[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_z12FcK5BJbyZ3KxvhMPKh0VoPvyYGyRFMvUh3wtggc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1775,"Elämäni ja tutkimusretkeni","Amundsen, Roald",1872,1928,"1775-amundsen-roald-elamani-ja-tutkimusretkeni","1775__Amundsen_Roald__Elämäni_ja_tutkimusretkeni",null,"muistelmat",[],[],"fi",1927,42270,299007,true,[],[],[],"Norjalainen tutkimusmatkailija kertailee omaelämäkerrassaan uraansa napaseutujen valloittajana. Teos sisältää kuvauksia muun muassa Luoteisväylän purjehduksesta, Etelänavan saavuttamisesta sekä lennoista pohjoisnavalle.","Roald Amundsenin 'Elämäni ja tutkimusretkeni' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1775. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄNI JA TUTKIMUSRETKENI\n\nKirj.\n\nRoald Amundsen\n\n\nSuomentanut\n\nSulo Veikko Pekkola\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nNuoruusmuistoja.\nEtelämeren jäissä.\nLuoteisväylän valloitus.\nEtelänapa.\nAjojäissä.\nTaloudellisia vaikeuksia.\nLento Lincoln Ellsworthin kanssa.\nNavanylilento \"Norgella\".\nStefanssonista ja muista.\nVaikeuksia retkillä.\nVaikeuksia varustuksissa ja muonituksessa.\nLisäys. Kirjoittanut Hj. Riiser-Larsen.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nNUORUUSMUISTOJA.\n\n\nKuinka minusta tuli napaseutututkija? -- Oikeammin sanoen ei minusta\n\"tullut\", sillä viidentoista ikäisestä saakka on elämäni ollut\nyhtäjaksoista vaellusta kohti lopullista päämäärää. Saavutukseni\nnapaseutututkijana ovat miespolven kestäneen, huolellisesti\nvalmistellun, omantunnontarkan työn tuloksia.\n\nSynnyin Borgessa lähellä Sarpsborgia. Ollessani kolmivuotias muuttivat\nvanhempani Osloon, jossa sain kasvatukseni. Kouluaikani kului ilman\nsanottavia tapahtumia tai kommelluksia. Kun olin neljäntoista ikäinen,\nkuoli isäni, veljeni jättivät kodin omiin hoiviinsa, ja minä jäin\nkahden äidin kanssa. Hän toivoi minusta lääkäriä. Se oli hänen\nkunnianhimonsa, jota en omaksunut ja joka ei koskaan tullut täytetyksi.\nViidentoistavuotiaana sain sattumalta käsiini englantilaisen\nnapaseutututkijan, sir John Franklinin kirjoittaman matkakuvauksen\nnapamaista. Luin sen aivan ahmien. Tämä tapaus vaikutti myös\nratkaisevasti tulevaisuuteeni.\n\nJo neljänsadan vuoden aikana ovat rohkeat englantilaiset koettaneet\nvalloittaa luoteisväylää, ja rohkein heistä kaikista oli Sir John\nFranklin. Eräs hänen kuvauksensa paluumatkastaan napamaaretkeltä\ninnostutti minua enemmän kuin mikään aikaisempi lukemani. Hän kertoi\nsiinä muutamien tovereidensa kanssa kamppailleensa yli kolme viikkoa\nmyrskyssä ja jäissä. Heillä ei ollut muita eväitä kuin hyljätystä\nintiaanileiristä keräämiään kaluttuja luita. Hän kertoi, kuinka he,\npäästäkseen asutuksen rajamaille, olivat lopulta pakotetut syömään\nsaappaansakin. Eniten vaikuttivat minuun kuvaukset heidän kestämistään\nkärsimyksistä. Omituisen tunteen pakottamana toivoin minäkin kerran\nsaavani kokea jotain samantapaista. Ehkä nuoruudeninnostuksessani\n-- joka useinkin tekee ihmisestä marttyyrin -- aloin katsoa itseäni\njonkinlaiseksi napaseutujen pyhiinvaeltajaksi. Minäkin tahdoin kärsiä\njonkin asian puolesta -- en erämaan hehkussa matkalla Jerusalemiin --\nvaan kolkossa pohjolassa etsiäkseni ratkaisua tuntemattomien erämaiden\nsalaisuuksiin.\n\nSir Johnin kertomukset antoivat joka tapauksessa suunnan\ntulevaisuudelleni. Kun tiesin äitini olevan suunnitelmiani vastaan,\npäättelin vain itse mielessäni ruveta napaseutututkijaksi.\n\nTein enemmänkin: aloin karaista itseäni kestämään napaseutujen\nvaivoja. Siihen aikaan ei ollut kaikenlaisia urheiluseuroja, kuten\nnyt. Ainoat urheilut, jotka tunsimme, olivat jalkapallo ja hiihto.\nVaikka jalkapallonpeluu ei minua suurestikaan innostanut, ryhdyin\nsitä nyt harjoittamaan valmentaakseni ruumiini kestämään rasituksia.\nHiihto sitävastoin oli mieliurheiluni. Koko loma-aikani marraskuusta\nhuhtikuuhun vietin hiihtäen Nordmarkenissa. Harjoituksen mukana kasvoi\nnopeuskin, ja samalla kehittyivät lihakseni. Huoneita kun ei tuuletettu\nollenkaan, pitivät ihmiset minua vähän hassahtavana, kun pakkasellakin\nnukuin avoimin akkunoin. Äitinikin keskusteli asiasta kanssani\nvakavasti. Selitin hänelle tarvitsevani raitista ilmaa; -- sehän oli\nosa harjoitusohjelmaani.\n\nKahdeksantoistavuotiaana suoritin ylioppilastutkinnon ja kirjoittauduin\nlääketieteelliseen tiedekuntaan. Kaikkien ylpeiden äitien tavoin piti\näitinikin minua ahkeruuden perikuvana, mutta pysyäkseni tosiasioissa,\ntäytyy myöntää, että minua katsottiin kaikkein kehnoimmaksi\nylioppilaaksi. Äitini kuolema kolme vuotta myöhemmin -- olin\nsilloin 21-vuotias -- säästi hänet näkemästä, että kunnianhimoni ja\nharrastukseni olivat saaneet aivan uuden suunnan ja että työni hänen\nvalitsemaansa päämäärää kohti ei ollut johtanut tuloksiin. Keventynein\nmielin jätinkin kohta sen jälkeen opiskeluni kokonaan voidakseni\nvalmistautua tehtävääni.\n\nMinun oli ensin suoritettava asevelvollisuuteni. Kunnon kansalaisena\ntein sen sitäkin kernaammin, kun harjoitukset samalla valmistivat\nminua valitsemaani työhön. Minulla oli kuitenkin eräs vika, jonka\ntakia pelkäsin tulevani hyljätyksi -- olin likinäköinen, seikka, jota\neivät edes tutuimmatkaan tienneet. Viimeaikoina on näköni suuresti\nkorjaantunut, joskaan ei aivan täydellisesti. Jos nyt tarkastuksessa\nvikani havaittaisiin, päättyisi asia lyhyeen. Onnekseni en ollut\nkäyttänyt silmälaseja, vaikka minua oli siihen kehoitettu.\n\nKutsuntapäivänä menin tarkastukseen. Pöydän vieressä kahden apulaisensa\nkanssa istui vanha lääkäri, jonka ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin\nolevan innokkaan ihmisruumiin tutkijan. Luonnollisesti olin alasti.\nVanha lääkäri tutki minua huolellisesti, ja hän ihasteli ruumiini\nkuntoisuutta. Kahdeksan vuoden yhtäjaksoinen harjoittelu ei ollut\nmennyt hukkaan. \"Nuorukainen\", sanoi hän, \"millä ihmeellä olette saanut\ntuollaiset lihakset?\" Sanoin, että olin innostunut ruumiinkasvatukseen,\njota olin myös paljon harjoittanut. Lääkäri ihastui huomiostaan niin,\nettä kutsui viereisestä huoneesta muutamia upseereja katsomaan ihmettä.\nMinun kai ei tarvitse mainita, että kainostelin kovasti tätä julkista\ntarkastusta. Toivoin itseni maan alle.\n\nTämä seikka oli kuitenkin onnekseni. Lihaksistani innostuneena unohti\nlääkäri tarkastaa silmäni, ja minut hyväksyttiin ilman muuta ja sain\nsuorittaa asevelvollisuuteni, kuten olin toivonutkin.\n\nKun harjoitukset kestivät vain muutaman viikon erällään, jäi\nerikoisharrastuksiini runsaasti aikaa. Tällöin sattui kuitenkin tapaus,\njoka oli lopettaa elämäni. Tapaukseen sisältyi yhtä paljon vaaroja ja\nrasituksia, kuin mitä olen kokenut myöhemmin naparetkillänikin.\n\nOlin silloin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen. Suunnittelin\nlähteä retkelle, jota voisi verrata napamatkaan. Etsin seuralaisen ja\nehdotin hänelle talviretkeä yli Hardangerin tunturin, sen itäpuolella\nsijaitsevasta Mogenin tunturimajasta lähtien, päämääränämme Garenin\nmaatila tunturin länsirinteellä. Hän suostui mielellään ehdotukseeni\nja joululoman aikana jätimmekin pääkaupungin. Hiihtäen katkesi taival\nnopeasti ja pian saavuimme Mogenin tunturimajalle. Siellä lepäsimme\nvarusteitamme tarkastellen, olihan tämä viimeinen asuttu paikka,\nmitä retkellämme tulisimme näkemään. Talo oli pieni, vain kaksi\nhuonetta. Siellä asui vanha mies vaimonsa ja kahden naimisissa olevan\npoikansa kera -- kaikkiaan kuusi henkeä. Matkailijoita ei siihen\naikaan vielä kulkenut, ja tulomme herätti ihmettelyä. Kun lisäksi\nsaavuimme keskitalvella, ei asukkaiden hämmästyksellä ollut määrää.\nSaimme luvan yöpyä majassa. Vierasvarainen isäntäväki laittoi meille\nvuoteet lattialle uunin viereen, jossa nukuimme poronnahkaisissa\nmakuusäkeissämme.\n\nAamulla satoi lunta, päivällä muuttui sää hirveäksi lumimyrskyksi.\nKahdeksan päivää sitä kesti ja koko ajan saimme viettää tunturimajassa.\n\nIsäntäväkemme halusi luonnollisesti tietää, millä asioilla liikuimme.\nKun kerroimme aikovamme taivaltaa tunturin yli, eivät he aluksi\nuskoneet meitä, ja tulivat sitten levottomiksi. Talon kolme miestä,\njotka tarkoin tunsivat tunturin, varoittivat uskaltautumasta\nsellaiselle retkelle. Kenenkään ei tiedetty vielä talvisaikaan tulleen\ntunturin yli eikä sitä muka kannattaisi yrittääkään. Päätöksemme\noli kuitenkin vakava, emmekä säikähtäneet heidän puheitaan. Niinpä\nyhdeksäntenä päivänä saapumisestamme miehet opastivat meidät laaksoa\npitkin aina tunturin juurelle osoittaen helpoimman nousupaikan.\nLiikutettuina he hyvästelivät meitä luullen kai näkevänsä meidät\nviimeisen kerran.\n\nMeistä näytti koko retki perin yksinkertaiselta. Tunturin leveys\ntällä kohtaa on lähes kymmenen penikulmaa; hyvinä hiihtäjinä ja\nnäin hyvällä kelillä arvelimme matkaan tarvitsevamme enintään\nkaksi päivää. Sen huomioon ottaen emme olleet varustautuneet\npitempiaikaista oleskelua varten tunturilla, ja olivatkin varusteemme\nsiis mahdollisimman yksinkertaiset. Suksien ja sauvojen lisäksi oli\nmeillä kummallakin selässä poronnahkainen makuusäkki, siinä pieni\neväslaukku ja väkiviinalamppu. Telttaa ei meillä ollut. Eväslaukkumme\nsisälsi jonkinverran keksiä, suklaata ja vähän voita, arviolta\ntuskin kahdeksaksi päiväksi. Kartta ja kompassi kuuluivat niinikään\nvarusteisiin.\n\nVaikeuksitta pääsimme tunturille. Paikka, johon saavuimme, oli\nepätasaista ylänköä; mutta meille, jotka aioimme sen yli, olisi se\nvoinut olla tasaisempikin. Nyt emme nähneet siellä minkäänlaisia\ntienviittoja, edessämme kohosi vain loputtomasti pieniä\ntunturiharjanteita, joita silmän oli vaikea erottaa toisistaan.\n\nKompassin avulla suuntasimme siis kulkumme tunturin keskellä olevaan\nautiomajaan. Vaikka päivä oli lyhyt, saavuimme majalle jo aikaisin\niltapäivällä.\n\nPettymyksemme oli kuitenkin suuri havaitessamme majan akkunat ja oven\nkiinninaulatuiksi sekä savupiipun päällä jykeviä lankkuja. Olimme\nrasittuneet päivän ponnistuksista, lämpömittari näytti ainakin 12\nastetta pakkasta ja tunturilla alkoi käydä viima. Ei ollut niinkään\nhelppoa paljain käsin repiä irti laudoitusta ja päästä sisään\ntulentekoon. Palellutimme sormemme, ja toverini kulki seuraavien\nviikkojen aikana hyvin vakavana peläten menettävänsä yhden sormistaan.\n\nTuvassa oli onneksi polttopuita, mutta kesti kauan, ennenkuin saimme\nniistä mitään iloa. Jos joskus olette koettaneet lämmittää uunia, kun\nsavupiippu on kylmä ja lämpömittari pakkasasteissa, ymmärrätte myös,\nminkälaisia vaikeuksia meillä oli koettavana. Kylmä ilma laskeutuu\nvaipan tavoin tulen yli, ja saa todella lämmittää lujasti saadakseen\nuunin ilmanvaihdon toimimaan. Kun me nyt sytytimme tulen, tunkeutui\nuunista tuvan täydeltä kurkkua ja silmiä kirvelevää savua.\n\nSaatuamme tuvan lämpimäksi ja illastettuamme tunsimme olomme sangen\nsiedettäväksi. Vihdoin ryömimme makuusäkkeihin ja seinänvierellä, juuri\ntakan yläpuolella olevilla makuulavoilla saimme makeat unet.\n\nSeuraava päivä kuitenkin osoitti, että vastoinkäymisemme olivat\nvasta alullaan. Illalla virinnyt tuuli yltyi yhä nostaen sakean\nlumituiskun. Olisi ollut mieletöntä lähteä sellaiseen myrskyyn,\njonkavuoksi päätimme odotella majassa, kunnes sää asettuisi. Tupaa\nlähemmin tarkastellessamme keksimme sieltä iloksemme jonkun paimenen\nunohtaman vähäisen jauhopussin. Kun käsitimme, että omia matkaeväitämme\noli säästettävä, keitimme kauhassa liedellä ohuen jauhopuuron. Kaksi\npäivää vietimme majassa nauttimatta muuta kuin tätä puuroa. Se ei ollut\nerikoisen ravitsevaa eikä maistunut hyvältä.\n\nKolmantena päivänä myrsky hiukan asettui, ja silloin päätimme\njatkaa matkaamme Gareniin. Matkan suunta oli nyt määrättävä mitä\nhuolellisimmin, sillä länsirinteellä, usean penikulman päässä\ntoisistaan, oli vain kaksi kohtaa, josta laskeutuminen tunturilta oli\nmahdollinen. Otimme suunnan ja nousimme suksille.\n\nHetken kuluttua alkoi uudelleen tuiskuttaa, samalla kun sää muuttui\nlauhemmaksi. Usein saimme tutkia karttaa päätelläksemme, missä olimme,\nmutta kun räntäsade liuotti ohuen kartan paperimassaksi, jatkoimme\nvaellustamme pelkästään kompassin turvin.\n\nYö saapui, ennenkuin pääsimme perille, eikä ollut muuta mahdollisuutta\nkuin leiriytyä taivasalle. Se yö oli tehdä lopun meistä molemmista. Kun\nolimme avanneet makuusäkit, asetimme eväslaukut niiden jalkopuoleen\nja merkitsimme tuiskun varalta paikan suksisauvoillamme. Yö muodostui\nmeille varsin epämiellyttäväksi. Nuoskea lumi oli kastanut vaatteemme\nlikomäriksi. Makuusäkeissä muutti ruumiinlämpö veden höyryksi, joka\nkasteli makuusäkkiemme sisustan. Olomme tuntui peräti epämukavalta, ja\nmikä pahempi, pakkanen yltyi yöllä. Heräsin pimeässä vilusta väristen\nja niin huonovointisena, etten saanut enää unta. Viimein päätin\nkoettaa, enkö saisi verenkiertoa toimimaan nopeammin, jos nauttisin\njonkinverran eväslaukussani lampussa olevaa väkiviinaa. Ryömin\nmakuusäkistä, hamuilin pimeässä suksisauvoille ja etsin eväslaukkuani,\nmutta hämmästyksekseni en sitä löytänyt. Aamusella jatkoimme molemmat\netsintää, mutta mahdotonta oli löytää kumpaakaan laukkua. En vielä\ntänäänkään ole löytänyt järkevää selitystä niiden katoamiselle.\nMolemmat olivat poissa, siitä ei epäilystäkään.\n\nTilamme oli nyt enemmän kuin epämiellyttävä, se oli sangen\nvaarallinenkin. Ellemme nyt pian löytäisi ihmisten ilmoille,\npaleltuisimme varmasti kuoliaiksi. Tämän havaiten läksimme uudelleen\nlänttä kohti toivoen ehtivämme perille ennen iltaa.\n\nOnni ei suosinut meitä tälläkään kertaa. Kohta alkoi tuiskuttaa\nniin sakeasti, ettemme nähneet kuin muutaman jalan verran eteemme.\nNeuvoteltuamme keskenämme katsoimme ainoaksi pelastukseksi sen, että\npalaisimme takaisin tunturin itäpuolelle lähtökohtaan. Mutta muutamia\nkilometrejä uuteen suuntaan kuljettuamme yllätti meidät pimeys.\n\nTaasen oli yö kostea. Vaatteemme olivat läpimärät, makuusäkit\npainavat kosteudesta ja lunta satoi yhä. Olimme saapuneet pienelle\ntunturinikamalle ja kiersimme sen tuulensuojaiselle puolelle, arvellen\nolomme kutakuinkin siedettäväksi, jos voisimme pysytellä tuulelta\nsuojassa. Tunsimmekin siellä olomme paljon paremmaksi, mutta minä\npäätin tehdä vielä parannuksia. Kaivoin lumeen kuopan, niin suuren\nettä juuri sovin siinä makaamaan, ryömin pää edellä kuoppaan ja vedin\nmakuusäkin jäljessäni. Tämä olikin mainio keksintö, sillä kuopassani en\ntuntenut myrskyä ollenkaan.\n\nMutta yöllä alkoi äkkiä pakastaa. Märkä lumi oli peittänyt kuoppani ja\ntukkinut aukon suun. Lämpömäärän laskiessa jäätyi lumi. Keskellä yötä\nheräsin. Makasin selälläni oikealla kädenselällä silmiäni varjostaen,\n-- niinkuin on tapana tehdä, ettei aamuvalo häiritsisi. Jäseneni\ntuntuivat kankeilta ja puutuneilta, vaistomaisesti koetin kääntyä,\nmutta en tuumaakaan päässyt liikahtamaan. Olin suoraan sanoen jäätynyt\nkiinni jäälohkareen sisään. Epätoivoissani koetin vapautua jääkuoresta,\nmutta turhaan. Huusin toverilleni, mutta hän ei luonnollisesti voinut\nkuulla mitään.\n\nJäykistyin kauhusta. Peloissani luulin luonnollisesti toverinikin\nkaivautuneen märkään lumeen ja jäätyneen kiinni, ja nyt olisi hänkin\nsamassa tilanteessa kuin minä. Ellei sää aivan heti muuttuisi\nsuojaiseksi, paleltuisimme pian molemmat kauheisiin ruumisarkkuihimme.\n\nLakkasin huutamasta, kun hengittäminen kävi vaikeaksi. Siitä havaitsin,\nettä minun oli maattava aivan hiljaa, ellen halunnut tukehtua.\nLuultavasti ilmanpuutteesta tai ehkä jostain muustakin syystä vaivuin\njoko uneen tai menetin tajuntani. Kun taasen heräsin, kuulin huutoa\njostakin etäältä. Toverini ei siis ollutkaan vankina. Ainoa syy siihen,\nettei hän ollut kaivautunut lumeen kuten minä, johtui todennäköisesti\nhänen väsymyksestään edellisenä iltana; väsymys ja rasitukset olivat\nsaattaneet hänet välinpitämättömäksi. Miten asianlaita sitten\nlieneekin, pelasti hän sen kautta henkemme. Herättyään ja katsellessaan\nympärilleen havaitsi hän olevansa yksin lumimeressä. Hän huuteli\nminulle, vaan ei saanut vastausta. Kuumeisesti rupesi hän etsimään\njotakin merkkiä, joka osoittaisi, minne minä olin joutunut. Yksi\nainoa merkki oli, ja sattumalta osui hänen katseensa siihen; joitakin\nmakuusäkkini karvoja pisti näkyviin lumesta. Hän ryhtyikin viipymättä\nvapauttamaan minua vankilastani kaivaen lunta milloin käsin, milloin\nsuksisauvalla. Tällä tavoin uurasti hän kolme tuntia.\n\nOlimme jokseenkin heikossa tilassa. Kun pääsin kolostani, oli vielä\nyö, mutta tapauksen järkyttäminä emme voineet enää nukkua. Vaikka oli\npimeä, oli taivas kirkas, joten saatoimme kulkea tähtien opastamina.\nKaksi tuntia olimme näin matkanneet toverini etumaisena, kun hän\nyhtäkkiä katosi, niinkuin maa olisi hänet niellyt.\n\nVaistomaisesti käsitin hänen pudonneen rotkoon ja vaistomaisesti\ntoimin pelastautuakseni: heittäydyin selälleni. Heti senjälkeen\nkuulin hänen huutavan: \"Ole paikallasi, minä olen pudonnut rotkoon.\"\nHän oli pudonnut noin 30 jalan korkeudesta, mutta onneksi selälleen,\njoten makuusäkki oli lieventänyt tärähdystä. Ainoa harmi, jonka\nputous hänelle aiheutti, oli mielenliikutus. Luonnollisesti emme\nyrittäneetkään jatkaa matkaamme ennen päivän tuloa. Silloin taas\npainuimme näköjään toivottomalle taipaleellemme.\n\nNeljään päivään emme olleet syöneet kunnollisesti. Autiotuvassa kahtena\nensi päivänä nauttimamme ohut jauhopuuro oli ravintoköyhää, emmekä\nolleet siitä kostuneet. Olimme aivan nääntyneitä. Ellemme alituiseen\nolisi löytäneet vettä, olisimme vallan sortuneet. Tunturilla oli\nrunsaasti purojen yhdistämiä pikkulampia, ja niistä saatoimme juoda\nkylliksemme ja pelastua kuolemalta.\n\nEhtoopuolella saavutimme pienen heinäladon, joka oli heiniä täynnä.\nLadon ympärillä näimme suksenlatuja. Huomio antoi meille uutta intoa,\nsillä tiesimmehän jo olevamme lähellä ihmisiä. Toivoimme, että jos\nvielä seuraavan päivän jaksaisimme vaeltaa, pääsisimme taloon. Ladossa\nlepäsimme kunnollisesti. Kaivauduimme syvälle heiniin ja nukuimme siten\nkoko yön. Aamulla riensin ulos ottaakseni selville olinpaikkamme.\nToverini oli liian uupunut kyetäkseen seuraamaan, ja jättäen hänet\nheiniin nukkumaan aloin noudatella suksenlatuja. Kuljettuani tunnin\nverran näin etäällä miehen. Päättelin hänet riekkoansoiltaan\npalaavaksi talonpojaksi ja huusin hänelle. Hän säikähti hirveästi\nja hämmästyksekseni lähti juoksemaan minkä jaloistaan kykeni. Nämä\nyksinäiset tunturiasukkaat ovat taikauskoisia. Niin rohkeasti kuin\nhe kohtaavatkin todellisen vaaran, elävät he alituisessa pelossa\nmielikuvituksensa esiinloihtimista seikoista. Epäilemättä luuli\ntalonpoika minua tunturia kiertäväksi paholaiseksi.\n\nHuusin uudelleen ja huutoon sisältyi koko sieluni. Ääneni oli ilmaissut\nepätoivoni, sillä mies pysähtyi ja hetken kuhnailtuaan tuli luokseni.\nKerroin hänelle epätoivoisen tilamme kysyen, missä olimme. Oli ensin\nvaikea ymmärtää hänen selityksiään, ja kun lopulta sen tein, en ollut\nuskoa korviani, sillä osoittautui, että emme olleet kuin tunnin matkan\npäässä Mogenin talosta, josta kahdeksan päivää aikaisemmin olimme\nlähteneet onnettomalle matkallemme.\n\nTiedonannosta iloisena kiiruhdin toverini luo ladolle. Uutinen virkisti\nhäntäkin, ja suuremmitta vaikeuksitta saavuimme laaksoon ja tuttuun\ntaloon. Koputimme ovelle, ja meidät kutsuttiin huoneeseen. Olin vähän\nhämmästynyt vastaanotosta -- kunnes sain nähdä kuvani peilistä. Talon\ntoisessa huoneessa kehräsi naisväki, miehet taas toisessa olivat\nnikkarintöissä. He katsoivat ystävällisesti, mutta tervehtivät meitä\nainoastaan lyhyellä: \"Päivää.\" Se tuli niinkuin vieraalle, ja siinä\noli odotusta. He eivät tunteneet meitä enää. Eikä se ihme ollutkaan,\nkuten myöhemmin havaitsin. Parransänki leuassa, posket sisäänpainuneet\nja silmät syvällä kuopissaan: näkömme oli tosiaan hirveä. He eivät\naluksi uskoneet, kun selitimme olevamme ne kaksi nuorukaista, jotka\nkahdeksan päivää aikaisemmin olivat lähteneet heidän luotaan. Ei\nollut mitään yhtäläisyyttä heidän aikaisempien vieraidensa ja näiden\nkahden nääntyneen haamun välillä. Saimme heidät lopulta vakuutetuiksi\nasiasta, ja silloin osoittivat he meille mitä suurinta ystävällisyyttä.\nVietettyämme pari päivää heidän luonaan voimia kooten jätimme heidät\nmonin kiitoksin ja saavuimme turvallisesti Osloon.\n\nRetkemme ihmeellinen päätös selkeni minulle vasta pari vuotta\nmyöhemmin, kun tunturin länsisivulla sijaitsevan Garenin tilan -- jonne\nolimme matkalla -- isäntä kertoi eräänä aamuna havainneensa idästäpäin\ntulevia suksenlatuja vain muutama metri ovestaan. Hän ei ollut uskoa\nsilmiään, sillä ei koskaan ollut vielä tapahtunut, että joku saapui\ntalvisaikaan tunturin yli, eikä hän uskonut sitä voitavan tehdäkään.\nHavaitsemansa jäljet olivat selvästi meidän, kun päivämääräkin sattui\nyhteen.\n\nAjatelkaa! Tietämättämme olimme olleet päämäärästämme vain muutaman\nmetrin päässä ja siitä kiertäneet takaisin tunturille oltuamme jo\nlähellä varmaa turvapaikkaa tunturin länsisivulla.\n\nKuten alussa, ryhtyessäni kuvaamaan tätä seikkailua, mainitsin,\nsisältyi tapaukseen yhtä paljon vaaroja ja rasituksia kuin mitä\nolen kokenut millään myöhemmillä naparetkillänikään. Se oli lisänä\nharjoituksessani napaseutututkijaksi. Harjoitus näytti olevan\nvaikeampaa kuin itse työ, johon se oli valmistuksena. Se oli vähällä\nlopettaa urani, ennenkuin olin päässyt alkuunkaan.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nETELÄMEREN JÄISSÄ.\n\n\nSuoritettuani asevelvollisuuteni aloin valmistautua\nnapaseutututkijaksi. Olin nyt lukenut kaikki käsiini saamani\nasiaa käsittelevät kirjat, ja minut valtasi suuri epäilys sen\njohdosta, etteivät aikaisempien retkien johtajat olleet laivureita.\nPurjehdusasioissa olivat he aina luottaneet etevään laivuriin. Pahinta\ntässä näinollen oli, että niin pian kuin tultiin merelle, oli retkellä\nkaksi johtajaa. Poikkeuksetta johtui tästä, että vastuu retkestä\njakaantui retken johtajan ja laivurin välille, joka taas aiheutti\neriäviä mielipiteitä ja loppumattomia riitaisuuksia, ja sai miehistön\nkurittomaksi. Muodostui kaksi puoluetta, toinen retken johtajan ja\ntiedemiesten, toinen laivurin ja laivamiesten. Päätin sen vuoksi, etten\nkoskaan ryhdy johtamaan retkeä, ellen voi välttää tällaista ikävyyttä.\nAinoa tehtäväni oli siis hankkia tarpeellista taitoa ja kokemusta\nvoidakseni suorittaa laivurintutkinnon. Silloin kykenisin johtamaan\nretkeäni sekä tutkijana että merimiehenä ja samalla välttäisin kaikki\nikävyydet.\n\nVoidakseni suorittaa kapteenin tutkinnon oli minun purjehdittava\nuseita vuosia taitavan laivurin alaisena. Vuosien 1894--96 ajan vietin\nmerellä purjelaivassa. Tämä ei aiheuttanut ainoastaan työskentelyä\nperämiehen- ja sittemmin laivurintutkintoa varten, vaan se johti\nminut napaseutuihin, joihin olin niin innostunut, ja se antoi minulle\nkokemuksia, jotka olivat suureksi hyödykseni vastaisella urallani.\n\nVuonna 1897 onnistuin saamaan pestin belgialaiseen\njäämeren-retkikuntaan, jonka oli määrä matkustaa tutkimaan olosuhteita\nmagneettisen etelänavan luona. Olin vasta 25-vuotias, mutta siitä\nhuolimatta minut nimitettiin ensimmäiseksi perämieheksi jo ennenkuin\nBelgica jätti Euroopan. Retkikunta oli kerrassaan kansainvälinen.\nJohtajana toimi belgialainen merimies, kapteenina oli belgialainen\ntykistöupseeri, joka Ranskan laivastossa palvellessaan oli saanut\nerinomaisen koulutuksen purjehdustaidossa. Itse olin ensimmäinen\nperämies. Laivalääkärinä toimi myöhemmin kuuluisa napaseutututkija,\ntohtori Cook, tiedemiehistä oli toinen romanialainen, toinen\npuolalainen. Miehistössä viisi oli norjalaista, loput belgialaisia.\n\nMagneettinen etelänapa sijaitsee antarktisella mantereella,\nAustraliasta kauas etelään, keskellä Eteläistä Jäämerta. Retken\njohtajan suunnitelman mukaan piti meidän kulkea Kap Hornin reittiä eikä\nAustralian. Talvella 1897 saavuimme Magellanin salmeen, jossa silloin\n-- johtuen leveysasteista -- oli kesä. Jatkoimme etelään Tulimaahan.\nSiihen aikaan olivat nämä seudut vielä hyvin vähän tunnettuja? ja\njohtajamme innostui uusien löytöjen mahdollisuuksista nähdessään,\nmitä olosuhteet tarjosivat tutkijalle. Niinpä jäimmekin useaksi\nviikoksi paikoillemme, jona aikana keräilimme esineitä, kartoitimme\nja teimme meteorologisia havaintoja. Tämä viivästyminen osoittautui\nvarsin vaaralliseksi, kuten kohta näemme. Jatkaessamme matkaamme\nedelleen etelää kohti sivuutimme Etelä Shetlannin saaret ja saimme\nnäkyviimme antarktisen mantereen, jota täällä kutsutaan Grahamin\nmaaksi. Tämäkään ei ollut vielä kartoitettu, joten vietimme joitakuita\npäiviä rannikolla, kunnes lopulta vuonon kautta saavuimme Eteläiselle\nJäämerelle.\n\nTalvi lähestyi ja matka oli pitkä päämääriimme Australian\neteläpuolelle. Noudatimme sentähden läntistä suuntaa ja pian senjälkeen\nkoimme seikkailun, joka oli vähällä tehdä lopun meistä. Noustessani\neräänä päivänä kannelle ottaakseni laivurilta iltapäivä vahtivuoroni,\nhavaitsin olevamme keskellä hirvittävää lumiräntämyrskyä. Jäävuoria\noli kaikkialla. Laivuri osoitti erästä niistä, joka oli varsin lähellä\npohjoisen puolella, ja selitti koko vahdinaikansa koettaneensa\npidättää laivaa tyynessä jäävuoren suojassa. Näin olimme kyllä\nsäästyneet pahimmilta vihureilta, mutta olimme myös ajelehtineet pois\nsuunnastamme. Hän määräsi minut jatkamaan purjehdusta samalla tavoin\nsiksi, kunnes vuoroni päättyisi, jolloin sama määräys oli annettava\nseuraavalle vahdille. Näin teinkin ja annoin määräyksen nuorelle\nbelgialaiselle, jonka vahtivuoro nyt alkoi. Kajuuttaan päästyäni\ntunsin, kuinka laiva keinui mainingeilla. Ne eivät olleet Jäämeren\ntyrskyjä, vaan jäävuorten aiheuttamia valtavia aaltoja.\n\nTähän keinuvaan liikkeeseen sitten nukahdin, mutta ajatelkaapa\nhämmästystäni, kun herätessäni havaitsin laivan olevan aivan alallaan.\nAavistin pahaa ja riensin komentosillalle. -- Laiva oli pienessä,\npilvenkorkuisten jäävuorten ympäröimässä tyvenessä poukamassa. Kysyin\nbelgialaiselta, kuinka sinne olimme joutuneet ja hän vastasi olevansa\nasiasta yhtä tietämätön kuin minäkin. Pimeässä ja lumimyrskyssä\noli hän kadottanut jäävuoren näkyvistään, tuulen mukana oli laiva\najelehtinut ilman päämäärää, kunnes valtava jäävuoren nostama aalto oli\nkohottanut sen korkealle ja kapean uoman läpi laskenut taas takaisin\naltaaseen, jossa nyt olimme. Ihmeellinen sattuma oli pelastanut meidät\nmurskautumasta atoomeiksi jäävuoriin, jotka molemmin puolin rajoittivat\nuomaa, minkä ylitse olimme aallonharjalla kulkeutuneet. Tosin saatoimme\niloita onnestamme, mutta nyt olimme kenties vieläkin pahemmassa\nasemassa. Olihan kyllä onni seurannut meitä, kun olimme pelastuneet\nmurskautumasta kuoliaaksi jäävuoreen, mutta nyt sensijaan olimme\nmahdollisesti joutuneet täydellisesti jäävuorien saarroksiin. Varovasti\nluovaillen onnistuimme kuitenkin ohjaamaan laivan ulapalle.\n\nVaikka olimmekin välttäneet uhkaavan vaaran, uhkasi meitä nyt siis\ntoinen ja pahempi, ja se ei aiheutunut pelkästä onnettomuudesta, vaan\nmyöskin puuttuvasta jäämeren purjehdustaidostamme. Purjehtiessamme\npitkin napajään reunaa länttä kohti oli meidän taisteltava ankaraa\npohjoismyrskyä vastaan, joka alituiseen näytti ajavan meitä etelässä\nolevaan jääseinään. Jokainen jäämerenpurjehtija olisi vaistomaisesti\nkäyttänyt ainoata keinoa: suoraan pohjoiseen ja ulos merelle. Ja sen\nolisimme mekin voineet tehdä. Mutta tällöin havaitsivat molemmat\npäällikköni aukeaman jäävuoressa ja päättivät myrskyn avulla ohjata\nsinne.\n\nSuurempaa virhettä he eivät olisi voineet tehdä. Minä kyllä käsitin,\nminkälaiselle vaaralle koko retkikunta oli pantu alttiiksi, mutta minun\nmielipidettäni ei kysytty, ja kuri vaati vaikenemaan. Pelkäsin pahinta,\nja se tapahtuikin. Selviydyttyämme myrskystä olimme luultavasti\nenemmän kuin seitsemänkymmentä neljännesmailia (solmua) jäissä.\nHerätessämme eräänä aamuna havaitsimme vuonon sulkeutuneen. Nyt olimme\nauttamattomasti kiinni jäävuorissa ajelehtien niiden mukana pitkin\ntuntematonta Jäämerta, ja pitkä napaseudun talvi oli juuri alkamassa.\n\nAsemamme muodostui vieläkin vaarallisemmaksi, koska emme olleet\nvarustautuneet napaseudun talvea varten. Alkuperäisen matkasuunnitelman\nmukaan piti retkikunnan vielä kesäaikana saapua lähelle magneettista\netelänapaa Etelä-Victorian mantereella. Sinne rakennettaisiin leiri,\njossa neljä miestä kaikkine tarpeellisine varusteineen talvehtisi, kun\ntaas laiva muun miehistön kanssa palaisi takaisin asutuille maille\nnoutaakseen keväällä talvehtijat takaisin.\n\nTalvehtijoiksi oli määrätty romanialainen tiedemies, hänen apulaisensa\npuolalainen, tri Cook ja minä.\n\nMutta nyt näytti siltä kuin saisimme jäädä sinne kaikin, miehistö\nilman tarpeellisia talvivarusteita, niukoin ruokavaroin, vieläpä ilman\nlamppujakin hyttien valaisemiseksi. Hirveä tulevaisuudenkuva.\n\nKolmetoista kuukautta olimme jäissä kuin ruuvipenkissä. Kaksi\nmatruusia tuli mielenvikaiseksi. Keripukki alkoi raivota, ja kolmea\nlukuunottamatta sairastuivat siihen kaikki. Sekä tri Cook että minä\ntiesimme napaseutukirjallisuudesta, että taudin voi välttää syömällä\ntuoretta lihaa. Päivätyömme päätyttyä teimmekin penikulmaisia,\nvaivalloisia metsästysmatkoja jääkentälle etsimään hylkeitä ja\npingviinejä; suurella vaivalla saimme moniaita ruhoja raahatuksi\nlaivaan. Mutta johtajallamme oli tämäntapaista lihaa kohtaan kauhu,\njoka vivahti mielenvikaisuuteen. Ei riittänyt, että hän itse kieltäytyi\nsitä syömästä, hän kielsi sen myös miehistöltäkin. Seurauksena oli,\nettä kaikki sairastuimme keripukkiin. Johtaja ja kapteeni olivat\nniin heikossa tilassa, että menivät kajuuttaansa ja kirjoittivat\ntestamenttinsa.\n\nNyt oli retkikunnan johto minun hartioillani. Ensimmäinen tehtäväni\noli antaa harvojen vielä työhönkykenevien miesten kaivaa hylkeenruhot\nhangesta laivan sivulla. Kaikessa kiireessä leikkasimme lihasta palasia\nja annoimme kokille määräyksen sulattaa ja valmistaa ne. Retken\njohtajaa lukuunottamatta söivät kaikki mielellään annoksensa.\n\nOli merkillistä nähdä, miten tämä yksinkertainen ruuanvaihtelu\nvaikutti. Ennen viikon loppua olivat miehet selvästi paranemaan päin.\n\nOllessamme tässä kriitillisessä tilanteessa kolmetoista kuukautta\nkuoleman kanssa silmätyksin, opin tuntemaan tri Cookin, tuntemaan\nhäntä kohtaan kunnioitusta ja kiitollisuutta, joka tunne ei koskaan\nhänen myöhäisemmillä vuosillaan ole minussa sammunut. Hän oli\nainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiaan, pysyi rohkeana, ja otti\nasiat niiden valoisalta puolelta; häneltä riitti aina ystävällinen\nsana itsekullekin. Jos joku sairasti, istui hän vuoteen laidalla\nlohduttamassa, jos joku oli alakuloinen, oli hän paikalla antamassa\nuutta toivoa, selittäen, että kaikki päättyisi hyvin. Hänenkin\nuskonsa oli riittämätön, mutta yrityshalunsa ja keksimiskykynsä oli\nrajaton. Kun aurinko taas pitkän napayön jälkeen näyttäytyi, teki\nhän tiedusteluretkiä kaikkiin suuntiin ottaakseen selville, olisiko\nehkä jonkin ihmeen kautta railo avautunut purjehtiaksemme sitä myöten\naavalle merelle.\n\nEräänä päivänä huomasi joku railon noin yhdeksänsataa metriä laivasta.\nToiset eivät kiinnittäneet siihen huomiotaan. Tohtori Cookille se oli\nkuitenkin varoitus; hän selitti olevansa vakuutettu, että jäät nyt\navautuvat. Sen vuoksi ehdotti hän jotakin, joka ensi aluksi tuntui\nhulluntyöltä: meidän olisi nimittäin sahattava kanava yhdeksänsadan\nmetrin kiintojään läpi ja johdettava \"Belgica\" railoon, niin että\njäiden äkkiä avautuessa laiva voisi käyttää sitä hyväkseen.\n\nKahdestakin syystä kutsuin sitä hulluntyöksi: koska käytettävänämme ei\nollut kuin joitakuita neljä jalkaa pitkiä sahoja, jotapaitsi miehistö\noli väsynyt ja herpaantunut. Siitä huolimatta ajoi tri Cook tahtonsa\nläpi. Antoihan se joka tapauksessa meille jotakin hommaa, joka säästi\nmeidät murehtimasta mahdollista kohtaloamme. Kaikki miehet pantiin\nheilumaan, ja työ alkoi.\n\nSe oli kirjavaa joukkoa. Retken johtajan maatessa keripukissa pukeuduin\nkuten miehistö. Olin huomannut, että meitä neljää lukuunottamatta\nkoko miehistöltä puuttuivat kaikkein välttämättömimmätkin varusteet\nnapameren talvea vastaan. Sentähden olin vähitellen ottanut käytäntöön\nsuuren määrän loistavanpunaisia villahuopia. Leikkautin ne mallin\nmukaan ja annoin ommella väljiksi puvuiksi. Puvut osoittautuivatkin\nlämpimiksi, mutta miehistön liikkuessa kannella tarjosivat ne\nmerkillisen ja teatterimaisen näyn.\n\nViitoitimme kanavan ja aloimme työn. Sahasimme jään kolmikulmaisiin\nkappaleihin ja dynamiitilla räjäytimme kappaleet irti. Havaitsimme\njääkappaleilla olevan taipumuksen jäädä reunoistaan toisiinsa kiinni\nräjähdysaineesta huolimatta. Tri Cook keksi nerokkaan keinon niiden\nirroittamiseksi: hän nimittäin sahasi pois kolmion yhden kulman ja\nsiitä oli seurauksena, että koko jäälohkare hajosi räjäytettäessä.\n\nMuutamia vaivalloisia viikkoja kulutimme työhön, mutta lopultakin\nsaatoimme eräänä iltana mennä levolle tietoisina siitä, että seuraavana\npäivänä saisimme laivan railoon. Ajatelkaapa siis pelästystämme, kun\naamulla herätessämme näimme ahtojään tukkineen koko kanavan, ja nyt\nolimme kiinni tiukemmin kuin koskaan ennen.\n\nHämmästyksemme vaihtui kohta iloksi, kun tuuli kääntyi ja avasi kanavan\nuudelleen. Emme viivytelleet saamasta laivaa railoon.\n\nOllessamme siinä näytti meistä, ettemme olleet lähempänä pelastustamme\nkuin ennenkään. Silloin tapahtui ihme -- aivan niinkuin tri Cook oli\notaksunut: Jää avautui, ja tie avoimelle merelle kulki juuri tämän\nrailon kautta. Ilo antoi meille uusia voimia ja täysin purjein laskimme\nkohti ulappaa.\n\nMutta eivät vieläkään olleet meitä uhkaavat vaarat ohitse. Päästäksemme\naavalle merelle oli meidän kuljettava kahden vakaisen jäävuoren\nvälitse ja useiksi päiviksi jäimme siihen kuin ruuvipenkkiin. Yötä\npäivää olimme valtavassa puristuksessa. Jäät löivät lakkaamatta laivan\nlaitoja vasten särkyen palasiksi, ja melu tuli toisinajoin niin\nhermostuttavaksi, ettei voinut keskustellakaan. Tällöinkin auttoi meitä\ntri Cookin kekseliäisyys. Hänellä oli valtainen varasto tappamiemme\npingvinien nahkoja. Niistä valmistettuja mattoja ripustettiin laivan\nulkolaidoille, jossa ne huomattavasti heikensivät jäiden iskuja.\n\nNiin -- ja vieläpä avoimella merelläkin uhkasi meitä vaara. Laivan\ntarkkuuskello oli myös saanut tuntea jäiden iskut -- olihan meitä\ntäristelty niinkuin olisimme olleet maanjäristyksessä. Tästä syystä\nemme voineet siihen täysin luottaa havaintoja tehdessämme ja asemamme\nmääräämiseksi. Meidän toiveemme päästä takaisin sivistyksen ilmoille\nolivat perin vähäiset. Tervetullut lopulta olikin mastokorista kuuluva\nhuuto: \"maa näkyy\"! Lähestyimme Magellanin salmea.\n\nTäällä kohtasi meitä uusi vaikeus. Missä oli salmi? Niihin aikoihin\neivät nämä lukemattomat poukamat ja saaret olleet niin hyvin\nkartoitetut kuin nykyisin, ja kun emme tienneet, millä leveysasteella\nolimme, emme tarkalleen voineet määritellä asemaamme salmessa.\nEnnenpitkää lähestyimme Church Islandia; tunsimme sen omituisesta\nkirkkoa muistuttavasta ulkomuodostaan. En halua yksityiskohdittain\nkertoa kaikkia niitä vaikeuksia, joita kohtasimme pyrkiessämme pois\nsalmesta. Etsimme tuulensuojaa erään Church Islandin saaren luona,\naloimme laskea ankkureita ja valmistauduimme nousemaan maihin.\nRetkeillessämme ympäri rannikkoa saavuimme salmeen, jonka myöhemmin\nhavaitsimme lahdelmaksi. Länsimyrskyssä olisimme varmasti ajautuneet\nmaihin, ellemme ajoissa olisi huomanneet erehdystämme, tehneet\nkäännöstä ja ohjanneet oikealle väylälle. Rasittavan matkan jälkeen\nsaavuimme takaisin Eurooppaan vuonna 1899, kaksi vuotta lähtömme\njälkeen.\n\nVuotta myöhemmin suoritin kapteenintutkinnon, ja nyt aloitin\nratkaisevat valmistelut omaa napamatkaani varten. Tohtori Fridthjof\nNansenin uhkarohkeat retket yli Grönlannin sekä purjehdus\n\"Fram\"-laivalla olivat tehneet hänestä poikavuosieni sankarin: hän oli\n\"the grand old man\" napaseutututkimuksen alalla. Tiesin, että yksikin\nkehoittava sana häneltä oli minulle korvaamaton, mikäli asia koski\nsuunnitelmani tukemista: varoittava sana olisi sen tuhonnut. Menin\nsenvuoksi hänen luokseen, esitin suunnitelmani ja toivomukseni pyytäen\nhänen hyväksymistään. Sen hän antoikin, tekipä vielä enemmänkin -- hän\ntarjoutui suosittelemaan minua sellaisille henkilöille, jotka voisivat\nauttaa.\n\nKeskustelun kiihoittamana päätin heti ryhtyä tutkimaan maamagneettista\ntiedettä sekä keinoja, kuinka magneettisia havaintoja tehdään. Minun\nretkikunnallani tuli myös olla tieteellinen päämäärä itse tutkimuksen\nrinnalla, muuten ei asiaani olisi otettu vakavasti, enkä olisi voinut\ntoivoa avustusta. Kirjoitin Kewin brittiläisen tarkastusaseman\njohtajalle pyytäen saada siellä näihin asioihin perehtyä, mutta hän ei\nsuostunut pyyntööni.\n\nKäännyin nyt Oslon meteorologisen laitoksen alijohtajan, Aksel S.\nSteen'in puoleen, jolta sain suosituskirjeen Hampurin Deutsche\nSeewarten johtajalle. Tämä kirje mukanani matkustin tuohon suureen\nsatamakaupunkiin, jossa vuokrasin itselleni huoneen eräästä huokeasta\nmajapaikasta.\n\nMinulla ei ollut suuriakaan toiveita, että kuuluisa salaneuvos\nGeorge von Neumayer ottaisi minut vastaan. Hän ei tuntenut minua,\nsillä olinhan aivan vieras ja vailla tunnettua nimeä. Mutta olin\nepätoivoissani, ja minun oli käytettävä epätoivoisia keinoja. Vapisevin\nsydämin esittäydyin hänen vastaanottohuoneessaan lähettäen hänelle\nsuosituskirjeeni; hämmästyksekseni osoitettiin minut hetken kuluttua\nhänen luokseen. Edessäni näin miehen, arviolta seitsenkymmenvuotiaan,\njonka valkoinen tukka, ystävälliset, sileäksiajellut kasvot ja\nlempeät silmät mitä suurimmassa määrin, muistuttivat kuuluisan\nsäveltäjän Franz Liszt'in kuvaa. Hän tervehti minua ystävällisesti\nkysyen mitä halusin. Minä selitin hänelle innokkaasti haluavani\nkehittää itseni riippumattomaksi napaseutututkijaksi, ja että takanani\noli kahden vuoden napamatka. Nyt täytyisi minun oppia tekemään\nmagneettisia havaintoja, jotta voisin hankkia tieteellisiä todisteita\nsuorittamastani työstä. Vanha herra kuunteli ystävällisesti puhettani\nja sanoi lopuksi:\n\n\"Nuori mies, teillä on paljon enemmän sydämellänne kuin tämä. Kertokaa,\nmitä se on?\"\n\nKerroin hänelle kunnianhimoisen unelmani olevan valloittaa\nensimmäisenä Luoteisväylä, mutta eihän vieläkään ollut tyytyväinen.\n\"On vielä jotakin muuta\", sanoi hän. Silloin kerroin haluavani ryhtyä\nratkaiseviin tutkimuksiin magneettisen pohjoisnavan määräämiseksi.\nTämän kuultuaan nousi hän innoissaan, tuli luokseni ja syleili minua\nlämpimästi.\n\n\"Nuori mies\", sanoi hän, \"jos sen teette, olette tulevien vuosisatojen\nihmiskunnan hyväntekijä. Siinä on teidän urotyönne.\"\n\nHänen ystävällisyytensä minua kohtaan seuraavien kuukausien aikana\nhämmästytti minua. Vanhapoika kun oli ja lisäksi varakas, nautti hän\nateriansa eräässä kaupungin hienoista hotelleista, ja usein kutsui hän\nminut mukaansa päivälliselle. Minusta näytti tämä hotelli satulinnalta\nmonine ihanine esineineen, ja päivällinen oli kuin lukullinen juhla.\nMutta vieläkin enemmän: vieraileville tiedemiehille tarjoamilleen\npäivällisille kutsui hän minutkin, ja paitsi ateriaa, jota en kylläkään\nhalveksinut, sain tavata suuria ajattelijoita ja suuren toiminnan\nmiehiä. En koskaan unohda kiitollisuuttani tätä ystävällistä, vanhaa\nsielua kohtaan, sillä hän antoi minulle uutta uskoa ja hän auttoi\nminua. Halusin myös osoittaa kiitollisuuttani hänen huomaavaisuudestaan\nminua kohtaan saapumalla aamuisin ensimmäisenä tarkastusasemalle ja\nviimeisenä sen jättäen. Väsymättömällä innolla jatkoin opintojani ja\nmuutamassa kuukaudessa olin saavuttanut tyydyttävän taidon havaintojen\ntekemisessä.\n\nSelviydyttyäni Hampurista hankki hän loistavien tuttavuuksiensa avulla\nminulle tilaisuuden käydä Wilhelmshavenin ja Potzdamin observatorioissa.\n\nVuonna 1900 ostin aluksen ensimmäistä retkeäni varten: Gjoa oli\nsen nimi. Se oli pieni pohjoisnorjalainen jahti, kantoi 47 tonnia\nja ikää oli yhtä paljon kuin minullakin. Seuraavan kesän vietin\nkallisarvoisella laivallani Pohjoisatlannilla Norjan ja Grönlannin\nvälillä toimittamassa meritieteellisiä tutkimuksia. Tiesin tri Nansenin\nhaluavan sellaista aineistoa ja kiitollisuuteni osoitukseksi olin\npäättänyt hankkia niitä hänelle. Hän oli sangen kiitollinen, kun\nsyksyllä palatessani annoin hänelle työni tulokset.\n\nTalvi ja kevät (1902--1903) kului kuumeisessa valmistautumisessa suurta\nretkeäni, Luoteisväylää varten. Ahdistin kaikkia saadakseni rahaa --\nniinhyvin tiedeseuroja kuin yksityisiä henkilöitä. Muun ajan käytin\nvarusteiden hankkimiseen ja ostoon. Toivottomuus oli usein vallata\nminut, sillä kaikesta huolimatta oli mahdotonta saada kokoon tarpeeksi\nrahaa. Muutamat levottomista lainanantajistani alkoivat ahdistaa minua\nvaatien rahansa takaisin. Kaikkein vaativin heistä uhkasi, että ellei\nhän kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa saisi rahojaan, antaisi hän\ntakavarikoida laivan ja saattaisi minut pidätetyksi petoksesta. Monien\nvuosien työ olisi mennyt hukkaan. Epätoivoissani päätin silloin tehdä\nällistyttävän teon. Lähetin sanan kuudelle huolellisesti valitulle\ntoverilleni, selitin heille tilanteeni ja kysyin, olivatko kaikki\nyksimielisiä siitä, että lähdemme heti. He antoivat innostuneina\nsuostumuksensa. Kesäkuun 16:ntena keskiyöllä rankkasateessa kokoontui\nsitten seitsemän vannoutunutta liittolaista laiturille, johon Gjoa oli\nkiinnitetty, nousi laivaan, irroitti köydet ja ohjasi etelään kohti\nSkagerakia ja Pohjanmerta. Kun kauhistuneet velkojani heräsivät, olimme\njo turvassa, me seitsemän merirosvoa, iloisempaa kuin mitä koskaan on\nmustan lipun alla purjehtinut. Mutta samalla lähdimme matkalle, joka\nkesti kokonaista kolme vuotta ja jonka aikana -- kohtalon sallimuksesta\n-- saimme päätökseen yrityksen, jota aikaisemmat tukijat ennen meitä\nolivat koettaneet yli neljä vuosisataa. Mutta tämä on asia, josta\nkerrotaan seuraavassa luvussa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nLUOTEISVÄYLÄN VALLOITUS.\n\n\nVihdoinkin. Suuri seikkailu, johon olin koko elämäni valmistautunut,\noli tullut. Salaperäinen Luoteisväylä olisi meidän.\n\nPoikkesimme ensin Godhavniin, joka on Disco-saarella Grönlannin\nlänsirannikolla. Täällä otimme laivaan kaksi koiraa, jotka\nkuninkaallinen Tanskan Grönlannin kauppakomitea oli meille hankkinut.\nMatkallamme pohjoiseen saavuimme Dalrymple Rock'iin, skotlantilaisten\nvalaanpyytäjien muinaiselle kohtauspaikalle. Olimme sopineet\nskotlantilaisen valaanpyyntiyhtiön kanssa siitä, että saisimme täällä\npolttoöljyä samoinkuin muonaa, joten saatoimme täydentää varastojamme\nsikäli kuin olimme niitä kuluttaneet matkallamme yli Atlantin.\n\nMatka Godhavnista Dalrymple Rock'iin saattanee tuntua yksinkertaiselta,\nmutta näiden kahden paikan välillä on Melville-lahti, jonka väylä\non sangen vaarallinen. Ajojäät ja myrsky vaikeuttivat yritystä.\nMutta vihdoinkin suurien vaikeuksien jälkeen sivuutimme Kap Yorkin,\nankkuroimme Dalrymple Rockiin, täydensimme varastomme ja ohjasimme\nlänttä kohti.\n\nOlen varma siitä, että Jäämeri harvoin on nähnyt sellaista näkyä,\nminkä me sille tarjosimme. Gjoa oli 72 jalkaa pitkä, 11 jalkaa\nleveä ja syvälläkulkeva. Meillä oli luonnollisesti vain yksi masto,\nsiinä isopurje sekä lisäksi muutamia halkaisijoita. Sitäpaitsi oli\nlaivassamme vielä apumoottori, vaikka nämä moottorit olivat siihen\naikaan vielä niin epävarmoja, että saatuamme sellaisen paikoilleen\nolimme saaneet vakavia varoituksia koneen suhteen, sillä se saattoi\nräjähtää tai aiheuttaa tulipalon.\n\nMuuten oli ulkoasu ennallaan. Mutta mikä lasti! Olimme neliötuuman\ntarkkuudella laskeneet laivan kantokyvyn, mutta kun kaikki tavaramme\noli saatu paikoilleen, ei jäänyt yhtään käyttämätöntä neliötuumaa\njäljelle. Sellainen lasti painoi Gjoan miltei vesirajaan. Kun emme\nsaaneet tilaa kaikille tavaroillemme kannen alla, kasasimme niitä\nkannelle laatikon toisensa päälle, joten Jäämerelle tullessamme olimme\nkuin uiva muuttokuorma.\n\nUlkonäöstämme emme paljoakaan välittäneet. Sitävastoin iloitsimme\nsiitä, että olimme varustautuneet usean vuoden matkaa varten.\nEnsimmäinen satamapaikkamme oli Beechey-saari North Sommerset-saaresta\npohjoiseen. Täällä teimme sarjan mitä huolellisimpia magneettisia\nhavaintoja määrätäksemme magneettisen navan aseman. Havaintojen\ntulos näytti osoittavan Boothia Felixin länsirannalla. Kun olimme\ntästä selviytyneet, purjehdimme Peel-salmeen. Nyt olimme saapuneet\neteläisimpään kohtaan, jota aikaisemmat retkikunnatkin olivat\nyrittäneet, mutta joka onnistui vain viimeiselle ennen meitä, Sir Allan\nYoung'ille Pandora-laivalla vuonna 1873.