Elsinoren kapina
Jack (todennäk. John Griffith Chaney) London (1876–1916)
Meriseikkailu sijoittuu purjelaiva Elsinorelle, joka matkaa Baltimoresta Kap Hornin ympäri kohti Seattlea. Matkustajana laivaan nouseva mies joutuu seuraamaan miehistön kurittomuutta, vaarallisia sääolosuhteita ja lopulta puhkeavaa raakaa kapinaa.
Jack Londonin 'Elsinoren kapina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1777. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ELSINOREN KAPINA
Kirj.
Jack London
Suomentanut
Tauno Nuotio
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.
1
Heti alusta alkaen matka sujui huonosti. Poistuttuani hotellistani purevana maaliskuun aamuna kuljin halki Baltimoren ja saavuin laiturin päähän juuri ajoissa. Yhdeksään mennessä hinaajan oli kuljetettava minut satamaa alaspäin ja jätettävä Elsinoreen, ja ärtymykseni kasvaessa istuin palellen vaunuissa ja odotin. Ulkopuolisella istuimella istuivat ajuri ja Wada selkä kyyryssä melkein puolta astetta kylmemmässä ilmassa kuin minä. Ja hinaajalaivaa ei vain kuulunut.
Possum, foxterrier-penikka, jonka Galbraith oli huolimattomasti sysännyt hoiviini, uikutti ja värisi sylissäni päällystakkini sisällä ja turkisvaipan alla, eikä ottanut asettuakseen. Jatkuvasti se vikisi ja kynsi ja sätkytteli päästäkseen ulos. Ja kerran päästyään ulos se vikisi ja kynsi yhtä innokkaasti päästäkseen kylmän kynsistä takaisin.
Sen herkeämätön valittelu ja liikehtiminen ei suinkaan ollut rauhoittavaa ärtyneille hermoilleni. Ensiksikään tämä eläin ei herättänyt mielenkiintoani. Se ei merkinnyt minulle mitään. En tuntenut sitä. Ikävissäni odotellessani olin tavan takaa vähällä antaa sen ajurille. Kerran kun kaksi pikkutyttöä – ilmeisesti laiturimestarin tyttäriä – kulki ohi, ojensin jo käteni ovea kohden avatakseni sen, jotta voisin kutsua heidät luokseni ja lahjoittaa heille tuon ynisevän, pienen ilkiön.
Tämä Galbraithin yllättävä jäähyväispaketti oli saapunut edellisenä iltana pikajunassa New Yorkista. Se oli niin Galbraithin tapaista. Hän olisi voinut olla säädyllinen ja lähettää hedelmiä... tai myöskin kukkia. Mutta ei. Hänen hellän innostuksensa piti ottaa haukkuvan, louskuttavan, kahden kuun vanhan penikan muoto. Ja terrierin saavuttua pula oli alkanut. Hotellin kirjuri tuomitsi minut rikolliseksi teosta, jota minulla ei ollut aikaa edes miettiä. Ja sitten Wada omasta aloitteestaan ja omasta hassahtavasta typeryydestään oli yrittänyt salakuljettaa pennun huoneeseensa, ja hänet oli talon salapoliisi yllättänyt. Wada oli heti unohtanut kaiken englantinsa ja turvautunut hysteeriseen japaninkieleensä, talon salapoliisi muisti vain irlanninkielensä, ja hotellin kirjuri antoi selvin sanoin minun ymmärtää, että tätä hän minulta vain oli odottanutkin.
Kirottu koira, joka tapauksessa! Ja kirottu Galbraith myös! Ja kun minua paleli edelleen vaunuissani tuulisessa laiturin päässä, kirosin itsenikin ja hullun päähänpistoni, joka oli saanut minut lähtemään matkalle purjelaivassa Kap Hornin ympäri.
Kello kymmenen aikaan epämääräinen nuorukainen saapui jalan kantaen pukulaatikkoa, jonka laiturimestari pari minuuttia myöhemmin luovutti minulle. Se kuului luotsille, hän sanoi ja antoi ohjeita ajurille sanoen, että minut jouti jostakin toisesta laiturista jonakin epämääräisenä aikana viedä Elsinorelle jollakin muulla hinaajalla. Tämä oli omiaan lisäämään ärtymystäni.
Tuntia myöhemmin, kun edelleen istuin vaunuissani, tosin jo uuden laiturin rannanpuoleisessa päässä, saapui luotsi. Mitään niin epäluotsimaista en olisi voinut kuvitella. Hän ei ollut sinitakkinen säänpieksemä meripoika, vaan pehmeäpuheinen herrasmies, koko maailmalle tuttu onnistuneen liikemiehen tyyppi, jollaisia tapaa kaikissa klubeissa. Hän esitteli itsensä heti, ja minä kehoitin häntä jakamaan jäätävän vaununi Possumin ja matkatavaroiden kanssa. Hän ei tiennyt mitään muuta, kuin että kapteeni West oli tehnyt jonkin muutoksen järjestelyihin. Se oli kaikki, mitä hän tiesi, vaikka hän kuvitteli, että hinaaja saapuisi millä hetkellä tahansa.
Ja se tulikin kello yhdeltä iltapäivällä, sen jälkeen kun minun oli täytynyt odottaa kaksi kuolettavaa tuntia. Tänä aikana olin ehdottomasti päättänyt, etten aikonut ruveta pitämään kapteeni Westista. Vaikka en ollut häntä koskaan tavannut, niin heti alusta alkaen se tapa, millä hän oli kohdellut minua, oli ollut niin sanoakseni mitä vähimmässä määrin ritarillista. Kun Elsinore juuri Kaliforniasta ohralastissa saapuneena oli satamassa, matkustin New Yorkista tutustumaan siihen, koska siitä piti tulla kotini useiksi kuukausiksi. Olin ihastunut laivaan ja kajuutan järjestelyyn. Hytti, mikä oli minulle valittu, oli tyydyttävä ja paljon tilavampi kuin olin odottanut. Mutta tirkistäessäni kapteenin huoneeseen hämmästyin sen mukavuutta. Kun mainitsen, että siitä pääsi suoraan kylpyhuoneeseen ja että siinä muun muassa oli iso rautasänky, jollaista ei koskaan luulisi näkevänsä merellä, olen kylliksi sanonut.
Tietenkin tuon nähtyäni päätin, että minun piti saada kapteenin kylpyhuone ja iso rautasänky. Kun pyysin asiamiehiä järjestämään jutun kapteenin kanssa, tuntuivat he välinpitämättömiltä ja haluttomilta. "En tiedä ollenkaan, mitä se maksaa", sanoin. "Enkä välitäkään tietää! Maksakoon vaikka sataviisikymmentä dollaria tai viisisataa, mutta minun pitää saada tuo asunto!"
Harrison ja Gray, asiamiehet, väittelivät hiljaa keskenään ja ajattelivat, että kapteeni West tuskin vaivautuisi järjestämään asiaa. "Sitten hän on aivan erikoislaatuinen merikapteeni", vakuutin varmana. "Kaikkien Atlantin vuorolaivojen kapteenit säännöllisesti myyvät asuinhyttinsä."
"Mutta kapteeni West ei ole Atlantin vuorolaivan kapteeni", mr Harrison huomautti kohteliaasti.
"Muistakaa, että minun pitää olla laivalla monta kuukautta", tokaisin. "No niin, tarjotkaa hiidessä hänelle aina tuhanteen asti, jos se on välttämätöntä."
"Koetamme", sanoi mr Gray, "mutta varoitamme teitä liiaksi luottamasta yrityksiimme. Kapteeni West on Searsportissa nyt. Kirjoitamme hänelle tänään."
Mr Gray kävi luonani useita päiviä myöhemmin ja hämmästyksekseni ilmoitti, että kapteeni West oli evännyt tarjoukseni.
"Tarjositteko hänelle tuhanteen asti?" kysyin. "Mitä hän sanoi?"
"Hän valitti, ettei voi suostua pyyntöönne", Gray vastasi.
Päivää myöhemmin sain kirjeen kapteeni Westiltä. Kirjoitus ja sanojen käyttö oli vanhanaikaista ja muodollista. Hän valitti, ettei vielä ollut kohdannut minua, ja vakuutti persoonallisesti huolehtivansa asuntoni mukavuudesta. Tästä asiasta hän oli jo lähettänyt ohjeita mr Pikelle, Elsinoren ensimmäiselle perämiehelle, ja määrännyt hyttini ja sen viereisen hytin välisen seinän hajoitettavaksi. Edelleen – seikka, mistä vastenmielisyyteni kapteeni Westiä kohtaan alkoi – hän ilmoitti minulle, että jos, kun oli kunnollisesti päästy merelle, olisin vielä tyytymätön, hän mielellään vaihtaisi asuntoa kanssani.
Tietenkin tällaisen takaiskun jälkeen tunsin, etten millään enää saisi vallatuksi kapteeni Westin rautasänkyä. Ja tämä kapteeni West, jota en ollut vielä tavannut, oli pannut minut värjöttämään laiturin päässä neljä kurjaa tuntia. Mitä vähemmän näen häntä matkallani, sitä parempi, tuumin, ja mielihyvän tuntein ajattelin niitä monia kirjalaatikoita, jotka olin New Yorkista lähettänyt laivaan. Jumalan kiitos, en ollut riippuvainen merikapteeneista huvituksissani.
Luovutin Possumin Wadalle, joka maksoi ajurin, ja sillä aikaa kuin hinaajan miehet kantoivat matkatavarani laivaan, vei luotsi minut mukanaan esitelläkseen minut kapteeni Westille. Ensi silmäyksellä ajattelin, ettei hän vaikuttanut enempää merikapteenilta kuin luotsikaan oli näyttänyt luotsilta. Olin nähnyt lajin parhaita, vuorolaivojen kapteeneita, eikä hän muistuttanut enempää heitä kuin paksunaamaisia, karkeaäänisiä laivureitakaan, joista olin lukenut. Hänen rinnallaan seisoi nainen, jonka kasvoja näkyi vain vähän ja joka muodosti lämpimän ja loistavan värimöhkäleen suunnattomine punaketunnahkaisine muhveineen ja puuhkineen, joihin hän oli melkein hautaantunut.
"Hyvä Jumala! – Hänen vaimonsa!" sanoin kuiskaten luotsille. "Tuleeko hän mukaan?"
Olin nimenomaan sanonut Harrisonille tilatessani laivamatkan, että en voisi mitenkään hyväksyä, että Elsinoren kapteeni ottaisi vaimonsa matkalle. Ja Harrison oli hymyillyt ja vakuuttanut, että kapteeni West purjehtisi ilman vaimoa.
"Se on hänen tyttärensä", luotsi vastasi hiljaa. "Tulee saattamaan häntä luulen. Hänen vaimonsa kuoli toista vuotta sitten. Sanotaan, että se seikka sai hänet uudestaan merelle. Kuten tiedätte, oli hän jo vetäytynyt syrjään."
Kapteeni West alkoi tulla minua kohti, ja ennen kuin kätemme olivat tavanneet toisensa ja ennen kuin hän vielä oli ennättänyt lausua mitään, sain ensimmäisen, hämmästyttävän vaikutelmani hänen persoonallisuudestaan. Hän oli pitkä ja laiha, yhtä hioutunut kuin kuningas tai keisari, yhtä etäinen kuin kaukaisin kiintotähti ja yhtä väritön kuin Euklideen väittämät. Mutta juuri ennen kuin kätemme kohtasivat toisensa, hänen silmäkulmiinsa ilmestyi lukemattomia ystävällisiä ryppyjä, ja hän näyttikin hyvin miellyttävältä.
Niin omituisesti vaikutti minuun tämä ensimmäinen vilahdus kapteeni Westista, että odotin kuulevani hänen huuliltaan vaikka minkälaisia hurskauden ja viisauden sanoja. Mutta hän lausui sangen tavallisia valitteluja viivytyksen johdosta äänellä, joka aiheutti uuden yllätyksen minulle. Se oli kohtelias ja hiljainen, melkein liian hiljainen, mutta hyvin selvä.
"Ja tämä nuori nainen on syyllinen viivytykseen", hän lopetti ja esitti minut tyttärelleen. "Margaret, tämä on mr Pathurst."
Tytön hansikoitu käsi sukelsi nopeasti esiin ketunnahoista, ja huomasin katselevani harmaata silmäparia, joka koko ajan ja vakavasti katsoi minuun. Tuo kylmä, läpitunkeva, etsivä katse oli masentava. Se ei ollut ollenkaan uhmaava, mutta se oli niin ylimielisen asiallinen. Se oli juuri sellainen, kuin hän olisi katsellut ajuria, jonka aikoi vuokrata. En silloin tietänyt, että hänen piti tulla matkalle ja että hänen uteliaisuutensa miestä kohtaan, josta piti tulla hänen matkatoverinsa puoleksi vuodeksi, oli sen tähden luonnollinen. Hänen huulensa ja silmänsä hymyilivät hänen puhuessaan.
Kun siirryimme eteenpäin astuaksemme hinaajan kajuuttaan, kuulin Possumin vavahtelevan uikutuksen kasvavan huudoksi ja käskin Wadaa tuomaan elukan kylmästä sisälle. Hän heilui matkatavaroitteni parissa ja koetti saada matkalaukkuani turvallisesti pystyyn tunkemalla sen alle pientä, automaattista rihlapyssyäni. Hämmästyin laivan matkatavaravuorta, jonka rinnalla omani ei ollut mitään. Laivan varastoja, oli ensimmäinen ajatukseni, kunnes huomasin lukuisat arkut, laatikot, vaaterasiat ja kaikenlaiset paketit ja mytyt. Useimmissa matkatavaroissa oli nimikirjaimet M.W. Silloin muistin, että tytön nimi oli Margaret.
Olin liian vihainen palatakseni hyttiin ja astelin edestakaisin kylmällä kannella purren huuliani harmista. Olin nimenomaan sopinut kapteenin asiamiehen kanssa, ettei kapteenin vaimo saisi tulla matkalle mukaan. Viimeisin asia maailmassa, mitä halusin laivan parhaisiin hytteihin, oli nainen. Mutta en ollut tullut ajatelleeksikaan, että kapteenilla olisi tytär. Kahdesta sentistä olin valmis heittämään matkan sikseen ja palaamaan hinaajalla Baltimoreen.
Kun vauhtimme aiheuttama tuuli oli minut pahasti jäätänyt, huomasin miss Westin tulevan pitkin kapeata kantta enkä voinut olla hämmästymättä hänen käyntinsä joustavuutta ja elokkuutta.
Käännyin kannoillani ja syvennyin äreänä tarkastamaan tavaravuorta. Eräs suunnaton laatikko kiinnitti huomiotani, ja tuijotin siihen parhaillaan, kun tytön ääni kuului olkani takaa.
"Tuo se todellisuudessa aiheutti viivytyksen", hän sanoi.
"Mikä se on?" kysyin.
"No, se on Elsinoren piano, aivan uusittuna. Kun päätin tulla, sähkötin mr Pikelle – hän on perämies, kuten tiedätte – että hän korjauttaisi sen. Hän teki parhaansa. Se oli pianoliikkeen vika. Ja tänään annoin heidän kuulla kunniansa, mitä he eivät äkkiä unohda."
Hän nauroi muistellessaan tapausta ja alkoi silmäillä ja kurkistella matkatavaroita, ikäänkuin etsien jotakin erityistä kappaletta. Löydettyään etsimänsä hän aikoi poistua, mutta pysähtyikin ja sanoi:
"Ettekö tule kajuuttaan? Siellä on lämmin. Emme tule perille vielä puoleen tuntiin."
"Milloin päätitte lähteä tälle matkalle?" kysyin äkkiä.
Vaikka katse, jonka hän loi minuun, olikin hyvin nopea, niin tunsin, että hän sinä hetkenä oli huomannut sappeni ja suuttumukseni.
"Kaksi päivää sitten", hän vastasi. "Mitä sitten?"
Hänen asiallisuutensa nolasi minut, ja ennen kuin saatoin puhua, hän jatkoi:
"Nyt te ette saa olla ollenkaan typerä, mr Pathurst. Minä luultavasti tiedän enemmän pitkistä matkoista kuin te, ja aiomme kaikki olla miellyttäviä ja onnellisia. Te ette voi vaivata minua, ja lupaan, etten vaivaa teitä. Olen purjehtinut matkustajien kanssa ennenkin. Se siitä. Alkakaamme oikealla tavalla, niin loppu menee itsestään. Tiedän, mikä teitä vaivaa. Te luulette, että teidät kutsutaan huvittamaan minua. Tietäkää, etten tarvitse huvitusta. En ole koskaan ollut millään pitkällä matkalla, joka olisi ollut liian pitkä, ja minulla on aina tehtävää. Enkä minä soita sormiharjoituksia."
2
Elsinore makasi hiilillä lastattuna hyvin syvällä vedessä, kun tulimme sen kylkeen. Tiesin liian vähän laivoista kyetäkseni ihailemaan sen piirteitä enkä sitä paitsi ollut halukaskaan ihailemaan sitä sillä kertaa. Yhä edelleen taistelin itsekseni, oliko minun heitettävä hiiteen koko asia ja palattava hinaajalle. Tästä kaikesta älköön kuitenkaan päätettäkö, että olen horjuvainen ihminen. Päinvastoin.
Vika on siinä, etten alkuaankaan ajatellessani matkaa ollut kärkäs siihen. Käytännöllisesti katsoen syy, miksi lähdin matkalle, oli se, etten ollut halukas mihinkään muuhunkaan. Jo jonkin aikaa elämästäni oli puuttunut höystettä. Elämä ei ollut väsyttävää, enkä minäkään ollut juuri kyllästynyt miestovereitteni seuraan ja kaikkiin heidän tyhmiin, vähäpätöisiin tai vakaviin yrityksiinsä. Ja vielä kauemmin olin ollut tyytymätön naisiin. Olin sietänyt heitä, mutta olin liiaksi arvostellut heidän naiiveja vikojaan, heidän melkein hurjaa sukupuolista antautumistaan, ollakseni heihin ihastunut. Ja minut oli sattunut masentamaan se, mitä sanoin taiteen turhuudeksi – suurellinen sorminäppäryys, täydellinen puoskarointi, joka ei pettänyt ainoastaan harrastajiansa, vaan myös asiantuntijansa.
Lyhyesti sanoen, aioin matkustaa Elsinoressa, koska oli helpompaa tehdä se kuin jättää tekemättä ja kaikki muukin oli yhtä tasaisen ja vaarallisen helppoa. Se oli sen tilan kirous, johon olin vajonnut. Siksi astuessani Elsinoren kannelle, olin vähällä käskeä jättämään matkatavarani sinne, missä ne olivat, ja sanoa kapteeni Westille ja hänen tyttärelleen hyvästi.
Melkeinpä luulen, että ratkaisun aiheutti miss Westin vieraanvarainen hymy, kun hän tuli yläkannen kajuutasta, ja tieto, että kajuutassa oli sangen lämmin ja hyvä olla.
Mr Piken, perämiehen, olin jo tavannut, kun kävin katsomassa laivaa satamassa. Hän hymyili jäykkää, pingoitettua hymyä, joka mahtoi tuntua tuskalliselta, mutta hän ei tarjoutunut puristamaan kättäni, vaan kääntyi heti antamaan käskyjä puolelle tusinalle jäätyneen näköisiä nuorukaisia ja vanhoja miehiä, jotka laahautuivat ylös jostakin laivan keskiosista. Mr Pike oli juonut. Se oli ilmeistä. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet ja omituisen väriset, ja hänen suuret, harmaat silmänsä olivat tuikeat ja verestivät.
Rohkeuteni lannistui, ja epäröin katsellessani omaisuuteni laivaamista ja päivittelin heikkoa tahtoani, joka esti minua lausumasta niitä muutamia sanoja, jotka keskeyttäisivät koko tuon homman. Ne kuusi miestä, jotka nyt kantoivat matkatavaroita laivan peräpuolelta kajuuttaan, olivat toisenlaisia kuin millaisiksi minä merimiehiä olin kuvitellut. En tosiaankaan ollut vuorolaivoilla koskaan nähnyt heidän kaltaisiaan.
Eräs vilkaskasvoinen kahdeksantoistavuotias nuorukainen hymyili minulle merkillisellä italialaisella silmäparillaan. Hän oli kääpiö. Hän oli niin lyhyt, että hän suorastaan hukkui merisaappaisiinsa ja merimieshattuunsa. Hän ei kuitenkaan ollut puhdasrotuinen italialainen. Olin niin varma siitä, että kysyin asiaa perämieheltä, joka vastasi äreästi:
"Hänkö? Pätkä? Hän on dago, puoliverinen italialainen. Puoleksi japanilainen tai malaiji."
Eräs ukko, jonka kuulin olevan puosun, oli niin voimaton, että ajattelin hänen hiljattain sairastaneen. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja härkämäiset, ja kun hän laahusti ja kompuroi isoissa kengissään kannella, pysähtyi hän aina muutaman askelen päähän, pani molemmat kätensä vatsalleen ja teki merkillisen, puristavan ja nostavan liikkeen. Kului kuukausia, joiden aikana näin hänen tekevän tämän tuhansia kertoja, ennen kuin sain tietää, ettei häntä vaivannut mikään ja että tämä hänen temppunsa oli vain tapa. Hänen kasvonsa näyttivät sanomattoman typeriltä, ja hänen verraton nimensä oli Sundry Buyers. Ja sellainen mies oli hienon amerikkalaisen purjelaivan Elsinoren puosu – Elsinoren, jota pidettiin yhtenä kauneimmista purjelaivoista!
Tässä matkatavaroita siirtelevässä ukkojen ja poikien joukossa näin vain yhden, Henry-nimisen kuusitoistavuotiaan nuorukaisen, joka edes hiukan lähenteli sitä, miltä olin ajatellut merimiesten näyttävän. Hän oli tullut koululaivasta, kertoi perämies minulle. Hänen kasvonsa olivat hienopiirteiset, valppaat, kuten hänen ruumiinliikkeensäkin, ja hänellä oli oikeat merimiehen vaatteet, joita hän kantoi aito merimiehen tavoin.
Varsinainen miehistö ei ollut vielä tullut laivaan, mutta sitä odotettiin joka hetki, vakuutti perämies muristen pahaaennustavasti. Nämä jo laivassa olevat olivat sekalaisia yksilöitä, jotka oli pestattu New Yorkissa ilman merimiestoimiston välitystä. Ja minkälaista varsinainen miehistö on – sen tietää yksin Jumala – niin sanoi perämies. Pätkä, japanilais- (tai malaijilais-) italialainen puoliverinen, kertoi perämies minulle, oli kyvykäs merimies, vaikkakin hän oli tullut höyrylaivasta, ja tämä oli hänen ensimmäinen purjehdusmatkansa.
"Ei meillä ole oikeita merimiehiä", puhisi mr Pike. "Jokainen maanmoukka ja lehmipaimen on nykyään olevinaan merimies! Kauppalaivastopalvelus menee nykyään kokonaan päin mäntyä. Ei enää ole olemassa merimiehiä! He kaikki kuolivat vuosia sitten ennen kuin te olitte syntynytkään."
Saatoin tuntea whiskyn hajun perämiehen hengityksestä. Hän ei kuitenkaan horjunut eikä näyttänyt mitään juopumuksen merkkejä. Sain tietää vasta myöhemmin, että hän oli yleensä mitä harvapuheisin ja että tämä hänen puheliaisuutensa oli väkijuomien aiheuttamaa.
"Olisi ollut Jumalan armo, jos olisin kuollut vuosia sitten", hän sanoi, "sen sijaan, että elän ja näen merimiesten ja laivojen katoavan mereltä."
"Mutta tietääkseni Elsinorea pidetään yhtenä kauneimmista", sanoin.
"Niin se onkin... nykyään. Mutta mikä se oikeastaan on? – Kirottu lastialus! Sitä ei ole rakennettu purjehtimista varten, ja jos olisikin, niin ei ole enää merimiehiä, jotka purjehtisivat sillä, hyvä Jumala! Nuo vanhat klipperit! Kun ajattelen niitä! – Hurjapää, Lentotähti, Lentävä kala, Vetten noita, Hirvikoira, Harvey Birch, Purjetynnyri, Nopsasiipi, Merikäärme, Revontuli! Ja kun ajattelen teealusten purjeita, alusten, jotka lastasivat Honkongissa ja kiitivät itäisiä väyliä. Ihana näky! Ihana näky!"
Innostuin. Olin löytänyt miehen, elävän miehen. En kiirehtinyt kajuuttaan, missä tiesin Wadan purkavan tavaroitani, vaan astelin edestakaisin kannella kookkaan mr Piken kanssa. Hän oli kookas tämän käsitteen todellisessa merkityksessä. Hän oli leveäharteinen, raskasluinen ja ainakin kuusi jalkaa pitkä, suuresta kumaruudestaan huolimatta.
"Olette muhkea mies", sanoin.
"Olen ollut, olen ollut", hän mutisi surullisesti, ja samalla tunsin taas voimakkaan whiskyn löyhkän.
Silmäsin salaa hänen pahkaisia käsiänsä. Yhdestä sormesta olisi saanut kolme minun sormeani. Hänen ranteensa oli kolme kertaa niin paksu kuin omani.
"Paljonko painatte?" kysyin.
"Kaksisataakymmenen naulaa. Mutta parhaimpina päivinäni pääsin lähelle kahtasataaneljääkymmentä."
"Eikö Elsinore ole hyvä purjehtija?" kysyin palaten asiaan, joka oli kiihottanut häntä.
"Lyön vetoa tupakkanaulasta kuukauden palkkaan asti, että se ei kykene purjehtimaan tätä matkaa sadassaviidessäkymmenessä päivässä", hän vastasi. "Mutta minä olen tehnyt sen matkan vanhassa Lentävässä pilvessä kahdeksassakymmenessäyhdeksässä päivässä Sandy Hookista Friscoon. Kuusikymmentä vanhahkoa miestä, jotka olivat miehiä, ja kahdeksan poikaa, ja kiitämällä edettiin! Kolmesataaseitsemänkymmentäneljä mailia päivässä lievässä tuulessa ja myrskyssä kahdeksantoista solmua – eikä sekään ollut sen paras aika. Kahdeksankymmentäyhdeksän päivää! – Saman ennätyksen saavutti vain kerran vanha Andrew Jackson yhdeksän vuotta myöhemmin. Ne vasta olivat aikoja!"
"Milloin Andrew Jackson saavutti tuon ennätyksen?" kysyin, sillä aloin epäillä, että hän syötti minulle pajuköyttä. "Vuonna 1860", hän vastasi nopeasti. "Ja te purjehditte Lentävässä pilvessä yhdeksän vuotta sitä ennen, ja nyt on vuosi 1913. No niin, se oli kuusikymmentäkaksi vuotta sitten", julistin.
"Minä olin silloin seitsemän vanha", hän hymyili. "Äitini oli Lentävässä pilvessä keittäjättärenä. Synnyin merellä. Olin kaksitoistavuotias laivapoika, kun Herald o' the Morn teki sen matkan yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä päivässä. Puolet laivaväestä oli raudoissa melkein koko ajan, viisi miestä putosi mastosta Kap Hornin edustalla ja hukkui, tuppipuukkojemme kärjet katkesivat, nyrkkiraudat ja naakelitkin heiluivat, alipäälliköt ampuivat kolme miestä yhtenä päivänä, toinen perämies tapettiin, eikä kukaan tietänyt kuka sen teki, ja – kiitämällä edettiin! Yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää kesti matka, seitsemäntoistatuhannen mailin matka!"
"Mutta sen mukaan olisitte kuusikymmentäyhdeksänvuotias", intin.
"Niin olenkin", hän vastasi ylpeästi, "ja parempi mies sellaisenakin kuin nuo nykypäivien vaivaiset nuorukaiset. Sukupuuttoon he kuolisivat niissä oloissa, joista minä olen selviytynyt. Oletteko koskaan kuullut Sunny Southista, joka myytiin orjalaivaksi Havannaan ja joka muutti nimensä Emanuelaksi."
"Vai niin, te olette purjehtinut sitä niin sanottua keskiväylää!" huudahdin.
"Olin Emanuelassa sinä päivänä Mosambikin kanaalissa, kun Brisk saavutti meidät yhdeksänsataa orjaa ruumassaan. Se ei kylläkään olisi meitä saavuttanut, ellei se olisi ollut höyrylaiva."
Kävelin yhä edelleen tämän jättiläisen rinnalla ja kuuntelin hänen mutisten lausuttuja muistelmiaan vanhoilta päiviltä, jolloin miehiä tapettiin kuin kärpäsiä. Hän pani liian paljon omiaan, jotta olisin oikein voinut uskoa häntä, mutta uskoin kuitenkin, kun katselin hänen kumaroita olkapäitään ja miten hän laahasi isoja jalkojaan kuin vanhus, että hänen ikänsä tosiaankin oli se, minkä hän sanoi. Hän puhui eräästä kapteeni Sonursista.
"Hän oli suurenmoinen kapteeni", hän sanoi. "Ja niinä kahtena vuotena, joina purjehdin perämiehenä hänen kanssaan, ei ollut sitä satamaa, missä en olisi karannut aluksesta sen ankkuroidessa ja pysytellyt piilossa koko laivan maassaoloaikaa. Hiivin takaisin laivaan vasta sen jatkaessa matkaansa."
"Miksi?"
"Miehistön takia. Miehet olivat vannoneet verikostoa ja vankeutta minulle sen johdosta, että minulla oli omat tapani opettaa heistä merimiehiä. No niin, minut siepattiin usein kiinni, ja kapteeni sai maksaa puolestani sakkoja – mutta kuitenkin minun työni tuotti laivalle tuloja."
Mr Pike näytti isoja kouriansa, ja kun katsoin hänen kuhmuisia, muodottomia rystysiään, ymmärsin hänen työnsä laadun.
Tällä hetkellä häntä puhutteli peräkannelta toinen perämies, joka oli keskikokoinen, roteva, sileäksi ajeltu ja valkoverinen mies.
"Hinaaja näkyy, sir", hän ilmoitti.
Perämies urahti kuulleensa ja lisäsi: "Tulkaa alas, mr Mellaire, tutustumaan matkustajaamme."
En voinut olla panematta merkille mr Mellairen ilmettä ja ryhtiä hänen tullessaan alas peräastuimia ja meitä toisillemme esiteltäessä. Hän oli vanhanaikaisen kohtelias, matalaääninen, huomaavainen, miellyttävä ja aivan varmasti etelävaltiosta kotoisin.
"Etelästäkö olette?" kysyin.
"Georgiasta, sir." Hän kumarsi ja hymyili, niinkuin vain etelävaltiolainen voi kumartaa ja hymyillä.
Hänen piirteensä ja ilmeensä olivat miellyttävät ja kohteliaat, mutta hänen suunsa oli kauhein, ammottava haava, minkä koskaan olen nähnyt miehen kasvoissa. Se oli todellakin haava. En voi muulla tavalla kuvata tuota karkeata, ohuthuulista, muodotonta suuta, josta virtasi ystävällisiä sanoja niin miellyttävästi. Tahtomattani vilkaisin hänen käsiinsä. Ne olivat paksuluiset ja epämuodostuneet, kuten perämiehenkin kädet. Katsoin hänen sinisiä silmiään. Niiden pinnalla oli valoisa verho, kohteliaan ystävällisyyden ja sydämellisyyden hehku, mutta tunsin, ettei tämän hehkun takana ollut vilpittömyyttä eikä armoa. Niiden kiillon alla oli jotakin kylmää ja peloittavaa, joka hiiviskeli ja odotteli ja tarkkasi, jotakin kissamaista, jotakin vihamielistä ja vaarallista. Tuon pehmeän valohehkun ja kohteliaan tuikkeen alla oli elävä, peloittava voima, joka oli tehnyt tuosta suusta sen haavan, mikä se oli. Se, minkä huomasin olevan kätkettynä noihin silmiin, värisytti minua vastenmielisyydellään ja omituisuudellaan.
Kun katsoin mr Mellairea, kun puhuin hänelle, hymyilin tai lausuin kohteliaisuuksia, tunsin olevani kuin metsässä tai viidakossa, missä tietää näkymättömien villien eläimen silmien vaanivan itseään. Suoraan sanoen pelkäsin sitä voimaa, joka väijyi Mellairen kallossa. On yleensä aivan luonnollista, että vertaa ihmisen ulkonaista olemusta ja ulkonaisia piirteitä hänen sisäiseen olemukseensa. Mutta tätä vertailua en voinut tehdä toisen perämiehen suhteen. Hänen kasvonsa, olemuksensa, käytöksensä ja miellyttävä huolettomuutensa muodostivat verhon, jonka taakse hänen todellinen, hänen ulkonaiselle olemukselleen aivan vastakkainen minänsä oli piiloutuneena.
Huomasin Wadan seisovan kajuutan ovella todennäköisesti odottamassa ohjeita, nyökkäsin ja aioin mennä sisälle. Mr Pike katsahti nopeasti minuun ja sanoi:
"Hetkinen, mr Pathurst."
Hän antoi joitakin määräyksiä toiselle perämiehelle, joka pyörähti kantapäillään ja lähti keulaa kohti. Seisoin ja odotin mr Piken ilmoitusta, jota hän ei katsonut sopivaksi lausua, ennen kuin toinen perämies varmasti oli tarpeeksi kaukana. Sitten hän kumartui lähelle korvaani ja sanoi:
"Älkää mainitko tuota juttua iästäni kenellekään. Joka vuosi, allekirjoittaessani sopimuksen, merkitsen itseni vuotta nuoremmaksi kuin edellisenä vuonna. Olen viidenkymmenenneljän nyt luettelossa."
"Ettekä näytä päivääkään vanhemmalta", vastasin ja tarkoitin sitä täydellä todella.
"Enkä tunnekaan olevani. Voitan työssä ja tappelussa ripeimmänkin nuorukaisen. Älkääkä antako ikäni tulla kenenkään korviin, mr Pathurst. Laivurit eivät erityisesti harrasta perämiehiä, jotka ovat seitsemänkymmenen korvissa. Eivätkä laivain omistajatkaan. Olen kiinnittänyt toiveeni tähän laivaan, ja olisin saanut sen, ellei ukko olisi päättänyt lähteä merelle uudestaan. Ikäänkuin hän olisi tarvinnut rahaa! Vanha kitupiikki!"
"Onko hän varakas?" kysyin
"Varakas! Jos minulla olisi kymmenesosa hänen rahoistaan, voisin vetäytyä kanafarmille Kaliforniaan ja elää kuin rotukukko – niin, jos minulla olisi edes viideskymmenesosa siitä, mitä hän on saanut kootuksi. No niin, hän omistaa suurimman osan Blackwoodin laivoista, ja niitä on aina onnistanut, ne ovat aina ansainneet rahaa. Alan tulla vanhaksi, ja minun olisi aika päästä kapteeniksi. Mutta ei! Vanhan ukkelin päähän pälkähti lähteä taas merelle, juuri kun olin saamaisillani hänen paikkansa."
Aioin jälleen astua kajuuttaan, mutta perämies pysähdytti minut.
"Mr Pathurst! Ettehän mainitse mitään iästäni?"
"Aivan varmasti en, mr Pike", sanoin.
3
Koska olin läpeensä kylmissäni, minua heti hiveli kajuutan suloinen lämpö. Kaikki sieltä johtavat ovet olivat auki, joten koko huonerivi näkyi. Yläkannen vasemmalta puolelta johti sisäänkäytävä avaraan, hienosti matotettuun käytävään. Sen varrella vasemmalta puolella oli viisi hyttiä: ensin sisään tullessa perämiehen, sitten ne kaksi hyttiä, jotka oli yhdistetty minua varten, sitten stewardin hytti, ja sen rinnalla viimeisenä oli hytti, jota käytettiin vaatesäiliönä.
Käytävän toisella puolella oli alue, johon en vielä ollut tutustunut, mutta tiesin, että se käsitti ruokasalin, kylpyhuoneen, erikoishytin, joka todellisuudessa oli avara arkihuone, kapteenin hytin ja epäilemättä miss Westin osaston. Kuulin hänen hyräilevän jotakin säveltä, kun hän puuhaili matkatavaroitaan purkamassa. Sopivasti kaiken keskelle oli sijoitettu stewardin ruokasäiliö, joka oli erotettu käytävillä ja portailla, jotka johtivat laivan perällä olevaan karttahyttiin. Siitä oikealle olivat kapteenin ja miss Westin hytit, keulaan päin oli ruokasali ja oleskeluhytti, vasemmalle siitä hyttirivi, jota olen kuvaillut ja jossa oli minunkin asuntoni.
Uskalsin mennä alas perää kohti ja huomasin, että se avautui Elsinoren peräosaan, laajentuen erikoisen isoksi huoneeksi, joka oli vähintään kolmekymmentäviisi jalkaa leveä ja noin viisi- tai kahdeksantoista jalkaa korkea ja kaartui tietenkin laivan perän mukaan. Se näytti varastohuoneelta. Siellä oli vesiammeita, purjekangaspakkoja, useita arkkuja, liikkiöitä ja riippumassa olevia sianlihoja sekä portaat, jotka johtivat pienen luukun kautta ylös peräkannelle, ja lattiassa oli toinen luukku.
Puhuttelin stewardia, vanhaa kiinalaista, joka oli sileäkasvoinen ja ripeäliikkeinen. Hänen nimeään en koskaan saanut tietää, mutta luetteloissa mainittiin hänen ikänsä viideksikymmeneksikuudeksi vuodeksi.
"Mitä tuolla alhaalla on?" kysyin osoittaen lattiassa olevaa luukkua.
"Se olla sairashuone", hän vastasi.
"Ja kutka syövät tuossa?" – Osoitin pöytää ja kahta kiinteätä merituolia.
"Olla toinen pöytä. Toinen perämies ja kirvesmies syödä se pöytä."
Kun olin antanut ohjeet Wadalle tavaroitteni järjestämisestä, katsoin kelloani. Oli vielä varhainen. Kello oli vain muutamia minuutteja yli kolmen. Nousin siis kannelle katsomaan miehistön tuloa.
En nähnyt hinaajan saapumista, mutta keskikajuutan kohdalla tapasin muutamia kuhnureita, jotka eivät vielä olleet ehtineet skanssiin. He olivat juovuksissa. Se oli kurjin, säälittävin ja vastenmielisin miesryhmä, minkä koskaan olin nähnyt. Heidän vaatteensa olivat riekaleina, kasvonsa pöhöttyneet, veriset ja likaiset. En tahdo sanoa, että he olivat roistotyyppejä. He olivat vain siivottomia ja inhottavia. He olivat inhottavia näöltään, puheiltaan ja tavoiltaan.
"Tulkaa! Tulkaa! Tuokaa tavaranne skanssiin!" huusi mr Pike terävästi sillalta. Kevyt ja siro, teräksestä ja lankuista tehty silta kulki Elsinoren päästä päähän keskikajuutan ja skanssin ylitse, yhdistäen peräkannen ja keulapakan.
Perämiehen käskyn kuultuaan miehet hoipertelivat sinne tänne, mulkoilivat häneen, ja jotkut yrittivät kömpelösti totella. Toiset lakkasivat mongertamasta ja katsoivat perämiestä jurosti. Eräs Larry niminen mies, jonka kasvoja luodessaan joku typerä jumala oli hutiloinut, puhkesi naurunhohotukseen ja sylkäisi huolettomasti kannelle.
Sitten hän kääntyi uhmaavasti tovereihinsa ja kysyi äänekkäästi ja käheästi:
"Kuka helvetissä tuo vanha väkäleuka on?"
Näin mr Piken kookkaan vartalon suonenvedontapaisesti jännittyvän ja huomasin, miten hänen jykevät kouransa kahmaisivat kiinni siltakaiteesta. Mutta muuten hän hillitsi itsensä.
"Menkää", hän sanoi. "En tahdo enää kuulla teistä. Menkää skanssiin."
Ja sitten mr Pike hämmästyksekseni kääntyi ja astui komentosillan peräpäähän hinaajan irroittaessa köytensä. Tuoko siis oli kaikki, mihin hän ryhtyi suurentelevista tappamis- ja kurinpitopuheistaan huolimatta, ajattelin. Vasta jälkeenpäin muistin, että mennessäni perään näin kapteeni Westin nojaavan peräkannen portaiden kaiteisiin ja katselevan keulaan päin.
Hinaaja oli irroittanut köytensä, ja minä katselin huvittuneena sen vetäytymistä pois laivan luota. Silloin kuului keulasta ihmeellinen kirkumisen ja ulvomisen sekamelska useiden juopuneiden huutaessa, että mies oli pudonnut mereen. Toinen perämies juoksi peräkannen portaita alas ja syöksyi ohitseni. Perämies, joka vielä seisoi sirolla valkoiseksi maalatulla komentosillalla, yllätti minut vauhdillaan, hyökätessään keskihytille ja hypätessään purjekankaalla peitettyyn veneeseen kurottautuen laidan yli nähdäkseen. Ennen kuin miehistö oli ehtinyt kiivetä reelingille, oli toinen perämies heidän keskellään ja heitti köyden yli laidan.
Minuun teki erikoisen vaikutuksen perämiesten henkinen ja ruumiillinen ylemmyys. Heidän iästään huolimatta – perämies kuusikymmentäyhdeksän ja toinen perämies vähintään viisikymmentä – heidän sielunsa ja ruumiinsa toimivat nopeasti ja täsmällisesti kuin teräsjousi. He olivat voimakkaita. He olivat rautaa. He kykenivät ymmärtämään, tahtomaan ja toimimaan. He olivat ikäänkuin toista rotua kuin heidän alaisensa merimiehet. Kun viimeksi mainitut, jotka olivat olleet tapahtuman silminnäkijöinä, vain olivat huutaneet hämmentyneen avuttomina ja hitaina ja vielä hitaammin liikkein kiivenneet reelingille, oli toinen perämies juossut jyrkät portaat alas peräkannelta, syöksynyt parinsadan jalan pituisen kannen poikki, hypännyt reelingille, silmänräpäyksessä käsittänyt tilanteen ja heittänyt köyden veteen.
Ja samansuuntaisesti oli mr Pike toiminut. Hän ja Mellaire olivat tuon viheliäisen miehistön herroja juuri tuon toimintatarmonsa takia. He olivat todellakin niin paljon alaisiaan ylempänä, kuin nämä olivat ylempänä hottentotteja – niin, voisipa melkein sanoa, – apinoita.
Minä seisoin isolla ankkuriketjukasalla ja näin vedessä miehen, joka näytti uivan ulommas laivasta. Hän oli tummaihoinen, nähtävästi välimerenmaalainen, ja hänen kasvonsa olivat raivon vääristämät. Hänen tummat silmänsä olivat raivoa täynnä. Toinen perämies oli heittänyt köyden niin tarkasti, että se putosi poikittain miehen olkapäiden yli. Kun pelastustyön kestäessä köydestä oli useasti vedetty, sotkeutuivat miehen kädet niin, ettei hän voinut uida vapaasti, ja hän alkoi hurjana mölytä, ja hänen kerran kohottaessaan kätensä kuin vedotakseen johonkin näin siinä pitkän veitsen.
Hinaajan kellot soivat, kun se aloitti pelastustyönsä. Vilkaisin kapteeni Westiin. Hän oli kulkenut perän puolelta vasemmalle laidalle, mistä hän kädet taskussa katseli milloin sätkyttelevää miestä, milloin hinaajaa. Hän ei antanut mitään ohjeita, ei osoittanut mitään kiihottuneisuutta, ja näytti siltä kuin hän olisi ollut siinä vain tilapäisenä katselijana.
Vedessä oleva mies riisui nyt vaatteitaan. Näin ensin toisen paljaan käsivarren, sitten toisenkin tulevan näkyviin. Sätkytellessään hän joskus painui pinnan alle, mutta kohosi aina taas ylös heiluttaen veistä ja kirkuen järjetöntä lorua. Hän koetti välttää hinaajaa sukeltaen ja uiden veden alla.
Menin toiselle puolella ja saavuin parahiksi, kun miestä kiskottiin Elsinoren laidan yli. Hän oli ilkoisen alasti, veren peitossa ja raivosi. Hän oli viiltänyt itseään useaan kohtaan. Eräästä ranteen haavasta suihkusi veri valtimon joka lyönnillä. Hän oli inhottava, epäinhimillinen olento. Olen nähnyt säikähtyneen orangin eräässä eläintarhassa, ja tämä eläimellinen, murhanhimoinen, vongertava olento muistutti tarkalleen sitä. Merimiehet ympäröivät hänet, koettelivat häntä käsillään, ravistivat häntä samalla nauraa hohottaen ja hurraten. Perämiehet työnsivät heidät sivulle ja laahasivat mielipuolen kannelle erääseen hyttiin keskelle laivaa. En voinut olla huomaamatta mr Piken ja mr Mellairen ruumiinvoimia. Olin kuullut hullujen yli-inhimillisestä voimasta, mutta tämä mielipuoli oli kuin oljenkorsi heidän käsissään. Kun hänet oli saatu makuulavalle, piti mr Pike ponnistelevaa hullua helposti aisoissa yhdellä kädellä, sillä aikaa kuin toinen perämies oli noutamassa köysiä miehen käsien sitomiseksi.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin. "Mies kuolee verenvuotoon."
"Hyvä olisi päästä hänestä", Pike vastasi nopeasti. "Saamme nähdä runsaasti vaivaa hänen tähtensä, ennen kuin pääsemme jotenkin hänestä eroon. Kun hän asettuu, ompelen hänet kiinni, mutta ehkä minun täytyy tyynnyttää häntä lyömällä turpaan."
Silmäsin perämiehen suunnatonta kouraa ja osasin kyllä antaa arvoa sen ominaisuuksille. Tullessani taas kannelle näin kapteeni Westin perässä, kädet yhä taskuissa, aivan välinpitämättömänä tuijottamassa koillisen taivaan sinistä juovaa. Enemmän kuin perämiehet ja raivohullu, enemmän kuin miesten juopunut tylsyys vaikutti minuun tämän käsiään taskussa pitävän miehen tyyni olemus niin, että tunsin olevani toisenlaisessa maailmassa kuin siihen asti.
Wada tuli ja keskeytti ajatukseni. Hänet oli lähetetty sanomaan, että miss West tarjoaa teetä kajuutassa.
4
Kaikki Elsinoressa tuntui olevan hämmästyttävää. kylmän, kovan kannen asemesta jalkani painui pehmeään mattoon. Se pieni ja ahdas, peittämättömästä raudasta rakennettu hytti, minne olin jättänyt mielisairaan, ja tämä avara ja kaunis huone olivat jyrkkiä vastakohtia.
Minua tervehti kiillotetun itämaisen pöydän ääressä istuva siropukuinen nainen. Pöydällä oli harvinaisen hieno teekalusto kantonilaista posliinia. Kaikki tuntui rauhalliselta ja tyyneltä. Äänetön, ilmeetön stewardi oli kuin varjo, jota tuskin huomattiin, kun hän tuli huoneeseen jollekin asialle ja liukui jälleen pois.
En voinut heittäytyä huolettomaksi, ja tarjotessaan minulle teetä miss West nauroi ja sanoi:
"Näytätte siltä, kuin olisitte nähnyt näkyjä. Steward kertoi minulle, että eräs mies on pudonnut veteen. Luulen, että kylmä vesi on hänet selvittänyt."
Olin harmissani hänen välinpitämättömyydestään.
"Mies on mielipuoli", sanoin. "Tämä laiva ei ole oikea paikka hänelle. Hänet pitäisi lähettää maihin johonkin sairaalaan."
"Jos siten alamme, niin pelkään, että meidän täytyy lähettää kaksi kolmannesta miehistöstämme maihin. – Sokeria?"
"Kiitos. Mutta mies on kauheasti haavoittanut itseään. Hän voi kuolla verenvuotoon."
Hän katsoi minuun hetken, harmaat silmät vakavina ja tarkkaavina, ojentaessaan minulle kuppini. Sitten nauru kumpusi hänen silmiinsä, ja hän pudisti päätään moittivasti.
"Älkää nyt aloittako matkaa pahalla mielellä, mr Pathurst. Tuollaiset asiat ovat hyvin tavallisia. Te tulette tottumaan niihin. Teidän pitää muistaa, että merimiesten joukossa on paljon mitä kummallisimpia olioita. Miehellä ei ole mitään hätää. Luottakaa siihen, että mr Pike hoitaa hänen haavansa. En ole koskaan purjehtinut mr Piken kanssa, mutta olen kuullut kyllä hänestä. Mr Pike on suorastaan lääkärin veroinen. Viime matkalla hänen kerrotaan suorittaneen onnistuneen leikkauksen, ja niin innostunut hän oli taidostaan, että tahtoi parantaa kirvesmiehenkin, jota vaivasi jonkinlainen vatsatauti. Mr Pike oli niin varma taudinmäärittelynsä oikeaan osumisesta, että koetti lahjoa kirvesmiestä leikkauttamaan umpisuolensa." Tyttö purskahti sydämelliseen nauruun ja lisäsi sitten: "Sanotaan hänen tarjonneen tuolle miesparalle nauloittain tupakkaa saadakseen hänet suostutetuksi leikkaukseen."
"Mutta onko turvallista... laivan... työskentelylle", painostin, "ottaa tuollaista mielipuolta matkaan?"
Tyttö kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei olisi aikonut vastata, mutta sanoi sitten:
"Tämä tapaus ei merkitse mitään. Joka laivan miehistössä on useita mielipuolia tai idiootteja. Ja aina he tulevat laivaan tukkihumalassa ja raivoavat ja puhuvat tyhmyyksiä. Kerran, aikoja sitten, näin Seattlesta purjehtiessamme sellaisen hullun. Hän ei näyttänyt ollenkaan hullulta. Tyynesti hän tarttui kahteen laivaväen pestaajaan ja hyppäsi mereen vetäen heidät mukanaan. Matkustimme samana päivänä, ennen kuin ruumiit löydettiin."
Jälleen hän kohautti olkapäitään.
"Mitä tehdä? Meri on armoton, mr Pathurst, ja merimiehiksi me saamme huonoimmat ainekset. Minä usein ihmettelen, mistä sellaisia aina löytyykin. Me käytämme heitä niin hyvin kuin voimme ja onnistumme saamaan heidät auttamaan itseämme työssämme. Mutta he ovat heikkoja... heikkoja."
Kun siinä kuuntelin häntä ja tutkin hänen kasvojaan ja vertasin hänen naisellista hienouttaan ja pehmeää, sievää pukuaan laivamiesten sikamaisiin kasvoihin ja rääsyihin, niin järki pakotti minut myöntämään hänen mielipiteensä oikeaksi. Siitä huolimatta tunsin itseni loukatuksi etupäässä sen kovuuden ja tunteettomuuden takia, millä hän ilmaisi mielipiteensä. Koska hän oli nainen ja niin erilaatuinen kuin nuo merijätkät, en voinut hyväksyä sitä, että hän oli saanut niin ankaran kasvatuksen meren koulussa.
"En voinut olla huomaamatta isänne – hm – kylmäverisyyttä tapauksen aikana", uskalsin sanoa.
"Hän ei kai ottanut ollenkaan käsiään pois taskuistaan?" tyttö huudahti.
Hänen silmänsä säihkyivät, kun nyökkäsin myöntävästi.
"Tiesin sen! Se on hänen tapansa. Olen nähnyt sen niin usein. Muistan kerran, kun olin kaksitoistavuotias – äiti oli mukana – purjehdimme San Franciscoon Dixiessä, laivassa, joka oli melkein yhtä suuri kuin tämä. Puhalsi voimakas, suotuisa tuuli, eikä isä ottanut hinaajaa. Purjehdimme suoraan 'Kultaisen portin' kautta San Franciscon redille. Oli myös nopea nousuvesi ja miehet, molemmat vahdit, vetivät purjeita sisään niin nopeasti kuin voivat.
"Syy oli höyrylaivan kapteenin. Hän laski väärin nopeutemme ja yritti ajaa ristiin keulamme ohi. Sattui yhteentörmäys, ja Dixien keula leikkasi höyrylaivan kyljen, kajuutan ja rungon. Laivalla oli satoja matkustajia, miehiä, vaimoja ja lapsia. Isä ei ottanut käsiään taskuistaan. Hän lähetti perämiehen edeltäpäin valvomaan matkustajien pelastamista, jotka jo kiipesivät kokkapuillemme ja keulakannelle, ja äänellä, joka ei mitenkään eronnut siitä, mitä hän käytti pyytäessään joltakulta esimerkiksi voita, hän pyysi toista perämiestä nostamaan kaikki purjeet."
"Mutta miksi hän nostatti enemmän purjeita?"
"Koska hän ymmärsi tilanteen. Ettekö käsitä, että höyrylaiva oli mennyt aivan poikki. Ainoa, mikä pidätti sitä heti uppoamasta, oli Dixien keula, joka oli tunkeutunut sen kylkeen. Lisäämällä purjeita ja pysyttäytymällä tuulen alla isä saattoi jatkuvasti pitää Dixien keulaa puristamassa höyrylaivaa.
"Olin kauhean järkyttynyt. Ihmiset, jotka olivat hypänneet tai pudonneet mereen, hukkuivat kummallakin puolella laivaa aivan silmieni edessä ajelehtiessamme rediä ylös. Mutta kun katsoin isään, näin hänen kävelevän edestakaisin aivan samanlaisena kuin olin hänet aina nähnyt, kädet taskuissa. Hän antoi käskyjä ruoriin – huomatkaa, että hänen oli ohjattava Dixien kulkua lukemattomien aluksien lomitse – milloin katsellen matkustajien vilinää keulassamme ja kannellamme, milloin tähystellen eteensä nähdäkseen tiemme ankkuroitujen laivain keskellä. Joskus hän vilkaisi onnettomia hukkuvia, mutta niiden kanssa ei hänellä ollut mitään tekemistä.
"Tietenkin satoja hukkui, mutta pitämällä vain kätensä taskuissaan ja päänsä selvänä hän pelasti myös satoja. Ja vasta kun viimeinenkin ihminen oli poistunut höyrylaivasta – hän lähetti näet miehiä laivaan ollakseen asiasta varma – hän laski purjeet. Ja höyrylaiva vajosi heti."
Tyttö lopetti ja katsoi minuun silmät loistavina odottaen hyväksymistäni.
"Se oli suurenmoista", tunnustin minä. "Ihailen tyyntä voiman miestä vaikka myönnän, että sellainen tyyneys jännittävissä tilanteissa näyttää minusta melkein yliluonnolliselta ja yli-inhimilliseltä. En voisi itse toimia niin, ja olen varma, että kärsin enemmän kuin muut katsojat yhteensä, kun tuo kurjimus oli vedessä."
"Isä kärsii!" tyttö puolusti uskollisesti. "Hän vain ei näytä sitä."
Kumarsin, sillä tunsin, ettei hän ollut käsittänyt tarkoitustani.
5
Kun poistuin salongista teetä juomasta, oli hinaaja Britannia jo näkyvissä. Se oli se alus, jonka piti hinata meidät alas Chesapeake-lahtea merelle. Astuttuani lähemmäksi huomasin, että Sundry Buyers ajoi merimiehiä pois skanssista, yhä edelleen silloin tällöin hellästi puristaen mahanalustaansa käsillään. Muuan mies auttoi Sundry Buyersia ajamaan merimiehiä ulos. Kysyin mr Pikelta, kuka mies oli.
"Nancy – puosuni. Eikö hän olekin mehukkaan näköinen?" kuului vastaus, ja huomasin perämiehen lausuneen nimen Nancy hyvin ivallisesti.
Nancy ei voinut olla enempää kuin kolmenkymmenen vuoden vanha, vaikka hän näytti eläneen jo pitkän ajan. Hän oli hampaaton ja synkkä ja velttoliikkeinen. Hänen silmänsä olivat sinervät ja sameat, hänen sileäksi ajeltu naamansa oli sairaalloisen keltainen. Kapeaolkaisena, huonorintaisena, kuoppaposkisena hän näytti mieheltä, jossa on viimeisen asteen keuhkotauti. Jos Sundry Buyers näytti vähän elonmerkkejä, niin Nancy osoitti niitä vielä vähemmän. Ja nämä olivat hienon amerikkalaisen purjelaivan, Elsinoren puosuja. Ei koskaan ollut mikään kuvitelmani surkeammin romahtanut kuin tämä.
Oli ilmeistä, että nuo selkärangattomat, tarmottomat puosut pelkäsivät niitä, joita heidän piti johtaa. Ja miehistö! Doré ei olisi voinut keittää nautittavampaa helvetinsekoitusta. Näin heidät kaikki ensi kertaa enkä ihmetellyt, että puosut pelkäsivät heitä. He eivät kävelleet. He laahustivat ja kömpivät, ja muutamat hoippuivat ikäänkuin heikkoudesta tai juopumuksesta.
Ja entäs heidän naamansa! En voinut olla muistelematta sitä, mitä miss West oli juuri sanonut minulle – että laivoissa aina oli tylsämielisiä tai hulluja miehistössä. Mutta nämä näyttivät kaikki viallisilta ja heikkojärkisiltä. Ihmettelin myöskin, mistä sellainen lauma elämässä haaksirikkoutuneita oli voitu koota. Heissä kaikissa oli jotakin hullusti. Heidän ruumiinsa olivat muodottomat, heidän kasvonsa vääristyneet, ja melkein poikkeuksetta he olivat alamittaisia. Muutamilla kookkailla miehillä oli tylsät kasvot. Mutta yksi mies, joka oli iso ja aivan ilmeinen irlantilainen, oli myös selvästi hullu. Hän puhui ja mutisi itsekseen tullessaan ulos skanssista. Pieni, kumarainen mies, jonka pää oli vinossa ja naama mitä kavalin ja ilkein ja jolla oli sameat siniset silmät, letkautti rivon huomautuksen hullulle irlantilaiselle nimittäen tätä O'Sullivaniksi. Mutta O'Sullivan ei kuullut, vaan jatkoi mutisemistaan. Pienen miehen kantapäillä ilmaantui iso, lihava kuhnus, nuorukainen, jota seurasi toinen, joka oli niin pitkä ja lopen laihtunut, että oli ihme, että hänen nahkansa saattoi pitää hänen luustoaan koossa.
Tämän liikkuvan luurangon jälkeen tuli kaamein olio, minkä olen nähnyt. Hän oli muodoton miehen älliö. Kasvot ja vartalo olivat kuin tuhansien vuosien vaivan ja kidutuksen vääntämät. Hänen naamansa muistutti rääkätyn ja heikkomielisen faunin kasvoja. Hänen suuret, mustat silmänsä olivat kirkkaat ja tuskantäyteiset, ja ne vilkuilivat kysyvästi kasvoista kasvoihin ja kaikkeen ympärillä olevaan. Nuo silmät olivat säälittävän valppaat, ikäänkuin ne olisivat halunneet siepata jonkin pulmallisen ja uhkaavan salaisuuden avaimen. Vasta myöhemmin sain tietää syyn siihen. Hän oli umpikuuro, sillä hänen rumpukalvonsa olivat särkyneet höyrypannunräjähdyksessä, joka oli tuhonnut hänen muunkin terveytensä.
Huomasin stewardin seisovan keittiön ovella ja katselevan miehiä matkan päästä. Hänen terävä, aasialainen naamansa oli lepoa silmälle, niin kuin Pätkänkin eloisat kasvot, kun tämä poistui keulasta yhdellä hyppäyksellä nauraa kaakattaen. Mutta hänessäkin oli jotakin vinossa. Hän oli kääpiö, ja kuten myöhemmin tulin tietämään, hänen hilpeytensä ja heikot hengenlahjansa tekivät hänestä ilveilijän.
Mr Pike pysähtyi hetkiseksi viereeni, ja hänen tarkastaessaan miehiä katselin häntä. Hänen kasvojensa ilme oli kuin karjanostajan, ja oli selvää, että hän oli tyytymätön ostamansa karjan laatuun.
"Viho viimeisiä mammanpoikia", hän ärisi.
Ja yhä heitä tuli: eräs kalpea, luihukatseinen, jonka heti näki oopiumin orjaksi; toinen, pieni, hintelä ukko, kurttunaamainen ja ryppyinen; kolmas, pieni, lihava mies, joka näytti minusta luonnollisimmalta ja älykkäimmältä kaikista. Mutta mr Piken silmä oli paremmin harjaantunut kuin minun.
"Mikä teitä vaivaa?" hän ärjäisi miehelle.
"Ei mikään, sir", mies vastasi heti pysähtyen.
"Mikä on nimenne?"
Mr Pike ei koskaan puhutellut merimiestä muuten kuin ärjyen.
"Charles Davis, sir."
"Miksi nilkutatte?"
"En nilkuta, sir", mies vastasi kunnioittavasti, ja kun perämies päästi hänet menemään päätään nyökäyttäen, marssi mies iloisesti pitkin kantta heiluttaen olkapäitään kuin huligaani.
"Hän on oikea merimies", perämies murisi, "mutta lyön vetoa tupakkanaulan tai kuun palkan, että hänessäkin on jotakin hullusti."
Keula näytti nyt tyhjältä, mutta perämies kääntyi puosuihin tavanmukaisesti äristen.
"Mitä helvetissä te teette? Nukutteko? Luuletteko, että tämä on lepokoti? Menkää sisään ja hosukaa heidät ulos!"
Sundry Buyers puristi hellästi mahanalustaansa ja epäröi, ja Nancy kasvot äreinä, kärsivän valkoisina, astui skanssiin. Sitten kuulimme sisäpuolelta inhottavia ja saastaisia kirouksia sekä Nancyn heikosti ja rukoilevasti lausumia pyyntöjä ja vaatimuksia.
Huomasin julman ja villin ilmeen tulleen Piken kasvoille ja olin varuillani, sillä enhän tiennyt, minkälaisia inhottavia hirviöitä skanssista sukeltautuisi esiin. Mutta hämmästyksekseni sieltä tuli kolme miestä, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin se lauma, joka oli kulkenut ennen heitä. Odotin perämiehen kasvojen ilmeen pehmenevän jonkinlaiseksi hyväksymiseksi. Mutta päinvastoin hänen siniset silmänsä vetäytyivät ohuiksi raoiksi, hänen äänensä äreys siirtyi hänen huuliinsa, niin että hän näytti koiralta, joka aikoo purra.
Nuo kolme miestä olivat kaikki pienikokoisia, nuoria, noin kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen ikäisiä. He olivat karkeasti mutta kuitenkin siististi puetut, ja heistä uhosi jonkinlaista hyvinvointia. Heidän kasvonsa olivat siropiirteiset ja älykkäät. Tunsin, että heissäkin oli jotakin omituista, mutta en osannut arvata, mitä se oli.
He eivät olleet mitään nälkiintyneitä, viinan myrkyttämiä miehiä, niinkuin muut merimiehet, jotka juotuaan viimeisen palkkansa olivat nähneet nälkää maissa, kunnes olivat saaneet ja juoneet edessä olevan matkan käsirahat. Nämä kolme olivat notkeita ja voimakkaita. Heidän liikkeensä olivat luonnostaan reippaat ja täsmälliset. Heidän tapoihinsa kai kuului katsoa minuun välinpitämättömin, mutta kuitenkin arvostelevin silmin, joilta ei mikään jäänyt huomaamatta. He näyttivät maailmaa kokeneilta, huolettomilta, itseensä luottavaisilta. Olin varma siitä, etteivät he olleet merimiehiä. En myöskään voinut pitää heitä rantajätkinä. He olivat tyyppiä, jota en ollut koskaan tavannut, ja varmaankin voin antaa paremman kuvan heistä kertomalla, mitä sitten tapahtui.
Kun he kulkivat ohitsemme, katsoivat he mr Pikeä samoin välinpitämättömin, terävin katsein kuin minuakin.
"Mikä on nimenne?" mr Pike ärähti ensimmäiselle, joka todennäköisesti oli irlantilais-juutalainen sekasikiö. Hänellä oli pettämätön juutalaisen nenä. Yhtä ehdoton oli hänen silmiensä ja samoin hänen alaleukansa ja ylähuulensa irlantilaisuus.
Nämä kolme miestä pysähtyivät heti, ja vaikka he eivät katsoneetkaan toisiinsa, näyttivät he kuitenkin pitävän hiljaista neuvottelua. Toinen miehistä, jonka suonissa virtasi jumala ties minkälainen sekoitus seemiläistä, babylonialaista ja latinalaista verta, antoi varoitusmerkin. Oh, ei mitään niin karkeata kuin viittaus tai hyökkäys. Melkein epäilin mitään havainneeni, ja kuitenkin tunsin, että hän oli varoittanut tovereitaan.
"Murphy", vastasi toinen perämiehelle.
"Sir!" ärjäisi mr Pike hänelle.
Murphy kohautti olkapäitään merkiksi siitä, ettei ymmärtänyt. Miehen, ja kaikkien kolmenkin, tyyni levollisuus ihmetytti minua.
"Kun puhuttelette jotakuta tässä laivassa, on teidän sanottava sir!" mr Pike selitti ääni yhtä karkeana kuin kasvot peloittavina. "Kuulitteko?"
"Kyllä... sir", Murphy venytti hitaasti. "Kuulin."
"Sir!" ärjyi mr Pike.
"Sir", Murphy vastasi niin vienosti ja huolettomasti, että se vain kiihotti perämiestä edelleen kiukkuilemaan.
"Hyvä, Murphy on liian hyvä nimi", hän sanoi. "Kärsä kelpaa kyllä teidän nimeksenne tässä laivassa. Kuulitteko?"
"Kuulin... sir", kuului vastaus, joka oli hävytön vienoudessaan ja huolettomuudessaan. "Kärsä-Murphy menettelee... sir."
Ja sitten hän nauroi – kaikki kolme nauroivat, jos voi sanoa nauruksi sitä, mikä tapahtui ilman ääntä ja kasvojen liikkeitä. Vain silmät nauroivat, ilottomasti ja kylmäverisesti.
Mr Pike ei ollut tyytyväinen itseensä eikä keskusteluunsa näiden miesten kanssa, jotka saattoivat ihmisen suunniltaan. Hän kääntyi johtajaan, mieheen, joka oli antanut varoitusmerkin ja joka näytti kaikkien Välimeren maiden rotujen ja seemiläisten sekoitukselta.
"Mikä teidän nimenne on?"
"Bert Rhine... sir", kuului vastaus, yhtä vieno ja huoleton ja silkkisen ärsyttävä kuin ensimmäisenkin.
"Entä teidän?" kysyi Pike viimeiseltä, kolmikon nuorimmalta, tummasilmäiseltä, oliivi-ihoiselta mieheltä, jonka kasvot olivat mitä miellyttävimmät kameemaisessa kauneudessaan. Amerikassa syntynyt, arvelin, etelä-italialaisista siirtolaisista – Napolista tai mahdollisesti Sisiliasta.
"Twist... sir", hän vastasi aivan samalla tavalla kuin toisetkin.
"Se on liian hieno", perämies irvisti. "Pässi riittää hyvin teille! Kuulitteko?"
"Kuulin, sir, Pässi-Twist riittää minulle... sir."
"Pässi riittää!"
"Pässi... sir."
Ja nämä kolme nauroivat hiljaista, ilotonta nauruaan. Nyt mr Pike oli suunniltaan raivosta, joka ei löytänyt minkäänlaista purkautumismahdollisuutta.
"Nyt sanon teille jotakin, koko liudalle, omaa etuanne silmällä pitäen." Perämiehen ääni kärisi pidätetystä raivosta. "Tunnen teikäläiset. Olette saastaa! Kuuletteko sen! Olette pelkkää saastaa! Ja tässä laivassa teitä kohdellaan kuin saastaa! Te tulette tekemään työtä kuin miehet, tai minä näytän, kuka käskee. Heti kun joku teistä vilkuttaa silmäänsä, tai kun vain siltä näyttääkin, saa hän selkäänsä. Kuuletteko? Nyt poistukaa! Menkää vintturille!"
Mr Pike kääntyi, ja minä seurasin hänen sivullaan hänen kulkiessaan perää kohden.
"Minä te heitä pidätte?" kysyin
"Hylkyväkenä", hän urahti. "Tunnen heidänlaisensa. Nuo kolme ovat istuneet vankilassa. He ovat suoraan sanoen helvetin törkyä –"
Tässä keskeytti hänen puheensa kohtaus, joka tapahtui luukulla numero 2. Siellä makasi pitkällään viisi tai kuusi miestä, niiden joukossa Larry, rääsyniekka, joka varhemmin päivällä oli sanonut perämiestä vanhaksi väkäleuaksi. Oli ilmeistä, että Larry ei ollut totellut ohjeita, sillä hän istui nojaten selkäänsä merimiesarkkuunsa, jonka olisi pitänyt olla jo skanssissa. Ja koko joukon olisi jo pitänyt olla keulassa vintturimiehistönä.
Perämies astui luukulle ja oli vimmoissaan miehelle.
"Nouskaa!" hän käski.
Larry murahti, yritti, mutta ei päässyt ylös.
"En voi", hän sanoi. "Olin juovuksissa viime yönä ja makasin Jefferson-torilla. Ja tänä aamuna paleli minua kovin, sir. Niiden täytyi hakata minut irti."
"Olitteko kylmästä kangistunut, häh?" irvisti perämies.
"Tepä sen sanoitte, sir", Larry vastasi.
"Ja tunnette olevanne vanha väkäleuka, häh?"
Larry vilkuili apinamaisin, hätääntynein, kysyvin silmin. Hän alkoi pelätä jotakin, mutta ei tietänyt oikein mitä, ja ymmärsi, että hänen puoleensa kumartuneena oli miesten kesyttäjä.
"Hyvä, minä näytän teille vain, miltä tuntuu olla vanha väkäleuka niin sanoakseni." Mr Pike yritti samalla jäljitellä toisen murretta.
Nytpä kerron, mitä sitten tapahtui. Muistakaa, mitä olen sanonut mr Piken isoista käsistä, joiden sormet olivat paljon pitemmät ja kaksi kertaa niin paksut, kuin omani, ranteet suuriluiset, käsivarsiluut ja olkaluut samaa kookasta laatua. Yhdellä oikean kätensä sivalluksella hän singahdutti Larryn taaksepäin selälleen merimiesarkulle.
Larryn vieressä oleva mies päästi uhkaavan murinan ja aikoi hypätä sotaisesti jalkeille. Mutta hän ei päässyt ylös asti, sillä mr Pike löi miestä poskelle oikean kätensä selkäpuolella hänen yrittäessään nousta. Läjähdys oli hämmästyttävä, perämiehen voima ihmeteltävä. Isku tuntui niin kevyeltä. Se oli näyttänyt hyväluontoisen karhun laiskalta lyönniltä, mutta siinä oli sellainen luu- ja lihasvoima, että mies kaatui maahan kyljelleen ja vieri luukulta kannelle.
Tällä hetkellä saapui hiipien, aivan kuin tarkoituksettomasti paikalle O'Sullivan. Mr Pike kuuli hänen äkillisen, uhkaavan murinansa ja ojensi silmänräpäyksessä, varuillaan kuin villieläin, kätensä suoraksi lyödäkseen O'Sullivania ja huusi: "Mitä nyt?" Sitten hän huomasi O'Sullivanin idioottimaiset kasvot ja pidätti iskunsa. "Syöpäläinen", hän mumisi.
Tahtomattani vilkaisin, oliko kapteeni West peräkannella, ja huomasin, että häntä ei näkynyt, sillä edessä oli keskilaivan kajuutta.
Mr Pike ei kiinnittänyt mitään huomiota mieheen, joka makasi valittaen kannella, vaan seisoi ähkyvän Larryn vieressä. Muut miehet olivat kaikki pystyssä kukistettuina ja kunnioittavina. Minäkin kunnioitin tätä peloittavaa vanhusta. Näytös oli saanut minut uskomaan tosiksi hänen kertomuksensa entisistä päivistä, jolloin ihmisiä ajettiin takaa ja tapettiin.
"Kuka on nyt vanha väkäleuka?"
"Minä, sir", Larry katuvaisena voivotteli.
"Nouskaa ylös!"
Larry nousi aivan vaivattomasti.
"Nyt menkää vintturille! Muut myös!"
Ja he mennä lönkyttivät happamen näköisinä.
6
Kiipesin keulakajuutan sivulla olevia portaita ylös (tässä osastossa oli skanssi, keittiö ja apukonehuone) ja kuljin pitkin siltaa etumaston luo, mistä saatoin nähdä laivaväen nostavan ankkuria. Britannia oli kyljessämme, ja olimme lähdössä matkalle.
Joukko miehiä puuhaili vintturin kimpussa ja osa toimitti erilaatuisia töitä keulakannella. Varsinainen miehistö käsitti kaksi viisitoistamiehistä vahtivuoroa. Lisäksi oli purjeentekijöitä, laivapoikia, puosuja ja kirvesmies. Miehiä oli kaikkiaan noin neljäkymmentä, mutta millaisia! Synkeitä ja elottomia. Heissä ei ollut tarmoa, ei vauhtia, ei toimekkuutta. Jokainen askel ja liike oli ponnistus, ikäänkuin he olisivat olleet ruumiskirstuista nostettuja tai sairaalan vuoteista laahattuja. Sairaita he olivat – viinan myrkyttämiä. He olivat nälkiintyneitä ja sen vuoksi heikkoja. Ja mikä pahinta, he olivat tylsiä, mielipuolia.
Katsoin ylhäällä olevaa köysikaaosta ja teräsmastoja, jotka kohosivat ja kannattivat suunnattomia teräksisiä raakapuita. Oli aivan uskomatonta, että tuo surkea hylkyjoukko kykenisi johtamaan tämän komean laivan meren myrskyjen, pimeyden ja vaarojen halki. Muistin molemmat perämiehet, mr Mellairen ja mr Piken, heidän henkisen ja ruumiillisen pystyväisyytensä. – Voisivatko he saada nämä ihmishylyt kykenemään tuohon kaikkeen! He eivät ainakaan näyttäneet epäilevän heidän kykyjään.
Katsahdin taas onnettomia, nälkiintyneitä, hoippuvia ihmisraunioita, jotka ahersivat kolkkoina vintturin ympärillä. Mr Pike oli oikeassa. Nämä eivät olleet sellaisia ripeitä, sisukkaita, jänteviä miehiä, jollaisia laivojen miehistöt vanhaan hyvään aikaan olivat, miehiä, jotka tappelivat päällystönsä kanssa, joiden tuppipuukot katkesivat, jotka tappoivat ja joita tapettiin, mutta jotka työskentelivät kuin miehet. Katsoin katsomistani näitä miehiä, näitä vintturin luona horjuvia luurankoja, ja koetin turhaan loihtia mielikuvaa heidän kyvystään heilua nuorilla myrskyssä "clearing the raffle", kuten Kipling mainitsee, "puukko hampaissa." Miksi he eivät laulaneet hinatessaan ankkuria ylös? Entisaikaan, kuten olin lukenut, ankkuri aina nostettiin miehistön iloisesti laulaessa merimieslauluja.
Väsyin katsomaan tuota hengetöntä toimitusta ja lähdin pitkin kapeata siltaa perää kohden pienelle tutkimusmatkalle. Silta oli kaunistekoinen, vahva, vaikka kevyt ja kulki yli koko laivan pituuden kolmen jaksona. Se johti keulakannelta skanssiin, sitten keskilaivan kajuutasta perään. Peräkansi, joka oli alapuolella olevien hyttien kattona ja joka käsitti laivan koko peräosan, oli sangen suuri. Sen katkaisi vain uloimpana perässä puolipyöreä ja puoliksi peitetty ruorihytti sekä karttahytti, Jälkimmäisestä johti kummallekin puolelle kaksi ovea pieneen käytävään. Tämä vuorostaan vei merikorttihyttiin ja portaisiin, jotka johtivat alas hytteihin.
Kurkistin karttahyttiin. Siellä istui kapteeni West, joka tervehti minua hymyillen. Hän istui mukavasti keinutuolissa, jalat pöydällä. Leveällä, pehmustetulla sohvalla istui luotsi. Molemmat polttivat sikaria. Viivähdin siellä hetkisen ja sain tietää, että luotsi oli entinen merikapteeni.
Kun laskeuduin portaita, kuulin miss Westin huoneesta hyräilyä hänen asettaessaan tavaroitaan paikoilleen. Tarmo, millä tämän iloisen hyräilyn perusteella päätin hänen toimivan, oli melkein huumaava.
Sivuuttaessani ruokasäiliön kurkistin ovesta tervehtiäkseni stewardia ja antaakseni kohteliaasti hänen ymmärtää, että tiesin hänenkin olevan olemassa, Täällä hänen pienessä valtakunnassaan vallitsi selvästi ahkera toimekkuus. Kaikki oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä, ja maistakin olisin saanut turhaan hakea vaiteliaampaa palvelijaa. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät kuin sfinksin. Mutta hänen vinot, mustat silmänsä loistivat älyä.
"Mitä ajattelette miehistöstä?" kysyin, koska minun täytyi sanoa jotakin tunkeuduttuani hänen linnaansa.
"Syöpäläisiä", hän vastasi nopeasti ja pudistaen tyytymättömänä päätään. "Liian paljon syöpäläisiä. Kaikki hupsu. Te ymmärtä. Ei hyvä. Mätä. Hiiteen joutuvat."
Siinä kaikki, mutta se todisti oman arveluni oikeaksi. Vaikka olisikin totta, että jokaisen laivan miehistössä on muutamia hulluja ja tylsämielisiä, niin meidän laivassamme oli niitä paljon enemmän kuin vain muutamia. Ja myöhemmin tulimme huomaamaan, että miehistömme oli aivan ainutlaatuisen kehnoa ja kykenemätöntä.
Havaitsin hyttini ihastuttavaksi. Wada oli purkanut ja pannut kaappeihin vaatteeni ja täytti nyt hyllyjä kirjoilla, jotka olin tuonut mukanani. Kaikki oli järjestyksessä ja paikoillaan alkaen parranajovälineistäni, jotka olivat pesualtaan viereisessä laatikossa, merisaappaistani ja öljyvaatteistani, jotka olivat seinällä valmiina riippumassa, kirjoitustarpeisiini asti, jotka olivat pöydällä, jonka ääreen minua istumaan houkutteli nahalla päällystetty ja lattiaan ruuvattu mukava nojatuoli. Yöpukuni ja aamutakkini riippuivat naulassa. Tohvelini olivat tavallisella paikallaan vuoteeni vieressä.
Täällä oli kaikki miellyttävän sivistynyttä. Kannella oli hirvittävä joukkio epäilyttäviä ihmisolentoja, jotka olivat sekä henkisesti että ruumiillisesti epämuodostuneita, ihmisten irvikuvia. Miehistö oli todellakin tavallisuudesta poikkeava, ja tuntui aivan mahdottomalta, että mr Pike ja mr Mellaire kykenisivät muokkaamaan heistä kelvollisia miehiä, jotka voisivat hoitaa laivan isoa ja monimutkaista koneistoa.
Olin masentunut siitä, mitä olin juuri nähnyt kannella. Istuessani nojatuolissani ja avatessani George Mooren teoksen Hail and Farewell toisen osan, tuli mieleeni aavistus, että matka epäonnistuisi. Mutta kun sitten katselin avaraa huonettani, totesin, että asuin nyt mukavammin kuin olin missään matkustajahöyrylaivassa asunut, heitin sikseen ikävät ajatukset ja aloin lukea.
Kysyin Wadalta, oliko hän nähnyt laivaväkeä. Hän vastasi kieltävästi ja kertoi, että steward oli sanonut, että vaikka hän oli ollut koko ikänsä merellä, ei hän ollut koskaan nähnyt huonompaa miehistöä.
"Hän sano, kaikki hupsu, ei olla merimiehiä, mätä olla", Wada kertoi. "Hän sano, kaikki iso hullu ja tehdä suuri paha. Te näke, hän sanoa koko aika. Te näke, te näke. Hän kaunis, vanha ukko – viisikymmentäviisi vuotta, hän sano. Kovasti hieno mies kiinalaiseks. Juuri nyt, ensi kerta pitkä aika, hän mennä merelle. Ennen hänellä olla iso liike San Francisco. Sitten hän saa paljon vaiva – poliisi. He sanoa, hän kuljettaa sala oopiumi. Oi, iso, iso vaiva. Mutta hän sieppa hyvä lakimies. Ei mennä vankila. Mutta lakimies otta koko liike, kaikki rahat, kaikki. Sitten hän mennä merelle niin kuin ennenkin. Hän saada paljon rahaa. Hän saada kuuskymmentviis dollaria kuukaudessa tässä laivassa. Mutta laivaväki kokonas hupsu. Kun tämä aika loppua, hän jättä laiva, mennä takaisin, alka liike San Franciscossa."
Myöhemmin, kun käskin Wadan avata oven tuulettamista varten, kuulin veden solinan ja loiskinan laivan kyljissä ja ymmärsin, että ankkurit oli nostettu ja että Britannia hinasi meitä Chesapeakea pitkin merelle. Ajattelin, että vielä ei olisi liian myöhäistä luopua seikkailusta ja palata Baltimoreen Britanniassa, kun se eroaisi Elsinoresta. Sitten kuulin heikkoa posliinin kilinää ruokasalista, kun steward alkoi kattaa pöytää, ja kaikki oli niin lämmintä ja mukavaa ja George Moore niin kiihottavan viehättävä.
7
Päivällinen ylitti kaikin puolin odotukseni, ja totesin, että kokki oli taitava mies ammatissaan. Miss West tarjoili, ja vaikka hän ja steward olivatkin vieraita toisilleen, työskentelivät he yhdessä loistavasti. Tarjoilu oli niin moitteetonta, että olisin ollut valmis pitämään kokkia talon vanhana, uskottuna palvelijana, joka vuosikausia oli tyttöä palvellut.
Luotsi söi karttahytissä, niin että pöydässä olimme vain me neljä, jotka aina tästä lähin tulisimme aterioimaan yhdessä. Kapteeni West ja hänen tyttärensä olivat vastatusten, ja minä kapteenin oikealla puolella olin Pikeä vastapäätä. Täten siis miss West istui oikealla puolellani.
Mr Pikella ei ollut mitään sanottavaa istuessaan ateriaa varten pukeutuneena mustaan smokingiin, joka pullistautui ja rypistäytyi peittäessään hänen kumaria hartioitansa. Hän oli syönyt monta vuotta kapteenin pöydässä, joten hän tiesi pöytätavat. Kapteeni West suhtautui häneen hiukan erikoisesti. Vaikka mr Pike ja mr Mellaire olivatkin kovin paljon merimiesten yläpuolella, koska he olivat ylemmän lajin yksilöitä, niin kuitenkin kapteeni Westin suhde alipäälliköihin oli yhtä kaukainen kuin näiden suhde miehistöön. Hän oli ylimyksellisen tyyni. Hän ei puhunut laivasta eikä mistään muustakaan mr Pikelle.
Minuun kapteeni West suhtautui kuin vertaiseensa. Mutta minähän olinkin matkustaja. Miss West kohteli minua samalla tavalla, mutta heittäytyi vapaammaksi mr Piken suhteen, joka vastasi hänelle joko "Kyllä, miss", tai "Ei, miss", söi sääntöjen mukaan ja tutkisteli minua harmailla silmillään. Minäkin tarkastelin häntä. Huolimatta miehen hurjasta menneisyydestä, hänhän oli tappelija ja maailmankiertäjä, pidin hänestä. Hän oli kunniallinen ja rehellinen. Melkein enemmän kuitenkin pidin hänestä sen välittömän, poikamaisen naurun takia, johon hän ratkesi aina silloin, kun tulin jonkin hullunkurisen jutun huippukohtaan. Ei yksikään ihminen voisi nauraa niin, jos hän olisi täysin turmeltunut. Olin iloinen siitä, että hän eikä mr Mellaire istui ruokapöydässä minua vastapäätä.
Miss West ja minä puhuimme eniten. Tyttö oli iloinen, eloisa, viehättävä, ja minä panin jälleen merkille, että hänen vartalonsa oli ristiriidassa kasvojen hienon soikion kanssa. Hän oli roteva, terve nuori nainen. Ei lihava – jumalan kiitos – ei edes täyteläinen, mutta hänen piirteissään oli tuo uhkuva pyöreys, joka johtuu pitkistä, voimakkaista lihaksista. Hän oli rehevä ja voimakas, mutta ei kuitenkaan niin rehevä, kuin miltä hän näytti. Muistan, kuinka yllättynyt olin, kun pöydästä noustessamme panin merkille hänen solakan vyötärönsä. Sillä hetkellä hänen vartalonsa muistutti liljanvartta, vaikka hänellä olikin luonnollinen vyötärö ja lisäksi ruumiillista voimaa, joka sai hänet näyttämään pyöreämmältä ja rotevammalta kuin hän oikeastaan oli.
Hänen uhkuva terveytensä herätti mielenkiintoani. Kun tutkin tarkemmin hänen kasvojaan, näin, että hipiä oli eheä ja ihon kudos hieno ja kiinteä. Niska oli kaunis ja valkoinen, myös kädet viehättivät minua. Ne eivät olleet pienet, mutta ne olivat kaunismuotoiset, hienot, valkoiset, voimakkaat ja hyvin ne olivat hoidetut. Saatoin vain todeta, että hän oli harvinainen kapteenintytär, samoin kuin hänen isänsä oli harvinainen kapteeni ja ihminen. Ja heidän nenänsä olivat samanlaiset, suorat ja kauniit.
Rupesin mielessäni laskemaan, minkä verran Elsinoressa oli kunnollisia ihmisiä. Niihin kuuluivat kapteeni West ja hänen tyttärensä, molemmat perämiehet, minä itse tietystikin, Wada ja steward ja ehdottomasti kokkikin. Päivällinen puhui puolestaan. Meitä kunnon kansalaisia oli siis kahdeksan. Mutta kokki, steward ja Wada olivat palvelijoita eivätkä merimiehiä, miss West ja minä taas kuuluimme reserviin. Kolmen miehen laivan neljäkymmentäviisi henkisestä joukosta piti siis johtaa ja toimia. En epäillyt, etteikö siellä olisi ollut muitakin kelvollisia, sillä tuntuihan mahdottomalta, että ensimmäinen vaikutelmani laivaväestä olisi ollut aivan oikea. Kirvesmies esimerkiksi. Hänhän saattoi olla yhtä etevä ammattimies kuin kokkikin. Sitten molemmat purjeentekijät, joita en vielä ollut nähnyt, saattoivat samoin olla laatuun käypiä.
Myöhemmin aterian aikana tulin puhuneeksi siitä, mikä oli herättänyt mielenkiintoni ja ihailuni, nimittäin siitä tarmosta, millä mr Pike ja mr Mellaire olivat hankkineet tuon surkean, arvottoman laivaväen kunnioituksen. Se oli aivan uutta minulle, sanoin, mutta pidin arvossa sitä, koska se oli tarpeellista. Kun viittasin tapahtumaan luukulla n:o 2, missä mr Pike oli nostanut Larryn ylös ja syössyt hänet kumoon vain sormenpäillänsä läjähdyttäen, näin mr Piken silmissä varoittavan, melkein uhkaavan ilmeen. Siitä huolimatta lopetin rauhassa tuon kohtauksen kuvailun.
Kun olin lopettanut, syntyi hiljaisuus. Miss West alkoi kaataa kahvia kuparikannusta. Mr Pike, joka näytti syventyneen rikkomaan pähkinöitä, ei voinut kokonaan kätkeä surkeata, puoliksi hassunkurista, puoliksi kostonhimoista hehkua silmistään. Mutta kapteeni West katsoi suoraan minuun, mutta miten kaukaa – miljoonien penikulmien päästä! Hänen siniset silmänsä olivat tyynen kirkkaat niinkuin aina ja hänen äänensä sointu matala ja pehmeä.
"Erästä sääntöä pyydän noudattamaan, mr Pathurst. Me emme koskaan puhu miehistöstä."
Tämä oli läksytys minulle.
"Merimiehistä on muutenkin kylliksi vaivaa, joten emme enää halua puhua heistä, mr Pathurst", jatkoi kapteeni West tasaisesti ja rauhallisesti. "Jätän merimiesten käsittelyn alipäälliköilleni. Se on heidän virkansa, ja he ymmärtävät hyvin, etten siedä yletöntä raakuutta tai ankaruutta."
Mr Piken karskilla naamalla kuvastui tyytyväisen irvistyksen pienen pieni varjo hänen tylsänä katsoessaan ruokaliinaan. Silmäsin miss Westiin vedotakseni häneen. Hän nauroi vaivattomasti ja sanoi: "Nähkääs, isällä ei ole miehistöä. Ja hyvä niin."
"Erittäin hyvä", mr Pike mutisi.
Sitten miss West ystävällisesti johti puheen muihin asioihin.
Kun päivällinen oli päättynyt, menin huoneeseeni etsiäkseni savukkeita ja sivumennen kysyin Wadalta tietoja kokista. Wada oli suuri tietojen kerääjä.
"Hänen nimensä on Louis", hän sanoi. "Hän olla myös kiinalainen. Ei, vain puoli kiinalainen, toinen puoli englantilainen. Te tietä, yksi saari Napoleon viipy pitkä aika ja tuli kuollut se saari?"
"St. Helena", vastasin.
"Kyllä, se paikka synty Louis. Hän puhu hyvin hyvä englanti."
Mr Mellaire, jonka perämies juuri oli vapauttanut palvelustehtävistä, astui ohitseni kannelta halliin mennäkseen isoon perähyttiin, minne toinen pöytä oli katettu. Hänen tervehdyksensä "hyvää iltaa, sir" oli juhlallinen ja kohtelias, ja tuntui aivan siltä, kuin entisaikain etelävaltioiden herrasmies olisi lausunut sen. Ja kuitenkaan en voinut pitää miehestä. Hänen ulkonainen ja sisäinen olemuksensa olivat jyrkästi ristiriidassa: Silloinkin kun hän puhui ja hymyili, tunsi, että hän salaa tarkasti minua, tutki minua. Ja kuin salama välähti aivoissani muisto noista kolmesta kummallisesta nuorukaisesta, jotka oli äsken ajettu skanssista ja joille mr Pike oli lukenut lakia. Hekin olivat tehneet minuun samanlaisen vaikutuksen.
Mr Mellairen takana laahusti itsetietoinen, kömpelö olento, jolla oli tyhmän poikaviikarin kasvot ja jättiläisen ruumis. Hänen jalkansa olivat isommat kuin mr Piken, mutta kädet – loin niihin nopean silmäyksen – eivät olleet yhtä kookkaat.
Kun he olivat menneet ohitse, katsoin kysyvästi Wadaan.
"Hän on kirvesmies. Hän syö toinen pöytä. Hänen nimi Sam Lavroff. Hän tuli New Yorkista laivaan. Steward sanoa, hän hyvin nuori kirvesmieheksi, kai kaksikymmentäkaksi, -kolme vuotta vanha."
Kun lähestyin kirjoituspöytäni yläpuolella olevaa avointa venttiiliä, kuulin jälleen veden kohinan ja totesin taas, että olimme matkalla. Niin tasaista ja äänetöntä oli kulkumme, että kun istui pöydän ääressä, niin ei juolahtanut mieleenkään, että olimme liikkeessä ja että emme olleet kiinteällä maalla. Olin tottunut höyrylaivoihin, ja minusta oli alussa outoa, ettei tuntunut potkurin jyskytyksestä syntyvää tärinää.
"No niin, mitä arvelet?" kysyin Wadalta, joka myöskään ei ollut koskaan matkustanut purjelaivassa.
Hän hymyili kohteliaasti.
"Kovasti mokoma laiva. Kovasti mokomat merimiehet. En tiedä. Taitaa olla all right. Me nähdä."
"Luuletko meidän joutuvan vaikeuksiin?" kysyin terävästi.
"Ajattelen, merimiehet kovin mokomat", hän vastasi vältellen.
8
Sytytettyäni savukkeen lähdin kulkemaan keulaa kohden sinne päin, missä työ oli käynnissä. Pääni yläpuolella näkyivät purjeitten hämärät varjot tähtien valossa. Purjeita nostettiin hitaasti, niin arvelin, sillä minähän olin näissä asioissa aivan alokas. Epäselvät miesten varjokuvat näkyivät vetävän köysiä sisään. He hinasivat synkän hiljaisina, mutta kaikkialla läsnä oleva mr Pike karjui määräyksiä ja päästeli kirouksia joka suunnalle heidän kurjien päittensä menoksi.
Kaiken lukemani perusteella päättelin, ettei varmaankaan mikään muinaisaikain laiva koskaan ollut lähtenyt niin surullisesti ja tökerösti merelle kuin nyt Elsinore. Pian tuli mr Mellaire auttamaan mr Pikeä työn johtamisessa. Kello ei ollut vielä kahdeksaa illalla, ja kaikki miehet olivat työssä. He eivät näyttäneet oikein tuntevan köysistöä. Aina kun puosujen laimeilla käskyillä ei ollut mitään vaikutusta, näin jomman kumman perämiehistä juoksevan reelingille ja panevan oikean köyden miesten käsiin. Kannella olevat miehet olivat kai aivan avuttomia. Kuulemistani huudoista ja äänistä päätin, että ylhäällä purjeita irroittamassa oli toisia miehiä, luultavasti sellaisia, joissa edes hiukan oli merimiehen vikaa.
Kannella oli kaksi- tai kolmekymmentä kurjimusta riippumassa nuorasta, jolla kiskottiin raakapuuta ylös. He vetivät ilman keskitettyä ponnistusta ja kiusallisen hitain liikkein. "Kävelkää poispäin ja vetäkää!" karjui mr Pike. Ja kaksi tai kolme metriä he ehkä kykenivät liikkumaan, kunnes pysähtyivät kuin uupuneet kuormahevoset mäessä. Mutta jos jompi kumpi perämiehistä juoksi paikalle ja lisäsi omat voimansa avuksi, niin he kykenivät liikkumaan yli koko kannen pysähtymättä. Vaikka perämiehet olivatkin vanhoja, vastasivat he lihasvoimiltaan puolta tusinaa noita kurjia olentoja.
"Tällaista tulee purjehtiminen olemaan", mr Pike puhisi korvaani. "Ei päällystön tehtävänä ole vetää ja kiskoa. Mutta mikä auttaa, kun puosut ovat huonompia kuin merimiehet?"
"Luulin, että merimiehet laulaisivat työtä tehdessään", sanoin.
"Voivathan he laulaakin. Haluatteko kuulla?"
Huomasin, että hänen äänessään oli ivaa, mutta vastasin mielelläni kuuntelevani.
"Tänne puosu!" mr Pike ärjäisi. "Herätkää! Laulakaa! Märssypurjeen nostoköydet!"
Olisin voinut vaikka vannoa, että nyt seuranneen hiljaisuuden aikana Sundry Buyers painoi kätensä vatsanalustaansa vasten, samalla kuin Nancy, ikuinen jäätävä kalpeus kasvoillaan, kostutti huuliaan alkaakseen.
