[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFRxj7uLrD11fACuzHOoVVMbaSHDyA2fyicPmPwbhhVE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1776,"Salaperäinen vihollinen","Riverton, Stein (oik. Sven Elvestad)",1884,1934,"1776-riverton-stein-salaperainen-vihollinen","1776__Riverton_Stein__Salaperäinen_vihollinen","Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä","romaani",[14],"rikos",[],"fi",1908,1913,29154,175359,false,57151,[24,25,26],"Detective and mystery stories","Krag, Asbjørn (Fictitious character) -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Salaperäinen vihollinen: Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä\" by Elvestad is a detective novel written in the early 20th century. The narrative revolves around the life and investigations of the protagonist, Asbjörn Krag, a clever detective who faces intricate cases. This opening sets the stage for a larger mystery involving themes of love, betrayal, and the grim possibility of murder.  At the start of the story, Asbjörn Krag engages in a serious conversation with his friend, Ivar Rye, who shares his deep emotional turmoil regarding his love for Dagny, the daughter of the influential eversti (colonel). Rye conveys a sense of urgency, feeling an invisible barrier has arisen between him and Dagny that he cannot comprehend. As the story unfolds, a shocking event—a violent attack on the eversti—comes to light, complicating matters further and drawing Krag into an intricate investigation that hints at hidden secrets and motives among the characters involved. This opening effectively establishes the dramatic stakes and leaves readers eager to uncover the ensuing mysteries. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Ahma, Ilmari",357,"Salapoliisi Asbjörn Krag selvittää mutkikasta rikostapausta, joka alkaa ystävän huolestuttavasta tunnustuksesta ja johtaa salaperäisten vihollisten jäljille. Tarina kuljettaa lukijan läpi epäilysten, kuulustelujen ja jännittävien käänteiden aina syyllisen paljastumiseen saakka.","Stein Rivertonin 'Salaperäinen vihollinen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1776. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALAPERÄINEN VIHOLLINEN\n\nKertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä\n\n\nKirj.\n\nSTEIN RIVERTON [Sven Elvestad]\n\n\nSuomentanut\n\nI. A. [Ilmari Ahma]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Ensimäinen merkillinen päivä.\n     II. Sähkösanoma.\n    III. Epäluulo.\n     IV. Lain nimessä.\n      V. Kuulustelu.\n     VI. Hevosen selässä.\n    VII. Dagny.\n   VIII. Jälki.\n     IX. Eräs tapaaminen.\n      X. Huuto.\n     XI. Syyllinen.\n    XII. Tuleeko hän.\n   XIII. Kuulustelu.\n    XIV. Kumpi?\n     XV. Asianajajan asunnossa.\n    XVI. Kohtaus.\n   XVII. Uusi murhamies.\n  XVIII. Kuka on murhaaja?\n    XIX. Sininen kirjekuori.\n     XX. Salaperäinen olento.\n    XXI. Ikkuna säpäleiksi.\n   XXII. Kello 12.\n  XXIII. Salaperäinen.\n   XXIV. Käänne.\n    XXV. Ketjun viimeinen rengas.\n   XXVI. Nyt hän tulee.\n  XXVII. Päivä koittaa.\n XXVIII. Kohtalo kostaa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nEnsimäinen merkillinen päivä.\n\n\n-- Sinä siis todella rakastat häntä? kysyi Asbjörn Krag ja katsoi\nystäväänsä sivulta, tutkivasti.\n\nYstävä hypähti pystyyn tuoliltaan.\n\n-- Sinä tunnet minut, sanoi hän, ja tiedät, etten rakasta suuria\nsanoja, kaikkein vähimmin silloin kun mieskohtaiset tunteeni ovat\nkysymyksessä. Minua sanotaan harvapuheiseksi ja hiljaiseksi ihmiseksi,\nja se olenkin. Olen kulkenut omia teitäni siitä asti, kun tulin\ntäysikasvuiseksi ja riippumattomaksi. Mitä tekemistä minulla olisikaan\nihmisten kanssa? Matkoillani Aasiassa ja Afrikassa olen oppinut\nantamaan arvoa toiminnalle ja halveksimaan mahtipontisia sanoja, jotka\neivät kuitenkaan mitään merkitse. Sinä siis ymmärrät, että puhun\ntäydestä vakaumuksesta, kun sanon, että rakastan häntä. Olen täysin\nselvillä siitä, että elämässäni nyt tapahtuu jotakin ratkaisevaa. Minun\ntäytyy voittaa hänet omakseni, muuten käy hullusti.\n\n-- Käy hullusti? kysyi Asbjörn Krag. -- Mitä tarkoitat?\n\nToinen astui ikkunan luo. Oli toukokuun-iltapäivä. Ulkona näkyi\nlehtokuja hienossa, vaaleassa kevätvihannuudessaan.\n\nYstävän ääni sai syvän ja surumielisen soinnun.\n\n-- Olen nyt kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen paljon harhaillut\nmaailmassa. Minä uskon, että nyt olen löytänyt onneni, mutta jos tämä\nonni minulta riistetään, tulee minusta -- sen tunnen varmasti --\nikiajoiksi onneton mies. Minä olen vaeltava paikasta paikkaan kuin\nrauhaton. Tyyni alistuminen kerta kaikkiaan ei kuulu minun\nluonteeseeni. Silloin valitsen ehkä jonkun toisen keinon. Keinon, mikä\nparemmin soveltuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa, mutta\npysyttänyt ihmiset loitolla itsestään.\n\nHän istuutui äskeiselle paikalleen vastapäätä Asbjörn Kragia ja jatkoi\nsamalla syvällä vakavuudella:\n\n-- Mutta nyt olen tahtonut neuvotella sinun kanssasi, koska tiedän\nsinut viisaaksi ja teräväpäiseksi ja uskon, että olet ystäväni. Olen\najatellut ja mietiskellyt tätä asiaa unettomina öinä ja surullisina\npäivinä ja tullut nyt lopulta siihen käsitykseen, että jokin salaisuus\non kohonnut hänen ja minun välilleni. Ja se on tapahtunut yhtäkkiä,\nniinkuin poutapäivänä taivas peittyy pilviin. Tahdotko auttaa minua?\n\n-- Sinähän lasketat huimaa vauhtia, vastasi Asbjörn Krag. -- Kaikessa,\nmitä nyt olen kuullut, en toistaiseksi voi nähdä muuta kuin onnettoman\nrakkausjutun. Sinä rakastat tyttöä, ja hän rakastaa sinua.\n\n-- Niin, sen hän tekee.\n\n-- Hyvä. Hän on sanonut sinulle sen.\n\n-- Hän on uskonut sen minulle, vastasi toinen kiihkeästi. -- Hän on\nuskonut sen minulle monta kertaa, riemusta säteillen ja onnellisena.\n\n-- Hyvä. Kauanko olet tuntenut hänet?\n\n-- Puolisen vuotta. Kohtasin hänet viime syksynä eräänä aamuna, vähän\nsen jälkeen kuin olin ottanut haltuuni isä-vainaan talon. Sitten me\ntapasimme usein toisemme ratsastusmatkoilla. Kuten tiedät, olen innokas\nratsastaja, ja kun hänen laitansa oli samoin, antoi yhteinen harrastus\nmeille alunpitäen puheenainetta. No niin, päivät kuluivat. Mutta minä\nvakuutan sinulle, että jo ensi hetkestä olin selvillä siitä, että nyt\nolin kohdannut elämäni suuren rakkauden. Niinhän aina sanotaan, tuumit\nsinä. Ei, niin sanon ainakin minä vain tämän ainoan kerran. Tiedän sen.\nMinä tunnen itseni ja olen tutkinut sydämeni.\n\n-- Mitä ukko sanoi siitä? Tietysti hän näki teidät yhdessä.\n\n-- Tarkoitat everstiä?\n\n-- Niin, tytön isää.\n\n-- Hän oli alussa ja pitkän aikaa eteenpäinkin varsin suopea. Hän\nkutsui minut kotiinsa, ja mikäli ymmärsin, näki hän sangen mielellään,\nettä Dagny ja minä lähestyimme toisiamme. Saattoipa hän joskus laskea\nleikkiäkin ja sanoa jotakin siihen suuntaan, että meistä tulisi kaunis\npari.\n\n-- Miksi et sitten pyytänyt tyttöä häneltä?\n\n-- _Minä tein sen_.\n\n-- Niinkö! Ja hänkö vastasi kieltävästi?\n\n-- Eipä suinkaan. Mutta hän keskeytti minut hyvin ystävällisesti\nselittäen, että siitä asiasta saimme puhua joskus myöhemmin sopivassa\ntilaisuudessa. Sekä Dagny että minä pidimme asian niinmuodoin\nratkaistuna, eikä meidän jokapäiväinen seurustelumme kohdannut\npienintäkään estettä. Me olisimme kyllä tahtoneet mennä naimisiin heti,\nmutta kun eversti piti kiinni vanhoista muodoista, päätimme tehdä hänen\nmielikseen ja suostua sopivaan kihlausaikaan.\n\nMutta sitten everstin käytös yhtäkkiä muuttui.\n\nMiten selvästi muistan sen päivän! Oli ilta noin kaksi viikkoa sitten.\nAurinko oli juuri laskenut, ja ilma tuntui viileältä. Käskin satuloida\n\"Eevan\", uuden hevoseni. Ajattelin ratsastaa everstin kartanoon\nvaihtaakseni jonkun sanan morsiameni kanssa. Me olimme kohdanneet\ntoisemme aamupäivällä, eikä meillä ollut mitään aikomusta tavata\nsittemmin ennenkuin ratsastusmatkalla seuraavana aamuna. Mutta minä\nolin saanut kummallisen aavistuksen, että jotakin oli tekeillä.\nRinnassani tuntui ikäänkuin raskas paino. Minä kannustin hevostani, ja\nse saapui höyryten ja hikisenä perille.\n\nJuuri kun laskeusin satulasta, tuli everstin pehtori luokseni. Hänen\nnimensä on Hansen. Minä näin heti hänen kummallisesta käytöksestään,\nettä jotakin oli tapahtunut.\n\n-- Everstiäkö haluatte puhutella? kysyi hän.\n\n-- Niin, vastasin minä totuttuun tapaani, vaikka Dagnyahan minä\noikeastaan olin tullut tapaamaan enkä everstiä.\n\n-- Tulenko ehkä sopimattomaan aikaan? kysyin sitten ja odotin\ntavanmukaista vastausta: \"Ette suinkaan.\" Sillä tavallisesti en koskaan\ntullut sopimattomaan aikaan, istuipa eversti sitten työpöytänsä ääressä\ntai puuhaili talon asioissa tahi oli kutsunut luokseen pienen, hauskan\npeliseuransa.\n\nMutta minä sain odottamattoman vastauksen:\n\n-- Eversti ei ota vastaan tänään.\n\n-- Niinkö -- miksi ei?\n\n-- Minun käskettiin tuoda terveiset ja sanoa, ettei hän voi hyvin. Hän\non sairaana. Niin minun käskettiin sanoa, sillä hän itse näki ikkunasta\nteidän tulonne.\n\nVai niin, ajattelin minä, tuo on joku ukon päähänpisto. Sille ei voi\nmitään.\n\n-- Tahdotteko sitten ilmoittaa neidille tulostani?\n\n-- Neitikään ei voi ottaa vastaan.\n\nMinä hämmästyin tästä vastauksesta niin, että pudotin suitset\nkädestäni. Ensimäinen ajatukseni oli, että kenties Dagnykin on\nvilustunut tässä koleassa kevätilmassa.\n\n-- Onko hän makuulla? kysyin.\n\n-- Ei.\n\n-- Sitten tahdon joka tapauksessa käydä tervehtimässä häntä.\nPidelkäähän \"Eevaa\" niin kauan.\n\nMutta Hansen ei näyttänyt aikovankaan noudattaa pyyntöäni. Hän oli ihan\nonnettoman näköinen, ja minusta tuntui, että hän mieli asettua\ntielleni.\n\nTämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Aivoissani vilahti joukko\nirrallisia ajatuksia. Olinko sanonut tai tehnyt jotakin, joka oli ehkä\nherättänyt paheksumista? Mutta mitään aihetta tällaiseen epäsointuun en\nkeksinyt. Yhden seikan ymmärsin kuitenkin heti. Minä en voinut lähteä\ntäältä saamatta selkoa asiasta. Sanoin senvuoksi Hansenille:\n\n-- Menkää heti paikalla everstin luo sanomaan, että minä haluan\npuhutella häntä. Ennen en täältä lähde.\n\nHansen mutisi jotakin, että hänen täytyi vain totella saamiansa\nkäskyjä. Mutta sitten hän läksi kuitenkin. Hetken kuluttua hän palasi\nilmoittaen, että eversti odotti minua.\n\nMinä astuin oitis everstin työhuoneeseen, ja näky, jonka siellä\nkohtasin, kauhistutti minua.\n\nOlin viimeksi nähnyt everstin muutama tunti sitten. Silloin hän oli\nvielä ollut terve ja hyvällä tuulella, eikä hänen pyöreillä, hauskoilla\nkasvoillaan ollut näkynyt pienintäkään varjoa.\n\nMutta nyt! Mies oli aivan murtuneena edessäni. Hänen hiuksensa olivat\nsekaisin, hän oli kalpea ja näytti siltä, kuin olisi vastikään itkenyt.\nSyvä murhe kuvastui selvästi hänen kasvoillaan. En kai ole milloinkaan\nnähnyt ihmisen ulkomuodon niin äkkiä ja surkeasti muuttuvan.\n\nNiin, hyvä Krag, kuinka voisin kertoa sinulle mitä me siinä puhuimme.\nKaikki syöksyi ylitseni kuin tulva. Muistan ainoastaan miten me\nmolemmat seisoimme hämmentyneinä vastakkain.\n\nKun astuin hänen huoneeseensa, tuli hän minua vastaan ja ojensi minulle\nmolemmat kätensä.\n\n-- Tehän vapisette, sanoin minä pelästyen. -- Onko Dagny neidille\ntapahtunut jotakin? Jos hän on pahasti sairaana, niin ilmoittakaa\nminulle totuus.\n\n-- Ei, vastasi eversti änkyttäen. -- Dagny ei ole sairas.\n\n-- Mutta miksi minä sitten en saa tavata häntä?\n\n-- Siksi että se on tänään mahdotonta. Te ette voi saada sitä.\n\nMinä kysyin, olinko käyttäytynyt pahasti. Mutta silloin hän tarttui\nkäsiini ja sanoi:\n\n-- Ette, ette suinkaan, me pidämme molemmat teistä hyvin paljon. Mutta\nnyt teidän täytyy lähteä täältä.\n\nSitä en olisi tahtonut tehdä. Olin syvästi masentunut. Mutta lopulta\neversti pyysi minua liikuttavasti ja äänellä, joka ilmaisi, että\nkyynelet pyrkivät esiin.\n\n-- Kello on nyt seitsemän, sanoi hän. -- Tänä iltana ennen kymmentä\nsaatte kuulla tarkemmin... Kaikki kyllä järjestyy vielä.\n\nMinulla ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta läksin talosta\nraskain mielin ja tuntien, että jotakin odottamatonta ja hirveää oli\nvarmaan tapahtunut.\n\nMutta mitä?\n\nNousin satulaan ja ajoin pitkin maantietä ikkunoiden ohi.\n\nSivuuttaessani Dagny neidin ikkunan näin vaalean puvun häämöttävän\nhuoneessa ja ikkunaverhojen liikahtavan. Pysäytin hevoseni. Mutta\nsilloin hahmo katosi, ja minun täytyi ratsastaa eteenpäin. Alkoi\nhämärtää.\n\nRakas Krag, tämän kaiken sain nähdä ja kokea tuona ensimäisenä\nmerkillisenä päivänä. Mutta vielä kummempaa tapahtui sitten.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nSähkösanoma.\n\n\nRatsumestari Ivar Rye -- se oli Asbjörn Kragin ystävän nimi -- istui\nhetkisen ääneti, synkkiin mietteisiinsä vaipuneena. Krag ei tahtonut\nhäiritä häntä, mutta tarkasteli sillaikaa tutkivasti ystävänsä kasvoja.\nOmituista, kuinka äkkiä tuo mies oli näöltään muuttunut ainakin\nkymmentä vuotta vanhemmaksi.\n\n-- Illalla kello kymmenen tienoissa sain vihdoin selityksen, kertoi\nRye. -- Everstin luota tuli lähetti tuoden kaksi kirjettä, toisen\neverstiltä, toisen hänen tyttäreltään.\n\nMolemmat kirjeet huokuivat syvää surua.\n\nEversti kirjoitti, että hänellä oli tänään ollut elämänsä raskain\nhetki. Kirjeen muistan vielä melkein sanasta sanaan.\n\nHän oli tuttavuutemme aikana oppinut pitämään minua arvossa, kirjoitti\nhän, ja jos asiat voisivat tulevaisuudessa järjestyä sille kannalle,\nettä me vielä saisimme tavata toisemme, olisi hän siitä sanomattoman\niloinen.\n\nMutta toistaiseksi hänen oli mahdoton puhua kanssani.\n\nEikä avioliittoa tyttären kanssa käynyt enää ajatteleminenkaan.\n\nHänellä ei ollut pienintäkään aihetta moittia minua mistään, kirjoitti\nhän edelleen. Ainoastaan olosuhteet, joille kumpikaan meistä ei\nmahtanut mitään, olivat eron syynä.\n\nHän tiesi kirjoittavansa gentlemannille, joka antaa arvon niille\nsyille, jotka pakoittavat hänet vaikenemaan. Mutta avioliitto oli ja\npysyi mahdottomuutena. Hän oli neuvotellut tyttärensä kanssa, ja tämä\noli suostunut luopumaan onnestaan.\n\nDagnyn kirje oli kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, joka liikutti\nminua omituisen voimakkaasti. Saatoin suorastaan tuntea, millaisen\nhämmennyksen vallassa tyttö parka oli ollut kirjoittaessaan nuo rivit.\nKaiken täytyi olla lopussa. Oli parasta, ettemme enää tapaa toisiamme.\nTuhannet terveiset. Hän oli muistava minua viime hetkeensä asti.\n\nSinä ymmärrät, rakas ystävä, etten minä sinä yönä ummistanut\nsilmäänikään. Kaikki tuntui niin tuiki käsittämättömältä. Oli kuin\nminut yhtäkkiä olisi temmattu pois elämästä ja koko olemassaolosta. En\nkäsittänyt niin mitään. Miten oli selitettävissä tämä äkillinen ja\naiheeton välirikko? Minä uuvutin aivoni lukemattomilla kysymyksillä,\nmutta mitään selvitystä en löytänyt.\n\nAloin kuitenkin jälleen tehdä tavanmukaisia ratsastusmatkojani. Ja\nniinpä eräänä aamupäivänä -- siitä on nyt kolme päivää -- tapasin\nDagnyn.\n\nHän oli mustassa puvussa ja näytti hyvin kalpealta. Hänen hevosensa oli\nmärkänä pitkästä ja kiivaasta ratsastuksesta.\n\nMe tulimme vastakkain tien polvekkeessa emmekä voineet päästä siitä\nsivuuttamatta toisiamme.\n\nMinä tervehdin. Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja hehkuva puna peitti hänen\nkasvonsa.\n\nEn voinut enää hillitä itseäni, vaan tartuin hänen hevosensa suitsiin.\n\n-- Dagny, sanoin, sinun täytyy antaa minulle selitys. Pian matkustan\npois, mutta en saata lähteä, ennenkuin tiedän mikä meidät on\neroittanut.\n\nHän kysyi tuskaisella ja hämmentyneellä äänellä:\n\n-- Lähdetkö pois?\n\n-- Lähden. Ei sen pitäisi kummastuttaa sinua.\n\n-- Lähdetkö kauaksi?\n\n-- Lähden, Dagny. Etkö tahdo vastata kysymykseeni?\n\n-- En. En voi. Sinä et saa kysyä minulta.\n\n-- Onko jotakin tapahtunut?\n\n-- On. Jotakin on tapahtunut. Sellaista, mikä ei enää ole\nkorjattavissa.\n\n-- Ei edes hyvällä järjellä, lujalla tahdolla ja kahdella vahvalla\nnyrkillä?\n\nHän ei vastannut mitään, hymyili vain. Hermostunutta hymyä. Hänen\nhuulensa värisivät.\n\n-- Etkö enää rakasta minua, Dagny? Etkö myöskään tahdo antaa minun\ntietää sitä?\n\nEnsin hän pudisti päätänsä. Mutta sitten näytti, kuin hän olisi tehnyt\npäätöksen.\n\n-- Päästä ohjakset, sanoi hän, -- päästä ohjakset, niin vastaan\nsinulle.\n\nMinä päästin ohjakset.\n\nHän kumartui minua kohden ja sanoi vapisevalla äänellä:\n\n-- Olen aina rakastanut sinua. Ja rakastan sinua vielä nytkin ja olen\naina rakastava.\n\nHän kannusti hevostaan ja karahutti pois. Minä huusin hänen jälkeensä,\nhän kääntyi satulassaan, viittasi minulle, ja minä kuulin hänen\nhuutavan:\n\n-- Emme saa enää nähdä toisiamme.\n\nSittemmin en olekaan nähnyt häntä. En tiedä, vieläkö hän on kartanossa.\nMutta ehkä hän sentään on siellä. Minä teen edelleenkin\nratsastusmatkani, joista en voi luopua, mutta ratsastan nyt toisia\nteitä.\n\nJa nyt, hyvä Krag, olet saanut kuulla mitä on tapahtunut.\n\nMinä pyydän sinun apuasi.\n\nTeen sen, koska tiedän, ettei tässä ole kysymyksessä mikään tavallinen\nrakastumisjuttu, mikään ohimenevä kuhertelu.\n\nSe merkitsee paljon meille kummallekin. Tai ainakin minulle.\n\nHän nousi ja astui pitkin askelin ikkunan luo.\n\n-- Se merkitsee niin paljon kuin sellainen ylipäänsä voi merkitä,\nlisäsi hän, ja ääni sai ihmeellisen raukean soinnun.\n\n-- Ja toisenkin asian vuoksi olen tullut luoksesi. Sinä kai käsität\nnyt, miten täysin ymmällä minä olen tämän salaperäisen asian suhteen.\nSe johtuu kenties siitä, että tämä onnettomuudentunne painaa minua ja\nettä rakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta en tosiaankaan voi\nkäsittää, mitä on saattanut tapahtua. Mieleni on täynnä aavistuksia, ja\nkaiken yllä häilyy jokin salaisuus. Salaisuus, jota minä en kykene\npaljastamaan, mutta jonka sinä kenties voit tyynemmällä katseellasi\nälytä. Ja kun ajattelen vanhan everstin murheellisia kasvoja, jotka\nnäin, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, niin minusta tuntuu, kuin\nvoimani pettäisivät. Sillä mikä, mikä kamala tapaus voi jättää\nsellaiset poistamattomat jäljet ihmisen kasvoihin?\n\nIvar Rye oli toimittanut asiansa.\n\n-- Takkini, sanoi hän. -- Minä lähden nyt.\n\n-- Odottamatta vastaustani? kysyi Asbjörn Krag.\n\n-- Sinä tiedät asuntoni, sanoi Rye. -- Voit tulla milloin haluttaa.\nPidän huoneen valmiina sinua varten. Mutta sinun täytyy tulla viikon\nkuluessa.\n\n-- Miksi niin pian?\n\n-- Sillä viikon päästä lähden matkalle.\n\nSeuraavassa tuokiossa Rye seisoi päällystakki yllään.\n\n-- Tahdon tehdä sinulle vain kaksi kysymystä, sanoi Krag.\n\n-- Ole hyvä.\n\n-- Kenestä luulet tämän johtuneen? Tyttärestäkö vai isästä?\n\n-- Luulin sen asian käyneen selvästi ilmi kertomuksestani, vastasi Rye.\n-- Luja vakaumukseni on, että isä, vanha eversti, on meidän onnemme\ntiellä. Mutta hän tekee sen vertavuotavin sydämin ja joidenkuiden\nulkonaisten seikkojen pakoituksesta.\n\n-- Pidätkö sinä vanhusta kunnon miehenä?\n\n-- Hän miellyttää minua suuresti, ja pidän häntä todellisena kunnon\nmiehenä.\n\n-- Hyvä on. Ja sitten kysymys naapureista. Tietävätkö naapurit tästä\njutusta mitään?\n\n-- Niin, näetkös. Siinä juuri mainitsit seikan, joka sekin jouduttaa\nlähtöäni. Tietysti naapurit saivat tietää meidän kihlauksestamme. Ja\nmiksi sitä olisi pitänytkään salata. Kaikkihan oli jo ratkaistuna,\nhäitä vain vailla. Luonnollisesti on nyt tullut tiedoksi, että kihlaus\non purettu, ja ihmiset ovat saaneet puheenainetta. Se on ikävää, mutta\nsille ei mitään mahda.\n\nKun Rye oli lähdössä, pysäytti Krag hänet vielä kysymyksellä:\n\n-- Nyt sinä olet kertonut minulle everstistä ja Dagny neidistä. Onko\nmahdollisesti olemassa ketään kolmatta?\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta? Nimittäin paitsi sinua.\n\nRye puristi poliisimiehen kättä.\n\n-- Ei, sanoi hän, ketään kolmatta ei ole. Sen voin vannoa.\n\nYstävykset sanoivat hyvästit toisilleen. Rye läksi suoraa päätä\nrautatieasemalle matkustaakseen kotiinsa. Asbjörn Krag istui kauan\npaikallaan syvissä mietteissä. Tämä oli joka tapauksessa merkillinen\njuttu. Se ei ollenkaan muistuttanut niitä asioita, joita hänellä ennen\noli ollut selvitettävänä.\n\nHän teki itselleen kysymyksen, oliko hänellä ylipäänsä syytä sekaantua\ntähän juttuun.\n\nMihin hän oikeastaan voisi ryhtyä?\n\nTässähän ei ollut tapahtunut mitään laitonta, eikä hänellä ollut\npoliisimiehenä enemmän kuin yksityishenkilönäkään minkäänlaista aihetta\ntunkeutua vanhan everstin ja hänen perheensä asioihin.\n\nMutta saattoihan hän joka tapauksessa pistäytyä tervehdyskäynnillä\nystävänsä Ivar Ryen luona ja viipyä siellä jonkun päivän. Sopihan sanoa\nkäyneensä siellä lepäämässä.\n\nKahden päivän kuluttua hän sai kirjekortin:\n\n    \"Hyvä ystävä!\n\n    Olen pannut huoneen kuntoon sinua varten.\n\n                               _Ivar_.\"\n\nMutta hän epäröi vieläkin.\n\nSilloin sattui tapaus, joka sai hänet tekemään ripeän päätöksen.\n\nPäivää myöhemmin kuin oli saanut postikortin, hän tapasi etsivän\npoliisin päällikön, joka näytti hänelle sähkösanomaa.\n\n-- Tässä on ehkä jotakin teille, sanoi hän. -- Se näyttää omituiselta.\n\nAsbjörn Krag luki sähkösanoman, joka kuului:\n\n    \"Eversti Anders Holger on löydetty metsästä talonsa läheltä\n    hengenvaarallisesti haavoittuneena joko päällekarkauksesta\n    tai tapaturmasta. Olosuhteet hyvin epäilyttävät. Nimismies\n    on pannut tutkinnan alulle.\"\n\n-- Eversti Anders Holger, sehän on juuri sama vanha eversti, Dagnyn\nisä.\n\nTunnin kuluttua Asbjörn Krag istui junassa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nEpäluulo.\n\n\nRautatiematkalla Asbjörn Krag oli levottomuudentilassa, jollaista hän\noli harvoin tuntenut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän luki tuon\narvoituksellisen sähkösanoman.\n\nVanha eversti oli löydetty puolikuolleena talonsa läheltä.\nEpäilyttävissä olosuhteissa. Hänestä oli tuntunut hieman kummalliselta,\nettei Ivar Rye ollut lähettänyt tästä mitään tietoa, mutta surullinen\ntapaus oli arvatenkin vallannut liian voimakkaasti hänen ajatuksensa.\n\n\"Olosuhteet hyvin epäilyttävät.\" Nuo sanat sisälsivät jotakin\nkammottavaa. Niiden alla piili varmaan joku synkkä tarkoitus, muuten\nsähkösanoma tuskin olisi saanut tuollaisen sanamuodon. Tiedon oli\nlähettänyt eräs sähkösanomatoimiston kirjeenvaihtaja. Luultavasti\nolivat Kristianian lehdet jo saaneet väkeä liikkeelle, mikä ei suinkaan\nmiellyttänyt salapoliisia. Hän halusi mieluimmin työskennellä\nhiljaisuudessa. Hän kulki kaikkien vaunujen läpi, mutta ei tavannut\nyhtään sanomalehtimiestä. Hän oli siis ainakin puolen vuorokautta\nedellä.\n\nMuuan matkustaja ryhtyi puheisiin hänen kanssaan. Vanhanpuoleinen,\nhyväluontoisen näköinen herra. Hän oli vakuutustarkastaja ja oli\nvirkamatkalla. Keskustelun aikana Asbjörn Krag tuli maininneeksi\nonnettomuudesta, joka oli kohdannut everstiä, ja silloin\nvakuutustarkastaja heti vilkastui ja osoitti mielenkiintoa. Kävi ilmi,\nettä hän oli monta vuotta sitten tutustunut everstiin.\n\n-- Minä pidin paljon siitä miehestä, sanoi vakuutustarkastaja. -- Hän\noli noita vanhan ajan sotilaita, vanhoillinen ja jäykkäniskainen, mutta\npohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vieraanvaraisuutensa oli suurenmoinen.\n\n-- Hän oli sitten kai rikas mies? kysyi Krag.\n\n-- Hän sai periä jonkun verran isältään, vastasi vakuutustarkastaja,\nmutta itse hän on lisännyt varallisuutensa moninkertaiseksi. Hän oli\nerittäin etevä liikemies. Hän on ollut osakkaana monessa\ntehdaslaitoksessa, kuivannut soita ja muokannut maata. Luullakseni\nhänen omaisuuttaan on meidän oloissamme sanottava suureksi, ja hänen\ntulonsa ovat sangen huomattavat. Meikäläisissä oloissa hyvin\nhuomattavat.\n\nPuhelias tarkastaja kertoi koko joukon asioita everstistä, ja Asbjörn\nKrag kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tarvitsi kaikki tiedot, mitä voi\nsaada tuosta miehestä. Kuulemansa asiat hän kätki aivoihinsa, missä ne\nolivat järjestyksessä ikäänkuin kukin omassa lokerossaan.\n\nIltapäivällä juna pysähtyi pienelle asemalle. Krag ei ollut sähköttänyt\nIvar Ryelle tulostaan, eikä ystävä ollutkaan häntä vastassa. Oli leuto\nja kaunis ilma, ja Asbjörn Krag ajatteli ihastuneena hauskaa\nhevosmatkaa asemalta Ivar Ryen kartanoon. Hän meni kauppapuotiin\ntilaamaan kyytiä.\n\n-- Vai niin, herra menee sen miehen luo, sanoi kauppias tyynesti ja\ntarkasteli vierasta.\n\nAsbjörn Kragin mielestä katse tuntui omituiselta.\n\n-- Ettekö luule hänen olevan kotona? kysyi hän.\n\nKauppias hymyili.\n\n-- Mitä vielä, kyllä kai hän kotona on. Eikä taida piakkoin lähteäkään\nmatkoille. Ei ainakaan pitkille.\n\nKragin mielestä sanat tuntuivat epäilyttäviltä, ja uudelleen hän tunsi\nruumiissaan kummallista levottomuutta.\n\n-- Hän on minun parhaita ystäviäni, sanoi hän.\n\n-- Niinkö -- niinkö, vastasi kauppias innokkaasti. -- Niin, onhan hän\nkunnon mies kaikin puolin, Ivar Rye, kuten kerrotaan. Ja niin paljon\nmatkustanut. Sanovat että ihan maan ympäri.\n\n-- Niin, sen hän on tehnyt.\n\n-- Jaa-a. Vieraalla maalla on ihminen oma itsensä, tuumi kauppias\nmennessään ulos ilmoittamaan kyydistä.\n\nNäistä sanoista Krag ymmärsi, että juoru oli jo liikkeellä. Selvää oli\nmyöskin, että tuuli oli täällä epäsuotuisa Ivar Ryelle.\n\nKyytimiehekseen Krag sai vanhan, parrakkaan talonpojan.\n\nAlkumatkasta ukko oli vaitelias ja umpimielinen, mutta suli hiukan\nsaatuaan ystävänlahjaksi pötkyn tupakkaa ja alkoi vastailla\nyksikantaan.\n\nVihdoin hän jo kysäisikin:\n\n-- Tuota... kaupungistako ollaan?\n\n-- Sieltäpä niin, Kristianiasta.\n\n-- Ja ollaan menossa Ivar Ryen luo?\n\n-- Sinne juuri.\n\n-- Onko hän tuttu?\n\n-- Ei, vastasi Krag mietittyään tuokion.\n\nSeurasi pitkä vaitiolo. Sitten talonpoika taas kysyi:\n\n-- Herra taitaa olla semmoinen... semmoinen... jonka pitäisi tulla\ntänne?\n\n-- Mikä niin? kysyi Asbjörn Krag.\n\n-- Semmoinen sieltä poliisilaitoksesta, sanovat...\n\n-- Ei, en minä ole semmoinen, mutta olen tullut eversti Holgerille\nsattuneen onnettomuuden johdosta.\n\nTalonpoika nyökkäsi.\n\n-- Arvasin.\n\n-- Elääkö hän vielä?\n\n-- Vielä. Ja kukaties hän siitä toipuukin, vaikkei ole vielä tullut\ntajuunsa.\n\nTalonpoika kävi salaperäiseksi ja mutisi itsekseen jotakin\nkäsittämätöntä.\n\n-- Saattaa olla onnikin yhdelle tai toiselle, ettei hän ole vielä\ntullut tajuunsa, jotta voisi selittää asian.\n\n-- Tunnetteko Ryen? kysyi Asbjörn Krag.\n\n-- Tunnen toki. Isänsäkin tunsin. Kelpo mies olikin. Osasi haastella\nihmisten kanssa. Mutta tämä ei virka montakaan sanaa.\n\nKrag ymmärsi hyvin, ettei Ivar Ryen tapaisella karulla ja\numpimielisellä miehellä ollut edellytyksiä päästä näiden ihmisten\nsuosioon.\n\nHetken kuluttua talonpoika kysyi:\n\n-- Mikäs se tää herra sitte niinkuin on?\n\nKrag ei ensin tiennyt mitä olisi vastannut. Poliisimieheksi hän ei\ntahtonut sanoa itseään.\n\n-- Reportteri, sanoi hän sitten.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Semmoinen, joka kirjoittaa sanomalehtiin, selitti salapoliisi.\n\nSilloin asia kyytimiehelle valkeni.\n\n-- Jaa kolportööri, sanoi hän, jassoo...\n\nKrag antoi selityksen mennä täydestä. Talonpoika osoitti kädellään\nmuutamien puunlatvojen yli ja sanoi:\n\n-- Näkeekö herra tuota kellotapulia?\n\n-- Näen.\n\n-- Siellä on everstin kartano.\n\n-- Taitaa olla suuri kartano?\n\n-- On kyllä, suurin näillä main.\n\nTie kulki pitkin aukeata tasankoa, jonka laidassa kohoili metsäisiä,\nsinertäviä harjanteita.\n\n-- Tahtooko herra nähdä paikan? kysyi talonpoika.\n\n-- Minkä paikan?\n\n-- Sen, missä se tapahtui, mistä hänet löydettiin.\n\n-- Ei kiitos, en vielä. Kuka hänet löysikään?\n\n-- Insinööri.\n\nTalonpoika viittasi taas kädellään.\n\n-- Tuon tiilitehtaan insinööri. Se kun käveli tästä iltapäivällä, niin\nnäki hänet puun alla makaamassa. Sitten nimismies sai tietää sen. Ja\nsitten he veivät everstin kotiin hevosella. Mutta nyt ollaan perillä.\n\nRattaat pysähtyivät vanhanaikaisen talon luo, joka sijaitsi ylhäisen\nvaatimattomana syrjässä, korkean pensasaidan ja suuren hedelmäpuutarhan\nympäröimänä. Krag maksoi kyydin ja lähetti ukon menemään.\n\nHän astui pihalle, jossa ei näkynyt yhtään elävää olentoa, mutta sitten\nalkoi koira haukkua ja muuan mies tuli paitahihasillaan ulos.\n\n-- Minä etsin kartanon herraa, sanoi Krag. -- Onko hän kotona?\n\nMies katseli vierasta hetkisen.\n\n-- Kyllä hän kotona on, mutta en tiedä, ottaako hän vastaan.\n\nMutta samassa Krag kuuli naputettavan erään pihanpuolisen ikkunan\nruutuun. Hän huomasi ystävänsä kasvot ikkunan takana. Hän tunsi\nruumiissaan vavahduksen. Rye oli sen näköinen, kuin olisi valvonut\nmonta yötä.