[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feFJJZkPhTZLKyctV722_Tw5e_kVYZTTHt4PX81y6oYw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1773,"Kultamaan seikkailijoita","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1773-london-jack-kultamaan-seikkailijoita","1773__London_Jack__Kultamaan_seikkailijoita","Kertomuksia Pohjan periltä","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1900,1921,29921,197309,false,56848,[24,25],"American fiction -- Translations into Finnish","Short stories",[27,28],"Adventure","Novels","\"Kultamaan seikkailijoita: Kertomuksia Pohjan periltä\" by Jack London is a collection of adventure stories written in the early 20th century. The narratives are set against the backdrop of the Yukon wilderness and focus on the experiences of characters drawn to this harsh landscape, particularly in the context of the gold rush and the relationships that develop within that struggle.   The opening of the book introduces Scruff Mackenzie, a practical man hardened by years in the wilderness, who feels a profound longing for companionship as he faces isolation in the Yukon. Driven by this desire, he sets out on a quest to find a wife, intending to marry Zarinska, the daughter of a local Indian chief. His approach is marked by determination and cunning; he skillfully negotiates with the chief while navigating the complexities of tribal dynamics and rivalries. As tensions rise around their potential union, the atmosphere shifts, setting the stage for conflict and highlighting the intertwining of love, survival, and cultural clashes in this unforgiving terrain. (This is an automatically generated summary.)",[],277,"Kokoelma Jack Londonin karuja erämaatarinoita, jotka sijoittuvat Yukonin ja Klondyken kultaryntäyksen maisemiin. Kertomukset kuvaavat pohjoisen ankaraa luontoa, kullanetsijöiden selviytymistaistelua sekä ihmisen ja eläimen välistä suhdetta napapiirin pimeydessä.","Jack Londonin 'Kultamaan seikkailijoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1773. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.\n\n\n\n\nKULTAMAAN SEIKKAILIJOITA\n\nKertomuksia Pohjan periltä\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSuden poika.\nTuhat tusinaa.\nRajalla.\nVerikosto.\n\"Äpärä\".\nKaaren päässä.\nLigounin kuolema.\nNegore, pelkuri.\n\n\n\n\nSUDEN POIKA\n\n\nMies tulee harvoin oikein arvioineeksi naisiaan, ei ainakaan ennenkuin\non joutunut heistä erilleen. Niin kauan kuin mies elelee naisellisuuden\nilmakehässä, hänellä ei ole oikeaa käsitystä sen ylevyydestä; mutta\nantaapa hänen olla kauemmin tämän ilmakehän ulkopuolella, jopa ilmaisee\nyhä yltyvä tyhjyys itsensä hänen olemuksessaan, hän alkaa tuntea\nhämärää kaipuuta, jota ei voi tarkemmin määritellä. Jos hänen\ntovereillaan ei ole enempää kokemusta siinä suhteessa kuin hänellä\nitsellään, niin he pudistavat päitään neuvottomina ja suosittavat\nhänelle ankaraa ruumiillista työtä. Mutta nälkä jatkuu ja yltyy; mies\nmenettää elämän jokapäiväisten asiain harrastuksen ja käy\nalakuloiseksi, ja jonakin päivänä, kun tyhjyys käy sietämättömäksi,\nselviää hänelle mitä on tehtävä.\n\nKun Yukonin maassa tämä kaipuu tapaa, niin mies tavallisesti hankkii\nveneen, jos on kesä, talvella taas valjastaa koiransa ja lähtee\netelään. Muutamien kuukausien kuluttua -- edellyttäen, että hänellä on\nusko tuohon pohjoiseen maahan -- hän palaa sinne mukanaan vaimo, joka\njakaa hänen kanssaan tuon uskon ja kohtaavat vastukset. Tällä tavoin\ntoteamme miehen synnynnäisen itsekkyyden. Niin johdumme puhumaan\nmyöskin Scruff Mackenzien seikkailuista, jotka tapahtuivat entisaikaan.\nSilloin ei maata ollut vielä tallannut ja paaluttanut kullanetsijäin\ntulva, ja Klondyken huomattavin tulolähde oli sen lohenkalastus.\n\nScruff Mackenzie oli syntynyt sivistyksen rajamailla Yhdysvalloissa, ja\nuudisasukkaan elämää hän oli aina elänyt. Kahdenkymmenenviiden vuoden\ntaukoamaton taistelu mitä villimmän luonnon kanssa oli painanut\nleimansa hänen kasvoihinsa. Kaksi viimeistä, kaikkein hurjinta ja\nkovinta vuotta hän oli viettänyt kullanetsijäin joukossa, jotka\nmajailivat napapiirin pimeillä mailla. Kun mainittu kaihon tauti\nvaltasi hänet, hän ei hämmästynyt, sillä hän oli käytännöllinen mies,\njoka oli nähnyt sen iskevän toisiinkin miehiin samalla tavalla. Eikä\nmuuta merkkiä huomannut hänen kaipuustaan, kuin että hän teki työtä\nhurjemmin. Koko kesän hän taisteli sääskiä vastaan ja huuhtoi kultaa\nStewart-joella. Sitten hän uitti rakennushirsiä Yukonia pitkin Forty\nMileen ja kyhäsi majan niin mukavan, että mikä leiri tahansa olisi\nvoinut siitä ylpeillä. Todellakin maja näytti niin lupaavalta, että\nmoni mies pyrki hänen asuinkumppanikseen. Mutta hän murskasi heidän\ntoiveensa töykeällä, voimakkaalla ja lyhytsanaisella puhetavallaan ja\nosti kaksinkertaisen määrän muonavaroja kauppa-asemalta.\n\nKuten sanottu, Scruff Mackenzie oli käytännöllinen mies. Jos hän tahtoi\njotakin, hän tavallisesti hankki sen, mutta silti hän ei koskaan\npoikennut tavoistaan kauemmaksi kuin oli tarpeellista. Niin\nponnistusten ja vastuksien poika kuin olikin, hän oli vastahakoinen\nmatkaamaan kuudensadan mailin jäämatkaa sekä sen jälkeen kahdentuhannen\nmailin valtamerimatkaa ja kolmanneksi vielä tuhannen mailin taivalta\nentisille kotipaikoilleen -- pelkästään vaimon saadakseen. Elämä oli\nliian lyhyt. Niinpä hän valjasti koiransa, pani melkoisen kuorman\nrekeensä ja ajoi yli vedenjakajan, jonka länteen päin viettävältä\nrinteeltä Tananan lähteet vesiä kokoilevat.\n\nMackenzie oli voimakas matkamies, ja hänen susikoiransa kykenivät\nponnistelemaan kovemmin ja kulkemaan kauemmin vähemmällä ruoalla kuin\nmikään toinen koiravaljakko Yukonin maassa. Kolme viikkoa myöhemmin hän\nsaapui eräälle metsästäjäin vara-asemalle. Sitten hän uitti lautan aina\nYlä-Tananan stick-intiaanien leiripaikalle. Hänen rohkeuttaan\nihmeteltiin, sillä näillä intiaaneilla oli huono maine ja heidän\ntiedettiin tappavan valkoisia miehiä jopa terävän kirveen tai\nrikkinäisen luodikon takia. Mutta Mackenzie meni heidän luokseen yksin\nja hänen käytöksessään oli nöyryyttä ja tuttavallisuutta sekä\nvälinpitämättömyyttä ja häikäilemättömyyttä. Sen, joka aikoi\ntehokkaasti käyttää tuollaista menettelytapaa, täytyi olla\ntarkkakätinen ja tuntea hyvin raakalaisluonteen eri puolet. Mutta\nScruff oli enemmän kuin taituri tällä alalla; hän tiesi milloin piti\nimarrella ja milloin uhata leimuavalla vihalla.\n\nEnsin hän meni tervehdyskäynnille heimon päällikön Thling-Tinnen luokse\nja lahjoitti hänelle pari naulaa mustaa teetä ja tupakkaa, siten\nsaavuttaen tämän mahtimiehen suosion. Sitten hän seurusteli miesten ja\nneitosten parissa sekä toimeenpani samana iltana _potlachin_, pidot.\nLumeen tallattiin noin sadan jalan pituinen ja ehkä viidenkolmatta\nlevyinen soikea ala. Keskelle rakennettiin pitkä nuotio ja molemmille\nsivuille levitettiin komeita kuusen oksia. Majat jätettiin tyhjiksi, ja\nkoko heimo, satakunta henkeä, lauloi laulujansa vieraan kunniaksi.\n\nScruff Mackenzie oli kahtena viime vuotena oppinut heidän pienen\nsanavarastonsa, olipa hän opetellut käyttämään heidän syviä\nkurkkuääniäänkin, japanilaismallisia lausetapojaan ja omituisia\nkunnianosoitus- ja mielistelysanojaan. Niinpä hän piti puheen heidän\ntyyliinsä, tyydyttäen heidän vaistomaista runoudenrakkauttaan\nalkeellisilla puhekukkasilla ja vertauskuvallisilla käänteillä. Kun\nThling-Tinne ja taikuri olivat vastanneet samaan tapaan, hän jakeli\nmiesväelle pieniä lahjoja, yhtyi heidän lauluunsa ja osoittautui\ntaitavaksi heidän viisikymmentäkaksitikkuisessa pelissään. Ja miehet\npolttelivat hänen tupakkaansa ja olivat tyytyväisiä. Mutta nuorempien\nmiesten käytös oli ilmeisesti uhkaavaa, johtuen hampaattomien akkojen\nvaromattomista viittailuista ja neitosten hihityksistä. Vain muutamia\nvalkoisia miehiä, \"suden poikia\", he olivat tunteneet, mutta niiltä he\nolivat oppineet omituisia asioita.\n\nEikä Scruff Mackenzie kaikessa näennäisessä huolettomuudessaan ollut\nhuomaamatta näitä ilmeitä. Niinpä hän makuulle mentyään mietiskelikin\ntätä pulmaa vakavasti ja poltti monta piipullista suunnitellessaan\ntulevaa taistelua. Vain yksi neito oli häntä tyydyttänyt -- eikä tyttö\nollut kukaan muu kuin Zarinska, päällikön tytär. Kasvojenpiirteittensä,\nmuotojensa ja ryhtinsä puolesta tämä oli poikkeus heimosisaristaan ja\nläheni valkoisen rodun kauneustyyppiä. Hän halusi valloittaa Zarinskan,\nottaa hänet vaimokseen ja nimittää häntä -- niin, nimittää häntä\nGertrudiksi! Päätöksen tehtyään hän käänsi kylkeään ja vaipui uneen,\noikeana valloittajarotunsa poikana.\n\nOlipa se hidasta työtä ja sitkeätä peliä; mutta Mackenzie\nmenetteli taitavasti, välinpitämättömyydellä, mikä tuotti päänvaivaa\nstick-intiaaneille. Hän osoitti olevansa varma ampuja ja mahtava\nmetsästäjä, ja leiri kaikui hänen kunniaansa, kun hän kellisti hirven\nkuudensadan yardin päästä. Illoin hän vieraili päällikön, Thling-Tinnen\npeurannahkateltassa, jutellen leveitä ja jaellen tupakkaa anteliain\nkäsin. Eikä hän jättänyt osoittamatta samaa kunnioitusta taikurillekin,\nsillä hän tunsi rohtomiehen mahdin kansansa keskuudessa ja halusi saada\nhänetkin ystäväkseen. Mutta tämä herra oli ylväs ja mahtava, hän torjui\nsuostuttelut sekä oli ehdottomasti merkittävä tulevaksi viholliseksi.\n\nVaikk'ei tarjoutunutkaan tilaisuutta tavata Zarinskaa kahden kesken,\nloi Mackenzie monta silmäystä häneen, antaen tytölle siten tiedon\naikeistaan. Ja hyvin tyttö asian ymmärsikin, mutta sulkeutui\nkeimailevasti naisten pariin, milloin miehet olivat poissa ja\nMackenziella olisi ollut tilaisuus lähestyä. Kosija ei kuitenkaan\npitänyt kiirettä, ja sitäpaitsi hän tiesi, ettei tyttö voinut olla\nhäntä ajattelematta, ja muutamain päiväin sellaiset ajatukset varmasti\nedistäisivät hänen menestystään.\n\nVihdoin eräänä iltana, kun hän arveli ajan olevan sopivan, hän jätti\näkkiä päällikön savuisen majan ja kiiruhti naapuritelttaan. Kuten\ntavallisesti istui tyttö akkojen ja neitosten parissa ja kaikki olivat\nkumartuneina mokkasiini-ompeluun ja helmikoristeluun. He nauroivat\nMackenzien sisään tullessa merkitsevästi, ja yhä äänekkäämpiä\nviittailuja kuului Zarinskasta ja hänestä. Mutta tulija lennätti heidät\nulos toisen toisensa jälkeen, ja he kiiruhtivat levittämään juttua läpi\nleirin.\n\nMackenzie esitti asiansa taitavasti tytön kielellä, ja kahden tunnin\nkuluttua hän nousi lähteäkseen.\n\n\"Zarinska tahtoo siis tulla valkoisen miehen majaan? Hyvä! Minä menen\npuhumaan nyt isällesi. Ja minä annan hänelle monta lahjaa, mutta hän ei\nsaa pyytää liian paljon. Jos hän sanoo ei? Hyvä! Zarinskan pitää\nsittenkin tulla valkoisen miehen majaan.\"\n\nHän oli jo nostanut teltan oviverhon, kun hiljainen huudahdus vei hänet\ntakaisin tytön viereen. Zarinska oli polvillaan karhunnahkaisella\nmatolla, hänen kasvonsa hehkuivat kuin aito Eevan tyttären, ja hän\navasi kainosti miehen raskaan vyön soljet. Mackenzie katsahti häneen\nymmällään ja epäluuloisena, ja hänen korvansa tarkkasivat pienintäkin\nääntä ulkoa. Mutta tytön seuraava liike hälvensi hänen epäilynsä, ja\nhän hymyili tyytyväisenä. Tyttö otti neulepussistaan hirvennahkaisen\ntupen, runsaasti helmitellyn ja haaveellisesti kirjaillun. Sitten hän\npaljasti kunnioittavasti miehen ison metsästyspuukon, koetteli\narkaillen sen terää peukalollaan ja pisti sen uuteen tuppeen. Sitten\nhäh kiinnitti tupen vyöhön tavalliselle paikalle.\n\nTämä oli aivan kuin kohtaus vanhoilta ajoilta -- linnanneito ja hänen\nritarinsa! Mackenzie tempasi tytön syliinsä ja sipaisi hänen punaisia\nhuuliaan viiksillään -- tytölle outo \"suden pojan\" hyväily. Kivikausi\nja teräskausi siinä kohtasivat toisensa.\n\nKiihkoisaa hälyä oli ilmassa, kun Mackenzie, iso mytty kainalossaan,\ntyönsi sivuun Thling-Tinnen teltta-aukon esiripun. Lapset juoksivat\npitkin kenttää ja keräsivät kuivia puita _potlach_-juhlan nuotiota\nvarten, naisten lörpöttelevät äänet kiihtyivät, ja nuoret miehet\nneuvottelivat juroissa ryhmissä. Taikurin majasta kuului loihtulukujen\nhyminä.\n\nPäällikkö oli yksin tihrusilmäisen vaimonsa kanssa, mutta heti\nensimmäisellä silmäyksellä Mackenzie huomasi, että uutinen oli jo\nheidän tiedossaan. Hän kävi siis suoraan asiaan, työntäen kirjaillun\ntupen huomiotaherättävästi esille ikäänkuin kihlauksen ilmoitukseksi.\n\n\"Oi Thling-Tinne, mahtava stickien päällikkö ja Tanana-maan herra,\nlohien ja karhujen, hirvien ja peurojen hallitsija! Valkoinen mies\ntekee sinulle suuren tarjouksen. Monet kuukaudet on hänen majansa ollut\ntyhjä, ja hän on yksinäinen. Hänen sydämensä on väsynyt hiljaisuuteen,\nja hän ikävöi naista viereensä istumaan majaansa, ottamaan hänet\nvastaan metsältä lieden lämpimällä tulella ja hyvällä ruoalla. Hän on\nkuullut outoja asioita, pienokaisten mokkasiinien läiskettä ja lapsien\nmeluavia ääniä. Ja eräänä yönä tuli hänelle ilmestys, hän näki Korpin,\njoka on kaikkien stickien isä. Ja Korppi puhui yksinäiselle valkoiselle\nmiehelle: 'Sido mokkasiinisi nauhat ja sonnusta itsesi lumikenkiin ja\nvarusta rekeesi lihaa, sillä monta unta on oltava matkalla, ja ota\nmukaasi myös kauniita esineitä päällikkö Thling-Tinnelle. Sillä sinun\non käännettävä kasvosi sinnepäin, minne keskikevään aurinko laskee, ja\nmatkattava tämän suuren päällikön metsästysmaille. Siellä on sinun\nannettava suuria lahjoja, ja Thling-Tinne, joka on minun poikani, tulee\nikäänkuin isäksi sinulle. Hänen majassaan on neito, johon minä puhalsin\nelämän hengen sinua varten. Tämä neito sinun tulee ottaa vaimoksesi!'\nOi päällikkö, näin puhui mahtava Korppi. Ja näin minä levitän monet\nlahjani sinun jalkaisi juureen ja tulen ottamaan sinun tyttäresi\nvaimokseni.\"\n\nVanha mies heitti turkkinsa ylleen korskealla kuningastietoisuudella,\nmutta viivytti vastausta, sillä eräs nuorukainen hiipi sisälle tuoden\nsanoman, että päällikön tuli saapua neuvotteluun, minkä jälkeen\nsanantuoja heti poistui.\n\n\"Oi valkoinen mies, jota me nimitämme Hirventappajaksi ja jota\nmyös Sudeksi ja Suden pojaksi sanotaan! Me tiedämme, että olet\nmahtavasta kansasta, ja olemme ylpeät siitä, että sinä olet meidän\n_potlach_-vieraamme. Mutta kuningaslohi ei yhdy koiraloheen eikä korppi\nsuteen.\"\n\n\"Älä sano niin!\" huudahti Mackenzie. \"Korpin tyttäriä olen tavannut\nSuden leireillä -- Mortimerin squaw'n, Tregidgon squaw'n ja Barnabyn\nsquaw'n, jotka tulivat kaksi jäänlähtöä sitten, ja olenpa kuullut\ntulleen toisiakin intiaaninaisia, vaikka minun silmäni eivät ole heitä\nnähneet.\"\n\n\"Poika, sanasi ovat todet. Mutta sellaiset liitot ovat sopimattomia,\nniinkuin veden ja hiekan tai lumihiutaleiden ja auringonpaisteen. Mutta\ntapasitko Masonia ja hänen squaw'tansa? Etkö? Hän tuli kymmenen\njäänlähtöä sitten -- kaikkien susien edellä. Ja hänen mukanaan oli eräs\nmahtava metsästäjä, suora kuin honka ja pitkä, voimakas kuin\npaljaskuonoinen jääkarhu, sydän kuin kesäinen täysikuu. Hänen...\"\n\n\"Oo!\" keskeytti Mackenzie, muistaessaan hyvintunnetun Pohjolan-miehen,\n-- \"Malemute Kid!\"\n\n\"Sama juuri -- mahtava mies. Mutta näitkö sen toisen squaw'ta. Hän oli\nZarinskan täysi sisar.\"\n\n\"En, päällikkö, mutta olenpa kyllä kuullut. Ja Mason... kaukana,\nkaukana pohjoisessa, jo vuosia sitten, hänet surmasi vanha kaatuva\nhonka. Mutta hänen rakkautensa tyttäreesi oli suuri, ja hänellä oli\npaljon kultaa. Tämän sekä poikansa kanssa vaimo matkasi lukemattomien\nunien matkan, kohti talven keskipäiväaurinkoa, ja siellä hän elää\nvieläkin -- ei purevaa pakkasta, ei lunta eikä kesäisen keskiyön\naurinkoa eikä talvisen keskipäivän pimeää.\"\n\nToinen sanantuoja tuli vaatien päällikköä neuvotteluun. Kun Mackenzie\nheitti hänet lumeen, näki hän varjojen liikkuvan neuvottelutulen\nympärillä, kuuli syvä-äänistä miesten tahdikasta laulua ja tiesi\ntaikurin kiihoittavan kansan vihaa. Aika oli täpärällä. Hän kääntyi\npäällikköön päin.\n\n\"Kuule! Minä tahdon tyttäresi. Ja heti. Katso! Tässä on tupakkaa,\nteetä, monta mittaa sokeria, lämpimiä peitteitä, nenäliinoja, kaikki\nisoja ja hyviä, ja tässä on oikea luodikko sekä monta luotia ja paljon\nruutia.\"\n\n\"Ei\", vastasi vanha mies, torjuen luotaan rikkauksia, jotka olivat\nlevitettyinä hänen eteensä. \"Juuri nyt on kansani koolla\nneuvottelemassa. Kansani ei tahdo tätä naimista.\"\n\n\"Mutta sinähän olet päällikkö.\"\n\n\"Mutta nuoret miehet vimmastuvat, kun Suden pojat ottavat heidän\nneitonsa eivätkä he sitten voi naida.\"\n\n\"Kuule, oi Thling-Tinne! Ennenkuin tämä yö on muuttunut päiväksi, on\nSuden poika kääntänyt kasvonsa Idän vuoria kohti ja ajaa koirineen\nkauas Yukonin maahan. Ja Zarinska lähtee hänen matkassaan.\"\n\n\"Ja ennenkuin yö on ehtinyt puoleen, minun nuoret mieheni heittävät\nSudenpojan lihan koirille ja hajoittavat hänen luunsa lumeen, missä ne\nkevään tullen paljastuvat.\"\n\nTämä oli uhkaus ja vastauhkaus. Mackenzien pronssinvärisille kasvoille\nkohosi syvä puna. Hän korotti äänensä. Vanha intiaanivaimo, joka tähän\nsaakka oli istunut toimettomana katselijana, hiipi nyt hänen ohitseen\novelle. Miesten laulu katkesi äkkiä, ja monet äänet hälisivät, kun hän\nkovakouraisesti heitti vanhan naisen takaisin nahkavuoteelle.\n\n\"Taas minä huudan -- kuule, oi Thling-Tinne! Susi kuolee hammasta\npurren, ja hänen mukanaan on nukkuva kymmenen voimakkainta miestäsi --\nmiestä, jotka ovat tarpeen, sillä metsästys on vasta alussa eikä\nkalastuskaan ole monen kuukauden takana. Ja mitä hyötyä sinulle on\nminun kuolemastani? Tunnen kansasi tavat; osuutesi rikkaudesta tulee\nolemaan kovin pieni. Anna minulle tyttäresi, niin se kaikki on sinun.\nMuutoin veljeni tulevat, heitä on paljon ja heidän nälkänsä ei koskaan\nsammu; ja Korpin tyttäret saavat pentuja Suden majoissa. Minun kansani\non suurempi sinun kansaasi. Semmoinen on kohtalo. Lupaa, ja koko tämä\nrikkaus on sinun.\"\n\nMokkasiinit narskuivat ulkona lumella. Mackenzie veti luodikkonsa\nvireeseen ja irroitti molemmat revolverinsa vyöstä. \"Lupaa, oi\npäällikkö!\"\n\n\"Kansani sanoo kuitenkin: ei.\"\n\n\"Lupaa, ja rikkaus on sinun. Sen jälkeen sovin asiasta kansasi kanssa.\"\n\n\"Susi niin tahtoo. Hyvä! Minä otan hänen lahjansa -- mutta minä\nvaroitan häntä.\"\n\nMackenzie antoi lahjansa, mutta telkesi varoiksi luodikon lukon ja\nlisäsi kaupan päälle kirjavan silkkisen huivin. Taikuri ja\npuolikymmentä uskalikkoa ryntäsi sisälle, mutta Mackenzie työntyi\npelkäämättä heidän keskitseen ja meni ulos.\n\n\"Ole valmiina!\" oli Mackenzien lyhyt tervehdys Zarinskalle hänen\nsivuuttaessaan tytön majan ja kiirehtiessään valjastamaan koiriaan.\nMuutamien minuuttien kuluttua hän tuli valjakkonsa etupäässä\nneuvotteluun, Zarinska vierellään. Hän asettui päällikön viereen\nsoikean piirin päähän. Vasemmalle puolelleen, askeleen taemmaksi,\nhän asetti Zarinskan -- tämän tavalliselle paikalle. Sitäpaitsi oli\ntarjona vaara, joten oli tarpeellista turvata selkäpuolensa.\n\nKummallakin puolella istui miehiä tulen ääressä laulaen heimon\nikivanhoja lauluja. Niissä oli pitkäveteisiä juoksutuksia ja\nlakkaamatta toistuvia kertosäkeitä. Kauniita ne eivät olleet, vaan\nsuorastaan kaameita. Alapäässä taikurin silmien alla tanssi kymmenkunta\nnaista. Ankarasti nuhteli hän niitä, jotka eivät kokonaan heittäytyneet\nhaltioitumistilaan. Puoliksi peittyneinä kaikki sysimustain hiustensa\nverhoon, jotka ulottuivat heidän kupeilleen, heiluivat he hitaasti\nedestakaisin, samalla kuin heidän vartalonsa aaltomaisin liikkein\nnoudattivat yhä muuttelevaa rytmiä.\n\nTämä oli merkillinen, esihistoriallinen näytelmä. Etelässä olivat\nyhdeksännentoista vuosisadan viimeiset vuodet kulumassa; täällä oli\nvallalla alkuperäisihminen, luola-asukkaan varjo, jo unhottuneen\nmuinaisuuden jäännös. Keltaisenruskeat susikoirat istuivat\nnahkapukuisten isäntäinsä välissä tai temmelsivät tanterella,\nveristävät silmät ja kuolaiset hampaat valkean loimossa loistaen. Metsä\nuinui haaveellisessa valossa. Valkoinen hiljaisuus lepäsi huurteisen\nmetsän reunassa musertavan raskaana. Tähdet tanssivat suurin loimoin,\nkuten niiden tapa on kovan pakkasen aikana. Ja napaseudun henget\nlevittivät viittansa liekehtiviä liepeitä taivasta kohti.\n\nMackenzie tunsi hämärästi tämän näytelmän villin suurenmoisuuden\ntähyillessään joukon kasvoja. Hän näki vastasyntyneen pienokaisen,\njoka imi äitinsä paljastettua rintaa. Pakkanen oli ankara --\nseitsemänkymmentä astetta Fahrenheitia. Hänen mieleensä johtuivat hänen\noman rotunsa pehmeät naiset, ja hän hymyili jurosti. Kuitenkin hän\noli tullut ilmoille jonkun sellaisen pehmeän naisen kohdusta,\nkuninkaallisin ominaisuuksin -- perintö, mikä antoi hänelle ja hänen\nrodullensa herruuden maalla ja merillä, kaikissa vyöhykkeissä. Aivan\nyksin satakuntaa intiaania vastaan, napapiirin talven mailla, kaukana\nheimolaisistaan, hän tunsi alkuperäisvaistojensa kutsuvan, ja hän tunsi\nhurjaa vaaran hekumaa, taistelun hurmiota, halua voittaa taikka kuolla.\n\nLaulu ja tanssi taukosivat, ja noita yltyi pitämään puhetta. Koko\nsekavan jumalaistaruston avulla hän muokkasi taitavasti kansansa\nherkkäuskoisuutta. Tapaus oli ylen tärkeä. Vastakohtana monille\nvoimille, jotka ruumiillistuivat Variksessa ja Korpissa, hän esitti\nMackenzien Sutena, joka esiintyy taistelevana ja hävittävänä voimana.\nEivätkä ainoastaan henkiset voimat taistele, vaan taistelevat miehetkin\nkeskenään, kukin sukumerkillään. He, intiaanit, olivat Yelchsin, kuulun\nKorpin, tulentuojan lapsia. Mackenzie sitävastoin oli Suden tai toisin\nsanoen paholaisen poika. Yritys solmia aselepo tässä ikuisessa\ntaistelussa, naittaa tyttäriä veriviholliselle, oli suurin petos ja\npyhyydenpilkka. Ei mikään sana ollut kyllin ruma Mackenzien, tuon\nkatalan tunkeilijan ja Saatanan lähetin leimaamiseen. Tukahdutettu\nraakalaismurina kohosi rintojen syvyydestä hänen pitäessään puhettaan.\n\n\"Niin, veljeni, Yelchs on kaikkivaltias! Eikö hän antanut meille\ntaivassyntyistä tulta, jotta voisimme lämmitellä? Eikö hän vetänyt\naurinkoa, kuuta ja tähtiä vuoresta esille, jotta me voisimme nähdä?\nEikö hän opettanut meitä taistelemaan nälän ja pakkasen pahoja henkiä\nvastaan? Mutta nyt Yelchs on vihastunut lapsiinsa: he ovat vähentyneet\nkouralliseksi, eikä hän tahdo auttaa heitä. Sillä he ovat unhottaneet\nhänet ja tehneet pahoja töitä ja poikenneet väärälle polulle ja\nottaneet vihollisiansa majoihinsa istumaan tuliensa ääressä. Ja Korppi\non murheissaan lastensa jumalattomuudesta; mutta kun he heräävät ja\nkatuvat pahoja tekojansa, tahtoo hän tulla pimeydestä heitä\npuolustamaan. Oi veljet! Tulentuoja on kuiskannut sanat tietäjällenne;\nsamat sanat pitää teidänkin kuulla. Ottakoot miehet nuoria naisia\nmajoihinsa; karatkoot he Suden kurkkuun; olkoon heidän vihansa\nkuolematon! Silloin tulevat heidän naisensa hedelmällisiksi ja he\nlisääntyvät mahtavaksi kansaksi! Ja Korppi on johtava suurten isäin\nheimot pohjoisesta; ja he lyövät Sudet takaisin, kunnes ne ovat kuin\nviime vuoden leiritulet; ja jälleen he hallitsevat yli koko maan! Nämä\novat Yelchsin, Korpin sanat.\"\n\nTämä messiaallinen ennustus sai intiaanit hurjasti huutamaan ja he\nkarkasivat pystyyn. Mackenzie veti peukalot kintaistaan ja odotti.\nHuudettiin \"Kettua\", eikä hälinästä tullut loppua, ennenkuin muuan\nnuori mies astui puhumaan.\n\n\"Veljet! Tietäjä on puhunut viisaasti. Sudet ovat ottaneet meidän\nnaisemme, ja meidän miehemme ovat lapsettomia. Me olemme vähentyneet\nkouralliseksi. Sudet ovat ottaneet meidän lämpimät turkkimmekin ja\nantaneet kansalle pahoja henkiä, jotka asuvat pulloissa, ja vaatteita,\njotka eivät ole tehdyt majavasta eikä ilveksestä, vaan ruohoista.\nEivätkä ne ole lämpimiä, ja meidän miehemme kuolevat outoihin\ntauteihin. Minä, Kettu, en ole ottanut naista vaimokseni. Miksi en ole\nottanut? Kaksi kertaa ovat neidot, joita olen aikonut, menneet Suden\nleireille. Nytkin olen kerännyt majavan, hirven ja peuran nahkoja,\njotta voisin voittaa suosion Thling-Tinnen silmissä ja naida hänen\ntyttärensä Zarinskan. Mutta taaskin on tyttöni sitonut jalkoihinsa\nlumikengät ja on valmis polkemaan tietä Suden koirille pitkällä\nmatkalla. Enkä minä puhu yksin omasta puolestani. Niinkuin minä olen\ntehnyt, niin myös Karhu. Hänkin on ollut halukas tulemaan Zarinskan\nlapsien isäksi, ja monta taljaa hän on parkinnut sitä varten. Minä\npuhun kaikkien niiden nuorten miesten puolesta, jotka ovat ilman\nvaimoa. Sudet ovat aina nälkäisiä. Aina he korjaavat parhaat palat\nsaaliinjaossa. Korpit saavat tyytyä rippeisiin. Tuossa on Guykla!\" hän\nhuudahti tuimasti, osoittaen erästä naista, joka oli raajarikkoinen.\n\"Hänen jalkansa ovat väärät, kuten koivukanootin kaaret. Hän ei voi\nkoota puita eikä kantaa metsästäjäin riistaa. Haluavatko Sudet häntä?\"\n\n\"Eivät, eivät!\" ulvoivat hänen kumppaninsa.\n\n\"Ja tuossa on Mogri, jonka silmät pahahenki on vetänyt kieroon.\nPienokaiset pelästyvät katsoessaan häneen, ja sanotaan itse harmaan\nkarhunkin väistävän häntä. Pyytävätkö he häntä?\"\n\nTaas kajahti hurja suosionosoitus.\n\n\"Tuossa istuu Pischet. Hän ei ole kuullut sanojani. Eikä hän\nmilloinkaan ole kuullut siskojen jokellusta, puolison ääntä eikä lasten\nleperrystä. Hän elää valkoisessa hiljaisuudessa. Välittävätkö Sudet\nhänestä? Eivät! Heidän on parhaat riistat, meidän rippeet. -- Veljet,\nsiitä on tehtävä loppu! Me emme saa enää päästää Susia pujahtamaan\nleiritulillemme. Aika on tullut!\"\n\nRevontulten leveä purppurainen ja keltaisenvihreä loimo räiskähti\nkeskitaivaan poikki taivaanrannasta toiseen. Pää kenossa ja käsivarret\nojentuen puhuja kohosi kiihtymyksensä huipulle.\n\n\"Katsokaa! Meidän isäimme henget ovat heränneet, ja tänä yönä tehdään\nsuuria töitä.\"\n\nKettu astui takaisin joukkoon, ja toinen nuori mies työntyi hieman\nvaivalloisesti esiin toveriensa tuuppimana. Hän oli päätänsä pitempi\ntoisia, ja hänen rintansa oli uhmaavasti paljastettu pakkaselle. Hän\nmuutteli jalkojaan, sanat ontuivat hänen kielellään ja hänen oli vaikea\npuhua. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, sillä jollakin\nkauhealla iskulla oli niistä kerran melkein toinen puoli reväisty irti.\nVihdoin hän iski nyrkillään rintaansa, joka kumisi kuin rumpu, ja hänen\näänensä kohisi kuin valtameren tyrsky rannan luolissa.\n\n\"Minä olen Karhu -- Hopeakärki ja Hopeakärjen poika! Jo silloin kun\nääneni oli kuin tytön, minä tapoin ilveksiä, hirviä ja peuroja; kun\nääneni soi kuin ahman, vaelsin yli Etelän vuorten ja tapoin kolme\nvalkoista miestä Valkoisella virralla. Kun ääneni kaikui kuin myrsky,\nkohtasin paljaskuonoisen jääkarhun enkä antanut sille armoa.\"\n\nTässä hän pysähtyi, kädellään merkitsevästi pyyhkäisten hirvittäviä\narpiaan.\n\n\"En ole kuin Kettu. Minun kieleni on kuin jäätynyt joki. Minä en voi\npitää pitkiä puheita. Sanani ovat harvat. Kettu sanoo, että tänä yönä\ntehdään suuria töitä. Hyvä! Puhe juoksee hänen kieleltään kuin\nkevätpuro, mutta teoissa hän on heikompi. Tänä yönä taistelen minä\nSuden kanssa. Minä tapan hänet, ja Zarinska on istuva minun tulellani.\nKarhu on puhunut.\"\n\nVaikka kauhea meteli raivosi Mackenzien ympärillä, pysyi hän\npaikallaan. Ymmärtäen, kuinka hyödytön luodikko olisi käsikähmässä, hän\nveti molemmat revolverintupet auki ja veti kintaansa puoleksi pois,\nniin että hänen kätensä olivat valmiina. Hän tiesi, ettei ollut\npelastumisen toivettakaan, jos intiaanit joukolla hyökkäävät, mutta\nsanansa mukaisesti hän valmistautui kuolemaan hammasta purren. Karhu\nhillitsi kuitenkin tovereitaan, lyöden takaisin hurjimmat hirvittävillä\nnyrkeillään. Kun meteli alkoi asettua, Mackenzie vilkaisi Zarinskaan.\nTyttö oli komea nähdä, kun hän siinä seisoi etukumarassa lumikenkiensä\nvarassa, huulet raollaan ja sieraimet laajoina kuin naarastiikeri\nhyppyyn valmiina. Halveksuen ja uhmaten hän katsoi mustilla silmillään\nheimonsa miehiä. Jännitys oli niin tavaton, ettei hän muistanut\nhengittääkään. Toisella kädellään hän painoi rintaansa ja toisella\npuristi lujasti koiraruoskan vartta, ollen aivan kuin kivettynyt.\nMackenzien katse tuntui ikäänkuin vapauttavan hänet. Hänen lihastensa\npingoitus laukesi, raskaasti huoaten hän suoristautui, ja hänen\nkatseensa kertoi Mackenzielle enemmän kuin hellimmätkään sanat.\n\nThling-Tinne koetti puhua, mutta hänen kansansa hukutti hänen äänensä.\nSilloin Mackenzie astui esiin. Kettu aikoi päästää hurjan huudon, mutta\nMackenzie hyökkäsi niin rajusti häntä kohti, että ääni tyrehtyi\nkurkkuun. Ketun pelästys aiheutti raikuvan naurun ja samalla se saattoi\nhänen toverinsa hieman rauhoittumaan, niin että Mackenzie voi saada\npuheensa kuuluville.\n\n\"Veljet! Valkoinen mies, jota te nimitätte Sudeksi, tuli joukkoonne\nrehellisin sanoin. Hän ei ole kuten eskimot, hän ei puhu valhetta. Hän\nsaapui ystävänä, joka tahtoi olla veli. Mutta teidän nuoret miehenne\novat sanansa sanoneet ja nyt on suopeitten sanojen aika ohi. Ensiksi\nsanon teille, että tietäjällänne on ilkeä kieli ja että hän on väärä\nprofeetta, sillä sanat, jotka hän puhui, eivät ole Tulentuojan sanoja.\nHänen korvansa ovat kuurot Korpin äänelle, hän on omasta päästään\npuhunut ilkeät juonensa ja tehnyt teistä pilkkaa. Hänellä ei ole\nvaltaa. Kun teidän oli pakko surmata ja syödä koiranne ja täyttää\nmahanne parkitsemattoman nahan palasilla ja mokkasiinisuikaleilla, kun\nvanhat miehet kuolivat ja vanhat naiset kuolivat ja pienokaiset\nkuolivat äitiensä kuivien rintojen ääressä, kun maa oli kolkko ja te\nnäännyitte kuten lohet syksyllä, ja kun nälänhätä ahdisti teitä,\ntuottiko tietäjä metsästäjillenne saalista? Paniko tietäjä lihaa teidän\nvatsoihinne? Sanon vieläkin, ettei hänellä ole mitään valtaa. Näin!\nMinä syljen hänen kasvoihinsa!\"\n\nVaikka hänen sanansa olivat pyhyyden herjausta, ei niistä noussut\nmeteliä. Muutamat naiset olivat peloissaan, mutta miesten joukossa oli\nmieliala kuin ihmeen edellä. Kaikkien silmät kääntyivät näihin kahteen\nkeskeiseen olentoon. Pappi tiesi tulleen ratkaisevan hetken, tunsi\nvaltansa horjuvan, avasi suunsa manaukseen, mutta peräytyi Mackenzien\nesiintyöntyvän liikkeen, kohotetun nyrkin ja leimuavien silmien\nvoimasta. Suden poika irvisti ja jatkoi:\n\n\"No, kuolinko minä?! Polttiko minut salama? Putosivatko tähdet\ntaivaalta ja murskasivat minut? Pihkaa! Minä tein siitä koirasta\nselvän. Nyt tahdon kertoa teille kansastani, joka on kaikkien kansojen\nmahtavin ja hallitsee koko maata. Ensiksi me metsästämme kuten minä,\nyksin. Sitten me metsästämme ryhmissä, ja lopuksi, kuten hirvien lauma,\nme peitämme maan. Ne, jotka otamme majoihimme, elävät; ne, joita emme\nota, kuolevat. Zarinska on ihana neito, voimakas ja kehittynyt, sopiva\nSusien äidiksi. Vaikka kuolen, hän tulee siksi, sillä minun veljiäni on\nmonta, ja he seuraavat minun koirieni jälkiä. Kuulkaa Susien laki: Jos\njoku ottaa yhden Suden hengen, saa hänen kansansa maksaa sen kymmenellä\nhengellä. Monissa maissa tämä hinta on maksettu; monissa maissa sen\npitää vielä tulla maksetuksi.