Nancy luultavasti aloitti, sillä varmaankaan ei kukaan muu olisi voinut päästää niin valittavaa ääntä. Laulu oli epämusikaalinen, ruma, eloton ja kuvaamattoman murheellinen, vaikka sanoista päättäen siinä olisi pitänyt olla pontta ja uhmaa. Nancy-parka lauloi:
"Nyt Paddyn tapaamme, veikkoset,
ja riistämme häneltä saappaat.""Herjetkää siitä! Herjetkää!" mr Pike karjui. "Emme ole hautajaisissa. Eikö teissä ole ketään, joka osaa laulaa? Alkakaa! Märssypurjeen raaka –"
Hän keskeytti hypäten naakelipenkille ottaakseen väärät nuorat miesten käsistä ja pannakseen niihin oikean köyden.
"Tulkaa, puosu! Ruvetkaa laulamaan!"
Sitten erottui pimeydestä Sundry Buyersin ääni säröisenä ja synkempänä kuin Nancyn:
"Ylös ilmahan märssy siis,
viinaa Johnnylleni."Toinen säe piti laulettaman yhdessä, mutta vain kaksi miestä tapaili sitä heikosti. Sundry Buyers luritti seuraavan säkeen:
"Oi, viina se tappoi mun siskoni."
Silloin mr Pike puuttui asiaan, otti hinausköydestä läheltä naakelia kiinni, korotti äänensä harvinaisen reippaasti ja karskisti:
"Ja viina se tappoi taatonkin,
viinaa Johnnylleni."Hän lauloi nuo säkeet yhä uudelleen auttaen väkeä työssä ja käskien heitä kuorossa yhtymään loppuponteen: "Hei, viinaa Johnnylleni."
Mr Piken äänen voimalla miehet sitten kiskoivat ja lauluun yhtyen ahkeroivat, kunnes hän keskeytti laulun huutamalla: "Ottakaa kiinni!"
Ja silloin oli kaikki elämä ja tarmo poissa heistä, ja he olivat jälleen laimeita, tehottomia olentoja, jotka olivat toinen toisensa tiellä, kompastuivat ja laapostelivat pimeydessä, varoivat tarttumasta nuoriin, ja kun heidän piti ottaa kiinni, ottivat he erehdyksessä ensin väärästä nuorasta. Heidän joukossaan oli myös lisäksi pelkureita.
Kaikki tuo oli minusta liian masentavaa voidakseni katsella sitä kauempaa; ja siksi kiipesin peräkannelle. Karttahytin suojassa käyskentelivät kapteeni West ja luotsi edestakaisin. Kulkiessani heidän ohitsensa perää kohden näin aikaisemmin päivällä näkemäni kuihtuneen, pienen ukon pitämässä perää. Kompassihytin valossa hänen pienet, siniset silmänsä näyttivät ilkeämielisemmiltä kuin päivällä. Niin kuihtunut ja hento hän oli, ja niin iso oli messinkihelainen ruoriratas, että se ja mies näyttivät samankorkuisilta. Ukon kasvot olivat surkastuneet, kuivettuneet ja ryppyiset, ja koko ulkonäöltään hän näytti viittäkymmentä vuotta mr Pikeä vanhemmalta. Hän oli mitä omituisin kuivettuneen äijän tyyppi, jollaista ei olisi odottanut näkevänsä merimiehenä komeassa purjelaivassa. Myöhemmin sain Wadalta kuulla, että hänen nimensä oli Andy Fay ja että hän oli kuusikymmentäkolme vuotta vanha.
Nojasin ruorihytin lähellä reelinkiin ja tuijotin ylös korkeihin mastoihin ja lukemattomiin köysiin. Ei – tämä matka ei tosiaankaan ollut mieleeni. Koko ilmapiiri oli epämiellyttävä. Muistin palelemiseni laiturin päässä. Sitten oli miss West tullut mukaan ja lisäksi koko laivaväki oli kokoon pantu rappiolla olevista ja hulluista. Mietiskelin, vieläkö tuo haavoittunut kreikkalainen yhä oli hengissä ja oliko mr Pike jo neulonut hänet kiinni. Enkä toden totta halunnut olla sellaisen lääkärintoimen todistajana.
Wadakin, joka ei ollut koskaan ollut merimatkalla, epäili sen onnistumista. Samoin steward, joka oli viettänyt suurimman osan ikäänsä purjelaivoissa. Kapteeni West ei puuttunut miehistön asioihin, ja miss West taas oli niin tavattoman vankkatekoinen, ettei hän voinut olla muuta kuin optimisti sellaisissa asioissa. Hän oli aina elänyt. Hänen punainen verensä lauloi hänelle vain, että hän aina eläisi ja ettei mikään paha koskaan saavuttaisi hänen loistavaa terveyttään.
Miss Westin punaverinen terveys suorastaan loukkasi minua, sillä tiesin, kuinka ajattelematon ja kohtuuton sellainen veri saattoi olla. Ja ainakin viideksi kuukaudeksi – mr Piken lyömän vedon mukaan – olin suljettu samaan laivaan hänen kanssaan. Olin varma siitä, että ennen kuin matka päättyisi, hän yrittäisi saada minut rakkaudenverkkoonsa. Älkää käsittäkö minua väärin. Tämä varma vakaumukseni ei johtunut siitä, että olisin kuvitellut itseni erikoiseksi naisten suosikiksi, mutta pidin naisia aivan itsestään selvästi miesten metsästäjinä. Kokemukseni oli, että naiset metsästivät miehiä yhtä ehdottomasti kuin auringonkukka kääntyy auringon mukaan ja viiniköynnös tarttuu saatavissa oleviin tukiin.
Sanokaa minua elähtäneeksi – ei se mitään tee – jos sillä tarkoitetaan älykästä, taiteellista maailmaan kyllästymistä, joka saattaa temmata valtoihinsa kolmenkymmenen ikäisen nuoren miehen. Sillä olin kolmenkymmenen vanha ja olin väsynyt kaikkeen tuohon – väsynyt ja epäilevä. Juuri sen vuoksi lähdinkin tälle matkalle. Halusin päästä eroon itsestäni, päästä eroon kaikista ja kaikesta ja asettua erikoiseen ympäristöön saadakseni elämääni vaihtelua.
Joskus minusta tuntui, että tämän kyllästymiseni oli saanut aikaan näytelmäni menestys – ensimmäisen näytelmäni, kuten jokainen saattaa arvata. Mutta se oli ollut sellainen menestys, että se epäilytti minua, aivan samoin kuin useitten runoteosteni menestys oli epäilyttänyt. Oliko yleisö oikeassa? Olivatko arvostelijat oikeassa? Taiteilijan tehtävä oli kylläkin kuvata elämää, mutta mitä minä tiesin elämästä?
Nyt alatte kai käsittää, mitä tarkoitan minua vaivanneella kyllästymisellä. Olin ollut ja olin yhä edelleen todella sairas. Mielettömät ajatukset eristäytyä kokonaan maailmasta olivat vainonneet minua. Olin jopa suunnitellut matkaa Molukeille ja aikonut omistaa viimeiset vuoteni spitaalisille. – Minä, joka olin kolmekymmentävuotias, terve ja voimakas, jolla ei ollut takanani järkyttävää elämän murhenäytelmää, jolla oli suuremmat tulot kuin osasin kuluttaa, joka omasta aloitteestani olin saattanut nimeni ihmisten huulille ja osoittanut olevani huomioon otettava voima, – minä olin niin mieletön, että olin harkinnut sairaalaa kohtalokseni.
Luullaan ehkä, että menestys oli pannut pääni pyörälle. Niin olikin. Tunnustan sen. Mutta tosiseikka, kumoamaton tosiseikka oli tympääntymiseni elämään – sairauteni, jos niin haluatte sanoa. Olin tullut älyn ja taiteen taitekohtaan, jonkinlaiseen elämän taitekohtaan. Olin tehnyt taudistani diagnoosin ja määrännyt lääkkeeksi tämän matkan. Ja nyt oli suorastaan hirmuisen terve ja peräti naisellinen miss West matkassa – viimeisin aine, jota olisin voinut ajatella lääkkeeseeni sekoitettavaksi.
Nainen! Nainen! Taivas tietää, että heidän ahdistelunsa olivat riittävästi kiduttaneet minua, ja tunsin heidät. Olin kolmikymmenvuotias, älykäs, minulla oli taiteellisia lahjoja, myös huikeat tulot. – Miksikä naiset eivät minuun rakastuisi? He olisivat minua tavoitelleet, vaikka olisin ollut kyttyräselkäinen, vain sen aseman takia, mikä minulla taiteilijapiireissä oli, ja vain tulojeni takia.
Niin – ja rakkaus! Enkö tuntenut rakkautta – tunnollista, intohimoista, mieletöntä, romanttista rakkautta! Sekin oli jo vanhaa minulle. Minäkin oli värissyt ja laulanut, huoannut ja nyyhkinyt – niin, tuntenut tuskaa ja haudannut kuolleeni. Mutta siitä oli aikoja! Kuinka nuori silloin olinkaan! Kahdenkymmenenneljän! Ja sen jälkeen olin oppinut sen katkeran läksyn, että kuolematonkin tuska kuolee, ja olin jälleen nauranut ja rakastellut noita sieviä, saaliinhimoisia koiperhosia, jotka lentelivät rikkauteni ja taiteeni valossa. Sitten vetäydyin kyllästyneenä syrjään naisten parista ja antauduin pitkiin peitsentaittoseikkailuihin hengen valtakunnassa. Ja nyt olin täällä Elsinoressa satulastani suistuneena, taisteltuani iäisyyspulmia vastaan, kentältä kannettuna, kallo murtuneena.
Nojatessani reelinkiin ja yrittäessäni haihduttaa onnettomuudenaavistelujani en voinut olla ajattelematta miss Westia, joka alhaalla hyräillen järjesteli pientä pesäänsä. Ja hänestä ajatukseni kulkeutui naisen ikuiseen arvoitukseen. Niin, vaikka halveksinkin naista, tapaan itseni yhä uudestaan tutkimasta naisen arvoitusta.
Nainen, lemmenetsijä, lumoava ja vallittava, hauras ja tulinen, lempeä ja myrkyllinen, uhmailevampi kuin Lucifer, pitää ajattelijaa alituisessa, melkein sairaalloisessa lumouksessa. Mikä onkaan tuo hänen hehkunsa, joka liekehtii kaikkien hänen vastaväitteittensä ja alhaisuuksiensa takana? Joskus se tuntuu minusta julkealta ja peloittavalta ja sieluttomalta, joskus leikin sillä, ja joskus sen ylevyys vaikuttaa minuun. Ei, en voi paeta naista! Aivan kuin villi-ihminen palaa pimeään rotkoonsa, missä haltiat ja ehkä myös jumalat asuvat, niin palaan minäkin aina naisen tutkisteluun.
Mr Piken ääni katkaisi mietiskelyni. Edestä päin välikannelta kuulin hänen ärjäisevän:
"Isomärssyraa'alle sieltä! – Jos katkaisette kiinnipanoseisingit, niin minä murskaan kirotut kallonne!"
Hän alkoi uudelleen puhua, mutta huomattavasti muuttaen äänensävyään, ja kutsui luokseen Henryn, joka oli arvattavasti koululaivasta tullut poika.
"Sinä, Henry, ison pilvipurjeen raa'alle siitä! Älä pane kiinni seisinkejä. Vie ne pitkin raakaa ja sido kannatusköyteen!"
Minut oli temmattu haaveistani, ja päätin lähteä alas mennäkseni vuoteeseen. Kun tartuin karttahytin oven kahvaan, niin taas kaikui perämiehen ääni:
"Käykää päälle, te valepukuiset herraspojat! Herätkää! Pankaa toimeksi!"
9
Nukuin huonosti. Ensin luin. Vasta kahden aikaan lopetin ja väänsin sammuksiin lukulamppuni, jonka Wada oli laskuuni ostanut. Nukuin pian – hyvä uni onkin ehkä suurin lahjani – mutta heräsin melkein heti. Torkkuen, koiranunta nukkuen ja levottomana heittelehtien yritin sitten saada unta, mutta lopuksi luovuin aikeesta. Huomasin käsivarressani olevan ihottumaa, joka viittasi nokkoskuumeeseen. Neljältä nousin ylös ja jatkoin lukemistani. Unohdin ärtyneen ihoni lukiessani Vernon Leen ihastuttavaa jymypuhetta Willian Jamesia ja hänen "tahtouskoaan" vastaan. Yläpuoleltani kuului kannelta vahdissa olevan alipäällikön yhtämittainen astunta. Tiesin, etteivät ne olleet mr Piken askelia, ja koetin arvailla, olivatko ne mr Mellairen vaiko luotsin.
Puoli viideltä kuulin stewardin herätyskellon soivan ja viittä minuttia myöhemmin viittasin hänet sisään avoimesta ovesta. Halusin kupin kahvia, ja koska Wada oli ollut palveluksessani monta vuotta, olin varma, että hän oli antanut stewardille täsmälliset keitto-ohjeet ja luovuttanut hänelle kahvini ja kahvinkeittolaitteeni.
Steward oli helmi. Kymmenen minuutin kuluttua hän toi minulle kupin oivallista kahvia. Jatkoin lukemistani päivänsarastukseen asti, ja puoli yhdeksältä, lopetettuani vuoteessa nauttimani aamiaisen, olin jo pukeutunut ja ajellut partani ja lähdin kannelle. Laivaamme hinattiin edelleen, mutta kaikki purjeet olivat ylhäällä ja lievä myötäinen pohjoistuuli pullisti niitä. Kapteeni West ja luotsi polttivat karttahytissä sikaria. Huomasin heti ruorissa olevan miehen kunnolliseksi. Hän ei ollut pitkä, vaan pikemminkin alle keskimitan. Hänen kasvonsa olivat älykkäät, ja hänellä oli leveä otsa. Tom oli hänen nimensä – Tom Spink, ja hän oli englantilainen. Hän oli sinisilmäinen, vaaleaihoinen, harmaatukkainen ja ainakin viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen tervehdyksensä "hyvää huomenta, sir", oli iloinen, ja hän hymyili lausuessaan nuo sanat. Hän ei oikeastaan näyttänyt merimieheltä, kuten esimerkiksi Henry, koululaivan poika, mutta kuitenkin käsitin heti, että hän oli kyvykäs merimies.
Oli mr Piken vahtivuoro, ja kysyessäni häneltä Tomista hän vastasi muristen, että mies oli "paras sakista."
Miss West tuli karttahytistä reippaana, joustavana ja hyväntuulisena ja ryhtyi heti puheisiin. Tytön kysymykseen, miten olin nukkunut, vastasin nukkuneeni kurjasti, ja hän tiedusteli syytä siihen. Kerroin hänelle vaivastani ja näytin käsivarsissani olevaa ihottumaa.
"Verenne tarvitsee ohentumista ja jäähdyttämistä", hän ratkaisi nopeasti asian. "Odottakaa hetkinen. Katson mitä teille pitää tehdä."
Tämän sanottuaan hän poistui ja palasi tuossa tuokiossa kädessään lasi puolillaan vettä, mihin hän sekoitti teelusikallisen viinihappoista kaliumia. "Juokaa", hän käski.
Join. Kello yksitoista aamupäivällä hän tuli kansituolini ääreen tuoden toisen annoksen lääkettä. Samalla hän moitti minua, syystä kylläkin, siitä, että sallin Wadan ruokkia Possumia lihalla. Häneltä Wada ja minä saimme kuulla, kuinka vaarallista on antaa lihaa pienelle penikalle. Lisäksi hän esitti Possumin ruokalistan, ei ainoastaan minulle ja Wadalla, vaan myös stewardille, kirvesmiehelle ja mr Mellairelle. Koska kaksi viimeksi mainittua söi erikseen isossa peräkajuutassa ja koska Possum leikki siellä, niin miss West erikoisesti epäili, että he syöttivät koiralle lihaa, ja sanoi heille suorat sanat päin silmiä. Kirvesmies mumisi nolona ja vakuutti murteellisella englanninkielellä entistä, nykyistä ja tulevaa viattomuuttaan, samalla kuin hän pokkuroi tytön edessä. Mr Mellairen vakuuttelut olivat samanlaatuisia, mutta ne esitettiin hovimiehen kohteliaisuudella ja mielistellen.
Lyhyesti sanoen Possumin ruokalista nostatti suorastaan myrskyn Elsinoren vesilasissa. Kun se oli päättynyt, oli miss West saanut aikaan sen, että minusta tuntui siltä, että me omistimme penikan yhteisesti. Huomasin myöhemmin päivällä, että Wada meni miss Westin luo saamaan ohjeita siitä, kuinka paljon lämmintä vettä oli pantava miedontamaan Possumin kondensoitua maitoa.
Lounas vahvisti edelleen hyvää käsitystäni kokista. Iltapäivällä käväisin keittiössä tutustuakseni häneen. Hän oli joka suhteessa kiinalainen, niin kauan kuin hän oli vaiti, mutta jos olisi tehnyt johtopäätöksensä vain hänen puheestaan, niin häntä olisi voinut pitää englantilaisena. Hänen puhetapansa oli todellakin niin sivistynyt, että voin melkein väittää siinä olleen oxfordilaisen korostuksen. Hänkin oli vanha, ainakin kuudenkymmenen – itse hän tunnusti olevansa viidenkymmenenyhdeksän. Kolme seikkaa hänessä erikoisesti pisti silmään: hänen hymynsä, joka levisi yli koko hänen puhtaaksi ajellun aasialaisen naamansa ja aasialaisten silmiensä; hänen tasaiset, valkoiset ja täydet hampaansa, joita ensin luulin tekohampaiksi ja hänen kätensä ja jalkansa. Hänen kätensä olivat naurettavan pienet ja kaunismuotoiset, ja ne kiinnittivät huomioni hänen jalkoihinsa. Nekin olivat naurettavan pienet, ja niissä oli hyvin sievät, melkein keikarimaiset kengät.
Olimme päästäneet luotsin laivasta keskipäivän aikaan, mutta Britannia hinasi meitä iltapäivään asti ja jätti meidät vasta sitten, kun valtameri oli avoinna ympärillämme ja maa pienenä pilkkuna läntisellä taivaanrannalla. Nyt, jättäessämme hinaajan, oikeastaan aloitimme matkan huolimatta siitä, että olimme jo tulleet ainakin kahdenkymmenenneljän tunnin matkan Baltimoresta.
Hinaajan irroittautuessa meistä, kun nojasin peräkannen reelinkiin tuijottaen eteeni, liittyi miss West seuraani. Hän oli ollut toimessa alhaalla koko päivän ja oli juuri tullut ylös, kuten hän sanoi, hengittääkseen raitista ilmaa. Hän tutki taivasta ymmärtäväisen näköisenä noin viisi minuuttia, sitten hän sanoi: "Ilmapuntari on kovin korkealla. Tämä kevyt pohjoistuuli ei ole pysyväinen. Tulee joko tyyni tai koillismyrsky."
"Kummasta pitäisitte enemmän?" kysyin.
"Myrskystä kaiketikin. Se auttaa meidät pois maan läheisyydestä ja päästää minut nopeammin merikivustani, ja", hän lisäsi, "olen hyvä purjehtija, mutta kärsin tavattomasti merikivusta joka matkan alussa. Mahdollisesti ette näe minua muutamaan päivään. Siksi olen ollut niin toimessa saadakseni kaiken kuntoon."
"Olen lukenut, että lordi Nelson ei koskaan päässyt merikivun taipumuksestaan", sanoin.
"Olenpa nähnyt isänkin joskus merikipeänä", miss West sanoi, "ja hän on vahvimpia, karaistuneimpia merimiehiä, mitä olen nähnyt."
Mr Pike liittyi seuraamme lopetettuaan hetkiseksi alituisen edestakaisin astelunsa ja nojasi kanssamme peräkannen reelinkiin.
Joukko laivamiehiä hinasi paraikaa köysiä välikannella allamme. Kokemattomaan silmääni he näyttivät entistäänkin epäluotettavammilta.
"Sangen saamaton miehistö, mr Pike", miss West huomautti.
"Viheliäinen", mr Pike urahti, "ja minä kyllä olen nähnyt varsin huonojakin, mutta tämä on yliveto. Opetamme heille köysistöä juuri nyt – useimmille heistä."
"He näyttävät nälkiintyneiltä", sanoin.
"Niin he ovatkin, ja ovat melkein aina", miss West vastasi ja mittaili heitä samalla arvostelevalla karjanostajan ilmeellä, minkä olin huomannut mr Pikellakin. "Mutta he lihovat, kun elävät säännöllisesti, ovat ilman väkijuomia ja saavat vahvaa ruokaa – vai kuinka, mr Pike!"
"Niin lihovat. Niin käy aina. Kyllä näette miesten elostuvan, kun pääsemme heihin käsiksi... Mutta surkeata seurakuntaa he ovat."
Loin silmäni ylös purjeröykkiöön. Laivan neljässä mastossa näyttivät kaikki mahdolliset purjeet jo olevan ylhäällä, mutta sittenkin merimiehet nostivat mr Mellairen johdolla kolmikulmaisia purjeita mastojen väliin, ja niitä oli niin monta, että ne peittivät toinen toisensa. Nähdessäni sen hitauden ja kömpelyyden, millä miehet käsittelivät näitä pieniä purjeita, kysyin:
"Mutta mitä tekisitte, mr Pike, kun teillä on tällainen taitamaton miehistö, jos teidät tempaisi myrsky valtoihinsa juuri nyt, kun kaikki purjeet ovat levällään?"
Hän kohautti olkapäitään, ikäänkuin olisin kysynyt, mitä hän olisi tehnyt maanjäristyksessä, jos rivi New Yorkin pilvenpiirtäjiä olisi kaatunut hänen päälleen.
"Mitäkö?" vastasi miss West hänen puolestaan. "Ottaisimme purjeet alas. Oh, se voidaan tehdä, mr Pathurst, millä miehistöllä tahansa. Ellei sitä voitaisi, olisin hukkunut jo aikoja sitten."
"Niin olisin minäkin", yhtyi mr Pike häneen.
"Alipäälliköt voivat tehdä ihmeitä mitä kelvottomimmilla merimiehillä, kun ollaan pinteessä", miss West jatkoi.
Jälleen mr Pike nyökkäsi hyväksyvästi, ja huomasin hänen isojen kouriensa, jotka juuri silloin riippuivat velttoina reelingin yli, aivan tiedottomasti jännittyvän ja puristuvan nyrkkiin. Myöskin huomasin niissä olevan uusia naarmuja rystysissä. Miss West nauroi sydämellisesti, ikäänkuin muistellen jotakin.
"Muistan, miten kerran purjehdimme San Franciscosta ja miehistö oli mitä avuttomin. Se tapahtui Lallah Rookhissa. – Muistatteko, mr Pike?"
"Isänne viides päällikkyys", mr Pike myönsi. "Laiva upposi länsirannikolla myöhemmin – ajautui rannalle suuren maanjäristyksen ja nousuvesiaallon johdosta. Ankkurit jäivät mereen ja laiva törmäsi kallioon ja upposi."
"Juuri se laiva. No niin, miehistössämme tuntui olevan enimmäkseen karjanpaimenia, muurareita ja kulkureita – suurin osa kulkureita. En voi ymmärtää, mistä merimiestoimistot olivat heidät löytäneetkin. Oli varmaa, että useat heistä oli juotettu humalaan ja sitten narrattu ottamaan pesti. Teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kun heidät ensimmäistä kertaa lähetettiin ylös." Jälleen hän nauroi. "Se oli hauskempaa katsottavaa kuin sirkuksen ilveilijät, Ja tuskin oli hinaaja jättänyt meidät Headsin ulkopuolelle, kun alkoi tuulla ja me saimme vähentää purjeita. Ja miehistömme teki ihmeitä. Muistatteko mr Hardingin – Silas Hardingin?"
"Enkö muistaisi!" mr Pike huudahti innostuen. "Hän oli mies jos kukaan, ja hän oli varmasti vanha mies jo silloin."
"Niin hän olikin ja sitä paitsi peloittava mies", tuumi tyttö ja lisäsi melkein kunnioittaen: "Ihmeellinen mies." Miss West käänsi kasvonsa minuun. "Hän oli perämiehemme. Miehet olivat merikipeitä, surkeita ja saamattomia. Mutta mr Harding sai Lallah Rookhin purjeet alas sittenkin.
"Olin peräkannella, juuri niinkuin nytkin, ja mr Harding antoi noiden kurjien, sairaiden miesten kääriä märssypurjetta. Kuinka ylhäällä se mahtoi olla kannesta, mr Pike?"
"Minäpäs mietin... Lallah Rookh." Mr Pike vaikeni ja mietti. "No, sanokaamme noin sata jalkaa."
"Eräs uusista tulokkaista – kulkuri – putosi alamärssyraa'alta. Olin silloin vielä pikkutyttö. Näin tapauksen omin silmin. Putoamisesta näytti olevan seurauksena varma kuolema, sillä mies tipahti tuulenpuolelta raakaa suoraan alas. Mutta hän jäikin isonpurjeen pohjukkaan, mikä esti häntä putoamasta alemmaksi, heitti kuperkeikan ja tipahti kannelle vahingoittumattomana seisoalleen. Ja hän sattui putoamaan aivan mr Hardingin eteen. En tiedä, kumpi pelästyi enemmän, mutta luulen, että mr Harding, sillä hän seisoi kuin kivettyneenä. Mutta mies vain vilkaisi mr Hardingiin, teki sitten hurjan hyppäyksen köysistöön ja kiipesi suoraa päätä takaisin ylös marssyraa'alle."
Miss West ja mr Pike nauroivat niin sydämellisesti, että tuskin kuulivat minun sanovan:
"Hämmästyttävää! Ajatelkaa miehen hermojärkytystä, kun putoaa tuolla tavalla varmaa kuolemaa kohti."
"Luulen, että häntä järkytti enemmän Silas Harding", mr Pike huomautti purskahtaen taas nauruun, mihin miss West yhtyi.
No, olihan tuo jotakin. Laivat olivat laivoja, ja kun miehistömme oli sellainen kuin oli, oli kova kohtelu välttämätöntä. Mutta että niin hieno nuori nainen kuin miss West tiesi sellaisia asioita ja oli niin selvillä merielämän varjopuolista, se ei ollut miellyttävää. Tunnustan, että se herätti mielenkiintoani ja vahvisti todellisuustajuani, mutta se oli minusta kuitenkin epämiellyttävää. Se kyllä karkaisee ihmisen tunteita, mutta en pitänyt siitä, että miss West oli niin karaistunut.
Katsoin häneen ja jälleen huomasin hänen ihonsa hienouden ja kiinteyden. Hänen tukkansa oli tumma, samoin hänen kulmakarvansakin, jotka olivat melkein suorat ja melko alhaalla pitkänomaisten silmien katteena. Hänen silmänsä olivat lämpimän harmaat, avoimet ja luotettavat, älykkäät ja eloisat. Hänen kasvojensa huomattavin piirre oli ehkä juuri tyyneys. Hän näytti aina levolliselta, näytti olevan sopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kauneinta hänessä oli hänen silmänsä, joita tummat silmäripset varjostivat. Mutta ihastuttavin oli hänen nenänsä, joka oli aivan suora ja juuri nimeksi liian pitkä, missä suhteessa se muistutti hänen isänsä nenää. Mutta nenänvarren ja sierainten täydellisyys oli merkkinä jalosta verestä.
Hänellä oli kapeahuulinen, herkkä, hieno suu. Hänen terveytensä näkyi hänen huuliltaan ja silmistään. Kun hän hymyili, niin hänen hampaansa näkyivät vain harvoin, sillä hän hymyili silmillään, mutta kun hän nauroi, näkyivät hänen voimakkaat valkoiset hampaansa. Ne olivat tasaiset ja säännölliset, juuri sellaiset, jollaiset odottaa näkevänsä hänenlaisellaan terveellä ja luonnollisella naisella.
Hän ei ollut kaunis, mutta hänessä oli kuitenkin paljon edellytyksiä kauneuteen. Hänellä oli täydellinen värin kauneus, valkoinen, terveen valkoinen iho, jota kulmakarvojen, silmäripsien ja tukan tummuus korosti. Ja samoin silmäripsien ja kulmakarvojen tummuus ja ihon valkeus tehostivat hänen silmiensä lämmintä harmautta. Otsa oli keskilevyinen ja -korkuinen ja aivan sileä. Siinä ei ollut ryppyä, ei edes rypyn varjoa, mitkä olisivat vihjaisseet hermostuneisuudesta, alakuloisuuden tyytymättömistä ajoista ja unettomista öistä. Hänessä oli kaikki terveen naisen tuntomerkit, naisen, joka ei koskaan vaivautunut eikä kiusaantunut turhan päiten ja jonka ruumiin jokainen toiminta oli pingoittumaton ja luonnollinen.
"Miss West on esiintynyt ilmainennustajana", sanoin perämiehelle. "Mikä on teidän mielipiteenne tulevasta säästä?"
"Kyllä hän osaa ennustaa", mr Pike vastasi kohottaen katseensa meren pehmeästä aaltoilusta taivasta kohden. "Ei hän ole ensi kertaa pohjois-Atlantilla talvella." Hän mietti hetkisen ja tutki merta ja taivasta. "Minä sanoisin, ottaen huomioon ilmapuntarin, että me luultavasti saamme lievän koillismyrskyn tai sitten tyyntyy – pikemmin kai tyyntyy."
Tyttö katsoi minuun voittoisasti hymyillen, tarttui äkkiä Elsinoren reelinkiin, kun laiva nousi harvinaisen suurelle aallolle ja painui eteenpäin keikahtaen tuulen vastaiselle puolelle, niin että kaikki purjeet paukkuivat kuin kumea ukkonen.
"Tyyni tulee", miss West sanoi hieman katkerahkosti. "Ja jos tätä jatkuu, makaan vuoteessani noin viiden minuutin kuluttua."
Tyttö ehätti epäämään kaiken myötätunnon. "Oh, älkää olko huolissanne tähteni, mr Pathurst. Merikipu on vain kirottua ja ilkeätä, kuten lumiräntäinen ja lokainen sääkin ja haisusieni. Sitä paitsi olen mieluummin merikipeä kuin nokkoskuumeessa."
Alemmalla kannella olevat miehet tekivät jotakin hullusti. Huomasimme sen siitä, että mr Mellaire puhui kovalla äänellä. Kuten mr Piken oli hänenkin tapanaan ärähtää merimiehille.
Monien merimiesten kasvoilla näkyi mustelmia ja erään silmä oli kovasti turvonnut.
"Näyttää siltä, kuin hän olisi juossut pimeässä pylvästä vasten", huomautin.
Miss Westin nopea katsahdus mr Piken isoihin nyrkkeihin, jotka olivat äsken naarmuuntuneet ja pitivät nyt kiinni reelingistä, oli mitä kaunopuheisin ja aivan vaistomainen. Se loukkasi minua kuin miekanpisto.
10
Sinä iltana meidän miesten oli syötävä päivällistä kolmisin, lautaset pöytään kiinnitettyinä, sillä Elsinore keinui mainingeilla, jotka olivat pidättäneet miss Westin hytissänsä.
"Ette näe häntä muutamaan päivään", kapteeni West sanoi minulle. "Hänen äitinsä oli samanlainen – synnynnäinen merenkulkija, mutta aina sairas matkan alussa."
"Olosuhteiden muutoksesta se johtuu." Mr Pike hämmästytti minut pisimmällä vuoropuheella, mitä olin hänen kuullut lausuvan pöydässä. "Kaikkien meidän on muutettava tapojamme, kun jätämme mantereen. Meidän täytyy unohtaa hauska aika maalla ja hyvät tavarat, joita voi rahalla ostaa, ja aloittaa vahtipalvelus, neljä tuntia kannella ja neljä alhaalla. Ja se tuntuu raskaalta, ja koko sisukkuutemme kärjistyy huippuunsa, kunnes tapahtuu jokin muutos. Satuitteko kuulemaan Carusoa ja Blanche Arralia New Yorkissa talvella, mr Pathurst?"
Nyökkäsin myöntäen, mutta ihmettelin hänen puhetulvaansa ruokapöydässä.
"Niin, ajatelkaa, mitä onkaan kuunnella heitä ja Homeria, Witherspoonia ja Amatoa Metropolitanissa ilta illan perästä, ja sitten sanoa kaikille hyvästit ja lähteä merelle ja ruveta pitämään vahtia."
"Ettekö pidä merestä?" kysyin.
Hän huokasi.
"En tiedä. Mutta tietenkin meri on ainoa, minkä tunnen..."
"Paitsi musiikkia", pistin väliin.
"Niin, mutta meri ja pitkät matkat ovat vieroittaneet minut melkein kaikesta musiikista, mitä muuten olisin saanut kuulla."
"Oletteko kuullut Schumann-Heinkiä?"
"Ihana, ihana!" hän mutisi kiihkeästi ja katsoi sitten minuun innokkaan miettivänä. "Minulla on puoli tusinaa hänen levyjään ja tällä kertaa toinen koiravahti. Jos kapteeni West sallii... (Kapteeni West nyökkäsi suostuvansa) Ja jos haluatte niitä kuulla? Gramofoni on hyvä."
Ja kun steward oli puhdistanut pöydän, kantoi hämmästyksekseni tämä harmahtava, vanha nyrkkivallan aikojen muinaisjäännös, tämä parkkiintunut merikarhu, hytistään mitä oivallisimman kokoelman gramofonilevyjä. Nämä ja soittokoneen hän asetti pöydälle. Isot ovet avattiin, joten ruokasali ja salonki muodostivat yhden ison huoneen. Minä ja kapteeni West lojuimme isossa kajuutan nahkatuolissa, sillä aikaa kuin mr Pike hoiti gramofonia. Hänen kasvonsa olivat kattolamppujen valopiirissä, ja minä saatoin nähdä kaikki niiden vaihtelevat ilmeet.
Turhaan odotin, että hän olisi soittanut jonkin renkutuksen. Hänellä oli vain hyviä levyjä, ja se huoli, millä hän niitä käsitteli, oli liikuttava. Hän piteli niitä kunnioittavasti kuin pyhäinjäännöksiä, purkaen ja avaten ja harjaten niitä hienolla kamelinkarvaharjalla, ennen kuin pani ne pyörimään ja asetti neulan paikoilleen. En pitkään aikaan tahtonut saada katsettani irti hänen isoista, karkeista, kolhiintuneista käsistään, joiden jokainen liike ilmaisi rakkautta. Jokainen levyn kosketus oli hyväily, ja kun gramofoni soitti, hän hekumoitsi ja unelmoi kuin seitsemännessä taivaassa.
Tällä välin kapteeni West istui nojatuolissa ja poltti sikaria. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, ja hän näytti olevan hyvin etäällä, soiton saavuttamattomissa. Epäilen, kuuliko hän sitä ollenkaan. Hän ei tehnyt mitään huomautuksia väliajoilla, ei osoittanut mitään hyväksymisen tai tyytymättömyyden merkkejä. Hän näytti luonnottoman rauhalliselta, luonnottoman etäiseltä. Ja katsellessani häntä ihmettelin, mikä oli hänen työnään laivassa. En ollut nähnyt hänen toimittavan mitään. Mr Pike oli huolehtinut lastaamisesta. Vasta kun laiva oli ollut valmis lähtemään merelle, oli kapteeni West tullut laivaan. En ollut nähnyt hänen antavan käskyjä. Minusta näytti, että mr Pike ja mr Mellaire tekivät kaiken työn. Kapteeni West näytti vain polttelevan sikareita ja elävän onnellisen tietämättömänä Elsinoren miehistöstä.
Kun mr Pike oli soittanut Messiaksen "Hallelujakuoron" ja "Hän ruokkii laumansa", sanoi hän minulle melkein anteeksi pyytäen, että hän pitää hengellisestä musiikista, ehkä siksi, että hän oli jonkin aikaa lapsena ollut San Franciscossa kuoropoikana.
"Ja sitten kerran löin kuoronjohtajaa päähän pitkäpallomailalla ja livistin taas merille", hän lopetti karkeasti nauraen.
Sen jälkeen hän taas vaipui unelmiinsa soittamalla Meyerbeerin "Taivaan kuninkaan" ja Mendelssohnin "Levätkää Herrassa."
Kellon lyödessä neljännestä vailla kahdeksan hän kantoi soittokoneensa huolellisesti takaisin hyttiinsä. Seisoin hänen vieressään hänen pyörittäessään savuketta ja odottaessaan kellon lyövän kahdeksaa.
"Minulla on paljon muitakin hyviä levyjä", hän uskoi minulle luottavaisena. "Coenenin 'Tule luokseni' ja Fauren 'Ristiinnaulittu' ja 'O Salutaris' ja 'Johda, armon valo' ja 'Jeesus, sielun suloni' sulattaisi sydämemme. Soitan ne teille jonakin iltana."
"Uskotteko Jumalaan?"
Hän epäröi huomattavasti ja vastasi sitten:
"Kyllä... kun tuota musiikkia kuuntelen."
Nukuin viheliäisesti sinä yönä. Kun olin valvonut edellisenäkin yönä, suljin kirjani ja väänsin valon aikaisin sammuksiin. Mutta tuskin olin nukahtanut, kun nokkoskuume herätti minut. Koko päivänä se ei ollut vaivannut minua, mutta kun sammutin valon ja nukuin, alkoi kirottu, itsepäinen kutkutus. Wada ei ollut vielä mennyt vuoteeseen, ja häneltä sain viinihappoa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut mitään, ja keskiyöllä, kun kuulin vahdin vaihtuvan, pujahdin puolipukeissa ylös peräkannelle.
Näin mr Mellairen aloittavan neljän tunnin vahdinpitonsa. Hän asteli edestakaisin peräkannen vasemmalla puolella, ja minä pujahdin ruorimiehen ohi, jota en tuntenut, ja sain suojaa ruorihytin tuulenvastaisella puolella.
Jälleen tarkastelin monimutkaista köysistöä ja purjetta kannattavia isoja raakoja, ajattelin mieletöntä, kelvotonta miehistöä ja aavistin vaaraa. Kuinka tämä matka voisi onnistua, kun oli sellainen laivaväki kuin Elsinoressa nyt oli, tässä lastilaivassa, jossa oli vain puolen tuuman paksuinen teräskuori ja viisituhatta tonnia hiiliä. Sitä oli hirveä ajatella. Matka oli sujunut huonosti heti alusta alkaen. Sellaisessa häiriintyneessä mielentilassa, minkä unen puute tuottaa jokaiselle, joka muuten nukkuu hyvin, en voinut tulla muuhun tulokseen, kuin että matkamme oli tuomittu epäonnistumaan. Mutta kuinka tuomittu se todellisuudessa oli, sitä en minä eikä kukaan muukaan olisi voinut aavistaa.
Ajattelin miss Westia ja mr Pikeä, ihmismetsästäjää ja musiikinharrastajaa. Moni karskimpikin merikarhu oli hukkunut. Mitä tulee kapteeni Westiin, niin hänen kohtalonsa ei kiinnostanut minua. Hän oli liian puolueeton, liian kaukainen, jonkinlainen huvimatkailijan tyyppi, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin tyynesti ja tahdottomasti elellä jonkinlaisessa omatekoisessa nirvanassaan.
Sitten muistin itseänsä haavoittaneen kreikkalaisen, jonka mr Pike "ompeli kiinni" ja joka makasi houraillen terässeinien sisällä. Tämä kuva melkein ratkaisi päätökseni, sillä kuumeisessa mielikuvituksessani hän edusti koko mieletöntä, avutonta, tylsämielistä miehistöä. Tietenkin voisin palata Baltimoreen. Minulla Jumalan kiitos oli rahaa oikkujeni tyydyttämiseksi. Mr Pike oli arvellut Elsinoren kustannukset kahdeksisadaksi dollariksi päivältä. Voisin maksaa kaksisataa dollaria päivältä tai kaksituhatta niistä päivistä, jotka tarvittaisiin päästäkseni takaisin maihin, luotsihinaajaan tai mihin tahansa Baltimoreen menevään alukseen.
Olin jo päättänyt mennä alas ja herättää kapteeni Westin ja ilmoittaa hänelle aikomukseni, kun aivoihini sukeltautui kysymys: Pelkäätkö sinä, ajattelija ja filosofi ja maailmaan kyllästynyt, hukkumista ja tuntemattomaan tilaan kuolemista? Pyh! Ylpeyteni esti minua kapteeni Westin unta keskeyttämästä. Tietenkin jatkaisin seikkailua, jos voi nimittää seikkailuksi sitä, että lähtee purjehtimaan Kap Hornin ympäri mukanaan laivanlastillinen hulluja ja mielipuolia – ja pahempaakin, sillä muistin nuo kolme babylonialaista ja seemiläistä, jotka olivat herättäneet mr Piken vihan ja nauraneet niin inhottavan hiljaa.
Öisiä ajatuksia! Unettoman ajatuksia! Luovuin niistä ja aioin lähteä alas, koska minun tuli kovin kylmä, mutta karttahytin ovella tapasin mr Mellairen.
"Ihana ilta, sir", hän tervehti minua. "Sääli, ettei tuule lainkaan. Emme pääse maista."
"Mitä ajattelette miehistöstä?" kysyin hetkisen perästä.
Mr Mellaire kohautti olkapäitään.
"Olen nähnyt paljon omituisia miehistöjä aikoinani, mr Pathurst, mutta en koskaan ole nähnyt niin omituista kuin tämä – poikia, ukkoja, raajarikkoja. Näittekö eilen kreikkalaisen Tonyn putoavan yli laidan? Niin, se on vain alkua. Nyt on iso irlantilainenkin tullut hulluksi, ja hänen tilansa pahenee. Oletteko pannut merkille pienen, kuivettuneen skotlantilaisen?"
"Hänetkö, joka näyttää yhtaikaa salakavalalta ja vihaiselta ja joka oli ohjaamassa toissa iltana?"
"Niin juuri, hän on Andy Fay. Niin, hän on juuri valittanut minulle O'Sullivanista. Hän sanoi, että O'Sullivan uhkasi tappaa hänet. Kun Andy Fay meni vahtiin kello kahdeksalta, hän näki O'Sullivanin hiovan partaveistä. Kerron teille keskustelun, niinkuin Andy sen minulle selosti:
"O'Sullivan sanoi minulle: 'Mr Fay, saanko puhutella teitä?' 'Tietysti', minä sanoin, 'mitä voin tehdä hyväksenne?' 'Myykää minulle merisaappaanne, mr Fay', O'Sullivan sanoi niin kohteliaasti kuin suinkin. 'Mutta mitä teette niillä?' kysyin. 'Se olisi suuri suosion osoitus', O'Sullivan sanoi. 'Mutta se on ainoa parini', minä sanoin, 'ja teillä on oma parinne.' 'Mr Fay, tarvitsen omiani huonolla ilmalla.' 'Sitä paitsi teillä ei ole rahaa', minä sanoin. 'Maksan ne, kun saamme palkan Seattlessa', O'Sullivan vastasi. 'En myy ja sitä paitsi te ette ole sanonut minulle, mitä teette niillä', sanoin. 'Mutta sanon sen teille', O'Sullivan sanoi, 'haluan heittää ne mereen'. Sen kuultuani käännyin kävelemään pois, mutta O'Sullivan sanoi hyvin kohteliaasti ja houkuttelevasti yhä edelleen hioen partaveistä: 'Mr Fay, haluatteko ystävällisesti astua tätä tietä ja saada kurkkunne poikki?' 'Minulle selvisi nyt', sanoi Andy Fay, 'että henkeni oli vaarassa, ja ilmoitan täten teille, sir, että mies on vaarallinen hullu!'"
"Tai tulee pian sellaiseksi", huomautin. "Näin hänet eilen. Hän on iso mies, joka aina mutisee itsekseen?"
"Sama mies", mr Mellaire sanoi.
"Onko teillä montakin sellaista täällä?" kysyin.
"Enemmän kuin tarvitaan, sir."
Hän sytytti parhaillaan savuketta, otti nopeasti lakin päästään, taivutti päänsä eteenpäin ja piti liekehtivää tikkua ylhäällä, jotta voisin nähdä. Näin harmaantuneen pään, jonka laki ei ollut aivan kalju, vaan osittain muutamien harvojen, pitkien karvojen peitossa. Ja aivan päälaen poikki kulki suurin arpi, minkä koskaan olen nähnyt, ja katosi korvien yläpuolella olevaan paksumpaan tukkaan. Koska näin sen vain epäselvästi, ennen kuin tulitikku sammui, ja koska arpi oli hyvin ruma, saatan ehkä liioitella, mutta voin vannoa, että olisin voinut pistää kaksi sormeani syvälle tuohon kamalaan halkeamaan ja että se oli ainakin kahden sormen levyinen. Luuta ei näkynyt ollenkaan, vain iso halkeama, syvä, ihon peittämä vako, ja olen varma, että aivot tykyttivät aivan tuon ihon alla.
Mr Mellaire pani lakin päähänsä ja nauroi huvitettuna ja tyynnyttävästi.
"Sen teki hullu laivakokki, mr Pathurst, lihakirveellä. Olimme Intian meren eteläosissa tuhansien mailien päässä maista ja kuljimme itää kohden, mutta kokki sai päähänsä, että olimme Bostonin satamassa ja että minä en antanut hänen mennä maihin. Satuin silloin seisomaan häneen selin enkä ollenkaan tietänyt, kuka minua löi."
"Mutta kuinka saatoitte toipua noin hirveästä vammasta?" kysyin. "Laivassa oli varmaankin oivallinen kirurgi, ja teillä mahtaa olla ihmeellinen elinvoima."
Mr Mellaire pudisti päätään.
"Se kai oli elinvoimani... ja siirappi."
"Siirappi!"
"Niin, kapteenilla oli vanhanaikaiset ennakkoluulot antiseptisiin aineisiin nähden. Hän käytti aina siirappia vereksiin haavoihin. Makasin vuoteessa monta viikkoa – meillä oli pitkä matka – ja kun tulimme Hongkongiin, oli haava parantunut, eikä minun tarvinnut turvautua lääkäriin."
Vasta paljon myöhemmin käsitin, kuinka kauheata osaa mr Mellairen pään arpi tulisi näyttelemään hänen kohtalossaan ja Elsinoren kohtalossa. Jos olisin tietänyt sen silloin, kun hän kertoi arvesta minulle, olisin herättänyt kapteeni Westin unestaan mitä merkillisimmällä tavalla, sillä hänet olisi ajanut hereille hyvin päättäväinen, vain puoleksi pukeutunut matkustaja, joka olisi voinut ehdottaa mitä tahansa, vaikkapa koko Elsinoren ostoa lasteineen päivineen, päästäkseen matkustamaan suoraa päätä Baltimoreen takaisin.
Mutta nyt ajattelin vain suuresti ihmetellen, että mr Mellaire oli voinut elää niin monta vuotta, vaikka hänellä oli sellainen kuoppa päässään. Jatkoimme juttelua, ja mr Mellaire kertoi yksityiskohtia tuosta omituisesta tapahtumasta ja muista hullujen merellä toimeen panemista kohtauksista. Hullut näyttivät olevan merellä vitsauksena.
Siitä huolimatta, että en löytänyt mitään muistutettavaa mr Mellairen sanoissa tai esiintymistavassa, en voinut pitää hänestä. Hän tuntui jalomieliseltä, laajakatseiselta ja suuressa määrin maailmanmieheltä ollakseen merimies. Vastenmielisyys ei johtunut hänen liioitellun samean pehmeästä puhetavastaan eikä keinotekoisesta kohteliaisuudestaan. Mutta minulla oli koko ajan tuskallinen ja vaistomainen tunne, että – vaikka pimeässä en edes nähnytkään hänen silmiään – noiden silmien takana, tuossa päässä piili varuillaan oleva toinen olento, joka vakoili ja tutkisteli minua ja puhui toista kuin ajatteli.
Sanoessani hyvää yötä ja mennessäni alas tunsin, että olin puhunut jonkinlaisen kaksoisolennon toisen puoliskon kanssa. Toinen puoli ei ollut puhunut, mutta kuitenkin tunsin sen läsnä olon.
11
En saanut unta. Otin lisää viinihappoista kaliumia. Luulin vuodevaatteiden kuumuuden kiihdyttävän tautiani, mutta heti kun sytytin lampun ja aloin lukea, ihoärsytys väheni. Kun taas sammutin lampun ja suljin silmäni, niin tuska palasi. Niin kului tunti tunnin perästä, jolloin turhaan yritettyäni nukkua ennätin lukea monta lukua Rosnyn Le Termiteä. Täytyy sanoa, että se ei ollut kovinkaan huvittavaa, koska oli kysymys Noël Stervaisen kidutettujen hermojen, ruumiin kärsimysten ja henkisten haaveitten tarkan tarkasta selostuksesta. Viimein heitin romaanin syrjään, kirosin kaikki analysoivat ranskalaiset ja löysin jonkinlaista lievitystä iloisesta ja kyynillisestä Stendhalista.
Pääni yläpuolelta kuulin mr Mellairen astelevan edestakaisin. Neljältä vaihtuivat vahdit, ja minä totesin mr Piken kävelyssä vanhuuden hitauden. Puoli tuntia myöhemmin, juuri kun stewardin herätyskello soi, minkä tuo kevyesti nukkuva aasialainen heti vaimensi, alkoi Elsinore kallistua hyttini puolelle. Kuulin mr Piken haukkuvat ja ärhentelevät käskyt, ja silloin tällöin erottui jalkojen töminää ja laahustusta pääni yläpuolelta, kun tuo kamala miehistö vei ja raahasi koipiaan. Elsinore kallistui yhä, niin että venttiilistäni näin veden. Sen jälkeen laiva palasi entiseen asentoonsa ja syöksyi eteenpäin sellaisella nopeudella, että vaahdon pieksäntä kuului.
Steward toi minulle kahvia, ja minä luin siihen asti, kunnes Wada tarjosi minulle aamiaista ja auttoi minua pukeutumisessa. Hänkin valitti unettomuutta. Hän oli nukkunut Nancyn kanssa eräässä keskilaivan hytissä, joka oli pieni terässeinäinen huone ja siis ilmatiivis, kun teräsovi suljettiin. Ja Nancy tahtoi pitää oven suljettuna. Tulos oli, että Wada, joka makasi ylävuoteessa, oli tukehtua. Hän kertoi minulle, että ilma oli huonontunut siinä määrin, että lampun liekki, vaikka sen väänsi kuinka ylös, ei mitenkään tahtonut palaa, vaan sammui. Nancy kuorsasi hurskaasti kaikesta huolimatta, kun taas Wada ei kyennyt edes silmiänsä ummistamaan.
"Hän ei olla puhdas", Wada sanoi. "Hän olla porsas. Ei tahtoa nukkua siinä paikassa."
Tultuani kannelle huomasin Elsinoren, jonka useat purjeet oli koottu, viilettävän kuohuvaa merta synkän taivaan alla. Näin mr Mellairen kulkevan yhä edestakaisin, aivan samoin kuin monta tuntia sitten. Hän sanoi nukkuneensa neljästä puoli seitsemään.
"Muuan seikka on varma, mr Pathurst, nukun aina hyvin kuin lapsi, mikä on merkkinä hyvästä omastatunnosta, sir, niin, hyvästä omastatunnosta."
Ja kun hän sanoi tuon kuluneen lauseparren, niin oli minulle epämieluisa tunne, että tuo hänen kallonsa sisässä oleva kaksoisolento piti silmällä minua, tutkisteli minua.
Kajuutassa kapteeni West poltti sikaria ja luki Raamattua. Miss West ei tullut näkyviin ollenkaan, ja olin kiitollinen, ettei minun unettomuuteeni ollut lisätty merikivun kirousta.
Kysymättä keneltäkään lupaa Wada järjesti nukkumapaikan itselleen ison peräkajuutan syrjäiseen nurkkaan ja eristi sen tukevasti pinotulla matka-arkkujen ja tyhjien kirjalaatikkojen seinämällä.
Oli synkkä päivä, auringoton ja sateinen. Merivesi pieksi alituisesti tuulenpuoleista laitaa ja syöksyi kannelle. Kun katselin ulos kajuutan ikkunasta, näin kurjien merimiesten, aina kun heidät komennettiin haalaamaan, kastuvan läpimäriksi aaltojen rynnätessä kannelle. Usein näin monien luiskahtavan ja kierähtävän kumoon vaahtoavaan veteen. Mutta näiden kieriskelevien, hapuilevien ja kyyristelevien miesten keskellä liikkuivat sekä mr Pike että mr Mellaire suorina ja horjumatta. Heidän jalkansa eivät koskaan pettäneet, eivätkä he milloinkaan vavahtaneet kuohujen pärskeitä tai kannelle rysähtäviä raskaita aaltoja. He olivat ruokitut erilaisella ruoalla, hengittivät erilaista ilmaa, olivat rautaa noiden kurjien raukkojen rinnalla, raukkojen, joita he hoputtivat käskyillään.
Iltapäivällä nukuin puolisen tuntia eräässä kajuutan isossa nojatuolissa. Ellei laiva olisi rajusti keikkunut, olisin voinut nukkua siellä tuntikausia, sillä tautini ei vaivannut minua. Kapteeni West nukkui kadehdittavasti salongin sohvalla, tohvelit jaloissa. Jonkinlaisen vaiston avulla, niin sanoakseni, hän unen helmoissakin säilytti paikkansa eikä vierinyt lattialle ja hän piti kevyesti kädessään puoleksi palanutta sikaria. Katselin häntä puolisen tuntia ja tiesin hänen nukkuvan, ja minä ihmettelin, että hän nukkui niin rauhallisesti eikä pudottanut sikaria.
Päivällisen jälkeen ei ollut gramofoninsoittoa, sillä mr Pikella oli toinen koiravahti kannella, Sitä paitsi hän sanoi, että keinuminen oli liian ankara. Se panisi neulan hyppimään ja raapisi hänen rakkaat levynsä.
En nukkunut taaskaan. Jälleen kurja kidutuksen yö ja uusi synkkä, pilvinen päivä ja lyijyinen, kuohuva meri. Eikä miss Westia kuulunut. Wadakin on merikipeä, vaikkakin hän sankarillisesti pysyy jalkeilla ja yrittää palvella minua. Lähetin hänet vuoteeseen ja luin noina pitkinä tunteina, kunnes silmäni väsyivät ja aivoni unen puutteesta ja liikarasituksesta turtuivat.
Kapteeni West ei ole mikään keskustelija. Mitä useammin hänet tapaan, sitä enemmän olen ymmällä. En ole vielä löytänyt järkisyytä ensimmäiseen vaikutelmaani hänestä. Hänellä oli vieraan ja ylhäisen olennon kaikki eleet ja ilmeet, ja ihmettelen, ovatko ne vain eleitä ja ilmeitä eikä mitään muuta. Aivan samoin kuin ensi tapaamalla olin odottanut, ennen kuin hän puhui sanaakaan, kuulevani hänen huuliltaan kuvaamattoman hurskauden ja viisauden sanoja, ja sitten kuulinkin hänen lausuvan pelkkiä seuraelämän joutavuuksia, niin nytkin huomaan, että minun on suorastaan pakko tehdä sellainen johtopäätös, että hänen rodullinen ylemmyytensä, tarmokas kotkannenänsä ja aristokraattinen joustavuutensa ovat vain pintakiilloitusta, jonka takana ei ole mitään.
Ja siihenkään en toiselta puolen voi keksiä mitään järkisyytä luopuakseni tuosta ensimmäisestä vaikutelmasta. Hän ei ole osoittanut mitään voimaa, mutta ei mitään heikkouttakaan. Joskus ihmettelen, mitä piilee noiden kirkkaiden sinisilmien takana. En tosiaankaan ole löytänyt mitään järjellistä selitystä. Koetin tutkia häntä William Jamesin avulla antamalla hänen luettavakseen Jamesin "Uskonnollisen kokemuksen vaihtelut." Kapteeni West silmäsi muutamia sivuja, antoi kirjan takaisin minulle ja selitti suoraan, ettei asia kiinnostanut häntä. Hänellä ei ole omia kirjoja. Ilmeisestikään hän ei ole lukumies. Sitten yritin saada selville hänen ajatuksensa politiikasta. Hän kuunteli kohteliaasti, sanoi joskus "kyllä" ja joskus "ei", ja kun lopetin aivan toivottomana, ei hän sanonut mitään.
Vaikka molemmat alipäälliköt ovatkin korkealla miestensä yläpuolella, on kapteeni West suhteellisesti vieläkin korkeammalla alipäälliköittensä yläpuolella. En ole huomannut hänen sanovan mr Mellairelle enempää kuin hyvää huomenta. Mr Piken kanssa, joka syö kolme kertaa päivässä hänen kanssaan, on hänen keskustelunsa tuskin vilkkaampaa. Ja minä kummastelen sitä sangen silmiin pistävää pelkoa, millä mr Pike näyttää katselevan päällikköänsä.
Ja mitkä oikeastaan ovat kapteeni Westin velvollisuudet? Tähän mennessä hän ei ole tehnyt mitään, paitsi syönyt kolme kertaa päivässä, polttanut monta sikaria ja joka päivä kävellyt yhteensä mailin peräkannella. Perämiehet tekevät kaiken työn, joka onkin raskasta, neljä tuntia kannella ja neljä alhaalla, yöt ja päivät, vaihtelutta. Katselen kapteeni Westia ja olen hämmästynyt. Hän saattaa lojua nojatuolissa kajuutassa ja tuijotella suoraan eteensä tuntikausia, ja lopulta olen melkein suunniltani halusta kysyä häneltä, mitä hän ajattelee. Joskus epäilen, ettei hän ajattele ollenkaan. Jätän hänet rauhaan. En käsitä häntä.
Päivä on kovin masentava sadekuuroineen ja kannelle syöksyvine vesisuihkuineen. Ja nyt ymmärrän, että purjehtiminen Kap Hornin ympäri laivassa, jossa on viisituhatta tonnia hiiliä, on vakavampi asia kuin olin ajatellutkaan. Elsinore on niin syvällä vedessä, että se on kuin pölkky veden pinnalla. Sen kuuden jalan korkuiset teräksiset laidat eivät voi pidättää merta ryöppyämästä sen ylitse. Sillä ei ole sitä kelluvaisuutta, mikä laivoilla tavallisesti on. Päinvastoin, se saa olla puristuksessa, kunnes se hajoaa, ja minua kauhistuttaa ajatus, kuinka monta tuhatta tonnia Pohjois-Atlantin vettä onkaan tänä yhtenä ainoana päivänä huuhtonut sen kantta ja vuotanut pois sen vesireikien ja natisevien laita-aukkojen kautta.
Todellakin masentava päivä. Molemmat perämiehet ovat vuorotelleet kannella ja kojuissaan. Kapteeni West on torkkunut kajuutan sohvalla tai lukenut Raamattua. Miss West on yhä merikipeänä. Olen väsyttänyt itseni perin pohjin lukemisella, ja lepäämättömien aivojeni turtuneisuus on omiaan tekemään minut surulliseksi. Wadakin on kaikkea muuta kuin ilahduttava näky, kun hän määrättyinä aikoina ryömii makuulavaltaan ja koettaa saada selville mitä haluan. Melkein toivoisin, että itsekin tulisin merikipeäksi. En koskaan olisi uskonut, että merimatka voisi olla niin kuolettava, kuin tämä näyttää olevan.
12
Aamulla taivas oli yhä pilvinen ja meri lyijynharmaa, ja Elsinore syöksyy puolin purjein, natisevin kansiportein, veden valuessa sen vesiaukoista, itään päin Atlantin sydäntä kohti. En nukkunut puoltakaan tuntia yhteensä. Tällä menolla minä hyvin lyhyessä ajassa tulisin käyttämään loppuun kaiken laivalla olevan viinihappoisen kaliumin. Minulla ei koskaan ole ennen ollut tällaista nokkoskuumetta. Niin kauan kuin lamppuni palaa ja luen, ei minua vaivaa mikään. Mutta heti kun sammutan lamppuni ja nukahdan, alkaa ärsytys ja nystermiä alkaa muodostua iholleni.
Miss West on kyllä merikipeä, mutta ei makaa sentään tiedottomana, koska hän säännöllisin väliajoin lähettää stewardin tuomaan minulle viinihappoista kaliumia.
Tänään olen tehnyt keksinnön. Olen päässyt selville kapteeni Westistä. Hän on samurai. Kerronpa asiasta.
Tuulen suunta muuttui tänään. Lounaismyrskyn ollessa kovimmillaan tuuli kääntyi yhdellä kertaa kahdeksan piirua, joka on sama kuin neljäsosa ympyrän kehästä. Kuvitelkaa! Kuvitelkaa, että ulvova lounaismyrsky muuttaa suuntaansa! Ja kuvitelkaa sitten, että tuuli vielä voimakkaammin ja rajummin puuskauksin äkkiä iskee kimppuun luoteesta. Olimme purjehtineet pyörremyrskyn halki, kapteeni West selitti minulle, ja voitiin odottaa tuulen käyvän nyt läpi kaikki kompassin suunnat.
Olin pukeutunut merisaappaisiin, öljypukuun ja sadehattuun, ja olin jonkin aikaa pysytellyt rintanojan vieressä peräkannella tuijottaen alas merimiesparkoihin, jotka olivat kaulaa myöten tai kokonaan vedessä ja lensivät kuin oljenkorret kannella, samalla kuin he vetivät ja haalasivat typerästi, sokeasti ja ilmeisesti pelon vallassa mr Piken komennon mukaan.
Mr Pike oli heidän keskellään ja ohjasi heidän liikkeitään ja teki itsekin työtä. Hän oli mukana kaikessa missä toisetkin, mutta jollakin ihmeen tavalla hän säilyi kaatumasta veteen. Tämä ei voinut olla vain hyvää onnea, sillä näin hänet kahdesti miesten etunenässä lähellä naakelipenkkiä. Ja kaksi kertaa tilanteen ollessa tällainen näin Atlantin aaltoavan yli rintanojan ja rysähtävän heidän päälleen. Ja aina hän vain pysyi jaloillaan ja piti köyden mutkaa naakelissa, vaikka muut paiskautuivat kumoon ja sinkoilivat avuttomina hujan hajan kannelle.
Minusta tuntui melkeinpä hauskalta katsella tuota menoa, sillä oli niin kuin olisin ollut sirkuksessa. En käsittänyt tilanteen vakavuutta, ennen kuin tuuli ulvoi entistä rajummin ja meri höyrysi valkoisena raivosta ja kaksi miestä ei enää noussut kannelta ylös. Toiselta katkesi jalka, ja hänet kannettiin keulaan. Hän oli Lars Jacobson, tyhmä skandinaavi. Toinen, Pässi-Twist, kannettiin paikalta tiedottomana ja päänahka verisenä.
Vihurien pauhatessa pahimmillaan minun oli pakko pitää tiukasti kiinni kaiteesta, jottei tuuli puhaltaisi minua mereen.
Pärskeet vihmoivat kasvojani niin, että teki suorastaan kipeätä, ja tunsin kuinka tuuli puhalsi vanhat pölyt turtuneista aivoistani.
Ja koko ajan kapteeni West asteli edestakaisin hienona ja ylimyksellisenä. Vesi valui hänen öljyvaatteistaan, ja hän oli näköjään välinpitämätön, ei antanut mitään käskyjä ja vaivatta sovitti ruumiinliikkeensä Elsinoren rajun keinumisen mukaan.
Kun myrsky oli tällä asteella, hän vaivautui sen verran, että sanoi minulle, että olimme menossa pyörremyrskyn halki ja että tuuli liikkui kompassin ympäri. Huomasin, että hän suuntasi katseensa hyvin tiukasti pilviseen, synkkään taivaaseen. Viimein, kun tuuli ei enää tuntunut kiihtyvän, hän näki taivaalla sen mitä etsikin. Vasta silloin kuulin ensi kertaa hänen äänensä, selvän kuin kello, kirkkaan kuin hopea, kuvaamattoman suloisen ja täyteläisen, ikäänkuin se olisi ollut enkeli Gabrielin pasuuna. Mikä ääni! – Vaivaton, hallitseva! Myrskyn mahtava uhma, joka kiihtyi Elsinoren vastustuksesta, ärjyi joka köydessä, kohisi touveissa, paukutteli kireitä köysiä teräsmastoja vastaan ja loihti myriadeista, korkealla ylhäällä olevista pienistä köysistä pirullisen kuoron kimeitä vihellyksiä ja tuskanhuutoja.
Ja kuitenkin tämän hälinän keskeltä kuului kapteeni Westin ääni selvänä, oudon keskitettynä, pehmeänä kuin soitanto ja mahtavana kuin arkkienkelin tuomiokutsu. Ja se antoi opetuksia ja ohjeita ruorimiehelle ja mr Pikelle, joka kahlasi uumiansa myöten meren kuohuissa kannella. Ja merimies totteli, ja mr Pike totteli haukuskellen ja ärjäisten käskyjä vaappuville heittiöille, jotka vuoroin kieriskelivät ja vuoroin tottelivat häntä. Ja kapteenin kasvot olivat hänen äänensä mukaiset. Sellaisena en ollut koskaan nähnyt hänen kasvojaan. Ne olivat voiman ja rauhan valaisemat. Ehkä juuri tuo rauha kiinnitti huomiotani. Se oli kuin sellaisen olennon rauha, joka on ponnistellut kaaoksen halki tuodakseen merihädässä oleville ilosanoman, että kaikki on hyvin. Nuo kasvot eivät olleet taistelijan. Kiihottuneessa mielikuvituksessani ne tuntuivat sellaisen kasvoilta, joka on luonnonvoimien kamppailujen ja veren ahnaiden riitojen yläpuolella.
Samurai oli tullut ukkosena ja salamoina, ratsastaen myrskyn siivillä, ja ohjasi jättimäistä, kamppailevaa, kömpelöä Elsinorea taivuttaen nämä avuttomat ihmiset tahtoonsa, viisaan tahtoon.
Ja kun tuo ihmeellinen Gabrielin ääni vaikeni, jäi kapteeni West seisomaan hajamielisenä ja kylmäverisenä, näyttäen entistäänkin pitemmältä ja ylimyksellisemmältä vettä valuvissa öljyvaatteissaan, ja kosketti olkapäätäni osoittaen laivan perään päin, mistä myrskytuuli puhalsi. Katsoin ja näin vain sakeata vihmahöyryä ja pilvenlonkia, jotka kieppuivat valtameren päällä. Ja samassa lounaismyrsky lakkasi. Ei ollut enää myrskyä, ei tuulenpuuskia, ei muuta kuin ilman aava tyyneys.
"Mitä se merkitsee?" läähätin, sillä menetin mieleni tasapainon, kun tuuli niin äkkiä taukosi.
"Tuuli kääntyy", hän sanoi.
Ja lounaasta tuli tuulispää, isku, joka oli kuin ilmakehän jysähdys, joka hämmensi ja lamaannutti ja pani Elsinoren köydet soimaan. Se paiskasi minut rintanojaa vastaan. Olin kuin oljenkorsi. Kun käänsin kasvoni tätä uutta, äkillistä myrskyä vasten, se salpasi hengitykseni ja tunki keuhkoihini niin, että olin tukehtua, ja minun oli käännettävä kasvoni tuulen suuntaan, jotta voisin hengittää. Ruorimies kuunteli taas tuota Gabrielin ääntä, samoin mr Pike, joka toisti alhaalla kannella tuon äänen antamat käskyt ja kapteeni West asteli hitaasti ja varmasti kannella.
Vasta nyt opin tuntemaan meren ja miehet, jotka sitä hallitsevat. Kapteeni West oli astunut esiin ja tehnyt tehtävänsä. Kun myrsky oli ratkaisevassa vaiheessa, oli hän ottanut hoiviinsa Elsinoren, ja mr Pikesta oli tullut se, mikä hän todellisuudessa olikin, merimiesten esimies, palkkalaisten pehtori, joka palveli yhtä ainoata herraa, samuraita.
Vielä minuutin tai pari kapteeni West asteli edestakaisin. Sen jälkeen hän meni alas, pysähtyi hetkiseksi, piti kättään karttahytin oven kahvassa ja heitti vielä kerran punnitsevan silmäyksen vaahtoavalle merelle ja raivoavaa taivasta kohden, joiden herraksi hän oli päässyt.
Kymmenen minuuttia myöhemmin, sivuuttaessani salongin oven, vilkaisin sisälle ja näin hänet siellä. Merisaappaat ja myrskyvaatteet olivat poissa, ja hänen jalkansa lepäsivät tohveleissa matolla. Hänen istuessaan isossa nahkatuolissa uneksivasti tupakoiden olivat hänen silmänsä avoimet, haaveksivat, mitään näkemättömät.
Olen ruvennut suunnattomasti kunnioittamaan kapteeni Westia, vaikkakin tunnen häntä nyt vähemmän kuin silloin, kun luulin hänestä jotain tietäväni.
13
Ei ole ihme, että miss West yhä on merikipeä, kun meri on tällainen temmellystanner, missä kieppuvat myrskyt nostavat suunnattomia ja vuorenkorkeita ristiaallokoita. Tapa, millä Elsinore parka kiipeilee, syöksyy, keinuu ja tärisee, kaikkine korkeine tankoineen ja mastoineen ja koko viidentuhannen tonnin hiililasteineen, on hämmästyttävä. Minusta se on epävarmin laitos, mitä voi ajatella. Mutta mr Pike, jonka kanssa silloin tällöin astelen peräkannella, sanoo, että hiili on hyvää lastia ja että Elsinore on kunnollisesti lastattu, koska hän itse valvoi sitä toimitusta.
Joskus mr Pike pysähtyy äkkiä pitääkseen laivaa silmällä sen mielettömimmin kujeillessa. Näky on hänestä hyvin miellyttävä, sillä hänen silmänsä loistavat ja hänen kasvoilleen näyttää leviävän heikko hohde, joka antaa niille hurmion vivahduksen. Elsinore on hänen lemmikkinsä, siitä olen varma. Hän pitää sen käyttäytymistä ihailtavana ja sanoo vielä kerran minulle, että hän itse on valvonut lastausta.
Tämä mies on pitkän merillä olonsa aikana tottunut todella taitavasti liikkumaan laivassa. Tässä risteilyn sotkuisuudessa, aaltojen halkoilussa on todellakin rytmiä. Minä tunnen rytmin, mutta mr Pike tietää sen. Iltapäivällä kannella astellessamme, kun en ymmärtänyt, että minua uhkasi jokin erikoisen harvinainen kepponen, hän monta kertaa tarttui käteeni kiinni, kun kadotin tasapainoni Elsinoren yhtäkkiä kallistuessa vuoroin kummallekin puolelle. Turhaan yritin saada tietää, kuinka mr Pike aavisti nämä ilmiöt, ja minun on pakko uskoa, että hän vaistomaisesti tunsi ne.
Kävelymatkamme lopussa mr Pike tarttui yhtäkkiä käteeni. Kärsimättömästi ravistin irti käteni hänen ison kouransa tukevasta otteesta, ja seuraavassa hetkessä Elsinore humahti alas ja hautasi parisataa jalkaa ylähangan rintakaidetta mereen. Minä paiskauduin kantta vasten ja menin tajuttomaksi sinkouduttuani karttahytin seinää vasten. Kylkiluuni ja toinen olkapääni ovat vieläkin siitä arkoina. Kuinka mr Pike tämän voi tietää?
Mr Pike ei koskaan horjahtele eikä pelkää kaatuvansa. Päinvastoin, hänellä on sellainen tasapaino ja varmuus, että hän aina silloin tällöin antoi osan siitä minullekin. Alan enemmän kunnioittaa merimiehiä, en merimiesten hylkyaineksia, jotka ovat kuin orjia kansillamme, vaan todellisia merimiehiä, jotka ovat heidän hallitsijoitaan – kapteeni Westia, mr Pikeä, niin, ja mr Mellairea, vaikka en pidäkään hänestä.
Varhain, jo kolmen aikaan iltapäivällä, tuuli kääntyi takaisin lounaaseen yhä pitäen yllä pientä myrskyä. Mr Mellaire oli kannella ja pistäytyi alhaalla ilmoittamassa tuulen kääntymisestä kapteeni Westille.
"Me käännämme laivan neljältä, mr Pathurst", sanoi toinen perämies minulle tullessaan takaisin. "Te pidätte sitä varmastikin hauskana toimenpiteenä."
"Mutta miksi odottaisimme neljään?" kysyin.
"Kapteeni käskee, sir. Vahdit vaihtuvat silloin, ja koska tarvitsemme siinä molempia, niin käännämme laivan vahdinvaihtoaikana, jotta emme nyt vaivaisi vapaana olevaa vahtia."
Ja kun molemmat vahdit jo olivat kannella, tuli kapteeni West karttahytistä öljyvaatteisiin pukeutuneena. Sillalla oleva mr Pike johti niitä miehiä, jotka väli- ja peräkeulassa hoitivat mesaaniprasseja, sillä aikaa kuin mr Mellaire meni keulaan vahtinsa kanssa käsittelemään etu- ja isonmaston prasseja. Tällä kauniilla manööverillä he lievensivät tuulen voimaa Elsinoren peräpuolella ja lisäsivät sitä keulan puolella.
Kapteeni West ei antanut käskyjä, ja kaikista hänen eleistään päättäen hän ei lainkaan näyttänyt seuraavan sitä, mitä tehtiin. Hän oli jälleen huvimatkailija, joka matkustelee terveydekseen. Ja kuitenkin tiesin, että hänen molemmat alipäällikkönsä olivat kiusaantuneita hänen läsnäolostaan ja koettivat näyttää parhaimmat merimiestaitonsa. Tiedän nyt kapteeni Westin aseman laivassa. Hän on Elsinoren aivot. Hän on mestari tilanteita selvittämään. Laivan johtaminen on valtamerellä muutakin kuin vahtina seisomista ja miesten käskemistä vetämään ja haalaamaan. Miehet ovat kuin shakkipelin talonpoikia, ja nuo kaksi alipäällikköä ovat kuninkaita, joilla kapteeni West pelaa merta, tuulta, säätä ja merivirtoja vastaan. Hän on tietäjä. Miehet ovat välikappaleita, joiden avulla hän antaa määräyksiään.
Seuraava yö oli raskas – yhtä vaikea Elsinorelle kuin minullekin. Talvinen Pohjois-Atlantti on kovakourainen. Valvomisesta väsyneenä nukuin varhain ja heräsin tunnin perästä sietämättömään pakotukseen ja ihon polttoon. Lisää viinihappoista kaliumia, enemmän lukemista. Turhaan yritin nukkua, ja vähää vailla viisi, kun steward toi kahvini, kääriydyin aamupukuuni ja hiiviskelin kajuutassa kuin hourupäinen. Nukahdin nahkatuoliin ja putosin siitä laivan rajusti heilahtaessa. Muutin sohvaan, pääsin uneen, mutta pian sen jälkeen kiepsahdin lattialle. Olen varma, että kapteeni West torkkuessaan sohvassa nukkuu vain puoliksi. Kuinka hän muuten voisi pysyä niin keinuvassa paikassa?
Menin ruokasaliin, istuin ahtaaseen tuoliin pöydän ääreen ja nukahdin nojaten päätäni käsiini. Ja neljänneksen yli seitsemän steward herätti minut ravistamalla olkapäistä. Oli aika kattaa pöytä.
Pukeuduin ja kompuroin peräkannelle toivoen, että tuuli selvittäisi aivoni. Oli mr Piken vahtivuoro, ja varmoin ikämiehen askelin hän asteli kannella. Mies on ihmeellinen – kuusikymmentäyhdeksänvuotias, elänyt raskasta elämää ja on kuitenkin karaistunut kuin leijona. Viime yönäkin hän oli saanut valvoa: kahteentoista kannella ja neljästä kahdeksaan aamulla kannella. Muutamiksi minuuteiksi hän vapautuisi, mutta iltapäivällä saisi hän taas olla kannella.
Nojasin peräkaiteeseen ja tuijotin kannen synkkää autiutta. Kaikista laidan vesiaukoista syöksymällä syöksyi vettä Atlantin aaltojen ehtimiseen vyörytessä kannelle. Ryöppyjen keskellä näkyi kaikkialla ruostejuovia. Jokin puinen vaarnakko oli irtautunut oikeanpuoleisesta reelingistä mesaanivanttien kohdalta, ja valtava joukko köysiä ja touveja ajelehti kannella. Täällä työskenteli Nancy ja noin puoli tusinaa miehiä henkensä edestä selvittääkseen sotkun.
Nancyn kasvojen pitkällisen sairauden aiheuttama kalpeus näkyi selvästi, ja kun vesivuoret uhkaavasti lähestyen syöksyivät Elsinoren laidan yli, hän juoksi aina ensimmäisenä pelastusköyden luo, joka kulki leveän kannen yli.
Muut miehet olivat yhtä vikkeliä heittämään työnsä kesken ja juoksemaan turvaan – jos voidaan turvaksi sanoa sitä, että tarttuu kaksin käsin köyteen ja tempautuu makuulleen jääkylmän virran kuohuvaan tyrskeeseen. Ei ole ihme, vaikka he näyttävätkin kurjilta. Vaikka heidän tilansa oli jo huono, kun he tulivat Baltimoressa laivaan, niin näyttävät he nyt, viime päivinä usein kastuttuaan ja vilua kärsittyään paljon huonommilta.
Aina silloin tällöin mr Pike peräkannella kävellessään pysähtyy ja hymyilee ivallisesti nähdessään, mitä kannella oleville kurjimuksille tapahtuu. Hänen sydämensä on kova. Hän on kestänyt rautaisen kohtalon eikä hän sure eikä sääli näitä olentoja, joilta puuttuu hänen oma hirveä, raudanluja tahtonsa.
Huomasin tuon umpikuuron miehen, tuon vinokasvuisen älliön, jonka kasvoja olen kuvaillut rääkätyn ja heikkomielisen faunin kasvoiksi. Hänen kirkkaat, vetiset, tuskaiset silmänsä olivat entistäkin kärsineemmän näköiset, ja hänen kasvonsa vielä paljon laihemmat ja enemmän kärsimysten vääristämät kuin aikaisemmin. Nuo kasvot näyttivät hermostuneisuuden huipulta ja ilmaisivat arkuutta ja säälittävää intoa olla mieliksi ja tehdä työtä. Huomasin, että hän henkisestä vajavaisuudestaan ja kuihtuneesta, hennosta ruumiistaan huolimatta tekee eniten työtä, juoksee aina viimeisenä pelastusköydelle ja ensimmäisenä jättää sen ja kahlaa polviaan myöten kuohuvassa vedessä käydäkseen käsiksi tuohon suunnattomaan ja masentavaan köysi- ja touvisotkuun.
Huomautin mr Pikelle, että miehet näyttivät laihemmilta ja heikommilta kuin silloin, kun he tulivat laivaan, ja hän viivytteli jonkin aikaa vastausta samalla tuijottaen miehiä karjanostajan ilmeellään.
"Niin näyttävätkin", hän sanoi paheksuvasti. "Heikkoa rotua he ovat – heissä ei ole mitään mille rakentaisi, ei mitään kestävyyttä. Pieninkin seikka masentaa heidät. No niin, minun päivinäni olisi vain lihottu tuollaisesta työstä! – Mutta me emme kuitenkaan lihonneet, sillä teimme niin kovasti työtä, ettei meillä ollut aikaa siihen. Me pysyimme taistelukunnossa, siinä kaikki. Mutta mitä tulee tähän kuonaan ja roskaan – niin muistatteko, mr Pathurst, miestä, jota puhuttelin ensimmäisenä päivänä ja joka sanoi nimensä olevan Charles Davis?"
"Tarkoitatteko häntä, jossa arvelitte jotakin olevan vinossa?"
"Tarkoitan, ja vikaa hänessä olikin. Hän on nyt keskilaivan kajuutassa kreikkalaisen kanssa. Hänestä ei tule olemaan minkäänlaista hyötyä koko matkalla. Hän on sairaalahoidokki jos kukaan. Hänessä on reikiä, joihin voisin työntää nyrkkini. En tiedä, ovatko ne märkähaavoja, syöpää, tykinluodin reikiä vai mitä ne ovat. Ja hän julkesi sanoa minulle, että ne olivat tulleet häneen vasta laivaan tulon jälkeen!"
"Ovatko ne olleet hänessä koko ajan?" kysyin.
"Koko ajan! Ottakaa puheeni todesta, mr Pathurst, ne ovat vuosien vanhoja. Mutta hän on ihme. Pidin häntä silmällä noina ensi päivinä, lähetin hänet mastoon, pidin häntä alhaalla keularuumassa siloittelemassa muutamia hiilitonneja, eikä hän hiukkaakaan valittanut. Oltuaan kurkkua myöten suolavedessä hän vihdoin nääntyi ja saa nyt olla vapaana koko matkan. Ja hän nostaa palkkansa koko matkalta, makaa rauhassa yönsä eikä pane kortta ristiin. Siinä on tosiaankin hauska otus niskoillamme."
"Kuoleeko kreikkalainen?"
"Ei pelkoa. Muutamien päivien kuluttua minä panen hänet jo hoitamaan peräsintä. Puhun noista epatoista. Tusina heitä ei vastaisi yhtä kunnollista miestä. En sano sitä peloittaakseni teitä, sillä ei ole mitään pelkäämistä, mutta tästä matkastamme tulee todellinen horna."
Hän keskeytti ja tuijotti miettivästi musertuneita rystysiään arvostellakseen, paljonko sisua niissä vielä oli, huokaisi sitten ja sanoi: "Niin, kyllä huomaan, että saan tässä vielä pirunmoisen urakan."
Myötätunnon osoittaminen mr Pikelle on hyödytöntä. Se tekee hänen mielialansa vain entistäkin synkemmäksi. Koetin sitä, ja hän puolestaan virkkoi:
"Teidän pitäisi nähdä käyräselkäinen mies mr Mellairen vahdissa. Hän on muuten oikea kurjimus ja maanmyyrä ja painaa vain neljäkymmentäviisi kiloa ja on kai viisikymmenvuotias, ja kuitenkin hän on merimiehenä Elsinoressa. Voiko kummenpaa kuvitella! Pahinta on, että hän käyttää sitä aseenaan. Hän on siivoton, alhainen, viekas, ilkeä. Hän ei pelkää mitään, koska hän tietää, ettei häntä voi lyödä tuottamatta hänelle turmiota. Oh, hän on puhtain helmi, voitte vastata, jos joku sattuisi teiltä sitä kysymään. Hänen nimensä on Mulligan Jacobs."
Aamiaisen jälkeen ollessani jälleen kannella, keksin mr Mellairen vahdin aikana uuden kelvollisen miehen. Perää pitämässä oli pieni, sopusuhtainen, lihaksekas mies, joka oli noin neljänkymmenenviiden vuoden vanha ja jolla oli musta, ohimoilta harmaa tukka, isot, tummahkot kotkankasvot ja terävät, älykkäät, mustat silmät.
Mr Mellaire vahvisti otaksumani sanoessaan, että mies oli paras merimies hänen vahdissaan, oikea merimies. Kun hän nimitti miestä Maltese Cockneyksi, Lontoon maltalaiseksi, ja kysyin syytä siihen, ja hän vastasi:
"Ensiksikin, koska hän on maltalainen, mr Pathurst, ja toiseksi siksi, että hän puhuu kuin syntyperäinen cockney [cockney, syntyperäisen lontoolaisen pilkkanimi. Suom.]. Ja saamme olla varmat siitä, että hän on kuunnellut Bow'n [kirkko Lontoossa] kelloja, ennen kuin osasi puhuakaan."
"Ja onko O'Sullivan jo ostanut Andy Fayn merisaappaat?"
Tällä hetkellä nousi miss West peräkannelle. Hän oli yhtä ruusuinen ja eloisa kuin ennenkin, ja totta totisesti, vaikka hän oli ollutkin merikipeä, ei hän vähääkään näyttänyt siltä. Kun hän läheni minua tervehtien, en voinut olla huomaamatta hänen kävelynsä keveyttä ja joustavuutta ja hänen hienoa, ehyttä ihoaan. Hänellä oli merimieskaulus ja valkoinen pusero. Hänen tukkansa, joka oli valkoisen, kudotun lakin peittämä, oli pehmeä ja hyvin hoidettu. Tosiaankin koko hänestä saamani vaikutelma oli hienon puhdas, mitä ei odottaisi merikapteenin tyttäreltä, vielä vähemmän naiselta, joka on ollut merikipeänä. Elämä! Se on hänen perussävelensä, hänen olentonsa avain – elämä ja terveys. Löisin vetoa, ettei hänellä koskaan ole ollut epätervettä ajatusta käytännöllisessä, rauhaisessa, järkevässä päässään.
"Kuinka olette voinut?" hän kysyi ja jatkoi sitten, ennen kuin ehdin vastata: "Olen nukkunut yöni suloisesti. Tulin tosiasiassa terveeksi jo eilen, mutta omistin aikani lepoon. Nukuin kymmenen tuntia – mitä siitä arvelette?"
"Toivon, että voisin sanoa samaa", vastasin sopivan alakuloisesti, samalla kun pujahdin hänen viereensä, sillä hän tuntui haluavan kävellä.
"Oi, oletteko sitten ollut sairas?"
"Päinvastoin", vastasin kuivasti. "Ja toivon, että olisin ollut. En ole nukkunut viittä tuntia sen jälkeen kuin tulin laivaan! Tuon kirotun nokkoskuumeen takia!"
Näytin hänelle paisunutta rannettani. Hän katsoi sitä, pysähtyi äkkiä ja sirosti säilyttäen tasapainonsa, kun laiva keinui, piti rannettani käsiensä välissä ja tutki sitä tarkasti.
"Hyvä Luoja!" hän huudahti ja alkoi sitten nauraa.
En tietänyt mitä olisin ajatellut. Hänen naurunsa oli korvalle suloista, siinä oli sulavuutta, terveyttä ja vilpittömyyttä. Toiselta puolen se, että se kohdistui vaivaani, oli katkeraa. Ehkä hämmennykseni näkyi kasvoillani, sillä kun hän oli lakannut nauramasta ja katsahtanut minuun kylmän järkevästi, purskahti hän heti uudestaan nauramaan.
"Lapsi parka", hän vihdoin sai sanotuksi. "En voi muuta kuin nauraa, kun ajattelen kaikkea tuota viinihappoista kaliumia, jonka olette ajanut sisäänne!"
Oli varsin julkeata, että hän nimitti minua lapsiparaksi, ja päätin käyttää hyväkseni saamiani tietoja antaakseni hänen ymmärtää, kuinka monta vuotta hän oikeastaan oli minua nuorempi. Hän oli kertonut minulle, että hän oli kahdentoista vanha, kun Dixie törmäsi jokihöyryyn San Franciscon lahdella. No hyvä, minun täytyi vain antaa hänen tietää tuo onnettomuuden päivä, ja niin hän olisi kiinni. Mutta hän vain nauroi minua ja nokkoskuumettani.
"Ehkä se – hm – on huvittavaa, jossakin suhteessa", sanoin hiukan jäykästi, mutta huomasin, etten voinut jäykkyydellä voittaa miss Westia, sillä se sai hänet vain enemmän nauramaan.
"Te olisitte tarvinnut", hän lausui, taas kikattaen, "ulkonaista käsittelyä."
"Älkää vain sanoko, että sairastan vesi- tai tuhkarokkoa!"
"En." Hän ravisti tarmokkaasti päätään saaden uuden naurunpuuskan. "Teidän kimpussanne on ollut..."
Hän piti taidepaussin, katsoen minua suoraan silmiin.
"Luteita", hän lopetti. Ja sitten huokuen vakavuutta ja käytännöllisyyttä hän jatkoi: "Mutta autamme asian käden käänteessä. Mullistan Elsinoren perähytit ylösalaisin, vaikka tiedän, ettei niitä olekaan isän eikä minun hytissäni. Ja vaikka tämä on ensimmäinen matkani mr Piken kanssa, tiedän, että hän on siksi paatunut vanha merikarhu, että pitää hyttinsä puhtaudesta huolen. Ne (häpesin, koska pelkäsin hänen aikovan sanoa, että minä olin tuonut ne mukanani laivaan) ovat todennäköisesti kulkeutuneet keulapuolelta sinne. Niitä on aina keulassa."
"Ja nyt, mr Pathurst, menen alas ja lopetan sairautenne. Olisi parasta, että Wadanne tekisi teille uuden leiriytymispaikan. Pari seuraavaa yötä saatte viettää salongissa tai karttahytissä. Ja katsokaa, että Wada kerää kaikki hopeiset, metalliset, mustuvat tavarat hytistänne. Rupeamme savuttamaan, repimään laudoitusta ja korjailemaan. Luottakaa minuun. Minä tunnen syöpäläiset."
14
Mikä pesu ja penkominen! Kahtena yönä, toisena kajuutan sohvassa ja toisena karttahytissä, olen nukkunut kuin kivi ja olen melkein typertynyt liiasta nukkumisesta. Maa tuntuu olevan hyvin kaukana. Minulla on omituinen vaikutelma siitä, että on kulunut viikkoja tai kuukausia lähdöstäni Baltimoresta tuona purevana maaliskuun aamuna. Ja kuitenkin se tapahtui maaliskuun 28 päivänä, ja nyt on vasta huhtikuun ensimmäinen viikko.
Ensimmäinen mielipiteeni miss Westista oli aivan oikea. Hän on kyvykkäin, neuvokkain nainen, minkä milloinkaan olen kohdannut. Mitä tapahtui tytön ja mr Piken välillä, en tiedä, mutta mitä se sitten olikin, niin tyttö oli varma, ettei syy ollut mr Piken. Omituista kylläkin, syöpäläiset ovat tunkeutuneet vain minun hyttiini. Miss Westin ohjeiden mukaan on makuulavat, laatikot, hyllyt ja koko pintalaudoitus revitty. Hän piti kirvesmiestä työssä päivänsarastuksesta iltapimeään asti, ja kun oli koko yö savutettu, päätti kaksi merimiestä puhdistustoimet tärpätillä ja lyijyvalkoisella. Kirvesmies on paraikaa toimessa sisustaakseen huoneeni uudestaan. Sitten seuraa maalaus, ja kahden tai kolmen päivän kuluttua toivon pääseväni takaisin omiin hytteihini.
Miehiä, jotka sivelivät paikat tärpätillä ja lyijyvalkoisella, oli ensin neljä. Kaksi miss West hylkäsi heti, koska he eivät olleet työnsä tasalla. Toinen heistä, Steve Roberts, on mielenkiintoinen olento. Puhuin hänen kanssaan jonkin aikaa, ennen kuin miss West lähetti hänet tiehensä ja sanoi mr Pikelle, että hän halusi saada todellisen merimiehen.
Steve Roberts on ensimmäistä kertaa merellä. Kuinka hän tuli kulkeutuneeksi lännen karjafarmeilta New Yorkiin, sitä hän ei selittänyt, enempää kuin sitäkään, kuinka hän tuli pestautuneeksi Elsinoreen. Ja nyt on hän täällä, ei kuin merimies ratsun selässä, vaan kuin cowboy merellä. Hän oli pieni mies, mutta hyvin lujatekoinen. Hänen olkapäänsä ovat hyvin leveät ja hänen lihaksensa pullistautuvat näkyviin hänen paitansa alta, mutta hän on hoikka vyötäröltään, laiha ja kuoppaposkinen. Tämä viimeinen seikka ei kuitenkaan johdu sairaudesta tai heikosta terveydestä. Vaikka Steve Roberts onkin alokas merellä, on hän terävä ja älykäs – niin, ja kavala. Hänellä on tapana katsoa suoraan silmiin erikoisen vilpittömästi, kun hän puhuu, ja kuitenkin juuri niinä hetkinä minä erikoisesti pidän häntä kavalana. Mutta jos pula tulee, on hän varteen otettava mies. Omalla tavallaan hän on sukua noille kolmelle miehelle, joita mr Pike heti rupesi epäilemään – Pässi-Twistille, Kärsä-Murphylle ja Bert Rhinelle. Ja olen jo huomannut koiravahtien aikana, että Steve Roberts seurustelee tämän kolmikon kanssa.
Toinen mies, jonka miss West hylkäsi, nähtyään hänen laiskasti tekevän työtä viisi minuuttia, oli Mulligan Jacobs, tuo käyräselkäinen miehenkuvatus. Mutta ennen kuin hän lähetti tämän miehen tiehensä, tapahtui asioita, jotka koskivat erikoisesti minua. Olin huoneessa, kun Mulligan Jacobs tuli sisään ryhtyäkseen työhön, ja huomasin hänen tarkastelevan hämmästynein, ahnain katsein isoja kirjahyllyjäni. Hän lähestyi niitä tavalla, jolla ryöväri lähestyisi salaista kulta-aarretta, ja niinkuin saituri katseellaan hyväilee kultaa, niin Mulligan Jacobskin hyväili kirjojen nimiä silmillään.
Ja millaisilla silmillä! Kaikki katkeruus ja myrkyllisyys, mitä mr Pike oli sanonut miehessä olevan, oli hänen silmissään. Ne olivat pienet, vaaleansiniset ja säkenöivät tulta. Hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet ja olivat omiaan vain terästämään silmäterien katkeraa ja kylmänkalseata kiihkeyttä. Mies oli synnynnäinen vihaaja, ja hän vihasi kaikkea muuta paitsi kirjoja.
"Haluatteko lukea niistä jotakin?" sanoin ystävällisesti.
Kaikki hyväilevä oli kadonnut hänen silmistään, kun hän käänsi päänsä katsoakseen minua, ja ennen kuin hän oli mitään sanonut, tiesin, että hän vihasi minuakin.
"Eikö ole helvettiä – teillä on voimakas ruumis ja palvelijat, jotka kantavat teille tällaisen kirjamäärän, ja minä olen käyräselkäinen, ja helvetin tuli polttaa aivojani?"
Kuinka kuvaisinkaan peloittavan myrkyllisyyden, millä hän lausui nämä sanat. Tiedän, että mr Pike laahautuessaan pitkin käytävää ohi avoimen oveni antoi minulle tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Tämän miehen kanssa samassa huoneessa oleminen oli melkein samaa kuin olisi ollut suljettuna häkkiin tiikerin kanssa. Pirullisuus, ilkeys ja ennen kaikkea tuo hehkuva viha, millä mies minua silmäsi ja minua puhutteli, oli mitä epämiellyttävintä. Totisesti pelkäsin – en tuntenut laskevaa varovaisuutta, en pelkuruutta, vaan sokeata, kauhuntapaista, järjetöntä pelkoa. Tuon miehen ilkeämielisyys oli verta hyydyttävää. Sen ilmaisemiseksi ei tarvittu sanoja, se valui hänestä, hänen punareunaisista, hehkuvista silmistään ja hänen kuihtuneilta, vääristyneiltä, kidutetuilta kasvoiltaan, hänen käsistään, jotka mustine kynsineen olivat käyrät ja kuin petolinnun kynnet. Ja kuitenkin juuri tuona vaistomaisen pelon ja inhon hetkenä välähti mielessäni ajatus, että yhdellä kädellä voisin ottaa tuon kuihtuneen ramman kurkusta ja kuristaa raukan kuoliaaksi.