\n\nAsbjörn Krag astui hänen työhuoneeseensa. Seinät olivat suorastaan\npeitetyt hyllyillä, jotka olivat täynnä kauniisti sidottuja kirjoja.\nIkkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä. Sen ääressä Rye oli istunut ja\nnähnyt Kragin tulon.\n\nHe tervehtivät ikäänkuin olisivat tavanneet toisensa tunti sitten.\n\n-- Minua ilahuttaa, että sinä kuitenkin tulit, sanoi Ivar Rye. --\nIstuin juuri ja ajattelin sähköttää sinulle.\n\n-- Minä tulin tuon onnettomuuden johdosta.\n\nYstävän kasvot synkistyivät.\n\n-- Oletko puhutellut ketään?\n\n-- Puhelin parin täkäläisen miehen kanssa.\n\n-- Sitten kai ymmärrätkin jo?\n\n-- Niin, minä aavistan, että asemasi on nykyään vaikea.\n\n-- Ei pahempi kuin tavallisesti, vastasi Ivar Rye puristaen ystävänsä\nkättä. -- Eroitus on vain se, että nyt minua epäillään murhasta.\n\nAsbjörn Krag riisui päällystakkinsa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nLain nimessä.\n\n\nAsbjörn Krag istuutui vastapäätä ystäväänsä.\n\n-- Onko hän kuollut? kysyi hän.\n\n-- Ei, hän elää vielä, mutta on tajuttomana.\n\n-- Onko toivoa?\n\n-- Ei tiedetä. Sähköteitse on kutsuttu parhaat lääkärit.\n\n-- Hänethän löydettiin metsästä?\n\n-- Niin, vain jonkun sadan metrin päässä omasta talostaan. Kahtena\nviime viikkona hän ei ollut ensinkään käynyt talonsa ulkopuolella,\nmutta eilen hänellä oli jotakin asiaa ulos. Joku oli pyytänyt häntä\ntulemaan.\n\n-- _Kuka_ oli pyytänyt häntä tulemaan?\n\n-- Minä, vastasi Rye levollisesti.\n\nSalapoliisi istui tuokion ääneti. Sitten hän kysyi:\n\n-- Sinä olet kai ollut aivan epätoivossa viime ajat?\n\n-- Sen voit arvata, vastasi ystävä. -- Olen ollut hirveän masentunut.\n\n-- Kaikki on näyttänyt toivottomalta?\n\n-- Kaikki. Ja minä jo valmistausin lähtemään täältä. Myymään talot ja\ntavarat ja lähtemään pois ikipäiviksi.\n\nSalapoliisi silmäili häntä tutkivasti. Ja nähdessään ystävänsä\nkuumeisen hehkuvan katseen Asbjörn Krag tunsi puistatuksen ruumiissaan.\n\nHän astui ystävänsä luo ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n-- Sinä olet matkustanut paljon, sanoi hän. -- Olet nähnyt toisia\nihmisiä ja toisia rotuja kuin täällä ympärilläsi jokapäiväisessä\nelämässä. Olet nähnyt kiihkeitä intohimoja ja ehkä olet saanut\nvaikutuksia toisenlaisista ajatustavoista ja toisenlaisesta moraalista.\nEn tunne sinua niin tarkoin, että voisin vastata sinusta. Tai oikeammin\nsanoen: minä tunnen sinut. En tahdo mitään niin mielelläni kuin auttaa\nsinua. Mutta yhdessä tapauksessa en voi tehdä muuta kuin lähteä tieheni\nja jättää sinut oman onnesi nojaan. Nyt tahdon kysyä sinulta -- ja\nsinun täytyy ymmärtää mitä kysymykseni merkitsee -- onko minun jäätävä\ntänne vai lähdettävä pois?\n\nIvar Rye nousi ja puristi voimakkaasti ystävänsä kättä.\n\n-- Jää, sanoi hän. -- Minä olen nyt ypö yksin, ja sinun tulee auttaa\nminua. Ymmärrän kyllä mitä sinä ajattelet. Mutta minun ei tarvinne\nsanoa muuta, kuin että olen täysin syytön tähän onnettomuuteen tai\nrikokseen. Uskotko sanani? Jollet usko, niin parempi on, että heti\nlähdet.\n\nÄänessä ei ollut mitään rukoilevaa. Pikemmin jotakin alistuvaa ja\ntoivotonta. Asbjörn Krag tunsi hänen voimakkaan kädenpuristuksensa ja\ntiesi, että edessään seisoi mies, jolla oli voimakas ja kelpo luonne.\nJa hän uskoi hänen sanansa.\n\n-- Minä jään, sanoi salapoliisi.\n\n-- Uskot siis?\n\n-- Uskon.\n\n-- Ja uskot kaikessa vastakin?\n\n-- Niin teen.\n\n-- Mutta asemani on hyvin vaikea.\n\n-- Sitä parempi, niinpä saan minäkin jotakin tehtävää.\n\n-- Mutta minun täytyy salata sinulta eräs seikka. Asbjörn Krag\nsäpsähti.\n\n-- Onko se yhteydessä asian kanssa?\n\n-- Kenties.\n\n-- Mutta sellainen vaikeneminenhan tekee vain asemasi pahemmaksi.\n\n-- Se ei ole autettavissa. Minä en _voi_ puhua.\n\n-- Etkö edes siinä tapauksessa, että vaikenemisesi osaltaan estää\ntodellisen syyllisen ilmituloa?\n\n-- Sitä se tuskin tehnee. Ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.\n\n-- No niin, saamme joka tapauksessa koettaa tulla toimeen ilman sitä\nseikkaa, jonka pidät salaisuutenasi. Tahdotko nyt kertoa minulle koko\nasian? Olen todella hyvin halukas tietämään mitä on tapahtunut.\n\nJa Ivar Rye kertoi.\n\n-- Kuten tiedät, aloitti hän, eivät täkäläiset ihmiset katso minua\njuuri suopein silmin. Ei ollut isänikään erityisen suosittu, mutta hän\ntuli kuitenkin toimeen paikkakunnan väestön kanssa, kun heidän\nharrastuksensa olivat osittain samat. Isäni näet oli innokas\nmaanviljelijä.\n\nMutta minä -- minullahan ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Enkä\nminä itse asiassa ole heidän kanssaan missään tekemisissä. He ovat\nkyllä kelpo ihmisiä, mutta minä en sovi heidän joukkoonsa. Ja kuten\nehkä tiedät, on herännäisyys ja maallikkosaarnaaminen täällä hyvin\nyleistä. Minä olen pari kertaa esiintynyt tämän hysteerisen liikkeen\nvastustajana tavalla, joka on herättänyt ihmisissä suuttumusta.\n\nSanalla sanoen: minä olen kansan silmissä jumalaton mies, epäilyttävä\nhenkilö. Sitäpaitsi on karu ja luoksepääsemätön olemukseni loukannut\nheitä. Minua pidetään ylpeänä...\n\nRye hymyili.\n\n-- Ja kuitenkaan ei mikään ole luonteelleni vieraampaa kuin sellainen\nylpeys, jota nämä ihmiset tarkoittavat. No niin, minä siis olen aikojen\nkuluessa manannut esiin eräänlaisen itseäni vastaan tähdätyn yleisen\nmielipiteen, joka suoraan sanoen oli minulle varsin yhdentekevä ja\njolla oli vain se vaikutus, että se teki minut vielä hillitymmäksi ja\nsuljetummaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Luulenpa, ettei ole\nolemassa mitään pahaa, jota täkäläinen kansa ei minusta uskoisi. Koko\ntuo salattu tyytymättömyys, koko heidän kiehuva vihansa pyrkii nyt\npurkautumaan. Olen tuntenut sen ilmassa parin viikon ajan, olen lukenut\nsen kaikista synkistä katseista, joita olen kohdannut. Rakas ystävä, en\nvoi tosiaankaan auttaa, että olen niin paatunut, että koko tuo\nvihamielisyys on mennyt jälkiä jättämättä pääni yli. Olihan minulla\nsitäpaitsi muitakin asioita ajateltavana, ja olenhan itsenäinen mies ja\noma herrani. Miksi piittaisin siitä, mitä ihmiset sanovat ja uskovat?\n\nSinä siis ymmärrät, etten minä ole suosiossa. Päinvastoin. Minulla ei\nole yhtään ystävää. Minulla oli yksi. Kenties hän on tällä hetkellä\nkuollut. Tarkoitan everstiä. Mutta näetkös, everstillä on aina ollut\nkansa puolellaan. Häntä ja hänen tytärtään on suorastaan jumaloitu. Ja\nsyystä kyllä, sillä rakastettavampaa perhettä ei voi ajatella.\n\nNiinpä siis tieto, että minun piti mennä naimisiin everstin tyttären\nkanssa, herätti kaikkialla tyytymättömyyttä ja paheksumista. Pidettiin\nsopimattomana, että sellainen jumalaton ihminen pääsi tuohon kunnon\nperheeseen, ja huhu tiesi kertoa, että minä olin joillakin metkuilla ja\njuonilla saanut everstin pimitetyksi. Eipä edes maltettu olla\nvihjailematta, että koko asia oli minun puoleltani pelkkä\nrahanhankkimisyritys. Minä muka olin matkoillani hävittänyt omaisuuteni\nja velkaantunut. Sinulle voin tämän johdosta mainita, että matkoillani\nolen kyllä pannut menemään paljon enemmän kuin perintöni, mutta myöskin\nettä olen onnistuneilla liikeyrityksillä hankkinut itselleni\nomaisuuden, joka on paljon suurempi kuin perimäni. Tämä on minun\nsalaisuuteni. Sinulta en sitä kuitenkaan peittele. Kerron kaiken\nniinkuin se on, jotta saisit oikean käsityksen kaikista niistä\nasianhaaroista, jotka vähitellen ovat johtaneet minut siihen, että nyt\nseison aivan kuilun partaalla. En tahdo salata, että vanha eversti\nalussa katsoi minua epäluuloisin silmin. Mutta hän sai varsin pian\nminusta toisen käsityksen. Ja hän koetti puolestaan herättää\ntuttavissaan suopeampaa mielialaa minua kohtaan. Mutta siinä hän ei\nonnistunut.\n\nIhmiset väittivät edelleenkin, että minä olin vain sukeltautunut\neverstin suosioon teeskentelyllä ja liehakoinnilla.\n\nMutta eversti, joka luotti omaan arvostelukykyynsä, antoi muiden puhua\nmitä halutti.\n\nSiihen aikaan minä olin onnellisin ihminen auringon alla.\n\nSitten tuli tuo kauhea ja odottamaton käänne. Olen kertonut sinulle\nmitä tapahtui tuona suruisena, sade-itkuisena päivänä, joka on\nlähtemättömästi painunut mieleeni.\n\nOlen sittemmin paljon mietiskellyt asiaa, mutta mahdotonta on ollut\nkeksiä selitystä.\n\nMiksi meidän piti niin äkkiä erota?\n\nMiksi kaiken täytyi näin loppua?\n\nMutta paikkakunnan väestön ei ollut vaikea älytä asian oikeata laitaa.\n\nVihdoinkin -- kulki puhe miehestä mieheen -- vihdoinkin on ukko saanut\nsilmänsä auki. Vihdoin hän toki on tullut huomaamaan, mikä jumalaton ja\nhuono ihminen minä olen.\n\nKun minä tuon päivän jälkeen kävin entistä umpimielisemmäksi ja\nsynkemmäksi, selittivät he sen niin, että minä haudoin kostoa.\n\nNuoren tytön itkettyneet silmät todistivat heidän mielestään vain\nrakkauden sokeutta.\n\nSe käsitys oli siis tullut yleiseksi, että eversti oli jyrkästi\nkieltänyt tytärtänsä kohtaamasta minua enää, että minut oli ajettu ulos\nja että eversti pysytteli kotosalla ainoastaan päästäkseen näkemästä\nminua.\n\nSitten tapahtui äkkiarvaamatta tämä eilinen.\n\nEversti löydettiin kuoleman kielissä. Hän virui suuren puun alla,\nammottava haava takaraivossa.\n\nHyvä ystävä, nyt minä olen ihmisten silmissä murhaaja.\n\nJa ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti minua vastaan. Eivätkä\nainoastaan kertomallani tavalla.\n\nAsiaa tutkittaessa tulee varmasti ilmi seikkoja, jotka näyttävät\ntukevan ihmisten epäluuloa. Minä...\n\nTässä hänen kertomuksensa keskeytyi. Eteisestä kuului äänekästä\npuhetta.\n\nSiellä oli joku mies, joka pyrki sisään, ja toinen, joka koetti\nestellä.\n\nRaukea hymy vilahti Ivar Ryen kasvoilla.\n\n-- Nimismies, sanoi hän.\n\nJa Asbjörn Krag kuuli eteisestä rähisevän äänen:\n\n-- Ei kannata, Andersen, kieltää minulta sisäänpääsyä, sillä minä tulen\nlain nimessä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKuulustelu.\n\n\nKun nimismies astui sisään ja näki Ivar Ryen luona vieraan, hämmästyi\nhän hiukan. Hän pysähtyi ovelle eikä oikein tiennyt miten aloittaa.\n\nRye nousi ja viittasi häntä astumaan lähemmäksi.\n\n-- Mitä haluatte? kysyi hän.\n\n-- Minulla on hyvin ikävä asia, herra Rye. Se koskee tuota eversti\nHolgerin seikkaa.\n\n-- Tapaturmaa tarkoitatte?\n\nNimismies vaikeni. Hän katseli vuoroin toista, vuoroin toista.\n\n-- Mitä te sitten tahdotte? kysyi Krag.\n\n-- Älkää ujostelko, sanoi Rye.\n\n-- Tuomari, aloitti nimismies, -- tuomari on nyt täällä sen johdosta,\nmitä on tapahtunut eversti Holgerille. Hän tahtoo puhutella teitä.\n\n-- Te siis tulette noutamaan minua hänen luokseen?\n\n-- Niin, sanoi nimismies keventynein mielin, kun näki kaiken käyvän\nnäin yksinkertaisesti.\n\n-- Eikö tarkoituksenne oikeastaan ole vangita ratsumestari? kysyi Krag.\n\nNimismies hypisteli hämillään virkalakkiansa.\n\n-- Tuota... ainakin täytyy hänen nyt lähteä mukaan, sanoi hän, --\nminulla on semmoinen määräys.\n\nRatsumestari nouti päällystakkinsa.\n\n-- Suo anteeksi, sanoi hän, mutta minun on nyt vaikea pyytää sinua\npäivälliselle. Saamme odottaa kunnes palaamme.\n\n-- Ei hätää. Tehkäämme ensin asiat selviksi tuomarin kanssa.\n\nMolemmat herrat läksivät nimismiehen matkaan. Tiellä oli joukko\nuteliaita töllistelemässä. Salapoliisi pani merkille, että Rye sai\npelkkiä vihaisia katseita. Hän kulki ripein askelin, takinkaulus\npystyssä. Kragin täytyi ihailla hänen kylmäverisyyttään. Hänen\nulkonäöstään ei voinut huomata, että hänen mielensä oli järkytetty.\nKasvot olivat ehkä tavallista kalpeammat, silmät tavallista\nkirkkaammat. Muuten ei näkynyt mitään erikoista.\n\nNimismies vei herrat muutamaan suureen taloon. Kyytimiehensä\nkuvauksesta Asbjörn Krag tunsi sen everstin kartanoksi.\n\nVeräjällä seisoi mies, joka tervehti ratsumestaria kunnioittavasti.\n\n-- Päivää, Hansen, vastasi Rye tervehdykseen.\n\nPehtori, ajatteli Krag.\n\nIsossa salissa oli oikeus jo koolla. Vihreällä veralla peitetyn pöydän\npäässä istui puheenjohtaja, nuori varatuomari, tuskin kolmenkymmenen\nikäinen. Kasvot eivät olleet tyhmimmän näköiset, mutta niillä oli\nteennnäinen arvokkuuden ilme, joka ei ollut sopusoinnussa nuorekkaan\nmuodon kanssa.\n\nHänen oikealla puolellaan istui kaksi seudun talonpoikaa lautamiehinä.\nPohjaton vakavuus kuvastui heidän parrakkailla kasvoillaan, ja ankarin\nkatsein he tuijottivat suoraan eteensä saliin. Puheenjohtajan\nvasemmalla puolella istui nuori notaari, suuri pöytäkirja edessään.\nSaattoi nähdä, että miehen huomattavin ominaisuus oli kaunis käsiala.\n\nRatsumestari ja Asbjörn Krag tervehtivät, ja puheenjohtaja teki kevyen\nkumarruksen. Hän oli tietoinen tuomioistuimen arvosta. Hän istui\nkyynärpäät pöydällä ja sormenpäät vastatusten.\n\n-- Te haluatte kuulustella minua? kysyi ratsumestari.\n\n-- Istukaa, vastasi puheenjohtaja.\n\nRye istuutui joutilaana olevalle tuolille, ja Asbjörn Krag asettui\nhänen viereensä. Nuori tuomari ei näyttänyt tuntevan salapoliisia.\n\nKun asiaankuuluvat muodollisuudet oli läpikäyty, sanoi puheenjohtaja:\n\n-- Tämä on yksityinen kuulustelu. Oikeus toivoo, että syrjäiset\npoistuisivat.\n\nJa samalla hän loi moittivan katseen Asbjörn Kragiin.\n\nKrag nousi.\n\n-- Herra puheenjohtaja, sanoi hän. -- Ratsumestari Rye on nyt\nsellaisessa asemassa, että hän voi tarvita avustajaa. Minä olen hänen\navustajansa. Pyydän senvuoksi saada olla kuulustelussa läsnä.\n\nKragin esiintyminen sai puheenjohtajan hieman tolaltaan, eikä hän enää\nyrittänyt saada vierasta poistumaan.\n\nRatsumestari kutsuttiin sitten lakipöydän eteen.\n\n-- Te luultavasti jo tiedätte, minkä johdosta teidät on kutsuttu tähän\nkuulusteluun, aloitti puheenjohtaja. -- Eversti Holger on löydetty\nvaarallisesti haavoitettuna metsästä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan\nhän on joutunut murhayrityksen uhriksi. On aihetta uskoa, että te\ntunnette tämän surullisen tapauksen yhteydessä olevia lähempiä\nseikkoja.\n\n-- Onko eversti kuollut? kysyi ratsumestari.\n\n-- Ei, mutta hänen tilaansa pidetään toivottomana. Hän on edelleenkin\ntajuttomana.\n\n-- Kuulustellaanko nuorta neitiä todistajana?\n\n-- Olimme toivoneet sitä, vastasi puheenjohtaja, mutta neiti on vuoteen\nomana. Hän on saanut hermokohtauksen, ja lääkäri kieltää häntä\nesiintymästä todistajana. Eversti Holger poistui kotoaan eilen\niltapäivällä kello kolme. Kerrotaan, että te läksitte samaan aikaan\ntalostanne ratsastamaan. Onko se totta?\n\n-- On.\n\n-- Mihin te ratsastitte?\n\n-- Ajoin everstin kartanoon päin.\n\n-- Eversti tavattiin Holten tienoilla. Hänen talostaan on siihen\npaikkaan, mistä hänet löydettiin, noin neljännestunnin kävelymatka.\nMissä olitte neljännestä yli kolmen ja puoli neljän välisenä aikana?\n\nRatsumestari mietti.\n\n-- Olin ihan everstin talon läheisyydessä, vastasi hän.\n\n-- Niinmuodoin verrattain kaukana siitä paikasta, missä hän makasi?\n\n-- Niin, verrattain kaukana.\n\nPuheenjohtaja ojensi hänelle paperipalasen.\n\n-- Minä en oikein tunne näitä seutuja, sanoi hän. -- Voisitteko\nmuutamilla viivoilla joltisenkin tarkasti määritellä paikan, missä\nolitte kello neljännestä yli kolmen?\n\nRatsumestari otti paperin ja kyhäsi pienen asemapiirroksen.\n\nAsbjörn Krag tuli pöydän luo ja vilkaisi piirustukseen.\n\n-- Minne teillä oli matka? kysyi puheenjohtaja.\n\n-- Minun on tapana käydä aina siihen aikaan ratsastamassa, vastasi Rye.\n-- Se kuuluu tottumuksiini.\n\n-- Tapasitteko everstin tiellä?\n\n-- En.\n\n-- Oletteko nähnyt häntä viime aikoina?\n\n-- En muutamiin päiviin.\n\nKuulustelu keskeytyi hetkeksi, jonka jälkeen puheenjohtaja jatkoi:\n\n-- Mihin aikaan tulitte kotia?\n\n-- Kello neljä.\n\n-- Niinkö, kello neljä, mutisi varatuomari ottaen uudelleen käteensä\npiirustuksen ja katsellen sitä.\n\n-- Te olitte siis hyvin lähellä everstin taloa kello 3.15. Missä\nolitte, sanokaamme, kello puoli neljältä?\n\n-- Sitä en voi tarkoin ilmoittaa. Olin koko ajan kartanon lähettyvillä.\nEikä se muuten merkitse asiaan nähden sitä eikä tätä.\n\nPuheenjohtaja tekeytyi ankaramman näköiseksi.\n\n-- Minä tässä päätän, mikä merkitsee, mikä ei, sanoi hän. -- Mitä tietä\nratsastitte takaisin?\n\n-- Samaa mitä tulinkin.\n\n-- Ette siis mennyt Holteen päin?\n\n-- En.\n\n-- Oletteko aivan varma siitä? Tämä on nimittäin hyvin tärkeä seikka.\n\n-- Minä en mennyt Holteen päin, vastasi Rye hieman ärtyneenä\ntoistetuista kysymyksistä. -- En ollut lähelläkään sitä paikkaa.\n\nSyntyi taas hetken kestävä vaitiolo, ja Asbjörn Krag huomasi nuoren\npuheenjohtajan kasvoista, että hän valmistautui hyökkäykseen.\n\n-- Kirjoititteko everstille eilen tai toissa päivänä?\n\n-- Kirjoitin.\n\nAsbjörn Krag siirtyi lähemmä kuullakseen paremmin.\n\n-- Kirjoititte hänelle tärkeästä asiasta?\n\n-- Niin.\n\n-- Pyysitte saada tavata häntä kello puoli neljä?\n\n-- Niin.\n\n-- Eikö tarkoituksenne ollut saapua kohtauspaikalle?\n\n-- Ei, mahdollisesti ei.\n\n-- Sepä merkillinen vastaus.\n\n-- Siihen kysymykseen en voi vastata toisin.\n\n-- Tahdon huomauttaa, sanoi puheenjohtaja, että sellaiset vastaukset\ntekevät oikeuteen huonon vaikutuksen ja pahentavat asiaanne. Ettehän\nliene kirjoittanut everstille suorastaan siinä tarkoituksessa, että\nsaisitte hänet poistumaan talostaan?\n\n-- En. Alkuperäinen aikomukseni oli mennä häntä tapaamaan, mutta sitten\nsattui este.\n\n-- Mikä este?\n\n-- Sitä en voi täällä selittää.\n\n-- Pankaa mieleenne, että seisotte oikeuden edessä. Todistaja ei saa\nsalata mitään.\n\n-- Minä en sano enempää.\n\n-- Tällainen käytös pahentaa asiaanne. Pelkään, että se muuttaa teidän\nasemanne tuomioistuimeen nähden.\n\n-- Mitä tarkoitatte, herra tuomari?\n\n-- Te olette tähän asti esiintynyt todistajana. Oikeus ottaa nyt\nharkitakseen, eikö teitä ole käsiteltävä syytettynä.\n\nRatsumestari ei vastannut. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin, joten tämä\nei nähnyt hänen kasvojaan.\n\n-- Muistatteko miten kirjoittamanne kirje kuului? kysyi puheenjohtaja\nedelleen.\n\n-- En, mutta oletan, että se on oikeuden hallussa.\n\nPuheenjohtaja nyökkäsi ja haki esille paperin.\n\n-- Aivan oikein, sanoi hän. -- Tämä tosiaankin kummallinen ja hyvin\nhuonoon valoon saattava kirje on täällä.\n\nHän ojensi paperin ratsumestarille. Tämä vilkaisi siihen.\n\n-- Tätä kirjettä, sanoi hän, _minä en ole kirjoittanut_.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nHevosen selässä.\n\n\nOikeuden puheenjohtaja tuijotti häneen ihmeissään.\n\n-- Mutta itsehän te..., sanoi hän, -- itsehän te juuri äsken sanoitte,\nettä...\n\n-- Minä sanoin, vastasi ratsumestari, että olen kirjoittanut kirjeen\neversti Holgerille. Sen kirjeen omaksun kyllä, jos saan nähdä sen,\nmutta tätä kirjettä en ole kirjoittanut.\n\n-- Mutta tämähän on ainoa tätä asiaa koskeva kirje, jonka eversti on\njättänyt jälkeensä, selitti tuomari. -- Voitteko antaa meille mitään\nnäytteitä käsialastanne?\n\nRye veti taskustaan joitakin papereita, ja nuori puheenjohtaja huomasi\nvaivatta, ettei käsialoissa ollut mitään yhtäläistä.\n\nTässä Asbjörn Krag puuttui puheeseen, ja tuomari oli siksi epävarma,\nettä antoi syrjäisen sekaantua asiaan.\n\n-- Saisimmeko kuulla mitä kirje sisältää? sanoi Krag.\n\nPuheenjohtaja luki sen:\n\n-- \"Se mies, jota Te aina ajattelette, haluaa puhutella Teitä kello\npuoli neljä, sovitulla paikalla, ja toivoo, että tyydyttävä ratkaisu on\nmahdollinen. Koska ei ole suotavaa, että minä näyttäydyn talossanne, ei\nminulla ole muuta keinoa saada aikaan keskustelua Teidän kanssanne.\"\n\n-- Kirjeestä puuttuu allekirjoitus, sanoi puheenjohtaja. -- Ellei\nratsumestari ole tätä kirjoittanut, käy kaikki minusta suoraan sanoen\nhyvin arvoitukselliseksi.\n\n-- Mikä käy arvoitukselliseksi? kysyi Asbjörn Krag.\n\n-- Murha, vastasi puheenjohtaja.\n\nMurha! Läsnäolijat ikäänkuin vavahtivat. Salapoliisi loi katseen\nystäväänsä. Ratsumestarin kasvot vääntyivät harmista. Hän ei virkkanut\nmitään. Mutta jokin aavistus sanoi puheenjohtajalle, että hän oli\nmennyt liian pitkälle. Hän kiiruhti lieventämään lausuntoaan:\n\n-- Asiain nykyisellä kannalla ollessa se näyttää murhayritykseltä.\nValitan, että minun on pakko käyttää tätä sanaa. Mutta minähän teen\nainoastaan velvollisuuteni, kun pyrin asiassa totuuteen.\n\n-- Siihen te tuskin pääsette ennakkomielipiteellä, sanoi Krag. -- Jos\nratsumestari olisi kirjoittanut tuon kirjeen, saattaisi se kyllä\nviitata siihen, että hän on tahtonut houkutella everstin ansaan. Minä\nsanon _viitata_ siihen. Sillä epätodennäköisyys pistää heti silmään.\nMiten te, herra puheenjohtaja, arvostellettekin ystävääni, herra\nratsumestaria, luulen teidän kuitenkin myöntävän, että hän tuskin on\nmikään pähkähullu.\n\nRatsumestari katsahti ehdottomasti Kragiin, ja puheenjohtaja sanoi:\n\n-- En luule käytökselläni mitenkään antaneeni aihetta sellaiseen\nolettamukseen.\n\n-- Ette suinkaan, sanoi Krag, joka puhui niin vakuuttavasti ja\ntotisesti, että puheenjohtaja aivan unohti hänen olevan syrjäisen\nhenkilön, -- mutta jos ratsumestari todellakin olisi tahtonut\nhoukutella everstin metsään lyödäkseen hänet kuoliaaksi, niin olisihan\nollut hänen puoleltaan aivan päätöntä kirjoittaa tuollainen kirje. Se\non myönnettävä. Täytyihän hänen olla joltisenkin varma siitä, että\nkirje joutuisi ihmisten käsiin.\n\nPuheenjohtaja kävi ilmeisesti epävarmaksi.\n\n-- Ei edes kaikkein yksinkertaisin pahantekijä menettele niin\nkömpelösti, jatkoi Krag. -- Mutta muuten on jotenkin turhaa pohtia tätä\nkysymystä, koska kerran on selvää, ettei kirje, joka houkutteli\neverstin ulos, ole ratsumestarin kirjoittamakaan.\n\nPuheenjohtaja liikahteli hermostuneesti tuolillaan.\n\n-- Kaikki käy niin hyvästi yhteen tämän kirjeen kanssa, sanoi hän, että\non kerrassaan mahdotonta, että joku toinen olisi sen kirjoittanut.\n\nAsbjörn Krag rypisti otsaansa.\n\n-- Niinkö -- sepä merkillistä. Mutta oli miten oli, tuota kirjettä\nratsumestari ei ole kirjoittanut. Minä tunnen ystäväni käsialan.\nLisäksi tulee se seikka, että ratsumestari on _myöntänyt_\nkirjoittaneensa kirjeen everstille, kenties samantapaisen kirjeen,\nmutta ei tätä. Ja muuten, millainen tämän kirjeen sävy on? Siinä on\njotakin uhkaavaa, jollaista Rye varmasti karttaisi.\n\nNuori puheenjohtaja älysi nyt vasta mitä osaa Asbjörn Krag tässä\nnäytteli. Hän katsoi terävästi salapoliisiin ja sanoi:\n\n-- Minä en voi sallia teidän tällä tavoin sekaantuvan kuulusteluun.\nKuka te olette?\n\nSalapoliisi hymyili.\n\n-- Pyydän anteeksi, sanoi hän, etten ole ilmaissut itseäni. Tässä on\nvaltakirjani.\n\nPuheenjohtaja lysähti kokoon, kun luki nimen.\n\n-- Tekö se olette! sanoi hän. -- No siinä tapauksessa teille on yhtä\npaljon kuin minullekin etua siitä, että asia saadaan selväksi.\n\n-- Niin, ja kuin Ivar Ryelle, lisäsi Krag.\n\n-- Kuten tahdotte. Tunnetteko asiaa tarkemmin?\n\n-- Toistaiseksi en kai paremmin kuin tekään, herra puheenjohtaja, mutta\njos sallitte, pyytäisin sanoa sanasen.\n\n-- Olkaa hyvä. Jos olisin tuntenut teidät, en olisi keskeyttänyt.\n\n-- Kiitos, vastasi Krag kumartaen. -- Sitä minä vain tahdoin sanoa,\nettä minusta tuntuu, kuin tässä suotta tuhlattaisiin aikaa.\n\nTuomarin kasvot punehtuivat.\n\n-- Mitä se merkitsee? Pyydän päästä nuhteista.\n\n-- Tarkoitukseni ei ensinkään ole nuhdella, sanoi Krag, vaan ainoastaan\nhuomauttaa asianlaidasta. Minusta tuntuu todellakin siltä, kuin\nkuulustelu olisi ajan hukkaamista. Tehän uskotte, että tässä on\ntapahtunut rikos?\n\n-- Pelkään sitä, vastasi puheenjohtaja arvokkaasti.\n\n-- Hyvä. Ja minä kallistun samaan mielipiteeseen. Mutta oletteko\nryhtynyt mihinkään tutkimukseen?\n\n-- Sehän tässä juuri on tekeillä.\n\n-- Jos sallitte minun vanhempana ja varmaankin kokeneempana\nvirkaveljenä antaa pienen neuvon, sanoi Krag, niin tahtoisin kehoittaa\nensin ottamaan selon siitä, mistä selko on otettava, ennenkuin ryhdytte\ntodistajain kuulusteluun. Oletteko nähnyt everstiä?\n\n-- Tietysti olen. Lääkärit ovat paraikaa hänen luonaan.\n\n-- Mutta oletteko käynyt Holten puolella, mistä hänet löydettiin?\n\n-- Olen, luonnollisesti, vastasi tuomari.\n\n-- Sitten kai olette tehnyt siellä joitakin huomioita?\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Eikö siellä ollut mitään, joka olisi saattanut antaa johtoa?\n\n-- Mitään jälkiä ei näkynyt.\n\n-- Todellakin? Mutta onhan maa siellä savista, vai miten? Onko paikka\nsuljettu?\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta sallikaahan minun sitten..., sanoi Krag innokkaasti. --\nMinulla ei todellakaan ole halua enää viipyä tässä kuulustelussa,\nMinulla on muita asioita toimitettavana, jos mielin päästä mihinkään\nselvyyteen tässä jutussa. Minä lähden Holteen.\n\nPuheenjohtaja tuijotti hetkisen salapoliisiin. Liekö nuoreen mieheen\nvaikuttanut Kragin varma esiintyminen vai hänen suuri maineensa -- oli\nmiten oli, hän kokosi paperinsa ja sanoi:\n\n-- Minä lähden mukaan. Jatketaan kuulustelua myöhemmin.\n\n-- Nyt meillä on oikea vauhti, sanoi Krag hyvillään. -- Ja nyt voin\nsitäpaitsi mielelläni myöntää...\n\nTuomari katsoi häneen tarkkaavaisena.\n\n-- Voin myöntää, sanoi salapoliisi, että olette oikeilla jäljillä, mitä\nkirjeeseen tulee. Minä uskon, että kirje voi auttaa meidät johonkin.\nMutta väitän edelleenkin, ettei se ole ratsumestarin kirjoittama.\n\nLautamiehet ja pöytäkirjuri olivat yhtä ymmällä kuin ratsumestarikin\ntämän äkillisen käänteen johdosta. Mutta kaikkiin vaikutti Asbjörn\nKragin into mukaansatempaavasti. Salapoliisi oli painanut leimansa\nasiaan. Siihen oli tullut vauhtia. Nyt ei enää seisottu vihreän pöydän\nympärillä lavertelemassa. Heti kun tuomari oli karistanut yltänsä\nraskaan arvokkuuden, tuli häneen luonnollinen toimintahalu, joka\nvaikutti miellyttävästi. Hän kulki Asbjörn Kragin rinnalla tietä\npitkin. Ratsumestari ja pöytäkirjuri tulivat vähän jäljempänä.\n\n-- Ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti ratsumestaria vastaan,\nsanoi tuomari. -- Heti kun sain kuulla tuon rakkaustarinan, iski\nmieleeni ajatus, että ainoa, jossa arvoituksen selitys piili, oli Ivar\nRye. Kukaan muu se ei voinut olla.\n\n-- Ja kuitenkin täytyy täällä olla olemassa joku neljäs, sanoi Krag.\n\n-- Neljäs? kysyi tuomari kummastellen.\n\n-- Näytelmässä on tähän asti esiintynyt kolme henkilöä, selitti\nsalapoliisi, -- vanha eversti, ratsumestari ja everstin tytär, Dagny.\nJa lisäksi tulee neljäs, se, jota me etsimme. Teitte virheen siinä,\nettä heti katsoitte asiaa yhdeltä ainoalta puolelta. Siitä johtui vain,\nettä heti törmäsitte päinvastaisia tosiasioita vasten. Kun aletaan\ntuollaista asiaa tutkia, ei koskaan pidä lähteä yhdestä edellytyksestä.\nMyönnän kyllä, että on vaikea pitää itseään tarpeellisen matkan päässä.\nVielä emme ole täysin varmat siitäkään, onko everstiä vastaan tehty\nmurhayritys vai onko kysymyksessä tapaturma.\n\n-- Tapaturma on aivan mahdoton, sanoi tuomari vakuutettuna. -- Eversti\nlöydettiin pehmeältä nurmelta. Lähitienoilla ei ollut ainuttakaan\nkiveä, johon hän olisi voinut lyödä päänsä.\n\nAsbjörn Krag ei vastannut mitään.\n\nKäveltyään muutamia minuutteja he saapuivat perille, pienelle\nmetsäniitylle. Sen halki vievä tie oli jotenkin niljakka, ja laihassa\nsavimaassa oli ruohonkasvu huono. Niityn laidassa kasvoi muutamia\nmatalarunkoisia puita.\n\nTuomari vei Asbjörn Kragin onnettomuuspaikalle ja sanoi:\n\n-- Tässä hän makasi suullaan.\n\n-- Ja haava takaraivossa? kysyi Krag.\n\n-- Niin, sanoi tuomari. -- Mikäli voin päättää, on isku sattunut hänen\ntakaraivoonsa ja kaatanut hänet heti maahan. Jumala tiesi, mitä hänellä\nmuuten oli tekemistä täällä näin kaukana. Tämä paikkahan on verrattain\npitkällä tiestä.\n\n-- Voimmehan ajatella, vastasi Krag, että tuntematon odotti häntä\ntäällä.\n\nKrag tarkasteli maan laatua. Tutkimus näytti varsin pintapuoliselta,\neikä hän tuntunut tekevän mitään löytöä.\n\nSillävälin saapuivat ratsumestari, nimismies ja pöytäkirjuri paikalle.\n\nYhtäkkiä Asbjörn Krag kysäisi:\n\n-- Tuliko eversti ratsain?\n\n-- Ei, vastasi tuomari, hän tuli jalkaisin.\n\nSalapoliisi oli hetkisen vaiti. Sitten hän kysyi jälleen -- ja kysymys\ntuntui kummalliselta:\n\n-- Ratsastavatko täkäläiset ihmiset paljon?\n\nTuomari vilkaisi ratsumestariin, ja tämä vastasi:\n\n-- Tietääkseni kahden penikulman alalla ei ole ratsuhevosta muilla kuin\nkolmella henkilöllä, nimittäin everstillä, hänen tyttärellään ja\nminulla. En ainakaan tunne muita.\n\n-- Hyvin merkillistä, mutisi Asbjörn Krag. -- Jos tässä on tapahtunut\nmurhayritys, on murhaaja ollut hevosen selässä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nDagny.