[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7zzQcrSFYIYUFiz3guMy3kdtqYuOqgFVE4JA6cg0JUw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1777,"Elsinoren kapina","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1777-london-jack-elsinoren-kapina","1777__London_Jack__Elsinoren_kapina",null,"romaani",[],[],"fi",1914,1926,77261,498533,true,[],[],[],"Meriseikkailu sijoittuu purjelaiva Elsinorelle, joka matkaa Baltimoresta Kap Hornin ympäri kohti Seattlea. Matkustajana laivaan nouseva mies joutuu seuraamaan miehistön kurittomuutta, vaarallisia sääolosuhteita ja lopulta puhkeavaa raakaa kapinaa.","Jack Londonin 'Elsinoren kapina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1777.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELSINOREN KAPINA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut\n\nTauno Nuotio\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1926.\n\n\n\n\n\n\n1\n\n\nHeti alusta alkaen matka sujui huonosti. Poistuttuani hotellistani\npurevana maaliskuun aamuna kuljin halki Baltimoren ja saavuin laiturin\npäähän juuri ajoissa. Yhdeksään mennessä hinaajan oli kuljetettava\nminut satamaa alaspäin ja jätettävä _Elsinoreen_, ja ärtymykseni\nkasvaessa istuin palellen vaunuissa ja odotin. Ulkopuolisella\nistuimella istuivat ajuri ja Wada selkä kyyryssä melkein puolta astetta\nkylmemmässä ilmassa kuin minä. Ja hinaajalaivaa ei vain kuulunut.\n\nPossum, foxterrier-penikka, jonka Galbraith oli huolimattomasti\nsysännyt hoiviini, uikutti ja värisi sylissäni päällystakkini sisällä\nja turkisvaipan alla, eikä ottanut asettuakseen. Jatkuvasti se vikisi\nja kynsi ja sätkytteli päästäkseen ulos. Ja kerran päästyään ulos se\nvikisi ja kynsi yhtä innokkaasti päästäkseen kylmän kynsistä takaisin.\n\nSen herkeämätön valittelu ja liikehtiminen ei suinkaan ollut\nrauhoittavaa ärtyneille hermoilleni. Ensiksikään tämä eläin ei\nherättänyt mielenkiintoani. Se ei merkinnyt minulle mitään. En tuntenut\nsitä. Ikävissäni odotellessani olin tavan takaa vähällä antaa sen\najurille. Kerran kun kaksi pikkutyttöä -- ilmeisesti laiturimestarin\ntyttäriä -- kulki ohi, ojensin jo käteni ovea kohden avatakseni sen,\njotta voisin kutsua heidät luokseni ja lahjoittaa heille tuon ynisevän,\npienen ilkiön.\n\nTämä Galbraithin yllättävä jäähyväispaketti oli saapunut edellisenä\niltana pikajunassa New Yorkista. Se oli niin Galbraithin tapaista. Hän\nolisi voinut olla säädyllinen ja lähettää hedelmiä... tai myöskin\nkukkia. Mutta ei. Hänen hellän innostuksensa piti ottaa haukkuvan,\nlouskuttavan, kahden kuun vanhan penikan muoto. Ja terrierin saavuttua\npula oli alkanut. Hotellin kirjuri tuomitsi minut rikolliseksi teosta,\njota minulla ei ollut aikaa edes miettiä. Ja sitten Wada omasta\naloitteestaan ja omasta hassahtavasta typeryydestään oli yrittänyt\nsalakuljettaa pennun huoneeseensa, ja hänet oli talon salapoliisi\nyllättänyt. Wada oli heti unohtanut kaiken englantinsa ja turvautunut\nhysteeriseen japaninkieleensä, talon salapoliisi muisti vain\nirlanninkielensä, ja hotellin kirjuri antoi selvin sanoin minun\nymmärtää, että tätä hän minulta vain oli odottanutkin.\n\nKirottu koira, joka tapauksessa! Ja kirottu Galbraith myös! Ja kun\nminua paleli edelleen vaunuissani tuulisessa laiturin päässä, kirosin\nitsenikin ja hullun päähänpistoni, joka oli saanut minut lähtemään\nmatkalle purjelaivassa Kap Hornin ympäri.\n\nKello kymmenen aikaan epämääräinen nuorukainen saapui jalan kantaen\npukulaatikkoa, jonka laiturimestari pari minuuttia myöhemmin luovutti\nminulle. Se kuului luotsille, hän sanoi ja antoi ohjeita ajurille\nsanoen, että minut jouti jostakin toisesta laiturista jonakin\nepämääräisenä aikana viedä _Elsinorelle_ jollakin muulla hinaajalla.\nTämä oli omiaan lisäämään ärtymystäni.\n\nTuntia myöhemmin, kun edelleen istuin vaunuissani, tosin jo uuden\nlaiturin rannanpuoleisessa päässä, saapui luotsi. Mitään niin\nepäluotsimaista en olisi voinut kuvitella. Hän ei ollut sinitakkinen\nsäänpieksemä meripoika, vaan pehmeäpuheinen herrasmies, koko maailmalle\ntuttu onnistuneen liikemiehen tyyppi, jollaisia tapaa kaikissa\nklubeissa. Hän esitteli itsensä heti, ja minä kehoitin häntä jakamaan\njäätävän vaununi Possumin ja matkatavaroiden kanssa. Hän ei tiennyt\nmitään muuta, kuin että kapteeni West oli tehnyt jonkin muutoksen\njärjestelyihin. Se oli kaikki, mitä hän tiesi, vaikka hän kuvitteli,\nettä hinaaja saapuisi millä hetkellä tahansa.\n\nJa se tulikin kello yhdeltä iltapäivällä, sen jälkeen kun minun oli\ntäytynyt odottaa kaksi kuolettavaa tuntia. Tänä aikana olin\nehdottomasti päättänyt, etten aikonut ruveta pitämään kapteeni\nWestista. Vaikka en ollut häntä koskaan tavannut, niin heti alusta\nalkaen se tapa, millä hän oli kohdellut minua, oli ollut niin\nsanoakseni mitä vähimmässä määrin ritarillista. Kun _Elsinore_ juuri\nKaliforniasta ohralastissa saapuneena oli satamassa, matkustin New\nYorkista tutustumaan siihen, koska siitä piti tulla kotini useiksi\nkuukausiksi. Olin ihastunut laivaan ja kajuutan järjestelyyn. Hytti,\nmikä oli minulle valittu, oli tyydyttävä ja paljon tilavampi kuin olin\nodottanut. Mutta tirkistäessäni kapteenin huoneeseen hämmästyin sen\nmukavuutta. Kun mainitsen, että siitä pääsi suoraan kylpyhuoneeseen ja\nettä siinä muun muassa oli iso rautasänky, jollaista ei koskaan luulisi\nnäkevänsä merellä, olen kylliksi sanonut.\n\nTietenkin tuon nähtyäni päätin, että minun piti saada kapteenin\nkylpyhuone ja iso rautasänky. Kun pyysin asiamiehiä järjestämään jutun\nkapteenin kanssa, tuntuivat he välinpitämättömiltä ja haluttomilta. \"En\ntiedä ollenkaan, mitä se maksaa\", sanoin. \"Enkä välitäkään tietää!\nMaksakoon vaikka sataviisikymmentä dollaria tai viisisataa, mutta minun\npitää saada tuo asunto!\"\n\nHarrison ja Gray, asiamiehet, väittelivät hiljaa keskenään ja\najattelivat, että kapteeni West tuskin vaivautuisi järjestämään asiaa.\n\"Sitten hän on aivan erikoislaatuinen merikapteeni\", vakuutin varmana.\n\"Kaikkien Atlantin vuorolaivojen kapteenit säännöllisesti myyvät\nasuinhyttinsä.\"\n\n\"Mutta kapteeni West ei ole Atlantin vuorolaivan kapteeni\", mr\nHarrison huomautti kohteliaasti.\n\n\"Muistakaa, että minun pitää olla laivalla monta kuukautta\", tokaisin.\n\"No niin, tarjotkaa hiidessä hänelle aina tuhanteen asti, jos se on\nvälttämätöntä.\"\n\n\"Koetamme\", sanoi mr Gray, \"mutta varoitamme teitä liiaksi luottamasta\nyrityksiimme. Kapteeni West on Searsportissa nyt. Kirjoitamme hänelle\ntänään.\"\n\nMr Gray kävi luonani useita päiviä myöhemmin ja hämmästyksekseni\nilmoitti, että kapteeni West oli evännyt tarjoukseni.\n\n\"Tarjositteko hänelle tuhanteen asti?\" kysyin. \"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän valitti, ettei voi suostua pyyntöönne\", Gray vastasi.\n\nPäivää myöhemmin sain kirjeen kapteeni Westiltä. Kirjoitus ja sanojen\nkäyttö oli vanhanaikaista ja muodollista. Hän valitti, ettei vielä\nollut kohdannut minua, ja vakuutti persoonallisesti huolehtivansa\nasuntoni mukavuudesta. Tästä asiasta hän oli jo lähettänyt ohjeita mr\nPikelle, _Elsinoren_ ensimmäiselle perämiehelle, ja määrännyt hyttini\nja sen viereisen hytin välisen seinän hajoitettavaksi. Edelleen --\nseikka, mistä vastenmielisyyteni kapteeni Westiä kohtaan alkoi -- hän\nilmoitti minulle, että jos, kun oli kunnollisesti päästy merelle,\nolisin vielä tyytymätön, hän mielellään vaihtaisi asuntoa kanssani.\n\nTietenkin tällaisen takaiskun jälkeen tunsin, etten millään enää saisi\nvallatuksi kapteeni Westin rautasänkyä. Ja tämä kapteeni West, jota en\nollut vielä tavannut, oli pannut minut värjöttämään laiturin päässä\nneljä kurjaa tuntia. Mitä vähemmän näen häntä matkallani, sitä parempi,\ntuumin, ja mielihyvän tuntein ajattelin niitä monia kirjalaatikoita,\njotka olin New Yorkista lähettänyt laivaan. Jumalan kiitos, en ollut\nriippuvainen merikapteeneista huvituksissani.\n\nLuovutin Possumin Wadalle, joka maksoi ajurin, ja sillä aikaa kuin\nhinaajan miehet kantoivat matkatavarani laivaan, vei luotsi minut\nmukanaan esitelläkseen minut kapteeni Westille. Ensi silmäyksellä\najattelin, ettei hän vaikuttanut enempää merikapteenilta kuin\nluotsikaan oli näyttänyt luotsilta. Olin nähnyt lajin parhaita,\nvuorolaivojen kapteeneita, eikä hän muistuttanut enempää heitä kuin\npaksunaamaisia, karkeaäänisiä laivureitakaan, joista olin lukenut.\nHänen rinnallaan seisoi nainen, jonka kasvoja näkyi vain vähän ja joka\nmuodosti lämpimän ja loistavan värimöhkäleen suunnattomine\npunaketunnahkaisine muhveineen ja puuhkineen, joihin hän oli melkein\nhautaantunut.\n\n\"Hyvä Jumala! -- Hänen vaimonsa!\" sanoin kuiskaten luotsille. \"Tuleeko\nhän mukaan?\"\n\nOlin nimenomaan sanonut Harrisonille tilatessani laivamatkan, että en\nvoisi mitenkään hyväksyä, että _Elsinoren_ kapteeni ottaisi vaimonsa\nmatkalle. Ja Harrison oli hymyillyt ja vakuuttanut, että kapteeni West\npurjehtisi ilman vaimoa.\n\n\"Se on hänen tyttärensä\", luotsi vastasi hiljaa. \"Tulee saattamaan\nhäntä luulen. Hänen vaimonsa kuoli toista vuotta sitten. Sanotaan, että\nse seikka sai hänet uudestaan merelle. Kuten tiedätte, oli hän jo\nvetäytynyt syrjään.\"\n\nKapteeni West alkoi tulla minua kohti, ja ennen kuin kätemme olivat\ntavanneet toisensa ja ennen kuin hän vielä oli ennättänyt lausua\nmitään, sain ensimmäisen, hämmästyttävän vaikutelmani hänen\npersoonallisuudestaan. Hän oli pitkä ja laiha, yhtä hioutunut kuin\nkuningas tai keisari, yhtä etäinen kuin kaukaisin kiintotähti ja yhtä\nväritön kuin Euklideen väittämät. Mutta juuri ennen kuin kätemme\nkohtasivat toisensa, hänen silmäkulmiinsa ilmestyi lukemattomia\nystävällisiä ryppyjä, ja hän näyttikin hyvin miellyttävältä.\n\nNiin omituisesti vaikutti minuun tämä ensimmäinen vilahdus kapteeni\nWestista, että odotin kuulevani hänen huuliltaan vaikka minkälaisia\nhurskauden ja viisauden sanoja. Mutta hän lausui sangen tavallisia\nvalitteluja viivytyksen johdosta äänellä, joka aiheutti uuden\nyllätyksen minulle. Se oli kohtelias ja hiljainen, melkein liian\nhiljainen, mutta hyvin selvä.\n\n\"Ja tämä nuori nainen on syyllinen viivytykseen\", hän lopetti ja esitti\nminut tyttärelleen. \"Margaret, tämä on mr Pathurst.\"\n\nTytön hansikoitu käsi sukelsi nopeasti esiin ketunnahoista, ja huomasin\nkatselevani harmaata silmäparia, joka koko ajan ja vakavasti katsoi\nminuun. Tuo kylmä, läpitunkeva, etsivä katse oli masentava. Se ei ollut\nollenkaan uhmaava, mutta se oli niin ylimielisen asiallinen. Se oli\njuuri sellainen, kuin hän olisi katsellut ajuria, jonka aikoi vuokrata.\nEn silloin tietänyt, että hänen piti tulla matkalle ja että hänen\nuteliaisuutensa miestä kohtaan, josta piti tulla hänen matkatoverinsa\npuoleksi vuodeksi, oli sen tähden luonnollinen. Hänen huulensa ja\nsilmänsä hymyilivät hänen puhuessaan.\n\nKun siirryimme eteenpäin astuaksemme hinaajan kajuuttaan, kuulin\nPossumin vavahtelevan uikutuksen kasvavan huudoksi ja käskin Wadaa\ntuomaan elukan kylmästä sisälle. Hän heilui matkatavaroitteni parissa\nja koetti saada matkalaukkuani turvallisesti pystyyn tunkemalla sen\nalle pientä, automaattista rihlapyssyäni. Hämmästyin laivan\nmatkatavaravuorta, jonka rinnalla omani ei ollut mitään. Laivan\nvarastoja, oli ensimmäinen ajatukseni, kunnes huomasin lukuisat arkut,\nlaatikot, vaaterasiat ja kaikenlaiset paketit ja mytyt. Useimmissa\nmatkatavaroissa oli nimikirjaimet M.W. Silloin muistin, että tytön nimi\noli Margaret.\n\nOlin liian vihainen palatakseni hyttiin ja astelin edestakaisin\nkylmällä kannella purren huuliani harmista. Olin nimenomaan sopinut\nkapteenin asiamiehen kanssa, ettei kapteenin vaimo saisi tulla matkalle\nmukaan. Viimeisin asia maailmassa, mitä halusin laivan parhaisiin\nhytteihin, oli nainen. Mutta en ollut tullut ajatelleeksikaan, että\nkapteenilla olisi tytär. Kahdesta sentistä olin valmis heittämään\nmatkan sikseen ja palaamaan hinaajalla Baltimoreen.\n\nKun vauhtimme aiheuttama tuuli oli minut pahasti jäätänyt, huomasin\nmiss Westin tulevan pitkin kapeata kantta enkä voinut olla\nhämmästymättä hänen käyntinsä joustavuutta ja elokkuutta.\n\nKäännyin kannoillani ja syvennyin äreänä tarkastamaan tavaravuorta.\nEräs suunnaton laatikko kiinnitti huomiotani, ja tuijotin siihen\nparhaillaan, kun tytön ääni kuului olkani takaa.\n\n\"Tuo se todellisuudessa aiheutti viivytyksen\", hän sanoi.\n\n\"Mikä se on?\" kysyin.\n\n\"No, se on _Elsinoren_ piano, aivan uusittuna. Kun päätin tulla,\nsähkötin mr Pikelle -- hän on perämies, kuten tiedätte -- että hän\nkorjauttaisi sen. Hän teki parhaansa. Se oli pianoliikkeen vika. Ja\ntänään annoin heidän kuulla kunniansa, mitä he eivät äkkiä unohda.\"\n\nHän nauroi muistellessaan tapausta ja alkoi silmäillä ja kurkistella\nmatkatavaroita, ikäänkuin etsien jotakin erityistä kappaletta.\nLöydettyään etsimänsä hän aikoi poistua, mutta pysähtyikin ja sanoi:\n\n\"Ettekö tule kajuuttaan? Siellä on lämmin. Emme tule perille vielä\npuoleen tuntiin.\"\n\n\"Milloin päätitte lähteä tälle matkalle?\" kysyin äkkiä.\n\nVaikka katse, jonka hän loi minuun, olikin hyvin nopea, niin tunsin,\nettä hän sinä hetkenä oli huomannut sappeni ja suuttumukseni.\n\n\"Kaksi päivää sitten\", hän vastasi. \"Mitä sitten?\"\n\nHänen asiallisuutensa nolasi minut, ja ennen kuin saatoin puhua, hän\njatkoi:\n\n\"Nyt te ette saa olla ollenkaan typerä, mr Pathurst. Minä luultavasti\ntiedän enemmän pitkistä matkoista kuin te, ja aiomme kaikki olla\nmiellyttäviä ja onnellisia. Te ette voi vaivata minua, ja lupaan, etten\nvaivaa teitä. Olen purjehtinut matkustajien kanssa ennenkin. Se siitä.\nAlkakaamme oikealla tavalla, niin loppu menee itsestään. Tiedän, mikä\nteitä vaivaa. Te luulette, että teidät kutsutaan huvittamaan minua.\nTietäkää, etten tarvitse huvitusta. En ole koskaan ollut millään\npitkällä matkalla, joka olisi ollut liian pitkä, ja minulla on aina\ntehtävää. Enkä minä soita sormiharjoituksia.\"\n\n\n\n\n2\n\n\n_Elsinore_ makasi hiilillä lastattuna hyvin syvällä vedessä, kun\ntulimme sen kylkeen. Tiesin liian vähän laivoista kyetäkseni ihailemaan\nsen piirteitä enkä sitä paitsi ollut halukaskaan ihailemaan sitä sillä\nkertaa. Yhä edelleen taistelin itsekseni, oliko minun heitettävä\nhiiteen koko asia ja palattava hinaajalle. Tästä kaikesta älköön\nkuitenkaan päätettäkö, että olen horjuvainen ihminen. Päinvastoin.\n\nVika on siinä, etten alkuaankaan ajatellessani matkaa ollut kärkäs\nsiihen. Käytännöllisesti katsoen syy, miksi lähdin matkalle, oli se,\netten ollut halukas mihinkään muuhunkaan. Jo jonkin aikaa elämästäni\noli puuttunut höystettä. Elämä ei ollut väsyttävää, enkä minäkään ollut\njuuri kyllästynyt miestovereitteni seuraan ja kaikkiin heidän tyhmiin,\nvähäpätöisiin tai vakaviin yrityksiinsä. Ja vielä kauemmin olin ollut\ntyytymätön naisiin. Olin sietänyt heitä, mutta olin liiaksi arvostellut\nheidän naiiveja vikojaan, heidän melkein hurjaa sukupuolista\nantautumistaan, ollakseni heihin ihastunut. Ja minut oli sattunut\nmasentamaan se, mitä sanoin taiteen turhuudeksi -- suurellinen\nsorminäppäryys, täydellinen puoskarointi, joka ei pettänyt ainoastaan\nharrastajiansa, vaan myös asiantuntijansa.\n\nLyhyesti sanoen, aioin matkustaa _Elsinoressa_, koska oli helpompaa\ntehdä se kuin jättää tekemättä ja kaikki muukin oli yhtä tasaisen ja\nvaarallisen helppoa. Se oli sen tilan kirous, johon olin vajonnut.\nSiksi astuessani _Elsinoren_ kannelle, olin vähällä käskeä jättämään\nmatkatavarani sinne, missä ne olivat, ja sanoa kapteeni Westille ja\nhänen tyttärelleen hyvästi.\n\nMelkeinpä luulen, että ratkaisun aiheutti miss Westin vieraanvarainen\nhymy, kun hän tuli yläkannen kajuutasta, ja tieto, että kajuutassa oli\nsangen lämmin ja hyvä olla.\n\nMr Piken, perämiehen, olin jo tavannut, kun kävin katsomassa laivaa\nsatamassa. Hän hymyili jäykkää, pingoitettua hymyä, joka mahtoi tuntua\ntuskalliselta, mutta hän ei tarjoutunut puristamaan kättäni, vaan\nkääntyi heti antamaan käskyjä puolelle tusinalle jäätyneen näköisiä\nnuorukaisia ja vanhoja miehiä, jotka laahautuivat ylös jostakin laivan\nkeskiosista. Mr Pike oli juonut. Se oli ilmeistä. Hänen kasvonsa olivat\npöhöttyneet ja omituisen väriset, ja hänen suuret, harmaat silmänsä\nolivat tuikeat ja verestivät.\n\nRohkeuteni lannistui, ja epäröin katsellessani omaisuuteni laivaamista\nja päivittelin heikkoa tahtoani, joka esti minua lausumasta niitä\nmuutamia sanoja, jotka keskeyttäisivät koko tuon homman. Ne kuusi\nmiestä, jotka nyt kantoivat matkatavaroita laivan peräpuolelta\nkajuuttaan, olivat toisenlaisia kuin millaisiksi minä merimiehiä olin\nkuvitellut. En tosiaankaan ollut vuorolaivoilla koskaan nähnyt heidän\nkaltaisiaan.\n\nEräs vilkaskasvoinen kahdeksantoistavuotias nuorukainen hymyili minulle\nmerkillisellä italialaisella silmäparillaan. Hän oli kääpiö. Hän oli\nniin lyhyt, että hän suorastaan hukkui merisaappaisiinsa ja\nmerimieshattuunsa. Hän ei kuitenkaan ollut puhdasrotuinen italialainen.\nOlin niin varma siitä, että kysyin asiaa perämieheltä, joka vastasi\näreästi:\n\n\"Hänkö? Pätkä? Hän on dago, puoliverinen italialainen. Puoleksi\njapanilainen tai malaiji.\"\n\nEräs ukko, jonka kuulin olevan puosun, oli niin voimaton, että\najattelin hänen hiljattain sairastaneen. Hänen kasvonsa olivat tylsät\nja härkämäiset, ja kun hän laahusti ja kompuroi isoissa kengissään\nkannella, pysähtyi hän aina muutaman askelen päähän, pani molemmat\nkätensä vatsalleen ja teki merkillisen, puristavan ja nostavan\nliikkeen. Kului kuukausia, joiden aikana näin hänen tekevän tämän\ntuhansia kertoja, ennen kuin sain tietää, ettei häntä vaivannut mikään\nja että tämä hänen temppunsa oli vain tapa. Hänen kasvonsa näyttivät\nsanomattoman typeriltä, ja hänen verraton nimensä oli Sundry Buyers. Ja\nsellainen mies oli hienon amerikkalaisen purjelaivan _Elsinoren_ puosu\n-- _Elsinoren_, jota pidettiin yhtenä kauneimmista purjelaivoista!\n\nTässä matkatavaroita siirtelevässä ukkojen ja poikien joukossa näin\nvain yhden, Henry-nimisen kuusitoistavuotiaan nuorukaisen, joka edes\nhiukan lähenteli sitä, miltä olin ajatellut merimiesten näyttävän. Hän\noli tullut koululaivasta, kertoi perämies minulle. Hänen kasvonsa\nolivat hienopiirteiset, valppaat, kuten hänen ruumiinliikkeensäkin, ja\nhänellä oli oikeat merimiehen vaatteet, joita hän kantoi aito\nmerimiehen tavoin.\n\nVarsinainen miehistö ei ollut vielä tullut laivaan, mutta sitä\nodotettiin joka hetki, vakuutti perämies muristen pahaaennustavasti.\nNämä jo laivassa olevat olivat sekalaisia yksilöitä, jotka oli pestattu\nNew Yorkissa ilman merimiestoimiston välitystä. Ja minkälaista\nvarsinainen miehistö on -- sen tietää yksin Jumala -- niin sanoi\nperämies. Pätkä, japanilais- (tai malaijilais-) italialainen\npuoliverinen, kertoi perämies minulle, oli kyvykäs merimies, vaikkakin\nhän oli tullut höyrylaivasta, ja tämä oli hänen ensimmäinen\npurjehdusmatkansa.\n\n\"Ei meillä ole oikeita merimiehiä\", puhisi mr Pike. \"Jokainen\nmaanmoukka ja lehmipaimen on nykyään olevinaan merimies!\nKauppalaivastopalvelus menee nykyään kokonaan päin mäntyä. Ei enää ole\nolemassa merimiehiä! He kaikki kuolivat vuosia sitten ennen kuin te\nolitte syntynytkään.\"\n\nSaatoin tuntea whiskyn hajun perämiehen hengityksestä. Hän ei\nkuitenkaan horjunut eikä näyttänyt mitään juopumuksen merkkejä. Sain\ntietää vasta myöhemmin, että hän oli yleensä mitä harvapuheisin ja että\ntämä hänen puheliaisuutensa oli väkijuomien aiheuttamaa.\n\n\"Olisi ollut Jumalan armo, jos olisin kuollut vuosia sitten\", hän\nsanoi, \"sen sijaan, että elän ja näen merimiesten ja laivojen katoavan\nmereltä.\"\n\n\"Mutta tietääkseni _Elsinorea_ pidetään yhtenä kauneimmista\", sanoin.\n\n\"Niin se onkin... nykyään. Mutta mikä se oikeastaan on? -- Kirottu\nlastialus! Sitä ei ole rakennettu purjehtimista varten, ja jos\nolisikin, niin ei ole enää merimiehiä, jotka purjehtisivat sillä, hyvä\nJumala! Nuo vanhat klipperit! Kun ajattelen niitä! -- _Hurjapää,\nLentotähti, Lentävä kala, Vetten noita, Hirvikoira, Harvey Birch,\nPurjetynnyri, Nopsasiipi, Merikäärme, Revontuli!_ Ja kun ajattelen\nteealusten purjeita, alusten, jotka lastasivat Honkongissa ja kiitivät\nitäisiä väyliä. Ihana näky! Ihana näky!\"\n\nInnostuin. Olin löytänyt miehen, elävän miehen. En kiirehtinyt\nkajuuttaan, missä tiesin Wadan purkavan tavaroitani, vaan astelin\nedestakaisin kannella kookkaan mr Piken kanssa. Hän oli kookas tämän\nkäsitteen todellisessa merkityksessä. Hän oli leveäharteinen,\nraskasluinen ja ainakin kuusi jalkaa pitkä, suuresta kumaruudestaan\nhuolimatta.\n\n\"Olette muhkea mies\", sanoin.\n\n\"Olen ollut, olen ollut\", hän mutisi surullisesti, ja samalla tunsin\ntaas voimakkaan whiskyn löyhkän.\n\nSilmäsin salaa hänen pahkaisia käsiänsä. Yhdestä sormesta olisi saanut\nkolme minun sormeani. Hänen ranteensa oli kolme kertaa niin paksu kuin\nomani.\n\n\"Paljonko painatte?\" kysyin.\n\n\"Kaksisataakymmenen naulaa. Mutta parhaimpina päivinäni pääsin lähelle\nkahtasataaneljääkymmentä.\"\n\n\"Eikö _Elsinore_ ole hyvä purjehtija?\" kysyin palaten asiaan, joka oli\nkiihottanut häntä.\n\n\"Lyön vetoa tupakkanaulasta kuukauden palkkaan asti, että se\nei kykene purjehtimaan tätä matkaa sadassaviidessäkymmenessä\npäivässä\", hän vastasi. \"Mutta minä olen tehnyt sen matkan\nvanhassa _Lentävässä pilvessä_ kahdeksassakymmenessäyhdeksässä\npäivässä Sandy Hookista Friscoon. Kuusikymmentä vanhahkoa miestä,\njotka _olivat_ miehiä, ja kahdeksan poikaa, ja kiitämällä edettiin!\nKolmesataaseitsemänkymmentäneljä mailia päivässä lievässä tuulessa ja\nmyrskyssä kahdeksantoista solmua -- eikä sekään ollut sen paras aika.\nKahdeksankymmentäyhdeksän päivää! -- Saman ennätyksen saavutti vain\nkerran vanha _Andrew Jackson_ yhdeksän vuotta myöhemmin. Ne vasta\nolivat aikoja!\"\n\n\"Milloin _Andrew Jackson_ saavutti tuon ennätyksen?\" kysyin, sillä\naloin epäillä, että hän syötti minulle pajuköyttä. \"Vuonna 1860\", hän\nvastasi nopeasti. \"Ja te purjehditte _Lentävässä pilvessä_ yhdeksän\nvuotta sitä ennen, ja nyt on vuosi 1913. No niin, se oli\nkuusikymmentäkaksi vuotta sitten\", julistin.\n\n\"Minä olin silloin seitsemän vanha\", hän hymyili. \"Äitini oli\n_Lentävässä pilvessä_ keittäjättärenä. Synnyin merellä. Olin\nkaksitoistavuotias laivapoika, kun _Herald o' the Morn_ teki sen matkan\nyhdeksässäkymmenessäyhdeksässä päivässä. Puolet laivaväestä oli\nraudoissa melkein koko ajan, viisi miestä putosi mastosta Kap Hornin\nedustalla ja hukkui, tuppipuukkojemme kärjet katkesivat, nyrkkiraudat\nja naakelitkin heiluivat, alipäälliköt ampuivat kolme miestä yhtenä\npäivänä, toinen perämies tapettiin, eikä kukaan tietänyt kuka sen teki,\nja -- kiitämällä edettiin! Yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää kesti matka,\nseitsemäntoistatuhannen mailin matka!\"\n\n\"Mutta sen mukaan olisitte kuusikymmentäyhdeksänvuotias\", intin.\n\n\"Niin olenkin\", hän vastasi ylpeästi, \"ja parempi mies sellaisenakin\nkuin nuo nykypäivien vaivaiset nuorukaiset. Sukupuuttoon he kuolisivat\nniissä oloissa, joista minä olen selviytynyt. Oletteko koskaan kuullut\n_Sunny Southista_, joka myytiin orjalaivaksi Havannaan ja joka muutti\nnimensä _Emanuelaksi_.\"\n\n\"Vai niin, te olette purjehtinut sitä niin sanottua keskiväylää!\"\nhuudahdin.\n\n\"Olin _Emanuelassa_ sinä päivänä Mosambikin kanaalissa, kun _Brisk_\nsaavutti meidät yhdeksänsataa orjaa ruumassaan. Se ei kylläkään olisi\nmeitä saavuttanut, ellei se olisi ollut höyrylaiva.\"\n\nKävelin yhä edelleen tämän jättiläisen rinnalla ja kuuntelin hänen\nmutisten lausuttuja muistelmiaan vanhoilta päiviltä, jolloin miehiä\ntapettiin kuin kärpäsiä. Hän pani liian paljon omiaan, jotta olisin\noikein voinut uskoa häntä, mutta uskoin kuitenkin, kun katselin hänen\nkumaroita olkapäitään ja miten hän laahasi isoja jalkojaan kuin vanhus,\nettä hänen ikänsä tosiaankin oli se, minkä hän sanoi. Hän puhui eräästä\nkapteeni Sonursista.\n\n\"Hän oli suurenmoinen kapteeni\", hän sanoi. \"Ja niinä kahtena vuotena,\njoina purjehdin perämiehenä hänen kanssaan, ei ollut sitä satamaa,\nmissä en olisi karannut aluksesta sen ankkuroidessa ja pysytellyt\npiilossa koko laivan maassaoloaikaa. Hiivin takaisin laivaan vasta sen\njatkaessa matkaansa.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Miehistön takia. Miehet olivat vannoneet verikostoa ja vankeutta\nminulle sen johdosta, että minulla oli omat tapani opettaa heistä\nmerimiehiä. No niin, minut siepattiin usein kiinni, ja kapteeni sai\nmaksaa puolestani sakkoja -- mutta kuitenkin minun työni tuotti\nlaivalle tuloja.\"\n\nMr Pike näytti isoja kouriansa, ja kun katsoin hänen kuhmuisia,\nmuodottomia rystysiään, ymmärsin hänen työnsä laadun.\n\nTällä hetkellä häntä puhutteli peräkannelta toinen perämies, joka oli\nkeskikokoinen, roteva, sileäksi ajeltu ja valkoverinen mies.\n\n\"Hinaaja näkyy, sir\", hän ilmoitti.\n\nPerämies urahti kuulleensa ja lisäsi: \"Tulkaa alas, mr Mellaire,\ntutustumaan matkustajaamme.\"\n\nEn voinut olla panematta merkille mr Mellairen ilmettä ja ryhtiä hänen\ntullessaan alas peräastuimia ja meitä toisillemme esiteltäessä. Hän oli\nvanhanaikaisen kohtelias, matalaääninen, huomaavainen, miellyttävä ja\naivan varmasti etelävaltiosta kotoisin.\n\n\"Etelästäkö olette?\" kysyin.\n\n\"Georgiasta, sir.\" Hän kumarsi ja hymyili, niinkuin vain\netelävaltiolainen voi kumartaa ja hymyillä.\n\nHänen piirteensä ja ilmeensä olivat miellyttävät ja kohteliaat, mutta\nhänen suunsa oli kauhein, ammottava haava, minkä koskaan olen nähnyt\nmiehen kasvoissa. Se _oli_ todellakin haava. En voi muulla tavalla\nkuvata tuota karkeata, ohuthuulista, muodotonta suuta, josta virtasi\nystävällisiä sanoja niin miellyttävästi. Tahtomattani vilkaisin hänen\nkäsiinsä. Ne olivat paksuluiset ja epämuodostuneet, kuten perämiehenkin\nkädet. Katsoin hänen sinisiä silmiään. Niiden pinnalla oli valoisa\nverho, kohteliaan ystävällisyyden ja sydämellisyyden hehku, mutta\ntunsin, ettei tämän hehkun takana ollut vilpittömyyttä eikä armoa.\nNiiden kiillon alla oli jotakin kylmää ja peloittavaa, joka hiiviskeli\nja odotteli ja tarkkasi, jotakin kissamaista, jotakin vihamielistä ja\nvaarallista. Tuon pehmeän valohehkun ja kohteliaan tuikkeen alla oli\nelävä, peloittava voima, joka oli tehnyt tuosta suusta sen haavan, mikä\nse oli. Se, minkä huomasin olevan kätkettynä noihin silmiin, värisytti\nminua vastenmielisyydellään ja omituisuudellaan.\n\nKun katsoin mr Mellairea, kun puhuin hänelle, hymyilin tai lausuin\nkohteliaisuuksia, tunsin olevani kuin metsässä tai viidakossa, missä\ntietää näkymättömien villien eläimen silmien vaanivan itseään. Suoraan\nsanoen pelkäsin sitä voimaa, joka väijyi Mellairen kallossa. On yleensä\naivan luonnollista, että vertaa ihmisen ulkonaista olemusta ja\nulkonaisia piirteitä hänen sisäiseen olemukseensa. Mutta tätä vertailua\nen voinut tehdä toisen perämiehen suhteen. Hänen kasvonsa, olemuksensa,\nkäytöksensä ja miellyttävä huolettomuutensa muodostivat verhon, jonka\ntaakse hänen todellinen, hänen ulkonaiselle olemukselleen aivan\nvastakkainen minänsä oli piiloutuneena.\n\nHuomasin Wadan seisovan kajuutan ovella todennäköisesti odottamassa\nohjeita, nyökkäsin ja aioin mennä sisälle. Mr Pike katsahti nopeasti\nminuun ja sanoi:\n\n\"Hetkinen, mr Pathurst.\"\n\nHän antoi joitakin määräyksiä toiselle perämiehelle, joka pyörähti\nkantapäillään ja lähti keulaa kohti. Seisoin ja odotin mr Piken\nilmoitusta, jota hän ei katsonut sopivaksi lausua, ennen kuin toinen\nperämies varmasti oli tarpeeksi kaukana. Sitten hän kumartui lähelle\nkorvaani ja sanoi:\n\n\"Älkää mainitko tuota juttua iästäni kenellekään. Joka vuosi,\nallekirjoittaessani sopimuksen, merkitsen itseni vuotta nuoremmaksi\nkuin edellisenä vuonna. Olen viidenkymmenenneljän nyt luettelossa.\"\n\n\"Ettekä näytä päivääkään vanhemmalta\", vastasin ja tarkoitin sitä\ntäydellä todella.\n\n\"Enkä tunnekaan olevani. Voitan työssä ja tappelussa ripeimmänkin\nnuorukaisen. Älkääkä antako ikäni tulla kenenkään korviin, mr Pathurst.\nLaivurit eivät erityisesti harrasta perämiehiä, jotka ovat\nseitsemänkymmenen korvissa. Eivätkä laivain omistajatkaan. Olen\nkiinnittänyt toiveeni tähän laivaan, ja olisin saanut sen, ellei ukko\nolisi päättänyt lähteä merelle uudestaan. Ikäänkuin hän olisi tarvinnut\nrahaa! Vanha kitupiikki!\"\n\n\"Onko hän varakas?\" kysyin\n\n\"Varakas! Jos minulla olisi kymmenesosa hänen rahoistaan, voisin\nvetäytyä kanafarmille Kaliforniaan ja elää kuin rotukukko -- niin, jos\nminulla olisi edes viideskymmenesosa siitä, mitä hän on saanut\nkootuksi. No niin, hän omistaa suurimman osan Blackwoodin laivoista, ja\nniitä on aina onnistanut, ne ovat aina ansainneet rahaa. Alan tulla\nvanhaksi, ja minun olisi aika päästä kapteeniksi. Mutta ei! Vanhan\nukkelin päähän pälkähti lähteä taas merelle, juuri kun olin\nsaamaisillani hänen paikkansa.\"\n\nAioin jälleen astua kajuuttaan, mutta perämies pysähdytti minut.\n\n\"Mr Pathurst! Ettehän mainitse mitään iästäni?\"\n\n\"Aivan varmasti en, mr Pike\", sanoin.\n\n\n\n\n3\n\n\nKoska olin läpeensä kylmissäni, minua heti hiveli kajuutan suloinen\nlämpö. Kaikki sieltä johtavat ovet olivat auki, joten koko huonerivi\nnäkyi. Yläkannen vasemmalta puolelta johti sisäänkäytävä avaraan,\nhienosti matotettuun käytävään. Sen varrella vasemmalta puolella oli\nviisi hyttiä: ensin sisään tullessa perämiehen, sitten ne kaksi hyttiä,\njotka oli yhdistetty minua varten, sitten stewardin hytti, ja sen\nrinnalla viimeisenä oli hytti, jota käytettiin vaatesäiliönä.\n\nKäytävän toisella puolella oli alue, johon en vielä ollut tutustunut,\nmutta tiesin, että se käsitti ruokasalin, kylpyhuoneen, erikoishytin,\njoka todellisuudessa oli avara arkihuone, kapteenin hytin ja\nepäilemättä miss Westin osaston. Kuulin hänen hyräilevän jotakin\nsäveltä, kun hän puuhaili matkatavaroitaan purkamassa. Sopivasti kaiken\nkeskelle oli sijoitettu stewardin ruokasäiliö, joka oli erotettu\nkäytävillä ja portailla, jotka johtivat laivan perällä olevaan\nkarttahyttiin. Siitä oikealle olivat kapteenin ja miss Westin hytit,\nkeulaan päin oli ruokasali ja oleskeluhytti, vasemmalle siitä\nhyttirivi, jota olen kuvaillut ja jossa oli minunkin asuntoni.\n\nUskalsin mennä alas perää kohti ja huomasin, että se avautui Elsinoren\nperäosaan, laajentuen erikoisen isoksi huoneeksi, joka oli vähintään\nkolmekymmentäviisi jalkaa leveä ja noin viisi- tai kahdeksantoista\njalkaa korkea ja kaartui tietenkin laivan perän mukaan. Se näytti\nvarastohuoneelta. Siellä oli vesiammeita, purjekangaspakkoja, useita\narkkuja, liikkiöitä ja riippumassa olevia sianlihoja sekä portaat,\njotka johtivat pienen luukun kautta ylös peräkannelle, ja lattiassa oli\ntoinen luukku.\n\nPuhuttelin stewardia, vanhaa kiinalaista, joka oli sileäkasvoinen ja\nripeäliikkeinen. Hänen nimeään en koskaan saanut tietää, mutta\nluetteloissa mainittiin hänen ikänsä viideksikymmeneksikuudeksi\nvuodeksi.\n\n\"Mitä tuolla alhaalla on?\" kysyin osoittaen lattiassa olevaa luukkua.\n\n\"Se olla sairashuone\", hän vastasi.\n\n\"Ja kutka syövät tuossa?\" -- Osoitin pöytää ja kahta kiinteätä\nmerituolia.\n\n\"Olla toinen pöytä. Toinen perämies ja kirvesmies syödä se pöytä.\"\n\nKun olin antanut ohjeet Wadalle tavaroitteni järjestämisestä, katsoin\nkelloani. Oli vielä varhainen. Kello oli vain muutamia minuutteja yli\nkolmen. Nousin siis kannelle katsomaan miehistön tuloa.\n\nEn nähnyt hinaajan saapumista, mutta keskikajuutan kohdalla tapasin\nmuutamia kuhnureita, jotka eivät vielä olleet ehtineet skanssiin. He\nolivat juovuksissa. Se oli kurjin, säälittävin ja vastenmielisin\nmiesryhmä, minkä koskaan olin nähnyt. Heidän vaatteensa olivat\nriekaleina, kasvonsa pöhöttyneet, veriset ja likaiset. En tahdo sanoa,\nettä he olivat roistotyyppejä. He olivat vain siivottomia ja\ninhottavia. He olivat inhottavia näöltään, puheiltaan ja tavoiltaan.\n\n\"Tulkaa! Tulkaa! Tuokaa tavaranne skanssiin!\" huusi mr Pike terävästi\nsillalta. Kevyt ja siro, teräksestä ja lankuista tehty silta kulki\n_Elsinoren_ päästä päähän keskikajuutan ja skanssin ylitse, yhdistäen\nperäkannen ja keulapakan.\n\nPerämiehen käskyn kuultuaan miehet hoipertelivat sinne tänne,\nmulkoilivat häneen, ja jotkut yrittivät kömpelösti totella. Toiset\nlakkasivat mongertamasta ja katsoivat perämiestä jurosti. Eräs Larry\nniminen mies, jonka kasvoja luodessaan joku typerä jumala oli\nhutiloinut, puhkesi naurunhohotukseen ja sylkäisi huolettomasti\nkannelle.\n\nSitten hän kääntyi uhmaavasti tovereihinsa ja kysyi äänekkäästi ja\nkäheästi:\n\n\"Kuka helvetissä tuo vanha väkäleuka on?\"\n\nNäin mr Piken kookkaan vartalon suonenvedontapaisesti jännittyvän ja\nhuomasin, miten hänen jykevät kouransa kahmaisivat kiinni\nsiltakaiteesta. Mutta muuten hän hillitsi itsensä.\n\n\"Menkää\", hän sanoi. \"En tahdo enää kuulla teistä. Menkää skanssiin.\"\n\nJa sitten mr Pike hämmästyksekseni kääntyi ja astui komentosillan\nperäpäähän hinaajan irroittaessa köytensä. Tuoko siis oli kaikki, mihin\nhän ryhtyi suurentelevista tappamis- ja kurinpitopuheistaan huolimatta,\najattelin. Vasta jälkeenpäin muistin, että mennessäni perään näin\nkapteeni Westin nojaavan peräkannen portaiden kaiteisiin ja katselevan\nkeulaan päin.\n\nHinaaja oli irroittanut köytensä, ja minä katselin huvittuneena sen\nvetäytymistä pois laivan luota. Silloin kuului keulasta ihmeellinen\nkirkumisen ja ulvomisen sekamelska useiden juopuneiden huutaessa, että\nmies oli pudonnut mereen. Toinen perämies juoksi peräkannen portaita\nalas ja syöksyi ohitseni. Perämies, joka vielä seisoi sirolla\nvalkoiseksi maalatulla komentosillalla, yllätti minut vauhdillaan,\nhyökätessään keskihytille ja hypätessään purjekankaalla peitettyyn\nveneeseen kurottautuen laidan yli nähdäkseen. Ennen kuin miehistö oli\nehtinyt kiivetä reelingille, oli toinen perämies heidän keskellään ja\nheitti köyden yli laidan.\n\nMinuun teki erikoisen vaikutuksen perämiesten henkinen ja ruumiillinen\nylemmyys. Heidän iästään huolimatta -- perämies kuusikymmentäyhdeksän\nja toinen perämies vähintään viisikymmentä -- heidän sielunsa ja\nruumiinsa toimivat nopeasti ja täsmällisesti kuin teräsjousi. He olivat\nvoimakkaita. He olivat rautaa. He kykenivät ymmärtämään, tahtomaan ja\ntoimimaan. He olivat ikäänkuin toista rotua kuin heidän alaisensa\nmerimiehet. Kun viimeksi mainitut, jotka olivat olleet tapahtuman\nsilminnäkijöinä, vain olivat huutaneet hämmentyneen avuttomina ja\nhitaina ja vielä hitaammin liikkein kiivenneet reelingille, oli toinen\nperämies juossut jyrkät portaat alas peräkannelta, syöksynyt parinsadan\njalan pituisen kannen poikki, hypännyt reelingille, silmänräpäyksessä\nkäsittänyt tilanteen ja heittänyt köyden veteen.\n\nJa samansuuntaisesti oli mr Pike toiminut. Hän ja Mellaire olivat tuon\nviheliäisen miehistön herroja juuri tuon toimintatarmonsa takia. He\nolivat todellakin niin paljon alaisiaan ylempänä, kuin nämä olivat\nylempänä hottentotteja -- niin, voisipa melkein sanoa, -- apinoita.\n\nMinä seisoin isolla ankkuriketjukasalla ja näin vedessä miehen, joka\nnäytti uivan ulommas laivasta. Hän oli tummaihoinen, nähtävästi\nvälimerenmaalainen, ja hänen kasvonsa olivat raivon vääristämät. Hänen\ntummat silmänsä olivat raivoa täynnä. Toinen perämies oli heittänyt\nköyden niin tarkasti, että se putosi poikittain miehen olkapäiden yli.\nKun pelastustyön kestäessä köydestä oli useasti vedetty, sotkeutuivat\nmiehen kädet niin, ettei hän voinut uida vapaasti, ja hän alkoi hurjana\nmölytä, ja hänen kerran kohottaessaan kätensä kuin vedotakseen johonkin\nnäin siinä pitkän veitsen.\n\nHinaajan kellot soivat, kun se aloitti pelastustyönsä. Vilkaisin\nkapteeni Westiin. Hän oli kulkenut perän puolelta vasemmalle laidalle,\nmistä hän kädet taskussa katseli milloin sätkyttelevää miestä, milloin\nhinaajaa. Hän ei antanut mitään ohjeita, ei osoittanut mitään\nkiihottuneisuutta, ja näytti siltä kuin hän olisi ollut siinä vain\ntilapäisenä katselijana.\n\nVedessä oleva mies riisui nyt vaatteitaan. Näin ensin toisen paljaan\nkäsivarren, sitten toisenkin tulevan näkyviin. Sätkytellessään hän\njoskus painui pinnan alle, mutta kohosi aina taas ylös heiluttaen\nveistä ja kirkuen järjetöntä lorua. Hän koetti välttää hinaajaa\nsukeltaen ja uiden veden alla.\n\nMenin toiselle puolella ja saavuin parahiksi, kun miestä kiskottiin\n_Elsinoren_ laidan yli. Hän oli ilkoisen alasti, veren peitossa ja\nraivosi. Hän oli viiltänyt itseään useaan kohtaan. Eräästä ranteen\nhaavasta suihkusi veri valtimon joka lyönnillä. Hän oli inhottava,\nepäinhimillinen olento. Olen nähnyt säikähtyneen orangin eräässä\neläintarhassa, ja tämä eläimellinen, murhanhimoinen, vongertava olento\nmuistutti tarkalleen sitä. Merimiehet ympäröivät hänet, koettelivat\nhäntä käsillään, ravistivat häntä samalla nauraa hohottaen ja hurraten.\nPerämiehet työnsivät heidät sivulle ja laahasivat mielipuolen kannelle\nerääseen hyttiin keskelle laivaa. En voinut olla huomaamatta mr Piken\nja mr Mellairen ruumiinvoimia. Olin kuullut hullujen yli-inhimillisestä\nvoimasta, mutta tämä mielipuoli oli kuin oljenkorsi heidän käsissään.\nKun hänet oli saatu makuulavalle, piti mr Pike ponnistelevaa hullua\nhelposti aisoissa yhdellä kädellä, sillä aikaa kuin toinen perämies oli\nnoutamassa köysiä miehen käsien sitomiseksi.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyin. \"Mies kuolee verenvuotoon.\"\n\n\"Hyvä olisi päästä hänestä\", Pike vastasi nopeasti. \"Saamme nähdä\nrunsaasti vaivaa hänen tähtensä, ennen kuin pääsemme jotenkin hänestä\neroon. Kun hän asettuu, ompelen hänet kiinni, mutta ehkä minun täytyy\ntyynnyttää häntä lyömällä turpaan.\"\n\nSilmäsin perämiehen suunnatonta kouraa ja osasin kyllä antaa arvoa sen\nominaisuuksille. Tullessani taas kannelle näin kapteeni Westin perässä,\nkädet yhä taskuissa, aivan välinpitämättömänä tuijottamassa koillisen\ntaivaan sinistä juovaa. Enemmän kuin perämiehet ja raivohullu, enemmän\nkuin miesten juopunut tylsyys vaikutti minuun tämän käsiään taskussa\npitävän miehen tyyni olemus niin, että tunsin olevani toisenlaisessa\nmaailmassa kuin siihen asti.