\n\n\"Ja nyt teen selväksi asiat Ketun ja Karhun kanssa. Näkyy, että hekin\novat iskeneet silmänsä neitoon. Niinkö? Malttakaahan, minä olen ostanut\nhänet! Thling-Tinne nojaa luodikkooni, hänen majassaan ovat muut\nkauppalahjani. Vielä tahdon sentään sopia hyvällä nuorten miesten\nkanssa. Ketulle, jonka kieli on kuiva monista sanoista, minä annan\ntupakkaa viisi pitkää kääröä. Näin hänen suunsa kostuu, niin että hän\nvoi vielä pitää melua neuvottelussa. Mutta Karhulle, josta minä olen\nhyvin ylpeä, annan kaksi peittoa, kaksikymmentä mittaa jauhoja sekä\ntupakkaa kaksi sen vertaa kuin Ketulle; ja jos hän tahtoo lähteä\nmatkaani Itävuorten taakse, niin annan hänelle luodikon, samanlaisen\nkuin Thling-Tinnelläkin on. Eikö? Hyvä! Susi on väsynyt puhumaan. Vielä\nkerran muistakaa Susien laki: Jos Joku ottaa yhden Suden hengen, saa\nhänen kansansa maksaa sen kymmenellä hengellä.\"\n\nMackenzie hymyili astuessaan paikalleen, mutta hänen sydämensä\noli levottomuutta täynnä. Yö oli vielä pimeä. Tyttö tuli hänen\nvierelleen, ja hän kuunteli tarkasti, kun tämä kertoi hänelle Karhun\ntaituritempuista veitsitappelussa.\n\nTappelu oli tuleva. Kymmenet mokkasiinit tallasivat tilaa lumeen tulen\nympärillä. Puhuttiin paljon tietäjän häviöstä; muutamat sanoivat hänen\nkätkeneen valtansa, toiset taas muistelivat menneitä tapahtumia ja\nmyönsivät Suden olleen oikeassa. Karhu tuli taistelupaikalle pitkä\nvenäläinen metsästyspuukko kädessä. Kettu neuvoi varomaan Mackenzien\nrevolvereita. Tämä päästi sentähden vyönsä ja pani sen Zarinskan\nuumalle, jonka käsiin hän myöskin antoi luodikkonsa. Tyttö pudisti\npäätänsä merkiksi, ettei hän osaa ampua -- vähänpä on naisella\ntilaisuutta käsitellä sellaisia aseita.\n\n\"Sitten, jos vaara uhkaa selkäni takaa, huuda kovaa: 'Mieheni!' Ei,\nnäin: 'Mieheni!'\"\n\nHän nauroi, kun tyttö kertasi sanan, nipisti häntä poskesta ja astui\npiiriin. Ei vain mittansa ja käsivarsiensa pituuden puolesta Karhu\nollut häntä etevämpi, vaan hänen veitsensä teräkin oli hyvästi kaksi\ntuumaa pitempi. Mackenzie oli katsonut miehiä silmiin ennenkin, ja hän\ntiesi miehen olevan vastassaan. Mutta teräksen välähdys antoi hänelle\nintoa, ja rotunsa päättäväisyys valtasi hänet.\n\nKerta kerralta hänen oli pakko peräytyä tulen rajalle tai syvään\nlumeen, ja kerta kerralta hän nyrkkeilijän notkeudella jälleen\nraivautui keskukseen. Ei ääntäkään noussut häntä rohkaisemaan,\njotavastoin hänen vastustajansa sai raikuvia suosionosoituksia,\nkehoituksia ja varoituksia. Mutta hänen hampaansa puristuivat vain\nlujemmin yhteen, kun veitset kalskahtivat toisiinsa, ja hän iski tai\nväisti tietoisen voiman luomalla kylmäverisyydellä. Ensin hän tunsi\nsääliä vihollistaan kohtaan; mutta se tunne väistyi alkuperäisen\nelämänvaiston tieltä, mikä pian vaihtui surmaamishimoon. Rotunsa\nkymmenentuhatta kulttuurivuotta hupenivat hänen olemuksestaan -- hän\noli luola-asukas, joka tappeli naaraan omistuksesta.\n\nKahdesti hän pisti Karhua, päästen itse vahingoittumattomana, mutta\nkolmannella kerralla hän joutui ahtaalle ja ottelu muuttui\nkäsikähmäksi. Silloin hän tunsi vastustajansa hirvittävän voiman. Hänen\nlihaksiansa puristivat hirmuiset pihdit, ja jänteet uhkasivat murtua\notteen voimasta; yhä lähemmä tuli venäläinen teräs. Hän koetti\nriistäytyä irti, mutta heikonsi vain itseänsä. Nahkapukuinen rengas\npuristui tiukemmalle heidän ympärilleen odottaen loppuiskua. Mutta\nyht'äkkiä hän heilautti painijan tempulla itsensä hieman sivuun ja iski\nsamalla vastustajaansa päällään. Vastoin tahtoaan Karhu liikahti\ntaaksepäin ja menetti varman otteensa. Samassa Mackenzie heittäytyi\nkaikella painollaan eteenpäin sysäten vastustajansa piirin läpi syvään\nlumeen. Karhu kömpi pystyyn ja tuli takaisin alkaakseen uudestaan.\n\n\"Mieheni!\" huudahti Zarinska levottomasti.\n\nJousenjänteen helähtäessä Mackenzie kyyristyi, ja luukärkinen nuoli\nsingahti hänen ylitsensä Karhun rintaan. Hyökkäävä jättiläinen kaatui\nkyyristyneen vastustajansa päälle. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nMackenzie oli pystyssä. Karhu makasi liikkumattomana, mutta tulen\ntakana taikuri otti esille uuden nuolen. Mackenzien veitsi välähti. Hän\noli tarttunut sen kärkeen. Leimauksena lennähti raskas ase yli nuotion.\nNoita kaatui suullensa hehkuvaan tuhkaan. Veitsi oli tunkeutunut hänen\nkurkkuunsa vartta myöten.\n\nKlik! Klik! -- Kettu oli ottanut Thling-Tinnen luodikon ja koetti\nturhaan työntää patruunaa paikalleen. Mutta hän pysähtyi Mackenzien\nääneensä nauraessa.\n\n\"Vai niin. Kettu ei ole oppinut pitelemään ampuma-aseita. Hän on vielä\nnainen. Tule! Tuo pyssy, minä näytän sen sinulle.\"\n\nKettu epäröi.\n\n\"Tule, minä sanon!\"\n\nIntiaani lähestyi kuin piesty koira.\n\n\"Näin ja näin -- nyt on pyssy ladattuna.\" Patruuna oli piipussa ja hana\nvireessä, kun Mackenzie kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten.\n\n\"Kettu sanoi, että tänä yönä tehdään suuria töitä, ja hän puhui totta.\nSuuria töitä on tehty, mutta pienin niistä on Ketun tekemä. Vieläkö hän\nyhä aikoo ottaa Zarinskan majaansa? Onko hän ehkä halukas lähtemään\nsamaa tietä kuin pappi ja Karhu? Eikö? Hyvä on!\"\n\nMackenzie kääntyi ylenkatseellisesti ja veti veitsensä papin kurkusta.\n\n\"Onko ketään nuorta miestä, jota vielä haluttaa tapella? Jos on, ottaa\nSusi heidät kaksin ja kolmin, kunnes ketään ei ole jäljellä. Eikö?\nHyvä! Thling-Tinne, minä annan sinulle nyt tämän luodikon toisen\nkerran. Jos tulee päivä, jolloin sinä matkaat Yukonin maahan, niin\ntiedä, että sinulla on aina paikka ja paljon ruokaa Suden tulella. Yö\nalkaa muuttua päiväksi. Minä lähden, mutta voin tulla uudestaan. Ja\nviimeisen kerran -- muistakaa Susien lakia!\"\n\nHän näytti heistä yliluonnolliselta, kun hän meni Zarinskan luo. Tyttö\nastui paikalleen valjakon päähän, ja koirat syöksähtivät liikkeelle.\nMuutaman minuutin kuluttua he katosivat haaveelliseen metsään.\nOdotettuaan sen aikaa pisti Mackenzie jalkansa lumikenkiinsä\nseuratakseen.\n\n\"Onko Susi unhottanut ne viisi pitkää tupakkakääröä?\"\n\nMackenzie kääntyi Kettuun vihaisesti, mutta leikillinen hymy ilmestyi\nsitten hänen kasvoilleen.\n\n\"Annan sinulle yhden lyhyen käärön.\"\n\n\"Niinkuin Susi vain parhaaksi näkee\", vastasi Kettu arasti, ojentaen\nkätensä.\n\n\n\n\nTuhat tusinaa.\n\n\nDavid Rasmussen oli uuttera ihminen, ja niinkuin moni häntä suurempi\nmies, takertui hänkin yhteen ainoaan ajatukseen. Ja sentähden, kun hän\nkuuli torventoitotuksen Pohjoismaasta, suunnitteli hän uskaliaan\nkeinotteluyrityksen ja pani sitten liikkeelle koko toimintatarmonsa\ntoteuttaakseen sen. Hän teki ripeitä ja tarkkoja laskelmia, ja\ntulevaisuus näytti hänestä ruusunpunaiselta. Hän oli aivan varma, että\nmunia myytiin Dawson'issa viidestä dollarilta tusina. Ja tästähän\nseurasi eittämättömästi, että tuhat tusinaa munia tuottaisi tuossa\nkultaisessa kaupungissa viisi tuhatta dollaria.\n\nToiselta puolen täytyi myöskin kustannukset ottaa huomioon, ja hän teki\nsen ja teki sen sangen tarkasti, sillä hän oli ajatteleva mies,\nerinomaisen käytännöllinen ja neuvokas, eikä hän koskaan antanut\nsydämensä lämmetä minkäänlaisesta mielikuvituksesta. Jos hän laskisi\nkustannukset viideksitoista sentiksi tusinalta, niin nousisi\nkokonaissumma tuhannelta tusinalta sataanviiteenkymmeneen dollariin --\njonninjoutava summa suunnattomaan voittoon nähden. Ja jos hän myöskin\notaksuisi, ainoastaan otaksuisi -- tehdäkseen kerran itsensä vikapääksi\ntarpeettomaan hullutukseen -- että hänen itsensä ja munien kuljetukseen\nmenisi sen lisäksi vielä kahdeksansataa viisikymmentä, niin jäisi\nhänelle joka tapauksessa neljätuhatta puhdasta voittoa, kun oli myynyt\nviimeisen munan ja saanut viimeisen maksun kultahiekassa.\n\n\"Sillä katsos, AIma\" -- hän teki aina laskelmia vaimonsa kanssa, hauska\nruokasali tulvillaan karttoja, virallisia tiedonantoja, matkailijain\nkäsikirjoja ja \"Alaskan oppaita\" -- \"katsos, kustannuksista ei voi\noikeastaan puhua, ennenkuin tullaan Dyea'an; matka sinne tekee\nviisikymmentä dollaria ensimäisessä luokassa. Ja Dyea'sta Lake\nLinderman'iin kuljettavat intiaanikantajat tavaroita kahdestatoista\nsentistä naulan -- siis kahdestatoista dollarista sata eli\nsadastakahdestakymmenestä tuhat. Jos nyt otaksutaan, että minulla on\ntuhat viisisataa naulaa, niin se maksaa satakahdeksankymmentä dollaria\n-- sanokaamme varmuuden vuoksi kaksisataa. Olen kuullut eräältä\nluotettavalta klondykelaiselta, joka on vasta tullut sieltä, että voin\nostaa itselleni veneen kolmella sadalla. Ja sama mies on sanonut, että\nvoin olla varma siitä, että saan mukaani pari matkustajaa, jotka\nmaksavat siitä hyvästä sataviisikymmentä kumpainenkin, niin että minä\nsiten saan veneen ilmaiseksi, ja sitäpaitsi he voivat auttaa minua\nveneen hoitamisessa. Ja -- siinä kaikki! Dawson'issa kuljetan minä\nmunat maihin veneestä. No, katsokaamme nyt, paljoko kustannukset\nkaikkiaan tekevät. -- Viisikymmentä dollaria San Franciscosta Dyea'an\n-- kaksisataa Dyea'sta Linderman'iin -- veneen maksavat matkustajat --\nsiis kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä\", laski hän ripeästi. \"Ja\nvielä satanen pukuuni ja varustuksiini\", lisäsi mies iloisesti, \"niin\njää viisisataa odottamattomiin menoihin. Ja muuten, mitä odottamatonta\nsiellä juuri voisi sattua?\"\n\nAlma kohautti olkapäitään ja liikautti kulmakarvojaan. Jos tuo laaja\nPohjola saattoi niellä miehen ja tuhat tusinaa munia, niin oli siellä\nvarmasti tilaa muullekin, mitä hän mahdollisesti omisti. Näin mietti\nvaimo itsekseen, mutta ei virkkanut mitään. Hän tunsi David Rasmussenin\nliian hyvin tehdäkseen vastaväitteitä.\n\n\"Lisäten kuukauden tilapäisiin viivytyksiin pääsen perille kahdessa\nkuukaudessa. Ajatteles, Alma! Neljätuhatta kahdessa kuukaudessa. Se on\ntoista kuin niukka satanen kuukaudessa niinkuin täällä! No mitäs?\nSitten voimme asettua asumaan vähän syrjään keskuksesta, jotta on\nenemmän tilaa, johdamme kaasun joka huoneeseen, ikkunoistamme ihailemme\nhyvää näköalaa, ja nykyisen talomme vuokralaiset maksavat runsaasti\nkaikki veromme, vakuutusmaksumme ja vetemme. Sitäpaitsi ehkä\nlöydän tuolla pohjoisessa kultasuonen ja voin palata kotiin\nmiljoonanomistajana. No, sanoppas nyt, Alma, eikö viekoittele?\"\n\nAlman oli pakko myöntää. Olihan eräs hänen omakin sukulaisensa,\nvaikkakin kaukainen ja lisäksi kelvoton hulttio, tuonut tullessaan\nlumotusta Pohjolasta sadantuhannen arvosta kultahiekkaa, puhumattakaan\nomistusoikeudesta puoleen siitä onkalosta, mistä tuo kultahiekka oli\nsaatu!\n\nDavid Rasmussenin puotipalvelija hämmästyi, kun näki isäntänsä\npunnitsevan munia vaa'alla myymäpöydän nurkalla, mutta Rasmussen itse\nhämmästyi vielä enemmän huomatessaan, että tusina munia painoi\npuolitoista naulaa, siis tuhat tusinaa jo puolitoistatuhatta naulaa!\nKuinka sitten kuljettaa mukanaan vaatteet, peitteet, keittoastiat ja\ntarpeelliset muonavarat? Tämä havainto kumosi kaikki hänen laskelmansa,\nja hän ajatteli jo aloittaa ne alusta, kun hänen mieleensä juolahti\npunnita vain pieniä munia. \"Ovatpa ne isoja tai pieniä\", ajatteli hän\nnerokkaasti, \"joka tapauksessa tusina on aina tusina\"; mutta tusina\npikkumunia painoi vain naulan ja neljänneksen. Senjälkeen San\nFranciscon kaupungissa juoksenteli touhukkaita asiamiehiä, ja muna- ja\nmaitokaupoissa ihmeteltiin, miksi sellaiset munat, jotka painoivat\nvähemmän kuin kaksikymmentä unssia tusina, olivat yht'äkkiä saaneet\nniin suuren kysynnän.\n\nRasmussen kiinnitti pienen talonsa tuhannesta dollarista, majoitti\nvaimonsa tilapäisesti sukulaisten luo, hylkäsi entisen ammattinsa ja\nläksi kohti Pohjolaa. Peläten ylittävänsä laskunsa hän matkusti\ntoisessa luokassa, jossa matkustajatulvan vuoksi oli vielä huonompi olo\nkuin välikannella; ja kesän lopulla hän kalpeana, horjuen poistui\nmunineen laivasta Dyean rannassa. Pian muuten palasi hänen käyntinsä\nvarmuus ja samoin hänen ruokahalunsa. Hänen ensimmäinen keskustelunsa\nChilcootin kantajain kanssa ravisteli häntä kelpolailla ja herätti\nhänen jäykkyytensä. Tavarainkannosta kahdenkymmenenkahdeksan mailin\nmatkalta he vaativat neljäkymmentä senttiä naulalta, ja hänen\nähkiessään ja syljeskellessään mokomalle kiskomiselle kohosi hinta\nneljäänkymmeneenkolmeen. Viisitoista juroa intiaania oli jo\nkiinnittämässä kantohihnoja hänen laatikkoihinsa sovittuaan\nneljänkymmenenviiden sentin maksusta, mutta he irroittivat ne jälleen,\nkun heille tarjosi neljäkymmentäseitsemän eräs likaisessa paidassa ja\nkuluneissa housuissa kävelevä Skagwayn porho, joka kadotettuaan\nValkealla Harjanteella hevosensa nyt epätoivoisesti yritti päästä\nperille yli Chilcootin.\n\nMutta Rasmussen piti oman päänsä ja palkkasi viidelläkymmenellä\nsentillä kantajat, jotka kahdessa päivässä kuljettivat hänen munansa\nLindermanin-järvelle. Mutta viisikymmentä senttiä naulalta teki tuhat\ndollaria tonnilta; siksipä puolentoistatuhannen naulan kuljetukseen\nmeni koko hänen vararahastonsa ja hän takertui kiinni kaikkein\nhoukuttelevammassa paikassa, josta joka päivä aivan hänen silmäinsä\nedessä lähti uusia vastarakennettuja veneitä Dawsoniin. Kuvaamaton\ntouhu vallitsi rannassa, missä veneitä rakennettiin. Ihmiset ahersivat\nkuin hullut aamusta iltaan niin kauan kuin voimia riitti, tilkitsivät,\nlöivät nauloja, tervasivat epätoivoisella kiireellä; jonka syyn kaikki\ntiesivät. Päivä päivältä lumiraja ryömi yhä alemmaksi paljaita\nkallionkupeita myöten ja myrsky seurasi myrskyä rakeineen,\nräntäsateineen ja lumineen, ja mataloissa, tyvenissä poukamissa vesi\njäätyi yhä lujemmin. Joka aamu työstä uupuneet miehet käänsivät valjut\nkasvonsa järvelle päin nähdäkseen, oliko se vielä avoin. Jääpeite\njärvellä olisi ollut heidän toiveittensa surma, sillä he toivoivat\nennättävänsä vielä alas vuolasta jokea, ennenkuin venekulku kävisi\nmahdottomaksi tällä järvijaksolla.\n\nKaiken levottomuutensa lisäksi Rasmussen vielä huomasi, että hänellä\noli täällä kolme kilpailijaa munayrityksessään. Tosin yhtä heistä,\npientä saksalaista, oli kohdannut onnettomuus ja hän oli aikeissa\nlähteä takaisin itse kantaen viimeistä tavaralaatikkoaan; mutta\nmolemmilla toisilla oli veneet melkein valmiina, ja he rukoilivat joka\npäivä kaupustelijain jumalaa viivyttämään talven rautaisen käden\npuristusta vielä edes yhden vuorokauden. Mutta tuo rautakoura likisteli\njo maata. Muutamia ihmisiä oli jo paleltunut kuoliaaksi ensimmäisessä\nmyrskyssä, joka oli raivonnut Chilcootissa, eikä Rasmussen itsekään\nhuomannut, ennenkuin oli palelluttanut varpaansa. Hänelle tarjoutui\ntilaisuus päästä matkustajana erään veneen mukana, joka juuri oli\nlähdössä pienten jääsirpaleiden peittämälle joelle; mutta siihen olisi\ntarvittu kaksisataa dollaria käteistä, ja rahaa ei hänellä ollut.\n\n\"Luulen, että teidän on paras vielä vähän aikaa odottaa\", sanoi hänelle\nruotsalainen kirvesmies, joka oli täältä löytänyt kultamaansa ja jolla\noli riittävästi ammattitaitoa ja järkeä älytäkseen sen. \"Odottakaa\nvielä hiukan, niin minä rakennan teille oivallisen veneen, niin totta\nkuin nimeni on Petter.\"\n\nLuottaen tähän epämääräiseen lupaukseen Rasmussen palasi\nCrater-järvelle ja tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden\nmatkatavarat olivat hajallaan pitkin solaa Stone Housen ja Happy Campin\nvälillä.\n\n\"Niin\", sanoi hän heille merkitsevästi, \"minulla on tuhat tusinaa munia\nLindermanilla ja venettäni rakennetaan parhaillaan. Pidän itseäni\nonnellisena, kun sain sen. Tiedättekös, veneet ovat hirveän kalliita\nnykyjään, eikä niitä saa enää hinnalla eikä millään!\"\n\nSilloin kirjeenvaihtajat miltei nyrkit ojossa ryntäsivät hänen\nkimppuunsa, jotta hän ottaisi heidät mukaansa. He rapistelivat\nseteleitä hänen nenänsä edessä ja helistelivät kultarahoja kädessään.\nHän ei ensin suostunut heitä kuulemaankaan, mutta myöntyi viimein, ja\nlopulta saatiin jonkinlainen sopimus aikaan kumpaisenkin maksaessa\nkolmesataa dollaria. He työnsivät hänelle rahat etukäteen, ja heidän\nkirjoittaessaan lehdelleen artikkelia \"laupiaasta samarialaisesta\" ja\ntämän tuhannesta munatusinasta lähti \"samarialainen\" itse juoksujalkaa\nruotsalaisen luo Lindemanille.\n\n\"Hei, joutuin, antakaa veneeni!\" huusi hän tervehdyksen asemesta\nhelistellen kirjeenvaihtajain kultaa ja ahneesti katsellen valmista\nvenettä.\n\nRuotsalainen silmäili häntä hämmästymättä ja pudisti päätään.\n\n\"Paljonko teille on luvattu siitä? Kolmesataako? Tässä on neljäsataa.\nOttakaa rahat!\"\n\n\"Ei, en voi! Johan sanoin, että vene on ostettu. Jos te vähän\nodotatte...\"\n\n\"Tässä on kuusisataa! Viimeinen tarjoukseni... Niin tai ei? Sanokaa\ntilaajallenne, että on tullut väärinkäsitys.\"\n\nRuotsalainen horjui.\n\n\"No, jos tuota sitten\", tuumi hän, ja Rasmussen näki hänet viimeisen\nkerran elämässään, kun hän turhaan koetti murteellisella kielellään\nselittää toisille ostajille, että oli tapahtunut väärinkäsitys.\n\nSaksalainen luiskahti ja katkaisi jalkansa Deep Laken jyrkänteessä;\nsitten hän myi koko varastonsa dollarista tusinan ja palkkasi\nsaamillaan rahoilla kantajaintiaanit viemään hänet takaisin Dyeaan.\nMutta toiset kaksi kilpailijaa lähtivät heti Rasmussenin jäljestä\nseuraavana aamuna hänen painuessaan matkaansa kirjeenvaihtajineen.\n\n\"Paljonko teillä on munia?\" huusi hänelle toinen kilpailijoista, laiha\nja pienikasvuinen uusenglantilainen.\n\n\"Tuhat tusinaa\", vastasi ylpeästi Rasmussen.\n\n\"No, sitten lyön vetoa, että ajan ohitsenne. Minulla on\nkahdeksansataa.\"\n\nKirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan rahat, mutta Rasmussen\nkieltäytyi vedonlyönnistä; silloin yankee teki tarjouksensa toiselle\nkilpailijalle, ruskettuneelle merimiehelle, joka lupasi näyttää, kuinka\nvesillä on kuljettava. Ja tosiaan näyttikin kohotettuaan ison\nneliskulmaisen purjeen, jonka painosta veneen kokka painui puolittain\nveden alle. Hän pääsi ensimmäisenä Lindermanin-järveltä, mutta purjehti\nvaromattomana ahtaassa väylässä lasteineen päivineen kivelle keskellä\nkuohuvia pyörteitä. Rasmussen ja yankee, jolla myöskin oli kaksi\nmatkustajaa, kantoivat lastinsa selässään ohi pyörteiden ja ohjasivat\nsitten köysien avulla tyhjät veneensä Bennetin-järvelle.\n\nViimeksimainittu, pituudeltaan kaksikymmentäviisi mailia, on kapea ja\nsyvä; se on jonkinlainen kouru vuorten keskellä, ja siellä raivoaa\nainainen myrsky. Rasmussen pysähtyi hiekkatörmälle järven alkupäähän,\njonne oli jo kerääntynyt paljon väkeä ja veneitä, mitkä myöskin olivat\nolleet kiirehtimässä pohjoiseen, kunnes napaseudun talvi oli heidät\nyllättänyt. Aamulla hän heräsi etelätuulen vihellykseen; tuuli, joka\noli jäähtynyt vuorten valkeiksi käyneillä huipuilla ja jäätyneissä\nlaaksoissa, oli kylmä kuin pahin pohjoismyrsky. Mutta ilma oli selkeä\nja hän näki yankeen jatkavan matkaansa eteenpäin täysin purjein. Sitten\ntoisetkin veneet lähtivät selälle ja kirjeenvaihtajat innostuivat.\n\n\"Me saavutamme hänet ennen Cariboo Crossingia\", vakuutti Rasmussen, kun\npurje oli nostettu ja ensimmäiset jäiset hyrskyt kohahtelivat \"Alman\"\nkokassa.\n\nTäytyy myöntää, että Rasmussen koko elinikänsä oli enemmän karttanut\nkuin rakastanut vettä, mutta nyt hän tarttui vavahtelevaan perämelaan\nhammasta purren ja kasvoilla jäyhä ilme. Hänen tuhat munatusinaansa\nolivat hänen silmäinsä edessä veneen pohjalla huolellisesti pakattuina\nkirjeenvaihtajain matkatavaroiden alle, ja hänen ajatuksissaan väikkyi\nhänen talonsa ja tuhannen dollarin kiinnitys. Oli hirveän kylmä.\nAika-ajoin piti vetää perämela ylös ja ottaa toinen, kunnes matkustajat\nolivat kirveillä hakanneet jään edellisestä. Kaikkialla, minne\nvesityrskeet ulottuivat, ne viipymättä jäätyivät, ja vettä viistävät\npurjeet peittyivät pian jäähileillä. \"Alma\" kulki vaivalloisesti\neteenpäin korkeiden aaltojen harjalla saumat ritisten ja vuotaen,\nmutta sen sijaan että olisivat ammentaneet vettä, murskasivat\nkirjeenvaihtajat jäätä ja heittivät lohkareet yli laidan. Lepoa ei\nollut hetkistäkään. Vimmattu kilpajuoksu lähenevän talven kanssa oli\nalkanut, ja veneet kiitivät eteenpäin epätoivoisena ketjuna.\n\n\"Mi... mi... mistään hinnasta emme saa pysähtyä!\" mutisi toinen\nkirjeenvaihtaja hampaat kalisten kylmästä, mutta ei pelosta.\n\n\"Se on totta! Ohjatkaa keskeltä väylää, veikkonen!\" rohkaisi toinen.\n\nRasmussen vastasi tylsäjärkisen hymyllä. Pakkasen kahlehtimat rannat\nolivat kuohujen peitossa, ja keskellä selkääkin piti myötäänsä varoa\nisoja laineita. Jos olisi laskenut purjeen, olisivat aallot heti\nsaavuttaneet ja upottaneet veneen. Tuontuostakin he sivuuttivat\nveneitä, jotka olivat ajautuneet kiviin, yhden juuri sillä hetkellä,\nkun laine vyöryi sen ylitse. Heidän takanaan pikku vene, jossa istui\nkaksi henkeä, kääntyi sivuttain ja kellahti kumoon.\n\n\"Nä... nä... näettekö\", huusi se, jonka hampaat kalisivat.\n\nRasmussen puri hammasta ja kivusta huolimatta puristi vielä lujemmin\nperämelaa. Monta kertaa heitä tavoitteleva hyöky vyörähti \"Alman\"\nleveää neliskulmaista perää vasten työntäen sen oikeasta suunnasta\npois; vasta kaikki voimansa ponnistaen hänen onnistui kääntää vene\njälleen tolalleen. Hymy jähmettyi hänen kasvoilleen, ja hänen\nulkomuotonsa hämmästytti kirjeenvaihtajia.\n\nHe kiitivät ohi kallion, joka yksinäisenä törrötti sadan yardin päässä\nrannasta. Sen laineiden huuhtelemalla huipulla kirkui villisti mies\nvoittaen hetkeksi myrskyn pauhunkin äänellään. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli \"Alma\" jo jättänyt sen taakseen ja kallio\nmuuttunut pieneksi mustaksi pilkuksi kuohuvan aallokon keskellä.\n\n\"Se oli yankeemme loppu! Mutta missä merimies on?\" huusi toinen\nmatkustajista.\n\nRasmussen katseli olkansa ylitse mustaa neliskulmaista purjetta. Hän\noli nähnyt, kuinka se sukelsi sumusta tuulen päältä ja tarkannut jo\nnoin tunnin ajan, kuinka se oli kasvamistaan kasvanut. Merimies oli\nnähtävästi korjannut vaurionsa ja koetti nyt ottaa hukattua aikaa\ntakaisin.\n\n\"Siinä hän on! Katsokaa!\"\n\nMolemmat matkustajat heittivät sylistään jääkantamuksen katsoakseen\nselälle. Heidän takanaan oli jo kaksikymmentä mailia Bennetin-järveä,\n-- oikea myrskyävä meri vuorenkorkuisia laineita. Milloin nousten\nmilloin laskien kiiti merimies kuin myrskynjumala heidän ohitseen\nveneessään. Hänen suunnaton purjeensa aivan kuin repi veneen irti\naallonharjalta ja heitti sen ryskyen ja paukkuen alhaalla ammottavaan\nsyvyyteen.\n\n\"Laineet eivät sitä saavuta!\"\n\n\"Mutta ... sa-saattepa nähdä, että hän laskettaa nokka edellä pohjaan.\"\n\nNäitä sanoja parhaillaan lausuttaessa peittyi musta purjekangas\nnäkyvistä korkean laineen taakse. Vielä toinen laine vyörähti sen\npaikan yli, sitten vielä yksi, mutta venettä ei enää näkynyt. \"Alma\"\nkiiti ohitse. Vedessä uiskenteli airon- ja laatikonkappaleita. Noin\nkahdenkymmenen yardin päässä vilahti jonkun käsi ja näyttäytyi\npörröinen pää.\n\nHetkisen vallitsi äänettömyys. Kun edestäpäin alkoi toinen ranta\nhäämöttää, löivät laineet niin lakkaamatta veneeseen, etteivät\nkirjeenvaihtajat enää särkeneet jäätä, vaan ammensivat ämpäreillä\nvettä. Mutta sekin oli riittämätöntä, ja äänekkään väittelyn jälkeen\nRasmussenin kanssa he kävivät käsiksi matkatavaroihin. Jauhot, lihat,\npavut, peitteet, matkakeittiö, nuorat -- kaikki mitä käsiin sattui\nlensi yli laidan. Vene keveni heti; siihen tuli vähemmän vettä, ja se\nliukui vapaammin aalloilla.\n\n\"No, kyllä jo riittää!\" huusi synkästi Rasmussen, kun he tarttuivat\npäällimmäiseen munalaatikkoon.\n\n\"Eikä perhanassa riitä!\" vastasi kivakasti kylmästä\ntärisevä kirjeenvaihtaja. Lukuunottamatta muistiinpanojaan ja\nvalokuvauskoneitaan he olivat menettäneet kaiken omaisuutensa. Hän\nkumartui, tarttui erääseen laatikkoon ja alkoi irroittaa sitä nuorista.\n\n\"Heittäkääpäs! Heittäkääpäs, sanon teille!\"\n\nRasmussenin oli onnistunut vetää esille revolverinsa, ja pidellen\nkyynärpäällään perämelaa paikoillaan hän tähtäsi kirjeenvaihtajaan.\nKirjeenvaihtaja hyppäsi penkille ja huojui edestakaisin uhkaavin, vihan\nvääristämin kasvoin.\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\nNäin huusi toinen kirjeenvaihtaja heittäytyen suin päin veneen\npohjalle. Rasmussenin huomaamattomuuden tähden oli vene joutunut omiin\nvaltoihinsa kietoutuen laineisiin. Purjeet lepattivat höllinä, ja puomi\nheilahti kauhealla voimalla veneen ylitse heittäen raivostuneen\nkirjeenvaihtajan yli laidan katkaistuaan hänen selkänsä. Sitten masto\nja purjeet putosivat veteen. Seuraava laine peitti kaikki, ja Rasmussen\nkiiruhti ämpärin luo.\n\nPuolen tunnin aikana kiiti heidän ohitseen useampia veneitä, sekä\npieniä että isoja. Mutta äkkiä ilmestyi näkyviin kymmentonninen jaala\nja alkoi perikatonsa uhalla vähentää purjeitaan pyrkien lähemmäksi.\n\n\"Pysykää loitommalla! Pysykää loitommalla!\" karjui Rasmussen.\n\nMutta hänen matalan veneensä laita hipoi jo raskaan aluksen kylkeä, ja\nhenkiinjäänyt kirjeenvaihtaja nousi jaalaan. Rasmussen hyökkäsi kuin\nkissa laatikoiden luo ja sitten \"Alman\" kokkaan koettaen puutunein\nsormin kiinnittää venettään jaalasta riippuvaan köyteen.\n\n\"Nouskaa kannelle!\" huusi hänelle joku punapartainen mies.\n\n\"Minulla on täällä tuhat tusinaa munia!\" huusi hän vastaan. \"Ottakaa\nminut hinattavaksenne! Maksan teille siitä!\"\n\n\"Joutukaa kannelle!\" huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\nKorkea, kuohupäinen laine ryntäsi jaalaa vasten ja oli upottaa \"Alman\".\nJaala peräytyi; miehistö nosti kiroillen purjeita. Rasmussen kiroili\nvastaan ja ryhtyi ammentamaan vettä. Masto ja purjeet, jotka\nlaahautuivat ehjiksi jääneissä köysissä, olivat veneelle kuin ankkurina\npitäen sitä tuulen suunnassa ja antaen Rasmussenille tilaisuuden\nammentaa vettä.\n\nKolmen tunnin kuluttua hän kohmettuneena, väsyneenä, mielipuolen\nnäköisenä, mutta yhä ammentaen vettä saapui jäiselle rannalle lähelle\nCariboo Crossingia. Kaksi miestä -- hallituksen kuriiri ja sekarotuinen\nopas -- vetivät hänet kuivalle, pelastivat hänen tavaransa ja\nkorjasivat \"Alman\" talteen. He pyrkivät vastakkaiseen suuntaan\nintiaaniruuhellaan ja ottivat hänet yöksi leiriinsä. Aamulla he\njatkoivat matkaansa, mutta hän päätti jäädä muniensa luo. Siitä pitäin\nalkoi sanoma tuhannen munatusinan omistajasta levitä ympäri tienoota.\nKullanetsijät, jotka kiiruhtivat paikoilleen ennen talven tuloa, veivät\ntietoja hänen tulostaan. Harmaat, vanhat Forty Milen ja Circle Cityn\nasukkaat, nuo iänikuiset esitaistelijat rautaisine leukapielineen,\nmiehet, jotka olivat kovetuttaneet mahalaukkunsa alituisella kuivien\npapujen syönnillä, alkoivat häntä mainittaessa heltyneinä muistella\nkananpoikia ja vihanneksia. Dyeassa ja Skagwayssa oltiin huvitettuja\nhänen olemassaolostaan ja udeltiin tietoja hänen tulostaan jokaiselta,\nken vain ilmestyi paikkakunnalle, sillä aikaa kuin Dawson -- tuo\nkultapitoinen, mutta munakasta kaipaava Dawson -- ikävissään urkki\njokaiselta tulokkaalta tietoja hänestä.\n\nMutta tästä kaikesta Rasmussen ei tietänyt mitään. Haaksirikkonsa\njälkeisenä päivänä hän paikkasi \"Almansa\" ja lähti matkalle. Ankara\nitätuuli puhalsi suoraan hänen kasvoihinsa, mutta hän turvautui\nairoihin ja työskenteli niiden avulla miehuullisesti, vaikkakin puolet\nhänen aikaansa kului niiden puhdistamiseen jäistä, jolloin vene\nalituiseen ajelehti takaisinpäin. Paikkakunnan tavan mukaan hän kerran\najautui rannalle Windy Armin kohdalla; kolme kertaa hän ajoi\nmatalikolle ja sai veneensä täyteen vettä ja vihdoin Marsh-järven\nlähellä hän tarttui jäihin. \"Alma\" ruhjoutui näissä kamppailuissa\npahasti, mutta munat säilyivät eheinä. Hän raahasi ne maihin jäätä\nmyöten kahden mailin matkan ja rakensi siihen varastohuoneen, joka\nsitten säilyi vuosikausia ja jota asiantuntijat näyttivät\näskentulleille.\n\nNyt oli Dawsoniin jäljellä puolituhatta mailia pakkastaivalta;\nvesitietä ei enää päässyt. Ja Rasmussen lähti omituisen jännittynyt\nilme kasvoillaan tallustelemaan takaisin järviä myöten. Mitä hän sai\nkärsiä tällä yksinäisellä taivalluksellaan, jolloin hänellä oli\nmukanaan vain peite, kirves ja kourallinen papuja, -- se pysyy\nselvittämättömänä tavallisille kuolevaisille. Käsittää voi sen vain\nkokenut pohjankävijä. Riittäköön, kun mainitsemme, että hän\nChilcootissa joutui lumimyrskyyn ja luovutti sitten kaksi varvastaan\nSheep Campin välskärille. Mutta jaloillaan hän seisoi taas pestessään\nastioita \"Pawonassa\", joka purjehti Puget-salmeen, ja sieltä eteenpäin\nSan Franciscoon hän pääsi hiilenkantajana eräässä Tyynenmeren yhtiön\nlaivassa. Surkuteltavan näköisenä, pörröisenä ja ontuvana hän nilkutti\nupeaan pankkihuoneeseen ottaakseen taloonsa toisen kiinnityksen.\nLaihtuneet posket paistoivat takkuisen parran läpi, mutta syvälle\nkuoppiinsa painuneissa silmissä oli kylmä välke. Hänen kätensä olivat\nhalkeilleet pakkasesta ja kovasta työstä, ja kynsien alle oli\nkerääntynyt likaa kivihiilentomusta. Hän puhui katkonaisesti munista,\njääesteistä, tuulesta ja aallokosta, ja kun hänelle ei luvattu tuhatta\nenempää, niin hän alkoi mutista aivan käsittämätöntä sekasotkua:\nkoirien ja koiranruoan hinnoista ja sellaisista asioista kuin\nlumikengistä, mokkasiineista ja talviteistä. Hänelle annettiin\npuolitoistatuhatta, enemmän kuin talon arvokaan oli, ja huoahdettiin\nhelpotuksesta, kun hän poistui tuherrettuaan nimensä paperiin.\n\nKahden viikon kuluttua hän sivuutti Chilcootin kolmine koirarekineen,\nviisi ajokasta kussakin. Yhtä valjakkoa ajoi hän itse, toisia ohjaamaan\nhän oli palkannut kaksi intiaania. Marsh-järven luona he avasivat\nvarastoaitan ja kuormittivat rekensä. Mutta rekitietä ei vielä ollut.\nHän lähti ensimmäisenä matkalle jäitse, ja hänen osalleen joutui polkea\nlumi ja tasoittaa terävät virran kasaamat jääharjanteet. Takanaan hän\nnäki usein nuotiosavun ohuena juovana kohoavan tyyneen ilmaan ja\nihmetteli, miksi nuo ihmiset pysyttelivät hänen kintereillään. Hänhän\noli outo näillä tienoin eikä ymmärtänyt mitään. Ei hän käsittänyt\nintiaaniensakaan tarkoitusta, kun nämä koettivat hänelle selittää\nasiaa. Näiden mielestä oli koko matka sulaa hulluutta; mutta kun he\nalkoivat napista ja vastustella aamuisin yöleiriltä lähdettäessä,\npakotti hän revolverillaan heidät tottelemaan.