\n\n\n-- Oletteko ihan varma, kysyi Asbjörn Krag toistamiseen, että eversti\nläksi ulos jalkaisin?\n\n-- Se on täysin todistettu, vastasi varatuomari. -- Hänen hevosensa oli\ntallissa, kun hänet tuotiin kotiinsa.\n\nAsbjörn Krag mietti. Sitten hän alkoi hiljaa vihellellen uudestaan\ntutkia maaperää. Tie oli savinen, puolimärkä. Siinä näkyi selvästi\nhevosen kavioiden jälkiä. Mutta kun tietä käytettiin hyvin paljon,\nsaattoi sen nojalla tuskin tehdä mitään johtopäätöksiä.\n\nAsbjörn Krag tarkasteli niittyä ja erittäin huolellisesti sitä paikkaa,\nmistä eversti oli löydetty.\n\nTavallisen ihmisen mielestä olisi näyttänyt mahdottomalta löytää mitään\njälkiä tuosta ruohokosta ja kovaksi tallatusta maankamarasta, mutta\nsalapoliisin into tuntui osoittavan, että hän näki siinä enemmän kuin\nmuut.\n\nSillaikaa kun hän teki tarkastustaan, keräytyi paikalle joukko\nuteliaita. Ne olivat lähiseudun ihmisiä, muutamia talonpoikia, jotka\nmerkkitapauksen johdosta olivat ottaneet loman koko päiväksi ja\npukeutuneet pyhävaatteisiinsa, pari puotipoikaa, kauppias itse ja eräs\nhänen tuttavansa, joka näytti koulunopettajalta, sekä muutamia tyttöjä.\nHuhu salapoliisin saapumisesta oli jo ehtinyt levitä.\n\nAsbjörn Krag nousi maasta ja meni ratsumestarin luo, joka oli jäänyt\nseisomaan yksikseen ja katseli tyynesti asian menoa.\n\n-- Siitä on pitkä aika, kun olen tehnyt tutkimuksia tällä tavoin, sanoi\nsalapoliisi hymyillen. -- Tällainen intiaanimainen ryömiminen ja\njälkien hakeminen kuuluu ammoin menneeseen aikaan. Mutta joskus täytyy\nvielä turvautua alkuperäisiin keinoihin.\n\n-- Oletko löytänyt mitään? kysyi ratsumestari.\n\n-- Enpä erityistä. Joitakin pikkuseikkoja olen sentään pannut merkille.\nSen verran voin sanoa, että olen nähnyt jotakin, jota tuomari ja\nnimismies eivät ole nähneet.\n\n-- Kauanko tätä tutkimusta kestää? kysyi ratsumestari hieman\nkärsimättömästi. Häntä ilmeisesti vaivasivat nuo monet silmät, jotka\ntarkastelivat häntä.\n\n-- Kohta se päättyy, vastasi Krag. -- Sinun läsnäolosi ei muuten ole\nensinkään välttämätön.\n\n-- Sepä hyvä, vastasi ratsumestari huomattavasti keventynein mielin. --\nSitten menenkin kotiin. Minä en viihdy näiden ihmisten parissa.\nToivoisin olevani sadan penikulman päässä täältä.\n\n-- Mene sinä vain, minä tulen tunnin kuluttua.\n\n-- Silloin ehkä tuot hyviä uutisia tullessasi.\n\n-- Toivokaamme sitä, vastasi salapoliisi vakavasti. -- Ainakin tuon\nuutisia. Mutta ennenkuin lähdet, täytyy sinun luvata minulle eräs asia.\n\n-- Anna kuulua.\n\n-- Ethän aio enää ratsastaa tänään?\n\n-- En, vastasi Rye hieman kummastuneena. -- En aio. Mutta miksi kysyt\nsitä?\n\n-- Sitten ei kai ole tarpeen, että käyt tallissa?\n\n-- Minä tavallisesti käyn hevosiani katsomassa tähän aikaan päivästä.\n\n-- Jätä ne tallirengin huostaan. Tahdon sinulta lupauksen, ettet mene\ntalliin.\n\nRatsumestari ällistyi.\n\n-- Mutta miksi ihmeessä?\n\n-- Se on minun asiani. Älä kysy vielä mitään. Saan siis luottaa siihen?\n\n-- Tietysti, mutta tämä on totisesti arvoitus.\n\n-- Mene nyt vain.\n\nRatsumestari läksi ja katosi puiden sekaan, ja nimismies katsoi\npitkään hänen jälkeensä nälkäisin silmin, ikäänkuin saalis olisi\nluistamaisillaan hänen käsistään.\n\nLäsnäolijat kerääntyivät nyt salapoliisin ympärille, ja kysymyksiä\nalkoi sadella, etenkin koulunopettajan suusta. Mutta Asbjörn Krag\nvastaili niukasti. Hän veti tuomarin syrjään ja sanoi hänelle:\n\n-- Saatte olla ihan huoletta; asia näyttää tällä hetkellä\narvoitukselta, paljon suuremmalta arvoitukselta kuin nyt\naavistattekaan, mutta se on selvitettävissä. Antakaahan paperi minulle.\n\n-- Mikä paperi?\n\n-- Kirje, jonka eversti sai juuri ennen lähtöään.\n\nTuomari ojensi empien hänelle tärkeän paperin, ja Asbjörn Krag otti sen\ntyynesti ja pani muistikirjansa väliin.\n\n-- Se kuuluu jutun asiakirjoihin, muistutti tuomari hieman levottomana.\nMutta Krag rauhoitti hänet.\n\n-- Minä voin milloin tahansa saada sähköteitse haltuuni koko tutkinnan.\nSe on vain muotoseikka, olkaa siis levollinen. Mutta mitä nuo tuolla\npuuhaavat?\n\nTuomari kääntyi katsomaan. Molemmat puotipojat ja koulunopettaja\ntutkivat innokkaasti maata samalla tavalla kuin Asbjörn Krag oli\ntehnyt. Opettaja varsinkin oli toimessaan.\n\n-- Löydättekö mitä? kysyi salapoliisi hymyillen ja meni heidän\nluoksensa.\n\nPuotipojat pudistivat päätänsä. Opettaja oli vaiti.\n\n-- Niin, tuollaista saa aina nähdä, sanoi tuomari kokeneen tavoin. --\nNiin pian kuin asiassa on vähänkin salaperäistä, luulee jokainen\npystyvänsä ratkaisemaan arvoituksen. Ja on aivan merkillistä, mitä\nselityksiä tuollaiset ihmiset voivat keksiä.\n\nKoulunopettaja kuuli tuomarin sanat ja koetti huomaamatta vetäytyä\npois.\n\nAsbjörn Krag katsoi häntä pitkään. Yhtäkkiä vilahti kuin varjo\nsalapoliisin kasvojen yli ja hänen syvät, kirkkaat silmänsä tuikahtivat\nilmaisten yllätystä.\n\n-- Mikä tuo mies on nimeltään? kysyi hän osoittaen päällään\nkoulunopettajaa, joka juuri katosi puiden sekaan.\n\n-- Hänen nimensä on Boman, vastasi tuomari. -- Hän on oleskellut täällä\nviikkokauden ja asuu kauppiaan luona.\n\n-- Kuka on kauppias?\n\nTuomari osoitti erästä väkijoukossa seisovaa miestä, ja Asbjörn Krag\nloi häneen katseen, joka tuntui pureutuvan kiinni.\n\nSitten salapoliisi löi nuorta tuomaria tuttavallisesti olalle ja sanoi:\n\n-- Lähdetäänkö eteenpäin? Jospa pistäytyisimme everstin luona. Ettekö\nluule olevan mahdollista puhutella nuorta neitiä?\n\n-- Hän on hyvin huonona. Pelkään hänen saaneen ankaran hermokohtauksen.\nMutta sopiihan koettaa. Mitä aiotte häneltä kysyä?\n\n-- Saamme nähdä, vastasi salapoliisi. -- Kenties kysymykset ovat\nturhia.\n\n-- Niinkö luulette? Hän on harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen.\n\n-- Juuri siksi, vastasi salapoliisi merkitsevästi. -- Kenties hän on\nliiankin ymmärtäväinen, herra tuomari.\n\nTuomari kummasteli tätä lausuntoa. Hän katsoi salapoliisia kasvoihin\nlöytääkseen hänen ilmeistään mahdollisesti selityksen.\n\nMutta salapoliisi oli nyt iloisen ja arkipäiväisen tyytyväisen\nnäköinen.\n\n-- Mikä ihana luonto täällä on! sanoi hän ojentaen kätensä. -- Täällä\nminä tahtoisin asua.\n\nTuomarin mielestä luonto ei suinkaan ollut kaunis. Eikä se ollutkaan.\nMutta Kragilta puuttui harvinaisen suuressa määrässä luonnon tajuntaa,\nja milloin hän semmoisella äänellä sanoi luonnosta jotakin, oli aina\nsalaisena tarkoituksena päästä vastenmielisistä kysymyksistä ja\nselityksistä.\n\nHän tuli yhtäkkiä kaunopuheiseksi, ja kun molemmat herrat lopulta\nsaapuivat talon edustalle, oli Asbjörn Krag paraikaa kertomassa\njännittävää kohtausta seikkailurikkaasta elämästään -- tuomarin\nkuunnellessa ahmien.\n\nYhtäkkiä tuomari huudahti:\n\n-- Tuolla hän on!\n\nAsbjörn Krag kääntyi katsomaan.\n\nNuori tyttö tuli hiljaa käyden pihan poikki.\n\nHän tuli keskellä laskevan auringon kirkasta valovirtaa. Asbjörn Krag\nnäki selvästi hänen kasvonsa ja hämmästyi hänen harvinaisesta\nkauneudestaan. Yllään oli hänellä yksinkertainen maalaispuku, mutta kun\nhän liikkui, näki heti, että hän oli säätyläisnainen, joka ei ollut\nikäänsä elänyt tässä syrjäisessä maakartanossa.\n\nHän tuli heitä kohden. Asbjörn Krag tervehti kunnioittavasti mennen\nhäntä vastaan. Salapoliisi huomasi, että hän oli kalpea. Hän näytti\nitkeneen äskettäin.\n\nDagny neiti ojensi hänelle kätensä ja koetti hymyillä.\n\n-- Kuulin teidän olevan täällä, sanoi hän, ja tahdoin tulla\ntervehtimään. Saanko pyytää teitä astumaan sisään.\n\n-- Kiitos, olin juuri aikeissa tulla tapaamaan teitä, hyvä neiti. Te\nvoitte mahdollisesti tehdä minulle palveluksen, ehkä hyvinkin suuren\npalveluksen.\n\nDagny hätääntyi hieman ja vastasi kartellen:\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, te. Ystäväni, herra tuomari tässä mainitsi, ettei teitä saanut\nhäiritä, mutta minä en aikonut välittää siitä vähääkään.\n\nDagny neiti sai hymynsä takaisin.\n\n-- Niinkö, en luullut teitä niin kovaksi.\n\n-- Kova en olekaan, vastasi Asbjörn Krag, mutta kun on kysymys niin\npaljosta kuin tässä asiassa, täytyy minun luonnollisesti tietää,\nettette tahdo vetäytyä syrjään.\n\n-- Olen mielelläni palveluksessanne. Mitä haluatte?\n\n-- Ensin täytyy minun kysyä teiltä miten isänne voi.\n\n-- Tohtori oli juuri hänen luonaan. Hän ei ole vielä tullut tajuunsa,\nja tohtori sanoi, että siihen voi kulua vielä pitkä aika. Mutta hän\ntoivoo, että henki on sentään pelastettavissa.\n\n-- Toiseksi pyytäisin päästä kahdenkesken puheillenne, sanoi Krag.\n\nHän katsoi vakavasti tyttöön. Tämän silmät karttoivat häntä arasti.\n\nKrag ymmärsi, että _Dagny tiesi jotakin_. Ja hän saattoi nähdä tytön\nvapisevista, hermostuneista sormista, että hän oli väkevän\nmielenliikutuksen vallassa.\n\nOliko siihen syynä isän sairaus vai sekö, _että hän tiesi jotakin_?\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nJälki.\n\n\nDagny neiti ei vastannut, astui vain salapoliisin edellä taloon.\nTuomari jäi pihalle. Ajatukset täyttivät nuoren miehen mielen. Hän\ntunsi, että asia alkoi luistaa hänen käsistään ja että oli olemassa\nuseita seikkoja, joita hän ei käsittänyt.\n\nDagny neiti pysähtyi erään suljetun oven eteen.\n\n-- Tahdotteko nähdä häntä? kysyi hän.\n\nAsbjörn Krag pudisti päätänsä.\n\n-- En nyt, sanoi hän. -- Antaa sairaan olla rauhassa. Tärkeämpää on,\nettä saan puhua teidän kanssanne, neiti.\n\nHe istuutuivat suureen arkihuoneeseen.\n\nDagny asettui tahallaan kauas sohvankulmaan, missä valo ei kohdannut\nhänen kasvojaan. Hän tiesi ulkomuotonsa voivan ilmaista tunteita, jotka\nhän tahtoi salata.\n\nAsbjörn Krag puhui nuorelle naiselle levollisella äänellä, miltei\nisällisesti.\n\n-- Te kai tunnette minut nimeltä, sanoi hän. -- Kenties ratsumestari\nRye on joskus puhunut minusta.\n\nNeiti Holger nyökkäsi.\n\n-- Hän on puhunut teistä. Tehän olette hänen paras ystävänsä.\n\n-- Hyvä. Ja nyt tahdon kysyä, ettekö tekin luota minuun.\n\nDagny neiti katsoi häneen.\n\n-- Tietysti, sanoi hän, tietysti minä luotan teihin.\n\nAsbjörn Krag kohautti olkapäitään.\n\n-- En minä sitä tarkoittanut, mutisi hän. -- No niin, minä en ole\ntunkeilevainen. Mutta sen verran tahdon sanoa, etten työskentele tässä\nasiassa ainoastaan totuuden ja oikeuden, vaan myös onnettoman ystäväni\nhyväksi.\n\n-- Sen ymmärrän kyllä.\n\n-- Hänen asemansa ei ole hyvä tällä hetkellä. Tiedättekö, neiti, jollen\nminä olisi puuttunut asiaan, olisi hän nyt luultavasti vangittuna.\n\n-- Mistä syystä? kysyi Dagny.\n\nHän alensi äänensä kuiskaukseksi.\n\n-- Te ymmärrätte varmaan, että isäänne vastaan on tehty murhayritys.\n\n-- Sehän on hirveätä.\n\n-- Ja Ivar Rye on se, jota epäillään.\n\nDagny taisteli kauan mielenliikutustaan vastaan.\n\n-- Ja minä voin kertoa teille, jatkoi salapoliisi, että hänen asemansa\ntässä suhteessa on hyvin huono. Huonompi kuin alussa luulinkaan.\nOletteko vakuutettu hänen viattomuudestaan, neiti Dagny?\n\n-- Miten voitte kysyäkään sellaista? sanoi Dagny, ääni harmista\nväristen.\n\n-- Katsokaamme kuitenkin asioita kylmäverisesti. Voidaanhan pitää\ntäysin todettuna, että isänne päälle hyökättiin kello neljä. Juuri\nsiihen aikaan Ivar Rye oli poissa kotoaan. Ellei hän voi todistaa\nolleensa muualla, on hän tuomittu, sillä hän on tunnustanut\nkirjoittaneensa isällenne kirjeen saadakseen hänet ulos. Tiedättekö\nsiitä kirjeestä mitään?\n\n-- Olen kuullut puhuttavan siitä.\n\n-- Oliko se tämä? kysyi Krag ojentaen hänelle kirjeen, jonka tuomari\noli esittänyt oikeudelle.\n\nDagny vilkaisi paperiin ja lysähti kokoon kauhusta. Asbjörn Krag\nkatseli häntä tarkoin. Hänen kasvoillaan vilahti mielihyvän ilme.\n\n-- Se ei ole ratsumestarin käsialaa, sanoi Dagny.\n\nKirje vapisi hänen kädessään.\n\n-- Tunnetteko käsialan?\n\n-- En.\n\nDagnyn vastaus oli kova ja jyrkkä. Hän vetäytyi kauemmaksi\nsohvankulmaan. Asbjörn Krag löi näppiänsä. Yhtäkkiä hän nousi.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, ette siis tahdo uskoa minulle asiaanne?\n\n-- Kyllä, sanoi nuori nainen miltei itkemäisillään, -- mutta käsialaa\nen tunne.\n\n-- Hyvä neiti, minä en usko teitä. Tämä kirje on jonkun kolmannen\nkirjoittama. Tämä kolmas meidän täytyy saada käsiimme, muuten käy\nhullusti. Muuten ratsumestari Rye joutuu mitä suurimpaan vaaraan.\n\n-- Luuletteko minun sitten valehtelevan?\n\nAsbjörn Krag vastasi aivan levollisesti:\n\n-- Luulen, neiti.\n\nDagny nousi.\n\n-- Ennenkuin lähden, sanoi Asbjörn Krag, tahtoisin mielelläni\nhuomauttaa, että asia voi milloin tahansa ja perin helposti kääntyä\nsille kannalle, että ratsumestari Ryen pelastus riippuu yksinomaan\nsiitä, että te puhutte avoimesti. Ivar itse ei sano mitään, siitä\nsaatte olla vakuutettu. Suokaa minun vielä kysyä: milloin viimeksi\ntapasitte Ivar Ryen?\n\n-- Eilen kello puoli neljän tienoissa.\n\n-- Ratsainko hän oli?\n\n-- Ei, hän ei ollut ratsain. Enkä minäkään. Me puhelimme tienhaarassa\nkartanon pohjoispuolella.\n\n-- Sattumaltako tapasitte?\n\n-- Emme. Olimme sopineet.\n\n-- Mutta isännehän oli sellaista tapaamista vastaan?\n\n-- Niin.\n\n-- Oliko isänne kieltänyt teitä menemästä ulos?\n\n-- Oli.\n\n-- Niinpä siis ratsumestari Rye oli kirjoittanut isällenne tuon kirjeen\nsaadakseen tilaisuuden tavata teitä?\n\n-- Ei tuota kirjettä, vastasi Dagny osoittaen salaperäistä kirjettä. --\nSe oli toinen.\n\nAsbjörn Krag nyökkäsi.\n\n-- Kummallinen yhteensattumus, sanoi hän, että nuo molemmat kirjeet\ntulivat samaan aikaan. En tahdo enää kauemmin pidättää teitä, hyvä\nneiti, mutta ennenkuin lähden, tahdon sanoa teille, että jos\nratsumestari on tehnyt tuon väkivaltaisen teon...\n\nSalapoliisi huomasi Dagnyn liikahtavan tahdottomasti.\n\n-- Sanon nimenomaan _jos_, sillä itse puolestani olen vakuutettu siitä,\nettä hän _ei_ ole sitä tehnyt. Mutta _jos_ -- silloin hänen on täytynyt\nratsastaa kohtauksestanne suoraa päätä metsään ja siellä käydä everstin\nkimppuun. Mistä te puhelitte keskenänne?\n\n-- Sitä en voi teille sanoa. Eikä sillä ole asiaan nähden mitään\nmerkitystä.\n\n-- Sovitteko myöhemmästä tapaamisesta?\n\n-- Emme, vastasi Dagny hiljaa, sitä emme tehneet.\n\n-- Te siis sanoitte hyvästit toisillenne?\n\n-- Niin.\n\n-- Silloin saatan kuvitella, että ystävämme on lähtenyt teidän luotanne\nsyvästi masentuneena, kenties aivan epätoivoisena. Ja sellaisessa\nmielentilassa paras ja kylmäverisinkin ihminen voi...\n\n-- Ei, älkää puhuko enää siitä, sanoi Dagny kauhistuen. -- Minä en\ntiedä mitään enkä voi mitään sanoa.\n\n-- Hyvä. Minä jätän teidät nyt. Mutta tulen takaisin, ja silloin joko\nte olette päättänyt puhua -- tahi...\n\n-- En ymmärrä mitä te tarkoitatte. Tahi...\n\n-- Tahi puhun minä, sanoi salapoliisi ja lähti. -- -- --\n\nViittä minuuttia myöhemmin ratsumestari Rye näki salapoliisin tulevan\ntyynesti kävellen everstin kartanosta. Hän kulki niittyjen poikki.\n\nRatsumestari odotti hänen tulevan suoraan sisälle, mutta salapoliisi\nohjasikin kulkunsa talliin.\n\nPehtori avasi hänelle oven.\n\nHän viipyi tallissa kauan.\n\nKun hän sitten tuli ulos, oli hän Ivar Ryen mielestä hirvittävän\ntotinen.\n\n-- Onko sinulla ruokaa? kysyi hän astuessaan sisään. -- Minun on toden\ntotta nälkä.\n\n-- Pöytä on kohta katettu.\n\nAsbjörn Krag meni suoraan pesukaapille. Hänen käsistään näkyi, että hän\noli penkonut maata. Ratsumestari kysyi, kuuluiko mitä uutta.\n\n-- Koko joukko uutta, vastasi salapoliisi.\n\n-- Onko asia parantunut?\n\n-- Pahentunut se on melkoisesti, rakas ystävä. Ellen niin lujasti ja\ntäydellisesti luottaisi sinuun, olisin nyt vakuutettu, että\nrikoksentekijä olet sinä.\n\n-- Mitä olet sitten löytänyt?\n\n-- Vastaa ensin kysymykseeni. Sinähän läksit ratsastamaan kello puoli\nneljä?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja ratsastit \"Eevalla\"?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja väität edelleenkin, ettet koko iltapäivänä ollut lähellä sitä\npaikkaa, mistä eversti löydettiin?\n\n-- Niin väitän.\n\n-- Hyvä ystäväni, oletko huomannut, että \"Eevalla\" on rikkinäinen\nkenkä?\n\n-- En.\n\n-- Vasemman etujalan kenkä on rikki.\n\n-- Sitä en ensinkään tiennyt. Mutta mitä sillä on tekemistä asian\nkanssa?\n\n-- Kävin juuri tallissa, jatkoi Krag.\n\n-- Näin sen. Mitä teit siellä?\n\n-- Tutkin \"Eevan\" kavioita. Ja silloin sen huomasin.\n\n-- En ymmärrä vieläkään...\n\n-- Minä selitän. Eversti löydettiin muutamien puiden alta metsäniityn\nlaidasta. On tuskin luultavaa, että hänet oli sinne houkuteltu.\nTodennäköisempää on, että hän oli _paennut_ sinne. Jäljetkin viittaavat\nsiihen. Eversti on juossut henkensä edestä. Joku ratsastaja on ajanut\nhäntä takaa.\n\nJa nyt tulee kummallisin.\n\nJäljistä näkyy selvästi, että hevosen vasemman etujalan kenkä on ollut\nrikki. Aivan kuin \"Eevan\".\n\nRatsumestari peräytyi kauhistuneena.\n\n-- Näet siis, jatkoi Krag tyynesti, että asia on huonontunut.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nEräs tapaaminen.\n\n\nRatsumestari alkoi kävellä hermostuneesti ympäri huonetta.\n\n-- Anna kun ajattelen, sanoi hän. -- Minä tunnen, että synkkiä pilviä\nkerääntyy päälleni. Toistan vielä kerran, rakas ystävä, etten nähnyt\neilispäivänä eversti Holgeria, mutta kun todistuksia kasaantuu tällä\ntavoin, alan epäillä omaa luotettavuuttani, omaa huomiokykyäni, omaa\njärkeäni.\n\nKrag otti jälleen esille salaperäisen näytelmän tapahtumapaikan\nasemaluonnoksen ja sanoi:\n\n-- Sinä myönnät itse, että puhelit Dagnyn, hänen tyttärensä kanssa\ntienhaarassa kartanon pohjoispuolella, ja sanot varmasti sen\ntapahtuneen puoli neljän tienoissa?\n\n-- Niin.\n\nAsbjörn Krag kirjoitti aikamäärän paperille.\n\n-- Tässä asiassa, sanoi hän, jossa ratkaisu toiseen tai toiseen\nsuuntaan voi riippua minuuteista, on hyvä olla etukäteen selvillä\nkaikista numeroista. -- Hän jatkoi:\n\n-- Näyttää käyneen ilmi, että everstin päälle on hyökätty puoli neljän\ntai neljän ajoissa, ehkä vähän myöhemmin tai aikaisemmin. Toisin\nsanoen, jos joku tulee ja väittää, että sinä todennäköisesti ratsastit\nDagnyn luota suoraan metsään ja siellä tapasit everstin -- niin sitä et\ntee tyhjäksi. Vastakohta ei ole todistettavissa.\n\n-- Mutta eihän väitekään ole toteennäytettävissä, mutisi Ivar Rye.\n\nKrag hypisteli lyijykynää käsissään. Hän katseli ystäväänsä tutkivasti.\n\n-- On, sanoi hän.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Jos _minä_ tahtoisin, voisin milloin hyvänsä todistaa sen. Tai\nainakin esittää joukon seikkoja, jotka puhuvat sinua vastaan.\n\n-- Selitä tarkemmin.\n\n-- No niin. Palaan siis talliin ja hevoseesi. Kenkä on rikki.\n\n-- Sen olet jo sanonut.\n\n-- Maa paikan ympärillä osoittaa selvästi, että ratsastaja on ajanut\neverstiä takaa. Itse olet kertonut, ettei näillä seuduin ole monta,\njotka ratsastavat.\n\n-- Mikäli tiedän ei muita kuin eversti ja minä sekä Dagny.\n\n-- Se jo on sangen epäilyttävää. Mutta on vielä epäilyttävämpää:\neverstin vainooja on ratsastanut hevosella, jonka vasemman etujalan\nkenkä on rikki.\n\nRatsumestari peitti kasvonsa käsillään.\n\n-- Kun sinä tätä kaikkea kerrot, sanoi hän, täytynee asian olla niin.\nMutta minä en voi sitä käsittää. Se on täydellinen arvoitus. Ratsastin\nDagnyn luota suoraan kotiini.\n\n-- Ja kun tätä seikkaa verrataan edellisiin, jatkoi Krag, ja koko sinun\nesiintymiseesi, teidän välienne äkilliseen purkaantumiseen, everstille\nkirjoittamaasi kirjeeseen y.m., on todistusketju itse asiassa valmis.\nNiin, ystäväni, jos eversti nyt on kuollut, niin sinä olet murhaaja.\n\nRatsumestari syöksähti häntä kohden kasvot tuhkanharmaina. Mutta\nAsbjörn Krag, joka oli aivan levollinen, pysäytti hänet.\n\n-- Tarkoitan _juridisesti_, sanoi hän. -- Juridisesti sinä olet\nmurhaaja, et moraalisesti. Olen vakuutettu, ettet sinä ole sitä tehnyt,\nvaan että olet täysin viaton, vaikka epäilysten kietoma, kun sarja\nkummallisia, arvoituksellisia seikkoja todistaa sinua vastaan.\nTehtäväni käy vaikeaksi, eikä ole suinkaan sanottu, että voin ensi\nkuulustelussa estää sinua joutumasta vangituksi.\n\n-- Kunpa vain voisin ymmärtää, sanoi ratsumestari, kuka sen on tehnyt.\nEversti Holgerillahan oli pelkkiä ystäviä tällä paikkakunnalla. Ja\nsellaisen teon täytyy olla verivihollisen työtä.\n\n-- Ajattele tarkoin, vastasi Krag, niin ehkä pääset jäljille. Muistatko\nmuutosta, mikä yhtäkkiä tapahtui everstissä?\n\n-- Muistan.\n\n-- Alussa hänellä ei ollut mitään sinua vastaan, ja hän olisi\nvarmaankin mitä mieluimmin antanut sinulle tyttärensä vaimoksi. Mutta\nsitten tapahtui yhtäkkiä käsittämätön käänne. Eversti, joka oli ennen\nollut vilkas, puhelias, tuttavallinen ja rakastettava, muuttui äkkiä\nluoksepääsemättömäksi ja sulki ovensa. Kaikki viittasi siihen, että\nhäntä oli kohdannut suuri onnettomuus. Samalla sait tiedon, ettei\navioliitto sinun ja Dagnyn välillä voinut enää tulla kysymykseen, ja\nkihlauksenne purettiin. Ei ole tapahtunut mitään, sanot sinä. Samaa\nsanoo tyttö, ja niin on everstikin sanonut. Ei siis ole tapahtunut\nmitään. Täytyy olla olemassa joku ihminen, joka on aikaansaanut\nmuutoksen, sama ihminen, joka on kyhännyt tuon kirjeen, jota tuomari\nluuli sinun kirjoittamaksesi, sama ihminen, joka on tähdännyt\nsurmaniskun everstin päähän.\n\n-- Niin, mutta kuka? puuskahti ratsumestari tulisesti. -- Kuka se\nihminen on?\n\n-- Siitä meidän on nyt koetettava hankkia selko. Mutta toistaiseksi\nsaamme jättää asian sillensä. Kas -- tuolla on pöytä!\n\nOvet avautuivat, ja ratsumestarin vanha emännöitsijä pyysi herroja\nastumaan ruokasaliin. Hän oli pannut parastaan vieraan tulon johdosta,\nja Asbjörn Krag söi hyvällä halulla.\n\nAterian kestäessä ei enää koskettu asiaan. Ratsumestari oli\nharvapuheinen, ja Krag koetti hauskuttaa häntä kevyellä pakinalla.\n\nKun ystävykset nousivat pöydästä, sanoi Krag lähtevänsä ulos\nhengittämään raikasta ilta-ilmaa. Ratsumestari seurasi häntä pihalle.\n\nMuuan mies tervehti.\n\nSe oli Ryen pehtori. Hän kääntyi salapoliisiin ja sanoi:\n\n-- Nyt on kenkä kunnossa.\n\nJa viitaten metsän laitaan, missä piehtaroi muutamia hevosia, hän\njatkoi:\n\n-- Tuo tuolla on \"Eeva\". Nyt se on saanut uuden kengän. Mutta jopa oli\nhittoa, että herra sen tiesi.\n\n-- Minä tiedän enemmän kuin monet aavistavat, sanoi salapoliisi\nnyökäten molemmille miehille ja lähti kävelemään tietä pitkin. Hän\nasteli hitaasti ja hyräillen, niin kauan kuin ratsumestari ja pehtori\nsaattoivat nähdä hänet seisoessaan pihalla varjostaen kädellä\nsilmiänsä. Mutta päästyään heidän näkyvistään hän lisäsi heti vauhtia.\n\nHän oli taas poikennut Holteen johtavalle tielle ja kulki sinnepäin,\nmissä rikos oli tapahtunut.\n\nAlkoi hämärtää. Puut hautautuivat mahtaviin, tummiin varjoihin.\n\nKun hän oli saapunut niin lähelle, että saattoi eroittaa niityn, näytti\nhänestä, kuin jokin elävä olento -- kookas mies -- olisi seisonut\nkumartuneena sen paikan yli, mistä eversti oli löydetty.\n\nMutta kun hän tuli lähemmäksi, katosi haamu.\n\nYhtäkkiä hän seisahtui tien mutkassa.\n\nJoku nainen tuli häntä vastaan.\n\nSe oli Dagny.\n\nKrag tervehti. Dagny nyökkäsi.\n\nHän aikoi mennä ohi, mutta näytti epäröivän.\n\nAsbjörn Kragin tuli häntä sääli. Hän näytti niin surulliselta ja oli\nhyvin kalpea.\n\n-- Onpa kummallista, että osuimme taas yhteen, sanoi Krag.\n\n-- Se ei ollut tarkoitukseni. Luulin teidän olevan hänen luonaan --\nratsumestari Ryen luona.\n\n-- Tulen juuri sieltä. Saanko kysyä, mistä te tulette?\n\n-- Olen ollut hiukan kävelemässä. Asbjörn Krag katseli häntä\ntutkivasti.\n\n-- Pidättekö todellakin kävelystä tällaiseen aikaan? Sanon \"tällaiseen\naikaan\", koska voitte nykyään niin suuressa määrässä joutua kiusallisen\nhuomion esineeksi.\n\n-- En. Ei se mitään huvia olekaan.\n\n-- Sitten teillä on ollut jokin määrätty asia?\n\n-- Niin on.\n\n-- Kävittekö tapaamassa vihollista vai ystävää?\n\nNeiti Holger viivytteli vastausta. Näkyi selvään, että hän taisteli\nitseänsä vastaan.\n\nVihdoin hän sai sanotuksi:\n\n-- Toivoin, etten olisi tavannut ketään. Mutta kun nyt kuitenkin\nkohtasin teidät, on minulla eräs pyyntö teille tehtävänä.\n\n-- Antakaa kuulua.\n\n-- Luvatkaa olla kertomatta Ryelle, että tapasitte minut.\n\n-- Sen lupaan. Enkö voi tehdä mitään muuta teidän hyväksenne?\n\n-- Ette, vastasi Dagny ja aikoi jatkaa matkaansa kotiin päin.\n\n-- Sitten sanon teille, sanoi Krag, -- että jos lähipäivinä tunnette\nsuuren vaaran uhkaavan, niin lähettäkää minulle sana.\n\nDagny ei vastannut. Hän vain nyökkäsi. Mutta kappaleen matkaa\nkuljettuaan hän kääntyi katsomaan, seurasiko Krag häntä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nHuuto.\n\n\nSalapoliisi seisoi katsellen nuoren naisen jälkeen, kunnes hän katosi\ntien käänteeseen.\n\nSitten hän pudisti päätänsä ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan.\n\nTämä odottamaton tapaaminen oli yhtäkkiä täyttänyt hänen mielensä\najatuksilla. Ja jokin aavistus sanoi hänelle, ettei itse näytelmä ollut\nvielä päättynyt, vaan että yhä vielä, joka tunti, tapahtui jotakin.\n\nMikä oli saanut nuoren neidin lähtemään liikkeelle näin iltamyöhällä?\nHän tuli ilmeisesti niityltä, mistä hänen isänsä oli löydetty. Miten\noli selitettävissä tuo salaperäisyys, mihin hän verhoutui? Salapoliisi\nalkoi uskoa, ettei ollut päässyt vielä lähellekään asian ydintä.\nKenties oli kohta edessä uusi ja suurempi arvoitus. Hän ei ollut\ntyytyväinen ystäväänsäkään, ratsumestariin, vaan hänestä tuntui, että\ntämä salasi häneltä jotakin. Ja muistellessaan nuoren neidin\nitkettyneitä kasvoja hän alkoi aavistaa, että jotakin kauheaa oli\ntapahtumaisillaan tai jo tapahtunut.\n\nHän kulki edelleen niitylle päin. Hämärä oli käynyt yhä tiheämmäksi, ja\nkaste laskeutui maahan. Ääriviivat häipyivät näkymättömiin, puut olivat\nkuin suuria varjoja. Yhtäkkiä hän jäi seisomaan polvittelevalle\nniittypolulle.\n\nHän ei ollut yksin tässä kamalassa paikassa! Tuolla matalien puiden\nalla, samassa paikassa, mistä eversti oli löydetty puolikuolleena,\nliikkui joku varjo. Se oli ihminen, mies.\n\nNäytti siltä, kuin tuo olento olisi pyrkinyt pakoon. Hän liikkui\npoispäin puiden alla. Hän oli siis huomannut Asbjörn Kragin.\n\nSalapoliisi meni nopeasti lähemmäksi. Nyt oli miehellä vain kaksi tietä\navoinna. Joko juosta kaikin voimin mäkeä alas ja siten ilmaista\nolleensa pimeyden töissä tahi mennä Asbjörn Kragia vastaan. Mies\nvalitsi jälkimäisen tien. Hän meni salapoliisia vastaan.\n\nJa kun hän astui pimennosta esiin, tunsi Asbjörn Krag hänet.\n\nHän oli tuo koulunopettajan näköinen mies, jonka Krag oli pannut\nmerkille jo ensi kertaa paikalla käydessään. Mies tervehti, ja Krag\nvastasi tervehdykseen.\n\n-- Kummallista, että tapaamme toisemme täällä, änkytti koulunopettaja.\n\n-- Ja tällaiseen aikaan, vastasi Krag.\n\n-- Olemme ehkä samalla asialla.\n\n-- Kuka te olette?\n\nKoulumestarinaamainen mies nosti hattuaan.\n\n-- Asianajaja Boman, vastasi hän.\n\n-- Kristianiasta? kysyi Krag.\n\n-- En, lähimmästä kaupungista.\n\n-- Niinkö. Ja olette täällä tapahtuman johdosta. Onko aikomuksenne\nruveta ratsumestari Ryen asianajajaksi?\n\n-- Ei, vastasi asianajaja vastahakoisesti. -- Ja kahdesta syystä.\nEnsinnäkin en ole täällä tapahtuman johdosta, ja toiseksi en ottaisi\npuolustaakseni ratsumestari Ryen asiaa.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Siksi ettei niin huonoa asiaa käy puolustaminen.\n\nAsbjörn Krag vihelsi lystikkäästi.\n\n-- Hoo, vai sillä lailla. Te siis kuulutte niihin moniin, joilla on\nratsumestarista ennakolta valmis mielipide. Eikö teidän mielestänne\nhänen asemansa ole tarpeeksi tukala muutenkin, ilman teidän aiheetonta\nasiaan-puuttumistanne?\n\n-- Minulla on aina ollut valpas oikeudentunto, vastasi\nasianajaja. -- Ja minusta tuntuu nyt, että on jouduttu sangen kauas\noikeudenmukaisuudesta, sitten kun on saatu tänne tuo kuuluisa\nsalapoliisi.\n\nAsbjörn Krag ei ollut millänsäkään miehen julkeasta viittauksesta.\n\n-- Minä ymmärrän, sanoi hän. -- Te luulette, että ratsumestari on\nsyyllinen. Myönnän teidän olevan oikeassa sikäli, että monet seikat\npuhuvat häntä vastaan. Mutta tässä murhenäytelmässä on paljon useampia\nja suurempia salaisuuksia, kuin mitä me voimme nähdä.\n\nAsianajaja katseli salapoliisia silmät viirullaan.\n\n-- Ja sitten on myös paljon sellaista, joka nähdään, mutta josta ei\nhiiskuta, sanoi hän.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Minäkin olen tutkinut maata täällä niityllä, sanoi hän.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Ja löytänyt hevosen jälkiä.\n\n-- Ratsumestarin hevosen?\n\n-- Niin.\n\n-- Eihän kukaan voi kieltää häntä ratsastamasta minne häntä haluttaa.\n\nAsianajaja viittasi metsikköön päin, mistä eversti oli löydetty.\n\n-- Mutta hevosenjäljet vievät tuonne, sanoi hän. -- Ne näkyvät selvästi\nsavessa.