\n\nTäällä koimme kolme seikkailua, joista jokainen uhkasi tuhota meidät\ntäydellisesti. Ensimmäinen aiheutui merenpohjan muodostuksesta\ntällä reitillä. Meillä ei ollut mitään karttoja, joten purjehdimme\nyksinomaan luotaamalla. Laivan toisella puolella osoitti luotaus\nhuimaavaa syvyyttä, kun taas toisella puolen saatoimme nähdä särkyneen\nriutan merenpinnalla. Laahauduttuamme tämän petollisen väylän läpi\n(luonnollisesti eivät kulkuväylät olleet silloin vielä kartoitetut)\najoimme onnettomuudeksemme vedenalaiselle karille. Jonkin aikaa näytti\nsiltä kuin olisi loppumme ollut käsissä, sillä pohjoismyrsky riehui\ntäyttä päätä, mutta onneksemme nosti valtava laine meidät korkealle\nilmaan ja kuljetti yli riutan. Ilomme tästä pelastumisesta oli\nkuitenkin lyhytaikainen, sillä ruorimies huusi minulle mastokoriin,\njossa olin tähystämässä, että peräsin ei toiminut. Pikainen tarkastus\nosoitti, että kulkiessamme riutan yli oli peräsin saanut niin\nankaran iskun altapäin, että sitä kiinnittäneet metallitapit olivat\nirtautuneet. Ne olivat nyt reiän reunalla, mutta eivät reiässä. Jos nyt\nperäsin saisi iskun takaapäin tai sivulta, olisi se aivan irrallaan, ja\nniin olisimme ilman peräsintä jäissä. Mutta helpotukseksemme huomasimme\ntappien hetken kuluttua painuvan koloihinsa, peräsin totteli ohjausta\nja taas olimme turvassa. -- Sillä kertaa ei tosiaankaan ollut paljon\ntekemistä.\n\nEttä toisesta seikkailusta pääsimme onnellisesti, johtui sattumasta\nja onnesta. Pieni konehuone, jossa moottori sijaitsi, oli täyteen\nahdettu öljyastioita, niin että vain koneenkäyttäjälle jäi tarpeellinen\nliikkumatila. Eräänä aamuna tuli koneenkäyttäjä luokseni ilmoittaen,\nettä eräs öljy astioista vuoti, -- ei paljon, mutta jos sitä jatkuisi,\ntäyttyisi konehuone vaarallisella kaasulla. Tarkastettuani sen annoin\nhänelle määräyksen tyhjentää vuotavan astian sisällön toiseen.\nOnneksemme teki hän sen heti paikalla. Illalla ankkuroimme pienen\nsaaren kupeelle. Olin juuri menossa vuoteelleni, kun kuulin hirveän\nhuudon: \"Tulipalo!\" Joka mies kiiruhti kannelle. Raskaat liekit löivät\nkonehuoneesta, ja kun katsoimme sinne, oli koko huone tulimerenä. Ei\nollut muuta tehtävää kuin syytää vettä sinne, ja vähitellen tulipalo\nasettuikin. Lähempi tarkastelu osoitti, että tyhjän astian metallinen\nhana oli katkennut. Ellei koneenkäyttäjä olisi täyttänyt määräystäni\nniin nopeasti, olisi astia vuotanut tyhjäksi, ja seurauksena olisi\nollut meidät tuhoava räjähdys.\n\nKolmas vaara oli valtava länsimyrsky, joka lakkaamatta riehui neljä\npäivää. Vaikka olimme ankkuroineet ja kone kävi täydellä voimalla\nvastatuuleen, näytti siltä, että ajautuisimme maihin Boothian rannalle.\nNiin varma olin tästä, että ohjasin Gjoan suoraan sitä rantaa kohti,\njoka näytti suotuisimmalta. Jos siis kaikki petti, ajelehtisimme\ntäydellä vauhdilla matalikolle. Siten säästyisi laiva mahdolliselta\nruhjoutumiselta, ja paikka oli myös edullinen saadaksemme laivan\njälleen irti. Mutta kun neljäntenä päivänä myrsky asettui, kykenimme\nvielä pitämään puoliamme, ja laiva pääsi vahingoitta.\n\nOli syyskuun yhdeksäs, ja napaseudun yö läheni. Meidän oli pakko\netsiä talvehtimispaikkaa. Luovailtuamme Rae-salmessa saavuimme\nkuningas Wilhelmin maan etelärannalle. Sieltä löysimme niin ihanan ja\nrauhallisen pikku poukaman kuin merimies ikinä voi toivoa. Luotojen\nympäröimänä tarjosi se hyvän tuulensuojan. Ei mikään ollut meille\notollisempaa kuin saattaa Gjoa sinne. Niinpä valmistauduimmekin\ntalvehtimaan \"Gjoan satamassa\".\n\nNopeasti saimme kaikki tavarat maihin, jossa ne purimme. Sekin oli\ntarkoin harkittu toimenpide. Laatikot olivat tehdyt erilaatuisista\nlaudoista ja naulatut yhteen kuparinauloilla. Silloin ei kupari\nollut vielä niin kallista kuin nyt, mutta kuitenkin liian\nkallista laatikkonauloiksi. Tarkoitus oli kuitenkin käyttää niitä\nhavaintoasemamme rakentamiseen, koska kupari ei ole magneettinen.\nJos olisimme käyttäneet rautanauloja, olisi magneettisessa neulassa\nsattunut häiriöitä.\n\nOlen unohtanut mainita ostaneemme Saksasta ensiluokkaisia kojeita\nhavaintojamme varten. Näitä kojeita käytti kellolaitos, ja ne olivat\nitsemerkitseviä. Kompassineulaan oli asetettu pieni peili, joka\nkellolaitteen avulla merkitsi havainnot päivän kuluessa.\n\nHavaintoasemamme eivät siis saaneet olla magneettipitoisia, eivät\nmyöskään valolle alttiita. Se vaati rakennustaitoa, mutta hyvin\nsuoriuduimme.\n\nOlimme ottaneet mukaamme marmorilevyjä voidaksemme asettaa koneemme\ntäydellisellä varmuudella. Havaintoasemilla asetettiin levyt kiinteälle\nmaapohjalle. Niiden ympärille kaivoimme ojan, jotta suojailman tullen\nvesi ei pääsisi haittaamaan koneitamme.\n\nSaatuamme havaintoasemat kuntoon ja koneet paikoilleen, rakensimme\nvielä koirankopinkin. Kun sitten kaikki oli valmiina, oli olomme\nparempi ja rauhallisempi kuin joissakin sivistyneissä olosuhteissa.\nAsuntomme oli lämmin, kaikkien ilmojen kestävä, ja mukavuuksia meillä\noli tarpeeksi.\n\nEnsimmäinen tehtävämme oli hankkia tuoretta lihaa. Kaksi kerrallaan\nlähdimme metsästämään ja pian olikin varastossamme satakunta\npeuranruhoa.\n\nOllessani eräänä päivänä kannella kahden toverini kanssa, huudahti\nheistä toinen äkkiä: \"Tuolla on peura\", samalla osoittaen mustaa\npilkkua harjujen välissä. Toisella toverillani oli kuitenkin parempi\nnäkökyky, ja kun hän oli hetkisen tarkastellut pilkkua sanoi hän: \"Tuo\npeurahan kävelee kahdella jalalla.\" Ja aivan oikein. Lähempi tarkastelu\nosoitti hänen nopean otaksumansa oikeaksi: se ei ollut peura, vaan\neskimo. Ensimmäisen \"kaksijalkaisen peuran\" jäljessä seurasi toisia,\nkunnes viisi terävää varjokuvaa piirtyi taivasta vasten ja kaikki\nlähenivät meitä. Lähetin molemmat toverini hakemaan kiväärejään, ja\nmarssin kaksimiehisen \"sotajoukkoni\" etunenässä eskimoita vastaan.\nLähestyessämme heitä huomasimme heidän aseistuksenaan olevan jousen\nja nuolet. Tilanne saattoi tosiaankin muuttua arveluttavaksi, sillä\nemmehän voineet tietää, olivatko jäätikköihmisten aikomukset meitä\nkohtaan ystävällisiä vaiko vihamielisiä. He näyttivät varustautuneen\nkuin sotaan, ja ainoa mahdollisuus oli kohdata heidät silmä\nsilmää vasten. Molemmat osastot lähenivät toisiaan viidentoista\naskeleen välimatkalle. Käännyin joukkoni puoleen kehoittaen sitä\nmielenosoituksellisesti heittämään aseensa hangelle. Senjälkeen\nlähestyin eskimoja. Nähdessään meidän rauhalliset aikeemme heitä\nkohtaan komensi eskimojen päällikkö miehensä heittämään aseet maahan.\nSitten lähestyimme toisiamme aseettomina.\n\nTuntuu omituiselta, kuinka kaksi aivan erilaisissa olosuhteissa\nelänyttä ihmistä, jotka eivät taitaneet sanaakaan toistensa kieltä,\nsaattoi tulla toimeen keskenään.\n\nKasvojenilmeet, päännyökkäykset tai otsanrypistys tekivät esityksen\nkäsitettäväksi. Näitä keinoja käyttäen selitin eskimolle olevani hänen\nystävänsä, jota samaa toivoin häneltäkin. Kohta olimme kaikki ystäviä,\nja minä kutsuin eskimot laivaan.\n\nSe oli tosiaankin jännittävä hetki näitten köyhien alkuasukkaiden\nelämässä. Kukaan heistä ei ollut koskaan valkoista miestä nähnyt, he\nolivat vain kuulleet sellaisen olemassaolosta. Seitsemänkymmentäkaksi\nvuotta sitten olivat heidän vanhimpansa kohdanneet Sir James Clark\nRossin miltei samalla paikalla. Englantilaisten näkeminen ja heidän\nhyvät varusteensa vaikuttivat valtavasti eskimoihin. Kun heillä\nei ollut minkäänlaisia työkaluja, ei metallista tehtyä asetta tai\nedes nyrkinkokoista puunkappaletta, (ajopuita ei näillä seuduilla\nole,) vaikuttivat valkoisen miehen veitset, kirveet, kiväärit ja\nreet suorastaan ilmestyksiltä. Jonkin aikaa oli sir James viipynyt\nmiehineen rannikolla, eivätkä eskimot senjälkeen olleet nähneet\nyhtään valkoista miestä, mutta luonnollisesti aiheutti ihmeellisen\nvalkoisen miehen käynti monta iltajuttua lapsille ja lastenlapsille.\nMeidän tulomme vaikutti sitäkin enemmän, kun he luulivat, että ihme\noli lähetetty juuri heitä varten. Kutsuimme heidät laivaan, näytimme\nheille ihmeelliset varusteemme ja kohtelimme heitä huomaavaisesti. He\ntiedustelivat, saisiko koko heimo siirtää leirinsä lähettyvillemme.\nSuostuimme pyyntöön, ja pian kohosi ympärillemme viisikymmentä\neskimomajaa. Kaikkiaan oli heitä kaksisataa henkeä.\n\nTässä oli työalaa muinais- ja kansatieteen tutkijalle. Odottaen\njoutuvamme tällaiseen tilanteeseen olimme ottaneet mukaamme\nkaikenlaista pientä rihkamaa vaihtotavaraksi. Aloin kerätä täydellistä\nmuseokokoelmaa eskimojen elämästä. Monesta paikasta sainkin aineksia ja\ntulokset ovat nyt nähtävinä Norjan museoissa. Sain näytteitä kaikesta,\nmitä eskimo omisti, kuten puvuista, keittiö- ja metsästysvarusteista.\nOli miltei uskomatonta nähdä, kuinka halvalla he vaihtoivat\ntavaroitaan. Tyhjällä peltilaatikolla sain esimerkiksi kaksi naisten\ntäydellistä pukua. Minua hämmästytti niiden taiteellinen työnsuoritus\nja koristeellisuus. Naiset ovat taitavia leikkaamaan peurannahasta\nmustat paikat eroon valkoisista ja sommittelemaan ne jälleen yhteen\nomituisen mallin mukaan. Varsin aistikkaita olivat heidän peuranluista\nja -hampaista tekemänsä kaulanauhat. Olin myös innostunut kaikkiin\nerilaisiin esineisiin, mitä nämä ihmiset käyttivät. Heidän taitonsa\nirroittaa luut tuoreinaan vasta teurastetusta eläimestä ja kykynsä\nmuodostella niistä venyttelemällä tarpeen mukaan joko nuolen kärkiä,\nneuloja tai muita esineitä oli kerrassaan inhimillisen neron näyte.\n\nToisella kerralla vaihdoin parsinneulalla neljä mitä ihaninta\nvalkoketunnahkaa. Saattaa tuntua siltä, kuin olisimme harjoittaneet\npetosta vaihtokaupassa, mutta niin ei ollut asian laita. Eskimo\nantoi pois kaiken, mitä ei tarvinnut ja sai vastineeksi arvioimansa\nmäärän meidän tavaroitamme. Ruotsalainen metsästyspuukko oli heille\narvokkaampi kuin tusina kauniita nahkoja, joita hän ei sillä kertaa\ntarvinnut, ja joita hän helposti taas saattoi hankkia.\n\nEskimot saivat täten, -- niiden kahden vuoden aikana, jotka siellä\nvietimme -- kaiken, mitä he tarvitsivat, ja me puolestamme saimme\ntäydellisen kokoelman heidän töitään. Molemmat teimme mielestämme\nloistavan vaihtokaupan.\n\nHeti kun eskimot olivat leiriytyneet ympärillemme, jouduin\ntilanteeseen, jonka jokainen retkikunnan johtaja saa kokea kohdatessaan\nalkuasukkaat. Luonnonihminen näkee valkoisessa miehessä jotakin\njumalallista. Hänen salaperäinen, kuolemantuottava aseensa, keinonsa\nsaada nopeasti tulta ja lämpöä, runsaat varusteensa ja ruokavaransa,\nolivat yksinkertaisille alkuasukkaille kuin jumalanlahja. Tämä heidän\nyliluonnollinen pelkonsa on tutkimusmatkailijan paras turva. Niin\nkauan kuin se kesti, saatoimme mekin turvallisesti liikkua kahdensadan\neskimon joukossa.\n\nMutta eräs seikka on, joka varmemmin kuin mikään muu saattaa hävittää\ntämän korkean aseman. Valkoinen mies voi kyllä kohdella ra'asti\nalkuasukasta ja siitä huolimatta säilyttää asemansa, sillä alkuasukas\nkunnioittaa raakaa voimaa. Mutta samalla kun hän antaa myöten alemmille\nvaistoilleen, ottaa vapauksia alkuasukkaiden naisiin nähden, samalla\nvajoo hän alkuihmisen kannalle ja antautuu heidän armoilleen. Tästä\naiheesta sain mitä vakavimman keskustelunaiheen matkatovereideni\nkanssa, ja varoitin heitä vakavasti vastustamaan tämän tapaisia\nkiusauksia.\n\nPoislähtiessämme jätimme eskimoille kaiken, mitä emme katsoneet enää\ntarvitsevamme. Arvokkain lahja oli heidän mielestään havaintoasemien ja\nasumusten puutavara. Heillä itsellään ei ollut edes lastuakaan, joten\ntämä merkitsi heille runsasta varastoa rekien, keihäänvarsien ja muiden\ntarvikkeiden valmistamiseksi.\n\nMatkallamme keräämiemme tieteellisten havaintojen määrä oli suunnaton.\nMagneettiset havainnot olivat niin laajat ja täydelliset, että kun\neräs tiedemies kotiinpalattuamme v. 1906 alkoi niitä laskea, kesti työ\nkokonaista kaksikymmentä vuotta ja päättyi siis vasta viime vuonna.\nMilloinkaan aikaisemmin ei tiedemiehen ole onnistunut saada läheskään\nniin suurta havaintomäärää ilmiöistä pohjois-magneettisella navalla.\n\nMatkamme loppuosa oli nyt edessämme. 13 p:nä elokuuta 1905 jätimme\ntalvileirimme, nostimme purjeet ja ohjasimme Simsonin salmeen.\nRannikkoa ovat aikaisemmat tutkijat, jotka saapuivat sinne maitse,\nrunsaasti kartoittaneet, mutta yksikään alus ei vielä ollut käynyt\nnäillä vesillä toimittamassa luotauksia. Jos niitä olisi toimitettu,\nei meillä olisi ollut hätääkään. Vähän väliä näytti siltä, kuin\nmatala, mutkainen kulkuväylä pakottaisi meidät takaisin. Päivästä\npäivään, kolme viikkoa -- elämäni pisimmät viikot -- viivyimme täällä\ntoimittamassa luotauksia milloin siellä, milloin täällä etsiessämme\nsalmea, joka johtaisi tunnetuille kulkuväylille lännessä. Olisipa\nmeillä Simsonin salmi jo takanamme!\n\nJatkaessamme ankaraa työtämme ratkaisun löytämiseksi en voinut lopulta\nenää nukkua enkä syödä. Ruoka tarttui yksinkertaisesti kurkkuun. Olin\näärimmäisen hermostunut. Minun täytyi joka hetki olla varuillani\nkoettaessani etsiä jotakin läpipääsymahdollisuutta. Ja se onnistui\nmeille.\n\n\"Purjelaiva!\" \"Purjelaiva!\"\n\nSe oli meidän onnemme. Se oli valtava näky --, länsitaivasta vasten\nerotimme valaanpyyntilaivan ääriviivat. Se merkitsi päätöstä monen\nvuoden työlle ja toivolle, sillä laiva oli tullut San Franciscosta\nBeringinsalmen kautta pitkin Alaskan pohjoisrannikkoa ja missä\nsellainen laiva saattoi purjehtia, siellä saatoimme mekin, eikä enää\nollut epäilemistäkään, että olimme kulkeneet Luoteisväylän. Voitto oli\nmeidän.\n\nSamalla kuin jännitetty mielentilani, jota nyt oli kestänyt kolme\nviikkoa, herpaantui, palasi myös ruokahaluni. Olin aivan villinä.\nLaivankannelle oli ripustettu useita peuranruhoja ja niihin kävin\nnyt veitselläni käsiksi. Hurjasti leikkelin raakaa lihaa palan\ntoisensa jälkeen ja nieleskelin ne sellaisinaan siksi, kunnes\nnälkiintyneen villieläimen tavoin en jaksanut enempää. Nälkä vaati\ntätä raakalaisateriaa, mutta vatsa kieltäytyi ottamasta sitä vastaan.\nMinun täytyi \"uhrata\". Nälkä ei kuitenkaan antanut myöten, ja uudelleen\nsöin kyllältäni raakaa, puolijäätynyttä lihaa. Tällä kertaa onnistuin,\nja pian palasivat voimani ja tunsin rauhallista hyvinvointia, jota en\nollut tuntenut koko noiden kolmen kauhean viikon aikana. Rasitukset\nolivat painaneet leiman kasvoihini, ja ulkonäöstäni päättäen olin 59 ja\n75 vuoden vaiheilla, vaikka olin vasta 33-vuotias.\n\nValaanpyyntialus oli \"Charles Hansson\" San Franciscosta, ja päivä,\njolloin saimme sen näköpiiriimme, oli elokuun 26:s 1905.\n\nKäytyämme aluksella tervehtimässä jatkoimme matkaa yhä länttä kohti\nsaadaksemme retkemme päätökseen. Emme osanneet aavistaakaan, että\nkokonainen vuosi vielä kuluisi, ennenkuin olimme selvinneet siitä.\nJäät pakkautuivat yhä kovempaan, ja viikon loputtua jäimme kiinni King\nPointin luona Kanadan pohjoisrannalla.\n\nKävi heti selville, että meidän täytyi talvehtia. Napaseudun yö oli\nalkanut ja jäät tekivät mahdottomaksi tunkeutua eteenpäin. Valitsimme\nsenvuoksi sopivimmaksi katsomamme paikan lähellä rannikkoa, kiinnitimme\nlaivan rantajäähän ja aloimme valmistautua vielä yhtä talvea varten.\nKohta olikin meillä kaikki kunnossa. Tulevaisuudellemme merkitsi\npaljon, että vain muutaman mailin päässä oli valaanpyyntialus, sekin\nluonnollisesti kiinnijäätyneenä Herschel-saarien luona. Seuraa kyllä\nsaimme. Kuulimme kohta, ettemme olleet tervetulleita naapureita.\nEräs valaanpyyntilaivan miehistöstä valitti, että läsnäolomme siellä\nmerkitsi vain \"seitsemän nälkäistä suuta\" edellisten lisäksi. Ennenkuin\ntalvi oli lopussa, tulivat he huomaamaan, että varusteemme ja\nruokavaramme olivat paljon runsaammat kuin heidän. Koskaan emme heiltä\nmitään pyytäneet, jotavastoin he talven kuluessa saivat meiltä kaksi\ntynnyriä vehnäjauhoja, jotka olivat heiltä jo loppuneet.\n\nKing Pointin luona oli valaanpyyntialus Bonanza rannalla; jäät olivat\nsen kesällä sinne kuljettaneet. Laivan kapteenin kanssa saimme kokea\nseikkailun, josta seuraavassa kerron. Hän oli erittäin halukas\nkulkemaan maitse San Franciscoon, varustamaan siellä uuden laivan ja\npalaamaan keväällä takaisin pohjoiseen, -- muussa tapauksessa hän olisi\nmenettänyt yhden pyyntikauden.\n\nMinulla puolestani oli palava halu päästä sähkösanomayhteyteen\nulkomaailman kanssa voidakseni ilmoittaa läpäisseemme onnellisesti\nLuoteisväylän. Lähimmälle lennätinasemalle oli matkaa noin 700\nkilometriä sivullepäin, kauas yli 9000 jalkaa korkean tunturijonon\ntoiselle puolen, ja matka oli taivallettava tällaisen vuodenajan\nlyhyinä päivinä. Kaikesta huolimatta olimme siksi innoissamme, että\npäätimme lähteä.\n\nMinä en kylläkään pelännyt itse matkaa, mutta minulla oli omat\nepäilykseni tehdä se Bonanzan kapteenin seurassa. Ensinnäkin oli\nhänellä rahaa, minulla ei yhtään, joten hän tahtoi olla johtajana. Olin\nvakuuttunut siitä, että hänen pätevyytensä sellaisen retken johtoon\noli paljon pienempi kuin minun. Sitäpaitsi oli kapteeni Mogg lyhyt ja\npaksu, joten hän ei voinut juosta reen vieressä, vaan täytyi hänen\nistua reessä koiravaljakon vetämänä.\n\nKuitenkin olin niin halukas tekemään matkan, etten tahtonut päästää\ntilaisuutta ohitseni. Mutta mieleni painui ruvetessamme keskustelemaan\nsiitä, minkälaista ruokatavaraa ottaisimme mukaamme. Laivallamme\nGjoalla oli joukko laatikoita, jotka sisälsivät pemmigan-säilykkeitä,\nihanteellisinta ravintoa mille talviretkelle hyvänsä, koska se sisältää\nrasvaa ja kuivattua lihaa samoissa suhteissa ja on keskitetyin\nravintomuoto, mitä tunnen. Mutta kun ehdotin kapteeni Moggille,\nettä pääravinnoksemme ottaisimme näitä säilykerasioita, hylkäsi hän\nhalveksien ehdotukseni ja sanoi, etteivät ne kelpaa edes koirille.\nHänen ehdotuksensa mukaan, johon minun oli pakko suostua, otimme\nsäkkeihin suuren määrän keitettyjä ja jäädytettyjä papuja. Katsoen\nniiden vähäiseen ravintoarvoon niiden anastamaan tilaan nähden, saattaa\nyksinkertaisinkin ihminen päätellä, mikä tarpeeton painolasti tuli\npavuista raahattavaksi mukana penikulma toisensa jälkeen. En kuitenkaan\nvoinut tehdä mitään, ja tällaisilla ruokavaroilla varustettuina\nläksimme Herschelin saarelta 24 p:nä lokakuuta 1905.\n\nMukanamme oli kaksi rekeä ja kaksitoista koiraa, jotka omisti\nkoirankasvattaja Jim. Hänen vaimonsa Kappa seurasi mukana pienen\nretkikuntamme neljäntenä jäsenenä.\n\nTie kulki pitkin Herschel-joen rantoja yli 9000 jalkaa korkeihin\ntuntureihin ja sieltä rotkoja pitkin etelään Yukon-joelle, jossa\ntapasimme ensimmäisen kauppa-aseman, Fort Yukon'in.\n\nJim juoksi ensimmäisen reen edessä tietä aukoen, minä hoitelin\ntoista rekeä. Kun olimme olleet monta viikkoa laivalla, en alussa\nollut erikoisen harjaantunut, mutta ennenkuin ensimmäinen viikko\noli lopussaan, olin minäkin kunnossa, joten helposti taivalsimme\n30--40 kilometriä päivässä paksussa lumessa. Sen kyllä kesti, mutta\nillallisannoksemme olivat riittämättömät, paitsi kapteeni Moggin. Hän\nei luonnollisestikaan tehnyt mitään koko päivänä, koska hän istui koko\najan reessä. Meille toisille sitävastoin oli kourallinen papuja aivan\nriittämätön annos korvaamaan päivän mittaan kestämämme lihasrasituksen.\nLaihduimme ja päivä päivältä tulimme heikommiksi.\n\nJim ja Kappa jäivät Fort Yukoniin, kun taas minä kapteeni Moggin\nkanssa jatkoin Yukon-jokea alaspäin yhdellä koiravaljakolla. Kapteeni\nluonnollisesti edelleenkin reessä istuen. Matka ei ollut enää niin\nvaikeaa, sillä matkan varrella oli niin sanottuja \"Road Houses\", pieniä\nhirsimajoja, joissa tarjotaan \"ruokaa ja yösijaa matkustavaiselle\".\nNiitä oli aina puolen päivämatkan päässä toisistaan, ja jäätynyt\njoenuoma osoitti meille tien. Mutta kapteeni Mogg halusi niin\nkiihkeästi päästä perille mahdollisimman nopeasti, että hän vaati\nkokonaan luopumaan aamupäivälevosta ja ajamaan yhtämittaa aamiaisesta\npäivälliseen. Minä vastustin minkä voin ja muistutin hänelle erotusta\nmeidän kummankin rasituksissa. Kapteeni kieltäytyi raivostuneena\nottamasta huomioon minun vastaväitteitäni, ja osoitti, että hän oli\nretken johtaja, ja mikä vielä tärkeämpää, rahat olivat hänen, joten\nhäntä tuli siis totella. En vastannut mitään, mutta mielessäni haudoin\nkeinoa, millä saisin sanani kuuluviin. Seuraavana aamuna läksimme\nmatkalle kimaltelevassa auringonpaisteessa syvässä lumessa. Minä\njohdin, kunnes pääsimme suunnilleen jättämämme hirsimajan ja edessä\nolevan puoliväliin. Siellä pysähdytin koirat ja ilmoitin kapteeni\nMoggille, että hän sai jatkaa yksin tästälähtien, -- minä menisin\ntakaisin majaan, josta olimme lähteneet. Koiravaljakko, reki ja\nvarusteet olivat luonnollisesti hänen, joten hän saisi ne pitää. Hän\nsaattoi aivan hyvin jatkaa matkaa yksinäänkin.\n\nKapteeni tuli neuvottomaksi ja kuolonkalpeaksi. Valittaen hän esitti\nkuolevansa erämaihin, jos hänet jättäisin, koska hän ei kyennyt\najamaan koiravaljakkoa ja oli ruumiillisesti kykenemätön kävelemään,\npuhumattakaan siitä, että hän oli aivan tottumaton juoksemiseen\nvoidakseen kulkea eteenpäin.\n\n\"Totta kyllä\", vastasin hänelle, \"mutta se on teidän asianne. Minä\nen voi jatkaa matkaa vähemmällä kuin kolmella aterialla päivässä,\nja joka aterian tulee myös vastata vaatimuksiani. Ainoa ehto matkan\njatkamiselle on siis se, että huolehditte minulle tarpeeksi ruokaa.\"\n\nHän ei viivytellyt suostuessaan ehdotukseeni, sillä hän pelkäsi, että\nmuuttaisin ehkä vielä tätä kohtuullista vaatimustani. Kun hän oli\nvakuuttanut, että saan kolme kunnollista ateriaa päivässä, jatkoimme\ntaasen. Saavuimme Fort Egbertiin joulukuun 5 p:nä 1905. Muistan\nlämpömittarin näyttäneen -- 50° Celsiusta. Fort Egbert on Amerikan\narmeijan äärimmäinen etuvartio ja sinne päättyy sotilaslennätinlinja.\nAseman johtaja otti minut mairittelevan ihastuneena vastaan,\nsyyti onnitteluja tulvanaan ja pyysi jäämään joksikin aikaa hänen\nvieraakseen. Sitä en kuitenkaan katsonut voivani tehdä. Sitävastoin\nolin kiitollinen, että hän salli minun lähettää sähkösanomani.\nKirjoitin noin 1000 sanaa, jotka heti lähetettiin. Merkillisen sattuman\nkautta, kun pakkanen oli jossakin vioittanut johtoja, ei sähkösanomani\ntullut perille ennenkuin viikko sen jälkeen, kun vika oli korjattu,\njolloin vasta sain vahvistuksen sähkösanoman perillesaapumisesta.\nLuonnollisesti sain paljon onnittelusähkösanomia. Veljeni kanssa olin\nyhteydessä liikeasioistani, hän kun poissaollessani hoiti niitä.\n\nHelmikuussa 1906 jätin Fort Egbertin ja käännyin paluumatkalle\nkauppa-asemien ohi. Siellä tapasin taas Jimin ja Kappan ja yhdessä\nheidän kanssaan palasimme takaisin Gjoalle. Tällä kertaa valitsimme\nruokatavaramme huolellisemmin, joten paluumatka meille kolmelle, jotka\nolimme tottuneet siellä liikkumaan, oli suorastaan huvimatka.\n\nEräänä päivänä, saavuttuamme Porcupine-joelle, osoitti Jim äkkiä\nkädellään ja huudahti hämmästyksestä. Hänen terävät silmänsä olivat\nhavainneet mustan pilkun, joka liikkui jäällä. Hetken kuluttua\nnäin minäkin sen. Tuntia myöhemmin kohtasimme mustaksi savuttuneen\nyksinäisen miehen. Hänellä ei ollut ainoatakaan koiraa seuranaan ja\nhän veti itse rekeään. Hän oli postinkuljettaja Mr Darell ja toi\npostia Mackenzie-joen suulta kauppa-asemille tunturin toisella puolen.\nEn ollut uskoa silmiäni. Siinä oli mies -- lähimmästä ihmisoliosta\nmonipenikulmaisen matkan päässä, ilman yhtään sielua auttamassa, jos\nhän sairastuisi tai sattuisi onnettomuus -- ja siitä huolimatta hän\nreippaasti kahlasi napaseudun talvessa läpi tämän jääkylmän erämaan\najattelematta vähääkään vaaranalaista asemaansa.\n\nOlin hämmästyksestä aivan suunniltani nähdessäni tämän reippaan ja\nsydämellisen skotlantilaisen. Tulimme heti mitä parhaimmiksi ystäviksi,\nja sittemmin kuulin hänestä usein; viimeisessä kirjeessään pyysi hän,\nettä ottaisin hänet mukaani suunnittelemalleni Etelänaparetkelle. Olin\nihastunut saadessani sellaisen miehen mukaan, ja hän olisi varmasti\ntullutkin, ellei kohtalo olisi määrännyt toisin. Mackenzie-joen suulla\nhän katosi, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Käytän nyt tilaisuutta\nkunnioittaakseni miehen muistoa, joka oli jaloimpia ja parhaimpia\nerämaan lapsia, mitä koskaan olen onnistunut tapaamaan.\n\nMuuten ei paluumatkalla Herschel-saareen tapahtunut mitään erikoista.\nJäät avautuivat heinäkuussa, ja vaikeuksitta saavuimme Point Barrowiin.\nTäältä purjehdimme Beringinsalmen kautta pitkin rannikkoa ja saavuimme\nSan Franciscoon lokakuussa. Minä lahjoitin Gjoan kaupungille muistoksi\nLuoteisväylän valloituksesta. Se on vieläkin Golden Gate-puistossa San\nFranciscossa, ja joka haluaa, voi mennä sitä katsomaan.\n\nEnnenkuin lopetan tämän luvun, tahdon vielä tehdä yhteenvedon\naikaisemmista yrityksistä Luoteisväylän purjehtimiseksi. Minun\nnimittäin onnistui 1899 ostaa eräältä vanhalta herralta Grimsbyssä\nEnglannissa kaikki Luoteisväylää käsittelevä kirjallisuus. Ennenkuin\nyritykseeni ryhdyin, olin täysin perehtynyt siihen. -- Jos silmäilette\nkarttaa, huomaatte, että Pohjois-Amerikan pohjoisrannalla on lukematon\nmäärä salmia, jotka erottavat saaret toisistaan. Pintapuolisesti\nkatsoen näyttää selvältä, että suorin tie käy Bothia Felixin kautta,\njossa kartan mukaan on avointa vettä miltei perille saakka. Useimmat\naikaisemmat tutkijat olivat sitä yrittäneet, mutta säännöllisesti\nepäonnistuneet. Minun yritykseni onnistumiseen vaikutti eniten se,\nettä purjehdin Bothia Felixin eteläpuolitse Kuningas Wilhelmin maan\netäisimpään kärkeen, josta jatkoin rantaa pitkin suoraan länttä kohti.\n\nOlen kiitollinen Grimsbyn herralle, sillä eräässä kirjassa kertoo\namiraali Sir Leopold Mc Clintocks Sir John Franklinia etsimään\nlähetetyn apuretkikunnan vaiheista, ja hän lausuu ennustuksen, että\noikea väylä löydettäisiin, jos seurattaisiin jotakin eteläisempää\nväylää kuin mitä aikaisemmat tutkijat olivat tehneet. Suurimmaksi\nosaksi tästä syystä valitsin sitten eteläisen tien.\n\nMonet aikaisemmista retkikunnista lähetti Englannin hallitus etsimään\nSir John Franklinia, joka jäi tänne viimeiselle matkalleen. Hän ja\nhänen miehensä nääntyivät nälkään -- omituista kyllä seudulla, jossa me\ntapasimme runsaasti riistaa.\n\nJoitakin vuosia aikaisemmin oli Englannin hallitus luvannut 350.000\nkruunun suuruisen palkinnon sille, joka ensiksi löytäisi tien. Palkinto\njaettiin tohtori John Raen, Hudson Bay Companystä, ja amiraali Sir\nRobert Le Messurier Mc Cluren kesken. Minun onnellinen Gjoalla tekemäni\nretki oli ensimmäinen _purjehdus_ Luoteisväylän läpi ja toistaiseksi\nainoa. Tuskinpa kukaan lähitulevaisuudessa lähteekään uudistamaan tätä\nmatkaa, kun ottaa huomioon kaikki ne vaarat ja vastukset, joita siellä\non voitettavina.\n\nJakaessaan palkinnon tohtori John Rae'lle ja amiraali Sir Robert Mc\nClurelle perusteli Britannian hallitus asiaa seuraavasti:\n\nSir Robert oli purjehtinut lännestä käsin ja saavuttanut Bay of\nMercyn Banksmaalla. Tänne täytyi hänen jättää laivansa, ja hänet sekä\nretkikuntansa toi takaisin idästä päin lähetetty apuretkikunta.\n\nTohtori John Rae palveli Hudson Bay Companyssä. Hän ei yrittänyt\nkoskaan _purjehtia_ Luoteisväylän läpi, mutta ohjatessaan useita\nretkikuntia mantereelta Kanadan pohjoisrannikolle valmisti hän\narvokkaita karttoja ja otti ensimmäisenä selon Franklinin retkikunnan\nkohtalosta.\n\nLienee tarpeetonta toistaa, että niin hyvin kuin nämä rohkeat miehet\nansaitsivatkin palkintonsa, oli Gjoan matka kuitenkin ainoa ja\nensimmäinen purjehdus läpi Luoteisväylän.\n\nSaavutettuani ensimmäisen päämaalini aloin katsella muita työaloja.\nVuonna 1906 ja 1907 matkustin esitelmämatkoilla Euroopassa ja\nAmerikassa. Norjaan palatessani oli minulla sievoinen pääoma, joten\nsaatoin maksaa velkojani, myöskin hänet, joka oli vähällä estää\nmatkani. Nyt olin vapaa mies ja saatoin tehdä uusia suunnitelmia.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nETELÄNAPA.\n\n\nSeuraava tehtävä, jonka päätin ratkaista, oli Pohjoisnavan valloitus.\nHalusin myös koettaa suorittaa sen tehtävän, jota tri Nansen\naikaisemmin oli koettanut, nimittäin ajautua jäämerivirtojen mukana\nyli Pohjoisnavan ja poikki Jäämeren. Luotin tri Nansenin kuuluisaan\nFram-laivaan. Vaikka se olikin jo vanha ja kulunut, tiesin sen hyvin\nvielä kestävän yhden napamatkan. Kaikki suunnitelmat retkeäni varten\nolivat valmiina. Fram oli matkalla ottaakseen ruokavaroja, matkatoverit\noli valittu, heidän joukossaan myös lentäjä. Silloin, juuri kun olimme\nmiltei valmiita lähtemään, saapui tieto, että amiraali Peary oli\nhuhtikuussa 1909 saavuttanut Pohjoisnavan. Se oli tosiaan vakava asia.\nJos halusin ylläpitää tutkijamainettani, oli minun mahdollisimman\npian saavutettava huomiotaherättävä voitto toisaalla. Päätin yllättää\nihmiset ja selitin julkisesti edelleen, että matkan tieteelliset\nsaavutukset tulisivat olemaan riittäviä, joten retkestä ei pitäisi\nluopua. Elokuussa 1909 jätin tovereineni Norjan.\n\nMatkasuunnitelmaani kuului, että kulkisimme Beringinsalmen kautta\nJäämerelle, koska arvelimme päämerivirran juoksevan samaan suuntaan.\nMatka Norjasta Beringinsalmeen kulki Kap Hornin kautta. Ensin\npoikkesimme Madeiraan, jossa kerroin tovereilleni, että koska\nPohjoisnapa jo on löydetty, olen päättänyt lähteä -- Etelänavalle.\nKaikki olivat asiaan innostuneita.\n\nOnnistuneesta matkastamme olen tyhjentävästi kertonut kirjassani\nEtelänapa, samoin ovat kapteeni Scottin retken vaiheet siksi yleisesti\ntunnettuja, että niitä on tarpeetonta toistaa. Mutta saattaa olla\nmielenkiintoista selittää muutamia huomattavia seikkoja, jotka\nvaikuttivat, että palasimme tältä uhkarohkealta matkaltamme, ja joiden\nlaiminlyönti johti kapteeni Scottin retkikunnan surulliseen loppuun.\nTahdon myös tässä rehellisesti tarkastella joitakin arvosteluja, joita\nmatkani Scottin kilpailijana aiheutti. Arvostelut johtuivat yleisestä\nväärinkäsityksestä ilman mitään perustaa, -- väärinkäsityksestä,\njoka on aiheuttanut sen, että minua on usein aiheetta tuomittu. Eräs\ntoisinto lähtee siitä, että minä, urheilun kannalta katsoen, menettelin\nepärehellisesti, kun en ilmoittanut Scott'ille matkastani, -- toiset\ntaas väittävät minun aiheuttaneen kilpajuoksun molempien retkikuntien\nvälillä. Totuus on kuitenkin aivan toinen.\n\nScott'illa oli mahdollisimman tarkat tiedot aikomuksistani, niin\nhyvin silloin, kun hän lähti Australiasta sekä myös talvehtiessamme\nyhdessä alhaalla jäissä. Lähtiessämme Madeirasta syksyllä 1910 annoin\nkirjurilleni sinetöidyn kirjekuoren, joka sisälsi sähkösanoman\nScott'ille Australiaan. Tämä tuli suunnitelmani mukaisesti lähetetyksi\njoku päivä jälkeenpäin, kun jo olimme aavalla merellä; ilmoitin siinä\nselvästi haluavani kilpailla hänen kanssaan etelänavasta.\n\nMyöhemmin talvella (sillä napaseudussahan on silloin kesä) tuli\nmuutamia Scott'in retkikunnan jäseniä leiriimme Valaskalanlahteen,\nnoin 60 penikulmaa Scott'in leiristä, ja näkivät kaikki valmistuksemme\nsiellä. Molempien retkikuntien oli välttämättä jäätävä talvileiriin\njatkaakseen suotuisan sään tullen matkaa napaa kohti. Näille miehille\nemme ainoastaan osoittaneet kaikkea mahdollista vieraanvaraisuutta ja\nantaneet heidän tarkastella varusteitamme, vaan kehoitinpa heitä vielä\nrupeamaan taloksi ja ottamaan haltuunsa puolet koiristamme; mutta he\nhylkäsivät ehdotukseni.\n\nKokemukseni napaseutututkijana oli saanut minut vakuuttuneeksi siitä,\nettä koira on ainoa käyttökelpoinen vetoeläin lumessa ja jäissä.\nNe ovat rohkeita, vahvoja ja viisaita ja kykenevät suoriutumaan\nminkälaisessa maastossa tahansa, jossa ihminenkin voi liikkua. Scott\ntaasen oli tullut etelästäpäin varusteinaan moottorireet, jotka heti\nalussa näyttäytyivät kelpaamattomiksi. Mukanaan hän kuljetti myös\nShetlanninponia, ja siihen hän pani kaiken toivonsa. Olen vakuuttunut\nsiitä, että tämä oli kohtalokas virhe, ja suureksi surukseni se\nvaikutti ratkaisevasti Scott'in onnettomuuteen.\n\nNiin -- toistan sen vieläkin -- olin hänelle tiedoittanut matkastamme,\nennenkuin hän lähti.\n\nLeiripaikan sijoittaminen kiintojäälle vaikutti ratkaisevasti\nonnistumiseemme, kun taas Scott valitsi leiripaikakseen mantereen,\nmikä ehdottomasti ehkäisi hänen varman paluunsa navalta. Ensiksikin\naiheuttavat ilmavirrat napaseuduilla enemmän rajuilmoja mantereella\nkuin jäällä. Parhaimmassakin tapauksessa on napaseudun ilmasto vaikein\nmaailmassa aiheutuen pääasiassa alituisten myrskyjen hirveästä\nvoimasta. Näiden myrskyjen nopeus on uskomattoman suuri. Scott huomasi\nne monta kertaa niin voimakkaiksi, että oli mahdotonta seistä suorana.\nTalvikortteerissaan saivat Scott ja hänen toverinsa kolmentoista\ntalvikuukauden aikana useasti kestää näitä rajuilmoja. Meidän\nleirillämme jäällä sitävastoin oli huomattavasti parempi sää, eikä se\naiheuttanut meille koskaan ikävyyksiä. Aikaisemman kokemuksemme mukaan\nrakensimme leirimme aivan ilmatiiviiksi, ja kun lisäksi onnistuimme\nhankkimaan hyvän tuuletuslaitoksen, oli olomme kutakuinkin miellyttävä.\n\nBarrier-jäätikkö, jota niin usein on kuvattu kaikissa\nnapaseutututkimusta koskevissa kirjoissa -- ei todellisuudessa ole\nmuuta kuin jäävyöhyke, joka ulottuu napaseututuntureista aina mereen\nsaakka. Tämä vyöhyke on sata penikulmaa pitkä ja yhdestä kahteen sataan\njalkaan korkea. Kaikkien kiintojäiden tavoin jakautuu se alituisesti.\nSenvuoksi ei ajatus valita leiripaikka itse kiintojäälle olisi juuri\ntullut mieleen, sellainen kun näytti liian vaaralliselta.\n\nMinä olin kuitenkin tarkoin lukenut ja tutkistellut aikaisempien\ntutkijain teoksia. Vertaillessani heidän kertomuksiaan toisiinsa kävi\nselville, että vaikka Valaskalanlahti oli itse Barrierilla, ei se ollut\nsanottavammin muuttunut sittenkuin sir John Ross sen löysi v. 1841.\n\n\"On selvää\", sanoin itsekseni, \"että jos tämä osa vyöhykettä ei ole\nsanottavasti liikkunut 70 vuoteen, saa se selityksensä ainoastaan\nsiten, että vyöhyke on kiintomaalla tai jollakin saarella.\" Mitä\nenemmän ajattelin tätä ratkaisua, sitä paremmin minulle selveni,\nettä sen täytyy olla ainoa oikea. Näistä syistä en ollut huolissani\nleiripaikkamme turvallisuudesta, vaan päätin järjestää talvileirimme\nmaajään huipulle Valaskalanlahteen. Tarpeetonta on mainita, että\npäätelmäni osoittautui myöhemmin oikeaksi. Meillä oli hyvät koneet, ja\nusean kuukauden aikana teimme havaintoja, joista yksikään ei osoittanut\npienintäkään jään liikettä tällä paikalla.\n\nValaskalanlahden läheisyys tarjosi meille monta etua navalle\npyrkiessämme. Ensinnäkin oli meidän leirimme jonkinverran\nlähempänä napaa kuin Scott'in ja kuten olosuhteet näyttivät, oli\neteläinen tie, jonka olimme pakotetut valitsemaan, ehdottomasti\nsuotuisin etenemiselle. Tärkeämpi kuin mikään näistä seikoista oli\nonnistumisellemme kuitenkin se, että käytimme koiria apunamme.\nPerusteluni on lyhyesti seuraava: Se tapa, jota noudatimme navalle\npyrkiessämme, perustui siihen, että kiinteästä leiristämme teimme\nuseita retkiä etelää kohti järjestellen varastopaikkoja useamman\npäivän välimatkan päähän toisistaan siten, että meidän myöhemmin\nnavalta palatessamme ei tarvinnut kuljettaa varastoja edestakaisin.\nLuonnollisesti saatoimme järjestää nämä väliasemat nopeasti ja jättää\nniihin paluumatkaamme varten tarvittavat ruokavarat. Kun tein laskelman\netäisyyksistä ja kuhunkin varastoon jätetyistä ruokavaroista, kävi\nminulle mahdolliseksi vähentää paino mahdollisimman vähään ottaen\nhuomioon, että paluumatkalla navalta käyttäisimme koiria ruokanamme.\nKun eskimokoiran paino on siinä 25 kg korvilla syötävää lihaa, oli\nselvää, että jokainen koira, jonka otimme mukaamme, vähensi omalla\npainollaan sekä varastojamme että kuljetusneuvojamme. Lopullisissa\nlaskelmissani ennen navalle lähtöä määräsin tarkoin, mikä koira kunakin\npäivänä oli ammuttava, jolloin siis sen käyttö vetojuhtana loppuisi\nja ravintona alkaisi. Tämä laskelma piti paikkansa miltei päivälleen\nja koiralleen. Järjestelyllä oli ennen kaikkea ratkaiseva merkitys\nonnelliselle navallepääsyllemme ja samoin paluumatkalle.\n\nScott ja hänen toverinsa kuolivat paluumatkalla, ei sen takia, että me\ntulimme liian aikaisin, vaan koska he eivät voineet hankkia itselleen\ntarpeeksi ruokaa. Näiden kahden retkikunnan välinen erotus perustui\njuuri siihen etuun, minkä me koirista saimme käyttäessämme niitä\nsekä ravintona että vetojuhtina, kun taas toisella retkikunnalla oli\nhuonommat kulkuvälineet.\n\nMitä muuten tapahtui, on ennestään tunnettua. Neljän toverini\nWistingin, Hansenin, Hasselin ja Bjålandin kanssa saavuin etelänavalle\n14 päivänä joulukuuta 1911.\n\nViivyimme siellä kolme päivää tutkien leirimme ympäristön noin 10\nkilometrin säteellä ollaksemme varmat siitä, että joskaan eivät\nhavaintomme olleet aivan täsmällisiä, niin joka tapauksessa olimme\nkuitenkin käyneet navalla. Jätimme sinne Norjan lipun ja käännyimme\nvarmalle paluumatkalle leirillemme. Kuukautta myöhemmin eli tammikuussa\n1912 saapui Scott navalle ja löysi sinne jättämämme asiakirjat.\nScott tovereineen teki sankarillisia ponnistuksia palatakseen\nlähtöpaikalleen, mutta he nääntyivät nälkään ja väsymykseen, ennenkuin\npääsivät perille.\n\nParemmin kuin muut saatan ihailla urhoollisen englantilaisen rohkeutta,\nsamoinkuin arvostella tällaisen matkan vaarallisuutta.\n\nScott oli loistava urheilija ja suuri tutkija, jota en voi sanoa\nmonestakaan hänen maanmiehestään. Samalla tavoin kuin sodassa, jossa\nmolemmat taistelevat puolueet tuntevat suurta kunnioitusta toisiaan\nkohtaan, kun taas kotiinjääneet virittävät vihamielisiä lauluja\nviholliselle, myös tutkimuksen alalla kilpailijat kiinnittävät suurta\nhuomiota toisiinsa sensijaan, että heidän maanmiehensä katsovat\nvelvollisuudekseen toivoa vastapuolen häviötä. Kun tarkoitukseni\non, että seuraava luetaan edelläesitetyn valossa, tunnen itseni\noikeutetuksi sanomaan, että englantilaiset eivät kerta kaikkiaan\nsiedä häviötä. Tästä olen saanut kokemuksia monella tavoin sekä\nLuoteisväylällä että Etelänapamatkalla. Parisen esimerkkiä riittäkööt\nvalaisemaan, mitä tarkoitan.\n\nVuosi paluuni jälkeen meni erään huomatun Lontoossa asuvan norjalaisen\npoika isänsä luokse ja pani vastalauseensa sen johdosta, että hänelle\nopetettiin koulussa Scottin olevan Etelänavan löytäjän. Toimitettu\ntutkimus osoittikin pojan väitteen todeksi, jonka ohessa kävi selville,\nettä norjalaisen retkikunnan saavutuksia toisissakin kouluissa\naliarvioitiin.\n\nMutta toinen esimerkki, joka oli vielä räikeämpi ja loukkaavampi,\nkoska se tuli taholta, jossa asioista oltiin selvillä -- mikä siis\nvielä vähemmin oikeutti sen kaksimielisyyden -- tapahtui eräillä\npäivällisillä, jotka Royal Geographical Society Lontoossa tarjosi\nminulle seuran puheenjohtajan, lordi Curzonin läsnä ollessa.\nPäivällisillä piti lordi Curzon puheen. Hyvin valituin sanoin\nannettuaan minulle aiheen luennoida pannessaan painoa siihen hyötyyn,\nmikä meillä oli ollut koiristamme, lopetti lordi Curzon puheensa\nseuraavin sanoin: \"Sallittakoon minun sentakia kohottaa kolminkertainen\neläköön koirille\", samalla kuin hän näkyvästi painosti satiirista ja\nalentavaa ajatustaan tekemällä minulle rauhoittavan liikkeen, vaikka\nen ollut liikahtanutkaan, ja samalla hartaasti pyytäen minua olemaan\nvastaamatta tähän läpinäkyvään alentamiseeni.\n\nEnsimmäinen kaupunki, johon palatessamme Framilla kohti Eurooppaa\nsaavuimme, oli Buenos Ayres. Tässäkin yhteydessä tahdon mainita,\nkuinka suurta kiitollisuutta tunnen skandinavialais-amerikkalaista Don\nPedro Christophersenia kohtaan, joka asuu Argentiinan pääkaupungissa.\nHänen oikeaan aikaan saapuneet raha-avustuksensa, hyvät neuvonsa ja\nhenkilökohtaiset palveluksensa pelastivat retkikunnan useammin kuin\nkerran.\n\nMeidät otettiin juhlallisesti vastaan Euroopassa, eikä ainoastaan\nkotimaassamme Norjassa, vaan ulkomaillakin. Jonkin aikaa senjälkeen\nsain Amerikassa imartelevaa huomiota osakseni. Useiden kuuluisien\nmiesten läsnäollessa ojennettiin minulle Washingtonissa The National\nGeograpfical Society-seuran kultamitali. Minulla on sellainen aavistus,\nettä tällöin tapahtui jotakin, joka ilmeisesti on saattanut minut\nseuran epäsuosioon, koska se senjälkeen on käyttänyt usein tilaisuutta\nkohdellakseen minua hämmästyttävällä häikäilemättömyydellä. Sanon\n\"hämmästyttävällä\", koska minulle ei silloin eikä sen jälkeen ole ollut\nmahdollista käsittää, mikä on sen aiheuttanut.\n\nKiusallinen tilanne sattui keväällä 1926. Pidin luentoa onnistuneesta\nlennostani vuonna 1925 88°:lle pohjoista leveyttä. The National\nGeographical Society oli kutsunut minut luennoimaan sanotusta\naiheesta Washingtoniin D.C. ja olinkin luvannut saapua. Kiertomatkani\npitkin Tyynenmeren itärannikkoa johti minut viimein Kansas Cityyn,\njonka lähistöllä on Fort Leaveworthin vankila. Tänne oli petoksesta\ntuomittuna teljetty tri Cook, johon Belgican retkellä olin tutustunut.\nMuistaessani kaksivuotisen yhdessäolomme Etelämerellä sekä hänen\nsilloin osoittamansa ystävällisyyden minua, silloista vasta-alkajaa\nkohtaan, ja tietäen, että hän todellisuudessa oli pelastanut henkeni\nsamalla kuin koko retkikunnankin, -- tunsin, etten voinut sivuuttaa\nvankilaa käymättä tervehtimässä vanhaa ystävää hänen nykyisessä\nsurullisessa tilassaan. Vähempää en olisi voinut tehdä osoittamatta\nepäkiitollisuuttani ja halveksittavaa pelkuruutta. En halunnut\nsilloin enkä halua nytkään keskustella tohtori Cookin myöhäisemmästä\nelämästä. Olosuhteet, jotka johtivat hänen pidätykseensä, ovat\nminulle tuntemattomat eikä minulla ole halua niihin tutustua taikka\nlausua niistä mielipidettäni. Niin, vaikkapa olisin tiennyt, että hän\noli tehnyt itsensä syypääksi halventaviin rikoksiin, joista häntä\nsyytettiin, olisi kuitenkin velvollisuudentunteen! ja mielialani\nhäntä kohtaan ollut sama. Mitä lieneekin myöhempi Cook tehnyt, ei se\nkuitenkaan ole sama Cook, jonka nuoruudessani tunsin, tuo ystävällinen\nja rehellinen, avarasydäminen sielu. Häntä oli kohdannut joku henkinen\nvaurio, jolle hän ei itse voinut mitään ja joka oli vienyt hänet\nperikatoon ja muuttanut hänen henkilöllisyytensä.\n\nSanomalehtimiehet, joiden kanssa keskustelin käyntini jälkeen\ntohtori Cookin luona, levittivät jutun, jonka mukaan minä olisin\nkatsonut Pearyn todisteet, että hän oli saavuttanut Pohjoisnavan,\nriittämättömiksi, mutta että Cookin todisteet olivat kunnossa. Totuus\non, etten kenenkään sanomalehtimiehen kanssa kertaakaan keskustellut\ntästä aiheesta, ja minun esittämikseni väitetyt lausunnot ovat silkkaa\nmielikuvituksen tuotetta. The National Geographical Society piti niitä\nkuitenkin täysin luotettavina, kieltäytyi hyväksymästä sähköteitse\nlähettämääni vastalausetta, jossa selitin, että minut on täydellisesti\nväärinkäsitetty, ja samalla lyhyesti peruutti minulle lähettämänsä\nluennoimiskutsun.\n\nEpäilemättä käsittivät he ankaran menettelynsä täysin oikeutetuksi\nniin kauan kuin luottivat sanomalehtien lausuntoihin. Lienee\ntarpeetonta huomauttaa, että omasta puolestani katsoin heidän toimineen\nharkitsemattomasti, kun luonnollisesti tiesin, että heidän menettelynsä\nlähtivät vääristä otaksumista.\n\nPalaan vuoteen 1914. Fram purjehti takaisin Norjaan, mutta minä\njäin Amerikkaan koettaen hankkia varusteita ja elintarvikkeita\nuutta naparetkeä varten. Pääsin jo niin pitkälle, että ostin\nFarman-lentokoneen, jonka aioin ottaa mukaan \"Framille\" toimittaakseni\nsillä tiedustelulentoja yli jääkentän. Tämä oli jo toinen kerta,\njolloin päätin käyttää lento-konetta napaseutututkimuksissa, --\ntärkeätä muistaa sekä tämä että vuosi 1914, sillä niillä on suuri\nmerkitys lentokone- ja ilmalaivaretkiini nähden vuosina 1925 ja 1926.\nTätä merkitystä käsittelen eräässä myöhemmässä luvussa.\n\nFarman-kone oli jo Oslossa täysin varustettuna, kun maailmansota\npuhkesi. Luonnollisesti ei voinut ajatellakaan mitään retkikuntaa.\nAnnoin senvuoksi lentokoneen valtiolle armeijan lentovoimissa\nkäytettäväksi.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nAJOJÄISSÄ.\n\n\nSota-aikana, jolloin minulla ei ollut mitään tehtävää, päätin, seuraten\nkansalaisteni esimerkkiä, hankkia itselleni omaisuuden. Toivoin\nsaavani kokoon niin paljon rahaa, että itse voisin kustantaa seuraavan\nretkikunnan. Vain köyhä tutkija saattaa käsittää, mikä hirveä taakka\non jokaiselle tutkijalle se, että on tuhlattava aikaa ja työtä pääoman\nhankkimiseen tutkimusmatkaa varten. Loppumaton alentuminen, jolloin\nsekä ylpeys että kunniantunto saavat kolauksia, ovat seurauksena\nnäistä pakollisista rahanhakumatkoista, jotka muodostavat tutkijan\nmurhenäytelmän. Luulin nyt kerrankin saavani tilaisuuden näitten\nvaikeuksien voittamiseen.\n\nSellaisia tilaisuuksia tarjoutui joka maassa ja ennen kaikkea kenties\nNorjassa. Liittoutuneet tarvitsivat kipeästi laivoja, ja meidän etevä\nkauppalaivastomme ansaitsi suuria rahtimaksuja. Kun en harrastanut\nliikettä sen itsensä vuoksi, vetäydyin pelistä pois 1916, jolloin\narvelin ansainneeni kylliksi. Silloin oli minulla noin miljoona\nkruunua, ja ne riittivät varustamaan aivan uuden retken, sellaisen,\njonka olin suunnitellut suorittaa ajojäissä napameren yli.\n\nKun minulla nyt oli varaa parempaankin, en enää ollut tyytyväinen\nFram-laivaani. Se oli jo vanha ja ajan hammas näytti jättäneen siihen\nselviä merkkejä, joten sen korjaus tällaista matkaa varten olisi\ntullut sangen kalliiksi. Olin itse suunnitellut luonnoksen laivaan,\njoka paljon paremmin sopi tarkoituksiini. Luonnoksen annoin tunnetulle\nlaivanrakentajalle Christian Jensenille, joka aloitti piirustamisen ja\noli myös halukas rakentamaan laivan. Piirustusten mukaan oli laivan\npituus 120 jalkaa ja leveys 40 jalkaa, mutta tärkeämpi oli rungon\nmuoto. Se muistutti pitkittäin halaistua munanpuolikasta, toisin\nsanoen siis laivan pohja olisi pyöreä kaikkialta, joten se ahtojäihin\njoutuessaan ei tarjoaisi jäälle mitään ulkonevia pintoja, joihin\njää voisi tarttua kiinni. Jään paine sitävastoin olisi vain omiaan\nkohottamaan laivaa. Tällainen muoto tarjosi myös suurimman kestävyyden\npienintä laivapintaa kohti.