\n\nKun hän putosi sulaan White Horsen luona ja palellutti jalkansa, joka\noli vielä hyvin hellä ja arka viimeisen samanlaisen tapauksen johdosta,\ntoivoivat intiaanit hänen pysähtyvän. Mutta hän kääri jalkansa\npeitteeseen ja sijoitti sen ämpärin paksuisena mahdottoman isoon\nmokkasiiniin ohjaten, kun oli hänen vuoronsa, etumaista valjakkoa. Tämä\noli tehtävistä vaikeimpia, ja intiaanit tunsivat häntä kohtaan\nkunnioitusta, vaikkakin he koputtelivat sormillaan otsaansa hänen\nselkänsä takana ja pudistelivat merkitsevästi päätään. Kerran yöllä he\nkoettivat paeta; mutta hänen kuuliensa rapina hangella sai heidät\npalaamaan tottelevaisina vaikkakin vapisten. Sitten nämä hurjat\nChilcootin miehet liittoutuivat keskenään ottaakseen hänet hengiltä;\nmutta hän nukkui kevyesti kuin kissa eikä sopivaa tilaisuutta heille\ntarjoutunut. Monesti he koettivat selittää hänelle, mitä takanapäin\nnäkyvät savujuovat merkitsivät; mutta hän ei käsittänyt sitä, vaan kävi\nentistäänkin epäluuloisemmaksi. Kun he tuijottivat synkkinä tai\nvastustelivat, sivalsi hän syyllistä ruoskalla kasvoihin ja jäähdytti\nheidän kapinaintoaan näyttämällä aina vireessä olevaa revolveriaan.\n\nSiten hän matkusti eteenpäin lakkaamatta kapinoivine palvelijoineen,\nvilleillä koirilla tietä myöten, joka piti kaikki voimat kovalla\nkoetuksella. Hän tappeli intiaanien kanssa, jotteivät nämä häntä\npettäisi, koirien kanssa, jotteivät ne pääsisi laatikoiden kimppuun,\npakkasen, jään ja säryn kanssa, sillä hänen jalkansa ei koskaan\nparantunut umpeen. Heti kun uusi kudos oli kasvanut, palellutti ja\nvikuutti hän sen taas pakkasessa, joten muodostui märkivä, miltei\nnyrkinmentävä haava. Aamulla, kun hän ensi kerran astui kipeälle\njalalleen, huimasi hänen päätään ja hän oli menettää tajuntansa\ntuskasta, joka sitten päivän pitkään hieman hellitti uudistuakseen\njälleen, kun hän ryömi peitteen alle koettaen nukahtaa. Ja siitä\nhuolimatta hän, joka ennen oli istunut konttorissaan, teki työtä ei\nainoastaan enemmän kuin intiaaninsa, jotka hän kokonaan uuvutti, vaan\nenemmän kuin koiransakin. Missä määrin hän ponnisti voimiaan, kuinka\npaljon hän kärsi, sitä hän ei kyennyt tajuamaan itsekään. Aatteestaan\nkiinnipitävänä miehenä hän pysyi uskollisena suunnitelmalleen. Hänen\ntajunnassaan oli ensimmäisellä sijalla Dawson ja toisella -- tuhat\ntusinaa munia; niiden välimailla pyöri hänen \"minänsä\" koko ajan\nkoettaen sulattaa niitä yhteen, yhdeksi ainoaksi kullanhohteiseksi\npisteeksi. Tuo kullanhohteinen piste oli viisituhatta dollaria -- hänen\nihanteittensa todellistuminen ja lähtökohta kaikille uusille aatteille,\njoita hänen mielessään saattoi itää. Kaikessa muussa hän toimi kuin\nkäyntiin pantu kone. Ympäristöään hän ei huomannut ollenkaan, vaan\nkatseli kaikkea kuin noetun lasin läpi pysäyttämättä ajatuksiaan\nmihinkään. Hänen kätensä työskentelivät koneen tiedottomalla\nvarmuudella, ja aivan samoin toimi hänen ajatuksensa. Hänen\nkasvojenilmeensä, muuttui niin jännittyneeksi, että intiaanitkin\nalkoivat pelätä ja ihmetellä tuota kummallista valkonaamaa, joka oli\ntehnyt heidät orjikseen ja niin käsittämättömällä tavalla pani heidät\nponnistamaan voimiaan.\n\nÄkillinen säänmuutos tapahtui Le-Bargen-järvellä, kun avaruuden kylmyys\nkosketti meidän taivaankappalettamme ja lämpömittari laskeutui enemmän\nkuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Tällöin\ntyöskennellessään avosuin voidakseen vapaammin hengittää Rasmussen\nkylmetytti keuhkonsa ja kärsi koko loppumatkan ajoittaista kuivaa\nyskää, joka erittäinkin paheni nuotiotulen savusta ja ylenmääräisistä\nrasituksista. Thirty Milen kohdalla ei joki ollut läheskään jäätynyt,\nja ainoastaan paikkapaikoin oli muodostunut heikkoja siltoja kapean\nrantajään ollessa epävarmaa ja pettävää. Mutta tuolle ohuelle\nrantajäällekin Rasmussen ajoi pelkäämättä, ja seuralaistensa\nhangotellessa vastaan hän turvautui revolveriin. Jonkinlaista\nvarovaisuutta näillä jääsilloilla kumminkin saattoi noudattaa\nhuolimatta siitä, että ne olivat lumen peitossa. Niiden yli kuljettiin\nlumikengillä, käsissä pitkät sauvat, joiden avulla saattoi pysytellä\njäällä sen pettäessä. Yli päästyä huudettiin koirat. Eräässä\nsellaisessa paikassa, jossa lumipeitteen takia ei voinut huomata\nkeskellä jokea olevaa sulaa kohtaa, sai toinen intiaaneista surmansa.\nHän vajosi niin äkkiä ja järjettömästi kuin veitsi ohueen hyytelöön, ja\nvirta kuljetti hänet jään alle.\n\nSamana yönä hänen toverinsa karkasi kuun kalpeassa valossa, ja\nRasmussen paukutteli turhaan revolveriaan -- asetta, jonka käsittelyssä\nhän osoitti enemmän intoa kuin taitoa. Kolmenkymmenenkuuden tunnin\nkuluttua intiaani oli Big Salmonin poliisiasemalla.\n\n\"Hm... hm... hm... Kummallinen mies... Pää heikko...\" tolkkusi intiaani\npoliisiaseman päällikölle. \"Niin, ja tyhmä, ylettömän tyhmä mies...\nMunat, munat ja aina vain munat, tiedättekös. Täälläkin se on pian!\"\n\nMuutaman päivän perästä ilmaantuikin Rasmussen kolmine rekineen, jotka\nhän oli kiinnittänyt köysillä toisiinsa, ja kaikki koirat samoissa\nvetohihnoissa. Sellainen ajo oli hankalaa, ja erittäin tukalissa\npaikoissa piti omin käsin auttaa koiria työntäen takaa jokaista rekeä\nerikseen; uskomattomin ponnistuksin hänen useimmiten onnistui kuljettaa\nkaikki reet samalla kertaa. Ilmeettömänä hän kuunteli poliisipäällikön\nkertomusta, että hänen intiaaninsa oli lähtenyt ylängölle Dawsoniin\npäin ja luultavasti nyt jo oli puolitiessä Selkirkin ja Stewartin\nvälillä. Enempää ei häntä ilahduttanut sekään tieto, että\npoliisiviranomaiset olivat avanneet tien Pellyyn saakka: hänestä oli\ntullut sallimanuskoja ja hän otti kuuliaisena vastaan kaikki luonnon\nilmiöt, niin hyvät kuin pahatkin. Mutta kun hänelle sanottiin, että\nDawsonissa on kova nälänhätä, hymyili hän, pani koirat valjaisiin ja\nlähti heti.\n\nSeuraavassa pysähdyspaikassa hänelle selvisi savujuovain merkitys. Sen\njohdosta että Big Salmonin luona kaikki saivat tietää, että tie oli\najettu Pellyyn saakka, ei savuja hänen takanaan enää näkynyt; mutta\nsensijaan saattoi Rasmussen nuotiotulensa äärestä tarkastella\nkirjavaa rekijonoa, joka suoltui hänen ohitseen. Ensinnä sivuuttivat\nhänet kuriiri ja sekarotuinen opas, jotka olivat vetäneet hänet\nBennetin-järvestä, sitten posti kaksine valjakkoineen kiirehtien Circle\nCitystä, edelleen sekalaista väkeä, joka pyrki Klondykeen. Sekä ihmiset\nettä koirat näyttivät reippailta ja kylläisiltä, kun sensijaan\nlaihtuneesta ja lopen väsyneestä Rasmussenista ja tämän koirista oli\njäljellä vain luu ja nahka. Nuo, jotka iltahämärässä olivat nuotioita\nviritelleet, olivat kolmesta päivästä olleet matkalla vain yhden ja\nkaksi päivää levänneet säästäen voimiaan siksi, kunnes rekitie oli\navattu; sillä aikaa oli hän joka päivä jännittänyt voimansa\näärimmilleen päästäkseen eteenpäin ja väsyttänyt vähiin henkiin\nkoiransa.\n\nMutta häntä itseään ei mikään voinut lannistaa. Reippaat ja hyvinvoivat\nohikulkijat kiittivät ystävällisesti häntä avusta, leveästi hymyillen\ntai raa'asti nauraa hohottaen; nyt hän käsitti kaiken, mutta ei\nvastannut sanallakaan. Ei hän mielessään tuntenut edes katkeruutta. Se\noli hänestä yhdentekevää. Olihan päämäärä ja sitä vastaava todellisuus\nmuuttumatta! Tässä oli hän ja hänen tuhat munatusinaansa, ja tuolla oli\nDawson; tehtävä oli yhä sama kuin ennenkin.\n\nLittle Salmonin luona, syötyään loppuun kaiken ruokansa, kävivät koirat\nhänen eväittensä kimppuun, joten hän Selkirkiin asti sai tyytyä\npapuihin, karkeihin, ruskeihin papuihin, jotka olivat ravitsevia, mutta\nniin vaikeasti sulavia, että hänen vatsansa joutui epäkuntoon ja hän\njoka toinen tunti vääntelehti tuskasta. Mutta Selkirkissä oli yhtiön\npuotien ovilla ilmoitus, että Yukonille ei kahteen vuoteen ollut\nkulkenut laivoja ja että ruokatavarat olivat siksi huimaavasti\nkallistuneet. Asiamies tarjosi vaihtokauppaa: muna kupillisesta\njauhoja, mutta Rasmussen pudisti päätään ja jatkoi matkaansa. Alempana\naseman takana hänen onnistui ostaa hevosenvuotia koirilleen;\nchilcootilaiset karjakauppiaat olivat ottaneet hevoset hengiltä, ja\njätteitä ja hylkypaloja kokoilivat intiaanit. Hän koetti itsekin syödä\npalasen nahkaa, mutta kankea karva tunkeutui hänen suussaan papujen\nsynnyttämiin haavoihin aiheuttaen sietämättömiä tuskia.\n\nTäällä Selkirkissä hän tapasi ensimmäiset pakolaiset nälkäänäkevästä\nDawsonista, ja niiden jäljestä pitkin matkaa saapui surullisena\nsaattona toisia. Kaikilla oli sama valitusvirsi: \"Ei ole\nruokatavaroita. Ei ole ruokatavaroita, oli pakko lähteä.\" -- \"Nyt jo\npiilottavat kynttilätkin laskien, että ne kallistuvat kevääseen.\" --\n\"Jauhot maksavat puolitoista dollaria naula, eikä niitä ole\nkaupankaan.\"\n\n\"Munatko?\" vastattiin hänelle. \"Dollarin kappale, mutta niitäkään ei\nole.\"\n\nRasmussen teki nopean laskelman.\n\n\"Kaksitoistatuhatta dollaria\", lausui hän ääneen.\n\n\"Mitä?\" kysyi vastaantulija.\n\n\"Ei mitään\", vastasi hän hoputtaen koiriaan.\n\nKun hän saapui Stewart-joelle, oli hän jo menettänyt viisi koiraa, ja\njäljelläolevat kaatuilivat valjaisiinsa. Hän kävi itse vetämään niiden\navuksi jännittäen viimeiset voimansa. Poskipäät ja nenä, jotka monta\nkertaa olivat paleltuneet, olivat käyneet verestävän mustiksi,\nkauheannäköisiksi. Peukalo, jonka ohjaussauva erotti muista sormista,\noli myöskin paleltunut ja kipeä. Jalassa, joka yhä oli käärittynä\nmahdottoman isoon mokkasiiniin, ulottui kummallinen särky lonkkaan\nasti. Sixty Milen luona hän söi viimeiset papunsa, mutta itsepäisesti\nei kajonnut muniin. Hänen ajatusjuoksunsa ei tuntenut sellaista\nrikosta, ja horjuen väsymyksestä hän monta kertaa kaatui Indian-joelle\nvievällä tiellä. Silloin eräs antelias paikkakuntalainen, joka juuri\noli tappanut hirven, virkisti Rasmussenin ja hänen koiriensa voimia, ja\nEncelyssä hän tunsi vaivansa korvatuiksi, kun pakolaisjoukossa, joka\noli lähtenyt Dawsonista vasta viisi tuntia sitten, kerrottiin, että\nsiellä saa munasta dollarin ja neljänneksen.\n\nHänen sydämensä pamppaili ja polvensa horjuivat, kun hän vaivalloisesti\nnousi jyrkkää rantaäyrästä Dawsonin hökkeleitä kohti. Koirat olivat\nniin uupuneet, että niiden oli annettava levätä; itse hän odotteli\nohjaussauvaansa nojaten. Hänen ohitseen asteli eräs arvokkaan näköinen\nmies puettuna isoon karhunnahkaturkkiin. Kulkija silmäili uteliaana\nRasmussenia, katsahti sitten tarkkaavasti koiriin ja kolmeen\nyhteensidottuun rekeen.\n\n\"Mitä teillä on siinä?\" kysyi hän.\n\n\"Munia\", vastasi käheästi Rasmussen, jolla tuskin riitti voimia puhua\nmuuta kuin kuiskaamalla.\n\n\"Muniako? Eläköön! Eläköön!\" -- Arvokkaan näköinen mies hyppäsi\nkorkealle ilmaan, teki villejä pyörähdyksiä ja loikki lopuksi muutamia\nsotatanssiaskelia. \"Ovatko ne kaikki munia?\"\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Kuulkaas: te olettekin kai sitten se munamies?\" -- Hän käveli piirissä\nRasmussenin ympäri tarkastellen häntä toiseltakin puolelta. \"No,\nmyöntäkää, että olette munamies.\"\n\nRasmussen vastasi, ettei hän tiedä, mutta piti semmoisen otaksuman\ntäysin luvallisena. Silloin toinen rauhoittui.\n\n\"Mihin hintaan suostutte ne myymään?\" tiedusteli mies varovasti.\n\nRasmussen rohkaistui.\n\n\"Puolitoista dollaria niistä pitäisi saada\", vastasi hän.\n\n\"Hyvä\", vastasi turkispukuinen mies nopeasti. \"Antakaa minulle tusina.\"\n\n\"Mi... minä aioin sanoa: puolitoista dollaria kappale\", lausui\nepäröiden Rasmussen.\n\n\"Ymmärrän. Olen kuullut. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä on maksu.\"\n\nHän veti näkyviin täysinäisen kultahiekkapussin, pienen makkaran\nkokoisen, ja koputteli sitä huolettomasti ohjaussauvaan. Rasmussen\ntunsi vavahduksen mahakuopassaan ja nipistyksen nenässään, ja hänen\nteki kovasti mieli istuutua lumeen ja itkeä. Mutta uteliasta joukkoa\nalkoi jo kerääntyä heidän ympärilleen, ja kaikki kyselivät munia.\nHänellä ei ollut vaakaa, mutta karhunnahkaturkkinen mies toi sellaisen\nja punnitsi avuliaasti kultahiekkaa Rasmussenin jaellessa tavaraa. Pian\nsyntyi tungosta ja hämminkiä ja alkoi kuulua huutoja. Jokainen tahtoi\nostaa ja saada osansa mitä pikimmin. Mutta joukon melun yltyessä väheni\nRasmussenin kauppainto. Tämä ei käynyt päinsä. Eivät he suotta ostaneet\nnäin kilvan. Kenties munat maksoivatkin kaksi dollaria kappale? Oli\nmiten tahansa, puolitoista hän voi niistä saada milloin hyvänsä.\n\n\"Jo riittää!\" huusi hän myytyään muutamia satoja kappaleita. \"Jo\nriittää! En jaksa enää! Haen asunnon itselleni; sinne voitte tulla\nostamaan.\"\n\nKuului huokaus, mutta karhunnahkamies lausui hyväksymisensä. Hänen\navarissa taskuissaan kolisi kaksi tusinaa jäätyneitä munia; mitä hän\nhuoli siitä, oliko muilla kaupungin asukkailla mitään syötävää.\nSitäpaitsi hän näki, että Rasmussen tuskin pysyi jaloillaan.\n\n\"Tuossa on tuparähjä, toinen nurkkaus Monte Carlosta oikealle\", sanoi\nhän. \"Siinä on pullolasi-ikkuna. Ei se ole minun, mutta hoitooni se on\nuskottu. Vuokra on kymmenen dollaria vuorokaudelta, ja se on\nhalpa se. Menkää vain sinne, tulen teitä katsomaan. Älkää unohtako\npullolasi-ikkunaa! Heh-heh-hee!\" huusi hän hetkisen perästä. \"Lähdenpä\ntästä tuonne harjulle muistelemaan synnyinmaatani.\"\n\nMatkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälissään ja osti yhtä ja\ntoista ruokatarviketta yhtiön puodista, pihvin lihakauppiaalta ja\nkuivattua lohta koirilleen. Vaivatta hän löysi tuvan ja riisumatta\nkoiria valjaista teki tulen takkaan ja alkoi keittää kahvia.\n\n\"Puolitoista dollaria kappaleelta tekee tuhannelta tusinalta\nkahdeksantoistatuhatta dollaria\", jupisi hän itsekseen koko ajan\nhommaillessaan.\n\nHän pani pihvin paistinpannuun, kun ovi aukeni. Vilkaistessaan tulijaan\nhän näki, että se oli turkkimies. Tämä astui sisään päättävästi aivan\nkuin jollekin määrätylle asialle, mutta katsahdettuaan Rasmusseniin hän\nnäytti epäröivän.\n\n\"Tuota noin... Tulin teille ilmoittamaan...\" alkoi hän, mutta vaikeni.\n\nRasmussenin mieleen juolahti, että hän oli tullut perimään vuokraa.\n\n\"Nähkääs... helkkarissa... munat eivät ole oikein hyviä!\"\n\nRasmussen horjahti aivan kuin olisi saanut iskun silmiensä väliin. Koko\nmaja pyöri hänen silmissään, ja hän oli kaatumaisillaan. Tukea etsien\nhän ojensi kätensä ja nojautui kuumaa uunia vasten. Viiltävä kipu ja\npalaneen lihan käry palauttivat hänet tuntoihinsa.\n\n\"Ymmärrän\", sanoi hän hitaasti ja alkoi kiirehtimättä kaivella\ntaskujaan ottaakseen sieltä kukkaron. \"Vaaditte takaisin rahanne!\"\n\n\"Ei ole kysymys rahoista\", vastasi mies. \"Eikö teillä ole toisia munia\n-- pilaantumattomia?\"\n\nRasmussen pudisti päätään.\n\n\"Ottakaa vain rahanne.\"\n\nMutta mies kieltäytyi ja peräytyi ovea kohti lausuen:\n\n\"Palaan luoksenne hetkisen kuluttua, kun olette tarkastanut varastonne,\nja otan mitä on.\"\n\nRasmussen kieritti majaan halkotukin ja kantoi munat sisään. Kaikki\ntapahtui aivan rauhallisesti. Ottaen käteensä kirveen hän halkaisi\nmunan toisensa jälkeen, tarkasti huolellisesti puoliskot ja viskasi ne\nlattialle. Aluksi hän otti muutamia kappaleita joka laatikosta, sitten\nhän tyhjensi koko laatikon yhdellä kertaa. Röykkiö lattialla kasvoi.\nKahvi kiehui maahan, palaneen pihvin käry täytti huoneen. Ja hän särki\njärjestelmällisesti munan toisensa perästä, kunnes viimeinen laatikko\noli tyhjänä.\n\nJoku kolkutti oveen, kopautti vielä kerran ja viimein astui sisään.\n\n\"Mikä sotku!\" huudahti hän pysähtyen ja katsellen hävitystä.\n\nPaloitellut munat alkoivat sulaa kuuman lieden luona, ja ilkeä haju\nkävi yhä voimakkaammaksi.\n\n\"Ne ovat kai pilaantuneet laivassa\", arveli vieras.\n\nRasmussen katseli häntä pitkään ja typerästi.\n\n\"Olen Murray, Paksu Jim Murray, kaikki minut tuntevat\", esittäytyi\nvieras. \"Minulle kerrottiin juuri, että munanne ovat pilaantuneita, ja\nolen valmis antamaan kaksisataa koko roskasta. Vaikka se on huonompaa\nkuin lohenliha, kelpaa se kuitenkin koirille.\"\n\nRasmussen oli kuin kivettynyt. Hän ei liikahtanutkaan. \"Menkää\nhelvettiin\", lausui hän sävyisästi.\n\n\"Mutta miettikää asiaa. Toivon tarjonneeni riittävän summan moisesta\nmoskasta. Onhan se parempi kuin ihan ilman. Kaksisataa dollaria! No?\"\n\n\"Menkää helvettiin\", toisti Rasmussen hiljaa, \"pois täältä!\"\n\nMurray tuijotti häneen ymmällä ja poistui varovasti, selkä edellä,\nhellittämättä katsettaan hänestä.\n\nRasmussen seurasi häntä ulos ja päästeli koirat valjaista. Heitettyään\nniille kaiken ostamansa lohen hän purki hihnan reestä. Sitten hän\npalasi majaan ja pani oven salpaan. Palaneen lihan käry sai hänen\nsilmänsä kirvelemään. Hän nousi penkille, jota käytettiin makuutilana,\nheitti hihnan kattohirren ylitse ja mittasi katseellaan sen pituuden.\nLuultavasti se ei häntä tyydyttänyt, sillä hän nosti penkille vielä\njakkaran, jolle kiipesi. Tehtyään hihnaan silmukan ja pujoteltuaan\nsiihen päänsä hän solmi sen lujasti kiinni toisesta päästä. Sitten hän\npotkaisi jakkaran aitansa.\n\n\n\n\nRAJALLA\n\n\nViimeinen lihapalanen. Morgansonin ei ollut tapana pitää lukua\nvatsastaan. Tosiaankin hän suorastaan laiminlöi sen vaatimukset,\najatteli sitä harvoin ja vielä harvemmin oli sen takia huolissaan.\nMutta nyt, oltuaan jatkuvasti vailla muutakaan hauskuutta ja\nmukavuutta, hän tunsi yksinpä suolaisen silavapalan nähdessäänkin\nsuurta ja erikoista nautintoa.\n\nHänen kasvojensa ilme oli ahnas ja nälkäinen. Posket olivat aivan\nkuopilla, ja nahka poskipäillä näytti liian pingoittuneelta, ikäänkuin\nolisi ollut ratkeamaisillaan ensimmäisestä äkillisestä liikkeestä.\nSamentuneet, kerran siniset silmät ilmaisivat hämmennystä. Niissä oli\nepäilystä ja pelkoa ja painostavaa tuntoa jostakin uhkaavasta ja\nlepyttämättömästä. Luonnostaan ohuet huulet olivat ajan mittaan käyneet\nvieläkin ohuemmiksi. Nyt ne koneellisesti pyrkivät kiiltävää\nkeittoastiaa kohti.\n\nMorganson irroitti siitä huomionsa ja veti taskustaan piipun. Hän loi\nsiihen läpitunkevan, tutkivan katseen ja kopautti sitä hajamielisesti\nmuutaman kerran kämmenpohjaansa. Ottaen esille tupakkakukkaron hän\nalkoi huolellisesti koota tupakanmuruja. Tulos oli säälittävän huono.\nMorganson alkoi kopeloida taskujaan ja veti sieltä peukalon ja\netusormen välissä hienoa poroa. Toisinaan löytyi tuon roskan joukosta\ntupakanhitusiakin, jotka hän keräsi suurimmalla huolella. Eikä\nMorganson välittänyt, vaikka kertyneeseen tupakkakasaan joutui\nmuitakin, tupakalle aivan vieraita aineksia.\n\nSitten hän tahallaankin lisäsi joukkoon pieniä, tarpeeksi kovia\nkarvakuituja, joita löysi taskujensa pohjalta. Neljännestunnin kuluttua\nhän jotenkuten oli saanut piippunsa täyteen, sytytti sen tulisijasta ja\nlämmittääkseen mokkasiineihin verhottuja jalkojaan siirtyi lähemmäksi\ntulta. Vaikka hän poltti hyvin säästeliäästi vetäen tuskin ollenkaan\nsavuja, oli hän pian polttanut piipullisen loppuun, mutta vielä kauan\nsen jälkeenkin hän istuskeli kääntämättä katsettaan hiipuvasta\nhiilloksesta.\n\nVähitellen hänen silmiensä surullinen ilme vaihtui päättäväiseksi.\nVihdoinkin hän aikoi lähteä matkalle ja -- totta kyllä -- sangen\nvaivalloiselle matkalle.\n\nHänen kasvonsa kävivät yhä ankarammiksi, saivat suorastaan sudenomaisen\nilmeen, ja ohuet huulet, tiukasti yhteenpuristettuina, näyttivät vielä\nohuemmilta.\n\nAikomusta seurasi teko. Morganson nousi päättävästi ja meni\ntarkastamaan matkavarustuksiaan. Hän pani rekeen kokoonkäärityt\npeitteet, keittoastian, pyssyn ja kirveen ja kiinnitti kuorman\nköydellä. Sitten hän lämmitti kätensä tulisijan ääressä ja veti niihin\nkintaat. Hänen jalkansa olivat kipeät, ja hän ontui huomattavasti. Kun\nhän heitti olkansa yli köyden ja kallistui koko painollaan saadakseen\nreen liikkumaan, ähkäisi hän. Siihen kohtaan, jota köysi joka päivä\nhankasi, oli hiertynyt haava.\n\nTie kulki jäätynyttä Yukon-jokea myöten. Neljä tuntia taivallettuaan\nhän saapui tienkäänteessä sijaitsevaan Minton kaupunkiin, joka\noli rakennettu korkean maavallin harjalle ja sisälsi yhden\nkaislarakennuksen, majatalon ravintoloineen ja muutamia hökkeleitä. Hän\njätti rekensä oven luo ja meni ravintolaan.\n\n\"Riittääkö viskyyn?\" kysyi hän laskien tarjoilupöydälle\nkultahiekkapussin.\n\nRavintolanpitäjä katsahti tutkivasti pussiin, sitten Morgansoniin ja\ntoi pullon ja lasin.\n\n\"Olkaa huoletta\", lausui hän.\n\n\"Ottakaa sentään pussi\", kehoitti Morganson.\n\nRavintoloitsija käänsi pussin alassuin, pudisteli sitä vaa'an\nyläpuolella, ja siitä putosi muutamia kultarakeita. Morganson otti\nkukkaron, käänsi sen nurin ja poimi huolellisesti kaikki kultahituset.\n\n\"Luulen, että sitä on puolen dollarin arvosta\", sanoi hän.\n\n\"Ei aivan, mutta likipitäin\", vastasi ravintoloitsija. \"Mutta se ei\nmerkitse mitään; otan korvauksen joltakin toiselta vieraalta.\"\n\nMorganson kaatoi hämillään itselleen puoli lasia viskyä.\n\n\"No, no, älkää ujostelko\", rohkaisi häntä ravintoloitsija, \"juokaa kuin\nmies.\"\n\nMorganson kumosi pullon ja täytti lasin reunojaan myöten. Hän joi\nhitaasti nauttien juoman ihmeellisestä tulesta, joka poltti kieltä,\nvalui lämmittävänä virtana kurkkuun ja lempeästi ja hyväillen täytti\nvatsan.\n\n\"Keripukki vai?\" tiedusteli ravintoloitsija.\n\n\"On sitäkin vähän\", vastasi toinen, \"mutta ei se ole vielä turvottanut;\nkenties pääsen Dyeaan, jossa saan tuoreita hedelmiä ja ajan sen\nruumiistani.\"\n\n\"Sanani annan, ettette pääse\", lausui ravintoloitsija osaaottavasti\nhymyillen. \"Koiria teillä ei ole eikä rahaa, ja sitten vielä\nkeripukki! Mutta tiedättekös mitä, teidän sijassanne minä joisin\npetäjänkuoriteetä.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua Morganson hyvästeli ja lähti majatalosta.\nUudelleen hän ponnistihe haavoittunein olkapäin köyttä vasten ja\nsuuntasi kulkunsa jokitietä myöten etelää kohti. Tunnin taivallettuaan\nhän pysähtyi. Joen luona, oikealla, jyrkän käänteen alapuolella oli\npieni viettävä tasanko. Morganson jätti rekensä ja kulki ontuen puoli\nmailia loivaa rinnettä. Sadan askelen päässä joesta avautui aivan\ntasainen laakso, jossa kasvoi tiheässä virginialaisia poppeleita. Hän\nsuuntausi puita kasvavan paikan halki Yukonin rantaa kohti. Tie kulki\nrannalla noudattaen joen uomaa, mutta Morganson ei laskeutunut sinne.\nEtelässä Selkirkin suunnalla näkyi tie lumessa enemmän kuin mailin\nmatkan, mutta pohjoisessa Minton suunnalla se katosi näkyvistä\nneljännesmailin päässä.\n\nMorganson näytti hyvin tyytyväiseltä havaintoonsa ja palasi omia\njälkiään takaisin rekensä luo. Hän nojautui nuoraa vasten ja alkoi\nraahata rekeä tasangon halki. Oli hyvin vaikea saada rekeä kulkemaan\npehmeässä, äskensataneessa lumessa. Sen lisäksi takertui risukko kaiken\naikaa jalkoihin, ja suurella vaivalla Morganson taivalsi puoli mailia.\nPimeä yö oli jo saapunut, kun hän pystytti pienen teltan, laittoi\nkuntoon peltiuunin ja pilkkoi puita tehdäkseen tulen. Kynttilöitä ei\nhänellä ollut, joten hän juotuaan teetä ryömi viivyttelemättä\npeitteiden alle.\n\nAamulla herättyään hän pani kintaat käteensä, laski alas\nlakinkorvalliset ja läksi metsän halki Yukon-joelle päin. Samoin kuin\nedellisenä päivänä ei hän nytkään mennyt aivan rantaan asti, vaan\nlyöden kämmeniinsä ja polkien jalkojaan pitääkseen ruumiinsa lämpimänä\nja verensä liikkeessä vakoili tunnin ajan tietä ja palasi sitten\nteltalleen syömään aamiaista. Peltirasiassa oli enää vain hyvin vähän\nteetä, ei enempää kuin viisi, kuusi keitosta. Mutta Morganson otti niin\nmitättömän hitusen teetä, että sitä tuntui riittävän loppumattomiin.\nKoko ruokavarasto käsitti puoli säkillistä jauhoja ja puoli peltiastiaa\nkorppuja. Hän sekoitti korppuja veteen, kiehautti sekoituksen ja söi\nhyvin hitaasti, kuvaamattomalla nautinnolla pureskellen joka palaa.\nSyötyään kolme korppua hän epäröi, mietti hetkisen, kurottausi ottamaan\nneljättä, mutta pidätti kätensä puolitiessä. Hän otti jauhosäkin\ntarkasteltavakseen, nosti sen ilmaan ja punnitsi sitä kädessään.\n\n\"Pariksi viikkoa riittää\", lausui hän ääneen. \"Kenties kolmeksikin\",\nlisäsi hän työntäen korput luotaan.\n\nHän pisti kintaat käteensä, käänsi alas lakinkorvalliset, otti pyssyn\nja läksi vakoilupaikalleen metsään. Siellä hän istui kyykkysilleen\nlumeen ja saattoi nyt näkymättömänä seurata, mitä tiellä tapahtui.\nTäydellisen toimettomuutensa takia hän alkoi tuntea pakkasen puristusta\nja nipistelyä. Silloin Morganson laski pyssyn polvilleen ja alkoi\nheiluttaa käsiään joka suuntaan. Vähitellen särky jaloissa kävi\nsietämättömäksi. Morganson siirtyi yhä ylemmäksi rannasta ja raskaasti,\nsilminnähtävää tuskaa tuntien, asteli puiden lomassa edestakaisin.\nVälistä hän laskeutui alemmaksi ja silmäili ylös- ja alaspäin jälkiä\nmyöten, aivan kuin olisi tahtonsa voimalla voinut loihtia sinne\nihmisen. Lyhyt talviaamu, joka sentään tuntui Morgansonista\niäisyydeltä, kului, mutta tiellä ei näkynyt ketään.\n\nPäivällä odotus oli helpompaa. Lämpö nousi, ja pian alkoi sataa kuivaa,\nhienoa ja kristallimaista lunta. Ei tuullut, ja lumi putoili aivan\nluotisuoraan, hiljaa ja uuvuttavasti.\n\nNojaten päänsä polviaan vasten hän silmät ummessa jatkoi vakoiluaan\nainoastaan kuulonsa avulla. Mutta kaikkialla oli hiljaista. Syvää\näänettömyyttä eivät häirinneet ajajain huudot, ei jalasten kitinä eikä\nkoirain haukku. Hämärissä hän palasi teltalleen, pilkkoi puita, söi\nkaksi korppua ja ryömi peitteen alle. Hän nukkui hyvin rauhattomasti,\nheittelehti puolelta toiselle ja ähki unissaan; keskellä yötä hän nousi\nja söi vielä yhden korpun.\n\nPakkanen kiristyi päivä päivältä. Huolimatta kuumasta\npetäjänkuoriteestä, jota hän joi suuret määrät, ei neljä korppua\nriittänyt pitämään hänen ruumistaan lämpimänä, ja hänen täytyi korottaa\npäiväannoksensa kuuteen korppuun -- kolme aamulla ja kolme illalla.\nPäivällä hän ei syönyt mitään tyytyen muutamaan lasilliseen mietoa,\nmutta oikeata teetä. Ohjelma pysyi muuttumattomana. Aamulla kolme\nkorppua, päivällä teetä, illalla kolme korppua. Väliajoilla hän\nkeripukin takia joi petäjänkuoriteetä. Muutaman päivän kuluttua hän\nhuomasi valikoivansa kaikkein isoimpia korppuja, ja ankaran taistelun\njälkeen hän tyytyi ottamaan vuorotellen isompia ja pienempiä korppuja.\n\nViidentenä päivänä näkyi tiellä liikettä. Etelän puolelle ilmaantui\ntumma esine ja alkoi vähitellen kasvaa. Morganson oli varuillaan. Hän\ntarttui pyssyynsä, tarkasteli sitä, laski sitten hanan puoliksi ja\nlämmittääkseen kohmettunutta kättään veti siihen molemmat kintaat.\nHetki hetkeltä kävi Morganson yhä kiihoittuneemmaksi ja\nhermostuneemmaksi -- hän milloin kohotti, milloin laski taas hanan --\nmutta mies olikin intiaani, ja väijyjä pudotti pyssyn polvilleen\nhuoahtaen pettymyksestä. Intiaani meni ohitse ja hävisi puiden taa\nMinton suunnalle.\n\nMorganson sai uuden aatteen, ja hukkaamatta aikaa vaihtoi hän vanhan\nvartiopaikkansa, missä oli istunut kyykkysillään, uuteen. Siellä hän\nvirginialaisten poppelien suojassa saattoi tähystellä oikealle ja\nvasemmalle tien suuntaan.\n\nHän ei kertaakaan mennyt tielle asti. Se ei ollut tarpeenkaan, sillä\npuiden takana hän oli täydessä turvassa, ja jokainen ohikulkija\ntai -ajaja oli häntä pyssynkantamaa lähempänä.\n\nSitä mukaa kuin yöt pitenivät, lyhenivät hänen päivittäiset\nvartiovuoronsa. Kerran yöllä hän kuuli värähtelevää kulkusten helinää,\nmutta pimeässä se oli yhtä kaikki.\n\nSilminnähtävästi oli kaikki häntä vastaan. Lannistumattoman\nitsepintaisena, kärsien sanomattomasti kylmästä ja keripukista,\nhän istui kokonaista kymmenen päivää vahtipaikallaan, mutta turhaan.\nKoko aikana vain yksi ainoa intiaani, jonka rosvoamisesta ei\nolisi rikastunut, kulki ohitse päiväsaikaan; vasta nyt yöllä,\nläpinäkymättömässä pimeydessä, sivuutti rekiä, ihmisiä ja koiria\nmatkalla etelään, kohti merta, aurinkoa ja sivistystä.\n\nKaikkia ohikulkevia rekiä hän katseli samoin silmin. Ne olivat elämän\nlähde -- hänen elämänsä. Hän kuihtui teltassaan paljaalla lumella,\nnääntyi ruoan puutteessa eikä, sairas kun oli, päässyt omin neuvoin\neteenpäin. Mutta rekien eteen oli valjastettu koirat, jotka mukavasti\nja vaivatta kuljettaisivat hänet lämpimiin seutuihin; reissä oli\nruokaa, joka liekin tavoin elvyttäisi hänen sammuvan elonkipinänsä; oli\nrahaa, joka lähentäisi hänet mereen, aurinkoon ja sivistykseen. Meri,\naurinko ja sivistys olivat muuttuneet hänelle elämän, hänen elämänsä,\nvertauskuviksi ja olivat kuin rekiin ladottu ihmeellinen kuorma, jota\nhän jo niin monena päivänä ja niin kärsimättömästi ja turhaan oli\nodottanut... Nuo ajatukset seurasivat häntä niin lakkaamatta, että hän\nvähitellen alkoi pitää itseään putipuhtaaksi ryöstettynä. Niin, hänet\noli ryöstetty, -- hänen ryöstäjänsä olivat ne, joita hän odotti, joiden\npiti ajaa ohitse kallisarvoisena kuormanaan ihmiselämä.\n\nJauhovarasto väheni, ja hän alkoi taas noudattaa vanhaa elintapaansa:\nkaksi korppua aamuin illoin. Siitä hän yhä enemmän tunsi heikontuvansa,\nja pakkanen nipisteli entistään äkäisemmin... Keripukki oli joutunut\nuuteen vaiheeseen. Iho ei enää kyennyt läpäisemään kaikkia epäpuhtaita\naineksia, joita oli kerääntynyt vereen, ja ruumis alkoi turvota. Ensin\npaisuivat jalat, ja tuskallinen särky ei antanut rauhaa öisin.\nTurvotuksen jatkuessa lisääntyi kipukin.\n\nSen lisäksi saapui pakkaskausi. Lämpömittari laskeutui yhä alemmaksi --\nneljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä astetta alapuolelle\nnollan... Lämpömittaria ei hänellä tietystikään ollut, mutta hän\nmääritteli lämpötilan erityisten merkkien avulla, jotka jokainen\npohjoisessa ilmastossa elänyt tuntee -- lumeen kaadetun veden\nloiskeesta, pakkasen nipistelystä ja siitä, kuinka nopeasti hengitys\njäähtyi ja hienona huurteena laskeutui teltan kangasseinille ja\nkatolle.\n\nHän jännitti kaikki voimansa, taisteli pakkasta vastaan ja jatkoi\ntähystystään rannalla, mutta hän oli heikko, hyvin heikko, ja pakkanen\npuri helposti ja syvälle hampaansa häneen ajaen hänet telttaan tulen\näärestä turvaa hakemaan. Hänen nenänsä ja poskensa olivat paleltuneet\nja mustuneet. Samoin hän palellutti vasemman käden peukalonsa ja tiesi\nsiten menettävänsä jäsenen. Se oli hirvittävää, ilkeää pilaa. Sillä\njuuri siihen aikaan, kun pakkanen ajoi hänet telttaansa, syntyi elämää\ntiellä. Ensimmäisenä päivänä sivuutti kolme paria rekiä, toisena kaksi\nparia. Hän kokosi viimeiset voimansa ja läksi rannalle tähystellen\nsiellä puolen tunnin ajan ja pakeni sitten telttaan, mutta heti sen\njälkeen ajoi reki sivuitse.