\n\n-- Mistä te niin varmaan tiedätte, että ne ovat hänen hevosensa jälkiä?\n\n-- Sen sain tietää aivan samalla tavalla kuin tekin, vastasi asianajaja\nvilkuttaen silmiään. -- Teidän tulee esiintyä varovaisemmin, jos\nmielitte onnistua peittämään todistusaiheet, jotka puhuvat ystäväänne\nvastaan. Puoli tuntia sen jälkeen kuin te olitte käynyt tallissa\nhevosen kavioita tarkastamassa, sain minä vihiä siitä, ja niin oli asia\nselvä.\n\n-- Toisin sanoen, virkkoi salapoliisi hieman ärtyneenä, --\nratsumestarin ympärillä on joka taholla ilkeämielisiä urkkijoita.\n\n-- Niin, varokoon hän itseään. Hän alkaa nyt takertua kiinni. Ja\nhuomenna hänen luullakseni täytyy antautua, kun minä pyydän päästä\ntodistamaan.\n\nAsbjörn Krag tarttui asianajajan takinpieleen.\n\n-- Nyt minä sanon teille erään asian, sanoi hän. -- Minusta on\nsamantekevää mitä te huomenna esitätte oikeudessa. Mutta olen nyt kerta\nkaikkiaan vakuutettu siitä, ettei ratsumestarilla ole mitään tekemistä\nmurhayrityksen kanssa. Ja edelleen olen varma, että täällä on\nhenkilöitä, jotka pahassa tarkoituksessa punovat juonia häntä vastaan.\nEnsimäinen tehtäväni on nyt repiä rikki heidän verkkonsa. Ja samalla\ntulen tietämään, mikä osa teillä on tässä näytelmässä. Hyvää yötä,\nherra. Jatkakaa tutkimuksianne.\n\nAsbjörn Krag jätti hänet muitta mutkitta, ja asianajaja jäi hetkeksi\nseisomaan tien oheen. Sitten hän jatkoi matkaansa kävellen\nratsumestarin taloon päin. Asbjörn Krag meni niittyjen poikki, tuli\nhakaan ja sieltä hetken kuluttua kauppiaan suuren talon edustalle. Sen\nikkunoista näkyi valoa.\n\nKrag kysyi kauppiasta ja pääsi heti hänen puheilleen. Hän huomasi jo\nensi silmäyksellä jonkinlaista epäileväisyyttä. Kauppias puhui\nhäilyvin, epävarmoin lausein ja koki vältellä asiaa. Salapoliisi oli\npian huomannut, että paikkakunnalla oltiin jo vihamielisiä hänelle,\nkoska luultiin hänen pitävän syyllisen puolta, joka täkäläisten\nihmisten silmissä ei voinut olla kukaan muu kuin ratsumestari. Ja hän\ntunsi selvään, kuinka suuresti sellainen yleinen mielipide kykeni\nvahingoittamaan tärkeätä asiaa. Hänellä ei totisesti ollut paljon\ntoiveita seurustelusta paikkakunnan väestön kanssa, jonka parissa hän\nnyt aikoi jatkaa tutkimuksiaan.\n\nMutta sattuma, joka monesti ennen oli niin ihmeellisellä tavalla tullut\nAsbjörn Kragille avuksi, ei nytkään jättänyt häntä pulaan.\n\nHän istui juttelemassa kauppiaan kanssa tämän kamarissa. Pöydällä oli\nhajallaan papereita mustepullon ympärillä, niiden joukossa eräs\nkeskeneräinen kirje. Tämä kirje herätti Asbjörn Kragin huomiota, ja kun\nhän tarkemmin katsoi käsialaa, ällistyi hän niin, että tuskin sai\nsalatuksi mielenliikutuksensa.\n\nTuo kirje hänen täytyi saada haltuunsa. Ja mieluimmin kauppiaan\ntietämättä.\n\nKrag lakkasi siis kyselemästä kauppiaalta ihmisistä ja oloista ja alkoi\nsen sijaan katsella seinillä olevia valokuvia. Kauan ei kestänyt,\nennenkuin kirje oli hänen taskussaan.\n\nKauppias ei ollut huomannut mitään. Krag lähti kotia. Ulkona oli jo\nsangen pimeä. Hän otti kuitenkin kirjeen taskustaan nähdäkseen mitä se\nsisälsi. Se oli tavallinen asiakirje, eikä siinä ollut vielä\nallekirjoitusta. Se koski joitakin metsäkauppoja.\n\nMutta sisällyksestä näkyi selvään, kuka sen oli kirjoittanut. Muuten ei\nkirje itsessään kiinnittänyt Kragin mieltä. Käsiala vain oli herättänyt\nhänen huomiotansa, ja keksintö sai hänet vapisemaan ilosta. Nyt hän\nnäki ensimäisen valonpilkahduksen tässä salaperäisyyden pimeydessä.\n\nKotimatkalla metsäniityn poikki mennessään hän kuuli tuskaisen huudon\nsiltä taholta, missä ratsumestarin talo oli.\n\nHetkeäkään epäröimättä hän lähti juoksemaan sinnepäin.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nSyyllinen.\n\n\nAsbjörn Krag pysähtyi ja kuunteli pimeydessä, kuuluisiko huutoa\ntoistamiseen.\n\nSe oli tuntunut hänestä ihmisen ääneltä, vaarassa olevan ihmisen\navunhuudolta, hätähuudolta, joka kävi luihin ja ytimiin.\n\nHuuto oli kuulunut metsikön toiselta puolen, ratsumestarin talon\nviereiseltä niityltä.\n\nAsbjörn Krag seisoi kauan hiljaa ja kuulosti. Hän odotti monta\nminuuttia, mutta kun ei mikään enää häirinnyt syvää hiljaisuutta,\njatkoi hän päättävästi kulkuansa samaan suuntaan. Hän joudutti\naskeliaan. Epämiellyttävä aavistus sanoi hänelle, että ratsumestarin\ntalon läheisyydessä oli tapahtunut jotakin.\n\nHän odotti koko talon olevan kuohuksissa, kun saapui perille, mutta\nnäkikin siellä olevan hiljaista ja tulien tuikkivan rauhallisesti\nikkunoista.\n\nHän tapasi pihalla pehtorin ja meni hänen luokseen.\n\n-- Onko täällä tapahtunut jotakin? kysyi hän.\n\n-- Tapahtunutko? vastasi pehtori, joka ei käsittänyt kysymystä.\n\n-- Ollessani tiellä tänne tulossa, selitti Asbjörn Krag, kuulin jonkun\nhuutavan. Se kuului täältäpäin.\n\n-- Huutavan! Ei täällä tietääkseni kukaan ole huutanut.\n\nPehtori katseli salapoliisia epäluuloisesti. Hän oli harteva ja\nitsetietoinen maamies, joka nähtävästi alkoi kummastella asiain menoa,\nkun salapoliisikin oli saatu tänne muuten niin rauhalliselle seudulle.\nAsbjörn Krag viittasi metsänreunaan, joka oli jonkun sadan metrin\npäässä talosta.\n\n-- Tuolta se kuului, sanoi hän. -- Ikäänkuin metsän sisästä.\n\nPehtori nauroi.\n\n-- Oho, sanoi hän, silloin se oli joku hevosista. Ne hirnuvat usein\nnäin iltasella, kun tulee pimeä.\n\nHän viittasi niitylle, missä liikuskeli harmaita varjoja. Hevoset\nolivat siellä laitumella.\n\n-- Se hullu \"Eeva\" siellä kai on hirnunut, jatkoi hän.\n\nHevonen! Asbjörn Krag seisoi vaiti hetkisen. Hänen aivonsa tekivät\ntyötä.\n\n-- Onko herra Ryen ratsuhevonen kovin hurja? kysyi hän.\n\n-- Sillä on omat aikansa, vastasi pehtori. -- Toisinaan se ihan\nvilliintyy. Minä en ymmärrä sitä hevosta ensinkään.\n\nAsbjörn Krag lopetti äkkiä:\n\n-- Niin, no sitten se oli joku hevosista.\n\nHän nyökkäsi pehtorille ja meni. Muutaman askelen päässä hän pysähtyi,\nkääntyi ja kysyi:\n\n-- Joko ratsumestari on levolla?\n\n-- En luule. Hän oli äskettäin ulkona kävelemässä.\n\n-- Niinkö, missä hän kävi?\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Hyvää yötä, sanoi Asbjörn Krag ja meni sisään.\n\nHevonen... Kragin täytyi hymyillä itsekseen. Hänkö ei muka eroittaisi\nihmisen hätähuutoa villin hevosen hirnunnasta! Mutta jääköön pehtori\nomaan uskoonsa.\n\nRatsumestari istui kamiinin edessä lämmitellen. Pitkä piippu oli\nveltosti suussa. Hän torkkui, mutta heräsi salapoliisin askelten\näänestä. Krag käveli tahallaan niin raskaasti, että herätti hänet.\nRatsumestari kavahti pystyyn ja tuijotti tulijaan unenpöpperössä.\n\nIkäänkuin anteeksipyytäen hän sanoi:\n\n-- En ole nukkunut pariin vuorokauteen.\n\nAsbjörn Krag istui hänen viereensä, ja hänen äänensä sai hellän\nsoinnun.\n\n-- Ystävä parka!\n\nRatsumestari puristi huulensa yhteen.\n\n-- En ole koskaan vedonnut sääliväisyyteen, sanoi hän hiljaa, enkä tee\nsitä nytkään.\n\nAsbjörn Krag istui hetken ääneti. Sitten hän sanoi:\n\n-- Huomenna on kuulustelu. Katson todennäköiseksi, että oikeus määrää\nsinut vangittavaksi. Sinä näyt ottavan asian tyynesti.\n\n-- Tapahtukoon mitä hyvänsä, vastasi ratsumestari järkähtämättömän\nlevollisesti, -- minä en kadota tasapainoani.\n\nAsbjörn Krag jatkoi:\n\n-- Palaan yhä uudelleen kysymykseen, jonka olen jo monta kertaa\nesittänyt: etkö voi sanoa, onko täällä ketään, jolla on paha mielessä\nsinua vastaan?\n\nRatsumestari pudisti päätänsä.\n\n-- Minä arvelen, sanoi hän, että useimmilla täkäläisillä ihmisillä on\npaha mielessä minua vastaan. Mutta en voi mainita ketään erityisesti.\nMinähän en tunne ketään.\n\n-- Mutta jos minä nyt mainitsen erään nimen?\n\n-- Sano pois!\n\n-- Asianajaja Boman?\n\n-- Asianajaja Boman!\n\nRatsumestari pudisti taas päätänsä. Nimi ei näyttänyt herättävän\nhänessä mitään mielenkiintoa.\n\n-- Tarkoitatko häntä, joka on asunut jonkun aikaa kauppiaan luona,\nhäntä, joka on näöltään kuin koulunopettaja?\n\n-- Häntä juuri.\n\n-- Hän on kai täällä metsiä ostelemassa. Luullakseni hän keinottelee\njonkun kristianialaisen yhtiön asiamiehenä. Muuta en miehestä tiedä.\nMutta huomasin tänään tutkinnassa, että hän osoitti silmäänpistävää\nasianharrastusta. Hän nuuski maata kuin koira. Mutta, hyvä ystävä, minä\nolen lakannut ihmettelemästä syrjäisten henkilöiden uteliaisuutta ja\nilkeyttä.\n\n-- Tiedätkö onko hän missään tekemisissä vanhan everstin kanssa?\n\n-- Muistaakseni ukko kerran mainitsi hänen nimensä. Siitä minä kai\nalunpitäen tulinkin tietämään, että mies oleskeli tällä paikkakunnalla.\nUkko Holgerilla oli kyllä joskus ollut jotakin tekemistä\nhänen kanssaan, ja minusta tuntui, että hän mainitsi nimen\nylenkatseellisesti.\n\nAsbjörn Krag luki uudestaan kauppiaan pöydältä löytämänsä keskeneräisen\nkirjeen. Sitten hän ojensi sen ratsumestarille.\n\n-- Tunnetko käsialan? kysyi hän.\n\nRatsumestari vilkaisi paperiin.\n\n-- En.\n\n-- Se on samaisen asianajaja Bomanin kirjoitusta.\n\nRatsumestari luki mielenkiinnolla niin pitkälle kuin kirjettä riitti.\nLopetettuaan hän sanoi kummastellen:\n\n-- Mutta eihän tässä kirjeessä ole mitään!\n\nKrag nyökkäsi.\n\n-- Se koskee jotakin metsäkauppaa. Mutta sillä on joka tapauksessa\nmerkitystä sinun asiaasi nähden.\n\n-- Sitä en voi käsittää. Eihän siitä tässä mainita sanaakaan.\n\n-- Mutta sillä on kuitenkin merkitystä, sanon minä. Sen on kirjoittanut\nhenkilö, jolla on paha mielessä sinua vastaan.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Mies, joka nuuski maata kuin koira, niinkuin sinä sanot.\n\n-- No, entä sitten?\n\n-- Hänkin on saanut tietää hevosenkenkäjutun. Hän tulee\noikeuskuulusteluun huomenna.\n\n-- Tulkoon.\n\n-- Siellä hän esittää tutkimustensa tulokset. Ne ovat samat kuin minun.\nNe näyttävät todistavan, että sinä olit ratsastamassa niityllä samaan\naikaan kuin Holgerin päälle hyökättiin.\n\nRatsumestari kohautti olkapäitään.\n\n-- Siitä tulee siis vangitseminen, kuten sanot.\n\n-- Aivan varmaan.\n\n-- No hyvä, minä valmistaudun siltä varalta.\n\n-- Sinä?\n\n-- Niin, ja toivon, ettet silti hylkää minua. Uskothan vielä, että olen\nviaton?\n\nAsbjörn Krag nousi. Omituinen hymy väreili hänen huulillaan.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi hän, eihän ole kysymystäkään sinun\nvangitsemisestasi.\n\nRatsumestari Rye kavahti pystyyn.\n\nMolemmat miehet seisoivat pitkän aikaa katsellen toisiaan ja\nvirkkamatta sanaakaan. Toinen oli tyyni, leikkivä hymy huulilla;\nAsbjörn Krag tunsi itsensä jälleen vahvaksi ja järkensä kirkkaaksi.\nToinen, ratsumestari, seisoi kalpeana ja hämmentyneenä.\n\n-- Mitä tarkoitat? änkytti hän. -- Kenet sitten vangitaan, jollei\nminua?\n\n-- Syyllinen, vastasi Asbjörn Krag.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nTuleeko hän?\n\n\nSeuraavana aamupäivänä täsmälleen kello kymmenen oli oikeudenistunto\nalkava nimismiehen talossa. Paljon uteliasta väkeä oli kokoontunut\npaikalle. Oli synkkä päivä, harmaa ja sateinen. Taivas riippui matalana\nja kylmänä maan yläpuolella, ja raskaat tuulenpuuskat puhalsivat pitkin\nteitä.\n\nJo yhdeksän tienoissa oli ihmisiä alkanut näkyä pihalla. Toiset olivat\ntulleet todistamaan, toiset pelkästä uteliaisuudesta. Seisoksittiin\nnurkissa vaiteliaina. Oli kuin asiaan liittyvä kauhuntunnelma olisi\nhillinnyt luontaista suulautta. Mutta niistä harvoista sanoista, jotka\npääsivät mutisevilta huulilta, ja noista synkistä katseista, jotka\nsuuntautuivat sinnepäin, mistä ratsumestari Ryen piti tulla, huomasi\nselvästi mitä mielissä liikkui.\n\nOli tullut pari pääkaupungin sanomalehtimiestäkin. He kulkivat ympäri\npuhutellen talonpoikia. Paljon he eivät saaneet tietoonsa, sillä\ntalonpojat ovat yleensä harvasanaisia tällaisissa asioissa. Mutta niin\npaljon he kuitenkin kuulivat, että saattoivat muitta mutkitta\nkirjoittaa mustiin kirjoihinsa:\n\n    'Tämänpäiväisen kuulustelun odotetaan tuovan valoa asiaan.\n    Se on peräti arvoituksellinen juttu, jossa punaisena lankana\n    on rakkaustarina. Tällä hetkellä näyttävät todistusaiheet\n    peloittavan lukuisina vahvistavan ratsumestari Ryen syyllisyyden.\n    Hänen asemansa on huonontunut sen johdosta, että hän on\n    ilmeisesti salannut ja vääristellyt asioita.\n\n    Niinpä hän kieltäytyy ilmoittamasta, mikä tarkoitus oli hänen\n    ratsastusmatkallaan k:lo 3-1/2 4 sinä päivänä, jolloin asia\n    tapahtui. Edelleen hän kieltää ratsastaneensa metsäniityn poikki\n    tuona päivänä, vaikka hevosen jäljet kulkevat juuri sitä tietä.\n\n    Se henkilö, joka on tuonut päivänvaloon tämän tärkeän ja miltei\n    ratkaisevan hevosenjälkiseikan, on paikkakunnalla tunnettu\n    asianajaja Boman. Hän on näyttänyt omaavansa todellista\n    salapoliisikykyä ja osoittanut asiassa kiitettävää tarmoa.\n\n    Asian käsittelyä johtaa nuori virkaatekevä tuomari, vakinaisen\n    ollessa sairaana. Paikkakuntalaiset tuntuvat kummastelevan\n    sitä seikkaa, että tuomari aina on sairaana, milloin joku\n    pulmallisempi asia on kysymyksessä. Ei tietysti voi odottaa\n    nuorelta viransijaiselta, joka on vasta 25-vuotias, että hänellä\n    olisi riittävästi kokemusta ohjatakseen varmalla kädellä\n    asian kulkua. Hän menettelee ehdottomasti moitittavasti, jos\n    osoittautuu todeksi ihmisten puhe, että hän eilisessä istunnossa\n    mukautui noudattamaan erään kristianialaisen yksityissalapoliisin\n    neuvoja. Tämä tuntuu sitä kummallisemmalta, kun puheenaoleva\n    salapoliisi -- jonka nimeä ei vielä tiedetä ja joka ei vielä\n    k:lo 1/2 10 ollut saapunut oikeuspaikalle -- on epäluulonalaisen\n    ratsumestarin hyvä ystävä ja asuu hänen luonaan.\n\n    Ehkei olisi haitaksi, vaikka kaupunginviskaalikin, joka\n    todennäköisesti kuitenkin joutuu tekemisiin tämän salaperäisen\n    asian kanssa, olisi näissä tutkinnoissa läsnä.'\n\nTämä kirjoitettiin ennen käsittelyn alkamista ja lähetettiin heti\npuhelimitse lehden toimitukseen latojalle annettavaksi.\n\nKun reportterit palasivat pieneltä puhelinasemalta, huomasivat he\nihmisten käytöksestä, että jotakin oli tekeillä. Kaikki seisoivat\nhiljaa ja tuijottivat tielle päin.\n\n-- Hän tulee, kuului kuiske.\n\n-- Kuka tulee?\n\n-- Ratsumestari.\n\nKolme herraa tuli tietä pitkin kävellen hitaasti ja puhellen keskenään.\n\n-- Keskimäinen on ratsumestari, sanoi joku.\n\n-- Entä toiset?\n\n-- Salapoliisi ja tuomari.\n\nSanomalehtimiehet rupesivat yhdessä tuumimaan. Olihan sangen\nmerkillistä, että oikeuden puheenjohtaja, rikoksesta epäilty ja joku\nsyrjäinen kolmas henkilö noin vain seurustelivat julkisesti kaikkien\nnähden.\n\nKun tulijat saapuivat pihalle, kysyi tuomari asianajaja Bomania.\nHänellä oli paperi kädessään. Kauppias astui esiin ja ilmoitti, että\nasianajaja Boman saattoi tulla millä hetkellä hyvänsä.\n\n-- Aion nimittäin kuulustella häntä ensimäisenä todistajana, sanoi\nnuori virkaatekevä tuomari. -- Hän on kirjoittanut minulle.\n\nTuomari mutisi jotakin lukien paperista:\n\n\"... asiaa koskevia hyvin tärkeitä tiedonantoja...\"\n\n-- No niin, mies tulee kyllä, koska on luvannut.\n\nHän katsoi kelloaan.\n\n-- Aikaa on vielä neljännestunti kuulustelun alkamiseen.\n\nAsbjörn Krag, joka oli tähän asti seisonut ratsumestarin vieressä,\nastui nyt esiin. Hän oli tarkastellut kauppiasta ja huomannut hänen\nkasvoissaan jotakin levottomuuden tapaista.\n\n-- Hyvää päivää, sanoi Krag. -- Vieläkö tunnette minua?\n\nKauppias tunsi.\n\n-- Tiedättekö missä asianajaja oleksii?... Ettekö?... Minä luulin\nteidän tulleen yhdessä tänne?\n\nKauppias katsoi ilmaan.\n\n-- Ei, emme tulleet, sanoi hän.\n\nSalapoliisissa heräsi äkillinen epäluulo.\n\n-- Milloin puhuitte hänen kanssaan viimeksi?\n\n-- Ei siitä ole pitkä aika.\n\n-- Milloin?\n\nAsbjörn Krag lausui kysymyksensä äänellä, joka vaati vastausta.\n\n-- En ole nähnyt häntä sitten eilis-illan, sanoi kauppias epävarmasti.\n\nTuomari kävi uteliaaksi. Hän tuli heidän luokseen.\n\n-- Asianajaja Boman asuu teillä, eikö niin?\n\n-- Asuu kyllä, ja asuu muuten aina, kun käy täälläpäin.\n\n-- Mutta eikö ole kummallista, ettette ole nähnyt häntä sitten eilisen?\n\n-- Oo, hänellä on niin paljon juoksuja, metsänmyyjiä ja sen semmoista.\nOn mahdollista, että hän on ollut jonkun luona, jolta ostaa metsiä, ja\njäänyt sinne yöksi.\n\n-- Puhuiko hän lähtiessään mistään sellaisesta?\n\n-- Ei puhunut.\n\n-- Milloin hän lähti?\n\n-- Puoli kahdeksan tienoissa eilen illalla.\n\nAsbjörn Krag laski: kello kahdeksalta hän oli itse tavannut\nasianajajan, joka ei silloin näyttänyt olevan ensinkään\nlähtöhankkeissa. Ja sitäpaitsi hän oli kirjoittanut tuomarille kirjeen\nja luvannut tulla täsmälleen kello yhdeksän antamaan tärkeän\ntodistuksensa, toisin sanoen esittämään mitä seikkoja oli saanut\nkootuksi ratsumestaria vastaan.\n\n-- Odotitteko häntä kotiin eilen illalla? kysyi Krag.\n\n-- Odotin kyllä, mitenkäs muuten. Hän oli puhunut joistakin kirjeistä,\njotka piti lähettää, mutta lähettämättä ne sitten kuitenkin jäivät.\n\nKrag ja tuomari vaihtoivat katseen.\n\n-- Niin, sanoi tuomari, me vain kyselimme saadaksemme tietää, oliko\nhänelle mahdollisesti tapahtunut jotakin.\n\nSilloin kauppias tuli yhtäkkiä puheliaammaksi.\n\n-- Sitä en usko, sanoi hän, sillä Bomanilla oli revolveri mukanaan.\n\nAsbjörn Krag kohautti olkapäitään. Hän huomasi molemmat\nsanomalehtimiehet. Hän tervehti.\n\n-- Täällä jo! sanoi hän. -- Herrat ovat aikaisin liikkeellä.\n\nTässä kohden huomautettakoon, että Asbjörn Krag oli henkilökohtaisesti\nsangen vähän tunnettu. Hän esiintyi mieluimmin valepuvussa, milloin oli\npakoitettu näyttäytymään julkisuudessa. Muuten häntä harvoin näki. Ei\nsiis ollut ihme, etteivät sanomalehtimiehet tunteneet häntä. Mutta he\ntahtoivat tietää kuka hän oli ja esittelivät senvuoksi itsensä.\n\n-- Ette luultavasti tiedä minun nimeäni, vastasi Krag. -- Minä en ole\nmikään poliisilaitoksen urkkija, vaan aivan yksityinen ja olen\npuuttunut tähän juttuun pelkästä asianharrastuksesta, mutta etenkin\nauttaakseni vanhaa ystävääni, ratsumestaria. Nimeni on Asbjörn Krag. --\nMinne nyt, hyvät herrat?\n\nSillä hän oli tuskin sanonut nimensä, ennenkuin molemmat herrat tekivät\ntäyskäännöksen ja riensivät tulista kyytiä puhelinasemalle päin.\nTilanne oli tuokiossa muuttunut. Oli tarvis täydentää aikaisemmin\nlähetetyt kertomukset uutisella, että Asbjörn Krag, tuo ihmeellinen\nyksityissalapoliisi, ohjasi koko asiaa. Krag hymyili. Hän tiesi mistä\noli kysymys, mutta hän ei ollut tahtonut salata itseään. Tuomari katsoi\nkelloaan. Se oli kohta kymmenen.\n\nKaikki tähystivät tielle päin nähdäkseen, saapuisiko päätodistaja viime\ntingassa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nKuulustelu.\n\n\nMutta kellon lyödessä kymmenen ei kukaan ollut vielä nähnyt\nasianajajaa. Sanomalehtimiehet sitävastoin tulivat juoksujalkaa\ntakaisin ja tahtoivat nyt väkisinkin haastatella Asbjörn Kragia asian\njohdosta.\n\nHän selitti heille mielipiteensä muutamin sanoin.\n\n-- Asia näyttää minusta sangen hämärältä, sanoi hän, eikä kuulustelu\nenemmän kuin eri tahoilla tehdyt tutkimuksetkaan ole tuonut mitään\nvaloa pimeyteen.\n\nSe vain tiedetään, että vanhalla eversti Holgerilla on vihamies, joka\non yrittänyt ottaa hänet hengiltä.\n\nIsku, joka on kaatanut hänet, on sattunut rajulla voimalla -- niin\nankarasti, että ehdottomasti on kysymyksessä murhayritys.\n\nTätä nykyä lienee everstin tila, lääkärien lausunnon mukaan, kuitenkin\nvaaraton, mutta voi kulua monta päivää, ennenkuin hän tulee tajuunsa.\nSitä ennen on syyllisellä aikaa paeta, ja siksi on nyt pakko koettaa\nsaada pahantekijä kiinni, niin hyvin kuin se everstin avutta käy\npäinsä.\n\nNe todistusaiheet, joita on olemassa, jatkoi Asbjörn Krag reportterien\nkirjoittaessa, eivät mielestäni ole niin sitovia, että tekisivät\nvangitsemisen oikeutetuksi.\n\nTäkäläiset ihmiset ovat saaneet sen käsityksen, että tuo herra tuolla\non joutunut kuulustelussa ja tutkinnassa perin epäilyttävään valoon.\nKoska hänen nimensä on jo esiintynyt sanomalehdissäkin, en epäile\nmainita sitä. Hän on ratsumestari Rye. On kyllä totta, hyvät herrat,\nettä on löydettävissä asioita, jotka puhuvat häntä vastaan. Ja hyvällä\ntahdolla voi niitä pitää ratkaisevinakin. Voin vakuuttaa teille, että\nsellainen hyvä tahto on tällä paikkakunnalla yleinen. Toiselta puolen\non meidän kuitenkin otettava huomioon eräitä tärkeitä seikkoja, jotka\nosittain vastustavat näitä todistusaiheita, osittain suorastaan\nkumoavat ne, mitä ratsumestariin tulee. Minä olen tosin hänen\nystävänsä, me kaksi tunnemme toisemme lapsuudesta asti, mutta en nyt\npuhu ystävänä, vaan poliisimiehenä. Jos todella näyttäytyy, että Rye on\nsyyllinen, niin silloin ei asia ole autettavissa. Mutta rakas tehtäväni\non todistaa hänen viattomuutensa. _Minä uskon, että hän on syytön_. En\naio kuitenkaan tyytyä vain siihen, että todistan hänen viattomuutensa.\nTahdon myös löytää todellisen syyllisen. Ennen en aio levätä.\n\n-- Epäilettekö ketään? kysyi toinen sanomalehtimies tiedonhaluisesti.\n\nKrag vastasi empimättä:\n\n-- En ketään.\n\nMutta samalla hän hymyili salaperäisesti, ikäänkuin olisi kuitenkin\ntietänyt enemmän kuin tahtoi ilmaista, ja sanomalehtimiesten kynät\nliikkuivat epäröivästi paperilla.\n\n-- Mutta jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen asiasta, jatkoi\nsalapoliisi, kerron teille seuraavaa:\n\nEverstin tarkoitus ei ensinkään ollut mennä ulos tuona iltapäivänä.\nMutta sitten hän sai kirjeen, jossa häntä pyydettiin välttämättömästi\nsaapumaan määrättynä aikana määrätylle paikalle.\n\n-- Kirje oli tietysti syyllisen kirjoittama, keskeyttivät\nsanomalehtimiehet innokkaasti.\n\nAsbjörn Krag tekeytyi salaperäisen näköiseksi.\n\n-- Ratsumestari oli kirjoittanut sellaisen kirjeen, sanoi hän.\n\n-- Mutta sehän on kauhea todistusaihe!\n\n-- Saamme nähdä. Tuon kirjeen ympärillä tulee tämänpäiväinen kuulustelu\nliikkumaan. Oletan, ettei mikään estä herroja olemasta läsnä. Mutta\nsaatte valmistautua siihen, että asia muodostuu senlaatuiseksi, että\neräistä syistä on pakko jatkaa kuulustelua suljettujen ovien takana.\n\nAsbjörn Krag vihasi muuten kaikkea toimenpiteittensä julkituomista.\nMutta tällä kertaa hän menetteli vastoin sääntöänsä. Ja syy? Tarvitsiko\nhän yleistä mielipidettä avukseen? Uskoiko hän, että ulkoapäin tuleva\nmieliala kykeni helpoimmin kumoamaan sen tylyn ja sydämettömän\nepäluulon, joka paikkakunnalla oli vallalla ratsumestaria vastaan? Oli\nmiten oli, yksi oli varmaa: kun Asbjörn Krag näin teki asiansa\njulkiseksi, piili siinä joku erityinen tarkoitus; hänelle oli tärkeätä\ntehdä juuri niin.\n\nOdotusta jatkettiin vielä kymmenen minuuttia, ja kello ennätti tulla\nneljännestä yli kymmenen, ennenkuin oikeuden jäsenet istuutuivat\npaikoilleen. Kauppias kävi hetki hetkeltä levottomammaksi. Hän oli\nlähettänyt erään poikasen kotia tiedustelemaan kadonnutta asianajajaa,\nmutta poika palasi henki kurkussa ja kertoi, ettei asianajaja ollut\nensinkään käynyt kotona. Eikä kukaan ollut häntä nähnyt.\n\nNuori oikeuden puheenjohtaja tuli huomattavan levottomaksi näistä\nuutisista. Hän kuiskasi jotakin Asbjörn Kragin korvaan.\n\n-- Niin, aloittakaa vain, vastasi Krag, -- ja mahdollisimman pian.\nSaattaa käydä niin, ettei meillä ole hetkeäkään hukata.\n\nIstunto alkoi.\n\n-- Oikeus haluaa päästä selville siitä, alkoi puheenjohtaja, kuka on\nkirjoittanut kirjeen, joka houkutteli eversti Holgerin lähtemään\nkotoansa tuona kovan onnen iltapäivänä.\n\nHän selaili oikeuden asiakirjoja ja veti esille paperipalasen.\n\n-- Tässä on kirje, sanoi hän, ja se kuuluu näin:\n\n    \"Se mies, jota Te aina ajattelette, haluaa puhutella Teitä kello\n    puoli neljä, sovitulla paikalla, ja toivoo, että tyydyttävä\n    ratkaisu on mahdollinen. Koska ei ole suotavaa, että minä\n    näyttäydyn talossanne, ei minulla ole muuta keinoa saada aikaan\n    keskustelua Teidän kanssanne.\"\n\n-- Tätä kirjettä, jatkoi puheenjohtaja, pidimme sekä minä että muut\nratsumestarin kirjoittamana, syystä että asiat, joihin siinä viitataan,\nnäyttivät olevan yhtäpitävät kaikille tuttujen tosiseikkojen kanssa.\nEnsimäisessä kuulustelussa minä kysyinkin ratsumestari Ryeltä, oliko\nhän kirjoittanut sellaisen kirjeen. Ja sen hän kohta myönsi. Kun kysyin\nhäneltä, mikä kirjeen tarkoituksena oli ollut, sain vastaukseksi, ettei\nhän eräistä syistä voinut sitä ilmaista. Minä pidin tätä verukkeena,\njoka vain vahvisti epäluuloani. Mutta pyydän teitä kiinnittämään\nhuomionne siihen seikkaan, ettei ratsumestari silloin vielä ollut\nnähnyt kirjettä, joka nyt on tässä kädessäni. Kun se hänelle\nnäytettiin, ilmoitti hän jyrkästi, ettei ollut kirjoittanut tätä\nkirjettä, mutta kyllä toisen samantapaisen. Minulle selvisi silloin,\nettei ratsumestari mitenkään voinut seisoa tässä väittämässä, ettei\nollut kirjoittanut kirjettä, jos hän todella oli sen tehnyt, koska hän\nkerran tunnusti tosiasian: että oli kirjoittanut everstille\nhoukutellakseen hänet määrättynä aikana kotoa pois. Sitä kirjettä,\njonka ratsumestari väittää kirjoittaneensa, ei löydetä. Minä kysyn nyt\nteiltä, ratsumestari Rye, pysyttekö täydellisesti viime kuulustelussa\nantamassanne selityksessä.\n\nRye astui esiin.\n\n-- Pysyn.\n\n-- Te tunnustatte kirjoittaneenne everstille kirjeen houkutellaksenne\nhänet kotoaan puoli neljän tienoissa?\n\n-- Niin.\n\n-- Miksi tahdoitte sitä?\n\n-- En voi vastata siihen kysymykseen.\n\n-- Oliko aikomuksenne todellakin tavata eversti?\n\n-- Ei. Minulla ei ollut mitään hänelle sanottavaa.\n\n-- Sitten oli ehkä aikomuksenne... hm... pistäytyä talossa... hm...\nhänen poissaollessaan... saada tie selväksi?\n\n-- Ei sekään ollut aikomukseni.\n\n-- Mutta teillä oli siis kuitenkin joku aikomus?\n\n-- Oli.\n\n-- Tarkoittiko se jotenkuten everstin vahingoittamista?\n\n-- Ei suinkaan. Minä pidän hänestä paljon.\n\n-- Huolimatta siitä, mitä viime aikoina on tapahtunut välillänne?\n\n-- Toistan vielä, että pidän hänestä. Yhtä paljon kuin ennenkin. Ehkä\nenemmänkin nyt, kun onnettomuus on kohdannut häntä.\n\n-- Mutta ette siis millään ehdolla aio selittää, mistä syystä\nkirjoititte?\n\n-- En.\n\n-- Te saatatte minut pahaan pulaan, sanoi nuori puheenjohtaja hieman\nkärsimättömästi. -- Minä tahdon tietysti saada asian selväksi niin pian\nkuin suinkin, ja suora puhe teidän puoleltanne antaisi minulle varmasti\njohtoa.\n\n-- Sitä en usko. Se minkä minä jätän sanomatta, on tässä suhteessa\naivan merkityksetön asia.\n\n-- Mutta sillä on merkitystä teihin itseenne nähden. Te joudutte\nehdottomasti kieroon valoon.\n\nRatsumestari kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Olen valmis kärsimään vaikenemiseni ja koko käytökseni seuraukset.\n\nPuheenjohtaja merkitytti hänen lausuntonsa pöytäkirjaan.\n\n-- Te tulette myöhemmin kuulusteltavaksi tarkemmin, sanoi hän. -- Ensin\ntäytyy meidän päästä selville kirjeestä. Näyttää siis siltä, kuin joku\ntoinen olisi kirjoittanut sen ja kuin joku toinen olisi halunnut\nhoukutella everstin kotoaan pois. On tosin sangen kummallista, että\npuheenaolevat kirjeet sattuvat olemaan sisällykseltään niin samanlaiset\nja määräämään kohtaamisajaksi ihan saman kellonlyömän. No niin, saamme\nnähdä. Herra Asbjörn Krag on pyytänyt tulla kuulluksi todistajana.\n\nKrag astui esiin.\n\nPuheenjohtaja ojensi hänelle kirjeen.\n\n-- Tämä kirje, sanoi Krag, on monessa suhteessa mieltäkiinnittävä.\nTarkastamalla sitä sana sanalta voin todistaa, että se on kirjoitettu\nvääristetyllä käsialalla. Kysymyksenalainen lähettäjä ei ole kuitenkaan\nollut tehtävänsä tasalla. Kirjoituksessa ilmenee niin monia\nluonteenomaisia pikkupiirteitä, että asioihin perehtymätönkin huomaisi\nyhtäläisyydet, jos tämän kirjeen rinnalle asetettaisiin toinen, jonka\nsama henkilö on kirjoittanut tavallisella käsialallaan. Olen onnistunut\nhankkimaan itselleni sellaisen käsialanäytteen ja sen nojalla saanut\ntietooni, kuka on lähettänyt tämän kirjeen eversti Holgerille. Minä\ntiedän hänen nimensä. Se ei ole ratsumestari Rye. --\n\nSalissa vallitsi ankara jännitys. Puheenjohtaja ahmi salapoliisia\nsilmillään.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nKumpi?\n\n\nSalapoliisi veti laskostetun paperin taskustaan.\n\nTämän paperin hän asetti eversti Holgerin saaman salaperäisen kirjeen\nviereen oikeuspöydälle ja kysyi puheenjohtajalta:\n\n-- Voiko kukaan väittää, etteivät nämä molemmat kirjeet ole saman\nhenkilön käsialaa?\n\nTuomari tutki hyvin tarkoin molempia asiapapereita. Hänen kasvoistaan\nnäkyi, että hän oli hämmästynyt ja ymmällä.\n\n-- Miten on minulta voinut jäädä huomaamatta, mutisi hän, että\neverstille lähetetty kirje on selvästi kirjoitettu vääristetyllä\nkäsialalla. Ei ole epäilystäkään, molemmat kirjeet ovat saman miehen\nkirjoittamat. Mistä olette saanut tämän kirjoituksen, herra Krag?