\n\nNorjassa ei ollut tarpeeksi suuria tukkipuita, joten minun piti\nhankkia Hollannista erikoisesti tarkoitukseen soveliaita tukkeja.\nSe taas aiheutti suuria lisäkuluja niinhyvin raaka-aineen kuin\nkotiinkuljetuksen suhteen. Laiva rakennettiin Jensenin telakalla\nAskerissa, laskettiin vesille 7 p:nä kesäkuuta 1917 ja ristittiin\nkuningattarensa mukaan Maudiksi.\n\nSeuraava tehtäväni oli hankkia elintarvikkeita matkaa varten ja ne\nostin Amerikasta. Näiden valmistusten aikana sain Yhdysvalloilta kutsun\nsaapua käymään taistelurintamilla Ranskassa ja Belgiassa. Mahdollisesti\naiheutui kutsu seuraavasta:\n\nVuonna 1917 olivat saksalaiset aloittaneet armottoman sodan\nvedenalaisillaan. En ole koskaan tuominnut saksalaisia siitä, että he\ntuhosivat vihollistensa sotalaivoja, niin, vaikkapa puolueettomienkin\nmaiden laivoja, jos voitiin todistaa niiden kuljettavan\nsotakieltotavaraa. Saksan ainoa voitontoivo oli koettaa estää\nliittoutuneita saamasta sotatarvikkeitaan meriteitse. Vedenalaisten\nkäyttö tähän tarkoitukseen tuntui minusta aivan kohtuulliselta. Mutta\nminä en koskaan ole tunnustanut oikeaksi saksalaisten tapaa muuten\nkuin siinä tapauksessa, että epäilty laiva on ensin tarkastettu ja\nsen miehistö saatettu turvaan. Kun nyt saksalaiset hylkäsivät kaiken\nihmisyyden ja häikäilemättömästi upottivat laivoja ilman varoitusta,\nolin koko sivistyneen maailman kanssa heihin katkeroitunut.\n\nLokakuussa 1917 suorastaan raivostuin, kun saksalainen vedenalainen\nvaroituksetta upotti erään kauppalaivoistamme Pohjanmerellä, vieläpä\nampui pelastusveneitä, joita hämmingissä koetettiin saada vesille.\n\nKeisari oli ennen sotaa antanut minulle henkilökohtaisesti saksalaisen\nkunniamerkin Etelänavan valloituksesta, jotapaitsi minulla oli useita\nsaksalaisia mitaleja.\n\nSaatuani tiedon tästä raakalaismaisesta upotuksesta tunsin voimakkaan\nhalun antaa pontevan todisteen mielipiteestäni. Itsehillitsemiseni esti\nminua kuitenkin hätäilemästä ja päätin 24 tunnin kuluessa punnita ensin\npäätöstäni. Kun se pysyi muuttumattomana, menin varmalla tarkoituksella\nSaksan lähetystöön Oslossa. Taskussani oli sinetöity kirjekuori, jossa\nolivat kaikki saksalaiset kunniamerkkini sekä muodollinen kirje.\nLähetystössä osoitettiin minut Wiedin prinssin luokse, joka silloin\ntoimi Saksan ministerinä. Olin tavannut hänet useampaan kertaan\nseuraelämässä ja seurustelumme oli aina ollut miellyttävää. Nytkin tuli\nhän ojennetuin käsin hymyillen minua vastaan. Minulla ei ollut hänelle\nvastahymyä enkä ollut huomaavinani hänen kättään. Huomautin saapuneeni\nsangen tärkeässä asiassa ja koska pelkäsin, etten voisi käyttää\nsaksankieltä tarpeeksi vapaasti ja voimakkaasti voidakseni ilmaista\ntunteeni, luin hänelle tarkasti harkitun kirjeeni sisällön. Siinä\nlausuin mielipahani ja harmini ja selitin palauttavani keisarin minulle\nantamat kunniamerkit jätettäväksi hänelle takaisin, koska minä katsoin\nhäntä nyt inholla ja ylenkatseella, ja ne eivät olleet enää minulle\nminkään arvoisia.\n\nAmerikan hallitus oli luultavasti saanut kuulla tästä, ja osaksi kai\nsenjohdosta sain edellämainitun kutsun. Tällä matkallani kävin amiraali\nSimsin luona Lontoossa 1918. Hän selitti minulle ystävällisesti kaikki\nkeinot, joita liittoutuneet käyttävät taistelussa vedenalaisia vastaan.\n\nKeväällä 1918 pidin Amerikassa luentoja matkastani rintamalle ja\npalasin takaisin Norjaan vain muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin Maud\noli valmis pitkälle matkalleen. Nyt halusin käyttää mahdollisimman\nlyhyttä tietä päästäkseni jään reunaan, jonka vuoksi seurasin pitkin\nrantaa Oslosta Tromssaan. Suunnitelmani oli purjehtia koillisväylää.\nPohjois-Euroopan ja Aasian rannikkoja pitkin, ohi Kap Tscheljuskinin ja\nympäri Uuden Siperian saarten, jossa tahdoin päästä samaan merivirtaan,\njohon olisin tullut, jos ensin olisin purjehtinut Beringinsalmen kautta.\n\nJuuri ennen Maudin lähtöä Oslosta, myöhään syksyllä 1918, kirjoitti\nminulle Norjan Berliinissä oleva ministeri kehoittaen minua hakemaan\nsaksalaisen meriesikunnan suostumuksen Jäämeren yli purjehtimiseen,\nkoska muuten saattaisi olla mahdollista, että vedenalaiset upottaisivat\nMaudin. Minä selitin, etten katsonut tarvitsevani sellaista suostumusta\nminkään maan hallitukselta.\n\nTällöinkin tuli amiraali Simsin rakastettavaisuus minua kohtaan\nsuureksi avukseni. Hänen tiedonannostaan sain selvän otollisesta\npurjehtimishetkestä, jolloin kaikki saksalaiset vedenalaiset olivat\npalanneet Jäämereltä kotiin täydentämään varastojaan. Jätimme Tromssan\n16 p:nä heinäkuuta 1918 ja ohjasimme pitkin Pohjois-Euroopan rannikkoa\nitää kohti.\n\nEnsimmäiset kymmenen päivää olimme peloissamme, sillä tiesimme, että\nennenkuin olimme sivuuttaneet Vienanmeren, saatoimme kohdata jonkun\nharhaantuneen vedenalaisen. Pelkomme aiheutti naurettavan kohtauksen\n25 päivänä heinäkuuta saapuessamme Jogor-salmeen. Ainoastaan vahti oli\nkannella, kaikki toiset miehet alhaalla. Vihurintapainen tuulenpuuska\npakotti komentamaan kaikki miehet kannelle kääntämään purjeita, ja\nniin menin käytävän suulle huutaen: \"Joka mies kannelle! Nopeasti!\"\nSilmänräpäystä myöhemmin hämmästyin nähdessäni miesten syöksyvän\nesiin. Jollakin pojista ei ollut päällään muuta kuin kaikkein\nvälttämättömimmät yövaatteet, toiset olivat sokeina ottaneet toistensa\nvaatteita, eräs oli puettuna sakettiin, knalliin ja muihin varusteihin,\nvieläpä käsilaukku mukanaan. Mutta hämmästykseni muuttui nauruksi, kun\nymmärsin, että äkkinäinen määräykseni saapua kannelle oli käsitetty\ntorpeedovaaraksi. Nauruni ja sää selvittivät pojille, että he olivat\nerehtyneet, ja kohta tulivat he uudestaan kannelle työhön valmiina.\n\nKoillisväylän läpihän on purjehdittu jo ennenkuin me sen teimme,\neikä se tottuneelle purjehtijalle tuotakaan vaikeuksia. Ensimmäisen\nkerran kohtasimme muistamisen arvoisia vastuksia Karan meressä,\nmutta ne voitimme helposti. Ensimmäisenä päivänä syyskuuta saavuimme\nDickson-saarelle, jossa otimme polttoöljyä ja neljä päivää myöhemmin\njatkoimme matkaa itää kohti. Syyskuun 9:ntenä sivuutimme Kap\nTscheljuskinin, Aasian pohjoisimman niemen. Täällä kohtasimme vanhaa\njäätä ja pääsimme vain hitaasti etenemään kapeassa railossa pitkin\nrantaa.\n\n13 päivänä syyskuuta oli enää mahdotonta päästä eteenpäin ja aloimme\nsen vuoksi katsella itsellemme paikkaa, missä talvehtia.\n\nSeutu oli hyvin epäsuotuisaa tarkoitukseemme. Siellä ei ollut mitään\nmaansuojaamaa satamaa, jollaisesta voimme iloita Luoteisväylällä, ja\nkaiken kaikkiaan ei siellä ollut yhtään satamaa, jota olisimme voineet\nkäyttää. Ainoa toivomme tuulensuojan suhteen oli kaksi pientä saarta,\njoiden taakse päästyämme ne keventäisivät jään painoa pohjoisesta käsin\nja rantaan päin. Siellä oli maihinnousu helppoa, kun avoin railo johti\naina rantaan saakka, mutta niin houkuttelevalta kuin paikka näyttikin,\npeloitti minua kuitenkin, koska epäilin, että se saattaisi muodostua\nrotanloukuksi.\n\nSaarien tuulensuojaisella puolella kiinnitimme laivan maahan noin 150\nmetriä rannasta. Kutsuimme tätä jonkinverran epävarmaa satamaa \"Maudin\nsatamaksi\", ja huolimatta sen verrattain epämiellyttävästä ulkonäöstä,\ntarjosi se meille varman suojan kokonaisen vuoden ajan.\n\nKiinnitettyämme laivan nousimme maihin tarkastaaksemme, voisimmeko\npystyttää havaintoasemamme, koirasuojat y.m. rannalle. Se\nkävikin laatuun, ja niin rakensimme havaintoasemat sekä suojan\nkahdellekymmenelle koiralle. Kiirehdimme työtä minkä voimme ja kahden\nviikon kuluttua eli 30 p:nä syyskuuta oli kaikki valmiina, ja niin\nvarustauduimme ottamaan talven vastaan.\n\nNapaseudun tuulet ovat pahimpana kiusana, kun koettaa saada\ntalvileirielämän mukavaksi. Ensi työksemme loimmekin lunta Maudin\nsivuille, niin että meillä lopulta oli sen ympärillä kannelle saakka\nulottuva lumimuuri, joka vietti jyrkästi jäälle. Mukavuussyistä\nlaitoimme käytävän, joka kulki vähemmän kaltevasti, niin että sitä\npitkin pääsi jäältä mukavasti Maudin kannelle ja hytinovillemme.\nKäytävän sivulle oli kiinnitetty köysi, josta liukkaalla kelillä sai\ntukea, ettei kaatuisi.\n\nEräs narttukoiramme valmistautui pian penikoimaan. Se piti kovasti\nminusta, ja joka aamu noustessani kannelle tuli se luokseni\nhyväiltäväksi ja silitettäväksi. Minulla oli usein tapana kantaa se\nkannelta jäälle, jotta se saattaisi seurata minua aamukävelyilläni,\njoita tein pitääkseni itseäni hyvässä kunnossa. Eräänä aamuna, kun olin\nnostanut sen syliini, tuli Maudin vahtikoira Jakob juosten vastaani\nja törmäsi minuun niin rajusti, että jalkani luiskahtivat ja putosin\npää edellä jyrkän rinteen yli oikealle olalleni jäälle. Silloin\ntodella näin tähtiä. Kun tulin tajuihini, kykenin kohoutumaan istuvaan\nasentoon, mutta olkapää tuotti minulle sanomattomia tuskia. Arvasin\nsaaneeni pahan luunmurtuman, kuten myös röntgenkuva jäljestäpäin\nosoitti. Minun onnistui ryömiä kannelle ja sieltä hyttiini. Siellä teki\nWisting, joka oli oppinut sairaanhoitoa eräässä Oslon sairaalassa,\nparhaimpansa saadakseen katkeaman yhteen. Tuska oli kuitenkin niin\nsuuri, etten kärsinyt minkäänlaista kosketusta. Hän sitoi senvuoksi\nkäsivarren kiinni vartaloon, ja niin makasin 8 vuorokautta. Sitten sain\nkäteni siteeseen ja aloin taas maleksia ympäri. Mutta onnettomuuteni\neivät olleet vieläkään lopussa, pahalla kohtalollani oli niitä\nenemmänkin varastossa.\n\nMarraskuun 8 p:nä tulin kannelle niin aikaisin aamulla, että oli vielä\nmiltei yhtä pimeätä kuin yöllä. Vallitseva sumu ei juuri tehnyt sitä\nvaloisammaksi. Vahtikoira Jakob tuli luokseni, ja kun oli hyppinyt ja\nliehakoinut mielenosoituksellisesti hetken ympärilläni, juoksi se alas\nkäytävälle ja hävisi jäälle. En uskaltanut kiirehtiä sitä seuratessani,\nsillä pelkäsin kaatuvani uudelleen. Hitaasti menin käytävää pitkin\njäälle ja jatkoin matkaa pitkin laivan sivua varoen astumasta\nirtonaisille jää- ja lumikimpaleille, joita oli kaikkialla ympärillä.\nOlin pysähtynyt silmänräpäykseksi, kun korviini kantautui omituinen\nääni, joka sai minut teroittamaan kuuloani. Se oli niinkuin ensimmäinen\nheikko tuulenhenkäys laivan köysissä. Hetken kuluttua se kuului\nselvemmin, ja kuulosti siltä kuin olisi joku huohottanut raskaasti.\nTuijotin äänen suuntaan niin tarkoin kuin voin, ja lopulta ilmestyi\nsumusta esiin Jakob, joka laukkasi laivaa kohti minkä jaloistaan pääsi.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi näkyviin valtava jääkarhu,\njoka ajoi sitä kiivaasti takaa. Ääni, jonka olin kuullut, oli karhun\nhuohotusta, kun se nopeasti läheni.\n\nSilmänräpäyksessä olin selvillä tilanteesta; siinä oli naaraskarhu\npoikineen. Jakob oli löytänyt sen ja ärsyttänyt poikasen. Emon raivo\nmuistutti sille nopeasti, että sillä oli kiireellisiä toimituksia\nlaivassa. Tilanne oli naurettava, mutta en jäänyt nauttimaan siitä,\nsillä käsitin sen minullekin varsin vaaralliseksi. Kun karhu huomasi\nminut, istuutui se ja jäi ällistelemään. Minä en luonnollisesti tehnyt\nmitään, mutta luulen, että tunteemme olivat jonkinverran sekavia.\nMolemmat olimme yhtä kaukana laivan käytävästä. Minä olin yksin --\nei ketään apunani -- ja käsistä vain vasen käyttökelpoinen. Ei ollut\nvalitsemisen varaa. Läksin juoksemaan käytävää kohti niin nopeasti\nkuin voin, ja samoin teki karhu. Se oli kilpajuoksua raivoisan karhun\nja raajarikon välillä, jossa viimemainitulla ei ollut suuriakaan\nmahdollisuuksia. Juuri kun pääsin käytävälle ja aloin keinotella\nitseäni turvaan laivalle, löi karhu takaapäin selkääni hyvinosutun\niskun. Kaaduin katkenneelle käsivarrelleni -- kasvot alaspäin -- ja\nodotin viimeistä hetkeäni. Mutta se ei ollut vielä tullut. Jakob, joka\ntämän tapahtuessa oli ollut laivassa, sai päähänsä tulla takaisin --\nluultavimmin taas ärsyttämään karhunpoikaa. Sitävarten täytyi sen\nkulkea paikan ohi, jossa emo temmelsi kanssani. Kun tämä nyt näki\nJakobin pujahtavan ohi, hypähti se korkealle ilmaan ja jätti minut\nrauhaan tavoittaakseen Jakobin. En minäkään viivytellyt nousemasta\njalkeilleni ja laittautumasta turvaan. Sillä kertaa oli vaara\ntosiaankin ollut lähellä -- niin lähellä, ettei koskaan ennen eläessäni.\n\nTämä pelastumiseni on jäljestäpäin kiinnostanut mieltäni siitä\nsyystä, että sinä hetkenä en ajatellut ollenkaan vaaraa. Olen aina\nkuullut kerrottavan, että kun ihminen on silmä silmää vasten varman\nkuoleman kanssa -- kuten minä silloin maatessani karhun alla -- niin\nsäännöllisesti hänen sisäisten silmiensä ohi vilahtaa entinen elämänsä.\nMinä en ajatellut mitään erikoisen vakavaa tai tärkeätä odottaessani\nkuoliniskua. Päinvastoin näin sisäisten silmieni edessä kohtauksen,\njoka, niin elävä kuin olikin, samalla oli myöskin sisällyksetön.\nMakasin ja ajattelin, kuinka monta hiusneulaa kerätään Regent Streetin\nkatukäytäviltä yhtenä maanantaiaamuna. Tämän hassunkurisen ajatuksen\nmerkityksen elämäni vaarallisimpana hetkenä jätän jonkun psykologin\nselvitettäväksi, minä puolestani en ole koskaan ollut innostunut\ntästä henkilökohtaisesta kokemuksestani ihmisen aivojen merkillisistä\nominaisuuksista jännittävinä hetkinä.\n\nTuskat selässäni olivat vähäpätöiset, mutta pelkäsin, että kaatuessani\nolin uudelleen katkaissut olkapääni. Niin ei kuitenkaan ollut\nasianlaita. Aloitin pitkäaikaisen ja kärsivällisyyttä kysyvän hoidon\nparantaakseni itseni kokonaan. Aluksi en voinut nostaa oikeata kättäni\nedes sen vertaa, että olisin voinut pitää siinä lyijykynää. Sentähden\nistahdin useita kertoja päivässä tuoliin ruumistani tukeakseni,\ntartuin vasemmalla kädelläni oikeaan ja koko vasemman käden voimalla\npakotin sitä vähän ylöspäin. Tämän tuskallisen käsittelyn uudistin\nkerran toisensa jälkeen. Vuoden lopussa kykenin jo nostamaan käteni\nkasvojeni tasalle, mutta useita kuukausia kului, ennenkuin se taas tuli\nennalleen. Ensimmäisen lääkärin tapasin vasta vuonna 1921 Seattlessa.\nHän otti monta röntgenkuvaa ja virkaveljensä kanssa tutki niitä samoin\nkuin ruumistani erittäin huolellisesti. He hämmästyivät suuresti\nhavainnoistaan. He sanoivat, että röntgenkuvista päättäen olkapääni\npitäisi olla siinä kunnossa, etten ylimalkaan voisi liikuttaa kättäni\nollenkaan. Niin että muiden ominaisuuksieni lisäksi, joita minulla\non, voin lukea ansioihini myöskin, että olen mahdoton, mutta hyvin\nonnistunut lääketieteellinen ilmiö.\n\nVähän tämän jälkeen jouduin vielä paljon vaarallisempaan tilanteeseen.\nHavaintoasemamme oli aivan pieni huone ilman akkunoita, joten siellä\noli huono ilmanvaihto. Sitä valaisi ja samalla lämmitti ruotsalainen\npatenttilamppu, jossa paloöljy kaasutettiin käsipumpulla. Hehkuva\nkaasu synnytti lämmittävän keltaisen valon lampussa palaessaan.\nOlen käyttänyt tällaisia lamppuja kaikilla retkilläni ja ne ovat\nihanteellisia jäämatkoilla.\n\nEräänä päivänä menin havaintoasemalle toimittamaan havaintoja. Hetken\nkuluttua huomasin tulevani uneliaaksi, ja samalla alkoi sydämeni\ntoimia luonnottomalla tavalla. Kun työtä tehdessään ei juuri kiinnitä\nhuomiotaan vähäisiin muutoksiin ympäristössään, olin aluksi vain\nheikosti tietoinen siitä. Kun pääsin selville omituisista oireista ja\nmyös aloin pelätä, olin jo pyörtyä. Onneksi jaksoin horjua ovelle ja\nulos raittiiseen ilmaan.\n\nEn ole koskaan käsittänyt, miten tämä tapahtui; joko liekki oli\nkuluttanut enimmän osan ilman happikaasua, taikka ei kaasusekoitus\nollut oikea ja lamppu antoi myrkyllisiä kaasuja. Joka tapauksessa olin\naivan myrkytetty, ja sydämeni kovin heikontunut. Kesti monta päivää,\nennenkuin kiihkeä sydämentykytys asettui. Kului kuukausia, ennenkuin\njaksoin työskennellä kovasti, ilman että sydämeni alkoi taas valtavasti\nsykkiä, ja vuosi meni, ennenkuin olin ennallani. Vuonna 1922 neuvoivat\nlääkärit minua kuitenkin lopettamaan tutkijaurani, jos halusin elää.\nSiitä huolimatta olen jatkanut tutkijantyötäni edelleen ja uskaltaisin\nlyödä vetoa siitä, että tänään, 55 vuoden vanhana, voitan juoksussa\nuseimmat 25-vuotiaat.\n\nTämä tapahtui uudenvuoden korvissa. Vielä helmikuun lopulla olin niin\nheikko, että kiipeäminen 50 jalan korkuiselle mäelle Maudin lähistöllä\nkatsomaan \"auringon takaisintuloa\" teki minusta miltei lopun.\n\nKevääntulosta huolimatta ympäröi meitä yhäti jää, joka ei auennutkaan\nkuten tavallisesti keväällä. Kesä tuli, ja yhä olimme suljettuina\nsaarien taakse. Niiden ulkopuolella oli avoin vesi, mutta miten päästä\nvälilläolevan tuhannen metrin levyisen vanhan maajään poikki. Muistaen\ntri Cookin keinon Belgican ajoilta porasimme viisikymmentä reikää\nyhteen riviin jäähän, aina avoveteen saakka ja joka reiän täytimme\nräjähdysaineella. Panokset sytytimme sähkökaapelilla yhtäaikaa.\nHämmästyimme, kun näköjään mitään ei tapahtunut. Olin kuitenkin varma,\nettä panokset olivat lyöneet halkeamia jäähän, joskaan emme voineet\nniitä nähdä. Katsoessani purjehdustaulua, huomasin, että korkea vesi\ntulisi yöllä syyskuun 12 päivää vasten. Toivoin, että tavattoman korkea\nvedennousu nostaisi jään, näkymättömät halkeamat avautuisivat, ja koko\nnäkyvissä oleva jääkenttä hajoaisi pieniksi palasiksi.\n\nEn koskaan unohda syyskuun 12 päivän vastaista yötä. Se on yksi\nkauneimmista luonnonnäytelmistä, mitä koskaan olen napaseudulla\nviettämieni vuosien aikana nähnyt. Taivas oli aivan selkeä, ja kirkas\nkuu sai maiseman omituisesti kimaltelemaan. Useassa paikoin näimme\njääkarhuja liikkuvan ympärillä. Kuunvalon lisäksi loistivat komeat\nrevontulet.\n\nSeisoimme kannella ja nautimme kauniista yöstä, ja kuitenkin olivat\nhermot jännittyneinä ajatellessamme, kuinka epätoivoiselta yrityksemme\nnäytti nousuveden suhteen. Lopulta alkoi narista siltä kohden, mihin\nolimme asettaneet räjähdyspanoksemme, ja aivan oikein, hetken kuluttua\naukeni suuria railoja näkyviin, ja yhtenäinen jäänpinta särkyi\nkappaleiksi. Emme tuhlanneet aikaa, vaan purjehdimme nopeasti avoimeen\nveteen.\n\nSanottuna päivänä lähtiessämme talvileiristä sai alkunsa ensimmäinen\ntodellinen murhenäytelmä koko tutkijaelämäni aikana. Laivaväkeeni\nkuului kymmenen miestä. Eräs heistä, Tessem, kärsi alituista\npäänkipua ja halusi mielellään matkustaa kotiin. Tämä ei ollut\nniinkään merkillistä, kun jo olimme olleet yhden vuoden matkalla,\nemmekä kertaakaan olleet päässeet paikkaan, mistä voisimme sanoa\ntutkimusretken alkavan. Meidän täytyi päästä vielä erinäisiä satoja\npenikulmia itäänpäin, ennenkuin joutuisimme pohjoiseen johtavaan\nmerivirtaan, jonka toivoimme kuljettavan meidät navan yli.\n\nEn epäillytkään senvuoksi salliessani hänen mennä, enkä ottanut\nlupaustani takaisin, kun Knutsen selitti, että hän halusi seurata\nTessemiä. Tavallaan olin iloinenkin, koska saimme tilaisuuden lähettää\npostia kotiin. Matka, jolle he aikoivat, oli sekä heidän että meidän\nsilmissämme vain lastenleikkiä niin jäihin tottuneille miehille\nkuin he. Matkaa oli noin 800 kilometriä yli jään Dickson-saarelle\n-- siis melkoista lyhyempi matka kuin esimerkiksi se, jonka minä\ntein Herschell-saarelta Fort Ekbertiin ja takaisin ja josta olen\nkertonut edellisessä luvussa. Näillä miehillä oli lisäksi vielä se\netu, että he olivat kaikissa suhteissa täydellisesti varustettuja.\nKun me läksimme, viittasivat he meille jäähyväisiksi mitä iloisimman\nmielialan vallitessa, ja mekin vastasimme heidän tervehdykseensä\najattelemattakaan muuta kuin että palatessamme tapaisimme heidät taas\nOslossa. Kohtalo tahtoi kuitenkin toisin. Toinen miehistä löydettiin\nkuolleena Dickson-saaren luona, toisesta ei ole koskaan kuultu mitään.\nPoikaraukat! Siinä oli kaksi reipasta ja uskollista toveria, joiden\npoistumista me syvästi surimme.\n\nItään päin ohjasimme kulkumme Uudensiperian saarien ja mantereen\nvälitse ja tulimme avoimelle merelle niiden itäpuolella. Seuraavana\npäivänä, syyskuun 20:ntenä, kohtasimme taas ahtojäätä, ja huomatessamme\ntoivottomaksi päästä eteenpäin, kiinnitimme laivan jään reunaan ja\nmääräsimme merivirran nopeuden ja suunnan. Mittaukset osoittivat sen\nolevan voimakkaasti eteläisen. Tämä merkitsi selvästi, että me kohta\najautuisimme mantereelle. Päätimme senvuoksi käyttää ensimmäistä\ntarjoutuvaa tilaisuutta hyväksemme ja etsiä suojaa Kap Shelaskyn luona.\nTaaskin oli onni meille vastainen, emmekä päässeet pitemmälle kuin\nAijon-saarelle, jossa jäimme kiinni 23 päivänä syyskuuta. Murtauduimme\n50 metriä jäähän ja aloimme valmistelut talvehtimista varten.\n\nSaarella tapasimme heti alkuasukkaita ja näiltä tsjuktseilta ostimme\nne porot, joita tarvitsimme talveamme varten. Tämä kansa on nähtävästi\nsamaa alkuperää kuin Grönlannin ja Pohjois-Amerikan rannikon eskimot,\nmutta he puhuvat aivan toista kieltä. Heillä ei ole muuta yhteyttä\nkeskenään kuin Beringinsalmen kautta. Muutamia harvoja eskimoja on\nmuuttanut Siperian pohjoisrannalle. Siellä on heillä ollut läheiset\nsuhteet aasialaisiin veljiinsä, sillä useimmat heistä puhuvat molempia\nkieliä. Luulen myös, että joitakin naimakauppoja on esiintynyt heimojen\nvälillä.\n\nTohtori Sverdrup, joka oli retkikunnan tiedemies, päätti meidän\ntalvehtiessamme käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen matkan etelään\nläpi Siperian keräämään tieteellistä ainehistoa tsjuktseista ja heidän\nmaastaan. Hän liittyi sentähden erään heimon mukaan ja seurasi heitä\netelää kohti. Toukokuussa hän palasi. Tri Sverdrup on matkastaan\nkirjoittanut kiintoisan kirjan, jossa hän kuvaa matkallaan tekemiään\ntärkeitä tieteellisiä havaintoja.\n\nKun jäät avautuivat heinäkuussa, päätin monestakin syystä jatkaa matkaa\nNomeen. Ensinnäkin halusimme korjata ja täydentää varusteitamme.\nSitäpaitsi oli kokemus opettanut meille, että meidän käytännöllisesti\nkatsoen oli jatkettava matkaa aina Beringinsalmeen, ennenkuin\npääsisimme jäistä. Ja lopuksi ei sydämeni vieläkään ollut kunnossa\nöljylamppukohtauksen jälkeen, joka oli sattunut enemmän kuin vuosi\nsitten, joten olin iloinen saadessani tavata spesialistia. Matkan\nAijonista Nomeen teimme onnellisesti ja elokuussa olimme perillä.\n\nNomessa päätti neljä miestä jättää retkikunnan. Maudin miehistö väheni\nsiis minuun johtajana, Sverdrupiin tiedemiehenä sekä Wistingiin\nja Olonkiin. Oli kenties liian uskallettua lähteä merelle Maudin\nkokoisella laivalla ainoastaan neljä miestä ohjaamassa myrskyn\nsattuessa, mutta me olimme kaikki kokeneita, kukaan ei epäillyt\nsuoriutumistamme eikä mitään sellaista onnettomuutta tapahtunutkaan,\njoka olisi voitu välttää suuremmalla miehistöllä. Ainoa vahinko, joka\nmeitä kohtasi, oli se, että potkuri särkyi kappaleiksi, kun olimme\npäässeet Kap Szerdze Kamenin ohi. Tämä pakotti meidät talvehtimaan\npaikassa, jossa maajään puristus painoi meidät rantaan ja avovesi taas\nvapautti -- ilman että hyvinrakennettu Maud kärsi vaurioita.\n\nKoko talven oli naapureinamme kolme tsjuktsitelttaa. Tulimme\nluonnollisesti hyviksi ystäviksi heidän kanssaan. Muuten en\nolisi rohjennut hankkia lähempiä tietoja leirin kiintoisimmasta\nperheestä. Siihen kuului vanha mies, vanha vaimo ja kuusivuotias\npoika. Eräänä päivänä kysyin vaimolta: \"Onko tuo teidän poikanne?\"\nodottaen vastaukseksi, että poika oli hänen orpo lapsenlapsensa.\nHämmästyksekseni vastasi hän kuitenkin: \"On.\" Hän mahtoi lukea\nhämmästykseni kasvoiltani, koska lisäsi: \"Mieheni sai hänet,\" ja kertoi\nsenjälkeen koko historian. Hän sanoi, että huolimatta siitä, että he\nolivat menneet naimisiin jo nuorina, kuten heidän tapansa on (eskimo- ja\ntsjuktsivanhemmat määräävät lapsensa toisilleen jo varhaisessa\nnuoruudessa ja pari muuttaa mielellään yhteen varsin aikaisin), olivat\nhe eläneet lapsettomina, kunnes molemmat olivat iäkkäitä ja huomasivat\njäävänsä lapsettomiksi. Tämä oli suuri pettymys molemmille, ja eräänä\npäivänä sanoikin vaimo miehelleen: \"Älkäämme jääkö lapsettomiksi. Sillä\nja sillä -- hän mainitsi erään heimon jäsenen nimeltään -- on kaunis\nvaimo. Mene ja selitä miehelle, kuinka mielellämme haluaisimme lapsen\nja tiedustele, eikö hän sallisi vaimonsa kasvattaa meille sellaista.\"\n\nMies teki, kuten vaimo oli pyytänyt, ja avulias ystävä suostui\njärjestelyyn. Tuloksena oli sitten mainitsemani kuusivuotias poika.\nOllen isänsä lihallinen poika, kuului hän yhtä paljon äidille sen\nrakkauden voimasta, joka oli aiheuttanut hänen maailmaantulonsa.\n\nVapaat rakkaussuhteet eivät ole harvinaisia näiden alkuasukkaiden\nkesken. Tämä johtunee tuskin niin paljon moraalin puutteesta kuin\nharvalukuisen kansan elämän vaatimuksista sen taistellessa ankaraa\nluontoa vastaan voidakseen tulla toimeen.\n\nTalven kuluessa opimme antamaan arvoa leirin miehille ja he meille. Kun\nkevät saapui ja tulivat suojaisat ilmat, oli ensimmäinen tehtävämme\nkuljettaa Maud takaisin Seattleen korjattavaksi. Ajateltuani asiaa\npuoleen jos toiseenkin katsoin viisaimmaksi lisätä miehistöä, koska\nmeidän nyt piti purjehtia jäiden läpi. Puhuin asiasta viidelle\nmiehelle kysyen, haluaisivatko he seurata silloin kun lähdemme. Heidän\nvastauksensa liikutti minua suuresti:\n\n\"Minne tahansa sinä menetkin, seuraamme sinua -- mitä tahansa käsket\nmeidän tekemään, tottelemme sinua -- paitsi jos käsket meidän tekemään\nitsemurhan, silloin pyydämme sinun peruuttamaan määräyksesi.\"\n\nIlolla uskoin heidän sanojaan. Yli vuoden ajan olivat he kanssamme,\naina ahkerina ja uskollisina. Mikään työ ei ollut heille liian raskas\neikä mikään hetki liian pitkä. He olivat aina hiljaisia ja hyvällä\nmielellä. Mutta kun saavuimme Seattleen, oli kaupungin melu tehdä\nkaksi heistä mielenvikaisiksi. He eivät saaneet rauhaa, ennenkuin\npääsivät vapaiksi ja saattoivat palata kotiinsa pohjoiseen menevällä\nhöyrylaivalla, joka jättäisi heidät Siperian mantereelle, mistä\nmaataival alkoi. Kun olin maksanut heidän palkkansa, tuli vanhin\nheistä luokseni ja kysyi, voisivatko he saada muutamia helmiä. Olin\nhämmästynyt.\n\n\"Mihin kummaan\", ajattelin itsekseni, \"tarvitsevat he helmiä, joita\nheidän naisillaan on enemmän kuin voivat käyttää.\"\n\nEräs miehistä selitti asian. Kotimatkalla läpi Siperian kulkiessaan\nsyvien jokien yli eivät he saattaneet koskaan tietää, oliko vedenjumala\nhuonolla tuulella. Hän johti heidät kulkemaan jään yli heikoista\nkohdista, elleivät olleet huomaavaisia. Sentakia halusivat he\nmielellään saada muutamia helmiä varmemmin päästäkseen ehjin nahoin\nperille.\n\nMutta palatkaamme takaisin Kap Szerdze Kameniin ennen Nomeen lähtöämme.\nValitessani ne viisi tsjuktsia, joiden piti seurata mukanamme, teki\nkauppias huomautuksia erästä vastaan, jonka nimi oli Kakot. Tämä\nnäytti hänestä kovin merkilliseltä, ja hän sanoi myöskin, \"ettei\nmies kelvannut mihinkään\". En ollut samaa mieltä hänen kanssaan,\nvaikkakin Kakotissa oli aina jotakin, joka sai hänet vaikuttamaan hyvin\nhappamelta.\n\nKakot tuli eräänä päivänä luokseni ja pyysi lupaa matkustaakseen\npois lyhyeksi aikaa. Kun kysyin syytä siihen, selitti hän haluavansa\nmennä useita päivänmatkoja pohjoista kohti katsomaan pikku tyttöään,\nennenkuin lähtisi pitkälle matkalle. Hänen vaimonsa oli kuollut, ja\neräs serkku oli ottanut lapsen, jota rakasti ja kasvatti kuin omaansa.\nKakot oli kuullut huhuja, että tällä heimolla oli ruuan puute, ja hän\npelkäsi, että lapsi kärsi nälkää.\n\nUskoin häntä mielelläni, sillä riistaa oli rannikolla sinä vuonna\nniukasti, ja me saavuimme kuin Jumalan lähettäminä naapureillemme\nalkuasukkaille, joille annoimme elintarvikkeita lisätäksemme heidän\nriittämättömiä säästöjään.\n\nSallin sentähden Kakotin lähteä heti, ja hän katosi. Kun hän ei\npalannut vielä sen viikon lopulla, jolloin oli luvannut, aloin arvella\nasiaa. Luottamustani häneen en kuitenkaan kadottanut. En myöskään\nhämmästynyt, kun kolme päivää myöhemmin tulin kannelle pimeässä ja näin\nKakotin siellä.\n\n\"Missä on lapsi?\" kysyin.\n\nHän osoitti nahkakääröä kannella purjevaatteen alla.\n\n\"Tuo se tänne\", sanoin.\n\nKakot otti käärön ja antoi minulle. Vein sen valoisaan hyttiin ja\nhuusin tovereitani. Kun avasimme käärön, kohtasi meitä surkuteltava\nnäky: pieni, viisivuotias eskimotyttölapsi, ilkoalastomana, kaikki luut\npistäen esiin ruumiista, joka oli kiireestä kantapäähän asti haavojen\nja paiseiden peittämä. Hänen takkuinen tukkansa kuhisi \"asukkaita\".\n\nEnsi työksemme pesimme hänet ja leikkasimme tukan lyhyeksi. Sivumennen\ntäytynee minun muistuttaa lukijalle, että eskimo ei vapaaehtoisesti\nkylve koskaan, kehdosta hautaan asti. Kakotin pikku tyttö on sen vuoksi\nyksi niitä harvoja historiallisia eskimoja, jotka ovat kylpeneet.\nSenjälkeen pesimme haavat tervan ja alkoholin sekoituksella, saimme\njonkinlaisia vaatteita hänen päälleen ja aloimme \"saada hänet\njaloilleen\". Muutaman viikon kuluttua oli hän jo aivan toinen ihminen.\nHaavat kasvoivat umpeen, ruumis tuli luonnolliseksi, ja hänestä tuli\nkerrassaan miellyttävä pikku olento. Sain Kakotin ottamaan hänet\nmukaansa Seattleen.\n\nMatkalla sinne poikkesimme Ost Kapissa Beringinsalmen rannalla\ntapaamassa erästä australialaista kauppiasta nimeltä Carpendale.\nHän oli tyypillinen, sinisilmäinen australialainen, naimisissa\nalkuasukasnaisen kanssa, ja heillä oli paljon lapsia, muun muassa\nyhdeksänvuotias tytär. Sanoin hänelle, että ottaisin tämän mielelläni\nKakotin tyttären seuraksi ja lähettäisin heidät molemmat Norjaan\nkouluun. Siten saisivat he tilaisuuden matkustaa ja nähdä maailmaa ja\nsaada sen sivistyksen, jonka koulunkäynnillä voi hankkia, samalla kun\ntiedemiehille olisi äärettömän tärkeätä voida tutkia heidän luonnettaan\nja henkisiä kykyjään.\n\nMr. Carpendale antoi suostumuksensa. Kun tulin kotiin 1922, olivat\ntyttöset mukanani ja vein heidät kouluun. He olivat siellä kaksi\nvuotta. Kun palasin noutaakseni heidät takaisin omaistensa luo, selitti\nheidän opettajansa minulle, että molemmat olivat olleet luokkansa\nahkerimmat.\n\nUlkomuodoltaan olivat he toistensa täydelliset vastakohdat. Kakotin\ntyttärellä oli musta tukka, tummat silmät ja aivan valkoinen ihonväri,\nkun taas Carpendalen tytöllä tumma, ruskea ihonväri huolimatta siitä,\nettä hän oli puoliverinen. Tyttöset herättivät luonnollisesti mitä\nsuurinta huomiota ei ainoastaan täällä, vaan myöskin ensimmäisen\nkerran, kun he tulivat sivistyneeseen maailmaan ja muutenkin koko\nmatkallaan läpi Yhdysvaltojen ja poikki Atlantin.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nTALOUDELLISIA VAIKEUKSIA.\n\n\nSillä aikaa kun Maud oli korjattavana ja otti elintarvikkeita ja\nvarusteita Seattlessa, matkustin kotiin hankkiakseni lisää pääomaa.\nTämä tapahtui tammikuussa 1922. Ilahduin suuresti ja tunsin suurta\nkiitollisuutta kuullessani suurkäräjien myöntäneen poissaollessani\n500 000 kruunun avustuksen Maud-retken jatkamiseksi. Se oli sitäkin\nilahduttavampaa, kun minä puolestani en edes ollut tehnyt minkäänlaista\nanomusta. Mutta satunnaisesta syystä, jota lahjoittajien oli mahdoton\naavistaa, ei tämä rahamäärä ollut riittävä silloin, kun sain sen\nnostaa. Sodan jälkeiset arvonalennukset, jotka vaikuttivat niin monen\nmaan valuuttaan, olivat myös aiheuttaneet kruununkurssin valtavan\nlaskun. Tästä seurauksena väheni avustussumman ostoarvo puoleen\nalkuperäisestään. Olin hämmästynyt, mutta säilytin mielenmalttini ja\npäätin koettaa jatkaa työtäni toivossa, että onni hymyilisi minulle\nnyt kuten ennenkin, niin että tavalla tai toisella keksisin keinon\nretkikunnan rahoittamiseksi.\n\nAjatukseni oli nyt kokonaan vallannut uusi menettelytapa, jolla\nnapaseutujen kysymykset voitaisiin ratkaista, menettelytapa, joka,\nsiitä olin vakuuttunut, aikaansaisi vallankumouksen tähänastisessa\nnapaseutututkimuksessa. Lukija muistanee minun kaksitoista vuotta\naikaisemmin ottaneen palvelukseeni lentäjän auttamaan minua\ntutkimustyössäni. Samoin muistanee lukija, että minä viisi vuotta\nmyöhemmin olin ostanut Farman-lentokoneen käyttääkseni sitä jäällä,\nmutta että annoin sen valtiolle maailmansodan puhjetessa 1914. Nyt 1922\nolin varmempi kuin koskaan siitä, että oli aika koettaa tätä uutta\nmenettelytapaa.\n\nOlen aikaisemmin tässä kirjassa selittänyt Nansenin uusien\nmenettelytapojen mullistavan merkityksen -- kuinka keveiden rekien ja\nkoiravaljakoiden käyttö oli osoittanut kaikille jäljestä tulijoille,\nmiten nopeimmin voitiin edetä napaa kohti.\n\nOmasta puolestani vaadin tunnustusta, että olen keksinyt samanlaisen\nparannuksen alkaessani käyttää ilmalaivaa napaseutututkimuksen\npalvelukseen. Myöhemmässä luvussa palaan lähemmin tähän seikkaan, josta\nkoko napaseutututkimuksen tulevaisuus riippuu. Toistaiseksi riittää,\nkun mainitsen asiasta.\n\nKun vuonna 1922 valmistauduin palaamaan takaisin Seattleen noustakseni\nMaudiin, päätin ottaa mukaani lentokoneen käyttääkseni sitä jäällä.\nOllessani Oslossa kuulin sen hetken uutuudesta Junkers-lentokoneesta,\njolla juuri oli saavutettu maailmanennätys pituuslennossa, se kun\noli pysytellyt ilmassa yhtämittaa 27 tuntia kertaakaan välillä\nlaskeutumatta. Tässä ennätyksessä näin mahdollisuudet toteuttaa\nkunnianhimoinen unelma, joka oli minut vallannut, nimittäin lento\nmantereelta mantereelle yli Jäämeren. Päätin tehdä yrityksen nousemalla\nilmaan Point Barrowista Alaskan pohjoisrannalla ja lentämällä sieltä\nSvalbardiin. Napa itsessään ei minua kiinnostanut -- Pearyn loistava\nteko 1909 oli tehnyt sen arvottomaksi kaikille toisille tutkijoille.\n\nLento yli napameren oli vielä kirjoittamaton lehti. Yrityksellä oli\nmyös mitä suurin tieteellinen merkitys. Suurin osa maapallon pintaa\n(maata tai vettä), joka vielä oli tutkimatta, sijaitsi siinä osassa\nnapamerta, joka ulottuu Alaskan pohjoisrannalta yli Pohjoisnavan aina\nPohjois-Eurooppaan saakka. Tämän alueen tutkimuksen tieteellinen\nmerkitys selviää seuraavasta:\n\nNavat ovat lauhkeitten vyöhykkeiden \"ilmastontasoittajia\".\nIlmavirroilla maan napojen ympärillä on suurempi merkitys New\nYorkin ja Pariisin päivittäiseen lämpömäärään kuin millään muulla\nseikalla aurinkoa lukuunottamatta. Napaseutujen maantieteellisten\nja meteorologisten olosuhteiden tunteminen on sentähden äärettömän\nsuurimerkityksellinen tiedemiehille.\n\nInnostukseni tähän navanylilentoon ei siis aiheutunut yksinomaan\nseikkailunhalusta, vaan oli retkellä myös maantieteellinen ja\nmeteorologinen merkitys.\n\nToivomani Junkers-koneen sain ostamalla sellaisen New Yorkista; sieltä\nvein sen mukanani Seattleen, jonne saavuin keväällä 1922. Matkallani\nSeattleen pysähdyin New Yorkissa, jossa keskustelin suunnittelemastani\nnapalennosta Curtiss Aeroplan Companyn johtajien kanssa Garden Cityssä,\nLong Islandissa. He ymmärsivät täysin perusteluni selittäessäni syyt\nJunkers-koneen ostamiseen: sen suuri toimintasäde ja tulenvarma\nrakenne. Junkersilla oli nämä molemmat ominaisuudet, sen rakentamiseen\nkun oli käytetty aivan uutta duraluminiummetallia, jossa aluminiumin\nkeveys yhdistyy miltei teräksen kestävyyteen. Mr. C. M. Keyes,\nCurtiss-yhtiön johtaja oli ihastunut ajatukseen napameren tutkimisesta\nilmasta käsin. Kohteliaasti tarjosi hän minulle Curtiss Oriole-koneen\napukoneeksi lyhyemmille tiedustelulennoille. Otin kiitollisena vastaan\ntarjouksen.\n\nSaavuttuani Seattleen suoritimme nopeasti kaikki valmistelut.\nElintarvikkeita meillä oli seitsemäksi vuodeksi. Samoin kuljetimme\nmukanamme täydellisen kokoelman uusimpia koneita tieteellisiä\nhavaintojamme varten. Heinäkuun 1 p:nä 1922 lähdimme Seattlesta.\nJääsuhteet olivat aivan yhtä vaikeat tänä kesänä kuin edellisinäkin.\nTämän vuoksi päätin, saavuttuamme Deeringiin Alaskassa ja kuultuamme\nKotzebue-salmessa olevan kauppakuunarin matkalla Point Barrowiin,\ntiedustella kuunarin laivurilta, kävisikö laatuun kuljettaa suuri\nJunkers-kone hänen laivassaan, jotta Maud saattaisi jatkaa edelleen\njäissä ja aloittaa tehtävän niin pian kuin mahdollista. Laivuri\nsuostuikin ja niin luutnantti Omdal ja minä Junkers-koneen mukana\nnousimme kuunariin, joka suuntasi kulkunsa luoteeseen pitkin Alaskan\nrannikkoa, kun Maud taas meni pohjoista kohti jääalueelle. Huonojen\nsääsuhteiden takia ei kuunari päässyt perille Point Barrowiin asti,\nvaan oli sen pakko jättää meidät maihin Wainwrightin lahdessa.\n\nOlin lyhyellä käynnilläni Lontoossa helmikuussa antanut erään tunnetun\nsydäntautien erikoistuntijan tarkastaa, minkä vian elämykseni vuotavan\npaloöljylampun kanssa oli aiheuttanut. Hänen tuomionsa oli lyhyt ja\nponteva: \"Ei puhettakaan enää tutkimusmatkoista\", ja hän jatkoi: \"Jos\nhaluatte elää kauemmin kuin muutaman harvan vuoden, tulee Teidän\nvälttää ankaroita ruumiillisia rasituksia.\"\n\nMutta yhdeksän kuukautta myöhemmin, 19 p:nä marraskuuta 1922,\ntaivalsin jalan Point Barrowista erään alkuasukaspostinkuljettajan\nkanssa Kotzebueen yhteensä noin 1 000 kilometriä kymmenessä päivässä\nja niinmuodoin 100 kilometrin keskinopeudella päivässä. Seuraavina\nkahtena päivänä kuljin noin 180 km Kotzebuesta Deeringiin, ja niitä\nseuraavina neljänä päivänä 300 km Deeringistä Nonxeen. Toisinsanoen,\nvaikka sydänspesialisti oli helmikuussa tuominnut minut menneeksi\nmieheksi, suoritin marraskuussa rasittavimman matkan, mitä koskaan olen\ntehnyt, taivaltamalla yhteen mittaan 1600 kilometriä lumessa ja jäässä\nkeskimäärin 100 km nopeudella päivässä ja nukkuen öisin ainoastaan\nmuutaman tunnin.\n\nTämä tapahtui viisi vuotta sitten, ja huolimatta siitä, että senkin\njälkeen olen kokenut useita ankaroita ruumiillisia rasituksia, en\nvielä ole huomannut siitä mitään pahoja seurauksia. En kerro tätä\nvähentääkseni etevän lääkärin mainetta enkä myöskään kerskuakseni,\nmutta kiinnittääkseni huomiota niihin hämmästyttävän parantaviin\nvoimiin, jotka ihmisruumis itsestään kehittää, kun kuten minä, koko\nelämänsä ajan nuoruudesta saakka harjoittelee pysyvästi pitääkseen sen\nluonnon vaatimassa kunnossa.\n\nTalven 1922--23 vietin Nomessa, matkustin sieltä huhtikuussa ja\npalasin Wainwrightiin 12 päivänä toukokuuta 1923. Luutnantti Omdal oli\ntyöskennellyt koko pitkän talven Junkersin kanssa, ja se olikin nyt\nlähtövalmiina. Pyörien asemesta oli hän suunnitellut siihen sukset\njäälle laskeutumista varten. Heti saavuttuani teki hän koelennon.\nLaskeutuessa murtui vasen suksi kuin hauras paperi. Tarkastus osoitti\nsuksen siten rakennetuksi, että koko puristus jalustaa vastaan\nkeskittyi metalliosaan, joka ei ollut paljoa paksumpi paperia. Meillä\nei ollut mukanamme mitään suksen korjausvälineitä ja vaikkapa olisi\nollutkin, oli selvää, että rakennustapa kaipasi parannuksia voidaksemme\ntoivoa onnellista laskeutumista. Ainoa mahdollisuus oli kiinnittää\nkoneeseen mukanamme olevat kellukkeet, mutta ne olivat luonnollisesti\nvain avovettä varten. Ne osoittautuivat myös aivan käyttökelvottomiksi.\nPäätin sen vuoksi jäädä odottamaan Wainwrightiin ja lähettää Omdalin\nSeattleen noutamaan uutta jalustaa.\n\nNyt kohtasi minua yhtä mittaa sarja tapauksia, jotka johtivat mitä\nkiusallisimpaan, nöyryyttävimpään ja kokonaisuudessaan elämäni\nmurheellisimpaan ajanjaksoon. Norjan konsuli Seattlessa oli suositellut\nminulle kaupunkiin saapuessani erästä tanskalaissyntyistä miestä\nnimeltä Hammer. Kun Hammer toimi laivanvarustajana, oli hänellä hyviä\nliikeyhteyksiä, jotapaitsi hän oli hyvin tarmokas. Kaupungissa oli\nhänellä suuri tuttavapiiri ja hyvä nimi. Niiden tapausten jälkeen,\njoista nyt kerron, kuvasi eräs ystäväni Hammerin \"rikollisen\noptimistiseksi\". Tämä luonnekuva on mainittava ennen kertomusta,\nkoska se, luodessani katseeni niihin aikoihin, on tyydyttävä lausunto\nHammerista minunkin kannaltani katsoen, samoin kuin se myös auttaa\nlukijaa helpommin saamaan oikean kuvan tapahtuneesta.\n\nKun ensi kerran kohtasin Hammerin 1921, käsitin hänen käyttäytymisensä\nrakastettavuudeksi ja todelliseksi innostukseksi napaseutujen\ntutkimusta kohtaan. Hän oli meille suureksi hyödyksi koko talven\najan auttaen meitä ostaessamme elintarvikkeita ja hankkiessamme\nkorjattavaksi Maudin potkuria päästäksemme taas matkakuntoon.\n\nPalaan takaisin kertomukseeni. Kun jo olin päättänyt, että Omdal\nmatkustaisi noutamaan uutta jalustaa ja itse jäisin paikoilleni,\nsain Hammerilta näin kuuluvan sähkösanoman: \"Matkustakaa. Minulla on\nkolme uutta konetta Teidän käytettäväksenne.\" Ihastuin luonnollisesti\nsuuresti tästä odottamattomasta uutisesta, enkä viivytellyt kutsun\nnoudattamista. Kiiruhdin Seattleen, jossa tapasin Hammerin ja\nkeskustelin hänen kanssaan tilanteesta.\n\nSurullista kyllä oli minun vielä opittava eräs asia, jonka jokaisen\ntutkijan tulisi tuntea -- ja se on onnettomuudeksi sellaista, mikä\nasioiden tilaan nähden on hänelle mahdotonta oppia -- nimittäin\nliikeasioiden tuntemusta. Onnettomuus, johon jouduin, johtui yksinomaan\nliikekokemukseni puutteesta. Minulla ei ollut koskaan ollut aihetta\ntutustua liikemenetelmiin ja luotin aina toisiin myöskin omissa\nyksityisissä liikeasioissani. Tähän asti ei asia ollut aiheuttanut\nmitään ikävyyksiä. Minä tein kuten minulle sanottiin, ja kaikki meni\nhyvin, mutta näin ei ollut asian laita ollessani Hammerin kanssa\ntekemisissä.\n\nKeskustelumme aikana kävi selville, että Hammer oli käynyt Berliinissä\netsiäkseen lääkärinapua erääseen leikkaukseen. Joka tapauksessa\nilmoitti hän tämän matkansa syyksi. Todellisuudessa matkusti hän\nJunkersin tehtaille Saksaan ja liukaskielisenä itse paikalla yllytti\njunkersilaiset antamaan itselleen yhden lentokoneen viimeistä\nparannettua mallia.\n\nAnnoin arvon Hammerin yritteliäisyydelle ja Junkers-yhtiön\nanteliaisuudelle, mutta olin nyt Point Barrowissa saamieni kokemusten\njälkeen vakuuttunut siitä, että Junkers-koneella ei voisi suorittaa\nlentoa, vaan että meidän ainoa toivomme onnellisen tuloksen\nsaavuttamiseksi oli käyttää lentoveneitä. Olin toisin sanoen tehnyt sen\njohtopäätöksen, että epätasaiselle napajäälle laskeutuminen suksilla\ntai sentapaisilla alustoilla ei käynyt laatuun. Meillä täytyi olla\nkoneita, jotka erikoisesti olivat suunnitellut nousuun ja laskuun\nmerellä, lumessa ja jäällä.\n\nHammer tarjoutui nyt hankkimaan lentoveneitä. Seuraava kysymys oli\nyrityksen rahoittaminen. Hammer vakuutti, että hän kyllä selviää, ja\nnyt esitti hän sangen nerokkaan suunnitelman.\n\nHän halusi myydä mahdollisimman ohuesta paperista tehtyjä\npostikortteja, jotka kuljetettaisiin mukana navan yli lennettäessä,\nniin että ostaja voi hämmästyttää ja ilahduttaa ystäväänsä lähettämällä\nhänelle yhden ensimmäisistä navalla käyneistä postikorteista. Kortit\ntehtiinkin myöhemmin ja myytiin dollarin hinnasta kappale. Lopuksi oli\nHammerilla käytettävissään yli 10,000 dollaria.\n\nVäliajalla matkustin Eurooppaan ja Hammerin toivomuksesta annoin\nhänelle oikeuden -- vasta jäljestäpäin tulin kokemaan kuinka tyhmästi\nmenettelin -- nimessäni tehdä sitoumuksia ja päättää liikeasioista.\nMatkustin ensin Osloon, jossa monen vaikeuden jälkeen sain hallituksen\njulkaisemaan erikoisen postimerkin, joita käytettäisiin näissä\nkorteissa. Postimerkeistä oli tuleva suuri tulolähde. Filatelistit\nolivat aina pitäneet Norjan postimerkkejä laatupuhtaina, koska me emme\nolleet koskaan painattaneet mitään keinottelumerkkejä. Siitä syystä\nherätti tämä napamerkki kokoojien erikoista mielenkiintoa.\n\nPuuhaillessani näitä Oslossa, tuli Hammer Eurooppaan, ja yhdessä\nmatkustimme Kööpenhaminaan, jossa olimme neuvotteluissa Dornierin\nlentokonetehtaiden kanssa. Tämän tehtaan rakentama lentovenemalli\noli se kone, jota olin päättänyt käyttää tarkoitukseeni. Hammer\ntilasi samalla kertaa kokonaista kolme sellaista venettä ja sitoutui\nmaksamaan niistä noin 130.000 kruunua kappaleelta. Liukkaasti vakuutti\nhän Dornierin edustajille, -- kuten oli vakuuttanut minullekin --\nettä rahaa oli kyllin, joten he alkoivat veneiden rakentamisen ilman\nmuita vakuuksia kuin häviävän pieni summa asetettuna talletustilille.\nTodellisuudessa ei Hammer tallettanut mitään, ja hänen \"rikollinen\noptimisminsa\" oli yksinomaisena syynä siihen, että hän varmasti luuli\nkykenevänsä hankkimaan rahat ja suorittamaan maksuerät.\n\nHammer vakuutti minulle todistelevan kaunopuheisesti, että rahat\nsaapuisivat. Minä antauduin senvuoksi sangen toivorikkaasti\npostimerkkien myyntiin voidakseni omasta puolestani kykyni mukaan\navustaa rahojen hankinnassa.\n\nDornierin yhtiö rakensi koneet tehtaissaan Marina de Pisassa Italiassa,\nkoska rauhansopimuksen mukaan Saksassa ei saanut rakentaa tämänkokoisia\nlentokoneita.\n\nEn vähintäkään osannut epäillä Hammeria, ennenkuin kevätpuolella 1924\nmatkustin Marina de Pisaan ollakseni mukana koelennolla. Siellä aloin\nkuulla levottomia asioita, joita Hammer oli kertonut italialaisille.\nHän oli nähtävästi kerskunut mahdottomasti ja tehnyt itsensä syypääksi\nedesvastuuttomaan puheeseen. Epäilykseni olivat heränneet, mutta tässä\nei ollut vielä tarpeeksi saadakseni hänestä otteen.\n\nVähän myöhemmin tuli luokseni eräs norjalainen toverini, jonka sanaan\nsaatoin luottaa, ja kertoi muutamia esimerkkejä Hammerin puheista.