän seikkailunne oli?\" kysyi rouva Vauquer.\n\"Puhuitteko hänen kanssaan? Kysyittekö, halusiko hän oppia\nlakitiedettä?\"\n\n\"Hän ei nähnyt minua\", vastasi Eugène. \"Mutta eikö ole ihmeellistä,\nettä tapaa erään Pariisin kauneimpia naisia Grès-kadulla kello yhdeksän\naamulla, kun hän tuskin on voinut ehtiä tanssiaisista kotiansa ennen\nkello kahta? Semmoisia seikkailuja sattuu vain Pariisissa!\"\n\n\"Mitä vielä! Täällä sattuu paljoa ihmeellisempää\", sanoi Vautrin.\n\nNeiti Taillefer oli tuskin kuunnellut keskustelua, hänen ajatuksensa\nkun askartelivat yksinomaan siinä yrityksessä, jonka hän nyt jälleen\naikoi tehdä. Rouva Couture viittasi hänelle, että oli noustava ja\nmentävä pukeutumaan. Naisten poistuessa poistui myöskin ukko Goriot.\n\n\"No, tarkkasitteko häntä?\" sanoi rouva Vauquer Vautrinille ja muille\nvuokralaisille. \"Onhan selvää, että hän on tuhonnut itsensä noiden\nnaisten vuoksi.\"\n\n\"Ikinä ei minua saada uskomaan\", huudahti ylioppilas, \"että kaunis\nkreivitär de Restaud on ukko Goriotin hempukka\".\n\n\"Mutta eihän kukaan aio pakottaa siihen\", sanoi Vautrin hänelle. \"Te\nolette liian nuori vielä oikein tunteaksenne Pariisia. Te tulette\ntuonnempana huomaamaan, että täällä on jotakin, jota me sanomme\nintohimon ihmisiksi...\"\n\nTällöin neiti Michonneau katsahti Vautriniin ymmärtäväisesti. Hän\nmuistutti vanhaa rykmentinhevosta, joka heristää korviansa kuullessaan\nrummutusta.\n\n\"Ai, ai!\" keskeytti Vautrin ja loi häneen pahanilkisen katseen. \"Onko\nmeilläkin ollut pienet intohimomme, mitä?\"\n\nVanha neiti loi katseensa alas kuin nunna alastoman kuvapatsaan\nnähdessään.\n\n\"No niin\", jatkoi Vautrin, \"kun nämä ihmiset saavat päähänsä jotakin,\neivät he millään ehdolla luovu siitä. He janoavat ainoastaan erikoista\nmäärättyä vettä, joka on otettu erikoisesta määrätystä lähteestä,\njoka usein vielä on pilaantunut; saadakseen juoda sitä he voisivat\nmyydä vaimonsa, lapsensa; he möisivät sielunsa pirulle. Muutamille on\ntämmöisenä lähteenä peli, pörssi, jokin taulu- tai hyönteiskokoelma,\nmusiikki; toisille nainen, joka osaa pitää heitä lämpimänä. Vaikka\ntarjoisitte sellaisille ihmisille maan kaikki naiset, he eivät\nvälittäisi niistä yhtään mitään, he himoitsevat vain sitä, joka\ntyydyttää heidän intohimonsa. Usein tämä nainen ei heitä lainkaan\nrakasta, vaan kohtelee päinvastoin huonosti ja myy suosionosoituksensa\nkalliista; mutta se ei näille narreille merkitse mitään, he vievät\nilomielellä panttiin viimeisen paitansa voidakseen antaa hänelle\nviimeiset roponsa. Ukko Goriot on sellainen ilmiö. Kreivitär nylkee\nhäntä senvuoksi, että hän on vaitelias; semmoista se kaunis maailma on.\nUkkoparka ajattelee vain häntä. Tehän näette, että kun ei ole kysymys\nhänen intohimostaan, hän on kuin sieluton elukka. Mutta alkakaa puhua\nsiitä, niin hänen kasvonsa säteilevät kuin timantti. Sitä salaisuutta\nei ole vaikea arvata. Hän vei tänä aamuna hopeaa sulatettavaksi ja\nminä näin hänen menevän ukko Gobseckin luo, Grès-kadun varrella.\nSeuratkaa tarkoin! Palattuaan hän lähetti kreivitär de Restaudin\nluo Christophe-tolvanan, joka näytti meille kirjeen, joka sisälsi\nlunastetun vekselin. On selvää että, jos kreivitärkin meni tuon vanhan\nkoronkiskurin luo, asialla oli kiire. Ukko Goriot on kohteliaasti\nmaksanut hänen puolestaan. Siihen ei tarvita pitkiä selittelyitä. Se\nvain osoittaa teille, nuori ylioppilas, että sillä välin, kun teidän\nkreivittärenne nauroi, tanssi, keimaili, vaaputteli persikankukkiansa\nja nosteli hameensa laahusta, kenkä puristi hänen jalkaansa, kun hänen\n-- tai ehkäpä hänen rakastajansa -- vekseli on protestiin menossa.\"\n\n\"Te herätätte minussa hurjan halun saada tietää totuus. Minä menen\nhuomenna rouva de Restaudin luo\", huudahti Eugène.\n\n\"Niin\", sanoi Poiret, \"teidän on huomenna mentävä rouva de Restaudin\nluo\".\n\n\"Ehkäpä tapaatte siellä myöskin kunnon ukko Goriotin nostamassa\npalkkiotansa kohteliaisuudestaan.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Eugène inhoten, \"onko teidän Pariisinne sitten\nrapalätäkkö?\"\n\n\"On, ja mikä rapalätäkkö sitten!\" selitti Vautrin. \"Ne, jotka siinä\nryvettävät itsensä vaunuissa, ovat kunniallisia ihmisiä, jalan rypijät\nroistoja. Kaapatkaa te siitä vaikka mitä, niin teitä näytetään\nPalais-de-Justicen torilla omituisuutena. Varastakaa miljoona ja teitä\npidetään salongeissa hyveen esikuvana. Te maksatte santarmistolle ja\noikeuslaitokselle kolmekymmentä miljoonaa ylläpitääksenne semmoista\nmoraalia... Siivoa!\"\n\n\"Kuinka\", huudahti rouva Vauquer, \"onko ukko Goriot sulattanut hopeisen\npöytäkalustonsa?\"\n\n\"Eikö siinä ollut kuhertelevia kyyhkysiä kulhon kannessa?\" kysyi Eugène.\n\n\"Oli kyllä.\"\n\n\"Hän mahtoi panna siihen paljon arvoa, sillä hän itki kun puristi\nkokoon liemikulhoa ja tarjotinta. Minä tulin sattumalta sen nähneeksi\",\nsanoi Eugène.\n\n\"Se oli hänelle yhtä rakas kuin elämä\", sanoi leski.\n\n\"Siinä näette, kuinka suuresti hän on intohimonsa vallassa!\" huudahti\nVautrin. \"Tuo nainen osaa kutittaa hänen sieluansa.\"\n\nYlioppilas meni huoneeseensa. Vautrin lähti ulos. Muutamaa hetkeä\nmyöhemmin rouva Couture ja Victorine nousivat vuokravaunuihin, jotka\nSylvia oli käynyt heille noutamassa. Poiret tarjosi käsivartensa\nneiti Michonneaulle ja he menivät päivän kahdeksi valoisaksi tunniksi\nkävelemään Jardin des Plantesiin.\n\n\"No nuohan ovat melkein kuin naimisissa\", sanoi pitkä Sylvia. \"He\nmenevät tänään ulos ensimmäistä kertaa. He ovat molemmat niin kuivia,\nettä kipenöi, kun koskettavat toisiansa.\"\n\n\"Varokoon neiti Michonneau saaliansa\", sanoi rouva Vauquer nauraen,\n\"sehän on kuiva kuin taula\".\n\nKun Goriot kello neljän aikana iltapäivällä tuli saliin, näki hän\nkahden savuavan lampun valossa Victorinen, jonka silmät olivat itkusta\npunaiset. Rouva Vauquer kuunteli rouva Couturen kertomusta aamupäivän\ntuloksettomasta käynnistä herra Tailleferin luona. Väsyneenä tyttärensä\nja vanhan rouvan itsepintaisuuteen oli Taillefer vihdoinkin ottanut\nheidät vastaan lopullisen selvityksen aikaansaamista varten.\n\n\"Ajatelkaa\", sanoi rouva Couture rouva Vauquerille, \"että hän ei\npyytänyt Victorinea edes istumaan, vaan tyttö sai seistä koko ajan.\nMinulle sanoi hän ihan kylmästi, vähääkään kiihtymättä, että me\nvoisimme tästedes säästää itseltämme vaivan tulla häntä tavoittamaan;\nettä neiti -- hän karttoi sanomasta Victorinea tyttärekseen -- vain\npahensi asiaansa tunkeilevaisuudellaan (kerran vuodessa, se peto!);\nja että kun Victorinen äidillä naimisiin mennessään ei ollut mitään\nomaisuutta, neidillä ei ollut mitään vaadittavaa; sanalla sanoen, mitä\nsäälimättömimpiä sanoja, jotka saivat lapsiraukan sulamaan kyyneleihin.\nHän heittäytyi polvilleen isänsä eteen ja sanoi hänelle rohkeasti\ntulleensa yksinomaan äitinsä tähden ja alistuvansa isänsä tahtoon\nnurkumatta, mutta vannottavansa häntä lukemaan vainajan testamentin;\notti kirjeen esiin ja ojensi sen isälleen sanoen niin kauniita ja\nherttaisia sanoja, että en tiedä, mistä hän ne saikaan -- Jumala itse\nne varmaankin hänen suuhunsa pani -- sillä tyttö oli niin innoittunut,\nettä minä itkin kuin lapsi hänen sanojansa kuunnellessani. Tiedättekö,\nmitä se inha mies teki tällä välin? Puhdisteli kynsiänsä! Vihdoin otti\nhän kirjeen, jota rouva Taillefer-parka oli kyyneleillään kostuttanut,\nja heitti sen kamiinin päälle sanoen: 'hyvä on!' Hän yritti nostaa\nylös tytärtänsä, joka tarttui hänen käsiinsä suudellakseen näitä,\nmutta silloin hän veti kätensä pois. Eikö se ole ennenkuulumatonta\nkataluutta? Hänen pitkä pojanretkaleensa tuli sisään tervehtimättä\nsisartaan.\"\n\n\"Nehän ovat ilmettyjä hirviöitä\", sanoi ukko Goriot.\n\n\"Ja sitten\", jatkoi rouva Couture kiinnittämättä mitään huomiota ukon\nhuudahdukseen, \"menivät hän ja poika ulos huoneesta pyytäen minulta\nanteeksi: heillä oli tärkeitä tehtäviä. Siinä koko käynti. Mutta hän\nsai ainakin nähdä tyttärensä. Minä en käsitä, kuinka hän saattaa\nkieltäytyä tunnustamasta lasta omakseen. Hehän ovat toistensa näköisiä\nkuin kaksi marjaa.\"\n\nVuokralaiset ja ruokavieraat saapuivat toinen toisensa jälkeen,\ntervehtivät ja puhelivat keskenään kaikkinaisia joutavuuksia sillä\nleikkisän sukkelalla sävyllä, jota eräissä piireissä Pariisissa\nkäytetään, ja jossa vallitsevana aineksena on tuhmuus, samalla kuin\nsen varsinainen arvo on eleessä tai lausuntatavassa. Tämänluontoinen\nsiansaksa vaihtelee lakkaamatta. Pila, joka on antanut sen aiheen,\nei koskaan elä kuukautta kauempaa. Valtiollinen tapahtuma, jokin\nrikosjuttu, katulaulu, jonkun näyttelijän päähänpisto, tai muu\nsensemmoinen kelpaa ylläpitämään tätä neroleikkiä. Uusi keksintö\ndiorama, joka teki optillisen Illusionin vielä täydellisemmäksi\nkuin panorama, oli muutamissa maalarienateljeissa aikaansaanut\n_rama_-kielen, jonka muuan nuori maalari, joka kuului Maison Vauquerin\nruokavieraisiin, toi mukanaan tänne.\n\n\"No herra Poiret\", sanoi museovirkamies, \"miten on _terveysraman_\nlaita?\" [Suomennoksessa riittänee tämä yksi esimerkki. -- Suom.]\n\nMinkä jälkeen hän vastausta odottamatta kääntyi rouva Couturen ja\nVictorinen puoleen:\n\n\"Onko teille tapahtunut jotakin ikävää, arvoisat naiset?\"\n\n\"Saammeko päivällistä pian?\" huusi Horace Bianchon, lääketieteen\nylioppilas ja Rastignacin ystävä; \"minun vatsaparkani on vaipunut aivan\nkantapäihin saakka\".\n\n\"Tänään on kauhean kylmä\", sanoi Vautrin. \"Menkää sinnemmäksi, ukko\nGoriot! Peijakas, teidän jalkannehan täyttävät koko kaniinin suun.\"\n\n\"Kas, tuossahan on hänen ylhäisyytensä markiisi de Rastignac,\nnurinkäännetyn lakitieteen tohtori\", huudahti Bianchon kapsahtaen\nEugènen kaulaan ja puristaen häntä, niin että toinen oli tukehtua.\n\"Hei, pojat!\"\n\nNeiti Michonneau astui sisään hiljaa, tervehti toisia mitään sanomatta\nja istahti naisten seuraan.\n\n\"Hän saa minut aina vilusta värisemään, tuo vanha yölepakko\", sanoi\nBianchon hiljaa Vautrinille neiti Michonneauta viitaten. \"Minä, joka\ntutkin Gallin teoriaa, näen hänessä Juudaksen nystyröitä.\"\n\n\"Oletteko tuntenut hänet ennestään?\" kysyi Vautrin.\n\n\"Kukapa häntä ei olisi tavannut!\" vastasi Bianchon. \"Kautta kunniani,\ntuo vanhapiika tekee minuun saman vaikutuksen kuin toukat, jotka\nlopulta syövät suuren puun.\"\n\n\"Niin se on, nuori mies\", sanoi nelikymmenvuotias poskipartaansa\nkammaten.\n\n    \"_Se ruusu eli, niinkuin ruusut elävät,\n               vain aamuhetken._\"\n\n\"Kiinnittikö kukaan huomiota tämänaamuiseen sumuun?\" kysyi\nmuseovirkamies.\n\n\"Se oli\", sanoi Bianchon, \"hurja, ennenkuulumaton sumu, synkkä,\nsurullinen, viheriä, painava sumu, Goriot-sumu.\"\n\n\"Hei, ukko Goriot, on kysymys teistä!\"\n\nUkko Goriot, joka istui pöydän alipäässä lähellä ovea, josta ruoka\ntuotiin, nosti päätään ja haistoi leivänpalasta, joka oli hänen\nruokaliinansa alla, vanhasta kaupanaikaisesta tottumuksesta, johon hän\njoskus vielä hairahtui.\n\n\"Mitä\", huudahti rouva Vauquer kärkevästi, \"eikö leipä ole teistä\nhyvää?\"\n\n\"Päinvastoin, rouva\", vastasi Goriot, \"se on tehty ensiluokkaisista\nÉtampes-jauhoista\".\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\" kysyi Eugène.\n\n\"Väristä, mausta.\"\n\n\"Nenän mausta, kun sitä haistatte\", sanoi rouva Vauquer. \"Teistä tulee\nvähitellen niin säästäväinen, että lopulta keksitte keinon elää vain\nhaistamalla keittiön tuoksua.\"\n\n\"Ottakaa sille keksinnölle patentti\", huusi museonvirkamies, \"sillä\nansaitsette omaisuuden\".\n\n\"Mitä vielä, hän tekee niin vain uskottaakseen meille olleensa\nmakaronitehtailija\", sanoi maalari.\n\n\"Onko teidän nenänne siis _cornue_?\" jatkoi museon virkamies. [Cornue =\ntislausastia.]\n\n\"Kor... mikä?\" kysyi Bianchon.\n\n\"Kor-va.\"\n\n\"Kor-va.\"\n\n\"Kor-ko.\"\n\n\"Kor-ppi.\"\n\n\"Kor-ppu.\"\n\n\"Kor-pi.\"\n\n\"Kor-te.\"\n\n\"Kor-jattava.\"\n\nNämä kahdeksan vastausta tulivat kuin laukaukset joka taholta ja\nantoivat aihetta sitä suurempaan hilpeyteen, kun ukko Goriot katseli\nheitä kuin olisi kuullut vierasta kieltä, josta ei ymmärrä mitään.\n\n\"Kor...?\" kysyi hän Vautrinilta, joka istui hänen vieressään.\n\n\"Korvanpeite, ukkokulta!\" vastasi Vautrin ja painoi voimakkaalla\notteella ukko Goriotin hatun niin syvälle tämän päähän, että se peitti\nsilmät ja korvat.\n\nUkkoparka, joka tästä äkillisestä hyökkäyksestä joutui vielä enemmän\nhämilleen, istui hetken liikkumattomana. Christophe, joka luuli hänen\nlopettaneen liemensyönnin, otti pois hänen lautasensa, joten kun ukko\nGoriot saatuaan hatun päästään tarttui lusikkaansa kalahti tämä tyhjään\npöytään. Kaikki purskahtivat nauruun.\n\n\"Herra Vautrin\", sanoi vanhus, \"te olette huono kujeilija, ja jos te\nvielä kerran suvaitsette semmoista peliä minun suhteeni...\"\n\n\"No mitä sitten, ukkeli?\" kysyi Vautrin keskeyttäen.\n\n\"Niin saatte sen kerran kalliisti maksaa...\"\n\n\"Helvetissä, eikö niin?\" sanoi maalari. \"Siinä ahtaassa pimeässä\nnurkassa, johon pahat lapset pannaan!\"\n\n\"Ah, neiti\", sanoi Vautrin Victorinelle, \"te ette syö. Pappa on siis\nyhä uppiniskainen?\"\n\n\"Hän on hirviö!\" sanoi rouva Couture.\n\n\"Hänet täytyy saada järkiinsä\", sanoi Vautrin.\n\n\"Mutta\", sanoi Rastignac vierustoverilleen, Bianchonille, \"neitihän\nvoisi nostaa häntä vastaan eläkejutun, kun ei syö mitään! Kas, kuinka\nukko Goriot häntä katselee!\"\n\nVanhus unohti tosiaan syömisen katsellessaan tyttöparkaa, jonka ilme\nosoitti syvää surua, lapsen surua siitä, että isä, jota hän rakastaa,\nei sitä ymmärrä.\n\n\"Me olemme aivan erehtyneet ukko Goriotista\", jatkoi Eugène hiljaisella\näänellä. \"Hän ei ole narri eikä vanhuudentylsyyttä poteva mies.\nSovelluta sinä Gallin teoriaasi häneen ja sano minulle, mihin\ntulokseen tulet. Minä näin hänen viimeyönä käärivän kokoon paksun\nhopeatarjottimen kuin olisi se ollut vahaa; ja hänen ilmeensä tällä\nhetkellä osoittaa tunteita, jotka eivät ole jokapäiväistä laatua. Hänen\nelämänsä tuntuu minusta niin mielenkiintoisen salaperäiseltä, että sitä\nkannattaa tutkia. Niin, naura sinä vain, Bianchon, mutta minä vakuutan,\nettä puhun vakavissani.\"\n\n\"Tuo ukko on lääketieteellinen merkillisyys\", vastasi Bianchon; \"jos\nhän suostuu siihen, niin minä leikkelen hänet.\"\n\n\"Ei, tutki vain hänen päätään.\"\n\n\"Hyvä, kunhan vain hänen tuhmuutensa ei ole tarttuvaista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä pukeutui Rastignac parhaisiin tamineihinsa ja lähti\nkello kolmen aikaan iltapäivällä rouva de Restaudin luo antautuen\nmatkalla niihin hurjiin toiveisiin, jotka täyttävät nuorten elämän niin\nviehättävällä levottomuudella; he eivät silloin ajattele vaikeuksia\neikä vaaroja; menestys tuntuu heistä varmalta. He kultaavat oloansa\nantamalla mielikuvitukselleen vapaan liikuntavallan ja ovat onnettomia\nja murheissaan nähdessään suunnitelmien, jotka olivat olemassa vain\nheidän toivomuksissaan ja haluissaan menevän myttyyn; elleivät he\nolisi niin tietämättömiä ja ujoja, olisi yhteiskunnallinen maailma\nmahdoton. Eugène käveli hyvin varovasti, ettei tahraantuisi, mutta\nsamalla hän mietti, mitä sanoisi tavatessaan rouva de Restaudin, keksi\nnerokkaita vastauksia kuviteltuun keskusteluun, sommitteli hienoja\nkäänteitä, lauselmia Talleyrandin maihin, ja edellytti sellaisia\nerikoisia tilanteita, jotka olivat suotuisia sille selitykselle,\njolle hän rakensi tulevaisuutensa; seurauksena oli, että hän unohti\nvarovaisuutensa ja sai puhdistuttaa kenkänsä ja harjauttaa housujansa\nPalais-Royalin edustalla.\n\n\"Jos olisin rikas\", ajatteli hän itsekseen vaihtaessaan viiden\nfrangin rahan, jonka oli ottanut mukaansa siltä varalta, että jotakin\nsattuisi, \"niin olisin ottanut ajurin; silloin olisin voinut rauhassa\nmietiskellä\". Vihdoin hän saapui Helder-kadulle ja kysyi taloon\ntultuaan rouva de Restaudia. Hillityllä raivolla niinkuin ainakin\nmies, joka on varma kerran pääsevänsä voiton puolelle, sieti hän sen\nhalveksuvan silmäyksen, jonka häneen loivat palvelijat, jotka eivät\nolleet kuulleet vaunujen kolinaa pihalta. Tuo silmäys oli hänelle\nsitäkin sietämättömämpi, kun hän oli ymmärtänyt heikommuutensa heti\npihalle tullessaan, missä prameili kaunis hevonen muhkeissa valjaissa\nylenpalttisen hienojen kääsien edessä, jotka osoittivat tuhlarin\nloisteliaisuutta ja sen alla kaikkien pariisilaisten onnensuosikkien\ntapoja. Hän tuli itsekseen huonolle tuulelle. Avoimet laatikot\nhänen päässään, jotka hän oli toivonut olevan täynnä nerokkuutta,\nsulkeutuivat ja hän tunsi itsensä tuhmaksi. Odottaessaan vastausta\nkreivittäreltä, jolle kamaripalvelija meni ilmoittamaan tulijan nimeä,\nEugène seisoi eteishuoneen ikkunan edessä vain toinen jalka maassa\nkyynärpäällään nojaten ikkunansalpaan ja katseli konemaisesti pihalle.\nAika tuntui hänestä pitkälle ja hän olisi mennyt tiehensä, ellei\nhänessä olisi ollut sitä etelämaalaista sisua, joka tekee, ihmeitä\nkäydessään suoraan päälle.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi kamaripalvelija, \"rouva on budoarissa, mutta niin\npuuhassaan, etten saanut vastausta; vaan ehkä herra tahtoo astua\nsaliin, siellä on jo toinenkin odottamassa.\"\n\nIhmetellen sitä hämmästyttävää kykyä, mikä näillä ihmisillä on yhdellä\nainoalla sanalla syyttää tai tuomita isäntänsä, Rastignac avasi\npäättävästi oven, josta kamaripalvelija äsken oli mennyt, uskottaakseen\nnoille röyhkeille rengeille tuntevansa talon huoneet; mutta hän\njoutuikin huoneeseen, jossa oli lamppuja, kaappeja, kylpylakanain\nkuivauskoje ja joka johti pimeään käytävään ja salaportaille. Hillitty\nnaureskelu, jota hän kuuli eteishuoneesta, teki hänen hämmennyksensä\ntäydelliseksi.\n\n\"Herra, sali on täälläpäin\", sanoi kamaripalvelija sillä kireällä\nkunnioituksella, joka tuntuu entistäkin isommalta ivalta.\n\nEugène kääntyi niin rutosti, että törmäsi kylpyammetta vasten, mutta\npelasti sentään hattunsa putoamasta ammeeseen. Tällä hetkellä aukeni\neräs ovi pienen lampun valaiseman käytävän päässä ja Rastignac\nkuuli yht'aikaa rouva de Restaudin ja ukko Goriotin äänen ja --\nsuudelman. Hän palasi eteishuoneeseen, kulki ruokasalin läpi, seurasi\nkamaripalvelijaa ja astui pikkusaliin, missä asettui ensimmäisen\nikkunan ääreen huomatessaan sen olevan pihalle päin. Hän tahtoi nähdä,\noliko ukko Goriot todellakin hänen tuntemansa ukko Goriot. Hänen\nsydämensä tykytti oudosti, hän muisti Vautrinin räikeät selitelmät.\nKamaripalvelija odotti Eugènea pääsalin ovella, mutta siitä tuli äkkiä\nulos hieno nuori herra, joka sanoi kärsimättömästi:\n\n\"Minä menen tieheni, Maurice. Sanokaa rouva kreivittärelle, että olen\nodottanut häntä yli puoli tuntia.\"\n\nTuo röyhkeä, jolla ilmeisesti oli oikeus esiintyä sillä tavoin, hyräili\njotakin italialaista laulua, kääntyi ikkunaa kohti, jonka ääressä\nEugène seisoi, sekä nähdäkseen ylioppilaan kasvot että katsoakseen\npihalle.\n\n\"Mutta herra kreivin olisi parasta odottaa vielä silmänräpäys; rouva\ntulee heti\", sanoi Maurice palaten eteishuoneeseen.\n\nTällä hetkellä ukko Goriot tuli ulos ajoportin vieressä olevasta\nsivukäytävän ovesta. Ukkeli otti kainalostaan sateenvarjonsa ja\nryhtyi juuri sitä levittämään huomaamatta, että ajoportti oli avattu\ntekemään tilaa nuorelle, ritarimerkkirintaiselle miehelle, joka tuli\nportista \"tilburyllä\" ajaen. Ukko Goriot kerkisi töin tuskin hypähtää\ntaaksepäin, jottei joutunut alle. Sateenvarjon levittäminen oli\npelästyttänyt hevosta, ja tämä porhalsi sivulle kaartaen pihalle.\nNuori mies käänsi päätään suuttuneen näköisenä, näki ukko Goriotin ja\ntervehti häntä väkinäisen kohteliaasti, ikäänkuin koronkiskuria tai\nmuuta huonomaineista, jota sattuu olemaan pakko tervehtiä, mutta jota\njälkeenpäin punastuu. Ukko Goriot vastasi lyhyellä, ystävällisellä,\nymmärtäväisellä päännoikkauksella. Kaikki tämä oli tapahtunut\nsalamannopeasti. Eugène oli ollut siihen niin kiintynyt, ettei\nhuomannut olevansa yksin ja ällistyi kuullessaan äkkiä kreivittären\näänen:\n\n\"Maxime, olitteko poismenossa?\" Äänessä oli melkein\nsuuttumuksensekaista nuhtelua.\n\nKreivitär ei ollut nähnyt tilburyn tuloa. Rastignac kääntyi äkkiä\nja näki kreivittären puettuna valkoiseen, punanauhaiseen, keveään\nkasmirivaippaan, hiuksetkin vain puoliksi solmittuina kuten\npariisittarien tapa on aamupäivällä; hänessä oli kuin balsamintuoksua,\nhän oli epäilemättä kylpenyt ja hänen niin sanoakseni sorjistunut\nkauneutensa oli vielä hekumallisempi; silmissä oli kostea kiilto.\nNuorten miesten silmä huomaa kaikki: heidän aistimensa omaksuvat\nnaisten säteilyn niinkuin kasvi ottaa ilmasta itselleen otolliset\nainekset; Eugène tunsi tämän naisen kätten viehättävän raikkauden\ntarvitsematta niitä koskettaa. Hän näki kasmirin läpi poven ruusun\nvivahteista ihoa, jota vaipan aukeama väliin paljasti ja johon hänen\nkatseensa kiintyi. Kureliivi oli kreivittärellä tarpeeton, pelkkä vyö\nosoitti hänen vartalonsa sorjuutta, hänen kaulansa houkutti hyväilyyn,\nhänen jalkansa olivat sirot tohveleissaan. Vasta kun Maxime suuteli\nkreivittären kättä, huomasi Eugène Maximen ja kreivitär Eugènen.\n\n\"Ah, herra de Rastignac! Kuinka hauskaa nähdä teitä\", sanoi hän mitä\nystävällisimmin.\n\nMaxime katseli vuorotellen Eugènea ja kreivitärtä tavalla, joka\nselvästi kehoitti tunkeilijaa poistumaan.\n\n\"Kuule, kultaseni, aja tuo nulikka heti ulos!\"\n\nSe olisi sanoiksi puettuna se ajatus, jonka kreivitär Anastasien\nMaximeksi puhutteleman sietämättömän korskan nuoren miehen katseet\nselvään ymmärrettävästi ilmaisivat, ja kreivitär tarkkasi hänen\nkasvojensa ilmeitä sillä alistuvaisuudella, joka ilmaisee naisen\nkaikki salaisuudet tämän sitä aavistamatta. Rastignac tunsi vimmaista\nvihaa tuota nuorta miestä kohtaan. Ensinnäkin osoittivat Maximen\nkauniit vaaleat ja hyvin huolletut hiukset, kuinka hirvittävässä\nkunnossa hänen omansa olivat; sitten Maximella oli hienot ja siistit\njalkineet, kun taas hänen omansa huolimatta kaikesta varovaisuudesta\nolivat pölyiset; vihdoin Maximella oli kapotakki, joka vyötäisiltä oli\naivan ruumiinmukainen ja teki hänen vartalonsa naismaisen siroksi,\nkun taas Eugènella kello puoli neljä iltapäivällä oli musta puku.\nÄlykäs etelämaalainen tunsi sen etevämmyyden, minkä puku antoi tuolle\nsolakalle, kirkassilmäiselle, kalpeaihoiselle, häikäilemättömän\nitsekkäälle teikarille. Odottamatta Eugènen vastausta rouva de Restaud\nlivahti toiseen saliin niin nopeasti, että hänen viittansa liepeet\nhulmusivat kuin perhosen siivet ja Maxime seurasi häntä. Eugène meni\nkiukustakin kreivittären ja Maximen perässä. He joutuivat siten\nkolmisin seisomaan keskellä salia noin kamiinin kohdalla. Ylioppilas\ntiesi hyvin häiritsevänsä tuota inhoittavaa Maximea; mutta rouva de\nRestaudin epäsuosionkin uhalla hän tahtoi häiritä tuota teikaria.\nÄkkiä muisti hän nähneensä hänet rouva de Beauséantin tanssiaisissa\nja arvasi, missä suhteessa Maxime oli rouva Restaudiin; ja sillä\nnuorukaisrohkeudella, joka saa tekemään suuria tuhmuuksia tai tuottaa\nsuurta menestystä, ajatteli hän:\n\n\"Hän on siis kilpailijani; minä saan hänestä voiton.\"\n\nVaromaton! hän ei tiennyt, että kreivi Maxime de Trailles antoi loukata\nitseänsä päästäkseen ampumaan ensiksi ja tappoi miehensä. Eugène\noli taitava metsämies, mutta ei ollut sentään koskaan yhteen menoon\nampunut nurin kahtakymmentä maalikeilaa kahdestakolmatta. Nuori kreivi\nistahti nojatuoliin tulen ääreen, otti kohentimet ja pöyhi uunia niin\nrutosti ja rajusti, että Anastasien kauniit kasvot kävivät äkkiä\nhuolestuneiksi. Nuori nainen kääntyi Eugèneen päin ja loi sellaisen\nkylmästi kysyvän katseen, joka niin selvästi sanoo: \"Miksette mene\ntiehenne?\" että hyvinkasvatetut henkilöt heti saavat suuhunsa sopivat\nhyvästelysanat.\n\nEugène sitävastoin sanoi mairittelevan kohteliaasti:\n\n\"Rouva, minä riensin teitä tapaamaan niin pian voidakseni...\"\n\nHän keskeytti lauseensa. Ovi aukeni. Tilburylla ajanut herra ilmestyi\näkkiä ilman päähinettä, ei tervehtinyt kreivitärtä, katsoi Eugènea\ntarkkaavasti ja ojensi kätensä Maximelle sanoen: \"hyvää päivää\"\nveljellisellä sävyllä, joka erikoisesti hämmästytti Eugèneä. Nuoret\nmaaseutulaiset eivät tiedä, kuinka suloista elämä kolmisin on.\n\n\"Herra de Restaud\", sanoi kreivitär ylioppilaalle viitaten puolisoaan.\n\nEugène kumarsi syvään.\n\n\"Tämä herra\", jatkoi kreivitär esitellen Eugènea kreivi de Restaudille,\n\"on herra de Rastignac, rouva varakreivitär de Beauséantin sukulainen\nMarcillacien kautta, joka minulla oli ilo tavata varakreivittären viime\ntanssiaisissa.\"\n\n_Rouva varakreivitär de Beauséantin sukulainen Marcillacien kautta!_\nNäillä sanoilla, jotka kreivitär lausui miltei mahtipontisesti,\nylväästi, niinkuin ainakin emäntä, joka tahtoo osoittaa, että hänen\ntalossaan käy vain hienoa väkeä, oli kerrassaan maagillinen vaikutus:\nkreivi muutti heti kylmän juhlavaa muotoansa ja tervehti ylioppilasta.\n\n\"Erittäin mieluisaa, herra, saada tehdä teidän tuttavuuttanne.\"\n\nKreivi de Trailles loi Eugèneen levottoman katseen ja hänen korskea\nilmeensä oli kuin tuuleen haihtunut. Tämä taikasana, vain yhden nimen\nmaininnan mahtava vaikutus, avasi Eugènen päässä kaikki sulkeutuneet\nlokerot ja palautti hänet siihen mielentilaan, johon hän oli\nvalmistautunut. Se äkkileimaus valaisi hänelle kuin salama Pariisin\nylhäisön ilmapiiriä, joka hänelle tähän saakka oli ollut niin sumuinen.\nTällä hetkellä olivat Maison Vauquer ja ukko Goriot sangen kaukana\nhänen ajatuksistaan.\n\n\"Minä luulin Marcillacien sukua sammuneeksi\", sanoi kreivi de Restaud\nEugènelle.\n\n\"Niin se onkin, kreivi\", vastasi Eugène. \"Minun isäni setä, chevalier\nde Rastignac, meni naimisiin Marcillacien suvun perijättären\nkanssa. Aviosta syntyi vain tytär, joka meni naimisiin sotamarski\nde Clarimbaultin, rouva de Beauséantin äidinisän, kanssa. Me olemme\nnuorempaa haaraa, sitäkin köyhempää, kun isäni setä, vara-amiraali,\nmenetti koko omaisuutensa kuninkaan palveluksessa. Vallankumoushallitus\nei tahtonut ottaa huomioon meidän saataviamme Intian Komppanian kanssa\ntekemässään tilityksessä.\"\n\n\"Eikö teidän isänne setä ollut _Vengeurin_ komentajana ennen vuotta\n1789?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"No silloin hänen on täytynyt tuntea minun isoisäni, joka oli\n_Warwickin_ päällikkönä.\"\n\nMaxime kohautti melkein huomaamattomasti olkapäitään katsahtaen\nrouva de Restaudiin ikäänkuin sanoakseen tälle: \"Jos hän alkaa\njutella laivastoasioista tuon kanssa, niin me olemme hukassa.\"\nAnastasie ymmärsi herra de Traillesin katseen. Sillä ihmeellisellä\nmukautumiskyvyllä, joka naisilla on, hän sanoi hymyillen:\n\n\"Tulkaa, Maxime, minulla on jotakin teiltä pyydettävää. -- Hyvät\nherrat, me jätämme teidät purjehtimaan yhdessä _Warwickilla_ ja\n_Vengeurillä_.\"\n\nHän nousi ja teki leikkisän petoksen merkin Maximelle, joka lähti hänen\nkanssaan menemään budoaria kohti. Tuskin oli tuo _morganaattinen_ --\nmikä verraton saksalainen sana, jonka vastinetta ei ole ranskassa --\npari ehtinyt ovelle, kun kreivi keskeytti keskustelunsa Eugènen kanssa.\n\n\"Anastasie! Jääkää tänne, ystäväni\", huudahti hän kiihkeästi;\n\"tiedättehän että...\"\n\n\"Minä tulen heti takaisin\", sanoi kreivitär keskeyttäen; \"tarvitsen\nvain silmänräpäyksen sanoakseni Maximelle asian, jota pyydän häntä\ntoimittamaan.\"\n\nHän palasikin sangen pian. Niinkuin kaikki naiset, joiden on pakko\ntarkata miestensä luonnetta voidakseen menetellä heidän mielensä\nmukaan, tuntevat, mihin saakka voivat mennä menettämättä perin\ntärkeätä luottamusta, eivätkä sentähden koskaan asetu poikkiteloin\nvähäpätöisten mitättömyyksien vuoksi, kreivitärkin oli miehensä äänen\nvivahteista ymmärtänyt, että budoarissa ei ollut turvallista viipyä.\nTämä vastoinkäyminen pantiin Eugènen laskuun. Kreivitär viittasikin\ntyytymättömällä ilmeellä ja eleellä ylioppilasta Maximelle, joka sanoi\nhuomattavan happamesti kreiville, hänen puolisolleen ja Eugènelle:\n\n\"Kuulkaa, teillä tuntuu olevan asioita keskenänne, enkä minä tahdo\nhäiritä. Hyvästi.\"\n\nJa lähti.\n\n\"Älkää toki menkö, Maxime!\" huudahti kreivi.\n\n\"Tulkaa päivällisille\", sanoi kreivitär, joka uudemman kerran jättäen\nEugènen ja kreivin kahdenkesken saattoi Maximea pikkusaliin, missä he\nviipyivät siksi kauan, että arvelivat kreivin sillä välin päästävän\nEugènen menemään matkoihinsa.\n\nRastignac kuuli heidän naureskelevan, juttelevan, vaikenevan; mutta\nilkisisuinen ylioppilas oli ovela, mairitteli herra de Restaudia tai\njohdatti hänet pitkiin keskusteluihin pakottaakseen kreivittären\npalaamaan ja saadakseen tietää, missä suhteissa tämä oli ukko\nGoriotiin. Tuo nainen, joka oli ilmeisesti rakastunut Maximeen, tuo\nnainen, jota hänen miehensä rakasti ja jolla oli salaperäinen suhde\nsiihen vanhaan ukkeliin, makaronitehtailijaan, oli hänestä arvoitus.\nHän tahtoi päästä sen arvoituksen perille, jotta silloin itse olisi\ntämän niin peräti pariisilaisen naisen itsevaltias hallitsija.\n\n\"Anastasie!\" huusi kreivi uudelleen kutsuen vaimoansa.\n\n\"No niin, Maxime\", sanoi taas tämä kreivi de Traillesille, \"täytyy\nalistua. Näkemiin, tänään illempana...\"\n\n\"Minä toivon, _Nasie_\", kuiskasi Maxime kreivittären korvaan, \"että\ntaloonpääsy kielletään tuolta nulikalta, jonka silmät hehkuivat kuin\nhiilet, kun aamuvaippanne hiukan avautui. Hän tulee tekemään teille\nrakkaudentunnustuksia, häiritsemään teitä ja te pakotatte minut\nampumaan hänet.\"\n\n\"Oletteko hullu, Maxime?\" sanoi kreivitär. \"Eivätkö nuo\npikkuylioppilaat päinvastoin ole erinomaisia ukkosenjohdattimia? Minä\njärjestän päinvastoin hänet ja Restaudin vaistomaisiksi vihollisiksi.\"\n\nMaxime purskahti nauruun ja poistui kreivittären saattamana, joka\nvielä jäi ikkunasta katsomaan, kuinka teikari kääseihin noustuaan pani\nruoskallaan hevosensa teiskuen lähtemään pihasta. Hän palasi vasta, kun\najopelit olivat portista kääntyneet kadulle.\n\n\"Ajatelkaa\", huudahti kreivi hänen palatessaan, \"ystäväni, herra\nRastignacin koti on Charentessä, ihan lähellä Vetreniliä! Hänen isänsä\nsetä ja minun isoisäni tunsivat toisensa.\"\n\n\"Mieluisaa olla niin tuttavassa seurassa\", sanoi kreivitär\nhajamielisesti.\n\n\"Vieläpä tuttavammassa kuin luulette\", sanoi Eugène hiljaa.\n\n\"Kuinka?\" kysyi kreivitär vilkkaasti.\n\n\"No\", vastasi ylioppilas, \"vastikäänhän näin teidän luotanne lähtevän\nmiehen, jonka viereisessä huoneessa asun samassa täysihoitolassa, ukko\nGoriotin.\"\n\nKuullessaan tämän nimen, vieläpä koristettuna sanalla \"ukko\", heitti\nkreivi, joka oli juuri tulta kohentamassa, kohentimet pesään, ikäänkuin\nne olisivat polttaneet hänen käsiänsä, ja nousi.\n\n\"Olisitte sanonut edes _herra_ Goriot!\" huudahti hän.\n\nKreivitär kalpeni ensin nähdessään puolisonsa kiihtymyksen, punastui\nsitten ja joutui sitten huomattavasti hämilleen; hän vastasi koettaen\nturhaan saada ääntänsä ja kasvojensa ilmettä luontevaksi:\n\n\"On mahdotonta tavata ketään, jota rakastaisimme enemmän...\"\n\nHän keskeytti, katsoi pianoonsa ikäänkuin se olisi herättänyt hänessä\njonkin mielikuvan ja sanoi:\n\n\"Pidättekö soitosta, herra de Rastignac?\"\n\n\"Paljon\", vastasi Eugène punastuneena ja typertyneenä ymmärtäen\nepämääräisesti tehneensä jonkin paksun tuhmuuden.\n\n\"Laulatteko?\" huudahti rouva mennen pianonsa ääreen, juoksuttaen\nsormiansa yli koko näppäimistön alimmasta bassosta ylimpään\ndiskanttiin. Rrra!\n\n\"En, rouva.\"\n\nKreivi de Restaud asteli huoneessa edes takaisin.\n\n\"Se on vahinko, sillä se on vaikuttava menestyksen väline... _Ca-a-ro,\nCa-a-a-ro, Ca-a-a-a-ro, non du-bi-ta-re_\", lauloi kreivitär.\n\n\nMainitsemalla ukko Goriotin nimen oli Eugène puolestaan heilauttanut\ntaikasauvaa, mutta sen vaikutus oli aivan päinvastainen, kuin minkä\nsanat \"rouva de Beauséantin sukulainen\" olisivat tehneet. Hän oli\nsamassa tilassa kuin mies, joka suosittelun nojalla on päässyt\ntaide-esineiden kokoilijan luo ja varomattomasti tulee töytäisseeksi\njotakin veistoksia täynnä olevaa hyllykköä, niin että kolme, neljä\nveistosta putoaa permannolle. Hän olisi tahtonut vaipua maan alle.\nRouva de Restaudin kasvot olivat kuivat, kylmät ja hänen välinpitämätön\nkatseensa karttoi kohtaamasta onnettoman ylioppilaan silmiä.\n\n\"Rouva\", sanoi tämä, \"teillä oli puhumista herra de Restaudin kanssa,\nsuvaitkaa vastaanottaa kiitokseni ja sallia minun...\"\n\n\"Joka kerta kun tulette\", vastasi kreivitär kiireesti keskeyttäen\nEugènen lauseen kädenliikkeellä, \"voitte olla varma tuottavanne meille,\nherra de Restaudille ja minulle, mitä suurinta iloa\".\n\nEugène kumarsi syvään avioparille ja poistui herra de Restaudin\nseuraamana, joka hänen estelyistään huolimatta saattoi häntä aina\neteiseen saakka.\n\n\"Tulkoon tuo herra, joka nyt meni\", sanoi kreivi Mauricelle, \"milloin\ntahansa, niin ei kreivitär enkä minä ole koskaan kotona\".\n\nPihalle tullessaan huomasi Eugène satavan.\n\n\"Hm\", hän mietiskeli, \"minä olen tehnyt tyhmyyden, jonka syytä ja\nkantavuutta en tunne, ja päälle päätteeksi vielä tärvelen pukuni\nja hattuni. Minun olisi paras pysyä loukossani, päntätä päähäni\nlakitiedettä ja ajatella vain kuivaksi virkamieheksi pääsemistä. Voinko\nminä liikkua hienossa maailmassa, kun siellä täytyy olla ajopelit,\nkiiltokengät, jos jotakin, välttämättömät tamineet, valkoiset, kuusi\nfrangia maksavat kuusipeurannahkahansikkaat aamulla ja aina keltaiset\nillalla? Piru vieköön vanhan ukko Goriotin!\"\n\nKun Eugène tuli katuportille, niin eräs vuokra-ajurin kuski, joka\nvarmaankin tuli saattamasta jotakin juuri vihittyä paria ja halusi\nvarastaa isännältään jonkin ylimääräisen ajon hinnan, teki merkin\nEugènelle, nähdessään hänen olevan ilman sateenvarjoa frakkipuvussa,\nvalkoinen liina kaulassa, keltaiset hansikkaat kädessä ja kiiltokengät\njalassa. Eugène oli sellaisen äkkiraivon vallassa, joka saa nuoren\nmiehen sukeltamaan yhä syvemmälle siihen kuiluun, mihin on syöksynyt,\nikäänkuin toivoisi onnen kaupalla löytävänsä siitä ulospääsyn. Hän\nsuostui päännyökkäyksellä kuskin esitykseen. Hän nousi rattaille,\nmissä pari myrtinlehteä ja katkennut messinkilangan pätkä todistivat\nmorsiusparin ajelua.\n\n\"Minne herra ajaa?\" kysyi kuski, joka jo oli riisunut valkoiset\nkäsineensä.\n\n\"Peijakas!\" ajatteli Eugène, \"kun kerran olen tähän peliin antautunut,\nniin pitää ainakin saada jotakin tulosta! -- Ajakaa de Beauséantin\npalatsiin\", lisäsi hän ääneen.\n\n\"Kumpaanko?\" kysyi kuski.\n\nSe mahtava sana hämmensi Eugènea. Tämä uusi teikari ei tiennyt, että\noli olemassa kaksi Beauséantin palatsia, ei aavistanut kuinka rikas hän\noli sukulaisista, jotka eivät hänestä välittäneet.\n\n\"Varakreivi de Beauséantin, tuolla, tuolla...\"\n\n\"Crenellekadun varrella\", täydensi kuski kohottaen päätään ja\nkeskeyttäen hänet. \"Nähkääs, on sitten vielä kreivi ja markiisi de\nBeauséantin palatsi Saint-Dominiquekadun varrella\", lisäsi hän kääntäen\nastuimen jälleen ylös.\n\n\"Tiedän kyllä\", vastasi Eugène kuivasti. \"Koko maailmahan minua tänään\nnolaa\", mietiskeli hän heittäen hattunsa etupenkille. \"Tämä retki\nmaksaa minulle kuninkaan tulot! Mutta tapahtuuhan ainakin käyntini\nniin sanotun serkkuni luona ylimyksellisellä tavalla. Ukko Goriot\nmaksaa minulle jo ainakin kymmenen frangia, se vanha raato! Ah, minä\nkerron seikkailuni rouva de Beauséantille, ehkäpä se häntä huvittaa.\nHän tuntee epäilemättä tuon vanhan hännättömän rotan ja tämän kauniin\nnaisen rikollisten suhteiden salaisuuden. Parempi on miellyttää\nserkkuani kuin turhaan tavoitella tuota moraalitonta naista, joka\nsitäpaitsi tuntuu olevan sangen kallis. Jos kauniin varakreivittären\nnimi on niin mahtava, kuinka arvokas mahtaakaan silloin olla hän itse?\nTähdätkäämme korkealle. Kun tahtoo jotakin taivaasta, on käännyttävä\nJumalan puoleen.\"\n\nNämä sanat kuvaavat lyhyessä muodossa niitä tuhansia ajatuksia, jotka\nhänen päässään pyörivät. Hän tyyntyi hiukan ajatellessaan sadetta.\nLohdutteli itseään sillä, että joskin hän hävitti kaksi niistä vähistä\nsadan soun kolikoista, jotka hänellä vielä oli, niin estiväthän\nne ainakin hänen pukunsa, jalkineensa ja hattunsa tärveltymästä.\nHän tunsi itsensä aika mahtavaksi, kun kuski huusi: \"Tehkää hyvin,\navatkaa portti!\" Kultanappinen, punavormuinen portinvartija kitisytti\npalatsin porttia saranoillaan ja Rastignac näki suurta tyydytystä\ntuntien rattaittensa kulkevan porttiholvin läpi, kääntyvän pihassa\nja pysähtyvän porraskatoksen alle. Väljään siniseen, punareunaiseen\nkauhtanaan puettu kuski riensi laskemaan alas astuinta. Astuessaan alas\nrattailta Eugène kuuli portaiden pilarikäytävästä hillittyä tirskuntaa.\nKolme tai neljä lakeijaa oli jo ehtinyt laskea leikkiä näistä kurjista\nhäärattaista. Heidän naurunsa selvisi ylioppilaalle kun hän samassa\njoutui vertaamaan näitä rattaita mitä muhkeimpiin ajopeleihin, joiden\nedessä oli kaksi tulista, helykorvaista, kuolaimiaan pureskelevaa\nhevosta, joita puuteroitu, hienopukuinen kuski piteli suitsista\nikäänkuin olisivat ne yrittäneet karata. Chaussée-d'Antinissa oli rouva\nde Restauden pihalla kuusikolmatta vuotiaan miehen hieno kabrioletti.\nFaubourg Saint-Germainissa odottivat mahtavan valtaherran loistovaunut,\njoiden hinta oli ainakin kolmekymmentä tuhatta frangia.\n\n\"Kukahan siellä on?\" ajatteli Eugène ymmärtäen hiukan myöhään\ntapaavansa Pariisissa vain harvoja naisia, jotka eivät olleet\nvarattuja, ja että jonkun sellaisen kuningattaren valtaus maksoi\nenemmän kuin verta. \"Lempo soikoon! Serkullani on epäilemättä myöskin\nMaximensa.\"\n\nHän nousi portaita mieli masennuksissa. Hänen saapuessaan avautui\nlasiovi; lakeijat olivat vakavia kuin aasit, joita ollaan sukimassa.\nJuhla, jossa hän oli ollut, oli pidetty Beauséantin palatsin\nalakerroksessa olevissa suurissa vastaanottohuoneissa. Kun hänellä ei\nollut aikaa kutsun ja tanssiaisten välillä käydä serkkunsa luona, ei\nhän siis vielä ollut käynyt rouva de Beauséantin huoneissa; hän näki\nsiis nyt ensimmäistä kertaa sen henkilökohtaisen eleganssin ihmeitä,\njoka on hienon maailman naisen maun ja tapojen ilmaisijana. Se oli\nsitäkin kiintoisampaa tarkattavaa, kun rouva de Restauden salonki\ntarjosi hänelle vertailun tilaisuutta. Varakreivitär oli tavattavissa\nkello puoli viideltä. Viittä minuuttia aikaisemmin hän ei olisi\nottanut vastaan serkkuansa. Eugène, joka ei tiennyt mitään Pariisin\nerikoisista etikettisäännöistä, saatettiin leveiden, valkoisilla\nkukilla koristettujen, metallikaiteisten ja punaverhoisten portaiden\nkautta rouva de Beauséantin luo, jonka yksityisluontoista elämäkertaa,\nmikä oli yksi niitä vaihtelevia tarinoita, joita Pariisin salongeissa\njoka ilta kerrotaan korvasta korvaan, hän ei tuntenut.\n\nVarakreivitär oli jo kolme vuotta läheisissä suhteissa erääseen\nhyvin ylhäiseen ja rikkaaseen portugalilaiseen ylimykseen, markiisi\nd'Ajuda-Pintoon. Se oli yksi niitä viattomia suhteita, jotka\nasianosaisille ovat niin viehättäviä, että he eivät voi sietää ketään\nkolmatta. Varakreivi de Beauséant itse oli tahtoen tai tahtomattaan\nantanut yleisölle esimerkin kunnioittamalla tätä morganaattista\nliittoa. Henkilöt, jotka tämän ystävyyden ensi aikoina tulivat\nkello kaksi tervehtimään varakreivitärtä, tapasivat hänen luonaan\nmarkiisi d'Ajuda-Pinton. Rouva de Beauséant, joka ei saattanut sulkea\noviansa, sitä kun olisi pidetty peräti sopimattomana, otti tulijat\nvastaan niin kylmästi ja katseli kattoon niin itsepintaisesti, että\njokainen huomasi häntä häiritsevänsä. Kun Pariisissa saatiin tietää,\nettä rouva de Beauséantia häirittiin, jos hänen luonaan käytiin\nkello kahden ja neljän välillä, sai hän olla täydellisessä rauhassa.\nHän meni Bouffonsiin tai Oopperaan herra de Beauséantin ja herra\nd'Ajuda-Pinton seurassa; mutta elämää ymmärtäväisenä miehenä herra\nde Beauséant jätti vaimonsa ja portugalilaisen aina kahden kesken\nsaatettuaan heidät paikalle. Herra d'Ajuda-Pinto oli naimapuuhissa.\nHän nai erään neiti de Rochefiden. Koko ylimysmaailmassa oli vain\nyksi ainoa henkilö, joka ei vielä tiennyt mitään tästä avioliitosta:\nrouva de Beauséant. Muutamat hänen ystävättärensä olivat tosin\nhänelle siitä epämääräisesti puhuneet; hän oli jutulle nauranut,\nluullen ystävättärien vain haluavan sumentaa kadehtimaansa onnea.\nMutta kuulutuspäivä oli käsissä. Vaikka oli tullut sitä ilmoittamaan\nvarakreivittärelle, ei kaunis portugalilainen vielä ollut rohjennut\nsanoa siitä halaistua sanaa. Minkävuoksi? Ei mikään ole vaikeampaa\nkuin tällaisen ultimaatumin ilmoittaminen naiselle. Moni mies seisoisi\nmieluummin miehen edessä, joka uhkaa hänen sydäntänsä miekalla,\nkuin naisen, joka ruikuttaa kaksi tuntia, saa pyörtymiskohtauksen\nja pyytää hajusuolaa. Herra d'Ajuda-Pinto istui siis tällä hetkellä\nkuin neuloilla ja aikoi lähteä, ajatellen että hän ilmoittaa uutisen\nkirjoittamalla rouva de Beauséantille. Tämä lemmenmurha oli mukavampi\ntehdä kirjallisesti kuin suullisesti. Kun kreivittären kamaripalvelija\nilmoitti herra Eugène de Rastignacin, sai hän markiisi d'Ajuda-Pinton\nvärähtämään ilosta. Mutta, se tietäkää, rakastava nainen on vielä\nherkempi epäluuloon kuin taitava vaihtamaan huvittelua. Kun armas on\nhänet jättämäisillään, arvaa hän joka eleen merkityksen nopeammin\nkuin Virgiliuksen ratsu, vainuaa ne kaukaiset pienen pienet oliot,\njotka tuovat lemmenviestiä. Niinpä ottakaa huomioon, että rouva de\nBeauséantia hämmästytti tämä vaistomainen värähdys, vähäinen, mutta\nvälittömyydessään järkyttävä. Eugène ei tiennyt, ettei Pariisissa\npidä milloinkaan mennä kenenkään luo ottamatta ensin talon ystäviltä\nselkoa miehen, vaimon tai lasten historiasta, jotta ei tapahtuisi niitä\nkompastuksia, joista Puolassa niin kuvaavasti sanotaan: _valjastakaa\nviisi härkää vankkurienne eteen!_ vain sitä varten, että ne vetäisivät\nteidät ylös siitä suosta, johon olette taitamattomasti astunut. Kun\nnäillä keskustelun kompastuksilla ei ole ranskassa eri nimeä, johtuu se\nsiitä, että niitä oletetaan mahdottomiksi sen suunnattoman julkisuuden\nvuoksi, joka siellä juoruilla on. Ajettuaan suohon rouva de Restaudin\nluona, joka ei ollut antanut hänelle aikaa valjastaa viittä härkää\nvankkuriensa eteen, oli ainoastaan Eugène kykenevä alkamaan uudelleen\nhärkäpaimenammattiansa menemällä rouva de Beauséantin luo. Mutta sen\nsijaan, että hän siellä oli hirvittävästi häirinnyt rouva de Restaudia\nja herra de Traillesia, hän päinvastoin täällä päästi herra d'Ajudan\npulasta.\n\n\"Hyvästi\", sanoi portugalilainen pyrkien ovelle, kun Eugène astui\npieneen, viehkeään, harmaan ja punaisen väriseen salonkiin, missä\nylellisyys näytti olevan vain siroutta.\n\n\"Mutta vain iltaan saakka\", sanoi rouva de Beauséant kääntäen päätään\nja luoden katseen markiisiin. \"Emmekö mene Bouffonsiin?\"\n\n\"Minä en voi\", sanoi markiisi tarttuen ovenripaan.\n\nRouva de Beauséant nousi, kutsui häntä luokseen, kiinnittämättä\nvähääkään huomiota Eugèneen, joka tämän ihmeellisen rikkauden\nkimalluksen huikaisemana uskoi arabialaisten satujen todellisuuteen\neikä tiennyt mihin puikahtaa naisen edestä, joka ei hänen läsnäoloaan\nottanut huomioon. Varakreivitär oli kohottanut oikean kätensä etusormen\nja viittasi viehättävällä liikkeellä markiisia istumaan. Tässä\nliikkeessä oli niin voimakasta intohimon yksinvaltiutta, että markiisi\nhellitti ovenrivan ja tuli. Eugène katseli häntä kademielellä.\n\n\"Tuo\", ajatteli hän, \"on siis se vaunuherra! Täytyykö siis olla\nteiskuvat hevoset, livreoita ja kasoittain kultaa saadakseen Pariisin\nylimysnaisilta edes silmäyksen?\"\n\nYlellisyyden piru kalvoi hänen sydäntään, voitonhalun kuume poltti\nsuonia, kullanhimo kuivasi kurkkua. Hänellä oli satakolmekymmentä\nfrangia tätä lukukautta varten. Hänen isänsä, äitinsä, veljensä,\nsisarensa, tätinsä eivät yhteensä kuluttaneet kahtasataa frangia\nkuussa. Tämä nopea vertaus nykyisen tilansa ja sen päämaalin välillä,\njohon täytyi päästä, hämmensi häntä vielä enemmän.\n\n\"Minkävuoksi\", sanoi varakreivitär nauraen portugalilaiselle, \"_te ette\nvoi_ tulla Italiensiin?\"\n\n\"Asioita! Syön päivällistä Englannin lähettilään luona.\"\n\n\"Sieltä voitte poistua.\"\n\nKun mies pettää, on hänen auttamattomasti pakko kasata valheita\nvalheiden päälle. Herra d'Ajuda sanoi siis nauraen:\n\n\"Vaaditteko sitä.\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Juuri sitä tahdoin itselleni sanottavaksi\", vastasi markiisi luoden\nvarakreivittäreen viehkeän katseen, joka olisi saattanut jokaisen muun\nnaisen jälleen turvalliseksi.\n\nHän tarttui varakreivittären käteen, suuteli sitä ja poistui.\n\nEugène pyyhki kädellään hiuksiansa ja valmistautui tervehtimään\nluullen rouva de Beauséantin nyt muistavan hänen läsnäolonsa, mutta\nrouva nousee, rientää ikkunan luo, ja katselee herra d'Ajudaa, kun\ntämä nousee vaunuihinsa; hän kuuntelee ajokäskyä ja kuulee lakeijan\ntoistavan kuskille:\n\n\"Herra de Rochefiden luo.\"\n\nNämä sanat ja tapa, millä herra d'Ajuda istuutui vaunuihinsa,\nolivat salamanleimaus ja ukkosenisku varakreivittärelle, joka nyt\noli kuolettavien aavistusten raatelemana. Kamalimmat katastrofit\neivät ylhäisömaailmassa ole tämän kummempia. Varakreivitär palasi\nmakuuhuoneeseensa, istuutui pöydän ääreen ja otti esiin siron paperin.\n\n\"Kun syöttekin päivällistä\", hän kirjoitti, \"Rochefidien, ettekä\nEnglannin lähettilään luona, olette minulle velkaa selityksen; odotan\nteitä.\"\n\nKorjailtuaan muutamia käden vavahtelun epäselviksi tekemiä kirjaimia,\npiirsi hän alle C:n, joka merkitsi: \"Claire de Bourgogne\", ja soitti.\n\n\"Jacques\", sanoi hän kamaripalvelijalleen, joka saapui heti, \"menkää\nkello puoli kahdeksan herra de Rochefiden luo ja kysykää markiisi\nd'Ajudaa. Jos herra markiisi on siellä, pyydätte antamaan tämän kirjeen\nhänelle odottamatta vastausta; jos hän ei ole, palaatte ja tuotte\nminulle kirjeen takaisin.\"\n\n\"Rouva varakreivitärtä odottaa joku salissa.\"\n\n\"Ah, se on totta\", sanoi rouva mennen ovelle.\n\nEugène oli alkanut tuntea olonsa jokseenkin noloksi; nyt vihdoin saapui\nvarakreivitär sanoen hänelle äänellä, jonka liikutus värisytti hänen\nsydänjuuriansa.\n\n\"Anteeksi, herra de Rastignac, minun piti kirjoittaa pari sanaa; nyt\nolen kokonaan teidän käytettävissänne.\"\n\nHän ei tiennyt mitä puhui, sillä hän ajatteli tällä hetkellä: \"Ah, hän\naikoo naida neiti de Rochefiden! Mutta onko hän siihen vapaa? Tänä\niltana on se avio tehty tyhjäksi, taikka minä... Mutta siitä ei ole\nenää puhettakaan huomenna.\"\n\n\"Serkku...\", vastasi Eugène.\n\n\"Mitä!\" kysyi varakreivitär luoden häneen katseen, jonka kylmyys jääti\nylioppilasta.\n\nEugène ymmärsi tuon _mitä_? Kolmessa tunnissa hän oli oppinut niin\nihmeen paljon, että hän nyt oli varuillaan.\n\n\"Rouva...\", sanoi hän punastuen.\n\nHän epäröi, mutta jatkoi sitten:\n\n\"Antakaa minulle anteeksi; minä olen niin suojeluksen tarpeessa, että\nhiukkanen sukulaisuutta ei olisi pahitteeksi.\"\n\nRouva de Beauséant hymyili, mutta surullisesti, hän tunsi jo\nonnettomuuden kiirivän ympärillään.\n\n\"Jos tietäisitte, missä tilassa olen\", jatkoi Eugène, \"niin varmaan\ntahtoisitte olla hyvänä haltiattarena, joka mielikseen poistaa esteet\nkummilapsensa tieltä\".\n\n\"No, serkku\", sanoi varakreivitär nauraen, \"miten voin teitä auttaa?\"\n\n\"Mistä minä tiedän? Jo se on suuri onni, että on teihin hämärään\nmuinaisuuteen peittyvässä sukulaissuhteessa. Te olette saattanut minut\nhämilleni, en tiedä enää, mitä aioin teille sanoa. Te olette ainoa\nhenkilö, jonka tunnen Pariisissa... Ah, minä pyytäisin teiltä neuvoa,\nottamaan minut suojaanne niinkuin pikkulapsen, joka tahtoo takertua\nteidän liepeisiinne, ja on valmis antamaan henkensä teidän puolestanne.\"\n\n\"Olisitteko valmis tappamaan jonkun minun puolestani!\"\n\n\"Minä tappaisin kaksi\", sanoi Eugène.\n\n\"Lapsi! Niin, te olette lapsi\", sanoi varakreivitär kyyneltyen. \"Te\nrakastaisitte vilpittömästi, te!\"\n\n\"Varmasti!\" sanoi Eugène päätänsä nostaen.\n\nVarakreivitärtä kiinnosti suuresti ylioppilaan vastaus, joka kuitenkin\nrakentui laskelmiin. Rouva de Restaudin sinisen ja rouva de Beauséantin\npunaisen salongin välillä Eugène oli ehtinyt suorittaa ainakin\nkolmivuotisen oppikurssin siinä _pariisilaisessa oikeudessa_, josta ei\npuhuta, vaikka se on sangen korkeaa yhteiskunnallista lakitiedettä,\njoka hyvin opittuna ja käytettynä vie perille kaikkeen.\n\n\"Ah, nyt muistan\", sanoi Eugène. \"Olin kiinnittänyt huomiota rouva de\nRestaudiin teidän tanssiaisissanne ja menin tänään hänen luokseen.\"\n\n\"Pelkäänpä, että häiritsitte häntä\", sanoi rouva de Beauséant hymyillen.\n\n\"Niin! Minä olen uppo-outo, joka saa koko maailman vastaansa, jos\nkieltäydytte minua auttamasta. Luulenpa, että on sangen vaikeaa tavata\nPariisissa nuorta, kaunista, rikasta, hienoa naista, joka olisi\nvapaa, ja minä tarvitsen sellaista, joka opettaisi minulle, minkä te\nnaiset osaatte niin hyvin selittää elämää. Kaikkialla on eräs herra\nde Trailles tielläni. Minä tulin siis teidän luoksenne kysymään\nteiltä arvoituksen selitystä ja pyytämään teitä sanomaan minulle\nminkäluontoinen tekemäni tyhmyys oli. Minä puhuin eräästä ukko...\"\n\n\"Rouva herttuatar de Langeais\", sanoi Jacques vieden sanat suusta\nylioppilaalta, joka teki kiivaan suuttumuksen eleen.\n\n\"Jos tahdotte onnistua\", sanoi varakreivitär hiljaa, \"niin älkää\nensinnäkään olko niin vilkaseleinen\".\n\n\"Ah, hyvää päivää\", jatkoi hän ja meni herttuatarta vastaan, puristaen\nhänen käsiänsä niin hyväilevän herttaisesti, että tulijaa olisi voinut\nluulla hänen sisarekseen, ja herttuatar vastasi tervehdykseen samalla\ntavalla.\n\n\"Hepä ovat hyviä ystävättäriä\", ajatteli Rastignac. \"Nyt saan kaksi\nsuojelijatarta; noilla molemmilla on varmaan samat taipumukset ja\nepäilemättä herttuatarkin siis edistää asiaani.\"\n\n\"Mitä onnellista ajatusta minun on kiittäminen ilosta nähdä teitä,\nrakas Antoinette?\" kysyi rouva de Beauséant.\n\n\"Minä näin herra d'Ajuda-Pinton menevän herra de Rochefiden luo ja\najattelin, että niin ollen te olitte yksin.\"\n\nRouva de Beauséant ei purrut huuliaan, ei punastunut, katse ei\nsumentunut, päinvastoin otsa näytti kirkastuvan herttuattaren lausuessa\nnämä kovaonniset sanat.\n\n\"Jos olisin tiennyt, että ette ollut vapaa...\", lisäsi herttuatar\nkääntyen Eugèneen päin.\n\n\"Tämä herra on herra Eugène de Rastignac, minun serkkuni\", sanoi\nvarakreivitär. \"Onko teillä tietoja kenraali de Montriveausta?\" jatkoi\nhän. \"Serizy kertoi eilen, ettei häntä enää näe; oliko hän teidän\nluonanne tänään?\"\n\nHerttuatar, josta herra de Montriveaun, johon hän oli syvästi\nkiintynyt, kerrottiin luopuneen, tunsi sydämessään tämän kysymyksen\npiston ja punastui vastatessaan:\n\n\"Hän oli eilen Élyséessä.\"\n\n\"Virkatehtävissäkö?\" kysyi rouva de Beauséant.\n\n\"Clara, tottahan tiedätte\", sanoi herttuatar vastauksen asemasta\nsilmät tulvillaan vahingoniloa, \"että herra d'Ajuda-Pinto ja neiti de\nRochefide kuuluutetaan huomenna?\"\n\nTämä isku oli liian kova, varakreivitär kalpeni, mutta vastasi nauraen:\n\n\"Se on niitä juoruja, joilla hupsut huvittelevat. Miksikä herra\nd'Ajuda antaisi juuri Rochefideille yhden Portugalin jaloimpia nimiä?\nRochefidethän ovat eilispäivän aatelia.\"\n\n\"Mutta Berthe tuo mukanaan, sanotaan, kaksisataatuhatta frangia\nkorkoja.\"\n\n\"Herra d'Ajuda on liian rikas sellaisia laskelmia tehdäkseen.\"\n\n\"Mutta, rakas ystävä, neiti de Rochefide on viehättävä.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Joka tapauksessa markiisi syö päivällistä tänään siellä, ehdoista on\nsovittu. Minähän aivan hämmästyn, että te näytte tietävän asiasta niin\nvähän.\"\n\n\"Minkä tyhmyyden te teitte, herra de Rastignac?\" kysyi rouva de\nBeauséant. \"Tuo lapsiparka on vasta niin hiljan joutunut maailmaan,\nettei hän ymmärrä, rakas Antoinette, mitään siitä mitä me puhumme.\nArmahtakaa häntä ja puhukaamme tästä huomenna. Huomennahan, nähkääs,\nasia on virallinen ja teidän palveluksillanne varma perusta.\"\n\nHerttuatar loi Eugèneen katseen, joka mittaa miestä kiireestä\nkantapäähän, litistää hänet ja painaa nollan arvoon.\n\n\"Rouva, minä olen tietämättäni iskenyt rouva de Restaudia nyrkilläni\nsydämeen. Tietämättäni, sehän se juuri on tyhmää\", sanoi ylioppilas,\njonka äly oli ollut hereillä ja huomannut purevat salapistot naisten\nsanojen herttaisuuden alta. \"Niitä ihmisiä, jotka tietävät, mitä pahaa\ntekevät, otetaan edelleenkin vastaan, vieläpä ehkä pelataankin, kun\ntaas sitä, joka haavoittaa aavistamatta iskemänsä haavan syvyyttä,\npidetään kömpelönä tyhmyrinä, joka ei osaa käyttää mitään hyväkseen, ja\nhalveksitaan.\"\n\nRouva de Beauséant loi ylioppilaaseen sellaisen sulattavan katseen,\njohon suuret sielut saavat yhtymään kiitollisuutta ja arvokkuutta. Tämä\nkatse oli balsamia siihen haavaan, jonka herttuatar äsken oli iskenyt\nylioppilaan sydämeen arvioidessaan häntä nuuskivan portinvartijan\nsilmäyksellä.\n\n\"Ajatelkaa\", jatkoi Eugène, \"että minun oli onnistunut saavuttaa\nkreivi de Restaudin suopeus; sillä\", sanoi hän kääntyen herttuattaren\npuoleen nöyrän ja ilkipilaisen näköisenä, \"minun täytyy tunnustaa\nteille, rouva, että olen vasta vain viheliäinen, yksinäinen, köyhä\nylioppilasparka...\"\n\n\"Älkää sanoko sitä, herra de Rastignac. Me naiset emme koskaan huoli\nsiitä, josta kukaan ei välitä.\"\n\n\"Oh, minä olen vasta kaksikolmattavuotias\", väitti Eugène, \"ja kunkin\ntäytyy osata kestää ikänsä haitat. Sitäpaitsi, minähän olen tässä\nripillä ja olisi mahdotonta polvistua kauniimpaan rippituoliin: siinä\ntekee ne synnit, joista toisessa itseään syyttää.\"\n\nHerttuattaren ilme kävi kylmäksi tästä uskontoa loukkaavasta puheesta,\njonka säädyttömyyttä hän huomautti kysymällä varakreivittäreltä:\n\n\"Herra de Rastignac tulee...\"\n\nRouva de Beauséant nauroi vilpittömästi sekä serkullensa että\nherttuattarelle:\n\n\"Hän tulee, rakas ystävä, etsimään opettajatarta, joka neuvoo hänelle\nsäädyllisyyttä.\"\n\n\"Rouva herttuatar\", jatkoi Eugène, \"eikö ole luonnollista, että haluaa\npäästä sen salaisuuden perille, joka meitä viehättää.\" -- Peijakas,\najatteli hän itsekseen, minähän puhun kuin parturinsälli.\n\n\"Mutta rouva Restaudhan on luullakseni herra de Traillesin oppilas\",\nsanoi herttuatar.\n\n\"Sitähän en tiennyt, rouva\", huomautti ylioppilas, \"vaan heittäydyin\najattelemattomasti heidän väliinsä. No, olin kuitenkin tullut mainiosti\ntoimeen miehen kanssa ja rouvakin tuntui hetkellisesti minua sietävän,\nkunnes tulin sanoneeksi heille, että tunsin erään miehen, jonka muuten\njuuri vähää ennen olin nähnyt poistuvan talosta salaportaita myöten ja\nerään käytävän päässä suutelevan kreivitärtä.\"\n\n\"Kuka se oli?\" kysyivät molemmat naiset yht'aikaa.\n\n\"Eräs vanhus, joka elää kahdesta louisista kuussa Saint-Marteaun\nkorttelin perällä niinkuin minä, köyhä ylioppilas; surkea äijä, jota\nkaikki pitävät pilkkanaan ja jota puhuttelevat vain nimellä ukko\nGoriot.\"\n\n\"Mutta mikä lapsi te olettekaan!\" huudahti varakreivitär. \"Rouva de\nRestaudhan on syntyjään neiti Goriot.\"\n\n\"Makaronitehtailijan tytär\", jatkoi herttuatar, \"pikku rouva, joka\nesitettiin hovissa samana päivänä kuin eräs sokerileipurin tytär.\nEttekö muista, Clara? Kuningas nauroi ja sanoi sukkeluuden samoista\njauhoista leivotuista ihmisistä latinaksi. -- Kuinka se taas olikaan?\nFari... fari...\"\n\n\"_Ejusdem farinae_\", sanoi Eugène.\n\n\"Niin juuri!\" sanoi herttuatar.\n\n\"Ah, vai on ukko hänen isänsä!\" toisti ylioppilas kauhistuneena.\n\n\"On, on. Ukkorahjuksella on kaksi tytärtä, joihin hän on aivan\nhullaantunut, vaikka kumpikin on hänet miltei kieltänyt.\"\n\n\"Eikö toinen ole\", sanoi varakreivitär katsahtaen rouva de Langeaisia,\n\"naimisissa erään pankkiirin kanssa, jolla on saksalainen nimi, paroni\nvon Nüssingen? Eikö hänen nimensä ole Delphine? Semmoinen valkoverinen,\njolla on sivuaitio Oopperassa ja joka käy myöskin Bouffonsissa ja\nnauraa niin äänekkäästi herättääkseen huomiota?\"\n\nHerttuatar hymyili sanoen:\n\n\"Rakas ystävä, minä ihmettelen teitä. Minkävuoksi kiinnitätte niin\nsuurta huomiota sen luokan ihmisiin? Onhan täytynyt olla hurjasti\nrakastunut, niinkuin Restaud oli saadessaan jauhoja silmiinsä neiti\nAnastasien vuoksi. [Ranskalainen sanaleikki: _être enfariné_ merkitsee\nmyöskin olla ihastunut.] Mutta hän saa katua kauppojansa. Rouva on\nherra de Traillesin kourissa, joka syöksee hänet turmioon.\"\n\n\"He ovat kieltäneet isänsä!\" toisti Eugène.\n\n\"Niin, isänsä, oman isänsä, isän\", vahvisti varakreivitär, \"hyvän\nisän, joka antoi heille, kuten kerrotaan kummallekin viisi tai kuusi\nsataa tuhatta frangia tehdäkseen heidät onnellisiksi toimittamalla\nheidät hyviin naimisiin ja jätti itselleen vain kahdeksan tai\nkymmenen tuhannen frangin vuosikoron luullen tyttäriensä pysyvän\nhänen tyttärinään ja näin perustaneensa kaksi kotia, joissa häntä\nolisi rakastettu ja vaalittu. Kahden vuoden kuluttua olivat vävyt\nkarkoittaneet hänet seurapiiristään kuin kurjimman kerjäläisen...\"\n\nTällöin kyyneltyi Eugène, joka vastikään oli raikastuneena\npalannut puhtaiden ja pyhien perhetunteiden piiristä ja vielä oli\nnuorukaisuskonsa himoissa -- ja vasta ensimmäistä päivää pariisilaisen\nsivistyksen arenalla. Tunteen vilpittömyys on niin tarttuvaista, että\nkaikki kolme katsahtivat toisiinsa hetken äänettöminä.\n\n\"Hyvä Jumala\", sanoi rouva de Langeais, \"niin se tuntuu hirvittävältä,\nja semmoista nähdään kuitenkin joka päivä. Mikä siihen oikeastaan on\nsyynä? Sanokaa, Klara, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä\nvävy on? Mies, jota varten me -- te tai minä -- kasvatamme suloista,\nherttaista olentoa, johon olemme kiintyneet tuhansin sitein, joka\nseitsemäntoista vuotiaana on perheen riemuna tai, kuten Lamartine\nsanoisi, sen valkosiipinen enkeli. Sitä enkeliä me kasvatamme miestä\nvarten, josta tulee perheen piru. Kun tuo mies on meiltä ottanut\ntyttäremme, alkaa hän käyttää hänen rakkauttaan kirveenä, jolla hän\nkatkoo tämän enkelin sydämestä kaikki tunteet, jotka häntä kiinnittivät\nperheeseensä. Eilen oli tyttäremme meille kaikki, me hänelle kaikki;\nhuomenna hän on meidän vihollisemme. Näemmehän näitä murhenäytelmiä\njoka päivä. Yhtäällä on miniä mitä säädyttömin apelleen, joka on\nuhrannut kaikkensa pojalleen. Toisaalla ajaa vävy anoppinsa ulos\novesta. Kysytään usein mitä dramaattista muka nykyajan seurapiireissä\non; mutta vävydraama on hirvittävä, puhumattakaan meikäläisistä\navioliitoista, joista on tullut tyhmä tuhmuus. Minä käsitän\ntäydellisesti sen mainitsemanne makaroonimiehen kohtalon. Nähkääs,\nlapsena ollessani kerrottiin, että se Foriot...