Elämäni ja tutkimusretkeni

ELÄMÄNI JA TUTKIMUSRETKENI

Kirj.

Roald Amundsen

Suomentanut

Sulo Veikko Pekkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Nuoruusmuistoja. Etelämeren jäissä. Luoteisväylän valloitus. Etelänapa. Ajojäissä. Taloudellisia vaikeuksia. Lento Lincoln Ellsworthin kanssa. Navanylilento "Norgella". Stefanssonista ja muista. Vaikeuksia retkillä. Vaikeuksia varustuksissa ja muonituksessa. Lisäys. Kirjoittanut Hj. Riiser-Larsen.

Ensimmäinen luku.

NUORUUSMUISTOJA.

Kuinka minusta tuli napaseutututkija? – Oikeammin sanoen ei minusta "tullut", sillä viidentoista ikäisestä saakka on elämäni ollut yhtäjaksoista vaellusta kohti lopullista päämäärää. Saavutukseni napaseutututkijana ovat miespolven kestäneen, huolellisesti valmistellun, omantunnontarkan työn tuloksia.

Synnyin Borgessa lähellä Sarpsborgia. Ollessani kolmivuotias muuttivat vanhempani Osloon, jossa sain kasvatukseni. Kouluaikani kului ilman sanottavia tapahtumia tai kommelluksia. Kun olin neljäntoista ikäinen, kuoli isäni, veljeni jättivät kodin omiin hoiviinsa, ja minä jäin kahden äidin kanssa. Hän toivoi minusta lääkäriä. Se oli hänen kunnianhimonsa, jota en omaksunut ja joka ei koskaan tullut täytetyksi. Viidentoistavuotiaana sain sattumalta käsiini englantilaisen napaseutututkijan, sir John Franklinin kirjoittaman matkakuvauksen napamaista. Luin sen aivan ahmien. Tämä tapaus vaikutti myös ratkaisevasti tulevaisuuteeni.

Jo neljänsadan vuoden aikana ovat rohkeat englantilaiset koettaneet valloittaa luoteisväylää, ja rohkein heistä kaikista oli Sir John Franklin. Eräs hänen kuvauksensa paluumatkastaan napamaaretkeltä innostutti minua enemmän kuin mikään aikaisempi lukemani. Hän kertoi siinä muutamien tovereidensa kanssa kamppailleensa yli kolme viikkoa myrskyssä ja jäissä. Heillä ei ollut muita eväitä kuin hyljätystä intiaanileiristä keräämiään kaluttuja luita. Hän kertoi, kuinka he, päästäkseen asutuksen rajamaille, olivat lopulta pakotetut syömään saappaansakin. Eniten vaikuttivat minuun kuvaukset heidän kestämistään kärsimyksistä. Omituisen tunteen pakottamana toivoin minäkin kerran saavani kokea jotain samantapaista. Ehkä nuoruudeninnostuksessani – joka useinkin tekee ihmisestä marttyyrin – aloin katsoa itseäni jonkinlaiseksi napaseutujen pyhiinvaeltajaksi. Minäkin tahdoin kärsiä jonkin asian puolesta – en erämaan hehkussa matkalla Jerusalemiin – vaan kolkossa pohjolassa etsiäkseni ratkaisua tuntemattomien erämaiden salaisuuksiin.

Sir Johnin kertomukset antoivat joka tapauksessa suunnan tulevaisuudelleni. Kun tiesin äitini olevan suunnitelmiani vastaan, päättelin vain itse mielessäni ruveta napaseutututkijaksi.

Tein enemmänkin: aloin karaista itseäni kestämään napaseutujen vaivoja. Siihen aikaan ei ollut kaikenlaisia urheiluseuroja, kuten nyt. Ainoat urheilut, jotka tunsimme, olivat jalkapallo ja hiihto. Vaikka jalkapallonpeluu ei minua suurestikaan innostanut, ryhdyin sitä nyt harjoittamaan valmentaakseni ruumiini kestämään rasituksia. Hiihto sitävastoin oli mieliurheiluni. Koko loma-aikani marraskuusta huhtikuuhun vietin hiihtäen Nordmarkenissa. Harjoituksen mukana kasvoi nopeuskin, ja samalla kehittyivät lihakseni. Huoneita kun ei tuuletettu ollenkaan, pitivät ihmiset minua vähän hassahtavana, kun pakkasellakin nukuin avoimin akkunoin. Äitinikin keskusteli asiasta kanssani vakavasti. Selitin hänelle tarvitsevani raitista ilmaa; – sehän oli osa harjoitusohjelmaani.

Kahdeksantoistavuotiaana suoritin ylioppilastutkinnon ja kirjoittauduin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Kaikkien ylpeiden äitien tavoin piti äitinikin minua ahkeruuden perikuvana, mutta pysyäkseni tosiasioissa, täytyy myöntää, että minua katsottiin kaikkein kehnoimmaksi ylioppilaaksi. Äitini kuolema kolme vuotta myöhemmin – olin silloin 21-vuotias – säästi hänet näkemästä, että kunnianhimoni ja harrastukseni olivat saaneet aivan uuden suunnan ja että työni hänen valitsemaansa päämäärää kohti ei ollut johtanut tuloksiin. Keventynein mielin jätinkin kohta sen jälkeen opiskeluni kokonaan voidakseni valmistautua tehtävääni.

Minun oli ensin suoritettava asevelvollisuuteni. Kunnon kansalaisena tein sen sitäkin kernaammin, kun harjoitukset samalla valmistivat minua valitsemaani työhön. Minulla oli kuitenkin eräs vika, jonka takia pelkäsin tulevani hyljätyksi – olin likinäköinen, seikka, jota eivät edes tutuimmatkaan tienneet. Viimeaikoina on näköni suuresti korjaantunut, joskaan ei aivan täydellisesti. Jos nyt tarkastuksessa vikani havaittaisiin, päättyisi asia lyhyeen. Onnekseni en ollut käyttänyt silmälaseja, vaikka minua oli siihen kehoitettu.

Kutsuntapäivänä menin tarkastukseen. Pöydän vieressä kahden apulaisensa kanssa istui vanha lääkäri, jonka ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin olevan innokkaan ihmisruumiin tutkijan. Luonnollisesti olin alasti. Vanha lääkäri tutki minua huolellisesti, ja hän ihasteli ruumiini kuntoisuutta. Kahdeksan vuoden yhtäjaksoinen harjoittelu ei ollut mennyt hukkaan. "Nuorukainen", sanoi hän, "millä ihmeellä olette saanut tuollaiset lihakset?" Sanoin, että olin innostunut ruumiinkasvatukseen, jota olin myös paljon harjoittanut. Lääkäri ihastui huomiostaan niin, että kutsui viereisestä huoneesta muutamia upseereja katsomaan ihmettä. Minun kai ei tarvitse mainita, että kainostelin kovasti tätä julkista tarkastusta. Toivoin itseni maan alle.

Tämä seikka oli kuitenkin onnekseni. Lihaksistani innostuneena unohti lääkäri tarkastaa silmäni, ja minut hyväksyttiin ilman muuta ja sain suorittaa asevelvollisuuteni, kuten olin toivonutkin.

Kun harjoitukset kestivät vain muutaman viikon erällään, jäi erikoisharrastuksiini runsaasti aikaa. Tällöin sattui kuitenkin tapaus, joka oli lopettaa elämäni. Tapaukseen sisältyi yhtä paljon vaaroja ja rasituksia, kuin mitä olen kokenut myöhemmin naparetkillänikin.

Olin silloin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen. Suunnittelin lähteä retkelle, jota voisi verrata napamatkaan. Etsin seuralaisen ja ehdotin hänelle talviretkeä yli Hardangerin tunturin, sen itäpuolella sijaitsevasta Mogenin tunturimajasta lähtien, päämääränämme Garenin maatila tunturin länsirinteellä. Hän suostui mielellään ehdotukseeni ja joululoman aikana jätimmekin pääkaupungin. Hiihtäen katkesi taival nopeasti ja pian saavuimme Mogenin tunturimajalle. Siellä lepäsimme varusteitamme tarkastellen, olihan tämä viimeinen asuttu paikka, mitä retkellämme tulisimme näkemään. Talo oli pieni, vain kaksi huonetta. Siellä asui vanha mies vaimonsa ja kahden naimisissa olevan poikansa kera – kaikkiaan kuusi henkeä. Matkailijoita ei siihen aikaan vielä kulkenut, ja tulomme herätti ihmettelyä. Kun lisäksi saavuimme keskitalvella, ei asukkaiden hämmästyksellä ollut määrää. Saimme luvan yöpyä majassa. Vierasvarainen isäntäväki laittoi meille vuoteet lattialle uunin viereen, jossa nukuimme poronnahkaisissa makuusäkeissämme.

Aamulla satoi lunta, päivällä muuttui sää hirveäksi lumimyrskyksi. Kahdeksan päivää sitä kesti ja koko ajan saimme viettää tunturimajassa.

Isäntäväkemme halusi luonnollisesti tietää, millä asioilla liikuimme. Kun kerroimme aikovamme taivaltaa tunturin yli, eivät he aluksi uskoneet meitä, ja tulivat sitten levottomiksi. Talon kolme miestä, jotka tarkoin tunsivat tunturin, varoittivat uskaltautumasta sellaiselle retkelle. Kenenkään ei tiedetty vielä talvisaikaan tulleen tunturin yli eikä sitä muka kannattaisi yrittääkään. Päätöksemme oli kuitenkin vakava, emmekä säikähtäneet heidän puheitaan. Niinpä yhdeksäntenä päivänä saapumisestamme miehet opastivat meidät laaksoa pitkin aina tunturin juurelle osoittaen helpoimman nousupaikan. Liikutettuina he hyvästelivät meitä luullen kai näkevänsä meidät viimeisen kerran.

Meistä näytti koko retki perin yksinkertaiselta. Tunturin leveys tällä kohtaa on lähes kymmenen penikulmaa; hyvinä hiihtäjinä ja näin hyvällä kelillä arvelimme matkaan tarvitsevamme enintään kaksi päivää. Sen huomioon ottaen emme olleet varustautuneet pitempiaikaista oleskelua varten tunturilla, ja olivatkin varusteemme siis mahdollisimman yksinkertaiset. Suksien ja sauvojen lisäksi oli meillä kummallakin selässä poronnahkainen makuusäkki, siinä pieni eväslaukku ja väkiviinalamppu. Telttaa ei meillä ollut. Eväslaukkumme sisälsi jonkinverran keksiä, suklaata ja vähän voita, arviolta tuskin kahdeksaksi päiväksi. Kartta ja kompassi kuuluivat niinikään varusteisiin.

Vaikeuksitta pääsimme tunturille. Paikka, johon saavuimme, oli epätasaista ylänköä; mutta meille, jotka aioimme sen yli, olisi se voinut olla tasaisempikin. Nyt emme nähneet siellä minkäänlaisia tienviittoja, edessämme kohosi vain loputtomasti pieniä tunturiharjanteita, joita silmän oli vaikea erottaa toisistaan.

Kompassin avulla suuntasimme siis kulkumme tunturin keskellä olevaan autiomajaan. Vaikka päivä oli lyhyt, saavuimme majalle jo aikaisin iltapäivällä.

Pettymyksemme oli kuitenkin suuri havaitessamme majan akkunat ja oven kiinninaulatuiksi sekä savupiipun päällä jykeviä lankkuja. Olimme rasittuneet päivän ponnistuksista, lämpömittari näytti ainakin 12 astetta pakkasta ja tunturilla alkoi käydä viima. Ei ollut niinkään helppoa paljain käsin repiä irti laudoitusta ja päästä sisään tulentekoon. Palellutimme sormemme, ja toverini kulki seuraavien viikkojen aikana hyvin vakavana peläten menettävänsä yhden sormistaan.

Tuvassa oli onneksi polttopuita, mutta kesti kauan, ennenkuin saimme niistä mitään iloa. Jos joskus olette koettaneet lämmittää uunia, kun savupiippu on kylmä ja lämpömittari pakkasasteissa, ymmärrätte myös, minkälaisia vaikeuksia meillä oli koettavana. Kylmä ilma laskeutuu vaipan tavoin tulen yli, ja saa todella lämmittää lujasti saadakseen uunin ilmanvaihdon toimimaan. Kun me nyt sytytimme tulen, tunkeutui uunista tuvan täydeltä kurkkua ja silmiä kirvelevää savua.

Saatuamme tuvan lämpimäksi ja illastettuamme tunsimme olomme sangen siedettäväksi. Vihdoin ryömimme makuusäkkeihin ja seinänvierellä, juuri takan yläpuolella olevilla makuulavoilla saimme makeat unet.

Seuraava päivä kuitenkin osoitti, että vastoinkäymisemme olivat vasta alullaan. Illalla virinnyt tuuli yltyi yhä nostaen sakean lumituiskun. Olisi ollut mieletöntä lähteä sellaiseen myrskyyn, jonkavuoksi päätimme odotella majassa, kunnes sää asettuisi. Tupaa lähemmin tarkastellessamme keksimme sieltä iloksemme jonkun paimenen unohtaman vähäisen jauhopussin. Kun käsitimme, että omia matkaeväitämme oli säästettävä, keitimme kauhassa liedellä ohuen jauhopuuron. Kaksi päivää vietimme majassa nauttimatta muuta kuin tätä puuroa. Se ei ollut erikoisen ravitsevaa eikä maistunut hyvältä.

Kolmantena päivänä myrsky hiukan asettui, ja silloin päätimme jatkaa matkaamme Gareniin. Matkan suunta oli nyt määrättävä mitä huolellisimmin, sillä länsirinteellä, usean penikulman päässä toisistaan, oli vain kaksi kohtaa, josta laskeutuminen tunturilta oli mahdollinen. Otimme suunnan ja nousimme suksille.

Hetken kuluttua alkoi uudelleen tuiskuttaa, samalla kun sää muuttui lauhemmaksi. Usein saimme tutkia karttaa päätelläksemme, missä olimme, mutta kun räntäsade liuotti ohuen kartan paperimassaksi, jatkoimme vaellustamme pelkästään kompassin turvin.

Yö saapui, ennenkuin pääsimme perille, eikä ollut muuta mahdollisuutta kuin leiriytyä taivasalle. Se yö oli tehdä lopun meistä molemmista. Kun olimme avanneet makuusäkit, asetimme eväslaukut niiden jalkopuoleen ja merkitsimme tuiskun varalta paikan suksisauvoillamme. Yö muodostui meille varsin epämiellyttäväksi. Nuoskea lumi oli kastanut vaatteemme likomäriksi. Makuusäkeissä muutti ruumiinlämpö veden höyryksi, joka kasteli makuusäkkiemme sisustan. Olomme tuntui peräti epämukavalta, ja mikä pahempi, pakkanen yltyi yöllä. Heräsin pimeässä vilusta väristen ja niin huonovointisena, etten saanut enää unta. Viimein päätin koettaa, enkö saisi verenkiertoa toimimaan nopeammin, jos nauttisin jonkinverran eväslaukussani lampussa olevaa väkiviinaa. Ryömin makuusäkistä, hamuilin pimeässä suksisauvoille ja etsin eväslaukkuani, mutta hämmästyksekseni en sitä löytänyt. Aamusella jatkoimme molemmat etsintää, mutta mahdotonta oli löytää kumpaakaan laukkua. En vielä tänäänkään ole löytänyt järkevää selitystä niiden katoamiselle. Molemmat olivat poissa, siitä ei epäilystäkään.

Tilamme oli nyt enemmän kuin epämiellyttävä, se oli sangen vaarallinenkin. Ellemme nyt pian löytäisi ihmisten ilmoille, paleltuisimme varmasti kuoliaiksi. Tämän havaiten läksimme uudelleen länttä kohti toivoen ehtivämme perille ennen iltaa.

Onni ei suosinut meitä tälläkään kertaa. Kohta alkoi tuiskuttaa niin sakeasti, ettemme nähneet kuin muutaman jalan verran eteemme. Neuvoteltuamme keskenämme katsoimme ainoaksi pelastukseksi sen, että palaisimme takaisin tunturin itäpuolelle lähtökohtaan. Mutta muutamia kilometrejä uuteen suuntaan kuljettuamme yllätti meidät pimeys.

Taasen oli yö kostea. Vaatteemme olivat läpimärät, makuusäkit painavat kosteudesta ja lunta satoi yhä. Olimme saapuneet pienelle tunturinikamalle ja kiersimme sen tuulensuojaiselle puolelle, arvellen olomme kutakuinkin siedettäväksi, jos voisimme pysytellä tuulelta suojassa. Tunsimmekin siellä olomme paljon paremmaksi, mutta minä päätin tehdä vielä parannuksia. Kaivoin lumeen kuopan, niin suuren että juuri sovin siinä makaamaan, ryömin pää edellä kuoppaan ja vedin makuusäkin jäljessäni. Tämä olikin mainio keksintö, sillä kuopassani en tuntenut myrskyä ollenkaan.

Mutta yöllä alkoi äkkiä pakastaa. Märkä lumi oli peittänyt kuoppani ja tukkinut aukon suun. Lämpömäärän laskiessa jäätyi lumi. Keskellä yötä heräsin. Makasin selälläni oikealla kädenselällä silmiäni varjostaen, – niinkuin on tapana tehdä, ettei aamuvalo häiritsisi. Jäseneni tuntuivat kankeilta ja puutuneilta, vaistomaisesti koetin kääntyä, mutta en tuumaakaan päässyt liikahtamaan. Olin suoraan sanoen jäätynyt kiinni jäälohkareen sisään. Epätoivoissani koetin vapautua jääkuoresta, mutta turhaan. Huusin toverilleni, mutta hän ei luonnollisesti voinut kuulla mitään.

Jäykistyin kauhusta. Peloissani luulin luonnollisesti toverinikin kaivautuneen märkään lumeen ja jäätyneen kiinni, ja nyt olisi hänkin samassa tilanteessa kuin minä. Ellei sää aivan heti muuttuisi suojaiseksi, paleltuisimme pian molemmat kauheisiin ruumisarkkuihimme.

Lakkasin huutamasta, kun hengittäminen kävi vaikeaksi. Siitä havaitsin, että minun oli maattava aivan hiljaa, ellen halunnut tukehtua. Luultavasti ilmanpuutteesta tai ehkä jostain muustakin syystä vaivuin joko uneen tai menetin tajuntani. Kun taasen heräsin, kuulin huutoa jostakin etäältä. Toverini ei siis ollutkaan vankina. Ainoa syy siihen, ettei hän ollut kaivautunut lumeen kuten minä, johtui todennäköisesti hänen väsymyksestään edellisenä iltana; väsymys ja rasitukset olivat saattaneet hänet välinpitämättömäksi. Miten asianlaita sitten lieneekin, pelasti hän sen kautta henkemme. Herättyään ja katsellessaan ympärilleen havaitsi hän olevansa yksin lumimeressä. Hän huuteli minulle, vaan ei saanut vastausta. Kuumeisesti rupesi hän etsimään jotakin merkkiä, joka osoittaisi, minne minä olin joutunut. Yksi ainoa merkki oli, ja sattumalta osui hänen katseensa siihen; joitakin makuusäkkini karvoja pisti näkyviin lumesta. Hän ryhtyikin viipymättä vapauttamaan minua vankilastani kaivaen lunta milloin käsin, milloin suksisauvalla. Tällä tavoin uurasti hän kolme tuntia.

Olimme jokseenkin heikossa tilassa. Kun pääsin kolostani, oli vielä yö, mutta tapauksen järkyttäminä emme voineet enää nukkua. Vaikka oli pimeä, oli taivas kirkas, joten saatoimme kulkea tähtien opastamina. Kaksi tuntia olimme näin matkanneet toverini etumaisena, kun hän yhtäkkiä katosi, niinkuin maa olisi hänet niellyt.

Vaistomaisesti käsitin hänen pudonneen rotkoon ja vaistomaisesti toimin pelastautuakseni: heittäydyin selälleni. Heti senjälkeen kuulin hänen huutavan: "Ole paikallasi, minä olen pudonnut rotkoon." Hän oli pudonnut noin 30 jalan korkeudesta, mutta onneksi selälleen, joten makuusäkki oli lieventänyt tärähdystä. Ainoa harmi, jonka putous hänelle aiheutti, oli mielenliikutus. Luonnollisesti emme yrittäneetkään jatkaa matkaamme ennen päivän tuloa. Silloin taas painuimme näköjään toivottomalle taipaleellemme.

Neljään päivään emme olleet syöneet kunnollisesti. Autiotuvassa kahtena ensi päivänä nauttimamme ohut jauhopuuro oli ravintoköyhää, emmekä olleet siitä kostuneet. Olimme aivan nääntyneitä. Ellemme alituiseen olisi löytäneet vettä, olisimme vallan sortuneet. Tunturilla oli runsaasti purojen yhdistämiä pikkulampia, ja niistä saatoimme juoda kylliksemme ja pelastua kuolemalta.

Ehtoopuolella saavutimme pienen heinäladon, joka oli heiniä täynnä. Ladon ympärillä näimme suksenlatuja. Huomio antoi meille uutta intoa, sillä tiesimmehän jo olevamme lähellä ihmisiä. Toivoimme, että jos vielä seuraavan päivän jaksaisimme vaeltaa, pääsisimme taloon. Ladossa lepäsimme kunnollisesti. Kaivauduimme syvälle heiniin ja nukuimme siten koko yön. Aamulla riensin ulos ottaakseni selville olinpaikkamme. Toverini oli liian uupunut kyetäkseen seuraamaan, ja jättäen hänet heiniin nukkumaan aloin noudatella suksenlatuja. Kuljettuani tunnin verran näin etäällä miehen. Päättelin hänet riekkoansoiltaan palaavaksi talonpojaksi ja huusin hänelle. Hän säikähti hirveästi ja hämmästyksekseni lähti juoksemaan minkä jaloistaan kykeni. Nämä yksinäiset tunturiasukkaat ovat taikauskoisia. Niin rohkeasti kuin he kohtaavatkin todellisen vaaran, elävät he alituisessa pelossa mielikuvituksensa esiinloihtimista seikoista. Epäilemättä luuli talonpoika minua tunturia kiertäväksi paholaiseksi.

Huusin uudelleen ja huutoon sisältyi koko sieluni. Ääneni oli ilmaissut epätoivoni, sillä mies pysähtyi ja hetken kuhnailtuaan tuli luokseni. Kerroin hänelle epätoivoisen tilamme kysyen, missä olimme. Oli ensin vaikea ymmärtää hänen selityksiään, ja kun lopulta sen tein, en ollut uskoa korviani, sillä osoittautui, että emme olleet kuin tunnin matkan päässä Mogenin talosta, josta kahdeksan päivää aikaisemmin olimme lähteneet onnettomalle matkallemme.

Tiedonannosta iloisena kiiruhdin toverini luo ladolle. Uutinen virkisti häntäkin, ja suuremmitta vaikeuksitta saavuimme laaksoon ja tuttuun taloon. Koputimme ovelle, ja meidät kutsuttiin huoneeseen. Olin vähän hämmästynyt vastaanotosta – kunnes sain nähdä kuvani peilistä. Talon toisessa huoneessa kehräsi naisväki, miehet taas toisessa olivat nikkarintöissä. He katsoivat ystävällisesti, mutta tervehtivät meitä ainoastaan lyhyellä: "Päivää." Se tuli niinkuin vieraalle, ja siinä oli odotusta. He eivät tunteneet meitä enää. Eikä se ihme ollutkaan, kuten myöhemmin havaitsin. Parransänki leuassa, posket sisäänpainuneet ja silmät syvällä kuopissaan: näkömme oli tosiaan hirveä. He eivät aluksi uskoneet, kun selitimme olevamme ne kaksi nuorukaista, jotka kahdeksan päivää aikaisemmin olivat lähteneet heidän luotaan. Ei ollut mitään yhtäläisyyttä heidän aikaisempien vieraidensa ja näiden kahden nääntyneen haamun välillä. Saimme heidät lopulta vakuutetuiksi asiasta, ja silloin osoittivat he meille mitä suurinta ystävällisyyttä. Vietettyämme pari päivää heidän luonaan voimia kooten jätimme heidät monin kiitoksin ja saavuimme turvallisesti Osloon.

Retkemme ihmeellinen päätös selkeni minulle vasta pari vuotta myöhemmin, kun tunturin länsisivulla sijaitsevan Garenin tilan – jonne olimme matkalla – isäntä kertoi eräänä aamuna havainneensa idästäpäin tulevia suksenlatuja vain muutama metri ovestaan. Hän ei ollut uskoa silmiään, sillä ei koskaan ollut vielä tapahtunut, että joku saapui talvisaikaan tunturin yli, eikä hän uskonut sitä voitavan tehdäkään. Havaitsemansa jäljet olivat selvästi meidän, kun päivämääräkin sattui yhteen.

Ajatelkaa! Tietämättämme olimme olleet päämäärästämme vain muutaman metrin päässä ja siitä kiertäneet takaisin tunturille oltuamme jo lähellä varmaa turvapaikkaa tunturin länsisivulla.

Kuten alussa, ryhtyessäni kuvaamaan tätä seikkailua, mainitsin, sisältyi tapaukseen yhtä paljon vaaroja ja rasituksia kuin mitä olen kokenut millään myöhemmillä naparetkillänikään. Se oli lisänä harjoituksessani napaseutututkijaksi. Harjoitus näytti olevan vaikeampaa kuin itse työ, johon se oli valmistuksena. Se oli vähällä lopettaa urani, ennenkuin olin päässyt alkuunkaan.

Toinen luku.

ETELÄMEREN JÄISSÄ.

Suoritettuani asevelvollisuuteni aloin valmistautua napaseutututkijaksi. Olin nyt lukenut kaikki käsiini saamani asiaa käsittelevät kirjat, ja minut valtasi suuri epäilys sen johdosta, etteivät aikaisempien retkien johtajat olleet laivureita. Purjehdusasioissa olivat he aina luottaneet etevään laivuriin. Pahinta tässä näinollen oli, että niin pian kuin tultiin merelle, oli retkellä kaksi johtajaa. Poikkeuksetta johtui tästä, että vastuu retkestä jakaantui retken johtajan ja laivurin välille, joka taas aiheutti eriäviä mielipiteitä ja loppumattomia riitaisuuksia, ja sai miehistön kurittomaksi. Muodostui kaksi puoluetta, toinen retken johtajan ja tiedemiesten, toinen laivurin ja laivamiesten. Päätin sen vuoksi, etten koskaan ryhdy johtamaan retkeä, ellen voi välttää tällaista ikävyyttä. Ainoa tehtäväni oli siis hankkia tarpeellista taitoa ja kokemusta voidakseni suorittaa laivurintutkinnon. Silloin kykenisin johtamaan retkeäni sekä tutkijana että merimiehenä ja samalla välttäisin kaikki ikävyydet.

Voidakseni suorittaa kapteenin tutkinnon oli minun purjehdittava useita vuosia taitavan laivurin alaisena. Vuosien 1894–96 ajan vietin merellä purjelaivassa. Tämä ei aiheuttanut ainoastaan työskentelyä perämiehen- ja sittemmin laivurintutkintoa varten, vaan se johti minut napaseutuihin, joihin olin niin innostunut, ja se antoi minulle kokemuksia, jotka olivat suureksi hyödykseni vastaisella urallani.

Vuonna 1897 onnistuin saamaan pestin belgialaiseen jäämeren-retkikuntaan, jonka oli määrä matkustaa tutkimaan olosuhteita magneettisen etelänavan luona. Olin vasta 25-vuotias, mutta siitä huolimatta minut nimitettiin ensimmäiseksi perämieheksi jo ennenkuin Belgica jätti Euroopan. Retkikunta oli kerrassaan kansainvälinen. Johtajana toimi belgialainen merimies, kapteenina oli belgialainen tykistöupseeri, joka Ranskan laivastossa palvellessaan oli saanut erinomaisen koulutuksen purjehdustaidossa. Itse olin ensimmäinen perämies. Laivalääkärinä toimi myöhemmin kuuluisa napaseutututkija, tohtori Cook, tiedemiehistä oli toinen romanialainen, toinen puolalainen. Miehistössä viisi oli norjalaista, loput belgialaisia.

Magneettinen etelänapa sijaitsee antarktisella mantereella, Australiasta kauas etelään, keskellä Eteläistä Jäämerta. Retken johtajan suunnitelman mukaan piti meidän kulkea Kap Hornin reittiä eikä Australian. Talvella 1897 saavuimme Magellanin salmeen, jossa silloin – johtuen leveysasteista – oli kesä. Jatkoimme etelään Tulimaahan. Siihen aikaan olivat nämä seudut vielä hyvin vähän tunnettuja? ja johtajamme innostui uusien löytöjen mahdollisuuksista nähdessään, mitä olosuhteet tarjosivat tutkijalle. Niinpä jäimmekin useaksi viikoksi paikoillemme, jona aikana keräilimme esineitä, kartoitimme ja teimme meteorologisia havaintoja. Tämä viivästyminen osoittautui varsin vaaralliseksi, kuten kohta näemme. Jatkaessamme matkaamme edelleen etelää kohti sivuutimme Etelä Shetlannin saaret ja saimme näkyviimme antarktisen mantereen, jota täällä kutsutaan Grahamin maaksi. Tämäkään ei ollut vielä kartoitettu, joten vietimme joitakuita päiviä rannikolla, kunnes lopulta vuonon kautta saavuimme Eteläiselle Jäämerelle.

Talvi lähestyi ja matka oli pitkä päämääriimme Australian eteläpuolelle. Noudatimme sentähden läntistä suuntaa ja pian senjälkeen koimme seikkailun, joka oli vähällä tehdä lopun meistä. Noustessani eräänä päivänä kannelle ottaakseni laivurilta iltapäivä vahtivuoroni, havaitsin olevamme keskellä hirvittävää lumiräntämyrskyä. Jäävuoria oli kaikkialla. Laivuri osoitti erästä niistä, joka oli varsin lähellä pohjoisen puolella, ja selitti koko vahdinaikansa koettaneensa pidättää laivaa tyynessä jäävuoren suojassa. Näin olimme kyllä säästyneet pahimmilta vihureilta, mutta olimme myös ajelehtineet pois suunnastamme. Hän määräsi minut jatkamaan purjehdusta samalla tavoin siksi, kunnes vuoroni päättyisi, jolloin sama määräys oli annettava seuraavalle vahdille. Näin teinkin ja annoin määräyksen nuorelle belgialaiselle, jonka vahtivuoro nyt alkoi. Kajuuttaan päästyäni tunsin, kuinka laiva keinui mainingeilla. Ne eivät olleet Jäämeren tyrskyjä, vaan jäävuorten aiheuttamia valtavia aaltoja.

Tähän keinuvaan liikkeeseen sitten nukahdin, mutta ajatelkaapa hämmästystäni, kun herätessäni havaitsin laivan olevan aivan alallaan. Aavistin pahaa ja riensin komentosillalle. – Laiva oli pienessä, pilvenkorkuisten jäävuorten ympäröimässä tyvenessä poukamassa. Kysyin belgialaiselta, kuinka sinne olimme joutuneet ja hän vastasi olevansa asiasta yhtä tietämätön kuin minäkin. Pimeässä ja lumimyrskyssä oli hän kadottanut jäävuoren näkyvistään, tuulen mukana oli laiva ajelehtinut ilman päämäärää, kunnes valtava jäävuoren nostama aalto oli kohottanut sen korkealle ja kapean uoman läpi laskenut taas takaisin altaaseen, jossa nyt olimme. Ihmeellinen sattuma oli pelastanut meidät murskautumasta atoomeiksi jäävuoriin, jotka molemmin puolin rajoittivat uomaa, minkä ylitse olimme aallonharjalla kulkeutuneet. Tosin saatoimme iloita onnestamme, mutta nyt olimme kenties vieläkin pahemmassa asemassa. Olihan kyllä onni seurannut meitä, kun olimme pelastuneet murskautumasta kuoliaaksi jäävuoreen, mutta nyt sensijaan olimme mahdollisesti joutuneet täydellisesti jäävuorien saarroksiin. Varovasti luovaillen onnistuimme kuitenkin ohjaamaan laivan ulapalle.

Vaikka olimmekin välttäneet uhkaavan vaaran, uhkasi meitä nyt siis toinen ja pahempi, ja se ei aiheutunut pelkästä onnettomuudesta, vaan myöskin puuttuvasta jäämeren purjehdustaidostamme. Purjehtiessamme pitkin napajään reunaa länttä kohti oli meidän taisteltava ankaraa pohjoismyrskyä vastaan, joka alituiseen näytti ajavan meitä etelässä olevaan jääseinään. Jokainen jäämerenpurjehtija olisi vaistomaisesti käyttänyt ainoata keinoa: suoraan pohjoiseen ja ulos merelle. Ja sen olisimme mekin voineet tehdä. Mutta tällöin havaitsivat molemmat päällikköni aukeaman jäävuoressa ja päättivät myrskyn avulla ohjata sinne.

Suurempaa virhettä he eivät olisi voineet tehdä. Minä kyllä käsitin, minkälaiselle vaaralle koko retkikunta oli pantu alttiiksi, mutta minun mielipidettäni ei kysytty, ja kuri vaati vaikenemaan. Pelkäsin pahinta, ja se tapahtuikin. Selviydyttyämme myrskystä olimme luultavasti enemmän kuin seitsemänkymmentä neljännesmailia (solmua) jäissä. Herätessämme eräänä aamuna havaitsimme vuonon sulkeutuneen. Nyt olimme auttamattomasti kiinni jäävuorissa ajelehtien niiden mukana pitkin tuntematonta Jäämerta, ja pitkä napaseudun talvi oli juuri alkamassa.

Asemamme muodostui vieläkin vaarallisemmaksi, koska emme olleet varustautuneet napaseudun talvea varten. Alkuperäisen matkasuunnitelman mukaan piti retkikunnan vielä kesäaikana saapua lähelle magneettista etelänapaa Etelä-Victorian mantereella. Sinne rakennettaisiin leiri, jossa neljä miestä kaikkine tarpeellisine varusteineen talvehtisi, kun taas laiva muun miehistön kanssa palaisi takaisin asutuille maille noutaakseen keväällä talvehtijat takaisin.

Talvehtijoiksi oli määrätty romanialainen tiedemies, hänen apulaisensa puolalainen, tri Cook ja minä.

Mutta nyt näytti siltä kuin saisimme jäädä sinne kaikin, miehistö ilman tarpeellisia talvivarusteita, niukoin ruokavaroin, vieläpä ilman lamppujakin hyttien valaisemiseksi. Hirveä tulevaisuudenkuva.

Kolmetoista kuukautta olimme jäissä kuin ruuvipenkissä. Kaksi matruusia tuli mielenvikaiseksi. Keripukki alkoi raivota, ja kolmea lukuunottamatta sairastuivat siihen kaikki. Sekä tri Cook että minä tiesimme napaseutukirjallisuudesta, että taudin voi välttää syömällä tuoretta lihaa. Päivätyömme päätyttyä teimmekin penikulmaisia, vaivalloisia metsästysmatkoja jääkentälle etsimään hylkeitä ja pingviinejä; suurella vaivalla saimme moniaita ruhoja raahatuksi laivaan. Mutta johtajallamme oli tämäntapaista lihaa kohtaan kauhu, joka vivahti mielenvikaisuuteen. Ei riittänyt, että hän itse kieltäytyi sitä syömästä, hän kielsi sen myös miehistöltäkin. Seurauksena oli, että kaikki sairastuimme keripukkiin. Johtaja ja kapteeni olivat niin heikossa tilassa, että menivät kajuuttaansa ja kirjoittivat testamenttinsa.

Nyt oli retkikunnan johto minun hartioillani. Ensimmäinen tehtäväni oli antaa harvojen vielä työhönkykenevien miesten kaivaa hylkeenruhot hangesta laivan sivulla. Kaikessa kiireessä leikkasimme lihasta palasia ja annoimme kokille määräyksen sulattaa ja valmistaa ne. Retken johtajaa lukuunottamatta söivät kaikki mielellään annoksensa.

Oli merkillistä nähdä, miten tämä yksinkertainen ruuanvaihtelu vaikutti. Ennen viikon loppua olivat miehet selvästi paranemaan päin.

Ollessamme tässä kriitillisessä tilanteessa kolmetoista kuukautta kuoleman kanssa silmätyksin, opin tuntemaan tri Cookin, tuntemaan häntä kohtaan kunnioitusta ja kiitollisuutta, joka tunne ei koskaan hänen myöhäisemmillä vuosillaan ole minussa sammunut. Hän oli ainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiaan, pysyi rohkeana, ja otti asiat niiden valoisalta puolelta; häneltä riitti aina ystävällinen sana itsekullekin. Jos joku sairasti, istui hän vuoteen laidalla lohduttamassa, jos joku oli alakuloinen, oli hän paikalla antamassa uutta toivoa, selittäen, että kaikki päättyisi hyvin. Hänenkin uskonsa oli riittämätön, mutta yrityshalunsa ja keksimiskykynsä oli rajaton. Kun aurinko taas pitkän napayön jälkeen näyttäytyi, teki hän tiedusteluretkiä kaikkiin suuntiin ottaakseen selville, olisiko ehkä jonkin ihmeen kautta railo avautunut purjehtiaksemme sitä myöten aavalle merelle.

Eräänä päivänä huomasi joku railon noin yhdeksänsataa metriä laivasta. Toiset eivät kiinnittäneet siihen huomiotaan. Tohtori Cookille se oli kuitenkin varoitus; hän selitti olevansa vakuutettu, että jäät nyt avautuvat. Sen vuoksi ehdotti hän jotakin, joka ensi aluksi tuntui hulluntyöltä: meidän olisi nimittäin sahattava kanava yhdeksänsadan metrin kiintojään läpi ja johdettava "Belgica" railoon, niin että jäiden äkkiä avautuessa laiva voisi käyttää sitä hyväkseen.

Kahdestakin syystä kutsuin sitä hulluntyöksi: koska käytettävänämme ei ollut kuin joitakuita neljä jalkaa pitkiä sahoja, jotapaitsi miehistö oli väsynyt ja herpaantunut. Siitä huolimatta ajoi tri Cook tahtonsa läpi. Antoihan se joka tapauksessa meille jotakin hommaa, joka säästi meidät murehtimasta mahdollista kohtaloamme. Kaikki miehet pantiin heilumaan, ja työ alkoi.

Se oli kirjavaa joukkoa. Retken johtajan maatessa keripukissa pukeuduin kuten miehistö. Olin huomannut, että meitä neljää lukuunottamatta koko miehistöltä puuttuivat kaikkein välttämättömimmätkin varusteet napameren talvea vastaan. Sentähden olin vähitellen ottanut käytäntöön suuren määrän loistavanpunaisia villahuopia. Leikkautin ne mallin mukaan ja annoin ommella väljiksi puvuiksi. Puvut osoittautuivatkin lämpimiksi, mutta miehistön liikkuessa kannella tarjosivat ne merkillisen ja teatterimaisen näyn.

Viitoitimme kanavan ja aloimme työn. Sahasimme jään kolmikulmaisiin kappaleihin ja dynamiitilla räjäytimme kappaleet irti. Havaitsimme jääkappaleilla olevan taipumuksen jäädä reunoistaan toisiinsa kiinni räjähdysaineesta huolimatta. Tri Cook keksi nerokkaan keinon niiden irroittamiseksi: hän nimittäin sahasi pois kolmion yhden kulman ja siitä oli seurauksena, että koko jäälohkare hajosi räjäytettäessä.

Muutamia vaivalloisia viikkoja kulutimme työhön, mutta lopultakin saatoimme eräänä iltana mennä levolle tietoisina siitä, että seuraavana päivänä saisimme laivan railoon. Ajatelkaapa siis pelästystämme, kun aamulla herätessämme näimme ahtojään tukkineen koko kanavan, ja nyt olimme kiinni tiukemmin kuin koskaan ennen.

Hämmästyksemme vaihtui kohta iloksi, kun tuuli kääntyi ja avasi kanavan uudelleen. Emme viivytelleet saamasta laivaa railoon.

Ollessamme siinä näytti meistä, ettemme olleet lähempänä pelastustamme kuin ennenkään. Silloin tapahtui ihme – aivan niinkuin tri Cook oli otaksunut: Jää avautui, ja tie avoimelle merelle kulki juuri tämän railon kautta. Ilo antoi meille uusia voimia ja täysin purjein laskimme kohti ulappaa.

Mutta eivät vieläkään olleet meitä uhkaavat vaarat ohitse. Päästäksemme aavalle merelle oli meidän kuljettava kahden vakaisen jäävuoren välitse ja useiksi päiviksi jäimme siihen kuin ruuvipenkkiin. Yötä päivää olimme valtavassa puristuksessa. Jäät löivät lakkaamatta laivan laitoja vasten särkyen palasiksi, ja melu tuli toisinajoin niin hermostuttavaksi, ettei voinut keskustellakaan. Tällöinkin auttoi meitä tri Cookin kekseliäisyys. Hänellä oli valtainen varasto tappamiemme pingvinien nahkoja. Niistä valmistettuja mattoja ripustettiin laivan ulkolaidoille, jossa ne huomattavasti heikensivät jäiden iskuja.

Niin – ja vieläpä avoimella merelläkin uhkasi meitä vaara. Laivan tarkkuuskello oli myös saanut tuntea jäiden iskut – olihan meitä täristelty niinkuin olisimme olleet maanjäristyksessä. Tästä syystä emme voineet siihen täysin luottaa havaintoja tehdessämme ja asemamme määräämiseksi. Meidän toiveemme päästä takaisin sivistyksen ilmoille olivat perin vähäiset. Tervetullut lopulta olikin mastokorista kuuluva huuto: "maa näkyy"! Lähestyimme Magellanin salmea.

Täällä kohtasi meitä uusi vaikeus. Missä oli salmi? Niihin aikoihin eivät nämä lukemattomat poukamat ja saaret olleet niin hyvin kartoitetut kuin nykyisin, ja kun emme tienneet, millä leveysasteella olimme, emme tarkalleen voineet määritellä asemaamme salmessa. Ennenpitkää lähestyimme Church Islandia; tunsimme sen omituisesta kirkkoa muistuttavasta ulkomuodostaan. En halua yksityiskohdittain kertoa kaikkia niitä vaikeuksia, joita kohtasimme pyrkiessämme pois salmesta. Etsimme tuulensuojaa erään Church Islandin saaren luona, aloimme laskea ankkureita ja valmistauduimme nousemaan maihin. Retkeillessämme ympäri rannikkoa saavuimme salmeen, jonka myöhemmin havaitsimme lahdelmaksi. Länsimyrskyssä olisimme varmasti ajautuneet maihin, ellemme ajoissa olisi huomanneet erehdystämme, tehneet käännöstä ja ohjanneet oikealle väylälle. Rasittavan matkan jälkeen saavuimme takaisin Eurooppaan vuonna 1899, kaksi vuotta lähtömme jälkeen.

Vuotta myöhemmin suoritin kapteenintutkinnon, ja nyt aloitin ratkaisevat valmistelut omaa napamatkaani varten. Tohtori Fridthjof Nansenin uhkarohkeat retket yli Grönlannin sekä purjehdus "Fram"-laivalla olivat tehneet hänestä poikavuosieni sankarin: hän oli "the grand old man" napaseutututkimuksen alalla. Tiesin, että yksikin kehoittava sana häneltä oli minulle korvaamaton, mikäli asia koski suunnitelmani tukemista: varoittava sana olisi sen tuhonnut. Menin senvuoksi hänen luokseen, esitin suunnitelmani ja toivomukseni pyytäen hänen hyväksymistään. Sen hän antoikin, tekipä vielä enemmänkin – hän tarjoutui suosittelemaan minua sellaisille henkilöille, jotka voisivat auttaa.

Keskustelun kiihoittamana päätin heti ryhtyä tutkimaan maamagneettista tiedettä sekä keinoja, kuinka magneettisia havaintoja tehdään. Minun retkikunnallani tuli myös olla tieteellinen päämäärä itse tutkimuksen rinnalla, muuten ei asiaani olisi otettu vakavasti, enkä olisi voinut toivoa avustusta. Kirjoitin Kewin brittiläisen tarkastusaseman johtajalle pyytäen saada siellä näihin asioihin perehtyä, mutta hän ei suostunut pyyntööni.

Käännyin nyt Oslon meteorologisen laitoksen alijohtajan, Aksel S. Steen'in puoleen, jolta sain suosituskirjeen Hampurin Deutsche Seewarten johtajalle. Tämä kirje mukanani matkustin tuohon suureen satamakaupunkiin, jossa vuokrasin itselleni huoneen eräästä huokeasta majapaikasta.

Minulla ei ollut suuriakaan toiveita, että kuuluisa salaneuvos George von Neumayer ottaisi minut vastaan. Hän ei tuntenut minua, sillä olinhan aivan vieras ja vailla tunnettua nimeä. Mutta olin epätoivoissani, ja minun oli käytettävä epätoivoisia keinoja. Vapisevin sydämin esittäydyin hänen vastaanottohuoneessaan lähettäen hänelle suosituskirjeeni; hämmästyksekseni osoitettiin minut hetken kuluttua hänen luokseen. Edessäni näin miehen, arviolta seitsenkymmenvuotiaan, jonka valkoinen tukka, ystävälliset, sileäksiajellut kasvot ja lempeät silmät mitä suurimmassa määrin, muistuttivat kuuluisan säveltäjän Franz Liszt'in kuvaa. Hän tervehti minua ystävällisesti kysyen mitä halusin. Minä selitin hänelle innokkaasti haluavani kehittää itseni riippumattomaksi napaseutututkijaksi, ja että takanani oli kahden vuoden napamatka. Nyt täytyisi minun oppia tekemään magneettisia havaintoja, jotta voisin hankkia tieteellisiä todisteita suorittamastani työstä. Vanha herra kuunteli ystävällisesti puhettani ja sanoi lopuksi:

"Nuori mies, teillä on paljon enemmän sydämellänne kuin tämä. Kertokaa, mitä se on?"

Kerroin hänelle kunnianhimoisen unelmani olevan valloittaa ensimmäisenä Luoteisväylä, mutta eihän vieläkään ollut tyytyväinen. "On vielä jotakin muuta", sanoi hän. Silloin kerroin haluavani ryhtyä ratkaiseviin tutkimuksiin magneettisen pohjoisnavan määräämiseksi. Tämän kuultuaan nousi hän innoissaan, tuli luokseni ja syleili minua lämpimästi.

"Nuori mies", sanoi hän, "jos sen teette, olette tulevien vuosisatojen ihmiskunnan hyväntekijä. Siinä on teidän urotyönne."

Hänen ystävällisyytensä minua kohtaan seuraavien kuukausien aikana hämmästytti minua. Vanhapoika kun oli ja lisäksi varakas, nautti hän ateriansa eräässä kaupungin hienoista hotelleista, ja usein kutsui hän minut mukaansa päivälliselle. Minusta näytti tämä hotelli satulinnalta monine ihanine esineineen, ja päivällinen oli kuin lukullinen juhla. Mutta vieläkin enemmän: vieraileville tiedemiehille tarjoamilleen päivällisille kutsui hän minutkin, ja paitsi ateriaa, jota en kylläkään halveksinut, sain tavata suuria ajattelijoita ja suuren toiminnan miehiä. En koskaan unohda kiitollisuuttani tätä ystävällistä, vanhaa sielua kohtaan, sillä hän antoi minulle uutta uskoa ja hän auttoi minua. Halusin myös osoittaa kiitollisuuttani hänen huomaavaisuudestaan minua kohtaan saapumalla aamuisin ensimmäisenä tarkastusasemalle ja viimeisenä sen jättäen. Väsymättömällä innolla jatkoin opintojani ja muutamassa kuukaudessa olin saavuttanut tyydyttävän taidon havaintojen tekemisessä.

Selviydyttyäni Hampurista hankki hän loistavien tuttavuuksiensa avulla minulle tilaisuuden käydä Wilhelmshavenin ja Potzdamin observatorioissa.

Vuonna 1900 ostin aluksen ensimmäistä retkeäni varten: Gjoa oli sen nimi. Se oli pieni pohjoisnorjalainen jahti, kantoi 47 tonnia ja ikää oli yhtä paljon kuin minullakin. Seuraavan kesän vietin kallisarvoisella laivallani Pohjoisatlannilla Norjan ja Grönlannin välillä toimittamassa meritieteellisiä tutkimuksia. Tiesin tri Nansenin haluavan sellaista aineistoa ja kiitollisuuteni osoitukseksi olin päättänyt hankkia niitä hänelle. Hän oli sangen kiitollinen, kun syksyllä palatessani annoin hänelle työni tulokset.

Talvi ja kevät (1902–1903) kului kuumeisessa valmistautumisessa suurta retkeäni, Luoteisväylää varten. Ahdistin kaikkia saadakseni rahaa – niinhyvin tiedeseuroja kuin yksityisiä henkilöitä. Muun ajan käytin varusteiden hankkimiseen ja ostoon. Toivottomuus oli usein vallata minut, sillä kaikesta huolimatta oli mahdotonta saada kokoon tarpeeksi rahaa. Muutamat levottomista lainanantajistani alkoivat ahdistaa minua vaatien rahansa takaisin. Kaikkein vaativin heistä uhkasi, että ellei hän kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa saisi rahojaan, antaisi hän takavarikoida laivan ja saattaisi minut pidätetyksi petoksesta. Monien vuosien työ olisi mennyt hukkaan. Epätoivoissani päätin silloin tehdä ällistyttävän teon. Lähetin sanan kuudelle huolellisesti valitulle toverilleni, selitin heille tilanteeni ja kysyin, olivatko kaikki yksimielisiä siitä, että lähdemme heti. He antoivat innostuneina suostumuksensa. Kesäkuun 16:ntena keskiyöllä rankkasateessa kokoontui sitten seitsemän vannoutunutta liittolaista laiturille, johon Gjoa oli kiinnitetty, nousi laivaan, irroitti köydet ja ohjasi etelään kohti Skagerakia ja Pohjanmerta. Kun kauhistuneet velkojani heräsivät, olimme jo turvassa, me seitsemän merirosvoa, iloisempaa kuin mitä koskaan on mustan lipun alla purjehtinut. Mutta samalla lähdimme matkalle, joka kesti kokonaista kolme vuotta ja jonka aikana – kohtalon sallimuksesta – saimme päätökseen yrityksen, jota aikaisemmat tukijat ennen meitä olivat koettaneet yli neljä vuosisataa. Mutta tämä on asia, josta kerrotaan seuraavassa luvussa.

Kolmas luku.

LUOTEISVÄYLÄN VALLOITUS.

Vihdoinkin. Suuri seikkailu, johon olin koko elämäni valmistautunut, oli tullut. Salaperäinen Luoteisväylä olisi meidän.

Poikkesimme ensin Godhavniin, joka on Disco-saarella Grönlannin länsirannikolla. Täällä otimme laivaan kaksi koiraa, jotka kuninkaallinen Tanskan Grönlannin kauppakomitea oli meille hankkinut. Matkallamme pohjoiseen saavuimme Dalrymple Rock'iin, skotlantilaisten valaanpyytäjien muinaiselle kohtauspaikalle. Olimme sopineet skotlantilaisen valaanpyyntiyhtiön kanssa siitä, että saisimme täällä polttoöljyä samoinkuin muonaa, joten saatoimme täydentää varastojamme sikäli kuin olimme niitä kuluttaneet matkallamme yli Atlantin.

Matka Godhavnista Dalrymple Rock'iin saattanee tuntua yksinkertaiselta, mutta näiden kahden paikan välillä on Melville-lahti, jonka väylä on sangen vaarallinen. Ajojäät ja myrsky vaikeuttivat yritystä. Mutta vihdoinkin suurien vaikeuksien jälkeen sivuutimme Kap Yorkin, ankkuroimme Dalrymple Rockiin, täydensimme varastomme ja ohjasimme länttä kohti.

Olen varma siitä, että Jäämeri harvoin on nähnyt sellaista näkyä, minkä me sille tarjosimme. Gjoa oli 72 jalkaa pitkä, 11 jalkaa leveä ja syvälläkulkeva. Meillä oli luonnollisesti vain yksi masto, siinä isopurje sekä lisäksi muutamia halkaisijoita. Sitäpaitsi oli laivassamme vielä apumoottori, vaikka nämä moottorit olivat siihen aikaan vielä niin epävarmoja, että saatuamme sellaisen paikoilleen olimme saaneet vakavia varoituksia koneen suhteen, sillä se saattoi räjähtää tai aiheuttaa tulipalon.

Muuten oli ulkoasu ennallaan. Mutta mikä lasti! Olimme neliötuuman tarkkuudella laskeneet laivan kantokyvyn, mutta kun kaikki tavaramme oli saatu paikoilleen, ei jäänyt yhtään käyttämätöntä neliötuumaa jäljelle. Sellainen lasti painoi Gjoan miltei vesirajaan. Kun emme saaneet tilaa kaikille tavaroillemme kannen alla, kasasimme niitä kannelle laatikon toisensa päälle, joten Jäämerelle tullessamme olimme kuin uiva muuttokuorma.

Ulkonäöstämme emme paljoakaan välittäneet. Sitävastoin iloitsimme siitä, että olimme varustautuneet usean vuoden matkaa varten. Ensimmäinen satamapaikkamme oli Beechey-saari North Sommerset-saaresta pohjoiseen. Täällä teimme sarjan mitä huolellisimpia magneettisia havaintoja määrätäksemme magneettisen navan aseman. Havaintojen tulos näytti osoittavan Boothia Felixin länsirannalla. Kun olimme tästä selviytyneet, purjehdimme Peel-salmeen. Nyt olimme saapuneet eteläisimpään kohtaan, jota aikaisemmat retkikunnatkin olivat yrittäneet, mutta joka onnistui vain viimeiselle ennen meitä, Sir Allan Young'ille Pandora-laivalla vuonna 1873.

Täällä koimme kolme seikkailua, joista jokainen uhkasi tuhota meidät täydellisesti. Ensimmäinen aiheutui merenpohjan muodostuksesta tällä reitillä. Meillä ei ollut mitään karttoja, joten purjehdimme yksinomaan luotaamalla. Laivan toisella puolella osoitti luotaus huimaavaa syvyyttä, kun taas toisella puolen saatoimme nähdä särkyneen riutan merenpinnalla. Laahauduttuamme tämän petollisen väylän läpi (luonnollisesti eivät kulkuväylät olleet silloin vielä kartoitetut) ajoimme onnettomuudeksemme vedenalaiselle karille. Jonkin aikaa näytti siltä kuin olisi loppumme ollut käsissä, sillä pohjoismyrsky riehui täyttä päätä, mutta onneksemme nosti valtava laine meidät korkealle ilmaan ja kuljetti yli riutan. Ilomme tästä pelastumisesta oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä ruorimies huusi minulle mastokoriin, jossa olin tähystämässä, että peräsin ei toiminut. Pikainen tarkastus osoitti, että kulkiessamme riutan yli oli peräsin saanut niin ankaran iskun altapäin, että sitä kiinnittäneet metallitapit olivat irtautuneet. Ne olivat nyt reiän reunalla, mutta eivät reiässä. Jos nyt peräsin saisi iskun takaapäin tai sivulta, olisi se aivan irrallaan, ja niin olisimme ilman peräsintä jäissä. Mutta helpotukseksemme huomasimme tappien hetken kuluttua painuvan koloihinsa, peräsin totteli ohjausta ja taas olimme turvassa. – Sillä kertaa ei tosiaankaan ollut paljon tekemistä.