Mutta sellaisessa ajatuksessa oli tuskin lohtua enempää kuin mitä ihminen tuntee, ollessaan kalkkarokäärmeitten luolassa tai tuhatjalkaisten kuopassa, sillä vaikka hän ruumiinsa koko painolla saattaisikin murskata ne, niin ne kuitenkin ensin purevat myrkkynsä häneen. Pelkäsin häntä siksi, että pelkäsin hänen myrkyttävän minut. En voinut auttaa sitä, että äkkiä näin hengessäni hänen mustien ja rikkinäisten hampaittensa vajoavan lihaani, saastuttavan, syövän minua, tappavan minut.
Yksi asia on selvä. Mies ei pelännyt vähääkään.
"Onko teillä usein tuskia?" kysyin koettaen päästä itseni herraksi teeskentelemällä myötätuntoisuutta.
"Aivojani polttavat polttamistaan tulikuumat pihdit", oli hänen vastauksensa. "Mutta millä helvetin oikeudella te omistatte kaikki nämä kirjat ja saatte aikaa niiden lukemiseen ja koko yön kulutatte niiden parissa, hekumoitte niissä, kun minun aivoni ovat tulessa ja olen vahdissa ja viallisen selkärankani tähden en voi kantaa sitä puoltakaan sentneriä kirjoja, mikä minulla on?"
Jälleen yksi hullu, ajattelin. Mutta minun oli pakko heti peruuttaa mielipiteeni jossakin määrin, sillä koska pidin häntä vain suunpieksijänä, kysyin vain pilallani, mitä kirjoja hän jaksoi kantaa aina puoleen sentneriin asti ja ketkä olivat hänen mielikirjailijoitansa. Hän kertoi minulle, että hänen kirjastonsa sisälsi ennen kaikkea täydellisen kokoelman Byronia, myös täydellisen Browning-kokoelman yhdessä niteessä, sitten täydellisen Shakespearen. Skanssissa oli hänellä puoli tusinaa Renanin teoksia, yksi nidos Leckyä, Winwood Readen "Ihmisen marttyyriys", useita kappaleita Carlylea ja kahdeksan tai kymmenen Zolata. Zolata hän jumaloi, mutta Anatole France oli hänen mielikirjailijansa.
Hän on ehkä hullu, arvelin nyt, mutta hän oli aivan erilainen kuin tähän asti tapaamani hullut. Puhuin hänen kanssaan kirjoista ja kynämiehistä. Hän tunsi kaikki ja arvosteli kaikkea. Hän piti O'Henrysta. George Moore oli renttu ja roskanpöyhijä. Edgar Saltus'in "Kieltäymyksen anatomia" oli syvämielisempi kuin Kant. Maeterlinck oli mystillinen ämmänturilas. Emerson oli puoskari. Ibsenin "Kummittelijat" oli suositeltava, vaikka Ibsen oli porvarien kumartelija. Heine oli oikeata tavaraa. Hän piti Flaubertia parempana Maupassantia ja Turgenjevia parempana kuin Tolstoita mutta Gorkij oli paras venäläisistä. John Masefield tiesi, mistä hän kirjoitti, ja Joseph Conrad oli tullut liian lihavaksi tuottaakseen enää samaa kuin ennen.
Sellainen oli tuo hämmästyttävin kirjallisuusarvostelu, minkä olen kuullut. Olin kovin innostunut ja kyselin hänen mielipidettään yhteiskuntaopista. Niin, hän oli punainen ja tunsi Krapotkininsa, mutta hän ei ollut anarkisti. Toiselta puolen poliittinen toiminta oli umpikuja, joka vei uudistuksiin ja rauhaan. Poliittinen sosialismi oli mennyt myttyyn, jota vastoin ammattiyhdistysliike oli marxilaisuuden loogillinen huippusaavutus. Hän oli suoran toiminnan kannattaja. Joukkotaistelu oli tepsivää. Lakkoilu oli tehokas kapitalismin vastustamiskeino. Tietenkin hän kannatti toiminnan propagandaa, mutta ihminen olisi hullu, jos siitä puhuisi. Hänen virkansa oli toimia ja pitää suunsa kiinni, ja oikein tapa oli ampua todistajat.
Ja puhuessaankin hän vihasi minua. Hän tuntui vihaavan aatteitakin, joista hän puhui ja jotka oli omaksunut. Arvelin hänen olevan irlantilaisen, ja oli ilmeistä, että hän oli itseoppinut. Hän suvaitsi kertoa minulle, että kun hän oli ollut nuori mies, hän oli ollut voimailija, ammattikilpajuoksija Itä-Kanadassa. Ja sitten hän oli sairastunut ja neljänneksen vuosisataa hän oli ollut tavallinen kulkuri ja maankiertäjä, ja hän kerskasi tuntevansa enemmän kaupunkivankiloita ja maalaistyrmiä kuin kukaan muu elävä mies.
Puheemme ollessa tällä asteella mr Pike pisti päänsä oviaukkoon. Hän ei puhutellut minua, mutta hän silmäsi minua mitä happamimmin paheksumisen ilmein. Mr Piken kasvot ovat melkein kivettyneet. Todennäköisesti hän ei hyväksynyt sitä, että kulutin turhaan Mulligan Jacobsin aikaa. Mulligan Jacobsille hän sanoi tavan mukaan ärähtäen:
"Tehkää työtänne. Voitte soittaa suutanne skanssissakin."
Nyt sain oikein nähdä, millainen Mulligan Jacobs oli. Se vihan myrkky, minkä jo olin nähnyt hänen kasvoillaan, ei ollut mitään verrattuna siihen, mikä niille nyt ilmestyi. Minusta tuntui, että jos olisin koskenut hänen kasvoihinsa, ne varmaankin olisivat rätisseet sähkökipinöitä, kuten kissan karvat kylmällä ilmalla sitä siveltäessä.
"Mene helvettiin, vanha väkäleuka", sanoi Mulligan Jacobs.
Jos koskaan olen nähnyt murhanhimon kuvastuvan ihmisen silmissä, niin näin sen nyt perämiehen silmissä. Hän syöksyi hyttiini käsi lyöntiasennossa, nyrkkiin puristettuna. Vain yksi sellaisen karhunkämmenen isku, ja Mulligan Jacobs ja hänen myrkyllinen tuittupäisyytensä olisivat sammuneet ainaiseen pimeyteen. Mutta kuin umpikujaan ajettu rotta, kuin kalkkarokäärme polulla, säikkymättä, irvistäen ja muristen hän vastusti tuota raivostunutta jättiläistä. Ja vielä enemmän! Hän suorastaan työnsi kasvonsa lähemmäksi ottaakseen iskun vastaan.
Se oli liikaa mr Pikelle. Oli aivan mahdotonta lyödä tuota hintelää, raajarikkoista, vastenmielistä olentoa.
"Minä voin nimittää teitä väkäleuaksi", Mulligan Jacobs sanoi. "Minä en ole mikään Larry. Lyökää vain minua! Miksi ette lyö?"
Mr Pike oli liiaksi suunniltaan lyödäkseen tuota oliota. Hän, jonka koko ura merellä oli ollut lurjusjoukkioiden paimentamista ja piiskaamista, ei voinut lyödä tätä kurtistunutta miehenkuvatusta. Totisesti mr Pike todellakin taisteli itsekseen, löisikö hän vai ei. Näin sen. Mutta hän ei voinut lyödä.
"Jatka työtäsi", hän käski. "Matka on vasta alussa, Mulligan. Saat kokea kuritustani, ennen kuin se on päättynyt."
Ja Mulligan Jacobsin kasvot työntyivät tuuman lähemmäksi kieroa kaulaa, ja tuntui kuin hänen keskitetty raivonsa olisi alkanut liekehtiä.
Niin suunnaton ja peloittava oli katkeruus, minkä vallassa Mulligan Jacobs oli, ettei hän löytänyt sanoja, joihin sen pukisi. Hän saattoi vain rykäistä voimakkaasti, enkä olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi sylkenyt myrkkyä perämiehen kasvoihin.
Mr Pike kääntyi ja lähti huoneesta voitettuna, ehdottomasti voitettuna.
En voi saada tuota mielestäni. Kuva vastakkain olevasta perämiehestä ja rammasta tanssii silmieni edessä, kun ne suljen. Se eroaa siitä, mitä tunnen kirjoista ja todellisuudesta. Elämä on peräti ihmeellistä! Mikä on tuo katkera liekki, joka palaa Mulligan Jacobsissa? Kuinka hän, tuo saastainen, pahanilkinen rotta, uskaltaa – toivomatta mitään hyötyä, olematta sankari, salaliiton johtaja tai Jumalan marttyyri – kuinka hän uskaltaa, kysyn itseltäni, olla niin uhmaileva, niin kuolemaa halveksiva? Hänen näkemisensä saa minut epäilemään kaikkia metafyysikkojen ja realistien oppisuuntia. Mikään filosofia ei kelpaa mihinkään, ellei se voi selittää Mulligan Jacobsia.
Onko koskaan missään laivassa ollut sellaista lastia ihmissieluja, kuin nämä miehet, joiden pariin olen suljettu Elsinoreen?
Ja nyt työskentelee toinen mies hytissäni, sivelee tärpättiä ja lyijyvalkoista. Olen kuullut hänen nimensä. Se on Arthur Deacon. Hän on kalpea, luihukatseinen mies, jonka näin ensi kerran, kun miehet ajettiin skanssista ankkuripelin kimppuun, mies, jota empimättä pidin oopiuminpolttajana. Hän tosiaankin näyttää siltä.
Kysyin mr Pikelta, mitä hän arveli miehestä.
"Valkoinen orjakauppias", hänen vastauksensa kuului. "Hänen täytyi luikkia tiehensä New Yorkista pelastaakseen nahkansa. Hän seurustelee tavallisesti noiden kolmen muun lurjuksen kanssa, joita löylytin."
"Ja mitä heistä arvelette?"
"Kuukauden palkka vedoksi tupakkanaulaa vastaan, että New Yorkin poliisi juuri nyt ajaa heitä takaa. Mielelläni ottaisin rahat, mitkä on julistettu maksettaviksi, lähettääkseni miehet talteen. Oh, tunnen tuon sakin."
"Rosvojako?" kysyin.
"Niin. Mutta minä parkitsen heidän saastaiset nahkansa. Minä löylytän heidät. Mr Pathurst, tämä matka ei ole vielä alkanut, ja tämä vanha väkäleuka on vielä kaikkea muuta kuin vanha. Minä kyllä pidän puoleni heitä vastaan. No niin, olen haudannut parempiakin miehiä kuin parhaimmat tällä laivalla olevat ovat. Ja tulenkin hautaamaan muutamia, jotka pitävät minua vanhana väkäleukana."
Hän keskeytti ja katsoi minuun juhlallisesti ainakin puolisen minuuttia.
"Mr Pathurst, olen kuullut, että olette kynämies. Ja kun minulle kerrottiin laiva-asiamiehen luona, että tulette mukaan matkustajana, minun pisti päähäni nähdä näytelmänne. Nyt en kuitenkaan aio sanoa mitään siitä näytelmästä tavalla tai toisella. Mutta haluan vain kertoa teille, että saatte runsaasti kirjoittamisen aiheita tällä matkalla. Hornan leikki alkaa riehua, uskokaa minua, ja juuri tässä edessänne on väkäleuka, joka toimittaa koko joukon tuosta riehumisesta. Sangen monet ja kaikkikin saavat oppia tietämään, mikä se vanha väkäleuka on miehiään."
15
Kuinka hyvin olenkaan nukkunut! Rauhallisen unen tuottama helpotus on suloista – kiitos miss Westin. Miksi eivät kapteeni tai mr Pike, molemmat kokeneita miehiä, huomanneet vaivani laatua? Eikä Wadakaan. Niin, ei – siihen tarvittiin miss West. Jälleen tutkin naisen arvoitusta. Vain tällainenkin sattuma miljoonien muiden joukossa pitää ajattelijan katseen kiinnitettynä naiseen.
Vaikka herjaisinkin miss Westin elämän punaveristä tyytyväisyyttä, täytyy minun kuitenkin kumartaa sen seikan edessä, että hän on antanut uutta elämää minullekin. Hän on käytännöllinen, järkevä, ovela avunantaja ja pesänrakentaja, kaikki sokeavaistoisen kantaäidin huoltavat ominaisuudet hänellä on ja minun täytyy tunnustaa olevani kiitollinen siitä, että hän on matkassa. Ellei hän olisi ollut Elsinoressa, olisin nyt niin rasittunut unettomuudesta, että olisin purrut itseäni ja ulvonut, ollut yhtä mieletön kuin koko miehistömmekin. Ja tässä nyt olemme naisen ikuisessa arvoituksessa. Nainen voi tuntua sietämättömältä, mutta yhtä kaikki tosiasia on, että ilman häntä ei voida tulla toimeen. Mutta miss Westiin nähden toivon hartaasti, ettei hän ainakaan ole mikään suffragetti. Se olisi liikaa.
Kapteeni West voi olla samurai, mutta hän on myös inhimillinen. Tänä aamuna hän pidättyväisellä, vaatimattomalla tavallaan pahoitteli syöpäläisvitsausta, mikä oli tullut osakseni hytissäni. Tuntuu siltä, että hän on tarkoin selvillä vieraanvaraisuuden asettamista velvollisuuksista ja siitä, että hän on isäntäni Elsinoressa ja vaikka hän unohtaa laivaväen, ei hän unohda minun mukavuuttani. Hänen harvasanaisista valitteluistaan käy ilmi, ettei hän voi antaa anteeksi itselleen huoletonta suhtautumistaan tautini väärään määrittelyyn. Niin, kapteeni West on todellakin hieno ihminen. Hänhän on sulokasvoisen, vankkavartaloisen miss Westin isä.
"Jumalan kiitos, että kaikki on ohitse", huudahti miss West tänä aamuna, kun kohtasimme peräkannella ja kun olin kertonut hänelle, kuinka ihanasti olin nukkunut.
Ja kun oli heretty muistelemasta tuota painajaistarinaa, niin tyttö sanoi:
"Tulkaa katsomaan kanoja."
Minä seurasin häntä pitkin siltaa keskilaivankajuutan katolle katselemaan yhtä kukkoa ja laivan kanahäkissä olevia lihavia kanoja, joita oli neljä tusinaa.
Kun seurasin miss Westia, silmieni hyväillessä hänen joustavaa käyntiänsä hänen kulkiessaan edelläni, muistin, että tullessaan hinaajassa Baltimoresta hän oli luvannut, ettei vaivaisi eikä pyytäisi minua huvittamaan itseänsä.
"Tulkaa katsomaan kanoja!" – Mikä aito naisellisuus piilikään tuossa yksinkertaisessa kutsussa! – "Tulkaa katsomaan kanoja!" Niin, keulapuolen merimiehet voivat olla valtamerellä vaikeasti käsiteltäviä, mutta täällä peräpuolessa on sellainen, joka on naimaton ja joka ei koskaan aio mennä naimisiin ja joka on yhtä vaikea käsitellä avioliiton merellä. Kun mielessäni käyn läpi muistelmiani, nousee silmieni eteen monia naiskuvia. Muistan useita naisia, etevämpiä kuin miss West, jotka ovat minulle liverrelleet sukupuolensa viettelylaulua, mutta joiden ei ole onnistunut johtaa elämääni haaksirikkoon.
Kun luen kirjoittamaani, huomaan, kuinka merisanastoa on pujahtanut kielenkäyttööni. Toinen huomaamani seikka on superlatiivien kohtuuton käyttö. Mutta Elsinoressa onkin kaikki superlatiivista. Huomaan alituisesti haravoivani sanastoani etsiäkseni oikein sopivia sanoja. Mutta havaitsen epäonnistuneeni. Esimerkiksi minkään sanakirjan sanat eivät pystyisi kuvaamaan Mulligan Jacobsin suunnatonta kamaluutta.
Mutta palatkaamme kanoihin. Huolimatta kaikista varovaisuustoimenpiteistä oli ilmeistä, että niillä oli ollut tukalat ajat myrskyisinä päivinä. Oli yhtä ilmeistä, ettei miss West merikipeytensäkään aikana ollut lyönyt niitä laimin. Hänen ohjeittensa mukaan steward oli laittanut pienen öljykamiinan isoon häkkiin, ja tyttö pyysi häntä nyt ylös katolle, kun tämä kulki keulaan päin ja oli menossa keittiöön. Miss Westin tarkoituksena oli antaa hänelle lisää kanojen ruokkimisohjeita. Missä rouhejauhot ovat? Kanat tarvitsivat rouheita. Säkki oli kadonnut sekalaisiin varastoihin, mutta mr Pike oli luvannut, että pari merimiestä hakisi iltapäivällä läpi muonavaraston.
"Runsaasti tuhkaa", tyttö sanoi stewardille. "Muistakaa. Ja ellei joku miehistä puhdista häkkiä joka päivä, niin ilmoittakaa siitä minulle. Ja antakaa niille vain puhdasta ruokaa – ei pilaantuneita jätteitä, onko selvä? Montako munaa tuli eilen?"
Stewardin silmät loistivat innosta, kun hän sanoi, että edellisenä päivänä oli saatu yhdeksän munaa ja että hän odotti ainakin tusinaa tänään.
"Kanaparat", miss West sanoi minulle. "Ette voi kuvitella, kuinka huono sää alentaa niiden munimista." Hän kääntyi jälleen stewardin puoleen.
"Teidän tulee nyt tarkata ja ottaa selkoa siitä, mitkä kanat eivät muni, ja tappaa ne ensimmäisinä. Ja kysykää minulta aina, ennenkuin tapatte jonkun."
Huomasin olevani aivan sivuutettu siinä tuulisella kajuutankatolla, kun miss West puhui kanoista entisen kiinalaisen salakuljettajan kanssa. Mutta näin ollen sain kuitenkin hyvän tilaisuuden tehdä huomioita hänestä. Hänen silmiensä soikeus korostaa katseen vakavuutta – tietenkin tummien kulmakarvojen ja silmäripsien avulla. Huomasin jälleen hänen silmiensä lämpimän harmauden ja aloin luokitella häntä. Hän on vanhan Uuden-Englannin parhaan naisellisuuden ruumiillistuma. Hänessä ei ole mitään liikahentoutta eikä laihuutta eikä myöskään turpeutta, vaan kauniisti voimakasta, mutta ei kuitenkaan sellaista, mitä nimittäisi rotevuudeksi. Kun sanoin, että hän on vankkavartaloinen, erehdyin. Minun täytyy palata vanhaan sanaani, jonka on oltava viimeinen: miss Westilla on terve ruumis. Se on oikein sanottu.
Kun olimme palanneet peräkannelle ja miss West oli mennyt alas, uskalsin tapani mukaan sutkauttaa mr Mellairelle:
"No, onko O'Sullivan jo ostanut Andy Fayn merisaappaat?"
"Ei vielä, mr Pathurst", kuului vastaus, "vaikka hän oli vähällä saada ne varhain tänä aamuna. Tulkaa mukaan, sir, niin näytän teille."
Rupeamatta enempää selittelemään toinen perämies ohjasi minut pitkin siltaa keskilaivan ja keulakajuutan poikki. Jälkimmäisen katolta näin, katsellessani alas luukulle numero 1, molemmat japanilaiset purjeneuloineen ja lankoineen ompelemassa kiinni purjekangaskääröä, joka selvästi näytti sisältävän ihmisruumiin.
"O'Sullivan käytti partaveistään", mr Mellaire sanoi.
"Onko Andy Fay tuossa?" kysyin.
"Ei, sir! Siinä on eräs hollantilainen. Christian Jespersen oli hänen nimensä papereissa. Hän meni O'Sullivanin tielle, kun tämä hieroi saapaskauppaa. Se pelasti Andyn. Andy istuu tuolla."
Seurasin mr Mellairen katseen suuntaa ja näin tuon loppuun kuluneen, iäkkään, pienen skotlantilaisen kyyryssä eräällä varapuomilla imemässä piippua. Toinen käsi oli kantositeessä, ja hänen päänsä oli kääreessä. Hänen vieressään istui Mulligan Jacobs. He olivatkin sopiva pari. Molemmilla oli siniset silmät, ja molemmat olivat pahansuovan näköisiä ja yhtä kuihtuneita. Oli helppo nähdä, että he olivat keksineet heti matkan alussa olevansa katkeruutensa takia sukulaissieluja. Andy Fayn tiesin olevan kuudenkymmenenkolmen vuoden vanhan, vaikka hän näytti satavuotiaalta, ja Mulligan Jacobs, joka oli vain noin viidenkymmenen, korvasi ikäeron sillä vihan hornanhehkulla, joka paloi hänen silmissään ja kasvoillaan. Luulen, että hän istui tuon loukatun äkäpussin luona jonkinlaista myötätuntoa osoittamassa tai kenties hän oli siellä vain muuten töllistelemässä.
Pätkä kuljeskeli kajuutan nurkan seutuvilla näyttäen asiaan kuuluvaa ilveilijänirvistystään. Toinen käsi oli siteisiin kääritty.
"Tämän takia kai mr Pike on ollut kovasti toimessa", huomautin mr Mellairelle.
"Hän ompeli haavoittuneita koko vahtiaikansa, neljästä kahdeksaan."
"Mitä?" kysyin. "Onko niitä muitakin?"
"Yksi vielä, sir, juutalainen – en tiennyt ennen hänen nimeään, mutta mr Pike sai sen tietää – Isaac B. Chantz. En ole koskaan eläissäni nähnyt merellä niin monta juutalaista kuin nyt on Elsinoressa. Juutalaiset eivät yleensä lähde merelle. Olemme tosiaankin saaneet enemmän kuin tarpeeksi heistä. Chantz ei ole pahasti loukkaantunut, mutta teidän pitäisi kuulla, kuinka hän voivottelee."
"Missä O'Sullivan on?" kysyin.
"Davisin kanssa keskilaivalla ja ilman naarmuakaan. Mr Pike sattui parahiksi keskelle rähinää ja tukki hänen suunsa iskemällä leukaan. Ja nyt on hän sidottu ja hourailee. Davis on suunniltaan pelosta. Hän istuu ylhäällä lavitsallaan kädessään iso rautapiikki, jolla hän uhkaa lyödä kuoliaaksi O'Sullivanin, jos tämä aikoo repiä itsensä vapaaksi, ja valittelee, ettei laivalla ole hulluinhuonetta. Hänellä pitäisi olla kai pehmustetut sellit, erikoisliivit, yö- ja päivähoitajattaret ja ankarat vahdit – ja toipumishuone peräkeulassa kuningatar Annan tapaiseen huvilatyyliin."
"Oh, hyvä Jumala", mr Mellaire jatkoi huokaisten. "Tämä on hulluin matka ja hulluin miehistö, mitä milloinkaan olen nähnyt. Se ei pääty hyvin. Jokikinen näkee sen selvästi. Tulemme sydäntalvella Kap Hornin edustalle, ja skanssi on täynnä hulluja ja rampoja, joiden pitäisi tehdä työ. – Katsokaa vain tuotakin. Mieletön kuin mikäkin. Hän voi hypätä mereen minä hetkenä tahansa."
Seurasin hänen katsettaan ja näin kreikkalaisen Tonyn, saman, joka oli ensimmäisenä päivänä hypännyt mereen. Hän oli tullut juuri kajuutan kulman takaa ja näytti muuten voivan hyvin, paitsi että toinen käsi oli siteessä. Hän käveli kevyesti ja voimakkaasti, mikä oli todistuksena mr Piken hyvästä lääkärinammatin taidosta.
Silmäni palasivat Christian Jespersenin purjekankaalla peitettyyn ruumiiseen ja japanilaiseen, joka neuloi purjelangalla hänen merimiehen käärinliinojaan. Toisen japanilaisen oikea käsi oli kääritty isoon puuvillasiteeseen. "Onko hänkin loukkaantunut?" kysyin. "Ei, sir. Hän on purjeentekijä. He ovat molemmat purjeentekijöitä. Hän on hyvin taitava. Yatsuda on hänen nimensä. Mutta hänellä on juuri ollut verenmyrkytys, ja hän on maannut New Yorkin sairaalassa kahdeksantoista kuukautta. Hän kieltäytyi jyrkästi leikkauksesta. Hän voi hyvin nyt, mutta käsi on kuollut, paitsi peukalo ja etusormi, ja hän opettelee neulomaan vasemmalla kädellään. Hän oli taitavin purjeentekijä mitä mereltä voi löytää."
"Hullu ja partaveitsi ovat kamala yhdistelmä", huomautin.
"Se on tehnyt viisi miestä työkyvyttömiksi", mr Mellaire huokaisi. "O'Sullivan itse ja Christian Jespersen poissa, sitten Andy Fay, Pätkä ja juutalainen. Ja matka on tuskin alkanutkaan. Ja sitten Lars, jonka sääri on katkennut, ja Davis, joka on vakavasti sairas, – no niin sir, pian olemme niin heikkoja, että tarvitaan molemmat vahdit nostamaan haruspurjetta."
Huolimatta siitä, että puhuin mr Mellairelle asiallisesti, olin hyvin järkyttynyt, mutta en kylläkään sen tähden, että kuolema oli vieraana laivassamme. Olin liian kauan ollut filosofien parissa, jotta pelkäisin kuolemaa tai murhaa. Minuun vaikutti asioiden aito, typerä eläimellisyys. Voin ymmärtää murhankin – jos siihen on jokin syy. On käsitettävissä, että ihmiset voivat tappaa toisiansa rakkauden, vihan, isänmaanrakkauden tai uskonnon tähden, mutta tämä oli aivan toista. Tässä oli tapahtunut tappo ilman syytä, sokean eläimellinen orgia, hirviömäinen, järjetön tapahtuma.
Myöhemmin kävellessäni Possumin kanssa välikannella ja astuessani sairaalan avoimen oven ohitse kuulin O'Sullivanin epäselvän laulelun ja tirkistin sisään. Hän makasi, lujasti sidottuna selälleen alimmalle lavitsalle, pyöritellen silmiään ja raivoten. Ylemmällä lavitsalla makasi Charles Davis tyynesti piippua poltellen. Katselin hänen rautapiikkiään. Se oli valmiina hänen vieressään.
"Eikö olekin helvetillistä, sir?" sanoi hän tervehdykseksi. "Ja kuinka voin saada unta, kun tuo paviaani lurittelee tuossa alhaalla. Hän ei herkeä koskaan – pitää leukamusiikkinsa käynnissä aina nukkuessaankin ja silloin vielä pahemmin kuin valvoessaan. Tapa, millä hän narskuttaa hampaitaan, on kauhea. Nyt jätän ratkaistavaksenne, onko oikein panna tuollainen hullu samaan paikkaan sairaan miehen kanssa? Sillä minä olen sairas mies."
Hänen puhuessaan mr Piken kookas haamu näkyi takaani ja pysähtyi juuri niin, ettei vuoteessa oleva mies voinut nähdä sitä. Ja mies jatkoi:
"Oikeuden mukaan minun pitäisi saada tuo alempi vuode. Minua rasittaa kiipeäminen tänne ylös. Se on epäinhimillistä, niin, ja merimiehet ovat nyt paremmin lain suojaamat kuin ennen. Ja minä otan teidät todistajakseni oikeuteen, kun pääsemme Seattleen."
Mr Pike astui ovelle.
"Suu kiinni, kirottu merituomari, siinä", hän ärjäisi, "etkö ole tehnyt sikamaista kolttosta tulemalla laivaan tuossa tilassa? Ja jos sanot vielä sanankin..."
Mr Pike oli niin kiukuissaan, ettei voinut lopettaa uhkaustaan. Kakisteltuaan hetkisen kurkkuaan hän teki uuden yrityksen.
"Sinä .. sinä... no niin, sinä ärsytät minua, sen sinä teet."
"Tunnen lain, sir", Davis vastasi nopeasti. "Työskentelin aivan kykenevänä matruusina tässä laivassa. Kaikki miehet voivat sen todistaa. Olin ylhäällä heti alusta. Niin, sir, ja kurkkuani myöten suolavedessä päivin ja öin. Ja te piditte minua alhaalla hiiliä silittämässä. Tein velvollisuuteni ja enemmänkin, kunnes tämä sairaus sai minut valtoihinsa –"
"Olit paatunut ja mätä, ennen kuin olit nähnytkään tätä laivaa", mr Pike keskeytti.
"Oikeus sen päättää, sir", järkkymätön Davis vastasi.
"Ja jos sinä jatkat loruasi lakipykälistäsi", mr Pike jatkoi, "näpsäytän kuonollesi ja näytän, miltä maistuu tosi työ."
"Ja teette laivanomistajat pennittömiksi sievillä vahingonkorvauksilla, kun palaamme", irvisti Davis.
"En, jos hautaan sinut ennen paluutamme", kuului perämiehen nopea, yrmeä vastaus. "Ja suvaitsetko, että kerron, ettet ole ensimmäinen merituomari, minkä olen pudottanut mereen hiilisäkki jaloissa."
Mr Pike kääntyi pois sanoen vielä: "Kirottu merituomari", ja lähti kulkemaan pitkin kantta. Kävelin hänen vieressään, kun hän äkkiä pysähtyi.
"Mr Pathurst."
Hän ei nyt puhutellut minua kuin alipäällikkö matkustajaa. Hänen sävynsä oli käskevä, ja minä otin asian varteen.
"Mr Pathurst, mitä vähemmän tästä lähtien näette tapahtumia laivassa, sitä parempi. Siinä kaikki."
Ja sitten hän kääntyi ja meni tiehensä.
16
Ei, meri ei todellakaan ole hauska paikka. Juuri tuon elämän kovuuden täytyy tehdä kaikki merimiehet koviksi. Tietenkään kapteeni West ei ota huomioon, että hänen väkeänsä on olemassakaan, ja mr Pike ja mr Mellaire eivät koskaan puhuttele miehiä muuten kuin antaakseen käskyjä. Mutta miss Westkään, joka on niinkuin minäkin tavallaan matkustaja, ei ota miehiä huomioon. Hän ei edes toivota hyvää huomenta ruorimiehelle, kun hän tulee kannelle. Minä toivotan, ainakin ruorimiehelle. Olenhan matkustaja.
Tästä johtuu mieleeni eräs seikka. Oikeastaan en olekaan matkustaja. Elsinoressa ei ole lupaa kuljettaa matkustajia, ja minut on papereihin merkitty kolmantena perämiehenä, ja minä saan muka kolmekymmentäviisi dollaria kuussa palkkaa. Wada on merkitty laivapojaksi, vaikkakin olen maksanut hyvän hinnan hänen mukaan tulostaan ja vaikka hän on minun palvelijani.
Ei merillä kuluteta paljon aikaa, kun on päästävä kuolleista eroon. Tuntia myöhemmin, kun olin nähnyt purjeen tekijät työssä, pudotettiin Christian Jespersen mereen jalat edellä säkillinen hiiliä niihin sidottuna, jotta hän uppoaisi. Oli leuto, tyyni päivä, eikä Elsinorea, joka teki laiskasti kaksi solmuväliä, kierretty tuuleen tilaisuutta varten. Viime hetkellä kapteeni West tuli keulaan kädessään rukouskirja, luki lyhyen merihautauspuheen ja palasi heti laivan perään. Ensimmäistä kertaa näin hänet silloin keulassa.
En vaivaudu kuvaamaan hautaustoimitusta. Sanon vain, että se oli yhtä synkkä kun Christian Jespersenin elämä ja kuolema olivat olleet.
Mitä miss Westiin tulee, niin hän istui peräkannella nojatuolissa ahkerasti ommellen jotakin käsityötä. Kun Christian Jespersen ja hänen hiilensä molskahtivat mereen, miehistö hajaantui heti, vapaavahti makuulavoilleen, kansivahti työhönsä. Ei minuuttiakaan kulunut, ennen kuin mr Mellaire taas jakeli käskyjään ja miehet hinasivat ja haalasivat. Minäkin palasin perään, jolloin miss Westin hymyilevä välinpitämättömyys teki epämiellyttävän vaikutuksen minuun.
"No niin, nyt hänet on haudattu", huomautin.
"Niin", hän sanoi aivan mielenkiinnottomasti ja värittömästi jatkaen ompelemistaan.
Hän lienee käsittänyt mielialani, sillä hetken kuluttua hän keskeytti ompelunsa ja katsahti minuun.
"Ensimmäiset merihautajaisenne siis, mr Pathurst?"
"Kuolema merellä ei näytä vaikuttavan teihin", sanoin töykeästi.
"Ei enempää kuin maallakaan." Hän kohautti olkapäitään. "Ihmisiä kuolee niin paljon, tiedättehän. Ja kun he ovat vieraita... niin, mitä tekisitte maalla, kun kuulisitte, että jotkut työläiset ovat saaneet surmansa tehtaassa, jonka ohitse joka päivä kuljette kaupunkimatkalla. Samoin on merellä."
"On kovin ikävää, että menetämme työvoimia", sanoin jotain sanoakseni.
Tämä ei ollut vaikuttamatta tyttöön. Yhtä harkitusti hän vastasi:
"Niin onkin. Ja vielä niin varhain matkan alussa."
Tyttö vilkaisi minuun, ja kun en voinut pidättää arvostelevaa hymyä, hymyili hänkin.
"Oi, tiedän aivan hyvin, mr Pathurst, että luulette minua sydämettömäksi ilkiöksi. Mutta se ei ole sitä. Kovuuden aiheuttaa meri... luulen. Ja enhän tuntenut tuota miestä. En muista koskaan nähneeni häntä. Matkan ollessa näin alussa epäilen, voisinko luetella puoltakaan tusinaa merimiehistä, jotka tuntisin. Miksi kiusaisin itseäni edes ajattelemalla tuota typerää muukalaista, jonka toinen typerä muukalainen tappoi? Yhtä hyvin voisi kuolla surusta lukiessaan päivälehtien murhapalstoja."
"Ja kuitenkin se tuntuu hiukan erilaiselta", kiistin vastaan.
"Oi, te kyllä totutte siihen", tyttö vakuutti minulle iloisesti ja rupesi uudelleen ompelemaan.
Kysyin häneltä, oliko hän lukenut Moodyn "Henkien laivan", mutta hän ei ollut. Kuulustelin häntä edelleen. Hän piti Browningista, ja erikoisen rakas hänelle oli "Sormus ja kirja." Tämä oli avain hänen sydämeensä. Hän välitti ainoastaan terveestä kirjallisuudesta – kirjallisuudesta, joka paljastaa elämän oleellisia valheita.
Esimerkiksi Schopenhauerin mainitseminen sai aikaan hymyä ja naurua. Hänestä kaikki pessimismin filosofit olivat naurettavia. Hänen punainen verensä ei sallinut hänen ottaa heitä vakavalta kannalta. Koettelin häntä eräällä keskustelulla, mikä minulla oli ollut de Casseresin kanssa vähää ennen lähtöäni New Yorkista. De Casseres, seurattuaan Jules de Gaultier'n filosofista sukutaulua aina Schopenhaueriin ja Nietzscheen asti, oli päätynyt selittämään, että näiden molempien kaavoista de Gaultier oli rakentanut vielä syvämielisemmän kaavan. Toisen "elämistahto" ja toisen "hallitsemistahto" olivat kaiken kaikkiaan vain de Gaultier'n etevän yleistyksen "kuvittelutahdon" osia.
Kerskaanpa, että de Cassereskin oli ollut mielissään tavasta, millä toistin hänen johtopäätöksensä. Ja kun olin lopettanut, miss West kysyi heti, eivätkö realistit pettyneet omissa fraaseissaan yhtä usein ja yhtä täydellisesti kuin tavallisetkin kuolevaiset elämän valheiden suhteen, joita he koskaan eivät epäilleet.
Niin, siinä sitten olimme. Tavallinen nuori nainen, joka ei koskaan ollut kiusannut aivojaan iäisyyden pulmilla, kuulee esitettävän sellaisia asioita ensimmäistä kertaa ja heittää heti nauraen ne kaikki luotaan. En epäile, että de Casseres olisi ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.
"Uskotteko Jumalaan?" kysyin jotenkin jyrkästi.
Tyttö pudotti ompeluksensa syliinsä, katsoi minuun miettivästi, silmäsi sitten kauas yli välkkyvän meren ja taivaan sinisen laen.
Ja naisellisesti vältellen hän vastasi sitten:
"Isäni uskoo."
"Mutta te?" kovistin.
"En todellakaan tiedä. En vaivaa päätäni sellaisilla seikoilla. Uskoin, kun olin pikku tyttö. Ja kuitenkin... niin, tosiaankin uskon Jumalaan. Usein, kun en ajattele sitä ollenkaan, olen hyvin varma, ja uskoni, että kaikki on hyvää, on aivan yhtä voimakas kuin juutalaisen ystävänne usko filosofien lauselmiin. Pääasia, luulen, on joka tapauksessa – tuo usko. Mutta, kuten sanon, miksi vaivata itseään?"
"Ah, nyt olen teistä selvillä, miss West!" huudahdin. "Olette oikea Herodiaan tytär."
"Tuo ei kuulosta kauniilta", hän sanoi nyrpistäen nenäänsä.
"Ei olekaan", ivailin. "Mutta sellainen te kuitenkin olette. On olemassa Arthur Symondin runo 'Herodiaan tyttäret'. Joskus luen sen teille, ja te vastaatte, olen varma siitä, että tekin usein olette katsellut taivaan tähtiä."
Aloimme sitten keskustella musiikista, jonka hän tuntee yllättävän perinpohjaisesti, ja kun hän juuri kertoi minulle, ettei Debussyllä ja hänen koulullaan ollut erikoista viehätysvoimaa häneen, kuulimme Possumin päästävän raivokkaan haukunnan.
Penikka oli juossut keskilaivankajuutan sillalle ja oli todennäköisesti paraikaa tutkistelemassa kanoja, kun onnettomuus kohtasi sitä. Niin kimeä oli sen ääni, että me kavahdimme pystyyn. Se syöksähti pitkin siltaa meitä kohti kovalla vauhdilla, ulvoen joka hypyllä ja kääntäen päänsä siihen suuntaan, mistä tuli.
Puhuin sille, ja ojentaessani kättäni se palkitsi minut yrittämällä puraista sitä rynnätessään ohitseni. Yhä katsoen taakseen se jatkoi matkaansa peräkannelle. Ennen kuin kykenin käsittämään, mikä vaara sitä uhkasi, juoksivat mr Pike ja miss West sen perään. Perämies oli lähempänä ja jättiläismäisellä harppauksella ehti juuri ajoissa reelingille ja tavoitti Possumin, joka oli sokeasti syöksyä mereen. Omituisen pyyhkäisevästi potkaisten mr Pike lähetti eläimen kierimään yli puolen peräkannen. Ulisten ja haukuskellen yhä vimmatummin Possum pääsi jaloilleen ja horjui vastaista reelinkiä kohti.
"Älkää koskeko siihen!" mr Pike huusi, kun miss West näytti aikovan siepata villiintyneen pikkuelukan käsiinsä. "Älkää koskeko siihen! Se on saanut kouristuksen."
Mutta se ei peloittanut tyttöä. Koira oli jo puoleksi reelingin alla, kun tyttö sai sen käsiinsä ja piti sitä käsivarren etäisyydellä itsestään, samalla kuin se ulvoi, kynsi ja valutti kuolaa.
"Se on kouristus", mr Pike sanoi, kun koira retkahti kumoon ja makasi kannella suonenvetoisesti nytkähdellen.
"Kana varmaankin on nokkinut sitä", miss West sanoi. "Joka tapauksessa tuokaa ämpärillä vettä."
"On parempi, että minä otan sen haltuuni", sanoin avuttomasti, sillä en ollut selvillä kouristuksista.
"Ei, ei ole hätää", tyttö vastasi. "Minä pidän huolta siitä. Kylmää vettä se tarvitsee. Se on päässyt liian lähelle kanahäkkiä, ja nokan isku on peloittanut sitä, niin että se sai kohtauksen."
"Ensimmäistä kertaa kuulen, että kouristus saattaa tulla sillä tavalla", mr Pike huomautti, valaessaan vettä penikan päälle miss Westin ohjeiden mukaan. "Se on vain tavallinen penikkataudin kohtaus. Kaikki ne sairastuvat siihen merellä."
"Luulen, että purjeet sen aiheuttivat", tuumin. "Olen huomannut, että se kovasti pelkää niitä. Kun ne paukkuvat, kyyristyy se kauhusta ja alkaa juosta. Huomasitteko, kuinka se juoksi katsellen taakseen."
"Olen nähnyt sairaiden koirien tekevän niin, vaikkei mikään ole ollut niitä peloittamassa", mr Pike kiisti.
"Se on kouristuskohtaus, olkoonpa sen syy mikä tahansa", miss West sanoi päättävästi. "Mikä merkitsee sitä, että sitä ei ole oikein ruokittu. Tästä lähtien minä ruokin sitä. Sanokaa palvelijallenne se, mr Pathurst. Ei kukaan ruoki Possumia millään ruoalla ilman minun lupaani."
Tällä hetkellä saapui Wada Possumin pieni vuodekori mukanaan.
"Tuo oli oivallisesti tehty, miss West", sanoin, "ja reippaasti myös, enkä yritä kiittää teitä. Mutta sanonpa teille jotakin – ottakaa se omaksenne. Se on nyt teidän koiranne."
Tyttö nauroi ja pudisti päätään avatessani hänelle karttahytin oven.
"Ei, mutta pidän huolta siitä teidän puolestanne. Älkää nyt vaivautuko tullaksenne alas. Tämä on minun asiani, ja te olisitte vain tiellä. Wada auttaa minua."
Olinpa melkein hämmästynyt, kun palattuani ja istuutuessani kansituolilleni, huomasin, kuinka tuo pieni kohtaus oli vaikuttanut minuun. Huomasin ensin, että vereni oli selvästi kiihtynyt tapahtuman johdosta. Ja nojautuessani taaksepäin tuolissani ja sytyttäessäni savukkeen tuli mieleeni, kuinka omituinen tämä matka todella oli. Miss West ja minä puhumme filosofiasta ja taiteesta peräkannella komeassa laivassa keskellä välkkyvää merta, kapteeni West uneksii kaukaisesta kodistaan, mr Pike ja mr Mellaire hoitavat vahtivuorojaan ja ärjyvät käskyjä, ja orjat vetävät ja hinaavat, Possum on sairas, Andy Fay ja Mulligan Jacobs hehkuvat loppumatonta vihaa, pienikätinen, sekarotuinen kiinalainen keittää ruokaa kaikille, Sundry Buyers painelee alati vatsanalustaansa, O'Sullivan hourailee keskilaivan teräshytissä, ja Charles Davis vaanii häntä hypistellen rautapiikkiä ja Christian Jespersen on useiden mailien päässä syvälle meren pohjaan vajonneena säkillinen hiiliä jaloissaan.
17
Tänään olemme olleet matkalla kaksi viikkoa, meri on tyynenpuoleinen, taivas pilvenhattarain peitossa, ja laiva kulkee ainakin kahdeksan solmun nopeudella vesien halki kevyen itätuulen kuljettamana. Kapteeni West sanoi olevansa melkein varma siitä, että se oli koillispasaatituulta. Olen myöskin kuullut, että Elsinoren ensin täytyy ponnistella itään päin Afrikan rannikkoa kohti, jotta se ei painuisi Kap San Roquelle Brasilian rannikolla. On sangen todennäköistä, että tällä kurssilla tulevat Kap Verden saaret näkyviin. Ei ole ihme, jos matka Baltimoresta Seattleen lasketaan kahdeksaksitoistatuhanneksi mailiksi.
Näin Tonyn, itsemurhanhaluisen kreikkalaisen, pitävän perää tänä aamuna, kun tulin kannelle. Hän näytti sangen järkevältä ja nosti hattuaan, kun sanoin hänelle hyvää huomenta. Sairaat miehet paranevat hyvin, lukuun ottamatta Charles Davisia ja O'Sullivania. Viimeksi mainittu on yhä sidottuna lavitsallaan, ja mr Pike on pakottanut Davisin pitämään hänestä huolta. Tästä johtuu, että Davis liikuskelee kannella tuoden ruokaa ja vettä keittiöstä ja muristen vaivojaan jokaiselle laivaväkeen kuuluvalle.
Wada kertoi minulle tänä aamuna erikoisia uutisia. Näyttää siltä, että hän, steward ja nuo kaksi purjeen tekijää kokoontuvat joka ilta kokin hyttiin – koska he ovat kaikki aasialaisia – puhumaan laivan juoruja. Ei mikään tunnu siellä jäävän pohtimatta, ja Wada kertoo kaikki minulle. Tällä kertaa Wada kertoi mr Mellairen omituisesta käytöksestä. He ovat kokouksissaan arvostelleet häntä eivätkä hyväksy hänen tuttavallisuuttaan noiden kolmen keulapuolen seikkailijan kanssa.
"Mutta Wada", sanoin, "hän ei ole sellainen mies. Hän on hyvin kova ja äreä kaikille merimiehille. Hän kohtelee heitä kuin koiria. Tiedät sen."
"Varmasti", Wada myönsi. "Toiset merimiehet hän tehdä se. Mutta nuo kolme hyvin pahat miehet hän hyvä ystävä. Louis sanoa, että toinen perämies kuulua peräpuoleen kuin ensimmäinen perämies ja kapteeni. Ei hyvä, että toinen perämies puhua kuten ystävä merimiesten kanssa. Ei hyvä laivalle. Vaiva tulla. Te saa nähdä. Louis sanoa mr Mellaire hullu, kun tehdä niin omituisesti."
Jos tämä kaikki oli totta, eikä minulla ollut syytä sitä epäillä, täytyi minun ryhtyä tarkempiin tiedusteluihin. Tuntuu siltä, kuin nuo seikkailijat, Pässi-Twist, Kärsä-Murphy ja Bert Rhine, olisivat ruvenneet skanssin pomoiksi. Yhdessä he ovat muodostaneet hirmuhallituksen ja lukevat lakia skanssissa. Heidän harjaantumisensa New Yorkissa komentelemaan laitakaupungin roskaväkeä ja sakilaisnahjuksia tekee heidät sopiviksi tähän osaan. Mikäli sain selville Wadan puheista, he olivat aloittaneet ensin kahdella vahtivuoronsa italialaisella, Guido Bombinilla ja Mike Ciprianilla. Tavalla, jota en voi arvata, ovat he pakottaneet nämä molemmat heittiöt vapiseviksi orjikseen. Esimerkiksi eräänä iltana juorujen mukaan Bert Rhine pakotti Bombinin nousemaan vuoteestaan ja tuomaan hänelle lasin vettä.
Isaac Chantz on samoin heidän vallassaan, vaikka häntä kohdellaan ystävällisemmin. Hermann Lunkenheimer, hyväluontoinen mutta yksinkertainen saksalainen miehenköntys, sai ankarasti selkäänsä noilta kolmelta kieltäytyessään pesemästä Kärsä-Murphyn likaisia vaatteita. Molemmat puosut pelkäävät tämän joukkueen uhkaavan henkeään. Se kasvaa, sillä Steve Roberts, entinen karjapaimen ja valkoinen orjakauppias Arthur Deacon ovat yhtyneet siihen.
Olen ainoa perässä, joka tämän tiedän, ja tunnustan, etten ole selvillä siitä, mitä sillä tiedolla tekisin. Jos ilmoittaisin asiasta mr Pikelle, niin hän kehoittaisi minua pitämään huolta omista asioistani. Mr Mellaire ei tule kysymykseen. Ja kapteeni Westiä ei laivaväki liikuta. Ja pelkään, että miss West nauraisi huolilleni. Sitä paitsi ymmärrän, että jokaisen laivan skanssissa on öykkärinsä tai öykkärijoukkonsa, ja tämä on siis vain skanssin asia, eikä se liikuta muita. Laivan työt jatkuvat. Ainoa ajateltavissa oleva tulos olisi, että asiaan puuttumiseni vain lisäisi kärsimyksiä noille onnettomille, joiden täytyy kumartaa skanssin pienoishirmuvaltaa.
Wada kertoi minulle toisenkin asian. Rosvosakki on ottanut oikeudekseen leikata ensimmäisenä suolalihaa liha-astioista. Sen jälkeen muut saavat hylätyt palat. Mutta minun on tunnustaminen, että vastoin odotustani on Elsinoren skanssissa hyvät olot. Miehet eivät näe nälkää. Heillä on tarpeeksi ruokaa. Tynnyri hyviä laivakorppuja on siellä aina auki. Louis leipoo tuoretta leipää merimiehille kolme kertaa viikossa. Ruoka on vaihtelevaa, vaikkakaan ei laadultaan niin erinomaista. Juomavesimäärää ei ole säännöstelty. Ja voin vain sanoa, että tällaisella hyvällä säällä miesten ulkomuoto paranee päivä päivältä.
Possum on hyvin sairas. Päivä päivältä se tulee laihemmaksi. Tuskin voin nimittää sitä edes kuljeskelevaksi luurangoksi, koska se on liian heikko voidakseen kävellä. Joka päivä nykyisen suloisen sään vallitessa Wada tuo sen miss Westin ohjeiden mukaan kannelle ja sijoittaa sen tuulen suojaan peräkannelle. Tyttö on ottanut kokonaan huolehtiakseen penikasta ja pitää sinä nukkumassa hytissään joka yö. Näin miss Westin eilen karttahytissä lukemassa Elsinoren lääketieteellistä kirjastoa. myöhemmin hän penkoi lääkekirstun läpikotaisin. Hän on todellakin esimerkki elämää synnyttävästä ja elämää säilyttävästä naissukukunnasta Kaikki, mitä hän tekee itsensä ja toisen puolesta, tarkoittaa elämää.
Ja kuitenkaan – ja se onkin omituisinta ja antaa minulle päänvaivaa – hän ei tunne minkäänlaista harrastusta skanssin sairaita ja vaivaisia kohtaan. Ne ovat hänestä kuin elukoita tai pahempiakin. Elämänsynnyttäjänä ja suvun säilyttäjänä olisin kuvitellut häntä laupeuden sisareksi, joka säännöllisin väliajoin astuu keskilaivankajuutan synkeään, terässeinäiseen sairashuoneeseen ja jakelee ympärilleen ruokaa, auringonpaistetta ja hartauskirjojakin. Mutta päinvastoin, nämä ihmisparat eivät olleet olemassa häntä sen paremmin kuin hänen isäänsäkään varten.
Mutta kun steward sai tikun kyntensä alle, oli tyttö kovin osaaottavainen ja veti tikun pois pihdeillä. Elsinore muistuttaa minusta entisaikain orjaplantaasia, ja miss West on plantaasin valtijatar, joka harrastaa vain koti-orjia. Hän ei ota huomioonsa pelto-orjia, ja merimiehet ovat Elsinoren pelto-orjia. Muutamia päiviä sitten, kun Wada poti kovaa päänkivistystä, miss West oli hyvin levoton ja ahtoi hänelle lääkkeeksi aspiriinia. Luulen, että kaikki tämä johtuu siitä, että hän on tottunut mereen. Tyttö on siellä käynyt ankaran koulun.
Soitamme gramofonia toisen koiravahdin aikana joka toinen ilta, kun sää on näin suotuisa. Joka toinen ilta mr Pike on vahdissa kannella. Mutta kun hän saa viettää iltansa salongissa, ilmaisee hän jo päivällisen aikana huonosti salatun soittamisintonsa. Ja kuitenkin hän aina odottaa, kunnes kysymme, saammeko nauttia musiikista illalla. Silloin hänen parkkiintuneet kasvonsa loistavat, vaikka piirteet pysyvätkin kovina ja kätkevät hänen ihastuksensa, ja hän vastaa jurosti ja välinpitämättömästi, että hän luulee voivansa taas soittaa pari levyä. Ja niin näemme joka toinen ilta tämän tappelupukarin ja miehensurmaajan, jolla on rikkinäiset rystyt ja gorillankourat, harjaavan ja hyväilevän rakkaita levyjään, hurmaantuvan soitosta ja uskovan Jumalaankin sellaisina hetkinä, kuten hän matkan alkaessa minulle kertoi.
Omituista on kokea tällaista elämää Elsinoressa. Tunnustan, samalla kuin minusta tuntuu, että olen ollut täällä pitkät ajat, että vaikka tunnen pikkuseikatkin rajoitetussa ympäristössäni, en voi oikein kotiutua. Ajatukseni vaeltavat aina käsittämättömistä asioista selvittämättömiin asioihin – samurai-kapteenistamme, jolla on sointuva Gabrielin ääni, mikä kuuluu kyllä vain myrskyn ja ukkosen pauhun keskellä, rääkättyyn ja heikkomieliseen fauniin, jolla on kirkkaat, vetiset, tuskaiset silmät, kolmeen seikkailijaan, jotka hallitsevat skanssia ja viettelevät toista perämiestä, terässeinäisessä luolassaan aina itsekseen hokevaan O'Sullivaniin ja nukkuvaan Davisiin, joka hypistelee rautapiikkiä ylälavitsalla, Christian Jesperseniin, joka ajelehtii jossakin valtameren syvyyksissä hiilisäkki sidottuna jalkojen ympäri. Sellaisina hetkinä tuntuu Elsinoren elämä yhtä epätodelliselta kuin miltä elämä filosofista tuntuu.
Olen ajattelija. Siksi elämä on minusta epätodellista. Mutta onko se epätodellista herroista Pike ja Mellaire, hulluista ja, tylsämielisistä ja muusta typerästä skanssin laumasta?
En voi kotiutua. Olen omituisin ja yksinäisin sielu laivassa. Otetaan esimerkiksi miss West. Alan häntä ihailla. Enkä juuri siksi, että hän on niin vietävän terve. Ja kuitenkin juuri tämän hänen terveytensä, kaiken suvustaan huonontuneen nerollisuuden vivahduksenkin puuttuminen, se estää häntä olemasta suuri... esimerkiksi soitossaan.
Olen usein päivin tullut kuuntelemaan hänen soittoaan. Piano on hyvä, ja tyttö on todennäköisesti saanut mitä parhaimman koulutuksen. Hämmästyksekseni saan tietää, että hän on Bryn Mawrin oppilaita ja että hänen isänsä aikoja sitten on suorittanut kurssin vanhan Bowdoinin edessä. Ja kuitenkin tytön soitosta puuttuu jotakin.
Hänen kosketuksensa on mestarillinen. Hän soittaa miesmäisen lujasti ja painokkaasti (ilman terävyyttä tai takomista)– voimakkaasti ja varmasti, mikä kyky useimmilta naisilta puuttuu ja minkä monet naiset tietävätkin itseltään puuttuvan. Kun hän soittaa väärin, ei hän armahda itseään, vaan soittaa, kunnes vaikeus on voitettu. Ja hän voittaakin sen nopeasti.
Niin, hänen soitossaan on temperamenttia, mutta ei tunnetta eikä tulta. Kun hän soittaa Chopinia, hän tulkitsee tätä varmasti ja täsmällisesti. Hän on Chopinin tekniikan mestari, mutta hän ei koskaan osaa eläytyä soittoonsa. Hän ei päästä kuuluville kaikkea, mitä musiikki voi ilmaista.
Pidin hänen tavastaan soittaa Brahmsia, eikä hän kieltäytynyt yhä uudestaan soittamasta tämän kolmea rapsodiaa. Kolmas Intermezzo oli hänen paras numeronsa, ja hyvä se olikin.
"Puhuitte Debussystä", hän huomautti. "Minulla on täällä muutamia hänen nuottejaan. Mutta en voi syventyä niihin. En ymmärrä niitä, eikä hyödytä sitä koettaakaan. Ne eivät tunnu ollenkaan oikealta musiikilta minusta. Ne eivät ole minua varten, koska minä en niitä käsitä."
"Mutta pidättehän Mac Dowellista", huudahdin.
"Kyl...lä", hän myönsi vastahakoisesti. "Hänen 'Uuden Englannin idylleistään' ja 'Kotilieden tarinoistaan'. Ja pidän myös suomalaisen Sibeliuksen sävellyksistä, vaikka ne tuntuvatkin minusta liian vienoilta, liian tunteellisilta, liian kauniilta, jos tiedätte, mitä tarkoitan. Ne ovat aivan kuin liian kylläisiä."
Säälittelin häntä, ettei hän ymmärtänyt musiikin syvyyksiä. Joskus yritän saada selville, mitä oikeastaan Beethoven ja Chopin hänelle merkitsevät. Hän ei ole lukenut Shaw'n teosta "Perfect Wagnerite", eikä hän ole koskaan kuullut puhuttavan Nietzschen "Wagnerin asiasta." Hän pitää Mozartista ja vanhasta Boccherinista sekä Leonardo Leosta. Samoin on hän viehättynyt Schumanniin ja pitää erikoisesti "Metsäkohtauksista." Ja hän soitti hänen "Perhosensa" aivan loistavasti. Kun suljin silmäni, olisin voinut vannoa, että soittaja oli mies.
Ja kuitenkin minun täytyy sanoa, että miss Westin soitto ajan pitkään minua hermostuttaa. Aina odotan liian paljon. Tyttö näyttää saavan aikaan jotakin suurta, yliluonnollisen suurta, mutta siitä puuttuu kuitenkin aina hiuskarvan verran. Aina kun luulen havaitsevani loistavan neronleimauksen, huomaankin sen olevan tekniikan täydellisyyttä. Tyttö on kylmä. Hänen tulee olla kylmä... tai, sitä selitystä sietää harkita, hän on liian terve. Aivan varmasti luen vielä hänelle "Herodiaan tyttäret."
18
Onko koskaan ollut tällaista matkaa! Tänä aamuna tullessani kannelle en nähnyt ketään ruorissa. Se oli yllättävä näky – iso Elsinore liukumassa vii tyynen merenpinnan pasaatituulessa vuorenkorkuisine purjepaljouksineen, sillä oli nostettu jokainen tilkku pilvipurjeista aapaan ja mesaanipurjeeseen asti, eikä ketään ole ruorissa sitä ohjaamassa.
Ei kerään ollut peräkannella. Oli mr Piken vahtivuoro, ja minä kuljin keulaan päin siltaa pitkin löytääkseni hänet. Hän oli luukulla n:o 1 antamassa ohjeita purjeen tekijöille. Odotin, kunnes hän vilkaisi ylös ja tervehti minua.
"Hyvää huomenta", vastasin. "Kuka on nyt ruorissa?"
"Se hullu kreikkalainen, Tony", hän vastasi.
"Lyön vetoa kuukauden palkasta tupakkanaulaa vastaan, ettei hän ole siellä", sanoin.
Mr Pike katsahti minuun terävästi.
"Kuka sitten on ruorissa?"
"Ei kukaan", vastasin.
Ja sitten hän suorastaan räjähti toimintaan. Ikämiehen kankeus katosi hänen kookkaasta ruhostaan, ja hän hyppäsi perää kohti yli kannen vauhdilla, jota yksikään mies laivassa ei olisi voittanut, ja epäilen, olisiko moni päässyt sitä lähellekään. Hän juoksi peräkannen portaat harpaten kolme askelmaa kerrallaan ja katosi ruorirattaan suuntaan karttahuoneen taa.
Sitten seurasi ärjyttyjen käskyjen ryöppy, ja koko vahtimiehistö kävi höllentämään oikeanpuoleisia prasseja ja kiristämään vasemmanpuoleisia. Olin jo selvillä tuosta hommasta. Mr Pike käänsi laivaa.
Kun palasin perään sillalta, ilmestyivät mr Mellaire ja kirvesmies kajuutan ovesta. Heidän aamiaisensa oli keskeytynyt, sillä he pyyhkivät huuliaan. Mr Pike tuli peräkannen ulkonemalle, antoi ohjeita toiselle perämiehelle, joka meni keulaan, ja käski kirvesmiestä käymään ruoriin.
Kun Elsinore kääntyi ympäri, sai mr Pike sen siten kulkemaan takaisin samaa tietä, mitä se juuri oli purjehtinut. Hän laski alas kiikarin, millä hän oli tutkinut merta ja osoitti luukkua, josta vei käytävä isoon perähuoneeseen. Portaat olivat poissa.
"Hän on varmasti vienyt varastohuoneen portaat mukanaan", mr Pike sanoi.
Kapteeni West tuli karttahuoneesta. Hän sanoi hyvää huomenta hänelle ominaisella tavalla, kohteliaasti minulle ja muodollisesti perämiehelle, ja kulki peräkantta ruorirattaalle päin, missä hän pysähtyi katsomaan kompassiin. Hän palasi takaisin ja jatkoi laiskasti matkaansa peräkannen ulkonemalle. Sitten hän tuli taas takaisin meidän luoksemme. Ainakin kaksi minuuttia kului, ennen kuin hän puhui. "Mitä on tekeillä, mr Pike? Onko meressä mies?"
"On, sir", oli vastaus.
"Ja hän on vienyt ruokavaraston portaat mukanaan?" kapteeni West kysyi.
"Niin, sir. Se on se kreikkalainen, joka hyppäsi mereen Baltimoressa."
Ilmeisestikään tämä asia ei ollut kyllin vakava kapteeni Westin mielestä, joka oli samurai. Hän sytytti sikarinsa ja lähti kävelemään.
Mr Pike lähetti tähystäjiä ylös jokaiselle ylaraa'alle, ja Elsinore liukui pitkin tyyntä meren pintaa. Miss West nousi ja seisahtui viereeni, tarkastaen valtamerta silmillään, sillä aikaa kuin minä kerroin hänelle mitä tiesin. Hän ei ilmaissut mitään kiihtymystä, vaan sanoi rauhallisesti:
"Hulluus näyttää aivan valtaavan Tonyn tapaiset itsemurhanhaluiset miehet kauniilla ilmalla tai turvallisissa olosuhteissa, kun vene voidaan laskea tai kun hinaaja on kyljessä. Ja joskus he ottavat hengenpelastusvälineitäkin mukaansa, kuten tässäkin tapauksessa."
Tunnin kuluttua mr Pike käänsi Elsinoren ympäri ja seurasi jälleen sitä kurssia, jota se oli purjehtinut, kun kreikkalainen meni mereen. Kapteeni West vain kuljeskeli ja poltteli, ja miss West pistäytyi nopeasti alhaalla antamassa Wadalle unohtamansa Possumin hoito-ohjeet. Andy Fay kutsuttiin pitämään perää, ja kirvesmies meni alas lopettamaan aamiaistaan.
Kaikki tuo tuntui minusta sangen tunteettomalta. Ei kukaan välittänyt paljoakaan miehestä, joka oli pudonnut mereen ja kadonnut valtameren yksinäisyyteen. Ja kuitenkin minun täytyy tunnustaa, että hänen löytämisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin. Puhuin hiukan mr Piken kanssa, ja hän tuntui olevan enemmän kiukuissaan kuin pahoillaan. Hän ei pitänyt siitä, että laivan työ keskeytyi tuolla tavalla.
Mr Mellairen mielipiteet olivat erilaiset.
"Olemme kyllin miesten puutteessa jo nytkin", hän sanoi minulle, kun tapasimme peräkannella. "Emme voi luopua hänestä sittenkään, vaikka hän onkin hullu. Tarvitsemme häntä. Hän on oikeastaan hyvä merimies."
Ylhäältä kuului tähystäjän huuto. Maltalainen Cockney näki ensin miehen ja ilmoitti asian alas. Perämies, joka katsoi tuulen suuntaan, laski äkkiä kiikarinsa, hieroi silmiään ihmeissään ja katseli taas. Silloin miss West, jolla myös oli kiikari, huudahti hämmästyneesti ja alkoi nauraa.
"Mikä on, miss West?" perämies kysyi.
"Mies ei näytä olevankaan vedessä. Hän seisoo."
Mr Pike nyökkäsi.
"Hän seisoo portailla", mr Pike sanoi. "Olin sen unohtanut. Se ensin eksytti minut. En sitä ymmärtänyt." Hän kääntyi toisen perämiehen puoleen. "Mr Mellaire, laskekaa iso vene, koettakaa saada jonkinlaista miehistöä siihen, sillä aikaa kuin minä hellitän isoa raakaa. Menen mukaan veneeseen. Ottakaa miehiä, jotka osaavat soutaa."
"Menkää tekin", miss West sanoi minulle. "Saatte tilaisuuden päästä Elsinoren ulkopuolelle ja nähdä sen täysissä purjeissa."
Mr Pike nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Menin siis mukaan ja istuuduin mr Piken lähelle veneen peräpuolelle. Hän piti perää, ja puolisen tusinaa miehiä souti meitä itsemurhaajaa kohden, joka niin kammottavana kohosi meren pinnasta. Maltalainen Cockney souti peräairoilla, ja muiden viiden miehen joukossa oli eräs, jonka nimen olen juuri vastikään kuullut, – norjalainen Ditman Olausen. Hyvä merimies, oli minulle sanonut mr Mellaire, jonka vahtivuoroon mies kuului, hyvä merimies, mutta "villisilmäinen." Kun kysyin selitystä, mr Mellaire sanoi, että mies raivostui joskus silmittömästi, eikä voitu arvata, mikä pikku seikka kulloinkin aiheutti sellaisen raivon. Ditman Olausen oli raivohullu-tyyppiä. Mutta kun tarkastelin häntä hyvän aikaa hänen soutaessaan, näyttivät hänen isot, vaaleansiniset silmänsä melkein härkämäisiltä, ja hän mielestäni olisi viimeinen mies maailmassa joutumaan raivokohtauksen valtaan.
Kun tulimme lähemmäksi kreikkalaista, hän alkoi kirkua uhkaavasti meille ja heiluttaa puukkoa. Portaat vajosivat hänen painostaan, niin että vesi huuhteli hänen jalkojaan, ja hän kannatteli täten itseään uppoamasta rajusti väännellen ja ojennellen käsiään. Hänen apinamaiset irvistelevät kasvonsa eivät olleet kauniit katsella. Ja kun hän yhä uhkaili meitä veitsellä, ihmettelin miten ratkaisisimme hänen pelastamiseensa liittyvät vaikeudet.
Mutta siinä suhteessa saatoin luottaa mr Pikeen. Hän otti maltalaisen jalkojen alta nojalaudan ja pani sen lähelle itseään peräpuolelle. Sen jälkeen miehet saivat kääntää veneen ja soutaa takaperin kreikkalaista kohden. Väistäen puukon iskua mr Pike odotti, kunnes aalto nosti veneen perän korkealle, painaen Tonyn aallon pohjaan. Nyt oli sopiva hetki tullut. Jälleen sain näytteen siitä salamannopeudesta, millä tämä kuudenkymmenenyhdeksänvuotias mies kykeni ruumistansa hallitsemaan. Juuri oikealla hetkellä ja kuin salama iski jalkalauta kreikkalaista päähän. Puukko putosi mereen, ja mielipuoli lyyhistyi kokoon täysin tajuttomana. Mr Pike kaappasi hänet ylös, näköjään aivan ponnistuksetta, ja lennätti hänet veneen pohjalle jalkojeni juureen.
Seuraavana hetkenä miehet kävivät käsiksi airoihin, ja perämies ohjasi takaisin Elsinorelle. Tuo mr Piken antama jalkalaudan sivallus oli todellakin aikamoinen. Otsalle valui kapeita verijuovia päälaen ruhjehaavasta, ja tukka oli tahmeana. En voinut muuta kuin katsella tuota tajutonta lihakasaa. Mies, joka vasta hetki sitten oli elämää ja liikuntahalua täynnä, mutta nyt hievahtamaton, mustanpuhuva ja eloton kuin kuolema, on ajattelijan tutkivalle silmälle kiintoisa aihe. Ja tässä tapauksessa oli tuo saatu aikaan niin yksinkertaisesti, vain puupalasen avulla.
Syvennyin pohtimaan Tonyn probleemia ja näistä mietteistä havahduttuani nostin katseeni, ja näin Elsinoren. Tuo komea näky sai minut valtoihinsa. Olin ollut niin kauan laivassa, että olin unohtanut, että se oli valkoiseksi maalattu. Niin syvällä vedessä makasi sen runko, niin sirona ja pienenä, että isot, pilveäpiirtävät tangot ja mastot ja purjekangaspaljoudet tuntuivat käsittämättömiltä ja mahdottomilta painovoiman lain ivallisilta loukkauksilta. Oli ihmeellistä, että tuo siro ja solakka runko sisälsi ja kannatti merenpohjaan painumasta viisituhatta tonnia hiiliä. Ja edelleen tuntui ihmeeltä, että vaivaiset ihmiset olivat keksineet ja rakentaneet niin komean ja suurenmoisen, luonnonvoimia uhmaavan laitteen – vaivaiset ihmiset, joista useimmat olivat ehkä yhtä surkuteltavia, kuin tuo jalkojeni juuressa viruva kreikkalainen, jonka puupalikan isku saattoi lähettää pimeyden maille.
Tonyn kurkusta kuului ääni, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan, mutta sitten hän yskähti ja alkoi voihkia. Hänen henkensä palasi jostakin kaukaa. Mr Pike katsahti häneen nopeasti, kuin odottaen uutta mielettömyyden puuskaa, joka vaatisi jälleen jalkalautakäsittelyä. Mutta Tony vain raotteli isoja, mustia silmiään ja tuijotti minuun kauan aikaa tylsän hämmästyneesti, ennen kuin taas sulki silmänsä.
"Mitä aiotte miehelle tehdä?" kysyin perämieheltä.
"Panen hänet taas työhön", kuului vastaus. "Ja siihen hän kykeneekin, ei hän ole loukkaantunut. Täytyyhän jonkun ohjata tämä laiva Kap Hornin ympäri."
Kun kiskoimme veneen kannelle, huomasin miss Westin menneen kannen alle. Karttahuoneessa kapteeni West veti kronometrikelloja, mr Mellaire oli palannut sisälle nukkuakseen tunnin tai pari, ennen kuin hänen vahtivuoronsa alkaisi kannella keskipäivän aikaan. Sivumennen sanoen mr Mellaire ei nuku perässä, minkä seikan olen unohtanut mainita. Hänellä on laivan keskikajuutassa yhteinen hytti mr Piken ja Nancyn kanssa.
Kukaan ei säälinyt onnetonta kreikkalaista. Hänet vieritettiin luukulle n:o 2 niin kuin raato, ja jätettiin sinne hoitamatta. Niin – ja minäkin olen niin karaistunut, että suoraan tunnustan, etten itsekään tuntenut mitään myötätuntoa häntä kohtaan. Silmäni olivat yhä Elsinoren kauneutta täynnä. Merellä luonto kovettuu.
19
Pasaatituulia tuskin huomaa. Me olemme purjehtineet nyt päiväkausia luoteistuulessa, ja mailit vilahtavat taaksemme, samalla kuin patenttiloki kieppuu ja kalisee peräporraspuulla. Eilen loki ja laskut osoittivat kahtasataaviittäkymmentä mailia, sitä edellisenä päivänä kuljimme kaksisataaneljäkymmentä ja toissa päivänä kaksisataakuusikymmentäyksi mailia. Mutta ei voi puhua voimakkaasta tuulesta. Se on niin sulotuoksuista ja virkistävää kuin viini. Nautin siitä. Eikä se liioin ole koleata. Usein yölläkin salongin asukkaitten nukkuessa, keskeytän lukuni ja nousen kannelle mitä ohuimmissa alusvaatteissa.
En ole ennen tietänyt, mitä pasaatituuli oli. Ja nyt olen siihen hurmaantunut. Kuljen edestakaisin joskus tunninkin kerrallaan, huolimatta siitä, kumpi perämiehistä on vahtivuorossa. Mr Mellaire on aina täysissä pukimissa, mutta mr Pike seisoskelee ensimmäisellä keskiyön jälkeisellä vuorollaan alusvaatteisillaan näinä suloisina öinä. Hän on peloittavan lihaksekas mies. Kuusikymmentäyhdeksän vuotta tuntuvat mahdottomilta, kun näen hänen ohuiden vaatteittensa laskeutuvan melkein ruumiinmukaisina ja päästävän näkyviin järeät luut ja mahtavat lihakset. Komeavartaloinen mies! Ei voi kuvitellakaan, millainen hän on ollut nuoruutensa parhaina päivinä noin nelisenkymmentä vuotta sitten. Päivät kuluvat yksinkertaisen jokapäiväisissä askareissa kuin unelma vain. Täällä, missä aika niin tarkasti mitataan ja vahtien vaihdot sen arvoa korostavat, missä jokainen tunti ja puolituntikin tulee aina huomioon otetuksi laivan kelloja soitettaessa sekä perässä että keulassa, niin täällä kuitenkin lakkaa aika ikäänkuin olemasta. Päivät sulautuvat päiviin, ja viikot kuluvat vilahtaen, ja minä olen niitä, jotka eivät koskaan voi muistaa viikon tai kuukauden päivää.
Elsinore ei koskaan kokonaan nuku. Päivällä ja yöllä on aina miehiä vahdissa, tähystäjiä keulassa, mies perää pitämässä ja alipäällikkö kannella. Makailen ja lueskelen vuoteessani, joka on tuulenpuolella, ja noina pitkinä, yöllisinä tunteina pääni yläpuolelta kuuluvat aina jomman kumman perämiehen askelet, ja minä tiedän sangen hyvin, että mies aina silmäilee keulaa peräkannen ulkonemalta tai vilkaisee kompassia tai tunnustelee ja arvostelee tuulen voimaa ja suuntaa poskillaan tai tarkastelee taivaan pilvirykelmiä, jotka ajelehtivat tai kiitävät tähtien ja kuunkin ylitse. Aina, aina jotkut valvovat Elsinoressa.
Viime yönä, tai paremminkin tänä aamuna, noin kahden tienoissa, kun makailin ja kirjaimet hyppelivät silmieni edessä, heräsin mr Piken alkaessa äkkiä ärähdellä. Tuntui kuin hän olisi seisonut jokseenkin peräkansiulkoneman tienoilla. Mies, jolle hän ärjyi, oli Larry, joka todennäköisesti oli hänen alapuolellaan välikannella. En saanut tietää, mitä tapahtui, ennen kuin Wada toi minulle aamiaisen.
Larry, jolla oli hullunkurinen apinannenä, omituisen lattea ja vääntynyt naama ja etsivät, itkuiset simpanssinsilmät, oli saanut onnettoman päähänpiston lausua jonkin sopimattoman huomautuksen välikannen pimeän suojan turvin. Mutta mr Pike oli ylhäältä peräkannelta heti erehtymättä arvannut, kuka rikollinen oli. Silloin purkaus alkoi. Onneton Larry, joka on puoleksi pirujaan täynnä oleva lapsi, oli kiukustunut ja letkauttanut vastaan vielä häpeämättömämmin, ja ennen kuin mies arvasikaan, oli perämies syöksynyt hirmumyrskyn tavoin hänen kimppuunsa ja kytkenyt hänet käsiraudoilla mesaani-naakelipenkkiin.
Kuvittelen, että mr Pike tuskin tätä tehdessään ajatteli niin paljon Larrya kuin Pässi-Twistiä, Kärsä-Murphyä ja Bert Rhineä. En tahdo väittää mitään niin sopimatonta, että perämies muka pelkäisi noita roistoja. Luulenpa, että hän ei ole koskaan tuntenut pelkoa. Se ei näytä sopivan hänen luonteeseensa. Toiselta puolen olen varma siitä, että hän epäilee vaaran uhkaavan näitten miesten taholta, että hän heidän takiansa täten rankaisi Larrya.
Larry ei voinut kestää tuntia enempää raudoissa, ennen kuin hänen tyhmä aasimaisuutensa jo voitti hänen mahdollisesti tuntemansa pelon, ja hän karjui peräkannelle, että mr Pike tulisi alas päästämään hänet irti, jotta he voisivat tapella kunniallisesti. Mr Pike olikin heti alhaalla, mukanaan käsirautojen avain. Toivomus oli naurettava. Ikäänkuin Larryllä olisi ollut pienimpiäkään toiveita voittaa tämä peloittava ukko. Wada kertoi, että Larry muun muassa oli ottelussa menettänyt pari etuhammastaan ja sai nyt maata lavallaan koko päivän. Kun tapasin mr Piken kannella kello kahdeksan jälkeen, silmäsin hänen rystysiään. Ne todistivat Wadan puheen olevan totta.
En voi mitään sille, että minua hymyilyttää kiinnostukseni tämän tapaisiin pieniin tapahtumiin. Ei vain aika, vaan maailmakin on lakannut olemasta. On omituista, kun sitä ajattelen, etten näinä pitkinä viikkoina ole saanut minkäänlaista kirjettä, en mitään puhelinilmoitusta, en sähkösanomaa, en vierasta. En ole ollut teatterissa. En ole lukenut sanomalehtiä. Kaikki tuollaiset asiat ovat kadonneet maailman mukana. Vain Elsinore on olemassa merkillisine ihmislasteineen ja hiilineen ja se kiipeää pitkin valtameren kaarevaa pintaa, taivaanranta kymmenien penikulmien takana.
Tänään istuessamme peräkannen nojatuoleissa luin miss Westille "Herodiaan tyttäret." Sen vaikutus oli suurenmoinen – aivan kuten olin hänen suhteensa odottanutkin. Lukiessani tyttö päärmäsi hienoa, valkoista nenäliinaa isälleen. (Hän ei ole koskaan laiskana, koska hän todella on olemukseltaan pesänrakentaja, viihtyisyyden vaalija ja rodun säilyttäjä, ja hän on tehnyt aika pinon tällaisia nenäliinoja isälleen.)
Tyttö hymyili epäuskoisesti, voitollisesti – kaikkien sukupolvien naisten varman viisauden loistaessa hänen lämpimistä, soikeista, harmaista silmistään kun luin hänelle:
"Hymyin viattomin he taas tanssiin käy,
ja aatos on heillä ain' yksi ja sama:
'Enkö olekin kaunis? Ken lempis mua ei?'
Malta, mies, sua ymmärrä ei he,
ja koskaan maailmassa laata he ei
voi sydäntäs tanssien kiehtomasta.""Mutta maailman suhteenhan on edullista, että niin on asia", tyttö huomautti.
Symons tunsi naiset! Tyttö sai todisteen siitä, kun luin tämän oivallisen palan:
"Ei ymmärrä he, että maailmassa
voi kasvaa vaiheilla auringon, nurmen
myös muuta nähtävää kuin vain he.
On heidän mielestään miehen silmä
vain kuvastin, luotu ei tähtäämähän
etäiseen, saavuttamattomaan.
'Sillä emmekö me ole korkeinta?
Älä ohitsemme siis katsokaan!
Et yöstä sä mitään löytää voi.
Mekin olemme tähtiä katsoneet.'""Totta on", miss West sanoi, kun vaikenin nähdäkseni, miten hän oli ajatuksen käsittänyt. "Mekin olemme tähtiä katsoneet."
Juuri tuollaista olin hänen ilmeensä perusteella odottanut hänen sanovan.
"Mutta odottakaapa", huudahdin. "Luen edelleen." ja minä luin:
"Me yksin kaikesta kauniista
vain totta oomme, muu kaikki on unta.
Miks' haihtuvaa unta tavoittaa,
kun me sua vuotamme? Meistä vain
sun unesi ovat jo muovautuvat.""Totta, aivan totta", tyttö mutisi, samalla kuin vaistomainen ylpeys ja varmuus säteilivät hänen silmistään.
"Ihana runo", tyttö myönsi – taikka oikeastaan esitti omana ajatuksenaan – kun olin lopettanut. "Mutta käsitättehän...", aloitin innokkaasti, mutta luovuin heti yrityksestä. Sillä kuinka hän voisi, koska hän oli nainen, nähdä "etäiseen, saavuttamattomaan", kun hänkin, kuten hän ylpeästi mainitsi, oli katsonut tähtiä?
Mitä muuta hän saattoi nähdä kuin sitä, mitä kaikki naiset näkevät – että vain he ovat totta, ja että kaikki muu on unta.
"Olen ylpeä, että olen 'Herodiaan tytär'", miss West sanoi.
"No niin", myönsin kuivasti, "olemme yhtä mieltä. Muistattehan, että sanoin teidän juuri sitä olevan."
"Olen kohteliaisuudestanne kiitollinen", hän sanoi, ja hänen soikeista, harmaista silmistään luin vain tyytyväisyyttä ja itseluottamusta ja sitä varmuuden tunteen aiheuttamaa mielihyvää, joka suureksi osaksi on naisen viettelevän salaperäisyyden perustana.
20
Hyvä Jumala, miten paljon tällaisella kauniilla ilmalla luenkaan! Unen tarpeeni on hyvin pieni, koska niin vähän olen liikkeellä, ja toisaalta täällä merellä on niin vähän keskeytyksiä, joita elämä maalla taas on tulvillaan, ja siksi luen aivan näännyksiin asti. Suosittelen merimatkaa miehelle, joka on jäänyt luvuissaan jälkeen. Vuosikausien laiminlyönnit minä korjaan nyt. Mässäilen kuin juomingeissa ja olen varma, että nuo merimieshölmöt pitävät minua laivan omituisimpana olentona.
Joskus tulen niin sekapäiseksi paljosta lukemisesta, että iloitsen vähäisimmästäkin keskeytyksestä. Kun tulemme tyyneen vyöhykkeeseen, joka on luoteis- ja kaakkoispasaatin välimailla, annan Wadan ottaa esille pienen automaattisen kiväärini opetellakseni ampumaan. Ammuskelin pikkupoikana. Muistelen laahanneeni haulipyssyä mukanani metsissä ja mäillä. Minulla oli myös ilmapyssy, millä saatoin joskus surmata punarintakertun.
Miss Westin ja minun kansituolini ovat useimmiten vieretysten. Kapteeni Westilla on myöskin oma tuolinsa, mutta hän harvoin käyttää sitä. Hänellä on niin vähän työtä laivan ohjauksessa, tehdessään säännölliset havaintonsa ja merkitessään ne, että hän tuskin koskaan viipyy kauan karttahuoneessa. Hän mieluimmin viettää aikansa isossa kajuutassa, lukematta, mitään tekemättä ja vain unelmoi tuijotellen ilmavirtaa, joka tulee sisään avoimista ovista ja ikkunoista.
Miss West ei ole koskaan toimeton. Alhaalla isossa peräkajuutassa hän pesee itse pyykkinsä. Eikä hän myös anna stewardin koskea isänsä hienoihin liinavaatteisiin, vaan hän pesee ne itse. Salonkiin hän on sijoittanut ompelukoneen. Kansituolissa istuessaan tyttö tekee kaiken käsinompelun ja kirjailun. Hän vakuuttaa rakastavansa merta ja meren henkeä, mutta sittenkin hän on tuonut kotoisia tavaroita mukanaan – vieläpä iltateetä varten varatut hienot posliiniastiatkin.
Hän on harkitseva nainen ja kodin rakentaja. Hän on oiva kokki. Steward ja Louis valmistavat harvinaisia loistoaterioita, mutta miss West voi hetkisessä tehdä niistä vieläkin herkullisempia. Hän selostaa ja valvoo jokaisen ruokalajin valmistusta. Hänellä on nopea arvostelukyky, erehtymätön maku ja kylliksi teräksenlujaa päättäväisyyttä. Tuntuu siltä, että hänen tarvitsee vain katsoa ruokalajiin ja hän arvaa heti, mitä siinä on liian vähän tai liian paljon, ja esittää uuden valmistustavan, joka muuttaa sen herkulliseksi. – Oi, kuinka hyvin minä syönkään! Aivan häpeän ruokahaluani! Nyt suorastaan iloitsen miss Westin mukana olosta.
Tyttö on purjehtinut "idässä", kuten hän sanoo, ja hänellä on suunnaton varasto maukkaita, voimakkaasti höystettyjä idän ruokalajeja muistissaan. Riisin keittäjänä Louis on mestari, mutta siihen kuuluvan curry-kastikkeen valmistajana hän on vain vaivainen harrastelija miss Westin rinnalla. Curryn valmistamisessa tyttö on nero. Kuinka useasti ajatukset viivähtävätkään ruoassa merellä oltaessa!
Olen sangen usein miss Westin seurassa näin pasaatituulella. Lueskelen koko ajan, ja suuren osan luen hänelle ääneen, joskus kokonaisia kirjojakin, jolloin minua huvittaa tutkistella häntä. Tuollainen lukeminen synnyttää keskusteluja, eikä hän ole vielä sanonut mitään, mikä antaisi minulle aihetta muuttaa ensimmäistä käsitystäni hänestä. Hän on oikea Herodiaan tytär.
Ja kuitenkaan hän ei ole sellainen, että häntä voisi nimittää tytön perikuvaksi. Hän ei ole tyttö. Hän on kypsynyt nainen, mutta hänessä on kaikki tyttömäisen tuoretta. Hänellä on naisen ryhti, mielipiteet ja varmuus. Hän on jalomielinen, luotettava, järkevä. Joskus hän tuntuu minusta ainakin kolmikymmenvuotiaalta, joskus taas, kun hänen kujeiluhalunsa ja iloittelunsa saa vallan, tuntuu hän tuskin kolmentoistavuotiaalta. Kysynpä kapteeni Westilta, minä vuonna Dixie törmäsi jokihöyryyn San Franciscon lahdessa. Sanalla sanoen tyttö on säännöllisin, tervein, luonnollisin tuntemani nainen.
Sitä paitsi hän on naisellinen, siitä huolimatta, että hän kampaa tukkansa aina yhtä moitteettoman sileäksi kuin hänessä on kaikki muukin. Toiselta puolen ovat tämän ainaisen sileän kampauksen vastapainona ne vapaudet, mitkä hän suo itselleen pukunsa suhteen. Hän on aina nainen. Hänen naisellisuutensa ja sen viehätys ovat aina havaittavissa. Hänen puseronsa ovat aina avokaulaisia, joten hänen hyvin muodostunut kaulansa hienoine hipiöineen pääsee oikeuksiinsa.
Käynti kanoja tervehtimässä on tullut tavaksi. Ainakin kerran päivässä kuljemme keskilaivankajuutan katolle. Possum, joka jo on toipumassa, seuraa meitä. Steward on läsnä saamassa ohjeita ja selostamassa munasatoa ja kanojen munimiskykyä. Nykyisin neljäkymmentäkahdeksan kanaamme munivat kaksi tusinaa munia päivässä, mihin saavutukseen miss West on sangen tyytyväinen.
Miss West on jo antanut nimet useimmille kanoista. Kukko on nimeltään Pekka. Eräs hyvin kirjava kana on Dolly Varden. Eräs hento ja soma kana, joka uskollisesti seuraa Pekan kintereillä, on nimeltään Kleopatra. Erästä toista kanaa, jolla on vienoin ääni, hän nimittää Sarah Bernhardtiksi. Erään seikan olen huomannut. Aina kun miss West ja steward ovat tuominneet jonkin munimattoman kanan kuolemaan (mikä sattuu kerran viikossa), ei tyttö syö lihaa, ei edes silloin kun siihen valmistetaan hänen ohjeittensa mukainen herkullinen kastike ja ruokalaji, joka on tehty joko säilykehummereista tai meriäyriäisestä, tai se on sitten säilöttyä kananpoikaa.
Mutta erästä seikkaa en saa unohtaa. Olen kuullut, ettei miesseura (siis, minä) houkutellut häntä yhtäkkiä mukaan matkalle. Hän tuli isänsä takia. Kapteeni West ei voi oikein hyvin. Joskus olen nähnyt tytön tuijottavan isäänsä tuskallisesti ja levottomasti.
Kerroin hauskaa juttua pöydässä eilen, kun katseeni sattui kohdistumaan miss Westiin. Hän ei kuunnellut. Ruoka hänen haarukassaan pysyi hetken aikaa ilmassa, kun hän katsoi isäänsä silmät suurina. Se oli pelon ilme. Tyttö huomasi, että minä näin tämän, ja hän laski haarukkansa alas erinomaisesti hilliten tunteensa, hitaasti, aivan luonnollisesti, ja jätti sen lautaselle pitäen siitä kiinni ja yhä seurasi isänsä kasvoja.
Mutta minä huomasin sen ja enemmänkin. Näin että kapteeni Westin kasvot olivat kalmankalpeat, silmäluomet painuneet kiinni ja huulet liikkuivat äänettömästi. Sitten luomet kohosivat, huulet vetäytyivät tavalliseen asentoon, ja väri palasi hänen kasvoilleen hitaasti. Tuntui kuin hän olisi ollut poissa jonkin aikaa ja nyt tullut takaisin. Arvasin hänen salaisuutensa.
Ja kuitenkin tämä sama kapteeni West masensi seitsemän tuntia myöhemmin mr Piken ylpeän merimiesintoilun. Oli toinen koiravahti sinä iltana, synkkä yö, ja vahtivuoron miehet olivat hinaamassa välikannella. Olin juuri tullut ulos karttahuoneen ovesta ja nähnyt kapteeni Westin kulkevan ohitseni kädet taskuissa peräkannen portaita kohden. Mesaanimastosta kuului äkkiä rätinää ja paukkinaa kuin jotakin olisi mennyt rikki. Samalla miehet kaatuivat selälleen ja sätkyttelivät viidessä kasassa.
Seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteeni Westin ääni:
"Mikä katkesi, mr Pike?"
"Nostoköysi, sir", kuului vastaus pimeydestä.
Seurasi paussi. Sitten erotin taas kapteeni Westin äänen.
"Höllentäkää seuraavalla kerralla jalusnuoraa ensin."
Mr Pike on kiistämättä hyvä merimies. Mutta kuitenkin hän oli ollut tässä tapauksessa väärässä. Tunnen hänet nyt ja voin hyvin kuvitella, että se loukkasi hänen kunniaansa. Ja enemmänkin! Hänhän on häijy, kostonhimoinen, karkea luonne, ja vaikka hän vastasikin sangen kunnioittavasti: "Kyllä, sir", olin vanna, että nuo pirunsikiöt, jotka olivat hänen käskettävissään, saisivat tuta hänen kostonhimonsa yön myöhemmillä vuoroilla.
Ja niin kävikin. Tänä aamuna huomasin, että John Hackeyllä (hän oli San Franciscon huligaaneja) oli silmä mustana, ja Guido Bombinin leuka oli pahasti turvoksissa. Kysyin Wadalta tapahtumasta ja hän kertoi heti asiat minulle. Yövuorolla tapahtuu siis aikamoisia kahakoita kansikajuuttojen vaiheilla, kun me perässä nukumme suloisesti.
Nytkin vielä mr Pike kuljeskelee ympäri äreänä ja häijynä, ärjyen miehille tavallista enemmän, ja on tuskin ollenkaan kohtelias, kun miss West ja minä puhuttelemme häntä. Hänen vastauksensa tulevat yksitavuisena murinana, ja hänen kasvonsa ovat vääntyneet erikoisen happamiksi. Miss West, joka ei tiedä mitään tuosta tapahtumasta, nauraa ja nimittää sitä "meriraivoksi", jonka hän väittää hyvin tuntevansa.
Mutta nyt tunnen mr Piken – tuon sisukkaan, merkillisen, vanhan merikarhun. Kestää kolme päivää ennen kuin hän tulee entiselleen. Hän ylpeilee äärettömästi etevyydestään merimiehenä, ja se, mikä häntä eniten loukkaa, on tieto siitä, että hän itse on syyllinen tyhmyyteen.
21
Tänään, oltuamme matkalla kaksikymmentäkahdeksan päivää, me varhain aamulla yhä pasaatituulen painamana kuljimme päiväntasaajan poikki minun juodessani kahvia. Ja Charles Davis murhasi päivän kunniaksi O'Sullivanin. Boney, mr Mellairen vahtivuorossa oleva hontelo pojan viikari, toi siitä tiedon. Toinen perämies ja minä olimme juuri tulleet sairashuoneeseen, kun mr Pike saapui.
O'Sullivanin vaivat olivat ohi. Ylävuoteen mies oli lopettanut rautapiikillä hänen mielipuolisen, murheellisen elämänsä.
En voi ymmärtää Charles Davisia. Hän istui tyynesti vuoteessaan ja sytytti rauhallisesti piippunsa, ennen kuin vastasi mr Mellairelle. Hän ei varmastikaan ole mielisairas. Mutta harkitusti ja kylmäverisesti hän on murhannut avuttoman miehen.
"Mikä sai teidät tekemään murhan?" mr Mellaire kysyi.
"Koska, sir", Charles Davis sanoi, pannen toisen piipullisen palamaan, "koska" – tup, tup – "hän häiritsi untani." Tässä hän huomasi mr Piken hehkuvat silmät. "Koska" – tup, tup – "hän kiusasi minua. Ensi kerralla" – tup, tup – "toivon, että pidetään paremmin lukua siitä, minkälainen mies pannaan kanssani asumaan. Sitä paitsi" – tup, tup – "tämä yläpaikka ei sovi ollenkaan minulle. Minua vaivaa tänne kiipeäminen" – tup, tup – "ja palaan tuolle alalavalle heti, kun O'Sullivan viedään pois sieltä."
"Mutta miksi sen teitte?" mr Pike ärjäsi.
"Kerroinhan sen sir, koska hän vaivasi minua. Väsyin siihen ja niinpä tänä aamuna vapautin hänet kurjuudestaan. Ja mitä te aiotte tehdä tämän asian suhteen? Mieshän on tapettu, vai kuinka? Ja tapoin hänet itsepuolustuksessa. Tunnen lain. Mitä oikeutta teillä on sulkea raivohullu samaan hyttiin kanssani, minun, sairaan ja avuttoman kanssa?"
"Jumal'auta, Davis!" sanoi perämies. "Ette milloinkaan nosta palkkaanne Seattlessa. Tämän kyllä maksatte, tämän, että tapatte mielisairaan, joka on sidottuna vuoteeseensa ja avuton. Menette mereen hänen mukanaan, lellipoikani."
"Jos menenkin, hirtetään teidät siitä", Davis tokaisi. Hän silmäsi tyynesti minua. "Ja minä kutsun teidät, sir, todistajaksi niiden uhkausten suhteen, jotka mr Pike sanoi. Ja te saatte myös todistaa oikeudessa. Ja hänet hirtetään yhtä varmasti kuin minut heitetään mereen. O-hoi, tunnen hänen syntiluettelonsa. Hän pelkää astua oikeuden eteen sen kanssa. Hänen juttunsa ovat olleet esillä liiankin usein hänen ollessaan syytettynä murhista ja pahoinpitelyistä merellä. Ja mies voisi vetäytyä syrjään pysyväisesti ja elää niiden varojen koroilla, mitkä hän on maksanut sakkoina tai omistajat maksaneet hänen puolestaan..."
"Tuki suusi, taikka isken sen muodottomaksi!" mr Pike karjasi, hypäten häntä kohden nyrkki puristettuna jo koholla.
Davis kyyristyi vastahakoisesti kokoon. Hänen ruumiinsa oli heikko, mutta ei hänen sielunsa. Hän suoristautui nopeasti ja sytytti taas piippunsa.
"Ette saa minua pelkäämään, sir", hän irvisti, torjuen iskun. "En pelkää kuolemaa. Ihmisen täytyy joka tapauksessa kerran kuolla, eikä se ole niinkään vaikeata, kun sitä ei voi auttaa. O'Sullivan kuoli niin helposti, että se oli hämmästyttävää. Sitä paitsi minä en aio kuolla. Aion olla matkalla loppuun asti ja haastaa isännistön oikeuteen, kun pääsen Seattleen. Tunnen lakipykälät. Ja minulla on todistajia."