\n\nWada tuli ja keskeytti ajatukseni. Hänet oli lähetetty sanomaan, että\nmiss West tarjoaa teetä kajuutassa.\n\n\n\n\n4\n\n\nKaikki _Elsinoressa_ tuntui olevan hämmästyttävää. kylmän, kovan kannen\nasemesta jalkani painui pehmeään mattoon. Se pieni ja ahdas,\npeittämättömästä raudasta rakennettu hytti, minne olin jättänyt\nmielisairaan, ja tämä avara ja kaunis huone olivat jyrkkiä vastakohtia.\n\nMinua tervehti kiillotetun itämaisen pöydän ääressä istuva siropukuinen\nnainen. Pöydällä oli harvinaisen hieno teekalusto kantonilaista\nposliinia. Kaikki tuntui rauhalliselta ja tyyneltä. Äänetön, ilmeetön\nstewardi oli kuin varjo, jota tuskin huomattiin, kun hän tuli\nhuoneeseen jollekin asialle ja liukui jälleen pois.\n\nEn voinut heittäytyä huolettomaksi, ja tarjotessaan minulle teetä miss\nWest nauroi ja sanoi:\n\n\"Näytätte siltä, kuin olisitte nähnyt näkyjä. Steward kertoi minulle,\nettä eräs mies on pudonnut veteen. Luulen, että kylmä vesi on hänet\nselvittänyt.\"\n\nOlin harmissani hänen välinpitämättömyydestään.\n\n\"Mies on mielipuoli\", sanoin. \"Tämä laiva ei ole oikea paikka hänelle.\nHänet pitäisi lähettää maihin johonkin sairaalaan.\"\n\n\"Jos siten alamme, niin pelkään, että meidän täytyy lähettää kaksi\nkolmannesta miehistöstämme maihin. -- Sokeria?\"\n\n\"Kiitos. Mutta mies on kauheasti haavoittanut itseään. Hän voi kuolla\nverenvuotoon.\"\n\nHän katsoi minuun hetken, harmaat silmät vakavina ja tarkkaavina,\nojentaessaan minulle kuppini. Sitten nauru kumpusi hänen silmiinsä, ja\nhän pudisti päätään moittivasti.\n\n\"Älkää nyt aloittako matkaa pahalla mielellä, mr Pathurst. Tuollaiset\nasiat ovat hyvin tavallisia. Te tulette tottumaan niihin. Teidän pitää\nmuistaa, että merimiesten joukossa on paljon mitä kummallisimpia\nolioita. Miehellä ei ole mitään hätää. Luottakaa siihen, että mr Pike\nhoitaa hänen haavansa. En ole koskaan purjehtinut mr Piken kanssa,\nmutta olen kuullut kyllä hänestä. Mr Pike on suorastaan lääkärin\nveroinen. Viime matkalla hänen kerrotaan suorittaneen onnistuneen\nleikkauksen, ja niin innostunut hän oli taidostaan, että tahtoi\nparantaa kirvesmiehenkin, jota vaivasi jonkinlainen vatsatauti. Mr Pike\noli niin varma taudinmäärittelynsä oikeaan osumisesta, että koetti\nlahjoa kirvesmiestä leikkauttamaan umpisuolensa.\" Tyttö purskahti\nsydämelliseen nauruun ja lisäsi sitten: \"Sanotaan hänen tarjonneen\ntuolle miesparalle nauloittain tupakkaa saadakseen hänet suostutetuksi\nleikkaukseen.\"\n\n\"Mutta onko turvallista... laivan... työskentelylle\", painostin, \"ottaa\ntuollaista mielipuolta matkaan?\"\n\nTyttö kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei olisi aikonut vastata, mutta\nsanoi sitten:\n\n\"Tämä tapaus ei merkitse mitään. Joka laivan miehistössä on useita\nmielipuolia tai idiootteja. Ja aina he tulevat laivaan tukkihumalassa\nja raivoavat ja puhuvat tyhmyyksiä. Kerran, aikoja sitten, näin\nSeattlesta purjehtiessamme sellaisen hullun. Hän ei näyttänyt ollenkaan\nhullulta. Tyynesti hän tarttui kahteen laivaväen pestaajaan ja hyppäsi\nmereen vetäen heidät mukanaan. Matkustimme samana päivänä, ennen kuin\nruumiit löydettiin.\"\n\nJälleen hän kohautti olkapäitään.\n\n\"Mitä tehdä? Meri on armoton, mr Pathurst, ja merimiehiksi me saamme\nhuonoimmat ainekset. Minä usein ihmettelen, mistä sellaisia aina\nlöytyykin. Me käytämme heitä niin hyvin kuin voimme ja onnistumme\nsaamaan heidät auttamaan itseämme työssämme. Mutta he ovat heikkoja...\nheikkoja.\"\n\nKun siinä kuuntelin häntä ja tutkin hänen kasvojaan ja vertasin hänen\nnaisellista hienouttaan ja pehmeää, sievää pukuaan laivamiesten\nsikamaisiin kasvoihin ja rääsyihin, niin järki pakotti minut myöntämään\nhänen mielipiteensä oikeaksi. Siitä huolimatta tunsin itseni loukatuksi\netupäässä sen kovuuden ja tunteettomuuden takia, millä hän ilmaisi\nmielipiteensä. Koska hän oli nainen ja niin erilaatuinen kuin nuo\nmerijätkät, en voinut hyväksyä sitä, että hän oli saanut niin ankaran\nkasvatuksen meren koulussa.\n\n\"En voinut olla huomaamatta isänne -- hm -- kylmäverisyyttä tapauksen\naikana\", uskalsin sanoa.\n\n\"Hän ei kai ottanut ollenkaan käsiään pois taskuistaan?\" tyttö\nhuudahti.\n\nHänen silmänsä säihkyivät, kun nyökkäsin myöntävästi.\n\n\"Tiesin sen! Se on hänen tapansa. Olen nähnyt sen niin usein. Muistan\nkerran, kun olin kaksitoistavuotias -- äiti oli mukana -- purjehdimme\nSan Franciscoon _Dixiessä_, laivassa, joka oli melkein yhtä suuri kuin\ntämä. Puhalsi voimakas, suotuisa tuuli, eikä isä ottanut hinaajaa.\nPurjehdimme suoraan 'Kultaisen portin' kautta San Franciscon redille.\nOli myös nopea nousuvesi ja miehet, molemmat vahdit, vetivät purjeita\nsisään niin nopeasti kuin voivat.\n\n\"Syy oli höyrylaivan kapteenin. Hän laski väärin nopeutemme ja yritti\najaa ristiin keulamme ohi. Sattui yhteentörmäys, ja _Dixien_ keula\nleikkasi höyrylaivan kyljen, kajuutan ja rungon. Laivalla oli satoja\nmatkustajia, miehiä, vaimoja ja lapsia. Isä ei ottanut käsiään\ntaskuistaan. Hän lähetti perämiehen edeltäpäin valvomaan matkustajien\npelastamista, jotka jo kiipesivät kokkapuillemme ja keulakannelle, ja\näänellä, joka ei mitenkään eronnut siitä, mitä hän käytti pyytäessään\njoltakulta esimerkiksi voita, hän pyysi toista perämiestä nostamaan\nkaikki purjeet.\"\n\n\"Mutta miksi hän nostatti enemmän purjeita?\"\n\n\"Koska hän ymmärsi tilanteen. Ettekö käsitä, että höyrylaiva oli mennyt\naivan poikki. Ainoa, mikä pidätti sitä heti uppoamasta, oli _Dixien_\nkeula, joka oli tunkeutunut sen kylkeen. Lisäämällä purjeita ja\npysyttäytymällä tuulen alla isä saattoi jatkuvasti pitää _Dixien_\nkeulaa puristamassa höyrylaivaa.\n\n\"Olin kauhean järkyttynyt. Ihmiset, jotka olivat hypänneet tai\npudonneet mereen, hukkuivat kummallakin puolella laivaa aivan silmieni\nedessä ajelehtiessamme rediä ylös. Mutta kun katsoin isään, näin hänen\nkävelevän edestakaisin aivan samanlaisena kuin olin hänet aina nähnyt,\nkädet taskuissa. Hän antoi käskyjä ruoriin -- huomatkaa, että hänen oli\nohjattava _Dixien_ kulkua lukemattomien aluksien lomitse -- milloin\nkatsellen matkustajien vilinää keulassamme ja kannellamme, milloin\ntähystellen eteensä nähdäkseen tiemme ankkuroitujen laivain keskellä.\nJoskus hän vilkaisi onnettomia hukkuvia, mutta niiden kanssa ei hänellä\nollut mitään tekemistä.\n\n\"Tietenkin satoja hukkui, mutta pitämällä vain kätensä taskuissaan ja\npäänsä selvänä hän pelasti myös satoja. Ja vasta kun viimeinenkin\nihminen oli poistunut höyrylaivasta -- hän lähetti näet miehiä laivaan\nollakseen asiasta varma -- hän laski purjeet. Ja höyrylaiva vajosi\nheti.\"\n\nTyttö lopetti ja katsoi minuun silmät loistavina odottaen\nhyväksymistäni.\n\n\"Se oli suurenmoista\", tunnustin minä. \"Ihailen tyyntä voiman miestä\nvaikka myönnän, että sellainen tyyneys jännittävissä tilanteissa\nnäyttää minusta melkein yliluonnolliselta ja yli-inhimilliseltä. En\nvoisi itse toimia niin, ja olen varma, että kärsin enemmän kuin muut\nkatsojat yhteensä, kun tuo kurjimus oli vedessä.\"\n\n\"Isä kärsii!\" tyttö puolusti uskollisesti. \"Hän vain ei näytä sitä.\"\n\nKumarsin, sillä tunsin, ettei hän ollut käsittänyt tarkoitustani.\n\n\n\n\n5\n\n\nKun poistuin salongista teetä juomasta, oli hinaaja _Britannia_\njo näkyvissä. Se oli se alus, jonka piti hinata meidät alas\nChesapeake-lahtea merelle. Astuttuani lähemmäksi huomasin, että Sundry\nBuyers ajoi merimiehiä pois skanssista, yhä edelleen silloin tällöin\nhellästi puristaen mahanalustaansa käsillään. Muuan mies auttoi Sundry\nBuyersia ajamaan merimiehiä ulos. Kysyin mr Pikelta, kuka mies oli.\n\n\"Nancy -- puosuni. Eikö hän olekin mehukkaan näköinen?\" kuului vastaus,\nja huomasin perämiehen lausuneen nimen Nancy hyvin ivallisesti.\n\nNancy ei voinut olla enempää kuin kolmenkymmenen vuoden vanha, vaikka\nhän näytti eläneen jo pitkän ajan. Hän oli hampaaton ja synkkä ja\nvelttoliikkeinen. Hänen silmänsä olivat sinervät ja sameat, hänen\nsileäksi ajeltu naamansa oli sairaalloisen keltainen. Kapeaolkaisena,\nhuonorintaisena, kuoppaposkisena hän näytti mieheltä, jossa on\nviimeisen asteen keuhkotauti. Jos Sundry Buyers näytti vähän\nelonmerkkejä, niin Nancy osoitti niitä vielä vähemmän. Ja nämä olivat\nhienon amerikkalaisen purjelaivan, _Elsinoren_ puosuja. Ei koskaan\nollut mikään kuvitelmani surkeammin romahtanut kuin tämä.\n\nOli ilmeistä, että nuo selkärangattomat, tarmottomat puosut pelkäsivät\nniitä, joita heidän piti johtaa. Ja miehistö! Doré ei olisi voinut\nkeittää nautittavampaa helvetinsekoitusta. Näin heidät kaikki ensi\nkertaa enkä ihmetellyt, että puosut pelkäsivät heitä. He eivät\nkävelleet. He laahustivat ja kömpivät, ja muutamat hoippuivat ikäänkuin\nheikkoudesta tai juopumuksesta.\n\nJa entäs heidän naamansa! En voinut olla muistelematta sitä, mitä miss\nWest oli juuri sanonut minulle -- että laivoissa aina oli tylsämielisiä\ntai hulluja miehistössä. Mutta nämä näyttivät kaikki viallisilta ja\nheikkojärkisiltä. Ihmettelin myöskin, mistä sellainen lauma elämässä\nhaaksirikkoutuneita oli voitu koota. Heissä kaikissa oli jotakin\nhullusti. Heidän ruumiinsa olivat muodottomat, heidän kasvonsa\nvääristyneet, ja melkein poikkeuksetta he olivat alamittaisia.\nMuutamilla kookkailla miehillä oli tylsät kasvot. Mutta yksi mies, joka\noli iso ja aivan ilmeinen irlantilainen, oli myös selvästi hullu. Hän\npuhui ja mutisi itsekseen tullessaan ulos skanssista. Pieni, kumarainen\nmies, jonka pää oli vinossa ja naama mitä kavalin ja ilkein ja jolla\noli sameat siniset silmät, letkautti rivon huomautuksen hullulle\nirlantilaiselle nimittäen tätä O'Sullivaniksi. Mutta O'Sullivan ei\nkuullut, vaan jatkoi mutisemistaan. Pienen miehen kantapäillä ilmaantui\niso, lihava kuhnus, nuorukainen, jota seurasi toinen, joka oli niin\npitkä ja lopen laihtunut, että oli ihme, että hänen nahkansa saattoi\npitää hänen luustoaan koossa.\n\nTämän liikkuvan luurangon jälkeen tuli kaamein olio, minkä olen nähnyt.\nHän oli muodoton miehen älliö. Kasvot ja vartalo olivat kuin tuhansien\nvuosien vaivan ja kidutuksen vääntämät. Hänen naamansa muistutti\nrääkätyn ja heikkomielisen faunin kasvoja. Hänen suuret, mustat\nsilmänsä olivat kirkkaat ja tuskantäyteiset, ja ne vilkuilivat\nkysyvästi kasvoista kasvoihin ja kaikkeen ympärillä olevaan. Nuo silmät\nolivat säälittävän valppaat, ikäänkuin ne olisivat halunneet siepata\njonkin pulmallisen ja uhkaavan salaisuuden avaimen. Vasta myöhemmin\nsain tietää syyn siihen. Hän oli umpikuuro, sillä hänen rumpukalvonsa\nolivat särkyneet höyrypannunräjähdyksessä, joka oli tuhonnut hänen\nmuunkin terveytensä.\n\nHuomasin stewardin seisovan keittiön ovella ja katselevan miehiä matkan\npäästä. Hänen terävä, aasialainen naamansa oli lepoa silmälle, niin\nkuin Pätkänkin eloisat kasvot, kun tämä poistui keulasta yhdellä\nhyppäyksellä nauraa kaakattaen. Mutta hänessäkin oli jotakin vinossa.\nHän oli kääpiö, ja kuten myöhemmin tulin tietämään, hänen hilpeytensä\nja heikot hengenlahjansa tekivät hänestä ilveilijän.\n\nMr Pike pysähtyi hetkiseksi viereeni, ja hänen tarkastaessaan miehiä\nkatselin häntä. Hänen kasvojensa ilme oli kuin karjanostajan, ja oli\nselvää, että hän oli tyytymätön ostamansa karjan laatuun.\n\n\"Viho viimeisiä mammanpoikia\", hän ärisi.\n\nJa yhä heitä tuli: eräs kalpea, luihukatseinen, jonka heti näki\noopiumin orjaksi; toinen, pieni, hintelä ukko, kurttunaamainen ja\nryppyinen; kolmas, pieni, lihava mies, joka näytti minusta\nluonnollisimmalta ja älykkäimmältä kaikista. Mutta mr Piken silmä oli\nparemmin harjaantunut kuin minun.\n\n\"Mikä _teitä_ vaivaa?\" hän ärjäisi miehelle.\n\n\"Ei mikään, sir\", mies vastasi heti pysähtyen.\n\n\"Mikä on nimenne?\"\n\nMr Pike ei koskaan puhutellut merimiestä muuten kuin ärjyen.\n\n\"Charles Davis, sir.\"\n\n\"Miksi nilkutatte?\"\n\n\"En nilkuta, sir\", mies vastasi kunnioittavasti, ja kun perämies päästi\nhänet menemään päätään nyökäyttäen, marssi mies iloisesti pitkin kantta\nheiluttaen olkapäitään kuin huligaani.\n\n\"Hän on oikea merimies\", perämies murisi, \"mutta lyön vetoa\ntupakkanaulan tai kuun palkan, että hänessäkin on jotakin hullusti.\"\n\nKeula näytti nyt tyhjältä, mutta perämies kääntyi puosuihin\ntavanmukaisesti äristen.\n\n\"Mitä helvetissä te teette? Nukutteko? Luuletteko, että tämä on\nlepokoti? Menkää sisään ja hosukaa heidät ulos!\"\n\nSundry Buyers puristi hellästi mahanalustaansa ja epäröi, ja Nancy\nkasvot äreinä, kärsivän valkoisina, astui skanssiin. Sitten kuulimme\nsisäpuolelta inhottavia ja saastaisia kirouksia sekä Nancyn heikosti ja\nrukoilevasti lausumia pyyntöjä ja vaatimuksia.\n\nHuomasin julman ja villin ilmeen tulleen Piken kasvoille ja olin\nvaruillani, sillä enhän tiennyt, minkälaisia inhottavia hirviöitä\nskanssista sukeltautuisi esiin. Mutta hämmästyksekseni sieltä tuli\nkolme miestä, jotka olivat aivan toisenlaisia kuin se lauma, joka oli\nkulkenut ennen heitä. Odotin perämiehen kasvojen ilmeen pehmenevän\njonkinlaiseksi hyväksymiseksi. Mutta päinvastoin hänen siniset silmänsä\nvetäytyivät ohuiksi raoiksi, hänen äänensä äreys siirtyi hänen\nhuuliinsa, niin että hän näytti koiralta, joka aikoo purra.\n\nNuo kolme miestä olivat kaikki pienikokoisia, nuoria, noin\nkahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen ikäisiä. He olivat karkeasti\nmutta kuitenkin siististi puetut, ja heistä uhosi jonkinlaista\nhyvinvointia. Heidän kasvonsa olivat siropiirteiset ja älykkäät.\nTunsin, että heissäkin oli jotakin omituista, mutta en osannut arvata,\nmitä se oli.\n\nHe eivät olleet mitään nälkiintyneitä, viinan myrkyttämiä miehiä,\nniinkuin muut merimiehet, jotka juotuaan viimeisen palkkansa olivat\nnähneet nälkää maissa, kunnes olivat saaneet ja juoneet edessä olevan\nmatkan käsirahat. Nämä kolme olivat notkeita ja voimakkaita. Heidän\nliikkeensä olivat luonnostaan reippaat ja täsmälliset. Heidän\ntapoihinsa kai kuului katsoa minuun välinpitämättömin, mutta kuitenkin\narvostelevin silmin, joilta ei mikään jäänyt huomaamatta. He näyttivät\nmaailmaa kokeneilta, huolettomilta, itseensä luottavaisilta. Olin varma\nsiitä, etteivät he olleet merimiehiä. En myöskään voinut pitää heitä\nrantajätkinä. He olivat tyyppiä, jota en ollut koskaan tavannut, ja\nvarmaankin voin antaa paremman kuvan heistä kertomalla, mitä sitten\ntapahtui.\n\nKun he kulkivat ohitsemme, katsoivat he mr Pikeä samoin\nvälinpitämättömin, terävin katsein kuin minuakin.\n\n\"Mikä on nimenne?\" mr Pike ärähti ensimmäiselle, joka todennäköisesti\noli irlantilais-juutalainen sekasikiö. Hänellä oli pettämätön\njuutalaisen nenä. Yhtä ehdoton oli hänen silmiensä ja samoin hänen\nalaleukansa ja ylähuulensa irlantilaisuus.\n\nNämä kolme miestä pysähtyivät heti, ja vaikka he eivät katsoneetkaan\ntoisiinsa, näyttivät he kuitenkin pitävän hiljaista neuvottelua. Toinen\nmiehistä, jonka suonissa virtasi jumala ties minkälainen sekoitus\nseemiläistä, babylonialaista ja latinalaista verta, antoi\nvaroitusmerkin. Oh, ei mitään niin karkeata kuin viittaus tai hyökkäys.\nMelkein epäilin mitään havainneeni, ja kuitenkin tunsin, että hän oli\nvaroittanut tovereitaan.\n\n\"Murphy\", vastasi toinen perämiehelle.\n\n\"Sir!\" ärjäisi mr Pike hänelle.\n\nMurphy kohautti olkapäitään merkiksi siitä, ettei ymmärtänyt. Miehen,\nja kaikkien kolmenkin, tyyni levollisuus ihmetytti minua.\n\n\"Kun puhuttelette jotakuta tässä laivassa, on teidän sanottava sir!\" mr\nPike selitti ääni yhtä karkeana kuin kasvot peloittavina. \"Kuulitteko?\"\n\n\"Kyllä... sir\", Murphy venytti hitaasti. \"Kuulin.\"\n\n\"Sir!\" ärjyi mr Pike.\n\n\"Sir\", Murphy vastasi niin vienosti ja huolettomasti, että se vain\nkiihotti perämiestä edelleen kiukkuilemaan.\n\n\"Hyvä, Murphy on liian hyvä nimi\", hän sanoi. \"Kärsä kelpaa kyllä\nteidän nimeksenne tässä laivassa. Kuulitteko?\"\n\n\"Kuulin... sir\", kuului vastaus, joka oli hävytön vienoudessaan ja\nhuolettomuudessaan. \"Kärsä-Murphy menettelee... sir.\"\n\nJa sitten hän nauroi -- kaikki kolme nauroivat, jos voi sanoa nauruksi\nsitä, mikä tapahtui ilman ääntä ja kasvojen liikkeitä. Vain silmät\nnauroivat, ilottomasti ja kylmäverisesti.\n\nMr Pike ei ollut tyytyväinen itseensä eikä keskusteluunsa näiden\nmiesten kanssa, jotka saattoivat ihmisen suunniltaan. Hän kääntyi\njohtajaan, mieheen, joka oli antanut varoitusmerkin ja joka näytti\nkaikkien Välimeren maiden rotujen ja seemiläisten sekoitukselta.\n\n\"Mikä _teidän_ nimenne on?\"\n\n\"Bert Rhine... sir\", kuului vastaus, yhtä vieno ja huoleton ja\nsilkkisen ärsyttävä kuin ensimmäisenkin.\n\n\"Entä teidän?\" kysyi Pike viimeiseltä, kolmikon nuorimmalta,\ntummasilmäiseltä, oliivi-ihoiselta mieheltä, jonka kasvot olivat mitä\nmiellyttävimmät kameemaisessa kauneudessaan. Amerikassa syntynyt,\narvelin, etelä-italialaisista siirtolaisista -- Napolista tai\nmahdollisesti Sisiliasta.\n\n\"Twist... sir\", hän vastasi aivan samalla tavalla kuin toisetkin.\n\n\"Se on liian hieno\", perämies irvisti. \"Pässi riittää hyvin teille!\nKuulitteko?\"\n\n\"Kuulin, sir, Pässi-Twist riittää minulle... sir.\"\n\n\"Pässi riittää!\"\n\n\"Pässi... sir.\"\n\nJa nämä kolme nauroivat hiljaista, ilotonta nauruaan. Nyt mr Pike\noli suunniltaan raivosta, joka ei löytänyt minkäänlaista\npurkautumismahdollisuutta.\n\n\"Nyt sanon teille jotakin, koko liudalle, omaa etuanne silmällä\npitäen.\" Perämiehen ääni kärisi pidätetystä raivosta. \"Tunnen\nteikäläiset. Olette saastaa! Kuuletteko _sen!_ Olette pelkkää saastaa!\nJa tässä laivassa teitä kohdellaan kuin saastaa! Te tulette tekemään\ntyötä kuin miehet, tai minä näytän, kuka käskee. Heti kun joku teistä\nvilkuttaa silmäänsä, tai kun vain siltä näyttääkin, saa hän selkäänsä.\nKuuletteko? Nyt poistukaa! Menkää vintturille!\"\n\nMr Pike kääntyi, ja minä seurasin hänen sivullaan hänen kulkiessaan\nperää kohden.\n\n\"Minä te heitä pidätte?\" kysyin\n\n\"Hylkyväkenä\", hän urahti. \"Tunnen heidänlaisensa. Nuo kolme ovat\nistuneet vankilassa. He ovat suoraan sanoen helvetin törkyä --\"\n\nTässä keskeytti hänen puheensa kohtaus, joka tapahtui luukulla numero\n2. Siellä makasi pitkällään viisi tai kuusi miestä, niiden joukossa\nLarry, rääsyniekka, joka varhemmin päivällä oli sanonut perämiestä\nvanhaksi väkäleuaksi. Oli ilmeistä, että Larry ei ollut totellut\nohjeita, sillä hän istui nojaten selkäänsä merimiesarkkuunsa, jonka\nolisi pitänyt olla jo skanssissa. Ja koko joukon olisi jo pitänyt olla\nkeulassa vintturimiehistönä.\n\nPerämies astui luukulle ja oli vimmoissaan miehelle.\n\n\"Nouskaa!\" hän käski.\n\nLarry murahti, yritti, mutta ei päässyt ylös.\n\n\"En voi\", hän sanoi. \"Olin juovuksissa viime yönä ja makasin\nJefferson-torilla. Ja tänä aamuna paleli minua kovin, sir. Niiden\ntäytyi hakata minut irti.\"\n\n\"Olitteko kylmästä kangistunut, häh?\" irvisti perämies.\n\n\"Tepä sen sanoitte, sir\", Larry vastasi.\n\n\"Ja tunnette olevanne vanha väkäleuka, häh?\"\n\nLarry vilkuili apinamaisin, hätääntynein, kysyvin silmin. Hän alkoi\npelätä jotakin, mutta ei tietänyt oikein mitä, ja ymmärsi, että hänen\npuoleensa kumartuneena oli miesten kesyttäjä.\n\n\"Hyvä, minä näytän teille vain, miltä tuntuu olla vanha väkäleuka niin\nsanoakseni.\" Mr Pike yritti samalla jäljitellä toisen murretta.\n\nNytpä kerron, mitä sitten tapahtui. Muistakaa, mitä olen sanonut mr\nPiken isoista käsistä, joiden sormet olivat paljon pitemmät ja kaksi\nkertaa niin paksut, kuin omani, ranteet suuriluiset, käsivarsiluut ja\nolkaluut samaa kookasta laatua. Yhdellä oikean kätensä sivalluksella\nhän singahdutti Larryn taaksepäin selälleen merimiesarkulle.\n\nLarryn vieressä oleva mies päästi uhkaavan murinan ja aikoi hypätä\nsotaisesti jalkeille. Mutta hän ei päässyt ylös asti, sillä mr Pike löi\nmiestä poskelle oikean kätensä selkäpuolella hänen yrittäessään nousta.\nLäjähdys oli hämmästyttävä, perämiehen voima ihmeteltävä. Isku tuntui\nniin kevyeltä. Se oli näyttänyt hyväluontoisen karhun laiskalta\nlyönniltä, mutta siinä oli sellainen luu- ja lihasvoima, että mies\nkaatui maahan kyljelleen ja vieri luukulta kannelle.\n\nTällä hetkellä saapui hiipien, aivan kuin tarkoituksettomasti paikalle\nO'Sullivan. Mr Pike kuuli hänen äkillisen, uhkaavan murinansa ja ojensi\nsilmänräpäyksessä, varuillaan kuin villieläin, kätensä suoraksi\nlyödäkseen O'Sullivania ja huusi: \"Mitä nyt?\" Sitten hän huomasi\nO'Sullivanin idioottimaiset kasvot ja pidätti iskunsa. \"Syöpäläinen\",\nhän mumisi.\n\nTahtomattani vilkaisin, oliko kapteeni West peräkannella, ja huomasin,\nettä häntä ei näkynyt, sillä edessä oli keskilaivan kajuutta.\n\nMr Pike ei kiinnittänyt mitään huomiota mieheen, joka makasi valittaen\nkannella, vaan seisoi ähkyvän Larryn vieressä. Muut miehet olivat\nkaikki pystyssä kukistettuina ja kunnioittavina. Minäkin kunnioitin\ntätä peloittavaa vanhusta. Näytös oli saanut minut uskomaan tosiksi\nhänen kertomuksensa entisistä päivistä, jolloin ihmisiä ajettiin takaa\nja tapettiin.\n\n\"Kuka on nyt vanha väkäleuka?\"\n\n\"Minä, sir\", Larry katuvaisena voivotteli.\n\n\"Nouskaa ylös!\"\n\nLarry nousi aivan vaivattomasti.\n\n\"Nyt menkää vintturille! Muut myös!\"\n\nJa he mennä lönkyttivät happamen näköisinä.\n\n\n\n\n6\n\n\nKiipesin keulakajuutan sivulla olevia portaita ylös (tässä osastossa\noli skanssi, keittiö ja apukonehuone) ja kuljin pitkin siltaa etumaston\nluo, mistä saatoin nähdä laivaväen nostavan ankkuria. _Britannia_ oli\nkyljessämme, ja olimme lähdössä matkalle.\n\nJoukko miehiä puuhaili vintturin kimpussa ja osa toimitti\nerilaatuisia töitä keulakannella. Varsinainen miehistö käsitti kaksi\nviisitoistamiehistä vahtivuoroa. Lisäksi oli purjeentekijöitä,\nlaivapoikia, puosuja ja kirvesmies. Miehiä oli kaikkiaan noin\nneljäkymmentä, mutta millaisia! Synkeitä ja elottomia. Heissä ei ollut\ntarmoa, ei vauhtia, ei toimekkuutta. Jokainen askel ja liike oli\nponnistus, ikäänkuin he olisivat olleet ruumiskirstuista nostettuja tai\nsairaalan vuoteista laahattuja. Sairaita he olivat -- viinan\nmyrkyttämiä. He olivat nälkiintyneitä ja sen vuoksi heikkoja. Ja mikä\npahinta, he olivat tylsiä, mielipuolia.\n\nKatsoin ylhäällä olevaa köysikaaosta ja teräsmastoja, jotka kohosivat\nja kannattivat suunnattomia teräksisiä raakapuita. Oli aivan\nuskomatonta, että tuo surkea hylkyjoukko kykenisi johtamaan tämän\nkomean laivan meren myrskyjen, pimeyden ja vaarojen halki. Muistin\nmolemmat perämiehet, mr Mellairen ja mr Piken, heidän henkisen ja\nruumiillisen pystyväisyytensä. -- Voisivatko he saada nämä ihmishylyt\nkykenemään tuohon kaikkeen! He eivät ainakaan näyttäneet epäilevän\nheidän kykyjään.\n\nKatsahdin taas onnettomia, nälkiintyneitä, hoippuvia ihmisraunioita,\njotka ahersivat kolkkoina vintturin ympärillä. Mr Pike oli oikeassa.\nNämä eivät olleet sellaisia ripeitä, sisukkaita, jänteviä miehiä,\njollaisia laivojen miehistöt vanhaan hyvään aikaan olivat, miehiä,\njotka tappelivat päällystönsä kanssa, joiden tuppipuukot katkesivat,\njotka tappoivat ja joita tapettiin, mutta jotka työskentelivät kuin\nmiehet. Katsoin katsomistani näitä miehiä, näitä vintturin luona\nhorjuvia luurankoja, ja koetin turhaan loihtia mielikuvaa heidän\nkyvystään heilua nuorilla myrskyssä \"clearing the raffle\", kuten\nKipling mainitsee, \"puukko hampaissa.\" Miksi he eivät laulaneet\nhinatessaan ankkuria ylös? Entisaikaan, kuten olin lukenut, ankkuri\naina nostettiin miehistön iloisesti laulaessa merimieslauluja.\n\nVäsyin katsomaan tuota hengetöntä toimitusta ja lähdin pitkin\nkapeata siltaa perää kohden pienelle tutkimusmatkalle. Silta oli\nkaunistekoinen, vahva, vaikka kevyt ja kulki yli koko laivan pituuden\nkolmen jaksona. Se johti keulakannelta skanssiin, sitten keskilaivan\nkajuutasta perään. Peräkansi, joka oli alapuolella olevien hyttien\nkattona ja joka käsitti laivan koko peräosan, oli sangen suuri. Sen\nkatkaisi vain uloimpana perässä puolipyöreä ja puoliksi peitetty\nruorihytti sekä karttahytti, Jälkimmäisestä johti kummallekin puolelle\nkaksi ovea pieneen käytävään. Tämä vuorostaan vei merikorttihyttiin ja\nportaisiin, jotka johtivat alas hytteihin.\n\nKurkistin karttahyttiin. Siellä istui kapteeni West, joka tervehti\nminua hymyillen. Hän istui mukavasti keinutuolissa, jalat pöydällä.\nLeveällä, pehmustetulla sohvalla istui luotsi. Molemmat polttivat\nsikaria. Viivähdin siellä hetkisen ja sain tietää, että luotsi oli\nentinen merikapteeni.\n\nKun laskeuduin portaita, kuulin miss Westin huoneesta hyräilyä hänen\nasettaessaan tavaroitaan paikoilleen. Tarmo, millä tämän iloisen\nhyräilyn perusteella päätin hänen toimivan, oli melkein huumaava.\n\nSivuuttaessani ruokasäiliön kurkistin ovesta tervehtiäkseni stewardia\nja antaakseni kohteliaasti hänen ymmärtää, että tiesin hänenkin olevan\nolemassa, Täällä hänen pienessä valtakunnassaan vallitsi selvästi\nahkera toimekkuus. Kaikki oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä, ja\nmaistakin olisin saanut turhaan hakea vaiteliaampaa palvelijaa. Hänen\nkasvonsa olivat ilmeettömät kuin sfinksin. Mutta hänen vinot, mustat\nsilmänsä loistivat älyä.\n\n\"Mitä ajattelette miehistöstä?\" kysyin, koska minun täytyi sanoa\njotakin tunkeuduttuani hänen linnaansa.\n\n\"Syöpäläisiä\", hän vastasi nopeasti ja pudistaen tyytymättömänä\npäätään. \"Liian paljon syöpäläisiä. Kaikki hupsu. Te ymmärtä. Ei hyvä.\nMätä. Hiiteen joutuvat.\"\n\nSiinä kaikki, mutta se todisti oman arveluni oikeaksi. Vaikka olisikin\ntotta, että jokaisen laivan miehistössä on muutamia hulluja ja\ntylsämielisiä, niin meidän laivassamme oli niitä paljon enemmän kuin\nvain muutamia. Ja myöhemmin tulimme huomaamaan, että miehistömme oli\naivan ainutlaatuisen kehnoa ja kykenemätöntä.\n\nHavaitsin hyttini ihastuttavaksi. Wada oli purkanut ja pannut\nkaappeihin vaatteeni ja täytti nyt hyllyjä kirjoilla, jotka olin tuonut\nmukanani. Kaikki oli järjestyksessä ja paikoillaan alkaen\nparranajovälineistäni, jotka olivat pesualtaan viereisessä laatikossa,\nmerisaappaistani ja öljyvaatteistani, jotka olivat seinällä valmiina\nriippumassa, kirjoitustarpeisiini asti, jotka olivat pöydällä, jonka\nääreen minua istumaan houkutteli nahalla päällystetty ja lattiaan\nruuvattu mukava nojatuoli. Yöpukuni ja aamutakkini riippuivat naulassa.\nTohvelini olivat tavallisella paikallaan vuoteeni vieressä.\n\nTäällä oli kaikki miellyttävän sivistynyttä. Kannella oli hirvittävä\njoukkio epäilyttäviä ihmisolentoja, jotka olivat sekä henkisesti että\nruumiillisesti epämuodostuneita, ihmisten irvikuvia. Miehistö oli\ntodellakin tavallisuudesta poikkeava, ja tuntui aivan mahdottomalta,\nettä mr Pike ja mr Mellaire kykenisivät muokkaamaan heistä kelvollisia\nmiehiä, jotka voisivat hoitaa laivan isoa ja monimutkaista koneistoa.\n\nOlin masentunut siitä, mitä olin juuri nähnyt kannella. Istuessani\nnojatuolissani ja avatessani George Mooren teoksen _Hail and Farewell_\ntoisen osan, tuli mieleeni aavistus, että matka epäonnistuisi. Mutta\nkun sitten katselin avaraa huonettani, totesin, että asuin nyt\nmukavammin kuin olin missään matkustajahöyrylaivassa asunut, heitin\nsikseen ikävät ajatukset ja aloin lukea.\n\nKysyin Wadalta, oliko hän nähnyt laivaväkeä. Hän vastasi kieltävästi ja\nkertoi, että steward oli sanonut, että vaikka hän oli ollut koko ikänsä\nmerellä, ei hän ollut koskaan nähnyt huonompaa miehistöä.\n\n\"Hän sano, kaikki hupsu, ei olla merimiehiä, mätä olla\", Wada kertoi.\n\"Hän sano, kaikki iso hullu ja tehdä suuri paha. Te näke, hän\nsanoa koko aika. Te näke, te näke. Hän kaunis, vanha ukko --\nviisikymmentäviisi vuotta, hän sano. Kovasti hieno mies kiinalaiseks.\nJuuri nyt, ensi kerta pitkä aika, hän mennä merelle. Ennen hänellä olla\niso liike San Francisco. Sitten hän saa paljon vaiva -- poliisi. He\nsanoa, hän kuljettaa sala oopiumi. Oi, iso, iso vaiva. Mutta hän sieppa\nhyvä lakimies. Ei mennä vankila. Mutta lakimies otta koko liike, kaikki\nrahat, kaikki. Sitten hän mennä merelle niin kuin ennenkin. Hän saada\npaljon rahaa. Hän saada kuuskymmentviis dollaria kuukaudessa tässä\nlaivassa. Mutta laivaväki kokonas hupsu. Kun tämä aika loppua, hän\njättä laiva, mennä takaisin, alka liike San Franciscossa.\"\n\nMyöhemmin, kun käskin Wadan avata oven tuulettamista varten, kuulin\nveden solinan ja loiskinan laivan kyljissä ja ymmärsin, että ankkurit\noli nostettu ja että _Britannia_ hinasi meitä Chesapeakea pitkin\nmerelle. Ajattelin, että vielä ei olisi liian myöhäistä luopua\nseikkailusta ja palata Baltimoreen _Britanniassa_, kun se eroaisi\n_Elsinoresta_. Sitten kuulin heikkoa posliinin kilinää ruokasalista,\nkun steward alkoi kattaa pöytää, ja kaikki oli niin lämmintä ja mukavaa\nja George Moore niin kiihottavan viehättävä.\n\n\n\n\n7\n\n\nPäivällinen ylitti kaikin puolin odotukseni, ja totesin, että kokki oli\ntaitava mies ammatissaan. Miss West tarjoili, ja vaikka hän ja steward\nolivatkin vieraita toisilleen, työskentelivät he yhdessä loistavasti.\nTarjoilu oli niin moitteetonta, että olisin ollut valmis pitämään\nkokkia talon vanhana, uskottuna palvelijana, joka vuosikausia oli\ntyttöä palvellut.\n\nLuotsi söi karttahytissä, niin että pöydässä olimme vain me neljä,\njotka aina tästä lähin tulisimme aterioimaan yhdessä. Kapteeni West ja\nhänen tyttärensä olivat vastatusten, ja minä kapteenin oikealla\npuolella olin Pikeä vastapäätä. Täten siis miss West istui oikealla\npuolellani.\n\nMr Pikella ei ollut mitään sanottavaa istuessaan ateriaa varten\npukeutuneena mustaan smokingiin, joka pullistautui ja rypistäytyi\npeittäessään hänen kumaria hartioitansa. Hän oli syönyt monta vuotta\nkapteenin pöydässä, joten hän tiesi pöytätavat. Kapteeni West suhtautui\nhäneen hiukan erikoisesti. Vaikka mr Pike ja mr Mellaire olivatkin\nkovin paljon merimiesten yläpuolella, koska he olivat ylemmän lajin\nyksilöitä, niin kuitenkin kapteeni Westin suhde alipäälliköihin oli\nyhtä kaukainen kuin näiden suhde miehistöön. Hän oli ylimyksellisen\ntyyni. Hän ei puhunut laivasta eikä mistään muustakaan mr Pikelle.\n\nMinuun kapteeni West suhtautui kuin vertaiseensa. Mutta minähän olinkin\nmatkustaja. Miss West kohteli minua samalla tavalla, mutta heittäytyi\nvapaammaksi mr Piken suhteen, joka vastasi hänelle joko \"Kyllä, miss\",\ntai \"Ei, miss\", söi sääntöjen mukaan ja tutkisteli minua harmailla\nsilmillään. Minäkin tarkastelin häntä. Huolimatta miehen hurjasta\nmenneisyydestä, hänhän oli tappelija ja maailmankiertäjä, pidin\nhänestä. Hän oli kunniallinen ja rehellinen. Melkein enemmän kuitenkin\npidin hänestä sen välittömän, poikamaisen naurun takia, johon hän\nratkesi aina silloin, kun tulin jonkin hullunkurisen jutun\nhuippukohtaan. Ei yksikään ihminen voisi nauraa niin, jos hän olisi\ntäysin turmeltunut. Olin iloinen siitä, että hän eikä mr Mellaire istui\nruokapöydässä minua vastapäätä.\n\nMiss West ja minä puhuimme eniten. Tyttö oli iloinen, eloisa,\nviehättävä, ja minä panin jälleen merkille, että hänen vartalonsa oli\nristiriidassa kasvojen hienon soikion kanssa. Hän oli roteva, terve\nnuori nainen. Ei lihava -- jumalan kiitos -- ei edes täyteläinen, mutta\nhänen piirteissään oli tuo uhkuva pyöreys, joka johtuu pitkistä,\nvoimakkaista lihaksista. Hän oli rehevä ja voimakas, mutta ei\nkuitenkaan niin rehevä, kuin miltä hän näytti. Muistan, kuinka\nyllättynyt olin, kun pöydästä noustessamme panin merkille hänen solakan\nvyötärönsä. Sillä hetkellä hänen vartalonsa muistutti liljanvartta,\nvaikka hänellä olikin luonnollinen vyötärö ja lisäksi ruumiillista\nvoimaa, joka sai hänet näyttämään pyöreämmältä ja rotevammalta kuin hän\noikeastaan oli.\n\nHänen uhkuva terveytensä herätti mielenkiintoani. Kun tutkin tarkemmin\nhänen kasvojaan, näin, että hipiä oli eheä ja ihon kudos hieno ja\nkiinteä. Niska oli kaunis ja valkoinen, myös kädet viehättivät minua.\nNe eivät olleet pienet, mutta ne olivat kaunismuotoiset, hienot,\nvalkoiset, voimakkaat ja hyvin ne olivat hoidetut. Saatoin vain todeta,\nettä hän oli harvinainen kapteenintytär, samoin kuin hänen isänsä oli\nharvinainen kapteeni ja ihminen. Ja heidän nenänsä olivat samanlaiset,\nsuorat ja kauniit.\n\nRupesin mielessäni laskemaan, minkä verran _Elsinoressa_ oli\nkunnollisia ihmisiä. Niihin kuuluivat kapteeni West ja hänen\ntyttärensä, molemmat perämiehet, minä itse tietystikin, Wada ja steward\nja ehdottomasti kokkikin. Päivällinen puhui puolestaan. Meitä kunnon\nkansalaisia oli siis kahdeksan. Mutta kokki, steward ja Wada olivat\npalvelijoita eivätkä merimiehiä, miss West ja minä taas kuuluimme\nreserviin. Kolmen miehen laivan neljäkymmentäviisi henkisestä joukosta\npiti siis johtaa ja toimia. En epäillyt, etteikö siellä olisi ollut\nmuitakin kelvollisia, sillä tuntuihan mahdottomalta, että ensimmäinen\nvaikutelmani laivaväestä olisi ollut aivan oikea. Kirvesmies\nesimerkiksi. Hänhän saattoi olla yhtä etevä ammattimies kuin kokkikin.\nSitten molemmat purjeentekijät, joita en vielä ollut nähnyt, saattoivat\nsamoin olla laatuun käypiä.\n\nMyöhemmin aterian aikana tulin puhuneeksi siitä, mikä oli herättänyt\nmielenkiintoni ja ihailuni, nimittäin siitä tarmosta, millä mr Pike ja\nmr Mellaire olivat hankkineet tuon surkean, arvottoman laivaväen\nkunnioituksen. Se oli aivan uutta minulle, sanoin, mutta pidin arvossa\nsitä, koska se oli tarpeellista. Kun viittasin tapahtumaan luukulla n:o\n2, missä mr Pike oli nostanut Larryn ylös ja syössyt hänet kumoon vain\nsormenpäillänsä läjähdyttäen, näin mr Piken silmissä varoittavan,\nmelkein uhkaavan ilmeen. Siitä huolimatta lopetin rauhassa tuon\nkohtauksen kuvailun.\n\nKun olin lopettanut, syntyi hiljaisuus. Miss West alkoi kaataa kahvia\nkuparikannusta. Mr Pike, joka näytti syventyneen rikkomaan pähkinöitä,\nei voinut kokonaan kätkeä surkeata, puoliksi hassunkurista, puoliksi\nkostonhimoista hehkua silmistään. Mutta kapteeni West katsoi suoraan\nminuun, mutta miten kaukaa -- miljoonien penikulmien päästä! Hänen\nsiniset silmänsä olivat tyynen kirkkaat niinkuin aina ja hänen äänensä\nsointu matala ja pehmeä.\n\n\"Erästä sääntöä pyydän noudattamaan, mr Pathurst. Me emme koskaan puhu\nmiehistöstä.\"\n\nTämä oli läksytys minulle.\n\n\"Merimiehistä on muutenkin kylliksi vaivaa, joten emme enää halua puhua\nheistä, mr Pathurst\", jatkoi kapteeni West tasaisesti ja rauhallisesti.\n\"Jätän merimiesten käsittelyn alipäälliköilleni. Se on heidän virkansa,\nja he ymmärtävät hyvin, etten siedä yletöntä raakuutta tai ankaruutta.\"\n\nMr Piken karskilla naamalla kuvastui tyytyväisen irvistyksen pienen\npieni varjo hänen tylsänä katsoessaan ruokaliinaan. Silmäsin miss\nWestiin vedotakseni häneen. Hän nauroi vaivattomasti ja sanoi:\n\"Nähkääs, isällä ei ole miehistöä. Ja hyvä niin.\"\n\n\"Erittäin hyvä\", mr Pike mutisi.\n\nSitten miss West ystävällisesti johti puheen muihin asioihin.\n\nKun päivällinen oli päättynyt, menin huoneeseeni etsiäkseni savukkeita\nja sivumennen kysyin Wadalta tietoja kokista. Wada oli suuri tietojen\nkerääjä.\n\n\"Hänen nimensä on Louis\", hän sanoi. \"Hän olla myös kiinalainen. Ei,\nvain puoli kiinalainen, toinen puoli englantilainen. Te tietä, yksi\nsaari Napoleon viipy pitkä aika ja tuli kuollut se saari?\"\n\n\"St. Helena\", vastasin.\n\n\"Kyllä, se paikka synty Louis. Hän puhu hyvin hyvä englanti.\"\n\nMr Mellaire, jonka perämies juuri oli vapauttanut palvelustehtävistä,\nastui ohitseni kannelta halliin mennäkseen isoon perähyttiin, minne\ntoinen pöytä oli katettu. Hänen tervehdyksensä \"hyvää iltaa, sir\" oli\njuhlallinen ja kohtelias, ja tuntui aivan siltä, kuin entisaikain\netelävaltioiden herrasmies olisi lausunut sen. Ja kuitenkaan en voinut\npitää miehestä. Hänen ulkonainen ja sisäinen olemuksensa olivat\njyrkästi ristiriidassa: Silloinkin kun hän puhui ja hymyili, tunsi,\nettä hän salaa tarkasti minua, tutki minua. Ja kuin salama välähti\naivoissani muisto noista kolmesta kummallisesta nuorukaisesta, jotka\noli äsken ajettu skanssista ja joille mr Pike oli lukenut lakia. Hekin\nolivat tehneet minuun samanlaisen vaikutuksen.\n\nMr Mellairen takana laahusti itsetietoinen, kömpelö olento, jolla oli\ntyhmän poikaviikarin kasvot ja jättiläisen ruumis. Hänen jalkansa\nolivat isommat kuin mr Piken, mutta kädet -- loin niihin nopean\nsilmäyksen -- eivät olleet yhtä kookkaat.\n\nKun he olivat menneet ohitse, katsoin kysyvästi Wadaan.\n\n\"Hän on kirvesmies. Hän syö toinen pöytä. Hänen nimi Sam Lavroff. Hän\ntuli New Yorkista laivaan. Steward sanoa, hän hyvin nuori\nkirvesmieheksi, kai kaksikymmentäkaksi, -kolme vuotta vanha.\"\n\nKun lähestyin kirjoituspöytäni yläpuolella olevaa avointa venttiiliä,\nkuulin jälleen veden kohinan ja totesin taas, että olimme matkalla.\nNiin tasaista ja äänetöntä oli kulkumme, että kun istui pöydän ääressä,\nniin ei juolahtanut mieleenkään, että olimme liikkeessä ja että emme\nolleet kiinteällä maalla. Olin tottunut höyrylaivoihin, ja minusta oli\nalussa outoa, ettei tuntunut potkurin jyskytyksestä syntyvää tärinää.\n\n\"No niin, mitä arvelet?\" kysyin Wadalta, joka myöskään ei ollut koskaan\nmatkustanut purjelaivassa.\n\nHän hymyili kohteliaasti.\n\n\"Kovasti mokoma laiva. Kovasti mokomat merimiehet. En tiedä. Taitaa\nolla all right. Me nähdä.\"\n\n\"Luuletko meidän joutuvan vaikeuksiin?\" kysyin terävästi.\n\n\"Ajattelen, merimiehet kovin mokomat\", hän vastasi vältellen.\n\n\n\n\n8\n\n\nSytytettyäni savukkeen lähdin kulkemaan keulaa kohden sinne päin, missä\ntyö oli käynnissä. Pääni yläpuolella näkyivät purjeitten hämärät varjot\ntähtien valossa. Purjeita nostettiin hitaasti, niin arvelin, sillä\nminähän olin näissä asioissa aivan alokas. Epäselvät miesten varjokuvat\nnäkyivät vetävän köysiä sisään. He hinasivat synkän hiljaisina, mutta\nkaikkialla läsnä oleva mr Pike karjui määräyksiä ja päästeli kirouksia\njoka suunnalle heidän kurjien päittensä menoksi.