\n\nKun pakkaskausi loppui ja Morganson saattoi viipyä pitemmän ajan\nvahtipaikallaan, loppui liike taas tieltä.\n\nKokonaisen viikon hän kyykötti väijyntäpaikassaan tarkastellen tietä,\nmutta mitään elonmerkkiä ei näkynyt. Hän ei ollut koskaan kuvitellut\nvoivansa niin paljon kärsiä.\n\nMuutaman päivän kuluttua sivuutti hänet osasto luoteisen\npoliisivartioston miehiä. Niitä oli kaksikymmentä henkeä mukanaan\npaljon rekiä ja koiria. Morganson istui väijyntäpaikassaan poliisien\nvähintäkään aavistamatta kuolemanvaaraa, joka uhkasi heitä kahden\naskelen päässä heistä piileskelevän puolikuolleen olennon taholta.\n\nPaleltunut sormi tuotti hänelle paljon huolta. Koettaen jollakin tavoin\npitää sitä lämpimänä hän otti vähän väliä kintaan kädestään ja työnsi\nkäden paitansa alle likistäen sitä ihoaan vasten. Postinkuljettaja\najoi ohitse, mutta Morganson antoi hänen rauhassa mennä menojaan.\nPostinkuljettaja oli arvokas henkilö, jonka ahdistaja olisi epäilemättä\nheti otettu kiinni.\n\nSeuraavana päivänä Morgansonin syötyä viimeisen jauhoannoksen alkoi\nsataa lunta ja ilma siis lämpeni. Kaikki kahdeksan tuntia, minkä\nlämmintä säätä kesti, hän istui rannalla, istui liikahtamatta, nähden\nnälkää, istui sairaalloisen kärsivällisenä muistuttaen isoa ahnasta\nhämähäkkiä, joka odottaa saalistaan. Mutta saalista ei kuulunut, ja\nhämärissä hän taas laahusti telttaansa, missä joi aimo annoksen\npetäjänkuoriteetä ja kuumaa vettä. Sitten hän ryömi levolle.\n\nSeuraavana päivänä olosuhteet muuttuivat parempaan päin. Tiukkaan\npuristunut rengas näytti höltyvän. Juuri teltasta lähtiessään hän\nhuomasi kookkaan hirven, joka puolen mailin päässä kulki laakson\npoikki. Ensi hetkenä tunsi Morganson veren nopeasti virtaavan\nsuonissaan, mutta sitten hänet valtasi hirveä väsymys. Tuskallinen\npyörrytys pakotti hänet istumaan, mutta hän hypähti seisaalleen,\ntarttui pyssyynsä ja tähtäsi huolellisesti. Ensimmäinen laukaus osui\nkohti. Hän tiesi sen. Mutta hirvi muutti suuntaansa ja kääntyi rinnettä\nkohti, joka metsäisenä reunusti laaksoa. Menettäen malttinsa ampui\nMorganson laukauksen toisensa jälkeen, mutta pysähtyi äkkiä huomattuaan\ntuhlaavansa turhaan kuulia, joita hän tarvitsi tuon elämää tuovan\nkuorman valtaamiseen, kun kiihkeän hartaasti odotetut reet toisivat sen\nhänen luokseen. Hän lakkasi ampumasta ja kohdisti koko huomionsa\neläimen kulkusuuntaan. Korkealla puiden keskessä avautuvalla töyräällä\nhän huomasi hongantyven. Hän laski, että hirvi tulisi juoksemaan juuri\ntuon kannon sivuitse, ja päätti ampua silloin vielä yhden laukauksen.\nHän tähtäsi kannon yli tyhjään avaruuteen tukien vasemmalla kädellään\ntärähtelevää asetta. Ja juuri hetkellä, jolloin hirvi ilmaantui hänen\nnäköpiiriinsä ja kohotti etujalkansa hyppäykseen, Morganson painoi\nliipaisinta. Hirvi hypähti ilmaan hienon lumen ryöpsähtäessä pilvinä\nsen ympärillä ja kaatui maahan. Morganson juoksi kummulle. Tai ainakin\nkoetti juosta. Hän tunsi äkkiä heräävänsä kuin horroksesta ja\nkoettavansa nousta jaloilleen. Hän alkoi kulkea hitaammin, ajoittain\npysähtyen ja hengittäen raskaasti. Vihdoin hän ryömien kiipesi\npuuntyven yli. Hänen edessään oli kuollut hirvi. Hän lysähti raskaasti\nsen päälle ja ratkesi nauruun. Peitti kasvot kintaisiinsa ja nauroi\ntyrskien ja vavahdellen.\n\nSuunnattomin tahdonponnistuksin hän voitti hermostumisensa. Sitten hän\notti metsästyspuukkonsa ja alkoi leikellä sillä niin joutuisaan kuin\npaleltuneelta sormeltaan saattoi. Hän ei tahtonut kuluttaa turhaan\naikaansa eläimen nylkemiseen, vaan paloitteli sen nahkoineen päivineen.\nSe oli lihavaa klondykelaista lajia.\n\nLopetettuaan työnsä hän valitsi noin sadan naulan painoisen lihapalan\nja alkoi raahata sitä teltalleen, mutta lumi oli pehmeätä, ja\nMorgansonin voimat eivät sellaiseen työhön riittäneet. Silloin hän\nleikkasi kaksikymmennaulaisen palan ja vähän väliä pysähtyen kantoi sen\ntelttaan. Siellä hän paistoi palan lihaa, mutta söi vain pienen\nmurto-osan siitä; sitten hän palasi koneellisesti tähystyspaikalleen\nmetsään. Äskensataneessa lumessa näkyi jalastenjäljet. Hänen\naskarrellessaan hirven kimpussa oli hänen ohitseen taas ajanut\ntuollainen elämää tuova kuorma. Mutta nyt se ei hänestä tuntunut\ntappiolta; hän oli iloinen, että reki oli sivuuttanut hänet nyt, kun\nhän oli tappanut hirven, mikä kokonaan muutti hänen suunnitelmansa. Ei\nhänen tarvinnut enää odottaa rekeä ja kuormaa! Hirvihän oli se\nkallisarvoinen, elämää tuova kuorma. Hän myy hirvenlihat, ostaa\nMintossa parin koiria, ruokaa ja tupakkaa, ja nopeajalkaiset\nvetoeläimet kiidättävät hänet tuota pikaa etelään -- sinne, missä on\nmeri, aurinko ja sivistys.\n\nHänen tuli yht'äkkiä nälkä. Hämärä, yksitoikkoinen nälän tuska oli\nmuuttunut kirpeäksi, vähemmän tuskalliseksi tunteeksi. Hän laahusti\ntakaisin telttaansa, paistoi palan lihaa, poltti kokonaista kaksi\npiipullista käytettyjä, kuivattuja teelehtiä, söi vielä palan\nhirvenlihaa, tunsi pitkästä aikaa voimainsa palaavan, meni pilkkomaan\npuita ja palattuaan taas söi. Hänen nälkänsä oli kehittynyt kuin\nsairaudeksi, joka vaati, että hän aivan lyhyiden väliaikojen jälkeen\nyhä uudelleen nautti ruokaa. Hän koetti valita pienempiä paloja, mutta\nhuomasi pian paistavansa niitä sitä useammin. Äkkiä jysähti hänen\npäähänsä ajatus pedoista, jotka voisivat syödä hänen saaliinsa, ja\nottaen mukaansa kirveen ja nuoraa hän kompuroi mäelle. Hän katkaisi\nmuutamia nuoria puita, kuori ne ja rakensi niistä jonkinlaisen lavan.\nHän oivalsi itsekin, ettei sellainen laite ollut läheskään riittävä\nturvapaikka ruokatavaroille. Mutta heikoilla voimillaan hän ei saanut\nkokoon mitään parempaakaan. Vasta illalla hän sai valmiiksi vaikean\ntyönsä, joka uuvutti hänet kokonaan.\n\nPalattuaan telttaan hän ryhtyi jatkamaan pitojaan. Hän ei kaivannut\nystäviä eikä juomatovereita. Parempaa toveria kuin vatsansa ei hän\nvoinut löytää. Hän paistoi muutamia lihapaloja, söi jonkun naulan lihaa\nja keitti oikeata ja hyvin väkevää teetä. Teeannos oli viimeinen, mutta\nse ei häntä paljoa surettanut. Aamulla hän ostaisi teetä Mintossa.\nTuntien, että hänen oli mahdoton syödä enempää, sytytti hän piippunsa\nja poltti koko kuivaamiensa käytettyjen teelehtien varaston. Vähät\nsiitä! Aamullahan hänellä on oikeata tupakkaa! Hän kopisti tuhan\npiipustaan, käristi viimeisen lihapalan ja syötyään sen meni maata. Hän\noli syönyt itsensä niin täyteen, että luuli halkeavansa. Hetken\nkuluttua hän sentään vielä ryömi peitteen alta ja söi hyvän palan\nlihaa.\n\nAamulla hän heräsi kuin vuorokausia kestäneestä raskaasta unesta. Hänen\nkorvissaan humisi oudosti. Hän ei tietänyt missä oli ja katseli\nympärilleen tylsästi, mitään käsittämättä, kunnes hänen silmänsä\nosuivat keittoastiaan ja siinä olevaan puoliksi syötyyn lihapalaan.\nSilloin hän muisti kaikki ja nousten nopeasti tilaltaan alkoi kuunnella\noutoja ääniä. Sinertyneiltä huulilta pääsi kirous. Keripukin vaivaamat\njalat horjuivat hänen allaan, ja hän voihkasi tukahdutetusta tuskasta.\nHieman rauhoituttuaan hän alkoi vetää jalkoihinsa mokkasiineja ja lähti\nsitten ulos teltasta.\n\nLäheltä hirvenlihojen säilytyspaikkaa kuului epäselvää lousketta ja\nmurinaa. Välistä kajahti lyhyt, terävä haukahdus. Huolimatta ankarasta\nkivusta Morganson joudutti askeleitaan ja huusi kaukaa äänekkäästi ja\nuhkaavasti. Hän oli saanut näkyviinsä susilauman, joka juoksenteli\nhajallaan hangella, ja maahan kaadetun puisen lavan. Nähtävästi olivat\nsudet syöneet kyllikseen ja juoksivat nyt tiehensä odottamatta lisää\nuhkauksia.\n\nHän älysi, kuinka onnettomuuden oli täytynyt tapahtua. Sudet olivat\nvainunneet saaliin. Yksi niistä oli loikannut lavalle hongantyveltä --\nsen osoittivat selvästi jäljet. Hän ei ollut unissaankaan luullut suden\npystyvän sellaiseen hyppyyn. Ensimmäistä oli seurannut toinen, sitten\nkolmas ja neljäs, jolloin teline oli luhistunut maahan!\n\nHänen silmissään oli ankara ja kostonhaluinen ilme jonkun aikaa; sitten\nne saivat tavallisen sävynsä, kasvot kuvastivat päättäväisyyttä, ja\nMorganson kokosi huolellisesti kaikki luupalaset, sekä enemmän että\nvähemmän puhtaaksi syödyt. Niissä oli ydintä, sen hän tiesi.\n\nKoko aamu kului hirvenjätteiden kuljetukseen teltalle. Siellä täällä\nlumessa oli vielä syömättömiä lihapaloja; sitäpaitsi oli hänellä\njäljellä kymmenkunta naulaa siitä palasta, jonka hän oli edellisenä\npäivänä vienyt telttaan.\n\n\"Muutamaksi viikoksi se riittää\", mietti hän katsellen lihakasaa.\n\nPohjola oli opettanut hänet näkemään nälkää ja elämään sentään. Hän\npuhdisti pyssynsä ja laski jäljelläolevat panokset. Seitsemän\nkappaletta! Hän latasi pyssyn ja laahusti rannalle vartiopaikalleen,\nminne jäi koko päiväksi. Hän vakoili tietä koko viikon, mutta mikään ei\nhäirinnyt vallitsevaa hiljaisuutta. Vaikka keripukki kävi yhä\ntuskallisemmaksi ja tuntuvammaksi, oli hänen tilansa hyvän ravinnon\nvuoksi oivallinen. Hän eli pääasiassa hirvenluista keittämällään\nliemellä. Liemi kävi yhä miedommaksi, sitä mukaa kuin hän hakattuaan\nluut rikki keitti niitä yhä uudelleen. Mutta kiehuvaan veteen\nsekoitettu lihaliemi oli hänestä oivallista ravintoa, ja hän tunsi\nitsensä voimakkaammaksi kuin ennen hirven tappoa.\n\nSeuraavalla viikolla Morgansonin ajatukset saivat uuden ja varsin\nodottamattoman suunnan. Hän olisi yht'äkkiä halunnut tietää, mikä\nviikon ja kuukauden päivä oli. Tuo halu muuttui vähitellen\njonkinlaiseksi päähänpistoksi. Hän laski ja mietti asiaa kaikin tavoin,\nmutta sai joka kerta erilaisen tuloksen. Istuessaan väijyksissä aamusta\niltaan hän ajatteli vain sitä. Eikä siinä kyllin, vaan hän pohti samaa\nherätessään ja levolle mennessäänkin. Useamman kerran hän heräsi\nkeskellä yötä ja makasi tuntikausia valveilla miettien tuota\narvoitusta. Oikeastaan ei koko ajantieto merkinnyt hänelle\nmitään, mutta siitä huolimatta hänen uteliaisuutensa kasvoi yhä\nvoimakkaammaksi, kunnes se oli yhtä kiihkeä kuin nälkä tai\nelämisenhalu. Viimein se sai hänestä voiton ja pakotti hänet lähtemään\nMintoon -- ottamaan asiasta selvää.\n\nOli jo pimeä hänen saapuessaan kaupunkiin, mutta se oli vain mieleen\nhänelle. Kukaan ei häntä huomannut. Sitäpaitsi hän tiesi saavansa\npaluumatkalle kuutamon. Hän nousi ylös rantatörmää ja kolkutti\nravintolan oveen. Valo häikäisi häntä, vaikka sen alkulähteenä oli\nainoastaan pari kituvaa kynttilää, -- mutta hänhän olikin pitkät ajat\nelänyt aivan pilkkopimeässä teltassa. Totuttuaan valoon hän huomasi\nkolme henkilöä istumassa uunin luona. Ne olivat matkustavaisia,\npäätteli hän heti. \"Ja kosk'eivät he vielä ole kulkeneet ohitseni,\ntäytyy heidän tehdä se tänään tai huomenna.\"\n\nRavintoloitsija vihelsi pitkään ja ihmettelevästi.\n\n\"Ja minä kun luulin, että te olitte jo kuollut\", sanoi hän.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Morganson värähtelevin äänin.\n\nHän oli unohtanut keskustelutaidon eikä tuntenut omaa ääntänsä, joka\nkuulosti hänestä liian käheältä ja vieraalta.\n\n\"Kolmatta kuukautta olen jo pitänyt teitä kuolleena\", lausui\nravintoloitsija. \"Tehän läksitte etelää kohti, mutta Selkirkissä ette\nole käynyt. Missä olette ollut?\"\n\n\"Puunhakkuussa olin, laivayhtiön metsässä\", valehteli Morganson\nänkkäillen.\n\nHän ei vieläkään ollut tottunut omaan ääneensä. Hän hoiperteli\ntarjoilupöydän luo ja nojasi siihen. Hän älysi hyvin, että hänen nyt\ntäytyi valehdella yhtä päättävästi kuin oli alkanutkin. Veri kiersi\nvillisti ja epätasaisesti hänen suonissaan; koettaen kaikin tavoin\nsäilyttää huolettoman välinpitämättömän ilmeen kasvoillaan, hän ei\nkumminkaan voinut olla katselematta kolmea matkustavaista tulisijan\nluona. Niillä oli hallussaan elämä -- hänen elämänsä.\n\n\"Mutta minne hävisitte, perhanassa, näin pitkäksi aikaa?\" kysyi\nravintoloitsija.\n\n\"Elelin rannalla\", vastasi Morganson. \"Tein mahdottoman määrän\nhalkoja.\"\n\nRavintoloitsija nyökäytti päätään.\n\n\"Niinkö on laita? Kuulinhan minä kyllä jonkun kerran hakkuuta. Te\nsiellä siis mäikyttelittekin. No, juodaanpas sitten hiukan sen asian\nharjakaisia!\"\n\nMorganson tarttui lujasti tarjoilupöytään. Juodako? Hän olisi ollut\nvalmis syleilemään tuon ihmisen polvia ja suutelemaan hänen\njalanjälkiään. Hän koetti turhaan ilmaista myöntymystään, mutta\nravintoloitsija ei odottanut vastausta, vaan oli jo tuonut pöydälle\npullon.\n\n\"Millä te elätitte itsenne siellä?\" kysyi ravintoloitsija. \"Olette koko\nlailla huonon näköinen. Oikein huonon näköinen. Kummallista, ettette\npaleltunut puita hakatessanne.\"\n\nMorganson joi ahnaasti viskyä.\n\n\"Tein työtä niin kauan kuin voimia riitti\", virkkoi hän. \"Tuo keripukin\nvietävä vain oli minut tappaa. Luojan kiitos, että satuin viimein\nhirven jäljille -- ammuin sen ja elin herroiksi. Tuo keripukki vain...\"\n-- Hän täytti lasinsa uudelleen ja lisäsi: \"Luulen sentään, että\npetäjänkuoriteellä saan sen lähtemään.\"\n\n\"Juokaa vielä\", kehoitti ravintoloitsija.\n\nKaksi lasillista viskyä osoitti piankin vaikutuksensa Morgansonin\ntyhjään vatsaan ja heikontuneeseen elimistöön. Äkkiä hän huomasi\nistuvansa laatikolla uunin luona. Vuosisatoja tuntui vierähtäneen.\nKookas, leveähartiainen ja mustapartainen mies maksoi kaikki. Aivan\nkuin unessa hän näki, kuinka mies veti paksusta paperitukusta vihreän\nsetelin. Ja Morgansonin harhailevissa silmissä välähti äkkiä. Sadan\ndollarin paperi! Elämä! Hänen elämänsä! Hän tunsi yht'äkkiä villiä,\nmieletöntä halua siepata rahat ja paeta.\n\nMustapartainen ja toinen tämän tovereista nousivat.\n\n\"No, pystyyn, Olsson\", lausui edellinen vaaleatukkaiselle,\npunaposkiselle jättiläiselle.\n\nOlsson nousi haukotellen ja venytellen seisaalleen.\n\n\"Miksi menette niin varhain levolle?\" kysyi pahoitellen\nravintoloitsija. \"Vielähän on aikaista!\"\n\n\"Aamulla lähdemme Selkirkiin\", vastasi mustapartainen.\n\n\"Ensimmäisenä joulupäivänäkö?\" huudahti ravintoloitsija.\n\n\"Mitä jalompi päivä, sitä parempi asia\", vastasi toinen hymyillen.\n\nMatkustavaisten käydessä ovelle valkeni Morgansonin mielessä tietoisuus\nsiitä, että nyt oli jouluaatto. Sellainen päivä siis oli! Sekö olikin\ntuonut hänet Mintoon? Mutta tuon ajatuksen hämmensi heti noiden kolmen\nmiehen ja paksun sadandollarinsetelitukun kuva.\n\nOvi sulkeutui.\n\n\"Se oli John Thompson\", lausui ravintoloitsija. \"Kietaisi, miekkonen,\nkaksi miljoonaa taskuunsa, ja saman verran saa vielä. No, minäkin\nlähden maata. Juokaa vielä lasillinen.\"\n\nMorganson epäröi.\n\n\"No, juokaa pois vain\", kehoitti toinen itsepäisesti. \"Selvitämme välit\nsitten, kun olette myynyt halkonne.\"\n\nMorganson joi, hyvästeli ja läksi. Taivaalla kumotti kuu, ja hän\nhoiperteli eteenpäin kirkkaan, hopeanhohtoisen hiljaisuuden ympäröimänä\nja näki koko ajan edessään houkuttelevana elämän, -- elämän\nsadandollarinsetelitukun hahmossa.\n\nHän heräsi. Oli pimeä. Hän oli nukkunut mokkasiineissaan, kintaissaan\nja lakinkorvalliset alaskäännettyinä. Hän nousi niin joutuin kuin\nsairaudeltaan kykeni. Hän sytytti tulen ja kiehautti veden;\nkeittäessään petäjänoksia hän huomasi aamusarastuksen ensimmäiset\nsäteet. Silloin hän tarttui pyssyynsä ja kompuroi kauhistuneena\nrannalle. Istuttuaan kauan aikaa kyykkysillään hän äkkiä muisti, että\npetäjänkuoritee oli jäänyt juomatta.\n\nAamuhämärä muuttui päiväksi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Kuusikymmentä\nastetta nollan alapuolella -- niin määritteli Morganson. Mikään ei\nhäirinnyt tätä napaseudun rauhaa, ja siten kului muutamia tunteja.\n\nÄkkiä Morganson nousi tuskin kyeten tukahduttamaan kipeää voihkaisua.\nHän oli kuullut etäältä miesten ääniä ja heikkoa koiranhaukuntaa. Hän\nalkoi huitoa käsiään sivuilleen. Eihän ollut leikin asia pidellä pyssyn\nlukkoa yli kuudenkymmenen asteen pakkasessa! Sitä varten oli\nvälttämätöntä kehittää kaikki se lämpö, minkä ruumis vielä kykeni\nsuomaan.\n\nMiehet tulivat näkyviin puiden saartaman niemekkeen takaa. Etumaisena\nkulki vaaleahiuksinen jättiläinen, jonka nimeä Morganson ei saanut\ntietää. Hänen jäljessään veti kahdeksan koiraa John Thompsonin ohjaamaa\nrekeä. Viimeisenä kulkueessa oli ruotsalainen Olsson.\n\n\"Pulska mies\", arvosteli häntä Morganson. Valkeaa lumimaisemaa vastaan\npiirtyivät ihmiset ja koirat tarkkoina, selvinä varjokuvina; ne\nnäyttivät liikkuvan aivan koneellisesti, niinkuin pahvikuviot, joilla\non vain kaksi ulottuvaisuutta. Morganson painoi pyssyn oikeaa\nolkapäätänsä vasten, tunsi äkkiä sormiensa jäykistyvän ja huomasi, että\nhänen vasen kätensä oli paljaana. Nähtävästi hän oli huomaamattaan\nottanut kintaan kädestään, -- nyt hän kiireesti veti sen takaisin\nkäteensä. Ihmiset ja koirat lähestyivät yhä, ja hän näki selvästi\nniiden hengityksestä muodostuneen huurun hajoavan kylmään ilmaan. Kun\nkulkueen etumainen mies oli viidenkymmenen yardin päässä, otti\nMorganson kintaan oikeasta kädestään, vei etusormensa liipaisimelle ja\ntähtäsi. Tuskin oli laukaus kajahtanut, kun etumainen mies kiepahti\nympäri ja kaatui samassa lumeen.\n\nHämmentyneenä Morganson ampui John Thompsonia liian alas, sillä\nThompson vain horjahti ja putosi istualleen. Morganson tähtäsi\nylemmäksi ja laukaisi uudelleen. John Thompson kaatui selälleen\nkuormansa päälle.\n\nNyt Morganson kohdisti koko huomionsa Olssoniin. Tämä oli lähtenyt\npötkimään pakoon Mintoon päin, ja koirat, saavuttuaan paikalle, missä\netumaisen kaatuneen ruumis sulki tien, pysähtyivät. Morganson laukaisi\npakenevaa ruotsalaista kohti, mutta ei osannut. Olsson tuupertui\nistualleen lumeen. Morganson ampui vielä kaksi laukausta, mutta samalla\ntuloksella; hän pysähtyi aikoessaan juuri ampua kolmannen kerran. Oli\nvain yksi laukaus jäljellä, ja siitä laukauksesta riippui Morgansonin\nelämä ja kuolema.\n\nEpätoivoisena hän seurasi Olssonin liikkeitä. Jättiläinen pyörähti\nhullunkurisesti, koukisti koko ruumiinsa ja lähti kuvaamattoman\nnopeasti juoksemaan jälkiä pitkin. Morganson kohotti taas pyssynsä ja\ntähtäsi. Hänen sormensa olivat jäykät ja hän löysi vaivoin liipaisimen.\n\n\"Herra, auta!\" huusi hän ääneensä ja laukaisi.\n\nOlsson kaatui selälleen, kääntyi äkkiä kasvot maata kohti ja alkoi\nheittää kuperkeikkaa. Vihdoin hän liikautti viimeisen kerran kättään ja\njäi hievahtamattomaksi.\n\nMorganson heitti pyssyn luotaan ja kiiruhti alas rannalle. Nyt ei ollut\nenää syytä piileksiä.\n\nHänet pysähdytti koirien kiukkuinen murina. Johtaja, tavattoman iso\nkoira -- puoleksi newfoundlantilainen, puoleksi hudsonilainen -- seisoi\nvaaleatukkaisen jättiläisen pään luona ja seurasi pörhistetyin karvoin\nja hampaitaan näyttäen jokaista Morgansonin liikettä. Muutkin seitsemän\nkoiraa pörhistivät karvojaan ja murisivat. Morganson astui kokeiksi\nvielä askelen eteenpäin, mutta samassa koko lauma koetti syöksyä hänen\nkimppuunsa.\n\nSilloin hän pysähtyi ja alkoi milloin uhkaavasti milloin leikillisesti\npuhutella eläimiä. Hänen tätä tehdessään kiintyi hänen huomionsa\nensimmäiseen vainajaan, ja häntä hämmästytti kalpeus, minkä kuolema ja\npakkanen olivat levittäneet tämän kasvoille. John Thompson makasi\nselällään reessä kuorman päällä; hänen päänsä oli vajonnut kahden säkin\nväliin jääneeseen aukkoon leuka ylöspäin, niin että Morganson näki\nainoastaan mustan parran.\n\nNähdessään olevansa aivan voimaton hillitsemään koiria Morganson\npoikkesi tallatulta tieltä ja alkoi syvässä lumessa kahloen ja\nmuodostaen suuren kaaren pyrkiä rekien taakse. Johtajansa esimerkkiä\nseuraten koko koiralauma kääntyi sinnepäin. Morganson liikkui hyvin\nhitaasti; hän näki selvään, kuinka eläimet kääntyivät häntä kohti, ja\nkoetti peräytyä. Se oli vähällä onnistuakin hänelle, kun äkkiä johtaja\nvillisti ulvoen ryntäsi eteenpäin ja upotti hampaansa hänen sääreensä.\nEpätoivoisin ponnistuksin Morganson riistäytyi irti.\n\nHän alkoi huutaa koirille, mutta hänen vihainen äänensä ei tehonnut\nniihin vähääkään. Ne pörhistivät karvojaan, painoivat jalkansa lujasti\nlumeen ja murisivat kiukkuisesti. Silloin Morganson muisti Olssonin,\nkäänsi koirille selkänsä ja lähti kulkemaan jälkien suuntaan. Hän ei\nkiinnittänyt huomiota haavoittuneeseen jalkaansa, josta vuoti runsaasti\nverta. Valtimo oli vahingoittunut hänen sitä tietämättään.\n\nKaikkein enimmän ihmetytti häntä ruotsalaisen kasvojen tavaton kalpeus,\ntämän saman ruotsalaisen, jonka hän vast'ikään oli nähnyt niin\npunaposkisena ja terveyttä uhkuvana. Nyt hänen kasvonsa olivat kuin\nmarmoria. Vaaleine hiuksineen ja silmäripsineen hän enemmän muistutti\nmarmoriin hakattua kuvaa kuin ihmistä, joka vielä eli joitakuita\nminuutteja sitten.\n\nMorganson otti kintaat kädestään ja alkoi tutkia vainajan taskuja.\nIhmeekseen hän ei löytänyt kukkaroa eikä kultahiekkapussiakaan.\nPovitaskusta hän löysi pienen lompakon ja jäykistynein sormin hän\nkiireesti tarkasti sen sisällystä. Siellä oli kirjeitä ulkomaalaisin\nmerkein ja leimoin, muutamia kuitteja, laskuja ja maksuosoituksia 800\ndollarin arvosta. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.\n\nHän liikahti palatakseen rekien luo, mutta tunsi äkkiä jalkansa kuin\nmaahan naulituiksi. Hän loi katseensa alas ja huomasi seisovansa\nhyytyneen veren keskellä. Repeytyneet housut ja mokkasiinit olivat\npunaisen jääkuoren peitossa.\n\nNopealla kiskaisulla hän irroitti jalkansa ja kompuroi rekiä kohti.\nHänet nähdessään johtajakoira ja sen jäljestä koko lauma alkoi taas\nmurista.\n\nMorganson itki hiljaa ja alkoi huojutella itseään voimattomasti\nedestakaisin. Sitten hän irroitti silmäripsistään niihin tarttuneet\njäätyneet kyynelet.\n\nTämä oli pilaa. Viekas kohtalo kujeili hänen kanssaan. Taivasta kohti\nviipottavine partoineen nauroi kuollut John Thompson hänelle.\n\nYmmärryksensä menettäen hän alkoi harhailla rekien ympäri milloin\nsekavasti ja voimattomasti kiroillen koiria, milloin rukoillen\nraukeasti niiltä elämäänsä, elämäänsä, joka oli noihin rekiin\nkuormattuna. Äkkiä hän rauhoittui. Miksi hän tässä näyttelee narrin\nosaa? Selvintä on hakea teltasta kirves ja palattuaan murskata sillä\nkoirain kallot! Hän niille näyttää!\n\nMutta päästäkseen teltalle oli hänen kierrettävä koirat ja reet. Hän\npoikkesi ladulta ja kahloi pehmeässä lumessa. Äkkiä hän tuskallista\npyörrytystä tuntien pysähtyi. Kaatumisen uhallakaan ei hän mennyt\neteenpäin. Kauan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, horjuen\nraadelluilla, kuolettavasta heikkoudesta vapisevilla jaloillaan. Hän\nkatsahti alas ja näki taas jalkojensa ympärille hyytyneen veriläiskän.\nVerta tulvi aivan niinkuin äskenkin. Hän ei ollut luullut haavaa niin\nvakavaksi. Hän teki ponnistuksen kumartuakseen tarkastamaan jalkaansa.\nSilloin hänestä yht'äkkiä tuntui, kuin lumi olisi pyrkinyt ylöspäin, ja\nhän liikahti kuin väistääkseen iskua. Hänet valtasi hirveä pelko, ja\nhän ojentautui vaivoin. Häntä peloitti lumi, joka pyrki ylöspäin häntä\nkohti...\n\nSitten lumen valkea kimallus muuttui mustaksi, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä Morganson ymmärsi makaavansa lumessa. Häntä ei\npyörryttänyt enää. Hänen päänsä yläpuolella riippuva hämähäkinverkko\noli kadonnut, mutta vieläkään ei hän voinut nousta. Ei ollut voimia, ja\nkoko ruumis tuntui oudolta ja puisevalta. Epätoivoisin ponnistuksin\nhänen onnistui kääntyä kyljelleen ja saada näkyviinsä reet ja\nThompsonin taivasta kohti törröttävä musta parta. Hän näki\njohtajakoirankin, joka nuoli tiellä poikittain makaavan miehen kasvoja.\n\nMorganson alkoi katsella sitä hänelle oudon uteliaisuuden valtaamana.\nKoira oli kiihtynyt ja kärsimätön. Aika-ajoin se päästi lyhyen\nhaukahduksen, aivan kuin herättääkseen herransa, ja piti tätä tarkoin\nsilmällä teroittaen korvansa häneen päin ja heiluttaen häntäänsä.\nViimein se istui takajaloilleen, käänsi kuononsa taivasta kohti ja\nalkoi valittavasti ulvoa. Koko lauma alkoi samassa ulvoa.\n\nNyt maatessaan lumessa ei Morganson enää tuntenut pelkoa. Hän uneksui.\nHän näki itsensä kuolleena, kangistuneena, lumen peittämänä, ja tuntien\nsyvää sääliä itseään kohtaan hän itki hetkisen. Mutta ei hän pelännyt.\nSisäinen taistelu oli lakannut. Koettaessaan avata silmänsä hän\nhuomasi, että kyynelet olivat jäätyneet niihin paksuksi kerrokseksi.\nHän ei sitä koettanut edes särkeä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää. Hän\nei ollut koskaan unissaankaan luullut kuolemaa niin helpoksi, ja hän\npahoitteli, että oli niin paljon kärsinyt ja taistellut turhaan näiden\nviikkojen kuluessa. Häntä samoinkuin kaikkia muitakin oli kuolemanpelko\ntuskastuttanut, mutta nyt hän oli saanut kokea, ettei kuolema tuota\nkärsimyksiä, vaan että kaikki hänen kärsimyksensä oli aiheuttanut --\nelämä. Elämä oli panetellut kuolemaa. Se oli arvotonta ja loukkaavaa.\n\nMutta hänen oli mahdoton vihastua ja loukkaantua. Elämän valhe ja petos\neivät merkinneet enää mitään, kun hän jo lähestyi sitä rajaa, jonka yli\njokaisen ihmisen on käytävä.\n\nHäntä alkoi nukuttaa, ja hän tunsi vaipuvansa suloiseen, hellään\nunohdukseen, joka lupasi runsasta helpotusta ja lepoa. Hän kuuli vielä\nheikosti koirien ulvonnan, ja hänen aivoissaan vilahti viimeinen,\nsilmänräpäyksellinen ajatus, että hänen ruumiinsa alistumisen vuoksi\npakkanen nyt ei enää häntä kiusaa... Mutta sitten, päivän sammuessa,\nlakkasi hänen ajatuksensakin työskentelemästä ja valaisemasta, ja\nsyvään huokaisten Morganson vaipui uneen.\n\n\n\n\nVERIKOSTO\n\n\nFortune la Perle juoksi lumessa nyyhkyttäen, ponnistaen viimeiset\nvoimansa, kiroten kohtaloaan, Alaskaa, Nomea, kortteja ja ihmistä,\njonka oli lävistänyt veitsensä terällä.\n\nLämmintä verta oli hyytynyt hänen käsiinsä, ja äsken eletty näytelmä\noli kirkkaana hänen mielessään, -- mies käsin pöydänreunaan tarttuu,\nhitaasti lattialle vaipuu, korttipakka hajoaa, rahat kierivät ympäri,\nkaikki läsnäolijat värähtävät. Äänettömyys... huudot lakkaavat\nyht'äkkiä, pelinoppain kolina taukoaa, kiihtyneitä, säikähtyneitä\nkasvoja kaikkialla; hetkellinen kuolemanhiljaisuus tuntuu kestävän\niankaikkisuuden ratketen sitten huumaavaksi meluksi ja kostonääniksi,\njotka karkoittavat hänet päätäpahkaa hänen takanaan mielettömänä\nriehuvasta kylästä.\n\n\"Onpa kuin kaikki hornanhenget olisivat päässeet irti\", mutisi hän\nhalveksuvasti kääntyen pimeään ja suunnaten pakonsa merenrantaa kohti.\nTulet loistivat avatuista ovista. Kaikkialta, teltoista, hökkeleistä ja\ntanssisaleista riensi väkeä häntä takaa ajamaan. Ihmisten huudot ja\nkoirien haukunta lumpeuttivat hänen korvansa ja jouduttivat hänen\naskeleitaan. Ja hän juoksi juoksemistaan. Mutta sitten alkoi melu\nvähitellen hiljetä. Takaa-ajo päättyi voimattoman kiukun purkauksiin ja\ntuloksettomaan etsintään. Jokin varjo vain seurasi itsepintaisesti\nhänen jälkiään. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi, kuinka sen\nepämääräinen haamu milloin näkyi avointa lumilakeutta vasten, milloin\nhäipyi pimeään, valaisemattomain hökkeleiden ja rannalle kumottujen\nveneiden väliin.\n\nFortune la Perle kiroili heikolla, väsymyksestä naisen itkua\nmuistuttavalla äänellä jatkaen pakoaan röykkiöiksi kasaantuneen jään ja\nlukemattomien kuoppien ja telttojen lomitse. Väliin hänestä tuntui,\nettä vaara oli välttynyt; silloin hän huohottaen väsymyksestä, hurjasti\ntykyttävin ohimoin vaipui maahan; mutta samassa pimeydestä sukeltava\nvarjo saattoi hänet jatkamaan epätoivoista pakoaan. Äkkiä hänen\nmieleensä vilahti ajatus, joka sai hänet kylmiin väreisiin. Varjon\nitsepintaisuus alkoi hänestä, taikauskoisesta pelaajasta, tuntua\nyliluonnolliselta. Sanattomana, säälimättömänä, väistymättömänä se\nmuistutti hänestä sallimusta, kohtaloa, joka odotti viimeistä\npelisiirtoa saadakseen käteismaksun ja laskeakseen lopullisen voiton\ntai tappion. Fortune la Perle uskoi mahdollisiksi tuollaiset\nharvinaiset, hetkelliset tilanteet, jolloin ruumiiton henki, sielu,\nvapautuneena ajan ja paikan käsitteistä, tunkeutuu iäisyyden\ntodellisuuteen ja lukee vapaasti elämän lait kohtalon avatusta\nkirjasta. Hän ei epäillyt elävänsä nyt jotakin sellaista hetkeä ja\nkääntyessään takaisin kylää kohti ja pyrkiessään yli lumenpeittämän\njäkäläkankaan hän ei vähääkään ihmetellyt, kun varjo lähestyi häntä\nsaaden selvemmän ja määrätymmän muodon. Epätoivoisena omasta\nvoimattomuudestaan hän pysähtyi keskelle lumilakeutta ja käännähti\nympäri. Hänen oikea kätensä hellitti nopeasti kintaan, ja tähtien\nheikossa kajastuksessa välkähti kohotettu revolveri.\n\n\"Älkää ampuko. Olen aseeton.\"\n\nVarjo sai määrätyn muodon. Ihmisäänen kuultuaan Fortune la Perle\nvavahti helpotuksen tunteen tulvehtiessa hänen rintaansa.\n\nJos Ury Bramilla olisi ollut ase tuona iltana, jolloin hän Eldoradon\npenkillä istuessaan oli nähnyt murhan tapahtuvan, olisi kaikki varsin\nluultavasti saanut toisen käänteen eikä hän olisi lähtenyt juoksemaan\npitkin Long Trulea tuon miehen jäljestä, joka oli niin toisenlainen\nkuin hän. Mutta kuinka tahansa, hän toisti vielä kerran:\n\n\"Älkää ampuko. Näettehän, että olen aseeton.\"\n\n\"Mitä hittoa sitten juoksette jäljessäni?\" kysyi peluri laskien alas\nrevolverin.\n\nUry Bram kohautti olkapäitään.\n\n\"Se ei mitään merkitse. Menkäämme nyt yhdessä minun luokseni.\"\n\n\"Minne?\"\n\n\"Majaani. Se on tuolla kylän rajalla.\"\n\nUry Bramin mieletön ehdotus hämmästytti niin Fortune la Perleä, että\nhän polki ihmetyksestä jalkaansa lumeen käyttäen kaikki tuntemansa\nkiroukset.\n\n\"Kuka te olette\", sanoi hän viimein, \"ja keneksi luulette minua, kun\nkuvittelette, että tuollaisen ehdotuksen kuultuani pistän pääni\nvalmiiseen silmukkaan?\"\n\n\"Olen Ury Bram\", vastasi toinen koruttomasti, \"majani on kylän\nlaidassa. En tunne teitä, mutta olette tappanut ihmisen, hihassanne on\nhänen vertansa. Nyt olette kuin Kain kaikkien vainooma. Teillä ei ole\nmihin kallistatte päänne. Mutta minun luonani on tilaa...\"\n\n\"Kaiken pyhän nimessä, olkaa vaiti!\" keskeytti hänet Fortune la Perle,\n-- \"taikka teen teistä toisen Abelin. Jos tahdotte auttaa minua, niin\nauttakaa oikealla tavalla. Mitä hyötyä minulla on majasta, kun tuhat\nihmistä juoksee jäljessäni etsien minua kaikkialta? Paeta minun täytyy\ntäältä, pois, pois, niin kauas kuin mahdollista! Voi noita kirottuja\nelukoita! Palan halusta kääntyä takaisin ja lopettaa vielä muutamia...\nMillaisia sikoja! Yksi ainoa kirkas, ihana tappelu olisi koko tämän\nkirotun asian loppu. Elämä on vain peliä. Ja minua se niin\nkylläännyttää.\" -- Hän pysähtyi järkkyneenä, masentuneena, epätoivon\npartaalla. Ury Bram käyttäen hyväkseen syntynyttä äänettömyyttä alkoi\npuhua. Hän oli kaunopuheinen. Se oli pisin ja sanarikkain lausunto\nhänen elämässään lukuunottamatta erästä, jonka hän saneli toisessa\npaikassa paljoa myöhemmin.