Minä puolestani todella sekä ihailin tämän merimiesparan rohkeutta että säälin mr Pikeä, jota sairas mies härnäili hänen uskaltamatta lyödä.
Mutta mr Pike kuitenkin syöksyi miehen kimppuun varovaisen raivokkaasti, tarttui hänen kurkusta ja olkapäistä molemmin pahkaisin käsin ja ravisteli häntä rajusti ja kovakouraisesti minuutin verran. Ihme, ettei miehen niska vääntynyt sijoiltaan.
"Kutsun teidät todistajaksi, sir", Davis läähätti minulle heti, kun oli vapautunut otteesta.
Hän yski ja kakisteli, koetteli kurkkuaan ja kierteli kaulaansa osoittaakseen, että oli vahingoittunut.
"Merkit näyttävät kyllä muutaman minuutin kuluttua", hän murisi tyytyväisenä, kun hän selvisi pökerryksestään ja hengitys palasi.
Tämä oli liikaa mr Pikelle. Hän kääntyi ja lähti hytistä muristen hiljaa ja kiroten tukahtuneesti partaansa. Kun poistuin vähän myöhemmin sieltä, täytteli Davis piippuaan ja sanoi mr Mellairelle, että tämä saisi olla yksi hänen todistajistaan Seattlessa.
Siis taas hautajaiset merellä. Mr Pike oli suuttunut siitä, että Elsinore kulki liian nopeasti, jotta juhlamenot olisi voitu toimittaa varsinaisen perintätavan mukaan. Menetimme muutaman minuutin matka-ajastamme laskiessamme Elsinoren isomärssypurjeen ja hiljennettäessä vauhtia, kunnes oli luettu rukous ja O'Sullivan laskettu mereen hiilisäkki jaloissa.
"Toivon, että hiilet riittävät", mr Pike murahti äreästi viisi minuuttia myöhemmin.
Miss West ja minä istuimme peräkannella, palvelijat tarjoilevat, hörpimme iltapäiväteetä, puhumme filosofiasta ja taiteesta ja miss West ompelee, ja muutamien metrien päässä meistä näyttelevät tässä pienessä, uivassa maailmassa synkät, muodottomat, epäinhimilliset olennot tahraisten sielujen synkkää murhenäytelmää. Ja kapteeni West uneksii etäisenä hämärässä kajuutassaan ilmavirran puhaltaessa sisään avoimista ovista. Hän ei ajattele, ei sureksi. Hän luottaa Jumalaan. Kaikki on varmaa ja selvää ja oikein hänen lähestyessään kaukaista kotiaan. Hänen tyyneytensä on loputon ja kadehdittava. Mutta minä en voi torjua silmistäni kuvaa siitä hetkestä, jolloin näin elämän jättäneen hänen sykkivät suonensa, näin hänen suunsa velttona, silmänsä suljettuina, samalla kuin hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat.
Mietin, kuka seuraavalla kerralla lopettaa maallisen vaelluksen ja poistuu keskuudestamme hiilisäkkeineen!
"Oh, tämä ei ole vielä mitään, sir", mr Mellaire huomautti minulle iloisesti, kun kuljimme kantta pitkin ensimmäisen vahdin aikana. "Matkustin kerran rahtihöyryssä, jossa oli neljäsataa kiinalaista. He olivat kuleja, urakkatyöläisiä, jotka palasivat kotiinsa, kun palvelusaika oli loppunut.
"Ja sitten alkoi raivota kolera. Väänsimme kolmesataa miestä laidan yli mereen, sir, ja sitä paitsi molemmat puosut, useimmat intialaiset merimiehet, kapteenin, ensimmäisen ja kolmannen perämiehen, ensimmäisen ja toisen koneenkäyttäjän. Laivaan jäi vain toinen koneenkäyttäjä ja yksi valkoinen rasvaaja, ja minä pidin komentoa kannella, kun tulimme satamaan. Lääkärit eivät tahtoneet tulla laivaan. Minä sain ankkuroida redin ulkopuolelle ja minun käskettiin korjata kuolleeni. Ne olivat vasta isot hautajaiset, mr Pathurst, ja ukkoja mätkittiin mereen ilman purjekangasta, hiiliä tai rautaa. Oli pakko. Ei kukaan tahtonut minua auttaa, ja ruumassa olevat kiinalaiset eivät panneet tikkua ristiin.
"Minun täytyi itse laskeutua alas, laahata ruumiit hihnojen päälle, kiivetä sitten kannelle ja hinata ne ylös nostokurjella. Ja joka kerta otin ryypyn. Olin pienessä hiprakassa, kun homma oli päättynyt."
"Ettekö sairastunut?" kysyin.
Mr Mellaire nosti vasemman kätensä. Olin usein huomannut, että siitä puuttui etusormi.
"Vain tämä sattui minulle, sir. Kapteenilla oli foxterrier, kuten teilläkin. Ja kun ukko kuoli, tuli penikasta minun hyvä ystäväni. Juuri kun olin paraikaa hinaamassa viimeistä nippua, niin pentu hyppää vasten jalkaani ja nuolaisee kättäni. Käännyin taputtaakseni sitä, ja samassa tunsin, että toinen käteni oli joutunut hammasrattaaseen, ja sormi meni siis sen pitkän tien."
"Toden totta!" huudahdin. "Mikä kirottu onni! Olitte päästä niin vähällä kaikesta tuosta kamalasta ja sitten viime tipassa menetitte sormenne!"
"Sitä minäkin ajattelin, sir", mr Mellaire tuumi.
"Mitä sitten teitte?" kysyin.
"Roikotin sitä vain ylhäällä, katselin ja sanoin: 'Herran pieksut!' ja sitten otin taas ryypyn."
"Ettekä saanut koleraa myöhemminkään?"
"En sir. Luultavasti olin niin täynnä alkoholia, että bakteerit kuolivat ennen kuin ne pääsivät kimppuuni."
Hän mietti hetkisen itsekseen. "Suoraan sanoen, mr Pathurst, en ymmärrä oikein sitä alkoholikysymystä. Ukko ja perämiehet kuolivat juovuksissa ja myös kolmas koneenkäyttäjä. Mutta kokki oli vesipoika, ja hänkin kuoli."
En koskaan enää ihmettele merielämän vaikeuksia. Jätin toisen perämiehen ja rupesin tuijottamaan ylös Elsinoren mastoihin, missä mahtava takila heilui ja keikkui pimeydessä tähtikirkasta taivaanlakea vastaan.
22
On tapahtunut jotakin, mutta kukaan ei tiedä oikein mitä, paitsi kysymyksessä olevat henkilöt, ja he eivät sitä sano. Mutta koko laiva on täynnä huhuja ja arveluja.
Sen verran tiedän, että mr Pike on saanut kauhean iskun päähänsä. Tulin eilen vähän myöhemmin päivällispöytään ja näin, kulkiessani hänen tuolinsa takaa, suunnattoman kuhmun hänen päässään. Huomasin hänen silmiensä näyttävän sumeilta ja näin myös kivun kuvastuvan niistä. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, söi työläästi, käyttäytyi höperösti joskus, ja oli ilmeistä, että hän rautaisella tahdolla yritti säilyttää ryhtiänsä.
Kukaan ei uskalla kysyä häneltä, mitä on tapahtunut. Minäkään en uskalla sitä kysyä, vaikka matkustajana olenkin etuoikeutetussa asemassa: Tämä peloittava, vanha meriveteraani on saanut minut kunnioittamaan itseään, ja tähän kunnioitukseen sekaantuu sekä pelkoa että arkuutta.
Mr Pike käyttäytyy ikään kuin olisi saanut aivotärähdyksen. Ilmeisesti hänellä on tuskiakin. Se ei käy ilmi vain hänen silmistään ja hänen kasvojensa pingoittuneesta ilmeestä, vaan myöskin hänen käytöksestään, kun hän luulee, ettei häntä huomata. Viime yönä poistuin kajuutasta vähän hengittääkseni raitista ilmaa ja hetkisen tuijotellakseni tähtiä ja seisoin välikannella peräkannen ulkoneman alla. Aivan pääni yläpuolelta kuului hiljaista ja jatkuvaa voihkinaa. Uteliaisuuteni sai virikettä, vetäydyin kajuuttaan, tulin taas hiljaa ulos peräkannelle karttahuoneen kautta ja kuljin äänettömästi tohveleissani keulaa kohden. Valittaja oli mr Pike. Hän nojasi murtuneena kaiteeseen.
Hän puki tuskansa hiljaiseksi valitukseksi. Kymmenkunnan askelen etäisyydessä ei kuulunut mitään, mutta vähän lähempänä saattoi kuulla hänen yhtenäisen, tukahtuneen voihkinansa. Säännöllisin väliajoin hän kuului hokevan: "Oi voi, oi voi, oi voi, oi voi, oi voi." Sama toistui aina viisi kertaa, ja sitten hän alkoi taas ähkyä.
Mutta sittenkin mr Pike hoitaa päättäväisesti vahtivuoronsa ja täyttää kaikki ensimmäisen perämiehen velvollisuutensa. Miss West uskalsi tiukata häneltä asiaa, ja hän vastasi, että hänellä oli hammassärkyä, ja ellei se parantuisi, olisi häneltä vedettävä hammas pois.
Wada ei ole saanut asiaa tietoonsa, sillä tapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä. Hän sanoo, että kokin huoneessa asioita pohtiva aasialaisten joukko tuumii noiden kolmen roiston olevan syypäitä siihen. Bert Rhinen olkapää on halvautunut. Kärsä-Murphy ontuu kuin olisi loukannut lonkkansa. Ja Pässi-Twist on niin kurjaksi piesty, ettei hän ole voinut nousta vuoteesta kahteen päivään. Siinä ovat kaikki tiedot. Roistot ovat yhtä vaiteliaita kuin mr Pike. Aasialainen joukko arvelee, että kyseessä oli murhayritys ja että perämiehen pelasti vain hänen kova kallonsa.
Eilisiltana sain toisen koiravahdin aikana jälleen todeta, ettei kapteeni West ole niin välinpitämätön, kuin miltä näyttää, siihen nähden mitä Elsinoressa tapahtuu. Olin kulkenut sillalta mesaanimastolle, ja jäin sen varjoon seisomaan. Välikannelta, keskilaivankajuutan ja rintanojan välisestä käytävästä, kuuluivat Bert Rhinen, Kärsä-Murphyn ja mr Mellairen äänet. Ei ollut kysymys mistään laivan töistä. Miehet juttelivat ystävällisesti, jopa toverillisesti, heidän äänensä olivat iloiset, ja silloin tällöin aina joku nauroi, joskus kaikkikin.
Muistan Wadan kertoneen tästä toisen perämiehen sopimattomasta tuttavallisuudesta roistojen kanssa ja yritin saada selville keskustelun aiheen. Mutta roistot puhuivat matalalla äänellä, ja minä saatoin erottaa vain tuttavallisen ja hyväluontoisen puheensävyn.
Äkkiä kuului peräkannelta kapteeni Westin ääni. Se ei ollut myrskyä vastaan taistelevan samurain ääni, vaan se oli tyyni ja kylmä. Ääni oli kirkas, vieno, täyteläinen kuin itämaisten taiteilijain valamain muinaisaikaisten kellojen ääni, joka kutsuu uskovaisia rukoukseen. Tunsin lievää väristystä, se oli niin erikoisen lempeä ja kuitenkin yhtä kylmä kuin teräksen kaiku talvipakkasella. Ymmärsin, että sen vaikutus alapuolellani oleviin miehiin oli sähköinen. Saatoin suorastaan tuntea, kuinka he jäykistyivät ja värisivät sen kuultuaan, sillä minäkin olin jäykistynyt ja värissyt. Ja kuitenkin hän sanoi vain:
"Mr Mellaire."
"Niin, sir", mr Mellaire vastasi hetken jännittyneen hiljaisuuden jälkeen.
"Tulkaa tänne perään", kapteeni Westin ääni kuului.
Kuulin toisen perämiehen kulkevan pitkin kantta alapuolellani ja pysähtyvän peräkannen portaiden juurelle.
"Paikkanne on peräkannella, mr Mellaire", sanoi kylmä, intohimoinen ääni.
"Niin, sir", toinen perämies vastasi.
Siinä kaikki. Muuta ei puhuttu. Kapteeni West ryhtyi jälleen kävelemään tuulen puolella peräkantta, ja mr Mellaire nousi portaita ylös ja alkoi kävellä edestakaisin suojanpuolella.
Jatkoin siltaa pitkin matkaani keulaan ja jäin tahallani sinne puoleksi tunniksi, ennen kuin palasin kajuuttaan välikannen kautta. Minulla oli tunne, etten haluaisi kenenkään tietävän, että olin kuullut keskustelun.
Olen tehnyt erään havainnon. Yhdeksänkymmentä prosenttia miehistöstämme on tummia. Perässä ovat kaikki vaaleita, paitsi Wada ja steward. Tähän huomioon johti minut Woodruffin teos "Troopillisen auringon vaikutus valkoihoisiin", jota paraikaa luen. Majuri Woodruffin mielipide on, että valkoihoiset, sinisilmäiset arjalaiset, jotka ovat syntyneet hallitsemaan ja käskemään, lähtevät aina kauas esi-isiensä pilvisestä, sumuisesta maasta valloittamaan muuta maailmaa ja menehtyvät sitten liian voimakkaasta auringonvalosta. Tämä olettamus onkin sangen todennäköinen ja sietää harkitsemista.
Mutta palatkaamme asiaan. Jokainen peräkannen herraspuolella asuva on vaalea arjalainen. Keulassa on yhdeksänkymmentä prosenttia meidän hyväksemme raatavista orjista tummia, kymmenen prosenttia rappeutuneita vaaleita. Tummat eivät häviä. Woodruffin mukaan he perivät maan, ei sen tähden, että he olisivat kyvykkäitä johtamaan ja hallitsemaan, vaan siksi, että heidän ihonvärinsä tekee heidän kudoksensa kykeneviksi vastustamaan auringon turmiollista vaikutusta.
Me neljä – kapteeni West, hänen tyttärensä, mr Pike ja minä – olemme kaikki vaaleaihoisia, sinisilmäisiä ja siis häviäviä, mutta olemme kuitenkin johtajia ja käskijöitä, kuten esi-isämmekin.
Elsinore kuvastaa tätä kaikkea pienoiskoossa. Paras ruoka ja kaikki tilavat ja kauniit hytit kuuluvat meille. Keulassa on sikolätti ja orjaruuma. Kuin kuningas kapteeni West hallitsee kaikkea. Kuin sotapäällikkö mr Pike toteuttaa hänen kuninkaallisen tahtonsa. Miss West on kuningashuoneen prinsessa. Entä minä? Minä olen kunnianarvoisa, jalosukuinen täysihoitolainen, joka elää isänsä töistä ja saavutuksista, isän, joka aikoinaan pakotti tuhannet halpa-arvoisemmat olennot kokoamaan itselleen omaisuutta, josta minä nyt nautin!
23
Luoteispasaati kuljetti meidät melkein kaakkoispasaatiin asti ja jätti meidät sitten useaksi päiväksi tyveneen keinumaan ja kuumuudesta tukehtumaan. Aloin aikani kuluksi ampua ja keksin, että minulla on synnynnäinen kyky tulla hyväksi ampujaksi. Mr Pike vannoi, että olin jo ennen kauan harjoitellut, ja tunnustan, että itsekin ihmettelin asian helppoutta.
Seisoin puolen tunnin ajan kannella ja ammuin pulloja, jotka ajelehtivat mainingeilla, ja huomasin kykeneväni joka laukauksella särkemään pullon.
Mr Mellaire oli niin huvittunut asiasta, että kun tyhjien pullojen varasto loppui, hän antoi kirvesmiehen sahata minulle joukon pieniä, neliskulmaisia puunkappaleita. Ne olivat sopivampia. Hyvin tähdätty laukaus poukahutti ne ilmaan, ja minä voin käyttää samaa nelikulmiota niin kauan, kunnes se ajautui laukauksen ulottuvilta pois. Yhdessä tunnissa saatoin nopeasti ja läheltä ampuen tyhjentää patruunalippaani yhteen ainoaan puunkappaleeseen ja osuin siihen yhdeksän ja joskus kymmenenkin kertaa yhdestätoista.
En olisi pitänyt ehkä taitoani minään, ellen olisi saanut miss Westia ja Wadaakin koettamaan onneaan. Kummallakaan ei ollut yhtä hyvää onnea kuin minulla. Lopulta sain mr Pikenkin yrittämään. Hän meni ruorihuoneen taakse, jotta kukaan ei näkisi kuinka huono ampuja hän oli. Hän ei koskaan osunut maaliin ja teki hyvinkin hassuja erehdyksiä.
"En opi koskaan ampumaan kiväärillä", hän sanoi kyllästyneenä, "mutta kun on kysymyksessä lähitaistelu pistoolilla, suoriudun kyllä. Luulen, ettei haittaisi, jos noutaisin aseeni ja koettaisin sitä."
Hän meni kajuuttaan ja palasi mukanaan iso automaattinen pistooli ja kourallinen patruunia.
"On ihmeteltävää, mr Pathurst, mitä voikaan tehdä tällaisella aseella, jos kymmenen tai kahdentoista jalan päästä tähtää vastustajan vatsaan. Eihän kivääriä voi käyttää käsikahakassa. Olen maannut maassa voitettuna, joka puolelta potkittuna, mutta sitten ammuin tällä. Teinkö selvää? Rivittäin tuli ruumiita. Eräs heistä oli juuri sohaissut kasvojani saappaillaan, kun pamautin. Luoti meni sisään juuri hänen polvensa yläpuolelta, ruhjoi solisluun ja lopuksi viilsi korvan irti."
"Ettekö pelkää patruunavarastonne loppuvan?" hän kysyi levottomasti puolisen tuntia myöhemmin, kun jälleen paukuttelin uudella leikkikalullani.
Hän tuli aivan rauhalliseksi, kun sanoin, että Wada oli tuonut viisikymmentätuhatta patruunaa minua varten.
Kesken ampumiseni ilmestyi lähettyville kaksi uivaa haikalaa. Ne olivat aika isoja mr Piken mielestä, ja hän arveli niiden pituuden viideksitoista jalaksi. Oli sunnuntaiaamu, niin että laivaväellä oli vapaa-aikaa, ja kirvesmies pyydysti nopeasti toisen hirviön nuoralla ja isolla rautakoukulla, jossa oli syöttinä pään kokoinen kimpale sianlihaa, ja sitten samoin toisen. Ne hinattiin yläkannelle. Sain nähdä nyt uuden todisteen merielämän raakuudesta.
Koko laivaväki kokoontui paikalle mukanaan kääntöveitsiä, kirveitä, nuijia ja isoja teurastuspuukkoja, joita oli lainattu keittiöstä. Miehet hekumoitsivat ja puhisivat ja kirkuivat ilosta rääkätessään kaloja. Lopulta toinen kala heitettiin mereen takaisin terävä kapula tungettuna leukojen väliin, niin ettei se voinut sulkea suutaan. Varma, pitkällinen nälkäkuolema oli tuleva sen kohtaloksi.
"Pojat, näytänpä teille jotakin", kirkui Andy Fay, kun alettiin käsitellä toista haita.
Maltalainen Cockney oli ollut hyvin etevä juhlamenojen ohjaaja edellistä kalaa rääkättäessä. Enemmän kuin mikään muu sai minut vihaamaan näitä epäinhimillisiä olentoja se, mitä nyt näin heidän tekevän. Lopulta rääkätty kala kiemurteli kannella aivan sisälmyksettömänä, mutta se ei kuitenkaan ollut kuollut. Ihmeellisen sitkeä oli tuo elämä, joka ei ottanut paetakseen, vaikka kaikki elimet olivat poissa. Sain kokea vielä inhottavampaa.
Mulligan Jacobs, jonka hihat oli kääritty ylös kuin teurastajan, tyrkkäsi äkkiä kouraani lihakimpaleen. Kavahdin ihmeissäni, pudotin lihan kannelle parinkymmenen miehen päästäessä ilon ulvonnan. Häpesin tahtomattani. Nämä elukat eivät kunnioittaneet minua, mutta kerta kaikkiaan ihmisluonto on niin omituinen ja monimutkainen, että filosofikaan ei mielellään näe, että hänen oman lajinsa tomppelit häntä halveksivat.
Katsoin pudottamaani kappaletta. Se oli hain sydän, sykkivä sydän.
En tahtonut antaa näiden koirien nauraa arkuudelleni. Kumarruin, nostin sydämen ylös ja, kätkien ja voittaen kuvotukseni, pidin sitä kädessäni ja tunsin sen sykinnän.
Joka tapauksessa olin saanut voiton Mulligan Jacobsista, sillä hän jätti minut nauttiakseen vielä enemmän haikalan kiduttamisesta, joka ei ottanut kuollakseen. Pitkän aikaa se oli maannut aivan liikkumattomana. Mulligan Jacobs löi sitä rajusti leukoihin kirveen lappeella, ja kun se alkoi kiemurrella kannella, tuo pieni, myrkyllinen mies huusi hurmaantuneena:
"Helvetin pihdit – tulikuumat pihdit ovat sen sisässä!"
Mies luikerteli ja vääntelehti pirullisen iloisena ja iski sitä taas kuonoon saaden sen hyppelehtimään.
Tämä oli liikaa, ja minä vetäydyin pois – teeskennellen tietenkin, että se oli ikävää tai ettei se minua huvittanut, ja kannoin hajamielisyydessäni yhäti sykkivää sydäntä kädessäni.
Kun tulin peräkannelle, näin miss Westin tulevan neulomakoreineen karttahuoneen vasemman puoleisesta ovesta. Kansituolit olivat samalla puolella, minä hiivin oikealle puolelle karttahuonetta aikoen viskata mereen tuon kamalan esineen. Mutta troopillisessa kuumuudessa sen pinta äkkiä kuivui ja se tarttui käteeni. Irroittaessani sen kädestäni se, sen sijaan että olisi pudonnut yli reelingin, tarttui partaaseen ja jäi kiinni siihen. Kun avasin oven mennäkseni alas pesemään käteni, näin sen silmätessäni taakseni vielä sykkivän.
Kun palasin, sykki haikalan sydän yhä. Kuulin veden loiskinaa laivan keskikupeelta ja tiesin, että kala oli heitetty mereen. En viitsinyt kiertää karttahuonetta ja liittyä miss Westin seuraan, vaan jäin lumottuna katselemaan tuota troopillisessa kuumuudessa sykkivää sydäntä.
Merimiesten hillittömät huudot kiinnittivät huomioni. He olivat kaikki kiivenneet reelingille ja katselivat jotakin meressä olevaa. Seurasin heidän katseensa suuntaa ja näin ihmeellisen tapauksen. Hai ei ollut vieläkään kuollut. Se liikkui, ui, pieksi vettä ja koetti sukeltaa syvyyteen. Joskus se ui viidenkymmenen tai sadan jalan syvyyteen, mutta vaikka se koetti päästä syvemmälle, tuli se aina taas pinnalle. Kalan jokainen epäonnistunut pakoaikomus sai miehet hurjasti nauramaan. Tapahtuma oli kaamea, järkyttävä, mutta ei suinkaan naurettava! Mitä naurettavaa on siinä, että tuskasta vääntelehtivä kala kiemurtelee avuttomasti merenpinnalla auringon paahtaessa sen ammottavaan vatsaan?
Käännyin pois, mutta samassa uudet huudot kiinnittivät huomioni. Meressä uiskenteli puolisen tusinaa haikaloja, joista pienemmät olivat yhdeksän tai kymmenen jalkaa pitkiä. Ne kävivät avuttoman toverinsa kimppuun, repivät sen palasiksi ja söivät sen. Näin viimeisenkin riekaleen häviävän niiden kitoihin. Kala oli mennyttä, mutta partaan varjossa sykki edelleen tuo uskomattoman kestävä sydän.
24
Matkamme on tuomittu tuhon omaksi. Tunnen nyt mr Piken, ja jos hän joskus keksii mr Mellairen henkilöllisyyden, murhaa hän hänet. Mr Mellaire ei ole mr Mellaire. Hän ei ole Georgiasta. Hän on Virginiasta. Hänen nimensä on Waltham – Sidney Waltham. Hän on yksi Virginian Walthameja, kylläkin musta lammas, mutta kuitenkin Waltham. Olen tästä yhtä ehdottoman varma kuin siitäkin, että mr Pike tappaa hänet, jos saa tietää kuka hän on.
Kerronpa kuinka tämän kaiken sain selville. Tulin viime yönä vähän jälkeen keskiyön peräkannelle nauttimaan kaakkoispasaatin puuskauksista, missä me nykyään keinumme pyrkien tiukasti luovien Kap San Roquen ohi. Mr Pike piti vahtia, ja minä kävelin hänen kanssaan, samalla kuin hän kertoi elämänsä menneitä vaiheita. Hän tekee sen usein, kun hän ei ole "meriraivon" vallassa ja monesti hän on ylpeänä, jopa kunnioittavasti maininnut eräästä kapteenistansa, jonka kanssa hän purjehti viisi vuotta. "Vanha kapteeni Somers", kuten hän sanoi, "oli oivallisin, suorin, jaloin mies, minkä kanssa milloinkaan olen purjehtinut, sir."
Mutta viime yönä kääntyi puheemme kamaliin asioihin, ja mr Pike, vaikka oli itsekin paha, vanha mies, ryhtyi puhelemaan maailman ja sen miehen pahuudesta, joka oli murhannut kapteeni Somersin.
"Hän oli vanha, yli seitsemänkymmenen", mr Pike jatkoi. "Ja he sanoivat hänen saaneen halvauksen – en ollut nähnyt häntä vuosikausiin. Nähkääs, minun täytyi poistua rannikolta vastoinkäymisten takia. Ja p–leen toinen perämies kävi hänen kimppuunsa myöhään yöllä hänen maatessaan ja löi hänet kuoliaaksi. Asia oli hirveä. Minulle kerrottiin siitä. Se tapahtui San Franciscossa Jason Harrisonin kannella yksitoista vuotta sitten.
"Ja mitä tehtiin? Ensin armahdettiin murhaajan henki, vaikka hänet olisi pitänyt hirttää. Hänen puolustuksenaan oli mielisairaus, jonka hän oli saanut siten, että mielipuoli laivakokki oli iskenyt hänen päänsä halki kauan sitten. Ja kun hän oli ollut seitsemän vuotta rangaistusvankina, armahti kuvernööri hänet. Mies oli heittiö, mutta hänen eräs vanha virginialainen sukulaisperheensä, Walthamit – luulen, että olette heistä kuullut – koettivat tehdä kaikkensa hänen puolestaan. Miehen nimi oli Sidney Waltham."
Tällä hetkellä hälytyskello löi ruorihytissä yhden kerran, viisitoista minuuttia ennen vahdin vaihtoa, ja keulakannen tähystäjä toisti sen. Mr Pike oli pysähtynyt muistelmiensa liikuttamana, ja me seisoimme peräkannella. Kohtalon oikusta mr Mellaire tuli neljännestuntia ennen aikaansa, ja hän kiipesi peräkannen portaita ylös ja seisoi vieressämme perämiehen lopettaessa puhettaan.
"En piitannut asiasta", mr Pike jatkoi, "vaikka hän elikin rangaistusvankina. Mutta kun hänet armahdettiin kokonaan jo seitsemän vuoden kuluttua, vannoin saavani joskus hänet kynsiini. Ja varmasti saan. En usko Jumalaan enkä perkeleeseen ja maailma on jokseenkin mätä ja järjetön, mutta nyrkkeihini luotan. Ja olen varma, että saan miehen kynsiini."
"Mitä teette sitten?" kysyin.
"Mitäkö?" Mr Piken ääni ilmaisi hämmästystä. "Mitäkö? Well, mitä hän teki vanhalle kapteeni Somersille? Mutta nämä viimeiset kolme vuotta on mies piileksinyt. En ole kuullut hänestä hiiskaustakaan. Mutta hän on merimies, ja joskus hän tulee takaisin merelle..."
Tulitikun valossa, millä toinen perämies sytytti piippuaan, näin mr Piken gorillan kourat taivasta kohti nostettuina ja kasvot vääntyneinä. Näin myös tuon nopean valon välähdyksen aikana, että toisen perämiehen tulitikkua pitelevä käsi vapisi.
"Enkä ole koskaan nähnyt edes hänen kuvaansa", mr Pike lisäsi. "Mutta minulla on yleiskäsitys hänen ulkonäöstään, ja hänellä on merkki, joka ei petä. Voisin tuntea hänet siitä pimeässäkin. Minun täytyy vain tunnustella sitä. Joskus pistän vielä sormeni tuohon arpeen."
"Minkä sanoitte olleen kapteenin nimen, sir?" mr Mellaire kysyi välinpitämättömästi.
"Somers, vanha kapteeni Somers", mr Pike vastasi.
Mr Mellaire toisti nimeä useita kertoja ääneen ja sanoi sitten kuin sattumalta:
"Eikö hän ollut Lammermoonn päällikkönä kolmekymmentä vuotta sitten?"
"Sama mies."
"Luulen tunteneeni hänet. Laivani oli ankkurissa lähellä hänen laivaansa Tablen lahdessa silloin."
"Oi, maailma on paha, on niin paha", mr Pike mutisi ja lähti.
Sanoin hyvää yötä toiselle perämiehelle ja aioin mennä alas, kun hän kutsui minua matalalla äänellä: "Mr Pathurst!"
Pysähdyin, ja hän sanoi pikaisesti ja hämillään:
"Ei mitään, sir... Suokaa anteeksi... Muutin mieltäni."
Kun makasin kajuutassa vuoteellani, en kyennyt lukemaan. Ajatukseni palasivat aina siihen, mitä kannella oli juuri tapahtunut, ja tahtomattani kauheat ajatukset tulivat aina mieleeni.
Ja sitten mr Mellaire tuli hyttiini. Hän oli hiipinyt alas peräkannen luukusta isoon perähyttiin ja sieltä käytävää pitkin huoneeseeni. Hän tuli äänettömästi, varpaillaan, ja painoi sormellaan varoittavasti huulilleen. Hän ei puhunut, ennen kuin hän oli vuoteeni vieressä, ja silloinkin kuiskaten.
"Suokaa anteeksi, sir, mr Pathurst... minä... minä pyydän anteeksi, mutta, ymmärrättehän, sir, kuljin juuri ohi ja näin teidät valveilla... ajattelin, ettei se teitä häiritsisi... ymmärrättehän, ajattelin, että voisin vain pyytää pientä suosion osoitusta... ajattelin, etten häiritsisi teitä, sir... minä... minä..."
Odotin hänen jatkavan, ja seuraavan pysähdyksen aikana, kun hän nuolaisi kielellään kuivia huuliaan, tuijotti minuun hänen silmistään se ilkeä, joka hänessä on aina minua vaivannut, ja tuntui, kuin se olisi ollut syöksymäisillään ulos ja käymäisillään kimppuuni.
"No niin, sir", mies alkoi taas, nyt jo helpommin, "vain pieni asia – tyhmää kylläkin minulta – oikku, niin sanoakseni – mutta muistattehan, että näytin teille matkan alkaessa arven päässäni... tosiaankin vähäpätöinen juttu, sir, jonka sain kerran tapaturmaisesti. Se on siis jonkinlainen epämuodostuma, ja minun oikkuni on saada se salatuksi. En missään nimessä esimerkiksi tahtoisi miss Westin tietävän, että minulla on sellainen epämuodostuma. Mies on aina mies, sir – ymmärrätte kai – ettekä kai ole siitä hänelle puhunut?"
"En", vastasin. "Enpä ole sattunut kertomaan."
"Ettekö muillekaan, esimerkiksi kapteeni Westille – tai mr Pikelle?"
"Ei, en ole puhunut siitä kenellekään", vakuutin.
Mies ei voinut salata tuntemaansa helpotusta. Hämminki katosi hänen kasvoiltaan ja käytöksestään, ja hänen silmissään väijyvä olio vetäytyi syvemmälle hänen kallonsa sopukkoihin.
"Suosion osoitus, jota pyytäisin, mr Pathurst, on, ettette mainitsisi tuota seikkaa kenellekään. Ehkä", hän jatkoi (hän hymyili, ja hänen äänensä oli erityisen makea), "tämä on turhamaisuutta minun puoleltani – niin, sitä se varmasti on."
Nyökkäsin ja tein levottoman eleen kirjallani ilmaistakseni siten haluavani lukea.
"Saanko luottaa teihin siinä suhteessa, mr Pathurst?"
Sekä hänen käytöksensä että äänensä olivat muuttuneet. Tuntui kuin hän olisi käskenyt, ja minä melkein luulin näkeväni hänen silmissään asuvan, irvistävän, uhkaavan olennon hampaat.
"Tietysti", vastasin kylmästi.
"Kiitän, sir – kiitän teitä", sanoi hän ilman muuta ja kulki varpaillaan huoneesta.
Tietenkään en lukenut. Kuinka olisin voinut? En nukkunut myöskään. Ajatukseni harhailivat sinne tänne. Nukahdin vasta sitten, kun steward toi minulle kahvia vähän ennen viittä.
Yksi seikka on aivan ilmeinen. Mr Pike ei aavista, että kapteeni Somersin murhaaja on Elsinoressa. Hän ei ole koskaan nähnyt sitä suunnatonta arpea, joka halkaisee mr Mellairen tai oikeastaan Sidney Walthamin kallon. Ja minä puolestani en sitä koskaan kerro mr Pikelle. Ja nyt myös tiedän, miksi alusta alkaen vihasin mr Mellairea. Ja nyt käsitän tuon toisen olennon, joka piileskelee ja vaanii hänen silmiensä takana. Olen tehnyt saman huomion keulan kolmesta roistosta. He ovat vankilalintuja, kuten mr Mellairekin. Vankilaelämä on kehittänyt heissä kaikissa uuden, hirveän minän.
Niin, ja lisäksi eräs toinenkin seikka on ilmeinen. Tässä laivassa on kaikkia niitä aineksia, joista voi muodostua kauhistuttava murhenäytelmä. Laiva on lastattu dynamiitilla, joka voi millä hetkellä tahansa räjähdyttää pienen, kelluvan maailmamme pirstaleiksi.
25
Päivät vierivät. Kaakkoispasaati on navakka, ja meren roiskeet nousevat silloin tällöin avoimiin venttiileihin saakka. Mr Piken hytti suorastaan täyttyi vedellä eilen. Se oli jännittävin tapahtuma pitkään aikaan. Roistot ovat keulan herroja. Larry ja Pätkä ovat tapelleet jonkin verran. Tulikuumat pihdit tietenkin edelleen hehkuvat Mulligan Jacobsin aivoissa. Charles Davis asuu yksinään pienessä teräshuoneessaan ja tulee sieltä pois vain saamaan ruokansa keittiöstä. Miss West soittaa ja laulaa, lääkitsee Possumia, peseskelee pyykkiä ja tietysti myös neuloo koruompeluaan, mr Pike soittaa gramofonia joka toinen ilta toisen koiravahdin aikana, mr Mellaire salailee päänsä arpea ja kapteeni West istuu vedossa kajuuttansa hämärässä entistä välinpitämättömämpänä.
Olemme nyt kolmattakymmenettäseitsemättä päivää merellä, emmekä ole nähneet ainoatakaan alusta, ennen kuin tänään näimme jopa kuusi alusta yhdellä kertaa. Vasta nyt, kun näin nämä laivat, saatoin todeta, kuinka yksinäinen meri on.
Mr Pike kertoo minulle, että olemme useiden satojen mailien päässä Etelä-Amerikan rannikosta, ja kuitenkin muutama päivä sitten olimme tuskin kauempana Afrikastakaan. Iso samettiperhonen lepatteli laivalla tänä aamuna, ja me arvailemme sitä ja tätä. Kuinka olisikaan se voinut tulla Etelä-Amerikan rannikolta nämä sadat mailit pasaatituulta vastaan?
Etelän Risti on tietenkin näkynyt jo viikkokausia, Pohjantähti on kadonnut näkyvistä maapallon pyöreyden takia, ja Otava on korkeimmillaankin hyvin alhaalla. Pian sekin häviää, ja saamme nähdä etelänapapiirin tähtisumut.
Wada kertoi Larryn ja Pätkän välisestä tappelusta, että mr Pike katseli sitä hetken aikaa, kunnes kiukustui heidän kömpelyydestään, antoi kummallekin korvapuustin keskeyttäen heidät ja ilmoitti, että jos he eivät kyenneet kätevämmin tappelemaan, hän kyllä puolestaan hoitaisi kaiken tappelemisen Elsinoressa yksinään.
Minusta on käsittämätöntä, että mies on kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanha! Ja kun katson hänen suunnatonta kokoansa ja hänen peloittavia käsiänsä, olen näkevinäni hänet kapteeni Somersin murhaa kostamassa.
Elämä on julmaa. Elsinoren viidentuhannen hiilitonnin joukossa on tuhansia rottia. Ne eivät pääse ulos terässeinäisestä vankilastaan, sillä kaikki tuulettajat on suojattu vahvoilla rautalankaverkoilla. Edellisellä matkalla, laivan ollessa ohralastissa, rotat vain lisääntyivät. Nyt ne ovat vankina hiilien seassa, ja niiden täytyy pakostakin syödä toisiaan. Mr Pike sanoo, että kun tulemme Seattleen, on niistä jäljellä vain kymmenkunta tai parisenkymmentä, isoimmat, vahvimmat ja rajuimmat. Joskus kun kuljen jonkin tuuletusaukon ohi, joita on karttahuoneen peräseinällä, kuulen niiden valittaen kiljuvan.
Mutta onnellisempia rottia on keulan välikansilla, missä varapurjeita säilytetään. Ne tulevat sieltä yöllä ulos, juoksevat pitkin kantta, ryöstävät ruokaa keittiöstä ja nuolevat kastetta. Tästä muistuu mieleeni, että mr Pike ei enää voi sietää Possumia. Hänen pyynnöstään lienee Wada pyydystänyt rotan apukonehuoneesta. Wada vannoo sen olleen kaikkien rottien isän, ja se oli kooltaan kahdeksantoista tuumaa kuonosta hännän päähän. Kuulostaa myös siltä, että mr Pike ja Wada sulkeutuivat edellisen hyttiin, usuttivat rotan Possumin kimppuun, ja Possum sai selkäänsä. Heidän oli pakko itse tappaa rotta, ja Possum sai kaiken päätyttyä kouristuskohtauksen.
Koska mr Pike inhoaa pelkureita, tuntee hän nyt suurta vastenmielisyyttä Possumia kohtaan. Hän ei enää leiki penikan kanssa eikä edes puhuttele sitä, vaan aina vain sivuuttaessaankin sen kannella mulkoilee sille happamesti.
Olen lukenut "Purjehdusohjeita etelä-Atlantilla" ja saanut selville, että nyt saavumme alueelle, missä näkee maailman ihanimmat auringonlaskut. Ja tänä iltana saimme niistä näytteen. Olin hytissäni kirjojani selailemassa, kun miss West huusi minulle karttahuoneen portaiden juurelta:
"Mr Pathurst, tulkaa pian! Oi, tulkaa nyt pian! Nyt näette kerrankin jotakin!"
Puoli taivaankantta, keskikohdalta aina läntiseen taivaanrantaan asti, oli valoisan, kirkkaan kultahohteen loimussa. Ja aurinko helotti tämän hohteen keskellä korean kultaisena kiekkona. Taivaan rusohohde tuli yhä kullankarvaisemmaksi, tummentui sitten silmiemme edessä ja alkoi hehkua heikon punaiselta. Puna tummui, sumu levisi yli koko kultaisen kalvon ja hehkuvan, keltaisen auringon.
Nyt alkoivat pasaatipilvien kiinteät hahmot näkyä taivaanrannassa sumun lävitse. Kun ne saivat selvät muotonsa, vivahtelivat niiden yläreunat kullankarvaisilta, samalla kuin niiden alaosat olivat sykkivän sinervänvalkoisia. Tämän sanon tarkoituksellisesti. Kaikki nuo värit sykkivät.
Kun kultasumu alkoi hajaantua, muuttuivat värit loistaviksi ja upeiksi, Turkoosi muuttui vihreäksi ja ruusunpuna verenpunaiseksi. Ja merenaaltojen purppura ja indigo tuli vaskenkarvaiseksi, ja veden poikki luikertelivat punaiset ja siniset taivaanhattarat kuten jättiläiskäärmeet. Ja sitten koko tuo loisto nopeasti himmentyi, ja tropiikin leuto yö kietoi meidät vaippaansa.
26
Tämä Elsinore on todellakin "Sielujen laiva", oma pienoismaailmansa. Ja tässä pienessä maailmassa, joka kyntää tätä aavaa valtamerta kuten maapallommekin avaruutta, voi tehdä mielenkiintoisia vertailuja.
Koetan kuvailla esimerkiksi tätä iltapäivää peräkannella. Siellä oli miss West tahrattoman valkoisessa merimiespuvussaan, jonka leveän kauluksen alle oli solmittu musta silkkihuivi. Hänen sileäksi suittu tukkansa, joka jonkin verran tuulessa hulmusi, oli hurmaava. Myös minä olin siellä. Minullakin oli hieno, valkoinen puku, valkoiset kengät ja valkoinen silkkipaita, ja olin yhtä vitivalkoinen ja moitteeton kuin tyttökin. Stewart toi juuri miss Westin kaunista teekalustoa, ja Wada istuskeli taempana.
Olimme keskustelleet filosofiasta, tai pikemminkin minä olin koettanut päästä selville hänen ajatuksistaan. Hahmoteltuani Spinozan arveluita nykyisestä ajattelutavasta olin Sir Oliver Lodgen ja Sir William Ramsayn fysiikan viimeisimpien saavutusten teoreettisten tutkintojen kautta päätynyt tapani mukaan de Casseresiin, jota paraikaa siteerasin, kun mr Pike ärjyi käskyjä merimiehille.
– "Tässä puhtaan mieltämisen korkeuksiin kohoamisessa, johon vain harvat ihmisolennot pystyvät, syntyy näkemysvaisto", siteerasin. "Elämä ei enää ole hyvä eikä paha. Se on ainaista aluttomien ja loputtomien voimien mittelyä. Vapautettu järki yhtyy maailman tahtoon ja sen olemukseen, mikä ei ole moraalinen vaan esteettinen olemus..."
Juuri tällä hetkellä miehet kerääntyivät peräkannelle pingoittamaan mesaani-pilvipurjetta, yläprammipurjetta ja prammipurjeen vasemmanpuoleisia ahtimia. Merimiehet kulkivat ohitsemme tai työskentelivät vieressämme alas luoduin katsein. He eivät katsoneet meitä, niin etäällä heistä olimme. Tämä vastakohta hämmästytti minua. Tässä olivat ylhäiset ja alhaiset, herrat ja orjat, kauniit ja rumat, puhtaat ja likaiset. He olivat avojaloin, jalat tervassa ja piessä. Heidän likaisten ruumiittensa verhoina olivat kehnot, risaiset, tahraiset ja sopimattomat vaatteet. Jokaisella oli vain kaksi vaatekappaletta – siniset palttinahousut ja karkea paita.
Ja me, palvelijat selkämme takana, nautimme mukavissa kansituoleissamme laiskuudesta, joimme hienoa teetä kauniista, hauraista kupeista ja katselimme näitä kurjia olentoja, joiden vaivannäkö teki matkamme mahdolliseksi. Emme puhuneet heille, emme olleet tietääksemmekään heidän olemassa olostaan, eivätkä hekään uskaltaneet meitä puhutella.
Miss West mittasi silmillään kuin plantaasin rouva pelto-orjiensa terveyden tilaa tarkatessaan.
"Huomaatteko, kuinka ne ovat lihoneet", tyttö sanoi, kun miehet kiersivät köysiä viimeisiä kertoja naakelien ympäri ja katosivat sitten peräkannelta keulaan. "Säännöllinen, kova työ, suotuisat säät, raitis ilma, riittävä ruoka ja viinan puute. Ja tätä hyvinvointia kestää, kunnes olemme sivuuttaneet Kap Hornin. Sen jälkeen huomaatte heidän rappeutuvan päivä päivältä. Kap Hornin sivuuttaminen talvella on miehille aina ankara rasitus.
"Mutta kun sitten taas olemme päässeet siitä ja Tyynen meren suotuisat säät ovat alkaneet, näette heidän taas voimistuvan. Ja kun olemme Seattlessa, ovat he loistokunnossa. Kun he pääsevät maihin, he juovat palkkansa muutamassa päivässä ja pestautuvat toisiin aluksiin ja ovat yhtä surkean kurjassa tilassa, missä he olivat tullessaan Baltimoresta."
Juuri silloin kapteeni West tuli karttahuoneen ovesta, kulki kerran edestakaisin kannella, hymyili, sanoi pari sanaa meille ja silmäsi tutkivasti purjeita, tuulta, taivasta ja sääsuhteita ja palasi sitten karttahuoneeseen – hän, vaaleaverinen arjalaisrotuinen käskijä, kuningas, samurai.
Lopetin hienon ja hyvätuoksuisen teen juomisen, vinosilmäiset, tummaihoiset palvelijamme veivät pois kauniin kaluston, ja minä jatkoin de Casseresin lukemista:
"Vaisto määrää, luo, ihmissuvun työn. Järki hävittää, kieltää, ivaa ja päätyy selvään nihilismiin. Vaisto luo elämää loputtomasti, lähettää sokeasti liikkeelle runsaan joukon ilveilijöitä, murhe- ja huvinäytelmien esittäjiä. Järki osallistuu tahtomiseen, mutta ei koskaan antaudu täydellisesti tuohon leikkiin. Vapautuneena persoonallisen tahdon kahleista se leijailee arkihavainnon yläilmoihin, mihin vaisto seuraa sitä tuhansissa salapuvuissa yrittäen vetää sitä alas maan päälle."
27
Olemme nyt Rion eteläpuolella ja kuljemme etelään. Olemme pasaatituulialueen ulkopuolella, ja tuuli on oikullinen. Sadekuurot ja tuulen puuskat natisuttavat Elsinorea. Voimme yhden tunnin keinua velttoina kuolleessa tyvenessä, seuraavassa hetkessä jo kiidämme neljäntoista solmun nopeudella halki vetten ja laskemme purjeita niin nopeasti kuin miehet suinkin voivat niitä laskea. Tyyntä yötä, jolloin unen tulo on melkein mahdotonta tukahduttavassa, kosteassa ilmassa, voi seurata häikäisevän kirkas päivä ja öljymäinen aallokko, joka ilmaisee kovien etelämyrskyjen vallitsevan siinä valtameren osassa, mihin purjehdimme, tai Elsinore saa koko päivän, mahdollisesti pilvisen taivaan alla, yläprammi ja pilvipurje kokoon käärittyinä, syöksyä ja keinua tuulen paineen alla vasta-aallokossa.
Ja tällöin on miehillä aikamoinen työ. Mr Piken mielestä he ovat hyvin kykenemättömiä, vaikkakin he nyt jo tuntevat köydet. Hän mörisee ja nurkuu, ärjyy ja tiuskii aina siellä, missä miehet jotakin tekevät. Kello yhdeltätoista aamupäivällä oli tuuli niin raju, että mr Pike käski ottamaan isonpurjeen alas, kun tuuli jatkoi puuskauksiaan. Iso perämaston alapurje oli jo alhaalla. Mutta miehet eivät kyenneet kokoamaan isoapurjetta, ja kun oli paljon turhaan hoilattu ja haalattu, kutsuttiin vapaana oleva vahti auttamaan.
"Hyvä Jumala!" mr Pike mörisi minulle. "Kaksi vahtivuoroa tuollaisen rievun kimpussa, kun puoletkin hyvästä miehistöstä sen tekisi. Katsokaapa tuota toimekasta puosuani!"
Nancy parka! Hän näytti murheellisimmalta, sairaimmalta, raihnaisimmalta olennolta, minkä koskaan olen nähnyt. Hän oli niin kurja, onneton, avuton. Ja Sundry Buyers oli aivan yhtä kykenemätön. Hänen kasvojensa ilme oli tuskallisen toivoton, ja puristaen vatsanalustaansa hän kuljeksi tyhmänä ympäri ja koetti löytää jotakin tekemistä, siinä koskaan onnistumatta. Hän noposteli jos jotakin. Hän saattoi seisoa ja tuijottaa minuutin verran köyttä, seurata sen kulkua ylös köysisotkun ja nosturien lävitse, tarkkaavana kuin mies, joka ratkaisee pulmaa. Sitten vatsaansa painellen hän laahusti pari askelta toisaalle ja valitsi köyden tutkittavakseen.
"Hohhoi", mr Pike valitteli. "Kuinka voi saada vauhtia työhön, kun on tuollaiset puosut ja miehistö? Mutta jos minä olisin tämän laivan kapteeni, niin panisin heidät liikkumaan. Näyttäisin heille, mitä liikkuminen on, vaikka minun sitten täytyisi heistä muutamia kurittaakin. Ja mitä teemme, kun he heikontuvat Kap Hornin tuolla puolen. Silloin meidän täytyy aina käyttää molempia vuoroja, mikä heikontaa miehet vielä nopeammin."
Ilmeisestikin tämä Kap Hornin sivuuttaminen talvella on kurjaa, merenkulkijain kertomuksista päätellen. Sellaiset teräksiset miehet kuin molemmat perämiehetkin kunnioittivat "Kuolonniemeä", kuten he nimittivät Amerikan mantereen äärimmäistä kärkeä. On sivumennen sangen huvittavaa kuulla molempien perämiesten, niin raudanlujia ja suurisuisia kuin he ovatkin, siunaavan hyvin vakavissa tilanteissa: "Ohhoi, suuri Luoja!"
Tyyninä päivinä iloitsen suuresti pienen kiväärini olemassa olosta. Olen jo käyttänyt viisituhatta patruunaa ja voin sanoa itseäni mestariksi. Olen jo saavuttanut sangen kunnioitettavan ampumistaidon. Kun tulen kotiin taas, alan ampua maalitauluun. Se on hauskaa ja miellyttävää urheilua.
Possum ei pelkää ainoastaan purjeita ja rottia vaan myös pyssyn paukauksia, ja heti ensi laukauksen kuultuaan se juoksee kajuuttaan ulisten ja vonkuen. Mr Piken pientä pentuparkaa kohtaan tuntema inho on hassunkurinen. Hän on suoraan sanonut minulle, että hän heittäisi sen mereen ampumatauluksi, jos se olisi hänen koiransa. Joka tapauksessa se on mieltä ilahduttava pieni vekara, ja se on jo saanut varman sijan sydämessäni, ja olen iloinen, ettei miss West siitä huolinut.
Pentu tahtoo itsepintaisesti nukkua luonani vuodepeitteelläni, mikä seikka perämiehestä on häpeämätöntä. "Kyllä kai se pian käyttää myös teidän hammasharjaanne", mr Pike urahti minulle. Mutta pentu rakastaa seuraani ja on kaikkein onnellisin silloin, kun se on vuoteessa vieressäni. Mutta ei vuoteenikaan ole aina paratiisi sen mielestä, sillä Possum on hyvin peloissaan, kun hyttini sattuu tuulen puolelle ja vesi roiskuu lasi-ikkunoita vastaan. Silloin tuo pikku raukka jäykistyy pelosta, sen karvat nousevat pystyyn, se kyyristyy ja murisee uhkaavasti ja vinkuu samalla rauhattomana, hirviömäisen meren peloittamana.
"Isä tuntee meren. Hän ymmärtää ja rakastaa sitä", miss West sanoi minulle tänään iltapäivällä.
"Tai se on vain tottumusta!" tuumailin.
Tyttö pudisti päätään.
"Isä tuntee sen. Ja hän rakastaa sitä. Siksi hän palasi merelle. Kaikki hänen esi-isänsä ovat olleet merimiehiä. Hänen isoisänsä Anthony West teki neljäkymmentäkuusi matkaa vuosien 1801 ja 1847 välillä. Ja hänen isänsä Robert purjehti kapteenina luoteisrannikolle ennen kulta-aikaa ja oli erään erittäin nopean Kap Hornin ympäri kulkevan klipperin kapteenina kultalöytöjen jälkeen. Elijah West, isän isoisän isä, oli kaapparikapteeni vallankumouksen aikana. Hän komensi sotaprikiä New Defence. Ja Elijah'n isä oli ollut myös merimies, samoin kuin tämän isoisäkin, joka oli ollut pitkämatkaisten kauppalaivojen omistaja ja kapteeni.
"Anthony West komensi v. 1813 ja 1814 David Brucea, jolla oli kaapparioikeus. Hän omisti puolet laivasta, Gracie & Pojat toisen puolen. Alus oli kahdensadan tonnin kuunari ja rakennettu Mainessa. Siinä oli pitkä kahdeksantoista naulan, kaksi kymmenen naulan ja kymmenen kuuden naulan tykkiä, ja se purjehti kuin noiduttu. Se murtautui Newportin saarron läpi ja pääsi Englannin kanaaliin ja Biskajan lahteen. Ja vaikka se maksoi vain kaksitoistatuhatta dollaria kaiken kaikkiaan, ryösti se enemmän kuin kolmesataa tuhatta dollaria brittiläisiltä. Hänen veljensä komensi Waspia.
"Näette siis, että meri on veressämme. Se on äitimme. Niin pitkälle kuin voimme seurata sukuamme, on se merta varten kasvanut." Tyttö nauroi ja jatkoi: "Suvussamme on merirosvoja ja orjakauppiaita ja jos jonkinlaisia merenkulkijoita. Vanha Ezra West, en tiedä kuinka kauan siitä onkaan, mestattiin merirosvouksen takia, ja hänen ruumiinsa hirtettiin kahleineen päivineen Plymouthissa.
"Meri on isän veressä. Ja hän tuntee laivan kuin viisi sormeansa. Olen nähnyt hänet suurina hetkinä ja nähnyt hänen ajattelevan. Mutta monet kerrat olen nähnyt hänet, kun hän ei ole mitään ajatellut – silloin kun hän tuntee ja tietää kaiken ajattelematta. Tosiaankin hän on taiteilija. Siinä, mikä koskee merta ja laivoja, hän on todellakin taiteilija. En muulla tavalla voi sitä ilmaista."
"Pidätte siis isäänne suuressa arvossa", huomautin.
"Hän on omituisin tuntemani mies", tyttö vastasi. "Muistakaa, ettette näe nyt häntä parhaimmillaan. Hän ei ole ollut entisellään äidin kuoleman jälkeen. Jos koskaan mies ja nainen ovat olleet yksi sielu, niin he olivat." Tyttö keskeytti ja jatkoi äkkiä: "Ette tunne häntä. Ette ollenkaan tunne häntä."
28
"Luulen, että tulee kaunis auringonlasku", kapteeni West huomautti seuraavana iltana.
Miss West ja minä jätimme pelaamisemme ja kiiruhdimme kannelle. Auringonlasku ei ollut vielä alkanut, mutta pian se tapahtuisi. Näimme pilvien kerääntyvän taivaalle, harmaat pilvet ryhmittyivät pitkiksi viivoiksi ja liiteleviksi joukoiksi värien levitessä hitaasti hehkuvina vivahduksina ja nopeina läikkinä.
"Kultainen portti", miss West huudahti tarkoittaen länttä.
"Katsokaa! Olemme juuri tulleet satamaan. Katsokaa etelään. Eikö se ole San Franciscon pilvenpiirtäjärivi! Tuolla on Call Building ja tuolla Ferryn torni ja tuolla on varmasti Fairmont." Hän pysähtyi katselemaan pilvirykelmien välistä aukkoa, ja hän taputti käsiään. "Pienoisauringonlasku auringonlaskun ohella! Katsokaa! Faraglionit! Ne uiskentelevat omassa oranssinvärisessä ja punaisessa pienoisauringonlaskussaan."
"Eikö tuolla ole Kultainen portti ja San Francisco ja Faraglionit?" Tyttö vetosi nyt mr Pikeen, joka nojasi lähellämme peräkannen kaiteeseen ja vuoroin vilkui happamesti Nancya, joka norkoili välikannella, vuoroin Possumia, joka oli sillalla ja kyyristyi aina kauhusta, kun purje paukkui sen yläpuolella.
Perämies käänsi päänsä ja suvaitsi silmätä taivasta juhlallisesti.
"No enpä tiedä", hän murahti. "Teistä se voi näyttää Faraglioneilta, mutta minusta se on kuin sotalaiva, joka tulee suoraan Porttiin kahdenkymmenen solmun nopeudella."
Niin näyttikin. Uivat Faraglionit olivat muuttuneet jättiläissotalaivoiksi.
Sitten alkoi värikäs ilotulitus, jonka hallitsevana pohjavärinä oli vihreä. Vihreä, vihreä ja taas vihreä – puhkeavan kevään sinervänvihreä ja syksyinen kellanvihreä ja ruskeanvihreä ja kuparinvihreä. Ja nämä kaikki vihreän vivahdukset olivat sanomattoman voimakkaat, mutta voimakkuus ja vihreys kalpeni, siirtyi harmaista pilvistä mereen, joka sai kiiltävän kuparin kultaisen värin, samalla kuin silkinhienot aallonväreet vivahtivat mitä hienoimpaan herneenvihreään.
Harmaat pilvet muodostivat pitkän, matalan rubiinin- ja granaatinpunaisen ketjun – samanvärisen, miltä bourgognen viini näyttää valoa vasten. Ja sen alla oli harmaanvalkoisen sumujuovan muusta värirunsaudesta erottamana toinen pienempi, viininpunainen juova.
Kuljin peräkannen poikki vasemmalle puolelle.
"Oh! Tulkaa takaisin! Katsokaa! Katsokaa!" miss West huusi minulle.
"Mitä nyt?" kysyin. "Täällä on aivan yhtä kaunista."
Tyttö liittyi minuun, ja kun hän teki niin, huomasin happamen hymyn mr Piken kasvoilla. – Itäinen taivas oli yhtä värikäs. Se oli kääriytynyt heleänsiniseen vaippaan, jonka yläosat himmentyivät, vaihtuivat monen vivahteen kautta kalpeaan, mutta silti lämpimään, väreilevään ja vavahtelevaan ruusunpunaiseen. Tämän värikkään taivaanlaen heijastus vedessä oli kuin välkkyvä silkki, joka vivahteli siniseen, niilinvihreään ja lohenpunaiseen. Oli kuin pehmeä, silkkinen verho olisi päällystänyt merta ja kellunut sen heikosti väreilevällä, aaltoilevalla pinnalla.
Ja kalpea kuu näytti kostealta helmeltä, joka loisti taivaan auteren läpi.
Eteläisellä taivaalla näimme omituisen auringonlaskun. Se oli erikoinen sen tähden, että se oli oranssinpunainen, ja matalalla kulkevien harmaiden pilvien alareunat olivat valaistut ja värikkäät.
"Pyh!" mutisi mr Pike töykeästi, kun me huudahtelimme ihastuksesta. "Katsokaa auringonlaskua pohjoisessa päin. Se ei ole hullumpi, ratkaiskaa itse."
Eikä se ollutkaan. Pohjoinen neljännes taivaasta oli kuin suuri värikäs pilviviuhka, jonka punaiset, röyhelöiset sulat ulottuivat taivaanrannasta keskitaivaalle. Se oli ihmeellinen. Neljä loimuavaa, hehkuvaa auringonlaskua yhtaikaa taivaalla!
Ja kun värit hämärän tullen hitaasti himmenivät, vuodatti autereinen kuu loistavia, hopeisia kyyneleitä hämärän sinipunervaan mereen. Sitten seurasi yön pimeys ja äänettömyys, ja me heräsimme unelmistamme kauneuden lumoamina, nojasimme reelinkiin seisoen vierekkäin.
En koskaan väsy tekemään huomioita kapteeni Westista. Jotenkin hän muistuttaa monia näkemiäni Washingtonin muotokuvia. Hän on kuusi jalkaa pitkä, ylimyksellisen laiha ja hän liikkuu varmasti, verkkaisesti ja juhlallisen luontevasti. Hänen laihuutensa on melkein askeettinen. Käytökseltään ja tavoiltaan hän on aito, vanhanaikainen Uuden Englannin herrasmies.
Hänellä on samanlaiset harmaat silmät kuin hänen tyttärelläänkin, mutta ne ovat pikemminkin lempeät kuin lämpimät, ja hänen silmänsä hymyilevät samalla tavalla. Hänen ihonsa on punaisempi kuin tytön, ja hänen kulmakarvansa ja silmäripsensä ovat vaaleammat. Hänellä tuskin on intohimoja, eikä hän myös osaa välittömästi innostua. Miss West on tiukka kuten isänsäkin, mutta hänen tiukkuudessaan on lämpöä. Kapteeni West on puhdashenkinen, miellyttävä ja kohtelias, mutta kylmän miellyttävä, kylmän kohtelias, ja hän on vertaisiaan kohtaan aina rakastettava sekä kajuutassa että kannella, mutta hänen rakastettavuutensa on kuitenkin kylmää, ylvästä, ohutta.
Hän on mestari tyhjäntoimittamisen taidossa. Hän ei koskaan lue muuta kuin Raamattua, ja kuitenkaan ei hänen ole milloinkaan ikävä. Useasti näen hänet kansituolissa tutkimassa sormiensa jalomuotoisia kynsiä, ja vannon, ettei hän kuitenkaan niitä näe. Miss West sanoo hänen rakastavan merta, ja minä kysyn itseltäni tuhansia kertoja: "Kuinka hän sitä rakastaa?" Hän ei osoita mielenkiintoa mihinkään, mikä on meren yhteydessä. Siitä huolimatta, että hän kiinnitti meidän huomiomme äsken kuvaamaani ihanaan auringonlaskuun, ei hän itse jäänyt kannelle sitä ihailemaan. Hän istui alhaalla isossa nahkatuolissaan lukematta, torkkumatta, tuijottaen vain tyhjyyteen.
Päivät vierivät, ja vuodenajat kuluvat. Lähdimme Baltimoresta talven selän jo taituttua, elimme kevään ja kesän, ja nyt pyrkiessämme etelään Kap Hornin talvisten vesien halki on jo täysi syksy. Ja kun olemme sivuuttaneet Kap Hornin ja pyrimme pohjoiseen, on taas kevät ja kesä – pitkä kesä – kun seuraamme aurinkoa pohjoiseen ja saavumme Seattleen kesällä. Ja kaikki nämä vuodenaikojen vaihtelut ovat tapahtuneet tai tapahtuvat viiden kuukauden kuluessa.
Valkoiset pukumme olemme jättäneet ja käytämme lauhkean ilmaston vaatteita. Wada on antanut minulle paksummat alusvaatteet ja yöpuvun, ja Possum ei enää öisin tyydy olemaan vuoteen peitteellä, vaan haluaa ryömiä sen alle.
Olemme nyt La Platan seuduilla, mikä on pahassa maineessa myrskyjensä takia, ja mr Pike odottaa tämän seudun kylmiä ja kovia lounaismyrskyjä. Kapteeni West ei tunnu odottavan mitään, mutta kuitenkin huomaan, että hän viipyy kauemmin kannella, kun taivas ja ilmapuntari näyttävät uhkaavilta.
Eilen, hämärän ja pimeän vaihteessa saimme tuntea esimakua La Platan säistä, ja tänään sattui ratkaiseva tapahtuma. Eilen illalla ei tuullut, ja Elsinore säilytti suuntansa vain hetkittäisten pohjoisten tuulenpuuskausten avulla, keikkui kiivaasti isoilla, sileillä mainingeilla, jotka vierivät vastaamme jonkin eteläisen hirmumyrskyn nostattamina.
Eteemme kohosi yhtäkkiä kuin taikaiskusta siniharmaa pimeys. Luulen, että se oli jonkinlainen pilvimuodostus, vaikka se ei kylläkään muistuttanut pilviä. Se oli vain omituista pimeyttä, joka kohosi aina ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes olimme siihen kokonaan verhoutuneet, niin että melkein koko meri häipyi näkyvistämme.
Ja purjeemme pullistuivat yhä pohjoistuulen leyhkäyksistä, ja Elsinore keikkui isoilla, loivilla mainingeilla. Purjeet jäivät tuuletta, lepattivat vain kumeasti jyristen, ja laiva kulki hitaasti tuota pahaa ennustavaa synkkyyttä kohti. Idässä, missä oli selviä ukkospilviä, leimahtivat heikot salamat halkaisten aina samalla ympärillämme olevan pimeyden.
Äskeiset vähäiset tuulen leyhkäyksetkin loppuivat, ja lähestyvän rajuilman jylinää edeltävän hiljaisuuden aikana kuuluivat ylhäällä raakapuilla olevien miesten äänet siltä, kuin he olisivat olleet aivan vieressämme, vaikka he olivat satojen jalkojen päässä meistä. Siitä vakavuudesta, millä he tekivät työtä, kävi selville, että he käsittivät, mitä oli tulossa. Molemmat vuorot olivat työssä, ja molemmat perämiehet olivat valvomassa. Kapteeni West kuljeksi kannella tapansa mukaan huolettomana eikä antanut mitään määräyksiä, paitsi silloin, kun mr Pike tuli hänen kanssaan neuvottelemaan.
Miss West, joka oli poistunut viitisen minuuttia sitten, palasi öljyvaatteisiin, myrskyhattuun ja merisaappaisiin pukeutuneena. Hän kehoitti minua hyvin käskevästi tekemään samoin. Mutta en malttanut jättää kantta, koska pelkäsin minulta jäävän jotakin kiintoisaa näkemättä. Keksin keskitien ja käskin Wadan tuoda myrskytamineeni.
Ja sitten alkoi tuulla. Myrsky purkaantui pimeydestä ukkosena, jota seurasi helvetillinen paukkina. Ja sadetta ja ukkosta seurasi pimeys, joka oli niin sankka, että tuntui kuin sitä olisi voinut veitsellä leikata. Se kääri meidät vaippaansa tuulen ulvoessa. Pimeys, samoin kuin tuulikin, puristi meidät syleilyynsä. Sen voi kuvata vain vanhalla, peräti kuluneella sanontatavalla, että ei voinut nähdä edes ojennettua kättänsä.
"Eikö tämä ole ihanaa!" miss West huusi korvaani melkein minussa kiinni riippuen, kun seisoimme lähellä peräkannenkaidetta.
"Suurenmoista!" huusin takaisin, ja samalla huuleni olivat niin lähellä hänen korvaansa, että hänen tukkansa kutitti kasvojani.
Enkä tiedä, miten se tapahtui vaistomaisesti varmasti meiltä kummaltakin – mutta pauhaavassa pimeydessä, riippuessamme kaiteessa kiinni, tarttuivat kätemme toisiinsa ja puristivat toisiansa.
"Herodiaan tytär", ajattelin katkerasti itsekseni, mutta en irroittanut kättäni hänen kädestään.
"Mitä tapahtuu?" huusin hänen korvaansa.
"Olemme muuttaneet suuntaa", tyttö vastasi. "Luulen, että laiva on kääntynyt! Peräsin on kunnossa, mutta laiva ei tottele!"
Samurain Gabrielin ääni kajahti.
"Tiukasti ympäri!" hän huusi myrskyn halki ruorimiehelle. "Tiukasti ympäri, sir", kuului perämiehen tuulen tukahduttama, tuskin kuuluva vastaus.
Samalla leimahtelivat joka puolella salamat, niin että suorastaan kylvimme valossa monta minuuttia yhteen menoon. Koko ajan olimme kuin kuuroja ukkosen lakkaamatta jylistessä. Näky oli aavemainen – mastojen ja raakapuiden pitkä ja musta luuranko, ja merimiehet olivat kuin jättiläissyöpäläisiä työskennellessään purjeen kiinnitysnuorien ääressä ja kääriessä kokoon purjeita. Heidän alapuolellaan olivat harvat ylhäällä olevat purjeet valkoisia, kummitusmaisen salaperäisiä tuossa omituisessa valaistuksessa tuulen pullistaessa niitä taaksepäin mastoja vastaan. Alimpana näkyivät Elsinoren kansi ja silta ynnä hytit, sotkuinen kimppu ajelehtivia köysiä sekä hajanaisia, horjuvia ja hinaavia ihmisryhmiä.
Kun rajuilma syöksyi kimppuumme, oli myös herramme ja isäntämme paikallaan. Hän oli ikäänkuin liekehtivässä tulessa, solakkana, välinpitämättömänä, häiriintymättömänä, alaisinaan perämiehet, jotka vastaan ottivat hänen käskynsä ja toteuttivat hänen tahtonsa komentamalla tuota epattojen ja kurjimusten laumaa hinaamaan, haalaamaan ja ponnistamaan kaikki ruumiinsa voimat, jotta uiva maailmamme kestäisi tämän luonnon voimien raivon.
Mitä sitten tapahtui, sitä en tiedä. Silloin tällöin kuulin vain Gabrielin äänen, sillä tuli pimeä ja sen mukana kohisevina virtoina syöksyvä sade. Se täytti suuni ja kuristi keuhkojani, kuin olisin pudonnut mereen. Sitä tuntui tulevan sekä alhaalta että ylhäältä sillä se tunki myrskyhattuni alle ja öljypukuni läpi, vieläpä tiukan kaulukseni kautta alas aina merisaappaisiin asti. Olin päästäni pyörällä ja kuurona ukkosen jyrinästä, salamain, tuulen, synkän pimeyden ja vesipaljouden kynsissä. Mutta isäntämme oli aivan lähelläni peräkannella ja liikkui tyynesti, huusi määräyksensä miehille, jotka hilasivat köysiä typerästi, hellittivät ja kiristivät jalasnuoria, nostivat ja laskivat raakapuita, pingoittivat kupuköysiä ja supistimia, irroittivat ja kiinnittivät isoja purjekangaskaistoja.
En tiedä, miten kaikki kävi, mutta yhtäkkiä miss West ja minä kyyristyimme yhteen, riipuimme kiinni reelingissä ja toisissamme kangassuojuksen alla, jota sade rapisteli. Toinen käteni oli hänen vyötärönsä ympärillä, toisella pidin kiinni reelingistä. Miss Westin olkapää painui omaani vasten, ja hän piti toisella kädellään tiukasti kiinni öljytakkini rinnuksesta.
Tuntia myöhemmin hoipuimme peräkannen poikki karttahuoneeseen auttaen toinen toisiamme pysymään pystyssä Elsinoren keinuessa ja täristessä meren käynnin kiihdyttyä, ja kallistuessa tuulen pullistaessa sen harvoja vielä ylhäällä olevia purjeita. Sateen johdosta lauhtunut tuuli oli nyt hyvin. Pahin oli ohitse, laiva hengitti taas, samoin me, ja karttahuoneen kirkkaassa valossa me silmäilimme toisiamme kasvot märkinä, mutta silmät loistaen sekä nauroimme.
"Voiko kukaan olla pitämättä merestä?" miss West huudahti voitonriemuisesti vääntäessään vettä hiussuortuvistaan, jotka rajuilmassa olivat joutuneet epäjärjestykseen. "Ja merimiehistä! Meren herroista! Näittekö isääni...?"
"Hän on kuningas", sanoin.
"Hän on kuningas", tyttö toisti.
Ja yhtäkkiä Elsinore kohosi aallon harjalle ja paiskautui kallelleen, niin että me sinkosimme toisiamme vastaan ja lensimme päin seinää.
Sanoin tytölle hyvää yötä portaiden juurella ja sivuuttaessani kajuutan avoimen oven vilkaisin sinne. Siellä istui kapteeni West, jonka olin luullut olevan yhä kannella. Hänen myrskytamineensa olivat poissa ja merisaappaat oli korvattu tohveleilla. Hän istui isossa nojatuolissaan, silmät auki, nähden näkyjä sikarin kiemurtelevassa savussa.
Kello yhdeltätoista tänä aamuna La Plata rupesi temppuilemaan. Viime yönä oli todellinen lounaismyrsky – vaikkakin lievä. Tänään näytti tulevan paljon pahempi, mutta siitä tulikin mitätön kosmillinen ilve. Tuuli oli yön aikana niin lauhtunut, että yhdeksältä aamulla kaikki prammipurjeemme olivat ylhäällä. Kello kymmeneltä keinuimme typityvenessä. Yhdentoista aikaan alkoivat pilvet pahaa ennustavasti ryhmittyä eteläiselle taivaalle.
Pilvinen taivas painui yhä matalammalle. Mastojemme huiput näyttivät piirtävän pilviä. Taivaanranta vetäytyi niin lähelle, että se lopulta näytti tuskin olevan puolen mailin päässä. Elsinore oli suljettu kuin pienen sumu- ja merimaailman sisäpuolelle. Salamat leimahtelivat. Taivas ja taivaanranta lähenivät meitä, niin että tuntui, kuin ne olisivat olleet vähällä niellä Elsinoren.
Sitten halkoivat ilmoja keskitaivaalta taivaanrantaan ulottuvat käyrät salamat, ja kostea ilmakehä tuli omituisen vihreäksi. Sade, joka alkoi hiljaa tyvenellä väliajalla, kasvoi vedenpaisumukseksi. Vähitellen pimeni niin, että Wada ja steward sytyttivät lamput, vaikka olikin keskipäivä. Pimeys värisi ja liekehti ja käyrät salamat välkkyivät. Nämä kävivät yhä kiivaammiksi, kun sade väheni, ja me olimme niin täydellisesti tämän sähköpurkauksen piirissä, ettei salamanleimahduksia voinut asettaa minkään erikoisen jyrinän yhteyteen. Ilmakehä ympärillämme kumahteli ja liekehti. Mikä rätinä ja paukkina! Joka hetki luulimme Elsinoren saavan vuodon. En koskaan ole nähnyt sellaisia värejä ukonilman aikana. Samalla kuin voimakkaat salamat sokaisivat meitä, jatkui myös väreilevä, sykkivä heikompien salamoiden ilotulitus, joka toisinaan oli vienon sininen, joskus taas himmeän punainen, ja haihtui lavendelinvioletin tuhansiin vivahteisiin.
Ei tuullut. Ei alkanutkaan tuulla. Ei tapahtunut mitään. Elsinore oli valmis kaikkeen, mastot paljaina, vain alimmat märssypurjeet ylhäällä, mesaani- ja begiinipurjeet käärittyinä kokoon. Laivan alamärssypurjeet roikkuivat velttoina raaoissa, raskaina sateesta ja vettyneinä lepattaen laivan keinuessa. Pilvirykelmät ohenivat, päivä kirkastui, pimeys vaihtui harmaaseen hämärään, salamat herkesivät, ukkonen etääntyi kauas, eikä tuullut. Puolen tunnin kuluttua aurinko paistoi, jyrinä vieri hetkittäin etäällä, ja Elsinore keinui yhä tyvenessä.
"Ei voi edeltäpäin mitään tietää, sir", mr Pike marisi minulle. "Kolmekymmentä vuotta sitten menetin kaikki mastoni täällä La Platan seuduilla myrskyssä, joka yllätti meidät samanlaisella ilmalla."
Vahdit vaihtuivat, ja mr Mellaire, joka oli tullut kannelle vapauttamaan ensimmäisen perämiehen toimestaan, seisoi vieressäni.
"Tämä on maailman vaikeimpia vesiä", hän puuttui puheeseen. "Kahdeksantoista vuotta sitten tulin tuntemaan La Platan, kun menetimme puolet mastoista. Kaksikymmentä tuntia makasi toinen laita vedessä, ja meri huuhtoi lastin pohjaansa. Meidän täytyi ajelehtia kaksi päivää veneessä, ennen kuin englantilainen rahtilaiva otti meidät turviinsa. Eikä muista veneistämme ole sen koommin nähty jälkeäkään."
"Elsinore suoriutui hyvin viime yönä", sanoin iloisesti.
"Oh, hitto vie, ei se ollut mitään", mr Pike urahti. "Odottakaa, kunnes näette todellisen lounaismyrskyn. Siinä vasta on tukala liikkua, ja minä ainakin olen iloinen, kun pääsemme siitä. Mieluummin valitsen tusinan Kap Hornin myrskyjä kuin yhden tällaisen. Mitä mieltä te olette, mr Mellaire?"
"Yhdyn teihin, sir", hän vastasi. "Parhaatkin kapteenit voivat tehdä tyhmyyksiä La Platan seuduilla."
Mr Pike hyräili laskeutuessaan portaita alas.
29
Auringonlaskut tulevat yhä omituisemmiksi ja ilmiömäisemmiksi Argentiinan rannikon tällä puolella. Eilen illalla olivat pilvet korkealla, valkoisen ja kullan kirjavia, säännöttömästi sirottuneina läntiselle taivaalle, ja samalla näkyi toinen auringonlasku idässä – ehkä toisen heijastuksena. Joka tapauksessa itäinen taivas oli vaaleiden hattaroiden peitossa, joiden läpi tunkeutui pehmeitä, hajanaisia, sinisiä ja vaaleita säteitä siniharmaalle merelle.
Kirjoissa sanotaan, että nämä huomattavat auringonlaskut johtuvat pölystä, joka lentää korkealle ilmaan Argentiinan pampaksella puhaltavien tuulien nostattamana.
Kirjoitan tätä keskiyöllä, olen kääriytynyt peitteisiini pielusten keskellä, ja Elsinore keinuu kovasti suunnattomien maininkien vieriessä vastaamme Kap Hornin seuduilta, missä tuulet aina puhaltavat. Mutta tämäniltainen auringonlasku! Turner olisi ehkä voinut sen maalata. Lännessä näytti siltä, kuin maalari olisi sivaltanut harmaita väriläiskiä vihreälle kankaalle ja pilvet sirottuivat hajalleen tuolle taivaan vihreälle taustalle.
Mutta mikä tausta! Mikä vihreä väriloisto! Ainoatakaan vihreän vivahdusta ei puuttunut maitomaisten, väreilevien pilvien välisten aukkojen kohdalla – ylhäällä niilinvihreätä ja sitten järjestyksessä, tuhansin vivahtein, sinivihreä, ruskeanvihreä, harmaanvihreä ja ihmeellinen oliivinvihreä, joka tummeni syväksi pronssinvihreäksi.
Muu taivaanranta taas hehkui punaisen, sinisen, vaaleanvihreän ja keltaisen eri vivahduksina. Vähän myöhemmin auringon ollessa aivan alhaalla, loimusi väreilevien pilvien taustaa vastaan viininpunainen väriyhdistelmä, joka himmentyi pronssinkarvaiseksi ja antoi tummuville vihreän vivahduksille veripunaisen hohteen. Itse pilvet liekehtivät monivivahteisen ruusuisina, samalla kuin vaaleanpunaisista jättiläissäteistä muodostunut viuhka aukeni keskitaivasta kohden. Sen säteet syvenivät vivahteiltaan nopeasti koreaksi punahohteeksi ja paloivat kauan hämärän hitaasti lähestyessä.
Vielä tuntikausia myöhemmin, näiden kauneuden ihmeiden yhä askarruttaessa aivojani, kuulen mr Piken ärjyvän äänen ja miesten jalkojen töminän ja laahustamisen heidän siirtyessään köydeltä toiselle ja vetäessään ja haalatessaan. Ennustetaan taas rajuilmaa, ja koska purjeita vähennetään, niin voi päättää, ettei se ole kaukana.
Päivän sarastaessa laivamme keinui edelleen typi tyvenessä ja epämiellyttävillä mainingeilla. Miss West sanoo, että ilmapuntari laskee, mutta että tämä varoitus on kestänyt liian kauan, jotta se mitään merkitsisi. Lounaismyrskyjä sattuu täällä usein, ja vaikka Elsinore on valmis mihin tahansa, koska mastot ovat paljaina ylämärssypurjeisiin asti, voi hyvinkin sattua, että hetken päästä purjeita lisätään.
Mr Pike oli niin ymmällä, että hän todellakin oli nostanut prammipurjeet, ja yläprammipurjeiden kiinnitysnuoria parhaillaan irroitettiin, kun samurai tuli kannelle, kulki edestakaisin huolettomana viitisen minuuttia ja puhui sitten matalalla äänellä mr Pikelle. Mr Pike ei pitänyt siitä. Minusta, joka olin vain alokas, tuntui, että hän ei ollut yhtä mieltä isäntänsä kanssa. Siitä huolimatta hän ärjäisi ylhäällä yläprammiraaoilla oleville miehille, että kaikki oli taas kiinnitettävä. Sitten tuli supistimien ja kupunuorien vuoro ja raakain laskeminen, kun yläprammipurjeet käärittiin kokoon. Begiinipurje laskettiin ja samoin muutamat ulommaiset perä- ja keulaviistopurjeet, joitten nimiä en koskaan muista.
Lounaasta alkoi puhaltaa kylmä tuulenleyhkä. Taivas oli pilvetön. Näin, että mr Pike oli salaa tyytyväinen. Ja aina kun mr Pike silmäsi ylös paljaita prammi- ja yläprammiraakoja, tunsin hänen ajattelevan, että ne olisivat hyvin voineet kantaa purjeita. Oli ilmeistä, että La Plata oli petkuttanut kapteeni Westia. Siitä oli miss Westkin varma.
"Isä lisää purjeita puolen tunnin päästä", hän ennusti.
En tiedä, minkälainen säävaisto kapteeni Westilla on, mutta olen varma, että sen täytyy olla samurain vaisto. Kuten sanoin, taivas oli kirkas. Ja kuitenkin, lyhyessä puolituntisessa kaikki muuttui. Olin juuri palannut kajuutasta, ja miss West ilmaisi halveksumisensa La Plata-joen suhteen ja lupasi mennä alas ompelemaan, kun kuulimme mr Piken mörisevän. Mörinä oli oudon tyytymätöntä, katuvaista ja alemmuutensa mestarin edessä tunnustavaa. "Tuolla tulee koko La Plata", hän mörähti. Seurasin hänen katsettaan lounaaseen ja näin rajuilman lähestyvän. Auringonvalon peitti pilvirykelmä, joka näytti paisuvan ja kieppuvan monta kertaa ympäri lähestyessään meitä nopeasti voimakkaan tuulen ajamana.
Kapteeni West puhui perämiehelle, tämä huusi käskyn edelleen, ja miehistö alkoi koota isoapurjetta ja keulapurjetta ja kiivetä köysistöön.
"Laskekaa alemmaksi! Kääntäkää ruori!" kapteeni West huusi aivan tyynenä ruorimiehelle.
Ja iso ruoriratas kierähti ympäri, ja Elsinoren keula painui tuuleen, jottei peräpuoli jäisi sille alttiiksi.
Ukkonen kätkeytyi pilvien synkkyyden peittoon, kunnes yhtäkkiä salama halkaisi pilven.
Sitten seurasi sade, tuuli, synkkä pimeys ja salamat. Laivan jokaista raakaa kohden oli viisitoista miestä. Purjeet oli hyvin kääritty, ennen kuin leikki alkoi. Kuinka miehet pääsivät raaoilta taas kannelle, en tiedä sillä Elsinore kierähti kallelleen (vain ylä- ja alamärssypurjeet olivat ylhäällä), ja sen vasen puoli hautautui mereen eikä ottanut noustakseen. En voinut seisoa tuetta jyrkästi kaltevalla kannella. Jokainen piti kiinni mistä sai. Mr Pike tarttui tukevasti reelinkiin molemmin käsin, ja samoin miss West ja minä tartuimme mielettöminä kiinni reelinkiin ja haparoimme jalansijaa. Mutta samurai piti vain toisella kädellä reelingistä ja säilytti helposti tasapainonsa kuin lentoon valmis lintu. Hän ei antanut käskyjä, ja arvasin, ettei ollut mitään tehtävissä. Hän odotti – tyynesti ja levollisesti. Tilanne oli yksinkertainen. Joko menettää mastot tai ne säilyvät ehjinä tai Elsinore ei enää koskaan nouse.
Sillä välin laiva oli kuin kuollut, sen suojan puoleiset raa'annokat melkein viistivät vettä, ja meri vaahtosi valtavana sen suojaluukuille, veteen hautautuneen, näkymättömän laivan yli.
Minuutit tuntuivat vuosisadoilta, kunnes keula aleni tuulen mukaan ja Elsinore kohosi jälleen kölilleen. Kapteeni West pysytti laivaa yhä tuulta kohti. Ja heti sen jälkeen iso keulapurje irtautui tuulessa. Tärähdykset, jotka laiva kesti sitä seuranneen hirveän keinumisen aikana, olivat peloittavia. Tuntui kuin se halkeaisi palasiksi. Kapteeni ja perämies olivat vieri vieressä, ja heidän kasvojensa ilmeet olivat heille kummallekin tyypilliset. Kummankaan kasvoilla ei ollut pelon merkkejä. Mr Pike irvisti happamesti kyvyttömille merimiehille, jotka olivat hutiloineet työssään. Kapteeni Westin kasvot olivat tyynen harkitsevat.
Kuitenkaan ei voitu mitään tehdä. Viisi minuuttia Elsinore keikkui kuin jättiläishirviön kynsissä, kunnes purjekankaiden viimeisetkin isot kaistat olivat repeytyneet irti.
"Keulapurjeemme on matkalla Afrikkaan", miss West nauroi.
Tyttö oli peloton, kuten isänsäkin.
"Ja nyt voimme yhtä hyvin mennä alas ja ruveta pitämään hauskaa", miss West sanoi viittä minuuttia myöhemmin. "Pahin on ohi. Nyt seuraa vain tuulta, tuulta ja taas tuulta ja voimakas meren käynti."
Koko päivän tuuli. Ja valtava meren käynti teki Elsinoren käyttäytymisen melkein sietämättömäksi. Vain siten sain oltua, että menin vuoteeseen ja ympäröin tyynyillä sen reunat käyttäen apuna tyhjiä saippualaatikolta, mitkä Wada siihen sopivasti järjesti. Mr Pike tarttui lujasti oven pieleen, ja hänen jalkansa sätkyttelivät sinne tänne laivan hirveästi keinuessa, kun hän pysähtyi sanomaan minulle, että tämä oli hänelle aivan uudenlainen lounaismyrsky. Kaikki tapahtui heti alusta alkaen oudosti. Se ei ollut tullut, kuten ennen. Se oli arvaamaton.
Mies jäi vielä hetkiseksi luokseni ja ilmaisi ajatuksensa silloisesta tilanteesta naurettavan peittämättömällä äänen sävyllä.
Ennen kaikkea hän oli kyllin järjetön kysyäkseen, ilmenikö Possumissa merikivun oireita. Sitten hän purki kiukkuansa epattoihin, jotka olivat päästäneet keulapurjeen karkuun, ja ilmaisi myötätuntonsa purjeen tekijöitä kohtaan heille tulevan ylimääräisen työn johdosta. Sitten hän pyysi lupaa saada lainata jonkin kirjoistani, ja pitäen kiinni sängystäni hän valitsi Buchnerin "Voima ja aine"-nimisen teoksen hyllyltäni sekä tukki huolellisesti siten syntyneen aukkokohdan aikakauslehdillä, joita siihen tarkoitukseen käytän.
Mutta hän ei vieläkään halunnut lähteä, ja mietittyään päänsä puhki, löytääkseen jonkin tekosyyn, hän alkoi puhella hajanaisesti La Platan ilmoista. Koko ajan itsekseni ihmettelin, mikä tuon kaiken takana mahtoi olla. Lopulta se tuli ilmi.
"Sivumennen sanoen, mr Pathurst", hän huomautti, "satutteko muistamaan, montako vuotta sitten mr Mellaire sanoi menettäneensä mastonsa ja joutuneensa haaksirikkoon täällä?"
Tajusin heti hänen tarkoituksensa.
"Eikö se liene ollut kahdeksan vuotta sitten", valehtelin.
Mr Pike nieli tämän ja alkoi sitä hitaasti sulatella, samalla kuin Elsinore kolme kertaa rajusti keinahti vasemmalle ja takaisin.
"Mutta mikä laiva upposi La Platan edustalla kahdeksan vuotta sitten?" hän mutisi kuin itsekseen. "Luulen, että minun täytyy kysyä mr Mellairelta sen nimeä. En voi mitenkään sitä muistaa."
Hän kiitti minua tavattoman valituin sanoin kirjasta, josta hän varmasti ei riviäkään lukisi, ja kopeloi ovelle. Siinä hän hetkisen pysytteli seisaallaan, ja ikäänkuin saaden uuden ja aivan satunnaisen aatteen, hän sanoi:
"Eikö se mitenkään olisi voinut olla kahdeksantoista vuotta sitten?" Pudistin päätäni.
"Kahdeksan vuota sitten", sanoin. "Niin minä muistan. Miten lienee jäänyt mieleeni. Mutta niin hän sanoi", kertasin yhä vakuuttavammin. "Kahdeksan vuotta sitten. Olen siitä varma."
Mr Pike katsoi minua miettiväisesti ja odotti, kunnes Elsinore oli jälleen jotenkuten tasapainossa, ennen kuin lähti alas käytävää pitkin.
Luulen seuranneeni oikein hänen ajatustensa kulkua. Olen jo aikoja sitten huomannut, että hän muistaa erinomaisesti laivat, päälliköt, lastit, tuulet ja haaksirikot. Hän on oikea meren tietosanakirja. On myös ilmeistä, että hän tuntee Sidney Walthamin historian. Mutta hän ei kuitenkaan aavista, että mr Mellaire on Sidney Waltham, ja hän vain arvailee, oliko mr Mellaire Sidney Walthamin toverina kahdeksantoista vuotta sitten laivassa, joka teki haaksirikon La Platan seuduilla.
En voi koskaan antaa mr Mellairelle anteeksi erehdystä, minkä hän teki puhuessaan tuosta haaksirikosta. Hänen olisi pitänyt olla varovaisempi.
30
Inhottava yö! Ihmeellinen yö! Nukuinko? Luulen, että nukuin koiran unta, mutta vakuutan kuulleeni joka kellon lyönnin aina puoli neljään asti. Sitten tuli muutos, helpotus. Ei enää taisteltu sitkeästi, ei keinuttu merihädässä. Elsinore liikkui. Tunsin sen liukuvan, syöksyvän eteenpäin, lentävän, liitävän. Sen sijaan että se olisi alituisesti heilunut vasemmalle, se kallistui nyt yhtä nopeasti kummallekin puolelle.
Tiesin, mitä oli tapahtunut. Sen sijaan että olisimme puskeneet lounaismyrskyä vastaan, oli kapteeni West kääntänyt laivan, ja tuuli kuljetti sitä nyt eteenpäin. Tämä oli käsittääkseni todellakin ankara myrsky, sillä ainakaan luoteeseen ei kapteeni West halunnut purjehtia. Mutta joka tapauksessa, vaikka vauhti olikin raju, oli kulku kuitenkin tasaisempaa, niin että nukuin. Heräsin kello viideltä meren aaltojen kohinaan niiden syöksyessä yläkannelle ja virratessa päin kajuutan seiniä. Avoimesta ovestani näin veden huuhtovan käytävää päästä päähän, samalla kuin noin puolen jalan vahvuinen vesimäärä vaahtosi ja porisi vuoteeni alta yli koko lattian, aina kun laiva keinahti oikealle.
Stewart toi kahvini, ja laatikoiden ja tyynyjen ympäröimänä kohottauduin juomaan sitä. Onneksi sain kahvin ajoissa juoduksi, sillä hirveä keinahtelu heitti kirjat lattialle eräältä hyllyltäni. Possum ryömi vuoteen jalkopäästä suojaisempaan keskikohtaan päin ja ulvahti kauhusta, kun vesi roiskui ja pauhasi ja kirjavyöry vierähti alas. En voinut muuta kuin hymyillä, kun "Pahvikruunu" iski päähäni, samalla kuin Chestertonin "Mikä maailmaa vaivaa" kolahdutti pentua niin, että se haukkoi ilmaa.
"No, mitä ajattelette?" kysyin stewardilta, joka auttoi meitä selviytymään tästä sekamelskasta.
Hän kohautti olkapäitään, ja hänen viisaat, vinot silmänsä olivat hyvin kirkkaat, kun hän sanoi:
"Monta kertaa minä nähdä tämmöstä. Minä vanha mies. Monta kertaa minä nähdä paljon pahempi. Liika paljo tuuli, liika paljo homma. Saastanen laivaväki olla paha."
Arvasin, että kannella olisi mielenkiintoista nähtävää, ja kello kuudelta kiipesin voimistelijan tavoin vuoteeni sivulaudan yli, pyydystin ajelehtivat tohvelini, ja selkäpiitäni karmi, kun pistin paljaat jalkani niiden kylmään märkyyteen. En viitsinyt pukeutua, vaan alusvaatteisillani suuntasin matkani kannelle Possumin ulvoessa surkeasti, kun jätin sen.
Oli täysi urakka puikkelehtia myrskyssä kapeissa käytävissä. Aina silloin tällöin pysähdyin ja tarrasin aina kiinni, mistä sattui, niin että sormenpääni tulivat aivan helliksi. Kun tuli tyynempää, etenin taas vähän. Karttahuoneeseen johtavat leveät portaat avautuivat poikkikäytävään, joka oli kymmenkunta jalkaa pitkä. Liiallinen itseluottamukseni ja Elsinoren tavallista rajumpi heilahtelu aiheuttivat onnettomuuden. Laiva keikahti oikealle puolelle niin äkkiä, että lattia tuntui vajoavan altani, ja minä syöksyin avuttomana luisuvaa pintaa alas. Yritin turhaan tarttua kierreportaiden pylvääseen, pyörähdin onnellisesti ympäri melkein kierroksen ja lopulta putosin kapteeni Westin oven eteen lyöden siihen olkapääni.
Nuoruudella on omat tiensä, samoin laivalla, merellä ja vieläpä myös miehen painollakin, tässä tapauksessa seitsemälläkymmenelläviidellä kilolla. Kapteeni Westin hytin kaunis mahonkinen ovilaudoitus särkyi, säppi ponnahti auki, ja oikean käteni neljän sormen kynnet loukkaantuivat, kun turhaan yritin saada kiinni auki lentävästä ovesta, ja niin vedin sen kiilloitetulle pinnalle neljä yhden suuntaista naarmua. En voinut hillitä vauhtiani, vaan paiskauduin kapteeni Westin avaraan hyttiin.
Miss West, silmät vielä unen sikkarassa, ihana tukka kerrankin kampaamattomana, oli pukeutunut villaiseen aamupukuun, seisoi ovella, joka vie yläkannelle, ja katseli ihmeissään minua.
Mutta minulla ei ollut aikaa lausua anteeksipyyntöjä. Jatkoin mieletöntä matkaani päästyäni hiukan jaloilleni, mutta heti taas kiepsahdin kumoon, ja tällä kertaa lensin suoraan kapteeni Westin rautasänkyyn.
Miss West alkoi nauraa.
"Tervetuloa", hän kikatti.