\nMuun muassa oli hän kerskannut tehneensä Huippuvuorilta 21 lentoa ja\nedelleen, että hän ohjaisi yhtä koneista navalle. Näissä puheissa\nei ollut siteeksikään totta. Hän tunsi lentokoneita ja niiden\nkäyttöä aivan yhtä vähän kuin lapsi, ja vielä vähemmän tunsi hän\npurjehdustaitoa. Mikään ei olisi ollut mielettömämpää kuin ajatuskin\nottaa niin vähän kokenut ja kaikin puolin sopimaton mies kuin hän\nmukaan retkelle, joka parhaimmassakin tapauksessa oli äärimmäisen\nuhkarohkea ja vaati suurinta mahdollista napaseutukokemusta, jota\nhänellä ei ollut ylimalkaan ollenkaan.\n\nTämänkaltaisia juttuja kuulin lopulta niin monta, että olin\npakotettu sähköttämään hänelle ja keskeyttämään koko retken. Olin\nniin raivoissani, että katsoin parhaaksi \"antaa hänelle potkut\"\nsekä retkikunnan että yksityisten liikeasioitteni suhteen. Julistin\nsentähden suhteeni Hammeriin katkenneiksi. Hän ymmärsi heti, että\nmuutkin asiat, joita hän oli tehnyt ja joihin hän oli sekoittanut\nnimeni, tulisivat nyt päivänvaloon ja saattaisivat hänelle ikävyyksiä.\nTodennäköisesti ei hänen omatuntonsa puolustanut hänen tekojaan, sillä\nhän ei jäänyt odottamaan vastatakseen asioista oikeudessa. Sensijaan,\nettä olisi lentänyt Pohjoisnavan yli, \"lensi\" hän Japaniin. Niin pian\nkuin olin saanut selville Hammerin epäluotettavuuden ja julkisesti\nkatkaissut välini hänen kanssaan, tulivat luonnollisesti kaikki,\njoiden kanssa hän oli ollut liikeasioissa, luokseni ja ilmoittivat,\nmitä sitoumuksia hän oli nimessäni tehnyt. Mitä tutkimuksissa tuli\nselville, oli kylliksi saattaakseen kokeneenkin liikemiehen tiukalle.\nMinulle, jolle liikeasiat ovat aina olleet salaperäisiä, muodostui\ntilanne hirvittäväksi. Olin niin nöyryytetty, etten löydä sanoja sitä\nilmaistakseni, koska Hammer, tehdessään paljon laajempia sitoumuksia\nkuin mihin minulla oli toivoakaan hankkia varoja, oli maailman silmissä\nesittänyt minut konnaksi liikeasioissa.\n\nMutta katkeruuteni malja ei ollut vielä tyhjennetty pohjaan. Veljeni\nLeon Amundsen oli hoitanut yksityisiä liikeasioitani kotona Norjassa\nsiitä lähtien, kun ryhdyin napaseutututkijaksi. Kaikki ansaitsemani\nrahat lähetin hänelle, samoin myös kaikki laskuni. Hän huolehti\npankkiasioista ja maksoi velat. Kirjanpitoni hoiti hän myöskin,\nenkä koskaan tarkastanut sitä, niin täydellisesti luotin häneen.\nOnnettomuuden minua kohdatessa kääntyi tämä veljeni minua vastaan.\nMinä sanon sen häpeällä, -- en koskaan olisi tahtonut saattaa sitä\njulkisuuteen, ellei hänen petollinen toimintansa olisi vienyt asiaa\noikeuteen ja niinmuodoin yleisesti tunnetuksi.\n\nVeljeni kirjojen mukaan olin minä hänelle velkaa n. satatuhatta\nkruunua. En epäile, etteikö hän tavallisissa olosuhteissa olisi\nturvallisesti odottanut, kunnes minä esitelmieni ja teosteni\navulla olisin voinut maksaa summan. Mutta Hammerin nimessäni\ntekemien sitoumusten äkkinäinen paljastuminen täällä, tuolla ja\nkaikkialla säikähdytti veljeni, ja hän uskoi menettävänsä saatavansa\nromahduksessa. Sen sijaan, että olisi tehnyt voitavansa auttaakseen\nminua kohtaamaan velkojiani ja siten hankkinut minulle tilaisuuden\nvelkojeni peittämiseen, valitsi hän epätoivoisen menettelytavan\nsaadakseen itselleen katteen ennen toisia velkojia. Ainoa omaisuuteni\noli kotini Bundefjordissa, ja veljeni ilmoitti minulle ryhtyvänsä\ntoimenpiteisiin talon myymiseksi saadakseen velan peitetyksi.\n\nTulin sanomattoman pahoilleni, kun hän kääntyi minua vastaan, mutta\nsamalla olin myös kiihoittunut hänen röyhkeydestään ja etsin sen vuoksi\nheti lakimiehen apua. Lakimieheni vakuutti minulle, että veljeni\nsuunnitelma talonmyymisestä käsiteltäisiin oikeudessa rikosyrityksenä\ntoisten velkojien pettämiseksi. Tämän asian takia tunsin huomattavasti\nkeventyneeni. Nyt vaadin nähdä kirjat, mutta hän kieltäytyi niitä\nluovuttamasta. Kun toiset velkojani kiristivät, pakotti se minut\nhankkimaan täyden selon velastani voidakseni tehdä suunnitelman, jonka\nmukaan saatoin toimia. Sentähden oli minun luonnollisesti välttämättä\nsaatava veljeni kirjat käsiini. Oli kaksi tietä valittavana -- joko\nsaada oikeuden päätös, että kirjanpito tarkastettaisiin, taikka\ntehdä vararikko. Oikeus takavarikoisi siinä tapauksessa kirjat\nkäytettäväkseen, ja veljeni olisi pakko luovuttaa ne. Minä katsoin\njulkista vararikkoa sanomattomaksi häpeäksi, mutta kun todennäköisesti\nei ollut muutakaan keinoa, päätin tehdä tämän.\n\nOikeuden päätöksellä tarkastettiin sitten veljeni kirjat, ja koko pesä\nmeni veloista.\n\nHänen seuraava tehtävänsä oli antaa minulle haaste. Oikeuden päätös\noli kuitenkin hänelle vastainen, ja hän hävisi asian. Sitten yritti\nhän alhaisinta keinoa -- \"kiristystä\". Onneksi sai hänen asianajajansa\nhänet siitä ajoissa pidätetyksi. Olen usein miettinyt, mikä oli\nvaikuttanut muutoksen tämän miehen luonteessa. Lapsena oli hän\nehdottomasti tottelevaisin ja kiltein meistä veljeksistä. Hän oli\nperheen \"lammas\". Mikä saattoi olla syynä? Perinnöllisyys? Varmasti ei.\nÄitini ja isäni olivat maailman parhaimpia ja kunniallisimpia ihmisiä.\n\nNyt en omistanut enää mitään, ja vain oikeuden armeliaisuuden kautta\noli minulla vielä katto pääni päällä. Se suretti minua kuitenkin\nvähimmin. Maanmieheni, joille useammin kuin kerran olin hankkinut\nmainetta matkoillani, olivat usein olleet iloisia voidessaan\nkunnioittaa minua. Nyt kun tietämättömyys asiain tilasta oli saattanut\nminut nöyryyttävään asemaan, kääntyivät he miltei kaikki kuin\nyksi mies minua vastaan uskomattomalla raivolla. Kansa, joka oli\nimarrellut ja ylistänyt minua, alkoi uskoa pahimpia häväistysjuttuja,\njoita sanomalehdet levittivät. He eivät voineet ottaa minulta pois\nLuoteisväylän valloitusta taikka Etelänavan löytämistä -- minä\nitse olisin tuntenut väärää nöyryytystä, jos kuvailisin niitä\nmuuten kuin kuuluisina matkoina. Mutta nyt kun minä olin avuttomana\nvaikeassa asemassa, eivät nuo samat olennot, jotka olivat kuvanneet\nelämääni kunniaksi kansalle, epäröineet vähääkään levittäessään\nminusta kouraantuntuvia valheita tahratakseen maineeni ja vetääkseen\nnimeni lokaan. Joku saattoi lisäksi kertoa, että vararikko oli\nvain näennäisesti sovittu peli veljeni ja minun välillä toisten\nsaamamiesteni pettämiseksi. Pahansuovat aivot keksivät sellaisen\njutun, että ne kaksi eskimotyttöä, jotka olin ottanut mukaani kotiini,\nolivat minun aviottomia lapsiani, joiden isyyden olin petollisesti\nsiirtänyt Kakotille ja australialaiselle kauppiaalle -- niin läpinäkyvä\nvalhe, että ellei onnettomuuteni olisi saattanut tasapainostaan\njoutuneita ihmisiä vastaanottamaan minkälaisia mielikuvituksen keksimiä\njuttuja tahansa, olisi se ollut naurettava, kun ottaa huomioon, että\nolinpaikkani vuotta ennen ja vuoden jälkeen heidän syntymänsä oli\nkaukana heidän kotiseudultaan.\n\nSurullista asemaani vain kolme lyhyttä vuotta sitten en voi sanoin\nkuvata. Kolmenkymmenen vuoden määrätietoisen työn jälkeen ja elettyäni\nelämäni ankarimpien kunniankäsitteiden mukaisesti vedetään nimeni\nilkeiden juorupuheiden lokaan vain sen takia, että olin luottanut\narvottomaan; se tuotti sietämätöntä nöyryytystä. Epäilemättä olin\ntehnyt itseni syypääksi suureen erehdykseen jättäessäni sokeasti\nliikeasiani toisten hoidettaviksi -- vaikkakaan en kerta kaikkiaan voi\nymmärtää, kuinka olisin muuten voinut menetellä. Tästä harhaotteesta\nolin saanut rangaistuksen tekemällä vararikon, mutta varmaa on, että\nminä en ollut ansainnut kansalaisteni ivaa ja epäkiitollisuutta. Niitä\nkohtaan, jotka käyttivät onnettomuuttani hyväkseen koettamalla saattaa\nperikatoon lähimmäisensä, jonka suurin rikos heidän silmissään oli se,\nettä hän oli päässyt maineessa heitä korkeammalle, niitä kohtaan, jotka\niloitsivat näistä juorupuheistaan, koska he toivoivat voivansa repiä\nmaahan jonkun, joka oli korkealla, tunnen kuvaamatonta halveksumista.\nKiitän luojaa, että hän niiden aikojen jälkeen on antanut minulle\ntilaisuuden saavuttaa tuloksia, jotka uudelleen ovat todistaneet sekä\nmikä minä olin että vakavat elämänkatsomukseni. Olen myös kiitollinen,\nettä olen voittanut takaisin niitten miesten kunnioituksen, jotka\ntodella ymmärsivät minua ja päämäärääni, jotka eivät uskoneet\npanetteluihin, vaan anteliaalla tavalla tekivät viimeiset yritykseni\nmahdollisiksi.\n\nKesällä 1924 tulin uudelleen Amerikkaan koettaakseni jälleen onneani\nesitelmillä ja sanomalehtikirjoituksilla. Artikkeleissa, jotka\njulkaistiin monessa lehdessä eri puolilla maata, tähdensin sitä, että\nohjattavat ilmalaivat olivat tulevaisuuden välineitä napaseutujen\ntieteellisessä tutkimuksessa. Tiedustelulennot ilmaa raskaammilla\nkoneilla olivat mahdollisia ja olisivat hyödyllisiä otettaessa\nselvää tehtävän yleisistä maantieteellisistä puolista. Mutta\nperusteellisempiin tutkimuksiin oli käytettävä ilmalaivoja, koska ne\novat niin paljon varmempia. Osoitin, että ilmaa raskaampia koneita ei\nvoitu käyttää tähän tarkoitukseen, ennenkuin helikopteri oli keksitty\nja siten tehty lentokoneille mahdolliseksi nousta ja laskeutua hitaasti\nkohtisuoraan.\n\nHiljainen toivoni tulevan retkeni suhteen oli rajoitettu\ntiedustelulentoyritykseen mantereelta mantereelle yli Pohjoisnavan\nsiitä yksinkertaisesta syystä, että lentokoneet olivat halvempia kuin\nilmalaivat. Hämmennys raha-asioissani ja tahra, jonka aiheetta olin\nsaanut hyvälle nimelleni ja maineelleni, saivat aikaan, että minulle\nkävi äärettömän vaikeaksi saada apua ja tukea järjestääkseni sellaista\nlentoa.\n\nToivottomuuteni oli korkeimmillaan, kun palasin takaisin New Yorkiin\nerään esitelmämatkan jälkeen, joka suoraan sanoen epäonnistui.\nSanomalehtikirjoitukseni olivat tuottaneet vähän. Istuessani\nhuoneessani Waldorf Astoriassa tuntui minusta, että kaikki tiet\nolivat minulle tukossa ja elämäntyöni napaseutututkijana päättynyt\nvähemmän kunniallisella tavalla. Rohkeus, tahdonvoima ja voittamaton\nusko -- nämä ominaisuudet olivat auttaneet minut läpi monien vaarojen\nja johtaneet moneen urotyöhön. Nyt näyttivät nämäkin ominaisuudet\nolevan turhat. Olin lähempänä synkintä epätoivoa kuin koskaan ennen\n53-vuotisen elämäni aikana.\n\nIstuessani siellä huoneessani miettimässä soi puhelin. Otin\nkuulotorven, ja miehen ääni kysyi minua lisäten: \"Minä tapasin teidät\nmonta vuotta sitten Ranskassa sota-aikana.\" Sadat ovat esittäytyneet\nminulle tällä tavoin vain hävittääkseen aikaani joutilaaseen\nlörpöttelyyn. Mutta nyt oli kenties enemmän kuin ennen syytä lyhyeen\nja torjuvaan vastaukseeni. Minulla oli myös vähemmän miellyttäviä\nkokemuksia kävijöistä, jotka toivat haasteita, ja toisista, jotka\ntulivat puhumaan Hammerin veloista. En ollut ollenkaan halukas\nvastaanottamaan satunnaista tuttavaa, jonka ainoana suosituksena oli\n\"tapaaminen Ranskassa\".\n\nSeuraavat sanat saattoivat minut iloisiksi. Hän sanoi: \"Olen\nnapaseutututkimuksessa harrastelija, mutta sangen innostunut;\nsaattaisi olla, että minä voisin hankkia varoja uuteen retkikuntaan.\"\nMinun tarvinnee tuskin mainita, että pyysin häntä saapumaan heti.\nViisi minuuttia myöhemmin istuin keskusteluun syventyneenä Lincoln\nEllsworthin kanssa, jonka nimi nyt on niin maailmankuulu, ettei minun\ntarvitse lähemmin kertoa, kuka hän on.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nLENTO LINCOLN ELLSWORTHIN KANSSA.\n\n\nEllsworth selitti, että hänellä oli omaisuutta ja että hän oli\nseikkailunhaluinen. Jos minä ottaisin johtaakseni hänen kanssaan\nretkikuntaa, niin että hän saisi ilon lentää napameren yli, ottaisi\nhän hankkiakseen pääomaa kahden lentoveneen ostamiseen ja sitäpaitsi\npeittää jonkinverran muitakin kuluja.\n\nOlin ihastunut. Edellisten vuosien synkkyys oli poissa, ja yksinpä\nliiketoimia kohtaan kokemani kauhu unohtui valmistavien töiden aikana.\n\nEllsworth antoi kahdeksankymmentäviisituhatta dollaria käteisenä.\n\nMinä hankin ohjaajan ja mekaanikon kumpaankin koneeseen. Lentoveneet\nluovutettiin meille Kings Bayssa Svalbardissa keväällä 1925. Toukokuun\n4 päivänä oli kaikki lähtövalmiina, ja me kaikki koolla Svalbardissa.\nSiellä oli Ellsworth, ohjaajat Riiser-Larsen ja Dietrichson, mekaanikot\nOmdal ja Feucht sekä minä.\n\nKokoontuessamme ensimmäiseen \"sotaneuvotteluumme\" ilmoitti\nRiiser-Larsen hämmästyttävän uutisen. Hän ilmoitti saaneensa selville,\nettä italialainen ilmalaiva N. 1. olisi ostettavissa Italian valtiolta,\neikä hinta varmasti olisi yli neljäsataatuhatta kruunua. Olimme kaikki\nsekä iloisia että hämmästyneitä. Ellsworth ja minä emme olleet koskaan\nuskoneet, että ilmalaivan voisi saada niin halvalla. Emme koskaan olisi\ntyytyneet lentokoneisiin, jos olisimme tienneet tämän. Päämäärämme\noli lento mantereelta mantereelle yli pohjoisnavan. Lentoveneillä oli\ntämä yritys uhkarohkea, mutta me olimme iloisia päästessämme vaarasta\nonnellisen tuloksen toivossa. Ilmalaivalla sitävastoin oli onnellisesti\nsuoritettu yritys mahdollisuuksien rajoissa.\n\nEllsworth lupasi paikalla satatuhatta dollaria N l:n ostamiseen,\njos Riiser-Larsen saattoi vahvistaa kaupan mahdollisuuden. Päätimme\nsuorittaa aikomamme lennon lentoveneillä, mutta olimme joka tapauksessa\nyksimielisiä siitä, että seuraavana kesänä uudistamme lennon\nilmalaivalla.\n\nMinulla oli erikoinen syy olla tyytyväinen N l:ä koskevasta\nmyyntitiedoituksesta, sillä kaksi vuotta aikaisemmin olin käynyt siinä\nja kutsuttuna ollut mukana lyhyemmällä lennolla. Olin senjälkeen\nseurannut sen vaiheita ja huomannut sen suorittaneen monta onnellista\nlentoa samoinkuin todennut, että sen toimintapiirin säde oli kylliksi\nsuuri lentoa varten napameren yli. Joitakin vähäisiä muutoksia olisi\nsuoritettava. Erikoisesti täytyi rakentaa jäykkä runko ympärille, jotta\nse voitaisiin kiinnittää mastoon, sensijaan että sitä nyt säilytettiin\nkatetussa hangaarissa. Olin hyvin iloinen ajatellessani, että nyt\nmahdollisesti tulisi unelmani navan yli lennosta todellisuudeksi.\n\nMeidän lentovälineillämme oli numerot N 24 ja N 25. Ellsworth,\nDietrichson ja Omdal olivat sijoittuneet N 24:ään toimien aina asian\nmukaan tähystäjänä, ohjaajana ja mekaanikkona, kun taas Riiser-Larsen,\nFeucht ja minä olimme vastaavilla paikoilla N 25:ssä.\n\nToukokuun 21 päivänä jätimme Svalbardin ja otimme suunnan pohjoisnapaa\nkohti. Nyt kun olimme varmoja, että voisimme toteuttaa aikomuksemme\nlentämällä mantereelta mantereelle ilmalaivalla vuoden kuluttua,\nolimme yksimielisiä siitä, että nyt alkamamme matka olisi vain pitkä\ntiedustelulento. Tahdoimme huolellisesti tutkia jäänpinnan muotoa\nniin kauas pohjoiseen kuin saatoimme tulla erikoisesti silmälläpitäen\nmahdollisia laskeutumispaikkoja. Luonnollisesti saatoimme mahdollisesti\nlöytää myöskin uuden maan, tämä osa napamerta kun oli vielä tutkimatta.\n\nKummallakin lentoveneellä oli polttoainetta 2600 km lentoa varten.\n\nKun saavutimme 88° pohjoista leveyttä -- eli noin 1000 km Svalbardista\n-- näimme ensimmäisen kerran avovettä allamme. Ollaksemme varmoja,\nettei se ollut mikään näköhäiriö, teimme kierroksen sen yli matalalla.\nTällöin tuli N 24:n perämoottoriin vika, ja meidän oli pakko laskeutua.\nJos milloinkaan lentokoneen laskeutumispaikka on tuntunut erikoisesti\nkohtalon valmistamalta, niin oli se täällä. Jos olisimme missä muualla\ntahansa tällä 1000 kilometrin matkalla olleet pakotetut laskeutumaan\ntuolle rosoiselle jäälle, olisivat molemmat koneet varmasti tuhoutuneet.\n\nNyt saavutimme railon, ja se oli juuri niin suuri, että saatoimme\nvaaratta laskeutua. Meidän veneemme -- - N 25 -- - törmäsi railon\ntoiseen reunaan, mutta onneksi oli vauhti jo niin pieni, ettei mitään\nvahinkoa tapahtunut.\n\nAloimme kuumeisesti työskennellä pelastaaksemme N 25:n. Vähän ajan\nkuluttua huomasimme jotakin, joka sai meidät kiirehtimään vieläkin\nkovemmin -- railo, johon olimme laskeutuneet, alkoi jäätyä. Kuusi\ntuntia laskeutumisemme jälkeen oli se jo kauttaaltaan jäässä. Sitkeän\ntyön jälkeen onnistui meidän kuitenkin pelastaa vene jään musertavasta\nsyleilystä.\n\nAsemamme oli kerrassaan vaarallinen. Täällä olimme 1000 kilometrin\npäässä asutuksesta jäällä vesilentokoneilla, toisen moottori aivan\nepäkunnossa ja kolmen viikon muonavaroilla varustettuina, jos\nkäytettiin täydet annokset.\n\nAinoa pelastuksen toivomme oli siirtää kaikki miehet N 25:een ja tehdä\nvoitavamme saadaksemme sen taas ilmaan. Mahdollisimman edullisissakin\nolosuhteissa ei N 25:lle ollut mikään helppo tehtävä nousta\nkaksinkertaisella miehistöllä, mutta täällä olivat olosuhteet kaikkea\nmuuta kuin mahdollisimman edulliset. Vedestä nousemisen sijasta, jota\nvarten vene oli rakennettu, olimme pakotetut kohoutumaan jäältä, joka\nei suinkaan ollut tasainen kuin luistinrata, vaan niin epätasainen kuin\nahtojää ikinä voi olla -- kaiken kokoisia ja muotoisia jääkappaleita\noli kasaantunut sekaviksi röykkiöiksi.\n\nMeillä ei sentähden ollut muuta keinoa kuin koettaa tasoittaa riittävä\njääpinta starttipaikaksi. Kuin mielipuolet teimme työtä 24 päivää.\nSe oli kilpajuoksua kuoleman kanssa, nälkäkuoleman, joka lopettaisi\nkaikki, kun emme enää jaksaisi. Nyt elimme noin 225 grammalla päivässä.\nJoka aamu saimme pienen palan kuumaan veteen liotettua suklaata ja\nkolme kaurakeksiä. Päiväksi oli kupillinen säilykesoppaa. Illaksi\nsaimme jotakin suklaantapaista ja lisäksi kolme keksiä. Kärsimme\nluonnollisesti nälkää, mutta toiselta puolen oli ihmeellistä nähdä,\nkuinka hyvin säilytimme voimamme niin heikolla ruualla raskaassa työssä.\n\n24:ntenä päivänä olimme lopullisesti saaneet kuntoon starttipaikan,\njoka oli jokseenkin tasainen ja noin 500 metriä pitkä. Teoreettisesti\nkatsoen olisi N 25 vaatinut 1500 metriä avointa vettä voidakseen\nkohota, mutta me emme voineet tasoittaa enempää kuin 500 metriä. Se\npäättyi toisessa päässään 15 jalan levyiseen pengermään, joka laskeutui\npieneen patoon 3 jalkaa alempana. Penkereen takana oli tasainen\njääkenttä läpimitaltaan 150 metriä, jonka päässä oli noin 20 jalkaa\nkorkea jääröykkiö ilmassa. Sitä emme luonnollisesti jaksaneet murtaa.\nNäinollen otaksun, että olimme siirtäneet pois noin 500 tonnia jäätä\nkahdessakymmenessäneljässä päivässä.\n\nLepoajan, jonka sallimme itsellemme tässä raskaassa lumityössä,\nkäytimme osaksi nukkumiseen osaksi havaintojen -- tähtitieteellisten,\nmeteorologisten ja meritieteellisten -- tekoon. Nämä syvyysmittaukset\ntodistivat ratkaisevasti, ettei olinpaikkamme lähistöllä ollut maata.\nNe otettiin uudella ja nerokkaalla saksalaisella tavalla, ja koko\nlaitos painoi vain kolme naulaa.\n\nJäähän porattiin kaksi reikää ja toisen läpi laskettiin sähkölanka,\njohon oli kiinnitetty hyvin herkkä mikrofooni.\n\nYksi mies kuunteli täällä toisen sytyttäessä toiseen avantoon upotettua\nräjähdyspanosta. Erikoista mittaria käytettiin määräämään tarkka aika\nräjähdyksen ja kaiun välillä. Räjähdyksen ääni kulki veden läpi meren\npohjaan palaten samaa tietä pinnalle, jossa sen otti vastaan upotettuun\nsähkölankaan kiinnitetty puhelinkone. Teimme tällä koneella kaksi\nsyvyysmittausta ja mittasimme noin 12.000 jalan syvyyden. Sellaisten\nsyvyyksien lähistöllä ei ole maata.\n\nKesäkuun 15 päivänä olimme tehneet kaikki, mitä voimme tehdä\nsaadaksemme N 25:n selväksi. N 24:stä olimme siirtäneet kaiken, mitä\ntarvitsimme kotimatkaa varten ja jonka turvallisesti saatoimme ottaa\nmukaan jo muutenkin ylikuormitettuun N 25:een. Kaikki kuusi miestä\nnousimme lentokoneeseen, moottori pantiin käyntiin ja Riiser-Larsen\ntoimi ohjaajana.\n\nSeurasivat elämäni jännittävimmät hetket. Riiser-Larsen avasi heti\ntäyden kaasun. Sitämukaa kuin vauhti kiihtyi, tuli huonon jään\nvaikutus moninkertaiseksi, ja vene heittelehti niin valtavasti,\nettä kerta toisensa jälkeen pelkäsin, että kaatuisimme tai\nkatkaisisimme jommankumman siivistä. Lähemmäs ja yhä nopeammin läheni\nnousukentän loppupää, mutta heilahdukset eivät vielä osoittaneet,\nettä olimme jättäneet jäänpinnan. Kasvavalla vauhdilla, mutta yhä\njään vallassa lähenimme pengermää, ja saavutimme sen, hypähdimme\nyli toisella puolen olevalle jääkentälle -- ja nousimme. Suunnaton\nhelpotuksen tunne valtasi minut, mutta sitä kesti vain hetken.\nTuolla, suoraan edessämme ja vain jonkin jalan sivullepäin kohosi\nilmaan ahtojääröykkiö. Suuntamme oli sitä kohti. Viiden sekunnin\nkuluttua saisimme tietää, kykenisimmekö selviämään siitä ja lopuksi\nnousemaan korkeammalle taistellaksemme takaisin turvallisuuteen, vai\ntörmäisimmekö sitä vastaan. Jos törmäisimme -- olisimme, vaikkakin ehkä\nsilmänräpäykselliseltä kuolemalta säästyneinä, olleet silmä silmää\nvasten välttämättömän kuoleman kanssa, yksin ja hyljättyinä napaseudun\njääaavikolla. Ajatukset ja tunteet vaihtuvat nopeasti sellaisessa\ntilaisuudessa. Sekunnit olivat pitkiä kuin hirveät tunnit. Mutta me\nselvisimme röykkiöstä -- lensimme pari tuumaa sen yläpuolelta, pari\ntuumaa, jotka pelastivat henkemme. Lopulta olimme matkalla 24 päivän\nepätoivoisen työn ja pelon jälkeen.\n\nTunti tunnilta lensimme etelää kohti. Oliko suuntamme oikea?\nOliko meillä kylliksi bensiiniä? Yhä alemmas laski sen pinta\ntarkastuslasissa. Vihdoinkin, kun polttoainetta oli jäljellä\nvain puolen tunnin lentoa varten, aloimme kaikki äkkiä riemuita.\nSillä tuolla kaukana allamme kohti etelää näkyivät Svalbardin\nhyvintunnetut huiput. Allamme näimme tumman juovan avovettä, johon\nsaatoimme laskeutua. -- Mutta vielä eivät vastoinkäymiset olleet\nohi. Päästäksemme tähän avoveteen, oli tehtävä suuri kaarros yli\njääröykkiöiden, ja siinä tarvittiin ohjaustaitoa. Viimeisen puolen\ntunnin aikana olin katsellut Riiser-Larsenia ja huomannut, että kun\nhän liikutti tasapainoperäsintä, vaati se joka kerta häneltä suurta\nvoimanponnistusta. Lopulta tarttui se kokonaan kiinni, ja hänen täytyi\nlaskeutua aivan alas, mutta onneksi olimme jo saavuttaneet avoveden.\nMuussa tapauksessa olisimme murskaantuneet.\n\nNytkin oli pelastumisemme aivan yhtä täpärällä kuin kuluneina\nviikkoina. Olimme löytäneet perille ja laskeutuneet ainoalle\nvarmalle paikalle Svalbardissa, huolimatta jonkinverran epävarmoista\nolosuhteista, huipuista, vähäisestä polttoainemäärästä ja sitäpaitsi\nsärkyneestä peräsimestä.\n\nTähän päättyi ensimmäinen pitkälentomme yli napameren 88°:lle pohjoista\nleveyttä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nNAVANYLILENTO NORGELLA.\n\n\nMitä todellisuudessa tapahtui kulissien takana Norgen lentäessä\nPohjoisnavan yli kesällä 1926, sitä ei koskaan ole kerrottu. En\ntahtoisi nytkään kertoa siitä, ellei asiasta olisi kierrellyt niin\nmonia virheellisiä esityksiä, että oikeudentunto tovereitani ja minua\nitseäni kohtaan pakottaa minut esittämään tosiasioita.\n\nTällaisten yritysten ohella tapahtuu luonnollisesti seikkoja, joita ei\nsovi tehdä julkisesti tunnetuiksi. Milloin tahansa miehiä kokoontuu\nsuorittamaan jotakin vaikeata tehtävää, syntyy siinä välttämättä\nväärinymmärrystä ja vihamielisyyttä, joka johtuu erilaisista\nluonteista. Naparetkikunnat eivät tee poikkeusta tästä säännöstä.\nMinä en ole vielä kuullut retkikunnista, missä ei sellaista olisi\nesiintynyt -- ei vain omissani -- vaan kaikissa tuntemissani. On kaunis\nja miellyttävä piirre ihmisluonteessa koettaa unohtaa nämä asiat,\nkun ponnistukset ovat vieneet onnelliseen tulokseen, ja haudata ne\nmielihyvän unholaan.\n\nNiin on ollut minun laitani. Olen jokaisen retken jälkeen kirjoittanut\nkirjan siitä, mutta en koskaan aikaisemmin ole maininnut mitään näistä\nikävistä asioista.\n\nKerran kuitenkin minun täytyy tehdä poikkeus tästä säännöstä. Tämä ei\ntapahdu vain siksi, että minua nyt on siihen voimakkaasti vaadittu\n-- sen voisin jättää huomioonottamatta; -- mutta jos sallisin\nyleisen mielipiteen muodostaa itselleen käsityksen kaikkien niitten\nvirheellisten esitysten perustalla, joita on virrannut italialaiselta\ntaholta propagandan muodossa, suostuisin suureen vääryyteen en\nainoastaan minua itseäni, vaan myös Lincoln Ellsworthia ja norjalaisia\ntovereitani kohtaan, jotka niin äärettömän suuressa määrässä avustivat\nretkeä suotuisaan tulokseen.\n\nOlen sentähden päättänyt, että tässä kirjassani kerron Norgen matkan\nkoko historian, sen ensimmäisestä alusta loppuun saakka mukaan\nluettuna myöskin epämieluisat tapaukset. Millään muulla keinoin\nkuin tuollaisella yksityiskohtaisella ja suoralla selonteolla ei\nminun ole mahdollista antaa julkisuudelle lujaa perustusta totuuden\narvostelemiseen kaikkien liikkeelläolevien vastakkaisten kertomusten\nsuhteen.\n\nSuokaa minun ensinnä lyhyesti palauttaa mieliin, mikä oli retken\nperustana. Se, joka on lukenut edelliset luvut, huomaa, että ajatus\nlentää Pohjois-Euroopasta Pohjois-Alaskaan on ollut minun unelmani\nvuodesta 1909, jolloin maailma sai tietää, että amiraali Peary\noli valloittanut Pohjoisnavan ja sen kautta jättänyt tulevien\ntutkijain tehtäväksi ottaa selvä tähän asti kartoittamattomista\nnapameristä. Lukija muistanee myös minun monet yritykseni tämän matkan\ntoteuttamiseksi kuin myös valmisteluni vuosina 1909--14--22--23\nja 24. Muistettakoon myös, että Riiser-Larsen Svalbardissa oli\nilmoittanut Ellsworthille ja minulle, että italialainen ilmalaiva N\n1 todennäköisesti voitaisiin saada ostaa hintaan, joka oli meille\nmahdollinen, ja että Ellsworth siinä tapauksessa oli tarjoutunut\nasettamaan 100,000 dollaria käytettäväksemme.\n\nKuinka mahdottomina esiintyvätkään silloin italialaisten väitteet, että\neversti Nobile keksi ajatuksen ja myös johti Norgen retkikuntaa, kun\nne nähdään noitten monien vuosien valossa, vuosien, jotka minä olen\nkuluttanut suunnitellakseni lentoa napameren yli. Jokainen väite siitä,\nettä hänellä oli jokin muu asema kuin lentokoneen kuljettajan, on väärä.\n\nSiitä huolimatta luikertelee tämä mahdoton väite yleisön tietoisuuteen\nkaikenlaisen viekkaan propagandan avulla. Kuinka kokonaan väärään\njohtava tämä mielikuvituksellinen valhe on, sen aion paljastaa\nkertomalla seuraavan. Esitän tosiasiat ajanmukaisessa järjestyksessä.\n\nLentovene N 25 palasi takaisin Svalbardiin kesäk. 15 päivänä 1925\nniiden tapausten jälkeen, joista on kirjoitettu edellisessä luvussa.\nKolme viikkoa myöhemmin, heinäkuun 4:ntenä, tulimme viisi toveriani\nja minä Osloon. Koska retki, jonka juuri olimme päättäneet, ei ollut\nvoinut toteuttaa aiettamme lentää mantereelta toiselle, aloimme\nheti tehdä työtä toteuttaaksemme kunnianhimoiset suunnitelmamme\nseuraavana vuonna. Toisin sanoen seurasimme Riiser-Larsenin viittausta\nitalialaisen ilmalaivan ostamisesta. Sähkötimme eversti Nobilelle ja\npyysimme häntä tulemaan Osloon kokoukseen. Minun pitää ehkä huomauttaa,\nettä Nobile oli Italian ilmailuvoimien upseeri, ja että hän oli\nvalmistunut sekä konstruktööriksi että ilmalaivan kuljettajaksi.\n\nKun me sentähden ajattelimme ostaa N l:n Italian hallitukselta, oli\naluksi viisainta, mitä voimme tehdä, neuvotella Nobilen kanssa, koska\nhän oli mies, joka voi tarkalleen vastata jokaiseen kysymykseen, minkä\naioimme tehdä ilmalaivan toimintapiiriin, kantokykyyn ja yleensä\nkaikkiin muihin yksityiskohtiin nähden, joista halusimme saada selvän.\nSamoin oli myöskin itsestään selvää, että jos me ostimme N l:n, olisi\nNobile mitä sopivin mies ilmalaivan kuljettajaksi. Hän oli kuljettanut\nsitä useilla lentoretkillä ja tunsi luonnollisesti hyvin sen eri\nominaisuudet.\n\nVastauksena sähkösanomaamme saapui Nobile Osloon. Ensimmäinen\nkokouksemme pidettiin minun kodissani. Riiser-Larsen oli myös\nsaapuvilla. Nobile antoi meidän kerta kaikkiaan ymmärtää, että hänellä\noli valtuudet toimia Italian hallituksen nimissä, kun hän esitti\ntarjouksen, joka mitä suurimmassa määrin hämmästytti meitä, mutta joka\non hyvin kuvaava katsottuna myöhempien tapausten valossa. Tämä tarjous\nsisälsi sen, että Italian hallitus ilmaiseksi lahjottaisi meille N l:n\nehdolla, että me sallisimme sen kulkea Italian lipun alla.\n\nTämä tarjous hylättiin silmänräpäyksessä. Minulla ei ollut pienintäkään\nhalua toteuttaa unelmaa, jota olin uneksinut seitsemäntoista pitkää\nvuotta, minkään muun kuin oman isänmaani lipun suojassa. Olin\nkuluttanut kokonaisen elämän oppiakseni napaseutututkijan vaikean\ntaidon. Olin kuljettanut Norjan lippua Luoteisväylän kautta ja\nEtelänavalle. Ei mikään saisi minua tekemään ensimmäistä matkaani\nnapameren yli minkään muun lipun alla.\n\nMaksanee vaivan katkaista kertomus tässä ja todeta lukijalle Italian\nhallituksen tarjouksen merkitys, tarjouksen, joka esitettiin minulle\nsen armeijan upseerin kautta. Sillä kertaa en huomannut tuota\nmerkitystä, mutta nyt on minulle selvinnyt, että se oli hallituksen\nsuunnittelema yritys voittaa maailmanmaine nykyiselle poliittiselle\nsuunnalle erikoisesti ja Italian kansallisuudelle yleensä. Minun\nnapalentoaikeeni olisivat italialaiset tällä keinoin petollisesti\nomistaneet omakseen, ja minun kokemustani napatutkijana olisi käytetty\nsuorittamaan dramaattista mainetekoa, josta italialaiset olisivat\nottaneet kaiken kunnian. Onneksi pelasti vaistoni ja kansallistunteeni\nminut joutumasta ansaan huolimatta siitä, etten sillä kertaa edes\nhuomannut, että sellainen oli viritetty. Valitettavasti oli minun\nmahdotonta vähintäkään aavistaa, kuinka alas italialaiset voivat\nmennä ryöstääkseen itselleen suurimman kunnian lennosta. Nämä asiat\nesiintyvät myöhemmin, ja tahdon käsitellä myöskin niitä seuraavassa.\n\nKun olin hylännyt Nobilen tarjouksen ottaa N 1 lahjana vastaan,\nkysyin häneltä, mihin hintaan me ilman ehtoja saisimme ostaa sen.\nVastauksessaan hän huomautti, että N l:n rakentaminen oli maksanut\nItalian valtiolle 20 000 puntaa. Nyt se oli kuitenkin kahden\nvuoden vanha, ja vaikkakin se vielä oli hyvässä kunnossa, tuntui\nsiinä useitten lentoretkien jäljet. Koska sen käyttäminen armeijan\nilmalaivana kohta oli ohi, oli hänellä valtuus tarjota meille laiva 15\n000 punnasta, ja sitäpaitsi suostua luovuttamaan se täydessä kunnossa.\nLuonnollisesti olimme tyytyväisiä tähän tarjoukseen. Ellsworth oli\ntaannut 100 000 dollaria, ja tässä oli minulla tilaisuus melkein 25\n000 dollaria pienemmällä summalla kuin tuo hankkia itselleni sellainen\nilmalaiva, jollaista vuosien kuluessa olin uneksinut omakseni.\nKeskusteltuamme muutamista yksityiskohdista hyväksyimme Nobilen\ntarjouksen.\n\nEräs näistä yksityiskohdista oli hyvin tärkeä. N 1 oli puolijäykkää\nmallia, mikä merkitsee, että vaikkakin sen kaasusäiliö oli sikarin\nmuotoinen, ei se ollut jäykkä. Tähän sisältyi suuri vaikeus. Koska\nniillä paikoin, mihin olimme aikoneet laskeutua, ei ollut lentosuojia,\ntäytyi meidän voida kiinnittää N 1 mastoon. Kun se oli varustettu\ntaipuvalla kaasusäiliöllä, joka ulottui rungon keulaan saakka, ei tämä\nollut mahdollista.\n\nMe keskustelimme tästä vaikeudesta, ja Nobile sanoi olevansa yhtä\nmieltä siitä, että hänen velvollisuuteensa luovuttaa N 1 \"täydessä\nkunnossa\" kuului myöskin korjata se jäykkärunkoiseksi, jotta se voitiin\nkiinnittää mastoon.\n\nKun me molemminpuolin tyytyväisinä olimme tulleet yksimielisiksi\nkaikesta, matkusti Nobile takaisin Roomaan kirjoittaakseen siellä\nlopullisen sopimuksen. Riiser-Larsenin ja minun piti lyhyen ajan\nperästä lähteä sinne allekirjoittamaan tämä.\n\nSeuraavassa kuussa (elokuussa) matkustimmekin molemmat Roomaan ja\nallekirjoitimme kauppasopimuksen.\n\nOllessamme Roomassa keskustelimme vielä tarkemmin sopimuksesta.\nMinä olin kokouksessamme Oslossa kuukausi sitten kysynyt Nobilelta,\ntahtoiko hän tulla mukaan ilmalaivan kuljettajana, ja hän oli\nantanut suostumuksensa. Nyt Roomassa hän pyysi, että miehistö tulisi\nolemaan yksinomaan italialainen. Tähän pyyntöön kieltäydyin jyrkästi\nsuostumasta. Siihen minulla oli monta syytä. Ensiksi oli minun\ntarkoitukseni, että retki tulisi olemaan norjalais-amerikkalainen\nyritys, jollaiseksi olin suunnitellut sitä edellisenä vuonna.\nEllsworthin rahallinen avustus oli tehnyt mahdolliseksi lennon v. 1925\nja oli tekevä mahdolliseksi lentoretken 1926. Ellsworth ja minä olimme\nolleet tovereita vaarassa ja työssä. Olin onnellinen voidessani jakaa\nkansallisen kunnian hyvän amerikkalaisen ystäväni kanssa. Mutta en\nvälittänyt ensinkään jakaa sitä italialaisten kanssa. Me emme olleet\nheille kiitollisuudenvelassa muusta kuin siitä, että saimme ostaa ja\nmaksaa vanhan sotilasilmalaivan. Olin tyytyväinen, että voin _ottaa\npalvelukseeni_ sen italialaisen upseerin, joka oli rakentanut laivan ja\nlentänyt sillä. Mutta retki oli Ellsworthin ja minun, ja se aiottiin\nsuorittaa aluksella, joka oli ostettu ja maksettu.\n\nToinen syy oli tämä: Riiser-Larsen ja Omdal olivat jakaneet vaivamme\nlentoveneillä, ja sentähden oli minun tarkoitukseni antaa heidän jakaa\ntulevan lentoretken tuottama kunniakin. Eikä ainoastaan kunniaa,\nvaan myös hyvin tärkeät tehtävät. Riiser-Larsenin minä luin maailman\ntaitavimpien lentäjien joukkoon. Hänen taitonsa ja arvostelukykynsä\nolivat verrattomat. Omdal on tavattoman hyvä mekaanikko, niin että\nmyöskin hän tulisi olemaan korvaamaton vaikeissa tilanteissa.\n\nSitäpaitsi olin päättänyt saada mukaan Oscar Wisting'in, yhden noista\nurhoollisesta neljästä miehestä, jotka olivat seuranneet minua\nEtelänavalle. Toivoin saavani jakaa hänen kanssaan kunnian, jonka\nmahdollinen lento Pohjoisnavan yli tuottaisi.\n\nKaikki nämä syyt selitin tarkasti Nobilelle, ja hän ymmärsi ne.\nHän pyysi silloin lupaa saada ottaa viisi italialaista mekaanikkoa\nmukaan samalla selittäen, että ne, joita hän ajatteli, kuuluivat\njo N l:n miehistöön, ja että he olivat ammattimiehiä moottoreihin,\nkaasuventtiileihin ja painolastiin nähden. Nobile selitti, että\nhänen työtään ohjaajana helpottaisi suuressa määrin se, että hänellä\nolisi nämä miehet käytettävinään, miehet, jotka olivat tottuneet\nkäsittelemään laivaa ja joille hän voi antaa määräyksensä italiaksi.\nNämä syyt olivat aivan todennäköisiä, joten me annoimme hänelle\nsuostumuksemme. Siis tuli päätökseksi, että retkellä olisi mukana viisi\nitalialaista mekaanikkoa, mutta ei yhtään useampaa kuin nämä ja Nobile.\n\nMeidän viipyessämme Roomassa näissä asioissa sattui muuan tapaus, joka\nantoi minulle ensimmäiset arat aavistukset siitä, mikä Nobile oli\nmiehiään. Riiser-Larsen ja minä tahdoimme mielellämme pistäytyä Ostian\nkylpypaikassa lähellä Roomaa. Nobile ehdotti, että tekisimme matkan\nhänen autollaan. Suostuimme tarjoukseen kiitollisina.\n\nSe oli kaikkein kehnoin ajomatka, missä milloinkaan olen ollut mukana.\nNobile itse ohjasi. Minä istuin hänen vieressään, ja Riiser-Larsenin\njättiläisolemus täytti melkein koko takaistuimen. Nobile osoittautui\nolevansa mitä merkillisin ohjaaja. Niin kauan kuin olimme tasaisella\nja suoralla tiellä, hän ajoi tavallisesti ja kohtalaisen nopeasti,\nmutta sinä hetkenä, kun lähenimme tien mutkaa, missä tavallinen mies\nitsestään hiljentää vauhtia, teki Nobile aivan päinvastoin. Hän painoi\nkaasuttajan pohjaan saakka, ja me teimme kaarroksen huimaavaa vauhtia.\nPuolitiessä -- istuessani ja pitäessäni suonenvedontapaisesti kiinni\nistuimesta, odottaen, että onnettomuus tapahtuisi minä hetkenä tahansa\n-- näytti siltä kuin Nobile olisi herännyt hajamielisyydestään,\nhuomannut vaaran ja kaikella muotoa koettanut ehkäistä sitä. Hän\njarrutti täysin voimin, niin että olimme vähällä tulla heitetyiksi\npäällemme ulos autosta. Estääkseen tätä koetti hän ajaa kappaleen\nmatkaa mutkitellen.\n\nKuuden, seitsemän sellaisen näytöksen jälkeen käännyin Riiser-Larseniin\npäin ja sanoin norjaksi, etten uskonut miehen olevan aivan normaali,\nja kysyin, eikö hän voisi saada häntä pysähtymään ja neuvoa\nhäntä kaartamaan oikein. Riiser-Larsen, joka on rohkeimpia ja\nymmärtäväisimpiä miehiä mitä koskaan olen tavannut, istui ja mutisi\nitsekseen, että me varmasti kaikki saamme surmamme. Ymmärsin, että\njos minusta tuntui pahalta, oli Riiser-Larsenin vielä vaikeampi olla\nniiden kokemusten vuoksi, joita hänellä oli vaarallisten koneitten\nkuljettamisessa, joten hän tunsi vaaran intensiivisemmin kuin minä\nja itsensä paljon avuttomammaksi, tottunut kun oli itse istumaan\nohjauspyörässä.\n\nUseamman kerran pyydettyämme saimme lopultakin Nobilen ajamaan niin,\nettä se joka tapauksessa muistutti taitavaa ajoa, mutta koko hänen\nesiintymisensä tuolla matkalla osoitti voimakasta hermostuneisuutta,\nyltiöpäistä luonnetta ja rauhallisen arvostelukyvyn puutetta.\nKun Riiser-Larsen ja minä tulimme takaisin hotelliimme ja jäimme\nyksiksemme, lausuin mitä vakavimmat epäilykset siitä, oliko oikeastaan\njärkevää ottaa Nobilea mukaan ilmalaivan kuljettajaksi. \"Jos\", minä\nsanoin, \"tämä on näyte hänen esiintymisestään maalla, olisi suorastaan\nhulluutta uskoutua hänen varaansa ilmassa.\" Riiser-Larsenin vastaus\nhämmästytti minua mitä suurimmassa määrin.\n\n\"Ei\", hän sanoi, \"se ei ole oikea johtopäätös. Jotkut kaikkein\nluotettavimmista ja levollisimmista lentäjistä, joita olen tuntenut,\novat miehiä, jotka maalla osoittavat juuri samoja hermostuneisuuden\nmerkkejä kuin tämä mies. Jokapäiväisessä elämässä he näyttävät\nkiivailta ja yltiöpäisiltä. Mutta heti, kun he ovat ilmassa -- syynä\nvoi olla vaaran kiihoittava ja virkistävä vaikutus -- katoaa heidän\nhermostuneisuutensa, ja he ovat vaaran hetkellä yhtä levollisia kuin\nkuka muu tahansa.\"\n\nRiiser-Larsenin selitys tuntui minusta todennäköiseltä ja hyväksyin\nhänen vakuutuksensa -- sitäkin suuremmalla syyllä, kun olin itse nähnyt\nhänen kauhistuksensa Nobilen autossa. On varmaa, ajattelin, että jos\nhän voi luottaa tuon miehen kuntoisuuteen ilmassa kaiken sen jälkeen,\nmitä on kokenut hänen kanssaan maalla, ei myöskään minun tarvitse\nepäillä. Yhtä kaikki, kuten seuraavasta käy esille, osoitti Nobile\nmonessa tilaisuudessa varsinaisella lentoretkellämme napamerellä juuri\nsamoja ominaisuuksia, joita hän oli osoittanut auton ohjauspyörän\nääressä, ja oli vähällä monta kertaa saattaa meidät kokonaan turmioon.\n\nKaikki oli nyt järjestetty. Italiassa ei minulla ollut enää mitään\ntehtävää. Italialaiset käyttivät syksyn ja talven N l:n uudestaan\nrakentamiseen ja kaasusäiliön korjaamiseen, niin että laiva voitiin\nvarustaa jäykällä rungolla kiinnittämistä varten. Sekä Ellsworthilla\nettä minulla oli paljon tehtävää lähikuukausina.\n\nEllsworthin isä kuoli, kun me olimme ensimmäisellä lentoretkellämme,\njoten hänen oli täytynyt siitä syystä matkustaa Amerikkaan järjestämään\nkuolinpesän asioita. Minun puolestani tuli koettaa hankkia enemmän\nrahaa. Ellsworthin avustus teki mahdolliseksi ilmalaivan ostamisen,\njäipä rahaa jonkin verran ylikin, mutta en voinut seisoa kädet taskussa\ntekemättä mitään muitten menojen peittämiseksi. Sitäpaitsi minulla oli\nvelkaa, joka oli aiheuttanut vararikkoni ja painoi minua. Siihen aikaan\nja yhä edelleenkin maksan sitä ja pidän tätä kunnia-asianani. Matkustin\nsentähden Amerikkaan pitääkseni siellä sarjan esitelmiä. Aineenani\nolivat lentoretket N 24:llä ja N 25:llä. Aloin lokakuussa ja vietin\ntalven matkustamalla Yhdysvalloissa.\n\nKun Ellsworth ja minä ymmärsimme, että molemmat tulisimme olemaan\nkoko talven poissa Norjasta, ymmärsimme myöskin, että siellä saattoi\nnousta odottamattomia kysymyksiä italialaisten kanssa tehdyn sopimuksen\nyksityiskohdista. Retkikunnan varustukset täytyi tilata ja koota.\nTämä merkitsi luonnollisesti rahanvälityksiä. Jonkun kyllin pätevän\ntulisi olla saapuvilla valvomassa etujamme, hoitamassa rahavarojamme ja\ntekemässä sopimuksia.\n\nRatkaistaksemme tämän vaikean kysymyksen sovimme Norjan\nIlmapurjehdusseuran kanssa siitä, että tämä ajaisi asiaamme. Sillä\nkertaa meistä näytti tämä onnelliselta ratkaisulta. Nyt on selvää\nselvempää, että se oli suuri erehdys. Mutta sitä oli meidän mahdotonta\nsilloin edeltäpäin nähdä.\n\nNorjan Ilmapurjehdusseura on, kuten tunnettua, pieni yhdistys,\nNorjan ulkopuolella tuntematon. On luonnollista, ettei lentäminen\nniin pienessä ja köyhässä maassa kuin meidän ole asukkaitten\npääharrastuksia. Yksityisiä koneita ei ole käytännöllisesti puhuen\nlaisinkaan, eivätkä laivaston ja maa-armeijan ilmailuvoimat ole\nhuomattavat, mitä koneitten määrään tulee. Sentähden edusti\nIlmapurjehdusseura pieneltä osalta todellista harrastusta, mutta\nsuurelta osalta tyhjää touhua ja ihastusta.\n\nIlmapurjehdusseuran esimies oli tri Rolf Thomniessen, \"Tidens Tegnin\"\ntoimittaja. Tässä erikoistyössään hänellä oli majuri Sverre ja sihteeri\nBryn apunaan. Sitäpaitsi oli heidän rinnallaan muutamia harvoja\nyhdistyksen jäseniä. Mutta kun minä tässä kertomuksessani puhun Norjan\nIlmapurjehdusseurasta, tarkoitan todellisista syistä näitä kolmea\nherraa. He hankkivat meille myöhemmin niin lukemattomia ikävyyksiä,\nettä nämä suuresti ylittävät palvelukset, joilla he meitä hyödyttivät.\nTosiasiallisesti voidaan useimmat väärinymmärrykset, jotka syntyivät\nyleisön keskuudessa kaikesta siitä, mitä tapahtui lentoretkellä 1926,\njohtaa suoraan Ilmapurjehdusseuran heikkoudesta, huonosta johdosta ja\nhorjuvasta esiintymisestä.\n\nNämä ikävyydet alkoivat jo niin aikaisin kuin tammikuussa 1926. Silloin\ntuli Nobile Osloon allekirjoittaakseen suostumuksensa retkikunnan\nilmalaivan kuljettajaksi. Ellsworth ja minä olimme Amerikassa, joten\nhän keskusteli meitä edustavan Ilmapurjehdusseuran kanssa. Kun ehdoista\noli keskusteltu, tehtiin sopimus, ja allekirjoittivat sen molemmat\nasianosaiset. Tämä sopimus sisälsi määräyksen, että Nobile saisi\nilmalaivan kuljettajan toimestaan 40 000 liiraa kullassa.\n\nUudestaan keskeytän kertomukseni huomauttaakseni tästä määräyksestä\nja painostaakseni sitä. Lentoretken jälkeen on Nobile koettanut saada\nasiat näyttämään siltä, kuin olisi hän, yhtä hyvin kuin Ellsworth ja\nminä, ollut vastuussa retkikunnasta, ja että hän kuten me oli palkaton\njohtaja. Minä toistan, että totuus on se, että hänen sopimuksessaan\nretkikunnan kanssa oli mainittu hänen palkkansa, mikä teki hänestä\npalkatun käskynalaisen ja mikä myös aina oli ollut tarkoituksemme.\n\nSopimuksen allekirjoittamisen jälkeisenä päivänä pyysi Nobile, että\nIlmapurjehdusseura kokoontuisi uudelleen, ja siinä kokouksessa\nesitti hän hämmästyttävän vaatimuksen. Hän ilmoitti neuvottelevansa\nsopimuksesta Japanin kanssa lentämisestä siellä. Tämä tulisi\ntapahtumaan samaan aikaan kuin hän olisi toimessa lentoretkellä\nnapameren yli. Ottamalla osaa meidän retkeemme, hän arveli, merkitsisi\nse sitä, että hänen täytyisi evätä japanilaisten tarjous ja siten\nmenettäisi rahat, jotka tämä sopimus hänelle tuottaisi. On itsestään\nselvää, että hän tiesi tästä edellisenä päivänä, jolloin hän pyysi\ntyöstään 40 000 kultaliiraa ja myöskin allekirjoitti tämänmukaisen\nsopimuksen. Siitä huolimatta hän seuraavana päivänä esitti japanilaisen\nsopimuksen syyksi siihen, että hän vielä lisäksi vaati 15 000\nkultaliiraa.\n\nIlmapurjehdusseuran olisi luonnollisesti jo tällöin pitänyt esiintyä\npontevasti. Kuka tahansa arvostelukykyinen, lujatahtoinen henkilö\nolisi eittämättömän päättävästi hylännyt tämän vaatimuksen. Kuinka\nvoi Ilmapurjehdusseura odottaa kurin säilyvän retkikunnassa, jos\nse leväperäisenä suostui tähän hävyttömään vaatimukseen. En edes\nvieläkään ymmärrä, mitä Thommessen mahtoi ajatella myöntyessään tuohon\nkuulumattomaan julkeuteen. Sensijaan, että voimakkaasti olisi torjunut\nsen, hän heikkoudessaan kehnosti antoi myöten.\n\nLuonnollisesti käytti Nobile hyväkseen voittamaansa etua. Tämän\njälkeisenä päivänä sai Ellsworth sähkösanoman Ilmapurjehdusseuralta.\nAlkuperäinen on hukkunut, mutta jäljennös, jonka Radio Corporation of\nAmerica on hankkinut, kuuluu seuraavasti:\n\n    \"Me harkitsemme sopimusta Nobilen kanssa, joka on hyvin\n    innostunut saadakseen kirjoittaa napakirjan teknillisen osan\n    piste Hän on suostunut seuraavaan määräykseen varsinaisen\n    kertomuksen retkestä kirjoittavat Amundsen ja Ellsworth yhdessä\n    niiden kanssa jotka he valitsevat työtovereikseen piste On\n    ajateltu lisäksi että Nobile mitä häneen tulee tahtoo ottaa\n    kirjoittaakseen ja laatiakseen sen osan kirjaa, mikä koskee\n    valmistuksia laivan ohjausta ja kuljettamista piste Toivoakseni\n    Te voitte hyväksyä tämän kun Nobile hyvin ymmärtää että hänen\n    tulee rajoittaa työnsä retken teknillisen puolen kertomiseen\n    piste Kiitollinen pikaisesta vastauksesta.\n\n                                                  Aeroclub.\"\n\nEllsworth antoi myöten ensimmäiselle mielijohteelleen ja sähkötti\ntakaisin, ettei hänellä ollut mitään ehdotusta vastaan. Lähetettyään\ntämän päätti hän kysyä neuvoa Norjan ministeriltä Brasiliassa, Herman\nGadelta, joka silloin oli väliaikaisesti sijoitettu Washingtoniin\nsuorittaakseen Norjan hallituksen puolesta muutaman erikoistehtävän.\nHän huomautti Ellsworthille, miten vaarallista oli sallia Nobilen\nkirjoittaa jotakin retkestä ja neuvoi mitä vakavimmin häntä\nperuuttamaan myöntymyksensä.\n\nEllsworth toimi heti Gaden neuvon mukaan ja sähkötti\nIlmapurjehdusseuralle, ettei tämä tekisi mitään sopimusta Nobilen\nkanssa, ennenkuin hän ja minä saapuisimme Osloon. Neljä päivää\nmyöhemmin sai hän seuraavan vastauksen:\n\n    \"Valitan mutta sopimus Nobilen kanssa allekirjoitettiin saatuamme\n    Teidän sähkösanomanne 16:nnelta.