\n\nKaiken lukemani perusteella päättelin, ettei varmaankaan mikään\nmuinaisaikain laiva koskaan ollut lähtenyt niin surullisesti ja\ntökerösti merelle kuin nyt _Elsinore_. Pian tuli mr Mellaire auttamaan\nmr Pikeä työn johtamisessa. Kello ei ollut vielä kahdeksaa illalla, ja\nkaikki miehet olivat työssä. He eivät näyttäneet oikein tuntevan\nköysistöä. Aina kun puosujen laimeilla käskyillä ei ollut mitään\nvaikutusta, näin jomman kumman perämiehistä juoksevan reelingille ja\npanevan oikean köyden miesten käsiin. Kannella olevat miehet olivat kai\naivan avuttomia. Kuulemistani huudoista ja äänistä päätin, että\nylhäällä purjeita irroittamassa oli toisia miehiä, luultavasti\nsellaisia, joissa edes hiukan oli merimiehen vikaa.\n\nKannella oli kaksi- tai kolmekymmentä kurjimusta riippumassa nuorasta,\njolla kiskottiin raakapuuta ylös. He vetivät ilman keskitettyä\nponnistusta ja kiusallisen hitain liikkein. \"Kävelkää poispäin ja\nvetäkää!\" karjui mr Pike. Ja kaksi tai kolme metriä he ehkä kykenivät\nliikkumaan, kunnes pysähtyivät kuin uupuneet kuormahevoset mäessä.\nMutta jos jompi kumpi perämiehistä juoksi paikalle ja lisäsi omat\nvoimansa avuksi, niin he kykenivät liikkumaan yli koko kannen\npysähtymättä. Vaikka perämiehet olivatkin vanhoja, vastasivat he\nlihasvoimiltaan puolta tusinaa noita kurjia olentoja.\n\n\"Tällaista tulee purjehtiminen olemaan\", mr Pike puhisi korvaani. \"Ei\npäällystön tehtävänä ole vetää ja kiskoa. Mutta mikä auttaa, kun puosut\novat huonompia kuin merimiehet?\"\n\n\"Luulin, että merimiehet laulaisivat työtä tehdessään\", sanoin.\n\n\"Voivathan he laulaakin. Haluatteko kuulla?\"\n\nHuomasin, että hänen äänessään oli ivaa, mutta vastasin mielelläni\nkuuntelevani.\n\n\"Tänne puosu!\" mr Pike ärjäisi. \"Herätkää! Laulakaa! Märssypurjeen\nnostoköydet!\"\n\nOlisin voinut vaikka vannoa, että nyt seuranneen hiljaisuuden aikana\nSundry Buyers painoi kätensä vatsanalustaansa vasten, samalla kuin\nNancy, ikuinen jäätävä kalpeus kasvoillaan, kostutti huuliaan\nalkaakseen.\n\nNancy luultavasti aloitti, sillä varmaankaan ei kukaan muu olisi voinut\npäästää niin valittavaa ääntä. Laulu oli epämusikaalinen, ruma, eloton\nja kuvaamattoman murheellinen, vaikka sanoista päättäen siinä olisi\npitänyt olla pontta ja uhmaa. Nancy-parka lauloi:\n\n    \"Nyt Paddyn tapaamme, veikkoset,\n    ja riistämme häneltä saappaat.\"\n\n\"Herjetkää siitä! Herjetkää!\" mr Pike karjui. \"Emme ole hautajaisissa.\nEikö teissä ole ketään, joka osaa laulaa? Alkakaa! Märssypurjeen\nraaka --\"\n\nHän keskeytti hypäten naakelipenkille ottaakseen väärät nuorat miesten\nkäsistä ja pannakseen niihin oikean köyden.\n\n\"Tulkaa, puosu! Ruvetkaa laulamaan!\"\n\nSitten erottui pimeydestä Sundry Buyersin ääni säröisenä ja synkempänä\nkuin Nancyn:\n\n    \"Ylös ilmahan märssy siis,\n    viinaa Johnnylleni.\"\n\nToinen säe piti laulettaman yhdessä, mutta vain kaksi miestä tapaili\nsitä heikosti. Sundry Buyers luritti seuraavan säkeen:\n\n    \"Oi, viina se tappoi mun siskoni.\"\n\nSilloin mr Pike puuttui asiaan, otti hinausköydestä läheltä naakelia\nkiinni, korotti äänensä harvinaisen reippaasti ja karskisti:\n\n    \"Ja viina se tappoi taatonkin,\n    viinaa Johnnylleni.\"\n\nHän lauloi nuo säkeet yhä uudelleen auttaen väkeä työssä ja käskien\nheitä kuorossa yhtymään loppuponteen: \"Hei, viinaa Johnnylleni.\"\n\nMr Piken äänen voimalla miehet sitten kiskoivat ja lauluun yhtyen\nahkeroivat, kunnes hän keskeytti laulun huutamalla: \"Ottakaa kiinni!\"\n\nJa silloin oli kaikki elämä ja tarmo poissa heistä, ja he olivat\njälleen laimeita, tehottomia olentoja, jotka olivat toinen toisensa\ntiellä, kompastuivat ja laapostelivat pimeydessä, varoivat tarttumasta\nnuoriin, ja kun heidän piti ottaa kiinni, ottivat he erehdyksessä ensin\nväärästä nuorasta. Heidän joukossaan oli myös lisäksi pelkureita.\n\nKaikki tuo oli minusta liian masentavaa voidakseni katsella sitä\nkauempaa; ja siksi kiipesin peräkannelle. Karttahytin suojassa\nkäyskentelivät kapteeni West ja luotsi edestakaisin. Kulkiessani heidän\nohitsensa perää kohden näin aikaisemmin päivällä näkemäni kuihtuneen,\npienen ukon pitämässä perää. Kompassihytin valossa hänen pienet,\nsiniset silmänsä näyttivät ilkeämielisemmiltä kuin päivällä. Niin\nkuihtunut ja hento hän oli, ja niin iso oli messinkihelainen\nruoriratas, että se ja mies näyttivät samankorkuisilta. Ukon kasvot\nolivat surkastuneet, kuivettuneet ja ryppyiset, ja koko ulkonäöltään\nhän näytti viittäkymmentä vuotta mr Pikeä vanhemmalta. Hän oli mitä\nomituisin kuivettuneen äijän tyyppi, jollaista ei olisi odottanut\nnäkevänsä merimiehenä komeassa purjelaivassa. Myöhemmin sain Wadalta\nkuulla, että hänen nimensä oli Andy Fay ja että hän oli\nkuusikymmentäkolme vuotta vanha.\n\nNojasin ruorihytin lähellä reelinkiin ja tuijotin ylös korkeihin\nmastoihin ja lukemattomiin köysiin. Ei -- tämä matka ei tosiaankaan\nollut mieleeni. Koko ilmapiiri oli epämiellyttävä. Muistin palelemiseni\nlaiturin päässä. Sitten oli miss West tullut mukaan ja lisäksi koko\nlaivaväki oli kokoon pantu rappiolla olevista ja hulluista.\nMietiskelin, vieläkö tuo haavoittunut kreikkalainen yhä oli hengissä ja\noliko mr Pike jo neulonut hänet kiinni. Enkä toden totta halunnut olla\nsellaisen lääkärintoimen todistajana.\n\nWadakin, joka ei ollut koskaan ollut merimatkalla, epäili sen\nonnistumista. Samoin steward, joka oli viettänyt suurimman osan ikäänsä\npurjelaivoissa. Kapteeni West ei puuttunut miehistön asioihin, ja miss\nWest taas oli niin tavattoman vankkatekoinen, ettei hän voinut olla\nmuuta kuin optimisti sellaisissa asioissa. Hän oli aina _elänyt_. Hänen\npunainen verensä lauloi hänelle vain, että hän aina eläisi ja ettei\nmikään paha koskaan saavuttaisi hänen loistavaa terveyttään.\n\nMiss Westin punaverinen terveys suorastaan loukkasi minua, sillä\ntiesin, kuinka ajattelematon ja kohtuuton sellainen veri saattoi olla.\nJa ainakin viideksi kuukaudeksi -- mr Piken lyömän vedon mukaan -- olin\nsuljettu samaan laivaan hänen kanssaan. Olin varma siitä, että ennen\nkuin matka päättyisi, hän yrittäisi saada minut rakkaudenverkkoonsa.\nÄlkää käsittäkö minua väärin. Tämä varma vakaumukseni ei johtunut\nsiitä, että olisin kuvitellut itseni erikoiseksi naisten suosikiksi,\nmutta pidin naisia aivan itsestään selvästi miesten metsästäjinä.\nKokemukseni oli, että naiset metsästivät miehiä yhtä ehdottomasti kuin\nauringonkukka kääntyy auringon mukaan ja viiniköynnös tarttuu\nsaatavissa oleviin tukiin.\n\nSanokaa minua elähtäneeksi -- ei se mitään tee -- jos sillä\ntarkoitetaan älykästä, taiteellista maailmaan kyllästymistä, joka\nsaattaa temmata valtoihinsa kolmenkymmenen ikäisen nuoren miehen. Sillä\nolin kolmenkymmenen vanha ja olin väsynyt kaikkeen tuohon -- väsynyt ja\nepäilevä. Juuri sen vuoksi lähdinkin tälle matkalle. Halusin päästä\neroon itsestäni, päästä eroon kaikista ja kaikesta ja asettua\nerikoiseen ympäristöön saadakseni elämääni vaihtelua.\n\nJoskus minusta tuntui, että tämän kyllästymiseni oli saanut aikaan\nnäytelmäni menestys -- ensimmäisen näytelmäni, kuten jokainen saattaa\narvata. Mutta se oli ollut sellainen menestys, että se epäilytti minua,\naivan samoin kuin useitten runoteosteni menestys oli epäilyttänyt.\nOliko yleisö oikeassa? Olivatko arvostelijat oikeassa? Taiteilijan\ntehtävä oli kylläkin kuvata elämää, mutta mitä minä tiesin elämästä?\n\nNyt alatte kai käsittää, mitä tarkoitan minua vaivanneella\nkyllästymisellä. Olin ollut ja olin yhä edelleen todella sairas.\nMielettömät ajatukset eristäytyä kokonaan maailmasta olivat\nvainonneet minua. Olin jopa suunnitellut matkaa Molukeille ja aikonut\nomistaa viimeiset vuoteni spitaalisille. -- Minä, joka olin\nkolmekymmentävuotias, terve ja voimakas, jolla ei ollut takanani\njärkyttävää elämän murhenäytelmää, jolla oli suuremmat tulot kuin\nosasin kuluttaa, joka omasta aloitteestani olin saattanut nimeni\nihmisten huulille ja osoittanut olevani huomioon otettava voima, --\nminä olin niin mieletön, että olin harkinnut sairaalaa kohtalokseni.\n\nLuullaan ehkä, että menestys oli pannut pääni pyörälle. Niin olikin.\nTunnustan sen. Mutta tosiseikka, kumoamaton tosiseikka oli\ntympääntymiseni elämään -- sairauteni, jos niin haluatte sanoa. Olin\ntullut älyn ja taiteen taitekohtaan, jonkinlaiseen elämän taitekohtaan.\nOlin tehnyt taudistani diagnoosin ja määrännyt lääkkeeksi tämän matkan.\nJa nyt oli suorastaan hirmuisen terve ja peräti naisellinen miss West\nmatkassa -- viimeisin aine, jota olisin voinut ajatella lääkkeeseeni\nsekoitettavaksi.\n\nNainen! Nainen! Taivas tietää, että heidän ahdistelunsa\nolivat riittävästi kiduttaneet minua, ja tunsin heidät. Olin\nkolmikymmenvuotias, älykäs, minulla oli taiteellisia lahjoja, myös\nhuikeat tulot. -- Miksikä naiset eivät minuun rakastuisi? He olisivat\nminua tavoitelleet, vaikka olisin ollut kyttyräselkäinen, vain sen\naseman takia, mikä minulla taiteilijapiireissä oli, ja vain tulojeni\ntakia.\n\nNiin -- ja rakkaus! Enkö tuntenut rakkautta -- tunnollista,\nintohimoista, mieletöntä, romanttista rakkautta! Sekin oli jo vanhaa\nminulle. Minäkin oli värissyt ja laulanut, huoannut ja nyyhkinyt --\nniin, tuntenut tuskaa ja haudannut kuolleeni. Mutta siitä oli aikoja!\nKuinka nuori silloin olinkaan! Kahdenkymmenenneljän! Ja sen jälkeen\nolin oppinut sen katkeran läksyn, että kuolematonkin tuska kuolee, ja\nolin jälleen nauranut ja rakastellut noita sieviä, saaliinhimoisia\nkoiperhosia, jotka lentelivät rikkauteni ja taiteeni valossa. Sitten\nvetäydyin kyllästyneenä syrjään naisten parista ja antauduin pitkiin\npeitsentaittoseikkailuihin hengen valtakunnassa. Ja nyt olin täällä\n_Elsinoressa_ satulastani suistuneena, taisteltuani iäisyyspulmia\nvastaan, kentältä kannettuna, kallo murtuneena.\n\nNojatessani reelinkiin ja yrittäessäni haihduttaa\nonnettomuudenaavistelujani en voinut olla ajattelematta miss Westia,\njoka alhaalla hyräillen järjesteli pientä pesäänsä. Ja hänestä\najatukseni kulkeutui naisen ikuiseen arvoitukseen. Niin, vaikka\nhalveksinkin naista, tapaan itseni yhä uudestaan tutkimasta naisen\narvoitusta.\n\nNainen, lemmenetsijä, lumoava ja vallittava, hauras ja tulinen, lempeä\nja myrkyllinen, uhmailevampi kuin Lucifer, pitää ajattelijaa\nalituisessa, melkein sairaalloisessa lumouksessa. Mikä onkaan tuo hänen\nhehkunsa, joka liekehtii kaikkien hänen vastaväitteittensä ja\nalhaisuuksiensa takana? Joskus se tuntuu minusta julkealta ja\npeloittavalta ja sieluttomalta, joskus leikin sillä, ja joskus sen\nylevyys vaikuttaa minuun. Ei, en voi paeta naista! Aivan kuin\nvilli-ihminen palaa pimeään rotkoonsa, missä haltiat ja ehkä myös\njumalat asuvat, niin palaan minäkin aina naisen tutkisteluun.\n\nMr Piken ääni katkaisi mietiskelyni. Edestä päin välikannelta kuulin\nhänen ärjäisevän:\n\n\"Isomärssyraa'alle sieltä! -- Jos katkaisette kiinnipanoseisingit,\nniin minä murskaan kirotut kallonne!\"\n\nHän alkoi uudelleen puhua, mutta huomattavasti muuttaen äänensävyään,\nja kutsui luokseen Henryn, joka oli arvattavasti koululaivasta tullut\npoika.\n\n\"Sinä, Henry, ison pilvipurjeen raa'alle siitä! Älä pane kiinni\nseisinkejä. Vie ne pitkin raakaa ja sido kannatusköyteen!\"\n\nMinut oli temmattu haaveistani, ja päätin lähteä alas mennäkseni\nvuoteeseen. Kun tartuin karttahytin oven kahvaan, niin taas kaikui\nperämiehen ääni:\n\n\"Käykää päälle, te valepukuiset herraspojat! Herätkää! Pankaa\ntoimeksi!\"\n\n\n\n\n9\n\n\nNukuin huonosti. Ensin luin. Vasta kahden aikaan lopetin ja väänsin\nsammuksiin lukulamppuni, jonka Wada oli laskuuni ostanut. Nukuin pian\n-- hyvä uni onkin ehkä suurin lahjani -- mutta heräsin melkein heti.\nTorkkuen, koiranunta nukkuen ja levottomana heittelehtien yritin sitten\nsaada unta, mutta lopuksi luovuin aikeesta. Huomasin käsivarressani\nolevan ihottumaa, joka viittasi nokkoskuumeeseen. Neljältä nousin ylös\nja jatkoin lukemistani. Unohdin ärtyneen ihoni lukiessani Vernon Leen\nihastuttavaa jymypuhetta Willian Jamesia ja hänen \"tahtouskoaan\"\nvastaan. Yläpuoleltani kuului kannelta vahdissa olevan alipäällikön\nyhtämittainen astunta. Tiesin, etteivät ne olleet mr Piken askelia, ja\nkoetin arvailla, olivatko ne mr Mellairen vaiko luotsin.\n\nPuoli viideltä kuulin stewardin herätyskellon soivan ja viittä minuttia\nmyöhemmin viittasin hänet sisään avoimesta ovesta. Halusin kupin\nkahvia, ja koska Wada oli ollut palveluksessani monta vuotta, olin\nvarma, että hän oli antanut stewardille täsmälliset keitto-ohjeet ja\nluovuttanut hänelle kahvini ja kahvinkeittolaitteeni.\n\nSteward oli helmi. Kymmenen minuutin kuluttua hän toi minulle kupin\noivallista kahvia. Jatkoin lukemistani päivänsarastukseen asti, ja\npuoli yhdeksältä, lopetettuani vuoteessa nauttimani aamiaisen, olin jo\npukeutunut ja ajellut partani ja lähdin kannelle. Laivaamme hinattiin\nedelleen, mutta kaikki purjeet olivat ylhäällä ja lievä myötäinen\npohjoistuuli pullisti niitä. Kapteeni West ja luotsi polttivat\nkarttahytissä sikaria. Huomasin heti ruorissa olevan miehen\nkunnolliseksi. Hän ei ollut pitkä, vaan pikemminkin alle keskimitan.\nHänen kasvonsa olivat älykkäät, ja hänellä oli leveä otsa. Tom oli\nhänen nimensä -- Tom Spink, ja hän oli englantilainen. Hän oli\nsinisilmäinen, vaaleaihoinen, harmaatukkainen ja ainakin viidenkymmenen\nvuoden vanha. Hänen tervehdyksensä \"hyvää huomenta, sir\", oli iloinen,\nja hän hymyili lausuessaan nuo sanat. Hän ei oikeastaan näyttänyt\nmerimieheltä, kuten esimerkiksi Henry, koululaivan poika, mutta\nkuitenkin käsitin heti, että hän oli kyvykäs merimies.\n\nOli mr Piken vahtivuoro, ja kysyessäni häneltä Tomista hän vastasi\nmuristen, että mies oli \"paras sakista.\"\n\nMiss West tuli karttahytistä reippaana, joustavana ja hyväntuulisena\nja ryhtyi heti puheisiin. Tytön kysymykseen, miten olin nukkunut,\nvastasin nukkuneeni kurjasti, ja hän tiedusteli syytä siihen. Kerroin\nhänelle vaivastani ja näytin käsivarsissani olevaa ihottumaa.\n\n\"Verenne tarvitsee ohentumista ja jäähdyttämistä\", hän ratkaisi\nnopeasti asian. \"Odottakaa hetkinen. Katson mitä teille pitää tehdä.\"\n\nTämän sanottuaan hän poistui ja palasi tuossa tuokiossa kädessään lasi\npuolillaan vettä, mihin hän sekoitti teelusikallisen viinihappoista\nkaliumia. \"Juokaa\", hän käski.\n\nJoin. Kello yksitoista aamupäivällä hän tuli kansituolini ääreen tuoden\ntoisen annoksen lääkettä. Samalla hän moitti minua, syystä kylläkin,\nsiitä, että sallin Wadan ruokkia Possumia lihalla. Häneltä Wada ja minä\nsaimme kuulla, kuinka vaarallista on antaa lihaa pienelle penikalle.\nLisäksi hän esitti Possumin ruokalistan, ei ainoastaan minulle ja\nWadalla, vaan myös stewardille, kirvesmiehelle ja mr Mellairelle. Koska\nkaksi viimeksi mainittua söi erikseen isossa peräkajuutassa ja koska\nPossum leikki siellä, niin miss West erikoisesti epäili, että he\nsyöttivät koiralle lihaa, ja sanoi heille suorat sanat päin silmiä.\nKirvesmies mumisi nolona ja vakuutti murteellisella englanninkielellä\nentistä, nykyistä ja tulevaa viattomuuttaan, samalla kuin hän pokkuroi\ntytön edessä. Mr Mellairen vakuuttelut olivat samanlaatuisia, mutta ne\nesitettiin hovimiehen kohteliaisuudella ja mielistellen.\n\nLyhyesti sanoen Possumin ruokalista nostatti suorastaan myrskyn\n_Elsinoren_ vesilasissa. Kun se oli päättynyt, oli miss West saanut\naikaan sen, että minusta tuntui siltä, että me omistimme penikan\nyhteisesti. Huomasin myöhemmin päivällä, että Wada meni miss Westin luo\nsaamaan ohjeita siitä, kuinka paljon lämmintä vettä oli pantava\nmiedontamaan Possumin kondensoitua maitoa.\n\nLounas vahvisti edelleen hyvää käsitystäni kokista. Iltapäivällä\nkäväisin keittiössä tutustuakseni häneen. Hän oli joka suhteessa\nkiinalainen, niin kauan kuin hän oli vaiti, mutta jos olisi tehnyt\njohtopäätöksensä vain hänen puheestaan, niin häntä olisi voinut pitää\nenglantilaisena. Hänen puhetapansa oli todellakin niin sivistynyt, että\nvoin melkein väittää siinä olleen oxfordilaisen korostuksen. Hänkin oli\nvanha, ainakin kuudenkymmenen -- itse hän tunnusti olevansa\nviidenkymmenenyhdeksän. Kolme seikkaa hänessä erikoisesti pisti\nsilmään: hänen hymynsä, joka levisi yli koko hänen puhtaaksi ajellun\naasialaisen naamansa ja aasialaisten silmiensä; hänen tasaiset,\nvalkoiset ja täydet hampaansa, joita ensin luulin tekohampaiksi ja\nhänen kätensä ja jalkansa. Hänen kätensä olivat naurettavan pienet ja\nkaunismuotoiset, ja ne kiinnittivät huomioni hänen jalkoihinsa. Nekin\nolivat naurettavan pienet, ja niissä oli hyvin sievät, melkein\nkeikarimaiset kengät.\n\nOlimme päästäneet luotsin laivasta keskipäivän aikaan, mutta\n_Britannia_ hinasi meitä iltapäivään asti ja jätti meidät vasta sitten,\nkun valtameri oli avoinna ympärillämme ja maa pienenä pilkkuna\nläntisellä taivaanrannalla. Nyt, jättäessämme hinaajan, oikeastaan\naloitimme matkan huolimatta siitä, että olimme jo tulleet ainakin\nkahdenkymmenenneljän tunnin matkan Baltimoresta.\n\nHinaajan irroittautuessa meistä, kun nojasin peräkannen reelinkiin\ntuijottaen eteeni, liittyi miss West seuraani. Hän oli ollut toimessa\nalhaalla koko päivän ja oli juuri tullut ylös, kuten hän sanoi,\nhengittääkseen raitista ilmaa. Hän tutki taivasta ymmärtäväisen\nnäköisenä noin viisi minuuttia, sitten hän sanoi: \"Ilmapuntari on kovin\nkorkealla. Tämä kevyt pohjoistuuli ei ole pysyväinen. Tulee joko tyyni\ntai koillismyrsky.\"\n\n\"Kummasta pitäisitte enemmän?\" kysyin.\n\n\"Myrskystä kaiketikin. Se auttaa meidät pois maan läheisyydestä ja\npäästää minut nopeammin merikivustani, ja\", hän lisäsi, \"olen hyvä\npurjehtija, mutta kärsin tavattomasti merikivusta joka matkan alussa.\nMahdollisesti ette näe minua muutamaan päivään. Siksi olen ollut niin\ntoimessa saadakseni kaiken kuntoon.\"\n\n\"Olen lukenut, että lordi Nelson ei koskaan päässyt merikivun\ntaipumuksestaan\", sanoin.\n\n\"Olenpa nähnyt isänkin joskus merikipeänä\", miss West sanoi, \"ja hän on\nvahvimpia, karaistuneimpia merimiehiä, mitä olen nähnyt.\"\n\nMr Pike liittyi seuraamme lopetettuaan hetkiseksi alituisen\nedestakaisin astelunsa ja nojasi kanssamme peräkannen reelinkiin.\n\nJoukko laivamiehiä hinasi paraikaa köysiä välikannella allamme.\nKokemattomaan silmääni he näyttivät entistäänkin epäluotettavammilta.\n\n\"Sangen saamaton miehistö, mr Pike\", miss West huomautti.\n\n\"Viheliäinen\", mr Pike urahti, \"ja minä kyllä olen nähnyt varsin\nhuonojakin, mutta tämä on yliveto. Opetamme heille köysistöä juuri nyt\n-- useimmille heistä.\"\n\n\"He näyttävät nälkiintyneiltä\", sanoin.\n\n\"Niin he ovatkin, ja ovat melkein aina\", miss West vastasi ja mittaili\nheitä samalla arvostelevalla karjanostajan ilmeellä, minkä olin\nhuomannut mr Pikellakin. \"Mutta he lihovat, kun elävät säännöllisesti,\novat ilman väkijuomia ja saavat vahvaa ruokaa -- vai kuinka, mr Pike!\"\n\n\"Niin lihovat. Niin käy aina. Kyllä näette miesten elostuvan, kun\npääsemme heihin käsiksi... Mutta surkeata seurakuntaa he ovat.\"\n\nLoin silmäni ylös purjeröykkiöön. Laivan neljässä mastossa näyttivät\nkaikki mahdolliset purjeet jo olevan ylhäällä, mutta sittenkin\nmerimiehet nostivat mr Mellairen johdolla kolmikulmaisia purjeita\nmastojen väliin, ja niitä oli niin monta, että ne peittivät toinen\ntoisensa. Nähdessäni sen hitauden ja kömpelyyden, millä miehet\nkäsittelivät näitä pieniä purjeita, kysyin:\n\n\"Mutta mitä tekisitte, mr Pike, kun teillä on tällainen taitamaton\nmiehistö, jos teidät tempaisi myrsky valtoihinsa juuri nyt, kun kaikki\npurjeet ovat levällään?\"\n\nHän kohautti olkapäitään, ikäänkuin olisin kysynyt, mitä hän olisi\ntehnyt maanjäristyksessä, jos rivi New Yorkin pilvenpiirtäjiä olisi\nkaatunut hänen päälleen.\n\n\"Mitäkö?\" vastasi miss West hänen puolestaan. \"Ottaisimme purjeet alas.\nOh, se voidaan tehdä, mr Pathurst, millä miehistöllä tahansa. Ellei\nsitä voitaisi, olisin hukkunut jo aikoja sitten.\"\n\n\"Niin olisin minäkin\", yhtyi mr Pike häneen.\n\n\"Alipäälliköt voivat tehdä ihmeitä mitä kelvottomimmilla merimiehillä,\nkun ollaan pinteessä\", miss West jatkoi.\n\nJälleen mr Pike nyökkäsi hyväksyvästi, ja huomasin hänen isojen\nkouriensa, jotka juuri silloin riippuivat velttoina reelingin yli,\naivan tiedottomasti jännittyvän ja puristuvan nyrkkiin. Myöskin\nhuomasin niissä olevan uusia naarmuja rystysissä. Miss West nauroi\nsydämellisesti, ikäänkuin muistellen jotakin.\n\n\"Muistan, miten kerran purjehdimme San Franciscosta ja miehistö oli\nmitä avuttomin. Se tapahtui _Lallah Rookhissa_. -- Muistatteko, mr\nPike?\"\n\n\"Isänne viides päällikkyys\", mr Pike myönsi. \"Laiva upposi\nlänsirannikolla myöhemmin -- ajautui rannalle suuren maanjäristyksen ja\nnousuvesiaallon johdosta. Ankkurit jäivät mereen ja laiva törmäsi\nkallioon ja upposi.\"\n\n\"Juuri se laiva. No niin, miehistössämme tuntui olevan enimmäkseen\nkarjanpaimenia, muurareita ja kulkureita -- suurin osa kulkureita. En\nvoi ymmärtää, mistä merimiestoimistot olivat heidät löytäneetkin. Oli\nvarmaa, että useat heistä oli juotettu humalaan ja sitten narrattu\nottamaan pesti. Teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kun heidät\nensimmäistä kertaa lähetettiin ylös.\" Jälleen hän nauroi. \"Se oli\nhauskempaa katsottavaa kuin sirkuksen ilveilijät, Ja tuskin oli hinaaja\njättänyt meidät Headsin ulkopuolelle, kun alkoi tuulla ja me saimme\nvähentää purjeita. Ja miehistömme teki ihmeitä. Muistatteko mr\nHardingin -- Silas Hardingin?\"\n\n\"Enkö muistaisi!\" mr Pike huudahti innostuen. \"Hän oli mies jos kukaan,\nja hän oli varmasti vanha mies jo silloin.\"\n\n\"Niin hän olikin ja sitä paitsi peloittava mies\", tuumi tyttö ja lisäsi\nmelkein kunnioittaen: \"Ihmeellinen mies.\" Miss West käänsi kasvonsa\nminuun. \"Hän oli perämiehemme. Miehet olivat merikipeitä, surkeita ja\nsaamattomia. Mutta mr Harding sai _Lallah Rookhin_ purjeet alas\nsittenkin.\n\n\"Olin peräkannella, juuri niinkuin nytkin, ja mr Harding antoi noiden\nkurjien, sairaiden miesten kääriä märssypurjetta. Kuinka ylhäällä se\nmahtoi olla kannesta, mr Pike?\"\n\n\"Minäpäs mietin... _Lallah Rookh_.\" Mr Pike vaikeni ja mietti. \"No,\nsanokaamme noin sata jalkaa.\"\n\n\"Eräs uusista tulokkaista -- kulkuri -- putosi alamärssyraa'alta. Olin\nsilloin vielä pikkutyttö. Näin tapauksen omin silmin. Putoamisesta\nnäytti olevan seurauksena varma kuolema, sillä mies tipahti\ntuulenpuolelta raakaa suoraan alas. Mutta hän jäikin isonpurjeen\npohjukkaan, mikä esti häntä putoamasta alemmaksi, heitti kuperkeikan ja\ntipahti kannelle vahingoittumattomana seisoalleen. Ja hän sattui\nputoamaan aivan mr Hardingin eteen. En tiedä, kumpi pelästyi enemmän,\nmutta luulen, että mr Harding, sillä hän seisoi kuin kivettyneenä.\nMutta mies vain vilkaisi mr Hardingiin, teki sitten hurjan hyppäyksen\nköysistöön ja kiipesi suoraa päätä takaisin ylös marssyraa'alle.\"\n\nMiss West ja mr Pike nauroivat niin sydämellisesti, että tuskin\nkuulivat minun sanovan:\n\n\"Hämmästyttävää! Ajatelkaa miehen hermojärkytystä, kun putoaa tuolla\ntavalla varmaa kuolemaa kohti.\"\n\n\"Luulen, että häntä järkytti enemmän Silas Harding\", mr Pike huomautti\npurskahtaen taas nauruun, mihin miss West yhtyi.\n\nNo, olihan tuo jotakin. Laivat olivat laivoja, ja kun miehistömme oli\nsellainen kuin oli, oli kova kohtelu välttämätöntä. Mutta että niin\nhieno nuori nainen kuin miss West tiesi sellaisia asioita ja oli niin\nselvillä merielämän varjopuolista, se ei ollut miellyttävää. Tunnustan,\nettä se herätti mielenkiintoani ja vahvisti todellisuustajuani, mutta\nse oli minusta kuitenkin epämiellyttävää. Se kyllä karkaisee ihmisen\ntunteita, mutta en pitänyt siitä, että miss West oli niin karaistunut.\n\nKatsoin häneen ja jälleen huomasin hänen ihonsa hienouden ja\nkiinteyden. Hänen tukkansa oli tumma, samoin hänen kulmakarvansakin,\njotka olivat melkein suorat ja melko alhaalla pitkänomaisten silmien\nkatteena. Hänen silmänsä olivat lämpimän harmaat, avoimet ja\nluotettavat, älykkäät ja eloisat. Hänen kasvojensa huomattavin piirre\noli ehkä juuri tyyneys. Hän näytti aina levolliselta, näytti olevan\nsopusoinnussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Kauneinta hänessä oli\nhänen silmänsä, joita tummat silmäripset varjostivat. Mutta\nihastuttavin oli hänen nenänsä, joka oli aivan suora ja juuri nimeksi\nliian pitkä, missä suhteessa se muistutti hänen isänsä nenää. Mutta\nnenänvarren ja sierainten täydellisyys oli merkkinä jalosta verestä.\n\nHänellä oli kapeahuulinen, herkkä, hieno suu. Hänen terveytensä näkyi\nhänen huuliltaan ja silmistään. Kun hän hymyili, niin hänen hampaansa\nnäkyivät vain harvoin, sillä hän hymyili silmillään, mutta kun hän\nnauroi, näkyivät hänen voimakkaat valkoiset hampaansa. Ne olivat\ntasaiset ja säännölliset, juuri sellaiset, jollaiset odottaa näkevänsä\nhänenlaisellaan terveellä ja luonnollisella naisella.\n\nHän ei ollut kaunis, mutta hänessä oli kuitenkin paljon edellytyksiä\nkauneuteen. Hänellä oli täydellinen värin kauneus, valkoinen, terveen\nvalkoinen iho, jota kulmakarvojen, silmäripsien ja tukan tummuus\nkorosti. Ja samoin silmäripsien ja kulmakarvojen tummuus ja ihon\nvalkeus tehostivat hänen silmiensä lämmintä harmautta. Otsa oli\nkeskilevyinen ja -korkuinen ja aivan sileä. Siinä ei ollut ryppyä, ei\nedes rypyn varjoa, mitkä olisivat vihjaisseet hermostuneisuudesta,\nalakuloisuuden tyytymättömistä ajoista ja unettomista öistä. Hänessä\noli kaikki terveen naisen tuntomerkit, naisen, joka ei koskaan\nvaivautunut eikä kiusaantunut turhan päiten ja jonka ruumiin jokainen\ntoiminta oli pingoittumaton ja luonnollinen.\n\n\"Miss West on esiintynyt ilmainennustajana\", sanoin perämiehelle. \"Mikä\non teidän mielipiteenne tulevasta säästä?\"\n\n\"Kyllä hän osaa ennustaa\", mr Pike vastasi kohottaen katseensa meren\npehmeästä aaltoilusta taivasta kohden. \"Ei hän ole ensi kertaa\npohjois-Atlantilla talvella.\" Hän mietti hetkisen ja tutki merta ja\ntaivasta. \"Minä sanoisin, ottaen huomioon ilmapuntarin, että me\nluultavasti saamme lievän koillismyrskyn tai sitten tyyntyy -- pikemmin\nkai tyyntyy.\"\n\nTyttö katsoi minuun voittoisasti hymyillen, tarttui äkkiä _Elsinoren_\nreelinkiin, kun laiva nousi harvinaisen suurelle aallolle ja painui\neteenpäin keikahtaen tuulen vastaiselle puolelle, niin että kaikki\npurjeet paukkuivat kuin kumea ukkonen.\n\n\"Tyyni tulee\", miss West sanoi hieman katkerahkosti. \"Ja jos tätä\njatkuu, makaan vuoteessani noin viiden minuutin kuluttua.\"\n\nTyttö ehätti epäämään kaiken myötätunnon. \"Oh, älkää olko huolissanne\ntähteni, mr Pathurst. Merikipu on vain kirottua ja ilkeätä, kuten\nlumiräntäinen ja lokainen sääkin ja haisusieni. Sitä paitsi olen\nmieluummin merikipeä kuin nokkoskuumeessa.\"\n\nAlemmalla kannella olevat miehet tekivät jotakin hullusti. Huomasimme\nsen siitä, että mr Mellaire puhui kovalla äänellä. Kuten mr Piken oli\nhänenkin tapanaan ärähtää merimiehille.\n\nMonien merimiesten kasvoilla näkyi mustelmia ja erään silmä oli kovasti\nturvonnut.\n\n\"Näyttää siltä, kuin hän olisi juossut pimeässä pylvästä vasten\",\nhuomautin.\n\nMiss Westin nopea katsahdus mr Piken isoihin nyrkkeihin, jotka olivat\näsken naarmuuntuneet ja pitivät nyt kiinni reelingistä, oli mitä\nkaunopuheisin ja aivan vaistomainen. Se loukkasi minua kuin\nmiekanpisto.\n\n\n\n\n10\n\n\nSinä iltana meidän miesten oli syötävä päivällistä kolmisin, lautaset\npöytään kiinnitettyinä, sillä _Elsinore_ keinui mainingeilla, jotka\nolivat pidättäneet miss Westin hytissänsä.\n\n\"Ette näe häntä muutamaan päivään\", kapteeni West sanoi minulle. \"Hänen\näitinsä oli samanlainen -- synnynnäinen merenkulkija, mutta aina sairas\nmatkan alussa.\"\n\n\"Olosuhteiden muutoksesta se johtuu.\" Mr Pike hämmästytti minut\npisimmällä vuoropuheella, mitä olin hänen kuullut lausuvan pöydässä.\n\"Kaikkien meidän on muutettava tapojamme, kun jätämme mantereen. Meidän\ntäytyy unohtaa hauska aika maalla ja hyvät tavarat, joita voi rahalla\nostaa, ja aloittaa vahtipalvelus, neljä tuntia kannella ja neljä\nalhaalla. Ja se tuntuu raskaalta, ja koko sisukkuutemme kärjistyy\nhuippuunsa, kunnes tapahtuu jokin muutos. Satuitteko kuulemaan Carusoa\nja Blanche Arralia New Yorkissa talvella, mr Pathurst?\"\n\nNyökkäsin myöntäen, mutta ihmettelin hänen puhetulvaansa ruokapöydässä.\n\n\"Niin, ajatelkaa, mitä onkaan kuunnella heitä ja Homeria, Witherspoonia\nja Amatoa Metropolitanissa ilta illan perästä, ja sitten sanoa kaikille\nhyvästit ja lähteä merelle ja ruveta pitämään vahtia.\"\n\n\"Ettekö pidä merestä?\" kysyin.\n\nHän huokasi.\n\n\"En tiedä. Mutta tietenkin meri on ainoa, minkä tunnen...\"\n\n\"Paitsi musiikkia\", pistin väliin.\n\n\"Niin, mutta meri ja pitkät matkat ovat vieroittaneet minut melkein\nkaikesta musiikista, mitä muuten olisin saanut kuulla.\"\n\n\"Oletteko kuullut Schumann-Heinkiä?\"\n\n\"Ihana, ihana!\" hän mutisi kiihkeästi ja katsoi sitten minuun innokkaan\nmiettivänä. \"Minulla on puoli tusinaa hänen levyjään ja tällä kertaa\ntoinen koiravahti. Jos kapteeni West sallii... (Kapteeni West nyökkäsi\nsuostuvansa) Ja jos haluatte niitä kuulla? Gramofoni on hyvä.\"\n\nJa kun steward oli puhdistanut pöydän, kantoi hämmästyksekseni tämä\nharmahtava, vanha nyrkkivallan aikojen muinaisjäännös, tämä\nparkkiintunut merikarhu, hytistään mitä oivallisimman kokoelman\ngramofonilevyjä. Nämä ja soittokoneen hän asetti pöydälle. Isot ovet\navattiin, joten ruokasali ja salonki muodostivat yhden ison huoneen.\nMinä ja kapteeni West lojuimme isossa kajuutan nahkatuolissa, sillä\naikaa kuin mr Pike hoiti gramofonia. Hänen kasvonsa olivat\nkattolamppujen valopiirissä, ja minä saatoin nähdä kaikki niiden\nvaihtelevat ilmeet.\n\nTurhaan odotin, että hän olisi soittanut jonkin renkutuksen. Hänellä\noli vain hyviä levyjä, ja se huoli, millä hän niitä käsitteli, oli\nliikuttava. Hän piteli niitä kunnioittavasti kuin pyhäinjäännöksiä,\npurkaen ja avaten ja harjaten niitä hienolla kamelinkarvaharjalla,\nennen kuin pani ne pyörimään ja asetti neulan paikoilleen. En pitkään\naikaan tahtonut saada katsettani irti hänen isoista, karkeista,\nkolhiintuneista käsistään, joiden jokainen liike ilmaisi rakkautta.\nJokainen levyn kosketus oli hyväily, ja kun gramofoni soitti, hän\nhekumoitsi ja unelmoi kuin seitsemännessä taivaassa.\n\nTällä välin kapteeni West istui nojatuolissa ja poltti sikaria. Hänen\nkasvonsa olivat ilmeettömät, ja hän näytti olevan hyvin etäällä, soiton\nsaavuttamattomissa. Epäilen, kuuliko hän sitä ollenkaan. Hän ei tehnyt\nmitään huomautuksia väliajoilla, ei osoittanut mitään hyväksymisen tai\ntyytymättömyyden merkkejä. Hän näytti luonnottoman rauhalliselta,\nluonnottoman etäiseltä. Ja katsellessani häntä ihmettelin, mikä oli\nhänen työnään laivassa. En ollut nähnyt hänen toimittavan mitään. Mr\nPike oli huolehtinut lastaamisesta. Vasta kun laiva oli ollut valmis\nlähtemään merelle, oli kapteeni West tullut laivaan. En ollut nähnyt\nhänen antavan käskyjä. Minusta näytti, että mr Pike ja mr Mellaire\ntekivät kaiken työn. Kapteeni West näytti vain polttelevan sikareita ja\nelävän onnellisen tietämättömänä _Elsinoren_ miehistöstä.\n\nKun mr Pike oli soittanut Messiaksen \"Hallelujakuoron\" ja \"Hän ruokkii\nlaumansa\", sanoi hän minulle melkein anteeksi pyytäen, että hän pitää\nhengellisestä musiikista, ehkä siksi, että hän oli jonkin aikaa lapsena\nollut San Franciscossa kuoropoikana.\n\n\"Ja sitten kerran löin kuoronjohtajaa päähän pitkäpallomailalla ja\nlivistin taas merille\", hän lopetti karkeasti nauraen.\n\nSen jälkeen hän taas vaipui unelmiinsa soittamalla Meyerbeerin \"Taivaan\nkuninkaan\" ja Mendelssohnin \"Levätkää Herrassa.\"\n\nKellon lyödessä neljännestä vailla kahdeksan hän kantoi soittokoneensa\nhuolellisesti takaisin hyttiinsä. Seisoin hänen vieressään hänen\npyörittäessään savuketta ja odottaessaan kellon lyövän kahdeksaa.\n\n\"Minulla on paljon muitakin hyviä levyjä\", hän uskoi minulle\nluottavaisena. \"Coenenin 'Tule luokseni' ja Fauren 'Ristiinnaulittu' ja\n'O Salutaris' ja 'Johda, armon valo' ja 'Jeesus, sielun suloni'\nsulattaisi sydämemme. Soitan ne teille jonakin iltana.\"\n\n\"Uskotteko Jumalaan?\"\n\nHän epäröi huomattavasti ja vastasi sitten:\n\n\"Kyllä... kun tuota musiikkia kuuntelen.\"\n\nNukuin viheliäisesti sinä yönä. Kun olin valvonut edellisenäkin yönä,\nsuljin kirjani ja väänsin valon aikaisin sammuksiin. Mutta tuskin olin\nnukahtanut, kun nokkoskuume herätti minut. Koko päivänä se ei ollut\nvaivannut minua, mutta kun sammutin valon ja nukuin, alkoi kirottu,\nitsepäinen kutkutus. Wada ei ollut vielä mennyt vuoteeseen, ja häneltä\nsain viinihappoa. Se ei kuitenkaan vaikuttanut mitään, ja keskiyöllä,\nkun kuulin vahdin vaihtuvan, pujahdin puolipukeissa ylös peräkannelle.\n\nNäin mr Mellairen aloittavan neljän tunnin vahdinpitonsa. Hän asteli\nedestakaisin peräkannen vasemmalla puolella, ja minä pujahdin\nruorimiehen ohi, jota en tuntenut, ja sain suojaa ruorihytin\ntuulenvastaisella puolella.\n\nJälleen tarkastelin monimutkaista köysistöä ja purjetta kannattavia\nisoja raakoja, ajattelin mieletöntä, kelvotonta miehistöä ja aavistin\nvaaraa. Kuinka tämä matka voisi onnistua, kun oli sellainen laivaväki\nkuin _Elsinoressa_ nyt oli, tässä lastilaivassa, jossa oli vain puolen\ntuuman paksuinen teräskuori ja viisituhatta tonnia hiiliä. Sitä oli\nhirveä ajatella. Matka oli sujunut huonosti heti alusta alkaen.\nSellaisessa häiriintyneessä mielentilassa, minkä unen puute tuottaa\njokaiselle, joka muuten nukkuu hyvin, en voinut tulla muuhun tulokseen,\nkuin että matkamme oli tuomittu epäonnistumaan. Mutta kuinka tuomittu\nse todellisuudessa oli, sitä en minä eikä kukaan muukaan olisi voinut\naavistaa.\n\nAjattelin miss Westia ja mr Pikeä, ihmismetsästäjää ja\nmusiikinharrastajaa. Moni karskimpikin merikarhu oli hukkunut. Mitä\ntulee kapteeni Westiin, niin hänen kohtalonsa ei kiinnostanut minua.\nHän oli liian puolueeton, liian kaukainen, jonkinlainen huvimatkailijan\ntyyppi, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin tyynesti ja tahdottomasti\nelellä jonkinlaisessa omatekoisessa nirvanassaan.\n\nSitten muistin itseänsä haavoittaneen kreikkalaisen, jonka mr Pike\n\"ompeli kiinni\" ja joka makasi houraillen terässeinien sisällä. Tämä\nkuva melkein ratkaisi päätökseni, sillä kuumeisessa mielikuvituksessani\nhän edusti koko mieletöntä, avutonta, tylsämielistä miehistöä.\nTietenkin voisin palata Baltimoreen. Minulla Jumalan kiitos oli rahaa\noikkujeni tyydyttämiseksi. Mr Pike oli arvellut _Elsinoren_\nkustannukset kahdeksisadaksi dollariksi päivältä. Voisin maksaa\nkaksisataa dollaria päivältä tai kaksituhatta niistä päivistä, jotka\ntarvittaisiin päästäkseni takaisin maihin, luotsihinaajaan tai mihin\ntahansa Baltimoreen menevään alukseen.\n\nOlin jo päättänyt mennä alas ja herättää kapteeni Westin ja ilmoittaa\nhänelle aikomukseni, kun aivoihini sukeltautui kysymys: _Pelkäätkö\nsinä, ajattelija ja filosofi ja maailmaan kyllästynyt, hukkumista ja\ntuntemattomaan tilaan kuolemista?_ Pyh! Ylpeyteni esti minua kapteeni\nWestin unta keskeyttämästä. Tietenkin jatkaisin seikkailua, jos voi\nnimittää seikkailuksi sitä, että lähtee purjehtimaan Kap Hornin ympäri\nmukanaan laivanlastillinen hulluja ja mielipuolia -- ja pahempaakin,\nsillä muistin nuo kolme babylonialaista ja seemiläistä, jotka olivat\nherättäneet mr Piken vihan ja nauraneet niin inhottavan hiljaa.\n\nÖisiä ajatuksia! Unettoman ajatuksia! Luovuin niistä ja aioin lähteä\nalas, koska minun tuli kovin kylmä, mutta karttahytin ovella tapasin mr\nMellairen.\n\n\"Ihana ilta, sir\", hän tervehti minua. \"Sääli, ettei tuule lainkaan.\nEmme pääse maista.\"\n\n\"Mitä ajattelette miehistöstä?\" kysyin hetkisen perästä.\n\nMr Mellaire kohautti olkapäitään.\n\n\"Olen nähnyt paljon omituisia miehistöjä aikoinani, mr Pathurst, mutta\nen koskaan ole nähnyt niin omituista kuin tämä -- poikia, ukkoja,\nraajarikkoja. Näittekö eilen kreikkalaisen Tonyn putoavan yli laidan?\nNiin, se on vain alkua. Nyt on iso irlantilainenkin tullut hulluksi, ja\nhänen tilansa pahenee. Oletteko pannut merkille pienen, kuivettuneen\nskotlantilaisen?\"\n\n\"Hänetkö, joka näyttää yhtaikaa salakavalalta ja vihaiselta ja joka oli\nohjaamassa toissa iltana?\"\n\n\"Niin juuri, hän on Andy Fay. Niin, hän on juuri valittanut minulle\nO'Sullivanista. Hän sanoi, että O'Sullivan uhkasi tappaa hänet. Kun\nAndy Fay meni vahtiin kello kahdeksalta, hän näki O'Sullivanin hiovan\npartaveistä. Kerron teille keskustelun, niinkuin Andy sen minulle\nselosti:\n\n\"O'Sullivan sanoi minulle: 'Mr Fay, saanko puhutella teitä?'\n'Tietysti', minä sanoin, 'mitä voin tehdä hyväksenne?' 'Myykää minulle\nmerisaappaanne, mr Fay', O'Sullivan sanoi niin kohteliaasti kuin\nsuinkin. 'Mutta mitä teette niillä?' kysyin. 'Se olisi suuri suosion\nosoitus', O'Sullivan sanoi. 'Mutta se on ainoa parini', minä sanoin,\n'ja teillä on oma parinne.' 'Mr Fay, tarvitsen omiani huonolla\nilmalla.' 'Sitä paitsi teillä ei ole rahaa', minä sanoin. 'Maksan ne,\nkun saamme palkan Seattlessa', O'Sullivan vastasi. 'En myy ja sitä\npaitsi te ette ole sanonut minulle, mitä teette niillä', sanoin. 'Mutta\nsanon sen teille', O'Sullivan sanoi, 'haluan heittää ne mereen'. Sen\nkuultuani käännyin kävelemään pois, mutta O'Sullivan sanoi hyvin\nkohteliaasti ja houkuttelevasti yhä edelleen hioen partaveistä: 'Mr\nFay, haluatteko ystävällisesti astua tätä tietä ja saada kurkkunne\npoikki?' 'Minulle selvisi nyt', sanoi Andy Fay, 'että henkeni oli\nvaarassa, ja ilmoitan täten teille, sir, että mies on vaarallinen\nhullu!'\"\n\n\"Tai tulee pian sellaiseksi\", huomautin. \"Näin hänet eilen. Hän on iso\nmies, joka aina mutisee itsekseen?\"\n\n\"Sama mies\", mr Mellaire sanoi.\n\n\"Onko teillä montakin sellaista täällä?\" kysyin.\n\n\"Enemmän kuin tarvitaan, sir.