\"\n\n\"Goriot, rouva.\"\n\n\"Niin, se Moriot oli ollut ammattikuntansa esimies Vallankumouksen\naikana; niin ollen oli se kuuluisa salainen nälänhätäsuunnitelma\nilmoitettu hänellekin ja hän perustanut omaisuutensa myymällä jauhoja\nsiihen aikaan kymmentä kertaa kalliimmasta hinnasta kuin minkä ne\nhänelle itselleen maksoivat. Hänellä oli jauhoja rajaton määrä.\nMinunkin isoäitini taloudenhoitaja möi niitä hänelle suunnattomien\nsummien edestä. Sitäpaitsi tuo Noriot, kuten ne kaikki muutkin,\nvarmaan pääsi yhteishyvän komitean kanssa vielä saaliinjaolle.\nMuistan, että taloudenhoitaja sanoi isoäidille, että me saatoimme\njäädä Grandvilliersiin ihan turvallisesti, sillä isoäidin jauhovarasto\noli pätevä passi. No niin, sillä Loriot-nimisenä jauhokauppiaalla,\njoka möi jauhoja niille murhamiehille, on vain yksi intohimo. Hän\nkuuluu jumaloivan tyttäriänsä. Vanhemman hän sai nostetuksi de\nRestaudin sukuun ja nuoremmalle kaapatuksi paroni von Nüssingenin,\nrikkaan pankkiirin, joka on olevinaan rojalisti. Ymmärrättehän,\nettä keisarikunnan aikana ei vävyjen ollut tarve liikoja välittää\nsiitä, vaikkapa tuo vanha 93:n mies kävikin heidän luonaan; sehän\nsaattoi käydä laatuun Buonaparten aikana. Mutta kun Bourbonit\npalasivat, häiritsivät tuon olion käynnit hra de Restaudia ja vielä\nenemmän pankkiiria. Tyttäret, jotka ehkä yhäkin rakastivat isäänsä,\nkoettivat sovittaa sutta ja vuohta, puolisoa ja isää; ottivat Toriotin\nvastaan, kun ei ollut muita vieraita, koetellen peitellä karkoitusta\nherttaisuuden viekkaudella: 'Isä, meidänhän on niin paljon parempi, kun\nsaamme olla yksin sinun kanssasi! jne.' Mutta, Klara-kulta, luulenpa,\nettä todellisella tunteella on tarkka näkö ja selvä järki: ukkorähjän\nsydän alkoi vuotaa verta. Hän huomasi, että tyttäret häpesivät\nhäntä; että, jos he rakastivat miehiänsä, hän vahingoitti vävyjänsä.\nNiinpä täytyisi hänen uhrata itsensä. Ja hän kun oli isä, hän uhrasi\nitsensä: ei käynyt enää lainkaan tyttäriensä luona. Ja nähdessään\ntyttärensä tyytyväisinä hän katsoi tehneensä hyvin. Se on niitä pieniä\nrikoksia, joissa isä ja lapset ovat rikostovereita. Mehän näemme\nniitä rikoksia kaikkialla. Olisihan ukko Doriot ollut tahrapilkku\ntytärtensä salongeissa: häirinnyt muita ja itse kiusaantunut. Se,\nmikä tuolle äijälle tapahtuu, saattaa sattua kauneimmalle naiselle\nmiehen suhteen, jota hän rakastaa yli kaiken: jos hän kiusaa miestä\nrakkaudellaan, menee mies tiehensä, on valmis halpamaisuuksiinkin vain\npäästäkseen hänestä. Tunteiden laita on kerta kaikkiaan semmoinen.\nSydän on aarrekammio: jos sen kerralla tyhjennätte, on kaikki mennyttä.\nPidättymätön tunne on kuin pennitön mies! Tuo isä oli antanut\nkaikkensa. Kaksikymmentä vuotta antoi hän sisintä sydäntänsä; sitten,\najan tullen, antoi hän kaiken omaisuutensa. Kun sitruuna oli kuiviin\npuserrettu, heittivät tyttäret kuoren kadulle.\"\n\n\"Maailma on katalaa\", sanoi varakreivitär puristaen hartiahuiviansa\ntiukemmalle ja luoden katseensa maahan, sillä ne sanat, jotka rouva\nde Langeais tätä tarinaa kertoessaan oli kohdistanut häneen, olivat\nsattuneet syvälle.\n\n\"Katalaako? Ei\", jatkoi herttuatar; \"maailma menee vain menoansa,\nsiinä kaikki. Huomaattehan, että kerroin tämän tarinan teille vain\nosoittaakseni, että minua se ei petä!\" Ja jatkoi, varakreivittären\nkäteen tarttuen: \"Maailma on matalaa rapakkoa, koettakaamme me\npysytellä kuivilla kunnailla!\"\n\nNousi, suuteli rouva de Beauséantia otsalle ja sanoi:\n\n\"Tehän olette tavallistakin kauniimpi tänään, kultaseni. En muista\nmilloin olisin nähnyt niin hehkeitä värejä poskillanne.\"\n\nJa lähti, hiukan nyökäyttäen päätänsä serkulle.\n\n\"Ukko Goriot on suurenmoinen\", sanoi Eugène astellen, kuinka äijä yöllä\nvatvoi sitä taannoista taikinaansa.\n\nRouva de Beauséant ei kuullut, hän oli ajatuksiinsa vaipunut.\nNiin kului muutama hetki hiljaisuudessa eikä epämääräisen ujouden\ntyperryttämä ylioppilasparka osannut lähteä, ei jäädä, ei puhua.\n\n\"Maailma on katala ja halpamielinen\", sanoi vihdoin varakreivitär.\n\"Kun jotakin kohtaa onnettomuus, on aina heti saapuvilla ystävä,\njoka rientää sitä hänelle kertomaan ja kaivertamaan hänen sydäntänsä\ntikarilla, ja toisen pitäisi vielä ihailla sen kahvaa. Vai että jo nyt\nilakoidaan ja ilkutaan! Ah, minä puolustaudun!\"\n\nHän kohotti päätään niinkuin ainakin ylimys, joka hän todella oli, ja\nylväissä silmissä leimahti salama.\n\n\"Ah\", sanoi hän nähdessään Eugènen, \"te olette täällä!\"\n\n\"Vielä\", lisäsi Eugène surkean nolona.\n\n\"No niin, herra de Rastignac, kohdelkaa tätä maailmaa niinkuin se\nansaitsee. Te haluatte menestyä, hyvä on, minä autan teitä. Te saatte\nnähdä, kuinka syvä on naisten turmelus, mitata, kuinka ääretön miesten\nkurja turhamielisyys. Vaikka minä olen paljon lukenut tämän maailman\nkirjaa, oli siinä sittenkin vielä minulle tuntemattomia sivuja. Nyt\ntunnen kaikki. Jota kylmemmin laskette, sitä pitemmälle pääsette.\nLyökää säälimättä, herättäkää pelkoa. Kohdelkaa niin miehiä kuin\nnaisiakin vain postihevosina, jotka teidän puolesta joutavat läkähtyä\njoka vaihtopaikassa, niin varmaan pääsette toiveittenne huipulle.\nMutta te ette merkitse täällä mitään, ellei teillä ole naista, joka\nteitä rakastaa. Sen täytyy olla nuori, rikas, hieno. Mutta jos\nteillä itsellänne on todellinen tunne, salatkaa sitä kuin aarretta;\nälkää koskaan antako kenenkään aavistaa sitä, taikka olette mennyttä\nmiestä. Te ette enää olisi pyöveli, teistä tulisi uhri. Jos joskus\nrakastatte, säilyttäkää visusti salaisuutenne! älkää sitä ilmaisko\nennen kuin varmaan tiedätte, kenelle avaatte sydämenne. Suojellaksenne\nennakolta sitä vielä syntymätöntä rakkauttanne, oppikaa epäilemään\ntätä maailmaa. Kuulkaa minua, Miguel... (Hän hairahtui vaistomaisesti\nnimestä, sitä huomaamattaan.) On olemassa vieläkin pöyristyttävämpi\nseikka, kuin että nuo tyttäret ovat hylänneet isänsä ja toivoisivat\nhänen kuolevan: se on noiden molempain sisarusten keskinäinen kateus.\nRestaud on ylhäistä sukua, hänen vaimonsa on otettu piireihin, hänet on\nesitetty hovissa; mutta hänen sisarensa, rikas sisarensa, kaunis rouva\nDelphine de Nüssingen, rahamiehen puoliso, on kuolla katkeruudesta;\nkateus kalvaa häntä, hän on sadan peninkulman päässä sisarestaan;\nsisaret eivät ole enää sisaruksia; nuo kaksi naista kieltävät toisensa\nniinkuin kieltävät isänsä. Ah, rouva de Nüssingen latkisi kaiken loan\nmitä on Saint-Lazare- ja Grenelle-katujen välillä päästäkseen minun\nsalonkiini. Hän luuli, että de Marsay voisi auttaa häntä, pääsemään\npyrkimystensä perille ja hän teki itsensä de Marsayn orjaksi, mutta\nhän kyllästyttää de Marsayta. De Marsay ei hänestä paljoa välitä. Jos\nnyt esitätte hänet minulle, niin olette te hänen Benjamininsa, hän on\njumaloiva teitä. Rakastakaa häntä jos voitte jälkeenpäin, ellette, niin\nkäyttäkää häntä hyväksenne. Minä otan hänet vastaan kerran tai pari,\nyleisissä iltakutsuissa, jolloin täällä on tungosta ja kohua; mutta\nen milloinkaan aamuvierailuihin. Minä tervehdin häntä, se riittää. Te\nolette sulkenut itseltänne kreivittären oven mainittuanne ukko Goriotin\nnimen. Niin, niin, ystäväni, vaikka yrittäisitte rouva de Restaudin\nluo kuinka monta kertaa tahansa, hän ei ole tavattavissa. Teidät on\njulistettu pannaan. Järjestäkää nyt niin, että ukko Goriot toimittaa\nteidät rouva Delphine Nüssingenin tuttavuuteen. Kaunis rouva Nüssingen\non oleva teidän lippunne. Jos hän ensin valitsee teidät, niin naiset\nhullaantuvat teihin. Hänen kilpailijattarensa, hänen ystävättärensä,\nensimmäisinä parhaat ystävättäret, pyrkivät riistämään teidät häneltä.\nNähkääs, on naisia, jotka rakastavat vain toisen jo valitsemaa miestä,\naivan niinkuin moniaat porvarisnaiset, raukat, luulevat voivansa\nostamalla samanlaisia hattuja kuin me saavansa meidän käytöksemme.\nTeillä on menestyksen edellytyksiä. Ja menestys -- huomatun naisen\nsuosio -- merkitsee Pariisissa paljon: se on vallan avain. Jos naiset\npitävät teitä henkevänä ja taidokkaana, niin miehet uskovat sen,\nellette ihan tökerösti pakota heitä päinvastaiseen. Silloin voitte\nhaluta mitä tahdotte, astua minne mielitte. Mutta silloin te myöskin\ntiedätte mikä tämä maailma on narrien ja konnien sekasikermä. Älkää\nkuuluko kumpiinkaan. Minä annan teille nimeni Ariadnen nauhaksi\nmennessänne sen labyrintin sisään. Älkää käyttäkö sitä väärin\", sanoi\nhän taivuttaen päätään hiukan taaksepäin ja luoden ylioppilaaseen\nkuningattaren katseen, \"vaan tuokaa se minulle takaisin tahrattomana.\nJa nyt, menkää. Meillä naisillakin on joskus omat kamppailumme.\"\n\n\"Tarvitsetteko miestä, joka on valmis menemään läpi tulen ja veden?\"\nkysyi Eugène hänet keskeyttäen.\n\n\"Hyvä on\", hymyili varakreivitär.\n\nRastignac painoi käden sydämelleen, hymyili vastaan ja poistui.\nKello oli viisi. Hänen oli nälkä, hän pelkäsi myöhästyvänsä\npäivällisaterialta. Sitä nautinnollisemmalta tuntui nopea ajo halki\nPariisin. Ja kesken tätä pelkästään koneellista nautintoa saattoi hän\nkokonaan antautua niiden ajatusten valtaan, jotka häntä askarruttivat.\nKun hänen ikäistänsä nuorta miestä nolataan, niin hän kimmastuu ja\nkiihtyy, heristää nyrkkiä koko maailmalle, tahtoo kostaa ja epäilee\njopa omaa itseänsä. Rastignaciin olivat tällä hetkellä sattuneet sanat:\n_Te olette sulkenut itseltänne kreivittären oven_.\n\n\"Minä menen sinne!\" päätteli hän, \"ja jos rouva de Beauséant on\noikeassa, jos minut on pantu pannaan... minä... rouva de Restaud\non tapaava minut kaikissa salongeissa, minne ikinä hän menee. Minä\nopettelen miekkailua, pistoolilla ampumista, minä tapan hänen\nMaximensa!\"\n\n\"Entäs rahat?\" kysyi hänen alitietoisuutensa. \"Mistäs sinä niitä saat?\"\n\nKreivitär de Restaudin kodin rikkaus kimmelsi näet äkkiä hänen\nsilmissään. Hän oli nähnyt siellä komeutta, joka oli omiansa\nhäikäisemään mamseli Goriotia, kultauksia, silmäänpistävän kalliita\nesineitä, nousukkaan prameilevaa loistoa, pitonaisen tuhlaavaa loistoa.\nMutta tämän hemaisevan kuvan sumensi äkkiä de Beauséantin talon\nsuurenmoisuus. Hänen mielikuvituksensa oli saanut herätteitä Pariisin\nhienoston huipuilta ja loi tuhansia sydämelle turmiollisia mielikuvia,\njotka avarsivat hänen ymmärrystään ja omaatuntoansa. Hän näki maailman\nsinä, mitä se on: lain ja moraalin voimattomina rikkauden edessä, ja\nhän havaitsi, että rikkaus on _ultima ratio mundi_ (maailman ainoa\nvaltias).\n\n\"Vautrin on oikeassa: rahaa, ja sillä hyvä!\" mutisi hän.\n\nSaavuttuaan Neuve-Sainte-Geneviève-kadulle, meni hän kiireesti\nhuoneeseensa, palasi kadulle maksaakseen kuskille kymmenen frangia\nja tuli sitten kuvottavaan ruokasaliin, jossa kahdeksantoista\nruokavierasta oli annoksiansa ahmimassa kuin porsaat purtilolla. Tämä\nsyöjien ja syömähuoneen näky tuntui hänestä kauhistavalta. Vaihdos oli\nniin äkillinen vastakohta niin räikeä, että se väkisinkin vaikutti\nhäneen. Yhtäällä hienoimman ylhäisön luontevaa raikkaita ja viehättäviä\nkuvia: nuoria, eloisia kasvoja mitä ihmeellisimmän taiteen ja rikkauden\npuitteissa, ihanteista innoittuneita ihmisiä; toisaalla saastan\nreunustamia synkkiä tauluja ja naamoja, joissa innostuksen jälkinä on\nvain koneellista lihastoimintaa. Hylätyn naisen katkeruus oli saanut\nrouva de Beauséantin kuvaamaan erinäistä elämänkatsomusta ja tekemään\nhänelle houkuttelevia esityksiä, ja tämä äkkitoinen kurjuusympäristö\ntäydensi vaikutelman. Rastignac päätti lähteä käymään kahta\nrinnakkaista tietä rikkauteen: tiedon ja lemmen, hoitaa opintojansa ja\nolla muodinmukainen mies. Hän oli vielä siksi lapsellinen! Ei tuntenut\nelämän mittausoppia, jonka mukaan ne kaksi yhdensuuntaista viivaa eivät\nkoskaan kohtaa toisiansa.\n\n\"Te näytätte hiukan synkältä, herra markiisi\", huomautti Vautrin\nkatsahtaen häneen sillä erikoisella tavallaan, jolla hän joskus tuntui\ntunkevan toisen syvimmän salaisuuden perille.\n\n\"Minä en ole sillä tuulella, että minua puhutellaan 'herra\nmarkiisiksi'\", vastasi de Rastignac. \"Pariisissa täytyy markiisilla\nolla vähintään sadantuhannen livren korot ja onhan teidän pakko\nmyöntää, että se, joka elää rouva Vauquerin täysihoitolassa, ei ole\nniitä rahallisesti kaikkein rikkaimpia.\"\n\nVautrin loi Rastignaciin isällisen ja halveksuvan katseen ikäänkuin\nolisi sanonut: \"kakara, jonka voisin haukata yhtenä suupalana!\" Sitten\nhän vastasi:\n\n\"Olette huonolla tuulella, kun ette kukaties saavuttanutkaan menestystä\nkauniin kreivitär de Restaudin luona.\"\n\n\"Hän on sulkenut minulta ovensa, kun kerroin, että hänen isänsä syö\nmeidän pöydässämme\", ilmoitti Rastignac.\n\nKaikki katsahtivat toisiinsa. Ukko Goriot loi katseensa maahan ja\nkääntyi poispäin kuivaamaan silmänsä.\n\n\"Te heititte nuuskaa silmääni\", sanoi hän naapurilleen.\n\n\"Joka kiusaa ukko Goriotia, hyökkää samalla minun kimppuuni\", huomautti\nEugène katsoen tuimasti vanhan makaroonikauppiaan naapuria; \"hän on\nparempi kuin meistä kukaan. En tietenkään puhu naisista\", lisäsi hän\nkääntyen neiti Tailleferin puoleen.\n\nTämä julistus oli ratkaiseva: Eugène oli lausunut sen tavalla, joka\nvaati läsnäolijain hiljaisuutta, Vautrin yksin sanoi hänelle ilkamoiden:\n\n\"Kun otatte ukko Goriotin vastuullenne ja ryhdytte hänen\nvastuunalaiseksi esittäjäkseen, niin on paras hyvin osata käytellä\nmiekkaa ja pistoolia.\"\n\n\"Niin saattaa olla\", sanoi Eugène.\n\n\"Oletteko tosiaankin tänään sotajalalla?\"\n\n\"Kukaties\", vastasi Rastignac. \"Mutta minä en ole asioistani\ntilivelvollinen kenellekään, varsinkaan kun itse en nuuski, mitä öisiä\npuuhailuja täällä muilla on.\"\n\nVautrin katsoi Rastignacia syrjästä.\n\n\"Nuori mies, ellei tahdo joutua marionettien nenästävetämäksi, on\nastuttava huoneeseen eikä tyydyttävä kurkistelemaan seinänrakosista.\nMutta riittää\", lisäsi hän huomatessaan Eugènen olevan raivostumassa.\n\"Saamme tilaisuuden keskustella hiukan kahdenkesken, milloin vain\nhaluatte.\"\n\nAteria muuttui kylmänsynkeäksi. Ukko Goriot, joka oli sen syvän surun\nvallassa, minkä ylioppilaan sanat olivat hänelle tuottaneet, ymmärsi\nvain, että mielipiteet hänen suhteensa olivat muuttuneet ja että\nnuori mies, joka kykeni vaientamaan ilkkuilun, oli asettunut häntä\npuolustamaan.\n\n\"Herra Goriot olisi siis\", kysyi rouva Vauquer matalalla äänellä,\n\"teidän väittämänne mukaan jonkun kreivittären isä?\"\n\n\"Ja paroonittaren\", lisäsi Rastignac.\n\n\"Selvä on\", sanoi Rianchon Rastignacille; \"minä olen tarkastanut hänen\npäänsä: siinä on vain yksi mukula, isyyden, hän on _ikuinen isä_.\"\n\nEugène oli siksi vakavissaan, ettei edes Rianchon saanut häntä\nnauramaan. Hän aikoi käyttää hyväkseen rouva de Beauséantin neuvoja\nja mietti vain mistä ja miten saisi rahaa. Hän tuli murheelliseksi\nnähdessään maailman kenttien aukenevan silmiensä edessä niin autioina\nja niin täysinä; kaikki jättivät hänet yksikseen ruokasaliin aterian\npäätyttyä.\n\n\"Te olette siis nähnyt tyttäreni?\" kysyi Goriot häneltä liikutetulla\näänellä.\n\nHeräten mietteistään puristi Eugène äijän kättä ja katsoi häneen\nhellästi.\n\n\"Te olette kunnon ja kunnian mies\", lausui hän. \"Me puhumme\ntyttäristänne toiste.\"\n\nHän nousi haluamatta kuunnella ukko Goriotia, poistui huoneeseensa ja\nkirjoitti siellä äidillensä seuraavan kirjeen:\n\n\"Rakas äiti, jos on suinkin mahdollista, pitää sinun auttaa minua.\nMinä voin ehkä hyvinkin pian päästä parempiin oloihin. Mutta tarvitsen\nsiihen välttämättömästi tuhatkaksisataa frangia. Älä sano pyynnöstäni\nmitään isälle, hän ehkä asettuisi vastaan, ja ellen sitä rahaa saa,\njoudun epätoivoon, joka ehkä saa minut lyömään pääni seinään. Selitän\nsinulle aiheen pyyntööni, kun tavataan, en voi tehdä sitä kirjeessä,\nsillä täytyisi kirjoittaa paksuja niteitä, jotta voisit ymmärtää\ntilani. En ole pelannut, rakas äiti, en ole mitään velkaa; mutta jos\ntahdot minun pysyvän elämässä, jonka olet minulle antanut, täytyy\ntuo summa jostakin saada. Lyhyesti, olen ollut varakreivitär de\nBeauséantin luona, ja hän on ottanut minut suojelukseensa. Minun täytyy\nliikkua hienoissa piireissä eikä minulla ole rahaa edes ostaakseni\npuhtaita hansikkaita. Voin tulla toimeen käyttämällä ravinnokseni\nvain leipää ja vettä ja tarpeen tullen paastoamalla, mutta en ilman\nniitä työkaluja, mitä täkäläisissä viinitarhoissa tarvitaan. Minun\non joko nyt raivattava tieni tai sitten jäätävä rapakkoon. Tiedän ne\ntoiveet, joita te olette minuun kiinnittäneet ja tahdon toteuttaa ne\nnopeasti. Rakas äiti, myy joitakin vanhoja korujasi, minä korvaan ne\npian. Tunnen perheemme tilan kyllin hyvin voidakseni arvioida sellaisen\nuhrauksen merkityksen, ja sinä voit uskoa, että en turhan vuoksi pyydä\nsitä tekemään; olisinhan muuten luonnoton hirviö. Pyyntöni on vain\nvälttämättömän täytymyksen huuto. Meidän tulevaisuutemme on kokonaan\ntämän avun varassa, jota minä tarvitsen voidakseni ryhtyä taisteluun,\nsillä tämä Pariisin elämä on alituista taistelua. Jos ei summan\nkokoonsaamiseksi olisi muuta keinoa kuin myydä tädin pitsit, niin sano\nhänelle, että minä lähetän tilalle vielä kauniimpia\" j.n.e.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kirjoitti molemmille sisarilleen pyytäen heidän säästöjänsä ja\nsaadakseen ne heiltä ilman, että he puhuisivat perheessä uhrauksesta,\njonka he epäilemättä mielihyvin tekisivät hänen vuokseen; hän sulki\nheidän suunsa koskettamalla kunnian kieliä, jotka nuorissa sydämissä\novat niin pingoittuneet ja helposti soivat. Kirjoitettuaan nämä\nkirjeet tunsi hän kuitenkin vaistomaista värähdystä. Kunnianhimoinen\nnuorukainen tunsi noiden yksinäisyyteen hautaantuneiden olentojen\npuhtaan jalouden, hän tiesi, mitä kärsimystä tuottaisi sisarilleen\nja myöskin, että nämä kärsimykset olisivat heidän riemunansa; millä\nnautinnolla he salassa puutarhan penkillä keskustelisivat rakkaasta\nveljestänsä. Hänen omatuntonsa heräsi ja hän näki hengessään heidät\nsalaa laskemassa pientä aarrettansa: näki heidät käyttämässä nuorten\ntyttöjen suurinta oveluutta saadaksensa lähetetyksi hänelle salavihkaa\nnämä rahat, tekemässä jalossa tarkoituksessa ensimmäistä petostansa.\n\n\"Sisaren sydän on puhdas kuin timantti ja rajattoman hellä\", mietti hän\nitsekseen.\n\nHäntä hävetti, että oli kirjoittanut. Kuinka palavin, puhtain\nrukouksin kääntyisivätkään he taivaan puoleen hänen onnekseen! Millä\nnautinnolla he uhrautuivatkaan hänen hyväkseen! Mitä surua tuntisikaan\nhänen äitinsä, ellei voisi lähettää hänelle koko summaa! Näitä\nkauniita tunteita, näitä hirvittäviä uhrauksia hän aikoi käyttää\nportaina päästäkseen Delphine Nüssingenin luo! Hänen silmiinsä kihosi\nkyyneleitä, viimeisinä palvomisen pisaroina perheen pyhälle alttarille.\nHän asteli edestakaisin epätoivon raatelemana. Ukko Goriot, joka\nraolleen jääneestä ovesta näki hänet, astui sisään ja sanoi:\n\n\"Mikä teidän on, ystäväni?\"\n\n\"Ah, rakas naapuri, minä olen poika ja veli, niinkuin te olette isä.\nTeillä on syytä olla huolissanne kreivitär Anastasiesta: hän on erään\nherra Maxime de Traillesin vallassa, joka syöksee hänet turmioon.\"\n\nUkko Goriot poistui mutisten joitakin sanoja, joiden sisällystä Eugène\nei ymmärtänyt. Seuraavana päivänä vei Rastignac kirjoittamansa kirjeet\npostiin. Hän epäröi viime hetkeen saakka, mutta pisti ne lopulta\nlaatikkoon sanoen: \"Minä onnistun!\" Pelaajan tai suuren päällikön sana,\nfatalistinen sana, joka tuhoaa useampia ihmisiä kuin pelastaa.\n\nMuutamaa päivää myöhemmin meni Eugène rouva de Restaudin luo, mutta\nhäntä ei otettu vastaan. Kolme kertaa yritti hän uudelleen, ja vielä\nkolme kertaa totesi hän oven olevan kiinni, vaikka hän tuli aikoina,\njolloin kreivi Maxime de Trailles ei ollut talossa. Varakreivitär oli\nollut oikeassa. Ylioppilas ei enää opiskellut. Hän kävi luennoilla\nvastatakseen nimenhuutoon ja livahti tiehensä heti kun oli todistanut\nläsnäolonsa. Hän oli keksinyt saman keinon kuin useimmat ylioppilaat.\nHän lykkäsi opinnot siihen hetkeen, jolloin oli valmistauduttava\ntutkintoon; hän oli päättänyt koota kasaan toisen ja kolmannen vuoden\nluennoillakäyntimerkinnät ja opiskella sitten oikeustiedettä vakavasti\nja yhdellä otteella viime hetkessä. Hänellä oli siten viisitoista\nkuukautta joutoaikaa purjehtiakseen Pariisin valtamerta, joutuakseen\nsiellä naisten petettäväksi tai pyydystääkseen onnen. Tämän viikon\naikana tapasi hän kahdesti rouva de Beauséantin, jonka luo hän\nmeni vasta kun markiisi d'Ajudan vaunut olivat lähteneet. Muutamia\npäiviä vielä oli tämä loistava nainen, Saint-Germainin kaupunginosan\nrunollisin ilmiö, voitokkaana ja sai neiti de Rochefiden avioliiton\nmarkiisi d'Ajuda-Pinton kanssa lykätyksi. Mutta nämä viimeiset päivät,\njotka onnen kadottamisen pelko teki kaikista kuumimmiksi, jouduttivat\nkatastroofia. Markiisi d'Ajuda, samoin kuin Rochefidetkin, oli pitänyt\ntätä levottomuutta ja uutta tyyntymistä hyvänä enteenä: he toivoivat,\nettä rouva de Beauséant tottuisi tämän avioliiton ajatukseen ja lopulta\nuhraisi markiisin aamupäivävierailut miesten elämässä kuitenkin\nkerran sattuvalle käänteelle. Huolimatta joka päivä uusimistaan mitä\npyhimmistä lupauksista herra d'Ajuda siis teeskenteli ja varakreivitär\nantoi pettää itseänsä. \"Sen sijaan, että hyppäisi uljaasti ulos\nikkunasta, antaa hän kierittää itseänsä alas portaita\", sanoi\nherttuatar de Langeais, hänen paras ystävättärensä. Näitä auringon\nviimeisiä säteitä kesti kuitenkin siksi kauan, että varakreivitär\nviipyi Pariisissa ja ehti olla avullinen nuorelle sukulaiselleen, jota\nkohtaan hän tunsi jonkinlaista taikauskoista ystävyyttä. Eugène oli\nosoittanut olevansa hänen suhteensa täynnä antaumusta ja herkkyyttä\ntilassa, jossa naiset eivät tapaa todellista sääliä ja lohdutusta\nkenenkään katseessa. Jos mies silloin lausuu heille suloisia sanoja,\ntapahtuu se laskelmain johdosta.\n\nHaluten mahdollisimman tarkoin tuntea shakkilautansa ennen kuin pyrkisi\nde Nüssingenin taloon, otti Rastignac selkoa ukko Goriotin entisestä\nelämästä ja sai hankituksi erinäisiä tietoja, jotka pääasiallisesti\nsisälsivät seuraavaa:\n\nJean-Joachim Goriot oli ennen Vallankumousta tavallinen makaronitehtaan\ntyömies, taitava, saastainen ja kyllin yritteliäs ostaakseen isäntänsä\nlaitokset, kun tämä sattumalta oli joutunut ensimmäisen kumouksen\nuhriksi vuonna 1789. Hän asettui Jussienne-kadun varrelle lähelle\njauhohallia ja oli kyllin viisas suostumaan piirinsä esimieheksi,\njoten hänen kauppansa joutui sen vaarallisen ajan vaikutusvaltaisinten\nhenkilöiden suojelukseen. Tämä oveluus oli ollut perustana hänen\nomaisuudelleen, joka alkoi nälänhädän -- todellisen tai teennäisen\n-- aikana, jolloin viljan hinta Pariisissa nousi suunnattomiin.\nIhmiset tappoivat toisiansa leipurien oven edessä, kun taas erinäiset\nhenkilöt kaikessa rauhassa menivät noutamaan italialaisia leivoksia\nmakaroonitehtailijoilta. Sen vuoden kuluessa keräsi kansalainen Goriot\nsellaisen pääoman, joka myöhemmin salli hänen hoitaa kauppaansa koko\nsillä ylemmyydellä, jonka suuri rahanpaljous antaa omistajalleen; hänen\nkävi niinkuin kaikkien ihmisten, joilla on vain kyseenalainen kyky:\nhänen keskinkertaisuutensa pelasti hänet. Sitäpaitsi ei kukaan tiennyt\nhänen varallisuudestaan ennenkuin vasta sitten, kun jo oli vaaratonta\nolla rikas eikä hän herättänyt kenenkään kateutta. Koko hänen älynsä\nnäytti keskittyneen viljakauppaan. Jos oli kysymys viljasta, jauhoista,\nkahujyvistä, niiden laadun ja lajin tuntemisesta, niiden säilyttämisen\nvalvomisesta, kurssien ennalta-arvaamisesta, sadon runsauden tai\nniukkuuden aavistamisesta, jyvien ostamisesta halvalla hinnalla,\nniiden hankkimisesta Sisiliasta tai Ukrainasta, ei Goriotilla ollut\nvertaistaan. Nähdessään hänen hoitavan liikettään, selittävän viljan\nviennin ja tuonnin lakeja, olisi luullut miehen pystyvän Valtakunnan\nministeriksi. Hän oli maltillinen, toimelias, tarmokas, sitkeä, nopea\ntoimissaan, näki kuin kotkan silmällä ja ehätti kaikki, arvasi kaikki,\ntiesi kaikki, salasi kaikki; oli diplomaatti suunnittelemaan, sotamies\nmarssimaan. Ulkopuolella erikoisalaansa, yksinkertaista, pimeää\npuotiansa, jonka portailla hän vietti lepohetkensä olka ovenpieltä\nvasten, muuttui hän jälleen typeräksi, moukkamaiseksi työmieheksi,\njoka oli kykenemätön ymmärtämään järkipuhetta, tunnoton kaikille\nhengen nautinnoille, mieheksi, joka nukkui teatterissa, yhdeksi niitä\nPariisin hölmöjä, jotka ovat voimakkaita vain tuhmuudessa. Nämä tyypit\novat melkein kaikki toistensa kaltaisia. Melkein kaikissa tapaatte\npohjimmalta jonkin ylevän tunteen. Kaksi tunnetta oli täyttänyt\nmakaroonikauppiaan sydämen, vaatinut sen koko veren, niinkuin\nviljakauppa vaati hänen aivojensa koko älyn. Hänen vaimonsa, la\nBriestä kotoisin oleva varakkaan talollisen ainoa tytär, oli hänelle\nuskonnollisen ihailun, rajattoman rakkauden esineenä. Goriot oli\nhänessä ihaillut hentoa ja voimakasta, herkkää ja kaunista luonnetta,\njoka oli hänen omansa räikeä vastakohta. Jos miehen sydämessä on\nmitään synnynnäistä tunnetta, eikö se ole halu alituisesti olla heikon\nolennon suojelijana? Lisätkää siihen rakkaus, kaikkien vilpittömien\nsielujen harras kiitollisuus nauttimansa onnen tuottajaa kohtaan, ja\nte ymmärrätte monta muuten outoa ilmiötä. Seitsemän vuoden pilvettömän\nonnen jälkeen Goriot onnettomuudekseen menetti vaimonsa, kun tämä\njo oli alkanut vallita häntä myöskin tunteiden piirin ulkopuolella.\nEhkäpä hän olisi saattanut sivistää miehensä tylsän luonnon, saada\nhänet paremmin ymmärtämään maailman ja elämän vaatimuksia. Nyt, vaimon\nkuoltua, kehkeytyi isäntunne Goriotissa mielettömyyteen saakka. Hän\nsiirsi kuoleman riistämän rakkautensa molempiin tyttäriinsä, jotka\naluksi tyydyttivät täydellisesti kaikki hänen tunteensa. Niin loistavia\ntarjouksia kuin hän saikin erinäisten liikemiesten ja maanviljelijäin\npuolelta, jotka tyrkyttivät hänelle tyttäriänsä, päätti hän pysyä\nleskimiehenä. Hänen appensa, ainoa mies, jota kohtaan hän tunsi\nkiintymystä, väitti varmasti tietävänsä, että Goriot oli vannonut\npysyvänsä uskollisena vaimolleen, vaikka tämä oli kuollutkin. Hallin\nväki, joka ei saattanut käsittää näin ylevää hullutusta, laski siitä\nleikkiä ja antoi Goriotille lystikkään kokkanimen. Ensimmäinen, joka\nviinipöydän ääressä lausui sen julki, sai makaronikauppiaalta sellaisen\nnyrkiniskun, että lensi pää edellä kadulle. Goriotin vaistomainen,\npelokas ja hellä rakkaus tyttäriinsä oli niin tunnettu, että kerran\neräs hänen kilpailijansa päätti karkoittaa hänet huutokaupasta\npäästäkseen itse määräämään hintoja sanomalla hänelle, että eräät\nvaunut olivat vastikään ajaneet Delphinen yli. Makaronikauppias\nkävi kalmankalpeaksi ja poistui heti hallista. Hän oli monta päivää\nsairaana niiden vastakkaisten mielenliikutusten johdosta, joita tämä\nväärä hälytys hänessä synnytti. Sitä miestä hän tosin ei iskenyt\nvaltavalla nyrkillänsä, mutta karkoitti hänet hallista pakottamalla\nhänet eräässä pulatilassa tekemään vararikon. Hänen molempain\ntytärtensä kasvatus muodostui tietenkin aivan järjettömäksi. Hän kun\noli niin rikas, että hänellä oli korkoja yli kuusikymmentätuhatta\nfrangia eikä kuluttanut omiin tarpeisiinsa edes tuhattakahtasataa,\noli hänen onnenansa tyttäriensä kaikkien mielitekojen tyydyttäminen;\nparhaita opettajia palkattiin antamaan heille hienoa kasvatusta\nosoittavia taitoja; heille otettiin seuranainen; se sattui tyttöjen\nonneksi olemaan nainen, jolla oli sekä hyvä äly että hieno aisti; he\najelivat ulkona vaunuissa, elivät kuin olisivat olleet jonkun rikkaan\nvanhan valtaherran rakastajattaria; lausuivatpa he kuinka kalliita\ntoivomuksia tahansa, riensi heidän isänsä niitä heti täyttämään eikä\npyytänyt uhraustensa palkaksi kuin pientä hyväilyä. Goriot asetti\ntyttärensä enkelien tasolle ja tietenkin paljoa yläpuolelle itseänsä,\nmiesparka: hän rakasti jopa sitä pahaakin, jota he hänelle tekivät. Kun\ntytöt tulivat naima-ikään, saattoivat, he valita puolisonsa makunsa\nmukaan: kumpikin saisi myötäjäisiksi puolet isänsä omaisuudesta.\nAnastasiella, jota kreivi de Restaud kosiskeli hänen kauneutensa\nvuoksi, oli ylimyksellisiä taipumuksia, jotka saivat hänet jättämään\nisän kodin kiivetäkseen yhteiskunnan yläilmoihin. Delphine rakasti\nrahaa: hän otti puolisokseen Nüssingenin, saksalaista sukuperää olevan\npankkiirin, josta Itävallan keisari oli tehnyt paroonin. Goriot pysyi\nmakaroonikauppiaana. Hänen tyttärensä ja vävynsä loukkaantuivat siitä,\nettä hän jatkoi ammattiansa, vaikka se oli koko hänen elämänsä.\nVastusteltuaan viisi vuotta heidän vaatimuksiaan, suostui hän viimein\nluopumaan liikkeestään saaliinansa sen myyntihinta ja näiden viime\nvuosien voitto: pääoma, jonka rouva Vauquer, jonka luokse hän muutti\nasumaan, oli arvioinut tuottavan korkoja noin kahdeksan tai kymmenen\ntuhatta frangia. Hän muutti tähän täysihoitolaan siinä epätoivossa,\njoka hänet oli vallannut havaitessaan tytärtensä, puolisoittensa\npakottamina, ei ainoastaan kieltäytyvän ottamasta häntä luokseen\nasumaan, vaan vieläpä vastaanottamasta edes vieraskäynnillekään muiden\nnähden.\n\nSiinä kaikki, mitä eräs herra Muret, joka oli ostanut ukko Goriotin\nliikkeen, tiesi ukon elämästä. Arvelut, joita Rastignac oli kuullut\nherttuatar de Langeaisin lausuvan, osoittautuivat siis paikkansa\npitäviksi. Tähän päättyy tämän synkän ja pöyristyttävän pariisilaisen\ntragedian perustan esittely.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulukuun ensimmäisen viikon lopulla sai Rastignac kaksi kirjettä,\nyhden äidiltään, toisen vanhemmalta sisareltaan. Nämä tutut käsialat\nsaivat hänet vavahtamaan samalla kertaa sekä tyytyväisyydestä että\npelästyksestä. Nuo kaksi ohutta paperia sisälsivät hänen toiveittensa\nelämän tai kuoleman ratkaisun. Vaikka ajatus vanhempiensa köyhyydestä\nhäntä pöyristytti, oli hän toisaalta saanut niin monta todistusta\nheidän rakkaudestaan, että arvasi heidän antavan viimeisenkin\nveripisaransa. Hänen äitinsä kirje oli näin kuuluva:\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Rakas lapseni, minä lähetän sinulle mitä pyysit. Käytä hyvin\ntätä rahaa; minä en kykenisi, vaikka olisi kysymys sinun henkesi\npelastamisesta, saamaan toista kertaa kokoon niin suurta summaa\nilmoittamatta asiasta isällesi, mikä taas tärvelisi kotielämän\nrauhan. Semmoisen summan saadaksemme olisi meidän pakko kiinnittää\ntilamme velan vakuudeksi. Minun on mahdoton arvostella suunnitelmia,\njoita en tunne; mutta mitä laatua ne sitten ovat, kun pelkäät niiden\nuskomista edes minulle? Ei niiden selittäminen olisi vaatinut\npaksujen kirjojen kirjoittamista: meille riittää vain yksi sana,\nja se sana olisi vapauttanut minut epävarmuuden ahdistuksesta. En\nvoi salata sinulta huolestuttavaa vaikutusta, jonka kirjeesi teki\nminuun. Rakas poikani, mikä tunne sinut on saanut saattamaan minun\nsydämeni sellaiseen ahdistukseen? Sinun on täytynyt kovasti kärsiä\nminulle kirjoittaessasi, koska minä kärsin sitä kirjettä lukiessani.\nMille uralle sinä nyt sitten pyrit? Riippuuko sinun elämäsi ja\nonnesi siitä, että esiinnyt toisena kuin olet, menet piireihin,\njoissa et voi liikkua ilman rahallisia kustannuksia, joita et jaksa\najan pitkään suorittaa menettämättä opinnoillesi kallisarvoista\naikaa? Rakas Eugène, usko äitiäsi, mutkapolut eivät johda mihinkään\nsuureen. Kärsivällisyys ja kohtaloon alistuminen ovat sinun asemassasi\nolevien nuorten arvokkaimpia hyveitä. En sinua moiti, en tahtoisi\ntiputtaa mitään katkeruutta uhriimme. Minun sanani ovat vain\nluottavaisen ja tulevaisuutta ajattelevan äidin sanoja. Jos sinä\ntiedät velvollisuutesi, niin tiedän minä puolestani kuinka puhdas\nsinun sydämesi on, kuinka hyvät sinun tarkoituksesi. Niinpä voinkin\nsanoa sinulle pelkäämättä: käy eteenpäin, rakkaani! Minä vapisen,\nkun olen äiti; mutta jokaista sinun askeltasi saattavat meidän\nonnentoivotuksemme ja siunauksemme. Ole varovainen, rakas lapsi. Sinun\ntulee olla viisas kuin mies; viiden sinulle rakkaan henkilön kohtalot\novat sinun harteillasi. Me rukoilemme kaikki Jumalaa auttamaan sinua\nyrityksessäsi. Tätisi Marcillac on tässä asiassa ollut suurenmoisen\nhyvä: hän meni niin pitkälle, että väitti sinun olevan oikeassa siinä\nmitä sanot hansikkaistasi. Mutta hänellä on aina ollut erikoinen\nheikkous suvun esikoista kohtaan, sanoi hän hilpeästi. Eugène, rakasta\ntätiäsi hellästi, minä en sano, mitä hän sinun tähtesi on tehnyt,\nennenkuin olet onnistunut; muutoin hänen rahansa polttaisi sinun\nsormiasi. Te ette tiedä, lapset, mitä muistojen uhraaminen merkitsee!\nMutta mitäpä teille ei uhraisi? Hän käskee minun sanoa sinulle, että\nhän suutelee sinua otsalle ja tahtoo sillä suutelulla antaa sinulle\nvoimaa olla usein onnellinen. Hän olisi kirjoittanut sinulle itse,\nellei hänellä olisi luunkolotusta sormissa. Isäsi voi hyvin. Tämän\nvuoden sato on ollut parempi kuin saatoimme toivoa. Hyvästi, rakas\nlapsi; minä en kerro mitään sisaristasi: Laura kirjoittaa sinulle.\nJätän hänelle nautinnon saada lörpötellä perheen pikkutapahtumista.\nSuokoon taivas, että onnistut! Ah, niin, onnistu, Eugène, sinä olet\ntuottanut minulle niin suurta levottomuutta, että en kestäisi sitä\ntoista kertaa. Minä tiedän, mitä köyhyys on, kun toivoisin omaisuuksia\nvoidakseni antaa ne lapselleni. No niin, hyvästi. Älä jätä meitä ilman\ntietoja ja ota vastaan suutelu, jonka sinulle tässä lähettää äitisi.\"\n\nKun Eugène oli lukenut tämän kirjeen, olivat hänen silmänsä kyynelissä;\nhän ajatteli ukko Goriotia särkemässä hopea-astioitaan myydäkseen ne\ntyttärensä vekselin maksuksi.\n\n\"Sinun äitisi on myynyt jalokivensä\", ajatteli hän. \"Sinun tätisi on\nepäilemättä itkenyt uhratessaan reliikkejänsä! Millä oikeudella sinä\ntuomitset Anastasieta? Sinähän teet itsekkään tulevaisuutesi vuoksi\nihan samaa kuin hän on tehnyt rakastajansa vuoksi! Kuka teistä on\nparempi, hän vai sinä?\"\n\nYlioppilas tunsi sietämätöntä polttoa sisässään. Hän tahtoi luopua\nhienosta maailmasta, olla vastaanottamatta näitä rahoja. Hän tunsi sitä\nlaatua jaloja ja kauniita mielen salaliikutuksia, joiden arvoa ihmiset\nharvoin tunnustavat tuomitessaan vertaisiansa, mutta jotka usein\nsaavat taivaan enkelit antamaan anteeksi maan juristien tuomitsemalle\nrikolliselle. Rastignac avasi sisarensa kirjeen, jonka viattoman\nviehkeät sanat virkistivät hänen sydäntänsä:\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sinun kirjeesi tuli sangen otolliseen aikaan, rakas veli. Agathe\nja minä tahdoimme käyttää rahojamme niin monella eri tavalla, että\nemme lopulta enää tienneet mitä ostaisimme. Sinä olet tehnyt kuin\nEspanjan kuninkaan kamaripalvelija, joka kaatoi herransa kellot nurin,\nsinä olet saanut meidät sopusointuun. Me olimme tosiaan alituisessa\nriidassa siitä, mille toivomuksellemme antaisimme etusijan, emmekä\nikinä, rakas Eugène, olisi keksineet niille sellaista käyttöä, joka\nolisi vastannut kaikkia toiveitamme. Agathe tanssi ilosta. Me olimme\nkoko päivän kuin hupsuja; siitä päättäen (tädin tyyliä), että äiti\nsanoi meille ankaran nuhtelevasti: 'Mutta kuinka te käyttäydytte,\nvallasneidot?' Jos meitä olisi toruttu vielä ankarammin, olisimme\nluullakseni olleet vain vieläkin enemmän hyvillämme. Naiselle on\nnautinto saada kärsiä sen vuoksi, jota hän rakastaa! Mutta yksi asia\nminua raskautti ja suretti keskellä riemuani. Minusta tulee epäilemättä\nhuono vaimo, minä olen liian tuhlaavainen. Minä olin ostanut kaksi\nvyötä ja siron naskalin lävistääkseni reikiä kureliiveihini, mokomia\nturhia, jotenka minulla oli vähemmän rahaa kuin inhoittavalla\nAgathella, joka on säästäväinen ja piiloittaa kolikoitansa kuin\nharakka. Hänellä oli kaksisataa frangia! Minulla, ystäväparka, ei ole\nkuin sataviisikymmentä. Siinä sain rangaistukseni, tahtoisin heittää\nvyöni kaivoon, niiden käyttäminen tulee aina tuntumaan kiusalliselta.\nMinähän olen riistänyt ne rahat sinulta. Agathe on suurenmoinen. Hän\nehdotti minulle: 'Kuule, lähetetään ne kolmesataaviisikymmentä frangia\nyhteisesti!' Mutta minä en ole voinut olla kertomatta sinulle, kuinka\nasia oikein on tapahtunut. Tiedätkö, mitä me teimme täyttääksemme\nsinun pyyntösi! Me otimme ne suuret rahamme ja menimme muka kävelemään\nyhdessä, mutta heti kun pääsimme valtamaantielle aloimme juosta\nRuffeciin, missä jalomielisesti uskoimme summan kuninkaallisen\npostitoimiston päällikön, herra Grimbertin huostaan! Palatessamme\nolimme keveitä kuin pääskyset. 'Onniko se meitä niin keventää?' kysyi\nAgathe. Me puhelimme tuhansista asioista, joita en teille kerro,\nherra Pariisilainen, sillä oli liiankin paljon puhe teistä. Ah, rakas\nveli, mehän rakastamme sinua, siinä kaikki kahdella sanalla. Mitä\nsalaisuuteen tulee, niin sanoohan täti, että semmoiset pikku riiviöt\nkuin me saattavat tehdä vaikka mitä; no -- siispä myöskin vaieta. Äiti\non tehnyt salaperäisen matkan Angoulêmeen tädin kanssa, eikä kumpikaan\nole selittänyt, mikä suurpoliittinen tarkoitus oli sillä matkalla,\njoka tehtiin pitkien neuvotteluiden jälkeen, joihin sekä meiltä että\nherra Parvonilta oli pääsy kielletty. Suuret suunnitelmat askarruttavat\nmieliä Rastignacin Valtakunnassa. Muotikukillinen musliinihame, jota\nprinsessat kirjailevat Hänen Majesteettiansa kuningatarta varten,\nvalmistuu suurimmassa salaisuudessa. On enää vain kaksi reunusriviä\nommeltavana. On päätetty, että Verteuilin puolelle ei rakenneta\nkivimuuria, vaan pensasaita. Yhteinen kansa menettää siinä tosin\nköynnösten tukipaikkoja, mutta muukalaisille aukenee kaunis näköala.\nJos perintöruhtinas kenties tarvitsisi nenäliinoja, ilmoitetaan hänelle\ntäten, että Marcillacien leskikuningatar penkoessaan kätköjään ja\narkkujaan, joita mainitaan nimillä Herculanum ja Pompeji, on löytänyt\nkäärön hienoa Hollannin palttinaa, jonka olemassaoloa hän ei muistanut;\nprinsessat Agathe ja Laure ovat asettaneet hänen käytettäväkseen\nlankansa, neulansa ja aina vielä hiukan punertavat kätensä. Molemmat\npikkuprinssit, don Hennri ja don Gabriel, pysyvät itsepintaisesti\nkiinni pahoissa tavoissansa: pistävät kuononsa hillopurkkiin, kiusaavat\nsisariansa, eivät halua oppia mitään, ryöstävät linnunpesiä, meluavat\nja katkovat, vastoin Valtakunnan lakeja, pajunoksia ratsupiiskoiksi.\nPaavin nuntius, jota sopimattomasti puhutellaan vain herra pastoriksi,\nuhkaa julistaa heidät pannaan ja kysyä heidän omilta kepakoiltaan,\nsopiiko kieliopin pyhiä sääntöjä syrjäyttää mokomien seljavarpujen\nvuoksi. Hyvästi, rakas veli; milloinkaan ei kirje ole tuonut sinulle\nniin hartaita onnentoivotuksia ja kiitoksia rakkauden tyydyttämisestä\nkuin tämä. Kuinka paljon sinulla mahtaakaan olla kertomista, kun\ntulet! Minullehan sinä kerrot kaikki, joka olen vanhempi kuin Agathe.\nTäti on antanut meidän aavistaa, että sinulla on ollut menestystä\nylhäisöpiireissä.\n\n    \"'Jos nimi naisen mainitaan, niin muusta vaietaan...'\n\n\"Tämä on tietenkin sanottu vain meidän kesken. Sano siis, Eugène,\njos tahdot, niin voimmehan luopua nenäliinoista ja ommella sinulle\npaitoja. Vastaa nopeasti tähän asiaan. Jos piankin tarvitsisit\nhienoja, hyvinommeltuja paitoja, niin me ryhtyisimme työhön heti;\nja jos Pariisissa olisi vallalla jokin kuosi, jota emme tunne, niin\nlähetä malli, nimenomaankin hihan ranteesta. Hyvästi, hyvästi! Minä\nsuutelen sinua vasemmalle ohimolle, tiedäthän siihen paikkaan, joka\non juuri minun erikoisomani... Jätän viimeisen sivun Agathelle, joka\non luvannut, ettei lue yhtään kirjainta siitä, mitä olen sinulle\nkirjoittanut. Mutta varmuuden vuoksi pidän häntä kuitenkin silmällä,\nkun hän kirjoittaa. Sinua rakastava siskosi Laure de Rastignac.\"\n\n\"Oo! Niin!\" mutisi Eugène. \"Niin. Rikkautta, millä hinnalla hyvänsä!\nEiväthän kaikki maailman aarteet riittäisi maksamaan tätä rakkautta.\nMinä tahtoisin laskea heidän jalkojensa juureen koko maailman. --\nTuhatviisisataaviisikymmentä frangia!\" höpisi hän sitten hetken\nkuluttua. \"Hm. Ei siis saa ampua yhtään luotia hukkaan! Laure on\noikeassa. Naisen vaisto! Minullahan on vain karheapalttinaisia paitoja!\nKummallista, toisen onnea auttaakseen voi nuori tyttö olla viekkaampi\nkuin varas. Itse viattomana minua avustamassa on hän kuin taivaan\nenkeli, joka antaa anteeksi maan synnit niitä ymmärtämättä.\"\n\nMikäs nyt oli pojan ollessa! Ensi työkseen oli hän kutsunut luokseen\nräätälin, neuvotellut hänen kanssaan ja voittanut hänet puolelleen.\nNähdessään hra de Traillesin oli Rastignac ymmärtänyt, mikä merkitys\nräätäleillä on nuorten miesten elämässä. Ah, eihän ole välimuotoa\nnäiden kahden äärimmäisyyden välillä: räätäli on joko verivihollinen\ntai hyvä ystävä, riippuen siitä kuinka on laskujen maksun laita. Eugène\nosui löytämään räätälin, joka oli käsittänyt ammattinsa isällisen\nluonteen ja katsoi itseään nuorten miesten nykyisyyden ja tulevaisuuden\nyhdyssiteeksi. Kiitollisuudesta loikin Rastignac sitten tämän miehen\nonnen eräällä lausumallaan, josta hän myöhemmin oli niin kuuluisa.\n\n\"Minä tunsin\", sanoi hän, \"kahdet hänen tekemänsä housut, jotka olivat\naiheena avioihin, jotka tuottivat kaksikymmentä tuhatta frangia\nkorkoja.\"\n\nTuhatviisisataa frangia ja pukuja mielinmäärin. Nyt ei köyhä Etelän\npoika enää epäillyt mitään, vaan tuli aamiaisille olennossaan se sanoin\nkuvaamaton sävy, jonka nuorelle miehelle antaa joltisenkin rahasumman\nomistus. Sillä hetkellä, jolloin raha livahtaa ylioppilaan taskuun,\ntuntee hän mahtavan tukipylvään nousevan sisässään. Hänen astuntansa\non entistä joustavampi, hän tuntee olevansa oman elämänsä nostovipu,\nhänen katseensa on täyteläinen ja avoin, hänen liikkeensä sulavat;\neilen olisi hän vielä nöyränä ja pelokkaana vastaanottanut iskuja,\ntänään on hän niitä valmis antamaan vaikka pääministerille. Hänessä\ntapahtuu uskomattomia ilmiöitä: hänellä on kaikki halut ja kaikki kyvyt\njoka suuntaan, hän on hilpeä, jalomielinen, antelias. Sanalla sanoen:\näsken siivetön lintu on tullut lentokykyiseksi. Rahaton ylioppilas\nsieppaa ilon sirun kuin koira, joka varastaa luupalan tuhannen vaaran\nalaisena, puree sen rikki ja imee ytimen yhä juostessaan; mutta nuori\nmies, joka tuntee taskussaan kilisevän pian tuhlatuita kultakolikoita,\nvalikoi nautintonsa, erittelee niitä tyynesti, tuntee olevansa\ntaivaassa eikä tunne enää mitä merkitsee sana \"_kurjuus_\". Koko Pariisi\non hänen. Se on sitä aikaa, jolloin kaikki hohtaa, kimmeltää ja\nhehkuu; hilpeän voiman aikaa, jota ei kukaan mies taikka nainen käytä\nhyväkseen, sitä velkojen ja pelkojen aikaa, joka tekee kaikki nautinnot\nmoninkertaisiksi. Joka ei ole elänyt Seinen vasemmalla rannalla,\nSaint-Jacques- ja Saints-Pèreskatujen välillä, ei tiedä mitään\nihmiselämästä!\n\n\"Ah, jos Pariisin naiset tietäisivät!\" ajatteli Rastignac\nnieleksiessään rouva Vauquerin tarjoamia keitettyjä, halpahintaisia\npäärynöitä, \"tulisivat he etsimään rakkautta täältä!\"\n\nTällä hetkellä ilmestyi ruokasaliin postiljooni, soitettuaan ensin\nulko-oven kelloa. Hän kysyi herra Eugène de Rastignacia ja ojensi tälle\nkaksi rahakääröä ja kuittikirjan. Vautrin loi Rastignaciin läpitunkevan\nkatseen, joka sattui tähän kuin piiskanisku.\n\n\"Nyt teillä on, millä maksaa miekkailu- ja ampumaharjoitukset\", sanoi\nVautrin.\n\n\"Rahalähetys!\" sanoi rouva Vauquer katsellen kääröjä.\n\nNeiti Michonneau ei uskaltanut katsahtaa kääröihin, ettei olisi\nilmaissut ahneuttansa.\n\n\"Teillä on hyvä äiti\", sanoi rouva Couture.\n\n\"Herralla on hyvä äiti\", toisti Poiret.\n\n\"Niin, mamma on iskettänyt suonta\", sanoi Vautrin. \"Nyt te voitte pitää\nlystiä, mennä ylhäisiin piireihin kalastelemaan myötäjäisiä ja tanssia\nkreivittärien kanssa, joilla on persikankukkia hiuksissa. Mutta,\nuskokaa minua, nuori mies, harjoitelkaa ampumista.\"\n\nVautrin teki kaksintaistelijan eleen. Rastignac aikoi antaa juomarahaa\npostimiehelle, mutta ei löytänyt mitään taskustaan. Vautrin kaivoi\nomaansa ja heitti kaksikymmentä souta miehelle.\n\n\"Teillä on hyvä luotto\", naljaili hän katsellen ylioppilasta.\n\nRastignacin oli pakko kiittää häntä, vaikka hän sen räikeän\nsananvaihdon jälkeen, joka oli sattunut hänen palattuaan rouva de\nBeauséantin luota, ei saattanut sietää tuota miestä. Eugène ja Vautrin\neivät sen koommin nyt viikkoon olleet vaihtaneet sanaakaan, vaan\ntarkanneet toinen toistansa. Ylioppilas ei osannut selittää itselleen,\nminkävuoksi. Ajatukset välähtävät juuri yhtä suurella voimalla,\nmikä ne synnytti, ja iskevät minne pää ne lähettää, kanuunan suusta\nlähtevien kuulien kulkua määräävään matemaattiseen lakiin verrattavan\nsäännön mukaan. Niiden vaikutus on erilainen. On pehmeitä luonteita,\njoihin ajatukset tunkeutuvat ja joita ne raatelevat, mutta on myöskin\nkovia luonteita, panssaroituja päitä, joista toisten tahto kimmoaa\npois litistyneenä kuin kiväärinkuula kiviseinästä; ja vihdoin on\nvelttoja ja voimattomia, joihin toisten ajatukset tekevät yhtä vähän\nvaikutusta kuin kanuunankuulat rintavallien pehmeään maahan. Rastignac\noli niitä ruutipäitä, jotka räjähtävät pienimmästäkin kosketuksesta.\nHänen vilkas nuoruutensa oli herkkä niille ajatusten äkkikäänteille,\nsille tunteiden tartunnalle, joka tietämättämme aiheuttaa meissä\nniin monta räikeää ilmiötä. Hänen henkisellä katseellaan oli hänen\nkissansilmiensä kirkas selkeys. Kaikilla hänen aisteillansa oli se\nsalaperäinen joustavuus ja taipuisuus, joka meitä hämmästyttää etevissä\nhenkilöissä, jotka aina osaavat käyttää tilaisuutta. Eugènen avut ja\nviat olivat sitäpaitsi viime kuukauden kuluessa tuntuvasti kehittyneet.\nViat olivat maailma ja hänen kasvavien toivojensa täyttymys tehneet\nvälttämättömiksi. Hänen avujansa taas oli etelämainen vilkkaus, joka\nsaa miehen käymään suoraan päin vaikeutta työntääkseen sen tieltään\neikä salli hänen jäädä minkäänlaiseen epätietoisuuteen; avu, jota\nLoiren pohjoispuolella asuvat pitävät vikana: joskin he myöntävät sen\nolleen Muratin menestyksen alkuna, niin katsovat he sitä myöskin hänen\nkuolemansa syyksi. Siitä voi tehdä sen johtopäätöksen, että kun etelän\nmiehessä yhtyy pohjolan häikäilemättömyys ja etelän rohkeus, hän on\ntäydellinen ja kohoaa Ruotsin kuninkaaksi. Rastignac ei siis saattanut\nkauan sietää Vautrinin patterien tulta ottamatta selkoa, oliko tuo mies\nhänen ystävänsä vai vihollisensa. Joskus tuntui hänestä kuin tuo kumma\nmies näkisi läpi hänen salaisimmat ajatuksensa, vaikka itse oli niin\nsalaperäinen kuin liikkumaton sfinksi, joka tietää ja näkee kaikki,\nmutta ei sano mitään. Tuntien sitä turvallisuutta, jonka täysi kukkaro\nantaa, Eugène nousi kapinaan.\n\n\"Tehkää hyvin, odottakaa\", sanoi hän Vautrinille, joka nousi\nlähteäkseen hörpättyään kahvikuppinsa tyhjäksi.\n\n\"Minkävuoksi?\" kysyi tämä pannen päähänsä leveälierisen hattunsa\nja ottaen rautapäisen keppinsä, jolla hän usein huimi ympärilleen\nikäänkuin osoittaakseen, ettei hänen tarvinnut pelätä vaikka kimppuun\nkävisi neljä rosvoa yht'aikaa.\n\n\"Maksaisin velkani\", vastasi Rastignac avaten toisen rahakäärön ja\nantaen sataneljäkymmentä frangia rouva Vauquerille. \"Hyvät rahavälit\npitävät hyvinä ystävinä\", sanoi hän leskelle. \"Me olemme nyt kuitit\naina vuoden loppuun asti. Vaihtakaa minulle tämä sadan soun raha.\"\n\n\"Hyvät ystävät ovat hyvissä rahaväleissä\", matki Poiret katsoen\nVautriniin.\n\n\"Tässä on kaksikymmentä souta\", sanoi Rastignac ojentaen rahaa\nperuukkipäiselle sfinksille.\n\n\"Voisipa luulla, että pelkäätte olla minulle mitään velkaa\", huudahti\nVautrin tunkien tutkivan katseen nuoren miehen sieluun ja huulillaan\nkarheanivallinen hymy, joka Eugènea oli senkin seitsemän kertaa\nsuututtanut.\n\n\"Siinä olette oikeassa\", vastasi ylioppilas pitäen molempia rahakääröjä\nkädessään ja nousten lähteäkseen huoneeseensa.\n\nVautrin meni ylös saliin johtavasta ovesta ja ylioppilas kääntyi\nmenemään siitä, joka johti portaille. \"Tiedättekö, herra markiisi\nRastignacorama, tuo, mitä sanotte, ei ole erin kohteliasta\", sanoi\nsilloin Vautrin avaten salin oven ja tullen ylioppilaan luo, joka\nkatsoi häntä kylmästi.\n\nRastignac sulki ruokasalin oven vieden Vautrinin mukanaan\nporraseteiseen, joka erotti ruokasalin keittiöstä ja jossa oli\npuutarhaan johtava rautaristikkoportti. Siellä sanoi hän, Sylvian\nkuullen, joka kurkisti keittiöstä:\n\n\"_Herra_ Vautrin, minä en ole markiisi eikä minun nimeni ole\nRastignacorama.\"\n\n\"Siitä tulee kaksintaistelu\", sanoi neiti Michonneau välinpitämättömän\nnäköisenä.\n\n\"Kaksintaistelu!\" toisti Poiret.\n\n\"Eikö mitä\", lausui rouva Vauquer silitellen rahaläjäänsä.\n\n\"Mutta nehän menevät lehmuskäytävään\", huudahti neiti Victorine nousten\nkatsomaan puutarhaan. \"Joka tapauksessa, Rastignac parka on oikeassa.\"\n\n\"Mennään huoneeseemme, kultaseni\", sanoi rouva Couture; \"nämä asiat\neivät koske meitä.\"\n\nKun rouva Couture ja Victorine olivat menossa, kohtasivat he ovella\npitkän Sylvian, joka sulki heiltä tien.\n\n\"Mikähän nyt on?\" sanoi tämä. \"Herra Vautrin sanoi herra Eugènelle:\n'Selittäkäämme asia!' tarttui sitten hänen käsipuoleensa ja nyt ne\nkävelevät vihannesmaassa.\"\n\nSamassa Vautrin palasi.\n\n\"Mamma Vauquer\", sanoi hän hymyillen, \"älkää pelästykö, minä koettelen\nvain pistoolejani lehmuskujassa\".\n\n\"Voi, hyvä herra\", sanoi Victorine pannen kätensä ristiin, \"minkävuoksi\nte tahdotte tappaa herra Eugènen?\"\n\nVautrin astahti kaksi askelta taapäin ja katseli Victorinea.\n\n\"Ahaa, vai siitäkö kenkä puristaa?\" huudahti hän leikkisällä\näänensävyllä, joka sai tyttöparan punastumaan. \"Hän on pulska poika,\neikö olekin, tuo nuori mies? Tepä annatte minulle oivan aatteen, minä,\nteen teidät onnellisiksi molemmat, kaunis lapseni.\"\n\nRouva Couture oli tarttunut suojattinsa käsipuoleen ja vienyt hänet\nulos kuiskaten korvaan:\n\n\"Mutta Victorine, tehän esiinnytte sopimattomasti tänään.\"\n\n\"Minä en halua, että minun talossani ammutaan\", sanoi rouva Vauquer.\n\"Tehän säikyttäisitte koko naapuristoa ja saisitte tänne vielä\npoliisin.\"\n\n\"Mitä joutavia, rauhoittukaa, mamma Vauquer\", vastasi Vautrin. \"Me\nharjoitamme ihan kiltisti hiukan maaliinampumista.\"\n\nHän palasi sitten Rastignacin luo, ja tarttui tuttavallisesti tämän\nkäsipuoleen.\n\n\"Jos näytän teille, että minä kolmenkymmenenviiden askeleen päästä\nammun viisi luotia perätysten pataässään\", sanoi hän Eugènelle,\n\"niin eiköhän se hiukan laimentane rohkeuttanne. Te tunnutte olevan\nyltiöpäinen ja antaisitte tappaa itsenne kuin nauta.\"\n\n\"Te peräydytte\", sanoi Eugène.\n\n\"Älkää raivostuttako minua\", vastasi Vautrin. \"Nyt on lämmin ilma,\ntulkaa istumaan tuonne\", sanoi hän osoittaen vihreäksi maalattuja\npenkkejä. \"Siellä meitä ei kukaan kuule. Minulla on teille puhumista.\nTe olette kelpo nuori mies, jolle minä en suo pahaa. Minä rakastan\nteitä, kautta Tromp... (peijakas!), kautta Vautrinin! Miksi teitä\nrakastan, selitän sitten. Aluksi riittää, kun sanon, että tunnen\nteidät, niinkuin olisitte oma tekemäni, ja todistan sen. Pankaa\nkäärönne tuohon\", sanoi hän viitaten pyöreää pöytää.\n\nRastignac pani rahakääröt pöydälle ja istahti täynnä uteliaisuutta,\njoka oli noussut korkeimmilleen tuon miehen käytöksen äkillisestä\nmuutoksesta: sehän äsken oli valmis hänet tappamaan ja tahtoi nyt\nasettua hänen suojelijakseen.\n\n\"Te tahtoisitte varmaan tietää, mikä minä olen, mitä olen tehnyt tai\nmitä teen\", jatkoi Vautrin. \"Ei olla liian uteliaita, nuori mies.\nRauhoittukaa. On kummempiakin kuultu. Minulla on ollut vastoinkäymisiä.\nKuulkaa ensin, vastatkaa sitten. Siinä entinen elämäni lyhyesti\nsanottuna. Kuka minä olen? Vautrin. Mitä teen? Mitä haluan! Se\nsiitä. Tahdotteko tuntea luonteeni? Minä olen hyvä niille, jotka\ntekevät minulle hyvää tai joita kohtaan tunnen myötätuntoa. Heille\non kaikki sallittua, he saattavat astua minun varpailleni ilman että\nsanon: _pidä varasi!_ Mutta saakeli soikoon: minä olen paha kuin\npiru niille, jotka minua häiritsevät tai eivät minua miellytä. Ja\nteidän voi olla hyvä tietää, että miehen tappaminen ei minua huoleta\nenempää kuin tuo!\" sanoi hän ja sylkäisi. \"Ainoa on, että koetan\ntappaa hänet säädyllisesti, kun sen välttämättömästi täytyy tapahtua.\nSiinä suhteessa voisitte minua sanoa taiteilijaksi. Olen lukenut\n_Benvenuto Cellinin muistelmat_, vieläpä italiaksi! Siltä mieheltä,\njoka oli potra poika, olen oppinut näyttelemään Kaitselmusta, joka\ntappaa meitä kuinka sattuu, ja rakastamaan kauneutta kaikkialla,\nmissä sitä on. Eikö olekin komea näyttelijäosa käydä yksin kaikkia\nihmisiä vastaan ja kuitenkin kukaties onnistua? Olen paljon ajatellut\nteidän yhteiskunnallisen epäkohtanne nykyistä rakennetta. Poikaseni,\nkaksintaistelu on lasten leikkiä, typeryyttä. Jos kahdesta elävästä\nihmisestä toisen on poistuttava, niin täytyy olla nauta jättääkseen\nsen sattuman varaan. Kaksintaistelu on tavallista rahanheittoa, eikä\nmuuta. Minä panen viisi luotia peräkkäin pataässään iskien kunkin uuden\nluodin edellisen päälle, vieläpä kolmenkymmenenviiden askeleen päästä;\njolla on se pieni taito, se voinee olla varma osuvansa vastustajaansa.\nNo, minä olen ampunut miestä kahdenkymmenen askeleen päästä enkä\nosunut häneen. Se nauta ei ollut koskaan elämässään käsitellyt\npistoolia. Katsokaa!\" jatkoi tuo tavaton mies avaten liivinsä ja\npaljastaen rintansa, joka oli kuin karhun selkä täynnä kellerviä\nkarvoja, jotka herättivät pöyristyksen sekaista inhoa, \"se keltanokka\nkärvensi karvani\", lisäsi hän painaen Rastignacin sormea rinnassaan\nolevaan syvennykseen. \"Mutta siihen aikaan minä olin lapsi, olin\nteidän iässänne, yksikolmattavuotias. Uskoin vielä johonkin, naisen\nrakkauteen, kaikennäköisiin tuhmuuksiin, joihin te vielä sotkeennutte.\nMe olisimme kaksintaistelleet, eikö totta? Te olisitte voinut minut\ntappaa. Olettakaamme, että minä olisin maassa, missäs te olisitte?\nTäytyisi paeta, karata Sveitsiin, syödä papan rahaa, jota hänellä ei\nole liikoja. Minä selitän teille, missä asemassa olette, mutta teen\nsen miehen ylemmyydellä, joka tutkittuaan tämän matoisen maailman\nasiat, on nähnyt, että on välittävänä vain kaksi vaihtoehtoa: joko\ntylsä alistuminen tai kapina. Minä en tottele mitään, onko se selvää?\nTiedättekö, mitä te tarvitsette sillä tiellä, jota käytte? Miljoonan,\nja heti; ilman sitä, poikaseni, voitte mennä johonkin Saint-Clouden\nlammikkoon ottamaan selkoa onko Korkeinta Olentoa olemassa. Minä\ntoimitan teille sen miljoonan.\"\n\nHän vaikeni hetkisen katsellen Eugènea.\n\n\"Kas vain! Te katsotte ukko Vautrinia suopeammin. Kuullessanne tuon\nsanan te olette kuin nuori tyttö, jolle on sanottu: 'siis tänä\niltana', ja joka somistaa pukuaan ja lipoo suupieliään kuin maitoa\njuova kissa. Olkoon. Tehkäämme liitto, me molemmat. Tässä on teidän\ntilinne, nuori mies. Teillä on siellä etelässä isä, äiti, täti,\nkaksi sisarta (kahdeksantoista ja seitsemäntoista vuotta), kaksi\npikkuveljeä (toinen viidentoista, toinen kymmenvuotias), siinä\nkoko kopla. Täti kasvattaa sisarianne. Pastori opettaa veljillenne\nlatinaa. Perhe syö enemmän kastanjakeittoa kuin valkoista leipää,\nisä säästää housujansa, äiti saa vaivoin hankituksi yhden talvi- ja\nyhden kesäpuvun, siskot tekevät mitä voivat. Minä tiedän kaikki,\nolen ollut etelässä. Asiain täytyy olla niin, jos teille lähetetään\nkaksitoistasataa frangia vuodessa eikä maatilanne tuota kuin\nkolmetuhatta. Pidetään vielä keittäjätärtä ja miespalvelijaa, täytyyhän\nsäilyttää ulkonainen arvo, kun isä on parooni. Mitä sitten teihin\nitseenne tulee, te olette kunnianhimoinen, teillä on Beauséantit\nliittolaisina, mutta kävelette jalkaisin, haluatte suurta omaisuutta\nettekä omista viittä penniä, syötte muori Vauquerin muhennoksia ja\nrakastatte Faubourg Saint-Germainin ihania atrioita, makaatte kurjalla\nvuoteella ja haluaisitte pitää omaa palatsianne! En moiti teitä\nsiitä. Kunnianhimoa, poikaseni, ei ole annettu kaikille. Katsokaa\nmitä miehiä naiset etsivät: kunnianhimoisia. Kunnianhimoisella on\nsuorempi selkä, rautapitoisempi veri, kuumempi sydän kuin muilla\nmiehillä. Ja nainen tuntee itsensä niin onnelliseksi ja kauniiksi\nniinä hetkinä, jolloin hän on voimakas, että hän antaa etusijan\nkaikista miehistä sille, jonka voima on suurin, vaikka tämä sitten\nmurskaisi. Minä olen näin selostellut teidän toiveitanne tehdäkseni\nteille kysymyksen. Se kysymys on tämä. On sudennälkä, hampaat olisi\nterävät, mistä saada mitä panna pataan? Onhan tosin pureksittavana\nLakikirja, se on ikävä eikä siitä opi mitään; mutta täytyy. Olkoon.\nVoihan päästä asianajajaksi ja siitä vihdoin tuomariksi, lähettää\nkaleereille kurjia raukkoja, jotka kuitenkin saattavat olla parempia\nkuin virkamerkeillä varustettu tuomari, jotta voisi osoittaa rikkaille,\nettä voivat nukkua rauhassa. Mutta se tie ei ole hupaisa ja sitten\nse on pitkä. Ensinnäkin istua ikävissään kaksi vuotta Pariisissa,\nkatsella _namusia_, joita tekisi niin turkasen mieli; katsoa, mutta\nei koskea. Käy väsyttäväksi alati haluta eikä koskaan saada. Jos\nolisitte kalvetustautinen nilviäinen, ei hätää mitään; mutta teillähän\non leijonan kuumeinen veri ja halu tehdä tuhannen tuhmuutta päivässä.