\"\n\nOn tärkeätä tässä vielä huomauttaa siitä seikasta, että\nIlmapurjehdusseuran sähkösanoma viittasi vain teknilliseen lukuun\nkirjassa. Ei Ellsworthilla eikä minulla olisi ollut mitään\nmuistuttamista sellaista lukua vastaan. Vasta kuukausia jälkeenpäin\nsaimme tietää, että Thommessen oli sallinut Nobilen liittää sanat \"og\naeronautisk\" sopimuksessa olevaan \"teknisk\"-sanaan -- lisäys, josta\nme emme saaneet tietää ja johon emme koskaan olisi suostuneet. Tätä\nkertomusta lukiessa tulee tarkoin huomata seikka, joka koko ajan oli\nselvänä Ellsworthille ja minulle, nimittäin, että me pidimme Nobilea\nyksinomaan palkattuna käskyläisenä emmekä koskaan valmistuksien tahi\nitse lentoretken kestäessä sallineet, että häntä kohdeltaisiin toisin,\nlukuunottamatta yhtä poikkeusta, johon tulen myöhemmin. Luonnollisesti\nei tarkoituksemme koskaan ollut, emmekä koskaan olisi suostuneet\nsiihen, että hän olisi saanut mitään retken mahdollisesti tuottamasta\nylijäämästä. Me olimme maksaneet retken, samoinkuin Nobilen palkan.\nJos tulisi jotakin ylijäämää kirjoista tai sanomalehtikirjoituksista,\nei meillä olisi mitään syytä jakaa sitä hänen kanssaan. 55 000\nkultaliiraa oli runsas palkkio hänen työstään. Nobilen myöhäisempi\nesiintyminen esitelmineen ja sanomalehtiartikkeleineen ja hänen\nvaatimuksensa saada meidän kanssamme allekirjoittaa meidän laatimamme\nsanomalehtiartikkelit, olivat asioita, joita emme koskaan olisi\nosanneet odottaa ja jotka tuskin voi lukea kuuluviksi hänen\noikeuksiinsa, ellei laajenna sanojen \"og aeronautisk\" merkitystä,\nsanojen, jotka tietämättämme oli liitetty sopimukseen ja jotka olivat\nkaukana kohtuullisuuden rajojen ulkopuolella.\n\nRatkaiseva todistus yllä esitettyihin väitteisiin on sopimuksemme\nNew York Timesin kanssa, sisältäen yksinoikeuden kaikkiin valokuviin\nja sanomalehtikirjoituksiin retkeltä. Tämän allekirjoitti Ellsworth\nlokakuun 27 päivänä 1925. Liitän sen tähän kokonaisuudessaan -- ei\nsentähden, että odotan lukijan välittävän lukea sitä yksityiskohdissaan\n-- mutta että hänellä joka tapauksessa on tilaisuus tehdä se, jos\nhaluaa, ja siten saamaan vahvistuksen yllä oleviin väitteisiin.\nKiinnitettäköön huomiota siihen, ettei Nobilen nimeä ole mainittu\nmissään kohdassa, sekä että Ellsworth ja minä pidätämme itsellemme\ntäyden oikeuden kaikkeen, mitä mahdollisesti kirjoitetaan retkestämme.\n\n    THE NEW YORK TIMES COMPANY.\n        229 WEST 43RD STREET.\n         NEW YORK CITY. N. Y.\n\n                                             _Lokakuun 27. 1925_.\n\nRoald Amundsen, Norjan kansalainen, ja Lincoln Ellsworth, Amerikan\nkansalainen, ovat päättäneet suorittaa navanylilennon ilmalaivalla\nvuoden 1926 kuluessa ja suorittavat parhaillaan valmistuksia siihen.\nTämän yhteydessä he haluavat myydä uutisia, kertomuksia ja valokuvia\nretkeltä. Oikeudet näihin on siirretty Norjan Ilmapurjehdusseuralle.\n\nMe tarjoudumme täten omasta, Roald Amundsenin ja Lincoln\nEllsworthin puolesta, joiden allekirjoitukset otamme hankkiaksemme\ntähän sopimukseen, myymään Teille yksinoikeuden sanomalehti- ja\naikakausilehtiartikkeleihin Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa varten. Nämä\nkäsittävät kaikki uutiset, kirjoitukset ja valokuvat, jotka kuvaavat\nmatkaa tai selostavat sanotun retkikunnan eri kehityskausia, sen\nvalmistavia asteita, todellista lentoa, edistystä, havaintoja ja\ntuloksia etempänä mainituilla vaatimuksilla. Me sitoudumme erikoisesti\nhankkimaan tai hankinnasta huolehtimaan, niin että Te saatte kaiken\nainehiston, joka Teille täten tarjotaan, sellaisena ajankohtana,\nsellaisella tavalla ja niin suojattuna, että Teillä on varmuus kaikkein\nensimmäisestä julkaisemisesta, myöskin läntisellä pallonpuoliskolla.\nKaikki yksityiskohdat, jotka koskevat aineiston lähettämistä Teille\nretkikunnan aikana, järjestetään tästälähin, mikäli katsotaan\nvälttämättömäksi, yhteistyössä Teidän kanssanne tämän sopimuksen\ntäydentämiseksi.\n\nSuostumme siihen, että kaikki ainehisto, joka täten Teille tarjotaan,\nsuojataan äärimmäisen varmasti, niin ettei kukaan retkikunnan jäsenistä\ntai joku siihen kuuluva luovuta minkäänlaista ilmoitusta tai valokuvaa\nmuille kuin Teille ja että me käytämme jokaista keinoa estääksemme,\nettei kukaan retkikuntaan kuulumaton, sanomalehdet, magazinet ja\naikakauslehdet läntisellä pallonpuoliskolla, saa haltuunsa sanottua\nretkikuntaa koskevia ilmoituksia tai ainehistoa.\n\nOn suunniteltu, että ilmalaiva lentää Roomasta, Italiassa,\nHuippuvuorille, Norjassa, ennen navanylilennolle lähtöä. Teillä\non oikeus, ilman että siitä aiheutuu Teille kustannuksia, antaa\nedustajanne seurata mukana Roomasta Huippuvuorille, ja retkikunta\nmyöntää hänelle sellaisia uutisia ja sellaista ainehistoa kuin hän\nhaluaa lähettää.\n\nEnnen todellista lentoa luovutetaan Teille vähintään kolme artikkelia,\njoissa selostetaan retkikunnan valmistavien töiden kehitysjaksoa. Nämä\nallekirjoittaa vaihtoehtoisesti Roald Amundsen tai Lincoln Ellsworth.\nSamoin lähetetään Teille ajoittain uutisia lentovalmistuksista joko\nsähköteitse tai radiolla. Kustannukset sähkösanomista ja radiosta\nsuoritatte Te. Lennon aikana lähetetään Teille mistä ja milloin\ntahansa yhteys on mahdollinen, täydellisiä radio- ja linjasähkösanomia\nlennon edistymisestä, Roald Amundsenin ja Lincoln Ellsworthin\nallekirjoittamina, tai jos molemmat ovat estyneinä, hänen, joka\nsilloin johtaa retkikuntaa. Kustannukset näistä tiedonannoista\nmaksatte Te. Lennon päätyttyä lähetetään Teille mahdollisimman\npian (1) yksityiskohtainen julkinen kertomus retkikunnasta, ei\nalle kahdenkymmenenviidentuhannen sanan Roald Amundsenin ja\nLincoln Ellsworthin allekirjoittamana, tahi jos jompikumpi heistä\non estynyt, toisen allekirjoittamana, tahi jos molemmat ovat\nestyneet, allekirjoittaa joku elossaolevista mukanaolleista, ja (2)\nneljä kuvailevaa artikkelia arviolta kolmetuhatta sanaa, jokainen\nsamoin allekirjoitettuna, niin että retkikunta tulee täydellisesti\nselostetuksi.\n\nTeillä on oikeus, ilman muuta maksua kuin mitä alempana on mainittu,\nmuodostaa yhtymä ja myydä Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikassa\nosittain tai kokonaan se ainehisto, josta tässä sopimuksessa puhutaan,\nsamoinkuin sellaisen ainehiston kustannusoikeus. Kukaan retkikunnan\njäsenistä, lentäjistä tai avustajista ei julkaise mitään kirjaa, joka\nkäsittelee retkikuntaa ja sen historiaa, osittain tai täydellisesti,\nennenkuin kuukausi on kulunut lennosta. Te lupaatte, ettette ilman\npätevää syytä viivyttele näitten artikkelien julkaisemista.\n\nKaikki linja- ja radiosähkösanomat suoraan retkikunnasta Amerikan\nmantereelle osoitetaan Teille, ja teidän tulee heti lähettää sellaiset\nedelleen allamainitulle ilmailuseuralle nopeinta tietä. Kustannukset\nlähetyksistä Teiltä allamainitulle ilmailuseuralle suorittaa\nviimemainittu.\n\nSaadaksenne yksinoikeuden kaikkeen sopimuksessa mainittuun ainehistoon\nyllämainituilla vaatimuksilla maksatte Te viidenkymmenenviidentuhannen\ndollarin kokonaissumman, josta yhdeksäntoistatuhatta dollaria, kun Te\nhyväksytte tämän tarjouksen ja Roald Amundsen ja Lincoln Ellsworth\novat allekirjoittaneet sopimuksen, kahdeksantoistatuhatta, kun Te\nolette saaneet asiaankuuluvan ilmoituksen ilmalaivan saapumisesta\nHuippuvuorille, Norjassa, ja loppuerän kahdeksantoistatuhatta dollaria\nretkikunnan päätyttyä, edellyttäen, että retkikunta on päässyt noin\n50 penikulman päähän Pohjoisnavalta ja tutkinut ennen tuntemattomia\nseutuja. Siinä tapauksessa, että lento keskeytyy, ennenkuin sellainen\npaikka saavutetaan, ei viimemainittu maksuerä eräänny ja kokonaissumma\nvähennetään kolmeenkymmeneenseitsemääntuhanteen dollariin, mutta\nsitoumus julkisesta kertomuksesta ja neljästä kuvailevasta artikkelista\npysyy siitä huolimatta voimassa.\n\nTeidän tähän liitetty hyväksymisenne muodostaa, kun Roald Amundsen\nja Lincoln Ellsworth ovat sen allekirjoittaneet, sopimuksen meidän\nvälillämme.\n\n                                                    Teidän\n                                                   ..........\n\n    Hyväksymme täten ylläolevan:\n\n                                   NEW YORK TIMES COMPANY.\n\nMaaliskuussa 1926 saavuimme Ellsworth ja minä Osloon ja täältä\nmatkustimme Roomaan ottamaan selvää olosuhteista siellä. Meidän\ntuli vaihtaa junaa Berliinissä, jossa meillä olisi kolmetoista\nminuuttia aikaa siirtyäksemme Rooman pikajunaan. Astuessamme alas\nensimmäisestä junastamme, pistettiin minulle käteen sähkösanoma. Sen\noli Thommessenin sihteeri allekirjoittanut, ja se sisälsi minulle\npyynnön soittaa puhelimella Osloon, koska Nobile oli juuri ilmoittanut\nIlmapurjehdusseuralle, ettei Italian valtio tahdo luovuttaa meille\nlaivaa, ennenkuin takuuna on maksettu 15,000 dollaria. En voi ymmärtää,\nmistä yhdistys sai sellaisen ajatuksen, että minä voisin kolmessatoista\nminuutissa ennättää ratkaista tämän sangen odottamattoman probleemin ja\nsitäpaitsi saada puhelinyhteyden Berlinistä Osloon, ennenkuin nousisin\nRooman pikajunaan. Luonnollisesti annoin asian olla sillään, kunnes\ntulisimme Roomaan.\n\nRoomaan saavuttuamme oli meillä heti neuvottelu Thommessenin\nkanssa, joka oli ennen meitä saapunut sinne. Kävi pian selville,\nettä Thommessen kokonaan oli kadottanut ymmärryksensä. Mitä tahansa\nitalialaiset toivoivat, oli Thommessen enemmän kuin innokas täyttämään.\nMinun ei koskaan ole onnistunut saada selville, olivatko italialaiset\nimarrelleet häntä, niin että hän oli kadottanut itsehillitsemiskykynsä,\nvai oliko toivo italialaisesta kunniamerkistä, minkä hän myöhemmin sai\nvastaanottaa, hävittänyt hänen ymmärryksensä, ettei hän käsittänyt,\nmitä siellä tapahtui. Joka tapauksessa osoittautui, että hän otti\nhuomioon vain italialaisten toivomukset ja ajatteli vähän Norjan\nkunniaa sekä Ellsworthin ja minun etuani, joita hänen juuri piti valvoa.\n\nEnsinnäkin Thommessen esitti Ellsworthille ja minulle Nobilen\nuuden ehdotuksen. Tämä sisälsi sen, että me liittäisimme\nNobilen nimen retkikuntaan, joten sen nimeksi tulisi\nAmundsen--Ellsworth--Nobilen-retkikunta. Emme nähneet mitään\njärkevää tässä ehdotuksessa ja hylkäsimme sen heti. Mutta Thommessen\nahdisti meitä väsymättömästi. Hän selitti, että italialainen\nnurkkaisänmaallisuus oli valtavassa liikkeessä, ja hän kovin pelkäsi,\nettä ellemme tekisi myönnytystä tässä, löydettäisiin ehkä jokin syy,\njoka estäisi meitä saamasta N l:tä. Hän vakuutti minulle edelleen, että\nNobilen nimen liittäminen oli tarkoitettu kohteliaisuudenosoitukseksi\nItaliaa kohtaan, eikä sitä tehtäisi tunnetuksi tämän maan rajojen\nulkopuolella. Maailma tunsi jo yrityksen sen oikealla nimellä,\nAmundsen--Ellsworthin retkikunta. Nobile ei tahtonut tulla julkisesti\nmainituksi, kun olisimme saaneet N l:n pois Italiasta, eikä kukaan\njoutuisi kärsimään. Kuitenkin tulisi meidän saada paikallinen\nkansallisylpeys tyydytetyksi, kunnes olisimme saaneet haltuumme laivan.\nNäitten huomautuksien jälkeen suostuimme ottamaan mukaan Nobilen nimen.\nMutta emme suostuneet emmekä koskaan myöhemminkään olisi suostuneet\npitämään häntä sellaisena, jolle kuului osa johdosta, syistä, jotka\nolen selittänyt riittävästi edellä.\n\nThommessenin seuraava kohta oli pyyntö saada rahaa ilmalaivan\nvakuuttamiseksi. Me myönsimme, että tämä oli aivan kohtuullinen\npyyntö. N l:n piti lentää Roomasta Svalbardiin, ja tämän lennon aikana\npiti sen tietysti olla vakuutettu. Emme edes pitäneet melua siitä,\nettä 15,000 dollaria, mikä oli Thommessenin sähkösanomassa mainittu\nriittäväksi summaksi, nyt osoittautui olevan 20,000 dollaria. Ellsworth\nmeni sähköttämään Amerikasta rahoja, mitkä katsottiin lainaksi\nIlmapurjehdusseuralle. Minun tulee ehkä sivumennen huomauttaa, ettei\nseura ainoastaan valvonut meidän rahallisia etujamme, vaan myöskin sen\ntuli saada pieni prosentti mahdollisesta voitosta.\n\nSitten esitti Thommessen viimeisen ehdotuksensa. Hän kysyi, emmekö\nEllsworth ja minä tahtoisi käydä vierailulla Nobilen luona. Tämän\ntavattoman ehdotuksen kuullessani minä kadotin kärsivällisyyteni.\nMitä syvimmin harmissani kysyin Thommessenilta, oliko hän kokonaan\nkadottanut järkensä ja ymmärryksensä. Ellsworth ja minä olimme\nretkikunnan johtajat, ja Nobile oli palkattu ilmalaivan kuljettaja,\nlaivan, joka oli ostettu Ellsworthin ja minun rahoillani. Oli aivan\nkylliksi, kun tyydytimme italialaisten paikallisen kansallisylpeyden\nliittämällä tilapäisesti Nobilen nimen omiimme, mutta en tahtonut\nminkäänlaista väärinymmärrystä Nobilen todelliseen asemaan nähden,\neikä minulla ollut pienintäkään halua saattaa itseäni noloon asemaan\nkäymällä vierailulla käskyläiseni luona. Luonnollisesti raukesi kaikki\nkeskustelu esittäessäni tämän ultimatumin. Nobile suoritti myöhemmin\nvierailunsa.\n\nSillä välin oli minulla useita neuvotteluja niitten norjalaisten\nkanssa, jotka oli valittu retken osanottajiksi. He olivat viipyneet\njonkin aikaa Italiassa ottaakseen osaa N l:n koelentoihin, ennenkuin\nse annettaisiin haltuumme. Sain silloin kuulla yhtä ja toista,\nmikä suuresti harmitti minua. Jännitys toiselta puolen norjalaisen\nmiehistön, toiselta puolen Thommessenin, Sverren ja Brynin välillä oli\nsellainen, että kaikki oli vähällä särkyä.\n\nVieläkin ikävämpiä asioita tuli päivänvaloon. Kun Nobile kävi luonani,\nalkoi hän vaatia yhä mielettömämpiä myönnytyksiä. Ensinnäkin hän\ntoivoi, että norjalainen miehistö, samoin kuin italialainenkin,\nallekirjoittaisi kuuliaisuudenlupauksen hänelle. Minä hylkäsin tämän\nhävyttömän ehdotuksen harmistuneena ja huomautin Nobilelle painokkaasti\nja selvin sanoin, ettei hän ollut mikään muu kuin palkattu ilmalaivan\nkuljettaja.\n\nSelittääkseni lukijoille, jotka eivät ole purjehdustaitoisia, eron\nlaivan kuljettajan ja retkikunnan johtajan välillä, esitän muutamia\nvalaisevia huomautuksia.\n\nEro on sama, koski asia tavallista laivaa tai ilmalaivaa.\nLaivanohjaajalla täytyy välttämättä olla ehdoton käskyvalta laivan\nkuljettamiseen nähden. Miehistö ei voi ottaa vastaan käskyjä kahdelta\neri mieheltä. Sentähden täytyy kaikkien käskyjen laivan kuljettamiseen\nnähden tulla laivan ohjaajalta. Hän yksin on ehdottomasti vastuussa\njokaisesta liikkeestä laivan kulkiessa. Ruorimiesten, koneenkäyttäjäin\nja miehistön tulee totella yhden ainoan toivomuksia ja tahtoa.\n\nKaikki tässä esitetty koskee vain laivan kuljettamista.\nTutkimusmatkalla johtaja määrää, minne laivan tulee mennä. Hän valitsee\npäämäärän ja laivan kuljettaja täyttää johtajan määräyksen pitämällä\nhuolta siitä, että laiva saapuu varmasti siihen paikkaan, minkä johtaja\non maininnut.\n\nTätä selvää eroa N l:n kuljettajan ja naparetkikunnan johtajain\nvälillä -- Nobile edellisenä, Ellsworth ja minä jälkimmäisinä -- ei\nNobile voinut eikä tahtonut ymmärtää. Hän koettamalla koetti ryöstää\nitselleen meidän johtaja-asemamme. Meidän kieltävät vastauksemme näihin\nvaatimuksiin olivat muuttumattomat, painokkaat ja selvät.\n\nEdellinen selvittää Nobilen seuraavaa vaatimusta ja minun\nvastaustani. Nobile toivoi, että jos ilmasuhteet, meidän saapuessamme\nPohjoisnavalle, hänen, mielestään olivat epäsuotuisat voidaksemme\njatkaa lentoa etelään Point Barrowia, päämääräämme, kohti, hänellä\nolisi vapaus kääntää N l ja palata Svalbardiin. Tähän vaatimukseen\nvastasin lyhyesti ja painokkaasti: \"Ei puhettakaan.\" Selvitimme\nNobilelle uudestaan, että hänen ainoa asemansa oli laivan kuljettajan.\nMeidän tehtävämme oli johtaa retkikuntaa ja meidän määräyksiämme siitä,\nmihin laivan tuli mennä, oli ehdottomasti noudatettava.\n\n\"Silloin\", pyysi Nobile, \"tahtonette joka tapauksessa kysyä minun\najatustani.\"\n\n\"Luonnollisesti\", me vastasimme, \"olisimme hyvin ahdasmielisiä, ellemme\nkysyisi kuljettajalta, mitä hän voi tehdä laivallaan, ennenkuin teemme\njotakin päätöstä.\"\n\nSiitä huolimatta oli meillä lopullinen ratkaisuvalta ja hänen tuli\nalistua siihen. Selitimme hänelle uudestaan, ettei meitä kiinnostanut\npäästä Pohjoisnavalle, vaan että retkikuntamme ainoana päämääränä\noli lentää mantereelta toiselle napameren yli -- eikä mikään muu\nkuin suunnitelman osoittautuminen täysin mahdottomaksi tulisi\npienimmässäkään määrin vaikuttamaan meihin siten, että mahdollisesti\npäättäisimme kääntyä takaisin lähtöpaikkaamme. Nobile pyysi silloin\nmeitä muuttamaan äskeistä lupaustamme, ehdottamalla, että ratkaiseva\npäätös tehtäisiin vasta sitten, kun neljä miestä olisi lausunut\najatuksensa, nimittäin Ellsworth, Riiser-Larsen, minä ja Nobile. Kun on\nselvä, että minä joka tapauksessa tahdoin keskustella näiden kanssa,\nvastasin empimättä: \"Kyllä\".\n\nSen valossa, mitä myöhemmin tapahtui, on selvää, että Nobile kaikkien\nnäitten ponnistusten kautta tahtoi tunkeutua retkikunnan ylijohtajaksi.\nMyöhemmät tapaukset lentoretkellä osoittivat minulle, ettei tämä\nollut tulos yksinomaan Nobilen persoonallisesta turhamaisuudesta\nja kunnianhimosta -- joskin nämä olivat kyllin suuret. Tulin aivan\nvarmaksi siitä, että hän toimi hallituksen määräysten mukaan. Tämä näki\nsiinä keinon ryöstääkseen itselleen kunnian retkestämme, ikäänkuin tämä\nolisi italialainen yritys, ja se käytti kaikkia keinoja saavuttaakseen\npäämääränsä. Mihin eräs näistä suunnitelmista tähtäsi, kerrotaan\nmyöhemmin.\n\nVihdoinkin koitti meille tuo suuri päivä, jolloin muodollisesti saimme\nvastaanottaa ilmalaivan italialaisilta. N 1 ristittiin nyt julkisesti\nNorgeksi. Luonnollisesti olin vaatinut, että laiva ei ainoastaan\nkuljettaisi Norjan lippua, vaan että sillä myös olisi isänmaani nimi.\nItalialaiset tekivät päivästä kirjaimellisesti roomalaisen juhlapäivän.\nThommessen vastaanotti laivan. Italian lippu vedettiin alas, Norjan\nvedettiin ylös. Meidän tietämättämme oli Ilmapurjehdusseura suostunut\nsiihen, että Italian värit voitiin maalata runkoon.\n\n29:ntenä päivänä maaliskuuta kohosi \"Norge\" ilmaan ja suuntasi kulkunsa\npohjoista kohti.\n\nEllsworth ja minä palasimme heti junalla Osloon. Kumpaakaan meistä\neivät kiinnostaneet juhlallisuudet, joiden tiesimme seuraavan Norgen\nmatkaa Roomasta Svalbardiin. Siitä tulisi parhaimmassa tapauksessa\nhyvin epämieluisa matka. Ellsworthia ja minua kiinnosti matka\ntuntemattomaan -- meitä ei kiinnostanut Euroopan näkeminen ilmasta\neikä ihmisjoukkojen kohtaaminen Englannissa, Saksassa ja Venäjällä.\nSitäpaitsi oli meillä tärkeitä valmistuksia suoritettavina Norjassa,\njoten luonnollisesti matkustimme sinne niin pian kuin voimme. Viime\naikoina on Nobile selittänyt, että lento Roomasta Svalbardiin oli\npaljon vaarallisempi kuin matka Svalbardista Point Barrowiin. Kaikkein\nvähimmin asioihin perehtynyt lukijakin ymmärtää, kuinka järjetön tämä\nväite on. Norge oli tehnyt satoja eri lentoja Euroopassa, ennenkuin me\notimme sen haltuumme. Ranskan yli sen luotsasi tottunut ranskalainen\nluotsi, Kanaalin ja Englannin yli englantilainen luotsi. Ellsworth ja\nminä olisimme hävittäneet turhaan aikaamme, jos olisimme ottaneet osaa\ntähän retkeen.\n\nNiin varma kuin matka olikin, oli Nobile kuitenkin vähällä tehdä\nhaaksirikon. Välttämättömien ulkomaalaisten luotsien ohella, jotka\nastuivat laivaan Roomassa luotsatakseen Norgen vieraitten maitten\nyli, otti Nobile mukaan muutamia sanomalehtimiehiä ja vieraita,\njotka matkustivat matkan kuuluisuuden vuoksi. Tästä oli seurauksena\nikävyyksiä kaikille laivassaolijoille. Toisena seurauksena oli\nretkikunnan norjalaisten osanottajien Riiser-Larsenin, Omdalin ja\ntoisten poikieni välttämättömien varustusten puute. Vanha ystäväni\ntri Adam Berliinistä oli antanut ommella ilmailupuvut mitan mukaan\nkaikille retkikunnan jäsenille. Nämä puvut olivat loistavasti tehdyt,\nsilmällä pitäen kylmää ilmastoa, johon joutuisimme pohjoisessa. Ne\nolivat mahdollisimman kevyet, mutta kuitenkin tarpeeksi lämpimät. Tri\nAdam lähetti nämä puvut Roomaan hyvissä ajoin ennen Norgen lähtöä.\nNe olivat aivan valmiit käytettäviksi. Viimeisessä silmänräpäyksessä\nselitti Nobile, ettei ollut mahdollista ottaa niitä mukaan, ne kun\npainoivat liian paljon. Riiser-Larsenin ja toisten norjalaisten\nosanottajien täytyi sentähden matkustaa Roomasta Svalbardiin\ntavallisissa vaatteissaan. Sitävastoin italialaiset Norgen lähtiessä\nilmestyivät näyttämölle pukeutuneina hyviin turkkeihin ja muutenkin\nvaatetettuina mahdollisimman miellyttävällä tavalla. Koko matkan\nkestäessä kärsivät norjalaiset ankarasti kylmästä. Itse Riiser-Larsen,\nvaikkakin hän on urhea ja tottunut kylmään Pohjolan ilmastoon, tuli\nSvalbardiin kalisevin hampain. Kaikki tämä osoitti Nobilessa törkeätä\nhienotunteisuuden puutetta. Ei ollut minkäänlaista syytä kieltää\nnorjalaisia ottamasta mukaan lentopukujaan. Nobile itse ja hänen\nitalialaiset toverinsa olivat kaikki hyvin varustetut. Norjalaisten\npuvut painoivat yhteensä varmasti vähemmän kuin mies. Nobilella oli\nlentoretkellään mukana useita tarpeettomia matkustajia, ja kenen\ntahansa heistä hän olisi voinut jättää pois, ilman että tätä olisi\nikävöity, päinvastoin. Tapaus on aivan Nobilen menettelyn mukainen\nhänen kohdellessaan Riiser-Larsenia ja toisia koelentojen aikana\nItaliassa. En ole koskaan nähnyt hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä\nvertaa. Myöhemmin kerron samanlaisista tapauksista.\n\nEllsworth ja minä olimme päättäneet tehtävämme Oslossa ja jatkoimme\nmatkaamme Svalbardiin, ennenkuin Norge saapui Osloon. Emme halunneet\ntavata kaikkia ihmisiä, joita silloin kokoontui Osloon. Svalbardissa\noli tehtävä valmistuksia, ja velvollisuutemme oli huolehtia siitä, että\nkaikki oli järjestyksessä Norgen saapuessa. Me tulimme Svalbardiin\nhuhtikuun 13:ntena, Norge saapui toukokuun 7:ntenä. Olimme vuokranneet\ntontin Kings Bayssa hiiliyhtiöltä, jolla on kaivoksensa siellä. Yhtiö\non rakentanut satamalaiturin aluksilleen ja rautatien siitä kaivoksille\n-- noin 1 l/2 km:n päähän. Ilmapurjehdusseura oli koko talven pitänyt\nsiellä miehiä rakentamassa ilmalaivasuojusta kaivoksen läheisyyteen.\nTämä oli ilman kattoa. Todellisuudessa se oli vain tuulensuoja,\nkolmelta puolen suojattu ja sellaisena hyvin käytännöllinen, vaikkakaan\nse luonnollisesti ei ollut niin mallikelpoinen kuin katollinen suoja.\nEnsimmäinen tehtävämme Svalbardissa oli puhdistaa rautatie satamasta\nsuojukseen saakka lumesta. Kun lumi oli kuudesta kahdeksaan jalkaa\nsyvä, ei se ollut aivan helppoa työtä. Näitten töitten kestäessä oli\nNorge tullut Hatsinaan, jossa sen piti viipyä, kunnes kaikki oli\nvalmista Svalbardissa.\n\nNiin hyvin Svalbardissa kuin Oslossa olimme nähneet uusia todistuksia\nIlmapurjehdusseuran kehnosta johdosta. Saimme laskuja matkoista,\njoita Thommessen, Sverre ja Bryn olivat tehneet Roomaan. Mitä hyötyä\nnäistä matkoista oli, emme voineet ymmärtää. Yhtä kaikki ne oli\ntehty ja retkikunnan piti maksaa ne. Viipyessämme Svalbardissa pyysi\nIlmapurjehdusseura Ellsworthilta vielä 20,000 dollaria. Sekä hän että\nminä olimme nyt niin kyllästyneitä kaikkeen, että puhuimme koko retken\nkeskeyttämisestä. Ainoastaan pelko siitä, että toiset omistaisivat\nmeidän suunnitelmamme ja toteuttaisivat sen, ennenkuin me ennättäisimme\njärjestää uuden retkikunnan, esti meitä ottamasta tätä repäisevää\naskelta.\n\nVihdoin oli kaikki selvää ja Norge saapui Vesisaaren kautta\nväliaikaiseen määräpaikkaansa toukokuun 7:ntenä. Se vietiin suojaansa,\nja kaikki puuhasivat varsinaisen retken valmistuksissa. Ruokatavaraa ja\nbensiiniä täytyi viedä laivaan, ja myöskin osoittautui välttämättömäksi\nuusia yksi moottoreista. Tähän työhön kului viisi päivää. Tällöin\nviettivät italialaiset vapaahetkensä hiihtämällä. En välittäisi\nkertoa niin turhasta seikasta, mutta teen sen kuitenkin Nobilen\nmielettömän vaatimuksen tähden, hän kun nyt esittää, että suurin\nkunnia retkestä ja koko sen alkuajatus on hänen. Jos joku tätä ennen\noli luullut, että nämä italialaiset täydellä todella olivat ajatelleet\nlähteä naparetkelle, ennen kuin heillä ensin oli ollut tilaisuutta\nseurata kokeneita napamiehiä, oli näytös, minkä he antoivat jäällä,\nkylliksi ratkaisemaan kysymyksen. He olivat uskomattoman kömpelöitä.\nKukaan heistä ei voinut seisoa jaloillaan kuin silmänräpäyksen.\nMuistan, että Nobile kerran kaatui sileällä maalla eikä voinut\nnousta, vaan hänet täytyi auttaa jaloilleen. On naurettavaa uskoa,\nettä nuo puolitroopillista rotua olevat miehet, joilla ei ollut edes\nalkeellisinta aavistusta, miten suoriutuisivat pakkasessa, olisivat\najatelleet omin neuvoin lähteä retkelle, jossa ennen kaikkea vaadittiin\ntietoa ja taitoa voida elää jäällä onnettomuuden sattuessa.\n\nOn totta, kun sanon, että Nobile vei Riiser-Larsenin syrjään, ennenkuin\n\"Norge\" lähti Italiasta, ja sai hänet lupaamaan, että \"jos meidän\ntäytyy laskeutua jäälle, te ette jätä meitä italialaisia pelastamalla\nitsenne.\" Se, että mies, joka nyt on kyllin hävytön koettaakseen\npienentää Ellsworthin ja minun ja myös maanmiesteni osaa retkeen --\nettä tämä mies edes silmänräpäyksen ajan oli voinut luulla meidän\nkaltaisiamme miehiä niin alhaisiksi, että hän tarvitsisi tuollaista\nvakuutusta, paljastaa vain Nobilen oman ajatuksenjuoksun.\n\nEnnenkuin jatkan kertomustani, tahdon mielelläni sanoa jonkin sanan\nretkikunnan muista italialaisista osanottajista. Nämä viisi käskyläistä\nolivat erinomaisia miehiä. He suorittivat kunnollisesti erilaiset\ntehtävänsä. Aina he olivat hyviä tovereita. Me olimme kaikki iloisia\nheistä. He eivät olleet olevinaan enemmän kuin mitä olivat. Puhuessani\ntässä kertomuksessa arvostelevasti miehistön italialaisesta osasta\ntarkoitan yksinomaan Nobilea.\n\nMuutamia päiviä ennen kuin Norge saapui Svalbardiin, tuli sinne\namerikkalaisen meriväen komentajakapteeni Richard E. Byrd\nChantier-nimisellä laivallaan. Kirjeenvaihtajat, jotka eivät olleet\nystäviämme, saattoivat viekkaasti julkisuuteen koko joukon vääriä\nkertomuksia suhteestamme Byrdiin. Käytän sen vuoksi tilaisuutta\nkertoakseni yksityiskohtaisesti, mitä silloin tapahtui ja miksi niin\ntapahtui. Mitä komentaja Byrdiin itseensä tulee, on tämä selitys aivan\ntarpeeton. Hän ymmärsi täydellisesti syyn kaikkeen, mitä tapahtui, ja\nhän ja minä seurustelimme silloin ja teemme sen yhä vieläkin hyvinä\nystävinä, molemmin puolin ymmärtäen toisemme.\n\nLaivasilta, josta jo olen kertonut, oli ainoa paikka Kings Bayssa,\nmissä voitiin lastata laiva. Se oli niin lyhyt, että vain yksi laiva\nkerrallaan voi olla siinä. Chantierin tullessa oli siihen kiinnitetty\nHeimdal, joka oli tuonut osan miehistöä Svalbardiin. Heimdaliin\nlastattiin parhaillaan hiiliä ja vettä. Mutta vielä tärkeämpää kuin\ntämä oli samaan aikaan tapahtuva kölin korjaus. Pääasia oli kuitenkin\nse, että Norgen odotettiin pian saapuvan Hatsinasta Svalbardiin, ja\nHeimdalin päällikön piti silloin olla vapaa tulemaan avuksi, jos tämä\nnäyttäytyisi tarpeelliseksi. Näistä syistä oli Heimdalin mahdoton\njättää siltaa ja mennä ankkuriin, niin että Chantier voisi tulla\npurkamaan lastinsa.\n\nTämä olisi kestänyt vain muutaman päivän, mutta Byrd ei tahtonut\nodottaa. Varsin luonnollisesti hän halusi päästä lähtemään lentoon\nPohjoisnavalle niin pian kuin mahdollista, joten häntä harmitti\nmuutaman päivän viivytys. Hän päätti viedä lentokoneensa maalle\nChantierin ankkuripaikasta. Selviytyäkseen tästä hän ryhtyi\nuskaliaaseen yritykseen, joka kuitenkin suoritettiin hämmästyttävän\nvauhdikkaasti ja hyvin. Hänen johdollaan tehtiin eräänlainen ponttooni\nkiinnittämällä yhteen neljä pientä venettä. Jotta siihen saataisiin\ntasainen silta, asetettiin pöytiä näitten päälle. Lentokoneet\nlaskettiin tälle sillalle, ja pönttööni kuljetettiin ajojään läpi\nrantaan. Tämä oli hyvin uskalias yritys, mutta sen onnellinen suoritus\noli yhtä loistava kuin itse ajatus.\n\nArvostelijat, jotka eivät ole tunteneet todellisia olosuhteita, ovat\nkoettaneet uskotella yleisölle, että retkikuntamme tahallaan viivytti\nByrdin maihintuloa. Heidän teoriansa oli, että me olimme kateellisia,\nkoska pelkäsimme hänen saavuttavan navan ennen meitä. Lukija on kai\nnyt täysin selvillä siitä, ettei napa ollut päämäärämme. Byrd itse\ntiesi sen, sillä kuusi viikkoa ajemmin minä olin persoonallisesti\npuhunut hänen kanssaan New Yorkissa ja olin sanonut hänelle: \"Me emme\npidä Teitä kilpailijanamme, koska napa ei kiinnosta meitä.\" Meidän\npäämäärämme oli Alaska, ja napa oli meille vain kiintoisa sivuseikka.\nByrdin ajatus oli kokonaan toinen. Hänen ainoa aikeensa oli lentämällä\nsaavuttaa napa ja kääntyä takaisin laskeutumatta välillä maahan. Ei\nkoskaan ole ollut eikä nytkään ole minkäänlaista kilpailua meidän\nvälillämme.\n\nMutta Nobile sitävastoin asettui aivan toiselle kannalle, kun hän\nmuutama päivä myöhemmin saapui Norgella. Se ei ollut yllättävää, kun\nmuistaa hänen edelliset yrityksensä saada minulta suostumus kääntymään\ntakaisin, niin pian kuin Norge oli saavuttanut navan. Hänellä oli\nnäköjään vieläkin tämä ajatus, joka oli minun omasta käsityksestäni\nretkikunnan tarkoitukseen nähden niin äärettömän kaukana. Niin pian\nkuin olimme saaneet Norgen suojukseen sen maihintulon jälkeen, ja\nhän sai tietää Byrdin tuoneen rantaan koneensa ja lopettelevan\nvalmistuksiaan lentoa varten tuli hän luokseni ja sanoi:\n\n'Norge' voi olla valmis kolmessa päivässä.\n\nVastasin heti: \"Se ei auta. Emme aio lentää kilpaa Byrdin kanssa\nPohjoisnavalle. En välitä vähääkään, saavuttaako hän sen ennen meitä\ntai jäljestäpäin. Meidän tehtävämme on lentää napameren yli.\"\n\nPidin lujasti kiinni tästä suunnitelmasta samalla kun toivotin Byrdille\nkaikkea mahdollista onnea ja ilomielin annoin hänen käyttää hyväkseen\nmaata, jonka olimme vuokranneet hiiliyhtiöltä. Toivotimme hänelle\nhyvää onnea ja hurrasimme hänen noustessaan ilmaan. Hänen palatessaan\ntakaisin 16--17 tuntia myöhemmin me istuimme päivällispöydässä. Joku\npöydässä olevista huomautti, että jos Byrd olisi niin onnellinen,\nettä tulisi takaisin, hänen pitäisi saapua nyt. Tuskin olivat sanat\nsanotut, kun kuulimme moottorin surinaa. Syöksyimme ulos kesken\naterian ja juoksimme kilvan paikkaan, jonne Byrd aikoi laskeutua.\nSattui niin, että Byrdin omatkin toverit söivät parhaillaan\npäivällistä Chantier-laivalla, joka oli ankkurissa selällä. Sentähden\nEllsworth, minä ja norjalaiset toverimme satuimme olemaan enemmistönä\nvastaanottamassa Byrdiä ja Bennettiä, kun heidän koneensa pysähtyä\nja he molemmat astuivat maahan. Olimme siepanneet valokuvauskoneet\nmukaamme syöksyessämme ovesta ulos, ja ainoat kuvat, mitkä ovat\nolemassa Byrdin kunniakkaasta paluusta, ovat meidän ottamiamme.\nMinä olin ensimmäisiä puristamassa Byrdin kättä, kun hän astui ulos\nkoneestaan, ja sydämenpohjasta toivotin onnea hänelle hyvin suoritetun\nlennon johdosta. Sitten liityin norjalaisiin ystäviini ja kehoitin\nheitä kohottamaan kolme kertaa kolminkertaisen hurraa-huudon Byrdille\nja Bennettille, minkä he mielellään tekivätkin.\n\nKomentaja Byrdiä ei kyllin voida ihailla lentoretkensä takia. Hän ja\nlentäjä Floyd Bennett ansaitsevat mitä suurimman ihailun työstään -- ei\nmonta niin uskaliasta yritystä ole tähän asti suoritettu historiassa.\nMainitsemattakaan tuota ehdottoman varmaa tuhoutumisen mahdollisuutta,\njos heidän olisi täytynyt laskeutua maihin eivätkä olisi voineet päästä\nilmaan takaisin, tulivat vaarat tällä lentoretkellä moninkertaisiksi\nniitten vaikeuksien tähden, joita tarkat havaintojen tekemiset\nnäissä seuduin aiheuttivat. Magneettinen kompassi ei ole täällä niin\nluotettava kuin eteläisillä leveysasteillapa vaikkakin se olisi\ntarkka, niin on vaikeata saada luotettavia havaintoja lentokoneesta,\njoka kulkee noin 100 km:n nopeudella tunnissa, mikä on kylliksi suuri\nhäiritäkseen purjehtijan työtä. Vaikkakin tätä pidettäisiin vain\npurjehdusretkenä, on komentaja Byrdin matka kaikkein merkillisimpiä,\nmitä tunnetaan.\n\nIllalla toukokuun 10:ntenä oli kaikki valmista Norgen lähtöön. Pidimme\nkokouksen samana iltana ja päätimme yksimielisesti lähteä klo 1\naamulla. Minun ehkä tulee muistuttaa lukijalle, että tähän vuodenaikaan\npaistaa aurinko täällä vuorokauden umpeensa. Kuitenkin siihen aikaan\nvuorokaudesta se oli matalimmillaan. Ilma oli myöskin silloin kylmin.\nPallolla olevalla kaasulla on suurin nostokykynsä matalimmassa\nilmanlämmössä, koska kaasun paine silloin alenee ja kaasusäiliöihin\nsiitä syystä mahtuu enemmän kaasua. Tämä oli syynä, minkä vuoksi tuo\nvuorokaudenhetki valittiin.\n\nNoin puoliyön aikaan vartija herätti minut ja ilmoitti, että on\nruvennut vähän tuulemaan, joten lähtö viivästyy. Paneuduin taas\nnukkumaan, ja uudestaan herätti minut kuudelta mies, jolla oli\nilmoitettavana, että kaikki oli järjestyksessä. Nousin, söin aamiaista\nja menin ilmalaivasuojaan. Olimme saaneet määräyksen, että tuulen ja\nsiitä johtuvien vaikeuksien takia ilmalaivaa liikkeelle pantaessa\nottaisimme mukaamme mahdollisimman vähän yksityisomaisuuttamme.\nEllsworth ja minä menimme sentähden ilmalaivasuojaan ilman mitään muuta\nkuin vaatteet, joihin olimme pukeutuneet.\n\nAjatelkaa hämmästystämme löytäessämme ilmalaivan ympärillä kaiken mitä\nnurjimmassa sekasorrossa. Miehet juoksivat sinne tänne ja kantoivat\ntavarakääröjä ohjaajan gondoliin. Ulkopuolella seisoi Nobile itsekseen,\nnäköjään aivan sekaisin. Meidän tullessamme hän selitti, että aurinko\non nyt niin korkealla, että sen säteet koskettivat kaasusäiliön\nkärkeä, kaasu oli laajentunut, eikä hän uskaltanut alkaa matkaa.\nEllsworth ja minä jatkoimme kulkuamme lentovajaan. Yht'äkkiä tuli\njoku juosten ja huusi: \"Me lähdemme.\" Hämmästyneinä tästä äkillisestä\nrintamanmuutoksesta -- luulimme luonnollisesti, että siihen oli jokin\nsyy -- menimme Ellsworth ja minä laivaan, ja muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua olimme ilmassa.\n\nMyöhemmin saimme tietää, mitä oli tapahtunut. Riiser-Larsen oli\ntullut Nobilen luo meidän jätettyämme hänet, ja oli tavannut hänet\nhermostuneena, kiihtyneenä ja kykenemättömänä ryhtymään mihinkään.\nNobile oli huutanut, ettei hän tahtonut olla vastuussa siitä, mitä\nvoisi tapahtua, jos Norge vietäisiin ulos suojuksesta tuulessa.\nRiiser-Larsen oli vastannut ivallisesti, että tuollaisesta heikosta\ntuulesta ei tarvinnut välittää. Siihen vastasi Nobile olkapäitään\nkohottaen:\n\n\"Jos Te tahdotte ottaa vastuun, niin ohjatkaa se ulos suojuksesta.\"\n\nRiiser-Larsen oli silloin ottanut vastuun itselleen, ja hänen\njohdollaan sekä luutnantti Hoverin avustamana suoritettiin\nviimeiset kiireelliset valmistukset. Filmeissä, jotka otettiin sinä\nsilmänräpäyksenä, jolloin Norge vietiin ulos suojuksesta, aina siihen\nsaakka kun nousimme ilmaan, näkyy Riiser-Larsen komentajana, sillä\nvälin kuin Nobile seisoo tylsänä sivulla ryhtymättä mihinkään. Taas\nantoi Nobile näytteen esiintymisestään toiminnan hetkellä. Saimme siitä\nuseita näytteitä retkemme kestäessä. Norge nousi huomiotaherättävälle\nmatkalleen Svalbardista klo 10 aamulla (paikallista aikaa) toukokuun\n11:ntenä 1926.\n\nNeljäkymmentäkaksi tuntia myöhemmin saimme näkyviimme Point Barrowin\nAlaskan pohjoisrannalla. Vuosia kestänyt unelmani oli muuttunut\ntodellisuudeksi. Menestykseni tutkijana oli tullut onnellisesti\nkruunatuksi: minun oli suotu suorittaa viimeinen suurtyö, mikä vielä\noli mahdollinen. Olimme lentäneet napameren yli mantereelta toiselle.\n\nMatka, jonka Norge suoritti, on arvioitu noin 5400 km:ksi. Matka\nilmatietä Svalbardista Point Barrowiin on noin 3500 km. Sieltä\nTelleriin lisäksi 1600 km. Riiser-Larsenia ei voida kylliksi ylistää,\nsillä hän suoritti kaiken purjehtijan työn. Niin hyvin hän määräsi\nsuuntamme, että me -- tuon kuulumattoman pitkän lentoretken jälkeen,\npitemmän kuin ilmakierros New Yorkista San Diegoon, yli tuntemattomien\njäätiköiden, ilman ainoatakaan maamerkkiä oppaanamme -- saimme Point\nBarrowin näkyviimme ainoastaan 15 km suunnastamme syrjässä.\n\nTähän ei sisälly kaikki Riiser-Larsenin ansio. Kolmesti lentoretkemme\nkestäessä pelasti hänen läsnäolonsa meidät onnettomuuksista, joihin\nNobilen hermostuneisuus ja itsehillitsemisen puute oli syöstä meidät.\nNämä tilaisuudet kuuluvat niihin, joita aikaisemmin olen sanonut\nsellaisiksi, jotka mies koettaa unohtaa, kun koetut vaikeudet ovat\nohi. En tahtoisi nytkään vetää niitä esiin, ellei Nobile tyytymättä\nilmalaivan kuljettajan kunniaan, jossa asemassa hän ainoastaan oli\nlaivallamme, julkisesti vaatisi kunniaa koko retkikunnan johtamisesta.\nEllei tätä syytä olisi, en ensinkään vaivautuisi seuraavin esimerkein\nnäyttämään toteen, ettei hän kelvannut edes ilmalaivan kuljettajaksi.\n\nVoidakseni kokonaan selvittää lukijalle nämä tilaisuudet, täytyy minun\ntehdä selkoa Norgen rakenteesta ja siitä, miten sitä kuljetettiin.\nPuolijäykän kaasusäkin alla riippui neljä gondolia, joista yksi\nperänpuolella, kaksi sivuilla. Moottorit olivat näissä. Suurin\ngondoleista oli kauempana edessä. Se oli kokonaan suljettu, rakennettu\nkuin pieni talo ja jaettu kolmeen pienehköön osastoon. Ensimmäinen\nosasto oli ohjaajan oma, koska sieltä oli kaikkein paras näköala.\nTäällä olivat sivuperäsin, korkeusperäsin ja myös kaasuventtiilien\nkädensijat. Näitten avulla voitiin kaasua päästää ulos joko yhdestä\nkaasusäiliöstä tai kaikista yht'aikaa, ja täten voi ohjaaja pitää\nlaivaa tasapainossa. Tämä viimeksimainittu työ, kaasusäiliöitten\nvalvonta, oli Nobilen ainoa tehtävä kuljettajana. Kuljettajan osaston\ntakana oli suunnanmäärääjän ja miehistön pieni osasto. Täällä oli\nhavaintokojeet, kartat ja pieni pöytä, jolla voitiin tehdä laskelmia.\nTämä oli Riiser-Larsenin ja miehistön ainoa työpaikka. Tavallisimmin\noli tämä osasto täynnä miehiä; paitsi Nobilea, Ellsworthia,\nRiiser-Larsenia ja minua, oleskeli kuusi miestä tässä gondolissa. Kuusi\nmoottorimekaanikkoa oleskeli kolmessa moottorigondolissa.\n\nNobile ja minä vietimme suurimman osan ajasta ohjaajan osastossa.\nMinulla oli kaikkein helpoin työ laivalla. Toiset tekivät työtä\npitäessään laivaa liikkeellä oikeassa suunnassa. Minun työni oli vain\ntutkijan, tutkin maastoa allamme, sen maantieteellistä luonnetta, ja\nkoetin erikoisesti tarkata mahdollisia merkkejä uusista maista.\n\nEllsworth käytti suurimman osan aikaansa havaintoihin mittaamalla\nläpikulkemiemme seutujen ilmakehän sähköä. Nämä havainnot tehtiin\nPariisin Curie-instituutin pyynnöstä erikoisilla koneilla, jotka\noli lainattu tarkoitusta varten. Ellsworthin alkuperäinen aikomus\nretkikuntaa suunniteltaessa oli olla Riiser-Larsenin apulaisena laivan\nsuunnan määräämisessä. Hän oli tullut kuukautta ennen minua Osloon\ntehdäkseen siellä erikoistutkimuksia ja oppiakseen täydellisesti\nsuunnan määräämistaidon, jonka hän kyllä osasi ennestäänkin. Kun\ntulimme Svalbardiin ja huomasimme, että järjestely oli liian\nhajanainen, oli Ellsworth liian ylevämielinen sekaantuakseen\nohjaukseen, ja uhrautui senvuoksi sähkötutkimuksilleen sekä yleensä\nteki itsensä tarpeelliseksi kaikkialla.\n\nLuonnollisesti ei Riiser-Larsen koko aikaa suorittanut\nsuuntalaskelmiaan. Suuren osan ajasta hän vietti ohjaajan osastossa\nNobilen ja minun kanssani lukemalla tuulenvahvuusmittaria ja\nvauhdinosoittajaa sekä muuten tutkien muita teknillisiä asioita,\njoita hän käytti laskelmissaan. Oli onneksi meille kaikille, että\nRiiser-Larsen osaksi pysytteli täällä, sen huomaa, kun nyt käyn\nkertomaan asioista, joihin yllä olen viitannut.\n\nEräs etelänapa-matkalla olleista tovereistani oli myös mukanani\nNorgella. Hän oli Oscar Wisting, parhaimpia miehiä, mitä koskaan on\nelänyt. Wisting seisoi korkeusperäsimessä luonnollisesti Nobilen johdon\nalaisena. Nobile pyysi Wistingin jättämään hänelle peräsimen, jotta\nhän saisi \"tunnustella\" laivan tasapainoa. Wisting väistyi sivulle,\nja Nobile tarttui peräsimeen. Ajatelkaa kauhistustani nähdessäni\nNobilen seisovan selin kulkusuuntaamme, samalla kun hän usean kerran\nhuolimattomasti työnsi ruoriratasta. Norgen runko totteli ja kääntyi\njäätä kohti. Istuessani siinä kasvot eteenpäin voin nähdä, että me\ntulimme lähemmäksi ja lähemmäksi jään pintaa. Katsoin Nobileen,\nmutta hän ei näyttänyt ymmärtävän, mitä tapahtui. Tosiasiassa näytti\nsiltä, kuin hän olisi ollut tajuton. En olisi sanonut mitään, vaikka\nolisimme \"crashed\", sillä koko matkan kestäessä pysyttelin ankarasti\nomassa asemassani ja jätin koko laivan kuljettamisen Nobilelle,\njolle tämä oikeus, meren ja ilman lakien mukaan, ohjaajana kuului.\nRiiser-Larsen ei kuitenkaan seurannut tätä niin ankarasti. Oli onneksi\nmeille, ettei hän niin tehnyt, sillä silloin ei kukaan meistä olisi\ntullut takaisin kertomaan, mitä siellä tapahtui. Laiva kulki hyvää\nvauhtia alas epätasaista jäätä kohti. Silmänräpäys vielä, ja me\nolisimme olleet sirpaleina. Riiser-Larsen ymmärsi vaaran. Nobile ei\nnäyttänyt tajuavan sitä: siinä hän seisoi kuin horroksissa oleva mies.\nRiiser-Larsen juoksi peräsimen luo, työnsi Nobilen kovakouraisesti pois\nja ohjasi voimakkaasti ylöspäin. Olimme niin lähellä, että katselimme\nulos gondolin venttiilistä nähdäksemme, suoriutuisiko perimmäinen\nmoottorigondoli jäähän koskematta. Onneksi se suoriutui, mutta\nkysymyksessä oli vain muutaman tuuman välimatka.\n\nMelkein samanlainen seikka tapahtui toisenkin kerran matkalla.\nUudelleen Riiser-Larsen näki, että olimme menossa suoraan alas jäälle.\nTällä kertaa hän huusi kovasti Nobilelle varoittaen ja käskien\nohjaamaan ylöspäin. Nobile hyppäsi korkealle kuin olisi herännyt\nsyvästä unesta. Automaattisesti hän totteli Riiser-Larsenin käskyä ja\nkäänsi ruoriratasta pari kertaa takaisin. Suoriuduimme ehjinä jäästä,\nsillä Norge totteli peräsintä ja nousi taas.\n\nKolmas tapaus oli tämä: Lentäessämme etelää kohti joutui Norge paksuun\nsumuun. Tämä saattoi meidät luonnollisesti äärimmäisen vaaralliseen\nasemaan. 80 kilometrin nopeudella kulkien olisi pieni ero laivan\ntasapainosuhteissa, josta aiheutuisi kallistuminen eteenpäin, kylliksi\nviemään meidät jäälle. Nobile teki sen, mikä vain oli tehtävissä.\nHän ohjasi ylöspäin ja koetti päästä sumun yläpuolelle, mutta hän\nteki sen niin kuumeisen kiireesti, ettei ajatellut kaasun painetta.\nNousimme nopeasti hyvin korkealle. Äkkiä Nobile \"heräsi\". Olimme\nsaavuttaneet sellaisen korkeuden, että ilmakehän paine ulkoapäin oli\nvähentynyt niin, että kaasun paine sisältäpäin oli vähällä halkaista\nkaasusäiliöt. Nobile teki nyt epätoivoisen yrityksen saadakseen Norgen\nrungon taas alaspäin, mutta laiva ei totellut peräsintä. Nobile kadotti\nmielenmalttinsa kokonaan. Itkien ja käsiään väännellen hän seisoi\nja huusi: \"Juoskaa nopeasti eteenpäin.\" Kolme norjalaistamme juoksi\netupuoleen kaasusäiliöitten alle ja sai painollaan rungon kääntymään\nalaspäin.\n\nNeljäs seikka, joka tapahtui lennon kestäessä, on yksinään kylliksi\nosoittamaan perättömäksi Nobilen väitteen siitä, että hänellä olisi\nollut retkikunnan ylin johto. Taas minun täytyy antaa lukijalle lyhyt\nselostus. Purjehtijoilla on eräs käsite, jonka nimi on \"paikkaviiva\".\nTämä on loppumaton viiva, jonka suunta on ainoa, minkä purjehtija\ntuntee. Hänen aluksensa voi olla jossakin kohdassa tällä viivalla,\nmutta purjehtija ei tiedä missä, ennenkuin hän usean tunnin perästä,\nuusien havaintojen perustalla saa toisen paikkaviivan. Näitten kahden\nviivan leikkauspiste selittää hänelle hänen tarkan maantieteellisen\nasemansa kartalla. Ennenkuin tämä toinen havainto on tehty ja\nleikkauspiste määrätty, ei purjehtija tiedä, missä hän on, eikä myös,\nminne hänen on ohjattava saavuttaakseen määräpaikkansa. Toisin sanoen\nei paikkaviiva sano mitään lähimmästä askeleesta, johon on ryhdyttävä\npurjehduksessa, ennenkuin se on täydennetty toisella sellaisella.\nKaikki tämä kuuluu luonnollisesti purjehduksen aakkosiin.\n\nRetkemme loppupuolella, jolloin laskelmamme osoittivat, että\nmahdollisesti lähenemme Alaskan pohjoisrantaa, meni Nobile\nRiiser-Larsenin luo ja kysyi häneltä, missä kuljimme ja olimmeko\nlähestyneet päämääräämme. Riiser-Larsen vastasi: \"Olen juuri määrännyt\npaikkaviivamme.\" Lyijykynällä hän veti suoran viivan kartalle ja sanoi\nNobilelle: \"Olemme nyt tällä viivalla\". Nobile vastasi iloisesti:\n\"Loistavaa! Suunnatkaa nyt kurssi Point Barrowia kohti.\"\n\nVasta-alkajakin purjehtimistaidossa olisi osannut varoa paremmin\nkuin hän tekemästä tuollaista tyhmää huomautusta. Oli luonnollisesti\nmahdotonta, \"suunnata kurssi Point Barrowia kohti\", ennenkuin myöhempi\nhavainto osoittaisi Riiser-Larsenille, missä kohdassa paikka viivalla\nhän oli. Mutta Nobile, joka nyt kehuu olleensa retkikunnan johtava\nhenki, oli niin tietämätön purjehtimisen alkuperusteista, että hän voi\nesittää niin idioottimaisen kehoituksen.\n\nAion puhua tässä vähän myöskin niistä perättömistä jutuista, joita on\nkierrellyt Italian sanomalehdissä. Muuan näitten lehtien kertomista\nasioista on se, että italialaiset suorittivat kaiken työn, sillä\nvälin kun retkikunnan norjalaiset jäsenet makasivat ja nukkuivat.\nTosiasia on, että vaikkei kukaan laivalla saanut nukkua muuta kuin\nlevottomasti jonkin harvan tunnin silloin tällöin, niin oli siellä eräs\nretkikunnan jäsen, joka nukkui enimmän, Nobile itse. Mitä työhön tulee,\nolin minä ainoa joutilas jäsen retkellä. Olin siinä merkityksessä\njoutilas, etten nostanut sormeanikaan suorittaakseni käsin tehtävää\ntyötä. Minun tehtäväni oli, niinkuin ennen olen selittänyt, pitää\nsilmät auki ja pää selvänä. Maantieteelliset havainnot olivat minun\nainoana työnäni. Ellsworthilla oli varmaan enemmän kuin kylliksi työtä\nsähköhavainnoissaan. Riiser-Larsen suoritti kaiken suunnanmäärääjän\ntyön, ja Wistingillä ja Horgenilla oli täysi vastuu peränpitämisestä.