\"\n\nHän sytytti parhaillaan savuketta, otti nopeasti lakin päästään,\ntaivutti päänsä eteenpäin ja piti liekehtivää tikkua ylhäällä, jotta\nvoisin nähdä. Näin harmaantuneen pään, jonka laki ei ollut aivan kalju,\nvaan osittain muutamien harvojen, pitkien karvojen peitossa. Ja aivan\npäälaen poikki kulki suurin arpi, minkä koskaan olen nähnyt, ja katosi\nkorvien yläpuolella olevaan paksumpaan tukkaan. Koska näin sen vain\nepäselvästi, ennen kuin tulitikku sammui, ja koska arpi oli hyvin ruma,\nsaatan ehkä liioitella, mutta voin vannoa, että olisin voinut pistää\nkaksi sormeani syvälle tuohon kamalaan halkeamaan ja että se oli\nainakin kahden sormen levyinen. Luuta ei näkynyt ollenkaan, vain iso\nhalkeama, syvä, ihon peittämä vako, ja olen varma, että aivot\ntykyttivät aivan tuon ihon alla.\n\nMr Mellaire pani lakin päähänsä ja nauroi huvitettuna ja\ntyynnyttävästi.\n\n\"Sen teki hullu laivakokki, mr Pathurst, lihakirveellä. Olimme Intian\nmeren eteläosissa tuhansien mailien päässä maista ja kuljimme itää\nkohden, mutta kokki sai päähänsä, että olimme Bostonin satamassa ja\nettä minä en antanut hänen mennä maihin. Satuin silloin seisomaan\nhäneen selin enkä ollenkaan tietänyt, kuka minua löi.\"\n\n\"Mutta kuinka saatoitte toipua noin hirveästä vammasta?\" kysyin.\n\"Laivassa oli varmaankin oivallinen kirurgi, ja teillä mahtaa olla\nihmeellinen elinvoima.\"\n\nMr Mellaire pudisti päätään.\n\n\"Se kai oli elinvoimani... ja siirappi.\"\n\n\"Siirappi!\"\n\n\"Niin, kapteenilla oli vanhanaikaiset ennakkoluulot antiseptisiin\naineisiin nähden. Hän käytti aina siirappia vereksiin haavoihin.\nMakasin vuoteessa monta viikkoa -- meillä oli pitkä matka -- ja kun\ntulimme Hongkongiin, oli haava parantunut, eikä minun tarvinnut\nturvautua lääkäriin.\"\n\nVasta paljon myöhemmin käsitin, kuinka kauheata osaa mr Mellairen pään\narpi tulisi näyttelemään hänen kohtalossaan ja _Elsinoren_ kohtalossa.\nJos olisin tietänyt sen silloin, kun hän kertoi arvesta minulle, olisin\nherättänyt kapteeni Westin unestaan mitä merkillisimmällä tavalla,\nsillä hänet olisi ajanut hereille hyvin päättäväinen, vain puoleksi\npukeutunut matkustaja, joka olisi voinut ehdottaa mitä tahansa,\nvaikkapa koko _Elsinoren_ ostoa lasteineen päivineen, päästäkseen\nmatkustamaan suoraa päätä Baltimoreen takaisin.\n\nMutta nyt ajattelin vain suuresti ihmetellen, että mr Mellaire oli\nvoinut elää niin monta vuotta, vaikka hänellä oli sellainen kuoppa\npäässään. Jatkoimme juttelua, ja mr Mellaire kertoi yksityiskohtia\ntuosta omituisesta tapahtumasta ja muista hullujen merellä toimeen\npanemista kohtauksista. Hullut näyttivät olevan merellä vitsauksena.\n\nSiitä huolimatta, että en löytänyt mitään muistutettavaa mr Mellairen\nsanoissa tai esiintymistavassa, en voinut pitää hänestä. Hän\ntuntui jalomieliseltä, laajakatseiselta ja suuressa määrin\nmaailmanmieheltä ollakseen merimies. Vastenmielisyys ei johtunut hänen\nliioitellun samean pehmeästä puhetavastaan eikä keinotekoisesta\nkohteliaisuudestaan. Mutta minulla oli koko ajan tuskallinen ja\nvaistomainen tunne, että -- vaikka pimeässä en edes nähnytkään hänen\nsilmiään -- noiden silmien takana, tuossa päässä piili varuillaan oleva\ntoinen olento, joka vakoili ja tutkisteli minua ja puhui toista kuin\najatteli.\n\nSanoessani hyvää yötä ja mennessäni alas tunsin, että olin puhunut\njonkinlaisen kaksoisolennon toisen puoliskon kanssa. Toinen puoli ei\nollut puhunut, mutta kuitenkin tunsin sen läsnä olon.\n\n\n\n\n11\n\n\nEn saanut unta. Otin lisää viinihappoista kaliumia. Luulin\nvuodevaatteiden kuumuuden kiihdyttävän tautiani, mutta heti kun sytytin\nlampun ja aloin lukea, ihoärsytys väheni. Kun taas sammutin lampun ja\nsuljin silmäni, niin tuska palasi. Niin kului tunti tunnin perästä,\njolloin turhaan yritettyäni nukkua ennätin lukea monta lukua Rosnyn _Le\nTermiteä_. Täytyy sanoa, että se ei ollut kovinkaan huvittavaa, koska\noli kysymys Noël Stervaisen kidutettujen hermojen, ruumiin kärsimysten\nja henkisten haaveitten tarkan tarkasta selostuksesta. Viimein heitin\nromaanin syrjään, kirosin kaikki analysoivat ranskalaiset ja löysin\njonkinlaista lievitystä iloisesta ja kyynillisestä Stendhalista.\n\nPääni yläpuolelta kuulin mr Mellairen astelevan edestakaisin. Neljältä\nvaihtuivat vahdit, ja minä totesin mr Piken kävelyssä vanhuuden\nhitauden. Puoli tuntia myöhemmin, juuri kun stewardin herätyskello soi,\nminkä tuo kevyesti nukkuva aasialainen heti vaimensi, alkoi _Elsinore_\nkallistua hyttini puolelle. Kuulin mr Piken haukkuvat ja ärhentelevät\nkäskyt, ja silloin tällöin erottui jalkojen töminää ja laahustusta\npääni yläpuolelta, kun tuo kamala miehistö vei ja raahasi koipiaan.\n_Elsinore_ kallistui yhä, niin että venttiilistäni näin veden. Sen\njälkeen laiva palasi entiseen asentoonsa ja syöksyi eteenpäin\nsellaisella nopeudella, että vaahdon pieksäntä kuului.\n\nSteward toi minulle kahvia, ja minä luin siihen asti, kunnes Wada\ntarjosi minulle aamiaista ja auttoi minua pukeutumisessa. Hänkin\nvalitti unettomuutta. Hän oli nukkunut Nancyn kanssa eräässä\nkeskilaivan hytissä, joka oli pieni terässeinäinen huone ja siis\nilmatiivis, kun teräsovi suljettiin. Ja Nancy tahtoi pitää oven\nsuljettuna. Tulos oli, että Wada, joka makasi ylävuoteessa, oli\ntukehtua. Hän kertoi minulle, että ilma oli huonontunut siinä määrin,\nettä lampun liekki, vaikka sen väänsi kuinka ylös, ei mitenkään\ntahtonut palaa, vaan sammui. Nancy kuorsasi hurskaasti kaikesta\nhuolimatta, kun taas Wada ei kyennyt edes silmiänsä ummistamaan.\n\n\"Hän ei olla puhdas\", Wada sanoi. \"Hän olla porsas. Ei tahtoa nukkua\nsiinä paikassa.\"\n\nTultuani kannelle huomasin _Elsinoren_, jonka useat purjeet oli koottu,\nviilettävän kuohuvaa merta synkän taivaan alla. Näin mr Mellairen\nkulkevan yhä edestakaisin, aivan samoin kuin monta tuntia sitten. Hän\nsanoi nukkuneensa neljästä puoli seitsemään.\n\n\"Muuan seikka on varma, mr Pathurst, nukun aina hyvin kuin lapsi, mikä\non merkkinä hyvästä omastatunnosta, sir, niin, hyvästä omastatunnosta.\"\n\nJa kun hän sanoi tuon kuluneen lauseparren, niin oli minulle\nepämieluisa tunne, että tuo hänen kallonsa sisässä oleva kaksoisolento\npiti silmällä minua, tutkisteli minua.\n\nKajuutassa kapteeni West poltti sikaria ja luki Raamattua. Miss West ei\ntullut näkyviin ollenkaan, ja olin kiitollinen, ettei minun\nunettomuuteeni ollut lisätty merikivun kirousta.\n\nKysymättä keneltäkään lupaa Wada järjesti nukkumapaikan itselleen ison\nperäkajuutan syrjäiseen nurkkaan ja eristi sen tukevasti pinotulla\nmatka-arkkujen ja tyhjien kirjalaatikkojen seinämällä.\n\nOli synkkä päivä, auringoton ja sateinen. Merivesi pieksi alituisesti\ntuulenpuoleista laitaa ja syöksyi kannelle. Kun katselin ulos kajuutan\nikkunasta, näin kurjien merimiesten, aina kun heidät komennettiin\nhaalaamaan, kastuvan läpimäriksi aaltojen rynnätessä kannelle. Usein\nnäin monien luiskahtavan ja kierähtävän kumoon vaahtoavaan veteen.\nMutta näiden kieriskelevien, hapuilevien ja kyyristelevien miesten\nkeskellä liikkuivat sekä mr Pike että mr Mellaire suorina ja\nhorjumatta. Heidän jalkansa eivät koskaan pettäneet, eivätkä he\nmilloinkaan vavahtaneet kuohujen pärskeitä tai kannelle rysähtäviä\nraskaita aaltoja. He olivat ruokitut erilaisella ruoalla, hengittivät\nerilaista ilmaa, olivat rautaa noiden kurjien raukkojen rinnalla,\nraukkojen, joita he hoputtivat käskyillään.\n\nIltapäivällä nukuin puolisen tuntia eräässä kajuutan isossa\nnojatuolissa. Ellei laiva olisi rajusti keikkunut, olisin voinut nukkua\nsiellä tuntikausia, sillä tautini ei vaivannut minua. Kapteeni West\nnukkui kadehdittavasti salongin sohvalla, tohvelit jaloissa.\nJonkinlaisen vaiston avulla, niin sanoakseni, hän unen helmoissakin\nsäilytti paikkansa eikä vierinyt lattialle ja hän piti kevyesti\nkädessään puoleksi palanutta sikaria. Katselin häntä puolisen tuntia ja\ntiesin hänen nukkuvan, ja minä ihmettelin, että hän nukkui niin\nrauhallisesti eikä pudottanut sikaria.\n\nPäivällisen jälkeen ei ollut gramofoninsoittoa, sillä mr Pikella oli\ntoinen koiravahti kannella, Sitä paitsi hän sanoi, että keinuminen oli\nliian ankara. Se panisi neulan hyppimään ja raapisi hänen rakkaat\nlevynsä.\n\nEn nukkunut taaskaan. Jälleen kurja kidutuksen yö ja uusi synkkä,\npilvinen päivä ja lyijyinen, kuohuva meri. Eikä miss Westia kuulunut.\nWadakin on merikipeä, vaikkakin hän sankarillisesti pysyy jalkeilla ja\nyrittää palvella minua. Lähetin hänet vuoteeseen ja luin noina pitkinä\ntunteina, kunnes silmäni väsyivät ja aivoni unen puutteesta ja\nliikarasituksesta turtuivat.\n\nKapteeni West ei ole mikään keskustelija. Mitä useammin hänet tapaan,\nsitä enemmän olen ymmällä. En ole vielä löytänyt järkisyytä\nensimmäiseen vaikutelmaani hänestä. Hänellä oli vieraan ja ylhäisen\nolennon kaikki eleet ja ilmeet, ja ihmettelen, ovatko ne vain eleitä ja\nilmeitä eikä mitään muuta. Aivan samoin kuin ensi tapaamalla olin\nodottanut, ennen kuin hän puhui sanaakaan, kuulevani hänen huuliltaan\nkuvaamattoman hurskauden ja viisauden sanoja, ja sitten kuulinkin hänen\nlausuvan pelkkiä seuraelämän joutavuuksia, niin nytkin huomaan, että\nminun on suorastaan pakko tehdä sellainen johtopäätös, että hänen\nrodullinen ylemmyytensä, tarmokas kotkannenänsä ja aristokraattinen\njoustavuutensa ovat vain pintakiilloitusta, jonka takana ei ole mitään.\n\nJa siihenkään en toiselta puolen voi keksiä mitään järkisyytä\nluopuakseni tuosta ensimmäisestä vaikutelmasta. Hän ei ole osoittanut\nmitään voimaa, mutta ei mitään heikkouttakaan. Joskus ihmettelen, mitä\npiilee noiden kirkkaiden sinisilmien takana. En tosiaankaan ole\nlöytänyt mitään järjellistä selitystä. Koetin tutkia häntä William\nJamesin avulla antamalla hänen luettavakseen Jamesin \"Uskonnollisen\nkokemuksen vaihtelut.\" Kapteeni West silmäsi muutamia sivuja, antoi\nkirjan takaisin minulle ja selitti suoraan, ettei asia kiinnostanut\nhäntä. Hänellä ei ole omia kirjoja. Ilmeisestikään hän ei ole lukumies.\nSitten yritin saada selville hänen ajatuksensa politiikasta. Hän\nkuunteli kohteliaasti, sanoi joskus \"kyllä\" ja joskus \"ei\", ja kun\nlopetin aivan toivottomana, ei hän sanonut mitään.\n\nVaikka molemmat alipäälliköt ovatkin korkealla miestensä\nyläpuolella, on kapteeni West suhteellisesti vieläkin korkeammalla\nalipäälliköittensä yläpuolella. En ole huomannut hänen sanovan mr\nMellairelle enempää kuin hyvää huomenta. Mr Piken kanssa, joka syö\nkolme kertaa päivässä hänen kanssaan, on hänen keskustelunsa tuskin\nvilkkaampaa. Ja minä kummastelen sitä sangen silmiin pistävää pelkoa,\nmillä mr Pike näyttää katselevan päällikköänsä.\n\nJa mitkä oikeastaan ovat kapteeni Westin velvollisuudet? Tähän mennessä\nhän ei ole tehnyt mitään, paitsi syönyt kolme kertaa päivässä,\npolttanut monta sikaria ja joka päivä kävellyt yhteensä mailin\nperäkannella. Perämiehet tekevät kaiken työn, joka onkin raskasta,\nneljä tuntia kannella ja neljä alhaalla, yöt ja päivät, vaihtelutta.\nKatselen kapteeni Westia ja olen hämmästynyt. Hän saattaa lojua\nnojatuolissa kajuutassa ja tuijotella suoraan eteensä tuntikausia, ja\nlopulta olen melkein suunniltani halusta kysyä häneltä, mitä hän\najattelee. Joskus epäilen, ettei hän ajattele ollenkaan. Jätän hänet\nrauhaan. En käsitä häntä.\n\nPäivä on kovin masentava sadekuuroineen ja kannelle syöksyvine\nvesisuihkuineen. Ja nyt ymmärrän, että purjehtiminen Kap Hornin ympäri\nlaivassa, jossa on viisituhatta tonnia hiiliä, on vakavampi asia kuin\nolin ajatellutkaan. _Elsinore_ on niin syvällä vedessä, että se on kuin\npölkky veden pinnalla. Sen kuuden jalan korkuiset teräksiset laidat\neivät voi pidättää merta ryöppyämästä sen ylitse. Sillä ei ole sitä\nkelluvaisuutta, mikä laivoilla tavallisesti on. Päinvastoin, se saa\nolla puristuksessa, kunnes se hajoaa, ja minua kauhistuttaa ajatus,\nkuinka monta tuhatta tonnia Pohjois-Atlantin vettä onkaan tänä yhtenä\nainoana päivänä huuhtonut sen kantta ja vuotanut pois sen vesireikien\nja natisevien laita-aukkojen kautta.\n\nTodellakin masentava päivä. Molemmat perämiehet ovat vuorotelleet\nkannella ja kojuissaan. Kapteeni West on torkkunut kajuutan sohvalla\ntai lukenut Raamattua. Miss West on yhä merikipeänä. Olen väsyttänyt\nitseni perin pohjin lukemisella, ja lepäämättömien aivojeni\nturtuneisuus on omiaan tekemään minut surulliseksi. Wadakin on kaikkea\nmuuta kuin ilahduttava näky, kun hän määrättyinä aikoina ryömii\nmakuulavaltaan ja koettaa saada selville mitä haluan. Melkein\ntoivoisin, että itsekin tulisin merikipeäksi. En koskaan olisi uskonut,\nettä merimatka voisi olla niin kuolettava, kuin tämä näyttää olevan.\n\n\n\n\n12\n\n\nAamulla taivas oli yhä pilvinen ja meri lyijynharmaa, ja _Elsinore_\nsyöksyy puolin purjein, natisevin kansiportein, veden valuessa sen\nvesiaukoista, itään päin Atlantin sydäntä kohti. En nukkunut puoltakaan\ntuntia yhteensä. Tällä menolla minä hyvin lyhyessä ajassa tulisin\nkäyttämään loppuun kaiken laivalla olevan viinihappoisen kaliumin.\nMinulla ei koskaan ole ennen ollut tällaista nokkoskuumetta. Niin kauan\nkuin lamppuni palaa ja luen, ei minua vaivaa mikään. Mutta heti kun\nsammutan lamppuni ja nukahdan, alkaa ärsytys ja nystermiä alkaa\nmuodostua iholleni.\n\nMiss West on kyllä merikipeä, mutta ei makaa sentään tiedottomana,\nkoska hän säännöllisin väliajoin lähettää stewardin tuomaan minulle\nviinihappoista kaliumia.\n\nTänään olen tehnyt keksinnön. Olen päässyt selville kapteeni Westistä.\nHän on samurai. Kerronpa asiasta.\n\nTuulen suunta muuttui tänään. Lounaismyrskyn ollessa kovimmillaan tuuli\nkääntyi yhdellä kertaa kahdeksan piirua, joka on sama kuin neljäsosa\nympyrän kehästä. Kuvitelkaa! Kuvitelkaa, että ulvova lounaismyrsky\nmuuttaa suuntaansa! Ja kuvitelkaa sitten, että tuuli vielä\nvoimakkaammin ja rajummin puuskauksin äkkiä iskee kimppuun luoteesta.\nOlimme purjehtineet pyörremyrskyn halki, kapteeni West selitti minulle,\nja voitiin odottaa tuulen käyvän nyt läpi kaikki kompassin suunnat.\n\nOlin pukeutunut merisaappaisiin, öljypukuun ja sadehattuun, ja olin\njonkin aikaa pysytellyt rintanojan vieressä peräkannella tuijottaen\nalas merimiesparkoihin, jotka olivat kaulaa myöten tai kokonaan vedessä\nja lensivät kuin oljenkorret kannella, samalla kuin he vetivät ja\nhaalasivat typerästi, sokeasti ja ilmeisesti pelon vallassa mr Piken\nkomennon mukaan.\n\nMr Pike oli heidän keskellään ja ohjasi heidän liikkeitään ja teki\nitsekin työtä. Hän oli mukana kaikessa missä toisetkin, mutta jollakin\nihmeen tavalla hän säilyi kaatumasta veteen. Tämä ei voinut olla vain\nhyvää onnea, sillä näin hänet kahdesti miesten etunenässä lähellä\nnaakelipenkkiä. Ja kaksi kertaa tilanteen ollessa tällainen näin\nAtlantin aaltoavan yli rintanojan ja rysähtävän heidän päälleen. Ja\naina hän vain pysyi jaloillaan ja piti köyden mutkaa naakelissa, vaikka\nmuut paiskautuivat kumoon ja sinkoilivat avuttomina hujan hajan\nkannelle.\n\nMinusta tuntui melkeinpä hauskalta katsella tuota menoa, sillä oli niin\nkuin olisin ollut sirkuksessa. En käsittänyt tilanteen vakavuutta,\nennen kuin tuuli ulvoi entistä rajummin ja meri höyrysi valkoisena\nraivosta ja kaksi miestä ei enää noussut kannelta ylös. Toiselta\nkatkesi jalka, ja hänet kannettiin keulaan. Hän oli Lars Jacobson,\ntyhmä skandinaavi. Toinen, Pässi-Twist, kannettiin paikalta\ntiedottomana ja päänahka verisenä.\n\nVihurien pauhatessa pahimmillaan minun oli pakko pitää tiukasti kiinni\nkaiteesta, jottei tuuli puhaltaisi minua mereen.\n\nPärskeet vihmoivat kasvojani niin, että teki suorastaan kipeätä, ja\ntunsin kuinka tuuli puhalsi vanhat pölyt turtuneista aivoistani.\n\nJa koko ajan kapteeni West asteli edestakaisin hienona ja\nylimyksellisenä. Vesi valui hänen öljyvaatteistaan, ja hän oli näköjään\nvälinpitämätön, ei antanut mitään käskyjä ja vaivatta sovitti\nruumiinliikkeensä _Elsinoren_ rajun keinumisen mukaan.\n\nKun myrsky oli tällä asteella, hän vaivautui sen verran, että sanoi\nminulle, että olimme menossa pyörremyrskyn halki ja että tuuli liikkui\nkompassin ympäri. Huomasin, että hän suuntasi katseensa hyvin tiukasti\npilviseen, synkkään taivaaseen. Viimein, kun tuuli ei enää tuntunut\nkiihtyvän, hän näki taivaalla sen mitä etsikin. Vasta silloin kuulin\nensi kertaa hänen äänensä, selvän kuin kello, kirkkaan kuin hopea,\nkuvaamattoman suloisen ja täyteläisen, ikäänkuin se olisi ollut enkeli\nGabrielin pasuuna. Mikä ääni! -- Vaivaton, hallitseva! Myrskyn mahtava\nuhma, joka kiihtyi _Elsinoren_ vastustuksesta, ärjyi joka köydessä,\nkohisi touveissa, paukutteli kireitä köysiä teräsmastoja vastaan ja\nloihti myriadeista, korkealla ylhäällä olevista pienistä köysistä\npirullisen kuoron kimeitä vihellyksiä ja tuskanhuutoja.\n\nJa kuitenkin tämän hälinän keskeltä kuului kapteeni Westin ääni\nselvänä, oudon keskitettynä, pehmeänä kuin soitanto ja mahtavana kuin\narkkienkelin tuomiokutsu. Ja se antoi opetuksia ja ohjeita\nruorimiehelle ja mr Pikelle, joka kahlasi uumiansa myöten meren\nkuohuissa kannella. Ja merimies totteli, ja mr Pike totteli\nhaukuskellen ja ärjäisten käskyjä vaappuville heittiöille, jotka\nvuoroin kieriskelivät ja vuoroin tottelivat häntä. Ja kapteenin kasvot\nolivat hänen äänensä mukaiset. Sellaisena en ollut koskaan nähnyt hänen\nkasvojaan. Ne olivat voiman ja rauhan valaisemat. Ehkä juuri tuo rauha\nkiinnitti huomiotani. Se oli kuin sellaisen olennon rauha, joka on\nponnistellut kaaoksen halki tuodakseen merihädässä oleville ilosanoman,\nettä kaikki on hyvin. Nuo kasvot eivät olleet taistelijan.\nKiihottuneessa mielikuvituksessani ne tuntuivat sellaisen kasvoilta,\njoka on luonnonvoimien kamppailujen ja veren ahnaiden riitojen\nyläpuolella.\n\nSamurai oli tullut ukkosena ja salamoina, ratsastaen myrskyn siivillä,\nja ohjasi jättimäistä, kamppailevaa, kömpelöä _Elsinorea_ taivuttaen\nnämä avuttomat ihmiset tahtoonsa, viisaan tahtoon.\n\nJa kun tuo ihmeellinen Gabrielin ääni vaikeni, jäi kapteeni West\nseisomaan hajamielisenä ja kylmäverisenä, näyttäen entistäänkin\npitemmältä ja ylimyksellisemmältä vettä valuvissa öljyvaatteissaan, ja\nkosketti olkapäätäni osoittaen laivan perään päin, mistä myrskytuuli\npuhalsi. Katsoin ja näin vain sakeata vihmahöyryä ja pilvenlonkia,\njotka kieppuivat valtameren päällä. Ja samassa lounaismyrsky lakkasi.\nEi ollut enää myrskyä, ei tuulenpuuskia, ei muuta kuin ilman aava\ntyyneys.\n\n\"Mitä se merkitsee?\" läähätin, sillä menetin mieleni tasapainon, kun\ntuuli niin äkkiä taukosi.\n\n\"Tuuli kääntyy\", hän sanoi.\n\nJa lounaasta tuli tuulispää, isku, joka oli kuin ilmakehän jysähdys,\njoka hämmensi ja lamaannutti ja pani _Elsinoren_ köydet soimaan. Se\npaiskasi minut rintanojaa vastaan. Olin kuin oljenkorsi. Kun käänsin\nkasvoni tätä uutta, äkillistä myrskyä vasten, se salpasi hengitykseni\nja tunki keuhkoihini niin, että olin tukehtua, ja minun oli käännettävä\nkasvoni tuulen suuntaan, jotta voisin hengittää. Ruorimies kuunteli\ntaas tuota Gabrielin ääntä, samoin mr Pike, joka toisti alhaalla\nkannella tuon äänen antamat käskyt ja kapteeni West asteli hitaasti ja\nvarmasti kannella.\n\nVasta nyt opin tuntemaan meren ja miehet, jotka sitä hallitsevat.\nKapteeni West oli astunut esiin ja tehnyt tehtävänsä. Kun myrsky oli\nratkaisevassa vaiheessa, oli hän ottanut hoiviinsa _Elsinoren_, ja mr\nPikesta oli tullut se, mikä hän todellisuudessa olikin, merimiesten\nesimies, palkkalaisten pehtori, joka palveli yhtä ainoata herraa,\nsamuraita.\n\nVielä minuutin tai pari kapteeni West asteli edestakaisin. Sen jälkeen\nhän meni alas, pysähtyi hetkiseksi, piti kättään karttahytin oven\nkahvassa ja heitti vielä kerran punnitsevan silmäyksen vaahtoavalle\nmerelle ja raivoavaa taivasta kohden, joiden herraksi hän oli päässyt.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin, sivuuttaessani salongin oven, vilkaisin\nsisälle ja näin hänet siellä. Merisaappaat ja myrskyvaatteet olivat\npoissa, ja hänen jalkansa lepäsivät tohveleissa matolla. Hänen\nistuessaan isossa nahkatuolissa uneksivasti tupakoiden olivat hänen\nsilmänsä avoimet, haaveksivat, mitään näkemättömät.\n\nOlen ruvennut suunnattomasti kunnioittamaan kapteeni Westia, vaikkakin\ntunnen häntä nyt vähemmän kuin silloin, kun luulin hänestä jotain\ntietäväni.\n\n\n\n\n13\n\n\nEi ole ihme, että miss West yhä on merikipeä, kun meri on tällainen\ntemmellystanner, missä kieppuvat myrskyt nostavat suunnattomia ja\nvuorenkorkeita ristiaallokoita. Tapa, millä _Elsinore_ parka kiipeilee,\nsyöksyy, keinuu ja tärisee, kaikkine korkeine tankoineen ja mastoineen\nja koko viidentuhannen tonnin hiililasteineen, on hämmästyttävä.\nMinusta se on epävarmin laitos, mitä voi ajatella. Mutta mr Pike, jonka\nkanssa silloin tällöin astelen peräkannella, sanoo, että hiili on hyvää\nlastia ja että _Elsinore_ on kunnollisesti lastattu, koska hän itse\nvalvoi sitä toimitusta.\n\nJoskus mr Pike pysähtyy äkkiä pitääkseen laivaa silmällä sen\nmielettömimmin kujeillessa. Näky on hänestä hyvin miellyttävä, sillä\nhänen silmänsä loistavat ja hänen kasvoilleen näyttää leviävän heikko\nhohde, joka antaa niille hurmion vivahduksen. _Elsinore_ on hänen\nlemmikkinsä, siitä olen varma. Hän pitää sen käyttäytymistä ihailtavana\nja sanoo vielä kerran minulle, että hän itse on valvonut lastausta.\n\nTämä mies on pitkän merillä olonsa aikana tottunut todella taitavasti\nliikkumaan laivassa. Tässä risteilyn sotkuisuudessa, aaltojen\nhalkoilussa on todellakin rytmiä. Minä tunnen rytmin, mutta mr Pike\ntietää sen. Iltapäivällä kannella astellessamme, kun en ymmärtänyt,\nettä minua uhkasi jokin erikoisen harvinainen kepponen, hän monta\nkertaa tarttui käteeni kiinni, kun kadotin tasapainoni _Elsinoren_\nyhtäkkiä kallistuessa vuoroin kummallekin puolelle. Turhaan yritin\nsaada tietää, kuinka mr Pike aavisti nämä ilmiöt, ja minun on pakko\nuskoa, että hän vaistomaisesti tunsi ne.\n\nKävelymatkamme lopussa mr Pike tarttui yhtäkkiä käteeni.\nKärsimättömästi ravistin irti käteni hänen ison kouransa tukevasta\notteesta, ja seuraavassa hetkessä _Elsinore_ humahti alas ja hautasi\nparisataa jalkaa ylähangan rintakaidetta mereen. Minä paiskauduin\nkantta vasten ja menin tajuttomaksi sinkouduttuani karttahytin seinää\nvasten. Kylkiluuni ja toinen olkapääni ovat vieläkin siitä arkoina.\nKuinka mr Pike tämän voi tietää?\n\nMr Pike ei koskaan horjahtele eikä pelkää kaatuvansa. Päinvastoin,\nhänellä on sellainen tasapaino ja varmuus, että hän aina silloin\ntällöin antoi osan siitä minullekin. Alan enemmän kunnioittaa\nmerimiehiä, en merimiesten hylkyaineksia, jotka ovat kuin orjia\nkansillamme, vaan todellisia merimiehiä, jotka ovat heidän\nhallitsijoitaan -- kapteeni Westia, mr Pikeä, niin, ja mr Mellairea,\nvaikka en pidäkään hänestä.\n\nVarhain, jo kolmen aikaan iltapäivällä, tuuli kääntyi takaisin\nlounaaseen yhä pitäen yllä pientä myrskyä. Mr Mellaire oli kannella ja\npistäytyi alhaalla ilmoittamassa tuulen kääntymisestä kapteeni\nWestille.\n\n\"Me käännämme laivan neljältä, mr Pathurst\", sanoi toinen perämies\nminulle tullessaan takaisin. \"Te pidätte sitä varmastikin hauskana\ntoimenpiteenä.\"\n\n\"Mutta miksi odottaisimme neljään?\" kysyin.\n\n\"Kapteeni käskee, sir. Vahdit vaihtuvat silloin, ja koska tarvitsemme\nsiinä molempia, niin käännämme laivan vahdinvaihtoaikana, jotta emme\nnyt vaivaisi vapaana olevaa vahtia.\"\n\nJa kun molemmat vahdit jo olivat kannella, tuli kapteeni West\nkarttahytistä öljyvaatteisiin pukeutuneena. Sillalla oleva\nmr Pike johti niitä miehiä, jotka väli- ja peräkeulassa hoitivat\nmesaaniprasseja, sillä aikaa kuin mr Mellaire meni keulaan vahtinsa\nkanssa käsittelemään etu- ja isonmaston prasseja. Tällä kauniilla\nmanööverillä he lievensivät tuulen voimaa _Elsinoren_ peräpuolella ja\nlisäsivät sitä keulan puolella.\n\nKapteeni West ei antanut käskyjä, ja kaikista hänen eleistään päättäen\nhän ei lainkaan näyttänyt seuraavan sitä, mitä tehtiin. Hän oli jälleen\nhuvimatkailija, joka matkustelee terveydekseen. Ja kuitenkin tiesin,\nettä hänen molemmat alipäällikkönsä olivat kiusaantuneita hänen\nläsnäolostaan ja koettivat näyttää parhaimmat merimiestaitonsa. Tiedän\nnyt kapteeni Westin aseman laivassa. Hän on _Elsinoren_ aivot. Hän on\nmestari tilanteita selvittämään. Laivan johtaminen on valtamerellä\nmuutakin kuin vahtina seisomista ja miesten käskemistä vetämään ja\nhaalaamaan. Miehet ovat kuin shakkipelin talonpoikia, ja nuo kaksi\nalipäällikköä ovat kuninkaita, joilla kapteeni West pelaa merta,\ntuulta, säätä ja merivirtoja vastaan. Hän on tietäjä. Miehet ovat\nvälikappaleita, joiden avulla hän antaa määräyksiään.\n\nSeuraava yö oli raskas -- yhtä vaikea _Elsinorelle_ kuin minullekin.\nTalvinen Pohjois-Atlantti on kovakourainen. Valvomisesta väsyneenä\nnukuin varhain ja heräsin tunnin perästä sietämättömään pakotukseen ja\nihon polttoon. Lisää viinihappoista kaliumia, enemmän lukemista.\nTurhaan yritin nukkua, ja vähää vailla viisi, kun steward toi kahvini,\nkääriydyin aamupukuuni ja hiiviskelin kajuutassa kuin hourupäinen.\nNukahdin nahkatuoliin ja putosin siitä laivan rajusti heilahtaessa.\nMuutin sohvaan, pääsin uneen, mutta pian sen jälkeen kiepsahdin\nlattialle. Olen varma, että kapteeni West torkkuessaan sohvassa nukkuu\nvain puoliksi. Kuinka hän muuten voisi pysyä niin keinuvassa paikassa?\n\nMenin ruokasaliin, istuin ahtaaseen tuoliin pöydän ääreen ja nukahdin\nnojaten päätäni käsiini. Ja neljänneksen yli seitsemän steward herätti\nminut ravistamalla olkapäistä. Oli aika kattaa pöytä.\n\nPukeuduin ja kompuroin peräkannelle toivoen, että tuuli selvittäisi\naivoni. Oli mr Piken vahtivuoro, ja varmoin ikämiehen askelin hän\nasteli kannella. Mies on ihmeellinen -- kuusikymmentäyhdeksänvuotias,\nelänyt raskasta elämää ja on kuitenkin karaistunut kuin leijona. Viime\nyönäkin hän oli saanut valvoa: kahteentoista kannella ja neljästä\nkahdeksaan aamulla kannella. Muutamiksi minuuteiksi hän vapautuisi,\nmutta iltapäivällä saisi hän taas olla kannella.\n\nNojasin peräkaiteeseen ja tuijotin kannen synkkää autiutta. Kaikista\nlaidan vesiaukoista syöksymällä syöksyi vettä Atlantin aaltojen\nehtimiseen vyörytessä kannelle. Ryöppyjen keskellä näkyi kaikkialla\nruostejuovia. Jokin puinen vaarnakko oli irtautunut oikeanpuoleisesta\nreelingistä mesaanivanttien kohdalta, ja valtava joukko köysiä ja\ntouveja ajelehti kannella. Täällä työskenteli Nancy ja noin puoli\ntusinaa miehiä henkensä edestä selvittääkseen sotkun.\n\nNancyn kasvojen pitkällisen sairauden aiheuttama kalpeus näkyi\nselvästi, ja kun vesivuoret uhkaavasti lähestyen syöksyivät _Elsinoren_\nlaidan yli, hän juoksi aina ensimmäisenä pelastusköyden luo, joka kulki\nleveän kannen yli.\n\nMuut miehet olivat yhtä vikkeliä heittämään työnsä kesken ja juoksemaan\nturvaan -- jos voidaan turvaksi sanoa sitä, että tarttuu kaksin käsin\nköyteen ja tempautuu makuulleen jääkylmän virran kuohuvaan tyrskeeseen.\nEi ole ihme, vaikka he näyttävätkin kurjilta. Vaikka heidän tilansa oli\njo huono, kun he tulivat Baltimoressa laivaan, niin näyttävät he nyt,\nviime päivinä usein kastuttuaan ja vilua kärsittyään paljon\nhuonommilta.\n\nAina silloin tällöin mr Pike peräkannella kävellessään pysähtyy ja\nhymyilee ivallisesti nähdessään, mitä kannella oleville kurjimuksille\ntapahtuu. Hänen sydämensä on kova. Hän on kestänyt rautaisen kohtalon\neikä hän sure eikä sääli näitä olentoja, joilta puuttuu hänen oma\nhirveä, raudanluja tahtonsa.\n\nHuomasin tuon umpikuuron miehen, tuon vinokasvuisen älliön, jonka\nkasvoja olen kuvaillut rääkätyn ja heikkomielisen faunin kasvoiksi.\nHänen kirkkaat, vetiset, tuskaiset silmänsä olivat entistäkin\nkärsineemmän näköiset, ja hänen kasvonsa vielä paljon laihemmat ja\nenemmän kärsimysten vääristämät kuin aikaisemmin. Nuo kasvot näyttivät\nhermostuneisuuden huipulta ja ilmaisivat arkuutta ja säälittävää intoa\nolla mieliksi ja tehdä työtä. Huomasin, että hän henkisestä\nvajavaisuudestaan ja kuihtuneesta, hennosta ruumiistaan huolimatta\ntekee eniten työtä, juoksee aina viimeisenä pelastusköydelle ja\nensimmäisenä jättää sen ja kahlaa polviaan myöten kuohuvassa vedessä\nkäydäkseen käsiksi tuohon suunnattomaan ja masentavaan köysi- ja\ntouvisotkuun.\n\nHuomautin mr Pikelle, että miehet näyttivät laihemmilta ja heikommilta\nkuin silloin, kun he tulivat laivaan, ja hän viivytteli jonkin aikaa\nvastausta samalla tuijottaen miehiä karjanostajan ilmeellään.\n\n\"Niin näyttävätkin\", hän sanoi paheksuvasti. \"Heikkoa rotua he ovat --\nheissä ei ole mitään mille rakentaisi, ei mitään kestävyyttä. Pieninkin\nseikka masentaa heidät. No niin, minun päivinäni olisi vain lihottu\ntuollaisesta työstä! -- Mutta me emme kuitenkaan lihonneet, sillä\nteimme niin kovasti työtä, ettei meillä ollut aikaa siihen. Me pysyimme\ntaistelukunnossa, siinä kaikki. Mutta mitä tulee tähän kuonaan ja\nroskaan -- niin muistatteko, mr Pathurst, miestä, jota puhuttelin\nensimmäisenä päivänä ja joka sanoi nimensä olevan Charles Davis?\"\n\n\"Tarkoitatteko häntä, jossa arvelitte jotakin olevan vinossa?\"\n\n\"Tarkoitan, ja vikaa hänessä olikin. Hän on nyt keskilaivan kajuutassa\nkreikkalaisen kanssa. Hänestä ei tule olemaan minkäänlaista hyötyä koko\nmatkalla. Hän on sairaalahoidokki jos kukaan. Hänessä on reikiä, joihin\nvoisin työntää nyrkkini. En tiedä, ovatko ne märkähaavoja, syöpää,\ntykinluodin reikiä vai mitä ne ovat. Ja hän julkesi sanoa minulle, että\nne olivat tulleet häneen vasta laivaan tulon jälkeen!\"\n\n\"Ovatko ne olleet hänessä koko ajan?\" kysyin.\n\n\"Koko ajan! Ottakaa puheeni todesta, mr Pathurst, ne ovat vuosien\nvanhoja. Mutta hän on ihme. Pidin häntä silmällä noina ensi päivinä,\nlähetin hänet mastoon, pidin häntä alhaalla keularuumassa\nsiloittelemassa muutamia hiilitonneja, eikä hän hiukkaakaan valittanut.\nOltuaan kurkkua myöten suolavedessä hän vihdoin nääntyi ja saa nyt olla\nvapaana koko matkan. Ja hän nostaa palkkansa koko matkalta, makaa\nrauhassa yönsä eikä pane kortta ristiin. Siinä on tosiaankin hauska\notus niskoillamme.\"\n\n\"Kuoleeko kreikkalainen?\"\n\n\"Ei pelkoa. Muutamien päivien kuluttua minä panen hänet jo hoitamaan\nperäsintä. Puhun noista epatoista. Tusina heitä ei vastaisi yhtä\nkunnollista miestä. En sano sitä peloittaakseni teitä, sillä ei ole\nmitään pelkäämistä, mutta tästä matkastamme tulee todellinen horna.\"\n\nHän keskeytti ja tuijotti miettivästi musertuneita rystysiään\narvostellakseen, paljonko sisua niissä vielä oli, huokaisi sitten ja\nsanoi: \"Niin, kyllä huomaan, että saan tässä vielä pirunmoisen urakan.\"\n\nMyötätunnon osoittaminen mr Pikelle on hyödytöntä. Se tekee hänen\nmielialansa vain entistäkin synkemmäksi. Koetin sitä, ja hän puolestaan\nvirkkoi:\n\n\"Teidän pitäisi nähdä käyräselkäinen mies mr Mellairen vahdissa. Hän on\nmuuten oikea kurjimus ja maanmyyrä ja painaa vain neljäkymmentäviisi\nkiloa ja on kai viisikymmenvuotias, ja kuitenkin hän on merimiehenä\n_Elsinoressa_. Voiko kummenpaa kuvitella! Pahinta on, että hän käyttää\nsitä aseenaan. Hän on siivoton, alhainen, viekas, ilkeä. Hän ei pelkää\nmitään, koska hän tietää, ettei häntä voi lyödä tuottamatta hänelle\nturmiota. Oh, hän on puhtain helmi, voitte vastata, jos joku sattuisi\nteiltä sitä kysymään. Hänen nimensä on Mulligan Jacobs.\"\n\nAamiaisen jälkeen ollessani jälleen kannella, keksin mr Mellairen\nvahdin aikana uuden kelvollisen miehen. Perää pitämässä oli pieni,\nsopusuhtainen, lihaksekas mies, joka oli noin neljänkymmenenviiden\nvuoden vanha ja jolla oli musta, ohimoilta harmaa tukka, isot,\ntummahkot kotkankasvot ja terävät, älykkäät, mustat silmät.\n\nMr Mellaire vahvisti otaksumani sanoessaan, että mies oli paras\nmerimies hänen vahdissaan, oikea merimies. Kun hän nimitti miestä\nMaltese Cockneyksi, Lontoon maltalaiseksi, ja kysyin syytä siihen, ja\nhän vastasi:\n\n\"Ensiksikin, koska hän on maltalainen, mr Pathurst, ja toiseksi siksi,\nettä hän puhuu kuin syntyperäinen cockney [cockney, syntyperäisen\nlontoolaisen pilkkanimi. Suom.]. Ja saamme olla varmat siitä, että hän\non kuunnellut Bow'n [kirkko Lontoossa] kelloja, ennen kuin osasi\npuhuakaan.\"\n\n\"Ja onko O'Sullivan jo ostanut Andy Fayn merisaappaat?\"\n\nTällä hetkellä nousi miss West peräkannelle. Hän oli yhtä ruusuinen ja\neloisa kuin ennenkin, ja totta totisesti, vaikka hän oli ollutkin\nmerikipeä, ei hän vähääkään näyttänyt siltä. Kun hän läheni minua\ntervehtien, en voinut olla huomaamatta hänen kävelynsä keveyttä ja\njoustavuutta ja hänen hienoa, ehyttä ihoaan. Hänellä oli merimieskaulus\nja valkoinen pusero. Hänen tukkansa, joka oli valkoisen, kudotun lakin\npeittämä, oli pehmeä ja hyvin hoidettu. Tosiaankin koko hänestä saamani\nvaikutelma oli hienon puhdas, mitä ei odottaisi merikapteenin\ntyttäreltä, vielä vähemmän naiselta, joka on ollut merikipeänä. Elämä!\nSe on hänen perussävelensä, hänen olentonsa avain -- elämä ja terveys.\nLöisin vetoa, ettei hänellä koskaan ole ollut epätervettä ajatusta\nkäytännöllisessä, rauhaisessa, järkevässä päässään.\n\n\"Kuinka olette voinut?\" hän kysyi ja jatkoi sitten, ennen kuin ehdin\nvastata: \"Olen nukkunut yöni suloisesti. Tulin tosiasiassa terveeksi jo\neilen, mutta omistin aikani lepoon. Nukuin kymmenen tuntia -- mitä\nsiitä arvelette?\"\n\n\"Toivon, että voisin sanoa samaa\", vastasin sopivan alakuloisesti,\nsamalla kun pujahdin hänen viereensä, sillä hän tuntui haluavan\nkävellä.\n\n\"Oi, oletteko sitten ollut sairas?\"\n\n\"Päinvastoin\", vastasin kuivasti. \"Ja toivon, että olisin ollut. En ole\nnukkunut viittä tuntia sen jälkeen kuin tulin laivaan! Tuon kirotun\nnokkoskuumeen takia!\"\n\nNäytin hänelle paisunutta rannettani. Hän katsoi sitä, pysähtyi äkkiä\nja sirosti säilyttäen tasapainonsa, kun laiva keinui, piti rannettani\nkäsiensä välissä ja tutki sitä tarkasti.\n\n\"Hyvä Luoja!\" hän huudahti ja alkoi sitten nauraa.\n\nEn tietänyt mitä olisin ajatellut. Hänen naurunsa oli korvalle\nsuloista, siinä oli sulavuutta, terveyttä ja vilpittömyyttä. Toiselta\npuolen se, että se kohdistui vaivaani, oli katkeraa. Ehkä hämmennykseni\nnäkyi kasvoillani, sillä kun hän oli lakannut nauramasta ja katsahtanut\nminuun kylmän järkevästi, purskahti hän heti uudestaan nauramaan.\n\n\"Lapsi parka\", hän vihdoin sai sanotuksi. \"En voi muuta kuin nauraa,\nkun ajattelen kaikkea tuota viinihappoista kaliumia, jonka olette\najanut sisäänne!\"\n\nOli varsin julkeata, että hän nimitti minua lapsiparaksi, ja päätin\nkäyttää hyväkseni saamiani tietoja antaakseni hänen ymmärtää, kuinka\nmonta vuotta hän oikeastaan oli minua nuorempi. Hän oli kertonut\nminulle, että hän oli kahdentoista vanha, kun _Dixie_ törmäsi\njokihöyryyn San Franciscon lahdella. No hyvä, minun täytyi vain antaa\nhänen tietää tuo onnettomuuden päivä, ja niin hän olisi kiinni. Mutta\nhän vain nauroi minua ja nokkoskuumettani.\n\n\"Ehkä se -- hm -- on huvittavaa, jossakin suhteessa\", sanoin hiukan\njäykästi, mutta huomasin, etten voinut jäykkyydellä voittaa miss\nWestia, sillä se sai hänet vain enemmän nauramaan.\n\n\"Te olisitte tarvinnut\", hän lausui, taas kikattaen, \"ulkonaista\nkäsittelyä.\"\n\n\"Älkää vain sanoko, että sairastan vesi- tai tuhkarokkoa!\"\n\n\"En.\" Hän ravisti tarmokkaasti päätään saaden uuden naurunpuuskan.\n\"Teidän kimpussanne on ollut...\"\n\nHän piti taidepaussin, katsoen minua suoraan silmiin.\n\n\"Luteita\", hän lopetti. Ja sitten huokuen vakavuutta ja\nkäytännöllisyyttä hän jatkoi: \"Mutta autamme asian käden käänteessä.\nMullistan _Elsinoren_ perähytit ylösalaisin, vaikka tiedän, ettei niitä\nolekaan isän eikä minun hytissäni. Ja vaikka tämä on ensimmäinen\nmatkani mr Piken kanssa, tiedän, että hän on siksi paatunut vanha\nmerikarhu, että pitää hyttinsä puhtaudesta huolen. Ne (häpesin, koska\npelkäsin hänen aikovan sanoa, että minä olin tuonut ne mukanani\nlaivaan) ovat todennäköisesti kulkeutuneet keulapuolelta sinne. Niitä\non aina keulassa.\"\n\n\"Ja nyt, mr Pathurst, menen alas ja lopetan sairautenne. Olisi parasta,\nettä Wadanne tekisi teille uuden leiriytymispaikan. Pari seuraavaa yötä\nsaatte viettää salongissa tai karttahytissä. Ja katsokaa, että Wada\nkerää kaikki hopeiset, metalliset, mustuvat tavarat hytistänne.\nRupeamme savuttamaan, repimään laudoitusta ja korjailemaan. Luottakaa\nminuun. Minä tunnen syöpäläiset.\"\n\n\n\n\n14\n\n\nMikä pesu ja penkominen! Kahtena yönä, toisena kajuutan sohvassa ja\ntoisena karttahytissä, olen nukkunut kuin kivi ja olen melkein\ntypertynyt liiasta nukkumisesta. Maa tuntuu olevan hyvin kaukana.\nMinulla on omituinen vaikutelma siitä, että on kulunut viikkoja tai\nkuukausia lähdöstäni Baltimoresta tuona purevana maaliskuun aamuna. Ja\nkuitenkin se tapahtui maaliskuun 28 päivänä, ja nyt on vasta huhtikuun\nensimmäinen viikko.\n\nEnsimmäinen mielipiteeni miss Westista oli aivan oikea. Hän on\nkyvykkäin, neuvokkain nainen, minkä milloinkaan olen kohdannut. Mitä\ntapahtui tytön ja mr Piken välillä, en tiedä, mutta mitä se sitten\nolikin, niin tyttö oli varma, ettei syy ollut mr Piken. Omituista\nkylläkin, syöpäläiset ovat tunkeutuneet vain minun hyttiini.\nMiss Westin ohjeiden mukaan on makuulavat, laatikot, hyllyt\nja koko pintalaudoitus revitty. Hän piti kirvesmiestä työssä\npäivänsarastuksesta iltapimeään asti, ja kun oli koko yö savutettu,\npäätti kaksi merimiestä puhdistustoimet tärpätillä ja lyijyvalkoisella.\nKirvesmies on paraikaa toimessa sisustaakseen huoneeni uudestaan.\nSitten seuraa maalaus, ja kahden tai kolmen päivän kuluttua toivon\npääseväni takaisin omiin hytteihini.\n\nMiehiä, jotka sivelivät paikat tärpätillä ja lyijyvalkoisella, oli\nensin neljä. Kaksi miss West hylkäsi heti, koska he eivät olleet työnsä\ntasalla. Toinen heistä, Steve Roberts, on mielenkiintoinen olento.\nPuhuin hänen kanssaan jonkin aikaa, ennen kuin miss West lähetti hänet\ntiehensä ja sanoi mr Pikelle, että hän halusi saada todellisen\nmerimiehen.\n\nSteve Roberts on ensimmäistä kertaa merellä. Kuinka hän tuli\nkulkeutuneeksi lännen karjafarmeilta New Yorkiin, sitä hän ei\nselittänyt, enempää kuin sitäkään, kuinka hän tuli pestautuneeksi\n_Elsinoreen_. Ja nyt on hän täällä, ei kuin merimies ratsun selässä,\nvaan kuin cowboy merellä. Hän oli pieni mies, mutta hyvin lujatekoinen.