\nNiinpä teitä kiduttaa tämä kärsimys, kaamein mitä hyvän Jumalan\nhelvetissä on. Olettakaamme, että olisitte varovainen, maitoa juova\nhaaveilija; hyvä, kun, niin jalosukuinen kuin olettekin, monien\nvaivojen ja kovien kieltäymysten jälkeen aluksi pääsette jonkun\nhölmön sijaiseksi johonkin kaupunkipahaseen, missä hallitus antaa\nteille palkkaa tuhannen frangia niinkuin koiralle heitetään liotettu\nleipäviipale suuntukkeeksi. Vaani varkaita, puolla rikasta, tapata\nrohkeita miehiä! Viehättävä virka! Ellei teillä ole puolestapuhujia,\nsaatte mädätä siinä maaseudun virastossa. Noin kolmenkymmenen iässä\npääsette tuomariksi ja saatte tuhatkaksisataa frangia vuodessa, ellette\nsitä ennen ole heittänyt virkaanne hiiteen. Tultuanne neljänkymmenen\nikään menette naimisiin jonkun myllärin tyttären kanssa, jolla on noin\nkuuden tuhannen livren korot. Kiitoksia. Jos teillä on puoltajia,\nvoitte kolmekymmenvuotiaana olla kanneviskaali, jolla on palkkaa\ntuhannen écuta ja päästä naimisiin pormestarin tyttären kanssa. Jos\nteette joitakin pieniä poliittisia konnuuksia, luette esim. jostakin\nvaalilipusta Villèle Manuelin asemesta, niin voitte neljänkymmenen\niässä päästä yliviskaaliksi ja siitä kenties edusmieheksi. Huomatkaa,\nnuori ystäväni, että omallatunnolla on yhtä ja toista tahraa, että tämä\non vaatinut kaksikymmentä vuotta vaivannäköä ja salaista kurjuutta, ja\nettä sisartenne on ollut pakko mennä luostariin. Lisäksi on minulla\nkunnia ilmoittaa teille, että Ranskassa on ainoastaan kaksikymmentä\nyliviskaalia ja niihin virkoihin pyrkijöitä kaksikymmentätuhatta,\njoiden joukossa monta, jotka möisivät perheensä päästäkseen\nhituisenkaan ylenemään. Jos tämä virkaura ei teitä miellytä,\nkatsokaamme toista. Parooni de Rastignac aikoo ehkä asianajajaksi?\nHyvä on. Siinä täytyy ensin kitua kymmenen vuotta, kuluttaa tuhannen\nfrangia kuussa, hankkia kirjasto, vastaanottohuone, etsiä tuttavuuksia,\nsuudella virallisten asianajajain viitanlievettä saadakseen juttuja,\npuhua kielellänsä oikeussali tyhjäksi. Jos se ammatti tekisi teidät\nrikkaaksi, en sanoisi mitään; mutta etsikää Pariisista viisi\nasianajajaa, joilla viidenkymmenen vuoden iässä on viisikymmentätuhatta\nfrangia vuodessa! Ah, ennemmin kuin niin paloittelisin sieluani,\nmenisin merirosvoksi. Sitäpaitsi, mistä rahat alkuun? Ei, ne alat eivät\nole houkuttelevia. Onhan yksi keino: vaimon myötäjäiset. Aiotteko\nmennä naimisiin? Se olisi samaa kuin panna kivi kaulaanne; sitäpaitsi\njos menette naimisiin rahasta, miten silloin käy kunniantunnon\nja todellisen aateluuden? Yhtä hyvä alkaa heti kapina kaikkea\nsovinnaisuutta vastaan. Huh! madella kuin käärme naisen edessä, nuolla\nanopin jalkoja, tehdä saastaisuuksia, jotka inhoittaisivat sikaakin --\nja jos sitten edes tuntisitte itsenne onnelliseksi! Mutta te olisitte\nonneton kuin likaviemärin kivet naisen kanssa, jonka kanssa olisitte\nmennyt naimisiin sillä tavoin. On sittenkin parempi sotia miehiä\nvastaan kuin kamppailla vaimonsa kanssa. Siinä on elämän tienristeys,\nnuoria mies, valitkaa! Vaan te olette jo valinnut: olette käynyt serkku\nde Beauséantin luona ja saanut uumoa ylhäisöelämää. Olette käynyt rouva\nde Restaudin, ukko Goriotin tyttären, luona ja siellä saanut uumoa,\nmitä on pariisitar. Sinä päivänä palasitte otsallanne kirjoitus, joka\nminun oli helppo lukea: _perille!_ perille millä hinnalla hyvänsä!\n'Hyvä', ajattelin minä, 'tuo veitikka miellyttää minua.' Te tarvitsitte\nrahaa. Mutta mistä ottaa? Iskitte suonta sisaristanne. Kaikki veljet\npeijaavat enemmän tai vähemmän sisariansa. Nuo tuhatviisisataa frangia,\njotka ties Herra miten on saatu maasta, jossa on enemmän kastanjoita\nkuin sadan soun kolikoita, pimiävät kuin sotamiehet rosvoilulle. Entäs\nsen jälkeen? Mitä aiotte sitten tehdä? Työtäkö? Työ siinä mielessä\nkuin te sen tällä hetkellä käsitätte voi tuottaa teille vanhoilla\npäivillänne huoneen muori Vauquerin luona, Poiretin kaltaisena\npoikamiehenä. Nopea rikastuminen on se ongelma, jonka ratkaiseminen\ntällä hetkellä askarruttaa ainakin viittäkymmentätuhatta nuorta miestä,\njotka ovat samassa asemassa kuin te. Te olette siinä joukossa yksi.\nAjatelkaa, mitä ponnistuksia teiltä vaaditaan, ja kamppailun sitkeyttä.\nTeidän täytyy tuhota toinen toisenne edellyttämällä, että ei ole\ntarjona viittäkymmentätuhatta hyvää paikkaa. Tiedättekö, miten siinä\ntie on raivattava? Joko häikäisevällä neronleimauksella tai turmeluksen\noveluudella. Tuohon miesjoukkoon on joko iskettävä kuin kanuunankuula\ntai hiivittävä kuin rutto. Kunniallisuus ei kelpaa mihinkään. Neron\nmahtiin alistutaan, sitä vihataan, sitä koetetaan parjata, se kun\nottaa antamatta; mutta taivutaan pakosta; toisin sanoen jumaloidaan\nsitä polvillaan, kun ei ole kyetty hautaamaan sitä lokaan. Turmelus on\nvarmempi, nero on harvinaista. Niinpä turmelus onkin vallalla olevan\nkeskinkertaisuuden ase, jota saatte tuntea kaikkialla. Saatte nähdä\nnaisia, joiden miehillä on tuloja korkeintaan kuusituhatta frangia,\nmutta jotka panevat pukuihinsa yli kymmenentuhatta. Saatte nähdä\nvirkamiesten, joilla on palkkaa tuhatkaksisataa frangia vuodessa,\nostavan maatiloja. Näette naisten myyvän itsensä vain päästäkseen\najelemaan ihmisten kahden jonkun Ranskan päärin pojan vaunuissa.\nOlette jo nähnyt ukko Goriot-raukan maksavan vekselin tyttärensä\npuolesta, jonka miehellä on viisikymmentätuhatta livreä korkoja. Te\nette voi astua kahta askelta Pariisissa kohtaamatta samaa pirullista\npeliä. Panen vetoon pääni tuota kaalinpäätä vastaan, että joudutte\nmehiläispesään ensimmäisen naisen luona, joka teitä miellyttää, olkoon\nkuinka rikas, kaunis ja nuori tahansa. Kaikki he ovat häipyneet lakien\njäljiltä, kaikki riidoissa miestensä kanssa kaikesta. Minun jutustani\nei tulisi loppua ollenkaan, jos kertoisin kaikki ne metkut, joihin\nrakastajat, korut, lapset, taloudenpito tai turhamielisyys heitä\naiheuttavat, olkaa siitä varma. Kunniallinen mies onkin yhteinen\nvihollinen. Mutta mistä luulette enää löytävänne kunniallista miestä?\nPariisissa on kunniallinen mies se, joka vaikenee eikä ota osaa\nsaaliin jakoon. En puhu niistä hylkyraukoista, jotka kaikkialla\ntekevät palveluksia saamatta koskaan mitään maksua työstään, ja\njoita tahtoisin sanoa kohtalon kenkäkulujen veljeskunnaksi. Heidän\npiirissään kyllä vallitsee vielä hyve typeryytensä koko kukkeudessa,\nmutta samalla silkka surkeus. Minä näen jo nyt täältä alhaalta heidän\nnolostuneet naamansa, jos Jumala viimeisellä tuomiolla suvaitsisi olla\npoissa jossakin muualla. Jos siis tahdotte menestystä, täytyy olla\nrikas heti tai ainakin siltä näyttää. Ja rikastuakseen täytyy pelata\nkorkeata peliä; kitsaus kaataa. Jos sadasta kymmenen onnistuu nopeasti,\nyleisö epäilee heidän tehneen luvattomia. Tehkää johtopäätöksenne!\nElämä on semmoista. Se ei ole kauniimpi kuin keittiö, se haisee yhtä\npaljon, ja täytyy ryvettää kätensä, jos tahtoo syödä hyvää ruokaa;\npääasia on, että pelastaa oman nahkansa: -- se on meidän aikamme koko\nmoraali. Kun puhun teille maailmasta näin, johtuu se siitä, että\nminulla on siihen oikeus: minä tunnen sen. Älkää luulko, että sitä\nparjaan. Huihai! Se on ollut semmoinen aina. Maailmanparantajat eivät\nikinä sitä paranna. Ihminen on erehtyväinen. Joskus enemmän, joskus\nvähemmän ulkokullattu ja hölmöt selittävät onko vai eikö hänellä\nmoraalia. En syytä rikkaita rahvaan maireiksi: ihminen on sama olkoon\nylhäällä, alhaalla tai keskitasolla. Joka miljoonaa kohti tässä\nlaumassa on kymmenen veitikkaa, jotka asettuvat kaiken, lakienkin\nyläpuolelle: minä olen niitä. Jos te olette niitä yli-ihmisiä, niin\nkäytte tietänne suoraan ja pää pystyssä. Mutta täytyy taistella\nkateutta, parjausta, keskinkertaisuutta, koko maailmaa vastaan.\nNapoleon kohtasi Aubry-nimisen sotaministerin, joka oli vähällä\nlähettää hänet siirtomaihin. Koetelkaa itseänne! Tutkikaa, voitteko\nnousta ylös joka aamu tarmokkaampana kuin edellisenä päivänä. Sillä\nedellytyksellä teen teille ehdotuksen, josta kukaan ei kieltäytyisi.\nKuulkaa tarkasti. Minulla on nähkääs eräs aate. Minun aatteeni on\nmennä elämään patriarkaalista elämää suurella tilalla, sanokaamme\nnoin sadantuhannen auranalan kokoisella, Yhdysvaltojen eteläosassa.\nMinä aion asettua sinne farmariksi, pitää orjia, ansaita muutamia\nmiljooneja myymällä karjaa, tupakkaa, metsää, elää kuin itsevaltias,\ntehdä mitä tahdon, viettää elämää, joka ei käy laatuun täällä, missä\nlymyillään ihomaalikerroksen takana. Minä olen suuri runoilija. Mutta\nminä en kirjoita runojani: ne esiintyvät tekoina ja tunteina. Minulla\non tällä hetkellä viisikymmentätuhatta frangia, joilla saisin tuskin\nneljääkymmentä neekeriä. Tarvitsen kaksisataatuhatta frangia, sillä\ntahdon kaksisataa neekeriä tyydyttääkseni vaatimuksiani patriarkaalisen\nelämän suhteen. Neekerit nähkääs ovat lapsia, joille voi tehdä mitä\nhaluaa ilman, että joku utelias kuninkaan viskaali tulee vaatimaan\nsiitä tiliä. Sen mustan pääoman avulla ansaitsen kymmenessä vuodessa\nkolme tai neljä miljoonaa. Jos onnistun, ei kukaan kysy minulta: 'Kuka\nsinä olet?' Minä olen Hra Neljä-Miljoonaa, Yhdysvaltain kansalainen.\nOlen silloin viisikymmenvuotias enkä vielä laho, nautin elämästä omalla\ntavallani. Lyhyesti: jos hankin teille miljoonan myötäjäiset, annatteko\nminulle ne kaksisataatuhatta frangia? Kaksikymmentä prosenttia\nvälityspalkkiota, häh, onko se liikaa? Pidätte huolta, että vaimonne\non teihin rakastunut. Sitten, kun olette naimisissa, olette parin\nviikon aikana levottoman, huolestuneen, murheellisen näköinen. Kerran\nsitten sopivalla hetkellä kahden suudelman välissä tunnustatte hänelle,\nettä teillä on kaksisataatuhatta frangia velkaa. Tätä näytelmää ovat\ntuhannet nuoret näytelleet mitä ylhäisimmissäkin piireissä. Nuori\nnainen ei kiellä kukkaroansa siltä, jolle hän on antanut sydämensä.\nLuuletteko siinä kaupassa häviävänne? Eikö mitä. Te voitatte takaisin\nnuo kaksisataatuhatta frangia jossakin kaupassa. Rahallanne ja\nälyllänne saatte kokoon niin suuren omaisuuden kuin ikinä haluatte.\nNo niin, ennen kuuden kuukauden kulumista te olette tehnyt omanne,\nherttaisen, rakastettavan tytön ja setä Vautrinin onnen, puhumattakaan\nkotiväestänne, joka talvella puhaltelee käsiänsä polttopuiden\npuutteessa. Älkää hämmästykö enempää sitä, mitä teille esitän, kuin\nsitäkään, mitä teiltä pyydän. Kuudestakymmenestä rikkaasta avioliitosta\nPariisissa solmitaan ainakin neliäkymmentäseitsemän samanlaatuisin\nedellytyksin. Notariaatti on pakottanut herra...\"\n\n\"Mitä minun pitää tehdä?\" kysyi Rastignac kiinnostuneena keskeyttäen\nVautrinin.\n\n\"Ei melkein mitään\", vastasi tämä tehden samanlaisen äkkinäisen ilon\neleen kuin kalastaja, joka tuntee kalan nykäisevän onkea. \"Kuulkaa\nnyt tarkkaan. Köyhän, onnettoman tytön sydän on sieni, joka halajaa\ntulla rakkaudella täytetyksi, kuiva sieni, joka paisuu heti, kun saa\npisarankin tunnetta. Kosiella nuorta tyttöä, joka on yksinäisyyden,\nepätoivon ja köyhyyden tilassa aavistamatta tulossa olevaa rikkauttaan,\npeijakas! Sehän on samaa kuin olisi käsi täynnä valtteja, samaa\nkuin tuntisi ennakolta arpajaisten voittonumerot. Te rakennatte\nsille paalustolle kumoamattoman avioliiton. Kun tuo nuori tyttö\nsaa miljooneja, hän heittää ne teidän jalkoihinne kuin olisivat ne\nkivensirpaleita. 'Ota, rakkaani! Ota Adolf! Ota Alfred! Ota Eugène!'\nsanoo hän, jos Adolf, Alfred tai Eugène on älynnyt uhrautua hänen\nvuokseen. Uhrauksella tarkoitan tässä vain sitä, että on myynyt jonkin\nvanhan puvun mennäkseen Cadran bleuhön syömään yhdessä vaatimattoman\naterian ja sieltä illalla l'Ambigu-Comiqueen tai pannut kellonsa\npanttiin antaakseen hänelle hartiahuivin. En puhu teille lemmen\ntempuista ja kaikenlaisista hassutuksista, joista naiset pitävät niin\npaljon, kuten esim. siitä, että tiputtaa paperille vesipisaroita\nikäänkuin olisi itkenyt kyyneleitä, kun on niin kaukana heistä: minä\narvaan, että te tunnette täydellisesti sydämen konstikielen. Pariisi,\nnähkääs, on kuin uuden maailman metsä, jossa liikuskelee kymmeniä\neri villikansaheimoja, jotka elävät niistä tuotteista, joita eri\nyhteiskuntaluokat tuottavat; te olette miljoonain erästäjä. Niitä\npyydystääksenne te käytätte ansoja, syöttejä, metkuja. On monta\nmetsästystapaa; yksi pyydystää myötäjäisiä, toinen pyrkii pääsemään\nirti veloistansa jne. Joka palaa pyyntiretkeltään riistalaukku täynnä,\nsitä tervehditään, juhlitaan, pyydetään parhaisiin piireihin. Tehkäämme\noikeutta tälle vierasvaraiselle kamaralle; olemmehan tekemisissä\nmaailman miellyttävimmän kaupungin kanssa. Kun kaikkien Euroopan\npääkaupunkien ylväät ylimystöt kieltäytyvät ottamasta piiriinsä\npahamaineista miljoonamiestä, niin Pariisi ojentaa hänelle kätensä,\njuoksee hänen juhlissaan, syö hänen päivällisiään ja juo hänen\nkonnankoukkujensa maljan.\"\n\n\"Mutta mistä semmoisen tytön löytää?\" kysyi Eugène.\n\n\"Hänhän on jo aivan edessänne!\"\n\n\"Neiti Victorineko?\"\n\n\"Juuri hän!\"\n\n\"Mutta mitenkä?\"\n\n\"Hän rakastaa teitä jo, pikku paroonitar de Rastignac.\"\n\n\"Hänhän on rutiköyhä!\" huomautti Eugène hämmästyneenä.\n\n\"Siinähän se niksi juuri on! Vielä pari sanaa\", lausui Vautrin, \"ja\njuoni on selvä. Ukko Taillefer on vanha veijari, jonka väitetään\nmurhanneen erään ystävänsä Vallankumouksen aikana. Hän on juuri\nniitä mainitsemiani vapaamielisiä veitikoita. Hän on pankkiiri,\ntoiminimi Frédéric Taillefer & K:nin pääosakas. Hänellä on yksi ainoa\npoika, jolle hän aikoo jättää koko omaisuutensa tekemällä Victorinen\nperinnöttömäksi. Minä en suvaitse semmoista vääryyttä. Minä olen kuin\nDon Quichotte, ryhdyn puolustamaan heikkoa väkevää vastaan. Jos Jumalan\ntahto olisi, että hänen poikansa häneltä riistettäisiin, niin Taillefer\nottaisi tyttärensä takaisin armoihin; hän haluaa jotakin perijää,\nse on luonnossa oleva typeryys, ja minä tiedän, ettei hän enää voi\nsaada lapsia. Victorine on herttainen ja miellyttävä, hän saa tuossa\ntuokiossa isänsä pauloihinsa ja tanssimaan piirinsä mukaan! Hän on\nsiksi kiitollinen teidän rakkaudestanne, ettei voi sitä unohtaa, ja\nte naitte hänet. Minä otan suorittaakseni Kaitselmuksen osan, toimin\nhyvän Jumalan tahtona. Minulla on muudan luotettava ystävä, eräs\nLoiren armeijan eversti, joka nyt palvelee kuninkaallisessa kaartissa.\nHän noudattaa neuvojani ja on tekeytynyt ultra-kuningasmieliseksi:\nhän ei ole niitä nautoja, jotka tarrautuvat kiinni mielipiteisiinsä.\nJos saan antaa teille vielä yhden neuvon, niin se on se, että ette\npidä kiinni mielipiteistänne ettekä sanoistanne. Myykää ne, jos\nniillä on kysyntää. Mies, joka kerskuu, ettei hän milloinkaan muuta\nmielipidettään, on mies, joka sitoutuu aina kulkemaan suoraa tietä,\nhölmö, joka uskoo erehtymättömyyteen. Ei ole periaatteita, on vain\ntapahtumia; ei ole lakeja, on vain olosuhteita; yli-ihminen asettuu\ntapahtumiin ja olosuhteisiin niitä johtaakseen. Jos olisi olemassa\npysyväisiä periaatteita ja lakeja, niin kansat eivät niitä vaihtaisi\nniinkuin me vaihdamme paitaa. Yksityisen velvollisuus ei ole olla\nviisaampi kuin koko kansakunta. Mies, joka ei ole tehnyt Ranskalle\nmitään palveluksia, on kunnioitettu kuin fetishi, kun hän muka on\nnähnyt kaikki punaisena; hän kelpaa korkeintaan pantavaksi museoon\nkoneiden joukkoon ja päälle nimilippu La Fayette; kun taas ruhtinas,\njota jokainen heittää kivellä ja joka halveksii ihmiskuntaa niin, että\nsaattaa sadatella sitä vasten naamaa kuinka paljon hyvänsä, on estänyt\nRanskan jaon Wienin kongressissa: hän ansaitsisi kruunun, mutta hänen\nsilmilleen heitetään lokaa. Oo, minä tunnen asiat, minä! Tiedän monen\nmiehen salaisuudet. Riittää. Minä omaksun järkähtämättömän mielipiteen\nsinä päivänä, jolloin tapaan kolme päätä, jotka ovat yhtä mieltä jonkin\nperiaatteen käytöstä, ja minä olen valmis odottamaan kauan! Ranskan\ntuomioistuimesta ei voi tavata kolmea tuomaria joilla olisi sama\nmielipide jostakin lakipykälästä. Vaan minä palaan siihen ystävääni.\nHän olisi valmis ristiinnaulitsemaan Jeesuksen Kristuksen, jos sitä\nhäneltä vaatisin. Yhdestä ainoasta setä Vautrinin sanasta haastaa hän\nriitaa sen lurjuksen kanssa, joka ei lähetä köyhälle sisarelleen edes\nviittä frangia, ja...\"\n\nTässä Vautrin nousi, asettui miekkailuasentoon ja teki\nkaksintaisteluliikkeitä.\n\n\"Ja Tuonen tuville!\" lisäsi hän.\n\n\"Kuinka kauheaa!\" sanoi Eugène. \"Te laskette leikkiä, herra Vautrin?\"\n\n\"Kas mun tätä! Tyyntykää toki\", jatkoi Vautrin. \"Älkää olko\nlapsellinen; tai, jos se teitä huvittaa, vimmastukaa, kiihtykää.\nSanokaa, että minä olen roisto, lurjus, rikollinen, rosvo, mutta\nälkää nimittäkö minua huijariksi tai vakoilijaksi! No puhukaa suunne\npuhtaaksi, laukaiskaa koko panos yhdellä kertaa! Minä annan teille\nanteeksi, se on niin luonnollista teidän iällänne! Niin, semmoinen\nminä olen ollut! Vaan miettikää. Te teette kerran vielä pahempaa.\nTe menette liehittelemään jotakin kaunista naista ja otatte häneltä\nvastaan rahaa. Te olette jo sitä ajatellut!\" lisäsi Vautrin; \"sillä\nkuinkapa saattaisitte onnistua, ellette diskonttaisi rakkauttanne?\nHyve, hyvä ylioppilas, ei ole jaollinen: se on ehjänä, tai sitä ei\nole olemassa. Sanotaan, että meidän tulee katua syntejämme. On sekin\nsiivo oppi, jonka mukaan on kuitti rikoksesta sitä suremalla! Naisen\nvietteleminen, jotta pääsisi hiukan korkeammalle puolalle yhteiskunnan\ntikapuilla, riidan synnyttäminen jonkin perheen lasten välillä,\nkaikki ne kataluudet, joita tapahtuu salassa vain nautinnon tai\nmieskohtaisen edun vuoksi, luuletteko niiden olevan uskon, toivon ja\nrakkauden töitä? Minkävuoksi herraskeikari, joka yhtenä yönä riistää\njoltakin lapselta puolet tämän suurta omaisuutta, saa kaksi kuukautta\nvankeutta, mutta köyhä raukka, joka varastaa tuhannen frangin setelin,\ntuomitaan kaleereille raskauttavissa oloissa? Semmoisia teidän lakinne\novat. Niissä ei ole yhtään pykälää, joka ei johda mielettömyyksiin.\nKeltahansikkainen, mahdottomia puhuva herrasmies on tehnyt murhia,\njoissa ei ole vuodatettu verta, vaikka se vuotaa; murhamies on avannut\noven suuren herran kanssa: kaksi yöllistä tekoa! Sen välillä, mitä\nminä teille ehdotan, ja sen, mitä te kerran teette, ei ole muuta eroa\nkuin vähemmän verta. Te uskotte johonkin pysyväiseen tässä maailmassa!\nHalveksikaa siis ihmisiä ja katsokaa mistä silmukoista mennään\nläpi Lakikirjan verkon. Ilman ilmeistä syytä syntyneiden suurten\nomaisuuksien salaisuus on unohdettu rikos, unohdettu senvuoksi, että se\non niin taitavasti tehty.\"\n\n\"Vaietkaa jo! Minä en halua kuulla enempää, te saatte minut epäilemään\nomaa itseäni. Nyt ainakin määrää tunne kokonaan minun kantani.\"\n\n\"Niinkuin tahdotte, kaunis lapsi. Minä luulin teitä voimakkaammaksi\",\nsanoi Vautrin, \"en siis puhui enempää. Mutta kuitenkin sentään vielä\nviimeinen sana!\"\n\nHän katsoi ylioppilasta kiinteästi ja sanoi:\n\n\"Te tiedätte minun salaisuuteni.\"\n\n\"Nuori mies, joka hylkää ehdotuksenne, osaa sen myöskin unohtaa.\"\n\n\"Se oli hyvin sanottu, se miellyttää minua. Toinen nähkääs olisi\nvähemmän haikaileva. Muistakaa, mitä tahdon tehdä hyväksenne. Minä\nannan teille kaksi viikkoa aikaa. Joko hyväksyä tai hylätä.\"\n\n\"Mikä rautapää tuo mies onkaan!\" ajatteli Rastignac nähdessään\nVautrinin tyynesti poistuvan keppi kainalossa. \"Hän sanoi minulle\nräikeästi samaa, mitä rouva de Beauséant kertoi hiotussa muodossa.\nHän raateli minun sydäntäni teräskynsillä. Minkävuoksi pyrin rouva\nNüssingenin luo? Hän arvasi vaikuttimeni heti kun ne syntyivät. Parilla\nsanalla on tuo konna selittänyt minulle hyveestä enemmän kuin kaikki\nihmiset ja kirjat ennen. Jos hyve ei siedä tinkimistä, olenko siis\nrosvonnut sisareni?\" sanoi hän heittäen rahakäärönsä pöydälle.\n\nHän istahti ja jäi pitkäksi aikaa synkkiin mietteisiin.\n\n\"Olla uskollinen hyveelle, ylevä marttyyri! Joutavia! Koko maailma\nuskoo hyveeseen; mutta kuka on hyveellinen? Kansojen ihanteena on\nvapaus; mutta missä tämän maan päällä on vapaa kansa? Minun nuoruuteni\non vielä puhdas kuin pilvetön taivas: jos tahtoo olla suuri tai\nrikas, onko se sitoutumista valehtelemaan, mukautumaan, matelemaan,\nalentumaan, imartelemaan, teeskentelemään? onko se suostumista niiden\npalvelijaksi, jotka ovat valehdelleet, mukautuneet, madelleet?\nEnnenkuin tulee heidän rikostoverikseen, täytyy heitä palvella. Ei!\nMinä tahdon tehdä työtä vilpittömästi ja rehellisesti, tehdä työtä yötä\npäivää, kiittää menestyksestäni vain työtäni! Se on kyllä pisin tie\nmenestykseen, mutta sittenhän voin joka ilta laskea pääni korvalliselle\nilman yhtään huonoa ajatusta. Mikä onkaan sen kauniimpaa kuin että voi\nkatsella elämäänsä ja todeta sen puhtaaksi kuin liljan? Minä ja elämä,\nme olemme kuin nuori mies ja hänen morsiamensa. Vautrin kuvasi minulle,\nminkälaista elämä on kymmenen vuoden avion jälkeen. Peijakas! pääni\nmenee sekaisin. En ajattele mitään, sydän on hyvä opas.\"\n\nEugènen herätti mietteistään pitkän Sylvian ääni, joka ilmoitti\nhänen räätälinsä saapuneen, ja Eugène ilmestyi tämän eteen kädessään\nmolemmat rahakäärönsä, mikä seikka hänestä ei ollut lainkaan\npahitteeksi. Kun hän oli koettanut iltapukujansa, puki hän ylleen uuden\naamupäiväpukunsa, mikä muutti hänet kokonaan.\n\n\"Minä olen yhtä hieno kuin hra de Trailles\", ajatteli hän. \"Vihdoinkin\nnäytän herrasmieheltä.\"\n\n\"Kuulkaa\", sanoi ukko Goriot astuen Eugènen huoneeseen, \"te kysyitte\nminulta, tiesinkö missä perheissä rouva von Nüssingen seurustelee\".\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"No niin, hän menee ensi maanantaina marski Cariglianon tanssiaisiin.\nJos voitte päästä sinne, niin kerrottehan minulle oliko tyttärilläni\nhauskaa, minkälaiset puvut heillä oli, sanalla sanoen kaikki?\"\n\n\"Mistä te sen saitte tietää, setä Goriot?\" kysyi Eugène pyytäen häntä\nistahtamaan kamiinavalkean ääreen.\n\n\"Hänen kamarineitsyeensä kertoi. Minä saan tietää kaikki, mitä he\npuuhaavat, Thérèseltä ja Constancelta\", vastasi ukko iloisen näköisenä.\n\nUkko muistutti rakastajaa, joka on vielä niin nuori, että tuntee\nitsensä onnelliseksi jostakin juonesta, joka saattaa hänet kosketuksiin\nlemmittynsä kanssa tämän saattamatta sitä aavistaa.\n\n\"Te saatte nähdä heidät, te\", sanoi hän ilmaisten liikuttavalla tavalla\nkateuttansa.\n\n\"En tiedä\", vastasi Eugène. \"Minä menen rouva de Beauséantin luo\nkysymään, voiko hän esittää minut marskittarelle.\"\n\nEugène tunsi eräänlaista sisäistä iloa ajatellessaan tulevansa\nvarakreivittären luo niin puettuna kuin hän tästedes tulisi olemaan.\nSe, mitä siveysopin esittäjät sanovat ihmissydämen syvyyksiksi, on\nvain eksyttävä ajatus, omakohtaisen edun vaistomaista liikuntaa. Nuo\nvaihtelut, joista niin paljon on puhuttu, nuo äkilliset käänteet\novat vain nautintojemme hyväksi tehtyjä laskelmia. Nähdessään\nyllään hienot vaatteet, hienot hansikkaat, hienot jalkineet, unohti\nRastignac hyveellisen päätöksensä. Nuoruus ei uskalla katsella\nkuvaansa omantunnon peilissä tehdessään jotakin väärää, kun taas\nkypsä ikä katselee: siinä onkin koko näiden kahden ikäkauden välinen\nero. Muutamia päiviä sitten olivat molemmat naapurukset, Eugène ja\nukko Goriot, tulleet hyviksi ystäviksi. Heidän salainen ystävyytensä\njohtui psykologisista syistä, jotka olivat synnyttäneet aivan\nvastakkaisia tunteita Vautrinin ja ylioppilaan välillä. Ankara\nfilosofi, joka tahtoo todeta tunteittemme vaikutuksia fyysillisessä\nmaailmassa, löytää epäilemättä runsaasti todistuksia niiden varmasta\naineellisuudesta suhteissa, joita ne luovat meidän ja eläinten välillä.\nMikä fysionomisti on taitavampi kasvoista lukemaan luonnetta kuin\nkoira tietämään, onko joku tuntematon sille suopea vai ei? \"Kiverät\natoomit\" (_les atomes crochus_), melkein sananparreksi tullut sana,\njota jokainen käyttää, ovat niitä sanoja, jotka jäävät kieliin\nkumoamaan filosofisia tyhmyyksiä, jotka askarruttavat niitä, jotka\nmielellään seulovat alkeellisten sanojen jätteitä. Tuntee olevansa\nrakastettu. Tunne lyö leimansa kaikkiin esineihin ja tunkee läpi\navaruuden. Kirje on sielu, se on niin uskollinen puhuvan äänen kaiku,\nettä herkät henkilöt lukevat sen rakkauden rikkainten aarteiden\njoukkoon. Ukko Goriot, jonka hänen vaistomainen tunteensa nosti aina\nkoiran luonnon huipulle saakka, oli vainunnut sen säälin, ihailevan\nhyvyyden, nuorukaisen myötätunnon, joka ylioppilaan sydämessä oli\nherännyt häntä kohtaan. Tämä syntyvä liitto ei kuitenkaan ollut\nvielä johtanut mihinkään kahdenkeskisiin ilmoituksiin. Kun Eugène\noli lausunut haluavansa tehdä rouva Nüssingenin tuttavuutta, ei hän\nlaskenut pääsevänsä siihen ukon välityksellä; mutta hän toivoi, että\njokin satunnainen sana saattaisi olla hänelle hyödyksi. Ukko Goriot ei\nollut puhunut hänelle tyttäristään enempää kuin sen, mitä oli sanonut\njulkisesti sinä päivänä, jolloin Eugène oli tullut vierailuiltaan.\n\n\"Rakas ystäväni\", oli hän sanonut sitten seuraavana päivänä, \"kuinka\nolette voinut luulla, että rouva de Restaud olisi pahastunut siitä,\nettä lausuitte minun nimeni? Tyttäreni rakastavat minua molemmat.\nMinä olen onnellinen isä. Asia on vain niin, että molemmat vävyni\novat käyttäytyneet huonosti minua kohtaan. En ole tahtonut tuottaa\nkärsimyksiä rakkaille lapsilleni, vaikka olenkin riidoissa heidän\nmiestensä kanssa; olen katsonut paremmaksi tavata heitä salassa.\nTämä salaperäisyys tuottaa minulle tuhannen nautintoa, joista muut\nisät, jotka voivat tavata tyttärensä milloin tahtovat, eivät tiedä\nmitään. Minä en voi, ymmärrättekö? No, minä menen, kun on kaunis\nilma, Champs-Elysées-puistoon otettuani selkoa kamarineitsyiltä,\nmenevätkö tyttäreni ajelemaan. Minä odotan heitä tien ohessa, sydämeni\npamppailee, kun vaunut lähestyvät, minä ihailen heidän pukujansa,\nhe heittävät minulle ohiajaessaan pienen hymyn, joka minusta kultaa\nluonnon kuin päivänsäde. Ja minä jään paikoilleni, täytyyhän heidän\npalata. Minä näen heidät uudelleen! Ilma on tehnyt heille hyvää, he\novat raikkaan näköisiä. Kuulen ympärilläni sanottavan: 'Tuossapa\non kaunis nainen!' Se riemastuttaa sydäntäni. Eivätkö he ole minun\nvertani! Minä rakastan hevosia, jotka heitä vetävät, minä tahtoisin\nolla pieni koira, joka heillä on polvillaan. Minä elän heidän\nonnestaan. Kullakin on oma tapansa rakastaa, minun tapani ei ainakaan\ntee pahaa kellekään, mitä siis ihmiset minusta välittävät? Minä\nolen onnellinen omalla tavallani. Onko se vastoin lakia, että menen\nkatsomaan tyttäriäni iltaisin sillä hetkellä, jolloin he lähtevät\nkotoansa mennäkseen joihinkin tanssiaisiin? Mikä pettymys minulle,\njos osun tulemaan liian myöhään, ja minulle sanotaan: 'Rouva on\njo lähtenyt!' Kerran odotin aina kello kolmeen aamulla saadakseni\nnähdä Nasien, jota en ollut nähnyt kahteen päivään. Olin sitten\nvähällä pakahtua ilosta! Pyydän, älkää puhuko minusta muuta kuin\nsanoaksenne, kuinka hyviä tyttäreni ovat. He tahtovat ihan peittää\nminut kaikenlaisilla lahjoilla: minä kiellän heitä siitä, sanon:\n'Säästäkää toki rahojanne! Mitä minä niillä teen? Minä en tarvitse\nmitään.' Ja tosiaan, rakas ystävä, mikä minä olen? Kurja raato, jonka\nsielu on kaikkialla, missä tyttäreni ovat. Kun saatte tavata rouva de\nNüssingenin, niin kerrottehan, kummastako enemmän pidätte\", sanoi ukko\noltuaan hetken vaiti nähdessään, että Eugène; valmistautui lähtemään\nkävelylle Tuileries-puistoon odottaessaan hetkeä, jolloin olisi\nsoveliasta mennä rouva de Beauséantin luo.\n\nTämä kävely oli ylioppilaalle kohtalokas. Monet naiset kiinnittivät\nhäneen huomiotansa. Hän oli niin kaunis, niin nuori ja aistikkaan\nhienosti puettu! Havaitessaan olevansa melkein ihailevan huomion\nesineenä hän ei enää ajatellut ryöstämiänsä siskoja ja tätiä eikä\nhyveellisiä päätöksiänsä. Hän oli nähnyt päänsä päällä sen demoonin,\njota voi niin helposti luulla enkeliksi, kirjosiipisen Saatanan, joka\nkylvää rubiineja, heittää kultakoristeitaan palatseihin, peittää\nnaisia purppuraan, verhoaa alkujaan koruttomat valtaistuimet typerällä\nprameudella; hän oli kuullut räiskyvän turhuuden jumalaa, jonka\nulkokiilto näyttää meistä mahtavuuden tunnuskuvalta. Vautrinin sanat,\nniin kyynilliset kuin ne olivatkin, olivat syöpyneet hänen sydämeensä\nniinkuin syöpyy immen muistoon vanhan parittajan inhoittava naama,\nparittajan, joka on hänelle sanonut: \"Kultaa ja rakkautta kuinka\npaljon tahansa!\" Käyskenneltyään veltosti sinne tänne meni Eugène\nkello viiden aikana rouva de Beauséantin luo ja sai siellä erään niitä\nhirvittäviä iskuja, joita vastaan nuoret sydämet ovat aseettomia. Hän\noli siihen saakka tavannut varakreivittään täynnä sitä kohteliasta\nystävällisyyttä, sitä hunajahymyistä viehkeyttä, jonka ylhäinen\nkasvatus antaa, mutta joka on täydellinen vain, kun se tulee sydämestä.\n\nKun hän astui sisään, teki rouva de Beauséant kuivan liikkeen ja sanoi\nlyhyesti:\n\n\"Herra de Rastignac, minun on mahdotonta ottaa teitä vastaan, ainakaan\ntällä hetkellä, minulla on asioita...\"\n\nTarkalle havainnontekijälle, ja Rastignac oli äkkiä tullut siksi,\ntämä lause, ele, katse, äänensävy sisälsi tuon ylimysluokan luonteen\nja tapojen historian. Hän näki rautakouran samettihansikkaan alla;\nitseyden, itsekkyyden, muotojen alta; puun vernissan alta. Hän kuuli\nsävyn _minä, kuningas_, joka alkaa valtaistuimen töyhtöjen alta ja\npäättyy vasta viimeisen aatelismiehen kypärinheltan alla. Eugène\noli liian helposti antautunut uskomaan hänen sanaansa, että naisen\njalouteen voi luottaa. Niinkuin kaikki pulassa olevat oli hän oikopäätä\nallekirjoittanut sen arkaluontoisen sopimuksen, jonka on määrä liittää\nhyväntekijä suojattiin, ja jonka ensimmäinen pykälä takaa täydellisen\ntasa-arvon yleväin sielujen välillä. Hyväntekeväisyys, joka yhdistää\nkaksi olentoa yhdeksi, on taivainen intohimo, yhtä käsittämätön,\nyhtä harvinainen kuin todellinen rakkaus. Kumpikin on ylevän sielun\ntuhlaavaisuutta. Rastignac tahtoi päästä herttuatar de Gariglianon\ntanssiaisiin, ja piti tämän tuulenpuuskan hyvänään.\n\n\"Rouva\", hän sanoi liikutetuin äänin, \"ellei olisi kysymys tärkeästä\nasiasta, en olisi tullut teitä häiritsemään; olkaa niin jalomielinen,\nettä sallitte minun tulla tapaamaan teitä myöhemmin; minä odotan.\"\n\n\"No niin, syökää päivällistä kanssani\", vastasi rouva hiukan hämillään\nsiitä kovuudesta, jota hänen sanoissaan oli ollut; sillä tämä nainen\noli tosiaan yhtä hyvä kuin suuri.\n\nVaikka olikin liikutettu tästä äkkikäänteestä mietti Eugène mennessään:\n\n\"Matele, alistu. Mitä ovatkaan sitten muut, kun jonakin hetkenä paras\nnainen unohtaa ystävyyslupauksensa, heittää sinut menemään kuin vanhan\nkenkärajan? Kukin katsokoon vain omaa itseänsä, niinkö siis? Eihän\nhänen talonsa ole mikään puoti, eikä käy, että minä kerjään hänen\napuansa. Täytyy valaa itsensä kanuunankuulaksi, niinkuin Vautrin sanoi.\"\n\nYlioppilaan katkerat mietelmät haihdutti pian se nautinto, jota hän\nodotti varakreivittären päivällisatriasta. Näin, jonkinlaisesta\nsallimasta, joutuivat hänen elämänsä pienimmätkin tapahtumat työntämään\nhäntä sille uralle, missä Vauquerin täysihoitolan kaamean sfinksin\nhavaintojen mukaan hänen täytyi kuten taistelukentällä tappaa ettei\njoutuisi tapetuksi, pettää ettei joutuisi petetyksi; missä täytyi\nheittää omatunto, sydän ojaan, olla naamioitu, pelata säälimätöntä\npeliä ihmisillä ja, kuten Lakedaimonissa, siepata onnensa salassa,\nkenenkään näkemättä, jos tahtoi menestyä. Palatessaan varakreivittären\nluo oli tämä täynnä sitä herttaista hyvyyttä, jota hän aina oli\nEugènelle osoittanut. He menivät yhdessä ruokasaliin, jossa varakreivi\nodotti vaimoansa ja joka heijasti sitä pöydän ylellisyyttä, joka,\nkuten tunnettua, kohosi korkeimmilleen juuri restauratsionin aikana.\nHra de Beauséantilla, kuten monilla elähtäneillä miehillä, ei ollut\njuuri muita nautintoja kuin herkullinen pöytä; hän oli herkuttelijana\nLudvig XVIII:n ja Escarsin herttuan koulua. Hänen pöydässään vallitsi\nsiis kaksinainen loisto: tarjottavain ja tarjotinten. Eugène,\njoka nyt ensimmäistä kertaa söi niissä taloissa, missä ylhäinen\nyhteiskunnallinen asema oli perinnöllistä, ei ollut koskaan nähnyt\ntässä suhteessa mitään niin häikäisevää. Muoti oli lopettanut\nillalliset, jotka seurasivat tanssiaisten jälkeen keisarikunnan aikana,\njolloin sotilashenkilöiden piti koota voimia kaikkiin taisteluihin,\njotka heitä odottivat kotona ja ulkona. Eugène oli ollut mukana vain\ntanssiaisissa. Se selviömäinen varmuus, joka sittemmin oli hänessä\nniin erikoista ja jota hän jo nyt alkoi omaksua, esti häntä typerästi\ntöllistelemästä. Mutta nähdessään nuo mahtavat pöytähopeat ja upean\npöydän senkin seitsemät tarvikkeet, ihaillessaan ensimmäistä kertaa\naivan äänetöntä tarjoilua, oli niin vilkasluonteisen nuorukaisen\nvaikea olla antamatta etusijaa tälle tyynen loisteliaalle elämälle sen\nkieltäymysten elämän rinnalla, jota hän tänä aamuna oli ajatellut.\nHeittivätpä ajatukset hänet hetkeksi siihen täysihoitolaan, jossa\nhän asui; hän tunsi niin kaameaa kammoa, että vannoi muuttavansa\nsieltä tammikuussa yhtäältä päästäkseen siistiin asuntoon, toisaalta\nirti Vautrinista, jonka leveän kämmenen hän tunsi olkapäällään.\nKun ajattelee niitä tuhansia muotoja, joissa turmelus esiintyy\nPariisissa, täytyy kysyä itseltään, kuinka Valtio voi niin hairahtua,\nettä sijoittaa sinne kouluja, kokoaa sinne nuorisoa, kuinka kauniit\nnaiset saattavat olla siellä kunnioitettuja, kuinka rahanvaihtajain\nlevittelemä kulta ei lennä tiehensä heidän kulhoistaan. Mutta kun\ntaas ajattelee, että rikosten lukumäärästä siksi pieni osa on nuorten\ntekemiä, mikä arvo täytyykään antaa noille Tantalon tuskia kärsiville,\njotka taistelevat omaa itseänsä vastaan ja melkein aina pääsevät\nvoitolle! Hyvin kuvattuna olisi tuon köyhän ylioppilaan kamppailu\nPariisin kanssa nykyisen kulttuurin dramaattisimpia kohtauksia. Rouva\nde Beauséant katsahti Eugèneen turhaan kehoittaakseen häntä puhumaan,\nmutta tämä ei halunnut lausua mitään varakreivin läsnäollessa.\n\n\"Saatatteko minua illalla Italiensiin?\" kysyi varakreivitär\npuolisoltaan.\n\n\"Ette voi aavistaa, kuinka mieluisasti teitä tottelisin\", vastasi tämä\nkohteliaasti, mutta ivansekaisesti, mikä hämmensi Eugènea, \"mutta minun\ntäytyy mennä Variétés-teatteriin tapaamaan erästä tuttavaa.\"\n\n\"Rakastajatartaan\", ajatteli rouva.\n\n\"Eikö sitten d'Ajuda tule mukaanne tänä iltana?\" kysyi varakreivi.\n\n\"Ei\", vastasi rouva tylysti.\n\n\"No, jos teillä välttämättä tarvitsee olla taluttaja, onhan hra de\nRastignac.\"\n\nVarakreivitär katsahti Eugèneen hymyillen ja sanoi:\n\n\"Se saattaisi olla teille hyvinkin arveluttavaa.\"\n\n\"'Ranskalainen rakastaa vaaraa, koska sen kautta käy tie kunniaan',\nsanoo hra de Chateaubriand\", vastasi Rastignac kumartaen.\n\nHetkeä myöhemmin hän ajoi rouva de Beauséantin vieressä nopeasti\nkiitävissä vaunuissa silloin muodissa olevaan teatteriin ja tunsi\nolevansa kuin loihdittu istuessaan keskiaitiossa ja huomatessaan\nkaikkien lornettien kurkistavan häntä ja vuoroon varakreivitärtä, jonka\npuku oli herkullisen hieno. Eugène viehättyi viehättymistään.\n\n\"Teillä oli jotakin minulle sanomista\", lausui rouva de Beauséant. \"Ah,\nkatsokaa, tuolla on rouva de Nüssingen, kolmannessa aitiossa meistä.\nHänen sisarensa ja hra de Trailles istuvat vastapäisellä puolella.\"\n\nTätä sanoessaan varakreivitär katseli sitä aitiota, jossa tiesi neiti\nde Rochefiden olevan, ja kun hän ei nähnyt siellä hra d'Ajudaa,\nkirkastuivat hänen kasvonsa.\n\n\"Hän on viehättävä\", sanoi Eugène katsellen rouva von Nüssingeniä.\n\n\"Hänellähän on valkoiset kulmakarvat.\"\n\n\"On, mutta solakka ja sorja varsi.\"\n\n\"Suuret kädet.\"\n\n\"Kauniit silmät.\"\n\n\"Pitkulaiset kasvot.\"\n\n\"Mutta siinä soikeudessa on jotakin hienoa.\"\n\n\"No, sittenhän voisi onnitella häntä siitä ominaisuudesta. Mutta\nkatsokaa, kuinka hän käyttelee lornettiansa! Goriot pistää esiin hänen\npienimmästäkin eleestänsä\", sanoi varakreivitär Eugènen suureksi\nkummaksi.\n\nRouva de Beauséant näytti tosiaan tuijottavan katsomoa ylimalkaisesti\neikä kiinnittävän vähääkään huomiota rouva de Nüssingeniin, vaikka\ntämän pieninkään ele ei jäänyt häneltä huomaamatta. Yleisö oli\nvaliokaunista. Delphine de Nüssingen oli tavattoman maireissaan\nhavaitessaan rouva de Beauséantin (nuoren, kauniin, loisteliaan\nsukulaisen) katselevan miltei yksinomaan häntä.\n\n\"Jos jatkatte tuota tuijottamista, niin siitähän syntyy skandaali,\nherra de Rastignac. Ei noin suin päin sovi hyökätä ihmisten kimppuun.\"\n\n\"Rakas serkku\", sanoi Eugène, \"te olette jo osoittanut minulle suurta\nsuosiota; jos tahdotte kruunata tekonne, niin pyydän teiltä palvelusta,\njoka teille ei merkitse mitään, mutta on minulle suuriarvoinen. Minä\nolen rakastunut.\"\n\n\"Nytkö jo?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja tuohonko naiseen?\"\n\n\"Olisiko minulla sitten menestyksen mahdollisuuksia muualla?\" vastasi\nnuorukainen luoden läpitunkevan katseen serkkuunsa. \"Herttuatar de\nCarigliano kuuluu Berrin herttuattaren hoviin\", jatkoi hän lyhyen\nhetken kuluttua; \"te tapaatte hänet milloin tahansa; olkaa niin\nhyvä ja suositelkaa minua hänen ensi maanantaina toimeenpanemiinsa\ntanssiaisiin. Minä tapaisin siellä rouva de Nüssingenin ja saisin\nsuorittaa alkukahakan.\"\n\n\"Mielelläni\", vastasi varakreivitär. \"Jos te tosiaan tunnette\nmieltymystä häneen, niin ennustan hyvää. Nähkääs, herra de Marsay istuu\nruhtinatar Galathionnen aitiossa. Se kiduttaa rouva de Nüssingeniä, hän\non raivostunut. Eihän ole otollisempaa hetkeä päästä naista lähelle,\nvarsinkaan pankkiiritarta. Kaikki Chaussée-d'Antinin naiset ovat\nkostonhimoisia.\"\n\n\"Mitäs te itse tekisitte vastaavassa tapauksessa?\"\n\n\"Minä alistuisin hiljaiseen kärsimykseen.\"\n\nTällä hetkellä ilmestyi markiisi d'Ajuda rouva de Beauséantin aitioon.\n\n\"Minä jätin asiani hoitamatta ehtiäkseni teitä tapaamaan\", sanoi hän,\n\"ja kerron sen teille vain saadakseni sanoa, etten kadu.\"\n\nVarakreivittären kasvojen kirkastuminen opetti Eugènen tuntemaan, miten\ntodellinen rakkaus ilmeni, ja olemaan sekoittamatta sitä pariisilaisen\nkiemailun katinkultaan. Hän ihaili serkkuansa, vaikeni ja antoi\nhuoahtaen paikkansa hra d'Ajudalle.\n\n\"Kuinka jalo ja ylevä olento sentäänkin on tuolla tavalla rakastava\nnainen!\" ajatteli hän. \"Ja tuo mies on valmis pettämään hänet nuken\nvuoksi! Kuinka, mitenkä on mahdollista pettää sellaista naista?\"\n\nHän tunsi sydämessään lapsen raivoa. Hän olisi halunnut ryömiä rouva\nde Beauséantin jaloissa, toivonut olevansa taikahaltia voidakseen\nkantaa hänet pois sydämessään niinkuin kotka tempaa niityltä vielä\nimevän valkoisen pikku kilin. Ja että hän itse oli tässä kauneuden\nvalionäyttelyssä ilman omaa tauluansa, omaa rakastajatartaan, nöyryytti\nsuuresti häntä.\n\n\"Rakastajatar ja sen silmissä kuin kuningas\", päätteli hän, \"se on\nvaltiuden tunnus.\"\n\nJa hän katseli rouva von Nüssingeniä kuin loukkaantunut mies\nsolvaajaansa. Varakreivitär käänsi päätään hänen puoleensa\nluoden häneen silmäyksen, joka sisälsi tuhansia kiitoksia hänen\nhienotunteisuudestaan. Ensimmäinen näytös oli lopussa.\n\n\"Oletteko siksi tuttava rouva de Nüssingenin kanssa, että voisitte\nesittää hänelle hra de Rastignacin?\", kysyi hän markiisi d'Ajudalta.\n\n\"Miksen? Paroonitar on epäilemättä ilostuva siitä tuttavuudesta\",\nvastasi markiisi.\n\nPulska portugalilainen nousi, tarttui ylioppilaan käsipuoleen, ja\nseuraavana sekuntina oli nuorukainen rouva von Nüssingenin luona.\n\n\"Paroonitar\", sanoi markiisi, \"minulla on kunnia esittää teille\nchevalier Eugène de Rastignac, varakreivitär de Beauséantin sukulainen.\nTe olette tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että minä tahtoisin\ntäydellistyttää hänen onnensa tuomalla hänet, ihailunsa esineen luo.\"\n\nMarkiisin äänessä oli puolileikkisää sävyä, jossa oli siru\nhäikäilemättömyyttä, joka aina miellyttää naista. Rouva de Nüssingen\nhymyili ja viittasi Eugènea istumaan viereensä, mistä hänen miehensä\njuuri oli poistunut.\n\n\"Minä en uskalla pyytää teitä jäämään luokseni, herra de Rastignac\",\nsanoi paroonitar. \"Se, jolla on onni olla rouva de Beauséantin\nseurassa, ei siitä luovu.\"\n\n\"Rouva\", sanoi Eugène hiljaa, \"minä luulen, että serkulleni on tällä\nhetkellä mieluisempaa, jos voin jäädä teidän luoksenne... Ennen\nherra markiisin tuloa me puhuimme teistä ja teidän koko olemuksenne\nhienostuneisuudesta\", jatkoi hän kuuluvammalla äänellä.\n\nHra d'Ajuda poistui.\n\n\"Mitä? Jäättekö tosiaan minun aitiooni?\" lausui paroonitar. \"No sitten\ntäytyy todellakin tehdä tuttavuutta, rouva de Restaud onkin, totta\npuhuen, jo herättänyt minussa siihen suurta halua.\"\n\n\"Sitten hän on kovin kiero: hän on sulkenut minulta ovensa.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Rouva, minä kerron teille ihan peittelemättä koko asian; mutta\nminun täytyy saada luottaa teidän ehdottoman suvaitsevaiseen\nanteeksiantoonne uskoessani teille senluontoisen salaisuuden. Minä olen\nteidän isänne huonenaapuri. Me syömme samassa pöydässä. En tiennyt,\nettä rouva de Restaud oli hänen tyttärensä. Mutta kun olin niin\nvaromaton, että mitään pahaa aavistamatta tulin maininneeksi hänen\nnimensä, niin sisarenne ja hänen miehensä pahastuivat. Te ette voi\naavistaa, kuinka kurjana herttuatar de Langeais ja serkkuni pitivät\nsemmoista luopiotekoa. Minä kerroin heille sitten koko kohtauksen\nyksityiskohdittain, ja he nauroivat ihan kuollakseen. Siitä tapauksesta\npuheen ollen tuli rouva de Beauséant verranneeksi teitä ja sisartanne\nja mainitsi teidän nimenne sangen maireisin sanoin kertoen, kuinka\nhieno te sen sijaan olette asuintoveriani, herra Goriota kohtaan. Ja\ntosiaan, kuinkapa voisittekaan olla häntä rakastamatta? Hän jumaloi\nteitä niin rajattomasti, että minä jo olen mustasukkainen. Me puhuimme\ntänä aamuna kaksi tuntia vain teistä. Sitten, kun vielä olin ihan\nhuumeissa siitä, mitä isänne oli kertonut teistä, tulin syödessäni\npäivällistä serkkuni luona sanoneeksi hänelle, että te ette ainakaan\nmahda olla kaunis, kun olette niin hyvä. Arvatenkin antaakseen\nminun itseni ratkaista sen asian toi rouva de Beauséant minut tänne\nilmoittaen luontaisella herttaisuudellaan, että täällä epäilemättä\nsaisin nähdä teidät.\"\n\n\"No mutta, herra de Rastignac\", sanoi pankkiirinrouva, \"minähän olen\nteille jo nyt kiitollisuudenvelassa. Hetki vielä ja meistä tulee\nvanhoja ystäviä.\"\n\n\"Vaikka teidän kaltaisenne henkilön ystävyys epäilemättä on suuri\nonni\", vastasi Rastignac, \"en ikinä voi suostua vain ystäväksenne.\"\n\nNämä aloittelijain käyttämät stereotyyppiset typeryydet tuntuvat\nnaisista aina hurmaavilta, ja ovatkin sieluttomia ainoastaan näin\nkylmältä luettuina. Nuoren miehen ele, äänensävy, katse antaa\narvaamattomia arvoja. Rastignac oli rouva de Nüssingenin mielestä\nihana. Mutta kun ei voinut näin huikeaan hyökkäykseen mitään sanoa,\nteki hän kuten kaikki naiset: puhui ihan toisista asioista.\n\n\"Niin, siskoni vahingoittaa itseään sillä tavalla, millä hän käyttäytyy\nisäparkaa kohtaan, joka tosiaan on ollut meille hyvä kuin Jumala. Minä\nen ikinä olisi suostunut olemaan vastaanottamatta isääni muulloin\nkuin aamuisin, ennen kenenkään vieraan käyntiaikaa, ellei herra von\nNüssingen olisi nimenomaisesti sitä vaatinut. Pitkät ajat olin siitä\nkovin onneton ja itkin. Tämä, avioliiton muiden räikeyksien lisäksi\ntullut ristiriita on ollut yhtenä suurimpana syynä minun elämäni\nsamentumiseen. Maailman silmissä minä epäilemättä olen Pariisin\nonnellisimpia naisia, mutta tosiasiassa onnettomin. Te pidätte\nminua mielettömänä, kun puhun teille näin. Mutta te tunnette isäni,\nymmärrättehän niin ollen, ettette te voi olla minulle ventovieras.\"\n\n\"Te ette ikinä ole tavannut ketään\", vastasi Eugène, \"jonka olisi\ntehnyt enemmän mieli olla teidän läheisenne. Mitä ihmiset etsivät?\nOnnellisuutta\", vastasi hän itse äänin, joka tunkeutui sydämeen.\n\"No, jos onnellisuus, onni, puhuaksemme naisesta, on se, että hän on\nrakastettu, jumaloitu, että hänellä on ystävä, jolle hän voi uskoa\nkaikki halunsa, haaveilunsa, surunsa, ilonsa, näyttää sielunsa ihan\nalastomana kaikkine viehättävine vikoineen ja kauniine avuinensa,\ntarvitsematta pelätä, että hänet petetään; uskokaa minua, semmoisen\nihailevan, aina palavan sydämen voi tavata ainoastaan nuoressa,\nvielä ihanteisiin uskovassa miehessä, joka on valmis menemään päin\nsurmaa vain sen ihailtunsa sormenviittauksesta, ei vielä tiedä mitään\nmuuta maailmasta eikä tahdo tietää, sillä se ihannoitu on hänen koko\nmaailmansa. Te nauratte varmaan minun lapsellisuuttani, mutta minä\ntulen tänne suoraan sydänmaalta, ihan uutena, joka tunsi siellä\nvain herttaisia ihmisiä; täältä en odottanut muuta kuin kalseaa\nkylmyyttä. Satuin sitten tapaamaan serkkuni, ja hän otti minut vastaan\nniinkuin ainakin omaisen ja sai minut aavistamaan huikeiden halujen\narvaamattomia aarnioita: minä rakastan niinkuin kerubium kaikkia\nnaisia, kunnes tapaan sen yhden ja ainoan, jota yksin palvon. Kun tänne\ntultuani näin teidät, tunsin kuin olisi vihuri vienyt minua teitä\nkohti. Olinhan jo ennalta niin paljon ajatellut teitä. Mutta en ollut\nvoinut uneksiakaan teitä niin kauniiksi kuin todellisuudessa olette.\nRouva de Beauséant kielsi minua niin yksinomaisesti katselemasta\nteitä. Hän ei tiedä, kuinka viehättävää on katsella teidän kauniita\npunahuulianne, valkoista ihoanne, niin suloisia silmiänne... Anteeksi,\nminä puhun mielettömyyksiä, mutta antakaa minun puhua.\"\n\nEi mikään miellytä naista enempää kuin tuntu, että hän herättää\ntämäntapaisia mielenpurkauksia. Ankarinkin kuuntelee niitä, vaikkapa ei\nniitä hyväksyisi. Rastignac jatkoi jaaritteluansa taitavasti hilliten\nääntänsä hiljaisemmaksi; ja rouva von Nüssingen rohkaisi häntä aina\nväliin jollakin hymyllä, vaikka tuon tämän katsahtikin de Marsayta,\njoka itsepintaisesti istui ruhtinatar Galathionnen aitiossa. Rastignac\nviipyi rouva de Nüssingenin luona aina siihen saakka, kunnes tämän\npuoliso palasi vähää ennen lähdön aikaa.\n\n\"Rouva\", sanoi Eugène, \"saanko siis kunnian tulla tapaamaan teitä ennen\nherttuatar de Cariglianon tanssiaisia?\"\n\n\"_Kun rouva te kerta pyyte_\", sanoi parooni, paksu elsassilainen, jonka\npyöreä naama ilmaisi epäilyttävää oveluutta, \"_niin te on varma, ette te\non tervetullu_.\"\n\n\"Minun asiani käyvät hyvin, sillä hän ei pahastunut kysyessäni\nhäneltä: 'Voisitteko rakastaa minua?' Kuolaimet on humman suussa,\nhypätkäämme satulaan ja ohjatkaamme sitä\", mietiskeli Eugène mennessään\nhyvästelemään rouva de Beauséantia, joka juuri nousi poistuakseen\nd'Ajudan kanssa.\n\nYlioppilasparka ei tiennyt, että paroonitar oli hajamielinen ja\nodotti de Marsaylta ratkaisevaa kirjettä. Onnellisena kuvitellusta\nmenestyksestään saattoi Eugène varakreivitärtä aina ulkopilaristoon,\nmissä kukin odottaa vaunujansa.\n\n\"Sukulaisenne ei ollut enää entisellään\", sanoi portugalilainen nauraen\nvarakreivittärelle, kun Eugène oli poistunut. \"Hän räjähdyttää pankin.\nHän on liukas kuin ankerias, ja minä uskon hänen pääsevän pitkälle.\nYksin te saatoitte osata valikoida hänelle naisen, juuri kuin tämä on\nlohdutuksen tarpeessa.\"\n\n\"Ei\", sanoi rouva de Beauséant, \"ensin on nähtävä, rakastaako hän sitä\nmiestä, joka hänet jättää.\"\n\nYlioppilas palasi jalkaisin Italien-teatterista\nNeuve-Sainte-Geneviève-kadulle mitä suloisimpia suunnitelmia\nsommitellen. Hän oli hyvin huomannut, millä mielenkiinnolla rouva de\nRestaud oli tarkannut häntä sekä varakreivittären että sitten rouva von\nNüssingenin aitiossa, ja oletti, että kreivittären ovi ei enää tulisi\nolemaan häneltä suljettu. Niinpä oli hän saavuttanut jo neljä suurta\nsuhdetta, sillä hän toivoi pääsevänsä hyviin kirjoihin marskittaren\nluona, Pariisin ylhäisön keskustassa. Keinoja yksityiskohtaisemmin\najattelematta hän arvasi ennakolta, että tämän maailman pyyteiden\nmonimutkaisessa pelissä täytyy olla mukana itse koneistossa voidakseen\npysyä pinnalla, ja hän tunsi, että hänellä oli voimaa tarttua pyöriin.\n\n\"Jos rouva von Nüssingen kiintyy minuun, niin minä opetan häntä\nhallitsemaan miestään. Se mies toimii rahamaailmassa, hän voi auttaa\nminua kahmaisemaan äkkiä suuria summia.\"\n\nHän ei ajatellut tätä räikeästi, hän ei ollut vielä kyllin kokenut\neritelläkseen, tarkistaakseen ja laskeakseen tilannetta; nämä ajatukset\nliitelivät epämääräisinä hattaroina taivaanrannalla, mutta, vaikka\nniillä ei ollut Vautrinin ajatusten koleutta, eivät ne kuitenkaan olisi\nomantunnon tulikokeessa olleet puhtaita. Ihmiset saavat tämänlaatuisen\najattelun kautta sen velton moraalin, joka on vallalla nykyaikana,\njolloin tapaa entistä harvemmin niitä suoria luonteita, jotka eivät\nmilloinkaan taivu pahaan ja joista pieninkin poikkeaminen suoralta\ntieltä on rikos, niitä rehellisyyden ja kunnon perikuvia, joita\nkaksi mestaria ovat meille esittäneet erinäisissä, henkilöissään:\nMolière Alcesteessa ja sittemmin Walter Scott Jenny Deausissa ja\ntämän isässä. Ehkäpä päinvastainen teos, kuvaus niistä mutkista,\njoiden kautta kunnianhimoinen maailmanmies vierittelee omaatuntoansa\nkoettaen sivuuttaa pahaa päästäkseen perille säilyttämällä ulkonaisen\nsäädyllisyyden, saattaisi olla yhtä kaunis ja dramaattinen. Tullessaan\nasuntonsa kynnykselle oli Rastignac aivan haltioitunut rouva de\nNüssingenistä; tämä oli hänen mielestään siro ja hieno kuin pääskynen.\nHänen silmiensä tenhoava sulo, hänen hipiänsä silkinhienous, jonka alla\nhän oli ollut näkevinänsä veren kiertävän, hänen äänensä soinnukas\nsävy, hänen vaaleat hiuksensa, kaikki asui nuorukaisen mielessä, ja\nehkäpä virkistävä kävely vielä oli vaikutelmaa tehostanut. Ylioppilas\nkoputti ukko Goriotin ovelle.\n\n\"Setä Goriot\", sanoi hän, \"minä olen tavannut rouva Delphinen.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Italien-teatterissa.\"\n\n\"Oliko hänellä hauskaa?... Tulkaa toki sisään!\"\n\nJa ukko, joka oli paitasillaan noussut vuoteeltaan, avasi oven ja\nlivahti sitten taas heti peiton alle.\n\n\"Kertokaa minulle hänestä\", pyysi hän.\n\nEugène, joka oli ensimmäistä kertaa ukko Goriotin huoneessa, ei\nsaattanut hillitä hämmästystään nähdessään sen loukon, jossa isä asui,\nkun juuri oli ihaillut hänen tyttärensä hienoa pukua. Ikkunassa ei\nollut uutimia, seinäpaperit olivat monin paikoin kosteudesta muuttaneet\nväriä ja repeilleet paljastaen savun mustaamaa rappausta. Ukko makasi\nhuonolla vuoteella, yllään vain ohut peite ja topattu jalkavaippa,\njoka oli tehty rouva Vauquerin vanhojen hameiden tilkuista. Huone oli\nkostea ja täynnä pölyä. Vastapäätä ikkunaa oli vanha ruusupuinen,\nkuperapintainen piironki, jossa oli jonkinlaisia kuparisia ripoja;\nvanha puinen pesupöytä, jolla oli vesiastia ja parranajovehkeet.\nNurkassa kengät; vuoteen pääpuolella oveton ja marmorilevytön yöpöytä;\nkaminan vieressä, jossa ei ollut jälkeäkään siitä, että siinä olisi\nollut valkeaa, nelikulmainen pähkinäpuupöytä, jonka päällä ukko\nGoriot oli hopea-astiansa litistänyt. Surkea kirjoituspöytä, jonka\npäällä oli ukon hattu, olkipatjainen nojatuoli ja kaksi puutuolia\ntäydensivät kurjan kaluston. Vuoteen repaleinen kaihdin oli huonoa\npunavalkoisen ruudullista kangasta. Kurjimmallakin kauppa-apulaisella\noli ullakkohuoneensa paremmin kalustettu kuin ukko Goriotilla rouva\nVauquerin luona. Tämän huoneen näky vilutti ja ahdisti sydäntä, se\nmuistutti elävästi vankikoppia. Onneksi ei ukko Goriot nähnyt. Eugènen\nkasvojen ilmettä, hän kun sytytti juuri yöpöydällä olevaa kynttiläänsä.\nUkko kääntyi kyljelleen peite vedettynä leukaan saakka.\n\n\"No, kummastako pidätte enemmän, rouva de Restaudista vaiko rouva de\nNüssingenistä?\"\n\n\"Rouva Delphinestä\", vastasi ylioppilas, \"sillä hän rakastaa teitä\nenemmän.\"\n\nEugène oli sanonut tämän lämpimästi ja ukko ojensi peiton alta kätensä\nja puristi nuorukaisen kättä.\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia\", sanoi ukko liikutettuna. \"Mitä hän teille\nsitten minusta sanoi?\"\n\nYlioppilas kertoi paroonittaren sanat vielä kaunistellen, ja ukko\nkuunteli kuin olisi kuullut Jumalan sanaa.\n\n\"Rakas lapsi! Niin, niin, hän rakastaa minua. Mutta älkää uskoko sitä,\nmitä hän sanoi Anastasiasta. Sisarukset ovat toisilleen mustasukkaisia,\nnähkääs! Se on vielä lisätodistus heidän hellyydestään. Rouva de\nRestaud rakastaa minua kyllä myöskin. Minä tiedän sen. Isä on lastensa\nsuhteen kuin Jumala meidän suhteemme, hän näkee sydänten pohjaan ja\ntuntee aivoitukset. He ovat molemmat yhtä helliä. Ah, jos minulla vielä\nolisi ollut hyvät vävyt, niin olisin ollut ylen onnellinen. Mutta\ntäällä matoisessa maailmassa ei varmaankaan ole täydellistä onnea. Jos\nolisin saanut elää heitä lähellä, vain kuulla heidän ääntänsä, tietää,\nettä he ovat talossa, nähdä heidän menevän, tulevan, niinkuin silloin,\nkun he vielä olivat tyttöjä, niin sydämeni olisi hyppinyt riemusta...\nOlivatko he hienosti puettuja?\"\n\n\"Olivat toki\", vastasi Eugène. \"Mutta, herra Goriot, kuinka te, jolla\non niin rikkaat tyttäret, saatatte asua tämmöisessä kojussa?\"\n\n\"No kaikkia!\" lausui äijä huolettomasti, \"mitä minä paremmalla\ntekisin? En osaa sitä teille selittää; enhän osaa sanoa kahta sanaa\njärjellisessä järjestyksessä. Kaikki on täällä\", lisäsi hän lyöden\npovelleen. \"Minun elämäni on molemmissa tyttärissäni. Jos heillä on\nviihtyisää, mieluisaa, jos he ovat onnellisia, hyvinpuettuja, mitä\nsillä on väliä, miten minä olen puettu ja missä nurkassa nukun? Minulla\nei ole vilu, jos heillä on lämmin, ei ikävää, jos heillä on hauskaa.\nMinulla ei ole muita huolia kuin heidän huolensa. Kun teistä kerran\ntulee isä, kun ajattelette nähdessänne lastenne jokeltelevan: 'Tuo\non minusta tullutta!' niin tunnette noiden pikkuruisten vallitsevan\njokaista pisaraa verestänne, jonka kauniita kukkasia ne ovat, sillä\nniinhän se on, tunnette ikäänkuin olisitte heidän nahoissaan, ikäänkuin\nliikkuisitte itse, kun he liikkuvat. Heidän äänensä kaikuu minussa\nkaikkialla. Jos heidän katseensa on surullinen, hyytyy vereni.\nKerran tulette kokemaan olevanne onnellisempi heidän onnestaan kuin\nomastanne. En osaa sitä teille selittää: se on jonkinlaista sisäistä\nliikettä, joka leviää koko olemukseen. Nähkääs, minä elän sillä\ntavoin kolminkertaisesti. Se voi tuntua teistä hullunkuriselta, mutta\nkun tulin isäksi, ymmärsin Jumalan. Hän on kokonaan kaikessa, koska\nluomakunta on lähtenyt hänestä. Niin on minun laitani tytärteni\nsuhteen. Se vain eroa, että minä rakastan tyttäriäni enemmän kuin\nJumala maailmaa, sillä maailma ei ole niin kaunis kuin Jumala,\nmutta tyttäreni ovat kauniimpia kuin minä. He ovat niin kiinteästi\nsielussani, että tunsin, että te näitte heidät tänä iltana. Hyvä\nJumala! jos joku mies tekisi pikku-Delphinen niin onnelliseksi\nkuin nainen on, kun häntä rakastetaan, minä kiilloittaisin hänen\nkenkänsä, juoksisin hänen asioillaan. Minä olen saanut tietää hänen\nkamarineitsyeltään, että se de Marsay on koira. Minun on tehnyt mieleni\nnujertaa hänen niskansa. Ettei rakasta semmoista naista, jolla on\nsatakielen ääni ja varsi kuin mallikaunottaren! Missä hänen silmänsä\nolivatkaan, kun hän saattoi ottaa sen paksun elsassilaisen? Heidän\nolisi kummankin pitänyt saada hieno, nuori, kaunis mies. Hehän ovat\nsemmoista varten kuin luotuja.\"\n\nUkko Goriot oli suurenmoinen. Eugène ei ollut milloinkaan ennen\nnähnyt häntä näin isänrakkauden kirkastamana. On merkillistä, mikä\nvaikutus voima tunteilla on. Olkoonpa ihminen kuinka karhea tahansa,\nniin pian kun hän ilmaisee voimakkaan ja todellisen tunteen, hän\nhengittää jotakin erikoista fluidumia, joka muuttaa hänen kasvonsa,\nelävöittää hänen ilmeensä, värittää hänen äänensä. Typerinkin olento\nkohoaa intohimon vaikutuksesta joskus korkeimpaan kaunopuheisuuteen\nainakin ajatuksiltaan ellei sanoiltaan nousisikaan, ja tuntuu liikkuvan\nkirkkauden ilmapiirissä. Ukon äänessä ja eleissä oli tällä hetkellä\nsitä toisiin tunkeutuvaa voimaa, joka on muuten ominaista vain suurelle\nnäyttelijälle. Mutta kauniit tunteemmehan ovatkin tahdon runoelmia.\n\n\"No, sitten te ehkä ette pahastu\", sanoi hänelle Eugène, \"kuullessanne,\nettä hän epäilemättä katkaisee välinsä de Marsayn kanssa. Se mokoma oli\njättänyt hänet ja istui koko ajan ruhtinatar Galathionnen vieressä.\nMinä puolestani sen sijaan rakastuin tänä iltana rouva Delphineen.\"\n\n\"Joutavia!\" sanoi ukko Goriot.\n\n\"Oikein totta. Minä en ollut hänelle vastenmielinen. Me puhuimme\nrakkaudesta tunnin ja minä saan mennä häntä tapaamaan ylihuomenna,\nlauantaina.\"\n\n\"Oo, kuinka teitä rakastaisin, jos te miellyttäisitte häntä! Te olette\nhyvä, te ette häntä kiduttaisi. Mutta jos te hänet pettäisitte, niin\nminä katkaisisin kaulanne. Naisella ei nähkääs ole kahta rakkautta.\nHyvä Jumala, minähän puhun tuhmuuksia, herra Eugène. Teidän tulee\ntäällä vilu. Hyvä Jumala, te siis kuulitte hänen puhuvan? Mitä hän\nkäski sanoa minulle?\"\n\n\"Ei mitään\", ajatteli Eugène itsekseen. -- \"Hän käski sanoa\", vastasi\nhän ääneen, \"lähettävänsä teille tyttären hellän syleilyn.\"\n\n\"Hyvää yötä, naapuri, nukkukaa hyvin, nähkää kauniita unia! Minun uneni\novat ihania tämän sanan jälkeen. Jumala antakoon kaikkien toiveittenne\ntoteutua! Te olette ollut minulle tänä iltana kuin hyvä enkeli, tuotte\ntuntua tyttärestäni!\"\n\n\"Ukkoparka\", ajatteli Eugène mennessään maata, \"hänessä on jotakin,\njoka voisi liikuttaa kiveäkin! Hänen tyttärensä ei ajatellut häntä\nenempää kuin turkkilaista!\"\n\nTämän keskustelun jälkeen ukko Goriot näki naapurissaan odottamattoman\nuskotun, ystävän. Heidän välilleen oli syntynyt se ainoa side, joka\nsaattoi kiinnittää tämän vanhuksen toiseen ihmiseen. Todellinen tunne\nei tee koskaan vääriä laskelmia. Ukko Goriot älysi olevansa hiukan\nlähempänä tytärtänsä Delphineä, tulevansa paremmin vastaanotetuksi,\njos Eugène tulisi paroonittaren rakastajaksi. Hän oli muuten uskonut\nnuorukaiselle erään huoliansa. Rouva de Nüssingen, jolle hän tuhannen\nkertaa päivässä toivoi onnea, ei ollut tuntenut rakkauden suloja.\nEpäilemättä Eugène oli, käyttääksemme ukon sanoja, pulskimpia nuoria\nmiehiä, mitä hän milloinkaan oli nähnyt, ja ukko tuntui ennakolta\naavistavan, että hän voisi antaa Delphinelle kaiken sen riemun, jota\nvailla tämän oli täytynyt olla. Äijä kohdisti siis naapuriinsa yhä\nenenevää ystävyyttä, jota ilman sitäpaitsi emme saattaisi tuntea tämän\ntarinan ratkaisua.