Kymmenet vastaukset, jotka kaikki olivat yhtä suloisen sopimattomia, pyörivät kielelläni, mutta en sanonut mitään, vaan tyydyin vain pitämään ylhäällä vasenta kättäni, samalla kuin pistin kirvelevän oikean käteni kainalokuoppaani. Tytön takana näin stewardin pyydystelemässä kapteeni Westin Raamattua ja erästä miss Westin muotilehteä. Ja kun tyttö kikatti ja nauroi minulle ja minä näin hänen seisovan siinä puolipukeissaan, välähti aivoissani ajatus: Hän on nainen. Hän herättää intohimoni.
Ymmärsiköhän tyttö tämän äkillisen, lausumattoman mielijohteeni? En tiedä, mutta hän lakkasi nauramasta, ja hänen pitkällinen tottumuksensa seuraelämään ilmeni hänen sanoissaan:
"Tiesin, että kaikki täällä isän huoneessa ajelehtii. Hän ei ole ollut täällä viime yönä. Minä aivan kuulin tavaroiden pyörivän ympäri... Oletteko loukkaantunut?"
"Olen vain loukannut kynteni", vastasin katsellen katkenneita kynsiäni ja nousten varovasti seisomaan.
"Hyvänen aika, se vasta oli keinumista", tyttö sanoi myötätuntoisesti.
"Niin, tarkoitukseni oli nousta portaita", sanoin, "eikä joutua isänne vuoteeseen. Pelkään, että olen ruhjonut oven."
Seurasi taas kova keinuminen. Istuin vuoteelle ja pitelin siitä kiinni. Miss West itse oli turvassa ovikäytävässä, ja hän alkoi taas kikattaa, kun steward lensi hänen ohitsensa yli kajuutan maton kaapaten kiinni pienestä kirjoituspöydästä, joka irtaantui kiinnityksistään hänen takertuessaan siihen. Meri syöksähteli yhä kajuutan etuseinää vastaan, ja steward, jonka ei onnistunut saada jalan sijaa, lensi taas takaisin pitäen yhä pöydästä kiinni, jotta se ei vahingoittuisi.
Käytin heti hyväkseni tyynempiä hetkiä, ja minun onnistui päästä portaille, ennen kuin laiva taas alkoi keinua. Silmissäni kangasteli eloisasti kuva miss Westin uneliaista silmistä, hänen tukastaan ja kaikesta hänen suloudestaan. Intohimoa herättävä nainen, tuo ajatus takoi aivoissani.
Mutta unohdin tuon kaiken, kun, ollessani jo melkein ylhäällä, sinkosin portaiden yläpäähän, niin kuin niistä olisi tullut äkkiä alamäki. Jalkani lensivät portaalta portaalle, ja koetin turhaan estää putoamistani, sillä Elsinoren perä ponnahti taivasta kohden valtavan aallon nostamana.
Niin hyppelehti tuo iso laiva kuin lastu laineilla. Se oli kuin lasten lelu, vain mitätön leikkikalu luonnonvoimien syleilyssä. Ja sittenkin, huolimatta täydellisestä avuttomuuden tunteestani, tunsin olevani turvattuna. Meillähän oli samurai!
Silmäsin karttahuoneeseen. Siellä hän istui keinutuolissa merisaappaat jaloissaan, joita hän tuki sohvaa vastaan pysyäkseen paikallaan rajuilmankin keinumisen aikana. Hänen mustassa öljykangastakissaan kimalteli lampun valossa tuhansia vesipisaroita, mikä oli merkkinä siitä, että hän oli juuri tullut kannelta. Hänen musta, kiiltävä myrskyhattunsa oli kuin jonkun tarusankarin kypärä. Hän poltti sikaria, ja hän hymyili ja tervehti minua, ja hän näytti hyvin vanhalta ja väsyneeltä – vanhalta ja viisaalta, mutta ei heikolta. Hänen kasvojensa iho oli entistään läpikuultavampi, ja hän oli nyt tyynempi ja ehdottomammin pienen, hauraan maailmamme valtias, kuin koskaan ennen. Hänen vanhuutensa ei johtunut vuosien painosta. Hänellä ei ollut ikää, ei intohimoja, hän oli yli-inhimillinen. Hän ei ollut koskaan tuntunut minusta niin suurelta, niin etäiseltä, niin aaveen tapaiselta kuin nyt.
Ja hän varoitti minua hopeisen vienolla, rauhallisella äänellään, kun yritin uskaltautua avaamaan karttahuoneen ovea päästäkseni ulos, ja neuvoi minulle sopivan ajan, jolloin voin lähteä pyrkimään peräkannelle.
Vettä oli kaikkialla. Elsinore syöksyi läpi kuohuvien vesien. Aallot huuhtoivat ja nuoleskelivat peräkannen laitoja, milloin vasemmalta milloin oikealta puolelta. Aallot laivan perässä kohosivat tornin korkuisiksi ja rysähtivät alas henkeämme uhaten. Ilma oli kuin vesisumua täynnä. Ei näkynyt vahtipalvelusta suorittavaa perämiestä. Kansi oli tyhjä. Vain kaksi valuvissa öljyvaatteissaan värjöttelevää ruorimiestä puoliksi avonaisen ruorihuoneen suojassa. Nyökkäsin heille hyvää huomenta. Toinen oli Tom Spink, vanhahko, mutta luotettava englantilainen merimies. Toinen, Bill Quingley, oli siitä skanssikolmikosta, joka aina veti yhtä köyttä, huolimatta, että kaksi heistä, Frank Fitzgibbon ja Richard Giller, kuuluivatkin toisen perämiehen vahtivuoroon. Nuo kolme miestä olivat osoittautuneet lujakouraisiksi ja yhtä puolta pitäviksi. He olivat tapelleet keulassa pontevasti roistosakkia vastaan ja saavuttaneet jonkinlaisen riippumattoman aseman. He eivät olleet oikeastaan merimiehiä – mr Mellaire nimitti heitä ivallisesti "muurareiksi" – mutta he olivat onnistuneesti kieltäytyneet palvelemasta roistojoukkiota.
Kulkeminen kannen poikki karttahuoneesta peräkannen ulkonemalle ei ollut helppo tehtävä, mutta onnistuin siinä ja riipuin rintanojassa tuulen piestessä lepattelevia alusvaatteitani. Tällä hetkellä Elsinore kohosi tuokioksi vaakasuoraan asentoon ja syöksyi eteenpäin. Kansi oli täynnä vettä ja tässä vesivirrassa seisoi polviaan myöten mr Pike ja puoli tusinaa merimiehiä mesaanimaston naakelipenkin ääressä. Kirvesmieskin oli siellä kaksi apulaista mukanaan.
Seuraava keinahdus heitti puolentuhatta tonnia vettä laivan oikeanpuoleisen reelingin yli, kaikki oikeanpuoleiset portit aukenivat automaattisesti ja sylkivät valtavasti vettä. Sitten seurasi vasemman puolen vuoro, ja satasen tonnia vettä roiskui mereen vasemman reelingin yli, kun kaikki sen puoleiset rautaläpät vuorostaan aukenivat selkoselälleen ja syöksivät vettä. Ja Elsinore syöksyi yhä suinpäin halki vetten.
Ylhäällä oli vain kolme ylämärssypurjetta. Kolmiomaisia etupurjeita ei näkynyt yhtäkään. En ollut koskaan nähnyt laivaamme niin vähin purjein, ja nuo kolme kapeata kaistaletta, jotka tuuli pullisti kireiksi kuin rautalevyt, ajoivat laivaa tuulessa eteenpäin hämmästyttävällä nopeudella.
Kun vesi kannella laski, jättivät naakelipenkin luona olevat miehet turvapaikkansa. Eräs ryhmä, jota peloittava mr Pike johti, pyrki käymään käsiksi lautapinoon ja rautalankakeriin. En heti saanut selville, mitä oli kyseessä. Kirvesmies hyppäsi parin miehen kanssa kolmannelle luukulle ja työskenteli kiireisesti ja hätääntyneesti. Nyt tiesin, miksi kapteeni West oli kääntänyt perän tuulen puolelle. Luukku numero kolme oli rikki. Muun muassa pollarien palkki oli poikki. Kirvesmiehen oli toimittava nopeasti, sillä muuten aallot tullessaan pyyhkäisevät hänet mereen. Mies naulaili uusia lautoja, paukutteli ja kiilasi luukkua, niin että se olisi edes jotenkin tiivis.
Kun Elsinoren vasemmanpuoleinen laita sukelsi mereen ja ryyppäsi useita satoja tonneja vettä kannelle ja sitten oikea puoli painui vuorostaan alas satojen vesitonnien syöksähtäessä sisään, jättivät kaikki miehet hommansa ja haparoivat henkensä edestä käden sijaa naakelipenkistä. He olivat välillä aivan piilossa ryöpyn keskellä, ja sitten näin heidät taas ja laskin kaikki.
Se hylkytavara, mihin mr Pike miehineen halusi käydä käsiksi, ajelehti satasen jalkaa pitkin keulakantta, ja kun Elsinoren perä laskeutui alas kuin kuiluun, ajautui se taas takaisin ja läjähti kajuutan seinään. Havaitsin, että se oli se sillanosa, joka ulottui mesaanimastosta keskilaivankajuutan luo, samalla näin, että oikeanpuoleinen, keskilaivankajuutan päällä oleva vene oli pirstautunut hajalle.
Kun katselin miesten ponnisteluja pyydystää tuo sillan osa, muistelin Victor Hugon loistavaa kuvausta merimiehen kamppailusta saada myrsky-yönä irtaantunut laivatykki kiinni. Huomaan, että Hugon kertomus oli tehnyt minuun syvemmän vaikutuksen, kuin tämä todellinen kamppailu silmieni edessä.
Olen usein sanonut, että meri paaduttaa. Totesin nyt, kuinka paatunut olin, kun seisoin peräkannen ulkonemalla tuulen pieksämissä, pärskeen liottamissa alusvaatteissani. En tuntenut minkäänlaista huolta keulan olioiden puolesta, jotka taistelivat hengenvaarassa kannella. Mitä heistä! Niin, olinpa melkein vain utelias näkemään, mitä tapahtuisi, ja tempaisivatko meren pauhaavat vyöryt heidät mukaansa, ennen kuin he pääsisivät naakelipenkin turviin.
Ja minä näin, mitä tapahtui. Mr Pike tietenkin syöksyi etunenässä paikalle, vyötäisiä myöten vedessä, sai nuoran silmukalla kiinni ajelehtivasta sillankappaleesta ja hinasi sen luokseen nopeasti ja sitoi sen kiinni erääseen vasemmanpuoleiseen mesaanimastonvanttiin. Elsinore paiskautui vasemmalle puolelle, ja kymmenkunta jalkaa korkea vesimuuri syöksyi reelingin yli. Miehet pakenivat naakelipenkille. Mutta mr Pike piti nuorasta kiinni liikkumattomana, katsoi suoraan kohti vesivuorta ja sai niskaansa koko vesiryöpyn. Kun hän taas sukelsi esiin, oli hänellä kädessään yhä nuora, jolla oli ottanut sillanosan kiinni.
Heikkomielinen fauni (umpikuuro mies) oli ensimmäisenä auttamassa mr Pikeä, ja häntä seurasi Tony, kreikkalainen itsemurhaaja. Sitten tuli Paddy ja sitten Pätkä, Henry, koululaivan poika, ja Nancy – tietenkin viimeisenä ja sen näköisenä kuin hän olisi menossa mestattavaksi.
Kannella oli enää vettä vain polvia myöten, kun mr Pike ja kuusi miestä nostivat sillanosan ja veivät sen keulaan. He horjuivat ja kompuroivat, mutta pysyivät kuitenkin pystyssä.
Kirvesmies näki ensin uuden uhkaavan vesivuoren. Näin hänen huutavan omille miehilleen ja sitten mr Pikelle, ennen kuin pakeni naakelipenkin turviin. Mutta mr Piken miehillä ei ollut onnea. Meri ryntäsi keskilaivankajuutan tienoille oikealta puolelta, ainakin viisitoista jalkaa kaiteen ja kaksikymmentä kannen yläpuolelle. Se pyyhkäisi näkymättömiin särkyneen veneen kajuutan katolta. Vesi, joka rysähti kajuutan seinää vastaan, roiskahti ilmaan aina begiiniraa'alle asti. Ja tämä kaikki sekä aallon mahtavin ryöppy syöksyi mr Piken ja hänen miestensä päälle.
Miehet katosivat näkyvistä. Samoin silta. Elsinore kallistui vasemmalle, ja sen kantta kasteli vesi laidasta laitaan. Sitten laiva syöksyi päistikkaa alas, ja koko vesipaljous ryntäsi keulaan päin. Tästä vaahtoavasta, kuohuvasta sekamelskasta sukelsi silloin tällöin esiin käsivarsi tai pää tai selkä, samalla kuin särmikkäiden lautojen korkeat reunat ja terästuet ilmaisivat sillanosan pyörivän ympäri. Ketkähän tuossa rytäkässä ruhjoutuvat? ajattelin.
En välittänyt noista miehistä, olin vain huolissani mr Piken tähden. Hän oli tavallaan säätynsä puolesta luokkaani. Hän ja minä kuuluimme perän asukkaisiin, söimme samassa pöydässä. Minä toivoin hartaasti, ettei hän loukkaantuisi tai saisi surmaansa. Muista en piitannut. Luulen, että entisaikain laivurit ajattelivat samoin orjalasteistaan haisevalla välikannellaan.
Elsinoren keula viskautui ilmaan perän pudotessa kuohuvaan laaksoon. Yksikään mies ei ollut jalkeilla. Silta ja miehet viskautuivat takaisin ohitseni ja tarrautuivat mesaanivanttiin. Ja sitten vedestä tuli esille tuo ihmeellinen vanhus. Hän seisoi suorana ja kiskoi kahta miestä, Nancyä ja faunia. Sydämeni löi kiivaasti katsellessani tätä mahtavaa miehen vartaloa – miehen, joka ensimmäisenä syöksyi vaarojen keskelle, että orjat voisivat häntä seurata, ja joka sukelsi taas esiin puolikuollut orja kummassakin kädessään. Tunsin itseni ylpeäksi siinä seisoessani – ylpeäksi siksi, että silmäni olivat siniset kuten hänenkin, että ihoni oli vaalea kuin naisen, että asuin laivan perässä kuten hän ja samurai, hallitsijain ja käskijäin joukossa. Mitä liikutti minua tuo saastainen roskajoukko! Jäntereissäni oli terästä, kun tuijotin siihen. Hyvä Jumala! Kymmenentuhannen sukupolven ja vuosisatojen aikana olimme polkeneet heidät jalkojemme alle ja orjuuttaneet heidät leikkikaluiksemme.
Elsinore keinui taas puolelta toiselle, ja vaahto roiskahteli alimmille raa'oille ja tuhat tonnia vettä kohisi laidasta laitaan. Ja jälleen oli kaikki sikin sokin särmäisten lautain ja rautatouvien ajelehtiessa kuohujen keskellä. Ja jälleen kohosi tuo vaaleaihoinen jättiläinen esiin, seisoi tukevin jaloin, molemmissa käsissään avuton vetelys kuin kuollut rotta. Hän ponnisteli kuohuvan, vyötäröihin asti ulottuvan veden läpi, sijoitti kantamuksensa kirvesmiehen huostaan naakelipenkille ja meni takaisin laahatakseen Larryn, joka yritti hoiperrella ylös, samaan paikkaan. Tyrskyjen keskeltä ryömi esiin kreikkalainen Tony ja retkahti voimattomana naakelipenkin ääreen. Hänellä ei ollut nyt ollenkaan itsemurhahaaveita. Vaikka hän kuinka yritti ponnistella, ei hän päässyt pystyyn, ennen kuin perämies tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja heitti hänet kirvesmiehen syliin. Sitten seurasi Pätkä, kääpiö, kasvot verta vuotavina, toinen käsi hervottomana riippuen, merisaappaat tipotiessään. Mr Pike laski hänet naakelipenkille ja palasi noutamaan viimeistä miestään. Se oli Henry, koululaivan poika. Olin nähnyt tämän liikkumatta, kamppailematta ilmestyvän veden pinnalle, ikäänkuin hän olisi hukkunut, ja jälleen katoavan näkyvistä ja lyövän itsensä kajuutan seinään, kun virta syöksyi perää kohti. Mr Piken onnistui päästä nuorukaiseen käsiksi, vajottuaan ensin kurkkuaan myöten veteen kuohuvissa aalloissa ja kaksi kertaa kaaduttuaan. Hän nosti pojan olkapäilleen ja kantoi hänet keulaan.
Kohtasin kajuutassa tuntia myöhemmin mr Piken, joka oli menossa aamiaiselle. Hän oli vaihtanut vaatteita, ja hänen partansakin oli ajeltu! Kun huomautin hänelle, että hänellä kai oli ollut raskas vahtivuoro, hän vastasi huolettomasti: "Tjaa, likosinhan minä jonkin verran."
Siinä kaikki. Hän ei ollut kiireessään ehtinyt nähdä minua peräkannella. Tuo oli vain päivätyö, laivatyö, MIEHEN työ – MIEHEN, isoilla kirjaimilla kirjoitettuna, luvallanne. Minä olin perässä ainoa, joka olin sattunut näkemään. Jos en olisi ollut peräkannella tuona varhaisena aamuhetkenä, ei kukaan perän asukkaista olisi koskaan saanut kuulla hänen suorittamistaan urotöistä tuona kolkonharmaana myrskyaamuna.
"Onko joku vahingoittunut?" kysyin.
"Jotkut miehet kastuivat. Mutta kylkiluita ei ole katkennut. Henry saa maata päivän. Aallot löivät hänet kumoon, ja hän tärähdytti päänsä. Ja Pätkän olkapää on sijoiltaan, luullakseni. – Mutta ajatelkaapa, saimme Davisin kiipeämään ylävuoteelle! Aallot tunkeutuivat hänen hyttiinsä, ja hänen täytyi kiivetä sinne. Hän on nyt aivan märkä ja pesty, mutta minunhan ei pitäisi tyytyä vielä siihen." Hän vaikeni ja huokaisi. "Luulen tuntevani itseni vanhaksi. Minun pitäisi vääntää hänen niskansa nurin, mutta tuntuu, kuin ei minulla olisi siihen uskallusta. No niin, joka tapauksessa hän on meressä ennen perille tuloamme."
"Lyön vetoa kuukauden palkan tupakkanaulaa vastaan, ettei niin käy", sanoin uhitellen.
"Ei", mr Pike sanoi hitaasti. "Mutta sanonpa, mitä teen. Lyön myös vetoa tupakkanaulasta tai kuukauden palkasta, että saan ilon kiinnittää hänen jalkoihinsa hiilisäkin, joka varmasti tekee tehtävänsä."
"Sovittu", sanoin minä.
"Sovittu", mr Pike sanoi. "Ja nyt kai täytyy haukata pari palaa."
31
Mitä useammin näen miss Westin, sitä enemmän rupean hänestä pitämään. Selitettäköön se vaikka siten, että olen niin lähellä häntä ja muusta maailmasta erilläni, tai miten tahansa, minä en ainakaan yritä selitellä. Tiedän vain, että hän on nainen ja intohimoani herättävä. Ja minä olen melkein ylpeä siitä, että huomaan olevani samanlainen kuin muutkin miehet. Yövalvonta ja se armoton pyydystely, mikä osakseni on ennen tullut kokonaissuvun puolelta, ei ole ilokseni minua kokonaan turmellut.
Poikkean usein tavallisilta teiltäni luodakseni salaisen silmäyksen miss Westiin kajuutan avoimen oven kautta tai nähdäkseni hänet käytävässä, kun hän ei tiedä, että häntä katselen.
Nainen on ihmeellinen, ihana. Naisen tukka on ihmeellinen. Naisen pehmeys on lumoava. – Oh, tunnen heidät sellaisina kuin he ovat, ja juuri tämä tuntemus tekee heistä vain sitä ihanampia. Panisin vaikka pääni pantiksi, että miss West on ajatellut minua puolisokseen tuhansia kertoja useammin kuin minä häntä. Usein muistelen Richard Le Gallienen verratonta runoa:
"Jos olisin nainen, päivät pitkät vain
mä lauluin ylistäisin suloain,
sen eessä kumartuisin, melkein peloissain,
ja sanoisin: 'Oon nainen' päivät pitkät vain."Saanen neuvoa kaikkia filosofeja, jotka potevat maailmankyllästyneisyyttä, lähtemään pitkälle merimatkalle miss Westin tapaisen naisen kanssa.
En nimitä häntä enää koskaan miss Westiksi. Hän on lakannut olemasta miss West. Hän on Margaret. En ajattele häntä enää miss Westina. Ajattelen häntä Margaretina. Se on kaunis nimi. Kuka runoilija sen onkaan luonut! Margaret! En siihen koskaan väsy. Kieleni on siihen rakastunut. Margaret West! Mikä lumoava nimi! Nimi, joka loihtii esiin unelmia ja voimakkaita ajatusyhtymiä! Sen verhoon peittyy länteen vaeltavan rotumme historia. Siinä on ylpeyttä, valtaa, seikkailua, valloituksia. Kun sitä kuiskailen, näen näkyjä kapeista, teräväkeulaisista laivoista, töyhtökypäreistä ja teräskannuksista, rauhattomista miehistä, kuninkaallisista rakastajista, kuninkaallisista seikkailijoista, kuninkaallisista taistelijoista.
Ja ajatelkaa, hän on kaksikymmentäneljävuotias. Kysyin mr Pikeltä päivää, jolloin Dixie törmäsi jokihöyrylaivaan San Franciscon redillä. Se tapahtui v. 1901. Margaret oli kaksitoistavuotias silloin. Nyt on 1913. Siunaan sitä miestä, joka keksi laskutaidon! Tyttö on kaksikymmentäneljävuotias. Hänen nimensä on Margaret, ja hän herättää minussa intohimoa.
Minun on kerrottava hyvin paljon. Miten ja milloin päättyy tämä mieletön matka? Elsinore kulkee eteenpäin, ja joka päivä kirjoitetaan sen historiaa verellä.
On kesäkuun ensimmäinen päivä. Lounaismyrskystä on kulunut kymmenen päivää. Kun luukku n:o 3 ja sen pollarien palkki on korjattu, ohjasi kapteeni West laivan taas päin tuulta. Sen jälkeen olemme kulkeneet etelään tyynessä, sumussa, myrskyssä ja sateessa, kunnes tänään olemme melkein Falklandsaarten tasalla. Argentiinan rannikko on lännessä taivaanrannan alla, ja tänä aamuna kuljimme poikki viidennenkymmenennen leveysasteen eteläistä leveyttä. Nyt alkaa Kap Hornin sivuuttaminen.
Ilmat ovat hyvät. Elsinore kiitää suotuisten tuulten ajamana. Päivä päivältä tulee kylmempää. Iso kajuutan uuni suhisee ja on tulikuuma, ja kaikki väliovet ovat auki, niin että laivan koko peräalue on lämmin ja mukava. Mutta kannella on ilma purevaa, ja Margaretilla ja minulla on käsineet, kun käyskentelemme peräkannella tai kuljemme keulaan korjattua siltaa pitkin katsomaan kanoja. Onnettomat luontokappaleet, kuinka riippuvaisia ne ovatkaan vaistosta ja ilmastosta. Kun ne lähenevät etelän sydäntalvea, jolloin ne tarvitsisivat kaikki höyhenensä, alkavat ne luoda sulkiansa, koska nyt on kesä siinä maassa, mistä ne tulevat. Vai johtuuko sulkasato siitä vuodenajasta, jolloin ne ovat syntyneet? Siitä minun täytyy ottaa selvä. Margaret sen kyllä tietää.
Eilen ryhdyttiin pahaenteisiin valmisteluihin Kap Hornin sivuuttamiseksi. Välikannen naakelipenkkien kaikki ahtimet irroitettiin ja nostettiin ja järjestettiin niin, että niitä voitaisiin hoidella kajuuttain katoilta.
Sitten keula-ahtimet käyvät keulan katolle, isonpurjeen ahtimet keskilaivankajuutan katolle ja mesaaniahtimet peräkajuutan katolle. Ilmeisesti odotetaan pääkannen täyttyvän usein vedestä. On todennäköistä, että lastattu laiva on meren käynnin aikana kuin uiva puupölkky, ja siksi keulaan ja perään on kummallekin puolelle pitkin kantta laitettu pelastusköysiä olkapään korkeudelle. Myös molemmat rautaovet, jotka johtavat kajuutasta suoraan pääkannelle, on suljettu ja tilkitty. Näitä ovia ei avata, ennen kuin olemme Tyynellä merellä ja matkalla pohjoiseen.
Ja samalla kuin valmistaudumme taistellen kulkemaan maailman myrskyisimmän niemen nenitse, käy tilanne laivalla yhä synkemmäksi. Tänä aamuna löydettiin Petro Marinkovich, mr Mellairen vahtivuoroon kuuluva mies, kuolleena luukulla n:o 1. Ruumiissa oli useita puukonhaavoja, ja kurkku oli poikki. Tietysti murhan olivat tehneet jotkut keulan miehet, mutta asiasta ei voi saada selkoa. Ne, jotka ovat siihen syynäät, ovat tietenkin vaiti, ja ne, jotka luulevat siitä jotakin tietävänsä, eivät uskalla puhua.
Ennen puoltapäivää oli ruumis hiilisäkkeineen heitetty mereen. Nyt mies on siis menneisyyteen kuuluva. Mutta keulan miehet odottavat jännityksellä, mitä tuleman pitää. Kävin keulassa iltapäivällä ja huomasin ensi kerran siellä tunnettavan suoranaista vihamielisyyttä minua kohtaan. Minähän kuulun perään, herrasväen joukkoon. Mitään ei kylläkään sanottu, mutta tuo vihamielisyys ilmeni siinä tavassa, millä melkein jokainen mies minua silmäsi tai oli katsomatta minuun. Vain Mulligan Jacobs ja Charles Davis antoivat äänensä kuulua.
"Hyvä hänelle, että hän pääsi täältä", Mulligan Jacobs sanoi. "Hänellä ei ollut rohkeutta edes sen vertaa kuin täillä. Ja nythän hänen on hyvä olla, vai kuinka? Hän eli loassa ja kuoli loassa, ja nyt hän on mennyttä ja meressä, poissa tästä loasta. Laivassa on miehiä, jotka toivoisivat olevansa yhtä onnellisia kuin hän. Mutta heidän kohtalonsa odottaa heitä."
"Tarkoitatteko...?" kysyin.
"Tarkoitan mitä vain haluatte ajatella", irvisti kierokasvuinen heittiö ilkeästi.
Charles Davis riemuitsi kurkistaessani hänen hyttiinsä. "Se vain tekee oman asiani varmemmaksi. Ja odottakaapa, kunnes sanomalehtimiehet pääsevät siihen käsiksi! Laivahelvetti Elsinore! He saavat runsaasti rahaa siitä jutusta."
"Minä en ole nähnyt mitään laivahelvettiä", sanoin kylmästi.
"Olette kai nähnyt, miten minua kohdellaan?" mies vastasi. "Olette nähnyt osakseni tulleen helvetin, vai kuinka?"
"Tiedän, että te olette kylmäverinen murhaaja", vastasin.
"Oikeus ratkaisee sen sir. Teidän täytyy vain todistaa asiat."
"Todistan, että jos olisin ollut perämiehen sijassa, olisin hirttänyt teidät murhasta."
Miehen silmät suorastaan kipinöivät.
"Pyydän teitä muistamaan tämän keskustelun, kun olette vannomassa, sir", hän huudahti innokkaasti.
Tunnustan, että mies herätti minussa vastahakoista ihailua. Katselin hänen kurjaa, rautaseinäistä hyttiään. Lounaismyrskyn aikana se oli kastunut. Maali lohkeili isoina laattoina, ja kaikkialla oli rauta ruostunut. Lattia oli likainen. Huone haisi hänen sairautensa johdosta. Hänen juomamukinsa ja pesemättömät ruokailuvälineensä olivat lattialla. Hänen vuodepeitteensä olivat märät, samoin hänen vaatteensa. Nurkassa oli sekalainen joukko märkiä, likaisia vaatteita. Hän makasi samalla vuodelavalla, mihin hän oli surmannut O'Sullivanin. Hän oli ollut kuukausimääriä tässä surkeassa luolassa. Jos hän halusi elää, oli hänen pysyttävä siellä vielä monta kuukautta. Ja vaikka hänen rottamainen elinvoimansa herätti ihailuani, inhosin häntä.
"Ettekö pelkää?" kysyin. "Mikä saa teidät luulemaan, että kestätte matkan rasitukset? Ettekö tiedä, että on lyöty vetoa, ettette ole matkan loppuun saakka laivassa?"
Mies tuli niin tarkkaavaiseksi, että näytti höristävän korviaan ja kohosi samalla kyynärnojaan.
"Ette kai te tosissanne kerro nyt minulle noista vedoista?" hän sanoi ivallisesti.
"Oh, minä olen lyönyt vetoa, että te kestätte", rauhoitin häntä.
"Tarkoitatte siis, että on toisia, jotka lyövät vetoa siitä, etten tule kestämään", hän tokaisi nopeasti. "Ja se siis merkitsee, että Elsinoressa on nyt juuri miehiä, jotka taloudellisesti hyötyvät minun raivaamisestani pois tieltä."
Tällä hetkellä steward pysähtyi ovelle hymyillen kuuntelemaan ollessaan matkalla keittiöstä perään. Mitä Charles Davisiin tulee, oli hän joutunut vähän väärälle uralle. Hänestä olisi pitänyt tulla lakimies maalle eikä merelle.
"Hyvä on, sir", hän jatkoi. "Saatte todistaa siitä Seattlessa, ellette aio valehdella avuttoman sairaan miehen vahingoksi tai vannoa väärin."
Mies saavutti tarkoituksensa, sillä hän ärsytti minut vastaamaan:
"Oh, kyllä todistan. Vaikka sanon teille suoraan, etten luule voittavani vetoani."
"Te menettää se varmasti", puuttui steward puheeseen, nyökäten olevansa kanssani yhtä mieltä. "Tuo vekkuli, hän kuolla kirotun pian."
"Lyökää vetoa hänen kanssaan, sir", Davis kehoitteli minua. "Se on kunniallinen neuvoni ja hyvä afääri."
Tilanne oli niin kaamea ja eriskummallinen, ja se oli saanut minut niin typerryksiin, etten hetkeen tietänyt, mitä tekisin tai sanoisin.
"Siitä saa hyvät rahat", Davis yllytti. "En aio kuolla. Kuulkaapa steward, paljostako haluatte lyödä vetoa?"
"Viisi, kymmenen, kaksikymmentä dollaria", steward vastasi kohauttaen olkapäitään merkiksi siitä, että summa merkitsi vähän.
"Hyvä sitten, steward, mr Pathurst panee saman summan, siis kaksikymmentä. – Onko sovittu, sir?"
"Miksi ette lyö itse vetoa hänen kanssaan?" kysyin.
"Kyllä minä lyön, sir. Siis, steward, lyön vetoa kahdestakymmenestä dollarista, etten kuole."
Steward pudisti päätään.
"Lyön vetoa kahdestakymmenestä kymmentä vastaan", kiihkoili sairas mies. "Miksi oikeastaan epäilette?"
"Te elää, minä menettää, minä maksaa teille", steward selitteli. "Te kuolla minä voittaa, te, kuollut, ei maksa minulle."
Steward poistui irvistellen ja pudistaen päätään.
"Siitä huolimatta on tämä erinomainen todistus", Davis hihitti. "Ja ajatelkaa, mikä makupala sanomalehtimiehille!"
Kokin huoneen aasialaisella ryhmällä on omat epäilyksensä Marinkovichin kuoleman johdosta, mutta he eivät puhu mitään. En saa mitään tietooni Wadalta tai stewardilta, huomaan vain epäilevät pään pudistukset ja epäselvät kuiskeet. Puhuessani purjeen tekijän kanssa tämä valitti, että hänen loukkaantunutta kättänsä pakotti ja että hän olisi iloinen, kun saisi lääkärinapua Seattlessa. Kyseltyäni häneltä tiukasti murhasta hän antoi minun ymmärtää, ettei asia liikuttanut laivan japanilaisia ja kiinalaisia ja että hän oli japanilainen.
Mutta Louis, sekarotuinen kiinalainen, joka puhui Oxfordin murretta, oli suorapuheisempi. Tapasin hänet perässä, kun hän oli matkalla keittiöstä ruokavarastoon.
"Olemme toista rotua kuin nämä miehet, sir", hän sanoi, "ja turvallisinta meille on pysyä heistä syrjässä. Olemme puhuneet asiasta, eikä meillä ole mitään sanottavaa, sir, ei mitään sanottavaa. Ottakaa huomioon asemani. Työskentelen keulassa keittiössä, olen alituisesti kosketuksissa merimiesten kanssa, nukun myös keulassa ja olen yksin monia vastaan. Ainoa maanmieheni laivassa on steward, ja hän nukkuu perässä. Palvelijanne ja nuo kaksi purjeen tekijää ovat japanilaisia. He ovat vain vierasta sukua meille, vaikkakin me olemme päättäneet seisoa yhdessä ja olla puolueettomia kaikkeen tapahtuvaan nähden."
"Mutta onhan myöskin Pätkä", sanoin muistaen mr Piken määrittelyn hänen sekarotuisuudestaan.
"Mutta emme tunne häntä, sir", Louis vastasi hiljaisesti. "Hän on portugalilainen, hän on malaiji, hän on japanilainen, niin; mutta hän on sekarotuinen, sir, sekarotuinen ja äpärä. Sitä paitsi hän on hullu. Ja muistakaa, sir, että meitä on sangen vähän ja että asemamme pakottaa meidät puolueettomuuteen."
"Mutta näytättepä synkeältä", jatkoin. "Kuinka luulette asiain päättyvän?"
"Saavumme sangen todennäköisesti Seattleen, ainakin jotkut meistä. Mutta sanon teille, sir, olen elänyt kauan merellä, mutta en milloinkaan ole nähnyt tällaista laivaväkeä. Joukossa on muutamia merimiehiä, joitakin pahoja miehiä, ja loput ovat hulluja ja vieläkin pahempia. Huomaatte, etten mainitse mitään nimiä, sir. Laivassa on miehiä, joita en tahdo vihollisikseni. Olen vain Louis, kokki. Teen työni parhaan kykyni mukaan, ja siinä kaikki, sir."
"Saapuuko Charles Davis Seattleen?" kysyin, vaihtaen puheen aihetta siten tunnustaen, että hänellä oli oikeus pitää tietonsa ominaan.
"Ei en luule, sir", hän vastasi ja hänen silmänsä kiittivät minua kohteliaisuudestani. "Steward kertoi minulle, että olette lyönyt vetoa siitä, että hän saapuu sinne. Luulen, sir, että se on huono veto. Olemme vähällä päästä Hornin ympäri. Olen kulkenut sen ympäri monia kertoja. Nyt on keskitalvi, ja kuljemme idästä länteen. Davisin hytti kastuu kyllä joka päivä. Se ei koskaan pysy kuivana. Voimakas, terve mieskin kuolla kupsahtaisi siellä. Ja Davis ei ole terve. Lyhyesti sanoen, sir, hän on surkeassa kunnossa. Lääkärit voisivat pidentää hänen elämäänsä, mutta se lyhenee täällä laivassa hyvin nopeasti. Olen nähnyt monien miesten kuolevan merellä."
Ja eurooppalais-aasialais-kiinalais-englantilainen poistui kumarrellen.
32
Tilanne on vakavampi kuin kuvittelinkaan. Seuraavat kaksi kohtausta tapahtuivat viimeisten kolmen vuorokauden kuluessa. Mr Mellaire esimerkiksi on kuin tulisilla hiilillä. Hän ei voi sietää jännitystä, että on samassa laivassa miehen kanssa, joka on vannonut kostavansa kapteeni Somersin murhan, varsinkin kun tuo mies on peloittava mr Pike.
Jo monena päivänä Margaret ja minä olemme panneet merkille toisen perämiehen verestävät silmät ja tuskan vääristämät kasvot ja arvelimme, että hän on sairas. Ja tänään salaisuus tuli ilmi. Wada ei pidä mr Mellairesta, ja tänä aamuna kun hän toi aamiaista minulle, huomasin hänen mantelin muotoisissa silmissään ilkeän, vahingollisen iloisen kiillon, josta päätin hänen tietävän uusia, kiintoisia juoruja.
Sain tietää, että hän ja steward olivat useita päiviä yrittäneet ratkaista erästä kajuutan salaisuutta. Perähytin hyllyllä olevasta gallonin vetoisesta puuspriikannusta oli kadonnut suuri osa sen sisällystä. Miehet vertailivat huomioitaan, ja heistä tuli Sherlock Holmes ja tohtori Watson. Ensin he mittasivat, paljonko alkoholia joka päivä väheni. Sitten he mittasivat sen useamman kerran päivässä ja saivat tietää, että pullosta oli otettu aina heti aterian jälkeen. Tämä kiinnitti heidän huomionsa kahteen henkilöön, toiseen perämieheen ja kirvesmieheen, jotka söivät peräkajuutassa. Loppu oli helppoa. Aina kun mr Mellaire tuli ennen kirvesmiestä, puuttui alkoholia enemmän. Kun he saapuivat tai erosivat yhdessä, ei alkoholiin ollut koskettu. Kirvesmies ei ollut milloinkaan huoneessa yksin. Todistusketju oli täydellinen. Ja nyt steward säilytti alkoholia vuodelavansa alla.
Mutta puusprii on myrkyllistä! Millainen ruumiinrakenne tällä viisikymmenvuotiaalla miehellä onkaan! Ei ihme, että hänen silmänsä verestivät. Ihme vain, ettei tuo aine tappanut häntä.
En ole puhunut tästä sanaakaan Margaretille, enkä puhukaan. Mielelläni varoittaisin mr Pikeä, mutta tiedän, että mr Mellairen henkilöllisyyden paljastaminen johtaisi murhaan. Ja yhä kuljemme etelämmäksi, laiva tiukasti tuuleen ohjattuna, mantereen karua kärkeä kohti. Tänään olemme sen viivan eteläpuolella, joka kulkee Magalháesin salmesta Falklandsaarille, ja huomenna jos tuuli pysyy samana, me suuntaamme Tulimaan rannikkoa kohti lähelle Le Maire salmen suuta, minkä läpi kapteeni West aikoo kulkea, jos tuuli on suotuisa.
Viime yönä sattui toinen mainitsemani tapaus. Mr Pike ei puhu mitään, mutta tietää tilanteen laivalla yhä kärjistyneen. Olen nyt tehnyt huomioita Marinkovichin kuolemasta asti ja olen varma, ettei mr Pike koskaan uskalla lähteä pääkannelle pimeän tultua. Mutta hän ei puhu mitään, ei luota kehenkään ja pelaa vaarallista peliään ikäänkuin kysymyksessä olisi aivan tavallinen ja jokapäiväinen juttu.
Mutta kerron tarkemmin tuosta tapahtumasta. Eilen illalla, heti toisen koiravahdin päätyttyä, kävin keulassa keskilaivankajuutan kanakopilla Margaretin asialla. Minun piti ottaa selville, oliko steward noudattanut Margaretin ohjeita. Purjekangas, joka oli ison kanahäkin päällä, oli levitettävä, tuuletus ja kamiinan palaminen tarkistettava. Olin ilokseni todennut stewardin luotettavaksi ja olin juuri lähtemäisilläni peräkannelle, kun pysähdyin hetkeksi kuullessani pingviinien kamalat huudot pimeydestä ja läheisyydessä puhaltavan valaan synnyttämät äänet. Olin kiivennyt vasemmanpuoleisen veneen perälaidan yli ja seisoin siinä pimeässä ja piilossa, kun kuulin perämiehen omituisen laahustavan käynnin suuntautuvan pitkin siltaa peräkannelta käsin. Olin tähtikirkas yö, ja Elsinore liukui hiljaa ja tasaisesti halki vesien kahdeksan solmun nopeudella, ja meri oli tyyni Tulimaan suojassa purjehtiessamme. Mr Pike pysähtyi kajuutan katon keulanpuoleiseen päähän ja odotti kuunnellen. Tunsin pääkannella luukun n:o 2 luona kuiskailevat miehet Pässi-Twistiksi, Kärsä-Murphyksi ja Bert Rhineksi – kolmeksi roistoksi. Mutta Steve Roberts, cowboy, oli siellä myös, samoin mr Mellaire, jotka kuuluivat toiseen vahtivuoroon ja joiden olisi pitänyt olla nukkumassa, sillä keskiyöllä oli heidän kansivahtinsa. Mr Mellairen läsnäolo varsinkin oli omituista, ja hän neuvotteli toverillisesti miehistön jäsenten kanssa, joka oli mitä raskain rikos sopivaisuuskäsitteitä vastaan laivassa.
Olen aina ollut kirotun utelias. Olen ollut tiedonhaluinen ja olen Elsinoressa ollut jo monen pienen dramaattisen kohtauksen todistajana. En siis tullut esiin, vaan kurkistelin veneen takaa.
Kului viisi minuuttia. Kului kymmenen. Miehet yhä puhuivat. Kuunteluani ehkäisivät kiusallisesti pingviinien huudot ja valas, joka tuntui olevan leikkisällä päällä, koska se tuli niin lähelle, että ruiskutti ja loiskutti kivenheiton päässä. Näin mr Piken pään kääntyvän ääntä kohti. Hän katsoi suoraan siihen suuntaan, missä olin, mutta ei huomannut minua. Sitten hän alkoi taas kuunnella alapuolella olevien miesten kuiskailevia puheita.
Sattuiko Mulligan Jacobs muuten vain paikalle, vai vaaniskeliko hän tarkoituksellisesti, en tiedä. Keskikajuutan sivujen kummallakin puolen kulkee portaat, ja Mulligan Jacobs tuli näitä portaita niin äänettömästi, etten huomannut hänen läsnä oloaan, ennen kuin kuulin mr Piken ärjyvän:
"Mitä helvettiä teette täällä?"
Sitten näin Mulligan Jacobsin pimeydessä, parin kyynärän päässä perämiehestä.
"Mitä se teihin kuuluu?" Mulligan Jacobs ärähti takaisin. Alhaalta kuuluneet äänet vaikenivat. Tiesin, että jokainen heistä kuunteli tarkkaavana. Ei, filosofit eivät ole vielä selittäneet Mulligan Jacobsia. Hänessä on jotain, mitä ei vielä ole kirjoissa mainittu. Tuo hento olento, jolla oli vino selkäranka, seisoi siinä pimeässä yksinään ensimmäistä perämiestä vastassa eikä pelännyt.
Mr Pike kirosi hänelle peloittavin, hävyttömin sanoin ja kysyi uudestaan, mitä hän siellä teki.
"Jätin tupakkamassini sinne, kun viimeksi käärin köysiä", tuo pieni, vino mies sanoi – ei, hän ei sanonut, vaan sylki sen suustaan kuin myrkyn.
"Luiki tiehesi, tai nitistän sinut ja tupakkasi myös", perämies raivosi.
Mulligan Jacobs hiipi lähemmäksi, ja laivan kallistuessa hän horjahti mr Pikeä vasten.
"Jumal'auta, Jacobs!" perämies kykeni vain sanomaan.
"Sinä vanha väkäleuka!" tuo kamala pieni rampa vastasi.
Mr Pike tarttui hänen kaulukseensa ja kiikutteli miestä ilmassa. "Menetkö alas – vai heitänkö sinut sinne?" perämies kysyi.
En osaa kuvata hänen puhetapaansa. Se oli kuin villipedon kähinää.
"Enhän ole vielä syönyt kädestänne, vai kuinka?" kuului vastaus.
Mr Pike yritti sanoa jotakin pitäessään yhä rampaa ilmassa, mutta oli vähällä läkähtyä voimattomaan raivoonsa.
"Olette vanha väkäleuka, vanha raato, vanha raato", Mulligan Jacobs luritti. Hänkin oli yhä edelleen tylsä ja sekainen raivokkaassa vihassaan eikä keksinyt muuta.
"Sano se vielä kerran, niin paiskaan sinut alas", perämies sai epäselvästi lausutuksi.
"Olet vanha raato", Mulligan Jacobs läähätti.
Mr Pike lennätti hänet kannelle rajua vauhtia, ja vielä ilmassa sätkytellessäänkin hän toisteli:
"Vanha raato! Vanha raato!"
Hän putosi luukulla n:o 2 olevien miesten keskelle, ja alhaalla syntyi hämminkiä ja liikettä ja kuului murinaa.
Mr Pike asteli edestakaisin kajuutan kaidalla katolla ja kiristi hampaitaan. Sitten hän pysähtyi. Hän tuki käsiään sillankaiteeseen, laski päänsä käsiensä väliin ja ähkyi:
"Oi, hyvä Jumala! hyvä jumala!"
Siinä kaikki. Sitten hän meni pitkin siltaa perään laahaten hitaasti jalkojaan.
33
Päivät harmenevat. Aurinko ei enää lämmitä ja joka puolenpäivän aikaan se on yhä matalammalla pohjoisella taivaalla. Kaikki vanhat tähdet ovat aikoja sitten kadonneet, ja näyttää kuin aurinko seuraisi niitä. Maailma – ainoa tuntemani maailma – on jäänyt kauas pohjoiseen, ja maan kuperuus on kuin vuori välillämme. Tämä synkkä ja autio valtameri, harmaa ja kylmä, on kaiken loppupiste, kuilu, minne kaikki katoavat. Tulee yhä kylmempää ja harmaampaa, ja pingviinit huutavat yössä, isot vesieläimet vaikeroivat ja purskuttavat, ja mahtavat, Kap Hornin myrskyissä harmaantuneet albatrossit kiertelevät ja kaartelevat edestakaisin.
"Maa näkyy!" kuului huuto eilen aamulla. Värisin tuijottaessani tuohon
ensimmäiseen näkemääni maahan sitten Baltimoresta lähdettyäni josta
tuntui kuluneen vuosisatoja. Aurinko ei paistanut, aamu oli kostea ja
kylmä, ja puhalsi navakka tuuli, joka tunki jokaisen vaatekappaleen
lävitse. Lämpömittari kannella osoitti 30-40 pakkasastetta
[Fahrenheitin mukaan. – Suom. huomautus], ja silloin tällöin pyrytteli
vähän lunta.Koko näkemämme maa oli lumen peitossa. Valtamerestä kohosi pitkänomaisia, matalia lumen peittämien vuorenhuippujen jaksoja. Lähemmäksi tultuamme ei siellä näkynyt minkäänlaista elollista elämää. Maa oli karu, autio, kolkko. Yhdentoista aikaan, ollessamme Le Maire salmen suulla, lakkasi pyryttämästä, tuuli tyyntyi ja vuorovesi alkoi kulkea haluamaamme suuntaan.
Kapteeni West ei epäröinyt. Hänen ohjeensa mr Pikelle olivat nopeat ja tyynet. Ruorimies muutti kurssia, ja molemmat vahtivuorot kiipesivät ylös nostamaan prammipurjeita. Ja kuitenkin kapteeni West tiesi tarkalleen, mihin vaaraan saattaisi joutua tässä laivojen hautausmaassa.
Kun purjehdimme kapeaan salmeen voimakkaan vuoroveden painamana, vilahti Tulimaan korkeat niemekkeet ohitsemme huimaavan nopeasti. Olimme niitä sangen lähellä ja samoin vastakkaisella puolella olevia Staten Islandin rosoisia rantoja. Täällä kapteeni West eräässä lahdelmassa, kun olimme kahden mustan ja jyrkän kallioseinämän välissä, joissa lumikaan ei löytänyt kiinnekohtaa, pysähtyi äkkiä paraikaa silmätessään kiikarilla ja tuijotti jatkuvasti samaan paikkaan. Katsoin samaan suuntaan omalla kiikarillani ja värisin nähdessäni ison laivan neljän maston pistävän vedestä esille. Mikä laiva se sitten olikin, se oli yhtä iso kuin Elsinore ja aivan äskettäin haaksirikkoutunut.
"Se on jokin saksalainen salpietarilaiva", mr Pike sanoi.
Kapteeni West nyökkäsi, tutki hylkyä uudelleen, ja sanoi:
"Se näyttää kokonaan hylätyltä. Mutta sama se, lähettäkää, mr Pike, kaukonäköisempiä miehiänne mastoon ja tähystäkää itsekin tarkkaan. Rannalla voi olla joitakuita eloonjääneitä, jotka yrittävät antaa meille merkkejä."
Mutta me purjehdimme edelleen, eikä merkkejä näkynyt. Mr Pike iloitsi hyvästä onnestamme. Hän käveli edestakaisin, hieroi käsiään ja hihitti itsekseen. Hän ei ollut kulkenut Le Maire salmen kautta sitten vuoden 1888. Hän sanoi myös tietävänsä kapteeneita, jotka olivat tehneet neljäkymmentä matkaa Kap Hornin ympäri ja joiden ei koskaan ollut onnistunut päästä salmen läpi. Tavallinen väylä kulkee paljon idempää Staten Islandin ympäri ja on sen vuoksi epäedullinen, sillä täällä maailman laidassa, missä kova länsituuli, mantereen missään estämättä, kieppuu lakkaamatta kapean maakaistan seutuvilla, on länteen päin kulkeminen niin vaikeata, että matka edistyy vain mailittain, jopa tuumittain. Purjehdusohjeet neuvovat Kap Hornin ympäri aikovia kapteeneita: "Suunnatkaa kurssinne länteen. Suunnatkaa ehdottomasti länteen."
Kun tulimme salmesta aukeammille vesille varhain iltapäivällä, pysyi tuuli ennallaan, ja Tulimaan suojaisessa, tyynessä vedessä, mikä alue ulottuu Kap Hornin lounaispuolelle, kiidimme kahdeksan solmun nopeudella.
Mr Pike oli haltioissaan. Hän saattoi tuskin pysytellä poissa kannelta vapaavuorollansakaan. Hän hihitteli, hieroi käsiään ja hyräili lakkaamatta operetinpätkiä ja oli puhelias.
"Tänä aamuna sivuutamme Kap Hornin. Me sipaisemme sitä kymmenen tai viidentoista mailin etäisyydeltä. Ajatelkaapa! Suorastaan varkain hiivimme sen ohitse. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista onnea, enkä olisi sellaista toivonutkaan. Ikäneito Elsinore, sinä olet raihnainen, mutta Jumalan käsi ohjaa meitä."
Kun kerran näin hänet katoksen alla, huomasin hänen puhuvan itsekseen. Tuntui kuin hän olisi rukoillut.
"Kun ei vain rupeaisi myrskyämään! Kun ei vain rupeaisi myrskyämään!"
Mr Mellaire oli aivan eri mieltä.
"Tämä ei ole milloinkaan mahdollista", hän sanoi. "Ei yksikään laiva koskaan ole kulkenut täältä näin helposti. Tarkatkaa vain, myrsky tulee lounaasta ja aina savuten."
"Mutta eikö laiva koskaan voi pujahtaa tästä helposti?" kysyin.
"Edellytykset ovat hyvin vähäiset, sir", hän vastasi. "Kerron teille näistä matkoista. Minäkin, sir, voin – niin sanoakseni – lyödä vetoa tupakkanaulasta, että me kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa laskemme muut paitsi ylämärssypurjeet. Lyön vetoa kymmenestä naulasta viittä vastaan, ettemme vielä viikonkaan päästä ole Kap Hornin länsipuolella, ja koska matkamme alkaa 50:nneltä leveysasteelta, ja päättyy 50:nteen, lyön vetoa kahdestakymmenestä naulasta viittä vastaan, että kahden viikon päästä emme vielä ole 50:nnellä leveysasteella Tyynellä merellä."
Kun Le Mairen vaarat olivat ohi, istui kapteeni West kajuutassaan jalat tohveleissa sikaria poltellen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa, vaikka Margaret ja minä riemuitsimmekin ja uskalsimme antautua iloisiin toiveisiin koko toisen koiravahdin ajaksi.
Ja tänä aamuna, kun meri oli tyyni ja hiljainen leyhkä puhalteli, oli Kap Horn meistä melkein suoraan pohjoiseen, enintään kuuden mailin päässä. Tästä me nyt sitten matkasimme hyvää vauhtia länteen.
"Mitä tupakka maksaa tänään?" kiusasinme Mellairea.
"Se nousee", hän vastasi. "Toivon että olisin lyönyt tuhannen vetoa teidän kanssanne, sir."
Silmäsin merta ja taivasta ja laskin vauhtiamme vaahdosta, mutta en huomannut mitään, mikä olisi osoittanut todeksi hänen huomautuksensa. Oli todellakin kaunis ilma, ja steward yritti pyytää lenteleviä kyyhkysiä nuoralla ja koukulla.
Törmäsin peräkannella mr Pikeen. Taisin suorastaan häiritä häntä, sillä mies tervehti ärähtäen.
"No niin, kaikkihan sujuu hyvin", uskalsin sanoa hilpeästi.
Hän ei vastannut, vaan kääntyi ja tuijotti harmaata, lähenevää lounaismyrskyä happamemman näköisenä kuin milloinkaan. Hän mutisi jotakin käsittämätöntä, ja pyytäessäni häntä toistamaan puheensa hän sanoi:
"Rajuilma on tulossa. Ettekö huomaa?"
Ravistin päätäni.
"Miksi sitten luulette meidän poistaneen pikkupurjeet?" hän murahti.
Katsoin ylös. Pilvipurjeet olivat jo kiinni, miehet käärivät parhaillaan yläprammipurjeita, ja prammiraakoja laskettiin samalla kuin supistimet ja kupunuorat vetivät purjeet säkkimäisiksi. Kuitenkin pohjoistuuli puhalteli yhä vienommin. "Hitto vieköön, en näe mitään rajuilmaa", sanoin.
"Menkää sitten ja katsokaa ilmapuntaria", hän ärähti, kääntyi ja poistui.
Karttahytissä kapteeni West veti jalkaansa merisaappaitaan. Siitäkin minun olisi pitänyt asia ymmärtää, vaikka mitään ilmapuntaria ei olisi ollutkaan. Edellisenä yönä se oli osoittanut 30.10, nyt se oli 28.64. Lounaismyrskynkään aikana se ei ollut laskenut niin alas.
"Tämä on tavallinen Kap Hornin ohjelma", kapteeni West hymyili minulle noustessaan tuolistaan joustavasti ja ottaessaan pitkän öljykangastakkinsa.
Vieläkään en oikein ottanut uskoakseni.
"Onko se kaukana?" kysyin.
Hän pudisti päätään ja aikoi sanoa jotakin, mutta sitten hän vain käden liikkein kehoitti minua kuuntelemaan. Elsinore keinui kovasti, ja kuului pehmeä, kumea purjeitten paukkina, kun ne tyhjentyivät tuulesta ja löivät mastoihin ja takilaan.
Olimme rupatelleet noin viisi minuuttia, kun kapteeni West taas kohotti päätään. nyt Elsinore kallistui hiukan ja jäi siihen asentoon, samalla kuin kiihtyvän tuulen vihellykset lauloivat köysistössä. "Tekee tuloaan", hän sanoi.
Ja sitten kuulin mr Piken rupeavan ärjymään käskyjään, ja sydämessäni aloin tuntea yhä suurempaa kunnioitusta Kap Hornia – Cape Stiffiä, Kuolonnientä – kohtaan, niin kuin merimiehet sitä nimittävät.
Tuntia myöhemmin purjehdimme vasemman puolen halsseilla vain alamärssypurjeiden ja fokkipurjeen ollessa ylhäällä. Oli alkanut tuulla lounaasta, ja me ajauduimme maata kohden. Kapteeni West antoi perämiehille käskyn, että oli oltava valmiit kääntämään laiva. Molemmat vahtivuorot olivat olleet kiinnittämässä purjeita.
Oli ihmeellistä, että tämä kova meren käynti olikin alkanut niin lyhyessä ajassa. Tuuli puhalsi yhä voimakkaammin ja edelleenkin puuskaisena. Ei nähnyt sataa jalkaa kauemmaksi, sillä ilma oli muuttunut mustanharmaaksi. Kajuutassa paloivat lamput. Peräkannelta aukeava näky oli suurenmoinen. Meri purskui ja ryntäsi laivan laitojen yli, ja kansi oli vettä puolillaan, huolimatta siitä, että sitä myös syöksyi vesiporteista ja suihkuavista valumisrei'istä.
Molempien kajuuttain katolla ja peräkannella oli ryhmissä öljyvaatteisiin pukeutunutta laivaväkeä. Mr Pike hoiti keskilaivan kajuuttaa ja peräkantta, keulassa komensi mr Mellaire. Kapteeni West kulki edestakaisin, näki kaikki, mutta ei virkkanut mitään, sillä asia kuului perämiehille.
Kun mr Pike käski kääntää ruorin, laskettiin kaikki mesaaniraa'at, ja sitten osittain isonmaston raa'at niin että peräpuolen paino vähentyi. Fokki ja keulan ylä- ja alamärssypurjeet jäivät levälleen, jotta keula väistäisi tuulta. Tämä kaikki vei aikaa. Miehet olivat hitaita, voimattomia ja taidottomia. Minusta he, liikkuessaan ja vetäessään olivat kuin laiskoja juhtia. Ja tuuli ärjyi ärjymistään yhä surullisemmin. Vain silloin tällöin näin vilahduksen keulakajuutan katolla työskentelevästä miesryhmästä. Keskikajuutan katolla olevat miehet vastustivat, nojaten tukevasti ja painautumalla alas, korkeita, reelinkiä vastaan syöksyviä aaltoja, jotka pärskyivät aina alimmaiselle raa'oille ja pyyhkäisivät suojan puolta. Ja mr Pike kulki edestakaisin kuin iso hämähäkki tuulen tuivertamassa verkossa pitkin siroa siltaa, joka sekin oli nyt kuin värisevä lanka.
Puuskat olivat niin hirveät, että Elsinore ei pitkään aikaan päässyt kääntymään. Se painui niiden mukaan, otti vastaan niiden raivoisat hyökkäykset, eikä keula saanut niitä väistetyksi, ja koko ajan me ajelehdimme kohti karua, synkkää rannikkoa. Ilma oli synkän harmaa ja raaka, ja kylmä, pärskyvä vaahto jäätyi heti, kun se tarttui johonkin kiinni.
Me kaikki odotimme. Miehet odottivat päät painuksissa, ja mr Pike odotti rauhattomana, ärtyisenä, siniset silmät yhtä purevina kuin pakkanen, suu yhtä äreänä kuin ne luonnon voimatkin, joita vastaan hän taisteli. Samurai odotti tyynenä, huolettomana, haluttomana. Ja suojan puolella oleva Kap Hornkin odotti. Se odotti laivamme hylkyä ja meidän luurankojamme.
Mutta sitten Elsinoren keula kääntyi. Myrskyn suunta muuttui, ja äkkiä syöksyimme peloittavan nopeasti suoraan sen alle ja kohti kallioita, joita emme nähneet. Epäilys oli häipynyt. Mr Mellaire laski keularaa'at, kun mr Piken lähettämä sanan tuoja tuli sitä ilmoittamaan. Mr Pike piti silmällä ruorimiestä, viittoi käskyn kädellään, ja ruori käännettiin vasemmalle, jotta Elsinore ei syöksyisi myötätuuleen, kun se nyt makasi oikean puolen halsseilla. Kaikki työskentelivät. Isonmaston ja mesaanimaston raa'at vedettiin ylös, ja Elsinoren suojan puolella oli nyt tuhansia maileja Etelämeren aluetta.
Ja tämä kaikki oli saatu aikaan myrskyn keskellä, kourallisella surkeita vetelyksiä, kahden tarmokkaan perämiehen johdolla, joiden takana oli samurain tyyni tahto.
Laivan kääntämiseen oli mennyt kolmekymmentä minuuttia, ja minä olin oppinut ymmärtämään, miten parhaatkin kapteenit voivat menettää laivansa omatta syyttään. Olettakaamme, että Elsinore olisi itsepäisesti kieltäytynyt kääntymästä tai että jokin paikka olisi pettänyt. Mr Piken tehtävänä on aina katsoa, että jokainen köysi ja pylpyrä ja muut tuhannet tavarat Elsinoren laajassa ja monimutkaisessa takilassa ovat niin vahvat, etteivät ne petä tuulessa. Rotumme johtajat ovat aina halunneet mr Piken kaltaisia palvelijoita, ja näyttää siltä, kuin heistä olisi ollut suurta hyötyä.
Ennen kuin menin alas, kuulin kapteeni Westin sanovan mr Pikelle, että kun molemmat vuorot olivat kannella, olisi hyvä, jos reivattaisiin fokkipurje, ennen kuin se käärittäisiin kokoon. Isopurje ja begiinipurje olivat poissa, ja näin siis hyvin merimiehet mustina kuvioina keularaa'alla. Pysyttelin paikoillani puolisen tuntia ja katselin miehiä. He eivät näyttäneet edistyvän reivaamisessaan. Mr Mellaire oli heidän kanssaan valvomassa hommaa, mutta mr Pike oli peräkannella, mörisi ja ärjyi ja syyti suustaan loputtomia kirouksia vinkuvan myrskyn sekaan.
"Mikä on hätänä?" kysyin.
"Kaksi vahtivuoroa yhden raa'an kimpussa, ja sittenkin miehet ovat kykenemättömiä reivaamaan tuollaista nenäliinaa!" hän karjui. "Kuinka kävisi, jos saisimme reuhtoa täällä kuukauden?"
"Kuukauden?" huudahdin.
"Kuukausi ei ole mitään Cape Stiffille", hän sanoi yrmeästi. "Olen keikkunut täällä seitsemänkin viikkoa ja sitten kääntynyt ja kulkenut toista tietä."
"Maapallon ympärikö?" ihmettelin.
"Se on ainoa tapa kääntää Friscoon", hän vastasi: "Kap Horn on Kap Horn, enkä ole koskaan nähnyt täällä kesäaaltoja!"
Sormeni olivat turruksissa ja selkäpiitäni karmi, kun silmäsin keularaa'alla olevia miehen heittiöitä. Menin kajuuttaan lämmittelemään.
Vähän myöhemmin mennessäni aterioimaan vilkaisin kajuutan ovesta keulaan ja näin miesten yhä tekevän työtä jäisellä raakapuulla.
Aterian aikana oli kodikasta. Huone oli lämmin. Pöydän syvennyksissä pysyivät lautaset myrskynkin aikana paikoillaan. Steward tarjoili ja liikkui rauhallisesti ja näköjään huolettomasti, vaikka huomasinkin hänen silmissään huolestuneen ilmeen, kun hän pysytteli tasapainossa lautanen kädessään laivan hyppelehtiessä ja keinuessa tavallista rajummin.
Silloin tällöin ajattelin raakapuulla kuhnailevia kurjimuksia. No niin, oikeuden mukaan heidän paikkansa oli siellä, kuten meidän oli täällä kajuutan keitaassa. Silmäsin mr Pikeä ja löin hengessäni vetoa itseni kanssa, että puolikin tusinaa hänen kaltaisiaan olisi voinut hallita tuota itsepintaista keulapurjetta. Mitä samuraihin tulee, olin varma, että hän saisi saman aikaan istuimeltaan liikahtamatta, vain tahdollaan.
Palavat lamput heiluivat ja hyppelivät kannattimissaan ja painiskelivat harmaan pimeyden tanssivien varjojen kanssa. Puuosat narisivat ja paukkuivat. Myrsky äänteli raivoisasti perämastossa, joka oli suunnaton, ontto teräslieriö, ja se kulki huoneemme kautta. Korkealla yläpuolellamme kireät köydet paukuttelivat sitä, niin että se kolisi ja soi kuin olisi ollut vaskisepän pajassa. Aallot vyöryivät kannelle, ja kymmenet tuhannet köydet ja pylpyrät karjuivat ja kirkuivat ylhäällä myrskyn niitä piestessä.
Mutta tuo kaikki tapahtui ulkona. Täällä, tämän tukevan pöydän ääressä, ei tuuli tuivertanut eivätkä aallot pärskyneet eivätkä huuhtoneet. Olimme rauhan asuinsijassa aivan myrskyn keskellä. Margaret oli iloisella tuulella, ja hän nauroi vallattomasti. Mr Pike oli synkkä, mutta tunsin hänet kyllin hyvin tietääkseni, että hänen synkkyytensä ei johtunut myrskystä, vaan niistä epatoista, jotka turhaan kärsivät vilua raakapuulla.
34
"Haluatteko kiivetä?" Margaret kysyi minulta heti, kun olimme nousseet pöydästä.
Hän seisoi härnäävänä ovellani pukeutuneena öljyvaatteisiin, myrskyhattuun ja merisaappaisiin.
"En ole koskaan nähnyt teitä jalkaakaan kannen yläpuolella koko matkan aikana", hän jatkoi. "Onko teillä vahva pää?"
Laitoin kirjanmerkin paikoilleen, vääntäydyin ylös vuoteestani, johon olin kuin kiilautunut, ja taputin käsiäni kutsuakseni Wadaa.
"Haluatteko siis?" tyttö huudahti innokkaasti.
"Haluan, jos saan mennä edellä", vastasin huolettomasti, "ja jos lupaatte pitää tiukasti kiinni. Mihin sitten kiipeämme?"
"Perämaston huippuun! Se on helpointa. Mitä kiinni pitämiseen tulee, niin muistakaa, että olen paljon kiivennyt. Teitä vain epäilen."
"No niin", vastasin, "kulkekaa te sitten edellä. Minä kyllä pidän hyvästi kiinni."
"Olen nähnyt monen maamyyrän joutuvan ymmälle", tyttö härnäili. "Meidän märssykoreissamme ei ole reikiä maamyyriä varten."
"Minä siis joudun ymmälle", myönsin. "En koskaan elämässäni ole ollut ylhäällä mastossa, ja koska maamyyrälle ei ole reikää..."
Tyttö katsoi minuun ja puolittain uskoi minun luopuvan aikeesta, kunnes ojensin käteni pukeutuakseni sadevaatteisiin, mitkä Wada vaivalla sai ylleni.
Kannella oli näky suurenmoinen, peloittava ja synkkä. Avaruus ympäröi meidät, kietoi meidät myrskyyn ja harmauteen. Välikansi oli luokse pääsemätön, ja miehen, joka vaihtui ruoriin, oli kuljettava perään siltaa pitkin. Kello oli nyt kaksi, ja nuo viluiset kurjimukset olivat puuhailleet kolmatta tuntia keularaa'alla. He olivat siellä vieläkin, heikkoina, voimattomina, toivottomina. Kapteeni, joka astui ulos karttahytin suojan puolelle, tuijotti heitä pitkän aikaa.
"Meidän täytyy luopua reivaamisesta", hän sanoi mr Pikelle. "Kiinnittäkää vain purje. On paras panna kaksinkertaiset kiinnitysnuorat."
Ja perämies meni keulaan siltaa pitkin hitain askelin, silloin tällöin pysähtyen ja tarttuen kiinni, kun roiskeet ja aallon huiput huuhtoivat kantta, purkaakseen kiukkuansa näille molemmille nelimastoisen laivan vahtimiehistöille, jotka eivät kyenneet reivaamaan fokkipurjetta.
He eivät todellakaan kyenneet sitä tekemään, vaikka halusivatkin, sillä nämä miehet saavat aikaan eniten, kun käsketään vähentämään purjeita. Luullakseni juuri sen vuoksi, että he pelkäävät. Heiltä puuttuu mr Piken rautainen tahto ja kapteeni Westin viisaus ja tarmo. Olen huomannut heidän aina hyvin ripeästi täyttävän jokaisen purjeiden vähentämiskäskyn. Siksi he saavatkin olla keulassa, sikolättimäisessä keulassa, koska heiltä puuttuu tarmoa. Ja sen sanon, että vaikka mikään muu ei olisi voinut tukahduttaa Margaretin vihjaisemaa pelkoani, niin ainakin näiden tarmottomien, selkärangattomien olentojen näkeminen olisi sen tehnyt. Kuinka olisin voinut esiintyä pelkurina heidän nähtensä – minä, joka asuin herraspuolella?
Margaret ei halveksinut apuani tarjotessani hänelle käteni hänen kiivetessään naakelipenkille perämaston tuulen puolella. Mutta tämä oli hänen puoleltaan vain kohtelias kiitos, sillä sitten hän irroitti hansikoidun kätensä omastani, heilutti itsensä rohkeasti laivan ulkopuolelle myrskystä piittaamatta, tarttui väylinkeihin ja alkoi kiivetä. Minä seurasin häntä melkein huomaamatta tuon urotyön vasta-alkajalle tuottamia tukaluuksia, sillä niin innostunut olin hänen esimerkistään, ja sitä paitsi keulan raukkoja kohtaan tuntemani halveksunta antoi minulle lisäkiihoketta. Minne matruusit voivat mennä, sinne minäkin voin mennä! Mitä matruusit voivat tehdä, sen teen minäkin. Eikä kukaan samurain tytär voisi näpäyttää minua sormille.
Mutta me nousimme hitaasti. Kun laiva kallistui myrskyn puolelle päin puuskia, liimaannuimme avuttomina kiinni köysiin kuin perhoset. Silloin oli paine niin suuri, ettei voinut nostaa kättään eikä jalkaansa. Eikä tarvinnut erikoisesti tarttua mihinkään kiinni, sillä kuten sanoin, tuuli suorastaan liimasi meidät kiinni köysiin.
Alkoi pyryttää lunta, kansi näkyi epäselvästi allani, ja putoaminen olisi merkinnyt selän katkeamista tai kuolemaa, ellei olisi pudonnut mereen, jolloin olisi hukkunut. Mutta Margaret vain kiipesi. Pysähtymättä hän keinotteli itsensä märssykoriin, tarttui siitä ylöspäin olevaan köysistöön, kiikutteli rauhallisesti, huolettomasti itseään sen ympäri, sovittaen liikkeensä laivan keinumisen mukaan, ja seisoi turvallisena märssykorissa.
Minä seurasin. En mutissut rukouksia, eikä minua pyörryttänyt, kun käänsin selkäni kantta kohti ja kiipesin märssyyn tunnustellen käsilläni paikkoja, joita en nähnyt. Olin kuin hurmiossa! Uskalsin vaikka mitä! Jos tyttö olisi hypännyt ilmaan, ojentanut kätensä ja lentänyt tiehensä myrskyn tempaamana, olisin epäröimättä seurannut häntä.
Kun pistin pääni yli märssykorin laidan, niin että tyttö tuli näkyviin, näin, että hän katsoi minua kirkkain silmin. Ja kun pujahdin kevyesti toiselle puolelle hänen viereensä, näin hänen hyväksyvän katseensa, mutta se vaihtui nopeasti ärtyneeseen ilmeeseen.
"Olette kai ennenkin kiivennyt", hän moitti huutaen aivan korvani juuressa, jotta myrskyssä kuulisin.
Ravistin kieltäen päätäni, ja hänen silmänsä kirkastuivat jälleen. Hän nyökkäsi, hymyili ja istui riiputtaen jalkojaan märssykorin laidalta. Istuin hänen viereensä ja katsoin alas lumeen, joka peitti kannen ja sai etäisyyden näyttämään tavattoman pitkältä.
Olimme siellä kuin myrskypääskyt. Pyryn keskeltä ilmestyi iso albatrossi, joka lensi ainakin 80-90 mailia tunnissa. Sen siipien väli oli varmasti 15 jalkaa. Se oli huomannut, mikä vaara sitä uhkasi, ennen kuin me näimmekään sen, ja se kiepautti itsensä vasten tuulta ja kääntyi huolettomasti ja törmäämättä meihin. Sen pää ja niska olivat iän tai pakkasen huurteessa – emme tietäneet kummanko – ja sen kirkkaat helmisilmät huomasivat meidät sen lentäessä ohitsemme, ja sitten se kiepsahti pois suuressa kaaressa tuulen suojaiselle puolelle lumipyryyn.
Margaretin käsi tarttui nopeasti omaani.
"Tuonkin näkeminen jo maksoi kiipeämisen vaivan!" hän huudahti.
Ja sitten Elsinore syöksyi alaspäin, ja Margaretin käsi tarttui tiukemmin kiinni, ja syvyyden piiloista kuului kovan länsituulen aiheuttamaa jyminää ja ryskettä myrskyn reuhtoessa kannellamme.
Yhtä nopeasti kuin lumipyry oli alkanutkin, se meni myöskin ohitse, ja me näimme laivan allamme kapean sirona – välikannen täynnä kuohuvaa vettä, keulan haudattuna pärskyäviin aaltoihin, tähystäjän henkensä edestä taistelemassa keulakajuutan katolla, johon hän oli tarrautunut ja sai selkä kyyryssä ottaa vastaan myrskyn puuskat, ja suoraan allamme näimme vettä lainehtivan peräkannen ja mr Mellairen, jolla oli apunaan kourallinen miehiä selvittämässä köysikimppua ruorin vieressä. Näimme samurain tulevan näkyviin karttahytin suojasta ja luovivan huolettoman varmana epävakavalla kannella antaessaan ohjeita mr Pikelle.
Harmaus oli etääntynyt meistä useita satoja metriä, ja me näimme meren valtavat ulottuvaisuudet. Vaahtopäät, harmahtavat aallot, jotka olivat kuusikymmentä jalkaa pohjasta harjaan, karkasivat myrskyn pimeydestä esille ja syöksyivät Elsinoren kimppuun loputtomina jonoina, joskus läjähtäen sen solakan, hauraan rungon yli, joskus roiskaisten sata tonnia vettä sen kannelle ja lennättäen laivan ilmaan, samalla kuin ne kiitivät edelleen ja vaahdoten katosivat näkyvistämme suojan puolen synkkään harmauteen. Isot albatrossit kiersivät ja kaarsivat ympärillämme risteillen raivoavaa myrskyä kohti ja liidelleen majesteetillisina takaisin paljon nopeammin kuin se itse.
Margaret unohti katsella niitä ja vetosi sen sijaan tunteisiini kaunein, kysyvin silmin. Vedin syrjään hänen myrskyhattunsa korvalapun ja huusin:
"Ei tämä ole uutta. Olen ollut täällä ennen. Kaikkien esi-isieni elämän kautta olen täällä jo ollut. Pakkanen puree poskiani, suola viiltää sieraimiani, tuuli laulaa korvissani, mutta se kaikki on tuttua. Tiedän nyt, että esi-isäni olivat viikinkejä. Jo heidän aikanaan olin olemassa. Heidän mukanaan olen ryöstänyt Englannin rantoja, uhmannut Herkuleen patsaita, riistellyt Välimeren rantamaita ja hallinnut velttoja, auringon polttamia kansoja. Olen Hengist ja Horsa, kuulun muinaisajan sankareihin, olen yhtä tarumainen olento kuin hekin. Olen halkonut jäisiä meriä ja ennen kuin jääkausi alkoikaan, kastoin käteni peuran vereen, surmasin mastodontteja ja miekkavalaita, kaiversin urotöitteni muiston maanalaisten luolien seiniin – niin, imin naarassuden maitoa vieretysten pentuveljieni kanssa, joiden hampaitten jäljistä arvet vieläkin ovat muistonani."
Tyttö nauroi viehättävästi. Lumiryöppy tuli niskaamme ja puri poskiamme, ja Elsinore painui niin alas, että näytti siltä, kuin se ei enää olisi aikonutkaan nousta, mutta me pidimme kiinni ja kiidimme ilmassa tehden huiman kaaren. Margaret irroitti toisen kätensä, nauroi yhä ja painoi syrjään korvalappuni.
"En tiedä mitään tuosta", tyttö huudahti. "Se tuntuu runoudelta. Mutta uskon siihen. Sen täytyy olla totta, sillä se on tapahtunut. Kuuntelin sitä muinoin, kun nahkoihin puetut miehet lauloivat nuotioiden ääressä, nuotioiden, jotka karkottivat kauas pakkasen ja yön."
"Entä teidän kirjanne sitten?" tyttö kysyi ilkamoiden aikoessamme laskeutua.
"Hitto periköön ne ja samoin kaikki löyhäpäiset, maailmaan kyllästyneet hölmöt, jotka niitä kirjoittavat", vastasin.
Tyttö nauroi taas ihastuttavasti, vaikka tuuli tukahduttikin hänen äänensä. Samalla hän heilautti itsensä ilmaan, riippui voimakkaiden käsiensä varassa etsien jalan sijaa altaan ja katosi näkyvistäni märssyn hengenvaarallisen ulkoneman alle.
35
"Mitä tupakka maksaa?" mr Mellaire tervehti tullessani tänä aamuna kannelle väsyneenä ja kolhittuna jokaisen lihaksen ja luun pakottaessa kuusikymmentä tuntia kestäneestä sinne tänne heittelemisestä.
Tuulta oli seurannut typi tyven aamupuolella, ja Elsinore keinui entistä hurjemmin, ja sen muutamat levällään olevat purjeet kumisivat ja lepattivat. Mr Mellaire osoitti sormellaan oikeanpuoleisen laidan yli. Erotin valkoisen, karun maan ja teräviä vuoren huippuja.
"Staten Island, sen itäinen pää", mr Mellaire sanoi.
Ymmärsin, että olimme samassa pisteessä kuin laiva, joka kiertää Staten Islandin ennen kuin ryhtyy Kap Hornia kiertämään. Ja kuitenkin olimme neljä päivää sitten kulkeneet Le Maire salmen kautta ja livahtaneet Kap Hornia kohti. Kolme päivää sitten olimme olleet aivan Kap Hornin kohdalla, jopa muutamia maileja sen ohikin. Ja nyt olimme siis tässä! Saimme aloittaa kaiken uudestaan ja vieläpä olimme paljon kauempana kuin mistä alkuaan aloitimme Kap Hornin kiertämisen.
Miehistön tila on todellakin kurja. Myrskyn aikana oli skanssi kaksi kertaa veden alla, mikä merkitsee sitä, että siellä kaikki tavarat ajelehtivat vedessä ja että kaikki vaatteet jopa patjat ja peitotkin, kastuivat ja pysyisivät sellaisina näin huonon sään vallitessa siihen asti kunnes olemme sivuuttaneet Kap Hornin ja olemme saapuneet turvallisille, kauniiden ilmojen leveysasteille. Samoin kävi keskilaivankajuutalle. Sen jokainen huone, paitsi kokin ja purjeen tekijäin (joiden ovi on keulaan päin luukku n:o 2 kohden), on läpimärkä, eikä huoneissa ole uuneja, jotta he lämmittämällä voisivat kuivata tavaroita.
Kurkistin Charles Davisin huoneeseen. Se oli hirveä. Hän irvisti ja nyökkäsi minulle.
"Hyvä oli, ettei O'Sullivan ollut täällä, sir", hän sanoi. "Hän olisi hukkunut alalavalla. Ja haluan ilmoittaa teille, että sain uida jonkin verran, ennen kuin pääsin ylös. Suolavesi on pahaa haavoilleni. Minä en saisi olla tällaisessa luolassa Kap Hornin myrskyissä. Katsokaa jäätä lattialla! Huoneen lämpötila on nytkin alle jäätymäpisteen, ja vuodevaatteeni ovat märät, ja minä olen sairas mies, minkä seikan haistaisi kuka tahansa, jolla vain on nenä."
"Jos olisitte käyttäytynyt kunnollisesti perämiestä kohtaan, olisi teitäkin kohdeltu ihmisiksi", sanoin.
"Pyh!" hän sanoi ivallisesti. "Älkää luulkokaan, että pääsette irti minusta, sir. Lihoan vain tällaisessakin tilassa. No niin, sir, kun ajattelen Seattlen oikeusjuttua, en voi kuolla. Ja jos te, sir, seuraatte neuvoani, niin voitatte stewardin rahat ettekä menetä. Neuvon teitä, koska olette jonkin verran inhimillinen. Jokainen, joka lyö vetoa siitä, että joudun mereen, menettää vetonsa varmasti."
"Kuinka uskalsitte lähteä tälle matkalle tuossa tilassa?" kysyin.
"Missä tilassa?" hän kysyi oivallisesti teeskennellen viattomuutta. "Juuri sen vuoksi lähdin matkalle, koska olin loistokunnossa. Tauti puhkesi minussa myöhemmin. Muistatte kai nähneenne minut mastoissa ja kurkkua myöten vedessä? Siloittelin myös ruumassa hiiliä. Sairas mies ei olisi voinut sitä tehdä. Ja muistakaa sir, teidän täytyy todistaa, kuinka suoritin velvollisuuteni alussa, ennen kuin minun täytyi paneutua vuoteeseen."
"Lyön itse vetoa teidän kanssanne, jos luulette minun kuolevan", hän huusi perääni.
Nyt jo saattoi merimiesten ulkonäöstä havaita heidän kokemansa kärsimykset. On hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa heidän kasvonsa ovat tulleet laihoiksi, ryppyisiksi ja karkeiksi. Miesten täytyy kuivata alusvaatteensa ruumiinsa lämmöllä, ja heidän päällysvaatteensakin ovat öljytakeista huolimatta märät. Ja kuitenkin – outoa kylläkin – he ovat vartaloltaan tulleet pyylevämmiksi, vaikka heidän kasvonsa ovatkin laihat ja vääntyneet. Tämä johtuu siitä, että heillä on runsaasti vaatteita yllään. Huomasin tänään, että Larryllä oli kahdet liivit, kaksi takkia ja päällystakki, jonka päällä vielä oli sadevaatteet. He kulkivat kuin elefantit, sillä muun lisäksi he ovat käärineet jalkoihinsa merisaappaittensa päälle karkeata säkkikangasta.
Ilma tuntui hyvin kylmältä, vaikka kannen lämpömittari osoitti kolmeakymmentäkolmea astetta tänään keskipäivällä. Wada punnitsi kannella ylläni olevat vaatteet, jotka öljyvaatteita ja saappaita lukuun ottamatta painoivat kahdeksantoista naulaa. Ja kuitenkaan minun ei ole kovin lämmin tässäkään vaatetuksessa, kun tuuli puhaltaa. En voi käsittää, kuinka merimiehet, jotka kerran ovat kiertäneet Kap Hornin, voivat koskaan uudestaan pestautua matkalle. Se vain on omiaan todistamaan, kuinka typeriä he ovat.
Säälin Henryä, koululaivan poikaa. Hän on eniten omaan luokkaani kuuluva, ja joskus hänestä tulee peräpuolen miehiin kuuluva ja perämies. Nyt vielä hän kuitenkin saa kärsiä samoja vaivoja kuin muutkin. Samoin myös Buckwheat, toinen poikanen, joka asuu keskilaivankajuutassa Henryn kanssa. Hän on hyvin vaaleaihoinen, ja huomasin tänä iltana hänen vetäessään ahtimestaan, että hänen öljytakkinsa hihat ja suolavesi olivat hanganneet hänen ranteensa rikki. Sitä paitsi ne olivat täynnä verta vuotavia paiseita. Mr Mellaire sanoi minulle, että viikon päästä nuo paiseet ovat tulleet suorastaan maan vaivaksi keulamiehistölle.
"Milloin luulette meidän olevan taas Kap Hornin edustalla?" kysyin viattomasti mr Pikelta.
Hän kääntyi raivokkaasti minuun päin ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut nielaista minut, ja hän lähti tiehensä vastaamatta. Ilmeisesti hän pitää merielämää täytenä totena. Luulen, että hän juuri siksi onkin niin oivallinen merimies.
Päivät vierivät – jos päiväksi voi nimittää pimeyden välillä olevaa synkkää harmautta. Emme ole nyt viikkoon nähneet aurinkoa. Laivamme asemaa tässä meren ja myrskyn yksinäisyydessä on vaikeata määritellä. Kerran laskimme olevamme sata mailia Kap Hornin eteläpuolella. Ja sitten tuli taas lounaismyrsky, joka kiskaisi keulamärssypurjeen mukanaan ja aivan uuden kahvelipurjeen irti reunusköysistään ja kiidätti meidät jollekin Staten Islandin itäpuolella olevalle asteelle.
Nyt tunnen tuon ainaisesti maailman ympäri etelässä 55:nnen leveysasteen tienoilla puhaltavan Suuren Länsituulen. Tiedän myös, miksi se kartoissa on merkitty isoin kirjaimin. Ja nyt minä tiedän, miksi "Purjehdusohjeet" neuvovat: "Suunnatkaa ehdottomasti kurssinne länteen, suunnatkaa länteen!"
Mutta länsituuli ja sen aiheuttama virta eivät anna Elsinoren kulkea länteen. Myrsky seuraa myrskyä ja aina lännestä, niin että kuljemme itään. Ilma on purevan kylmää, ja jokainen myrsky alkaa lumipyryllä.
Kajuutassa lamput palavat kaiken päivää. Mr Pike ei enää soittele gramofonia, eikä Margaret koskekaan pianoon. Hän valittaa kärsivänsä mustelmista ja jäsenten hellyydestä. Minun olkapääni venähti singotessani vasten seinää, ja sekä Wada että steward nilkuttavat. Viihdyn vain vuoteessani laatikosta ja tyynyistä tehdyssä varustuksessani, josta hurjimmatkaan keinahtelut eivät voi lennättää minua. Siellä makaan, paitsi milloin syön ja joskus kävelen kannella saadakseni liikuntaa ja raitista ilmaa, ja lueskelen kahdeksantoista jopa yhdeksäntoistakin tuntia vuorokaudessa. Mutta loputon ruumiillinen jännitys on hyvin väsyttävää.
Kuinka keulan raukat ja kurjimukset voivat, sitä on mahdotonta kuvitellakaan. Keula-asunnot ovat ruostuneet monta kertaa, ja kaikki on likomärkää. Sitä paitsi miehet ovat heikontuneet, niin että kaikkeen tarvitaan kaksinkertaisesti miehiä entiseen verrattuna. Siksi heidän täytyykin viettää aaltojen huuhtomalla kannella ja ylhäällä härmäisillä raaoilla yhtä monta tuntia kuin minä vietän lämpimässä, kuivassa vuoteessani. Wada sanoi minulle, etteivät miehet riisuudu koskaan, vaan nukkuvat märissä vuoteissaan öljyvaatteet, merisaappaat ja kosteat alusvaatteet yllään.
Miehet ovat todellakin heikkoja. Heidän poskensa ovat kuopalla, iho surkean harmaata ja silmien alustat mustat. Mr Mellairen ennustamat paiseet ja haavat ovat nyt ilmestyneet, ja miesten kämmenet, ranteet ja käsivarret ovat hirveän näköiset. Aina silloin tällöin on jonkun antauduttava vuoteen omaksi joko aaltojen kumoon iskemänä tai yleisen heikkouden takia. Tästä koituu taas muille enemmän työtä, niin että jalkeilla olevat miehet eivät voi sietää sairaita, ja miehen täytyy todellakin olla hyvin sairas, jotta perämiehet eivät pakottaisi häntä työhön.
En voi muuta kuin ihmetellä Andy Fayta ja Mulligan Jacobsia. Koska he ovat vanhoja ja raihnaisia, tuntuu mahdottomalta, että he kestävät niin paljon. En oikeastaan käsitä, miksi he ollenkaan tekevät työtä. En ymmärrä, miksi kumpikaan heistä viitsii raataa ja totella käskyjä tässä Kap Hornin kylmässä helvetissä. Pelkäävätkö he kuolemaa niin, etteivät lakkaa työtä tekemästä ja tuota siten kuolemaa samalla meille kaikille? Vai johtuuko se siitä, että he ovat typeriä orjia, joilla on orjan ymmärrys, orjan, joka ikänsä on tottunut isäntäänsä tottelemaan, niin että hänen mieleensäkään ei juolahda niskoitella?
Ja kuitenkin useimmat heistä, viikko sen jälkeen kuin olemme saapuneet Seattleen, pestautuvat muihin laivoihin, jotka taas lähtevät Kap Hornia kiertämään. Margaret sanoo sen johtuvan siitä, että merimiehet unohtavat helposti. Mr Pike on samaa mieltä. Hän sanoo, että kun he viikon nauttivat Tyynen meren kaakkoispasaateista, he unohtavat koskaan kiertäneensäkään Kap Hornia. Ihmettelen! Voivatko he olla niin typeriä? Eivätkö rasitukset jätä heihin mitään jälkiä? Pelkäävätkö he vain hetken tapahtumia? Eivätkö heidän ajatuksensa kanna kauemmaksi tulevaisuuteen kuin enintään päivän? Silloin he todellakin ovat merellä oikealla paikallaan.
He ovat pelkureita. Se tuli erinomaisesti näkyviin tänä yönä kello kahden aikaan. En ole koskaan nähnyt sellaista yleiskauhuntapaista pelkoa, tylsää, eläimellistä pelkoa. Oli mr Mellairen vahtivuoro. Kohtalon oikusta lukiessani paraikaa Boas'in "Luonnonihmisen käsityskykyä" kuulin jalkojen töminää pääni yläpuolelta. Elsinore kulki silloin vasemman puolen tuulta vähin purjein. Ihmettelin, mikä tapahtuma oli saanut miehet peräkannelle, kun kuulin jälleen jalkojen töminää, mikä merkitsi sitä, että toisenkin vahtivuoron miehet tulivat peräkannelle. En kuullut kenenkään tekevän työtä, ja mieleeni juolahti ajatus kapinasta.
Mutta vielä ei tapahtunut mitään. Mielenkiintoni heräsi, vedin merisaappaat jalkaani, lampaannahkatakin ja öljytakin ylleni, otin myrskyhattuni ja käsineeni ja lähdin kannelle. Mr Pike oli jo pukeutunut ja syöksyi edelläni. Kapteeni West, joka tällaisella huonolla ilmalla makaa karttahuoneessa, seisoi suojaisella ovella, minkä kautta lampunvalo säteili miesten pelokkaille kasvoille.
Keskilaivankajuutan asukkaat eivät olleet läsnä, mutta sen sijaan skanssin kaikki miehet paitsi Andy Fay, joka kuului lepäävään vahtiin, oli tyynesti jäänyt vuoteeseensa, samalla kuin Mulligan Jacobs oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen hiipiäkseen skanssiin täyttämään piippuaan.
"Mikä on hätänä, mr Pike?" kapteeni West kysyi.
Ennen kuin perämies kykeni vastaamaan, hohotti Bert Rhine vastaan:
"Perkele on tullut laivaan, sir."
Mutta miehen nauru osoitti, että hän yritti esiintyä tyynenä, vaikkei hän ollutkaan. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän ihmettelen, että nuo kylmäveriset roistotkin voivat niin tolkuttomasti pelästyä, että olivat kauhistuneina paenneet vuoteistaan ja keskeyttäneet vapaavahtinsa lyhyen levon.
Larry oli niin pelästynyt, että hän lörpötteli ja irvisti kuin apina ja olkapäillään tietä raivaten ponnisteli päästäkseen pimeydestä turvalliseen karttahuoneesta leviävään valon kajastukseen. Kreikkalainen Tony oli yhtä mahdoton, mutisi itsekseen ja teki alituisesti ristin merkkejä. Samoin tekivät kuin kuorossa molemmat italialaiset, Guido Bombini ja Mike Cipriani. Arthur Deacon oli lysähtää kokoon ja hän ja juutalainen Chantz tarttuivat häpeämättä toisiinsa kiinni pysyäkseen pystyssä. Bob, lihava ja hontelo nuorukainen, nyyhkytti, ja eräs toinen nuori poika, Bony, värisi niin, että hampaat suussa kalisivat. Vieläpä keulan parhaat, taempana seisovat merimiehet, Tom Spink ja maltalainen Cockneykin, koettivat päästä valoon.
Enemmän kuin mitään muuta ällöttävää inhoan ja halveksin naisen hysteerisyyttä ja miehen pelkuruutta ja raukkamaisuutta. Edellisen suhteen jään tunteettomaksi. En tunne myötätuntoa hysteerisiä ihmisiä kohtaan. Jälkimmäinen kuvottaa minua. Miehen pelkuruus on minusta suorastaan ällöttävää. Tämä inhimillisten elukoiden pelon järkyttämä joukkue peräkannella tympäisi minua. Jos sillä hetkellä olisin ollut kaikkivaltias, olisin totisesti nitistänyt koko joukon. Ei! Olisin armahtanut erään faunin! Hänen kirkkaat ja välkkyvän innokkaat silmänsä kiersivät kasvoista kasvoihin saadakseen asioista vihiä. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, ja koska hän oli umpikuuro, oli hän luullut, että perään syöksyminen oli tapahtunut käskystä.
Tarkkasin mr Mellairea. Hän kai pelkää mr Pikeä, ja hän on murhaaja, mutta hän ei kuitenkaan pelkää yli-inhimillisiä asioita. Kun kaksi miestä, jotka ovat hänen päällysmiehiään, on kannella, ei hänen tarvitse tehdä mitään, vaikka onkin hänen vahtivuoronsa. Hän horjui eteen ja taakse säilyttäen tasapainonsa Elsinoren rajusti keinuessa ja katseli miehiä vain huvittunein, kyynillisin ilmein.
"Miltä perkele näyttää?" kapteeni West kysyi.
Bert Rhine irvisti väkinäisesti.
"Vastatkaa kapteenille!" mr Pike ärjäisi hänelle.
Roiston silmät kiilsivät murhan himosta karskin käskyn kuultuaan. Sitten hän vastasi kapteeni Westille:
"En odottanut niin kauan, jotta olisin nähnyt. Mutta on se piru suuri kuin valas."
"Se on yhtä suuri kuin elefantti, sir", puuttui puheeseen Bill Quigley. "Näin sen kasvoista kasvoihin, sir. Se oli vähällä purra minua, kun pakenin keulasta."
"Oi hyvä Jumala, sir!" Larry mylvi. "Kuinka kamalasti se iskikään seinään. Se oli kuin kutsu tuomiolle."
"Ette ole oikein perillä jumaluusopista, ukkoseni", kapteeni West hymyili tyynesti, mutta huomasin, että hänen ilmeensä ja samurain silmänsä olivat väsyneet.
Hän kääntyi perämiehen puoleen.
"Mr Pike, oletteko hyvä ja menette skanssiin haastattelemaan tuota pirua? Sitokaa se kiinni, ja minä silmään sitä aamulla."
"Kyllä sir", mr Pike sanoi, ja mieleeni johtui Kiplingin säe: "Nainen, mies, Jumala tai piru, voisiko mikään meitä peloittaa?"
Kun menin keulaan pimeyden läpi mr Piken ja mr Mellairen mukana pitkin jäistä, huojuvaa, aaltojen huuhtomaa siltaa – ei ainoakaan merimies uskaltanut meitä seurata – muistui mieleeni joitakin irrallisia säkeitä "Kaleeriorjista":
"Puuvillaa kuljetamme, nous' mastot pilvihin,
ja ruumaan neeker joukko myös kuului lastihin."
– – – – –
"Olkani poltinmerkki... kalina kahleiden...
ja piiskan haavat, jotka ei kuorru arpehen..."