\n\n-- Olen löytänyt sen, vastasi salapoliisi.\n\nTuomari katsoi häneen ja hätkähti.\n\nKrag, joka näki hänen katseensa, huomautti:\n\n-- Teidän on muistaminen, ettei tässä ole kysymys pelkästä tuloksen\nsaavuttamisesta hämärässä ja kummallisessa asiassa, vaan että myös\nkanssaihmisen onni ja kunnia on vaarassa. Päällepäätteeksi ystävän.\n\n-- Minä voisin täydentää todisteluainesta, sanoi puheenjohtaja laskien\npöydälle kolmannen kirjelipun.\n\n_Se oli asianajaja Bomanin kirje_, jossa hän ilmoitti aikovansa\nesiintyä todistajana ja tuoda tärkeitä tietoja.\n\nOli nyt aivan ilmeistä, että kaikki kolme kirjettä, eversti Holgerin\nsaama, tuomarille lähetetty ja se, jonka Asbjörn Krag oli tuonut,\nolivat saman henkilön kirjoittamia, siis Bomanin. Viimeksimainittu\nkirje oli se paperi, jonka Asbjörn Krag oli kauppiaan luona käydessään\npistänyt taskuunsa: keskeneräinen kirje metsäkaupasta.\n\nOikeuden puheenjohtaja istui hetkisen mietteissään. Tilanteen äkillinen\nmuutos oli nähtävästi hämmästyttänyt häntä melkolailla.\n\n-- Asia on siis joutunut uuteen vaiheeseen, sanoi hän. -- Epäilykset\nkäyvät nyt kahtaanne. Ratsumestari Rye ei ole ainoa epäluulonalainen.\n\n-- Pyytäisin tämän johdosta saada huomauttaa, sanoi Krag, että toinen\nepäluulonalaisista, ratsumestari, on täällä läsnä, kun taas toinen on\npoissa, vastoin omaa ilmoitustaan. Näyttää siltä, kuin asianajaja olisi\nalkanut aavistaa pahaa ja vainuta, että oli edessä pikkuinen tilinteko,\nja senvuoksi katsonut parhaaksi hukkia tiehensä.\n\n-- Se tuntuu uskomattomalta, arveli tuomari. -- Miten hän olisi voinut\naavistaa sellaista? Eihän minulla itsellänikään ole ollut siitä\naavistusta ennen kuin nyt vasta. Tiesin kyllä, että teillä oli jokin\nyllätys mielessä, mutta en osannut ajatellakaan, että se oli tällainen\npommi.\n\nHän selaili hämillään papereitansa.\n\n-- Niin, tässä me nyt koreasti istumme, kunnes asianajaja suvaitsee\nsaapua. Kunpa tietäisi missä hän oleksii.\n\nAsbjörn Krag kumartui hymyillen lakipöydän yli.\n\n-- Saanko antaa neuvon? sanoi hän.\n\n-- Olkaa hyvä. Niin kokeneen miehen neuvoa kuuntelen mielelläni. Mehän\nemme ole ehtineet pitemmälle kuin valmistavaan kuulusteluun, ja kaikki\non otettava varteen, mikä voi tuoda selvyyttä asiaan. Mitä teillä on\nsanomista?\n\n-- Jos olisin teidän sijassanne, sanoi Krag, päättelisin näin: onhan\nperäti todennäköistä, että mies, joka on kirjoittanut kirjeen eversti\nHolgerille, on syyllinen. On olemassa kaksi sellaista kirjettä, tai\noikeammin sanoen on puhe kahdesta kirjeestä, joista toinen on tässä\noikeuspöydällä, toinen kadoksissa. Toisen on ratsumestari Rye\nkirjoittanut, toisen asianajaja Boman.\n\nKumpi näistä miehistä on syyllinen?\n\nJos olisin teidän sijassanne, herra puheenjohtaja, ottaisin tässä\nkohden avuksi psykologisen arvostelukykyni.\n\nJos jätätte huomioonottamatta kaiken löyhän panettelun, kaikki\nilkeämieliset huhut, joita ratsumestari Ryestä on paikkakunnalla\nlevitetty, ette voi kieltää, että hän on gentlemanni, tai ainakin tekee\nsen vaikutuksen.\n\nRatsumestari on -- jatkoi Krag -- muitta mutkitta tunnustanut asioita,\njotka ovat omansa asettamaan hänet mitä huonoimpaan valoon, ja\nkieltäytynyt ilmaisemasta toisia asioita, silläkin uhalla, että\nvaikeneminen yhä pahentaa hänen asemaansa. Hän ei toisin sanoen ole\npienimmässäkään määrässä pitänyt silmällä itseänsä, vaan on\navomielisesti antanut ne tiedot, jotka on katsonut voivansa antaa, ja\nvaiennut silloin kun on katsonut siten toimivansa oikeimmin. Hän ei\ntahdo tarkemmin selittää vaikenemisensa syitä. Mutta ei tarvitse\nkovinkaan suurta psykologista tarkkanäköisyyttä huomatakseen, että\njuuri tämä hänen esiintymisensä on todisteena hänen vilpittömyydestään.\nMinä luulen, herra puheenjohtaja, että olemme tässä kohden yhtä mieltä.\n\n-- Minustakin tuntuu, sanoi tuomari, että ratsumestarin käytöksessä on\nluotettavuuden leima. Mutta minä vain en käsitä, mistä syystä hän\ntahtoo salata tärkeitä seikkoja. No niin, jatkakaahan.\n\n-- Kääntykäämme nyt toiseen epäluulonalaiseen, sanoi Krag. -- Me\npanimme kumpikin heti hänet merkille. Hän osoitti silmäänpistävää\nasianharrastusta. Me muistamme, kuinka hän kulki niityllä nuuskien\nmaata, ikäänkuin hänellä olisi ollut vainu. Hän koetti kaikin mokomin\nsaada epäluulot kohdistumaan ratsumestariin. Miksi? Onko ajateltavissa,\nettä kuka tahansa tuiki tuntematon herra X sekaantuu tähän asiaan ja\nkoettaa kaikin mahdollisin keinoin tehdä toisen ihmisen onnettomaksi ja\nkunniattomaksi?\n\nMinä voin kertoa teille, että kohtasin tämän miehen eilen illalla. Se\ntapahtui luultavasti muutamia minuutteja sen jälkeen kuin hän oli\nlähettänyt teille tuon kirjeensä, ehkä puolta tuntia myöhemmin. Olin jo\nsilloin päättänyt hieman tarkastella häntä, ja mahdollista on, että\nminulta siinä pääsi joku varomaton sana, joka herätti hänen\nepäluulonsa. Oli miten tahansa, tänään on ilmennyt seikka, joka\ntodistaa häntä vastaan. Häntä ei ole kuulunut, vaikka hän nimenomaan on\nilmoittanut tulevansa tänne. Hän on kadonnut jäljettömiin. Hän ei ole\nlähettänyt peruutusta eikä minkäänlaista selitystä. Jätän teidän\nratkaistavaksenne, kumpi on epäiltävämpi: ratsumestariko, joka itse on\nlyönyt korttinsa pöytään, vai tuo mieskö, joka tällä tavoin tekeytyy\nnäkymättömäksi.\n\n-- Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata, sanoi tuomari. --\nEpäiltävämpi on minun silmissäni ehdottomasti asianajaja.\n\n-- Eikö niinmuodoin pitäisi hankkia hänet tänne?\n\n-- Ehdottomasti. En tiedä miten tässä muuten päästäisiin mihinkään,\nellemme saa kuulla hänen selitystänsä.\n\n-- Silloin pitäisi teidän myös etsityttää häntä, sanoi salapoliisi,\nvieläpä kaikilla vallassanne olevilla keinoilla.\n\nPuheenjohtaja katsoi häneen kysyvästi. Krag nyökkäsi, ja sitten tuomari\nantoi merkin nimismiehelle.\n\nMolemmat viranomaiset kuiskailivat keskenään hetken aikaa, ja sitten\nnimismies lähti nopeasti huoneesta.\n\nKuulustelu, joka oli muodostunut todellakin odottamattomaksi,\nkeskeytettiin nyt, ja oikeus otti neljännestunnin väliajan. Nimismies\noli saanut tehtäväkseen keinolla millä hyvänsä ottaa selon\nasianajajasta ja tarpeen tullen vaikka väkipakolla tuoda hänet\nkuulusteluun. Toinen sanomalehtimiehistä kääntyi Kragin puoleen:\n\n-- Me olemme saaneet sen käsityksen, että te se itse asiassa olette\ntäällä määrääjänä.\n\n-- Toivon, vastasi Asbjörn Krag, että olette myös saaneet selvän\nkäsityksen siitä, miten äärettömän huonosti olisi voinut käydä, ellei\nnuori puheenjohtaja olisi ollut siksi järkevä ja totuuttaharrastava.\n\n-- Niin olemme.\n\n-- Minä en taistele ainoastaan ystäväni puolesta. Taistelen totuuden\npuolesta. Ja se se lopulta voittaa.\n\n-- Sitä emme epäilekään.\n\nAsbjörn Krag meni Ryen luo, joka seisoi kaakeliuunin kupeella\nvälinpitämättömän näköisenä. Vaikka hän oli näytelmän päähenkilöitä,\njottemme suorastaan sanoisi päähenkilö, näytti siltä, kuin asia ei\nolisi ensinkään liikuttanut häntä.\n\n-- Nyt on vihollinen lyöty, sanoi Asbjörn Krag.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Tämän jälkeen sinua ei vangita.\n\n-- Yhdentekevä.\n\n-- Niin, siltä näyttää, mutta minulle se ei ole yhdentekevää.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Syystä että tunnen selvään, että asia olisi vaikeutunut suuresti,\njos sinun olisi käynyt huonosti. Minulla on paremmat toiveet päästä\nselvyyteen asiasta, kun sinä olet vapaana.\n\n-- En ymmärrä vieläkään...\n\n-- Mutta minä ymmärrän. Täällä on liikkeellä voimia sinua vastaan,\nvaarallisia voimia.\n\n-- Niinkö.\n\nRatsumestari tapaili taskua, missä hänellä oli ase.\n\nAsbjörn Krag huomasi tämän.\n\nHän laski kätensä ystävän olalle.\n\n-- Ehkä vaarallisempia kuin sellaiset, sanoi hän.\n\nSamassa ovi lensi auki ja nimismies syöksyi sisään.\n\nHän oli kalmankalpea ja hätääntynyt.\n\n-- Tämä... tämä, änkytti hän,... tämä on siisti juttu!\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nAsianajajan asunnossa.\n\n\nKaikki tunkeutuivat nimismiehen ympärille. Asbjörn Krag meni hänen\nluokseen ja tarttui hänen takinpieleensä.\n\n-- Kuulkaas, sanoi hän, minun täytyy puhua teidän kanssanne.\n\nHän viittasi puheenjohtajalle, ja nuo kolme miestä lähtivät yhdessä\nhuoneesta. Sanomalehtimiehet pyrkivät mukaan, mutta Asbjörn Krag kielsi\nheiltä pääsyn.\n\nTultuaan molempien seuralaistensa kanssa ulos kysyi salapoliisi\nnimismieheltä:\n\n-- Missä kävitte?\n\n-- Kävin kauppiaan talossa.\n\n-- Tapasitteko asianajajaa?\n\n-- En.\n\n-- Näitte kai kumminkin jotakin? Tehän olette ihan kuittina.\n\n-- Niin, en ole ikinä semmoista nähnyt!\n\n-- Eikö teillä ollut määräys tunkeutua asianajajan huoneeseen?\n\n-- Oli.\n\n-- Ovi oli lukossa, niinkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja te mursitte sen?\n\n-- Niin tein, niin oli määräys.\n\n-- Ja huoneeseen päästyänne näitte sen, mikä teitä niin hämmästytti?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä, mennään sinne heti!\n\nAsbjörn Krag lähti ripein askelin astumaan tietä pitkin. Hän riensi\nniin nopeasti, että etenkin nimismiehen, joka oli vanhanpuoleinen ja\nlihava, oli vaikea pysytellä mukana. Virkaatekevä nuori tuomari oli\nkiihkeässä jännityksessä. Miehet eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään.\n\nKun he saapuivat perille, tuli heitä vastaan kauppiaan vaimo ja osoitti\nheidät toiseen kerrokseen, missä asianajaja Boman tavallisesti majaili\nollessaan kauppamatkoilla pitäjässä. Vaimo seurasi herroja rappusia\nylös; hän oli pelästynyt ja harvasanainen. Näkyi selvään, että tapaus\nteki häneen voimakkaan vaikutuksen.\n\nAsbjörn Krag riensi ensimäisenä käytävän läpi ja huomasi heti murretun\noven.\n\nHän työnsi sen syrjään ja astui huoneeseen.\n\nJa nyt hän ymmärsi syyn, miksi nimismies parka oli niin hätääntynyt.\n\nHuoneessa kaikki todisti, että siellä oli äskettäin tapahtunut\nmylläkkä.\n\nPiirongin ja suuren, keskellä huonetta seisovan kirjoituspöydän\nlaatikot olivat aukivedettyinä. Lattialla oli sikinsokin papereita.\nPari tuolia oli nurin.\n\n-- Täällä näkyy olleen aika rymäkkä, sanoi tuomari kiihtyneenä.\n\nSalapoliisi käveli ympäri huonetta nuuskien. Hän oli itsepäisen\nvaitelias, keräsi lattialta joitakuita paperilehtiä ja luki ne. Pelkkiä\nmerkityksettömiä papereita, kauppakirjoja, kirjeiden jäljennöksiä,\nvanhoja laskuja ja muuta semmoista.\n\nHän tarkasteli lattiamattoakin usean minuutin ajan. Yhtäkkiä hän nousi\nseisomaan. Terävä huomioidentekijä olisi havainnut, että hän oli\nlöytänyt lattialta jotakin, mutta se jäi sekä nimismieheltä että\ntuomarilta huomaamatta.\n\nAsbjörn Krag oli hyvin vakava lopetettuaan tarkastuksensa.\n\n-- Asianajaja meidän täytyy saada käsiimme, sanoi hän, -- se on selvää.\n\nHän pyysi saada puhutella kauppiaan rouvaa, ja tämä pieni, mitättömän\nnäköinen nainen hiipi sisään, hieman arastellen herroja.\n\n-- Te näette mitä täällä on tapahtunut, sanoi Krag.\n\n-- Minä en tiedä kerrassa mitään.\n\n-- Ettekö ole kuullut melua?\n\n-- Kyllä minusta eilen illalla kuulosti siltä, kuin jotakin olisi\npudonnut lattialle, mutta en minä siihen kiinnittänyt huomiota. Luulin,\nettä asianajaja oli huoneessaan.\n\nKrag osoitti tuoleja.\n\n-- Tuolit kaatuivat, sanoi hän. -- Sen te kuulitte.\n\nTuomari puuttui puheeseen.\n\n-- Onkohan asianajajan kimppuun hyökätty? kysyi hän.\n\n-- Sitä en ensinkään usko. Olisihan hän sitten huutanut apua. Ei, kyllä\ntänne on joku murtautunut sisään...\n\n-- Mutta asianajajalla oli rahat aina lompakossa, jatkoi vaimo.\n\n-- Varas ei olekaan etsinyt rahoja, vaan jotakin muuta. Jotakin\npaperia. Milloin näitte asianajajan viimeksi?\n\n-- Eilen kello puoli kahdeksan illalla.\n\n-- Oliko hän silloin huoneessaan?\n\n-- Ei, hän istui alhaalla meidän kamarissamme ja kirjoitti kirjettä.\n\nKrag ajatteli keskeneräistä kirjettä, joka oli hänen taskussaan. Sitä\nmies kai oli kirjoittanut. Mutta miksi hän oli yhtäkkiä keskeyttänyt\nkirjoittamisensa?\n\n-- Saiko hän kirjeen valmiiksi?\n\n-- Sitä en tiedä. Me emme koskaan sekaannu hänen asioihinsa. Mutta pois\nhän ainakin lähti. Katsoi kelloa ja lähti.\n\n-- Sanoiko hän minne aikoi mennä?\n\n-- Sanoi kyllä, sanoi menevänsä huoneeseensa, ja vähän ajan päästä minä\nsitten kuulin sen jyryn, mutta luulin tietysti, että se oli asianajaja,\nenkä välittänyt siitä sen enempää.\n\n-- Ja sen koommin häntä ei ole näkynyt?\n\n-- Ei. En minä eikä miehenikään ole häntä nähnyt. Ja mieheni on kovin\nlevoton. Täällä tapahtuu totisesti niin hirveitä asioita...\n\n-- Onko kukaan käynyt häntä kysymässä?\n\nVaimo ei vastannut, vaan vilkaisi epävarmana salapoliisiin.\n\nKrag katsoi häneen terävästi.\n\n-- Hyvä, sanoi hän. -- Täällä ei ole enää mitään tehtävää. Voitteko\nhankkia minulle polkupyörän?\n\nNimismiehellä oli polkupyörä.\n\nKrag ajoi sillä tiehensä jättäen muut ihmeissään töllistämään.\n\nSalapoliisi ajoi eversti Holgerin taloon.\n\nHän lähetti nimikorttinsa Dagny neidille. Tämä käski kysyä, oliko\nehdottomasti välttämätöntä vaivata häntä nyt, kun hän oli juuri\nhoitamassa isäänsä.\n\nSalapoliisi vastasi lyhyesti, että hänen täytyi saada puhutella neitiä.\n\nDagny tuli. Hän oli aivan mustassa puvussa, joka vain kohotti hänen\nkalpeata kauneuttaan.\n\nAsbjörn Krag nousi ja astui häntä vastaan.\n\n-- Pyydän anteeksi, että vaivaan teitä tällaisissa olosuhteissa, sanoi\nhän, mutta on aivan välttämätöntä, että nyt vastaatte muutamiin\nkysymyksiini. Oletteko kuullut mitään tarkempaa asiasta?\n\n-- En mitään.\n\n-- Tiedättekö, että asianajaja on kadonnut?\n\nNuori nainen vavahti.\n\n-- Onko hän kadonnut? kysyi hän. -- Sepä kummallista.\n\nSalapoliisi hymyili.\n\n-- Kuulen, että tunnette hänet ja tiedätte kenestä on puhe, sanoi hän.\n-- Hänen tähtensä olen tullut tänne.\n\nNeiti Holger astui ovea kohden. Hän oli hehkuvan punainen.\n\n-- Anteeksi, sanoi Krag, että viritin ansan, mutta olen nyt kerta\nkaikkiaan päättänyt ottaa selon tästä kysymyksestä. Ei ole viisasta,\nhyvä neiti, että menette pois.\n\n-- Teidän tulisi varoa virittämästä ansoja, sanoi Dagny, mutta jäi\nhuoneeseen.\n\nAsbjörn Krag istui tyynenä tuolillaan, jalat ristissä.\n\n-- Muistatteko, kysyi hän, että tapasin teidät eilen kello kahdeksan\ntienoissa illalla?\n\n-- Muistan kyllä.\n\n-- Minä kysyin, mitä te teitte ulkona niin myöhään, ettekä te tahtonut\nvastata, mutta minä ymmärsin, että vain tärkeät asiat olivat saaneet\nteidät lähtemään isänne sairasvuoteen äärestä.\n\n-- Mutta mitä ne teihin kuuluvat?\n\n-- Hyvä neiti, jos te otatte asian siltä kannalta, niin valitan, että\nminun täytyy syrjäyttää eräät hienotunteisuusseikat. Sallitteko, että\nteen aivan suoran kysymyksen?\n\nDagny ei vastannut.\n\n-- Minä kysyn teiltä, jatkoi salapoliisi: löysittekö paperin?\n\nNuori nainen kävi kalmankalpeaksi ja lysähti tuolille. Asbjörn Krag\nriensi hänen luokseen; hän oli melkein tainnoksissa.\n\n-- Käskenkö palvelijatarta?\n\n-- Ei, ei, kuiskasi Dagny.\n\nKrag siveli rauhoittavasti hänen päätänsä.\n\n-- Miksi teidän pitääkään salata minulta kaikki? sanoi hän. --\nEpäilettekö minua? Ettekö usko, että olen ystävänne?\n\nDagny nousi äkkiä.\n\n-- Nyt teidän täytyy lähteä.\n\n-- Ei, minä en lähde, ennenkuin te olette vastannut kysymykseeni:\nlöysittekö paperin?\n\n-- Minä en tiedä mistä te puhutte.\n\nAsbjörn Krag otti taskustaan pienen esineen. Se oli sama, jonka hän oli\nlöytänyt asianajajan huoneen lattialta. Hän pani sen pöydälle.\n\n-- Olkaa hyvä, sanoi hän.\n\nNuori nainen huudahti hämmästyksestä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nKohtaus.\n\n\nDagny neiti tuijotti sekavana pikku esineeseen, jonka Asbjörn Krag pani\npöydälle.\n\n-- Mistä olette löytänyt sen? kysyi hän.\n\n-- Asianajaja Bomanin huoneesta kauppiaan talosta. Älkää yrittäkö\nväittää, ettei se ole teidän.\n\nSe oli pieni kultasormus, jossa oli valkoinen helmi. Asbjörn Krag oli\nlöytänyt sen asianajajan huoneen lattialta, missä se oli jäänyt\ntoisilta huomaamatta huoneessa vallitsevan hirveän sekamelskan tähden.\n\nDagny ei vastannut, mutta hänen kasvoillaan näkyvät\nkouristuksentapaiset nytkähdykset osoittivat, miten järkytetty hänen\nmielensä oli.\n\nHän istuutui jälleen pöydän ääreen ja painoi päänsä käsiin.\n\nAsbjörn Krag seisoi kauan vaiti ja katseli häntä.\n\nHänen äänensä sai ihmeen lempeän soinnun, kun hän kysyi:\n\n-- Hyvä neiti, tahdotteko, että jätän teidät rauhaan?\n\nDagny viivytti vastausta. Vasta hetken kuluttua hän sai sanotuksi:\n\n-- Minä... minä olisin toivonut, ettette olisi koskaan tullut tänne.\n\nNämä sanat koskivat tuskallisesti Asbjörn Kragiin. Hän käveli pari\nkertaa lattian poikki ja seisahtui sitten Dagnyn eteen. Hän seisoi\nkädet selän takana ja katsoi häneen.\n\n-- Jollen olisi tullut, sanoi hän, olisi kaikki nyt hyvin toisin.\n\n-- Niin, puuskahti Dagny.\n\nHän taisteli itkua vastaan.\n\n-- Hyvä neiti Holger, jatkoi salapoliisi. -- Minä ymmärrän, että te\nolette onneton, ja säälin teitä senvuoksi. Mutta teidän ei pidä tehdä\nvääryyttä.\n\n-- Mitä minun on tehtävä? Olen aivan yksin.\n\n-- Niin, siksi että itsepäisesti pysytte yksinäisyydessänne. Ellette\nusko asiaanne kellekään toiselle, ei teillä ole mitään neuvoa. Minä\ntahdon vain teidän parastanne. Sekä teidän että yhteisen ystävämme Ryen\nparasta. Ja nyt minä sanon teille, millä kannalla asiat olisivat,\njollen olisi tullut. Hyvä neiti, haluaisitteko todellakin, että Rye\ntällä hetkellä istuisi vankeudessa epäiltynä murhayrityksen teosta\nisäänne vastaan?\n\n-- Ah, sitä ei kukaan ihminen uskalla väittää. Hän on syytön.\n\n-- Minä tiedän sen niin hyvin kuin tekin. Mutta oikeus ei kysy ihmisten\nuskoa eikä tunteita. Se iskee säälimättä siihen, missä luulee näkevänsä\narvoituksen selityksen. Monet seikat puhuvat ratsumestaria vastaan.\nToivon, ettette epäile minun luulevan itsestäni liikoja, mutta sanon\nteille vielä kerran, että jollei olisi käynyt niin, että minä sain\nsyytä osoittaa nuo todistusaiheet perättömiksi, niin Rye istuisi nyt\nvankeudessa ja häväistysjuttu olisi paljon suurempi kuin se nyt on.\n\n-- Hän ei olisi sanonut mitään.\n\n-- Ei olisi sanonut -- ei olisi sanonut! -- Asbjörn Krag miltei\nsuuttui. -- Sehän se tässä juuri on hullua, että te peitätte ja\nsalaatte minulta kaiken. Joku kauhea arvoitus piilee tässä jutussa, ja\nteille maksaisi ehkä vain sanan, jotta saataisiin valoa pimeyteen.\nMiksi teillä ei ole sen vertaa luottamusta minuun, että sanoisitte sen\nainoan sanan?\n\nDagny katsoi salapoliisiin. Hänen kasvonsa olivat itkuun valmiit, hänen\nsilmänsä kosteat kyynelistä.\n\n-- Minä en voi sanoa mitään. Eikä se, mitä minulla olisi sanottavaa,\nauttaisi asiaa ollenkaan.\n\n-- Auttaisi varmasti!\n\n-- Te olette julma, kun epäilette minun rehellisyyttäni. Vakuutan\nkunniasanallani, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka on tehnyt\ntuon ilkityön isääni vastaan.\n\n-- Hyvin mahdollista, ettette sitä tiedä. Mutta mistä sitten johtuu\nsalaperäisyys, joka peittää näiden tapahtumain alkunäytöksen, teidän ja\nIvar Ryen kihlauksen purkaantumisen?\n\nDagny neiti nousi.\n\n-- Se on asia, joka koskee ainoastaan minua ja häntä tuolla sisällä,\nsanoi hän päättävästi nyökäten sairaan huoneeseen päin. -- Se ei ole\nteidän asianne eikä Ryenkään. Pyydän teitä jättämään tämän kiusallisen\npuheenaineen.\n\nAsbjörn Krag muutti kerrassaan menettelytapaa. Hänestä tuli aivan\nrakastettava.\n\n-- Tiedättekö, sanoi hän, että asianajaja Boman on hävinnyt\njäljettömiin? Ei kukaan ole nähnyt häntä sitten eilis-illan. Ja minä\nolin viimeinen, joka näin hänet. Mies oli sotaisella tuulella ja\nvannoi, että hänellä oli käsissään todistukset, jotka pystyivät\nnujertamaan Ryen.\n\nSalapoliisi huomasi hyvin, että tämä uutinen vaikutti Dagnyyn. Mutta\nhän ei ollut tietävinäänkään.\n\n-- Ei kai teilläkään ole aavistusta siitä, missä asianajaja on? kysyi\nhän.\n\n-- Ei.\n\nJonkinlainen epävarmuus valtasi Dagnyn.\n\n-- Mihin aikaan, kysyi hän epäröiden ja arasti katsoen, -- mihin aikaan\nte viimeksi puhuttelitte asianajajaa?\n\n-- Eilen illalla.\n\n-- Mihin aikaan?\n\n-- Vähän sen jälkeen kuin tapasin teidät.\n\n-- Siis kahdeksan tienoissa, mutisi hän miettivänä.\n\n-- Niin, juuri siihen aikaan. Kello oli seitsemän minuuttia vailla\nkahdeksan. Minä pidän aina muistissa aikamäärät, kun työskentelen.\nAsianajaja tuli Holtesta päin, missä hän luultavasti oli jatkanut\ntutkimuksiaan hankkiakseen sitovia todistuksia ratsumestaria vastaan.\n\n-- Ja nyt hän on poissa?\n\n-- Niin, jäljettömiin kadonnut.\n\n-- Ratsumestari Rye oli kai... hän oli kai kotona siihen aikaan,\nluullakseni?\n\n-- Eilen illalla kahdeksan aikaan?\n\nKragin hermot värähtivät. Hänet valtasi sellainen aavistus, että nyt\noli käsissä ratkaiseva kohta.\n\n-- Niin.\n\n-- Kahdeksan aikaan, mutisi Krag itsekseen ja antoi Dagnyn saada sen\nkäsityksen, että hän koetti muistella ja laskea, -- ei, siihen aikaan\nhän oli hiukan ulkona kävelemässä. Pehtori mainitsi siitä, kun tulin\nkotia.\n\n-- Milloin tulitte kotia? Tapasitteko silloin ratsumestarin?\n\n-- Tapasin, vastasi Krag.\n\nJa hän lisäsi, katsoen Dagnyyn terävästi:\n\n-- Rye oli aivan kaltaisensa. En voinut huomata hänessä mitään\ntavallisuudesta poikkeavaa.\n\nSanat vaikuttivat Dagnyyn sysäyksen tavoin.\n\n-- No niin, sehän on yhdentekevää, sanoi hän.\n\nTaas syntyi hiljaisuus. Dagny neiti taisteli sisällistä taistelua. Hän\nolisi halunnut katkaista keskustelun, mutta tuntui, ettei hän oikein\nuskaltanut.\n\nAsbjörn Krag tarttui jälleen yhtäkkiä äskeiseen asiaan.\n\n-- Te siis ette tahdo sanoa, mikä aiheutti käyntinne asianajajan luona?\n\n-- Minulla ei ole mitään sanottavaa!\n\nAsbjörn Krag hymyili, otti tyynesti tuolin ja istuutui hänen eteensä.\n\n-- Siinä tapauksessa sallinette, sanoi hän puolittain leikillisesti, --\nettä minä puhun teidän sijastanne. Sopiihan teidän keskeyttää, jos\nmilloin katsotte tarvittavan oikaisemista.\n\nEilen illalla kello seitsemän -- aloitti salapoliisi -- istui\nasianajaja kirjoittamassa kirjettä jostakin metsäkaupasta, joka\nkiinnitti hänen mieltään, siis asiasta, joka ei millään lailla koske\ntätä kummallista juttua. Hän oli juuri kirjoittanut sanat \"myytävää\nmetsää\" -- kirje on minulla, nähkääs -- kun hän samassa muisti erään\nasian. Uskallan arvata, ettei mikään ulkonainen tapaus keskeyttänyt\nhäntä yhtäkkiä. Hän huomasi näet, että kello oli puoli kahdeksan tai\nehkä pari minuuttia vailla puoli. Tehän olitte luvannut kohdata hänet\nkello puoli kahdeksalta?\n\nKrag kohotti varoittavasti kättänsä, kun näki Dagnyn liikahtavan\ntahdottomasti.\n\n-- Älkää keskeyttäkö minua, sanoi hän. -- Mahdollista kyllä, että\nerehdyn joissakin pikkuseikoissa, mutta pääasiassa olen aivan oikeassa.\nTiedän sen ihan varmaan, sillä koko todistusketjuni on eheä. No niin,\nminä edellytän siis, että teillä oli jotakin hyvin tärkeätä sanottavaa\nasianajajalle ja että olitte vihdoin päättänyt mennä häntä tapaamaan.\nHäntä, joka, niinkuin tiedetään, on ratsumestarin vihollinen. Saanko\nehkä sanoa verivihollinen, hyvä neiti? Sanon sitten niin.\n\nKun siis asianajaja, kuten sanottu, istui kirjoittamassa kirjettään,\nhuomasi hän, että määrähetki läheni. Silloin hänen mieleensä juolahti\nsangen järkevä ajatus, että olisi sentään sopimatonta kohdata teidät\nkauppiaan talossa tai aivan sen lähellä, missä kuka tahansa voi nähdä\nteidän kohtauksenne, joka nykyisissä olosuhteissa oli tietenkin omansa\nherättämään suurta huomiota. Hän päätti siis lähteä teitä vastaan,\njotta edes näyttäisi siltä, kuin te olisitte sattumalta tavanneet\ntoisenne. Mutta kun aika on täpärällä, jättää hän kirjeensä kesken.\nEmännälle, kauppiaan vaimolle, hän sanoo muka menevänsä huoneeseensa,\nmutta pujahtaakin maantielle.\n\nMutta nyt sattuu niin onnettomasti -- tai minä sanon mieluummin:\nonnellisesti -- että te, neiti, kuljette mieluummin kiertoteitä\npäästäksenne tapaamasta ihmisiä. Te menette metsän kautta. Sitä hän ei\ntule ajatelleeksi, ja siitä seuraa, että te kävelette toistenne ohi.\nSillaikaa kun hän astelee tietä pitkin ja tähystelee eteensä nähdäkseen\nteidät, saavutte te kauppiaan talolle.\n\nTässä tahdon pistää väliin pienen kysymyksen. Minulle on kerrottu, että\nkauppiaan vaimo on aikoinaan ollut teidän hoitajattarenne. Eikö niin?\n\nDagny nyökkäsi.\n\n-- Hyvä. Ja kuten tiedätte, tavataan lastenhoitajissa usein liikuttavaa\nrakkautta lapsiin, joita he ovat hoitaneet, vielä senkin jälkeen, kun\nnämä ovat jo kasvaneet ja tulleet suuriksi. Sentähden minä ymmärrän\nhyvin, että kävi niinkuin kävi. Älkää keskeyttäkö minua, neiti; minä\ntahdon kertoa loppuun asti, koska kerran olen alkanut vetää esiin\n_todistusketjuani_.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nUusi murhamies.\n\n\nJa salapoliisi jatkoi, välittämättä nuoren tytön yltyvästä tuskasta ja\nmaltittomuudesta:\n\n-- Kun minä löysin tämän sievän pikku sormuksen asianajajan huoneesta\nja kysyin kauppiaan vaimolta, oliko kukaan käynyt kysymässä asianajajaa\nsen jälkeen kuin hän oli lähtenyt illalla ulos, en saanut vastausta, ja\nvaimon silmiin tuli pelokas ilme. Silloin ymmärsin, että oli olemassa\njoku, jota hän tahtoi suojella. Eikä se voinut olla kukaan muu kuin\nhänen entinen pikku neitinsä, tuo rakas lapsi, eikä kukaan muu ollut\nvoinut kadottaa tuollaista sormusta kuin hieno neiti Dagny Holger.\nJätin vaimon rauhaan, ettei hänen tarvinnut antaa ilmi suojattiansa.\nNäette siis, neiti, että minä itse asiassa toimin sangen\nhienotunteisesti.\n\nNo niin, sitten oli varsin helppo päättää mitä oli tapahtunut.\n\nTe ja asianajaja olitte sivuuttaneet toisenne matkalla, ja kun te\nkenenkään näkemättä saavutte kauppiaan taloon, tapaatte siellä vaimon\nja suostuttelemalla saatte hänet lupaamaan, ettei puhu mitään. Ja se on\nminusta ihan luonnollista. Sitten te kysytte asianajajaa, ja hän vastaa\n-- minkä todeksi luulee -- että asianajaja on huoneessaan\nyläkerroksessa. Te menette sinne yksin, sillä ette halua, että kukaan\non kuulemassa mitä te asianajajan kanssa puhutte. Te koputatte ovelle.\nEi vastausta. Koputatte lujemmin. Ei sittenkään vastausta.\n\nHyvä neiti, mitkä ajatukset silloin liikkuivat teissä, joka viime\naikoina olette saanut niin paljon surra ja ikävöidä ja kärsiä? Te\nymmärsitte, ettei mies ollut kotona, ja ajattelitte: jospa pääsisin\nhetkeksi hänen huoneeseensa, hetkeksi vain, ja saisin vilkaista hänen\nkätköihinsä. Ja sitten te huomasitte, että ovi, joka oli toiveittenne\ntiellä, oli tuollainen vanhanaikainen mitätön ovi, jossa on naurettava\nlukkorämä. Teidän tarvitsi vain työntää vähän, jotta se aukeaisi. Ja\nsiinä tuokiossa te ehkä tunsitte menehtyvänne epätoivosta, ja sitten te\ntyönsitte, ja ovi aukesi.\n\nTe aloitte etsiä huoneessa. Viskelitte paperit sikinsokin. Ajattelitte,\nettei ollut hetkeäkään hukata, täytyi vain saada käsiin eräs pieni\nmitätön juttu. Minä en erehdy, kun uskon, että se oli paperi,\nasiakirja. Istukaa rauhassa, neiti. -- Sitten ette uskaltanut jäädä\nenää pitemmäksi aikaa huoneeseen, vaan pakenitte kauhun ja epätoivon\nvallassa. --\n\nDagny neiti oli noussut. Hän oli hirvittävän kalpea, ja hänen koko\nruumiinsa vapisi.\n\n-- _Löysittekö paperin?_ kysyi Asbjörn Krag pontevasti.\n\nDagny meni hoiperrellen ovea kohden.\n\n-- En, vastasi hän kuiskaamalla, luoden Kragiin viimeisen katseen, --\nminä en löytänyt paperia ja olen nyt yhtä onneton kuin ennenkin.\n\nHän oli jo ovella, mutta Asbjörn Kragin ääni kutsui hänet takaisin.\n\n-- Sitten minä etsin paperin teille, sanoi Krag. -- Luottakaa siihen.\n\nMutta silloin näytti, kuin Dagny olisi toipunut. Hän kohotti päätänsä.\n\n-- Mistä paperista te puhutte?... Mutta minä en voi nyt kauempaa...\nMinulla on muita velvollisuuksia.\n\nHän lähti hiljaa huoneesta.\n\nAsbjörn Krag jäi seisomaan yksikseen. Hän oli syvästi liikutettu. Hän\nymmärsi, että jokin kauhea salaisuus pakoitti tyttö raukan vaikenemaan.\n\nSitten hänkin lähti.\n\nUlos tullessaan hän kuuli talojen päivälliskellojen soivan.\n\nHän ajatteli asemaansa tässä jutussa ja johtui siihen tulokseen, että\noli tuskin milloinkaan ollut pahemmassa vaikeuksien sokkelossa. Tässä\noli tullut lisäksi se luonnoton seikka, että nekin ihmiset, joita hänen\noli auttaminen, pitivät hänen käsiään sidottuina, niin kauan kuin eivät\nsuostuneet olemaan avomielisiä. Molemmat sanoivat salaavansa ainoastaan\nsellaista, mikä ei vaikuttanut asiaan mitään, mutta itse hän oli\nvakuutettu, ettei laita ollut ensinkään niin. Kunpa hän nyt löytäisi\nasianajajan.\n\nYhtäkkiä hän huomasi miehen, joka tuli juosten häntä vastaan kaukana\ntiellä.