\n\nSeuraavana aamuna aamiaisella hämmästytti ruokavieraita se hellyys,\njolla ukko Goriot katseli Eugènea, jonka viereen hän istuutui, tapa,\njolla hän häntä puhutteli, ja hänen tavallisesti kipsinaamiota\nmuistuttavien kasvojensa muuttunut ilme. Vautrin, joka näki nuorukaisen\nensimmäistä kertaa puutarhakohtauksen jälkeen, näytti koettavan\nlukea hänen ajatuksiansa. Muistaessaan tuon miehen tekemän esityksen\ntuli Eugène, joka yöllä ennen nukkumistaan oli ajatellut edessään\nolevaa aavaa tyhjyyttä, vaistomaisesti ajatelleeksi neiti Tailleferin\nmyötäjäisiä eikä voinut olla katsahtelematta Victorineen niinkuin\nkunnollisin nuori mies katsoo rikasta perijätärtä. Sattumalta heidän\nkatseensa kohtasivat toisensa. Tyttö ei saattanut olla pitämättä\nEugènea, jonka yllä oli uusi puku, viehättävänä. Silmäys, jonka he\nvaihtoivat, oli siksi selkeä, että Rastignac ymmärsi olevansa hänelle\nniiden epämääräisten unelmain esineenä, joita kaikki nuoret tytöt\nunelmoivat ja jotka he kohdistavat ensimmäiseen miellyttävään olentoon.\nSisäinen ääni sanoi hänelle: \"Kahdeksansataatuhatta frangia!\" Mutta\nsamassa muistui hänen mieleensä eilinen päivä, ja hän tunsi, että hänen\ntunteensa rouva de Nüssingeniä kohtaan oli suojana kaikkia huonoja\nvaistoja vastaan.\n\n\"Italien-teatterissa esitettiin eilen Rossinin _Sevillan parturi_. Minä\nen ole milloinkaan ennen kuullut niin suloista musiikkia\", sanoi hän.\n\"Ovat ne onnellisia, joilla on oma aitionsa siellä!\"\n\nUkko Goriot kaappasi tämän sanan lennosta niinkuin koira kaappaa\nisäntänsä eleen.\n\n\"Te olette sentään onnenpoikia, te miehet\", sanoi rouva Vauquer, \"te\nvoitte tehdä, mitä vain mielitte.\"\n\n\"Millä tavoin palasitte?\" kysyi Vautrin.\n\n\"Jalkaisin\", vastasi Eugène.\n\n\"Minä\", lausui kiusaaja, \"en tyytyisi puolinaisiin nautintoihin; minä\nmenisin sinne omissa vaunuissani, omaan aitiooni ja palaisin yhtä\nupeasti. Kaikki taikka ei mitään! se on minun tunnuslauseeni.\"\n\n\"Ja se on hyvä\", vahvisti rouva Vauquer.\n\n\"Kenties menette tapaamaan rouva de Nüssingeniä\", sanoi Eugène\nhiljaisin äänin Goriotille. \"Hän ottaa varmasti teidät vastaan\navosylin; hän tahtoo tiedustella teiltä jos jotakin minusta. Minä olen\nkuullut, että hän tekisi mitä tahansa, jos saisi kutsun sukulaiseni,\nvarakreivitär de Beauséantin luo. Älkää unohtako sanoa hänelle,\nettä olen häneen niin mieltynyt, että tahdon toimittaa hänelle sen\ntyydytyksen.\"\n\nRastignac lähti sitten kiireesti yliopistoon, missä ikävässä talossa\nhän aikoi viipyä niin lyhyen aikaa kuin suinkin mahdollista. Hän\nkuljeskeli sitten melkein koko päivän semmoisessa puolihuumiossa, jonka\nkaikki huikeatoiveiset nuorukaiset tuntevat. Vautrinin puheet olivat\nsaaneet hänet ajattelemaan yhteiskuntaoloja juuri kun hän kohtasi\nystävänsä Bianchonin Luxembourgin puistossa.\n\n\"Mitä sinä olet noin syvämietteisen näköinen?\" kysyi lääketieteen\nylioppilas tarttuen Rastignacin käsipuoleen palatsin edustalla.\n\n\"Minä olen huonojen ajatusten kiusaamana.\"\n\n\"Minkälaisten? Niistä kyllä paranee.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"No, kun antaa niille perään!\"\n\n\"Sinä naurat tietämättä, mistä on kysymys. Oletko lukenut Rousseauta?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Muistatko sitä kohtaa, missä hän kysyy lukijalta mitä tämä tekisi, jos\nvoisi tulla rikkaaksi tappamalla Kiinassa jonkun vanhan mandariinin,\nvain tahtomallaan, tarvitsematta hievahtaakaan Pariisista?\"\n\n\"Muistan.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Minä olen par'aikaa tappamassa kolmattakymmentäkolmatta mandariinia.\"\n\n\"Älä laske leikkiä! Puhu kerrankin vakavasti: jos olisi varmaa, että\nse olisi mahdollista ja että ei tarvittaisi muuta kuin että nyökkäisit\npäätäsi, tekisitkö sinä sen?\"\n\n\"Onko se mandariini rutivanha? Ei, perhana, olkoon nuori tai vanha,\nterve tai paralyytikko, en sentään tekisi, en, saamari soi!\"\n\n\"Sinä olet kunnon poika, Bianchon. Mutta jos rakastaisit naista niin,\nettä olisit valmis menemään hänen vuokseen vaikka helvettiin, ja hän\ntarvitsisi rahaa, paljon rahaa pukujansa, vaunujansa, ylimalkaan\nmielitekojansa varten?\"\n\n\"Mutta sinähän viet minulta järjen ja vaadit puhumaan järkeä!\"\n\n\"No kuule, Bianchon, minä olen hullu, paranna minut! Minulla on\nkaksi puhdasta, enkelinkaunista sisarta, ja minä tahdon tehdä\nheidät onnellisiksi. Mistä saada kaksisataatuhatta frangia heidän\nmyötäjäisiään varten, tästä viiden vuoden sisään? Elämässä on, näes,\noloja, joissa täytyy pelata suurta peliä eikä tätä meikäläistä\npenninnakkia.\"\n\n\"Sinähän teet kysymyksen, jonka jokaisen täytyy tehdä elämään\nastuessaan, ja tahdot ratkaista Gordionin solmun miekalla. Sitä varten,\npoikaseni, täytyy olla Aleksanteri, taikka sitten joutuu kaleereille.\nMinä puolestani olen tyytyväinen siihen vaatimattomaan asemaan, jonka\nsaan luoduksi itselleni maalla, missä kerran pääsen isäni seuraajaksi.\nIhmisen halu voi tulla tyydytetyksi mitä pienimmässä piirissä yhtä\ntäydellisesti kuin valtavan suuressa. Eihän Napoleon saattanut syödä\nkahta päivällistä yht'aikaa tai halata useampaa tyttöä yhdellä kertaa\nkuin köyhä, Capucins-kadun varrella asuva lääketieteen ylioppilas.\nEihän kukaan ihminen voi mittaansa pitempää onnea nauttia; maksakoon\nsiitä sitten miljoonan vuodessa tai tuhannen frangia, sen olennainen\nsisäinen tuntemus meissä on sama. Minun puolestani saa kiinalainen\nelää.\"\n\n\"Kiitos, sinä olet tehnyt minulle hyvää, Bianchon! Me pysymme aina\nystävinä.\"\n\n\"Asiasta toiseen\", sanoi sitten lääketieteen ylioppilas käännyttäessä\nJardin des Plantes'iin, \"minä huomasin äsken Michonneaun ja Poiretin\nistuvan eräällä penkillä keskustelemassa erään herran kanssa, jonka\nolen nähnyt viime vuoden mellakoissa Edustajakamarin edustalla ja\njoka minuun on tehnyt sen vaikutelman, että hän on koroillaan elävän\nkunniallisen porvarin valepuvussa kulkeva poliisin kätyri. Pitäkäämme\nsilmällä sitä paria: minä kerron toiste, minkävuoksi. Terve, minun\ntäytyy olla vastaamassa kello neljän nimenhuutoon.\"\n\nKun Eugène palasi asuntoonsa, oli ukko Goriot häntä odottamassa.\n\n\"Minulla on teille kirje häneltä\", sanoi ukko. \"Kas tässä. Katsokaa,\nkuinka kaunis käsiala!\"\n\nEugène aukaisi kuoren ja luki:\n\n    \"Isäni on kertonut minulle, että te pidätte italialaisesta\n    musiikista. Olisin onnellinen, jos tahtoisitte ottaa vastaan\n    paikan minun aitiossani. Lauantaina esitetään Feodor ja Pellegrini;\n    niinpä olen varma, ettette kieltäydy. Herra de Nüssingen yhtyy\n    pyyntööni, että tulisitte syömään yksinkertaista päivällistä\n    luoksemme. Jos suostutte, on hän oleva sangen tyytyväinen\n    päästessään väkinäisestä velvollisuudestaan saattaa minua\n    teatteriin. Älkää vastatko, tulkaa vain, ja olkaa tervehditty.\n\n                                                  D. de N.\"\n\n\"Näyttäkää minullekin\", pyysi ukko, kun Eugène oli lukenut kirjeen.\n\"Tottahan menette, ettekö menekin?\" lisäsi hän, paperia vielä\nhaistellenkin. \"Oo, se tuoksuu hyvälle! Hänen kätensähän on sitä\npidellyt!\"\n\n\"Nainen ei heittäydy näin suin päin miehen syliin\", mietti Eugène\nitseksensä. \"Hän tahtoo vain käyttää minua välineenä palauttaakseen de\nMarsayn luokseen. Vain mielenkarvaus saa tämmöistä tekemään.\"\n\n\"No\", sanoi ukko Goriot, \"mitä te vielä mietitte?\"\n\nEugène ei tuntenut sitä turhamielisyyden huumiota, jonka vallassa\neräät naiset olivat tähän aikaan, eikä ajatellut, että joku\npankkiirin vaimo olisi ollut valmis mihin uhrauksiin tahansa vain\ntullakseen vastaanotetuksi jossakin Saint-Germainin korttelin\ntalossa. Siihen aikaan alettiin näet pitää kaikkia muita hienompina\nniitä naisia, joilla oli pääsy Saint-Germainin seurapiireihin, n.s.\nPikku-Linnan rouvien pariin, joiden joukossa rouva de Beauséant, hänen\nystävättärensä herttuatar de Langeais ja herttuatar de Maufrigneuse\nolivat ensi sijalla. Rastignac oli ainoa, joka ei tiennyt, kuinka\nhurjasti Chaussée-d'Antinin vallasnaisten mieli teki päästä tähän\nkorkeaan piiriin, niissä heidän sukupuolensa suurimmat tähdet\nloistivat. Mutta hänen epäluulonsa oli hänelle eduksi, se antoi hänelle\nkylmäverisyyttä ja surunvoittoisen vallan itse määrätä ehdot, kun\nniiden määräysvalta tietenkin olisi pitänyt olla päinvastainen.\n\n\"No niin, minä menen\", vastasi hän. Näinpä siis uteliaisuus vei\nhänet rouva de Nüssingenin luo, kun sitävastoin, jos rouva olisi\nhäntä enemmän syrjäyttänyt, hänet kukaties olisi voinut sinne\njohtaa rakkaus. Siitä huolimatta odotti hän seuraavaa päivää ja sen\npäivällisaikaa omituisen levottomana. Tällaiseenkin ensimmäiseen\nseikkailuunsa lähtiessään tuntee nuori mies kukaties yhtä paljon\nviehätystä kuin ensimmäisen rakkautensa kohtauksessa. Onnistumisen\nvarmuuteen liittyy tuhansia nautintoja, joita miehet eivät tunnusta,\nmutta jotka erinäisille naisille ovat juuri koko kohtauksen\npääviehätyksenä. Mutta toisaalta voiton vaikeus herättää sen halua\nyhtä paljon kuin sen helppous. Kaikki miesten intohimot ovat varmasti\nnäistä, lemmen valtakuntaa kahtia jakavista syistä jommankumman\nherättämiä tai kannustamia. Kenties johtuu tämä kahtiajako siitä\nsuuresta temperamenttikysymyksestä, joka -- sanottakoon mitä tahansa\n-- vallitsee yhteiskuntaa. Synkkämielisethän tarvitsevat keimailun\nkiihotinta, mutta herkkähermoiset ja intomieliset saattavat kukaties\nmennä menojansa, jos vastustus kestää liian kauan. Toisin sanoen,\nvalitusvirsi saattaa olla yhtä puoleensa vetävää kuin ylistysvirsi\nluotatorjuvaa. Pukeutuessaan hekumoitsi Eugène kaikista niistä\nnautintovivahteista, joista nuoret miehet eivät uskalla puhua\npeläten tulevansa naurunalaisiksi, mutta jotka hivelevät heidän\nitserakkauttaan. Hän teki apinamaisen lapsellisia eleitä aivan kuin\nnuori tanssiaisiin pukeutuva tyttö. Katseli tyytyväisenä sorjaa\nvartaloansa silitellen pukuansa.\n\n\"No, on niitä nähty tökerömpiäkin!\" sanoi hän melkein ääneen.\n\nMeni sitten alas juuri kun kaikki olivat syömässä ja otti nauraen\nvastaan koko komparyöpyn, minkä hänen hieno asunsa aiheutti. Tämmöisten\ntäysihoitolain erikoisominaisuuksia on juuri huomion kiinnittäminen\nhuoliteltuun pukuun. Ei kukaan voi siellä esiintyä uudessa puvussa\nilman, ettei joku siitä huomauttaisi.\n\n\"Bhb! Bhb! Bhb!\" teki Bianchon huulillaan ikäänkuin kehoittaakseen\nhevosta paremmin juoksemaan.\n\n\"Herttuan ja päärin puku!\" sanoi rouva Vauquer.\n\n\"Onko herra valloitusretkillä?\" kysyi neiti Michonneau.\n\n\"Kukerikuu!\" matki maalari kukkoa.\n\n\"Onnittelen rouva puolisoanne!\" ilvehti museovirkamies.\n\n\"Mitä? Onko tällä nuorella miehellä jo puoliso?\" kysyi Poiret.\n\n\"Puolisoko? Missä tahansa, kulkee maalla ja merellä, taatusti\nvärinpitävä, hinta vain viidenkolmatta ja neljänkymmenen välillä,\nviimeisen muodin mukaisesti kuvioitu, helposti pestävä, kaunis\nkannettavaksi, puolipellavainen, puolivillanen, puolipumpulinen,\nparantaa hammastaudin ja muut kuninkaallisen lääketiedeakatemian\nhyväksymät taudit! Aivan erinomaista muuten lapsille! Vielä parempaa\npäänkipua ylensyömistä ja muita kurkku-, silmä- ja korvatauteja\nvastaan!\" lasketteli Vautrin katukaupustelija sävyä matkien. \"Kuinka\nse on mahdollista? Sanokaa minulle, hyvät herrat! Vain kymmenen\npenniä? Ei! Ei yhtään mitään. Nämähän on vain rippeitä siitä, mitä\ntehtiin Suur-Mogulille ja joita kaikki Euroopan hallitsijat, Badenin\nsuurherttua niihin luettuna, ovat pyytäneet saada nähdä! Menkää sisään,\noikealta ja sitten suoraan eteenpäin, sen pienen käytävän kautta! Ah,\nsoitto alkaa. Brum, la, la, bum, bum! -- Peijakas, klarinetti soittaa\nväärin -- sun saakeli, minä lyön sinua sormille!\"\n\n\"Herra Jumala kuinka se mies on miellyttävä\", sanoi rouva Vauquer rouva\nCouturelle, \"sen seurassa ei sitten koskaan tule ikävä.\"\n\nKesken tätä hassuttelevaa hälinää huomasi Eugène neiti Tailleferin\nkatsahtavan häneen pelokkaasti ja kuiskaavan jotakin rouva Couturen\nkorvaan.\n\n\"Kuski on tullut noutamaan\", tuli Sylvia ilmoittamaan Rastignacille.\n\n\"Minne sitten?\" kysyi Bianchon.\n\n\"Paroonitar de Nüssingenin -- --\"\n\n\"Herra Goriotin tyttären luokse\", oikaisi Eugène.\n\nKaikkien katseet kääntyivät ukko Goriotin puoleen, joka puolestaan\nkatsoi Eugènea miltei kademielin.\n\nRastignac saapui Saint-Lazare-kadun varrella olevaan mahtavan muhkeaan\npankkiiritaloon. Eteisessäkin oli marmoripermanto. Rouva von Nüssingen\noli pienessä, kahvilakoristeita muistuttavilla italialaisilla\nmaalauksilla kaunistetussa salissa. Paroonitar oli alakuloinen. Tämän\nmielentilan peittelemisyritykset kiinnostivat Eugènea sitäkin enemmän,\nkun se ei ollut teeskenneltyä. Hän oli luullut tulemallaan tekevänsä\nemännän iloiseksi, mutta sen sijaan tämä oli aivan epätoivoinen. Se\npettymys loukkasi hänen itserakkauttaan.\n\n\"Minulla ei ole oikeutta tunkeutua teidän salaisuuksiinne, rouva\",\nsanoi hän hetken härnäiltyään hänen hajamielisyyttään, \"mutta sanokaa\nsuoraan, häiritsenkö teitä.\"\n\n\"Älkää menkö\", vastasi emäntä, \"minä jäisin yksin, jos menisitte.\nNüssingen syö päivällistä ulkona enkä minä tahtoisi olla yksin, minä\ntarvitsen jotakin, joka vie ajatukset toiselle tolalle.\"\n\n\"Mutta mikä teidän on?\"\n\n\"Te olisitte viimeinen, jolle sen sanoisin\", huudahti rouva.\n\n\"Minä tahdon sen tietää. Minähän siis olen jonkalainen tekijä tässä\nsalaisuudessa?\"\n\n\"Ehkä kyllä! Ette vainenkaan, se on niitä taloushuolia, jotka täytyy\nhaudata sydämen pohjaan. Enkö sitä jo sanonut teille toissapäivänä?\nMinä en ole onnellinen. Kultakahleet ovat painavimmat.\"\n\nKun nainen sanoo nuorelle miehelle olevansa onneton, niin tämä, jos\nhän on älykäs, hyvinpuettu, ja taskussa on tuhatviisisataa frangia,\najattelee niinkuin Eugènekin teki, ja tulee itserakkaaksi.\n\n\"Mitä te saatatte toivoa?\" vastasi hän. \"Te olette kaunis, nuori,\nrakastettu, rikas.\"\n\n\"Älkäämme puhuko minusta\", sanoi rouva tehden alakuloisen päänliikkeen.\n\"Me syömme yhdessä päivällistä, kahden kesken, ja menemme kuulemaan\nmitä ihaninta musiikkia. Olenko mielenne mukainen?\" jatkoi hän nousten\nseisomaan ja näyttäen valkoista persialaismallista kashmiiripukuansa,\njoka todella oli mitä loisteliain.\n\n\"Minä tahtoisin, että olisitte kokonaan minun\", vastasi Eugène. \"Te\nolette hurmaava.\"\n\n\"Se olisi teille ilotonta omaisuutta\", sanoi rouva katkerasti\nhymyillen. \"Mikään ei täällä näytä viittaavan onnettomuuteen, ja\nkuitenkin, tästä ulkonäöstä huolimatta, minä olen epätoivon partaalla.\nEn saa huoliltani nukutuksi ja tulen rumaksi.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", huudahti ylioppilas. \"Mutta minä olen utelias\ntuntemaan ne huolet, joita altis rakkaus ei muka voi haihduttaa.\"\n\n\"Ah, jos uskoisin ne teille, niin te pakenisitte minua\", vastasi rouva.\n\"Te rakastatte minua vain kohteliaisuudesta niinkuin miesten tapa on;\nmutta jos todella rakastaisitte, niin joutuisitte kauheaan epätoivoon.\nNäettehän siis, että minun täytyy vaieta. Olkaa laupias, puhutaan\nmuusta. Tulkaa katsomaan huoneitani.\"\n\n\"Ei, jäädään tänne\", vastasi Eugène istuen valkean ääressä olevaan\nnojatuoliin lähelle rouva de Nüssingeniä ja tarttuen arastelematta\ntämän käteen.\n\nRouva de Nüssingen antoi sen tapahtua, vieläpä vastasi nuoren miehen\nkädenpuristukseen semmoisen keskitetyn voiman ottein, joka ilmaisee\nsuurta mielenliikutusta.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi Rastignac, \"jos teillä on huolia, niin teidän pitää\nuskoa ne minulle. Minä tahdon todistaa teille, että rakastan teitä\nteidän itsenne vuoksi. Joko te puhutte minulle ja ilmoitatte huolenne,\njotta voisin ne haihduttaa, vaikka sitä varten täytyisi tappaa kymmenen\nmiestä, taikka minä lähden, enkä tule ikinä takaisin.\"\n\n\"Olkoon!\" huudahti rouva ikäänkuin äkillisen hurjan ajatuksen\nsatuttamana, joka sai hänet lyömään kättänsä otsaan, \"minä panen teidät\nheti koetteelle. Niin -- ei ole enää muuta kuin tämä ainoa keino!\"\n\nHän soitti.\n\n\"Ovatko herran vaunut valmiina?\" kysyi hän kamaripalvelijalta.\n\n\"Ovat, rouva.\"\n\n\"Minä otan ne. Te annatte hänelle minun vaununi ja hevoseni.\nPäivällinen tarjotaan vasta kello seitsemän.\"\n\n\"Mennään, tulkaa\", sanoi hän Eugènelle, joka luuli näkevänsä unta\nistuessaan hra de Nüssingenin vaunuissa tämän ihanan naisen vieressä.\n\n\"Palais-Royaliin\", määräsi rouva kuskille, \"Thèatre-Francais'n luona.\"\n\nMatkan varrella hän näytti kiihtyneeltä eikä vastannut Eugènen\nkysymyksiin, joka ei tiennyt, mitä ajatella tästä mykästä vastarinnasta.\n\n\"Se livahtaa minun käsistäni\", mietti hän.\n\nKun vaunut pysähtyivät, loi paroonitar ylioppilaaseen katseen, joka\nvaimensi hänen innokkaat puheensa; sillä hän oli mennyt liian pitkälle.\n\n\"Rakastatteko minua tosiaan?\" kysyi rouva.\n\n\"Rakastan\", vastasi Eugène salaten levottomuutta, joka hänet valtasi.\n\n\"Ettekä ajattele mitään pahaa minusta, vaikka pyytäisin teiltä mitä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Oletteko valmis minua tottelemaan?\"\n\n\"Sokeasti.\"\n\n\"Oletteko koskaan pelannut?\" kysyi rouva värähtävin äänellä.\n\n\"En milloinkaan.\"\n\n\"Ah, minä hengitän jälleen! Te onnistutte. Tässä on kukkaroni\", sanoi\nhän. \"Ottakaa se. Siinä, on sata frangia. Siinä kaikki, mitä tällä\nnäköjään niin rikkaalla rouvalla on! Menkää johonkin pelipaikkaan,\nminä en tiedä, missä ne ovat, mutta tiedän, että niitä on täällä\nPalais-Royalissa. Pankaa sata frangia rulett-nimiseen peliin ja\nhävitkää kaikki tai tuokaa minulle kuusituhatta frangia. Minä kerron\nteille huoleni palattuanne.\"\n\n\"Piru vieköön, jos ymmärrän yhtään mitään siitä, mitä minun tulee\ntehdä, mutta minä tottelen teitä\", vastasi Eugène tuntien iloa, jonka\naiheutti tämä ajatus: 'Hän antautuu epäilyttävään juttuun minun\nkanssani, hän ei voi kieltää minulta mitään.'\n\nEugène ottaa siron kukkaron ja menee numeroon 9, saatuaan eräältä\nvaatekauppiaalta tietää, missä lähin pelipaikka oli. Hän menee sisään,\njättää päällysvaatteensa eteiseen, astuu sisään ja kysyy, missä\nruletti on. Toiset ällistyvät, tarjoilija saattaa hänet pitkän pöydän\nääreen. Kaikkien katselijain ihmeeksi Eugène kysyy tietämättömyyttään\nhäpeämättä, mihin panos on pantava.\n\n\"Jos panette yhden louisin jollekin näistä kolmestakymmenestäkuudesta\nja sen numero tulee, niin saatte kolmekymmentäkuusi louista\", selitti\nhänelle eräs kunnianarvoisa valkotukkainen vanhus.\n\nEugène panee sata frangia ikänsä numerolle, 21. Kuului hämmästyksen\nhuudahdus ilman, että hän huomaa sitä kummastella. Hän oli voittanut,\ntietämättään.\n\n\"Ottakaa pois rahanne\", sanoi hänelle vanha herra. \"Tällä menettelyllä\nei voita kahta kertaa.\"\n\nEugène ottaa haravan, jonka vanha herra ojentaa hänelle, vetää\nluokseen kolmetuhattakuusisataa frangia ja, yhä vieläkään ymmärtämättä\npelistä yhtään mitään, panee ne punaiselle. Läsnäolijat katsovat häntä\nuteliaana nähdessään hänen jatkavan peliä. Pyörö pysähtyy, hän voittaa\nvielä, ja pankkiiri heittää hänelle vielä kolmetuhattakuusisataa\nfrangia.\n\n\"Teillä on nyt seitsemäntuhattakaksisataa frangia\", kuiskaa hänen\nkorvaansa vanha herra. \"Jos uskotte minua, niin lopetatte nyt, punainen\non voittanut kahdeksan kertaa. Jos olette antelias, niin osoitatte\nkiitollisuuttanne tästä hyvästä neuvosta lieventämällä vanhan,\nNapoleonin-aikaisen, kurjuuteen joutuneen prefektin puutetta.\"\n\nRastignac on puolipökerryksissä, antaa vanhan herran ottaa kymmenen\nlouista ja menee pois taskussaan seitsemäntuhatta frangia, ymmärtämättä\nvieläkään pelistä mitään, mutta ällistyneenä hyvästä onnestaan.\n\n\"Kas tässä! Minne te viette minut nyt?\" sanoo hän näyttäen\nseitsemäätuhatta frangia rouva de Nüssingenille, kun vaununovi oli\nsuljettu.\n\nDelphine syleili häntä hurjan ilon vallassa ja suuteli riemastuneesti,\nmutta intohimottomasti.\n\n\"Te olette pelastanut minut!\"\n\nIlon kyyneliä valui vuolaasti pitkin hänen poskiansa.\n\n\"Minä kerron teille kaikki, ystäväni. Tulettehan ystäväkseni, eikö\ntotta? Minä näytän rikkaalta, onnelliselta, jolta ei luulisi puuttuvan\nmitään. No niin, tietäkää, että hra de Nüssingen ei jätä minun\nkäytettäväkseni edes yhtä souta: hän maksaa koko talouden, ajopelini,\naitioni; hän antaa pukujani varten riittämättömän summan, hän pitää\ntahallaan minua salaisessa kurjuudessa. Minä olen liian ylpeä häneltä\nkerjätäkseni. Olisinhan vihoviimeinen olio, jos ostaisin hänen rahansa\nsiitä hinnasta, mistä hän tahtoo niitä minulle myydä! Kuinkako minä,\njolla itselläni on seitsemänsataatuhatta frangia, olen antanut itseni\nniin kyniä? Ylpeydestä, suuttumuksesta. Me olemme niin nuoria ja\nlapsellisia alkaessamme avioelämää! Sana, jolla minun täytyisi pyytää\nrahaa puolisoltani repisi minun suuni; en lausunut sitä milloinkaan,\nsöin ensin säästöni ja sitten sen, mitä isäparkani antoi, ja sitten\nolen velkaantunut. Avioliitto on minulle hirvittävin pettymys, en voi\nteille siitä puhua: riittäköön kun tiedätte, että hyppäisin ikkunasta\nulos, jos minun täytyisi elää Nüssingenin kanssa samassa huoneessa.\nKun sitten täytyi hänelle ilmaista velat jalokivistä ja koruista\n(isäparka oli totuttanut meidät toteuttamaan kaikki mielitekomme),\nkärsin marttyyrintuskia; mutta lopulta sain kuitenkin rohkeutta ne\nilmoittaa. Olihan minulla omaisuutta omasta kohdastani! Nüssingen\nkimmastui, sanoi, että minä saatoin hänet perikatoon, ja muita\nhirvittäviä asioita! Olisin tahtonut vaipua maan alle. Kun hän oli\nottanut minun myötäjäiseni, niin hän maksoi, mutta määräsi samalla\nminun henkilökohtaisia menojani varten aivan mitättömän summan, johon\nkuitenkin tyydyin rauhan tähden. Sitten olen vastannut erään henkilön\nitserakkauteen -- te tiedätte kyllä kenestä on puhe. Joskin hän on\npettänyt minut, niin tekisin kuitenkin vääryyttä, ellen tunnustaisi,\nettei hän ole luonteeltaan pikkumainen. Mutta hän on joka tapauksessa\njättänyt minut arvottomasti. Ei sovi milloinkaan jättää naista, jolle\ntämän ahdingon hetkenä on heittänyt kasan kultaa! Silloin täytyy\nrakastaa häntä aina! Te, yksikolmattavuotias kaunosielu, nuori ja\npuhdas, kysytte minulta, kuinka nainen saattaa ottaa vastaan rahaa\nmieheltä? Hyvä Jumala! eikö ole luonnollista jakaa kaikki sen olennon\nkanssa, jolle olemme kiitoksen velassa onnestamme? Kun on antanut\nitsensä kokonaan, kukapa tulisi empineeksi, kun on kysymys sen\nkokonaisuuden pienestä osasta? Raha merkitsee jotakin vasta kun tunne\non lakannut olemasta. Ollaanhan yhteenliittyneitä koko elämäksi. Kuka\nsaattaa ajatella eroa, kun uskoo olevansa rakastettu? Te vannotte\nmeille ikuista rakkautta, kuinkapa silloin saattaa olla muutoin kuin\nkaikki yhteistä? Te ette aavista, mitä olen kärsinyt tänään, kun\nNüssingen jyrkästi kieltäytyi antamasta minulle kuuttatuhatta frangia,\nsummaa, jonka hän joka kuukausi antaa rakastajattarelleen, eräälle\noopperan tytölle! Aioin tappaa itseni. Mitä hurjimpia ajatuksia\npyöri päässäni. On ollut hetkiä, jolloin olen kadehtinut piikojeni,\nkamarineitsyeni kohtaloa. Mennäkö tapaamaan isääni? Mielettömyyttä!\nAnastasia ja minä olemme kynineet hänet tyhjäksi: isäparka olisi\nmyynyt itsensä, jos olisi ollut kuudentuhannen frangin arvoinen.\nMinä olisin vain turhan päiten tehnyt hänet toivottomaksi. Te olette\npelastanut minut häpeästä ja kuolemasta, minä olin hulluna surusta.\nAh, herra de Rastignac, minä olin teille velkaa tämän selityksen: minä\nolen mielettömän ajattelematon teidän suhteenne. Kun olitte mennyt\nja kadonnut näkyvistä, aioin karata jalkaisin... minne? En tiedä.\nNiin, tämmöistä elämää viettää puolet Pariisin naisista: ulkonaista\nloistoa, julmia tuskia sielussa. Minä tunnen naisparkoja, jotka ovat\nvielä onnettomampia kuin minä. Onhan naisia, joiden on pakko teettää\nhankitsijoillaan vääriä laskuja. Toisten täytyy varastaa puolisoiltaan:\ntoiset luulevat, että sadan louisin kashmirin saa viidelläsadalla\nfrangilla, toiset että viidensadan frangin kashmiri maksaa sata\nlouista. Niitä on, jotka pitävät lapsiansa nälässä ja näpistelevät\nsaadakseen uuden hameen. Minä en sentään ole syyllinen semmoisiin\npetoksiin. Minua uhkaava vaara on toisenlaatuinen. Kun muutamat naiset\nmyyvät itsensä miehilleen hallitakseen heitä, niin minä ainakin olen\nvapaa! Minä voisin saada Nüssingenin peittämään minut kullalla, mutta\nminusta on parempi itkeä pää semmoisen miehen povella, jolle voin antaa\narvoa. Ah, tänä iltana ei hra de Marsaylla ole oikeutta pitää minua\nnaisena, jonka hän on maksanut!\"\n\nHän peitti kasvonsa käsiinsä, jottei Eugène olisi nähnyt hänen\nkyyneleitään, mutta tämä siirsi ne syrjään saadakseen nähdä hänen\nkasvonsa, jotka tällä hetkellä tosiaan olivat jumalaisen kauniit.\n\n\"Sekoittaa rahaa tunteisiin, eikö se ole hirvittävää? Te ette koskaan\nsaata minua rakastaa\", sanoi Delphine.\n\nTämä sekamelska: yhtäältä hyviä tunteita, jotka tekevät naiset niin\nsuuriksi, toisaalta erheitä, joita yhteiskunnan nykyinen rakenne\npakottaa heitä tekemään, hämmensi Eugènea, joka puhui lempeitä ja\nlohduttavia sanoja ja ihaili kaunista naista, joka näin lapsellisen\nvaromattomasti lausui julki huolensa.\n\n\"Älkää käyttäkö tätä aseena minua vastaan\", sanoi Delphine, \"luvatkaa\nse minulle!\"\n\n\"Ah, rouva, sehän olisi minulle mahdotonta\", vastasi Eugène.\n\nRouva tarttui hänen käteensä ja painoi sitä povelleen eleellä, joka oli\ntäynnä kiitollisuutta ja viehkeyttä.\n\n\"Teidän ansiostanne olen minä jälleen vapaa ja iloinen. Minä olin\nrautanyrkin kouristamana. Tästedes tahdon elää koruttomasti,\nsäästävästi. Sittenhän hyväksytte minut, ystäväni, mitä? Pitäkää tämä\",\nsanoi hän ottaen itse ainoastaan kuusi seteliä. \"Mutta itse asiassa\nminä olen teille velkaa tuhannen écuta, sillä minä katson, että me\nolemme tässä yrityksessä osakkaina puoliksi molemmat.\"\n\nEugène vastusteli kuin impi. Mutta kun paroonitar sanoi: \"Minä pidän\nteitä vihollisenani, ellette ole minun rikostoverini\", otti hän rahan.\n\n\"Minä säilytän sitä hätävarana, jos jotakin sattuisi\", sanoi hän.\n\n\"Sitä juuri pelkäsin\", huudahti paroonitar vaaleten. \"Jos tahdotte,\nettä minä olen teille jotakin, niin vannokaa\", sanoi hän, \"että ette\nmilloinkaan enää pelaa. Hyvä Jumala! Minäkö olisin tuottanut teidän\nturmionne? Minä kuolisin surusta.\"\n\nHe olivat perillä. Äskeisen kurjuuden ja tämän muhkeuden vastakohta\nhämmensi Eugènea, jonka korvissa soivat Vautrinin synkät sanat.\n\n\"Istukaa tuohon\", sanoi paroonitar viitaten takan ääressä olevaa\nnojatuolia, \"minun täytyy kirjoittaa eräs sangen vaikea kirje. Neuvokaa\nminua!\"\n\n\"Älkää kirjoittako\", neuvoi Eugène, \"pankaa vain rahat kuoreen, osoite\npäälle ja lähettäkää kamarineitsyenne viemään ne perille.\"\n\n\"Ah, te olette sitten kultainen mies!\" riemastui paroonitar. \"Sitä se\non, kun on saanut hienon kasvatuksen! Tämähän on aito de Beauséantia!\"\njatkoi hän hymyillen.\n\n\"Hän on viehättävä\", ajatteli Eugène, joka hurmaantui yhä enemmän.\n\nHän katseli rouvan työhuonetta, joka uhkui rikkaan maailmannaisen\nylellistä loistoa.\n\n\"Miellyttääkö huone teitä?\" kysyi rouva soittaessaan kamarineitsyttänsä.\n\n\"Thérèse, viekää tämä itse hra de Marsaylle ja antakaa se hänen omaan\nkäteensä. Ellette tapaa häntä, tuotte minulle kirjeen takaisin.\"\n\nThérèse ei voinut ulosmennessään olla luomatta ilkamoivaa\nsyrjäsilmäystä Eugèneen. Päivällinen oli valmis. Rastignac tarjosi\nkäsivartensa rouva de Nüssingenille, joka johdatti hänet loisteliaaseen\nruokasaliin, missä hän jälleen tapasi samanlaista pöytäuhkeutta, jota\noli ihaillut serkkunsa luona.\n\n\"Italien-teatterin päivinä te tulette syömään minun luokseni\", sanoi\nemäntä, \"ja saatatte minut sitten teatteriin.\"\n\n\"Minä voisin totuttautua tähän ihanaan elämään, jos se voisi jatkua;\nmutta minä olen köyhä ylioppilas, jonka täytyy ensin raivata uransa.\"\n\n\"Se raivautuu itsestään\", sanoi emäntä nauraen. \"Nähkääs: kaikki\njärjestyy; minä en olisi uskonut enää voivani tulla näin onnelliseksi!\"\n\nNaisille on ominaista todistaa mahdoton mahdollisella ja syrjäyttää\ntosiasiat aavistuksillaan. Kun rouva de Nüssingen ja Rastignac\nsaapuivat teatteriaitioonsa, oli rouvan olennossa tyytyväisyyttä,\njoka teki hänet niin kauniiksi, että jokainen lausui niitä pieniä\nvihjauksia, joita vastaan naiset eivät voi puolustautua, ja jotka usein\npilan päiten tuntuvat keksityiltä. Kun tuntee Pariisin, ei usko mitään\nsiitä, mitä sanotaan, eikä sano mitään siitä, mitä siellä tapahtuu.\nEugène tarttui paroonittaren käteen ja he keskustelivat voimakkaammin\ntai heikommin kädenpuristuksin ilmaisten toisilleen, mitä tunteita\nmusiikki heissä herätti. Heille oli tämä ilta innoittava. He poistuivat\nyhdessä ja rouva de Nüssingen tahtoi saattaa Eugènea aina Pont Neufille\nsaakka kuitenkaan myöntämättä hänelle koko matkalla ainoatakaan\nsuudelmaa, vaikka oli niiden suhteen ollut niin tuhlaavainen\nPalais-Royalissa. Eugène moitti tätä epäjohdonmukaisuutta.\n\n\"Silloin\", vastasi paroonitar, \"se oli kiitollisuutta odottamattomasta\navusta; nyt se olisi lupaus.\"\n\n\"Ettekä te tahdo antaa minulle yhtään, kiittämätön!\"\n\nHän suuttui. Tehden yhden niitä kärsimättömyyden eleitä, jotka\nhurmaavat rakastajia, antoi paroonitar hänelle suudeltavaksi kätensä,\njohon Eugène tarttui niin tyytymättömänä, että Delphine taas vuorostaan\nsiitä hurmaantui.\n\n\"Maanantaina siis, tanssiaisissa\", sanoi rouva.\n\nJatkaessaan matkaa jalkaisin kauniissa kuutamossa vaipui Eugène\nvakaviin mietteisiin. Hän oli yht'aikaa sekä hyvillä mielin että\nnyrpeissään: hyvillä mielin seikkailusta, jonka todennäköinen ratkaisu\nantaisi hänelle yhden Pariisin kauneimpia ja loisteliaimpia naisia,\nhänen halujensa esineen; nyrpeissään, kun näki rikkaussuunnitelmiensa\nmenneen nurin; ja silloin tunsi hän niiden epämääräisten ajatusten\ntodellisuuden, joita hän toissapäivänä oli mietiskellyt.\nEpäonnistuminen syyttää ihmistä aina siitä, että hän on liian\nvaatelias. Jota enemmän Eugène nautti Pariisin elämästä, sitä vähemmän\ntyytyi hän olemaan pimennossa ja köyhänä. Hän sormeili tuhannen frangin\nseteliä liivinsä taskussa ja hänen päässään syntyi senkin seitsemän\nsuunnitelmaa, mitenkä anastaisi sen itselleen. Vihdoin hän saapui\nNeuve-Sainte-Geneviève-kadulle ja noustuaan yläkertaan näki valoa.\nUkko Goriot oli jättänyt ovensa auki ja kynttilänsä palamaan, jotta\nylioppilas ei vain unohtaisi tulla _kertomaan hänelle tyttärestään_,\nkuten oli luvannut. Eugène ei salannut mitään.\n\n\"Mutta\", huudahti ukko Goriot kiihkeässä mustasukkaisuuden puuskassa,\n\"he luulevat minun olevan lopussa: minullahan on vielä tuhatkolmesataa\nfrangia korkoja! Hyvä Jumala! miksei se raukka tullut minun luokseni?\nMinä olisin myynyt korkoni, olisimme pienentäneet pääomaa, ja minä\nolisin kyllä tullut toimeen jäännöksellä. Miksette tullut kertomaan\nminulle hänen ahdinkoansa? Kuinka teillä oli sydäntä panna hänen\nvaivaista satamarkkastansa pelin uhkaan? Sehän on suorastaan sielun\nkiduttamista. Siinä nyt näette, minkälaisia miehiä ne vävyt ovat! Oo,\njos pääsisin heihin käsiksi, niin kuristaisin molemmat. Hyvä Jumala,\nitkeä, hänkö itki?\"\n\n\"Painaen päätään minun liivejäni vastaan\", sanoi Eugène.\n\n\"Ah, antakaa ne minulle!\" pyysi ukko Goriot, \"Kuinka? Onko niissä\nhänen, minun rakkaan tyttäreni Delphinen kyyneleitä, hänen, joka ei\nkoskaan itkenyt pienenä? Ah, minä ostan teille toiset, älkää käyttäkö\nniitä enää, antakaa ne minulle. Hänellähän on oikeus, välikirjan\nmukaan, hallita itse omaisuuttaan. Huomispäivänä menen asianajaja\nDarvillen luokse. Minä vaadin hänen omaisuutensa sijoittamista varmaan\nlaitokseen. Minä tunnen lait, minä olen vanha susi, kyllä minä vielä\nsaan hampaat suuhuni.\"\n\n\"Kuulkaa, setä, tässä on tuhannen frangia, jotka hän väkisin tyrkytti\nminulle meidän voitostamme. Säästäkää ne häntä varten liiveissäni.\"\n\nGoriot katseli Eugènea, tarttui hänen käteensä, jolle ukon silmästä\ntipahti kyynel.\n\n\"Teidän käy elämässä hyvin\", sanoi ukko. \"Jumala on vanhurskas,\nnähkääs. Minä tunnen rehellisyyden, minä, ja voin vakuuttaa teille,\nettä teidän kaltaisianne miehiä ei ole monta. Te tahdotte siis tekin\ntulla minun lapsekseni, mitä? Menkää nukkumaan. Te voitte vielä nukkua,\nte ette ole isä. Vai on hän itkenyt, ja minun pitää se kuulla, joka\nsöin huolettomasti kuin nauta juuri silloin kuin hänellä oli tuskia,\njoka moisin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, jos voisin tyttäriltäni\nsäästää yhdenkin kyynelen!\"\n\n\"Totta totisesti\", ajatteli Eugène maata pannessaan, \"luulenpa,\nettä pysyn kunniallisena ihmisenä koko elämäni! Omantunnon äänen\nnoudattaminen on sentään suuri ilo.\"\n\nKukaties ainoastaan ne, jotka tekevät hyvää salassa, uskovat\nJumalaan, ja Eugène uskoi. Maanantaina vähää ennen tanssiaisten aikaa\nmeni Rastignac rouva de Beauséantin luo, joka otti hänet mukaansa\nesitelläkseen hänet Cariglianon herttuattarelle. Marskitar otti\nerittäin rakastettavasti vastaan Eugènen, joka taas puolestaan tapasi\nsiellä rouva de Nüssingenin. Delphine oli pukeutunut huolellisesti\nmiellyttääkseen kaikkia, jotta olisi sitä enemmän miellyttänyt Eugènea,\njonka silmäystä hän odotti kärsimättömästi, kuvitellen muka voivansa\nsalata kärsimättömyyttään. Se, joka tuntee naisen mielialat, tietää,\nettä tämä hetki on täynnä herkkyyttä. Kukapa ei olisi usein huviksensa\nodotuttanut ajatuksensa ilmaisua, salannut mieltymystään, koettanut\nsaada esiin levottomuudessa ilmenevää tunnustusta, nauttinut pelosta,\njonka sitten voi yhdellä hymyllä haihduttaa? Tässä juhlassa havaitsi\nylioppilas äkkiä tilansa kantavuuden ja ymmärsi, että hänellä oli\nmahtiasema tässä piirissä ollessaan rouva de Beauséantin tunnustettu\nsukulainen. Paroonitar de Nüssingenin valloitus, joka katsottiin jo\ntapahtuneeksi, oli lisäksi niin suotuisa tausta, että kaikki nuoret\nmiehet loivat häneen kateellisia katseita; huomatessaan niistä muutamia\nmaistoi hän narrimaisen itserakkauden ensimmäisiä nautinnoita.\nKulkiessaan salista toiseen, sivuuttaessaan eri ryhmiä hän kuuli\nonneansa kehuttavan. Kaikki naiset ennustivat hänelle menestystä.\nDelphine pelkäsi menettävänsä hänet ja lupasi, ettei illalla\nenää kieltäisi häneltä sitä suudelmaa, jota hän toissailtana oli\nkieltäytynyt suomasta. Rastignac sai tänä iltana useita kutsuja. Rouva\nde Beauséant esitteli hänet heille seuran loistavimmista naisista;\nja Rastignac tunsi päässeensä Pariisin ylhäisimpään ja kauneimpaan\npiiriin. Niinpä tämä ilta oli hänelle kuin loistava debyytti, jota\nhän sitten muisti vielä vanhoilla päivilläänkin, niinkuin nuori tyttö\nmuistaa tanssiaisia, missä hänellä on ollut erikoinen menestys. Kun\nhän seuraavana päivänä aamiaista syötäessä kertoi menestyksestään ukko\nGoriotille muiden pöytäkumppanien kuullen, alkoi Vautrin hymyillä\npirullisella tavallaan.\n\n\"Ja te luulette\", huudahti tuo julma loogikko, \"että nuori muotiteikari\nvoi asua Neuve-Sainte-Genevièven varrella, Vauquerin talossa,\njoka tietenkin on äärettömän kunnioitettava täysihoitola kaikissa\nsuhteissa, mutta kaikkea muuta kuin hienoston muotipaikka? Se on\nuhkea, se on yltäkylläisyydessään kaunis, se on ylpeä saadessaan\nolla de Rastignacin tilapäisenä majapaikkana; mutta se on nyt kerta\nkaikkiaan Neuve-Sainte-Geneviève-kadulla eikä tunne prameutta, kun\nse on puhtaasti patriarkaalinen. Nuori ystäväni\", jatkoi Vautrin\nleikkisän isällisesti, \"jos tahdotte esiintyä Pariisissa jonakin,\ntarvitsette kolme hevosta ja tilburyn aamulla, umpivaunut illalla,\nyhteensä yhdeksäntuhatta frangia ajopeleihin. Te ette olisi asemaanne\narvollinen, ellette kuluttaisi kuin kolmetuhatta frangia räätälillenne,\nkuusisataa frangia hajuvesikauppiaalle, sata écuta suutarille, sata\nhattumaakarille. Pesuvaatteiden kunnossapito maksaa tuhannen frangia.\nNuorilla muotiherroilla täytyy olla runsas varasto liinavaatteita:\neikös olekin niin, että juuri niitä heissä useimmin tarkastellaan?\nRakkaus ja kirkko vaativat kauniita liinoja alttareilleen. Se oli siis\nneljätoista tuhatta. En puhukaan siitä, mitä menee peliin, vetoihin,\nlahjoihin; taskurahaa täytyy olla ainakin kaksituhatta frangia. Minä\nolen viettänyt sitä elämää, minä tunnen sen kustannukset... Lisätkää\nnäihin perustarpeihin kolmesataa louista elantoon, tuhannen frangia\nhuvituksiin. Niin, poikaseni, tarvitaan vähintään viisikolmattatuhatta\nfrangia vuodessa, taikka vaipuu lokaan, joutuu pilkan alaiseksi,\nmenettää tulevaisuutensa, menestyksensä, lemmittynsä! Minähän unohdan\nlakeijan ja kuskin! Christopheko teidän lemmenkirjeenne vie perille?\nSillekö paperille niitä kirjoitatte, jota muuten käytätte? Sehän olisi\nitsemurhaa. Uskokaa kokenutta miestä!\" toisti hän värähdyttäen matalaa\nääntänsä. \"Tai piiloutukaa johonkin ullakkokamariin, piintykää siellä\ntyöhön, taikka astukaa toiselle tielle.\"\n\nJa Vautrin räpäytti silmää vilkaisten neiti Tailleferiin päin\nkeskittäen tähän katseeseen ne houkuttelut, joita hän oli kylvänyt\nylioppilaan sydämeen.\n\nKului useita päiviä, joina Rastignac vietti mitä huvittelevinta elämää.\nSöi päivällistä melkein joka päivä rouva de Nüssingenin luona ja\nsaattoi tätä sitten pitoihin tai juhliin. Palasi kello kolme tai neljä\naamulla, nousi puolenpäivän aikaan pukeutuakseen, meni ajelulle Bois\nde Boulogneen Delphinen kanssa, jos oli kaunis ilma, tuhlaten näin\naikaansa ymmärtämättä sen arvoa ja imien loiston opetuksia ja kaikkea\nsen viehätystä kuin taatelipalmun emikukka hedelmöittävää hedettä.\nHän pelasi suurta peliä, hävisi ja voitti paljon, ja tottui Pariisin\nnuorten herrain tuhlaavaiseen elämään. Ensimmäisistä voitoistaan oli\nhän palauttanut viisitoistasataa frangia äidilleen ja sisarilleen\nsirojen lahjojen mukana. Vaikka hän oli ilmoittanut aikovansa muuttaa\nVauquerin täyshoitolasta, asui hän siellä vielä tammikuun lopulla eikä\nkeksinyt keinoa, miten päästä muuttamaan. Melkein kaikki tämänlaatuiset\nnuoret herrat ovat tämän lain alaisia, joka näyttää käsittämättömältä,\nmutta jonka selityksenä on juuri heidän nuoruutensa ja se huikea\ninto, millä he syöksyvät huvituksiin. Olkoot rikkaita tai köyhiä,\nheillä ei ole koskaan rahaa elämän välttämättömiin tarpeisiin, mutta\naina hetken mielitekojen tyydyttämiseen. He ovat tuhlaavaisia kaiken\nsuhteen, mitä saa luotolla, mutta saitoja kaikessa, mikä on heti\nmaksettava ja näyttävät haluavan kostaa sitä, mitä heillä ei ole,\nhukkaamalla kaikki, mitä voivat saada. Toisin, täsmällisemmin sanoin:\nylioppilaalla on paljon enemmän huolta hatustaan kuin puvustaan.\nVoiton suuruus saa räätälin helposti antamaan luottoa, kun taas summan\npienuus tekee hattukauppiaasta kaikkein hankalimpia olentoja niiden\njoukossa, joille hänen on pakko satunnaista rahapulaansa selitellä.\nJos nuori mies, jonka hienot liivit herättävät kauniiden naisten\nhuomiota, istuu teatterissa parvekkeella, on hänellä luultavasti\nhuonot jalkineet: suutari on vielä yksi hänen kukkaronsa viljamatoja.\nRastignac oli tämänkaltaisessa asemassa. Hänen kukkarollaan, joka\naina oli tyhjä, kun rouva Vauquer oli kysymyksessä, mutta aina täysi\nturhuuden vaatimuksia varten, oli vuoksi- ja luode-aikansa, jotka\naina olivat ristiriidassa luonnollisinten maksujen kanssa. Voidakseen\nlähteä tästä inhoittavasta, ala-arvoisesta vieraskodista, jossa\nasumista hänen tuon tuostakin täytyi hävetä, oli kuitenkin pakko\nmaksaa ylimääräinen kuukausi emännälle ja ostaa herrasmiehen asunnon\narvoiset huonekalut. Ja se oli aina mahdotonta. Vaikka Rastignac,\nsaadakseen peliin välttämättömät rahat, osteli pelivoitoilla kalliisti\nmaksettavia kultakelloja ja -periä ja vei ne panttilainaajalle, tuolle\nnuorison synkeälle salaystävälle, puuttui häneltä kekseliäisyyttä ja\nuskaliaisuutta, kun piti maksaa elannosta ja asunnosta tai ostaa tämän\nloisteliaan elämän viettämiseen välttämättömimpiä välineitä. Tavallinen\njuttu, jo tyydytettyjä tarpeita varten tehty velka, ei hänen mieltänsä\nenää askarruttanut. Kuten useimmat niistä, jotka ovat tunteneet tätä\narpaelämää, lykkäsi hänkin viimeiseen hetkeen porvarien silmissä\npyhien velkojen maksamisen, niinkuin esim. Mirabeau, joka ei maksanut\nleipäänsä ennenkuin tultiin häneltä uloshaun uhkavaatimuksin perimään.\nNykyhetkellä oli Rastignac menettänyt kaikki rahansa ja velkaantunut.\nHän alkoi ymmärtää, että hänen kävi mahdottomaksi jatkaa tätä elämää\nilman varmoja tuloja. Mutta niin kiusallinen kuin hänen asemansa\nolikin, tunsi hän kuitenkin olevansa kykenemätön luopumaan tämän\nelämäntavan erikoisuudesta ja halusi kaikin mokomin sitä jatkaa. Niitä\nsatunnaisuuksia, joihin hän oli luottanut saadakseen varman pohjan,\nei sattunut, mutta sen sijaan suurenivat todellisuuden vaikeudet.\nPerehtyessään herra ja rouva de Nüssingenin kotioloihin, oli hän tullut\nhuomaamaan, että jos tahtoo käyttää rakkautta keinona päästäkseen\nkäsiksi rahaan, niin täytyy purra hävyltä häntä poikki ja luopua siitä\naatteellisesta ihanteellisuudesta, joka yksin on nuorison hairahdusten\nanteeksiantamus. Hän oli antautunut tuohon ulkonaisesti loistavaan,\nmutta tunnonvaivojen kalvamaan elämään, jonka haihtuvista huvituksista\ntäytyy maksaa alituisen ahdistuksen kallis hinta, hän rypi siinä\nniinkuin la Bruyèren Hajamielinen, ojan loassa, vaikka ei vielä enempää\nkuin Hajamielinenkään ollut tahrannut muuta kuin vaatteensa.\n\n\"No, joko se mandariini on kuollut?\" kysyi häneltä eräänä päivänä\nBianchon pöydästä noustessa.\n\n\"Ei vielä\", vastasi Rastignac, \"mutta se on henkitoreissaan.\"\n\nLääketieteen ylioppilas piti vastausta leikkinä, mutta sitä se ei\nollut. Eugène, joka pitkästä aikaa taas kerran oli syönyt päivällistä\ntäysihoitolassa, oli koko aterian ajan näyttänyt miettiväiseltä.\nPäivällisen jälkeen jäi hän istumaan ruokasaliin neiti Tailleferin\nviereen, johon hän tuon tuostakin oli luonut ilmeikkäitä katseita.\nMuutamia ruokavieraita istui vielä pöydän ääressä syöden pähkinöitä,\ntoisia käveli jatkaen alkuun päässyttä keskusteluansa. Kukin meni ja\ntuli kuinka sattui, viipyi, jos keskustelu kiinnitti hänen mieltänsä\ntai muuten tunsi aterian jälkeen haluavansa viivähtää. Talvisin\nsattui harvoin, että ruokasali oli tyyten tyhjä ennen kello kahdeksaa\nillalla, jolloin sinne jäi vain nuo neljä naista yksin, jotka silloin\npääsivät siitä vaikenemisen vaivasta, mihin heidän sukupuolensa\nheidät oli pakottanut miesten seurassa. Vautrin oli huomannut Eugènen\nolevan tavallista huolestuneemman ja jäänyt ruokasaliin, vaikka\naterian alussa oli maininnut, että hänellä muka oli jonnekin kiire.\nKun hän sitäpaitsi huolellisesti asettui niin, ettei Eugène häntä\nhuomaisi, luuli tämä hänen lähteneen. Hän oli oivaltanut ylioppilaan\nmielentilan ja aavisti ratkaisevaa oiretta. Rastignac oli tosiaan\npulmallisessa tilassa, joka lienee monelle nuorelle miehelle tuttu.\nRouva de Nüssingen, rakastipa sitten todella tai vain keimaili, oli\nantanut Rastignacin kokea kaikki lemmentuskat, käyttäen hänen suhteensa\npariisilaisen naisdiplomatian kaikkia keinoja. Kompromettoituaan\nitsensä yleisön silmissä kiinnittääkseen rouva de Beauséantin\nsukulaisen itseensä, empi hän suomasta tälle todellisuudessa niitä\noikeuksia, joita maailma luuli hänen nauttivan. Jo kuukauden ajan oli\nDelphine niin taitavasti kiihdyttänyt Eugènen aisteja, että oli lopulta\nsaanut otteen hänen sydämeensä. Kun ylioppilas suhteen ensi hetkinä\noli luullut yliotteen olevan itsellään, olikin rouva de Nüssingen\nmuuttunut voimakkaammaksi sen menettelyn avulla, joka sai liikkeelle\nEugènen kaikki tunteet, hyvät ja pahat, ne kaksi tai kolme miestä,\njotka nuoressa Pariisilaisessa miehessä ovat. Oliko se Delphinen\npuolelta laskelmaa? Ei; naiset ovat aina tosia, jopa suurimmassa\npetollisuudessaankin, sillä he noudattavat jotakin luontaista tunnetta.\nEhkäpä Delphine, annettuaan tuon nuoren miehen ensi otteella saada\nniin paljon valtaa ylitsensä ja osoitettuaan häneen niin suurta\nkiintymystä, noudatti vain arvokkaisuuden tunnetta, joka sai hänet\njoko peruuttamaan myönnytyksensä tai lykkäämään ne tuonnemmaksi. On\nniin luonnollista, että pariisitar juuri silloin kuin rakkaus saa\nhänet valtoihinsa, empii antautumistaan, tahtoo koetella sen sydäntä,\njonka haltuun hän uskoo tulevaisuutensa! Kaikki rouva de Nüssingenin\ntoiveet olivat ensimmäisellä kerralla pettäneet ja hänen uskalluksensa\nitsekkääseen mieheen oli joutunut häpeään. Hän saattoi hyvällä\nsyyllä olla epäluuloinen. Ehkäpä hän oli havainnut Eugènessa, jonka\nnopea menestys oli tehnyt pöyhkeäksi, jonkinlaista heidän suhteensa\nomituisista alkuvaiheista aiheutunutta arvonannonpuutetta. Varmaankin\nhalusi hän näyttää arvovaltaiselta sen-ikäisen nuorukaisen mielestä ja\nolla hänen silmissään suuri, oltuaan niin kauan pieni sen silmissä,\njoka oli hänet jättänyt. Hän ei tahtonut Eugènen luulevan, että hän\noli helppo valloitettava, nimenomaan senvuoksi, että tämä tiesi hänen\nolleen de Marsayn valvattina. Ja sitten, oltuaan inhan olion, nuoren\nelostelijan, alentavien nautintojen välineenä, tunsi hän niin suurta\nsuloa käyskentelystä lemmen kukkamaalla, että hän varmaankin tahtoi\nkauan ihailla kaikkia sen vivahteita, kauan kuunnella sen värähtelyjä,\nantaa sen puhtaiden tuulahdusten kauan hyväillä poskiansa. Hyvä\nrakkaus antoi hänelle hyvitystä huonosta. Tämmöinen nuorten miesten\nkiduttelu tulee sen pahempi olemaan yleistä sinis, kunis miehet\nymmärtävät, kuinka paljon kukkia nuoren naisen sielussa petoksen\nensimmäinen halla kuihduttaa. Vaan olivatpa syyt mitkä hyvänsä,\nDelphine leikitteli Rastignacin kanssa ja nautti tästä leikittelystä,\nepäilemättä tietäessään olevansa rakastettu ja oli varma siitä, että\nvoisi haihduttaa rakastajansa huolet milloin vain naisen kuninkainen\nmajesteetti suvaitsi hyväksi katsoa. Itserakkauden yllyttämänä ei taas\nEugène puolestaan sietänyt ajatusta, että hänen ensimmäinen ottelunsa\npäättyisi tappioon, vaan jatkoi takaa-ajoa niinkuin metsästäjä,\njoka ensimmäisellä metsästysretkellään valtaväkisinkin tahtoo saada\nammutuksi peltopyyn. Alituinen epäonnistuminen ja loukattu omahyväisyys\nkiinnitti häntä yhä enemmän tähän naiseen. Koko Pariisi oletti asian\naikoja sitten selväksi, eikä Eugène kuitenkaan ollut edistynyt\nrahtuakaan pitemmälle kuin ensimmäisenä päivänä rouva de Nüssingenin\ntavatessaan. Vielä tietämättömänä siitä, että naisen keimailu joskus\ntuottaa enemmän etua kuin hänen rakkautensa nautintoa, saattoi hän\ntuntea raivoa. Vaikka tämä aika, jolloin Delphine kamppaili rakkautensa\nkanssa, antoikin Eugènelle runsasta viehätystä, kävi se hänelle\nkuitenkin yhtä kalliiksi, kuin se oli ihanaa ja herkullista. Joskus\nhän, kun ei ollut penninpyörää taskussa ja tulevaisuus näytti synkältä,\najatteli omantuntonsa äänestä huolimatta sen suuren omaisuuden\nmahdollisuuksia, joita Vautrin oli väikytellyt hänelle, jos Eugène\nvain menisi naimisiin neiti Tailleferin kanssa. Tällä hetkellä oli\nhänen pulansa niin kireä, että hän melkein vaistomaisesti antautui\nniiden houkutusten valtaan, joilla tuo kumma sfinksi oli aivan\ntoisenlaisissakin oloissa jo saanut häntä kiehdotuksi. Kun Poiret ja\nneiti Michonneau olivat poistuneet, luuli Rastignac, ettei huoneessa\nollut muita kuin sukkakutimiinsa syventyneet rouvat Vauquer ja Couture,\nja loi neiti Tailleferiin niin lempeän katseen, että se sai neidon\nluomaan oman katseensa alas.\n\n\"Onko teillä huolia, herra Eugène?\" kysyi Victorine hetken vaitiolon\njälkeen.\n\n\"Kelläpä ihmisellä ei olisi huolia?\" vastasi Rastignac. \"Jos me nuoret\nmiehet saattaisimme olla varmoja siitä, että saisimme altista rakkautta\nvastineeksi uhrauksista, joihin joka hetki olemme valmiit, niin\ntuskinpa meillä olisi huolia ollenkaan!\"\n\nVastauksen asemesta loi neiti Taillefer nuorukaiseen kauniin,\nihannoivan katseen.\n\n\"Te, neiti, luulette olevanne varma sydämestänne nyt; mutta oletteko\nvarma, ettei mielenne muutu?\"\n\nTytön huulille häivähti välittömänä säteenä sydämestä hymy, joka\nkirkasti hänen kasvojansa siinä määrin, että Eugène hämmästyi\naikaansaaneensa sellaisen tunteenpurkauksen.\n\n\"Mitä? Jos te huomenna olisitte rikas ja onnellinen, jos suuri rikkaus\nputoaisi pilvistä syliinne, rakastaisitteko vielä köyhää nuorta miestä,\njoka teitä miellytti puutteenne päivinä?\"\n\nVictorine nyökäytti päätään viehättävästi.\n\n\"Nuorta, kurjan köyhää miestä?\"\n\nUusi päännyökkäys.\n\n\"Mitä tuhmuuksia te siellä puhutte?\" huudahti rouva Vauquer.\n\n\"Antakaa meidän olla\", vastasi Eugène, \"me tiedämme, mitä puhumme.\"\n\n\"Tämähän kuulostaa kuin chevalier Eugène de Rastignacin ja neiti\nVictorine Tailleferin kihlaus?\" lausui Vautrin karhein äänin ilmestyen\näkkiä ruokasalin ovelle.\n\n\"Ah, kuinka minä säikähdin\", huudahtivat yht'aikaa rouva Couture ja\nrouva Vauquer.\n\n\"Huonommin voisin valita\", vastasi nauraen Eugène, johon Vautrinin ääni\nteki kaameamman vaikutuksen kuin koskaan ennen.\n\n\"Ei sopimatonta pilaa, hyvät herrat!\" lausui rouva Couture. \"Tyttäreni,\nmenkäämme.\"\n\nRouva Vauquer seurasi asukkejansa säästääkseen sekä kynttilää että\nlämmityspuita viettäessään iltaa heidän luonaan. Eugène ja Vautrin\nolivat kahdenkesken.\n\n\"Tiesin varmasti teidän päätyvän siihen\", sanoi Vautrin\njärkähtämättömän kylmäverisesti. \"Mutta kuulkaa, minä olen yhtä\nhienotunteinen kuin kuka tahansa toinen. Älkää tehkö ratkaisevaa\npäätöstä tällä hetkellä, ette ole nyt maltillinen. Teillä on velkoja.\nEn tahdo, että epätoivo saa teidät tulemaan minun luokseni, vaan järki.\nTarvitsette kenties tuhannen écuta. Olkaa hyvä, suvaitsetteko?\"\n\nTuo piru otti taskustaan lompakon ja siitä kolme tuhannen frangin\nseteliä tarjoten niitä ylioppilaalle. Eugène oli tosiaan mitä\nkiusallisimmassa tilassa. Hän oli velkaa markiisi d'Ajudalle ja kreivi\nde Traillesille sata louista, pelissä hävittyä, kunniasanaa vastaan\nlainattua. Hänellä ei ollut niitä, eikä hän uskaltanut mennä viettämään\niltaa kreivitär de Restaudin luo, minne häntä odotettiin. Siellä piti\nolla yksi niitä tuttavallisia, vapaita illanviettoja, joissa syödään\npikkuleivoksia ja juodaan teetä, mutta voidaan sivumennen hävitä\nkuusituhatta frangia whistipelissä.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi Eugène vaivoin hilliten miltei kouristuksen\ntapaista väristystä, \"käsitättehän, että sen jälkeen, mitä te olette\nminulle kertonut, minun on mahdoton olla teille kiitollisuudenvelassa.\"\n\n\"Aivan niin, minä olisin pettynyt, jos olisitte puhunut toisin\",\nselitti kiusaaja. \"Te olette ihana nuori mies, valikoiva, ylpeä\nkuin leijona ja herkkä kuin nuori tyttö. Te olisitte haluttu saalis\nsaatanalle. Minä rakastan teidän tapaisianne nuorukaisia. Vielä pari\nkolme mietiskelyä maailmanmenosta ja te näette maailman sellaisena,\nmikä se on. Näyttelemällä siinä joitakin pieniä hyveen osia voi etevä\nmies saavuttaa mitä ikinä haluaa ja katsomon tyhmyrit taputtavat\nkäsiänsä. Pienen ajan päästä te olette meidän miehiämme. Ah, jos\ntulisitte minun oppilaakseni, minä toimittaisin teidät perille\njoka paikkaan. Teillä ei voisi olla semmoista toivomusta, joka ei\ntoteutuisi heti, koskekoon toivomuksenne sitten mitä tahansa: kunniaa,\nrikkautta, naisia. Saisitte herkutella kaikella, mitä sivistys\nvoi tarjota. Te olisitte meidän suosikkimme, meidän Benjaminimme,\nme syöksyisimme kaikki surmaan teidän mieliksenne. Jokainen este\nteidän tieltänne raivattaisiin pois. Kun kuitenkin yhä epäröitte,\npidättekö minua siis rikollisena? Olkoon, mies, jolla oli yhtä paljon\nhyveitä kuin te luulette itsellänne vielä olevan, hra de Turenne,\noli, katsomatta itseään tahratuksi, joskus yksissä juonin rosvojen\nkanssa. Te ette halua joutua kiitollisuudenvelkaan minulle, häh? No,\nsiitä päästään vähällä\", jatkoi Vautrin hymyillen. \"Ottakaa nämä\nsetelit ja kirjoittakaa tähän alas, tuohon noin\", lisäsi hän ja otti\ntaskustaan leimapaperin, \"poikkipuolin: _Tunnustan maksettavakseni\nkolmetuhattaviisisataa frangia ennen vuoden kuluttua_. Päivämäärä\nja nimi. Korko on siksi suuri, että sen täytyy haihduttaa kaikki\nempimisenne; te voitte pitää minua juutalaisena koronkiskurina ja\nitseänne vapaana kiitollisuudenvelasta. Saatte halveksia minua nyt,\nsillä minä olen varma siitä, että ennen pitkää minua rakastatte.\nTe tulette havaitsemaan minussa niitä kaameita kuiluja, hurjia\nkeskitettyjä tunteita, joita hölmöt kutsuvat paheiksi, mutta ette ikinä\nole havaitseva minua raukkamaiseksi tai kiittämättömäksi. No niin, minä\nen ole shakkipelissä moukka enkä juoksija, minä olen torni, poikaseni.\"\n\n\"Mikä mies te oikeastaan olette?\" huudahti Eugène. \"Te olette luotu\nminua hämmentämään.\"\n\n\"Eikö mitä, minä olen hyvä ihminen, valmis ryvettämään itseni, jotta\nte saisitte elää aikanne kaiken loasta syrjässä. Te ihmettelette\nitseksenne: mistä tämä alttius? Minä kuiskaan sen jonakin päivänä\nhiljaa korvaanne. Minä hämmästytin teitä alussa käyttämällä\nteille yhteiskuntajärjestyksen rakenteen ja sen koneen käynnin;\nmutta teidän ensimmäinen pelästyksenne haihtuu niinkuin rekryytin\ntaistelutantereella ja te totutte katsomaan ihmisiä sotilaiksi, jotka\novat päättäneet kuolla niiden hyväksi, jotka itse pyhittävät itsensä\nkuninkaiksi. Ajat ovat tosin muuttuneet. Ennen sanottiin miehelle:\n'tuossa sata écuta; tapa herra se ja se', ja mentiin tyynesti syömään,\nkun asianomainen haitallinen henkilö oli työnnetty tieltä. Nyt minä\ntarjoan teille suurta rikkautta vain päännyökkäyksestä, joka ei\nmissään suhteessa kompromettoi teitä, mutta te epäröitte. Nykyaika on\nveltostunutta.\"\n\nEugène kirjoitti sitoumuksen ja vaihtoi sen seteleihin.\n\n\"Hyvä on, no, puhukaamme järkeä\", jatkoi Vautrin. \"Minä aion lähteä\ntäältä muutaman kuukauden päästä Amerikkaan viljelemään tupakkaani.\nLähetän teille sikareja ystävyydestä. Jos tulen rikkaaksi, autan\nteitä. Jos minulla ei ole lapsia (ja tuskinpa tulee olemaan, sillä\nminä en erin harrasta juurivesojen istuttamista), niin testamenttaan\nteille omaisuuteni. Eikö se ole ystävyyttä? Mutta minä olen teihin\nmieltynyt. Minun intohimonani on uhrautua toisen hyväksi. Minä olen\nsen jo tehnyt. Nähkää, poikani, minä elän korkeammassa ilmapiirissä\nkuin muut ihmiset. Minä pidän tekoja keinoina ja näen vain päämäärän.\nMitä merkitsee ihminen minulle? Tuon verran!\" sanoi hän napauttaen\npeukalonsa kynttä hampaaseensa. \"Mies on kaikki taikka ei mitään. Hän\non tyhjääkin mitättömämpi, jos hän on joku Poiret: sen voi tappaa\nkuin luteen, se on litteä ja haisee. Mutta mies on jumala, jos hän on\nteidän kaltaisenne: se ei ole enää ihon peittämä kone, vaan teatteri,\nmissä liikkuu kauneimmat tunteet, ja minä elän vain tunteista. Tunne,\nsehän on maailma yhdessä ajatuksessa. Katsokaa ukko Goriotia: hänen\nkaksi tytärtänsä ovat hänelle koko maailma, se lanka, joka häntä\nohjaa luomakunnassa. Minulle puolestani, joka olen paljon risteillyt\nelämässä, on olemassa vain yksi todellinen tunne, miehen ystävyys\nmieheen. Oletteko nähnyt monta miestä, joka on valmis, kun toveri\nsanoo: 'mennään hautaamaan eräs ruumis!' menemään mukaan sanaakaan\nsanomatta, mitään kysymättä? Minä olen tehnyt sen, minä. Minä en\npuhuisi näin kelle tahansa. Mutta te olette yli-ihmisiä, teille voi\nsanoa kaikki, te voitte ymmärtää kaikki. Te ette rämmi kauan tässä\nrämeessä, jossa meitä täällä ympäröivät marakatit elävät. Se on\nsanottu. Te menette naimisiin. Pysykäämme kumpikin kannallamme. Minun\non kestävä eikä pehmene ikinä, he, he!\"\n\nVautrin poistui haluamatta kuulla ylioppilaan vastaväitteitä,\njotta tämän olisi parempi olla. Hän näytti tuntevan noiden pienten\nvastustelujen salaisuuden, kamppailujen, joilla miehet koreilevat\noman itsensä edessä ja joita he käyttävät puolustaakseen kelvottomia\ntekojansa.\n\n\"Tehköön hän mitä tahtoo, minä en ikinä mene naimisiin neiti\nTailleferin kanssa!\" päätti Eugène.\n\nKärsittyään sisäisen kuumeen kiusaa, jota hänelle tuotti ajatus, että\nhän oli jonkinlaisessa liitossa tuon miehen kanssa, jota hän kammoksui,\nmutta joka suureni hänen silmissään juuri aatteittensa kyynillisyyden\nja sen häikäilemättömyyden kautta, jolla hän suomi yhteiskuntaa,\nRastignac pukeutui, tilasi ajurin ja meni rouva de Restaudin luo. Jo\njonkin aikaa oli tämä nainen ollut entistä kahta kohteliaampi nuorelle\nmiehelle, jonka jokainen askel oli edistystä suurmaailman sydämeen, ja\njonka vaikutusvalta varmaankin kerran kasvaisi sangen suureksi. Hän\nmaksoi velkansa de Traillesille ja d'Ajudalle, pelasi whistia osan\nyötä ja voitti, mitä oli hävinnyt. Taikauskoisena niinkuin useimmat\nmiehet, joiden ura on vielä aukaisematta ja jotka ovat enemmän tai\nvähemmän fatalisteja, piti hän onneansa Taivaan palkintona siitä, että\noli päättänyt pysyä oikealla tiellä. Seuraavana aamuna kiiruhti hän\nkysymään Vautrinilta, vieläkö tällä oli hallussaan hänen velkakirjansa.\nMyöntävän vastauksen saadessaan maksoi hän takaisin kolmetuhatta\nfrangia osoittaen hyvin ymmärrettävää iloa.\n\n\"Kaikki käy hyvin\", sanoi Vautrin.\n\n\"Mutta minä en ole teidän liittolaisenne\", sanoi Eugène.\n\n\"Tiedän, tiedän\", vastasi Vautrin hänet keskeyttäen. \"Te teette vielä\nlapsellisuuksia. Pysähtelette pikkuseikkoihin portilla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahta päivää myöhemmin istuivat Poiret ja neiti Michonneau\nauringonpaisteessa eräällä Jardin des Plantesin sivukäytävän penkillä\nkeskustellen erään herran kanssa, jota Bianchon hyvällä syyllä piti\nepäilyttävänä.\n\n\"Neiti\", sanoi hra Gondureau, \"minä en käsitä, mikä teitä epäilyttää.\nHänen Ylhäisyytensä kuningaskunnan pääpoliisilaitoksen herra\nministeri...\"\n\n\"Ah, Hänen Ylhäisyytensä kuningaskunnan pääpoliisilaitoksen herra\nministeri...!\" toisti Poiret.\n\n\"Niin, Hänen Ylhäisyytensä seuraa tätä asiaa\", sanoi Gondureau.\n\nKenestä ei näytä uskomattomalta, että Poiret, entinen virkamies,\nkieltämättä kunnon mies, vaikka aatteita vailla, jatkoi tuon\nBouffonkadun varrella asuvaksi koroillaaneläjäksi itsensä esittäneen\nmiehen kuuntelemista sen jälkeen kuin hän lausui sanan \"poliisi\"\nja siten osoitti todellisuudessa olevansa sen salainen asiamies?