\n\n\"Huomatkaa siis, minkä tähden esitän teille majaani. Siellä voin teidät\nkätkeä niin, ettei teitä kukaan löydä. Ruokatarpeita minulla on myöskin\nriittävästi. Minnekään muuanne ette voi mennä. Teillä ei ole koiria, ei\nrekeä eikä ylipäänsä mitään, mikä on matkalla tarpeen. Meri on jäässä.\nSt. Michael on lähin paikka. Mutta joka taholle lähetetyt takaa-ajajat\novat siellä ennen teitä. Samoin on laita Anwickin taipaleen. Lyhyesti\nsanoen olette umpikierroksessa. Teillä on ainoa mahdollisuus piileksiä\nminun luonani, kunnes kaikki on ohi. Kuukauden, ehkäpä vähemmänkin ajan\nkuluttua teidät unohdetaan ja voitte aivan noiden ihmisten nenän editse\nkulkea saman matkan ihan ilman pelkoa ja levottomuutta. Minulla on omat\najatukseni oikeudesta. Juostessani jäljestänne Eldoradosta rantalakeaa\npitkin en ajatellutkaan ottaa kiinni tai ilmiantaa teitä. Katson\nasioita toiselta kannalta, eikä se soveltunut käsitykseeni niistä...\"\n\nHän ei ollut ennättänyt lopettaa, kun murhaaja otti taskustaan\nrukouskirjan ja antoi Ury Bramin vannoa sanansa tosiksi. Revontulten\nkeltainen kimallus valaisi heikosti näiden kahden miehen pakkasessa\npaljastettuja päitä heidän lujasti pidellessään avokäsin pyhää kirjaa,\nsillä aikaa kuin Ury lausui valansa.\n\nSitä valaa hän ei ajatellutkaan rikkoa eikä koskaan rikkonutkaan.\n\nMajan ovella peluri epäillen hetkeksi pysähtyi ihmetellen tuon niin\nodottamatta hänen avukseen tulleen miehen kummaa käytöstä. Viimein hän\nvoitti vastahakoisuutensa ja astui majaan. Himmeässä kynttilänvalossa\nhän näki varsin kodikkaan asunnon, missä ei ollut merkkiäkään\nsyrjäisistä. Isännän puuhaillessa kahvin valmistuksessa alkoi hän\nnopeasti kiertää itselleen paperossia. Hänen kohmettuneet jäsenensä\nalkoivat vähitellen lämpimässä palautua entiselleen. Istahtaen\npuolittain halveksivan huolimattomasti penkille hän alkoi puhaltamainsa\nsavupilvien läpi tarkkaavasti tutkia Uryn kasvoja. Ne olivat\nvoimakaspiirteiset, miehekkäät, niissä oli syviä uurteita, jotka\nnäyttivät pikemmin arvilta, eikä niitä lieventänyt pieninkään hymyn tai\nhuumorin häive. Tiheiden, riippuvien kulmakarvojen alta tähystivät\nkylmät, harmaat silmät. Ulkonevat, voimakkaat poskiluut päättyivät\nsyvään kuoppaan, alaleuka ja leukapielet todistivat horjumatonta\ntarkoitusperiin pyrkimistä, päämääriin, joiden täytyi matalasta otsasta\npäättäen olla varsin suoria ja tarpeen vaatiessa säälimättömiä. Kaikki\nhänessä, nenä, huulet, ääni, poimut suun ympärillä, oli karkeaa.\nIhminen, jolla on sellaiset kasvonpiirteet, elää omaa yksilöllistä\nelämäänsä olematta tottunut kysymään neuvoa muilta; hän voi taistella\nyökauden itse pääenkeleitä vastaan, mutta kohtaa teidät aamulla yhtä\nläpitunkemattomana ja suljettuna kuin ei mitään erikoista olisi\ntapahtunut... Ury oli luonteeltaan ahdas, mutta syvä, ja Fortune la\nPerle leveine, kevytmielisine luonteineen ei häntä ollenkaan\nymmärtänyt. Jos Ury olisi lauleskellut ollessaan iloisella päällä tai\nhuokaillut suruisina hetkinään, niin Fortune olisi käsittänyt häntä;\nmutta hän ei kyennyt arvioimaan sielua, joka kätkeytyi noiden\nläpitunkemattomain, jäykkien piirteiden taa.\n\n\"Auttakaa nyt minua, herra\", lausui Ury, kun kupit oli tyhjennetty.\n\"Meidän on valmistauduttava sen tapauksen varalta, että joku vilkaisisi\ntänne.\"\n\nFortune mutisi nimensä ja ryhtyi uutterasti auttamaan Urya. Majan\nyhdellä seinällä oli päittäin nurkkaan tuettuna penkki. Varsin\nkarkeatekoinen laite muuten, alustalleen riviin asetetuista hirsistä,\njotka päältäpäin oli katettu sammalilla. Eripitkät hirret muodostivat\nepätasaisen katoksen. Ury poisti sammalen seinänpuolelta; kohotettuaan\npois pari kolme hirttä hän sahasi poikki pääpuolessa törröttävät\ntukipuut; sitten hän asetti hirret jälleen paikoilleen, joten\nepätasainen katos jäi entiselleen. Lattian alta kaivamansa kauramatot\nhän asetti penkkiin muodostuneeseen aukkoon; päällimmäiseksi hän vielä\nlevitti säkkejä, sammalia ja peitteen. Pitkin penkkiä asetettujen\npeitteiden kätkemänä Fortune saattoi rauhallisena maata tilallaan\nkenenkään mieleen juolahtamatta, että siellä oli joku.\n\nEnsi viikkoina Nomessa tapahtuneen murhan jälkeen toimitettiin sarja\ntutkimuksia, joista ei päässyt vapaaksi ainoakaan maja tai teltta.\nMutta Fortune loikoili koko ajan turvallisessa piilopaikassaan.\nTodellisuudessa Ury Bramin majasta ei pidetty paljoakaan lukua, koska\nsiellä vähemmän kuin missään muualla maailmassa luultiin John\nRandolphin murhaajan piilevän. Mutta sen jälkeen kuin Urynkin majaa oli\nkäyty katsastamassa, ryömi Fortune loukostaan ja alkoi rauhallisesti\nkävellä päiväkaudet majassa pelaten korttia tai polttaen loppumattoman\nmäärän savukkeita. Vaikka hän kevytmielisine luonteineen rakastikin\niloisuutta, sukkeluuksia ja naurua, niin hän kumminkin pian mukautui\nUryn vaiteliaisuuteen. He puhelivat vähän ja silloinkin vain\ntakaa-ajajain toimista ja suunnitelmista, tien laadusta ja\nkoiranhinnoista; ja nuokin kysymykset heräsivät kuin sivumennen ja ani\nharvoin. Fortune mietti tähän aikaan jotakin uutta korttipeliä ja istui\ntuntikausia, jopa kokonaisia päiviäkin yhä sotkien ja jakaen kortteja.\nJärjestäen kortit pitkiin riveihin hän tarkasteli huolellisesti siten\nmuodostuneita yhtymiä. Ja sotki ja jakoi taas kortit, kunnes tämä puuha\nlopulta alkoi häntä väsyttää, jolloin hän pöydän yli kumartuneena\nloihti mielikuvitukseensa Nomen iloiset pelihuoneet, joissa pelaajat ja\nkatsojat viettävät ruletin lakkaamatta paukahtelevan pallon ääressä\npäivänsä ja yönsä. Sellaisina hetkinä hän tunsi niin painostavasti\nyksinäisyytensä ja pääsemättömän tilansa, että istuskeli tuntikaudet\nasentoaan muuttamatta. Joskus sattui, että tuo kauan pidätetty\nkatkeruus johti intohimoisiin mielenpurkauksiin; mutta vaikka hän oli\nelämänsä turmellut, ei hän sitä tunnustanut.\n\n\"Elämä on kehnoa peliä\", vatkasi hän alinomaa valittaen kohtalonsa\nmuuttelevaisuutta. \"Minua ei ole vedellyt koskaan. Paha sallimus on\nmerkinnyt minut jo syntyessäni. Äitini maidossa olen imenyt huonon\nonnen. Kun äitini minua kantoi, heitettiin hänelle väärät pelinopat, ja\nminä synnyin vain todistamaan hänen häviötään. Mutta ei hänellä olisi\nollut oikeutta moittia minua siitä ja katsella minua kuin elotonta\nkorttipakkaa. Ja sentään hän teki niin, ja kuinka usein vielä! Miks'ei\nhän lahjoittanut minulle rikkautta? Miks'ei sitä tehnyt yhteiskunta?\nMiksi jäin Seattleen ilman penniäkään? Miksi saavuin Nomeen elääkseni\nsiellä kuin sika? Miksi poikkesin Eldoradoon? Olinhan aikonut mennä Big\nPittin luo, ja Eldoradoon juoksin vain hetkeksi, tikkuja lainaamaan.\nMiksi minulta loppuivat tikut? Miksi mieleni teki tupakoida? Näettehän,\nettä kaikki vei yhtäänne, kaikki pikkuseikat ja vähäpätöisyydetkin.\nKoko elämäni on edeltäpäin määrätty jo ennen syntymääni. Siksi on\nkaikki niin käynytkin. Siksi tapasin John Randolphin pelinoppineen!\nOlkoon hän kirottu! Hän sai, mitä hänelle kuuluu! Miks'ei hän hillinnyt\nkieltään? Miks'ei hän luovuttanut minulle häviötäni takaisin? Näkihän\nhän, että olin perikadon partaalla. Miks'ei hän hillinnyt itseään? Oi\nmiksi? Miksi? Miksi?\" -- Ja Fortune la Perle alkoi harhailla ympäri\nhuonetta turhaan hakien vastausta kysymyksiinsä.\n\nNäiden kohtausten aikana Ury oli tavallisesti äänettä, pysyen aivan\ntyynenä. Ainoastaan hänen harmaiden silmiensä katse kävi aivan kuin\nhimmeämmäksi ja raskasilmeisemmäksi. Näytti kuin ei asia olisi\nherättänyt laisinkaan hänen mielenkiintoaan. Mitään yhteistä ei näillä\nkahdella ihmisellä todellisuudessa ollutkaan. Ja tuo tosiasia se juuri\nihmetyttikin Fortunea, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut\nUryn häntä auttamaan.\n\nMutta odotusaika alkoi loppua. Verenjanon täytyi kylässä väistyä\nkullanjanon tieltä. John Randolphin murha siirtyi vähitellen\nmuistotietojen joukkoon. Ja asia päättyi siihen. Jos murhaaja olisi\näkkiä ilmestynyt Nomen väestön keskuuteen, ei se tietystikään olisi\nrauhoittunut, ennenkuin tämä olisi saanut ansaitsemansa palkan. Mutta\nnyt ei kysymystä Fortune la Perlen olinpaikasta pidetty minään\nelinkysymyksenä. Vuoristopurojen uomissa ja niiden kaltevilla\nkivikkorannoilla oli paljon kultaa. Kun meri vapautui jäistä,\nsiirtyivät kullanetsijät avarine pusseineen sinne, missä elämän hyvä\noli saatavissa niin suunnattoman halvalla.\n\nEräänä yönä Ury Bram Fortunen auttamana valjasti koirat ja varusti\nreet, ja molemmat lähtivät jäätä myöten etelään. Mutta sitä suuntaa he\neivät noudattaneet koko aikaa. St. Michaelin luota he kääntyivät länttä\nkohti edeten vähitellen merenrannalta sisämaahan päin. Sitten\nmatkustettuaan ylängön poikki he saapuivat Yukonille muutaman sadan\nmailin päähän sen suusta. Kulkien edelleen koillista kohti he kaarsivat\nKoyakukin, Tananan ja Minukin. Vasta sivuutettuaan Ison Mutkan\nFort-Yukonin luona he Flotzin kautta jälleen lähtivät etelään päin.\n\nMatka oli sangen vaivalloinen. Ury saattoi koko ajan Fortunea. Se ei\nviimeksimainittua ollenkaan kummastuttanut, olihan Ury ennen lähtöä\nsanonut, että hänellä oli Eaglessa liikeyrityksiä ja työmiehiä\npalveluksessaan. Eagle oli aivan matkan loppupäässä. Jo muutamia\nmaileja lähempänä, Fort-Kudahissa, liehui Britannian lippu.\nPian he sivuuttivat Dawsonin, Pellyn, Five-Fingerin, Windy Armin,\nCariboo-Crossingin, Lindermanin, Chilcootin ja Dyean. Lähelle Eaglea,\njoka jäi heidän taakseen, he asettuivat yöksi. Se oli heidän viimeinen\npysähdyspaikkansa. Siellä heidän piti erota. Seuraavana päivänä he\nnousivat varhain. Fortune tunsi mielensä keventyneen. Ympärillä tuntui\nkevään tulo. Aurinko oli taas näyttäytynyt. Päivät pitenivät. Kanadan\nalue oli jo aivan lähellä. Ja siellä odotti täydellinen vapaus. Päivä\npäivältä hän lähestymistään lähestyi suurta, vapaata maailmaa, joka oli\nniin houkuttelevan kaunis. Kuvaillen taivaankaaren värein tulevaa\nelämäänsä Fortune vihelteli erilaisia leikillisiä säveleitä. Ury\nvaljasti koirat ja latoi tavarat rekiin. Kun kaikki oli valmiina ja\nFortune kärsimättömänä odotteli lopullista lähtöhetkeä, heitti Ury\näkkiä vielä muutamia pölkkyjä tuleen ja istahti uudelleen loimahtavien\nliekkien valoon.\n\n\"Oletteko kuullut koskaan Kuolleen Hevosen taipaleesta?\" kysyi hän ja\nkatsoi miettivästi Fortuneen, joka pudisti kieltäen päätään. Hän alkoi\nitsekseen tuntea harmia tämän odottamattoman viivytyksen johdosta.\n\n\"Joskus sattuu kohtaamaan olosuhteissa, jotka eivät sitten koskaan\nlähde mielestä\", jatkoi Ury hiljaa ja hitaasti. \"Kuolleen Hevosen\ntaipaleella tapahtui minulle sellaista. Valkean Harjanteen yli kulku\n97-luvulla oli omansa saattamaan jokaisen epätoivoon. Ei tämä tie ole\nturhaan saanut sellaista nimeä. Hevoset kuolivat kuin kärpäset ensi\npakkasella. Pitkin matkaa Skagwaysta Bennetiin oli kasoittain\nhevosenraatoja. Hevoset kaatuilivat jyrkissä ahteissa, kuolivat\nkorkeiden ylänköjen ruohon myrkyttäminä ja nääntyivät nälkään järvien\nselällä. Loput tuhoutuivat pitkällä matkalla; ne upposivat jokiin\nraskaine kuormineen tai ruhjoutuivat kiviä vasten; ne taittoivat\njalkansa vuorten rotkoissa, katkaisivat selkärankansa pudotessaan\nvarustuksineen rinnettä alas nurinniskoin; ne vajosivat hetteisiin,\ntukehtuivat liejuun, puhkoivat vatsansa soilla oksaisiin kantoihin.\nPakottaen ne työhön äärimmäiseen uupumukseen asti ihmiset sitten\nampuivat ne ja palasivat meren rannalle hankkimaan uusia. Kuolleen\nHevosen taipaleella ihmisten sydämet joko särkyivät tai kovettuivat ja\nmuuttuivat kiviksi. Tällä matkalla kohtasin ihmisen, joka oli\nkärsivällinen ja lempeä kuin Kristus. Hän oli kunnon ihminen.\nPitäessään puolipäivälepoa hän päästeli hevosiltaan kuormat antaakseen\nniiden levätä. Hän maksoi viisikymmentä shillinkiä ja enemmänkin\nheinäsentneristä. Omilla peitteillään hän peitti hevosten satulan\nhiertämät selät. Toisilla nuo haavat kehittyivät hirvittäviksi; toiset\nantoivat hevosten pudotettuaan kenkänsä käydä kavionsa verestäville\nhaavoille. Mutta hän käytti viimeisen dollarinsa kengännauloihin. Minä\ntiedän sen hyvin, sillä me nukuimme samalla tilalla, söimme samasta\nkattilasta ja olimme kuin läheiset veljet seuduilla, joilla muut\nkadottivat kaiken ihmishahmonsa ja kuolivat kirous huulillaan. Olipa\nhän kuinka väsynyt tahansa, oli hän aina valmis nousemaan ja korjaamaan\nsatulavyötä tai helpottamaan liian kireää hihnaa. Useinkin ympärillämme\ntapahtuvat kauhunäytelmät saivat hänen silmänsä vettymään. Kallioiden\nyli kiivettäessä, jolloin eläinparkojen piti nousta takajaloilleen ja\nojentaa etujalkansa eteenpäin, niinkuin kissat tekevät kynsiessään\nseinää, oli koko tie täynnä alas luisuneiden hevosten ruumiita. Ja\ntuossa löyhkäävässä hajussa, aina lempeänä ja säälivänä, auttaen\nvetoeläimiä vaikeimmissa kohdin, viipyi hän viimeiseen hetkeen saakka,\nkunnes koko seurue oli päässyt turvalliseen paikkaan. Ja kun joku\neläinparka tarttui liejuun, pysäytti hän koko kulkueen, kunnes se oli\nsaatu ylös. Sellaisina hetkinä häntä ei ollut hyvä häiritä. Perille\ntultuamme tahtoi eräs henkilö, joka oli jo tuhonnut viisikymmentä\nhevosta, ostaa hevosemme. Olimme siihen aikaan aivan pennittömät. Ja\nhän tarjosi meille viittätuhatta dollaria. Katsahdimme henkilöön,\njoka teki meille sellaisen tarjouksen, ja Oregonin itäosista\ntuotuihin hevosiimme, ja olimme jo vähällä suostua; mutta muistaen\nvuorenhuippujen myrkylliset ruohot ja kallioiden yli kiipeämisen ei\nmies, josta oli tullut veljeni, lausunut sanaakaan, vaan jakoi hevoset\nkahteen ryhmään -- toiseen omansa, toiseen minun -- ja katsahti minuun.\nYmmärsimme toisemme. Minä ajoin hevoseni toiselle taholle, hän\ntoiselle. Tarttuen pyssyihimme ammuimme ne ensimmäisestä viimeiseen,\ntuon ihmisen, joka oli tuhonnut puolen sataa hevosta, kiroillessa meitä\ntäyttä kurkkua. Ja se mies, josta oli tullut veljeni Kuolleen Hevosen\ntaipaleella...\"\n\n\"Oli John Randolph\", täydensi Fortune halveksuvasti.\n\nUry nyökäytti päätään ja sanoi: \"Olen iloinen, että käsitätte minua.\"\n\n\"Olen valmis\", vastasi Fortune, ja hänen kasvoilleen tuli entisen\nväsyneen huolestumisen ilme. \"Mutta joutukaa vain.\"\n\nUry nousi.\n\n\"Olen koko ikäni uskonut Jumalaan. Uskon, että hän on oikeamielinen.\nUskon, että hän katsellessaan meitä valitsee meistä jotkut\ntarkoituksiaan täyttämään. Ja uskon hänen haluavan, että minun käteni\npanee täytäntöön hänen tahtonsa. Uskon sen niin syvästi, että suostun\ntaistelemaan kanssanne aivan samanlaisissa olosuhteissa, jotta hänen\ntuomionsa täyttyisi.\"\n\nFortunen sydän alkoi valtavasti sykähdellä hänen kuullessaan nuo sanat.\nHänellä oli hyvin hämärä käsitys Uryn Jumalasta, mutta hän uskoi\nonneen, ja se ei ollut hänestä luopunut siitä yöstä alkaen, jolloin hän\npakeni lumikenttää myöten merelle päin.\n\n\"Mutta meillähän on vain yksi revolveri\", huomautti hän.\n\n\"Ammumme vuorotellen\", lausui Ury tarkastaen asetta huolellisesti.\n\n\"Kortit ratkaiskoot, kuka alkaa; seitsemän korttia kummallekin.\"\n\nUry nyökkäsi hyväksyvästi. Fortune veti taskustaan korttipakan.\nPelaajan vaistot heräsivät hänessä hänen nähdessään kortit. Tietysti ei\nonni nytkään pettäisi. Ja haaveksien palaavasta päivästä hän otti\nkorttinsa ja vavahti ilosta huomatessaan, että hänen oli jaettava\nkortit.\n\nHän sotki ja jakoi; pata oli valttina. Kun he katsoivat kortteja, ei\nUrylla ollut ainoatakaan valttia, mutta Fortunella sitävastoin ässä ja\nkymppi. Vapaus tuntui hänestä aivan läheiseltä. He pysähtyivät\nviidenkymmenen askelen päähän toisistaan.\n\n\"Jos on Jumalan tahto, että surmaatte minut, ovat koirat kaikkine\nvaljaineen teidän. Taskustani löydätte valmiin kauppakirjan\", selitti\nUry asettaen leveän rintansa häntä kohti suunnatun revolverin\nmaalitauluksi. Koettaen irroittaa ajatuksensa auringonsäteissä\nkimaltelevasta valtameren ulapasta tähtäsi Fortune huolellisesti. Kaksi\nkertaa hän laski revolverin, sillä kevättuuli huojutteli yhä\nmännynlatvoja. Vihdoin hän asettui toisen polvensa varaan ja puristaen\nlujasti molemmin käsin revolveria ampui laukauksen. Ury horjahti,\nlevitti kätensä ja tehtyään mielettömän kokeen astua eteenpäin kaatui\nlumeen. Fortune älysi, ettei ollut osannut suoraan rintaan, koska hänen\nvastustajansa oli horjahtanut.\n\nKun Ury kooten viimeiset voimansa itseään hallitakseen ojensi kätensä\nottaakseen revolverin, vilahti Fortunen mieleen ajatus ampua vielä\nkerta. Mutta hän luopui siitä heti. Onni oli suosinut häntä koko ajan.\nHän tunsi, että jos hän nyt tekee rikoksen, saa hän sen jäljestäpäin\nmaksaa. Ei, hän toimii loppuun asti rehellisesti. Ja sitäpaitsi oli Ury\nniin pahoin haavoittunut, että hän tuskin jaksoi pidellä kädessään\nraskasta Colt-revolveria.\n\n\"Missä on nyt Jumalanne?\" kysyi Fortune la Perle pilkallisesti antaen\nhaavoittuneelle aseen.\n\n\"Hän ei ole puhunut vielä\", vastasi Ury. \"Valmistautukaa hänen\npäätöksensä varalta.\"\n\nFortune katsahti häneen asettuen sentään syrjittään suodakseen\nmahdollisimman pienen tähtäysalan. Ury, horjuen kuin juopunut, odotti\nkuitenkin, kunnes vastustaja olisi asettunut rauhalliseen asentoon.\nRevolveri oli hyvin raskas, ja hän epäili itse niinkuin Fortunekin,\nvoisiko hän kannattaa asetta. Mutta hän kohotti sen ja kohotettuaan\nkätensä päänsä yli laski revolverin hitaasti alas. Samalla hetkellä\nkuin hän näki Fortunen vasemman kyljen tähtäimen tasalla, hän laukaisi.\nFortune kaatui nurinniskoin.\n\nIloisen San Franciscon kuva himmeni ja kalpeni, ja kirkkaiden säteiden\nvalaisema lumi kävi yhä tummemmaksi. Fortune kirosi viimeisen kerran\npetollista kohtaloansa.\n\n\n\n\n\"ÄPÄRÄ\"\n\n\n\"Äpärä\" oli oikea paholainen. Se tunnettiin kautta koko Pohjolan. Monet\nnimittivät sitä \"Lemmon sikiöksi\", mutta sen isäntä, Musta Leclair, oli\nkeksinyt sille häpeällisen pilkkanimen \"Äpärä\". Paholainenhan se oli\nMusta Leclairkin, ja he yhdessä muodostivat parin. On sananlasku, että\nkun kaksi pirua kohtaa toisensa, on siitä tuloksena pieni helvetti.\nSitä saattoi odottaakin, niin pian kuin \"Äpärä\" joutui Mustan Leclairin\nholhottavaksi. Kun he ensi kerran kohtasivat toisensa, oli \"Äpärä\"\nvielä penikka, laiha, nälkäinen, ilkeäsilmäinen; sen tervehdyksenä\nolivat: yritys purra, murina ja äkäiset katseet. Leclairin tapana taas\noli kohottaa suden tavoin ylähuultaan, jolloin valkeat, julmat hampaat\npaljastuivat. Aivan siten hän irvisti välähyttäen silmiään viekkaasti\nja tavoittaen kädellään \"Äpärää\" ja veti sen luokseen vinkuvasta\npenikkaparvesta. Epäilemättä he olivat selvillä toisistaan, sillä\n\"Äpärän\" pikku hampaat painuivat heti Leclairin käteen ja Leclair\npuristi kylmäverisesti peukalonsa ja etusormensa pennun kurkkuun, ollen\nvähällä tukehduttaa sen.\n\n\"Sacre dame!\" kirosi ranskalainen hiljaa pyyhkien verta haavoittuneesta\nkädestään ja katsellen maahan, missä penikka haukkoi henkeään\nkieritellen lumessa.\n\nLeclair kääntyi John Hamliniin, joka oli Sixty Milen kauppa-aseman\njohtaja, ja sanoi: \"Siinä on sisua! Mitä tahdotte siitä, monsieur? Häh?\nMitä tahdotte? Minä ostan sen. Ostan paikalla!\"\n\nJuuri siksi, että tunsi penikkaa kohtaan sammumatonta vihaa, Leclair\nosti sen ja antoi sille häpeällisen nimen. Viisi vuotta he samoilivat\nyhdessä Pohjolaa, St. Michaelin ja Yukonin suun seuduilta Pellyn\nlähteille, vieläpä Peace-joelle, Athabascaan ja Isolle Orjajärvelle\nsaakka. Ja he tulivat niin kuuluisiksi taipumattomasta ilkeydestään,\nettä sellainen maine ei ole koskaan tullut koiran ja ihmisen osaksi.\n\n\"Äpärä\" ei tuntenut isäänsä -- siitä sen nimi -- mutta John Hamlin\ntiesi, että sen isä oli ollut iso harmaa susi. Emä taas, jonka penikka\nhämärästi muisti, oli muriseva, pureksiva, likainen narttu,\nvankkaotsainen, leveärintainen, ilkeäsilmäinen, sitkeähenkinen kuin\nkissa, ja sillä oli ihmeelliset varastelun ja kaikenlaisen pahanteon\nlahjat. Uskoa sitä, luottaa siihen ei ollut ajateltavissakaan. Varma\nsaattoi olla vain sen kavaluudesta; sen rakkausseikkailut metsässä\nolivat epäämättömänä todistuksena sen kurittomuudesta. Paljon pahaa\nja paljon voimaa oli \"Äpärän\" vanhemmissa, ja kaiken sen peri penikka,\nliha heidän lihastaan ja luu heidän luustaan. Ja sitten ilmaantui Musta\nLeclair, otti armottomaan hoitoonsa penikan, joka juuri oli saanut\nelämän, ja muokkasi, masensi ja kiusasi sitä, kunnes se oli muuttunut\nkookkaaksi, vihaiseksi pedoksi, joka osasi juonitella ja aivan puhisi\nvihasta, -- pedoksi, joka synkkänä ja kavalana muistutti paholaista.\nKelpo isännän luona olisi \"Äpärästä\" kasvanut tavallinen työhön pystyvä\nvetokoira. Mutta sitä kohtasi kova onni. Leclair vain kehitti sen\nluontaisia pahoja vaistoja. \"Äpärän\" ja Leclairin tarina on kertomus\nsodasta, viisivuotisesta, ankarasta ja säälimättömästä sodasta, jota\nheidän ensimmäinen kohtaamisensa jo saattoi odottamaan. Alusta alkaen\noli syy Leclairin, sillä hän vihasi tietoisesti ja ymmärryksellä, kun\ntaas tuo pitkäkoipinen, kömpelö penikka vihasi sokeasti, vaistomaisesti\nja umpimähkään. Alussa ei kohtelussa ollut tuota äärimmäistä, pirullista\njulmuutta -- se tuli käytäntöön vasta myöhemmin -- ainoastaan lyönnit\nja petomainen raakuus. Sellaisen kohtelun seurauksia oli \"Äpärän\"\nrevitty toinen korva. Vahingoittuneet lihakset eivät koskaan kasvaneet\nentiselleen, vaan korva riippui senjälkeen kuin riepu muistuttaen\nkoiralle sen rääkkääjää. Eikä se muutenkaan unohtanut... Kun se vielä\noli keskenkasvuinen, kapinoi se typerästi ja aina onnistumatta; mutta\nse kumminkin yhä pureskeli, koska se kuului sen luontoon. Vaikka se\nvinkui tuskasta piiskan- tai nuijaniskujen sadellessa, se kumminkin\nlopulta päätyi murinaan, joka ilmaisi uhkaa, kostonhalua ja koko sen\nsielussa piilevää katkeruutta, ja sai siitä joka kerta palkakseen\nlisätyn määrän potkuja ja lyöntejä. Mutta se oli elinvoimainen niinkuin\näitinsäkin. Hengiltä ei sitä saanut millään. Se viihtyi kurjuudessaan,\nvahvistui nälissään ja kehitti tuossa kauheassa olemassaolon\ntaistelussa itselleen erinomaisen ymmärryksen. Siinä yhtyi äidin\nkavaluus ja viha isän villiin rohkeuteen.\n\nKenties isältään se oli perinyt senkin tavan, ettei se koskaan\nvalittanut. Se lakkasi vinkumasta sitä mukaa kuin sen jalat varttuivat;\nse kasvoi synkäksi ja vaiteliaaksi, nopeaksi ja äkilliseksi\nhyökkäyksissään. Solvauksiin se vastasi murinalla, lyönteihin\npuraisulla, ja välillä se irvisteli kuvaamattoman vihaisesti. Mutta\nmilloinkaan, minkäänlaisilla kidutuksilla ei Leclair enää saanut sitä\nulvomaan tuskasta tai pelosta. Sellainen itsepäisyys vain yllytti\nLeclairin kiukkua ja saattoi hänet turvautumaan häijyimpään\njulmuuteensa.\n\nKun Leclair antoi joka koiralle kalan kullekin, mutta \"Äpärälle\" vain\npuolet, ryösti se toisilta koirilta niiden ruoan. Se anasti\nruokatavaroita varastopaikoista ja teki itsensä syypääksi\ntuhansiin varkaankepposiin, kunnes siitä tuli kaikkien koirien ja\nkoiranomistajaan kauhu. Kun Leclair löi \"Äpärää\" ja silitteli Babettea,\njoka veti puolta huonommin, kaatoi \"Äpärä\" sen lumeen ja raateli niin\nsen takajalan, että Leclairin täytyi lopettaa eläinparka. Verisissä\notteluissa toisten vetokoirain kanssa \"Äpärä\" voitti aina ja pakotti\ntoiset kuuliaisuuteen asettuen niiden lainlaatijaksi kaikissa elämän\nkohdissa ja valvoen tarkkaan, että sen säätämiä lakeja noudatettiin.\n\nViiteen vuoteen se vain kerran kuuli ystävällisen sanan ja tunsi\nlempeän kädensilityksen, ja siksi se ei tätäkään ymmärtänyt. Se teki\nvillin hyppäyksen ja puraisi. Lempeästi puhutellut ja silittänyt oli\nsitä Sunrisen lähetyssaarnaaja, joka vastatulleena ei tuntenut seudun\ntapoja; mutta senjälkeen ei hän puoleen vuoteen voinut kirjoittaa\nkirjeitä Valtoihin omaisilleen, ja Mc Questionin haavuri oli noudettava\njäitse kahdensadan mailin päästä pelastamaan häntä verenmyrkytykseltä.\n\nSekä ihmiset että koirat katsoivat karsaasti \"Äpärään\", kun se osui\nheidän tielleen leiripaikoissa tai kauppa-asemilla. Ihmiset\ntervehdykseksi kohottivat jalkansa potkuun, koirat pörhistivät\nkarvojaan ja näyttivät hampaitaan. Kerran joku potkaisi sitä jalallaan,\nmutta silloin \"Äpärä\" nopealla sudenotteella sulki leukapielensä kuin\nrautapuristimen kurittajansa pohkeen ympäri ja puri luuhun asti. Mies\nolisi tappanut koiran, jollei Musta Leclair olisi astunut väliin\npahaenteisesti välähdyttäen silmiään ja paljastaen metsästyspuukkonsa.\nTappaako \"Äpärän?\"... Sacre dame! Sen huvin Leclair tahtoi säästää\nitselleen. Joskus tuonnempana hän tekisi sen itse, tai sitten... No,\nken tietää mitä tapahtuu. Joka tapauksessa se asia tulee kerran\nratkaistuksi...\n\nIsännästä ja koirasta oli tullut arvoitus toinen toiselleen.\nJommankumman hengähdyskin oli uhka ja taisteluhaaste toiselle. Viha\nsitoi heidät lähemmin yhteen kuin rakkaus konsanaan olisi voinut.\nLeclair odotti päivää, jolloin hän saa \"Äpärän\" lopulta lannistumaan ja\nse vinkuen ryömii hänen jalkoihinsa. Ja \"Äpärä\"... Leclair tiesi, mitä\nkoiralla oli mielessä ja oli sen usein lukenut tämän katseesta. Niin\nselvästi lukenut, että kun \"Äpärä\" sattui olemaan hänen selkänsä\ntakana, hän tuontuostakin kääntyi katsomaan.\n\nToiset miehet kummastelivat, kun Leclair kieltäytyi ottamasta vastaan\nsuuria summia, joita hänelle tarjottiin koirasta.\n\n\"Joka tapauksessahan te sen kerran otatte hengiltä ja jäätte silloin\nrahoitta ja koiratta\", huomautti hänelle John Hamlin kerran, kun\n\"Äpärä\" Leclairin potkun jälkeen haukkoi ilmaa lumessa eikä kukaan\nvoinut sanoa, olivatko sen kylkiluut vielä eheät, mutta ei myöskään\ntohtinut mennä lähemmäksi katsomaan.\n\n\"Se on minun asiani\", vastasi Leclair kuivasti.\n\nIhmiset olivat ymmällä siitäkin, ettei \"Äpärä\" karannut. He eivät\nvoineet käsittää sitä. Mutta Leclair ymmärsi. Hän oli elänyt kauan\nvapaudessa oman mielensä mukaan ja oppinut tajuamaan tuulen ja myrskyn\nääniä, yön huokauksia, aamuruskon kuisketta ja päivän voimakkaita\nsäveliä. Hän ikäänkuin kuuli ruohon kasvavan, mehun nousevan puihin ja\nsilmikoiden aukeilevan. Hän tajusi elävien olentojen sanatonta puhetta:\nansaan joutuneen kaniinin, synkän korpin, joka viuhtoi ilmaa\nsiivillään, pöllön, joka kömpelösti lensi kuunvalossa, suden, joka\nhiipi harmaana varjona hämärän ja pimeän rajamailla. Hänelle \"Äpärä\"\npuhui täysin ymmärrettävää ja selvää kieltä. Hän käsitti hyvin, miks'ei\n\"Äpärä\" juossut tiehensä, ja se sai hänet tuontuostakin katsahtamaan\nyli olkansa.\n\n\"Äpärä\" oli kamala nähdä, kun se raivostui, ja useamman kerran se oli\nhyökännyt Leclairin kimppuun tavoittaen häntä kurkusta, mutta aina se\noli väristen kaatunut lumeen koirapiiskan varresta saamansa iskun\nhuumaamana. Siitä se oppi odottamaan aikaansa. Kun se oli saavuttanut\nnuoruutensa täyden voiman ja kukoistuksen, tuntui siitä, että sen aika\noli tullut. Sen rinta oli leveä, lihakset voimakkaat, kasvu tavallista\nkookkaampi, ja karvat kaulassa päästä lapaan asti olivat aina pystyssä:\nse oli puhdasverisen suden näköinen. Leclair nukkui peitteisiinsä\nkietoutuneena, kun \"Äpärä\" arveli sopivan ajan tulleen. Se hiipi hiljaa\nlähemmäksi, pää painettuna maahan ja eheä korva koholla, astuen\näänettömästi kuin kissa. Se hengitti hiljaa, hyvin hiljaa ja\nkohottamatta päätään, kunnes se oli aivan isäntänsä vieressä. Siinä se\npysähtyi ja katsahti paljaaseen häränkaulaan, joka oli päivettynyt ja\nkyhmyinen ja jossa tuntui nukkuvan tasainen ja syvä hengitys.\n\nTuo näky sai kuolan valumaan sen suusta: sillä hetkellä se muisti\nviallisen korvansa, lukemattomat lyönnit ja kärsimänsä kamalat\nvääryydet ja hyökkäsi ääntä päästämättä nukkuvan kimppuun.\n\nLeclair heräsi tuntien kipua kurkussaan, johon koira oli iskenyt\nhampaansa, ja aivan kuin peto hän itsekin silmänräpäyksessä ymmärsi ja\ntajusi kaikki. Molemmin käsin hän tarttui \"Apärän\" kurkkuun ja\nkierittelihe peitteittensä alta vapaaksi heittäytyen koko painollaan\nkoiran päälle. Mutta \"Apärän\" tuhannet esivanhemmatkaan eivät turhaan\nolleet riippuneet lukemattomien peurojen ja hirvien kurkussa ja\nkaataneet niitä maahan; näiden esivanhempain viisaus oli periytynyt\nsille. Kun Leclair koko ruumiinsa painolla heittäytyi sen päälle,\nkohotti se takajalkansa ja alkoi kynsiä vastustajansa rintaa ja vatsaa\nrepien ja raastaen nahkaa ja lihaa. Ja kun se tunsi, että sen päällä\nlepäävän ruumis vavahti ja kohoutui, alkoi se nykiä ja raadella miehen\nkurkkua. Sen vetokumppanit ympäröivät heidät muristen, ja läähättävä,\nheikkenevä koira tunsi, että ne odottivat vain tilaisuutta saada repiä\nvihatun kumppaninsa. Mutta niistä ei nyt ollut kysymys, vaan miehestä,\ntuosta miehestä, joka puristi sitä, ja se potki ja kiemurteli niin\nkauan kuin sillä riitti voimia. Mutta Leclair likisti sitä molemmin\nkäsin kurkusta, niin että sen hengitys salpautui, silmät pullistuivat\nulos kuopistaan ja kävivät lasimaisiksi leukaperäin vähitellen\nhellittäessä otettaan, ja mustunut, turvonnut kieli tunkeutui sen\nsuusta.\n\n\"Äh! Kas noin, senkin saatana\", mutisi Leclair, kurkusta pursuavan\nveren tukkiessa hänen suunsa ja kitalakensa, ja heitti tajuttoman\nkoiran luotaan.\n\nSitten Leclair kiroillen karkoitti toiset koirat, jotka aikoivat karata\n\"Äpärän\" kimppuun. Koirat hieman levittivät piiriään, mutta\najattelemattakaan asettua makuulle ne virkkuina istuivat takajaloillaan\nnuoleskellen suupieliään pörhössä karvoin.\n\n\"Äpärä\" tointui pian isäntänsä äänen kuultuaan ja yritti nousta pystyyn\nheikoille, horjuville jaloilleen.\n\n\"Ähä, sinä lemmon sikiö\", syljeskeli Leclair. \"Vielä minä sinut opetan!\nNujerran sinut, pirulaisen!\"\n\nIlma, joka yht'äkkiä tulvahti \"Äpärän\" keuhkoihin, vaikutti siihen kuin\nviini, ja se syöksähti äkkiarvaamatta kohti isäntänsä kasvoja, mutta\nosui harhaan, ja sen hampaat louskahtivat yhteen metallimaisesti.\nMolemmat kierittelivät lumessa Leclairin vimmatusti takoessa\nnyrkillään. Sitten he hellittivät otteensa ja jouduttuaan täten\nvastatusten ahdistivat toisiaan milloin edeten milloin peräytyen.\nLeclair olisi voinut turvautua veitseen. Pyssy oli aivan hänen\njalkojensa luona. Mutta hänessä oli herännyt raivoava peto. Hän tahtoi\ntavoittaa vihollisensa käsin -- tai hampain. \"Äpärä\" yritti hypätä\nsyrjään, mutta Leclair kaatoi sen nyrkiniskulla ja puri hampaansa\nluuhun saakka koiran lapaan.\n\nSe oli alkuaikojen näytelmä alkuaikaisessa ympäristössä, sellainen,\njommoisia saattoi tarjoutua nähtäväksi maailman ollessa vielä nuori ja\nkesytön. Aukio synkässä korvessa, rengas irvisteleviä susikoiria\nympärillä ja keskellä kaksi petoa villissä tappelussa, muristen ja\npurren, vihan vimmassa, läähättäen, puhisten, singoten kirouksia\njännittäen voimansa mielettöminä vihasta ja tappamisen halusta, repien,\ntempoen ja raastaen luonnonvoimien hillittömyydellä.