\nJonkin harvan kerran Nobile tarttui ruoriin koettaakseen laivan\ntasapainoa, mutta sen kautta saattoi meidät kaikki hengenvaaraan,\nniinkuin juuri olen kertonut. Kapteeni Gottwaldilla oli radiolennätin\nhoidettavanaan ja tri Malmgren suoritti meteorologisia havaintoja.\n\nToinen typerä juttu, jonka Italian sanomalehdistö on pannut kiertämään,\nkertoo, että Norgen retkikunta oli eripuraisuuden takia jakautunut\nniin, että siinä oli kuin kaksi aseellista leiriä. Ei mikään voi\nolla kauempana totuudesta kuin tämä. Olen jo kuvannut noitten viiden\nitalialaisen mekaanikon ystävällistä suhdetta toisiin, samoinkuin\nomaa kunnioittavaa ajatustani heistä, ajatusta, joka tovereillanikin\noli. Itse retkellä ei näkynyt kerrassaan mitään, joka olisi voinut\nrikkoa hyvää yhteistyötämme. Ei edes Riiser-Larsenin onnellinen asiaan\nsekaantuminen, kun Nobile oli kadottanut mielenmalttinsa, vaikuttanut\nmitään yleisesti vallitsevaan ystävälliseen mielialaan. Ilmassa ja\nvaikeissa tilanteissa, lentäessämme yli seudun, joka Nobilesta oli\nihmeellinen ja hyvin vähän miellyttävä maisema, Nobile oli personoitu\nsävyisyys ja nöyryys. Niin ylimielinen kuin hän olikin ollut\nSvalbardissa ja kerskailija senjälkeen kun laskimme maihin Alaskassa,\nei hän tehnyt ainoatakaan yritystä ollakseen mahtava itse lentoretken\naikana.\n\nEpäilemättä palasivat hänen ajatuksensa melkein pelokkaina hänen\nhäpeämättömään pyyntöönsä Riiser-Larsenille, ettemme jättäisi\nhäntä, jos laivan täytyisi laskeutua alas. Tämä oli todella sopiva\nnöyryytys, sillä jos olisimme olleet pakotetut laskeutumaan jäälle --\nniinkuin oli vähällä käydä kolme kertaa, syystä että häneltä puuttui\nitsehillitsemiskyky vaaran hetkellä -- olisi hänen asemansa todella\nollut vaarallinen. Koska hän ei edes kyennyt seisomaan suksilla,\nja ollen ilman minkäänlaista tietoa siitä, miten päästä eteenpäin\njäällä, olisivat hänen edellytyksensä tulla takaisin sivistyneihin\noloihin olleet peräti pienet. Emme koskaan olisi ajatelleet jättää\nitalialaisia. Olisimme jakaneet vaivan päästä heidän kanssaan yli jään,\nvaikkakin heidän puutteellinen harjoituksensa ja kokemuksensa olisi\njokseenkin varmasti vaatinut sekä heidän henkensä että meidän. He eivät\nolisi voineet kulkea niin nopeasti, että olisimme olleet kykeneviä\npelastumaan.\n\nEivät edes ne seikat, jotka tapahtuivat meidän kulkiessamme itse\nnavan yli, voineet hävittää retkikunnan toverihenkeä, vaikkakin\nNobilen käytös antoi Ellsworthille ja minulle aihetta suuttumukseen.\nYhä uudelleen lentoretken valmistusten kestäessä oli Nobile\nvaatinut jokaista ottamaan mukaansa vain minimimäärän tavaroistaan.\nHän muistutti tätä alituisesti. Lukija muistaa sen itserakkaan\nylimielisyyden, johon tämä hulluus johti Nobilen hänen lentäessään\nRoomasta Svalbardiin -- kuinka hän kielsi norjalaisia ottamasta\nmukaansa lentopukujaan, sillä välin kuin hän ja muut italialaiset\nkomeilivat hyvissä turkeissa. Saimme nyt, lentäessämme Pohjoisnavan\nyli, kokea useita todisteita siitä, kuinka Nobile paatuneena osoitti\nkunnioituksen puutetta toisten tunteita kohtaan.\n\nEllsworth ja minä olimme luonnollisesti kumpikin ottaneet mukaamme\nlipun, jonka heittäisimme alas navalle, Ellsworth \"Stars and\nstripes\"-lipun, minä oman maani lipun. Ollaksemme kuuliaisia Nobilen\nvaatimukselle, olivat meidän lippumme tuskin suuremmat kuin nenäliina.\nLentäessämme navan yli heitimme nämä laivasta ja huusimme eläköötä\nkummankin isänmaalle. Ajatelkaa hämmästystämme nähdessämme Nobilen\nheittävän alas ei yhtä, vaan kokonaisen kimpun lippuja. Lyhyen hetken\noli Norge kuin taivaan sirkusvaunu, joka laskeutuu maahan ympärillään\nsuunnattomia, kaiken muotoisia ja värisiä lippuja. Nobilella oli muun\nmuassa todella jättiläismäinen Italian lippu. Se oli niin suuri,\nettä hänen oli vaikea saada sitä ulos venttiilistä. Tuuli tarttui\nsiihen, niin että se takertui gondolin seinään. Ennenkuin hän sai\nsen irti, olimme jo kaukana navalta. Kun se vihdoin irtautui, liehui\nse taaksepäin peränpuoleisinta moottorigondolia kohti, jolloin\nsilmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin se olisi tarttunut propelliin ja\nsiten aiheuttanut meille vakavia ikävyyksiä. Lopulta se pääsi vapaaksi\nja laskeutui nopeasti jäätä kohti.\n\nOnneksi on minulla huumorintajua, mitä itse pidän yhtenä parhaimmista\ntutkijanominaisuuksistani. Vaarat, vastukset ja harmit, jotka muuten\ntuntuisivat vaikeammilta kuin mitä mies jaksaa kestää, kadottavat\nkärkensä huumorin tullessa avuksi. Harmissani Nobilen liioitteluista\ntässä asiassa ja myöskin hänen itserakkautensa ja ylpeytensä kiusaamana\nen kuitenkaan voinut muuta kuin hymyillä itsekseni, nähdessäni hänen\nlapsellisen ilonsa siitä, että myöskin hän \"oli heittänyt jotakin\nalas\", vieläpä lisäksi oli voittanut vielä suuremman kunnian maalleen\ntuolle autiolle jäätikölle heittämiensä lippujen suuruuden ja paljouden\ntähden. Se, että täysi-ikäisellä miehellä ja upseerilla voi olla niin\nvähän mielikuvitusta, että hän arvosteli sellaista hetkeä enemmän sen\nsymboolien näkyvän suuruuden kuin tunteen syvyyden mukaan, näytti\nminusta niin hullunkuriselta, että nauroin ääneen.\n\nTällä tapauksella oli vielä toinen iroonisen huumorin vivahdus, jota\nen tullut huomanneeksi ennenkuin vasta perästäpäin. Nobile kerskaa\nvielä lisäksi, että hän heitti navalle italialaisen ilmapurjehdusseuran\nlipun. Hän ei tiedä, ennenkuin lukee tämän, että muuan norjalainen\nlöysi tuon lipun tavaroitten joukosta, jotka purettiin Alaskassa,\nsenjälkeen kuin olimme laskeutuneet maihin Tellerissä. Itse jumalat\nhymyilivät tuolle naurettavalle everstille.\n\nAnnan lukijain itsensä kuvailla mielessään, jos voivat, niitä tunteita,\njotka valtasivat meidät, kun silmämme erotti Alaskan pohjoisrannan.\n\nKaikki kävi hyvin, joten päätimme seurata rantaa alas Beringinsalmen\nohi ja edelleen Nomeen. Mutta ei käynytkään tämän ohjelman mukaisesti.\nJouduimme pian sumuun emmekä tienneet, missä olimme. Kerran olimme\ntodennäköisesti aivan Siperian rannikon kohdalla. Jatkoimme arviolta\nitäänpäin välttääksemme mereen joutumisen mahdollisuutta. Muutaman\ntunnin kuluttua hälveni sumu, ja allamme Alaskan rannikolla näimme\ntuntemattoman asutuksen. Sanon \"tuntemattoman\". Jos lukija haluaa\nkatsoa kartalta rantaviivaa Nomen ja Beringinsalmen välillä, hän\nhuomaa, että merellä kulkevien alusten yleinen kulkureitti sivuuttaa\nsyvän rantamutkan näitten paikkojen välillä. Niinkuin myöhemmästä\nkäy selville, oli lentomme sumussa vienyt meidät juuri tähän syvään\nmutkaan. En tuntenut rantaviivaa enkä kylää, joka oli allamme. Mutta\neräs seikka oli varma, se, että olimme joutuneet sivistyneisiin\noloihin. Mahdollisesti oli se mitä parhain maihinlaskupaikka. Kysyin\nNobilelta, kuinka paljon bensiniä meillä oli jäljellä.\n\n\"Kylliksi seitsemän tunnin lentoon\", vastasi hän.\n\n\"Voimmeko laskeutua maihin täällä?\" minä kysyin. Tähän hän vastasi\nmyöntävästi.\n\nPäätimme senvuoksi valmistautua maihinlaskuun. Mutta koska aikaisemmat\nkokemukset olivat opettaneet minulle, ettei Nobilen arvostelukyky\nollut parasta laatua, käännyin Riiser-Larsenin puoleen ja kysyin\nhänen ajatustaan. Hän vastasi, että laskupaikka oli hyvä, ellei\ntuuli alaslaskeutuessamme näyttäytyisi niin voimakkaaksi, että se\nvaikeuttaisi laivan liikkumista. Hän lisäsi oppineensa Englannissa,\nmissä hän oli tutkinut ilmalaivalla lentämistä, että tämän vaaran\nvoi suureksi osaksi torjua leikkaamalla pois gondolin seinät, mikä\ntekisi meille mahdolliseksi, jos laskeutuminen kävisi liian rajusti,\nhypätä pois laivasta ja päästä turvallisesti alas. Nobile kuunteli\ntätä järkevää ehdotusta, mutta huusi kiihtyneenä, että emme voi tehdä\nsitä. Jälkeenpäin hän on kertonut, että Riiser-Larsen peloissaan oli\nesittänyt heikkomielisen ehdotuksen. Voin todistaa, että se esitettiin\nmitä järkevimmällä tavalla.\n\nLaskeutuessamme oli meillä niin odottamattoman hyvä onni, että\ntuuli tyyntyi kokonaan, ja Nobile suoritti loistavan laskun ilman\nminkäänlaisia vaikeuksia. Olimme silloin olleet ilmassa 72 tuntia.\n\nAsukkaat kerääntyivät luonnollisesti ympärillemme. Siinä oli yleistä\niloa, monia kädenpuristuksia ja onnitteluja. Saimme tietää, että paikan\nnimi oli Teller. Tiesimme silloin, että se oli pieni maalaiskylä noin\n150 km luoteeseen Nomesta.\n\nMelkein ensimmäinen, mitä kuulin astuessani ulos gondolista mäelle, oli\nnaisen ääni, joka huusi: \"Hyvää päivää, kapteeni Amundsen!\" Käännyin ja\nsain näkyviini erään aikaisempien päivien nomelaisen tuttavan. \"Missä\nolemme?\" huusin minä hänelle. \"Tellerissä\", hän vastasi, \"ettekö tahdo\ntulla asumaan luokseni?\"\n\nSaimme tietää, että hän omisti toisen Tellerin kahdesta pienestä\nhotellista eli majatalosta, joiksi niitä siellä sanottiin. Otin kutsun\nvastaan kiittäen, ja se laajennettiin käsittämään toverinikin. Meitä\noli luonnollisesti liian monta voidaksemme kaikki saada paikan samassa\ntalossa. Toisia kutsuja esitettiin, eräs erikoisesti Riiser-Larsenille.\nHän lähti luotamme isäntänsä seurassa, joka vei hänet kahteen\nmiellyttävään huoneeseen, toisen ikkunat merelle, toisen maalle päin\nja niitten välissä kylpyhuone. Ystävällinen isäntä vei hänen tavaransa\nmerenpuoleiseen huoneeseen, joka luonnollisesti enemmän miellytti\nnorjalaista. Isäntä kysyi Riiser-Larsenilta, halusiko hän, että joku\ntoisista jakaisi toisen huoneen hänen kanssaan. Hyväsydämisenä ja\nrakastettavana mainitsi hän Nobilen, jota isäntä lähti hakemaan ja\nkutsumaan saamaan osansa tästä ystävällisestä tarjouksesta. Nobile\nvastaanotti kutsun. Riiser-Larsen näytti talon hänelle ja lähti syömään\nillallista siinä talossa, missä me asuimme.\n\nLuonnollisesti meillä oli loistava ilta. Olimme voitonylpeitä retken\nonnellisen suorittamisen tähden. Muuan isännistämme toi sikaareita ja\npullon hyvää whiskyä. Tämä sekä erinomainen päivällinen saattoi meidät\nsuopealle mielelle koko maailmaa kohtaan. Klo 10 olimme vielä koolla\ntässä kohtuullisessa juhlassa. Silloin Nobile tulee sisään happamin\nnaamoin ja nyreissään kuin lapsi. Hän pyysi jotakin syödäkseen ja söi\nmitä sai kiukkuisesti vaieten. Emme ymmärtäneet ennenkuin jäljestäpäin,\nettä hän yht'äkkiä oli huomannut oman persoonansa kasvavan arvon\nja että hän nyt mietti, kuten hemmoteltu lapsi, kunnianosoituksien\npuutetta, kunnianosoituksien, joiden hän tunsi kuuluvan itselleen.\nKun Riiser-Larsen puoliyön tienoissa meni takaisin toiseen taloon\nsaadakseen hyvinansaitun levon, huomasi hän, että hänen vieraansa, tuo\nurhoollinen italialainen, oli saanut halun päästä siihen huoneeseen,\nminne isäntä oli vienyt Riiser-Larsenin, jonkatähden hän kursailematta\noli kerännyt kokoon Riiser-Larsenin omaisuuden ja heittänyt sen hujan\nhajan toiseen huoneeseen, lukinnut oven ja mennyt levolle.\n\nMinun tulee ehkä muistuttaa lukijalle, etten tässä kirjassani koeta\nantaa yleiskuvausta Norgen lennosta, siitä olen kirjoittanut toisessa\npaikassa. Tässä vain kerron epämieluisista tosiasioista, joista\nmuuten ei kerrota. Kerron niistä vain sentähden, koska Nobile ja\nitalialainen sanomalehdistö ovat turmelleet suuren mainetyön julkealla\nesiintymisellään. He ovat vaatineet italialaisille kunniaa, joka ei\nkuulu heille. He ovat vääristelleet tosi-asioita ja ovat tuottaneet ja\nyhä edelleen tuottavat minulle rahallista tappiota ja persoonallisia\nvaikeuksia. Tämä kertomus on kirjoitettu, jotta yleisö tulisi tuntemaan\nasian täyden totuuden sekä siksi, että Nobilen osa retkeen tulee\nesitetyksi todellisesta näkökulmasta, mitä itse päätyöhön tulee. Tämä\nnorjalaisen ilmalaivan palkattu ohjaaja, laivan, joka kuuluu eräälle\namerikkalaiselle ja minulle, ei saa ryöstää itselleen kunniaa, joka ei\nole hänen. Sitä estämään on tämä kirjoitettu.\n\nLaskeuduttuamme maihin Tellerissä oli retki sellaisenaan lopussa.\nJäljellä oli vain laivan purkaminen ja kaasusäkkien pakkaaminen\nlähetystä varten. Tämä oli luonnollisesti Nobilen ja miehistön tehtävä.\nEllsworthilla ja minulla ei ollut enää mitään tehtävää retkeen nähden.:\nEnsimmäinen velvollisuutemme senvuoksi oli lähettää mahdollisimman pian\nretken selostuksen ensimmäinen osa New York Timesiin, tässä luvussa\nesitetyn sopimuksemme mukaisesti. Luonnollisesti tahdoimme myöskin\nlähettää yksityisiä tiedonantoja. Menimme sentähden kaikki Tellerin\nlangattomalle sähkösanoma-asemalle, joka oli ainoa tiedonantoväline\nulkomaailmaan. Kaikkien pettymykseksi oli asema epäkunnossa, niin ettei\nkukaan meistä voinut lähettää mitään tiedoitusta. Minä pyysin kapteeni\nGottwaldia panemaan aseman kuntoon ja hän saikin sen korjatuksi\nlyhyessä ajassa. Kuitenkin Nobile oli raivoissaan, koska hän ei heti\nvoinut lähettää tiedonantojaan. Hänen suuttumuksensa oli varsin\nluonnollista, mutta hän esiintyi lapsellisen kiukkuisesti. Koko päivän\nhän kulki otsa rypyssä ja sen näköisenä kuin joku olisi loukannut häntä\npersoonallisesti.\n\nTelleriin tulomme jälkeisenä päivänä vuokrasimme Ellsworth ja minä\nmoottoriveneen ja jatkoimme matkaamme Nomeen jättäen päällikkyyden\nRiiser-Larsenille, retkikunnan lähimmälle käskyvaltaiselle. Otimme\nWistingin ja Omdalin mukaamme, ja jätimme toiset norjalaiset pojat\nauttamaan italialaisia Norgen purkamisessa, jonka jälkeen heidän tuli\nsitten italialaisten kanssa saapua Nomeen. Tultuamme Nomeen vei Omdal\nveneen takaisin Telleriin tuodakseen retkikunnan muut jäsenet, kun he\nolisivat valmiit lähtemään.\n\nEllsworth ja minä viivyimme Nomessa kolme viikkoa yhdessä. Heti\ntultuamme lähetimme ensimmäisen osan kertomustamme sähköteitse New York\nTimesiin. Sillä välin oli Tellerin langaton ruvennut toimimaan, ja\nNobile alkoi lähettää sanomalehtiin tiedonantoja. Se oli suora rikos\nkaikkia aikaisempia sopimuksiamme vastaan, ja suututti Ellsworthia\nja minua. Ellsworth sähkötti senvuoksi myöskin Ilmapurjehdusseuralle\nOsloon ja pani vastalauseen Nobilen kirjallista tuotantoa vastaan.\n\nNobile käyttäytyi yhä ylimielisesti. Hän lähetti Ellsworthille kirjeen\nTelleristä veneen mukana ja merkitsi sen \"yksityiseksi\". Tässä\nmainitsi hän Ellsworthille asioista, joita hän sanoi \"lukemattomiksi\nikävyyksikseen\". Näköjään hän luuli, että valittamalla Ellsworthille\nja asettumalla tuttavalliseen suhteeseen tähän hän saisi erotetuksi\nEllsworthin ja minut, mikä tuhoaisi yhteisen esiintymisemme ja\nsiten hyödyttäisi hänen pyrkimyksiään päästä osalliseksi yrityksen\nsuurimmasta kunniasta. Tämä ei ainoastaan ollut salatie hänelle\nsaavuttaakseen päämääränsä, vaan se osoitti myös, että hän oli\ntavattoman huono ihmistuntija. Ellsworth ei ole sitä lajia, että joku\nlähentelisi häntä moisin ehdotuksin. Hän on gentlemanni, uskollinen\ntoveri ja kelpo urheilija. Aivan luonnollista senvuoksi oli, että\nEllsworth ensimmäiseksi työkseen näytti minulle kirjeen, josta hän oli\nhyvin pahastunut.\n\n\"Moniin ikävyyksiin\", joista Nobile mainitsi kirjeessään, kuului\nerikoisesti se, että \"Te ja Amundsen allekirjoitatte Times-artikkelit,\nottamatta minun nimeäni mukaan.\" Mistä maailmassa hän sai sen\najatuksen, että hänellä oli jotakin Times-artikkelien kanssa\ntekemistä, se oli salaisuus Ellsworthille ja minulle. Me kaksi olimme\nallekirjoittaneet sopimuksen Timesin kanssa, ja niinkuin lukija jo on\nhuomannut, ei Nobilea oltu siinä kertaakaan mainittu.\n\nToiselta puolen oli Ellsworthilla ja minulla täysi syy olla suuttuneita\nNobilelle, koska tämä esiintyi kuin olisi hänellä jotakin tekemistä\nretkikunnan tiedonantoihin nähden. Ainoa, mihin Nobilella oli oikeus\n-- mikäli me tunsimme asiat -- oli kirjoittaa luku lentoretken\nteknillisestä puolesta. Tämänkin oli Ellsworth koettanut estää,\nkuten lukija muistaa ministeri Gaden varoittaessa häntä vaarasta,\njos hän siihen suostuisi. Sähkösanoma, jonka Ellsworth oli saanut\nIlmapurjehdusseuralta, rajoitti nimenomaan asian, mitä kirjoittamiseen\ntulee, lennon _teknilliseen_ puoleen.\n\nAjatelkaa hämmästystämme ja mielipahaamme vastaanottaessamme seuraavan\nsähkösanoman Ilmapurjehdusseuran kolmelta vastuunalaiselta johtajalta:\n\n    Sopimus, joka on allekirjoitettu Nobilen kanssa Teitä ja\n    Amundsenia edustavan Riiser-Larsenin läsnäollessa, sisältää\n    seuraavan määräyksen \"varsinaisen kertomuksen retkikunnasta\n    kirjoittavat Amundsen + Ellsworth ja Nobile yhdessä niiden\n    kanssa, jotka he valitsevat työtovereikseen. On suostuttu siihen,\n    että Nobile valmistaa kirjan teknillisen ja purjehdusta koskevan\n    osan.\" Tämä on ainoa pykälä, joka koskee julkaisua, ja katsottuna\n    sen tosiasian yhteydessä, että Nobile jo on sanomalehdissä\n    julkaisemista varten kirjoittanut artikkeleja ennen lähtöä,\n    pidämme epäviisaana ja mauttomana tehdä estelyjä Nobilen\n    oikeudelle yhteistyöhön. Yleinen tyytymättömyys sanomalehtien\n    keskuudessa perustuu niitten saamaan liian vähäiseen ainehistoon\n    retken jälkeen. Meidän tulee huolehtia myöskin purjehdusta\n    koskevista kertomuksista saadaksemme tarpeellista vaihtelua.\n    Nobilen kertomus ei tule olemaan osa Teidän ja Amundsenin\n    allekirjoittamaa suurta artikkelia, vaan itsenäinen lisäkertomus.\n    Ennenkuin nämä artikkelit on jätetty, emme voi saada viimeisen\n    määräajan sopimuksia. Valitamme senvuoksi, ettemme voi suostua\n    toivomukseenne, ja toivomme saavamme kiinnittää huomiotanne\n    siihen tosiasiaan, että Aeroclub sopimuksen mukaisesti on\n    retkikunnan ainoa hallinnollinen ja taloudellinen johtaja.\n    Koettakaamme estää, ettei tämä sopimus ole tarkoitukseton, muuten\n    voi tuloksena olla, että taloudellinen järjestys epäonnistuu.\"\n\n                                      _Thommessen. Sverre. Bryn._\n\nTämä sähkösanoma antoi Ellsworthille ja minulle ensimmäisen viittauksen\nsiitä, että sanat \"og aeronautisk\" oli liitetty sopimukseen, jota\nEllsworth maaliskuussa oli sähköteitse kieltänyt allekirjoittamasta.\nUudelleen saattoi Ilmapurjehdusseura meidät loppumattomiin ikävyyksiin\nkiireisen ja vähän harkitun työnsä kautta ja myös siksi, että siltä\npuuttui voimaa vastustaa italialaisten julkeita vaatimuksia. Taas\nolivat Thommessen, Sverre ja Bryn olleet niin innokkaita suostumaan\nkaikkeen, mitä Nobile ehdotti ja niin kunnioittavia hänen kaikkein\nhävyttömimpiä vaatimuksiaan kohtaan, että olivat liittäneet tämän\nepäoikeutetun lisäyksen epäoikeutettuun sopimukseen. Siten he olivat\nhankkineet hänelle salatien, jota hän voi käyttää puolustuksekseen\nkirjoittaessaan mitä tahtoi ja missä tahtoi koko retkikunnasta. Hänen\ntarvitsi vain laajentaa sanan \"aeronautisk\" merkitystä laajimmilleen.\n\nPitkän aikaa tämän sähkösanoman saatuamme koetimme kaikin mahdollisin\ntavoin saada Nobilea ymmärtämään alkuperäisen sopimuksemme selvää\najatusta. Tämän sopimuksen selvä tarkoitus on, jos sanat otetaan\nniitten yleisessä merkityksessä eikä käännellä niitä tolkuttomasti:\nensiksikin, ettei Nobilen tulisi kirjoittaa muuta kuin yksi luku\nkirjaan, ja toiseksi, että tämä ainoa luku käsittelisi vain hänen\nkuljettajana suorittamaansa työtä laivan kulkiessa. Huolimatta\nsopimuksen määräysten selvästä ajatuksesta, on Nobile kirjoittanut\nartikkeleja amerikkalaisiin ja italialaisiin sanomalehtiin kaikista\nretkikuntaa koskevista asioista, ja nyt tätä kirjaa kirjoittaessani\n(joulukuussa 1926), on hän pitkäaikaiseksi suunnitellulla\nesitelmämatkalla Amerikassa, jossa hän vapaasti kertoo mitä haluaa\nretkikunnan historiasta. Nobilen käytös retken aikana, ensi hetkestä\nviimeiseen saakka, ja hänen esiintymisensä myöhemmin on aiheuttanut\nminulle enemmän harmia ja ikävyyksiä kuin voin kuvailla.\n\nYleisön tietämättömyys tosiasioista, joista yllä olen kertonut, on\nantanut Nobilelle tilaisuuden uskotella monelle ihmiselle, että tämän\nlentoretken alkuperäinen ajatus ja sen toteuttaminen ensi kädessä on\nhänen ansiotansa. Totuus on päinvastainen. Hänen ainoa tehtävänsä\noli olla Norgen kuljettajana. Hänen suhteensa retken onnelliseen\nsuoritukseen oli aivan sama kuin maailmansodan aikana amerikkalaisen\nkuljetuslaivan kapteenin suhde amerikkalaisten voittoon. Yhtä hävytöntä\nkuin Nobilelta on vaatia itselleen jotakin enemmän, olisi ollut\nkuljetuslaivan kapteenilta ruveta esittämään, että hän julisti sodan ja\nvalmisti yliesikuntasuunnitelmat, joitten mukaan joukot lähetettiin.\n\nPalatkaamme kertomuksessani ajanmukaiseen järjestykseen: Samana\npäivänä kuin Ellsworth Nomessa vastaanotti Norjan Ilmapurjehdusseuran\njohtajilta sähkösanoman, joka on esitetty edellä, sai hän vielä lisäksi\nsähkösanoman Ilmapurjehdusseuran allekirjoittamana, huolimatta siitä,\nettä sen lähettivät luonnollisesti samat herrat. Sähkösanoma kuului\nnäin:\n\n    \"Seuraava on osa asiakirjasta: Norjan Ilmapurjehdusseuran\n    presidentti ilmoitti, että hän oli saanut mr. Ellsworthilta\n    tietää, että Ellsworth on vain iloinen voidessaan suostua\n    toivomukseen saada eversti Nobilen nimen liitetyksi\n    retkikuntaan. Presidentti ilmoitti, että Ilmapurjehdusseura\n    kiitettyään lämpimästi mr. Ellsworthia tästä persoonallisesta,\n    suuresta uhrauksesta, oli päättänyt, tunnustukseksi Italian\n    valtiolle ja laivan rakentajalle, kutsua retkikuntaa\n    Amundsen--Ellsworth--Nobilen Napalentoretkikunnaksi.\n    Presidentti ilmoitti, että hän julkaisee tämän ilmalaivan\n    luovuttamistilaisuudessa maaliskuun 29:ntenä. Ilmapurjehdusseura\n    on myös päättänyt, ettei vain Norjan, vaan myös Amerikan ja\n    Italian liput heitetään Pohjoisnavalle, kuitenkin niin, että\n    Norjan lippu heitetään ensin. Muuten ei nimenmuutos aiheuta\n    mitään muutosta retkikunnan kansallisuuteen tai jo suostuttuihin\n    sopimuksiin nähden.\"\n\n                                                  _Aeroclub_.\n\nAinoa selitys, minkä voi liittää tähän sähkösanomaan, on, ettei\n\"ilmoitusta\" yksinkertaisesti ollut olemassakaan. Ellsworth ei ollut\nkertonut kenellekään ihmiselle, että häntä ilahduttaa Nobilen nimen\nliittäminen retkikuntaan. Todellisesti oli tapahtunut niin, että\ntoisessa kokouksessamme Roomassa Thommessen oli rukoillen koettanut\nsaada meitä pitämään, mitä hän todennäköisesti jo oli luvannut,\nnimittäin että Nobilen nimeä sallittaisiin käyttää retkikunnan\nyhteydessä _vain_ Italiassa, ja sielläkin vain siihen asti, kunnes\nItalian hallitus luovuttaisi laivan meille. Thommessen oli vakuuttanut\nmeille lopuksi, että tämä oli ainoastaan väliaikainen ja paikallinen\nkunnianosoitus ja myönnytys italialaisten kansallisylpeydelle. Näitten\ntodistelujen johdosta sekä peläten, että ellemme myöntyisi näin\npaljoa, kieltäytyisi Italian hallitus pysymästä sopimuksessa eikä\nantaisi meidän saada laivaa, olimme Ellsworth ja minä vastahakoisesti\nsuostuneet Nobilen nimen käyttämiseen näin rajoitetussa muodossa.\nMyöhemmin, kuten äsken esitetty sähkösanoma osoittaa, käyttäytyi\nIlmapurjehdusseura kuten muuan hyvin tunnettu herra, joka saatuaan\npikkusormen, ottaa koko käden. He ottivat harkitusti rajoitetun\nmyönnytyksen ja tekivät siitä naurettavan laajasisältöisen\nsuostumuksen, ilman että me tiesimme siitä tai hyväksyimme sitä.\n\nEllsworth sähkötti heti harmistuneen vastauksen noihin kahteen\ntiedonantoon ja pyysi lisäselvityksiä. Vastaukseksi hän sai seuraavan\nsähkösanoman:\n\n    \"Olemme jo lähettäneet ne kaksi olemassa olevaa määräystä,\n    jotka koskevat Nobilea ja julkaisutoimintaa. Jos Amundsen\n    haluaa, jäljennämme kaiken johtoa koskevan Roomassa tehdystä\n    sopimuksesta. Me todistamme, että Teidän kannatuksenne ehtona\n    oli, että Amundsen ja Te kirjoittaisitte kirjan, mutta tämä\n    muuttui toiseksi myöhemmin, saatuamme Teidän sähkösanomanne, joka\n    myönsi Nobilelle oikeuden kirjoittaa ilmailua koskevan osan.\n    Sanomalehtiartikkeleista ei ole sanottu mitään, mutta jokainen\n    oikeus tulisi epäilemättä tässä tapauksessa ratkaisemaan asian\n    yhdenmukaisesti kirjaa koskevan sopimuksen kanssa.\"\n\n                                   _Thommessen. Sverre. Bryn._\n\nTämä sähkösanoma osoittaa selvästi, miten Ilmapurjehdusseuran johtajat\nitse käyttävät tervettä järkeä tulkitessaan tuon epäonnistuneen\nja epäoikeutetun sopimuksen onnetonta lausetapaa. Heidänkin\nkatsantokannaltaan olivat Nobilen _sanomalehtiartikkelit_ oikeudettomat.\n\nNiinä viitenä kuukautena, jotka kuluivat Nomeen saapumisestamme, ja\nvielä muutama viikko sen jälkeen koetimme Ellsworth ja minä sekä\nkirjeellisesti että sähköteitse saada Ilmapurjehdusseuraa asettumaan\narvostelevalle ja tuomitsevalle kannalle huonoon johtoonsa nähden ja\nvalvomaan meidän etujamme retkellä sekä saada sen julkisesti ottamaan\nratkaisevan eron Nobilen mielettömistä väitteistä. Nämä ponnistukset\neivät ole johtaneet minkäänlaisiin tyydyttäviin tuloksiin. Ehkä\ntoivoimme liian paljon: ensinnäkin, koska ei ole inhimillistä astua\nitse esiin ja julkisesti myöntää erehtyneensä, ja toiseksi, koska\nThommessen, Sverre ja Bryn sillä välin olivat juhlallisesti koristetut\nhyvin ikävöidyllä italialaisella kunniamerkillä, joten luonnollisesti\nhe olisivat kaksin verroin enemmän joutuneet pulaan ja menettäneet\nkunnian, joka heille merkitsi paljon, jos olisivat antaneet rohkean\nselityksen siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nKun Ilmapurjehdusseura ei suostunut antamaan julkista selontekoa, oli\nEllsworthin ja minun kärsivällisyyteni lopussa, ja marraskuussa me\nharmissamme sähkötimme eroavamme yhdistyksestä. Tämä oli ainoa keino\njulkisesti ilmaista suuttumustamme seuran käyttäytymisen johdosta.\n\nNorjan Ilmapurjehdusseuran johtajat eivät ainoastaan ole jättäneet\ntäyttämättä selvää velvollisuuttaan antaa julkinen selitys riitamme\npäivänselvistä syistä, vaan he ovat myös tehneet itsensä syyllisiksi\nitalialaisten kuohuvan kansallisylpeyden kumartelemiseen oman\nisänmaansa kunnian ja maineen kustannuksella. Ja vihdoin ovat he\ntehneet itsensä syypäiksi karkeaan kiittämättömyyteen Ellsworthia\nkohtaan. Ennen Norgen lähtöä antoi Ilmapurjehdusseura päivälliset\nEllsworthille Oslossa. Näillä päivällisillä piti Sverre puheen, jossa\nhän onnitteli yhdistystä siitä, että me olimme kutsuneet sen retken\nkummiksi ja taloudelliseksi edustajaksi. Tässä puheessa hän sanoi:\n\"Vuosi sitten olimme hyvin pieni lapsi, joka oli tuntematon Norjan\nulkopuolella. Tänään, tämän retken johdosta, olemme maailman enin\ntunnettu ilmapurjehdusseura.\" Tämän lausunnon vahvistivat runsailla\nsuosionosoituksilla seuran muut jäsenet. Jos seura tunsi niin retkemme\nalkaessa -- retken, jota pian juhlittiin kaikkialla maailmassa\nsen onnellisen suorituksen takia -- olisi kaikkein alkeellisimman\nkiitollisuudentunteen, samoinkuin yleisen rehellisyydenkin pitänyt\nsaada se syksyllä avoimesti selittämään, mitä oli tapahtunut. Ellsworth\nja minä emme toivoneet muuta kuin tosiasioita, koska nämä selvästi\nesitettyinä täydellisesti olisivat puolustaneet suhdettamme Nobileen.\nIlmapurjehdusseura sensijaan näyttää suosineen toisten tunteita ja on\nseurannut toista suuntaa. Minun luopumiseni kaikesta yhteydestä sen\nkanssa oli tarkoitettu julkiseksi halveksumisen osoitukseksi, ja olen\niloinen, että olen saanut tässä tilaisuuden vielä uudelleen tuoda sen\njulki.\n\nPalaan kertomukseeni: Riiser-Larsen sähkötti nyt meille ja pyysi meitä\nlähettämään veneen Telleriin noutamaan häntä ja muuta miehistöä Nomeen.\nKäännyin vanhojen ystävieni, Lomen-veljesten puoleen ja vuokrasin\nheiltä veneen matkaa varten. Kun kävelin katua alas mennäkseni\nkatsomaan venettä, kohtasin kaupungin katolisen seurakunnan papin. Hän\ntervehti minua ja tavallisten kohteliaisuuslauseparsien jälkeen hän\nkysyi, olinko menossa \"Nobilea vastaanottamaan\". Varmaankin näytin\nhämmästyneeltä, mitä myöskin olin, koska hän näytti minulle seuraavan,\nNobilen allekirjoittaman sähkösanoman: \"Tulen rannikkovaltion\nkutterissa\".\n\nSain myöhemmin Riiser-Larsenilta kuulla tämän hämmästyttävän\ntoimenpiteen yksityiskohdat, toimenpiteen, joka oli uusi todiste\nNobilen pienuudesta ja hänen halustaan asettua julkisesti nähtäväksi.\nRiiser-Larsen oli kertonut Nobilelle, että minä lähetän Lomenin veneen\nhakemaan retkikunnan muita jäseniä, myös italialaisia. Nobile ei tehnyt\nmitään huomautusta Riiser-Larsenin ilmoitukseen, mutta myöhemmin\nkävi selville, että hän oli mennyt suoraan sähkösanoma-asemalle ja\noli sähköttänyt rannikkovartioon pyytäen heitä lähettämään yhden\nkuttereistaan Telleriin häntä noutamaan. Rannikkovartio, joka ei\ntuntenut olosuhteita, oli rakastettavasti suostunut hänen pyyntöönsä.\nKun kutteri saapui Telleriin, meni Nobile viiden toverinsa kera\nlaivaan sanomatta mitään siitä, että norjalaiset myöskin kuuluivat\nretkikuntaan, ja täten hän saapui yksin komeasti Nomeen.\n\nNomen asukkailla on talo sellaisia matkustavia vieraita varten,\njoille he haluavat osoittaa huomaavaisuutta. Tätä hauskaa rakennusta\nkutsutaan nimellä \"hirsimaja\". Luulen, että sitä alunperin käytettiin\njonkin kerhon huoneistona, mutta viime vuosina on sitä käytetty äsken\nmainitsemallani tavalla. Tämä asunto tarjottiin rakastettavasti\nEllsworthille ja minulle, ja me viihdyimme siinä hyvin.\n\nMiehistö vietiin parhaimpaan hotelliin. Mutta se ei ollut Nobilesta\nkylliksi. Hän näytti arvelevan, että sellaiset kehnot asunnot \"olivat\nkelvottomia italialaisen upseerin arvolle\" ja pyysi, että hänelle\nneuvottaisiin toinen paikka. Lopuksi hän asettui kaupungin suurimpaan\nhotelliin, joka oli suljettu talveksi, lukuunottamatta sitä puolta,\nmissä isäntä perheineen asui. Yksinäisessä suuruudessaan hän asui\nsiellä.\n\nOn mahdollista, että Nobilella oli myös muita syitä tähän, sillä\npanin merkille, että hän vakavasti vältti minua, sillä välin kuin\nhän toiselta puolen koetti saada käsiinsä Ellsworthin, kun minä en\nollut saapuvilla. Tämä ei ehkä ollut aivan luonnotonta, sillä Nobile\nei ole mikään erikoisen rohkea henkilö, ja vaikkakaan en ole aivan\nvilli-ihminen, niin on Ellsworth joka tapauksessa sangen paljon\nhyvänsävyisempi kuin minä, ja Nobilella oli syytä uskoa, että minä olin\nmitä suurimmassa määrin kiusoittunut ja varuillani.\n\nNobile uskoi Ellsworthille murheelliset vastaväitteensä siitä,\nettä olimme allekirjoittaneet omat sanomalehtiartikkelimme, ja\ntoitotti hänelle korvat täyteen \"monia ikävyyksiään\". Ellsworthin\nonnistui lopulta vakuuttaa Nobilelle, että hänen oli viisainta tulla\nhirsimajaan, jotta kolmisin yhdessä tutkisimme ja selvittäisimme kaikki\nväärinymmärrykset.\n\nTässä kokouksessa valitti Nobile erikoisesti kahta tapausta.\nEnsimmäinen tapahtui Tellerissä Norgea purettaessa. Nobile valitti\nsitä, että miehistön norjalaiset jäsenet työn kestäessä olivat\npyytäneet päästä viettämään Norjan kansallispäivää (toukok. 17:ttä).\nNobilen muistutukset tätä vastaan osoittivat merkillistä loukatun\nturhamaisuuden ja arvokkuuden sekoitusta.\n\nToinenkin tapaus on Telleristä, ja oli Nobilen silmissä paljon\nvakavampi, koska se koski hänen eniten silmiinpistävää ominaisuuttaan,\nnimittäin persoonallista turhamaisuuttaan. Se tapahtui sinä päivänä,\njolloin Norgen moottorit vedettiin maihin. Kaikki miehet olivat\nankarassa toimessa vetäessään noita raskaita esineitä jäältä maalle. Se\noli raskasta työtä, ja kaikki, niin hyvin johtajat kuin ei-johtajat,\nsaivat yhtenä miehenä auttaa mukana. Sillävälin kuin he vetivät ja\nkiskoivat, sai retkikunnan sanomalehtimies Ramm äkkiä näkyviinsä\nNobilen, joka seisoi ja vetelehti kädet taskuissa. Tämä oli enemmän\nkuin Ramm voi sietää. Raivon valtaamana, nähdessään keskellä tätä\npuuhaa toimettoman ihmisen, hän oli sanonut Nobilelle: \"Minkätähden te\nette tee työtä?\" Nobile puhui paljon tapahtuman johdosta Ellsworthille\nja minulle ja pani vastalauseen siihen arvellen, että sellainen\nhuomautus oli sietämättömän loukkaava hänelle italialaisena upseerina.\nVastasin Nobilelle, ettei hänen asemansa italialaisena upseerina\nmerkinnyt mitään hänen asemassaan Norgen kuljettajana, ja minusta\nhän teki liian suuren numeron Rammin huonon tuulen ilmauksesta hyvin\nvaikeassa tilanteessa; mutta olin kyllä samaa mieltä siitä, ettei\nRammin olisi pitänyt sanoa sitä, ja sanoin kehoittavani Rammia\npyytämään anteeksi, jos huomasin, että se, mitä oli tapahtunut,\noli hänen selityksensä mukainen. Mutta keskusteltuani asiasta\nRiiser-Larsenin kanssa annoin asian olla sillään.\n\nNobile valitti nyt meidän tapaamme tulkita retkikuntasopimustamme. Hän\ntoisti yhä uudestaan, että hän oli \"italialainen upseeri\" ja ettemme\nolleet osoittaneet hänelle sitä huomaavaisuutta, jota hänen arvonsa\nolisi vaatinut. Taas huomautin hänelle kärsimättömästi, että niin kauan\nkuin hän kuului Norge-retkikuntaan, hän ei ollut italialainen upseeri,\nvaan ainoastaan retkikunnan jäsen. Selitin hänelle, ettei retkikunta\nollut mikään virallinen yritys, joka kuului jollekin hallitukselle,\nvaan se oli syntynyt aivan yksityisesti Ellsworthin ja minun\naloitteestani. Nobile oli otettu retkikunnan palvelukseen, ei Italian\nhallituksen edustajana, vaan yksityisenä ihmisenä, joka sattumalta\ntunsi ilmalaivan ja siitä syystä oli mitä käyttökelpoisin mies, jonka\nvoimme saada laivan kuljettajan tärkeään, mutta käskynalaiseen virkaan.\n\nNobile ei ollut tämän kokouksenkaan jälkeen tyytyväinen. Muutaman\npäivän perästä hän tapasi Ellsworthin sähkösanoma-asemalla, ja uusi\nkokous järjestettiin \"hirsimajaan\". Nobile aloitti tällä kertaa\nkeskustelun erikoisen mahtavalla tavalla. Hän vaati täyttä tunnustusta\nretkikunnan kolmantena johtajana liittäen tähän julkeaan vaatimukseen\nmyöskin sen, että hänen nimensä tuli olla yhdessä Ellsworthin ja\nminun nimeni kanssa New York Timesin artikkelien alla sekä myös\nretkestä kirjoitettavassa kirjassa. Tämän jälkeen minä luin hänelle\nsähkösanomat, jotka Ellsworth oli saanut ja jotka on esitetty edellä,\nja osoitin, että ne selvästi rajoittivat hänen asemaansa retkikunnan\njäsenenä ja oikeuttaan kirjoittaa siitä.\n\nNobile tarjosi meille tämän jälkeen sanatulvan, joka täydellisesti\nselvitti ne suunnitelmat ja kunnianhimoiset tunteet, jotka olivat\nhallinneet häntä hänen ensimmäisestä yhteydestään alkaen retkikunnan\nkanssa. Tämä tunnerikas puhe osoitti, että hän heti alusta oli\nuneksinut \"suuruudenunelmia\". Hänen turhamaisuutensa, kunnianhimon\nkiihoittamana, oli saanut hänen mielikuvituksensa rakentamaan\nkuvitelmia siitä suuresta merkityksestä, mikä hänellä oli asiassa.\nTämä merkitys ei ollut missään suhteessa siihen, mitä me olimme\nilmoittaneet hänelle ottaessamme hänet palvelukseemme, eikä myöskään\nhänen kirjoitettujen sopimustensa selviin tosiasioihin nähden.\nSisäisellä katseellaan hän oli nähnyt itsensä inspiration valtaamana\nsuurena tutkijana, joka oli saanut aatteen lentää napameren yli. Sitten\nhän oli rakentanut laivan, jolla lento suoritettiin, ja myöhemmin\nhän (selittämättömistä syistä) oli liittynyt kahteen verraten vähän\ntunnettuun henkilöön, joitten nimet olivat Ellsworth ja Amundsen, ja\nriemukulussa lentänyt Pohjoisnavan yli koko maailman silmien häntä\nseuratessa tämän uhkarohkean matkan aikana. Mikä nähtävästi kaikkein\nenimmin häntä loukkasi, oli se, että Ellsworth ja minä koko ajan olimme\npysyneet sietämättömän välinpitämättöminä tuohon utuisen romanttiseen\nunikuvaan nähden, kuvaan, joka oli lumonnut hänet, ja että me aina yhtä\npaatuneesti olimme kohdelleet häntä tavallisena kuolevaisena, jolta\nodotimme tehtäväinsä suorittamista yhtä hyvin kuin jokaiselta muultakin\nretkikunnan jäseneltä, ja pysymistä suullisissa ja kirjallisissa\nsopimuksissa. Tämä, ikävä kyllä, esti häntä muuttamasta unelmaansa\nkouriintuntuvaksi todellisuudeksi.\n\nKun nyt silmäilen taaksepäin kaikkeen, mitä on tapahtunut alusta asti,\nvoin käyttämällä apuna mielikuvitustani ja huumorintajuani ymmärtää,\nmistä Nobile sai tämän ajatuksen, vaikkakaan en parhaimmassakaan\ntapauksessa katso selitystä miksikään kunniaksi hänen terveelle\njärjelleen ja luonteelleen. Rooman seremoniat meidän ottaessamme\nNorgen haltuumme olivat epäilemättä omiaan sytyttämään latinalaisen\nmielikuvituksen ilmiliekkiin. Ne olivat järjestetyt italialaisen\nkansallistunteen mielenosoitustilaisuudeksi. Sadat ihmiset täyttivät\npaikan. Mussolini itse oli saapuvilla. Liput liehuivat ja soittokunta\nsoitti. Ehkä sinä päivänä olisi ollut liian paljon vaadittu,\nettei Nobile olisi luullut tätä juhlarummutusta viralliseksi\nkunnianosoitukseksi hänelle tutkijana tai ettei hän olisi tuntenut\npersoonassaan edustavansa Italian kansan kunniaa ja valtaa. Huolimatta\nsiitä, että hän tunsi (kuten oli laita), ettei tämä ollut mikään\nvirallinen, vaan yksityinen retkikunta, ja huolimatta siitä, että hän\ntiesi (kuten myös oli laita), ettei hän ollut retkikunnan johtaja,\nvaan palkattu käskyläinen, olisi sittenkin ollut luonnollista ja\nanteeksiannettavaa, jos hän sinä päivänä olisi hehkuen tuntenut oman\narvonsa. Hänen mielettömyytensä tuli esille vasta seuraavina viikkoina,\njolloin häneltä puuttui kykyä tasoitella tunteitaan ja ajatuksiaan,\nniin että ne olisivat sopineet tosioloihin. Varmasti hänen olisi\nNomessa kesäkuun ensimmäisenä viikkona joka tapauksessa pitänyt tulla\njärkiinsä hurmiosta, jonka tuo hämmentävä päivä aurinkoisessa Italiassa\nmaaliskuun lopussa oli aikaansaanut.\n\nSillä välin kuin Nobilen vauhdikas kertomus Ellsworthille ja minulle\nluisui eteenpäin, kadotin minä lopulta kaiken kärsivällisyyteni\nnähdessäni tuon lapsellisen höperyyden ja terveen järjen puutteen,\nmikä siinä esiintyi. Hänen lopettaessaan seuraavin sanoin: \"Minä\nolen antanut retkikunnalle elämäni -- minulla oli koko vastuu\nlennosta\", valtasi minut raivo. Tämä mieletön uneksija, tämä\nunivormuhullu italialainen, joka kuusi kuukautta sitten ei ollut\najatellut pohjoisnapatutkimuksia enemmän kuin Mussolinin erottamista\npääministerin virasta, hän seisoo ja huutaa minulle vasten kasvoja\ntuollaista hävytöntä jaaritusta, minulle, jolla on takanani\nkolmenkymmenen vuoden työt ja tutkimukset napaseuduissa, ja vaatii,\nettä hänet tunnustetaan samanarvoiseksi meidän kanssamme, mitä\nnapalennon suunnitteluun ja suoritukseen tulee, ja idioottimaisesta\npuhuu siitä, että hän oli antanut elämänsä retkikunnalle ja oli\nkokonaan vastuussa siitä -- kaikki tämä oli enemmän kuin voin\nsietää. Raivoisan katkerana muistutin hänelle selvin sanoin,\nkuinka surkuteltava nähtävyys hän olisi ollut, jos Norgen olisi\ntäytynyt laskeutua maahan, ja näytin hänelle, kuinka mieletön hänen\nvaatimuksensa päästä todelliseksi johtajaksi sellaisissa olosuhteissa\noli. Ja korotetulla äänellä, joka ilmaisi, että nyt riittää, muistutin\nhänelle viimeisen kerran, että Ellsworth ja minä olimme retkikunnan\njohtajat, emmekä me koskaan tule tunnustamaan oikeaksi hänen\nvaatimustaan saada suurinta kunniaa tehdystä työstä ja että me tulemme\nestämään häntä, mikäli voimme, kirjoittamasta jotakin muuta siitä, kuin\nmitä hänen sopimuksensa sallii hänen kirjoittaa lennon teknillisistä\nyksityiskohdista.\n\nNobile vastaanotti tämän purevan oikaisun sopivan nöyrästi. Kerskaileva\nupseeri, joka vähän aikaisemmin oli tullut sisään ovesta, meni siitä\nulos palatakseen jälleen luonnollisempaan, lapselliseen olotilaansa.\nLähtiessään hän vastasi vain kohauttamalla olkapäitään ja mutisten\njotakin siitä, että \"hän oli kyllästynyt koko asiaan\". Siihen hänellä\nolikin hyvä syy -- sillä kun jonkun keinotekoisesti rakentama\npilvilinna hajoaa raunioiksi, ei se koskaan tunnu mieluisalta, niin\ntarpeellista kuin onkin, että niin tapahtuu.\n\nVaikk'ei Nobile saanut balsamia haavoitetuille tunteilleen\nEllsworthilta ja minulta, jotka tunsimme hänen vaatimuksensa, sai hän\nsitä Nomen asukkailta, jotka eivät tienneet, mitä oli tapahtunut.\nNiin tarmokkaasti levitti hän kertomusta mainetyöstään napatutkijana\n-- tässä työssä auttoi häntä jo mainittu pappi väsymättä -- että kun\nNomen asukkaat antoivat päivälliset Norgen retken kunniaksi, oli Nobile\nillan kunniavieras, mutta Ellsworthia ja minua ei oltu edes kutsuttu.\nArvostellessani Nomea erotan pois muutamat ystävistäni, jotka ovat\nolleet puolellani kaikkina vuosina, heidän joukossaan Lomen-veljekset,\njoita yleensä pidetään Alaskan merkittävimpinä miehinä, koska\nhe ovat tehneet enemmän kuin useimmat asukkaista maan vakavan\nvaurastumisen hyväksi ja sitäpaitsi ovat johtavia liikemiehiä Nomessa\nja ympärilläolevalla maaseudulla. Heidän uskollinen ystävyytensä on\nhorjumatta seurannut minua kaikkina niinä vuosina, jolloin olemme\ntunteneet toisemme, ja minä olen heille äärettömän paljon velkaa\nkaikesta ystävällisyydestä, jota he ovat osoittaneet minulle, sekä\nkaikesta rahallisesta avusta, jolla he ovat minua hyödyttäneet. Mutta\nsuurin osa Nomen asukkaista käyttäytyi kuin ihmiset yleensä -- he\nuskoivat helposti kaikkia loistavia kertomuksia, heitä oli helppo\nsaada liikkeelle ja innostumaan tästä uudesta sankarista, josta he\nkoettivat tehdä mahdollisimman suuren. Ellsworthin ja minut he tunsivat\n-- me olimme olleet siellä ennen -- mutta Nobile sitävastoin oli\nuutuus. Itsestään on selvää, että minua loukkasi kovin halveksuminen,\njota osoitettiin Ellsworthille, tovereilleni ja minulle itselleni\ntuon julkisen kunnianosoituksen kautta, jolloin meidät kokonaan\nsyrjäytettiin. Tämä oli samanlaisten toisiaan seuranneitten tapausten\nhuippukohta, enkä olisi rehellinen, ellen kertoisi siitä ja lausuisi\najatuksenani koko tilaisuudesta, että se osoitti Nomen asukkaissa\nhuonoa makua ja huonoa käytöstä.\n\nIhanana kesäpäivänä jättivät kaikki retkikunnan jäsenet Nomen\nmatkustaakseen höyrylaiva Victorialla Seattleen. Kaiken tänä aikana\ntapahtuneen epämieluisan keskellä on miellyttävää muistaa, että\nmatkalla lausuivat nuo Nobilen viisi käskyläistä yksityiskeskustelussa\njonkun norjalaisemme kanssa mitä syvimmän tyytymättömyytensä Nobilen\nkäytöksen johdosta maihintulomme jälkeen. Eräs heistä sanoi jotakin,\njohon toiset yhtyivät suosionosoituksin ja joka ansaitsee tulla tässä\nmainituksi: \"Teillä on meidän koko myötätuntomme tässä asiassa, mutta\nmitä voimme me tehdä?\"\n\nLähestyessämme Seattlea harmittelimme Ellsworth ja minä toisillemme\nnäkyä, jonka tarjosimme ulkomuotomme takia ihmisjoukoille, joiden\nolimme kuulleet kerääntyvän sillalle meitä vastaanottamaan. Meillä ei\nollut Svalbardissa rahaa mukanamme, ja kun noudatimme Nobilen alituista\nvaatimusta matkatavarain minimimäärästä, ei meillä myöskään ollut\nmuutettavaa vaatekertaa ilmalaivassa. Riisuttuamme napaseutupukumme\nNomessa olimme sentähden ostaneet ja pukeutuneet ainoihin saatavissa\noleviin vaatteihin, sellaisiin, jotka oli tarkoitettu kullankaivajille.\nKarkeat pukumme, villapaidat ja paksut saappaat olivat kyllin hyvät\nNomen kaduilla keskellä talvea, mutta kuinka maalauksellisia ne\nolivatkin, ne tuskin sopivat julkiseen vastaanottoon Seattlessa. Mutta\nsitä ei voinut auttaa. Lohdutuksenamme oli, että joka tapauksessa\nkaikki olimme samassa asemassa.\n\nAjatelkaa sitten hämmästystämme, kun me laivan lähestyessä satamaa\nsaimme nähdä Nobilen tulevan kannelle loistavassa juhlaunivormussa,\nitalialaisena everstinä. Tämä ei ollut mitään muuta kuin petosta.\nAlituisesti muistuttamalla meitä ottamaan mukaamme mahdollisimman\nvähän matkatavaraa, mihin me herkkäuskoisesti olimme suostuneet, hän\noli estänyt meitä ottamasta mukaamme kunnollisia vaatteita retkellemme\nnavan yli, ja lisäksi oli hän matkalla Roomasta Svalbardiin aiheuttanut\nnorjalaisille todellista ruumiillista kärsimystä määräämällä heidän\ntekemään matkan ilman riittäviä vaatteita. Se että Nobile häikäilemättä\nrikkoi omia vaatimuksiaan vastaan heittäessään liput navalle,\nsuututti meitä vain vähän, mutta nyt tuli näkyviin, että hän Norgen\nlentäessä napameren yli, matkalla, jolla hänen omien sanojensa mukaan\njokainen tarpeeton naula oli uhkana elämällemme, oli pannut mukaan\nmonenkertaiset ja raskaat univormut ei vain itselleen, vaan myös\nkahdelle maanmiehelleen.\n\nAjatellessamme tätä lisääntyi suuttumuksemme hänen alhaisen\nkäytöksensä ja tahdittomuutensa takia hänen nyt tullessaan näkyviin\ntoveriensa komeilevana vastakohtana. Näky sai minut sisäisesti\nkiehumaan. Raivostuin vielä enemmän, kun huomasin, että hän oli\nhuolellisesti ottanut kannella huomioonsa paikan, johon maihinmenosilta\nasetettaisiin, ja oli asettunut sen viereen voidakseen astua maihin\nretkikunnan edellä, ensimmäisenä ja kaikkien nähtävänä. Mutta\nhuolimatta harmistani ja halveksumisestani en tehnyt mitään hänen\nestämisekseen. Oli todella arvoani alentavaa ruveta kilpailemaan tuon\npöyhkeilevän henkilön kanssa silmänräpäyksen kestävästä etusijasta.\n\nMutta myöskin eräs Victorian upseereista ymmärsi Nobilen suunnitellun\nhävyttömyyden, ja tosi merimiehenä tajuten, mikä on sopivaa,\nhän rauhallisesti, mutta hyvin päättävästi asettui niin, että\nsulki Nobilelta tien maihinkäytävälle, sekä kumartaen senjälkeen\nEllsworthille ja minulle vaati meitä menemään ensin maihin.\n\nMeitä vastaanottamaan oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko, myöskin\nkaupungin edustajia. Suloinen, pieni tyttö, kuuden-seitsemänvuotias,\npuettuna hauskaan pukuun, astui kukkavihko kädessä esiin tervehtimään\nmeitä. Nyt Nobile sai pienoiskoossa sen riemuvoiton, minkä hänen\nunivormunsa saattoi hänelle antaa. Tuo pikkutyttö teki mitä\nluonnollisimmalla tavalla maailmassa: hän näki kolme vierasta miestä\nedessään, ja ymmärsi, että tapaus oli hänen nuoren elämänsä tärkein.