\nHänen olkapäänsä ovat hyvin leveät ja hänen lihaksensa pullistautuvat\nnäkyviin hänen paitansa alta, mutta hän on hoikka vyötäröltään, laiha\nja kuoppaposkinen. Tämä viimeinen seikka ei kuitenkaan johdu\nsairaudesta tai heikosta terveydestä. Vaikka Steve Roberts onkin alokas\nmerellä, on hän terävä ja älykäs -- niin, ja kavala. Hänellä on tapana\nkatsoa suoraan silmiin erikoisen vilpittömästi, kun hän puhuu, ja\nkuitenkin juuri niinä hetkinä minä erikoisesti pidän häntä kavalana.\nMutta jos pula tulee, on hän varteen otettava mies. Omalla tavallaan\nhän on sukua noille kolmelle miehelle, joita mr Pike heti rupesi\nepäilemään -- Pässi-Twistille, Kärsä-Murphylle ja Bert Rhinelle. Ja\nolen jo huomannut koiravahtien aikana, että Steve Roberts seurustelee\ntämän kolmikon kanssa.\n\nToinen mies, jonka miss West hylkäsi, nähtyään hänen laiskasti tekevän\ntyötä viisi minuuttia, oli Mulligan Jacobs, tuo käyräselkäinen\nmiehenkuvatus. Mutta ennen kuin hän lähetti tämän miehen tiehensä,\ntapahtui asioita, jotka koskivat erikoisesti minua. Olin huoneessa, kun\nMulligan Jacobs tuli sisään ryhtyäkseen työhön, ja huomasin hänen\ntarkastelevan hämmästynein, ahnain katsein isoja kirjahyllyjäni.\nHän lähestyi niitä tavalla, jolla ryöväri lähestyisi salaista\nkulta-aarretta, ja niinkuin saituri katseellaan hyväilee kultaa, niin\nMulligan Jacobskin hyväili kirjojen nimiä silmillään.\n\nJa millaisilla silmillä! Kaikki katkeruus ja myrkyllisyys, mitä mr Pike\noli sanonut miehessä olevan, oli hänen silmissään. Ne olivat pienet,\nvaaleansiniset ja säkenöivät tulta. Hänen silmäluomensa olivat\ntulehtuneet ja olivat omiaan vain terästämään silmäterien katkeraa ja\nkylmänkalseata kiihkeyttä. Mies oli synnynnäinen vihaaja, ja hän vihasi\nkaikkea muuta paitsi kirjoja.\n\n\"Haluatteko lukea niistä jotakin?\" sanoin ystävällisesti.\n\nKaikki hyväilevä oli kadonnut hänen silmistään, kun hän käänsi päänsä\nkatsoakseen minua, ja ennen kuin hän oli mitään sanonut, tiesin, että\nhän vihasi minuakin.\n\n\"Eikö ole helvettiä -- teillä on voimakas ruumis ja palvelijat, jotka\nkantavat teille tällaisen kirjamäärän, ja minä olen käyräselkäinen, ja\nhelvetin tuli polttaa aivojani?\"\n\nKuinka kuvaisinkaan peloittavan myrkyllisyyden, millä hän lausui nämä\nsanat. Tiedän, että mr Pike laahautuessaan pitkin käytävää ohi avoimen\noveni antoi minulle tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Tämän miehen\nkanssa samassa huoneessa oleminen oli melkein samaa kuin olisi ollut\nsuljettuna häkkiin tiikerin kanssa. Pirullisuus, ilkeys ja ennen\nkaikkea tuo hehkuva viha, millä mies minua silmäsi ja minua puhutteli,\noli mitä epämiellyttävintä. Totisesti pelkäsin -- en tuntenut laskevaa\nvarovaisuutta, en pelkuruutta, vaan sokeata, kauhuntapaista, järjetöntä\npelkoa. Tuon miehen ilkeämielisyys oli verta hyydyttävää. Sen\nilmaisemiseksi ei tarvittu sanoja, se valui hänestä, hänen\npunareunaisista, hehkuvista silmistään ja hänen kuihtuneilta,\nvääristyneiltä, kidutetuilta kasvoiltaan, hänen käsistään, jotka\nmustine kynsineen olivat käyrät ja kuin petolinnun kynnet. Ja kuitenkin\njuuri tuona vaistomaisen pelon ja inhon hetkenä välähti mielessäni\najatus, että yhdellä kädellä voisin ottaa tuon kuihtuneen ramman\nkurkusta ja kuristaa raukan kuoliaaksi.\n\nMutta sellaisessa ajatuksessa oli tuskin lohtua enempää kuin mitä\nihminen tuntee, ollessaan kalkkarokäärmeitten luolassa tai\ntuhatjalkaisten kuopassa, sillä vaikka hän ruumiinsa koko painolla\nsaattaisikin murskata ne, niin ne kuitenkin ensin purevat myrkkynsä\nhäneen. Pelkäsin häntä siksi, että pelkäsin hänen myrkyttävän minut. En\nvoinut auttaa sitä, että äkkiä näin hengessäni hänen mustien ja\nrikkinäisten hampaittensa vajoavan lihaani, saastuttavan, syövän minua,\ntappavan minut.\n\nYksi asia on selvä. Mies ei pelännyt vähääkään.\n\n\"Onko teillä usein tuskia?\" kysyin koettaen päästä itseni herraksi\nteeskentelemällä myötätuntoisuutta.\n\n\"Aivojani polttavat polttamistaan tulikuumat pihdit\", oli hänen\nvastauksensa. \"Mutta millä helvetin oikeudella te omistatte kaikki nämä\nkirjat ja saatte aikaa niiden lukemiseen ja koko yön kulutatte niiden\nparissa, hekumoitte niissä, kun minun aivoni ovat tulessa ja olen\nvahdissa ja viallisen selkärankani tähden en voi kantaa sitä puoltakaan\nsentneriä kirjoja, mikä minulla on?\"\n\nJälleen yksi hullu, ajattelin. Mutta minun oli pakko heti peruuttaa\nmielipiteeni jossakin määrin, sillä koska pidin häntä vain\nsuunpieksijänä, kysyin vain pilallani, mitä kirjoja hän jaksoi\nkantaa aina puoleen sentneriin asti ja ketkä olivat hänen\nmielikirjailijoitansa. Hän kertoi minulle, että hänen kirjastonsa\nsisälsi ennen kaikkea täydellisen kokoelman Byronia, myös täydellisen\nBrowning-kokoelman yhdessä niteessä, sitten täydellisen Shakespearen.\nSkanssissa oli hänellä puoli tusinaa Renanin teoksia, yksi nidos\nLeckyä, Winwood Readen \"Ihmisen marttyyriys\", useita kappaleita\nCarlylea ja kahdeksan tai kymmenen Zolata. Zolata hän jumaloi, mutta\nAnatole France oli hänen mielikirjailijansa.\n\nHän on ehkä hullu, arvelin nyt, mutta hän oli aivan erilainen kuin\ntähän asti tapaamani hullut. Puhuin hänen kanssaan kirjoista ja\nkynämiehistä. Hän tunsi kaikki ja arvosteli kaikkea. Hän piti\nO'Henrysta. George Moore oli renttu ja roskanpöyhijä. Edgar Saltus'in\n\"Kieltäymyksen anatomia\" oli syvämielisempi kuin Kant. Maeterlinck oli\nmystillinen ämmänturilas. Emerson oli puoskari. Ibsenin \"Kummittelijat\"\noli suositeltava, vaikka Ibsen oli porvarien kumartelija. Heine oli\noikeata tavaraa. Hän piti Flaubertia parempana Maupassantia ja\nTurgenjevia parempana kuin Tolstoita mutta Gorkij oli paras\nvenäläisistä. John Masefield tiesi, mistä hän kirjoitti, ja Joseph\nConrad oli tullut liian lihavaksi tuottaakseen enää samaa kuin ennen.\n\nSellainen oli tuo hämmästyttävin kirjallisuusarvostelu, minkä olen\nkuullut. Olin kovin innostunut ja kyselin hänen mielipidettään\nyhteiskuntaopista. Niin, hän oli punainen ja tunsi Krapotkininsa, mutta\nhän ei ollut anarkisti. Toiselta puolen poliittinen toiminta oli\numpikuja, joka vei uudistuksiin ja rauhaan. Poliittinen sosialismi oli\nmennyt myttyyn, jota vastoin ammattiyhdistysliike oli marxilaisuuden\nloogillinen huippusaavutus. Hän oli suoran toiminnan kannattaja.\nJoukkotaistelu oli tepsivää. Lakkoilu oli tehokas kapitalismin\nvastustamiskeino. Tietenkin hän kannatti toiminnan propagandaa, mutta\nihminen olisi hullu, jos siitä puhuisi. Hänen virkansa oli toimia ja\npitää suunsa kiinni, ja oikein tapa oli ampua todistajat.\n\nJa puhuessaankin hän vihasi minua. Hän tuntui vihaavan aatteitakin,\njoista hän puhui ja jotka oli omaksunut. Arvelin hänen olevan\nirlantilaisen, ja oli ilmeistä, että hän oli itseoppinut. Hän suvaitsi\nkertoa minulle, että kun hän oli ollut nuori mies, hän oli ollut\nvoimailija, ammattikilpajuoksija Itä-Kanadassa. Ja sitten hän oli\nsairastunut ja neljänneksen vuosisataa hän oli ollut tavallinen kulkuri\nja maankiertäjä, ja hän kerskasi tuntevansa enemmän kaupunkivankiloita\nja maalaistyrmiä kuin kukaan muu elävä mies.\n\nPuheemme ollessa tällä asteella mr Pike pisti päänsä oviaukkoon. Hän ei\npuhutellut minua, mutta hän silmäsi minua mitä happamimmin paheksumisen\nilmein. Mr Piken kasvot ovat melkein kivettyneet. Todennäköisesti hän\nei hyväksynyt sitä, että kulutin turhaan Mulligan Jacobsin aikaa.\nMulligan Jacobsille hän sanoi tavan mukaan ärähtäen:\n\n\"Tehkää työtänne. Voitte soittaa suutanne skanssissakin.\"\n\nNyt sain oikein nähdä, millainen Mulligan Jacobs oli. Se vihan myrkky,\nminkä jo olin nähnyt hänen kasvoillaan, ei ollut mitään verrattuna\nsiihen, mikä niille nyt ilmestyi. Minusta tuntui, että jos olisin\nkoskenut hänen kasvoihinsa, ne varmaankin olisivat rätisseet\nsähkökipinöitä, kuten kissan karvat kylmällä ilmalla sitä siveltäessä.\n\n\"Mene helvettiin, vanha väkäleuka\", sanoi Mulligan Jacobs.\n\nJos koskaan olen nähnyt murhanhimon kuvastuvan ihmisen silmissä, niin\nnäin sen nyt perämiehen silmissä. Hän syöksyi hyttiini käsi\nlyöntiasennossa, nyrkkiin puristettuna. Vain yksi sellaisen\nkarhunkämmenen isku, ja Mulligan Jacobs ja hänen myrkyllinen\ntuittupäisyytensä olisivat sammuneet ainaiseen pimeyteen. Mutta kuin\numpikujaan ajettu rotta, kuin kalkkarokäärme polulla, säikkymättä,\nirvistäen ja muristen hän vastusti tuota raivostunutta jättiläistä. Ja\nvielä enemmän! Hän suorastaan työnsi kasvonsa lähemmäksi ottaakseen\niskun vastaan.\n\nSe oli liikaa mr Pikelle. Oli aivan mahdotonta lyödä tuota hintelää,\nraajarikkoista, vastenmielistä olentoa.\n\n\"Minä voin nimittää teitä väkäleuaksi\", Mulligan Jacobs sanoi. \"Minä en\nole mikään Larry. Lyökää vain minua! Miksi ette lyö?\"\n\nMr Pike oli liiaksi suunniltaan lyödäkseen tuota oliota. Hän, jonka\nkoko ura merellä oli ollut lurjusjoukkioiden paimentamista ja\npiiskaamista, ei voinut lyödä tätä kurtistunutta miehenkuvatusta.\nTotisesti mr Pike todellakin taisteli itsekseen, löisikö hän vai ei.\nNäin sen. Mutta hän ei voinut lyödä.\n\n\"Jatka työtäsi\", hän käski. \"Matka on vasta alussa, Mulligan. Saat\nkokea kuritustani, ennen kuin se on päättynyt.\"\n\nJa Mulligan Jacobsin kasvot työntyivät tuuman lähemmäksi kieroa kaulaa,\nja tuntui kuin hänen keskitetty raivonsa olisi alkanut liekehtiä.\n\nNiin suunnaton ja peloittava oli katkeruus, minkä vallassa Mulligan\nJacobs oli, ettei hän löytänyt sanoja, joihin sen pukisi. Hän saattoi\nvain rykäistä voimakkaasti, enkä olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi\nsylkenyt myrkkyä perämiehen kasvoihin.\n\nMr Pike kääntyi ja lähti huoneesta voitettuna, ehdottomasti voitettuna.\n\nEn voi saada tuota mielestäni. Kuva vastakkain olevasta perämiehestä ja\nrammasta tanssii silmieni edessä, kun ne suljen. Se eroaa siitä, mitä\ntunnen kirjoista ja todellisuudesta. Elämä on peräti ihmeellistä! Mikä\non tuo katkera liekki, joka palaa Mulligan Jacobsissa? Kuinka hän, tuo\nsaastainen, pahanilkinen rotta, uskaltaa -- toivomatta mitään hyötyä,\nolematta sankari, salaliiton johtaja tai Jumalan marttyyri -- kuinka\nhän uskaltaa, kysyn itseltäni, olla niin uhmaileva, niin kuolemaa\nhalveksiva? Hänen näkemisensä saa minut epäilemään kaikkia\nmetafyysikkojen ja realistien oppisuuntia. Mikään filosofia ei kelpaa\nmihinkään, ellei se voi selittää Mulligan Jacobsia.\n\nOnko koskaan missään laivassa ollut sellaista lastia ihmissieluja, kuin\nnämä miehet, joiden pariin olen suljettu _Elsinoreen_?\n\nJa nyt työskentelee toinen mies hytissäni, sivelee tärpättiä ja\nlyijyvalkoista. Olen kuullut hänen nimensä. Se on Arthur Deacon. Hän on\nkalpea, luihukatseinen mies, jonka näin ensi kerran, kun miehet\najettiin skanssista ankkuripelin kimppuun, mies, jota empimättä pidin\noopiuminpolttajana. Hän tosiaankin näyttää siltä.\n\nKysyin mr Pikelta, mitä hän arveli miehestä.\n\n\"Valkoinen orjakauppias\", hänen vastauksensa kuului. \"Hänen täytyi\nluikkia tiehensä New Yorkista pelastaakseen nahkansa. Hän seurustelee\ntavallisesti noiden kolmen muun lurjuksen kanssa, joita löylytin.\"\n\n\"Ja mitä heistä arvelette?\"\n\n\"Kuukauden palkka vedoksi tupakkanaulaa vastaan, että New Yorkin\npoliisi juuri nyt ajaa heitä takaa. Mielelläni ottaisin rahat, mitkä on\njulistettu maksettaviksi, lähettääkseni miehet talteen. Oh, tunnen tuon\nsakin.\"\n\n\"Rosvojako?\" kysyin.\n\n\"Niin. Mutta minä parkitsen heidän saastaiset nahkansa. Minä löylytän\nheidät. Mr Pathurst, tämä matka ei ole vielä alkanut, ja tämä vanha\nväkäleuka on vielä kaikkea muuta kuin vanha. Minä kyllä pidän puoleni\nheitä vastaan. No niin, olen haudannut parempiakin miehiä kuin\nparhaimmat tällä laivalla olevat ovat. Ja tulenkin hautaamaan muutamia,\njotka pitävät minua vanhana väkäleukana.\"\n\nHän keskeytti ja katsoi minuun juhlallisesti ainakin puolisen\nminuuttia.\n\n\"Mr Pathurst, olen kuullut, että olette kynämies. Ja kun minulle\nkerrottiin laiva-asiamiehen luona, että tulette mukaan matkustajana,\nminun pisti päähäni nähdä näytelmänne. Nyt en kuitenkaan aio sanoa\nmitään siitä näytelmästä tavalla tai toisella. Mutta haluan vain kertoa\nteille, että saatte runsaasti kirjoittamisen aiheita tällä matkalla.\nHornan leikki alkaa riehua, uskokaa minua, ja juuri tässä edessänne on\nväkäleuka, joka toimittaa koko joukon tuosta riehumisesta. Sangen monet\nja kaikkikin saavat oppia tietämään, mikä se vanha väkäleuka on\nmiehiään.\"\n\n\n\n\n15\n\n\nKuinka hyvin olenkaan nukkunut! Rauhallisen unen tuottama helpotus on\nsuloista -- kiitos miss Westin. Miksi eivät kapteeni tai mr Pike,\nmolemmat kokeneita miehiä, huomanneet vaivani laatua? Eikä Wadakaan.\nNiin, ei -- siihen tarvittiin miss West. Jälleen tutkin naisen\narvoitusta. Vain tällainenkin sattuma miljoonien muiden joukossa pitää\najattelijan katseen kiinnitettynä naiseen.\n\nVaikka herjaisinkin miss Westin elämän punaveristä tyytyväisyyttä,\ntäytyy minun kuitenkin kumartaa sen seikan edessä, että hän on antanut\nuutta elämää minullekin. Hän on käytännöllinen, järkevä, ovela\navunantaja ja pesänrakentaja, kaikki sokeavaistoisen kantaäidin\nhuoltavat ominaisuudet hänellä on ja minun täytyy tunnustaa olevani\nkiitollinen siitä, että hän on matkassa. Ellei hän olisi ollut\n_Elsinoressa_, olisin nyt niin rasittunut unettomuudesta, että\nolisin purrut itseäni ja ulvonut, ollut yhtä mieletön kuin koko\nmiehistömmekin. Ja tässä nyt olemme naisen ikuisessa arvoituksessa.\nNainen voi tuntua sietämättömältä, mutta yhtä kaikki tosiasia on, että\nilman häntä ei voida tulla toimeen. Mutta miss Westiin nähden toivon\nhartaasti, ettei hän ainakaan ole mikään suffragetti. Se olisi liikaa.\n\nKapteeni West voi olla samurai, mutta hän on myös inhimillinen. Tänä\naamuna hän pidättyväisellä, vaatimattomalla tavallaan pahoitteli\nsyöpäläisvitsausta, mikä oli tullut osakseni hytissäni. Tuntuu siltä,\nettä hän on tarkoin selvillä vieraanvaraisuuden asettamista\nvelvollisuuksista ja siitä, että hän on isäntäni _Elsinoressa_ ja\nvaikka hän unohtaa laivaväen, ei hän unohda minun mukavuuttani. Hänen\nharvasanaisista valitteluistaan käy ilmi, ettei hän voi antaa anteeksi\nitselleen huoletonta suhtautumistaan tautini väärään määrittelyyn.\nNiin, kapteeni West on todellakin hieno ihminen. Hänhän on\nsulokasvoisen, vankkavartaloisen miss Westin isä.\n\n\"Jumalan kiitos, että kaikki on ohitse\", huudahti miss West tänä\naamuna, kun kohtasimme peräkannella ja kun olin kertonut hänelle,\nkuinka ihanasti olin nukkunut.\n\nJa kun oli heretty muistelemasta tuota painajaistarinaa, niin tyttö\nsanoi:\n\n\"Tulkaa katsomaan kanoja.\"\n\nMinä seurasin häntä pitkin siltaa keskilaivankajuutan katolle\nkatselemaan yhtä kukkoa ja laivan kanahäkissä olevia lihavia kanoja,\njoita oli neljä tusinaa.\n\nKun seurasin miss Westia, silmieni hyväillessä hänen joustavaa\nkäyntiänsä hänen kulkiessaan edelläni, muistin, että tullessaan\nhinaajassa Baltimoresta hän oli luvannut, ettei vaivaisi eikä pyytäisi\nminua huvittamaan itseänsä.\n\n\"Tulkaa katsomaan kanoja!\" -- Mikä aito naisellisuus piilikään tuossa\nyksinkertaisessa kutsussa! -- \"Tulkaa katsomaan kanoja!\" Niin,\nkeulapuolen merimiehet voivat olla valtamerellä vaikeasti käsiteltäviä,\nmutta täällä peräpuolessa on sellainen, joka on naimaton ja joka ei\nkoskaan aio mennä naimisiin ja joka on yhtä vaikea käsitellä avioliiton\nmerellä. Kun mielessäni käyn läpi muistelmiani, nousee silmieni eteen\nmonia naiskuvia. Muistan useita naisia, etevämpiä kuin miss West, jotka\novat minulle liverrelleet sukupuolensa viettelylaulua, mutta joiden ei\nole onnistunut johtaa elämääni haaksirikkoon.\n\nKun luen kirjoittamaani, huomaan, kuinka merisanastoa on pujahtanut\nkielenkäyttööni. Toinen huomaamani seikka on superlatiivien kohtuuton\nkäyttö. Mutta _Elsinoressa_ onkin kaikki superlatiivista. Huomaan\nalituisesti haravoivani sanastoani etsiäkseni oikein sopivia sanoja.\nMutta havaitsen epäonnistuneeni. Esimerkiksi minkään sanakirjan sanat\neivät pystyisi kuvaamaan Mulligan Jacobsin suunnatonta kamaluutta.\n\nMutta palatkaamme kanoihin. Huolimatta kaikista\nvarovaisuustoimenpiteistä oli ilmeistä, että niillä oli ollut tukalat\najat myrskyisinä päivinä. Oli yhtä ilmeistä, ettei miss West\nmerikipeytensäkään aikana ollut lyönyt niitä laimin. Hänen ohjeittensa\nmukaan steward oli laittanut pienen öljykamiinan isoon häkkiin, ja\ntyttö pyysi häntä nyt ylös katolle, kun tämä kulki keulaan päin ja oli\nmenossa keittiöön. Miss Westin tarkoituksena oli antaa hänelle lisää\nkanojen ruokkimisohjeita. Missä rouhejauhot ovat? Kanat tarvitsivat\nrouheita. Säkki oli kadonnut sekalaisiin varastoihin, mutta mr Pike oli\nluvannut, että pari merimiestä hakisi iltapäivällä läpi muonavaraston.\n\n\"Runsaasti tuhkaa\", tyttö sanoi stewardille. \"Muistakaa. Ja ellei joku\nmiehistä puhdista häkkiä joka päivä, niin ilmoittakaa siitä minulle. Ja\nantakaa niille vain puhdasta ruokaa -- ei pilaantuneita jätteitä, onko\nselvä? Montako munaa tuli eilen?\"\n\nStewardin silmät loistivat innosta, kun hän sanoi, että edellisenä\npäivänä oli saatu yhdeksän munaa ja että hän odotti ainakin tusinaa\ntänään.\n\n\"Kanaparat\", miss West sanoi minulle. \"Ette voi kuvitella, kuinka huono\nsää alentaa niiden munimista.\" Hän kääntyi jälleen stewardin puoleen.\n\n\"Teidän tulee nyt tarkata ja ottaa selkoa siitä, mitkä kanat eivät\nmuni, ja tappaa ne ensimmäisinä. Ja kysykää minulta aina, ennenkuin\ntapatte jonkun.\"\n\nHuomasin olevani aivan sivuutettu siinä tuulisella kajuutankatolla, kun\nmiss West puhui kanoista entisen kiinalaisen salakuljettajan kanssa.\nMutta näin ollen sain kuitenkin hyvän tilaisuuden tehdä huomioita\nhänestä. Hänen silmiensä soikeus korostaa katseen vakavuutta --\ntietenkin tummien kulmakarvojen ja silmäripsien avulla. Huomasin\njälleen hänen silmiensä lämpimän harmauden ja aloin luokitella häntä.\nHän on vanhan Uuden-Englannin parhaan naisellisuuden ruumiillistuma.\nHänessä ei ole mitään liikahentoutta eikä laihuutta eikä myöskään\nturpeutta, vaan kauniisti voimakasta, mutta ei kuitenkaan\nsellaista, mitä nimittäisi rotevuudeksi. Kun sanoin, että hän on\nvankkavartaloinen, erehdyin. Minun täytyy palata vanhaan sanaani, jonka\non oltava viimeinen: miss Westilla on terve ruumis. Se on oikein\nsanottu.\n\nKun olimme palanneet peräkannelle ja miss West oli mennyt alas,\nuskalsin tapani mukaan sutkauttaa mr Mellairelle:\n\n\"No, onko O'Sullivan jo ostanut Andy Fayn merisaappaat?\"\n\n\"Ei vielä, mr Pathurst\", kuului vastaus, \"vaikka hän oli vähällä saada\nne varhain tänä aamuna. Tulkaa mukaan, sir, niin näytän teille.\"\n\nRupeamatta enempää selittelemään toinen perämies ohjasi minut pitkin\nsiltaa keskilaivan ja keulakajuutan poikki. Jälkimmäisen katolta näin,\nkatsellessani alas luukulle numero 1, molemmat japanilaiset\npurjeneuloineen ja lankoineen ompelemassa kiinni purjekangaskääröä,\njoka selvästi näytti sisältävän ihmisruumiin.\n\n\"O'Sullivan käytti partaveistään\", mr Mellaire sanoi.\n\n\"Onko Andy Fay tuossa?\" kysyin.\n\n\"Ei, sir! Siinä on eräs hollantilainen. Christian Jespersen oli hänen\nnimensä papereissa. Hän meni O'Sullivanin tielle, kun tämä hieroi\nsaapaskauppaa. Se pelasti Andyn. Andy istuu tuolla.\"\n\nSeurasin mr Mellairen katseen suuntaa ja näin tuon loppuun kuluneen,\niäkkään, pienen skotlantilaisen kyyryssä eräällä varapuomilla imemässä\npiippua. Toinen käsi oli kantositeessä, ja hänen päänsä oli kääreessä.\nHänen vieressään istui Mulligan Jacobs. He olivatkin sopiva pari.\nMolemmilla oli siniset silmät, ja molemmat olivat pahansuovan näköisiä\nja yhtä kuihtuneita. Oli helppo nähdä, että he olivat keksineet heti\nmatkan alussa olevansa katkeruutensa takia sukulaissieluja. Andy Fayn\ntiesin olevan kuudenkymmenenkolmen vuoden vanhan, vaikka hän näytti\nsatavuotiaalta, ja Mulligan Jacobs, joka oli vain noin viidenkymmenen,\nkorvasi ikäeron sillä vihan hornanhehkulla, joka paloi hänen silmissään\nja kasvoillaan. Luulen, että hän istui tuon loukatun äkäpussin luona\njonkinlaista myötätuntoa osoittamassa tai kenties hän oli siellä vain\nmuuten töllistelemässä.\n\nPätkä kuljeskeli kajuutan nurkan seutuvilla näyttäen asiaan kuuluvaa\nilveilijänirvistystään. Toinen käsi oli siteisiin kääritty.\n\n\"Tämän takia kai mr Pike on ollut kovasti toimessa\", huomautin mr\nMellairelle.\n\n\"Hän ompeli haavoittuneita koko vahtiaikansa, neljästä kahdeksaan.\"\n\n\"Mitä?\" kysyin. \"Onko niitä muitakin?\"\n\n\"Yksi vielä, sir, juutalainen -- en tiennyt ennen hänen nimeään, mutta\nmr Pike sai sen tietää -- Isaac B. Chantz. En ole koskaan eläissäni\nnähnyt merellä niin monta juutalaista kuin nyt on _Elsinoressa_.\nJuutalaiset eivät yleensä lähde merelle. Olemme tosiaankin saaneet\nenemmän kuin tarpeeksi heistä. Chantz ei ole pahasti loukkaantunut,\nmutta teidän pitäisi kuulla, kuinka hän voivottelee.\"\n\n\"Missä O'Sullivan on?\" kysyin.\n\n\"Davisin kanssa keskilaivalla ja ilman naarmuakaan. Mr Pike sattui\nparahiksi keskelle rähinää ja tukki hänen suunsa iskemällä leukaan. Ja\nnyt on hän sidottu ja hourailee. Davis on suunniltaan pelosta. Hän\nistuu ylhäällä lavitsallaan kädessään iso rautapiikki, jolla hän uhkaa\nlyödä kuoliaaksi O'Sullivanin, jos tämä aikoo repiä itsensä vapaaksi,\nja valittelee, ettei laivalla ole hulluinhuonetta. Hänellä pitäisi olla\nkai pehmustetut sellit, erikoisliivit, yö- ja päivähoitajattaret ja\nankarat vahdit -- ja toipumishuone peräkeulassa kuningatar Annan\ntapaiseen huvilatyyliin.\"\n\n\"Oh, hyvä Jumala\", mr Mellaire jatkoi huokaisten. \"Tämä on hulluin\nmatka ja hulluin miehistö, mitä milloinkaan olen nähnyt. Se ei pääty\nhyvin. Jokikinen näkee sen selvästi. Tulemme sydäntalvella Kap Hornin\nedustalle, ja skanssi on täynnä hulluja ja rampoja, joiden pitäisi\ntehdä työ. -- Katsokaa vain tuotakin. Mieletön kuin mikäkin. Hän voi\nhypätä mereen minä hetkenä tahansa.\"\n\nSeurasin hänen katsettaan ja näin kreikkalaisen Tonyn, saman, joka oli\nensimmäisenä päivänä hypännyt mereen. Hän oli tullut juuri kajuutan\nkulman takaa ja näytti muuten voivan hyvin, paitsi että toinen käsi oli\nsiteessä. Hän käveli kevyesti ja voimakkaasti, mikä oli todistuksena mr\nPiken hyvästä lääkärinammatin taidosta.\n\nSilmäni palasivat Christian Jespersenin purjekankaalla peitettyyn\nruumiiseen ja japanilaiseen, joka neuloi purjelangalla hänen merimiehen\nkäärinliinojaan. Toisen japanilaisen oikea käsi oli kääritty isoon\npuuvillasiteeseen. \"Onko hänkin loukkaantunut?\" kysyin. \"Ei, sir. Hän\non purjeentekijä. He ovat molemmat purjeentekijöitä. Hän on hyvin\ntaitava. Yatsuda on hänen nimensä. Mutta hänellä on juuri ollut\nverenmyrkytys, ja hän on maannut New Yorkin sairaalassa kahdeksantoista\nkuukautta. Hän kieltäytyi jyrkästi leikkauksesta. Hän voi hyvin nyt,\nmutta käsi on kuollut, paitsi peukalo ja etusormi, ja hän opettelee\nneulomaan vasemmalla kädellään. Hän oli taitavin purjeentekijä mitä\nmereltä voi löytää.\"\n\n\"Hullu ja partaveitsi ovat kamala yhdistelmä\", huomautin.\n\n\"Se on tehnyt viisi miestä työkyvyttömiksi\", mr Mellaire huokaisi.\n\"O'Sullivan itse ja Christian Jespersen poissa, sitten Andy Fay, Pätkä\nja juutalainen. Ja matka on tuskin alkanutkaan. Ja sitten Lars, jonka\nsääri on katkennut, ja Davis, joka on vakavasti sairas, -- no niin sir,\npian olemme niin heikkoja, että tarvitaan molemmat vahdit nostamaan\nharuspurjetta.\"\n\nHuolimatta siitä, että puhuin mr Mellairelle asiallisesti, olin hyvin\njärkyttynyt, mutta en kylläkään sen tähden, että kuolema oli vieraana\nlaivassamme. Olin liian kauan ollut filosofien parissa, jotta pelkäisin\nkuolemaa tai murhaa. Minuun vaikutti asioiden aito, typerä\neläimellisyys. Voin ymmärtää murhankin -- jos siihen on jokin syy. On\nkäsitettävissä, että ihmiset voivat tappaa toisiansa rakkauden, vihan,\nisänmaanrakkauden tai uskonnon tähden, mutta tämä oli aivan toista.\nTässä oli tapahtunut tappo ilman syytä, sokean eläimellinen orgia,\nhirviömäinen, järjetön tapahtuma.\n\nMyöhemmin kävellessäni Possumin kanssa välikannella ja astuessani\nsairaalan avoimen oven ohitse kuulin O'Sullivanin epäselvän laulelun ja\ntirkistin sisään. Hän makasi, lujasti sidottuna selälleen alimmalle\nlavitsalle, pyöritellen silmiään ja raivoten. Ylemmällä lavitsalla\nmakasi Charles Davis tyynesti piippua poltellen. Katselin hänen\nrautapiikkiään. Se oli valmiina hänen vieressään.\n\n\"Eikö olekin helvetillistä, sir?\" sanoi hän tervehdykseksi. \"Ja kuinka\nvoin saada unta, kun tuo paviaani lurittelee tuossa alhaalla. Hän ei\nherkeä koskaan -- pitää leukamusiikkinsa käynnissä aina nukkuessaankin\nja silloin vielä pahemmin kuin valvoessaan. Tapa, millä hän narskuttaa\nhampaitaan, on kauhea. Nyt jätän ratkaistavaksenne, onko oikein panna\ntuollainen hullu samaan paikkaan sairaan miehen kanssa? Sillä minä olen\nsairas mies.\"\n\nHänen puhuessaan mr Piken kookas haamu näkyi takaani ja pysähtyi juuri\nniin, ettei vuoteessa oleva mies voinut nähdä sitä. Ja mies jatkoi:\n\n\"Oikeuden mukaan minun pitäisi saada tuo alempi vuode. Minua rasittaa\nkiipeäminen tänne ylös. Se on epäinhimillistä, niin, ja merimiehet ovat\nnyt paremmin lain suojaamat kuin ennen. Ja minä otan teidät\ntodistajakseni oikeuteen, kun pääsemme Seattleen.\"\n\nMr Pike astui ovelle.\n\n\"Suu kiinni, kirottu merituomari, siinä\", hän ärjäisi, \"etkö ole tehnyt\nsikamaista kolttosta tulemalla laivaan tuossa tilassa? Ja jos sanot\nvielä sanankin...\"\n\nMr Pike oli niin kiukuissaan, ettei voinut lopettaa uhkaustaan.\nKakisteltuaan hetkisen kurkkuaan hän teki uuden yrityksen.\n\n\"Sinä .. sinä... no niin, sinä ärsytät minua, sen sinä teet.\"\n\n\"Tunnen lain, sir\", Davis vastasi nopeasti. \"Työskentelin aivan\nkykenevänä matruusina tässä laivassa. Kaikki miehet voivat sen\ntodistaa. Olin ylhäällä heti alusta. Niin, sir, ja kurkkuani myöten\nsuolavedessä päivin ja öin. Ja te piditte minua alhaalla hiiliä\nsilittämässä. Tein velvollisuuteni ja enemmänkin, kunnes tämä sairaus\nsai minut valtoihinsa --\"\n\n\"Olit paatunut ja mätä, ennen kuin olit nähnytkään tätä laivaa\", mr\nPike keskeytti.\n\n\"Oikeus sen päättää, sir\", järkkymätön Davis vastasi.\n\n\"Ja jos sinä jatkat loruasi lakipykälistäsi\", mr Pike jatkoi,\n\"näpsäytän kuonollesi ja näytän, miltä maistuu tosi työ.\"\n\n\"Ja teette laivanomistajat pennittömiksi sievillä vahingonkorvauksilla,\nkun palaamme\", irvisti Davis.\n\n\"En, jos hautaan sinut ennen paluutamme\", kuului perämiehen nopea,\nyrmeä vastaus. \"Ja suvaitsetko, että kerron, ettet ole ensimmäinen\nmerituomari, minkä olen pudottanut mereen hiilisäkki jaloissa.\"\n\nMr Pike kääntyi pois sanoen vielä: \"Kirottu merituomari\", ja lähti\nkulkemaan pitkin kantta. Kävelin hänen vieressään, kun hän äkkiä\npysähtyi.\n\n\"Mr Pathurst.\"\n\nHän ei nyt puhutellut minua kuin alipäällikkö matkustajaa. Hänen\nsävynsä oli käskevä, ja minä otin asian varteen.\n\n\"Mr Pathurst, mitä vähemmän tästä lähtien näette tapahtumia laivassa,\nsitä parempi. Siinä kaikki.\"\n\nJa sitten hän kääntyi ja meni tiehensä.\n\n\n\n\n16\n\n\nEi, meri ei todellakaan ole hauska paikka. Juuri tuon elämän kovuuden\ntäytyy tehdä kaikki merimiehet koviksi. Tietenkään kapteeni West ei ota\nhuomioon, että hänen väkeänsä on olemassakaan, ja mr Pike ja mr\nMellaire eivät koskaan puhuttele miehiä muuten kuin antaakseen käskyjä.\nMutta miss Westkään, joka on niinkuin minäkin tavallaan matkustaja, ei\nota miehiä huomioon. Hän ei edes toivota hyvää huomenta ruorimiehelle,\nkun hän tulee kannelle. Minä toivotan, ainakin ruorimiehelle. Olenhan\nmatkustaja.\n\nTästä johtuu mieleeni eräs seikka. Oikeastaan en olekaan matkustaja.\n_Elsinoressa_ ei ole lupaa kuljettaa matkustajia, ja minut on\npapereihin merkitty kolmantena perämiehenä, ja minä saan muka\nkolmekymmentäviisi dollaria kuussa palkkaa. Wada on merkitty\nlaivapojaksi, vaikkakin olen maksanut hyvän hinnan hänen mukaan\ntulostaan ja vaikka hän on minun palvelijani.\n\nEi merillä kuluteta paljon aikaa, kun on päästävä kuolleista eroon.\nTuntia myöhemmin, kun olin nähnyt purjeen tekijät työssä, pudotettiin\nChristian Jespersen mereen jalat edellä säkillinen hiiliä niihin\nsidottuna, jotta hän uppoaisi. Oli leuto, tyyni päivä, eikä\n_Elsinorea_, joka teki laiskasti kaksi solmuväliä, kierretty tuuleen\ntilaisuutta varten. Viime hetkellä kapteeni West tuli keulaan kädessään\nrukouskirja, luki lyhyen merihautauspuheen ja palasi heti laivan\nperään. Ensimmäistä kertaa näin hänet silloin keulassa.\n\nEn vaivaudu kuvaamaan hautaustoimitusta. Sanon vain, että se oli yhtä\nsynkkä kun Christian Jespersenin elämä ja kuolema olivat olleet.\n\nMitä miss Westiin tulee, niin hän istui peräkannella nojatuolissa\nahkerasti ommellen jotakin käsityötä. Kun Christian Jespersen ja hänen\nhiilensä molskahtivat mereen, miehistö hajaantui heti, vapaavahti\nmakuulavoilleen, kansivahti työhönsä. Ei minuuttiakaan kulunut, ennen\nkuin mr Mellaire taas jakeli käskyjään ja miehet hinasivat ja\nhaalasivat. Minäkin palasin perään, jolloin miss Westin hymyilevä\nvälinpitämättömyys teki epämiellyttävän vaikutuksen minuun.\n\n\"No niin, nyt hänet on haudattu\", huomautin.\n\n\"Niin\", hän sanoi aivan mielenkiinnottomasti ja värittömästi jatkaen\nompelemistaan.\n\nHän lienee käsittänyt mielialani, sillä hetken kuluttua hän keskeytti\nompelunsa ja katsahti minuun.\n\n\"Ensimmäiset merihautajaisenne siis, mr Pathurst?\"\n\n\"Kuolema merellä ei näytä vaikuttavan teihin\", sanoin töykeästi.\n\n\"Ei enempää kuin maallakaan.\" Hän kohautti olkapäitään. \"Ihmisiä kuolee\nniin paljon, tiedättehän. Ja kun he ovat vieraita... niin, mitä\ntekisitte maalla, kun kuulisitte, että jotkut työläiset ovat saaneet\nsurmansa tehtaassa, jonka ohitse joka päivä kuljette kaupunkimatkalla.\nSamoin on merellä.\"\n\n\"On kovin ikävää, että menetämme työvoimia\", sanoin jotain sanoakseni.\n\nTämä ei ollut vaikuttamatta tyttöön. Yhtä harkitusti hän vastasi:\n\n\"Niin onkin. Ja vielä niin varhain matkan alussa.\"\n\nTyttö vilkaisi minuun, ja kun en voinut pidättää arvostelevaa hymyä,\nhymyili hänkin.\n\n\"Oi, tiedän aivan hyvin, mr Pathurst, että luulette minua\nsydämettömäksi ilkiöksi. Mutta se ei ole sitä. Kovuuden aiheuttaa\nmeri... luulen. Ja enhän tuntenut tuota miestä. En muista koskaan\nnähneeni häntä. Matkan ollessa näin alussa epäilen, voisinko luetella\npuoltakaan tusinaa merimiehistä, jotka tuntisin. Miksi kiusaisin\nitseäni edes ajattelemalla tuota typerää muukalaista, jonka toinen\ntyperä muukalainen tappoi? Yhtä hyvin voisi kuolla surusta lukiessaan\npäivälehtien murhapalstoja.\"\n\n\"Ja kuitenkin se tuntuu hiukan erilaiselta\", kiistin vastaan.\n\n\"Oi, te kyllä totutte siihen\", tyttö vakuutti minulle iloisesti ja\nrupesi uudelleen ompelemaan.\n\nKysyin häneltä, oliko hän lukenut Moodyn \"Henkien laivan\", mutta hän ei\nollut. Kuulustelin häntä edelleen. Hän piti Browningista, ja erikoisen\nrakas hänelle oli \"Sormus ja kirja.\" Tämä oli avain hänen sydämeensä.\nHän välitti ainoastaan terveestä kirjallisuudesta -- kirjallisuudesta,\njoka paljastaa elämän oleellisia valheita.\n\nEsimerkiksi Schopenhauerin mainitseminen sai aikaan hymyä ja naurua.\nHänestä kaikki pessimismin filosofit olivat naurettavia. Hänen punainen\nverensä ei sallinut hänen ottaa heitä vakavalta kannalta. Koettelin\nhäntä eräällä keskustelulla, mikä minulla oli ollut de Casseresin\nkanssa vähää ennen lähtöäni New Yorkista. De Casseres, seurattuaan\nJules de Gaultier'n filosofista sukutaulua aina Schopenhaueriin ja\nNietzscheen asti, oli päätynyt selittämään, että näiden molempien\nkaavoista de Gaultier oli rakentanut vielä syvämielisemmän kaavan.\nToisen \"elämistahto\" ja toisen \"hallitsemistahto\" olivat kaiken\nkaikkiaan vain de Gaultier'n etevän yleistyksen \"kuvittelutahdon\" osia.\n\nKerskaanpa, että de Cassereskin oli ollut mielissään tavasta, millä\ntoistin hänen johtopäätöksensä. Ja kun olin lopettanut, miss West kysyi\nheti, eivätkö realistit pettyneet omissa fraaseissaan yhtä usein ja\nyhtä täydellisesti kuin tavallisetkin kuolevaiset elämän valheiden\nsuhteen, joita he koskaan eivät epäilleet.\n\nNiin, siinä sitten olimme. Tavallinen nuori nainen, joka ei koskaan\nollut kiusannut aivojaan iäisyyden pulmilla, kuulee esitettävän\nsellaisia asioita ensimmäistä kertaa ja heittää heti nauraen ne kaikki\nluotaan. En epäile, että de Casseres olisi ollut yhtä mieltä hänen\nkanssaan.\n\n\"Uskotteko Jumalaan?\" kysyin jotenkin jyrkästi.\n\nTyttö pudotti ompeluksensa syliinsä, katsoi minuun miettivästi, silmäsi\nsitten kauas yli välkkyvän meren ja taivaan sinisen laen.\n\nJa naisellisesti vältellen hän vastasi sitten:\n\n\"Isäni uskoo.\"\n\n\"Mutta te?\" kovistin.\n\n\"En todellakaan tiedä. En vaivaa päätäni sellaisilla seikoilla. Uskoin,\nkun olin pikku tyttö. Ja kuitenkin... niin, tosiaankin uskon Jumalaan.\nUsein, kun en ajattele sitä ollenkaan, olen hyvin varma, ja uskoni,\nettä kaikki on hyvää, on aivan yhtä voimakas kuin juutalaisen ystävänne\nusko filosofien lauselmiin. Pääasia, luulen, on joka tapauksessa -- tuo\nusko. Mutta, kuten sanon, miksi vaivata itseään?\"\n\n\"Ah, nyt olen teistä selvillä, miss West!\" huudahdin. \"Olette oikea\nHerodiaan tytär.\"\n\n\"Tuo ei kuulosta kauniilta\", hän sanoi nyrpistäen nenäänsä.\n\n\"Ei olekaan\", ivailin. \"Mutta sellainen te kuitenkin olette. On\nolemassa Arthur Symondin runo 'Herodiaan tyttäret'. Joskus luen sen\nteille, ja te vastaatte, olen varma siitä, että tekin usein olette\nkatsellut taivaan tähtiä.\"\n\nAloimme sitten keskustella musiikista, jonka hän tuntee yllättävän\nperinpohjaisesti, ja kun hän juuri kertoi minulle, ettei Debussyllä ja\nhänen koulullaan ollut erikoista viehätysvoimaa häneen, kuulimme\nPossumin päästävän raivokkaan haukunnan.\n\nPenikka oli juossut keskilaivankajuutan sillalle ja oli todennäköisesti\nparaikaa tutkistelemassa kanoja, kun onnettomuus kohtasi sitä. Niin\nkimeä oli sen ääni, että me kavahdimme pystyyn. Se syöksähti pitkin\nsiltaa meitä kohti kovalla vauhdilla, ulvoen joka hypyllä ja kääntäen\npäänsä siihen suuntaan, mistä tuli.\n\nPuhuin sille, ja ojentaessani kättäni se palkitsi minut yrittämällä\npuraista sitä rynnätessään ohitseni. Yhä katsoen taakseen se jatkoi\nmatkaansa peräkannelle. Ennen kuin kykenin käsittämään, mikä vaara sitä\nuhkasi, juoksivat mr Pike ja miss West sen perään. Perämies oli\nlähempänä ja jättiläismäisellä harppauksella ehti juuri ajoissa\nreelingille ja tavoitti Possumin, joka oli sokeasti syöksyä mereen.\nOmituisen pyyhkäisevästi potkaisten mr Pike lähetti eläimen kierimään\nyli puolen peräkannen. Ulisten ja haukuskellen yhä vimmatummin Possum\npääsi jaloilleen ja horjui vastaista reelinkiä kohti.\n\n\"Älkää koskeko siihen!\" mr Pike huusi, kun miss West näytti aikovan\nsiepata villiintyneen pikkuelukan käsiinsä. \"Älkää koskeko siihen! Se\non saanut kouristuksen.\"\n\nMutta se ei peloittanut tyttöä. Koira oli jo puoleksi reelingin alla,\nkun tyttö sai sen käsiinsä ja piti sitä käsivarren etäisyydellä\nitsestään, samalla kuin se ulvoi, kynsi ja valutti kuolaa.\n\n\"Se on kouristus\", mr Pike sanoi, kun koira retkahti kumoon ja makasi\nkannella suonenvetoisesti nytkähdellen.\n\n\"Kana varmaankin on nokkinut sitä\", miss West sanoi. \"Joka tapauksessa\ntuokaa ämpärillä vettä.\"\n\n\"On parempi, että minä otan sen haltuuni\", sanoin avuttomasti, sillä en\nollut selvillä kouristuksista.\n\n\"Ei, ei ole hätää\", tyttö vastasi. \"Minä pidän huolta siitä. Kylmää\nvettä se tarvitsee. Se on päässyt liian lähelle kanahäkkiä, ja nokan\nisku on peloittanut sitä, niin että se sai kohtauksen.\"\n\n\"Ensimmäistä kertaa kuulen, että kouristus saattaa tulla sillä\ntavalla\", mr Pike huomautti, valaessaan vettä penikan päälle miss\nWestin ohjeiden mukaan. \"Se on vain tavallinen penikkataudin kohtaus.\nKaikki ne sairastuvat siihen merellä.\"\n\n\"Luulen, että purjeet sen aiheuttivat\", tuumin. \"Olen huomannut, että\nse kovasti pelkää niitä. Kun ne paukkuvat, kyyristyy se kauhusta ja\nalkaa juosta. Huomasitteko, kuinka se juoksi katsellen taakseen.\"\n\n\"Olen nähnyt sairaiden koirien tekevän niin, vaikkei mikään ole ollut\nniitä peloittamassa\", mr Pike kiisti.\n\n\"Se on kouristuskohtaus, olkoonpa sen syy mikä tahansa\", miss West\nsanoi päättävästi. \"Mikä merkitsee sitä, että sitä ei ole oikein\nruokittu. Tästä lähtien minä ruokin sitä. Sanokaa palvelijallenne se,\nmr Pathurst. Ei kukaan ruoki Possumia millään ruoalla ilman minun\nlupaani.\"\n\nTällä hetkellä saapui Wada Possumin pieni vuodekori mukanaan.\n\n\"Tuo oli oivallisesti tehty, miss West\", sanoin, \"ja reippaasti myös,\nenkä yritä kiittää teitä. Mutta sanonpa teille jotakin -- ottakaa se\nomaksenne. Se on nyt teidän koiranne.\"\n\nTyttö nauroi ja pudisti päätään avatessani hänelle karttahytin oven.\n\n\"Ei, mutta pidän huolta siitä teidän puolestanne. Älkää nyt vaivautuko\ntullaksenne alas. Tämä on minun asiani, ja te olisitte vain tiellä.\nWada auttaa minua.\"\n\nOlinpa melkein hämmästynyt, kun palattuani ja istuutuessani\nkansituolilleni, huomasin, kuinka tuo pieni kohtaus oli vaikuttanut\nminuun. Huomasin ensin, että vereni oli selvästi kiihtynyt tapahtuman\njohdosta. Ja nojautuessani taaksepäin tuolissani ja sytyttäessäni\nsavukkeen tuli mieleeni, kuinka omituinen tämä matka todella oli. Miss\nWest ja minä puhumme filosofiasta ja taiteesta peräkannella komeassa\nlaivassa keskellä välkkyvää merta, kapteeni West uneksii kaukaisesta\nkodistaan, mr Pike ja mr Mellaire hoitavat vahtivuorojaan ja ärjyvät\nkäskyjä, ja orjat vetävät ja hinaavat, Possum on sairas, Andy Fay ja\nMulligan Jacobs hehkuvat loppumatonta vihaa, pienikätinen, sekarotuinen\nkiinalainen keittää ruokaa kaikille, Sundry Buyers painelee alati\nvatsanalustaansa, O'Sullivan hourailee keskilaivan teräshytissä, ja\nCharles Davis vaanii häntä hypistellen rautapiikkiä ja Christian\nJespersen on useiden mailien päässä syvälle meren pohjaan vajonneena\nsäkillinen hiiliä jaloissaan.