\n\nHän näki heti, että se oli virkaatekevä tuomari.\n\nKiire oli miehellä.\n\nAsbjörn Krag seisahtui.\n\nKun tuomari tuli lähemmäksi, niin Asbjörn Krag huomasi, että hän oli\nkalpea ja kuohuksissa.\n\nJotakin oli varmaan tapahtunut.\n\n-- Vihdoinkin saan teidät käsiini! huudahti tuomari läähättäen.\n\n-- Te näytätte siltä, kuin tulisitte maanjäristyksestä tai muusta\nkauhistuksen paikasta.\n\n-- Kauheata onkin tapahtunut, voihkasi tuomari. -- Olemme löytäneet\nasianajaja Bomanin.\n\n-- Sepä hyvä. Nyt on siis toivoa, että asiasta saadaan selko.\n\n-- Hän on kuollut, sanoi tuomari.\n\nAsbjörn Krag katsoi häneen terävästi.\n\n-- Itsemurhako?\n\nSe oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Hän odotti jännittyneenä\nvastausta. Tuomari oli niin liikutettu, että voi tuskin puhua. Vihdoin\nhän sai sanotuksi:\n\n-- Ei.\n\n-- Luonnollinen kuolema siis?\n\n-- Ei.\n\nSalapoliisi tarttui häntä lujasti käsivarteen.\n\n-- Mies, mitä tarkoitatte? Onko hänet...?\n\n-- Hänet on lyöty kuoliaaksi, vastasi tuomari hiljaa. -- Me löysimme\nhänen ruumiinsa.\n\nSalapoliisi seisoi kuin ankaran iskun saaneena. Hänen tapansa ei ollut\nosoittaa mielenliikutusta, mutta tämä hirvittävä uutinen yllätti hänet.\nHän tuli samassa ajatelleeksi Dagny neidin kummallisen tuskaisia\nkysymyksiä, ja hänessä heräsi valtavan masentava tunne, että asiassa\nehkä piili vielä hirveämpiä salaisuuksia.\n\n-- Näyttäkää minulle missä hän on, sanoi hän tuomarille, ja molemmat\nlähtivät nopeasti astumaan.\n\nMatkalla tuomari koetti katkonaisin lausein selittää mitä oli\ntapahtunut.\n\nRyen talon pehtori oli löytänyt asianajajan ruumiin ja ilmoittanut\nsiitä heti nimismiehelle, joka sattui juuri silloin olemaan\nvirkaatekevän tuomarin seurassa. He olivat molemmat rientäneet\npaikalle, ja tieto löydöstä oli levinnyt kulovalkean tavoin, niin että\nväkeä tulvi joka taholta.\n\nAsianajaja Boman oli löydetty metsiköstä Ryen talon läheltä. Hän oli\nnähtävästi aikonut mennä niittyjen poikki taloon, kun hänen päällensä\noli hyökätty.\n\n-- Onko hänet ammuttu? kysyi Krag.\n\n-- Ei, murhaaja on iskenyt hänen päähänsä ammottavan haavan jollakin\ntylsällä aseella. Hän on nähtävästi kuollut heti.\n\n-- Onko mitään jälkiä?\n\n-- Ei, ei kerrassaan mitään. Asia on täydellinen arvoitus, mutta\nomituisinta on, että asianajajaa on lyöty aivan samalla tavalla kuin\neverstiäkin.\n\nAsbjörn Krag hätkähti.\n\n-- Ja mihin aikaan?\n\n-- Sen on täytynyt tapahtua eilen illalla.\n\nSalapoliisi muisti taas tuon kaamean huudon, jonka oli kuullut\npalatessaan kauppiaan luota. Se ei voinut olla muu kuin asianajajan\nhätähuuto. Oli kuulunut peräkkäin kaksi vihlovaa kirkaisua, ikäänkuin\nihminen olisi huutanut hengenhädässä.\n\nVihdoin salapoliisi ja tuomari saapuivat perille.\n\nJoukko ihmisiä oli keräytynyt paikalle.\n\nTämä harmitti Asbjörn Kragia, sillä se merkitsi, että kaikki jäljet\nolivat tallatut näkymättömiin.\n\nVanha nimismies, joka oli aivan lamaantunut kauhusta, ei ollut älynnyt\npitää ihmisiä loitompana.\n\nOsa hääri vainajan ympärillä, toiset tallustivat nurmikolla\nedestakaisin, toiset itkivät kauhusta.\n\nSalapoliisin nähtyään ihmiset väistyivät arasti syrjään.\n\nKrag seisahtui ehdottomasti, kun sai nähdä vainajan.\n\n-- Onko kukaan koskenut häneen? kysyi hän.\n\n-- Ei ole, vastasi pehtori, joka hänkin oli läsnä. -- Ihan noin hän\nmakasi, kun minä hänet löysin.\n\nVainaja oli puolittain istuvassa asennossa nojaten puunrunkoon.\n\nHänellä oli kauhea haava pään vasemmalla puolella.\n\nNiin oli everstilläkin ollut.\n\nKrag loi silmänsä yli lakeuden.\n\nYhtäkkiä hänen aivoissaan välähti ajatus.\n\nEverstihän oli myös maannut puun juurella näin ihan metsän laidassa.\n\nBoman oli nähtävästi aikonut mennä tasangon poikki aivan samoin kuin\neversti yli Holten niityn.\n\nSilloin oli salaperäinen vihollinen tullut heitä vastaan ja he olivat\npaenneet takaisin metsään. Mutta kumpikaan ei ollut ehtinyt sinne.\n\nAsbjörn Krag käsitti, että koko älykkäästi rakennettu olettamuksensa\nalkoi nyt luhistua.\n\nHän oli viime vuorokauden aikana luullut, että asianajaja oli yrittänyt\nsurmata vanhan everstin.\n\nMutta tämä uusi tapaus kumosi kerrassaan hänen otaksumansa.\n\nIhmiset, jotka olivat tähän asti seisseet ääneti ja katselleet\nsalapoliisia, alkoivat kuiskailla keskenään.\n\nKrag katsoi ympärilleen.\n\nNiityllä näkyi joku mies tulevan hitaasti kävellen.\n\nHän läheni.\n\nSe oli ratsupukuinen mies. Ratsumestari Ivar Rye.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nKuka on murhaaja?\n\n\nRatsumestarin lähetessä väki väistyi arasti ja kuiske taukosi\nkerrassaan.\n\nRye, joka huomasi jotakin olevan hullusti, joudutti askeliansa.\n\nHänellä oli päässään vihreä metsästyshattu, jonka hän oli vetänyt\nsilmilleen, niin että ainoastaan suu ja leuka näkyivät.\n\nKätensä hän oli pistänyt syvälle taskuihin. Hänellä oli muassaan koira,\njoka hölkytti hänen perässään nuuskien hänen jälkiään.\n\nHänen koko esiintymisensä teki ehdottomasti kolkon vaikutuksen, ja\nkuolleen miehen ympärillä tuntui olo entistä kamalammalta.\n\nRye meni suoraan Asbjörn Kragin luo.\n\n-- Mitä täällä on tekeillä? kysyi hän.\n\nAsbjörn Krag ei vastannut. Hän vain osoitti kuollutta.\n\nRye katseli ruumista; häntä värisytti.\n\n-- Hyvä jumala, kuiskasi hän, tämä on hirmuista.\n\nHän kumartui ruumiin yli, tunsi vainajan ja loi kysyvän katseen Asbjörn\nKragiin.\n\n-- _Hänkö?_\n\nKrag nyökkäsi.\n\n-- Kuinka tämä on tapahtunut?\n\n-- Sitä ei kukaan tiedä.\n\n-- Tappoko?\n\n-- Katso häntä, sanoi salapoliisi. -- Ihan tuossa asennossa hän makasi\npuun juurella, kun hänet löydettiin. Luuletko hänen voineen itse\nsatuttaa itsensä tuolla lailla?\n\n-- Tämähän on hirveätä. Milloin se on tapahtunut?\n\nAsbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon. Hän käski nimismiehen pitää\nhuolta, ettei kukaan saanut kajota ruumiiseen, ja lähti ratsumestarin\nkanssa kävelemään niitylle.\n\nKun he olivat joutuneet niin kauas, ettei kukaan enää voinut kuulla\nheidän puhettaan, sanoi Krag:\n\n-- Milloinka se tapahtui? Sen minä sanon sinulle. Eilen illalla se\ntapahtui.\n\nHän loi ystäväänsä surullisen ja tutkivan katseen.\n\n-- Mihin aikaan? kysyi Rye.\n\nAsbjörn Krag mietti hetkisen.\n\n-- Asianajaja lähti kotoaan kello puoli kahdeksan eilen illalla, sanoi\nhän. -- _Tapaus_ on varmaan sattunut kahdeksan ja yhdeksän välillä.\n\n-- Tapaus? kysyi Rye. -- Sinä korostat erityisesti sitä sanaa.\n\n-- Niin, enkä tee sitä tarkoituksetta.\n\nSalapoliisi seisahtui ja osoitti kädellänsä metsää, joka huojui hiljaa\ntuulessa.\n\n-- Tuolla, sanoi hän, noiden mustien puiden takana minä seisoin eilen\nillalla puoli yhdeksän tienoissa. Silloin kuulin kaksi kirkaisua, jotka\ntotisesti kävivät luihin ja ytimiin. Sinä tiedät, etten minä hevillä\nsäikähdä, mutta ne olivat todellakin kaksi niin kamalaa huutoa, että\nminä hätkähdin. Seisoin hetken ja kuuntelin, toistuisiko huuto, mutta\nsitten ei enää kuulunut mitään.\n\nSalapoliisi osoitti väkijoukkoa, joka seisoi nimismiehen ympärillä.\n\n-- Huuto kuului tuolta, jatkoi hän. -- Se oli asianajajan hätähuuto,\nkun hän oli kuolemantuskassa.\n\n-- Kello puoli yhdeksän, mutisi ratsumestari. -- Sinä tulit kotia kello\nyhdeksän tienoissa. Miksi et puhunut asiasta minulle mitään?\n\n-- Siksi etten luullut sen olevan missään tekemisissä meidän juttumme\nkanssa.\n\nYhtäkkiä hän tarttui lujasti ystävänsä käsivarteen ja kysyi:\n\n-- Kuulitko sinä huudot?\n\n-- En.\n\n-- Mutta sinähän olit ulkona siihen aikaan.\n\n-- Olinko minä ulkona?\n\n-- Olit, ulkona kävelemässä. Pehtori kertoi. Etkö todellakaan kuullut\nmitään?\n\n-- En, vastasi Rye, en kuullut mitään.\n\n-- Mitä tietä sinä kuljit?\n\nRatsumestari rypisti otsaansa.\n\n-- Tämähän tuntuu kuulustelulta, sanoi hän.\n\n-- Hyvä ystävä, sanoi Asbjörn Krag, varsin mahdollista, että tämä on\nkuulustelua. Nyt minä selitän sinulle, kuinka kummallinen asia on.\n\nKaksi miestä on ollut sinun tielläsi. Molemmista olet päässyt, toisesta\nainakin toistaiseksi, toisesta kokonaan. Edellinen oli vanha eversti\nHolger.\n\nSilloin kun hänen päällensä käytiin, olit sinä todistettavasti\nläheisyydessä.\n\nToinen oli tämä asianajaja Boman, joka oli kalliilla valalla vannonut\ntoimittavansa sinut tuomituksi.\n\nHänet lyötiin kuoliaaksi eilen illalla kello kahdeksan ja yhdeksän\nvälillä.\n\nJuuri siihen aikaan sinä olit ulkona kävelemässä.\n\nAsianajajan päälle on käyty aivan samalla tavalla kuin vanhan everstin.\n\nTäytyyhän sinun tunnustaa, että tämä kaikki on käsittämätöntä ja\nkauheaa.\n\nPidätkö kohtuuttomana sitä, että teen sinulle joitakin kysymyksiä?\n\n-- Minä annan sinulle tarpeelliset selitykset. Kuljin eilen illalla\neteläistä tietä, ja se kai oli syynä, etten kuullut mitään.\n\nRatsumestari loi äkkiä ystäväänsä terävän katseen.\n\n-- Epäiletkö sinä minua? kysyi hän.\n\n-- En.\n\n-- Uskotko vielä, että omatuntoni on täysin puhdas?\n\n-- Uskon, nyt varmemmin kuin koskaan.\n\n-- Kuinka niin? Minusta tuntuu, että tämän jälkeen...\n\n-- Paras ystäväni, sanoi Asbjörn Krag, tahdon olla suora sinua kohtaan.\nJos olisit pari tuntia sitten kysynyt minulta, tiesinkö kuka oli\nyrittänyt murhata eversti Holgerin, niin olisin ehdottomasti vastannut\nmyöntävästi. Olen iloinen, ettet sitä tehnyt.\n\n-- Sinä luulit, että se oli tuo tuolla?\n\n-- Aivan oikein. Ja sille edellytykselle olin rakentanut olettamuksen,\njoka oli selvä alusta loppuun. Luulin, että minulta puuttui vain eräitä\nsielutieteellisiä yksityiskohtia, jotta olisin saanut sen ihan\ntäsmälleen pitämään paikkansa. Mutta nyt kaikki luhistuu maahan.\n\nMies löydetään kuolleena tuolta. Käykin ilmi, että asianajajalla on\nollut aivan sama vihollinen kuin vanhalla everstillä.\n\nTämä yhteinen vihollinen voit olla joko sinä, hyvä Rye, tai...\n\n-- Tai kuka? kysyi ratsumestari kiihkeästi.\n\n-- ... tai jokin muu mies, joku salaperäinen olento, joka tekee\npaikkakunnan turvattomaksi.\n\nMinusta näissä rikoksissa on jotakin umpimähkäistä ja tarkoituksetonta.\nMutta eivät ne silti näytä pelkältä sattumalta.\n\nVoisihan ajatella, että joku vaarallinen mielipuoli liikuskelee täällä\nja että hän tuntee tämän asian eikä kammo mitään keinoja. Hyvä ystävä,\nminä luulen, ettemme ole vielä päässeet pitkälle arvoituksen\nselvittämisessä. Vielä voi täällä tapahtua suuria asioita. Mutta\nmennään nyt katsomaan kuollutta tarkemmin.\n\nVäkijoukko oli kasvanut, kun ystävykset saapuivat paikalle. Kaikki\ntuijottivat uteliaina ja huonosti salatulla vihamielisyydellä\nratsumestariin, joka oli tyyni ja kylmä kuten aina.\n\nVartioiminen oli ollut jotenkin tarpeetonta, sillä ihmiset pysyivät\nkäskemättäkin kunnioittavan välimatkan päässä ruumiista.\n\nAsbjörn Krag napitti vainajan sadetakin rinnan kohdalta ja määräsi,\nettä hänet oli vietävä asuntoonsa, missä ruumiintarkastus oli\npidettävä.\n\nKiireesti hankittiin paarit. Ruumis laskettiin niille ja kannettiin\npois.\n\nJoukko teki hiljalleen seuraa.\n\nSe oli kummallinen kulkue.\n\nAsbjörn Krag jäi hetkeksi tapahtumapaikalle löytääkseen mahdollisesti\njoitakin jälkiä.\n\nHän tutki maata hyvin tarkoin, erinomaisella ja ratsumestarin mielestä\ntarpeettoman suurella huolella.\n\nLopetettuaan tarkastuksensa Asbjörn Krag nousi ja kysyi\nratsumestarilta:\n\n-- Muistatko miten ukko Holger oli puettu, kun hänet löydettiin?\n\n-- En aivan tarkkaan. Mutta sen verran muistan, että hänellä oli\nsadetakki yllään.\n\n-- Niin, eikö totta? Keltaisenruskea sadetakki.\n\n-- Aivan niin. Minä olen usein nähnyt sen hänellä.\n\n-- Bomanilla oli melkein samanlainen.\n\nRatsumestari tuijotti hämmästyneenä salapoliisiin.\n\n-- Siinä olet oikeassa. Asianajajallakin oli sellainen sadetakki. Se\noli uudempi ja vaaleampi, mutta muuten samanlainen.\n\n-- Eroitus ei merkitse mitään.\n\n-- Mutta luuletko, että sadetakit voivat olla missään tekemisissä asian\nkanssa? kysyi ratsumestari.\n\nSalapoliisi katseli ilmaan, ikäänkuin vainuten jotakin; hänen\nsilmissään oli hajamielinen ilme, ja katse harhaili kaukana.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? kysyi Rye.\n\n-- Minä ajattelen... ajattelen..., vastasi Asbjörn Krag hajamielisesti,\n-- ajattelen noita sadetakkeja.\n\nMutta samassa häneltä pääsi huudahdus, joka osoitti, ettei hän ehkä\nsittenkään ollut ihan vankasti ajatellut sadetakkeja. Hän sanoi:\n\n-- Hitto vieköön, paperi!\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nSininen kirjekuori.\n\n\nPaperi!\n\nAsbjörn Kragin mieleen oli yhtäkkiä muistunut tuo salaperäinen ja\ntärkeä asiapaperi, jota nuori neiti Holger oli etsinyt.\n\nHän ymmärsi, että tämä paperi oli koko asian ydin. Jos hän sen saisi\nkäsiinsä, löytyisi samalla arvoituksen selitys.\n\nTäytyihän tämän paperin olla erityisen tärkeä ja koskea joko eversti\nHolgeria tai hänen tytärtään tai ratsumestaria.\n\nKrag tiesi vanhastaan, miten äärettömän vaarallisia tuollaiset\nhalventavat asiapaperit saattoivat olla ja kuinka ne tunnottoman\nihmisen käsissä voivat tuhota ei ainoastaan yksityisiä henkilöitä, vaan\nkokonaisia perheitä.\n\nOliko tuollainen asiapaperi todellakin tämän murhenäytelmän sisäisenä\nvaikuttimena?\n\nTaistelu tästä paperista -- sekö se oli jo maksanut yhden ihmishengen\nja vaati ehkä useampia?\n\nHän ei uskonut, että Dagny neiti oli löytänyt paperin käydessään\nasianajajan huoneessa. Itse hän ei myöskään ollut löytänyt muuta kuin\nmerkityksettömiä kauppakirjeitä.\n\n_Sellaisia_ papereita ei mielellään jätetä kirjoituspöydän enemmän tai\nvähemmän epävarmoihin kätköihin. Ne pidetään aina mukana.\n\nJa jos asianajajalla oli ollut hallussaan tuollainen paperi, oli\nluultavaa, että hän säilytti sitä lompakossaan ja että se oli vielä\nsiellä. Ellei...\n\nEllei se mies, joka hänet oli surmannut, ollut sitä varastanut. Jos\nmurhaaja mitään lienee teollansa tarkoittanut, ei se ole voinut olla\nmuuta kuin anastaa häneltä tuo vaarallinen paperi.\n\nMutta kenen käsiin se siinä tapauksessa lienee joutunut?\nAhdistettujenko? Vai jonkun uuden ahdistajan? Ehkä entistä\nvaarallisemman vihollisen? -- Näitä Asbjörn Krag mietiskeli astuessaan\nratsumestarin rinnalla niittytietä.\n\nMolemmat kulkivat ääneti. Rye huomasi salapoliisin olevan ajatustyössä\neikä tahtonut häiritä häntä.\n\nHe saapuivat kauppiaan talolle. Ruumis oli jo kannettu sisään.\nSatalukuinen ihmisjoukko oli kokoontunut ulkopuolelle.\n\nPuhelu kävi hiljaisella äänellä, ja kuiskatut sanat ja pelokkaat\nkatseet tekivät kiusallisen ja painostavan vaikutuksen.\n\nSalapoliisi kääntyi ratsumestariin.\n\n-- Sinä et ole täällä miksikään hyödyksi, sanoi hän. -- Minusta tuntuu,\nettä sinä vain herätät paheksumista. Mene kotiin ja odota minua. Tulen\npian.\n\n-- Kuten tahdot, jollen voi millään lailla olla hyödyksi.\n\n-- Et mitenkään tällä hetkellä.\n\nRatsumestari kääntyi toiselle tielle ja poistui. Väkijoukko huomasi\nhänen lähtönsä. Puhelu taukosi hetkeksi kokonaan.\n\nAsbjörn Krag astui taloon. Muutamat ulkona-olijoista pyrkivät mukaan,\nmutta hän pidätti heidät ja sulki oven perässään.\n\nKäytävät ja portaat olivat väkeä täynnä. Joukossa oli useita\nsanomalehtimiehiä.\n\nNämä heti salapoliisin kimppuun.\n\n-- Minulla ei ole muuta sanottavaa, hyvät herrat, vastasi Krag, kuin\nettä on tapahtunut jotakin odottamatonta, joka on omansa tekemään asian\nyhä arvoituksellisemmaksi.\n\n-- Mutta tietysti olette sitä mieltä, että on tapahtunut murha?\n\n-- Mies on lyöty kuoliaaksi, se on selvä.\n\n-- Ja tämä murha on kai jossakin yhteydessä eversti Holgeria vastaan\ntehdyn murhayrityksen kanssa?\n\n-- Epäilemättä. Tapaukset ovat aivan samankaltaiset.\n\n-- Luuletteko, että täällä kuljeksii joku salaperäinen ja vaarallinen\nihminen, joka tekee seudun turvattomaksi?\n\n-- Ennenkuin olen nähnyt vainajan, en luule mitään, sanoi Asbjörn Krag.\n-- Toivottavasti herrat jättävät meidät hetkeksi rauhaan, jotta saamme\ntoimittaa tarkastuksen.\n\nJa herroille tuli kiire päästä lennätinasemalle lähettämään uusia,\nhälyäherättäviä sähkösanomia pääkaupungin lehdille, kun Asbjörn Krag\nastui vainajan huoneeseen. Hän tapasi siellä nimismiehen apulaisineen\nja tuomarin.\n\nJälkimäinen oli kalmankalpea ja masentunut.\n\n-- Hyvä oli, että tulitte, sanoi hän. -- Tämä asia kasvaa yli minun\nvoimieni. En ymmärrä enää mitään.\n\nHän osoitti vainajaa ja kysyi katsoen merkitsevästi:\n\n-- Eikö juuri tämä ollut...?\n\n-- Tämä juuri. Me luulimme, että hän oli syyllinen. Mutta nyt hänet on\nkaatanut sama käsi, joka tähtäsi surmaniskun eversti Holgeria vastaan.\n\nKrag paljasti vainajan kasvot. Silloin hän näki mitä ei ollut äsken\nulkona huomannut, että asianajajan kasvoilla vielä kuolemassakin oli\nkamppailun ja tuskan leima.\n\nKun hän ajatteli, miten miestä oli ajettu kuin eläintä niityn poikki\nmetsään päin, kun hän muisti nuo hurjat, vihlovat huudot, jotka oli\nillalla kuullut, ja näki nuo tuskan vääristämät kasvojenpiirteet, tunsi\nhän kammon väristyksen ruumiissaan, kun ajatteli tuota salaperäistä,\nkamalaa tekoa.\n\nHän tutki haavaa tarkemmin. Näkyi selvään, että se herätti hänessä\nerityistä mielenkiintoa. Hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen. Sitten hän\npeitti jälleen vainajan pään ja aukaisi sadeviitan ja takin napit.\n\nMiehen kultakello kultaisine vitjoineen oli tallella, samaten lompakko.\n\nKrag alkoi tarkastella lompakkoa toisten seuratessa uteliaina hänen\nolkansa yli.\n\nSe sisälsi useita satoja kruunuja rahaa.\n\nHän heitti setelit pöydälle ja sanoi:\n\n-- Merkitkää muistiin paljonko niitä on.\n\nSitten hän löysi vielä muutamia kauppakirjeitä.\n\nNekin hän laski pöydälle käskien merkitä ne luetteloon.\n\nMutta ensin hän tarkoin luki ne kaikki.\n\nVihdoin hän eräästä salaisesta pikku osastosta löysi mitä oli etsinyt.\nSe oli sininen kirjekuori, jonka sisässä oli joitakuita vanhoja\nkirjeitä.\n\nAavistus sanoi hänelle heti, että tässä piili salaisuus.\n\nEnsimäinen kirje, jonka hän luki, oli päivätty Kööpenhaminassa\nmaaliskuun 20 p:nä 1890.\n\nHän luki ensimäisen sivun, silmäsi sitten allekirjoitusta, ja samassa\nhänelle selvisi, mikä peloittava kirje hänellä oli kädessään.\n\nHän sotki eri paperit sekaisin niin, että saattoi solahuttaa sinisen\nkirjekuoren taskuunsa.\n\nMuut olivat niin innokkaasti kirjoittamassa löydettyjen esineiden\nluetteloa, etteivät huomanneet mitään.\n\nKrag tiesi kyllä tekevänsä itsensä syypääksi laittomuuteen, joka\ntavallisissa oloissa olisi mitä paheksuttavin.\n\nMutta hän oli nähnyt kirjeen, eikä mikään mahti maailmassa voinut\npidättää häntä pistämästä sitä omaan taskuunsa.\n\nKello läheni sillävälin kolmatta, ja virkaatekevä tuomari sai vihdoin\ntyönsä valmiiksi.\n\nAsbjörn Krag lähti huoneesta luvaten palata tunnin kuluessa.\n\nIhmisiä seisoi yhä ulkopuolella. He olivat nyt koko päivän kulkeneet\njoutilaina. Kaikki työt oli laiminlyöty, niin voimakkaasti oli tapaus\ntemmannut mielet mukaansa.\n\nAsbjörn Krag meni nopeasti joukon ohi. Kaikkien katseet kääntyivät\nhäneen. Hän kuuli jonkun sanovan:\n\n-- Olipa sillä kamalat kasvot.\n\nOliko hän todellakin niin kauhistuneen näköinen? Eikö hänkään voinut\nsalata liikutustaan? Hän, jolla muulloin oli kasvot kuin kivestä.\n\nHän suuntasi kulkunsa ratsumestarin talolle.\n\nHänen ystävänsä istui kirjoittamassa.\n\n-- Mitä sinä kirjoitat? kysyi Krag.\n\nRatsumestari näytti hänelle käsikirjoitustaan. Se oli paksu pinkka,\njonka päällyslehdelle oli kirjoitettu: \"Muistelmia matkoiltani.\"\n\nSalapoliisi katseli häntä ihmeissään.\n\n-- Saatatko sinä todellakin puuhata tuollaista nyt? kysyi hän.\n\nRatsumestari hymyili surunvoittoisesti.\n\n-- Mitäpä muuta tekisin? Aivoni ovat hajalla, niitä särkee, kun\najattelen kaikkia näitä asioita. Minun täytyy levätä joku tunti. Täytyy\npuuhata jotakin muuta. Minä odotan kauhulla yötä.\n\nAsbjörn Krag nyökkäsi. Hän tunsi tuon tilan.\n\n-- Miten on sinun laitasi? kysyi Rye. -- Et näytä sinäkään kovin\nvirkulta.\n\n-- Minä tarvitsen kolmea asiaa, vastasi Asbjörn Krag.\n\n-- Anna kuulua.\n\n-- Tarvitsen huoneen itselleni, laatikollisen savukkeita ja kupin\nväkevää kahvia.\n\n-- Hiukan levähtää siis. Se ei ole ihme.\n\n-- Minä en aio levätä, vastasi salapoliisi. -- Tahdon ajatella.\n\nHän muutti äkkiä käytöstapaa, meni Ryen luo, taputti häntä olalle ja\nsanoi ääneen ja selvästi:\n\n-- Kaikki on pelastettu, ystävä hyvä. Minulla _on_ paperit.\n\nRatsumestari nousi hitaasti seisoalle.\n\n-- Minä en ymmärrä... Paperit...\n\n-- Niin, kirjeet, kirjeet, jotka ovat sinisessä kuoressa...\n\n-- Kirjeet... En vieläkään ymmärrä...\n\nSalapoliisin kasvot ilmaisivat sekä maltittomuutta että pettymystä.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, -- ei puhuta siitä sitten enempää. Toimita minulle\nkahvi, huone ja tupakat.\n\nRatsumestari soitti kelloa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nSalaperäinen olento.\n\n\nJonkun minuutin kuluttua salapoliisi oli sijoittautunut oikein\nmukavasti erääseen ratsumestarin pieneen huoneeseen.\n\nHän ei ollut aamusta asti syönyt mitään, mutta ruokaa hän ei nyt\nkaivannut.\n\nRatsumestarin palvelija astui sisään äänettömästi, tohvelit jalassa, ja\ntoi hänelle kahvia.\n\nAlettuaan juoda kahvia selvittääkseen ajatuksiaan täytyi Kragin\ntyhjentää kuppi toisensa jälkeen. Ja jottei oven käynti häiritsisi,\nantoi hän palvelijan jäädä huoneeseen, sillä mies pysyi hiljaa kuin\nhiiri.\n\nAsbjörn Krag loikoi leposohvalla, vieressään höyryävä kahvikuppi ja\nsavukelaatikko. Huone oli puolipimeä.\n\nSitten hän aloitti täydellä höyryllä.\n\nHänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä oli sotkuisin juttu, minkä\nkanssa hän koskaan oli joutunut tekemisiin.\n\nSe oli samalla kaikkein pöyristyttävimpiä. Se oli toistaiseksi maksanut\nyhden ihmiselämän ja tuhonnut toisen. Eikä Krag ollut suinkaan varma,\nettä se pysähtyisi tähän. Hänestä tuntui, kuin vaara olisi väikkynyt\nilmassa.\n\n_Ja nyt hän oli lukenut kirjeet_. Niitä oli kaksi tuossa sinisessä\nkuoressa. Molemmat olivat vuodelta 1890, kirjoitetut jonkun päivän\nväliajalla.\n\nEversti Holger oli ne kirjoittanut eräälle toiselle upseerille, ja\nmolemmat koskivat eversti Holgerin tytärtä Dagnya. Ne paljastivat\nhirveän salaisuuden.\n\nMiten nämä kirjeet olivat joutuneet asianajaja Bomanin käsiin, ei\nAsbjörn Krag aavistanut; mutta todennäköisesti hän oli hankkinut ne\njollakin luvattomalla tavalla.\n\nAsbjörn Krag oli varma siitä, että juuri näiden kirjeiden olemassaolo\noli purkanut Dagnyn ja Ryen kihlauksen.\n\nNyt hän saattoi myös ymmärtää nuoren tytön menettelytavan, hänen\numpimielisyytensä ja tuskansa. Ja nyt hän katui, että oli kenties ollut\nliian kova häntä kohtaan, liiaksi poliisimies. Tyttö ei taistellut vain\nomasta puolestaan. _Hän taisteli myös isänsä kunnian vuoksi_.\n\nNyt Krag ymmärsi, kuinka Dagny oli saattanut epätoivoissaan mennä\nniinkin pitkälle, että oli yrittänyt varastaa kirjeet, kun huomasi,\nettei asianajaja ollut kotona. Mutta hän ei ollut löytänyt niitä. Ne\nolivat olleet asianajajan taskussa.\n\nKrag ymmärsi nyt senkin, miksi Dagnyn oli täytynyt salata asia\nhäneltäkin, salapoliisilta, joka muuten olisi ollut hänen auttajansa.\n\nHän ei voinut kenellekään ihmiselle ilmaista asian oikeata laitaa.\n\nHän ei ollut tahtonut uskoa salaisuutta edes omalle sulhaselleen.\n\nTämä ei tiennyt kirjeistä mitään. Sen oli Krag ymmärtänyt siitä\nihmettelyn huudahduksesta, joka pääsi Ryen huulilta, kun hän oli\nsanonut, että hänellä nyt oli hallussaan nuo sinisessä kuoressa olevat\nkirjeet.\n\nRye ei tiennyt niistä mitään.\n\nAsbjörn Krag oli nyt saanut selville kihlauksen purkamisen syyn. Oli\nilmeistä, että asianajajalla oli ollut sormensa mukana pelissä, koska\nkirjeet olivat hänellä ja koska hän oli kirjoittanut eversti Holgerille\ntuon uhkaavan kirjeen samana päivänä, jolloin verityö tapahtui.\n\nMutta miksi oli Holgerin päälle hyökätty, ja kuka oli sen tehnyt?\n\nAsianajaja se ei voinut olla, sellainen otaksuma tuntui nyt tuiki\nmahdottomalta.\n\nEi se ollut ratsumestarikaan; kirjeet luettuaan oli Asbjörn Krag\nentistä varmemmin vakuutettu siitä.\n\nVielä vähemmin hän saattoi käsittää, kuka oli asianajajan surmannut.\nAsianajaja Boman oli roisto, tunnoton ihminen, mutta kuka oli mahtanut\nkäydä häneen käsiksi?\n\nJa mitä näillä kahdella väkivallantyöllä oli tekemistä Dagnyn\nkihlauksen ja noiden kirjeiden kanssa?\n\nTämä ongelma se nyt lähinnä kiinnitti puoleensa Asbjörn Kragin\najatukset.\n\nHän makasi monta tuntia miettien, ja kun hän vihdoin nousi, oli huone\ntäynnä tupakansavua ja hän itse kuin kuumeessa.\n\nKun hän tuli ratsumestarin luo, istui tämä yhä kirjoittamassa\nmatkamuistelmiaan.\n\nHän katsoi hajamielisesti Asbjörn Kragiin.\n\n-- Päivällinen on syöty aikoja sitten, sanoi hän. -- En tahtonut\nhäiritä sinua.\n\n-- Minä en vielä tunne itseäni nälkäiseksi, vastasi salapoliisi. --\nAinoa mitä ehkä tarvitsen, on kuppi suklaata.\n\nKrag astui muutamia kertoja lattian poikki.\n\n-- Oletko ajatellut asiaa? kysyi ratsumestari.\n\n-- Olen.\n\n-- Oletko keksinyt murhaajan?\n\n-- Luullakseni.\n\n-- Arveletko, että se on sama, joka yritti surmata everstin?\n\n-- Sama.\n\n-- Onko hän vielä näillä seuduilla?\n\n-- Jos se on se, jota tarkoitan, niin on.\n\n-- Missä?\n\n-- Aivan lähellä meitä.\n\n-- Onko hän vielä yhtä vaarallinen?\n\n-- On, yhtä vaarallinen. Kuulehan, onko sinulla revolveria?\n\nRatsumestari veti auki kirjoituspöydän laatikon, missä näkyi kiiltävä\nbrowning-revolveri.\n\n-- Hyvä on, sanoi Krag, mutta teet viisaimmin, jos pistät sen taskuusi.\nSilloin se on käsillä.\n\nRatsumestari hymyili.\n\n-- Mitä minulle täällä tapahtuisi, rauhallisella seudulla? En pelännyt\nIntiassa enkä pelkää täälläkään.\n\n-- Pane revolveri taskuusi, sanoi Krag. -- Se on minun nimenomainen\npyyntöni. Ja kun huomaat vaaran, niin ammu, ammu heti.\n\n-- No, jos vaaran voi nähdä, ennenkuin se on myöhäistä...\n\n-- Aivan varmaan. Sekä eversti että asianajaja ovat paenneet kuin\ntakaa-ajetut eläimet metsään päin, ennenkuin salaperäinen vihollinen on\niskenyt surmaniskunsa. Eikö sinusta tunnu hieman kummalliselta, että\nmolemmat ovat koettaneet pelastautua metsään, sensijaan että olisivat\njuosseet niitylle tai ihmisasunnoille päin? Kun ihminen pakenee\nmurhaajan tieltä, ei hän tavallisesti pyri metsään. Tämä tuntui minusta\nheti merkilliseltä, mutta en kuitenkaan tullut kiinnittäneeksi siihen\nerityistä huomiota. Luulin sitä sattumaksi. Mutta nyt ymmärrän, että\nsillä täytyy olla merkityksensä. Tämä pikkuseikka tekee koko asian\nselitettäväksi.\n\n-- Mihin aiot ryhtyä? kysyi ratsumestari.\n\nAsbjörn Krag hymyili, ja hänen kasvoilleen tuli omituinen ilme.\n\n-- Tällä kertaa, sanoi hän, minä lähden kävelemään.\n\nHän astui ikkunaan ja katsoi ulos. Oli jo alkanut pimetä, mutta ilma\noli selkeä. Hän saattoi nähdä lähimökkien tulet.\n\n-- Selkeä ilma, mutisi hän, ihan selkeä. Saanko lainata sinun keltaista\nsadetakkiasi? Näin semmoisen eteisessä.\n\n-- Mitä herran nimessä sinä sadetakilla teet näin kauniilla ilmalla?\n\n-- Anna minun vain lainata sitä. Noilla molemmilla toisilla oli\nsadetakki, siksi minullakin.\n\nKrag tarkasti revolverinsa. Se oli täydessä latingissa. Saatuaan\nsadetakin ylleen hän sanoi:\n\n-- Kiitos, nyt minä lähden.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Aivan yksin. Mielipuoli hyökkää vain yksinäisten ihmisten kimppuun,\nvastasi Krag mennen ovelle.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDES LUKU\n\nIkkuna säpäleiksi.\n\n\nRatsumestari pidätti häntä vielä.\n\n-- Minne aiot mennä? kysyi hän otsa rypyssä.\n\n-- En tiedä varmaan.\n\n-- Kauppiaalleko?\n\n-- En, en suinkaan.\n\n-- Tuomarin tai nimismiehen luo?\n\n-- En sinnekään.\n\nKrag pysähtyi ovelle ikäänkuin miettien.\n\n-- Jos minä minnekään menen, niin lähden tuota tietä, sanoi hän\nviitaten itään päin.\n\nOmituinen mielenliikutus valtasi Ryen. Hän ymmärsi ystävänsä\ntarkoituksen.\n\n-- _Hänenkö_ luokseen?\n\n-- Se ei ole varmaa. Ehkä. Tahdotko, että vien terveisiä?\n\n-- En, vastasi ratsumestari tylysti. -- Minulla ei ole hänelle mitään\nsanomista, ennenkuin hän itse puhuu. Mutta saatat kertoa, että olet\nnähnyt minut ja että minä elän.\n\nKatkera hymy vilahti hänen huulillaan. Asbjörn Krag nyökkäsi.\n\n-- Jos tapaan hänet, sanoi hän, niin kerron, että sinä elät. Tulen\ntakaisin parin tunnin kuluttua.\n\nKrag katsoi kelloaan.\n\n-- Yhdeksän. Ennen yhtätoista olen kotona.\n\n-- Odotanko sinua?\n\n-- Odota.\n\n-- Mutta jollet tule ennen yhtätoista? Asbjörn Krag mietti.\n\n-- Jollen ole silloin tullut, niin odota kello kahteentoista.\n\n-- Jollet tule silloinkaan?\n\nSalapoliisi kävi hyvin totiseksi. Hän astui ystävänsä luo ja tarttui\nhänen käteensä.