\nHän huomasi lisäksi, että kaksi miehistä oli puettu kuin työmiehet, kun\nsensijaan kolmannella oli loistava univormu, eikä hän löytänyt kuin\nyhden ainoan vastauksen ajatellessaan heidän keskinäistä asemaansa.\nLuonnollisesti univormu sai kukkaset.\n\nSeattlessakin oli italialainen propaganda saanut aikaan mielialan, joka\ntuotti minulle suurta pettymystä. Italian konsuli oli nähtävästi saanut\nItaliasta ohjeita, että hän tekisi kaiken saadakseen Nobilen tulon\nmuodostumaan riemukuluksi. Tässä työssä häntä vahvasti tukivat seudulla\nolevat italialaiset fascistit. Puheillaan ja isänmaallisella hehkullaan\noli heidän onnistunut ennen meidän tuloamme.\n\nSeattleen herättää sellainen käsitys asiasta, että Norgen retki\npääasiallisesti oli italialainen yritys ja että Nobile yhdessä meidän\nkanssamme oli johtaja. Tämä käsitys oli niin lujasti juurtunut\npaikalliseen juhlatoimikuntaan, että ensimmäisillä aamiaisilla, jotka\nmeille pidettiin, minä istuin ensimmäisellä kunniapaikalla, sitten tuli\nNobile ja vihdoin Ellsworth kolmannella.\n\nEllsworth oli aivan liian paljon gentlemanni sanoakseen muille\nkuin minulle, joka olen hänen läheinen ja hyvä ystävänsä, kuinka\ntämä järjestely loukkasi hänen ylpeyttään. Mutta minä tunsin\nvelvollisuudekseni aamiaisen jälkeen etsiä yleisen juhlatoimikunnan\nvastuunalaiset jäsenet ja huomauttaa heille, että Ellsworthilla oli\nkaikki mahdollinen oikeus saada yhdessä minun kanssani jakaa kaikki\nretkikunnalle suodut kunnianosoitukset, kun taas Nobilella oli selvästi\naivan toinen asema. Tästä oli seurauksena, että virhe korjattiin\nmyöhemmissä juhlissa.\n\nSillävälin jatkuivat ikävyyteni Norjan Ilmapurjehdusseuran kanssa.\nPalattuamme Yhdysvaltoihin syytti Ilmapurjehdusseura minua\njulkisesti siitä, että olin myöhästyttänyt uutisten lähettämisen\nmatkamme onnellisesta tuloksesta \"New York Timesiin\" niin kauan,\nettä \"Times\" oli vähällä rikkoa sopimuksensa julkaisemisesta.\nTämä oli mieletön syytös; meillä oli mukanamme matkalla kokenut\nsanomalehtikirjeenvaihtaja yksinomaan sentähden, että hän suorittaisi\ntämän työn nopeasti ja ammattimaisesti. Olin edeltäpäin aavistanut,\nettä perille saapuessamme olisi aikani hyvin täpärällä, ja olin\nottanut matkalle tämän sanomalehtimiehen, jotta hän huolehtisi tuosta\ntehtävästä minun puolestani. Hänen ainoa työnsä oli mahdollisimman\najoissa panna kuntoon aines, jättää se minulle oikaistavaksi ja\nhyväksyttäväksi, ja sitten heti lähettää se \"Timesiin\". Sanomalehtimies\noli aivan oikein jäänyt Telleriin kirjoittaakseen Norgen purkamisesta,\nsillä välin kuin Ellsworth ja minä matkustimme Nomeen. Hän suoritti\ntyönsä tunnollisesti, mutta syystä, että Tellerin radioasema ei\nollut kunnossa, pääsivät uutiset julkisuuteen Nomesta, ja meidän\nperillesaapumisemme tuli tunnetuksi.\n\nKerrottakoon myös, että Nobile lähetti täydellisen kertomuksen matkasta\nItaliaan. Tämä levisi yli koko maailman ja aiheutti melkein välien\nsärkymisen New York Timesin kanssa.\n\nPahimpia selkkauksia, mitä Ilmapurjehdusseuran huono johto aiheutti,\noli filmiasia. Kun Ellsworth ja minä kesällä 1925 palasimme takaisin\nSvalbardiin N 25:llä, herätti meidän äkillinen ja draamallinen paluumme\nvaltavaa mielenkiintoa kautta koko maailman. Mr. Bruce Johnsson First\nNational Picturesta tarjosi Ilmapurjehdusseuralle viisikymmentä tuhatta\ndollaria filmistä, joka oli otettu lentoretkestämme ja takaisin\ntulostamme. Ilmapurjehdusseura ei ollut kyllin viisas ottaakseen\ntarjousta vastaan, vaan se luuli itse voivansa tehdä sen paremmin.\nMikäli tiedän, maksoi tämä mieletön virhe meille neljäkymmentäkaksi\ntuhatta dollaria. Tämä oli, kuten sanottu, hyvin mieletöntä, sillä\njokainen, joka vähänkin tuntee filmiasioita, huomaa, että Amerikka on\nelokuvien suurin markkinapaikka ja että todellisten kuvien arvo vähenee\nsamassa suhteessa kuin aikaa kuluu niitten ottamisesta siihen päivään\nsaakka, jolloin ne näytetään elokuvissa.\n\nVaikk'ei Ilmapurjehdusseura olisi ollut tietoinen tästä asiasta v.\n1925, olisi tämän kokemuksen pitänyt opettaa sille jotakin, jota\nse olisi voinut käyttää hyväkseen v. 1926. He suorittivat kaikki\nvalmistukset Norgen lennon aikana, ja valokuvaaja työskenteli heidän\nohjeittensa mukaan matkalla. Näitten filmien nopea valmistaminen\nja myyminen Amerikkaan olisi pitänyt olla heidän ensi ajatuksensa.\nEn epäile, ettei niitä olisi voitu myydä jollekin amerikkalaiselle\nfirmalle seitsemästäkymmenestäviidestä tuhannesta dollarista tai\nenemmästä. Mutta mitä teki Ilmapurjehdusseura? Niin uskomattomalta kuin\ntuntuukin, ei se tehnyt minkäänlaista yritystä myydä kuvia Amerikkaan,\nvaan kuljetti ne kaikki aina Osloon saakka ja sai ne täällä kehitetyksi.\n\nOlin siis vielä lisäksi saanut pettymystä yhdistyksen huonon johdon\npuolelta. Syyskuussa 1926 minä vaadin, että Bryn, joka mielestäni oli\nensi sijassa vastuussa tästä, erotettaisiin kaikesta liikeasiaimme\nhoidosta. Yhdistys vastasi, ettei se voi suostua minun vaatimukseeni,\njonka johdosta ilmoitin heille, etten enää voinut työskennellä heidän\nkanssaan ja että minä, pitääkseni huolta eduistani, tästälähin itse\nselvitän asiani.\n\nKun ymmärsin, että yhdistys aikoi uudistaa menettelynsä vuodelta\n1925 vuoden 1926:n filmiin nähden, etsin käsiini valokuvaajan,\njolla oli luonaan kuvien negatiivit, ja määräsin hänet valmistamaan\nkaksi täydellistä kopiota minulle. Saatuani ne haltuuni ilmoitin\nIlmapurjehdusseuralle, että annan heille 14 päivää aikaa tarjouksen\nhankkimiseksi filmille, ja ellei tämä onnistu heille, koetan minä saada\nmahdollisimman paljon aikaan filmillä käyttämällä sitä esitelmissäni.\n\nUltimaattumini vastaanotettiin ivaten. \"Mitä\", he sanoivat, \"Te voitte\ntehdä filmillä? Teillähän ei ole kopiota siitä.\" \"Kyllä minulla on\",\nvastasin, \"olen puuhannut liian kauan tällaisissa asioissa, jotta\nsellaiset vasta-alkajat kuin te voisitte petkuttaa minua.\" Kerroin\nheille, että minulla oli hyvässä säilössä kaksi kopiota filmistä ja\nettä minä, elleivät he suostu vaatimukseeni hankkia tarjousta ennen\nkahta viikkoa, katsoisin olevani moraalisesti aivan vapaa toimimaan\nniin, että hyötyisin filmillä mahdollisimman paljon omaan laskuuni.\n\nSittemmin julkaisi Ilmapurjehdusseura roskaisen tiedonannon, jossa se\nniin paljon kuin uskalsi epäsuorin viittauksin kutsui minua varkaaksi.\nTodellisuudessa ei heidän käyttämäänsä kieltä voi kääntää englanniksi\nmuuten kuin noilla ilkeillä sanoilla \"varas\" ja \"varkaus\", ja niin\nne myös käännettiin ja julkaistiin amerikkalaisissa sanomalehdissä.\nMinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka moni ihminen on lukenut\ntuon likaisen jutun, mutta epäilemättä ovat tuhannet tehneet\nsen ja saaneet siitä sen käsityksen, että minä olen varastanut\nIlmapurjehdusseuralta jotakin, joka todella kuului sille. Tosiasia\nluonnollisesti on se, että minä vain riistin siltä oman omaisuuteni\nvalvonnan, se kun minun edustajanani oli hoitanut sitä tavattoman\nkehnosti. Vieläpä tämän tehdessäni vakuutin yhdistykselle, että tulisin\nkäyttämään vain viittäsataa metriä filmin viidestätoista sadasta.\nTätä kolmatta osaa en tulisi myymään, vaan käyttämään esitelmieni\nvalaisemiseksi, mikä todellisuudessa vain olisi hyvänä reklaamina\nfilmin muulle osalle.\n\nKuinka totena yhdistys itse piti syytöstään varkaudesta, käy selville\nkirjeestä, jonka sain Osloon, päivättynä joulukuun 20:ntena 1926,\nfilmijohtaja J. Chr. Gundersenilta, jolle yhdistys oli jättänyt filmin\nmyytäväksi. Hän kirjoittaa m.m. seuraavaa:\n\n\"Uudistan suostumukseni filmin 500 metrin (kolmannen osan)\nkäyttämisestä... Tahdotteko hyväntahtoisesti näyttämöltä huomauttaa,\nettä tämä on vain murto-osa suuresta napafilmistä, jota pian näytetään\nAmerikassa.\"\n\nJohtaja Gundersen jatkaa kirjettään pyytäen minua käymään\nYhdysvaltojen filmiseurojen luona nähdäkseni, mitä voisin tehdä,\njotta heidän mielenkiintonsa heräisi -- jotakin, mikä luonnollisesti\nIlmapurjehdusseuran itsensä olisi pitänyt tehdä kuusi kuukautta sitten\n(heinäkuussa), jolloin sillä oli filmi täydellisenä hallussaan ja\nmarkkinat avoinna.\n\nKun kaikki Norgen-retken menot oli selvitetty, huomasimme, että olimme\nvielä velkaa seitsemänkymmentäviisi tuhatta dollaria. Kaikki eivät\nole laillisia vaatimuksia. Kaikki eivät myöskään ole moraalisesti\nvelvoittavia. Olen jatkanut ja jatkan yhä edelleen pyrkimystäni tehdä\nkaikki, mitä voin, jotta saisin maksetuksi sen osan velasta, minkä\npidän moraalisesti velvoittavana. Esitelmämatkani keväällä 1927 oli\npyhitetty tähän tarkoitukseen, samoin toinen matka, josta olen tehnyt\nsopimuksen vuodeksi 1928.\n\nSamoin käytetään siihen tulot kirjasta, jonka olen kirjoittanut Norgen\nretkestä. Missä määrin otan huomiooni vaatimukset, jotka nimellisesti\nkuuluvat minulle Ilmapurjehdusseuran kautta, on tulevaisuus näyttävä.\nJos sen johto olisi ollut kunnollinen, ei mitään vajausta olisi\nylipäänsä syntynyt.\n\nLopuksi vielä esimerkki yhdistyksen huonosta johdosta: Tullessani\nAmerikkaan marraskuun 27:ntenä 1926 otti impressarioni Mr. Lee Keedick\nminut vastaan sellaisella uskomattomalla uutisella, että Nobile jo\noli kiertämässä Amerikkaa ja piti esitelmiä Norgen lennosta. Niin\npian kuin toinnuin hämmästyksestäni, sähkötin heti Norjaan saadakseni\nselville, oliko Ilmapurjehdusseura antanut suostumuksensa Nobilelle\ntähän selvään sopimuksen rikkomiseen. Samalla huomautin, että tämä\nitalialainen matkusti maat ja meret ja kertoi valheita retkikunnasta\nvetäen Norjan nimen lokaan. Vielä suuremmaksi hämmästyksekseni\nvastasi Ilmapurjehdusseura, että tämä kiertomatka tapahtui sen\nsuostumuksella. Siinä nyt Nobile kulki esitelmämatkalla Amerikassa\nomaksi hyväkseen, melkein minun kiusallani, koska minun piti tulla\nhänen perässään, yksinomaan sentähden, että voisin vähentää velkaa,\njoka oli syntynyt Ilmapurjehdusseuran huonon johdon ja tyhmyyksien\ntähden. Moraalisesti tunnen, että tämä vapauttaa minut kaikesta velkani\nmaksuvelvollisuudesta -- vaikka sittenkin on aikomukseni maksaa se.\nKaikki velkamiehet tulevat saamaan rahansa niin pitkälle kuin minun\nkeinoni riittävät ja heidän vaatimuksensa oikeuttavat.\n\nEsitelmässään Yhdysvalloissa on Nobile yhä uudestaan selittänyt,\nettä Norgen retken ajatus on alkujaan Mussolinin. Häntä on syytetty\nsanomalehdissä muista valheista, joita hän on esittänyt retkestä, ja\nhän on kirjoittanut sanomalehtiin ja peruuttanut joitakin väitteistään,\nmutta tuota hän ei koskaan ole peruuttanut. Totuuden nimessä on\nsentähden onnellista, että Oslossa on julkaistu kirja nimeltä\n\"Norge-ferden bak kulissene.\" Tekijä on sanomalehtimies Odd Arnesen\n\"Aftenpostenista\". Arnesen kertoo tässä, että hänen päällikkönsä,\ntoimittaja Frois Froisland, \"Aftenpostenin\" päätoimittaja, oli\nhaastatellut Mussolinia Roomassa heti senjälkeen, kun maailma oli\nkuullut uutisen Norgen onnellisesta paluusta. Mussolini sanoo tässä\nhaastattelussa Froislandille m.m.\n\n\"Viekää hyväntahtoisesti lämpimimmät onnitteluni Roald Amundsenin\nmaanmiehille. Tänä voiton hetkenä älkäämme unohtako, että Amundsen on\nretkikunnan luoja. Hän juuri esitti ajatuksen napaseutujen tutkimisesta\nilmasta käsin.\"\n\nTässä yhteydessä lienee kiintoisaa toistaa, mitä New York Times\nkirjoitti perjantaina, elokuun 6:ntena 1926:\n\n\"Pitäisi olla kunniaa kylliksi kaikille Amundsen--Ellsworth--Nobilen\nretkikunnassa, mutta näyttää siltä kuin Mussolini vaatisi suurinta\nkunniaa ilmalaivan kuljettajalle. Tervetuliaisjuhlassa retkikunnan\nitalialaisille jäsenille viime keskiviikkona Roomassa lausui 'il\nDuce', että hän toivoi äänensä olevan vahvan kuin ukkosenjyrinän, kun\nhän, annettuaan 'roomalaisella oikeudenmukaisuudella' tunnustuksensa\nNobilen tovereille heidän osuudestaan suoritettuun urotyöhön, totesi,\nettä riemuvoitto kuitenkin oli Nobilen, koska hän oli suunnitellut\nilmalaivan toisten italialaisten rakentaessa sen ja koska hän 'oli\noivallisesti ohjannut sitä tämän harvinaisen matkan loppuun'.\n\n\"Siitä huolimatta hän sanoi puheessaan senaatissa toukokuun 18:ntena,\njolloin kaikki puhuivat siitä, että Pohjoisnapa oli sivuutettu, että\nnavanylilento oli 'teko, jonka voivat suunnitella ja suorittaa vain\nyli-ihmiset'. Lämpimät ja sydämelliset onnittelut tulivat Amundsenin,\nEllsworthin ja Nobilen osaksi.\n\n\"Norgen miehistö oli pantu kokoon sellaisista sankareista. Laivassa\nolleet norjalaiset, italialaiset ja amerikkalaiset koettivat kaikki\nparastaan yhdessä suorittaakseen voimatyön, samalla kuin kaikki olivat\nyhtä mieltä siitä, että se onnistuisi.\n\n\"Mahdollisesti voi sallia Italian johtajan kiittää Nobilea vielä\nenemmän tämän kotiutuessa, mutta on pelättävissä, että Oslosta saapuva\nkaiku on sekoitettu vastalauseella. Ilmalaiva oli, kun kaikki otetaan\nlukuun, Norjan ostama ja se kantoi tämän maan lippua. Se kuljetti\nretkikunnan johtajana kaikkein suurinta napatutkijain joukossa. Hän\noli jo voittanut itselleen paikan kuolemattomien joukossa. Ellei hän\nolisi antanut alkua ja rohkeutta, ei retkikunnasta koskaan olisi\ntullut mitään. Rohkea amerikkalainen, joka aikaisemmin otti osaa\nhänen vaaralliseen yritykseensä päästä Pohjoisnavalle lentokoneella,\noli runsaskätisesti antanut apuaan tuon uuden yrityksen menojen\npeittämiseen -- tosiasiassa tehnyt sen mahdolliseksi auliudellaan\n-- ilmottautui uudelleen vapaaehtoisesti ja otettiin vastaan hyvänä\ntoverina. Kaikki Norgella mukana olleet, lukuunottamatta kapteeni\nAmundsenia ja Ellsworthia, saivat maksun työstään näihin luettuna myös\nlaivan kuljettaja, eversti Nobile. Hänen osansa retken onnelliseen\nsuoritukseen oli siinä, että hän tiesi, mihin Norge kelpasi kaikissa\nolosuhteissa, ja hänen kuntoaan sen ohjaamisessa ei tulla hetkeksikään\nunohtamaan tai väheksymään. Se oli ensiluokkaista ja norjalaiset itse\novat kiitelleet häntä siitä. Mutta hän ei ollut napaseutututkija kuten\nAmundsen, ei myöskään hän ollut suunnan määrääjä kuten Riiser-Larsen,\njoka valittiin tähän työhön, koska hän oli kuljettanut yhtä\nlentokonetta vuoden 1925 retkellä.\n\n\"Vuoden 1926 yrityksessä olivat Amundsen ja Nobile välttämättömiä\ntoisilleen; ja jos muut italialaiset olivat välttämättömiä Norgen\nlentäessä, niin olivat myöskin muut norjalaiset sitä, kukin omassa\nasemassaan laivalla. Samoinkuin amiraali johtaa laivasto-osastoaan\nliikuttamatta itse ainoatakaan konetta, niin oli myös veteraani\nAmundsen navanylilennon johtava henki, huolimatta siitä, ettei hän itse\naktiivisesti ottanut osaa laivan kuljetukseen. Arktisen tutkimuksen\nhistoriassa tulee tuo norjalainen kapteeni aina olemaan se, joka\nensimmäisenä johti retkikunnan Pohjoisnavan yli.\"\n\nTähän lopetan esitykseni Norgen lennon tosiseikoista. On ollut\nkiusallista kirjoittaa tätä, se kun on vierasta minun taipumuksilleni\nja tavalliselle menettelylleni. Minulle olisi ollut paljon mieluisampaa\nantaa näitten retken vastenmielisten tapausten jäädä unhoituksiin\nasioina, joita ei enää muistella. Siellä ne olisivat voineet levätä,\nellei tämä olisi minun elämäni kuvaus, ja koska minä, ajatellen\ntutkijanimeäni -- ja myöskin tovereitteni tähden, en uskalla jättää\nkäyttämättä mahdollisuutta saada Nobilen todella valheelliset esitykset\nja julkeat vaatimukset oikaistuiksi. Totuus samoinkuin oikeus omaa\nnimeäni kohtaan vaatii kertomaan ylläolevat tapaukset. Ehkä on\ntarpeellista, että vielä liitän tähän erään selityksen, jotta lukija,\njoka ei tunne elämääni, ei tee sitä johtopäätöstä, että luonnostani\nolen pahansuopa. Tunnen olevani varma siitä, ettei kukaan, joka todella\ntuntee minut, syytä minua sellaisesta. Mutta voi olla tarpeellista\ntodistaa se yleisölle. Saavuttuani etelänapamaahan otin loppumatkalle\nmukaani niin monta retkikunnan jäsentä kuin muonitus myönsi, samalla\nkuin luonnollisesti otin huomiooni, olivatko he ruumiillisesti kyllin\nvahvoja ja tottuneita ottamaan osaa vaivaan ja kestämään pettymyksiä,\njotka meitä kenties odottivat. Viisitoista vuotta myöhemmin, kun\nEllsworthin anteliaisuuden kautta sain tilaisuuden toteuttaa toisen\nelämäni unelman, nimittäin lentämisen napameren ja Pohjoisnavan\nyli Euroopasta Amerikkaan, tuotti minulle mitä suurinta tyydytystä\nvoidessani kysyä eräältä näistä neljästä urhoollisesta norjalaisesta,\njotka olivat olleet kanssani Etelänavalla, tahtoiko hän myöskin nyt\nolla mukana. Mies oli Oscar Wisting. Jos olisin ollut kateellinen\ntoisille kunnianosoitusten tähden, joita he saivat osakseen, jos olisin\nollut itsekäs, kuuluisi minulle tänään kiistämättömästi kunnia siitä,\nettä olen ainoa mies maailmassa, joka olen ollut molemmilla navoilla.\nMinulle olisi tämä kunnia paljon vähemmän arvoinen kuin mitä se nyt\non, kun tiedän, että olen voinut tehdä urhoolliselle toverille ja\nuskolliselle ystävälle Wistingille mahdolliseksi jakaa kanssani kunnian\nsiitä, että ensimmäisinä olemme käyneet molemmilla navoilla.\n\nJa minä voin vielä lisätä: jakaa kanssani kunnian elämäni viimeisestä\nsuuresta teosta. Sillä tässä tahdon uskoa lukijalle, että nyt katson\ntutkijaurani päättyneeksi. Minun on suotu suorittaa se, minkä olin\npannut päämääräkseni. Siinä on kunniaa kyllin yhdelle miehelle.\nTästälähtien tahdon mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurata vielä\nratkaisemattomia kaukaisten napaseutujen kysymyksiä, mutta en voi enää\ntoivoa löytäväni niin rikasta työmaata kuin se, mikä on takanani.\nTahdon senvuoksi tyytyä näihin kysymyksiin ja uhrata enimmän osan\najastani esitelmiin ja kirjoittamiseen, sekä yhdessäoloon monien\namerikkalaisten ja eurooppalaisten ystävieni kanssa.\n\nNämä ystävät ovat, kun kaikki otetaan huomioon, elämäni suurimman ilon\naiheena. Matkani ovat hankkineet minulle tervetulleita tavanmukaisia\nkunnianosoituksia, mutta vielä parempaa kuin se -- ne ovat antaneet\nminulle pysyvän ystävyyden ilon.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nSTEFANSSONISTA JA MUISTA.\n\n\nAmiraali Peary oli ensimmäinen, joka saavutti Pohjoisnavan.\n\n\"Mutta\", kysytte ehkä, \"mistä Te tiedätte, että hän on ollut siellä?\nTeillä on vain hänen sanansa siitä. Hän lähti sinne käytännöllisesti\npuhuen yksin -- luonnollisesti oli Hanson-neekeri liian tietämätön\nymmärtämään, olivatko he olleet siellä vai eivätkö. Ja luonnollisesti\nolisi Peary teknillisine tietoineen helposti voinut väärentää\npäiväkirjansa.\"\n\nKaikesta huolimatta minä tiedän, että amiraali Peary saavutti\nPohjoisnavan. Olen varma siitä sen vuoksi, että persoonallisesti\ntunsin Pearyn. Se, että hänen on mahdotonta väärentää havaintojaan, on\nehdottomasti totta. Vastaus jokaiseen epäilyyn tässä kohden on hyvin\nyksinkertainen: Peary ei ollut sitä laatua.\n\nTutkijan luonne on sentähden aina paras todiste hänen suorittamiensa\ntekojen totuudesta. Minun väitteeni Etelänavan löytämisestä ei\nvain nojaudu omiin sanoihini, mutta myöskin siihen, mitä onneton\nkilpailijani, urhoollinen kapteeni Scott kirjoitti. Hänen päiväkirjansa\nkertoo, että hän löysi meidän telttamme ja kirjotuksemme, kun\nhän saavutti navan kolme viikkoa myöhemmin. Mutta kun kaikki\notetaan huomioon, ei tämäkään todiste -- niin surullisesti saatu\nkuolleen kilpailijan kädestä, ole aivan varma. Sekä Scott että\nminä olimme voineet tehdä virheellisiä havaintoja. Tosiasiassa\nlöysivät tiedemiehet, kun he Etelänavalta palattuani tarkastivat\nhavaintoni, virheen jok'ainoasta niistä, mutta se oli pysyväinen virhe\nmatemaattisessa merkityksessä, eikä se osoittanut, että havainnot oli\ntehty virheellisesti, vaan että napaseuduissa on olemassa tuntematon\nluonnonilmiö, joka vaikuttaa havaintoihin. Tämä pysyvä virhe oli\ntiedemiesten mielestä paras todiste siitä, että minun havaintoni oli\ntehty omantunnontarkasti. Jos olisin koettanut väärentää päivämäärää,\nolisi minun pitänyt olla hyvin taitava matemaatikko voidakseni tehdä\nsen sillä tavoin.\n\nYmmärsin Etelänavalla, että meidän asemassamme oli virheellisten\nhavaintojen ja laskelmien mahdollisuus suuri. Kun toivoin aina voivani\ntyydytyksellä tuntea varmuutta siitä, että olin ollut juuri Etelänavan\nkohdalla, käytimme toverini ja minä kolme päivää tutkiaksemme 10 km:n\npituisella säteellä sen paikan ympäristön, missä laskelmiemme mukaan\nnapa todennäköisesti oli. Täten olimme varmoja siitä, että olimme\nkorjanneet mahdollisen virheen.\n\nOlen kirjoittanut edellisen pääasiallisesti valaistakseni ainoata\nselitystä, jonka tunnen voivani antaa Cook-Peary-riidassa:\nnapaseuduissa suoritetut työt on luettava tutkijan aikaisemman elämän\nvalossa.\n\nOsaltaan olen myös kirjoittanut edellisen selittääkseni, minkätähden\nminä aina sanon ensimmäisen Vilkjalmur Stefanssonin kahdesta kiitetystä\n\"löydöstä\" olevan melkein kouriintuntuvinta lavertelua, mitä koskaan on\njulkaistu pohjolasta ja toisen ei ainoastaan lavertelua, vaan lisäksi\nsellaista mitä vahingollisimmassa ja vaarallisimmassa määrin. Tarkoitan\nhänen laajalle levinnyttä kirjaansa _Blonde eskimoer_ (Vaaleat eskimot)\nja myös yhtä kuuluisaa _Det gjœstfri Nord_ (Vierasvarainen Pohjola).\n\nSallittakoon minun ensin käsitellä kirjaa \"Vaaleat eskimot\".\nLuonnollisesti ei ole mahdotonta, että jokin pieni eskimolaisheimo\ntähän asti on välttänyt valkoisen miehen katseen, mutta sanoa, että\ntämä on todennäköistä, merkitsee todellisuuden rajojen siirtämistä\nkauemmaksi kuin mitä voidaan sallia. Sellaiseen ei voida todella uskoa,\nennenkuin löytö nojautuu kiistämättömiin todisteihin. Stefansson ei\nkoskaan ole esittänyt sellaisia todisteita.\n\nTodennäköinen selitys \"vaaleille eskimoille\" on sangen selvä.\nArktiset seudut ovat neljänsadan vuoden aikana olleet tutkijain\nsuosimia työmaita. Valkoisten miesten retkikunnat toistensa jälkeen\novat kulkeneet näihin seutuihin ja viettäneet talven siellä. Paitsi\nnäitä löytöretkeilijöitä ovat lukemattomat turkiskauppiaat kulkeneet\npohjoista kohti sukupolvesta sukupolveen. Kaikkien näitten kulkijain\njoukossa ovat brittiläiset ja skandinavit olleet enemmistönä. Mies,\njoka on naimisissa maassasyntyneen naisen kanssa, on alituinen ilmiö,\njonka tapaa täällä, samoinkuin välttämättömät sekasuhteet ovat\ntäyttäneet Amerikan länsirannikon puoliverisillä, etelän mulateilla\nja latinalaisen Amerikan mestitseillä. Eskimoitten moraali ei ole\nkorkeampi kuin muitten ihmisten -- ajatelkaamme vain tarjousta, jonka\nmuuan eskimo teki eräälle Gjoan miehelle: silmäneulasta tarjosi hän\ntälle vaimoaan lainaksi.\n\nVaaleat eskimot ovat melkein varmasti puoliveristen eskimoäitien ja\npohjoisista maista olevien vaaleatukkaisten, sinisilmäisten, valkoisten\nisien puoliverisiä lapsenlapsia. Kuka tahansa, joka vähänkin tuntee\nMendelin lakia fyysillisten ominaisuuksien perinnöllisyydestä, tietää\nhyvin, että sellaisista suhteista syntynyt jälkeläinen (koskekoon tämä\nsitten kasveja, eläimiä tai ihmisiä) toisessa polvessa on saanut toisen\nvanhemman ominaisuudet alkuperäisinä. Stefanssonin kertomus erikoisesta\nvaaleitten eskimojen rodusta ei ansaitse sen vakavampaa huomiota kuin\npuistokatujen sanomalehtien mieltäkiihoittava uutinen.\n\nStefanssonin \"Vaaleat eskimot\" on vain huvittava mielikuvituksen\ntuote. Hänen kirjansa \"Vierasvarainen Pohjola\" on sitävastoin\nhyvin vaarallinen tosiolojen väärennys. Ketään herkkäuskoista\nihmistä ei vahingoita, vaikka hän kuvittelee mielessään joittenkin\neskimojen olevan vaaleita. Mutta on sangen varmaa, että joku, joka\nhaluaa seikkailuja ja uusia elämyksiä kaukana pohjoisessa, joutuu\nväärille jäljille kuullessaan tällaista lörpöttelyä sikäläisestä\n\"vierasvaraisuudesta\", ja että hän saattaa yrittää samaa mitä\nStefansson selittää tehneensä, nimittäin lähteä seikkailulle näihin\nseutuihin mukanaan vain kivääri ja vähän ampumatarvikkeita. Jos hän\nsen tekee, on hän varmasti kuoleman oma. Mahdottomampaa vääristelyä\npohjoisista olosuhteista ei ole koskaan esitetty kuin se, että taitava\nmetsästäjä \"voi elää siitä, mitä maa antaa\". Stefansson ei koskaan\nole tehnyt niin, huolimatta siitä, että hän sitä väittää. Lisäksi\nolen halukas panemaan takuuseen nimeni napaseutututkijana sekä myös\nkaiken, mitä omistan arvokasta, väittäessäni, että jos Stefansson\ntahtoo koettaa sitä, on hän kuollut, ennenkuin kahdeksan päivää on\nkulunut hänen matkalle lähdöstään, koska tämän kokeen täytyy tapahtua\nnapajäällä, joka on alituisessa liikkeessä merellä.\n\nHänen kertomassaan on juuri niin paljon totta, että hänen tuotteensa\nkantaa todennäköisyyden leimaa. Mantereella on hiukan riistaa ja\nvähän myös napaseutupiirin sisäpuolen suurilla saarilla. Jos joku\non asiantuntija löytääkseen sitä ja hyvin taitava pyydystääkseen\nsitä, ja jos onni ja vuodenaika on hyvä, voi hän jotenkuten elää\nrannikon reunalla. Mutta on huomautettava, ettei ole tavatonta, että\neskimot kuolevat täällä nälkään, he, joilla on kaikki edut ja kokemus\npuolellaan ja siten paremmat elämisen ehdot kuin muilla.\n\nMutta jos lähtee noille loppumattomille arktisille jäätiköille ja\nkadottaa maan näkyvistään, ovat toiveet \"voida elää siitä, mitä maa\nantaa\", kenelle tahansa jokseenkin yhtä hyvät kuin kultakaivosta\netsittäessä jäätunturin huipulta. Siellä on varmasti jokunen harva --\nhyvin harva -- hylje, joka nousee hetkeksi jään reunalle, mutta nähdä\nhylje ja surmata se ovat kaksi kokonaan eri asiaa. Kalastamisesta ei\nole puhettakaan, kun jää on kolmesta kahteentoista jalkaa paksu.\n\nStefanssonin mieletön kertomus on myöskin vahingoittanut vakavien\ntutkijain käsitystä. Olen tavannut ympäri maailman mitä sivistyneimpiä\nmiehiä, jotka ovat pitäneet tätä jaaritusta todellisena kuvauksena\nelämästä siellä ylhäällä. Olen kuullut heidän lausuvan hämmästyksensä\nminun suurisuuntaisten valmistusteni tähden voidakseni retkilläni\nviedä mukanani riittävästi ruokavaroja säilykkeinä. Ehkä sekin luulo\non levinnyt laajalle, että matka Pohjoisnavalle ei ole paljon muuta\nkuin huvimetsästysretki, jolloin mukavasti kävellään yli jään silloin\ntällöin pysähtyen surmaamaan joku eläin, joka sitten syödään ilman\nminkäänlaista huolta seuraavan päivän ruuasta. Nuo miehet uskoivat myös\nmitä sanoivat. \"Eikö tuo tunnettu arktisten seutujen tutkija Stefansson\nole kirjoittanut kirjaa vain korjatakseen erehdystä, että on vaikeata\nsaada riittävästi ravintoa siellä ylhäällä arktisissa seuduissa?\"\n\nTunnen luonnollisesti persoonallisesti useimmat niistä miehistä, jotka\novat saavuttaneet kokemusta pohjoisissa seuduissa. Olen usean heidän\nkanssaan puhunut Stefanssonin kirjasta \"Vierasvarainen Pohjola\". Kirjan\nmainitseminen on varmin keino saada kuulla karkeita haukkumasanoja.\nHe tietävät omasta kokemuksesta, mitä naurettavaa lörpötystä se on.\nKuitenkin uskallan ennustaa, ettei viiteenkymmeneen vuoteen ole\nmahdollista näyttää toteen suurimmalle osalle järkevästi ajattelevaa\nyleisöä, että rahat, jotka käytetään ymmärtäväisesti arktisten\nretkikuntien muonitukseen, eivät ole hukkaan heitettyjä rahoja.\nStefansson on vahingoittanut todella vakavaa tutkimusta äärettömän\npaljon tuolla mielikuvituksen luomalla kertomuksellaan.\n\nStefanssonin retkikunnat ovat tulleet hyvin tunnetuiksi, mutta niiltä\non aina puuttunut arvokkaita tuloksia ja useassa tilaisuudessa ovat\nne osoittaneet myöskin hirvittävän huonoa arvostelukykyä. Monet\nStefanssonin seuralaisista ovat palanneet takaisin ihmisten ilmoille\nhänen katkerina vihollisinaan.\n\nEn tahtoisi puhua Stefanssonista näin epämiellyttävällä tavalla, ellei\nhänen lavertelunsa napaseuduista olisi todistettavasti vahingoittanut\nkaikkea, millä on naparetkien nimi. Huono arvostelukyky on joskus\nymmärrettävä, vaikkakaan sitä ei aina helposti anneta anteeksi, mutta\nmonet ihmiset ovat saaneet myöskin sen anteeksi. Useammalla kuin\nyhdellä arktisella johtajalla on ollut koettavana eripuraisuutta\nretkellään. Toiset retkikunnat ovat olleet epäonnistuneita. Mutta\nkun joku mies yhdistää kaikki nämä yleiset virheet hillitsemättömään\nmielikuvituskykyyn, silloin arvelen, että mies, joka voi puhua\nkokemuksen antamalla auktoriteetilla ja voi tehdä sen kaikkien\ntutkijain työn hyväksi, on velvollinen selvin sanoin osoittamaan, että\nStefanssonin puhe \"vierasvaraisesta Pohjolasta\" on pelkkää lörpöttelyä.\n\nTodella äärimmäisin esimerkki taitamattomasta arktisesta tutkijasta,\nmitä koskaan olen tavannut, osui tielleni Svalbardissa v. 1901. Hänen\nnimensä oli Bauendahl, ja oli hän kapteeniluutnantti saksalaisessa\nmeriväessä. Kohdatessani hänet hän oli vastikään päättänyt täysin\njärjettömän yrityksen päästä Pohjoisnavalle ja aikoi lähteä taas\nmatkalle uuden menettelytavan mukaan. Hänen aikomuksenaan edellisenä\nvuonna oli ollut rakentaa jonkinlainen ilmarata Svalbardista navalle.\nTämä hänen ajatuksensa oli loistava näyte tavallisesta inhimillisestä\nvirheestä, joka tulee esille silloin, kun on ratkaistava vaikea\nkysymys hyväksyttävällä tavalla. Silloin näet vain otetaan huomioon\nsilmiinpistävät vaikeudet. Bauendahl oli huomannut sen, mitä kaikki\narktiset tutkijat hänen edellään ovat kokeneet, että suurimman\nvaikeuden Pohjoisnavan saavuttamisessa aiheutti napameren tavattoman\nepätasainen jää. Tämä on pantu kokoon tuhansista jäälohkareista,\njoiden suuruus vaihtelee tulikivestä kokonaiseen taloon. Bauendahl\noli harkinnut jotenkin tähän tapaan: \"Epätasainen jää tekee vaikeaksi\nkuljettaa välttämättömiä elintarpeita mukana navalle marssiessa.\nRakennan sentähden ilmaradan, joten jään pinta ei merkitse mitään.\"\n\nTuo mieletön veitikka kulutti todellakin aikaa ja rahoja toteuttaakseen\nsuunnitelmaansa. Hän toi mukanaan Saksasta Svalbardiin joukon suuria\npylväitä, jotka piti asetettaman jäälle välimatkojen päähän toisistaan,\nja niihin piti kiinnitettämän paksu teräsköysi. Jonkinlainen vaunu\nriippuisi sitten pyörässä, joka kulkisi köyttä pitkin, kuten radalla.\nBauendahl sai rakennetuksi muutaman kilometrin tätä merkillistä rataa,\nennenkuin hänen työmiehensä lakkasivat työstä.\n\nLuonnollisesti Bauendahl ei ollut oikein järjissään. Ellei hänen\naikaisempi ilmaratansa todistanut hänen hulluuttaan, sai hän varmasti\ntuomionsa jokaisen kokeneen jäämerimiehen silmissä seuraavan\nmielettömän suunnitelmansa kautta, suunnitelman, jota hän oli\ntoteuttamassa, kun tapasin hänet v. 1901. Hän oli koonnut joukon\nrakennuspuita Andreen ilmapallovajasta Svalbardissa ja liittänyt ne\nyhteen lautaksi. Hinaajan piti kuljettaa lautta jään reunalle, josta\nhänen tarkoituksensa oli soutaa jään läpi Grönlannin itärannalle\nja sieltä koettaa päästä pohjoisemmalle leveysasteelle kuin kukaan\nennen häntä. Hän ajatteli luonnollisesti, että sellainen lautta voisi\nvastustaa kulkujään puristusta ja antaisi leveän, varman perustan,\njolle voisi pystyttää mukavan oleskelumajan ja siten soutaa Grönlantiin.\n\n\"Vanhukset\" Svalbardissa hymyilivät ensin tälle keksinnölle. Kun\nhe huomasivat, että miehellä oli tosi tarkoitus, pyysivät he minua\ntekemään ihmisystävällisen työn hakemalla hänet käsiini ja esittämään\nhänelle kaikkien juhlallinen vastalause, joka perustui kokemukseemme\njäällä. Suoritin tämän tehtävän niin hienotunteisesti kuin ikinä voin,\nmutta sain saman vastaanoton kuin useimmat vapaaehtoiset neuvonantajat.\nEn tehnyt pienintäkään vaikutusta Bauendahliin.\n\nHänen ainoa seuralaisensa tällä matkalla oli nuori norjalainen\npoika. Päätin pelastaa pojan hengen, maksoi mitä maksoi, etsin hänet\nja selitin hänelle koko suunnitelman mielettömyyden. Poika vastasi\nvarovaisesti kehoituksiini, mutta ymmärsin \"silmän välkkeestä\",\nettei hän ollut mikään tyhmyri eikä aikonut panna henkeään alttiiksi\nsellaisella matkalla enemmän kuin minäkään. Tein sen johtopäätöksen,\nettä hän oli täysin tyytyväinen voidessaan nostaa palkkansa työstä\nvalmistusten kestäessä, mutta ettei hän, kun lautta pantiin liikkeelle,\ntahtonut kuulua sen miehistöön.\n\nPoika teki vielä paremmin kuin mitä minä olin luullut. Hän lähti\nSvalbardista yhdessä Bauendahlin kanssa hinaaja-aluksella, joka\nkuljetti lauttaa. Iltaa ennen kuin retkikunta saapui ahtojäälle, hiipi\npoika veneen perään ja katkaisi hinausköyden, joten lautta solui\ntiehensä. Aamun koittaessa miehistön tullessa kannelle, ei lauttaa\nollut missään näkyvissä, ja Bauendahlin retki sai surullisen lopun.\nAnkarat siveellisyyssaarnaajat sanovat ehkä, että pojan käytös oli\nkokonaan paheksuttavaa. Toisaalta taas hän pelasti Bauendahlin hengen.\nJätän lukijan asiaksi hänen tuomitsemisensa.\n\nMielettömyys tutkijain keskuudessa on harvinaista, mutta melkein sitä\nvastaava uhkarohkeus on vähemmän tavatonta. Ensimmäisen yrityksen\ntutkia napaseutuja ilmasta käsin teki ruotsalainen ilmapallonkuljettaja\nAndree. Tätä yritystä eivät todelliset tutkijat koskaan ottaneet\nvakavalta kannalta, he kun ymmärsivät tehtävän kouriintuntuvan\nmielettömyyden. Andree oli ennen suorittanut sarjan hyvin onnistuneita,\npitkiä etäisyyslentoja ilmapallolla. Nämä olivat vaarallisia, mutta\neivät merkinneet suorastaan itsemurhaa. Joskin on uhkarohkeaa nousta\nilmaan ohjaamattomassa pallossa ja kulkea päiväkausia, minne tuuli\nsatunnaisesti sen puhaltaa, on ainakin -- jos matka tehdään maan\nyläpuolella -- joku pelastumisen toivo olemassa. Mutta koettaa kulkea\n2900 kilometriä pitkän napameren yli vain suotuisa tuuli peräsimenä, on\nuhkayritys, johon vakava tutkija ei ryhdy. Andree lähti Svalbardista,\neikä tähän päivään mennessä ole löydetty mitään jälkeä hänestä eikä\nhänen pallostaan. Epäilemättä miesparan täytyi laskeutua jäälle ja on\nhän jo kauan sitten ollut palloineen haudattuna napameren syvyyteen.\nPaljastakaamme päämme urhoolliselle miehelle.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nVAIKEUKSIA RETKILLÄ.\n\n\nYmmärrän, että useimmat ihmiset ajattelevat seikkailua, kun käytetään\nsanaa löytöretki. Voi sentähden olla onneksi tutkijan kannalta\nyksityiskohdin selittää ero näitten kahden sanan välillä. En tahdo\nsanoa mitään halventavaa seikkailunhalusta. Se on sangen luonnollinen\njännittävien elämysten kaipuu, joka on annettu jokaiselle terveelle\nmiehelle. Epäilemättä se on perintöä kaukaisilta esi-isiltämme,\njoiden taistelu olemassaolon puolesta oli epävarmaa metsästystä,\nvaarallisia taisteluita villien eläinten kanssa ja tuntemattoman\npelkoa. Heille oli elämä keskeytymätöntä seikkailua, ja tuo hurmaava\ntunne, joka täyttää meidät eläessämme uudelleen heidän elämäänsä,\non luonnollinen kiihoitus, minkä terveet hermot saavat vastineeksi\nolemassaolotaistelussa. Esi-isämme panivat päivittäin alttiiksi\nhenkensä saadakseen sen mitä tarvitsivat elämiseensä. Kun me \"leikimme\nkuolemalla\", palaamme takaisin alkuperäisen ihmisen hermostuneeseen\niloon, joka suojeli ja piti häntä pystyssä päivän taistelussa.\n\nTutkijalle sensijaan on seikkailu vain vähän tervetullut keskeytys\nhänen vakavassa työssään. Hän ei etsi mielenliikutuksia, vaan tietoja\ntuntemattomasta. Usein on hänen etsimisensä kilpajuoksua nälkäkuoleman\nkanssa. Hänelle on seikkailu vain seuraus huonosta suunnittelusta,\njoka tekee sen, että hän nyt joutuu koetukseen. Tai on se onneton\nvahvistus sille tosiseikalle, ettei kukaan ihminen voi käsittää\nkaikkia tulevaisuuden mahdollisuuksia. Jokaisella tutkijalla on\nseikkailurikkaita kokemuksia. Ne aiheuttavat hänelle mielenliikutuksia\nja hän ajattelee jälkeenpäin ilolla niitä. Mutta hän ei koskaan aja\ntakaa niitä. Siihen on tutkijan työ liian vakavaa.\n\nEivät kaikki tulevat tutkijat myönnä tätä todeksi. Mutta tulos on vain\nse, että monet joutuvat liian aikaiseen hautaan, ja monet toiveet\nmurtuvat.\n\nKuten kaikki työ elämässä, niin vaatii myöskin tutkijan työ vakavaa\nammattimaista valmistautumista. Todellisille tutkijoille on\naiheutunut korvaamatonta vahinkoa siitä, että niin monet ihmiset\novat yrittäneet tutkijain retkille, vaikk'ei heillä ole ollut\nminkäänlaisia edellytyksiä siihen. Jotkut näistä ihmisistä ovat\nyksinomaan seikkailijoita, jotka etsivät uusia vaikutelmia. Joku,\njoka hakee mainetta, koettaa täten löytää oikotien päämääräänsä.\nMonet näistä miehistä ovat hukanneet elämänsä, ilman että sillä\non ollut mitään tarkoitusta. Tämä on pahasti kyllä, mutta pahinta\non, että he ovat kylväneet sellaista epäilyksen siementä selvästi\najattelevien ihmisten mieleen arktiseen tutkimukseen nähden, että\nsuurin osa maailmaa pitää sitä yksinomaan uhkarohkeutena. Tämä\nkäsitys asiasta on tehnyt äärettömän vaikeaksi vakaville tutkijoille,\nkuten esim. Nansenille ja Pearylle, hankkia pääomaa työtänsä varten,\nniin, vieläpä vaikeaksi saada tilaisuutta selvittää retkeä varten\ntekemiään vakavia tieteellisiä suunnitelmiaan. Harvat ihmiset,\nlukuunottamatta tiedemiehiä, kuten ilmatieteen, valtamerentutkimuksen,\nmaantieteen y.m. erikoistuntijoita, aavistavat pienimmässäkään määrin,\nminkälaisia tuloksia tutkija saavuttaa. Heillä ei senvuoksi myöskään\nole kykyä erottaa vakavaa tutkijaa tavallisesta seikkailijasta ja\ntyhjäntoimittajasta.\n\nEnsimmäinen ehto napaseutututkijalle on terve ja karaistunut\nruumis. Matkoilla saa kokea mitä ankarinta ruumiillista rasitusta,\neikä kaikille ole annettu kykyä kestää sitä pitkiä ajanjaksoja\nkestävien alituisten ponnistusten aikana ja hädän vaikeina\nhetkinä. Kuinka mieletöntä siis onkaan, että miehet, jotka ovat\neläneet konttoripöydän takana, kunnes ovat saavuttaneet kypsän\niän, yht'äkkiä yrittävät antautua tällaisiin vaikeihin tehtäviin.\nEikö myöskin ole ymmärtämätöntä, että miehet, jotka ovat saaneet\nkaiken elämänkokemuksensa sivistyneen elämän mukavuuksien keskellä,\nyht'äkkiä alkavat viettää elämää, missä kaikki on alkuperäistä ja\nmissä turkiskauppiaan tai valaanpyytäjän harjaantuminen on paljon\nsuuriarvoisempaa kuin yliopistosivistys. Menestykseni arktisena\ntutkijana riippui suureksi osaksi siitä, että huolellisesti olin\nharjoitellut ruumistani, ja vaikeista oppivuosistani, ennenkuin tulin\nerämaan todelliseen elämään.\n\nNäiden fyysillisten vaatimusten rinnalle tulevat henkiset, jotka\nmerkitsevät tutkijalle paljon. En ajattele vain aivojen luonnollista\nlaatua. Lukuunottamatta yhtä ainoata heikkojärkistä miestä, josta\nolen maininnut, ovat kaikki tuntemani miehet, jotka ovat johtaneet\nkaikenlaisia retkikuntia arktisissa seuduissa, olleet intelligenttejä,\nmuutamat heistä ovat saaneet mitä parhaimman sivistyksen. Mutta\ntarkoitan erikoisia henkisiä kykyjä, jotka saavuttaa perehtymällä\naikaisempien retkikuntien kokemuksiin. Tämä on, mitä itseeni\ntulee, monta kertaa pelastanut minut tekemästä vakavia virheitä.\nLukija muistanee esimerkiksi, kuinka oleskelupaikan valintani\nValaskalanlahdessa -- asia, josta suureksi osaksi riippui se, että\nonnellisesti pääsimme Etelänavalle -- oli tulos huolellisista\nvertailuista kaikkien kertomusten välillä, mitä oli olemassa\nBarrierista, sen löytämisestä saakka v. 1842 aina sitä edelliseen\nvuoteen, jolloin me lähdimme etelään. Kirjoista saatu tieto on usein\nyhtä hyvää kuin suoraan puheista saatu, jos vain on samalla alalla\nniin paljon käytännöllistä kokemusta, että ymmärtää ja osaa käyttää\nhyväkseen lukemaansa.\n\nTutkijan henkisiin edellytyksiin -- tarkoitan tilaisuuksia, jolloin\nhänen aikomansa työ vastaa aiheuttamaansa hengenvaaraa -- kuuluu\nmyöskin se, että täydellisesti ymmärtää tieteelliset probleemat,\njoitten ratkaisemiseen hänen retkensä voi myötävaikuttaa. Ja vihdoin\ntulee tutkijan täydellisesti osata käyttää tieteellisiä koneita,\njoitten avulla hän tekee havaintonsa, jotta näistä tulisi niin\ntarkkoja, että ne voisivat olla hyödyksi tiedemiehille, joille hän\nantaa ne kotiin tultuaan.\n\nNäillä viittauksillani vaatimuksiin, joita asetetaan todelliselle\ntutkijalle, toivon voivani todistaa lukijalle, että tutkiminen on\nvakavaa teknillistä ja hyvin vaikeata työtä, joka vaatii vuosia\nkestävää henkistä ja fyysillistä valmistusta ja tähtää tärkeihin\nasioihin, jotka ovat paljon korkeamman arvoiset kuin seikkailijan halu\nmieltäkiihoittaviin vaikutelmiin tai huijarien ja onnenonkijain lyhyen\nmaineen tavoittelu.\n\nArktisten seutujen vakava tutkiminen alkoi jo varsin aikaisin. Kuten\nennen olen tässä kirjassani selittänyt, olivat englantilaiset neljän\nvuosisadan aikana lähettäneet retkikuntia valloittamaan Luoteisväylää.\nNämä retkikunnat olivat huolellisesti suunnitellut, ja oli ne\nvarustettu ja johdettu sen ajan korkeimpien vaatimusten mukaisesti.\nJoskin tulos aina epäonnistui ja miehet usein joutuivat hukkaan,\nei siihen ollut syynä huolellisen suunnittelun puute. Saavutetut\ntieteelliset tulokset olivat suuriarvoiset.\n\nPohjoisnavan löytäminen antoi samalla tavoin työtä myös monelle\nvakavasti ajattelevalle miehelle. Myöskin heillä oli paljon\nmenestystä. Paras tulos, mikä voitiin saavuttaa heidän käyttämillään\nmenettelytavoilla, oli Lockwoodin retkikunnalla, joka pääsi kauimmaksi\npohjoiseen.\n\nTri Fridthjof Nansen toimeenpani vallankumouksen napaseutujen\ntutkimustavoissa. Hän suunnitteli uusia menettelytapoja, jotka\nperustuivat tehtävän luonteen mitä perinpohjaisimpaan tutkimiseen.\nHän käytti käytännöllisiä keinoja suunnitelmaansa toteuttaakseen.\nTuloksena oli hänen huomiota herättävä retkensä 86° 14':n leveydelle,\npaljon kauemmas pohjoiseen kuin Lockwood, jopa noin 200 meripenikulmaa\nlähemmäksi napaa kuin kukaan muu ennen häntä.\n\nMelkein kaikki tuntevat kertomuksen tri Nansenista ja Framista,\nsellaisena kuin hän on kuvannut sen kirjassaan \"Framilla yli\nNapameren\". Ellei ole lukenut ja tutkinut teknillisiä yksityiskohtia,\njotka ovat tämän kiintoisan kirjan kertomien tapausten pohjana, ei\nhuomaa, että tri Nansenin suorittamalla teknillisten menettelytapojen\nuudistuksella on äärettömän paljon suurempi merkitys kuin itse hänen\nhuomiota herättävällä saavutuksellaan ja Fram-retken tieteellisillä\nhavainnoilla.\n\nNansenin käänteentekevä suurtyö oli uuden menettelytavan keksiminen.\nHän juuri ensimmäisenä ymmärsi koirien ja keveiden rekien arvon\nkuljetusvälineinä siellä pohjoisessa. Ensin jätti hän raskaat reet,\njotka olivat tuhonneet monen retkikunnan ennen häntä, ja korvasi ne\ntieteellisesti suunnitelluilla reillä, jotka olivat vahvat, mutta\nhuomattavan paljon kevyemmät. Tämän keksinnön kautta voi hän helposti\nlaajentaa miesten ja koirain toimintapiiriä. Fram-retkikunta todisti\nloistavasti tämän teorian oikeaksi, samoinkuin sen käytännöllisen\nhyödyn. Ilman hänen työtään ei meille olisi ollut mahdollista\nsaavuttaa Etelänapaa. Ymmärsin Nansenin menettelytavan mullistavan\narvon, käytin sitä päämääräni saavuttaakseni ja voitin sen kautta.\nJos oikeudenmukaisesti arvostelee onnistuneita retkikuntia, ei voi\nolla tunnustamatta Nansenin työn perustavaa merkitystä. Hän oli sekä\nteoriassa että käytännössä edelläkävijä, joka teki mahdolliseksi\nonnellisen tuloksen saavuttamisen.\n\nMutta Nansen on vielä eläessään saanut nähdä menettelytapojensa\nvanhenevan. Tänään ei enää puhuta koirista eikä reistä tutkijain\napuvälineinä kaukana pohjoisessa. Niitten kunniapaikat ovat nyt\nmuseoissa ja kirjoissa.\n\nIlmalaiva on korvannut koirat. Wright-veljekset ja kreivi Zeppelin ovat\nuuden menettelytavan edelläkävijöitä.\n\nNapaseutututkimuksen tulevaisuus on ilmassa. Olen niin rohkea, että\nvaadin itselleni kunnian siitä, että minä olin ensimmäinen todellinen\nnapaseutututkija, joka huomasin tämän, ja ensimmäinen, joka käytännössä\nosoitin tämän menettelytavan tulevat mahdollisuudet.\n\nV. 1909 valmistauduin suorittamaan tiedustelulentoja jään yli ja menin\nniin pitkälle, että otin palvelukseeni erään lentäjän toimittaakseni\ntämän työn. V. 1914 ostin Farman-lentokoneen ja opettelin ohjaamaan\nsitä itse. Vuosina 1921 ja 1922 tein useita yrityksiä tehtävän\nratkaisemiseksi, tällä kertaa Point Barrowista. Mutta vasta v. 1925\nsain haltuuni riittävät rahamäärät ja oikeat koneet Ellsworthin\nansiosta, joten voimme tehdä ensimmäisen lentomme Svalbardista.\nVaikkakaan tämä retki ei vienyt meitä navan yli mantereelta toiselle,\nniinkuin ensin olimme toivoneet, viittasi se kuitenkin siihen, että\nsellainen lento vain on ajankysymys ja että maantieteelliset havainnot\nilmasta ovat mitä suuriarvoisimpia.\n\nV. 1926 johdin yhdessä Ellsworthin kanssa sitä retkikuntaa, joka\nsuoritti ensimmäisen lennon mantereelta toiselle Pohjoisnavan yli.\nTämä lento oli kaikin puolin hyvin onnistunut ja epäilemättä osoitti\nkäytännöllisellä tavalla todeksi sen hyödyn, mikä ilmalaivalla tulee\nolemaan tulevaisuuden napaseutututkimuksessa.\n\nMitä napaseutututkimus hyödyttää?\n\nKuinka monta kertaa onkaan tämä kysymys tehty minulle? Epäilemättä se\non tehty lukemattomia kertoja muillekin vakaville tutkijoille.