\n\n\n\n\n17\n\n\nTänään olemme olleet matkalla kaksi viikkoa, meri on tyynenpuoleinen,\ntaivas pilvenhattarain peitossa, ja laiva kulkee ainakin kahdeksan\nsolmun nopeudella vesien halki kevyen itätuulen kuljettamana.\nKapteeni West sanoi olevansa melkein varma siitä, että se oli\nkoillispasaatituulta. Olen myöskin kuullut, että _Elsinoren_ ensin\ntäytyy ponnistella itään päin Afrikan rannikkoa kohti, jotta se ei\npainuisi Kap San Roquelle Brasilian rannikolla. On sangen\ntodennäköistä, että tällä kurssilla tulevat Kap Verden saaret näkyviin.\nEi ole ihme, jos matka Baltimoresta Seattleen lasketaan\nkahdeksaksitoistatuhanneksi mailiksi.\n\nNäin Tonyn, itsemurhanhaluisen kreikkalaisen, pitävän perää tänä\naamuna, kun tulin kannelle. Hän näytti sangen järkevältä ja nosti\nhattuaan, kun sanoin hänelle hyvää huomenta. Sairaat miehet paranevat\nhyvin, lukuun ottamatta Charles Davisia ja O'Sullivania. Viimeksi\nmainittu on yhä sidottuna lavitsallaan, ja mr Pike on pakottanut\nDavisin pitämään hänestä huolta. Tästä johtuu, että Davis liikuskelee\nkannella tuoden ruokaa ja vettä keittiöstä ja muristen vaivojaan\njokaiselle laivaväkeen kuuluvalle.\n\nWada kertoi minulle tänä aamuna erikoisia uutisia. Näyttää siltä, että\nhän, steward ja nuo kaksi purjeen tekijää kokoontuvat joka ilta kokin\nhyttiin -- koska he ovat kaikki aasialaisia -- puhumaan laivan juoruja.\nEi mikään tunnu siellä jäävän pohtimatta, ja Wada kertoo kaikki\nminulle. Tällä kertaa Wada kertoi mr Mellairen omituisesta käytöksestä.\nHe ovat kokouksissaan arvostelleet häntä eivätkä hyväksy hänen\ntuttavallisuuttaan noiden kolmen keulapuolen seikkailijan kanssa.\n\n\"Mutta Wada\", sanoin, \"hän ei ole sellainen mies. Hän on hyvin kova ja\näreä kaikille merimiehille. Hän kohtelee heitä kuin koiria. Tiedät\nsen.\"\n\n\"Varmasti\", Wada myönsi. \"Toiset merimiehet hän tehdä se. Mutta nuo\nkolme hyvin pahat miehet hän hyvä ystävä. Louis sanoa, että toinen\nperämies kuulua peräpuoleen kuin ensimmäinen perämies ja kapteeni. Ei\nhyvä, että toinen perämies puhua kuten ystävä merimiesten kanssa. Ei\nhyvä laivalle. Vaiva tulla. Te saa nähdä. Louis sanoa mr Mellaire\nhullu, kun tehdä niin omituisesti.\"\n\nJos tämä kaikki oli totta, eikä minulla ollut syytä sitä epäillä,\ntäytyi minun ryhtyä tarkempiin tiedusteluihin. Tuntuu siltä,\nkuin nuo seikkailijat, Pässi-Twist, Kärsä-Murphy ja Bert Rhine,\nolisivat ruvenneet skanssin pomoiksi. Yhdessä he ovat muodostaneet\nhirmuhallituksen ja lukevat lakia skanssissa. Heidän harjaantumisensa\nNew Yorkissa komentelemaan laitakaupungin roskaväkeä ja\nsakilaisnahjuksia tekee heidät sopiviksi tähän osaan. Mikäli sain\nselville Wadan puheista, he olivat aloittaneet ensin kahdella\nvahtivuoronsa italialaisella, Guido Bombinilla ja Mike Ciprianilla.\nTavalla, jota en voi arvata, ovat he pakottaneet nämä molemmat heittiöt\nvapiseviksi orjikseen. Esimerkiksi eräänä iltana juorujen mukaan Bert\nRhine pakotti Bombinin nousemaan vuoteestaan ja tuomaan hänelle lasin\nvettä.\n\nIsaac Chantz on samoin heidän vallassaan, vaikka häntä kohdellaan\nystävällisemmin. Hermann Lunkenheimer, hyväluontoinen mutta\nyksinkertainen saksalainen miehenköntys, sai ankarasti selkäänsä noilta\nkolmelta kieltäytyessään pesemästä Kärsä-Murphyn likaisia vaatteita.\nMolemmat puosut pelkäävät tämän joukkueen uhkaavan henkeään. Se kasvaa,\nsillä Steve Roberts, entinen karjapaimen ja valkoinen orjakauppias\nArthur Deacon ovat yhtyneet siihen.\n\nOlen ainoa perässä, joka tämän tiedän, ja tunnustan, etten ole selvillä\nsiitä, mitä sillä tiedolla tekisin. Jos ilmoittaisin asiasta mr\nPikelle, niin hän kehoittaisi minua pitämään huolta omista asioistani.\nMr Mellaire ei tule kysymykseen. Ja kapteeni Westiä ei laivaväki\nliikuta. Ja pelkään, että miss West nauraisi huolilleni. Sitä paitsi\nymmärrän, että jokaisen laivan skanssissa on öykkärinsä tai\nöykkärijoukkonsa, ja tämä on siis vain skanssin asia, eikä se liikuta\nmuita. Laivan työt jatkuvat. Ainoa ajateltavissa oleva tulos olisi,\nettä asiaan puuttumiseni vain lisäisi kärsimyksiä noille onnettomille,\njoiden täytyy kumartaa skanssin pienoishirmuvaltaa.\n\nWada kertoi minulle toisenkin asian. Rosvosakki on ottanut oikeudekseen\nleikata ensimmäisenä suolalihaa liha-astioista. Sen jälkeen muut saavat\nhylätyt palat. Mutta minun on tunnustaminen, että vastoin odotustani on\n_Elsinoren_ skanssissa hyvät olot. Miehet eivät näe nälkää. Heillä on\ntarpeeksi ruokaa. Tynnyri hyviä laivakorppuja on siellä aina auki.\nLouis leipoo tuoretta leipää merimiehille kolme kertaa viikossa. Ruoka\non vaihtelevaa, vaikkakaan ei laadultaan niin erinomaista.\nJuomavesimäärää ei ole säännöstelty. Ja voin vain sanoa, että\ntällaisella hyvällä säällä miesten ulkomuoto paranee päivä päivältä.\n\nPossum on hyvin sairas. Päivä päivältä se tulee laihemmaksi. Tuskin\nvoin nimittää sitä edes kuljeskelevaksi luurangoksi, koska se on liian\nheikko voidakseen kävellä. Joka päivä nykyisen suloisen sään vallitessa\nWada tuo sen miss Westin ohjeiden mukaan kannelle ja sijoittaa sen\ntuulen suojaan peräkannelle. Tyttö on ottanut kokonaan huolehtiakseen\npenikasta ja pitää sinä nukkumassa hytissään joka yö. Näin miss Westin\neilen karttahytissä lukemassa _Elsinoren_ lääketieteellistä kirjastoa.\nmyöhemmin hän penkoi lääkekirstun läpikotaisin. Hän on todellakin\nesimerkki elämää synnyttävästä ja elämää säilyttävästä naissukukunnasta\nKaikki, mitä hän tekee itsensä ja toisen puolesta, tarkoittaa elämää.\n\nJa kuitenkaan -- ja se onkin omituisinta ja antaa minulle päänvaivaa --\nhän ei tunne minkäänlaista harrastusta skanssin sairaita ja\nvaivaisia kohtaan. Ne ovat hänestä kuin elukoita tai pahempiakin.\nElämänsynnyttäjänä ja suvun säilyttäjänä olisin kuvitellut\nhäntä laupeuden sisareksi, joka säännöllisin väliajoin astuu\nkeskilaivankajuutan synkeään, terässeinäiseen sairashuoneeseen ja\njakelee ympärilleen ruokaa, auringonpaistetta ja hartauskirjojakin.\nMutta päinvastoin, nämä ihmisparat eivät olleet olemassa häntä sen\nparemmin kuin hänen isäänsäkään varten.\n\nMutta kun steward sai tikun kyntensä alle, oli tyttö kovin\nosaaottavainen ja veti tikun pois pihdeillä. _Elsinore_ muistuttaa\nminusta entisaikain orjaplantaasia, ja miss West on plantaasin\nvaltijatar, joka harrastaa vain koti-orjia. Hän ei ota huomioonsa\npelto-orjia, ja merimiehet ovat _Elsinoren_ pelto-orjia. Muutamia\npäiviä sitten, kun Wada poti kovaa päänkivistystä, miss West oli hyvin\nlevoton ja ahtoi hänelle lääkkeeksi aspiriinia. Luulen, että kaikki\ntämä johtuu siitä, että hän on tottunut mereen. Tyttö on siellä käynyt\nankaran koulun.\n\nSoitamme gramofonia toisen koiravahdin aikana joka toinen ilta, kun sää\non näin suotuisa. Joka toinen ilta mr Pike on vahdissa kannella. Mutta\nkun hän saa viettää iltansa salongissa, ilmaisee hän jo päivällisen\naikana huonosti salatun soittamisintonsa. Ja kuitenkin hän aina\nodottaa, kunnes kysymme, saammeko nauttia musiikista illalla. Silloin\nhänen parkkiintuneet kasvonsa loistavat, vaikka piirteet pysyvätkin\nkovina ja kätkevät hänen ihastuksensa, ja hän vastaa jurosti ja\nvälinpitämättömästi, että hän luulee voivansa taas soittaa pari\nlevyä. Ja niin näemme joka toinen ilta tämän tappelupukarin ja\nmiehensurmaajan, jolla on rikkinäiset rystyt ja gorillankourat,\nharjaavan ja hyväilevän rakkaita levyjään, hurmaantuvan soitosta ja\nuskovan Jumalaankin sellaisina hetkinä, kuten hän matkan alkaessa\nminulle kertoi.\n\nOmituista on kokea tällaista elämää _Elsinoressa_. Tunnustan, samalla\nkuin minusta tuntuu, että olen ollut täällä pitkät ajat, että vaikka\ntunnen pikkuseikatkin rajoitetussa ympäristössäni, en voi oikein\nkotiutua. Ajatukseni vaeltavat aina käsittämättömistä asioista\nselvittämättömiin asioihin -- samurai-kapteenistamme, jolla on sointuva\nGabrielin ääni, mikä kuuluu kyllä vain myrskyn ja ukkosen pauhun\nkeskellä, rääkättyyn ja heikkomieliseen fauniin, jolla on kirkkaat,\nvetiset, tuskaiset silmät, kolmeen seikkailijaan, jotka hallitsevat\nskanssia ja viettelevät toista perämiestä, terässeinäisessä luolassaan\naina itsekseen hokevaan O'Sullivaniin ja nukkuvaan Davisiin, joka\nhypistelee rautapiikkiä ylälavitsalla, Christian Jesperseniin, joka\najelehtii jossakin valtameren syvyyksissä hiilisäkki sidottuna jalkojen\nympäri. Sellaisina hetkinä tuntuu _Elsinoren_ elämä yhtä\nepätodelliselta kuin miltä elämä filosofista tuntuu.\n\nOlen ajattelija. Siksi elämä on minusta epätodellista. Mutta onko se\nepätodellista herroista Pike ja Mellaire, hulluista ja, tylsämielisistä\nja muusta typerästä skanssin laumasta?\n\nEn voi kotiutua. Olen omituisin ja yksinäisin sielu laivassa. Otetaan\nesimerkiksi miss West. Alan häntä ihailla. Enkä juuri siksi, että hän\non niin vietävän terve. Ja kuitenkin juuri tämän hänen terveytensä,\nkaiken suvustaan huonontuneen nerollisuuden vivahduksenkin puuttuminen,\nse estää häntä olemasta suuri... esimerkiksi soitossaan.\n\nOlen usein päivin tullut kuuntelemaan hänen soittoaan. Piano on hyvä,\nja tyttö on todennäköisesti saanut mitä parhaimman koulutuksen.\nHämmästyksekseni saan tietää, että hän on Bryn Mawrin oppilaita ja että\nhänen isänsä aikoja sitten on suorittanut kurssin vanhan Bowdoinin\nedessä. Ja kuitenkin tytön soitosta puuttuu jotakin.\n\nHänen kosketuksensa on mestarillinen. Hän soittaa miesmäisen lujasti ja\npainokkaasti (ilman terävyyttä tai takomista)-- voimakkaasti ja\nvarmasti, mikä kyky useimmilta naisilta puuttuu ja minkä monet naiset\ntietävätkin itseltään puuttuvan. Kun hän soittaa väärin, ei hän armahda\nitseään, vaan soittaa, kunnes vaikeus on voitettu. Ja hän voittaakin\nsen nopeasti.\n\nNiin, hänen soitossaan on temperamenttia, mutta ei tunnetta eikä tulta.\nKun hän soittaa Chopinia, hän tulkitsee tätä varmasti ja täsmällisesti.\nHän on Chopinin tekniikan mestari, mutta hän ei koskaan osaa eläytyä\nsoittoonsa. Hän ei päästä kuuluville kaikkea, mitä musiikki voi\nilmaista.\n\nPidin hänen tavastaan soittaa Brahmsia, eikä hän kieltäytynyt yhä\nuudestaan soittamasta tämän kolmea rapsodiaa. Kolmas Intermezzo oli\nhänen paras numeronsa, ja hyvä se olikin.\n\n\"Puhuitte Debussystä\", hän huomautti. \"Minulla on täällä muutamia hänen\nnuottejaan. Mutta en voi syventyä niihin. En ymmärrä niitä, eikä\nhyödytä sitä koettaakaan. Ne eivät tunnu ollenkaan oikealta musiikilta\nminusta. Ne eivät ole minua varten, koska minä en niitä käsitä.\"\n\n\"Mutta pidättehän Mac Dowellista\", huudahdin.\n\n\"Kyl...lä\", hän myönsi vastahakoisesti. \"Hänen 'Uuden Englannin\nidylleistään' ja 'Kotilieden tarinoistaan'. Ja pidän myös suomalaisen\nSibeliuksen sävellyksistä, vaikka ne tuntuvatkin minusta liian\nvienoilta, liian tunteellisilta, liian kauniilta, jos tiedätte, mitä\ntarkoitan. Ne ovat aivan kuin liian kylläisiä.\"\n\nSäälittelin häntä, ettei hän ymmärtänyt musiikin syvyyksiä. Joskus\nyritän saada selville, mitä oikeastaan Beethoven ja Chopin hänelle\nmerkitsevät. Hän ei ole lukenut Shaw'n teosta \"Perfect Wagnerite\", eikä\nhän ole koskaan kuullut puhuttavan Nietzschen \"Wagnerin asiasta.\" Hän\npitää Mozartista ja vanhasta Boccherinista sekä Leonardo Leosta.\nSamoin on hän viehättynyt Schumanniin ja pitää erikoisesti\n\"Metsäkohtauksista.\" Ja hän soitti hänen \"Perhosensa\" aivan\nloistavasti. Kun suljin silmäni, olisin voinut vannoa, että soittaja\noli mies.\n\nJa kuitenkin minun täytyy sanoa, että miss Westin soitto ajan pitkään\nminua hermostuttaa. Aina odotan liian paljon. Tyttö näyttää saavan\naikaan jotakin suurta, yliluonnollisen suurta, mutta siitä puuttuu\nkuitenkin aina hiuskarvan verran. Aina kun luulen havaitsevani\nloistavan neronleimauksen, huomaankin sen olevan tekniikan\ntäydellisyyttä. Tyttö on kylmä. Hänen tulee olla kylmä... tai, sitä\nselitystä sietää harkita, hän on liian terve. Aivan varmasti luen vielä\nhänelle \"Herodiaan tyttäret.\"\n\n\n\n\n18\n\n\nOnko koskaan ollut tällaista matkaa! Tänä aamuna tullessani kannelle en\nnähnyt ketään ruorissa. Se oli yllättävä näky -- iso _Elsinore_\nliukumassa vii tyynen merenpinnan pasaatituulessa vuorenkorkuisine\npurjepaljouksineen, sillä oli nostettu jokainen tilkku pilvipurjeista\naapaan ja mesaanipurjeeseen asti, eikä ketään ole ruorissa sitä\nohjaamassa.\n\nEi kerään ollut peräkannella. Oli mr Piken vahtivuoro, ja minä kuljin\nkeulaan päin siltaa pitkin löytääkseni hänet. Hän oli luukulla n:o 1\nantamassa ohjeita purjeen tekijöille. Odotin, kunnes hän vilkaisi ylös\nja tervehti minua.\n\n\"Hyvää huomenta\", vastasin. \"Kuka on nyt ruorissa?\"\n\n\"Se hullu kreikkalainen, Tony\", hän vastasi.\n\n\"Lyön vetoa kuukauden palkasta tupakkanaulaa vastaan, ettei hän ole\nsiellä\", sanoin.\n\nMr Pike katsahti minuun terävästi.\n\n\"Kuka sitten on ruorissa?\"\n\n\"Ei kukaan\", vastasin.\n\nJa sitten hän suorastaan räjähti toimintaan. Ikämiehen kankeus katosi\nhänen kookkaasta ruhostaan, ja hän hyppäsi perää kohti yli kannen\nvauhdilla, jota yksikään mies laivassa ei olisi voittanut, ja epäilen,\nolisiko moni päässyt sitä lähellekään. Hän juoksi peräkannen portaat\nharpaten kolme askelmaa kerrallaan ja katosi ruorirattaan suuntaan\nkarttahuoneen taa.\n\nSitten seurasi ärjyttyjen käskyjen ryöppy, ja koko vahtimiehistö kävi\nhöllentämään oikeanpuoleisia prasseja ja kiristämään vasemmanpuoleisia.\nOlin jo selvillä tuosta hommasta. Mr Pike käänsi laivaa.\n\nKun palasin perään sillalta, ilmestyivät mr Mellaire ja kirvesmies\nkajuutan ovesta. Heidän aamiaisensa oli keskeytynyt, sillä he pyyhkivät\nhuuliaan. Mr Pike tuli peräkannen ulkonemalle, antoi ohjeita toiselle\nperämiehelle, joka meni keulaan, ja käski kirvesmiestä käymään ruoriin.\n\nKun _Elsinore_ kääntyi ympäri, sai mr Pike sen siten kulkemaan takaisin\nsamaa tietä, mitä se juuri oli purjehtinut. Hän laski alas kiikarin,\nmillä hän oli tutkinut merta ja osoitti luukkua, josta vei käytävä\nisoon perähuoneeseen. Portaat olivat poissa.\n\n\"Hän on varmasti vienyt varastohuoneen portaat mukanaan\", mr Pike\nsanoi.\n\nKapteeni West tuli karttahuoneesta. Hän sanoi hyvää huomenta hänelle\nominaisella tavalla, kohteliaasti minulle ja muodollisesti\nperämiehelle, ja kulki peräkantta ruorirattaalle päin, missä hän\npysähtyi katsomaan kompassiin. Hän palasi takaisin ja jatkoi laiskasti\nmatkaansa peräkannen ulkonemalle. Sitten hän tuli taas takaisin meidän\nluoksemme. Ainakin kaksi minuuttia kului, ennen kuin hän puhui. \"Mitä\non tekeillä, mr Pike? Onko meressä mies?\"\n\n\"On, sir\", oli vastaus.\n\n\"Ja hän on vienyt ruokavaraston portaat mukanaan?\" kapteeni West kysyi.\n\n\"Niin, sir. Se on se kreikkalainen, joka hyppäsi mereen Baltimoressa.\"\n\nIlmeisestikään tämä asia ei ollut kyllin vakava kapteeni Westin\nmielestä, joka oli samurai. Hän sytytti sikarinsa ja lähti kävelemään.\n\nMr Pike lähetti tähystäjiä ylös jokaiselle ylaraa'alle, ja _Elsinore_\nliukui pitkin tyyntä meren pintaa. Miss West nousi ja seisahtui\nviereeni, tarkastaen valtamerta silmillään, sillä aikaa kuin minä\nkerroin hänelle mitä tiesin. Hän ei ilmaissut mitään kiihtymystä, vaan\nsanoi rauhallisesti:\n\n\"Hulluus näyttää aivan valtaavan Tonyn tapaiset itsemurhanhaluiset\nmiehet kauniilla ilmalla tai turvallisissa olosuhteissa, kun vene\nvoidaan laskea tai kun hinaaja on kyljessä. Ja joskus he ottavat\nhengenpelastusvälineitäkin mukaansa, kuten tässäkin tapauksessa.\"\n\nTunnin kuluttua mr Pike käänsi _Elsinoren_ ympäri ja seurasi jälleen\nsitä kurssia, jota se oli purjehtinut, kun kreikkalainen meni mereen.\nKapteeni West vain kuljeskeli ja poltteli, ja miss West pistäytyi\nnopeasti alhaalla antamassa Wadalle unohtamansa Possumin hoito-ohjeet.\nAndy Fay kutsuttiin pitämään perää, ja kirvesmies meni alas lopettamaan\naamiaistaan.\n\nKaikki tuo tuntui minusta sangen tunteettomalta. Ei kukaan välittänyt\npaljoakaan miehestä, joka oli pudonnut mereen ja kadonnut valtameren\nyksinäisyyteen. Ja kuitenkin minun täytyy tunnustaa, että hänen\nlöytämisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin. Puhuin hiukan mr Piken\nkanssa, ja hän tuntui olevan enemmän kiukuissaan kuin pahoillaan. Hän\nei pitänyt siitä, että laivan työ keskeytyi tuolla tavalla.\n\nMr Mellairen mielipiteet olivat erilaiset.\n\n\"Olemme kyllin miesten puutteessa jo nytkin\", hän sanoi minulle, kun\ntapasimme peräkannella. \"Emme voi luopua hänestä sittenkään, vaikka hän\nonkin hullu. Tarvitsemme häntä. Hän on oikeastaan hyvä merimies.\"\n\nYlhäältä kuului tähystäjän huuto. Maltalainen Cockney näki ensin miehen\nja ilmoitti asian alas. Perämies, joka katsoi tuulen suuntaan, laski\näkkiä kiikarinsa, hieroi silmiään ihmeissään ja katseli taas. Silloin\nmiss West, jolla myös oli kiikari, huudahti hämmästyneesti ja alkoi\nnauraa.\n\n\"Mikä on, miss West?\" perämies kysyi.\n\n\"Mies ei näytä olevankaan vedessä. Hän seisoo.\"\n\nMr Pike nyökkäsi.\n\n\"Hän seisoo portailla\", mr Pike sanoi. \"Olin sen unohtanut. Se ensin\neksytti minut. En sitä ymmärtänyt.\" Hän kääntyi toisen perämiehen\npuoleen. \"Mr Mellaire, laskekaa iso vene, koettakaa saada jonkinlaista\nmiehistöä siihen, sillä aikaa kuin minä hellitän isoa raakaa. Menen\nmukaan veneeseen. Ottakaa miehiä, jotka osaavat soutaa.\"\n\n\"Menkää tekin\", miss West sanoi minulle. \"Saatte tilaisuuden päästä\n_Elsinoren_ ulkopuolelle ja nähdä sen täysissä purjeissa.\"\n\nMr Pike nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Menin siis mukaan ja istuuduin\nmr Piken lähelle veneen peräpuolelle. Hän piti perää, ja puolisen\ntusinaa miehiä souti meitä itsemurhaajaa kohden, joka niin kammottavana\nkohosi meren pinnasta. Maltalainen Cockney souti peräairoilla, ja\nmuiden viiden miehen joukossa oli eräs, jonka nimen olen juuri\nvastikään kuullut, -- norjalainen Ditman Olausen. Hyvä merimies, oli\nminulle sanonut mr Mellaire, jonka vahtivuoroon mies kuului, hyvä\nmerimies, mutta \"villisilmäinen.\" Kun kysyin selitystä, mr Mellaire\nsanoi, että mies raivostui joskus silmittömästi, eikä voitu arvata,\nmikä pikku seikka kulloinkin aiheutti sellaisen raivon. Ditman Olausen\noli raivohullu-tyyppiä. Mutta kun tarkastelin häntä hyvän aikaa hänen\nsoutaessaan, näyttivät hänen isot, vaaleansiniset silmänsä melkein\nhärkämäisiltä, ja hän mielestäni olisi viimeinen mies maailmassa\njoutumaan raivokohtauksen valtaan.\n\nKun tulimme lähemmäksi kreikkalaista, hän alkoi kirkua uhkaavasti\nmeille ja heiluttaa puukkoa. Portaat vajosivat hänen painostaan, niin\nettä vesi huuhteli hänen jalkojaan, ja hän kannatteli täten itseään\nuppoamasta rajusti väännellen ja ojennellen käsiään. Hänen apinamaiset\nirvistelevät kasvonsa eivät olleet kauniit katsella. Ja kun hän yhä\nuhkaili meitä veitsellä, ihmettelin miten ratkaisisimme hänen\npelastamiseensa liittyvät vaikeudet.\n\nMutta siinä suhteessa saatoin luottaa mr Pikeen. Hän otti maltalaisen\njalkojen alta nojalaudan ja pani sen lähelle itseään peräpuolelle. Sen\njälkeen miehet saivat kääntää veneen ja soutaa takaperin kreikkalaista\nkohden. Väistäen puukon iskua mr Pike odotti, kunnes aalto nosti veneen\nperän korkealle, painaen Tonyn aallon pohjaan. Nyt oli sopiva hetki\ntullut. Jälleen sain näytteen siitä salamannopeudesta, millä tämä\nkuudenkymmenenyhdeksänvuotias mies kykeni ruumistansa hallitsemaan.\nJuuri oikealla hetkellä ja kuin salama iski jalkalauta kreikkalaista\npäähän. Puukko putosi mereen, ja mielipuoli lyyhistyi kokoon\ntäysin tajuttomana. Mr Pike kaappasi hänet ylös, näköjään aivan\nponnistuksetta, ja lennätti hänet veneen pohjalle jalkojeni juureen.\n\nSeuraavana hetkenä miehet kävivät käsiksi airoihin, ja perämies ohjasi\ntakaisin _Elsinorelle_. Tuo mr Piken antama jalkalaudan sivallus oli\ntodellakin aikamoinen. Otsalle valui kapeita verijuovia päälaen\nruhjehaavasta, ja tukka oli tahmeana. En voinut muuta kuin katsella\ntuota tajutonta lihakasaa. Mies, joka vasta hetki sitten oli elämää ja\nliikuntahalua täynnä, mutta nyt hievahtamaton, mustanpuhuva ja eloton\nkuin kuolema, on ajattelijan tutkivalle silmälle kiintoisa aihe. Ja\ntässä tapauksessa oli tuo saatu aikaan niin yksinkertaisesti, vain\npuupalasen avulla.\n\nSyvennyin pohtimaan Tonyn probleemia ja näistä mietteistä havahduttuani\nnostin katseeni, ja näin _Elsinoren_. Tuo komea näky sai minut\nvaltoihinsa. Olin ollut niin kauan laivassa, että olin unohtanut, että\nse oli valkoiseksi maalattu. Niin syvällä vedessä makasi sen runko,\nniin sirona ja pienenä, että isot, pilveäpiirtävät tangot ja mastot ja\npurjekangaspaljoudet tuntuivat käsittämättömiltä ja mahdottomilta\npainovoiman lain ivallisilta loukkauksilta. Oli ihmeellistä, että tuo\nsiro ja solakka runko sisälsi ja kannatti merenpohjaan painumasta\nviisituhatta tonnia hiiliä. Ja edelleen tuntui ihmeeltä, että vaivaiset\nihmiset olivat keksineet ja rakentaneet niin komean ja suurenmoisen,\nluonnonvoimia uhmaavan laitteen -- vaivaiset ihmiset, joista useimmat\nolivat ehkä yhtä surkuteltavia, kuin tuo jalkojeni juuressa viruva\nkreikkalainen, jonka puupalikan isku saattoi lähettää pimeyden maille.\n\nTonyn kurkusta kuului ääni, ikäänkuin hän olisi ollut\ntukehtumaisillaan, mutta sitten hän yskähti ja alkoi voihkia. Hänen\nhenkensä palasi jostakin kaukaa. Mr Pike katsahti häneen nopeasti, kuin\nodottaen uutta mielettömyyden puuskaa, joka vaatisi jälleen\njalkalautakäsittelyä. Mutta Tony vain raotteli isoja, mustia silmiään\nja tuijotti minuun kauan aikaa tylsän hämmästyneesti, ennen kuin taas\nsulki silmänsä.\n\n\"Mitä aiotte miehelle tehdä?\" kysyin perämieheltä.\n\n\"Panen hänet taas työhön\", kuului vastaus. \"Ja siihen hän kykeneekin,\nei hän ole loukkaantunut. Täytyyhän jonkun ohjata tämä laiva Kap Hornin\nympäri.\"\n\nKun kiskoimme veneen kannelle, huomasin miss Westin menneen kannen\nalle. Karttahuoneessa kapteeni West veti kronometrikelloja, mr Mellaire\noli palannut sisälle nukkuakseen tunnin tai pari, ennen kuin hänen\nvahtivuoronsa alkaisi kannella keskipäivän aikaan. Sivumennen sanoen mr\nMellaire ei nuku perässä, minkä seikan olen unohtanut mainita. Hänellä\non laivan keskikajuutassa yhteinen hytti mr Piken ja Nancyn kanssa.\n\nKukaan ei säälinyt onnetonta kreikkalaista. Hänet vieritettiin luukulle\nn:o 2 niin kuin raato, ja jätettiin sinne hoitamatta. Niin -- ja\nminäkin olen niin karaistunut, että suoraan tunnustan, etten itsekään\ntuntenut mitään myötätuntoa häntä kohtaan. Silmäni olivat yhä\n_Elsinoren_ kauneutta täynnä. Merellä luonto kovettuu.\n\n\n\n\n19\n\n\nPasaatituulia tuskin huomaa. Me olemme purjehtineet nyt päiväkausia\nluoteistuulessa, ja mailit vilahtavat taaksemme, samalla kuin\npatenttiloki kieppuu ja kalisee peräporraspuulla. Eilen loki\nja laskut osoittivat kahtasataaviittäkymmentä mailia, sitä edellisenä\npäivänä kuljimme kaksisataaneljäkymmentä ja toissa päivänä\nkaksisataakuusikymmentäyksi mailia. Mutta ei voi puhua voimakkaasta\ntuulesta. Se on niin sulotuoksuista ja virkistävää kuin viini. Nautin\nsiitä. Eikä se liioin ole koleata. Usein yölläkin salongin asukkaitten\nnukkuessa, keskeytän lukuni ja nousen kannelle mitä ohuimmissa\nalusvaatteissa.\n\nEn ole ennen tietänyt, mitä pasaatituuli oli. Ja nyt olen siihen\nhurmaantunut. Kuljen edestakaisin joskus tunninkin kerrallaan,\nhuolimatta siitä, kumpi perämiehistä on vahtivuorossa. Mr Mellaire on\naina täysissä pukimissa, mutta mr Pike seisoskelee ensimmäisellä\nkeskiyön jälkeisellä vuorollaan alusvaatteisillaan näinä suloisina\nöinä. Hän on peloittavan lihaksekas mies. Kuusikymmentäyhdeksän vuotta\ntuntuvat mahdottomilta, kun näen hänen ohuiden vaatteittensa\nlaskeutuvan melkein ruumiinmukaisina ja päästävän näkyviin järeät luut\nja mahtavat lihakset. Komeavartaloinen mies! Ei voi kuvitellakaan,\nmillainen hän on ollut nuoruutensa parhaina päivinä noin\nnelisenkymmentä vuotta sitten. Päivät kuluvat yksinkertaisen\njokapäiväisissä askareissa kuin unelma vain. Täällä, missä aika niin\ntarkasti mitataan ja vahtien vaihdot sen arvoa korostavat, missä\njokainen tunti ja puolituntikin tulee aina huomioon otetuksi laivan\nkelloja soitettaessa sekä perässä että keulassa, niin täällä kuitenkin\nlakkaa aika ikäänkuin olemasta. Päivät sulautuvat päiviin, ja viikot\nkuluvat vilahtaen, ja minä olen niitä, jotka eivät koskaan voi muistaa\nviikon tai kuukauden päivää.\n\n_Elsinore_ ei koskaan kokonaan nuku. Päivällä ja yöllä on aina miehiä\nvahdissa, tähystäjiä keulassa, mies perää pitämässä ja alipäällikkö\nkannella. Makailen ja lueskelen vuoteessani, joka on tuulenpuolella, ja\nnoina pitkinä, yöllisinä tunteina pääni yläpuolelta kuuluvat aina\njomman kumman perämiehen askelet, ja minä tiedän sangen hyvin, että\nmies aina silmäilee keulaa peräkannen ulkonemalta tai vilkaisee\nkompassia tai tunnustelee ja arvostelee tuulen voimaa ja suuntaa\nposkillaan tai tarkastelee taivaan pilvirykelmiä, jotka ajelehtivat tai\nkiitävät tähtien ja kuunkin ylitse. Aina, aina jotkut valvovat\n_Elsinoressa_.\n\nViime yönä, tai paremminkin tänä aamuna, noin kahden tienoissa, kun\nmakailin ja kirjaimet hyppelivät silmieni edessä, heräsin mr Piken\nalkaessa äkkiä ärähdellä. Tuntui kuin hän olisi seisonut jokseenkin\nperäkansiulkoneman tienoilla. Mies, jolle hän ärjyi, oli Larry, joka\ntodennäköisesti oli hänen alapuolellaan välikannella. En saanut tietää,\nmitä tapahtui, ennen kuin Wada toi minulle aamiaisen.\n\nLarry, jolla oli hullunkurinen apinannenä, omituisen lattea ja\nvääntynyt naama ja etsivät, itkuiset simpanssinsilmät, oli saanut\nonnettoman päähänpiston lausua jonkin sopimattoman huomautuksen\nvälikannen pimeän suojan turvin. Mutta mr Pike oli ylhäältä\nperäkannelta heti erehtymättä arvannut, kuka rikollinen oli. Silloin\npurkaus alkoi. Onneton Larry, joka on puoleksi pirujaan täynnä oleva\nlapsi, oli kiukustunut ja letkauttanut vastaan vielä häpeämättömämmin,\nja ennen kuin mies arvasikaan, oli perämies syöksynyt hirmumyrskyn\ntavoin hänen kimppuunsa ja kytkenyt hänet käsiraudoilla\nmesaani-naakelipenkkiin.\n\nKuvittelen, että mr Pike tuskin tätä tehdessään ajatteli niin paljon\nLarrya kuin Pässi-Twistiä, Kärsä-Murphyä ja Bert Rhineä. En tahdo\nväittää mitään niin sopimatonta, että perämies muka pelkäisi noita\nroistoja. Luulenpa, että hän ei ole koskaan tuntenut pelkoa. Se ei\nnäytä sopivan hänen luonteeseensa. Toiselta puolen olen varma siitä,\nettä hän epäilee vaaran uhkaavan näitten miesten taholta, että hän\nheidän takiansa täten rankaisi Larrya.\n\nLarry ei voinut kestää tuntia enempää raudoissa, ennen kuin hänen tyhmä\naasimaisuutensa jo voitti hänen mahdollisesti tuntemansa pelon, ja hän\nkarjui peräkannelle, että mr Pike tulisi alas päästämään hänet irti,\njotta he voisivat tapella kunniallisesti. Mr Pike olikin heti alhaalla,\nmukanaan käsirautojen avain. Toivomus oli naurettava. Ikäänkuin\nLarryllä olisi ollut pienimpiäkään toiveita voittaa tämä peloittava\nukko. Wada kertoi, että Larry muun muassa oli ottelussa menettänyt pari\netuhammastaan ja sai nyt maata lavallaan koko päivän. Kun tapasin mr\nPiken kannella kello kahdeksan jälkeen, silmäsin hänen rystysiään. Ne\ntodistivat Wadan puheen olevan totta.\n\nEn voi mitään sille, että minua hymyilyttää kiinnostukseni tämän\ntapaisiin pieniin tapahtumiin. Ei vain aika, vaan maailmakin on\nlakannut olemasta. On omituista, kun sitä ajattelen, etten näinä\npitkinä viikkoina ole saanut minkäänlaista kirjettä, en mitään\npuhelinilmoitusta, en sähkösanomaa, en vierasta. En ole ollut\nteatterissa. En ole lukenut sanomalehtiä. Kaikki tuollaiset asiat ovat\nkadonneet maailman mukana. Vain _Elsinore_ on olemassa merkillisine\nihmislasteineen ja hiilineen ja se kiipeää pitkin valtameren kaarevaa\npintaa, taivaanranta kymmenien penikulmien takana.\n\nTänään istuessamme peräkannen nojatuoleissa luin miss Westille\n\"Herodiaan tyttäret.\" Sen vaikutus oli suurenmoinen -- aivan kuten olin\nhänen suhteensa odottanutkin. Lukiessani tyttö päärmäsi hienoa,\nvalkoista nenäliinaa isälleen. (Hän ei ole koskaan laiskana, koska hän\ntodella on olemukseltaan pesänrakentaja, viihtyisyyden vaalija ja rodun\nsäilyttäjä, ja hän on tehnyt aika pinon tällaisia nenäliinoja\nisälleen.)\n\nTyttö hymyili epäuskoisesti, voitollisesti -- kaikkien sukupolvien\nnaisten varman viisauden loistaessa hänen lämpimistä, soikeista,\nharmaista silmistään kun luin hänelle:\n\n    \"Hymyin viattomin he taas tanssiin käy,\n    ja aatos on heillä ain' yksi ja sama:\n    'Enkö olekin kaunis? Ken lempis mua ei?'\n    Malta, mies, sua ymmärrä ei he,\n    ja koskaan maailmassa laata he ei\n    voi sydäntäs tanssien kiehtomasta.\"\n\n\"Mutta maailman suhteenhan on edullista, että niin on asia\", tyttö\nhuomautti.\n\nSymons tunsi naiset! Tyttö sai todisteen siitä, kun luin tämän\noivallisen palan:\n\n    \"Ei ymmärrä he, että maailmassa\n    voi kasvaa vaiheilla auringon, nurmen\n    myös muuta nähtävää kuin vain he.\n    On heidän mielestään miehen silmä\n    vain kuvastin, luotu ei tähtäämähän\n    etäiseen, saavuttamattomaan.\n    'Sillä emmekö me ole korkeinta?\n    Älä ohitsemme siis katsokaan!\n    Et yöstä sä mitään löytää voi.\n    Mekin olemme tähtiä katsoneet.'\"\n\n\"Totta on\", miss West sanoi, kun vaikenin nähdäkseni, miten hän oli\najatuksen käsittänyt. \"Mekin olemme tähtiä katsoneet.\"\n\nJuuri tuollaista olin hänen ilmeensä perusteella odottanut hänen\nsanovan.\n\n\"Mutta odottakaapa\", huudahdin. \"Luen edelleen.\" ja minä luin:\n\n    \"Me yksin kaikesta kauniista\n    vain totta oomme, muu kaikki on unta.\n    Miks' haihtuvaa unta tavoittaa,\n    kun me sua vuotamme? Meistä vain\n    sun unesi ovat jo muovautuvat.\"\n\n\"Totta, aivan totta\", tyttö mutisi, samalla kuin vaistomainen ylpeys ja\nvarmuus säteilivät hänen silmistään.\n\n\"Ihana runo\", tyttö myönsi -- taikka oikeastaan esitti omana\najatuksenaan -- kun olin lopettanut. \"Mutta käsitättehän...\", aloitin\ninnokkaasti, mutta luovuin heti yrityksestä. Sillä kuinka hän voisi,\nkoska hän oli nainen, nähdä \"etäiseen, saavuttamattomaan\", kun hänkin,\nkuten hän ylpeästi mainitsi, oli katsonut tähtiä?\n\nMitä muuta hän saattoi nähdä kuin sitä, mitä kaikki naiset näkevät --\nettä vain he ovat totta, ja että kaikki muu on unta.\n\n\"Olen ylpeä, että olen 'Herodiaan tytär'\", miss West sanoi.\n\n\"No niin\", myönsin kuivasti, \"olemme yhtä mieltä. Muistattehan, että\nsanoin teidän juuri sitä olevan.\"\n\n\"Olen kohteliaisuudestanne kiitollinen\", hän sanoi, ja hänen soikeista,\nharmaista silmistään luin vain tyytyväisyyttä ja itseluottamusta ja\nsitä varmuuden tunteen aiheuttamaa mielihyvää, joka suureksi osaksi on\nnaisen viettelevän salaperäisyyden perustana.\n\n\n\n\n20\n\n\nHyvä Jumala, miten paljon tällaisella kauniilla ilmalla luenkaan! Unen\ntarpeeni on hyvin pieni, koska niin vähän olen liikkeellä, ja toisaalta\ntäällä merellä on niin vähän keskeytyksiä, joita elämä maalla taas on\ntulvillaan, ja siksi luen aivan näännyksiin asti. Suosittelen\nmerimatkaa miehelle, joka on jäänyt luvuissaan jälkeen. Vuosikausien\nlaiminlyönnit minä korjaan nyt. Mässäilen kuin juomingeissa ja olen\nvarma, että nuo merimieshölmöt pitävät minua laivan omituisimpana\nolentona.\n\nJoskus tulen niin sekapäiseksi paljosta lukemisesta, että iloitsen\nvähäisimmästäkin keskeytyksestä. Kun tulemme tyyneen vyöhykkeeseen,\njoka on luoteis- ja kaakkoispasaatin välimailla, annan Wadan ottaa\nesille pienen automaattisen kiväärini opetellakseni ampumaan.\nAmmuskelin pikkupoikana. Muistelen laahanneeni haulipyssyä mukanani\nmetsissä ja mäillä. Minulla oli myös ilmapyssy, millä saatoin joskus\nsurmata punarintakertun.\n\nMiss Westin ja minun kansituolini ovat useimmiten vieretysten. Kapteeni\nWestilla on myöskin oma tuolinsa, mutta hän harvoin käyttää sitä.\nHänellä on niin vähän työtä laivan ohjauksessa, tehdessään säännölliset\nhavaintonsa ja merkitessään ne, että hän tuskin koskaan viipyy kauan\nkarttahuoneessa. Hän mieluimmin viettää aikansa isossa kajuutassa,\nlukematta, mitään tekemättä ja vain unelmoi tuijotellen ilmavirtaa,\njoka tulee sisään avoimista ovista ja ikkunoista.\n\nMiss West ei ole koskaan toimeton. Alhaalla isossa peräkajuutassa hän\npesee itse pyykkinsä. Eikä hän myös anna stewardin koskea isänsä\nhienoihin liinavaatteisiin, vaan hän pesee ne itse. Salonkiin hän on\nsijoittanut ompelukoneen. Kansituolissa istuessaan tyttö tekee kaiken\nkäsinompelun ja kirjailun. Hän vakuuttaa rakastavansa merta ja meren\nhenkeä, mutta sittenkin hän on tuonut kotoisia tavaroita mukanaan --\nvieläpä iltateetä varten varatut hienot posliiniastiatkin.\n\nHän on harkitseva nainen ja kodin rakentaja. Hän on oiva kokki. Steward\nja Louis valmistavat harvinaisia loistoaterioita, mutta miss West voi\nhetkisessä tehdä niistä vieläkin herkullisempia. Hän selostaa ja valvoo\njokaisen ruokalajin valmistusta. Hänellä on nopea arvostelukyky,\nerehtymätön maku ja kylliksi teräksenlujaa päättäväisyyttä. Tuntuu\nsiltä, että hänen tarvitsee vain katsoa ruokalajiin ja hän arvaa heti,\nmitä siinä on liian vähän tai liian paljon, ja esittää uuden\nvalmistustavan, joka muuttaa sen herkulliseksi. -- Oi, kuinka hyvin\nminä syönkään! Aivan häpeän ruokahaluani! Nyt suorastaan iloitsen miss\nWestin mukana olosta.\n\nTyttö on purjehtinut \"idässä\", kuten hän sanoo, ja hänellä on suunnaton\nvarasto maukkaita, voimakkaasti höystettyjä idän ruokalajeja\nmuistissaan. Riisin keittäjänä Louis on mestari, mutta siihen kuuluvan\ncurry-kastikkeen valmistajana hän on vain vaivainen harrastelija miss\nWestin rinnalla. Curryn valmistamisessa tyttö on nero. Kuinka useasti\najatukset viivähtävätkään ruoassa merellä oltaessa!\n\nOlen sangen usein miss Westin seurassa näin pasaatituulella. Lueskelen\nkoko ajan, ja suuren osan luen hänelle ääneen, joskus kokonaisia\nkirjojakin, jolloin minua huvittaa tutkistella häntä. Tuollainen\nlukeminen synnyttää keskusteluja, eikä hän ole vielä sanonut mitään,\nmikä antaisi minulle aihetta muuttaa ensimmäistä käsitystäni hänestä.\nHän on oikea Herodiaan tytär.\n\nJa kuitenkaan hän ei ole sellainen, että häntä voisi nimittää tytön\nperikuvaksi. Hän ei ole tyttö. Hän on kypsynyt nainen, mutta hänessä on\nkaikki tyttömäisen tuoretta. Hänellä on naisen ryhti, mielipiteet ja\nvarmuus. Hän on jalomielinen, luotettava, järkevä. Joskus hän tuntuu\nminusta ainakin kolmikymmenvuotiaalta, joskus taas, kun hänen\nkujeiluhalunsa ja iloittelunsa saa vallan, tuntuu hän tuskin\nkolmentoistavuotiaalta. Kysynpä kapteeni Westilta, minä vuonna _Dixie_\ntörmäsi jokihöyryyn San Franciscon lahdessa. Sanalla sanoen tyttö on\nsäännöllisin, tervein, luonnollisin tuntemani nainen.\n\nSitä paitsi hän on naisellinen, siitä huolimatta, että hän kampaa\ntukkansa aina yhtä moitteettoman sileäksi kuin hänessä on kaikki\nmuukin. Toiselta puolen ovat tämän ainaisen sileän kampauksen\nvastapainona ne vapaudet, mitkä hän suo itselleen pukunsa suhteen. Hän\non aina nainen. Hänen naisellisuutensa ja sen viehätys ovat aina\nhavaittavissa. Hänen puseronsa ovat aina avokaulaisia, joten hänen\nhyvin muodostunut kaulansa hienoine hipiöineen pääsee oikeuksiinsa.\n\nKäynti kanoja tervehtimässä on tullut tavaksi. Ainakin kerran päivässä\nkuljemme keskilaivankajuutan katolle. Possum, joka jo on toipumassa,\nseuraa meitä. Steward on läsnä saamassa ohjeita ja selostamassa\nmunasatoa ja kanojen munimiskykyä. Nykyisin neljäkymmentäkahdeksan\nkanaamme munivat kaksi tusinaa munia päivässä, mihin saavutukseen miss\nWest on sangen tyytyväinen.\n\nMiss West on jo antanut nimet useimmille kanoista. Kukko on nimeltään\nPekka. Eräs hyvin kirjava kana on Dolly Varden. Eräs hento ja soma\nkana, joka uskollisesti seuraa Pekan kintereillä, on nimeltään\nKleopatra. Erästä toista kanaa, jolla on vienoin ääni, hän nimittää\nSarah Bernhardtiksi. Erään seikan olen huomannut. Aina kun miss West ja\nsteward ovat tuominneet jonkin munimattoman kanan kuolemaan (mikä\nsattuu kerran viikossa), ei tyttö syö lihaa, ei edes silloin kun siihen\nvalmistetaan hänen ohjeittensa mukainen herkullinen kastike ja\nruokalaji, joka on tehty joko säilykehummereista tai meriäyriäisestä,\ntai se on sitten säilöttyä kananpoikaa.\n\nMutta erästä seikkaa en saa unohtaa. Olen kuullut, ettei miesseura\n(siis, minä) houkutellut häntä yhtäkkiä mukaan matkalle. Hän tuli\nisänsä takia. Kapteeni West ei voi oikein hyvin. Joskus olen nähnyt\ntytön tuijottavan isäänsä tuskallisesti ja levottomasti.\n\nKerroin hauskaa juttua pöydässä eilen, kun katseeni sattui kohdistumaan\nmiss Westiin. Hän ei kuunnellut. Ruoka hänen haarukassaan pysyi hetken\naikaa ilmassa, kun hän katsoi isäänsä silmät suurina. Se oli pelon\nilme. Tyttö huomasi, että minä näin tämän, ja hän laski haarukkansa\nalas erinomaisesti hilliten tunteensa, hitaasti, aivan luonnollisesti,\nja jätti sen lautaselle pitäen siitä kiinni ja yhä seurasi isänsä\nkasvoja.\n\nMutta minä huomasin sen ja enemmänkin. Näin että kapteeni Westin kasvot\nolivat kalmankalpeat, silmäluomet painuneet kiinni ja huulet liikkuivat\näänettömästi. Sitten luomet kohosivat, huulet vetäytyivät tavalliseen\nasentoon, ja väri palasi hänen kasvoilleen hitaasti. Tuntui kuin hän\nolisi ollut poissa jonkin aikaa ja nyt tullut takaisin. Arvasin hänen\nsalaisuutensa.\n\nJa kuitenkin tämä sama kapteeni West masensi seitsemän tuntia myöhemmin\nmr Piken ylpeän merimiesintoilun. Oli toinen koiravahti sinä iltana,\nsynkkä yö, ja vahtivuoron miehet olivat hinaamassa välikannella. Olin\njuuri tullut ulos karttahuoneen ovesta ja nähnyt kapteeni Westin\nkulkevan ohitseni kädet taskuissa peräkannen portaita kohden.\nMesaanimastosta kuului äkkiä rätinää ja paukkinaa kuin jotakin olisi\nmennyt rikki. Samalla miehet kaatuivat selälleen ja sätkyttelivät\nviidessä kasassa.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteeni Westin ääni:\n\n\"Mikä katkesi, mr Pike?\"\n\n\"Nostoköysi, sir\", kuului vastaus pimeydestä.\n\nSeurasi paussi. Sitten erotin taas kapteeni Westin äänen.\n\n\"Höllentäkää seuraavalla kerralla jalusnuoraa ensin.