\n\nMutta Leclairin onnistui iskeä nyrkillään \"Äpärää\" korvanjuureen,\njolloin koira kaatui ja menetti hetkeksi tajuntansa. Silloin mies\nhyppäsi molemmin jaloin sen päälle ja alkoi tallata sitä kaikin voimin\naivan kuin survoakseen sen maan sisään. Mutta katkaistuaan sen molemmat\ntakajalat Leclair taukosi hengähtääkseen.\n\n\"Aaa! Aaa!\" kiljui hän kykenemättä puhumaan inhimillisiä sanoja ja\npuiden nyrkkiään, kun kurkusta ei enää lähtenyt ääntä.\n\nMutta \"Äpärä\" ei antautunut. Se virui avuttomana ja voimattomana\nmaassa, mutta sen ylähuuli kohousi heikosti kuin murinaan, jota ei se\nkumminkaan saanut kuuluviin. Leclair potkaisi sitä, ja koiran heikot\nleukaperät pureutuivat hänen jalkaansa, mutta hampaat eivät voineet\ntunkeutua läpi nahan.\n\nSilloin Leclair sieppasi piiskan ja pieksi koiran miltei riekaleiksi\nkiljuen joka lyönnillä:\n\n\"Kyllä minä sinut nyt saan talttumaan! Jumal'avita! Nyt minä sinut\nmasennan!\"\n\nLopulta hän väsyneenä, pyörtymäisillään verenvuodosta horjahti ja\nkaatui uhrinsa viereen; mutta kun susikoirat tulivat lähemmäksi\nnauttiakseen kostostaan, käytti hän tajuntansa viimeistä\nvalonvälähdystä peittääkseen omalla ruumiillaan \"Äpärän\" niiden\nhampailta.\n\nTämä tapahtui Sunrisen tienoilla, ja lähetyssaarnaaja, joka muutamia\ntunteja myöhemmin aukaisi ovensa kolkuttavalle Leclairille, ihmetteli,\nmiksi \"Äpärää\" ei ollut valjakossa. Vähemmän ei häntä ihmetyttänyt, kun\nLeclair kohottaen rekipeitteitä otti \"Äpärän\" syliinsä kompastuen itse\nkynnykseen. Sattui niin, että Mc Questionin haavuri, jolla oli ollut\nasioita lähitienoilla, istui siinä vieraana ja ryhtyi yhdessä\nlähetyssaarnaajan kanssa lääkitsemään Leclairia.\n\n\"Merci, non\", esteli tämä. \"Ensin koira. Kuoleeko? Non. Ei kelpaa.\nSillä minun on se ensin kesytettävä. Siksi ei se saa vielä kuolla.\"\n\nHaavuri väitti omituiseksi sattumaksi, lähetyssaarnaaja Jumalan\nihmetyöksi, että Leclair jäi eloon. Niin heikontunut hän oli, että sai\nkeväällä kuumeen ja kävi uudelleen vuoteeseen. \"Äpärän\" laita oli ollut\nvielä huonommin, mutta sen elinvoima voitti kaikki: takajalkojen luut\nkasvoivat yhteen, ja sisäelimet asettuivat paikoilleen niiden muutamien\nviikkojen kuluessa, jotka se makasi kääreissään lattialla. Kun Leclair\nvihdoin toipuvana, vaikkakin laihana ja heikkona, alkoi lämmitellä\nauringonpaisteessa majan ovella, oli \"Äpärä\" jo taas saavuttanut\nkäskijäasemansa koiralaumassa ja taivuttanut kuuliaisuuteen ei\nainoastaan vetokumppaninsa vaan lähetyssaarnaajankin koirat.\n\nKoiran ainoakaan lihas, ainoakaan karva ei värähtänyt, kun Leclair ensi\nkerran lähetyssaarnaajan tukemana astui ulos majasta ja hitaasti,\näärettömän varovasti istahti kolmijalkaiselle jakkaralle.\n\n\"Bon\", sanoi hän. \"Bon. Miten ihana auringonpaiste!\" Ja hän kurotti\nlaihtuneet kätensä aivan kuin kylpeäkseen lämpimässä ilmassa.\n\nSitten hänen katseensa osui koiraan, ja entinen tuli tuikahti hänen\nsilmistään. Hän kosketti kevyesti lähetyssaarnaajan kättä.\n\n\"Mon père, se on oikea paholainen tuo 'Äpärä'! Haetteko pistoolini,\njotta voin rauhassa lämmitellä auringossa.\"\n\nSen jälkeen hän useampina päivinä istuskeli auringonpaisteessa majan\nedustalla. Hän ei uinahtanut hetkeksikään, ja pistooli oli koko ajan\nhänen polvellaan. Ja \"Äpärä\" tottui joka päivä ensimmäiseksi työkseen\nkatsomaan, oliko ase tavallisella paikallaan. Tultuaan siitä\nvakuutetuksi se hiukan kohotti ylähuultaan merkiksi, että oli\nymmärtänyt, ja Leclair väänsi huulensa yhtäläiseen irvistykseen. Kerran\nlähetyssaarnaaja huomasi tuon merkkikielen.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti hän. \"Olen valmis uskomaan, että tuo peto\nymmärtää...\"\n\nLeclair naurahti hiljaa: \"Kuulkaahan, mon père, se ymmärtää varmasti\nmitä nyt sanon.\"\n\nAivan kuin puhutun vahvikkeeksi \"Äpärä\" tuskin huomattavasti liikautti\ntervettä korvaansa tarkaten ääniä.\n\n\"Minä sanon: tapan!\"\n\n\"Äpärä\" päästi kumeaa murinan; sen kaulakarvat pörhistyivät ja kaikki\nlihakset jännittyivät odotuksesta.\n\n\"Nyt kohotan aseen, kas näin.\"\n\nSanoja seurasi teko, ja hän suuntasi pistoolinsa \"Äpärää\" kohti.\n\nKoira oli yhdeltä hyppäyksellä livahtanut näkyvistä majannurkkauksen\ntaa.\n\n\"Hyvä Jumala!\" hoki lähetyssaarnaaja hokemistaan.\n\nLeclair hymyili ylpeästi.\n\n\"Mutta miks'ei se karkaa luotanne?\"\n\nRanskalainen kohautti olkapäitään, jolla liikkeellä hänen maanmiehensä\nilmaisevat mitä tahansa, alkaen täydellisestä tietämättömyydestä\nkaikenpuoliseen ymmärtämiseen asti.\n\n\"Ja miksi te ette tapa sitä?\"\n\nTaas olkapäiden kohautus.\n\n\"Mon père\", vastasi Leclair lyhyen äänettömyyden jälkeen, \"se hetki ei\nole vielä tullut. Ilmetty paholainen tuo koira on. Ja kerran minä sen\nvielä runnon pieniksi paloiksi... Äh! Kerran vielä teen sen... Bon!\"\n\nKoitti päivä, jolloin Leclair kokosi koiransa ja läksi veneellä Forty\nMilen tienoille ja siitä Porcupinen asemalle, missä hän rupesi\nkultayhtiön palvelukseen ja vietti tiedusteluretkillä suurimman osan\nvuotta. Sitten hän souti ja sauvoi itsensä Koyokukia ylös autioksi\njääneeseen Artic Cityyn asti ja palasi ajelehtien leiriltä leirille\nalas Yukonjokea. Näinä pitkinä kuukausina \"Äpärä\" sai perusteellisen\nkurituksen. Se sai kestää monet kidutukset, nälän, janon, tulen ja --\npahimman kaikista -- musiikin kidutuksen.\n\nKuten kaikki heimolaisensa vihasi sekin musiikkia. Se aiheutti sille\näärimmäistä tuskaa, repi siitä hermon hermolta ja hajoitti\nsen olemuksen kaikki säikeet. Musiikkia kuullessaan se ulvoi\npitkäveteisesti kuten sudet ulvovat katsellessaan tähtiä pakkasyönä. Se\nei voinut olla ulvomatta. Se oli sen ainoa heikkous taistelussa ihmistä\nvastaan, ja se häpesi sitä. Leclair puolestaan rakasti intohimoisesti\nmusiikkia, aivan yhtä paljon kuin väkeviä juomiakin. Ja kun hän tunsi\ntarvetta keventää sydäntään, turvautui hän jompaankumpaan näistä\nkeinoista, useimmiten molempiin. Kun hänen humaltuneissa aivoissaan\nkajahtivat laulamattomat laulut ja hänen luonteensa pirullinen puoli\nhavahtui, kevensi hän mieltään kiusaamalla \"Äpärää\".\n\n\"Ryhdymme hiukan harjoittamaan musiikkia\", puheli hän. \"Häh, mitä\narvelet siitä, 'Äpärä'?\"\n\nHänellä oli vain vanha, kulunut hanuri, jota hän säilytti kuin aarretta\nja paikkaili kärsivällisesti. Parempaa ei mistään saanut ostaa\nrahallakaan, ja siitä hän loihti kummallisia, haaveellisia säveliä,\njoita kukaan ei ollut koskaan kuullut. Silloin \"Äpärä\" purren hampaansa\nyhteen peräytyi äänettömästi, tuuma tuumalta huoneen kaukaisimpaan\nsoppeen. Mutta lakkaamatta soittaen, paksu keppi kainalossa Leclair\nseurasi sitä askel askeleelta, kunnes se ei enää voinut peräytyä\nkauemmaksi.\n\nAlussa \"Äpärä\" lyyhistyi kokoon aivan seinäviereen; mutta musiikin yhä\nlähestyessä sen oli pakko nousta takajaloilleen, selkä kuin\nhirsiseinään kiinnikasvaneena, etukäpälillään hosuen ikäänkuin\ntyöntääkseen ääniä loitommalle itsestään. Leukojaan se ei vielä\naukaissut, mutta sen ruumista karsivat vavahdukset, kummalliset\nnykäykset ja puistatukset, ja lopuksi se vapisi koko ruumiiltaan ja\nkiemurteli mykän tuskan valtaamana. Mutta kun se ei enää voinut hallita\nitseään, avautuivat sen leukaperät suonenvetoisesti ja sen kurkusta\npuristui ääniä, niin matalia, ettei niitä ihmiskorva voinut tajuta.\nSitten se levittäen sieraimensa, pullistaen ulos silmänsä, pörhistäen\njok'ainoan karvan voimattomasta vihasta päästi kuuluviin pitkäveteisen\nsudenulvonnan. Alussa ääni aaltomaisesti nousi muuttuen läpitunkevaksi\nparkaisuksi, sitten se vähitellen vaipui katkeraksi valitukseksi;\nsitten se uudelleen kohosi, ja niin oktaavi oktaavilta: särkyneen\nsydämen tuskanhuuto ja sen jäljestä loppumaton murhe ja epätoivo,\nheiketen, kuollen, viimein katketen kokonaan.\n\nKoira kärsi kaikki helvetin tuskat. Ja pirullisella terävyydellä\nLeclair ikäänkuin arvasi koiran jokaisen hermon kätköt, tunnusteli\nsydämen kaikki kielet saadakseen niistä ilmi viimeiseen tippaan asti\nkaiken murheen ja pakottaakseen sen purkautumaan pitkäveteisenä\nulvontana, vapisevina ja nyyhkyttävinä sävelinä. Se oli hirveätä,\nkammottavaa kidutusta, ja sen jälkeen \"Äpärä\" oli päiväkaudet\nhermostunut säpsähtäen jokaista ääntä, säikkyen omaa varjoaankin, mutta\nyhtä äkäisesti kurittaen kumppaneitansa. Herpaantumisen oireita ei\nsiinä voinut huomata. Päinvastoin se muuttui vaiteliaammaksi ja\nsynkemmäksi, odotteli toivomaansa tilaisuutta niin kärsimättömästi,\nettä se alkoi kummastuttaa ja painostaa itse Leclairiakin. Koira makasi\ntuntikaudet liikkumattomana tulen ääressä luomatta silmiään Leclairista\nja ilmaisten tuolla katseellaan kaiken vihansa katkeruuden.\n\nSilloin mies usein tunsi törmänneensä elämän ytimeen -- tuohon\nkukistumattomaan voimaan, joka salaman tavoin sinkauttaa kotkan alas\ntaivaanlaelta, joka ohjaa suuret harmaat hanhet milloin pohjolaan,\nmilloin etelän maille, joka ajaa kutevan lohen tuhansien mailien taa\nYukon-joen pyörteiden halki. Sellaisina hetkinä hänkin tunsi puolestaan\ntarvetta ilmaista lannistumatonta luontoaan valmistamalla itselleen\nhuimat pidot väkijuomien, villin musiikin ja \"Äpärän\" avulla, jolla\ntavoin hän tahtoi näyttää voimansa koko maailman kasvojen edessä ja\nheittää taisteluhaasteen koko olevaisuudelle, menneisyydelle ja\ntulevaisuudelle.\n\n\"Tämä se jotakin on\", päätteli hän, kiskoessaan hanurista säveliä,\njotka koskettivat \"Äpärän\" sielun salaisia kieliä saaden kuuluviin\npitkäveteisen, kiukkuisen ulvonnan. \"Minä liikutan vain kättäni näin ja\nnäin... Hupaista! Saakurin hupaista! Papit laulavat, akat rukoilevat,\nmiehet kiroilevat, linnut piipittävät, 'Äpärä' ulvoo, ja kaikki se on\nyhtä ja samaa. Haha!\"\n\nIsä Gauthier, kunnianarvoisa sielunpaimen, alkoi kerran neuvoa häntä\npeloitellen monien sielunsa kadottaneiden esimerkillä. Mutta sitä hän\nei tehnyt toistamiseen.\n\n\"Kenties on niin, mon père\", kuului vastaus, \"mutta helvetinkin minä\nläpäisen ryskeellä ja pauhulla kuten hukanputki palavan rovion... Vai\nmitä, mon père!\"\n\nMutta kun kaikella maailmassa on loppunsa, niin hyvällä kuin\npahallakin, tuli Mustasta Leclairistakin loppu. Kesällä matalanveden\naikana hän ruuhessaan, seipäällä avittaen, meloi Mc Dougallista\nSunriseen. Lähti Mc Dougallista Timothy Brownin keralla ja saapui\nSunriseen yksinään. Sitten tuli tunnetuksi, että he ennen lähtöään\nolivat riitaantuneet. \"Lizzie\", kymmentonninen vanha rataslaivarähjä,\njoka oli lähtenyt vuorokautta myöhemmin kuin Leclair, saapui perille\nkolme päivää ennen häntä. Ja kun Leclair vihdoin ilmestyi, oli hän\nsaanut olkapäänsä puhki kuulasta ja alkoi kertoa jotakin väijytyksestä\nja murhamiehistä.\n\nSunrisessa oli sillävälin keksitty kultasuoni ja tapahtunut suuria\nmuutoksia. Seudulle tulvi sadoittain kullanetsijöitä, paloviinaa ja\npuolitusinaa huijareita; ja lähetyssaarnaaja näki vuosikausien\nuurastuksensa intiaaniparkojen auttamiseksi rauenneen tyhjiin. Kun\nintiaaninaiset rupesivat keittämään papuja ja pitämään vireillä tulta\nnaimattomille kullanetsijöille ja miehet vaihtamaan lämpimiä\nturkiksiaan mustiin pulloihin ja rikkinäisiin kelloihin, kävi pappi\nvuoteeseen, sanoi muutaman kerran: \"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\"\nja lähti toiseen maailmaan karkeatekoisessa pitkulaisessa arkussa.\nSenjälkeen huijarit siirsivät ruletin ja pelipöydät lähetystalolle,\nmistä rahojen helinä ja lasien kilinä alkoi kuulua päivät ja yöt\nläpeensä. Timothy Brown oli ollut suosittu mies tässä Pohjolan\nseikkailijain piirissä. Yksi vika vain oli hänellä ollut: kiivas luonto\nja osuva nyrkki; mutta nuo pikkuseikat korjasi hänen hyvä sydämensä ja\nanteeksiantavaisuutensa. Leclairin vikoja taas ei hyvittänyt mikään\nvastapaino. Hän oli \"musta\", siitä olivat todistuksena hänen monet\ntekonsa, joita ei kukaan unohtanut, mistä syystä häntä vihattiinkin\nyhtä paljon kuin Brownia rakastettiin. Siksipä miehet, jotka sattuivat\nolemaan Sunrisessa, sitoivat hänen olkapäähänsä puhdistavan kääreen ja\nveivät hänet Lynch-oikeuden eteen.\n\nAsia oli vallan selvä. Hän oli riitaantunut Timothy Brownin kanssa Mc\nDougallissa. Timothy Brownin keralla hän oli sieltä lähtenyt, mutta\nsaapunut Sunriseen ilman häntä. Katsoen hänen entisiin tepposiinsa\ntulivat kaikki samaan johtopäätökseen, että hän oli tappanut Timothy\nBrownin. Leclair puolestaan myöntäen kaikki edellämainitut tosiseikat\nkielsi johtopäätöksen oikeuden, antaen toisen selityksen. Kaksikymmentä\nmailia Sunrisesta olivat hän ja Timothy Brown sauvoneet venettään\nkallionkuvetta pitkin. Rannalta kajahti kaksi pyssynlaukausta. Timothy\nBrown putosi veneestä jättäen punaisia läikkiä vedenpinnalle. Sitten\nhäntä ei enää näkynyt. Mutta Leclair itse kaatui veneen pohjalle\nolkapää puhkaistuna. Hän makasi hiljaa katsellen rannalle. Jonkun ajan\nkuluttua kaksi intiaania pisti päänsä näkyviin pensaikosta. He tulivat\nveden rajaan laahaten perässään koivunkuoresta tehtyä ruuhta. Tuskin he\nolivat saaneet sen vesille, kun Leclair laukaisi pyssynsä. Hän osasi\ntoiseen heistä, joka kierehti veteen samoin kuin Timothy Brown. Toinen\njäi veneen pohjalle, ja sitten niin ruuhi kuin venekin kulkivat\nvaltoiminaan virran mukana. Virta vei heidät saaren luo, missä joki\nhaaraantuu; ruuhi kulki saaren toista rantaa, vene toista. Ruuhta hän\nei sen koommin nähnyt, vaan souti itse Sunriseen. Mutta päättäen siitä,\nkuinka intiaani oli hypähtänyt ruuhessa, hän arveli haavoittaneensa\nhäntä.\n\nSelitystä pidettiin epätyydyttävänä. Hänelle annettiin kymmentuntinen\nodotusaika, jolla välin \"Lizzie\" lähti tiedustelemaan asiaa. Kymmenen\ntunnin kuluttua se tulla porhalsi takaisin Sunriseen. Tiedustelut\nolivat olleet turhia. Mitään Leclairin puheille myönteisiä seikkoja ei\nollut havaittu. Hänen käskettiin tehdä testamenttinsa, sillä Sunrisessa\noli Leclairin nimissä valtaus, arvoltaan viisikymmentätuhatta dollaria.\nJa nuo ihmiset eivät ainoastaan laatineet lakeja, vaan noudattivatkin\nniitä.\n\nLeclair kohautti olkapäitään.\n\n\"Pyydän vain yhtä\", lausui hän, \"pientä... kuinka te sitä\nsanottekaan?... pientä suosionosoitusta. Viisikymmentätuhatta\ndollariani lahjoitan kirkolle ja koirahylkyni 'Äpärän', paholaiselle.\"\n\n\"Mikä on siis pyyntöni?\"\n\n\"Että ensin hirtätte koirani ja sitten minut. Sopiiko? Mitä sanotte?\"\n\nKävihän se laatuun; sovittiin siis, että \"Lemmon sikiö\" kulkisi\nisäntänsä edellä viimeiselle pysähdyspaikalle, ja oikeuden istuin\nsiirrettiin joen rannalle, missä kasvoi yksinäinen mahtava honka.\nJärvi-Charley teki silmukan nuoraan, heitti sen Leclairin pään yli ja\nkiinnitti asianmukaisesti kaulaan. Kädet sidottiin selän taa ja Leclair\nautettiin seisomaan tyhjälle korppulaatikolle. Sitten köyden vapaa pää\nheitettiin oksan yli, vedettiin kireämmälle ja kiinnitettiin lujasti.\nTarvitsi enää vain työntää korppulaatikko alta pois, niin Leclair olisi\nriippunut ilmassa.\n\n\"No, nyt koira!\" sanoi Webster Shaw, joka väliaikoina toimi\nkaivosinsinöörinä. \"Järvi-Charley, sinun asiasi on panna sille naru\nkaulaan.\"\n\nLeclair virnisteli. Järvi-Charley pani uuden mällin suuhunsa, teki\ntoisen silmukan ja alkoi kiirehtimättä vanutella nuoraa kädessään.\nKerran tai kahdesti hän keskeytti työnsä ajaakseen kasvoiltaan liian\ntunkeileviksi käyneitä sääskiä. Kaikki huitoivat pois sääskiä paitsi\nLeclair, jonka pään ympärille niitä oli kerääntynyt kokonainen pilvi.\nYksinpä \"Äpäräkin\" loikoessaan pitkänään maassa karkoitti\netukäpälillään noita kiusanhenkiä silmistään ja suupielistään.\n\nMutta Charleyn odottaessa, että koira kohottaisi päätään, kuului\nhiljaisen ilman halki heikko ääni ja näyttäytyi ihminen, joka käsiään\nheiluttaen juoksi heitä kohden Sunrisesta päin. Se oli kauppa-asiamies.\n\n\"Minulla on teille asiaa, pojat!\" lausui hän hengästyneenä saavuttuaan\nheidän luokseen. -- \"Äsken juuri tulivat pikku Sandy ja Bernadotte\",\nselitti hän saatuaan henkäistyksi. \"Laskivat alempana rantaan tultuaan\noikoteitä tänne. Muassaan toivat Majavan. Olivat löytäneet hänet\nruuhesta saaren takaa, hänessä on kaksi kuulaa. Toinen intiaani oli\nollut Klok-Kut, joka puukotti akkaansa ja pakeni.\"\n\n\"Kas niin. Enkö sitä sanonut?\" huusi Leclair riemuiten. \"Juuri hän!\nMinä tiedän. Puhuin totta.\"\n\n\"Pitää opettaa noita kirotuita siwasheja\", sanoi Webster Shaw. \"Ne ovat\nlihonneet ja käyneet hävyttömiksi; pois niiltä on saatava kapinahalu.\nLähtekää, pojat, otamme ja hirtämme Majavan toisille varoitukseksi.\nSiinä ohjelmamme! Mennään kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa\npuolustuksekseen.\"\n\n\"Hei, m'sieur\", huusi Leclair, kun joukko hämärissä alkoi liikkua\nSunrisea kohti. \"Tekeehän minunkin mieleni katsomaan näytelmää!\"\n\n\"Ole huoletta, päästämme sinut irti palattuamme\", huusi Webster Shaw\nolkansa yli. \"Sill'aikaa ajattele pahoja tekojasi ja Salliman teitä. Se\non sinulle hyödyksi, ja saat olla siitä kiitollinen.\"\n\nNiinkuin kaikki uhkaaviin tilanteisiin tottuneet ovat terveitä\nhermoiltaan ja kärsivällisiä, niin osasi Leclairkin odottaa, toisin\nsanoen hän mukautui asemaansa. Ruumiillista rauhaa hän ei voinut\ntuntea, sillä kireälle tiukattu köysi pakotti hänet seisomaan aivan\nsuorana. Jalkalihaksien vähänkin herpaantuessa likistyi teräväreunainen\nnuora hänen kaulaansa. Ruumiin jännitys aikaansai ankaria kipuja\nhaavoittuneessa olassa. Alahuulensa hän työnsi eteenpäin ja suuntasi\nhengityksensä ylöspäin kasvojaan kohti varjellakseen silmiään\nsääskiltä. Mutta sittenkin oli hänen asemassaan hyviä puolia. Henkensä\npelastuksen vuoksihan jo saattoi jotain kärsiä; sääli vain, ettei\npäässyt näkemään Majavan hirttämistä.\n\nNäissä ajatuksissa hän askarteli, kunnes hänen katseensa sattumalta\nosui \"Äpärään\", joka makasi pitkänään maassa, pää käpälien välissä.\nSilloin Leclairin mietteet haihtuivat. Hän alkoi pitää tarkoin silmällä\nkoiraa koettaen arvailla, nukkuiko se vai oliko valveilla. \"Äpärän\"\nkupeet nousivat ja laskivat tasaisesti, mutta Leclairista tuntui, kuin\nsen hengitys olisi käynyt hiukkasen nopeammaksi; hän tunsi nyt sen\nodotuksen ja jännityksen, mikä täytti koiran olemuksen ja oli\ntäydellisen unen vastakohtana. Hän olisi ollut valmis antamaan koko\nlöytönsä Sunrisessa varmuudesta, että koira nukkui, ja kerran, kun joku\nhänen jäsenensä naksahti, hän katsahti hätäisesti ja levottomasti\n\"Äpärään\" nähdäkseen liikahtiko se. Sillä kertaa se ei vielä liikkunut,\nmutta hetken päästä se nousi hitaasti ja laiskasti, venytellen ja\nkatsahtaen tarkkaavasti ympärilleen.\n\n\"Sacre dame!\" kirosi Leclair puoliääneen.\n\nPäästyään varmuuteen siitä, ettei ketään ollut näkemässä, \"Äpärä\"\nistuutui vääntäen ylähuulensa hymyyn, katseli Leclairia ja nuoleskeli\nsuupieliään.\n\n\"Näkyy olevan loppuni käsissä!\" sanoi Leclair ja purskahti raikuvaan\nivanauruun.\n\n\"Äpärä\" astui lähemmäksi viallinen korva lerpallaan ja terve\nheristettynä pirullisen tarkkaavaiseksi. Pää kujeellisesti kallellaan\nse läheni teeskentelevin, leikittelevin askelin. Se alkoi hiljaa hieroa\nkuvettaan laatikon reunaan ja liikautti sitä kerran, sitten toisen.\nLeclair muutteli jalkojaan pysyäkseen tasapainossa.\n\n\"Äpärä\", lausui hän rauhallisella äänellä, \"minä tapan sinut!\"\n\nSen sanan kuullessaan koira murahti ja tölmäsi lujasti laatikkoa.\nSitten se nousi takajaloilleen ja nojautui voimakkaasti sitä vasten\netukäpälillään. Leclair potkaisi toisella jalallaan, mutta nuora viilsi\nhänen kaulaansa, niin että hän oli vähällä kuristua.\n\n\"Hei siinä! Mars paikoillesi!\" kirkui hän.\n\n\"Äpärä\" peräytyi parikymmentä askelta, joka liikkeessä pirullista\nsulavuutta, jonka Leclair hyvin ymmärsi. Hän muisti, että koira oli\nmonesti särkenyt huuhtoma-avannosta jääkuoren nousemalla takajaloilleen\nja sitten koko painollaan heittäytymällä jäätä vasten; ja muistaessaan\nsen hän käsitti mitä koiralla oli mielessä. \"Äpärä\" kääntyi isäntäänsä\npäin ja pysähtyi paljastaen hampaansa pilkkahymyyn, johon Leclair\nvastasi samalla mitalla. Sitten koira otti vauhtia ja heittäytyi koko\npainollaan laatikkoa vasten.\n\nNeljännestunnin kuluttua Järvi-Charley ja Webster Shaw palatessaan\nnäkivät aavemaisen heilurin kieppuvan hämärissä. Riennettyään kiireesti\npaikalle he huomasivat elottoman ruumiin ja siihen takertuneen\nelollisen olennon, joka tempoi, repi ja raastoi vainajaa.\n\n\"Hei, pois siitä, Lemmon sikiö!\" karjaisi Webster Shaw.\n\nMutta \"Äpärä\" katsahti häneen kiukkuisesti, murisi uhkaavasti eikä\nhellittänyt hampaitaan.\n\nJärvi-Charley otti revolverin, mutta hänen kätensä vapisi ikäänkuin\nvilusta ja hän ampui harhaan.\n\n\"Kas tässä, ota sinä tämä\", sanoi hän antaen aseen Webster Shawlle.\n\nWebster Shaw naurahti lyhyesti, tähtäsi kiiluvan silmäparin väliin ja\nlaukaisi. \"Äpärä\" nytkähti, potki hetkisen suonenvetoisesti maata ja\nmuuttui sitten äkkiä liikkumattomaksi. Mutta hampaitaan se ei\nhellittänyt.\n\n\n\n\nKAAREN PÄÄSSÄ\n\n\nKaksi syytä oikeastaan saattoi Montaine Kidin sanomaan hyvästi\n\"ystävilleen\", irroittamaan meksikolaiset kannukset jaloistaan ja\npudistamaan Idahon laitumien tomun iäksi jalkapohjistaan. Seikka on\nsellainen, että mikäli taipumaton, terveesti ajatteleva, ankarien\nsiveyskäsitteiden läpitunkema sivistys alkoi muutella idän avarien\nlaidunmaiden alkuperäisiä oloja, sikäli sivistyneempi kansanaines alkoi\nvieroksua sekä häntä että yleensä hänen elintapojaan noudattavia\nihmisiä. Mutta kun maa erään mahtavan henkisen nousunsa aikana oli\nlaajentanut aluettaan useilla tuhansilla maileilla, oli tuo vanhan\npolven tiedoton kaukonäköisyys varannut siten nuoremmille yhteiskunnan\njäsenille paljon vapaata liikkumisalaa. Tosin kyllä uusi alue oli\nmelkein hedelmätöntä. Mutta sittenkin nuo sadattuhannet neliömetrit\nkylmää pohjoista vyöhykettä tarjosivat vapaan hengitysalan niille,\njotka kotiseuduillaan tunsivat tukahtuvansa. Montaine Kid kuului\nnäihin. Hän suuntasi matkansa merenrannalle kiireellä, jonka syistä\npaikkakunnan viranomaiset luultavasti olisivat voineet tehdä selvää.\nVaraten mukaansa enemmän yritteliäisyyttä kuin varsinaista pääomaa hän\nastui laivaan Pudget-salmessa. Kestettyään meritaudin, nälän ja\nlukuisat muut kiusat ja kieltäymykset hän vihdoin eräänä herttaisen\nkauniina kevätpäivänä nousi maihin Dyeassa. Kalpeasta, nääntyneestä\nulkomuodostaan huolimatta hän tunsi itsensä reippaaksi ja\ntoivehikkaaksi. Mutta koirien, ruoan ja ampumatarpeiden ostosta\naiheutuneet menot ja kahden keskenänsä vihamielisen hallituksen\nkiristykset saattoivat hänet pian huomaamaan, että pohjanperukat olivat\nkaikkea muuta kuin köyhän ihmisen Mekka. Heti uuteen maanääreen\nsaavuttuaan hän alkoi miettiä jotakin helppoa ansaitsemiskeinoa. Rannan\nja ylängön välille oli hajaantunut joku tuhat innokasta retkeläistä.\nHeidän keskuudestaan Montaine Kid siis valitsi toimialansa. Hän hankki\nhirsistä kyhätyn pelihuoneen, missä alkoi yöt ja päivät kestävä innokas\npelaaminen. Ikävä olosuhteiden käänne ajoi hänet äkkiarvaamatta\npakosalle ja hän kätkeytyi näköpiiristä. Sitten hän ryhtyi pitämään\npientä hevosenkenkänaulojen kauppaa. Noudattaen kysynnän ja tarjonnan\nlakia hän myi niitä neljä kappaletta dollarista. Mutta satakunnan\nnaulatynnyrin ilmestyminen markkinoille pudotti niiden myyntihinnan.\nMontaine Kidin täytyi luovuttaa koko varastonsa suurin tappioin.\nSilloin hän asettui Sheep Campille. Siellä hänen onnistui aivan\nlyhyessä ajassa saada paikalliset kuormankantajat järjestymään.\nYhden päivän kuluessa he korottivat maksuaan melkein kymmenen\nprosenttia. Kiitollisina kantajat alkoivat suosia hänen pelihuonettaan\nja rulettiaan, jotka kumminkin kovasti tyhjensivät heidän\nansiovarastojaan. Kun hänen liikeyrityksensä kävivät niin valtaviksi,\nettei niitä enää voitu rauhallisesti sietää, hyökkäsivät hänen\nliikeystävänsä eräänä yönä pelihuoneeseen ja polttivat sen. Kaikki\nrahat he jakoivat keskenään ja ajoivat hänet tyhjin taskuin\npakosalle...\n\nKova onni seurasi häntä myöhemminkin. Hän ryhtyi viskyn\nsalakuljetukseen. Välttääkseen rajavartijoita hän kulki kiertoteitä,\nvarsin epäilyttäviä, tuntemattomia erämaan polkuja. Matkalla\nopasintiaanit karkasivat. Silloin hän eksyi kokonaan tieltä, ja hänen\nensimmäinen varastonsa joutui semmoisenaan ratsupoliisin haltuun. Koko\njoukko muita onnettomuuksia suututti häntä siinä määrin, että hän kävi\naivan häikäilemättömäksi toimissaan. Siten hän Bennetin-järvelle\nsaavuttuaan piti paikkakuntaa muutamien päivien ajan sellaisessa häviön\nja turvattomuuden tilassa, että neuvottelemaan kokoontuneet\nkullanetsijät päättivät pakottaa hänet viipymättä poistumaan heidän\nvaltauksiensa piiristä. Tuntien ehdotonta kunnioitusta sentapaisia\ntoimenpiteitä kohtaan Montaine Kid noudatti annettua kehoitusta\nniin joutuin, että kiireessä ajoi tiehensä aivan ventovieraan\nhenkilön valjakolla. Koska sellainen teko lauhkeamman ilmaston\nkielenkäytön mukaan merkitsee selvää varkautta, niin hän koetti päästä\nBennetin-järven seuduilta kaikenlaisia syrjäteitä myöten. Ensimmäisen\nkerran hän pysähtyi vasta ajettuaan noin sata mailia pohjoista kohti.\n\nSattui niin, että viimeksimainitut asiat olivat tapahtuneet juuri kun\nkevät teki tuloaan. Monet huomattavat Dawsonin asukkaat riensivät\nkäyttämään hyväkseen viimeistä jääkeliä päästäkseen kiireimmiten\netelään. Kohdatessaan kaikki nuo henkilöt matkalla ja sattuessaan\npuheisiin heidän kanssaan hän painoi mieleensä heidän nimensä,\nvarallisuusseikkansa y.m. Hänellä oli erinomainen muisti. Mutta\nsitäpaitsi hänellä oli vilkas mielikuvitus. Rehellisyys ei muuten ollut\nhänen päähyveitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina uutisnälkäinen Dawson huomasi jo kaukaa Kidin lähestyvän\nYukon-joen uomaa myöten ja kiiruhti häntä vastaan. Joka taholta sateli\nhänelle kysymyksiä. Mutta sanomalehtiä ei Montaine Kidillä ollut\nmukanaan. Ei hän myöskään voinut ilmoittaa, joko Durant oli hirtetty.\nHän ei tietänyt, kuka oli tullut voittajaksi maarianpäiväisissä\nkisoissa. Ei hän liioin ollut kuullut siitä, olivatko Yhdysvallat\njulistaneet sodan Espanjaa vastaan. Ei hänellä ollut mitään uutisia\nDreyfusista. Mitä O'Brieniin tuli, niin hän tiesi hänestä yhtä ja\ntoista. No, olivat kai hekin kuulleet jotakin hänestä? Eikö tänne oltu\nsaatu tietoa siitä, että hän oli hukkunut Valkean Hevosen luona? Koko\nseurueesta oli pelastunut ainoastaan Sitka-Charley. Joe Ladwayko? Hän\noli palelluttanut molemmat jalkansa; ne oli leikattu häneltä\nFinger-Fivessä. Mitä tulee Jack Daltoniin, niin hän oli lentänyt ilmaan\n\"Si Lionen\" räjähdyksessä kaikkine tavaroineen.\n\n\"Entä Bitz?\"\n\n\"Bitz hukkui 'Karthagenan' haaksirikossa. Kolmestasadasta hengestä\npelastui 'Seymour Narrawiin' ainoastaan kaksikymmentä.\"\n\n\"Mutta Järvi-Bill?\"\n\n\"Putosi jäihin La-Barge-järvellä johtamansa seurueen näyttelijäin\nkanssa.\"\n\n\"Entä piiripäällikkö Wallis?\"\n\n\"Hän tuhoutui rekineen ja kaikkine väkineen Forty Milen paikkeilla.\"\n\n\"Kenties olisi jotain tietoa Deveroux'stakin?\"\n\n\"Kuka Deveroux se on? Kuriiriko? Intiaanit tappoivat hänet\nMarsh-järvellä.\"\n\nKaikki seuraavatkin uutiset olivat miltei yhtä mullistavia. Dawsonin\nasukkaat saarsivat hänet joka taholta tiheänä ketjuna. Kaikki koettivat\ntunkeutua etumaisiksi saadakseen kuulla viimeiset tiedot ystävistään\ntai yhtiökumppaneistaan, ja saamainsa sanomien hölmistäminä he\nluovuttivat taas paikkansa toisille. Kun Montaine Kid saapui rannalle,\nnousi häntä piirittäväin, lämpöisiin nahkoihin puettujen kullanetsijäin\nluku jo useampiin satoihin. Kasarmia lähestyessään hän oli jo koko\nkulkueen keskipisteenä. Oopperan seinustalla oli hänen ympärilleen\nmuodostunut meluava joukko, jossa jokainen koetti raivata itselleen\npääsyn eteenpäin saadakseen viimeinkin kuulla jotain poissaolevista\nkumppaneistaan. Ei koskaan vielä Klondyke ollut levittänyt kellekään\nchechaquolle, vastatulleelle, syliään niin selkiselälleen. Koko Dawson\nsurisi kuin mehiläispesä. Niin suunnattomasta ihmishenkien hukasta ei\nsiellä vielä kertaakaan oltu kuultu. Jokaista etelään lähtenyttä\nvähänkin tunnettua kullanetsijää oli kohdannut jokin onnettomuus.\nKaikista asunnoista tulvivat ihmiset kadulle. Hurjasti pyörähtelevin\nsilmin riensivät kullanetsijät puroiltaan niin joutuin kuin kerkesivät\nnäkemään tuota niin suunnattomien tuhojen viestintuojaa. Bettlesin\nvaimo, venäläinen mestitsi, syöksyi miehensä kohtalosta kuultuaan\nkotiansa ja sirottaen tuhkaa mustille hiuksilleen harhaili huoneensa\nnurkasta toiseen. Kasarmin harjalla hulmuileva lippu oli vedetty\npuolitankoon. Dawson itki tuhoutuneita kansalaisiaan.\n\nEi ainoakaan ihminen maailmassa olisi pystynyt selvittämään, miksi\nMontaine Kid levitti nuo valheensa. Ainoa hyväksyttävä selvitys lienee\nlöydettävissä hänen läpeensä petollisesta luonteestaan. Mutta olipa\nkuinka tahansa, hänen oli onnistunut saattaa koko seutu surun ja kauhun\nvaltaan kokonaiseksi viikoksi. Koko tuon ajan oli Montaine Kid ainoa\ntunnustettu suuruus Klondykessa. Hänelle tuotiin maukkaimmat ruoat, ja\nparhaimmat vuoteet annettiin hänen käytettäväkseen. Hän sai etuoikeuden\nmaksuttomasti käyttää kaupungin tarjoilupaikkoja hyväkseen. Häneltä\nkyseltiin lakkaamatta. Kaupungin korkeimmat virkamiehet puhuttelivat\nhäntä kadulla toivoen saavansa yksityiskohtaisempia tietoja. Itse\nkapteeni Konstantin muiden upseerien kera laittoi hänelle uhkeat\npäivälliset kasarmilla.\n\nMutta eräänä lähipäivänä pysähtyi tiedonantokonttorin edustalle äkkiä\nkoiravaljakko ja reestä hyppäsi Deveroux, hallituksen kuriiri.\n\n\"Kuollutko? Kuka sellaista on puhunut? Mokomasta leikinlaskusta mies\nsietäisi saada muutaman sivalluksen selkäänsä, jotta toisella kertaa\nvaroisi päästämästä sellaisia valeita julkisuuteen.\"\n\nMyöhemmästä keskustelusta selvisi, että piiripäällikkö Walliskin oli\nelossa; hän oli pysähtynyt Little Salmonsin luo. Mitä tulee O'Brieniin,\nniin hän palaa Dawsoniin heti vesien auettua. \"Mutta kuinka hän on\nvoinut sellaisia satuja kertoa!? Ei, kyllä hän sellaisesta sietää kelpo\nkönistyksen.\"\n\nJa Dawsonissa syntyi taas kova hälinä. Kasarmin lippu liehui nyt yhtä\nkorkealla kuin ennenkin. Bettlesin vaimo pesi naamansa ja pukeutui\njuhlavaatteisiinsa. Väestö vaati Montaine Kidin viipymätöntä\nkarkoittamista. Hän kiiruhti noudattamaan heidän toivomustaan ja pakeni\ntapansa mukaan ensimmäisellä keksimällään valjakolla. Dawson huoahti\nhelpotuksesta nähdessään hänen laskeutuvan alas Yukon-joelle ja toivoi\nhänelle täydellistä menestystä valitsemallaan paatuneen valehtelijan\nuralla. Mutta varastetun koiravaljakon omistaja huomasi pian tappionsa.