– – – – –
"Se kahlevankien lauma, orjina vanhennut..."Ja kuin sädekehän ympäröimänä näin mr Piken, ihmisrodun kaleeriorjan, joka pakotti orjat kuulemaan ylempänsä tahtoa, tuo uskollinen palvelija, kyvykäs merimies, kumarainen ja vanha, poltinmerkillä merkitty ja haavoittunut, niiden palvelija, jotka ovat tehneet meren alaisekseen. Nyt tunnen hänet. Minä en enää milloinkaan loukkaannu hänen käytöksestään tai puheistaan! Annan hänelle anteeksi kaiken: hänen hengityksensä raa'an viinanhajun sinä päivänä, jolloin Baltimoressa tulin laivaan, hänen synkkyytensä, kun meri ja tuuli eivät ole suotuisia, hänen raakuutensa miehistöä kohtaan, hänen ärjyntänsä ja ivansa.
Keskilaivankajuutan katolla saimme sellaisen vesiryöpyn, että vieläkin värisen, kun sitä muistelen. Olin pukeutunut liian hätäisesti enkä ollut ehtinyt sitoa öljypukuani kiinni kaulasta, niin että kastuin paitaa myöten. Kuljimme seuraavan sillan jakson yli suihkuavissa ryöpyissä ja olimme saapuneet keulakajuutan katolle, kun kannella jokin ajelehtiva esine iski keulan seinään hirveällä ryskeellä.
"Olkoon mikä tahansa, niin tuo se leikkii pirua", mr Pike huusi korvaani, ja hän yritti saada selville esineen olopaikan valaisten sitä taskulampullaan.
Valovyöhyke risteili tummalla, vaahtoa kuohuvalla veden pinnalla.
"Tuolla se menee", mr Pike huudahti, kun Elsinore syöksyi aallon pohjaan ja vesi virtasi keulaan.
Valo sammui. Kuulimme keulakannelta hirveätä mätkimistä ja roisketta. Kun sitten keula kohosi, huomasimme lampun valossa epäselvän, mustan olion, joka kulki viettävää kantta alaspäin. Kuinka sen sitten kävi, emme nähneet.
Mr Pike laskeutui kannelle, mr Mellaire seurasi häntä. Kun Elsinore taas syöksyi syvyyteen ja merivesi aaltoili perän puolelta alas, näin tuon tumman olion luisuvan keulaan päin suoraan perämiehiä kohti. He hypähtivät syrjään hyökkäystä väistääkseen, valo sammui, ja taaskin jääkylmät aallot syöksyivät yli laidan.
Hetkeen en nähnyt perämiehiä ollenkaan. Sitten lampun valo välähti ja arvelin, että mr Pike pyydystää oliota. Hän oli varmaankin saanut sen vangituksi ja sidotuksi oikeanpuoleiseen reelinkiin ja heittänyt silmukan nuoran irtonaisesta päästä sen ympäri. Kun laiva keinui tuulen puolelle, näytti kannella tapahtuvan jonkinlainen painiskelu. Toinen perämies juoksi auttamaan ensimmäistä, ja he näyttivät yhdessä silmukoin kukistaneen ja sitoneen olion.
Laskeuduin alas nähdäkseni. Valossa huomasimme, että se oli iso, simpukoiden peittämä tynnyri.
"Se on ajelehtinut meressä nelisenkymmentä vuotta", mr Pike arveli. "Katsokaa, kuinka isoja näkinkengät ovat, ja katsokaa merikasveja!"
"Se on täynnä jotakin. Toivottavasti se ei ole vettä!"
Autoin heitä lykkäämään tynnyriä keulaan päin aaltojen väliajoilla ja viemään sen keulakannen suojaan. Tässä hommassa simpukkain terävät kuoret leikkasivat haavoja sormiini siitä huolimatta, että minulla oli kintaat kädessä.
"Siellä on jotakin väkijuomaa", perämies sanoi, "mutta älkäämme lyökö siihen reikää ennen kuin aamulla."
"Mutta mistä se on tullut?" kysyin.
"Merestä, se on ainoa paikka, mistä se on voinut tulla." Mr Pike valaisi sitä lampullaan. "Katsokaapa! Se on ajelehtinut vuosikausia."
"Aine on siis ollut kauan varastossa", mr Mellaire sanoi.
Jätin perämiehet sitomaan astiaa kiinni, hiivin kantta pitkin skanssiin ja kurkistin sinne. Miehet olivat paetessaan unohtaneet sulkea ovet, ja vesi oli täyttänyt skanssin. Pienen ja savuttuneen merilampun kituisessa valossa se näytti synkeältä. Ei itseänsä kunnioittava luolaihminenkään olisi elänyt moisessa loukossa.
Siinä katsellessani hyökyaalto täytti kajuutan ja reelingin välillä olevan käytävän, ja oviaukosta, jossa seisoin, virtasi vyötäröihin asti ulottuva kylmä vesi sisään. Minun täytyi tarttua seinään kiinni, etten olisi tempautunut huoneeseen sisälle. Andy Fay katseli kiinteästi minua purevin, sinisin silmin eräältä ylälavalta, ja Mulligan Jacobs imi piippuaan, istui karkeatekoisella pöydällä heilutellen jalkojaan vedessä. Huomatessaan minut hän viittasi vettyneisiin kirjan lehtiin, jotka uiskentelivat yltympäri.
"Kirjastoni on mennyt helvettiin", hän mankui osoittaen hylkytavaraa. "Tuolla on minun Byronini, tuolla uiskentelevat Zola ja Browning ja kappale Shakespearea yhdessä nipussa ja kaupan päällisiksi se, mitä on jäänyt 'Antikristuksesta'. Ja tuolla ovat Zola ja Carlyle kaikessa ystävyydessä, niin ettei voi päättää, mikä niistä on kumpikin."
Nyt Elsinore kallistui oikealle puolelle, ja skanssin vesi virtasi ulos säärieni välistä. Märät kintaani luistivat raudassa, ja minä tempauduin käytävän kautta vesiaukkoa kohti, minkä luona tein kuperkeikan monta kertaa, kun tuulen puolelta virtasi toinen vesivirta.
Olin todellakin päästäni pyörällä, nieltyäni lisäksi jonkin verran suolavettä, kun vihdoin sain tartutuksi portaitten rautapatsaisiin ja kiipesin kajuutan katolle. Kulkiessani perään päin pitkin siltaa tuli vastaani keulaan palaava laivaväki. Mr Mellaire ja mr Pike puhelivat karttahytin suojassa, ja ohikulkiessani näin kapteeni Westin polttelevan sisällä sikaria.
Kun olin hieronut itseäni perusteellisesti ja pukenut kuivat alusvaatteet ylleni ja olin tuskin paneutunut vuoteeseen lukeakseni "Luonnonihmisen käsityskykyä", niin taas kuulin jalkojen töminää pääni yläpuolella. Odotin toista pakoryntäystä. Se seurasikin, ja päätin pukeutua.
Peräkannen tapahtuma toistui, ja tällä kertaa miehet olivat vielä kiihottuneempia, vielä pelästyneempiä kuin äsken. He juttelivat ja lörpöttelivät yhteen ääneen.
"Kita kiinni!" mr Pike ärjäisi tullessani paikalle. "Yksi kerrallaan, ja vastatkaa kapteenin kysymykseen."
"Se ei ole tynnyri tällä kertaa sir", Tom Spink sanoi. "Se on elävä. Ja jos se ei ole piru, niin se on hukkuneen miehen haamu. Näin sen päivän selvästi. Se on mies, tai jos on ollut joskus mies –"
"Miehiä oli kaksi, sir", puuttui puheeseen Richard Giller, eräs "muurareista."
"Minusta se näytti Petro Marinkovichilta, sir", Tom Spink jatkoi.
"Ja toinen oli Jespersen – näin hänet", Giller lisäsi.
"Niitä oli kolme, sir", Kärsä-Murphy lisäsi, "O'Sullivan, sir, oli kolmas. Eivät ne ole piruja, sir. Ne ovat hukkuneita miehiä. Ne nousivat keulaan ja liikkuivat hitaasti kuin hukkuneet ainakin. Sörensen näki ensimmäisen. Hän tarttui käteeni ja näytti sormellaan, ja silloin sen näin. Se oli keulakajuutan katolla. Ja Olausen näki sen ja Deacon, sir, ja Hackey. Näimme sen kaikki, sir... ja myös toisen ja kun muut juoksivat tiehensä, viivyin minä nähdäkseni kolmannen. Taitaa olla muitakin. En odottanut kauempaa."
Kapteeni West keskeytti miehen.
"Mr Pike", hän sanoi väsyneesti, "ehkä selitätte nämä sotkut."
"Kyllä, sir", mr Pike vastasi ja kääntyi sitten miesten puoleen. "Seuratkaa kaikki! Tällä kertaa saamme sitoa kolme pirua."
Mutta miehet vetäytyivät pelokkaasti taaksepäin haluamatta noudattaa käskyä.
"Tuhat tulimmaista...", kuulin mr Piken mörisevän itsekseen, sitten hän nieli loput.
Hän kääntyi ja nousi sillalle. Kuten edelliselläkin kerralla seurasi mr Mellaire toisena ja minä viimeisenä. Matka sujui myös samoin, paitsi että saimme kylvyn keskellä ensimmäistä sillan jaksoa ja samoin keskilaivankajuutalla.
Pysähdyimme keulakajuutan katolle. Mr Pike vilkutti turhaan sähkövaloa. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään, erotimme vain kannen valkopilkkuisen, tumman veden ja kuulimme myrskyn ulvonnan köysistössä ja aaltojen loiskinan ja jyminän. Puolitiessä, sillan viimeiselle jaksolle meidän oli pakko pysähtyä, ja pysyttelimme etumaston luona, kun iso aalto syöksyi kannelle.
Mr Pike valaisi lampullaan tietä aina sopivina hetkinä laineitten välillä. Kuulin hänen huudahtavan jotakin. Sitten hän jatkoi kulkuaan keulakannelle mr Mellairen seuraamana, mutta minä odotin etumaston luona ja sain uuden kylvyn. Kun vähitellen selvisin siitä, näin valojuovan ilmestyvän ja katoavan ja liukuvan sinne tänne. Muutaman minuutin kuluttua perämiehet olivat taas luonani.
"Puolet kokkakoristeestamme on poissa", mr Pike sanoi minulle. "Olemme varmasti törmänneet johonkin."
"Minä tunsin törmäyksen, heti kun olitte mennyt alas, sir", mr Mellaire sanoi. "Luulin sitä vain aalloksi."
"Niin minäkin", perämies myönsi. "Otin juuri saappaita jalastani. Mutta missä ovat nuo kolme pirua?"
"Ehkä iskemässä auki tynnyriä", toinen perämies tuumi.
Kiipesimme skanssin katolle, laskeuduimme rautaportaita alas ja saavuimme keulakannelle. Tynnyri oli tiukasti kiinni sidottuna. Siinä asustavien simpukkain koko oli hämmästyttävä. Ne olivat isoja kuin omenat, monen tuuman korkuisia. Keulan painuessa alas seisoimme jalan syvyisessä vedessä, ja kun se kohosi ylös ja vesi juoksi pois, vei virta mukanaan tynnyristä tukuttain meriruohoja, jotka olivat jalankin pituisia.
Mr Pike kulki edellä, ja aina sopivan hetken tultua etsimme keulakannelta kaikki paikat, mutta emme löytäneet piruja. Perämies astui keulakajuutan ovelle, ja hänen sähkölamppunsa leikkasi kuin puukko heikkovaloisen merilampun hämärästi valaisemaa huonetta, ja yrittivät siinä seistessään säilyttää tasapainoansa. Siellä oli kolme miestä.
Keulakajuutta oli läpimärkä ja kylmä, matalakattoinen, rautaseinäinen, ruostunut huone, jonka seinistä maali oli lohkeillut. Siellä oli kaksikerroksiset vuoderivit, ja se haisi kolmenkymmenen miehen likaisuudesta, vaikka meri sitä huuhtelikin. Ylälavalla kyljellään pukeutuneena merisaappaisiin ja öljyvaatteisiin makasi Andy Fay katsellen meitä kiinteästi sinisin, terävin silmin. Pöydällä istui piippua imien Mulligan Jacobs virtaavan veden kuljetellessa hänen riippuvia jalkojaan sinne tänne ja silmäsi juhlallisesti kolmea vieretysten seisovaa miestä. He olivat kookkaita ja yrittivät siinä seistessään säilyttää tasapainoansa Elsinoren keinuessa.
Olivatpa ne miehiä! Tunnen East Siden ja East Endin ja olen tottunut näkemään kaiken rotuisten miesten kasvoja, mutta jouduin ymmälle nähdessäni nämä miehet. Välimeren maat eivät milloinkaan ole synnyttäneet sellaista tyyppiä, ei myöskään Skandinavia. He eivät olleet vaaleaihoisia eivätkä tummaihoisia. He eivät olleet ruskeita eivätkä mustia eivätkä keltaisia. Heidän ihonsa oli vaalea, sään ahavoittama. Heidän tukkansa oli märkänäkin väritön, hiekanvärinen. Mutta heidän silmänsä olivat tummat – ja toisaalta ne eivät kuitenkaan olleet tummat. Ne eivät olleet siniset, harmaat, vihreät eivätkä pähkinänruskeat eivätkä myöskään mustat. Ne olivat vaalean topaasin väriset, ja ne kiilsivät. Nuo vaaleatukkaiset haaksirikkoutuneet miehet katsoivat meihin kuin unissa kävijät. He eivät kumartaneet eivätkä hymyilleet, he eivät mitenkään osoittaneet huomaavansa meitä, paitsi että he katsoivat meihin uneksivasti.
Mutta Andy Fay tervehti meitä.
"Helvetillinen yö. Eikä tässä melussa saa unen päästä kiinni", hän sanoi.
"Mistähän ne nyt tulevat tänne tällaisena yönä?" Mulligan Jacobs valitti.
"Osaattehan puhua!" mr Pike ärjäisi. "Miksi ette ole heiltä kysynyt?"
"Ikäänkuin te ette tietäisi, että osaan kyllä käyttää kieltäni, vanha raato", Jacobs ärjäisi takaisin.
Mutta nyt ei ollut aikaa yksityisiin riitoihin. Mr Pike kääntyi uneksivien tulokkaiden puoleen ja puhutteli heitä vajanaisin lausein noin kahdellatoista eri kielellä, joita maailmaa kiertävällä amerikkalaisella on tilaisuus oppia, vaikka hän tavallisesti on liian härkäpäinen ja hidaskielinen vaivatakseen itseään mokomilla.
Tulokkaat eivät vastanneet. He eivät edes pudistaneet päätään. Heidän kasvonsa pysyivät ilmeettöminä ja rauhallisina, huolettomina ja tyytyväisinä, samalla kuin heidän silmistään kuvastuivat vielä syvämielisemmät unelmat. Mutta he olivat kuitenkin ihmisiä. Heidän vammoistaan vuotanut veri tahri heidät ja liimasi heidän vaatteensa.
"Hollantilaisia", mr Pike mörisi ja viittasi miehiä kotiutumaan kajuutan vuodelavoille.
Vieraat käsittivät perämiehen viittauksen, ja vilkaisten ensin toinen toistaan he kiipesivät kolmelle ylälavalle ja sulkivat silmänsä. Ja voin vaikka vannoa, että he nukahtivat puolessa minuutissa.
"Meidän täytyy korjauttaa skanssi, muuten kaikki pirstautuu", perämies sanoi jo valmiina lähtemään. "Kutsukaapa miehet tänne, mr Mellaire, ja samoin kirvesmies."
36
Laivamme ei pääse purjehtimaan länteen. Olemme ajautuneet takaisin itään päin kolmen pituusasteen verran sen yön jälkeen, jolloin vieraamme tulivat laivaan. Salaperäisyys ympäröi näitä kolmea meren miestä. Margaret nimittää heitä "Kap Hornin mustalaisiksi", ja mr Pike on ristinyt heidät "hollantilaisiksi." Yksi asia on varma. Heillä on oma kielensä, jota he puhuivat toistensa kanssa. Vaikka laivassamme on jos jotakin kansallisuutta, niin meissä ei ole ainoatakaan, joka ymmärtäisi sanaakaan heidän kieltään.
Mr Mellaire esitti mielipiteenään, että miehet olivat suomalaisia, mutta tämän epäsi halveksuvasti kirvesmiehemme, joka vannoi itse olevansa suomalainen. Kokkimme Louis väittää jollakin maailman kulmalla tavanneensa jollakin matkallaan heidän tyyppisiään miehiä, mutta hän ei muista sitä matkaa eikä sillä näkemiensä miesten kansallisuutta. Hän ja muut aasialaiset pitävät heidän läsnä oloaan aivan luonnollisena, mutta laivaväki, Andy Fayta ja Mulligan Jacobsia lukuun ottamatta, on hyvin taikauskoista tulokkaisiin nähden eikä halua joutua heidän kanssaan mihinkään tekemisiin.
"Heistä ei koidu mitään hyvää, sir", sanoi ruorissa oleva Tom Spink minulle ravistaen pahaa ennustavasti päätään.
Margaretin käsi, jota peitti kinnas, lepäsi käsivarrellani seisoessamme kannella ja säilytellessämme tasapainoa laivan keinuessa. – Kävelemme joka päivä säännöllisesti viidentoista ja kahdentoista välillä.
"No, miten on miesten asiat?" tyttö kysyi sysäten minua salaa kyynärpäällään ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tuleman.
"He eivät ole oikeita ihmisiä, neiti, sellaisia, mitä todella voimme ihmisiksi sanoa. He eivät ole oikeita ihmisiä."
"Heidän laivaan tulonsa oli jonkin verran epätavallinen", tyttö kikatti.
"Niin juuri, neiti", Tom Spink huudahti ilostuen siitä, että häntä muka ymmärrettiin. "Mistähän he ovatkaan tulleet? He eivät sano. Tietenkään he eivät tahdo sanoa. He eivät ole ihmisiä. He ovat henkiä – merimiesten haamuja! He ovat hukkuneet samaan aikaan kuin tynnyrikin ajautui uppoavasta laivasta merelle, ja siitä onkin kulunut vuosikausia, neiti, ainakin simpukkain koosta päättäen."
"Niinkö luulette", Margaret kysyi.
"Kaikki luulemme niin, neiti. Emme ole turhan tähden viettäneet elämäämme merellä. Onhan lukuisia maamyyriä, jotka eivät usko 'Lentävään Hollantilaiseen'. Mutta mitä he tietävät! Hehän ovat maamyyriä. Ei heidän sääriinsä ole tarttunut haamu niin kuin minun sääreeni Kathleenilla kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Olin alhaalla lastiruumassa vesitynnyrien keskellä, ja siellä haamu repi kengän jalastani. – Olen nähnyt tulokkaiden selittävän mr Pikelle, että olemme muka ajaneet heidän laivansa päälle. Älkää uskoko sitä! Ei heillä ollut mitään laivaa."
"Mutta kuinka selitätte keulakoristeemme irtaantumisen?" kysyin.
"On paljon asioita, joita ei voi selittää, sir", kuului vastaus. "Kuka voi selittää suomalaisten sään noitumisen? Miksikä meidän on vaikeata kulkea Kap Hornin ohi, sir? Miksi sir?"
Ravistin päätäni.
"Se johtuu kirvesmiehestä. Olemme saaneet tietää, että hän on suomalainen. Miksi hän salasi sen koko ajan Baltimoresta lähdettyämme?"
"Miksi hän siitä sitten puhui?" Margaret tokaisi.
"Hän ei puhunut siitä, ennen kuin nuo kolme muuta tulivat laivalle. Minulla on epäilykseni, että hän tietää enemmän kuin näyttää tietävänsä. Ja ottakaapa huomioon sää ja viivytys! Eikö jokainen tiedä, että suomalaiset ovat oikeita noitia ja rajuilmain nostattajia?"
Siristin silmiäni.
"Mistä olette saanut sanan noita?" kysyin.
Tom Spink näytti olevan ymmällä.
"Mitä erikoista siinä sitten on?" hän kysyi.
"Ei mitään. Yhdentekevää. Mutta mistä sen olette kuullut?"
"En ole sitä mistään saanut, sir. Olen sen aina tiennyt. Sellaisia suomalaiset ovat – noitia."
"Mutta nämä tulokkaat eivät ole suomalaisia!" Margaret sanoi.
Vanha englantilainen pudisti päätään juhlallisesti.
"Ei neiti. He ovat aikoja sitten hukkuneita merimiehiä. Heitä on vain pidettävä silmällä. Ja kirvesmies voisi kyllä kertoa yhtä ja toista, jos haluaisi."
Kaikesta huolimatta salaperäiset vieraat ovat tervetullut lisä heikontuneen laivaväkemme avuksi. Katselen vieraiden työtä. He ovat vahvoja ja työteliäitä. Mr Pike sanoo, että he ovat todellisia merimiehiä, vaikka hän ei ymmärräkään heidän kieltään. Hänen mielipiteensä mukaan he ovat ehkä jonkin eurooppalaisen pienen aluksen miehiä, joka törmäsi Elsinoreen ja upposi. En ole muistanut sanoa, että tynnyri oli melkein täynnä mitä makeinta viiniä, jonka nimeä ei kukaan tiedä. Heti kun myrsky laimeni, mr Pike kuljetutti tynnyrin perään ja isketytti sen auki, ja steward ja Wada ovat panneet sen sisällyksen pulloihin. Juoma on kaunista ja vahvaa, mr Pike sanoo sen olevan jonkinlaista mietoa ja tuntematonta konjakkia. Mr Mellaire vain maiskuttaa kieltään, mutta kapteeni West, Margaret ja minä väitämme kiven kovaan, että se on viiniä.
Miesten tila on säälittävä. He ovat aina olleet huonoja hilaamaan, mutta nyt tarvitaan kaksi tai kolme siihen, mihin ennen yksi. Miehet ovat kyllä sangen lihavia, mutta voimattomia. Heillä on tarpeeksi syötävää, mutta kylmyys ja märkyys, keulapuolen surkea tila, unen puute ja molempien vahtivuorojen melkein yhtämittainen työskentely ovat liikaa. Koko miehistö on niin heikko ja avuton, että jokainen vakavampi tilanne vaatii koko miehistön läsnä olon. Niinpä meidän vihdoin viimein onnistui reivata fokkipurje myrskyn pauhatessa. Se vei koko miehistöltä kaksi tuntia, ja mr Pike sanoi minulle, että samanlaisella myrskyllä olisi yksi keskinkertainen, entinen vahtivuoro reivannut purjeen kahdessakymmenessä minuutissa.
Olen saanut tietää, mikä on teräksisen purjelaivan erikoinen avu. Sellainen raskaasti lastattu alus ei repeile liitoksistaan rajuilmalla eikä kovan meren käynnin aikana. Ellemme ota huomioon pientä repeämää keulasopessa, joka jo Baltimoresta lähtiessämme oli siellä ja joka kerran viikossa tyhjennetään sangolla, on Elsinore kuivan kuiva. Mr Pike sanoi minulle, että jos tämän kokoinen puinen laiva tässä samassa lastissa olisi kokenut moiset rasitukset, niin se vuotaisi kuin seula.
Mr Mellairekin on omilla Kap Hornin kuvailuillaan lisännyt kunnioitustani sitä kohtaan. Nuorena miehenä hän kerran sai purjehtia kahdeksan viikkoa päästäkseen Atlantilta Tyynelle merelle. Kerran hänen laivansa oli pakko peräytyä kaksi kertaa Falklandin saarille korjausten tähden. Erään toisen kerran muuan puinen laiva, jonka täytyi perääntyä Falklandin saarille merihädässä, haaksirikkoutui hirmumyrskyssä aivan Port Stanleyn suussa. Mr Mellaire kertoi tapauksesta seuraavasti:
"Kun olimme olleet siellä kuukauden, niin tuli vanha Lucy Powers paikalle. Se oli surkea näky! Etumasto ja puolet raaoista olivat tiessään, laivan iäkäs kapteeni, jonka päähän oli pudonnut raakapuu, oli saanut surmansa, ensimmäisen perämiehen molemmat kädet olivat katkenneet, toinen perämies oli sairaana ja laivaväen rippeet ponnistelivat pumppujen ääressä. Koska laiva oli haaksirikkoutunut, otti laivurini senkin hoitoonsa, korjaili sitä, molemmat laivaväet yhdistettiin, ja sitten kiersimme toista tietä ja pumppusimme kaksi tuntia joka vahdin aikana aina Honoluluun asti."
Surkuteltavat kanaparkamme! Järjettömän sulkasatonsa takia ne ovat nyt aivan höyhenettömiä. Ihme, että yksikään niistä pysyy elossa. Tähän mennessä olemme menettäneet vain kuusi kanaa. Margaret hoitaa kamiinaa, ja vaikka kanat ovatkin lakanneet munimasta, hän vakuuttaa, että kaikki kanat ovat munijoita ja että saamme suuren joukon munia, kun saavumme Tyynen meren kauniiden ilmojen alueelle.
Ei hyödytä kuvata yksitoikkoisia ja ainaisia länsituulia. Ne ovat aivan samanlaisia ja seuraavat niin nopeasti toisiaan, että meri ei koskaan pääse tyyntymään. Olemme keinuneet ja heittelehtineet sinne tänne niin kauan, että tuntuu käsittämättömältä ajatella, että on olemassa paikallaan pysyviä esineitä kuten esimerkiksi biljardipöytää. Aikaisempina elinvuosinani olen nähnyt liikkumattomia esineitä, mutta... niin, aikaisempina elinvuosinani!
Olemme kaksi kertaa viimeisten kymmenen päivän aikana päässeet Diego Ramirezin kareille asti. Tällä hetkellä olemme epämääräisten laskelmien perusteella kaksisataa mailia niiden itäpuolella. Kolme kertaa viime viikolla on laivamme kallistunut luukkuja myöten. Meillä on ollut kuusi kestävimmästä purjekankaasta tehtyä vahvaa purjetta ylhäällä, mutta ne ovat repeytyneet irti raakapuistaan siitä huolimatta, että ne ovat olleet käärityt kaksinkertaisilla kiinnitysnuorilla. Ja miehet ovat niin heikkoja, että joskus vain puolet heistä kykenee täyttämään kaikille tarkoitetun käskyn.
Lars Jacobsenin, jonka sääri katkesi matkamme alussa, löi iso aalto kumoon muutamia päiviä sitten, ja hänen säärensä murtui taas. Ditman Olausen, villisilmäinen norjalainen, sai raivokohtauksen viime yönä toisen koiravahdin aikana ja teki selvää omalla puolellaan keulaa. Wada kertoi, että tarvittiin muurarit, Fitzgibbon ja Gidden, maltalainen Cockney ja Steve Roberts häntä taltuttamaan. Nämä kaikki kuuluvat mr Mellairen vahtiin. Mr Piken mies John Hackey, sanfranciscolainen huligaani, joka tähän asti on vastustanut roistoja, on vihdoin luopunut vastarinnasta ja liittynyt heihin. Ja tänä aamuna mr Pike laahasi Charles Davisin takin kauluksesta ulos skanssista, missä mies oli julistanut merilakia kurjimuksille. Mr Mellairen huomaan silloin tällöin olevan sopimattoman tuttavallisissa suhteissa roistojoukon kanssa. Ja kuitenkaan ei tapahdu mitään vakavaa.
Eikä Charles Daviskaan kuole. Hän vain tuntuu lihoavan. Hän syö aina ateriansa. Seisoessani peräkannella katoksen suojassa, kun jäinen vesi kohisee ja virtaa kansilla, näen hänen pujahtavan ulos huoneestaan, kantavan kädessään kulhoa ja lautasta ja nilkuttavan keittiöön hakemaan ruokaansa. Hän osaa tarkasti laskea laivan keinunnan, sillä koskaan en vielä ole nähnyt hänen saavan vakavampaa kylpyä. Tietenkin hän joskus saa molskia lätäköissä ja kastua polviaan myöten, mutta hän keinottelee itsensä suojaan aina, kun iso vaahtopää läjähtää kannelle.
37
Tänään sattui erikoista! Keskipäivän aikaan aurinko oli viiden minuutin ajan näkyvissä. Olipa sekin aurinko! Väritön, kalsea ja kituvaloinen kiekko, joka keskipäivän aikaan oli vain 9° 18' taivaanrannan yläpuolella. Tunnin päästä kiinnitimme purjeita ja valmistauduimme vastaanottamaan uuden lounaismyrskyn lumituiskuja.
Ehdottomasti kurssi länteen, kurssi länteen! Tämä ohje on Kap Hornin purjehtijoiden aivoihin syöpynyt kuin tulikirjaimin painettuna. Ymmärrän, miksi kapteenit suotuisan tuulen leyhkän puhaltaessa jättävät veteen pudonneet merimiehet oman onnensa nojaan hiljentämättä vauhtiaan ja laskematta venettä vesille. Kap Horn on rautainen, ja tarvitaan rautaisia miehiä, jotta päästäisiin idästä länteen!
Mutta meidän kulkumme käy itään! Länsituuli on alituinen. Kuuntelen epäuskoisesti, kun mr Pike ja Mellaire kertovat ajoista, jolloin itätuulet ovat puhaltaneet näillä leveysasteilla. Sehän on mahdotonta! Aina puhaltaa länsituuli, myrsky seuraa myrskyä herkeämättä, miksi sitten olisi kartoille painettu "Great West Wind Drift!" Me peräpuolen asukkaat olemme kyllästyneet tähän ikuiseen keinuntaan. Miehet ovat velttoja, lionneita, haavojen kalvamia kuvatuksia. En hämmästyisi, jos kapteeni West kääntäisi laivan ja purjehtisi maapallon ympäri Seattleen. Mutta Margaret hymyilee varmaan, nyökäyttää päätään ja vakuuttaa, että kyllä isä pääsee 50:nnelle leveysasteelle Tyynelle merelle.
Kuinka Charles Davis voi pysyä hengissä märässä, jääkylmässä, ruostuneessa keskilaivan rautahytissään! En voi käsittää sitä – yhtä vähän kuin sitäkään, että kurjan skanssin kurjat merimiehet eivät paneudu pitkäkseen ja kuole tai ainakin kieltäydy tottelemasta käskyjä.
Taas on kulunut viikko, ja me olemme tänään laskelmien mukaan kuusikymmentä mailia Le Maire salmen eteläpuolella ja purjehdimme vasemmanpuolen halsseilla rajumyrskyssä. Ilmapuntari näyttää 28.58, ja mr Pikekin tunnustaa, että tämä on pahimpia Kap Hornin ärjyjä, mitä hän on kokenut.
Muinoin oli purjehtijain tapana pyrkiä etelään aina 64:nnelle tai 65:nnelle asteelle Etelä-Jäämerelle, sillä he toivoivat otollisella hetkellä voivansa kulkea länteen huimaavan nopeasti napaa kohden kapenevien pituusasteitten poikki. Mutta myöhemmin kapteenit ovat ottaneet tavakseen pysytellä lähellä maata koko kierroksen ajan. Tuhansista Kuolonniemen idästä käsin kiertämisistä on tämä heidän mielestään paras menettelytapa. Siis kapteeni West pysyttelee mantereen lähettyvillä. Hän laskee vasemman puolen tuuleen, kunnes laiva painuu suojan puoleen ja manner tulee vaarallisen lähelle, sitten hän kääntää laivan, laskee oikean puolen tuuleen ja ajautuu kauas rannikolta.
Lienen väsynyt tähän kamppailevan laivan ärsyttävään keinumiseen jäisellä merellä, mutta samalla olen korkealla kaiken tällaisen yläpuolella. Aivoissani palaa polttava liekki. Nyt tiedän, mikä antaa kaikille kirjoille niiden hehkun! Olen päässyt siihen, minkä oma filosofiani sanoo olevan miehen suurimman päämäärän. Olen rakastunut! En tiedä, välittääkö Margaret minusta, mutta se ei olekaan pääasia. Pääasia on, että olen saanut tuntea tämän suuren intohimon.
Margaret, olet nainen, herätät intohimoni. Vereni on punainen! En ole kalvakka koulupoika, jona niin ylpeästi itseäni pidin. Olen mies ja rakastunut! Mitä de Casseresiin tulee, niin minä, jos joskus vielä pääsen takaisin New Yorkiin, – tulen kumoamaan hänet yhtä helposti, kuin hän on kumonnut kaikki oppisuunnat. Rakkaus on kaiken ydin. Se yksin antaa miehelle elämän sisällystä. Kuin Bergson ylhäisessä sisäisen näkemyksensä taivaassa, tai kuin se, joka on kylpenyt kiirastulessa ja nähnyt Uuden Jerusalemin, niin olen minäkin polkenut tieteen materialistiset väitteet jalkojeni alle, kiivennyt filosofian viimeiselle huipulle, liidellyt taivaaseeni, joka loppujen lopuksi on itsessäni. Aine, mistä olen kokoonpantu, on sellaista, että se löytää korkeimman todellisuutensa rakkaudessa naiseen. Vain rakkaus on olemassaolon puolustus, se on olemassa olon palkka, täysi korvaus lihan ja hengen hauraudesta ja särkyväisyydestä.
Samanlainen on Margaret kuin kaikki muutkin naiset, ja Jumala tietää, että minä tunnen, minkälaisia naiset ovat. Ja kuitenkin rakastuneen miehen vaistoilla tunnen, että Margaret on hiukan erilainen kuin muut naiset. Hänen tapansa eivät ole samanlaiset kuin muitten, ja kaikki hänen tapansa ovat minusta ihania. Lopulta minustakin kai tulee pesän rakentaja, sillä varmastikin pesän rakentaminen on muuan tytön kauneimmista ominaisuuksista. Ja kuka tietää, kumpi on arvokkaampaa – kokonaisen kirjaston kirjoittaminen vaiko pesän rakentaminen?
Yksitoikkoiset päivät vierivät verkalleen kalseina, harmaina, kostean kylminä. On kulunut kuukausi siitä, kun aloimme sivuuttaa Kap Hornia, ja tässä nyt sitten olemme! Emme edes ole niin pitkällä kuin kuukausi sitten, koska olemme nyt noin sata mailia Le Maire salmen eteläpuolella. Tämäkin asema on olettamuksen varassa, arvailemalla määritelty. Neljä päivää sitten teimme havaintoja sekstantilla.
Myrskyn pieksemä valtameri alkaa olla täynnä laivoja. Ei yksikään laiva pääse ympäri, ja joka päivä laivojen luku lisääntyy. Ei kulu päivääkään meidän näkemättämme paria tai kolmea tai kymmentäkin laivaa. Kapteeni West arvelee, että ainakin kaksisataa purjealusta yrittää kiertää Kap Hornia. Tuuleen laskeva laiva hätäperäsimineen on mahdoton hoitaa. Joka yö odotamme yhteentörmäystä. Ja joskus näemme sakean lumipyryn läpi laivoja, jotka kulkevat itään ja kiitävät ohitsemme länsituulen ajamina, ja niin hurja on eräiden ihmisten mielikuvitus, että mr Pike ja mr Mellaire vieläkin väittävät, että joskus ovat itätuulet kuljettaneet laivoja Kap Hornin ympäri. On varmasti kulunut vuosi siitä, kun Elsinore sukeltautui Tulimaan suojasta ärjyvien lounaismyrskyjen keskelle! On kulunut ainakin vuosisata siitä, kun purjehdimme merelle Baltimoresta!
Mutta viis' tämän synkänharmaan meren ärjyvästä raivosta! Olen sanonut Margaretille, että rakastan häntä. Sanoin sen hänelle seisoessamme vieretysten suojakatoksen varjossa toisen koiravahdin aikana eilen illalla. Ja me molemmat sanoimme sen uudestaan kirkkaasti valaistussa karttahytissä, sen jälkeen kuin vahteja oli vaihdettu kello kahdeksalta. Tytön kasvot olivat loistavat, ja hän oli hyvin ylpeä, mutta hänen silmänsä olivat lämpimät ja pehmeät, ja hänen silmäluomensa painuivat alas tyttömäisesti ja naisellisesti. Se oli suuri hetki – meidän suuri hetkemme.
Mies, kurja raukka, on ylitsevuotavan onnellinen, kun hän rakastaa ja häntäkin rakastetaan. Sellaisen tila, jota ei rakasteta, täytyy todellakin olla surullinen. Minun on onniteltava itseäni muunkin kuin vastarakkauden saamisen tähden, hyvän onneni yltäkylläisyyden takia. Sillä jos Margaret olisi toisenlainen nainen, jos hän olisi... niin, vain tuollainen kaunis ja rakastettava ja viehättävä ja keimaileva olento, jollaiset näyttävät olevan olemassa vain rakkautta, lempimistä ja miehen vahvojen käsien hoivaan pesiytymistä varten, niin ei olisi mitään merkillistä siinä, että hän rakastaisi minua. Mutta Margaret on Margaret, vahva, itsetietoinen, tyyni, harkitseva, todellinen oman itsensä valtijatar. Ja ihme – että minä olen voinut herättää sellaisessa naisessa rakkauden. Se on melkein käsittämätöntä. Margaret ei ole mikään Julia, Jumalan kiitos, enkä minäkään, Jumalan kiitos, ole mikään Romeo. Ja kuitenkin nousen yksinäni jäiselle peräkannelle ja laulan hiljaa ja uhmaten ärjyvälle myrskylle ja ylitsemme kohiseville vaahtopääaalloille, että olen rakastunut. Silmään merimiesparkoja, jotka ryömivät aaltojen huuhtomalla sillalla, ja tiedän, että vaikka heille annettaisiin kymmenentuhatta elämää, niin he eivät voisi tuntea sellaista rakkautta kuin minä, ja ihmettelen, miksi Jumala on heidät luonut.
"Erään seikan olin vakavasti päättänyt alusta alkaen", Margaret tunnusti minulle tänä aamuna kajuutassa, kun päästin hänet syleilystäni, "etten antaisi sinun mielistellä itseäni."
"Sinä olet oikea Herodiaan tytär", sanoin veitikkamaisesti, "sellainen siis oli ajatustesi kulku jo matkamme alussa. Jo silloin sinä tarkastit minua naisellisen harkitsevasti."
Tyttö nauroi ylpeästi eikä vastannut.
"Mistä Herran nimessä sait aihetta luulla, että mielistelisin sinua?" kysyin.
"Koska se on nuorien miespuolisten matkustajien tapaista pitkillä matkoilla", tyttö vastasi.
"Siis toiset ovat...?"
"Niin he aina tekevät", tyttö vakuutti painavasti.
Sillä hetkellä tunsin ensi kerran mustasukkaisuuden tuskaa, mutta ratkesin nauramaan ja vastasin:
"Erään vanhan kiinalaisen filosofin kerrotaan ensimmäisenä sanoneen, että nainen ajaa miestä takaa liihottelemalla hänen edellään."
"Lurjus!" tyttö huudahti. "Minä en ole liihotellut. Milloin minä olisin liihotellut?"
"Se on arkaluontoinen asia", aloin teeskennellyn epäröivästi.
"Milloin minä olisin liihotellut?" tyttö kysyi.
Käytin hyväkseni erästä Schopenhauerin keinoa vaihtamalla hyökkäysaihetta.
"Lyön vetoa, että tiesit yhtä hyvin kuin minäkin, milloin rakastuin."
"Tiesin alusta alkaen, että vihasit minua", hän väitteli.
"Se on totta! Kun ensi kerran näin sinut ja sain tietää, että tulisit matkalle, vihasin sinua", sanoin. "Mutta nyt toistan sanomani. Sinä tiesit yhtä pian kuin minäkin, milloin aloin rakastaa sinua."
Tytön silmät olivat kauniit, ja hän oli ylimyksellisen levollinen ja varma, kun hän laski hetkeksi kätensä omaani ja sanoi matalalla, tyynellä äänellä:
"Niin, minä... luulen tietäväni. Se oli tuona lounaismyrskyaamuna La Platan seuduilla, kun sinä lensit ovesta isän huoneeseen. Näin sen silmistäsi. Tunsin sen. Luulen, että juuri se hetki oli ensimmäinen."
Nyökäytin vain päätäni ja vedin tytön lähemmäksi itseäni. Ja hän katsoi minuun ja sanoi:
"Olit kovin naurettava. Istuit siinä vuoteella pitäen toisella kädellä kiinni ja olit pistänyt toisen kätesi kainalokuoppaasi, tuijotit minua, kiihottuneena, ihmeissäsi tyhmän näköisenä, ja silloin... silloin minä tiesin, että asia oli juuri selvinnyt sinulle..."
"Ja silloin sinä hätkähdit", sanoin vallattomasti.
"Siihen oli omat syynsä", tyttö lisäsi ilman teeskenneltyä ujoutta. Sitten hän nojautui taaksepäin, piti käsiänsä olkapäilläni ja nauroi sievää, väreilevää nauruaan paljastaen kauniit, valkoiset hampaansa.
Ja minä, John Pathurst, tiedän erään seikan, tuo Margaretin pulppuava nauru on ihanin nauru, mitä milloinkaan on kuultu.
38
Ihmettelen ihmettelemistäni. Tekikö samurai erehdyksen, vai jähmettyikö ja hämmensikö lähenevän kuoleman pimeys hänen kylmät aivonsa ja saattoi hänen viisautensa naurun alaiseksi, vai erehdyksestäkö hän kuoli ennen aikojaan? En tiedä, en koskaan saa sitä tietää, sillä sitä asiaa ei voi kukaan selvittää.
Kerron alusta. Eilen iltapäivällä, jolloin oli kulunut viisi viikkoa siitä, kun purjehdimme Le Maire salmesta myrskynharmaalle merelle, purjehdimme Kap Hornia kohti lopultakin. Kun vaihdettiin vahteja kello neljältä, kapteeni West antoi mr Pikelle käskyn kääntää laivan. Purjehdimme silloin oikean puolen tuuleen ja ajauduimme poispäin maasta. Tämän määräyksen vuoksi laskimme vasemman puolen tuuleen, ja meidän olisi siis minun arveluni mukaan pitänyt ajautua maata kohti, vaikkakin teräväkulmaisesti.
Karttahytissä silmäsin uteliaana karttaa ja mittasin katseellani etäisyyttä ja tulin siihen tulokseen, että olimme noin viisitoista mailia Kap Hornin eteläpuolella.
"Kun ajaudumme näin, niin olemme kai pian aamulla likellä mannerta, vai kuinka?" kysyin tutkivasti.
"Kyllä", kapteeni West nyökkäsi, "ja ellei olisi länsituulta ja ellei maa kaartuisi koilliseen, ajautuisimme aamulla rannikolle. Tämän mukaan tulemme päivän koitteessa likelle sitä ja olemme valmiita kiertämään sen, jos tuuli muuttuu, tai valmiita kääntymään, ellei se muutu."
Päähäni ei pälkähtänyt arvostella kapteeni Westin mielipidettä. Hänen täytyi olla oikeassa. Olihan hän samurai.
Mutta muutama minuutti sen jälkeen, kun kapteeni West oli mennyt alas, huomasin mr Piken astuvan karttahyttiin. Asteltuani useamman kerran edestakaisin kannella ja pysähdyttyäni hetkiseksi katsomaan Nancyn ja useiden muiden miesten suojakatoksen siirtämistä tuulen puolelta suojan puolelle, kuljin karttahyttiin asti ja kurkistin eräästä ikkunasta sisään.
Mr Pike seisoi karttahytissä myrskyhattu kädessä, sadevaatteet vettä valuvina ja kumartui kartan ääreen kädessään harppeja ja viivoittimia. Hänen kasvojensa ilme hämmästytti minua. Tavallinen happamuus oli kadonnut. Näin vain huolestumista ja tuskaa... niin ja vanhuutta... En koskaan ollut nähnyt hänen näyttävän niin vanhalta ja tuona hetkenä vasta huomasin sen raihnaisuuden ja väsymyksen, minkä kuusikymmentäyhdeksän raskasta vuotta oli saanut aikaan.
Hiivin tieheni ja palasin peräkannelle. Pysyttelin siellä ja katselin harmauden ja pärskeiden lomitse oletettuun ajautumissuuntaamme. Tiesin, että jossakin tuolla koillisessa tai pohjoisessa oli rikkinäinen kalliorannikko, jota vaahtopäälaineet huuhtelivat, ja tuolla karttahytissä tarkasti peloittava merimies tuskaisesti karttaa, laski ja mittasi yhä uudestaan laivamme asemaa ja suuntaa.
Tunsin hetken ahdistusta. Lohdutin itseäni sillä, että samurai ei ollut heikko eikä erehtyvä, vaan hänen palvelijansa täytyi olla väärässä. Ikä alkoi vihdoinkin painaa perämiestä, mikä olikin luonnollista, kun ottaa huomioon, että vain yksi kymmenestätuhannesta voi uhmailla vanhuutta niin menestyksellisesti kuin hän.
Naurahdin arkuudelleni ja tyhmyydelleni ja menin alas ja olin tyytyväinen, kun tiesin näkeväni rakastettuni ja voivani luottaa hänen isänsä viisauteen. Tietenkin kapteeni West oli oikeassa. Hän oli aina ollut oikeassa koko pitkän matkan Baltimoresta asti.
Päivällisen aikana mr Pike oli hyvin harvapuheinen. Hän ei ottanut ollenkaan osaa keskusteluun, vaan tuntui aina kuulostelevan jotakin ulkoa – kireiden köysien piinallista soimista, köysien, jotka löivät onttoa perämastoa vastaan, myrskyn kumeata pauhua köysistössä, aaltojen kuohuvia koskia kansillamme niiden rynnätessä laivamme rautaisia seiniä vastaan.
Huomasin taas tuntevani samaa huolestumista kuin iltapäivälläkin, mutta en kysynyt perämieheltä silloin mitään enkä myöhemminkään, kun hän oli yksin. Kahdeksalta hän palasi kannelle ottaakseen vastaan vahdin keskiyöhön asti, ja kun menin nukkumaan, luovuin ajattelemasta pahoja enteitä ja aprikoin vain, kuinka monta matkaa hän vielä vanhuuden yllätettyä kestäisi.
Nukahdin pian ja heräsin keskiyöllä. Lamppuni paloi yhä, ja käsistäni pudonnut Conradin "Meren kuvastin" oli rinnallani. Kuulin vahtien vaihtuvan ja olin valveilla, kun mr Pike tuli alas peräluukun kautta ja sivuutti avoimen oveni matkalla hyttiinsä.
Tiesin kokemuksesta, että hän juuri nyt pyöritteli savuketta. Sitten kuulin hänen yskivän, kun hän sytytti savuketta ja imaisi savua keuhkoihinsa.
Kun kello oli viisitoista minuuttia yli kahdentoista, luin Conradin kirjan viehättävää lukua "Kuorman paino", ja kuulin mr Piken menevän alas käytävään.
Vilkaisin salaa kirjani yli ja näin hänen kulkevan ohitse merimiessaappaisiin ja öljyvaatteisiin pukeutuneena ja myrskyhattu päässään. Nyt ei ollut hänen vahtivuoronsa, ja hän saa tavallisesti nukkua vain vähän näin huonolla ilmalla, mutta hän meni kuitenkin kannelle.
Luin ja odotin tunnin, mutta mr Pike ei vain palannut. Olin varma, että hän jossakin kannella tuijotteli ohi vilahtavaan pimeyteen. Pukeuduin raskaisiin myrskytamineisiini, merisaappaista ja myrskyhatusta alkaen aina öljytakkini alla olevaan lammasnahkatakkiin asti. Huomasin portaiden juurella, että Margaretin huoneessa valo yhä paloi. Kurkistin sisään, hänen ovensa oli auki ilmanvaihdon vuoksi, ja näin tytön lukevan.
"Minua ei nukuta", tyttö sanoi minulle.
En minäkään usko, että hän pelkäsi. Hän ei nytkään vielä tiedä mitään samurain erehdyksestä, jos tämä nyt olikaan erehtynyt. Oli yksinkertaisesti totta, että häntä ei nukuttanut. Vaikka kukapa tietää, vaikka hänellä olisi ollut vaistomainen aavistus mr Piken huolestumisesta.
Portaiden yläpäässä silmäsin karttahyttiin kulkiessani pitkin suojan puolella olevaa käytävää sen ohi. Päättelin kapteeni Westin nukkuvan leposohvalla, kun hän makasi siinä selällään, pää epämukavan ylhäällä. Huone oli hyvin lämmin salongista kohonneen lämmön vaikutuksesta. Kapteeni West makasi ilman peittoa täysissä pukimissaan, lukuun ottamatta öljyvaatteita ja saappaita. Hän hengitti rauhallisesti ja tasaisesti, ja hänen kasvojensa laihat, askeettiset piirteet näyttivät hämärässä lampun valossa pehmeämmiltä kuin päivällä. Tämä silmäys yksin sai minut uudestaan uskomaan ja luottamaan hänen viisauteensa, niin että nauroin itselleni ja tyhmyydelleni, kun olin jättänyt lämpöisen vuoteeni lähteäkseni käyskentelemään jäisellä kannella.
Tapasin mr Mellairen peräkannella suojakatoksen alla. Hän oli täysin valveilla ja oli aivan rauhallinen. Ilmeisestikään ei hänen mieleensä ollut juolahtanut harkita mitään, saatikka sitten kysellä syitä edellisenä iltana tapahtuneeseen laivan kääntämiseen.
"Myrsky alkaa", hän sanoi minulle ja osoitti kintaan peittämällä kädellään erästä taivaan tähtikirkasta osaa, jonka ohenevat pilvet hetkeksi paljastivat.
Mutta missä mr Pike oli? Tiesiköhän toinen perämies, että hän oli kannella. Aloin tunnustella mr Mellairea käydessämme perää kohden. Puhelin siitä, miten vaikeata on nukkua myrskyisellä säällä, kerroin levottomuudesta ja unettomuudesta, minkä laivan raju keinuminen tuotti minulle, ja kysäisin, kuinka huono sää vaikutti päällystöön.
"Huomasin kapteeni Westin nukkuvan karttahytissä kuin pikkuvauvan kulkiessani sen ohi", sanoin lopuksi.
Pysähdyimme suojan puolelle karttahyttiä emmekä kulkeneet pitemmälle.
"Voitte luottaa siihen, että nukumme yhtä hyvin kuin hän, mr Pathurst", toinen perämies nauroi. "Mitä kovempi rajuilma on, mitä suurempi on rasitus, sitä sikeämmin nukumme. Olen kuin kuollut jo sinä hetkenä, kun pääni painuu pielukselle. Samoin mr Pike, mutta hän polttaa aina loppuun savukkeensa, kun hän on tullut sisälle. Mutta hän polttaa sen riisuutuessaan, niin että ei mene kuin minuutti siihen, kun hän on nukahtanut. Lyön vetoa, ettei hän ole liikahtanutkaan siitä, kun kello oli kymmenen minuuttia yli kahdentoista."
Toinen perämies ei siis aavistanutkaan, että mr Pike oli kannella. Laskeuduin alas ottamaan selkoa asiasta. Pieni merilamppu paloi mr Piken hytissä, ja hänen vuoteensa oli koskematon. Kuljin edelleen ruokailuhuoneen ison uunin luo ja lämmittelin, minkä jälkeen palasin kannelle. En lähestynyt suojakatosta, minkä alla tiesin mr Mellairen olevan, vaan pysyttelin peräkannella suojan puolella, pääsin sillalle ja aloin kulkea keulaa kohti.
Minulla ei ollut kiirettä, ja siksi pysähdyin useasti kylmällä, märällä matkallani. Myrsky oli puhkeamaisillaan, sillä tähdet välkkyivät silloin tällöin ohenevien myrskypilvien lomitse. Mr Pike ei ollut keskilaivankajuutan katolla. Kuljin sen poikki, jääkylmät pärskeet kastelivat minut ja saavuin varovaisesti kulkien keulakajuutan katolle, missä tiesin tähystäjän näin pahalla ilmalla oleilevan. Olin kahdenkymmenen jalan päässä tähystäjästä, kun tähtinen taivas kirkastui laveammalti, ja näin tähystäjän ja mr Piken vartalot vieretysten. Pidin heitä kauan silmällä enkä ilmaissut itseäni ja tiesin, vaikka en nähnytkään sitä, että vanhan perämiehen silmät lävistivät myrskyn pimeyden kuin neulat.
Kun tulin takaisin peräkannelle, pysähdytti yllättynyt mr Mellaire minut.
"Luulin, että nukuitte, sir", hän sanoi moittivalla äänensävyllä.
"Olen hyvin levoton", selitin. "Luin silmäni väsyksiin ja koetan vilvoitella nyt nukahtaakseni paremmin lämpimän peiton alla."
"Kadehdin teitä, sir", hän vastasi. "Ajatelkaapa! Saatte nukkua yönne rauhassa, mutta valvotte kuitenkin. Jos minua joskus onnistaa, niin teen matkan, jolloin olen kaikkina vahtivuoroina vapaa. Ajatelkaa! Kaikkina vahtivuoroina vapaa! Ja otan, kuten tekin, japanilaisen palvelijan mukaani, ja hän saa käydä herättämässä minut aina vahdin vaihtuessa, jotta hetkisen saan täysin siemauksin nauttia siitä, että olen vapaa, ja sitten taas kääntää kylkeä ja nukahtaa jälleen."
Toivotimme hyvää yötä toisillemme. Kun jälleen kurkistin karttahyttiin, näin kapteeni Westin nukkuvan kuten ennenkin. Hän ei ollut liikuttanut itseään, mutta laivan keinuessa koko hänen ruumiinsa liikahteli. Kajuutassa paloi kirkas valo yhä, mutta kurkistaessani sinne näin Margaretin nukkuvan, ja kirja, jota hän oli lukenut, oli pudonnut hänen käsistään.
Ja minä ihmettelin. Puolet Elsinoren asujaimista nukkui. Samurai nukkui. Mutta vanha ensimmäinen perämies, jonka olisi pitänyt nukkua, piti tarkkaa vaaria keulakajuutan katolla. Oliko hän oikeassa? Vai oliko hänen huolestumisensa vain ikälopun ukon oikullisuutta? Ajoimmeko vaaraa kohti? Vai oliko vain niin, että vanhuus oli tavoittanut iäkkään miehen kesken hänen elämän tehtäväänsä?
Olin liian virkeä ajatellakseni nukkumista ja istuuduin pöydän ääreen lukemaan "Meren kuvastinta." Riisuin likomärät sukat ja panin kuivumaan uunin eteen. Kello löi neljä, viisi ja kuusikin, eikä mr Pike ollut palannut alas. Kello kahdeksalta, kun vahteja vaihdettiin, juolahti mieleeni, kuinka raskas olikaan yö vanhalle perämiehelle ollut. Kello kahdeksasta kahteentoista oli ollut hänen oma kansivahtinsa. Hän oli nyt ollut loppuun asti ylhäällä toisen perämiehen vahtivuorolla ja aloittanut omansa, mikä kestäisi kahdeksaan aamulla. Hän oli siis ollut työssä kaksitoista tuntia yhtä mittaa Kap Hornin myrskyssä elohopean ollessa jäätymäisillään.
Sitten torkahdin. Heräsin kuullessani äänekästä huutoa pääni päältä, mikä toistui koko perässä. Myöhemmin sain tietää, että mr Pike oli komentanut peräsimen ylös, mikä käsky kulki keulasta perään miehestä mieheen, jotka hän oli sijoittanut jonkin matkan päähän toisistaan sillalle.
Arvasin, että kannella tapahtui jotakin. Vetäessäni käsiini höyryävät kintaani ja rientäessäni, minkä ennätin, heiluvia portaita ylös, kuulin miesten jalkojen töminää, mikä kerrankaan ei tuntunut laahustavalta. Karttahytin eteisessä kuulin mr Piken, joka sinne oli juossut keulakajuutalta pitkin siltaa, huutavan:
"Messaaniahtimet! Löysätkää, helvetin sikiöt! Mutta pitäkää vastaan! Perään kaikki! Rientäkää! Viivana, ellette halua uida! Vasemman puolen ahtimet sisään! Älkää hellittäkö! Suojan puolen ahtimet! Jos käännös ei menesty, niin halkaisen kallonne! Pankaa toimeksi! – Onko peräsin käännetty?! Miksi helvetissä ei vastata?"
Kuulin tämän kaiken syöksyessäni ovelle ja ihmettelin, etten kuullut samurain ääntä. Kun sitten sivuutin karttahytin oven, näin hänet. Hän istui nojatuolissa, ja totisesti hänen kätensä vapisivat. Vain sen näin ja sitten olin taas kannella.
Kun juuri tulin kirkkaasta sähkövalosta pimeään, en alussa nähnyt mitään, kuulin vain naakelipenkin luona olevien miesten ja perämiehen riitelevän ja jälkimmäisen huutavan komentosanoja. Mutta minä tiesin, mistä oli kysymys. Heikko laivaväki käänsi Elsinorea ympäri meren aaltoillessa vaimenevan myrskyn jälkeen korkeana ja tuhoa tuottavien kalliokarien ollessa suojan puolella. Olimme purjehtineet koko yön alamärssypurjein ja reivatuin fokkipurjein. Mr Piken ensimmäinen toimenpide, saatuaan ruorin ympäri, oli ollut messaaniraakojen poikkipuolin kääntäminen. Kun tuulenpaino perään siten helpottui, saattoi se helpommin kääntyä tuuleen, samalla kuin tuulen paino keulapurjeihin sai kokan painumaan alas.
Mutta laivan kääntämiseen kuluu aikaa, kun on vähän purjeita ylhäällä ja meren käynti kova. Hitaasti hyvin hitaasti tunsin tuulen suunnan muuttuvan. Kuu, joka ensin oli himmeä, näytti yhä kirkkaammalta, kun lentävän pilven viimeiset hattarat kiitivät sen ohi. Turhaan yritin nähdä maata.
"Isonmaston ahtimet! Joka sorkka! Pankaa toimeksi!" mr Pike huusi ja oli ensimmäisenä syöksymässä peräkannelle. Ja miehet syöksyivät todella. En ollut heissä koskaan nähnyt sellaista nopeutta ja tarmoa.
Kuljin ruoriin päin, missä Tom Spink seisoi. Hän ei huomannut minua. Hän nojaili toiselle kyljelleen, pitäen toisella kädellä kiinni liikkumattomasta ruorista ja tuijottaen kuin lumottu eteenpäin. Seurasin hänen katseensa suuntaa karttahytin ja vasemmanpuoleisten perämaston jalusnuorien lomitse merelle, joka oli kuin vuori ja hyvin epäselvä kuutamossa. Ja silloin sen näin! Elsinoren perä ponnahti ylös, ja minä näin tuon kolean valtameren ylitse maata – mustia kallioita ja lumipeitteisiä rinteitä ja huippuja. Ja Elsinore ajautui tätä maata kohden nyt melkein myötätuulessa!
Keskikajuutalta kuului perämiehen ärjyntää ja merimiesten huutoja. He vetivät ja hilasivat henkensä edestä. Sitten mr Pike tuli juosten peräkannen poikki uskomattoman nopeasti ja syyti karjauksensa jo kaukaa.
"Helpota ruoria! Mitä helvettiä sinä mulkoilet? Tee kuten käsken. Muuta sinun ei tarvitse tehdä!"
Keulasta kuului huutoa, ja tiesin, että mr Mellaire oli keulakajuutan katolla ja piti huolta keulamaston raaoista.
"Nyt", kuului mr Piken ääni. "Monta puolaväliä! hyvä! Hyvä! Ja olkaa valmiit hellittämään!"
Hän juoksi taas yli peräkannen huutaen miehiä mesaaniahtimille. Ja miehet tulivat paikalle, jotkut mr Piken, jotkut toisen perämiehen vahtivuorosta, unesta temmattuina – takitta, lakitta, saappaitta. He olivat pelosta kuolonkalpeita, mutta kerrankin innokkaita ripeästi noudattamaan sen miehen käskyjä, joka osasi ja tahtoi pelastaa heidän kurjat henkensä varmasta kuolemasta. Näin hentokätisen kokin ja purjeen tekijä Yatsudankin hilaavan toisella, halvaantumattomalla kädellään. Kaikkien miesten oli autettava laivaa, ja sen tiesi jokainen. Sundry Buyerskin, joka oli kulkeutunut perään typeryydessään, sen sijaan että olisi ollut keulassa oman alipäällikkönsä keralla, unohti töllistellä ympärilleen ja puristella vatsanalustaansa ja hilasi kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen.
Kuu peittyi taas, ja Elsinore kääntyi pimeässä oikean puolen halsseille. Tämä merkitsi, että se oli kahdeksan piirua tuulesta eli, tavallisella kielellä, suorassa kulmassa tuulta vastaan.
Mr Pike oli loistava, suurenmoinen! Silloinkin kun Elsinore kääntyi tuuleen, kun pääraa'at olivat yhä ahdetut, kun hän tarkasteli laivan käytöstä ja peräsintä, kesken Tom Spinkille antamiensa käskyjen: "Puola! Puola tai kaksi! Lisää! hyvä! Näin! Helpota!" käski hän ylhäällä olevia miehiään hellittämään purjeita. Luulin, että kääntäminen oli loppunut, että olimme pelastetut, mutta kolmen ylimärssypurjeen nostaminen sai minut luulemaan toista.
Kuu pysyi kätkössä. Suojan puolelta ei voinut nähdä mitään. Kun joka purje oli nostettu, painui Elsinore yhä enemmän ja enemmän ympäri, ja totesin, että tuulta oli kyllä vieläkin, vaikka myrsky olikin laimentunut tai laimentumassa. Tunsin myös Elsinoren liikkuvan nopeammin tämän lisän vaikutuksesta. Mr Pike lähetti nyt maltalaisen Cockneyn auttamaan ruorissa olevaa Tom Spinkiä. Itse asettui hän peräluukulle, mistä silmäili Elsinorea, tuijotti tuulen suojaiselle puolelle ja piti vaaria ruorimiehistä.
"Tuuleen täysin purjein", toisti hän taas. "Antaa painua täysin purjein! Älkää päästäkö ajelehtimaan! Pysyttäkää suunta!"
Hän ei ollut näkevinäänkään minua, vaikka kulkiessani karttahuoneen tuulen suojaan seisoin hänen rinnallaan pitkän aikaa odottaen hänen puhuvan. Hän tiesi, että olin siellä, sillä hänen iso olkapäänsä pyyhkäisi kättäni hänen horjuessaan ja kääntyessään varoittamaan ruorimiehiä pysyttämään suunnan täysin purjein. Hänellä ei sellaisella hetkellä ollut aikaa matkustajaa varten.
Näin karttahuoneen varjossa ollessani kuun ilmestyvän. Se tuli yhä kirkkaammaksi, ja näin maan olevan noin kolmensadan metrin päässä meistä aivan tuulen alla. Näky oli kamala – mustia kallioita ja jäistä lunta. Kalliot olivat niin äkkijyrkkiä, että Elsinore olisi voinut ajaa niiden viereen syvään veteen. Kallioissa oli suuria vakoja ja halkeamia, isot hyrskyt pauhasivat, ja vesi vyöryi halkeamissa pitkin niiden pituutta. Tilanne oli nyt selvä. Meidän täytyi laskea poukamaan ja saarien ohi, minnepäin olimme ajautumassa, ja meri ja tuuli painoivat meitä suoraan rannikolle. Ainoa keino päästä pulasta oli purjehtia nopeasti ja tiukkaan samaan suuntaan, ja tämän käsitykseni vahvisti mr Pike, joka loikkasi ohitseni peräkannelle, missä kuulin hänen huutavan mr Mellairelle, että hän nostaisi isonpurjeen.
Ilmeisesti toinen perämies epäili, sillä mr Piken seuraava huuto oli:
"Kirottu reivi! Haluatteko mieluummin päästä helvettiin! Täysi isopurje! Kaikki miehet hommiin!"
Tulos oli heti hyvä, kun suuri purjekangaspaljous pullistui tuulessa. Elsinore suorastaan hyppäsi ja tärisi sen painamana, ja tunsin sen hiljaa nousevan tuuleen, samalla kuin se purjehti nopeasti eteenpäin. Sen oli myös pakko kallistua meren käynnin ja tuulen puuskien takia tuulensuojaiselle laidalleen, ja meri kuohui sen luukkujen tasalla. Mr Pike piti siitä vaaria kuin haukka ja mittaili maltalaista Cockneyta ja Tom Spinkiä kuin kuolema itse.
"Maata edessä suojan puolella!" kuului keulasta huuto, joka kulki suusta suuhun pitkin siltaa peräkannelle.
Näin mr Piken nyökkäävän yrmeästi ja pilkallisesti. Hän oli sen jo nähnyt perästä, ja mitä hän ei ollut nähnyt, sen hän arvasi. Monta kertaa näin hänen arvioivan puuskien painoa poskillaan ja tutkistelevan Elsinoren käytöstä. Ja minä tiesin, mikä häntä huolestutti. Voisiko laiva kestää kaiken sen, mikä sitä odotti?
Oliko ihme, että tällaisella jännittävällä hetkellä olin unohtanut samurain! En muistanut häntä, ennen kuin karttahytin ovi lensi auki, ja minä tartuin hänen käteensä. Hän viippui ja horjui vieressäni ja katseli synkeätä kallio- ja lumimaisemaa, jolla hyrskyt vaahtosivat.
"Ylös tuuleen!" mr Pike ärjäisi. "Vai nujerranko sinut? Mikä kirottu moukka sinä olet, Tom Spink! Luovaa, helvetissä! Älä päästä kokkaa sortumaan! hyvä! Missä pirussa olet oppinut pitämään perää? Missä navetassa sinä olet oikein kasvanut!"
Hän loikkasi keulaa kohti ohitsemme uskomattoman pitkin harppauksin.
"Olisi hyvä, jos voisimme nostaa mesaaniprammipurjeen", kuulin kapteeni Westin mutisevan heikolla, värisevällä äänellä. "Mr Pathurst, olkaa hyvä ja sanokaa mr Pikelle, että hän nostaa mesaaniprammipurjeen." Juuri silloin kajahti mr Piken ääni peräkannelta: "Mr Mellaire – mesaaniprammipurje!" Kapteeni Westin pää painui alas, niin että hänen leukansa lepäsi rinnassa kiinni, ja hän mutisi itsekseen niin hiljaa, että minun täytyi kumartua hänen puoleensa:
"Erittäin hyvä perämies. Erinomainen perämies. Mr Pathurst, oletteko hyvä ja... menisin mielelläni sisälle. Minä... minun saappaani unohtuivat."
Raskaan rautaoven avaaminen ja sen auki pitäminen laivan keinuessa oli todella voiman näyte. Onnistuin kuitenkin. Mutta kun olin auttanut kapteeni Westin korkean kynnyksen yli, hän kiitti minua ja epäsi enemmät palvelukset. En tietänyt, että hän oli kuolemaisillaan.
Koskaan ei mikään Blackwoodin toiminimen laiva ole kiitänyt niin rajusti eteenpäin kuin Elsinore seuraavan puolituntisen aikana. Halkaisija oli nostettu reivaamatta, ja kun se tempautui irti repaleina, nostettiin keulamastoon haruspurje. Keskilaivankajuutan etupuolella oli olo sietämätöntä merenkäynnin takia. Mr Mellaire tarrautui kajuutan katolle mukanaan puolet laivaväestä, samalla kuin muu miehistö oli mukanamme peräkannella verraten hyvässä turvassa. Charles Daviskin, joka oli läpimärkä ja värisi, piti kiinni karttahytin oven messinkisestä kahvasta.
Mikä purjehdus! Vauhti oli mieletön, sillä Elsinore syöksyi rannikkoa kohti kiitävien vaahtopäitten aaltojen yli ja läpi ja alitse. Oli hetkiä, jolloin tuulen puuskat ja meren käynti painoivat sitä niin, että sen alimmaisten raakojen nokat todella viistivät vettä.
Pelastumisen mahdollisuuksia oli vain yksi kymmenestä. Kaikki tiesivät sen samoin kuin senkin, ettei voinut tehdä muuta kuin odottaa. Ja me odotimme hiljaa. Kuului vain perämiehen ääni, joka vuoroin kirosi, uhkasi ja ohjasi ruorissa olevia Tom Spinkiä ja maltalaista Cockneyta. Aina silloin tällöin mr Pike tutki tuulta, ja hänen katseensa kohosi useasti isonmaston prammipurjeen raa'alle. Hän olisi tahtonut nostaa senkin. Kymmenkunta kertaa näin hänen avaavan suunsa puolittain antaakseen käskyn, jota hän ei oikein uskaltanut antaa. Ja kaikki tuijottivat häneen kuten minäkin. Hän, karaistunut, yrmeä perämies, jonka ilme oli hapan ja käskyt ärjyvät, oli kuitenkin ainoa avun antaja, hetken herra. "Missä on samurai?" ajattelin.
Yksi mahdollisuus kymmenestä? Ei, se oli yksi sadasta pyrkiessämme sivuuttamaan viimeisen jyrkän kalliokarin, joka halkaisi meren ja myrskyn meidän ja aavan valtameren välillä. Niin lähellä me olimme, että odotin näkeväni pitkien pilvipurjeraakojemme hipovan kalliota. Olimme vain kivenheiton päässä sen raudankovasta patsaasta, niin että kun vaivuimme viimeiseen isoon aallon pohjaan, niin toden totta jokainen meistä pidätti henkeään ja odotti Elsinoren murskaantuvan.
Mutta me kiidimmekin ohitse! Ja kuin raivostuen siitä, että olimme pelastuneet, antoi myrsky sillä hetkellä meille mitä tukevimman korvapuustin. Perämies tunsi hirviömäisen aallon lähenevän, sillä hän juoksi ruorille, ennen kuin vyöry syöksyi laivaan. Katsahdin keulaan päin ja näin siellä laivaan rynnänneen vesivuoren nielevän kaiken. Elsinore kohosi ryöpyn alta ja oli vettä täynnä laidasta laitaan. Sitten myrskytuuli pullisti purjeet ja kallisti laivaa niin, että puolet suunnattomasta vesikuormasta valui taas mereen.
Sillalta kuului huuto suusta suuhun: "Mies pudonnut mereen!"
Vilkaisin perämieheen, joka oli juuri jättänyt ruorin ruorimiesten haltuun. Hän pudisti päätään ikäänkuin ärtyneenä niin jokapäiväisestä tapahtumasta, käveli puoleksi peitetyn ohjaushytin kulmaan ja tuijotti rannikolle, minkä hän juuri oli välttänyt. Se näytti kuun valossa valkoiselta, mustalta ja kolkolta.
Mr Mellaire tuli perään, ja miehet kohtasivat toisensa lähelläni karttahytin suojassa.
"Kaikki miehet, mr Mellaire", mr Pike sanoi, "ja laskekaa isopurje ja sen jälkeen mesaaniprammipurje."
"Kyllä, sir", toinen sanoi.
"Kuka se oli?" mr Pike kysyi, kun mr Mellaire kääntyi poistuakseen.
"Boney – ei hänestä ollut juuri mihinkään", kuului vastaus.
Siinä kaikki. Hontelo Boney oli mennyttä, ja kaikki miehet tottelivat mr Mellairen käskyä kääriä isopurje. Mutta sitä ei kuitenkaan koskaan koottu, sillä juuri silloin se alkoi repeytyä reunusköysistään, ja hetken kuluttua siitä oli jäljellä vain muutama lyhyt, lepattava kaista.
"Mesaaniprammipurje!" mr Pike käski.
Sitten hän huomasi pitkästä aikaa minunkin olemassa oloni.
"Hyvä, että siitä päästiin", hän murahti. "Sitä oli aina vaikea nostaa. Sormeni aina syhyivät päästäkseni käsiksi siihen purjeen tekijään, joka sen teki."
Kun olin menossa alas, silmäsin karttahyttiin ja sain selityksen samurain arvoitukseen – jos sitä voi arvoitukseksi sanoa. Hän makasi lattialla kierien tahdottomasti sinne tänne Elsinoren keinuessa.
39
On paljon kirjoittamista kaikesta. Etenkin kapteeni Westistä. Hänen kuolemansa ei ollut aivan odottamaton. Margaret sanoi minulle, että hän pelkäsi sitä jo matkan alussa ja sitä ennenkin. Tämän pelkonsa tähden hän muutti niin äkkiä suunnitelmansa ja seurasi isäänsä.
Emme tiedä varmasti, mutta Margaret ja minä oletamme, että kapteeni West sai sydänhalvauksen.
Ja kuitenkin hän tuli kannelle vielä halvauksen jälkeenkin? Vai seurasiko ensimmäistä toinen ja kohtalokas kohtaus, sen jälkeen kuin autoin hänet sisälle? En ole koskaan kuullut sydänhalvauksesta, jota edeltäisi useita tunteja aikaisemmin älyn himmeneminen. Kapteeni Westin äly näytti aivan selvältä, ja kai se olikin sellainen tuona iltahetkenä, kun hän käänsi Elsinoren ja aloimme ajautua rannikolle Siinä tapauksessa se oli väärinkäsitys. Samurai teki erehdyksen, ja sydän petti hänen huomattuaan tehneensä sen.
Kuitenkaan ei Margaretin mieleen juolahdakaan, että hänen isänsä olisi erehtynyt. Hän on varma, että tuo kaikki johtui vain hänen sairaudestaan. Eikä kukaan yritä saada häntä luopumaan siitä uskosta. Mr Pike, mr Mellaire ja minä emme keskenämmekään edes kuiskaile siitä, mikä oli vähällä johtaa meidät kaikki tuhon omiksi. Mr Pike ei puhu koko tapahtumasta mitään. – Ja olisihan kuolema voinut johtua muustakin kuin sydäntaudista, mihin liittyi jokin muu vaiva, mikä himmensi kapteeni Westin älyä tuona kuolemansa edellisenä iltana. Kukaan ei tiedä sitä, enkä minä puolestani edes salaa aio ruveta tapausta tuomitsemaan.
Keskipäivän aikaan, kun olimme välttäneet Tulimaan, keinui Elsinore parisenkymmentä mailia mantereesta typi tyvenessä, jota jatkui koko iltapäivänkin. Kapteeni West haudattiin kello neljältä, ja samana iltana kellon lyödessä kahdeksan mr Pike otti komennon haltuunsa ja teki muutamia huomautuksia molemmille vahtivuoroille. Puhe oli suora ja selvä kuten pitikin.
Muun muassa hän sanoi merimiehille, että heillä oli uusi päällikkö ja että he nyt saisivat uurastaa enemmän kuin koskaan ennen. Tähän asti he olivat laiskoitelleet kuin lepokodissa, mutta nyt on tehtävä työtä.
"Tässä aluksessa", hän puhui, "alkavat nyt vanhat ajat, jolloin merimies sai ahertaa matkan viimeisenä päivänä yhtä paljon kuin ensimmäisenäkin. Ja Jumala auttakoon sitä, joka ei aherra. Vapauttakaa nyt ruorimies ja tähystäjä."
Laivaväen tila on kurjan kurja. On kulunut taas viikko länsimyrskyissä ja olemme olleet kaikkiaan kuusi viikkoa Kap Hornin lähettyvillä. Miehet ovat niin heikontuneet, ettei heissä ole minkäänlaista sisua – ei edes roistoissa. Ja niin paljon he pelkäävät perämiestä, että he todella tekevät parhaansa, kun hän heitä johtaa. Mr Mellaire pudistaa päätään seuratessaan tapausten kulkua.
"Odottakaamme, kunnes olemme sivuuttaneet Kap Hornin ja olemme parempien säiden vesillä", hän sanoi hämmästyksekseni eräänä iltana. "Odottakaamme, kunnes he ovat kuivia taas ja levänneitä, paremmin nukkuneita, parantuneita, lihaksekkaampia, ja kunnes heillä on enemmän sisua – silloin he eivät siedä tällaista pakkoa. Mr Pike ei tajua, että ajat ovat muuttuneet, sir, samoin lait ja miehet. Hän on vanha mies, ja minä tiedän, mitä puhun."
"Tarkoitatteko, että olette kuunnellut miesten puheita?" sanoin tiukasti, sillä minua tympäisi tämä perämiehen arvolle sopimaton käytös.
Tämä isku osui, sillä siinä silmänräpäyksessä hänen silmiensä makeileva ja lempeä verho katosi ja tuo tarkkaava, peloittava olio, joka vaani hänen silmiensä takana, tuntui melkein kuin hypähtävän kimppuuni, samalla kuin vastenmielinen suu tuli yhä kapeammaksi ja ilkeämmäksi. Luulin näkeväni ikään kuin aivojen sykkivän rajusti ihokalvoa vastaan, joka peitti tuon pääkallon halkeaman märän myrskyhatun alle. Sitten hän hillitsi itsensä, suu lauhtui, ja tuo makeileva, lempeä verho palasi taas silmiin.
"Tarkoitan, sir", hän sanoi pehmeästi, "että puhun pitkän merielämäni kokemusten perusteella. Ajat ovat muuttuneet. Vanhat pakkopäivät ovat poissa. Toivon, mr Pathurst, ettette käsitä minua väärin tässä asiassa ettekä tulkitse väärin sanomaani."
Keskustelu kulkeutui muihin ja rauhallisempiin asioihin, mutta aivojani askarrutti yhä se, ettei mr Mellaire ollut kieltänyt kuunnelleensa miesten puheita. Ja kuitenkin, kuten mr Pike myöntää möristen, hän on etevä merimies ja etevä toinen perämies, ellei ota lukuun hänen tuomittavaa tuttavallisuuttaan keulan miesten kanssa – tuttavallisuutta, jota kiinalainen kokki ja stewardkin paheksuvat, koska he pitivät sitä päällikölle sopimattomana ja vaarallisena.
Vaikka laivan voimakkaat roistotkin ovat niin rasitusten kalvamia, ettei heillä ole rohkeutta kapinoida, niin nuo keulan kolme henkihieverissä olevaa miestä, Andy Fay, Mulligan Jacobs ja Charles Davis, ovat yhtä sisukkaita nyt kuin ennenkin. On käsittämätöntä, mikä helvetillinen elinvoima heitä ylläpitää! Tietenkin Charles Davis olisi pitänyt olla meressä jo aikoja sitten säkillinen hiiliä jalkoihin sidottuna, ja Andy Fay ja Mulligan Jacobs ovat aina olleet vain kurjia ja surkastuneita miehen irvikuvia. Mutta heitä vahvemmat miehet ovat menneet mereen ja maanneet ruumiillisesti aivan avuttomina skanssin märillä lavoilla. Ja nämä molemmat tuittupäiset ihmisrievut kestävät koko ajan ja noudattavat kaikkia käskyjä.
Kanoilla näyttää olevan hiukan samanlaista elinvoimaa! Vaikka ne ovat höyhenettömiä, ja lämmittämisestä puolittain paleltuneita, jääkylmät aallot kastavat ne usein likomäriksi, niin ei kuitenkaan yksikään niistä ole kuollut. Johtuuko se luonnollisesta valinnasta? Kykenevätkö nämä raudanvahvat eläimet, jotka ovat pysyneet elossa, kaikista rasituksista huolimatta, aina Baltimoresta Kap Horniin saakka, kestämään mitä tahansa? Silloin pitäisi jonkin Le Vriesin ottaa ne ja kehittää niistä maapallon sitkein kanarotu! Ja tämän jälkeen asetan aina kysymysmerkin erään kielemme vanhan lausetavan perään – "arka kuin kana." Elsinoren kanoihin se ei kylläkään sovi!
Mutta eivät nuo kolme Kap Hornin mustalaistakaan, jotka myrsky lennätti vieraaksemme ja joilla on uneksivat topaasisilmät, ole sisua vailla. Muu miehistö kammoaa heitä taikauskoisesti, koska he ovat muukalaisia, jotka eivät osaa sanaakaan kieltämme. Mutta he ovat hyviä merimiehiä ja rientävät aina ensimmäisinä toimeen tai vaaraan. He ovat joutuneet mr Mellairen vahtivuoroon ja ovat aivan erillään muista merimiehistä. Kun on jokin viivytys tai odotus, tai kun ei ole mitään tekemistä pitkiin aikoihin, niin he seisovat lähellä toisiaan ja vaappuvat kannen keinunnan mukaan ja heidän silmistään näyttää kuvastuvan kaukaisia unelmia, maasta, missä vaalea- ja topaasisilmäiset äidit, joilla on hiekankarvaiset hiukset, synnyttävät samanlaisia poikia ja tyttäriä kuin he itsekin ovat.
Mutta muu miehistö! Esimerkiksi maltalainen. Hän on liian terävän järkevä ja toisaalta liian tunteellinen ollakseen karaistunut. Hän on varjo entisestään. Hänen poskensa ovat painuneet kuopalle. Hänen silmiensä alla on kärsimysten tummat renkaat, ja hänen silmänsä, puoleksi italialaiset ja puoleksi englantilaiset, ovat painuneet syvälle kuoppiin ja palavat kuumeisen kirkkaina.
Tom Spink on henkisesti aivan murtunut. Hän on hyvä merimies, kokenut ja monet myrskyt kestänyt, mutta nyt hän valittaa ja pelkää. Hän on niin murtunut, vaikka hän vielä tekeekin työnsä, että hän on menettänyt sekä ylpeytensä että itsetuntonsa.
"En enää koskaan pestaudu Kap Hornin matkoille, sir", hän sanoi minulle eräänä päivänä, kun toivotin hänelle hyvää huomenta hänen ollessaan ruorissa. "Olen ennenkin niin vannonut, mutta nyt pidän sanani. En koskaan enää lähde Kap Hornia kiertämään, sir! En koskaan."
"Milloin aikaisemmin sen vannoitte?" kysyin.
"Se tapahtui Nahomassa, sir, neljä vuotta sitten. Kaksisataakolmekymmentä päivää kului matkalla Liverpoolista Friscoon. Ajatelkaapa, sir. Kaksisataakolmekymmentä päivää! Laiva oli lastattu sementillä ja kreosootilla, ja kreosootti alkoi vuotaa. Hautasimme kapteenimme tällä Kap Hornin seutuvilla. Muonavarat loppuivat. Useimmat meistä olivat kuolemaisillaan keripukkiin. Joka ainoa kaveri oli vietävä Friscon sairaalaan. Elämä oli helvetillistä, sir, juuri niin, ja sitä kesti kaksisataakolmekymmentä päivää."
"Mutta nyt olette", nauroin, "kuitenkin pestautunut uudelle Kap Hornin matkalle."
Tänä aamuna Tora Spink huokaisi:
"Kunpa olisimme päässeet kirvesmiehestä Boneyn sijasta!"
En heti tajunnut hänen tarkoitustaan, mutta hetken kuluttua tajusin, mihin hän tähtäsi. Kirvesmieshän oli suomalainen, Joonas, noita, joka leikki tuulilla ja harjoitti ilkivaltaa merimiesparkoja vastaan.
Tunnustan rehellisesti, että olen peräti kyllästynyt tähän ikuiseen keinuttelemiseen länsituulessa. Me kylläkään emme ole ainoita, jotka ponnistelevat tällä autiolla merellä. Ei kulu päivääkään, kun sumuverho tai lumipyry lakkaa, ettemme näkisi laivoja, jotka ponnistelevat länteen kuten mekin. Joskus, kun sumu hajaantuu ja kohoaa ylös, näemme onnellisen, itään päin kulkevan laivan sivuuttavan Kap Hornin. Näin mr Piken eilen heristävän raivoissaan nyrkkiään eräälle sellaiselle alukselle, joka kiiti röyhkeästi ohitsemme neljännesmailin päässä meistä.
Ja miehet ahertavat. Mr Pike pitää kuria yllä kuhmuisine nyrkkeineen, mikä näkyy monen miehen kasvoista. He ovat heikkoja ja mr Pike on julma. Hän voisi varmasti piiskata puolet miehistä yksinään. Olen pannut merkille, että mr Mellaire kieltäytyy ottamasta osaa hänen kurin pitoonsa. Mutta minä tiedän, että hän siitä huolimatta on tottunut hoputtaja, eikä hän vastustanut hoputtamista matkan alussakaan. Mutta nyt tuntuu siltä, kuin hän haluaisi olla hyvissä suhteissa laivaväen kanssa. Haluaisin tietää, mitä mr Pike ajattelee, sillä hän ei voi olla sokea sille, mitä tapahtuu. Mutta tiedän erittäin hyvin, että jos kysyisin sitä häneltä, niin hän loukkaantuisi, tiuskaisisi jotakin ja murjottaisi kolme päivää. Margaretin ja minun elämäni on jo nyt tarpeeksi synkeätä ja yksitoikkoista salongissa ja ruokasalissa, niin että emme enää halua saada niskoillemme perämiehen murjotusta.
40
Meillä on jälleen uusi esimerkki merimiesten järjettömästä taikauskosta. Nyt ne tylsämieliset uskovat aina, että suomalaiset ovat velhoja. Olemme Diego de Ramirezin karien länsipuolella ja kuljemme länteen kahdentoista solmun nopeudella itäisen myrskyn painamana. Kirvesmies on kadonnut. Hänen häviämisensä ja itätuulen alkaminen sattuivat samaan aikaan.
Eilen aamulla, kun Wada auttoi minua pukeutuessani, hämmästyin hänen kasvoillaan kuvastuvaa juhlallisuutta. Hän ravisti päätään synkeänä, ilmoittaessaan tietonsa minulle. Kirvesmies oli hävinnyt. Häntä oli etsitty laivan jokikisestä sopesta, mutta häntä ei vain löytynyt.
"Mitä steward arvelee?" kysyin, "ja entä Yatsuda ja Louis?"
"Merimiehet, he tappa kirvesmies varmasti", kuului vastaus. "Paha laiva tämä. Pahat sydämet kovasti. Yksi porsas olla, yksi koira. Aina tappa. Aina tappa. Pian kaikki tappa. Te saa nähdä."
Keittiössä askaroiva vanha steward veti naamansa irviin mainitessani asiasta.
"He naura minulle, mutta minäpäs ei pelkää", hän sanoi kostonhimoisesti. "He taita tappaa minut, all right, mutta minä tappa myös muutama."
Hän veti takkinsa syrjään, ja näin hänen kantavan vasemmalla sivullaan purjekankaisessa huotrassa lihapuukkoa, joka oli helposti esille vedettävissä. Se oli raskas, sellainen, jota teurastajat käyttävät hakatessaan lihaa rikki. Hän veti sen esille – se oli ainakin kaksi jalkaa pitkä – ja näyttääkseen sen terävyyttä hän halkaisi kaistan sanomalehtipaperia kapeiksi nauhoiksi.
"Hahaa", hän nauroi ilkeästi. "Olen kiinalainen, apina, kirottu narri, mitä? – Kelpaako mihinkään, mitä? Kirottua, mätää, hiiden kuonaa. Minä nitistää heidät, he pilkata minua."
Kuitenkaan ei ole ilmaantunut merkkejä mistään salajuonista. Kukaan ei tiedä, mitä on kirvesmiehelle tapahtunut. Ei löydy minkäänlaisia jälkiä, ja lisäksi oli tyyni ja satoi lunta, joten aallotkaan eivät lyöneet kannelle. Epäilemättä tuo kömpelö, isojalkainen, hontelo jättiläispoika on meressä ja on siellä saanut surmansa. Menikö hän mereen vapaaehtoisesti vai pakosta?
Kello kahdeksan aikaan mr Pike alkoi pitää kuulustelua. Hän seisoi korkealla peräkannen ulkonemalla ja nojasi kaiteeseen silmäten samalla alas isolle kannelle kokoontunutta laivaväkeä.
Hän tutki miehen kerrallaan, ja jokainen vakuutti viattomuuttaan. He eivät tietäneet enempää kuin mekään – tai ainakin he niin väittivät.
"Luulen, että syytätte pian minua siitä, että olen vääntänyt tuon ison kuhnuksen laidan yli mereen omin käsin", Mulligan Jacobs ärähti, kun häntä tutkittiin. "Ja ehkä sen teinkin, koska olen niin voimakas ja karkaan kimppuun kuin sonni."
Perämiehen kasvot näyttivät vielä synkemmiltä ja karkeammilta, mutta sanomatta mitään hän siirtyi John Hackeyhin, San Franciscon katurosvoon.
Näky oli unohtumaton: perämies komentosillalla, merimiehet kannella jöröttävänä, haluttomana laumana, pyrytteli hienoa lunta, ei tuullut, ja Elsinore, jonka purjeet kumeasti jyrisivät, keinui mainingeilla niin, että valtameri nuoleskeli sen vesiaukkoja pitkäveteisin huokauksin ja nyyhkytyksin, ja miehet vaappuivat laivan keinumisen mukaan. Heillä oli kintaat käsissä, jaloissa säkkikankaaseen käärityt merisaappaat, ja he olivat nääntyneen ja sairaan näköisiä, ja nuo kolme topaasisilmäistä uneksijaa seisoivat lähetysten, huojuivat ja haaveilivat osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa siihen, mitä tapahtui.
Ja sitten kesken kaiken ilmaantui merkki itäisestä tuulesta. Perämies huomasi sen ensin. Näin hänen säpsähtävän ja kääntävän poskensa tuon melkein havaitsemattoman leyhkän mukaan. Sitten minäkin tunsin sen. Perämies odotti vielä hetkisen, kunnes oli varma siitä, ja unohtaen kuolleen kirvesmiehen hän alkoi ladella käskyjä ruoriin ja laivaväelle. Ja miehet panivat toimeksi, vaikka heidän oli heikkoutensa takia vaikeata kiivetä. Kun sidenuorat oli irroitettu prammipurjeista ja kannella olevat merimiehet alkoivat hilata raakoja ylös ja kiristää jalusnuoria, alkoivat ylhäällä olevat miehet irroittaa yläprammipurjeita.
Kun tämä työ vielä jatkui ja raakoja ahdettiin, alkoi Elsinore, jonka kokka oli länteen, liikkua myötätuulessa eteenpäin, mitä se ei ollut tehnyt puoleentoista kuukauteen.
Vienot leyhkät paisuivat hitaasti kevyiksi puuskiksi, ja koko ajan pyrytti tasaisesti lunta. Ilmapuntari, joka oli laskenut 28.80:een, laski edelleenkin, ja puuskat tulivat kovemmiksi.
Tom Spink, joka sivuutti minut matkalla peräkannelle auttaakseen mesaaniraakojen sovittamista tuulen mukana, silmäsi minua voitonriemuisesti. Taikausko oli saanut vettä myllyynsä. Tosiseikat olivat osoittaneet, että miehistö epäilyksineen oli oikeassa. Olimme saaneet myötätuulen, kun kirvesmies oli kadonnut. Tuo oletettu velho oli todennäköisesti ottanut mukaansa noitasäkkinsä joutuessaan kadoksiin.
Mr Pike asteli edestakaisin peräkannella ja hieroskeli käsiään. Hän oli niin iloinen, että hän hihitti ja irvisteli itsekseen, katseli joka purjeen nostamista ja silmäsi varkain ja ihailevasti taakseen lumipyryyn, mistä suotuisa tuuli puhalsi. Pysähtyipä hän viereeni rupattelemaan hetkiseksi San Franciscon ranskalaisista ravintoloista ja kuinka siellä on säilynyt vanha hyvä kalifornialainen tapa paistaa sorsia.
"Käristäkää niitä tulella", hän jutteli. "Se on oikea tapa – käristäkää niitä tulella – kuuma uuni, kuusitoista minuuttia – minä annan omani olla sekunnilleen neljätoista minuuttia – ja puristakaa mehu pois."
Keskipäivän aikaan oli lumipyry lakannut, ja purjehdimme eteenpäin navakassa tuulessa. Iltapäivällä kolmen aikaan se oli paisunut myrskyksi. Kynnimme raivoavaa valtamerta, sillä itätuulen nostamat aallot painivat suunnattomien lounaistuulen maininkien kanssa. Ja tuo iso, irvistävä, suomalainen kirvesmiehen köntys, joka jo oli kalojen ja lintujen ruokaa, ajelehti jossakin takanamme jääkylmillä, kuohuvilla aalloilla.
Länteen kurssi! Kiidimme näiden kapenevien pituusasteitten poikki maapallon eteläisellä laidalla. Mr Pike, joka tuijotteli taipuvia prammiraakoja, vannoi, että ne saisivat katketa, ennen kuin hän laskisi tuumankaan verran purjeita. Mutta hän teki enemmän. Hän nosti ison begiinipurjeen, joka oli purjeista suurin, ja vannoi Jumalan ja perkeleen kautta, että sen saumat saivat luvan kestää. Hän ei mitenkään voinut mennä kajuuttaan. Tällaisina tärkeinä hetkinä hän kuului jokaiseen vahtivuoroon ja asteli herkeämättä peräkannella, eikä ikäkään painanut hänen jalkojaan. Margaret ja minä olimme hänen kanssaan karttahytissä hänen päästäessään riemuhuudon ilmapuntaria katsellessaan, joka osoitti 28.55 ja laski. Me olimme hänen lähellään peräkannella, kun purjehdimme erään itään päin kulkevan englantilaisen laivan ohi, joka risteili vain alamärssypurjein. Olimme kiven heiton päässä siitä, ja yhtäkkiä mr Pike harppasi reelingille perämaston jalusnuorien luo, hyppi sotatanssia, heilutti toista kättään ja päästi ilmoille halveksumisensa ja ilonsa heidän huonon onnensa takia.
Matka jatkui pikimustassa yössä. Laivaväki oli omituisen peloissaan, ja minä etsin turhaan Tom Spinkiä kysyäkseni häneltä, luuliko hän, että kirvesmies oli avannut noitasäkkinsä ja päästänyt irti kaikki koirankujeensa. Ensi kerran tuntui steward mielestäni pelkäävän.
"Liian paljon", hän sanoi ja ravisti pahaa ennustavasti päätään. "Liian paljon purjeita, kaikki mennä helvettiin. Hyvä on, hyvin nopeasti kaikki loppu. Te näke."
"On olemassa sananlasku, että tuuli kiepahtaa itään", mr Pike huusi minulle, kun riipuimme hänen kanssaan peräkannen kaiteessa kiinni, jottemme paiskautuisi kumoon ja taittaisi kylkiluitamme ja niskaamme. "No niin, siis tuuli on kiepahtanut itään, jos joku sattuisi sitä teiltä kysymään."
Yö oli viheliäinen, mutta ihana. Oli mahdotonta saada unta – ainakin minun. Ei edes ollut kyllin lämmin. Iso kajuutan uuni oli mennyt rikki, villin kiitämisemme johdosta luullakseni, ja stewardin oli pakko päästää tuli sammumaan. Täten saamme esimakua skanssin kurjuudesta, vaikka meillä on kaikki kuivana, sen sijaan että vaatteemme valuisivat vettä kuten miehistön. Öljykamiinat tosin paloivat hyteissä, mutta omani haisi niin pahasti, että valitsin mieluummin kylmyyden.
Ryhtyä hermoja järkyttävään purjehtimiseen lähellä satamaa ruuhella, jossa on liian iso purje, on vain lapsen leikkiä. Mutta purjehtia samalla tavalla isolla laivalla Kap Hornin edustalla on uskomattoman uskaliasta. Voimakas lännen virta, joka iski yhteen itäisen myrskyn kanssa, sai aikaan kauhistuttavan aallokon. Ruorissa oli kaksi miestä, joita vaihdettiin aina puolen tunnin kuluttua, ja pakkasessakin he saivat hikoilla, ennen kuin heidän puolituntisensa oli päättynyt.