\n\n-- Jollen ole palannut ennen puoliyötä, sanoi hän, niin se merkitsee,\nettä vaara on käsissä. Silloin sinun tulee heti hälyyttää talon väki\nliikkeelle ja lähettää sana nimismiehelle ja lähiseudun talonpojille.\n\n-- Miksi koota kaikki nuo ihmiset?\n\n-- Etsimään minua. Siinä tapauksessa olen joutunut otteluun tuon\nsalaperäisen ja vaarallisen olennon kanssa. Silloin on pantava toimeen\nyleinen ajo. Etsikää läpikotaisin niityt ja metsänrannat älkääkä\nlevätkö, ennenkuin olette löytäneet minut elossa tai kuolleena.\n\nRatsumestari näytti hämmästyvän näistä vakavista sanoista.\n\n-- Ja kuitenkin tahdot mennä yksin, sanoi hän. -- Jos minä lähtisin\nmukaasi, olisi sinulla revolveri lisää ja sitäpaitsi kaksi vahvaa\nkättä.\n\n-- _Yksi_ voi mahdollisesti nähdä _jotakin_, vastasi Asbjörn Krag, --\nmutta _kaksi_ ei saa tietää mitään. Ja nyt olen kerta kaikkiaan\npäättänyt mennä yksin. Vaarassa olen mieluimmin yksin. En tahdo jakaa\nsitä toisen kanssa. Siinä asiassa olen itsekäs. Mutta älä unohda:\njollen ole kotona kello kaksitoista, niin en ehkä palaa ensinkään.\n\nKrag lähti. Ratsumestari ei tahtonut tyrkyttää hänelle seuraansa. Hän\ntunsi hänet siksi hyvin, että tiesi olevan turhaa yrittää. Hän kuunteli\naskelia, jotka häipyivät ulkona vallitsevaan pimeyteen.\n\nRatsumestari oli huomattavasti hermostunut. Tämän jutun kaamea\nsalaperäisyys oli järkyttänyt hänen mieltänsä, ja vaikkeivät\nvaaralliset ja hermoja kiihoittavat seikkailut olleet hänelle outoja,\nei hän kuitenkaan ollut vielä koskaan joutunut näin arvoituksellisen\nvaaran kanssa tekemisiin.\n\nKragin käytöksestä hän saattoi nähdä, että jotakin vakavaa oli\ntodellakin tekeillä. Ratsumestari tunsi itsensä epävarmaksi ja\nhermostuneeksi toimettomuudessaan. Jollei hienotunteisuus Kragia\nkohtaan olisi pidättänyt häntä, olisi hän pukenut ylleen\nmetsästystakkinsa ja lähtenyt hänen jälkeensä pimeyteen.\n\nSaadakseen ajan kulumaan hän meni siihen pikku huoneeseen, missä\nAsbjörn Krag oli äsken istunut. Siellä oli ilma vielä täynnä savua,\nmutta se tuntui omituisesti rauhoittavan häntä, ja hän heittäytyi\nleposohvalle pitkäkseen. Palvelija toi viskyä ja tupakkaa, ja savupilvi\nhuoneessa sakeni yhä. Niin hän loikoili puolisen tuntia.\n\nYhtäkkiä hän kavahti pystyyn. Hänestä tuntui, kuin talon ulkopuolelta\nolisi kuulunut ääntä. Oli kuin joku olisi ähkynyt hapuillessaan\nvarovasti nurmikkoa pitkin. Hiljainen ääni jatkui yhä edeten pitkin\nseinäviertä ja pysähtyi vihdoin hänen työhuoneensa kohdalle.\n\nJokohan Asbjörn Krag oli palannut, tuumi hän, mutta luopui heti siitä\najatuksesta. Eihän Kragin tarvinnut hiiviskellä varkaan tavoin pitkin\nseinävieriä päästäkseen taloon.\n\nVai olisikohan siellä tuo tuntematon, seudun paha henki?\n\nTavallisissa oloissa ratsumestari ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota\nääneen. Eihän siellä tarvinnut olla muuta kuin joku talon väestä, joka\nliikkui ulkosalla pimeässä. Mutta nyt oli pöyristyttävän tapauksen\najatus piintynyt hänen aivoihinsa, ja kaikkialla häntä vainosi murhan\ntummanpunainen näky. Hän ei ollut enää kaltaisensa.\n\nMutta rohkea mies hän oli, ja häntä miltei suututti, että oli todella\nhieman säikähtänyt tuota kummallista ääntä. Hän nousi ja aikoi lähteä\nulos ottaakseen asiasta selon. Mutta astuttuaan pari askelta ovea\nkohden hän pysähtyi yhtäkkiä.\n\nSärkyvän ikkunaruudun helinä kuului hänen korviinsa.\n\nIkkuna oli lyöty pirstaleiksi. Se oli varmasti joku hänen työhuoneensa\nikkunoista. Lasisirut putosivat kilisten lattialle.\n\nRatsumestari sieppasi revolverin taskustaan, kiskaisi oven auki ja\nryntäsi huoneeseen.\n\nHän oli odottanut tapaavansa siellä ihmisen. Mutta huone oli tyhjä.\nHänen kirjoituspöytänsä oli lasisirujen peitossa.\n\nKoko ruutu oli poissa, olipa mukana mennyt palanen ikkunapienastakin.\nIsku oli ollut ankara.\n\nRye kuuli ulkoa hiljaista töminää, poistuvien askelten ääntä.\n\nHän astui ikkunaan ja laukaisi revolverinsa umpimähkään.\n\nSitten hän vetäytyi peremmälle huoneeseen odottaen mitä tuleman piti.\n\nMutta ensi minuutit kuluivat aivan rauhallisesti. Sitten kuului askelia\ntalosta; laukauksen hälyyttämiä ihmisiä juoksi paikalle joka taholta.\n\nRatsumestari soitti kelloa. Palvelija astui sisään, pyöreät kasvot\nkauhistuneen näköisinä.\n\n-- Huuda pehtori tänne! käski Rye.\n\nPehtori tuli. Hän oli kalpea säikähdyksestä.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän luoden pelokkaan katseen\nsavuavaan revolveriin ja rikkilyötyyn ikkunaan.\n\n-- Ei mitään ole tapahtunut, vastasi Rye, -- Huutakaa väki koolle.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.\n\nKello 12.\n\n\nRatsumestarin äänessä oli käskevä sävy. Hän oli taas sama kuin ennen,\nsellainen kuin hän oli ollut vaaran hetkinä metsästysretkillään\nIntiassa, kun jokainen silmänräpäys oli kallis ja kuolema riippui\nhiuskarvan varassa.\n\nPehtorikin oli heti selvillä siitä, että jokin vaara uhkasi. Hän näki\nsavuavan revolverin isäntänsä kädessä ja lasinpirstaleet, joita oli\nkirjoituspöytä täynnä.\n\n-- Tänne on joku yrittänyt tunkeutua sisään, sanoi ratsumestari. --\nMeidän täytyy saartaa talo. Käskekää väki koolle.\n\nPehtori juoksi ulos. Ja heti kaikuivat hänen äänekkäät huutonsa pitkin\ntaloa.\n\nRatsumestari heitti kiireesti metsästystakin yllensä. Astuttuaan\neteiseen hän huomasi, että Asbjörn Krag oli jättänyt sinne\nsalalyhtynsä. Sen hän otti mukaansa.\n\nPihalla näkyi tulia liikkuvan edestakaisin. Väki oli kokoontunut sinne\nlyhtyineen. Tänään oli vuodenaikaan katsoen harvinaisen pimeä ilta.\n\nKauhistus oli joukossa yleinen. Murha oli synnyttänyt kammonsekaisen\nmielialan kaikissa, ja saatuaan näin iltamyöhällä kuulla puhuttavan\npirstotusta ikkunasta ja revolverinlaukauksesta he luulivat, että oli\ntapahtunut uusi murha. Lisäksi tuli, että omakin väki katsoi\nratsumestaria epäluuloisin silmin. Hänen suljettu luonteensa esti häntä\nsaamasta missään osakseen myötätuntoisuutta.\n\nPimeästä kuului kysymyksiä ja vastauksia:\n\n-- Kuka ampui?\n\n-- Ketä hän ampui?\n\n-- Ei tiedetä. Hän ampui ikkunan läpi.\n\nSekä pehtori että väki luuli ratsumestarin särkeneen ikkunan\nrevolverinluodilla.\n\nKun ratsumestari näyttäytyi portailla, avattu salalyhty kädessä, syntyi\nyleinen hiljaisuus ja miehet tunkeilivat hänen ympärilleen.\n\nRatsumestari antoi käskyn, että väen tuli hajaantua niityille\nlöytääkseen, jos mahdollista, joitakin jälkiä väkivallantekijästä.\nMiehet tottelivat, vaikka vastahakoisesti. He kulkivat kaksittain.\nKaikilla oli joku ase, kellä vanha pyssy, kellä heinähanko, kellä\nkirves.\n\nItse lähti ratsumestari pehtorin seuraamana tutkimaan pirstottua\nikkunaa.\n\nHän valaisi ensin maata löytääkseen jalanjälkiä, mutta ei nähnyt\nmitään, vaikka maa oli iltasumusta kostea.\n\nTämä tuntui hänestä kummalliselta. Olihan hän ihan selvästi kuullut\npoistuvia juoksuaskelia. Hän teki itselleen kysymyksen, oliko ikkuna\nehkä ammuttu rikki revolverilla tai pyssyllä, mutta sekään ei tuntunut\ntodennäköiseltä. Eihän hän ollut kuullut mitään pamausta.\n\nHän tutki ikkunaa tarkemmin. Se oli tuollainen kapeilla liistoilla\npikkuruutuihin jaettu ikkuna. Pari liistaa oli katkennutkin. Ei se siis\nvoinut olla kädellä pirstottu. Väkivallantekijä oli varmaan käyttänyt\nkirvestä, nuijaa tai muuta sellaista asetta. Ja hänen oli täytynyt\nseistä ihan ikkunan edessä. Mutta kumma, ettei maassa näkynyt jälkiä.\nEihän mies ollut voinut ilmassa lentää.\n\nRatsumestari jätti asian sikseen; hän tahtoi odottaa Asbjörn Kragin\npaluuta. Itse hän tunsi olevansa aivan voimaton tässä arvoitusten\nsekasorrossa. Ei hän mitään vaaraa pelännyt, suurintakaan. Mutta hän\nolisi tahtonut nähdä vaaran, tietää minkä näköinen se oli ja miten sitä\nvastaan oli käytävä. Tämä kaikki oli täydellistä arvoitusta. Täällä\noleskeli joku ihminen, kauhea olento, joka löi kuoliaaksi eikä jättänyt\njälkeäkään itsestään.\n\nOliko sama ihminen pirstonut hänen ikkunansa? Tarkoittiko hyökkäys\ntällä kertaa häntä, ratsumestaria, vai Asbjörn Kragiako?\n\nRye meni takaisin huoneeseensa odottamaan väen palaamista.\n\nVähitellen kaikki taas kokoontuivat pihalle, vaiteliaina ja näköjään\npeloissaan. He eivät olleet nähneet mitään, ja kauppiaan talossa oli\nollut pimeää. Ihmiset olivat jo menneet levolle.\n\nRatsumestari käski ripustaa peitteen ikkunan eteen. Pehtori kysyi, eikö\nlasisiruja saanut korjata lattialta, mutta Rye tahtoi antaa kaiken olla\nkoskematta, kunnes Asbjörn Krag tuli kotia.\n\nHän istuutui kirjoituspöydän ääreen jatkamaan työtänsä, ikäänkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Silloin tällöin hän kuitenkin katsahti\nseinäkelloon.\n\nAsbjörn Kragia ei kuulunut, ja kello oli jo yli yhdentoista. Viisari\nkulki yhä kulkuaan ja läheni kahtatoista.\n\nKun se oli neljännestä vailla, niin ratsumestari nousi ja soitti\npehtoria.\n\nTämä seisoi pian huoneessa. Hän oli vielä täysissä pukeissaan,\nikäänkuin olisi ymmärtänyt, että oli tapahtuva enemmänkin tänä iltana,\nja sen vuoksi tahtonut olla valmiina.\n\n-- Onko väki mennyt levolle? kysyi ratsumestari.\n\n-- Ei vielä, vastasi pehtori katsoen kysyvästi isäntäänsä.\n\n-- Sanokaa heille, että ovat valmiina. Heitä ehkä tarvitaan puoliyön\naikana.\n\n-- Kello kaksitoista? kysyi pehtori, ja häntä värisytti.\n\n-- Niin. Täsmälleen.\n\nPehtori läksi huoneesta ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen, että väki\noli valmiina.\n\n-- Mutta mitä on sitten tapahtunut? kysyi hän.\n\n-- Asbjörn Krag on mennyt ulos.\n\n-- Niin, sen ymmärrän.\n\n-- Hän on mennyt yksin, koettaakseen päästä arvoituksen perille.\n\n-- Minkä perille?\n\nRatsumestari vain kohautti olkapäitään ikäänkuin sanoakseen: \"Mistä\nminä tiedän.\"\n\n-- Hän arveli itse palaavansa yhdentoista ajoissa, sanoi hän.\n\nPehtori katsoi kelloaan.\n\n-- Sitten on pian mennyt tunti yli määräajan. Hänelle on varmaan\ntapahtunut jotakin.\n\n-- Hän on itse pyytänyt meitä odottamaan kello kahteentoista. Ellei hän\nole kotona, kun kello lyö kaksitoista, lähdemme miehissä häntä\netsimään, sillä siinä tapauksessa hänelle on sattunut joku onnettomuus.\n\nSillä oli asia selvä. Ratsumestari käveli edestakaisin lattialla.\nSilloin tällöin hänen katseensa hipaisi kelloa. Pehtori kävi\nhuomattavan levottomaksi.\n\n-- Eiköhän olisi parasta heti...? sanoi hän.\n\n-- Ei, vastasi ratsumestari, meidän täytyy tehdä niinkuin hän on\nmäärännyt.\n\n-- Nyt puuttuu vain kaksi minuuttia.\n\nRatsumestari pysähtyi suuren seinäkellon eteen. Sekunnit kuluivat\nhirveän hitaasti; tik -- tik -- tipahteli kuin veripisaroita lattialle.\n\nVihdoin kello löi kaksitoista.\n\n-- Huutakaa väki esiin, sanoi ratsumestari ottaen hattunsa ja\nviittansa.\n\nPehtorin piti juuri juosta ulos, kun eteisestä kuului askelia.\n\nMolemmat miehet pysähtyivät ja tuijottivat henkeä pidättäen oveen.\n\n-- Ne ovat hänen askelensa, sanoi ratsumestari; minä tunnen ne.\n\nOvi aukesi ja Asbjörn Krag astui sisään.\n\nHän oli hyvin kalpea.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nSalaperäinen.\n\n\nHuoneessa ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun Asbjörn Krag astui sisään.\n\nHän katsoi tutkivasti ympärilleen, mutta huomatessaan pehtorin ja\npihalle lyhtyineen kokoontuneen väen hän hymyili.\n\n-- Onko jotakin tapahtunut? kysyi hän vilkaisten pehtorin revolveriin.\n\n-- Ei, vastasi ratsumestari, ei muuta kuin tämä.\n\n-- Oho, ikkuna lyöty rikki. Mutta mitä merkitsee, että te olette\naseissa hampaita myöten?\n\n-- Jos katsot kelloa, vastasi ratsumestari, niin näet, että se on nyt\nviisi minuuttia yli kahdentoista. Me olemme valmiina noudattamaan\nnimenomaista käskyäsi. Siinä koko asia.\n\nAsbjörn Krag istuutui nojatuoliin. Hän pyyhkäisi kädellään päätänsä\nikäänkuin kootakseen ajatuksensa.\n\n-- Minä en oikein muista..., mutisi hän, -- minunko käskyäni...\n\nHänen ajatuksensa nähtävästi harhailivat kaukana.\n\n-- Tämä nimenomainen käsky, jatkoi ratsumestari, oli se, että jollet\nsinä ollut palannut ennen puoliyötä, piti meidän viipymättä lähteä\nmiehissä etsimään sinua.\n\nAsbjörn Krag hytkähti.\n\n-- Sehän se. Siksi laittauduinkin ajoissa kotiin. En tahtonut saada\ntoista ajojahtia aikaan.\n\n-- Toista ajojahtia? kysyi ratsumestari tyytymättömänä.\n\n-- Niin. Hetki sitten ryntäsi hoilottava miesjoukko täältä talosta\nniitylle. Se turmeli minulta kaiken.\n\nRatsumestari osoitti jälleen särjettyä ikkunaa.\n\n-- Joku yritti murtautua tänne sisään, sanoi hän.\n\n-- Vai sillä lailla?\n\n-- Niin, kuten näet, hän löi ikkunan säpäleiksi. Ja pari liistaakin\nmeni siinä poikki.\n\n-- Jos hänen tarkoituksensa oli murtautua tänne, minkä kumman tähden\nhän ei sitten tullut oven kautta?\n\nSalapoliisi puhui tyynesti ja hymyillen miltei ivallisesti, mutta\nsamalla oli hänen käytöksessään jotakin, joka osoitti, että hänen\najatuksensa viipyivät yhä vieläkin muissa asioissa.\n\n-- Minä arvaan, sanoi ratsumestari, että hän yritti tulla\nikkunasta, jottei herättäisi väen huomiota ja jotta voisi yllättää\nhuoneessa-olijan.\n\n-- Kuka täällä oli?\n\n-- Minä täällä olin istunut, vaikka juuri sillä hetkellä satuin olemaan\nsivuhuoneessa.\n\n-- Yksinkö olit?\n\n-- Niin, aivan yksin.\n\n-- Ja päästäkseen huomaamatta sisään nosti asianomainen sellaisen\nmelun, että se herätti koko talon.\n\nToinen kohautti olkapäitään.\n\n-- Me olemme vain noudattaneet sinun käskyäsi, sanoi hän. Muuta hänellä\nei ollut sanottavaa.\n\nAsbjörn Krag nousi, meni ystävänsä luo ja puristi hänen kättänsä.\n\n-- Älä käsitä minua väärin, sanoi hän. -- Olen sinulle kiitollinen\nsiitä, että sinuun voi luottaa. Sen tiesin muuten ennestäänkin. Mutta\nnyt minä tuumiskelen ihan toista. Tässä asiassa on todellakin monta\npuolta. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä vaihtelevampana ja\nmonimuotoisempana se minulle näyttäytyy. Kun ajatukseni yrittävät\ntunkeutua salaisuuden läpi, tuntuu aivan siltä, kuin ne taittuisivat\nprismassa. Minä olin tuolla niityllä, kun väkesi hyökkäsi sinne.\n\n-- Miksi et ilmaissut itseäsi?\n\n-- Mutta hyvä ystävä, ajattelehan... Näin pari miehenroikaletta\njuoksevan lyhdyt käsissä. Pane mieleesi, että olin ulkona etsimässä\ntuota meidän salaperäistä aavettamme, joka tekee seudun vaaralliseksi.\nMitä minun piti ajatella, kun sain nähdä tämän ilveilyn? Heittäysin\npitkälleni maahan. Tahdoin nähdä heidät lähempää ja luulin jo hetken\najan olevani arvoituksen perillä. Miehet juoksivat ihan ohitseni. Näin,\nettä heillä oli heinähangot aseina, ja saatoin ymmärtää, että he\netsivät jotakuta. Minä tunsin heidät, he olivat tämän talon väkeä. Heti\nheidän jäljessään hiipi pari muuta. Silloin minä ihan totta ajattelin,\nettet sinä ollut voinut pysyä levollisena, vaan olit nyt jo lähettänyt\nminua etsimään. Mitä tämä merkitsee? minä ajattelin. Eikö ystävälläni,\ntiikerinmetsästäjä Ryellä ole tuon enempää malttia ja kylmäverisyyttä?\nMakasin tyynesti alallani, kunnes väki oli palannut kotia. Ja sitten\nodotin vielä jonkun aikaa. Sillä tahdoin rangaista sinua tulemalla\nkotiin vasta viime tingassa. Nyt näen kuitenkin, että se oli erehdys.\nAjolla olikin toinen syy. Saat suoda minulle anteeksi.\n\nVastausta odottamatta Krag meni ikkunan luo tutkiakseen sitä tarkemmin.\n\nHän kosketti lasipalasia äärettömän varovasti, ikäänkuin peläten\nsaattaa niitä millään lailla epäjärjestykseen.\n\nHän otti käteensä muutamia siruja ja katseli niitä.\n\n-- Raju isku, mutisi hän.\n\n-- Niin, ja näyttää siltä, kuin se olisi lyöty nuijalla. Asbjörn Krag\nnyökkäsi.\n\n-- Nuijalla, niin, tai jollakin sentapaisella.\n\nYhtäkkiä hän huomasi jotakin.\n\n-- Tuokaa tänne lamppu, pyysi hän.\n\nPehtori meni lamppu kädessä.\n\nAsbjörn Krag tarkasteli ikkunaa suurennuslasillaan. Hän mutisi\nitsekseen:\n\n-- Luonnollisesti. Se minun olisi pitänyt tietämän.\n\nHän poimi varovasti pari lasipalasta, kääri ne paperiin ja pani\nlompakkoonsa. Se oli toinen tätä juttua koskeva todistuskappale, joka\njoutui hänen lompakkoonsa.\n\n-- Mitä olet löytänyt? kysyi ratsumestari.\n\n-- Jotakin, joka minun olisi pitänyt heti tietää, vastasi salapoliisi.\n\nHän veti Ryen ikkunan luo.\n\n-- Näetkö noita pieniä tummanpunaisia pilkkuja? sanoi hän.\n\nRye hätkähti.\n\n-- Se on verta, sanoi Asbjörn Krag tyynesti.\n\n-- Hän on siis lyönyt ikkunan rikki kädellään! puuskahti ratsumestari.\n\nAsbjörn Krag hymyili.\n\n-- Etkö luule, että siinä tapauksessa olisi tullut enemmän verta?\nKoetappa sinä lyödä pirstoiksi ikkuna paljaalla nyrkillä, niin saat\nnähdä miltä kätesi näyttää.\n\nRye pudisti päätänsä.\n\n-- Minä en ymmärrä tätä, sanoi hän.\n\nSalapoliisi vain hymyili.\n\n-- Edellyttäkäämme kuitenkin, että ikkuna on pirstottu paljaalla\nnyrkillä, jatkoi hän.\n\n-- Mutta kuka on syyllinen? kysyi Rye.\n\n-- Tarkoitat, kuka sen on tehnyt?\n\n-- Niin.\n\n-- Sen voin sanoa ihan varmasti.\n\nRatsumestari puristi kätensä nyrkkiin.\n\n-- Kuka? Herran nimessä kuka?\n\nAsbjörn Krag osoitti niitylle päin. Rye tunsi ehdottomasti puistatuksen\nruumiissaan, ja miehet, jotka olivat salapoliisin tultua hiipineet\nsisään ja asettuneet ovensuuhun, vetäytyivät lähemmäksi toisiaan.\n\n-- Salaperäinen, vastasi Krag.\n\n-- Murhaajako?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta mitä hän tahtoi? Tunkeutuako tänne sisään?\n\n-- Ei.\n\n-- Eikö? Mitä kummaa hän sitten tahtoi?\n\n-- Kuka tietää, vastasi Asbjörn Krag hymyillen, -- kuka tietää mitä\nsellaisissa aivoissa liikkuu.\n\nHän kääntyi pehtorin puoleen.\n\n-- Ettekö ole huomannut talossa mitään erityistä illan kuluessa?\n\n-- En muuta kuin tämän.\n\n-- Eikö kukaan väestä nähnyt niityllä yhtään elävää olentoa?\n\n-- Ei, eiväthän he nähneet salapoliisiakaan.\n\n-- Hyvä on. Nyt tahdon olla ratsumestarin kanssa kahden.\n\n-- Saammeko mennä levolle? Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.\n\n-- Ette mitenkään, sanoi hän. -- Sekä teidän että väen täytyy olla\nylhäällä.\n\n-- Onko meidän ehkä lähdettävä uudelleen ulos?\n\n-- On, pitäkää lyhdyt valmiina.\n\n-- Niityllekö taas?\n\n-- Ei.\n\n-- Vielä kauemmaksiko?\n\n-- Ei, me vain tarkastamme talon.\n\n-- Tarkoittaako herra salapoliisi, että hän on täällä talossa? kysyi\npehtori silminnähtävästi hätääntyneenä.\n\n-- Sitä juuri, vastasi Krag. -- Mutta menkää nyt.\n\nVäki poistui hiljaa. Ovi avattiin varovasti. Oli kuin he olisivat\npelänneet, että tuntematon seisoi ulkopuolella.\n\nKun Krag ja Rye olivat jääneet kahden, sanoi edellinen:\n\n-- Kas niin, ystäväni, käydään nyt suoraan asiaan. Minä olen puhunut\nDagnyn kanssa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nKäänne.\n\n\nRye säpsähti.\n\n-- Oletko puhunut hänen kanssaan tänä iltana?\n\n-- Olen, pari tuntia sitten.\n\nRatsumestari katsoi ystäväänsä tutkivasti.\n\n-- Sanoiko hän sinulle mitään?\n\n-- Sanoi kyllä, sanoi mitä tiesi. Sattumalta minä tiesin hiukan enemmän\nkuin hän. Läksin hänen luokseen siinä varmassa aikeessa, että nyt panen\nhänet kertomaan kaiken. Olen koettanut ennenkin, mutta hän ei ole\nsuostunut. Tyttö parka, hänellä on ollut kauheat ajat.\n\nRatsumestari käveli edestakaisin levottomana.\n\n-- Minulle hän ei ole virkkanut mitään, mutisi hän.\n\n-- Ei, ja yksinomaan sinun tähtesi, jota hän on rakastanut ja vieläkin\nrakastaa. Olosuhteet ovat saattaneet hänet epätoivoon. Raskain mielin\nhän luopui sinusta. Jos vanha eversti Holger olisi saanut määrätä, ei\nmitään välirikkoa olisi tapahtunut, mutta tyttö itse tahtoi sitä.\n\n-- Hän itsekö? kysyi ratsumestari silmät pystyssä.\n\n-- Niin, hän itse, ja juuri sinun asemasi tähden.\n\nRye istuutui tuolille vastapäätä ystäväänsä. Näkyi selvään, että hän\nkoetti kaikin voimin hillitä liikutustaan.\n\n-- Minusta tämä käy yhä arvoituksellisemmaksi, sanoi hän. -- Mutta nyt\nsinä siis tiedät kaiken, ja nyt minä tahdon tietää totuuden yhtä\njärkähtämättömästi kuin sinä mennessäsi Dagnyn luo. Ovi on kiinni. Sinä\net pääse ulos, ennenkuin olet kertonut minulle kaiken.\n\nAsbjörn Krag osoitti rikkinäistä ikkunaa.\n\n-- Niin kauan kuin tuo veitikka kiertelee näitä nurkkia, ei meillä ole\nhätää ulospääsystä, sanoi hän hymyillen.\n\n-- Sinä panet minut kidutuspenkille. Minusta tuntuu, että sinä ihan\nhuviksesi kiusaat minua.\n\n-- En suinkaan. Saanko pyytää sinulta sikaria.\n\nRatsumestari pani esille laatikon. Asbjörn Krag otti sikarin ja\nsytytti. Rye vääntelehti maltittomuudesta.\n\n-- Tiedätkö nyt kuka murhaaja on? kysyi hän.\n\n-- Tiedän.\n\n-- Ja hän on edelleenkin vapaalla jalalla?\n\n-- On, käy sanominen.\n\nRatsumestari katsoi häneen.\n\n-- \"Käy sanominen\"? Minä en ymmärrä sinua.\n\nMutta Asbjörn Krag ei ollut huomaavinaan, vaan istui levollisena ja\nvarmana. Hän vain nyökäytti päätään ja toisti:\n\n-- Niin, käy sanominen, että hän on vapaalla jalalla.\n\n-- Ja yhtä vaarallinen?\n\n-- Ehdottomasti. Kenties hiukan vaarallisempikin.\n\n-- Mutta minkä kumman tähden et sitten kutsu väkeä koolle ja otata\nhäntä kiinni?\n\n-- Tällä hetkellä ei ole tarpeellista ottaa häntä kiinni, vastasi Krag.\n-- Mutta kun katson sopivaksi paljastaa hänet, ei se maksa minulle\nenempää kuin pienen kävelymatkan ja yhden ainoan sanan.\n\n-- Hän on siis lähitienoilla?\n\n-- Niin on, aivan lähellä.\n\nRatsumestari katsahti säikähtyneenä salapoliisiin.\n\n-- Ethän vain tarkoittane ketään omasta väestäni? kysyi hän.\n\n-- Sen saat tietää, kun pääsemme niin pitkälle. Ensin puhukaamme hiukan\nasianajaja Bomanista.\n\n-- Oletko täysin vakuutettu siitä, että hän oli roisto?\n\n-- Sen huomasin heti.\n\nMolemmat olivat hetkisen ääneti.\n\n-- Hän on kukistunut omiin tekoihinsa, jatkoi salapoliisi. -- Hän se\nuhkauksillaan pakoitti Dagny neidin purkamaan kihlauksen.\n\n-- Suuri jumala, olisinpa tämän tiennyt!\n\nRatsumestari puristi kätensä nyrkkiin.\n\n-- Dagny siis tunsi asianajajan? kysyi hän sitten.\n\n-- Ei, hän ei luultavasti ollut nähnytkään koko miestä, ennenkuin tämä\nilmestyi näille maille.\n\n-- Mutta miten se sitten kävi...\n\nAsbjörn Krag karisti tuhkan sikaristaan.\n\n-- Hyvä ystävä, sinä varmaankin tiedät, että on olemassa eräänlaisia\nvalonarkoja henkilöitä, jotka puuhailevat semmoisilla välikappaleilla,\nettei niitä kunnon ihminen voi ottaa käteensäkään tuntematta itseään\nmitä inhottavimmin liatuksi. Hän oli jostakin saanut hankituksi\nitselleen eräitä asiapapereja. Ja nämä paperit kädessään hän pakoitti\nDagny neidin toimimaan vastoin omaa ja isänsä tahtoa ja harrastusta ja\nvastoin omaa tunnettaan. Dagny oli hänen vallassaan.\n\nRatsumestari kalpeni.\n\n-- Onpa hyvä, sanoi hän, että se mies on kuollut.\n\n-- Kuinka niin?\n\nRye ei vastannut. Asbjörn Krag katsoi ystäväänsä tutkivasti ja jatkoi\nsitten samalla levollisella äänellä:\n\n-- Samana iltana, jolloin onnettomuus tapahtui asianajajalle, kävi\nDagny Holger hänen asunnossaan... Ei, ole sinä huoleti, hän oli siellä\naivan yksin. Hän hankki itselleen pääsyn huoneeseen, kun tiesi, että\nasianajaja oli mennyt ulos. Sanon tahallani: hankki itselleen pääsyn.\nSiitä voit arvata nuoren tytön epätoivon. Hänen tarkoituksensa oli\nsaada käsiinsä eräitä papereita, jotka roistolla oli hallussaan, juuri\nnuo samaiset vaaralliset asiapaperit. Mutta hän ei löytänyt niitä. Ja\nhänen täytyi hiipiä tiehensä tyhjin toimin.\n\n-- Onko hän kertonut tämän sinulle?\n\n-- Ei, vastasi salapoliisi, mutta minä löysin asianajajan huoneesta\npienen sormuksen, jonka hän oli kiireessään pudottanut. Otin sen\ntalteen ja näytin sitä hänelle tilaisuuden sattuessa. Se oli hänen\nsormuksensa. Ehkä sinä tunnet sen?\n\nSalapoliisi heitti pöydälle kultasormuksen. Ratsumestari otti sen\nkäteensä, ja hänen kasvoilleen tuli haikea ilme.\n\n-- Puoli vuotta sitten, sanoi hän, eräänä kauniina aamuna puoli vuotta\nsitten hän sai sen minulta... Mutta paperit! keskeytti hän yhtäkkiä\nkiihtyneenä. -- Miten kävi paperien?\n\n-- Niitä ei löytynyt huoneesta. Roisto, jolla on sellaiset paperit\nhallussaan, kantaa niitä mieluimmin aina muassaan. Ja kun hänen\nruumiinsa löydettiin, löysin minä paperitkin.\n\n-- Näytä ne minulle, pyysi ratsumestari kiihkeästi.\n\n-- Ei, vastasi Krag, ne ovat Dagnyn papereita. Hän on jo saanut ne\nminulta, ja luullakseni hän on polttanut ne.\n\n-- Nuo paperit ovat siis antaneet sinulle arvoituksen selityksen?\n\n-- Ovat, osittain, vastasi Krag. -- Niistä kävi selville syy, miksi\nDagnyn oli erääseen aikaan mahdoton mennä naimisiin sinun kanssasi.\nVain sen verran voin sinulle sanoa, ettei hän missään tapauksessa olisi\nruvennut tuon roiston vaimoksi.\n\n-- Oliko todellakin puhetta sellaisesta?\n\n-- Oli. Otaksun, että asianajaja oli aikonut puhua juuri siitä ukko\nHolgerin kanssa, silloin kun hän niin uhkaavalla tavalla kirjoitti\nhänelle tahtoen tavata häntä siellä suon laidassa. Onneton sattuma\nohjasi niin, että tämä kirje saapui samaan aikaan kuin sinun kirjeesi,\njossa pyysit tapaamista molemminpuolisen selvityksen toivossa. Sinun\nkirjeesi katosi, kun taas asianajajan lähettämä joutui oikeuden käsiin.\n\nMinä oletan, jatkoi salapoliisi, ettei asianajaja kohdannut eversti\nHolgeria. Hän oli kyllä mennyt häntä tapaamaan määrättynä aikana, mutta\nsitä ennen oli onnettomuus tapahtunut everstille.\n\n-- Sitä ennen hän oli kohdannut murhaajan?\n\n-- Niin, saman, joka myöhemmin surmasi roiston itsensä. Sallimus asetti\nniin, että hänen piti sortuman omiin tekoihinsa.\n\n-- Mutta murhaaja? kysyi ratsumestari. -- Missä suhteessa hän on ollut\nDagnyyn, Holgeriin ja yleensä koko tähän asiaan?\n\nAsbjörn Krag oli kummastelevinaan.\n\n-- Ei missään, vastasi hän. -- Sehän se juuri onkin tehnyt jutun niin\nkummalliseksi ja vaikeaksi selvittää. Emme näet ole tässä tekemisissä\nyhden ainoan asian, vaan kahden eri asian kanssa. Ne ovat aivan eri\njuttuja eivätkä ole missään yhteydessä keskenään. Tähän asti olen\nkysynyt itseltäni: kuka on se mies, joka hyökkäsi everstin kimppuun, ja\nmikä on ollut teon vaikuttimena? Olen koettanut vastata kysymykseen\nlähtien siltä pohjalta, minkä asian tutkiminen on antanut, mutta en ole\npäässyt tyydyttävään tulokseen. Toiset, jotka ovat tehneet saman\nkysymyksen, ovat löytäneet sen vastauksen, että ainoa, jolle saattoi\nolla etua everstin kuolemasta, olit sinä. Niin, ota se tyynesti. Siinä\npäättelyssä on jonkinlaista johdonmukaisuutta. Minä, joka olin koko\najan edellyttänyt, että sinun omatuntosi oli puhdas, vastasin tähän\nepäluuloon osoittamalla asianajajan kirjettä ja koko hänen uhkaavaa\nesiintymistään. Sillä tavoin sain epäluulot johdetuksi toisaalle. Mutta\nsitten tuli asianajajan murha, ja silloin sinä olit miltei\nauttamattomasti hukassa. Kelle näet olisi ollut etua hänen\nsurmaamisestaan, ellei sinulle? Mutta silloin minä keksin eroituksen\nnoiden kahden asian välillä. Jos ajatellaan niin, että murhat eivät ole\nminkäänlaisessa suhteessa tuohon toiseen juttuun, nimittäin kihlauksen\npurkaantumiseen ja asianajajan puuhiin, silloin asianlaita muuttuu\naivan toiseksi, ja kokonaisuus käy ajattelevalle järjelle helpommin\nkäsitettäväksi.\n\n-- Murhat, sanot sinä! kuiskasi ratsumestari. -- Onko Dagnyn isä\nkuollut?\n\n-- Dagnyn isä? kysyi salapoliisi. -- Ketä tarkoitat?\n\n-- Tietysti vanhaa everstiä.\n\n-- _Hän ei ole Dagnyn isä_, vastasi salapoliisi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nKetjun viimeinen rengas.\n\n\nAsbjörn Kragin yllättävä ilmoitus, joka lausuttiin hiljaa ja tyynesti,\nvaikutti silminnähtävästi ratsumestariin aivan lamauttavasti.\n\n-- Ei ole Dagnyn isä? mutisi hän vaipuen suureen kirjoitustuoliin. --\nEikö Dagny Holger ole everstin tytär?\n\n-- Ei, vastasi salapoliisi.\n\n-- Tätä minä en voi käsittää!\n\nHän painoi päänsä käsiin.\n\n-- Nyt kaikki luhistuu maahan, mutisi hän. -- Mitä tämä merkitsee?\nTeetkö minusta pilkkaa?\n\n-- Kuinka voit semmoista ajatella? vastasi Asbjörn Krag. -- Olen\nainoastaan päättänyt, että sinun on tänä yönä saatava tietää kaikki.\nNyt saat itse määrätä, lähdemmekö ensin tavoittamaan murhaajaa. Se on\ntoinen draama. Vai tahdotko ensin kuulla totuuden Dagny Holgerista? Se\non toinen draama, eikä sillä, merkillistä kyllä, ole mitään tekemistä\nedellisen kanssa, ei kerrassaan mitään. Olosuhteet vain ovat punoneet\nyhteen nämä molemmat jutut suureksi ja kummalliseksi arvoitukseksi. Ja\nnyt on arvoitus ratkaistu.\n\n-- Kerro ensin Dagnysta, sanoi ratsumestari.\n\nHän oli kalpea, ja hänen värisevät huulensa ilmaisivat ankaraa\nmielenliikutusta. Viime tuntien jännitys oli kerrassaan repinyt hajalle\nhänen entisen tyyneytensä ja malttinsa.\n\n-- Kuten jo sanoin, aloitti Asbjörn Krag, ei eversti Holger ole Dagnyn\nisä.\n\n-- Onko Dagny koko ajan tietänyt sen?\n\n-- Ei, vielä muutama viikko takaperin hän oli siinä uskossa, että\nHolger oli hänen isänsä. Eikä hänellä ollutkaan syytä luulla muuta.