\n\nNapaseutututkimuksen suurin käytännöllinen arvo on tiedoissa, joita\ntiedemiehet sen kautta saavat maan magneettisista ilmiöistä sekä\nilmastosta ja tuulista näissä seuduin, koska sikäläiset olosuhteet\nmerkitsevät paljon koko maapallolle. Tämän kirjani toisissa paikoissa\nolen kirjoittanut näistä seikoista, mutta tahdon tässä lisätä, että\nsuurin edistysaskel, joka todennäköisesti pian tehdään, mitä tulee\npohjoisen lauhkean vyöhykkeen tarkkoihin sääennustuksiin, on pysyvien\nilmahavaintoasemien perustaminen ja kunnossapitäminen Amerikan,\nEuroopan ja Aasian pohjoisrannoilla. Nämä havaintoasemat ympäröivät\nsilloin täydellisesti napameren, ja useita kertoja päivässä ne\nantavat langattomien sähkösanomain kautta luotettavia ja arvokkaita\nilmoituksia, joitten nojalla voidaan ennustaa säätä paremmin kuin\ntähän saakka on ollut mahdollista. Opin vähän ymmärtämään, kuinka\ntärkeä sellainen sarja havaintoasemia olisi, siitä kiitollisuudesta,\njonka tiedemiehet lausuivat julki saadessaan kaksi kertaa päivässä\nilmatiedoituksia Maudilta, kun tämä oli ankkurissa Aasian\npohjoisrannikolla.\n\nToista napaseutututkimuksen \"hyötyä\" ei voida niin helposti muuttaa\nihmiskunnan eduksi ja rahan säästöksi. Mutta persoonallisesti uskon\nkuitenkin, että sillä on yhtä suuri arvo. Se, mikä tällä maapallollamme\njää meille tuntemattomaksi, askarruttaa alati ihmisten mieliä, on kuin\npaino sydämellä. On olemassa jotakin sellaista, mitä ihmiskunta ei\nole voittanut, mikä on alituisena todisteena heikkoudestamme, luonnon\ntäydellisen hallitsemisen puutteena. Jos arvostellaan asiaa sellaisena\nkuin se tosiasiassa on, rikastuttaa jokainen selvitetty mysterio\nhenkeämme samoin jokainen löydetty tuntematon maa. Edelläkävijämiehet\novat henkisten arvojen välttämättömät liittolaiset, kun on kysymyksessä\nsivistyksen edistäminen ja ylläpitäminen.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nVAIKEUKSIA VARUSTUKSISSA JA MUONITUKSESSA.\n\n\nTahdon uhrata tämän luvun puhuakseni määrätyistä olosuhteista\nmatkallamme Etelänavalle kertomalla tässä vain niistä seikoista, jotka\nhavainnollistavat vaikeuksia, mitkä ovat yleensä ahdistaneet kaikkia\nnaparetkikuntia (ainakin ennen ilmalaivojen aikaa), ja teen selkoa\nniitten onnellisesta ratkaisusta. Toisin sanoen tulee tässä luvussa\nEtelänapa-retken kokemusten perusteella tutkisteltavaksi kysymys,\nkuinka nämä retket on suoritettava.\n\nToisessa paikassa kirjaani olen lyhyesti kertonut matkastamme Framilla\nValaskalalahteen. Olen myöskin lyhyesti kertonut talviasunnostamme,\njonka valmistimme Barrierille saavuttuamme sinne tammikuun 14:ntenä\n1911. Seuraavan kuun 10:ntenä olimme saaneet maihin suurimman\nosan varastoamme ja olimme päässeet niin pitkälle talviasuntomme\nvalmistamisessa, että neljä meistä voi lähteä ensimmäiselle matkalle\netelää kohti alkaakseen tuon tärkeän varastopaikkojen pystyttämisen\ntien varrelle napaa kohti.\n\nKutsuimme talviasuntoamme Framheimiksi. Se sijaitsi noin 78°\n30':lla etel. leveyttä, toisin sanoen olimme viivasuorasti noin 700\nmeripenikulmaa navalta. Aikomuksenamme oli sijoittaa varastot asteen\netäisyydelle (eli 60 neljännespenikulman päähän) toisistaan, niin kauas\netelään kuin voimme päästä ennen talven tuloa, mikä tekisi tämän työn\nmahdottomaksi.\n\nEnsimmäisellä matkallamme etelää kohti meitä oli neljä miestä mukanamme\nkolme rekeä ja kahdeksantoista koiraa. Jokaisessa reessä kuljetettiin\nsuunnilleen 225 kg muonatarpeita, jotka piti sijoitettaman varastoon,\nja sen lisäksi oli meillä matkallamme tarvittavat ruokavarat ja muut\nvarustukset. Näistä 225 kilosta varastoon pantavaa muonitusta oli 175\nkg säilykkeitä koiria varten. Jäljellejääneet 50 kg oli ihmisravintoa,\nsuurimmaksi osaksi säilykkeitä, suklaata ja keksiä. Kuljimme etelää\nkohti 80°:lle etel. leveyttä ja saavuimme sinne helmikuun 14:ntenä.\nTänne pystytimme ensimmäisen varastopaikkamme. Paluumatka Framheimiin\nkesti vain kaksi päivää, koska reet olivat nyt melkein tyhjät.\n\nSaavuttuamme takaisin tältä ensimmäiseltä varastoretkeltämme, aloimme\nhuolellisesti tarkastaa laskelmiamme työn suorittamattomasta osasta.\nEnsinnäkin tunsimme nyt maan laadun ja olimme tulleet varmoiksi\nsiitä, että se todennäköisesti edelleenkin osoittautuisi suotuisaksi.\nToiseksi tiesimme jotakin lumi- ja jääsuhteista, joita voimme\nodottaa tapaavamme, sekä mahdollisesta matkasta, jonka kykenimme\nsuorittamaan päivässä, jos voi ottaa lukuun nämä suhteet matkan\njäljelläolevalla osalla. Kolmanneksi olimme koettaneet kulkuneuvojamme\nja olimme nähneet, että teoriamme \"koirat ja keveät reet\"-yhdistelmän\nedullisuudesta piti paikkansa. Olimme myöskin tehneet kokeen\ntyökyvystä, mitä voimme odottaa koirilta, kun ne vetivät raskaasti\nkuormitettuja rekiä etelää kohti, sekä myös siitä erikoisesta\ntyönsuorituksesta, kun ne kevein rein palasivat takaisin pohjoiseen.\n\nOpimme lisäksi monta muuta asiaa tällä matkalla. Ensiksi huomasimme,\nettä kesti aivan liian kauan, ennenkuin pääsimme matkaan aamuisin.\nHuolellisen suunnittelun kautta voimme säästää kaksi tuntia päivässä.\nToiseksi tulin näkemään, että varustuksemme olivat liian raskaat. Reet\nolivat tehdyt silmällä pitäen vaikeita jääsuhteita. Nyt sensijaan\ntiesimme, että pinta, jonka yli meidän piti kulkea, oli laadultaan\nmitä tasaisinta, ja siitä oli seurauksena, että saatoimme käyttää\nvarsin keveitä varustuksia. Meidän piti voida vähentää rekien painoa\npuolella. Ja vihdoin oli jalkineemme korjattava aivan kokonaan.\nPurjekankaiset hiihtosaappaamme olivat liian pienet ja liian jäykät. Ne\npiti tehdä suuremmiksi ja pehmoisemmiksi. Kun suunnittelee vähintään\nviidentoistasadan meripenikulman pituista marssia yli lumen ja jään,\ntietää, että elleivät jalkineet ole kunnossa, on edessä sangen\nkohtalokas kilpajuoksu.\n\nJalkinekysymys antoi aihetta moneen vakavaan keskusteluun. Nämä\njohtivat lopuksi siihen, että leikkasimme hajalleen ne saappaat, jotka\nmeillä oli mukanamme, ja muutimme ne sellaisiksi kuin meistä näytti\nsopivimmalta, nimittäin jäykkäpohjaisiksi, jotta ne voitiin kiinnittää\nsuksiin, tilaviksi useita sukkapareja varten, pehmeiksi ja kaikin\npuolin mukaviksi, niin ettei jalka olisi mistään kohden puristuksessa.\n\nToinen varastomatkamme alkoi helmikuun 22:ntenä. Silloin oli\ntalviasuntomme Framheim täysin valmis, joten tällä matkalla voi meitä\nolla useampia miehiä ja useampia rekiä kuin edellisellä. Jätimme\nvain yhden miehen pitämään huolta leiristä ja koirista. Täten meitä\noli kahdeksan miestä, seitsemän rekeä ja neljäkymmentäkaksi koiraa.\nViidentenä päivänä sivuutimme varastopaikkamme 80°:lla etel. leveyttä\nja löysimme sen täydessä kunnossa. Neljä päivää myöhemmin saavutimme\n81°:een. Maaliskuun 4:ntenä rakensimme ja merkitsimme varastopaikan.\nTänne jätimme muonitusvaroja, jotka yhteensä painoivat 600 kiloa.\nMaaliskuun 5:ntenä jätti kaksi miestä meidät palatakseen takaisin\nFramheimiin. Me muut kuusi jatkoimme matkaamme etelää kohti mukanamme\nneljä rekeä. Kolme päivää myöhemmin, maaliskuun 8:ntena saavutimme\n82°:een. Tänne pystytimme kolmannen varastopaikkamme ja jätimme sinne\n675 kiloa, pääasiallisesti säilykkeitä koirille. Tämä oli viimeinen\nvarastopaikkamme. Olimme toivoneet voivamme perustaa sellaisen vielä\n83°:lle, mutta ilma oli liian huono, ja koirat, jotka eivät vielä\nolleet riittävästi vertyneet pitkän paikallaanolon jälkeen laivalla,\nolivat osoittaneet merkkejä siitä, etteivät suoriutuisi tehtävästä.\n\nKoska lumi helposti voisi hävittää varastopaikkojen jäljet, merkitsimme\nne hyvin huolellisesti, jotta sitten helposti löytäisimme ne. Jokaisen\nhuipulle panimme bambutankoon kiinnitetyn lipun. Mutta emme olleet\ntyytyväisiä yksinomaan tähän toimenpiteeseen. Ajatellessamme lopullista\nmatkaamme navalle, pidimme mahdollisena, että myrskyssä tai sumussa\nhelposti voimme joutua niin paljon pois oikeasta suunnasta, että olisi\nvaikeata löytää varasto, vaikka olisimme sen läheisyydessäkin. Käytimme\nsenvuoksi seuraavaa menettelytapaa:\n\nEnsimmäisessä varastopaikassamme 80°:lla merkitsimme linjan, joka kulki\ntämän kautta, ja linjalle asetimme bamburuokoihin kiinnitettyjä lippuja\n200 metrin päähän toisistaan kahdeksan kilometrin pituudelta varaston\nmolemmin puolin. Tämä toimenpide antoi meille erikoisen varmuuden\nmatkallamme etelään kohti napaa, samoin kuin kamppaillessamme takaisin\nkotiin, sillä ne auttoivat meitä oikealle tielle, jos jouduimme pois\nsuunnasta. Yhden ainoan varastopaikalla olevan merkin sijaan oli tiemme\nvarrella 16 km:n pituisia merkittyjä linjoja, merkit niin lähellä\ntoisiaan, että melkein varmasti näkisimme jonkin niistä. Lisäksi\nmerkitsimme liput niin, että jos matkallamme tapaisimme yhden niistä,\ntietäisimme, millä puolen varastoa olisimme. Tämä säästäisi puolet\najasta, jonka muuten käyttäisimme varaston etsimiseen.\n\nToisella matkallamme, toista ja kolmatta varastoa rakentaessamme, ei\nmeillä ollut kylliksi bamburuokoja, jotta olisimme voineet merkitä nämä\npaikat kuten edellä olen kertonut. Meidän täytyi sentähden hakata rikki\njoitakin muonituslaatikoita ja käyttää laudat merkeiksi. Ajatukseni\noli, että vaikka ne vain olisivat kaksi jalkaa korkeat, olisivat\nne paremmat kuin ei mitään, ja kun otimme huomioon tähänastisen\nlumentulon, tulisivat ne todennäköisesti olemaan kyllin hyvät.\n\nKolmannella varastopaikalla käytimme taas laatikkojen lautoja,\njotka erotimme toisista sitomalla pieniä, sinisiä kankaankappaleita\nniihin. Kuten aikaisemminkin merkitsimme varastopaikan bamburuokoon\nkiinnitetyllä lipulla.\n\nNämä toimenpiteet osoittautuivat hyvin arvokkaiksi itse varsinaisella\nretkellämme, joka alkoi seitsemän kuukautta myöhemmin. Jouduimme\nsilloin kokemaan juuri sellaista säätä, sumua ja myrskyä, jonka olimme\nedeltäpäin ottaneet huomioon, ja tämä viitoittaminen pelasti meidät\nuseammin kuin kerran sivuuttamasta varastopaikkaa, sekä myös turhasta\najanhukasta, jos olisi täytynyt kääntyä takaisin etsimään sitä.\n\nOlen unohtanut mainita, että kun ensimmäisen kerran lähdimme etelää\nkohti pystyttääksemme varastopaikan n:o 1, merkitsimme koko matkan\nFramheimistä varastolle kepeillä ja lipuilla, jotka asetettiin\nsellaisten välimatkojen päähän toisistaan, että voimme nähdä toisen\nlipun luota toiselle kautta koko matkan. Meillä ei ollut kylliksi\nlippuja merkitäksemme niillä koko matkaa, jonka vuoksi loppupuolella\nturvauduimme kappaleihin, jotka asetimme pystyyn lumeen. Uudelleen\nsäästi tunnin edeltäpäinmietiskely meidät tuhlaamasta monia tunteja\nmyöhäisemmällä retkellä.\n\nPalattuamme takaisin Framheimiin senjälkeen kuin olimme panneet kuntoon\nvarastot n:o 2 ja 3, oli meillä vielä ennen talven tuloa aikaa tehdä\nviimeinen matka varastolle n:o 1. Käytimme tätä tilaisuutta viedäksemme\n1 1/2 tonnia tuoretta hylkeenlihaa 80°:lla sijaitsevaan varastoon.\nTämä teki mahdolliseksi meille myöhemmin varsinaisella retkellä antaa\nkoirien syödä niin paljon hylkeenlihaa kuin ne halusivat, kunnes\ntulimme tähän kohtaan, ja tämä piti ne mahdollisimman hyvässä kunnossa\nloppuun saakka.\n\nKun tämä viimeinen matkamme oli suoritettu, olimme sijoittaneet kolme\ntonnia ruokavaroja kolmeen varastoon leveysasteille 80, 81 ja 82.\nEnsimmäinen varasto sisälsi hylkeenlihaa, koirasäilykkeitä, voita,\nsuklaata, tulitikkuja, paloöljyä sekä osaksi kaikenlaisia varusteita,\nyhteensä 2100 kiloa. 81°:n varasto sisälsi säilykkeitä sekä ihmisille\nettä koirille, keksiä, maitopulveria, suklaata, paloöljyä ja muita\nvarusteita, yhteensä 700 kiloa.\n\nTalvi tuli ja pakotti meidät pysymään Framheimissa seuraavaan\nkevääseen. Olimme sangen tyytyväisiä, sillä työ, jonka olimme syksyn\nkuluessa suorittaneet, oli hyvä. Meillä oli muonaa ja varusteita\nvarastossa kolmella asemalla noin 200 meripenikulman pituisella\nmatkalla napaa kohti. Olimme saavuttaneet joukon kallisarvoisia\nkokemuksia maan suhteen, jonka yli meidän oli kuljettava. Olimme\nnähneet, mitä puutteita oli olemassa rekiin ja omiin varustuksiimme\nnähden, ja nyt oli talvi edessämme voidaksemme korjata ne, niin että\nkaikki olisi täydessä kunnossa lopullisen yrityksen alkaessa.\n\nAloimme vähentää rekien painoa mahdollisimman pieneksi. Tämä työ\njäi Stubberudin huoleksi Se merkitsi, että kaikki rekien korit oli\nhajoitettava ja asetettava uudestaan kokoon siten, että ne tulivat yhtä\nvahvoiksi, mutta paljon kevyemmiksi. Tämä saavutettiin suurimmaksi\nosaksi siten, että reunoja höylättiin niistä kohdin, missä ne olivat\nliian paksut.\n\nTärkein työ annettiin Bjålandille. Hänen piti purkaa ja höylätä kaikki\nrekemme. Varastoretkiemme antamat kokemukset olivat osoittaneet, että\ntässä voimme tehdä suuren painonsäästön. Hansenin ja Wistingin piti\nliittää reet kokoon, niin pian kuin Bjåland oli saanut ne käsistään.\n\nBjålandin työpaja oli neliskulmainen huone, joka oli hakattu\nkiintojäähän. Lattia oli noin seitsemän kertaa viisitoista jalkaa ja\nkorkeus kuusi jalkaa. Lattia oli peitetty höylänlastuilla, ja huoneen\nyhdessä nurkassa oli suuri peltilaatikko öljykeittiön yläpuolella, ja\ntästä nousevaa höyryä käytettiin pehmittämään puuta, jotta sitä voitiin\ntaivuttaa. Bjålandin tehtävä oli vähentää jokaisen reen paino 80:stä\nkilosta 25:een kiloon eli vähempään kuin kolmanteen osaan niitten\nalkuperäisestä painosta, ilman että ne silti tulisivat mainittavasti\nheikommiksi. Kajoomatta piirustusten ja suunnittelujen muutosten\nyksityiskohtiin on kylliksi, kun sanon, että hän suoritti työnsä\nloistavasti ja että hänen kuntoisuutensa mitä suurimmassa määrin teki\nmahdolliseksi sen, että voimme päästä navalle ja sieltä takaisin.\n\nKun Wisting ei puuhannut rekien korjaustöissä, kuultiin hänen\nompelukoneensa surina. Hän teki neljästä kolmen miehen teltasta kaksi\nja korjasi vaatteemme, jotta ne tulivat sopiviksi sääsuhteisiin, joita\nolimme kokeneet varastomatkoillamme.\n\nJokainen näitten töitten yksityiskohta oli monen keskustelun\nalaisena. Keskustelimme esimerkiksi siitä, mikä väri parhaiten sopisi\nteltoille. Olimme yksimielisiä siitä, että tumma oli paras, koska\nse ensinnäkin antoi lepoa silmille, senjälkeen kun koko päivä oli\nkuljettu kimaltelevalla jäällä, ja toiseksi koska tumma teltta imee\nitseensä enemmän lämpöä auringosta kuin vaalea, joten telttamme\nkirkkaalla ilmalla olisivat lämpimämmät, jos ne olivat tummat. Teltat,\njotka meillä oli mukanamme, olivat valkoisia, mutta muuan kekseliäs\nherra ehdotti, että värjäisimme ne musteella, jota valmistaisimme\nmustejauheesta. Tämä ehdotus näytti meistä niin järkevältä, ettei\nkestänyt kauan, ennenkuin meillä kahden valkoisen teltan sijasta\noli kaksi tummansinistä. Keskustelun kuluessa esitettiin sekin\nmahdollisuus, että lyhyen ajan kuluttua väri lähtisi kankaasta.\nSentähden me lopuksi leikkasimme auki vuodeverhomme, jotka olivat\ntehdyt ohuesta, punaisesta kankaasta, ja neuloimme palaset yhteen,\njoten saimme ulkopuolisen teltan, joka peitti sisäpuolella olevan\nvalkoisen purjekangasteltan.\n\nJotakin muutakin valmistimme näitten keskustelujen seurauksena,\nnimittäin sukkaparin kevyestä kankaasta jokaiselle miehelle. Näillä\nsukilla oli monta etua. Ne eivät ainoastaan suojelleet kylmältä,\nvaan estivät toisia sukkia kulumasta rikki, joten nämä kestivät sitä\nkauemmin. Mutta parasta kaikesta oli, että ne pysyivät kuivina melkein\nmissä ilmassa tahansa.\n\nKun sukat oli saatu valmiiksi kaikille, aloimme tutkia\nalusvaatteitamme. Kaikki, mitä olimme tuoneet kotoa, oli tehty\nharvinaisen paksusta villakankaasta, joten pelkäsimme niitten käyvän\nliian lämpimiksi. Lääkevarusteissamme oli meillä myös kaksi suurta\npakkaa ihanaa, kevyttä flanellia. Tästä ompeli Wisting meille kaikille\nalusvaatteet, ja retkellä ne osoittautuivat erinomaisiksi.\n\nSen jälkeen ajattelimme koiranpiiskoja. Niitä tehtiin kaksi jokaiselle\najajalle eli yhteensä neljätoista. Vain piiskanvarret tuottivat\npäänvaivaa. Kokemus oli meille osoittanut, että täyteläinen varsi ei\nkestänyt pitkään. Keskustellessamme saimme sen ajatuksen, että ne\nolisi laitettava kolmesta hickoripalasta, jotka sidottaisiin lujasti\ntoisiinsa ja side päällystettäisiin nahalla. Siten tulisi varsi\ntaipuisaksi eikä katkeaisi.\n\nHassel teki siimat eskimotavan mukaan pyöreiksi ja painaviksi.\nHansen sai varret Stubberudilta ja siimat Hasselilta liittäen\nne yhteen piiskoiksi. Koko työ suoritettiin mitä suurimmalla\nhuolella. Todellisuudessa ei kolmeosaisia varsia lopullisesti\nhyväksytty, ennenkuin kestävyyskoe erään Hansenin keksimän varren\nkanssa voitti vastaväitteet ja osoitti kolmeosaisen parhaimmaksi.\nAsiaatuntemattomasta lukijasta voi tuntua kummalliselta, että niin\npaljon aikaa ja huolta uhrattiin niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin\nkoiranpiiska. Mutta koko retkikuntamme onnellinen lopputulos oli\nkoirista riippuvainenpa eskimokoirat eivät ole helposti käsiteltäviä.\nNe ovat melkein yhtä villejä kuin sudet, eikä niitä saa pysymään\nkurissa enemmän kuin tekemään työtäkään käyttämättä ahkerasti piiskaa.\nOnnellisen ratkaisun saavuttamiseksi olivat senvuoksi siimat melkein\nyhtä tärkeitä kuin itse koirat.\n\nSuksien kiinnitys oli seuraava tehtävämme. Siinä sai joka mies olla\noma keksijänsä, koska kiinnityksen mukavuus ja taipuisuus on puhtaasti\nyksilöllistä laatua oleva seikka. Kaikkia mahdollisia tapoja ajateltiin\nja suunniteltiin ja jokainen oli lopulta omaansa tyytyväinen. Kaikille\npantiin yhteiseksi vaatimukseksi, että ne helposti voitiin irroittaa.\nMeidän täytyi aina ottaa ne yöksi pois, sillä koirat pitivät kaikkea\nnahkatavaraa herkkuna, ja jos jätimme siteet yöksi ulos, olivat ne\naamulla kadonneet. Yksinpä mäystimetkin täytyi irroittaa.\n\nKaikki otettiin huomioon, yksinpä sellaisenkin pikkuseikan\nvalmistamisessa kuin telttapiikkien. Johansen teki aivan päinvastoin\nkuin telttapaaluja on tapana tehdä ja laittoi ne litteiksi pyöreitten\nasemesta. Tämä malli oli sekä kevyempi että kestävämpi kuin tavallinen.\nEn usko, että yhtään näistä uusista piikeistä särkyi koko matkalla.\n\nKun vaatteet luovutettiin kullekin yksityisesti, kävivät ne vielä\nläpi henkilökohtaisen koetuksen. Joku huomasi, että hänen pukunsa oli\njostakin kohdasta liian väljä, kun taas toisen pingoitti; kummankin\npiti tehdä korjauksia, kaiken täytyi sopia mukavasti, ennenkuin\nlähdimme.\n\nSitten tuli koiravaljaitten vuoro. Käytimme taas varastomatkoilla\nsaamaamme kokemusta hyväksemme. Eräällä tällaisella matkalla putosi\nkaksi koiraa halkeamaan virheellisten valjaitten takia. Uhrasimme\nsenvuoksi paljon huolta näihin varusteisiin ja käytimme niihin parasta\nraaka-ainetta, mitä meillä oli.\n\nTämän huolellisen tutkimustyön, näitten yhä uudistuvien kokeitten ja\ntarkkojen ohjeitten pohjana oli luja vakaumukseni siitä, että tärkein\ntekijä onnellisen tuloksen saavuttamiseen on tapa, millä vaikeuksia\nedeltäpäin katsellaan ja miten niihin suhtaudutaan. Voitto odottaa\nsitä, jolla on kaikki kunnossa -- ihmiset sanovat tätä onneksi.\nTappio on varmasti sen osa, joka on unohtanut ajoissa suorittaa\ntarpeelliset toimenpiteet -- tätä sanotaan onnettomuudeksi. Tämän\nluvun kirjoittamisen ainoana tarkoituksena on selittää, että se, miksi\nme saavutimme navan, ennen kaikkea johtui oikeasta suunnittelusta.\nTahdonvoima on kunnon tutkijan ensimmäinen ja tärkein ominaisuus.\nAinoastaan kykenemällä hallitsemaan omaa tahtoaan voi hän toivoa\nvoittavansa luonnon hänen tielleen asettamat vaikeudet. Sekä ajattelu\nettä varovaisuus ovat yhtä tärkeät -- ajattelu, joka saa näkemään\najoissa vaikeudet, ja varovaisuus, joka panee tekemään huolellisia\nvalmistuksia niiden varalta. Suotakoon minun sentähden uudelleen\npalata siihen merkitykseen, mikä etelänaparetkemme onnistumiseen oli\nsillä seikalla, että valitsimme koirat vetojuhdiksi. Tiesimme ennen\nlähtöämme, että suurin osa matkaa tehtäisiin laajan, antarktisen\njääkentän yli. Salaiset halkeamat olisivat alituisena vaarana meille.\nKoirien valitsemisessa oli osaksi tämä mahdollisuus määräävänä. Jos\nkoirien valjaat olivat hyvät ja varmasti kiinnitetyt rekeen, sai\njohdossa oleva koira huoletta pudota jääkuoren lävitse halkeamaan. Tämä\nvaroittaisi meitä ajoissa, niin että voisimme pysähdyttää reen ja estää\nmuut putoamasta. Koira riippuisi lujasti valjaissa ja se voitaisiin\nhelposti vetää takaisin jäälle. Matkan tapahtumat osoittivat tämän\notaksuman täydellisesti oikeaksi. Lukemattomia kertoja pelastui yksi ja\ntoinen meistä kuolemasta tai vahingoittumasta sen varoituksen kautta,\nminkä saimme koiran putoamisesta halkeamaan.\n\nVielä eräs etu, minkä koirien käyttäminen, toi mukanaan, vaatii\npienen selityksen, jotta asiaa tuntematon lukijakin voi sen ymmärtää.\nNansen, joka uudisti arktisen tutkimuksen, oli loistavalla tavalla\nosoittanut kevyen varustuksen ja sen kautta saavutetun lisätyn vauhdin\nedun. Keveiden, koirien vetämien rekien sekä keskitetyn ihmis- ja\neläinravinnon käyttäminen oli pääasia hänen suunnittelussaan, joka niin\nloistavasti toteutettiin Framin ensimmäisellä retkellä. Matkallamme\nEtelänavalle en valinnut koiria vain tästä syystä, vaan myöskin\nseuraavasta:\n\nOlen aikaisemmin tässä luvussa kertonut koirien säilykkeistä, joita\nolimme vieneet kolmeen varastopaikkaan, ja tuoreesta hylkeenlihasta\nkoirille, jonka olimme vieneet ensimmäiseen varastopaikkaan.\nMutta laskelmissani minulla oli toinenkin ajatus näitten eläinten\nruokkimisesta. Ennenkuin jätimme Framheimin, laskin tarkalleen\nrekien ja varusteitten painon kunakin päivänä kulkiessamme etelää\nkohti ja palatessamme takaisin pohjoiseen. On selvää, että paino\nvähenisi sen mukaan kuin päiväannoksia käytettäisiin. On myöskin\nselvää, että lopulta tämä paino väheni niin paljon, että se vastasi\nyhden koiran käyttämää vetovoimaa. Tein mitä tarkimpia tutkimuksia\nruuaksi kelpaavasta koiran lihasta ja sen ravintoarvosta, jos se\nannettaisiin toisten koirien syötäväksi. Laskelmien johdosta valmistin\npäivälistan, jonka mukaan koira toisensa perästä muuttuisi vetovoimasta\nravinnoksi. Luonnollisesti vähensi tämä menetelmä myös reissä\nkuljetettavien koiran-annoksien painoa. Tämä painonvähennys lisäsi\nmeidän \"luovailukykyämme\" monella päivällä -- lainatakseni meriväen\nlausepartta -- ja siten lisääntyi myös mahdollisuutemme päästä navalle\nja takaisin.\n\nTämä perusero Scottin ja meidän retkikuntamme suunnittelun välillä\nvastaa sangen luonnollisesti näitten kahden retkikunnan tuloksia.\nUrhoollinen Scott pääsi navalle, mutta se oli traagillinen voitto,\nkoska hän ja hänen toverinsa joutuivat hukkaan, ennenkuin pääsivät\ntakaisin talviasunnolleen. Minä pelkäsin hänen puolestaan jo kauan,\nennenkuin hän jätti talviasuntonsa lähteäkseen navalle. Epäilin\nvakavasti, voisiko hän onnellisesti suorittaa retken edestakaisin.\nScott käytti Shetlannin poneja niin kauas etelään kuin voi. Lukijan\ntarvitsee vain muistaa etua, mikä meillä oli koirista saavuttuamme\nhalkeamalle, ymmärtääkseen, miten erilaiset mahdollisuudet Scottilla ja\nmeillä oli onnellisen tuloksen saavuttamiseen.\n\nKun ryhdyimme todelliseen retkeen kohti napaa, oli etunamme vielä\neräs kokemus, jonka olimme saaneet aikaisemmilla varastomatkoillamme.\nNäillä valmistavilla retkillä olimme rakentaneet sarjan paaluja\npitkin kulkureittiämme. Ne olivat laitetut lumesta, pieni musta lippu\njokaisen huipussa. Nämä paalut tekivät paluumme talvileiriin hyvin\npaljon helpommaksi. Päätimme senvuoksi itse pääretkelläkin käyttää tätä\netenemistapaa niin pitkälle kuin mahdollista. Se ei näyttänyt olevan\nainoastaan erinomainen varmistuskeino, vaan se säästi myös paljon\naikaa, jonka muuten olisimme olleet pakotetut käyttämään havaintojen\ntekoon ja suunnan laskemiseen. Tämä järjestelmä oli erikoisen tärkeä\ntuolla loputtomalla, katkeamattomalla etelänavan mantereen jääkentällä,\nkunnes saimme Kuningatar Maudin tunturijonon näkyviin; tunturien huiput\ntäällä olivat meille tarpeellisina maamerkkeinä asemamme määräämiseksi.\nKoska jääkentän pinta ei tarjonnut meille mitään kiintopisteitä\npaikkamme määräämiseksi, oli mielestäni käytettävä hyväksi jotakin\nmuuta keinoa.\n\nRakensimme kaikkiaan 150 paalua, keskimäärin kuusi jalkaa korkeita, ja\nkäytimme niiden rakentamiseen 9000 lumimöhkälettä. Jokaiseen paaluun\npantiin paperipalanen, josta paalun numero ja asema kävi selville,\nsamoinkuin suunta ja etäisyys seuraavaan paaluun pohjoiseen päin.\nRakensimme näitä paaluja keskimäärin 15 km:n etäisyydelle toisistaan\n81°:lle; siellä vähensimme välit noin 8 km:iin. Toistan, että nämä\npaalut olivat erikoisen tärkeitä paluumatkallamme. Ne säästivät\nvaltavasti aikaa pysytellessämme oikeassa suunnassa.\n\nVielä erääseen toimenpiteeseen oli ryhdytty ajan säästämiseksi.\nJokaiseen neljään rekeen oli kiinnitetty pyörä, joka ei ollut\nkuormitettu, vaan pyöri vapaana reen kulkiessa. Jokaiseen pyörään oli\nkiinnitetty laitos, joka mittasi kierroksien luvun. Jokaisen päivän\njälkeen osoitti yksinkertainen lasku kuljetun matkan. Vertaillessa\nkaikkien pyörien mittaustuloksia toisiinsa olimme kutakuinkin varmoja\ntyydyttävästä tuloksesta. Nämä laskelmat vastasivat luonnollisesti\nlokilaskuja laivassa, ja niiden avulla saatoimme melkoisella\ntarkkuudella määrätä sumussakin asemamme, kun vertasimme niitä\nkompassiemme osoittamiin suuntiin, joita alituiseen tarkkaan seurasimme.\n\nLukija muistanee, että me olimme edellisenä syksynä järjestäneet kolme\nvarastoa 80, 81 ja 82° etel. l. Kun varsinaisella matkalla sivuutimme\neteläisimmän varaston, otimme sieltä mukaamme kaikki paitsi sen,\nmitä tarvitsimme tullaksemme takaisin 81°:lle paluumatkallamme. Nämä\nlisävarastot järjestettiin toisiin paikkoihin matkallamme kauemmas\netelään. Ensimmäinen näistä asetettiin 83°:lle ja sisälsi ruokatavaraa\nviidelle miehelle ja kahdelletoista koiralle neljäksi päiväksi.\nSeuraavaan, 84°:een varastoon jätimme saman ruokatavaramäärän ja\nsitäpaitsi noin 18 litran vetoisen kannun paloöljyä.\n\nHeti saatuamme varaston 84°:lla kuntoon saavuimme tuntureille. Tähän\nsaakka olimme olleet vain noin 300 jalan korkeudella merenpinnan\nyläpuolella. Nyt tiesimme nopeasti nousevamme tuhansien jalkojen\nkorkeuteen. Osoittaakseni laskelmiemme huolellisuutta sekä kypsää\nharkintaa, joka oli ratkaisujemme perusteena, en voi tehdä paremmin\nkuin esittää kolme leikkelettä kirjastani \"Etelänapa\", kirjoitettu\n1912, heti kun olimme palanneet takaisin sivistyneeseen maailmaan:\n\n\"Olimme nyt saapuneet yhdelle matkamme merkittävimmistä paikoista. Nyt\noli suunnitelma tehtävä siten, että saattaisimme nousta mahdollisimman\nhelposti, mutta myös niin, että pääsimme eteenpäin. Laskelmat oli\ntehtävä huolellisesti ja kaikki mahdollisuudet punnittava. Aina kun\nhuomattava päätös oli tehtävä, harkitsimme asiaa yhdessä. Jäljelläoleva\nmatka tästä paikasta ja takaisin oli 1,100 km. Edessämme oli vaikea\nnousu, todennäköisesti myös muita esteitä. Kaiken lisäksi täytyi\nvarmasti ottaa huomioon, että koirien voimat vähenisivät murto-osaan\nnykyisestään. Sen vuoksi päätimme ottaa ruokaa ja varusteita mukaan\n60 päiväksi rekiin ja panimme jäljellejääneet muonavarat -- jotka\nriittivät 30 päiväksi -- laittamaamme varastoon. Saavuttamamme\nkokemuksen mukaan laskimme myös, että kykenisimme pääsemään takaisin\n12 koiraa hallussamme. Nyt meillä oli niitä 42. Suunnitelmaamme kuului\nkäyttää kaikki 42 ylängöllä. Siellä teurastettaisiin niistä 24 ja\nmatkaa jatkettaisiin edelleen kolmella reellä ja 18 koiralla. Näistä\n18:sta tulisi arvelumme mukaan välttämättömäksi teurastaa 6 tuodaksemme\nloput 12 takaisin tänne. Samalla kuin koirien luku vähenisi, tulisivat\nmyös reet kevyemmiksi. Ja kun se aika tulisi, että meillä olisi vain\n12 koiraa, olisi rekiemme lukumääräkin supistunut kahteen. Laskelmamme\npiti myös tällä kertaa kutakuinkin paikkansa. Vain päivien lukumäärässä\nolimme tehneet pienen laskuvirheen. Käytimme 8 päivää vähemmän kuin\nolimme laskeneet. Koirien luku piti paikkansa; saapuessamme takaisin\noli niitä 12.\n\n\"Kun asiasta näin oli keskusteltu ja jokainen oli lausunut\nmielipiteensä, aloimme huolehtia uudestaanpakkauksesta. Onneksemme\noli kaunis ilma, sillä tämä ruokatavaroiden laskeminen olisi muuten\nollut ikävää hommaa. Kaikki ruokatavaramme oli siinä muodossa, että\nsaatoimme sen lukea tarvitsematta punnita. Lihasäilykkeet olivat puolen\nkilon annoksissa. Suklaa oli kuten tavallista jaettu pikkupaloihin,\njoten tiesimme, paljonko kukin palanen painoi. Keksimme olivat\nsamanluontoisia -- ne voitiin laskea, mutta työ oli pitkäaikaista,\nsillä ne olivat pieniä. Niin muodoin oli meidän tällä kertaa laskettava\n6,000 keksiä. Jauhomme olivat 300 gramman painoisissa pusseissa, juuri\ntarpeeksi yhtä ateriaa varten. Ruokatavaroihimme sisältyi vain nämä\nneljä lajia, ja osoittautui, että kokoonpano oli aivan oikea. Emme\nnimittäin kärsineet 'rasva'- tai 'sokeritautia'. Näiden aineiden tarve\non muuten hyvin huomattava tällaisella pitkällä matkalla. Keksimme\nolivat erinomainen tuote kaurasta, sokerista ja maito jauhoista.\nSokerit, hilloaineet, hedelmät j.m.s. olimme jättäneet 'Framheimiin'.\nNahkapukumme, joita emme olleet tähän saakka vielä käyttäneet, otimme\nmukaan rekiin. Tultuamme korkealle ylängölle saattoi kyllä tapahtua,\nettä tarvitsisimme niitä. Ne -40°, jotka Shackleton oli havainnut\n88°:lla etel. l., olivat myös \"kiikarissamme\", ja jos kohtaisimme\nne, selviytyisimme pitkälle nahkapuvuissamme. Muuten ei repuissamme\nollutkaan paljoa. Ainoan varavaatekerran, joka oli mukanamme, otimme\ntäällä yllemme ja ripustimme entisen tuulettumaan. Kun sitten kahden\nkuukauden päästä tulisimme takaisin, laskimme me, olisivat ne tarpeeksi\ntuuleentuneet taas puettaviksi päälle. Mikäli muistan, piti laskelma\npaikkansa. Jalkineita otimme mukaamme eniten. Jos voi säilyttää\njalkansa kuivina, voi kestää pitkälle.\n\n85° 36' teurastimme ylimääräiset koirat. Ne hankkivat meille ja\njäljellejääneille tovereilleen juhlallisen hetken. Havaitsimme, että\nkoiranlihakotletti on erinomainen päivällisruoka. Emme paistaneet\nniitä, koska meillä ei ollut paistinpannua eikä voita, vaan\nkeksimme nopeammaksi ja helpommaksi keittää ne, ja tällä tavoin\nsaimme sitäpaitsi ihanan sopan. Wisting, joka oli 'haka', sekoitti\nsoppaan säilykkeiden vihannekset, joten meille tarjoiltiin sellaista\nharvinaisuutta kuin 'tuoretta lihasoppaa vihanneksien kanssa'. Kun\nsoppa oli nautittu, söimme kotletit. Kaikki epäilyksemme lihan laadusta\nhävisi heti, kun sitä maistoimme. Se oli erinomaista -- ei ehkä niin\nmureata kuin olisi ollut toivottavaa, jos ruokahalu puuttui, mutta\nmeille se oli ihanaa. Söin ensimmäisellä kerralla viisi kotlettia ja\nolisin ollut iloinen, jos padassa olisi ollut lisää.\n\n\"Ollessamme täällä leirissä laskimme mitä huolellisimmin ruokatavaramme\nuudelleen. Kävimme läpi varastomme ja jaoimme ne kolmeen rekeen, koska\ntäällä jättäisimme neljännen jälkeemme. Seuraava osoittaa, kuinka\ntarkasti teimme laskumme. Jokainen reki kuljetti:\n\n\"Keksiä, 3700 kpl; (päiväannos 40 keksiä mieheen). Koirasäilykkeitä,\n277 3/4 naulaa (1/2 kg eli 1 naula 1 1/2 unssia koiraa kohti päivässä).\nSäilykkeitä miehiä varten, 59 1/2 naulaa (350 grammaa eli 12.34 unssia\nmiestä kohti päivässä). Suklaata, 12 3/4 naulaa (40 grammaa eli 1.4\nunssia mieheen päivässä). Kuivaajauhoa 13 l/2 naulaa (60 grammaa eli\n2.1 unssia mieheen päivässä).\n\n\"Kun nämä laskelmat oli tehty paperilla, aloimme ruokatavaroiden\ntodellisen jaon. Tämä työ tehtiin yhtä suurella huolella, kuin jos\nolisimme laskeneet kultaa pankkiholvissa. Suklaa, joka oli särkynyt\npalasiksi, otettiin eroon, palat luettiin ja jaettiin kolmeen rekeen.\nSamaa menettelytapaa noudatimme myös keksien suhteen. Jokainen keksi\nluettiin yksitellen -- niitä oli monta tuhatta.\n\n\"Kahdeksantoista jäljellejäänyttä koiraamme valjastimme kolmen reen\neteen. Laskimme, että näillä kahdeksallatoista saavuttaisimme navan ja\njättäisimme sen kuudellatoista.\"\n\nKirjassani kerrotaan kotimatkasta Etelänavalta m.m. seuraavaa:\n\n\"Joulukuun 20 päivänä tapoimme ensimmäisen koiran kotimatkalla. Oli\ntullut Lassen, minun oman rakkaan koirani vuoro. Se jaettiin 15\nmahdollisimman yhtä suureen osaan ja annettiin tovereilleen. Ne olivat\noppineet panemaan arvoa tuoreelle lihalle, ja on varmaa, että tämä\nylimääräinen ruokkiminen tuoreella lihalla, jonka toistimme silloin\ntällöin kotimatkalla, ei ollut niinkään vähäisesti vaikuttamatta\nniihin erinomaisiin tuloksiin, joita saavutimme. Näytti siltä, kuin\nne olisivat saaneet sellaista ruokaa monta päivää ja ne tekivät työtä\npaljon helpommin sen jälkeen.\"\n\n\"Seuraavana päivänä tapoimme vielä yhden koiran ja jouluaattona\nkolmannen. Joulukuun 28 päivän kohdalla on seuraava merkintä:\n\n\"Koirat olivat navalta lähtömme jälkeen suuresti muuttuneet. Niin\nmerkilliseltä ja uskomattomalta kuin kuuluneekin, on kuitenkin totta,\nettä ne päivä päivältä tulivat pyöreämmiksi ja lihavammiksi. Luulen,\nettä ruokkiminen tuoreella lihalla ja säilykkeillä on vaikuttanut sen.\"\n\nEn tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisella kuvauksella onnellisesta\npaluumatkastamme. On riittävää, kun mainitsen, että suunnan\ntarkastuksessa olivat rakentamamme paalut kerta toisensa jälkeen\nmeille arvaamattomaksi hyödyksi, -- ehkä erikoisesti sen tähden, että\nniiden avulla saatoimme löytää tärkeimmän kaikista varastoistamme,\nnimittäin sen, joka oli 84°:n kohdalla pohjoisessa tunturilla. Ellemme\nolisi onnistuneet sitä löytämään, olisi seikka voinut käydä meille\nkohtalokkaaksi, sillä varasto oli sellaisella paikalla, josta tiesimme\nvarmasti löytävämme kiintojäälle laskeutuvalle jyrkänteelle. Paalujemme\nmerkitys vahvistui täällä odottamattomalla voimalla, sillä omituista\nkylläkin, muuttuneiden valosuhteiden ja päinvastaisen matkasuunnan\ntakia näytti koko maisema tuntemattomalta, kun lähestyimme varastoa.\nEllei meillä olisi ollut paalujamme osoittamassa oikeata tietä sinne,\nemme ainoastaan olisi joutuneet hämmennyksiin, vaan kenties myös\nkohtalokkaan onnettomaan asemaan sitä etsiessämme.\n\nSallittakoon minun vielä kerran, ennenkuin lopetan, esittää tämän\nluvun merkitys. Erikoisesti haluan viitata siihen, että ainoastaan\nmitä huolellisin suunnitelma, terve harkitseminen ja loppumaton\nkärsivällisyys varusteiden yksityiskohtaisessa valmistelussa sekä suuri\nvarovaisuus varmistivat onnellisen lopputuloksen Etelänaparetkellä.\nTämä seikka antaa korvaamattoman \"varmuuskoeffisientin\", joka\non välttämätön voittaakseen vaarat, odottamattomat vaikeudet ja\npettymykset. Ihmisen voitto luonnosta ei ole yksinomaan raa'an voiman,\nvaan myös hengen työtä.\n\n\n\n\nLISÄYS.\n\nKirj. meriväen kapteeni _Hj. Riiser-Larsen_.\n\n\nSiihen kehoitettuna vastaan seuraavassa lyhyesti muutamiin Nobilen\nAmerikassa pitämissään esitelmissä sekä sanomalehtikirjoituksissa\ntekemiin väitteisiin.\n\nNobile sanoi: \"Minun hartioillani oli koko vastuu retken suorituksesta\nsekä siitä, että retkikunnan jäsenet koskaan pääsivät takaisin\", ja\nedelleen: \"Lennon Vesisaaresta Svalbardiin katson vaikeimmaksi koko\nmatkalla.\"\n\nViimeksimainitulla matkalla nukkui Nobile seitsemän tuntia yhtämittaa,\npaitsi sitä hetkeä, jolloin nostimme hänet makuusäkissään pystyyn\nkatsomaan Karhusaarta, joka tuli näkyviin sumumerestä.\n\nSaapumisesta Pohjoisnavalle sanoo hän: \"Sitten alkoi retken vaikein\nosa (itse napamatka). Otin suunnan Point Barrowia kohti ja annoin\nmääräyksen, millä korkeudella lentäisimme.\"\n\nNobile ei antanut kertaakaan yhtään määräystä, mihin suuntaan\nohjattaisiin. Se oli purjehtijan tehtävä. Hänen tehtävänsä purjehduksen\nja suuntauksen suhteen oli noudattaa purjehtijan määräystä\nkorkeudenmuutoksesta, kun tämä meteorologin kanssa neuvoteltuaan\nkatsoi, että tällainen muutos veisi parempiin ilmastosuhteisiin.\n\nSitten hän sanoo: \"Jännityksellä odotin hetkeä, jolloin näkisimme maata\n(Alaskan), koska minulla ei olisi ollut suuriakaan mahdollisuuksia\ntuoda retkikunnan osanottajia takaisin, jos olisimme olleet pakotetut\nlaskeutumaan jäälle.\"\n\nTämä on yksi niistä hyvin harvoista väitteistä, jota ei voida kumota.\nNobilella ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia tuoda meitä takaisin\njäämarssilla. Kun hän oli täällä tammikuussa 1926 neuvottelemassa\nvalmistuksista, olimme niin ajattelemattomia, että otimme hänet mukaan\nkatsomaan hiihtokilpailuja. Hän ei nähtävästi ollut koskaan edes\nseisonutkaan suksilla, sillä hän kaatuili alituiseen ja oli avuttomana\nautettava taas pystyyn. Siitä päivästä lähtien hän oli huomattavasti\nhermostuneempi retken onnistumisesta. Hän ei ainoastaan vaatinut\nhenkivakuutusta itselleen ja toisille italialaisille, vaan myöskin\nvakuutuksen sormien paleltumista vastaan.\n\nItselleen vaati Nobile 6,000 punnan henkivakuutuksen ja toisille\nitalialaisille vähän pienemmän. Tämä maksoi retkikunnalle kokonaisen\nomaisuuden vakuutusmaksuissa. Huonon taloudellisen aseman takia\nei toisista osanottajista voitu ketään vakuuttaa, eikä sitä\nkukaan pyytänytkään. Sormienpalelluttamisvakuutus tuotti meille\nvaikeuksia, koska Lloyd ei tahtonut suostua siihen. Ollessani\nPulhamissa saapui eräs tämän yhtiön edustaja Lontoosta neuvottelemaan\nvakuutuskysymyksestä kokonaisuudessaan ja vakuutin hänelle silloin,\nettemme jättäisi italialaisia, vaan laahaisimme heidät mukanamme,\nkunnes itse sortuisimme. Ne viisi mekaanikkoa olivat muuten sen lajin\nmiehiä, jotka olisivat kestäneet kauan yksinäänkin.\n\nNobile oli myös peloissaan, että norjalaiset, laskeuduttuamme maihin\nPohjois-Alaskassa, lähtisivät jalkaisin Nomeen odottamatta useampia\nkuukausia laivaliikennettä. Tässä suhteessa vaati Nobile minulta\njuhlallisen lupauksen, että joka tapauksessa ainakin minä jäisin heidän\nluokseen.\n\nSitten sanoo Nobile puhuessaan tulostamme Alaskan pohjoisrannalle:\n\"Ensimmäisen kerran saatoin istuutua ainoalle tuolillemme ja levätä\nhetkisen.\"\n\nEn muista nyt ensimmäisenkö kerran hän istui tuolille, mutta joka\ntapauksessa muistan sen, että hänet useampaan kertaan matkan varrella\ntyönnettiin makuusäkkiin nukkumaan gondolin pohjalla. Tämän muistan\nsiitä, että olin joka kerta auttamassa häntä makuusäkkiin ja koska\nhoidin hänen vahtinsa purjehduksen ohella. Tullessamme Alaskan rantaan\noli hän kaiken kaikkiaan nukkunut vähintään kuusi tuntia. Lisäksi\nnukkui hän Wainwrightista Cape Lisbourniin ja edelleen Serpentine\nRiveriltä Cape Prince of Walesiin edellämainittujen kuuden tunnin\nlisäksi varmasti neljä. Harvat laivassa nukkuivat niin paljon kuin hän.\nKun hän maihinlaskeutumisemme jälkeen Tellerissä lähetti puolisolleen\nsähkösanoman, että kaikki tuntui hänestä kuin unennäöltä, tuntui se\nmeistä toisista käsittämättömältä, joille matka oli ollut verrattain\nvakava todellisuus. Mutta luettuani selostuksen hänen esitelmistään\nsamoinkuin sanomalehtiartikkelit, on selvää, että hän sittenkin on\nnukkunut enemmän kuin luulimme.\n\n\"Minä suunnittelin kiinnitysmaston\", sanoo Nobile. Mutta hän unohtaa\nmainita, että hän meidän laskuumme matkusti Englantiin tutkimaan\nmajuri Scottin konstruoimaa mastoa. Nobilella ei ollut aavistustakaan\nmastoonkiinnittämisestä. Hänen kehoituksestaan kirjoitin minä ohjeet,\nkuinka liikkeet suoritetaan, ja minä autoin häntä osaksi laivassa,\nosaksi seuraamalla perästä. Hänen kehoituksestaan esitin joka liikkeen\njälkeen huomautukseni, jotka hän osittain sai kirjallisesti. Kerran\nparaikaa arvostellessani saapui paikalle eräs italialainen upseeri\nja alkoi kuunnella. Nobile keskeytti minut heti, ja vasta kun\nasiaankuulumaton oli poistunut, pyysi jatkamaan. Hämmästyin tästä\naluksi, mutta sitten ymmärsin syyn.\n\nItaliassa on ihmetelty, että me ehdottomasti tahdoimme Nobilen\nmukaamme, koska, kuten sanottiin, oli useita paljon etevämpiäkin\nilmalaivan kuljettajia kuin Nobile. Siitä huolimatta halusimme hänen\nosanottoaan, koska ensi sijassa tahdoimme saada laivan konstruktöörin\nmukaan, samalla kun soimme hänelle ilon saada seurata saavutustaan\ntällaiselle matkalle. Olen jo sanonut aikaisemmin, että hän myös\nvalmistelujen aikana suoritti huolellista työtä ja toistan mielelläni\nsaman tässä. Ikävä vain, että hän jäljestäpäin kadotti mielenmalttinsa.\n\nEttä Nobilella oli sangen vähän kokemusta tämänmallisten ilmalaivojen\nkuljettajana, sen havaitsimme heti lähtömme jälkeen Roomasta. Hän ei\nnäyttänyt huomaavan sitä laivan ominaisuutta, että se muotonsa takia\nvauhdissa eteenpäin ilmanpaineesta pyrki laskeutumaan. Hän hermostui\nyhä enemmän, kun laiva näytti raskaammalta kuin kaasun järjestelyn\nmukaan olisi pitänyt olla, ja kerta toisensa jälkeen lähetti hän\nköysimiehen laivan katolle tarkastamaan kaasuventtiilejä, joiden hän\nluuli vuotavan.\n\nSaapuessamme Pulhamin yläpuolelle varusti hän laivan laskeutumista\nvarten ja laski ulos kaasua niin paljon, että me korkeusperäsimen\nkeskiasemassa ollen emme nousseet emmekä laskeutuneet. Sitten\nryhtyi hän laskeutumaan. Sensijaan, että olisi laskenut pohjan alas\nmaihinlaskumiehistöä kohti, ajoi hän suoraan näiden taakse tyyneen\nja pysäytti moottorit. Kun laiva menetti vauhtinsa eikä ilmanpaine\nvetänyt sitä enää alaspäin, lensimme kuin raketti ainakin 1000 metrin\nkorkeuteen, kunnes kaasua vähentämällä saimme sen pysähtymään. Hän\nei tahtonut kuulla kiivaimpiakaan kehoituksia laskeakseen laivan\nperän kuten tavallista. Kerta kerralta koetimme me ja laskimme\nkiinnitysköyden toisensa jälkeen. Lopulta täytyi hänen pyytää\navukseen majuri Scottia, joka seurasi asiantuntijana yli Englannin,\nja niin pääsimme maahan. Tämä laskeutuminen tapahtui kaikkien\nEnglannin ilmalaivantuntijain läsnäollessa, ja on varmasti suurin\nmanööveriskandaali, minkä historia tuntee. Useat heistä lausuivat\nmyöhemmin pelkonsa retkikunnan tulevasta kohtalosta. Ja äskettäin\ntapasin erään, joka myös oli nähnyt laskeutumisen. \"En koskaan\nmaailmassa olisi uskonut, että te olisitte päässeet navalle saakka\",\nsanoi hän. Hänen tarkoituksensa oli kyllin selvä.\n\nLaskeutuminen Oslossa oli melkoista parempi, mutta yhä kuitenkin\nhirveä. Vasta Leningradissa suostui hän tekemään liikkeet normaalilla\ntavalla.\n\nMutta Nobile ei osoittanut puuttuvaa taitoa ilmalaivan ohjauksessa\nainoastaan manöveerauksissa. Esitelmässään kertoo hän myrskystä,\njohon jouduimme Ranskan yläpuolella. Hänen väitteensä johdosta, että\nhän oli ainoa kykenevä laivassa, voin mainita, että sillä kertaa\nretkikunta olisi ajautunut karille, ellei mukana olisi ollut toisiakin.\nJouduimme Rochefortin yläpuolella niin ankaraan myrskyyn, että laiva\nei päässyt eteenpäin, vaan pysyi paikallaan ilmassa. Ilmatiedoituksen\nmukaan läheni pyörremyrsky Biskayan lahdesta. Ellemme heti panisi\nmyös kolmatta moottoria käyntiin ja läntisemmällä suuntauksella\nkuin Pulhamiin pakottautuisi pois myrskykeskuksesta rauhallisempiin\nilmasuhteisiin, jäisimme sinne, missä olimme, saisimme käyttää\nkoko bensiinivarastomme ja jäädä lopuksi ajelehtimaan. Hieno alku\nretkikunnalle! Ainoasta pelastuskeinosta ei Nobile tahtonut kuullakaan.\nEnsinnäkään ei hän tahtonut panna kolmatta moottoria käyntiin, koska\nsiten kuluttaisimme enemmän bensiiniä, ja toiseksi täytyi meidän pitää\nsuunta Pulhamiin eikä poiketa siitä. Lopuksi onnistui majuri Scottin\nsaada hänet vakuuttuneeksi. Ellei hän olisi antautunut, olisi meidän\nollut pakko toimia repäisevästi ja poistaa hänet päällikkyydestä, kuten\noli vähällä tapahtua itse napalennolla, ellei hän viime hetkessä olisi\nluopunut mielipuolisesta ajatuksestaan.\n\nRiittäköön tämä, ja minä valitan, että Nobilen käyttäytyminen on ollut\nsellaista, että Amundsen on katsonut itsensä pakotetuksi kehoittamaan\nminua oikaisemaan muutamia hänen väitteistään. Minulle ovat nämä kaksi\nvuotta olleet sellaista rähjäämistä kaikenlaisine ikävyyksineen,\nettä minä mieluummin vaikenen ja mahdollisimman pian unohdan kaiken.\nEnsi hetkestä saakka ei italialaisten taholta ole tullut muuta kuin\nrettelöitä. Moskovaa lukuunottamatta ei niitä voitu välttää missään.\nNiistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Pienenä esimerkkinä\nmainitsen seuraavan:\n\nNobile ja minä matkustimme Leningradiin neuvottelemaan venäläisten\nviranomaisten kanssa Hatsinan lentohallin käytöstä. Nobile oli\nasettunut yhteyteen siellä olevan Italian konsulin kanssa, joka oli\njärjestänyt sanottujen viranomaisten kohtaamisen. Kun retkikunta oli\nnorjalainen, ja meitä koskevista järjestelyistä tuli huolehtia Norjan\nsiellä olevan konsulin, vaadin Italian konsulilta, että meidänkin\nkonsulimme tulisi mukaan kokoukseen. Tämän italialainen konsuli\n_kielsi_ ilman muuta. Kun myöhemmin pidin esitelmää Leningradin\nyliopistossa ja insinööriyhdistyksessä edellisen vuoden retkikunnasta,\nkäytin tilaisuutta selittääkseni, missä määrin uusi retkikunta oli\nensimmäisen jatkoa. Samasta syystä oli minun pakko, huolimatta suuresta\nvalmistelutyöstä, opetella Italiassa italiankielinen esitelmä, jonka\nkaksi kertaa pidin Roomassa ja kerran Milanossa ja Neapelissa.\nTarkoitukseni oli hienolla tavalla kiinnittää huomiota siihen, että\nmeilläkin oli retkikunnan kanssa jotakin tekemistä.\n\nKoska eräät meille hyvin vähän ystävälliset ihmiset ovat levittäneet\nhuhun, jonka mukaan sisäiset riitaisuudet retkellä aiheutuivat\nminusta, tahdon minä, jottei läsnäolleita otettaisi todistajiksi,\ntässä selittää, että Nobile muutamia päiviä laskeutumisemme jälkeen\nTellerissä kehoitti minua yhdessä hänen kanssaan järjestämään uuden\nretkikunnan, jolla olisi hänen ja minun nimi. Sitä hän tuskin olisi\ntehnyt, jos väite piti paikkansa.\n\nOlen aina antanut arvoa italialaisten osanotolle, olipa se sitten\nmaksettu tai ei, ja siitä osoitukseksi hankin itselleni Italian lipun,\njonka omin käsin laskin sen etugondolin alle jättäessämme Rooman.\n\n\n\n"]