Että toisesta seikkailusta pääsimme onnellisesti, johtui sattumasta ja onnesta. Pieni konehuone, jossa moottori sijaitsi, oli täyteen ahdettu öljyastioita, niin että vain koneenkäyttäjälle jäi tarpeellinen liikkumatila. Eräänä aamuna tuli koneenkäyttäjä luokseni ilmoittaen, että eräs öljy astioista vuoti, – ei paljon, mutta jos sitä jatkuisi, täyttyisi konehuone vaarallisella kaasulla. Tarkastettuani sen annoin hänelle määräyksen tyhjentää vuotavan astian sisällön toiseen. Onneksemme teki hän sen heti paikalla. Illalla ankkuroimme pienen saaren kupeelle. Olin juuri menossa vuoteelleni, kun kuulin hirveän huudon: "Tulipalo!" Joka mies kiiruhti kannelle. Raskaat liekit löivät konehuoneesta, ja kun katsoimme sinne, oli koko huone tulimerenä. Ei ollut muuta tehtävää kuin syytää vettä sinne, ja vähitellen tulipalo asettuikin. Lähempi tarkastelu osoitti, että tyhjän astian metallinen hana oli katkennut. Ellei koneenkäyttäjä olisi täyttänyt määräystäni niin nopeasti, olisi astia vuotanut tyhjäksi, ja seurauksena olisi ollut meidät tuhoava räjähdys.

Kolmas vaara oli valtava länsimyrsky, joka lakkaamatta riehui neljä päivää. Vaikka olimme ankkuroineet ja kone kävi täydellä voimalla vastatuuleen, näytti siltä, että ajautuisimme maihin Boothian rannalle. Niin varma olin tästä, että ohjasin Gjoan suoraan sitä rantaa kohti, joka näytti suotuisimmalta. Jos siis kaikki petti, ajelehtisimme täydellä vauhdilla matalikolle. Siten säästyisi laiva mahdolliselta ruhjoutumiselta, ja paikka oli myös edullinen saadaksemme laivan jälleen irti. Mutta kun neljäntenä päivänä myrsky asettui, kykenimme vielä pitämään puoliamme, ja laiva pääsi vahingoitta.

Oli syyskuun yhdeksäs, ja napaseudun yö läheni. Meidän oli pakko etsiä talvehtimispaikkaa. Luovailtuamme Rae-salmessa saavuimme kuningas Wilhelmin maan etelärannalle. Sieltä löysimme niin ihanan ja rauhallisen pikku poukaman kuin merimies ikinä voi toivoa. Luotojen ympäröimänä tarjosi se hyvän tuulensuojan. Ei mikään ollut meille otollisempaa kuin saattaa Gjoa sinne. Niinpä valmistauduimmekin talvehtimaan "Gjoan satamassa".

Nopeasti saimme kaikki tavarat maihin, jossa ne purimme. Sekin oli tarkoin harkittu toimenpide. Laatikot olivat tehdyt erilaatuisista laudoista ja naulatut yhteen kuparinauloilla. Silloin ei kupari ollut vielä niin kallista kuin nyt, mutta kuitenkin liian kallista laatikkonauloiksi. Tarkoitus oli kuitenkin käyttää niitä havaintoasemamme rakentamiseen, koska kupari ei ole magneettinen. Jos olisimme käyttäneet rautanauloja, olisi magneettisessa neulassa sattunut häiriöitä.

Olen unohtanut mainita ostaneemme Saksasta ensiluokkaisia kojeita havaintojamme varten. Näitä kojeita käytti kellolaitos, ja ne olivat itsemerkitseviä. Kompassineulaan oli asetettu pieni peili, joka kellolaitteen avulla merkitsi havainnot päivän kuluessa.

Havaintoasemamme eivät siis saaneet olla magneettipitoisia, eivät myöskään valolle alttiita. Se vaati rakennustaitoa, mutta hyvin suoriuduimme.

Olimme ottaneet mukaamme marmorilevyjä voidaksemme asettaa koneemme täydellisellä varmuudella. Havaintoasemilla asetettiin levyt kiinteälle maapohjalle. Niiden ympärille kaivoimme ojan, jotta suojailman tullen vesi ei pääsisi haittaamaan koneitamme.

Saatuamme havaintoasemat kuntoon ja koneet paikoilleen, rakensimme vielä koirankopinkin. Kun sitten kaikki oli valmiina, oli olomme parempi ja rauhallisempi kuin joissakin sivistyneissä olosuhteissa. Asuntomme oli lämmin, kaikkien ilmojen kestävä, ja mukavuuksia meillä oli tarpeeksi.

Ensimmäinen tehtävämme oli hankkia tuoretta lihaa. Kaksi kerrallaan lähdimme metsästämään ja pian olikin varastossamme satakunta peuranruhoa.

Ollessani eräänä päivänä kannella kahden toverini kanssa, huudahti heistä toinen äkkiä: "Tuolla on peura", samalla osoittaen mustaa pilkkua harjujen välissä. Toisella toverillani oli kuitenkin parempi näkökyky, ja kun hän oli hetkisen tarkastellut pilkkua sanoi hän: "Tuo peurahan kävelee kahdella jalalla." Ja aivan oikein. Lähempi tarkastelu osoitti hänen nopean otaksumansa oikeaksi: se ei ollut peura, vaan eskimo. Ensimmäisen "kaksijalkaisen peuran" jäljessä seurasi toisia, kunnes viisi terävää varjokuvaa piirtyi taivasta vasten ja kaikki lähenivät meitä. Lähetin molemmat toverini hakemaan kiväärejään, ja marssin kaksimiehisen "sotajoukkoni" etunenässä eskimoita vastaan. Lähestyessämme heitä huomasimme heidän aseistuksenaan olevan jousen ja nuolet. Tilanne saattoi tosiaankin muuttua arveluttavaksi, sillä emmehän voineet tietää, olivatko jäätikköihmisten aikomukset meitä kohtaan ystävällisiä vaiko vihamielisiä. He näyttivät varustautuneen kuin sotaan, ja ainoa mahdollisuus oli kohdata heidät silmä silmää vasten. Molemmat osastot lähenivät toisiaan viidentoista askeleen välimatkalle. Käännyin joukkoni puoleen kehoittaen sitä mielenosoituksellisesti heittämään aseensa hangelle. Senjälkeen lähestyin eskimoja. Nähdessään meidän rauhalliset aikeemme heitä kohtaan komensi eskimojen päällikkö miehensä heittämään aseet maahan. Sitten lähestyimme toisiamme aseettomina.

Tuntuu omituiselta, kuinka kaksi aivan erilaisissa olosuhteissa elänyttä ihmistä, jotka eivät taitaneet sanaakaan toistensa kieltä, saattoi tulla toimeen keskenään.

Kasvojenilmeet, päännyökkäykset tai otsanrypistys tekivät esityksen käsitettäväksi. Näitä keinoja käyttäen selitin eskimolle olevani hänen ystävänsä, jota samaa toivoin häneltäkin. Kohta olimme kaikki ystäviä, ja minä kutsuin eskimot laivaan.

Se oli tosiaankin jännittävä hetki näitten köyhien alkuasukkaiden elämässä. Kukaan heistä ei ollut koskaan valkoista miestä nähnyt, he olivat vain kuulleet sellaisen olemassaolosta. Seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten olivat heidän vanhimpansa kohdanneet Sir James Clark Rossin miltei samalla paikalla. Englantilaisten näkeminen ja heidän hyvät varusteensa vaikuttivat valtavasti eskimoihin. Kun heillä ei ollut minkäänlaisia työkaluja, ei metallista tehtyä asetta tai edes nyrkinkokoista puunkappaletta, (ajopuita ei näillä seuduilla ole,) vaikuttivat valkoisen miehen veitset, kirveet, kiväärit ja reet suorastaan ilmestyksiltä. Jonkin aikaa oli sir James viipynyt miehineen rannikolla, eivätkä eskimot senjälkeen olleet nähneet yhtään valkoista miestä, mutta luonnollisesti aiheutti ihmeellisen valkoisen miehen käynti monta iltajuttua lapsille ja lastenlapsille. Meidän tulomme vaikutti sitäkin enemmän, kun he luulivat, että ihme oli lähetetty juuri heitä varten. Kutsuimme heidät laivaan, näytimme heille ihmeelliset varusteemme ja kohtelimme heitä huomaavaisesti. He tiedustelivat, saisiko koko heimo siirtää leirinsä lähettyvillemme. Suostuimme pyyntöön, ja pian kohosi ympärillemme viisikymmentä eskimomajaa. Kaikkiaan oli heitä kaksisataa henkeä.

Tässä oli työalaa muinais- ja kansatieteen tutkijalle. Odottaen joutuvamme tällaiseen tilanteeseen olimme ottaneet mukaamme kaikenlaista pientä rihkamaa vaihtotavaraksi. Aloin kerätä täydellistä museokokoelmaa eskimojen elämästä. Monesta paikasta sainkin aineksia ja tulokset ovat nyt nähtävinä Norjan museoissa. Sain näytteitä kaikesta, mitä eskimo omisti, kuten puvuista, keittiö- ja metsästysvarusteista. Oli miltei uskomatonta nähdä, kuinka halvalla he vaihtoivat tavaroitaan. Tyhjällä peltilaatikolla sain esimerkiksi kaksi naisten täydellistä pukua. Minua hämmästytti niiden taiteellinen työnsuoritus ja koristeellisuus. Naiset ovat taitavia leikkaamaan peurannahasta mustat paikat eroon valkoisista ja sommittelemaan ne jälleen yhteen omituisen mallin mukaan. Varsin aistikkaita olivat heidän peuranluista ja -hampaista tekemänsä kaulanauhat. Olin myös innostunut kaikkiin erilaisiin esineisiin, mitä nämä ihmiset käyttivät. Heidän taitonsa irroittaa luut tuoreinaan vasta teurastetusta eläimestä ja kykynsä muodostella niistä venyttelemällä tarpeen mukaan joko nuolen kärkiä, neuloja tai muita esineitä oli kerrassaan inhimillisen neron näyte.

Toisella kerralla vaihdoin parsinneulalla neljä mitä ihaninta valkoketunnahkaa. Saattaa tuntua siltä, kuin olisimme harjoittaneet petosta vaihtokaupassa, mutta niin ei ollut asian laita. Eskimo antoi pois kaiken, mitä ei tarvinnut ja sai vastineeksi arvioimansa määrän meidän tavaroitamme. Ruotsalainen metsästyspuukko oli heille arvokkaampi kuin tusina kauniita nahkoja, joita hän ei sillä kertaa tarvinnut, ja joita hän helposti taas saattoi hankkia.

Eskimot saivat täten, – niiden kahden vuoden aikana, jotka siellä vietimme – kaiken, mitä he tarvitsivat, ja me puolestamme saimme täydellisen kokoelman heidän töitään. Molemmat teimme mielestämme loistavan vaihtokaupan.

Heti kun eskimot olivat leiriytyneet ympärillemme, jouduin tilanteeseen, jonka jokainen retkikunnan johtaja saa kokea kohdatessaan alkuasukkaat. Luonnonihminen näkee valkoisessa miehessä jotakin jumalallista. Hänen salaperäinen, kuolemantuottava aseensa, keinonsa saada nopeasti tulta ja lämpöä, runsaat varusteensa ja ruokavaransa, olivat yksinkertaisille alkuasukkaille kuin jumalanlahja. Tämä heidän yliluonnollinen pelkonsa on tutkimusmatkailijan paras turva. Niin kauan kuin se kesti, saatoimme mekin turvallisesti liikkua kahdensadan eskimon joukossa.

Mutta eräs seikka on, joka varmemmin kuin mikään muu saattaa hävittää tämän korkean aseman. Valkoinen mies voi kyllä kohdella ra'asti alkuasukasta ja siitä huolimatta säilyttää asemansa, sillä alkuasukas kunnioittaa raakaa voimaa. Mutta samalla kun hän antaa myöten alemmille vaistoilleen, ottaa vapauksia alkuasukkaiden naisiin nähden, samalla vajoo hän alkuihmisen kannalle ja antautuu heidän armoilleen. Tästä aiheesta sain mitä vakavimman keskustelunaiheen matkatovereideni kanssa, ja varoitin heitä vakavasti vastustamaan tämän tapaisia kiusauksia.

Poislähtiessämme jätimme eskimoille kaiken, mitä emme katsoneet enää tarvitsevamme. Arvokkain lahja oli heidän mielestään havaintoasemien ja asumusten puutavara. Heillä itsellään ei ollut edes lastuakaan, joten tämä merkitsi heille runsasta varastoa rekien, keihäänvarsien ja muiden tarvikkeiden valmistamiseksi.

Matkallamme keräämiemme tieteellisten havaintojen määrä oli suunnaton. Magneettiset havainnot olivat niin laajat ja täydelliset, että kun eräs tiedemies kotiinpalattuamme v. 1906 alkoi niitä laskea, kesti työ kokonaista kaksikymmentä vuotta ja päättyi siis vasta viime vuonna. Milloinkaan aikaisemmin ei tiedemiehen ole onnistunut saada läheskään niin suurta havaintomäärää ilmiöistä pohjois-magneettisella navalla.

Matkamme loppuosa oli nyt edessämme. 13 p:nä elokuuta 1905 jätimme talvileirimme, nostimme purjeet ja ohjasimme Simsonin salmeen. Rannikkoa ovat aikaisemmat tutkijat, jotka saapuivat sinne maitse, runsaasti kartoittaneet, mutta yksikään alus ei vielä ollut käynyt näillä vesillä toimittamassa luotauksia. Jos niitä olisi toimitettu, ei meillä olisi ollut hätääkään. Vähän väliä näytti siltä, kuin matala, mutkainen kulkuväylä pakottaisi meidät takaisin. Päivästä päivään, kolme viikkoa – elämäni pisimmät viikot – viivyimme täällä toimittamassa luotauksia milloin siellä, milloin täällä etsiessämme salmea, joka johtaisi tunnetuille kulkuväylille lännessä. Olisipa meillä Simsonin salmi jo takanamme!

Jatkaessamme ankaraa työtämme ratkaisun löytämiseksi en voinut lopulta enää nukkua enkä syödä. Ruoka tarttui yksinkertaisesti kurkkuun. Olin äärimmäisen hermostunut. Minun täytyi joka hetki olla varuillani koettaessani etsiä jotakin läpipääsymahdollisuutta. Ja se onnistui meille.

"Purjelaiva!" "Purjelaiva!"

Se oli meidän onnemme. Se oli valtava näky –, länsitaivasta vasten erotimme valaanpyyntilaivan ääriviivat. Se merkitsi päätöstä monen vuoden työlle ja toivolle, sillä laiva oli tullut San Franciscosta Beringinsalmen kautta pitkin Alaskan pohjoisrannikkoa ja missä sellainen laiva saattoi purjehtia, siellä saatoimme mekin, eikä enää ollut epäilemistäkään, että olimme kulkeneet Luoteisväylän. Voitto oli meidän.

Samalla kuin jännitetty mielentilani, jota nyt oli kestänyt kolme viikkoa, herpaantui, palasi myös ruokahaluni. Olin aivan villinä. Laivankannelle oli ripustettu useita peuranruhoja ja niihin kävin nyt veitselläni käsiksi. Hurjasti leikkelin raakaa lihaa palan toisensa jälkeen ja nieleskelin ne sellaisinaan siksi, kunnes nälkiintyneen villieläimen tavoin en jaksanut enempää. Nälkä vaati tätä raakalaisateriaa, mutta vatsa kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Minun täytyi "uhrata". Nälkä ei kuitenkaan antanut myöten, ja uudelleen söin kyllältäni raakaa, puolijäätynyttä lihaa. Tällä kertaa onnistuin, ja pian palasivat voimani ja tunsin rauhallista hyvinvointia, jota en ollut tuntenut koko noiden kolmen kauhean viikon aikana. Rasitukset olivat painaneet leiman kasvoihini, ja ulkonäöstäni päättäen olin 59 ja 75 vuoden vaiheilla, vaikka olin vasta 33-vuotias.

Valaanpyyntialus oli "Charles Hansson" San Franciscosta, ja päivä, jolloin saimme sen näköpiiriimme, oli elokuun 26:s 1905.

Käytyämme aluksella tervehtimässä jatkoimme matkaa yhä länttä kohti saadaksemme retkemme päätökseen. Emme osanneet aavistaakaan, että kokonainen vuosi vielä kuluisi, ennenkuin olimme selvinneet siitä. Jäät pakkautuivat yhä kovempaan, ja viikon loputtua jäimme kiinni King Pointin luona Kanadan pohjoisrannalla.

Kävi heti selville, että meidän täytyi talvehtia. Napaseudun yö oli alkanut ja jäät tekivät mahdottomaksi tunkeutua eteenpäin. Valitsimme senvuoksi sopivimmaksi katsomamme paikan lähellä rannikkoa, kiinnitimme laivan rantajäähän ja aloimme valmistautua vielä yhtä talvea varten. Kohta olikin meillä kaikki kunnossa. Tulevaisuudellemme merkitsi paljon, että vain muutaman mailin päässä oli valaanpyyntialus, sekin luonnollisesti kiinnijäätyneenä Herschel-saarien luona. Seuraa kyllä saimme. Kuulimme kohta, ettemme olleet tervetulleita naapureita. Eräs valaanpyyntilaivan miehistöstä valitti, että läsnäolomme siellä merkitsi vain "seitsemän nälkäistä suuta" edellisten lisäksi. Ennenkuin talvi oli lopussa, tulivat he huomaamaan, että varusteemme ja ruokavaramme olivat paljon runsaammat kuin heidän. Koskaan emme heiltä mitään pyytäneet, jotavastoin he talven kuluessa saivat meiltä kaksi tynnyriä vehnäjauhoja, jotka olivat heiltä jo loppuneet.

King Pointin luona oli valaanpyyntialus Bonanza rannalla; jäät olivat sen kesällä sinne kuljettaneet. Laivan kapteenin kanssa saimme kokea seikkailun, josta seuraavassa kerron. Hän oli erittäin halukas kulkemaan maitse San Franciscoon, varustamaan siellä uuden laivan ja palaamaan keväällä takaisin pohjoiseen, – muussa tapauksessa hän olisi menettänyt yhden pyyntikauden.

Minulla puolestani oli palava halu päästä sähkösanomayhteyteen ulkomaailman kanssa voidakseni ilmoittaa läpäisseemme onnellisesti Luoteisväylän. Lähimmälle lennätinasemalle oli matkaa noin 700 kilometriä sivullepäin, kauas yli 9000 jalkaa korkean tunturijonon toiselle puolen, ja matka oli taivallettava tällaisen vuodenajan lyhyinä päivinä. Kaikesta huolimatta olimme siksi innoissamme, että päätimme lähteä.

Minä en kylläkään pelännyt itse matkaa, mutta minulla oli omat epäilykseni tehdä se Bonanzan kapteenin seurassa. Ensinnäkin oli hänellä rahaa, minulla ei yhtään, joten hän tahtoi olla johtajana. Olin vakuuttunut siitä, että hänen pätevyytensä sellaisen retken johtoon oli paljon pienempi kuin minun. Sitäpaitsi oli kapteeni Mogg lyhyt ja paksu, joten hän ei voinut juosta reen vieressä, vaan täytyi hänen istua reessä koiravaljakon vetämänä.

Kuitenkin olin niin halukas tekemään matkan, etten tahtonut päästää tilaisuutta ohitseni. Mutta mieleni painui ruvetessamme keskustelemaan siitä, minkälaista ruokatavaraa ottaisimme mukaamme. Laivallamme Gjoalla oli joukko laatikoita, jotka sisälsivät pemmigan-säilykkeitä, ihanteellisinta ravintoa mille talviretkelle hyvänsä, koska se sisältää rasvaa ja kuivattua lihaa samoissa suhteissa ja on keskitetyin ravintomuoto, mitä tunnen. Mutta kun ehdotin kapteeni Moggille, että pääravinnoksemme ottaisimme näitä säilykerasioita, hylkäsi hän halveksien ehdotukseni ja sanoi, etteivät ne kelpaa edes koirille. Hänen ehdotuksensa mukaan, johon minun oli pakko suostua, otimme säkkeihin suuren määrän keitettyjä ja jäädytettyjä papuja. Katsoen niiden vähäiseen ravintoarvoon niiden anastamaan tilaan nähden, saattaa yksinkertaisinkin ihminen päätellä, mikä tarpeeton painolasti tuli pavuista raahattavaksi mukana penikulma toisensa jälkeen. En kuitenkaan voinut tehdä mitään, ja tällaisilla ruokavaroilla varustettuina läksimme Herschelin saarelta 24 p:nä lokakuuta 1905.

Mukanamme oli kaksi rekeä ja kaksitoista koiraa, jotka omisti koirankasvattaja Jim. Hänen vaimonsa Kappa seurasi mukana pienen retkikuntamme neljäntenä jäsenenä.

Tie kulki pitkin Herschel-joen rantoja yli 9000 jalkaa korkeihin tuntureihin ja sieltä rotkoja pitkin etelään Yukon-joelle, jossa tapasimme ensimmäisen kauppa-aseman, Fort Yukon'in.

Jim juoksi ensimmäisen reen edessä tietä aukoen, minä hoitelin toista rekeä. Kun olimme olleet monta viikkoa laivalla, en alussa ollut erikoisen harjaantunut, mutta ennenkuin ensimmäinen viikko oli lopussaan, olin minäkin kunnossa, joten helposti taivalsimme 30–40 kilometriä päivässä paksussa lumessa. Sen kyllä kesti, mutta illallisannoksemme olivat riittämättömät, paitsi kapteeni Moggin. Hän ei luonnollisestikaan tehnyt mitään koko päivänä, koska hän istui koko ajan reessä. Meille toisille sitävastoin oli kourallinen papuja aivan riittämätön annos korvaamaan päivän mittaan kestämämme lihasrasituksen. Laihduimme ja päivä päivältä tulimme heikommiksi.

Jim ja Kappa jäivät Fort Yukoniin, kun taas minä kapteeni Moggin kanssa jatkoin Yukon-jokea alaspäin yhdellä koiravaljakolla. Kapteeni luonnollisesti edelleenkin reessä istuen. Matka ei ollut enää niin vaikeaa, sillä matkan varrella oli niin sanottuja "Road Houses", pieniä hirsimajoja, joissa tarjotaan "ruokaa ja yösijaa matkustavaiselle". Niitä oli aina puolen päivämatkan päässä toisistaan, ja jäätynyt joenuoma osoitti meille tien. Mutta kapteeni Mogg halusi niin kiihkeästi päästä perille mahdollisimman nopeasti, että hän vaati kokonaan luopumaan aamupäivälevosta ja ajamaan yhtämittaa aamiaisesta päivälliseen. Minä vastustin minkä voin ja muistutin hänelle erotusta meidän kummankin rasituksissa. Kapteeni kieltäytyi raivostuneena ottamasta huomioon minun vastaväitteitäni, ja osoitti, että hän oli retken johtaja, ja mikä vielä tärkeämpää, rahat olivat hänen, joten häntä tuli siis totella. En vastannut mitään, mutta mielessäni haudoin keinoa, millä saisin sanani kuuluviin. Seuraavana aamuna läksimme matkalle kimaltelevassa auringonpaisteessa syvässä lumessa. Minä johdin, kunnes pääsimme suunnilleen jättämämme hirsimajan ja edessä olevan puoliväliin. Siellä pysähdytin koirat ja ilmoitin kapteeni Moggille, että hän sai jatkaa yksin tästälähtien, – minä menisin takaisin majaan, josta olimme lähteneet. Koiravaljakko, reki ja varusteet olivat luonnollisesti hänen, joten hän saisi ne pitää. Hän saattoi aivan hyvin jatkaa matkaa yksinäänkin.

Kapteeni tuli neuvottomaksi ja kuolonkalpeaksi. Valittaen hän esitti kuolevansa erämaihin, jos hänet jättäisin, koska hän ei kyennyt ajamaan koiravaljakkoa ja oli ruumiillisesti kykenemätön kävelemään, puhumattakaan siitä, että hän oli aivan tottumaton juoksemiseen voidakseen kulkea eteenpäin.

"Totta kyllä", vastasin hänelle, "mutta se on teidän asianne. Minä en voi jatkaa matkaa vähemmällä kuin kolmella aterialla päivässä, ja joka aterian tulee myös vastata vaatimuksiani. Ainoa ehto matkan jatkamiselle on siis se, että huolehditte minulle tarpeeksi ruokaa."

Hän ei viivytellyt suostuessaan ehdotukseeni, sillä hän pelkäsi, että muuttaisin ehkä vielä tätä kohtuullista vaatimustani. Kun hän oli vakuuttanut, että saan kolme kunnollista ateriaa päivässä, jatkoimme taasen. Saavuimme Fort Egbertiin joulukuun 5 p:nä 1905. Muistan lämpömittarin näyttäneen – 50° Celsiusta. Fort Egbert on Amerikan armeijan äärimmäinen etuvartio ja sinne päättyy sotilaslennätinlinja. Aseman johtaja otti minut mairittelevan ihastuneena vastaan, syyti onnitteluja tulvanaan ja pyysi jäämään joksikin aikaa hänen vieraakseen. Sitä en kuitenkaan katsonut voivani tehdä. Sitävastoin olin kiitollinen, että hän salli minun lähettää sähkösanomani. Kirjoitin noin 1000 sanaa, jotka heti lähetettiin. Merkillisen sattuman kautta, kun pakkanen oli jossakin vioittanut johtoja, ei sähkösanomani tullut perille ennenkuin viikko sen jälkeen, kun vika oli korjattu, jolloin vasta sain vahvistuksen sähkösanoman perillesaapumisesta. Luonnollisesti sain paljon onnittelusähkösanomia. Veljeni kanssa olin yhteydessä liikeasioistani, hän kun poissaollessani hoiti niitä.

Helmikuussa 1906 jätin Fort Egbertin ja käännyin paluumatkalle kauppa-asemien ohi. Siellä tapasin taas Jimin ja Kappan ja yhdessä heidän kanssaan palasimme takaisin Gjoalle. Tällä kertaa valitsimme ruokatavaramme huolellisemmin, joten paluumatka meille kolmelle, jotka olimme tottuneet siellä liikkumaan, oli suorastaan huvimatka.

Eräänä päivänä, saavuttuamme Porcupine-joelle, osoitti Jim äkkiä kädellään ja huudahti hämmästyksestä. Hänen terävät silmänsä olivat havainneet mustan pilkun, joka liikkui jäällä. Hetken kuluttua näin minäkin sen. Tuntia myöhemmin kohtasimme mustaksi savuttuneen yksinäisen miehen. Hänellä ei ollut ainoatakaan koiraa seuranaan ja hän veti itse rekeään. Hän oli postinkuljettaja Mr Darell ja toi postia Mackenzie-joen suulta kauppa-asemille tunturin toisella puolen. En ollut uskoa silmiäni. Siinä oli mies – lähimmästä ihmisoliosta monipenikulmaisen matkan päässä, ilman yhtään sielua auttamassa, jos hän sairastuisi tai sattuisi onnettomuus – ja siitä huolimatta hän reippaasti kahlasi napaseudun talvessa läpi tämän jääkylmän erämaan ajattelematta vähääkään vaaranalaista asemaansa.

Olin hämmästyksestä aivan suunniltani nähdessäni tämän reippaan ja sydämellisen skotlantilaisen. Tulimme heti mitä parhaimmiksi ystäviksi, ja sittemmin kuulin hänestä usein; viimeisessä kirjeessään pyysi hän, että ottaisin hänet mukaani suunnittelemalleni Etelänaparetkelle. Olin ihastunut saadessani sellaisen miehen mukaan, ja hän olisi varmasti tullutkin, ellei kohtalo olisi määrännyt toisin. Mackenzie-joen suulla hän katosi, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Käytän nyt tilaisuutta kunnioittaakseni miehen muistoa, joka oli jaloimpia ja parhaimpia erämaan lapsia, mitä koskaan olen onnistunut tapaamaan.

Muuten ei paluumatkalla Herschel-saareen tapahtunut mitään erikoista. Jäät avautuivat heinäkuussa, ja vaikeuksitta saavuimme Point Barrowiin. Täältä purjehdimme Beringinsalmen kautta pitkin rannikkoa ja saavuimme San Franciscoon lokakuussa. Minä lahjoitin Gjoan kaupungille muistoksi Luoteisväylän valloituksesta. Se on vieläkin Golden Gate-puistossa San Franciscossa, ja joka haluaa, voi mennä sitä katsomaan.

Ennenkuin lopetan tämän luvun, tahdon vielä tehdä yhteenvedon aikaisemmista yrityksistä Luoteisväylän purjehtimiseksi. Minun nimittäin onnistui 1899 ostaa eräältä vanhalta herralta Grimsbyssä Englannissa kaikki Luoteisväylää käsittelevä kirjallisuus. Ennenkuin yritykseeni ryhdyin, olin täysin perehtynyt siihen. – Jos silmäilette karttaa, huomaatte, että Pohjois-Amerikan pohjoisrannalla on lukematon määrä salmia, jotka erottavat saaret toisistaan. Pintapuolisesti katsoen näyttää selvältä, että suorin tie käy Bothia Felixin kautta, jossa kartan mukaan on avointa vettä miltei perille saakka. Useimmat aikaisemmat tutkijat olivat sitä yrittäneet, mutta säännöllisesti epäonnistuneet. Minun yritykseni onnistumiseen vaikutti eniten se, että purjehdin Bothia Felixin eteläpuolitse Kuningas Wilhelmin maan etäisimpään kärkeen, josta jatkoin rantaa pitkin suoraan länttä kohti.

Olen kiitollinen Grimsbyn herralle, sillä eräässä kirjassa kertoo amiraali Sir Leopold Mc Clintocks Sir John Franklinia etsimään lähetetyn apuretkikunnan vaiheista, ja hän lausuu ennustuksen, että oikea väylä löydettäisiin, jos seurattaisiin jotakin eteläisempää väylää kuin mitä aikaisemmat tutkijat olivat tehneet. Suurimmaksi osaksi tästä syystä valitsin sitten eteläisen tien.

Monet aikaisemmista retkikunnista lähetti Englannin hallitus etsimään Sir John Franklinia, joka jäi tänne viimeiselle matkalleen. Hän ja hänen miehensä nääntyivät nälkään – omituista kyllä seudulla, jossa me tapasimme runsaasti riistaa.

Joitakin vuosia aikaisemmin oli Englannin hallitus luvannut 350.000 kruunun suuruisen palkinnon sille, joka ensiksi löytäisi tien. Palkinto jaettiin tohtori John Raen, Hudson Bay Companystä, ja amiraali Sir Robert Le Messurier Mc Cluren kesken. Minun onnellinen Gjoalla tekemäni retki oli ensimmäinen purjehdus Luoteisväylän läpi ja toistaiseksi ainoa. Tuskinpa kukaan lähitulevaisuudessa lähteekään uudistamaan tätä matkaa, kun ottaa huomioon kaikki ne vaarat ja vastukset, joita siellä on voitettavina.

Jakaessaan palkinnon tohtori John Rae'lle ja amiraali Sir Robert Mc Clurelle perusteli Britannian hallitus asiaa seuraavasti:

Sir Robert oli purjehtinut lännestä käsin ja saavuttanut Bay of Mercyn Banksmaalla. Tänne täytyi hänen jättää laivansa, ja hänet sekä retkikuntansa toi takaisin idästä päin lähetetty apuretkikunta.

Tohtori John Rae palveli Hudson Bay Companyssä. Hän ei yrittänyt koskaan purjehtia Luoteisväylän läpi, mutta ohjatessaan useita retkikuntia mantereelta Kanadan pohjoisrannikolle valmisti hän arvokkaita karttoja ja otti ensimmäisenä selon Franklinin retkikunnan kohtalosta.

Lienee tarpeetonta toistaa, että niin hyvin kuin nämä rohkeat miehet ansaitsivatkin palkintonsa, oli Gjoan matka kuitenkin ainoa ja ensimmäinen purjehdus läpi Luoteisväylän.

Saavutettuani ensimmäisen päämaalini aloin katsella muita työaloja. Vuonna 1906 ja 1907 matkustin esitelmämatkoilla Euroopassa ja Amerikassa. Norjaan palatessani oli minulla sievoinen pääoma, joten saatoin maksaa velkojani, myöskin hänet, joka oli vähällä estää matkani. Nyt olin vapaa mies ja saatoin tehdä uusia suunnitelmia.

Neljäs luku.

ETELÄNAPA.

Seuraava tehtävä, jonka päätin ratkaista, oli Pohjoisnavan valloitus. Halusin myös koettaa suorittaa sen tehtävän, jota tri Nansen aikaisemmin oli koettanut, nimittäin ajautua jäämerivirtojen mukana yli Pohjoisnavan ja poikki Jäämeren. Luotin tri Nansenin kuuluisaan Fram-laivaan. Vaikka se olikin jo vanha ja kulunut, tiesin sen hyvin vielä kestävän yhden napamatkan. Kaikki suunnitelmat retkeäni varten olivat valmiina. Fram oli matkalla ottaakseen ruokavaroja, matkatoverit oli valittu, heidän joukossaan myös lentäjä. Silloin, juuri kun olimme miltei valmiita lähtemään, saapui tieto, että amiraali Peary oli huhtikuussa 1909 saavuttanut Pohjoisnavan. Se oli tosiaan vakava asia. Jos halusin ylläpitää tutkijamainettani, oli minun mahdollisimman pian saavutettava huomiotaherättävä voitto toisaalla. Päätin yllättää ihmiset ja selitin julkisesti edelleen, että matkan tieteelliset saavutukset tulisivat olemaan riittäviä, joten retkestä ei pitäisi luopua. Elokuussa 1909 jätin tovereineni Norjan.

Matkasuunnitelmaani kuului, että kulkisimme Beringinsalmen kautta Jäämerelle, koska arvelimme päämerivirran juoksevan samaan suuntaan. Matka Norjasta Beringinsalmeen kulki Kap Hornin kautta. Ensin poikkesimme Madeiraan, jossa kerroin tovereilleni, että koska Pohjoisnapa jo on löydetty, olen päättänyt lähteä – Etelänavalle. Kaikki olivat asiaan innostuneita.

Onnistuneesta matkastamme olen tyhjentävästi kertonut kirjassani Etelänapa, samoin ovat kapteeni Scottin retken vaiheet siksi yleisesti tunnettuja, että niitä on tarpeetonta toistaa. Mutta saattaa olla mielenkiintoista selittää muutamia huomattavia seikkoja, jotka vaikuttivat, että palasimme tältä uhkarohkealta matkaltamme, ja joiden laiminlyönti johti kapteeni Scottin retkikunnan surulliseen loppuun. Tahdon myös tässä rehellisesti tarkastella joitakin arvosteluja, joita matkani Scottin kilpailijana aiheutti. Arvostelut johtuivat yleisestä väärinkäsityksestä ilman mitään perustaa, – väärinkäsityksestä, joka on aiheuttanut sen, että minua on usein aiheetta tuomittu. Eräs toisinto lähtee siitä, että minä, urheilun kannalta katsoen, menettelin epärehellisesti, kun en ilmoittanut Scott'ille matkastani, – toiset taas väittävät minun aiheuttaneen kilpajuoksun molempien retkikuntien välillä. Totuus on kuitenkin aivan toinen.

Scott'illa oli mahdollisimman tarkat tiedot aikomuksistani, niin hyvin silloin, kun hän lähti Australiasta sekä myös talvehtiessamme yhdessä alhaalla jäissä. Lähtiessämme Madeirasta syksyllä 1910 annoin kirjurilleni sinetöidyn kirjekuoren, joka sisälsi sähkösanoman Scott'ille Australiaan. Tämä tuli suunnitelmani mukaisesti lähetetyksi joku päivä jälkeenpäin, kun jo olimme aavalla merellä; ilmoitin siinä selvästi haluavani kilpailla hänen kanssaan etelänavasta.

Myöhemmin talvella (sillä napaseudussahan on silloin kesä) tuli muutamia Scott'in retkikunnan jäseniä leiriimme Valaskalanlahteen, noin 60 penikulmaa Scott'in leiristä, ja näkivät kaikki valmistuksemme siellä. Molempien retkikuntien oli välttämättä jäätävä talvileiriin jatkaakseen suotuisan sään tullen matkaa napaa kohti. Näille miehille emme ainoastaan osoittaneet kaikkea mahdollista vieraanvaraisuutta ja antaneet heidän tarkastella varusteitamme, vaan kehoitinpa heitä vielä rupeamaan taloksi ja ottamaan haltuunsa puolet koiristamme; mutta he hylkäsivät ehdotukseni.

Kokemukseni napaseutututkijana oli saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että koira on ainoa käyttökelpoinen vetoeläin lumessa ja jäissä. Ne ovat rohkeita, vahvoja ja viisaita ja kykenevät suoriutumaan minkälaisessa maastossa tahansa, jossa ihminenkin voi liikkua. Scott taasen oli tullut etelästäpäin varusteinaan moottorireet, jotka heti alussa näyttäytyivät kelpaamattomiksi. Mukanaan hän kuljetti myös Shetlanninponia, ja siihen hän pani kaiken toivonsa. Olen vakuuttunut siitä, että tämä oli kohtalokas virhe, ja suureksi surukseni se vaikutti ratkaisevasti Scott'in onnettomuuteen.

Niin – toistan sen vieläkin – olin hänelle tiedoittanut matkastamme, ennenkuin hän lähti.

Leiripaikan sijoittaminen kiintojäälle vaikutti ratkaisevasti onnistumiseemme, kun taas Scott valitsi leiripaikakseen mantereen, mikä ehdottomasti ehkäisi hänen varman paluunsa navalta. Ensiksikin aiheuttavat ilmavirrat napaseuduilla enemmän rajuilmoja mantereella kuin jäällä. Parhaimmassakin tapauksessa on napaseudun ilmasto vaikein maailmassa aiheutuen pääasiassa alituisten myrskyjen hirveästä voimasta. Näiden myrskyjen nopeus on uskomattoman suuri. Scott huomasi ne monta kertaa niin voimakkaiksi, että oli mahdotonta seistä suorana. Talvikortteerissaan saivat Scott ja hänen toverinsa kolmentoista talvikuukauden aikana useasti kestää näitä rajuilmoja. Meidän leirillämme jäällä sitävastoin oli huomattavasti parempi sää, eikä se aiheuttanut meille koskaan ikävyyksiä. Aikaisemman kokemuksemme mukaan rakensimme leirimme aivan ilmatiiviiksi, ja kun lisäksi onnistuimme hankkimaan hyvän tuuletuslaitoksen, oli olomme kutakuinkin miellyttävä.

Barrier-jäätikkö, jota niin usein on kuvattu kaikissa napaseutututkimusta koskevissa kirjoissa – ei todellisuudessa ole muuta kuin jäävyöhyke, joka ulottuu napaseututuntureista aina mereen saakka. Tämä vyöhyke on sata penikulmaa pitkä ja yhdestä kahteen sataan jalkaan korkea. Kaikkien kiintojäiden tavoin jakautuu se alituisesti. Senvuoksi ei ajatus valita leiripaikka itse kiintojäälle olisi juuri tullut mieleen, sellainen kun näytti liian vaaralliselta.

Minä olin kuitenkin tarkoin lukenut ja tutkistellut aikaisempien tutkijain teoksia. Vertaillessani heidän kertomuksiaan toisiinsa kävi selville, että vaikka Valaskalanlahti oli itse Barrierilla, ei se ollut sanottavammin muuttunut sittenkuin sir John Ross sen löysi v. 1841.

"On selvää", sanoin itsekseni, "että jos tämä osa vyöhykettä ei ole sanottavasti liikkunut 70 vuoteen, saa se selityksensä ainoastaan siten, että vyöhyke on kiintomaalla tai jollakin saarella." Mitä enemmän ajattelin tätä ratkaisua, sitä paremmin minulle selveni, että sen täytyy olla ainoa oikea. Näistä syistä en ollut huolissani leiripaikkamme turvallisuudesta, vaan päätin järjestää talvileirimme maajään huipulle Valaskalanlahteen. Tarpeetonta on mainita, että päätelmäni osoittautui myöhemmin oikeaksi. Meillä oli hyvät koneet, ja usean kuukauden aikana teimme havaintoja, joista yksikään ei osoittanut pienintäkään jään liikettä tällä paikalla.

Valaskalanlahden läheisyys tarjosi meille monta etua navalle pyrkiessämme. Ensinnäkin oli meidän leirimme jonkinverran lähempänä napaa kuin Scott'in ja kuten olosuhteet näyttivät, oli eteläinen tie, jonka olimme pakotetut valitsemaan, ehdottomasti suotuisin etenemiselle. Tärkeämpi kuin mikään näistä seikoista oli onnistumisellemme kuitenkin se, että käytimme koiria apunamme. Perusteluni on lyhyesti seuraava: Se tapa, jota noudatimme navalle pyrkiessämme, perustui siihen, että kiinteästä leiristämme teimme useita retkiä etelää kohti järjestellen varastopaikkoja useamman päivän välimatkan päähän toisistaan siten, että meidän myöhemmin navalta palatessamme ei tarvinnut kuljettaa varastoja edestakaisin. Luonnollisesti saatoimme järjestää nämä väliasemat nopeasti ja jättää niihin paluumatkaamme varten tarvittavat ruokavarat. Kun tein laskelman etäisyyksistä ja kuhunkin varastoon jätetyistä ruokavaroista, kävi minulle mahdolliseksi vähentää paino mahdollisimman vähään ottaen huomioon, että paluumatkalla navalta käyttäisimme koiria ruokanamme. Kun eskimokoiran paino on siinä 25 kg korvilla syötävää lihaa, oli selvää, että jokainen koira, jonka otimme mukaamme, vähensi omalla painollaan sekä varastojamme että kuljetusneuvojamme. Lopullisissa laskelmissani ennen navalle lähtöä määräsin tarkoin, mikä koira kunakin päivänä oli ammuttava, jolloin siis sen käyttö vetojuhtana loppuisi ja ravintona alkaisi. Tämä laskelma piti paikkansa miltei päivälleen ja koiralleen. Järjestelyllä oli ennen kaikkea ratkaiseva merkitys onnelliselle navallepääsyllemme ja samoin paluumatkalle.

Scott ja hänen toverinsa kuolivat paluumatkalla, ei sen takia, että me tulimme liian aikaisin, vaan koska he eivät voineet hankkia itselleen tarpeeksi ruokaa. Näiden kahden retkikunnan välinen erotus perustui juuri siihen etuun, minkä me koirista saimme käyttäessämme niitä sekä ravintona että vetojuhtina, kun taas toisella retkikunnalla oli huonommat kulkuvälineet.

Mitä muuten tapahtui, on ennestään tunnettua. Neljän toverini Wistingin, Hansenin, Hasselin ja Bjålandin kanssa saavuin etelänavalle 14 päivänä joulukuuta 1911.

Viivyimme siellä kolme päivää tutkien leirimme ympäristön noin 10 kilometrin säteellä ollaksemme varmat siitä, että joskaan eivät havaintomme olleet aivan täsmällisiä, niin joka tapauksessa olimme kuitenkin käyneet navalla. Jätimme sinne Norjan lipun ja käännyimme varmalle paluumatkalle leirillemme. Kuukautta myöhemmin eli tammikuussa 1912 saapui Scott navalle ja löysi sinne jättämämme asiakirjat. Scott tovereineen teki sankarillisia ponnistuksia palatakseen lähtöpaikalleen, mutta he nääntyivät nälkään ja väsymykseen, ennenkuin pääsivät perille.

Paremmin kuin muut saatan ihailla urhoollisen englantilaisen rohkeutta, samoinkuin arvostella tällaisen matkan vaarallisuutta.

Scott oli loistava urheilija ja suuri tutkija, jota en voi sanoa monestakaan hänen maanmiehestään. Samalla tavoin kuin sodassa, jossa molemmat taistelevat puolueet tuntevat suurta kunnioitusta toisiaan kohtaan, kun taas kotiinjääneet virittävät vihamielisiä lauluja viholliselle, myös tutkimuksen alalla kilpailijat kiinnittävät suurta huomiota toisiinsa sensijaan, että heidän maanmiehensä katsovat velvollisuudekseen toivoa vastapuolen häviötä. Kun tarkoitukseni on, että seuraava luetaan edelläesitetyn valossa, tunnen itseni oikeutetuksi sanomaan, että englantilaiset eivät kerta kaikkiaan siedä häviötä. Tästä olen saanut kokemuksia monella tavoin sekä Luoteisväylällä että Etelänapamatkalla. Parisen esimerkkiä riittäkööt valaisemaan, mitä tarkoitan.

Vuosi paluuni jälkeen meni erään huomatun Lontoossa asuvan norjalaisen poika isänsä luokse ja pani vastalauseensa sen johdosta, että hänelle opetettiin koulussa Scottin olevan Etelänavan löytäjän. Toimitettu tutkimus osoittikin pojan väitteen todeksi, jonka ohessa kävi selville, että norjalaisen retkikunnan saavutuksia toisissakin kouluissa aliarvioitiin.

Mutta toinen esimerkki, joka oli vielä räikeämpi ja loukkaavampi, koska se tuli taholta, jossa asioista oltiin selvillä – mikä siis vielä vähemmin oikeutti sen kaksimielisyyden – tapahtui eräillä päivällisillä, jotka Royal Geographical Society Lontoossa tarjosi minulle seuran puheenjohtajan, lordi Curzonin läsnä ollessa. Päivällisillä piti lordi Curzon puheen. Hyvin valituin sanoin annettuaan minulle aiheen luennoida pannessaan painoa siihen hyötyyn, mikä meillä oli ollut koiristamme, lopetti lordi Curzon puheensa seuraavin sanoin: "Sallittakoon minun sentakia kohottaa kolminkertainen eläköön koirille", samalla kuin hän näkyvästi painosti satiirista ja alentavaa ajatustaan tekemällä minulle rauhoittavan liikkeen, vaikka en ollut liikahtanutkaan, ja samalla hartaasti pyytäen minua olemaan vastaamatta tähän läpinäkyvään alentamiseeni.

Ensimmäinen kaupunki, johon palatessamme Framilla kohti Eurooppaa saavuimme, oli Buenos Ayres. Tässäkin yhteydessä tahdon mainita, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen skandinavialais-amerikkalaista Don Pedro Christophersenia kohtaan, joka asuu Argentiinan pääkaupungissa. Hänen oikeaan aikaan saapuneet raha-avustuksensa, hyvät neuvonsa ja henkilökohtaiset palveluksensa pelastivat retkikunnan useammin kuin kerran.

Meidät otettiin juhlallisesti vastaan Euroopassa, eikä ainoastaan kotimaassamme Norjassa, vaan ulkomaillakin. Jonkin aikaa senjälkeen sain Amerikassa imartelevaa huomiota osakseni. Useiden kuuluisien miesten läsnäollessa ojennettiin minulle Washingtonissa The National Geograpfical Society-seuran kultamitali. Minulla on sellainen aavistus, että tällöin tapahtui jotakin, joka ilmeisesti on saattanut minut seuran epäsuosioon, koska se senjälkeen on käyttänyt usein tilaisuutta kohdellakseen minua hämmästyttävällä häikäilemättömyydellä. Sanon "hämmästyttävällä", koska minulle ei silloin eikä sen jälkeen ole ollut mahdollista käsittää, mikä on sen aiheuttanut.

Kiusallinen tilanne sattui keväällä 1926. Pidin luentoa onnistuneesta lennostani vuonna 1925 88°:lle pohjoista leveyttä. The National Geographical Society oli kutsunut minut luennoimaan sanotusta aiheesta Washingtoniin D.C. ja olinkin luvannut saapua. Kiertomatkani pitkin Tyynenmeren itärannikkoa johti minut viimein Kansas Cityyn, jonka lähistöllä on Fort Leaveworthin vankila. Tänne oli petoksesta tuomittuna teljetty tri Cook, johon Belgican retkellä olin tutustunut. Muistaessani kaksivuotisen yhdessäolomme Etelämerellä sekä hänen silloin osoittamansa ystävällisyyden minua, silloista vasta-alkajaa kohtaan, ja tietäen, että hän todellisuudessa oli pelastanut henkeni samalla kuin koko retkikunnankin, – tunsin, etten voinut sivuuttaa vankilaa käymättä tervehtimässä vanhaa ystävää hänen nykyisessä surullisessa tilassaan. Vähempää en olisi voinut tehdä osoittamatta epäkiitollisuuttani ja halveksittavaa pelkuruutta. En halunnut silloin enkä halua nytkään keskustella tohtori Cookin myöhäisemmästä elämästä. Olosuhteet, jotka johtivat hänen pidätykseensä, ovat minulle tuntemattomat eikä minulla ole halua niihin tutustua taikka lausua niistä mielipidettäni. Niin, vaikkapa olisin tiennyt, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi halventaviin rikoksiin, joista häntä syytettiin, olisi kuitenkin velvollisuudentunteen! ja mielialani häntä kohtaan ollut sama. Mitä lieneekin myöhempi Cook tehnyt, ei se kuitenkaan ole sama Cook, jonka nuoruudessani tunsin, tuo ystävällinen ja rehellinen, avarasydäminen sielu. Häntä oli kohdannut joku henkinen vaurio, jolle hän ei itse voinut mitään ja joka oli vienyt hänet perikatoon ja muuttanut hänen henkilöllisyytensä.

Sanomalehtimiehet, joiden kanssa keskustelin käyntini jälkeen tohtori Cookin luona, levittivät jutun, jonka mukaan minä olisin katsonut Pearyn todisteet, että hän oli saavuttanut Pohjoisnavan, riittämättömiksi, mutta että Cookin todisteet olivat kunnossa. Totuus on, etten kenenkään sanomalehtimiehen kanssa kertaakaan keskustellut tästä aiheesta, ja minun esittämikseni väitetyt lausunnot ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. The National Geographical Society piti niitä kuitenkin täysin luotettavina, kieltäytyi hyväksymästä sähköteitse lähettämääni vastalausetta, jossa selitin, että minut on täydellisesti väärinkäsitetty, ja samalla lyhyesti peruutti minulle lähettämänsä luennoimiskutsun.

Epäilemättä käsittivät he ankaran menettelynsä täysin oikeutetuksi niin kauan kuin luottivat sanomalehtien lausuntoihin. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että omasta puolestani katsoin heidän toimineen harkitsemattomasti, kun luonnollisesti tiesin, että heidän menettelynsä lähtivät vääristä otaksumista.

Palaan vuoteen 1914. Fram purjehti takaisin Norjaan, mutta minä jäin Amerikkaan koettaen hankkia varusteita ja elintarvikkeita uutta naparetkeä varten. Pääsin jo niin pitkälle, että ostin Farman-lentokoneen, jonka aioin ottaa mukaan "Framille" toimittaakseni sillä tiedustelulentoja yli jääkentän. Tämä oli jo toinen kerta, jolloin päätin käyttää lento-konetta napaseutututkimuksissa, – tärkeätä muistaa sekä tämä että vuosi 1914, sillä niillä on suuri merkitys lentokone- ja ilmalaivaretkiini nähden vuosina 1925 ja 1926. Tätä merkitystä käsittelen eräässä myöhemmässä luvussa.

Farman-kone oli jo Oslossa täysin varustettuna, kun maailmansota puhkesi. Luonnollisesti ei voinut ajatellakaan mitään retkikuntaa. Annoin senvuoksi lentokoneen valtiolle armeijan lentovoimissa käytettäväksi.

Viides luku.

AJOJÄISSÄ.

Sota-aikana, jolloin minulla ei ollut mitään tehtävää, päätin, seuraten kansalaisteni esimerkkiä, hankkia itselleni omaisuuden. Toivoin saavani kokoon niin paljon rahaa, että itse voisin kustantaa seuraavan retkikunnan. Vain köyhä tutkija saattaa käsittää, mikä hirveä taakka on jokaiselle tutkijalle se, että on tuhlattava aikaa ja työtä pääoman hankkimiseen tutkimusmatkaa varten. Loppumaton alentuminen, jolloin sekä ylpeys että kunniantunto saavat kolauksia, ovat seurauksena näistä pakollisista rahanhakumatkoista, jotka muodostavat tutkijan murhenäytelmän. Luulin nyt kerrankin saavani tilaisuuden näitten vaikeuksien voittamiseen.

Sellaisia tilaisuuksia tarjoutui joka maassa ja ennen kaikkea kenties Norjassa. Liittoutuneet tarvitsivat kipeästi laivoja, ja meidän etevä kauppalaivastomme ansaitsi suuria rahtimaksuja. Kun en harrastanut liikettä sen itsensä vuoksi, vetäydyin pelistä pois 1916, jolloin arvelin ansainneeni kylliksi. Silloin oli minulla noin miljoona kruunua, ja ne riittivät varustamaan aivan uuden retken, sellaisen, jonka olin suunnitellut suorittaa ajojäissä napameren yli.

Kun minulla nyt oli varaa parempaankin, en enää ollut tyytyväinen Fram-laivaani. Se oli jo vanha ja ajan hammas näytti jättäneen siihen selviä merkkejä, joten sen korjaus tällaista matkaa varten olisi tullut sangen kalliiksi. Olin itse suunnitellut luonnoksen laivaan, joka paljon paremmin sopi tarkoituksiini. Luonnoksen annoin tunnetulle laivanrakentajalle Christian Jensenille, joka aloitti piirustamisen ja oli myös halukas rakentamaan laivan. Piirustusten mukaan oli laivan pituus 120 jalkaa ja leveys 40 jalkaa, mutta tärkeämpi oli rungon muoto. Se muistutti pitkittäin halaistua munanpuolikasta, toisin sanoen siis laivan pohja olisi pyöreä kaikkialta, joten se ahtojäihin joutuessaan ei tarjoaisi jäälle mitään ulkonevia pintoja, joihin jää voisi tarttua kiinni. Jään paine sitävastoin olisi vain omiaan kohottamaan laivaa. Tällainen muoto tarjosi myös suurimman kestävyyden pienintä laivapintaa kohti.

Norjassa ei ollut tarpeeksi suuria tukkipuita, joten minun piti hankkia Hollannista erikoisesti tarkoitukseen soveliaita tukkeja. Se taas aiheutti suuria lisäkuluja niinhyvin raaka-aineen kuin kotiinkuljetuksen suhteen. Laiva rakennettiin Jensenin telakalla Askerissa, laskettiin vesille 7 p:nä kesäkuuta 1917 ja ristittiin kuningattarensa mukaan Maudiksi.