\nMutta mikään ei ollut luonnollisempaa. Lukija ymmärtää paremmin\nsen erikoislajin, johon Poiret kuului tyhmyrien suuressa heimossa,\nhuomautuksen jälkeen, jonka eräät havainnontekijät jo ovat\nlausuneet, mutta jota tähän saakka ei ole julkaistu. On olemassa\nkirjurikansa, joka valtion kulunkiarviossa on puristettu ensimmäisen\n-- tuhannenkahdensadan frangin palkkaluokan käsittävän -- jonkinlaisen\nhallinnollisen Grönlannin, ja kolmannen leveysasteen välille, missä\nalkavat vähän siedettävämmät palkat kolmesta kuuteen tuhanteen,\nlauhkea vyöhyke, missä jo tapaa lahjapalkkionkin, joka kukkii\nsiellä viljelyksen vaikeuksista huolimatta. Tunnusomainen piirre,\njoka parhaiten kuvaa näiden pikkuvirkamiesten ahdaspiirisyyttä,\non jonkinlainen konemainen, vaistomainen kunnioitus asianomaisen\nministeriön suurta Dalai-Lamaa kohtaan, jonka virkamies tuntee\nnimikirjoituksesta, jota on mahdoton lukea, ja sanoista _Hänen\nYlhäisyytensä Herra Ministeri_, noista neljästä sanasta, jotka\nmerkitsevät hänelle samaa kuin Bagdadin Kaliifin Suurvisiiri, joka\nnäiden virkalaisten silmissä edustaa pyhitettyä valtaa, josta ei voi\nvedota. Niinkuin paavi uskovaisten, niin on herra ministeri virkamiehen\nsilmissä erehtymätön; hänestä heijastava loisto leviää hänen\ntekoihinsa, hänen sanoihinsa, hänen nimessään lausuttuihin sanoihin;\nhänen ylhäisyys-nimensä, joka todistaa hänen pyrintöjensä puhtauden ja\nhänen tahtonsa pyhyyden, tekee luvattomimmankin luvalliseksi. Mitä nuo\nihmisparat eivät tekisi oman etunsa vuoksi, sitä rientävät he tekemään\nniin pian kuin sana \"Hänen Ylhäisyytensä\" on lausuttu. Virastoilla on\ntotunnainen tottelevaisuutensa niinkuin armeijalla omansa: järjestelmä,\njoka vaientaa omantunnon, hävittää yksilön tekemällä hänestä aikaa\nmyöten ruuvin tai mutterin hallintokoneistoon. Hra Gondureau, jolla\nnäytti olevan ihmistuntemusta, huomasi pian, että Poiret oli näitä\nvirkanappuloita, ja kun hän paljasti patterinsa, esiintyi myöskin\noikealla hetkellä _deus ex machina_, tenhosana \"Hänen Ylhäisyytensä\"\nhäikäisemään Poireta, joka hänestä näytti olevan Michonneaun urospuoli\nsamoin kuin Michonneau Poiretin naaraspuoli.\n\n\"Kun kerran Hänen Ylhäisyytensä, itse hänen Hänen Ylhäisyytensä\nherra... Ah, se on ihan toista\", sanoi Poiret.\n\n\"Kuulettehan, mitä sanoo tämäkin herra, jonka arvosteluun näytätte\nluottavan\", jatkoi Gondureau kääntyen nti Michonneaun puoleen. \"No\nniin, Hänen Ylhäisyydellään on nyt täysi varmuus siitä, että mainittu\nVautrin, joka asuu Vauquerin talossa, on Toulonin kaleereilta karannut\npahantekijä, siellä tunnettu nimellä _Trompe-la-Mort_.\" [Trompe la mort\n= kuoleman pettäjä.]\n\n\"Ah, Trompe-la-Mort!\" sanoi Poiret. \"Hän on sangen onnellinen, jos on\nansainnut semmoisen nimen.\"\n\n\"On\", vastasi poliisikätyri. \"Hän voi tosiaan kiittää onneaan, ettei\nole menettänyt henkeään niissä uhkarohkeissa edesottamuksissa, joihin\nhän on ryhtynyt. Se mies on vaarallinen, nähkääs. Hänellä on tavattomia\nominaisuuksia. Hänen tuomionsakin on semmoinen asia, joka on tuottanut\nhänelle sakissaan sanomattoman suurta kunniaa...\"\n\n\"Onko hän siis kunnian mies?\" kysyi Poiret.\n\n\"Tavallaan. Hän otti omille niskoilleen toisen tekemän rikoksen.\nTodellinen rikollinen oli eräs sangen kaunis nuori mies, jota hän\nrakasti suuresti, eräs nuori italialainen, joka oli suuri peluri, joka\nsitten joutui sotilasuralle, ja on siellä muutoin käyttäytynyt täysin\nmoitteettomasti.\"\n\n\"Mutta, jos Hänen Ylhäisyytensä poliisiministeri on varma, että hra\nVautrin on Trompe-la-Mort, mihin hän siis tarvitsee minun apuani?\"\nkysyi neiti Michonneau.\n\n\"Jaa, niin\", toisti Poiret, \"jos tosiaankin ministerillä, kuten meillä\noli kunnia kuulla teidän sanovan, on jotakin varmuutta...\"\n\n\"Varmuus ei ole oikea sana; mutta häntä epäillään. Minä selitän\nteille asian. Jacques Collin, kokkanimeltä Trompe-la-Mort, nauttii\nkolmen kuritushuoneen täyttä luottamusta, ja ne ovat valinneet hänet\nasiamiehekseen ja pankkiirikseen. Hän ansaitsee runsaasti tällä\nliiketoiminnalla, joka ehdottomasti vaatii merkkimiestä.\"\n\n\"Ah, ah, ymmärrättekö sanasutkausta, neiti?\" sanoi Poiret. \"Herra sanoo\nhäntä merkkimieheksi, koska hän on merkitty.\"\n\n\"Niin sanottu Vautrin\", jatkoi poliisikätyri, \"ottaa vastaan herrojen\nrikollisten rahat, sijoittaa ne, tallettaa niitä heidän laskuunsa\nja antaa niiden käytettäväksi, jotka pääsevät karkuun, tai heidän\nperheittensä, kun he niin säätävät testamentissaan, tai heidän\nrakastajattarilleen, kun he niin määräävät.\"\n\n\"Heidän rakastajattarilleen! Tarkoitatte kai vaimoilleen?\" huomautti\nPoiret.\n\n\"En, herra. Pahantekijät elävät yleensä laittomassa aviossa, jota me\nsanomme salavuoteudeksi.\"\n\n\"Elävätkö he siis kaikki salavuoteudessa.\"\n\n\"Säännöllisesti.\"\n\n\"Ah\", sanoi Poiret, \"sellaista sopimattomuutta ei herra ministerin\npitäisi suvaita. Kun teillä kerran on kunnia tavata Hänen\nYlhäisyytensä, niin tulee teidän, jolla minun havaitakseni on\nfilantrooppiset mielipiteet, selittää hänelle noiden ihmisten käytöksen\nsiveettömyys, joka antaa sangen huonon esimerkin muulle yhteiskunnalle.\"\n\n\"Mutta eihän hallitus ota heitä kiinni voidakseen esittää kaikkien\nhyveiden mallikuvia.\"\n\n\"Se on totta. Mutta suvaitkaa kuitenkin...\"\n\n\"Mutta ystäväni, antakaa toki tämän herran puhua\", sanoi neiti\nMichonneau.\n\n\"Ymmärrättehän, neiti\", jatkoi Gondureau. \"Hallitukselle saattaa olla\nsangen tärkeää saada käsiinsä laiton kassa, joka kuuluu nousevan\nsangen suureen summaan: Trompe-la-Mort kerää hyvin huomattavia summia\ntallettaessaan ei ainoastaan erinäisten kumppaniensa omistamia rahoja,\nvaan vielä nekin, jotka saapuvat Kymmenentuhannen kerholta...\"\n\n\"Kymmenentuhannen varkaan!\" huudahti Poiret kauhistuneena.\n\n\"Ei, Kymmenentuhannen Kerho on varasseura, jonka jäsenet toimivat\nvain isoissa asioissa, eivätkä puutu juttuun, jossa ei ole vähintään\nkymmentätuhatta frangia voitettavissa. Siihen kerhoon kuuluu\nparhaimmisto niitä, jotka joutuvat oikeuden eteen. He tuntevat\nlain, eivätkä koskaan sekaannu semmoiseen, mikä saattaisi tuottaa\nkuolemanrangaistuksen, jos joutuisivat kiikkiin. Collin on heidän\nluottamusmiehensä ja neuvonantajansa. Suunnattomien käyttövarojensa\navulla hän on perustanut oman poliisinsa, laajoja suhteita, joita hän\nkehittää salaperäisellä tavalla. Vaikka me vakoilemme häntä jo vuoden\npäivät, ei meidän vielä ole onnistunut päästä selville hänen pelistään.\nHänen kassansa ja taituruutensa siis yhä edistävät pahetta, rahoittavat\nrikosta ja ylläpitävät suurta roistojoukkoa, joka on alituisessa\nsotatilassa yhteiskuntaa vastaan. Trompe-la-Mortin kiinnisaanti\nja hänen pankkinsa valtaus merkitsisi pahan juuren katkaisemista.\nNiinpä siitä on tullut tärkeä poliittinen valtioasia, joka on omiaan\ntuottamaan kunniaa niille, jotka myötävaikuttavat sen onnistumiseen.\nTe, herra, voisitte päästä uudelleen valtion virkaan, tulla jonkun\npoliisikomisarion sihteeriksi, mikä toimi ei estäisi teitä edelleenkin\nnostajasta tähänastista eläkettänne.\"\n\n\"Mutta miksei\", kysyi neiti Michonneau, \"Trompe-la-Mort karkaa\nkassoineen?\"\n\n\"Oh\", selitti poliisikätyri, \"minne ikinä hän menisi, seuraisi hänen\nkintereillään mies, jonka olisi määrä hänet tappaa, jos hän kavaltaisi\nkaleerilaisten kassan. Ja toiseksi ei sellaista rahastoa ole yhtä\nhelppo anastaa kuin hienon perheen tytärtä. Sitäpaitsi on Collin niitä\nroistoja, jotka eivät saattaisi tehdä semmoista tekoa, hän katsoisi\nsitä kunniattomaksi.\"\n\n\"Te olette oikeassa\", sanoi Poiret, \"se olisi perin kunniatonta.\"\n\n\"Mutta kaikki tämä ei selitä meille, miksette te yksinkertaisesti tule\nhäntä vangitsemaan\", huomautti neiti Michonneau.\n\n\"No niin, neiti, minä selitän sen... Mutta\", kuiskasi hän tämän\nkorvaan, \"estäkää ystäväänne minua keskeyttämästä, muuten emme ikinä\npääse loppuun. Sen ukon täytyisi olla sangen äveriäs, jotta häntä\njaksaisi kuunnella. -- Niin, tullessaan tänne Trompe-la-Mort esiintyi\nkunniallisena pariisilaisena porvarina asettuen asumaan vaatimattomaan\ntäysi hoitolaan; hän on ovela, nähkääs, näin ei häntä mitenkään käy\nvangitseminen ilman muuta. Sillä hra Vautrin on arvossapidetty mies,\njoka liikkuu suurissa asioissa.\"\n\n\"Tiettävästi\", sanoi itsekseen Poiret.\n\n\"Ministeri ei halua, jos sattumalta olisi erehdytty ja vangittu todella\nolisikin Vautrin, saada niskaansa Pariisin kauppamaailmaa ja yleistä\nmielipidettä. Herra poliisipäällikkö epäröi, hänellä on vihamiehiä. Jos\nhän erehtyisi, käyttäisivät hänen paikkansa tavoittelijat hyväkseen\nvapaamielistä suunkopua ja kirkunaa kukistaakseen hänet. Tässä on\nmeneteltävä samoin kuin Cogniardin, St. Helenan valekreivin jutussa;\njos se olisi ollut oikea St. Helenan kreivi, niin me olisimme olleet\nhukassa. Niinpä täytyy asia todeta.\"\n\n\"Mutta siihenhän tarvittaisiin nätti nainen\", sanoi neiti Michonneau\nvilkkaasti.\n\n\"Trompe-la-Mort ei laske naista likelleen\", sanoi poliisikätyri.\n\"Tietäkää salaisuus: hän ei rakasta naisia.\"\n\n\"Mutta niin ollen en käsitä, miten voisin tuon toteamisen suorittaa,\nolettamalla, että olisin siihen suostuvainen kahdestatuhannesta\nfrangista.\"\n\n\"Ei mikään ole sen helpompaa\", selitti toinen. \"Minä annan teille\npullon, joka sisältää erästä seosta annoksen, joka on kyllin suuri\nsaamaan miehen tainnoksiin ilman vähintäkään hengenvaaraa, vaikka\nnäyttää kuin hän saisi halvauksen. Tämän nesteen voi sekoittaa viiniin\ntai kahviin. Viipymättä toimitatte miehen sitten vuoteeseen ja riisutte\nhänet, niinkuin halvaustapauksissa tehdään. Heti kun olette yksin,\nlyötte häntä kämmenellä olkapäähän, pläiskis! ja näette, esiintyvätkö\nkirjaimet.\"\n\n\"Mutta tuohan ei ole yhtään mitään\", sanoi Poiret.\n\n\"No niin, suostutteko?\" kysyi Gondureau neiti Michonneaulta.\n\n\"Mutta, hyvä herra, entä jos kirjaimia ei olisi, saisinko sittenkin ne\nkaksituhatta frangia?\"\n\n\"Ette.\"\n\n\"Kuinka suuri on korvaus siinä tapauksessa?\"\n\n\"Viisisataa frangia.\"\n\n\"Tehdä semmoista mokomasta summasta! Tunnonvaivahan on sama, ja minun\ntäytyy tyynnyttää omaatuntoani.\"\n\n\"Minä vakuutan teille\", sanoi Poiret, \"että neidillä on paljon\nomaatuntoa, paitsi sitä, että hän on sangen rakastettava henkilö ja\nhyvin taitava.\"\n\n\"No hyvä\", päätti neiti Michonneau, \"antakaa minulle kolmetuhatta\nfrangia, jos se on Trompe-la-Mort, eikä mitään, ellei.\"\n\n\"Se käy\", sanoi Gondureau, \"mutta sillä ehdolla, että asia toimitetaan\nhuomenna.\"\n\n\"Ei vielä, hyvä herra, minun täytyy ensin puhua rippi-isäni kanssa.\"\n\n\"Keinottelija!\" sanoi Gondureau nousten. \"Siis huomenna. Ja jos teillä\nolisi tarvis minua puhutella, tulkaa Sainte-Anne-kadun varrelle,\nSainte-Chapellen pihan päähän. Porttiholvissa on vain yksi ovi. Kysykää\nhra Gondureauta.\"\n\nBianchon, joka palasi Cuvierin kurssilta, höristi korviaan kuullessaan\noudon nimen Trompe-la-Mort ja etsivän poliisin kuuluisan päällikön\nsanat: \"Se käy!\"\n\n\"Miksi ette suostu? Sehän tuottaisi kolmesataa frangia korkoja\", sanoi\nPoiret neiti Michonneaulle.\n\n\"Miksi?\" vastasi neiti. \"Asiaa täytyy harkita. Jos hra Vautrin on tuo\nTrompe-la-Mort, kukaties olisi edullisempaa sopia hänen kanssaan. Mutta\nrahan vaatiminen häneltä olisi hänen varoittamistaan ja hän saattaisi\nlivahtaa tiehensä ilman muuta. Se olisi hirveä pettymys.\"\n\n\"Se olisi hänen varoittamistaan\", toisti Poiret, \"Ja sanoihan tuo herra\nmeille, että häntä pidetään silmällä. Mutta te menettäisitte kaikki.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", ajatteli neiti Michonneau, \"se mies ei miellytä minua.\nHän puhuttelee minua aina epäkohteliaasti.\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Poiret, \"se toinen menettely on parempi. Niinkuin se\nherra sanoi, ja hän näyttää minusta hyvältä; sitäpaitsi hän on sangen\nsiististi puettu. Yhteiskunnan vapauttaminen rikollisesta, olkoonpa\ntämä kuinka kunnon mies tahansa, on lain noudattamista. Joka on juonut,\njuo. Entäpä jos hän saisi päähänsä tappaa meidät kaikki? Tulimmaista!\nmehän olisimme syyllisiä näihin murhiin puhumattakaan siitä, että\nolisimme niiden ensimmäiset uhrit.\"\n\nNeiti Michonneau ei mietteiltään saattanut kuulla Poiretin suusta\nputoilevia lauseita, jotka tipahtelivat kuin vesipisarat huonosti\nsuljetusta vesihanasta. Kun ukko kerran oli päässyt alkuun eikä\nneiti Michonneau häntä keskeyttänyt, puhui hän herkeämättä niinkuin\nkone. Alettuaan yhdestä aiheesta, oli hän jostakin välilauseesta\njohtunut käsittelemään ihan vastakkaisia, tulematta mihinkään\npäätökseen. Vauquerin taloon tultaessa hän oli joutunut kertomaan\nosuudestaan herra Ragoulleaun ja rouva Morinin jutussa, missä häntä\noli kuultu todistajana. Sisääntultaessa neiti Michonneau huomasi\nEugène de Rastignacin neiti Tailleferin kanssa hyvin tuttavallisessa\nkeskustelussa, joka oli niin mielenkiintoista, että pari ei\nkiinnittänyt mitään huomiota kahteen vanhaan asukkiin, kun nämä\nkulkivat ruokasalin läpi.\n\n\"Sen arvasikin, että siihen se päättyy\", sanoi neiti Michonneau\nPoiretille. \"Hehän ovat jo viikon päivät olleet syödä toisensa\nsilmillään.\"\n\n\"Niin\", sanoi Poiret. \"Silläpä hänet tuomittiinkin.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Rouva Morin.\"\n\n\"Minä puhun teille neiti Victorinesta\", sanoi Michonneau astuen\nhuomaamattaan Poiretin huoneeseen, \"ja te vastaatte minulle rouva\nMorinilla. Mikä nainen se on?\"\n\n\"Mihin neiti Victorine sitten on syyllinen?\" kysyi Poiret.\n\n\"Hän on syyllinen siihen, että rakastaa hra Eugène de Rastignacia ja\nmenee eteenpäin tietämättä mihin tie vie, viaton tyttöparka!\"\n\nRouva de Nüssingen oli aamupäivällä saattanut Eugènen epätoivoon.\nSisimmässään hän oli täydellisesti antautunut Vautrinin valtaan\ntahtomatta tutkistella tuon kummallisen miehen häntä kohtaan\nosoittaman ystävyyden vaikuttimia enempää kuin sellaisen yhtymän\ntulevaisuuttakaan. Oli tarpeen ihme vetämään häntä kuilusta, jonne hän\noli astunut jalallaan jo tunti sitten vaihtaessaan neiti Tailleferin\nkanssa mitä suloisimpia lupauksia. Victorine luuli kuulevansa enkelin\nääntä, taivaat aukenivat hänelle, Vauquerin taloa kaunistivat\nfantastiset koristeet, joilla koristemaalarit kaunistavat teatterin\nlinnoja: hän rakasti, hän oli rakastettu, ainakin uskoi olevansa! Ja\nkukapa nainen ei olisi uskonut niinkuin hän nähdessään Rastignacin,\nkuunnellessaan häntä tämän kaikilta talon argoksilta ryöstetyn\nhetkisen aikana? Kamppaillen omaatuntoansa vastaan, tietäen tekevänsä\npahaa ja tahtoen tehdä pahaa, selitellen itselleen korvaavansa tämän\nheikkoudensynnin naisen onnella, hänen epätoivonsa kaunisti häntä,\nse kun heijasti kaikkia niitä helvetin tulia, jotka paloivat hänen\nsydämessään. Onneksi hänelle ihme tapahtui: Vautrin astui sisään\nhilpeästi, luki molempien nuorten sydämistä, että oli yhdistänyt heidät\npirullisen neronsa sommitteluilla, mutta samensi äkkiä näiden ilon\nlaulamalla karhein ilkkuvin äänin:\n\n    Fanchetteni on hurmaava\n    koruttomuudessaan...\n\nVictorine syöksyi huoneesta vieden mennessään enemmän onnea kuin\nhänellä elämässään siihen saakka oli ollut onnettomuutta. Tyttöparka!\nKädenpuristus, poski Rastignacin hiusten kutittamana, kuiskaus,\nlausuttu niin liki korvaa, että hän oli tuntenut nuorukaisen huulten\nlämmön, värähtävän käsivarren puristus vyötäisille, suudelma kaulalle\nolivat hänelle lemmen kosintaa, jonka pitkän Sylvian läheisyys,\ntämä kun oli tähän säteilevään ruokasaliin astumaisillaan, teki\npalavammaksi, eloisammaksi, sitovammaksi kuin kuuluisimmissa\nrakkauskirjoissa kerrotut kauneimmat rakkaudentunnustukset. Nämä\n_pienet esirukoukset_, käyttääksemme esivanhempiemme siroa sanontaa,\nnäyttivät olevan luvattomuuksia hurskaan, joka toinen viikko ripillä\nkäyvän nuoren tytön mielestä! Tänä hetkisenä hän oli koonnut enemmän\nsielun aarteita kuin myöhemmin, rikkaana ja onnekkaana saattoi niitä\nantaa kokonaan antautuessaan.\n\n\"Asia on valmis\", sanoi Vautrin Eugènelle. \"Teikarimme ovat iskeneet\nyhteen. Kaikki on tapahtunut sääntöjen mukaan. Makuasia. Kyyhkyläisemme\non solvannut minun haukkaani. Huomenna Clignancourtin linnakkeessa.\nKello puoli yhdeksän perii neiti Taillefer isänsä rakkauden ja\nomaisuuden juuri kun hän tuossa tyynesti pureksii kahvileipäänsä. Eikö\nse ole lystikästä? Se nuori Taillefer on sangen hyvä miekkailija ja\nluottaa itseensä sokeasti, niinkuin olisi neljä ässää kädessä; mutta\nhänestä isketään suonta eräällä minun keksimälläni tempulla; se on eräs\ntapa käännättää miekkaa ja pistää toista otsaan. Minä näytän teille sen\notteen, se on hurjan hyödyllinen.\"\n\nRastignac kuunteli typertyneenä, eikä voinut vastata mitään. Samassa\nsaapui ukko Goriot, Bianchon ja muutamia muita ruokavieraita.\n\n\"Juuri niin toivoin teidän toimivan\", sanoi vielä Vautrin. \"Te\ntiedätte, mitä teette. Hyvä, kotkanpoika, te hallitsette ihmisiä; te\nolette voimakas, päättäväinen, rohkea; minä kunnioitan teitä.\"\n\nHän yritti tarttua nuorukaisen käteen, mutta tämä veti kiivaasti omansa\npois ja lusahti kalpeana tuolille; hän luuli näkevänsä verilätäkön\nedessään.\n\n\"Ah, lapsella on vielä pieniä hyveen ryvettämiä kapaloita\", sanoi\nVautrin matalin äänin. \"Pappa Dolibanilla on kolme miljoonaa, minä\ntiedän hänen omaisuutensa. Myötäjäiset tekevät teidät valkoiseksi kuin\nmorsiushame omissakin silmissänne.\"\n\nRastignac ei epäröinyt enää. Hän päätti mennä illan kuluessa\nvaroittamaan Tailleferin herroja, isää ja poikaa. Samassa -- Vautrin\noli juuri poistunut -- ukko Goriot kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Te olette surullinen, poikani! Minäpä teen teidät iloiseksi. Tulkaa!\"\n\nJa ukko sytytti vahakynttilänsä eräästä lampusta. Eugène seurasi häntä\nuteliaisuudesta aivan ihmeissään.\n\n\"Mennään teidän huoneeseenne\", sanoi ukko, joka oli Sylvialta pyytänyt\nylioppilaan avaimen. \"Te luulitte tänä aamuna, ettei hän muka teitä\nrakasta, mitä?\" jatkoi hän. \"Hän lähetti teidät pois väkisin, ja te\nmenitte tiehenne suuttuneena, epätoivoissanne. Joutavuuksia! Hän\nodotti minua. Ymmärrättekö? Meidän oli määrä mennä viimeistelemään\nerään viehättävän huoneiston järjestelyä, jonne te menette asumaan\ntästä kolmen päivän päästä. Se on Artois-kadun varrella, vain\nmuutaman askeleen päässä Saint-Lazare-kadulta. Te asutte siellä\nkuin prinssi. Me olemme hankkineet teille sinne huonekaluja kuin\nmorsiamelle. Me olemme puuhailleet paljon noin kuukauden päivät\npuhumatta teille mitään. Asianajajani on ryhtynyt toimiin, tyttäreni\nsaa kolmekymmentäkuusituhatta frangiansa vuodessa, myötäjäistensä\nkorot, ja minä tulen vaatimaan hänen kahdeksansadantuhannen franginsa\nsijoittamista varmoihin kiinnityksiin.\"\n\nEugène oli mykkänä ja asteli käsivarret ristissä rinnallansa\nepäjärjestyksessä olevaa huonettaan pitkin ja poikki. Ukko Goriot\nkäytti erästä hetkeä, jolloin ylioppilas oli häneen selin asettaakseen\nkamiinille punaisen sahviaanikotelon, johon oli kullalla painettu\nRastignaein vaakuna.\n\n\"Nuori ystäväni\", sanoi ukko, \"minä olen uppoutunut tähän asiaan\nkaulaani myöten. Mutta nähkääs, siinä on minulla omat itsekkäät\npyyteeni, jotka kiinnostavat minua teidän asunnonmuuttoonne. Ettehän\nkiellä minulta, mitä! jos pyydän teiltä jotakin?\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Teidän huoneistonne yläpuolella, viidennessä kerroksessa, on huone,\njoka kuuluu siihen. Saanhan minä asua siinä, eikö totta? Minä alan\ntulla vanhaksi, minä olen liian kaukana tyttäristäni. En minä teitä\nhäiritsisi. Se vain, että olisin siellä. Te puhuisitte minulle hänestä\njoka ilta. Eihän se ole teille vastenmielistä, sanokaa? Kun palaatte\nkotiin minun jo ollessa vuoteellani, kuulen teidän tulevan, ajattelen:\n'Hän tulee pikku Delphinen seurasta. On vienyt hänet tanssiaisiin,\nDelphine on ollut onnellinen hänen kauttansa.' Jos olisin kipeänä,\nolisi palsamia sydämelleni kuulla teidän palaavan, liikuskelevan,\nmenevän. Teissä olisi niin paljon tyttärestäni! Minulla olisi vain\nmuutama askel käveltävänä ollakseni Champs-Elysées'ssa, missä he käyvät\njoka päivä, minä näkisin heidät aina, kun sensijaan nyt joskus tulen\nliian myöhään. Ja sitten hän kenties tulisi teidän luoksenne! Minä\nkuulisin hänen puhuvan, näkisin hänet aamuvaipassaan sipsuttelevan,\nastelevan joustavana kuin kissanpoikanen. Hän on kuukauden kuluessa\nmuuttunut jälleen siksi, mikä hän oli, hilpeä, ihastuttava nuori tyttö.\nHänen mielensä on toipumassa, hänen on kiittäminen teitä onnestaan.\nOh, minä tekisin teidän puolestanne mahdottomuuksia. Hän sanoi minulle\näsken palatessaan: 'Pappa, minä olen niin onnellinen!' Kun he sanovat\nminulle juhlallisesti: '_Isäni_', niin se jäätää minua; mutta kun he\nsanovat minua _papaksi_, niin tuntuu kuin näkisin heidät vielä pieninä,\nhe palauttavat mieleeni kaikki muistoni. Minä olen enemmän heidän\nisänsä. Kuvittelen, että he eivät vielä ole toisten omia!\"\n\nUkko kuivasi silmiänsä, hän itki.\n\n\"Siitä on kauan, kun kuulin tämän sanan, kauan, kun sain ottaa\nhäntä käsipuolesta. Niin, siitä on kai kohta kymmenen vuotta, kun\nolen kävellyt kummankaan tyttäreni rinnalla. Kuinka hyvältä tuntui\nhipaista hänen hamettansa, asettaa askelensa hänen käyntinsä mukaan,\nottaa osaa hänen intoonsa! No niin, minä vein Delphineä tänä aamuna\nkaikkialle. Kävin hänen kanssaan puodeissa. Ja saatoin takaisin\nkotiin. Oh! Ottakaa minut luoksenne. Joskus saatatte tarvita jotakin,\njoka toimittaisi jonkin asian, niin minä olen saapuvilla. Ah, jos tuo\npaksu elsassilainen kollo kuolisi, jos hänen reumatisminsa ymmärtäisi\nnousta vatsaan, kuinka onnelliseksi tulisikaan silloin tytärparkani!\nTe olisitte minun vävyni, te olisitte julkisesti hänen puolisonsa.\nNähkääs, hän on niin onneton, kun ei tiedä mitään tämän maailman\niloista, että minä annan hänelle anteeksi kaikki. Jumalan täytyy olla\nisien puolella, jotka todella rakastavat. -- Delphine rakastaa teitä\nkovasti!\" sanoi hän sitten kohottaen päätään hetken vaitiolon jälkeen.\n\"Kävellessämme hän puhui kanssani teistä: 'Eikö totta, isä, hän on\nhyvä, hänellä on hyvä sydän. Puhuuko hän minusta?' Niin, Artois-kadulta\naina Panorama-pasaasiin kävellessämme! puhui hän minulle teistä, siitä\ntulisi monta kirjaa. Hän tyhjensi sydämensä minun sydämeeni. Koko tänä\nihanana aamupäivänä en tuntenut itseäni enää vanhaksi, en painanut\nunssia. Minä kerroin hänelle että te olitte luovuttanut minulle sen\ntuhannen frangin setelin. Oh, hän oli siitä niin liikutettu, että\nkyyneltyi. -- Mutta mitä teillä on tuossa kamiinilla?\" kysyi vihdoin\nukko Goriot, joka ei enää malttanut odottaa, kun Rastignac oli niin\nkankea.\n\nEugène, joka oli aivan typertyneenä, katsoi naapuriansa ällistyneen\nnäköisenä. Tuo Vautrinin huomenna tapahtuvaksi ilmoittama\nkaksintaistelu oli niin räikeä vastakohta hänen rakkainten toiveittensa\ntoteutumiselle, että hän oli kuin painajaisen vallassa. Hän kääntyi\nkamiiniin päin, huomasi pienen rasian, avasi sen ja näki siinä paperin,\njonka alla oli Breguetin kello. Paperille oli kirjoitettu sanat:\n\n    \"Toivon, että ajattelisitte minua joka hetki, _sentähden että_...\n\n                                                      _Delphine_.\"\n\nNuo kaksi viimeistä sanaa sisälsivät epäilemättä viittauksen, johonkin\nheidän välillään sattuneeseen kohtaukseen. Eugène tuli niistä\nliikutetuksi. Hänen emaljinen vaakunansa kultakuoren sisäpuolella.\nTämä niin kauan haluttu esine, perät, avain, muoto, vaakuna vastasivat\ntäydellisesti hänen toiveitansa. Ukko Goriot oli riemuissaan. Hän\noli epäilemättä luvannut tyttärelleen kertoa lahjan Eugèneen tekemän\nvaikutuksen pienimmätkin vivahteet, sillä hän oli kolmantena mukana\nnäissä nuorten tunteenilmaisuissa, eikä näyttänyt suinkaan vähimmän\nonnelliselta. Hän rakasti jo Rastignacia sekä tyttärensä että tämän\nitsensä vuoksi.\n\n\"Menkää häntä tapaamaan tänä iltana, hän odottaa teitä. Se paksu\nelsassilainen illastaa tanssijattarensa luona. Hahhah, hän oli ollut\naika nolona, kun asianajajani ilmoitti hänelle vaatimukset. Eikö hän\nkuitenkin väitä rakastavansa tytärtäni jumalointiin saakka? Koskekoonpa\nhäneen ja tapan sen... Ajatus, että minun Delphineni olisi sen... (hän\nhuokasi) saisi minut tekemään rikoksen; mutta se ei olisi miestappo,\nsillä hänellä on vasikan pää porsaan ruhossa. Otattehan minut sitten\nluoksenne, mitä?\"\n\n\"Otan tietenkin, tiedättehän, että pidän teistä...\"\n\n\"Minä näen sen kyllä, te ette häpeä minua, te! Antakaa, kun syleilen\nteitä.\"\n\nHän puristi ylioppilasta poveansa vasten.\n\n\"Teettehän hänet hyvin onnelliseksi, luvatkaa se minulle! Menettehän\nsinne tänä iltana, eikö totta?\"\n\n\"Menen kyllä. Mutta minun täytyy käydä myöskin asialla, joka ei siedä\nlykkäystä.\"\n\n\"Voinko ehkä minä siinä olla joksikin avuksi?\"\n\n\"Voittepa tosiaan. Sillä välin kun minä menen rouva de Nüssingenin luo,\nmenkää te hra Taillefer vanhemman luokse sanomaan hänelle, että varaa\nminulle tänä iltana hetken puhuakseni hänelle äärettömän tärkeästä\nasiasta.\"\n\n\"Olisiko se sittenkin totta, nuori mies\", huudahti ukko Goriot muuttuen\nhahmoltaan, \"että te kosielette hänen tytärtään, kuten ne hölmöt tuolla\nalhaalla sanovat?... Ukkosen jyrinä! te ette tiedä, mitä Goriotin\nläimäys on. Ja jos te pettäisitte meidät, niin minä löisin... Oh, sehän\nei ole mahdollista!\"\n\n\"Minä vannon teille, että rakastan vain yhtä naista maailmassa\", sanoi\nylioppilas, \"ja sen tiedän vasta tällä sekunnilla.\"\n\n\"Ah, mikä onni!\" huokasi ukko Goriot.\n\n\"Mutta\", jatkoi Eugène, \"Tailleferin poika menee huomenna\nkaksintaisteluun, ja minä olen kuullut, että hänet siinä tapetaan.\"\n\n\"Mitä se teille kuuluu?\" kysyi Goriot.\n\n\"Mutta täytyyhän sanoa hänelle, että hän estää poikansa menemästä...\"\nhuudahti Eugène.\n\nHänen lauseensa keskeytti Vautrinin ääni, joka kuului portailta hänen\novensa kohdalta, missä hän lauloi:\n\n    Oi Rikhard, kuninkaani,\n    maailma hylkää sun...\n    Brum, brum, brum, brum, brum!\n\n    Olen kauan maita ma kiertänyt,\n    minut nähty on kaik... trala lalala...\n\n\"Herrat\", huusi Christophe, \"soppa odottaa ja kaikki muut ovat\npöydässä.\"\n\n\"Kuule\", sanoi Vautrin, \"tuo pöytään pullo minun Bordeaux-viiniäni.\"\n\n\"Onko kello teistä kaunis?\" kysyi ukko Goriot. \"Hänellä on hyvä maku,\neikös olekin?\"\n\nVautrin, ukko Goriot ja Rastignac menivät portaita yhdessä ja joutuivat\nmyöhästymisensä vuoksi istumaan pöydässä vierekkäin.\n\nEugène oli päivällisen aikana Vautrinille kankean kylmä, vaikka tämä\nrouva Vauquerin mielestä niin miellyttävä mies ei koskaan ollut niin\npirteän henkevänä kuin tänään. Hän suorastaan säkenöi sukkeluuksia ja\nsai kaikki hilpeälle tuulelle. Tämä huolettomuus, tämä kylmäverisyys\ntyrmistytti Eugènea.\n\n\"Mitä erikoista teille tänään on tapahtunut?\" kysyi rouva Vauquer.\n\"Tehän olette iloinen kuin peipponen.\"\n\n\"Minä olen aina iloinen, kun olen tehnyt hyvän kaupan.\"\n\n\"Kaupanko?\" kysyi Eugène.\n\n\"Niin. Minä olen välittänyt erän kauppatavaraa, josta saan hyvän\nvälityspalkkion. -- Neiti Michonneau\", sanoi hän huomatessaan, että\nikä-impi tarkkasi häntä, \"onko minun kasvoissani jokin piirre, joka ei\nmiellytä teitä, kun luotte minuun noin _amerikkalaisen katseen_? Pitää\nsanoa; minä muutan sen teitä miellyttääkseni... -- Poiret, ettehän\nsiitä suutu, mitä?\" kysyi hän vilkuttaen silmää entiselle virkamiehelle.\n\n\"Saakuli soikoon! Teidän pitäisi esittää Huvi-Herkules-veistosta\",\nsanoi nuori maalari Vautrinille.\n\n\"Hm, se voisi käydä, jos neiti Michonneau suostuu esittämään\nPère-Lachaisen Venusta\", vastasi Vautrin.\n\n\"Entä Poiret?\" kysyi Bianchon.\n\n\"No, Poiret esittää Poireta. Puutarhain jumalaa\", huudahti Vautrin.\n\"Sehän johtuu poiresta...\" [_Poire_ = päärynä.]\n\n\"Pehmeästä!\" jatkoi Bianchon. \"Te olisitte silloin päärynän ja juuston\nvälissä.\" [_Poire molle_ (pehmeä päärynä), _entre la poire et le\nfromage_ (jälkiruokaa syödessä), suomeksi sieluttomia sutkauksia, mutta\nranskaksi aivan toista, varsinkin aikana, jolloin kasvojensa yläosalta\nkapea, alaosalta leveä kuningas pilalehdissä säännöllisesti piirrettiin\npäärynän muotoiseksi. -- Suom.]\n\n\"Tuhmuuksia\", sanoi rouva Vauquer, \"te tekisitte paremmin tarjoamalla\nmeille Bordeaux-viiniänne, josta tuolla huomaan yhden pullon pistävän\nnokkaansa esille! Se ylläpitäisi iloamme, jotapaitsi se on terveellistä\nvatsalle.\"\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Vautrin, \"naispresidentti kutsuu meitä\njärjestykseen. Rouva Couture ja neiti Victorine eivät pahene teidän\nleikinlaskustanne; mutta kunnioittakaa setä Goriotin viattomuutta. Minä\nehdotan pientä _pullostoa_ Bordeaux-viiniä, jonka nimi Laffitte tekee\nkahta kuulummaksi, olkoon se sanottu ilman valtiollisia viitteitä. --\nHei, kiinalainen!\" sanoi hän katsoen Christophea, joka ei hievahtanut.\n\"Tänne, Christophe! Kuinka, etkö sinä kuule nimeäsi? Kiinalainen, tuo\ntänne neste!\"\n\n\"Tässä on, herra\", sanoi Christophe antaen hänelle pullon.\n\nTäytettyään Eugènen ja ukko Goriotin lasit hän kaatoi itselleen\nmuutamia pisaroita, oli maistelevinaan, sillä välin kun hänen molemmat\nvierustoverinsa joivat, ja virnisti sitten pahasti.\n\n\"Peijakas! tämähän haisee korkille. Ota se itsellesi, Christophe, ja\nmene noutamaan meille toista; oikeanpuoliselta hyllyltä, tiedäthän?\nMeitä on kuusitoista; tuo kahdeksan pulloa.\"\n\n\"Kun te tässä leventelette\", sanoi maalari, \"niin minä maksan sata\nkastanjaa.\"\n\n\"Oo-oh!\"\n\n\"Buu-uub!\"\n\n\"Prrr!\"\n\nJoka puolelta kuului ääniä kuin rakettien räiskettä.\n\n\"Tarjotkaa te, mamma Vauquer, kaksi pulloa samppanjaa\", esitti Vautrin.\n\n\"Sepä se! Miksette pyydä koko taloa? Kaksi samppanjaa! Sehän maksaa\nkaksitoista frangia! Minä en semmoisia summia ansaitse! Mutta jos hra\nEugène maksaa ne, niin minä tarjoan viinimarjalikööriä.\"\n\n\"Sen viinimarjalikööri perkaa vatsan kuin manna\", sanoi lääketieteen\nylioppilas hiljaisin äänin.\n\n\"Ole vaiti, Bianchon\", huudahti Rastignac. \"Minä en voi kuulla\npuhuttavan mannasta ilman sydäntäni... Olkoon menneeksi samppanja, minä\nmaksan sen\", lisäsi hän.\n\n\"Sylvia\", sanoi rouva Vauquer, \"antakaa biskvittiä ja pikkuleivoksia.\"\n\n\"Teidän pikkuleivoksenne ovat liian suuria\", sanoi Vautrin, \"mutta mitä\nbiskvitteihin tulee, antakaa tulla!\"\n\nTuossa tuokiossa kierteli Bordeaux-viini, pöytävieraat vilkastuivat,\nhilpeys kaksinkertaistui. Äänekkään naureskelun keskeltä kajahteli\neräiden eläinten äänen jäljittelyä. Kun museonvirkamies oli alkanut\nesittämällä pariisilaista ääntä, joka muistutti kiimaisen kissan\nnaukumista, oli heti kahdeksan ääntä valmiina matkimaan seuraavia\nkatuhuutoja:\n\n\"Hiotaan veitsiä!\"\n\n\"Nauriinsiemeniä pikkulinnuille!\"\n\n\"Korjataan posliinia!\"\n\n\"Tämän päivän tuoretta kalaa!\"\n\n\"Piiskataan pukuja!\"\n\n\"Vanhoja vaatteita, vanhoja kaluuneja, vanhoja hattuja myytävänä!\"\n\n\"Hyviä kirsikoita!\"\n\nVoiton vei Bianchon nenä-äänellään, jolla hän huusi:\n\n\"Sateenvarjokauppias!\"\n\nHetken aikaa vallitsi melu, joka oli vähällä saada rumpukalvon\nhalkeamaan, keskustelu täynnä mitä mielettömintä lörpöttelyä,\nsekamelskainen ooppera, jota Vautrin johti kapellimestarina\nsamalla pitäen silmällä Eugènea ja Goriota, jotka jo näyttivät\njuopuneilta. Istuen selkäkenossa katseli kumpainenkin tätä outoa menoa\nvakavannäköisenä ja juoden vain vähän; kumpaakin askarrutti ajatus,\nmitä heidän vielä tänä iltana oli tehtävä, mutta kumpikin tunsi\nitsensä siitä huolimatta kykenemättömäksi nousemaan. Vautrin, joka\nsyrjästä silmäillen tarkkasi heidän kasvojensa ilmeitä, käytti hetkeä,\njolloin heidän silmänsä alkoivat sameta ja yrittivät mennä kiinni,\nkuiskatakseen Eugènen korvaan:\n\n\"Pikku poju ei ole vielä kyllin ovela ottelemaan pappa Vautrinin\nkanssa, ja tämä taas rakastaa teitä liian paljon voidakseen sallia\nteidän tekevän tyhmyyksiä. Kun minä olen kerran päättänyt jonkin\nasian, niin ainoastaan Jumala itse on kyllin voimakas sulkemaan tieni.\nVai piti muka mennä varoittamaan ukko Tailleferia, tehdä koulupojan\ntuhmuuksia! Uuni on lämmin, taikina valmis, leipä pellillä; huomenna\nvoimme heitellä siitä murusia päämme yli sitä syödessämme; ja nyt\nmeidän muka piti estää sitä paistamasta?... Ei, ei, kaikki kypsyy!\nPienet itsesyyttelyt haihtuvat sitten ruuan sulaessa. Sillä välin\nkuin poju nukkuu, asettaa eversti kreivi Franchessini hänelle Michel\nTailleferin jälkeläiseksi miekkansa terällä. Periessään veljensä saa\nVictorine vaatimattomat viisitoistatuhatta frangia korkoja. Minä olen\nottanut selvän asioista ja tiedän, että äidin perintö nousee yli\nkolmensadantuhannen...\"\n\nEugène kuuli nämä sanat voimatta niihin vastata: hän tunsi kielensä\ntarttuneen kitalakeen, hän oli voittamattoman uneliaisuuden vallassa\nja näki pöydän ja sen ympärilläolijat enää vain sumun läpi. Hetken\nkuluttua melu vaimeni, vieraat poistuivat yksi toisensa jälkeen.\nSitten, kun jäljellä ei ollut enää muita kuin rouva Vauquer, rouva\nCouture, neiti Victorine, Vautrin ja ukko Goriot, huomasi Rastignac\nkuin unessa rouva Vauquerin täyttävän yhtä pulloa toisten pohjille\njääneistä rippeistä.\n\n\"Jos ovat hulluja, niin ovathan nuoria\", sanoi leski.\n\nSe oli viimeinen lause, jonka Eugène saattoi ymmärtää.\n\n\"Herra Vautrin yksin se tämmöisiä hullutuksia järjestää\", sanoi Sylvia.\n\"Christophe kuorsaa kuin vonkuva hyrrä.\"\n\n\"Hyvästi, mamma\", sanoi Vautrin. \"Minä menen bulevardille nauttimaan\nhra Martyn esiintymisestä suurenmoisessa kappaleessa _Autio vuori_,\njoka on mukaelma _Erakosta_... Jos haluatte, tulkaa mukaan, ja myöskin\ntoiset naiset.\"\n\n\"Emme suinkaan me tule, kiitoksia vain\", sanoi rouva Couture.\n\n\"Kuinka, naapuri?\" huudahti rouva Vauquer. \"Ette halua tulla katsomaan\nkappaletta, joka on otettu _Erakosta_, Atala de Chateaubriandin\nteoksesta, jota olemme lukeneet niin suuresti nauttien, joka on\nniin kaunis, että me itkimme lehmusten alla viime kesänä niinkuin\nElodien Madeleinet, sanalla sanoen siveellinen teos, joka voisi olla\nopettavainen tyttärellenne?\"\n\n\"Meitä on kielletty käymästä teatterissa\", vastasi Victorine.\n\n\"Kas noita, ne ovat menneet omille mailleen\", sanoi Vautrin\nkoomillisesti pudistaen ukko Goriotin ja Eugènen päitä.\n\nAsettaen Eugènen pään tuolin nojapuuta vasten, jotta nuorukainen\nnukkuisi mukavammin, hän suuteli tätä hellästi otsalle, laulaen:\n\n    Nuku, armas, huolestas!\n    Minä valvon puolestas.\n\n\"Minä pelkään, että hän on sairas\", sanoi Victorine.\n\n\"Jääkää siis häntä hoitamaan\", huomautti siihen Vautrin. \"Se on teidän\nvelvollisuutenne naisena\", kuiskasi hän tytön korvaan. \"Tuo nuori\nmies jumaloi teitä, ja minä ennustan, että teistä tulee hänen pikku\npuolisonsa. Ja sitten\", lisäsi hän ääneen, \"'olivat he kunnioitettuja\nkoko maassa, elivät onnellisina ja saivat paljon lapsia'. Niinhän ne\nkaikki rakkausromaanit päättyvät. -- No, mamma\", jatkoi hän kääntyen\nrouva Vauquerin puoleen häntä sepäellen, \"pankaa hattu päähän, se\nkukallinen hame ylle ja kreivittären vyöhyt vyötäisille. Minä menen\nnoutamaan ajuria.\"\n\nJa hän lähti laulaen:\n\n    Oi armahainen aurinko,\n    maan hedelmät sä kypsytät...\n\n\"Hyvä Jumala, mitä sanotte, rouva Couture, tuon miehen kanssa\nvoisi elää onnellisena vaikka katolla! Kas\", jatkoi hän kääntyen\nmakaronikauppiaaseen päin, \"ukko Goriotkin on saanut kyliänsä!\nSen kitupiikin päähän ei ole milloinkaan pälkähtänyt pyytää minua\nminnekään. Mutta, hyvä Jumala, hän kellahtaa maahan! Siivotonta, että\nvanha mies menettää järkensä siihen määrään! Vaikka eihän oikeastaan\nvoi menettää semmoista, mitä ei ole... Sylvia, taluttakaa hänet\nhuoneeseensa.\"\n\nSylvia tarttui ukon kainaloon, sai hänet jalkeille, saattoi huoneeseen\nja heitti kuin paketin täysissä pukeissa poikkipäin vuoteelle.\n\n\"Nuorukaisparka\", sanoi rouva Couture, silittäen Eugènen tukkaa pois\nsilmiltä, \"hän on kuin nuori tyttö, hän ei tiedä mitä kohtuuttomuus on.\"\n\n\"Niin, sen voin sanoa, että niinä kolmenakymmenenäyhtenä vuotena, joina\nolen vuokralaisia pitänyt\", sanoi rouva Vauquer, \"on minun kätteni\nkautta, kuten sanotaan, kulkenut monta nuorta miestä, mutta milloinkaan\nen ole nähnyt niin viehättävää ja hienoa kuin hra Eugène. Kuinka kaunis\nhän on nukkuessaan! Asettakaa toki hänen päänsä olkaanne vasten, rouva\nCouture. Kas! sehän hervahtaa neiti Victorinen olalle: näkyy olevan\nerikoinen nuorten jumala! Vielä vähän, muuten hän kahnaa päätänsä\npöydän reunaan! Noista kahdesta tulisi vasta kaunis pari.\"\n\n\"Olkaa toki vaiti!\" huudahti rouva Couture. \"Tehän puhutte asioita...\"\n\n\"Joutavia! Ei hän mitään kuule\", vastasi rouva Vauquer. -- \"Sylvia,\ntule pukemaan minua. Minä otan suuren kureliivini.\"\n\n\"Mitä, suuren kureliivinne päivällisen jälkeen, rouva?\" sanoi Sylvia.\n\"Ei, etsikää joku toinen siihen palvelukseen, minä en rupea teitä\nhengiltä ottamaan. Suuri kureliivi nyt? Se olisi niin varomatonta, että\nse tosiaan voisi maksaa henkenne.\"\n\n\"Se on minulle yhdentekevää, mutta täytyyhän osoittaa arvonantoa hra\nVautrinille.\"\n\n\"Rakastatteko tosiaan niin suuresti perillisiänne?\"\n\n\"Älä turhia lörpötä, tule\", sanoi leski ja lähti.\n\n\"Hänen iällään!\" päivitteli Sylvia ja seurasi emäntäänsä.\n\nRouva Couture ja hänen kasvattinsa, jonka olkaa vasten Eugènen pää\nlepäsi, jäivät yksin ruokasaliin. Christophen kuorsaukset kaikuivat\näänettömässä talossa ja korostivat vielä Eugènen unen rauhallisuutta,\nhän kun nukkui viehättävästi kuin lapsi. Onnellisena siitä, että sai\ntässä suorittaa sellaista armeliaisuustyötä, johon naisen kaikki\ntunteet keskittyvät, ja joka salli hänen ilman rikosta tuntea nuoren\nmiehen sydämen sykkivän poveansa vasten, sai Victorine kasvoilleen\njonkinlaisen äidillisen suojelijan ilmeen ja näytti oikein ylpeältä.\nLäpi tuhannen ajatuksen, jotka syttyivät hänen sydämessään, tunki\nvärisyttävä nautinnon tunne, jonka aiheutti nuoren ja puhtaan lämmön\nvaihto.\n\n\"Rakas tyttöparka!\" sanoi rouva Couture puristaen hänen kättään.\n\nVanha rouva ihaili tytön puhtaita, kärsiviä kasvoja, joilla sarasti\nonnen aamuruskoa. Victorine muistutti naiivia keskiaikaista maalausta,\nmissä taiteilija jättää syrjään kaiken sivuasiallisen ja keskittää\ntyynen ja ylvään siveltimensä koko tenhon kellerviin kasvoihin, jotka\nsensijaan heijastavat taivasta kaikkine kultahohteineen.\n\n\"Eikä hän kai kuitenkaan juonut kuin pari lasia, äiti\", sanoi Victorine\nsormeillen Eugènen hiuksia.\n\n\"Jos hän olisi elostelija, tyttäreni, olisi hän kestänyt viinin\nvaikutuksen niinkuin kaikki muutkin. Hänen juopumuksensa päinvastoin on\nhänelle kunniaksi.\"\n\nRattaiden kolinaa kuului kadulta.\n\n\"Äiti\", sanoi nuori tyttö, \"se on hra Vautrin. Ottakaa te hra Eugène.\nMinä en tahtoisi sen miehen näkevän minua näin; hänellä on puheentapa,\njoka tahraa sielua, ja katse, joka hävettää naista ikäänkuin hänet\nriisuttaisiin alasti.\"\n\n\"Ei\", sanoi rouva Couture, \"sinä erehdyt. Hra Vautrin on hyvä mies,\nvähän siihen malliin kuin Couture-vainaja, räikeä mutta hyvä,\nhyväätekeväinen pöpö.\"\n\nSamassa astui Vautrin sisään ihan hiljaa ja katsoi noiden kahden lapsen\nmuodostamaa kaunista taulua, jota lampun valo näytti hyväilevän.\n\n\"Ah\", sanoi hän pannen käsivartensa ristiin, \"tuossa näky, joka olisi\ninnoittanut _Paul ja Virginian_ tekijän, Bernardin de Saint-Pierren,\nkirjoittamaan kauniita lehtiä. Nuoriso on sentään kaunista, rouva\nCouture! -- Lapsiparka, nuku!\" sanoi hän katsellen Eugènea, \"onni\ntulee joskus nukkuessa. -- Rouva\", jatkoi hän kääntyen lesken puoleen,\n\"mikä minua kiinnittää tuohon nuoreen mieheen, mikä minua liikuttaa,\non se, että tiedän hänen sielunsa kauneuden olevan sopusoinnussa hänen\nkasvojensa kauneuden kanssa. Katsokaa, eikö tuossa lepää keruubi\nenkelin olkaa vasten? Hän ansaitsee saada rakkautta, tuo! Jos olisin\nnainen, niin tahtoisin kuolla (ei, en toki niin typerää!), tahtoisin\nelää hänen hyväkseen. -- Ihaellessani heitä näin, rouva\", kumartui\nhän sanomaan hiljaa rouvan korvaan, \"en voi olla ajattelematta, että\nJumala on luonut heidät toinen toistansa varten. -- Kaitselmuksen tiet\novat käsittämättömät, hän tutkii sydämet ja munaskuut\", lausui hän\njälleen äänekkäästi. \"Nähdessäni teidät yhdistettyinä, lapseni, saman\npuhtauden, kaikkien hyvien tunteiden yhdistäminä, en voi ajatella\nmahdolliseksi, että olisitte ainiaaksi erotetut tulevaisuudessa. Jumala\non vanhurskas. -- Mutta\", sanoi hän nuorelle tytölle, \"minä olen\nollut näkevinäni teissä onnen piirtoja. Antakaa kätenne tänne, neiti\nVictorine; minä tunnen kiromantiaa, minä olen usein ennustanut, ja\noikein. No, älkää pelätkö! Ah, mitä näenkään. Kautta kunniani, teistä\ntulee ennen pitkää yksi Pariisin rikkaimpia perijättäriä. Te teette\nhänet, joka teitä rakastaa, täysin onnelliseksi. Isänne kutsuu teidät\nluokseen. Te menette naimisiin hienonimisen, nuoren, kauniin miehen\nkanssa, joka jumaloi teitä.\"\n\nTässä keskeyttivät alasastuvan keimailevan lesken raskaat askeleet\nVautrinin ennustelun.\n\n\"Tuossahan on mamma Vauquer kauniina kuin tähti ja niin piukkana\nkuin porkkana. -- Eikö ahdista henkeä hiukkasen?\" kysyi hän koettaen\nkädellään kureliivin yläreunaa. \"Sydämen etuvartiot ovat kovanlaisessa\nkiristyksessä, mamma! Jos purskahdatte itkuun, tapahtuu räjähdys; mutta\nminä kokoan sirut huolellisesti kuin muinaismuistojen kauppias.\"\n\n\"Hän osaa ranskalaista kohteliaisuutta, tuo\", kuiskasi leski rouva\nCouturen korvaan.\n\n\"Hyvästi, lapset!\" jatkoi Vautrin kääntyen Eugènen ja Victorinen\npuoleen. \"Minä siunaan teitä\", sanoi hän sitten pannen kätensä heidän\npäittensä päälle. \"Uskokaa minua, neiti, rehellisen miehen toivotus\nmerkitsee jotakin, se tuottaa onnea, Jumala kuulee sen.\"\n\n\"Hyvästi, rakas ystäväni\", sanoi rouva Vauquer vuokralaiselleen.\n\"Luuletteko te\", lisäsi hän hiljaa, \"hra Vautrinilla olevan vakavia\naikomuksia minun suhteeni?\"\n\n\"Hm, hm.\"\n\n\"Ah, rakas äiti\", sanoi Victorine huokaisten ja katsellen käsiänsä,\nkun molemmat naiset jäivät kahdenkesken, \"jospa hra Vautrin olisi\nennustanut totta!\"\n\n\"Mutta siihenhän ei tarvita muuta\", vastasi vanha rouva, \"kuin että\nsydämetön veljesi putoaa hevosen selästä...\"\n\n\"Hyi, äiti!\"\n\n\"Hyvä Jumala, mikä suuri synti se on, jos suo pahaa viholliselleen\",\njatkoi leski. \"Kävisin kyllä katumusripillä, mutta totta puhuen veisin\nsydän keveänä kukkia hänen haudalleen. Kurja mies! Hänellä ei ole ollut\nrohkeutta puhua äitinsä puolesta, mutta kyllä kurjien juonien nojalla\nnauttia hänen perintöänsä sinun vahingoksesi. Serkullani oli sievoinen\nomaisuus. Sinun onnettomuudeksesi ei koskaan ollut kysymystä sen\nmerkitsemisestä välikirjaan.\"\n\n\"Onni olisi raskas kannettava, jos se maksaisi toisen hengen\", sanoi\nVictorine. \"Jos minun tullakseni onnelliseksi vaadittaisiin veljeni\nhäviämistä, niin jäisin mieluummin ainiaaksi tänne.\"\n\n\"Hyvä Jumala, kuten sanoi hra Vautrin, joka kuten kuulit on sangen\njumalinen\", lausui rouva Couture, \"minulla oli nautinto nähdä, että hän\nei ole jumalaton niinkuin muut, jotka puhuvat Jumalasta pienemmällä\nkunnioituksella kuin itse paholainen. No niin, kuka voi tietää, mitä\nteitä Kaitselmus näkee hyväksi meitä johtaa?\"\n\nSitten molemmat naiset Sylvian avulla veivät Eugènen tämän huoneeseen,\npanivat hänet makuulle vuoteelleen, ja Sylvia riisui häneltä vaatteita\nsen verran, että oli mukava maata. Ennen lähtemistään, kun täti jo\noli kääntänyt selkänsä, Victorine suuteli Eugènea otsalle tuntien\nsanomatonta onnea tästä luvattomasta näpistelystä. Hän katseli Eugènen\nhuonetta, kahmasi niin sanoakseni yhteen ainoaan ajatukseen tämän\npäivän tuhannet onnensattumat teki niistä taulun, jota hän katseli\nkauan, ja nukkui onnellisimpana olentona Pariisissa.\n\nKestitys, jonka varjolla Vautrin sai Eugènen ja ukko Goriotin\njuomaan narkotisoitua viiniä, tuli tämän miehen turmioksi. Bianchon\nunohti, puolipäihtyneenä kun oli, kysyä neiti Michonneaulta, mikä\nmies se Trompe-la-Mort on. Jos hän olisi lausunut sen nimen, olisi\nhän epäilemättä saanut Vautrinin tai, käyttääksemme hänen oikeaa,\nkuritushuoneessa kuuluisaa nimeänsä, Jacques Collinin varuilleen.\nToisaalta sai pilkkanimi Père-Lachaisen Venus neiti Michonneaun\npäättämään paljastaa karkurin juuri, kun hän luottaen Collinin\navokätisyyteen mietti, eikö olisi edullisempaa varoittaa häntä\nja neuvoa pakenemaan yön kuluessa. Nyt lähti neiti, Poiretin\nsaattamana, tapaamaan kuuluisaa turvallisuuspoliisin päällikköä\nSainte-Annen kadulle, luullen vieläkin olevansa tekemisissä\nGondureau-nimisen virkamiehen kanssa. Poliisipäällikkö otti hänet\nvastaan kohteliaasti. Kun sitten kaikki oli tarkalleen sovittu,\npyysi neiti Michonneau sitä nestettä, jonka avulla hän pääsisi\nottamaan selkoa merkin olemassaolosta. Siitä tyytyväisyyden eleestä,\njonka pienen Sainte-Annenkadun suuri mies teki etsiessään pikku\npulloa eräästä kaapinlokerosta, arvasi neiti Michonneau, että tässä\nvangitsemisessa oli kyseessä jotakin tärkeämpää kuin tavallisen\nrikollisen kiinnisaanti. Pinnistäessään ajatuksiaan hän alkoi epäillä,\nettä poliisi toivoi, joidenkin kuritushuoneessa olevien kavaltajien\nilmoitusten nojalla, ehtivänsä vielä ajoissa pääsemään käsiksi suuriin\nsummiin. Kun hän lausui tämän arvelunsa kantaketulle, alkoi tämä\nhymyillä ja koetti haihduttaa vanhan neidin epäluuloja.\n\n\"Te erehdytte\", vastasi hän. \"Collin on vaarallisin _nuppi_, mikä\nmilloinkaan on ollut varkaiden puolella. Siinä kaikki. Ne lurjukset\ntietävät sen hyvin; hän on heidän lippunsa, heidän tukensa, sanalla\nsanoen heidän Bonapartensa; he rakastavat häntä kaikki. Se herra ei\nmilloinkaan jätä _pölkkyänsä_ Place de Grèvelle.\"\n\nNeiti Michonneau ei ymmärtänyt ja Gondureau selitti hänelle noiden\nkahden käyttämänsä varaskielen sanan merkityksen. _Nuppi_ ja _pölkky_\novat kuvaavia sanoja varkailla, jotka ensimmäisinä ovat tunteneet\ntarpeelliseksi katsella ihmisen päätä kahdelta kannalta. _Nuppi_ on\nelävän miehen pää, hänen neuvonantajansa, hänen ajatuksensa. _Pölkky_\non halveksuva sana, jonka tarkoitus, on ilmaista minkäarvoinen pää on,\nkun se on poikki.\n\n\"Collin puijaa meitä\", jatkoi hän. \"Kun tapaamme noita miehiä,\njotka ovat kuin englantilaiseen malliin karaistua terästä, voimme\nhelposti tappaa heidät, jos he vangittaessa tekevät vähintäkään\nvastarintaa. Collin yrittää toivoaksemme jotakin väkivaltaa, ja\nsilloin teemme hänestä lopun. Sillä tavoin pääsemme oikeudenkäynnistä,\nvartioimiskustannuksista, elatuksesta, ja se käy yhteiskunnalle\nhelpommaksi. Oikeusmenot, todistajain haastaminen, heidän palkkionsa,\nteloitus, kaikki se, mitä laillisesti on noudattaminen noista\nroistoista päästäksemme, maksaa paljoa enemmän kuin ne tuhannen\nécuta, jotka te saatte. Sitäpaitsi säästyy aikaa. Pistämällä\npainetilla Trompe-la-Mortin vatsaan me ehkäisemme sata rikosta ja\nestämme viisikymmentä hänen lähettyvillään varovasti liikuskelevaa\nheikkoa luonnetta lankeamasta. Se on hyvää poliisitointa. Todellisten\nfilantrooppien mukaan on semmoinen menettely rikosten ehkäisyä.\"\n\n\"Ja isänmaan palvelemista\", sanoi Poiret.\n\n\"Aivan oikein\", myönsi poliisipäällikkö, \"nyt te puhutte järkevästi.\nNiin, varmasti me palvelemme isänmaata. Maailma arvostelee meitä\nperin väärin. Me teemme yhteiskunnalle sangen suuria palveluksia sen\nsiitä tietämättä. Mutta järkevän miehen tulee asettua ennakkoluulojen\nyläpuolelle ja kristityn mukautua epäkohtiin, jotka hyvänteko tuo\nmukanaan, kun se ei tapahdu vallallaolevien käsitysten mukaisesti.\nPariisi on nähkääs Pariisi! Se sana selittää minun elämäni. -- Minulla\non kunnia tervehtiä teitä, neiti. Minä olen miesteni kanssa huomenna\nJardin du Roissa. Lähettäkää Christophe Buffonkadulle, hra Gondureaun\nluo, siihen taloon, missä minä olin. -- Hyvä herra, olen palvelijanne.\nJos teiltä joskus katoaa jotakin, kääntykää minun puoleeni, minä olen\nvalmis palvelukseenne.\"\n\n\"Ja sitten vielä on typeriä ihmisiä\", sanoi Poiret neiti Michonneaulle,\n\"joiden pää menee sekaisin, kun vain kuulevat sanan poliisi.\nTuo herrahan on erittäin kohtelias, ja se, mitä teiltä pyytää,\nyksinkertaista kuin päivä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli sitten kaikkein merkillisimpiä Vauquerin\ntalon historiassa. Tähän saakka oli tämän rauhallisen elämän\nhuomiotaherättävin tapaus ollut valekreivitär de l'Ambermesnilin\nmeteorimainen ilmestys. Mutta kaikki kalpeni tämän suuren päivän\nodottamattomien vaiheiden edessä, jotka sitten olivat rouva Vauquerin\nkeskusteluiden ikuisena aiheena. Ensinnäkin Goriot ja Eugène de\nRastignac nukkuivat kello yhteentoista saakka. Rouva Vauquer, joka\noli palannut Gaîté-teatterista puoliyön aikaan, oli vuoteessaan puoli\nyhteentoista saakka. Christophen pitkä uni, joka oli johtunut Vautrinin\ntarjoamasta viinistä, aiheutti palveluksen yleistä myöhästymistä.\nPoiret ja neiti Michonneau eivät valittaneet sitä, että aamiainen\nlykkäytyi. Myöskin Victorine ja rouva Couture nukkuivat kauan.\nVautrin meni ulos ennen kello kahdeksaa ja palasi juuri kun aamiaista\ntarjottiin. Niinpä ei kukaan morkannut, vaikka Sylvia ja Christophe\nvasta noin neljännestä yli yhdentoista kävivät koputtamassa oville\nilmoittaen, että aamiainen oli valmis. Sillä välin, kun Sylvia\nja Christophe olivat poissa, tuli neiti Michonneau ensimmäisestä\nkerroksesta ja kaatoi nesteen Vautrinin hopeamaljaan, jossa hänen\nkahvikermansa oli lämpiämässä vesipaahtimessa toisten joukossa. Juuri\ntähän täysihoitolan erikoisuuteen oli neiti suunnitelmansa rakentanut.\n\nKesti kotvan, ennenkuin kaikki seitsemän täysihoitolaista olivat\nkoolla. Juuri kun Eugène, joka vielä oli unenpöpperössä, kaikkein\nviimeisenä tuli portaita alas, toi eräs lähetti hänelle kirjeen rouva\nde Nüssingeniltä.\n\nKirje oli näin kuuluva:\n**\n\"En tunne turhamielistä loukkaantumista enkä suuttumusta teitä\nkohtaan, ystäväni. Odotin teitä kello kahteen saakka yöllä. Odottaa\nolentoa, jota rakastaa! Joka on tuntenut sen tuskan, ei toivota sitä\nkellekään toiselle. Olen kyllä huomannut teidän rakastavan ensimmäistä\nkertaa. Mitä siis on tapahtunut? Olen tullut levottomaksi. Ellen\nolisi pelännyt paljastavani sydämeni salaisuuksia, olisin tullut\ntoteamaan, mikä onni tai onnettomuus teitä oli kohdannut. Mutta\nuloslähteminen siihen aikaan, jalkaisin tai ajaen, sehän olisi ollut\njuuri sitä. Siitä tunsin, kuinka onnetonta on olla nainen. Rauhoittakaa\nminua, selittäkää, minkä vuoksi ette tullut, vaikka isäni toi teille\nterveiseni. Tietenkin suutun, mutta saatte kuitenkin anteeksi. Mutta\nehkä te olette sairastunut? Miksi asutaan niin kaukana! Lähettäkää vain\nyksi sana! Mutta heti! Minulle riittää yksi sana, jos teillä on este.\nSanokaa: 'tulen', tai: 'olen sairas'. Mutta jos olisitte sairaana,\nolisi isäni tullut siitä sanomaan minulle. Mitä siis on tapahtunut?...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niin, mitä on tapahtunut?\" huudahti Eugène kiiruhtaen ruokasaliin\nkädessään kirje, joka häneltä jäi loppuun lukematta. \"Mitä kello on?\"\n\n\"Puoli kaksitoista\", vastasi Vautrin pannen sokeria kahviinsa.\n\nKarkuri loi Eugèneen kylmän, tenhoavan katseen, jommoisia vain muutamat\nerikoisen magneettiset ihmiset saattavat luoda, ja joiden sanotaan\nkykenevän tyynnyttämään raivohulluja mielisairaalassa. Eugènen kaikki\njäsenet värisivät. Kadulta kuului rattaiden kolinaa, ja hra Tailleferin\nlivreijaan puettu palvelija, jonka rouva Couture heti tunsi, astui\nkiireesti sisään hämmentyneen näköisenä.\n\n\"Neiti\", huudahti hän, \"isänne pyytää teitä heti tulemaan\nluokseen... On tapahtunut suuri onnettomuus. Fredrik-herra on ollut\nkaksintaistelussa ja saanut miekanpiston otsaansa, lääkärit eivät usko\nvoivansa häntä pelastaa; tuskin kerkiätte sanomaan hänelle jäähyväisiä,\nhän on jo tajuttomana.\"\n\n\"Nuori miesparka!\" huudahti Vautrin. \"Miksi pitääkin mennä haastamaan\nriitaa, kun on ainakin kolmenkymmenentuhannen frangin korot? Totisesti,\nnuoriso ei osaa käyttäytyä.\"\n\n\"Hyvä herra!\" huudahti Eugène.\n\n\"No mitä nyt, suuri lapsi?\" vastasi Vautrin jatkaen tyynesti kahvinsa\njuontia, mitä toimitusta neiti Michonneau tarkkasi niin innokkaana,\nettei kiinnittänyt mitään huomiota tavattomaan tapahtumaan,\njoka tyrmistytti kaikki muut. \"Eikö muka Pariisissa tapahdu\nkaksintaistelulta joka aamu?\"\n\n\"Minä tulen mukaan, Victorine\", sanoi rouva Couture.\n\nJa molemmat naiset riensivät ulos ilman hartiavaippaa tai edes hattua.\nEnnen lähtöänsä loi Victorine, silmät kyynelissä, Eugèneen katseen,\njoka tuntui sanovan: \"En uskonut, että meidän onnemme olisi aiheuttava\nminulle kyyneleitä.\"\n\n\"Mitä, oletteko te profeettakin, herra Vautrin?\" kysyi rouva Vauquer.\n\n\"Minä olen vaikka mitä\", vastasi Jacques Collin.\n\n\"On se sentään omituista\", jatkoi rouva Vauquer saaden tästä\ntapahtumasta aihetta sarjaan vähäpätöisiä lauselmiansa. \"Kuolema\nkaappaa ihmisen hänen mieltänsä kysymättä. Usein kuolee nuori ennen\nvanhaa. Me naiset olemme sentään siinä onnellisessa asemassa, että\nmeidän ei tarvitse ottaa osaa kaksintaisteluihin; mutta meillä on taas\nmuita rasituksia, joita miehillä ei ole. Mehän synnytämme lapset, ja\näitiystauti kestää kauan! Mikä onnenpotku Victorinelle! Hänen isänsä on\nnyt pakko tunnustaa hänet omakseen!\"\n\n\"Aivan niin!\" sanoi Vautrin katsoen Eugèneen. \"Eilen hän oli köyhä kuin\nkirkonrotta, tänään omistaa hän useita miljooneja.\"\n\n\"Totisesti, herra Eugène\", huudahti rouva Vauquer, \"kylläpä teidän\nkätenne sattui hyvään paikkaan!\"\n\nTämän kuullessaan katsoi ukko Goriot ylioppilasta ja näki hänen\nkädessään rypistetyn kirjeen.\n\n\"Ettekö ole edes lukenut kirjettänne! Mitä se merkitsee? Olisitteko te\nsamanlainen kuin muut?\" kysyi ukko nuorukaiselta.\n\n\"Rouva, minä en ikinä mene naimisiin neiti Victorinen kanssa\", sanoi\nEugène kääntyen rouva Vauquerin puoleen kammon ja inhon vallassa, joka\nkummastutti läsnäolijoita.\n\nUkko Goriot tarttui nuorukaisen käteen ja puristi sitä. Hän olisi\ntahtonut sitä suudella.\n\n\"No, no\", sanoi Vautrin. \"Italialaisilla on hyvä sananparsi: _col\ntempo_.\"\n\n\"Minä odotan vastausta\", sanoi rouva de Nüssingenin lähetti\nRastignacille.\n\n\"Sanokaa, että minä tulen.\"\n\nLähetti poistui. Eugène oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei\nsaattanut olla varovainen.\n\n\"Mitä tehdä?\" sanoi hän ääneen itseksensä. \"Ei ole todistuksia!\"\n\nVautrin alkoi nauraa. Tällä hetkellä alkoi myrkky vaikuttaa. Hän oli\nkuitenkin niin voimakas, että nousi, katsoi Eugènea ja sanoi ontoin\näänin:\n\n\"Nuori mies, onni tulee nukkuessamme.\"\n\nSamassa kaatui hän maahan kangistuneena kuin kuollut.\n\n\"Jumalallinen oikeus on sittenkin olemassa!\" sanoi Eugène.\n\n\"Hyvät ihmiset, mikä hänelle tuli, herra Vautrin-paralle?\"\n\n\"Vain halvauskohtaus!\" huusi neiti Michonneau.\n\n\"Sylvia, mene kiireesti hakemaan lääkäriä\", sanoi leski. \"Ah, herra\nRastignac, menkää te pian noutamaan herra Bianchonia; Sylvia ei nyt\ntapaakaan meidän lääkäriämme, hra Grimpretiä.\"\n\nRastignac oli hyvillään saadessaan syyn poistua tästä kaameasta\nkolkasta ja lähti kiireen vilkkaa.\n\n\"Christophe, mene kiiruusti apteekkiin pyytämään jotakin\nhalvaustippoja.\"\n\nChristophe lähti.\n\n\"Mutta, setä Goriot, auttakaa toki meitä kantamaan häntä ylös\nhuoneeseensa!\"\n\nVautrin nostettiin ylös ja kannettiin vuoteelleen.\n\n\"Minusta ei teillä kuitenkaan ole mitään apua minä menen tyttäreni\nluo\", sanoi hra Goriot.\n\n\"Itsekäs ukko!\" huudahti rouva Vauquer, \"mene, minä toivon, että sinä\npuolestasi kuolet kuin koira.\"\n\n\"Menkää katsomaan, eikö teillä ole eetteriä kotona\", sanoi rouva\nVauquerille neiti Michonneau, joka Poiretin avulla oli riisunut\nVautrinin vaatteet.\n\nRouva Vauquer meni alas jättäen neiti Michonneaun taistelutantereen\nvaltiaaksi.\n\n\"No, riisukaa hänen paitansa ja kääntäkää hänet pian! Tottahan teistä\non edes sen verran apua, että säästyn näkemästä alastomuuksia!\" sanoi\nneiti Poiretille. \"Niinhän te seisotte siinä kuin pölhö!\"\n\nKun Vautrin oli käännetty, iski neiti Michonneau voimakkaasti\nkämmenellään hänen olkapäätään, ja nuo kaksi kohtalokasta kirjainta\nnäkyivät selkeästi valkoisina kämmeneniskun jättämällä punertavalla\npohjalla.\n\n\"Heikkarissa, tehän helpolla ansaitsitte kolme tuhatta frangia!\"\nhuudahti Poiret nostaen Vautrinia senverran, että neiti Michonneau\nsaattoi pukea paidan jälleen tämän ylle. -- \"Onpas se raskas\", jatkoi\nhän laskien Vautrinin taas makuulle.\n\n\"Hiljaa siinä! Olisikohan sen kassa täällä?\" sanoi vanha neiti\nvilkkaasti tähystellen seiniä läpitunkevin katsein ja tarkaten huoneen\npienimpiäkin esineitä. \"Voisikohan jollakin syyllä avata tuon kaapin?\"\n\n\"Se olisi ehkä paha\", vastasi Poiret.\n\n\"Eikö mitä\", selitti neiti. \"Varastettu raha, joka on ollut ties kenen,\nei ole enää kenenkään. Mutta meillä ei ole aikaa. Minä kuulen Vauquerin\ntulevan.\"\n\n\"Tässä on eetteriä\", sanoi rouva Vauquer. \"Totisesti, onpas tänään\nihmeellisten tapahtumain päivä! Mutta hyvä Jumala, tämä mies ei voi\nolla sairas, vaikka on valkoinen kuin kananpoika.\"\n\n\"Kuin kananpoika?\" toisti Poiret.\n\n\"Sydän tykkii säännöllisesti\", sanoi leski tunnustellen kädellään\nVautrinin sydäntä.\n\n\"Säännöllisestikö?\" kysyi Poiret hämmästyneenä.\n\n\"Hän voi varsin hyvin.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" kysyi Poiret.\n\n\"Totisesti! hän näyttää vain nukkuvan. Sylvia on mennyt noutamaan\nlääkäriä. Katsokaa, neiti Michonneau, hän ei huoli eetteristä. Mitäs,\nei tämä ole muuta kuin vähäinen värve. Valtasuoni tykkii hyvin. Hän on\ntukeva kuin turkkilainen. Katsokaahan, neiti, kuinka muhkeat muodot!\nTämä mies elää sata vuotta. Tukkakin on säilyttänyt niin hyvin värinsä.\nKas! sehän on liimattu, hänellä on valetukka, vaikka sekin on punainen.\nSanotaan, että punatukkaiset ovat joko peräti hyviä tai perin pahoja!