\"\n\nMr Pike on kiistämättä hyvä merimies. Mutta kuitenkin hän oli ollut\ntässä tapauksessa väärässä. Tunnen hänet nyt ja voin hyvin kuvitella,\nettä se loukkasi hänen kunniaansa. Ja enemmänkin! Hänhän on häijy,\nkostonhimoinen, karkea luonne, ja vaikka hän vastasikin sangen\nkunnioittavasti: \"Kyllä, sir\", olin vanna, että nuo pirunsikiöt, jotka\nolivat hänen käskettävissään, saisivat tuta hänen kostonhimonsa yön\nmyöhemmillä vuoroilla.\n\nJa niin kävikin. Tänä aamuna huomasin, että John Hackeyllä (hän oli San\nFranciscon huligaaneja) oli silmä mustana, ja Guido Bombinin leuka oli\npahasti turvoksissa. Kysyin Wadalta tapahtumasta ja hän kertoi heti\nasiat minulle. Yövuorolla tapahtuu siis aikamoisia kahakoita\nkansikajuuttojen vaiheilla, kun me perässä nukumme suloisesti.\n\nNytkin vielä mr Pike kuljeskelee ympäri äreänä ja häijynä, ärjyen\nmiehille tavallista enemmän, ja on tuskin ollenkaan kohtelias, kun miss\nWest ja minä puhuttelemme häntä. Hänen vastauksensa tulevat\nyksitavuisena murinana, ja hänen kasvonsa ovat vääntyneet erikoisen\nhappamiksi. Miss West, joka ei tiedä mitään tuosta tapahtumasta, nauraa\nja nimittää sitä \"meriraivoksi\", jonka hän väittää hyvin tuntevansa.\n\nMutta nyt tunnen mr Piken -- tuon sisukkaan, merkillisen, vanhan\nmerikarhun. Kestää kolme päivää ennen kuin hän tulee entiselleen. Hän\nylpeilee äärettömästi etevyydestään merimiehenä, ja se, mikä häntä\neniten loukkaa, on tieto siitä, että hän itse on syyllinen tyhmyyteen.\n\n\n\n\n21\n\n\nTänään, oltuamme matkalla kaksikymmentäkahdeksan päivää, me varhain\naamulla yhä pasaatituulen painamana kuljimme päiväntasaajan poikki\nminun juodessani kahvia. Ja Charles Davis murhasi päivän kunniaksi\nO'Sullivanin. Boney, mr Mellairen vahtivuorossa oleva hontelo pojan\nviikari, toi siitä tiedon. Toinen perämies ja minä olimme juuri tulleet\nsairashuoneeseen, kun mr Pike saapui.\n\nO'Sullivanin vaivat olivat ohi. Ylävuoteen mies oli lopettanut\nrautapiikillä hänen mielipuolisen, murheellisen elämänsä.\n\nEn voi ymmärtää Charles Davisia. Hän istui tyynesti vuoteessaan ja\nsytytti rauhallisesti piippunsa, ennen kuin vastasi mr Mellairelle. Hän\nei varmastikaan ole mielisairas. Mutta harkitusti ja kylmäverisesti hän\non murhannut avuttoman miehen.\n\n\"Mikä sai teidät tekemään murhan?\" mr Mellaire kysyi.\n\n\"Koska, sir\", Charles Davis sanoi, pannen toisen piipullisen palamaan,\n\"koska\" -- tup, tup -- \"hän häiritsi untani.\" Tässä hän huomasi mr\nPiken hehkuvat silmät. \"Koska\" -- tup, tup -- \"hän kiusasi minua. Ensi\nkerralla\" -- tup, tup -- \"toivon, että pidetään paremmin lukua siitä,\nminkälainen mies pannaan kanssani asumaan. Sitä paitsi\" -- tup, tup --\n\"tämä yläpaikka ei sovi ollenkaan minulle. Minua vaivaa tänne\nkiipeäminen\" -- tup, tup -- \"ja palaan tuolle alalavalle heti, kun\nO'Sullivan viedään pois sieltä.\"\n\n\"Mutta miksi sen teitte?\" mr Pike ärjäsi.\n\n\"Kerroinhan sen sir, koska hän vaivasi minua. Väsyin siihen ja niinpä\ntänä aamuna vapautin hänet kurjuudestaan. Ja mitä te aiotte tehdä tämän\nasian suhteen? Mieshän on tapettu, vai kuinka? Ja tapoin hänet\nitsepuolustuksessa. Tunnen lain. Mitä oikeutta teillä on sulkea\nraivohullu samaan hyttiin kanssani, minun, sairaan ja avuttoman\nkanssa?\"\n\n\"Jumal'auta, Davis!\" sanoi perämies. \"Ette milloinkaan nosta palkkaanne\nSeattlessa. Tämän kyllä maksatte, tämän, että tapatte mielisairaan,\njoka on sidottuna vuoteeseensa ja avuton. Menette mereen hänen\nmukanaan, lellipoikani.\"\n\n\"Jos menenkin, hirtetään teidät siitä\", Davis tokaisi. Hän silmäsi\ntyynesti minua. \"Ja minä kutsun teidät, sir, todistajaksi niiden\nuhkausten suhteen, jotka mr Pike sanoi. Ja te saatte myös todistaa\noikeudessa. Ja hänet hirtetään yhtä varmasti kuin minut heitetään\nmereen. O-hoi, tunnen hänen syntiluettelonsa. Hän pelkää astua oikeuden\neteen sen kanssa. Hänen juttunsa ovat olleet esillä liiankin usein\nhänen ollessaan syytettynä murhista ja pahoinpitelyistä merellä. Ja\nmies voisi vetäytyä syrjään pysyväisesti ja elää niiden varojen\nkoroilla, mitkä hän on maksanut sakkoina tai omistajat maksaneet hänen\npuolestaan...\"\n\n\"Tuki suusi, taikka isken sen muodottomaksi!\" mr Pike karjasi, hypäten\nhäntä kohden nyrkki puristettuna jo koholla.\n\nDavis kyyristyi vastahakoisesti kokoon. Hänen ruumiinsa oli heikko,\nmutta ei hänen sielunsa. Hän suoristautui nopeasti ja sytytti taas\npiippunsa.\n\n\"Ette saa minua pelkäämään, sir\", hän irvisti, torjuen iskun. \"En\npelkää kuolemaa. Ihmisen täytyy joka tapauksessa kerran kuolla, eikä se\nole niinkään vaikeata, kun sitä ei voi auttaa. O'Sullivan kuoli niin\nhelposti, että se oli hämmästyttävää. Sitä paitsi minä en aio kuolla.\nAion olla matkalla loppuun asti ja haastaa isännistön oikeuteen, kun\npääsen Seattleen. Tunnen lakipykälät. Ja minulla on todistajia.\"\n\nMinä puolestani todella sekä ihailin tämän merimiesparan rohkeutta että\nsäälin mr Pikeä, jota sairas mies härnäili hänen uskaltamatta lyödä.\n\nMutta mr Pike kuitenkin syöksyi miehen kimppuun varovaisen\nraivokkaasti, tarttui hänen kurkusta ja olkapäistä molemmin pahkaisin\nkäsin ja ravisteli häntä rajusti ja kovakouraisesti minuutin verran.\nIhme, ettei miehen niska vääntynyt sijoiltaan.\n\n\"Kutsun teidät todistajaksi, sir\", Davis läähätti minulle heti, kun oli\nvapautunut otteesta.\n\nHän yski ja kakisteli, koetteli kurkkuaan ja kierteli kaulaansa\nosoittaakseen, että oli vahingoittunut.\n\n\"Merkit näyttävät kyllä muutaman minuutin kuluttua\", hän murisi\ntyytyväisenä, kun hän selvisi pökerryksestään ja hengitys palasi.\n\nTämä oli liikaa mr Pikelle. Hän kääntyi ja lähti hytistä muristen\nhiljaa ja kiroten tukahtuneesti partaansa. Kun poistuin vähän myöhemmin\nsieltä, täytteli Davis piippuaan ja sanoi mr Mellairelle, että tämä\nsaisi olla yksi hänen todistajistaan Seattlessa.\n\nSiis taas hautajaiset merellä. Mr Pike oli suuttunut siitä, että\n_Elsinore_ kulki liian nopeasti, jotta juhlamenot olisi voitu toimittaa\nvarsinaisen perintätavan mukaan. Menetimme muutaman minuutin\nmatka-ajastamme laskiessamme _Elsinoren_ isomärssypurjeen ja\nhiljennettäessä vauhtia, kunnes oli luettu rukous ja O'Sullivan\nlaskettu mereen hiilisäkki jaloissa.\n\n\"Toivon, että hiilet riittävät\", mr Pike murahti äreästi viisi\nminuuttia myöhemmin.\n\nMiss West ja minä istuimme peräkannella, palvelijat tarjoilevat,\nhörpimme iltapäiväteetä, puhumme filosofiasta ja taiteesta ja miss West\nompelee, ja muutamien metrien päässä meistä näyttelevät tässä pienessä,\nuivassa maailmassa synkät, muodottomat, epäinhimilliset olennot\ntahraisten sielujen synkkää murhenäytelmää. Ja kapteeni West uneksii\netäisenä hämärässä kajuutassaan ilmavirran puhaltaessa sisään avoimista\novista. Hän ei ajattele, ei sureksi. Hän luottaa Jumalaan. Kaikki on\nvarmaa ja selvää ja oikein hänen lähestyessään kaukaista kotiaan. Hänen\ntyyneytensä on loputon ja kadehdittava. Mutta minä en voi torjua\nsilmistäni kuvaa siitä hetkestä, jolloin näin elämän jättäneen hänen\nsykkivät suonensa, näin hänen suunsa velttona, silmänsä suljettuina,\nsamalla kuin hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat.\n\nMietin, kuka seuraavalla kerralla lopettaa maallisen vaelluksen ja\npoistuu keskuudestamme hiilisäkkeineen!\n\n\"Oh, tämä ei ole vielä mitään, sir\", mr Mellaire huomautti minulle\niloisesti, kun kuljimme kantta pitkin ensimmäisen vahdin aikana.\n\"Matkustin kerran rahtihöyryssä, jossa oli neljäsataa kiinalaista. He\nolivat kuleja, urakkatyöläisiä, jotka palasivat kotiinsa, kun\npalvelusaika oli loppunut.\n\n\"Ja sitten alkoi raivota kolera. Väänsimme kolmesataa miestä laidan yli\nmereen, sir, ja sitä paitsi molemmat puosut, useimmat intialaiset\nmerimiehet, kapteenin, ensimmäisen ja kolmannen perämiehen, ensimmäisen\nja toisen koneenkäyttäjän. Laivaan jäi vain toinen koneenkäyttäjä ja\nyksi valkoinen rasvaaja, ja minä pidin komentoa kannella, kun tulimme\nsatamaan. Lääkärit eivät tahtoneet tulla laivaan. Minä sain ankkuroida\nredin ulkopuolelle ja minun käskettiin korjata kuolleeni. Ne olivat\nvasta isot hautajaiset, mr Pathurst, ja ukkoja mätkittiin mereen ilman\npurjekangasta, hiiliä tai rautaa. Oli pakko. Ei kukaan tahtonut minua\nauttaa, ja ruumassa olevat kiinalaiset eivät panneet tikkua ristiin.\n\n\"Minun täytyi itse laskeutua alas, laahata ruumiit hihnojen päälle,\nkiivetä sitten kannelle ja hinata ne ylös nostokurjella. Ja joka kerta\notin ryypyn. Olin pienessä hiprakassa, kun homma oli päättynyt.\"\n\n\"Ettekö sairastunut?\" kysyin.\n\nMr Mellaire nosti vasemman kätensä. Olin usein huomannut, että siitä\npuuttui etusormi.\n\n\"Vain tämä sattui minulle, sir. Kapteenilla oli foxterrier, kuten\nteilläkin. Ja kun ukko kuoli, tuli penikasta minun hyvä ystäväni. Juuri\nkun olin paraikaa hinaamassa viimeistä nippua, niin pentu hyppää vasten\njalkaani ja nuolaisee kättäni. Käännyin taputtaakseni sitä, ja samassa\ntunsin, että toinen käteni oli joutunut hammasrattaaseen, ja sormi meni\nsiis sen pitkän tien.\"\n\n\"Toden totta!\" huudahdin. \"Mikä kirottu onni! Olitte päästä niin\nvähällä kaikesta tuosta kamalasta ja sitten viime tipassa menetitte\nsormenne!\"\n\n\"Sitä minäkin ajattelin, sir\", mr Mellaire tuumi.\n\n\"Mitä sitten teitte?\" kysyin.\n\n\"Roikotin sitä vain ylhäällä, katselin ja sanoin: 'Herran pieksut!' ja\nsitten otin taas ryypyn.\"\n\n\"Ettekä saanut koleraa myöhemminkään?\"\n\n\"En sir. Luultavasti olin niin täynnä alkoholia, että bakteerit\nkuolivat ennen kuin ne pääsivät kimppuuni.\"\n\nHän mietti hetkisen itsekseen. \"Suoraan sanoen, mr Pathurst, en ymmärrä\noikein sitä alkoholikysymystä. Ukko ja perämiehet kuolivat juovuksissa\nja myös kolmas koneenkäyttäjä. Mutta kokki oli vesipoika, ja hänkin\nkuoli.\"\n\nEn koskaan enää ihmettele merielämän vaikeuksia. Jätin toisen\nperämiehen ja rupesin tuijottamaan ylös _Elsinoren_ mastoihin, missä\nmahtava takila heilui ja keikkui pimeydessä tähtikirkasta taivaanlakea\nvastaan.\n\n\n\n\n22\n\n\nOn tapahtunut jotakin, mutta kukaan ei tiedä oikein mitä, paitsi\nkysymyksessä olevat henkilöt, ja he eivät sitä sano. Mutta koko laiva\non täynnä huhuja ja arveluja.\n\nSen verran tiedän, että mr Pike on saanut kauhean iskun päähänsä. Tulin\neilen vähän myöhemmin päivällispöytään ja näin, kulkiessani hänen\ntuolinsa takaa, suunnattoman kuhmun hänen päässään. Huomasin hänen\nsilmiensä näyttävän sumeilta ja näin myös kivun kuvastuvan niistä. Hän\nei ottanut osaa keskusteluun, söi työläästi, käyttäytyi höperösti\njoskus, ja oli ilmeistä, että hän rautaisella tahdolla yritti säilyttää\nryhtiänsä.\n\nKukaan ei uskalla kysyä häneltä, mitä on tapahtunut. Minäkään en\nuskalla sitä kysyä, vaikka matkustajana olenkin etuoikeutetussa\nasemassa: Tämä peloittava, vanha meriveteraani on saanut minut\nkunnioittamaan itseään, ja tähän kunnioitukseen sekaantuu sekä pelkoa\nettä arkuutta.\n\nMr Pike käyttäytyy ikään kuin olisi saanut aivotärähdyksen. Ilmeisesti\nhänellä on tuskiakin. Se ei käy ilmi vain hänen silmistään ja hänen\nkasvojensa pingoittuneesta ilmeestä, vaan myöskin hänen käytöksestään,\nkun hän luulee, ettei häntä huomata. Viime yönä poistuin kajuutasta\nvähän hengittääkseni raitista ilmaa ja hetkisen tuijotellakseni tähtiä\nja seisoin välikannella peräkannen ulkoneman alla. Aivan pääni\nyläpuolelta kuului hiljaista ja jatkuvaa voihkinaa. Uteliaisuuteni sai\nvirikettä, vetäydyin kajuuttaan, tulin taas hiljaa ulos peräkannelle\nkarttahuoneen kautta ja kuljin äänettömästi tohveleissani keulaa\nkohden. Valittaja oli mr Pike. Hän nojasi murtuneena kaiteeseen.\n\nHän puki tuskansa hiljaiseksi valitukseksi. Kymmenkunnan askelen\netäisyydessä ei kuulunut mitään, mutta vähän lähempänä saattoi kuulla\nhänen yhtenäisen, tukahtuneen voihkinansa. Säännöllisin väliajoin hän\nkuului hokevan: \"Oi voi, oi voi, oi voi, oi voi, oi voi.\" Sama toistui\naina viisi kertaa, ja sitten hän alkoi taas ähkyä.\n\nMutta sittenkin mr Pike hoitaa päättäväisesti vahtivuoronsa ja täyttää\nkaikki ensimmäisen perämiehen velvollisuutensa. Miss West uskalsi\ntiukata häneltä asiaa, ja hän vastasi, että hänellä oli hammassärkyä,\nja ellei se parantuisi, olisi häneltä vedettävä hammas pois.\n\nWada ei ole saanut asiaa tietoonsa, sillä tapahtumalla ei ollut\nsilminnäkijöitä. Hän sanoo, että kokin huoneessa asioita pohtiva\naasialaisten joukko tuumii noiden kolmen roiston olevan syypäitä\nsiihen. Bert Rhinen olkapää on halvautunut. Kärsä-Murphy ontuu kuin\nolisi loukannut lonkkansa. Ja Pässi-Twist on niin kurjaksi piesty,\nettei hän ole voinut nousta vuoteesta kahteen päivään. Siinä ovat\nkaikki tiedot. Roistot ovat yhtä vaiteliaita kuin mr Pike. Aasialainen\njoukko arvelee, että kyseessä oli murhayritys ja että perämiehen\npelasti vain hänen kova kallonsa.\n\nEilisiltana sain toisen koiravahdin aikana jälleen todeta, ettei\nkapteeni West ole niin välinpitämätön, kuin miltä näyttää, siihen\nnähden mitä _Elsinoressa_ tapahtuu. Olin kulkenut sillalta\nmesaanimastolle, ja jäin sen varjoon seisomaan. Välikannelta,\nkeskilaivankajuutan ja rintanojan välisestä käytävästä, kuuluivat Bert\nRhinen, Kärsä-Murphyn ja mr Mellairen äänet. Ei ollut kysymys mistään\nlaivan töistä. Miehet juttelivat ystävällisesti, jopa toverillisesti,\nheidän äänensä olivat iloiset, ja silloin tällöin aina joku nauroi,\njoskus kaikkikin.\n\nMuistan Wadan kertoneen tästä toisen perämiehen sopimattomasta\ntuttavallisuudesta roistojen kanssa ja yritin saada selville\nkeskustelun aiheen. Mutta roistot puhuivat matalalla äänellä, ja minä\nsaatoin erottaa vain tuttavallisen ja hyväluontoisen puheensävyn.\n\nÄkkiä kuului peräkannelta kapteeni Westin ääni. Se ei ollut myrskyä\nvastaan taistelevan samurain ääni, vaan se oli tyyni ja kylmä. Ääni oli\nkirkas, vieno, täyteläinen kuin itämaisten taiteilijain valamain\nmuinaisaikaisten kellojen ääni, joka kutsuu uskovaisia rukoukseen.\nTunsin lievää väristystä, se oli niin erikoisen lempeä ja kuitenkin\nyhtä kylmä kuin teräksen kaiku talvipakkasella. Ymmärsin, että sen\nvaikutus alapuolellani oleviin miehiin oli sähköinen. Saatoin\nsuorastaan tuntea, kuinka he jäykistyivät ja värisivät sen kuultuaan,\nsillä minäkin olin jäykistynyt ja värissyt. Ja kuitenkin hän sanoi\nvain:\n\n\"Mr Mellaire.\"\n\n\"Niin, sir\", mr Mellaire vastasi hetken jännittyneen hiljaisuuden\njälkeen.\n\n\"Tulkaa tänne perään\", kapteeni Westin ääni kuului.\n\nKuulin toisen perämiehen kulkevan pitkin kantta alapuolellani ja\npysähtyvän peräkannen portaiden juurelle.\n\n\"Paikkanne on peräkannella, mr Mellaire\", sanoi kylmä, intohimoinen\nääni.\n\n\"Niin, sir\", toinen perämies vastasi.\n\nSiinä kaikki. Muuta ei puhuttu. Kapteeni West ryhtyi jälleen kävelemään\ntuulen puolella peräkantta, ja mr Mellaire nousi portaita ylös ja alkoi\nkävellä edestakaisin suojanpuolella.\n\nJatkoin siltaa pitkin matkaani keulaan ja jäin tahallani sinne puoleksi\ntunniksi, ennen kuin palasin kajuuttaan välikannen kautta. Minulla oli\ntunne, etten haluaisi kenenkään tietävän, että olin kuullut\nkeskustelun.\n\nOlen tehnyt erään havainnon. Yhdeksänkymmentä prosenttia miehistöstämme\non tummia. Perässä ovat kaikki vaaleita, paitsi Wada ja steward. Tähän\nhuomioon johti minut Woodruffin teos \"Troopillisen auringon vaikutus\nvalkoihoisiin\", jota paraikaa luen. Majuri Woodruffin mielipide on,\nettä valkoihoiset, sinisilmäiset arjalaiset, jotka ovat syntyneet\nhallitsemaan ja käskemään, lähtevät aina kauas esi-isiensä pilvisestä,\nsumuisesta maasta valloittamaan muuta maailmaa ja menehtyvät sitten\nliian voimakkaasta auringonvalosta. Tämä olettamus onkin sangen\ntodennäköinen ja sietää harkitsemista.\n\nMutta palatkaamme asiaan. Jokainen peräkannen herraspuolella asuva on\nvaalea arjalainen. Keulassa on yhdeksänkymmentä prosenttia meidän\nhyväksemme raatavista orjista tummia, kymmenen prosenttia rappeutuneita\nvaaleita. Tummat eivät häviä. Woodruffin mukaan he perivät maan, ei sen\ntähden, että he olisivat kyvykkäitä johtamaan ja hallitsemaan, vaan\nsiksi, että heidän ihonvärinsä tekee heidän kudoksensa kykeneviksi\nvastustamaan auringon turmiollista vaikutusta.\n\nMe neljä -- kapteeni West, hänen tyttärensä, mr Pike ja minä -- olemme\nkaikki vaaleaihoisia, sinisilmäisiä ja siis häviäviä, mutta olemme\nkuitenkin johtajia ja käskijöitä, kuten esi-isämmekin.\n\n_Elsinore_ kuvastaa tätä kaikkea pienoiskoossa. Paras ruoka ja kaikki\ntilavat ja kauniit hytit kuuluvat meille. Keulassa on sikolätti ja\norjaruuma. Kuin kuningas kapteeni West hallitsee kaikkea. Kuin\nsotapäällikkö mr Pike toteuttaa hänen kuninkaallisen tahtonsa.\nMiss West on kuningashuoneen prinsessa. Entä minä? Minä olen\nkunnianarvoisa, jalosukuinen täysihoitolainen, joka elää isänsä\ntöistä ja saavutuksista, isän, joka aikoinaan pakotti tuhannet\nhalpa-arvoisemmat olennot kokoamaan itselleen omaisuutta, josta minä\nnyt nautin!\n\n\n\n\n23\n\n\nLuoteispasaati kuljetti meidät melkein kaakkoispasaatiin asti ja jätti\nmeidät sitten useaksi päiväksi tyveneen keinumaan ja kuumuudesta\ntukehtumaan. Aloin aikani kuluksi ampua ja keksin, että minulla on\nsynnynnäinen kyky tulla hyväksi ampujaksi. Mr Pike vannoi, että olin jo\nennen kauan harjoitellut, ja tunnustan, että itsekin ihmettelin asian\nhelppoutta.\n\nSeisoin puolen tunnin ajan kannella ja ammuin pulloja, jotka\najelehtivat mainingeilla, ja huomasin kykeneväni joka laukauksella\nsärkemään pullon.\n\nMr Mellaire oli niin huvittunut asiasta, että kun tyhjien pullojen\nvarasto loppui, hän antoi kirvesmiehen sahata minulle joukon pieniä,\nneliskulmaisia puunkappaleita. Ne olivat sopivampia. Hyvin tähdätty\nlaukaus poukahutti ne ilmaan, ja minä voin käyttää samaa nelikulmiota\nniin kauan, kunnes se ajautui laukauksen ulottuvilta pois. Yhdessä\ntunnissa saatoin nopeasti ja läheltä ampuen tyhjentää patruunalippaani\nyhteen ainoaan puunkappaleeseen ja osuin siihen yhdeksän ja joskus\nkymmenenkin kertaa yhdestätoista.\n\nEn olisi pitänyt ehkä taitoani minään, ellen olisi saanut miss Westia\nja Wadaakin koettamaan onneaan. Kummallakaan ei ollut yhtä hyvää onnea\nkuin minulla. Lopulta sain mr Pikenkin yrittämään. Hän meni\nruorihuoneen taakse, jotta kukaan ei näkisi kuinka huono ampuja hän\noli. Hän ei koskaan osunut maaliin ja teki hyvinkin hassuja erehdyksiä.\n\n\"En opi koskaan ampumaan kiväärillä\", hän sanoi kyllästyneenä, \"mutta\nkun on kysymyksessä lähitaistelu pistoolilla, suoriudun kyllä. Luulen,\nettei haittaisi, jos noutaisin aseeni ja koettaisin sitä.\"\n\nHän meni kajuuttaan ja palasi mukanaan iso automaattinen pistooli ja\nkourallinen patruunia.\n\n\"On ihmeteltävää, mr Pathurst, mitä voikaan tehdä tällaisella aseella,\njos kymmenen tai kahdentoista jalan päästä tähtää vastustajan vatsaan.\nEihän kivääriä voi käyttää käsikahakassa. Olen maannut maassa\nvoitettuna, joka puolelta potkittuna, mutta sitten ammuin tällä. Teinkö\nselvää? Rivittäin tuli ruumiita. Eräs heistä oli juuri sohaissut\nkasvojani saappaillaan, kun pamautin. Luoti meni sisään juuri hänen\npolvensa yläpuolelta, ruhjoi solisluun ja lopuksi viilsi korvan irti.\"\n\n\"Ettekö pelkää patruunavarastonne loppuvan?\" hän kysyi levottomasti\npuolisen tuntia myöhemmin, kun jälleen paukuttelin uudella\nleikkikalullani.\n\nHän tuli aivan rauhalliseksi, kun sanoin, että Wada oli tuonut\nviisikymmentätuhatta patruunaa minua varten.\n\nKesken ampumiseni ilmestyi lähettyville kaksi uivaa haikalaa. Ne olivat\naika isoja mr Piken mielestä, ja hän arveli niiden pituuden\nviideksitoista jalaksi. Oli sunnuntaiaamu, niin että laivaväellä oli\nvapaa-aikaa, ja kirvesmies pyydysti nopeasti toisen hirviön nuoralla ja\nisolla rautakoukulla, jossa oli syöttinä pään kokoinen kimpale\nsianlihaa, ja sitten samoin toisen. Ne hinattiin yläkannelle. Sain\nnähdä nyt uuden todisteen merielämän raakuudesta.\n\nKoko laivaväki kokoontui paikalle mukanaan kääntöveitsiä, kirveitä,\nnuijia ja isoja teurastuspuukkoja, joita oli lainattu keittiöstä.\nMiehet hekumoitsivat ja puhisivat ja kirkuivat ilosta rääkätessään\nkaloja. Lopulta toinen kala heitettiin mereen takaisin terävä kapula\ntungettuna leukojen väliin, niin ettei se voinut sulkea suutaan. Varma,\npitkällinen nälkäkuolema oli tuleva sen kohtaloksi.\n\n\"Pojat, näytänpä teille jotakin\", kirkui Andy Fay, kun alettiin\nkäsitellä toista haita.\n\nMaltalainen Cockney oli ollut hyvin etevä juhlamenojen ohjaaja\nedellistä kalaa rääkättäessä. Enemmän kuin mikään muu sai minut\nvihaamaan näitä epäinhimillisiä olentoja se, mitä nyt näin heidän\ntekevän. Lopulta rääkätty kala kiemurteli kannella aivan\nsisälmyksettömänä, mutta se ei kuitenkaan ollut kuollut. Ihmeellisen\nsitkeä oli tuo elämä, joka ei ottanut paetakseen, vaikka kaikki elimet\nolivat poissa. Sain kokea vielä inhottavampaa.\n\nMulligan Jacobs, jonka hihat oli kääritty ylös kuin teurastajan,\ntyrkkäsi äkkiä kouraani lihakimpaleen. Kavahdin ihmeissäni, pudotin\nlihan kannelle parinkymmenen miehen päästäessä ilon ulvonnan. Häpesin\ntahtomattani. Nämä elukat eivät kunnioittaneet minua, mutta kerta\nkaikkiaan ihmisluonto on niin omituinen ja monimutkainen, että\nfilosofikaan ei mielellään näe, että hänen oman lajinsa tomppelit häntä\nhalveksivat.\n\nKatsoin pudottamaani kappaletta. Se oli hain sydän, sykkivä sydän.\n\nEn tahtonut antaa näiden koirien nauraa arkuudelleni. Kumarruin, nostin\nsydämen ylös ja, kätkien ja voittaen kuvotukseni, pidin sitä kädessäni\nja tunsin sen sykinnän.\n\nJoka tapauksessa olin saanut voiton Mulligan Jacobsista, sillä hän\njätti minut nauttiakseen vielä enemmän haikalan kiduttamisesta, joka ei\nottanut kuollakseen. Pitkän aikaa se oli maannut aivan liikkumattomana.\nMulligan Jacobs löi sitä rajusti leukoihin kirveen lappeella, ja kun se\nalkoi kiemurrella kannella, tuo pieni, myrkyllinen mies huusi\nhurmaantuneena:\n\n\"Helvetin pihdit -- tulikuumat pihdit ovat sen sisässä!\"\n\nMies luikerteli ja vääntelehti pirullisen iloisena ja iski sitä taas\nkuonoon saaden sen hyppelehtimään.\n\nTämä oli liikaa, ja minä vetäydyin pois -- teeskennellen tietenkin,\nettä se oli ikävää tai ettei se minua huvittanut, ja kannoin\nhajamielisyydessäni yhäti sykkivää sydäntä kädessäni.\n\nKun tulin peräkannelle, näin miss Westin tulevan neulomakoreineen\nkarttahuoneen vasemman puoleisesta ovesta. Kansituolit olivat samalla\npuolella, minä hiivin oikealle puolelle karttahuonetta aikoen viskata\nmereen tuon kamalan esineen. Mutta troopillisessa kuumuudessa sen pinta\näkkiä kuivui ja se tarttui käteeni. Irroittaessani sen kädestäni se,\nsen sijaan että olisi pudonnut yli reelingin, tarttui partaaseen ja jäi\nkiinni siihen. Kun avasin oven mennäkseni alas pesemään käteni, näin\nsen silmätessäni taakseni vielä sykkivän.\n\nKun palasin, sykki haikalan sydän yhä. Kuulin veden loiskinaa laivan\nkeskikupeelta ja tiesin, että kala oli heitetty mereen. En viitsinyt\nkiertää karttahuonetta ja liittyä miss Westin seuraan, vaan jäin\nlumottuna katselemaan tuota troopillisessa kuumuudessa sykkivää\nsydäntä.\n\nMerimiesten hillittömät huudot kiinnittivät huomioni. He olivat kaikki\nkiivenneet reelingille ja katselivat jotakin meressä olevaa. Seurasin\nheidän katseensa suuntaa ja näin ihmeellisen tapauksen. Hai ei ollut\nvieläkään kuollut. Se liikkui, ui, pieksi vettä ja koetti sukeltaa\nsyvyyteen. Joskus se ui viidenkymmenen tai sadan jalan syvyyteen, mutta\nvaikka se koetti päästä syvemmälle, tuli se aina taas pinnalle. Kalan\njokainen epäonnistunut pakoaikomus sai miehet hurjasti nauramaan.\nTapahtuma oli kaamea, järkyttävä, mutta ei suinkaan naurettava! Mitä\nnaurettavaa on siinä, että tuskasta vääntelehtivä kala kiemurtelee\navuttomasti merenpinnalla auringon paahtaessa sen ammottavaan vatsaan?\n\nKäännyin pois, mutta samassa uudet huudot kiinnittivät huomioni.\nMeressä uiskenteli puolisen tusinaa haikaloja, joista pienemmät olivat\nyhdeksän tai kymmenen jalkaa pitkiä. Ne kävivät avuttoman toverinsa\nkimppuun, repivät sen palasiksi ja söivät sen. Näin viimeisenkin\nriekaleen häviävän niiden kitoihin. Kala oli mennyttä, mutta partaan\nvarjossa sykki edelleen tuo uskomattoman kestävä sydän.\n\n\n\n\n24\n\n\nMatkamme on tuomittu tuhon omaksi. Tunnen nyt mr Piken, ja jos hän\njoskus keksii mr Mellairen henkilöllisyyden, murhaa hän hänet. Mr\nMellaire ei ole mr Mellaire. Hän ei ole Georgiasta. Hän on Virginiasta.\nHänen nimensä on Waltham -- Sidney Waltham. Hän on yksi Virginian\nWalthameja, kylläkin musta lammas, mutta kuitenkin Waltham. Olen tästä\nyhtä ehdottoman varma kuin siitäkin, että mr Pike tappaa hänet, jos saa\ntietää kuka hän on.\n\nKerronpa kuinka tämän kaiken sain selville. Tulin viime yönä vähän\njälkeen keskiyön peräkannelle nauttimaan kaakkoispasaatin\npuuskauksista, missä me nykyään keinumme pyrkien tiukasti luovien Kap\nSan Roquen ohi. Mr Pike piti vahtia, ja minä kävelin hänen kanssaan,\nsamalla kuin hän kertoi elämänsä menneitä vaiheita. Hän tekee sen\nusein, kun hän ei ole \"meriraivon\" vallassa ja monesti hän on ylpeänä,\njopa kunnioittavasti maininnut eräästä kapteenistansa, jonka kanssa hän\npurjehti viisi vuotta. \"Vanha kapteeni Somers\", kuten hän sanoi, \"oli\noivallisin, suorin, jaloin mies, minkä kanssa milloinkaan olen\npurjehtinut, sir.\"\n\nMutta viime yönä kääntyi puheemme kamaliin asioihin, ja mr Pike, vaikka\noli itsekin paha, vanha mies, ryhtyi puhelemaan maailman ja sen miehen\npahuudesta, joka oli murhannut kapteeni Somersin.\n\n\"Hän oli vanha, yli seitsemänkymmenen\", mr Pike jatkoi. \"Ja he sanoivat\nhänen saaneen halvauksen -- en ollut nähnyt häntä vuosikausiin.\nNähkääs, minun täytyi poistua rannikolta vastoinkäymisten takia. Ja\np--leen toinen perämies kävi hänen kimppuunsa myöhään yöllä hänen\nmaatessaan ja löi hänet kuoliaaksi. Asia oli hirveä. Minulle kerrottiin\nsiitä. Se tapahtui San Franciscossa _Jason Harrisonin_ kannella\nyksitoista vuotta sitten.\n\n\"Ja mitä tehtiin? Ensin armahdettiin murhaajan henki, vaikka hänet\nolisi pitänyt hirttää. Hänen puolustuksenaan oli mielisairaus, jonka\nhän oli saanut siten, että mielipuoli laivakokki oli iskenyt hänen\npäänsä halki kauan sitten. Ja kun hän oli ollut seitsemän vuotta\nrangaistusvankina, armahti kuvernööri hänet. Mies oli heittiö, mutta\nhänen eräs vanha virginialainen sukulaisperheensä, Walthamit -- luulen,\nettä olette heistä kuullut -- koettivat tehdä kaikkensa hänen\npuolestaan. Miehen nimi oli Sidney Waltham.\"\n\nTällä hetkellä hälytyskello löi ruorihytissä yhden kerran, viisitoista\nminuuttia ennen vahdin vaihtoa, ja keulakannen tähystäjä toisti sen. Mr\nPike oli pysähtynyt muistelmiensa liikuttamana, ja me seisoimme\nperäkannella. Kohtalon oikusta mr Mellaire tuli neljännestuntia ennen\naikaansa, ja hän kiipesi peräkannen portaita ylös ja seisoi vieressämme\nperämiehen lopettaessa puhettaan.\n\n\"En piitannut asiasta\", mr Pike jatkoi, \"vaikka hän elikin\nrangaistusvankina. Mutta kun hänet armahdettiin kokonaan jo seitsemän\nvuoden kuluttua, vannoin saavani joskus hänet kynsiini. Ja varmasti\nsaan. En usko Jumalaan enkä perkeleeseen ja maailma on jokseenkin mätä\nja järjetön, mutta nyrkkeihini luotan. Ja olen varma, että saan miehen\nkynsiini.\"\n\n\"Mitä teette sitten?\" kysyin.\n\n\"Mitäkö?\" Mr Piken ääni ilmaisi hämmästystä. \"Mitäkö? Well, mitä hän\nteki vanhalle kapteeni Somersille? Mutta nämä viimeiset kolme vuotta on\nmies piileksinyt. En ole kuullut hänestä hiiskaustakaan. Mutta hän on\nmerimies, ja joskus hän tulee takaisin merelle...\"\n\nTulitikun valossa, millä toinen perämies sytytti piippuaan, näin mr\nPiken gorillan kourat taivasta kohti nostettuina ja kasvot vääntyneinä.\nNäin myös tuon nopean valon välähdyksen aikana, että toisen perämiehen\ntulitikkua pitelevä käsi vapisi.\n\n\"Enkä ole koskaan nähnyt edes hänen kuvaansa\", mr Pike lisäsi. \"Mutta\nminulla on yleiskäsitys hänen ulkonäöstään, ja hänellä on merkki, joka\nei petä. Voisin tuntea hänet siitä pimeässäkin. Minun täytyy vain\ntunnustella sitä. Joskus pistän vielä sormeni tuohon arpeen.\"\n\n\"Minkä sanoitte olleen kapteenin nimen, sir?\" mr Mellaire kysyi\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Somers, vanha kapteeni Somers\", mr Pike vastasi.\n\nMr Mellaire toisti nimeä useita kertoja ääneen ja sanoi sitten kuin\nsattumalta:\n\n\"Eikö hän ollut _Lammermoonn_ päällikkönä kolmekymmentä vuotta sitten?\"\n\n\"Sama mies.\"\n\n\"Luulen tunteneeni hänet. Laivani oli ankkurissa lähellä hänen\nlaivaansa Tablen lahdessa silloin.\"\n\n\"Oi, maailma on paha, on niin paha\", mr Pike mutisi ja lähti.\n\nSanoin hyvää yötä toiselle perämiehelle ja aioin mennä alas, kun hän\nkutsui minua matalalla äänellä: \"Mr Pathurst!\"\n\nPysähdyin, ja hän sanoi pikaisesti ja hämillään:\n\n\"Ei mitään, sir... Suokaa anteeksi... Muutin mieltäni.\"\n\nKun makasin kajuutassa vuoteellani, en kyennyt lukemaan. Ajatukseni\npalasivat aina siihen, mitä kannella oli juuri tapahtunut, ja\ntahtomattani kauheat ajatukset tulivat aina mieleeni.\n\nJa sitten mr Mellaire tuli hyttiini. Hän oli hiipinyt alas peräkannen\nluukusta isoon perähyttiin ja sieltä käytävää pitkin huoneeseeni. Hän\ntuli äänettömästi, varpaillaan, ja painoi sormellaan varoittavasti\nhuulilleen. Hän ei puhunut, ennen kuin hän oli vuoteeni vieressä, ja\nsilloinkin kuiskaten.\n\n\"Suokaa anteeksi, sir, mr Pathurst... minä... minä pyydän anteeksi,\nmutta, ymmärrättehän, sir, kuljin juuri ohi ja näin teidät valveilla...\najattelin, ettei se teitä häiritsisi... ymmärrättehän, ajattelin, että\nvoisin vain pyytää pientä suosion osoitusta... ajattelin, etten\nhäiritsisi teitä, sir... minä... minä...\"\n\nOdotin hänen jatkavan, ja seuraavan pysähdyksen aikana, kun hän\nnuolaisi kielellään kuivia huuliaan, tuijotti minuun hänen silmistään\nse ilkeä, joka hänessä on aina minua vaivannut, ja tuntui, kuin se\nolisi ollut syöksymäisillään ulos ja käymäisillään kimppuuni.\n\n\"No niin, sir\", mies alkoi taas, nyt jo helpommin, \"vain pieni asia --\ntyhmää kylläkin minulta -- oikku, niin sanoakseni -- mutta\nmuistattehan, että näytin teille matkan alkaessa arven päässäni...\ntosiaankin vähäpätöinen juttu, sir, jonka sain kerran tapaturmaisesti.\nSe on siis jonkinlainen epämuodostuma, ja minun oikkuni on saada se\nsalatuksi. En missään nimessä esimerkiksi tahtoisi miss Westin\ntietävän, että minulla on sellainen epämuodostuma. Mies on aina mies,\nsir -- ymmärrätte kai -- ettekä kai ole siitä hänelle puhunut?\"\n\n\"En\", vastasin. \"Enpä ole sattunut kertomaan.\"\n\n\"Ettekö muillekaan, esimerkiksi kapteeni Westille -- tai mr Pikelle?\"\n\n\"Ei, en ole puhunut siitä kenellekään\", vakuutin.\n\nMies ei voinut salata tuntemaansa helpotusta. Hämminki katosi hänen\nkasvoiltaan ja käytöksestään, ja hänen silmissään väijyvä olio vetäytyi\nsyvemmälle hänen kallonsa sopukkoihin.\n\n\"Suosion osoitus, jota pyytäisin, mr Pathurst, on, ettette mainitsisi\ntuota seikkaa kenellekään. Ehkä\", hän jatkoi (hän hymyili, ja hänen\näänensä oli erityisen makea), \"tämä on turhamaisuutta minun puoleltani\n-- niin, sitä se _varmasti_ on.\"\n\nNyökkäsin ja tein levottoman eleen kirjallani ilmaistakseni siten\nhaluavani lukea.\n\n\"Saanko luottaa teihin siinä suhteessa, mr Pathurst?\"\n\nSekä hänen käytöksensä että äänensä olivat muuttuneet. Tuntui kuin hän\nolisi käskenyt, ja minä melkein luulin näkeväni hänen silmissään\nasuvan, irvistävän, uhkaavan olennon hampaat.\n\n\"Tietysti\", vastasin kylmästi.\n\n\"Kiitän, sir -- kiitän teitä\", sanoi hän ilman muuta ja kulki\nvarpaillaan huoneesta.\n\nTietenkään en lukenut. Kuinka olisin voinut? En nukkunut myöskään.\nAjatukseni harhailivat sinne tänne. Nukahdin vasta sitten, kun steward\ntoi minulle kahvia vähän ennen viittä.\n\nYksi seikka on aivan ilmeinen. Mr Pike ei aavista, että kapteeni\nSomersin murhaaja on _Elsinoressa_. Hän ei ole koskaan nähnyt sitä\nsuunnatonta arpea, joka halkaisee mr Mellairen tai oikeastaan Sidney\nWalthamin kallon. Ja minä puolestani en sitä koskaan kerro mr Pikelle.\nJa nyt myös tiedän, miksi alusta alkaen vihasin mr Mellairea. Ja nyt\nkäsitän tuon toisen olennon, joka piileskelee ja vaanii hänen silmiensä\ntakana. Olen tehnyt saman huomion keulan kolmesta roistosta. He ovat\nvankilalintuja, kuten mr Mellairekin. Vankilaelämä on kehittänyt heissä\nkaikissa uuden, hirveän minän.\n\nNiin, ja lisäksi eräs toinenkin seikka on ilmeinen. Tässä laivassa on\nkaikkia niitä aineksia, joista voi muodostua kauhistuttava\nmurhenäytelmä. Laiva on lastattu dynamiitilla, joka voi millä hetkellä\ntahansa räjähdyttää pienen, kelluvan maailmamme pirstaleiksi.\n\n\n\n\n25\n\n\nPäivät vierivät. Kaakkoispasaati on navakka, ja meren roiskeet nousevat\nsilloin tällöin avoimiin venttiileihin saakka. Mr Piken hytti\nsuorastaan täyttyi vedellä eilen. Se oli jännittävin tapahtuma pitkään\naikaan. Roistot ovat keulan herroja. Larry ja Pätkä ovat tapelleet\njonkin verran. Tulikuumat pihdit tietenkin edelleen hehkuvat\nMulligan Jacobsin aivoissa. Charles Davis asuu yksinään pienessä\nteräshuoneessaan ja tulee sieltä pois vain saamaan ruokansa keittiöstä.\nMiss West soittaa ja laulaa, lääkitsee Possumia, peseskelee pyykkiä ja\ntietysti myös neuloo koruompeluaan, mr Pike soittaa gramofonia joka\ntoinen ilta toisen koiravahdin aikana, mr Mellaire salailee päänsä\narpea ja kapteeni West istuu vedossa kajuuttansa hämärässä entistä\nvälinpitämättömämpänä.\n\nOlemme nyt kolmattakymmenettäseitsemättä päivää merellä, emmekä ole\nnähneet ainoatakaan alusta, ennen kuin tänään näimme jopa kuusi alusta\nyhdellä kertaa. Vasta nyt, kun näin nämä laivat, saatoin todeta, kuinka\nyksinäinen meri on.\n\nMr Pike kertoo minulle, että olemme useiden satojen mailien päässä\nEtelä-Amerikan rannikosta, ja kuitenkin muutama päivä sitten olimme\ntuskin kauempana Afrikastakaan. Iso samettiperhonen lepatteli laivalla\ntänä aamuna, ja me arvailemme sitä ja tätä. Kuinka olisikaan se voinut\ntulla Etelä-Amerikan rannikolta nämä sadat mailit pasaatituulta\nvastaan?\n\nEtelän Risti on tietenkin näkynyt jo viikkokausia, Pohjantähti on\nkadonnut näkyvistä maapallon pyöreyden takia, ja Otava on\nkorkeimmillaankin hyvin alhaalla. Pian sekin häviää, ja saamme nähdä\netelänapapiirin tähtisumut.\n\nWada kertoi Larryn ja Pätkän välisestä tappelusta, että mr Pike katseli\nsitä hetken aikaa, kunnes kiukustui heidän kömpelyydestään, antoi\nkummallekin korvapuustin keskeyttäen heidät ja ilmoitti, että jos he\neivät kyenneet kätevämmin tappelemaan, hän kyllä puolestaan hoitaisi\nkaiken tappelemisen _Elsinoressa_ yksinään.\n\nMinusta on käsittämätöntä, että mies on kuudenkymmenenyhdeksän vuoden\nvanha! Ja kun katson hänen suunnatonta kokoansa ja hänen peloittavia\nkäsiänsä, olen näkevinäni hänet kapteeni Somersin murhaa kostamassa.\n\nElämä on julmaa. _Elsinoren_ viidentuhannen hiilitonnin joukossa on\ntuhansia rottia. Ne eivät pääse ulos terässeinäisestä vankilastaan,\nsillä kaikki tuulettajat on suojattu vahvoilla rautalankaverkoilla.\nEdellisellä matkalla, laivan ollessa ohralastissa, rotat vain\nlisääntyivät. Nyt ne ovat vankina hiilien seassa, ja niiden täytyy\npakostakin syödä toisiaan. Mr Pike sanoo, että kun tulemme Seattleen,\non niistä jäljellä vain kymmenkunta tai parisenkymmentä, isoimmat,\nvahvimmat ja rajuimmat. Joskus kun kuljen jonkin tuuletusaukon ohi,\njoita on karttahuoneen peräseinällä, kuulen niiden valittaen kiljuvan.\n\nMutta onnellisempia rottia on keulan välikansilla, missä varapurjeita\nsäilytetään. Ne tulevat sieltä yöllä ulos, juoksevat pitkin kantta,\nryöstävät ruokaa keittiöstä ja nuolevat kastetta. Tästä muistuu\nmieleeni, että mr Pike ei enää voi sietää Possumia. Hänen pyynnöstään\nlienee Wada pyydystänyt rotan apukonehuoneesta. Wada vannoo sen olleen\nkaikkien rottien isän, ja se oli kooltaan kahdeksantoista tuumaa\nkuonosta hännän päähän. Kuulostaa myös siltä, että mr Pike ja Wada\nsulkeutuivat edellisen hyttiin, usuttivat rotan Possumin kimppuun, ja\nPossum sai selkäänsä. Heidän oli pakko itse tappaa rotta, ja Possum sai\nkaiken päätyttyä kouristuskohtauksen.\n\nKoska mr Pike inhoaa pelkureita, tuntee hän nyt suurta\nvastenmielisyyttä Possumia kohtaan. Hän ei enää leiki penikan kanssa\neikä edes puhuttele sitä, vaan aina vain sivuuttaessaankin sen kannella\nmulkoilee sille happamesti.\n\nOlen lukenut \"Purjehdusohjeita etelä-Atlantilla\" ja saanut selville,\nettä nyt saavumme alueelle, missä näkee maailman ihanimmat\nauringonlaskut. Ja tänä iltana saimme niistä näytteen. Olin hytissäni\nkirjojani selailemassa, kun miss West huusi minulle karttahuoneen\nportaiden juurelta:\n\n\"Mr Pathurst, tulkaa pian! Oi, tulkaa nyt pian! Nyt näette kerrankin\njotakin!\"\n\nPuoli taivaankantta, keskikohdalta aina läntiseen taivaanrantaan asti,\noli valoisan, kirkkaan kultahohteen loimussa. Ja aurinko helotti tämän\nhohteen keskellä korean kultaisena kiekkona. Taivaan rusohohde tuli yhä\nkullankarvaisemmaksi, tummentui sitten silmiemme edessä ja alkoi hehkua\nheikon punaiselta. Puna tummui, sumu levisi yli koko kultaisen kalvon\nja hehkuvan, keltaisen auringon.\n\nNyt alkoivat pasaatipilvien kiinteät hahmot näkyä taivaanrannassa sumun\nlävitse. Kun ne saivat selvät muotonsa, vivahtelivat niiden yläreunat\nkullankarvaisilta, samalla kuin niiden alaosat olivat sykkivän\nsinervänvalkoisia. Tämän sanon tarkoituksellisesti. Kaikki nuo värit\n_sykkivät_.\n\nKun kultasumu alkoi hajaantua, muuttuivat värit loistaviksi ja upeiksi,\nTurkoosi muuttui vihreäksi ja ruusunpuna verenpunaiseksi. Ja\nmerenaaltojen purppura ja indigo tuli vaskenkarvaiseksi, ja veden\npoikki luikertelivat punaiset ja siniset taivaanhattarat kuten\njättiläiskäärmeet. Ja sitten koko tuo loisto nopeasti himmentyi, ja\ntropiikin leuto yö kietoi meidät vaippaansa.\n\n\n\n\n26\n\n\nTämä _Elsinore_ on todellakin \"Sielujen laiva\", oma pienoismaailmansa.\nJa tässä pienessä maailmassa, joka kyntää tätä aavaa valtamerta kuten\nmaapallommekin avaruutta, voi tehdä mielenkiintoisia vertailuja.