Seuraava tehtäväni oli hankkia elintarvikkeita matkaa varten ja ne ostin Amerikasta. Näiden valmistusten aikana sain Yhdysvalloilta kutsun saapua käymään taistelurintamilla Ranskassa ja Belgiassa. Mahdollisesti aiheutui kutsu seuraavasta:

Vuonna 1917 olivat saksalaiset aloittaneet armottoman sodan vedenalaisillaan. En ole koskaan tuominnut saksalaisia siitä, että he tuhosivat vihollistensa sotalaivoja, niin, vaikkapa puolueettomienkin maiden laivoja, jos voitiin todistaa niiden kuljettavan sotakieltotavaraa. Saksan ainoa voitontoivo oli koettaa estää liittoutuneita saamasta sotatarvikkeitaan meriteitse. Vedenalaisten käyttö tähän tarkoitukseen tuntui minusta aivan kohtuulliselta. Mutta minä en koskaan ole tunnustanut oikeaksi saksalaisten tapaa muuten kuin siinä tapauksessa, että epäilty laiva on ensin tarkastettu ja sen miehistö saatettu turvaan. Kun nyt saksalaiset hylkäsivät kaiken ihmisyyden ja häikäilemättömästi upottivat laivoja ilman varoitusta, olin koko sivistyneen maailman kanssa heihin katkeroitunut.

Lokakuussa 1917 suorastaan raivostuin, kun saksalainen vedenalainen varoituksetta upotti erään kauppalaivoistamme Pohjanmerellä, vieläpä ampui pelastusveneitä, joita hämmingissä koetettiin saada vesille.

Keisari oli ennen sotaa antanut minulle henkilökohtaisesti saksalaisen kunniamerkin Etelänavan valloituksesta, jotapaitsi minulla oli useita saksalaisia mitaleja.

Saatuani tiedon tästä raakalaismaisesta upotuksesta tunsin voimakkaan halun antaa pontevan todisteen mielipiteestäni. Itsehillitsemiseni esti minua kuitenkin hätäilemästä ja päätin 24 tunnin kuluessa punnita ensin päätöstäni. Kun se pysyi muuttumattomana, menin varmalla tarkoituksella Saksan lähetystöön Oslossa. Taskussani oli sinetöity kirjekuori, jossa olivat kaikki saksalaiset kunniamerkkini sekä muodollinen kirje. Lähetystössä osoitettiin minut Wiedin prinssin luokse, joka silloin toimi Saksan ministerinä. Olin tavannut hänet useampaan kertaan seuraelämässä ja seurustelumme oli aina ollut miellyttävää. Nytkin tuli hän ojennetuin käsin hymyillen minua vastaan. Minulla ei ollut hänelle vastahymyä enkä ollut huomaavinani hänen kättään. Huomautin saapuneeni sangen tärkeässä asiassa ja koska pelkäsin, etten voisi käyttää saksankieltä tarpeeksi vapaasti ja voimakkaasti voidakseni ilmaista tunteeni, luin hänelle tarkasti harkitun kirjeeni sisällön. Siinä lausuin mielipahani ja harmini ja selitin palauttavani keisarin minulle antamat kunniamerkit jätettäväksi hänelle takaisin, koska minä katsoin häntä nyt inholla ja ylenkatseella, ja ne eivät olleet enää minulle minkään arvoisia.

Amerikan hallitus oli luultavasti saanut kuulla tästä, ja osaksi kai senjohdosta sain edellämainitun kutsun. Tällä matkallani kävin amiraali Simsin luona Lontoossa 1918. Hän selitti minulle ystävällisesti kaikki keinot, joita liittoutuneet käyttävät taistelussa vedenalaisia vastaan.

Keväällä 1918 pidin Amerikassa luentoja matkastani rintamalle ja palasin takaisin Norjaan vain muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin Maud oli valmis pitkälle matkalleen. Nyt halusin käyttää mahdollisimman lyhyttä tietä päästäkseni jään reunaan, jonka vuoksi seurasin pitkin rantaa Oslosta Tromssaan. Suunnitelmani oli purjehtia koillisväylää. Pohjois-Euroopan ja Aasian rannikkoja pitkin, ohi Kap Tscheljuskinin ja ympäri Uuden Siperian saarten, jossa tahdoin päästä samaan merivirtaan, johon olisin tullut, jos ensin olisin purjehtinut Beringinsalmen kautta.

Juuri ennen Maudin lähtöä Oslosta, myöhään syksyllä 1918, kirjoitti minulle Norjan Berliinissä oleva ministeri kehoittaen minua hakemaan saksalaisen meriesikunnan suostumuksen Jäämeren yli purjehtimiseen, koska muuten saattaisi olla mahdollista, että vedenalaiset upottaisivat Maudin. Minä selitin, etten katsonut tarvitsevani sellaista suostumusta minkään maan hallitukselta.

Tällöinkin tuli amiraali Simsin rakastettavaisuus minua kohtaan suureksi avukseni. Hänen tiedonannostaan sain selvän otollisesta purjehtimishetkestä, jolloin kaikki saksalaiset vedenalaiset olivat palanneet Jäämereltä kotiin täydentämään varastojaan. Jätimme Tromssan 16 p:nä heinäkuuta 1918 ja ohjasimme pitkin Pohjois-Euroopan rannikkoa itää kohti.

Ensimmäiset kymmenen päivää olimme peloissamme, sillä tiesimme, että ennenkuin olimme sivuuttaneet Vienanmeren, saatoimme kohdata jonkun harhaantuneen vedenalaisen. Pelkomme aiheutti naurettavan kohtauksen 25 päivänä heinäkuuta saapuessamme Jogor-salmeen. Ainoastaan vahti oli kannella, kaikki toiset miehet alhaalla. Vihurintapainen tuulenpuuska pakotti komentamaan kaikki miehet kannelle kääntämään purjeita, ja niin menin käytävän suulle huutaen: "Joka mies kannelle! Nopeasti!" Silmänräpäystä myöhemmin hämmästyin nähdessäni miesten syöksyvän esiin. Jollakin pojista ei ollut päällään muuta kuin kaikkein välttämättömimmät yövaatteet, toiset olivat sokeina ottaneet toistensa vaatteita, eräs oli puettuna sakettiin, knalliin ja muihin varusteihin, vieläpä käsilaukku mukanaan. Mutta hämmästykseni muuttui nauruksi, kun ymmärsin, että äkkinäinen määräykseni saapua kannelle oli käsitetty torpeedovaaraksi. Nauruni ja sää selvittivät pojille, että he olivat erehtyneet, ja kohta tulivat he uudestaan kannelle työhön valmiina.

Koillisväylän läpihän on purjehdittu jo ennenkuin me sen teimme, eikä se tottuneelle purjehtijalle tuotakaan vaikeuksia. Ensimmäisen kerran kohtasimme muistamisen arvoisia vastuksia Karan meressä, mutta ne voitimme helposti. Ensimmäisenä päivänä syyskuuta saavuimme Dickson-saarelle, jossa otimme polttoöljyä ja neljä päivää myöhemmin jatkoimme matkaa itää kohti. Syyskuun 9:ntenä sivuutimme Kap Tscheljuskinin, Aasian pohjoisimman niemen. Täällä kohtasimme vanhaa jäätä ja pääsimme vain hitaasti etenemään kapeassa railossa pitkin rantaa.

13 päivänä syyskuuta oli enää mahdotonta päästä eteenpäin ja aloimme sen vuoksi katsella itsellemme paikkaa, missä talvehtia.

Seutu oli hyvin epäsuotuisaa tarkoitukseemme. Siellä ei ollut mitään maansuojaamaa satamaa, jollaisesta voimme iloita Luoteisväylällä, ja kaiken kaikkiaan ei siellä ollut yhtään satamaa, jota olisimme voineet käyttää. Ainoa toivomme tuulensuojan suhteen oli kaksi pientä saarta, joiden taakse päästyämme ne keventäisivät jään painoa pohjoisesta käsin ja rantaan päin. Siellä oli maihinnousu helppoa, kun avoin railo johti aina rantaan saakka, mutta niin houkuttelevalta kuin paikka näyttikin, peloitti minua kuitenkin, koska epäilin, että se saattaisi muodostua rotanloukuksi.

Saarien tuulensuojaisella puolella kiinnitimme laivan maahan noin 150 metriä rannasta. Kutsuimme tätä jonkinverran epävarmaa satamaa "Maudin satamaksi", ja huolimatta sen verrattain epämiellyttävästä ulkonäöstä, tarjosi se meille varman suojan kokonaisen vuoden ajan.

Kiinnitettyämme laivan nousimme maihin tarkastaaksemme, voisimmeko pystyttää havaintoasemamme, koirasuojat y.m. rannalle. Se kävikin laatuun, ja niin rakensimme havaintoasemat sekä suojan kahdellekymmenelle koiralle. Kiirehdimme työtä minkä voimme ja kahden viikon kuluttua eli 30 p:nä syyskuuta oli kaikki valmiina, ja niin varustauduimme ottamaan talven vastaan.

Napaseudun tuulet ovat pahimpana kiusana, kun koettaa saada talvileirielämän mukavaksi. Ensi työksemme loimmekin lunta Maudin sivuille, niin että meillä lopulta oli sen ympärillä kannelle saakka ulottuva lumimuuri, joka vietti jyrkästi jäälle. Mukavuussyistä laitoimme käytävän, joka kulki vähemmän kaltevasti, niin että sitä pitkin pääsi jäältä mukavasti Maudin kannelle ja hytinovillemme. Käytävän sivulle oli kiinnitetty köysi, josta liukkaalla kelillä sai tukea, ettei kaatuisi.

Eräs narttukoiramme valmistautui pian penikoimaan. Se piti kovasti minusta, ja joka aamu noustessani kannelle tuli se luokseni hyväiltäväksi ja silitettäväksi. Minulla oli usein tapana kantaa se kannelta jäälle, jotta se saattaisi seurata minua aamukävelyilläni, joita tein pitääkseni itseäni hyvässä kunnossa. Eräänä aamuna, kun olin nostanut sen syliini, tuli Maudin vahtikoira Jakob juosten vastaani ja törmäsi minuun niin rajusti, että jalkani luiskahtivat ja putosin pää edellä jyrkän rinteen yli oikealle olalleni jäälle. Silloin todella näin tähtiä. Kun tulin tajuihini, kykenin kohoutumaan istuvaan asentoon, mutta olkapää tuotti minulle sanomattomia tuskia. Arvasin saaneeni pahan luunmurtuman, kuten myös röntgenkuva jäljestäpäin osoitti. Minun onnistui ryömiä kannelle ja sieltä hyttiini. Siellä teki Wisting, joka oli oppinut sairaanhoitoa eräässä Oslon sairaalassa, parhaimpansa saadakseen katkeaman yhteen. Tuska oli kuitenkin niin suuri, etten kärsinyt minkäänlaista kosketusta. Hän sitoi senvuoksi käsivarren kiinni vartaloon, ja niin makasin 8 vuorokautta. Sitten sain käteni siteeseen ja aloin taas maleksia ympäri. Mutta onnettomuuteni eivät olleet vieläkään lopussa, pahalla kohtalollani oli niitä enemmänkin varastossa.

Marraskuun 8 p:nä tulin kannelle niin aikaisin aamulla, että oli vielä miltei yhtä pimeätä kuin yöllä. Vallitseva sumu ei juuri tehnyt sitä valoisammaksi. Vahtikoira Jakob tuli luokseni, ja kun oli hyppinyt ja liehakoinut mielenosoituksellisesti hetken ympärilläni, juoksi se alas käytävälle ja hävisi jäälle. En uskaltanut kiirehtiä sitä seuratessani, sillä pelkäsin kaatuvani uudelleen. Hitaasti menin käytävää pitkin jäälle ja jatkoin matkaa pitkin laivan sivua varoen astumasta irtonaisille jää- ja lumikimpaleille, joita oli kaikkialla ympärillä. Olin pysähtynyt silmänräpäykseksi, kun korviini kantautui omituinen ääni, joka sai minut teroittamaan kuuloani. Se oli niinkuin ensimmäinen heikko tuulenhenkäys laivan köysissä. Hetken kuluttua se kuului selvemmin, ja kuulosti siltä kuin olisi joku huohottanut raskaasti. Tuijotin äänen suuntaan niin tarkoin kuin voin, ja lopulta ilmestyi sumusta esiin Jakob, joka laukkasi laivaa kohti minkä jaloistaan pääsi. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi näkyviin valtava jääkarhu, joka ajoi sitä kiivaasti takaa. Ääni, jonka olin kuullut, oli karhun huohotusta, kun se nopeasti läheni.

Silmänräpäyksessä olin selvillä tilanteesta; siinä oli naaraskarhu poikineen. Jakob oli löytänyt sen ja ärsyttänyt poikasen. Emon raivo muistutti sille nopeasti, että sillä oli kiireellisiä toimituksia laivassa. Tilanne oli naurettava, mutta en jäänyt nauttimaan siitä, sillä käsitin sen minullekin varsin vaaralliseksi. Kun karhu huomasi minut, istuutui se ja jäi ällistelemään. Minä en luonnollisesti tehnyt mitään, mutta luulen, että tunteemme olivat jonkinverran sekavia. Molemmat olimme yhtä kaukana laivan käytävästä. Minä olin yksin – ei ketään apunani – ja käsistä vain vasen käyttökelpoinen. Ei ollut valitsemisen varaa. Läksin juoksemaan käytävää kohti niin nopeasti kuin voin, ja samoin teki karhu. Se oli kilpajuoksua raivoisan karhun ja raajarikon välillä, jossa viimemainitulla ei ollut suuriakaan mahdollisuuksia. Juuri kun pääsin käytävälle ja aloin keinotella itseäni turvaan laivalle, löi karhu takaapäin selkääni hyvinosutun iskun. Kaaduin katkenneelle käsivarrelleni – kasvot alaspäin – ja odotin viimeistä hetkeäni. Mutta se ei ollut vielä tullut. Jakob, joka tämän tapahtuessa oli ollut laivassa, sai päähänsä tulla takaisin – luultavimmin taas ärsyttämään karhunpoikaa. Sitävarten täytyi sen kulkea paikan ohi, jossa emo temmelsi kanssani. Kun tämä nyt näki Jakobin pujahtavan ohi, hypähti se korkealle ilmaan ja jätti minut rauhaan tavoittaakseen Jakobin. En minäkään viivytellyt nousemasta jalkeilleni ja laittautumasta turvaan. Sillä kertaa oli vaara tosiaankin ollut lähellä – niin lähellä, ettei koskaan ennen eläessäni.

Tämä pelastumiseni on jäljestäpäin kiinnostanut mieltäni siitä syystä, että sinä hetkenä en ajatellut ollenkaan vaaraa. Olen aina kuullut kerrottavan, että kun ihminen on silmä silmää vasten varman kuoleman kanssa – kuten minä silloin maatessani karhun alla – niin säännöllisesti hänen sisäisten silmiensä ohi vilahtaa entinen elämänsä. Minä en ajatellut mitään erikoisen vakavaa tai tärkeätä odottaessani kuoliniskua. Päinvastoin näin sisäisten silmieni edessä kohtauksen, joka, niin elävä kuin olikin, samalla oli myöskin sisällyksetön. Makasin ja ajattelin, kuinka monta hiusneulaa kerätään Regent Streetin katukäytäviltä yhtenä maanantaiaamuna. Tämän hassunkurisen ajatuksen merkityksen elämäni vaarallisimpana hetkenä jätän jonkun psykologin selvitettäväksi, minä puolestani en ole koskaan ollut innostunut tästä henkilökohtaisesta kokemuksestani ihmisen aivojen merkillisistä ominaisuuksista jännittävinä hetkinä.

Tuskat selässäni olivat vähäpätöiset, mutta pelkäsin, että kaatuessani olin uudelleen katkaissut olkapääni. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Aloitin pitkäaikaisen ja kärsivällisyyttä kysyvän hoidon parantaakseni itseni kokonaan. Aluksi en voinut nostaa oikeata kättäni edes sen vertaa, että olisin voinut pitää siinä lyijykynää. Sentähden istahdin useita kertoja päivässä tuoliin ruumistani tukeakseni, tartuin vasemmalla kädelläni oikeaan ja koko vasemman käden voimalla pakotin sitä vähän ylöspäin. Tämän tuskallisen käsittelyn uudistin kerran toisensa jälkeen. Vuoden lopussa kykenin jo nostamaan käteni kasvojeni tasalle, mutta useita kuukausia kului, ennenkuin se taas tuli ennalleen. Ensimmäisen lääkärin tapasin vasta vuonna 1921 Seattlessa. Hän otti monta röntgenkuvaa ja virkaveljensä kanssa tutki niitä samoin kuin ruumistani erittäin huolellisesti. He hämmästyivät suuresti havainnoistaan. He sanoivat, että röntgenkuvista päättäen olkapääni pitäisi olla siinä kunnossa, etten ylimalkaan voisi liikuttaa kättäni ollenkaan. Niin että muiden ominaisuuksieni lisäksi, joita minulla on, voin lukea ansioihini myöskin, että olen mahdoton, mutta hyvin onnistunut lääketieteellinen ilmiö.

Vähän tämän jälkeen jouduin vielä paljon vaarallisempaan tilanteeseen. Havaintoasemamme oli aivan pieni huone ilman akkunoita, joten siellä oli huono ilmanvaihto. Sitä valaisi ja samalla lämmitti ruotsalainen patenttilamppu, jossa paloöljy kaasutettiin käsipumpulla. Hehkuva kaasu synnytti lämmittävän keltaisen valon lampussa palaessaan. Olen käyttänyt tällaisia lamppuja kaikilla retkilläni ja ne ovat ihanteellisia jäämatkoilla.

Eräänä päivänä menin havaintoasemalle toimittamaan havaintoja. Hetken kuluttua huomasin tulevani uneliaaksi, ja samalla alkoi sydämeni toimia luonnottomalla tavalla. Kun työtä tehdessään ei juuri kiinnitä huomiotaan vähäisiin muutoksiin ympäristössään, olin aluksi vain heikosti tietoinen siitä. Kun pääsin selville omituisista oireista ja myös aloin pelätä, olin jo pyörtyä. Onneksi jaksoin horjua ovelle ja ulos raittiiseen ilmaan.

En ole koskaan käsittänyt, miten tämä tapahtui; joko liekki oli kuluttanut enimmän osan ilman happikaasua, taikka ei kaasusekoitus ollut oikea ja lamppu antoi myrkyllisiä kaasuja. Joka tapauksessa olin aivan myrkytetty, ja sydämeni kovin heikontunut. Kesti monta päivää, ennenkuin kiihkeä sydämentykytys asettui. Kului kuukausia, ennenkuin jaksoin työskennellä kovasti, ilman että sydämeni alkoi taas valtavasti sykkiä, ja vuosi meni, ennenkuin olin ennallani. Vuonna 1922 neuvoivat lääkärit minua kuitenkin lopettamaan tutkijaurani, jos halusin elää. Siitä huolimatta olen jatkanut tutkijantyötäni edelleen ja uskaltaisin lyödä vetoa siitä, että tänään, 55 vuoden vanhana, voitan juoksussa useimmat 25-vuotiaat.

Tämä tapahtui uudenvuoden korvissa. Vielä helmikuun lopulla olin niin heikko, että kiipeäminen 50 jalan korkuiselle mäelle Maudin lähistöllä katsomaan "auringon takaisintuloa" teki minusta miltei lopun.

Kevääntulosta huolimatta ympäröi meitä yhäti jää, joka ei auennutkaan kuten tavallisesti keväällä. Kesä tuli, ja yhä olimme suljettuina saarien taakse. Niiden ulkopuolella oli avoin vesi, mutta miten päästä välilläolevan tuhannen metrin levyisen vanhan maajään poikki. Muistaen tri Cookin keinon Belgican ajoilta porasimme viisikymmentä reikää yhteen riviin jäähän, aina avoveteen saakka ja joka reiän täytimme räjähdysaineella. Panokset sytytimme sähkökaapelilla yhtäaikaa. Hämmästyimme, kun näköjään mitään ei tapahtunut. Olin kuitenkin varma, että panokset olivat lyöneet halkeamia jäähän, joskaan emme voineet niitä nähdä. Katsoessani purjehdustaulua, huomasin, että korkea vesi tulisi yöllä syyskuun 12 päivää vasten. Toivoin, että tavattoman korkea vedennousu nostaisi jään, näkymättömät halkeamat avautuisivat, ja koko näkyvissä oleva jääkenttä hajoaisi pieniksi palasiksi.

En koskaan unohda syyskuun 12 päivän vastaista yötä. Se on yksi kauneimmista luonnonnäytelmistä, mitä koskaan olen napaseudulla viettämieni vuosien aikana nähnyt. Taivas oli aivan selkeä, ja kirkas kuu sai maiseman omituisesti kimaltelemaan. Useassa paikoin näimme jääkarhuja liikkuvan ympärillä. Kuunvalon lisäksi loistivat komeat revontulet.

Seisoimme kannella ja nautimme kauniista yöstä, ja kuitenkin olivat hermot jännittyneinä ajatellessamme, kuinka epätoivoiselta yrityksemme näytti nousuveden suhteen. Lopulta alkoi narista siltä kohden, mihin olimme asettaneet räjähdyspanoksemme, ja aivan oikein, hetken kuluttua aukeni suuria railoja näkyviin, ja yhtenäinen jäänpinta särkyi kappaleiksi. Emme tuhlanneet aikaa, vaan purjehdimme nopeasti avoimeen veteen.

Sanottuna päivänä lähtiessämme talvileiristä sai alkunsa ensimmäinen todellinen murhenäytelmä koko tutkijaelämäni aikana. Laivaväkeeni kuului kymmenen miestä. Eräs heistä, Tessem, kärsi alituista päänkipua ja halusi mielellään matkustaa kotiin. Tämä ei ollut niinkään merkillistä, kun jo olimme olleet yhden vuoden matkalla, emmekä kertaakaan olleet päässeet paikkaan, mistä voisimme sanoa tutkimusretken alkavan. Meidän täytyi päästä vielä erinäisiä satoja penikulmia itäänpäin, ennenkuin joutuisimme pohjoiseen johtavaan merivirtaan, jonka toivoimme kuljettavan meidät navan yli.

En epäillytkään senvuoksi salliessani hänen mennä, enkä ottanut lupaustani takaisin, kun Knutsen selitti, että hän halusi seurata Tessemiä. Tavallaan olin iloinenkin, koska saimme tilaisuuden lähettää postia kotiin. Matka, jolle he aikoivat, oli sekä heidän että meidän silmissämme vain lastenleikkiä niin jäihin tottuneille miehille kuin he. Matkaa oli noin 800 kilometriä yli jään Dickson-saarelle – siis melkoista lyhyempi matka kuin esimerkiksi se, jonka minä tein Herschell-saarelta Fort Ekbertiin ja takaisin ja josta olen kertonut edellisessä luvussa. Näillä miehillä oli lisäksi vielä se etu, että he olivat kaikissa suhteissa täydellisesti varustettuja. Kun me läksimme, viittasivat he meille jäähyväisiksi mitä iloisimman mielialan vallitessa, ja mekin vastasimme heidän tervehdykseensä ajattelemattakaan muuta kuin että palatessamme tapaisimme heidät taas Oslossa. Kohtalo tahtoi kuitenkin toisin. Toinen miehistä löydettiin kuolleena Dickson-saaren luona, toisesta ei ole koskaan kuultu mitään. Poikaraukat! Siinä oli kaksi reipasta ja uskollista toveria, joiden poistumista me syvästi surimme.

Itään päin ohjasimme kulkumme Uudensiperian saarien ja mantereen välitse ja tulimme avoimelle merelle niiden itäpuolella. Seuraavana päivänä, syyskuun 20:ntenä, kohtasimme taas ahtojäätä, ja huomatessamme toivottomaksi päästä eteenpäin, kiinnitimme laivan jään reunaan ja määräsimme merivirran nopeuden ja suunnan. Mittaukset osoittivat sen olevan voimakkaasti eteläisen. Tämä merkitsi selvästi, että me kohta ajautuisimme mantereelle. Päätimme senvuoksi käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta hyväksemme ja etsiä suojaa Kap Shelaskyn luona. Taaskin oli onni meille vastainen, emmekä päässeet pitemmälle kuin Aijon-saarelle, jossa jäimme kiinni 23 päivänä syyskuuta. Murtauduimme 50 metriä jäähän ja aloimme valmistelut talvehtimista varten.

Saarella tapasimme heti alkuasukkaita ja näiltä tsjuktseilta ostimme ne porot, joita tarvitsimme talveamme varten. Tämä kansa on nähtävästi samaa alkuperää kuin Grönlannin ja Pohjois-Amerikan rannikon eskimot, mutta he puhuvat aivan toista kieltä. Heillä ei ole muuta yhteyttä keskenään kuin Beringinsalmen kautta. Muutamia harvoja eskimoja on muuttanut Siperian pohjoisrannalle. Siellä on heillä ollut läheiset suhteet aasialaisiin veljiinsä, sillä useimmat heistä puhuvat molempia kieliä. Luulen myös, että joitakin naimakauppoja on esiintynyt heimojen välillä.

Tohtori Sverdrup, joka oli retkikunnan tiedemies, päätti meidän talvehtiessamme käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen matkan etelään läpi Siperian keräämään tieteellistä ainehistoa tsjuktseista ja heidän maastaan. Hän liittyi sentähden erään heimon mukaan ja seurasi heitä etelää kohti. Toukokuussa hän palasi. Tri Sverdrup on matkastaan kirjoittanut kiintoisan kirjan, jossa hän kuvaa matkallaan tekemiään tärkeitä tieteellisiä havaintoja.

Kun jäät avautuivat heinäkuussa, päätin monestakin syystä jatkaa matkaa Nomeen. Ensinnäkin halusimme korjata ja täydentää varusteitamme. Sitäpaitsi oli kokemus opettanut meille, että meidän käytännöllisesti katsoen oli jatkettava matkaa aina Beringinsalmeen, ennenkuin pääsisimme jäistä. Ja lopuksi ei sydämeni vieläkään ollut kunnossa öljylamppukohtauksen jälkeen, joka oli sattunut enemmän kuin vuosi sitten, joten olin iloinen saadessani tavata spesialistia. Matkan Aijonista Nomeen teimme onnellisesti ja elokuussa olimme perillä.

Nomessa päätti neljä miestä jättää retkikunnan. Maudin miehistö väheni siis minuun johtajana, Sverdrupiin tiedemiehenä sekä Wistingiin ja Olonkiin. Oli kenties liian uskallettua lähteä merelle Maudin kokoisella laivalla ainoastaan neljä miestä ohjaamassa myrskyn sattuessa, mutta me olimme kaikki kokeneita, kukaan ei epäillyt suoriutumistamme eikä mitään sellaista onnettomuutta tapahtunutkaan, joka olisi voitu välttää suuremmalla miehistöllä. Ainoa vahinko, joka meitä kohtasi, oli se, että potkuri särkyi kappaleiksi, kun olimme päässeet Kap Szerdze Kamenin ohi. Tämä pakotti meidät talvehtimaan paikassa, jossa maajään puristus painoi meidät rantaan ja avovesi taas vapautti – ilman että hyvinrakennettu Maud kärsi vaurioita.

Koko talven oli naapureinamme kolme tsjuktsitelttaa. Tulimme luonnollisesti hyviksi ystäviksi heidän kanssaan. Muuten en olisi rohjennut hankkia lähempiä tietoja leirin kiintoisimmasta perheestä. Siihen kuului vanha mies, vanha vaimo ja kuusivuotias poika. Eräänä päivänä kysyin vaimolta: "Onko tuo teidän poikanne?" odottaen vastaukseksi, että poika oli hänen orpo lapsenlapsensa. Hämmästyksekseni vastasi hän kuitenkin: "On." Hän mahtoi lukea hämmästykseni kasvoiltani, koska lisäsi: "Mieheni sai hänet," ja kertoi senjälkeen koko historian. Hän sanoi, että huolimatta siitä, että he olivat menneet naimisiin jo nuorina, kuten heidän tapansa on (eskimo- ja tsjuktsivanhemmat määräävät lapsensa toisilleen jo varhaisessa nuoruudessa ja pari muuttaa mielellään yhteen varsin aikaisin), olivat he eläneet lapsettomina, kunnes molemmat olivat iäkkäitä ja huomasivat jäävänsä lapsettomiksi. Tämä oli suuri pettymys molemmille, ja eräänä päivänä sanoikin vaimo miehelleen: "Älkäämme jääkö lapsettomiksi. Sillä ja sillä – hän mainitsi erään heimon jäsenen nimeltään – on kaunis vaimo. Mene ja selitä miehelle, kuinka mielellämme haluaisimme lapsen ja tiedustele, eikö hän sallisi vaimonsa kasvattaa meille sellaista."

Mies teki, kuten vaimo oli pyytänyt, ja avulias ystävä suostui järjestelyyn. Tuloksena oli sitten mainitsemani kuusivuotias poika. Ollen isänsä lihallinen poika, kuului hän yhtä paljon äidille sen rakkauden voimasta, joka oli aiheuttanut hänen maailmaantulonsa.

Vapaat rakkaussuhteet eivät ole harvinaisia näiden alkuasukkaiden kesken. Tämä johtunee tuskin niin paljon moraalin puutteesta kuin harvalukuisen kansan elämän vaatimuksista sen taistellessa ankaraa luontoa vastaan voidakseen tulla toimeen.

Talven kuluessa opimme antamaan arvoa leirin miehille ja he meille. Kun kevät saapui ja tulivat suojaisat ilmat, oli ensimmäinen tehtävämme kuljettaa Maud takaisin Seattleen korjattavaksi. Ajateltuani asiaa puoleen jos toiseenkin katsoin viisaimmaksi lisätä miehistöä, koska meidän nyt piti purjehtia jäiden läpi. Puhuin asiasta viidelle miehelle kysyen, haluaisivatko he seurata silloin kun lähdemme. Heidän vastauksensa liikutti minua suuresti:

"Minne tahansa sinä menetkin, seuraamme sinua – mitä tahansa käsket meidän tekemään, tottelemme sinua – paitsi jos käsket meidän tekemään itsemurhan, silloin pyydämme sinun peruuttamaan määräyksesi."

Ilolla uskoin heidän sanojaan. Yli vuoden ajan olivat he kanssamme, aina ahkerina ja uskollisina. Mikään työ ei ollut heille liian raskas eikä mikään hetki liian pitkä. He olivat aina hiljaisia ja hyvällä mielellä. Mutta kun saavuimme Seattleen, oli kaupungin melu tehdä kaksi heistä mielenvikaisiksi. He eivät saaneet rauhaa, ennenkuin pääsivät vapaiksi ja saattoivat palata kotiinsa pohjoiseen menevällä höyrylaivalla, joka jättäisi heidät Siperian mantereelle, mistä maataival alkoi. Kun olin maksanut heidän palkkansa, tuli vanhin heistä luokseni ja kysyi, voisivatko he saada muutamia helmiä. Olin hämmästynyt.

"Mihin kummaan", ajattelin itsekseni, "tarvitsevat he helmiä, joita heidän naisillaan on enemmän kuin voivat käyttää."

Eräs miehistä selitti asian. Kotimatkalla läpi Siperian kulkiessaan syvien jokien yli eivät he saattaneet koskaan tietää, oliko vedenjumala huonolla tuulella. Hän johti heidät kulkemaan jään yli heikoista kohdista, elleivät olleet huomaavaisia. Sentakia halusivat he mielellään saada muutamia helmiä varmemmin päästäkseen ehjin nahoin perille.

Mutta palatkaamme takaisin Kap Szerdze Kameniin ennen Nomeen lähtöämme. Valitessani ne viisi tsjuktsia, joiden piti seurata mukanamme, teki kauppias huomautuksia erästä vastaan, jonka nimi oli Kakot. Tämä näytti hänestä kovin merkilliseltä, ja hän sanoi myöskin, "ettei mies kelvannut mihinkään". En ollut samaa mieltä hänen kanssaan, vaikkakin Kakotissa oli aina jotakin, joka sai hänet vaikuttamaan hyvin happamelta.

Kakot tuli eräänä päivänä luokseni ja pyysi lupaa matkustaakseen pois lyhyeksi aikaa. Kun kysyin syytä siihen, selitti hän haluavansa mennä useita päivänmatkoja pohjoista kohti katsomaan pikku tyttöään, ennenkuin lähtisi pitkälle matkalle. Hänen vaimonsa oli kuollut, ja eräs serkku oli ottanut lapsen, jota rakasti ja kasvatti kuin omaansa. Kakot oli kuullut huhuja, että tällä heimolla oli ruuan puute, ja hän pelkäsi, että lapsi kärsi nälkää.

Uskoin häntä mielelläni, sillä riistaa oli rannikolla sinä vuonna niukasti, ja me saavuimme kuin Jumalan lähettäminä naapureillemme alkuasukkaille, joille annoimme elintarvikkeita lisätäksemme heidän riittämättömiä säästöjään.

Sallin sentähden Kakotin lähteä heti, ja hän katosi. Kun hän ei palannut vielä sen viikon lopulla, jolloin oli luvannut, aloin arvella asiaa. Luottamustani häneen en kuitenkaan kadottanut. En myöskään hämmästynyt, kun kolme päivää myöhemmin tulin kannelle pimeässä ja näin Kakotin siellä.

"Missä on lapsi?" kysyin.

Hän osoitti nahkakääröä kannella purjevaatteen alla.

"Tuo se tänne", sanoin.

Kakot otti käärön ja antoi minulle. Vein sen valoisaan hyttiin ja huusin tovereitani. Kun avasimme käärön, kohtasi meitä surkuteltava näky: pieni, viisivuotias eskimotyttölapsi, ilkoalastomana, kaikki luut pistäen esiin ruumiista, joka oli kiireestä kantapäähän asti haavojen ja paiseiden peittämä. Hänen takkuinen tukkansa kuhisi "asukkaita".

Ensi työksemme pesimme hänet ja leikkasimme tukan lyhyeksi. Sivumennen täytynee minun muistuttaa lukijalle, että eskimo ei vapaaehtoisesti kylve koskaan, kehdosta hautaan asti. Kakotin pikku tyttö on sen vuoksi yksi niitä harvoja historiallisia eskimoja, jotka ovat kylpeneet. Senjälkeen pesimme haavat tervan ja alkoholin sekoituksella, saimme jonkinlaisia vaatteita hänen päälleen ja aloimme "saada hänet jaloilleen". Muutaman viikon kuluttua oli hän jo aivan toinen ihminen. Haavat kasvoivat umpeen, ruumis tuli luonnolliseksi, ja hänestä tuli kerrassaan miellyttävä pikku olento. Sain Kakotin ottamaan hänet mukaansa Seattleen.

Matkalla sinne poikkesimme Ost Kapissa Beringinsalmen rannalla tapaamassa erästä australialaista kauppiasta nimeltä Carpendale. Hän oli tyypillinen, sinisilmäinen australialainen, naimisissa alkuasukasnaisen kanssa, ja heillä oli paljon lapsia, muun muassa yhdeksänvuotias tytär. Sanoin hänelle, että ottaisin tämän mielelläni Kakotin tyttären seuraksi ja lähettäisin heidät molemmat Norjaan kouluun. Siten saisivat he tilaisuuden matkustaa ja nähdä maailmaa ja saada sen sivistyksen, jonka koulunkäynnillä voi hankkia, samalla kun tiedemiehille olisi äärettömän tärkeätä voida tutkia heidän luonnettaan ja henkisiä kykyjään.

Mr. Carpendale antoi suostumuksensa. Kun tulin kotiin 1922, olivat tyttöset mukanani ja vein heidät kouluun. He olivat siellä kaksi vuotta. Kun palasin noutaakseni heidät takaisin omaistensa luo, selitti heidän opettajansa minulle, että molemmat olivat olleet luokkansa ahkerimmat.

Ulkomuodoltaan olivat he toistensa täydelliset vastakohdat. Kakotin tyttärellä oli musta tukka, tummat silmät ja aivan valkoinen ihonväri, kun taas Carpendalen tytöllä tumma, ruskea ihonväri huolimatta siitä, että hän oli puoliverinen. Tyttöset herättivät luonnollisesti mitä suurinta huomiota ei ainoastaan täällä, vaan myöskin ensimmäisen kerran, kun he tulivat sivistyneeseen maailmaan ja muutenkin koko matkallaan läpi Yhdysvaltojen ja poikki Atlantin.

Kuudes luku.

TALOUDELLISIA VAIKEUKSIA.

Sillä aikaa kun Maud oli korjattavana ja otti elintarvikkeita ja varusteita Seattlessa, matkustin kotiin hankkiakseni lisää pääomaa. Tämä tapahtui tammikuussa 1922. Ilahduin suuresti ja tunsin suurta kiitollisuutta kuullessani suurkäräjien myöntäneen poissaollessani 500 000 kruunun avustuksen Maud-retken jatkamiseksi. Se oli sitäkin ilahduttavampaa, kun minä puolestani en edes ollut tehnyt minkäänlaista anomusta. Mutta satunnaisesta syystä, jota lahjoittajien oli mahdoton aavistaa, ei tämä rahamäärä ollut riittävä silloin, kun sain sen nostaa. Sodan jälkeiset arvonalennukset, jotka vaikuttivat niin monen maan valuuttaan, olivat myös aiheuttaneet kruununkurssin valtavan laskun. Tästä seurauksena väheni avustussumman ostoarvo puoleen alkuperäisestään. Olin hämmästynyt, mutta säilytin mielenmalttini ja päätin koettaa jatkaa työtäni toivossa, että onni hymyilisi minulle nyt kuten ennenkin, niin että tavalla tai toisella keksisin keinon retkikunnan rahoittamiseksi.

Ajatukseni oli nyt kokonaan vallannut uusi menettelytapa, jolla napaseutujen kysymykset voitaisiin ratkaista, menettelytapa, joka, siitä olin vakuuttunut, aikaansaisi vallankumouksen tähänastisessa napaseutututkimuksessa. Lukija muistanee minun kaksitoista vuotta aikaisemmin ottaneen palvelukseeni lentäjän auttamaan minua tutkimustyössäni. Samoin muistanee lukija, että minä viisi vuotta myöhemmin olin ostanut Farman-lentokoneen käyttääkseni sitä jäällä, mutta että annoin sen valtiolle maailmansodan puhjetessa 1914. Nyt 1922 olin varmempi kuin koskaan siitä, että oli aika koettaa tätä uutta menettelytapaa.

Olen aikaisemmin tässä kirjassa selittänyt Nansenin uusien menettelytapojen mullistavan merkityksen – kuinka keveiden rekien ja koiravaljakoiden käyttö oli osoittanut kaikille jäljestä tulijoille, miten nopeimmin voitiin edetä napaa kohti.

Omasta puolestani vaadin tunnustusta, että olen keksinyt samanlaisen parannuksen alkaessani käyttää ilmalaivaa napaseutututkimuksen palvelukseen. Myöhemmässä luvussa palaan lähemmin tähän seikkaan, josta koko napaseutututkimuksen tulevaisuus riippuu. Toistaiseksi riittää, kun mainitsen asiasta.

Kun vuonna 1922 valmistauduin palaamaan takaisin Seattleen noustakseni Maudiin, päätin ottaa mukaani lentokoneen käyttääkseni sitä jäällä. Ollessani Oslossa kuulin sen hetken uutuudesta Junkers-lentokoneesta, jolla juuri oli saavutettu maailmanennätys pituuslennossa, se kun oli pysytellyt ilmassa yhtämittaa 27 tuntia kertaakaan välillä laskeutumatta. Tässä ennätyksessä näin mahdollisuudet toteuttaa kunnianhimoinen unelma, joka oli minut vallannut, nimittäin lento mantereelta mantereelle yli Jäämeren. Päätin tehdä yrityksen nousemalla ilmaan Point Barrowista Alaskan pohjoisrannalla ja lentämällä sieltä Svalbardiin. Napa itsessään ei minua kiinnostanut – Pearyn loistava teko 1909 oli tehnyt sen arvottomaksi kaikille toisille tutkijoille.

Lento yli napameren oli vielä kirjoittamaton lehti. Yrityksellä oli myös mitä suurin tieteellinen merkitys. Suurin osa maapallon pintaa (maata tai vettä), joka vielä oli tutkimatta, sijaitsi siinä osassa napamerta, joka ulottuu Alaskan pohjoisrannalta yli Pohjoisnavan aina Pohjois-Eurooppaan saakka. Tämän alueen tutkimuksen tieteellinen merkitys selviää seuraavasta:

Navat ovat lauhkeitten vyöhykkeiden "ilmastontasoittajia". Ilmavirroilla maan napojen ympärillä on suurempi merkitys New Yorkin ja Pariisin päivittäiseen lämpömäärään kuin millään muulla seikalla aurinkoa lukuunottamatta. Napaseutujen maantieteellisten ja meteorologisten olosuhteiden tunteminen on sentähden äärettömän suurimerkityksellinen tiedemiehille.

Innostukseni tähän navanylilentoon ei siis aiheutunut yksinomaan seikkailunhalusta, vaan oli retkellä myös maantieteellinen ja meteorologinen merkitys.

Toivomani Junkers-koneen sain ostamalla sellaisen New Yorkista; sieltä vein sen mukanani Seattleen, jonne saavuin keväällä 1922. Matkallani Seattleen pysähdyin New Yorkissa, jossa keskustelin suunnittelemastani napalennosta Curtiss Aeroplan Companyn johtajien kanssa Garden Cityssä, Long Islandissa. He ymmärsivät täysin perusteluni selittäessäni syyt Junkers-koneen ostamiseen: sen suuri toimintasäde ja tulenvarma rakenne. Junkersilla oli nämä molemmat ominaisuudet, sen rakentamiseen kun oli käytetty aivan uutta duraluminiummetallia, jossa aluminiumin keveys yhdistyy miltei teräksen kestävyyteen. Mr. C. M. Keyes, Curtiss-yhtiön johtaja oli ihastunut ajatukseen napameren tutkimisesta ilmasta käsin. Kohteliaasti tarjosi hän minulle Curtiss Oriole-koneen apukoneeksi lyhyemmille tiedustelulennoille. Otin kiitollisena vastaan tarjouksen.

Saavuttuani Seattleen suoritimme nopeasti kaikki valmistelut. Elintarvikkeita meillä oli seitsemäksi vuodeksi. Samoin kuljetimme mukanamme täydellisen kokoelman uusimpia koneita tieteellisiä havaintojamme varten. Heinäkuun 1 p:nä 1922 lähdimme Seattlesta. Jääsuhteet olivat aivan yhtä vaikeat tänä kesänä kuin edellisinäkin. Tämän vuoksi päätin, saavuttuamme Deeringiin Alaskassa ja kuultuamme Kotzebue-salmessa olevan kauppakuunarin matkalla Point Barrowiin, tiedustella kuunarin laivurilta, kävisikö laatuun kuljettaa suuri Junkers-kone hänen laivassaan, jotta Maud saattaisi jatkaa edelleen jäissä ja aloittaa tehtävän niin pian kuin mahdollista. Laivuri suostuikin ja niin luutnantti Omdal ja minä Junkers-koneen mukana nousimme kuunariin, joka suuntasi kulkunsa luoteeseen pitkin Alaskan rannikkoa, kun Maud taas meni pohjoista kohti jääalueelle. Huonojen sääsuhteiden takia ei kuunari päässyt perille Point Barrowiin asti, vaan oli sen pakko jättää meidät maihin Wainwrightin lahdessa.

Olin lyhyellä käynnilläni Lontoossa helmikuussa antanut erään tunnetun sydäntautien erikoistuntijan tarkastaa, minkä vian elämykseni vuotavan paloöljylampun kanssa oli aiheuttanut. Hänen tuomionsa oli lyhyt ja ponteva: "Ei puhettakaan enää tutkimusmatkoista", ja hän jatkoi: "Jos haluatte elää kauemmin kuin muutaman harvan vuoden, tulee Teidän välttää ankaroita ruumiillisia rasituksia."

Mutta yhdeksän kuukautta myöhemmin, 19 p:nä marraskuuta 1922, taivalsin jalan Point Barrowista erään alkuasukaspostinkuljettajan kanssa Kotzebueen yhteensä noin 1 000 kilometriä kymmenessä päivässä ja niinmuodoin 100 kilometrin keskinopeudella päivässä. Seuraavina kahtena päivänä kuljin noin 180 km Kotzebuesta Deeringiin, ja niitä seuraavina neljänä päivänä 300 km Deeringistä Nonxeen. Toisinsanoen, vaikka sydänspesialisti oli helmikuussa tuominnut minut menneeksi mieheksi, suoritin marraskuussa rasittavimman matkan, mitä koskaan olen tehnyt, taivaltamalla yhteen mittaan 1600 kilometriä lumessa ja jäässä keskimäärin 100 km nopeudella päivässä ja nukkuen öisin ainoastaan muutaman tunnin.

Tämä tapahtui viisi vuotta sitten, ja huolimatta siitä, että senkin jälkeen olen kokenut useita ankaroita ruumiillisia rasituksia, en vielä ole huomannut siitä mitään pahoja seurauksia. En kerro tätä vähentääkseni etevän lääkärin mainetta enkä myöskään kerskuakseni, mutta kiinnittääkseni huomiota niihin hämmästyttävän parantaviin voimiin, jotka ihmisruumis itsestään kehittää, kun kuten minä, koko elämänsä ajan nuoruudesta saakka harjoittelee pysyvästi pitääkseen sen luonnon vaatimassa kunnossa.

Talven 1922–23 vietin Nomessa, matkustin sieltä huhtikuussa ja palasin Wainwrightiin 12 päivänä toukokuuta 1923. Luutnantti Omdal oli työskennellyt koko pitkän talven Junkersin kanssa, ja se olikin nyt lähtövalmiina. Pyörien asemesta oli hän suunnitellut siihen sukset jäälle laskeutumista varten. Heti saavuttuani teki hän koelennon. Laskeutuessa murtui vasen suksi kuin hauras paperi. Tarkastus osoitti suksen siten rakennetuksi, että koko puristus jalustaa vastaan keskittyi metalliosaan, joka ei ollut paljoa paksumpi paperia. Meillä ei ollut mukanamme mitään suksen korjausvälineitä ja vaikkapa olisi ollutkin, oli selvää, että rakennustapa kaipasi parannuksia voidaksemme toivoa onnellista laskeutumista. Ainoa mahdollisuus oli kiinnittää koneeseen mukanamme olevat kellukkeet, mutta ne olivat luonnollisesti vain avovettä varten. Ne osoittautuivat myös aivan käyttökelvottomiksi. Päätin sen vuoksi jäädä odottamaan Wainwrightiin ja lähettää Omdalin Seattleen noutamaan uutta jalustaa.

Nyt kohtasi minua yhtä mittaa sarja tapauksia, jotka johtivat mitä kiusallisimpaan, nöyryyttävimpään ja kokonaisuudessaan elämäni murheellisimpaan ajanjaksoon. Norjan konsuli Seattlessa oli suositellut minulle kaupunkiin saapuessani erästä tanskalaissyntyistä miestä nimeltä Hammer. Kun Hammer toimi laivanvarustajana, oli hänellä hyviä liikeyhteyksiä, jotapaitsi hän oli hyvin tarmokas. Kaupungissa oli hänellä suuri tuttavapiiri ja hyvä nimi. Niiden tapausten jälkeen, joista nyt kerron, kuvasi eräs ystäväni Hammerin "rikollisen optimistiseksi". Tämä luonnekuva on mainittava ennen kertomusta, koska se, luodessani katseeni niihin aikoihin, on tyydyttävä lausunto Hammerista minunkin kannaltani katsoen, samoin kuin se myös auttaa lukijaa helpommin saamaan oikean kuvan tapahtuneesta.

Kun ensi kerran kohtasin Hammerin 1921, käsitin hänen käyttäytymisensä rakastettavuudeksi ja todelliseksi innostukseksi napaseutujen tutkimusta kohtaan. Hän oli meille suureksi hyödyksi koko talven ajan auttaen meitä ostaessamme elintarvikkeita ja hankkiessamme korjattavaksi Maudin potkuria päästäksemme taas matkakuntoon.

Palaan takaisin kertomukseeni. Kun jo olin päättänyt, että Omdal matkustaisi noutamaan uutta jalustaa ja itse jäisin paikoilleni, sain Hammerilta näin kuuluvan sähkösanoman: "Matkustakaa. Minulla on kolme uutta konetta Teidän käytettäväksenne." Ihastuin luonnollisesti suuresti tästä odottamattomasta uutisesta, enkä viivytellyt kutsun noudattamista. Kiiruhdin Seattleen, jossa tapasin Hammerin ja keskustelin hänen kanssaan tilanteesta.

Surullista kyllä oli minun vielä opittava eräs asia, jonka jokaisen tutkijan tulisi tuntea – ja se on onnettomuudeksi sellaista, mikä asioiden tilaan nähden on hänelle mahdotonta oppia – nimittäin liikeasioiden tuntemusta. Onnettomuus, johon jouduin, johtui yksinomaan liikekokemukseni puutteesta. Minulla ei ollut koskaan ollut aihetta tutustua liikemenetelmiin ja luotin aina toisiin myöskin omissa yksityisissä liikeasioissani. Tähän asti ei asia ollut aiheuttanut mitään ikävyyksiä. Minä tein kuten minulle sanottiin, ja kaikki meni hyvin, mutta näin ei ollut asian laita ollessani Hammerin kanssa tekemisissä.

Keskustelumme aikana kävi selville, että Hammer oli käynyt Berliinissä etsiäkseen lääkärinapua erääseen leikkaukseen. Joka tapauksessa ilmoitti hän tämän matkansa syyksi. Todellisuudessa matkusti hän Junkersin tehtaille Saksaan ja liukaskielisenä itse paikalla yllytti junkersilaiset antamaan itselleen yhden lentokoneen viimeistä parannettua mallia.

Annoin arvon Hammerin yritteliäisyydelle ja Junkers-yhtiön anteliaisuudelle, mutta olin nyt Point Barrowissa saamieni kokemusten jälkeen vakuuttunut siitä, että Junkers-koneella ei voisi suorittaa lentoa, vaan että meidän ainoa toivomme onnellisen tuloksen saavuttamiseksi oli käyttää lentoveneitä. Olin toisin sanoen tehnyt sen johtopäätöksen, että epätasaiselle napajäälle laskeutuminen suksilla tai sentapaisilla alustoilla ei käynyt laatuun. Meillä täytyi olla koneita, jotka erikoisesti olivat suunnitellut nousuun ja laskuun merellä, lumessa ja jäällä.

Hammer tarjoutui nyt hankkimaan lentoveneitä. Seuraava kysymys oli yrityksen rahoittaminen. Hammer vakuutti, että hän kyllä selviää, ja nyt esitti hän sangen nerokkaan suunnitelman.

Hän halusi myydä mahdollisimman ohuesta paperista tehtyjä postikortteja, jotka kuljetettaisiin mukana navan yli lennettäessä, niin että ostaja voi hämmästyttää ja ilahduttaa ystäväänsä lähettämällä hänelle yhden ensimmäisistä navalla käyneistä postikorteista. Kortit tehtiinkin myöhemmin ja myytiin dollarin hinnasta kappale. Lopuksi oli Hammerilla käytettävissään yli 10,000 dollaria.

Väliajalla matkustin Eurooppaan ja Hammerin toivomuksesta annoin hänelle oikeuden – vasta jäljestäpäin tulin kokemaan kuinka tyhmästi menettelin – nimessäni tehdä sitoumuksia ja päättää liikeasioista. Matkustin ensin Osloon, jossa monen vaikeuden jälkeen sain hallituksen julkaisemaan erikoisen postimerkin, joita käytettäisiin näissä korteissa. Postimerkeistä oli tuleva suuri tulolähde. Filatelistit olivat aina pitäneet Norjan postimerkkejä laatupuhtaina, koska me emme olleet koskaan painattaneet mitään keinottelumerkkejä. Siitä syystä herätti tämä napamerkki kokoojien erikoista mielenkiintoa.

Puuhaillessani näitä Oslossa, tuli Hammer Eurooppaan, ja yhdessä matkustimme Kööpenhaminaan, jossa olimme neuvotteluissa Dornierin lentokonetehtaiden kanssa. Tämän tehtaan rakentama lentovenemalli oli se kone, jota olin päättänyt käyttää tarkoitukseeni. Hammer tilasi samalla kertaa kokonaista kolme sellaista venettä ja sitoutui maksamaan niistä noin 130.000 kruunua kappaleelta. Liukkaasti vakuutti hän Dornierin edustajille, – kuten oli vakuuttanut minullekin – että rahaa oli kyllin, joten he alkoivat veneiden rakentamisen ilman muita vakuuksia kuin häviävän pieni summa asetettuna talletustilille. Todellisuudessa ei Hammer tallettanut mitään, ja hänen "rikollinen optimisminsa" oli yksinomaisena syynä siihen, että hän varmasti luuli kykenevänsä hankkimaan rahat ja suorittamaan maksuerät.

Hammer vakuutti minulle todistelevan kaunopuheisesti, että rahat saapuisivat. Minä antauduin senvuoksi sangen toivorikkaasti postimerkkien myyntiin voidakseni omasta puolestani kykyni mukaan avustaa rahojen hankinnassa.

Dornierin yhtiö rakensi koneet tehtaissaan Marina de Pisassa Italiassa, koska rauhansopimuksen mukaan Saksassa ei saanut rakentaa tämänkokoisia lentokoneita.

En vähintäkään osannut epäillä Hammeria, ennenkuin kevätpuolella 1924 matkustin Marina de Pisaan ollakseni mukana koelennolla. Siellä aloin kuulla levottomia asioita, joita Hammer oli kertonut italialaisille. Hän oli nähtävästi kerskunut mahdottomasti ja tehnyt itsensä syypääksi edesvastuuttomaan puheeseen. Epäilykseni olivat heränneet, mutta tässä ei ollut vielä tarpeeksi saadakseni hänestä otteen.

Vähän myöhemmin tuli luokseni eräs norjalainen toverini, jonka sanaan saatoin luottaa, ja kertoi muutamia esimerkkejä Hammerin puheista. Muun muassa oli hän kerskannut tehneensä Huippuvuorilta 21 lentoa ja edelleen, että hän ohjaisi yhtä koneista navalle. Näissä puheissa ei ollut siteeksikään totta. Hän tunsi lentokoneita ja niiden käyttöä aivan yhtä vähän kuin lapsi, ja vielä vähemmän tunsi hän purjehdustaitoa. Mikään ei olisi ollut mielettömämpää kuin ajatuskin ottaa niin vähän kokenut ja kaikin puolin sopimaton mies kuin hän mukaan retkelle, joka parhaimmassakin tapauksessa oli äärimmäisen uhkarohkea ja vaati suurinta mahdollista napaseutukokemusta, jota hänellä ei ollut ylimalkaan ollenkaan.