\nHän on sitten varmaan hyvä.\"\n\n\"Hyvä hirtettäväksi\", sanoi Poiret.\n\n\"Kauniin naisen kaulaan, tarkoitatte\", huudahti vilkkaasti neiti\nMichonneau. \"Menkää matkoihinne, herra Poiret! Meidän, naisten, asia on\nhoitaa teitä, kun olette sairaina. -- Te voisitte muuten varsin hyvin\nmennä hiukan kävelemään\", lisäsi hän sitten. \"Rouva Vauquer ja minä\npidämme kyllä huolta hra Vautrinista.\"\n\nPoiret meni ulos kiltisti ja mukisematta niinkuin koira, joka saa\nisännältään potkun. Rastignac oli mennyt kävelemään, hengittämään\nraikasta ilmaa, häntä tukahdutti. Hän oli eilen tahtonut ehkäistä\ntämänaamuisen rikoksen tapahtumasta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Mitä\npiti hänen tehdä? Hän tunsi olevansa myötä syyllinen. Vautrinin kylmä\nverisyys värisytti häntä vielä.\n\n\"Entä jos Vautrin kuolee tunnustamatta?\" ajatteli hän.\n\nHän kulki pitkin Luxembourgin käytäviä kuin olisi kintereillä kieppunut\nkopla koiria, ja hän oli kuulevinaan niiden ulinankin.\n\n\"Hei\", huusi Bianchon, \"oletko lukenut _Le Pilotea_?\"\n\n\"Le Pilot\" oli hra Tissotin toimittama radikaali lehti, joka ilmestyi\nmuutamia tunteja aamulehtien ilmestymisen jälkeen sisältäen päivän\nuutisia, jotka siten ehtivät maaseudulle vuorokautta aikaisemmin kuin\nmuiden lehtien tuomat.\n\n\"Siinä on jännittävä uutinen\", sanoi Bianchon. \"Tailleferin poika on\nollut kaksintaistelussa vanhan kaartin kreivi Franchessinin kanssa\nja saanut kaksi tuumaa rautaa otsaansa. Ja pikku Victorine on siten\nPariisin rikkaimpia perijättäriä. Kuka sitä olisi saattanut aavistaa?\nMitä arpapeliä sentään kuolema on! Onko totta, että Victorine katseli\nsinua hyvin silmin?\"\n\n\"Ole vaiti, Bianchon, minä en ikinä huoli hänestä. Minä rakastan ihanaa\nnaista, hän rakastaa minua, minä...\"\n\n\"Sinäpä sanot tuon kuin kamppaillaksesi sitä vastaan, ettet olisi\nuskoton. Näytä minulle nainen, joka on ukko Tailleferin omaisuuden\nuhrauksen arvoinen.\"\n\n\"Ovatko kaikki helvetin perkeleet minun kimpussani?\" huudahti Rastignac.\n\n\"Mikä sinuun on mennyt? Oletko hullu? Annas kätesi tänne, että koetan\nsuontasi. Kuule, sinähän olet kuumeessa.\"\n\n\"Joutavia. Mutta mene sinä Vauquerin luo\", sanoi Eugène. \"Se\nhirttämätön Vautrin kaatui äsken maahan kuin kuollut.\"\n\n\"Ah!\" sanoi Bianchon lähtien heti matkaan. \"Sinähän vahvistat\nepäluuloni, jonka tahdon todeta.\"\n\nRastignacin pitkä kävelyretki oli tavallaan juhlallinen. Hän teki\ntiliä omantuntonsa kanssa. Vaikka siinä olikin \"rimpuilemista ja\nreistailemista\", niin suoriutui hänen kuntonsa tästä ankarasta\ntutkinnosta karaistuna kuin teräs. Hän muisti, mitä ukko Goriot eilen\noli kertonut, ajatteli Artois-kadun varrella lähellä Delphineä hänelle\nvalittua asuntoa; otti esiin Delphinen kirjeen, luki sen uudelleen,\nsuuteli sitä.\n\n\"Sellainen rakkaus on minun pelastusankkurini\", mietti hän.\n\"Vanhusparka on paljon kärsinyt sydämessään. Hän ei puhu mitään\nhuolistaan, mutta kukapa niitä ei arvaisi? Minä pidän hänestä huolta\nkuin isästä, hankin hänelle hänen kaipaamiaan iloja. Jos Delphine\nminua rakastaa, tulee hän usein luokseni viettämään päivää vanhuksen\nseurassa. Kreivitär de Restaud on katala, hän voisi tehdä isästään\novenvartijan. Delphine on parempi isälleen, hän ansaitsee olla\nrakastettu. Ah, tänä iltana minä siis olen onnellinen!\"\n\nHän veti kellonsa ja ihaili sitä.\n\n\"Kaikki on minulle onnistunut! Kun rakastaa toisiaan uskollisesti, saa\ntoinen toistaan auttaa, minä voin vastaanottaa tämän. Sitäpaitsi minä\nvarmaan menestyn ja voin korvata kaikki satakertaisesti. Tässä liitossa\nei ole mitään rikollista, ei mitään, mille ankarinkaan siveys voisi\nrypistää kulmiansa. Kuinka monet kunnialliset ihmiset solmiavatkaan\nsamanlaisia liittoja! Me emme petä ketään; ja meitä voi halventaa vain\nvalhe. Valhe on arvotonta. Hän eli jo kauan sitten erillään miehestään.\nJa sitäpaitsi minä tulen vaatimaan sitä elsassilaista suoraan\nluovuttamaan minulle naisen, jota hänen on mahdoton tehdä onnelliseksi.\"\n\nRastignacin kamppailu kesti kauan. Vaikka voitto olikin jääpä nuoruuden\nhyveiden puolelle, vei kuitenkin voittamaton uteliaisuus hämärän\ntullessa kello puoli viiden aikaan hänet Vauquerin taloa kohti, josta\nhän päätti iäksi lähteä. Hän tahtoi tietää, oliko Vautrin kuollut.\nBianchon oli antanut Vautrinille oksennusainetta, ja saanut päähänsä\nlähettää sen, mitä potilas näin ulosti, sairaalaan kemiallisesti\ntutkittavaksi. Nähdessään sen innon, millä neiti Michonneau koetti tätä\nehkäistä, hänen epäluulonsa vahvistui. Vautrin tointui muuten niin\nnopeasti, että Bianchon ei voinut olla epäilemättä talon huvimestarin\nolleen jonkin juonen esineenä. Kun Rastignac palasi, istui Vautrin\nruokasalissa, lähellä kamiinia, aivan entisellään. Nuoren Tailleferin\nkaksintaistelujutun houkuttelemina olivat ruokavieraat, ukko Goriotia\nlukuunottamatta, saapuneet tavallista aikaisemmin uteliaina saamaan\nkuulla yksityiskohtia ja mikä vaikutus tapahtumalla oli Victorinen\nkohtaloon, ja olivat asiasta vilkkaasti keskustelemassa. Kun Eugène\nastui sisään, kohtasi hänen katseensa hämmentymättömän Vautrinin\nkatseen, joka tunki niin syvälle hänen sydämeensä ja kosketti siellä\neräitä huonoja säikeitä niin voimakkaasti, että häntä värisytti.\n\n\"Nähkääs, rakas ystäväni\", sanoi karannut vanki hänelle, \"ei minusta\nvähällä pääse. Näiden naisten kertoman mukaan olen juuri voitokkaasti\nkestänyt verikohtauksen, joka olisi voinut tappaa vaikka vasikan.\"\n\n\"Ah, voisitte hyvin sanoa suuren sonnin\", huudahti leskirouva Vauquer.\n\n\"Oletteko pahoillanne nähdessänne minut elossa?\" kuiskasi Vautrin\nRastignacille, jonka ajatukset hän luuli arvaavansa. \"Se olisi sentään\njo liikaa!\"\n\n\"Helkkarissa\", sanoi Bianchon, \"neiti Michonneau puhui toissapäivänä\neräästä miehestä, josta käytetään nimeä _Trompe-la-Mort_; se nimi\nsopisi hyvin teille.\" Tämä sana vaikutti Vautriniin kuin salamanisku:\nhän kalpeni ja hätkähti, hänen magneettinen katseensa kohdistui kuin\nsäde neiti Michonneauhon, joka alkoi horjua ja lusahti istumaan\nlähimmälle tuolille. Poiret asettui kiireesti neidin ja Vautrinin\nväliin ymmärtäen neidin olevan vaarassa, niin julman uhkaava oli\nCollinin naama, kun hän heitti pois sen hyväntuulisuusnaamion,\njonka taa hän kätki todellisen luontonsa. Ymmärtämättä vielä mitään\ntästä draamasta olivat kaikki ruokavieraat ällistyneitä. Samassa\nkuului useiden miesten askelia ja pyssyjen kolinaa, joita sotamiehet\nkalistelivat katukiveystä vastaan. Juuri kun Collin vaistomaisesti\netsi ulospääsyä katsahtaen seiniin ja ikkunoihin, ilmestyi salin\novelle neljä miestä. Ensimmäinen oli poliisipäällikkö, muut kolme\npoliisiupseereita.\n\n\"Lain ja kuninkaan nimessä!\" lausui yksi upseereista, jonka ääni hukkui\nhämmästyksen hälinään.\n\nMutta pian vallitsi ruokasalissa hiljaisuus, läsnäolijat väistyivät\ntehden tilaa kolmelle tulijoista, joilla kaikilla oli käsi sivutaskussa\nja siinä ladattu pistooli. Kaksi santarmia, jotka olivat saapuneet\nupseerien jälkeen, asettui salin ovelle, ja kaksi ilmestyi portaille\njohtavalle ovelle. Useiden sotilaiden askelten ja pyssyjen kolinaa\nkuului kadulta talon edustalla. Viimeinenkin paon mahdollisuus oli\nriistetty Trompe-la-Mortilta, johon kaikkien katseet kohdistuivat\nvastustamattomasti. Päällikkö meni suoraan hänen luokseen ja antoi\naluksi hänelle päähän niin ankaran iskun, että valetukka putosi ja\nCollinin pää paljastui kaikessa kauheudessaan. Lyhyet punatäpläiset\nhiustyngät antoivat hänen päälleen kaamean, viekkauden sekaisen voiman\nilmeen, ja sekä pää että kasvot, jotka olivat sopusoinnussa miehen koko\nmuun olennon kanssa, olivat kuin helvetin tulien valaisemat. Jokainen\nkäsitti Vautrinin, hänen entisyytensä, hänen nykyisyytensä, hänen\ntulevaisuutensa, hänen häikäilemättömät oppinsa, hänen mielivaltaisen\nuskontonsa, sen ylimielisyyden, jota hänen ajatustensa ja hänen\ntekojensa kyynillisyys osoitti, ja kaikkeen pystyvän hallinnan voiman.\nVeri kuohahti hänen kasvoilleen ja hänen silmänsä kiiluivat kuin\nvillin kissan. Hän hypähti pystyyn niin hurjaa voimaa uhkuvin liikkein\nja karjaisi niin julmasti, että kaikki talon asukit huudahtivat\npelästyksestä. Tämän leijonaeleen johdosta ja yleisen huudon turvin\ntempasivat poliisit esiin pistoolinsa; Collin älysi vaaran nähdessään\naseiden kimmeltävän, ja antoi yht'äkkiä todistuksen suurimmasta\nihmiskyvystä. Kaamea, mutta majesteetillinen näky! Hänen kasvoillaan\noli ilme, jota voi verrata vain pannuun, joka on täynnä höyryä, joka\nvoisi räjäyttää vuoria, mutta jonka kylmä vesipisara haihduttaa. Se\nvesipisara, joka jäähdytti hänen raivonsa, oli salamannopea ajatus. Hän\nalkoi hymyillä ja katseli peruukkiansa. \"Sinä et ole erin kohteliaalla\npäällä tänään\", sanoi hän poliisipäällikölle.\n\nJa hän ojensi kätensä santarmeille viitaten heitä päännyökkäyksin\ntulemaan lähemmäksi.\n\n\"Herrat santarmit, sijoittakaa paikoilleen kalvosimet tai\npeukalopihdit. Minä otan läsnäolevat henkilöt todistajiksi, etten tee\nvastarintaa.\"\n\nIhmettelyn huudahduksia, jota herätti se hallinta, jolla laava ja tuli\nliikkuivat tässä ihmistulivuoressa, kaikui salissa.\n\n\"Tämä tekee sinun juonesi tyhjäksi, kerskuri\", jatkoi vanki katsellen\nkuuluisaa poliisipäällikköä.\n\n\"Riisuudu!\" käski Sainte-Anne-kadun mies halveksivan näköisenä.\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Collin. \"Huoneessa on naisia. Minä en kiellä\nmitään ja antaudun.\"\n\nHän vaikeni ja katsahti läsnäolijoihin niinkuin puhuja, joka aikoo\nesittää yllättäviä asioita.\n\n\"Kirjoittakaa, setä Lachapelle\", sanoi hän kääntyen pieneen\nvalkotukkaiseen ukkoon päin, joka oli istahtanut pöydän päähän\notettuaan salkustaan vangitsemismääräyksen. \"Minä tunnustan olevani\nJacques Collin, kokkanimeltä Trompe-la-Mort, tuomittu kuritushuoneeseen\nkahdeksikymmeneksi vuodeksi; ja olen vast'ikään antanut näytteen siitä,\nettä en suotta kanna sitä kokkanimeä. Jos olisin vain hiukan nostanut\nkättäni\", sanoi hän ruokavieraille, \"niin nämä kolme urkkijaa olisivat\nvuodattaneet koko minun _hilloni_ mamma Vauquerin ruokasalin matolle.\nNäillä sala-ampujilla on näet omat väjytyksensä!\"\n\nRouva Vauquer alkoi voida pahoin kuullessaan nämä sanat.\n\n\"Herra Jumala! Tästähän tulee sairaaksi; ja minä kun eilen olin\nGaîté-teatterissa hänen kanssaan!\" sanoi hän Sylvialle.\n\n\"Olkaa filosofi, mamma!\" jatkoi Collin. \"Mikä onnettomuus se oli,\nettä eilen istuitte minun aitiossani teatterissa?\" huudahti hän.\n\"Oletteko te parempi kuin me? Meillä on vähemmän häväisevä merkki\nolkapäässämme kuin teillä sydämessänne, te mädän yhteiskunnan vetelät\njäsenet: paraskaan teistä ei voinut minua vastustaa.\" Hänen katseensa\npysähtyi Rastignaciin, jolle hän hienosti hymyillen lausui: 'Meidän\npieni kauppamme on edelleen voimassa, ystäväni, jos se hyväksytään.\nTiedättehän?'\"\n\nHän lauloi:\n\n    \"Fanchetteni on hurmaava\n    koruttomuudessaan.\"\n\n\"Älkää olko huolissanne\", jatkoi hän, \"minulla on varokeinoni. Minua\npelätään siksi paljon, ettei minua peijata.\"\n\nVankilamaailma tapoineen ja puheenparsineen, sen äkkivaihdot\nleikkisyydestä kaameuteen, sen järkyttävä suuruus, sen herttaisuus, sen\nkataluus, oli äkkiä edustettuna tässä kohtauksessa ja tässä miehessä,\njoka ei enää ollut yksityinen mies, vaan kokonaisen rappeutuneen\nväestöluokan, villin ja loogillisen, särmikkään ja joustavan kansan\ntyyppi. Yht'aikaa Collinista tuli helvetillinen runoilija, jossa\nkuvastuivat kaikki ihmistunteet, paitsi yhtä ainoata: katumusta. Hänen\nkatseensa oli ulossyöstyn, yhä taisteluhaluisen arkkienkelin. Rastignac\nloi katseensa alas pitäen tätä rikoskumppanuutta huonojen ajatustensa\nsovituksena.\n\n\"Kuka minut petti?\" kysyi Collin tarkaten kaamealla katseellaan\nläsnäolijoita.\n\nJa kohdistaen katseensa neiti Michonneauhon:\n\n\"Sinä vanha portto! Sinä järjestit sen tekohalvauksen, ystäväiseni!...\nSanomalla kaksi sanaa voisin toimittaa sinut hengiltä ennen viikon\nvierähtämistä. Minä annan sinulle anteeksi, minä olen kristitty.\nSitäpaitsi, sinä et ole minua myynyt. Mutta kuka? -- Ah, ah, te\npengotte siellä ylhäällä\", huudahti hän kuullessaan poliisiupseerien\naukovan hänen laatikoitaan ja takavarikoivan hänen tavaroitaan. \"Linnut\novat lentäneet pesästä tipotiehensä! Ettekä te saa tietää mitään. Minun\nkirjanpitoni on täällä\"; sanoi hän koputtaen otsaansa. \"Nyt tiedän,\nkuka minut möi. Eiköhän se vain ollut se roisto Fil-de-Soie? -- Eikö\ntotta, päänuuskija?\" kysyi hän poliisipäälliköltä. \"Se sopii liian\nhyvin meidän rahojemme talletusaikaan täällä. Tulitte kuitenkin liian\nmyöhään, pikkunuuskijat! Fil-de-Soie _haudataan_ kahden viikon sisään,\nvaikka panisitte koko santarmistonne häntä vartioimaan. -- Mitä te\nmaksoitte tälle Michonneaulle?\" kysyi hän poliiseilta vielä. \"Ehkä\ntuhannen écuta? Minä olin enemmän arvoinen, sinä madonsyömä Ninon, sinä\nryysy-Pompadour, Père-Lachaisen Venus! Jos olisit vihjaissut minulle\nasiasta, olisit, saanut kuusituhatta frangia. Ah, sinä et aavistanut\nsitä, vanha lihanmyyjä; muuten minä olisin ollut voiton puolella.\nTotisesti minä olisin antanut ainakin sen päästäkseni tekemästä matkaa,\njoka minua tympäisee ja tuottaa minulle suuria kustannuksia\", sanoi hän\nsantarmien sovittaessa käsirautoja hänen ranteisiinsa. \"Nämä herrat\ntulevat pitämään minua luonaan loppumattomiin. Jos he lähettäisivät\nminut perille heti, olisin palannut toimeeni hyvinkin pian, huolimatta\nQuai des Orfèvresin pikku kurkkijoista. Siellä on jokainen valmis\nmyymään sielunsa helvettiin auttaakseen kenraaliansa, Trompe-la-Mortia,\nvapauteen! Onko teidän joukossanne täällä ketään, jolla niinkuin\nminulla on yli kymmenentuhatta veljeä, valmiita tekemään kaikkensa\nteidän puolestanne?\" kysyi hän ylpeästi. \"Täällä on hyvääkin\", sanoi\nhän taputtaen poveansa; \"minä en koskaan ole kavaltanut ketään. --\nKatso ympärillesi\", jatkoi hän kääntyen neiti Michonneaun puoleen. \"Ne\nkatselevat minua kauhistuen, mutta sinä herätät heidän sydämissään\ninhoa. Ota siitä osasi!\"\n\nHän vaikeni hetkeksi katsellen läsnäolijoita.\n\n\"Oletteko te nautoja? Ettekö muka milloinkaan ole nähnyt vankia?\nSenlaatuinen pahantekijä kuin Collin, tässä seisova, on mies, joka\nei ole yhtä huono kuin monet niinsanotut kunnialliset ja joka panee\nvastalauseensa yhteiskuntavälikirjan syviä rikkomisia vastaan, kuten\nsanoo Jean-Jacques, jonka oppilas minulla on kunnia olla. Mutta vaikka\nseison yksinäni hallitusta vastassa, hallitusta, jolla on virastot,\nsantarmit, rahat, niin minä ne puijaan.\"\n\n\"Peijakas\", sanoi maalari, \"tuo olisi mainio maalattavaksi!\"\n\n\"Sano minulle, Leski-mestarin [kaamea nimi, jonka vangit ovat antaneet\ngiljotiinille], hänen ylhäisyytensä pyövelin kasvinkumppani\", lisäsi\nhän kääntyen poliisipäällikön puoleen, \"ole kiltti ja sano minulle,\nonko se Fil-de-Soie, joka minut möi. Minä en tahtoisi, että hän\nmaksaisi toisen puolesta, se ei olisi kohtuullista.\"\n\nSamassa saapuivat hänen huonettaan tutkimassa olleet poliisit ja\npuhelivat hiljaisin äänin päällikön kanssa.\n\nPöytäkirjakin oli valmis.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Collin, kääntyen ruokavierasten puoleen, \"minun\non lähteminen. Te olette kaikki olleet erittäin ystävällisiä minulle\noleskeluni aikana täällä, minä olen teille siitä kiitollinen. Jääkää\nhyvästi. Minä lähetän teille kuvia Provencesta.\"\n\nHän astui pari askelta, mutta kääntyi sitten katsomaan Rastignacia.\n\n\"Hyvästi, Eugène\", sanoi hän lempein ja surullisin äänin, joka\noli omituisena vastakohtana sille äänensävylle, joka hänen muussa\npuheessaan oli ollut. \"Jos joudut pulaan, olen jättänyt sinulle\nluotettavan ystävän.\"\n\nHuolimatta käsiraudoistaan saattoi hän asettua\nkaksintaisteluasenteeseen, huusi: 'yks, kaks!' ja teki hyökkäysliikkeen.\n\n\"Jos sattuu jotakin, käänny sinne. Ihmiset ja raha ovat sinun\nkäytettävissäsi.\"\n\nTuo omituinen mies pani niin paljon pilaa näihin viime sanoihin,\nettä niitä ei saattanut ymmärtää kukaan muu kuin Rastignac ja hän\nitse. Kun santarmit, sotamiehet ja poliisit olivat poistuneet talosta\nkatsahti Sylvia, joka hieroi etikalla emäntänsä ohimoita, hämmästyneitä\nruokavieraita.\n\n\"Jaa-a\", sanoi hän, \"hän oli mies yhtä kaikki.\"\n\nTämä lause murti sen tenhon, jonka alaisena jokainen oli tämän\nkohtauksen aiheuttamien erilaisten tunteiden vaikutuksesta. Samassa\nkääntyivät kaikkien katseet yht'aikaa neiti Michonneaun puoleen, joka\nohuena, kuivana ja kylmänä kuin muumio istui kamiinin luona, silmät\nmaahan luotuina ikäänkuin olisi pelännyt, ettei hänen silmäkaihtimensa\nollut kyllin riittävä peittämään hänen katseensa ilmettä. Yht'äkkiä\nselvisi nyt, miksi nuo kasvot niin kauan olivat olleet kaikille\nvastenmieliset. Kuului murinaa, jonka sävy ilmaisi yksimielistä\ninhoa. Neiti Michonneau kuuli sen eikä hievahtanut. Bianchon kumartui\nnaapurinsa puoleen.\n\n\"Minä muutan, jos tuo nainen saa edelleenkin syödä meidän seurassamme\",\nsanoi hän puoliääneen.\n\nSilmänräpäyksessä hyväksyivät kaikki, paitsi Poiret, mitä Bianchon oli\nsanonut, ja tämä kääntyi, yleisen kannatuksen tukemana, vanhan Poiretin\npuoleen.\n\n\"Te kun olette neiti Michonneaun erikoinen ystävä\", sanoi Bianchon,\n\"puhukaa hänelle, tehkää hänelle ymmärrettäväksi, että hänen on\npoistuttava heti paikalla.\"\n\n\"Heti paikallako?\" toisti Poiret hämmästyneenä.\n\nMeni sitten neidin luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.\n\n\"Mutta minä olen maksanut etukäteen, minä olen täällä rahani edestä\nniinkuin kaikki muutkin\", sanoi neiti luoden ruokavieraihin kyykäärmeen\nkatseen.\n\n\"Vähät siitä, me kokoamme keskenämme teidän etumaksunne\", sanoi\nRastignac.\n\n\"Herra kannattaa Collinia\", vastasi neiti luoden Rastignaciin\nmyrkyllisen ja ärsyttävän katseen, \"eikä ole vaikeata ymmärtää, minkä\nvuoksi.\"\n\nTällöin Eugène hypähti pystyyn ikäänkuin olisi aikonut syöstä tuon\nnaisen kimppuun ja kuristaa hänet. Tuo katse, jonka kataluuden hän\nymmärsi, oli heittänyt hänen sieluunsa kaameaa valoa.\n\n\"Antakaa hänen olla!\" huusivat toiset.\n\nRastignac pani käsivartensa ristiin eikä puhunut mitään.\n\n\"Tehkäämme loppu tästä Judas-jutusta\", sanoi maalari kääntyen rouva\nVauquerin puoleen. \"Rouva, ellette aja Michonneauta ulos ovesta,\nniin me jätämme kaikki teidän kojunne ja kerromme kaikkialla,\nettä täällä ei ole muuta kuin urkkijoita ja karanneita vankeja.\nPäinvastaisessa tapauksessa vaikenemme kaikki tästä tapahtumasta, joka\npohjimmaltaan saattaa sattua parhaimmissakin piireissä niin kauan kuin\nkaleerilaisille ei polteta merkkiä otsaan ja kielletä pukeutumasta\npariisilaisen porvarin asuun ja tekemästä mokomia kepposia.\"\n\nTämä puhe teki rouva Vauquerin terveeksi kuin ihmeen voimalla, hän\nnousi, pani käsivartensa ristiin ja aukaisi kirkkaat silmänsä, joissa\nei ollut kyynelten jälkeäkään.\n\n\"Mutta, hyvä herra, tahdotteko siis minun taloni turmiota? Ensinnäkin\nhra Vautrin... Oh, hyvä Jumala\", keskeytti hän, \"minä en voi olla\nmainitsematta häntä hänen kunniallisella nimellään! Nähkää\", jatkoi\nhän, \"sen kauttahan nyt on yksi huone tyhjänä, ja te tahdotte toimittaa\nminulle toisenkin vuokrattavaksi aikana, jolloin mistään ei tahdo saada\nasukkaita...\"\n\n\"Hyvät herrat, ottakaamme hattumme ja menkäämme syömään Sorbonneen,\nFlicoteauxin ruokalaan\", sanoi Bianchon.\n\nRouva Vauquer laski silmänräpäyksessä, kumpiko vaihtoehto oli\nedullisempi ja meni neiti Michonneaun luo.\n\n\"Kuulkaa, rakas ystävä, ettehän tahdo minun taloni tuhoa, mitä?\nNäettehän, mihin äärimmäisyyksiin nuo herrat minut pakottavat; menkää\nte huoneeseenne täksi iltaa.\"\n\n\"Ei ensinkään\", huusivat ruokavieraat, \"me tahdomme, että hän poistuu\ntalosta heti.\"\n\n\"Mutta neiti-parkahan ei ole syönyt päivällistä\", sanoi Poiret säälivin\näänin.\n\n\"Menköön syömään minne tahtoo\", huudettiin taas.\n\n\"Ulos urkkija!\"\n\n\"Ulos urkkijat!\"\n\n\"Hyvät herrat\", huudahti Poiret, joka äkkiä tunsi rohkeutta, jota\nrakkaus antaa pässinpäillekin, \"antakaa arvoa sukupuolelle!\"\n\n\"Urkkijoilla ei ole sukupuolta\", sanoi maalari.\n\n\"Hyvät herrat, tämä on siivotonta. Ei sitä ihmisiä näin vain ilman\nmuuta ulosajeta. Me olemme maksaneet, me jäämme\", sanoi Poiret pannen\nhatun päähänsä ja istuutuen tuolille neiti Michonneaun viereen.\n\n\"Ilkimys\", sanoi maalari hänelle koomillisen näköisenä, \"pikku ilkimys,\nala mennä!\"\n\n\"Mitä tässä jaaritellaan? Ellette te mene, niin menemme me kaikki\nmuut\", sanoi Bianchon.\n\nJa kaikki ruokavieraat menivät saliin päin.\n\nNeiti Michonneau nousi.\n\n\"Menee! -- Ei mene! -- Menee! -- Ei mene!\"\n\nNämä vuorohuutelut ja läsnäolijain ilmetty vihamielisyys saivat\nneiti Michonneaun lähtemään, kun hän ensin oli puoliääneen asettanut\nemännälle erinäisiä ehtoja.\n\n\"Minä menen rouva Buneaudin luo\", sanoi hän sitten uhkaavin äänin.\n\n\"Menkää minne tahdotte, neiti\", sanoi rouva Vauquer, joka piti julmana\nsolvauksena, että tämä valitsi juuri talon, jonka kanssa hän kilpaili\nja joka niin ollen oli hänelle vastenmielinen. \"Menkää Buneaudin luo,\nsiellä saatte viiniä, joka kääntää sisuksenne nurin, ja astioita, jotka\non ostettu tunkioiden tonkijoilta.\"\n\nRuokavieraat asettuivat kahteen riviin mitä syvimmän hiljaisuuden\nvallitessa. Poiret katsoi niin hellästi neiti Michonneauta, oli\nniin naiivin epäröivä, pitikö hänen mennä mukaan vai jäädä, että\nruokavieraat hyvillään neiti Michonneaun lähdöstä alkoivat nauraa.\n\n\"Hei, hei, hei, Poiret!\" huusi maalari. \"No, hup-laa hup!\"\n\nMuseonvirkamies alkoi leikkisästi laulaa alkua tunnetusta romanssista:\n\n    \"Kun lähti Syyriahan\n    nuori, kaunis Dunois...\"\n\n\"No, menkää toki, mielennehän kuitenkin tekee; _trahit sua quemque\nvoluptas_!\" sanoi Bianchon.\n\n\"Kukin seuraa omaa hempukkaansa, vapaa käännös Virgiliuksen mukaan\",\nsanoi yksityisopettaja.\n\nKun neiti Michonneau katsahti Poiretiin ikäänkuin olisi tahtonut\ntarttua hänen käsipuoleensa, ei Poiret voinut vastustaa, vaan tarjosi\nhänelle käsivartensa. Ruokavieraat taputtivat nauraen käsiänsä.\n\n\"Mainiota! -- Kas niin, Poiret! -- Apollo-Poiret! -- Mars-Poiret! --\nRohkea Poiret!\"\n\nSamassa astui sisään eräs lähetti ja antoi kirjeen rouva Vauquerille,\njoka sen luettuaan lusahti tuolilleen.\n\n\"Nyt on parasta polttaa koko talo! Taas uusi salamanisku! Nuori herra\nTaillefer on kuollut kello kolme. Rouva Couture ja Victorine pyytävät\nminua lähettämään heidän tavaransa: he jäävät asumaan tytön isän luo.\nHra Taillefer antaa tyttärensä pitää rouva Couturen seuranaisenaan.\nNeljä huonetta tyhjänä, viisi ruokavierasta vähemmän!...\"\n\nHän oli vähällä purskahtaa itkuun.\n\n\"Mikä kirous minun taloani on kohdannut!\"\n\nKadulta kuului äkkiä talon eteen pysähtyväin rattaiden kolinaa.\n\nGoriot ilmestyi äkkiä, kasvot säteilevinä ja onnesta punertavina, kuin\nnuortuneena.\n\n\"Goriot ajurilla!\" sanoivat ruokavieraat. \"Nyt tulee maailmanloppu!\"\n\nUkko meni suoraan Eugènen luo, joka seisoi miettiväisenä nurkassa, ja\ntarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Tulkaa!\" sanoi hän hilpeästi.\n\n\"Ettekö siis tiedä, mitä on tapahtunut?\" kysyi Eugène. \"Vautrin oli\nrikollinen, joka vast'ikään on vangittu, ja nuori Taillefer on kuollut.\"\n\n\"No, mitä se meille kuuluu?\" vastasi ukko Goriot. \"Minä syön\npäivällistä tyttäreni kanssa, teidän asunnossanne, ymmärrättekö? Hän\nodottaa teitä, tulkaa!\"\n\nHän veti Rastignacia niin lujasti käsipuolesta, että sai hänet\nliikkeelle ja näytti vievän hänet mennessään puoliväkisin.\n\n\"Syömään!\" huusi maalari.\n\nKukin asettui tuolilleen pöydän ääreen.\n\n\"Tänään on sitten kaikki nurinpäin\", sanoi pitkä Sylvia. \"Minun\nlammasmuhennokseni on palanut pohjaan. Mutta mikäs auttaa: syökää se\nsemmoisenaan!\"\n\nRouva Vauquer oli masennuksesta mykkänä, kun pöydän ääressä istui\nvain kymmenen kahdeksantoista asemesta; mutta jokainen koetti häntä\nlohduttaa ja rohkaista. Aluksi keskusteltiin Vautrinista ja päivän\ntapahtumista, sitten, kuinka sanat sattuivat aihetta antamaan,\nkaksintaisteluista, vankiloista, oikeuslaitoksesta, lakien muuttamisen\ntarpeellisuudesta, kunnes lopulta oltiin sadan peninkulman päässä\nJacques Collinista, Victorinesta ja hänen veljestään. Vaikka heitä oli\nvain kymmenen, pitivät he ääntä kahdenkymmenen edestä ja näyttivät\ntavallista lukuisammilta; siinä koko ero tämän ja eilisen päivällisen\nvälillä. Tavanmukainen huolettomuus, joka vallitsee itsekkäissä\npiireissä, joiden joka päivä pitää saada jokin uusi Pariisin tapahtuma\nhampaisiinsa, sai vallan, ja yksinpä rouva Vauquerkin alkoi rauhoittua\nkuullessaan pitkän Sylvian luottavaisen äänen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä päivä oli aina iltaansa asti oleva kuin näköhäiriötä Eugènelle,\njoka lujasta luonnostaan ja hyvästä päästään huolimatta ei ollut\nsaada ajatuksiaan järjestykseen, kun hän istui ajopeleissä ukko\nGoriotin vieressä, jonka puhelu ilmaisi tavatonta iloa ja kaikui hänen\nkorvissaan, päivän mielenjärkytysten jälkeen, kuin jonkinlainen unissa\nkuultu juttelu.\n\n\"Se valmistui tänä aamuna. Me syömme päivällistä yhdessä kaikki kolme,\nyhdessä! ymmärrättekö? Neljään vuoteen en ole syönyt Delphineni, pikku\nDelphineni kanssa. Nyt saan pitää häntä luonani koko illan. Me olemme\nolleet teidän asunnossanne aamusta alkaen. Minä olen tehnyt työtä\nkuin juhta, paitahihasillani. Minä autoin kantamaan ylös huonekaluja.\nAh, te ette aavista, kuinka herttainen hän on pöydässä, hän pitää\nhuolta minusta: 'mutta syökää toki tätä, isä, tämä on hyvää.' Vaikka\nen minä silloin saa syötyä. Oh, siitä on kauan, kun olen ollut niin\nhäiritsemättä hänen kanssaan, kuin nyt saamme olla!\"\n\n\"Mutta\", sanoi Eugène, \"onko sitten maailma tänäpäivänä nurin?\"\n\n\"Nurinko?\" vastasi ukko Goriot. \"Joka ei vielä milloinkaan ole ollut\nniin hyvin kohdallaan! Kaduilla näkee vain iloisia kasvoja, ihmisiä,\njotka kättelevät tai suutelevat toisiaan, onnellisia ihmisiä, ikäänkuin\nkaikki olisivat menossa syömään tyttärensä luo, herkuttelemaan\nvalikoitua päivällistä, jonka hän minun läsnäollessani tilasi Café des\nAnglaisin isännältä. Vaikka hänen seurassaan kitkerinkin pala maistuisi\nhyvältä kuin hunaja.\"\n\n\"Minä alan virota elämään\", sanoi Eugène.\n\n\"Ajakaahan toki, kuski!\" huusi ukko Goriot avaten edessäolevaa lasia.\n\"Antakaa mennä nopeammin, saatte viisi frangia juomarahaa, jos viette\nminut kymmenessä minuutissa perille, tiedättehän.\"\n\nTämän lupauksen kuultuaan lennätti kuski ajopelejään läpi Pariisin\nhurjaa vauhtia.\n\n\"Se ajaa niin hitaasti, tuo kuski\", sanoi ukko Goriot.\n\n\"Mutta minne te minua oikeastaan viette?\" kysyi Eugène.\n\n\"Omaan asuntoonne\", vastasi ukko Goriot.\n\nAjuri pysäytti Artois-kadulla. Ukko astui ensimmäisenä ulos ja heitti\nkymmenen frangia kuskille tuhlaavaisena kuin leskimies, joka ei ilonsa\npuuskassa pidä väliä mistään.\n\n\"No, mennään taloon\", sanoi hän Rastignacille saattaen hänet yli\npihan, uuden ja kauniinnäköisen talon kolmannessa kerroksessa olevan\nhuoneiston ovelle.\n\nUkko Goriotin ei tarvinnut soittaa. Thérèse, rouva de Nüssingenin\nkamarineiti, avasi heille oven. Eugène näki tulleensa hienoon\npoikamiehen huoneistoon, johon kuului eteinen, pieni sali, makuuhuone,\nja puutarhan puolella työhuone. Pienessä salissa, jonka kalustus ja\nkoristelu oli niitä siroin ja aistikkain, huomasi hän kynttilöiden\nvalossa Delphinen, joka nousi nojatuolilta takkavalkean vierestä,\nasetti tulenvarjostimensa kamiinalle ja sanoi hänelle ääni täynnä\nhellyyden sävyä:\n\n\"Teitä on siis täytynyt lähteä hakemaan, herra, joka ette mitään\nymmärrä!\"\n\nThérèse poistui. Eugène syleili Delphineä, puristi häntä lujasti ja\nitki ilosta. Vastakohta sen välillä, mitä hän tässä näki, ja sen,\nmitä äsken oli nähnyt tänä päivänä, jolloin niin monta järkytystä\noli väsyttänyt sydäntä ja päätä, oli niin jyrkkä, että se aiheutti\nRastignacissa tällaisen hermokohtauksen.\n\n\"Tiesinhän minä, että hän rakasti sinua\", kuiskasi ukko Goriot\ntyttärelleen, kun Eugène masennuksissa istui nojatuolissa saattamatta\nsanoa sanaakaan tai vielä käsittää, millä tavoin tämä uusi taika oli\ntapahtunut.\n\n\"Tulkaahan sentään katsomaan\", sanoi rouva de Nüssingen hänelle\ntarttuen häntä käteen ja saattaen toiseen huoneeseen, jonka\nseinäverhot, huonekalut ja pienimmätkin yksityiskohdat muistuttivat,\nvaikka vain pienemmässä mittakaavassa, Delphinen huonetta.\n\n\"Täältä puuttuu vuode\", sanoi Rastignac.\n\n\"Niin tekee\", vastasi Delphine punastuen ja puristaen hänen kättään.\n\nEugène katsahti häntä ja, nuori kun oli, ymmärsi, kuinka paljon\ntodellista kainoutta on rakastavan naisen sydämessä.\n\n\"Te olette olento, jota täytyy jumaloida aina\", kuiskasi rouva hänen\nkorvaansa. \"Niin, minä rohkenen sen teille sanoa, me kun ymmärrämme\ntoisiamme niin hyvin: jota kuumempi ja hartaampi rakkaus on, sitä\nenemmän pitää sitä peittää ja salata. Älkäämme ilmaisko salaisuuttamme\nkenellekään.\"\n\n\"Enkö muka minä sitten ole kukaan, minä?\" nurisi ukko Goriot.\n\n\"Tehän tiedätte hyvin, että te olette _me_, te...\"\n\n\"Ah, näin juuri olen toivonut. Te ette kiinnitä minuun huomiota,\nettehän? Minä menen ja tulen niinkuin hyvä henki, joka on kaikkialla ja\njonka tiedetään olevan läsnä, vaikka ei nähdä. No Delphinette, Ninette,\nDedel! Enkö ollut oikeassa, kun sanoin sinulle: 'Artois-kadun varrella\non siro huoneisto, kalustakaamme se hänelle!' Sinä et tahtonut. Ah,\nminäpä se olen sinun ilosi isä, niinkuin päiviesi. Isien täytyy aina\nantaa ollakseen onnellisia. Alituinen antaminen, se se on isänä\nolemista.\"\n\n\"Mitä sanoitte?\" kysyi Eugène.\n\n\"Niin, hän ei tahtonut, hän pelkäsi ihmisten tuhmia puheita, ikäänkuin\nmaailman juorut vastaisivat onnea! Mutta kaikki naiset tahtoisivat\nunelmissaan tehdä niinkuin hän on tehnyt...\"\n\nUkko Goriot puheli yksikseen, rouva de Nüssingen oli vienyt Rastignacin\ntyöhuoneeseen, missä kuulin suukkosen muiske, niin kevyesti kuin se\notettiinkin. Tästä huoneesta, joka oli yhtä loisteliaasti sisustettu\nkuin muukin huoneisto, ei muuten puuttunut mitään.\n\n\"Onko teidän toivomuksenne oikein arvattu?\" kysyi rouva, kun palattiin\nsaliin, missä istuttiin pöytään.\n\n\"On, liiankin hyvin\", vastasi Eugène. \"Ah, ettenkö antaisi arvoa\nihanain unelmien toteuttamiselle, missä on nuoren, loisteliaan elämän\nkaikki runous, mutta en saata vastaanottaa tätä teiltä, minä olen vielä\nliian köyhä voidakseni...\"\n\n\"Kas, kas, vai aletaan tässä jo vastustella\", sanoi Delphine leikkisän\narvovallan sävyin ollen närkästyvinään, niinkuin naiset ainakin\njostakin estelystä voidakseen sen sitä helpommin haihduttaa.\n\nEugène oli tämän päivän kuluessa käynyt käräjiä itsensä kanssa siksi\nvakavasti, ja Vautrinin vangitseminen, joka osoitti, mihin kuiluun hän\noli ollut syöksymässä, oli siksi syvästi vaikuttanut hänen jalompiin\ntunteisiinsa, että hän ei tästäkään hyväilevästä houkuttelusta\nsaattanut luopua arvostaan. Hän oli siitä syvästi suruissaan.\n\n\"Mitä?\" sanoi rouva de Nüssingen. \"Kieltäydyttekö todellakin?\nTiedättekö, mitä semmoinen hylkäys merkitsee? Te epäilette\ntulevaisuutta, ette uskalla sitoa itseänne minuun. Te pelkäätte siis\npettävänne minun kiintymykseni. Jos te rakastatte minua, jos minä...\nrakastan teitä, miksi kartatte niin pientä kiitollisuuden velkaa?\nJos tietäisitte, mikä ilo minulla on ollut puuhatessani kuntoon tätä\nasumusta, ette epäröisi, vaan pyytäisitte minulta anteeksi. Minähän\nolin saanut teiltä rahaa, olen vain käyttänyt sitä hyvin, siinä kaikki,\nTe luulette olevanne suuri, mutta olette pikkumainen. Te pyydätte\npaljon enemmän... (Ah, huoahti hän havaitessaan Eugènen intohimoisen\nkatseen) mutta rupeatte empimään joutavia. Jos ette minua rakasta, no,\nsilloin älkää suostuko. Minun kohtaloni on yhdessä sanassa. Lausukaa\nse! -- Isä, saattakaa hänet toki järkiinsä\", lisäsi hän kääntyen isänsä\npuoleen hetkisen kuluttua. \"Eikö hän usko, että minä olen yhtä arka\nmeidän kunniastamme kuin hän itse?\"\n\nUkko Goriot hymyili koko ajan nähdessään ja kuullessaan tätä viehkeää\nkinastelua.\n\n\"Lapsi! Tehän olette vasta elämään astumassa\", jatkoi Delphine tarttuen\nEugènen käteen. \"Teidän edessänne on este, joka sangen monelle olisi\nylipääsemätön; naisen käsi avaa sen teille, ja te peräydytte! Mutta\ntehän tulette onnistumaan, te luotte itsellenne loistavan omaisuuden,\nmenestys on kirjoitettu teidän kauniille otsallenne. Voittehan silloin\nantaa minulle takaisin, mitä lainaan teille nyt! Eivätkö entisajan\nnaiset antaneet kavaljeereilleen varuksia, miekkoja, kypäreitä,\npanssaripaitoja, ratsuja, jotta nämä menisivät turnajaisiin heidän\nnimissään? No niin, Eugène, se mitä minä tarjoan teille, on nykyajan\naseistusta, joka on välttämätön jokaiselle, joka tahtoo olla jotakin.\nMahtaa olla siro se ullakkoloukko, missä asutte, jos se muistuttaa isän\nkamaria! Kas, emmehän lainkaan ole alkaneet syödä! Tahdotteko todella\nsurettaa minua? Vastatkaa siis!\" sanoi hän pudistaen Eugènen kättä. --\n\"Hyvä Jumala, isä; pane hänet muuttamaan mielensä, taikka minä menen\nenkä palaja ikinä!\"\n\n\"Minä teen sen\", sanoi ukko Goriot tyynesti. \"Rakas Eugène-herra,\nlainaattehan te rahaa juutalaisilta, eikö totta?\"\n\n\"Täytyy joskus\", myönsi tämä.\n\n\"Hyvä, siinä oltiin, nyt te olette kiinni!\" jatkoi ukko vetäen\ntaskustaan huonon, kuluneen nahkalompakon. \"Minä olen ruvennut\njuutalaiseksi, minä olen maksanut kaikki laskut, ne ovat tässä. Te\nette ole velkaa senttiäkään mistään siitä, mitä täällä on. Summa ei\nole suuri, korkeintaan viisituhatta frangia. Minä lainaan ne teille.\nMinulta ette voi kieltäytyä ottamasta, minä en ole nainen. Te annatte\nminulle siitä kirjallisen tunnustuksen, ja maksatte lainan tuonnempana.\"\n\nEugène ja Delphine katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä ja heidän\nsilmänsä vettyivät. Rastignac puristi ukon kättä.\n\n\"No mitä! Olettehan te minun lapsiani!\" sanoi Goriot.\n\n\"Mutta, isäkulta\", kysyi rouva de Nüssingen, \"miten te sen teitte?\"\n\n\"Vai siinä sitä ollaan!\" vastasi ukko. \"Kun sain sinut päättämään\ntoimittaa hänet asumaan lähellesi, kun sitten näin hänen ostelevan\ntavaroita kuin morsiamelle, minä ajattelin: 'hän joutuu vielä pulaan!'\nAsianajaja väittää, että oikeudenkäynti siitä, että puolisosi määrätään\nluovuttamaan omaisuutesi omaan haltuusi, kestää yli kuusi kuukautta.\nHyvä. Minä möin tuhannenkolmensadanviidenkymmenen frangin vakinaiset\nkorkoni; viidellätoistatuhannella frangilla ostin tuhannenkahdensadan\nfrangin luotettavan elinkoron, ja maksoin nämä tavarat pääoman\njäännöksellä, lapseni. Minulla on ullakkokerroksessa huone, josta\nmaksan viisikymmentä écuta vuodessa; minä voin elää kuin prinssi\nneljälläkymmenellä soulia päivässä ja minulle jää vielä säästöä.\nMinä en kuluta mitään, tarvitsen tuskin vaatteita. Silläpä minä nyt\nkahden viikon ajan olen naureskellut partaani: 'He tulevat olemaan\nonnellisia!' No, ettekö ole sitten onnellisia?\"\n\n\"Oi isä, isä!\" sanoi rouva de Nüssingen kiepsahtaen isänsä syliin,\nsuuteli häntä, silitteli valkopartaisia poskia, ja kostutti kyynelillä\nukon vanhoja, kuihtuneita, mutta kirkastuneita kasvoja.\n\n\"Rakas isä, te vasta isä olette. Ei, ei ole toista sellaista isää\ntaivaan alla. Eugène piti teistä jo ennen, kuinka rakastaakaan hän\nteitä nyt!\"\n\n\"Mutta, lapset\", sanoi ukko Goriot, joka kymmeneen vuoteen ei\nollut tuntenut tyttärensä sydämen sykkivän omaansa vasten, \"mutta\nDelphinette, sinähän saat minut kuolemaan ilosta! Minun sydänparkani\npakahtuu. Herra Eugène, me olemme jo kuitit!\"\n\nJa ukko puristi tytärtänsä niin hurjan voimakkaasti, että tämä sanoi:\n\n\"Ai, se tekee kipeää!\"\n\n\"Tekikö kipeää?\" kysyi ukko kalveten.\n\nHän katseli tytärtänsä yli-inhimillisin surun sävyin. Voidakseen oikein\nkuvata tämän isyyden Kristuksen kasvot, pitäisi etsiä vertauksia niistä\nmielikuvista, joita maalaustaidon mestarit ovat luoneet kuvatakseen\nihmisten Vapahtajan kärsivää rakkautta maailmoiden hyväksi. Ukko Goriot\nsuuteli varovasti uumavyötä, jota hänen käsivartensa oli liiaksi\npuristanut.\n\n\"Ei, ei, enhän tehnyt sinulle pahaa?\" toisteli hän hymyillen; \"sinä\nminulle teit kipeää huutaessasi: 'Se maksaa paljon enemmän'\", kuiskasi\nhän tyttärensä korvaan suudellen sitä varovasti; \"mutta hänelle täytyi\njotakin syöttää, muuten hän olisi suuttunut.\"\n\nEugène oli jähmettynyt tuon miehen rakkauden tyhjentymättömyydestä ja\nkatseli häntä lapsellisesti ihaillen.\n\n\"Minä koetan tulla kaiken tämän arvoiseksi\", huudahti hän.\n\n\"Oi, Eugène, se oli kauniisti sanottu!\"\n\nJa rouva de Nüssingen suuteli häntä otsalle.\n\n\"Hän on hylännyt sinun vuoksesi neiti Tailleferin ja hänen\nmiljoonansa\", sanoi ukko Goriot. \"Niin, se pikku neiti rakasti teitä,\nja veljensä kuoltua on hän nyt rikas kuin Kroisos.\"\n\n\"Oh, mitä te semmoisia puhutte?\" huudahti Rastignac.\n\n\"Eugène\", kuiskasi Delphine hänen korvaansa, \"tänä iltana minulla on\neste. Mutta minä rakastan teitä ikuisesti.\"\n\n\"Tämä on ihanin päivä, mitä minulla on ollut teidän naimisiinmenonne\njälkeen!\" huudahti ukko Goriot. \"Antakoon Jumala minulle kuinka suuria\nkärsimyksiä tahansa, kunhan vain ei tee sitä teidän kauttanne, niin\nminä ajattelen: 'Tämän vuoden helmikuussa olin minä hetken onnellisempi\nkuin kukaan ihminen saattaa olla koko elämänsä aikana!' -- Katso minua,\nFifine!\" sanoi hän tyttärelleen. -- \"Hän on hyvin kaunis, eikö ole?\nSanokaa, oletteko tavannut monta naista, jolla on niin kauniit värit ja\nniin sirot poskikuopat? Ette, eikö totta? Ja minä, minähän sen ihanan\nnaisen olen tehnyt! Sitäpaitsi, kun te teette hänet onnelliseksi,\ntulee hän vielä tuhannen kertaa kauniimmaksi. Minä joudan menemään\nhelvettiin, ystäväni\", sanoi hän, \"jos tarvitsette minun osuuttani\nparatiisissa, minä annan sen teille. Syökäämme, syökäämme\", toisteli\nhän tietämättä enää mitä puhui, \"kaikki on meitä varten.\"\n\n\"Isäparka!\"\n\n\"Jos tietäisit, lapseni\", sanoi ukko nousten, tarttuen tyttärensä\npäähän ja suudellen sen hiuspalmikoita, \"kuinka vähällä voit tehdä\nminut onnelliseksi! Tule katsomaan minua joskus, minä olen tuolla\nyläkerrassa, täältä ei ole sinne kuin pari askelta. Lupaa se minulle,\nsano!\"\n\n\"Lupaan, rakas isä.\"\n\n\"Sano vielä!\"\n\n\"Lupaan, isäkulta.\"\n\n\"Älä puhu enää, minä panisin sinut sanomaan sen sata kertaa, jos minun\ntahtoni tapahtuisi. Ruvetaan syömään.\"\n\nKoko ilta kului tällaisiin lapsellisuuksiin, ja ukko Goriot oli\nlapsekkain kaikista kolmesta. Pani pitkälleen tyttärensä jalkain eteen\nsuudellakseen niitä; katsoi häntä silmiin kauan; hieroi päätään hänen\nhamettaan vasten; sanalla sanoen teki kaikkinaisia hullutuksia kuin\nolisi ollut nuorin ja hellin rakastaja.\n\n\"Näettehän\", sanoi Delphine Eugènelle, \"kun isä on mukana, täytyy\nkokonaan omistautua hänelle. Se voi kuitenkin joskus käydä\nkiusalliseksi.\"\n\nEugène, joka jo useita kertoja oli tuntenut mustasukkaisuuden puuskia,\nei saattanut nuhdella tätä sanaa, joka sisälsi kaiken kiittämättömyyden\nperiaatteen.\n\n\"Entä milloin huoneisto on täysin valmis?\" kysyi Eugène katsellen\nympäri huonetta. \"Täytyykö meidän siis eritä tänä iltana?\"\n\n\"Täytyy; mutta huomenna te tulette syömään päivällistä luokseni\",\nvastasi Delphine hienosti. \"Huomenna on Italien-ilta.\"\n\n\"Minä tulen permannolle\", sanoi ukko Goriot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli puoliyö. Rouva de Nüssingenin vaunut odottivat. Ukko Goriot ja\nylioppilas palasivat Vauquerin taloon keskustellen Delphinestä yhä\nenemmän innostuen; se aiheutti omituisen sanakiistan näiden kahden\nvoimakkaan rakkauden edustajain välillä. Eugène ei voinut olla\ntunnustamatta, että isänrakkaus, jota ei samentanut mikään itsekäs\npyyde, oli pysyväisempi ja laajempi kuin hänen. Sen esine oli aina\npuhdas ja kaunis isälle, jonka jumaloimia enensi koko entisyys ja\ntulevaisuus.\n\nHe tapasivat rouva Vauquerin istumassa kamiinan ääressä yksinään\nSylvian ja Christophen välissä. Vanha emäntä istui siinä kuin Marius\nKartagon raunioilla. Hän odotti kahta viimeistä asukasta, jotka hänellä\nenää oli jäljellä, ruikutellen Sylvian kanssa. Vaikka lordi Byronin\nTasson suuhun panemat valitukset ovat kylläkin vaikuttavia, ovat ne\nkuitenkin kaukana niiden vaikerrusten syvästä vilpittömyydestä, jotka\nrouva Vauquerin suusta pursuivat.\n\n\"Huomenaamulla ei sitten ole kuntoonpantavana muuta kuin kolme\nkuppia kahvia, Sylvia. Talo tyhjänä, eikö siitä voi sydän pakahtua?\nMitä on elämä ilman asukkaitani? Ei yhtään mitään. Kaikki ihmiset\npoissa! Jäljellä vain huonekalut. Mitä syntiä olen tehnyt, että minua\nnäin rangaistaan? Meillähän on vihanneksia ja perunoita varattu\nkahtakymmentä henkeä varten. Poliisi minun talossani! Täst'edes täytyy\nsyödä vain perunoita. Täytynee lähettää pois tuokin Christophe!\"\n\nSavoialainen, joka nukkui, heräsi äkkiä ja kysyi: \"Mitä, rouva?\"\n\n\"Poikaparka! Hän on kuin valpas talonkoira\", sanoi Sylvia.\n\n\"Ja vielä tämä kuollut kausi, itsekullakin on asuntonsa! Mistä minulle\ntipahtaa vuokralaisia? Minä tullen hulluksi. Ja se Michonneau-syöjätär,\njoka vei minulta vielä Poiretin! Mitä hän on tehnyt kiinnittääkseen sen\nmiehen itseensä niin, että se seuraa häntä kuin koira?\"\n\n\"Ah\", sanoi Sylvia heilauttaen päätään, \"niillä mokomilla on omat\nkonstinsa.\"\n\n\"Se herra Vautrin-parka, josta ne tekivät rikollisen\", jatkoi leski,\n\"Sylvia, se menee yli minun ymmärrykseni, minä en osaa sitä vielä\nuskoa. Niin hauska mies, joka joi gloriakin viidentoista frangin\narvosta kuussa ja aina maksoi joka sentin.\"\n\n\"Ja oli antelias!\" sanoi Christophe.\n\n\"Siinä on jokin erehdys\", arveli Sylvia.\n\n\"Eikä sentään ole, hänhän tunnusti itse\", sanoi rouva Vauquer.\n\"Ja ajatella, että semmoista sattuu minun talossani, semmoisessa\nkaupunginosassa, jossa ei kulje kissakaan! Totisesti, minä uskon\nuneksivani! Sillä, näes, nähtiinhän Ludvig XVI teilattavan, nähtiin\nkeisari kukistuvan, tulevan takaisin ja kukistuvan uudelleen, mutta\nkaikki se oli mahdollisuuksien piiriä; mutta mitäs mahdollisuutta\non ruokaloita vastaan: voi lakata olemasta kuningas, mutta ainahan\ntäytyy syödä; ja kun kunniallinen nainen, syntyjään de Conflans,\nantaa päivällistä ja niinkin hyvää, niin ellei ole suorastaan\nmaailmanloppu... Mutta siinäpä se on, nyt tulee maailmanloppu!\"\n\n\"Mutta ajatelkaa, että neiti Michonneau, joka teille kaiken tämän pahan\nteki, saa -- niin ainakin sanotaan -- tuhannen écuta korkoja\", sanoi\nSylvia.\n\n\"Älä puhu minulle siitä, se on katala pahantekijä!\" sanoi rouva\nVauquer. \"Ja hän menee sitten vielä kaiken päälle Buneaudin luo!\nMutta hän saattaa tehdä vaikka mitä, hänen on täytynyt aikoinaan\ntehdä kauheita asioita, tappaa, varastaa. Hänet se pitäisi viedä\nkuritushuoneeseen sen herttaisen miesparan asemesta...\"\n\nSamassa Eugène ja ukko Goriot soittivat.\n\n\"Ah, siinä viimeiset kaksi uskollista\", huokasi leski.\n\nNuo kaksi uskollista, joilla nyt oli vain hyvin hämärä muisto taloa\nkohdanneista onnettomuuksista, ilmoittivat oikopäätä emännälle\nmuuttavansa asumaan Chaussée-d'Antinin kaupunginosaan.\n\n\"Ah, Sylvia\", sanoi leski, \"siinä meni viimeinen, valtti! -- Te\nolette antaneet minulle kuoliniskun, hyvät herrat! Se sattui\nsuoraan sydänalaan. Tänä yhtenä päivänä olen tullut kymmenen vuotta\nvanhemmaksi. Minä tulen hulluksi, kautta kunniani! Mitä tehdä\nvihanneksilla? -- Ah niin, jos minun täytyy jäädä tänne yksin, niin\nsinä saat mennä tiehesi huomenna, Christophe! -- Hyvästi, herra, hyvää\nyötä!\"\n\n\"Mikä häneen on mennyt?\" kysyi Eugène Sylvialta.\n\n\"Hyvänen aika! Kaikki asukkaat ovat muuttaneet pois tämänpäiväisten\ntapausten tähden. Se sekoittaa hänen päänsä. Kas, minä kuulen\nhänen itkevän. Se tekee hänelle hyvää. Siitä asti kuin tulin hänen\npalvelukseensa, en ole kertaakaan ennen nähnyt hänen kuivaavan\nsilmiänsä.\"\n\nSeuraavana päivänä oli rouva Vauquer omien sanojensa mukaan\nrauhoittunut. Joskin hän näytti masentuneelta niinkuin ainakin emäntä,\njoka oli menettänyt kaikki vuokralaisensa ja jonka elämä oli mennyt\nsekaisin, niin oli hän täysin selväpäinen ja näytti, mitä on todellinen\nsuru, syvä suru, suru, jonka aiheuttaa etujen loukkaaminen, tottumusten\njärkyttäminen. Eikä katse, jonka rakastaja luo lähtiessään niihin\npaikkoihin, joissa hänen lemmittynsä on asunut, ole surullisempi kuin\nse, minkä rouva Vauquer loi tyhjään pöytäänsä. Eugène lohdutti häntä\nsanomalla, että Bianchon, jonka vuokra-aika päättyi muutaman päivän\npäästä, epäilemättä tulee hänen tilalleen ja että museovirkamies\nusein oli lausunut halunsa muuttaa rouva Couturen huoneeseen ja että\nasukkaiden lukumäärä parin päivän päästä varmaan taas oli ennallaan.\n\n\"Jumala sananne kuulkoon, rakas herra, mutta onnettomuus on talossa.\nEnnen kymmentä päivää käy täällä kuolema, sen saatte nähdä\", sanoi\nrouva luoden synkeän katseen ruokasaliin. \"Kenen se noutanee?\"\n\n\"Parasta on muuttaa\", sanoi Eugène hiljaa ukko Goriotille.\n\n\"Rouva\", sanoi Sylvia tullen sisään hämmentyneenä, \"minä en ole kolmeen\npäivään nähnyt Mistigristä.\"\n\n\"Ah, jos minun kissani on kuollut, jos se on jättänyt talon, minä...\"\n\nLeskiparka ei lopettanut lausettaan, vaan pani kätensä ristiin ja\nhervahti nojatuolinsa selkämystää vastaan tämän kauhean enteen\nsatuttamana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolenpäivän aikaan, jolloin posti kannettiin Panthéonin\nkaupunginosassa, sai Eugène hienossa, de Beauséantin vaakunalla\nsuljetussa kuoressa olevan kirjeen. Se sisälsi hra ja rouva de\nNüssingenille osoitetun kutsun jo kuukausi sitten ilmoitettuihin\nsuuriin tanssiaisiin varakreivittären luona. Tähän kutsuun oli liitetty\nkirjelappunen Eugènelle:\n\n    \"Olen ajatellut, että te, herra de Rastignac, mielihyvin\n    ottaisitte tulkitaksenne minun tunteitani rouva de Nüssingenia\n    kohtaan; lähetän teille pyytämänne kutsun ja olen mieluisasti\n    tekevä kreivitär de Restaudin sisaren tuttavuutta. Tuokaa siis\n    luokseni tämä viehättävä henkilö, mutta tehkää se niin, ettei hän\n    ota kaikkea ystävyyttänne, sillä te olette siitä paljon velkaa\n    minulle sen vastikkeeksi, jota minä tunnen teitä kohtaan.\n\n                                  Varakreivitär _de Beauséant_.\"\n\n\"Mutta\", mietti Eugène lukien kirjeen toistamiseen, \"rouva de\nBeauséanthan sanoo tässä jokseenkin selvästi, että hän ei halua parooni\nde Nüssingenin tuloa.\"\n\nHän meni heti Delphinen luo, onnellisena voidessaan tuottaa tälle\nilon, jonka palkinnon hän epäilemättä oli saava. Rouva de Nüssingen\noli kylvyssä. Rastignac odotti budoirissa sellaisen levottomuuden\nvallassa, joka on luonnollista nuorelle miehelle, joka palaa halusta\nsaada vihdoinkin ottaa haltuunsa niin kauan liehitty lemmikkinsä. Ne\novat niitä tunteita, jotka eivät toistu nuorten miesten elämässä.\nEnsimmäisellä todellisella naisella, johon mies kiintyy, s.o.\nsellaisella, jonka hän tapaa Pariisin ylhäisön vaatimassa loistossa,\nei ole koskaan kilpailijaa. Rakkaus Pariisissa on aivan toista kuin\nrakkaus missä muualla tahansa. Siellä eivät miehet eivätkä naiset anna\npettää itseänsä kuluneilla fraaseilla liputetuilla joutavuuksilla,\njoita muualla tekopyhästi levitellään muka pyyteettömien tunteiden\nylle. Siellä ei riitä, että nainen tyydyttää vain sydämen ja aistimet,\nhän tietää täydellisesti, että hänellä on mitä suurimpia tehtäviä\ntäytettävänä niiden tuhansien turhuuksien suhteen, joista elämä on\nkokoonpantu. Siellä varsinkin on rakkaus kerskuvaa, häikäilemätöntä,\ntuhlailevaa, petollista ja prameilevaa. Jos Ludvig XIV:n hovin\nkaikki naiset kadehtivat neiti de la Vallièrea sellaisen intohimon\nherättämisestä, että se sai tuon suuren ruhtinaan unohtamaan, että\nhänen kalvosimensa maksoivat tuhannen écuta kumpikin, kun hän repi ne\nhelpottaakseen Vermandoisin herttuan pääsyä ylhäisöpiirien näyttämölle,\nmitä voi silloin vaatia muulta ihmiskunnalta? Olkaa nuoria, rikkaita,\nhienonimisiä, olkaa enemmän vielä, jos voitte; jota enemmän kasaatte\nmairittelun suitsutusta poltettavaksi palvottavanne edessä, sitä\nsuopeampi hän on teille, jos teillä ylimalkaan on palvottavaa. Rakkaus\non uskonto, ja sen kirkonmenot maksavat enemmän kuin kaikkien muiden\nuskontojen; se menee pois äkkiä ja menee kuin katupoika, joka merkitsee\ntiensä hävityksillä. Ylenpalttinen tunne on ullakoiden runoutta;\nilman sitä rikkautta, mitä siellä rakkaudesta tulisi? Jos näistä\npariisilaisen lakikirjan säännöksistä on poikkeuksia, tapaa niitä\nyksinäisyydessä, ihmisissä, jotka eivät ole antaneet yhteiskunnallisten\noppien vaikuttaa itseensä, jotka elävät jonkin kirkkaan lähteen luona,\njotka uskollisina sen vihersiimekselle, onnellisina saadessaan lukea\niäisyyden kieltä, jota heitä varten on kirjoitettu kaikkialle, ja\njota he jälleen tapaavat omassa itsessään, odottavat kärsivällisesti\nsiipiänsä halveksien maan lentimiä. Mutta Rastignac, samoin kuin\nuseimmat nuoret miehet, jotka ennakolta ovat maistaneet tämän maailman\nmakeutta, tahtoi esiintyä täysin aseistettuna kilpakentällä; sen kuume\noli tarttunut häneen ja hän tunsi kenties olevansa kyllin voimakas sitä\nhallitsemaan, tuntematta kuitenkaan tämän kunnianhimon keinoja tai\npäämäärää. Puhtaan ja pyhän, elämän täyttävän rakkauden puutteessa voi\ntästä vallanhimosta tulla jotakin kaunista, jos poistaa siitä kaikki\nomakohtaiset pyyteet ja asettaa päämääräkseen jonkin maan suuruuden.\nMutta ylioppilas ei vielä ollut saapunut sille asteelle, mistä mies\nvoi katsella elämän kulkua ja sitä arvostella. Eipä hän tätä ennen\nollut kokonaan irtautunut niiden raikkaiden ja ihanain ajatusten\ntenhosta, jotka niinkuin vihreä lehvistö verhoavat maaseudulla\nkasvaneiden lasten nuoruutta. Hän oli edelleenkin empinyt astumasta\npariisilaisen Rubiconin yli. Palavasta uteliaisuudestaan huolimatta\nhän oli aina säilyttänyt muutamia taka-ajatuksia siitä onnellisesta\nelämästä, jota oikea aatelismies viettää linnassaan. Mutta hänen\nviimeinenkin epäröintinsä oli haihtunut edellisenä iltana, kun hän oli\noleskellut omassa huoneistossaan. Nauttiessaan rikkauden näkyväisiä\netuja, niinkuin ja kauan oli nauttinut niitä näkymättömiä etuja,\njotka johtuvat syntyperästä, oli hän nylkenyt yltään maalaisnahkansa\nja hiljaa asettunut uuteen asemaan, josta hänelle kangasti kaunis\ntulevaisuus. Niinpä hän odottaessaan Delphineä, mukavasti istuen tässä\nsirossa budoirissa, joka oli hiukan kuin hänenkin omansa, näki olevansa\nniin kaukana viime vuonna Pariisiin saapuneesta Rastignacista, että\nkatsellessaan tätä muiston henkisillä silmillä, hän epäili, tokko hän\ntällä hetkellä oli lainkaan enää oman itsensä näköinen.\n\n\"Rouva on huoneessaan\", tuli Thérèse sanomaan. Rastignac tunsi\nväristystä.\n\nHän tapasi Delphinen istumassa nojatuolissaan valkean ääressä,\nraikkaana, levänneenä. Kun näki hänet näin musliinilaineilla\nlepäämässä, oli mahdoton olla vertaamatta häntä niihin kauniisiin\nIntian kasveihin, joiden hedelmät kasvavat kukkasissa.\n\n\"Vai on tultu jo nyt\", sanoi rouva hellästi.\n\n\"Arvatkaa, mitä teille tuon\", sanoi Eugène istuutuen hänen viereensä ja\ntarttuen käsivarteen suudellakseen kättä.\n\nRouva de Nüssingen vavahti ilosta lukiessaan kutsua. Hän loi Eugèneen\nkostean katseensa ja kävi kaulaan ja puristi povelleen tyydytetyn\nturhamielisyyden huumiossa.\n\n\"Ja teitäkö\" ('sinua', kuiskasi hän korvaan, 'mutta Thérèse on\npukuhuoneessa, meidän täytyy olla varovia') \"teitäkö minun on\nkiittäminen tästä onnesta? Niin, minä rohkenen sanoa sitä onneksi.\nEikö se, teidän kauttanne saatuna, ole enemmän kuin itserakkauden\ntyydytystä? Kukaan ei ole tahtonut esitellä minua niille piireille.\nTe pidätte minua tällä hetkellä ehkä pikkumaisena, pintapuolisena ja\nkevyenä pariisittarena; mutta ajatelkaa, ystäväni, että minä olen\nvalmis uhraamaan teille kaikki ja että, kun toivon hartaammin kuin\nmilloinkaan ennen päästä Faubourg Saint-Germainiin, se johtuu siitä,\nettä te olette siellä.\"\n\n\"Eikö teistä tunnu\", sanoi Eugène, \"kuin rouva de Beauséant tahtoisi\nsanoa, että hän ei halua nähdä parooni de Nüssingeniä tanssiaisissaan?\"\n\n\"Selvästi\", sanoi paroonitar antaen Eugènen kirjeen takaisin. \"Ne\nnaiset osaavat sanoa sopimattomuuksiakin sopivasti. Mutta vähät siitä,\nminä tulen. Sisareni pitäisi niinikään olla siellä, minä tiedän, että\nhän teettää hienoa pukua. Eugène\", lisäsi hän hiljaisemmin, \"hän\nmenee sinne haihduttamaan hirvittäviä epäluuloja. Te ette tiedä, mitä\nhuhuja hänestä on liikkeellä! Nüssingen kertoi minulle tänä aamuna,\nettä siitä eilen puhuttiin seurapiireissä julkisesti. Hyvä Jumala,\nmitä suojaa on naisten ja perheiden kunnialle? Minä tunsin itseni\nloukatuksi, haavoitetuksi sisarparkani puolesta. Muutamien kertoman\nmukaan on hra de Trailles kirjoittanut sadantuhannen frangin arvosta\nvelkasitoumuksia, jotka melkein kaikki ovat langenneet maksettaviksi,\nja joiden vuoksi häntä ahdistettiin. Tässä hätätilassa sanotaan\nsisareni myyneen eräälle juutalaiselle timanttinsa, ne kauniit\ntimantit, jotka olette hänellä nähnyt ja jotka ovat peruisin kreivi\nde Restaudin äidiltä. No niin, kahteen päivään ei ole puhuttu muusta\nkuin tästä. Minä olen kuitenkin saanut tietää, että Anastasia teettää\nkultakuteisen puvun ja tahtoo kiinnittää puoleensa kaikkien katseet\nrouva de Beauséantin luona esiintymällä siellä koko loistossaan ja\ntimantit yllään. Mutta minä en tahdo olla häntä huonompi. Hän on aina\nkoettanut masentaa minua, hän ei milloinkaan ole ollut hyvä minulle,\njoka kuitenkin olen tehnyt hänelle niin monta palvelusta, jolla aina\noli rahaa hänelle, kun häneltä puuttui... mutta jättäkäämme maailma;\ntänään minä tahdon olla onnellinen.\"\n\nRastignac oli vielä kello yhden aikaan yöllä rouva de Nüssingenin\nluona, joka tuhlatessaan hänelle rakastavaisten hyvästelyitä, jotka\novat niin täynnä tulossa olevia iloja, sanoi hänelle alakuloisena:\n\n\"Minä olen niin pelkuri, niin taikauskoinen -- tai, antakaa\naavistuksilleni mikä nimi tahansa -- että pelkään, että tämä onni\ntäytyy maksaa jollakin kauhealla katastroofilla.\"\n\n\"Lapsi\", sanoi Eugène.\n\n\"Vai minä se muka tänä iltana olen ollut lapsi\", vastasi Delphine\nnauraen.\n\nEugène palasi Vauquerin taloon varmana siitä, että lähtisi sieltä\nseuraavana päivänä ja tuudittautui matkan varrella niihin ihaniin\nunelmiin, joissa kaikki nuoret miehet uivat, kun heillä vielä on\nhuulillaan onnen maku.\n\n\"No?\" kysyi ukko Goriot, kun Rastignac kulki hänen ovensa ohi.\n\n\"Minä kerron teille kaikki huomenna\", vastasi Eugène.\n\n\"Kaikki, eikö niin?\" huusi ukko. \"Menkää nukkumaan. Huomenna alamme\nonnellisen elämämme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä odottivat Goriot ja Rastignac enää vain erään\napumiehen saapumista muuttaakseen pois, kun vähän ennen kello\nkahtatoista Neuve-Sainte-Genevièven kadulta kuului vaunujen kolinaa,\njotka pysähtyivät juuri Vauquerin talon portille. Rouva de Nüssingen\ntuli vaunuista ja kysyi, vieläkö hänen isänsä oli talossa. Sylvian\nmyöntävän vastauksen saatuaan hän astui keveästi portaita ylös. Eugène\noli omassa huoneessaan, naapurinsa sitä tietämättä. Hän oli aamiaista\nsyödessä pyytänyt ukko Goriotia toimittamaan pois hänenkin tavaransa,\nja heidän oli määrä tavata toisensa Artois-kadun varrella kello\nneljä. Mutta sillä välin kun ukko oli hakemassa kantajia, oli Eugène,\nkäytyään hät'hätää vastaamassa luennon nimenhuutoon, palannut kenenkään\nhuomaamatta suorittaakseen välinsä rouva Vauquerin kanssa, peläten,\nettä Goriot muuten innoissaan maksaisi hänenkin puolestaan. Emäntä\noli mennyt kaupungille. Eugène meni huoneeseensa tarkatakseen, ettei\nsinne ollut mitään unohtunut, ja oli tästä päähänpistosta hyvillään\nlöytäessään pöytälaatikostaan Vautrinille kirjoittamansa avoimen\ntunnusteen, jonka hän velkansa maksettuaan huolettomasti oli heittänyt\nsinne. Kun huoneessa ei ollut tulta, aikoi hän juuri repiä sen pieniksi\nkappaleiksi, kun hän tuntiessaan Delphinen äänen hätkähti ja jäi hiljaa\nkuuntelemaan, ajatellen, ettei Delphinellä voinut olla mitään häneltä\nsalattavaa. Sitten, ensimmäiset sanat kuultuaan, kiinnostui hän isän ja\ntyttären keskusteluun siinä määrin, ettei voinut olla kuuntelematta.\n\n\"Ah, isä\", sanoi rouva de Nüssingen, \"Jumalan kiitos, että tulitte\nvaatineeksi tiliä omaisuudestani ajoissa! Minähän olin joutumassa ihan\npuille paljaille. Voinko puhua?\"\n\n\"Voit. Talo on tyhjä\", vastasi ukko Goriot koleasti.\n\n\"Isä, mikä teidän on?\" kysyi rouva de Nüssingen.\n\n\"Sinä iskit minua kirveellä päähän\", vastasi vanhus. \"Jumala antakoon\nsen sinulle anteeksi, lapseni. Sinä et tiedä, kuinka paljon sinua\nrakastan; jos olisin sen tiennyt, et olisi vain noin yht'äkkiä puhunut\nsemmoisia asioita, kun kerran asia ei ole toivoton. Mitä niin tärkeää\nsitten on tapahtunut, että sinun täytyi tulla hakemaan minua täältä,\nkun me parin tunnin päästä olisimme olleet Artois-kadun varrella?\"\n\n\"Isäkulta, kuka katastroofin sattuessa voi välttää ensi vaistoansa?\nMinä olen hullu! Teidän asianajajanne paljasti meille vain\nhiukkaa aikaisemmin tulossa olevan onnettomuuden. Teidän vanha\nkauppakokemuksenne on meille ehdottomasti tarpeen, ja minä riensin sitä\nhakemaan niinkuin hukkuva tarttuu oksaan. Kun hra Derville havaitsi\nNüssingenin tekevän turhanpäiväisiä verukkeita, uhkasi hän haasteella\nilmoittaen, että oikeuden puheenjohtajan suostumus oli hänellä heti\nsaatavissa. Nüssingen tuli tänä aamuna minun luokseni kysymään,\nhalusinko ei vain hänen, vaan myöskin omaa tuhoani. Minä vastasin, että\nminä en näistä asioista tiennyt yhtään mitään muuta, kuin että minulla\noli omaa omaisuutta, jota minun piti saada itse hallita, ja että kaikki\nsitä koskevat toimenpiteet oli annettu minun asianajajani haltuun,\njoten minä en voinut asiaan millään tavoin puuttua enkä tarttua.\nNiinhän te käskitte minun sanomaan?\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi ukko Goriot.