Mr Pike kuuluu vanhaan kansaan. Hänen sitkeytensä on suunnaton. Hän oli kannella vahtivuoron toisensa perästä.
"En olisi aavistanut tällaista", hän sanoi minulle keskiyöllä, kun tuulen puuskat kiskoivat laivaa ja kuulimme pienien tankojen ritisevän ylhäällä. "Luulin, etten enää saisi purjehtia vihureissa. Mutta katsokaa!"
"Hyvä Jumala! Muistan purjehtineeni kolmantena perämiehenä pienellä Vampyyrilla, ennen kuin te vielä olitte syntynytkään. Kannella oli viisikymmentäkuusi kyvykästä merimiestä. Oli kahdeksan laivapoikaa, puosuja, jotka todella olivat puosuja, purjeen tekijöitä, kirvesmiehiä, stewardeja ja matkustajia yhtenä vilinänä. Kolme perämiestä johtamassa sekä kapteeni Brown, 'pikku ihme'. Hän ei painanut viittäkymmentäkään kiloa, mutta hän pani meihin vauhtia, hoputti meitä kolmea perämiestä, ja totisesti opimme, mitä työ merkitsee. – Tapeltiin ja oltiin käsikähmässä ensi hetkestä. Heti alussa, jolloin meidän oli saatava laivaväki itseämme kunnioittamaan, rusensimme rystysemme. Joka ainoa merimieskirstu murrettiin auki, jokainen merimiessäkki tyhjennettiin, ja viinipulloja, nyrkkirautoja, raippoja, bowie-puukkoja ja pistooleita lensi kasoittain mereen. Ja kun valitsimme vahtivuoromme, niin joka mies viidestäkymmenestäkuudesta laski puukkonsa isolle luukulle ja kirvesmies katkaisi niistä terät poikki. – Niin, ja pikku Vampyyri oli vain kahdeksansadan tonnin vetoinen. Elsinore voisi kantaa sen kannellaan. Mutta se olikin laiva, ja silloin oli myös miehiä."
Margaret ei ollut millänsäkään hurjasta menosta, mutta mr Mellaire puolestaan pelkäsi.
"Mr Pike on aivan hullu", hän uskoi minulle. "On väärin, että lastilaivaa ajetaan täten. Tämä ei ole laiva, jossa on painolasti. Tämä on hiililaiva. Takilamme rautaosat eivät kestä. Mr Pathurst, sanon suoraan, että on suorastaan rikollista pitää ylhäällä begiinipurjetta nyt. Huomaatte sen itse, sir. Se on peräpurje. Sen tarkoituksella on saada perä painumaan ja kokka nousemaan. Ja jos se joskus tapahtuu, sir, jos laiva ei vain tottele peräsintä kahdessa sekunnissa ja aja tuuleen..."
"Mitä sitten?" kysyin tai oikeastaan huusin, sillä oli huudettava aivan korvaan myrskyn pauhatessa.
Mr Mellaire kohautti olkapäitään ja esitti kaunopuheisin ruumiinliikkein sanan: "loppu", vaikka hän ei sitä lausunutkaan.
Kahdeksalta tänä aamuna kiipesimme, Margaret ja minä, peräkannelle, jossa oli myös tuo lannistumaton, raudanluja vanhus. Hän ei ollut poistunut kannelta koko yönä. Hänen silmänsä loistivat, ja hän tuntui voivan erinomaisen hyvin. Hän hieroskeli käsiään, hihitteli ja tervehti meitä sekä jatkoi muistelmiaan:
"Vuonna 1851, miss West sekä Lentävä pilvi purjehti tällä samalla reitillä vuorokaudessa kolmesataaseitsemänkymmentäneljä mailia vain prammipurjein. Se saavutti sinä päivänä sekä purje- että höyrylaivojen ennätyksen."
"Mikä on keskimääräinen nopeutemme, mr Pike?" Margaret kysyi, samalla kuin hänen silmänsä tuijottivat peräkannelle, jonka jompi kumpi laita aina painui mereen ja täyttyi vedellä, mikä sitten valui mereen.
"Kolmetoista on sievä saavutus eilisillasta kello viidestä asti", mr Pike riemuitsi. "Vihureissa Elsinore kulkee yli kuudentoista, mikä jo merkitsee jotakin."
"Laskisin begiinipurjeen, jos minulla olisi valta määrätä", Margaret arvosteli.
"Niin minäkin! Niin minäkin tekisin, miss West", hän vastasi, "ellemme olisi olleet jo kuusi viikkoa Kap Hornin luona."
Tyttö nosti silmänsä ylös puomilta puomille, onttojen teräspuomien ohi puisille yläprammiraaoille, jotka taipuivat tuulen puuskissa kuin kaaret näkymättömän jousella-ampujan käsissä.
"Ne ovat erikoisen lujaa puuta", Margaret sanoi.
"Siihen yhdyn, miss West", mr Pike myönsi. "En itsekään luullut niiden kestävän noin hyvin. Katsokaapa niitä!"
Miehet eivät saaneet aamiaista. Kolme kertaa oli keittiö ollut veden alla ja miehet saivat tyytyä koviin laivakorppuihin ja kylmään suolattuun hevosen lihaan. Perässä steward poltti itseänsä pari kertaa, ennen kuin sai keitetyksi kahvia öljykeittiöllä.
Keskipäivän aikaan saavutimme erään englantilaisen laivan, joka purjehti samaan suuntaan kuin mekin. Sillä oli ylhäällä vain alamärssypurjeet sekä yksi ylämärssypurje, ja sen ainoa alapurje oli keulapurje.
"Tuo laivuri käyttäytyy omituisesti", mr Pike irvisti. "Hänen pitäisi olla varovaisempi, muistella Jumalaa, isännistöä, takaajia ja kauppakamaria."
Vauhtimme oli niin kova, että melkein silmänräpäyksessä sivuutimme laivan. Mr Pike oli kuin juuri koulusta päässyt poika, sillä hän muutti suuntamme niin, että sivuutimme sen sadan yardin päässä. Se oli muhkea nähdä. Mutta meidän vauhtimme oli niin kova, että tuo laiva näytti ikäänkuin seisovan paikallaan. Mr Pike hypähti kaiteelle ja härnäsi sen peräkannella olevia näyttämällä köyden pätkää ikäänkuin tarjoutuen hinaamaan laivaa.
Margaret pudisti salaa päätään tuijottaessaan taipuvia yläprammiraakoja, mutta mr Pike yllätti hänet sanomalla:
"Jos laiva ei jaksa kantaa latvapurjeita, niin vetäköön perässään niitä!"
Hetkistä myöhemmin tapasin Tom Spinkin, joka juuri oli päässyt peränpitovuoroltaan ja oli aivan nääntynyt.
"Mitä arvelette nyt kirvesmiehestä ja hänen taioistaan?" – kysyin.
"Hyvä Jumala, perämies olisi saanut mennä ennen mereen, sir", kuului vastaus.
Kun kello oli viisi iltapäivällä, olimme lokanneet 314 mailia vuorokaudessa eli yli kolmetoista solmua tunnissa.
"Palatkaamme pikku Vampyyrin kapteeni Browniin", mr Pike irvisti minulle, sillä menomme teki hänet hyvätuuliseksi. "Hän ei koskaan laskenut purjeita, ennen kuin latvapurjeen tilkut antoivat hänelle korvapuusteja. Ja kun puhalsi rajummin ja olimme vähentäneet purjeita, minkä voimme, meni hän alas torkahtaakseen hetkiseksi ja sanoi meille: 'Herättäkää minut, jos rupeaa tyyntymään!' Niin, enkä koskaan unohda yötä, jolloin kävin hänen luonaan ja sanoin hänelle, että kaikki tavarat olivat kajuuttain katoilta tuuliajolla ja että kaksi venettä oli pyyhkäissyt perään ja iskeytynyt säpäleiksi kajuutan nurkkaa vastaan. 'Hyvä, mr Pike', hän sanoi. 'Pitäkää huolta vain. Ja mr Pike...' 'Niin, sir', sanoin minä. 'Käykää luonani, mr Pike, kun ankkuripeli yrittää lähteä perään.' Niin hän sanoi, aivan niin, ja jo seuraavassa hetkessä hän kuorsasi kuin riivattu."
Nyt on keskiyö, olen kätevästi kiilattu vuodelavalleni, ja koska en voi nukkua, kirjoitan näitä rivejä pielustani vastaan lyijykynän pätkällä. Ja totta vie! nyt en kirjoita enempää, ennen kuin myrsky on laannut.
41
Päivät ovat vierineet, ja olen rikkonut lupaukseni, sillä tässä taas kirjoitan Elsinoren halkoessa juhlallista, pärskyvää, sumuista merta. Mutta minulla on kaksi syytä, minkä tähden rikoin sanani. Ensimmäinen ja pienempi on se, että tänä aamuna todella näimme auringon nousevan. Meren harmaus näytti juovaisen siniseltä, ja pilven longat olivat punervan väriset auringon hohteessa.
Mutta toinen ja tärkeämpi syy on se, että Pillar ja Magalháesin salmi ovat jo kaakon puolella, ja kuljemme pohjoisluoteeseen. Olemme kiertäneet Kap Hornin! Vain se voi täysin ymmärtää tämän lauseen suuren merkityksen, joka itse on tällä reitillä paininut vastatuuleen idästä länteen. Vaikka puhaltaisi ylhäältä tai alhaalta, ei voi tapahtua mitään, joka meitä estäisi. Ei yksikään laiva, joka on päässyt 50:nnelle leveysasteelle, ole ajautunut takaisin. Tämän jälkeen seuraa tasainen purjehdus, ja Seattle tuntuu äkkiä olevan lähellä.
Kaikki laivassa ovat paremmalla tuulella, paitsi Margaret. Hän oli hiljainen, hiukan alakuloinen, vaikka hän ei ollenkaan ole taipuvainen suremaan. Hän on hillitty, lempeä ja hellä, ja hän kaipaa kovin lempeyttä ja hellyyttä minun puoleltani. Hän on aito nainen. Hän haluaa miehen tukea. Ja minä voin kerskailla olevani nyt kymmenen kertaa vahvempi mies kuin matkan alkaessa, sillä olen tuhat kertaa inhimillisempi nyt, kun olen heittänyt kirjani hiiteen ja alkanut juhlia miehen inhimillistä miehekkyyttä, miehen joka rakastaa naista ja jota nainen rakastaa.
Kap Hornin kiertäminen, kaunis, yhä vain paraneva ilma, rasitusten, uurastuksen ja vaaran väheneminen, kun tulevat troopilliset seudut ja leudot kaakkoistuulet puhaltavat, – kaikki nämä tekijät reipastuttavat merimiehiämme. Ilman lämpö on jo siinä määrin noussut, että merimiehet vähitellen alkavat heittää pois liikoja vaatteitaan, sillä he eivät enää kääri säkkikangasta öljyvaatteittensa päälle. Eilen illalla kuulin toisen koiravahdin aikana erään miehen todella laulavan.
Steward on heittänyt pois ison teurastajan puukkonsa ja antautunut silloin tällöin suorastaan pieneen leikittelyyn Possumin kera. Wadan kasvot eivät enää ole niin juhlallisen kapeat, ja Louisin oxfordilainen korostus on entistään sujuvampi. Mulligan Jacobs ja Andy Fay ovat edelleen myrkyllisiä käärmeitä. Nuo kolme katurosvoa ovat johtamansa joukkueen avulla uudelleen vahvistaneet hirmuvaltansa ja jakaneet kuritusta kaikille skanssin nahjuksille ja vetelyksille. Charles Davis kieltäytyy itsepäisesti kuolemasta. Se seikka, että hän pysyi elossa tuossa märässä ja jääkylmässä rautahytissä noina pitkinä Kap Hornin viikkoina, on saanut mr Pikenkin ihmettelemään, joka tarkasti tietää, mitä ihminen kestää ja mitä ei.
Kuinka ihastunut Nietzsche, jolla oli tuo ikuinen sotahuuto: "Ole kova! Ole kova!" olisikaan ollut mr Pikeen.
On tapahtunutkin jotain! Larryltä on kiskottu hammas! Kärsittyään monta päivää kiduttavaa hammassärkyä hän tuli hakemaan apua perämieheltä. Mr Pike kieltäytyi reuhtomasta uudenaikaisilla, lapsellisilla pihdeillä, joita oli lääkelaatikossa. Hän käytti piikkiä ja vasaraa, niin kuin ennenkin. Menen takuuseen tästä. Näin sen itse. Vain isku vasaralla, hammas oli tiessään ja Larry hyppeli kannella pitäen kiinni suustaan. Ihme oli, ettei Larryn suu murskaantunut. Mutta mr Pike väittää, että hän on poistanut satoja hampaita tällä tavalla eikä koskaan ole murskannut leukoja. Hän väittää myös kerran purjehtineensa erään laivurin matkassa, joka ajeli partansa joka sunnuntaiaamu käyttämättä partaveistä tai muutakaan teräasetta. Hän käytti mr Piken kertoman mukaan palavaa kynttilää ja märkää pyyheliinaa. Jälleen lisä Nietzschen kuolemattomien karaistuneiden joukkoon!
Mitä tulee mr Pikeen itseensä, niin hän on laivan hyväntuulisin ja parhaiten voipa mies. Se lento, mihin hän pakotti Elsinoren, oli kuin ruokaa ja juomaa hänelle. Hän vieläkin hieroo käsiään ja hihittelee sitä muistellessaan.
"Hm!" hän sanoi minulle ottaen puheeksi laivaväen. "Se sai maistaa minkälaista on vanhanaikainen purjehdus. Se ei unohda milloinkaan tätä alusta – eivät ainakaan ne, jotka välttävät hiilisäkin ja meren, ennen kuin saavumme satamaan."
"Luuletteko, että saamme pitää vielä paljon hautajaisia?" kysyin.
Hän kääntyi minuun päin ja katsoi minua silmästä silmään viiden pitkän sekunnin ajan.
"Hm!" hän vastasi ja kääntyi ympäri. "Hornanleikki ei ole vielä alkanut tässä aluksessa!"
Mr Pike jatkaa edelleen vahdin pitoaan perämiehenä, sillä hän luottaa lujasti siihen, ettei keulassa ole ainoatakaan miestä, joka pystyy toisen perämiehen tehtäviin. Hän asuu myös edelleen vanhassa hytissään. Ehkä se johtuu hienotunteisuudesta Margaretia kohtaan, sillä olen saanut tietää, että yleinen tapa on, että perämies saa asua kapteenin hytissä, kun tämä on kuollut. Siis mr Mellaire syö yhä yksinään isossa perähytissä kirvesmiehen katoamisesta asti ja nukkuu edelleenkin Nancyn kanssa keskilaivankajuutassa.
42
Mr Mellaire oli oikeassa sanoessaan, että miehet eivät suostuisi pakkovaltaan, kun Elsinore pääsisi helpommille vesille. Ja mr Pike oli oikeassa. Hornan leikki ei ollut vielä alkanut. Mutta nyt se on alkanut, ja miehiä heitetään mereen suomatta heille edes hiilisäkkiä jalkoihin. Ja kuitenkaan eivät miehet, vaikka he olivatkin kypsiä kapinoimaan, syöksyneet siihen suin päin. Sen teki mr Mellaire tai oikeastaan norjalainen Ditman Olausen, jolla oli harhailevat silmät, tai ehkä Possum. Joka tapauksessa se oli sattuma, jossa kukin esitti omaa osaansa.
Alkakaamme alusta. On kulunut kaksi viikkoa siitä kuin kuljimme 50:nnen leveysasteen poikki, ja olemme nyt 37:nnellä – samalla leveysasteella, millä San Francisco on pohjoisessa. Meteli alkoi eilen aamulla vähän jälkeen kello yhdeksän, ja Possum aloitti tapahtumasarjan, joka päättyi ilmi kapinaan. Oli mr Mellairen vahtiaika, ja hän seisoi sillalla aivan mesaanimärssyn alla antaen ohjeita Sundry Buyersille, joka Arthur Deaconin ja maltalaisen Cockneyn kanssa oli töissä ylhäällä köysistössä.
Kuvatkaamme tilanne sen kaikessa naurettavuudessa. Mr Pike palasi lämpömittari kädessään siltaa pitkin mittaamasta keularuuman hiilien lämpötilaa. Ditman Olausen oli juuri heilauttamaisillaan itsensä mesaanimärssylle kiivettyään ylös ja kantoi toisella olallaan köyttä, jonka päähän oli kiinnitetty iso, noin kymmenen naulaa painava väkipyörä. Possum, joka juoksi sinne tänne, hyppeli keskilaivankajuutan katolla olevaa kanahäkkiä vastaan. Ja kanatkin nauttivat sään leutoudesta ja nokkivat jyviä, joita steward oli vastikään kaatanut niiden ruokakuppiin. Presenninki, jolla niiden häkki oli ollut päällystetty, oli ollut poissa jo muutaman päivän.
Pankaa merkille seuraava. Minä olen peräkannella ja nojaan kaiteeseen katsellen Ditman Olausenia, joka kiipeää märssyyn vaivalloisen taakkansa kanssa. Mr Pike, joka kulkee perää kohden, on juuri sivuuttanut mr Mellairen. Possum, joka Kap Hornin säiden ja pressenningin takia ei ole nähnyt kanoja moneen viikkoon, alkaa päästä uudelleen niiden tuttavuuteen ja nuuskii niitä suipolla kuonollaan. Ja eräs kana, jonka nokka on yhtä terävä kuin Possumin, vaikka toisella tavalla, hakkaa Possumia kuonolle, joka on yhtä arka kuin suippokin.
Kun nyt ajattelen asiaa, voin sanoa, että juuri tämä kana aloitti kapinan. Miehet, jotka mr Pike oli pannut liikkumaan, olivat kypsyneet purkausta varten, ja tarvittiin vain sytytyslanka, niin räjähdys olisi valmis. Ja Possum ja kana laittoivat tuon sytytyslangan.
Possum perääntyi häkiltä ja päästi villin ulvonnan kivusta ja kiukusta. Se herätti Ditman Olausenin huomion. Tämä pysähtyi ja kurotti päätään nähdäkseen, mitä oli tekeillä, ja samassa hänen kantamansa väkipyörä putosi köysineen päivineen. Perämiehet harppasivat syrjään väistääkseen sitä. Köysi kiemurteli kuin musta käärme ja lennätti pudotessaan lakin mr Mellairen päästä.
Mr Pike oli jo alkanut kirota Ditman Olausenia, kun hän huomasi kauhean arven mr Mellairen päässä. Siinä se oli kaikkien nähtävänä, ja mr Pike ja minä olimme ainoat, jotka tiesimme sen arvoituksen. Toisen perämiehen päässä olevat harvat hiukset eivät voineet kätkeä arpea. Se alkoi näkymättömänä korvien yläpuolella olevien tiheimpien hiusten alta ja kulki paljaana yli koko päälaen.
Mr Piken Ditman Olausenille syytämät herjaukset tukahtuivat hänen kurkkuunsa. Sinä hetkenä hän vain kivettyneenä tuijotti tuohon suunnattomaan halkeamaan, jota kummaltakin puolelta peittivät harmahtavat hiustupsut. Hän oli lumottu, kuin horrostilassa, ja hänen isot kätensä kouristuivat suonenvedontapaisesti hänen tuijottaessaan tuota epäämätöntä tuntomerkkiä, josta hän sanoi joskus tuntevansa kapteeni Somersin murhaajan. Ja tällöin muistin hänen sanoneen, että hän vielä joskus pistäisi sormensa tuohon arpeen.
Mr Pike oli yhä kuin unessa, ja hän kulki hitaasti, oikea käsi ojennettuna petolinnun kynsien tavoin, sormet alas painettuina, ja läheni toista perämiestä ilmeisesti aikoen sysätä sormensa tuohon rakoon ja kynsiä ja repiä aivoja, jotka sykkivät ohuen ihokalvon alla.
Toinen perämies perääntyi pitkin siltaa, ja mr Pike tuntui tulleen puolittain tajuihinsa. Ojennettu käsi vaipui, ja hän pysähtyi.
"Tunnen teidät", hän sanoi omituisella, värisevällä äänellä, johon sekoittui vanhuutta ja kärsimystä. "Kahdeksantoista vuotta sitten menetti laivanne mastonsa La Platan luona, laivanne Cyrus Thompson. Se upposi kaaduttuaan kyljelleen ja menetettyään mastonsa. Te olitte siinä ainoassa veneessä, joka pelastettiin. Yksitoista vuotta sitten tappoi Jason Harrisonin toinen perämies San Franciscossa kapteeni Somersin. Toinen perämies oli se, joka pelastui Cyrus Thompsonista. Tämän toisen perämiehen kallon oli hullu laivakokki halkaissut. Teidän kallonne on halki. Tämän toisen perämiehen nimi on Sidney Waltham. Ellette te ole Sidney Waltham..."
Samassa silmänräpäyksessä mr Mellaire, tai oikeastaan Sidney Waltham, viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta teki tempun, minkä vain merimies voi tehdä. Hän hyppäsi sillankaiteen yli, sieppasi kiinni mesaanimastoon kulkevasta köydestä ja päätyi kevyesti jaloilleen luukulle n:o 3. Mutta hän ei jäänyt sinne. Hän juoksi luukun yli ja syöksyi hyttinsä ovikäytävään keskilaivankajuutalla.
Mr Pike tuntui olevan niin suuresti järkytetty, että pysähtyi kuin unissa kävijä, hieroi todella silmiään käsillään ja näytti heräävän.
Mutta toinen perämies ei ollut juossut hyttiinsä paetakseen sinne. Tuossa tuokiossa hän palasi, pitäen kädessään Smith Wesson revolveria, ja alkoi samassa silmänräpäyksessä ampua.
Mr Pike oli taas täysin oma itsensä, ja minä näin hänen selvästi pysähtyvän ja horjuvan kahden vaiheilla. Toisella puolen hän halusi hypätä sillan kaiteen yli miehen kimppuun, joka ampui häntä, toiselta puolen paeta. Hän peräytyi. Kun hän harppasi perää kohden pitkin kapeata siltaa, alkoi kapina. Arthur Deacon kurkotti mesaanimärssystä ulos ja heitti rautapiikin pakenevaa perämiestä kohti. Ase välähti auringossa pudotessaan ilmassa. Se ei osunut mr Pikeen, vaan putosi kahdenkymmenen jalan päähän ja oli vähällä lävistää Possumin, joka pelkäsi paukauksia ja syöksyi mielettömästi ulvoen perää kohden. Sattui niin, että rautapiikin terävä kärki iski sillan puiseen pohjaan ja lävisti laudat sellaisella voimalla, että se jäi siihen pystyyn ja värisi rajusti pitkän aikaa.
Tunnustan, etten käsittänyt kymmenettäkään osaa siitä, mitä tapahtui seuraavina hetkinä. Kun nyt myöhemmin yritän selvitellä tapahtumaa, tiedän, että minulta on jäänyt huomaamatta paljon. On selvää, että ylhäällä märssyssä olevat miehet laskeutuivat kannelle, mutta en nähnyt sitä. Tiedän, että toinen perämies ampui revolverinsa tyhjäksi, mutta en kuullut kaikkia laukauksia. Tiedän, että Lars Johnson katkennein säärin poistui ruorista ja kulki nilkuttaen ja voihkien peräkannen poikki alas portaita ja pääsi keulaan. Tiedän, että hänen täytyi nilkuttaa huonolla jalallaan, tiedän, että hänet näinkin, mutta kuitenkin vannon, etten huomannut häntä.
Tiedän, että kuulin miesten ryntäävän keulasta isolle kannelle, ja tiedän, että mr Pike meni teräksisen perämaston suojaan. Ja kun toinen perämies vetäytyi luukun n:o 3 vasemmalle puolelle ampuakseen viimeisen laukauksen, tiedän mr Piken pujahtaneen karttahytin nurkan takaa oikealle puolelle ja painuneen perään alas peräluukusta. Kuulin viimeisen turhan laukauksenkin, ja luoti kimmahti terässeinäisen karttahytin nurkasta.
Minä puolestani en liikahtanut. Minua huvitti eniten katseleminen. Olin kai liian tarkkaamaton ja tottumaton ottamaan osaa nopeaan toimintaan, mutta joka tapauksessa pysyin paikallani peräkannella ja katselin. Olin yksin peräkannella, kun toisen perämiehen ja roistojen johtamat kapinalliset ryntäsivät sinne. Näin heidän juoksevan portaita ylös, eikä juolahtanut mieleenikään vastustaa heitä. Se olikin onni, sillä vaivani palkkioksi olisi minut tapettu, enkä kuitenkaan olisi voinut heitä pysähdyttää.
Peräkannella miehet olivat ymmällä, kun eivät nähneet vihollista. Kun Bert Rhine kulki ohitseni, pysähtyi hän hetkeksi, ikäänkuin aikoen puukottaa minua teräväkärkisellä kääntöveitsellä, jota hän piti oikeassa kädessään. Sitten, ja tiedän oikein arvanneeni hänen ajatustensa kulun, hän luopui siitä, koska hän piti minua sivuhenkilönä, mikä tuskin imarteli minua, ja jatkoi juoksuaan.
Juuri tällöin tulin ihmetelleeksi liittolaisten selväjärkisyyden puutetta. Laivaväki oli niin äkkiä noussut kapinaan, että se oli hämmentynyt ja sekapäinen työssäänkin. Niinpä esimerkiksi koko aikana, jonka olimme purjehtineet, ei yöllä eikä päivällä ollut koskaan ollut hetkeäkään, ei edes silloinkaan, kun kiireelliset työt vaativat kaikki voimat, ettei ruorissa olisi ollut miestä. He olivat niin tottuneet tekemään työtä, että heitä hämmensi nyt vain sekin, että he näkivät ruorin ilman miestä. Hetkiseksi he pysähtyivät sitä tuijottamaan. Sitten Bert Rhine lähetti italialaisen Guido Bombinin kiertämään puoleksi peitetyn ruorihytin. Se seikka, että hän kiersi sen ympäri, oli todistuksena siitä, ettei kukaan ollut sen takana tai siellä sisällä.
Minun täytyy taas tunnustaa, että näin tapausten nopeasta sarjasta vain vähän. Huomasin muidenkin miesten kiipeävän portaita ylös ja nousevan peräkannelle, mutta en pitänyt heitä silmällä. Tarkkasin verenhimoista joukkoa perässä ruorin lähellä ja huomasin vähemmän tärkeän seikan, nimittäin sen, että Bert Rhine, eikä toinen perämies, antoi käskyjä ja häntä toteltiin.
Hän viittasi juutalaiselle Isaac Chantzille, jota O'Sullivan oli matkan alussa haavoittanut, ja Chantz lähti ensimmäisenä kohti oikeanpuoleista karttahytin ovea. Tämä kaikki tapahtui sekunnin murto-osissa, ja sillä aikaa Bert Rhine tutki varovasti muonavarastoa avoimen peräluukun kautta.
Isaac Chantz tempaisi auki karttahytin oven, joka aukeni ulospäin. Tapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti! Kun hän tempaisi rautaoven auki, niin kahden jalan pituinen teurastuspuukko, jota kuihtunut, keltainen käsi piteli, välähti, iski häneen ja osui vasempaan olkapäähän.
Miehet perääntyivät, ja juutalainen hoippui kaidetta vastaan painaen oikealla kädellään haavaa, ja näin veren pulppuavan mustana hänen sormiensa välistä. Bert Rhine heitti tarkastelunsa sikseen ja juoksi toisen perämiehen kanssa, joka yhä piti kädessään tyhjää Smith-Wessonia, karttahytin oven eteen kasaantuneen joukon luo.
Varovainen, vanha kiinalainen steward oli ovela! Hän ei näyttäytynyt. Ovi heilui edestakaisin Elsinoren keinuessa, eikä kukaan oikein tiennyt, missä steward vaaniskeli raskas lihapuukko iskuun valmiina. Heidän epäröidessään ja tuijottaessaan aukkoon, joka vuoroin sulkeutui ja aukeni oven heiluessa, pamahti laukaus peräluukulta, joka oli karttahytin ja ruorin välissä. Sieltä ampui mr Pike itselataavalla pistoolillaan Colt 44.
Pamahti muitakin laukauksia. Kuulin ne, mutta en tietänyt, kuka ampui. Vallitsi suuri hämminki ja epäjärjestys. Ammuttiin monta laukausta, ja silloin tällöin kuulin hälinän keskeltä Coltin yksitoikkoisia pamahduksia.
Näin italialaisen Mike Ciprianin kouraisevan vatsan alustaansa ja vaipuvan kannelle. Pätkä, sekarotuinen japanilainen, joka oli luonteeltaan ilveilijä, hyppeli ja irvisteli tapahtumien ulkopuolella ja oli ensimmäisenä pakenemassa peräkannelta portaita alas irvistäen ja hysteerisesti nauraa hihittäen. En koskaan ennen ollut nähnyt oivallisempaa esimerkkiä joukkopsykologiasta. Pätkä, joka oli heikkotahtoisin olento tässä joukossa, ryntäsi pakoon ja sai koko joukon seuraamaan mukana. Kun hän livisti perämiehen herkeämättä laukoessa pistooliaan, niin siinä samassa koko joukko pakeni hänen kanssaan. Vaikka hänen mielensä oli vähimmin tasapainossa, oli hänen tahtonsa kuitenkin tällöin kaikkien miesten tahto.
Chantz, jonka haava vuoti virtanaan verta, oli ensimmäisenä Pätkän kintereillä.
Näin Kärsä-Murphyn jäävän vielä hetkiseksi heittääkseen puukkonsa perämiestä kohti. Heitto ei osunut, vaan puukko iski erään Elsinoren ruorirattaan nappulan messinkipäähän, joka putosi kolisten kannelle. Toinen perämies pakeni ohitseni tyhjine revolvereineen, samoin Bert Rhine puukkoineen.
Mr Pike nousi kannelle peräluukusta ja erikoisesti tähtäämättä kaatoi Bill Quigleyn, erään "muurareista", joka kaatui jalkojeni juureen. Viimeinen mies peräkannella oli maltalainen Cockney, ja hän pysähtyi portaiden yläpäähän katsoakseen mr Pikeen, joka piti pistoolia kummassakin kädessään ja tähtäsi tarkasti. Maltalainen Cockney ei laskeutunut portaita, vaan hyppäsi suoraan kannelle. Mutta Colt ei vain lauennut. Sen viimeinen luoti oli kaatanut Bill Quigleyn.
Peräkansi oli siis hallussamme.
Tapahtumat seurasivat toisiaan yhä niin nopeasti, että en voinut niitä tarkoin seurata. Näin stewardin sotaisena, mutta varovaisena pujahtavan esille karttahytistä ja pitävän pitkää puukkoaan valmiina iskemään. Margaret seurasi häntä, ja sitten tuli Wada kantaen automaattista Winchester-kivääriäni. Myöhemmin hän kertoi minulle, että hän oli hakenut sen tytön käskystä.
Mr Pike tarkasti kylmäverisen nopeasti pistooliansa nähdäkseen, oliko se vialla vai tyhjä, kun Margaret kysyi häneltä, minnepäin oli suuntamme. "Hankatuuleen", hän huusi loikaten keulaan päin.
"Kääntäkää ruori tai ajaudumme takaisin."
Mr Pike ei jättänyt täyttämättä velvollisuuksiaan perämiehenä. Hän oli raudanluja mies. Vaikka kapina oli ilmiliekissä ja murhanenkeli liiteli laivassa, ei hän unohtanut Elsinorea, tuota elotonta raudan, hampun ja puuvillan kokoomusta, joka hänestä oli kuin loistava persoonallisuus.
Margaret lähetti Wadan luokseni juostessaan ruorille. Kun mr Pike saavutti karttahytin nurkkauksen, kuului laukaus keskilaivasta, ja luoti rasahti terässeinää vastaan. Näin miehen, joka laukaisi. Se oli cowboy, Steve Roberts.
Perämies pujahti suojaavan perämaston taa, ja päästyään turvaan hän pisti vasemman kätensä takkinsa taskuun ja otti sieltä toisen patruunalippaan. Tyhjä lipas putosi kannelle, ja mr Pike työnsi täysinäisen lippaan onttoon pistoolin perään ja oli taas valmis ampumaan kahdeksan laukausta lisää.
Wada luovutti pienen kiväärini minulle seisoessani yhä suojakatoksen alla.
"Kunnossa", hän sanoi. "Poistakaa varmistus."
"Tähdätkää Robertsia", mr Pike sanoi minulle. "Hän on paras ampuja keulassa. Ellette voi tehdä loppua hänestä, niin peloittakaa ainakin häntä."
Ensi kertaa oli minulla ihminen maalitauluna, ja sanonpa tässä, etten tuntenut hermostumista. Mies oli edessäni vain sadan jalan päässä, Davisin hytin oven ja oikean laidan välillä, ja valmistautui taas ampumaan mr Pikeä.
En osannut tähdätä Steve Robertsiin ensi kerralla, mutta pääsin niin lähelle, että hän hätkähti. Sitten hän sai selville piilopaikkani ja tähtäsi minua kohden. Mutta hänellä ei ollut onnea. Pieni kiväärini pamahti, sillä vedin liipasinta etusormellani niin nopeasti kuin suinkin, saatoin. Cowboyn ensimmäinen laukaus meni ohi, sillä toinen luotini sattui häneen, ennen kuin hän ennätti uudelleen tähdätä. Hän horjui ja tuupertui selälleen, sillä luodit – niitä meni tässä hötäkässä kymmenen – ruiskusivat Winchesteristani kuin vesi puutarhaletkusta. Luotisuihkuni nujersi hänet. En tiedä, monestiko häneen osuin, mutta olen varma, että häneen osui ainakin kolme luotia, ennen kuin hän retkahti kannelle. Kun hän horjui tiedottomana ja kamppaili kuoleman kanssa, sai hän vielä kahdesti laukaistuksi aseensa.
Kaaduttuaan kannelle hän ei liikahtanutkaan. Luulen hänen kuolleen heti.
Pitäessäni asettani koholla ja silmätessäni äkkiä autioitunutta kantta tunsin Wadan koskettavan kättäni. Katsahdin häneen. Hänellä oli kymmenkunta pientä, tylppäpäistä, savuttomalla ruudilla ladattua patruunaa. Hän halusi, että lataisin kivääriä siten, että hän voi solahduttaa uudet patruunat paikalleen. "Tuo lisää", sanoin.
Tuskin hän oli lähtenyt, kun jalkojeni juuressa makaava Bill Quigley yllätti minut. Hypähdin ja tunnustan suoraan, että päästin huudon, sillä olin hämmästynyt, kun tunsin hänen kouriensa kahmaisevan kiinni nilkkoihini ja hänen hampaittensa iskeytyvän pohkeeseeni.
Mr Pike tuli avuksi. Minusta tuntui, kuin hän olisi liidellyt ilmassa luokseni, ja päästyään viereeni hän potkaisi miestä isolla jalallaan. Bill Quigley lensi mereen. Hän ei koskettanutkaan reelinkiä. Potku oli oiva.
En tiedä, aikoiko Mike Cipriani, joka tähän asti oli maannut ja piehtaroinut paikoillaan, ryömiä perää kohden päästäkseen turvaan vai aikoiko hän käydä ruorissa olevan Margaretin kimppuun, koska hän ei saanut tilaisuutta toteuttaa aikeitaan, sillä siinä silmänräpäyksessä, harpattuaan jättiläisaskelin kannen yli, mr Pike lennätti italialaisen mereen kuten Bill Quigleynkin.
Perämiehen kotkan silmältä ei jäänyt mikään huomaamatta hänen palatessaan pitkin peräkantta. Välikannella ei näkynyt ketään. Tähystäjäkin oli tiessään keulakajuutan katolta, ja Elsinore, jota Margaret ohjasi, kulki verkalleen kahden solmun nopeudella tyvenellä merellä. Mr Pike pelkäsi väijytyksiä. Mietittyään muutaman minuutin hän pisti pistoolin taskuunsa ja ärjäisi:
"Tulkaa ulos, rotat! Näyttäkää riettaat naamanne! Haluan puhutella teitä!"
Guido Bombini tuli ensimmäisenä esille, ilmeisesti Bert Rhinen työntämänä, viittoillen olevansa rauhallisilla asioilla. Kun miehet huomasivat, ettei mr Pike ampunut, tulivat he kaikki, paitsi kokki, molemmat purjeen tekijät ja toinen perämies, vähitellen näkyviin. Tom Spink, laivapoika Buckwheat ja Herman Lunkenheimer, hyväluontoinen, vaikka yksinkertainen saksalainen, olivat viimeisiä ja tulivat esiin vain Bert Rhinen monista uhkauksista. Bert Rhine oli Kärsä-Murphyn ja Pässi-Twistin keralla ilmeisesti asiain johdossa. Guido Bombinikin seurasi hänen kintereillään kuin uskollinen koira.
"Hyvä – pysähtykää sinne, missä olette", mr Pike komensi, kun laivaväki oli sijoittunut luukulle n:o 3 riviin laidasta laitaan.
Jännittävä kohtaus. Kapina aavalla merellä! Nuo sanat, jotka lapsena olin oppinut Marryatilta ja Cooperilta, palasivat nyt tajuntaani. Tämä oli kapina – kapina aavalla merellä v. 1913 – ja minä olin mukana!
Mr Pike, vanha ja taipumaton käskijä, nojasi kaiteeseen ja katseli kapinallisten kirjavaa joukkoa. Mukana olivat nuo kolme katurosvoa ja entistä vankilan asukasta, jotka eivät olleet merimiehiä, mutta kuitenkin johtivat tätä hommaa, joka oli erikoisesti merelle ominainen. Heidän joukossaan oli myös italialainen koira, Bombini, ja sellaisia omituisia miehiä kuin Anton Sörensen, Lars Jacobsen, Frank Fitzgibbon ja Richard Giller sekä myös Arthur Deacon, valkoinen orjakauppias, San Franciscolainen huligaani John Hackey, maltalainen Cockney ja kreikkalainen itsemurhaaja Tony.
Kolme vieraistamme nojasivat toisiansa vastaan ja seisoivat erillään muista vaappuen laivan hitaan keinumisen mukaan ja haaveillen vaalein topaasisilmin. Myös umpikuuro fauni oli mukana, ja hän yritti tarkkaavaisena saada selville, mitä oli tekeillä. Mulligan Jacobs ja Andy Fay seisoivat katkerina ja hartaina rinnatusten, ja Ditman Olausen seisoi heidän takanaan ikäänkuin tuntien sukulaisuutta näiden katkeruuden kanssa, ja hänen päänsä näkyi heidän päittensä välistä. Etummaisimpana oli Charles Davis, jonka aikoja sitten olisi pitänyt olla kuollut, ja hänen kasvojensa vahamainen kalpeus ja muiden miesten ahavoituneet kasvot olivat hämmästyttäviä vastakohtia.
Katsoin taakseni Margaretiin, joka kylmäverisesti piti perää. Hän hymyili minulle, ja hänen silmissään kuvastui rakkaus.
"Missä on Sidney Waltham?" perämies ärjäisi. "Tahdon hänet. Tuokaa hänet tänne. Sen jälkeen muu roska töihin, tai paha teidät perii."
Miehet liikahtelivat hermostuneesti kannella laahustellen jalkojaan.
"Sidney Waltham, tahdon puhua teille – tulkaa esiin!" mr Pike huusi.
Ihailtava sankarivanhus. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että hän ei ollut kannella olevan roskaväen käskijä. Vain yhtä asiaa hän ajatteli, kostoa, sillä hän tahtoi kostaa vanhan laivurinsa murhaajalle.
"Vanha raato!" Mulligan Jacobs ärjäisi.
"Vaiti, Mulligan!" Bert Rhine käski, jolloin rampa katsoi myrkyllisesti häneen.
"Ohoo, kuomaseni", mr Pike ivasi roistoa. "Kyllä tulee teidänkin vuoronne, älkää pelätkö! Vetäkää nyt ensin se koira esille ja heti."
Sen jälkeen hän ei enää kiinnittänyt huomiota kapinallisten johtajaan, vaan alkoi huutaa: "Waltham, koira, tule ulos! Tule esille, luihu rakki! Tule esille!"
Yksi mielipuoli lisää, välähti mielessäni. Hullu lisää, piintyneen ajatuksen orja. Hän unohtaa kapinan, unohtaa aluksen janotessaan vain kostoa!
Mutta unohtiko mr Pike? Silloinkin kun hän unohti itsensä ja vaati himoitsemaansa toisen perämiehen henkeä, hän katsahti koneellisesti, vaistomaisesti ja harkitsevasti ylös nähdäkseen, miten purjeet vetivät, ja hänen katseensa siirtyi purjeelta toiselle, ja tunsi taas vastuunalaisuutensa.
"No niin", hän ärjäisi Bert Rhinelle. "Luikkikaa keulaan, ennen kuin olonne tulee kuumaksi, te hornan sikiöt. Annan teille ja muille rotille kaksi minuuttia aikaa palataksenne työhön!"
Mutta johtaja molempine roistotovereineen nauroi kamalaa, hiljaista nauruaan.
"Luulen, että on parasta, että ensin kuulette puhettamme, vanha kaakki", Bert Rhine vastasi. "Davis, nosta rintaasi ja näytä minkälainen mato sinä olet. Älä ujostele. Syydä suustasi sanat tämän pappa repolaisen silmille ja puhu asiat selviksi."
"Kirottu lain lukija!" mr Pike ärjäisi, Davisin avatessa suunsa puhuakseen.
Bert Rhine kohautti olkapäitään ja kääntyi puoliksi, ikäänkuin poistuakseen, ja sanoi tyynesti:
"No jos et halua..."
Mr Pike antoi hiukan myöten.
"Sano sanottavasi!" hän ärjäisi. "Sylje nuoska sisälmyksistäsi, Davis, mutta muista, että saat maksaa kaiken, niin että veri virtaa nenästäsi. Puhu!"
"Lakimies" kakisti kurkkuaan aloittaakseen.
"Ennen kaikkea tahdon sanoa, ettei minulla ole mitään osallisuutta tähän", hän alkoi. "Olen sairas mies ja minun pitäisi maata nytkin vuoteessani. En kykene pysymään jalkeilla. Mutta minulta on pyydetty neuvoja lakiasioissa ja olen neuvonut –"
"Ja mitä laki sanoo?" mr Pike keskeytti.
Mutta Davis ei pelästynyt.
"Laki sanoo, että kun päällystö on kykenemätön, voi laivaväki ottaa komennon ja viedä laivan sen satamaan. Tämä on kirjoitettu laissa ja asetuksissa. Esimerkkinä mainitsen Abyssinian vuodelta 1892, jolloin kapteeni kuoli kuumeeseen ja perämiehet ratkesivat juomaan –"
"Jatka", mr Pike keskeytti. "En halua kuulla juttujasi. Mitä haluat? Anna kuulua."
"No niin – puhun sivullisena, sairaana, sillä minua on pyydetty puhumaan – no niin, asia on niin, että kapteenimme oli hyvä mies, mutta hän on kuollut. Ensimmäinen perämies on väkivaltainen ja väijyy toisen perämiehen henkeä. Se ei liikuta meitä. Haluamme vain päästä satamaan hengissä. Ja henkemme ovat vaarassa. Emme ole pidelleet ketään pahoin. Te vain olette vuodattanut verta. Te olette ampunut ja tappanut ja heittänyt mereen kaksi miestä, kuten todistajat voivat sanoa. Sitten Roberts on myös kuollut ja kohta haikalojen ruokana – ja miksi? Puolustaessaan itseään murhaajan hyökkäystä vastaan, kuten jokainen mies voi todistaa kertomalla ainoastaan totuuden, täyden totuuden, vain totuuden. Jumala häntä auttakoon! – Eikö tämä ole totta, toverit?"
Kuului epäselvää hyväksymisen murinaa sieltä täältä.
"Vai niin, haluatte päästä minun virkaani?" mr Pike irvisti. "Ja mitä aiotte tehdä minulle?"
"Teistä pidetään huolta, kunnes pääsemme satamaan ja luovutamme teidät lainvalvojalle", Davis vastasi nopeasti. "Todennäköisesti teeskentelette hullua ja voitte päästä helpolla."
Tällä hetkellä tunsin kosketuksen olkapäässäni. Se oli Margaret. Hän oli aseistettu stewardin pitkällä puukolla, jonka tämä oli laskenut ruorin viereen.
"Kyllä kaikki käy toisin, Davis", mr Pike sanoi. "Minulla ei ole enää puhumista kanssasi. Haluan puhua koko sakille. Te, kuomaseni, saatte kaksi minuuttia aikaa valitaksenne joko sen, että luovutatte toisen perämiehen minulle, palaatte töihin ja teette tehtävänne tai joudutte tyrmään ja saatte pitää raitaisia takkeja useamman vuoden. Kaksi minuuttia saatte aikaa. Ne miehet, jotka haluavat mennä tyrmään, voivat seisoa siellä missä ovat. Ne, jotka haluavat tehdä työtä uskollisesti, saavat tulla luokseni peräkannelle."
Mr Pike kääntyi puoleeni ja sanoi matalalla äänellä: "Olkaa valmis ampumaan tuliputkellanne metelin sattuessa. Älkää epäröikö! Nitistäkää heidät – nuo siat, jotka luulevat voivansa tanssittaa meitä oman pillinsä mukaan!"
Buckwheat liikahti ensimmäisenä, mutta niin epäröiden, että hän vain tuli tehneeksi eteenpäin suuntautuvan liikkeen olkapäillään. Se riitti kuitenkin Herman Lunkenheimerille, joka astui eteenpäin ja alkoi varmana kulkea perää kohden. Pässi-Twist sai hänet kiinni yhdellä hyppäyksellä, kietoi kätensä saksalaisen kaulan ympäri takaapäin, painoi polvensa hänen selkäänsä vastaan, taivutti miestä taaksepäin ja pidätti hänet. Juuri kun nostin kiväärini poskelleni, pisti Bombini, tuo koira, puukkonsa aivan Pässi-Twistin käden alapuolitse miehen kurkkuun.
Kuulin samassa mr Piken sanovan: "Ampukaa!" Vedin liipasimesta, ja tuo onneton luoti sattui fauniin, joka horjahti taaksepäin, istahti luukulle ja alkoi yskiä. Ja vielä yskiessäänkin hän koetti tuskaa kuvastavin silmin ymmärtää, mitä oli tekeillä.
Muut eivät liikkuneet. Herman Lunkenheimer, jonka Pässi-Twist päästi vapaaksi, vaipui kannelle. Enkä minä ampunut uudestaan. Pässi-Twist seisoi taas Bert Rhinen vieressä, ja Guido Bombini pysytteli heidän läheisyydessään.
Bert Rhine hymyili.
"Kuka vielä haluaa lähteä perään?" hän kysyi sametinpehmeällä äänellä.
"Kaksi minuuttia on kulunut", mr Pike julisti.
"Ja mitä aiotte tehdä, pappaseni!" Bert Rhine ivasi.
Salamannopeasti mr Pike tempaisi ison pistoolinsa taskustaan ja ampui niin nopeasti kuin kykeni liipasimesta vetämään, ja kaikki miehet pakenivat suojaan. Mutta, kuten hän oli aikoja sitten sanonutkin minulle, hän ei ollut hyvä ampuja, ja hän saattoi tuloksellisesti käyttää asetta ampumalla vain lyhyen matkan päästä.
Kun katsoimme autiolle kannelle, jossa oli vain kuollut cowboy ja fauni, joka yhä istui luukulla yskien, näkyi joukko miehiä keskilaivankajuutan keulan puoleisella reunalla.
"Ammu!" Margaret huusi takaani.
"Älkää!" mr Pike ärjäisi.
Tähtäsin jo, mutta keskeytin. Kokki Louis syöksyi ensimmäisenä perää kohden luoksemme kajuutan katon poikki pitkin siltaa. Hänen perässään tulivat kiireen kaupalla japanilaiset purjeen tekijät, koululaivan poika Henry ja toinen laivapoika Buckwheat. Tom Spink muodosti jälkijoukon. Kun hän nousi kajuutan portaita, lienee joku tarttunut hänen jalkaansa aikoen vetää hänet alas. Näimme hänet puoleksi ja tiesimme, että hän taisteli ja potki. Hän pääsi äkkiä irti, heittäytyi kajuutan katolle ja kiiri perää kohden pitkin siltaa, kunnes törmäsi Buckwheatiin, joka parahti kauhusta.
43
Meitä, laivan perän, komentopuolen asukkaita, on enemmän kuin luulinkaan. Olen juuri laskenut laivan asujaimet. Tietenkin Margaret, mr Pike ja minä edustamme hallitsevaa luokkaa. Meidän ohellamme on palvelijoita ja orjia, ja he ovat uskollisia niille, joilta saavat ruokansa, ja toivovat, että pidämme heistä huolta ja pelastamme heidän henkensä.
Valitsen sanani harkinnan perusteella. Tom Spink ja Buckwheat ovat orjia eivätkä mitään muuta. Henry, koululaivan poika, on omaa luokkaansa. Hän on kaltaisemme, mutta häntä voi tuskin vielä sanoa edes meidän lajimme alokkaaksi. Hän pääsee joskus pariimme, ja hänestä tulee perämies tai kapteeni, mutta sillä välin ennättää tapahtua paljon. Hän on viranhakija, joka kohoaa raatajain luokasta hallitsevien luokkaan. Toiseksi hän on vain nuorukainen, eikä hänen isältä perimäänsä rautaisuutta ole vielä todettu, sillä sitä ei ole tähän mennessä kokeiltu.
Wada, Louis ja steward ovat itämaalaisia palvelijoita. Samoin japanilaiset purjeen tekijät, jotka eivät oikeastaan ole palvelijoita eivätkä orjia, vaan siltä väliltä.
Siis kaikkiaan meitä on yksitoista perän linnoituksessa. Mutta seuralaisemme ovat liiaksi palvelijoita ja orjia, jotta he voisivat olla tarmokkaita taistelijoita. He auttavat meitä puolustaessamme asemaamme hyökkäyksiä vastaan, mutta he eivät kykene seuraamaan meitä hyökätessämme laivan toiselle puolelle. He taistelevat kuin hätyytetyt rotat säilyttääkseen henkensä, mutta he eivät hyökkää vihollisen kimppuun kuin tiikerit. Tom Spink on uskollinen, mutta murtunut. Henry ei vielä ole ansainnut kannuksiaan. Margaret, mr Pike ja minä kuulumme päällystöön, muut ovat niin sanoakseni peräkannen rajavartiostoa ja taistelevat kuolemaan saakka, mutta heihin ei voi luottaa rynnätessä.
Laivan toisessa päässä ovat: toinen perämies, nimittäkäämme häntä sitten joko Mellaireksi tai Walthamiksi, meidän kaltaisemme vahva mies, mutta luopio, kolme katurosvoa, murhaajaa, korppia, Bert Rhine, Kärsä-Murphy ja Pässi-Twist, maltalainen Cockney ja hullu kreikkalainen Tony, Frank Fitzgibbon ja Richard Giller, kolmesta "muurarista" henkiin jääneet, Anton Sörensen ja Lars Jacobsen, tyhmät skandinavialaiset merimiehet, Ditman Olausen, villisilmäinen norjalainen, John Hackey ja Arthur Deacon, joista toinen on huligaani, toinen valkoinen orjakauppias, Pätkä, sekarotuinen ilveilijä, Guido Bombini, italialainen koira, myrkylliset Andy Fay ja Mulligan Jacobs, kolme topaasisilmäistä uneksijaa, joita ei voi luokitella, Isaac Chantz, haavoittunut juutalainen, Bob, hontelo köntys, haavoittunut, heikkomielinen fauni, Nancy ja Sundry Buyers, kaksi onnetonta, avutonta puosua, ja lopuksi Charles Davis, merilakimies.
Täten heitä on kaksikymmentäseitsemän yhtätoista vastaan. Mutta heidän joukossaan on miehiä, jotka ovat voimallisia pahuudessa. Heilläkin on orjansa ja pomonsa. Guido Bombini ja Isaac Chantz ovat todellakin pomoja, ja sellaiset nahjukset kuin Sörensen, Jacobsen ja Bob eivät voi olla muuta kuin roistosakin orjia.
En muistanut kertoa siitä, mitä tapahtui eilen sen jälkeen kuin mr Pike oli ampunut ja puhdistanut kannen. Peräkansi oli kieltämättä meidän, eivätkä kapinoivat voineet ryhtyä meitä vastaan hyökkäykseen päivänvalossa. Margaret oli mennyt alas Wadan seuraamana ottaakseen selkoa salongista pääkannelle johtavien ovien varmuudesta. Ne ovat olleet tilkityt ja tiiviisti suljetut sisäpuolelta Kap Hornin sivuuttamisesta alkaen.
Mr Pike sijoitti toisen purjeen tekijän peräsimeen, ja steward, joka pääsi vapaaksi ja aikoi mennä alas, tuli kiinnittäneeksi huomionsa vasemman puolen loorinkiin, mihin oli kiinnitetty patenttiloki, joka laahasi perässä. Margaret oli palauttanut puukon stewardille, joka kantoi sitä kädessään kiinnittäessään huomionsa vanaveteemme. Mike Ciprianin ja Bill Quigley oli onnistunut saada kiinni hitaasti liikkuvasta lokinuorasta, ja he riippuivat siinä. Elsinore kulki juuri siksi nopeasti, että he pysyivät pinnalla eivätkä painuneet alas. Heidän yläpuolellaan ja ympärillään kierteli uteliaita ja nälkäisiä albatrosseja, kapkanoja ja myrskylintuja. Juuri kun minä satuin paikalle, niin eräs iso, ainakin kymmenen jalan pituinen lintu, iski italialaiseen. Tämä irroitti toisen kätensä ja iski puukolla lintua. Höyhenet sinkoilivat ilmassa, ja albatrossi putosi raskaasti veteen.
Aivan tyynesti, ikäänkuin päivän työhön kuuluvana askareena, steward välähdytti puukkoaan ja tempaisi käsiinsä teräsreunan ja reelingin välillä olevan lokinuoran. Kun Elsinoren kahden solmun vauhti ei enää pitänyt miehiä pinnalla, saivat nämä ruveta uimaan ja reuhtomaan. Isot parvet kierteleviä merilintuja laskeutuivat alas, ja verenhimoiset nokat hakkasivat miesten päitä, rintaa ja käsiä. Siivelliset pedot alkoivat kirkua ja rääkkyä etsiessään elävää ruokaansa. Vaikka näin tämän, niin en oikeastaan ollut erikoisen järkyttynyt, sillä juuri nämä miehet olivat riistäneet hain sisälmykset, heittäneet sen mereen ja kirkuneet ilosta nähdessään sen toverien nielevän sen elävältä. He olivat leikkineet väkivaltaista, julmaa leikkiä elollisten olentojen kanssa, ja nämä elolliset olennot leikkivät nyt heidän kanssaan samaa väkivaltaista, julmaa leikkiä. Kuten ne, jotka miekkaan tarttuvat, myös miekkaan hukkuvat, samoin nämä kaksi miestä, jotka olivat eläneet julmasti, saivat myös julman kuoleman.
"Hyvä", mr Pike sanoi, "olemme säästäneet kaksi säkillistä oivallisia hiiliä."
Asemamme olisi todellakin voinut olla huonompi. Keitämme ruokaa hiilikamiinalla ja öljykeittiöillä. Meillä on palvelijat, jotka keittävät ruokaa ja palvelevat meitä, ja mikä tärkeintä, meillä on kaikki Elsinoren ruokavarat.
Mr Pike ei erehdy. Hän toteaa, että me emme voi hyökätä kapinallisten joukkoa vastaan, ja hän pitää parempana nälkäsaartoa, mikä käy päinsä silloin, kun saartajalla on kaikki muonavarat ja saarrettu on nälkäkuoleman partaalla.
"Kuolkoot lurjukset nälkään", hän murahtaa. "Nähkööt nälkää, kunnes ryömivät perään ja nuolevat jalkojamme. Te ehkä luulette varastojen perässä säilyttämisen johtuvan vain sattumasta. Ei! Ennen kuin olimme syntyneetkään, oli tämä jo ikivanha tapa, laki, joka oli kaiverrettu vaskeen. Nuo vanhat merikarhut tiesivät, mitä he tekivät lastatessaan jumalanviljan laivaan."
Louis sanoo, ettei keittiössä ole ruokaa enempää kuin kolmeksi päiväksi, että skanssin korpputynnyri tyhjenee pian ja että kanamme, mitkä varastettiin viime yönä keskilaivankajuutan katolta, eivät riitä kuin päiväksi. Olemme varmoja siitä, että kapinoivat viimeistään viikon kuluttua mielihyvin ryhtyvät neuvotteluihin kanssamme.
Emme enää purjehdi. Viime yön pimeän aikana saimme avuttomina kuunnella, miten miehet irroittivat keulapurjeiden nostoköysiä ja antoivat raakojen pudota. Mr Piken käskystä ammuin umpimähkään monta kertaa pimeyteen, mutta tuloksetta, paitsi että kuulimme vastalaukausten rasahtavan karttahytin seinään. Tänään ei siis ole enää miestä peräsimessä. Elsinore ajelehtii laiskasti tuulettomalla merellä, ja me pidämme säännöllisesti vahtia karttahytin ja perämaston suojassa. Mr Pike sanoo, ettei hän ole koko matkalla ollut näin laiskana.
Olen vuoron perään vahdissa mr Piken kanssa. On vähän tekemistä, paitsi että päivällä seison kivääri kädessä perämaston takana ja yöllä hiiviskelen peräkannen kaiteen sivua. Karttahytin takana on valmiina hyökkäystä torjumaan alaiseni vahtimiehistö: Tom Spink, Wada, Buckwheat ja Louis. Henry, molemmat japanilaiset purjeen tekijät ja vanha steward muodostavat mr Piken vahdin.
Mr Piken määräys on, ettei kukaan keulan mies saa tulla näkyviin. Tänään, kun toinen perämies ilmestyi keskilaivankajuutan kulmaukseen, annoin siis hänelle nopean lähdön ampumalla kiväärilläni rautaseinään jalan päähän hänen päästään. Charles Davis koetti samaa temppua ja sai yhtä kiireisen lähdön.
Tänä iltana pimeän tultua mr Pike laittoi väkipyörän köysineen sillan ensimmäiselle osalle, hinasi sen paikoiltaan ja laski sen peräkannelle. Samoin hän veti ylös portaat, jotka veivät peräkannelta alas. Miesten täytyy kiivetä melko lailla, jos he joskus aikovat hyökätä kimppuumme.
Kirjoitan tätä vapaavahtini aikana. Pääsin vapaaksi kello kahdeksalta ja keskiyöllä menen kannelle, missä olen kello neljään aamulla. Wada pudistaa päätään ja sanoo, että Blackwood-yhtiön olisi annettava alennusta ensiluokan matkalipustamme, joka maksettiin ennakolta. Me teemme työtä matkamme edestä, hän väittää.
Margaret ei ole millänsäkään seikkailusta. Ensi kertaa hän on kapinassa mukana, mutta hän on sellainen todellinen merikarhu, että tuntuu, kuin hän olisi tottunut tällaiseen. Hän jättää kannen perämiehen ja minun haltuuni, ja huolehtii itse kajuutasta ja hoitaa kokonaan ruoka-asiat, keittämisen ja vuoteiden laittamisen. Asumme yhä entisissä paikoissamme, ja hän on tehnyt tulokkaille vuoteet isoon perähyttiin.
Tytön henkiselle hyvinvoinnille tämä kapina on mitä parasta lääkettä. Hän on päässyt muistelemasta isäänsä ja hänen aikansa kuluu työssä. Tänään iltapäivällä, kun hän seisoi avoimen peräluukun ääressä, kuulin hänen naurunsa helisevän kuten Atlantilla purjehtiessammekin, ja hän hyräilee laulun pätkiä tehdessään työtä. Tänä iltana, toisen koiravahdin aikana, kun mr Pike oli syönyt päivällisen ja liittynyt seuraamme peräkannella, tyttö sanoi hänelle, että ellei hän alkaisi soittaa gramofoniaan, rupeisi hän soittamaan pianoa. Margaret sanoi syyksi sen, että moiset juhlasävelmät kiduttaisivat nälkää näkeviä kapinallisia.
Päivät vierivät, eikä tapahdu mitään merkillistä. Emme pääse etenemään. Elsinore, jolle purjeet eivät anna tukea, keinuu umpimähkään ja ajelehtii mahdottomaan suuntaan. Joskus sen keula on tuuleen, joskus päinvastoin, mutta aina se kiertelee epämääräisesti ja epäröiden. Esimerkiksi päivän koitteessa se nousi tuuleen ikäänkuin aikoen kääntyä ympäri. Puolen tunnin aikana se ponnisteli edelleen niin, että saimme laitatuulen. Vasta iltaan mennessä se sai tuulen vasemmalle puolelle keulaa, mutta sitten se heti aleni tuulen mukaan, kulki täyden kierroksen tunnissa ja aloitti aamulliset menonsa noustakseen tuuleen uudestaan.
Eikä meillä ole muuta tekemistä kuin pitää peräkantta hallussamme ja odottaa hyökkäystä, jota ei kuulu. Mr Pike, enemmän tottumuksen voimasta kuin muusta halusta, tekee säännölliset havaintonsa ja työnsä määrätäkseen Elsinoren aseman. Tänään keskipäivällä alus oli kahdeksan mailia idempänä eilisestä asemasta, mutta tänään on sen pituusaste mailin siitä, missä se oli neljä päivää sitten. Toiselta puolen laiva aina painuu pohjoiseen, keskimäärin seitsemän tai kahdeksan mailia päivässä.
Elsinoren köysistöä on surkea katsella. Kaikki on sekaisin ja epäjärjestyksessä. Käärimättömät purjeet roikkuvat raaoilla, ja monet köyden päät ovat irti ja lepattavat hurjasti laivan keinuessa. Ainoa irtonainen raaka on isonpurjeen raaka. Onneksi tuuli ja meren käynti on lievää, sillä muuten rautaosat romahtaisivat alas ja kapinalliset saisivat varoa kallojaan.
Emme käsitä erästä seikkaa. On kulunut viikko, eivätkä miehet näytä nälkiintyneiltä. Monta kertaa mr Pike on turhaan kuulustellut niitä merimiehiä, jotka ovat perässä. Jokainen, kokista Buckwheatiin asti, vannoo, ettei hän tiedä mitään keulan ruokavaroista, paitsi että keittiössä on pieni varasto ja korpputynnyri skanssissa. Mutta on aivan ilmeistä, että keulan miehet eivät näe nälkää. Näemme savun nousevan keittiön piipusta ja päätämme, että heillä on ruokaa, mistä keittää.
Kaksi kertaa Bert Rhine on yrittänyt aloittaa neuvottelut, mutta molemmilla kerroilla mr Pike ampui heti hänen valkoista lippuaan, kun se näkyi keskilaivankajuutan nurkkauksessa. Toinen tapaus sattui kaksi päivää sitten. Mr Piken aikomus on näännyttää heidät pyytämään armoa, mutta hän alkaa nyt olla levoton heidän salaperäisen ruokavarastonsa tähden.
Mr Pike ei ole aivan oma itsensä. Hänet on vallannut kokonaan – sen tiedän aivan varmaan – ajatus kostaa toiselle perämiehelle. Useasti olen yllättänyt hänet mutisemasta itsekseen vääristynein kasvoin ja puristamasta isoja kouriaan nyrkkiin monta kertaa ja kiristämästä hampaitaan. Hän puhuu vain aikovansa tehdä yöllisen hyökkäyksen keulaan ja kyselee alituisesti Tom Spinkiltä ja Louisilta, missä eri miehet makaavat, päätyen aina kysymykseen: Missä toinen perämies nukkuu?
Vasta eilen iltapäivällä sain varman todisteen hänen päähänpinttymästään. Kello oli neljä, toinen koiravahti oli alkamassa, ja olin juuri päässyt vapaaksi. Olimme tulleet niin huolettomiksi, että seisoimme päivänvalossakin peräkannen avoimella paikalla. Ei kukaan ammu meitä, ja vain joskus Pätkä pistää päänsä keulakajuutan katolta esiin, irvistää ja näyttää pitkää nenää. Silloin mr Pike tutkii kääpiön kasvoja kiikarilla löytääkseen nälkiintymisen oireita. Mutta hän myöntää tuskitellen, että Pätkä näyttää lihoneelta.
Palatkaamme asiaan. Mr Pike tuli vapauttamaan minut – eilen iltapäivällä, kun toinen perämies kiipesi keulakannelle ja eteni Elsinoren kokkaan asti, mistä hän kurkisti mereen.
"Antakaa hänelle lyijyä", mr Pike sanoi.
Oli pitkä ampumamatka, ja tähtäsin paraikaa hitaasti ja huolellisesti, kun mr Pike kosketti kättäni.
"Antaa olla", hän sanoi.
Laskin pienen kiväärini alas ja katsoin kysyvästi häneen.
"Osuisitte vielä häneen", hän jatkoi. "Minä tahdon hänet itselleni."
Elämä ei koskaan ole sellaista kuin haluaisimme. Koko matkamme Baltimoresta etelään Kap Hornille ja sen ympäri on sujunut väkivallan ja kuoleman merkeissä. Ja vaikka tilanne nyt on kärjistynyt ilmi kapinaksi, niin ei enää tapahdu murhia eikä ilmene edes väkivaltaa. Me pysyttelemme omissa oloissamme ja kapinalliset omissansa. Ei enää esiinny raakuutta, ei kuulu ärjäistyjä, äänekkäitä käskyjä, ja näin kauniilla ilmalla voisi suorastaan juhlia.
Perässä mr Pike ja Margaret soittavat vuoroin gramofonia ja pianoa, ja keulassa pidetään oikeita "kissannaukujaisia", niin että elämä tulee aivan sietämättömäksi. Guido Bombini soittaa rämisevää hanuria, jonka Tom Spink sanoo olevan Mike Ciprianin omaisuutta, lyö tahtia ja tuntuu olevan "konsertin" johtaja. Lisäksi kuuluu kahden risakielisen harmonikan ääni, joku soittaa huuliharppua ja joillakin on soittovälineinään kotitekoisia huiluja, pillejä ja rumpuja, paperilla peitettyjä kampoja, tilapäisiä triangeleita ja vieläpä hevosen kylkiluista valmistettuja luukalistimia, joita neekeripelimannit käyttävät.
Koko laivaväki tuntuu muodostavan helvetillisen soittokunnan, ja miehet ovat ikäänkuin apinoita, jotka nauttivat rytmin rajuudesta, ja he tehostavat tahtia takomalla öljykannuja, paistinpannuja ja kaikenlaisia metallisia tai soivia esineitä. Joku nero on kiinnittänyt nuoran laivan kellon läppään ja kilistelee sitä hirveästi muun musiikin ohella, vaikka kuulen Bombinin ankarasti moittivan häntä sen takia. Ja kaiken kruununa törähtää sumutorvi silloin tällöin, jäljitellen isoa bassoviulua.
Ja tämä on kapinaa aavalla merellä! Kuuntelen tätä helvetillistä melua melkein joka tunti ollessani kannella, ja mieleni tekee mr Piken kanssa hyökätä yöllä keulaan ja pakottaa nämä kapinalliset ja epämusikaaliset orjat työhön.
Kuitenkaan he eivät ole aivan epämusikaalisia. Guido Bombinilla on siedettävä, vaikka harjaantumaton tenori ja hän on yllättänyt minut laulamalla ei vain Verdin, vaan myös Wagnerin ja Massenet'n lauluja. Bert Rhine laumoineen on täynnä renkutuksia, ja lause: "Kas karhua! Kas karhua! Kas karhua!" on erikoisesti piintynyt heidän mieleensä, ja sitä he rääkyvät alituisesti. Tänä aamuna Nancy tulkitsi surunvoittoisesti kaikkien kiihkeästä pyynnöstä laulun "Lentävä pilvi." Ja toisen koiravahdin aikana eilen illalla kolme topaasisilmäistä uneksijaamme lauloi erään omituisen suloisen ja surullisen kansanlaulun.
Ja tämä sitten on olevinaan kapinaa! Kun kirjoitan tätä, voin tuskin uskoa sitä. Mutta tiedän, että mr Pike pitää vahtia yläpuolellani. Kuulen stewardin ja Louisin nauravan kimeästi jollekulle vanhalle kiinalaiselle pilalle. Wada ja purjeen tekijät luullakseni keskustelevat keittiössä Japanin politiikasta ja ohuiden seinien läpi kuulen Margaretin hyräilevän vienosti salongissa mennessään nukkumaan.
Mutta kaikki epäilyt haihtuvat, kun kello lyö kahdeksan ja nousen kannelle päästämään vapaaksi mr Piken, joka jää hetkiseksi pakinoimaan.
"Tiedättekö", hän sanoi luottavaisesti, "te ja minä voimme rökittää koko sakin. Meidän täytyy vain hiipiä keulaan ja nostaa hälinä. Heti kun alamme ampua, ryntää heistä puolet perään – Nancy, Sundry Buyers, Jacobsen, Bob ja Pätkä ja nuo kolme haaksirikkoista, esimerkiksi. Kun he tekevät niin ja täkäläinen varusmiehistömme ottaa heidät vastaan, teemme me selvää jäljelle jääneistä. Mitä arvelette?"
Epäröin ajatellessani Margaretia.
"Nähkääs", hän innostui, "kun olen harpannut skanssiin ja pääsen lähelle, pamautan pim, pum, pim, ja yhtä nopeasti kuin te räpytätte silmiänne, nitistän sakilaiset, Bombinin, juutalaisen, Deaconin, Cockneyn, Mulligan Jacobsin ja... ja... Walthamin."
"Se olisi yhdeksän", hymyilin. "Coltiinne menee vain kahdeksan panosta."
Mr Pike mietti hetkisen.
"All right", hän myönsi "minun täytyy kai päästää Mulligan Jacobs menemään. Mitä mieltä olette? Tuletteko leikkiin?"
Epäröin yhä, mutta ennen kuin ehdin vastata, ennätti hän edelleni muistaen velvollisuutensa.
"Ei, te ette voi sitä tehdä, mr Pathurst. Jos he tekisivät lopun meistä molemmista... Ei, meidän täytyy vain istua täällä, kunnes he nälkiintyvät... Mutta ihmettelen, mistä he saavat ruokaa. Laiva on keulan puolelta tyhjä luistakin, kuten jokaisen kunnon laivan pitääkin olla! Mutta katsokaa! He ovat lihavia kuin siat ja kuitenkin heidän olisi pitänyt olla syömättä jo viikon verran."
44
Mutta tämä on kuitenkin kapinaa. Kun Buckwheat nouti vettä karttahytin ränneistä tänä aamuna sadekuuron aikana, hän saattoi itsensä vaaralle alttiiksi, ja hänen olkapäähänsä sattui revolverin luoti. Se oli pienikaliberinen, joten sen vauhti oli hiljentynyt niin, ettei poika saanut muuta kuin lihashaavan, vaikka hän elehti ikäänkuin olisi ollut kuolemaisillaan, kunnes mr Pike tukki hänen suunsa korvapuustilla.
Minä en käyttäisi mr Pikeä haavurinani. Hän sohi liian isolla pikkusormellaan saadakseen luodin pois Buckwheatin olkapäästä ja saikin sen pois, samalla kuin hän toisella kädellään uhkasi antaa uuden korvapuustin. Sitten hän lähetti pojan alas, ja Margaret piti hänestä huolta ja hoiti häntä antiseptisillä aineilla ja kääreillä.
Näen Margaretin nykyään niin harvoin, että vain puolituntinenkin hänen kanssaan näinä päivinä on oikea seikkailu. Hän järjestää aamusta iltaan taloutta. Tätä kirjoittaessani kuulen hänen, koska oveni on auki, lukevan lakia perähytin miehille. Hän on antanut alusvaatteet heille kaikille varalaatikosta ja käskee heidän peseytyä, sadevedessä. Ja ollakseen varma siitä, että pesu kunnolla suoritetaan, hän on käskenyt stewardin ja Louisin valvoa toimitusta. Hän on kieltänyt heitä polttamasta piippua perähytissä, ja kaiken kruunuksi he saavat pestä seinät ja katon ja aloittaa aamulla maalaamisen. Tämä kaikki saa minut melkein varmaksi siitä, ettei kapinaa olekaan ja että vain kuvittelen.
Mutta ei! Kuulen Buckwheatin poraavan, ettei hän voi peseytyä, kun on haavoittunut. Odotan kuulevani Margaretin vastauksen. Enkä petykään! Tom Spink ja Henry määrätään tähän työhön, ja silloin saa olla varma, että Buckwheat pestään perusteellisesti.
Kapinalliset eivät näe nälkää. Tänään he ovat pyydystäneet albatrosseja. Pari minuuttia sen jälkeen kuin he olivat saaneet linnun, he heittivät haaskan mereen. Mr Pike tarkasteli sitä kiikarillaan, ja kuulin hänen kiristävän hampaitaan, kun hän näki, ettei siinä ollut vain höyhenet ja nahka, vaan koko ruumiskin. Miehet olivat ottaneet vain sen siipiluut tehdäkseen piipun varsia. Johtopäätös oli selvä: nälkäiset miehet eivät heittäisi lihaa pois tuolla tavalla.
Mutta mistä he saavat ruokaa? Se on puolestaan meren salaisuus, vaikka en sitä sellaisena pitäisi, ellei olisi mr Pikeä.
"Ajattelen ajattelemistani niin, että päätäni pakottaa", hän sanoo, "enkä pääse selville. Tunnen Elsinoren joka nurkan ja tiedän, ettei keulassa ole missään murustakaan ruokaa, ja kuitenkin he syövät! Olen vääntänyt nurin muonakamarin. Mitään ei ole kadonnut, mikäli minä ymmärrän. Siis mistä he saavat ruokaa? Sen haluaisin tietää. Mistä he sitä saavat?"
Tänä aamuna mr Pike vietti tuntikausia muonavarastossa stewardin ja kokin kanssa, nuuski kaikki läpikotaisin ja veteli viivoja Baltimoren hankkijain luetteloihin. Kaikki kolme, kun he nousivat ylös sieltä, olivat ymmällä ja hikipäissään. Steward on esittänyt sellaisen otaksuman, että edelliseltä matkalta olisi jäänyt ylimääräisiä varastoja ja että näitä varastoja on kuljetettu yöllä salaa keulaan, kun mr Pike on ollut nukkumassa.
Joka tapauksessa keulan ruokavarojen salaisuus on yhtä paljon perämiehen sydämellä kuin Sidney Walthamin olemassa olokin.
Alan ymmärtää, mitä ainainen vahdissa seisominen merkitsee. Ensiksikin vietän vuorokaudesta kannella vähän enemmän kuin kaksitoista tuntia. Suuri osa muusta ajasta menee syömiseen, pukeutumiseen, riisuutumiseen ja Margaretin kanssa seurusteluun. Tulos on, että tarvitsen enemmän unta kuin saan. Nyt tuskin koskaan luen. Heti, kun painun pielukselle, nukun. Nukun kuin pikkulapsi, syön kuin työmies enkä pitkään aikaan ole ruumiillisesti voinut niin hyvin. Yritin lukea George Moorea viime yönä, mutta se tympäisi minua hirveästi. Hän lienee realisti, mutta väitän totisesti, että hän ei tiedä, mitä todellisuus on asuessaan ahtaassa, pienessä, suojaisessa kamarissaan. Jos hän vain saisi tehdä yhdenkin matkan myrskyisen Kap Hornin ympäri, niin hänestä tulisi paljon parempi kirjailija, kuin mitä hän nyt on.
Ja mr Pike on melkein koko ikänsä suorittanut vahtipalvelusta, usein ylimääräisiäkin tunteja, eikä hän ole väsynyt vaan hän on rautainen. Jos joutuisin tappeluun hänen kanssaan, luulen, että hän murskaisi minut kuin oljenkorren. Hän on todellakin ihmeellinen mies ja meidän aikanamme melkein kuin muinaisjäännös.
Fauni ei ole kuollut onnettomasta luodistani huolimatta. Henry väittää nähneensä hänet eilen, ja tänään näin hänet itse. Hän tuli keskilaivankajuutan kulmaan ja tuijotti hartaasti peräkannelle koettaen innokkaasti ymmärtää asiain kulkua. Samalla tavalla olen usein nähnyt Possumin tuijottavan minuun.
Tulin äsken ajatelleeksi, että kahdeksasta kannattajastamme on viisi aasialaista ja kolme omaa rotuamme.
Kaunis ilma jatkuu, ja me ihmettelemme, kuinka pitkä aika kuluu, ennen kuin kapinallisemme kuluttavat loppuun salaperäiset ruokavaransa ja nälkä pakottaa heidät: työhön.
Olemme melkein suoraan Valparaison länsipuolella ja vähän enemmän kuin tuhannen mailin päässä Etelä-Amerikan länsirannikolta. Kevyet pohjoisen puuskat, jotka vaihtelevat koillisesta länteen, veisivät laivan mr Piken arvelun mukaan kauniisti Valparaisoon, jos purjeet olisivat ylhäällä. Mutta purjeettomana se ajelehtii sinne tänne eikä pääse minnekään, paitsi hiukan pohjoiseen.
Mr Pike on suunniltaan. Viime päivinä tuntuu hän tulleen yhä kiihkeämmäksi kostamaan toiselle perämiehelle. Ei kapina, vaikka se onkin väsyttävä ja hän on avuton, vaan hänen ihaillun kapteeni Somersinsa murhaajan läsnäolo sen aiheuttaa.
Perämies nauraa kapinalle sanoen sitä ilveeksi, puhuu iloisesti siitä, kuinka hänen palkkansa nousee, valittaa, ettei ole satamassa, missä voisi keinotella jälleenvakuutuksilla. Mutta kun hän näkee Sidney Walthamin, joka tyynesti tuijottaa merelle ja silmäilee taivasta keulakannelta tai istuu hajareisin kokkapuulla ja kalastaa haikaloja, tulee hän murheelliseksi. Eilen, kun hän tuli päästämään minua, hän lainasi kiväärini ja ampui toista perämiestä kohti. Tietenkin tässä oli vain yksi onnistumisen mahdollisuus sadasta, eikä mr Pikella nyt ollut onnea.
Tämä tilanne laivalla ei muistuta sellaista kapinaa, mistä poikana luin ja joka on tullut klassilliseksi merikirjallisuudessa. Ei otella käsikähmässä, tykit eivät jyrise, puukot eivät välky, merimiehet eivät juo grogeja, eivätkä palavat tulitikut valaise avattuja ruutitynnyreitä. Taivasten tekijät! – Laivassa ei ole ainoatakaan tikaria eikä ruutitynnyriä. Mitä taas grogeihin tulee, niin ei yksikään mies ole ryypännyt Baltimoresta lähdettyä.
Mutta kapinaa tämä on joka tapauksessa. En sitä enää epäile. Tämä on kapina hiililaivassa v. 1913, jossa nahjukset, tylsämieliset ja rikolliset ovat kapinoitsijoina. Ja ainakin lukuisat kuolleet viittaavat entisaikojen kapinoihin. On tapahtunut paljon sen jälkeen, kuin minulla viimeksi oli tilaisuus kirjoittaa lokikirjaan. Olen nyt Elsinoren virallisen lokikirjan pitäjä, missä työssä Margaret auttaa minua.
Eilen aamulla kello neljältä sain minä ottaa mr Piken tehtävät. Kun pimeässä tulin hänen lähelleen peräkannella, täytyi minun puhutella häntä kahdesti, jotta hän huomaisi läsnäoloni. Ja huomattuaan minut hän vain vähän hajamielisesti mörähti.
Mutta sitten hän selvisi ja oli oma itsensä muuten, paitsi että hän oli erikoisen iloinen.
"Palaan minuutin kuluttua", hän sanoi, nosti jalkansa kaiteen yli ja laskeutui kevyesti ja nopeasti alas pimeyteen.
Jähmetyin! En voinut tehdä mitään. Huutaminen tai yritys järkeillä hänen kanssaan olisi vain herättänyt kapinallisten huomiota. Kuulin hänen jalkojensa koskettavan alapuolella olevaa kantta, kun hän irroitti otteensa. Sitten hän lähti keulaa kohden. Hän ei suinkaan noudattanut varovaisuutta. Totisesti kuulin keskilaivankajuutalle asti hänen jalkainsa laahustavan, väsyneen astunnan. Sitten se taukosi ja siinä kaikki.
Niin! Siinä kaikki. Keulasta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pidin vahtia päivänkoitteeseen asti, kunnes Margaret tuli kannelle huutaen iloisesti: "Mitä uutta yöllä, reipas merimies?"
Pidin seuraavankin vahtivuoron, jonka olisi pitänyt olla perämiehen keskipäivään asti ja söin sekä aamiaisen että lounaan suojaavan perämaston takana. Pidin vahtia vielä koko iltapäivän, molemmat koiravahdit, ja päivälliseni tuotiin kannelle.
Siinä kaikki. Ei tapahtunut mitään. Keittiön kamiinasta tuprusi kolme kertaa päivässä savua ilmoille, mikä oli merkkinä siitä, että ruokaa laitettiin. Pätkä näytti tapansa mukaan pitkää nenää keulakajuutan reunalta, maltalainen pyydysti albatrossin, ja ilmassa oli sähköä, kun kreikkalainen Tony sai koukkuunsa niin suuren hain, että tarvittiin puoli tusinaa miehiä nuoran päähän, eikä kala sittenkään noussut. Mutta minä en nähnyt mr Pikeä enkä luopio Sidney Walthamiakaan.
Oli leppoisa, tyyni ja aurinkoinen päivä, ja vieno tuulen henki puhalsi. Meillä ei ollut aavistustakaan, mitä perämiehelle oli tapahtunut. Oliko hän joutunut vangiksi? Oliko hän jo meressä? Miksi ei ammuttu? Hänellähän oli iso automaattisensa! On käsittämätöntä, ettei hän käyttänyt sitä edes kertaakaan! Margaret ja minä keskustelimme asiasta, niin että väsyimme, mutta emme vain päässeet selville.
Margaret on oikea merimiehen tytär. Toisen koiravahdin loputtua hän tuli kannelle isänsä revolverilla aseistettuna ja tahtoi olla ensimmäisellä vartiolla itse. Minun täytyi taipua pakosta ja antaa Wadan laittaa vuoteeni kannelle kajuutan kailetin viereen, aivan perämaston etupuolelle. Henry, purjeen tekijät ja steward varustettiin puukoilla ja nuijilla ja sijoitettiin peräkannen kaidetta pitkin.
Tunnen nyt halua arvostella nykyaikaisia kapinoita. Ihmeellistä, että sellaisissa laivoissa kuin Elsinore ei ole tarpeeksi aseita kaikille. Ainoat tuliaseet perässä ovat kapteeni Westin Colt-pistooli ja oma automaattinen Winchesterini. Vanhalla stewardilla, jolla on halu hakata ja silpoa, on pitkä puukkonsa ja teurastajan kirves. Henryllä on tuppipuukkonsa ohella lyhyt rautapiikki. Louis, huolimatta verenhimoisesta teurastajanpuukkokokoelmastaan ja isosta hiilihangostaan, luottaa kuumaan veteen, kuten kokille sopiikin, ja pitää vaarin, että kaksi kattilallista vettä aina porisee salongin kamiinalla. Buckwheat, jolla haavansa takia on ollut vapaata kaiket yöt, mielittelee käsikirvestä.
Muilla kannattajillamme on puukkoja ja nuijia, mutta toisella purjeen tekijällä, Yatsudalla, on käsikirves, ja toinen, Uchino, ei koskaan nukkuessaankaan luovu sorkkavasarastaan. Tom Spinkillä on harppuuni. Mutta Wadapa vasta on nero! Salongin uunissa hän on takonut itselleen terävän rautapiikin ja kiinnittänyt siihen varren. Huomenna hän aikoo tehdä niitä muillekin.
Mutta on kamalaa vain ajatellakin sitä hirveätä kokoelmaa viilto-, pisto- ja lyömäaseita, joilla kapinalliset voivat varustautua ottamalla niitä kirvesmiehen kirstusta. Jos he joskus hyökkäävät peräkannelle, saavat eloonjääneet lääkitä eriskummaisia haavoja. Koska minä käsittelen oivallisesti pientä kivääriäni, ei yksikään mies pääsisi peräkannelle päivänvalossa. Jos he aikovat hyökätä, hyökkäävät he tietenkin yöllä, jolloin kiväärini on tehoton. Silloin seuraa isku iskua käsikähmässä, ja vahvimmat kallot ja kädet voittavat.
Olen saanut aatteen! Voimmehan olla valmiit yöllistäkin hyökkäystä vastaan! Noudatan nykyisen sodankäynnin esimerkkiä ja näytän, ei ainoastaan että olemme "huippuviirejä", kuten perämiehen suosima sana kuuluu, vaan osoitan myös, miksi me olemme sellaisia. Se on yksinkertaista – järjestetään yövalaistus. Kirjoittaessani suunnittelen aatetta: tarvitaan bentsiiniä, rohtimia, hylsyjä ja patruunoista ruutia, roomalaisia soihtuja, sinisiä, punaisia, vihreitä tulia sekä onttoja metallisäiliöitä räjähdys- ja valaistusaineita varten ja lisäksi on tarpeen liipasinkoneisto, jonka avulla nallit räjähtävät ruudissa ja tuli tarttuu bentsiinillä kostutettuihin rohtimiin ja ilotulitusaineisiin. Siitä tulee älyn voitto raa'asta voimasta.
Olen tehnyt koko päivän työtä kuin orja, ja tuumastani on tullut tosi. Margaret auttoi minua uusilla ehdotuksilla, ja Tom Spink toimitti merimiehen tehtävät. Ylhäältä kryssimastosta kulkevat teräksiset harusköydet, jotka kannattavat kolme kryssikahvelipurjetta, alas peräkannen kaiteen yläpuolelta mesaanimastoon. Jokaisen köyden poikki on heitetty kevyt nuora useampaan kertaan, niin että muodostuu solmu, joka ei heltiä. Tom Spink odotti pimeän tuloa, sitten hän kiipesi ylös ja kiinnitti tukevasta teräslangasta tehtyjä irtonaisia renkaita harusten ympäri, solmujen alapuolelle. Hän taivutti myös erään hinausköyden ja yhdisti liukuvat renkaat tukeviin koukkuihin, ja renkaiden ja koukkujen kautta juoksee vapaasti viidenkymmenen jalan pituinen nuora.
Aate on seuraava: illalla pimeän tultua hinaamme kolme metallista, tulenaroilla aineilla täytettyä pesuvatia harusköysille. On järjestetty niin, että se, joka hyökkäyksen sattuessa tekee hälytyksen, vetää nuorasta, jolloin liipasin laukeaa ja ruuti syttyy, ja samalla vedolla liukuvat renkaat teräsköysiä pitkin alas. Tietysti valolaitteet riippuvat renkaissa, ja kun ne ovat liukuneet harusköysiä alas viisikymmentä jalkaa, pysähdyttävät nuorat ne automaattisesti. Siten koko pääkansi peräkannen ja mesaanimaston välillä on täydellisesti valaistu, mutta me sitä vastoin olemme verraten pimeässä.
Tietysti me joka aamu ennen auringon nousua laskemme koko tämän laitteen kannelle, niin että keulan miehet eivät arvaa, mitä aiomme tehdä tai mitä meillä on ylhäällä kahvelipurjeen haruksilla. Tänäänkin herätti heidän uteliaisuuttaan se pieni nuora, joka oli pakosta jäänyt jäljelle. Keulakajuutan reunan takaa näkyi päitä heidän kurkistaessaan ja siristäessään silmiään ja yrittäessään saada selkoa hommistamme. Melkein toivon hyökkäystä keulasta, jotta näkisin, kuinka tämä keksintö toimii.
45
Mitä mr Pikelle on tapahtunut, se pysyy salaisuutena. Ja mitä on tapahtunut toiselle perämiehelle? Viime päivinä olemme yrittäneet laskea näkemämme kapinalliset. Olemme nähneet kaikki miehet paitsi Sidney Walthamia, kuten minun luullakseni mr Mellairea täytyy nimittää. Häntä ei ole nähty ja saamme edelleenkin vain tuumia ja arvailla.
Kolmena viime päivänä on sattunut useita mielenkiintoisia seikkoja. Margaret ja minä vuorottelemme vahdin pidossa, sillä emme voi uskoa vartiotoimen vastuunalaisuutta kenellekään kannattajistamme. Vaikka vallitseekin kapina ja me olemme sitä varten varustautuneet, niin koska ilma on leuto ja miehillämme on vähän tekemistä, niin he ovat tulleet huolettomiksi ja vain nukkuvat karttahytin peräpuolella, kun heillä olisi kansivahtivuoronsa. Ei tapahdu mitään, ja kuten ainakin todelliset merimiehet, he lihoavat ja laiskistuvat. Olen huomannut Louisin, stewardin ja Wadankin olevan syypäitä torkahtamisiin. Henry, koululaivan poika, on ainoa, joka ei ole koskaan väsähtänyt.
Tom Spinkille annoin eilen selkään. Perämiehen kadottua hän ei ole luottanut minuun, vaan tuli uppiniskaiseksi ja tottelemattomaksi. Margaretkin oli huomannut saman omalla puolellaan. Toissa päivänä puhuimme asiasta.
"Hän on hyvä merimies, mutta heikko", Margaret sanoi. "Jos hän saa jatkaa, tartuttaa hän tautinsa toisiinkin."
"Hyvä, pidän hänestä huolen", julistin urheasti.
"Sinun täytyy", hän rohkaisi. "Ole ankara. Ole ankara. Sinun täytyy olla ankara."
Niiden, jotka käskevät, täytyy olla kovia, mutta olen huomannut, että on raskasta olla kova. Oli esimerkiksi hyvin helppoa kaataa Steve Roberts, kun hän ampui minua. Mutta on hyvin vaikeata olla ankara Tom Spinkin kaltaiselle paksupäälle – varsinkin kun hän aina peräytyy viime hetkessä. Keskusteltuani miehestä Margaretin kanssa paloin vuorokauden ajan halusta selvittää asiat hänen kanssaan. Olisin kuitenkin mieluummin sallinut, että tuo keulan sakki olisi rynnännyt peräkannelle kuin tapellut Tom Spinkin kanssa.
Ei aloittelija voi päivässä oppia mr Piken karskin tylyä komentamistapaa eikä kapteeni Westin tyyntä, vaiteliasta menetelmää. Tilanne oli todella huolestuttava. En ollut harjaantunut käsittelemään miehiä ja Tom Spink tiesi sen hölmöydestään huolimatta. Hänen rohkeutensa petti, kun perämies oli kadonnut. Vaikka hän oli pelännyt perämiestä, hän oli kuitenkin luottanut tähän ja toivonut, että tämä auttaisi häntä pääsemään leikistä ehjin nahoin tai ainakin elävänä. Minuun hän ei luota. Kuinka hieno matkustaja ja kapteenin tytär voisivat selviytyä keulan sakista? Niin kai hän järkeili ja joutui epätoivoon.
Koska Margaret oli käskenyt minun olla ankara, silmäilin Tom Spinkiä kotkan katsein, ja hän lienee arvannut ajatukseni, sillä hän varoi tarkoin tekemästä tyhmyyksiä, vaikka hän koko ajan horjuikin kahden vaiheilla. Buckwheat näytti ilmeisesti kiinnostuneena odottavan, että hän saisi tietää mitä tästä verhotusta vastahakoisuudesta seuraisi. Myös tarkkanäköiset aasialaisemme huomasivat, minkälainen tilanne oli, ja huomasin Louisin useasti aikovan neuvoa minua, mikä olisi ollut loukkaavaa. Mutta hän tiesi asemansa, ja hänen onnistui pitää suunsa kiinni.
Vihdoin eilen, ollessani vahdissa, Tom Spink julkesi sylkeä tupakkasyljen kannelle, mikä merellä on yhtä törkeä rikos kuin kiroaminen kirkossa.
Margaret tuli luokseni kryssimaston taakse ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Hän otti kiväärini päästäen minut vapaaksi, jotta voisin mennä paikalle, missä teko oli tapahtunut.
Tom Spink seisoi kannella poski tupakkamälliä pullollaan.
"Noutakaa ja nopeasti sittenkin, köysiluuta ja kuivatkaa tuo", komensin äreimmällä äänelläni osoittaen sylkeä.
Tom Spink vain pyöritteli mälliä kielellään ja katsoi minua ivallisen aprikoivasti. Olen varma, ettei hän arvannut enempää kuin minäkään, mitä nyt salaman nopeasti seurasi. Nyrkkini lennähti kuin nuoli, ja Tom Spink horjahti kumoon, kompastui vaatteella peitetyn luotilaitteen kulmaan ja retkahti kannelle. Hän yritti ruveta tappelemaan, mutta hyökkäsin hänen kimppuunsa antamatta hänelle tilaisuutta nousta tai toipua ensimmäisen hyökkäykseni tuottamasta yllätyksestä.
Poikuusvuosieni jälkeen en ole lyönyt ketään nyrkillä ja tunnustan vilpittömästi, että nautin Tom Spinkille antamastani selkäsaunasta. Tämän pikaisen näytelmän aikana näin vilahduksen Margaretista, joka oli astunut esiin maston suojasta ja katseli karttahytin kulmasta kylmästi tarkkaavana.
Kaikki tämä oli tietenkin hyvin naurettavaa. Täällä eivät haarniskoidut ritarit turnaile naisen kunniasta, vaan annetaan vain korvapuusteja pöllöpäille hiilialuksen kannelle sylkemisestä. Siitä huolimatta se seikka, että Margaret katseli tapausta, lisäsi tappeluintoani ja epäilemättä myös iskujeni nopeutta ja painoa sekä onnettomalle merimiehelle antamieni läimäysten lukumäärää ainakin puolella tusinalla.
Ihminen on omituista, ihmeellistä tekoa. Kun nyt ajattelen asiaa kylmästi, ymmärrän, että löylyttäessäni Tom Spinkiä tunsin samaa iloa kuin ennen älynmittelyissä voittaessani ovelat vastustajani epigrammeilla. Jälkimmäisessä tapauksessa on kysymyksessä neron "huippuviiri", edellisessä voiman.
Rystyseni ovat arat ja turvonneet. Joka tapauksessa Tom Spink otti opikseen ja lupasi pysyä nahoissaan ja olla hyvä.
"Sir!" ärjäisin hänelle mr Piken verenhimoisimmassa äänilajissa.
"Sir", Tom Spink jupisi vertavuotavin huulin. "Kyllä, sir, pyyhin sen, sir. Kyllä, sir."
Saatoin vaivoin olla nauramatta hänelle vasten naamaa, sillä asia oli niin naurettava, mutta minun onnistui kuitenkin näyttää häijyä, ankaraa ja julmaa naamaa valvoessani kannen puhdistusta. Asian huvittavin puoli oli se, että pelästytin Tom Spinkin nielemään mällinsä, sillä hän kakisteli ja ryki koko ajan kuivatessaan ja hangatessaan.