Tämänkaltaisia juttuja kuulin lopulta niin monta, että olin pakotettu sähköttämään hänelle ja keskeyttämään koko retken. Olin niin raivoissani, että katsoin parhaaksi "antaa hänelle potkut" sekä retkikunnan että yksityisten liikeasioitteni suhteen. Julistin sentähden suhteeni Hammeriin katkenneiksi. Hän ymmärsi heti, että muutkin asiat, joita hän oli tehnyt ja joihin hän oli sekoittanut nimeni, tulisivat nyt päivänvaloon ja saattaisivat hänelle ikävyyksiä. Todennäköisesti ei hänen omatuntonsa puolustanut hänen tekojaan, sillä hän ei jäänyt odottamaan vastatakseen asioista oikeudessa. Sensijaan, että olisi lentänyt Pohjoisnavan yli, "lensi" hän Japaniin. Niin pian kuin olin saanut selville Hammerin epäluotettavuuden ja julkisesti katkaissut välini hänen kanssaan, tulivat luonnollisesti kaikki, joiden kanssa hän oli ollut liikeasioissa, luokseni ja ilmoittivat, mitä sitoumuksia hän oli nimessäni tehnyt. Mitä tutkimuksissa tuli selville, oli kylliksi saattaakseen kokeneenkin liikemiehen tiukalle. Minulle, jolle liikeasiat ovat aina olleet salaperäisiä, muodostui tilanne hirvittäväksi. Olin niin nöyryytetty, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni, koska Hammer, tehdessään paljon laajempia sitoumuksia kuin mihin minulla oli toivoakaan hankkia varoja, oli maailman silmissä esittänyt minut konnaksi liikeasioissa.

Mutta katkeruuteni malja ei ollut vielä tyhjennetty pohjaan. Veljeni Leon Amundsen oli hoitanut yksityisiä liikeasioitani kotona Norjassa siitä lähtien, kun ryhdyin napaseutututkijaksi. Kaikki ansaitsemani rahat lähetin hänelle, samoin myös kaikki laskuni. Hän huolehti pankkiasioista ja maksoi velat. Kirjanpitoni hoiti hän myöskin, enkä koskaan tarkastanut sitä, niin täydellisesti luotin häneen. Onnettomuuden minua kohdatessa kääntyi tämä veljeni minua vastaan. Minä sanon sen häpeällä, – en koskaan olisi tahtonut saattaa sitä julkisuuteen, ellei hänen petollinen toimintansa olisi vienyt asiaa oikeuteen ja niinmuodoin yleisesti tunnetuksi.

Veljeni kirjojen mukaan olin minä hänelle velkaa n. satatuhatta kruunua. En epäile, etteikö hän tavallisissa olosuhteissa olisi turvallisesti odottanut, kunnes minä esitelmieni ja teosteni avulla olisin voinut maksaa summan. Mutta Hammerin nimessäni tekemien sitoumusten äkkinäinen paljastuminen täällä, tuolla ja kaikkialla säikähdytti veljeni, ja hän uskoi menettävänsä saatavansa romahduksessa. Sen sijaan, että olisi tehnyt voitavansa auttaakseen minua kohtaamaan velkojiani ja siten hankkinut minulle tilaisuuden velkojeni peittämiseen, valitsi hän epätoivoisen menettelytavan saadakseen itselleen katteen ennen toisia velkojia. Ainoa omaisuuteni oli kotini Bundefjordissa, ja veljeni ilmoitti minulle ryhtyvänsä toimenpiteisiin talon myymiseksi saadakseen velan peitetyksi.

Tulin sanomattoman pahoilleni, kun hän kääntyi minua vastaan, mutta samalla olin myös kiihoittunut hänen röyhkeydestään ja etsin sen vuoksi heti lakimiehen apua. Lakimieheni vakuutti minulle, että veljeni suunnitelma talonmyymisestä käsiteltäisiin oikeudessa rikosyrityksenä toisten velkojien pettämiseksi. Tämän asian takia tunsin huomattavasti keventyneeni. Nyt vaadin nähdä kirjat, mutta hän kieltäytyi niitä luovuttamasta. Kun toiset velkojani kiristivät, pakotti se minut hankkimaan täyden selon velastani voidakseni tehdä suunnitelman, jonka mukaan saatoin toimia. Sentähden oli minun luonnollisesti välttämättä saatava veljeni kirjat käsiini. Oli kaksi tietä valittavana – joko saada oikeuden päätös, että kirjanpito tarkastettaisiin, taikka tehdä vararikko. Oikeus takavarikoisi siinä tapauksessa kirjat käytettäväkseen, ja veljeni olisi pakko luovuttaa ne. Minä katsoin julkista vararikkoa sanomattomaksi häpeäksi, mutta kun todennäköisesti ei ollut muutakaan keinoa, päätin tehdä tämän.

Oikeuden päätöksellä tarkastettiin sitten veljeni kirjat, ja koko pesä meni veloista.

Hänen seuraava tehtävänsä oli antaa minulle haaste. Oikeuden päätös oli kuitenkin hänelle vastainen, ja hän hävisi asian. Sitten yritti hän alhaisinta keinoa – "kiristystä". Onneksi sai hänen asianajajansa hänet siitä ajoissa pidätetyksi. Olen usein miettinyt, mikä oli vaikuttanut muutoksen tämän miehen luonteessa. Lapsena oli hän ehdottomasti tottelevaisin ja kiltein meistä veljeksistä. Hän oli perheen "lammas". Mikä saattoi olla syynä? Perinnöllisyys? Varmasti ei. Äitini ja isäni olivat maailman parhaimpia ja kunniallisimpia ihmisiä.

Nyt en omistanut enää mitään, ja vain oikeuden armeliaisuuden kautta oli minulla vielä katto pääni päällä. Se suretti minua kuitenkin vähimmin. Maanmieheni, joille useammin kuin kerran olin hankkinut mainetta matkoillani, olivat usein olleet iloisia voidessaan kunnioittaa minua. Nyt kun tietämättömyys asiain tilasta oli saattanut minut nöyryyttävään asemaan, kääntyivät he miltei kaikki kuin yksi mies minua vastaan uskomattomalla raivolla. Kansa, joka oli imarrellut ja ylistänyt minua, alkoi uskoa pahimpia häväistysjuttuja, joita sanomalehdet levittivät. He eivät voineet ottaa minulta pois Luoteisväylän valloitusta taikka Etelänavan löytämistä – minä itse olisin tuntenut väärää nöyryytystä, jos kuvailisin niitä muuten kuin kuuluisina matkoina. Mutta nyt kun minä olin avuttomana vaikeassa asemassa, eivät nuo samat olennot, jotka olivat kuvanneet elämääni kunniaksi kansalle, epäröineet vähääkään levittäessään minusta kouraantuntuvia valheita tahratakseen maineeni ja vetääkseen nimeni lokaan. Joku saattoi lisäksi kertoa, että vararikko oli vain näennäisesti sovittu peli veljeni ja minun välillä toisten saamamiesteni pettämiseksi. Pahansuovat aivot keksivät sellaisen jutun, että ne kaksi eskimotyttöä, jotka olin ottanut mukaani kotiini, olivat minun aviottomia lapsiani, joiden isyyden olin petollisesti siirtänyt Kakotille ja australialaiselle kauppiaalle – niin läpinäkyvä valhe, että ellei onnettomuuteni olisi saattanut tasapainostaan joutuneita ihmisiä vastaanottamaan minkälaisia mielikuvituksen keksimiä juttuja tahansa, olisi se ollut naurettava, kun ottaa huomioon, että olinpaikkani vuotta ennen ja vuoden jälkeen heidän syntymänsä oli kaukana heidän kotiseudultaan.

Surullista asemaani vain kolme lyhyttä vuotta sitten en voi sanoin kuvata. Kolmenkymmenen vuoden määrätietoisen työn jälkeen ja elettyäni elämäni ankarimpien kunniankäsitteiden mukaisesti vedetään nimeni ilkeiden juorupuheiden lokaan vain sen takia, että olin luottanut arvottomaan; se tuotti sietämätöntä nöyryytystä. Epäilemättä olin tehnyt itseni syypääksi suureen erehdykseen jättäessäni sokeasti liikeasiani toisten hoidettaviksi – vaikkakaan en kerta kaikkiaan voi ymmärtää, kuinka olisin muuten voinut menetellä. Tästä harhaotteesta olin saanut rangaistuksen tekemällä vararikon, mutta varmaa on, että minä en ollut ansainnut kansalaisteni ivaa ja epäkiitollisuutta. Niitä kohtaan, jotka käyttivät onnettomuuttani hyväkseen koettamalla saattaa perikatoon lähimmäisensä, jonka suurin rikos heidän silmissään oli se, että hän oli päässyt maineessa heitä korkeammalle, niitä kohtaan, jotka iloitsivat näistä juorupuheistaan, koska he toivoivat voivansa repiä maahan jonkun, joka oli korkealla, tunnen kuvaamatonta halveksumista. Kiitän luojaa, että hän niiden aikojen jälkeen on antanut minulle tilaisuuden saavuttaa tuloksia, jotka uudelleen ovat todistaneet sekä mikä minä olin että vakavat elämänkatsomukseni. Olen myös kiitollinen, että olen voittanut takaisin niitten miesten kunnioituksen, jotka todella ymmärsivät minua ja päämäärääni, jotka eivät uskoneet panetteluihin, vaan anteliaalla tavalla tekivät viimeiset yritykseni mahdollisiksi.

Kesällä 1924 tulin uudelleen Amerikkaan koettaakseni jälleen onneani esitelmillä ja sanomalehtikirjoituksilla. Artikkeleissa, jotka julkaistiin monessa lehdessä eri puolilla maata, tähdensin sitä, että ohjattavat ilmalaivat olivat tulevaisuuden välineitä napaseutujen tieteellisessä tutkimuksessa. Tiedustelulennot ilmaa raskaammilla koneilla olivat mahdollisia ja olisivat hyödyllisiä otettaessa selvää tehtävän yleisistä maantieteellisistä puolista. Mutta perusteellisempiin tutkimuksiin oli käytettävä ilmalaivoja, koska ne ovat niin paljon varmempia. Osoitin, että ilmaa raskaampia koneita ei voitu käyttää tähän tarkoitukseen, ennenkuin helikopteri oli keksitty ja siten tehty lentokoneille mahdolliseksi nousta ja laskeutua hitaasti kohtisuoraan.

Hiljainen toivoni tulevan retkeni suhteen oli rajoitettu tiedustelulentoyritykseen mantereelta mantereelle yli Pohjoisnavan siitä yksinkertaisesta syystä, että lentokoneet olivat halvempia kuin ilmalaivat. Hämmennys raha-asioissani ja tahra, jonka aiheetta olin saanut hyvälle nimelleni ja maineelleni, saivat aikaan, että minulle kävi äärettömän vaikeaksi saada apua ja tukea järjestääkseni sellaista lentoa.

Toivottomuuteni oli korkeimmillaan, kun palasin takaisin New Yorkiin erään esitelmämatkan jälkeen, joka suoraan sanoen epäonnistui. Sanomalehtikirjoitukseni olivat tuottaneet vähän. Istuessani huoneessani Waldorf Astoriassa tuntui minusta, että kaikki tiet olivat minulle tukossa ja elämäntyöni napaseutututkijana päättynyt vähemmän kunniallisella tavalla. Rohkeus, tahdonvoima ja voittamaton usko – nämä ominaisuudet olivat auttaneet minut läpi monien vaarojen ja johtaneet moneen urotyöhön. Nyt näyttivät nämäkin ominaisuudet olevan turhat. Olin lähempänä synkintä epätoivoa kuin koskaan ennen 53-vuotisen elämäni aikana.

Istuessani siellä huoneessani miettimässä soi puhelin. Otin kuulotorven, ja miehen ääni kysyi minua lisäten: "Minä tapasin teidät monta vuotta sitten Ranskassa sota-aikana." Sadat ovat esittäytyneet minulle tällä tavoin vain hävittääkseen aikaani joutilaaseen lörpöttelyyn. Mutta nyt oli kenties enemmän kuin ennen syytä lyhyeen ja torjuvaan vastaukseeni. Minulla oli myös vähemmän miellyttäviä kokemuksia kävijöistä, jotka toivat haasteita, ja toisista, jotka tulivat puhumaan Hammerin veloista. En ollut ollenkaan halukas vastaanottamaan satunnaista tuttavaa, jonka ainoana suosituksena oli "tapaaminen Ranskassa".

Seuraavat sanat saattoivat minut iloisiksi. Hän sanoi: "Olen napaseutututkimuksessa harrastelija, mutta sangen innostunut; saattaisi olla, että minä voisin hankkia varoja uuteen retkikuntaan." Minun tarvinnee tuskin mainita, että pyysin häntä saapumaan heti. Viisi minuuttia myöhemmin istuin keskusteluun syventyneenä Lincoln Ellsworthin kanssa, jonka nimi nyt on niin maailmankuulu, ettei minun tarvitse lähemmin kertoa, kuka hän on.

Seitsemäs luku.

LENTO LINCOLN ELLSWORTHIN KANSSA.

Ellsworth selitti, että hänellä oli omaisuutta ja että hän oli seikkailunhaluinen. Jos minä ottaisin johtaakseni hänen kanssaan retkikuntaa, niin että hän saisi ilon lentää napameren yli, ottaisi hän hankkiakseen pääomaa kahden lentoveneen ostamiseen ja sitäpaitsi peittää jonkinverran muitakin kuluja.

Olin ihastunut. Edellisten vuosien synkkyys oli poissa, ja yksinpä liiketoimia kohtaan kokemani kauhu unohtui valmistavien töiden aikana.

Ellsworth antoi kahdeksankymmentäviisituhatta dollaria käteisenä.

Minä hankin ohjaajan ja mekaanikon kumpaankin koneeseen. Lentoveneet luovutettiin meille Kings Bayssa Svalbardissa keväällä 1925. Toukokuun 4 päivänä oli kaikki lähtövalmiina, ja me kaikki koolla Svalbardissa. Siellä oli Ellsworth, ohjaajat Riiser-Larsen ja Dietrichson, mekaanikot Omdal ja Feucht sekä minä.

Kokoontuessamme ensimmäiseen "sotaneuvotteluumme" ilmoitti Riiser-Larsen hämmästyttävän uutisen. Hän ilmoitti saaneensa selville, että italialainen ilmalaiva N. 1. olisi ostettavissa Italian valtiolta, eikä hinta varmasti olisi yli neljäsataatuhatta kruunua. Olimme kaikki sekä iloisia että hämmästyneitä. Ellsworth ja minä emme olleet koskaan uskoneet, että ilmalaivan voisi saada niin halvalla. Emme koskaan olisi tyytyneet lentokoneisiin, jos olisimme tienneet tämän. Päämäärämme oli lento mantereelta mantereelle yli pohjoisnavan. Lentoveneillä oli tämä yritys uhkarohkea, mutta me olimme iloisia päästessämme vaarasta onnellisen tuloksen toivossa. Ilmalaivalla sitävastoin oli onnellisesti suoritettu yritys mahdollisuuksien rajoissa.

Ellsworth lupasi paikalla satatuhatta dollaria N l:n ostamiseen, jos Riiser-Larsen saattoi vahvistaa kaupan mahdollisuuden. Päätimme suorittaa aikomamme lennon lentoveneillä, mutta olimme joka tapauksessa yksimielisiä siitä, että seuraavana kesänä uudistamme lennon ilmalaivalla.

Minulla oli erikoinen syy olla tyytyväinen N l:ä koskevasta myyntitiedoituksesta, sillä kaksi vuotta aikaisemmin olin käynyt siinä ja kutsuttuna ollut mukana lyhyemmällä lennolla. Olin senjälkeen seurannut sen vaiheita ja huomannut sen suorittaneen monta onnellista lentoa samoinkuin todennut, että sen toimintapiirin säde oli kylliksi suuri lentoa varten napameren yli. Joitakin vähäisiä muutoksia olisi suoritettava. Erikoisesti täytyi rakentaa jäykkä runko ympärille, jotta se voitaisiin kiinnittää mastoon, sensijaan että sitä nyt säilytettiin katetussa hangaarissa. Olin hyvin iloinen ajatellessani, että nyt mahdollisesti tulisi unelmani navan yli lennosta todellisuudeksi.

Meidän lentovälineillämme oli numerot N 24 ja N 25. Ellsworth, Dietrichson ja Omdal olivat sijoittuneet N 24:ään toimien aina asian mukaan tähystäjänä, ohjaajana ja mekaanikkona, kun taas Riiser-Larsen, Feucht ja minä olimme vastaavilla paikoilla N 25:ssä.

Toukokuun 21 päivänä jätimme Svalbardin ja otimme suunnan pohjoisnapaa kohti. Nyt kun olimme varmoja, että voisimme toteuttaa aikomuksemme lentämällä mantereelta mantereelle ilmalaivalla vuoden kuluttua, olimme yksimielisiä siitä, että nyt alkamamme matka olisi vain pitkä tiedustelulento. Tahdoimme huolellisesti tutkia jäänpinnan muotoa niin kauas pohjoiseen kuin saatoimme tulla erikoisesti silmälläpitäen mahdollisia laskeutumispaikkoja. Luonnollisesti saatoimme mahdollisesti löytää myöskin uuden maan, tämä osa napamerta kun oli vielä tutkimatta.

Kummallakin lentoveneellä oli polttoainetta 2600 km lentoa varten.

Kun saavutimme 88° pohjoista leveyttä – eli noin 1000 km Svalbardista – näimme ensimmäisen kerran avovettä allamme. Ollaksemme varmoja, ettei se ollut mikään näköhäiriö, teimme kierroksen sen yli matalalla. Tällöin tuli N 24:n perämoottoriin vika, ja meidän oli pakko laskeutua. Jos milloinkaan lentokoneen laskeutumispaikka on tuntunut erikoisesti kohtalon valmistamalta, niin oli se täällä. Jos olisimme missä muualla tahansa tällä 1000 kilometrin matkalla olleet pakotetut laskeutumaan tuolle rosoiselle jäälle, olisivat molemmat koneet varmasti tuhoutuneet.

Nyt saavutimme railon, ja se oli juuri niin suuri, että saatoimme vaaratta laskeutua. Meidän veneemme – - N 25 – - törmäsi railon toiseen reunaan, mutta onneksi oli vauhti jo niin pieni, ettei mitään vahinkoa tapahtunut.

Aloimme kuumeisesti työskennellä pelastaaksemme N 25:n. Vähän ajan kuluttua huomasimme jotakin, joka sai meidät kiirehtimään vieläkin kovemmin – railo, johon olimme laskeutuneet, alkoi jäätyä. Kuusi tuntia laskeutumisemme jälkeen oli se jo kauttaaltaan jäässä. Sitkeän työn jälkeen onnistui meidän kuitenkin pelastaa vene jään musertavasta syleilystä.

Asemamme oli kerrassaan vaarallinen. Täällä olimme 1000 kilometrin päässä asutuksesta jäällä vesilentokoneilla, toisen moottori aivan epäkunnossa ja kolmen viikon muonavaroilla varustettuina, jos käytettiin täydet annokset.

Ainoa pelastuksen toivomme oli siirtää kaikki miehet N 25:een ja tehdä voitavamme saadaksemme sen taas ilmaan. Mahdollisimman edullisissakin olosuhteissa ei N 25:lle ollut mikään helppo tehtävä nousta kaksinkertaisella miehistöllä, mutta täällä olivat olosuhteet kaikkea muuta kuin mahdollisimman edulliset. Vedestä nousemisen sijasta, jota varten vene oli rakennettu, olimme pakotetut kohoutumaan jäältä, joka ei suinkaan ollut tasainen kuin luistinrata, vaan niin epätasainen kuin ahtojää ikinä voi olla – kaiken kokoisia ja muotoisia jääkappaleita oli kasaantunut sekaviksi röykkiöiksi.

Meillä ei sentähden ollut muuta keinoa kuin koettaa tasoittaa riittävä jääpinta starttipaikaksi. Kuin mielipuolet teimme työtä 24 päivää. Se oli kilpajuoksua kuoleman kanssa, nälkäkuoleman, joka lopettaisi kaikki, kun emme enää jaksaisi. Nyt elimme noin 225 grammalla päivässä. Joka aamu saimme pienen palan kuumaan veteen liotettua suklaata ja kolme kaurakeksiä. Päiväksi oli kupillinen säilykesoppaa. Illaksi saimme jotakin suklaantapaista ja lisäksi kolme keksiä. Kärsimme luonnollisesti nälkää, mutta toiselta puolen oli ihmeellistä nähdä, kuinka hyvin säilytimme voimamme niin heikolla ruualla raskaassa työssä.

24:ntenä päivänä olimme lopullisesti saaneet kuntoon starttipaikan, joka oli jokseenkin tasainen ja noin 500 metriä pitkä. Teoreettisesti katsoen olisi N 25 vaatinut 1500 metriä avointa vettä voidakseen kohota, mutta me emme voineet tasoittaa enempää kuin 500 metriä. Se päättyi toisessa päässään 15 jalan levyiseen pengermään, joka laskeutui pieneen patoon 3 jalkaa alempana. Penkereen takana oli tasainen jääkenttä läpimitaltaan 150 metriä, jonka päässä oli noin 20 jalkaa korkea jääröykkiö ilmassa. Sitä emme luonnollisesti jaksaneet murtaa. Näinollen otaksun, että olimme siirtäneet pois noin 500 tonnia jäätä kahdessakymmenessäneljässä päivässä.

Lepoajan, jonka sallimme itsellemme tässä raskaassa lumityössä, käytimme osaksi nukkumiseen osaksi havaintojen – tähtitieteellisten, meteorologisten ja meritieteellisten – tekoon. Nämä syvyysmittaukset todistivat ratkaisevasti, ettei olinpaikkamme lähistöllä ollut maata. Ne otettiin uudella ja nerokkaalla saksalaisella tavalla, ja koko laitos painoi vain kolme naulaa.

Jäähän porattiin kaksi reikää ja toisen läpi laskettiin sähkölanka, johon oli kiinnitetty hyvin herkkä mikrofooni.

Yksi mies kuunteli täällä toisen sytyttäessä toiseen avantoon upotettua räjähdyspanosta. Erikoista mittaria käytettiin määräämään tarkka aika räjähdyksen ja kaiun välillä. Räjähdyksen ääni kulki veden läpi meren pohjaan palaten samaa tietä pinnalle, jossa sen otti vastaan upotettuun sähkölankaan kiinnitetty puhelinkone. Teimme tällä koneella kaksi syvyysmittausta ja mittasimme noin 12.000 jalan syvyyden. Sellaisten syvyyksien lähistöllä ei ole maata.

Kesäkuun 15 päivänä olimme tehneet kaikki, mitä voimme tehdä saadaksemme N 25:n selväksi. N 24:stä olimme siirtäneet kaiken, mitä tarvitsimme kotimatkaa varten ja jonka turvallisesti saatoimme ottaa mukaan jo muutenkin ylikuormitettuun N 25:een. Kaikki kuusi miestä nousimme lentokoneeseen, moottori pantiin käyntiin ja Riiser-Larsen toimi ohjaajana.

Seurasivat elämäni jännittävimmät hetket. Riiser-Larsen avasi heti täyden kaasun. Sitämukaa kuin vauhti kiihtyi, tuli huonon jään vaikutus moninkertaiseksi, ja vene heittelehti niin valtavasti, että kerta toisensa jälkeen pelkäsin, että kaatuisimme tai katkaisisimme jommankumman siivistä. Lähemmäs ja yhä nopeammin läheni nousukentän loppupää, mutta heilahdukset eivät vielä osoittaneet, että olimme jättäneet jäänpinnan. Kasvavalla vauhdilla, mutta yhä jään vallassa lähenimme pengermää, ja saavutimme sen, hypähdimme yli toisella puolen olevalle jääkentälle – ja nousimme. Suunnaton helpotuksen tunne valtasi minut, mutta sitä kesti vain hetken. Tuolla, suoraan edessämme ja vain jonkin jalan sivullepäin kohosi ilmaan ahtojääröykkiö. Suuntamme oli sitä kohti. Viiden sekunnin kuluttua saisimme tietää, kykenisimmekö selviämään siitä ja lopuksi nousemaan korkeammalle taistellaksemme takaisin turvallisuuteen, vai törmäisimmekö sitä vastaan. Jos törmäisimme – olisimme, vaikkakin ehkä silmänräpäykselliseltä kuolemalta säästyneinä, olleet silmä silmää vasten välttämättömän kuoleman kanssa, yksin ja hyljättyinä napaseudun jääaavikolla. Ajatukset ja tunteet vaihtuvat nopeasti sellaisessa tilaisuudessa. Sekunnit olivat pitkiä kuin hirveät tunnit. Mutta me selvisimme röykkiöstä – lensimme pari tuumaa sen yläpuolelta, pari tuumaa, jotka pelastivat henkemme. Lopulta olimme matkalla 24 päivän epätoivoisen työn ja pelon jälkeen.

Tunti tunnilta lensimme etelää kohti. Oliko suuntamme oikea? Oliko meillä kylliksi bensiiniä? Yhä alemmas laski sen pinta tarkastuslasissa. Vihdoinkin, kun polttoainetta oli jäljellä vain puolen tunnin lentoa varten, aloimme kaikki äkkiä riemuita. Sillä tuolla kaukana allamme kohti etelää näkyivät Svalbardin hyvintunnetut huiput. Allamme näimme tumman juovan avovettä, johon saatoimme laskeutua. – Mutta vielä eivät vastoinkäymiset olleet ohi. Päästäksemme tähän avoveteen, oli tehtävä suuri kaarros yli jääröykkiöiden, ja siinä tarvittiin ohjaustaitoa. Viimeisen puolen tunnin aikana olin katsellut Riiser-Larsenia ja huomannut, että kun hän liikutti tasapainoperäsintä, vaati se joka kerta häneltä suurta voimanponnistusta. Lopulta tarttui se kokonaan kiinni, ja hänen täytyi laskeutua aivan alas, mutta onneksi olimme jo saavuttaneet avoveden. Muussa tapauksessa olisimme murskaantuneet.

Nytkin oli pelastumisemme aivan yhtä täpärällä kuin kuluneina viikkoina. Olimme löytäneet perille ja laskeutuneet ainoalle varmalle paikalle Svalbardissa, huolimatta jonkinverran epävarmoista olosuhteista, huipuista, vähäisestä polttoainemäärästä ja sitäpaitsi särkyneestä peräsimestä.

Tähän päättyi ensimmäinen pitkälentomme yli napameren 88°:lle pohjoista leveyttä.

Kahdeksas luku.

NAVANYLILENTO NORGELLA.

Mitä todellisuudessa tapahtui kulissien takana Norgen lentäessä Pohjoisnavan yli kesällä 1926, sitä ei koskaan ole kerrottu. En tahtoisi nytkään kertoa siitä, ellei asiasta olisi kierrellyt niin monia virheellisiä esityksiä, että oikeudentunto tovereitani ja minua itseäni kohtaan pakottaa minut esittämään tosiasioita.

Tällaisten yritysten ohella tapahtuu luonnollisesti seikkoja, joita ei sovi tehdä julkisesti tunnetuiksi. Milloin tahansa miehiä kokoontuu suorittamaan jotakin vaikeata tehtävää, syntyy siinä välttämättä väärinymmärrystä ja vihamielisyyttä, joka johtuu erilaisista luonteista. Naparetkikunnat eivät tee poikkeusta tästä säännöstä. Minä en ole vielä kuullut retkikunnista, missä ei sellaista olisi esiintynyt – ei vain omissani – vaan kaikissa tuntemissani. On kaunis ja miellyttävä piirre ihmisluonteessa koettaa unohtaa nämä asiat, kun ponnistukset ovat vieneet onnelliseen tulokseen, ja haudata ne mielihyvän unholaan.

Niin on ollut minun laitani. Olen jokaisen retken jälkeen kirjoittanut kirjan siitä, mutta en koskaan aikaisemmin ole maininnut mitään näistä ikävistä asioista.

Kerran kuitenkin minun täytyy tehdä poikkeus tästä säännöstä. Tämä ei tapahdu vain siksi, että minua nyt on siihen voimakkaasti vaadittu – sen voisin jättää huomioonottamatta; – mutta jos sallisin yleisen mielipiteen muodostaa itselleen käsityksen kaikkien niitten virheellisten esitysten perustalla, joita on virrannut italialaiselta taholta propagandan muodossa, suostuisin suureen vääryyteen en ainoastaan minua itseäni, vaan myös Lincoln Ellsworthia ja norjalaisia tovereitani kohtaan, jotka niin äärettömän suuressa määrässä avustivat retkeä suotuisaan tulokseen.

Olen sentähden päättänyt, että tässä kirjassani kerron Norgen matkan koko historian, sen ensimmäisestä alusta loppuun saakka mukaan luettuna myöskin epämieluisat tapaukset. Millään muulla keinoin kuin tuollaisella yksityiskohtaisella ja suoralla selonteolla ei minun ole mahdollista antaa julkisuudelle lujaa perustusta totuuden arvostelemiseen kaikkien liikkeelläolevien vastakkaisten kertomusten suhteen.

Suokaa minun ensinnä lyhyesti palauttaa mieliin, mikä oli retken perustana. Se, joka on lukenut edelliset luvut, huomaa, että ajatus lentää Pohjois-Euroopasta Pohjois-Alaskaan on ollut minun unelmani vuodesta 1909, jolloin maailma sai tietää, että amiraali Peary oli valloittanut Pohjoisnavan ja sen kautta jättänyt tulevien tutkijain tehtäväksi ottaa selvä tähän asti kartoittamattomista napameristä. Lukija muistanee myös minun monet yritykseni tämän matkan toteuttamiseksi kuin myös valmisteluni vuosina 1909–14–22–23 ja 24. Muistettakoon myös, että Riiser-Larsen Svalbardissa oli ilmoittanut Ellsworthille ja minulle, että italialainen ilmalaiva N 1 todennäköisesti voitaisiin saada ostaa hintaan, joka oli meille mahdollinen, ja että Ellsworth siinä tapauksessa oli tarjoutunut asettamaan 100,000 dollaria käytettäväksemme.

Kuinka mahdottomina esiintyvätkään silloin italialaisten väitteet, että eversti Nobile keksi ajatuksen ja myös johti Norgen retkikuntaa, kun ne nähdään noitten monien vuosien valossa, vuosien, jotka minä olen kuluttanut suunnitellakseni lentoa napameren yli. Jokainen väite siitä, että hänellä oli jokin muu asema kuin lentokoneen kuljettajan, on väärä.

Siitä huolimatta luikertelee tämä mahdoton väite yleisön tietoisuuteen kaikenlaisen viekkaan propagandan avulla. Kuinka kokonaan väärään johtava tämä mielikuvituksellinen valhe on, sen aion paljastaa kertomalla seuraavan. Esitän tosiasiat ajanmukaisessa järjestyksessä.

Lentovene N 25 palasi takaisin Svalbardiin kesäk. 15 päivänä 1925 niiden tapausten jälkeen, joista on kirjoitettu edellisessä luvussa. Kolme viikkoa myöhemmin, heinäkuun 4:ntenä, tulimme viisi toveriani ja minä Osloon. Koska retki, jonka juuri olimme päättäneet, ei ollut voinut toteuttaa aiettamme lentää mantereelta toiselle, aloimme heti tehdä työtä toteuttaaksemme kunnianhimoiset suunnitelmamme seuraavana vuonna. Toisin sanoen seurasimme Riiser-Larsenin viittausta italialaisen ilmalaivan ostamisesta. Sähkötimme eversti Nobilelle ja pyysimme häntä tulemaan Osloon kokoukseen. Minun pitää ehkä huomauttaa, että Nobile oli Italian ilmailuvoimien upseeri, ja että hän oli valmistunut sekä konstruktööriksi että ilmalaivan kuljettajaksi.

Kun me sentähden ajattelimme ostaa N l:n Italian hallitukselta, oli aluksi viisainta, mitä voimme tehdä, neuvotella Nobilen kanssa, koska hän oli mies, joka voi tarkalleen vastata jokaiseen kysymykseen, minkä aioimme tehdä ilmalaivan toimintapiiriin, kantokykyyn ja yleensä kaikkiin muihin yksityiskohtiin nähden, joista halusimme saada selvän. Samoin oli myöskin itsestään selvää, että jos me ostimme N l:n, olisi Nobile mitä sopivin mies ilmalaivan kuljettajaksi. Hän oli kuljettanut sitä useilla lentoretkillä ja tunsi luonnollisesti hyvin sen eri ominaisuudet.

Vastauksena sähkösanomaamme saapui Nobile Osloon. Ensimmäinen kokouksemme pidettiin minun kodissani. Riiser-Larsen oli myös saapuvilla. Nobile antoi meidän kerta kaikkiaan ymmärtää, että hänellä oli valtuudet toimia Italian hallituksen nimissä, kun hän esitti tarjouksen, joka mitä suurimmassa määrin hämmästytti meitä, mutta joka on hyvin kuvaava katsottuna myöhempien tapausten valossa. Tämä tarjous sisälsi sen, että Italian hallitus ilmaiseksi lahjottaisi meille N l:n ehdolla, että me sallisimme sen kulkea Italian lipun alla.

Tämä tarjous hylättiin silmänräpäyksessä. Minulla ei ollut pienintäkään halua toteuttaa unelmaa, jota olin uneksinut seitsemäntoista pitkää vuotta, minkään muun kuin oman isänmaani lipun suojassa. Olin kuluttanut kokonaisen elämän oppiakseni napaseutututkijan vaikean taidon. Olin kuljettanut Norjan lippua Luoteisväylän kautta ja Etelänavalle. Ei mikään saisi minua tekemään ensimmäistä matkaani napameren yli minkään muun lipun alla.

Maksanee vaivan katkaista kertomus tässä ja todeta lukijalle Italian hallituksen tarjouksen merkitys, tarjouksen, joka esitettiin minulle sen armeijan upseerin kautta. Sillä kertaa en huomannut tuota merkitystä, mutta nyt on minulle selvinnyt, että se oli hallituksen suunnittelema yritys voittaa maailmanmaine nykyiselle poliittiselle suunnalle erikoisesti ja Italian kansallisuudelle yleensä. Minun napalentoaikeeni olisivat italialaiset tällä keinoin petollisesti omistaneet omakseen, ja minun kokemustani napatutkijana olisi käytetty suorittamaan dramaattista mainetekoa, josta italialaiset olisivat ottaneet kaiken kunnian. Onneksi pelasti vaistoni ja kansallistunteeni minut joutumasta ansaan huolimatta siitä, etten sillä kertaa edes huomannut, että sellainen oli viritetty. Valitettavasti oli minun mahdotonta vähintäkään aavistaa, kuinka alas italialaiset voivat mennä ryöstääkseen itselleen suurimman kunnian lennosta. Nämä asiat esiintyvät myöhemmin, ja tahdon käsitellä myöskin niitä seuraavassa.

Kun olin hylännyt Nobilen tarjouksen ottaa N 1 lahjana vastaan, kysyin häneltä, mihin hintaan me ilman ehtoja saisimme ostaa sen. Vastauksessaan hän huomautti, että N l:n rakentaminen oli maksanut Italian valtiolle 20 000 puntaa. Nyt se oli kuitenkin kahden vuoden vanha, ja vaikkakin se vielä oli hyvässä kunnossa, tuntui siinä useitten lentoretkien jäljet. Koska sen käyttäminen armeijan ilmalaivana kohta oli ohi, oli hänellä valtuus tarjota meille laiva 15 000 punnasta, ja sitäpaitsi suostua luovuttamaan se täydessä kunnossa. Luonnollisesti olimme tyytyväisiä tähän tarjoukseen. Ellsworth oli taannut 100 000 dollaria, ja tässä oli minulla tilaisuus melkein 25 000 dollaria pienemmällä summalla kuin tuo hankkia itselleni sellainen ilmalaiva, jollaista vuosien kuluessa olin uneksinut omakseni. Keskusteltuamme muutamista yksityiskohdista hyväksyimme Nobilen tarjouksen.

Eräs näistä yksityiskohdista oli hyvin tärkeä. N 1 oli puolijäykkää mallia, mikä merkitsee, että vaikkakin sen kaasusäiliö oli sikarin muotoinen, ei se ollut jäykkä. Tähän sisältyi suuri vaikeus. Koska niillä paikoin, mihin olimme aikoneet laskeutua, ei ollut lentosuojia, täytyi meidän voida kiinnittää N 1 mastoon. Kun se oli varustettu taipuvalla kaasusäiliöllä, joka ulottui rungon keulaan saakka, ei tämä ollut mahdollista.

Me keskustelimme tästä vaikeudesta, ja Nobile sanoi olevansa yhtä mieltä siitä, että hänen velvollisuuteensa luovuttaa N 1 "täydessä kunnossa" kuului myöskin korjata se jäykkärunkoiseksi, jotta se voitiin kiinnittää mastoon.

Kun me molemminpuolin tyytyväisinä olimme tulleet yksimielisiksi kaikesta, matkusti Nobile takaisin Roomaan kirjoittaakseen siellä lopullisen sopimuksen. Riiser-Larsenin ja minun piti lyhyen ajan perästä lähteä sinne allekirjoittamaan tämä.

Seuraavassa kuussa (elokuussa) matkustimmekin molemmat Roomaan ja allekirjoitimme kauppasopimuksen.

Ollessamme Roomassa keskustelimme vielä tarkemmin sopimuksesta. Minä olin kokouksessamme Oslossa kuukausi sitten kysynyt Nobilelta, tahtoiko hän tulla mukaan ilmalaivan kuljettajana, ja hän oli antanut suostumuksensa. Nyt Roomassa hän pyysi, että miehistö tulisi olemaan yksinomaan italialainen. Tähän pyyntöön kieltäydyin jyrkästi suostumasta. Siihen minulla oli monta syytä. Ensiksi oli minun tarkoitukseni, että retki tulisi olemaan norjalais-amerikkalainen yritys, jollaiseksi olin suunnitellut sitä edellisenä vuonna. Ellsworthin rahallinen avustus oli tehnyt mahdolliseksi lennon v. 1925 ja oli tekevä mahdolliseksi lentoretken 1926. Ellsworth ja minä olimme olleet tovereita vaarassa ja työssä. Olin onnellinen voidessani jakaa kansallisen kunnian hyvän amerikkalaisen ystäväni kanssa. Mutta en välittänyt ensinkään jakaa sitä italialaisten kanssa. Me emme olleet heille kiitollisuudenvelassa muusta kuin siitä, että saimme ostaa ja maksaa vanhan sotilasilmalaivan. Olin tyytyväinen, että voin ottaa palvelukseeni sen italialaisen upseerin, joka oli rakentanut laivan ja lentänyt sillä. Mutta retki oli Ellsworthin ja minun, ja se aiottiin suorittaa aluksella, joka oli ostettu ja maksettu.

Toinen syy oli tämä: Riiser-Larsen ja Omdal olivat jakaneet vaivamme lentoveneillä, ja sentähden oli minun tarkoitukseni antaa heidän jakaa tulevan lentoretken tuottama kunniakin. Eikä ainoastaan kunniaa, vaan myös hyvin tärkeät tehtävät. Riiser-Larsenin minä luin maailman taitavimpien lentäjien joukkoon. Hänen taitonsa ja arvostelukykynsä olivat verrattomat. Omdal on tavattoman hyvä mekaanikko, niin että myöskin hän tulisi olemaan korvaamaton vaikeissa tilanteissa.

Sitäpaitsi olin päättänyt saada mukaan Oscar Wisting'in, yhden noista urhoollisesta neljästä miehestä, jotka olivat seuranneet minua Etelänavalle. Toivoin saavani jakaa hänen kanssaan kunnian, jonka mahdollinen lento Pohjoisnavan yli tuottaisi.

Kaikki nämä syyt selitin tarkasti Nobilelle, ja hän ymmärsi ne. Hän pyysi silloin lupaa saada ottaa viisi italialaista mekaanikkoa mukaan samalla selittäen, että ne, joita hän ajatteli, kuuluivat jo N l:n miehistöön, ja että he olivat ammattimiehiä moottoreihin, kaasuventtiileihin ja painolastiin nähden. Nobile selitti, että hänen työtään ohjaajana helpottaisi suuressa määrin se, että hänellä olisi nämä miehet käytettävinään, miehet, jotka olivat tottuneet käsittelemään laivaa ja joille hän voi antaa määräyksensä italiaksi. Nämä syyt olivat aivan todennäköisiä, joten me annoimme hänelle suostumuksemme. Siis tuli päätökseksi, että retkellä olisi mukana viisi italialaista mekaanikkoa, mutta ei yhtään useampaa kuin nämä ja Nobile.

Meidän viipyessämme Roomassa näissä asioissa sattui muuan tapaus, joka antoi minulle ensimmäiset arat aavistukset siitä, mikä Nobile oli miehiään. Riiser-Larsen ja minä tahdoimme mielellämme pistäytyä Ostian kylpypaikassa lähellä Roomaa. Nobile ehdotti, että tekisimme matkan hänen autollaan. Suostuimme tarjoukseen kiitollisina.

Se oli kaikkein kehnoin ajomatka, missä milloinkaan olen ollut mukana. Nobile itse ohjasi. Minä istuin hänen vieressään, ja Riiser-Larsenin jättiläisolemus täytti melkein koko takaistuimen. Nobile osoittautui olevansa mitä merkillisin ohjaaja. Niin kauan kuin olimme tasaisella ja suoralla tiellä, hän ajoi tavallisesti ja kohtalaisen nopeasti, mutta sinä hetkenä, kun lähenimme tien mutkaa, missä tavallinen mies itsestään hiljentää vauhtia, teki Nobile aivan päinvastoin. Hän painoi kaasuttajan pohjaan saakka, ja me teimme kaarroksen huimaavaa vauhtia. Puolitiessä – istuessani ja pitäessäni suonenvedontapaisesti kiinni istuimesta, odottaen, että onnettomuus tapahtuisi minä hetkenä tahansa – näytti siltä kuin Nobile olisi herännyt hajamielisyydestään, huomannut vaaran ja kaikella muotoa koettanut ehkäistä sitä. Hän jarrutti täysin voimin, niin että olimme vähällä tulla heitetyiksi päällemme ulos autosta. Estääkseen tätä koetti hän ajaa kappaleen matkaa mutkitellen.

Kuuden, seitsemän sellaisen näytöksen jälkeen käännyin Riiser-Larseniin päin ja sanoin norjaksi, etten uskonut miehen olevan aivan normaali, ja kysyin, eikö hän voisi saada häntä pysähtymään ja neuvoa häntä kaartamaan oikein. Riiser-Larsen, joka on rohkeimpia ja ymmärtäväisimpiä miehiä mitä koskaan olen tavannut, istui ja mutisi itsekseen, että me varmasti kaikki saamme surmamme. Ymmärsin, että jos minusta tuntui pahalta, oli Riiser-Larsenin vielä vaikeampi olla niiden kokemusten vuoksi, joita hänellä oli vaarallisten koneitten kuljettamisessa, joten hän tunsi vaaran intensiivisemmin kuin minä ja itsensä paljon avuttomammaksi, tottunut kun oli itse istumaan ohjauspyörässä.

Useamman kerran pyydettyämme saimme lopultakin Nobilen ajamaan niin, että se joka tapauksessa muistutti taitavaa ajoa, mutta koko hänen esiintymisensä tuolla matkalla osoitti voimakasta hermostuneisuutta, yltiöpäistä luonnetta ja rauhallisen arvostelukyvyn puutetta. Kun Riiser-Larsen ja minä tulimme takaisin hotelliimme ja jäimme yksiksemme, lausuin mitä vakavimmat epäilykset siitä, oliko oikeastaan järkevää ottaa Nobilea mukaan ilmalaivan kuljettajaksi. "Jos", minä sanoin, "tämä on näyte hänen esiintymisestään maalla, olisi suorastaan hulluutta uskoutua hänen varaansa ilmassa." Riiser-Larsenin vastaus hämmästytti minua mitä suurimmassa määrin.

"Ei", hän sanoi, "se ei ole oikea johtopäätös. Jotkut kaikkein luotettavimmista ja levollisimmista lentäjistä, joita olen tuntenut, ovat miehiä, jotka maalla osoittavat juuri samoja hermostuneisuuden merkkejä kuin tämä mies. Jokapäiväisessä elämässä he näyttävät kiivailta ja yltiöpäisiltä. Mutta heti, kun he ovat ilmassa – syynä voi olla vaaran kiihoittava ja virkistävä vaikutus – katoaa heidän hermostuneisuutensa, ja he ovat vaaran hetkellä yhtä levollisia kuin kuka muu tahansa."

Riiser-Larsenin selitys tuntui minusta todennäköiseltä ja hyväksyin hänen vakuutuksensa – sitäkin suuremmalla syyllä, kun olin itse nähnyt hänen kauhistuksensa Nobilen autossa. On varmaa, ajattelin, että jos hän voi luottaa tuon miehen kuntoisuuteen ilmassa kaiken sen jälkeen, mitä on kokenut hänen kanssaan maalla, ei myöskään minun tarvitse epäillä. Yhtä kaikki, kuten seuraavasta käy esille, osoitti Nobile monessa tilaisuudessa varsinaisella lentoretkellämme napamerellä juuri samoja ominaisuuksia, joita hän oli osoittanut auton ohjauspyörän ääressä, ja oli vähällä monta kertaa saattaa meidät kokonaan turmioon.

Kaikki oli nyt järjestetty. Italiassa ei minulla ollut enää mitään tehtävää. Italialaiset käyttivät syksyn ja talven N l:n uudestaan rakentamiseen ja kaasusäiliön korjaamiseen, niin että laiva voitiin varustaa jäykällä rungolla kiinnittämistä varten. Sekä Ellsworthilla että minulla oli paljon tehtävää lähikuukausina.

Ellsworthin isä kuoli, kun me olimme ensimmäisellä lentoretkellämme, joten hänen oli täytynyt siitä syystä matkustaa Amerikkaan järjestämään kuolinpesän asioita. Minun puolestani tuli koettaa hankkia enemmän rahaa. Ellsworthin avustus teki mahdolliseksi ilmalaivan ostamisen, jäipä rahaa jonkin verran ylikin, mutta en voinut seisoa kädet taskussa tekemättä mitään muitten menojen peittämiseksi. Sitäpaitsi minulla oli velkaa, joka oli aiheuttanut vararikkoni ja painoi minua. Siihen aikaan ja yhä edelleenkin maksan sitä ja pidän tätä kunnia-asianani. Matkustin sentähden Amerikkaan pitääkseni siellä sarjan esitelmiä. Aineenani olivat lentoretket N 24:llä ja N 25:llä. Aloin lokakuussa ja vietin talven matkustamalla Yhdysvalloissa.

Kun Ellsworth ja minä ymmärsimme, että molemmat tulisimme olemaan koko talven poissa Norjasta, ymmärsimme myöskin, että siellä saattoi nousta odottamattomia kysymyksiä italialaisten kanssa tehdyn sopimuksen yksityiskohdista. Retkikunnan varustukset täytyi tilata ja koota. Tämä merkitsi luonnollisesti rahanvälityksiä. Jonkun kyllin pätevän tulisi olla saapuvilla valvomassa etujamme, hoitamassa rahavarojamme ja tekemässä sopimuksia.

Ratkaistaksemme tämän vaikean kysymyksen sovimme Norjan Ilmapurjehdusseuran kanssa siitä, että tämä ajaisi asiaamme. Sillä kertaa meistä näytti tämä onnelliselta ratkaisulta. Nyt on selvää selvempää, että se oli suuri erehdys. Mutta sitä oli meidän mahdotonta silloin edeltäpäin nähdä.

Norjan Ilmapurjehdusseura on, kuten tunnettua, pieni yhdistys, Norjan ulkopuolella tuntematon. On luonnollista, ettei lentäminen niin pienessä ja köyhässä maassa kuin meidän ole asukkaitten pääharrastuksia. Yksityisiä koneita ei ole käytännöllisesti puhuen laisinkaan, eivätkä laivaston ja maa-armeijan ilmailuvoimat ole huomattavat, mitä koneitten määrään tulee. Sentähden edusti Ilmapurjehdusseura pieneltä osalta todellista harrastusta, mutta suurelta osalta tyhjää touhua ja ihastusta.

Ilmapurjehdusseuran esimies oli tri Rolf Thomniessen, "Tidens Tegnin" toimittaja. Tässä erikoistyössään hänellä oli majuri Sverre ja sihteeri Bryn apunaan. Sitäpaitsi oli heidän rinnallaan muutamia harvoja yhdistyksen jäseniä. Mutta kun minä tässä kertomuksessani puhun Norjan Ilmapurjehdusseurasta, tarkoitan todellisista syistä näitä kolmea herraa. He hankkivat meille myöhemmin niin lukemattomia ikävyyksiä, että nämä suuresti ylittävät palvelukset, joilla he meitä hyödyttivät. Tosiasiallisesti voidaan useimmat väärinymmärrykset, jotka syntyivät yleisön keskuudessa kaikesta siitä, mitä tapahtui lentoretkellä 1926, johtaa suoraan Ilmapurjehdusseuran heikkoudesta, huonosta johdosta ja horjuvasta esiintymisestä.

Nämä ikävyydet alkoivat jo niin aikaisin kuin tammikuussa 1926. Silloin tuli Nobile Osloon allekirjoittaakseen suostumuksensa retkikunnan ilmalaivan kuljettajaksi. Ellsworth ja minä olimme Amerikassa, joten hän keskusteli meitä edustavan Ilmapurjehdusseuran kanssa. Kun ehdoista oli keskusteltu, tehtiin sopimus, ja allekirjoittivat sen molemmat asianosaiset. Tämä sopimus sisälsi määräyksen, että Nobile saisi ilmalaivan kuljettajan toimestaan 40 000 liiraa kullassa.

Uudestaan keskeytän kertomukseni huomauttaakseni tästä määräyksestä ja painostaakseni sitä. Lentoretken jälkeen on Nobile koettanut saada asiat näyttämään siltä, kuin olisi hän, yhtä hyvin kuin Ellsworth ja minä, ollut vastuussa retkikunnasta, ja että hän kuten me oli palkaton johtaja. Minä toistan, että totuus on se, että hänen sopimuksessaan retkikunnan kanssa oli mainittu hänen palkkansa, mikä teki hänestä palkatun käskynalaisen ja mikä myös aina oli ollut tarkoituksemme.

Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeisenä päivänä pyysi Nobile, että Ilmapurjehdusseura kokoontuisi uudelleen, ja siinä kokouksessa esitti hän hämmästyttävän vaatimuksen. Hän ilmoitti neuvottelevansa sopimuksesta Japanin kanssa lentämisestä siellä. Tämä tulisi tapahtumaan samaan aikaan kuin hän olisi toimessa lentoretkellä napameren yli. Ottamalla osaa meidän retkeemme, hän arveli, merkitsisi se sitä, että hänen täytyisi evätä japanilaisten tarjous ja siten menettäisi rahat, jotka tämä sopimus hänelle tuottaisi. On itsestään selvää, että hän tiesi tästä edellisenä päivänä, jolloin hän pyysi työstään 40 000 kultaliiraa ja myöskin allekirjoitti tämänmukaisen sopimuksen. Siitä huolimatta hän seuraavana päivänä esitti japanilaisen sopimuksen syyksi siihen, että hän vielä lisäksi vaati 15 000 kultaliiraa.

Ilmapurjehdusseuran olisi luonnollisesti jo tällöin pitänyt esiintyä pontevasti. Kuka tahansa arvostelukykyinen, lujatahtoinen henkilö olisi eittämättömän päättävästi hylännyt tämän vaatimuksen. Kuinka voi Ilmapurjehdusseura odottaa kurin säilyvän retkikunnassa, jos se leväperäisenä suostui tähän hävyttömään vaatimukseen. En edes vieläkään ymmärrä, mitä Thommessen mahtoi ajatella myöntyessään tuohon kuulumattomaan julkeuteen. Sensijaan, että voimakkaasti olisi torjunut sen, hän heikkoudessaan kehnosti antoi myöten.

Luonnollisesti käytti Nobile hyväkseen voittamaansa etua. Tämän jälkeisenä päivänä sai Ellsworth sähkösanoman Ilmapurjehdusseuralta. Alkuperäinen on hukkunut, mutta jäljennös, jonka Radio Corporation of America on hankkinut, kuuluu seuraavasti:

    "Me harkitsemme sopimusta Nobilen kanssa, joka on hyvin
    innostunut saadakseen kirjoittaa napakirjan teknillisen osan
    piste Hän on suostunut seuraavaan määräykseen varsinaisen
    kertomuksen retkestä kirjoittavat Amundsen ja Ellsworth yhdessä
    niiden kanssa jotka he valitsevat työtovereikseen piste On
    ajateltu lisäksi että Nobile mitä häneen tulee tahtoo ottaa
    kirjoittaakseen ja laatiakseen sen osan kirjaa, mikä koskee
    valmistuksia laivan ohjausta ja kuljettamista piste Toivoakseni
    Te voitte hyväksyä tämän kun Nobile hyvin ymmärtää että hänen
    tulee rajoittaa työnsä retken teknillisen puolen kertomiseen
    piste Kiitollinen pikaisesta vastauksesta.

                                                  Aeroclub."

Ellsworth antoi myöten ensimmäiselle mielijohteelleen ja sähkötti takaisin, ettei hänellä ollut mitään ehdotusta vastaan. Lähetettyään tämän päätti hän kysyä neuvoa Norjan ministeriltä Brasiliassa, Herman Gadelta, joka silloin oli väliaikaisesti sijoitettu Washingtoniin suorittaakseen Norjan hallituksen puolesta muutaman erikoistehtävän. Hän huomautti Ellsworthille, miten vaarallista oli sallia Nobilen kirjoittaa jotakin retkestä ja neuvoi mitä vakavimmin häntä peruuttamaan myöntymyksensä.

Ellsworth toimi heti Gaden neuvon mukaan ja sähkötti Ilmapurjehdusseuralle, ettei tämä tekisi mitään sopimusta Nobilen kanssa, ennenkuin hän ja minä saapuisimme Osloon. Neljä päivää myöhemmin sai hän seuraavan vastauksen:

    "Valitan mutta sopimus Nobilen kanssa allekirjoitettiin saatuamme
    Teidän sähkösanomanne 16:nnelta."