\n\n\"No niin\", sanoi Delphine, \"silloin selitti hän minulle asemansa. Hän\non kiinnittänyt kaikki omansa ja minun pääomani yrityksiin, jotka\nvasta ovat alulla -- ja joita varten on tarvinnut etukäteen suorittaa\nsuuria summia. Jos minä nyt puristan häneltä ulos myötäjäiseni,\non hänen pakko tehdä vararikko; mutta jos taas suostun odottamaan\nvuoden, sitoutuu hän kautta kunniansa antamaan omaisuuteni takaisin\nkaksin- tai kolminkertaisena: hän on näet sijoittanut minun pääomani\nerinäisten tonttien ostoon, jotka minä kaikki niin pian kuin kaikki on\nselvää, saan omikseni. Isä, hän oli tosissaan, minä olin kerrassaan\njärkytetty. Hän pyysi minulta anteeksi käytöstään, hän antoi minulle\nvapauteni, salli minun menetellä mieleni mukaan ehdolla, että minä\nantaisin hänen hoitaa asioita myöskin minun nimissäni. Hän lupasi,\ntodistaakseen vilpittömyyttään, että saisin milloin tahansa kutsua\nhra Dervillen toteamaan, olivatko ne kauppakirjat, joiden nojalla\nminä tulin tilusten omistajaksi, laillisessa kunnossa. Lyhyesti: hän\nantautuu minun valtaani kädet ja jalat sidottuina. Hän pyytää vain,\nettä saa kaksi vuotta hoitaa asioita ja etten minä talouteen tuhlaa\nenempää kuin hän on määrännyt. Hän todisti minulle, että kaikki, mitä\nvoi tehdä talon arvon säilyttämiseksi, oli tehty: hän oli maksanut pois\ntanssijattarensa ja ryhtynyt noudattamaan niin suurta säästäväisyyttä,\nkuin suinkin on mahdollista luottoa järkyttämättä. Minä pitelin häntä\npahasti, epäilin kaikkea pakottaakseni hänet sanomaan kaikki ja\nsaadakseni tietää koko totuuden: hän näytti minulle kirjansa ja lopulta\nhän itki. Minä en ole milloinkaan nähnyt miestä siinä tilassa. Hän oli\npoissa suunniltaan, hän uhkasi tappaa itsensä, hän houraili. Minun kävi\nhäntä sääli.\"\n\n\"Ja uskotko sinä sitä lörpöttelijää?\" huudahti ukko Goriot. \"Näyttelee!\nMinä olen tavannut saksalaisia kauppa-asioissa: he ovat melkein kaikki\nvilpittömän kunniallisia, mutta annas, että sen rehellisen kuoren\nalla onkin roisto, niin se onkin sitten suurempi roisto kuin muut.\nSinun miehesi pettää sinua. Hän on ahdingossa ja tahtoo käyttää sinun\nnimeäsi omansa asemesta: turvata itsensä epäiltävissä kaupoissa.\nHän on yhtä ovela kuin kavala; se on katala kaveri. Ei, ei, minä en\nmene Père-Lachaiseen jättämällä tyttäreni puille paljaille! Tunnen\nminäkin sentään vielä hiukan kauppa-asioita. Hän sanoo kiinnittäneensä\npääomansa erinäisiin yrityksiin. Hyvä on: sitä vastaamassa on siis\njoitakin arvoja, tunnusteita, välikirjoja. Näyttäköön ne ja tehköön\nvälinsä selväksi sinun kanssasi. Me valitsemme niistä parhaat, otamme\nne vastuullemme ja siirrämme ne nimelle _Delphine Goriot, parooni de\nNüssingenin puoliso ilman omaisuusyhteisyyttä_. Pitääkö hän meitä\nihan pähkähulluina, se pölhö? Luuleeko hän minun voivan sietää kahta\npäivää sitä ajatustakaan, että sinä joutuisit köyhäksi, leivättömäksi?\nEn kestäisi sitä yhtä päivää, en yhtä yötä, en kahta tuntia! Jos se\nolisi totta, kuolisin heti. Mitä! Minä olisin raatanut neljäkymmentä\nvuotta elämästäni, kantanut säkkejä selässäni, hikoillut tavattomasti,\nvain kieltäytynyt koko elämäni ajan teidän vuoksenne, enkelini,\njotka teitte minulle kaiken työn, joka taakan keveäksi; ja nyt minun\nomaisuuteni, minun elämäni, haihtuisi kuin haiku tuuleen! Minä kuolisin\nraivosta. Kautta kaiken pyhän maan päällä ja taivaassa, me otamme tämän\nselville, tarkastamme kirjat, kassan, yritykset. En nuku, en levähdä,\nen syö ennenkuin hän on minulle todistanut, että sinun omaisuutesi\non tallella viimeistä penniä myöten. Jumalan kiitos, sinulla on\nomaisuusero; maître Derville tulee olemaan sinun asianajajasi, hän\non onneksi rehellinen mies. Totisesti, saat pitää miljoonasi ja\nviidenkymmenentuhannen frangin korot, taikka minä panen Pariisin nurin!\nMinä käännyn Edustajakamarien puoleen, jos tuomioistuimet eivät tee\nsinulle oikeutta. Tieto, että sinä rahan puolesta voit olla tyyni ja\nturvallinen, lievittää minun tuskiani ja huojentaa huoliani. Näes,\nraha se on elämä. Raha tekee kaiken. Mitä se paksu elsassilainen\nmeille laulaa? Delphine, älä tee niin pienintäkään myönnytystä sille\nraakalaiselle, joka on pannut sinut kahleisiin ja tehnyt sinut\nonnettomaksi. Jos hän tarvitsee sinua, me pehmitämme hänet, niin\nettei kenkkuile. Hyvä Jumala, minun pääni on kuin tulessa, minulla\non kallossa jotakin, joka minua polttaa. Delphine, puilla paljailla!\nSinäkö, pikku Fifine, sinä? Saakeli soikoon! Missä ovat hansikkaani?\nLähdetään heti, minä tahdon nähdä kaikki, kirjat, kaupat, kassan,\nkirjeenvaihdon, ja heti paikalla. Minä en voi tyyntyä, ennenkuin hän\non todistanut minulle, että sinun omaisuutesi ei ole pienimmässäkään\nvaarassa, ja olen nähnyt sen omin silmini.\"\n\n\"Rakas isä, täytyy menetellä varovasti!... Jos osoitatte pienintäkään\nkostonhalua tai vihamielisyyttä tässä asiassa, niin minä olen hukassa.\nHän tuntee teidät ja pitää ihan luonnollisena, että minä vain teidän\nvaikutuksestanne olen levoton omaisuudestani; mutta minä vakuutan\nteille, että se on hänen käsissään ja että hän on aikonut sen pitää.\nHänessä on miestä karkaamaan kaikkine meidän pääominemme, jos niiksi\ntulee! Hän tietää hyvin, että minä en häväisisi omaa nimeäni häntä\nperäänkuuluttamalla. Hänen asemansa on yht'aikaa sekä luja että heikko.\nMinä olen tutkinut kaikki. Jos me panemme hänet ahtaalle, niin minä\nmenetän kaikki.\"\n\n\"Onko hän sitten ilmetty roisto?\"\n\n\"On, isä\", sanoi Delphine, istahti ja purskahti itkuun. \"Minä en\ntahtonut sitä teille sanoa säästääkseni teiltä sen surun, että olette\nnaittanut minut hänen kaltaisellensa miehelle. Paheet ja omatunto,\nsielu ja ruumis, kaikki on hänessä sopusointuista! Se on hirvittävää:\nminä vihaan ja halveksin häntä. Niin, en voi antaa mitään arvoa\nkatalalle Nüssingenille sen jälkeen, mitä hän minulle on sanonut.\nMies, joka saattaa antautua sellaisiin kauppakeinotteluihin, joista\nhän minulle on puhunut, on purrut hävyn hännänkin poikki, ja minun\nhuolestumiseni johtuukin siitä, että olen niin selvästi nähnyt hänen\nsieluunsa. Hän ehdotti minulle nimenomaan, hän, minun mieheni, vapautta\n-- tiedättekö, mitä se merkitsee? -- jos vain suostun olemaan aseena\nhänen kädessään, toisin sanoen antamaan nimeni hänen käytettäväkseen.\"\n\n\"Mutta onhan laki vielä voimassa! Ja onhan olemassa Place de Grève,\nteloitustori, senkaltaisia vävyjä varten!\" huudahti ukko Goriot. \"Ja\njos ei ole pyöveliä saatavilla, niin minä suoritan sen toimituksen\nitse.\"\n\n\"Ei, isä, häntä vastaan ei ole olemassa lakia. Hän sanoi minulle\nsuoraan: 'Joko on kaikki menetetty, teille ei jää penniäkään, te olette\nihan puilla paljailla, sillä minä en voi ottaa rikoskumppanikseni\nketään muuta kuin teidät; taikka te annatte minun hoitaa yrityksiäni\nmieleni mukaan.' Onko se selvää? Hän luottaa vielä minuun. Minun\nnaisrehellisyyteni on hänelle takuuna; hän tietää, että minä annan\nhänelle hänen omaisuutensa ja tyydyn omaani. Minun täytyy suostua\nepärehelliseen kauppakumppanuuteen, uhalla, että muuten olen\nmenettänyt kaikki. Hän tahtoo ostaa minun suostumukseni ja maksaa sen\nantamalla minun vapaasti olla Eugènen vaimona. 'Minä sallin sinun\ntekevän hairahduksia, anna minun tehdä rikoksia nylkemällä köyhiä\nihmisiä.' Onko se puhe kyllin selvää? Tiedättekö, minkälaisia hänen\nyrityksensä ovat? Hän ostaa omiin nimiinsä rakentamattomia tontteja,\nsitten hän rakennuttaa apureillaan niille taloja. Nämä apurit tekevät\nrakennussopimuksia urakoitsijain kanssa, joille he antavat maksuksi\npitkäaikaisia vekseleitä, ja suostuvat, vähäisestä summasta, myymään\ntalon puolisolleni, joka silloin on sen omistaja, kun taas puijattu\nurakoitsija kuitataan sillä, että apuri tekee vararikon. Nüssingenin\npankkiirinimeä on käytetty häikäisemään rakennusmestariparkoja. Sen\nolen ymmärtänyt. Niinikään olen saanut selville, että Nüssingen,\ntarpeen vaatiessa todistaakseen suorittaneensa suuria summia, on\nlähettänyt huomattavia rahamääriä Amsterdamiin, Lontooseen, Napoliin ja\nWieniin. Kuinkapa me pääsisimme niihin käsiksi?\"\n\nEugène kuuli ukko Goriotin polvien kumean lusahduksen; ukko nähtävästi\nkaatui huoneensa permannolle.\n\n\"Jumalani, mitä olen sinulle tehnyt? Tyttäreni semmoisen roiston\nvallassa, joka riistää häneltä kaikki, jos tahtoo --. Anna anteeksi,\ntyttäreni!\" huusi vanhus.\n\n\"Niin, jos olen hukassa, on siinä kukaties teidänkin syytänne\", sanoi\nDelphine. \"Meillä on niin vähän ymmärrystä naimisiin mennessämme.\nTunnemmeko me maailmaa, kauppa-asioita, miehiä, tapoja? Isien pitäisi\najatella meidän puolestamme. Rakas isä, minä en moiti teitä mistään,\nantakaa anteeksi tämä puhe. Tässä on syy kokonaan minun omani. Ei,\nälkää itkekö, isäkulta\", sanoi hän suudellen isänsä otsaa.\n\n\"Älä itke sinäkään, pikku Delphine. Tuo tänne silmäsi, että suutelen\nne kuiviksi. Ole huoleti, minulla on selvä pää, kyllä minä selvitän\nmiehesi sekoittaman vyyhden sotkut.\"\n\n\"Ei, antakaa minun toimia; minä osaan häntä hallita. Hän rakastaa\nminua ja minä käytän valtaani hänen suhteensa pannakseni hänet heti\nsijoittamaan minun nimiini jonkin verran pääomaa kiinteimistöihin.\nEhkäpä saan hänet minun nimissäni ostamaan takaisin Nüssingenin\ntilan Elsassissa, hän on siihen hyvin kiintynyt. Tulkaa te huomenna\nvain tarkastamaan hänen kirjansa ja sopimuksensa. Maître Derville ei\nymmärrä mitään kauppa-asioista... Ei, älkää tulko huomenna. Minä en\ntahdo kiihtyä. Rouva de Beauséantin tanssiaiset ovat ylihuomenna, minä\ntahdon hoitaa itseäni ollakseni siellä kaunis, levännyt ja rakkaalle\nEugènelleni kunniaksi!... Mennään katsomaan hänen huonettansa.\"\n\nSamassa pysähtyivät jälleen ajoneuvot Neuve-Sainte-Genevièven kadulle\nja portailta kuului rouva de Restaudin ääni, joka kysyi Sylvialta:\n\n\"Onko isäni kotona?\"\n\nTämä seikka pelasti onneksi Eugènen, joka jo aikoi heittäytyä\nvuoteelleen ja olla nukkuvinaan.\n\n\"Ah, isä, oletteko kuullut puhuttavan Anastasiasta?\" kysyi Delphine\ntuntiessaan sisarensa äänen. \"Näyttää siltä, että hänenkin talossaan on\ntapahtunut jotakin tavatonta.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi ukko Goriot; \"se olisi minun loppuni. Minun\npääparkani ei kestä uutta onnettomuutta.\"\n\n\"Hyvää päivää, isä\", sanoi kreivitär astuen huoneeseen. -- \"Kas,\nsinäkin täällä, Delphine!\"\n\nRouva de Restaud näytti olevan kiusaantunut sisarensa kohtaamisesta.\n\n\"Päivää, Nasie\", sanoi paroonitar. \"Pidätkö minun täällä oloani niin\ntavattomana? Minä puolestani tapaan isän joka päivä.\"\n\n\"Mistä alkaen?\"\n\n\"Jos olisit käynyt hänen luonaan, niin tietäisit.\"\n\n\"Älä härnää minua, Delphine\", sanoi kreivitär surkein äänin. -- \"Minä\nolen niin onneton, minä olen hukassa, isäparka, niin, tällä kertaa\noikein toden perästä!\"\n\n\"Mikä sinun on, Nasie?\" huusi ukko Goriot. \"Sano meille kaikki,\nlapseni. Hän kalpenee! -- Delphine, auta toki häntä, ole hyvä hänelle,\nminä rakastan sitten sinua vielä enemmän, kuule!\"\n\n\"Nasie-parka\", sanoi rouva de Nüssingen taluttaen sisarensa istumaan,\n\"puhu. Mehän olemme ainoat ihmiset, jotka rakastamme sinua aina\nkylliksi, voidaksemme antaa anteeksi kaikki. Nais- ja perhetunteet ovat\nsittenkin varmimmat.\"\n\nHänellä oli mukanaan hajusuolaa, ja kreivitär toipui sitä hengitettyään.\n\n\"Minä kuolen tästä!\" sanoi ukko Goriot. \"Tuota\", jatkoi hän kohentaen\nturvetultaan, \"tulkaa lähemmäs molemmat. Minua palelee. Mikä sinun on,\nNasie? Sano pian, sinä tapat minut...\"\n\n\"No niin\", sanoi naisraukka, \"mieheni tietää kaikki. Muistattehan, isä,\nsen Maximen vekselin tässä äskettäin? No, se ei ollut ensimmäinen.\nMinä olin maksanut niitä jo paljon. Tammikuun alkupuolella näytti hra\nTrailles minusta kovin huolestuneelta. Hän ei sanonut minulle mitään,\nmutta on niin helppo nähdä niiden sydämeen, joita rakastaa, siihen\nriittää mitätön pikkuseikka, ja sitäpaitsi: onhan aavistuksia. Hän\noli rakastettavampi, hellempi kuin koskaan ennen, minä olin päivä\npäivältä yhä onnellisempi. Maxime-parka! ajatuksissaan otti hän\nminulta jäähyväisiä, oli päättänyt lopettaa itsensä. Vihdoin, kun minä\nkiusasin, pyytelin, olin kaksi tuntia polvillani hänen edessään...\nilmoitti hän olevansa velkaa satatuhatta frangia! Ah, isä, satatuhatta\nfrangia! Minä tulen hulluksi. Teillä ei niitä ollut, minähän olin\nlypsänyt kaikki...\"\n\n\"Ei\", sanoi ukko Goriot, \"minä en olisi voinut niitä hankkia muuten\nkuin varastamalla. Mutta minä olisin tehnyt sen, Nasie. Minä teen sen!\"\n\nNämä koleasti lausutut sanat, jotka olivat kuin kuolevan korahdus\nja ilmaisivat isäntunteen hengenahdistusta voimattomuutensa\ntunnosta, saivat molemmat sisarukset hetkeksi vaikenemaan. Heidänkin\nitsekkyytensä hätkähti epätoivon huutoa, joka niinkuin kuiluun heitetty\nkivi tuo kaikua syvyyksien pohjalta.\n\n\"Minä sain ne hankituksi käyttämällä sellaista, joka ei ollut minun\nomaani, isä\", sanoi kreivitär kylpien kyynelissä.\n\nDelphine tuli liikutetuksi ja itki sisartansa syleillen.\n\n\"Kaikki on siis totta!\" sanoi hän.\n\nAnastasia nyökkäsi, rouva de Nüssingen tarttui hänen päähänsä, suuteli\nsitä hellästi ja painoi poveansa vasten.\n\n\"Täällä rakastetaan sinua aina tuomitsematta\", sanoi hän.\n\n\"Enkelini\", sanoi Goriot heikoin äänin, \"miksikä pitää teidän liittonne\nolla onnettomuuden aiheuttama?\"\n\n\"Pelastaakseni Maximen hengen, niin, ja pelastaakseni oman onneni\",\njatkoi kreivitär näin lämpimän hellyyden osoitusten rohkaisemana, \"vein\nsille koronkiskurille, jonka tunnette, sille helvetilliselle ihmiselle,\njota ei mikään voi hellyttää, herra Gobseckille, perhetimantit, joita\nkreivi de Restaud pitää niin suuressa arvossa, hänen, omani, kaikki,\nja möin ne. Möin! Ymmärrättekö? Hän oli pelastettu, mutta minä olen\nkuoleman oma. Restaud on saanut tietää kaikki.\"\n\n\"Kenen kautta? Kuinka? Minä tapan hänet!\" huudahti ukko Goriot.\n\n\"Eilen kutsutti hän minut huoneeseensa. Minä menin... 'Anastasia',\nsanoi hän minulle... (oh, se ääni riitti, minä arvasin kaikki), 'missä\nteidän timanttinne ovat?' -- Omassa huoneessani. -- 'Ei', sanoi hän\nminua katsellen, 'ne ovat täällä, minun piirongillani.' -- Ja hän\nnäytti minulle lippaan, jonka hän oli peittänyt nenäliinallaan. --\n'Tiedättekö, missä ne ovat olleet?' -- Minä lankesin polvilleni... minä\nkysyin, millä kuolemalla hän tahtoi nähdä minun kuolevan.\"\n\n\"Niinkö sanoit!\" huudahti ukko Goriot. \"Kautta Jumalan pyhän nimen, se\njoka teille kummallekaan tekee pahaa niin kauan kuin minä olen elossa,\nvoi olla varma, että minä poltan hänet hiljaisella tulella! Minä\nraatelen hänet kuin...\"\n\nUkko Goriot vaikeni, sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.\n\n\"Sitten, Fifine, vaati hän minulta jotakin, jota on vaikeampi tehdä\nkuin kuolla. Taivas varjelkoon jokaista naista kuulemasta, niitä minun\npiti kuulla!\"\n\n\"Minä tapan sen miehen\", sanoi ukko Goriot tyynesti. \"Mutta hänellä on\nvain yksi elämä ja hän on velkaa minulle kaksi. Mitä se oli?\" jatkoi\nhän katsoen Anastasiaa.\n\n\"Niin\", sanoi kreivitär, \"sitten hetken kuluttua katsoi hän minua\nja sanoi: 'Anastasia, minä hautaan kaikki hiljaisuuteen, me jäämme\nedelleenkin yhteen, meillä on lapsia. Minä en tapa hra de Traillesia,\nvoisinhan ampua ohi, ja hänen toimittamisensa pois jaloista muulla\ntavoin voisi saattaa minut tekemisiin tuomioistuimen kanssa. Hänen\ntappamisensa teidän sylissänne olisi _lasten_ häväisemistä. Mutta,\nmutta lastenne, heidän isänsä ja minun itseni pelastukseksi asetan\nteille kaksi ehtoa. Vastatkaa: onko minulla omaa lasta?' -- Minä\nvastasin myöntävästi. -- 'Kuka?' kysyi hän. -- Ernest, vanhimpamme.\n-- 'Hyvä', sanoi hän. 'Nyt luvatkaa minulle totella minua sitäpaitsi\nvielä toisessa suhteessa.' -- Minä lupasin. -- 'Te allekirjoitatte\nomaisuutenne myynnin, kun sitä teiltä vaadin'.\"\n\n\"Älä kirjoita!\" huusi ukko Goriot, \"älä kirjoita ikinä! Ah, herra de\nRestaud, te ette osaa tehdä naista onnelliseksi, ja kun hän sitten\netsii onnea, mistä sen löytää, niin te rankaisette häntä omasta\nkurjasta kykenemättömyydestänne! Niinkö?... Minä olen vielä olemassa,\nminäkin, ja hän tapaa minut tiellään. -- Nasie, ole rauhassa. Vai\npitää hän kiinni perillisestään! Hyvä on. Minäpä kaappaan häneltä\nhänen poikansa, jokahan -- tuli ja leimaus! -- on minun tyttäreni\npoika! Minunhan sopii hyvin tulla katsomaan sitä pienokaista! Minä vien\nhänet kotikylään ja pidän hänestä hyvän huolen, ole ihan rauhallinen.\nMinä kesytän sen pedon, sanon hänelle: 'Nyt ollaan miesten kesken.\nJos tahdot saada poikasi takaisin, anna sinä minun tyttärelleni hänen\nomaisuutensa ja anna hänen elää niinkuin hän tahtoo.'\"\n\n\"Isä!\"\n\n\"Niin, isä. Ah, minä olen todella isä. Älköön se iso herra pidelkö\npahoin minun tyttäriäni. Tulimmainen! Minä en ymmärrä, mitä minulla\non suonissa. Minulla on tiikerin verta, minä tahtoisin kuristaa ne\nmolemmat miehet. Oi, lapseni, semmoinenko teidän elämänne on? Sehän on\nminun kuolemani!... Miten teidän käykään, kun minua ei enää ole? Isien\npitäisi elää yhtä kauan kuin heidän lapsensa. Jumala, Sinun maailmasi\non huonosti järjestetty! Ja Sinulla on kuitenkin poika, mikäli meille\non sanottu. Sinun pitäisi estää meitä kärsimästä lapsissamme. Rakkaat\nenkelini! Vain teidän surujanneko minun täytyy kiittää, että saan\nteitä tavata? Ettehän te näytä minulle muuta kuin kyyneliänne. No, no,\nnäenhän, että minua rakastatte. Tulkaa, tulkaa luokseni suruinenne,\nminun sydämeni on suuri, siihen mahtuu kaikki... Niin, vaikka sen\nrepisitte, niin sen riekaleet olisivat vielä isän sydämiä. Minä\ntahtoisin ottaa teidän kärsimyksenne kannettavikseni, kärsiä teidän\npuolestanne... Ah, kun olitte pieniä, olitte sangen onnellisia...\"\n\n\"Muuta hyvää aikaa meillä ei ole ollutkaan kuin se\", sanoi Delphine.\n\"Missä ovatkaan ne ajat, jolloin lasketeltiin säkkimäkeä alas suuressa\nmakasiinissa?\"\n\n\"Isä, siinä ei ole vielä kaikki\", kuiskasi Anastasia isälleen, joka\nhätkähti. \"Minä en saanut timanteista sataatuhatta frangia. Maximea\netsitään vangittavaksi. Meillä on enää vain kaksitoistatuhatta\nfrangia maksettavana. Hän on luvannut minulle olla järkevä, olla\ntäst'edes pelaamatta. Minulla ei ole enää maailmassa muuta kuin\nhänen rakkautensa, ja siitä olen maksanut siksi kalliin hinnan,\nettä kuolisin, jos hän minut jättäisi. Minä olen uhrannut hänelle\nomaisuuden, kunnian, rauhan, lapset. Ah, auttakaa minua, että Maxime\nvoi olla vapaana ja edelleen esiintyä niissä piireissä, missä hän\nvarmaan voi luoda itselleen aseman. Nyt ei ole kysymys minun onnestani\nyksin, meillä on lapsia, jotka jäisivät puille paljaille. Kaikki on\nhukassa, jos hänet viedään, jos hänet viedään Sainte-Pélagiehin.\"\n\n\"Minulla ei ole edes sen vertaa enää, Nasie! Ei mitään enää, ei mitään!\nSe on maailmanloppu. Niin maailma menee nurin, se on varma. Rientäkää,\npelastakaa itsenne ajoissa! Ah, minulla ei ole muuta kuin nuo kuusi\nhopearengasta, ensimmäiset, mitä minulla on elämässäni ollut. Ja sitten\ntuhannenkahdensadan frangin elinkorko...\"\n\n\"Mihin te sitten olette pannut vakinaiset korkonne?\"\n\n\"Minä möin ne pidättäen itselleni vain sen pienen erän toimeentuloani\nvarten. Minä tarvitsin kaksitoistatuhatta frangia järjestääkseni\nhuoneiston Fifinelle.\"\n\n\"Ne on siis sinulla, Delphine?\" sanoi rouva de Restaud sisarelleen.\n\n\"No, mitä se tekee?\" selitti ukko Goriot. \"Ne kaksitoista miljoonaa\novat käytetyt.\"\n\n\"Minä arvaan\", sanoi kreivitär. \"Hra de Rastignacia varten. Ah,\nDelphine-parka, pysähdy! Katso, missä minä olen.\"\n\n\"Hra de Rastignac on niitä miehiä, jotka eivät saattaisi kyniä\nystävätärtään.\"\n\n\"Kiitoksia, Delphine... Siinä ahdingossa, jossa olen, odotin sinulta\nparempaa, mutta sinä et ole minua milloinkaan rakastanut.\"\n\n\"On, on, hän rakastaa sinua, Nasie!\" huusi ukko Goriot, \"hän sanoi sen\nminulle vielä äsken. Me puhuimme sinusta, hän selitti minulle, että\nsinä olet kaunis, mutta hän itse vain pikkusievä!\"\n\n\"Hän\", jatkoi kreivitär, \"hän on sydämetön.\"\n\n\"Jos siitä on puhe\", sanoi Delphine punastuen, \"kuinka sinä olet\nkäyttäytynyt minua kohtaan. Sinä olet kieltänyt minut, koettanut sulkea\nminulta oven joka taloon, johon olen pyrkinyt, et ole milloinkaan\nlaiminlyönyt pienintäkään tilaisuutta minun vahingoittamiseeni.\nJa olenko minä tullut niinkuin sinä, kynimään isäraukalta, aina\ntuhatmarkkasen kerrallaan, hänen omaisuutensa ja saattanut hänet siihen\ntilaan, missä hän on? Se on sinun työtäsi, rakas sisar. Minä olen\ntavannut isää niin usein kuin olen voinut, en ole ajanut häntä ovesta\nulos enkä tullut nuolemaan hänen käsiänsä, kun taas häntä tarvitsin.\nMinä en edes tiennyt hänen käyttäneen nuo kaksitoistatuhatta frangia\nminun hyväkseni. Minun asiani ovat kunnossa, sen sinä tiedät. Enkä minä\nkoskaan ole kerjännyt niitä lahjoja, jotka isä on minulle antanut.\"\n\n\"Sinä olit onnekkaampi kuin minä: hra de Marsay oli rikas, sinulla\nlienee siitä kokemusta. Sinä olet aina ollut katala kuin kulta.\nHyvästi, minulla ei ole sisarta eikä...\"\n\n\"Vaikene, Nasie!\" huusi ukko Goriot.\n\n\"Vain sinun kaltaisesi sisar saattaa toistella juorua, jota kukaan ei\nenää usko, sinä olet hirviö!\" sanoi Delphine.\n\n\"Lapseni, lapseni, olkaa vaiti, tai minä tapan itseni teidän nähtenne!\"\n\n\"Olkoon, Nasie, minä annan sinulle anteeksi\", sanoi rouva de Nüssingen\njatkaen, \"sinä olet onneton. Minä olen näet parempi kuin sinä. Sanoa\nminulle semmoista hetkellä, jolloin tunsin olevani valmis kaikkeen\nsinua auttaakseni, jopa menemään mieheni huoneeseen, mitä en tekisi\nitseni vuoksi enkä edes... Se sopii hyvin kaikkeen siihen pahaan, mitä\nsinä olet minulle tehnyt yhdeksän vuoden aikana.\"\n\n\"Lapseni, lapseni, syleilkää toisianne!\" sanoi isä. \"Te olette molemmat\nenkeleitä.\"\n\n\"Ei, antakaa minun olla\", huudahti kreivitär, jota Goriot oli tarttunut\nkäsipuoleen, riuhtaisten irti isänsä otteesta. \"Hän tuntee vähemmän\nsääliä minua kohtaan kuin mieheni. Ja hän se sitten muka on kaikkien\nhyveiden perikuva!\"\n\n\"Minusta on sittenkin parempi kuulla sanottavan, että olen velassa\nrahaa hra de Marsaylle kuin tunnustaa, että hra Trailles maksaa minulle\nyli kaksisataatuhatta frangia\", vastasi rouva de Nüssingen.\n\n\"Delphine!\" huusi kreivitär astahtaen sisartaan kohti.\n\n\"Minä sanon sinulle totuuden, kun sinä minua parjaat\", vastasi\nparoonitar kylmästi.\n\n\"Delphine, sinä olet...\"\n\nUkko Goriot hypähti pidättämään kreivitärtä ja esti hänet sanomasta\nlausettaan loppuun painamalla kättänsä hänen suulleen.\n\n\"Hyvä Jumala, isä, mitä te olette pidellyt tänään?\" kysyi Anastasia\nhäneltä.\n\n\"Ah, niin, anteeksi\", sanoi ukkoparka pyyhkien käsiään housuihinsa.\n\"Minähän en tiennyt, että te tulisitte, minä olin juuri muuttopuuhissa.\"\n\nHän oli hyvillään, että näin sai käännetyksi tyttärensä kiukunpuuskan\nitseään kohti.\n\n\"Hohhoh\", jatkoi hän istahtaen, \"te olette murskannut sydämeni. Minä\nkuolen, lapseni! Pääni sisässä kiehuu, kuin olisi se ilmitulessa. Olkaa\nkilttejä, rakastakaa toisianne. Muuten te tapatte minut. Delphine,\nNasie, te olitte sekä oikeassa että väärässä kumpikin. Näes, Dedel\",\njatkoi hän luoden paroonittareen kyyneltyneen katseen, \"hän tarvitsee\nkaksitoistatuhatta frangia, hankkikaamme ne. Älkää katselko toisianne\ntuolla tavalla. (Hän heittäytyi polvilleen Delphinen eteen.) Pyydä\nhäneltä anteeksi minun mielikseni\", kuiskasi hän Delphinen korvaan,\n\"hän on onnettomampi, näes.\"\n\n\"Nasie-kulta\", sanoi Delphine pelästyen sitä villiä hullun ilmettä,\njonka murhe loi hänen isänsä kasvoille, \"minä olin väärässä, syleile\nminua...\"\n\n\"Ah, te panette palsamia sydämelleni\", huusi ukko Goriot. \"Mutta mistä\nsaada kaksitoistatuhatta frangia? Jos minä tarjoutuisin velkavankeuteen\nhänen puolestaan?\"\n\n\"Oh, isä!\" sanoivat molemmat tyttäret yht'aikaa.\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Jumala palkitkoon teitä tästä ajatuksesta, meidän elämämme ei siihen\nriittäisi, eikö totta, Nasie?\" jatkoi Delphine.\n\n\"Ja sitäpaitsi, isäparka, se olisi vain vesipisara\", huomautti\nkreivitär.\n\n\"Eikö sitten voi tehdä mitään raadollisesta verestänsä?\" huusi ukko\ntoivottomana. \"Minä antaudun kokonaan sen valtaan, joka sinut pelastaa,\nNasie; minä tapan miehen hänen puolestaan. Minä teen niinkuin Vautrin,\nmenen kuritushuoneeseen, minä...\"\n\nHän vaikeni kuin salamanlyömänä.\n\n\"Ei mitään enää!\" sanoi hän repien tukkaansa. \"Jos tietäisin minne\nmennä varastamaan, mutta ei sitä voi tietää, missä on varastamista.\nJa Pankin ryöstämiseen tarvitaan liian paljon ihmisiä ja aikaa. Ei,\nminulla ei ole enää muuta tekemistä kuin kuolla. Minähän en enää kelpaa\nmihinkään, en ole enää isä, en! Hän pyytää minulta, hän on tarpeessa,\neikä minulla kurjalla ole mitään. Ah, sinä ostit itsellesi elinkoron,\nvanha lurjus, vaikka sinulla oli tyttäriä. Etkö siis rakasta heitä?\nKuole, kuole kuin koira, mikä oletkin! Niin, minä olen huonompi kuin\nkoira, koira ei menettelisi niin! Voih, pääni... sitä kivistää niin\njulmasti!\"\n\n\"Mutta, isä\", huusivat molemmat tyttäret rientäen estämään häntä\nlyömästä päätänsä seinään, \"ole toki järkevä!\"\n\nUkko voihki. Järkytettynä otti Eugène Vautrinia varten kirjoittamansa\ntunnusteen, jonka leima teki suuremman summan merkinnän mahdolliseksi;\nmuutti numerot, laati laillisesti pätevän kahdentoistatuhannen frangin\nvelkatunnusteen hra Goriotille, ja astui sisään.\n\n\"Tässä on hakemanne summa, rouva\", sanoi hän antaen kreivittärelle\npaperin. \"Minä nukuin, heräsin teidän keskustelustanne ja sain siitä\ntietää, mitä olin velkaa herra Goriotille. Tätä sitoumusta voitte\nturvallisesti käyttää, minä suoritan sen täsmällisesti.\"\n\nKreivitär jäi seisomaan liikkumattomana paperi kädessään.\n\n\"Delphine\", sanoi hän kalpeana ja väristen suuttumusta, kiukkua,\nraivoa, \"minä annoin sinulle anteeksi kaikki, Jumala on minun\ntodistajani. Mutta tätä. Kuinka? Hra de Rastignac oli täällä. Sinä\ntiesit sen ja olit niin katala, että kostit minulle pannen minut\npaljastamaan hänelle salaisuuteni, elämäni, antamaan hänen valtaansa\nomani ja lasteni häpeän ja kunnian! Mene! Sinä et ole minulle enää\nmitään, minä vihaan sinua, teen sinulle niin paljon pahaa kuin suinkin\nvoin... minä...\"\n\nRaivonpuuska kuivasi kitalaen ja keskeytti puheen.\n\n\"Sehän on minun poikani, meidän lapsemme, sinun veljesi, sinun\npelastajasi!\" huusi ukko Goriot. \"Syleile häntä, Nasie! Näes, minä,\nminä häntä syleilen\", jatkoi hän puristaen Eugènea vimmatusti. -- \"Oo,\npoikani, minä tahtoisin sinulle olla enemmän kuin isä, minä tahtoisin\nolla sinulle koko perhe. Minä tahtoisin olla Jumala, jotta voisin\nheittää koko maailman sinun jalkojesi juureen. -- Suutele häntä, Nasie!\nhänhän ei ole ihminen, hän on enkeli, oikea todellinen enkeli!\"\n\n\"Antakaa Nasien olla, isä, hänhän on hullu tällä hetkellä\", sanoi\nDelphine.\n\n\"Hullu! Hullu! Entä mikä sinä olet?\" kysyi rouva de Restaud.\n\n\"Lapseni, minä kuolen, jos te jatkatte\", huusi vanhus kaatuen\nvuoteelleen kuin luodin satuttamana. \"He tappavat minut\", mutisi hän\nsiellä itsekseen.\n\nKreivitär katsoi Eugèneen, joka seisoi liikkumattomana, tämän kiivaan\nkohtauksen pökerryttämänä.\n\n\"Herra de Rastignac...\" lausui kreivitär hänelle eleessä, äänessä ja\nkatseessa kysyvä ilme, kiinnittämättä huomiota isäänsä, jonka liivejä\nDelphine riensi kiiruusti avaamaan.\n\n\"Rouva, minä maksan ja olen vaiti\", vastasi Eugène odottamatta\nkysymystä.\n\n\"Sinä olet tappanut isän, Nasie!\" sanoi Delphine näyttäen pyörtynyttä\nvanhusta sisarelleen, joka -- meni ulos.\n\n\"Minä annan hänelle anteeksi\", sanoi ukko avaten silmänsä, \"hänen\ntilansa on hirveä ja panisi paremmankin pään pyörälle. Lohduta Nasieta,\nole herttainen hänelle, lupaa se kuolevalle isäparallesi\", pyysi hän\nDelphineltä puristaen tämän kättä.\n\n\"Mutta mikä teidän on?\" kysyi tytär aivan säikähtyneenä.\n\n\"Ei mikään, ei mikään\", vastasi isä, \"tämä menee kyllä ohi. Minulla on\nvain jonkinlaista kovanpuoleista päänkivistystä... Nasie raukka, mikä\ntulevaisuus!\"\n\nSamassa kreivitär palasikin ja heittäytyi polvilleen isänsä vuoteen\nääreen.\n\n\"Anteeksi!\" huudahti hän.\n\n\"Mitäs niistä turhista!\" vastasi ukko Goriot. \"Mutta nythän sinä teet\nminut enemmän kipeäksi.\"\n\n\"Herra de Rastignac\", sanoi kreivitär Eugènelle, silmät kyynelissä,\n\"suru on saanut minut kohtuuttomaksi. Tahdotteko olla minun veljeni?\"\njatkoi hän ojentaen hänelle kättään.\n\n\"Nasie, pikku Nasie\", sanoi Delphine syleillen sisartaan, \"unohtakaamme\nkaikki!\"\n\n\"Ei\", vastasi tämä, \"minä muistan, minä.\"\n\n\"Enkelini\", huudahti ukko Goriot, \"te poistatte kaihin, joka juuri oli\nsilmieni edessä, teidän äänenne elvyttää minut. Syleilkää toisianne\nvielä! -- No, Nasie, tottahan se vekseli pelastaa sinut?\"\n\n\"Toivottavasti. Mutta isä, eikö teidän pitäisi kirjoittaa siihen\nnimeänne siirron merkiksi?\"\n\n\"Ah, mikä aasi minä olen, kun sen unohdan. Mutta minä olin niin\nhuonovointinen, Nasie, älä pahastu. Lähetä minulle sana, että olet\nhuolestasi vapaa. Ei, minä tulen itse. Ei, en sentään tule, minä en voi\nnähdä sinun miestäsi, minä tappaisin hänet heti. Mutta jos hän yrittää\nsinun omaisuutesi kimppuun, niin tulen. Mene pian, lapseni, ja katso,\nettä Maxime pysyy järkevänä.\"\n\nEugène oli ällistynyt.\n\n\"Anastasia-parka on aina ollut kiivas\", sanoi rouva de Nüssingen,\n\"mutta hänellä on hyvä sydän.\"\n\n\"Hän tuli takaisin nimisiirtoa varten\", kuiskasi Eugène Delphinen\nkorvaan.\n\n\"Niinkö uskotte?\"\n\n\"En tahtoisi uskoa. Älkää luottako häneen\", vastasi hän katsahtaen ylös\nikäänkuin uskoen Jumalalle ajatukset, joita ei uskaltanut julkilausua.\n\n\"Niin, hänessä on aina ollut hiukan näyttelijättären vikaa, mutta isä\nparkaan se kaikki menee aina täydestä.\"\n\n\"Kuinka te voitte nyt, setä Goriot?\" kysyi Eugène vanhukselta.\n\n\"Minua nukuttaa\", vastasi tämä.\n\nEugène auttoi Goriotia menemään levolle. Kun ukko sitten oli vaipunut\nuneen, Delphinen käsi omassaan, poistui rouva de Nüssingen.\n\n\"Tänä iltana Italiens-teatterissa\", sanoi hän Eugènelle, \"ja sinä\nkerrot minulle, miten hän voi. Te muutatte sitten vasta huomenna. Ah,\nmutta mennään katsomaan nykyistä huonettanne?... Ah, kuinka hirveää!\"\nsanoi hän sinne astuessaan. \"Teidän olonnehan on ollut vielä kurjempaa\nkuin isäni. Eugène, sinä menettelit suurenmoisesti. Minä rakastaisin\nteitä vielä enemmän, jos se ylimalkaan olisi mahdollista, mutta, lapsi,\njos tahdotte tulla rikkaaksi, niin ei silloin sovi noin vain heitellä\nkaksiatoistatuhansia frangeja ikkunoista ulos. Kreivi de Trailles on\npeluri. Sisareni vain ei tahdo sitä uskoa. Kreivin olisi pitänyt mennä\nhakemaan kahtatoistatuhatta frangiansa sieltä, missä hän on tottunut\nhäviämään tai voittamaan kultavuoria.\"\n\nHuoneeseen kuuluva voihkina sai heidät palaamaan Goriotin luo, joka\nnäytti nukkuvan; mutta sisään astuessaan he kuulivat hänen mutisevan:\n\n\"Tytöt eivät ole onnellisia!\"\n\nNukkui ukko tai oli valveilla, joka tapauksessa liikutti tämän lauseen\nsävy hänen tytärtänsä niin, että tämä meni sen kurjan vuoteen luo,\nmissä isä makasi ja suuteli hänen otsaansa. Ukko avasi silmiänsä sanoen:\n\n\"Se on Delphine.\"\n\n\"Niin on. Kuinka sinä voit?\" kysyi hän.\n\n\"Hyvin\", sanoi isä. \"Älä ole levoton, minä nousen tästä kohta. Menkää,\nmenkää, lapset, olkaa onnellisia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEugène saattoi Delphineä tämän kotia asti, mutta levottomana siitä\ntilasta, mihin ukko Goriot oli jäänyt, hän ei suostunut syömään\npäivällistä hänen luonaan, vaan palasi Vauquerin taloon. Ukko Goriot\noli noussut ja juuri istuutunut pöytään. Bianchon oli asettunut niin,\nettä saattoi hyvin tarkata vanhuksen kasvoja. Kun hän näki ukon ottavan\nleipänsä ja haistavan sitä päätelläkseen, mistä jauhoista se oli tehty,\nteki Bianchon surumielisen liikkeen, havaitessaan, että tuosta tempusta\npuuttui kaikki, mitä olisi voinut sanoa teon tietoisuudeksi.\n\n\"Tulehan minun virelleni, toisen talon mies\", sanoi Eugène hänelle.\n\nBianchon siirtyi sitäkin mieluummin, kun hän siten pääsi lähemmäksi\nukkoa.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Rastignac.\n\n\"Ellen pahasti erehdy, niin hän on mennyttä miestä. Hänelle on täytynyt\ntapahtua jotakin tavatonta, hän näyttää minusta olevan sillä rajalla,\nettä hän millä hetkellä hyvänsä voi saada aivohalvauksen. Näes, vaikka\nkasvojen alaosa on aivan tyyni, käy otsassa tuon tämän omituisia\nvärähtelyitä. Ja silmissä on se erikoinen ilme, joka osoittaa veriheran\ntunkeutumista aivoihin. Nehän ovat niinkuin olisivat täynnä hienoa\npölyä. Huomenaamulla voin sanoa enemmän.\"\n\n\"Voiko sitä millään parantaa?\"\n\n\"Ei. Kenties voisi loppua jonkin aikaa lykätä, jos voisi saada aikaan\nveren vetäytymisen jalkoihin päin; mutta jos nämä oireet eivät lakkaa,\non ukkoparka hukassa. Tiedätkö, mikä erikoinen tapahtuma taudin on\naiheuttanut? Hänelle on täytynyt sattua jotakin järkyttävää, joka on\nhänet henkisesti masentanut.\"\n\n\"Niin on tosiaan asia\", sanoi Rastignac, joka muisti, kuinka\nhillittömästi molemmat tyttäret olivat temmeltäneet isänsä sydämellä.\n\nItsekseen ajatteli Eugène: mutta Delphine ainakin sentään rakastaa\nisäänsä.\n\nIllalla, Italiens-teatterissa koetti Rastignac olla kertomuksessaan\nvarovainen, ettei liiaksi huolestuttaisi rouva de Nüssingeniä.\n\n\"Olkaa huoleton\", vastasi tämä Eugènen ensimmäisiin sanoihin, \"isä\non voimakas. Se on kyllä totta, että me tänä aamuna saatoimme häntä\npudistella hiukan liikaa. Meidän omaisuutemme ovat kysymyksessä,\nvoitteko ajatella sen onnettomuuden kantavuutta? Minä en enää olisi\nelossa, ellei teidän rakkautenne tekisi minua välinpitämättömäksi\nsiitä, jota vielä taannoin olisin pitänyt kuolettavana ahdistuksena.\nNyt minulla ei ole muuta pelkoa, ei muuta onnettomuutta kuin yksi\nainoa, se, että menettäisin sen rakkauden, joka on saanut minut\ntuntemaan, kuinka ihanaa on elää. Sitä tunnetta lukuunottamatta on\nkaikki minulle yhdentekevää, mitään muuta maailmassa en rakasta. Te\nolette minulle kaikki kaikessa. Jos minusta on nautinto olla rikas,\njohtuu se siitä, että kuvittelen siten voivani paremmin miellyttää\nteitä. Minä olen, häpeä sanoa, hartaampi rakastajatar kuin tytär.\nMinkävuoksi? En tiedä. Koko elämäni on teissä. Isäni on antanut\nminulle sydämeni, mutta te sen sykinnän. Vaikka koko maailma minua\nmoittisi, mitä sillä on väliä, jos vain te, jolla ei ole oikeutta minua\nsyyttää, annatte minulle anteeksi rikokset, joihin vastustamaton tunne\nminut pakottaa? Luuletteko minua luonnottomaksi tyttäreksi? Ei, on\nmahdotonta olla rakastamatta niin hyvää isää kuin meidän isämme on.\nSaatoinko mitenkään estää, ettei hän lopulta nähnyt meidän onnettomien\navioliittojemme luonnollisia seurauksia? Miksikä hän antoi meidän ne\nsolmia? Eikö hänen olisi pitänyt ajatella meidän puolestamme? Nyt,\nminä tiedän sen, kärsii hän yhtä paljon kuin me, mutta minkä me sille\nmahdamme? Lohduttaa häntä! Me emme kykene häntä millään lohduttamaan.\nMeidän alistumisemme tuottaisi hänelle vielä enemmän surua, kuin\nnurkumisemme ja valittelumme. Hän on siinä elämäntilassa, missä kaikki\non katkeraa.\"\n\nEugène oli vaiti, häntä liikutti tämä todellisen tunteen välittömän\nilmauksen herkkyys. Jos pariisittaret usein ovatkin valheellisia,\nmielettömän turhamielisiä, itsekkäitä, keimailevia, kylmiä, niin on\nsentään varmaa, että kun he todella rakastavat, he panevat intoihinsa\nenemmän tunnetta kuin muut naiset, kaikki heidät pienuutensa suurentaa\nheitä, he kohoavat yleviksi. Lisäksi Eugènea hämmästytti se syvä ja\noikea henki, joka naisessa asuu, kun hän arvostelee luonnollisimpia\ntunteita, kun suosituimmuustunne eristää hänet niistä riittävän\nvälimatkan päähän. Rouva de Nüssingen närkästyi Eugènen äänettömyyttä.\n\n\"Mitä te mietiskelette?\" kysyi hän.\n\n\"Minä kuuntelen vielä sanojanne. Minä olin tähän saakka luullut\nrakastavani teitä enemmän kuin te minua.\"\n\nDelphine hymyili ja kamppaili tuntemaansa riemua vastaan voidakseen\npysyttää keskustelua ympäristön vaatimissa rajoissa. Hän ei ollut\nmilloinkaan ennen kuullut nuoren ja vilpittömän rakkauden väreileviä\nääniä. Vain pari sanaa vielä, niin hän ei olisi voinut hillitä itseänsä.\n\n\"Eugène\", sanoi hän vaihtaen keskustelun aihetta, \"ettekö tiedä,\nmitä on tekeillä? Koko Pariisi on huomenna rouva de Beauséantin\nluona. Rochefidet ja markiisi d'Ajuda ovat sopineet, että asia\npidetään toistaiseksi salassa; mutta huomenna allekirjoittaa kuningas\navioliittosopimuksen, eikä teidän serkkunne tiedä siitä vielä mitään.\nHän ei voi enää peruuttaa kutsujansa, vaikka markiisi ei tule olemaan\npidoissa läsnä. Nykyjään ei puhuta muusta, kuin tästä tapahtumasta.\"\n\n\"Ja maailma ilakoitsee mokomasta kataluudesta ja ottaa siihen osaa!\nEttekö sitten tiedä, että se on rouva de Beauséantille kuolinisku?\"\n\n\"Ei\", sanoi Delphine hymyillen, \"te ette tunne sen laadun naisia. Mutta\nkoko Pariisi menee huomenna hänen luokseen, ja minä pääsen mukaan. Ja\nsiitä onnesta on minun kiittäminen teitä.\"\n\n\"Mutta kenties koko juttu on niitä päättömiä juoruja, joita Pariisi on\ntäynnä.\"\n\n\"Huomenna saamme tietää totuuden.\"\n\nEugène ei palannut Vauquerin taloon. Hän ei voinut kieltäytyä\nnauttimasta uudesta asunnostaan. Kun hänen edellisenä yönä oli pitänyt\nlähteä Delphinen luota kello yhden aikana, niin lähti Delphine nyt\nhänen luotaan kotiansa vasta kello kahden korvilla. Hän nukkui sitten\nsangen myöhään seuraavana aamuna ja odotti kahdentoista tietämissä\nrouva de Nüssingeniä, joka tuli syömään aamiaista hänen luokseen.\nNuoret ovat niin huumautuneita tällaisiin kuherteluihin, että hän oli\nmelkein unohtanut ukko Goriotin. Hänelle oli suuri ja pitkä nautinto\ntottua itsekuhunkin niistä moninaisista loistoesineistä, jotka nyt\nolivat hänen omiansa. Rouva de Nüssingenin läsnäolo teki tietenkin\nkaikki sitäkin arvokkaammaksi. Kello neljän aikana muistivat molemmat\nrakastavaiset kuitenkin ukko Goriotin ajatellessaan sitä onnea, jota\nhän odotti tulostansa asumaan tässä talossa. Eugène huomautti, että oli\nvälttämätöntä siirtää vanhus tänne heti, jos hän oli sairaana, ja jätti\nDelphinen rientääkseen Vauquerin taloon.\n\nUkko Goriot ei ollut pöydässä eikä myöskään Bianchon.\n\n\"Ukko Goriot on sairastunut\", selitti maalari. \"Bianchon on hänen\nluonaan. Ukko oli tavannut toisen tyttärensä, kreivitär de Restaudin.\nSitten hän meni ulos ja hänen tautinsa paheni. Yhteiskunta tulee\nmenettämään yhden kauneimpia koristuksiansa.\"\n\nRastignac riensi portaille.\n\n\"Eugène-herra hoi! Rouva kutsuu teitä\", huusi Sylvia.\n\n\"Herra Goriotin ja teidän\", sanoi leski, \"oli määrä muuttaa 15 pnä\nhelmikuuta. Nyt on siitä kulunut jo kolme päivää, tänään on 18:s.\nNiinpä minä olen saamassa kuukauden maksun sekä teiltä että häneltä;\nmutta jos te menette takuuseen herra Goriotin puolesta, niin teidän\nsananne riittää minulle.\"\n\n\"Minkä vuoksi? Eikö teillä ole luottamusta?\"\n\n\"Luottamusta! Jos ukko kuolee, eivät hänen tyttärensä anna minulle\npenninpyörylää, ja ukon koko perut eivät ole kymmenen frangin arvoiset.\nHän on tänä aamuna vienyt pois viimeiset hopeakalunsa, en tiedä minkä\nvuoksi. Hän oli pukeutunut nuoreksi mieheksi, Jumala armahtakoon,\nluulenpa, että hän oli punannut poskensa, hän näytti minusta\nnuorentuneelta.\"\n\n\"Minä vastaan kaikesta\", sanoi Eugène väristen kauhusta ja aavistaen\nkatastroofia.\n\nHän meni Goriotin huoneeseen. Vanhus makasi vuoteellaan ja Bianchon oli\nhänen luonaan.\n\n\"Hyvää päivää, setä\", sanoi Eugène.\n\nUkko hymyili herttaisesti ja vastasi kääntäen häneen päin lasittuneet\nsilmänsä:\n\n\"Kuinka Delphine voi?\"\n\n\"Hyvin. Entä te?\"\n\n\"No, tuossa menee.\"\n\n\"Älä väsytä häntä\", sanoi Bianchon vetäen Eugènen kamarin nurkkaan.\n\n\"No?\"\n\n\"Häntä ei voi pelastaa muu kuin ihme. Verentungos aivoihin on\ntapahtunut, hän on saanut sinappitaikinaa, onneksi tuntee hän sen, se\nvaikuttaa.\"\n\n\"Voiko häntä siirtää?\"\n\n\"Mahdotonta. Hänet täytyy jättää tänne, täytyy karttaa kaikkea\nfyysillistä liikettä ja mielenliikutuksia...\"\n\n\"Kuule, Bianchon\", sanoi Eugène, \"me hoidamme häntä yhdessä.\"\n\n\"Minä olen pyytänyt sairaalamme ylilääkäriä tulemaan.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Hän antaa lausuntonsa huomenna. Hän on luvannut tulla heti työnsä\npäätyttyä. Onnettomuudeksi on ukko tänä aamuna tehnyt jonkin\nvaromattomuuden, josta hän ei suostu antamaan selitystä. Hän on\nitsepäinen kuin muuli. Kun puhun hänelle, ei hän ole kuulevinaan,\nvaan muka nukkuu päästäkseen vastaamasta; tai, jos silmät sattuvat\nolemaan auki, alkaa voihkia. Hän meni aamulla jalkaisin ulos jonnekin,\nen tiedä minne. Hänellä oli mukanaan kaikki, mitä hänellä vielä oli\narvoesineitä, hänellä on nähtävästi ollut jokin peijakkaan puuha, joka\non mennyt yli hänen voimiensa. Toinen hänen tyttäristään kävi hänen\nluonaan.\"\n\n\"Kreivitärkö?\" kysyi Eugène. \"Tummaverinen, kookas, solakka,\nvilkassilmäinen nainen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Jätä minut hetkeksi yksin hänen kanssaan kahdenkesken\", sanoi\nRastignac. \"Minä puhutan häntä, minulle hän kertoo kaikki.\"\n\n\"Minä käyn sillä välin syömässä. Katso vain, ettet häntä kovin\nkiihdytä; meillä on vielä hiukan toivoa.\"\n\n\"Ole rauhassa.\"\n\n\"Heillä on huomenna hauskaa\", sanoi ukko Goriot Eugènelle, kun Bianchon\noli mennyt. \"He menevät suuriin tanssiaisiin.\"\n\n\"Mitä te olette tänään tehnyt, setä, kun olette niin sairas, että\ntäytyy olla vuoteessa?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Kävikö Anastasia täällä?\" kysyi Rastignac.\n\n\"Kävi kyllä\", vastasi ukko Goriot.\n\n\"No, älkää minulta mitään salatko. Mitä hän teiltä vielä pyysi?\"\n\n\"Ah\", lausui ukko kooten voimiansa voidakseen puhua, \"lapseni oli\nsangen onneton! Nasiella ei ole penniäkään sen timanttijutun jälkeen.\nHän oli näitä tanssiaisia varten tilannut kultaompeleisen puvun,\njoka sopii hänelle loistavasti. Hänen katala ompelijattarensa ei\nsuostunut tekemään sitä velaksi ja Nasien kamarineitsyt maksoi\npuvusta etukäteen tuhannen frangia. Niin pitkälle on tytärparkani\njoutunut! Se vihloi minun sydäntäni. Ja kun kamarineitsyt näki\nsen Restaudin kieltävän kaiken luottamuksensa Nasielta, pelkäsi\nhän menettävänsä rahansa ja sopi ompelijattaren kanssa, että tämä\nei luovuttaisi pukua ennenkuin ne tuhannen frangia on maksettu.\nTanssiaiset ovat huomenna, puku on valmis, Nasie on epätoivoissaan.\nHän pyysi lainata minun pöytäkaluni viedäkseen ne panttiin. Hänen\nmiehensä vaatii, että hänen on esiinnyttävä tanssiaisissa näyttääkseen\nkoko Pariisille perhetimantit, jotka hänen väitetään myyneen.\nSaattoiko Nasie sille raakalaiselle sanoa: 'Minä olen velkaa tuhannen\nfrangia, maksakaa ne?' Ei! Minä ymmärsin sen, minä. Hänen sisarensa\nDelphine tulee tanssiaisiin loistavassa puvussa. Eihän Anastasian\nsovi olla nuorempaansa huonompi. Ja sitten hän kerrassaan kylpi\nkyynelissä, raukka. Minä tunsin itseni siitä, ettei minulla eilen\nollut kahtatoistatuhatta frangia, niin nöyryytetyksi, että olisin\nantanut lopun kurjaa elämääni sen puutteen korvaamiseksi. Minulla\nolisi ollut voimaa kestää kaikki, mutta tämä lopullinen rahattomuus\non murtanut sydämeni. Minä puin itseni niin hienoksi kuin taisin\nja menin myymään pöytäkaluni ja sain niistä kuusisataa frangia;\nsitten panttasin vuodeksi elinkorkoni neljästäsadasta frangista ukko\nGobseckille. Mitäs, minä syön pelkkää leipää, se riitti minulle\nnuorena ollessani ja voi riittää vielä. Saahan Nasieni ainakin yhden\nihanan illan. Hän tulee olemaan häikäisevän kaunis. Minulla on ne\ntuhannen frangia täällä päänaluseni alla. Minua virkistää ajatus, että\npääni alla on, millä hankkia iloa Nasie-raukalle. Hän voi nyt ajaa\nsen katalan Viktorian tiehensä. Onko nähty palvelijoita, jotka eivät\nluota isäntäväkeensä! Huomenna olen terve. Nasie tulee kello kymmenen.\nMinä en tahdo, että he luulevat minun olevan sairaan, muuten he eivät\nmenisi tanssiaisiin, vaan jäisivät minua hoitamaan. Nasie suutelee\nminua huomenna kuin lastaan, hänen hyväilynsä parantavat minut. No,\neikö minulta muuten menisi tuhatta frangia apteekkarille? Minä annan\nne mieluummin yleislääkärilleni, Nasielleni. Saanhan ainakin lohduttaa\nhäntä hänen onnettomuudessaan. Se on minulle edes jonkinlainen hyvitys\nsiitä hairahduksesta, että menin ostamaan elinkoron. Hän on syvässä\nkuilussa eikä minulla ole enää kylliksi voimia vetää häntä ylös.\nMutta minä rupean jälleen kauppiaaksi. Menen Odessaan ostamaan sieltä\nviljaa. Jauhot maksavat siellä kolme kertaa vähemmän kuin täällä.\nViljan maahantuonti on tosin sellaisenaan kielletty, mutta viisaat\nlainlaatijat eivät ole huomanneet kieltää tuomasta maahan tuotteita,\njotka tehdään jauhoista. Heh! Minäpä hoksasin sen tänä aamuna.\nEsimerkiksi tärkkelyksellä voi tehdä eteviä kauppoja.\"\n\n\"Hän on hullu\", ajatteli Eugène katsellen vanhusta.\n\n\"Levätkää nyt, älkää puhuko...\"\n\nEugène meni vuorostaan syömään, kun Bianchon oli palannut. Sitten\nmolemmat viettivät yön hoitamalla sairasta vuoron perään ja kuluttaen\naikaansa, toinen lukemalla lääketieteellisiä kirjojansa, toinen\nkirjoittamalla äidilleen ja sisarilleen. Seuraavana päivänä osoitti\npotilaan tauti Bianchonin mukaan suotuisia oireita; mutta se vaati\njatkuvaa hoitoa, johon vain molemmat ylioppilaat yksin kykenivät ja\njonka kuvaaminen on mahdotonta käyttämällä nykyajan ujostelevaa kieltä.\nIilimatojen lisäksi, joita sijoitettiin ukon kuihtuneeseen ruumiiseen,\nkäytettiin puurokääreitä, jalkakylpyjä ja muita lääkintäkeinoja, jotka\nvaativat molempain nuorten miesten koko voiman ja antaumuksen.\n\nRouva de Restaud ei tullut; hän lähetti asiamiehen noutamaan rahoja.\n\n\"Minä luulin, että hän olisi tullut itse. Mutta näin on parempi, hän\nolisi tullut levottomaksi\", sanoi isä näyttäen olevan tästä seikasta\nhyvillään.\n\nKello seitsemän illalla tuli Thérèse tuomaan kirjettä Delphineltä:\n\n\"Mitä te oikein teette, ystäväni? Rakkautemme on tuskin alussa ja\nnytkö te jo minua laiminlyötte. Kahdenkeskisissä, luottavaisissa\nkeskusteluissamme olen nähnyt teidän kauniista katseestanne niin\npaljon, että tiedän teidän olevan niitä, jotka aina pysyvät uskollisina\ntietäessään, kuinka erivivahteisia tunteet ovat. Niinkuin sanoitte\nkuullessanne _Mosén_ Rukousta: 'Yksille se on aina sama sävel, toisille\nmusiikin äärettömyys.' Muistakaa, että minä odotan teitä tänään\nmennäksemme rouva de Beauséantin kutsuihin. Hra d'Ajudan aviosopimus on\ntänä aamuna todellakin allekirjoitettu hovissa, ja varakreivitärparka\nsai tietää sen vasta kello kaksi. Koko Pariisi kokoontuu hänen luokseen\nniinkuin kansa la Grèven ympärille, kun siellä tapahtuu teloitus. Eikö\nole kauheaa mennä katsomaan, osaako tämä nainen salata surunsa, kuolla\nkauniisti? Minä en totisesti menisi, ystäväni, jos jo olisin ollut\nhänen luonaan, mutta tämän jälkeen hän varmaankaan ei enää toimeenpane\nkutsuja, ja kaikki minun ponnistukseni olisivat menneet hukkaan. Minun\nasemani on toisenlainen kuin muiden. Sitäpaitsi tulen sinne myöskin\nteidän vuoksenne. Odotan teitä. Ellette ole minun luonani kahden tunnin\nkuluttua, en tiedä, annanko ikinä anteeksi sitä kavallusta.\"\n\nRastignac tarttui kynään ja vastasi seuraavasti:\n\n\"Odotan lääkäriä saadakseni tietää, voiko isänne jäädä eloon. Hän\non kuolemaisillaan. Tulen tuomaan teille lääkärin lausunnon, mutta\npelkään, että se on kuolemantuomio. Sittenhän nähdään, voidaanko mennä\ntanssiaisiin. Herttaisin tervehdys.\"\n\nLääkäri saapui kello puoli yhdeksän, ja vaikka ei antanutkaan suotuisaa\nlausuntoa, katsoi, ettei kuolema ollut ihan heti uhkaamassa. Hän\nennusti ensin hiukan helpotusta ja sitten uusia kohtauksia, joista\nsairaan elämä ja järki riippui.\n\n\"Hänen olisi parempi saada kuolla heti\", oli lääkärin viimeinen sana.\n\nEugène uskoi ukko Goriotin Bianchonin hoitoon ja meni viemään\nrouva de Nüssingenille surullisia sanomia, jotka hänen vielä\nperhevelvollisuuksien kahleissa olevien ajatustensa mukaan tekivät\nilonpidon mahdottomaksi.\n\n\"Sanokaa hänelle, että pitäköön kuitenkin hauskaa\", huusi ukko Goriot,\njoka näytti nukkuvan, mutta nousi istumaan, kun Rastignac lähti.\n\nNuori mies tuli Delphinen luo murheen ahdistamana ja tapasi rouvan\nkammattuna, jalkineet jalassa, kaikin puolin valmiina, vain päällyshame\nenää yllepanematta. Mutta niinkuin ne siveltimenvedot, joilla maalarit\nviimeistelevät taulunsa, vaativat viimeiset valmistelut enemmän aikaa\nkuin itse taulun tausta.\n\n\"Mitä! Ettekö te ole pukeutunut?\" kysyi rouva.\n\n\"Mutta rouva, teidän isänne...\"\n\n\"Aina vain isäni\", huudahti Delphine keskeyttäen. \"Ei teidän tarvitse\nopettaa minulle, mihin olen velvollinen isäni suhteen. Minä tunnen\nisäni jo kauan aikaa. Ei sanaakaan, Eugène. Minä en kuuntele teitä\nennenkuin olette pukeissa. Thérèse on asettanut kaikki esille\nasunnossanne, minun vaununi ovat valmiina; ottakaa ne; palatkaa. Me\nkeskustelemme isästäni ajaessamme tanssiaisiin. Täytyy lähteä hyvissä\najoin; jos joudumme vaunujonoon, saamme olla hyvillämme, jos pääsemme\nsisään kello yksitoista...\"\n\n\"Rouva...\"\n\n\"Rientäkää, ei sanaakaan\", sanoi Delphine kiiruhtaen budoiriinsa\nottamaan kaulakäätyä.\n\n\"Rientäkää toki, Eugène-herra, rouva muuten suuttuu\", sanoi Thérèse\nsuorastaan työntäen ulos nuorta miestä, joka oli aivan tyrmistynyt.\n\nHän meni pukeutumaan alakuloisia, masentavia mietteitä mielessään.\nMaailma oli hänestä kuin lokameri, johon mies uppoaa kaulaa myöten\nheti, kun siihen astuu.\n\n\"Se on täynnä viheliäisiä rikoksia\", mietiskeli hän. \"Vautrin on\nsuurempi.\"\n\nHän oli nähnyt Yhteiskunnan kolme suurta ilmausta: Kuuliaisuuden,\nKamppailun ja Kumouksen; Perheen, Ylhäisömaailman ja Vautrinin. Mutta\nei uskaltanut määrätä kantaansa. Kuuliaisuus oli ikävää, Kumous\nmahdotonta ja Kamppailu epävarmaa. Hänen ajatuksensa johtivat perheen\nkeskuuteen. Hän muisti sen tyynen elämän puhtaat liikunnot, muisti\nmenneet päivät olentojen parissa, jotka häntä rakastivat. Mukautuen\nkotilieden luonnonlakeihin nämä rakkaat olennot löysivät siitä\ntäydellisen, jatkuvan onnen, ilman ahdistuksen tuskia. Huolimatta\nhyvistä ajatuksistansa ei hän tuntenut olevansa kyllin rohkea\nmennäkseen tunnustamaan Delphinelle tätä puhtaiden sielujen uskontoa ja\nvaatimaan häntä rakkauden nimessä palaamaan oikealle tielle. Hänen uusi\nkasvatuksensa oli jo kantanut hedelmiänsä. Hän rakasti jo itsekkäästi.\nHänen vaistonsa oli opettanut häntä tuntemaan Delphinen sydämen laadun,\nhän aavisti, että tämä olisi voinut astua isänsä ruumiin päälle\ntullakseen tanssiaisiin, eikä hänellä ollut voimaa ryhtyä esittämään\njärkineuvojan osaa, ei rohkeutta häntä suututtaa eikä ryhtiä häntä\njättää.\n\n\"Hän ei anna minulle milloinkaan anteeksi, että päinvastoin kuin hän\nolin oikeassa tässä asiassa\", päätteli Eugène.\n\nSitten hän selitteli lääkärien sanoja, yritti kuvitella, että ukko\nGoriot ei ollut niin vaarallisesti sairas kuin uskottiin; lopulta\nhän päätyi surkeihin selitelmiin puolustaakseen Delphineä. Tämähän\nei tiennyt, missä tilassa hänen isänsä todella oli. Ukko itse\nlähettäisi tyttärensä tanssiaisiin, jos tämä tulisi hänen luokseen.\nEugène tahtoi pettää itseänsä, hän oli valmis uhraamaan omantuntonsa\nrakastajattarelleen. Kahtena viime päivänä oli kaikki hänen elämässään\nmuuttunut. Nainen oli heittänyt siihen sekasortoa, työntänyt syrjään\nperheen, ottanut haltuunsa kaikki omiksi hyvikseen. Rastignac ja\nDelphine olivat kohdanneet toisensa ehdoin tahdoin tuottaakseen\ntoisilleen nautintoja. Heidän näin valmistetun rakkautensa tulisuutta\nenensi se, mikä usein rakkauden tappaa: nautinto. Vasta saatuaan tämän\nnaisen omakseen huomasi Eugène siihen saakka häntä vain himoinneensa,\nvasta sen jälkeen hän häntä rakasti: ehkäpä rakkaus onkin oikeastaan\nvain kiitollisuutta nautinnoista. Hän jumaloi tätä naista -- alhaista\ntai ylevää -- siitä hekumasta, jota hän oli myötäjäisiksi saanut ja\nantanut; samoin kuin Delphine rakasti Rastignacia yhtä paljon kuin\nTantalos olisi rakastanut enkeliä, joka olisi tullut lievittämään hänen\nnälkäänsä ja sammuttamaan kuivan kitalaen janoa.\n\n\"No, kuinka isäni voi?\" kysyi rouva de Nüssingen, kun Eugène oli\npalannut juhlapukuun pukeutuneena.\n\n\"Äärettömän huonosti\", vastasi Eugène. \"Jos tahdotte antaa minulle\ntodistuksen rakkaudestanne, niin ajamme häntä katsomaan.\"\n\n\"Tehdään niin\", vastasi Delphine, \"mutta vasta juhlan jälkeen.\nEugène-kulta, ole kiltti, älä saarnaa moraalia, tule!\"\n\nHe lähtivät. Eugène oli osan tietä äänettömänä.\n\n\"Mikä teidän on?\" kysyi Delphine.\n\n\"Minä kuulen isänne kuolinkorinan\", vastasi Eugène äänessä närkästyksen\nsävyä.\n\nJa hän alkoi kuvata niin kaunopuheisesti kuin vain nuori voi sitä\njulmaa tekoa, johon turhamielisyys oli ajanut rouva de Restaudin, sitä\nkuoleman kriisiä, johon isän viimeinen alttius oli päätynyt, ja mitä\nAnastasian kultaommelhame maksoi. Delphine itki.\n\nMutta samassa hän ajatteli: itku rumentaa, ja hänen kyyneleensä\nkuivuivat.\n\n\"Ah, nyt olet sellainen kuin tahdoin\", huudahti Eugène.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViisiensatojen vaunujen lyhdyt valaisivat de Beauséantin palatsin\nedustaa. Valaistun portin kummallakin puolella seisoi santarmi.\nYlhäisömaailmaa saapui niin runsaasti ja jokainen halusi niin\nhartaasti nähdä tätä ylimysnaista hänen kukistumisensa hetkellä, että\npalatsin ensimmäisessä kerroksessa olevat huoneet olivat jo täynnä,\nkun rouva de Nüssingen ja Rastignac saapuivat. Siitä saakka, jolloin\nkoko hovi tungeksi \"la grande Mademoisellen\" luona, jolta Ludvig XIV\nriisti rakastajan, ei mikään lemmen tappio ollut herättänyt niin\nsuurta huomiota kuin rouva de Beauséantin. Tässä tilaisuudessa kohosi\nmiltei kuninkaallisen Bourgogne-suvun viimeinen tytär onnettomuutensa\nyläpuolelle ja hallitsi viimeiseen hetkeen saakka sitä maailmaa, jonka\nturhuuksiin hän oli suostunut vain käyttääkseen niitä rakkautensa\nriemun palvelukseen. Pariisin kauneimmat naiset vilkastuttivat saleja\npuvuillansa ja hymyilyllään. Hovin hienoimmat herrat, lähettiläät,\nministerit, kaikkien alojen kuuluisuudet, risteillä, ritarimerkeillä\nja monivärisillä nauhoilla koristettuina tunkeilivat varakreivittären\nympärillä. Orkesteri soitteli parhaita kappaleitaan tässä\nylimyspalatsissa, joka kuningattarelleen oli autio. Rouva de Beauséant\nseisoi ensimmäisessä salissaan vastaanottamassa niin sanottuja\nystäviänsä. Valkoisessa puvussaan, ilman minkäänlaista koristusta,\nhiukset yksinkertaisesti palmikoituina, näytti hän tyyneltä, ei\nosoittanut surua, ei ylpeyttä eikä teeskenneltyä iloisuutta. Ei kukaan\nvoinut nähdä, mitä hänen sielussaan liikkui. Hän oli kuin marmorinen\nNiobe. Silloin tällöin hän hymyili leikkisästi läheisille ystävilleen;\nmutta hän oli kaikkia kohtaan yhtäläisesti omaa itseänsä, oli niin\nsama kuin oli ollut onnensa loistopäivinä, että tunteettomimmatkin\nhäntä ihailivat, niinkuin nuoret roomalaiset gladiaattoria, joka osasi\nhymyillä kuollessaan. Näytti kuin ylhäisömaailma olisi pukeutunut\njuhla-asuun tullakseen hyvästelemään yhtä valtiatartaan.\n\n\"Minä pelkäsin jo, ettette tulisi\", sanoi hän Rastignacille.\n\n\"Rouva\", vastasi tämä ilmeikkäästi, kun piti tätä sanaa nuhteluna,\n\"minä olen tullut jäädäkseni viimeiseksi.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi emäntä katellen häntä. \"Te olette kenties ainoa täällä,\njohon voin luottaa. Ystäväni, rakastakaa naista, jota voitte rakastaa,\naina. Älkää koskaan hylätkö ketään.\"\n\nHän tarttui Rastignacin käsipuoleen ja vei hänet istumaan eräälle\npelisalin sohvalle.\n\n\"Menkää markiisin luo\", sanoi hän. \"Kamaripalvelijani Jacques saattaa\nteidät sinne ja antaa teille hänelle osoitetun kirjeen. Minä pyydän\nhäneltä kirjeitäni. Hän antaa teille ne kaikki, niin ainakin rohkenen\ntoivoa. Kun olette saanut kirjeeni, menkää minun huoneeseeni. Minulle\nannetaan tieto, kun olette tullut.\"\n\nHän nousi mennäkseen ottamaan vastaan Langeaisin herttuatarta, parasta\nystävätärtään, joka juuri saapui. Rastignac lähti; tiedusti markiisi\nd'Ajudaa Rochefiden palatsista, missä hänen piti viettää iltaa ja missä\nhän tapasikin tämän. Markiisi vei hänet asuntoonsa ja antoi hänelle\nlippaan sanoen:\n\n\"Ne ovat siinä kaikki.\"\n\nHän näytti haluavan sanoa jotakin Eugènelle, ehkäpä kyselläkseen\njotakin illan tapahtumista ja varakreivittärestä tai kukaties\ntunnustaakseen jo nyt olevansa epätoivoissaan avioliitostaan, niinkuin\ntodella myöhemmin oli; mutta hänen silmissään välähti ylpeyden säde\nja hänellä oli riittävästi ryhtiä säilyttää jalointen tunteittensa\nsalaisuus.\n\n\"Älkää sanoko hänelle mitään minusta, rakas Eugène.\"\n\nHän puristi Rastignacin kättä surumielisen ystävällisesti ja\nviittasi häntä lähtemään. Eugène palasi de Beauséantin palatsiin;\nhänet johdettiin varakreivittären huoneeseen, missä hän huomasi\nmatkavalmisteluita. Hän istuutui valkean ääreen, katseli seetrilipasta\nja vaipui syvän alakuloisuuden valtaan. Hänestä oli rouva de Beauséant\nmittakaavaltaan _Iliadin_ jumalattaria.\n\n\"Ah, ystäväni\"... sanoi varakreivitär tultuaan sisään ja laskien\nkätensä Rastignacin olalle.\n\nEugène huomasi serkkunsa silmien olevan kyynelissä, tunsi olallaan\nolevan käden värisevän. Sitten otti varakreivitär äkkiä lippaan, pani\nsen tuleen ja katsoi, kunnes se oli palanut.\n\n\"Siellä tanssitaan! He ovat kaikki tulleet täsmällisesti, kuolema vain\ntulee myöhästyneenä. Hiljaa, ystäväni\", sanoi hän pannen sormensa\nRastignacin suulle, kun tämä näytti aikovan puhua. \"Minä en enää\nmilloinkaan palaa Pariisiin enkä sen seurapiireihin. Kello viisi\naamulla lähden hautautumaan Normandian sydänmaille. Kello kolmen\njälkeen tänään on minun pitänyt valmistaa matkaani, allekirjoittaa\nasiakirjoja, järjestellä asioita; minulla ei ollut ketään, jonka olisin\nvoinut lähettää markiis...