\nHän syöksyi päätäpahkaa valittamaan kapteeni Konstantinille, joka\nlähetti poliisin tavoittamaan Montaine Kidiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJää Kidin koirien alla rysähteli ja ritisi, ja Circle Cityyn oli vielä\nmelkolailla matkaa. Pitkää päivänaikaa hyväksensä käyttäen Montaine Kid\nläksi liikkeelle hyvin varhain ja pysähtyi yöleiriin vasta myöhään\nillalla. Ennenkuin joki avautuisi, pitäisi hänen jo olla Yhdysvaltojen\nrajan tuolla puolen; -- hän ymmärsi hyvin, että hänen koirainsa\nomistaja ajoi häntä takaa. Yukon ärjyi ja paisui koettaen kaikin voimin\nsärkeä puristavia kahleitaan. Suorinta tietä oli nyt aivan mahdoton\nmatkustaa; piti tehdä suuria mutkia, sillä monin paikoin oli tie\nsuistunut nopeasti kiitävän virran uomaan, samalla kuin jääpeite\nmuualla alituiseen rysähdellen muodosti rakoja ja halkeamia. Kaikista\nnäistä aukkopaikoista tulvi vesi jään pinnalle, ja kun Montaine Kid\nsaapui puunhakkaajain majalle saaren yläpäähän, hänen koiransa\nkahlasivat niin syvässä vedessä, että ne pikemmin uivat kuin juoksivat\nHäntä vastaan saapuvat saaren asukkaat eivät näyttäneet olevan juuri\nhyvillään hänen tulostaan. Mutta heistä piittaamatta Montaine Kid alkoi\nriisua koiriaan ja valmistaa ateriaansa.\n\nDonald ja Davy, puunhakkaajat, olivat oiva näyte täydellisestä\nsoveltumattomuudesta niihin elämänehtoihin, joihin olivat joutuneet.\nSyntyneinä Kanadassa ja vietettyään koko ikänsä kaupungissa he olivat\neräänä hulluuden hetkenä saaneet päähänsä jättää konttorityön ja lähteä\netsimään onneaan Klondykesta. Koottuaan säästönsä he lähtivät matkalle.\nMutta varsin pian he saivat tuta tämän seudun koko ankaruuden.\nMenetettyään kaikki säästönsä ja löytämättä minkäänlaista työnansiota\nhe kokonaan masentuneina ja koti-ikävän valtaamina suostuivat\nhakkaamaan halkoja Tyynenmeren yhtiön laivoja varten, josta palkaksi\noli luvattu vapaa matka kotia. Heidän täydellistä tietämättömyyttään\njäidenlähdön takia mahdollisesti uhkaavista vaaroista osoitti tuon\nsaaren valinta asemapaikaksi. Yksinpä Montaine Kidkin, joka ei koskaan\nollut nähnyt suurten jokien aukenemista, silmäili rauhattomana\nympärilleen luoden huolekkaita katseita kaukaista jokirantaa kohti,\nmissä kalliot kohosivat korkeina muodostaen taatun turvapaikan koko\nPohjolan jäitä vastaan. Aterioituaan itse ja syötettyään koiransa\nMontaine Kid sytytti piippunsa ja käveli ulkona päästäkseen paremmin\npaikasta selville. Tämän saaren samoin kuin muidenkin lähisaarten\nyläosa kohosi melkoisen korkealle. Sinne olivat Donald ja Davy\nrakentaneet majansa ja latoneet sen lähettyville kokonaisia\nhalkovuoria. Etäisempi ranta oli melkein mailin matkan päässä. Saaren\nja läheisemmän rannan välillä oli vain muutaman yardin levyinen uoma.\nLuotuaan hätäisen silmäyksen ympäristöön Montaine Kid päätti ottaa\nmukaansa koirat ja kiireimmän kautta ajaa karauttaa mantereelle. Mutta\ntarkempi katsaus osoitti hänelle tämän aikeen mahdottomuuden, -- joen\nyläjuoksulta käsin kiiti alas nopea vesiryöppy. Alhaalla joki teki\näkillisen käänteen länttä kohti, ja aivan keskellä sen mutkaa oli\nsokkelo pikku saaria.\n\n\"Siihen se jää takertuu\", lausui hän itsekseen. Samassa ilmaantui\njoelle noin puoli tusinaa rekiä, jotka luultavasti olivat pyrkimässä\nalas Dawsoniin. Kylmässä vedessä kahlaten lähestyivät matkailijat\nsaaren alaosaa. Joella kulku oli käynyt ei ainoastaan vaaralliseksi ja\nuhkarohkeaksi, vaan suorastaan mahdottomaksi. Suurella työllä ja\nvaivalla onnistui matkustajain päästä saaren rantaan. He lähtivät\nylöspäin polkua, joka vei halonhakkaajain majalle. Muiden jäljessä\nlaahusti avuttomana lumen kimalluksen sokaisema olento. Toiset\nastelivat rekiensä edellä. Enin osa heistä oli jokseenkin nuoria\nmiehiä, mutta puettuja sangen kuluneihin vaatteisiin ja kasvot matkasta\nnääntynein piirtein. Montaine Kid muisti jossakin ennen jo kohdanneensa\nsentapaisia nuorukaisia ja ymmärsi heti, ettei hänellä juuri ollut\nmitään yhteistä heidän kanssaan.\n\n\"Sanokaas, millaisessa kunnossa tie Dawsoniin on nykyisin?\" kysyi\nkähein äänin heidän johtajansa. Luotuaan ohimennen katseen Davyyn ja\nDonaldiin alkoi hän tähystää Kidiä. Kohtaus erämaassa ei tavallisesti\nole muodollisuuksilla pilattu. Pian virisi yleinen keskustelu, kaikilta\ntahoilta alkoi sadella kertomuksia Ala- ja Ylämaan elämästä. Mutta pian\ntyhjeni tulijoiden uutisvarasto. He olivat viettäneet talven Minukissa,\ntuhat mailia Dawsonista, missä elämä yleensä on kaikista tapahtumista\nköyhää. Mutta Montaine Kid, joka äskettäin oli saapunut Suolaisen Veden\nrannoilta, tiesi kertoa paljonkin huvittavaa. Levittäen teltan\nkyselivät tulijat häneltä suuren maailman kuulumisia, maailman, josta\nhe olivat olleet eristettyinä jo kokonaista kaksitoista kuukautta.\n\nÄkkiä riehuvalta joelta kuului läpitunkeva ryske, joka karkoitti kaikki\nrannalle. Veden ulommainen osa kohosi, ja ylhäältä ja alhaalta\npuristuksiin joutunut jää koetti laajentaa rantojensa saarrosta. Monin\npaikoin näkyi uusia halkeamia, ja korvia huumaava räiske täytti ilman\nterävänä ja leikkaavana muistuttaen äkillistä ammunnan jyskettä, joka\nkirkkaana päivänä kuuluu taistelukentältä. Joen yläjuoksun puolelta\nkiiruhti kaksi miestä koiravaljakkoineen saarta kohti eheäksi jäänyttä\njääsiltaa myöten. Samalla hetkellä kuin rannalla-olijat huomasivat\nheidät, sukelsi koirareki jo veteen ja liukui sen alla eteenpäin. Jää,\njonka yli matkustajat juuri olivat kulkeneet, halkeili ja särkyi.\nÄskenmuodostuneista aukoista tulvi vettä, joka matkustajain vyötäisiin\nsaakka nousten peitti näkyvistä reen ja veti pyörteisiinsä koirat.\nHypähtäen reestä katkaisivat miehet nopein, oikealle ja vasemmalle\ntähdätyin veitsenviilloin koiria tiukkaavat valjaat antaakseen\neläimille tilaisuuden pelastautua. Sitten he ryöppyävän veden ja\nräiskähteleväin jäälohkareiden välitse pyrkivät saarta kohti, josta\nrannalla-olijat, Montaine Kid etumaisena, riensivät hätäänjoutuneiden\navuksi.\n\n\"Perhana, sehän on Montaine Kid!\" huudahti Kidin rannalle auttama mies.\nHänellä oli yllään ratsupoliisin punainen virkapuku. Kohottaen\nleikillisesti kätensä lakinreunaan hän veti povitaskustaan\ntuhraantuneen kirjeen ja ojentaen sen Kidille lausui:\n\n\"Siinä on määräys vangita teidät. Toivoakseni antaudutte sovinnolla.\"\n\nMontaine Kid katsahti kuohuvaan jokeen päin ja kohautti olkaansa.\nPoliisiviranomainen hymyili seuraten hänen katsettaan.\n\n\"Missä koirat ovat?\" kysyi poliisin seuralainen.\n\n\"Hyvät herrat\", keskeytti poliisi, \"tässä on toverini -- Jack\nSutherland, kahdenkymmenen Eldoradon valtias.\"\n\n\"Aivanko totta? Onko se 92-luvun Sutherland?\" tiedusti sokea\nminukkilainen kädellään haparoiden lähemmäksi Sutherlandia.\n\n\"Sama mies\", vastasi Sutherland tarttuen sokean käteen. \"Mutta kukas te\nolette?\"\n\n\"En ole aikalaisianne, mutta muistan sentään teidät hyvin\nnuoruuteni päiviltä. Kunnioitimme kaikki teitä yhtenä etevimmistä\nurheilijoistamme. Hei, pojat!\" -- huusi hän kääntyen sivulleen\nkumppaneihinsa. -- \"Tulkaahan tänne! Tässä on Sutherland, Jack\nSutherland, yliopistomme kuulu urheilija... Häneltä te, nuoret\nkullanetsijät, voitte oppia paljon! Sutherland, niin -- ja tässä näette\nGreenwichin, joka otti osaa kilpailuihin kaksi vuotta sitten.\"\n\n\"Niinkö, ne kilpailut muistan varsin hyvin, luin paljon\nsaavutuksistanne\", lausui Sutherland pudistaen lujasti Greenwichin\nkättä, jonka kasvot peitti kova punastus. Väistäen kömpelösti hän teki\ntilaa toisille kumppaneilleen.\n\n\"Ja tässä on Berkeleyn Matthews, ja sitäpaitsi on täällä mukana\nmuutamia itävaltojen poikia. Käykää lähemmäksi, prinstonilaiset.\nTämähän on Sutherland, itse Jack Sutherland.\"\n\nYmpäröiden Sutherlandin ahtaaseen kehään opastivat kulkijat hänet\nteltalleen, josta tuotapikaa hankkivat hänelle kuivat vaatteet ja\nalkoivat kestitä häntä lukemattomilla kupillisilla väkevää teetä.\n\nDonald ja Davy loivat katseen heidän jälkeensä ja läksivät majaansa\nryhtyäkseen tavalliseen kortinpeluuseensa. Montaine Kid ja poliisi\nseurasivat heitä.\n\n\"Muuttakaa pukua\", kehoitti Kid ottaen pienestä nyytistään kuivat\nvaatteet. -- \"Luulen, että meidän täytyy nukkua yhdessä.\"\n\n\"Totta puhuen, olettepa oikein kunnon mies\", huomautti poliisi kiskoen\nKidin kuivia sääryksiä jalkaansa. \"Vahinko vaan, että minun täytyy\nviedä teidät takaisin Dawsoniin, mutta toivon, etteivät he ole kovin\nankaroita teitä kohtaan.\"\n\n\"Älkää pitäkö kiirettä\", huomautti Kid hymyillen kummallisesti. \"Emme\nole vielä matkallekaan lähteneet, ja jos lähdenkin tästä, niin\nainoastaan jokea alas, joten kaikki viittaa siihen, että menemme\nmolemmat samaa tietä.\"\n\n\"No, tokkohan sentään?\"...\n\n\"Mennään ulos, näytän teille jotain. Nuo päättömät hölmöt\" -- hän\nosoitti yli olkansa kahta halonhakkaajaa -- \"tekivät aikamoisen\ntyhmyyden asettuessaan tälle saarelle... Täyttäkää piippunne, tupakka\non onneksi varsin hyvää. Nauttikaa niin kauan kuin se vielä on\nmahdollista. Kohta piippunne kenties ei pala yhtä hyvin!\"\n\nKummastunut poliisi seurasi Kidiä ulos majasta. Donald ja Davy\nheittivät kortit pöydälle ja menivät hekin ulos.\n\nMinukkilaiset huomattuaan Kidin näyttelevän toverilleen milloin ylös\nmilloin alas joelle lähestyivät myöskin heitä.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Sutherland.\n\n\"Ei mitään erikoista\", huomautti Kid kaikkein rauhallisimmalla äänellä.\n\"Onpahan vain tarjoutunut oiva tilaisuus paholaiselle tehdä pilaa\nmeistä. Näettekö tuon mutkan joen alajuoksussa? Sinne joki nyt\nvyöryttää miljoonia tonneja jäitä. Samoin tapahtuu joen yläjuoksun\npolvekkeessa. Sinnekin kasaantuu miljoonia tonneja. Yläpuolelta jää\nsärkyy ensin, mutta alempi pato kestää vielä jonkun aikaa, ja sitten --\npois alta!\" -- traagillisin kädenliikkein hän näytti, mikä tulisi\nsaaren kohtaloksi. \"Niin, miljoonia tonneja\"... toisti hän\nmietteissään.\n\n\"Ja miten käy meidän halkojemme?\" kysyi Davy.\n\nKid uudisti kädenliikkeensä.\n\n\"Mutta sehän on kokonaisten kuukausien työ\", ulvoi Davy epätoivoisena.\n\"Se on mahdotonta! Kuuletteko, mies, se on mahdotonta! Laskette\nleikkiä. No, sanokaa nyt itse, pelkkää leikkipuhettahan se vain oli\nteidän puoleltanne\", rukoili hän. Mutta kun Kid kovaan ja terävään\nnauruun purskahtaen halveksivasti kääntyi hänestä, syöksyi Davy\nhalkopinojensa kimppuun ja alkoi kiihkoissaan syytää puita alas jokeen.\n\n\"Donald, auta minua! Miks'et tule avukseni?\" kirkui hän kuin vimmattu.\n\"Tämähän on kuukausien työ ja vapaa matka kotiseudulle.\"\n\nDonald tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä voimakkaasti, mutta Davy\nkiskaisi sen irti huutaen:\n\n\"Etkö kuullut sitä, ihminen? Miljoonat tonnit lakaisevat saarelta\nkaikki sen perustuksia myöten!\"\n\n\"Rauhoitu ennen hieman\", lausui Donald. \"Olethan aivan järjiltäsi!\"\n\nMutta Davy ryntäsi taas halkojen kimppuun. Donald palasi majaan ja\nkoottuaan pienet säästöt, jotka olivat hänen ja Davyn yhteiset, meni\nsaaren korkeimmalle kohdalle, missä solakoiden puunrunkojen keskeltä\nkohousi muita huomattavammaksi jättiläiskasvuinen petäjä.\n\nMajan edustalla seisovat ihmiset kuulivat hänen kirveensä iskut ja\nhymyilivät ivallisesti. Greenwich läksi kiertämään saarta ja kertoi\npalattuaan, ettei heillä ollut mitään pakotietä avoinna, koska\ntakimmaisen vuolteen yli oli mahdoton kulkea. Sokea minukkilainen\nviritti laulun, johon toiset heti yhtyivät:\n\n    Se onkohan mahdollista?\n    Ja onkohan moista kuultu?\n    Se, luulen, ei ole totta.\n    Ja onko se mahdollista?\n\n\"Jumalattomat!\" ähkyi Davy kohottaen päätään ja katsahtaen vinojen\nauringonsäteiden valossa hyppiviin ihmisiin. \"Näinköhän nyt menevät nuo\nkauniit halkovarastot?\"\n\nTähän kuului vastaukseksi:\n\n    Se onkohan mahdollista?\n\nJoen kohina taukosi äkkiä. Ylt'ympäri vallitsi kummallinen hiljaisuus.\nRannoilta irtautunut jää kiiti nopeasti ja äänettömästi korkealle\nkohonneen veden pinnalla. Jättiläismäiset röykkiöt uivat parikymmentä\njalkaa eteenpäin, mutta tarttuivat sitten niiden tielle osuvaan\nrantaan. Saaren alaosa joutui veden alle, ja kuohuva virta juoksi\nponnistuksitta edelleen uomaansa pitkin. Mutta taas alkoi kuulua\nkohinaa. Koko saari vavahteli sen rantoihin ajautuvain jäiden iskuista.\nSuunnattomat, monen sadan tonnin painoiset lohkareet lensivät niiden\npuristuksesta ilmaan kuin herneenpuoliskot. Joella alkanut kamppailu\nsynnytti niin valtavan pauhun, että miehet vaivoin saattoivat kuulla\ntoistensa puhetta. Äkkiä sivu-uomasta tuleva kohina erottautui\nterävästi yleisestä pauhusta. Suunnaton jääteli, joka painollaan\nvavahdutti koko saarta, ajautui suoraan sen alaosaa kohti. Kiskaistuaan\nmuutamia mäntyjä juurineen maasta se kierähti ympäri roiskuttaen kauas\njoen pohjasta keräämäänsä mutaa. Sitten se suuntausi suoraan majaa\nkohti leikaten matkallaan kuin suunnaton veitsi sekä rannan että puut.\nSe tuntui tuskin koskettavan majan nurkkausta, mutta paksut hirret\nhyppelivät kuin tikut ja koko rakennus pirstautui pieniksi paloiksi\nkuin leikkitalo.\n\n\"Kuukausien työ ja vapaa matka kotia\", ulvoi Davy Montaine Kidin ja\npoliisin koettaessa kiskoa häntä halkopinojen luota.\n\n\"Kyllä te vielä kotia pääsette\", huusi hänelle poliisi lingoten hänet\nturvallisempaan paikkaan.\n\nPetäjän latvasta Donald näki, kuinka suunnaton jäälohkare pyyhkäisi\nmatkallaan koko halkovaraston kiitäessään alas jokea. Aivan kuin\ntyytyväisenä hävitykseen laskeutui jäätelien täyttämä joki jälleen\nentiselle korkeudelleen hilliten melkoisesti vauhtiaan. Kohina hiljeni\nniin, että saarella-olijat saattoivat kuulla Donaldin sanatkin\npuunlatvasta hänen kiinnittäessään huomiota joen alajuoksuun. Niinkuin\noli otaksuttu, alkoivat jäät patoutua ensin joen mutkassa olevien\nsaarten luo; niitä kerääntyi sinne niin kosolta, että muodostui oikea\nsulku rannasta rantaan. Virran juoksu keskeytyi, ja löytämättä pääsyä\nalkoi vesi nousta. Koko saari oli pian veden alla, ja ihmiset\nkahlasivat polviaan myöten vedessä; koirat vei virta majaa kohti. Mutta\nsitten joki muuttui liikkumattomaksi, ei ollut huomattavissa enää\nnousua eikä laskuakaan.\n\nMontaine Kid pudisti päätään.\n\n\"Jää patoutuu ylhäältäkin.\"\n\n\"Nyt riippuu kaikki vain siitä, mikä jää särkyy ensinnä\", lisäsi\nSutherland.\n\n\"Tietysti!\" varmensi Kid. \"Jos ylempi särkyy, olemme hukassa: se vie\nmukanaan kaikki.\"\n\nMinukkilaiset kääntyivät sanaa sanomatta toisaanne. Mutta pian kajahti\nyleisen hiljaisuuden keskeltä läpi äänettömien ilmojen \"Rumsky Ho\" ja\nsenjälkeen \"The Orange and The Black\". Kid ja poliisi yhtyivät muihin\nkannattaen uskollisesti laulusta toiseen siirtyvän kuoron säveliä.\n\n\"Voi, Donald, etkö auta!\" ulvoi Davy puun juurella, jonka latvassa\nkyykötti hänen toverinsa. \"Donald, sääli vihdoinkin ja auta minua\",\nnyyhkytti hän yhä uudelleen koettaen kiivetä puuhun turhista\nponnisteluista veristynein käsin. Mutta Donald, joka koko ajan katseli\nylöspäin joelle, huusi äkkiä kauhusta väräjävin äänin:\n\n\"Hyvä Jumala, nyt se liikahti!\"\n\nPolviaan myöten hyhmäisessä vedessä, pitäen toisiaan kädestä,\nkaiuttivat minukkilaiset, poliisi ja Kid tasavaltalaista hymniä, jonka\nsanat hukkuivat likenevään pauhinaan. Ja sitä, minkä todistajaksi\nDonald nyt joutui, ei kukaan ihminen olisi kyennyt näkemään sen perästä\neloon jäädäkseen. Suunnaton, valkoinen seinä, joka siirtyi kohti\nsaarta, pyyhkäisi kuin Jumalan sormi maan päältä puut, koirat ja\nihmiset. Katsellen tuota taulua Donald huojui hetkisen korkealla\ntähystyspaikallaan ja pudota romahti sitten alas jäiseen syvyyteen.\n\n\n\n\nLIGOUNIN KUOLEMA\n\n\n\"Kuule siis tarina Ligounin kuolemasta...\"\n\nPuhuja vaikeni tai oikeammin pysähtyi tarkastaen minua merkitsevin\nkatsein. Pitelin pulloa ylhäällä silmiemme ja tulen välillä, näytin\npeukalollani, kuinka paljon hän saisi juoda, ja työnsin pullon hänelle;\nsillä olihan hän Palitlum, Juoppo. Monta kertomusta oli hän kertonut\nminulle, ja kauan olin odottanut saavani tuolta kirjoitustaidottomalta\ntarinamestarilta kuulla seikoista, jotka koskivat Ligounia; sillä\nkaikkien elävien joukosta tunsi hän ne parhaiten.\n\nHän nojasi päänsä taapäin öhkäisyllä, jota pian seurasi pulputtava\nääni, ja kummallinen miehen varjokuva ylösalaisin käännetyn pullon\nalapuolella hyppi ja tanssi edestakaisin synkällä kallioseinällä.\nPalitlum irroitti hyväilevällä imaisulla huulensa pullonsuusta ja\nkatsahti huolestuneena aavemaiselle taivaslaelle, jolla näkyi\nrevontulten kelmeät liekit.\n\n\"Se on ihmeellistä\", lausui hän, \"kylmää kuin vesi ja kuumaa kuin tuli.\nSe antaa juomarille voimia, ja se vie häneltä voimat. Se tekee vanhat\nmiehet nuoriksi ja nuoret miehet vanhoiksi. Väsyneen miehen se auttaa\njaloilleen ja saa hänet kulkemaan eteenpäin, ja miehen, joka ei ole\nväsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu. Veljelläni oli\njäniksen luonto, mutta kun hän joi viinaa, tappoi hän kerralla neljä\nvihollistaan. Isäni oli suuri susi ja näytti hampaitaan jokaiselle,\nmutta hänkin joi sitä, ja pakoon juostessaan häntä ammuttiin selkään.\nSe on tavattoman ihmeellistä.\"\n\n\"Tämä on 'Kolmea tähteä', ja se on paljon parempaa lajia kuin ne\nmyrkyt, joihin tuolla alhaalla saa tyytyä\", vastasin minä aivan kuin\npyyhkäisten kädelläni ammottavaa, sysimustaa syvyyttä, jossa kaukana\nrannalla pilkotti leiritulia -- pikku liekkejä, joiden valossa yö\ntuntui sitä suurenmoisemmalta ja todellisemmalta.\n\nPalitlum huokasi ja pudisti päätään. \"Siksi olen luonasi täällä.\"\n\nJa sitten hän silmäili pulloa ja minua katseella, joka sanoja\nkaunopuheisemmin kuvaili minulle hänen häpeämättömän janonsa.\n\n\"Ei\", sanoin minä ja panin pullon polvieni väliin varmaan talteen.\n\"Kerro nyt Ligounista. 'Kolmesta tähdestä' neuvottelemme myöhemmin.\"\n\n\"Sitä on riittävästi, enkä minä ole väsynyt\", väitti hän rohkeasti.\n\"Anna minun maistaa sitä, ja minä kerron suuria asioita Ligounista ja\nhänen viimeisistä elinoloistaan.\"\n\n\"Se vie juojansa voimat\", ivasin minä, \"ja miehen, joka ei ole\nväsyksissä, se tekee raukeaksi, niin että hän nukkuu.\"\n\n\"Sinä olet viisas\", vastasi hän vihastumatta ja ylpeydettä. \"Olet\nviisas kuten kaikki veljesikin. Valvoessasi tai nukkuessasi on 'Kolme\ntähteä' aina luonasi, enkä koskaan ole sentään nähnyt sinun juovan\nsiitä liian kauan tai liian paljon. Ja sillä aikaa sinä kokoilet\nkultaa, jota on vuortemme kätköissä, ja kaloja, jotka uivat vesissämme;\nja Palitlum ja Palitlumin veljet kaivavat kultaa sinulle ja pyytävät\nkaloja ja ovat iloisia ja tulevat iloisiksi, kun viisaudessasi näet\nsopivaksi antaa 'Kolmen tähden' kostuttaa huuliamme.\"\n\n\"Tahdoin kuulla Ligounista\", vastasin kärsimättömänä. \"Yö on lyhyt, ja\naamulla lähdemme vaivalloiselle matkalle.\"\n\nHaukottelin ja olin aikovinani nousta, mutta Palitlum alkoi äkkiä\nrauhattomaksi käyden kertoa:\n\n\"Ligoun toivoi vanhoilla päivillään, että rauha olisi vallinnut\nheimojen kesken. Nuoruudessaan hän oli ollut sotureista etevin ja\nsotapäällikköjen päällikkö saarilla ja kulkuteillä. Koko hänen elämänsä\noli ollut pelkkää taistelua. Hänellä oli useampia luun ja raudan ja\nlyijyn tekemien haavojen arpia kuin kenelläkään muulla. Kolme vaimoa\noli hänellä ollut ja joka vaimosta kaksi poikaa; ja pojat,\nensimmäisestä viimeiseen asti olivat kaatuneet taistelussa hänen\nrinnallaan. Rauhatonna kuin karhu vaelsi hän ympäri. -- Unalaskaan ja\nMatalaan mereen saakka pohjoisessa, Queen Charlotten maahan etelässä,\nseurasipa hän kakemiehiä, sanotaan, etäiselle Puget-salmelle saakka ja\ntappoi veljiäsi näiden varustetuissa asunnoissa. Mutta kuten sanoin,\nvanhoilla päivillään hän toivoi rauhaa heimojen välille. Ei siksi, että\nhänestä olisi tullut pelkuri tai että hän olisi liiaksi mieltynyt\noleskeluun rauhallisen tulen ja täysinäisten lihapatojen ääressä. Vielä\npystyi hän tappamaan rohkeimmallekin vertoja vetävällä viekkaudella ja\nverenjanolla, nälänhädän vallitessa hän tiukkasi vyönsä nuorimpien\ntavoin, ja jos oli lähdettävä meren myrskyjä tai matkan vaivoja\nkokemaan, oli hän kestävin. Mutta hänen töittensä takia ja niistä\nrangaistukseksi oli eräs sotalaiva vienyt hänet pois, kuljettaen hänet\nsinun omaan maahasi saakka, sinä karvanaamainen Bostonin mies, ja monta\nvuotta kului, ennenkuin hän palasi. Minä olin siihen aikaan vähän\nenemmän kuin poikanen ja vähemmän kuin nuori mies. Ja Ligoun, joka\nvanhuudessaan oli lapseton, kiintyi minuun ja opasti minua viisautensa\nperille.\n\n\"'Ihanaa on käydä sotaa, Palitlum', sanoi hän. Eipä sentään ihan niin,\nsillä ei minua tunnettu siihen aikaan Palitlumin nimellä, vaan nimeni\noli Olo, 'Aina-nälkäinen'. Juomaan opin myöhemmin. 'Ihanaa on käydä\nsotaa', sanoi Ligoun, 'mutta se on järjetöntä. Bostonin miesten maassa\nnäin omin silmin, ettei heidän ollut tapana taistella keskenään, ja he\novat mahtavia. Ja tämä heidän voimakkuutensa ajaa heidät meidän\nkimppuumme saarilla ja kulkuteillä, ja me olemme kuin leirisavu tai\nmerenusva heihin verrattuna. Sentähden sanon, että on ihanaa käydä\nsotaa ja hauskaa taistella, mutta se on samalla tyhmää!'\n\n\"Ja siksi, vaikka olikin aina ollut etevin soturien joukossa, Ligoun\nkorotti äänensä aina ennen muita rauhan puolesta. Ja kun hän oli hyvin\nvanha, järjesti hän, joka oli etevin päälliköistä ja hyvin rikas,\nsuuret pidot. Sellaisia pitoja ei oltu koskaan ennen nähty. Viisisataa\nkanoottia oli rivissä jokirannassa, ja joka kanootilla oli saapunut\nvähintään kymmenen miestä ja naista. Kahdeksan heimoa oli läsnä,\nensimmäisestä ja vanhimmasta miehestä viimeiseen ja nuorimpaan lapseen\nsaakka. Ja olipa siellä miehiä etempänäkin asuvista heimoista, suuria\nmatkustajia ja pyyntimiehiä, jotka olivat kuulleet Ligounin pidoista.\nJa seitsemän päivän aikana he täyttivät vatsojaan hänen ruoillansa ja\njuomillansa. Kahdeksantuhatta peitettä hän antoi heille, niinkuin hyvin\ntiedän, koska minä, eikä kukaan muu, hoidin jakelun, joka tapahtui\nkunkin arvon ja aseman mukaisesti. Ja näin tuli Ligounista viimein\nköyhä mies, mutta hänen nimensä oli kaikkien huulilla, ja muut\npäälliköt purivat hammasta kateudesta, kun hän oli niin mahtava. Ja\nnyt, kun hänen sanoilleen annettiin arvoa, hän neuvoi rauhaan; ja hän\nvieraili seudun kaikissa juhlissa ja heimokokouksissa voidakseen neuvoa\nihmisiä sovintoon. Ja siitä johtui, että yhdessä läksimme, Ligoun ja\nminä, suureen juhlaan, jonka piti Niblack, skoot-heimon joki-intiaanien\npäällikkö, mikä heimo asustaa likellä stickeen-heimoa. Se oli hänen\nviimeisinä elinpäivinään, jolloin Ligoun oli jo hyvin vanha ja hyvin\nlikellä kuolemaansa. Hän yski pakkasen ja leirisavun takia, ja usein\ntuli punainen verivirta hänen suustaan, kunnes luulimme hänen kuolevan.\n\n\"'Ei', sanoi hän kerran sellaisessa tilaisuudessa, 'parempi minun olisi\nkuolla silloin, kun veri virtaa veitsen tiestä, aseitten kalskeessa ja\nruudinsavussa, kun miehet ääneen karjaisevat kylmän raudan ja nopean\nlyijyn satuttamina'. Ilmeisesti siis, oi Karvanaama, hänen mielensä\nvielä paloi taisteluun.\n\n\"Chilcatista Skootiin on hyvin pitkä matka, ja me vietimme monta päivää\nkanooteissa. Ja miesten soutaessa minä istuin Ligounin jalkain juuressa\nhänen selittäessään minulle Lakia. Ei minun kai sopisi puhua sinulle\nLaista, oi Karvanaama, sillä tiedän, että sinä hyvin tunnet sen\nmuutenkin. Mutta puhunkin nyt arvokkaimman kuoleman laista. Ligoun\nsyventyi tuohon aineeseen sanoen! 'Mutta sinun tulee tietää, Olo,\nettä vähän tuottaa sinulle kunniaa itseäsi heikomman tappaminen.\nTapa aina mies, joka on sinua mahtavampi, ja kunniasikin on oleva\nhänen etevyytensä mukainen. Mutta jos kahdesta miehestä tapat\nvähäarvoisemman, kohtaa sinua häpeä, josta naisetkin sinua pilkkaavat.\nKuten sanoin, rauhassa on hyvä elää, mutta muista, Olo, että kun sinun\ntäytyy tappaa, niin tapa Lain mukaan.'\n\n\"Se kuuluu thlinket-heimon tapoihin\", selitti Palitlum puolittain\nanteeksipyytäen.\n\nJa minä ajattelin oman kotiseutuni revolverisankareita ja arvottomia\ntappelupukareita enkä ihmetellyt thlinket-heimon perinnäistapoja.\n\n\"Jonkun ajan mentyä\", jatkoi Palitlum, \"saavuimme Niblack-päällikön ja\nskootien luo. Siellä vietettiin juhlia, melkein yhtä suuria kuin\nLigounin pidot olivat olleet. Meitä oli siellä moniaita chilcat-heimon\nmiehiä, sitkalaisia ja stickeenejä, jotka asustavat skootien\nnaapuruudessa, ja wrangelilaisia ja näiden naapureita hoonah-miehiä.\nSiellä oli päivänlaskun-intiaaneja, tahko-heimon miehiä Port\nHoughtonista ja heidän naapureitaan awkeja Douglass-salmelta,\nNaass-joen kansaa ja tongalaisia Dixonin pohjoispuolelta sekä kakeja,\njotka tulivat eräältä Kupreanov-nimiseltä saarelta. Vielä oli siwasheja\nVancouverista, Kultavuorten cassilaisia, testlinejä, jopa Yukonion\nseudun stickiläisiäkin.\n\n\"Se oli valtavan suuri kokous. Mutta sen päätarkoituksena oli kohtaus\npäälliköiden ja Niblackin välillä ja kaiken vanhan riidan ja\nheimokiistan upottaminen kaljaan. Tähän kaljaan Niblack oli sekoittanut\nmonia aineksia, kuten sokeria, jauhoja, kuivattuja omenia ja humalaa,\njotta siitä oli tullut miesten juoma, voimakas ja hyvänmakuinen. Ei\nsellainen kuin 'Kolme tähteä', oi Karvanaama, mutta kuitenkin hyvä.\n\n\"Tämä kaljajuhla oli päälliköitä ja ainoastaan päälliköitä varten, ja\nsiellä oli koossa heitä noin kaksikymmentä. Mutta kun Ligoun oli hyvin\nvanha ja suuressa arvossa pidetty, sallittiin minun käydä hänen\nsivullaan, jotta hän voisi nojautua olkapäähäni ja jotta minä\nnuoruuteni voimilla tukisin häntä, kun hän istuutuisi tai nousisi\nseisoalleen. Astuessaan Niblackin majaan, joka oli tehty hirsistä ja\nhyvin tilava, laski jokainen päällikkö tapoja noudattaen keihäänsä,\npyssynsä ja veitsensä oven ulkopuolelle. Sillä, niinkuin tiedät,\nväkevät juomat kiihdyttävät miehen mielen, vanhat vihat leimahtavat\nliekkiin, ja pää ja käsi toimivat nopeasti. Mutta minä huomasin, että\nLigoun oli ottanut mukaansa kaksi veistä; toisen hän jätti oven\nulkopuolelle, toisen hän kätki vaippansa alle, jotta se oli hyvin\nkäsillä. Muutkin päälliköt olivat menetelleet samoin, ja minä olin\nhyvin rauhaton siitä, mitä oli tuleva.\n\n\"Päälliköt olivat asettuneet paikoilleen istumaan isoon ympyrään\nhuoneen keskelle. Minä seisoin Ligounin takana. Piirin sisällä oli\nkaljatynnyri ja sen äärellä orja, jonka tuli huolehtia tarjoilusta.\nEnsin piti Niblack puheen monin ystävällisin ja kaunein sanoin. Sitten\nhän antoi merkin, ja orja täytti kalebassin kaljalla ja tarjosi sen\nLigounille, niinkuin tulikin, sillä hän oli arvossa ylin.\n\n\"Ligoun tyhjensi sen viimeiseen tippaan ja nousi minun avullani\nseisoalleen pitääkseen hänkin puheen. Hän lausui ystävällisiä sanoja\nlukuisille heimoille, viittasi Niblackin mahtavuuteen, kun hän oli\nkyennyt laittamaan niin suuret juhlat, kehoitti kaikkia sovintoon\ntapansa mukaan ja huomautti puheensa lopuksi, että kalja oli erittäin\nhyvää.\n\n\"Sitten Niblack joi, sillä hän oli arvojärjestyksessä seuraava, ja\nhänen jäljestään päällikkö toisensa jälkeen vuoroaan noudattaen. Ja\njokainen lausui ystävällisiä sanoja ja kehui kaljan ominaisuuksia,\nkunnes kaikki olivat juoneet. Sanoinko kaikki? Ei, Karvanaama, eivät\nkaikki. Sillä kaikkein viimeisenä oli laiha, kissamainen mies, jolla\noli nuorukaisen kasvot ja vilkkaat, rohkeat silmät, ja hän joi synkän\nnäköisenä ja sylkäisi juotuaan maahan puhumatta mitään.\n\n\"Jättää sanomatta, että kalja oli hyvää, oli solvaus. Ja juuri niin hän\nteki. Hänet tiedettiin Yukonin stickiläisten päälliköksi, eikä hänestä\nsen enempää tiedettykään.\n\n\"Kuten sanoin, se oli ilmeinen loukkaus. Mutta huomaa tämä, oi\nKarvanaama, se ei ollut loukkaus Niblackia, juhlien pitäjää vastaan,\nvaan arvokkainta piirissä istuvaa miestä vastaan. Ja se mies oli\nLigoun. Ei kuulunut ääntäkään. Kaikki katselivat häntä nähdäkseen, mitä\nhän tekisi. Hän ei liikahtanutkaan. Hänen kuihtuneet huulensa eivät\npuhuneet, hänen sieraimensa eivät laajenneet eivätkä silmäluomensa\nvärähtäneet. Mutta minä näin, että hän oli harmaa ja väsynyt, niinkuin\nvanhat miehet pakkasaamuna nälän ahdistaessa, naisten ja lasten\nitkiessä ja valittaessa, kun ei ole lihaa eikä toivettakaan sen\nsaannista. Ja sellaiselta kuin vanhat miehet silloin näyttävät, näytti\nnyt Ligoun.\n\n\"Ei ääntäkään kuulunut. Se oli kuin kuolleitten ympyrä, paitsi että\njokainen päällikkö koetteli kädellään vaippansa alta, ja että jokainen\npäällikkö loi harkitsevan silmäyksen naapuriinsa oikealle ja vasemmalle\npuolelle. Min£ olin vielä nuori, olin nähnyt vähän, mutta kumminkin\ntiesin, että tämä oli hetki, jollaisia elää vain yhden elämässään.\n\n\"Stickiläispäällikkö nousi paikaltaan kaikkien katsellessa häntä ja\nkäveli huoneen poikki, kunnes seisahtui Ligounin eteen.\n\n\"'Olen Opitsa, Veitsi', lausui hän. Mutta Ligoun ei vastannut mitään\neikä edes katsonutkaan häneen, vaan tuijotti luomiaan rävähyttämättä\nmaahan.\n\n\"'Sinä olet Ligoun', sanoi Opitsa. 'Olet surmannut monta miestä. Minä\nolen vielä elossa!'\n\n\"Vieläkään ei Ligoun vastannut mitään, vaikkakin hän, annettuaan\nminulle merkin, nousi minun avullani seisomaan molemmille jaloilleen.\nHän oli kuin ikivanha honka, alaston ja harmaa, mutta yhä vielä\npakkasta ja myrskyä uhmaava. Hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, eikä\nhän tuntunut näkevän eikä kuulevankaan stickiläispäällikköä.\n\n\"Ja raivosta mielipuolena Opitsa tanssi jalkojaan notkistamatta\nhänen edessään, kuten miesten on tapana osoittaessaan toiselle\nhalveksumistaan. Ja Opitsa lauloi laulun omasta suuruudestaan ja\nkansansa mahtavuudesta käyttäen halventavia sanoja chilcateista ja\nLigounista. Ja tanssiessaan ja laulaessaan hän heitti vaipan luotaan ja\nteki veitsellään välkkyviä ympyröitä Ligounin kasvojen edessä. Ja hänen\nlaulamansa laulu oli veitsilaulu.\n\n\"Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin Opitsan laulu, ja päälliköt\npiirissä istuivat kuin kuolleet, paitsi että veitsen salamoiminen\nnäytti heijastuvan tulena heidän silmistään. Ja Ligounkin oli aivan\nliikkumaton. Hän kuitenkin tiesi kuolevansa, mutta pysyi pelottomana.\nJa veitsi risteili ilmassa yhä lähempänä hänen kasvojaan, mutta hänen\nsilmänsä eivät värähtäneetkään eikä hän väistynyt oikeaan eikä\nvasempaan.