On tärkeätä tässä vielä huomauttaa siitä seikasta, että Ilmapurjehdusseuran sähkösanoma viittasi vain teknilliseen lukuun kirjassa. Ei Ellsworthilla eikä minulla olisi ollut mitään muistuttamista sellaista lukua vastaan. Vasta kuukausia jälkeenpäin saimme tietää, että Thommessen oli sallinut Nobilen liittää sanat "og aeronautisk" sopimuksessa olevaan "teknisk"-sanaan – lisäys, josta me emme saaneet tietää ja johon emme koskaan olisi suostuneet. Tätä kertomusta lukiessa tulee tarkoin huomata seikka, joka koko ajan oli selvänä Ellsworthille ja minulle, nimittäin, että me pidimme Nobilea yksinomaan palkattuna käskyläisenä emmekä koskaan valmistuksien tahi itse lentoretken kestäessä sallineet, että häntä kohdeltaisiin toisin, lukuunottamatta yhtä poikkeusta, johon tulen myöhemmin. Luonnollisesti ei tarkoituksemme koskaan ollut, emmekä koskaan olisi suostuneet siihen, että hän olisi saanut mitään retken mahdollisesti tuottamasta ylijäämästä. Me olimme maksaneet retken, samoinkuin Nobilen palkan. Jos tulisi jotakin ylijäämää kirjoista tai sanomalehtikirjoituksista, ei meillä olisi mitään syytä jakaa sitä hänen kanssaan. 55 000 kultaliiraa oli runsas palkkio hänen työstään. Nobilen myöhäisempi esiintyminen esitelmineen ja sanomalehtiartikkeleineen ja hänen vaatimuksensa saada meidän kanssamme allekirjoittaa meidän laatimamme sanomalehtiartikkelit, olivat asioita, joita emme koskaan olisi osanneet odottaa ja jotka tuskin voi lukea kuuluviksi hänen oikeuksiinsa, ellei laajenna sanojen "og aeronautisk" merkitystä, sanojen, jotka tietämättämme oli liitetty sopimukseen ja jotka olivat kaukana kohtuullisuuden rajojen ulkopuolella.

Ratkaiseva todistus yllä esitettyihin väitteisiin on sopimuksemme New York Timesin kanssa, sisältäen yksinoikeuden kaikkiin valokuviin ja sanomalehtikirjoituksiin retkeltä. Tämän allekirjoitti Ellsworth lokakuun 27 päivänä 1925. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan – ei sentähden, että odotan lukijan välittävän lukea sitä yksityiskohdissaan – mutta että hänellä joka tapauksessa on tilaisuus tehdä se, jos haluaa, ja siten saamaan vahvistuksen yllä oleviin väitteisiin. Kiinnitettäköön huomiota siihen, ettei Nobilen nimeä ole mainittu missään kohdassa, sekä että Ellsworth ja minä pidätämme itsellemme täyden oikeuden kaikkeen, mitä mahdollisesti kirjoitetaan retkestämme.

THE NEW YORK TIMES COMPANY.

229 WEST 43RD STREET.

NEW YORK CITY. N. Y.

                                             Lokakuun 27. 1925.

Roald Amundsen, Norjan kansalainen, ja Lincoln Ellsworth, Amerikan kansalainen, ovat päättäneet suorittaa navanylilennon ilmalaivalla vuoden 1926 kuluessa ja suorittavat parhaillaan valmistuksia siihen. Tämän yhteydessä he haluavat myydä uutisia, kertomuksia ja valokuvia retkeltä. Oikeudet näihin on siirretty Norjan Ilmapurjehdusseuralle.

Me tarjoudumme täten omasta, Roald Amundsenin ja Lincoln Ellsworthin puolesta, joiden allekirjoitukset otamme hankkiaksemme tähän sopimukseen, myymään Teille yksinoikeuden sanomalehti- ja aikakausilehtiartikkeleihin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa varten. Nämä käsittävät kaikki uutiset, kirjoitukset ja valokuvat, jotka kuvaavat matkaa tai selostavat sanotun retkikunnan eri kehityskausia, sen valmistavia asteita, todellista lentoa, edistystä, havaintoja ja tuloksia etempänä mainituilla vaatimuksilla. Me sitoudumme erikoisesti hankkimaan tai hankinnasta huolehtimaan, niin että Te saatte kaiken ainehiston, joka Teille täten tarjotaan, sellaisena ajankohtana, sellaisella tavalla ja niin suojattuna, että Teillä on varmuus kaikkein ensimmäisestä julkaisemisesta, myöskin läntisellä pallonpuoliskolla. Kaikki yksityiskohdat, jotka koskevat aineiston lähettämistä Teille retkikunnan aikana, järjestetään tästälähin, mikäli katsotaan välttämättömäksi, yhteistyössä Teidän kanssanne tämän sopimuksen täydentämiseksi.

Suostumme siihen, että kaikki ainehisto, joka täten Teille tarjotaan, suojataan äärimmäisen varmasti, niin ettei kukaan retkikunnan jäsenistä tai joku siihen kuuluva luovuta minkäänlaista ilmoitusta tai valokuvaa muille kuin Teille ja että me käytämme jokaista keinoa estääksemme, ettei kukaan retkikuntaan kuulumaton, sanomalehdet, magazinet ja aikakauslehdet läntisellä pallonpuoliskolla, saa haltuunsa sanottua retkikuntaa koskevia ilmoituksia tai ainehistoa.

On suunniteltu, että ilmalaiva lentää Roomasta, Italiassa, Huippuvuorille, Norjassa, ennen navanylilennolle lähtöä. Teillä on oikeus, ilman että siitä aiheutuu Teille kustannuksia, antaa edustajanne seurata mukana Roomasta Huippuvuorille, ja retkikunta myöntää hänelle sellaisia uutisia ja sellaista ainehistoa kuin hän haluaa lähettää.

Ennen todellista lentoa luovutetaan Teille vähintään kolme artikkelia, joissa selostetaan retkikunnan valmistavien töiden kehitysjaksoa. Nämä allekirjoittaa vaihtoehtoisesti Roald Amundsen tai Lincoln Ellsworth. Samoin lähetetään Teille ajoittain uutisia lentovalmistuksista joko sähköteitse tai radiolla. Kustannukset sähkösanomista ja radiosta suoritatte Te. Lennon aikana lähetetään Teille mistä ja milloin tahansa yhteys on mahdollinen, täydellisiä radio- ja linjasähkösanomia lennon edistymisestä, Roald Amundsenin ja Lincoln Ellsworthin allekirjoittamina, tai jos molemmat ovat estyneinä, hänen, joka silloin johtaa retkikuntaa. Kustannukset näistä tiedonannoista maksatte Te. Lennon päätyttyä lähetetään Teille mahdollisimman pian (1) yksityiskohtainen julkinen kertomus retkikunnasta, ei alle kahdenkymmenenviidentuhannen sanan Roald Amundsenin ja Lincoln Ellsworthin allekirjoittamana, tahi jos jompikumpi heistä on estynyt, toisen allekirjoittamana, tahi jos molemmat ovat estyneet, allekirjoittaa joku elossaolevista mukanaolleista, ja (2) neljä kuvailevaa artikkelia arviolta kolmetuhatta sanaa, jokainen samoin allekirjoitettuna, niin että retkikunta tulee täydellisesti selostetuksi.

Teillä on oikeus, ilman muuta maksua kuin mitä alempana on mainittu, muodostaa yhtymä ja myydä Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikassa osittain tai kokonaan se ainehisto, josta tässä sopimuksessa puhutaan, samoinkuin sellaisen ainehiston kustannusoikeus. Kukaan retkikunnan jäsenistä, lentäjistä tai avustajista ei julkaise mitään kirjaa, joka käsittelee retkikuntaa ja sen historiaa, osittain tai täydellisesti, ennenkuin kuukausi on kulunut lennosta. Te lupaatte, ettette ilman pätevää syytä viivyttele näitten artikkelien julkaisemista.

Kaikki linja- ja radiosähkösanomat suoraan retkikunnasta Amerikan mantereelle osoitetaan Teille, ja teidän tulee heti lähettää sellaiset edelleen allamainitulle ilmailuseuralle nopeinta tietä. Kustannukset lähetyksistä Teiltä allamainitulle ilmailuseuralle suorittaa viimemainittu.

Saadaksenne yksinoikeuden kaikkeen sopimuksessa mainittuun ainehistoon yllämainituilla vaatimuksilla maksatte Te viidenkymmenenviidentuhannen dollarin kokonaissumman, josta yhdeksäntoistatuhatta dollaria, kun Te hyväksytte tämän tarjouksen ja Roald Amundsen ja Lincoln Ellsworth ovat allekirjoittaneet sopimuksen, kahdeksantoistatuhatta, kun Te olette saaneet asiaankuuluvan ilmoituksen ilmalaivan saapumisesta Huippuvuorille, Norjassa, ja loppuerän kahdeksantoistatuhatta dollaria retkikunnan päätyttyä, edellyttäen, että retkikunta on päässyt noin 50 penikulman päähän Pohjoisnavalta ja tutkinut ennen tuntemattomia seutuja. Siinä tapauksessa, että lento keskeytyy, ennenkuin sellainen paikka saavutetaan, ei viimemainittu maksuerä eräänny ja kokonaissumma vähennetään kolmeenkymmeneenseitsemääntuhanteen dollariin, mutta sitoumus julkisesta kertomuksesta ja neljästä kuvailevasta artikkelista pysyy siitä huolimatta voimassa.

Teidän tähän liitetty hyväksymisenne muodostaa, kun Roald Amundsen ja Lincoln Ellsworth ovat sen allekirjoittaneet, sopimuksen meidän välillämme.

                                                    Teidän
                                                   ..........

    Hyväksymme täten ylläolevan:

                                   NEW YORK TIMES COMPANY.

Maaliskuussa 1926 saavuimme Ellsworth ja minä Osloon ja täältä matkustimme Roomaan ottamaan selvää olosuhteista siellä. Meidän tuli vaihtaa junaa Berliinissä, jossa meillä olisi kolmetoista minuuttia aikaa siirtyäksemme Rooman pikajunaan. Astuessamme alas ensimmäisestä junastamme, pistettiin minulle käteen sähkösanoma. Sen oli Thommessenin sihteeri allekirjoittanut, ja se sisälsi minulle pyynnön soittaa puhelimella Osloon, koska Nobile oli juuri ilmoittanut Ilmapurjehdusseuralle, ettei Italian valtio tahdo luovuttaa meille laivaa, ennenkuin takuuna on maksettu 15,000 dollaria. En voi ymmärtää, mistä yhdistys sai sellaisen ajatuksen, että minä voisin kolmessatoista minuutissa ennättää ratkaista tämän sangen odottamattoman probleemin ja sitäpaitsi saada puhelinyhteyden Berlinistä Osloon, ennenkuin nousisin Rooman pikajunaan. Luonnollisesti annoin asian olla sillään, kunnes tulisimme Roomaan.

Roomaan saavuttuamme oli meillä heti neuvottelu Thommessenin kanssa, joka oli ennen meitä saapunut sinne. Kävi pian selville, että Thommessen kokonaan oli kadottanut ymmärryksensä. Mitä tahansa italialaiset toivoivat, oli Thommessen enemmän kuin innokas täyttämään. Minun ei koskaan ole onnistunut saada selville, olivatko italialaiset imarrelleet häntä, niin että hän oli kadottanut itsehillitsemiskykynsä, vai oliko toivo italialaisesta kunniamerkistä, minkä hän myöhemmin sai vastaanottaa, hävittänyt hänen ymmärryksensä, ettei hän käsittänyt, mitä siellä tapahtui. Joka tapauksessa osoittautui, että hän otti huomioon vain italialaisten toivomukset ja ajatteli vähän Norjan kunniaa sekä Ellsworthin ja minun etuani, joita hänen juuri piti valvoa.

Ensinnäkin Thommessen esitti Ellsworthille ja minulle Nobilen uuden ehdotuksen. Tämä sisälsi sen, että me liittäisimme Nobilen nimen retkikuntaan, joten sen nimeksi tulisi Amundsen–Ellsworth–Nobilen-retkikunta. Emme nähneet mitään järkevää tässä ehdotuksessa ja hylkäsimme sen heti. Mutta Thommessen ahdisti meitä väsymättömästi. Hän selitti, että italialainen nurkkaisänmaallisuus oli valtavassa liikkeessä, ja hän kovin pelkäsi, että ellemme tekisi myönnytystä tässä, löydettäisiin ehkä jokin syy, joka estäisi meitä saamasta N l:tä. Hän vakuutti minulle edelleen, että Nobilen nimen liittäminen oli tarkoitettu kohteliaisuudenosoitukseksi Italiaa kohtaan, eikä sitä tehtäisi tunnetuksi tämän maan rajojen ulkopuolella. Maailma tunsi jo yrityksen sen oikealla nimellä, Amundsen–Ellsworthin retkikunta. Nobile ei tahtonut tulla julkisesti mainituksi, kun olisimme saaneet N l:n pois Italiasta, eikä kukaan joutuisi kärsimään. Kuitenkin tulisi meidän saada paikallinen kansallisylpeys tyydytetyksi, kunnes olisimme saaneet haltuumme laivan. Näitten huomautuksien jälkeen suostuimme ottamaan mukaan Nobilen nimen. Mutta emme suostuneet emmekä koskaan myöhemminkään olisi suostuneet pitämään häntä sellaisena, jolle kuului osa johdosta, syistä, jotka olen selittänyt riittävästi edellä.

Thommessenin seuraava kohta oli pyyntö saada rahaa ilmalaivan vakuuttamiseksi. Me myönsimme, että tämä oli aivan kohtuullinen pyyntö. N l:n piti lentää Roomasta Svalbardiin, ja tämän lennon aikana piti sen tietysti olla vakuutettu. Emme edes pitäneet melua siitä, että 15,000 dollaria, mikä oli Thommessenin sähkösanomassa mainittu riittäväksi summaksi, nyt osoittautui olevan 20,000 dollaria. Ellsworth meni sähköttämään Amerikasta rahoja, mitkä katsottiin lainaksi Ilmapurjehdusseuralle. Minun tulee ehkä sivumennen huomauttaa, ettei seura ainoastaan valvonut meidän rahallisia etujamme, vaan myöskin sen tuli saada pieni prosentti mahdollisesta voitosta.

Sitten esitti Thommessen viimeisen ehdotuksensa. Hän kysyi, emmekö Ellsworth ja minä tahtoisi käydä vierailulla Nobilen luona. Tämän tavattoman ehdotuksen kuullessani minä kadotin kärsivällisyyteni. Mitä syvimmin harmissani kysyin Thommessenilta, oliko hän kokonaan kadottanut järkensä ja ymmärryksensä. Ellsworth ja minä olimme retkikunnan johtajat, ja Nobile oli palkattu ilmalaivan kuljettaja, laivan, joka oli ostettu Ellsworthin ja minun rahoillani. Oli aivan kylliksi, kun tyydytimme italialaisten paikallisen kansallisylpeyden liittämällä tilapäisesti Nobilen nimen omiimme, mutta en tahtonut minkäänlaista väärinymmärrystä Nobilen todelliseen asemaan nähden, eikä minulla ollut pienintäkään halua saattaa itseäni noloon asemaan käymällä vierailulla käskyläiseni luona. Luonnollisesti raukesi kaikki keskustelu esittäessäni tämän ultimatumin. Nobile suoritti myöhemmin vierailunsa.

Sillä välin oli minulla useita neuvotteluja niitten norjalaisten kanssa, jotka oli valittu retken osanottajiksi. He olivat viipyneet jonkin aikaa Italiassa ottaakseen osaa N l:n koelentoihin, ennenkuin se annettaisiin haltuumme. Sain silloin kuulla yhtä ja toista, mikä suuresti harmitti minua. Jännitys toiselta puolen norjalaisen miehistön, toiselta puolen Thommessenin, Sverren ja Brynin välillä oli sellainen, että kaikki oli vähällä särkyä.

Vieläkin ikävämpiä asioita tuli päivänvaloon. Kun Nobile kävi luonani, alkoi hän vaatia yhä mielettömämpiä myönnytyksiä. Ensinnäkin hän toivoi, että norjalainen miehistö, samoin kuin italialainenkin, allekirjoittaisi kuuliaisuudenlupauksen hänelle. Minä hylkäsin tämän hävyttömän ehdotuksen harmistuneena ja huomautin Nobilelle painokkaasti ja selvin sanoin, ettei hän ollut mikään muu kuin palkattu ilmalaivan kuljettaja.

Selittääkseni lukijoille, jotka eivät ole purjehdustaitoisia, eron laivan kuljettajan ja retkikunnan johtajan välillä, esitän muutamia valaisevia huomautuksia.

Ero on sama, koski asia tavallista laivaa tai ilmalaivaa. Laivanohjaajalla täytyy välttämättä olla ehdoton käskyvalta laivan kuljettamiseen nähden. Miehistö ei voi ottaa vastaan käskyjä kahdelta eri mieheltä. Sentähden täytyy kaikkien käskyjen laivan kuljettamiseen nähden tulla laivan ohjaajalta. Hän yksin on ehdottomasti vastuussa jokaisesta liikkeestä laivan kulkiessa. Ruorimiesten, koneenkäyttäjäin ja miehistön tulee totella yhden ainoan toivomuksia ja tahtoa.

Kaikki tässä esitetty koskee vain laivan kuljettamista. Tutkimusmatkalla johtaja määrää, minne laivan tulee mennä. Hän valitsee päämäärän ja laivan kuljettaja täyttää johtajan määräyksen pitämällä huolta siitä, että laiva saapuu varmasti siihen paikkaan, minkä johtaja on maininnut.

Tätä selvää eroa N l:n kuljettajan ja naparetkikunnan johtajain välillä – Nobile edellisenä, Ellsworth ja minä jälkimmäisinä – ei Nobile voinut eikä tahtonut ymmärtää. Hän koettamalla koetti ryöstää itselleen meidän johtaja-asemamme. Meidän kieltävät vastauksemme näihin vaatimuksiin olivat muuttumattomat, painokkaat ja selvät.

Edellinen selvittää Nobilen seuraavaa vaatimusta ja minun vastaustani. Nobile toivoi, että jos ilmasuhteet, meidän saapuessamme Pohjoisnavalle, hänen, mielestään olivat epäsuotuisat voidaksemme jatkaa lentoa etelään Point Barrowia, päämääräämme, kohti, hänellä olisi vapaus kääntää N l ja palata Svalbardiin. Tähän vaatimukseen vastasin lyhyesti ja painokkaasti: "Ei puhettakaan." Selvitimme Nobilelle uudestaan, että hänen ainoa asemansa oli laivan kuljettajan. Meidän tehtävämme oli johtaa retkikuntaa ja meidän määräyksiämme siitä, mihin laivan tuli mennä, oli ehdottomasti noudatettava.

"Silloin", pyysi Nobile, "tahtonette joka tapauksessa kysyä minun ajatustani."

"Luonnollisesti", me vastasimme, "olisimme hyvin ahdasmielisiä, ellemme kysyisi kuljettajalta, mitä hän voi tehdä laivallaan, ennenkuin teemme jotakin päätöstä."

Siitä huolimatta oli meillä lopullinen ratkaisuvalta ja hänen tuli alistua siihen. Selitimme hänelle uudestaan, ettei meitä kiinnostanut päästä Pohjoisnavalle, vaan että retkikuntamme ainoana päämääränä oli lentää mantereelta toiselle napameren yli – eikä mikään muu kuin suunnitelman osoittautuminen täysin mahdottomaksi tulisi pienimmässäkään määrin vaikuttamaan meihin siten, että mahdollisesti päättäisimme kääntyä takaisin lähtöpaikkaamme. Nobile pyysi silloin meitä muuttamaan äskeistä lupaustamme, ehdottamalla, että ratkaiseva päätös tehtäisiin vasta sitten, kun neljä miestä olisi lausunut ajatuksensa, nimittäin Ellsworth, Riiser-Larsen, minä ja Nobile. Kun on selvä, että minä joka tapauksessa tahdoin keskustella näiden kanssa, vastasin empimättä: "Kyllä".

Sen valossa, mitä myöhemmin tapahtui, on selvää, että Nobile kaikkien näitten ponnistusten kautta tahtoi tunkeutua retkikunnan ylijohtajaksi. Myöhemmät tapaukset lentoretkellä osoittivat minulle, ettei tämä ollut tulos yksinomaan Nobilen persoonallisesta turhamaisuudesta ja kunnianhimosta – joskin nämä olivat kyllin suuret. Tulin aivan varmaksi siitä, että hän toimi hallituksen määräysten mukaan. Tämä näki siinä keinon ryöstääkseen itselleen kunnian retkestämme, ikäänkuin tämä olisi italialainen yritys, ja se käytti kaikkia keinoja saavuttaakseen päämääränsä. Mihin eräs näistä suunnitelmista tähtäsi, kerrotaan myöhemmin.

Vihdoinkin koitti meille tuo suuri päivä, jolloin muodollisesti saimme vastaanottaa ilmalaivan italialaisilta. N 1 ristittiin nyt julkisesti Norgeksi. Luonnollisesti olin vaatinut, että laiva ei ainoastaan kuljettaisi Norjan lippua, vaan että sillä myös olisi isänmaani nimi. Italialaiset tekivät päivästä kirjaimellisesti roomalaisen juhlapäivän. Thommessen vastaanotti laivan. Italian lippu vedettiin alas, Norjan vedettiin ylös. Meidän tietämättämme oli Ilmapurjehdusseura suostunut siihen, että Italian värit voitiin maalata runkoon.

29:ntenä päivänä maaliskuuta kohosi "Norge" ilmaan ja suuntasi kulkunsa pohjoista kohti.

Ellsworth ja minä palasimme heti junalla Osloon. Kumpaakaan meistä eivät kiinnostaneet juhlallisuudet, joiden tiesimme seuraavan Norgen matkaa Roomasta Svalbardiin. Siitä tulisi parhaimmassa tapauksessa hyvin epämieluisa matka. Ellsworthia ja minua kiinnosti matka tuntemattomaan – meitä ei kiinnostanut Euroopan näkeminen ilmasta eikä ihmisjoukkojen kohtaaminen Englannissa, Saksassa ja Venäjällä. Sitäpaitsi oli meillä tärkeitä valmistuksia suoritettavina Norjassa, joten luonnollisesti matkustimme sinne niin pian kuin voimme. Viime aikoina on Nobile selittänyt, että lento Roomasta Svalbardiin oli paljon vaarallisempi kuin matka Svalbardista Point Barrowiin. Kaikkein vähimmin asioihin perehtynyt lukijakin ymmärtää, kuinka järjetön tämä väite on. Norge oli tehnyt satoja eri lentoja Euroopassa, ennenkuin me otimme sen haltuumme. Ranskan yli sen luotsasi tottunut ranskalainen luotsi, Kanaalin ja Englannin yli englantilainen luotsi. Ellsworth ja minä olisimme hävittäneet turhaan aikaamme, jos olisimme ottaneet osaa tähän retkeen.

Niin varma kuin matka olikin, oli Nobile kuitenkin vähällä tehdä haaksirikon. Välttämättömien ulkomaalaisten luotsien ohella, jotka astuivat laivaan Roomassa luotsatakseen Norgen vieraitten maitten yli, otti Nobile mukaan muutamia sanomalehtimiehiä ja vieraita, jotka matkustivat matkan kuuluisuuden vuoksi. Tästä oli seurauksena ikävyyksiä kaikille laivassaolijoille. Toisena seurauksena oli retkikunnan norjalaisten osanottajien Riiser-Larsenin, Omdalin ja toisten poikieni välttämättömien varustusten puute. Vanha ystäväni tri Adam Berliinistä oli antanut ommella ilmailupuvut mitan mukaan kaikille retkikunnan jäsenille. Nämä puvut olivat loistavasti tehdyt, silmällä pitäen kylmää ilmastoa, johon joutuisimme pohjoisessa. Ne olivat mahdollisimman kevyet, mutta kuitenkin tarpeeksi lämpimät. Tri Adam lähetti nämä puvut Roomaan hyvissä ajoin ennen Norgen lähtöä. Ne olivat aivan valmiit käytettäviksi. Viimeisessä silmänräpäyksessä selitti Nobile, ettei ollut mahdollista ottaa niitä mukaan, ne kun painoivat liian paljon. Riiser-Larsenin ja toisten norjalaisten osanottajien täytyi sentähden matkustaa Roomasta Svalbardiin tavallisissa vaatteissaan. Sitävastoin italialaiset Norgen lähtiessä ilmestyivät näyttämölle pukeutuneina hyviin turkkeihin ja muutenkin vaatetettuina mahdollisimman miellyttävällä tavalla. Koko matkan kestäessä kärsivät norjalaiset ankarasti kylmästä. Itse Riiser-Larsen, vaikkakin hän on urhea ja tottunut kylmään Pohjolan ilmastoon, tuli Svalbardiin kalisevin hampain. Kaikki tämä osoitti Nobilessa törkeätä hienotunteisuuden puutetta. Ei ollut minkäänlaista syytä kieltää norjalaisia ottamasta mukaan lentopukujaan. Nobile itse ja hänen italialaiset toverinsa olivat kaikki hyvin varustetut. Norjalaisten puvut painoivat yhteensä varmasti vähemmän kuin mies. Nobilella oli lentoretkellään mukana useita tarpeettomia matkustajia, ja kenen tahansa heistä hän olisi voinut jättää pois, ilman että tätä olisi ikävöity, päinvastoin. Tapaus on aivan Nobilen menettelyn mukainen hänen kohdellessaan Riiser-Larsenia ja toisia koelentojen aikana Italiassa. En ole koskaan nähnyt hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä vertaa. Myöhemmin kerron samanlaisista tapauksista.

Ellsworth ja minä olimme päättäneet tehtävämme Oslossa ja jatkoimme matkaamme Svalbardiin, ennenkuin Norge saapui Osloon. Emme halunneet tavata kaikkia ihmisiä, joita silloin kokoontui Osloon. Svalbardissa oli tehtävä valmistuksia, ja velvollisuutemme oli huolehtia siitä, että kaikki oli järjestyksessä Norgen saapuessa. Me tulimme Svalbardiin huhtikuun 13:ntena, Norge saapui toukokuun 7:ntenä. Olimme vuokranneet tontin Kings Bayssa hiiliyhtiöltä, jolla on kaivoksensa siellä. Yhtiö on rakentanut satamalaiturin aluksilleen ja rautatien siitä kaivoksille – noin 1 l/2 km:n päähän. Ilmapurjehdusseura oli koko talven pitänyt siellä miehiä rakentamassa ilmalaivasuojusta kaivoksen läheisyyteen. Tämä oli ilman kattoa. Todellisuudessa se oli vain tuulensuoja, kolmelta puolen suojattu ja sellaisena hyvin käytännöllinen, vaikkakaan se luonnollisesti ei ollut niin mallikelpoinen kuin katollinen suoja. Ensimmäinen tehtävämme Svalbardissa oli puhdistaa rautatie satamasta suojukseen saakka lumesta. Kun lumi oli kuudesta kahdeksaan jalkaa syvä, ei se ollut aivan helppoa työtä. Näitten töitten kestäessä oli Norge tullut Hatsinaan, jossa sen piti viipyä, kunnes kaikki oli valmista Svalbardissa.

Niin hyvin Svalbardissa kuin Oslossa olimme nähneet uusia todistuksia Ilmapurjehdusseuran kehnosta johdosta. Saimme laskuja matkoista, joita Thommessen, Sverre ja Bryn olivat tehneet Roomaan. Mitä hyötyä näistä matkoista oli, emme voineet ymmärtää. Yhtä kaikki ne oli tehty ja retkikunnan piti maksaa ne. Viipyessämme Svalbardissa pyysi Ilmapurjehdusseura Ellsworthilta vielä 20,000 dollaria. Sekä hän että minä olimme nyt niin kyllästyneitä kaikkeen, että puhuimme koko retken keskeyttämisestä. Ainoastaan pelko siitä, että toiset omistaisivat meidän suunnitelmamme ja toteuttaisivat sen, ennenkuin me ennättäisimme järjestää uuden retkikunnan, esti meitä ottamasta tätä repäisevää askelta.

Vihdoin oli kaikki selvää ja Norge saapui Vesisaaren kautta väliaikaiseen määräpaikkaansa toukokuun 7:ntenä. Se vietiin suojaansa, ja kaikki puuhasivat varsinaisen retken valmistuksissa. Ruokatavaraa ja bensiiniä täytyi viedä laivaan, ja myöskin osoittautui välttämättömäksi uusia yksi moottoreista. Tähän työhön kului viisi päivää. Tällöin viettivät italialaiset vapaahetkensä hiihtämällä. En välittäisi kertoa niin turhasta seikasta, mutta teen sen kuitenkin Nobilen mielettömän vaatimuksen tähden, hän kun nyt esittää, että suurin kunnia retkestä ja koko sen alkuajatus on hänen. Jos joku tätä ennen oli luullut, että nämä italialaiset täydellä todella olivat ajatelleet lähteä naparetkelle, ennen kuin heillä ensin oli ollut tilaisuutta seurata kokeneita napamiehiä, oli näytös, minkä he antoivat jäällä, kylliksi ratkaisemaan kysymyksen. He olivat uskomattoman kömpelöitä. Kukaan heistä ei voinut seisoa jaloillaan kuin silmänräpäyksen. Muistan, että Nobile kerran kaatui sileällä maalla eikä voinut nousta, vaan hänet täytyi auttaa jaloilleen. On naurettavaa uskoa, että nuo puolitroopillista rotua olevat miehet, joilla ei ollut edes alkeellisinta aavistusta, miten suoriutuisivat pakkasessa, olisivat ajatelleet omin neuvoin lähteä retkelle, jossa ennen kaikkea vaadittiin tietoa ja taitoa voida elää jäällä onnettomuuden sattuessa.

On totta, kun sanon, että Nobile vei Riiser-Larsenin syrjään, ennenkuin "Norge" lähti Italiasta, ja sai hänet lupaamaan, että "jos meidän täytyy laskeutua jäälle, te ette jätä meitä italialaisia pelastamalla itsenne." Se, että mies, joka nyt on kyllin hävytön koettaakseen pienentää Ellsworthin ja minun ja myös maanmiesteni osaa retkeen – että tämä mies edes silmänräpäyksen ajan oli voinut luulla meidän kaltaisiamme miehiä niin alhaisiksi, että hän tarvitsisi tuollaista vakuutusta, paljastaa vain Nobilen oman ajatuksenjuoksun.

Ennenkuin jatkan kertomustani, tahdon mielelläni sanoa jonkin sanan retkikunnan muista italialaisista osanottajista. Nämä viisi käskyläistä olivat erinomaisia miehiä. He suorittivat kunnollisesti erilaiset tehtävänsä. Aina he olivat hyviä tovereita. Me olimme kaikki iloisia heistä. He eivät olleet olevinaan enemmän kuin mitä olivat. Puhuessani tässä kertomuksessa arvostelevasti miehistön italialaisesta osasta tarkoitan yksinomaan Nobilea.

Muutamia päiviä ennen kuin Norge saapui Svalbardiin, tuli sinne amerikkalaisen meriväen komentajakapteeni Richard E. Byrd Chantier-nimisellä laivallaan. Kirjeenvaihtajat, jotka eivät olleet ystäviämme, saattoivat viekkaasti julkisuuteen koko joukon vääriä kertomuksia suhteestamme Byrdiin. Käytän sen vuoksi tilaisuutta kertoakseni yksityiskohtaisesti, mitä silloin tapahtui ja miksi niin tapahtui. Mitä komentaja Byrdiin itseensä tulee, on tämä selitys aivan tarpeeton. Hän ymmärsi täydellisesti syyn kaikkeen, mitä tapahtui, ja hän ja minä seurustelimme silloin ja teemme sen yhä vieläkin hyvinä ystävinä, molemmin puolin ymmärtäen toisemme.

Laivasilta, josta jo olen kertonut, oli ainoa paikka Kings Bayssa, missä voitiin lastata laiva. Se oli niin lyhyt, että vain yksi laiva kerrallaan voi olla siinä. Chantierin tullessa oli siihen kiinnitetty Heimdal, joka oli tuonut osan miehistöä Svalbardiin. Heimdaliin lastattiin parhaillaan hiiliä ja vettä. Mutta vielä tärkeämpää kuin tämä oli samaan aikaan tapahtuva kölin korjaus. Pääasia oli kuitenkin se, että Norgen odotettiin pian saapuvan Hatsinasta Svalbardiin, ja Heimdalin päällikön piti silloin olla vapaa tulemaan avuksi, jos tämä näyttäytyisi tarpeelliseksi. Näistä syistä oli Heimdalin mahdoton jättää siltaa ja mennä ankkuriin, niin että Chantier voisi tulla purkamaan lastinsa.

Tämä olisi kestänyt vain muutaman päivän, mutta Byrd ei tahtonut odottaa. Varsin luonnollisesti hän halusi päästä lähtemään lentoon Pohjoisnavalle niin pian kuin mahdollista, joten häntä harmitti muutaman päivän viivytys. Hän päätti viedä lentokoneensa maalle Chantierin ankkuripaikasta. Selviytyäkseen tästä hän ryhtyi uskaliaaseen yritykseen, joka kuitenkin suoritettiin hämmästyttävän vauhdikkaasti ja hyvin. Hänen johdollaan tehtiin eräänlainen ponttooni kiinnittämällä yhteen neljä pientä venettä. Jotta siihen saataisiin tasainen silta, asetettiin pöytiä näitten päälle. Lentokoneet laskettiin tälle sillalle, ja pönttööni kuljetettiin ajojään läpi rantaan. Tämä oli hyvin uskalias yritys, mutta sen onnellinen suoritus oli yhtä loistava kuin itse ajatus.

Arvostelijat, jotka eivät ole tunteneet todellisia olosuhteita, ovat koettaneet uskotella yleisölle, että retkikuntamme tahallaan viivytti Byrdin maihintuloa. Heidän teoriansa oli, että me olimme kateellisia, koska pelkäsimme hänen saavuttavan navan ennen meitä. Lukija on kai nyt täysin selvillä siitä, ettei napa ollut päämäärämme. Byrd itse tiesi sen, sillä kuusi viikkoa ajemmin minä olin persoonallisesti puhunut hänen kanssaan New Yorkissa ja olin sanonut hänelle: "Me emme pidä Teitä kilpailijanamme, koska napa ei kiinnosta meitä." Meidän päämäärämme oli Alaska, ja napa oli meille vain kiintoisa sivuseikka. Byrdin ajatus oli kokonaan toinen. Hänen ainoa aikeensa oli lentämällä saavuttaa napa ja kääntyä takaisin laskeutumatta välillä maahan. Ei koskaan ole ollut eikä nytkään ole minkäänlaista kilpailua meidän välillämme.

Mutta Nobile sitävastoin asettui aivan toiselle kannalle, kun hän muutama päivä myöhemmin saapui Norgella. Se ei ollut yllättävää, kun muistaa hänen edelliset yrityksensä saada minulta suostumus kääntymään takaisin, niin pian kuin Norge oli saavuttanut navan. Hänellä oli näköjään vieläkin tämä ajatus, joka oli minun omasta käsityksestäni retkikunnan tarkoitukseen nähden niin äärettömän kaukana. Niin pian kuin olimme saaneet Norgen suojukseen sen maihintulon jälkeen, ja hän sai tietää Byrdin tuoneen rantaan koneensa ja lopettelevan valmistuksiaan lentoa varten tuli hän luokseni ja sanoi:

'Norge' voi olla valmis kolmessa päivässä.

Vastasin heti: "Se ei auta. Emme aio lentää kilpaa Byrdin kanssa Pohjoisnavalle. En välitä vähääkään, saavuttaako hän sen ennen meitä tai jäljestäpäin. Meidän tehtävämme on lentää napameren yli."

Pidin lujasti kiinni tästä suunnitelmasta samalla kun toivotin Byrdille kaikkea mahdollista onnea ja ilomielin annoin hänen käyttää hyväkseen maata, jonka olimme vuokranneet hiiliyhtiöltä. Toivotimme hänelle hyvää onnea ja hurrasimme hänen noustessaan ilmaan. Hänen palatessaan takaisin 16–17 tuntia myöhemmin me istuimme päivällispöydässä. Joku pöydässä olevista huomautti, että jos Byrd olisi niin onnellinen, että tulisi takaisin, hänen pitäisi saapua nyt. Tuskin olivat sanat sanotut, kun kuulimme moottorin surinaa. Syöksyimme ulos kesken aterian ja juoksimme kilvan paikkaan, jonne Byrd aikoi laskeutua. Sattui niin, että Byrdin omatkin toverit söivät parhaillaan päivällistä Chantier-laivalla, joka oli ankkurissa selällä. Sentähden Ellsworth, minä ja norjalaiset toverimme satuimme olemaan enemmistönä vastaanottamassa Byrdiä ja Bennettiä, kun heidän koneensa pysähtyä ja he molemmat astuivat maahan. Olimme siepanneet valokuvauskoneet mukaamme syöksyessämme ovesta ulos, ja ainoat kuvat, mitkä ovat olemassa Byrdin kunniakkaasta paluusta, ovat meidän ottamiamme. Minä olin ensimmäisiä puristamassa Byrdin kättä, kun hän astui ulos koneestaan, ja sydämenpohjasta toivotin onnea hänelle hyvin suoritetun lennon johdosta. Sitten liityin norjalaisiin ystäviini ja kehoitin heitä kohottamaan kolme kertaa kolminkertaisen hurraa-huudon Byrdille ja Bennettille, minkä he mielellään tekivätkin.

Komentaja Byrdiä ei kyllin voida ihailla lentoretkensä takia. Hän ja lentäjä Floyd Bennett ansaitsevat mitä suurimman ihailun työstään – ei monta niin uskaliasta yritystä ole tähän asti suoritettu historiassa. Mainitsemattakaan tuota ehdottoman varmaa tuhoutumisen mahdollisuutta, jos heidän olisi täytynyt laskeutua maihin eivätkä olisi voineet päästä ilmaan takaisin, tulivat vaarat tällä lentoretkellä moninkertaisiksi niitten vaikeuksien tähden, joita tarkat havaintojen tekemiset näissä seuduin aiheuttivat. Magneettinen kompassi ei ole täällä niin luotettava kuin eteläisillä leveysasteillapa vaikkakin se olisi tarkka, niin on vaikeata saada luotettavia havaintoja lentokoneesta, joka kulkee noin 100 km:n nopeudella tunnissa, mikä on kylliksi suuri häiritäkseen purjehtijan työtä. Vaikkakin tätä pidettäisiin vain purjehdusretkenä, on komentaja Byrdin matka kaikkein merkillisimpiä, mitä tunnetaan.

Illalla toukokuun 10:ntenä oli kaikki valmista Norgen lähtöön. Pidimme kokouksen samana iltana ja päätimme yksimielisesti lähteä klo 1 aamulla. Minun ehkä tulee muistuttaa lukijalle, että tähän vuodenaikaan paistaa aurinko täällä vuorokauden umpeensa. Kuitenkin siihen aikaan vuorokaudesta se oli matalimmillaan. Ilma oli myöskin silloin kylmin. Pallolla olevalla kaasulla on suurin nostokykynsä matalimmassa ilmanlämmössä, koska kaasun paine silloin alenee ja kaasusäiliöihin siitä syystä mahtuu enemmän kaasua. Tämä oli syynä, minkä vuoksi tuo vuorokaudenhetki valittiin.

Noin puoliyön aikaan vartija herätti minut ja ilmoitti, että on ruvennut vähän tuulemaan, joten lähtö viivästyy. Paneuduin taas nukkumaan, ja uudestaan herätti minut kuudelta mies, jolla oli ilmoitettavana, että kaikki oli järjestyksessä. Nousin, söin aamiaista ja menin ilmalaivasuojaan. Olimme saaneet määräyksen, että tuulen ja siitä johtuvien vaikeuksien takia ilmalaivaa liikkeelle pantaessa ottaisimme mukaamme mahdollisimman vähän yksityisomaisuuttamme. Ellsworth ja minä menimme sentähden ilmalaivasuojaan ilman mitään muuta kuin vaatteet, joihin olimme pukeutuneet.

Ajatelkaa hämmästystämme löytäessämme ilmalaivan ympärillä kaiken mitä nurjimmassa sekasorrossa. Miehet juoksivat sinne tänne ja kantoivat tavarakääröjä ohjaajan gondoliin. Ulkopuolella seisoi Nobile itsekseen, näköjään aivan sekaisin. Meidän tullessamme hän selitti, että aurinko on nyt niin korkealla, että sen säteet koskettivat kaasusäiliön kärkeä, kaasu oli laajentunut, eikä hän uskaltanut alkaa matkaa. Ellsworth ja minä jatkoimme kulkuamme lentovajaan. Yht'äkkiä tuli joku juosten ja huusi: "Me lähdemme." Hämmästyneinä tästä äkillisestä rintamanmuutoksesta – luulimme luonnollisesti, että siihen oli jokin syy – menimme Ellsworth ja minä laivaan, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme ilmassa.

Myöhemmin saimme tietää, mitä oli tapahtunut. Riiser-Larsen oli tullut Nobilen luo meidän jätettyämme hänet, ja oli tavannut hänet hermostuneena, kiihtyneenä ja kykenemättömänä ryhtymään mihinkään. Nobile oli huutanut, ettei hän tahtonut olla vastuussa siitä, mitä voisi tapahtua, jos Norge vietäisiin ulos suojuksesta tuulessa. Riiser-Larsen oli vastannut ivallisesti, että tuollaisesta heikosta tuulesta ei tarvinnut välittää. Siihen vastasi Nobile olkapäitään kohottaen:

"Jos Te tahdotte ottaa vastuun, niin ohjatkaa se ulos suojuksesta."

Riiser-Larsen oli silloin ottanut vastuun itselleen, ja hänen johdollaan sekä luutnantti Hoverin avustamana suoritettiin viimeiset kiireelliset valmistukset. Filmeissä, jotka otettiin sinä silmänräpäyksenä, jolloin Norge vietiin ulos suojuksesta, aina siihen saakka kun nousimme ilmaan, näkyy Riiser-Larsen komentajana, sillä välin kuin Nobile seisoo tylsänä sivulla ryhtymättä mihinkään. Taas antoi Nobile näytteen esiintymisestään toiminnan hetkellä. Saimme siitä useita näytteitä retkemme kestäessä. Norge nousi huomiotaherättävälle matkalleen Svalbardista klo 10 aamulla (paikallista aikaa) toukokuun 11:ntenä 1926.

Neljäkymmentäkaksi tuntia myöhemmin saimme näkyviimme Point Barrowin Alaskan pohjoisrannalla. Vuosia kestänyt unelmani oli muuttunut todellisuudeksi. Menestykseni tutkijana oli tullut onnellisesti kruunatuksi: minun oli suotu suorittaa viimeinen suurtyö, mikä vielä oli mahdollinen. Olimme lentäneet napameren yli mantereelta toiselle.

Matka, jonka Norge suoritti, on arvioitu noin 5400 km:ksi. Matka ilmatietä Svalbardista Point Barrowiin on noin 3500 km. Sieltä Telleriin lisäksi 1600 km. Riiser-Larsenia ei voida kylliksi ylistää, sillä hän suoritti kaiken purjehtijan työn. Niin hyvin hän määräsi suuntamme, että me – tuon kuulumattoman pitkän lentoretken jälkeen, pitemmän kuin ilmakierros New Yorkista San Diegoon, yli tuntemattomien jäätiköiden, ilman ainoatakaan maamerkkiä oppaanamme – saimme Point Barrowin näkyviimme ainoastaan 15 km suunnastamme syrjässä.

Tähän ei sisälly kaikki Riiser-Larsenin ansio. Kolmesti lentoretkemme kestäessä pelasti hänen läsnäolonsa meidät onnettomuuksista, joihin Nobilen hermostuneisuus ja itsehillitsemisen puute oli syöstä meidät. Nämä tilaisuudet kuuluvat niihin, joita aikaisemmin olen sanonut sellaisiksi, jotka mies koettaa unohtaa, kun koetut vaikeudet ovat ohi. En tahtoisi nytkään vetää niitä esiin, ellei Nobile tyytymättä ilmalaivan kuljettajan kunniaan, jossa asemassa hän ainoastaan oli laivallamme, julkisesti vaatisi kunniaa koko retkikunnan johtamisesta. Ellei tätä syytä olisi, en ensinkään vaivautuisi seuraavin esimerkein näyttämään toteen, ettei hän kelvannut edes ilmalaivan kuljettajaksi.

Voidakseni kokonaan selvittää lukijalle nämä tilaisuudet, täytyy minun tehdä selkoa Norgen rakenteesta ja siitä, miten sitä kuljetettiin. Puolijäykän kaasusäkin alla riippui neljä gondolia, joista yksi peränpuolella, kaksi sivuilla. Moottorit olivat näissä. Suurin gondoleista oli kauempana edessä. Se oli kokonaan suljettu, rakennettu kuin pieni talo ja jaettu kolmeen pienehköön osastoon. Ensimmäinen osasto oli ohjaajan oma, koska sieltä oli kaikkein paras näköala. Täällä olivat sivuperäsin, korkeusperäsin ja myös kaasuventtiilien kädensijat. Näitten avulla voitiin kaasua päästää ulos joko yhdestä kaasusäiliöstä tai kaikista yht'aikaa, ja täten voi ohjaaja pitää laivaa tasapainossa. Tämä viimeksimainittu työ, kaasusäiliöitten valvonta, oli Nobilen ainoa tehtävä kuljettajana. Kuljettajan osaston takana oli suunnanmäärääjän ja miehistön pieni osasto. Täällä oli havaintokojeet, kartat ja pieni pöytä, jolla voitiin tehdä laskelmia. Tämä oli Riiser-Larsenin ja miehistön ainoa työpaikka. Tavallisimmin oli tämä osasto täynnä miehiä; paitsi Nobilea, Ellsworthia, Riiser-Larsenia ja minua, oleskeli kuusi miestä tässä gondolissa. Kuusi moottorimekaanikkoa oleskeli kolmessa moottorigondolissa.

Nobile ja minä vietimme suurimman osan ajasta ohjaajan osastossa. Minulla oli kaikkein helpoin työ laivalla. Toiset tekivät työtä pitäessään laivaa liikkeellä oikeassa suunnassa. Minun työni oli vain tutkijan, tutkin maastoa allamme, sen maantieteellistä luonnetta, ja koetin erikoisesti tarkata mahdollisia merkkejä uusista maista.

Ellsworth käytti suurimman osan aikaansa havaintoihin mittaamalla läpikulkemiemme seutujen ilmakehän sähköä. Nämä havainnot tehtiin Pariisin Curie-instituutin pyynnöstä erikoisilla koneilla, jotka oli lainattu tarkoitusta varten. Ellsworthin alkuperäinen aikomus retkikuntaa suunniteltaessa oli olla Riiser-Larsenin apulaisena laivan suunnan määräämisessä. Hän oli tullut kuukautta ennen minua Osloon tehdäkseen siellä erikoistutkimuksia ja oppiakseen täydellisesti suunnan määräämistaidon, jonka hän kyllä osasi ennestäänkin. Kun tulimme Svalbardiin ja huomasimme, että järjestely oli liian hajanainen, oli Ellsworth liian ylevämielinen sekaantuakseen ohjaukseen, ja uhrautui senvuoksi sähkötutkimuksilleen sekä yleensä teki itsensä tarpeelliseksi kaikkialla.

Luonnollisesti ei Riiser-Larsen koko aikaa suorittanut suuntalaskelmiaan. Suuren osan ajasta hän vietti ohjaajan osastossa Nobilen ja minun kanssani lukemalla tuulenvahvuusmittaria ja vauhdinosoittajaa sekä muuten tutkien muita teknillisiä asioita, joita hän käytti laskelmissaan. Oli onneksi meille kaikille, että Riiser-Larsen osaksi pysytteli täällä, sen huomaa, kun nyt käyn kertomaan asioista, joihin yllä olen viitannut.

Eräs etelänapa-matkalla olleista tovereistani oli myös mukanani Norgella. Hän oli Oscar Wisting, parhaimpia miehiä, mitä koskaan on elänyt. Wisting seisoi korkeusperäsimessä luonnollisesti Nobilen johdon alaisena. Nobile pyysi Wistingin jättämään hänelle peräsimen, jotta hän saisi "tunnustella" laivan tasapainoa. Wisting väistyi sivulle, ja Nobile tarttui peräsimeen. Ajatelkaa kauhistustani nähdessäni Nobilen seisovan selin kulkusuuntaamme, samalla kun hän usean kerran huolimattomasti työnsi ruoriratasta. Norgen runko totteli ja kääntyi jäätä kohti. Istuessani siinä kasvot eteenpäin voin nähdä, että me tulimme lähemmäksi ja lähemmäksi jään pintaa. Katsoin Nobileen, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän, mitä tapahtui. Tosiasiassa näytti siltä, kuin hän olisi ollut tajuton. En olisi sanonut mitään, vaikka olisimme "crashed", sillä koko matkan kestäessä pysyttelin ankarasti omassa asemassani ja jätin koko laivan kuljettamisen Nobilelle, jolle tämä oikeus, meren ja ilman lakien mukaan, ohjaajana kuului. Riiser-Larsen ei kuitenkaan seurannut tätä niin ankarasti. Oli onneksi meille, ettei hän niin tehnyt, sillä silloin ei kukaan meistä olisi tullut takaisin kertomaan, mitä siellä tapahtui. Laiva kulki hyvää vauhtia alas epätasaista jäätä kohti. Silmänräpäys vielä, ja me olisimme olleet sirpaleina. Riiser-Larsen ymmärsi vaaran. Nobile ei näyttänyt tajuavan sitä: siinä hän seisoi kuin horroksissa oleva mies. Riiser-Larsen juoksi peräsimen luo, työnsi Nobilen kovakouraisesti pois ja ohjasi voimakkaasti ylöspäin. Olimme niin lähellä, että katselimme ulos gondolin venttiilistä nähdäksemme, suoriutuisiko perimmäinen moottorigondoli jäähän koskematta. Onneksi se suoriutui, mutta kysymyksessä oli vain muutaman tuuman välimatka.

Melkein samanlainen seikka tapahtui toisenkin kerran matkalla. Uudelleen Riiser-Larsen näki, että olimme menossa suoraan alas jäälle. Tällä kertaa hän huusi kovasti Nobilelle varoittaen ja käskien ohjaamaan ylöspäin. Nobile hyppäsi korkealle kuin olisi herännyt syvästä unesta. Automaattisesti hän totteli Riiser-Larsenin käskyä ja käänsi ruoriratasta pari kertaa takaisin. Suoriuduimme ehjinä jäästä, sillä Norge totteli peräsintä ja nousi taas.

Kolmas tapaus oli tämä: Lentäessämme etelää kohti joutui Norge paksuun sumuun. Tämä saattoi meidät luonnollisesti äärimmäisen vaaralliseen asemaan. 80 kilometrin nopeudella kulkien olisi pieni ero laivan tasapainosuhteissa, josta aiheutuisi kallistuminen eteenpäin, kylliksi viemään meidät jäälle. Nobile teki sen, mikä vain oli tehtävissä. Hän ohjasi ylöspäin ja koetti päästä sumun yläpuolelle, mutta hän teki sen niin kuumeisen kiireesti, ettei ajatellut kaasun painetta. Nousimme nopeasti hyvin korkealle. Äkkiä Nobile "heräsi". Olimme saavuttaneet sellaisen korkeuden, että ilmakehän paine ulkoapäin oli vähentynyt niin, että kaasun paine sisältäpäin oli vähällä halkaista kaasusäiliöt. Nobile teki nyt epätoivoisen yrityksen saadakseen Norgen rungon taas alaspäin, mutta laiva ei totellut peräsintä. Nobile kadotti mielenmalttinsa kokonaan. Itkien ja käsiään väännellen hän seisoi ja huusi: "Juoskaa nopeasti eteenpäin." Kolme norjalaistamme juoksi etupuoleen kaasusäiliöitten alle ja sai painollaan rungon kääntymään alaspäin.

Neljäs seikka, joka tapahtui lennon kestäessä, on yksinään kylliksi osoittamaan perättömäksi Nobilen väitteen siitä, että hänellä olisi ollut retkikunnan ylin johto. Taas minun täytyy antaa lukijalle lyhyt selostus. Purjehtijoilla on eräs käsite, jonka nimi on "paikkaviiva". Tämä on loppumaton viiva, jonka suunta on ainoa, minkä purjehtija tuntee. Hänen aluksensa voi olla jossakin kohdassa tällä viivalla, mutta purjehtija ei tiedä missä, ennenkuin hän usean tunnin perästä, uusien havaintojen perustalla saa toisen paikkaviivan. Näitten kahden viivan leikkauspiste selittää hänelle hänen tarkan maantieteellisen asemansa kartalla. Ennenkuin tämä toinen havainto on tehty ja leikkauspiste määrätty, ei purjehtija tiedä, missä hän on, eikä myös, minne hänen on ohjattava saavuttaakseen määräpaikkansa. Toisin sanoen ei paikkaviiva sano mitään lähimmästä askeleesta, johon on ryhdyttävä purjehduksessa, ennenkuin se on täydennetty toisella sellaisella. Kaikki tämä kuuluu luonnollisesti purjehduksen aakkosiin.

Retkemme loppupuolella, jolloin laskelmamme osoittivat, että mahdollisesti lähenemme Alaskan pohjoisrantaa, meni Nobile Riiser-Larsenin luo ja kysyi häneltä, missä kuljimme ja olimmeko lähestyneet päämääräämme. Riiser-Larsen vastasi: "Olen juuri määrännyt paikkaviivamme." Lyijykynällä hän veti suoran viivan kartalle ja sanoi Nobilelle: "Olemme nyt tällä viivalla". Nobile vastasi iloisesti: "Loistavaa! Suunnatkaa nyt kurssi Point Barrowia kohti."

Vasta-alkajakin purjehtimistaidossa olisi osannut varoa paremmin kuin hän tekemästä tuollaista tyhmää huomautusta. Oli luonnollisesti mahdotonta, "suunnata kurssi Point Barrowia kohti", ennenkuin myöhempi havainto osoittaisi Riiser-Larsenille, missä kohdassa paikka viivalla hän oli. Mutta Nobile, joka nyt kehuu olleensa retkikunnan johtava henki, oli niin tietämätön purjehtimisen alkuperusteista, että hän voi esittää niin idioottimaisen kehoituksen.

Aion puhua tässä vähän myöskin niistä perättömistä jutuista, joita on kierrellyt Italian sanomalehdissä. Muuan näitten lehtien kertomista asioista on se, että italialaiset suorittivat kaiken työn, sillä välin kun retkikunnan norjalaiset jäsenet makasivat ja nukkuivat. Tosiasia on, että vaikkei kukaan laivalla saanut nukkua muuta kuin levottomasti jonkin harvan tunnin silloin tällöin, niin oli siellä eräs retkikunnan jäsen, joka nukkui enimmän, Nobile itse. Mitä työhön tulee, olin minä ainoa joutilas jäsen retkellä. Olin siinä merkityksessä joutilas, etten nostanut sormeanikaan suorittaakseni käsin tehtävää työtä. Minun tehtäväni oli, niinkuin ennen olen selittänyt, pitää silmät auki ja pää selvänä. Maantieteelliset havainnot olivat minun ainoana työnäni. Ellsworthilla oli varmaan enemmän kuin kylliksi työtä sähköhavainnoissaan. Riiser-Larsen suoritti kaiken suunnanmäärääjän työn, ja Wistingillä ja Horgenilla oli täysi vastuu peränpitämisestä. Jonkin harvan kerran Nobile tarttui ruoriin koettaakseen laivan tasapainoa, mutta sen kautta saattoi meidät kaikki hengenvaaraan, niinkuin juuri olen kertonut. Kapteeni Gottwaldilla oli radiolennätin hoidettavanaan ja tri Malmgren suoritti meteorologisia havaintoja.