Perän mieliala on ollut sen jälkeen erittäin moitteeton.
Tom Spink rientää tottelemaan kaikkia käskyjä, ja Buckwheat hosuu yhtä nopsasti. Aasialaistenkin luulen nyt tukevan minua paremmin, kun osoitin kykeneväni pitämään kuria. Antamalla miehelle korvapuustin luulen todella kaksinkertaistuttaneeni yhteistuntomme. Toisia ei ole tarvis löylyttää. Aasialaiset ovat näppäriä ja nopsia, Henry on todellinen hallitsevan rodun alokas, Buckwheat seuraa Tom Spinkin johtoa, ja Tom Spink, joka on oikea anglosaksilainen rahvaanmies, johtaa Buckwheatia hyveisiin korvapuustien avulla.
On kulunut kaksi päivää ja tapahtunut kaksi mainitsemisen arvoista tapahtumaa. Miesten salaperäinen muonavarasto tuntuu loppuvan, ja meillä on ollut ensimmäinen aselepomme.
Olen kiikarilla katsellen huomannut, etteivät he enää heitä pyytämiensä myrskylintujen haaskoja mereen. Ilmeisesti he ovat alkaneet syödä näitä sitkeitä ja pahanmakuisia lintuja, vaikka ei tästä vielä tarvitse päättää, että heidän varastonsa ovat täydellisesti loppuneet.
Margaret, joka merimiehen silmällään huomaa ilmapuntarin laskemisen ja taivaalla ajelehtivat oudot pilvet, kiinnitti huomioni lähenevään tuuleen.
"Heti kun meren käynti alkaa", hän sanoi, "putoaa tuo irtonainen isonpurjeenraaka ja muu liika takila kannelle."
Nostin siis valkoisen lipun neuvotteluja varten. Bert Rhine ja Charles Davis tulivat keskilaivankajuutan perän puolelle, ja meidän puhuessamme kurkistivat monet kasvot kajuutan keulanpuoleisen reunan takaa ja miehiä näkyi kannella kajuutan kummallakin puolella.
"Vai niin, oletteko väsyneet?" Bert Rhine tervehti hävyttömästi. "Voisimmeko mitenkään olla avuksi?"
"Voitte pelastaa päänne, jos palaatte työhön! Teitä on kyllin monta jäljellä työn tekoon!" vastasin terävästi.
"Jos uhkailette –", Charles Davis alkoi, mutta sakilaisen tuikea silmäys vaimensi hänet.
"No niin, mikä hätänä?" Bert Rhine kysyi. "Antakaa kuulua."
"Neuvottelu tarkoittaa omaa parastanne", vastasin. "Alkaa tuulla, ja kaikki käärimättömät purjeet romahtavat raakoineen niskaanne. Me kyllä olemme turvassa täällä perässä, mutta te olette hengenvaarassa, ja teidän asianne on lähettää väkenne ylös, kiinnittää osat ja järjestää kaikki."
"Mutta jos kieltäydymme?" rosvo irvisti.
"Tyytykää sitten kohtaloonne", vastasin huolettomasti. "Haluan vain kiinnittää huomiotanne siihen seikkaan, että yksi noista teräsraaoista lävistää skanssinne katon, ikäänkuin se olisi munankuori."
Bert Rhine katsahti Charles Davisiin kysyäkseen neuvoa, ja tämä nyökkäsi.
"Neuvottelemme asiasta ensin", Bert Rhine sanoi.
"Saatte kymmenen minuuttia aikaa", vastasin. "Ellette kymmenen minuutin perästä ole alkaneet kääriä, on se liian myöhäistä. Annan lyijyä jokaiselle, joka sitten näyttäytyy!"
"All right, keskustelemme asiasta."
Kun he olivat poistumaisillaan, huusin:
"Mitä olette tehneet mr Pikelle?"
Järkähtämätön Bert Rhinekään ei voinut täydellisesti salata hämmästystään.
"Ja mitä te olette tehneet mr Mellairelle?" hän vastasi. "Kertokaa meille, niin me kerromme teille."
Olen varma, että hänen hämmästyksensä oli todellinen. Ilmeisesti kapinalliset olivat luulleet meitä syypäiksi toisen perämiehen katoamiseen, aivan samoin kuin me olemme luulleet heitä syypäiksi ensimmäisen perämiehen katoamiseen.
"Vielä eräs asia", sanoin nopeasti. "Mistä saatte ruokaa?"
Bert Rhine nauroi vaiteliasta nauruaan. Charles Davis tekeytyi salaperäiseksi ja tietäväiseksi ja Pätkä, joka hypähti ilmaan kajuutan kulmasta, tanssi riemutanssia.
Vedin esille kelloni.
"Muistakaa", sanoin, "teillä on kymmenen minuuttia aikaa."
He kääntyivät ja menivät keulaan, ja ennen kuin kymmenen minuuttia oli kulunut, olivat kaikki miehet köysistössä purjeita käärimässä. Luoteistuuli kiihtyi koko ajan. Kiihtyvän myrskyn vanhat, tutut vihellykset soivat köysistössä, ja miehet olivat hitaita työssään.
"Olisi parempi, jos ylä- ja alaprammipurjeet nostettaisiin, että voisimme laskea tuuleen", Margaret neuvoi. "Siten laiva tulee tukevammaksi ja meidän asemamme turvallisemmaksi."
Kannatin aatetta ja paransin sitä.
"On parasta nostaa ylä- ja alaprammipurjeet, jotta voimme ohjata laivaa", huusin Bert Rhinelle, joka komensi miehiä kuin perämies keskilaivankajuutan katolta. Hän otti aatteen huomioon, antoi sitten varsinaiset käskyt, ja maltalainen sekä Nancy ja Sundry Buyers suorittivat ne hänen kerallaan.
Käskin Tom Spinkin mennä ruoriin, joka kauan oli ollut joutilas, ja annoin hänelle kompassin mukaan itäisen kurssin. Täten tuli tuuli alahankaiseksi, ja Elsinore alkoi liikkua eteenpäin melkoisella vauhdilla. Idässä, vähemmän kuin tuhannen mailin päässä, oli Etelä-Amerikan rannikko ja Valparaison satama.
Omituista kyllä, kukaan kapinallisista ei tätä määräystäni vastustanut, ja pimeän tultua, halkoessamme merta täydellisen myrskyn pauhatessa, lähetin omat mieheni ylös karttahytin katolle hellittämään mesaanipurjeen sidenuoria. Tämä oli ainoa purje, jonka voimme itse purkaa ja hoitaa. Mesaaniahtimet olivat olleet kiinni peräkannella Kap Hornin ajoista lähtien. Mutta vaikka voimmekin hoitaa mesaaniraakoja, oli itse purjeiden nostaminen ja laskeminen keulan väen hoidossa.
Margaret, joka seisoi vieressäni pimeässä peräkannen kaiteen vieressä, laski kätensä omaani ja puristi sitä lämpimästi.
"En koskaan aikonut mennä naimisiin merimiehen kanssa", hän sanoi, "ja luulin olevani turvassa sinunlaisesi maamyyrän hoivassa. Mutta nyt seisotkin tässä, meri on mennyt päähäsi, ja sinä purjehdit itään päin, satamaa kohden. Luulen, että pian näen sinun seisovan sekstantin ääressä, tähtäävän aurinkoon tai tekevän havaintoja tähdistä."
46
On kulunut taas neljä päivää. Myrsky on laannut. Olemme vain kolmensadanviidenkymmenen mailin päässä Valparaisosta. Elsinore, omasta ja minun itsepäisyyteni ansiosta, keinuu tuulessa ilman määrättyä suuntaa kevyen leyhkän ajamana.
Kun tuuli oli ylimmillään kolmen myrskyvuorokauden aikana, lokasimme kahdeksan jopa yhdeksänkin solmua. Minua epäilytti kapinallisten suostuvaisuus omaan ohjelmaani. He olivat tarpeeksi selvillä maantieteestä, niin että tiesivät kyllä mitä tein. He hoitivat purjeita ja kuitenkin sallivat minun ohjata Etelä-Amerikan rannikolle.
Vielä enemmänkin, kun myrsky hiljeni kolmannen päivän aamuna, kiipesivät he köysille, nostivat prammi-, ylä- ja pilvipurjeet ja asettivat raa'at loorinkituulen mukaan. Tämä minusta, anglosaksilaisesta, oli liikaa, minkä vuoksi käänsin Elsinoren tuuleen, annoin sen pitää sen suunnan ja sidoin ruorirattaan kiinni. Margaret ja minä oletimme, että he aikovat, kun maa tulee näkyviin, poistua veneissä.
"Mutta he eivät saa poistua", hän huudahti leimuavin silmin. "Pyrimme Seattleen. Heidän pitää ryhtyä uudestaan työhön. Eikä heidän auta muuta tehdä, sillä he alkavat nähdä nälkää."
"Perässä ei ole merenkulkijaa", sanoin.
Margaret kumosi minut heti halveksivasti.
"Sinun, lukumiehen, jolla on merimiesverta suonissasi, pitäisi kyllä oppia purjehdustaito kädenkäänteessä. Muista lisäksi, että minäkin olen merimiessukua. Mikä tollopää moukka tahansa, päntättyään kurssia päähänsä kuusi kuukautta, voi missä satamassa tahansa suorittaa merikoulussa perämiehentutkinnon. Sinulta se vaatisi kuusi tuntia tai vieläkin vähemmän. Ellet voi tunnin luettuasi ja tunnin harjoiteltuasi sekstantilla tehdä leveysastehavaintoa ja soveltaa sitä, teen minä sen sijastasi."
"Luuletko osaavasi?"
Tyttö ravisti päätään.
"Tarkoitan, että jo sen vähän perusteella, mitä minä tiedän, voin oppia tekemään meridiaanihavainnon ja soveltaa sen."
Omituista kylläkin myrsky kiihtyi, lauhduttuaan jo välillä leppoisaksi tuuleksi, ja tuotti meille häiriöitä. Kun purjeet olivat riipuksissa ja lepattivat, voi kuvitella mikä melu syntyi ylhäällä. Hälytin keulan miehet.
"Ahtakaa raa'at kuntoon!" kivahdin Bert Rhinelle, joka Charles Davisin ja maltalaisen neuvomana tuli aivan alapuolelleni välikannelle kuullakseen purjeiden kohistessa.
"Muuttakaa suunta, niin ei meidän tarvitse käydä käsiksi raakoihin."
"Vai niin, vai haluatte maalle", pilkkasin. "Oletteko nälkäisiä, mitä? Ette pääse maalle ettekä muuallekaan edes tuhannessa vuodessa, ellette laske rikiä kannelle."
En muistanut mainita, että tämä tapahtui eilen päivällä.
"Mitä teette, jos ahdamme raa'at", Charles Davis puuttui puheeseen.
"Purjehdimme rannikolta", vastasin, "pääsemme syvälle merelle, niin että nälkä pakottaa sakkinne töihin."
"Me käärimme purjeet ja laitamme teidät tuuliajolle", rosvo ehdotti.
Pudistin päätäni ja pidin koholla kivääriäni. "Sen tehdäksenne pitää teidän kiivetä mastoihin, ja mies, jonka näen vanteissa, saa tästä."
"Menköön laiva sitten hiiteen minun puolestani", hän sanoi kiivaasti ja päättäväisesti.
Ja juuri silloin keulaprammiraaka putosi – onneksi kokan ollessa aallon pohjaan painuneena – ja tuo suunnaton raaka makasi molempien reelinkien pirstojen ja keulamastojen ja skanssien välisen sillanosan päällä.
Bert Rhine kuuli, mutta ei nähnyt, mikä vaurio oli tapahtunut. Hän katsoi ilkkuen minuun ja sanoi ivallisesti:
"Haluatteko alas muutakin?"
Eipä olisi voinut paremmin sattua. Begiiniraa'an vasemmanpuoleiset ja kohta oikeanpuoleisetkin ahtimet katkesivat. Se oli mesaanimaston isoin matalimmalla oleva raaka, ja kun mahtava teräskappale heilui rajusti edestakaisin, kääntyivät rosvot ja hänen seuralaisensa ja kyyristyivät nähdäkseen ylös. Sitten rämähti alas rakkikoukku, jota vastaan se heilui. Heti sen jälkeen irtosivat raa'an kannattimet ja alamärssypurjeen jalusnuorat, ja laivan keikkuessa ylös alas raaka pyörähti ympäri ja rämähti kannelle luukulle n:o 3 ja tuhosi pudotessaan osan siltaa.
Tämä kaikki oli Bert Rhinelle kuten minullekin uutta, mutta Charles Davis ja maltalainen tajusivat täydellisesti vaarallisen tilanteen.
"Varokaa päitänne!" kivahdin ilkkuvasti, ja nuo kolme kyyristyivät ja väistivät syrjään katsoessaan ylös nähdäkseen, mikä uusi raaka vierähtäisi heidän päälleen.
Alamärssypurje, jonka jalusnuorat olivat katkenneet begiiniraa'an pudotessa, repeytyi irti reunusnuoristaan ja lepatti riekaleina tuulen suojaisella puolella ja sai aikaan sellaisen jymyn, että luuli melkein sen raa'an putoavan.
Rosvojen johtaja ei ollut merimies, mutta oltuaan kuukausimääriä merellä hän oli kyllin älykäs ja hermojensa herra tajutakseen vaaran, ja hän käänsi päänsä ja katsoi minuun. Ja luen hänelle ansioksi, että hän ei ollut hätääntynyt, vaikka koko köysistömme näytti hajoavan.
"Luulen, että panemme raa'at kuntoon", hän perääntyi.
"Parasta on, että pilvi- ja yläprammipurjeet poistetaan", Margaret kuiskasi korvaani.
"Kun käytte käsiksi, niin laskekaa pilvi- ja yläprammipurjeet!" huusin alas. "Ja tehkääkin se kunnolla!"
Sekä Charles Davis että maltalainen näyttivät tyytyväisiltä kuullessaan sanani, ja Bert Rhinen nyökättyä he lähtivät juosten keulaan panemaan täytäntöön nämä käskyt.
Koko matkalla ei laivaväkemme ollut ryhtynyt reippaammin hommiin. He leikkasivat irti mesaanialamärssypurjeen jätteet puukoillaan ja irroittivat isopilvipurjeen reunusköysistään.
Heidän ensimmäinen rikoksensa sopimustamme vastaan oli iso-alamärssypurjeen kääriminen. Kun kivääristäni alkoi syöksyä pieniä muistutuksia purjeitten lomitse teräsraaoille, niin he eivät panneet sidenuoria kiinni. Viittasin käskyni Bert Rhinelle, joka osoitti ymmärtäneensä ja käski avata purjeen ja panna raa'an kuntoon.
"Mitä hyödyttää ajaa poispäin?" kysyin Margaretilta, kun pikkupurjeet olivat selvät ja kaikki raa'at ahdettu tuulen mukaan. "Kolmesataaviisikymmentä mailia manteresta on yhtä hyvä kuin kolmetuhattaviisisataa, kun nälkään nääntyminen on kysymyksessä."
Siis, sen sijaan että olisimme painuneet avomerta kohti, annoin Elsinoren ajautua oikean puolen halsseilla länteen ja etelään.
Mutta urheat kapinallisemme ajoivat tahtonsa läpi yöllä. Kuulin ääniä pimeydestä, kun raakoja laskettiin, jalusnuoria irroitettiin ja purjeita supistettiin ja sidottiin. Yritin ampua umpimähkään, mutta kuulin vain köysien ritinää ja narinaa niitä leikattaessa ja sain vastaukseksi revolverin laukauksia.
Tilanne on mitä omituisin. Me peräkannella olevat hallitsemme Elsinoren suuntaa, keulan miehet sen liikkumisvoimaa. Ainoa jonkin verran vallassamme oleva purje on mesaanipurje. He hallitsevat ehdottomasti purjeita – jalusnuoria, nostoköysiä, jiikitouveja, kupuköysiä, ahtimia ja alasvetäjiä. Me hallitsemme mesaanimaston ahtimia, mutta he hallitsevat sen purjeita. En muuten käsitä, miksi he eivät ole kiivenneet jonakin pimeänä yönä irroittamaan mesaaniahtimia raakojen päistä. Luulen, että laiskuus estää heitä sitä tekemästä. Sillä jos he irroittaisivat ahtimet, jotka kulkevat perään, täytyisi heidän jollakin lailla laittaa uudet ahtimet keulapuolelle, muuten laivan keinuessa mesaanimastosta romahtaisivat alas kaikki raa'at.
Tämä kapina on naurettava ja hullunkurinen. Ei ole ennen ollut tällaista kapinaa. Se sotii kaikkia perinnäistapoja vastaan. Vanhojen klassillisten kapinain aikana olisivat merimiehet käyneet päälle kuin tiikerit, kasaantuneet peräkannelle, tappaneet meistä useimmat tai olisi heistä tapettu useimmat.
Tämän tähden halveksin urheita kapinallisiamme ja suosittelen heille kokeneita imettäjiä mr Piken tapaan. Mutta Margaret ravistaa päätään ja sanoo, että ihmisluonto on ihmisluonto ja että samanlaisissa tilanteissa se ilmenee samalla tavalla. Lyhyesti sanoen: hän julistaa, että jonakin pimeänä yönä, ennemmin tai myöhemmin, kun nälänhätä kärjistyy, ryntäävät heittiöt perään.
Ja koko juttu on kuin kevyt seikkailu, kuin sivu onnellisesti päättyvää romaania, paitsi, että se pitää Margaretia ja minua jännityksessä ja herkeämättömän valppaina.
Onhan romanttista, että mies ja nainen, jotka rakastavat toisiaan, suorittavat vahtipalvelusta, tulevat aina toinen toisensa tilalle. Jokainen sellainen vaihto on unohtumaton rakkauskertomus. Ei ole moista lemmenleikkiä ennen nähty – tuulen ja sään kuiskailemat arvailut, hiljaiset neuvot, suudelmat, jotka merkitsevät käskyjä, pimeyden rohkeat syleilyt.
Niin, rakastan Margaretia, ja yhdessä pidämme hallussamme johtajan ja käskijän paikkaa.
47
Margaret oli oikeassa. Kapina ei pilkkaa perintötapoja. Meillä on ollut kyllin tekemistä sekä yöllä että päivällä. Wada on tappanut Ditman Olausenin, villisilmäisen raivohullun, ja koululaivan poika on heitetty mereen säännönmukainen hiilisäkki jaloissaan. Perää vastaan on tehty ryntäys. Valaistuskeksintöni osoittautui hyväksi. Miehet nälkiintyivät, ja me hallitsemme yhä peräkantta.
Kapinalliset tekivät hyökkäyksen peräkannelle kaksi yötä sitten Margaretin ollessa vahdissa. Mutta kerronpa ensin uudesta keksinnöstäni. Vanhan stewardin auttamana, joka kiinalaisena tietää paljon ilotulitusasioista, valmistin signaalivehkeistämme puolen tusinaa pommeja. En luule niiden olevan kovinkaan turmaa tuottavia, ja tilapäiset sytytyslankamme ovat hitaampia kuin laivan nopeus tällä hetkellä, mutta kuitenkin pommit tekivät tehtävänsä, kuten tulette näkemään.
Ryhtykäämme nyt käsittelemään kapinallisten hyökkäysyritystä. Se tehtiin Margaretin vahtiaikana, keskiyöstä neljään aamulla. Makasin kannella kajuutan kailetin lähellä ja olin hyvin lähellä tyttöä, kun hän laukaisi revolverinsa ja jatkoi ampumistaan.
Harppasin heti valaistuslaitteitteni alasvetäjäköydelle. Sytytys- ja purkautumislaitteet toimivat oivallisesti. Vedin kahdesta köydestä, ja kaksi vehjettäni leimahti liekkiin, paukahti, liukui samassa alas kryssikahvelipurjeen haruksia ja pysähtyi automaattisesti köysien päähän. Valaistus oli komea. Henry, molemmat purjeen tekijät ja steward kiiruhtivat luoksemme, sillä olimme pimeässä, kun taas vihollisemme näkyivät selvästi takaansa tulevaa valoa vastaan.
Komea valo! Ruuti rähisi, suhisi ja räiskyi ja ruiskutti liikaa bentsiiniään leimuavista tappuratukoista sinne tänne, niin että tulenkielekkeitä putosi alas kannelle. Ja signaalitulien ainekset valoivat punaista, sinistä ja vihreätä valoa.
Ei syntynyt paljoakaan kahakoimista, sillä kapinalliset ällistyivät ilotulituksestamme. Margaret laukaisi revolverinsa umpimähkään, ja minä annoin kiväärini puhua jokaiselle, joka aikoi peräkannelle. Mutta hyökkäys loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Näin Margaretin kuulan osuvan erääseen mieheen, joka oli pääsemäisillään peräkannelle oikean puolen reelingiltä, ja sitten näin Wadan käyvän hänen kimppuunsa, pistävän häntä omatekoisella keihäällä rintaan kuin härkää ja sysäävän hyökkääjän takaperin alas.
Siinä kaikki. Muut perääntyivät keulaan minkä koivista pääsivät, ja kolme kahvelipurjetta, jotka oli koottu harusten juurelle lähelle mesaania, syttyivät palavasta bentsiinistä, leimahtivat ilmiliekkiin ja paloivat aivan erillään tartuttamatta tulta muuhun laivaan – teräsmastoisen ja teräsharuksisen laivan etuja.
Ja allamme kannella makasi Wadan keihästämä mies kyyryssä ja kiemurassa, joten emme voineet häntä tuntea.
Ja nyt tulee seikkailussani sellainen vaihe, joka on uutta minulle. En ole koskaan tavannut sellaista kirjoista. Lyhyesti sanoen: se on huolimattomuuteen liittynyttä laiskuutta tai päinvastoin. Olin käyttänyt kaksi valaistuslaitettani. Vain yksi oli jäljellä. Tuntia myöhemmin, kun totesin, että miehet liikkuivat kannella perää kohden, sytytin kolmannen ja viimeisen ja panin miehet menemään keulaa kohti sen häikäisevässä valossa. En tiedä, aikoivatko he tehdä koehyökkäyksen saadakseen tietää, olinko käyttänyt loppuun kaikki valaistuslaitteeni, vai aikoivatko he pelastaa Ditman Olausenin. Riittää kun sanon, että he tulivat perään ja perääntyivät loistoni vaikutuksesta, viimeisen loistoni. Enkä kuitenkaan ruvennut tekemään uusia. Se oli huolimattomuutta, laiskuutta. Mutta uskoin kai saaneeni kapinalliset vakuutetuiksi siitä, että meillä oli ehtymätön varasto valaisijoita.
Muu Margaretin vahtiaika oli rauhallista. Kello neljältä vaadin häntä menemään alas nukkumaan, mutta sitten sovittiin niin, että hän asettui minun vuoteelleni kailetin taakse.
Päivän koitteessa tunsin ruumiin, joka makasi entisellä paikallaan. Kello seitsemältä, kun Margaret yhä nukkui, lähetin pojat, Henryn ja Buckwheatin, ruumiin luokse. Seisoin heidän yläpuolellaan kivääri kädessä valmiina ampumaan. Mutta keulasta ei kuulunut elon merkkejä, ja nuorukaiset vierittivät yhteisvoimin norjalaisen selälleen, niin että tunsimme hänet, kantoivat hänet reelingille ja työnsivät hänet sen yli mereen. Wadan keihäs oli tunkeutunut aivan hänen lävitsensä.
Mutta ennen kuin vuorokausi oli kulunut, pääsivät kapinalliset taas tasoihin kanssamme, vielä paremmallekin puolelle, sillä meitä oli niin vähän, ettemme voineet sallia yhdenkään kuolevan. Ensin tapahtui sellaista, jota olin aavistanut ja jota varten olin pommini valmistanut: Kun Margaret ja minä söimme aamiaista kannella kryssimaston suojassa hiipi joukko miehiä perää kohden ja pääsi peräkannen seinän suojaan. Buckwheat näki heidän tulevan ja päästi kimeän huudon, mutta liian myöhään. Ei ollut mahdollisuutta ajaa heitä enää pois pääkannelta. Kun kurotin päätäni kaiteen yli, oivalsin, että he ampuisivat minua. Kaikki edut olivat heidän puolellaan. He olivat kätkössä. Minun täytyi panna itseni alttiiksi.
Teräsovet, jotka oli tiukasti suljettu ja tilkitty Kap Hornin myrskyjen takia, johtivat salongista peräkannen ulkonevan osan alle pääkannelle. Osa miehistä hyökkäsi näitä ovia vastaan kirveillä aseistettuna, muu joukko seisoi keskilaivankajuutan suojassa valmiina ryntäämään heti, kun ovet olisi isketty rikki.
Sisällä vartioi steward toista ovea lihakirveineen ja Wada toista keihäineen. Enkä minäkään laiskoitellut. Kryssimaston takana sytytin yhden pommini sytytyslangan. Kun se sähisi hyvin, juoksin peräkannen poikki kaiteelle ja pudotin pommin kannelle, yrittäen lingota sen ulkoneman alle, missä miehet takoivat ovea. Mutta tämä yritykseni epäonnistui, sillä keskilaivan käytäviltä ammuttiin useita revolverin laukauksia. Käsi vapisee todellakin, kun lyijy rapsahtelee ympärillä. Tuloksena oli se, että pommi vieri alas avoimelle kannelle.
Valaistuslaitteeni olivat kuitenkin saaneet kapinalliset kunnioittamaan ilotulituksiani. Sytytyslangan rätinä ja sihinä oli liikaa heille, ja he harppasivat keulaan peräkannen alta kuin hyppivät jänikset. Olisin kellistänyt parisen kappaletta heistä kiväärilläni, ellen olisi juuri sytytellyt toisen pommin lankaa. Margaret ampui kaksi laukausta umpimähkään, ja keulasta sateli heti peräkannelle luoteja kuin herneitä.
Koska olen kaukonäköinen (ja laiska, sillä tiedän, että pommien laittaminen vaatii aikaa ja vaivaa) nipistin poikki sormillani sytytyslangan palavan pään. Mutta ensimmäisen pommin sytytyslanka – pommi kieri kannella – sihisi vain; ja odottaessani päätin lyhentää jäljellä olevia sytytyslankoja. Kuka tahansa pakenevista miehistä olisi voinut, jos olisi ollut kyllin rohkea katkaista langan tai heittää pommin mereen tai paremminkin meidän keskellemme peräkannelle.
Kului viisi minuuttia, ennen kuin sytytyslanka oli palanut hitaasti loppuun, ja kun pommi räjähti, oli se surullinen pettymys. Toden totta olisi sen päällä voinut istua saamatta muuta kuin hermotärähdyksen. Mutta kuitenkin se teki tehtävänsä kauhun herättäjänä. Miehet eivät sen koommin uskaltaneet peräkannen ulkoneman alle.
Oli ilmeistä, että kapinallisten ruokavarat olivat loppumaisillaan. Elsinore ajelehti sinä aamuna sinne tänne tuulen ja aallokon leluna, ja laivaväki heitti nuoria mereen pyydystääkseen myrskylintuja ja albatrosseja. Minä häiritsin nälkäisiä kalamiehiä pyssylläni. Ei kukaan voinut näyttäytyä keulassa. Eikä kukaan voinut tulla näkyviin keulasta luodin rasahtamatta raudoitukseen vaarallisen lähelle. Mutta kuitenkin he pyydystivät lintuja – ja menettivät useita lintuja kiväärini ansiosta.
Heidän tapanaan oli heittää koukut ja syötit reelingin yli suojaisesta paikasta ja hitaasti kuljettaa nuoraa aina silloin, kun kevyt tuulen leyhkä kuljetti Elsinorea ja tarttui sen runkoon, puomeihin ja köysistöön. Kun lintu oli koukussa, he hinasivat nuoran ylös pysytellen suojassa, kunnes saalis oli laidalla. Sitten tuli tukalin hetki, sillä lintu oli kohotettava vedestä suoraan laivan laidan yläpuolelle niin, ettei nuora kertaakaan tarttunut mihinkään kiinni tai höltynyt. Kun he yrittivät tehdä tätä suojasta, pääsi lintu aina irti.
Miehet keksivät keinon. Kun lintu oli laidalla, he ampuivat laukauksia minua kohti, ja samalla se heistä, joka hinasi ja piti siimaa tiukalla, hyppäsi reelingille ja hinasi linnun laivaan. Tämä revolveriammunta häiritsi minua todella. Selkäpiitä karmii, kun kuolema lentävän lyijyn muodossa osuu lähelle reelinkiin tai mastoon tai vinkuen kimmahtaa teräsvanteista. Siitä huolimatta onnistui minun kiväärilläni häiritä reelingillä laukauksille alttiina olevia miehiä siinä määrin, että he saivat koukkuunsa vain kaksi lintua ja menettivät niistäkin toisen. Ja kaksikymmentäkuusi miestä tarvitsee ison joukon albatrosseja ja myrskylintuja joka päivä.
Kun päivä kului, paransin häiritsemismenetelmiäni. Kun Elsinore oli kokka kohden tuulta ja ajautui taaksepäin, huomasin siimojen ajautuvan laivan perää kohti.
Ryhdyimme heti toimeen. Koukkujen ja painojen avulla, joita heitimme mereen, ehdimme harata ja katkaista yhdeksän kappaletta heidän siimoistaan. Mutta niin hidasta on siksi ison laivan liikkuminen, että kapinalliset ennättivät hinata muut siimansa turvallisesti laivaan, ennen kuin ne kulkeutuivat perään.
Mutta minä olin itsepäinen. Niin kauan kuin Elsinore pysyisi peräntakaisessa tuulessa, he eivät voisi onkia. Kokeilin. Pysytin sen siinä asennossa typistetyn mesaanipurjeen ja lisäksi kärsivällisen ja huolellisen ohjauksen avulla. Tuloksena oli, että he eivät voineet onkia.
Margaretilla oli ensimmäinen koiravahti, neljästä kuuteen. Henry oli ruorissa. Wada ja Louis olivat kajuutassa keittämässä illallista isolla öljykamiinalla ja öljykeittiöillä. Olin juuri tullut alhaalta ja seisoin luotilaitteen vieressä viitisen jalkaa ruorissa olevasta Henrystä, kun ihmeellinen ilmanvaihtoreiästä tuleva ääni herätti huomiotani.
Muutama sana tästä ilmanvaihtoreiästä. Teräksinen ilmatorvi kulkee laivan hiiliruumasta varastohuoneen alitse ja on ulkoilman kanssa yhteydessä karttahytin peräseinän kautta. Se käsittää karttahytin kaksinkertaisen seinien välisen tyhjän tilan. Sen aukon edessä on miehen pään korkeudella rautatangot, jotka ovat niin lähekkäin, ettei täysikasvuinen rottakaan voisi tunkeutua niiden välitse. Tämä aukko on ruoria vastapäätä, joka on tuskin viidentoista jalan päässä ja aivan peräluukun kohdalla. Joku kapinallinen oli kiivennyt ilmanvaihtotorveen ja kurkisti nyt rautatankojen välistä.
Melkein samassa näin savupilven ja kuulin pamahduksen. Kuulin Henryn parahtavan, ja kääntyessäni katsomaan näin hänen tarrautuvan ruorin nappuloihin ja lysähtäessään kannelle vääntävän ratasta puolen kierrosta. Laukaus oli ollut tarkka. Luoti oli lävistänyt sydämen tai osunut hyvin lähelle sitä – meillä ei ole aikaa ruumiin tarkastuksiin Elsinoressa.
Tom Spink ja toinen purjeen tekijä Uchino riensivät Henryn luo. Revolverin laukauksia pamahteli yhä ilmanvaihtotorvesta, ja luoteja rasahteli sinne tänne ruorihytin seinään. Onneksi ne eivät osuneet, ja miehet ryömivät heti laukauksen ulottuvilta. Henry tärisi muutaman sekunnin ajan ja tuli liikkumattomaksi, tuhoutui toimittaessaan päivätyötään Elsinoren ruorissa Etela-Amerikan länsirannikolla, matkalla Baltimoresta Seattleen.
48
Tilanne on toivottoman eriskummallinen. Me käskijät hallitsemme Elsinoren ruokavaroja, mutta kapinalliset ovat anastaneet vallan ohjauslaitteeseen. Oikeastaan he ovat tehneet sen vain tehottomaksi pääsemättä sen omistajiksi. He eivät voi ohjata, emmekä mekään. Peräkansi on meidän. Ruori on peräkannella, mutta emme voi sitä liikuttaa. Ilmanvaihtotorven aukosta he voivat ampua jokaisen miehen, joka lähestyy ruoria. Ja karttahytin terässeinän suojasta he nauravat meille kuin tähystystornista.
Minulla on suunnitelma, mutta ei kannata panna sitä täytäntöön, ellei tule kovin kova pakko. Yön pimeydessä olisi helppo kepponen irroittaa ruorikoneisto ruorinpään lyhyestä tangosta ja sitten rikaamalla uudestaan tueköydet ohjata peräkannen kummaltakin puolelta tarpeeksi edestä, ilmanvaihtotorven ampumapiirin ulkopuolelta.
Elsinore ajelehti näin kauniilla ilmalla kuinka sitä haluttaa, tai kuinka tuulta ja meren käyntiä haluttaa. Ja saakin ajelehtia. Nähkööt kapinalliset nälkää. He tulevat parhaiten järkiinsä vatsansa vaatimuksista.
Ihmisen on käytettävä järkeään. Minä murran nälkäisten miesten sisun. Myrskylinnut ja albatrossit ovat tapansa mukaan seuranneet Elsinorea. Niitä on vain vähän. Ensimmäinen huomioon otettava seikka: linturuokaa on vain pieni määrä; toinen: linnut ovat ainoa ruoka, mitä enää on tarjolla kapinoiville; johtopäätös: on hävitettävä saatavissa oleva ruoka ja pakotettava kapinoitsijat palaamaan työhön.
Olen toiminut tämän loogillisen laskelman mukaan. Aloin kokeilla heittelemällä pieniä sianlihan kimpaleita ja kovia leivän kannikoita mereen. Kun linnut laskeutuvat saaliin kimppuun, ammuin ne. Kaikki täten meren pinnalle ajelehtimaan joutuneet haaskat ovat kapinoitsijoilta hukkaan mennyttä ruokaa.
Minä paransinkin menetelmääni. Eilen pengoin lääkelaatikon läpikotaisin ja kaadoin lihan- ja leivänkappaleitten päälle jokaisesta pullosta, jonka kyljessä oli pääkallo ja luita esittävä lappu. Lisäsinpä rotan myrkkyäkin sekoitukseen stewardin ehdotuksesta.
Ja kas, tänään ei ole taivaalla ainoatakaan lintua. Kapinoitsijat ovat pyytäneet muutamia, mutta muut ovat nyt poissa.
Niin, tämä on eriskummallista. Tuntuu kuin lukisi Marryatia tai Cooperia, ja kuitenkin on luullakseni henki kysymyksessä. Olen juuri käynyt läpi kuolleittemme luettelon.
Ensin Christian Jespersen, jonka O'Sullivan tappoi hulluudessaan tahtoessaan heittää mereen Andy Fayn merisaappaat; sitten O'Sullivan, koska hän häiritsi Charles Davisin unta, joka arvon herra iski häntä päähän rautapiikillä; sitten Petro Marinkovich, jonka roistosakki epäilemättä murhasi puukoilla ja jätti makaamaan kannelle, mistä sen löysimme ja hautasimme; ja samurai, kapteeni West, jonka äkillinen, mutta ei väkivaltainen kuolema sattui luonnonvoimien riehuessa ylimmillään mr Piken pakottaessa Elsinorea aavalle merelle sen sorruttua Kap Hornin luona; ja hoikka Boney, jonka aalto pyyhkäisi mereen selviytyessämme hyrskyjen huuhtomasta kallion kielekkeestä, missä mantereen eteläinen kärki uhmasi Eteläisen jäämeren kuohuvaa raivoa; ja isojalkainen, kömpelö, nuori suomalainen kirvesmies, jonka hänen toverinsa heittivät mereen Joonaana, koska he uskoivat suomalaisten hallitsevan tuulia; Mike Cipriani ja Bill Quigley, roomalainen ja irlantilainen, joita ammuttiin peräkannella, jotka mr Pike heitti elävinä mereen ja joita nälkäiset albatrossit, myrskylinnut ja noenkarvaiset kapkanat nokkivat heidän riippuessaan lokinuorassa; Steve Roberts, entinen cowboy, jonka ammuin hänen yrittäessään ampua minua; Herman Lunkenheimer, jonka kurkun katkaisi silmiemme edessä koira Bombini; perämiehet mr Pike ja mr Mellaire, jotka tuhosivat toisensa kuin sankaritaistelussa ilman todistajia, Ditman Olausen, jonka Wada keihästi hänen rynnätessään raivohulluna kapinallisten etunenässä peräkannelle; ja viimein Henry, joka ammuttiin ruorin viereen työnsä ääreen.
Ei; emme leiki lapsen leikkiä. No niin, olemme menettäneet kolmannen osan laivan väestä, ja historian verisimmissäkään taisteluissa on harvoin kuolleiden prosentti ollut niin suuri. Neljätoista on meressä. Mikä on oleva loppu?
Tässä nyt me, aineen herrat, mikro-organismien tutkijat, tähtien punnitsijat, auringon erittelijät, tähtitarhojen matkaajat, jumaliin uskojat, joilla on kaikkien aikojen viisaus ja jotka kuitenkin olemme kuin joukko alkuperäisiä petoja, taistelemme eläimellisesti, tapamme eläimellisesti, hankimme ruokaa ja vettä eläimellisesti, ilmaa keuhkoihimme, kuivaa paikkaa meren pinnalta, koetamme pysyä elävinä ja koskemattomina. Ja tätä eläintarhaa hallitsemme Margaret ja minä aasialaisinemme kuin vahtikoirat. Me olemme koiria kaikki, siitä ei pääse mihinkään. Oh, tästä kapinoivasta laivasta filosofi saisi runsaasti ajatusaineistoa Herran vuonna 1913.
Henry oli neljästoista, joka katosi suolaiseen, synkän autioon mereen. Ja eräänä päivänä kohtalo kosti hyvin hänen puolestaan: häntä seurasi kaksi kapinallista. Steward kiinnitti huomioni tapahtumaan. Hän kosketti kättäni hiukan järkytettynä tirkistäessään keulaan, jossa miehet väänsivät kahta ruumista mereen. Ne upposivat heti hiilisäkkeineen, joten emme voineet niitä tuntea. "He ovat tapelleet", sanoin. "On hyvä, että he taistelevat keskenään."
Mutta vanha kiinalainen vain irvisti ja ravisti päätään.
"Ettekö usko heidän tapelleen?" kysyin.
"Ei tappele. He syödä myrskylintu ja albatrossi ja albatrossi syö lihava läski; kaksi miestä kuolla monta miestä kovasti sairas, minä olla helvetin iloinen."
Luulen hänen olleen oikeassa. Minähän olin syötellyt merilintuja, kapinalliset olivat pyydystäneet niitä ja varmaankin saaneet kiinni joitakin sellaisia, jotka olivat syöneet myrkkyjäni.
Eilen heitettiin myrkytetyt mereen. Sen jälkeen olemme pitäneet silmällä miehiä. Vain kahta miestä emme ole nähneet, Bobia, lihavaa, pitkää ja tyhmää nuorukaista, sekä, ihan käy sääliksi, faunia. Minun osakseni tuli faunin tuhoaminen, kidutetun fauniparan, joka aina oli altis ja innokas, aina halukas olemaan mieliksi. On mieletöntä tällainen kova onni. Miksi eivät nuo kuolleet olisi voineet olla Charles Davis ja kreikkalainen Tony? Tai Bert Rhine ja Pässi-Twist? Tai Bombini ja Andy Fay? Olisinpa tuntenut helpotusta sydämessäni, jos ne olisivat olleet Isaac Chantz ja Arthur Deacon tai Nancy ja Sundry Buyers tai Pätkä ja Larry.
Steward antoi äskettäin minulle kaikessa alamaisuudessaan pienen neuvon.
"Sitten kun me viskaa heidät mereen, pitää käyttää rautaromu."
"Loppuivatko hiilet?" kysyin. Hän nyökkäsi. Käytämme runsaasti hiiliä ruoan laitossa, ja kun nykyinen varasto loppuu, on meidän pakko hakata reikä seinään päästäksemme käsiksi lastiin.
49
Tilanne on jännittävä. Ei ole enää merilintuja, ja kapinalliset näkevät nälkää. Eilen puhuin Bert Rhinen kanssa ja tänään taas, enkä luule hänen koskaan unohtavan sitä pientä keskustelua.
Eilen illalla kello viideltä kuulin hänen äänensä ilmanvaihtoaukosta karttahytin peräseinästä. Seisoin hytin kulmassa ampumapiirin ulkopuolella vastatessani hänelle.
"Onko teillä nälkä?" ivasin. "Saanko kertoa, mitä meillä on päivälliseksi? Olin juuri alhaalla ja näin valmistelut. Kuulkaa nyt: ensiksi paahdettua leipää ja kaviaaria, sitten simpukanlihalientä ja säilykehummeria, sitten säilyke-lampaankyljyksiä ranskalaisten papujen kera – tiedättehän, papuja, jotka sulavat suussa; kalifornialaista parsaa majoneesikastikkeen kera sekä, oi, en muistanut mainita, käristettyjä perunoita ja kylmää kinkkua ja herneitä, persikkahyvettä ja kahvia, oikeata kahvia. Eikö tule vesi suuhun teille, joka olette New Yorkin itäkulmalta? Ja ajatelkaapa niitä herkullisia aamiaisia, joita paraikaa tarjoillaan vanhan hyvän New Yorkin tuhansissa ravintoloissa!"
Olin kertonut hänelle totuuden. Kuvaamani laatuisen päivällisen aioimmekin syödä.
"Suu poikki", hän ärähti. "Haluan puhua kanssanne liikeasioista."
"Vai päätä pahkaa asioihin", pilkkasin. "Hyvä. Milloin aiotte te ja muut rotat palata työhön?"
"Suu poikki", hän toisti. "Nyt olen saanut teidät kiikkiin. Uskokaa, mitä rehellisesti sanon. En selitä tarkemmin, mutta te olette peukaloni alla nyt. Kun painan päällenne, murskaannutte."
"Helvetti on täynnä teidänlaisianne suulaita rottia", vastasin.
"Kita kiinni", hän sähisi. "Olen saanut teidät kiikkiin, sanon sen vain teille, siinä kaikki."
"Suokaa anteeksi", vastasin, "olen hieman paksupäinen. Teidän täytyy puhua selvemmin."
Siinä puhuessani huomasin, että vaistomaisesti etsin hänen omaan kielenkäyttöönsä kuuluvia sananparsia tehdäkseni itseni ymmärretyksi. Tilanne oli törkeä: kuusitoista meistä oli jo kuoleman varjojen maassa, ja minun täytyi käyttää törkeitä sanoja. Minun oli puhuttava elämän ja kuoleman, ruoan ja juoman alkuperäisin käsittein, törkeästi ja ilkeästi.
"Saatte valita", hän jatkoi. "Antautukaa nyt, niin ei kenellekään teistä tapahdu mitään pahaa."
"Entä ellemme halua?" sanoin uhmaten ja huolettomasti.
"Silloin saatte katua, että olette ollenkaan syntynyt. Ette ole typerys, teillä on tyttö, josta teidän on vastattava. Teidän on aika ajatella häntä. Ette ole niinkään nauta. Ymmärrättekö, mihin pyrin?"
Ymmärsin, ja mielessäni välähti mitä olin lukenut ja kuullut lähetystöjen piirityksistä Pekingissä ja valkoisten miesten suunnitelmista naistensa suhteen, kun keltaiset roskajoukot tukkeutuivat viimeisten puolustusrivien läpi. Niin, vanha stewardikin ymmärsi, sillä näin hänen mustien silmiensä välkkyvän murhanhimoisesti kapeissa, vinoissa kuopissaan. Hän käsitti roiston tarkoituksen.
"Ymmärsittekö, mitä tarkoitin?" rosvo toisti.
Tunsin raivostuvani. En tavallisella tavalla, vaan kylmemmin. Näin silmieni edessä valtaistuimen, millä me olemme istuneet ja hallinneet vuosisatoja kaikkia maita, kaikkia meriä. Näin sukumme ja naisemme pettäneiden toiveiden ja hyödyttömien ponnistusten jälkeen suljettuina vuoristolinnoituksiin, nääntymässä viidakkovarustuksissa, surmattuina viimeiseen mieheen keinuvien laivojen kansille. Ja aina olemme me ja naisemme hallinneet petoja. Voimme kuolla naisinemme, mutta eläessämme hallitsemme. Näin vilahduksen kuninkaallista näkyä. Ja sen purppurahohteessa tajusin sen eetillisen ajatuksen, sen aineen, jolle rakennus oli perustettu, sukuperinnön pyhän velvoituksen, joka oli peritty esi-isiltä.
Tunsin yhä viileämpää vimmaa. Se ei ollut punaista, eläimellistä vimmaa. Se oli älyllistä. Se perustui järkeen ja historiaan, se oli toiminnan filosofiaa ja voimakkaan ylpeyttä voimastaan. Nyt vihdoin ymmärsin Nietzschen. Ymmärsin, että kirjat olivat oikeassa, ymmärsin ylevän ajattelun suhteen ylevään menettelyyn, ymmärsin ajatuksen vaihtumisen toiminnaksi käskijän paikalla hiililaivan peräkannella v. 1913, kun naiseni oli vieressäni, esi-isät takanani, vinosilmäiset palvelijat allani, pedot alhaalla kantapäitteni alla. Hyvä Jumala! Tunsin kuninkaan tunteita. Ymmärsin vihdoinkin kuninkuuden aatteen.
Raivoni oli valkoista ja kylmää. Tämä surkea, maanalainen inhimillinen myyrä ryömi laivan ruumassa uhatakseen minua ja omaani. Rotta reiässään, rotta, joka oli eläimellisempi kuin mikään rotta ennen häntä! Tässä mielen tilassa vastasin roistolle:
"Kun ryömitte vatsallanne kannella päivänvalossa kuin keltainen rakki, joka on ruoskimalla saatu tottelemaan, ja kun näytätte työnne joka vaiheessa siitä pitävänne ja mielellänne sitä tekevänne, silloin, en ennen, puhun kanssanne."
Seuraavien kymmenen minuutin aikana hän syyti kaiken törkynsä vasten naamaani ilmanvaihtotorvesta. Mutta minä en vastannut. Kuuntelin, kuuntelin kylmästi ja kuunnellessani ymmärsin, miksi englantilaiset olivat ampuneet kapinoivat sepoy-joukkonsa Intiassa monta vuotta sitten.
Kun tänä aamuna näin stewardin vääntävän esiin viiden gallonin vetoisen koripullon, jossa oli rikkihappoa, en aavistanutkaan, mihin hän aikoi sitä käyttää.
Minä puolestani keksin toisen tavan kirotun ilmanvaihtotorven tuhoamiseksi. Suunnitelma oli niin yksinkertainen, että häpesin, etten ollut huomannut sitä heti alussa. Tangoilla varustettu aukko oli pieni. Jos laskettaisiin kaksi jauhosäkkiä puisessa kehyksessä nuorilla karttahytin katon nurkalta, suoraan yläpuolelta, niin ne peittäisivät aukon täydellisesti ja ottaisivat vastaan revolverin laukaukset.
Tuumasta toimeen. Tom Spink ja Louis olivat karttahytin katolla kanssani valmiina laskemaan säkit, kun kuulimme ääntä torvesta.
"Kuka siellä?" kysyin. "Antakaa kuulua!"
"Annan teille viimeisen mahdollisuuden", Bert Rhine vastasi.
Ja juuri silloin astui steward esiin hytin kulman takaa. Kädessään hän kantoi isoa, galvanoitua hinkkiä, ja luulin, että hän oli tullut hakemaan sadevettä tynnyreistä. Äkkiä hän teki pyyhkäisevän, puoliympyränmuotoisen liikkeen hinkillä ja räiskäytti sisällyksen ilmanvaihtoaukkoon. Ja kun neste lensi ilmassa, tunsin, mitä se oli – väkevöityä rikkihappoa, jota hinkissä oli viisi litraa.
Roiston kasvot ja silmät varmaankin paloivat nesteestä. Ja tuska pakotti hänet hellittämään otteensa ja kaatumaan torven pohjalle hiilien päälle. Hänen tuskan huutonsa olivat kamalat, ja mieleeni muistuivat nälkäiset rotat, jotka olivat vinkuneet samassa paikassa matkan ensi kuukausina. Tuo oli inhoittavaa. Mieluummin tapettakoon miehiä rehellisesti.
En täysin tajunnut kurjimuksen tuskia, ennen kuin steward, jonka paljaille käsivarsille oli räiskynyt happoa, äkkiä tunsi pistoa tiukassa, eheässä ihossaan ja syöksyi mielettömänä vesitynnyrille hytin nurkkaukseen. Ja Bert Rhine, hiljainen, vaiteliaan naurun mies, kirkui alhaalla hiilillä hapon polttaessa hänen silmiään.
Peitimme ilmanvaihtoaukon jauholaitteellamme. Huudot lakkasivat, kun uhria ilmeisesti laahattiin keulaan.
Minun oli paha olla. Carlyle on sanonut: "Kuolema on helppoa, kaikkien ihmisten pitää kuolla", mutta saada viisi litraa väkevöityä rikkihappoa kasvoillensa on sentään toista ja paljon kauheampaa kuin pelkkä kuoleminen. Onneksi Margaret oli alhaalla sillä hetkellä, ja toinnuttuani entiselleni vannotin kaikkia miehiä pitämään tapahtuman häneltä salassa.
Niinpä niin, nyt he ovat kostaneet meille. Koko eilisen päivän kuului ilmatorvikauhunäytelmän jälkeen ääniä salongin lattian ja kannen alta. Kuulimme niitä ruokapöydän alta, stewardin keittiön alta, Margaretin hytin alta. Tämä kansi on puinen, mutta puun alla on rautaa, tai oikeammin terästä.
Margaret ja minä kuljimme paikasta paikkaan Louisin, Wadan ja stewardin seuraamana ja kuuntelimme, mistä vasaroimisen ja taltan ääniä kuuluisi rautaa vastaan. Vasaroiminen tuntui kuuluvan joka paikasta, ja me päättelimme, että jos takominen keskitettäisiin yhteen ainoaan paikkaan, mihin aiottaisiin tehdä miehen ruumiin kokoinen aukko, niin huomaisimme sen ehdottomasti. Ja Margaret sanoi:
"Jos heidän onnistuu murtautua läpi, täytyy heidän tulla ylös pää edellä, ja miten he silloin voisivat käydä kimppuumme?"
Lähetin Buckwheatin pois kannelta ja asetin hänet vahtiin salonkiin vuorottelemaan stewardin kanssa, joka kuului Margaretin vahtivuoroon.
Myöhään iltapäivällä, sen jälkeen kuin oli vasaroitu ja kalkutettu kymmenissä eri paikoissa, lakkasi melu. Ei kuulunut hälyä ensimmäisen eikä toisenkaan koiravahdin aikana. Ottaessani haltuuni peräkannen keskiyöllä vaihtui Buckwheat stewardin tilalle salongin vartijaksi, ja nojatessani reelinkiin peräkannella, nelituntisen vahtiaikani hitaasti vieriessä, en hituistakaan odottanut vaaran uhkaavan kajuutasta – varsinkin, kun muistin sen viiden litran hinkin väkevää rikkihappoa, joka oli siellä sen pään varalle, joka ensimmäisenä nousisi lattiaan vielä tekemättömästä aukosta ylös. Keulan heittiöt voivat kiivetä peräkannelle tai siirtyä ylhäältä mesaanimastolta kryssimastolle ja laskeutua alas päällemme, mutta lattian läpi he eivät voi hyökätä kimppuumme.
Mutta he hyökkäsivät sittenkin. Nykyaikainen laiva on monimutkainen juttu. Kuinka olisinkaan voinut arvata millä tavalla he hyökkäävät!
Kello oli kaksi aamulla, ja tunnin verran olin vaivannut päätäni katsellessani savun nousemista keulakajuutan perän puoleisesta osasta ihmetellen, miksi kapinalliset pitivät höyryä apukoneessa niin harvinaisella hetkellä, kun ei koko matkalla ollut käytetty apukonetta. Kello oli juuri lyönyt neljä, ja minä nojailin reelinkiin kuullessani kovaa yskimistä ja huutoa perästä, ja Wada juoksi kannen poikki luokseni.
"Iso vaiva Buckwheatille", hän höpisi. "Te tule pian, pian."
Jätin Wadalle kiväärini, jotta hän jäisi vahtiin, ja kiersin nopeasti karttahytin. Tom Spink valaisi tietä tulitikullaan. Peräluukun ja ruorin välillä istui Buckwheat, huojui edestakaisin, väänteli ja huitoi käsiään tuskan kyynelien valuessa pitkin hänen poskiaan. Ensin luulin tuon typeryksen saaneen happoa silmiinsä. Mutta samalla Louis, joka oli kumartunut katsomaan peräportaita alas, päästi hämmästyneen huudahduksen.
Menin hänen luokseen, ja alhaalta tuleva ilmanleyhkä pakotti minutkin haukkomaan henkeä ja läähättämään. Se oli rikkiä. Heti unohdin Elsinoren, keulan kapinalliset, muistin vain yhden asian.
Seuraavassa hetkessä olin painunut alas peräportaita ja hapuilin sokeana isossa perähytissä rikkihöyryjen pistäessä keuhkoissani ja ollessa tukehduttaa minut. Merilyhdyn hämärässä valossa näin vanhan stewardin olevan ryömäsillään lattialla, yskivän ja läähättävän ja ravistavan hereille Yatsudaa, purjeen tekijää. Uchino, toinen purjeen tekijä, huohotti yhä nukkuen.
Yhtäkkiä juolahti mieleeni, että ilma tietysti on parempaa lähellä lattiaa. Kumarruin, vedin Uchinon peitteen alta äkillisellä tempaisulla, käärin peitteen pääni, kasvojeni, suuni ympäri, nousin jaloilleni ja syöksyin eteiseen. Useamman kerran törmättyäni puuseinään polvistuin taas lattialle ja järjestin niin, että vaikka suuni pysyi peitossa, saatoin silmiltä vetää pois peiton.
Savun katku oli ilkeä, mutta pyörrytys oli totisesti pahempaa. Kompuroin stewardin keittiöön ja sieltä ulos löytämättä poikkikäytävää, hoipersin läheisen oikeanpuoleisen aukon kautta pitkään käytävään ja törmäsin rajusti ruokasalin pöytään.
Mutta tiesin missä olin. Kuljin hapuillen pöydän ympäri ja törmäsin päin lieriömäistä kamiinaa, pääsin poikkikäytävään ja suuntasin kulkuni oikealle. Täältä, karttahytin porraskäytävän alapuolelta, onnistui minun päästä perään päin johtavaan käytävään. Tällä hetkellä tuntui tilani niin tukalalta, että harppasin perää kohden piittaamatta törmäsinkö esineisiin.
Margaretin ovi oli auki. Minä sukelsin hyttiin sisälle. Kun vedin paksut peitteet silmiltäni, tunsin jonkinlaista esimakua siitä, mitä Bert Rhine oli kärsinyt. Rikin pistely keuhkoissani, sieraimissani, silmissäni ja aivoissani oli sietämätön. Hytissä ei ollut valoa. Horjuin ja kompastelin Margaretin vuoteelle, jolle lysähdin.
Tyttö ei ollut siinä. Hapuilin ympärilleni, tunsin vain hänen ruumiinsa jättämän lämpimän syvennyksen patjassa. Vaikka olinkin tuskainen ja avuton, niin tuon lämmön tunteminen oli minulle hyvin rakasta. Keuhkojeni hapenpuute, rikin tuottama tuska ja aivojeni kuolettava pyörrytys olivat tappaa minut!
Ehkä olisin menehtynyt, ellen olisi kuullut peloittavaa yskimistä käytävästä. Se antoi minulle eloa. Putosin vuoteelta lattialle ja onnistuin nousemaan, ja pääsin käytävään, missä kaaduin. Sitten ryömin nelinkontin portaiden juurelle. Lähelläni liikkui ja kompuroi joku. Kaaduin hänen päälleen ja tunsin, että siinä olikin Margaret.
Kuinka voisin kuvailla, minkälaista ponnistusta vaati kiipeäminen portaita ylös. Se oli ikuisuuden kestävä tuskallinen painajainen. Monta kertaa, kun huomasin tajuntani katoavan, heräsi minussa halu jättää kaikki ponnistelut ja syöksyä ikuiseen pimeyteen. Taistelin matkani askel askelelta. Margaret oli nyt aivan tajuton, ja minä nostin häntä ylöspäin askelman kerrallaan tai laahasin yhdellä kertaa useamman askelman ja putosin yhdessä hänen kanssaan takaisin alas ja menetin senkin vähän, minkä olin saavuttanut. Muistan tästä kaikesta vain sen, että Margaretin lämmin, pehmeä ruumis oli minulle kaikkein rakkainta maailmassa. Margaret oli minulle paljon rakkaampi kuin etäinen mennyt nautintojen aika, kuin kaikki kirjat ja tuntemani ihmiset, kuin laivan kansi, missä suloinen, puhdas ilma puhalsi raittiin, tähtisen taivaan alla.
Kun ajatukseni palaa näihin asioihin, muistan selvästi erään seikan: hetkeksikään ei juolahtanut mieleeni ajatus jättää hänet sinne ja pelastua itse. Minun paikkani oli siellä, missä hänenkin.
Kun taistelin pakottavin jäsenin ja höyryävin aivoin ja kiipesin ylöspäin, rukoilin, että karttahytin ovet peräkannella eivät olisi kiinni. Elämä ja kuolema riippui tästä ainoasta mahdollisuudesta. Oliko perässä ketään, jolla olisi ollut niin paljon tervettä järkeä ja kaukonäköisyyttä, että hän olisi huomannut avata nuo ovet? Kuinka kaipasinkaan yhtä ainoata sellaista koeteltua palvelijaa kuin mr Pike. Miehenihän olivat aasialaisia, lukuun ottamatta Tom Spinkiä ja Buckwheatia.
Pääsin portaiden yläpäähän, mutta olin niin menehtynyt, etten kyennyt nousemaan jaloilleni. En voinut nousta edes polvilleni, ryömin kuin nelijalkainen eläin – ei, matelin kuin käärme kannelle päin. Monta jalkaa oli vielä matkaa käytävään. Menehdyin useamman kerran tuolla matkalla, ja aina sain tuntea tajunnan palaamisen tuskat ja laahasin Margaretia mukanani.
Joskus en kyennyt saamaan häntä liikkeelle viimeisillä voimillanikaan, makasin vain hänen vieressään, yskin ja läähätin, kunnes tulin jälleen tajuihini.
Ovi oli auki! Sekä oikean että vasemmanpuoleinen ovi oli auki, ja kun Elsinoren keinuessa tuulen leyhkä puhalsi, täyttyivät keuhkoni karttahytin kautta tulevalla raittiilla ilmalla. Kun vedin itseni korkean kynnyksen yli ja laahasin Margaretia mukanani, kuulin hyvin kaukaa miesten huutoja ja kiväärin ja revolverin laukauksia. Ja ennen kuin pyörryin, sillä tuskani olivat tulleet niin sietämättömiksi, että menetin taas tajuntani, näin kuin kaukaisena unikuvana peräkannen terävät reelingin piirteet, tummia varjoja, jotka hakkasivat, pistivät ja iskivät mesaanimaston luona valaistuslaitteittemme kirkkaassa valossa.
Kapinallisten ei onnistunut anastaa peräkantta! Viisi aasialaistani ja kaksi valkoihoistani olivat puolustaneet linnoitusta, sillä aikaa kuin Margaret ja minä makasimme tajuttomina.
Koko juttu oli hyvin yksinkertainen. Nykyinen karanteenilaki vaatii, ettei laivassa saa olla syöpäläisiä, jotka ovat tartuntaa levittäviä. Siksi keulakajuutan apukonehuoneessa on täydellinen savuttamislaite. Kapinallisten tarvitsi vain kiinnittää putket perään hiililastin halki, porata reikä kaksinkertaiseen teräspuukanteen salongin alla ja ruveta pumppuamaan. Buckwheat oli nukahtanut, ja herännyt tukahduttavaan rikin katkuun. Meidät, hallitsijat, olivat nuo heittiöt savustaneet kuin rotat.
Wada oli avannut toisen oven. Vanha steward oli avannut toisen. Yhdessä he olivat yrittäneet laskeutua portaita alas, mutta savu oli ajanut heidät takaisin. Sitten he olivat ryhtyneet torjumaan hyökkäystä.
Margaret ja minä voimme vasta nyt, kahdentoista tunnin kuluttua, hengittää jotenkin vaivattomasti. Mutta keuhkoni eivät kuitenkaan olleet niin kipeät, etten olisi kertonut hänelle, että nyt olin tullut tuntemaan, mitä hän minulle merkitsi. Ja kuitenkin hän on vain nainen – sanoin sen hänelle. Sanoin hänelle, että on olemassa ainakin seitsemänsataaviisikymmentä miljoonaa pitkätukkaista, vienoäänistä ja pehmeätä naista maapallolla ja että hän aivan hukkuu sukupuolensa ja kaltaistensa suunnattomaan lukumäärään, mutta kerroin hänelle enemmänkin, sanoin, että kaikista näistä hän on kuitenkin se ainoa oikea. Ja mikä tärkeintä, itsekin uskon asian niin olevan. Tunnen sen. Jokainen lihassäikeeni, koko olemukseni todistaa sen.
Rakkaus on todellakin ihmeellinen. Se on ikuinen ja salaperäinen yllätys. Oh, tunnen kyllä vanhan, kylmän, tieteellisen tavan punnita ja arvioida ja luokitella rakkautta! Rakkaus on pohjatonta typeryyttä, kosmillinen ilve ja kepponen filosofin – ja futuristinkin – tarkkaavalle silmälle. Mutta kun luopuu tuollaisista älyllisistä herkutteluista ja rupeaa vain ihmiseksi, miehiseksi mieheksi, kun on rakastunut, ei voi tehdä muuta kuin antaa myöten luonnolliselle vietille, kietoa kätensä rakastettunsa ympäri ja puristaa häntä lähelle itseään. Se on elämisen suurin onni, miehen elämän korkein saavutus. Sitä korkeammalle ei yksikään mies voi nousta. Filosofit ahertavat ja penkovat myyränkasoillaan muka syvyyksiä. Se, joka ei ole rakastanut, ei ole päässyt tuntemaan elämisen suurinta suloutta. Minä tiedän sen. Rakastan naista, Margaretia! Hän on kiehtovan ihana.
50
Viime vuorokauden kuluessa on tapahtunut monenlaisia asioita. Olimme vähällä menettää stewardin eilen illalla toisen koiravahdin aikana. Ilmanvaihtotorven ristikon kautta joku iski puukolla jauhosäkkeihin halkaisten ne pitkin pituuttaan. Pimeässä jauhot vuotivat huomaamatta kannelle.
Tietenkään ei takana oleva mies voinut nähdä tyhjien säkkien läpi, mutta hän ampui umpimähkään ja osui hipovan lähelle, kun steward kulki ohitse laahustellen tohveleissaan. Onneksi ei laukaus osunut, mutta se kulki niin läheltä, että ruuti kärvensi hänen poskeansa ja niskaansa.
Kello kuuden tienoissa ensimmäisen vahdin aikana tapahtui taas yllätys. Tom Spink tuli luokseni ollessani vahdissa peräkannella. Hänen äänensä värisi hänen puhuessaan.
"Jumalan tähden, sir, he ovat tulleet", hän sanoi.
"Ketkä?" kysyin terävästi.
"He", hän änkytti. "Ne, jotka tulivat laivaan Kap Hornin luona, sir, nuo kolme hukkunutta merimiestä. Nuo kolme ovat tuolla perässä, sir, seisovat vieretysten ruorin luona."
"Kuinka he ovat päässeet sinne?"
"He ovat noitia, he lensivät, sir! Eivät kai he sivuuttaneet teitä, vai kuinka, sir?"
"Eivät", myönsin. "He eivät ole kulkeneet ohitseni!"
Tom Spink parka huokaisi.
"Mutta onhan ylhäällä köysiä, joiden avulla he voivat kulkea mesaanilta kryssimastolle", lisäsin. "Lähettäkää Wada luokseni."
Kun tämä oli tullut tilalleni, menin perään. Siellä nuo kolme vaaleatukkaista haaksirikkoista seisoivat vieretysten. Heidän silmänsä eivät koskaan olleet näyttäneet siinä määrin suurten kissaeläinten silmiltä kuin nyt, Louisin salalyhdyn valossa. Ja mikä merkillisintä! He kehräsivät! Ainakin tuntui heidän epäselvä puheensa enemmän hyrräämiseltä kuin muulta. Ilmeisestikin nämä äännähtelyt merkitsivät ystävällisyyttä. Myöskin he kohottivat kätensä meitä kohden kämmenet ylöspäin ikäänkuin merkiksi rauhallisista aikeista. Vuoron perään he nostivat lakkiaan ja pitivät hetkisen kättäni päänsä päällä. Epäilemättä tämä merkitsi, että he tarjoutuivat palvelukseemme ja tunnustivat minut päällikökseen.
Nyökäytin päätäni. En voinut sanoa mitään miehille, jotka kehräsivät kuin kissat, ja merkkikieli oli salalyhdyn valossa verraten vaikeata. Tom Spink murahti paheksuvasti, kun käskin Louisin viedä heidät alas ja antaa heille peitteet.
Tein syömistä kuvaavan merkin, ja he nyökkäsivät kiitollisina, epäröivät, osoittivat sitten suutaan ja hieroivat vatsaansa.
"Hukkuneet eivät syö", nauroin Tom Spinkille. "Mene alas ja katso, kuinka he käyttäytyvät. Louis, syötä heidät kylläisiksi. Jos he syövät runsaasti, on se varma merkki siitä, että keulan muonavarat ovat lopussa."
Puolen tunnin kuluttua Tom Spink tuli takaisin.
"No, söivätkö he?" kysyin.
Heidän syömänsä määrä oli epäilyttävän suuri, ja Tom Spink kertoi kuulleensa, että oli olemassa sellaisia aaveita, jotka ahmivat kuolleita ruumiita kirkkomailla. Sen tähden hän päätti, että pelkkä syömättömyys ei ollut mikään aaveen tunnusmerkki. Hän oli taikauskossaan horjumaton.
Kolmas tärkeä tapahtuma sattui tänä aamuna seitsemältä. Kapinalliset pyysivät aselepoa, ja kun Kärsä-Murphy, maltalainen ja tietenkin Charles Davis seisoivat alhaalla kannella, näyttivät heidän kasvonsa laihoilta ja kuihtuneilta. Nälkä oli ollut suuri liittolaiseni. Margaretin kanssa katsellessani peräkannen kaiteen vierestä nälkäisiä raukkoja tunsin todellakin itseni hyvin voimakkaaksi. Ei koskaan ollut keulan ja perän miesten lukumäärän erotus ollut niin pieni kuin nyt. Kolmen karkurin tultua lisäksemme oli meitä kaksitoista, mutta kapinallisia oli enää vain parikymmentä. Ja näistä Bert Rhine oli varmaankin huonossa kunnossa, ja sitä paitsi tuossa joukossa oli monta nahjusta, kuten Sundry Buyers, Nancy ja Lars Jacobsen.
"No, mitä haluatte?" kysyin. "Minulla ei ole paljon aikaa hukattavana. Aamiainen on valmis ja odottaa."
Charles Davis yritti puhua, mutta tukin hänen suunsa.
"Teiltä en halua kuulla sanaakaan, Davis. En ainakaan nyt. Myöhemmin, kun olemme oikeuden edessä, mistä puhumalla olette minua häirinnyt koko puolen matkaa, saatte vuorostanne puhua. Ja älkää unohtako, että ennen kuin se aika on tullut, minullakin on vähän sanomista."
Hän avasi taas suunsa, mutta nyt keskeytti hänet Kärsä-Murphy.
"Sulje leipäläpesi, Davis, tai minä suljen sen puolestasi!" Hän vilkaisi minuun: "Haluamme palata työhön, sitä me haluamme."
"Sillä tavalla sitä ei pyydetä", vastasin.
"Sir", lisäsi hän kiireisesti.
"Se kuulostaa joltakin", sanoin.
"Voi, hyvä Jumala, sir, älkää päästäkö heitä perään", Tom Spink kuiskasi kiireesti korvaani. "Se olisi meidän loppumme. Ja vaikka he eivät nujerrakaan teitä ja muita, paiskaavat he minut mereen jonakin pimeänä yönä. He eivät anna minulle milloinkaan anteeksi, sir, että liityin perän väkeen."
En ollut tietävinäni keskeytyksestä, vaan puhuttelin Murphyä.
"Työhalullenne ei panna estettä. Ehkä siis kaikki miehet rupeavat nostamaan purjeita näyttääkseen hyvää haluaan."
"Me haluaisimme syödä ensin, sir", Kärsä-Murphy vastusti.
"Minä haluaisin ensin nähdä teidän nostavan purjeet", kuului vastaukseni. "Sanon suoraan, että minä se nyt määrään tässä laivassa." – Olin sanoa "purkissa" mr Piken tapaan.
Kärsä-Murphy empi ja katsoi neuvoa kysyen maltalaiseen. Jälkimmäinen aprikoi ikäänkuin mitaten voimiensa määrää, katsoi ylös ja punnitsi, paljonko työtä tarvittaisiin. Lopulta hän nyökkäsi.
"All right, sir", Murphy sanoi. "Teemme niin... mutta eikö joku voi olla keittohommissa sillä aikaa kuin me olemme töissä?"
Ravistin päätäni.
"Se ei ollut aikomukseni, enkä halua muuttaa mieltäni nyt. Kun kaikki purjeet ovat levällään ja joka raaka ahdettu ja koko tuo köysisotku selvänä, saatte kunnollisen aterian. Teidän ei tarvitse huolehtia mesaanipurjeesta ja mesaaniahtimista. Me helpotamme sillä työtänne."
He näyttivät todellakin kurjan heikoilta kiivetessään ylös. Muutamat eivät päässeet sinne ollenkaan. Sundry Buyers parka painoi vatsaansa rähmiessään kannella vintturien ääressä ja Nancyn kasvot eivät olleet niin toivottomat kuin nyt hänen totellessaan maltalaisen käskyä kiivetessään irroittamaan mesaanipilvipurjetta.
Ohi mennen täytyy minun mainita eräs ilahduttava ihme, joka tapahtui silmieni edessä. Miehet hinasivat ylämesaaniraakaa kannella olevan patenttivintturin avulla. Vaikka he olivat laittaneet pylpyrät ja köydet varta vasten kuntoon tehoa lisätäkseen, oli se heille hankalaa. Lars Jacobsen nilkutteli kahdesti katkenneella jalallaan, ja hänen seuranaan olivat Sundry Buyers, kreikkalainen Tony, Bombini ja Mulligan Jacobs. Kärsä-Murphy piti kiinni mutkasta.
Kun he pysähtyivät lopen uupuneina, sattui Murphyn katse kohdistumaan Charles Davisiin, ainoaan mieheen, joka ei ollut tehnyt työtä sen koommin kuin matkan alussa eikä tehnyt nytkään.
"Pane toimeksi, Davis", hän huusi.
Margaretin pulppuava nauru korvani juuressa todisti hänen tajunneen tilanteen huvittavuuden.
'Merituomari' katsoi hämmästyen häneen ja vastasi:
"Minä luulen, etten tee."
Viitattuaan Sundry Buyersin ottamaan kiinni mutkasta Murphy pöyhisti rintojansa ja astui Davisin nenän eteen ja sanoi aivan tyynesti:
"Minä luulen, että teet."
Siinä kaikki. Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Davis tuntui harkitsevan kysymystä lainopillisilta näkökulmilta. Vintturilla olevat miehet läähättivät, lepäsivät ja töllistelivät – kaikki paitsi Bombini, joka livahti kannen poikki Murphyn taakse.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa oli Charles Davisin tekemä myönteinen päätös ainoa oikea, vaikka silloinkin hän yritti etuilla.
"Minä pidän mutkasta", hän ehdotti.
"Sinä saat puhista yhden kiertokangen ääressä", Murphy sanoi.
'Merituomari' ei vitkastellut. Hän tiesi ehdottomasti, että hänen oli valittava elämän ja kuoleman välillä, ja hän nilkutti vintturin luo omalle paikalleen. Ja kun työ alkoi ja hän ahersi pyörien monta kertaa ahtaassa ympyrässä, Margaret ja minä päästimme säälimättömän ja äänekkään naurun, ja miehemme hiipivät peräkannen etupuolelle nähdäkseen Charles Davisin työssä.
Tämä kaikki oli tietenkin Murphyn mieleen, sillä pitäen yhä kiinni mutkasta ja päästellen köyttä hän silmäsi arvostelevasti Charles Davisia.
"Enemmän liikettä, Davis!" hän komensi karskisti.
Davis hätkähti ja lisäsi ponnistuksiaan.
Tämä näky oli jo liikaa meripojillemme, ja he taputtivat käsiään nauraen. Mikäpä neuvoksi? Oli juhlapäivä, ja uskollisemme ansaitsivat jonkin pienen huvituksen palkakseen. En siis katsonut asiaa kurinpidon ja perän etiketin kannalta, vaan lähdin perää kohden Margaretin kanssa.
Ruorissa oli yksi haaksirikkoisistamme. Suuntasin kurssin itään Valparaisoa kohti ja lähetin stewardin alas noutamaan riittävästi muonaa yhtä vahvaa kapinallisten ateriaa varten.
"Milloin seuraavan kerran saamme syötävää, sir?" kysyi Kärsä-Murphy, kun steward ojensi muonavarat hänelle peräkannella.
"Päivällä", vastasin. "Ja niin kauan kuin te ja sakkinne olette siivolla, saatte ruokaa kolme kertaa joka päivä. Voitte järjestää vahdin pidon oman mielenne mukaan. Mutta laivan työt on tehtävä ja tehtävä kunnolla. Ellei, niin sapuska loppuu. Se siitä. Painukaa nyt keulaan."
"Vielä eräs seikka, sir", Kärsä-Murphy sanoi nopeasti. "Bert Rhine on hyvin huonona. Hän ei näe mitään, sir. Näyttää kuin hänen kasvonsa olisivat kokonaan turmeltuneet. Hän ei saa unta. Hän voihkii aina."
Päivä oli työläs. Valitsin lääkkeitä Rhinelle, ja saatuani tietää, että Murphy osasi käsitellä hypodermista ruiskua, annoin hänelle sellaisen.
Sitten harjoittelin myös sekstantilla ja luulen joten kuten laskeneeni auringon korkeuden ja oikein soveltaneeni havainnon. Mutta leveysaste onkin verraten helppo määrätä. Pituusaste on vaikeampi. Koetan sentään perehtyä siihenkin.
Koko iltapäivän puhalsi leuto pohjoistuuli, joka kuljetti Elsinorea viiden solmun nopeudella, ja suuntamme kävi itään maata kohti ihmisasutuksille, missä laki ja järjestys vallitsi, kuten aina siellä, missä ihmiset ryhmittyvät yhdyskunniksi. Kun olemme Valparaisossa ja nostamme lipun poliisia kutsuaksemme, pitää maalla oleva esivalta huolen kapinallisistamme.
Lisäksi järjestin perän vahdit siten, että nuo kolme haaksirikkoista tulivat erotetuksi toisistaan. Margaretin vahtiin tuli yksi purjeen tekijöiden, Tom Spinkin ja Louisin lisäksi. Louis on puoleksi valkoihoinen ja täysin luotettava, niin että hän saa kannella ja alhaallakin herkeämättä pitää silmällä topaasisilmäistä.
Minun miehiäni ovat steward, Buckwheat, Wada ja nuo kaksi muuta topaasisilmäistä, toista Wada saa pitää silmällä, toista steward. Emme pane itseämme vaaralle alttiiksi. Aina, sekä yöllä että päivällä, palveluksessa tai muualla, pitää näitä muukalaisia joku miehistämme silmällä.
Niin, ja eilen illalla panin muukalaiset koetteelle. Sen tein kysyttyäni neuvoa Margaretilta. Hän oli varma, samoin kuin minäkin, että keulan miehet eivät sokeasti suostu siihen, että viemme heidät Valparaisoon vankeuteen. Meidän käsityksemme oli, että heidän aikomuksenaan oli karata Elsinoresta veneillä heti, kun maa tulisi näkyviin. Ja kun ottaa huomioon, että laivassa on niin monta sisukasta kiihkoilijaa, olisi hyvin todennäköistä, että he, ennen kuin he poistuisivat veneillä, tekisivät reikiä Elsinoren teräskylkiin, niin että se uppoaisi. Sillä laivan upottaminen on todella yhtä vanha tapa kuin kapinakin aavalla merellä.
Yhdeltä tänä aamuna panin siis muukalaisemme koetukselle. Kaksi heistä otin mukaani keulaan rikkomaan veneitä. Kolmannen jätin Margaretin luo, joka piti vahtia peräkannella. Hänen toisella puolellaan seisoi steward ison lihakirveensä kanssa. Merkeillä olin saanut muukalaisen tietoon, samoin kuin hänen kahden toverinsakin, joiden oli seurattava minua keulaan, että heidät tapettaisiin heti petoksen sattuessa. Vanha steward tarjoutui tarvittaessa toimittamaan mestauksen, ja me olimme kaikki varmat siitä, että hän sen tekisikin.
Margaretin luo jätin myös Buckwheatin ja Tom Spinkin. Wada, molemmat purjeen tekijät, Louis ja kaksi topaasisilmäistä seurasivat minua. Muiden puolustusaseiden ohella meillä oli kirveitä. Kuljimme kenenkään meitä huomaamatta pääkannen poikki, nousimme sillalle keskilaivankajuutan kautta ja saavuimme keulakajuutan katolle. Kävimme heti käsiksi veneisiin, ensin olin kutsunut tähystäjän skanssin katolta pois.
Se oli Mulligan Jacobs, ja hän raivasi tiensä sillan pirstojen lomitse, millä keulaprammipurjeen raaka yhä vielä makasi, ja tuli luokseni pelottomana, yhtä leppymättömän purevana kuin ennenkin.
"Jacobs", kuiskasin, "saatte jäädä tänne viereeni, kunnes olemme lopullisesti rikkoneet veneet. Onko selvä?"
"Ikäänkuin tuo peloittaisi minua", hän ärähti aivan liian kovaa. "Tehkää mitä tahdotte minun puolestani. Ymmärrän aikeenne ja tiedän, mitä nuo helvetin pirut jalkaimme alla aikovat. He aikovat karata veneillä, mutta te aiotte murskata veneet ja vangituttaa koko sakin."
"S-s-s-h", sanoin turhaan.
"Mitä sitten?" hän jatkoi yhtä kovasti kuin ennenkin. "He nukkuvat maha piukalla. Meillä on vahtina vain tähystäjä. Rhinekin nukkuu. Muutama ruiskun pistos on lopettanut hänen ainaisen voivottelemisensa. Jatkakaa työtänne. Rikkokaa veneet. Minä en siitä piittaa. Riittää, kun tiedän, että oma väärä selkäni on suuremman arvoinen minulle kuin alhaalla olevien maailman retkujen kallot."
"Jos olette sitä mieltä, miksi ette liittynyt meihin?" kysyin.
"Koska en pidä teistä enempää kuin heistäkään, enkä niinkään paljon. He ovat sellaisia sen tähden, että te ja isänne ovat heidät sellaisiksi tehneet. Ja hitto vie, mitä te muka olette isinenne? Ihmistyön rosvoja. Heistä välitän viisi. En pidä teistä enkä isistänne! Pidän vain itsestäni ja väärästä selästäni, joka on elävä todiste siitä, ettei Jumalaa ole olemassa ja että Browning on valehtelija."
"Liittykää nyt meihin", yllytin käyttäen hyväkseni hänen mielialaansa. "Se on eduksi selällenne."
"Menkää helvettiin", hänen vastauksensa kuului. "Käykää päälle ja murskatkaa veneet! Saatte hirttää muutamia. Mutta minuun ette voi koskea, sillä minä olen syntymästä asti rampa-raukka ja liian heikko voidakseni käydä käsiksi kehenkään – kuin höyhen ilmassa, höyhen, jota tuuli kuljettelee näiden miesten taistellessa, miesten, joilla on vahvat selät ja älyttömät aivot."
"Kuten teitä miellyttää", sanoin.
"Kuten minua täytyy miellyttää, tahdoin tai en, koska olen sellainen kuin olen, luotu sellaisena olemaan pimeyden keskellä näkyvän valon välähdyksen aikana, jota välähdystä ihmiset sanovat elämäksi. Miksi minä nyt en olisi voinut olla perhonen tai lihava sika täysinäisen purtilon ääressä tai vain kuoleva ihminen, jolla on suora selkä, mies, jota naiset rakastavat? Rikkokaa veneet. Hosukaa kuin riivattu! Kuten minäkin joudutte tekin yöhön. Ja teidän yönne on oleva yhtä pimeä kuin minunkin."
"Täysi vatsa on antanut teille uutta sisua", ivasin.
"Tyhjä vatsa hapannuttaa myrkkyni mehun! Alkakaa vain murskata veneitä."
"Kenen keksintö oli rikkihöyry?" kysyin.
"En sano miehen nimeä, mutta kadehdin häntä, kunnes se osoittautui pettymykseksi. Mutta kenen keksintö oli räiskyttää rikkihappoa Rhinen naamalle? Hänen kasvonsa turmeltuivat kokonaan, sillä nahka on irtaantunut."
"En sano sitä", vastasin. "Mutta niin paljon sanon, että olen iloinen, ettei aate ollut minun."
"Soo, soo", hän mutisi itsekseen, "toinen laiva, toiset tavat sanoi kokki, kun meni keulaan irroittamaan mesaanikuuttia."
Vasta kun työ oli tehty ja minä olin palannut peräkannelle, oli minulla aikaa aprikoida, mitä hän oli tällä lauseellaan tarkoittanut. Mulligan Jacobs olisi voinut olla taiteilija tai filosofinen runoilija.
Ja me rikoimme veneet. Kirvein ja moukarein se oli helpompaa kuin olin luullutkaan. Kajuuttain katoille jäivät veneet pirstaleina. Topaasisilmäiset olivat hakanneet tarmokkaimmin. Me pääsimme peräkannelle laukaustakaan ampumatta. Aiheuttamamme melu tietenkin houkutteli miehet ulos skanssista, mutta he eivät yrittäneet keskeyttää meitä.
Tässä saan tilaisuuden arvostella meriromaanien kirjoittajia. Parisenkymmenen keulan miehen, jotka kaikki olivat hurjia, tehneet pöyristyttäviä rikoksia, miesten, joita odotti vankeus ja hirsipuu muutaman päivän perästä, olisi pitänyt ryhtyä taisteluun tehdessämme tyhjäksi heidän viimeisenkin pakomahdollisuutensa. Mutta he eivät yrittäneetkään estää meitä siitä.
"Mutta mistähän he saivat ruokaa?" kysyi steward minulta myöhemmin.
Näin hän on kysynyt minulta joka päivä siitä asti kuin mr Pike alkoi vaivata aivojaan samalla asialla. Jos olisin esittänyt Mulligan Jacobsille tämän kysymyksen, olisikohan hän vastannut minulle? Joka tapauksessa vastataan siitä asiasta Valparaisossa oikeuden edessä. Siihen asti saan alistua siihen, että steward tekee tuon kysymyksen minulle joka päivä.
"On kysymys kapinoimisesta ja murhista aavalla merellä", sanoin aamulla miehille, kun he tulivat joukolla kannelle valittamaan sitä, että oli tuhottu veneet, ja kysymään aikeitani.
Kun katsoin alas noihin vaivaisiin olentoihin seisoessani peräkannen käskijän paikalla, muistuivat mieleeni sukuni vaiheet, jotka olivat olleet mielettömät, väkivaltaiset, majesteetilliset. Lähdettyämme Baltimoresta oli jo kolme muuta miestä ollut tällä käskijän paikalla ja mennyt menojaan – samurai, mr Pike ja mr Mellaire.
Bert Rhine seisoi kannella pää ja kasvot käärittyinä siteisiin. Tunsin häntä kohtaan jonkinlaista kunnioitusta. Hänkin oli manalaisessa gettolaisuudessaan koiriensa herra. Kärsä-Murphy ja Pässi-Twist seisoivat pahoin pidellyn roistojohtajansa kahden puolen, joka halusi kamalan vammansa takia päästä maihin ja saada lääkärin hoitoa niin pian kuin suinkin. Hän alistui mieluummin oikeuden tutkittavaksi kuin halusi kuolla tai tulla sokeaksi.
Laivaväen keskuudessa vallitsi erimielisyys, ja Isaac Chantz, jonka olkapää oli haavoittunut, tuntui olevan kolmea roistoa vastustavan joukon johtajana. Häneen liittyivät maltalainen, Andy Fay, Arthur Deacon, Frank Fitzgibbon, Richard Giller ja John Hackey.
Toisessa joukossa, joka yhä oli uskollinen rosvoille, oli sellaisia miehiä kuin Pätkä, Sörensen, Lars Jacobsen ja Larry. Charles Davis kuului päättäväisesti rosvojen ryhmään. Kolmannen ryhmän muodostivat Sundry Buyers, Nancy ja Tony. Tänä ryhmä oli aivan puolueeton. Mulligan Jacobs oli liittymättä mihinkään puolueeseen.
"Mitä aiotte tehdä meille, sir?" Isaac Chantz kysyi minulta uhmaten kolmea rosvoa, jotka kai olivat aikoneet johtaa puhetta.
Bert Rhine kääntyi vihaisena siihen suuntaan, mistä juutalaisen ääni kuului. Chantzin puoluelaiset vetäytyivät lähemmäksi häntä.
"Vangitutan teidät", vastasin. "Ja teitä kaikkia kohdellaan ankarasti, mikäli minusta riippuu."
"Mutta ehkä voitte tulla toisiin ajatuksiin", juutalainen vastasi.
"Suu kiinni, Chantz!" käski Bert Rhine.
"Saat sinäkin sen tehdä, sika", Chantz ärähti, "jos minunkin täytyy se tehdä."
Pelkään, etten olekaan sellainen toiminnan mies, mistä olen ylpeillyt, sillä olin niin utelias ja harras seuraamaan alapuolellani tapahtuvaa näytelmää, että en sillä hetkellä tajunnut sen voivan päättyä murhenäytelmään.
"Bombini", Bert Rhine sanoi.
Hänen äänensä oli käskevä. Se oli isännän käsky jalkojensa juuressa makaavalle koiralle. Bombini totteli. Hän veti esiin puukkonsa ja lähestyi juutalaista. Mutta tämän ympärillä seisovien keskuudesta kuului kumeata, eläimellistä ja uhkaavaa murinaa.
Bombini epäröi ja vilkaisi taaksensa johtajaan, jonka kasvoja hän ei voinut nähdä kääreiden takia.
"Tee niin, se on hyvä, Bombini", Charles Davis yllytti.
"Kitasi kiinni, Davis!" kuului Bert Rhinen ääni kääreiden keskeltä.
Pässi-Twist veti esille revolverin, työnsi sen piipun ensin Bombinin kylkeen ja tähtäsi sitten juutalaisen ympärillä olevia miehiä.
Tunsin todellakin myötätuntoa italialaista kohtaan. Hän oli kahden tulen välissä.
"Bombini, pistä juutalainen kuoliaaksi", Bert Rhine käski.
Italialainen astahti askeleen, ja Pässi-Twist ja Kärsä-Murphy lähestyivät häntä.
"En näe häntä", Bert Rhine jatkoi, "mutta piru vieköön, minä tahdon nähdä hänet!"
Sen sanoessaan hän tempaisi yhdellä rohkealla otteella siteet irti. Kuinka mieletöntä tuskaa hän lienee tuntenut. Näin hänen kamalat kasvonsa, mutta niiden kuvailemiseen ei sanavarastoni riitä. Huomasin, että Margaret huohotti ja värisi takanani.
"Bombini – iske häntä", toisti rosvo. "Iske jokaista, joka päästää äänenkään. Murphy! Pidä huolta, että Bombini tekee tehtävänsä."
Murphyn veitsi uhkasi Bombinia selkäpuolelta. Pässi-Twist tähtäsi juutalaisen joukkoa revolverillaan. Kaikki kolme etenivät.
Tällä hetkellä tulin äkkiä itseni herraksi taas ja ryhdyin tuumasta toimeen.
"Bombini!" sanoin terävästi.
Tämä pysähtyi ja katsoi ylös.
"Seisokaa paikallanne", käskin, "kunnes olen puhunut. – Chantz! Olkaa järkevä. Rhine on keulan pomo. Tottelette hänen käskyjään... kunnes pääsemme Valparaisoon. Silloin joudutte vankilaan kuten hänkin. Siihen asti on toteltava Rhinen käskyjä. Ottakaa se onkeenne ja paikalla! Minä tuen Rhineä, kunnes poliisi on laivassa. – Bombini! Tehkää, mitä Rhine käskee. Ammun miehen, joka tahtoo pysähdyttää teidät. – Deacon! Pysykää erillänne Chantzista. Menkää naakelipenkille."
Kaikki miehet tiesivät, mikä lyijysade lentäisi kivääristäni, ja Arthur Deaconkin tiesi sen. Hän epäröi vain hetkisen ja totteli sitten.
"Fitzgibbon! – Giller! – Hackey!" huusin vuoron perään, ja minua toteltiin. "Fay!" huusin kaksi kertaa, ennen kuin kuului vastaus.
Isaac Chantz seisoi yksin, ja Bombini tuntui nyt innokkaammalta.
"Chantz!" sanoin, "ettekö luule, että olisi terveellisempää mennä naakelipenkille ja totella?"
Hän punnitsi asiaa hetkisen, pani puukkonsa tuppeen ja totteli.
Vallan viettelykset! Olin vähällä päästää kirjallisuudenharrastukseni valloilleni ja pitää heittiölle luennon, mutta, Jumalan kiitos, minulla oli riittävästi ymmärrystä ja itsehillitsemiskykyä!
"Rhine!" sanoin.
Hän käänsi syöpyneet kasvonsa minua kohden ja räpytteli silmiään koettaen nähdä.
"Niin kauan kuin Chantz tottelee käskyjänne, antakaa hänen olla. Tarvitsemme kaikki miehet viemään laivaa maihin. Mitä teihin itseenne tulee, lähettäkää Murphy perään puolen tunnin päästä, ja minä annan hänelle parasta mitä lääkelaatikosta löytyy. Siinä kaikki. Menkää keulaan."
Ja miehet käydä laapustelivat tiehensä lyötyinä ja masentuneina.
"Mutta tuo mies – hänen kasvonsa – mitä hänelle on tapahtunut?" Margaret kysyi minulta.
Surullista on päättää rakkautta valheilla, mutta vielä surullisempaa on aloittaa sitä valheilla. Olin koettanut salata tämän tapauksen Margaretilta, mutta olin epäonnistunut. Sitä ei enää voinut salata muuten kuin valehtelemalla. Siksi kerroin hänelle totuuden, kerroin kuinka ja miksi vanha steward oli heittänyt rosvon kasvoille rikkihappoa, hän, joka tunsi valkoiset miehet ja heidän tapansa.
Ei ole paljoa kirjoittamista enää. Elsinoren kapina on päättynyt. Rosvot johtavat hajaantunutta miehistöä. Rosvot ovat yhtä halukkaita viemään meidät johtajansa satamaan kuin minäkin saamaan heidät kaikki vankilaan. Elsinoren matkan ensimmäinen vaihe lähenee loppuaan. Kuluu enintään kaksi päivää, niin olemme Valparaisossa. Sitten aloitamme uuden matkan ja lähdemme Seattleen.
Minun on vielä kerrottava eräästä asiasta, ja silloin tämän omituisen risteilyn omituinen lokikirja on täydellinen. Se tapahtui vasta viime yönä. Margaret ja minä vietimme toisen koiravahdin viimeisen tunnin peräkannen kaiteen ääressä. Oli suloista tuntea taas Elsinoren painuvan tuulen kuljettaman täysin purjein, tuntea sen lipuvan ja kiitävän vesien halki rauhallisella merellä.
Pimeyden peitossa, toistemme syliin kietoutuneina, puhuimme rakkaudesta ja tulevaisuuden suunnitelmista. Kun olisimme Valparaisossa, ehdotin minä, ottaisimme Elsinoreen uudet miehet ja päälliköt ja lähettäisimme sen matkalle, mutta me taas matkustaisimme nopeakulkuisessa höyrylaivassa joutuisasti kotiin. Lisäksi ehdotin, että koska Valparaiso oli paikka, missä oli pappeja ja sai avioliittolupia, menisimme naimisiin, ennen kuin nousisimme kotiin vievään höyrylaivaan.
Mutta Margaret oli itsepäinen. Westit ovat aina seuranneet laivojaan perille asti, olivat aina tuoneet laivansa satamaan tai olivat hukkuneet laivoineen matkalla. Elsinore oli lähtenyt Baltimoresta Westin johdolla. Elsinoreen otettaisiin Valparaisossa uusi miehistö ja alipäälliköt, ja Elsinore saapuisi Seattleen vieläkin mukanaan West.
"Mutta ajattelepa, sydänkäpyseni", vastustin. "Matkaan menee kuukausia. Muista, mitä Henley on sanonut: 'Jokaisen suudelman jälkeen jää meille vähemmän elon aikaa.'"
Tyttö painoi huulensa omilleni.
Mutta minä olin tyhmä.
"Oh, nuo pitkät, ikävät kuukaudet", valitin.
"Sinä rakas tyhmeliini", Margaret nauroi. "Etkö ymmärrä?"
"Ymmärrän vain, että Valparaisosta Seattleen on monta tuhatta mailia", vastasin.
"Et halua ymmärtää", hän sanoi uhmaavasti.
"Olen yksinkertainen raukka", myönsin. "Tiedän vain yhden asian: tahdon sinut omakseni. Tahdon sinut omakseni."
"Sinä olet hyvä, mutta sinä olet hyvin, hyvin tyhmä", tyttö sanoi ja puhuessaan hän tarttui käteeni ja painoi sen poskeansa vasten.
"Punastuin sen johdosta, mitä tyhmyytesi pakottaa minut sanomaan", Margaret selitti. "Sanoithan jo, että Valparaisossa on pappeja... ja... sieltä saa lupia... ja, no...!"
"Tarkoitat...?" änkytin.
"Juuri sitä", hän vakuutti.
"Kuherruskuukautemme vietämme Elsinoressa, Valparaisosta Seattleen asti", puhkesin innoissani puhumaan.
"Monet tuhannet mailit, pitkät, ikävät kuukaudet", Margaret kiusoitteli matkien ääntäni, kunnes vaiensin hänen kiusoittelevan suunsa huulillani.