\nKuten tiedät, on Holger leskimies. Hänen vaimonsa kuoli 18 vuotta\nsitten. Dagny on nyt 19-vuotias, ja on siis luonnollista, ettei hän\nenää muista äitiään. Holger otti lapsen omakseen sen ollessa hiukan yli\npuolen vuoden vanha. Hän asui siihen aikaan Saksassa. Vuodet kuluivat,\nja tunnollinen kasvatusisä piti salaisuuden omana tietonaan. Hän luuli\nvievänsä sen muassansa hautaan, mutta eräänä päivänä ilmestyi Boman\nroisto papereineen tänne. Siitä päivästä murhenäytelmä alkoi. -- Hyvä\nystävä, mitä sinä haluat kysyä?\n\n-- Minä en käsitä, sanoi Rye, miksi asia oli pidettävä salassa. Miksei\nHolger yhtä hyvin voinut tunnustaa häntä ottotyttärekseen?\n\n-- Niin, tietysti. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo alussa. Tavallisissa\nolosuhteissa hän olisi sen epäilemättä tehnytkin. Mutta selitys onkin\netsittävä juuri niistä erikoisista seikoista, jotka liittyvät tähän\nasiaan.\n\n-- Miksi hän ollenkaan otti Dagnyn tyttärekseen?\n\n-- Siksi, että Dagny oli hänen parhaan ystävänsä ja lapsuudentoverinsa\ntytär.\n\n-- No mutta eihän se mitään selitä.\n\n-- Tämä mies elää vielä, sanoi Krag.\n\nRye alkoi astella mietteissään ympäri huonetta. Hän alkoi aavistaa\nasianlaitaa.\n\n-- Tämä mies elää vielä, mutisi hän. -- Mikä hänen nimensä on?\n\n-- Sitä en ole velvollinen sinulle sanomaan. Sitä vähemmin, koska hän\nei enää elä kauan, mikäli tiedetään.\n\n-- Missä hän on? Missä hän asuu?\n\n-- Saksassa.\n\nRatsumestari astui salapoliisin eteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi\nvakavasti:\n\n-- Minä olen kyllin vahva kuulemaan kaiken.\n\n-- Minä ymmärrän, että sinä olet arvannut.\n\n-- Dagnyn isä ei siis ole nähnyt lastansa sen koommin?\n\n-- Ei, ei kahdeksaantoista vuoteen. Se on ollut hänen oma\ntoivomuksensa.\n\n-- Entä äiti?\n\n-- Hän kuoli, sanoi Krag.\n\nSeurasi vaitiolo, kiusallinen hiljaisuus. Miehet katsoivat toisiinsa.\n\n-- Silloinko juuri? kysyi Rye.\n\n-- Silloin.\n\n-- Mieskö surmasi hänet?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä jumala! Miksi?\n\nAsbjörn Krag kohautti olkapäitään.\n\n-- Kuka sen tietää, sanoi hän. -- Se oli hirveä juttu. Mies, Dagnyn\nisä siis, tuomittiin kuolemaan. Mutta rangaistus lievennettiin\nelinkautiseksi vankeudeksi. Hän kamppailee nyt viimeisiä päiviään.\nMutta ennenkuin hän astui elävältä hautaansa, vankilaan, tuli hänen\nmonivuotinen ystävänsä Holger ja nosti hänen hartioiltaan raskaan\ntaakan ottamalla luokseen hänen lapsensa. Holger lupasi ottaa tytön\nomaksi lapsekseen ja pitää tapahtuman ankarasti salassa. Onneton mies\najatteli, että jos Holger ottaisi tytön ainoastaan kasvatikseen, niin\nlapsi ennemmin tai myöhemmin tahtoisi saada tietää, ketkä hänen\ntodelliset vanhempansa olivat, eikä silloin kannattaisi koettaa\npeitellä häneltä totuutta. Jotta tyttö paran nuoruus säästyisi\nsellaiselta varjolta, lupasi Holger kunniasanallaan säilyttää\nsalaisuuden.\n\nMutta sitten eräänä päivänä ilmestyy tänne tuo roisto vanhoine\npapereineen. Hän oli asianajajan poika, miehen, joka aikoinaan oli\nollut tekemisissä Dagnyn isän kanssa ja joka siten oli päässyt\nosalliseksi juttuun. Hän oli tunnoton keinottelijatyyppi. Olen saanut\ntietooni, että hänen kerran oli pakko karata Amerikkaan erään\nhäpeällisen vekselijutun johdosta. Isänsä kuoltua hän tuli takaisin.\nMutta tuolla rajattomien mahdollisuuksien maassa hän lienee oppinut,\nmiten voi käyttää hyödykseen asiapapereita, joista riippuu kokonaisen\nperheen onni ja menestys.\n\n-- Miksei häntä pantu kiinni kiristämisestä?\n\n-- Nyt se on joka tapauksessa myöhäistä, ja elossa ollessaan hän muuten\nesiintyi erittäin ovelasti. Hänellä oli aina kunniallisuuden ja\nhienotunteisuuden naamio kasvoillaan, ja hän aloitti suhteensa\neverstiin ilmoittamalla, että kun nämä paperit nyt kerran olivat\njoutuneet hänen haltuunsa, ei hän voinut olla oman turvallisuutensa\nvuoksi antamatta asianomaisille tietoa niiden olemassaolosta. -- Niin\noli kivi alkanut vieriä, ja mies kävi päivä päivältä vaativammaksi\nesiintymisessään, ja näyttääpä siltä, että hän aikoi pakoittaa Dagnyn\nnaimisiin kanssaan saadakseen kadotetun yhteiskunnallisen asemansa\nsillä keinoin takaisin.\n\nEversti Holger teki virheen. Hänen olisi luonnollisesti pitänyt heti\nkääntyä sinun puoleesi. Mutta hän käsitti väärin sinun ankaran ja\nhiljaisen olemuksesi ja luuli tekevänsä omantuntonsa mukaisesti, kun\nilmoitti asian Dagnylle. Tämän hän teki eräänä aamupäivänä. Ja siinä\nsinulla on selitys, miksi tyttö niin äkkiä muuttui. Heidän\nneuvottelujensa ensi tuloksena oli päätös, että kihlaus oli purettava,\nainakin siksi, kunnes kysymys olisi tavalla tai toisella selvitetty.\nMinä uskon lujasti, ettei asian järjestäminen olisi kohdannut mitään\nmainittavia vaikeuksia. Mutta sitten eversti joutui hyökkäyksen\nuhriksi. -- Ystäväni, voitko antaa Dagnylle anteeksi, että hän\nsilmänräpäyksen, ainoastaan silmänräpäyksen ajan epäili sinua?\n\n-- Minä annan kaikki hänelle anteeksi, sanoi ratsumestari. -- Hän\nlienee kärsinyt hirveästi.\n\n-- Hän on paljon kärsinyt, vastasi Asbjörn Krag, mutta nyt hän on\ntyynempi, kun olen saanut hänet vakuutetuksi, etteivät nuo hyökkäykset\nole missään yhteydessä tämän asian kanssa.\n\n-- Niin, nuo hyökkäykset, puuttui ratsumestari puheeseen, -- ne käyvät\ntämän jälkeen entistä arvoituksellisemmiksi. Nyt en toden totta näe\npienintäkään selityksen mahdollisuutta.\n\nAsbjörn Krag katsoi kelloaan.\n\n-- Koska olen pidättänyt sinua näin kauan tällä selitykselläni, sanoi\nhän, sallit ehkä, että odotan vielä muutaman minuutin, ennenkuin näytän\nsinulle murhaajan.\n\n-- Miksei nyt heti? Hän saattaisi sillävälin päästä pakoon...\n\n-- Hän ei pakene, vastasi Asbjörn Krag.\n\n-- Mutta mitä sinä sitten odotat?\n\n-- Odotan sanantuojaa asemalta. Kuten tiedät, menee pikajuna tästä ohi\nkello puoli kaksi. Se ei tavallisesti pysähdy, mutta minä olen\npyytänyt, että se tällä kertaa pysähtyy asemalle.\n\n-- Kuka siinä tulee?\n\n-- Muuan poliisikonstaapeli Kristianiasta.\n\n-- Mitä varten? kysyi ratsumestari. -- Avustamaanko murhaajan\nvangitsemisessa?\n\n-- Ei suinkaan, vastasi Krag. -- Hän vain tuo minulle erään paperin. Ja\ntämä paperi on ketjun viimeinen rengas.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nNyt hän tulee.\n\n\nRatsumestari seisoi aivan tyrmistyneenä Asbjörn Kragin kertomuksen\nkuultuaan. Mutta samalla hän ymmärsi, ettei kohtalonsa näyttänyt enää\nyhtä toivottomalta kuin ennen.\n\nSalapoliisi katsoi taas kelloaan.\n\n-- Juna tuli viisikolmatta minuuttia sitten, sanoi hän. -- Mies voi\nsaapua millä hetkellä hyvänsä.\n\nHän meni särjetyn ikkunan ääreen ja kuulosteli. Kaukaa tieltä kuului\nrattaiden räminää.\n\n-- Ellen erehdy, sanoi Krag, on hän juuri tulossa.\n\nRye, joka oli ankarassa jännityksessä, tuli Kragin viereen\nkuuntelemaan.\n\n-- Etkö pelkää seisoa tässä valossa? kysyi hän.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Ulkoahan voidaan nähdä meidät molemmat.\n\n-- Se on totta, vastasi Asbjörn Krag. -- Jos siellä nyt olisi joku\nmeidän verivihollisemme, niin olisimme oivallisena maalitauluna.\n\nRatsumestari vetäytyi syrjään.\n\n-- Minähän sanoit, että salaperäinen murhaaja hiiviskelee talon\nympärillä. Tämä on uhkapeliä, elleivät kaikki johtolangat ole sinun\nkädessäsi.\n\n-- Sitä en ole sanonut.\n\n-- Mutta sinähän vain odotat apulaistasi vangitaksesi murhaajan.\n\n-- Sitäkään en ole sanonut, vastasi Asbjörn Krag. -- Olen vain luvannut\nnäyttää sinulle murhaajan.\n\n-- Onko hän täällä?\n\n-- On, hän on täällä.\n\nRatsumestari tuijotti pimeyteen ja tunsi väristyksen ruumiissaan.\n\nRattaiden räminä läheni.\n\n-- Miehellä on kiire, sanoi ratsumestari. -- Minä kuulen kuinka hän\nhoputtaa hevosta.\n\nHetken kuluttua he saattoivat nähdä säkeniä, joita hevosen kaviot\niskivät, ja vähän myöhemmin pyörähtivät rattaat pihaan.\n\nMies, viitta yllä, astui rattailta.\n\nAsbjörn Krag ja Rye menivät pihalle poliisimiestä vastaan. Hevosesta\nvalui hiki.\n\nAsbjörn Krag puristi nuoren miehen kättä ja sanoi katsoen kelloaan:\n\n-- Oivallista, te tulette viittä minuuttia aikaisemmin kuin olin\nlaskenut.\n\nKrag esitteli vastatulleen: konstaapeli Brenne pääkaupungin etsivästä\nosastosta.\n\nRye pyysi heitä astumaan työhuoneeseensa.\n\nHän silmäili mielenkiinnolla salkkua, joka oli miehen kainalossa.\n\n-- Onko se järjestyksessä? kysyi Asbjörn Krag.\n\n-- Luullakseni on, vastasi mies. -- Ainakin on asianlaita niinkuin te\nilmoititte. Päällikkö...\n\nSalapoliisi keskeytti hänet kädenliikkeellä.\n\n-- Ei vielä, sanoi hän. -- Saanko nähdä papereita.\n\nApulainen ojensi hänelle salkun. Siinä osoittautui olevan vain yksi\npaperi. Rye vilkaisi paperiin.\n\n-- Tuo näyttää minusta tutulta, mutisi hän epävarmasti, vaikken voi\nmuistaa...\n\nAsbjörn Krag pisti paperin takaisin salkkuun. Hän nyökkäsi tyytyväisen\nnäköisenä.\n\n-- Reilassa on, sanoi hän. -- Mennään nyt katsomaan murhaajaa.\n\nRatsumestari tapaili taas revolveriansa. Mutta ihmeekseen hän näki,\nettä Krag teki päinvastoin: pani pois revolverinsa.\n\n-- Sitä ei tarvita, sanoi hän.\n\n-- Eikö sitä nyt tarvita? kysyi Rye.\n\n-- Ei.\n\n-- Mutta päättäen siitä, mitä täällä on tapahtunut, ei se näytä olevan\nmikään vaaraton olento.\n\n-- Sinä erehdyt, vastasi Asbjörn Krag. -- Se on rauhallisin ja\nvaarattomin murhaaja, minkä kanssa olen koskaan joutunut tekemisiin.\nOle hyvä ja käske väki koolle.\n\nRatsumestari huusi pehtoria, joka heti tuli juoksujalkaa. Hän oli\nvieläkin kalpeana kauhusta. Ja hänen jäljessään tulla huippi renkejä\nyksitellen.\n\n-- Mihin nyt mennään? kysyi ratsumestari.\n\n-- Talon läpi, vastasi Asbjörn Krag. -- Käy edellä, ystävä hyvä.\n\n-- Kaikkien huoneiden läpikö?\n\n-- Niin, kaikkien huoneiden läpi.\n\nRatsumestari kulki edellä, ja hänen jäljessään tulivat Krag, etsivän\nosaston mies ja pehtori.\n\nKrag katseli uteliaana huoneita, tarkasteli ikkunoita siellä täällä ja\nkatsoi kelloaan. Näytti siltä, että hän odotti sopivaa tilaisuutta ja\nettä koko tämä vaellus oli pantu toimeen vain ajankuluksi.\n\nToiset seurasivat häntä silmillään.\n\nEnsin käytiin kaikissa alakerroksen huoneissa, sitten yläkerroksessa,\nmissä vierashuoneetkin olivat.\n\nRatsumestari sai aiheen mainita, että oli pantava kuntoon huone\nvastatullutta varten.\n\n-- Ei tarvita, vastasi Asbjörn Krag. -- Kello on nyt kolme; kahden ja\npuolen tunnin päästä pikajuna kulkee tästä ohi. Luullakseni voimme\njärjestää niin, että Brenne ja minä lähdemme siinä.\n\n-- Ja otatte roiston mukaanne, niinkö?\n\nMutta silloin Krag hymyili.\n\n-- Emme. Murhaajan saat sinä pitää.\n\n-- Minä? Mitä sinä sanot? Ei minulla ole paikkaa, mihin panna hänet.\n\n-- Joutavia, vastasi Krag. -- Hän ei tietääkseni ole niin halukas\npakenemaan kuin luulet. Jollet halua pitää häntä juuri täällä\nhuoneissasi, niin voit panna hänet jonnekin muualle.\n\n-- Minne sitten? Aittaanko ehkä?\n\n-- Vaikka sinne, tahi talliin. Katsellaanpas niitäkin paikkoja.\n\nHe olivat nyt kulkeneet päärakennuksen kaikki huoneet, ja Krag oli\nsillävälin tehnyt huomioitansa. Jännitys oli toisissa kasvanut\nkasvamistaan, mutta Krag puolestaan näytti käyvän yhä levollisemmaksi.\n\nLähdettiin pihalle. Asbjörn Krag seisahtui kaivon luo ja tuijotti alas\nsysimustaan veteen.\n\n-- Missä on kouru? kysyi hän.\n\nPehtori meni edellä ja avasi vajan oven.\n\nSalapoliisi katsoi sisään. Hän seisoi avoimessa ovessa välittämättä\nvaarasta, joka oli mahdollinen, jos murhaaja oli vajassa.\n\nKrag tyytyi siihen, että silmäili vajan sisustaa. Sitten hän pyysi\npehtoria sulkemaan oven.\n\n-- Nyt mennään navettaan, sanoi hän tyytyväisesti hieroen käsiään.\n\nKuljettiin navetan läpi, ja Krag tarkasti silmäänpistävällä\nmielenkiinnolla hinkaloita. Karja kalisteli levottomasti kytkyitään.\nElukat eivät olleet tottuneet vierailuihin tällaiseen aikaan\nvuorokaudesta.\n\nKun navetta oli nähty, pyysi Krag, että käytäisiin talliakin\nkatsomassa.\n\nRatsumestarin oivalliset hevoset herättivät Kragin huomiota. Talli\nnäytti aivan erityisesti kiinnittävän hänen mieltään.\n\nKun herrat jälleen seisoivat pihalla, sanoi salapoliisi katsoen\ntasangolle päin:\n\n-- Hyvät herrat, huomaan että minun täytyy ehdottaa ratsastusmatkaa.\n\n-- Entä murhaaja? kysyi ratsumestari maltittomasti.\n\n-- Nyt hän tulee, vastasi Krag.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nPäivä koittaa.\n\n\n-- Mutta oletko sinä oikeastaan löytänyt murhaajan? kysyi Rye. Hän oli\nsekä kummissaan että maltiton Asbjörn Kragin käytöksen johdosta.\n\n-- Olen, vastasi salapoliisi. -- Olen löytänyt murhaajan, olen nähnyt\nhänet.\n\n-- Ehkä olette puhutellutkin häntä? sutkautti pehtori viekasmaisesti\nhymyillen.\n\n-- En ole puhutellut.\n\n-- Missä saamme nähdä hänet sitten?\n\nSalapoliisi teki käsivarrellansa liikkeen, mutta ei vastannut mitään.\nViittaus saattoi yhtä hyvin merkitä, että murhaaja oli talon huoneissa\nkuin tallissa.\n\nRye kääntyi miltei toivottomana nuoren poliisiapulaisen puoleen.\n\n-- Ymmärrättekö te tätä? kysyi hän.\n\nApulainen oli tähän asti pysytellyt vaatimattomasti syrjässä eikä ollut\nvirkkanut sanaakaan. Nyt hän nyökkäsi.\n\n-- Jos täällä on ihminen lyöty kuoliaaksi, sanoi hän, niin tiedän kuka\nsen on tehnyt.\n\n-- Todellakin? ihmetteli pehtori. -- Ettehän te ole voinut seurata\ntapahtumia lähimainkaan niin hyvin kuin me. Ja meille tämä kaikki on\narvoitusta.\n\nApulainen osoitti salkkua, jota vielä kantoi kainalossaan.\n\n-- Mutta minä olen lukenut tämän paperin, sanoi hän.\n\nRye vain pudisti päätään. Hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista.\n\nAsbjörn Krag käveli vähän aikaa edestakaisin pihalla. Hän silmäili\nitäiselle taivaalle, missä näkyi heikko kajastus puiden latvojen\nyläpuolella. Päivä alkoi sarastaa.\n\n-- Sammuttakaa lyhdyt, sanoi hän, meillä on jo tarpeeksi valoa.\n\nLyhdyt sammutettiin, ja ihmiset liikkuivat harmaassa pimeydessä kuin\nhaamut.\n\n-- Vielä on liian aikaista, sanoi salapoliisi; täytyy odottaa, kunnes\ntulee enemmän valoa. Kuuleppa, ystäväni, sanoi hän kääntyen\nratsumestariin päin, -- etkö luule, että tulee sade aamupuoleen?\n\nRatsumestari katsoi häneen ihmeissään.\n\n-- Sitä en luule, vastasi hän.\n\n-- Mutta onhan maa jo ihan märkä ja ilma on kostea.\n\n-- Se on kastetta.\n\nAsbjörn Krag hymyili.\n\n-- Luulen sittenkin, sanoi hän, että tulee sade, ja minä en ensinkään\nsiedä kastumista. Olen jo muutenkin tarpeeksi vilustunut.\n\n-- Voithan mennä lämpimään eteishalliin.\n\n-- Mutta, näetkös, minäkin tahtoisin todenteolla nähdä murhaajan.\n\n-- Tuleeko hän tätä tietä ehkä?\n\n-- Tulee, nyt hän pian tulee. Saanhan lainata sadetakkiasi vielä\nkerran? En pane mielelläni terveyttäni vaaraan.\n\nRatsumestari antoi merkin pehtorille, joka heti lähti noutamaan\nsadetakkia.\n\nAsbjörn Krag otti sen tyynesti yllensä. Ei näkynyt sateen merkkiäkään,\nmutta salapoliisi katseli edelleenkin pilviä ja vainusi kuin metsäkoira\nmutisten itsekseen:\n\n-- Sade siitä tulee ihan varmasti. Sen minä kaikesta näen.\n\nRatsumestari alkoi nyt ymmärtää, että Kragilla oli joku tarkoitus tuon\nsadetakin suhteen. Nuori apulainen seisoi äänettömänä katselijana.\nAsbjörn Krag nyökkäsi hänelle ja kysyi:\n\n-- Tällainenko se oli?\n\n-- Kuvauksen mukaan aivan saman näköinen, vastasi apulainen. -- En vain\nymmärrä, mistä olette saanut tuon.\n\nAsbjörn Krag osoitti ratsumestaria ja sanoi:\n\n-- Se on hänen oma takkinsa.\n\nRatsumestari ei voinut muuta kuin myöntää, että niin oli laita. Se oli\nhänen oma sadetakkinsa, jonka Asbjörn Krag oli lainannut. Mutta\nminkätähden? Hänestä alkoi tuntua, että molemmat poliisimiehet yksissä\nneuvoin näyttelivät ilveilyä, mutta hän ymmärsi myöskin, että\nloppuselvitys nyt läheni, ja varoi tekemästä kysymyksiä, jotka olisivat\nsaattaneet aiheuttaa viivytystä.\n\nMutta silloin Asbjörn Krag teki ehdotuksen, joka mitä suurimmassa\nmäärässä kummastutti sekä ratsumestaria että väkeä. Pihalla oli\nkymmenkunta miestä: ratsumestari, Krag apulaisineen, pehtori ja\njoitakin renkejä. He seisoivat pääoven läheisyydessä, ratsumestari\nportailla, palellen napitetussa takissaan, Asbjörn Krag pihalla renkien\njoukossa, jotka vielä pitivät sammutettuja lyhtyjä käsissään, ja hieman\nsyrjempänä pehtori puhellen poliisiapulaisen kanssa.\n\n-- Minua haluttaa lähteä hieman ratsastamaan, sanoi Krag.\n\nRatsumestarin kulmakarvat kohosivat, ja hän tuijotti salapoliisiin.\nJoku renkipoika päästi naurun, niin että pehtori katsoi asiakseen\ntarttua hänen käsivarteensa.\n\n-- Ei se ole pilantekoa, vastasi Krag vakavasti. -- Minua todellakin\nhaluttaa tehdä pieni ratsastusmatka.\n\n-- Tarkoitatko sillä, että tarvitset hevosta? kysyi ratsumestari.\n\n-- Sitä juuri.\n\n-- Ehkä kestää vielä vähän aikaa, ennenkuin voit näyttää meille\nmurhaajan, ja tahdot sentähden saada ajan kulumaan?\n\nAsbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.\n\n-- Saattaahan sen selittää niinkin, sanoi hän, että minä pelkään\nmurhaajan juoksevan tiehensä ja tahtoisin estää häntä pääsemästä\npakoon.\n\n-- Olkoon menneeksi, saat hevosen. Mutta minusta sinulla on\nhullunkurinen ratsastuspuku -- sadetakki! Etkö ottaisi jotakin\nparempaa?\n\n-- En, en mitenkään. Sadetakki on ihan hyvä. Mutta ehkä sinulla on\nratsupiiska?\n\n-- Sen saat. Ja saat kannuksetkin.\n\n-- Tulen toimeen ilmankin. Piiska riittää. Kyllä minä saan hevosen\nmenemään.\n\nRatsumestari viittasi tallipojalle, joka oitis juoksi noutamaan\nratsupiiskaa. Krag koetteli sitä ilmassa.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän. -- Nyt vain kelpo hevonen.\n\n-- Rusko, sanoi ratsumestari pehtorille. -- Tuokaa Rusko ulos.\n\nAsbjörn Krag pidätti pehtoria.\n\n-- Tarkoitatko sitä suurta, paksua ruskeaa, joka on kolmannessa\npilttuussa? kysyi hän ratsumestarilta.\n\n-- Sitä juuri.\n\n-- Mutta tiedätkös, minä tahtoisin nopsemman hevosen.\n\n-- Hevonen on hyvä, sanoi pehtori ärtyisästi.\n\nAsbjörn Krag katsoi kysyvästi ystäväänsä.\n\n-- Osaatko ratsastaa hyvin? kysyi ratsumestari.\n\nKrag nyökkäsi.\n\n-- Luuletko pystyväsi ohjaamaan \"Eevaa\", uutta hevostani? Sen selässä\nolen vain minä voinut istua tähän asti.\n\n-- Tuokaa se tänne! huusi Krag ylimielisesti. -- Siinä on minulle\nhevonen!\n\nRatsumestari katsoi pehtoriin.\n\n-- Uskallammeko?\n\nMutta pehtori vain kohautti olkapäitään, jotta:\n\n-- Oma asiansa!\n\n-- Tuokaa se hänelle sitten, sanoi ratsumestari. -- Menkää hakemaan\n\"Eeva\" ulos.\n\nPehtori lähti talliin renkien seuraamana. Ratsumestari, Krag ja hänen\napulaisensa jäivät kolmisin.\n\nAsbjörn Krag käveli maltittomana edestakaisin piesten ratsupiiskalla\nkumitakkiaan. Aurinko oli nyt noussut taivaanrannan yli, ja hämärä oli\nväistynyt kirkkaan aamuvalon tieltä. Usva tupruili joen yllä kuten pöly\nmaantien yläpuolella. Mutta taivas oli pilvetön. Ratsumestarin sana oli\nkäyvä toteen, kaunis ilma oli tulossa.\n\nRye ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hänen mielestään Asbjörn Krag\nkäyttäytyi enemmän kuin kummallisesti. Mutta hän luotti ystävänsä\nviisauteen; hän uskoi, että murhaaja piileksi täällä jossakin ja että\nAsbjörn Krag oli jollakin selittämättömällä tavalla päässyt lymypaikan\nperille. Luultavasti murhaaja jätti tyyssijansa päivän koittaessa. Aika\noli siis käsissä. Krag odotti joka silmänräpäys murhaajan ilmestymistä,\nja varmuuden vuoksi hän tahtoi pitää hevosen valmiina, ettei roisto\npääsisi karkuun. Niin täytyi asianlaidan olla, päätteli ratsumestari.\n\n-- Saat olla aika taitava, sanoi hän, jos mielit hallita \"Eevaa\".\nLaitumella ollessaan se on sävyisin olento maan päällä, mutta annas kun\nse tuntee ihmisen selässään, silloin sen kurissapito kysyy taitoa.\nTiedätkö, paljonko olen siitä maksanut?\n\nKrag oli juuri vastaamaisillaan jotakin, kun poliisiapulainen ensi\nkerran puuttui keskusteluun.\n\n-- Kuusituhatta viisisataa kruunua, sanoi hän.\n\nRatsumestarin silmät lensivät suuriksi.\n\n-- Oikein. Mutta mistä te sen tiedätte? Olenko puhunut teille siitä?\n\n-- Ette, vastasi apulainen, mutta minä tiedän sen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nKohtalo kostaa.\n\n\nTallista kuului hirnuntaa ja kavionkapsetta. Pehtori ja rengit\ntaluttivat \"Eevan\" ulos. Hevonen seurasi tyynesti ja sävyisästi, mutta\noli hermostunut.\n\nRatsumestari huusi sille rauhoittavasti, ja \"Eeva\" höristi korviaan\nkuullessaan herransa äänen.\n\n-- Pankaa sille satula, sanoi Rye.\n\nTallipoika tuli perässä kantaen satulaa ja aikoi juuri heittää sen\nhevosen selkään, kun Krag pidätti hänet huutamalla:\n\n-- Ei, anna olla!\n\n-- Aiotko ratsastaa satulattomalla hevosella? kysyi ratsumestari\nällistyneenä.\n\nSalapoliisi ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi ainoastaan:\n\n-- Tee kuten käsken!\n\nPoika laski satulan maahan.\n\nHevonen nosti äkkiä päänsä ja tuijotti pelästyneenä Asbjörn Kragiin,\njoka seisoi parinkymmenen askelen päässä.\n\n-- Päästäkää hevonen! huusi salapoliisi.\n\nSe sanottiin niin käskevällä äänellä, että pehtori ehdottomasti laski\nirti \"Eevan\", joka ensin nousi takajaloilleen ja alkoi sitten\ntömistellä etujaloillaan.\n\nSilloin Asbjörn Krag sanoi yhtäkkiä nuorelle poliisiapulaiselle:\n\n-- Nyt alamme!\n\nApulainen heitti salkkunsa maahan ja juoksi hevosen luo, löi sitä\nkämmenellä kylkeen ja sanoi:\n\n-- Avant, \"Eeva\"! Avant! [Eteenpäin!]\n\nSamassa hevonen karkasi Asbjörn Kragia kohden, nousi takajaloilleen ja\nolisi iskenyt hänet kavioillaan maahan, ellei Krag olisi päättäväisesti\nsivaltanut sitä raipalla suoraan vasten turpaa. Isku oli niin raju,\nettä hevonen kivusta hirnahtaen peräytyi. Se jäi seisomaan ja tuijotti\nKragiin väristen ja sieraimet levällään.\n\n-- Avant, \"Eeva\"! huusi apulainen uudestaan. Ja korskuen teki hevonen\nuuden hyökkäyksen, mutta raippa ajoi sen samalla tapaa takaisin. Ja\nsilloin osat vaihtuivat. Nyt ei hevonen enää ollut hyökkääjänä, vaan\nAsbjörn Krag, joka viuhuvin raipoin ajoi sen tallinovea kohden. Siellä\nsen ottivat kiinni pehtori ja pojat, jotka perin kummissaan ympäröivät\nsen.\n\nRatsumestari juoksi esiin ja kävi Asbjörn Kragia käsivarteen.\n\n-- Mitä herran nimessä tämä merkitsee? kysyi hän.\n\n-- Se merkitsee, vastasi Asbjörn Krag osoittaen \"Eevaa\", -- se\nmerkitsee, että tuossa on murhaaja meidän silmäimme edessä.\n\n-- Murhaaja? pääsi moniääninen kummastuksen huudahdus.\n\n-- Niin, sanoi Asbjörn Krag. -- Murhaaja ei ole kukaan muu kuin \"Eeva\".\nValitan, etten voi vangita sitä. Meillä ei ole rikoslakia hevosia\nvarten.\n\nSalapoliisi heitti sadetakin yltään.\n\n-- Ja nyt, sanoi hän katsoen hymyillen taivaan pilviä, -- nyt luulen,\nettei taida sadetta tullakaan. Tästä saat takaisin sadetakkisi, hyvä\nystävä. Pehtori on kai hyvä ja vie hevosen paikalleen. \"Eevan\"\ntarvitsee rauhoittua säikähdyksen jälkeen.\n\nAsbjörn Krag pisti kätensä Ryen kainaloon ja meni hänen kanssaan\nsisälle. Apulainen seurasi heitä. Hän oli ottanut salkkunsa maasta.\n\nKun herrat olivat istuutuneet Ryen työhuoneeseen, kysyi Asbjörn Krag:\n\n-- Ihmetteletkö?\n\n-- Ihmettelenkö! puuskahti ratsumestari. -- Minä en ymmärrä rahtuakaan!\n\nAsbjörn Krag osoitti särjettyä ikkunaa.\n\n-- Minä ymmärsin heti, sanoi hän, että hevonen oli särkenyt ikkunan.\nSirpaleissa näkyvä veri osoitti, että eläin oli sen tehnyt. Sillä jos\nväkevä mies sen olisi tehnyt kädellään, olisi verta varmasti juossut\nenemmän.\n\n-- Mutta ethän aikone uskotella, että \"Eeva\"...? Asbjörn Krag nyökkäsi.\n\n-- \"Eeva\" juuri on hyökännyt vanhan everstin päälle, sanoi hän, ja\n\"Eeva\" on myös tappanut asianajajan. Sääli, että olet maksanut niin\npaljon siitä hevosesta. Nyt sinun täytyy ampua se. Mutta luultavasti\nkannat tappion tyynellä mielellä, kun kaikki nyt kuitenkin kääntyy\nparhain päin.\n\nTuskin huomattava värähdys ratsumestarin suupielissä ilmaisi hänen\nsisäistä liikutustaan. Hänen ajatuksensa lensivät naapuritaloon, missä\nnuori tyttö istui onnettomana.\n\n-- Katsotaanpas paperia, sanoi Asbjörn Krag.\n\nApulainen ojensi hänelle salkun, ja hän avasi sen.\n\n-- Mikä sinut oikeastaan johti siihen ajatukseen, että hevonen oli\nmurhaaja? kysyi ratsumestari.\n\n-- Sen teki eräs hyvin harvinainen seikka, tai oikeammin sarja\nseikkoja. Olihan ensinnäkin kummallista, että sekä eversti että\nasianajaja oli lyöty maahan aivan samalla tavalla. Molemmat olivat\nyrittäneet paeta, mutta onnistumatta, ja molemmilla oli samanlainen\nsadetakki yllään, juuri tuollainen ruskeankeltainen kuin minulla äsken.\nSe välähti mieleeni ja tuntui omituiselta.\n\nSitten istuin tuolla huoneessa ja mietin asiaa tarkemmin. Tulin\najatelleeksi, että sinä juuri samaan aikaan, kun everstin päälle\nhyökättiin, olit puhellut Dagny Holgerin kanssa. Olit antanut hevosesi\nkuljeksia vapaana; ethän tiennyt muuta, kuin että \"Eeva\" oli sävyisin\neläin maailmassa.\n\nHevonen käyskenteli syömässä juuri sillä kohtaa, missä Holgerin päälle\nhyökättiin. Ajattelin haavaa, joka oli everstin päässä. Tuolla lailla\n-- minä tuumin -- hevonen survaisee etujaloillaan. Ja kun me sitten\nseisoimme asianajajan ruumiin ympärillä, panin merkille, että hevonen\nkävi laitumella siinä lähellä, ja pehtori kertoi minulle, että siellä\nse tavallisesti oleskeli. Silloin ei ollut juuri epäilystäkään enää,\nmutta varmuuden vuoksi sähkötin kuitenkin Kristianiaan. --\n\nNuori apulainen, joka oli mielenkiinnolla kuunnellut Asbjörn Kragin\nkertomusta, nyökkäsi ymmärtävästi.\n\n-- Ja minä läksin heti ottamaan selkoa, mistä ratsumestari oli hevosen\nostanut, sanoi hän. -- Sentähden tässä äsken niin tarkkaan tiesinkin,\nettä se oli maksanut kuusituhatta viisisataa kruunua.\n\nAsbjörn Krag ojensi ratsumestarille paperin, jonka oli ottanut\nsalkusta.\n\n-- Siinä on kauppakirja, sanoi hän. -- Tunnetko sitä?\n\nRatsumestari silmäili paperia.\n\n-- Tunnen, sanoi hän. -- Tuossa on nimikirjoitukseni.\n\nAsbjörn Krag jatkoi.\n\n-- Ja tästä paperista, sanoi hän, käy selville, mistä sinä olet hevosen\nsaanut. Se on entinen sirkushevonen. Sen sain jo eilen sähköteitse\ntietää, ja silloin en enää epäillyt. Ja jos vielä olisinkin ollut\njonkun verran epätietoinen, niin viimeinenkin epäilys olisi haihtunut,\nkun sain nähdä särjetyn ikkunan. Sen työn oli ainoastaan hevonen voinut\ntehdä.\n\n-- Sirkushevonen, mutisi ratsumestari kauhistuneena. -- Sitä en\naavistanut. Sirkushevoset ovat hulluja eläimiä.\n\n-- Niin, valitettavasti, aina vaarallisia, niillä kun itsellään ei ole\nkykyä harkita, milloin saavat käyttää taitojaan. Eräästä hallussani\nolevasta paperista käy edelleen ilmi, että \"Eeva\" on ollut maneesissa\nmukana esittämässä pantomiimia nimeltä \"Mies, jolla on sadetakki\".\nNiinpä se on harjaantunut karkaamaan pystyyn ja tallaamaan kuoliaaksi\nsadetakkiin puetun täytetyn nuken, joka on olevinaan murtovaras. Se on\nsiis yleensä esittänyt viisaan hevosen osaa. Valitettavasti se on\nsittemmin käyttänyt viisauttaan väärällä ja turmiollisella tavalla,\nmutta se on sidottu kohtaloonsa, ja kohtalo kostaa. Jo aikaisemmin olet\nsaanut selityksen ensimäiseen arvoitukseen, sinun ja Dagnyn välien\nkatkeamiseen. Mikään ei enää estä teitä kahta tulemasta maailman\nonnellisimmaksi pariksi. Ja nyt olet saanut selityksen toiseenkin\narvoitukseen, joka on ollut näennäisesti kytkettynä edelliseen:\nmolemmat salaperäiset tihutyöt ovat paljastetut. Vieläkö enemmän tahdot\ntietää?\n\nRatsumestari tuijotti ystäväänsä. Vihdoinkin hän näytti tajuavan koko\nasian.\n\n-- Mutta eikö käy vaikeaksi todistaa, että hevonen on syyllinen? kysyi\nhän.\n\n-- Niin minäkin ensin luulin eilis-iltaan saakka, vastasi salapoliisi.\n-- Sentähden läksin eversti Holgerin kartanoon. Ja usko minua, nyt ei\ntotuuden todistaminen enää ole mikään vaikeus.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Vanha eversti toipuu.\n\nRatsumestari tarttui ystävänsä käteen.\n\n-- Ihanko totta? kysyi hän ilosanoman yllättämänä.\n\n-- Ihan, vastasi Krag. -- Jo eilen illalla hän tuli hetkeksi tajuunsa,\nja silloin hän lausui sanoja, jotka toisista tuntuivat tolkuttomilta,\nmutta jotka minä ymmärsin.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Kuulin nämä sanat: \"Sanokaa Ryelle, että ampukoon hevosen.\" Mutta on\nminulla toisetkin terveiset sinulle.\n\n-- Keneltä?\n\n-- Dagnylta. Hänellä oli jotakin sanomista, mutta hän sanoo sen\nmieluimmin itse...\n\nRye seisoi kauan mietteissään lattialla.\n\n-- Kohtalo kostaa, virkkoi hän matalalla äänellä. -- Yhden hengen se on\nvienyt.\n\n-- Tai oikeastaan kaksi, vastasi Krag.\n\n-- Kenen muun kuin asianajajan? kysyi Rye ihmetellen.\n\n-- Unohdat hevosen, vastasi salapoliisi pannen tyynesti salkun kiinni.\n\n\n\n"]