Toinen typerä juttu, jonka Italian sanomalehdistö on pannut kiertämään, kertoo, että Norgen retkikunta oli eripuraisuuden takia jakautunut niin, että siinä oli kuin kaksi aseellista leiriä. Ei mikään voi olla kauempana totuudesta kuin tämä. Olen jo kuvannut noitten viiden italialaisen mekaanikon ystävällistä suhdetta toisiin, samoinkuin omaa kunnioittavaa ajatustani heistä, ajatusta, joka tovereillanikin oli. Itse retkellä ei näkynyt kerrassaan mitään, joka olisi voinut rikkoa hyvää yhteistyötämme. Ei edes Riiser-Larsenin onnellinen asiaan sekaantuminen, kun Nobile oli kadottanut mielenmalttinsa, vaikuttanut mitään yleisesti vallitsevaan ystävälliseen mielialaan. Ilmassa ja vaikeissa tilanteissa, lentäessämme yli seudun, joka Nobilesta oli ihmeellinen ja hyvin vähän miellyttävä maisema, Nobile oli personoitu sävyisyys ja nöyryys. Niin ylimielinen kuin hän olikin ollut Svalbardissa ja kerskailija senjälkeen kun laskimme maihin Alaskassa, ei hän tehnyt ainoatakaan yritystä ollakseen mahtava itse lentoretken aikana.

Epäilemättä palasivat hänen ajatuksensa melkein pelokkaina hänen häpeämättömään pyyntöönsä Riiser-Larsenille, ettemme jättäisi häntä, jos laivan täytyisi laskeutua alas. Tämä oli todella sopiva nöyryytys, sillä jos olisimme olleet pakotetut laskeutumaan jäälle – niinkuin oli vähällä käydä kolme kertaa, syystä että häneltä puuttui itsehillitsemiskyky vaaran hetkellä – olisi hänen asemansa todella ollut vaarallinen. Koska hän ei edes kyennyt seisomaan suksilla, ja ollen ilman minkäänlaista tietoa siitä, miten päästä eteenpäin jäällä, olisivat hänen edellytyksensä tulla takaisin sivistyneihin oloihin olleet peräti pienet. Emme koskaan olisi ajatelleet jättää italialaisia. Olisimme jakaneet vaivan päästä heidän kanssaan yli jään, vaikkakin heidän puutteellinen harjoituksensa ja kokemuksensa olisi jokseenkin varmasti vaatinut sekä heidän henkensä että meidän. He eivät olisi voineet kulkea niin nopeasti, että olisimme olleet kykeneviä pelastumaan.

Eivät edes ne seikat, jotka tapahtuivat meidän kulkiessamme itse navan yli, voineet hävittää retkikunnan toverihenkeä, vaikkakin Nobilen käytös antoi Ellsworthille ja minulle aihetta suuttumukseen. Yhä uudelleen lentoretken valmistusten kestäessä oli Nobile vaatinut jokaista ottamaan mukaansa vain minimimäärän tavaroistaan. Hän muistutti tätä alituisesti. Lukija muistaa sen itserakkaan ylimielisyyden, johon tämä hulluus johti Nobilen hänen lentäessään Roomasta Svalbardiin – kuinka hän kielsi norjalaisia ottamasta mukaansa lentopukujaan, sillä välin kuin hän ja muut italialaiset komeilivat hyvissä turkeissa. Saimme nyt, lentäessämme Pohjoisnavan yli, kokea useita todisteita siitä, kuinka Nobile paatuneena osoitti kunnioituksen puutetta toisten tunteita kohtaan.

Ellsworth ja minä olimme luonnollisesti kumpikin ottaneet mukaamme lipun, jonka heittäisimme alas navalle, Ellsworth "Stars and stripes"-lipun, minä oman maani lipun. Ollaksemme kuuliaisia Nobilen vaatimukselle, olivat meidän lippumme tuskin suuremmat kuin nenäliina. Lentäessämme navan yli heitimme nämä laivasta ja huusimme eläköötä kummankin isänmaalle. Ajatelkaa hämmästystämme nähdessämme Nobilen heittävän alas ei yhtä, vaan kokonaisen kimpun lippuja. Lyhyen hetken oli Norge kuin taivaan sirkusvaunu, joka laskeutuu maahan ympärillään suunnattomia, kaiken muotoisia ja värisiä lippuja. Nobilella oli muun muassa todella jättiläismäinen Italian lippu. Se oli niin suuri, että hänen oli vaikea saada sitä ulos venttiilistä. Tuuli tarttui siihen, niin että se takertui gondolin seinään. Ennenkuin hän sai sen irti, olimme jo kaukana navalta. Kun se vihdoin irtautui, liehui se taaksepäin peränpuoleisinta moottorigondolia kohti, jolloin silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin se olisi tarttunut propelliin ja siten aiheuttanut meille vakavia ikävyyksiä. Lopulta se pääsi vapaaksi ja laskeutui nopeasti jäätä kohti.

Onneksi on minulla huumorintajua, mitä itse pidän yhtenä parhaimmista tutkijanominaisuuksistani. Vaarat, vastukset ja harmit, jotka muuten tuntuisivat vaikeammilta kuin mitä mies jaksaa kestää, kadottavat kärkensä huumorin tullessa avuksi. Harmissani Nobilen liioitteluista tässä asiassa ja myöskin hänen itserakkautensa ja ylpeytensä kiusaamana en kuitenkaan voinut muuta kuin hymyillä itsekseni, nähdessäni hänen lapsellisen ilonsa siitä, että myöskin hän "oli heittänyt jotakin alas", vieläpä lisäksi oli voittanut vielä suuremman kunnian maalleen tuolle autiolle jäätikölle heittämiensä lippujen suuruuden ja paljouden tähden. Se, että täysi-ikäisellä miehellä ja upseerilla voi olla niin vähän mielikuvitusta, että hän arvosteli sellaista hetkeä enemmän sen symboolien näkyvän suuruuden kuin tunteen syvyyden mukaan, näytti minusta niin hullunkuriselta, että nauroin ääneen.

Tällä tapauksella oli vielä toinen iroonisen huumorin vivahdus, jota en tullut huomanneeksi ennenkuin vasta perästäpäin. Nobile kerskaa vielä lisäksi, että hän heitti navalle italialaisen ilmapurjehdusseuran lipun. Hän ei tiedä, ennenkuin lukee tämän, että muuan norjalainen löysi tuon lipun tavaroitten joukosta, jotka purettiin Alaskassa, senjälkeen kuin olimme laskeutuneet maihin Tellerissä. Itse jumalat hymyilivät tuolle naurettavalle everstille.

Annan lukijain itsensä kuvailla mielessään, jos voivat, niitä tunteita, jotka valtasivat meidät, kun silmämme erotti Alaskan pohjoisrannan.

Kaikki kävi hyvin, joten päätimme seurata rantaa alas Beringinsalmen ohi ja edelleen Nomeen. Mutta ei käynytkään tämän ohjelman mukaisesti. Jouduimme pian sumuun emmekä tienneet, missä olimme. Kerran olimme todennäköisesti aivan Siperian rannikon kohdalla. Jatkoimme arviolta itäänpäin välttääksemme mereen joutumisen mahdollisuutta. Muutaman tunnin kuluttua hälveni sumu, ja allamme Alaskan rannikolla näimme tuntemattoman asutuksen. Sanon "tuntemattoman". Jos lukija haluaa katsoa kartalta rantaviivaa Nomen ja Beringinsalmen välillä, hän huomaa, että merellä kulkevien alusten yleinen kulkureitti sivuuttaa syvän rantamutkan näitten paikkojen välillä. Niinkuin myöhemmästä käy selville, oli lentomme sumussa vienyt meidät juuri tähän syvään mutkaan. En tuntenut rantaviivaa enkä kylää, joka oli allamme. Mutta eräs seikka oli varma, se, että olimme joutuneet sivistyneisiin oloihin. Mahdollisesti oli se mitä parhain maihinlaskupaikka. Kysyin Nobilelta, kuinka paljon bensiniä meillä oli jäljellä.

"Kylliksi seitsemän tunnin lentoon", vastasi hän.

"Voimmeko laskeutua maihin täällä?" minä kysyin. Tähän hän vastasi myöntävästi.

Päätimme senvuoksi valmistautua maihinlaskuun. Mutta koska aikaisemmat kokemukset olivat opettaneet minulle, ettei Nobilen arvostelukyky ollut parasta laatua, käännyin Riiser-Larsenin puoleen ja kysyin hänen ajatustaan. Hän vastasi, että laskupaikka oli hyvä, ellei tuuli alaslaskeutuessamme näyttäytyisi niin voimakkaaksi, että se vaikeuttaisi laivan liikkumista. Hän lisäsi oppineensa Englannissa, missä hän oli tutkinut ilmalaivalla lentämistä, että tämän vaaran voi suureksi osaksi torjua leikkaamalla pois gondolin seinät, mikä tekisi meille mahdolliseksi, jos laskeutuminen kävisi liian rajusti, hypätä pois laivasta ja päästä turvallisesti alas. Nobile kuunteli tätä järkevää ehdotusta, mutta huusi kiihtyneenä, että emme voi tehdä sitä. Jälkeenpäin hän on kertonut, että Riiser-Larsen peloissaan oli esittänyt heikkomielisen ehdotuksen. Voin todistaa, että se esitettiin mitä järkevimmällä tavalla.

Laskeutuessamme oli meillä niin odottamattoman hyvä onni, että tuuli tyyntyi kokonaan, ja Nobile suoritti loistavan laskun ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Olimme silloin olleet ilmassa 72 tuntia.

Asukkaat kerääntyivät luonnollisesti ympärillemme. Siinä oli yleistä iloa, monia kädenpuristuksia ja onnitteluja. Saimme tietää, että paikan nimi oli Teller. Tiesimme silloin, että se oli pieni maalaiskylä noin 150 km luoteeseen Nomesta.

Melkein ensimmäinen, mitä kuulin astuessani ulos gondolista mäelle, oli naisen ääni, joka huusi: "Hyvää päivää, kapteeni Amundsen!" Käännyin ja sain näkyviini erään aikaisempien päivien nomelaisen tuttavan. "Missä olemme?" huusin minä hänelle. "Tellerissä", hän vastasi, "ettekö tahdo tulla asumaan luokseni?"

Saimme tietää, että hän omisti toisen Tellerin kahdesta pienestä hotellista eli majatalosta, joiksi niitä siellä sanottiin. Otin kutsun vastaan kiittäen, ja se laajennettiin käsittämään toverinikin. Meitä oli luonnollisesti liian monta voidaksemme kaikki saada paikan samassa talossa. Toisia kutsuja esitettiin, eräs erikoisesti Riiser-Larsenille. Hän lähti luotamme isäntänsä seurassa, joka vei hänet kahteen miellyttävään huoneeseen, toisen ikkunat merelle, toisen maalle päin ja niitten välissä kylpyhuone. Ystävällinen isäntä vei hänen tavaransa merenpuoleiseen huoneeseen, joka luonnollisesti enemmän miellytti norjalaista. Isäntä kysyi Riiser-Larsenilta, halusiko hän, että joku toisista jakaisi toisen huoneen hänen kanssaan. Hyväsydämisenä ja rakastettavana mainitsi hän Nobilen, jota isäntä lähti hakemaan ja kutsumaan saamaan osansa tästä ystävällisestä tarjouksesta. Nobile vastaanotti kutsun. Riiser-Larsen näytti talon hänelle ja lähti syömään illallista siinä talossa, missä me asuimme.

Luonnollisesti meillä oli loistava ilta. Olimme voitonylpeitä retken onnellisen suorittamisen tähden. Muuan isännistämme toi sikaareita ja pullon hyvää whiskyä. Tämä sekä erinomainen päivällinen saattoi meidät suopealle mielelle koko maailmaa kohtaan. Klo 10 olimme vielä koolla tässä kohtuullisessa juhlassa. Silloin Nobile tulee sisään happamin naamoin ja nyreissään kuin lapsi. Hän pyysi jotakin syödäkseen ja söi mitä sai kiukkuisesti vaieten. Emme ymmärtäneet ennenkuin jäljestäpäin, että hän yht'äkkiä oli huomannut oman persoonansa kasvavan arvon ja että hän nyt mietti, kuten hemmoteltu lapsi, kunnianosoituksien puutetta, kunnianosoituksien, joiden hän tunsi kuuluvan itselleen. Kun Riiser-Larsen puoliyön tienoissa meni takaisin toiseen taloon saadakseen hyvinansaitun levon, huomasi hän, että hänen vieraansa, tuo urhoollinen italialainen, oli saanut halun päästä siihen huoneeseen, minne isäntä oli vienyt Riiser-Larsenin, jonkatähden hän kursailematta oli kerännyt kokoon Riiser-Larsenin omaisuuden ja heittänyt sen hujan hajan toiseen huoneeseen, lukinnut oven ja mennyt levolle.

Minun tulee ehkä muistuttaa lukijalle, etten tässä kirjassani koeta antaa yleiskuvausta Norgen lennosta, siitä olen kirjoittanut toisessa paikassa. Tässä vain kerron epämieluisista tosiasioista, joista muuten ei kerrota. Kerron niistä vain sentähden, koska Nobile ja italialainen sanomalehdistö ovat turmelleet suuren mainetyön julkealla esiintymisellään. He ovat vaatineet italialaisille kunniaa, joka ei kuulu heille. He ovat vääristelleet tosi-asioita ja ovat tuottaneet ja yhä edelleen tuottavat minulle rahallista tappiota ja persoonallisia vaikeuksia. Tämä kertomus on kirjoitettu, jotta yleisö tulisi tuntemaan asian täyden totuuden sekä siksi, että Nobilen osa retkeen tulee esitetyksi todellisesta näkökulmasta, mitä itse päätyöhön tulee. Tämä norjalaisen ilmalaivan palkattu ohjaaja, laivan, joka kuuluu eräälle amerikkalaiselle ja minulle, ei saa ryöstää itselleen kunniaa, joka ei ole hänen. Sitä estämään on tämä kirjoitettu.

Laskeuduttuamme maihin Tellerissä oli retki sellaisenaan lopussa. Jäljellä oli vain laivan purkaminen ja kaasusäkkien pakkaaminen lähetystä varten. Tämä oli luonnollisesti Nobilen ja miehistön tehtävä. Ellsworthilla ja minulla ei ollut enää mitään tehtävää retkeen nähden.: Ensimmäinen velvollisuutemme senvuoksi oli lähettää mahdollisimman pian retken selostuksen ensimmäinen osa New York Timesiin, tässä luvussa esitetyn sopimuksemme mukaisesti. Luonnollisesti tahdoimme myöskin lähettää yksityisiä tiedonantoja. Menimme sentähden kaikki Tellerin langattomalle sähkösanoma-asemalle, joka oli ainoa tiedonantoväline ulkomaailmaan. Kaikkien pettymykseksi oli asema epäkunnossa, niin ettei kukaan meistä voinut lähettää mitään tiedoitusta. Minä pyysin kapteeni Gottwaldia panemaan aseman kuntoon ja hän saikin sen korjatuksi lyhyessä ajassa. Kuitenkin Nobile oli raivoissaan, koska hän ei heti voinut lähettää tiedonantojaan. Hänen suuttumuksensa oli varsin luonnollista, mutta hän esiintyi lapsellisen kiukkuisesti. Koko päivän hän kulki otsa rypyssä ja sen näköisenä kuin joku olisi loukannut häntä persoonallisesti.

Telleriin tulomme jälkeisenä päivänä vuokrasimme Ellsworth ja minä moottoriveneen ja jatkoimme matkaamme Nomeen jättäen päällikkyyden Riiser-Larsenille, retkikunnan lähimmälle käskyvaltaiselle. Otimme Wistingin ja Omdalin mukaamme, ja jätimme toiset norjalaiset pojat auttamaan italialaisia Norgen purkamisessa, jonka jälkeen heidän tuli sitten italialaisten kanssa saapua Nomeen. Tultuamme Nomeen vei Omdal veneen takaisin Telleriin tuodakseen retkikunnan muut jäsenet, kun he olisivat valmiit lähtemään.

Ellsworth ja minä viivyimme Nomessa kolme viikkoa yhdessä. Heti tultuamme lähetimme ensimmäisen osan kertomustamme sähköteitse New York Timesiin. Sillä välin oli Tellerin langaton ruvennut toimimaan, ja Nobile alkoi lähettää sanomalehtiin tiedonantoja. Se oli suora rikos kaikkia aikaisempia sopimuksiamme vastaan, ja suututti Ellsworthia ja minua. Ellsworth sähkötti senvuoksi myöskin Ilmapurjehdusseuralle Osloon ja pani vastalauseen Nobilen kirjallista tuotantoa vastaan.

Nobile käyttäytyi yhä ylimielisesti. Hän lähetti Ellsworthille kirjeen Telleristä veneen mukana ja merkitsi sen "yksityiseksi". Tässä mainitsi hän Ellsworthille asioista, joita hän sanoi "lukemattomiksi ikävyyksikseen". Näköjään hän luuli, että valittamalla Ellsworthille ja asettumalla tuttavalliseen suhteeseen tähän hän saisi erotetuksi Ellsworthin ja minut, mikä tuhoaisi yhteisen esiintymisemme ja siten hyödyttäisi hänen pyrkimyksiään päästä osalliseksi yrityksen suurimmasta kunniasta. Tämä ei ainoastaan ollut salatie hänelle saavuttaakseen päämääränsä, vaan se osoitti myös, että hän oli tavattoman huono ihmistuntija. Ellsworth ei ole sitä lajia, että joku lähentelisi häntä moisin ehdotuksin. Hän on gentlemanni, uskollinen toveri ja kelpo urheilija. Aivan luonnollista senvuoksi oli, että Ellsworth ensimmäiseksi työkseen näytti minulle kirjeen, josta hän oli hyvin pahastunut.

"Moniin ikävyyksiin", joista Nobile mainitsi kirjeessään, kuului erikoisesti se, että "Te ja Amundsen allekirjoitatte Times-artikkelit, ottamatta minun nimeäni mukaan." Mistä maailmassa hän sai sen ajatuksen, että hänellä oli jotakin Times-artikkelien kanssa tekemistä, se oli salaisuus Ellsworthille ja minulle. Me kaksi olimme allekirjoittaneet sopimuksen Timesin kanssa, ja niinkuin lukija jo on huomannut, ei Nobilea oltu siinä kertaakaan mainittu.

Toiselta puolen oli Ellsworthilla ja minulla täysi syy olla suuttuneita Nobilelle, koska tämä esiintyi kuin olisi hänellä jotakin tekemistä retkikunnan tiedonantoihin nähden. Ainoa, mihin Nobilella oli oikeus – mikäli me tunsimme asiat – oli kirjoittaa luku lentoretken teknillisestä puolesta. Tämänkin oli Ellsworth koettanut estää, kuten lukija muistaa ministeri Gaden varoittaessa häntä vaarasta, jos hän siihen suostuisi. Sähkösanoma, jonka Ellsworth oli saanut Ilmapurjehdusseuralta, rajoitti nimenomaan asian, mitä kirjoittamiseen tulee, lennon teknilliseen puoleen.

Ajatelkaa hämmästystämme ja mielipahaamme vastaanottaessamme seuraavan sähkösanoman Ilmapurjehdusseuran kolmelta vastuunalaiselta johtajalta:

    Sopimus, joka on allekirjoitettu Nobilen kanssa Teitä ja
    Amundsenia edustavan Riiser-Larsenin läsnäollessa, sisältää
    seuraavan määräyksen "varsinaisen kertomuksen retkikunnasta
    kirjoittavat Amundsen + Ellsworth ja Nobile yhdessä niiden
    kanssa, jotka he valitsevat työtovereikseen. On suostuttu siihen,
    että Nobile valmistaa kirjan teknillisen ja purjehdusta koskevan
    osan." Tämä on ainoa pykälä, joka koskee julkaisua, ja katsottuna
    sen tosiasian yhteydessä, että Nobile jo on sanomalehdissä
    julkaisemista varten kirjoittanut artikkeleja ennen lähtöä,
    pidämme epäviisaana ja mauttomana tehdä estelyjä Nobilen
    oikeudelle yhteistyöhön. Yleinen tyytymättömyys sanomalehtien
    keskuudessa perustuu niitten saamaan liian vähäiseen ainehistoon
    retken jälkeen. Meidän tulee huolehtia myöskin purjehdusta
    koskevista kertomuksista saadaksemme tarpeellista vaihtelua.
    Nobilen kertomus ei tule olemaan osa Teidän ja Amundsenin
    allekirjoittamaa suurta artikkelia, vaan itsenäinen lisäkertomus.
    Ennenkuin nämä artikkelit on jätetty, emme voi saada viimeisen
    määräajan sopimuksia. Valitamme senvuoksi, ettemme voi suostua
    toivomukseenne, ja toivomme saavamme kiinnittää huomiotanne
    siihen tosiasiaan, että Aeroclub sopimuksen mukaisesti on
    retkikunnan ainoa hallinnollinen ja taloudellinen johtaja.
    Koettakaamme estää, ettei tämä sopimus ole tarkoitukseton, muuten
    voi tuloksena olla, että taloudellinen järjestys epäonnistuu."

                                      Thommessen. Sverre. Bryn.

Tämä sähkösanoma antoi Ellsworthille ja minulle ensimmäisen viittauksen siitä, että sanat "og aeronautisk" oli liitetty sopimukseen, jota Ellsworth maaliskuussa oli sähköteitse kieltänyt allekirjoittamasta. Uudelleen saattoi Ilmapurjehdusseura meidät loppumattomiin ikävyyksiin kiireisen ja vähän harkitun työnsä kautta ja myös siksi, että siltä puuttui voimaa vastustaa italialaisten julkeita vaatimuksia. Taas olivat Thommessen, Sverre ja Bryn olleet niin innokkaita suostumaan kaikkeen, mitä Nobile ehdotti ja niin kunnioittavia hänen kaikkein hävyttömimpiä vaatimuksiaan kohtaan, että olivat liittäneet tämän epäoikeutetun lisäyksen epäoikeutettuun sopimukseen. Siten he olivat hankkineet hänelle salatien, jota hän voi käyttää puolustuksekseen kirjoittaessaan mitä tahtoi ja missä tahtoi koko retkikunnasta. Hänen tarvitsi vain laajentaa sanan "aeronautisk" merkitystä laajimmilleen.

Pitkän aikaa tämän sähkösanoman saatuamme koetimme kaikin mahdollisin tavoin saada Nobilea ymmärtämään alkuperäisen sopimuksemme selvää ajatusta. Tämän sopimuksen selvä tarkoitus on, jos sanat otetaan niitten yleisessä merkityksessä eikä käännellä niitä tolkuttomasti: ensiksikin, ettei Nobilen tulisi kirjoittaa muuta kuin yksi luku kirjaan, ja toiseksi, että tämä ainoa luku käsittelisi vain hänen kuljettajana suorittamaansa työtä laivan kulkiessa. Huolimatta sopimuksen määräysten selvästä ajatuksesta, on Nobile kirjoittanut artikkeleja amerikkalaisiin ja italialaisiin sanomalehtiin kaikista retkikuntaa koskevista asioista, ja nyt tätä kirjaa kirjoittaessani (joulukuussa 1926), on hän pitkäaikaiseksi suunnitellulla esitelmämatkalla Amerikassa, jossa hän vapaasti kertoo mitä haluaa retkikunnan historiasta. Nobilen käytös retken aikana, ensi hetkestä viimeiseen saakka, ja hänen esiintymisensä myöhemmin on aiheuttanut minulle enemmän harmia ja ikävyyksiä kuin voin kuvailla.

Yleisön tietämättömyys tosiasioista, joista yllä olen kertonut, on antanut Nobilelle tilaisuuden uskotella monelle ihmiselle, että tämän lentoretken alkuperäinen ajatus ja sen toteuttaminen ensi kädessä on hänen ansiotansa. Totuus on päinvastainen. Hänen ainoa tehtävänsä oli olla Norgen kuljettajana. Hänen suhteensa retken onnelliseen suoritukseen oli aivan sama kuin maailmansodan aikana amerikkalaisen kuljetuslaivan kapteenin suhde amerikkalaisten voittoon. Yhtä hävytöntä kuin Nobilelta on vaatia itselleen jotakin enemmän, olisi ollut kuljetuslaivan kapteenilta ruveta esittämään, että hän julisti sodan ja valmisti yliesikuntasuunnitelmat, joitten mukaan joukot lähetettiin.

Palatkaamme kertomuksessani ajanmukaiseen järjestykseen: Samana päivänä kuin Ellsworth Nomessa vastaanotti Norjan Ilmapurjehdusseuran johtajilta sähkösanoman, joka on esitetty edellä, sai hän vielä lisäksi sähkösanoman Ilmapurjehdusseuran allekirjoittamana, huolimatta siitä, että sen lähettivät luonnollisesti samat herrat. Sähkösanoma kuului näin:

    "Seuraava on osa asiakirjasta: Norjan Ilmapurjehdusseuran
    presidentti ilmoitti, että hän oli saanut mr. Ellsworthilta
    tietää, että Ellsworth on vain iloinen voidessaan suostua
    toivomukseen saada eversti Nobilen nimen liitetyksi
    retkikuntaan. Presidentti ilmoitti, että Ilmapurjehdusseura
    kiitettyään lämpimästi mr. Ellsworthia tästä persoonallisesta,
    suuresta uhrauksesta, oli päättänyt, tunnustukseksi Italian
    valtiolle ja laivan rakentajalle, kutsua retkikuntaa
    Amundsen–Ellsworth–Nobilen Napalentoretkikunnaksi.
    Presidentti ilmoitti, että hän julkaisee tämän ilmalaivan
    luovuttamistilaisuudessa maaliskuun 29:ntenä. Ilmapurjehdusseura
    on myös päättänyt, ettei vain Norjan, vaan myös Amerikan ja
    Italian liput heitetään Pohjoisnavalle, kuitenkin niin, että
    Norjan lippu heitetään ensin. Muuten ei nimenmuutos aiheuta
    mitään muutosta retkikunnan kansallisuuteen tai jo suostuttuihin
    sopimuksiin nähden."

                                                  Aeroclub.

Ainoa selitys, minkä voi liittää tähän sähkösanomaan, on, ettei "ilmoitusta" yksinkertaisesti ollut olemassakaan. Ellsworth ei ollut kertonut kenellekään ihmiselle, että häntä ilahduttaa Nobilen nimen liittäminen retkikuntaan. Todellisesti oli tapahtunut niin, että toisessa kokouksessamme Roomassa Thommessen oli rukoillen koettanut saada meitä pitämään, mitä hän todennäköisesti jo oli luvannut, nimittäin että Nobilen nimeä sallittaisiin käyttää retkikunnan yhteydessä vain Italiassa, ja sielläkin vain siihen asti, kunnes Italian hallitus luovuttaisi laivan meille. Thommessen oli vakuuttanut meille lopuksi, että tämä oli ainoastaan väliaikainen ja paikallinen kunnianosoitus ja myönnytys italialaisten kansallisylpeydelle. Näitten todistelujen johdosta sekä peläten, että ellemme myöntyisi näin paljoa, kieltäytyisi Italian hallitus pysymästä sopimuksessa eikä antaisi meidän saada laivaa, olimme Ellsworth ja minä vastahakoisesti suostuneet Nobilen nimen käyttämiseen näin rajoitetussa muodossa. Myöhemmin, kuten äsken esitetty sähkösanoma osoittaa, käyttäytyi Ilmapurjehdusseura kuten muuan hyvin tunnettu herra, joka saatuaan pikkusormen, ottaa koko käden. He ottivat harkitusti rajoitetun myönnytyksen ja tekivät siitä naurettavan laajasisältöisen suostumuksen, ilman että me tiesimme siitä tai hyväksyimme sitä.

Ellsworth sähkötti heti harmistuneen vastauksen noihin kahteen tiedonantoon ja pyysi lisäselvityksiä. Vastaukseksi hän sai seuraavan sähkösanoman:

    "Olemme jo lähettäneet ne kaksi olemassa olevaa määräystä,
    jotka koskevat Nobilea ja julkaisutoimintaa. Jos Amundsen
    haluaa, jäljennämme kaiken johtoa koskevan Roomassa tehdystä
    sopimuksesta. Me todistamme, että Teidän kannatuksenne ehtona
    oli, että Amundsen ja Te kirjoittaisitte kirjan, mutta tämä
    muuttui toiseksi myöhemmin, saatuamme Teidän sähkösanomanne, joka
    myönsi Nobilelle oikeuden kirjoittaa ilmailua koskevan osan.
    Sanomalehtiartikkeleista ei ole sanottu mitään, mutta jokainen
    oikeus tulisi epäilemättä tässä tapauksessa ratkaisemaan asian
    yhdenmukaisesti kirjaa koskevan sopimuksen kanssa."

                                   Thommessen. Sverre. Bryn.

Tämä sähkösanoma osoittaa selvästi, miten Ilmapurjehdusseuran johtajat itse käyttävät tervettä järkeä tulkitessaan tuon epäonnistuneen ja epäoikeutetun sopimuksen onnetonta lausetapaa. Heidänkin katsantokannaltaan olivat Nobilen sanomalehtiartikkelit oikeudettomat.

Niinä viitenä kuukautena, jotka kuluivat Nomeen saapumisestamme, ja vielä muutama viikko sen jälkeen koetimme Ellsworth ja minä sekä kirjeellisesti että sähköteitse saada Ilmapurjehdusseuraa asettumaan arvostelevalle ja tuomitsevalle kannalle huonoon johtoonsa nähden ja valvomaan meidän etujamme retkellä sekä saada sen julkisesti ottamaan ratkaisevan eron Nobilen mielettömistä väitteistä. Nämä ponnistukset eivät ole johtaneet minkäänlaisiin tyydyttäviin tuloksiin. Ehkä toivoimme liian paljon: ensinnäkin, koska ei ole inhimillistä astua itse esiin ja julkisesti myöntää erehtyneensä, ja toiseksi, koska Thommessen, Sverre ja Bryn sillä välin olivat juhlallisesti koristetut hyvin ikävöidyllä italialaisella kunniamerkillä, joten luonnollisesti he olisivat kaksin verroin enemmän joutuneet pulaan ja menettäneet kunnian, joka heille merkitsi paljon, jos olisivat antaneet rohkean selityksen siitä, mitä oli tapahtunut.

Kun Ilmapurjehdusseura ei suostunut antamaan julkista selontekoa, oli Ellsworthin ja minun kärsivällisyyteni lopussa, ja marraskuussa me harmissamme sähkötimme eroavamme yhdistyksestä. Tämä oli ainoa keino julkisesti ilmaista suuttumustamme seuran käyttäytymisen johdosta.

Norjan Ilmapurjehdusseuran johtajat eivät ainoastaan ole jättäneet täyttämättä selvää velvollisuuttaan antaa julkinen selitys riitamme päivänselvistä syistä, vaan he ovat myös tehneet itsensä syyllisiksi italialaisten kuohuvan kansallisylpeyden kumartelemiseen oman isänmaansa kunnian ja maineen kustannuksella. Ja vihdoin ovat he tehneet itsensä syypäiksi karkeaan kiittämättömyyteen Ellsworthia kohtaan. Ennen Norgen lähtöä antoi Ilmapurjehdusseura päivälliset Ellsworthille Oslossa. Näillä päivällisillä piti Sverre puheen, jossa hän onnitteli yhdistystä siitä, että me olimme kutsuneet sen retken kummiksi ja taloudelliseksi edustajaksi. Tässä puheessa hän sanoi: "Vuosi sitten olimme hyvin pieni lapsi, joka oli tuntematon Norjan ulkopuolella. Tänään, tämän retken johdosta, olemme maailman enin tunnettu ilmapurjehdusseura." Tämän lausunnon vahvistivat runsailla suosionosoituksilla seuran muut jäsenet. Jos seura tunsi niin retkemme alkaessa – retken, jota pian juhlittiin kaikkialla maailmassa sen onnellisen suorituksen takia – olisi kaikkein alkeellisimman kiitollisuudentunteen, samoinkuin yleisen rehellisyydenkin pitänyt saada se syksyllä avoimesti selittämään, mitä oli tapahtunut. Ellsworth ja minä emme toivoneet muuta kuin tosiasioita, koska nämä selvästi esitettyinä täydellisesti olisivat puolustaneet suhdettamme Nobileen. Ilmapurjehdusseura sensijaan näyttää suosineen toisten tunteita ja on seurannut toista suuntaa. Minun luopumiseni kaikesta yhteydestä sen kanssa oli tarkoitettu julkiseksi halveksumisen osoitukseksi, ja olen iloinen, että olen saanut tässä tilaisuuden vielä uudelleen tuoda sen julki.

Palaan kertomukseeni: Riiser-Larsen sähkötti nyt meille ja pyysi meitä lähettämään veneen Telleriin noutamaan häntä ja muuta miehistöä Nomeen. Käännyin vanhojen ystävieni, Lomen-veljesten puoleen ja vuokrasin heiltä veneen matkaa varten. Kun kävelin katua alas mennäkseni katsomaan venettä, kohtasin kaupungin katolisen seurakunnan papin. Hän tervehti minua ja tavallisten kohteliaisuuslauseparsien jälkeen hän kysyi, olinko menossa "Nobilea vastaanottamaan". Varmaankin näytin hämmästyneeltä, mitä myöskin olin, koska hän näytti minulle seuraavan, Nobilen allekirjoittaman sähkösanoman: "Tulen rannikkovaltion kutterissa".

Sain myöhemmin Riiser-Larsenilta kuulla tämän hämmästyttävän toimenpiteen yksityiskohdat, toimenpiteen, joka oli uusi todiste Nobilen pienuudesta ja hänen halustaan asettua julkisesti nähtäväksi. Riiser-Larsen oli kertonut Nobilelle, että minä lähetän Lomenin veneen hakemaan retkikunnan muita jäseniä, myös italialaisia. Nobile ei tehnyt mitään huomautusta Riiser-Larsenin ilmoitukseen, mutta myöhemmin kävi selville, että hän oli mennyt suoraan sähkösanoma-asemalle ja oli sähköttänyt rannikkovartioon pyytäen heitä lähettämään yhden kuttereistaan Telleriin häntä noutamaan. Rannikkovartio, joka ei tuntenut olosuhteita, oli rakastettavasti suostunut hänen pyyntöönsä. Kun kutteri saapui Telleriin, meni Nobile viiden toverinsa kera laivaan sanomatta mitään siitä, että norjalaiset myöskin kuuluivat retkikuntaan, ja täten hän saapui yksin komeasti Nomeen.

Nomen asukkailla on talo sellaisia matkustavia vieraita varten, joille he haluavat osoittaa huomaavaisuutta. Tätä hauskaa rakennusta kutsutaan nimellä "hirsimaja". Luulen, että sitä alunperin käytettiin jonkin kerhon huoneistona, mutta viime vuosina on sitä käytetty äsken mainitsemallani tavalla. Tämä asunto tarjottiin rakastettavasti Ellsworthille ja minulle, ja me viihdyimme siinä hyvin.

Miehistö vietiin parhaimpaan hotelliin. Mutta se ei ollut Nobilesta kylliksi. Hän näytti arvelevan, että sellaiset kehnot asunnot "olivat kelvottomia italialaisen upseerin arvolle" ja pyysi, että hänelle neuvottaisiin toinen paikka. Lopuksi hän asettui kaupungin suurimpaan hotelliin, joka oli suljettu talveksi, lukuunottamatta sitä puolta, missä isäntä perheineen asui. Yksinäisessä suuruudessaan hän asui siellä.

On mahdollista, että Nobilella oli myös muita syitä tähän, sillä panin merkille, että hän vakavasti vältti minua, sillä välin kuin hän toiselta puolen koetti saada käsiinsä Ellsworthin, kun minä en ollut saapuvilla. Tämä ei ehkä ollut aivan luonnotonta, sillä Nobile ei ole mikään erikoisen rohkea henkilö, ja vaikkakaan en ole aivan villi-ihminen, niin on Ellsworth joka tapauksessa sangen paljon hyvänsävyisempi kuin minä, ja Nobilella oli syytä uskoa, että minä olin mitä suurimmassa määrin kiusoittunut ja varuillani.

Nobile uskoi Ellsworthille murheelliset vastaväitteensä siitä, että olimme allekirjoittaneet omat sanomalehtiartikkelimme, ja toitotti hänelle korvat täyteen "monia ikävyyksiään". Ellsworthin onnistui lopulta vakuuttaa Nobilelle, että hänen oli viisainta tulla hirsimajaan, jotta kolmisin yhdessä tutkisimme ja selvittäisimme kaikki väärinymmärrykset.

Tässä kokouksessa valitti Nobile erikoisesti kahta tapausta. Ensimmäinen tapahtui Tellerissä Norgea purettaessa. Nobile valitti sitä, että miehistön norjalaiset jäsenet työn kestäessä olivat pyytäneet päästä viettämään Norjan kansallispäivää (toukok. 17:ttä). Nobilen muistutukset tätä vastaan osoittivat merkillistä loukatun turhamaisuuden ja arvokkuuden sekoitusta.

Toinenkin tapaus on Telleristä, ja oli Nobilen silmissä paljon vakavampi, koska se koski hänen eniten silmiinpistävää ominaisuuttaan, nimittäin persoonallista turhamaisuuttaan. Se tapahtui sinä päivänä, jolloin Norgen moottorit vedettiin maihin. Kaikki miehet olivat ankarassa toimessa vetäessään noita raskaita esineitä jäältä maalle. Se oli raskasta työtä, ja kaikki, niin hyvin johtajat kuin ei-johtajat, saivat yhtenä miehenä auttaa mukana. Sillävälin kuin he vetivät ja kiskoivat, sai retkikunnan sanomalehtimies Ramm äkkiä näkyviinsä Nobilen, joka seisoi ja vetelehti kädet taskuissa. Tämä oli enemmän kuin Ramm voi sietää. Raivon valtaamana, nähdessään keskellä tätä puuhaa toimettoman ihmisen, hän oli sanonut Nobilelle: "Minkätähden te ette tee työtä?" Nobile puhui paljon tapahtuman johdosta Ellsworthille ja minulle ja pani vastalauseen siihen arvellen, että sellainen huomautus oli sietämättömän loukkaava hänelle italialaisena upseerina. Vastasin Nobilelle, ettei hänen asemansa italialaisena upseerina merkinnyt mitään hänen asemassaan Norgen kuljettajana, ja minusta hän teki liian suuren numeron Rammin huonon tuulen ilmauksesta hyvin vaikeassa tilanteessa; mutta olin kyllä samaa mieltä siitä, ettei Rammin olisi pitänyt sanoa sitä, ja sanoin kehoittavani Rammia pyytämään anteeksi, jos huomasin, että se, mitä oli tapahtunut, oli hänen selityksensä mukainen. Mutta keskusteltuani asiasta Riiser-Larsenin kanssa annoin asian olla sillään.

Nobile valitti nyt meidän tapaamme tulkita retkikuntasopimustamme. Hän toisti yhä uudestaan, että hän oli "italialainen upseeri" ja ettemme olleet osoittaneet hänelle sitä huomaavaisuutta, jota hänen arvonsa olisi vaatinut. Taas huomautin hänelle kärsimättömästi, että niin kauan kuin hän kuului Norge-retkikuntaan, hän ei ollut italialainen upseeri, vaan ainoastaan retkikunnan jäsen. Selitin hänelle, ettei retkikunta ollut mikään virallinen yritys, joka kuului jollekin hallitukselle, vaan se oli syntynyt aivan yksityisesti Ellsworthin ja minun aloitteestani. Nobile oli otettu retkikunnan palvelukseen, ei Italian hallituksen edustajana, vaan yksityisenä ihmisenä, joka sattumalta tunsi ilmalaivan ja siitä syystä oli mitä käyttökelpoisin mies, jonka voimme saada laivan kuljettajan tärkeään, mutta käskynalaiseen virkaan.

Nobile ei ollut tämän kokouksenkaan jälkeen tyytyväinen. Muutaman päivän perästä hän tapasi Ellsworthin sähkösanoma-asemalla, ja uusi kokous järjestettiin "hirsimajaan". Nobile aloitti tällä kertaa keskustelun erikoisen mahtavalla tavalla. Hän vaati täyttä tunnustusta retkikunnan kolmantena johtajana liittäen tähän julkeaan vaatimukseen myöskin sen, että hänen nimensä tuli olla yhdessä Ellsworthin ja minun nimeni kanssa New York Timesin artikkelien alla sekä myös retkestä kirjoitettavassa kirjassa. Tämän jälkeen minä luin hänelle sähkösanomat, jotka Ellsworth oli saanut ja jotka on esitetty edellä, ja osoitin, että ne selvästi rajoittivat hänen asemaansa retkikunnan jäsenenä ja oikeuttaan kirjoittaa siitä.

Nobile tarjosi meille tämän jälkeen sanatulvan, joka täydellisesti selvitti ne suunnitelmat ja kunnianhimoiset tunteet, jotka olivat hallinneet häntä hänen ensimmäisestä yhteydestään alkaen retkikunnan kanssa. Tämä tunnerikas puhe osoitti, että hän heti alusta oli uneksinut "suuruudenunelmia". Hänen turhamaisuutensa, kunnianhimon kiihoittamana, oli saanut hänen mielikuvituksensa rakentamaan kuvitelmia siitä suuresta merkityksestä, mikä hänellä oli asiassa. Tämä merkitys ei ollut missään suhteessa siihen, mitä me olimme ilmoittaneet hänelle ottaessamme hänet palvelukseemme, eikä myöskään hänen kirjoitettujen sopimustensa selviin tosiasioihin nähden. Sisäisellä katseellaan hän oli nähnyt itsensä inspiration valtaamana suurena tutkijana, joka oli saanut aatteen lentää napameren yli. Sitten hän oli rakentanut laivan, jolla lento suoritettiin, ja myöhemmin hän (selittämättömistä syistä) oli liittynyt kahteen verraten vähän tunnettuun henkilöön, joitten nimet olivat Ellsworth ja Amundsen, ja riemukulussa lentänyt Pohjoisnavan yli koko maailman silmien häntä seuratessa tämän uhkarohkean matkan aikana. Mikä nähtävästi kaikkein enimmin häntä loukkasi, oli se, että Ellsworth ja minä koko ajan olimme pysyneet sietämättömän välinpitämättöminä tuohon utuisen romanttiseen unikuvaan nähden, kuvaan, joka oli lumonnut hänet, ja että me aina yhtä paatuneesti olimme kohdelleet häntä tavallisena kuolevaisena, jolta odotimme tehtäväinsä suorittamista yhtä hyvin kuin jokaiselta muultakin retkikunnan jäseneltä, ja pysymistä suullisissa ja kirjallisissa sopimuksissa. Tämä, ikävä kyllä, esti häntä muuttamasta unelmaansa kouriintuntuvaksi todellisuudeksi.

Kun nyt silmäilen taaksepäin kaikkeen, mitä on tapahtunut alusta asti, voin käyttämällä apuna mielikuvitustani ja huumorintajuani ymmärtää, mistä Nobile sai tämän ajatuksen, vaikkakaan en parhaimmassakaan tapauksessa katso selitystä miksikään kunniaksi hänen terveelle järjelleen ja luonteelleen. Rooman seremoniat meidän ottaessamme Norgen haltuumme olivat epäilemättä omiaan sytyttämään latinalaisen mielikuvituksen ilmiliekkiin. Ne olivat järjestetyt italialaisen kansallistunteen mielenosoitustilaisuudeksi. Sadat ihmiset täyttivät paikan. Mussolini itse oli saapuvilla. Liput liehuivat ja soittokunta soitti. Ehkä sinä päivänä olisi ollut liian paljon vaadittu, ettei Nobile olisi luullut tätä juhlarummutusta viralliseksi kunnianosoitukseksi hänelle tutkijana tai ettei hän olisi tuntenut persoonassaan edustavansa Italian kansan kunniaa ja valtaa. Huolimatta siitä, että hän tunsi (kuten oli laita), ettei tämä ollut mikään virallinen, vaan yksityinen retkikunta, ja huolimatta siitä, että hän tiesi (kuten myös oli laita), ettei hän ollut retkikunnan johtaja, vaan palkattu käskyläinen, olisi sittenkin ollut luonnollista ja anteeksiannettavaa, jos hän sinä päivänä olisi hehkuen tuntenut oman arvonsa. Hänen mielettömyytensä tuli esille vasta seuraavina viikkoina, jolloin häneltä puuttui kykyä tasoitella tunteitaan ja ajatuksiaan, niin että ne olisivat sopineet tosioloihin. Varmasti hänen olisi Nomessa kesäkuun ensimmäisenä viikkona joka tapauksessa pitänyt tulla järkiinsä hurmiosta, jonka tuo hämmentävä päivä aurinkoisessa Italiassa maaliskuun lopussa oli aikaansaanut.

Sillä välin kuin Nobilen vauhdikas kertomus Ellsworthille ja minulle luisui eteenpäin, kadotin minä lopulta kaiken kärsivällisyyteni nähdessäni tuon lapsellisen höperyyden ja terveen järjen puutteen, mikä siinä esiintyi. Hänen lopettaessaan seuraavin sanoin: "Minä olen antanut retkikunnalle elämäni – minulla oli koko vastuu lennosta", valtasi minut raivo. Tämä mieletön uneksija, tämä univormuhullu italialainen, joka kuusi kuukautta sitten ei ollut ajatellut pohjoisnapatutkimuksia enemmän kuin Mussolinin erottamista pääministerin virasta, hän seisoo ja huutaa minulle vasten kasvoja tuollaista hävytöntä jaaritusta, minulle, jolla on takanani kolmenkymmenen vuoden työt ja tutkimukset napaseuduissa, ja vaatii, että hänet tunnustetaan samanarvoiseksi meidän kanssamme, mitä napalennon suunnitteluun ja suoritukseen tulee, ja idioottimaisesta puhuu siitä, että hän oli antanut elämänsä retkikunnalle ja oli kokonaan vastuussa siitä – kaikki tämä oli enemmän kuin voin sietää. Raivoisan katkerana muistutin hänelle selvin sanoin, kuinka surkuteltava nähtävyys hän olisi ollut, jos Norgen olisi täytynyt laskeutua maahan, ja näytin hänelle, kuinka mieletön hänen vaatimuksensa päästä todelliseksi johtajaksi sellaisissa olosuhteissa oli. Ja korotetulla äänellä, joka ilmaisi, että nyt riittää, muistutin hänelle viimeisen kerran, että Ellsworth ja minä olimme retkikunnan johtajat, emmekä me koskaan tule tunnustamaan oikeaksi hänen vaatimustaan saada suurinta kunniaa tehdystä työstä ja että me tulemme estämään häntä, mikäli voimme, kirjoittamasta jotakin muuta siitä, kuin mitä hänen sopimuksensa sallii hänen kirjoittaa lennon teknillisistä yksityiskohdista.

Nobile vastaanotti tämän purevan oikaisun sopivan nöyrästi. Kerskaileva upseeri, joka vähän aikaisemmin oli tullut sisään ovesta, meni siitä ulos palatakseen jälleen luonnollisempaan, lapselliseen olotilaansa. Lähtiessään hän vastasi vain kohauttamalla olkapäitään ja mutisten jotakin siitä, että "hän oli kyllästynyt koko asiaan". Siihen hänellä olikin hyvä syy – sillä kun jonkun keinotekoisesti rakentama pilvilinna hajoaa raunioiksi, ei se koskaan tunnu mieluisalta, niin tarpeellista kuin onkin, että niin tapahtuu.

Vaikk'ei Nobile saanut balsamia haavoitetuille tunteilleen Ellsworthilta ja minulta, jotka tunsimme hänen vaatimuksensa, sai hän sitä Nomen asukkailta, jotka eivät tienneet, mitä oli tapahtunut. Niin tarmokkaasti levitti hän kertomusta mainetyöstään napatutkijana – tässä työssä auttoi häntä jo mainittu pappi väsymättä – että kun Nomen asukkaat antoivat päivälliset Norgen retken kunniaksi, oli Nobile illan kunniavieras, mutta Ellsworthia ja minua ei oltu edes kutsuttu. Arvostellessani Nomea erotan pois muutamat ystävistäni, jotka ovat olleet puolellani kaikkina vuosina, heidän joukossaan Lomen-veljekset, joita yleensä pidetään Alaskan merkittävimpinä miehinä, koska he ovat tehneet enemmän kuin useimmat asukkaista maan vakavan vaurastumisen hyväksi ja sitäpaitsi ovat johtavia liikemiehiä Nomessa ja ympärilläolevalla maaseudulla. Heidän uskollinen ystävyytensä on horjumatta seurannut minua kaikkina niinä vuosina, jolloin olemme tunteneet toisemme, ja minä olen heille äärettömän paljon velkaa kaikesta ystävällisyydestä, jota he ovat osoittaneet minulle, sekä kaikesta rahallisesta avusta, jolla he ovat minua hyödyttäneet. Mutta suurin osa Nomen asukkaista käyttäytyi kuin ihmiset yleensä – he uskoivat helposti kaikkia loistavia kertomuksia, heitä oli helppo saada liikkeelle ja innostumaan tästä uudesta sankarista, josta he koettivat tehdä mahdollisimman suuren. Ellsworthin ja minut he tunsivat – me olimme olleet siellä ennen – mutta Nobile sitävastoin oli uutuus. Itsestään on selvää, että minua loukkasi kovin halveksuminen, jota osoitettiin Ellsworthille, tovereilleni ja minulle itselleni tuon julkisen kunnianosoituksen kautta, jolloin meidät kokonaan syrjäytettiin. Tämä oli samanlaisten toisiaan seuranneitten tapausten huippukohta, enkä olisi rehellinen, ellen kertoisi siitä ja lausuisi ajatuksenani koko tilaisuudesta, että se osoitti Nomen asukkaissa huonoa makua ja huonoa käytöstä.

Ihanana kesäpäivänä jättivät kaikki retkikunnan jäsenet Nomen matkustaakseen höyrylaiva Victorialla Seattleen. Kaiken tänä aikana tapahtuneen epämieluisan keskellä on miellyttävää muistaa, että matkalla lausuivat nuo Nobilen viisi käskyläistä yksityiskeskustelussa jonkun norjalaisemme kanssa mitä syvimmän tyytymättömyytensä Nobilen käytöksen johdosta maihintulomme jälkeen. Eräs heistä sanoi jotakin, johon toiset yhtyivät suosionosoituksin ja joka ansaitsee tulla tässä mainituksi: "Teillä on meidän koko myötätuntomme tässä asiassa, mutta mitä voimme me tehdä?"

Lähestyessämme Seattlea harmittelimme Ellsworth ja minä toisillemme näkyä, jonka tarjosimme ulkomuotomme takia ihmisjoukoille, joiden olimme kuulleet kerääntyvän sillalle meitä vastaanottamaan. Meillä ei ollut Svalbardissa rahaa mukanamme, ja kun noudatimme Nobilen alituista vaatimusta matkatavarain minimimäärästä, ei meillä myöskään ollut muutettavaa vaatekertaa ilmalaivassa. Riisuttuamme napaseutupukumme Nomessa olimme sentähden ostaneet ja pukeutuneet ainoihin saatavissa oleviin vaatteihin, sellaisiin, jotka oli tarkoitettu kullankaivajille. Karkeat pukumme, villapaidat ja paksut saappaat olivat kyllin hyvät Nomen kaduilla keskellä talvea, mutta kuinka maalauksellisia ne olivatkin, ne tuskin sopivat julkiseen vastaanottoon Seattlessa. Mutta sitä ei voinut auttaa. Lohdutuksenamme oli, että joka tapauksessa kaikki olimme samassa asemassa.

Ajatelkaa sitten hämmästystämme, kun me laivan lähestyessä satamaa saimme nähdä Nobilen tulevan kannelle loistavassa juhlaunivormussa, italialaisena everstinä. Tämä ei ollut mitään muuta kuin petosta. Alituisesti muistuttamalla meitä ottamaan mukaamme mahdollisimman vähän matkatavaraa, mihin me herkkäuskoisesti olimme suostuneet, hän oli estänyt meitä ottamasta mukaamme kunnollisia vaatteita retkellemme navan yli, ja lisäksi oli hän matkalla Roomasta Svalbardiin aiheuttanut norjalaisille todellista ruumiillista kärsimystä määräämällä heidän tekemään matkan ilman riittäviä vaatteita. Se että Nobile häikäilemättä rikkoi omia vaatimuksiaan vastaan heittäessään liput navalle, suututti meitä vain vähän, mutta nyt tuli näkyviin, että hän Norgen lentäessä napameren yli, matkalla, jolla hänen omien sanojensa mukaan jokainen tarpeeton naula oli uhkana elämällemme, oli pannut mukaan monenkertaiset ja raskaat univormut ei vain itselleen, vaan myös kahdelle maanmiehelleen.

Ajatellessamme tätä lisääntyi suuttumuksemme hänen alhaisen käytöksensä ja tahdittomuutensa takia hänen nyt tullessaan näkyviin toveriensa komeilevana vastakohtana. Näky sai minut sisäisesti kiehumaan. Raivostuin vielä enemmän, kun huomasin, että hän oli huolellisesti ottanut kannella huomioonsa paikan, johon maihinmenosilta asetettaisiin, ja oli asettunut sen viereen voidakseen astua maihin retkikunnan edellä, ensimmäisenä ja kaikkien nähtävänä. Mutta huolimatta harmistani ja halveksumisestani en tehnyt mitään hänen estämisekseen. Oli todella arvoani alentavaa ruveta kilpailemaan tuon pöyhkeilevän henkilön kanssa silmänräpäyksen kestävästä etusijasta.

Mutta myöskin eräs Victorian upseereista ymmärsi Nobilen suunnitellun hävyttömyyden, ja tosi merimiehenä tajuten, mikä on sopivaa, hän rauhallisesti, mutta hyvin päättävästi asettui niin, että sulki Nobilelta tien maihinkäytävälle, sekä kumartaen senjälkeen Ellsworthille ja minulle vaati meitä menemään ensin maihin.