\n\n\"Ja Opitsa työnsi veitsen, näin, kaksi kertaa Ligounin otsaan, ja\npunainen verivirta syöksähti sen jäljestä. Ja silloin Ligoun antoi\nminulle merkin, että nuoruuteni voimilla kannattaisin häntä, jotta hän\nvoisi kävellä. Ja hän nauroi äärettömän halveksuvasti suoraan vasten\nOpitsan kasvoja. Ja hän työnsi Opitsan syrjään, kuten työnnetään\nsivulle polun ylitse riippuva oksa, ja kulki eteenpäin.\n\n\"Ja minä tiesin ja ymmärsin sen, sillä häpeällistä olisi ollut tappaa\nOpitsa kahdenkymmenen suuremman päällikön läsnäollessa. Minä muistin\nLain ja tiesin, että Ligoun aikoi tappaa Lain mukaan. Ja kuka olisikaan\nollut arvossa lähinnä häntä, ellei Niblack? Ja eteenpäin Niblackia\nkohti hän kulki olkapäähäni nojautuen. Ja hänen toisessa käsivarressaan\nriippui Opitsa, joka oli liian vähäpätöinen, jotta niin suuri mies\nolisi tahrinut käsiään hänen vereensä. Ja vaikka Opitsan veitsi iski\nyhä uudelleen, ei Ligoun sitä huomannut eikä koettanut peräytyä. Ja\nsiten kuljimme huoneen poikki sille paikalle, missä Niblack istui\nvaippaansa kietoutuneena tuloamme peläten.\n\n\"Ja nyt leimahtivat vanhat vihat liekkiin ja muinaiset kiistat\nmuistuivat mieliin. Lamuk, kakeheimon päällikkö, oli kadottanut\nveljensä stickeeniläisten vesillä, ja stickeeniläiset eivät olleet\nmaksaneet tarpeellista määrää peitteitä korvaukseksi siitä pahasta,\nmitä heidän vesillään oli tapahtunut. Joten Lamuk työnsi veitsensä\nsuoraan stickeenpäällikön Klok-Kutzin sydämeen. Ja Katchahook muisti\nvanhan riidan, joka Naass-joen kansalla oli ollut Dixonin\npohjoispuolella asuvien tongalaisten kanssa, ja hän tappoi\ntonga-päällikön pistoolinlaukauksella, joka pamahti kovasti. Ja\nverenjano tarttui jokaiseen piirissä istujaan, ja päällikkö tappoi\ntoisen päällikön tai sai itse surmansa. Aivan samoin ampuivat ja\niskivät he Ligounia, sillä kuka tahansa, joka tappaisi hänet,\nsaavuttaisi suuren ja unohtumattoman maineen tällä teollaan. Ja he\nhäärivät hänen ympärillään kuin sudet hirven kimpussa, mutta heitä oli\nniin paljon, että he olivat toistensa tiellä, ja he tappoivat toisiaan\npäästäkseen eteenpäin. Ja suuri hämminki vallitsi.\n\n\"Mutta Ligoun eteni rauhallisena, kiirehtimättä, kuin hänellä olisi\nollut vielä monta elinvuotta jäljellä. Hän tuntui olevan vakuutettu\nsiitä, että hän saisi tilaisuuden tappaa oman mielensä mukaisesti,\nennenkuin toiset surmaisivat hänet. Ja kuten sanoin, hän eteni vitkaan,\nja veitset iskivät häneen ja hän oli veren punaama. Ja vaikk'ei kukaan\nkoettanut lyödä minua, koska olin vain nuorukainen, sattuivat veitset\nsentään minuunkin ja lämpimät kuulat polttivat lihaani. Ja edelleen\nnojautui Ligoun minun nuorta varttani vasten, ja Opitsa iski häntä\nveitsellään, ja me kolme kuljimme eteenpäin. Ja kun seisoimme Niblackin\nedessä, peitti hän peloissaan päänsä vaippaansa. Skoot-heimon miehet\novat aina olleet pelkureita.\n\n\"Ja Goolzug ja Kadishan, toinen kalan-, toinen lihansyöjä, tappelivat\nkeskenään heimonsa kunnian puolesta. Ja he rimpuilivat kuin hullut\nympäri huonetta ja töytäsivät vahingossa Opitsaa polveen, jolloin tämä\nkaatui ja joutui miesten jalkoihin. Ja muuan veitsi, joka oli lingottu\nläpi ilman, osui sitka-heimon päällikön, Skulpinin kurkkuun, ja hän\nojensi kätensä kaatuessaan ja veti minut mukaansa.\n\n\"Ja maasta näin Ligounin kumartuvan Niblackin yli ja vetävän peitteen\nhänen päänsä päältä ja kääntävän hänen kasvonsa kohti valoa. Eikä\nLigoun pitänyt vähääkään kiirettä. Kun hänen oma verensä sokaisi hänet,\npyyhkäisi hän sen pois silmistään kämmenselällä, jotta saattaisi nähdä\nja päästä varmuuteen. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että\nkasvot olivat Niblackin, veti hän veitsellä tämän kurkun poikki, kuten\ntavallisesti teurastetaan metsävuohi. Ja sitten Ligoun nousi\nseisoalleen ja lauloi kuolinlaulunsa keinuen hiljaa edestakaisin. Ja\nSkulpin, joka kaatuessaan oli vetänyt minut mukanaan, ampui laukauksen\npistoolistaan maassa maatessaan, ja Ligoun horjahti ja kaatui, kuten\nvanha honka horjuu ja kaatuu tuulessa.\"\n\nPalitlum vaikeni. Hänen synkästi palavat silmänsä olivat suunnatut\ntuleen, ja hänen poskensa olivat tummat niihin tulvineesta verestä.\n\n\"Entä sinä, Palitlum?\" kysyin minä. \"Mitä sinä teit?\"\n\n\"Minäkö? Minä muistin Lakia ja tapoin Opitsan, Veitsen, mikä oli\noikein. Ja minä vedin Ligounin oman veitsen Niblackin kurkusta ja\ntapoin Skulpinin, joka oli kaatanut minut. Sillä minä olin nuorukainen\nja minulle oli kunniaksi, tapoin kenen tahansa. Ja kun Ligoun\nsitäpaitsi oli kuollut, ei siellä nuoruuttani eikä voimiani enää\nkaivattu, ja siksi iskin ympärilleni veitselläni ja valitsin aina\narvokkaimman, joka sillä kertaa oli elossa.\"\n\nPalitlum haparoi jotakin paitansa alta ja veti näkyviin lasihelmillä\nkoristetun tupen ja tupesta veitsen. Se oli kotoista tekoa ja\nkömpelösti valmistettu viilasta, sellainen veitsi, jommoisia tapaa\nvanhoilla miehillä sadoissa Alaskan kylissä.\n\n\"Onko se Ligounin veitsi?\" kysyin minä, ja Palitlum nyökkäsi.\n\n\"Ligounin veitsestä\", sanoin, \"annan sinulle kymmenen pulloa 'Kolmea\ntähteä'\".\n\nMutta Palitlum loi hitaasti katseensa minuun.\n\n\"Karvanaama, minä olen heikko kuin vesi ja helposti johdettava kuin\nnainen. Olen turmellut itseni kaljalla, viinalla ja 'Kolmella\ntähdellä', silmäni hämärtävät, kuuloni terävyys on kadonnut, ja voimani\non muuttunut lihavuudeksi. Minä olen pilannut maineeni ja arvoni, ja\nnyt on nimeni Palitlum, Juoppo. Mutta Niblackin pidot tuottivat minulle\nkunniaa, ja niiden muisto ja Ligounin muisto ovat minulle kalliit. Ei,\nvaikka muuttaisit meren 'Kolmeksi tähdeksi' ja lupaisit sen minulle\ntästä veitsestä, pitäisin kumminkin veitsen. Olen Palitlum, Juoppo,\nmutta kerran olin Olo, Aina-nälkäinen, joka nuoruuteni voimilla tuin\nLigounia.\"\n\n\"Sinä olet suuri mies, Palitlum\", sanoin minä, \"ja minä kunnioitan\nsinua\".\n\nPalitlum ojensi kätensä.\n\n\"Pullo 'Kolmea tähteä' polviesi välissä kuuluu minulle palkkiona tästä\nkertomuksestani\", lausui hän.\n\nJa silmäillessäni takanamme kohoavaa synkkää vuorenseinää näin taas\ntuon kummallisen miehen jättiläiskokoisen varjokuvan alassuin\nkäännettyine pulloineen.\n\n\n\n\nNEGORE, PELKURI\n\n\nHän oli seurannut kansansa jälkiä tietöntä taivalta yksitoista päivää,\nja hänen oma retkensä oli pakoa sekin, sillä takanaan hän tiesi tulevan\njoukon venäläisiä, ponnistellen soisen alangon läpi ja suoraan yli\nvuoriston, tuhotakseen hänen kansansa. Hän riensi kiiruusti.\nKaniininnahkainen makuusäkki, suustaladattava luodikko ja muutama naula\nauringossa kuivattua lohta, siinä hänen matkavarusteensa. Hän olisi\nihmetellyt, miten kokonainen kansa -- naiset, lapset ja vanhukset --\nvoi niin nopeasti kulkea, jollei hän olisi tuntenut kauhua, joka heitä\najoi.\n\nSilloin, yhdeksännentoista vuosisadan puolivälissä, kun Negore kiiti\npakenevan heimonsa perässä ja saavutti sen vihdoin tänä kesäyönä\nPeelatin ylävesillä, oli Alaska vielä Venäjän hallussa. Vaikka keskiyö\nläheni, oli kirkas päivä hänen kulkiessaan uupuneitten leirin läpi.\nMonet näkivät hänet, kaikki tunsivat hänet, mutta harvoja ja kylmiä\nolivat tervehdykset, joita hän sai.\n\n\"Negore, pelkuri\", kuuli hän Illihan, erään nuoren naisen nauravan, ja\nSunne, hänen sisarensa tytär, yhtyi tämän nauruun.\n\nSynkkä viha kalvoi hänen sydäntään, mutta hän ei näyttänyt siitä\nmerkkiäkään pujotellessaan tietään leiritulien lomitse, kunnes saapui\neräälle nuotiolle, jonka ääressä istui vanha mies. Ukon edessä oli\nnuori nainen polvillaan ja hieroi taitavin sormin hänen puutuneita\njalkalihaksiaan. Vanhus kohotti sokeat kasvonsa, kuunnellen\ntarkkaavasti Negoren askeleita oksien risahdellessa hänen astuessaan.\n\n\"Kuka tulee?\" hän tiedusteli heikolla, vapisevalla äänellä.\n\n\"Negore\", sanoi nuori nainen, tuskin luoden katsettaan työstään.\n\nNegoren kasvot olivat ilmeettömät. Useita minuutteja hän seisoi\nodottaen. Vanhan miehen pää laskeutui jälleen rintaa vasten. Nuori\nnainen hieroi ja paineli kuihtuneita lihaksia, ja hänen kumartunut\npäänsä peittyi kuin pilveen runsaitten mustien hiuksien alle. Negore\nkatseli joustavaa vartaloa, joka kaartui kuin ilveksen ruumis,\ntaipuisana kuten nuoren pajun vesa ja samalla voimakkaana niinkuin vain\nnuori on. Hän katseli naista sydämessään suuri kaiho, ikäänkuin\nruumiillinen nälkä. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Eikö ole tervehdystä Negorelle, joka on ollut kauan poissa ja on nyt\nvasta palannut?\"\n\nNainen katsahti häneen kylmin silmin. Vanha mies höpisi entiseen\ntapaansa.\n\n\"Sinä olet minun naiseni, Oona\", sanoi Negore käskevällä äänensävyllä,\njoka ilmaisi uhkaa.\n\nNainen kavahti kissan tavoin asennostaan, ojensi itsensä äkkiä, hänen\nsilmänsä leimahtivat ja hänen sieraimensa laajenivat kuin kauriin\nsieraimet.\n\n\"Olisin tullut vaimoksesi, Negore, mutta sinä olet pelkuri. Vanhan\nKinoosin tytär ei tule pelkurin vaimoksi.\"\n\nNegore yritti puhua, mutta nainen vaiensi hänet käskevällä liikkeellä.\n\n\"Vanha Kinoos ja minä tulimme joukkoonne vieraasta maasta\", sanoi\nnainen ylpeästi. \"Kansasi otti meidät tuliensa ääreen ja antoi meidän\nlämmitellä, kysymättä mistä tai mihin me vaellamme. He luulivat vanhan\nKinoosin kadottaneen silmänsä ikänsä vuoksi, eikä vanha Kinoos\nselittänyt sitä heille enkä minäkään, hänen tyttärensä. Vanha Kinoos on\nurhoollinen mies, mutta vanha Kinoos ei ole koskaan ollut kerskailija.\nJa kun nyt kerron sinulle, kuinka hän tuli sokeaksi, niin tiedät\nkysymättä, miksi vanhan Kinoosin tytär ei voi synnyttää lapsia\nsellaiselle pelkurille kuin sinä, Negore, olet.\"\n\nNegore yritti uudelleen puhua, mutta nainen vaiensi hänet jälleen.\n\n\"Tiedä, Negore, että jos kaikki matkasi tässä maassa laskettaisiin\nyhteen, eivät ne riittäisi viemään sinua tuntemattomaan Sitkaan, suuren\nsuolameren rannalle. Siinä paikassa on paljon venäläisiä, ja heidän\nkouransa on kova. Ja Sitkasta vanha Kinoos, joka silloin oli nuori\nKinoos, pakeni kanssani -- olin silloin lapsi hänen käsivarsillaan --\npitkin meren saaria. Äitini kuolema on tarina meitä kohdanneesta\nvääryydestä, ja venäläisen kuolema keihään tunkeutuessa hänen rintansa\nja selkänsä lävitse kertoo Kinoosin kostosta. Mutta minne tahansa\npakenimmekaan ja kuinka kauas hyvänsä, aina tapasimme venäläisiä.\nKinoos oli pelkäämätön, mutta venäläisten näkeminen loukkasi hänen\nsilmiään. Niin pakenimme edelleen yli vetten, kunnes tulimme Suurelle\nSumumerelle, josta sinä, Negore, olet kuullut, mutta jota et\nmilloinkaan ole nähnyt. Elimme monen kansan parissa, ja minä kasvoin\nsillävälin naiseksi. Mutta Kinoos ei vanhentuessaan ottanut itselleen\ntoista naista, enkä minä ottanut miestä.\n\n\"Viimein saavuimme Pastolikiin, joka on siinä paikassa, missä\nYukon-joki laskee Suureen Sumumereen. Siellä olimme kauan, meren\näärellä, kansan parissa, joka vihasi venäläisiä. Mutta väliin tulivat\nnämä venäläiset suurilla laivoilla ja panivat Pastolikin asukkaat\nnäyttämään heille tietä läpi monisuisen Yukonin lukemattomien saarten.\nJa välistä miehet, jotka he veivät oppaikseen, eivät tulleet takaisin,\nSilloin kansa suuttui ja alkoi miettiä suurta suunnitelmaa.\n\n\"Niinpä, kun sinne taas saapui laiva, vanha Kinoos astui esiin ja sanoi\nvoivansa näyttää tietä. Hän oli vanha mies silloin, ja hänen hiuksensa\nolivat valkeat, mutta hän oli pelkäämätön. Ja hän oli viekas, sillä hän\nohjasi laivan paikalle, missä meri imeytyy maata kohti ja aallot\nkuohuvat vuorta vasten, jota nimitettiin Romanovin vuoreksi. Meri\nimaisi laivan sinne, missä aallot kuohuvat valkeina, ja se viskautui\nkarille, joka mursi sen laidat. Silloin tuli sinne koko Pastolikin\nkansa -- sillä se oli suunnitelma -- sotakeihäineen, nuolineen ja\nharvoine pyssyineen. Mutta venäläiset puhkaisivat vanhan Kinoosin\nsilmät, jottei hän enää koskaan voisi näyttää kenellekään tietä, ja\nsitten he taistelivat Pastolikin kansaa vastaan aaltojen tyrskyssä.\n\n\"Venäläisten päällikkö oli nimeltänsä Ivan. Hän se peukaloillaan\nsurvaisi puhki vanhan Kinoosin silmät. Hän raivautui taistellen\nvalkoisen kuohun läpi kahden jäljellejääneen miehensä kera ja läksi\npohjoiseen, pitkin Suuren Sumumeren rantaa. Kinoos oli viisas mies. Hän\nei nähnyt enää ja oli avuton kuin lapsi. Siksi hän siirtyi pois ylös\nsuurta mahtavaa Yukonia, aina Nulatoon saakka. Ja minä olin hänen\nmukanaan.\n\n\"Tämä oli isäni urotyö, Kinoosin, vanhan miehen. Mutta kuinka\nkäyttäytyy Negore, nuori mies?\"\n\nVieläkin hän ehkäisi Negoren puhumis-yrityksen.\n\n\"Omin silmin näin sen Nulatossa, suuren linnoituksen porttien\nedessä, ja siitä on vasta muutamia päiviä kulunut. Näin venäläisen\nIvanin, saman, joka oli puhkaissut isäni silmät, sivaltavan sinua\nkoirapiiskalla, lyövän kuten koiraa. Sen minä näin ja tiesin sinut\npelkuriksi. Mutta en nähnyt sinua sinä yönä, kun koko kansa, pojatkin,\njotka eivät vielä kyenneet metsästäjiksi, hyökkäsivät venäläisiä\nvastaan ja surmasivat heidät kaikki.\"\n\n\"Eivät Ivania\", sanoi Negore tyynesti. \"Hän on nyt kintereillämme,\nmuassaan suuri joukko venäläisiä, jotka ovat saapuneet rannikolta.\"\n\nOona ei koettanutkaan salata hämmästystään ja mielipahaansa sen\njohdosta, ettei Ivan ollutkaan kuollut, mutta hän jatkoi:\n\n\"Sinä päivänä huomasin sinut pelkuriksi, ja yöllä, kun kaikki miehet,\nvieläpä pojatkin taistelivat, en sinua nähnyt, ja tiesin sinut\nkaksinverroin pelkuriksi.\"\n\n\"Oletko nyt sanonut kaikki sanottavasi?\" kysyi Negore.\n\nTyttö nyökkäsi katsoen häneen kysyvästi, ikäänkuin ihmetellen, että\nNegorella voisi olla jotakin sanottavaa.\n\n\"Tiedä sitten, ettei Negore ole pelkuri\", hän sanoi, ja hänen puheensa\noli hiljaista ja rauhallista. \"Tiedä, että jo poikasena kuljin yksinäni\nalas paikalle, missä Yukon laskee Suureen Sumumereen. Kuljin\nPastolikiin ja siitäkin kauemmaksi pohjoiseen, pitkin rannikkoa. Tämän\ntein poikasena, enkä ollut pelkuri. Enkä ollut pelkuri matkatessani\nylös Yukonia kauemmaksi kuin kukaan mies ennen, niin kauas, että\nsaavuin toisen kansan luo, valkokasvoisten, jotka asuivat isossa\nlinnoituksessa ja puhuivat toista kieltä kuin venäläiset. Sen lisäksi\ntapoin suuren karhun Tananan maassa, missä ei kukaan kansastani ole\nkäynyt. Ja taistelin nuklukyetejä, kaltageja ja stickejä vastaan\nkaukaisella seudulla ja aivan yksin. Nämä teot, joista ei kukaan tiedä,\npuhuvat puolestani. Puhukoon kansani minusta mitä tietää. He eivät voi\nsanoa Negorea pelkuriksi.\"\n\nHän lopetti ylpeästi ja odotti ylpeänä.\n\n\"Ne ovat asioita, jotka tapahtuivat ennen tähän maahan tuloani\",\nvastasi tyttö, \"enkä tietänyt niistä. Tiedän vain mitä olen nähnyt, ja\ntiedän nähneeni sinua lyötävän kuten koiraa tuona päivänä; ja yöllä,\nkun suuri linnoitus punaisena loimusi ja miehet tappoivat toisiaan,\nsilloin en sinua nähnyt. Kansasikin nimittää sinua, Negore, nyt\npelkuriksi. Sinun nimesi on nyt Negore pelkuri.\"\n\n\"Se ei ole hyvä nimi\", höpisi vanha Kinoos.\n\n\"Sinä et tiedä koko asiaa, Kinoos\", sanoi Negore hiljaa. \"Mutta minä\nkerron sen sinulle. Tiedä siis, että olin karhuja metsästämässä\nKamo-tahin, äitini pojan kanssa. Ja Kamo-tah tappeli ison karhun kanssa.\nOlimme olleet kolme päivää ilman lihaa, ja Kamo-tahin käsivarret eivät\nolleet vahvat eivätkä hänen jalkansa nopeat. Ja iso karhu ruhjoi häntä\nniin, että hänen luunsa katkeilivat kuin kuivat tikut. Niin tapasin\nhänet hyvin heikkona ja vaikeroivana siltä paikalta. Eikä siellä ollut\nlihaa, enkä minä voinut mitään tappaakaan, jotta sairas mies saisi\nsyödäkseen.\n\n\"Niin sanoin hänelle: 'Lähden Nulatoon ja haen sinulle ruokaa sekä\nvahvoja miehiä kantamaan sinua leirille.' Ja Kamo-tah vastasi: 'Mene\nvaan Nulatoon ja hae ruokaa, mutta jätä sanomatta, mikä minua on\nkohdannut. Ja kun olen taas saanut syödäkseni, parantunut ja\nvoimistunut, tahdon tappaa sen karhun. Sitten voin kunnialla palata\nNulatoon, eivätkä miehet voi nauraa ja sanoa minua kehnoksi\nkarhuntappajaksi.'\n\n\"Ja niin otin varteen veljeni sanat, ja saavuttuani Nulatoon, sen\nvenäläisen Ivanin lyödessä minua koirapiiskallaan, tiesin, etten voisi\ntapella. Kukaan ei tietänyt Kamo-tahin sairaudesta, hädästä ja nälästä\nmitään. Jos olisin tapellut Ivanin kanssa ja kuollut, olisi veljeni\nkuollut myöskin. Ja niin sinä, Oona, näit minua lyötävän kuin koiraa.\n\n\"Sitten kuulin tietäjäin ja päälliköiden juttelevan, että venäläiset\nolivat tuoneet muassaan kummallisia tauteja ja tappoivat meidän\nmiehiämme sekä varastivat naisiamme ja että maa pitäisi puhdistaa\nheistä. Kuten sanoin, kuulin juteltavan ja tiesin, että se oli hyvä\npuhe ja että venäläiset tulisivat yöllä surmattaviksi. Mutta metsässä\nmakasi veljeni Kamo-tah sairaana ja ravinnotta, en voinut siis viipyä\nja taistella miesten mukana sekä poikien mukana, jotka eivät vielä\nolleet metsästäjiä.\n\n\"Ja niin otin mukaani lihaa ja kalaa sekä Ivanin piiskan merkit.\nTapasin Kamo-tahin, en enää vaikeroivana, vaan kuolleena. Sitten\npalasin Nulatoon, ja kas, siinä ei ollut Nulatoa enää -- vain tuhkaa\noli sillä paikalla ja paljon miesten ruumiita. Ja minä näin venäläisten\ntulevan aluksilla ylös Yukonia, paljon venäläisiä mereltä. Samalla näin\nIvanin ryömivän piilopaikastaan ja puhuvan heidän kanssaan. Ja\nseuraavana päivänä näin Ivanin johtavan heitä ylös heimon jälkiä. Vielä\nnytkin he tulevat perässämme. Ja tässä olen minä, Negore, enkä ole\npelkuri.\"\n\n\"Kertomuksesi on satua\", sanoi Oona, mutta hänen äänensä oli lempeämpi\nkuin ennen. \"Kamo-tah on kuollut eikä voi todistaa puolestasi, ja minä\ntiedän ainoastaan mitä tiedän -- minun täytyy omin silmin nähdä, ettet\nole pelkuri.\"\n\nNegore teki kärsimättömän liikkeen.\n\n\"Keinoja on monia\", jatkoi tyttö. \"Oletko valmis tekemään niinkuin\nvanha Kinoos teki?\"\n\nNegore nyökäytti päätään ja odotti.\n\n\"Niinkuin olet sanonut, he ajavat meitä takaa vielä nytkin, venäläiset.\nMene ja opasta heitä, Negore, siten kuin vanha Kinoos heitä opasti,\nniin että he tulevat, olematta varuillaan, paikalle, missä me odotamme\nheitä ylhäällä kalliotiellä. Tiedäthän paikan, missä kallioseinässä on\nsola. Siinä tuhoamme heidät, Ivaninkin. Kun he tulevat rinnettä ylös\nkuten kärpäset, eikä huippu ole lähempänä kuin syvänteen pohjakaan,\niskevät meidän miehemme yläpuolelta ja molemmilta sivuilta keihäineen,\nnuolineen ja pyssyineen heidän kimppuunsa. Ja naiset sekä lapset\nvierittävät ylhäältä kallionlohkareita heidän päälleen. Siitä tulee\nsuuri päivä. Ja Ivan, se Ivan, joka puhkaisi isäni silmät ja ruoski\nsinua koirapiiskallaan, saa surmansa. Hänet tapetaan kuin hullu koira,\nmuserretaan kuoliaaksi raskailla kivillä. Ja kun taistelu alkaa, tulee\nsinun, Negore, ryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", vastasi mies. \"Negore näyttää heille tietä. Entä\nsitten?\"\n\n\"Ja sitten minä tulen vaimoksesi, Negoren vaimoksi, urhoollisen miehen\nvaimoksi. Ja sinä metsästät lihaa minulle ja vanhalle Kinoosille, ja\nminä laitan sinulle ruokaa ja ompelen sinulle lämpimiä viittoja ja teen\nsinulle mokkasiineja oman kansani tapaan, joka on parempi sinun kansasi\ntapaa. Ja niinkuin sanoin, minusta tulee sinun vaimosi, Negore, ja olen\naina sinun omasi. Ja minä teen elämäsi iloiseksi, niin että kaikki\npäivät ovat laulua ja naurua ja sinä olet tunteva Oonan, naisesi,\ntoisenlaiseksi kaikkia muita naisia, sillä hän on kulkenut kaukana ja\nelänyt vierailla seuduilla ja on viisas miesten tavoissa ja niissä\ntavoissa, joilla miehet saadaan iloisiksi. Ja vielä vanhoilla\npäivilläsikin on naisesi tuottava sinulle iloa, ja muistosi hänestä,\nvoimaisi päiviltä, on oleva suloinen, sillä sinä olet tunteva aina,\nettä hän oli sinulle lepo ja rauha ja että sinulla on ollut parempi\nvaimo kuin kenelläkään toisella miehellä.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Negore, ja halu saada omistaa Oona kohosi hänen\nsydämeensä, ja hänen käsivartensa ojentuivat tyttöä kohti, aivan kuin\nnälkäisen miehen käsivarret tavoittavat ravintoa.\n\n\"Kun ensin olet näyttänyt niille tietä, Negore\", sanoi tyttö\ntorjuvasti. Mutta hänen silmissään oli hellyyttä ja lämpöä, ja Negore\ntunsi tytön katsovan häneen niin kuin nainen ei ollut koskaan ennen\nhäneen katsonut.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän kääntyen päättävästi kantapäillään. \"Lähden nyt\nkeskustelemaan päälliköiden kanssa, jotta he tietävät minun menneen\nnäyttämään venäläisille tietä.\"\n\n\"Oi Negore -- mieheni, mieheni!\" sanoi tyttö itsekseen, katsellessaan\nhänen peräänsä, mutta hän sanoi sen niin hiljaa, ettei vanha Kinoos\nkuullut, vaikka hänen korvansa olivat tarkat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme päivää myöhemmin Negore, joka oli tahallaan huonosti piilottanut\nveneensä, vedettiin esille kuten rotta kolostaan ja vietiin Ivanin\neteen. \"Ivan Julman\" nimellä hän oli tunnettu takanaan marssivien\nmiestensä keskuudessa. Negorella oli aseenaan kehno luukärkinen keihäs,\nhänen jäniksennahkainen vaippansa oli tiukasti käärittynä hänen\nympärilleen, ja vaikka päivä oli lämmin, hän värisi kuin vilutautinen.\nHän ravisti päätään merkiksi, ettei ymmärtänyt, mitä Ivan hänelle\npuhui, ja ilmaisi olevansa hyvin väsynyt ja sairas, joka toivoi vain\nvoivansa istahtaa lepäämään. Hän osoitti vatsaansa, joka muka oli\nkipeä, ja värisi melkein lakkaamatta.\n\nMutta Ivanin matkassa oli eräs Pastolikin mies, joka puhui Negoren\nkieltä. He tekivät hänelle monta turhaa kysymystä, kunnes Pastolikin\nmies, jota sanottiin Kardukiksi, selitti:\n\n\"Tämä on Ivanin käsky, että sinut ruoskitaan hengiltä, jollet tahdo\npuhua. Ja tiedä, vieras veli, sen sanon sinulle, että Ivanin sanat ovat\nlaki ja että olen sinun ystäväsi enkä Ivanin ystävä. Sillä en omasta\ntahdostani ole lähtenyt maastani merenrannalta, ja halajan suuresti\nelää. Senvuoksi tottelen isäntäni käskyjä -- niinkuin sinäkin tottelet,\nvieras veli, jos olet viisas ja haluat elää.\"\n\n\"Ei, vieras veli\", vastasi Negore. \"En tiedä minne kansani on kadonnut,\nsillä olen sairas ja he pakenivat niin nopeasti, etteivät jalkani\njaksaneet seurata, vaan jäin jälkeen heistä.\"\n\nNegore odotti Kardukin tulkitessa hänen puhettaan Ivanille. Hän näki\nvenäläisen kasvojen synkistyvän ja huomasi kummallekin puolelleen\nasettuvan miehiä, jotka lätkähyttelivät ruoskiaan. Sitten hän aikoi\nosoittaa suurta pelkoa, ja sanoi äänekkäästi, että hän oli sairas mies\nja että hän ei tietänyt mitään, mutta että hän kyllä kertoo mitä\ntietää. Ja niin uskottavasti hän kertoi, että Ivan antoi miehilleen\nkäskyn marssia eteenpäin, ja Negoren molemmin puolin marssi miehiä\nruoskineen, ettei hän voisi karata. Ja hänen tekeytyessään heikoksi\nsairaudestaan, kompastellessaan ja astuessaan heitä hitaammin he\nsivalsivat häntä ruoskallaan, kunnes hän parkaisi tuskasta ja sai uutta\nvoimaa. Mutta kun Karduk kertoi, että häntä kohdellaan hyvin, kun he\nensin saavat kiinni hänen heimonsa, niin hän kysyi: \"Saanko sitten\nlevähtää?\" Ja lakkaamatta hän hoki sitä samaa: \"Saanko sitten\nlevähtää?\"\n\nNäytellessään sairauttaan hän katseli ympärilleen elottomin silmin ja\nhuomasi Ivanin miesten olevan voimakkaita tappelemaan ja näki ilokseen,\nettei Ivan tuntenut häntä samaksi mieheksi, jota hän aikaisemmin oli\nlinnoituksen portilla lyönyt. Outoja olentoja hänen tylsät silmänsä\nnäkivät. Siinä marssi slaavilaisia metsästäjiä, vaaleaihoisia ja\nväkevälihaksisia, siinä kulki lyhyitä, tanakoita suomalaisia,\nlättänenäisiä ja pyöreäkasvoisia, Siperian sekarotuisia, joiden nenät\nmuistuttivat kotkan nokkaa, ja laihoja vinosilmäisiä miehiä, joitten\nsuonissa virtasi sekä mongolilaista ja tataarilaista että slaavilaista\nverta. Villejä seikkailijoita he olivat, rosvoja ja hävittäjiä\nkaukaisista maista Beringin-meren takaa, jotka lakaisivat\ntuntematonta maailmaa tulella ja miekalla ja kahmivat ahnaasti maan\nturkis- ja nahkarikkauksia. Negore katseli heitä tyytyväisenä ja\nmielikuvituksessaan hän näki heidät murskattuina ja hengettöminä rotkon\nkivillä. Ja alinomaa hän näki edessään Oonan kauniit kasvot ja\njoustavan vartalon sekä kuuli hänen hellän äänensä korvissaan ja tunsi\nhänen lämpimäin silmäinsä hehkun. Mutta hetkeksikään hän ei unhottanut\nvärisemistään eikä lakannut kompastelemasta, missä jalkoja kohtasi\neste, eikä huutamasta ääneensä ruoskansivalluksesta. Lisäksi hän jonkun\nverran pelkäsi Kardukia, sillä hän ei pitänyt tätä luotettavana\nmiehenä. Sillä hänellä oli petolliset silmät ja liukas kieli -- liian\nliukas kieli rehelliseen puheeseen, tuumi Negore.\n\nKoko sen päivän he marssivat. Ja seuraavana, kun Karduk kysyi häneltä\nIvanin käskystä, hän vastasi tälle epäröiden, että ehkä he huomenna\ntapaisivat hänen heimonsa. Mutta Ivan, jolle vanha Kinoos oli näyttänyt\ntietä, mikä oli vienyt kuohuvan veden läpi veriseen taisteluun, ei\nuskonut mitä hyvänsä. Kun he sitten saapuivat vuorensolaan, hän\npysäytti neljäkymmentä miestään ja kysyi Kardukin kautta, oliko tie\nselvä.\n\nNegore katsoi sitä lyhyesti ja huolettomasti. Siinä oli suunnaton\nluisu, joka muodosti aukon suoraan vuorenseinään ja oli kauttaaltaan\npensaitten ja maassa matelevain kasvien peitossa, missä parikymmentä\nalkuasukasheimoa voi hyvin piiloutua.\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"Ei, siellä ei ole mitään\", hän sanoi. \"Tie on selvä.\"\n\nTaas Ivan puhui Kardukille ja tämä sanoi: \"Tiedä, vieras veli, että jos\npuheesi ei ole suora ja jos kansasi sulkee tien ja hyökkää Ivanin sekä\nhänen miestensä kimppuun, niin pääset heti hengestäsi.\"\n\n\"Puheeni on suoraa\", vastasi Negore. \"Tie on selvä.\"\n\nKuitenkin Ivan epäili. Hän käski kahden slaavilaisen metsästäjän mennä\nylös edellä yksinään. Kaksi muuta miestä hän asetti Negorea\nvartioimaan. He suuntasivat pyssynsä hänen rintaansa kohti ja\nodottivat. Ja Negore tiesi, että yksikin lentävä kivi tai yksikin\nsinkoava keihäs tuottaisi hänelle varman kuoleman. Nuo kaksi\nslaavilaista ponnistelivat ylöspäin yhä pieneten, ja kun he vihdoin\npääsivät huipulle ja heiluttivat hattujaan merkiksi, että kaikki oli\nhyvin, kuvastuivat he kuin kaksi mustaa pilkkua taivasta vasten.\n\nPyssynsuut laskeutuivat Negoren rinnalta, ja Ivan antoi miehilleen\nkäskyn lähteä. Ivan oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena. Tunnin\nmarssittuaan aatoksissaan hän käski Kardukin kysyä Negorelta:\n\n\"Kuinka tiesit tien olevan selvän, vaikka ainoastaan hiukan vilkaisit\nsinnepäin?\"\n\nNegore ajatteli pieniä lintuja, joiden hän oli nähnyt istuvan kivillä\nja pensaiden oksilla, ja hymyili; sehän on perin yksinkertaista, mutta\nhän ravisti päätään eikä vastannut. Sillä hän ajatteli myöskin toista\nsolaa, jonne he pian ehtisivät ja jonne hän oli nähnyt pikkulintujen\nlentävän. Ja hän oli iloinen, että Karduk tuli Suurelta Sumumereltä,\nmissä ei ollut puita eikä pensaita, ja missä miehet saivat viisautensa\nmerestä eivätkä maasta ja metsästä.\n\nKolme tuntia myöhemmin, kun aurinko oli korkeimmillaan, he saapuivat\ntoiselle solalle ylhäällä vuoristossa, ja Karduk sanoi:\n\n\"Katso molemmilla silmilläsi, vieras veli, ja tähystä tarkkaan, onko\ntie selvä, sillä Ivan ei viitsi nyt tällä kertaa hukata aikaa ja\nlähettää miehiä tiedustelemaan.\"\n\nNegore tähysti, nähden kaksi miestä sivullaan pyssyt ojennettuina hänen\nrintaansa vastaan. Hän näki kaikkien pikkulintujen lähteneen ja kerran\nhän näki pyssynpiipun välähtävän päivänpaisteessa. Ja hän ajatteli\nOonaa ja hänen sanojaan: \"Ja kun taistelu alkaa, tulee sinun, Negore,\nryömiä salaa tiehesi, ettet saa surmaasi.\"\n\nHän tunsi kahden pyssyn painavan rintaansa. Tämä ei ollutkaan sellaista\nkuin tyttö oli kuvaillut. Ei ollut tilaisuutta ryömiä salaa pois. Hän\nkuolee ensimmäisenä, kun taistelu alkaa. Mutta hän sanoi -- ja hänen\näänensä oli luja, vaikkakin hän yhä teeskenteli silmänsä elottomiksi ja\nvärisi sairaudestaan:\n\n\"Tie on selvä.\"\n\nJa he läksivät ylös, Ivan ja hänen neljäkymmentä miestään kaukaisilta\nmailta Beringin-meren takaa. Ja heidän mukanaan Karduk, Pastolikin\nmies, ja Negore, kaksi pyssyä alinomaa häneen suunnattuna. Kiipeäminen\nkävi pitkäksi, eivätkä he päässeet nopeasti etenemään, mutta Negoresta\nhe lähestyivät nopeasti puoliväliä, missä huippu oli yhtä etäällä kuin\nsyvännekin.\n\nPyssy pamahti kallioiden välissä oikealla, Negore kuuli samassa koko\nheimonsa hurjan sotahuudon ja näki, että kivikot ja pensaat olivat\ntäynnä hänen heimolaisiaan. Sitten hän tunsi ruumiissaan tulikuuman\nvihlaisun ja kaatuessaan hän tunsi ankaraa tuskaa hengen pyrkiessä\neroon maallisesta majastaan.\n\nMutta hän tarrautui elämään kiinni saiturin tavoin eikä tahtonut\nsiitä erota. Hän hengitti vielä, mikäli keuhkojensa riekaleet sen\ntuskallisella ponnistuksella sallivat. Sekavasti hän näki ja kuuli;\nsokeus- ja kuurouskohtausten lomassa hän tajusi vielä leimauksia ja\nmelua, kun Ivanin hurtat kellistyivät kuolleina ja hänen omat veljensä\nhääräsivät verilöylyssä sekä ilma täyttyi heidän huudostaan ja aseitten\nkalskeesta. Ja heidän yläpuolellaan naiset ja lapset irroittelivat\nsuuria kivilohkareita, jotka kierivät kuin elävät olennot ja jyrisivät\nalas. Aurinko tanssi hänen yllään taivaalla, ja jättiläismäiset\nvuorenseinämät heiluivat, mutta vielä hän kuuli ja näki kuin sumun\nlävitse. Ja kun mahtava Ivan kaatui hänen jalkainsa poikitse\nhengettömänä, kivilohkareen murskaamana, hän muisti vanhan Kinoosin\nsokeat silmät ja oli iloinen. Kun sitten melu vähitellen taukosi ja\nkallionlohkareita ei enää jyrissyt ohi, hän näki heimolaistensa\nryömivän, läheten lähenemistään, keihästäen haavoittuneita. Ja\nlähellään hän kuuli voimakkaan slaavilaisen taistelevan, vastahakoisena\nkuolemaan ja puoliksi kohollaan, mutta retkahtavan maahan\nkolmenkymmenen keihään lävistämänä.\n\nSitten hän näki edessään Oonan kasvot ja tunsi ympärillään Oonan\nkäsivarret. Ja sinä hetkenä aurinko seisahtui ja kallioseinät olivat\nhetken liikkumatta paikoillaan.\n\n\"Sinä olet urhea mies, Negore\", kuuli hän tytön sanovan, \"sinä olet\nminun mieheni, Negore\".\n\nJa tuokiossa hän eli koko sen iloisen elämän, mistä tyttö oli hänelle\nkertonut, sen laulut ja naurut, ja kun aurinko katosi hänen silmistään,\nniin hänkin tunsi vanhenevansa ja tunsi, että lemmityn muisto vieläkin\noli hänelle suloinen. Ja kun hänen muistinsakin hämärtyi ja kuoleman\npimeys laskeutui hänen tajuntaansa, hän tunsi tytön sylissä\nsaavuttaneensa sen täydellisen rauhan ja levon, minkä tämä oli hänelle\nluvannut. Ja mustan yön levittäytyessä hänen ympärilleen ja päänsä\nnojautuessa tytön povea vasten hän tunsi hiljaisen rauhan levittäytyvän\nylitsensä ja oli muistelevinaan monien hämyhetkien tyyntä rauhaa ja\nsalaperäistä hiljaisuutta.\n\n\n\n"]