\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Ymmärsin kyllä, että hän olisi tavattavissa...\"\n\nHän vaikeni taas, surun satuttamana. Sellaisina hetkinä on kaikki\nkärsimystä ja erinäisiä sanoja on mahdoton lausua.\n\n\"No niin\", jatkoi hän, \"minä tulin ajatelleeksi teitä tätä viimeistä\npalvelusta varten. Minä tahdoin antaa teille pantin ystävyydestäni.\nTulen usein ajattelemaan teitä, joka olette minusta tuntunut niin\nhyvältä ja jalolta, nuorelta ja puhtaalta keskellä tätä maailmaa, jossa\nne ominaisuudet ovat niin harvinaisia. Toivon, että te joskus myöskin\nmuistelette minua. Kas\", sanoi hän luoden katseensa ympäri huonetta,\n\"tässä on lipas, jossa olen pitänyt hansikkaitani. Joka kerta kun siitä\notin hansikasparin mennessäni kutsuihin tai teatteriin, tunsin itseni\nkauniiksi, koska olin onnellinen, enkä koskenut siihen ilman jotakin\nherttaista ajatusta: siinä lippaassa on paljon minua, siinä on koko se\nrouva de Beauséant, jota enää ei ole olemassa, ottakaa se, minä käsken,\nettä se tuodaan teille Artois-kadulle. Rouva de Nüssingen on ihana tänä\niltana, rakastakaa häntä aina. Jos emme enää näe toisiamme, ystäväni,\nolkaa varma, että minä rukoilen teidän puolestanne, joka olette ollut\nminulle niin hyvä. Mennään alas, minä en tahdo antaa niiden luulla,\nettä itken. Minullahan on iankaikkisuus edessäni, minä olen siellä\nyksin, eikä kukaan vaadi minulta tiliä kyyneleistäni. Vielä silmäys\ntähän huoneeseen.\"\n\nHän vaikeni jälleen. Sitten, peitettyään kädellään silmänsä, hän\nkuivasi ne taas, valeli raikkaalla vedellä ja tarttui ylioppilaan\nkäsipuoleen.\n\n\"Mennään\", sanoi hän.\n\nRastignac ei ollut vielä tuntenut niin voimakasta liikutusta kuin oli\nkosketus tämän näin ylevästi kannetun murheen kanssa. Palattaessa\ntanssisaleihin sai Eugène tehdä kierroksen niiden läpi rouva de\nBeauséantin kanssa; se oli hieno viimeinen huomaavaisuus tämän\nviehkeän naisen puolelta. Pian hän huomasi molemmat sisarukset, rouva\nde Restaudin ja rouva de Nüssingenin. Kreivitär oli suurenmoinen\nkaikkine timantteineen, vaikka ne mahtoivatkin häntä polttaa, sillä\nhän kantoi niitä viimeistä kertaa. Niin voimakas kuin hänen ylpeytensä\nja rakkautensa mahtoikin olla, ei hän kuitenkaan kunnolla sietänyt\nmiehensä katseita. Tämä näky ei ollut omiansa tekemään Rastignacin\najatuksia vähemmän alakuloisiksi, hän näki molempien sisarusten\ntimanttien alla sen vuodepahasen, jolla ukko Goriot makasi. Kun hänen\nmurheellinen ilmeensä oli varakreivittärelle epäsuotuisa, laski tämä\nhänen käsivartensa irti.\n\n\"Menkää! Minä en tahdo riistää teiltä omaa iloanne\", sanoi hän.\n\nTuokion kuluttua tuli Eugènen luo Delphine onnellisena tekemästään\nvaikutuksesta ja innokkaana ilmoittamaan ystävälleen menestystä,\njota hän tuntui saavuttavan näissä piireissä, joihin hän nyt toivoi\npääsevänsä.\n\n\"Minkä vaikutuksen teihin tekee Nasie?\" kysyi Delphine.\n\n\"Hän\", vastasi Rastignac, \"on myynyt jopa isänsä kuoleman.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello neljän tienoissa aamulla alkoivat salit tyhjetä. Pian sitten\nsoittokin taukosi. Langeaisin herttuatar ja Rastignac olivat\nainoat suuressa salissa. Varakreivitär, joka luuli tapaavansa\nsiellä ainoastaan Eugènen, tuli sinne sanottuaan hyvästit herra de\nBeauséantille, joka meni maata moneen kertaan toistellen:\n\n\"Te teette väärin, rakkaani, mennessänne hautautumaan maalle niin\nnuorella iällä. Jääkää toki meidän luoksemme.\"\n\nNähdessään Langeaisin herttuattaren ei rouva de Beauséant voinut\npidättää huudahdusta.\n\n\"Minä olen arvannut aikomuksenne, Clara\", sanoi rouva de Langeais.\n\"Te aiotte lähteä kokonaan, takaisin palaamatta. Mutta te ette lähde\nkuulematta minua ja ilman, että me ensin olemme tehneet sovinnon.\"\n\nHän tarttui ystävättärensä käsipuoleen, vei hänet viereiseen saliin,\nmissä hän kyyneliin puhjeten syleili häntä ja suuteli molemmille\nposkille.\n\n\"Minä en saata eritä teistä kylmästi, ystäväni, se olisi liian raskas\ntaakka kannettavakseni. Te voitte luottaa minuun kuin itseenne. Te\nolette ollut suuri tänä iltana, minä olen tuntenut usein tehneeni\nteille vääryyttä, antakaa se minulle anteeksi, ystävättäreni: minä\nperuutan kaikki, mikä on voinut teitä haavoittaa ja tahtoisin, ettei\nsemmoista koskaan olisi sanottu. Nyt tahdon olla teille täysin\navomielinen: sama suru yhdistää meidän sydämiämme, enkä tiedä, kumpi\nmeistä on onnettomampi. Hra de Montriveau ei ollut täällä tänä iltana,\nymmärrättekö? Joka on nähnyt teidät näissä juhlissa, Clara, ei unohda\nteitä koskaan. Minä teen vielä viimeisen yrityksen. Jos epäonnistun,\nmenen luostariin. Minne te menette?\"\n\n\"Normandiaan, Courcellesiin, harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja\nrukoilemaan, kunnes Jumala näkee hyväksi kutsua minut pois tästä\nmaailmasta.\"\n\n\"Tulkaa, herra de Rastignac\", sanoi varakreivitär ääni värisevänä\nmuistaen, että nuori mies odotti.\n\nEugène notkisti polveansa, tarttui serkkunsa käteen ja suuteli sitä.\n\n\"Antoinette, hyvästi!\" jatkoi rouva de Beauséant \"Tulkaa onnelliseksi!\n-- Mitä teihin tulee, tehän olette nuori ja voitte vielä uskoa\njohonkin\", sanoi hän Eugènelle. \"Poistuessani näistä piireistä\nvoin sanoa, että minullakin, niinkuin erinäisillä etuoikeutetuilla\nkuolevilla, on ollut pyhää, vilpitöntä mielenliikutusta ympärilläni.\"\n\nRastignac lähti kello viiden tietämissä nähtyään rouva de Beauséantin\nmatkavaunuissa ja otettuaan vastaan hänen viimeiset hyvästelynsä,\nkyynelten kostuttamat, jotka todistivat, että ylhäisimmätkään ihmiset\neivät ole ulkopuolella sydämen lakia eivätkä elä ilman huolia, kuten\nerinäiset kansan kosiskelijat koettavat sille uskotella.\n\nEugène palasi Vauquerin taloon jalkaisin kosteassa ja kylmässä\naamuilmassa. Hänen kasvatuksensa täydentyi.\n\n\"Me emme voi pelastaa ukkoparkaa\", sanoi Bianchon, kun Rastignac astui\nGoriotin huoneeseen.\n\n\"Ystäväni\", sanoi Eugène katseltuaan nukkuvaa vanhusta, \"pyri sinä\nsiihen vaatimattomaan päämäärään, johon olet rajoittanut toivomuksesi.\nMinä olen joutunut helvettiin ja minun täytyy sinne jäädä. Mitä pahaa\nikinä kuulet puhuttavan n.s. 'maailmasta', usko se! Ei ole sitä\nJuvenalista, joka voisi kuvata sen kullalla ja jalokivillä peitetyn\nkataluuden!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kello kahden aikaan herätti Rastignacin Bianchon,\njonka täytyi mennä toimilleen, pyytäen häntä hoitamaan ukko Goriotia,\njonka tila aamun kuluessa oli kovasti huonontunut.\n\n\"Hän ei voi elää enää kahta vuorokautta, ehkei edes kuutta tuntia\",\nsanoi lääkärinkokelas, \"mutta emme kuitenkaan voi lakata tautia\nvastustamasta. Se hoito, jota hän tarvitsee, on kallista. Me olemme\ntosin hänen sairaanhoitajiansa, mutta minulla ei ole penniäkään. Minä\nolen kääntänyt nurin hänen taskunsa, penkonut hänen laatikkonsa: tyhjää\ntäynnä. Minä kysäsin häneltä, kun hän oli hetkisen tajuissaan ja hän\nsanoi itsekin, ettei hänellä ollut penninpyörylää. Mitä sinulla on?\"\n\n\"Minulla on jäljellä vielä kaksikymmentä frangia\", vastasi Rastignac.\n\"Mutta minä panen ne peliin, minä voitan.\"\n\n\"Entä jos häviät?\"\n\n\"Niin vaadin rahaa hänen vävyiltään ja tyttäriltään.\"\n\n\"Vaan jospa ne eivät anna?\" vastasi Bianchon. \"Tärkeintä tällä\nhetkellä ei olekaan rahan saanti: ukko on peitettävä kiehuvaan\nsinappitaikinaan jaloista reisien puoliväliin saakka. Jos hän huutaa,\nniin on jotakin mahdollisuutta. Sinä tiedät, kuinka se tehdään.\nSitäpaitsi on Christophe sinulla apuna. Minä menen apteekkarin luo ja\notan vastuulleni kaikki lääkkeet, joita sieltä otamme. Onnetonta, ettei\nukkoparkaa voi siirtää meidän sairaalaamme, hänen olisi siellä parempi.\nNo, tule nyt, äläkä jätä häntä ennenkuin minä olen palannut.\"\n\nMolemmat nuoret miehet menivät vanhuksen huoneeseen, missä hän\nvirui vuoteellansa. Eugène kauhistui sitä muutosta, mikä sairaan\nnytkähtelevissä, kalpeissa ja heikoksi käyneissä kasvoissa oli\ntapahtunut.\n\n\"Kuinka setä voi?\" sanoi hän kumartuen potilaan puoleen.\n\nGoriot käänsi häneen päin himmeät silmänsä ja katseli häneen päin\nsangen tarkkaavaisena, mutta ei tuntenut. Eugène ei kestänyt tätä\nnäkyä: kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.\n\n\"Bianchon, eikö pitäisi panna uutimia ikkunoihin?\"\n\n\"Ei, valovaihtelut eivät häneen enää vaikuta. Olisi hyvä, jos hän\ntuntisi eron kuuman ja kylmän välillä. Joka tapauksessa meidän täytyy\nsaada tulta rohtokeitoksia ja muita varusteluita varten. Minä lähetän\nsinulle lapukimpun, siksi kunnes saamme kunnollisia puita. Eilen ja\ntänään poltin sinun ja ukkoparan kaikki turpeet. Oli kostea ilma ja\nvettä tihkui seinistä. Töin tuskin sain huoneen kuivaksi. Christophe\non sen siistinyt, se oli kuin talli. Minä poltin katajia, täällä haisi\nniin kamalasti.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" sanoi Rastignac. \"Mutta hänen tyttärensä!\"\n\n\"Kuule, jos hän pyytää juomista, niin annat hänelle tätä\", sanoi\nBianchon näyttäen suurta valkoista kulhoa. \"Jos kuulet hänen\nvalittavan ja jos vatsa on kuuma ja kova, niin otat Chistophen\navuksesi häntä hoitamaan... sinä tiedät. Jos hän sattuisi saamaan\nsuuren kiihtymyskohtauksen, puhuisi paljon, vaikkapa ilmeisessä\nmielenvian puuskassa, niin anna hänen vain olla. Se ei olisi paha\nmerkki. Mutta lähetä Chistophe Cochinin sairaalaan. Ylilääkäri,\ntoverini ja minä tulisimme koettamaan moxasia. Täällä oli tänä aamuna,\nkun sinä nukuit, suuri neuvottelu erään tohtori Gallin oppilaan,\nHotel Dieun ylilääkärin ja meidän ylilääkärimme kesken. Nämä herrat\nluulivat huomanneensa merkillisiä oireita, ja me tulemme tarkkaamaan\ntaudin kehitystä saadaksemme selvän erinäisistä tieteen kannalta\nsangen mielenkiintoisista seikoista. Yksi heistä väittää, että veren\npaine, jos se kohdistuu enemmän yhteen elimeen kuin toiseen, voi\naiheuttaa aivan erikoisia seurauksia. Kuuntele häntä siis tarkkaan,\njos hän rupeaa puhumaan, sen toteamiseksi, minkälaatuiset mielteet\nhänessä liikkuvat: koskevatko ne muistin tai älyn alaan kuuluvia\nasioita, askarruttavatko häntä aineellisuudet vai tunteet; tekeekö\nhän laskelmia, puheleeko lapsuudestaan; lyhyesti: ole valmis antamaan\nmeille tarkka raportti. On mahdollista, että tapahtuu yleinen\nverensyöksy, että hän kuolee siinä tajuttomuuden tilassa, missä hän\nnyt on. Tämän laatuisissa taudeissa on kaikki epämääräistä. Jos pommi\nräjähtää tässä\", sanoi Bianchon näyttäen potilaan takaraivoa, \"voi\nsattua aivan merkillisiä ilmiöitä: aivot saavat jälleen erinäisiä\nkykyjänsä ja kuolema tulee hitaammin. Verenvuoto voi siirtyä pois\naivoista paikkoihin, joista voi saada selvän vain ruumiinavauksessa.\nParantumattomien sairaalassa on eräs aivan tylsä ukko, jossa se on\nkulkenut pitkin selkärankaa; hänellä on hirveät kärsimykset, mutta hän\nelää.\"\n\n\"Oliko heillä hauskaa?\" kysyi ukko Goriot, joka nyt tunsi Eugènen.\n\n\"Ah, hän ei ajattele muuta kuin tyttäriänsä\", sanoi Bianchon. \"Senkin\nseitsemän kertaa sanoi hän minulle viime yönä: 'He tanssivat. Hän\nsai pukunsa.' Hän huuteli heitä nimeltä. Piru vieköön, minua melkein\nitketti se äänensävy, jolla hän puheli: 'Delphine! Pikku Delphine!\nNasie!' Ei, totisesti, kuule, siinä oli huono pysyä kuivin silmin.\"\n\n\"Delphine\", sanoi vanhus, \"hän on täällä, eikö ole? Minä sen kyllä\ntiesin.\"\n\nJa hän tähysteli innokkaasti seiniä ja ovea.\n\n\"Minä menen käskemään Sylviaa valmistamaan sinappitaikinan\", sanoi\nBianchon. \"Hetki on otollinen.\"\n\nRastignac jäi yksin vanhuksen luo istuutuen vuoteen jalkopäähän,\nkatsellen ukon kaamean näköistä päätä.\n\n\"Rouva de Beauséant pakenee, tämä kuolee\", mietiskeli hän itseksensä.\n\"Kauniit sielut eivät voi viihtyä kauan näissä piireissä. Kuinkapa\nsuuret tunteet tosiaan voisivat sopeutua viheliäiseen, pieneen,\npintapuoliseen kerhoon?\"\n\nEilisen juhlan muistot palasivat hänen mieleensä tämän kuolinvuoteen\nvastakohtana. Bianchon saapui äkkiä.\n\n\"Kuulehan, Eugène, minä tapasin ylilääkärimme ja palasin tänne\noikopäätä. Jos ilmestyy järjen oireita, jos hän puhuu, niin pane\nsinappitaikinaa kaulasta aina lonkkiin saakka ja lähetä noutamaan\nmeitä.\"\n\n\"Rakas Bianchon\", esteli Eugène.\n\n\"Mitä, tässähän on kysymys tieteellisestä asiasta\", selitti nuori\nlääkärinkokelas uususkolaisen innolla.\n\n\"Niinpä minä olen ainoa, joka hoitaa ukko-parkaa pyyteettömästä\nystävyydestä\", sanoi Eugène.\n\n\"Jos olisit nähnyt minut tänä aamuna, et sanoisi niin\", vastasi\nBianchon suuttumatta. \"Toimivat lääkärit näkevät vain taudin, mutta\nminä näen vielä myöskin potilaan, poikaseni.\"\n\nHän lähti jättäen Eugènen yksin äijän luo, jonka odotettu kriisi pian\nilmestyikin.\n\n\"Ah, tekö se olettekin, rakas lapseni\", sanoi ukko Goriot tuntien\nEugènen.\n\n\"Voitteko nyt paremmin?\" kysyi tämä tarttuen sairaan käteen.\n\n\"Voin, minun pääni oli kuin pihdissä, mutta se hellittää nyt. Näittekö\ntyttäreni? He tulevat kohta, he rientävät heti, kun saavat kuulla minun\nolevan sairaana, he hoitivat minua niin hyvin Jussienne-kadun varrella.\nAh, pitäisi vähän siistiä tätä huonetta, kunnes he tulevat. Täällä oli\neräs nuori mies, joka poltti kaikki minun turpeeni.\"\n\n\"Minä kuulen Christophen tulevan\", sanoi Eugène. \"Hän tuo puita, jotka\nse sama nuori mies lähettää.\"\n\n\"Hyvä, mutta milläs minä ne maksan? Minulla ei ole enää penniäkään,\nlapseni. Minä olen antanut pois kaikki, ihan. Minä joudun\nvaivaishoitoon. Oliko se kultaneulepuku edes kaunis? (Ai, nyt taas\nkivistää!) -- Kiitos, Christophe. Jumala palkitkoon teidät, poikaseni,\nminulla ei ole enää mitään.\"\n\n\"Minä maksan sinulle hyvin, sinulle ja Sylvialle\", kuiskasi Eugène\npojan korvaan.\n\n\"Sanoivathan tyttäreni tulevansa, Christophe? Mene heidän luokseen\nvielä, minä annan sinulle viisi frangia. Sano, että minä en voi oikein\nhyvin, että tahtoisin syleillä heitä, nähdä heitä vielä kerran ennen\nkuolemaa. Sano se, mutta tee se varovasti, etteivät he pelästy.\"\n\nChristophe poistui Rastignacin viittauksesta.\n\n\"He tulevat\", jatkoi ukko. \"Minä tunnen heidät. Minkä surun tuotankaan\nherttaiselle Delphinelle, jos kuolen! Ja Nasielle myös. En tahtoisi\nkuolla, jotteivät he itkisi. Kuolema, rakas Eugène, on se, ettei\nenää saa nähdä heitä. Siellä, jonne tästä on mentävä, on minun ikävä\nolla. Helvetti on isälle olo ilman lapsiansa, ja minä olen opetellut\nsitä siitä saakka, kun he menivät naimisiin. Minun paratiisini oli\nJussienne-kadun varrella. Kuulkaa, jos pääsen, paratiisiin, voinhan\nhengessä palata maan päälle heidän luokseen. Olen kuullut puhuttavan\nsemmoista. Onko se totta? Minä olen näkevinäni heidät tällä hetkellä\nsellaisina kuin he olivat Jussienne-kadulla. Aamuisin he tulivat alas.\n'Hyvää huomenta, isä', sanoivat he. Minä otin heidät syliini ja tein\nkaikenlaisia kujeita. He hyväilivät minua herttaisesti. Me söimme joka\naamu yhdessä, sanalla sanoen, minä olin isä, sain nauttia lapsistani.\nKun oltiin Jussienne-kadulla, ei heillä ollut huolia, he eivät tienneet\nmitään maailmasta, he rakastivat minua. Hyvä Jumala! Mikseivät he\nsaaneet aina pysyä pieninä? (Ai, mitä tuskia, minun pääni halkee!)\nAh, anteeksi lapseni, minulla on hirveitä tuskia ja niiden täytyy\nolla tosituskaa, te olette karaisseet minut jokseenkin kovaksi kipua\nvastaan. Hyvä Jumala, jos minulla vain olisi heidän kätensä omissani,\nen tuntisi mitään kipua. -- Luuletteko heidän tulevan? Christophe\non niin taitamaton. Minun olisi pitänyt mennä itse. Hän saa nyt\nheidät, hän. Mutta te olitte eilen niissä pidoissa. Sanokaa minulle,\nminkälaisia he olivat? Hehän eivät tienneet mitään minun sairaudestani,\neikö niin? He eivät olisi tanssineet, pikkuraukat! Ah, minä en tahdo\nolla enää sairas. He tarvitsevat minua vielä siksi paljon. Heidän\nomaisuutensa on vaarassa. Ja minkälaisten miesten vallassa he ovat!\nParantakaa minut, parantakaa minut! (Ai, kuinka tekee kipeää... ai,\nai!) -- Nähkääs, minut täytyy parantaa, sillä he tarvitsevat rahaa\nja minä tiedän, mistä sitä voi ansaita. Minä menen Odessaan tekemään\ntärkkelystä. Minä olen ovela mies, minä ansaitsen miljoonia. (Ai, tämä\non sentään liian kovaa!)\"\n\nGoriot oli hetkisen vaiti näyttäen kokoavan kaikki voimansa voidakseen\nkärsiä tuskiansa.\n\n\"Jos he olisivat täällä, en tuntisi kipua\", sanoi hän sitten. \"Miksi\nsiis minua kiusata?\"\n\nUkko vaipui puolihorroksiin, jota kesti kauan. Christophe palasi.\nRastignac, joka luuli sairaan nukkuvan, antoi pojan kertoa ääneen\nretkestänsä.\n\n\"Herra\", sanoi Christophe, \"minä menin ensin rouva kreivittären\nluo, mutta hänen puheilleen oli mahdoton päästä, hän oli tärkeässä\nkeskustelussa miehensä kanssa. Kun minä olin itsepintainen, tuli herra\nde Restaud itse ja sanoi: 'Onko herra Goriot kuolemaisillaan? Sehän on\nparasta hänelle. Minä tarvitsen rouva de Restaudia tärkeiden asiain\npäättämiseen; hän tulee, kun kaikki on selvää.' Hän oli ilmeisesti\nsuutuksissaan, se herra. Minä olin juuri ulosmenossa, kun rouva tuli\neteiseen ovesta, jota en ollut huomannut, ja sanoi: 'Christophe, sano\nisälleni, että minä olen neuvotteluissa mieheni kanssa enkä voi niitä\nkeskeyttää; on kysymys lasteni elämästä tai kuolemasta, mutta heti, kun\nkaikki on valmiina, minä tulen.' Rouva paroonittaren luona oli vielä\npahempi juttu. Häntä minä en saanut edes nähdä, saatikka puhutella.\n'Ai', sanoi kamarineiti, 'rouva on palannut tanssiaisista kello viiden\naikaan aamulla, hän nukkuu; jos minä herätän hänet ennen puolta\npäivää, hän suuttuu minulle. Minä sanon hänelle, että hänen isänsä voi\nhuonommin, kun hän soittaa minua. Huonon uutisen ilmoittamiseen on\naina aikaa.' Minun oli turha pyydellä. Pyysin saada puhutella herra\nparoonia, mutta hän ei ollut kotona.\"\n\n\"Ei kumpikaan hänen tyttäristään tule!\" huudahti Rastignac. \"Minä\nkirjoitan molemmille.\"\n\n\"Ei kumpikaan!\" toisti vanhus kääntyen vuoteellansa. \"Heillä on\ntärkeitä asioita, he nukkuvat, he eivät tule. Minä tiesin sen. Täytyy\nkuolla tietääkseen, mitä lapset ovat... Ah, ystäväni, älkää menkö\nnaimisiin, älkää hankkiko lapsia! Te annatte heille elämän, he antavat\nteille kuoleman. Te toimitatte heidät suureen maailmaan, he ajavat\nteidät sieltä ulos. Ei, he eivät tule. Minä olen tiennyt sen kymmenen\nvuotta. Joskus sanoinkin sen itselleni, mutta en uskaltanut siihen\nuskoa.\"\n\nKyynel kierähti kummankin silmän alaluomen punaiseen reunaan, mutta ei\njaksanut pudota siitä pois. \"Ah, jos olisin rikas, jos olisin pitänyt\nomaisuuteni, ellen olisi sitä heille antanut, he olisivat täällä, he\nnuolisivat poskiani suuteluillaan. Minä asuisin hienossa talossa,\nminulla olisi kauniita huoneita, palvelijoita, lämmintä itselläni;\nja he olisivat kaikki kyynelissä puolisoineen, lapsineen. Minulla\nolisi se kaikki. Mutta ei mitään! Raha antaa kaikki, tyttäretkin.\nMissä minun rahani ovat? Jos minulla olisi aarteita jättää jälkeeni,\nhe hemmottelisivat, he hoitaisivat minua; minä saisin heitä kuulla\nja nähdä. Ah, rakas lapseni, ainoa lapseni, minä pidän kuitenkin\nenemmän hyljätystä kurjuudestani. Kun köyhälle osoitetaan rakkautta,\ntietää hän ainakin, että häntä todella rakastetaan. Ei, minä tahtoisin\nolla rikas, niin näkisin heidät. Vaikka kuka tietää? Heillä on\nkummallakin kivisydän. Minulla oli liian paljon rakkautta heihin,\njotta heillä olisi voinut olla sitä minuun. Isän pitää aina olla rikas\nja pitää lapsiansa aisoissa kuin vikuria hevosta. Mutta minähän olin\nheidän edessään polvillani. Kurjat! He kruunaavat nyt arvokkaasti\nkymmenvuotisen käytöksensä minua kohtaan. Jos tietäisitte, kuinka\nhuomaavaisia he olivat minua kohtaan avioliittonsa ensi aikoina! (Ai,\nminä kärsin marttyyrin tuskia!) Minä olin antanut heille kummallekin\nkahdeksansataatuhatta frangia, eivätkä he enempää kuin heidän miehensä\nvoineet olla karheita minua kohtaan. Minua puhuteltiin: 'isä-kulta'\nsiellä, 'rakas isä' täällä. Minulle oli aina varattu paikka heidän\npöydässään. Minä söin päivällistä heidän miestensä kanssa, jotka\nkohtelivat minua kunnioittavasti. Oletettiin ilmeisesti, että minulla\noli vielä jotakin. Minkä vuoksi? Minä en ollut puhunut mitään\nasioistani. Mies, joka antaa tyttärilleen kahdeksansataatuhatta\nfrangia, oli huomiota ansaitseva mies. Ja minulle osoitettiin\nhuomaavaisuuksia, mutta se tapahtui rahani vuoksi. Ylhäisömaailma ei\nole kaunista. Minä olen sen nähnyt, minä! Minua vietiin vaunuissa\nteattereihin, ja minä jäin, kun halusin, illanviettoihin. He kertoivat\nolevansa minun tyttäriäni ja tunnustivat minut isäkseen. Minä olen\nherkkähuomioinen, nähkääs, eikä mitään jäänyt minulta havaitsematta.\nKaikki on sattunut maaliin ja puhkonut sydäntäni. Minä näin, mitä\nteeskentelyä se oli, eikä sille mitään mahtanut. Niinpä ei tytärteni\nluona ollut yhtä viihtyisää kuin alhaisemmissa pöydissä. En osannut\nmitään sanoa. Kuulinkin, kuinka jotkut hienot herrat kuiskasivat\nvävyjeni korviin: 'Kuka tuo herra on?' -- 'Rahapappa, rikas\nappivaari!' -- 'Vai niin!' vastattiin ja katseltiin minua suurella,\nrahalle osoitetulla kunnioituksella. Mutta jos minä joskus tein\npienen virheen, sain maksaa sen kalliisti! Ja kuka kuitenkaan on\ntäydellinen? (Voi, voi, kuinka taas päätäni kivistää!) Minä kärsin\ntällä hetkellä kuolemantuskia, rakas herra Eugène, mutta se ei ole\nmitään verrattuna siihen tuskaan, minkä minulle tuotti ensimmäinen\nkatse, jolla Anastasia osoitti minulle lausuneeni jonkin tyhmyyden,\njoka mahtoi häntä halventaa: hänen katseensa katkaisi kaikki suoneni.\nOlisin mielelläni tahtonut tietää, mitä tyhmää sanomassani oli, mutta\nen saanut tietää muuta kuin että olin liikaa maailmassa. Seuraavana\npäivänä menin Delphinen luo, mutta sielläkin tulin lausuneeksi jotakin\nsellaista, joka sai hänet suuttumaan. Minä olin tulla hulluksi. Meni\nkokonainen viikko, etten tiennyt mitä tehdä. Enhän uskaltanut mennä\nheidän luokseen, kun pelkäsin heidän nuhteitansa. Ja niin jouduin\nomien tytärteni ovien ulkopuolelle. Oi Jumala, sinä, joka tunnet\nkaikki kurjuudet ja kärsimykset, mitä minun on täytynyt kestää; koska\nolet laskenut kaikki nyrkiniskut, joita olen saanut sinä aikana,\njoka minut on vanhentanut, muuttanut, kalventanut ja kuolettanut,\nminkä vuoksi sinä nyt vieläkin rääkkäät minua näillä kärsimyksillä?\nOlenhan saanut kylliksi kärsiä siitä rikoksesta, että heitä rakastan.\nHehän ovat minulle sen synnin kostaneet, kohdelleet minua pahemmin\nkuin pyövelit. No, isäthän ovat niin tuhmia, minä rakastin heitä\nniin, että lopulta palasin heitä etsimään kuin peluri korttionnea.\nTyttäristäni tuli minun paheeni, minä himoitsin heidän läsnäoloansa\nkuin mies rakastajatartaan. He tarvitsivat molemmat jotakin, helyjä,\nkoruja; heidän kamarineideiltään sain aina tietää mitä, ja minä hankin\nne saadakseni hyvän vastaanoton. Mutta he pitivät minulle kuitenkin\npieniä luentoja tökeröstä käytöksestäni hienossa maailmassa. Eivätkä\nhe kauan haikailleet. He alkoivat häpeillä minua. Sen siitä saat,\nettä annat lapsillesi hyvän kasvatuksen! Enhän minä enää siinä iässä\nvoinut mennä kouluun. (Aih, Herra Jumala niitä tuskia! Tuokaa lääkäriä,\nlääkäriä! Halkaiskaa pääni, se helpottaisi!) Tyttäreni, tyttäreni!\nAnastasia, Delphine! Minä tahdon nähdä heidät. Lähettäkää hakemaan\nsantarmien avulla, väkivallalla! Oikeus on minun puolellani, kaikki on\nminun puolellani, luonto ja laki. Minä panen vastalauseeni. Isänmaa\njoutuu perikatoon, jos isät tallataan jalkoihin. Sehän on selvää.\nYhteiskunta, maailma, rakentuu isyyteen, kaikki romahtaa, jos lapset\neivät rakasta isiänsä. Oh, nähdä heidät, kuulla heitä, sama sitten,\nmitä he sanovat, kunhan vain kuulen heidän äänensä, se lievittää minun\ntuskiani, varsinkin Delphinen ääni. Mutta sanokaa heille, kun ovat\ntulleet, etteivät katso minua kylmästi niinkuin tekevät. Ah, hyvä\nystäväni, herra Eugène, te ette tiedä, miltä tuntuu havaita katseen\nkullan äkkiä muuttuvan harmaaksi lyijyksi. Siitä päivästä, jolloin\nheidän silmänsä eivät enää säteilleet minulle, on ollut yhtämittaista\ntalvea; minulla ei ole muuta kuin murheita nieleksittävänä ja minä\nolen niitä nieleksinyt! Olen elänyt vain tullakseni nöyryytetyksi,\nsolvaistuksi. Minä rakastan heitä niin, että nieleksin kaikki\nloukkaukset, jotka olivat pienimmänkin nautinnon hintana. Isä\npiileksimässä saadakseen nähdä lapsiansa. Minä olen antanut heille\nelämäni, he eivät anna minulle yhtä tuntia edes tänään. Minun on jano,\nnälkä, sydäntäni polttaa, mutta he eivät tule minua virkistämään,\nsillä minä kuolen nyt, minä tunnen sen, mutta he eivät tiedä, mitä\nisänsä ruumiin tallaaminen on. Taivaissa on Jumala, joka kostaa isien\npuolesta. Oo, he tulevat. Tulkaa rakkaani, tulkaa suutelemaan minua\nvielä viimeinen kerta, ehtoolliseksi kuolevalle isällenne, joka on\nrukoileva Jumalaa puolestanne, joka sanoo hänelle, että te olette\nolleet hyviä tyttäriä, joka puolustaa teitä. Niin, oikeastaan te\nolette viattomia. He ovat syyttömiä, ystäväni! Sanokaa se kaikille,\nettei heitä moitita minun vuokseni. Kaikki on minun syytäni, minä\nolen totuttanut heidät tallaamaan minua jalkoihinsa. Minä halusin\nsitä. Se ei kuulu kenellekään, ei ihmis- eikä jumal-oikeudelle. Jumala\non vääryydentekijä, jos hän tuomitsee heidät minun tähteni. Minä\nen osannut menetellä oikein, minä tein sen tuhmuuden, että luovuin\noikeuksistani. Vaikka kauneinkin luonne, paraskin sielu olisi langennut\ntähän isänheikkouden kiusaukseen, niin minä olen syyllinen, ja saanut\nvain ansaitun rangaistuksen. Minä yksin olen vikapää tyttärieni\nonnettomuuksiin, minä hemmoittelin heitä. He haluavat nyt nautintoa,\nniinkuin muinoin karamelleja. Minä annoin heidän aina tyydyttää kaikki\nmielihalunsa. Viisitoistavuotiaina heillä jo oli vaunut! Mitään\nei heiltä kielletty. Minä yksin olen syyllinen, mutta syyllinen\nrakkaudesta. Heidän äänensä avasi minun sydämeni. Minä kuulen heidän\ntulevan. Niin, he tulevat. Laki vaatii olemaan läsnä isän kuollessa,\nlaki on minun puolellani. Eikä se maksa kuin yhden ajurimaksun. Minä\nmaksan sen. Kirjoittakaa heille, että minä jätän heille miljoonia.\nKautta kunniani. Minä menen tekemään makaroonia Odessaan. Minä osaan\nkonstin. Minun aatteellani on miljoonia ansaittavissa. Kukaan ei\nole tullut sitä ajatelleeksi. Se ei pilaannu kuljettamisesta, kuten\njauhot tai vilja. Ja entä tärkkelys -- heh! siinä on miljoonia! Te\nvoitte valehtelematta sanoa heille miljoonia, ja vaikkapa he tulisivat\nahneudesta, niin tulkoot niinkin, kunhan vain saan heidät nähdä. Minä\ntahdon tyttäreni! Minä olen heidät tehnyt, he ovat minun!\" huusi hän\nnousten istumaan valkoiset hiukset hajallaan ja kasvot hurjan uhkaavina.\n\n\"Laskeutukaa levolle, setä hyvä\", sanoi Eugène \"minä kirjoitan heille.\nHeti kun Bianchon on palannut, menen itse noutamaan, elleivät he tule.\"\n\n\"Elleivät he tule!\" toisti ukko nyyhkyttäen. \"Mutta minähän ehdin\nkuolla, kuolla raivon puuskaan. Raivo saa minut valtaansa. Tällä\nhetkellä näen koko elämäni. Minut on petetty, he eivät minua rakasta\neivät ole koskaan rakastaneet. Se on selvää. Kun he eivät ole tulleet,\neivät he tule lainkaan. Jota kauemmin he viipyvät, sen vaikeampi on\nheidän päättää tehdä minulle se ilo. Minä tunnen heidät. He eivät\nole milloinkaan osanneet arvata minun huoliani, minun surujani tai\ntarpeitani, eivätkä sen paremmin arvaa kuolemaani: he eivät tunne\nminun hellyyteni salaisuutta. Niin, minä ymmärrän sen nyt: he ovat\nniin tottuneet minua rääkkäämään, että ovat tulleet tunnottomiksi. Jos\nolisivat pyytäneet puhkaista silmäni, olisin sanonut: 'puhkaiskaa!'\nMinä olen hölmö. He luulevat, että kaikki isät ovat sellaisia kuin\nminä. Ei saisi koskaan luopua arvostaan. Heidän lapsensa kostavat\nheille tämän. Heidän oma etunsa vaatii heitä tulemaan tänne. Sanokaa\nheille, että he täten katkeroittavat oman kuolemansa. Kaikki rikokset\nsisältyvät tähän yhteen ainoaan. Menkää, sanokaa heille, että tulematta\njääminen on isänmurha! Kyllä he ovat tehneet rikoksia riittävästi ilman\nsitäkin. Huutakaa niinkuin minä: 'Nasie! Delphine! tulkaa isänne luo,\njoka teille on ollut niin hyvä ja nyt sairaana!' Turhaa, ei kumpikaan\ntule! Täytyykö minun siis kuolla kuin koiran? Minun palkkani on tämä\nhylkääminen. He ovat katalia, rikollisia; minä inhoan heitä, minä\nkiroan heidät, nousen öisin haudastani kiroamaan heitä uudelleen,\nsillä, ystäväni, olenko minä väärässä, eivätkö he ole käyttäytyneet\nminua kohtaan siksi huonosti, häh?... Mitä minä puhun? Ettekö sanonut,\nettä Delphine on täällä? Hän on heistä parempi...Te olette minun\npoikani, Eugène, te! Rakastakaa häntä! Rakastakaa häntä, olkaa hänelle\nisänä! Nasie on kovin onneton. Ja heidän omaisuutensa! Voi, Herra\nJumala! Minä kuolen, tämä tuska on sentään hiukan liikaa! Hakatkaa\npoikki pääni, jättäkää minulle vain sydän.\"\n\n\"Christophe, menkää hakemaan Bianchonia\", huudahti Eugène järkyksissään\nsiitä sävystä, minkä ukon tuskat saivat, \"ja tuokaa samalla ajuri. --\nMinä menen noutamaan teidän tyttäriänne, hyvä setä Goriot, minä tuon\nheidät luoksenne.\"\n\n\"Väkisin, väkisin! Ottakaa avuksenne poliisi, sotaväki, kaikki,\nkaikki!\" sanoi kuoleva luoden Eugèneen viimeisen katseen, jossa oli\njärjen kipinää. \"Sanokaa hallitukselle, kuninkaan käskynhaltijalle,\nettä heidät on tuotava minun luokseni, minä vaadin.\"\n\n\"Mutta tehän kirositte heidät.\"\n\n\"Kuka semmoista puhuu?\" vastasi vanhus hämmästyneenä. \"Tiedättehän,\nettä minä heitä rakastan ja jumaloin! Minähän paranen, jos vain\nnäen heidät... Menkää, hyvä naapurini, rakas lapseni, menkää! Te\nolette hyvä, te. Minä tahtoisin teitä kiittää, mutta minulla ei ole\nteille antaa muuta kuin kuolevan siunaukset. Ah, tahtoisin tavata\nainakin Delphinen sanoakseni hänelle, että palkitkoon teitä minun\npuolestani. Ellei Nasie pääse, tuokaa kuitenkin Delphine. Sanokaa, että\nette rakasta häntä enää, ellei hän tule. Joutavaa, minun sisukseni\npalavat! Pankaa minulle jotakin pään päälle! Tytärteni käden paine\npelastaisi minut, minä tunnen sen... Hyvä Jumala, kuka pelastaa heidän\nomaisuutensa, jos minä kuolen? Minä menen Odessaan tekemään miljoonia\n-- -- --\"\n\n\"Juokaa tätä\", sanoi Eugène kohottaen kuolevaa, tukien häntä vasemmalla\nkäsivarrellaan ja tarjoten oikealla kädellään lääkejuomaa.\n\n\"Te mahdatte rakastaa isäänne ja äitiänne, te\", sanoi vanhus puristaen\nheikenneillä käsillään Eugènen kättä. \"Ymmärrättekö, että minun täytyy\nkuolla näkemättä tyttäriäni? Aina janota eikä saada koskaan juoda,\nsemmoista minun elämäni on ollut kymmenen vuotta... Minun vävyni ovat\ntappaneet molemmat tyttäreni. Niin, minulla ei ole ollut tyttäriä sen\njälkeen kuin he menivät naimisiin. Isät, pankaa Eduskunta säätämään\nlaki avioliittoa vastaan! Älkää naittako tyttäriänne, jos heitä\nrakastatte! Vävy on pahantekijä, joka tärvelee kaikki tyttäressä,\nsaastuttaa kaikki. Kieltäkää avioliitto! Se riistää meiltä tyttäret,\njotta emme saa nähdä heitä edes kuollessamme. Laatikaa laki isien\nkuolemaa vastaan! Tämä on hirvittävää! Kostoa! vävynihän estävät heitä\ntulemasta... Tappakaa se!... Tappakaa Restaud ja se elsassilainen, he\novat minun murhaajani... Kuolema tai tyttäreni!... Oo, nyt loppuu, minä\nkuolen näkemättä heitä... Heitä!... Nasie! Fifine! No, Tulkaa toki!\nIsännehän kuolee...\"\n\n\"Rauhoittukaa, rakas setä Goriot, tyyntykää, älkää kiihtykö, älkää\najatelko!\"\n\n\"Ettei saa heitä nähdä, sehän se on kuolema!\"\n\n\"Te saatte nähdä heidät.\"\n\n\"Oikeinko totta?\" huusi ukko hurjistuneena. \"Aa, minä saan nähdä\nheidät, nähdä heidät, kuulla heidän äänensä! Kuolla onnellisena! Niin,\nen pyydäkään elää, en sitä jaksaisi, surunihan vain suurenisivat!\nMutta nähdä heitä, koskettaa heidän vaatteitansa, ei muuta kuin heidän\nvaatteitansa, eihän se ole paljoa, mutta tuntisihan edes jotakin\ntuoksua heistä. Antakaa minun hivellä heidän hiuksiansa...\"\n\nUkon pää hervahti tyynylle kuin nuijan iskemänä. Mutta kädet peitteen\npäällä tekivät liikkeitä kuin olisivat hivelleet tyttärien hiuksia.\n\n\"Minä siunaan heitä\"... sanoi hän tehden erikoisen ponnistuksen\n\"siunaan...\"\n\nSitten meni hän äkkiä tainnoksiin.\n\nSamassa saapui Bianchon.\n\n\"Minä tapasin Christophen, hän meni hakemaan sinulle hevosta\", sanoi\nBianchon.\n\nSitten tarkkasi hän sairasta, nosti silmäluomea ja molemmat ylioppilaat\nnäkivät kalsean himmeän silmän.\n\n\"Minä en usko, että hän enää tulee edes tajuihinsa\", sanoi Bianchon.\n\nHän tunnusteli sairaan suonta ja sydäntä.\n\n\"Kone käy aina vielä, mutta hänen tilassaan se on onnettomuus. Hänen\nolisi parempi saada kuolla.\"\n\n\"Niin totisesti olisi\", myönsi Rastignac.\n\n\"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin haamu.\"\n\n\"Ystäväni, minä olen kuullut vaikerruksia ja tuskien kuvausta... On\nolemassa Jumala, niin, Jumala on, ja hän on luonut meille paremman\nmaailman taikka sitten on tämä maa mielettömyyttä. Ellei se olisi\nollut niin traagillista, varmaan kylpisin kyynelissä, mutta nyt vain\nsydäntäni ahdistaa.\"\n\n\"Kuule, tässä täytyy ajatella käytännöllisiä asioita -- mistä saadaan\nrahaa?\"\n\nRastignac ojensi hänelle kellonsa.\n\n\"Vie tuo pian panttiin. Minä en tahdo pysähdellä tiellä, sillä tässä ei\nole minuuttiakaan menettämistä ja odotan Christophea. Minulla ei ole\npenniäkään, täytyy maksaa ajurikin vasta palatessa.\"\n\nRastignac riensi alas portaita ja ajoi Helderkadulle rouva de\nRestaudin luo. Matkan varrella hänen äskeisestä kauheasta kohtauksesta\nkiihtynyt mielikuvituksensa enensi hänen suuttumustaan. Kun hän saapui\neteishuoneeseen ja kysyi rouva de Restaudia, vastattiin, ettei tämä\nollut tavattavissa.\n\n\"Mutta\", sanoi hän kamaripalvelijalle, \"minä tulen kreivittären isän\npuolesta, joka on kuolemaisillaan.\"\n\n\"Herra kreivi on antanut minulle ankaran määräyksen...\"\n\n\"Koska hra de Restaud on kotona, sanokaa hänelle, kuinka hänen appensa\nlaita on ja pyytäkää, että heti saan puhutella häntä.\"\n\nEugène sai odottaa kauan.\n\n\"Hän kuolee ehkä juuri tällä hetkellä\", ajatteli hän.\n\nKamaripalvelija ohjasi hänet ensimmäiseen saliin, missä hra de Restaud\nseisten kamiinin vieressä, jossa ei ollut tulta, otti hänet vastaan\npyytämättä edes istumaan.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi Rastignac, \"teidän herra appenne makaa tällä\nhetkellä kuolinvuoteellaan kurjassa kammiossa niin pennittömänä, ettei\nvoi ostaa edes puita; hän on auttamattomasti kuolemaisillaan ja tahtoo\ntavata tytärtänsä...\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi kreivi de Restaud kylmästi, \"te olette\nepäilemättä havainnut, että minulla ei ole mitään helliä tunteita herra\nGoriotia kohtaan. Minulla on rouva de Restaudin kautta ollut hänestä\nvain ikävyyksiä, hän on aiheuttanut minun elämäni onnettomuuden, minä\nnäen hänessä rauhani vihollisen. Kuolkoon, eläköön, se on minulle ihan\nyhdentekevää. Siinä minun tunteeni häntä kohtaan. Maailma voi paheksua\nminua, minä halveksin sen mielipidettä. Minulla on tällä hetkellä\ntärkeämpää tehtävää kuin huolehtiminen siitä, mitä tyhmyrit tai\nsyrjäiset minusta ajattelevat. Mitä rouva de Restaudiin tulee, on hänen\nmahdoton nyt poistua kotoa. Sitä paitsi minä en sitä salli. Sanokaa\nhänen isälleen, että heti kun hän on täyttänyt velvollisuutensa minua\nja minun lastani kohtaan, hän tulee isäänsä tapaamaan. Jos hän rakastaa\nisäänsä, voi hän olla vapaa tulemaan muutaman minuutin kuluttua...\"\n\n\"Herra kreivi, minun asiani ei ole arvostella teidän käytöstänne, te\nolette puolisonne valtias, mutta saanhan luottaa lojaalisuuteenne? No\nniin, sallikaa minun ainoastaan sanoa hänelle, että hänen isällään ei\nole enää päivääkään elämisen aikaa ja hän on jo kironnut tyttäriänsä,\nkun eivät ole tulleet hänen vuoteensa ääreen.\"\n\n\"Sanokaa se hänelle itse\", vastasi hra de Restaud, hämmästyneenä siitä\nilmeisestä suuttumuksen sävystä, jota Eugènen äänessä oli.\n\nRastignac astuu kreivin saattamana saliin, jossa kreivitär tavallisesti\noleskeli: kreivitär istui siellä surkean näköisenä eräässä nojatuolissa\nkyynelissä kylpien. Rastignacin kävi häntä sääli. Kreivitär loi\npuolisoonsa pelokkaan katseen, joka osoitti hänen henkisen ja\nfyysillisen tyrannin murtamien voimiensa täydellistä herpautumista.\nKreivi kohautti päätään, rouva katsoi sen merkiksi, että sai puhua.\n\n\"Herra de Rastignac, minä kuulin kaikki. Sanokaa isälleni, että jos hän\ntuntisi sen tilan, jossa minä olen hän antaisi minulle anteeksi... Minä\nen osannut aavistaa tätä rankaisua, se menee yli minun voimieni, herra!\n-- Mutta minä vastustan loppuun saakka\" sanoi hän miehelleen. \"Minä\nolen äiti. -- Sanokaa isälleni, että minä olen syytön hänen suhteensa,\nvaikka asia näyttää toiselta!\" huudahti hän epätoivoisena Eugènelle.\n\nRastignac kumarsi puolisoille, arvaten, missä kauheassa kriisissä\nkreivitär oli, ja poistui hämmästyneenä. Hra de Restaudin äänensävy\noli osoittanut hänelle yrityksen hyödyttömyyden, ja hän käsitti ettei\nAnastasia enää ollut vapaa.\n\nHän riensi rouva de Nüssingenin luo ja tapasi tämän makuulla.\n\n\"Minä olen pahoinvointinen, ystäväni\", sanoi paroonitar. \"Minä\nkylmetyin tanssiaisista tullessa. Pelkään, että saan keuhkotulehduksen.\nOdotan juuri lääkäriä.\"\n\n\"Vaikka teillä olisi kuolema kintereillä\", sanoi Eugène keskeyttäen,\n\"niin teidät täytyy raahata isänne luo. Hän kaipaa teitä. Jos\nkuulisitte ainoankin hänen huutonsa, ette tuntisi itseänne kipeäksi.\"\n\n\"Eugène, isäni ei kenties ole niin sairas kuin sanotte; mutta minä\nolisin epätoivoissani, jos teidän mielestänne tekisin vähimmässäkään\nmäärässä väärin ja teen niinkuin tahdotte. Minä tiedän, että isä\nkuolisi surusta, jos tautini pahenisi tämän ulosmenon vuoksi. No niin,\nminä tulen heti, kun lääkäri on käynyt... Ah, miksi teillä ei ole\nkelloanne mukana?\" kysyi hän, kun ei nähnyt sen periä.\n\nEugène punastui.\n\n\"Eugène, Eugène, jos te olisitte sen jo myynyt, hukannut... oo, se\nolisi sangen paha!\"\n\nRastignac kumartui Delphinen vuoteen ylle ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Te tahdotte tietää sen? No, tietäkää siis! Isällänne ei ole millä\nostaa edes käärinliinoja, joihin hänet ensi yönä pannaan. Teidän\nkellonne on pantissa, minulla ei ollut enään mitään.\"\n\nDelphine kimmahti ylös vuoteestaan, meni piironkinsa luo, otti siitä\nkukkaronsa ja ojensi sen Rastignacille. Hän soitti ja huudahti:\n\n\"Minä tulen, minä tulen, Eugène. Antakaa minun pukeutua. Minähän olen\nhirviö! Menkää, minä olen perillä ennen teitä! -- Thérèse\", huusi\nhän kamarineidolleen, \"pyytäkää herra de Nüssingeniä puheilleni heti\npaikalla.\"\n\nEugène tunsi itsensä niin onnelliseksi voidessaan ilmoittaa\nkuolevalle edes toisen tyttären tulevan, että saapui\nNeuve-Sainte-Geneviève-kadulle melkein hilpeämielisenä. Hän avasi\nkukkaron maksaakseen ajurin heti. Tuon niin rikkaan ja loisteliaan\nnaisen kukkaro sisälsi seitsemänkymmentä frangia. Saavuttuaan Goriotin\nhuoneeseen tapasi hän siellä potilaan, jota Bianchon juuri piteli.\nSairaalan välskäri oli lääkärin valvonnan alaisena toimittanut\nleikkauksen. Sairaan selkää poltettiin moxasilla; se oli tieteen\nviimeinen, mutta tässä tapauksessa tehoton parannuskeino.\n\n\"Tunnetteko mitään?\" kysyi lääkäri.\n\nUkko Goriot, joka oli nähnyt Eugènen tulevan sisään, vastasi:\n\n\"Tulevathan he, eikö totta?\"\n\n\"Hän saattaa tästä suoriutua\", sanoi välskäri, \"hän puhuu.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Eugène, \"Delphine saapuu ihan heti.\"\n\n\"Ah\", sanoi Bianchon, \"hän puhui tyttäristään, joita hän on huudellut,\nkuin seivästetty mies kuuluu huutavan vettä...\"\n\n\"Lakatkaa\", sanoi lääkäri välskärille, \"tässä ei ole enään mitään\ntehtävää, häntä ei voi pelastaa.\"\n\nBianchon ja välskäri panivat kuolevan jälleen vuoteeseen.\n\n\"Täytyy sentään vaihtaa liinavaatteita,\" sanoi lääkäri. \"Vaikka tässä\nei olekaan mitään toivoa, pitää hänessä kunnioittaa ihmisluontoa. Minä\npalaan, Bianchon\", sanoi hän ylioppilaalle. \"Jos hän vaikeroisi, pankaa\nooppiumia välikalvoon.\"\n\nVälskäri ja lääkäri lähtivät.\n\n\"Rohkeutta nyt vain, poikani\", sanoi Bianchon Rastignacille, kun he\njäivät yksin. \"Nyt on saatava hänen ylleen puhdas paita ja vaihdettava\nlakanat vuoteeseen. Mene sanomaan Sylvialle, että hän tuo tänne\nlakanoita ja tulee meitä auttamaan.\"\n\nEugène meni ja tapasi rouva Vauquerin kattamassa pöytää Sylvian\nkanssa. Heti kuullessaan Rastignacin äänen, tuli leski hänen luokseen\nkasvoillaan sama äitelä ilme kuin epäluuloisella kaupustelijalla, joka\nei tahtonut menettää rahaansa, mutta ei myöskään suututtaa ostajaa.\n\n\"Rakas herra Eugène\", vastasi hän, \"tiedättehän te yhtä hyvin kuin\nminä, että ukko Goriotilla ei ole enää penninpyörylää. Lakanain\nantaminen kuolemaisillaan olevalle ihmiselle on samaa kuin heittäisi ne\nhukkaan, kun sitäpaitsi kumminkin täytyy uhrata yksi ruumisvaipaksi.\nTe olette minulle jo velkaa sataneljäkymmentäneljä frangia, jos\nsiihen lisätään neljä kymmenen frangia lakanoista ja erinäisiä muita\npikkuseikkoja, kynttilät, jotka Sylvia teille tuo, niin se kaikki tekee\nyhteensä ainakin kaksisataa frangia, ja se on sentään semmoinen summa,\njota minunlaisellani köyhällä leskellä ei ole varaa menettää. Olkaa\noikeamielinen, herra Eugène, enkö ole kärsinyt kylliksi vahinkoa niiden\nviiden päivän aikana, jotka ovat kuluneet siitä, kun kova onni tuli\ntalooni. Olisin antanut kymmenen écuta, jotta se ukkorähjä vain olisi\nmuuttanut silloin kun sanoitte. Tämä häiritsee minun vuokralaisiani.\nMinä antaisin omalla kustannuksellani viedä hänet sairaalaan. Ajatelkaa\nitseänne minun asemassani. Liikkeeni ennen kaikkea muuta, se on minun\nelämäni.\"\n\nEugène palasi nopeasti ukko Goriotin huoneeseen.\n\n\"Bianchon, kellorahat?\"\n\n\"Ne ovat tuossa pöydällä, siinä on jäljellä vähän yli\nkolmesataakuusikymmentä frangia. Minä maksoin, mitä olimme velkaa.\nPanttitodistus on rahojen alla.\"\n\n\"Hyvä on, rouva\", sanoi Rastignac riennettyään taas alas portaita,\n\"tehkäämme välimme selviksi. Hra Goriot ei asu enään kauan luonanne ja\nminä...\"\n\n\"Ei, hän lähtee jalat edellä, ukkopaha\", sanoi rouva laskien kaksisataa\nfrangia, puolittain iloinen, puolittain alakuloinen ilme kasvoilla.\n\n\"Onko kaikki nyt selvää\", kysyi Rastignac.\n\n\"On, kiitos. Sylvia, antakaa ne lakanat ja menkää auttamaan herroja.\"\n\n\"Ettehän unohtane Sylviaa\", kuiskasi rouva Vanquer Eugènen korvaan,\n\"hän on valvonut kaksi yötä.\"\n\nHeti kun Eugène oli kääntänyt selkänsä, riensi leski Sylvian perässä:\n\n\"Ota ne käännetyt lakanat numerosta 7. Heikkarissa, kyllä ne aina\nkuolleelle kelpaa\", kuiskasi hän piikansa korvaan.\n\nEugène, joka oli jo astunut muutaman portaan, ei kuullut emännän sanoja.\n\n\"No\", sanoi Bianchon, \"muutetaan nyt paitaa. Pidä sinä häntä ylhäällä.\"\n\nEugène meni vuoteen pääpuolelle ja kohotti kuolevaa, jolta Bianchon\nriisui paidan, ja ukko teki liikkeen ikäänkuin pitääkseen kiinni\njotakin povellansa, mutta päästi valittavan, epämääräisen äänen kuin\neläimet ilmaistessaan suurta tuskaa.\n\n\"Ah\", sanoi Bianchon, \"hän kaipaa pientä hiuskäätyä ja medaljonkia,\njonka äsken otimme pois, kun pantiin moxasia. Ukko-parka, se pitää\npanna takaisin paikalleen. Se on kamiinin päällä.\"\n\nEugène meni ottamaan vaaleista, epäilemättä rouva Goriotin hiuksista\npalmikoidun käädyn. Medaljongin toisella puolella seisoi \"_Anastasia_\",\ntoisella \"_Delphine_\". Hänen sydämensä kuva, joka aina oli hänen\nsydämellään. Medaljongin sisällä olevat hiukset olivat niin hienoja,\nettä ne oli ilmeisesti otettu talteen tyttöjen vielä ollessa ihan\npieniä. Kun medaljonki kosketti ukon povea, äänsi hän pitkään \"haa!\",\njoka ilmaisi mieltäriipaisevaa tyydytystä. Se oli viimeisiä ilmaisuja\nhänen tietoisuudestaan, joka näytti vetäytyvän siihen tuntemattomaan\nkeskukseen, josta sympatiat lähtevät ja jonne ne kohdistuvat. Hänen\nkouristuneilla kasvoillaan värähti sairaalloisen ilon ilme. Molempia\nylioppilaita järkytti tämä ajatuksen yli elävän tunteen voiman valtava\nilmaus, niin että kummankin silmästä tipahti kuumia kyyneliä kuolevan\niholle. Ukko huudahti äkillisestä riemusta.\n\n\"Nasie! Fifine!\" parahti hän.\n\n\"Hän elää vielä!\" sanoi Bianchon.\n\n\"Niin, mitähän varten tämänkin vielä pitää elää?\" sanoi Sylvia.\n\n\"Kärsiäkseen\", vastasi Rastignac.\n\nAnnettuaan toverilleen merkin tehdä samoin kuin hän, laskeutui Bianchon\npolvilleen kietoen käsivartensa potilaan polvien alle, ja Rastignac\nteki vuoteen toisella puolella samoin pannen kätensä ukon selän alle.\nSylvia seisoi valmiina vetämään lakanan pois, kun kuolevaa nostettiin\nja sijoittamaan uuden tilalle. Epäilemättä nuorukaisten kyynelten\neksyttämänä käytti Goriot viimeiset voimansa ojentaakseen käsiänsä,\nkohtasi kummallakin puolella vuodettansa nuorukaisten päät, silitti\nhiuksia intohimoisesti, ja lausui heikoin äänin:\n\n\"Ah, enkelini!\"\n\nKaksi sanaa sielusta, joka ne sanottuaan lähti.\n\n\"Hohhoh, miesparka!\" sanoi Sylvia heltyneenä noista sanoista, jotka\nilmaisivat viimeistä tunnetta, jonka mitä hirvittävin, vaikka viaton\nvalhe viimeisen kerran herätti.\n\nTämä isän viimeinen huokaus oli siis oleva riemun huokaus. Se huokaus\nkuvasi koko hänen elämäänsä, hän pettyi vielä. Ukko Goriot laskettiin\nvarovasti jälleen vuoteelleen. Siitä hetkestä alkaen oli hänen\nkasvoillaan sen kamppailun murheellinen leima, joka tapahtui kuoleman\nja elämän välillä koneistossa, jossa ei enää ollut sitä tietoisuutta,\njosta ihmisolennolle johtuu ilon ja surun tunne. Loppu oli nyt vain\najan kysymys.\n\n\"Hän voi olla tässä tilassa vielä muutaman tunnin ja kuolee sitten\nhuomaamatta, ei edes korahda. Aivot ovat arvatenkin lakanneet kokonaan\ntoimimasta.\"\n\nTällöin kuului portailta kiirehtivän nuoren naisen keveitä askelia.\n\n\"Hän saapuu liian myöhään\", sanoi Rastignac. Tulija ei kuitenkaan ollut\nDelphine, vaan hänen kamarineitonsa Thérèse.\n\n\"Herra Eugène\", sanoi tämä, \"herran ja rouvan välillä syntyi kiivas\nkohtaus rahan vuoksi, jota rouvaparka pyysi isäänsä varten. Rouva\npyörtyi, lääkäri saapui ja iski suonta, ja rouva huusi: 'Isä kuolee,\nminä tahdon nähdä isän!' Se oli sydäntä vihlovaa...\"\n\n\"Riittää, Thérèse. Hänen tulonsa olisi nyt jo tarpeetonta, herra Goriot\nei ole enään tajuissaan.\"\n\n\"Vanha herra parka, onko hänen laitansa niin huono!\" sanoi Thérèse.\n\n\"Herrat eivät enää tarvitse minua, minun täytyy mennä pitämään\nhuolta päivällisestä, kello on jo puoli viisi\", sanoi Sylvia, ja oli\nmennessään vähällä töksähtää yhteen rouva de Restaudin kanssa.\n\nKreivittären ilme oli murheinen ja kaamea. Hän katsoi kuolinvuodetta,\njota yksi ainoa kynttilä heikosti valaisi ja puhkesi kyyneliin\nnähdessään isänsä kasvot, joilla vielä värähteli viimeisiä\nelonmerkkejä. Bianchon poistui hienotunteisesti.\n\n\"Minä en päässyt lähtemään kyllin ajoissa\", sanoi kreivitär\nRastignacille.\n\nTämä teki päällään murheellisen, myöntävän liikkeen. Rouva de Restaud\ntarttui isänsä käteen ja suuteli sitä.\n\n\"Antakaa anteeksi, isä. Te sanoitte, että minun ääneni herättäisi\nteidät eloon haudasta; palatkaa sekunniksi elämään siunataksenne\nkatuvaista tytärtänne. Kuulkaa minua. Tämä on kauheaa! Teidän\nsiunauksenne on ainoa, minkä voin enää tässä matoisessa maailmassa\nsaada. Kaikki vihaavat minua, te yksin rakastatte. Minun lapsenikin\ntulevat minua vihaamaan. Ottakaa minut mukaanne, minä rakastan, hoidan\nteitä. Hän ei kuule enää... minä tulen hulluksi...\"\n\nHän lankesi polvilleen ja katseli tajutonta mielenvikainen ilme\nsilmissään.\n\n\"Mitään ei puutu enään minun onnettomuudestani\" sanoi hän katsahtaen\nEugèneen. \"Herra de Trailles on karannut, jättäen jälkeensä\nsuunnattomat velat, ja minä olen saanut tietää, että hän lisäksi petti\nminua. Puolisoni ei tule ikinä antamaan minulle anteeksi ja minä\nolen suostunut tunnustamaan hänet omaisuuteni haltijaksi. Minä olen\nmenettänyt kaiken uskoni. Ah, mitä varten petin ainoan sydämen (hän\nviittasi isäänsä), joka minua jumaloi. Minä hänet kielsin, hylkäsin,\ntein tuhansia pahoja tekoja, katala mikä olenkin.\"\n\n\"Hän tiesi sen\", sanoi Rastignac.\n\nTällä hetkellä ukko Goriot avasi silmänsä, mutta se johtui vain\nkouristuksesta. Ele, joka herätti kreivittäressä toivoa, oli yhtä\nkaamea nähdä kuin kuolevan silmä.\n\n\"Kuuleeko hän minua?\" huudahti kreivitär. \"Ei!\" vastasi hän itse ja\nistuutui vuoteen ääreen.\n\nKun rouva de Restaud sanoi tahtovansa olla isänsä luona, meni Eugène\nalas saamaan hiukan ravintoa. Ruokavieraat olivat kaikki jo koolla.\n\n\"No\", sanoi maalari hänelle, \"näyttää kuin saisimme pienen _kuoloraman_\ntalossa.\"\n\n\"Charles\", vastasi Eugène, \"minusta näyttää että voisitte laskea\nleikkiä jostakin vähemmän murheellisesta aiheesta.\"\n\n\"Eikö täällä enään saa edes nauraa?\" sanoi maalari. \"Mitä se tekee, kun\nBianchon kerran sanoi, ettei ukko enää ole tajuissaan?\"\n\n\"Niin\", sanoi museonvirkamies, \"sitten hän kuolee niinkuin on elänyt.\"\n\n\"Isäni on kuollut\", huusi kreivitär.\n\nTämän kaamean huudon kuultuaan riensivät Sylvia, Rastignac ja Bianchon\nylös ja tapasivat rouva de Restaudin pyörtyneenä. Saatuaan hänet\ntointumaan saattoivat he hänet odottaviin ajurinvaunuihin. Eugène jätti\nhänet Thérèsen huostaan käskien viemään rouva de Nüssingenin luo.\n\n\"Niin, hän on todella kuollut\", sanoi Bianchon palattuaan alas.\n\n\"Pöytään, hyvät herrat\", sanoi rouva Vauquer, \"soppa jäähtyy.\"\n\nMolemmat ylioppilaat istuivat vierekkäin.\n\n\"Mitä nyt on tehtävä?\" kysyi Eugène Bianchonilta.\n\n\"Minä olen sulkenut hänen silmänsä ja asettanut hänet asianmukaiseen\nasentoon. Kun tämän piirin lääkäri on todennut kuolemantapauksen,\njoka on hänelle ilmoitettava, pannaan ruumis kääreeseen ja haudataan.\nMitäpäs siinä muuta on?\"\n\n\"Hän ei enää haista leipäänsä tällä tavalla\", sanoi joku jäljitellen\nukon eleitä.\n\n\"Helkkarissa, hyvät herrat\", sanoi yksityisopettaja, \"jättäkää jo ukko\nGoriot, älkääkä syöttäkö häntä meille koko aikaa, häntähän on tässä\ntarjottu särpimeksi joka ruuan kanssa jo tunnin ajan! Sehän on yksi\ntämän hyvän Pariisin kaupungin etuja, että täällä saa syntyä, elää ja\nkuolla kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota. Käyttäkäämme siis\nhyväksemme näitä sivistyksen antimia. Pariisissa kuolee yhtenä päivänä\nkuusikymmentä ihmistä, heitäkö me tässä rupeaisimme ruikuttamaan? Kun\nukko Goriot on kuollut, sen parempi hänelle. Jos häntä ihailette,\nmenkää tekemään viimeistä palvelusta, mutta antakaa meidän muiden syödä\nrauhassa.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi leski, \"sen parempi hänelle, että sai kuolla.\nUkkoparalla näytti olleen paljon vastoinkäymisiä pitkin elämäänsä.\"\n\nSe oli ainoa muistopuhe olennolle, joka Eugènen mielestä edusti\nIsyyttä. Ruokavieraat alkoivat sitten puhua muista asioista kuten\ntavallista. Kun Eugène ja Bianchon olivat syöneet, jähmetytti\nheitä veitsien ja lautasten kalina, keskustelun naurut, erinäiset\nvälinpitämättömien, huolettomien ihmisten lauselmat ja he lähtivät\nulos etsimään pappia valvomaan ja rukoilemaan seuraavan yön vainajan\nluona. Heidän täytyi sovittaa viimeiset palvelukset sen vähän rahan\nmukaan, mikä heillä oli käytettävänään. Kello yhdeksän aikaan illalla\nnostettiin ruumis telttavuoteelle, sytytettiin kaksi kynttilää,\nja pappi saapui valvomaan. Ennen maatapanoaan Rastignac, joka oli\nkäynyt ottamassa selkoa hautausmenojen hinnasta, kirjoitti parooni\nde Nüssingenille ja kreivi de Restaudille pyytäen heitä lähettämään\nasiamiehensä pitämään huolta hautauksesta. Hän lähetti Christophen\nviemään kirjeitä, meni sitten maata ja nukkui väsymyksen valtaamana.\nSeuraavana aamuna oli Rastignacin ja Bianchonin pakko itse mennä\nilmoittamaan kuolemantapaus, joka puolenpäivän aikaan käytiin\ntoteamassa. Kahta tuntia myöhempään ei vielä kumpikaan vävy ollut\nlähettänyt rahaa, ketään ei ollut saapunut heidän puolestaan, ja\nRastignacin oli ollut pakko maksaa jo papin palkkio. Kun Sylvia oli\nsaanut kymmenen frangia ruumiin pesemisestä ja käärimisestä vaippaan,\nlaskivat Eugène ja Bianchon töin tuskin saavansa ukon hautaan, elleivät\nvainajan omaiset tahtoneet mitään tehdä. Bianchon päätti itse nostaa\nruumiin köyhäin arkkuun, minkä hän tuotatti sairaalasta, josta sen sai\nkaikkein halvimmalla.\n\n\"Heitä ne hullut hiiden kattilaan!\" sanoi hän Eugènelle. \"Mene\nostamaan hautapaikka viideksi vuodeksi Père-Lachaisesta ja tilaa\nkolmannen luokan maahanpanijaismenot kirkossa ja hautuumaalla. Jos\nvävyt ja tyttäret kieltäytyvät korvaamasta kuluja, paneta haudalle\nristi, jossa on kirjoitus: 'Tässä lepää hra Goriot, kreivitär de\nRestaudin ja paroonitar de Nüssingenin isä, haudattu kahden ylioppilaan\nkustannuksella'.\"\n\nEugène noudatti ystävänsä neuvoa vasta kun oli turhaan pyrkinyt hra ja\nrouva de Nüssingenin ja hra ja rouva de Restaudin luo. Hän ei päässyt\nkuin ovelle. Kummallakin ovenvartijalla oli ankarat ohjeet.\n\n\"Herra ja rouva eivät ota vastaan ketään; heidän isänsä on kuollut ja\nhe ovat mitä syvimmän surun vallassa.\"\n\nEugènella oli jo kylliksi kokemusta pariisilaisesta maailmasta\ntietääkseen, ettei hyödyttänyt olla itsepäinen. Hänen sydäntänsä\nahdisti oudosti huomatessaan mahdottomaksi päästä Delphinen puheille.\n\n\"Myykää joku koru\", kirjoitti hän hänelle ovenvartijan luona, \"jotta\nisänne voitaisiin säädyllisesti saattaa viimeiseen lepokammioonsa.\"\n\nHän pani kirjeen kuoreen ja pyysi paroonin ovenvartijaa antamaan sen\nThérèselle rouvalle vietäväksi; mutta ovenvartija antoi sen parooni\nde Nüssingenille, joka heitti sen tuleen. Toimitettuaan kaikki\nvalmistelut, palasi Eugène kello kolmen tienoissa Vauquerin taloon\neikä voinut pidättää kyyneltä huomatessaan kurjan portin edustalla\ntällä autiolla kadulla mustalla vaatteella vaillinaisesti verhotun\nruumisarkun kahden tuolin varassa. Ei edes porttia oltu verhottu\nmustiin. Se oli köyhien kuolema, joilla ei ole saattajia, ei ystäviä,\nei sukulaisia. Bianchon, jonka oli pitänyt mennä sairaalaansa, oli\nkirjoittanut kirjeen Rastignacille tehden selkoa sopimuksestaan kirkon\nkanssa. Messu olisi tullut liian kalliiksi, joten täytyi tyytyä\nhalvempiin juhlamenoihin ja Christophe oli lähetetty hautuuvirastoon.\nJuuri kun Eugène oli saanut lukeneeksi Bianchonin kirjeen, huomasi hän\nrouva Vauquerin kädessä kultamedaljongin, jossa oli tyttärien hiukset.\n\n\"Kuinka olette rohjennut ottaa tuon?\" kysyi hän.\n\n\"Häh, pitäisikö se haudata mukana?\" vastasi Sylvia. \"Sehän on kultaa.\"\n\n\"Niin on\", huomautti Eugène suuttuneena, \"saakoon hän mukaansa edes sen\nainoan, mikä voi edustaa hänen tyttäriänsä.\"\n\nKun ruumisvaunut saapuivat, nostatti Eugène arkun niihin, avasi\nkannen ja asetti huolellisesti vainajan povelle muiston niiltä\najoilta, jolloin Delphine ja Anastasia olivat nuoria, neitseellisiä\nja puhtaita, _eivätkä tunteneet maailmaa_, kuten vainaja oli\nkuolintuskissaan sanonut. Rastignac ja Christophe olivat ainoat,\njotka kahden arkunkantajan kanssa saattoivat vainajaa Saint-Étienne\ndu Mont-kirkkoon, joka oli lähellä Neuve-Sainte-Geneviève-katua.\nSinne saavuttua vietiin ruumis pieneen pimeähköön kappeliin, jonka\nlähettyviltä ylioppilas turhaan etsi ukko Goriotin tyttäriä tai\nnäiden puolisoita. Hän oli yksin Christophen kanssa, joka katsoi\nvelvollisuudekseen suorittaa viimeistä palvelusta miehelle, joka\nsentään usein oli antanut hänelle hyviä juomarahoja. Odottaessa\nmolempia pappeja, kuoripoikaa ja kirkonpalvelijaa, puristi Rastignac\nChristophen kättä voimatta saada sanaakaan sanotuksi.\n\n\"Niin, herra Eugène\", sanoi Christophe, \"hän oli hyvä ja kunnon mies,\njoka ei koskaan kiivastunut, ei vahingoittanut ketään eikä koskaan\ntehnyt pahaa.\"\n\nMolemmat papit, kuoripoika ja kirkonpalvelija tulivat ja antoivat\nkaikki, mitä voi saada seitsemälläkymmenellä frangilla aikana, jolloin\nuskonto ei ole kyllin rikas rukoilemaan ilmaiseksi. Papit lauloivat\n_Libera_- ja _De profundis_-virret. Menot kestivät kaksikymmentä\nminuuttia. Kirkon edustalla oli vain yhdet saattovaunut toista pappia\nja kuoripoikaa varten, jotka suostuivat ottamaan Eugènen ja Christophen\nmukaansa.\n\n\"Hänellä ei näy olevan saattuetta\", sanoi pappi, \"me voimme siis ajaa\nnopeasti, niin emme myöhästy, kello on puoli kuusi!\"\n\nMutta juuri kun arkku nostettiin ruumisvaunuihin, ilmestyivät\nkahdet vaakunoilla -- kreivi de Restaudin ja parooni de Nüssingenin\n-- varustetut, mutta tyhjät vaunut ja saattoivat ruumisvaunuja\nPère-Lachaiseen saakka. Kello kuusi laskettiin ukko Goriotin\nruumis hautaansa, jonka ympärillä olivat hänen tyttäriensä kuskit,\njotka poistuivat kirkonmiesten kanssa heti kun ylioppilaan rahalla\nkustannettu lyhyt rukous oli luettu. Kun molemmat hauturit olivat\nheittäneet muutaman lapiollisen multaa arkun peitteeksi nousivat he\nylös ja toinen heistä kääntyi Rastignacin puoleen pyytäen juomarahaa.\nEugène penkoi taskujansa, mutta ei löytänyt niistä mitään, joten\nhänen oli pakko lainata Christophelta neljä frangia. Tämä sinänsä\nniin vähäpätöinen asia sai Rastignacin kauhean murheelliseksi. Päivä\nlaski, kostea sumu rasitti hermoja, hän katsoi hautaa ja hautasi siihen\nviimeisen nuorukaiskyyneleensä, puhtaan sydämen pyhistä liikutuksista\naiheutuneen kyyneleen, yhden niitä kyyneleitä, jotka kohoavat\ntaivaisiin maasta, johon ne tipahtavat. Hän pani käsivartensa ristiin\nrinnalleen ja katseli pilviä; Christophe ei arvannut häntä häiritä ja\npoistui.\n\nYksin jäätyään astui Rastignac muutaman askeleen hautuumaan kukkulaa\nkohti ja näki Pariisin monimutkaiset kiemurat pitkin Seinen molempia\nrantoja, missä valot alkoivat tuikahdella. Hänen katseensa kiintyi\nmiltei vaistomaisesti Vendôme-torin patsaan ja Invalides-kirkon\nvälimaalle, sinne, missä se kaunis maailma eli, johon hän oli tahtonut\npyrkiä. Hän loi tähän surisevaan mehiläispesään katseen, joka näytti\nennakolta imevän sen hunajan, ja lausui mahtipontiset sanat:\n\n\"Nyt on meidän kahden vuoro!\"\n\nJa yhteiskuntaa vastaan asettamansa uhman ensimmäiseksi teoksi meni\nRastignac syömään päivällistä rouva de Nüssingenin luo.\n\n\n\n"]