Meitä vastaanottamaan oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko, myöskin kaupungin edustajia. Suloinen, pieni tyttö, kuuden-seitsemänvuotias, puettuna hauskaan pukuun, astui kukkavihko kädessä esiin tervehtimään meitä. Nyt Nobile sai pienoiskoossa sen riemuvoiton, minkä hänen univormunsa saattoi hänelle antaa. Tuo pikkutyttö teki mitä luonnollisimmalla tavalla maailmassa: hän näki kolme vierasta miestä edessään, ja ymmärsi, että tapaus oli hänen nuoren elämänsä tärkein. Hän huomasi lisäksi, että kaksi miehistä oli puettu kuin työmiehet, kun sensijaan kolmannella oli loistava univormu, eikä hän löytänyt kuin yhden ainoan vastauksen ajatellessaan heidän keskinäistä asemaansa. Luonnollisesti univormu sai kukkaset.

Seattlessakin oli italialainen propaganda saanut aikaan mielialan, joka tuotti minulle suurta pettymystä. Italian konsuli oli nähtävästi saanut Italiasta ohjeita, että hän tekisi kaiken saadakseen Nobilen tulon muodostumaan riemukuluksi. Tässä työssä häntä vahvasti tukivat seudulla olevat italialaiset fascistit. Puheillaan ja isänmaallisella hehkullaan oli heidän onnistunut ennen meidän tuloamme.

Seattleen herättää sellainen käsitys asiasta, että Norgen retki pääasiallisesti oli italialainen yritys ja että Nobile yhdessä meidän kanssamme oli johtaja. Tämä käsitys oli niin lujasti juurtunut paikalliseen juhlatoimikuntaan, että ensimmäisillä aamiaisilla, jotka meille pidettiin, minä istuin ensimmäisellä kunniapaikalla, sitten tuli Nobile ja vihdoin Ellsworth kolmannella.

Ellsworth oli aivan liian paljon gentlemanni sanoakseen muille kuin minulle, joka olen hänen läheinen ja hyvä ystävänsä, kuinka tämä järjestely loukkasi hänen ylpeyttään. Mutta minä tunsin velvollisuudekseni aamiaisen jälkeen etsiä yleisen juhlatoimikunnan vastuunalaiset jäsenet ja huomauttaa heille, että Ellsworthilla oli kaikki mahdollinen oikeus saada yhdessä minun kanssani jakaa kaikki retkikunnalle suodut kunnianosoitukset, kun taas Nobilella oli selvästi aivan toinen asema. Tästä oli seurauksena, että virhe korjattiin myöhemmissä juhlissa.

Sillävälin jatkuivat ikävyyteni Norjan Ilmapurjehdusseuran kanssa. Palattuamme Yhdysvaltoihin syytti Ilmapurjehdusseura minua julkisesti siitä, että olin myöhästyttänyt uutisten lähettämisen matkamme onnellisesta tuloksesta "New York Timesiin" niin kauan, että "Times" oli vähällä rikkoa sopimuksensa julkaisemisesta. Tämä oli mieletön syytös; meillä oli mukanamme matkalla kokenut sanomalehtikirjeenvaihtaja yksinomaan sentähden, että hän suorittaisi tämän työn nopeasti ja ammattimaisesti. Olin edeltäpäin aavistanut, että perille saapuessamme olisi aikani hyvin täpärällä, ja olin ottanut matkalle tämän sanomalehtimiehen, jotta hän huolehtisi tuosta tehtävästä minun puolestani. Hänen ainoa työnsä oli mahdollisimman ajoissa panna kuntoon aines, jättää se minulle oikaistavaksi ja hyväksyttäväksi, ja sitten heti lähettää se "Timesiin". Sanomalehtimies oli aivan oikein jäänyt Telleriin kirjoittaakseen Norgen purkamisesta, sillä välin kuin Ellsworth ja minä matkustimme Nomeen. Hän suoritti työnsä tunnollisesti, mutta syystä, että Tellerin radioasema ei ollut kunnossa, pääsivät uutiset julkisuuteen Nomesta, ja meidän perillesaapumisemme tuli tunnetuksi.

Kerrottakoon myös, että Nobile lähetti täydellisen kertomuksen matkasta Italiaan. Tämä levisi yli koko maailman ja aiheutti melkein välien särkymisen New York Timesin kanssa.

Pahimpia selkkauksia, mitä Ilmapurjehdusseuran huono johto aiheutti, oli filmiasia. Kun Ellsworth ja minä kesällä 1925 palasimme takaisin Svalbardiin N 25:llä, herätti meidän äkillinen ja draamallinen paluumme valtavaa mielenkiintoa kautta koko maailman. Mr. Bruce Johnsson First National Picturesta tarjosi Ilmapurjehdusseuralle viisikymmentä tuhatta dollaria filmistä, joka oli otettu lentoretkestämme ja takaisin tulostamme. Ilmapurjehdusseura ei ollut kyllin viisas ottaakseen tarjousta vastaan, vaan se luuli itse voivansa tehdä sen paremmin. Mikäli tiedän, maksoi tämä mieletön virhe meille neljäkymmentäkaksi tuhatta dollaria. Tämä oli, kuten sanottu, hyvin mieletöntä, sillä jokainen, joka vähänkin tuntee filmiasioita, huomaa, että Amerikka on elokuvien suurin markkinapaikka ja että todellisten kuvien arvo vähenee samassa suhteessa kuin aikaa kuluu niitten ottamisesta siihen päivään saakka, jolloin ne näytetään elokuvissa.

Vaikk'ei Ilmapurjehdusseura olisi ollut tietoinen tästä asiasta v. 1925, olisi tämän kokemuksen pitänyt opettaa sille jotakin, jota se olisi voinut käyttää hyväkseen v. 1926. He suorittivat kaikki valmistukset Norgen lennon aikana, ja valokuvaaja työskenteli heidän ohjeittensa mukaan matkalla. Näitten filmien nopea valmistaminen ja myyminen Amerikkaan olisi pitänyt olla heidän ensi ajatuksensa. En epäile, ettei niitä olisi voitu myydä jollekin amerikkalaiselle firmalle seitsemästäkymmenestäviidestä tuhannesta dollarista tai enemmästä. Mutta mitä teki Ilmapurjehdusseura? Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, ei se tehnyt minkäänlaista yritystä myydä kuvia Amerikkaan, vaan kuljetti ne kaikki aina Osloon saakka ja sai ne täällä kehitetyksi.

Olin siis vielä lisäksi saanut pettymystä yhdistyksen huonon johdon puolelta. Syyskuussa 1926 minä vaadin, että Bryn, joka mielestäni oli ensi sijassa vastuussa tästä, erotettaisiin kaikesta liikeasiaimme hoidosta. Yhdistys vastasi, ettei se voi suostua minun vaatimukseeni, jonka johdosta ilmoitin heille, etten enää voinut työskennellä heidän kanssaan ja että minä, pitääkseni huolta eduistani, tästälähin itse selvitän asiani.

Kun ymmärsin, että yhdistys aikoi uudistaa menettelynsä vuodelta 1925 vuoden 1926:n filmiin nähden, etsin käsiini valokuvaajan, jolla oli luonaan kuvien negatiivit, ja määräsin hänet valmistamaan kaksi täydellistä kopiota minulle. Saatuani ne haltuuni ilmoitin Ilmapurjehdusseuralle, että annan heille 14 päivää aikaa tarjouksen hankkimiseksi filmille, ja ellei tämä onnistu heille, koetan minä saada mahdollisimman paljon aikaan filmillä käyttämällä sitä esitelmissäni.

Ultimaattumini vastaanotettiin ivaten. "Mitä", he sanoivat, "Te voitte tehdä filmillä? Teillähän ei ole kopiota siitä." "Kyllä minulla on", vastasin, "olen puuhannut liian kauan tällaisissa asioissa, jotta sellaiset vasta-alkajat kuin te voisitte petkuttaa minua." Kerroin heille, että minulla oli hyvässä säilössä kaksi kopiota filmistä ja että minä, elleivät he suostu vaatimukseeni hankkia tarjousta ennen kahta viikkoa, katsoisin olevani moraalisesti aivan vapaa toimimaan niin, että hyötyisin filmillä mahdollisimman paljon omaan laskuuni.

Sittemmin julkaisi Ilmapurjehdusseura roskaisen tiedonannon, jossa se niin paljon kuin uskalsi epäsuorin viittauksin kutsui minua varkaaksi. Todellisuudessa ei heidän käyttämäänsä kieltä voi kääntää englanniksi muuten kuin noilla ilkeillä sanoilla "varas" ja "varkaus", ja niin ne myös käännettiin ja julkaistiin amerikkalaisissa sanomalehdissä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka moni ihminen on lukenut tuon likaisen jutun, mutta epäilemättä ovat tuhannet tehneet sen ja saaneet siitä sen käsityksen, että minä olen varastanut Ilmapurjehdusseuralta jotakin, joka todella kuului sille. Tosiasia luonnollisesti on se, että minä vain riistin siltä oman omaisuuteni valvonnan, se kun minun edustajanani oli hoitanut sitä tavattoman kehnosti. Vieläpä tämän tehdessäni vakuutin yhdistykselle, että tulisin käyttämään vain viittäsataa metriä filmin viidestätoista sadasta. Tätä kolmatta osaa en tulisi myymään, vaan käyttämään esitelmieni valaisemiseksi, mikä todellisuudessa vain olisi hyvänä reklaamina filmin muulle osalle.

Kuinka totena yhdistys itse piti syytöstään varkaudesta, käy selville kirjeestä, jonka sain Osloon, päivättynä joulukuun 20:ntena 1926, filmijohtaja J. Chr. Gundersenilta, jolle yhdistys oli jättänyt filmin myytäväksi. Hän kirjoittaa m.m. seuraavaa:

"Uudistan suostumukseni filmin 500 metrin (kolmannen osan) käyttämisestä... Tahdotteko hyväntahtoisesti näyttämöltä huomauttaa, että tämä on vain murto-osa suuresta napafilmistä, jota pian näytetään Amerikassa."

Johtaja Gundersen jatkaa kirjettään pyytäen minua käymään Yhdysvaltojen filmiseurojen luona nähdäkseni, mitä voisin tehdä, jotta heidän mielenkiintonsa heräisi – jotakin, mikä luonnollisesti Ilmapurjehdusseuran itsensä olisi pitänyt tehdä kuusi kuukautta sitten (heinäkuussa), jolloin sillä oli filmi täydellisenä hallussaan ja markkinat avoinna.

Kun kaikki Norgen-retken menot oli selvitetty, huomasimme, että olimme vielä velkaa seitsemänkymmentäviisi tuhatta dollaria. Kaikki eivät ole laillisia vaatimuksia. Kaikki eivät myöskään ole moraalisesti velvoittavia. Olen jatkanut ja jatkan yhä edelleen pyrkimystäni tehdä kaikki, mitä voin, jotta saisin maksetuksi sen osan velasta, minkä pidän moraalisesti velvoittavana. Esitelmämatkani keväällä 1927 oli pyhitetty tähän tarkoitukseen, samoin toinen matka, josta olen tehnyt sopimuksen vuodeksi 1928.

Samoin käytetään siihen tulot kirjasta, jonka olen kirjoittanut Norgen retkestä. Missä määrin otan huomiooni vaatimukset, jotka nimellisesti kuuluvat minulle Ilmapurjehdusseuran kautta, on tulevaisuus näyttävä. Jos sen johto olisi ollut kunnollinen, ei mitään vajausta olisi ylipäänsä syntynyt.

Lopuksi vielä esimerkki yhdistyksen huonosta johdosta: Tullessani Amerikkaan marraskuun 27:ntenä 1926 otti impressarioni Mr. Lee Keedick minut vastaan sellaisella uskomattomalla uutisella, että Nobile jo oli kiertämässä Amerikkaa ja piti esitelmiä Norgen lennosta. Niin pian kuin toinnuin hämmästyksestäni, sähkötin heti Norjaan saadakseni selville, oliko Ilmapurjehdusseura antanut suostumuksensa Nobilelle tähän selvään sopimuksen rikkomiseen. Samalla huomautin, että tämä italialainen matkusti maat ja meret ja kertoi valheita retkikunnasta vetäen Norjan nimen lokaan. Vielä suuremmaksi hämmästyksekseni vastasi Ilmapurjehdusseura, että tämä kiertomatka tapahtui sen suostumuksella. Siinä nyt Nobile kulki esitelmämatkalla Amerikassa omaksi hyväkseen, melkein minun kiusallani, koska minun piti tulla hänen perässään, yksinomaan sentähden, että voisin vähentää velkaa, joka oli syntynyt Ilmapurjehdusseuran huonon johdon ja tyhmyyksien tähden. Moraalisesti tunnen, että tämä vapauttaa minut kaikesta velkani maksuvelvollisuudesta – vaikka sittenkin on aikomukseni maksaa se. Kaikki velkamiehet tulevat saamaan rahansa niin pitkälle kuin minun keinoni riittävät ja heidän vaatimuksensa oikeuttavat.

Esitelmässään Yhdysvalloissa on Nobile yhä uudestaan selittänyt, että Norgen retken ajatus on alkujaan Mussolinin. Häntä on syytetty sanomalehdissä muista valheista, joita hän on esittänyt retkestä, ja hän on kirjoittanut sanomalehtiin ja peruuttanut joitakin väitteistään, mutta tuota hän ei koskaan ole peruuttanut. Totuuden nimessä on sentähden onnellista, että Oslossa on julkaistu kirja nimeltä "Norge-ferden bak kulissene." Tekijä on sanomalehtimies Odd Arnesen "Aftenpostenista". Arnesen kertoo tässä, että hänen päällikkönsä, toimittaja Frois Froisland, "Aftenpostenin" päätoimittaja, oli haastatellut Mussolinia Roomassa heti senjälkeen, kun maailma oli kuullut uutisen Norgen onnellisesta paluusta. Mussolini sanoo tässä haastattelussa Froislandille m.m.

"Viekää hyväntahtoisesti lämpimimmät onnitteluni Roald Amundsenin maanmiehille. Tänä voiton hetkenä älkäämme unohtako, että Amundsen on retkikunnan luoja. Hän juuri esitti ajatuksen napaseutujen tutkimisesta ilmasta käsin."

Tässä yhteydessä lienee kiintoisaa toistaa, mitä New York Times kirjoitti perjantaina, elokuun 6:ntena 1926:

"Pitäisi olla kunniaa kylliksi kaikille Amundsen–Ellsworth–Nobilen retkikunnassa, mutta näyttää siltä kuin Mussolini vaatisi suurinta kunniaa ilmalaivan kuljettajalle. Tervetuliaisjuhlassa retkikunnan italialaisille jäsenille viime keskiviikkona Roomassa lausui 'il Duce', että hän toivoi äänensä olevan vahvan kuin ukkosenjyrinän, kun hän, annettuaan 'roomalaisella oikeudenmukaisuudella' tunnustuksensa Nobilen tovereille heidän osuudestaan suoritettuun urotyöhön, totesi, että riemuvoitto kuitenkin oli Nobilen, koska hän oli suunnitellut ilmalaivan toisten italialaisten rakentaessa sen ja koska hän 'oli oivallisesti ohjannut sitä tämän harvinaisen matkan loppuun'.

"Siitä huolimatta hän sanoi puheessaan senaatissa toukokuun 18:ntena, jolloin kaikki puhuivat siitä, että Pohjoisnapa oli sivuutettu, että navanylilento oli 'teko, jonka voivat suunnitella ja suorittaa vain yli-ihmiset'. Lämpimät ja sydämelliset onnittelut tulivat Amundsenin, Ellsworthin ja Nobilen osaksi.

"Norgen miehistö oli pantu kokoon sellaisista sankareista. Laivassa olleet norjalaiset, italialaiset ja amerikkalaiset koettivat kaikki parastaan yhdessä suorittaakseen voimatyön, samalla kuin kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että se onnistuisi.

"Mahdollisesti voi sallia Italian johtajan kiittää Nobilea vielä enemmän tämän kotiutuessa, mutta on pelättävissä, että Oslosta saapuva kaiku on sekoitettu vastalauseella. Ilmalaiva oli, kun kaikki otetaan lukuun, Norjan ostama ja se kantoi tämän maan lippua. Se kuljetti retkikunnan johtajana kaikkein suurinta napatutkijain joukossa. Hän oli jo voittanut itselleen paikan kuolemattomien joukossa. Ellei hän olisi antanut alkua ja rohkeutta, ei retkikunnasta koskaan olisi tullut mitään. Rohkea amerikkalainen, joka aikaisemmin otti osaa hänen vaaralliseen yritykseensä päästä Pohjoisnavalle lentokoneella, oli runsaskätisesti antanut apuaan tuon uuden yrityksen menojen peittämiseen – tosiasiassa tehnyt sen mahdolliseksi auliudellaan – ilmottautui uudelleen vapaaehtoisesti ja otettiin vastaan hyvänä toverina. Kaikki Norgella mukana olleet, lukuunottamatta kapteeni Amundsenia ja Ellsworthia, saivat maksun työstään näihin luettuna myös laivan kuljettaja, eversti Nobile. Hänen osansa retken onnelliseen suoritukseen oli siinä, että hän tiesi, mihin Norge kelpasi kaikissa olosuhteissa, ja hänen kuntoaan sen ohjaamisessa ei tulla hetkeksikään unohtamaan tai väheksymään. Se oli ensiluokkaista ja norjalaiset itse ovat kiitelleet häntä siitä. Mutta hän ei ollut napaseutututkija kuten Amundsen, ei myöskään hän ollut suunnan määrääjä kuten Riiser-Larsen, joka valittiin tähän työhön, koska hän oli kuljettanut yhtä lentokonetta vuoden 1925 retkellä.

"Vuoden 1926 yrityksessä olivat Amundsen ja Nobile välttämättömiä toisilleen; ja jos muut italialaiset olivat välttämättömiä Norgen lentäessä, niin olivat myöskin muut norjalaiset sitä, kukin omassa asemassaan laivalla. Samoinkuin amiraali johtaa laivasto-osastoaan liikuttamatta itse ainoatakaan konetta, niin oli myös veteraani Amundsen navanylilennon johtava henki, huolimatta siitä, ettei hän itse aktiivisesti ottanut osaa laivan kuljetukseen. Arktisen tutkimuksen historiassa tulee tuo norjalainen kapteeni aina olemaan se, joka ensimmäisenä johti retkikunnan Pohjoisnavan yli."

Tähän lopetan esitykseni Norgen lennon tosiseikoista. On ollut kiusallista kirjoittaa tätä, se kun on vierasta minun taipumuksilleni ja tavalliselle menettelylleni. Minulle olisi ollut paljon mieluisampaa antaa näitten retken vastenmielisten tapausten jäädä unhoituksiin asioina, joita ei enää muistella. Siellä ne olisivat voineet levätä, ellei tämä olisi minun elämäni kuvaus, ja koska minä, ajatellen tutkijanimeäni – ja myöskin tovereitteni tähden, en uskalla jättää käyttämättä mahdollisuutta saada Nobilen todella valheelliset esitykset ja julkeat vaatimukset oikaistuiksi. Totuus samoinkuin oikeus omaa nimeäni kohtaan vaatii kertomaan ylläolevat tapaukset. Ehkä on tarpeellista, että vielä liitän tähän erään selityksen, jotta lukija, joka ei tunne elämääni, ei tee sitä johtopäätöstä, että luonnostani olen pahansuopa. Tunnen olevani varma siitä, ettei kukaan, joka todella tuntee minut, syytä minua sellaisesta. Mutta voi olla tarpeellista todistaa se yleisölle. Saavuttuani etelänapamaahan otin loppumatkalle mukaani niin monta retkikunnan jäsentä kuin muonitus myönsi, samalla kuin luonnollisesti otin huomiooni, olivatko he ruumiillisesti kyllin vahvoja ja tottuneita ottamaan osaa vaivaan ja kestämään pettymyksiä, jotka meitä kenties odottivat. Viisitoista vuotta myöhemmin, kun Ellsworthin anteliaisuuden kautta sain tilaisuuden toteuttaa toisen elämäni unelman, nimittäin lentämisen napameren ja Pohjoisnavan yli Euroopasta Amerikkaan, tuotti minulle mitä suurinta tyydytystä voidessani kysyä eräältä näistä neljästä urhoollisesta norjalaisesta, jotka olivat olleet kanssani Etelänavalla, tahtoiko hän myöskin nyt olla mukana. Mies oli Oscar Wisting. Jos olisin ollut kateellinen toisille kunnianosoitusten tähden, joita he saivat osakseen, jos olisin ollut itsekäs, kuuluisi minulle tänään kiistämättömästi kunnia siitä, että olen ainoa mies maailmassa, joka olen ollut molemmilla navoilla. Minulle olisi tämä kunnia paljon vähemmän arvoinen kuin mitä se nyt on, kun tiedän, että olen voinut tehdä urhoolliselle toverille ja uskolliselle ystävälle Wistingille mahdolliseksi jakaa kanssani kunnian siitä, että ensimmäisinä olemme käyneet molemmilla navoilla.

Ja minä voin vielä lisätä: jakaa kanssani kunnian elämäni viimeisestä suuresta teosta. Sillä tässä tahdon uskoa lukijalle, että nyt katson tutkijaurani päättyneeksi. Minun on suotu suorittaa se, minkä olin pannut päämääräkseni. Siinä on kunniaa kyllin yhdelle miehelle. Tästälähtien tahdon mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurata vielä ratkaisemattomia kaukaisten napaseutujen kysymyksiä, mutta en voi enää toivoa löytäväni niin rikasta työmaata kuin se, mikä on takanani. Tahdon senvuoksi tyytyä näihin kysymyksiin ja uhrata enimmän osan ajastani esitelmiin ja kirjoittamiseen, sekä yhdessäoloon monien amerikkalaisten ja eurooppalaisten ystävieni kanssa.

Nämä ystävät ovat, kun kaikki otetaan huomioon, elämäni suurimman ilon aiheena. Matkani ovat hankkineet minulle tervetulleita tavanmukaisia kunnianosoituksia, mutta vielä parempaa kuin se – ne ovat antaneet minulle pysyvän ystävyyden ilon.

Yhdeksäs luku.

STEFANSSONISTA JA MUISTA.

Amiraali Peary oli ensimmäinen, joka saavutti Pohjoisnavan.

"Mutta", kysytte ehkä, "mistä Te tiedätte, että hän on ollut siellä? Teillä on vain hänen sanansa siitä. Hän lähti sinne käytännöllisesti puhuen yksin – luonnollisesti oli Hanson-neekeri liian tietämätön ymmärtämään, olivatko he olleet siellä vai eivätkö. Ja luonnollisesti olisi Peary teknillisine tietoineen helposti voinut väärentää päiväkirjansa."

Kaikesta huolimatta minä tiedän, että amiraali Peary saavutti Pohjoisnavan. Olen varma siitä sen vuoksi, että persoonallisesti tunsin Pearyn. Se, että hänen on mahdotonta väärentää havaintojaan, on ehdottomasti totta. Vastaus jokaiseen epäilyyn tässä kohden on hyvin yksinkertainen: Peary ei ollut sitä laatua.

Tutkijan luonne on sentähden aina paras todiste hänen suorittamiensa tekojen totuudesta. Minun väitteeni Etelänavan löytämisestä ei vain nojaudu omiin sanoihini, mutta myöskin siihen, mitä onneton kilpailijani, urhoollinen kapteeni Scott kirjoitti. Hänen päiväkirjansa kertoo, että hän löysi meidän telttamme ja kirjotuksemme, kun hän saavutti navan kolme viikkoa myöhemmin. Mutta kun kaikki otetaan huomioon, ei tämäkään todiste – niin surullisesti saatu kuolleen kilpailijan kädestä, ole aivan varma. Sekä Scott että minä olimme voineet tehdä virheellisiä havaintoja. Tosiasiassa löysivät tiedemiehet, kun he Etelänavalta palattuani tarkastivat havaintoni, virheen jok'ainoasta niistä, mutta se oli pysyväinen virhe matemaattisessa merkityksessä, eikä se osoittanut, että havainnot oli tehty virheellisesti, vaan että napaseuduissa on olemassa tuntematon luonnonilmiö, joka vaikuttaa havaintoihin. Tämä pysyvä virhe oli tiedemiesten mielestä paras todiste siitä, että minun havaintoni oli tehty omantunnontarkasti. Jos olisin koettanut väärentää päivämäärää, olisi minun pitänyt olla hyvin taitava matemaatikko voidakseni tehdä sen sillä tavoin.

Ymmärsin Etelänavalla, että meidän asemassamme oli virheellisten havaintojen ja laskelmien mahdollisuus suuri. Kun toivoin aina voivani tyydytyksellä tuntea varmuutta siitä, että olin ollut juuri Etelänavan kohdalla, käytimme toverini ja minä kolme päivää tutkiaksemme 10 km:n pituisella säteellä sen paikan ympäristön, missä laskelmiemme mukaan napa todennäköisesti oli. Täten olimme varmoja siitä, että olimme korjanneet mahdollisen virheen.

Olen kirjoittanut edellisen pääasiallisesti valaistakseni ainoata selitystä, jonka tunnen voivani antaa Cook-Peary-riidassa: napaseuduissa suoritetut työt on luettava tutkijan aikaisemman elämän valossa.

Osaltaan olen myös kirjoittanut edellisen selittääkseni, minkätähden minä aina sanon ensimmäisen Vilkjalmur Stefanssonin kahdesta kiitetystä "löydöstä" olevan melkein kouriintuntuvinta lavertelua, mitä koskaan on julkaistu pohjolasta ja toisen ei ainoastaan lavertelua, vaan lisäksi sellaista mitä vahingollisimmassa ja vaarallisimmassa määrin. Tarkoitan hänen laajalle levinnyttä kirjaansa Blonde eskimoer (Vaaleat eskimot) ja myös yhtä kuuluisaa Det gjœstfri Nord (Vierasvarainen Pohjola).

Sallittakoon minun ensin käsitellä kirjaa "Vaaleat eskimot". Luonnollisesti ei ole mahdotonta, että jokin pieni eskimolaisheimo tähän asti on välttänyt valkoisen miehen katseen, mutta sanoa, että tämä on todennäköistä, merkitsee todellisuuden rajojen siirtämistä kauemmaksi kuin mitä voidaan sallia. Sellaiseen ei voida todella uskoa, ennenkuin löytö nojautuu kiistämättömiin todisteihin. Stefansson ei koskaan ole esittänyt sellaisia todisteita.

Todennäköinen selitys "vaaleille eskimoille" on sangen selvä. Arktiset seudut ovat neljänsadan vuoden aikana olleet tutkijain suosimia työmaita. Valkoisten miesten retkikunnat toistensa jälkeen ovat kulkeneet näihin seutuihin ja viettäneet talven siellä. Paitsi näitä löytöretkeilijöitä ovat lukemattomat turkiskauppiaat kulkeneet pohjoista kohti sukupolvesta sukupolveen. Kaikkien näitten kulkijain joukossa ovat brittiläiset ja skandinavit olleet enemmistönä. Mies, joka on naimisissa maassasyntyneen naisen kanssa, on alituinen ilmiö, jonka tapaa täällä, samoinkuin välttämättömät sekasuhteet ovat täyttäneet Amerikan länsirannikon puoliverisillä, etelän mulateilla ja latinalaisen Amerikan mestitseillä. Eskimoitten moraali ei ole korkeampi kuin muitten ihmisten – ajatelkaamme vain tarjousta, jonka muuan eskimo teki eräälle Gjoan miehelle: silmäneulasta tarjosi hän tälle vaimoaan lainaksi.

Vaaleat eskimot ovat melkein varmasti puoliveristen eskimoäitien ja pohjoisista maista olevien vaaleatukkaisten, sinisilmäisten, valkoisten isien puoliverisiä lapsenlapsia. Kuka tahansa, joka vähänkin tuntee Mendelin lakia fyysillisten ominaisuuksien perinnöllisyydestä, tietää hyvin, että sellaisista suhteista syntynyt jälkeläinen (koskekoon tämä sitten kasveja, eläimiä tai ihmisiä) toisessa polvessa on saanut toisen vanhemman ominaisuudet alkuperäisinä. Stefanssonin kertomus erikoisesta vaaleitten eskimojen rodusta ei ansaitse sen vakavampaa huomiota kuin puistokatujen sanomalehtien mieltäkiihoittava uutinen.

Stefanssonin "Vaaleat eskimot" on vain huvittava mielikuvituksen tuote. Hänen kirjansa "Vierasvarainen Pohjola" on sitävastoin hyvin vaarallinen tosiolojen väärennys. Ketään herkkäuskoista ihmistä ei vahingoita, vaikka hän kuvittelee mielessään joittenkin eskimojen olevan vaaleita. Mutta on sangen varmaa, että joku, joka haluaa seikkailuja ja uusia elämyksiä kaukana pohjoisessa, joutuu väärille jäljille kuullessaan tällaista lörpöttelyä sikäläisestä "vierasvaraisuudesta", ja että hän saattaa yrittää samaa mitä Stefansson selittää tehneensä, nimittäin lähteä seikkailulle näihin seutuihin mukanaan vain kivääri ja vähän ampumatarvikkeita. Jos hän sen tekee, on hän varmasti kuoleman oma. Mahdottomampaa vääristelyä pohjoisista olosuhteista ei ole koskaan esitetty kuin se, että taitava metsästäjä "voi elää siitä, mitä maa antaa". Stefansson ei koskaan ole tehnyt niin, huolimatta siitä, että hän sitä väittää. Lisäksi olen halukas panemaan takuuseen nimeni napaseutututkijana sekä myös kaiken, mitä omistan arvokasta, väittäessäni, että jos Stefansson tahtoo koettaa sitä, on hän kuollut, ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut hänen matkalle lähdöstään, koska tämän kokeen täytyy tapahtua napajäällä, joka on alituisessa liikkeessä merellä.

Hänen kertomassaan on juuri niin paljon totta, että hänen tuotteensa kantaa todennäköisyyden leimaa. Mantereella on hiukan riistaa ja vähän myös napaseutupiirin sisäpuolen suurilla saarilla. Jos joku on asiantuntija löytääkseen sitä ja hyvin taitava pyydystääkseen sitä, ja jos onni ja vuodenaika on hyvä, voi hän jotenkuten elää rannikon reunalla. Mutta on huomautettava, ettei ole tavatonta, että eskimot kuolevat täällä nälkään, he, joilla on kaikki edut ja kokemus puolellaan ja siten paremmat elämisen ehdot kuin muilla.

Mutta jos lähtee noille loppumattomille arktisille jäätiköille ja kadottaa maan näkyvistään, ovat toiveet "voida elää siitä, mitä maa antaa", kenelle tahansa jokseenkin yhtä hyvät kuin kultakaivosta etsittäessä jäätunturin huipulta. Siellä on varmasti jokunen harva – hyvin harva – hylje, joka nousee hetkeksi jään reunalle, mutta nähdä hylje ja surmata se ovat kaksi kokonaan eri asiaa. Kalastamisesta ei ole puhettakaan, kun jää on kolmesta kahteentoista jalkaa paksu.

Stefanssonin mieletön kertomus on myöskin vahingoittanut vakavien tutkijain käsitystä. Olen tavannut ympäri maailman mitä sivistyneimpiä miehiä, jotka ovat pitäneet tätä jaaritusta todellisena kuvauksena elämästä siellä ylhäällä. Olen kuullut heidän lausuvan hämmästyksensä minun suurisuuntaisten valmistusteni tähden voidakseni retkilläni viedä mukanani riittävästi ruokavaroja säilykkeinä. Ehkä sekin luulo on levinnyt laajalle, että matka Pohjoisnavalle ei ole paljon muuta kuin huvimetsästysretki, jolloin mukavasti kävellään yli jään silloin tällöin pysähtyen surmaamaan joku eläin, joka sitten syödään ilman minkäänlaista huolta seuraavan päivän ruuasta. Nuo miehet uskoivat myös mitä sanoivat. "Eikö tuo tunnettu arktisten seutujen tutkija Stefansson ole kirjoittanut kirjaa vain korjatakseen erehdystä, että on vaikeata saada riittävästi ravintoa siellä ylhäällä arktisissa seuduissa?"

Tunnen luonnollisesti persoonallisesti useimmat niistä miehistä, jotka ovat saavuttaneet kokemusta pohjoisissa seuduissa. Olen usean heidän kanssaan puhunut Stefanssonin kirjasta "Vierasvarainen Pohjola". Kirjan mainitseminen on varmin keino saada kuulla karkeita haukkumasanoja. He tietävät omasta kokemuksesta, mitä naurettavaa lörpötystä se on. Kuitenkin uskallan ennustaa, ettei viiteenkymmeneen vuoteen ole mahdollista näyttää toteen suurimmalle osalle järkevästi ajattelevaa yleisöä, että rahat, jotka käytetään ymmärtäväisesti arktisten retkikuntien muonitukseen, eivät ole hukkaan heitettyjä rahoja. Stefansson on vahingoittanut todella vakavaa tutkimusta äärettömän paljon tuolla mielikuvituksen luomalla kertomuksellaan.

Stefanssonin retkikunnat ovat tulleet hyvin tunnetuiksi, mutta niiltä on aina puuttunut arvokkaita tuloksia ja useassa tilaisuudessa ovat ne osoittaneet myöskin hirvittävän huonoa arvostelukykyä. Monet Stefanssonin seuralaisista ovat palanneet takaisin ihmisten ilmoille hänen katkerina vihollisinaan.

En tahtoisi puhua Stefanssonista näin epämiellyttävällä tavalla, ellei hänen lavertelunsa napaseuduista olisi todistettavasti vahingoittanut kaikkea, millä on naparetkien nimi. Huono arvostelukyky on joskus ymmärrettävä, vaikkakaan sitä ei aina helposti anneta anteeksi, mutta monet ihmiset ovat saaneet myöskin sen anteeksi. Useammalla kuin yhdellä arktisella johtajalla on ollut koettavana eripuraisuutta retkellään. Toiset retkikunnat ovat olleet epäonnistuneita. Mutta kun joku mies yhdistää kaikki nämä yleiset virheet hillitsemättömään mielikuvituskykyyn, silloin arvelen, että mies, joka voi puhua kokemuksen antamalla auktoriteetilla ja voi tehdä sen kaikkien tutkijain työn hyväksi, on velvollinen selvin sanoin osoittamaan, että Stefanssonin puhe "vierasvaraisesta Pohjolasta" on pelkkää lörpöttelyä.

Todella äärimmäisin esimerkki taitamattomasta arktisesta tutkijasta, mitä koskaan olen tavannut, osui tielleni Svalbardissa v. 1901. Hänen nimensä oli Bauendahl, ja oli hän kapteeniluutnantti saksalaisessa meriväessä. Kohdatessani hänet hän oli vastikään päättänyt täysin järjettömän yrityksen päästä Pohjoisnavalle ja aikoi lähteä taas matkalle uuden menettelytavan mukaan. Hänen aikomuksenaan edellisenä vuonna oli ollut rakentaa jonkinlainen ilmarata Svalbardista navalle. Tämä hänen ajatuksensa oli loistava näyte tavallisesta inhimillisestä virheestä, joka tulee esille silloin, kun on ratkaistava vaikea kysymys hyväksyttävällä tavalla. Silloin näet vain otetaan huomioon silmiinpistävät vaikeudet. Bauendahl oli huomannut sen, mitä kaikki arktiset tutkijat hänen edellään ovat kokeneet, että suurimman vaikeuden Pohjoisnavan saavuttamisessa aiheutti napameren tavattoman epätasainen jää. Tämä on pantu kokoon tuhansista jäälohkareista, joiden suuruus vaihtelee tulikivestä kokonaiseen taloon. Bauendahl oli harkinnut jotenkin tähän tapaan: "Epätasainen jää tekee vaikeaksi kuljettaa välttämättömiä elintarpeita mukana navalle marssiessa. Rakennan sentähden ilmaradan, joten jään pinta ei merkitse mitään."

Tuo mieletön veitikka kulutti todellakin aikaa ja rahoja toteuttaakseen suunnitelmaansa. Hän toi mukanaan Saksasta Svalbardiin joukon suuria pylväitä, jotka piti asetettaman jäälle välimatkojen päähän toisistaan, ja niihin piti kiinnitettämän paksu teräsköysi. Jonkinlainen vaunu riippuisi sitten pyörässä, joka kulkisi köyttä pitkin, kuten radalla. Bauendahl sai rakennetuksi muutaman kilometrin tätä merkillistä rataa, ennenkuin hänen työmiehensä lakkasivat työstä.

Luonnollisesti Bauendahl ei ollut oikein järjissään. Ellei hänen aikaisempi ilmaratansa todistanut hänen hulluuttaan, sai hän varmasti tuomionsa jokaisen kokeneen jäämerimiehen silmissä seuraavan mielettömän suunnitelmansa kautta, suunnitelman, jota hän oli toteuttamassa, kun tapasin hänet v. 1901. Hän oli koonnut joukon rakennuspuita Andreen ilmapallovajasta Svalbardissa ja liittänyt ne yhteen lautaksi. Hinaajan piti kuljettaa lautta jään reunalle, josta hänen tarkoituksensa oli soutaa jään läpi Grönlannin itärannalle ja sieltä koettaa päästä pohjoisemmalle leveysasteelle kuin kukaan ennen häntä. Hän ajatteli luonnollisesti, että sellainen lautta voisi vastustaa kulkujään puristusta ja antaisi leveän, varman perustan, jolle voisi pystyttää mukavan oleskelumajan ja siten soutaa Grönlantiin.

"Vanhukset" Svalbardissa hymyilivät ensin tälle keksinnölle. Kun he huomasivat, että miehellä oli tosi tarkoitus, pyysivät he minua tekemään ihmisystävällisen työn hakemalla hänet käsiini ja esittämään hänelle kaikkien juhlallinen vastalause, joka perustui kokemukseemme jäällä. Suoritin tämän tehtävän niin hienotunteisesti kuin ikinä voin, mutta sain saman vastaanoton kuin useimmat vapaaehtoiset neuvonantajat. En tehnyt pienintäkään vaikutusta Bauendahliin.

Hänen ainoa seuralaisensa tällä matkalla oli nuori norjalainen poika. Päätin pelastaa pojan hengen, maksoi mitä maksoi, etsin hänet ja selitin hänelle koko suunnitelman mielettömyyden. Poika vastasi varovaisesti kehoituksiini, mutta ymmärsin "silmän välkkeestä", ettei hän ollut mikään tyhmyri eikä aikonut panna henkeään alttiiksi sellaisella matkalla enemmän kuin minäkään. Tein sen johtopäätöksen, että hän oli täysin tyytyväinen voidessaan nostaa palkkansa työstä valmistusten kestäessä, mutta ettei hän, kun lautta pantiin liikkeelle, tahtonut kuulua sen miehistöön.

Poika teki vielä paremmin kuin mitä minä olin luullut. Hän lähti Svalbardista yhdessä Bauendahlin kanssa hinaaja-aluksella, joka kuljetti lauttaa. Iltaa ennen kuin retkikunta saapui ahtojäälle, hiipi poika veneen perään ja katkaisi hinausköyden, joten lautta solui tiehensä. Aamun koittaessa miehistön tullessa kannelle, ei lauttaa ollut missään näkyvissä, ja Bauendahlin retki sai surullisen lopun. Ankarat siveellisyyssaarnaajat sanovat ehkä, että pojan käytös oli kokonaan paheksuttavaa. Toisaalta taas hän pelasti Bauendahlin hengen. Jätän lukijan asiaksi hänen tuomitsemisensa.

Mielettömyys tutkijain keskuudessa on harvinaista, mutta melkein sitä vastaava uhkarohkeus on vähemmän tavatonta. Ensimmäisen yrityksen tutkia napaseutuja ilmasta käsin teki ruotsalainen ilmapallonkuljettaja Andree. Tätä yritystä eivät todelliset tutkijat koskaan ottaneet vakavalta kannalta, he kun ymmärsivät tehtävän kouriintuntuvan mielettömyyden. Andree oli ennen suorittanut sarjan hyvin onnistuneita, pitkiä etäisyyslentoja ilmapallolla. Nämä olivat vaarallisia, mutta eivät merkinneet suorastaan itsemurhaa. Joskin on uhkarohkeaa nousta ilmaan ohjaamattomassa pallossa ja kulkea päiväkausia, minne tuuli satunnaisesti sen puhaltaa, on ainakin – jos matka tehdään maan yläpuolella – joku pelastumisen toivo olemassa. Mutta koettaa kulkea 2900 kilometriä pitkän napameren yli vain suotuisa tuuli peräsimenä, on uhkayritys, johon vakava tutkija ei ryhdy. Andree lähti Svalbardista, eikä tähän päivään mennessä ole löydetty mitään jälkeä hänestä eikä hänen pallostaan. Epäilemättä miesparan täytyi laskeutua jäälle ja on hän jo kauan sitten ollut palloineen haudattuna napameren syvyyteen. Paljastakaamme päämme urhoolliselle miehelle.

Kymmenes luku.

VAIKEUKSIA RETKILLÄ.

Ymmärrän, että useimmat ihmiset ajattelevat seikkailua, kun käytetään sanaa löytöretki. Voi sentähden olla onneksi tutkijan kannalta yksityiskohdin selittää ero näitten kahden sanan välillä. En tahdo sanoa mitään halventavaa seikkailunhalusta. Se on sangen luonnollinen jännittävien elämysten kaipuu, joka on annettu jokaiselle terveelle miehelle. Epäilemättä se on perintöä kaukaisilta esi-isiltämme, joiden taistelu olemassaolon puolesta oli epävarmaa metsästystä, vaarallisia taisteluita villien eläinten kanssa ja tuntemattoman pelkoa. Heille oli elämä keskeytymätöntä seikkailua, ja tuo hurmaava tunne, joka täyttää meidät eläessämme uudelleen heidän elämäänsä, on luonnollinen kiihoitus, minkä terveet hermot saavat vastineeksi olemassaolotaistelussa. Esi-isämme panivat päivittäin alttiiksi henkensä saadakseen sen mitä tarvitsivat elämiseensä. Kun me "leikimme kuolemalla", palaamme takaisin alkuperäisen ihmisen hermostuneeseen iloon, joka suojeli ja piti häntä pystyssä päivän taistelussa.

Tutkijalle sensijaan on seikkailu vain vähän tervetullut keskeytys hänen vakavassa työssään. Hän ei etsi mielenliikutuksia, vaan tietoja tuntemattomasta. Usein on hänen etsimisensä kilpajuoksua nälkäkuoleman kanssa. Hänelle on seikkailu vain seuraus huonosta suunnittelusta, joka tekee sen, että hän nyt joutuu koetukseen. Tai on se onneton vahvistus sille tosiseikalle, ettei kukaan ihminen voi käsittää kaikkia tulevaisuuden mahdollisuuksia. Jokaisella tutkijalla on seikkailurikkaita kokemuksia. Ne aiheuttavat hänelle mielenliikutuksia ja hän ajattelee jälkeenpäin ilolla niitä. Mutta hän ei koskaan aja takaa niitä. Siihen on tutkijan työ liian vakavaa.

Eivät kaikki tulevat tutkijat myönnä tätä todeksi. Mutta tulos on vain se, että monet joutuvat liian aikaiseen hautaan, ja monet toiveet murtuvat.

Kuten kaikki työ elämässä, niin vaatii myöskin tutkijan työ vakavaa ammattimaista valmistautumista. Todellisille tutkijoille on aiheutunut korvaamatonta vahinkoa siitä, että niin monet ihmiset ovat yrittäneet tutkijain retkille, vaikk'ei heillä ole ollut minkäänlaisia edellytyksiä siihen. Jotkut näistä ihmisistä ovat yksinomaan seikkailijoita, jotka etsivät uusia vaikutelmia. Joku, joka hakee mainetta, koettaa täten löytää oikotien päämääräänsä. Monet näistä miehistä ovat hukanneet elämänsä, ilman että sillä on ollut mitään tarkoitusta. Tämä on pahasti kyllä, mutta pahinta on, että he ovat kylväneet sellaista epäilyksen siementä selvästi ajattelevien ihmisten mieleen arktiseen tutkimukseen nähden, että suurin osa maailmaa pitää sitä yksinomaan uhkarohkeutena. Tämä käsitys asiasta on tehnyt äärettömän vaikeaksi vakaville tutkijoille, kuten esim. Nansenille ja Pearylle, hankkia pääomaa työtänsä varten, niin, vieläpä vaikeaksi saada tilaisuutta selvittää retkeä varten tekemiään vakavia tieteellisiä suunnitelmiaan. Harvat ihmiset, lukuunottamatta tiedemiehiä, kuten ilmatieteen, valtamerentutkimuksen, maantieteen y.m. erikoistuntijoita, aavistavat pienimmässäkään määrin, minkälaisia tuloksia tutkija saavuttaa. Heillä ei senvuoksi myöskään ole kykyä erottaa vakavaa tutkijaa tavallisesta seikkailijasta ja tyhjäntoimittajasta.

Ensimmäinen ehto napaseutututkijalle on terve ja karaistunut ruumis. Matkoilla saa kokea mitä ankarinta ruumiillista rasitusta, eikä kaikille ole annettu kykyä kestää sitä pitkiä ajanjaksoja kestävien alituisten ponnistusten aikana ja hädän vaikeina hetkinä. Kuinka mieletöntä siis onkaan, että miehet, jotka ovat eläneet konttoripöydän takana, kunnes ovat saavuttaneet kypsän iän, yht'äkkiä yrittävät antautua tällaisiin vaikeihin tehtäviin. Eikö myöskin ole ymmärtämätöntä, että miehet, jotka ovat saaneet kaiken elämänkokemuksensa sivistyneen elämän mukavuuksien keskellä, yht'äkkiä alkavat viettää elämää, missä kaikki on alkuperäistä ja missä turkiskauppiaan tai valaanpyytäjän harjaantuminen on paljon suuriarvoisempaa kuin yliopistosivistys. Menestykseni arktisena tutkijana riippui suureksi osaksi siitä, että huolellisesti olin harjoitellut ruumistani, ja vaikeista oppivuosistani, ennenkuin tulin erämaan todelliseen elämään.

Näiden fyysillisten vaatimusten rinnalle tulevat henkiset, jotka merkitsevät tutkijalle paljon. En ajattele vain aivojen luonnollista laatua. Lukuunottamatta yhtä ainoata heikkojärkistä miestä, josta olen maininnut, ovat kaikki tuntemani miehet, jotka ovat johtaneet kaikenlaisia retkikuntia arktisissa seuduissa, olleet intelligenttejä, muutamat heistä ovat saaneet mitä parhaimman sivistyksen. Mutta tarkoitan erikoisia henkisiä kykyjä, jotka saavuttaa perehtymällä aikaisempien retkikuntien kokemuksiin. Tämä on, mitä itseeni tulee, monta kertaa pelastanut minut tekemästä vakavia virheitä. Lukija muistanee esimerkiksi, kuinka oleskelupaikan valintani Valaskalanlahdessa – asia, josta suureksi osaksi riippui se, että onnellisesti pääsimme Etelänavalle – oli tulos huolellisista vertailuista kaikkien kertomusten välillä, mitä oli olemassa Barrierista, sen löytämisestä saakka v. 1842 aina sitä edelliseen vuoteen, jolloin me lähdimme etelään. Kirjoista saatu tieto on usein yhtä hyvää kuin suoraan puheista saatu, jos vain on samalla alalla niin paljon käytännöllistä kokemusta, että ymmärtää ja osaa käyttää hyväkseen lukemaansa.

Tutkijan henkisiin edellytyksiin – tarkoitan tilaisuuksia, jolloin hänen aikomansa työ vastaa aiheuttamaansa hengenvaaraa – kuuluu myöskin se, että täydellisesti ymmärtää tieteelliset probleemat, joitten ratkaisemiseen hänen retkensä voi myötävaikuttaa. Ja vihdoin tulee tutkijan täydellisesti osata käyttää tieteellisiä koneita, joitten avulla hän tekee havaintonsa, jotta näistä tulisi niin tarkkoja, että ne voisivat olla hyödyksi tiedemiehille, joille hän antaa ne kotiin tultuaan.

Näillä viittauksillani vaatimuksiin, joita asetetaan todelliselle tutkijalle, toivon voivani todistaa lukijalle, että tutkiminen on vakavaa teknillistä ja hyvin vaikeata työtä, joka vaatii vuosia kestävää henkistä ja fyysillistä valmistusta ja tähtää tärkeihin asioihin, jotka ovat paljon korkeamman arvoiset kuin seikkailijan halu mieltäkiihoittaviin vaikutelmiin tai huijarien ja onnenonkijain lyhyen maineen tavoittelu.

Arktisten seutujen vakava tutkiminen alkoi jo varsin aikaisin. Kuten ennen olen tässä kirjassani selittänyt, olivat englantilaiset neljän vuosisadan aikana lähettäneet retkikuntia valloittamaan Luoteisväylää. Nämä retkikunnat olivat huolellisesti suunnitellut, ja oli ne varustettu ja johdettu sen ajan korkeimpien vaatimusten mukaisesti. Joskin tulos aina epäonnistui ja miehet usein joutuivat hukkaan, ei siihen ollut syynä huolellisen suunnittelun puute. Saavutetut tieteelliset tulokset olivat suuriarvoiset.

Pohjoisnavan löytäminen antoi samalla tavoin työtä myös monelle vakavasti ajattelevalle miehelle. Myöskin heillä oli paljon menestystä. Paras tulos, mikä voitiin saavuttaa heidän käyttämillään menettelytavoilla, oli Lockwoodin retkikunnalla, joka pääsi kauimmaksi pohjoiseen.

Tri Fridthjof Nansen toimeenpani vallankumouksen napaseutujen tutkimustavoissa. Hän suunnitteli uusia menettelytapoja, jotka perustuivat tehtävän luonteen mitä perinpohjaisimpaan tutkimiseen. Hän käytti käytännöllisiä keinoja suunnitelmaansa toteuttaakseen. Tuloksena oli hänen huomiota herättävä retkensä 86° 14':n leveydelle, paljon kauemmas pohjoiseen kuin Lockwood, jopa noin 200 meripenikulmaa lähemmäksi napaa kuin kukaan muu ennen häntä.

Melkein kaikki tuntevat kertomuksen tri Nansenista ja Framista, sellaisena kuin hän on kuvannut sen kirjassaan "Framilla yli Napameren". Ellei ole lukenut ja tutkinut teknillisiä yksityiskohtia, jotka ovat tämän kiintoisan kirjan kertomien tapausten pohjana, ei huomaa, että tri Nansenin suorittamalla teknillisten menettelytapojen uudistuksella on äärettömän paljon suurempi merkitys kuin itse hänen huomiota herättävällä saavutuksellaan ja Fram-retken tieteellisillä havainnoilla.

Nansenin käänteentekevä suurtyö oli uuden menettelytavan keksiminen. Hän juuri ensimmäisenä ymmärsi koirien ja keveiden rekien arvon kuljetusvälineinä siellä pohjoisessa. Ensin jätti hän raskaat reet, jotka olivat tuhonneet monen retkikunnan ennen häntä, ja korvasi ne tieteellisesti suunnitelluilla reillä, jotka olivat vahvat, mutta huomattavan paljon kevyemmät. Tämän keksinnön kautta voi hän helposti laajentaa miesten ja koirain toimintapiiriä. Fram-retkikunta todisti loistavasti tämän teorian oikeaksi, samoinkuin sen käytännöllisen hyödyn. Ilman hänen työtään ei meille olisi ollut mahdollista saavuttaa Etelänapaa. Ymmärsin Nansenin menettelytavan mullistavan arvon, käytin sitä päämääräni saavuttaakseni ja voitin sen kautta. Jos oikeudenmukaisesti arvostelee onnistuneita retkikuntia, ei voi olla tunnustamatta Nansenin työn perustavaa merkitystä. Hän oli sekä teoriassa että käytännössä edelläkävijä, joka teki mahdolliseksi onnellisen tuloksen saavuttamisen.

Mutta Nansen on vielä eläessään saanut nähdä menettelytapojensa vanhenevan. Tänään ei enää puhuta koirista eikä reistä tutkijain apuvälineinä kaukana pohjoisessa. Niitten kunniapaikat ovat nyt museoissa ja kirjoissa.

Ilmalaiva on korvannut koirat. Wright-veljekset ja kreivi Zeppelin ovat uuden menettelytavan edelläkävijöitä.

Napaseutututkimuksen tulevaisuus on ilmassa. Olen niin rohkea, että vaadin itselleni kunnian siitä, että minä olin ensimmäinen todellinen napaseutututkija, joka huomasin tämän, ja ensimmäinen, joka käytännössä osoitin tämän menettelytavan tulevat mahdollisuudet.

V. 1909 valmistauduin suorittamaan tiedustelulentoja jään yli ja menin

niin pitkälle, että otin palvelukseeni erään lentäjän toimittaakseni tämän työn. V. 1914 ostin Farman-lentokoneen ja opettelin ohjaamaan sitä itse. Vuosina 1921 ja 1922 tein useita yrityksiä tehtävän ratkaisemiseksi, tällä kertaa Point Barrowista. Mutta vasta v. 1925 sain haltuuni riittävät rahamäärät ja oikeat koneet Ellsworthin ansiosta, joten voimme tehdä ensimmäisen lentomme Svalbardista. Vaikkakaan tämä retki ei vienyt meitä navan yli mantereelta toiselle, niinkuin ensin olimme toivoneet, viittasi se kuitenkin siihen, että sellainen lento vain on ajankysymys ja että maantieteelliset havainnot ilmasta ovat mitä suuriarvoisimpia.

V. 1926 johdin yhdessä Ellsworthin kanssa sitä retkikuntaa, joka

suoritti ensimmäisen lennon mantereelta toiselle Pohjoisnavan yli. Tämä lento oli kaikin puolin hyvin onnistunut ja epäilemättä osoitti käytännöllisellä tavalla todeksi sen hyödyn, mikä ilmalaivalla tulee olemaan tulevaisuuden napaseutututkimuksessa.

Mitä napaseutututkimus hyödyttää?

Kuinka monta kertaa onkaan tämä kysymys tehty minulle? Epäilemättä se on tehty lukemattomia kertoja muillekin vakaville tutkijoille.

Napaseutututkimuksen suurin käytännöllinen arvo on tiedoissa, joita tiedemiehet sen kautta saavat maan magneettisista ilmiöistä sekä ilmastosta ja tuulista näissä seuduin, koska sikäläiset olosuhteet merkitsevät paljon koko maapallolle. Tämän kirjani toisissa paikoissa olen kirjoittanut näistä seikoista, mutta tahdon tässä lisätä, että suurin edistysaskel, joka todennäköisesti pian tehdään, mitä tulee pohjoisen lauhkean vyöhykkeen tarkkoihin sääennustuksiin, on pysyvien ilmahavaintoasemien perustaminen ja kunnossapitäminen Amerikan, Euroopan ja Aasian pohjoisrannoilla. Nämä havaintoasemat ympäröivät silloin täydellisesti napameren, ja useita kertoja päivässä ne antavat langattomien sähkösanomain kautta luotettavia ja arvokkaita ilmoituksia, joitten nojalla voidaan ennustaa säätä paremmin kuin tähän saakka on ollut mahdollista. Opin vähän ymmärtämään, kuinka tärkeä sellainen sarja havaintoasemia olisi, siitä kiitollisuudesta, jonka tiedemiehet lausuivat julki saadessaan kaksi kertaa päivässä ilmatiedoituksia Maudilta, kun tämä oli ankkurissa Aasian pohjoisrannikolla.

Toista napaseutututkimuksen "hyötyä" ei voida niin helposti muuttaa ihmiskunnan eduksi ja rahan säästöksi. Mutta persoonallisesti uskon kuitenkin, että sillä on yhtä suuri arvo. Se, mikä tällä maapallollamme jää meille tuntemattomaksi, askarruttaa alati ihmisten mieliä, on kuin paino sydämellä. On olemassa jotakin sellaista, mitä ihmiskunta ei ole voittanut, mikä on alituisena todisteena heikkoudestamme, luonnon täydellisen hallitsemisen puutteena. Jos arvostellaan asiaa sellaisena kuin se tosiasiassa on, rikastuttaa jokainen selvitetty mysterio henkeämme samoin jokainen löydetty tuntematon maa. Edelläkävijämiehet ovat henkisten arvojen välttämättömät liittolaiset, kun on kysymyksessä sivistyksen edistäminen ja ylläpitäminen.

Yhdestoista luku.

VAIKEUKSIA VARUSTUKSISSA JA MUONITUKSESSA.

Tahdon uhrata tämän luvun puhuakseni määrätyistä olosuhteista matkallamme Etelänavalle kertomalla tässä vain niistä seikoista, jotka havainnollistavat vaikeuksia, mitkä ovat yleensä ahdistaneet kaikkia naparetkikuntia (ainakin ennen ilmalaivojen aikaa), ja teen selkoa niitten onnellisesta ratkaisusta. Toisin sanoen tulee tässä luvussa Etelänapa-retken kokemusten perusteella tutkisteltavaksi kysymys, kuinka nämä retket on suoritettava.

Toisessa paikassa kirjaani olen lyhyesti kertonut matkastamme Framilla Valaskalalahteen. Olen myöskin lyhyesti kertonut talviasunnostamme, jonka valmistimme Barrierille saavuttuamme sinne tammikuun 14:ntenä 1911. Seuraavan kuun 10:ntenä olimme saaneet maihin suurimman osan varastoamme ja olimme päässeet niin pitkälle talviasuntomme valmistamisessa, että neljä meistä voi lähteä ensimmäiselle matkalle etelää kohti alkaakseen tuon tärkeän varastopaikkojen pystyttämisen tien varrelle napaa kohti.

Kutsuimme talviasuntoamme Framheimiksi. Se sijaitsi noin 78° 30':lla etel. leveyttä, toisin sanoen olimme viivasuorasti noin 700 meripenikulmaa navalta. Aikomuksenamme oli sijoittaa varastot asteen etäisyydelle (eli 60 neljännespenikulman päähän) toisistaan, niin kauas etelään kuin voimme päästä ennen talven tuloa, mikä tekisi tämän työn mahdottomaksi.

Ensimmäisellä matkallamme etelää kohti meitä oli neljä miestä mukanamme kolme rekeä ja kahdeksantoista koiraa. Jokaisessa reessä kuljetettiin suunnilleen 225 kg muonatarpeita, jotka piti sijoitettaman varastoon, ja sen lisäksi oli meillä matkallamme tarvittavat ruokavarat ja muut varustukset. Näistä 225 kilosta varastoon pantavaa muonitusta oli 175 kg säilykkeitä koiria varten. Jäljellejääneet 50 kg oli ihmisravintoa, suurimmaksi osaksi säilykkeitä, suklaata ja keksiä. Kuljimme etelää kohti 80°:lle etel. leveyttä ja saavuimme sinne helmikuun 14:ntenä. Tänne pystytimme ensimmäisen varastopaikkamme. Paluumatka Framheimiin kesti vain kaksi päivää, koska reet olivat nyt melkein tyhjät.

Saavuttuamme takaisin tältä ensimmäiseltä varastoretkeltämme, aloimme huolellisesti tarkastaa laskelmiamme työn suorittamattomasta osasta. Ensinnäkin tunsimme nyt maan laadun ja olimme tulleet varmoiksi siitä, että se todennäköisesti edelleenkin osoittautuisi suotuisaksi. Toiseksi tiesimme jotakin lumi- ja jääsuhteista, joita voimme odottaa tapaavamme, sekä mahdollisesta matkasta, jonka kykenimme suorittamaan päivässä, jos voi ottaa lukuun nämä suhteet matkan jäljelläolevalla osalla. Kolmanneksi olimme koettaneet kulkuneuvojamme ja olimme nähneet, että teoriamme "koirat ja keveät reet"-yhdistelmän edullisuudesta piti paikkansa. Olimme myöskin tehneet kokeen työkyvystä, mitä voimme odottaa koirilta, kun ne vetivät raskaasti kuormitettuja rekiä etelää kohti, sekä myös siitä erikoisesta työnsuorituksesta, kun ne kevein rein palasivat takaisin pohjoiseen.

Opimme lisäksi monta muuta asiaa tällä matkalla. Ensiksi huomasimme, että kesti aivan liian kauan, ennenkuin pääsimme matkaan aamuisin. Huolellisen suunnittelun kautta voimme säästää kaksi tuntia päivässä. Toiseksi tulin näkemään, että varustuksemme olivat liian raskaat. Reet olivat tehdyt silmällä pitäen vaikeita jääsuhteita. Nyt sensijaan tiesimme, että pinta, jonka yli meidän piti kulkea, oli laadultaan mitä tasaisinta, ja siitä oli seurauksena, että saatoimme käyttää varsin keveitä varustuksia. Meidän piti voida vähentää rekien painoa puolella. Ja vihdoin oli jalkineemme korjattava aivan kokonaan. Purjekankaiset hiihtosaappaamme olivat liian pienet ja liian jäykät. Ne piti tehdä suuremmiksi ja pehmoisemmiksi. Kun suunnittelee vähintään viidentoistasadan meripenikulman pituista marssia yli lumen ja jään, tietää, että elleivät jalkineet ole kunnossa, on edessä sangen kohtalokas kilpajuoksu.

Jalkinekysymys antoi aihetta moneen vakavaan keskusteluun. Nämä johtivat lopuksi siihen, että leikkasimme hajalleen ne saappaat, jotka meillä oli mukanamme, ja muutimme ne sellaisiksi kuin meistä näytti sopivimmalta, nimittäin jäykkäpohjaisiksi, jotta ne voitiin kiinnittää suksiin, tilaviksi useita sukkapareja varten, pehmeiksi ja kaikin puolin mukaviksi, niin ettei jalka olisi mistään kohden puristuksessa.

Toinen varastomatkamme alkoi helmikuun 22:ntenä. Silloin oli talviasuntomme Framheim täysin valmis, joten tällä matkalla voi meitä olla useampia miehiä ja useampia rekiä kuin edellisellä. Jätimme vain yhden miehen pitämään huolta leiristä ja koirista. Täten meitä oli kahdeksan miestä, seitsemän rekeä ja neljäkymmentäkaksi koiraa. Viidentenä päivänä sivuutimme varastopaikkamme 80°:lla etel. leveyttä ja löysimme sen täydessä kunnossa. Neljä päivää myöhemmin saavutimme 81°:een. Maaliskuun 4:ntenä rakensimme ja merkitsimme varastopaikan. Tänne jätimme muonitusvaroja, jotka yhteensä painoivat 600 kiloa. Maaliskuun 5:ntenä jätti kaksi miestä meidät palatakseen takaisin Framheimiin. Me muut kuusi jatkoimme matkaamme etelää kohti mukanamme neljä rekeä. Kolme päivää myöhemmin, maaliskuun 8:ntena saavutimme 82°:een. Tänne pystytimme kolmannen varastopaikkamme ja jätimme sinne 675 kiloa, pääasiallisesti säilykkeitä koirille. Tämä oli viimeinen varastopaikkamme. Olimme toivoneet voivamme perustaa sellaisen vielä 83°:lle, mutta ilma oli liian huono, ja koirat, jotka eivät vielä olleet riittävästi vertyneet pitkän paikallaanolon jälkeen laivalla, olivat osoittaneet merkkejä siitä, etteivät suoriutuisi tehtävästä.

Koska lumi helposti voisi hävittää varastopaikkojen jäljet, merkitsimme ne hyvin huolellisesti, jotta sitten helposti löytäisimme ne. Jokaisen huipulle panimme bambutankoon kiinnitetyn lipun. Mutta emme olleet tyytyväisiä yksinomaan tähän toimenpiteeseen. Ajatellessamme lopullista matkaamme navalle, pidimme mahdollisena, että myrskyssä tai sumussa helposti voimme joutua niin paljon pois oikeasta suunnasta, että olisi vaikeata löytää varasto, vaikka olisimme sen läheisyydessäkin. Käytimme senvuoksi seuraavaa menettelytapaa:

Ensimmäisessä varastopaikassamme 80°:lla merkitsimme linjan, joka kulki tämän kautta, ja linjalle asetimme bamburuokoihin kiinnitettyjä lippuja 200 metrin päähän toisistaan kahdeksan kilometrin pituudelta varaston molemmin puolin. Tämä toimenpide antoi meille erikoisen varmuuden matkallamme etelään kohti napaa, samoin kuin kamppaillessamme takaisin kotiin, sillä ne auttoivat meitä oikealle tielle, jos jouduimme pois suunnasta. Yhden ainoan varastopaikalla olevan merkin sijaan oli tiemme varrella 16 km:n pituisia merkittyjä linjoja, merkit niin lähellä toisiaan, että melkein varmasti näkisimme jonkin niistä. Lisäksi merkitsimme liput niin, että jos matkallamme tapaisimme yhden niistä, tietäisimme, millä puolen varastoa olisimme. Tämä säästäisi puolet ajasta, jonka muuten käyttäisimme varaston etsimiseen.

Toisella matkallamme, toista ja kolmatta varastoa rakentaessamme, ei meillä ollut kylliksi bamburuokoja, jotta olisimme voineet merkitä nämä paikat kuten edellä olen kertonut. Meidän täytyi sentähden hakata rikki joitakin muonituslaatikoita ja käyttää laudat merkeiksi. Ajatukseni oli, että vaikka ne vain olisivat kaksi jalkaa korkeat, olisivat ne paremmat kuin ei mitään, ja kun otimme huomioon tähänastisen lumentulon, tulisivat ne todennäköisesti olemaan kyllin hyvät.

Kolmannella varastopaikalla käytimme taas laatikkojen lautoja, jotka erotimme toisista sitomalla pieniä, sinisiä kankaankappaleita niihin. Kuten aikaisemminkin merkitsimme varastopaikan bamburuokoon kiinnitetyllä lipulla.

Nämä toimenpiteet osoittautuivat hyvin arvokkaiksi itse varsinaisella retkellämme, joka alkoi seitsemän kuukautta myöhemmin. Jouduimme silloin kokemaan juuri sellaista säätä, sumua ja myrskyä, jonka olimme edeltäpäin ottaneet huomioon, ja tämä viitoittaminen pelasti meidät useammin kuin kerran sivuuttamasta varastopaikkaa, sekä myös turhasta ajanhukasta, jos olisi täytynyt kääntyä takaisin etsimään sitä.

Olen unohtanut mainita, että kun ensimmäisen kerran lähdimme etelää kohti pystyttääksemme varastopaikan n:o 1, merkitsimme koko matkan Framheimistä varastolle kepeillä ja lipuilla, jotka asetettiin sellaisten välimatkojen päähän toisistaan, että voimme nähdä toisen lipun luota toiselle kautta koko matkan. Meillä ei ollut kylliksi lippuja merkitäksemme niillä koko matkaa, jonka vuoksi loppupuolella turvauduimme kappaleihin, jotka asetimme pystyyn lumeen. Uudelleen säästi tunnin edeltäpäinmietiskely meidät tuhlaamasta monia tunteja myöhäisemmällä retkellä.

Palattuamme takaisin Framheimiin senjälkeen kuin olimme panneet kuntoon varastot n:o 2 ja 3, oli meillä vielä ennen talven tuloa aikaa tehdä viimeinen matka varastolle n:o 1. Käytimme tätä tilaisuutta viedäksemme 1 1/2 tonnia tuoretta hylkeenlihaa 80°:lla sijaitsevaan varastoon. Tämä teki mahdolliseksi meille myöhemmin varsinaisella retkellä antaa koirien syödä niin paljon hylkeenlihaa kuin ne halusivat, kunnes tulimme tähän kohtaan, ja tämä piti ne mahdollisimman hyvässä kunnossa loppuun saakka.

Kun tämä viimeinen matkamme oli suoritettu, olimme sijoittaneet kolme tonnia ruokavaroja kolmeen varastoon leveysasteille 80, 81 ja 82. Ensimmäinen varasto sisälsi hylkeenlihaa, koirasäilykkeitä, voita, suklaata, tulitikkuja, paloöljyä sekä osaksi kaikenlaisia varusteita, yhteensä 2100 kiloa. 81°:n varasto sisälsi säilykkeitä sekä ihmisille että koirille, keksiä, maitopulveria, suklaata, paloöljyä ja muita varusteita, yhteensä 700 kiloa.

Talvi tuli ja pakotti meidät pysymään Framheimissa seuraavaan kevääseen. Olimme sangen tyytyväisiä, sillä työ, jonka olimme syksyn kuluessa suorittaneet, oli hyvä. Meillä oli muonaa ja varusteita varastossa kolmella asemalla noin 200 meripenikulman pituisella matkalla napaa kohti. Olimme saavuttaneet joukon kallisarvoisia kokemuksia maan suhteen, jonka yli meidän oli kuljettava. Olimme nähneet, mitä puutteita oli olemassa rekiin ja omiin varustuksiimme nähden, ja nyt oli talvi edessämme voidaksemme korjata ne, niin että kaikki olisi täydessä kunnossa lopullisen yrityksen alkaessa.

Aloimme vähentää rekien painoa mahdollisimman pieneksi. Tämä työ jäi Stubberudin huoleksi Se merkitsi, että kaikki rekien korit oli hajoitettava ja asetettava uudestaan kokoon siten, että ne tulivat yhtä vahvoiksi, mutta paljon kevyemmiksi. Tämä saavutettiin suurimmaksi osaksi siten, että reunoja höylättiin niistä kohdin, missä ne olivat liian paksut.

Tärkein työ annettiin Bjålandille. Hänen piti purkaa ja höylätä kaikki rekemme. Varastoretkiemme antamat kokemukset olivat osoittaneet, että tässä voimme tehdä suuren painonsäästön. Hansenin ja Wistingin piti liittää reet kokoon, niin pian kuin Bjåland oli saanut ne käsistään.

Bjålandin työpaja oli neliskulmainen huone, joka oli hakattu kiintojäähän. Lattia oli noin seitsemän kertaa viisitoista jalkaa ja korkeus kuusi jalkaa. Lattia oli peitetty höylänlastuilla, ja huoneen yhdessä nurkassa oli suuri peltilaatikko öljykeittiön yläpuolella, ja tästä nousevaa höyryä käytettiin pehmittämään puuta, jotta sitä voitiin taivuttaa. Bjålandin tehtävä oli vähentää jokaisen reen paino 80:stä kilosta 25:een kiloon eli vähempään kuin kolmanteen osaan niitten alkuperäisestä painosta, ilman että ne silti tulisivat mainittavasti heikommiksi. Kajoomatta piirustusten ja suunnittelujen muutosten yksityiskohtiin on kylliksi, kun sanon, että hän suoritti työnsä loistavasti ja että hänen kuntoisuutensa mitä suurimmassa määrin teki mahdolliseksi sen, että voimme päästä navalle ja sieltä takaisin.

Kun Wisting ei puuhannut rekien korjaustöissä, kuultiin hänen ompelukoneensa surina. Hän teki neljästä kolmen miehen teltasta kaksi ja korjasi vaatteemme, jotta ne tulivat sopiviksi sääsuhteisiin, joita olimme kokeneet varastomatkoillamme.

Jokainen näitten töitten yksityiskohta oli monen keskustelun alaisena. Keskustelimme esimerkiksi siitä, mikä väri parhaiten sopisi teltoille. Olimme yksimielisiä siitä, että tumma oli paras, koska se ensinnäkin antoi lepoa silmille, senjälkeen kun koko päivä oli kuljettu kimaltelevalla jäällä, ja toiseksi koska tumma teltta imee itseensä enemmän lämpöä auringosta kuin vaalea, joten telttamme kirkkaalla ilmalla olisivat lämpimämmät, jos ne olivat tummat. Teltat, jotka meillä oli mukanamme, olivat valkoisia, mutta muuan kekseliäs herra ehdotti, että värjäisimme ne musteella, jota valmistaisimme mustejauheesta. Tämä ehdotus näytti meistä niin järkevältä, ettei kestänyt kauan, ennenkuin meillä kahden valkoisen teltan sijasta oli kaksi tummansinistä. Keskustelun kuluessa esitettiin sekin mahdollisuus, että lyhyen ajan kuluttua väri lähtisi kankaasta. Sentähden me lopuksi leikkasimme auki vuodeverhomme, jotka olivat tehdyt ohuesta, punaisesta kankaasta, ja neuloimme palaset yhteen, joten saimme ulkopuolisen teltan, joka peitti sisäpuolella olevan valkoisen purjekangasteltan.

Jotakin muutakin valmistimme näitten keskustelujen seurauksena, nimittäin sukkaparin kevyestä kankaasta jokaiselle miehelle. Näillä sukilla oli monta etua. Ne eivät ainoastaan suojelleet kylmältä, vaan estivät toisia sukkia kulumasta rikki, joten nämä kestivät sitä kauemmin. Mutta parasta kaikesta oli, että ne pysyivät kuivina melkein missä ilmassa tahansa.

Kun sukat oli saatu valmiiksi kaikille, aloimme tutkia alusvaatteitamme. Kaikki, mitä olimme tuoneet kotoa, oli tehty harvinaisen paksusta villakankaasta, joten pelkäsimme niitten käyvän liian lämpimiksi. Lääkevarusteissamme oli meillä myös kaksi suurta pakkaa ihanaa, kevyttä flanellia. Tästä ompeli Wisting meille kaikille alusvaatteet, ja retkellä ne osoittautuivat erinomaisiksi.

Sen jälkeen ajattelimme koiranpiiskoja. Niitä tehtiin kaksi jokaiselle ajajalle eli yhteensä neljätoista. Vain piiskanvarret tuottivat päänvaivaa. Kokemus oli meille osoittanut, että täyteläinen varsi ei kestänyt pitkään. Keskustellessamme saimme sen ajatuksen, että ne olisi laitettava kolmesta hickoripalasta, jotka sidottaisiin lujasti toisiinsa ja side päällystettäisiin nahalla. Siten tulisi varsi taipuisaksi eikä katkeaisi.

Hassel teki siimat eskimotavan mukaan pyöreiksi ja painaviksi. Hansen sai varret Stubberudilta ja siimat Hasselilta liittäen ne yhteen piiskoiksi. Koko työ suoritettiin mitä suurimmalla huolella. Todellisuudessa ei kolmeosaisia varsia lopullisesti hyväksytty, ennenkuin kestävyyskoe erään Hansenin keksimän varren kanssa voitti vastaväitteet ja osoitti kolmeosaisen parhaimmaksi. Asiaatuntemattomasta lukijasta voi tuntua kummalliselta, että niin paljon aikaa ja huolta uhrattiin niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin koiranpiiska. Mutta koko retkikuntamme onnellinen lopputulos oli koirista riippuvainenpa eskimokoirat eivät ole helposti käsiteltäviä. Ne ovat melkein yhtä villejä kuin sudet, eikä niitä saa pysymään kurissa enemmän kuin tekemään työtäkään käyttämättä ahkerasti piiskaa. Onnellisen ratkaisun saavuttamiseksi olivat senvuoksi siimat melkein yhtä tärkeitä kuin itse koirat.

Suksien kiinnitys oli seuraava tehtävämme. Siinä sai joka mies olla oma keksijänsä, koska kiinnityksen mukavuus ja taipuisuus on puhtaasti yksilöllistä laatua oleva seikka. Kaikkia mahdollisia tapoja ajateltiin ja suunniteltiin ja jokainen oli lopulta omaansa tyytyväinen. Kaikille pantiin yhteiseksi vaatimukseksi, että ne helposti voitiin irroittaa. Meidän täytyi aina ottaa ne yöksi pois, sillä koirat pitivät kaikkea nahkatavaraa herkkuna, ja jos jätimme siteet yöksi ulos, olivat ne aamulla kadonneet. Yksinpä mäystimetkin täytyi irroittaa.

Kaikki otettiin huomioon, yksinpä sellaisenkin pikkuseikan valmistamisessa kuin telttapiikkien. Johansen teki aivan päinvastoin kuin telttapaaluja on tapana tehdä ja laittoi ne litteiksi pyöreitten asemesta. Tämä malli oli sekä kevyempi että kestävämpi kuin tavallinen. En usko, että yhtään näistä uusista piikeistä särkyi koko matkalla.

Kun vaatteet luovutettiin kullekin yksityisesti, kävivät ne vielä läpi henkilökohtaisen koetuksen. Joku huomasi, että hänen pukunsa oli jostakin kohdasta liian väljä, kun taas toisen pingoitti; kummankin piti tehdä korjauksia, kaiken täytyi sopia mukavasti, ennenkuin lähdimme.

Sitten tuli koiravaljaitten vuoro. Käytimme taas varastomatkoilla saamaamme kokemusta hyväksemme. Eräällä tällaisella matkalla putosi kaksi koiraa halkeamaan virheellisten valjaitten takia. Uhrasimme senvuoksi paljon huolta näihin varusteisiin ja käytimme niihin parasta raaka-ainetta, mitä meillä oli.

Tämän huolellisen tutkimustyön, näitten yhä uudistuvien kokeitten ja tarkkojen ohjeitten pohjana oli luja vakaumukseni siitä, että tärkein tekijä onnellisen tuloksen saavuttamiseen on tapa, millä vaikeuksia edeltäpäin katsellaan ja miten niihin suhtaudutaan. Voitto odottaa sitä, jolla on kaikki kunnossa – ihmiset sanovat tätä onneksi. Tappio on varmasti sen osa, joka on unohtanut ajoissa suorittaa tarpeelliset toimenpiteet – tätä sanotaan onnettomuudeksi. Tämän luvun kirjoittamisen ainoana tarkoituksena on selittää, että se, miksi me saavutimme navan, ennen kaikkea johtui oikeasta suunnittelusta. Tahdonvoima on kunnon tutkijan ensimmäinen ja tärkein ominaisuus. Ainoastaan kykenemällä hallitsemaan omaa tahtoaan voi hän toivoa voittavansa luonnon hänen tielleen asettamat vaikeudet. Sekä ajattelu että varovaisuus ovat yhtä tärkeät – ajattelu, joka saa näkemään ajoissa vaikeudet, ja varovaisuus, joka panee tekemään huolellisia valmistuksia niiden varalta. Suotakoon minun sentähden uudelleen palata siihen merkitykseen, mikä etelänaparetkemme onnistumiseen oli sillä seikalla, että valitsimme koirat vetojuhdiksi. Tiesimme ennen lähtöämme, että suurin osa matkaa tehtäisiin laajan, antarktisen jääkentän yli. Salaiset halkeamat olisivat alituisena vaarana meille. Koirien valitsemisessa oli osaksi tämä mahdollisuus määräävänä. Jos koirien valjaat olivat hyvät ja varmasti kiinnitetyt rekeen, sai johdossa oleva koira huoletta pudota jääkuoren lävitse halkeamaan. Tämä varoittaisi meitä ajoissa, niin että voisimme pysähdyttää reen ja estää muut putoamasta. Koira riippuisi lujasti valjaissa ja se voitaisiin helposti vetää takaisin jäälle. Matkan tapahtumat osoittivat tämän otaksuman täydellisesti oikeaksi. Lukemattomia kertoja pelastui yksi ja toinen meistä kuolemasta tai vahingoittumasta sen varoituksen kautta, minkä saimme koiran putoamisesta halkeamaan.

Vielä eräs etu, minkä koirien käyttäminen, toi mukanaan, vaatii pienen selityksen, jotta asiaa tuntematon lukijakin voi sen ymmärtää. Nansen, joka uudisti arktisen tutkimuksen, oli loistavalla tavalla osoittanut kevyen varustuksen ja sen kautta saavutetun lisätyn vauhdin edun. Keveiden, koirien vetämien rekien sekä keskitetyn ihmis- ja eläinravinnon käyttäminen oli pääasia hänen suunnittelussaan, joka niin loistavasti toteutettiin Framin ensimmäisellä retkellä. Matkallamme Etelänavalle en valinnut koiria vain tästä syystä, vaan myöskin seuraavasta:

Olen aikaisemmin tässä luvussa kertonut koirien säilykkeistä, joita olimme vieneet kolmeen varastopaikkaan, ja tuoreesta hylkeenlihasta koirille, jonka olimme vieneet ensimmäiseen varastopaikkaan. Mutta laskelmissani minulla oli toinenkin ajatus näitten eläinten ruokkimisesta. Ennenkuin jätimme Framheimin, laskin tarkalleen rekien ja varusteitten painon kunakin päivänä kulkiessamme etelää kohti ja palatessamme takaisin pohjoiseen. On selvää, että paino vähenisi sen mukaan kuin päiväannoksia käytettäisiin. On myöskin selvää, että lopulta tämä paino väheni niin paljon, että se vastasi yhden koiran käyttämää vetovoimaa. Tein mitä tarkimpia tutkimuksia ruuaksi kelpaavasta koiran lihasta ja sen ravintoarvosta, jos se annettaisiin toisten koirien syötäväksi. Laskelmien johdosta valmistin päivälistan, jonka mukaan koira toisensa perästä muuttuisi vetovoimasta ravinnoksi. Luonnollisesti vähensi tämä menetelmä myös reissä kuljetettavien koiran-annoksien painoa. Tämä painonvähennys lisäsi meidän "luovailukykyämme" monella päivällä – lainatakseni meriväen lausepartta – ja siten lisääntyi myös mahdollisuutemme päästä navalle ja takaisin.

Tämä perusero Scottin ja meidän retkikuntamme suunnittelun välillä vastaa sangen luonnollisesti näitten kahden retkikunnan tuloksia. Urhoollinen Scott pääsi navalle, mutta se oli traagillinen voitto, koska hän ja hänen toverinsa joutuivat hukkaan, ennenkuin pääsivät takaisin talviasunnolleen. Minä pelkäsin hänen puolestaan jo kauan, ennenkuin hän jätti talviasuntonsa lähteäkseen navalle. Epäilin vakavasti, voisiko hän onnellisesti suorittaa retken edestakaisin. Scott käytti Shetlannin poneja niin kauas etelään kuin voi. Lukijan tarvitsee vain muistaa etua, mikä meillä oli koirista saavuttuamme halkeamalle, ymmärtääkseen, miten erilaiset mahdollisuudet Scottilla ja meillä oli onnellisen tuloksen saavuttamiseen.

Kun ryhdyimme todelliseen retkeen kohti napaa, oli etunamme vielä eräs kokemus, jonka olimme saaneet aikaisemmilla varastomatkoillamme. Näillä valmistavilla retkillä olimme rakentaneet sarjan paaluja pitkin kulkureittiämme. Ne olivat laitetut lumesta, pieni musta lippu jokaisen huipussa. Nämä paalut tekivät paluumme talvileiriin hyvin paljon helpommaksi. Päätimme senvuoksi itse pääretkelläkin käyttää tätä etenemistapaa niin pitkälle kuin mahdollista. Se ei näyttänyt olevan ainoastaan erinomainen varmistuskeino, vaan se säästi myös paljon aikaa, jonka muuten olisimme olleet pakotetut käyttämään havaintojen tekoon ja suunnan laskemiseen. Tämä järjestelmä oli erikoisen tärkeä tuolla loputtomalla, katkeamattomalla etelänavan mantereen jääkentällä, kunnes saimme Kuningatar Maudin tunturijonon näkyviin; tunturien huiput täällä olivat meille tarpeellisina maamerkkeinä asemamme määräämiseksi. Koska jääkentän pinta ei tarjonnut meille mitään kiintopisteitä paikkamme määräämiseksi, oli mielestäni käytettävä hyväksi jotakin muuta keinoa.

Rakensimme kaikkiaan 150 paalua, keskimäärin kuusi jalkaa korkeita, ja käytimme niiden rakentamiseen 9000 lumimöhkälettä. Jokaiseen paaluun pantiin paperipalanen, josta paalun numero ja asema kävi selville, samoinkuin suunta ja etäisyys seuraavaan paaluun pohjoiseen päin. Rakensimme näitä paaluja keskimäärin 15 km:n etäisyydelle toisistaan 81°:lle; siellä vähensimme välit noin 8 km:iin. Toistan, että nämä paalut olivat erikoisen tärkeitä paluumatkallamme. Ne säästivät valtavasti aikaa pysytellessämme oikeassa suunnassa.

Vielä erääseen toimenpiteeseen oli ryhdytty ajan säästämiseksi. Jokaiseen neljään rekeen oli kiinnitetty pyörä, joka ei ollut kuormitettu, vaan pyöri vapaana reen kulkiessa. Jokaiseen pyörään oli kiinnitetty laitos, joka mittasi kierroksien luvun. Jokaisen päivän jälkeen osoitti yksinkertainen lasku kuljetun matkan. Vertaillessa kaikkien pyörien mittaustuloksia toisiinsa olimme kutakuinkin varmoja tyydyttävästä tuloksesta. Nämä laskelmat vastasivat luonnollisesti lokilaskuja laivassa, ja niiden avulla saatoimme melkoisella tarkkuudella määrätä sumussakin asemamme, kun vertasimme niitä kompassiemme osoittamiin suuntiin, joita alituiseen tarkkaan seurasimme.

Lukija muistanee, että me olimme edellisenä syksynä järjestäneet kolme varastoa 80, 81 ja 82° etel. l. Kun varsinaisella matkalla sivuutimme eteläisimmän varaston, otimme sieltä mukaamme kaikki paitsi sen, mitä tarvitsimme tullaksemme takaisin 81°:lle paluumatkallamme. Nämä lisävarastot järjestettiin toisiin paikkoihin matkallamme kauemmas etelään. Ensimmäinen näistä asetettiin 83°:lle ja sisälsi ruokatavaraa viidelle miehelle ja kahdelletoista koiralle neljäksi päiväksi. Seuraavaan, 84°:een varastoon jätimme saman ruokatavaramäärän ja sitäpaitsi noin 18 litran vetoisen kannun paloöljyä.

Heti saatuamme varaston 84°:lla kuntoon saavuimme tuntureille. Tähän saakka olimme olleet vain noin 300 jalan korkeudella merenpinnan yläpuolella. Nyt tiesimme nopeasti nousevamme tuhansien jalkojen korkeuteen. Osoittaakseni laskelmiemme huolellisuutta sekä kypsää harkintaa, joka oli ratkaisujemme perusteena, en voi tehdä paremmin kuin esittää kolme leikkelettä kirjastani "Etelänapa", kirjoitettu 1912, heti kun olimme palanneet takaisin sivistyneeseen maailmaan:

"Olimme nyt saapuneet yhdelle matkamme merkittävimmistä paikoista. Nyt oli suunnitelma tehtävä siten, että saattaisimme nousta mahdollisimman helposti, mutta myös niin, että pääsimme eteenpäin. Laskelmat oli tehtävä huolellisesti ja kaikki mahdollisuudet punnittava. Aina kun huomattava päätös oli tehtävä, harkitsimme asiaa yhdessä. Jäljelläoleva matka tästä paikasta ja takaisin oli 1,100 km. Edessämme oli vaikea nousu, todennäköisesti myös muita esteitä. Kaiken lisäksi täytyi varmasti ottaa huomioon, että koirien voimat vähenisivät murto-osaan nykyisestään. Sen vuoksi päätimme ottaa ruokaa ja varusteita mukaan 60 päiväksi rekiin ja panimme jäljellejääneet muonavarat – jotka riittivät 30 päiväksi – laittamaamme varastoon. Saavuttamamme kokemuksen mukaan laskimme myös, että kykenisimme pääsemään takaisin 12 koiraa hallussamme. Nyt meillä oli niitä 42. Suunnitelmaamme kuului käyttää kaikki 42 ylängöllä. Siellä teurastettaisiin niistä 24 ja matkaa jatkettaisiin edelleen kolmella reellä ja 18 koiralla. Näistä 18:sta tulisi arvelumme mukaan välttämättömäksi teurastaa 6 tuodaksemme loput 12 takaisin tänne. Samalla kuin koirien luku vähenisi, tulisivat myös reet kevyemmiksi. Ja kun se aika tulisi, että meillä olisi vain 12 koiraa, olisi rekiemme lukumääräkin supistunut kahteen. Laskelmamme piti myös tällä kertaa kutakuinkin paikkansa. Vain päivien lukumäärässä olimme tehneet pienen laskuvirheen. Käytimme 8 päivää vähemmän kuin olimme laskeneet. Koirien luku piti paikkansa; saapuessamme takaisin oli niitä 12.

"Kun asiasta näin oli keskusteltu ja jokainen oli lausunut mielipiteensä, aloimme huolehtia uudestaanpakkauksesta. Onneksemme oli kaunis ilma, sillä tämä ruokatavaroiden laskeminen olisi muuten ollut ikävää hommaa. Kaikki ruokatavaramme oli siinä muodossa, että saatoimme sen lukea tarvitsematta punnita. Lihasäilykkeet olivat puolen kilon annoksissa. Suklaa oli kuten tavallista jaettu pikkupaloihin, joten tiesimme, paljonko kukin palanen painoi. Keksimme olivat samanluontoisia – ne voitiin laskea, mutta työ oli pitkäaikaista, sillä ne olivat pieniä. Niin muodoin oli meidän tällä kertaa laskettava 6,000 keksiä. Jauhomme olivat 300 gramman painoisissa pusseissa, juuri tarpeeksi yhtä ateriaa varten. Ruokatavaroihimme sisältyi vain nämä neljä lajia, ja osoittautui, että kokoonpano oli aivan oikea. Emme nimittäin kärsineet 'rasva'- tai 'sokeritautia'. Näiden aineiden tarve on muuten hyvin huomattava tällaisella pitkällä matkalla. Keksimme olivat erinomainen tuote kaurasta, sokerista ja maito jauhoista. Sokerit, hilloaineet, hedelmät j.m.s. olimme jättäneet 'Framheimiin'. Nahkapukumme, joita emme olleet tähän saakka vielä käyttäneet, otimme mukaan rekiin. Tultuamme korkealle ylängölle saattoi kyllä tapahtua, että tarvitsisimme niitä. Ne -40°, jotka Shackleton oli havainnut 88°:lla etel. l., olivat myös "kiikarissamme", ja jos kohtaisimme ne, selviytyisimme pitkälle nahkapuvuissamme. Muuten ei repuissamme ollutkaan paljoa. Ainoan varavaatekerran, joka oli mukanamme, otimme täällä yllemme ja ripustimme entisen tuulettumaan. Kun sitten kahden kuukauden päästä tulisimme takaisin, laskimme me, olisivat ne tarpeeksi tuuleentuneet taas puettaviksi päälle. Mikäli muistan, piti laskelma paikkansa. Jalkineita otimme mukaamme eniten. Jos voi säilyttää jalkansa kuivina, voi kestää pitkälle.

85° 36' teurastimme ylimääräiset koirat. Ne hankkivat meille ja jäljellejääneille tovereilleen juhlallisen hetken. Havaitsimme, että koiranlihakotletti on erinomainen päivällisruoka. Emme paistaneet niitä, koska meillä ei ollut paistinpannua eikä voita, vaan keksimme nopeammaksi ja helpommaksi keittää ne, ja tällä tavoin saimme sitäpaitsi ihanan sopan. Wisting, joka oli 'haka', sekoitti soppaan säilykkeiden vihannekset, joten meille tarjoiltiin sellaista harvinaisuutta kuin 'tuoretta lihasoppaa vihanneksien kanssa'. Kun soppa oli nautittu, söimme kotletit. Kaikki epäilyksemme lihan laadusta hävisi heti, kun sitä maistoimme. Se oli erinomaista – ei ehkä niin mureata kuin olisi ollut toivottavaa, jos ruokahalu puuttui, mutta meille se oli ihanaa. Söin ensimmäisellä kerralla viisi kotlettia ja olisin ollut iloinen, jos padassa olisi ollut lisää.

"Ollessamme täällä leirissä laskimme mitä huolellisimmin ruokatavaramme uudelleen. Kävimme läpi varastomme ja jaoimme ne kolmeen rekeen, koska täällä jättäisimme neljännen jälkeemme. Seuraava osoittaa, kuinka tarkasti teimme laskumme. Jokainen reki kuljetti:

"Keksiä, 3700 kpl; (päiväannos 40 keksiä mieheen). Koirasäilykkeitä, 277 3/4 naulaa (1/2 kg eli 1 naula 1 1/2 unssia koiraa kohti päivässä). Säilykkeitä miehiä varten, 59 1/2 naulaa (350 grammaa eli 12.34 unssia miestä kohti päivässä). Suklaata, 12 3/4 naulaa (40 grammaa eli 1.4 unssia mieheen päivässä). Kuivaajauhoa 13 l/2 naulaa (60 grammaa eli 2.1 unssia mieheen päivässä).

"Kun nämä laskelmat oli tehty paperilla, aloimme ruokatavaroiden todellisen jaon. Tämä työ tehtiin yhtä suurella huolella, kuin jos olisimme laskeneet kultaa pankkiholvissa. Suklaa, joka oli särkynyt palasiksi, otettiin eroon, palat luettiin ja jaettiin kolmeen rekeen. Samaa menettelytapaa noudatimme myös keksien suhteen. Jokainen keksi luettiin yksitellen – niitä oli monta tuhatta.

"Kahdeksantoista jäljellejäänyttä koiraamme valjastimme kolmen reen eteen. Laskimme, että näillä kahdeksallatoista saavuttaisimme navan ja jättäisimme sen kuudellatoista."

Kirjassani kerrotaan kotimatkasta Etelänavalta m.m. seuraavaa:

"Joulukuun 20 päivänä tapoimme ensimmäisen koiran kotimatkalla. Oli tullut Lassen, minun oman rakkaan koirani vuoro. Se jaettiin 15 mahdollisimman yhtä suureen osaan ja annettiin tovereilleen. Ne olivat oppineet panemaan arvoa tuoreelle lihalle, ja on varmaa, että tämä ylimääräinen ruokkiminen tuoreella lihalla, jonka toistimme silloin tällöin kotimatkalla, ei ollut niinkään vähäisesti vaikuttamatta niihin erinomaisiin tuloksiin, joita saavutimme. Näytti siltä, kuin ne olisivat saaneet sellaista ruokaa monta päivää ja ne tekivät työtä paljon helpommin sen jälkeen."

"Seuraavana päivänä tapoimme vielä yhden koiran ja jouluaattona kolmannen. Joulukuun 28 päivän kohdalla on seuraava merkintä:

"Koirat olivat navalta lähtömme jälkeen suuresti muuttuneet. Niin merkilliseltä ja uskomattomalta kuin kuuluneekin, on kuitenkin totta, että ne päivä päivältä tulivat pyöreämmiksi ja lihavammiksi. Luulen, että ruokkiminen tuoreella lihalla ja säilykkeillä on vaikuttanut sen."

En tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisella kuvauksella onnellisesta paluumatkastamme. On riittävää, kun mainitsen, että suunnan tarkastuksessa olivat rakentamamme paalut kerta toisensa jälkeen meille arvaamattomaksi hyödyksi, – ehkä erikoisesti sen tähden, että niiden avulla saatoimme löytää tärkeimmän kaikista varastoistamme, nimittäin sen, joka oli 84°:n kohdalla pohjoisessa tunturilla. Ellemme olisi onnistuneet sitä löytämään, olisi seikka voinut käydä meille kohtalokkaaksi, sillä varasto oli sellaisella paikalla, josta tiesimme varmasti löytävämme kiintojäälle laskeutuvalle jyrkänteelle. Paalujemme merkitys vahvistui täällä odottamattomalla voimalla, sillä omituista kylläkin, muuttuneiden valosuhteiden ja päinvastaisen matkasuunnan takia näytti koko maisema tuntemattomalta, kun lähestyimme varastoa. Ellei meillä olisi ollut paalujamme osoittamassa oikeata tietä sinne, emme ainoastaan olisi joutuneet hämmennyksiin, vaan kenties myös kohtalokkaan onnettomaan asemaan sitä etsiessämme.

Sallittakoon minun vielä kerran, ennenkuin lopetan, esittää tämän luvun merkitys. Erikoisesti haluan viitata siihen, että ainoastaan mitä huolellisin suunnitelma, terve harkitseminen ja loppumaton kärsivällisyys varusteiden yksityiskohtaisessa valmistelussa sekä suuri varovaisuus varmistivat onnellisen lopputuloksen Etelänaparetkellä. Tämä seikka antaa korvaamattoman "varmuuskoeffisientin", joka on välttämätön voittaakseen vaarat, odottamattomat vaikeudet ja pettymykset. Ihmisen voitto luonnosta ei ole yksinomaan raa'an voiman, vaan myös hengen työtä.

LISÄYS.

Kirj. meriväen kapteeni Hj. Riiser-Larsen.

Siihen kehoitettuna vastaan seuraavassa lyhyesti muutamiin Nobilen Amerikassa pitämissään esitelmissä sekä sanomalehtikirjoituksissa tekemiin väitteisiin.

Nobile sanoi: "Minun hartioillani oli koko vastuu retken suorituksesta sekä siitä, että retkikunnan jäsenet koskaan pääsivät takaisin", ja edelleen: "Lennon Vesisaaresta Svalbardiin katson vaikeimmaksi koko matkalla."

Viimeksimainitulla matkalla nukkui Nobile seitsemän tuntia yhtämittaa, paitsi sitä hetkeä, jolloin nostimme hänet makuusäkissään pystyyn katsomaan Karhusaarta, joka tuli näkyviin sumumerestä.

Saapumisesta Pohjoisnavalle sanoo hän: "Sitten alkoi retken vaikein osa (itse napamatka). Otin suunnan Point Barrowia kohti ja annoin määräyksen, millä korkeudella lentäisimme."

Nobile ei antanut kertaakaan yhtään määräystä, mihin suuntaan ohjattaisiin. Se oli purjehtijan tehtävä. Hänen tehtävänsä purjehduksen ja suuntauksen suhteen oli noudattaa purjehtijan määräystä korkeudenmuutoksesta, kun tämä meteorologin kanssa neuvoteltuaan katsoi, että tällainen muutos veisi parempiin ilmastosuhteisiin.

Sitten hän sanoo: "Jännityksellä odotin hetkeä, jolloin näkisimme maata (Alaskan), koska minulla ei olisi ollut suuriakaan mahdollisuuksia tuoda retkikunnan osanottajia takaisin, jos olisimme olleet pakotetut laskeutumaan jäälle."

Tämä on yksi niistä hyvin harvoista väitteistä, jota ei voida kumota. Nobilella ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia tuoda meitä takaisin jäämarssilla. Kun hän oli täällä tammikuussa 1926 neuvottelemassa valmistuksista, olimme niin ajattelemattomia, että otimme hänet mukaan katsomaan hiihtokilpailuja. Hän ei nähtävästi ollut koskaan edes seisonutkaan suksilla, sillä hän kaatuili alituiseen ja oli avuttomana autettava taas pystyyn. Siitä päivästä lähtien hän oli huomattavasti hermostuneempi retken onnistumisesta. Hän ei ainoastaan vaatinut henkivakuutusta itselleen ja toisille italialaisille, vaan myöskin vakuutuksen sormien paleltumista vastaan.

Itselleen vaati Nobile 6,000 punnan henkivakuutuksen ja toisille italialaisille vähän pienemmän. Tämä maksoi retkikunnalle kokonaisen omaisuuden vakuutusmaksuissa. Huonon taloudellisen aseman takia ei toisista osanottajista voitu ketään vakuuttaa, eikä sitä kukaan pyytänytkään. Sormienpalelluttamisvakuutus tuotti meille vaikeuksia, koska Lloyd ei tahtonut suostua siihen. Ollessani Pulhamissa saapui eräs tämän yhtiön edustaja Lontoosta neuvottelemaan vakuutuskysymyksestä kokonaisuudessaan ja vakuutin hänelle silloin, ettemme jättäisi italialaisia, vaan laahaisimme heidät mukanamme, kunnes itse sortuisimme. Ne viisi mekaanikkoa olivat muuten sen lajin miehiä, jotka olisivat kestäneet kauan yksinäänkin.

Nobile oli myös peloissaan, että norjalaiset, laskeuduttuamme maihin Pohjois-Alaskassa, lähtisivät jalkaisin Nomeen odottamatta useampia kuukausia laivaliikennettä. Tässä suhteessa vaati Nobile minulta juhlallisen lupauksen, että joka tapauksessa ainakin minä jäisin heidän luokseen.

Sitten sanoo Nobile puhuessaan tulostamme Alaskan pohjoisrannalle: "Ensimmäisen kerran saatoin istuutua ainoalle tuolillemme ja levätä hetkisen."

En muista nyt ensimmäisenkö kerran hän istui tuolille, mutta joka tapauksessa muistan sen, että hänet useampaan kertaan matkan varrella työnnettiin makuusäkkiin nukkumaan gondolin pohjalla. Tämän muistan siitä, että olin joka kerta auttamassa häntä makuusäkkiin ja koska hoidin hänen vahtinsa purjehduksen ohella. Tullessamme Alaskan rantaan oli hän kaiken kaikkiaan nukkunut vähintään kuusi tuntia. Lisäksi nukkui hän Wainwrightista Cape Lisbourniin ja edelleen Serpentine Riveriltä Cape Prince of Walesiin edellämainittujen kuuden tunnin lisäksi varmasti neljä. Harvat laivassa nukkuivat niin paljon kuin hän. Kun hän maihinlaskeutumisemme jälkeen Tellerissä lähetti puolisolleen sähkösanoman, että kaikki tuntui hänestä kuin unennäöltä, tuntui se meistä toisista käsittämättömältä, joille matka oli ollut verrattain vakava todellisuus. Mutta luettuani selostuksen hänen esitelmistään samoinkuin sanomalehtiartikkelit, on selvää, että hän sittenkin on nukkunut enemmän kuin luulimme.

"Minä suunnittelin kiinnitysmaston", sanoo Nobile. Mutta hän unohtaa mainita, että hän meidän laskuumme matkusti Englantiin tutkimaan majuri Scottin konstruoimaa mastoa. Nobilella ei ollut aavistustakaan mastoonkiinnittämisestä. Hänen kehoituksestaan kirjoitin minä ohjeet, kuinka liikkeet suoritetaan, ja minä autoin häntä osaksi laivassa, osaksi seuraamalla perästä. Hänen kehoituksestaan esitin joka liikkeen jälkeen huomautukseni, jotka hän osittain sai kirjallisesti. Kerran paraikaa arvostellessani saapui paikalle eräs italialainen upseeri ja alkoi kuunnella. Nobile keskeytti minut heti, ja vasta kun asiaankuulumaton oli poistunut, pyysi jatkamaan. Hämmästyin tästä aluksi, mutta sitten ymmärsin syyn.

Italiassa on ihmetelty, että me ehdottomasti tahdoimme Nobilen mukaamme, koska, kuten sanottiin, oli useita paljon etevämpiäkin ilmalaivan kuljettajia kuin Nobile. Siitä huolimatta halusimme hänen osanottoaan, koska ensi sijassa tahdoimme saada laivan konstruktöörin mukaan, samalla kun soimme hänelle ilon saada seurata saavutustaan tällaiselle matkalle. Olen jo sanonut aikaisemmin, että hän myös valmistelujen aikana suoritti huolellista työtä ja toistan mielelläni saman tässä. Ikävä vain, että hän jäljestäpäin kadotti mielenmalttinsa.

Että Nobilella oli sangen vähän kokemusta tämänmallisten ilmalaivojen kuljettajana, sen havaitsimme heti lähtömme jälkeen Roomasta. Hän ei näyttänyt huomaavan sitä laivan ominaisuutta, että se muotonsa takia vauhdissa eteenpäin ilmanpaineesta pyrki laskeutumaan. Hän hermostui yhä enemmän, kun laiva näytti raskaammalta kuin kaasun järjestelyn mukaan olisi pitänyt olla, ja kerta toisensa jälkeen lähetti hän köysimiehen laivan katolle tarkastamaan kaasuventtiilejä, joiden hän luuli vuotavan.

Saapuessamme Pulhamin yläpuolelle varusti hän laivan laskeutumista varten ja laski ulos kaasua niin paljon, että me korkeusperäsimen keskiasemassa ollen emme nousseet emmekä laskeutuneet. Sitten ryhtyi hän laskeutumaan. Sensijaan, että olisi laskenut pohjan alas maihinlaskumiehistöä kohti, ajoi hän suoraan näiden taakse tyyneen ja pysäytti moottorit. Kun laiva menetti vauhtinsa eikä ilmanpaine vetänyt sitä enää alaspäin, lensimme kuin raketti ainakin 1000 metrin korkeuteen, kunnes kaasua vähentämällä saimme sen pysähtymään. Hän ei tahtonut kuulla kiivaimpiakaan kehoituksia laskeakseen laivan perän kuten tavallista. Kerta kerralta koetimme me ja laskimme kiinnitysköyden toisensa jälkeen. Lopulta täytyi hänen pyytää avukseen majuri Scottia, joka seurasi asiantuntijana yli Englannin, ja niin pääsimme maahan. Tämä laskeutuminen tapahtui kaikkien Englannin ilmalaivantuntijain läsnäollessa, ja on varmasti suurin manööveriskandaali, minkä historia tuntee. Useat heistä lausuivat myöhemmin pelkonsa retkikunnan tulevasta kohtalosta. Ja äskettäin tapasin erään, joka myös oli nähnyt laskeutumisen. "En koskaan maailmassa olisi uskonut, että te olisitte päässeet navalle saakka", sanoi hän. Hänen tarkoituksensa oli kyllin selvä.

Laskeutuminen Oslossa oli melkoista parempi, mutta yhä kuitenkin hirveä. Vasta Leningradissa suostui hän tekemään liikkeet normaalilla tavalla.

Mutta Nobile ei osoittanut puuttuvaa taitoa ilmalaivan ohjauksessa ainoastaan manöveerauksissa. Esitelmässään kertoo hän myrskystä, johon jouduimme Ranskan yläpuolella. Hänen väitteensä johdosta, että hän oli ainoa kykenevä laivassa, voin mainita, että sillä kertaa retkikunta olisi ajautunut karille, ellei mukana olisi ollut toisiakin. Jouduimme Rochefortin yläpuolella niin ankaraan myrskyyn, että laiva ei päässyt eteenpäin, vaan pysyi paikallaan ilmassa. Ilmatiedoituksen mukaan läheni pyörremyrsky Biskayan lahdesta. Ellemme heti panisi myös kolmatta moottoria käyntiin ja läntisemmällä suuntauksella kuin Pulhamiin pakottautuisi pois myrskykeskuksesta rauhallisempiin ilmasuhteisiin, jäisimme sinne, missä olimme, saisimme käyttää koko bensiinivarastomme ja jäädä lopuksi ajelehtimaan. Hieno alku retkikunnalle! Ainoasta pelastuskeinosta ei Nobile tahtonut kuullakaan. Ensinnäkään ei hän tahtonut panna kolmatta moottoria käyntiin, koska siten kuluttaisimme enemmän bensiiniä, ja toiseksi täytyi meidän pitää suunta Pulhamiin eikä poiketa siitä. Lopuksi onnistui majuri Scottin saada hänet vakuuttuneeksi. Ellei hän olisi antautunut, olisi meidän ollut pakko toimia repäisevästi ja poistaa hänet päällikkyydestä, kuten oli vähällä tapahtua itse napalennolla, ellei hän viime hetkessä olisi luopunut mielipuolisesta ajatuksestaan.

Riittäköön tämä, ja minä valitan, että Nobilen käyttäytyminen on ollut sellaista, että Amundsen on katsonut itsensä pakotetuksi kehoittamaan minua oikaisemaan muutamia hänen väitteistään. Minulle ovat nämä kaksi vuotta olleet sellaista rähjäämistä kaikenlaisine ikävyyksineen, että minä mieluummin vaikenen ja mahdollisimman pian unohdan kaiken. Ensi hetkestä saakka ei italialaisten taholta ole tullut muuta kuin rettelöitä. Moskovaa lukuunottamatta ei niitä voitu välttää missään. Niistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Pienenä esimerkkinä mainitsen seuraavan:

Nobile ja minä matkustimme Leningradiin neuvottelemaan venäläisten viranomaisten kanssa Hatsinan lentohallin käytöstä. Nobile oli asettunut yhteyteen siellä olevan Italian konsulin kanssa, joka oli järjestänyt sanottujen viranomaisten kohtaamisen. Kun retkikunta oli norjalainen, ja meitä koskevista järjestelyistä tuli huolehtia Norjan siellä olevan konsulin, vaadin Italian konsulilta, että meidänkin konsulimme tulisi mukaan kokoukseen. Tämän italialainen konsuli kielsi ilman muuta. Kun myöhemmin pidin esitelmää Leningradin yliopistossa ja insinööriyhdistyksessä edellisen vuoden retkikunnasta, käytin tilaisuutta selittääkseni, missä määrin uusi retkikunta oli ensimmäisen jatkoa. Samasta syystä oli minun pakko, huolimatta suuresta valmistelutyöstä, opetella Italiassa italiankielinen esitelmä, jonka kaksi kertaa pidin Roomassa ja kerran Milanossa ja Neapelissa. Tarkoitukseni oli hienolla tavalla kiinnittää huomiota siihen, että meilläkin oli retkikunnan kanssa jotakin tekemistä.

Koska eräät meille hyvin vähän ystävälliset ihmiset ovat levittäneet huhun, jonka mukaan sisäiset riitaisuudet retkellä aiheutuivat minusta, tahdon minä, jottei läsnäolleita otettaisi todistajiksi, tässä selittää, että Nobile muutamia päiviä laskeutumisemme jälkeen Tellerissä kehoitti minua yhdessä hänen kanssaan järjestämään uuden retkikunnan, jolla olisi hänen ja minun nimi. Sitä hän tuskin olisi tehnyt, jos väite piti paikkansa.

Olen aina antanut arvoa italialaisten osanotolle, olipa se sitten maksettu tai ei, ja siitä osoitukseksi hankin itselleni Italian lipun, jonka omin käsin laskin sen etugondolin alle jättäessämme Rooman.