\n\nKoetan kuvailla esimerkiksi tätä iltapäivää peräkannella. Siellä oli\nmiss West tahrattoman valkoisessa merimiespuvussaan, jonka leveän\nkauluksen alle oli solmittu musta silkkihuivi. Hänen sileäksi suittu\ntukkansa, joka jonkin verran tuulessa hulmusi, oli hurmaava. Myös minä\nolin siellä. Minullakin oli hieno, valkoinen puku, valkoiset kengät ja\nvalkoinen silkkipaita, ja olin yhtä vitivalkoinen ja moitteeton kuin\ntyttökin. Stewart toi juuri miss Westin kaunista teekalustoa, ja Wada\nistuskeli taempana.\n\nOlimme keskustelleet filosofiasta, tai pikemminkin minä olin koettanut\npäästä selville hänen ajatuksistaan. Hahmoteltuani Spinozan arveluita\nnykyisestä ajattelutavasta olin Sir Oliver Lodgen ja Sir William\nRamsayn fysiikan viimeisimpien saavutusten teoreettisten tutkintojen\nkautta päätynyt tapani mukaan de Casseresiin, jota paraikaa siteerasin,\nkun mr Pike ärjyi käskyjä merimiehille.\n\n-- \"Tässä puhtaan mieltämisen korkeuksiin kohoamisessa, johon vain\nharvat ihmisolennot pystyvät, syntyy näkemysvaisto\", siteerasin. \"Elämä\nei enää ole hyvä eikä paha. Se on ainaista aluttomien ja loputtomien\nvoimien mittelyä. Vapautettu järki yhtyy maailman tahtoon ja sen\nolemukseen, mikä ei ole moraalinen vaan esteettinen olemus...\"\n\nJuuri tällä hetkellä miehet kerääntyivät peräkannelle pingoittamaan\nmesaani-pilvipurjetta, yläprammipurjetta ja prammipurjeen\nvasemmanpuoleisia ahtimia. Merimiehet kulkivat ohitsemme tai\ntyöskentelivät vieressämme alas luoduin katsein. He eivät katsoneet\nmeitä, niin etäällä heistä olimme. Tämä vastakohta hämmästytti minua.\nTässä olivat ylhäiset ja alhaiset, herrat ja orjat, kauniit ja rumat,\npuhtaat ja likaiset. He olivat avojaloin, jalat tervassa ja piessä.\nHeidän likaisten ruumiittensa verhoina olivat kehnot, risaiset,\ntahraiset ja sopimattomat vaatteet. Jokaisella oli vain kaksi\nvaatekappaletta -- siniset palttinahousut ja karkea paita.\n\nJa me, palvelijat selkämme takana, nautimme mukavissa kansituoleissamme\nlaiskuudesta, joimme hienoa teetä kauniista, hauraista kupeista ja\nkatselimme näitä kurjia olentoja, joiden vaivannäkö teki matkamme\nmahdolliseksi. Emme puhuneet heille, emme olleet tietääksemmekään\nheidän olemassa olostaan, eivätkä hekään uskaltaneet meitä puhutella.\n\nMiss West mittasi silmillään kuin plantaasin rouva pelto-orjiensa\nterveyden tilaa tarkatessaan.\n\n\"Huomaatteko, kuinka ne ovat lihoneet\", tyttö sanoi, kun miehet\nkiersivät köysiä viimeisiä kertoja naakelien ympäri ja katosivat sitten\nperäkannelta keulaan. \"Säännöllinen, kova työ, suotuisat säät, raitis\nilma, riittävä ruoka ja viinan puute. Ja tätä hyvinvointia kestää,\nkunnes olemme sivuuttaneet Kap Hornin. Sen jälkeen huomaatte heidän\nrappeutuvan päivä päivältä. Kap Hornin sivuuttaminen talvella on\nmiehille aina ankara rasitus.\n\n\"Mutta kun sitten taas olemme päässeet siitä ja Tyynen meren suotuisat\nsäät ovat alkaneet, näette heidän taas voimistuvan. Ja kun olemme\nSeattlessa, ovat he loistokunnossa. Kun he pääsevät maihin, he juovat\npalkkansa muutamassa päivässä ja pestautuvat toisiin aluksiin ja ovat\nyhtä surkean kurjassa tilassa, missä he olivat tullessaan\nBaltimoresta.\"\n\nJuuri silloin kapteeni West tuli karttahuoneen ovesta, kulki kerran\nedestakaisin kannella, hymyili, sanoi pari sanaa meille ja silmäsi\ntutkivasti purjeita, tuulta, taivasta ja sääsuhteita ja palasi sitten\nkarttahuoneeseen -- hän, vaaleaverinen arjalaisrotuinen käskijä,\nkuningas, samurai.\n\nLopetin hienon ja hyvätuoksuisen teen juomisen, vinosilmäiset,\ntummaihoiset palvelijamme veivät pois kauniin kaluston, ja minä jatkoin\nde Casseresin lukemista:\n\n\"Vaisto määrää, luo, ihmissuvun työn. Järki hävittää, kieltää, ivaa ja\npäätyy selvään nihilismiin. Vaisto luo elämää loputtomasti, lähettää\nsokeasti liikkeelle runsaan joukon ilveilijöitä, murhe- ja\nhuvinäytelmien esittäjiä. Järki osallistuu tahtomiseen, mutta ei\nkoskaan antaudu täydellisesti tuohon leikkiin. Vapautuneena\npersoonallisen tahdon kahleista se leijailee arkihavainnon yläilmoihin,\nmihin vaisto seuraa sitä tuhansissa salapuvuissa yrittäen vetää sitä\nalas maan päälle.\"\n\n\n\n\n27\n\n\nOlemme nyt Rion eteläpuolella ja kuljemme etelään. Olemme\npasaatituulialueen ulkopuolella, ja tuuli on oikullinen. Sadekuurot ja\ntuulen puuskat natisuttavat _Elsinorea_. Voimme yhden tunnin keinua\nvelttoina kuolleessa tyvenessä, seuraavassa hetkessä jo kiidämme\nneljäntoista solmun nopeudella halki vetten ja laskemme purjeita niin\nnopeasti kuin miehet suinkin voivat niitä laskea. Tyyntä yötä, jolloin\nunen tulo on melkein mahdotonta tukahduttavassa, kosteassa ilmassa, voi\nseurata häikäisevän kirkas päivä ja öljymäinen aallokko, joka ilmaisee\nkovien etelämyrskyjen vallitsevan siinä valtameren osassa, mihin\npurjehdimme, tai _Elsinore_ saa koko päivän, mahdollisesti pilvisen\ntaivaan alla, yläprammi ja pilvipurje kokoon käärittyinä, syöksyä ja\nkeinua tuulen paineen alla vasta-aallokossa.\n\nJa tällöin on miehillä aikamoinen työ. Mr Piken mielestä he ovat hyvin\nkykenemättömiä, vaikkakin he nyt jo tuntevat köydet. Hän mörisee ja\nnurkuu, ärjyy ja tiuskii aina siellä, missä miehet jotakin tekevät.\nKello yhdeltätoista aamupäivällä oli tuuli niin raju, että mr Pike\nkäski ottamaan isonpurjeen alas, kun tuuli jatkoi puuskauksiaan. Iso\nperämaston alapurje oli jo alhaalla. Mutta miehet eivät kyenneet\nkokoamaan isoapurjetta, ja kun oli paljon turhaan hoilattu ja haalattu,\nkutsuttiin vapaana oleva vahti auttamaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" mr Pike mörisi minulle. \"Kaksi vahtivuoroa tuollaisen\nrievun kimpussa, kun puoletkin hyvästä miehistöstä sen tekisi.\nKatsokaapa tuota toimekasta puosuani!\"\n\nNancy parka! Hän näytti murheellisimmalta, sairaimmalta,\nraihnaisimmalta olennolta, minkä koskaan olen nähnyt. Hän oli niin\nkurja, onneton, avuton. Ja Sundry Buyers oli aivan yhtä kykenemätön.\nHänen kasvojensa ilme oli tuskallisen toivoton, ja puristaen\nvatsanalustaansa hän kuljeksi tyhmänä ympäri ja koetti löytää jotakin\ntekemistä, siinä koskaan onnistumatta. Hän noposteli jos jotakin. Hän\nsaattoi seisoa ja tuijottaa minuutin verran köyttä, seurata sen kulkua\nylös köysisotkun ja nosturien lävitse, tarkkaavana kuin mies, joka\nratkaisee pulmaa. Sitten vatsaansa painellen hän laahusti pari askelta\ntoisaalle ja valitsi köyden tutkittavakseen.\n\n\"Hohhoi\", mr Pike valitteli. \"Kuinka voi saada vauhtia työhön, kun on\ntuollaiset puosut ja miehistö? Mutta jos minä olisin tämän laivan\nkapteeni, niin panisin heidät liikkumaan. Näyttäisin heille, mitä\nliikkuminen on, vaikka minun sitten täytyisi heistä muutamia\nkurittaakin. Ja mitä teemme, kun he heikontuvat Kap Hornin tuolla\npuolen. Silloin meidän täytyy aina käyttää molempia vuoroja, mikä\nheikontaa miehet vielä nopeammin.\"\n\nIlmeisestikin tämä Kap Hornin sivuuttaminen talvella on kurjaa,\nmerenkulkijain kertomuksista päätellen. Sellaiset teräksiset miehet\nkuin molemmat perämiehetkin kunnioittivat \"Kuolonniemeä\", kuten he\nnimittivät Amerikan mantereen äärimmäistä kärkeä. On sivumennen sangen\nhuvittavaa kuulla molempien perämiesten, niin raudanlujia ja\nsuurisuisia kuin he ovatkin, siunaavan hyvin vakavissa tilanteissa:\n\"Ohhoi, suuri Luoja!\"\n\nTyyninä päivinä iloitsen suuresti pienen kiväärini olemassa olosta.\nOlen jo käyttänyt viisituhatta patruunaa ja voin sanoa itseäni\nmestariksi. Olen jo saavuttanut sangen kunnioitettavan ampumistaidon.\nKun tulen kotiin taas, alan ampua maalitauluun. Se on hauskaa ja\nmiellyttävää urheilua.\n\nPossum ei pelkää ainoastaan purjeita ja rottia vaan myös pyssyn\npaukauksia, ja heti ensi laukauksen kuultuaan se juoksee kajuuttaan\nulisten ja vonkuen. Mr Piken pientä pentuparkaa kohtaan tuntema inho on\nhassunkurinen. Hän on suoraan sanonut minulle, että hän heittäisi sen\nmereen ampumatauluksi, jos se olisi hänen koiransa. Joka tapauksessa se\non mieltä ilahduttava pieni vekara, ja se on jo saanut varman sijan\nsydämessäni, ja olen iloinen, ettei miss West siitä huolinut.\n\nPentu tahtoo itsepintaisesti nukkua luonani vuodepeitteelläni, mikä\nseikka perämiehestä on häpeämätöntä. \"Kyllä kai se pian käyttää myös\nteidän hammasharjaanne\", mr Pike urahti minulle. Mutta pentu rakastaa\nseuraani ja on kaikkein onnellisin silloin, kun se on vuoteessa\nvieressäni. Mutta ei vuoteenikaan ole aina paratiisi sen mielestä,\nsillä Possum on hyvin peloissaan, kun hyttini sattuu tuulen puolelle ja\nvesi roiskuu lasi-ikkunoita vastaan. Silloin tuo pikku raukka jäykistyy\npelosta, sen karvat nousevat pystyyn, se kyyristyy ja murisee\nuhkaavasti ja vinkuu samalla rauhattomana, hirviömäisen meren\npeloittamana.\n\n\"Isä tuntee meren. Hän ymmärtää ja rakastaa sitä\", miss West sanoi\nminulle tänään iltapäivällä.\n\n\"Tai se on vain tottumusta!\" tuumailin.\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Isä tuntee sen. Ja hän rakastaa sitä. Siksi hän palasi merelle. Kaikki\nhänen esi-isänsä ovat olleet merimiehiä. Hänen isoisänsä Anthony West\nteki neljäkymmentäkuusi matkaa vuosien 1801 ja 1847 välillä. Ja hänen\nisänsä Robert purjehti kapteenina luoteisrannikolle ennen kulta-aikaa\nja oli erään erittäin nopean Kap Hornin ympäri kulkevan klipperin\nkapteenina kultalöytöjen jälkeen. Elijah West, isän isoisän isä, oli\nkaapparikapteeni vallankumouksen aikana. Hän komensi sotaprikiä _New\nDefence_. Ja Elijah'n isä oli ollut myös merimies, samoin kuin tämän\nisoisäkin, joka oli ollut pitkämatkaisten kauppalaivojen omistaja ja\nkapteeni.\n\n\"Anthony West komensi v. 1813 ja 1814 _David Brucea_, jolla oli\nkaapparioikeus. Hän omisti puolet laivasta, Gracie & Pojat toisen\npuolen. Alus oli kahdensadan tonnin kuunari ja rakennettu Mainessa.\nSiinä oli pitkä kahdeksantoista naulan, kaksi kymmenen naulan ja\nkymmenen kuuden naulan tykkiä, ja se purjehti kuin noiduttu. Se\nmurtautui Newportin saarron läpi ja pääsi Englannin kanaaliin ja\nBiskajan lahteen. Ja vaikka se maksoi vain kaksitoistatuhatta dollaria\nkaiken kaikkiaan, ryösti se enemmän kuin kolmesataa tuhatta dollaria\nbrittiläisiltä. Hänen veljensä komensi _Waspia_.\n\n\"Näette siis, että meri on veressämme. Se on äitimme. Niin pitkälle\nkuin voimme seurata sukuamme, on se merta varten kasvanut.\" Tyttö\nnauroi ja jatkoi: \"Suvussamme on merirosvoja ja orjakauppiaita ja jos\njonkinlaisia merenkulkijoita. Vanha Ezra West, en tiedä kuinka kauan\nsiitä onkaan, mestattiin merirosvouksen takia, ja hänen ruumiinsa\nhirtettiin kahleineen päivineen Plymouthissa.\n\n\"Meri on isän veressä. Ja hän tuntee laivan kuin viisi sormeansa. Olen\nnähnyt hänet suurina hetkinä ja nähnyt hänen ajattelevan. Mutta monet\nkerrat olen nähnyt hänet, kun hän ei ole mitään ajatellut -- silloin\nkun hän tuntee ja tietää kaiken ajattelematta. Tosiaankin hän on\ntaiteilija. Siinä, mikä koskee merta ja laivoja, hän on todellakin\ntaiteilija. En muulla tavalla voi sitä ilmaista.\"\n\n\"Pidätte siis isäänne suuressa arvossa\", huomautin.\n\n\"Hän on omituisin tuntemani mies\", tyttö vastasi. \"Muistakaa, ettette\nnäe nyt häntä parhaimmillaan. Hän ei ole ollut entisellään äidin\nkuoleman jälkeen. Jos koskaan mies ja nainen ovat olleet yksi sielu,\nniin he olivat.\" Tyttö keskeytti ja jatkoi äkkiä: \"Ette tunne häntä.\nEtte ollenkaan tunne häntä.\"\n\n\n\n\n28\n\n\n\"Luulen, että tulee kaunis auringonlasku\", kapteeni West huomautti\nseuraavana iltana.\n\nMiss West ja minä jätimme pelaamisemme ja kiiruhdimme kannelle.\nAuringonlasku ei ollut vielä alkanut, mutta pian se tapahtuisi. Näimme\npilvien kerääntyvän taivaalle, harmaat pilvet ryhmittyivät pitkiksi\nviivoiksi ja liiteleviksi joukoiksi värien levitessä hitaasti hehkuvina\nvivahduksina ja nopeina läikkinä.\n\n\"Kultainen portti\", miss West huudahti tarkoittaen länttä.\n\n\"Katsokaa! Olemme juuri tulleet satamaan. Katsokaa etelään. Eikö se ole\nSan Franciscon pilvenpiirtäjärivi! Tuolla on Call Building ja tuolla\nFerryn torni ja tuolla on varmasti Fairmont.\" Hän pysähtyi\nkatselemaan pilvirykelmien välistä aukkoa, ja hän taputti käsiään.\n\"Pienoisauringonlasku auringonlaskun ohella! Katsokaa! Faraglionit!\nNe uiskentelevat omassa oranssinvärisessä ja punaisessa\npienoisauringonlaskussaan.\"\n\n\"Eikö tuolla ole Kultainen portti ja San Francisco ja Faraglionit?\"\nTyttö vetosi nyt mr Pikeen, joka nojasi lähellämme peräkannen\nkaiteeseen ja vuoroin vilkui happamesti Nancya, joka norkoili\nvälikannella, vuoroin Possumia, joka oli sillalla ja kyyristyi aina\nkauhusta, kun purje paukkui sen yläpuolella.\n\nPerämies käänsi päänsä ja suvaitsi silmätä taivasta juhlallisesti.\n\n\"No enpä tiedä\", hän murahti. \"Teistä se voi näyttää Faraglioneilta,\nmutta minusta se on kuin sotalaiva, joka tulee suoraan Porttiin\nkahdenkymmenen solmun nopeudella.\"\n\nNiin näyttikin. Uivat Faraglionit olivat muuttuneet\njättiläissotalaivoiksi.\n\nSitten alkoi värikäs ilotulitus, jonka hallitsevana pohjavärinä oli\nvihreä. Vihreä, vihreä ja taas vihreä -- puhkeavan kevään\nsinervänvihreä ja syksyinen kellanvihreä ja ruskeanvihreä ja\nkuparinvihreä. Ja nämä kaikki vihreän vivahdukset olivat sanomattoman\nvoimakkaat, mutta voimakkuus ja vihreys kalpeni, siirtyi harmaista\npilvistä mereen, joka sai kiiltävän kuparin kultaisen värin, samalla\nkuin silkinhienot aallonväreet vivahtivat mitä hienoimpaan\nherneenvihreään.\n\nHarmaat pilvet muodostivat pitkän, matalan rubiinin- ja\ngranaatinpunaisen ketjun -- samanvärisen, miltä bourgognen viini\nnäyttää valoa vasten. Ja sen alla oli harmaanvalkoisen sumujuovan\nmuusta värirunsaudesta erottamana toinen pienempi, viininpunainen\njuova.\n\nKuljin peräkannen poikki vasemmalle puolelle.\n\n\"Oh! Tulkaa takaisin! Katsokaa! Katsokaa!\" miss West huusi minulle.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyin. \"Täällä on aivan yhtä kaunista.\"\n\nTyttö liittyi minuun, ja kun hän teki niin, huomasin happamen hymyn mr\nPiken kasvoilla. -- Itäinen taivas oli yhtä värikäs. Se oli kääriytynyt\nheleänsiniseen vaippaan, jonka yläosat himmentyivät, vaihtuivat monen\nvivahteen kautta kalpeaan, mutta silti lämpimään, väreilevään ja\nvavahtelevaan ruusunpunaiseen. Tämän värikkään taivaanlaen heijastus\nvedessä oli kuin välkkyvä silkki, joka vivahteli siniseen,\nniilinvihreään ja lohenpunaiseen. Oli kuin pehmeä, silkkinen verho\nolisi päällystänyt merta ja kellunut sen heikosti väreilevällä,\naaltoilevalla pinnalla.\n\nJa kalpea kuu näytti kostealta helmeltä, joka loisti taivaan auteren\nläpi.\n\nEteläisellä taivaalla näimme omituisen auringonlaskun. Se oli erikoinen\nsen tähden, että se oli oranssinpunainen, ja matalalla kulkevien\nharmaiden pilvien alareunat olivat valaistut ja värikkäät.\n\n\"Pyh!\" mutisi mr Pike töykeästi, kun me huudahtelimme ihastuksesta.\n\"Katsokaa auringonlaskua pohjoisessa päin. Se ei ole hullumpi,\nratkaiskaa itse.\"\n\nEikä se ollutkaan. Pohjoinen neljännes taivaasta oli kuin suuri\nvärikäs pilviviuhka, jonka punaiset, röyhelöiset sulat ulottuivat\ntaivaanrannasta keskitaivaalle. Se oli ihmeellinen. Neljä loimuavaa,\nhehkuvaa auringonlaskua yhtaikaa taivaalla!\n\nJa kun värit hämärän tullen hitaasti himmenivät, vuodatti autereinen\nkuu loistavia, hopeisia kyyneleitä hämärän sinipunervaan mereen. Sitten\nseurasi yön pimeys ja äänettömyys, ja me heräsimme unelmistamme\nkauneuden lumoamina, nojasimme reelinkiin seisoen vierekkäin.\n\nEn koskaan väsy tekemään huomioita kapteeni Westista. Jotenkin hän\nmuistuttaa monia näkemiäni Washingtonin muotokuvia. Hän on kuusi jalkaa\npitkä, ylimyksellisen laiha ja hän liikkuu varmasti, verkkaisesti ja\njuhlallisen luontevasti. Hänen laihuutensa on melkein askeettinen.\nKäytökseltään ja tavoiltaan hän on aito, vanhanaikainen Uuden Englannin\nherrasmies.\n\nHänellä on samanlaiset harmaat silmät kuin hänen tyttärelläänkin, mutta\nne ovat pikemminkin lempeät kuin lämpimät, ja hänen silmänsä hymyilevät\nsamalla tavalla. Hänen ihonsa on punaisempi kuin tytön, ja hänen\nkulmakarvansa ja silmäripsensä ovat vaaleammat. Hänellä tuskin on\nintohimoja, eikä hän myös osaa välittömästi innostua. Miss West on\ntiukka kuten isänsäkin, mutta hänen tiukkuudessaan on lämpöä. Kapteeni\nWest on puhdashenkinen, miellyttävä ja kohtelias, mutta kylmän\nmiellyttävä, kylmän kohtelias, ja hän on vertaisiaan kohtaan aina\nrakastettava sekä kajuutassa että kannella, mutta hänen\nrakastettavuutensa on kuitenkin kylmää, ylvästä, ohutta.\n\nHän on mestari tyhjäntoimittamisen taidossa. Hän ei koskaan lue muuta\nkuin Raamattua, ja kuitenkaan ei hänen ole milloinkaan ikävä. Useasti\nnäen hänet kansituolissa tutkimassa sormiensa jalomuotoisia kynsiä, ja\nvannon, ettei hän kuitenkaan niitä näe. Miss West sanoo hänen\nrakastavan merta, ja minä kysyn itseltäni tuhansia kertoja: \"Kuinka hän\nsitä rakastaa?\" Hän ei osoita mielenkiintoa mihinkään, mikä on meren\nyhteydessä. Siitä huolimatta, että hän kiinnitti meidän huomiomme äsken\nkuvaamaani ihanaan auringonlaskuun, ei hän itse jäänyt kannelle sitä\nihailemaan. Hän istui alhaalla isossa nahkatuolissaan lukematta,\ntorkkumatta, tuijottaen vain tyhjyyteen.\n\nPäivät vierivät, ja vuodenajat kuluvat. Lähdimme Baltimoresta talven\nselän jo taituttua, elimme kevään ja kesän, ja nyt pyrkiessämme etelään\nKap Hornin talvisten vesien halki on jo täysi syksy. Ja kun olemme\nsivuuttaneet Kap Hornin ja pyrimme pohjoiseen, on taas kevät ja kesä --\npitkä kesä -- kun seuraamme aurinkoa pohjoiseen ja saavumme Seattleen\nkesällä. Ja kaikki nämä vuodenaikojen vaihtelut ovat tapahtuneet tai\ntapahtuvat viiden kuukauden kuluessa.\n\nValkoiset pukumme olemme jättäneet ja käytämme lauhkean ilmaston\nvaatteita. Wada on antanut minulle paksummat alusvaatteet ja yöpuvun,\nja Possum ei enää öisin tyydy olemaan vuoteen peitteellä, vaan haluaa\nryömiä sen alle.\n\nOlemme nyt La Platan seuduilla, mikä on pahassa maineessa myrskyjensä\ntakia, ja mr Pike odottaa tämän seudun kylmiä ja kovia lounaismyrskyjä.\nKapteeni West ei tunnu odottavan mitään, mutta kuitenkin huomaan, että\nhän viipyy kauemmin kannella, kun taivas ja ilmapuntari näyttävät\nuhkaavilta.\n\nEilen, hämärän ja pimeän vaihteessa saimme tuntea esimakua La Platan\nsäistä, ja tänään sattui ratkaiseva tapahtuma. Eilen illalla ei\ntuullut, ja _Elsinore_ säilytti suuntansa vain hetkittäisten pohjoisten\ntuulenpuuskausten avulla, keikkui kiivaasti isoilla, sileillä\nmainingeilla, jotka vierivät vastaamme jonkin eteläisen hirmumyrskyn\nnostattamina.\n\nEteemme kohosi yhtäkkiä kuin taikaiskusta siniharmaa pimeys. Luulen,\nettä se oli jonkinlainen pilvimuodostus, vaikka se ei kylläkään\nmuistuttanut pilviä. Se oli vain omituista pimeyttä, joka kohosi aina\nylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes olimme siihen kokonaan verhoutuneet,\nniin että melkein koko meri häipyi näkyvistämme.\n\nJa purjeemme pullistuivat yhä pohjoistuulen leyhkäyksistä, ja\n_Elsinore_ keikkui isoilla, loivilla mainingeilla. Purjeet jäivät\ntuuletta, lepattivat vain kumeasti jyristen, ja laiva kulki hitaasti\ntuota pahaa ennustavaa synkkyyttä kohti. Idässä, missä oli selviä\nukkospilviä, leimahtivat heikot salamat halkaisten aina samalla\nympärillämme olevan pimeyden.\n\nÄskeiset vähäiset tuulen leyhkäyksetkin loppuivat, ja lähestyvän\nrajuilman jylinää edeltävän hiljaisuuden aikana kuuluivat ylhäällä\nraakapuilla olevien miesten äänet siltä, kuin he olisivat olleet aivan\nvieressämme, vaikka he olivat satojen jalkojen päässä meistä. Siitä\nvakavuudesta, millä he tekivät työtä, kävi selville, että he\nkäsittivät, mitä oli tulossa. Molemmat vuorot olivat työssä, ja\nmolemmat perämiehet olivat valvomassa. Kapteeni West kuljeksi kannella\ntapansa mukaan huolettomana eikä antanut mitään määräyksiä, paitsi\nsilloin, kun mr Pike tuli hänen kanssaan neuvottelemaan.\n\nMiss West, joka oli poistunut viitisen minuuttia sitten, palasi\nöljyvaatteisiin, myrskyhattuun ja merisaappaisiin pukeutuneena. Hän\nkehoitti minua hyvin käskevästi tekemään samoin. Mutta en malttanut\njättää kantta, koska pelkäsin minulta jäävän jotakin kiintoisaa\nnäkemättä. Keksin keskitien ja käskin Wadan tuoda myrskytamineeni.\n\nJa sitten alkoi tuulla. Myrsky purkaantui pimeydestä ukkosena, jota\nseurasi helvetillinen paukkina. Ja sadetta ja ukkosta seurasi pimeys,\njoka oli niin sankka, että tuntui kuin sitä olisi voinut veitsellä\nleikata. Se kääri meidät vaippaansa tuulen ulvoessa. Pimeys, samoin\nkuin tuulikin, puristi meidät syleilyynsä. Sen voi kuvata vain\nvanhalla, peräti kuluneella sanontatavalla, että ei voinut nähdä edes\nojennettua kättänsä.\n\n\"Eikö tämä ole ihanaa!\" miss West huusi korvaani melkein minussa kiinni\nriippuen, kun seisoimme lähellä peräkannenkaidetta.\n\n\"Suurenmoista!\" huusin takaisin, ja samalla huuleni olivat niin lähellä\nhänen korvaansa, että hänen tukkansa kutitti kasvojani.\n\nEnkä tiedä, miten se tapahtui vaistomaisesti varmasti meiltä\nkummaltakin -- mutta pauhaavassa pimeydessä, riippuessamme kaiteessa\nkiinni, tarttuivat kätemme toisiinsa ja puristivat toisiansa.\n\n\"Herodiaan tytär\", ajattelin katkerasti itsekseni, mutta en irroittanut\nkättäni hänen kädestään.\n\n\"Mitä tapahtuu?\" huusin hänen korvaansa.\n\n\"Olemme muuttaneet suuntaa\", tyttö vastasi. \"Luulen, että laiva on\nkääntynyt! Peräsin on kunnossa, mutta laiva ei tottele!\"\n\nSamurain Gabrielin ääni kajahti.\n\n\"Tiukasti ympäri!\" hän huusi myrskyn halki ruorimiehelle. \"Tiukasti\nympäri, sir\", kuului perämiehen tuulen tukahduttama, tuskin kuuluva\nvastaus.\n\nSamalla leimahtelivat joka puolella salamat, niin että suorastaan\nkylvimme valossa monta minuuttia yhteen menoon. Koko ajan olimme kuin\nkuuroja ukkosen lakkaamatta jylistessä. Näky oli aavemainen -- mastojen\nja raakapuiden pitkä ja musta luuranko, ja merimiehet olivat kuin\njättiläissyöpäläisiä työskennellessään purjeen kiinnitysnuorien ääressä\nja kääriessä kokoon purjeita. Heidän alapuolellaan olivat harvat\nylhäällä olevat purjeet valkoisia, kummitusmaisen salaperäisiä tuossa\nomituisessa valaistuksessa tuulen pullistaessa niitä taaksepäin mastoja\nvastaan. Alimpana näkyivät _Elsinoren_ kansi ja silta ynnä hytit,\nsotkuinen kimppu ajelehtivia köysiä sekä hajanaisia, horjuvia ja\nhinaavia ihmisryhmiä.\n\nKun rajuilma syöksyi kimppuumme, oli myös herramme ja isäntämme\npaikallaan. Hän oli ikäänkuin liekehtivässä tulessa, solakkana,\nvälinpitämättömänä, häiriintymättömänä, alaisinaan perämiehet, jotka\nvastaan ottivat hänen käskynsä ja toteuttivat hänen tahtonsa\nkomentamalla tuota epattojen ja kurjimusten laumaa hinaamaan,\nhaalaamaan ja ponnistamaan kaikki ruumiinsa voimat, jotta uiva\nmaailmamme kestäisi tämän luonnon voimien raivon.\n\nMitä sitten tapahtui, sitä en tiedä. Silloin tällöin kuulin vain\nGabrielin äänen, sillä tuli pimeä ja sen mukana kohisevina virtoina\nsyöksyvä sade. Se täytti suuni ja kuristi keuhkojani, kuin olisin\npudonnut mereen. Sitä tuntui tulevan sekä alhaalta että ylhäältä sillä\nse tunki myrskyhattuni alle ja öljypukuni läpi, vieläpä tiukan\nkaulukseni kautta alas aina merisaappaisiin asti. Olin päästäni\npyörällä ja kuurona ukkosen jyrinästä, salamain, tuulen, synkän\npimeyden ja vesipaljouden kynsissä. Mutta isäntämme oli aivan lähelläni\nperäkannella ja liikkui tyynesti, huusi määräyksensä miehille, jotka\nhilasivat köysiä typerästi, hellittivät ja kiristivät jalasnuoria,\nnostivat ja laskivat raakapuita, pingoittivat kupuköysiä ja supistimia,\nirroittivat ja kiinnittivät isoja purjekangaskaistoja.\n\nEn tiedä, miten kaikki kävi, mutta yhtäkkiä miss West ja minä\nkyyristyimme yhteen, riipuimme kiinni reelingissä ja toisissamme\nkangassuojuksen alla, jota sade rapisteli. Toinen käteni oli hänen\nvyötärönsä ympärillä, toisella pidin kiinni reelingistä. Miss Westin\nolkapää painui omaani vasten, ja hän piti toisella kädellään tiukasti\nkiinni öljytakkini rinnuksesta.\n\nTuntia myöhemmin hoipuimme peräkannen poikki karttahuoneeseen auttaen\ntoinen toisiamme pysymään pystyssä _Elsinoren_ keinuessa ja täristessä\nmeren käynnin kiihdyttyä, ja kallistuessa tuulen pullistaessa sen\nharvoja vielä ylhäällä olevia purjeita. Sateen johdosta lauhtunut tuuli\noli nyt hyvin. Pahin oli ohitse, laiva hengitti taas, samoin me, ja\nkarttahuoneen kirkkaassa valossa me silmäilimme toisiamme kasvot\nmärkinä, mutta silmät loistaen sekä nauroimme.\n\n\"Voiko kukaan olla pitämättä merestä?\" miss West huudahti\nvoitonriemuisesti vääntäessään vettä hiussuortuvistaan, jotka\nrajuilmassa olivat joutuneet epäjärjestykseen. \"Ja merimiehistä! Meren\nherroista! Näittekö isääni...?\"\n\n\"Hän on kuningas\", sanoin.\n\n\"Hän on kuningas\", tyttö toisti.\n\nJa yhtäkkiä _Elsinore_ kohosi aallon harjalle ja paiskautui kallelleen,\nniin että me sinkosimme toisiamme vastaan ja lensimme päin seinää.\n\nSanoin tytölle hyvää yötä portaiden juurella ja sivuuttaessani kajuutan\navoimen oven vilkaisin sinne. Siellä istui kapteeni West, jonka olin\nluullut olevan yhä kannella. Hänen myrskytamineensa olivat poissa ja\nmerisaappaat oli korvattu tohveleilla. Hän istui isossa nojatuolissaan,\nsilmät auki, nähden näkyjä sikarin kiemurtelevassa savussa.\n\nKello yhdeltätoista tänä aamuna La Plata rupesi temppuilemaan. Viime\nyönä oli todellinen lounaismyrsky -- vaikkakin lievä. Tänään näytti\ntulevan paljon pahempi, mutta siitä tulikin mitätön kosmillinen ilve.\nTuuli oli yön aikana niin lauhtunut, että yhdeksältä aamulla kaikki\nprammipurjeemme olivat ylhäällä. Kello kymmeneltä keinuimme\ntypityvenessä. Yhdentoista aikaan alkoivat pilvet pahaa ennustavasti\nryhmittyä eteläiselle taivaalle.\n\nPilvinen taivas painui yhä matalammalle. Mastojemme huiput näyttivät\npiirtävän pilviä. Taivaanranta vetäytyi niin lähelle, että se lopulta\nnäytti tuskin olevan puolen mailin päässä. _Elsinore_ oli suljettu kuin\npienen sumu- ja merimaailman sisäpuolelle. Salamat leimahtelivat.\nTaivas ja taivaanranta lähenivät meitä, niin että tuntui, kuin ne\nolisivat olleet vähällä niellä _Elsinoren_.\n\nSitten halkoivat ilmoja keskitaivaalta taivaanrantaan ulottuvat käyrät\nsalamat, ja kostea ilmakehä tuli omituisen vihreäksi. Sade, joka alkoi\nhiljaa tyvenellä väliajalla, kasvoi vedenpaisumukseksi. Vähitellen\npimeni niin, että Wada ja steward sytyttivät lamput, vaikka olikin\nkeskipäivä. Pimeys värisi ja liekehti ja käyrät salamat välkkyivät.\nNämä kävivät yhä kiivaammiksi, kun sade väheni, ja me olimme niin\ntäydellisesti tämän sähköpurkauksen piirissä, ettei salamanleimahduksia\nvoinut asettaa minkään erikoisen jyrinän yhteyteen. Ilmakehä\nympärillämme kumahteli ja liekehti. Mikä rätinä ja paukkina! Joka hetki\nluulimme _Elsinoren_ saavan vuodon. En koskaan ole nähnyt sellaisia\nvärejä ukonilman aikana. Samalla kuin voimakkaat salamat sokaisivat\nmeitä, jatkui myös väreilevä, sykkivä heikompien salamoiden ilotulitus,\njoka toisinaan oli vienon sininen, joskus taas himmeän punainen, ja\nhaihtui lavendelinvioletin tuhansiin vivahteisiin.\n\nEi tuullut. Ei alkanutkaan tuulla. Ei tapahtunut mitään. _Elsinore_ oli\nvalmis kaikkeen, mastot paljaina, vain alimmat märssypurjeet ylhäällä,\nmesaani- ja begiinipurjeet käärittyinä kokoon. Laivan alamärssypurjeet\nroikkuivat velttoina raaoissa, raskaina sateesta ja vettyneinä\nlepattaen laivan keinuessa. Pilvirykelmät ohenivat, päivä kirkastui,\npimeys vaihtui harmaaseen hämärään, salamat herkesivät, ukkonen\netääntyi kauas, eikä tuullut. Puolen tunnin kuluttua aurinko paistoi,\njyrinä vieri hetkittäin etäällä, ja _Elsinore_ keinui yhä tyvenessä.\n\n\"Ei voi edeltäpäin mitään tietää, sir\", mr Pike marisi minulle.\n\"Kolmekymmentä vuotta sitten menetin kaikki mastoni täällä La Platan\nseuduilla myrskyssä, joka yllätti meidät samanlaisella ilmalla.\"\n\nVahdit vaihtuivat, ja mr Mellaire, joka oli tullut kannelle\nvapauttamaan ensimmäisen perämiehen toimestaan, seisoi vieressäni.\n\n\"Tämä on maailman vaikeimpia vesiä\", hän puuttui puheeseen.\n\"Kahdeksantoista vuotta sitten tulin tuntemaan La Platan, kun menetimme\npuolet mastoista. Kaksikymmentä tuntia makasi toinen laita vedessä, ja\nmeri huuhtoi lastin pohjaansa. Meidän täytyi ajelehtia kaksi päivää\nveneessä, ennen kuin englantilainen rahtilaiva otti meidät turviinsa.\nEikä muista veneistämme ole sen koommin nähty jälkeäkään.\"\n\n\"_Elsinore_ suoriutui hyvin viime yönä\", sanoin iloisesti.\n\n\"Oh, hitto vie, ei se ollut mitään\", mr Pike urahti. \"Odottakaa, kunnes\nnäette todellisen lounaismyrskyn. Siinä vasta on tukala liikkua, ja\nminä ainakin olen iloinen, kun pääsemme siitä. Mieluummin valitsen\ntusinan Kap Hornin myrskyjä kuin yhden tällaisen. Mitä mieltä te\nolette, mr Mellaire?\"\n\n\"Yhdyn teihin, sir\", hän vastasi. \"Parhaatkin kapteenit voivat tehdä\ntyhmyyksiä La Platan seuduilla.\"\n\nMr Pike hyräili laskeutuessaan portaita alas.\n\n\n\n\n29\n\n\nAuringonlaskut tulevat yhä omituisemmiksi ja ilmiömäisemmiksi\nArgentiinan rannikon tällä puolella. Eilen illalla olivat pilvet\nkorkealla, valkoisen ja kullan kirjavia, säännöttömästi sirottuneina\nläntiselle taivaalle, ja samalla näkyi toinen auringonlasku idässä --\nehkä toisen heijastuksena. Joka tapauksessa itäinen taivas oli\nvaaleiden hattaroiden peitossa, joiden läpi tunkeutui pehmeitä,\nhajanaisia, sinisiä ja vaaleita säteitä siniharmaalle merelle.\n\nKirjoissa sanotaan, että nämä huomattavat auringonlaskut johtuvat\npölystä, joka lentää korkealle ilmaan Argentiinan pampaksella\npuhaltavien tuulien nostattamana.\n\nKirjoitan tätä keskiyöllä, olen kääriytynyt peitteisiini pielusten\nkeskellä, ja _Elsinore_ keinuu kovasti suunnattomien maininkien\nvieriessä vastaamme Kap Hornin seuduilta, missä tuulet aina puhaltavat.\nMutta tämäniltainen auringonlasku! Turner olisi ehkä voinut sen\nmaalata. Lännessä näytti siltä, kuin maalari olisi sivaltanut harmaita\nväriläiskiä vihreälle kankaalle ja pilvet sirottuivat hajalleen tuolle\ntaivaan vihreälle taustalle.\n\nMutta mikä tausta! Mikä vihreä väriloisto! Ainoatakaan vihreän\nvivahdusta ei puuttunut maitomaisten, väreilevien pilvien välisten\naukkojen kohdalla -- ylhäällä niilinvihreätä ja sitten järjestyksessä,\ntuhansin vivahtein, sinivihreä, ruskeanvihreä, harmaanvihreä ja\nihmeellinen oliivinvihreä, joka tummeni syväksi pronssinvihreäksi.\n\nMuu taivaanranta taas hehkui punaisen, sinisen, vaaleanvihreän ja\nkeltaisen eri vivahduksina. Vähän myöhemmin auringon ollessa aivan\nalhaalla, loimusi väreilevien pilvien taustaa vastaan viininpunainen\nväriyhdistelmä, joka himmentyi pronssinkarvaiseksi ja antoi tummuville\nvihreän vivahduksille veripunaisen hohteen. Itse pilvet liekehtivät\nmonivivahteisen ruusuisina, samalla kuin vaaleanpunaisista\njättiläissäteistä muodostunut viuhka aukeni keskitaivasta kohden. Sen\nsäteet syvenivät vivahteiltaan nopeasti koreaksi punahohteeksi ja\npaloivat kauan hämärän hitaasti lähestyessä.\n\nVielä tuntikausia myöhemmin, näiden kauneuden ihmeiden yhä\naskarruttaessa aivojani, kuulen mr Piken ärjyvän äänen ja miesten\njalkojen töminän ja laahustamisen heidän siirtyessään köydeltä toiselle\nja vetäessään ja haalatessaan. Ennustetaan taas rajuilmaa, ja koska\npurjeita vähennetään, niin voi päättää, ettei se ole kaukana.\n\nPäivän sarastaessa laivamme keinui edelleen typi tyvenessä ja\nepämiellyttävillä mainingeilla. Miss West sanoo, että ilmapuntari\nlaskee, mutta että tämä varoitus on kestänyt liian kauan, jotta se\nmitään merkitsisi. Lounaismyrskyjä sattuu täällä usein, ja vaikka\n_Elsinore_ on valmis mihin tahansa, koska mastot ovat paljaina\nylämärssypurjeisiin asti, voi hyvinkin sattua, että hetken päästä\npurjeita lisätään.\n\nMr Pike oli niin ymmällä, että hän todellakin oli nostanut\nprammipurjeet, ja yläprammipurjeiden kiinnitysnuoria parhaillaan\nirroitettiin, kun samurai tuli kannelle, kulki edestakaisin\nhuolettomana viitisen minuuttia ja puhui sitten matalalla äänellä mr\nPikelle. Mr Pike ei pitänyt siitä. Minusta, joka olin vain alokas,\ntuntui, että hän ei ollut yhtä mieltä isäntänsä kanssa. Siitä\nhuolimatta hän ärjäisi ylhäällä yläprammiraaoilla oleville miehille,\nettä kaikki oli taas kiinnitettävä. Sitten tuli supistimien ja\nkupunuorien vuoro ja raakain laskeminen, kun yläprammipurjeet\nkäärittiin kokoon. Begiinipurje laskettiin ja samoin muutamat\nulommaiset perä- ja keulaviistopurjeet, joitten nimiä en koskaan\nmuista.\n\nLounaasta alkoi puhaltaa kylmä tuulenleyhkä. Taivas oli pilvetön. Näin,\nettä mr Pike oli salaa tyytyväinen. Ja aina kun mr Pike silmäsi ylös\npaljaita prammi- ja yläprammiraakoja, tunsin hänen ajattelevan, että ne\nolisivat hyvin voineet kantaa purjeita. Oli ilmeistä, että La Plata oli\npetkuttanut kapteeni Westia. Siitä oli miss Westkin varma.\n\n\"Isä lisää purjeita puolen tunnin päästä\", hän ennusti.\n\nEn tiedä, minkälainen säävaisto kapteeni Westilla on, mutta olen varma,\nettä sen täytyy olla samurain vaisto. Kuten sanoin, taivas oli kirkas.\nJa kuitenkin, lyhyessä puolituntisessa kaikki muuttui. Olin juuri\npalannut kajuutasta, ja miss West ilmaisi halveksumisensa La Plata-joen\nsuhteen ja lupasi mennä alas ompelemaan, kun kuulimme mr Piken\nmörisevän. Mörinä oli oudon tyytymätöntä, katuvaista ja alemmuutensa\nmestarin edessä tunnustavaa. \"Tuolla tulee koko La Plata\", hän mörähti.\nSeurasin hänen katsettaan lounaaseen ja näin rajuilman lähestyvän.\nAuringonvalon peitti pilvirykelmä, joka näytti paisuvan ja kieppuvan\nmonta kertaa ympäri lähestyessään meitä nopeasti voimakkaan tuulen\najamana.\n\nKapteeni West puhui perämiehelle, tämä huusi käskyn edelleen, ja\nmiehistö alkoi koota isoapurjetta ja keulapurjetta ja kiivetä\nköysistöön.\n\n\"Laskekaa alemmaksi! Kääntäkää ruori!\" kapteeni West huusi aivan\ntyynenä ruorimiehelle.\n\nJa iso ruoriratas kierähti ympäri, ja _Elsinoren_ keula painui tuuleen,\njottei peräpuoli jäisi sille alttiiksi.\n\nUkkonen kätkeytyi pilvien synkkyyden peittoon, kunnes yhtäkkiä salama\nhalkaisi pilven.\n\nSitten seurasi sade, tuuli, synkkä pimeys ja salamat. Laivan jokaista\nraakaa kohden oli viisitoista miestä. Purjeet oli hyvin kääritty, ennen\nkuin leikki alkoi. Kuinka miehet pääsivät raaoilta taas kannelle,\nen tiedä sillä _Elsinore_ kierähti kallelleen (vain ylä- ja\nalamärssypurjeet olivat ylhäällä), ja sen vasen puoli hautautui mereen\neikä ottanut noustakseen. En voinut seisoa tuetta jyrkästi kaltevalla\nkannella. Jokainen piti kiinni mistä sai. Mr Pike tarttui tukevasti\nreelinkiin molemmin käsin, ja samoin miss West ja minä tartuimme\nmielettöminä kiinni reelinkiin ja haparoimme jalansijaa. Mutta samurai\npiti vain toisella kädellä reelingistä ja säilytti helposti\ntasapainonsa kuin lentoon valmis lintu. Hän ei antanut käskyjä, ja\narvasin, ettei ollut mitään tehtävissä. Hän odotti -- tyynesti ja\nlevollisesti. Tilanne oli yksinkertainen. Joko menettää mastot tai ne\nsäilyvät ehjinä tai _Elsinore_ ei enää koskaan nouse.\n\nSillä välin laiva oli kuin kuollut, sen suojan puoleiset raa'annokat\nmelkein viistivät vettä, ja meri vaahtosi valtavana sen suojaluukuille,\nveteen hautautuneen, näkymättömän laivan yli.\n\nMinuutit tuntuivat vuosisadoilta, kunnes keula aleni tuulen mukaan ja\n_Elsinore_ kohosi jälleen kölilleen. Kapteeni West pysytti laivaa yhä\ntuulta kohti. Ja heti sen jälkeen iso keulapurje irtautui tuulessa.\nTärähdykset, jotka laiva kesti sitä seuranneen hirveän keinumisen\naikana, olivat peloittavia. Tuntui kuin se halkeaisi palasiksi.\nKapteeni ja perämies olivat vieri vieressä, ja heidän kasvojensa ilmeet\nolivat heille kummallekin tyypilliset. Kummankaan kasvoilla ei ollut\npelon merkkejä. Mr Pike irvisti happamesti kyvyttömille merimiehille,\njotka olivat hutiloineet työssään. Kapteeni Westin kasvot olivat tyynen\nharkitsevat.\n\nKuitenkaan ei voitu mitään tehdä. Viisi minuuttia _Elsinore_ keikkui\nkuin jättiläishirviön kynsissä, kunnes purjekankaiden viimeisetkin isot\nkaistat olivat repeytyneet irti.\n\n\"Keulapurjeemme on matkalla Afrikkaan\", miss West nauroi.\n\nTyttö oli peloton, kuten isänsäkin.\n\n\"Ja nyt voimme yhtä hyvin mennä alas ja ruveta pitämään hauskaa\", miss\nWest sanoi viittä minuuttia myöhemmin. \"Pahin on ohi. Nyt seuraa vain\ntuulta, tuulta ja taas tuulta ja voimakas meren käynti.\"\n\nKoko päivän tuuli. Ja valtava meren käynti teki _Elsinoren_\nkäyttäytymisen melkein sietämättömäksi. Vain siten sain oltua, että\nmenin vuoteeseen ja ympäröin tyynyillä sen reunat käyttäen apuna tyhjiä\nsaippualaatikolta, mitkä Wada siihen sopivasti järjesti. Mr Pike\ntarttui lujasti oven pieleen, ja hänen jalkansa sätkyttelivät sinne\ntänne laivan hirveästi keinuessa, kun hän pysähtyi sanomaan minulle,\nettä tämä oli hänelle aivan uudenlainen lounaismyrsky. Kaikki tapahtui\nheti alusta alkaen oudosti. Se ei ollut tullut, kuten ennen. Se oli\narvaamaton.\n\nMies jäi vielä hetkiseksi luokseni ja ilmaisi ajatuksensa silloisesta\ntilanteesta naurettavan peittämättömällä äänen sävyllä.\n\nEnnen kaikkea hän oli kyllin järjetön kysyäkseen, ilmenikö Possumissa\nmerikivun oireita. Sitten hän purki kiukkuansa epattoihin, jotka olivat\npäästäneet keulapurjeen karkuun, ja ilmaisi myötätuntonsa purjeen\ntekijöitä kohtaan heille tulevan ylimääräisen työn johdosta. Sitten hän\npyysi lupaa saada lainata jonkin kirjoistani, ja pitäen kiinni\nsängystäni hän valitsi Buchnerin \"Voima ja aine\"-nimisen teoksen\nhyllyltäni sekä tukki huolellisesti siten syntyneen aukkokohdan\naikakauslehdillä, joita siihen tarkoitukseen käytän.\n\nMutta hän ei vieläkään halunnut lähteä, ja mietittyään päänsä puhki,\nlöytääkseen jonkin tekosyyn, hän alkoi puhella hajanaisesti La Platan\nilmoista. Koko ajan itsekseni ihmettelin, mikä tuon kaiken takana\nmahtoi olla. Lopulta se tuli ilmi.\n\n\"Sivumennen sanoen, mr Pathurst\", hän huomautti, \"satutteko muistamaan,\nmontako vuotta sitten mr Mellaire sanoi menettäneensä mastonsa ja\njoutuneensa haaksirikkoon täällä?\"\n\nTajusin heti hänen tarkoituksensa.\n\n\"Eikö se liene ollut kahdeksan vuotta sitten\", valehtelin.\n\nMr Pike nieli tämän ja alkoi sitä hitaasti sulatella, samalla kuin\n_Elsinore_ kolme kertaa rajusti keinahti vasemmalle ja takaisin.\n\n\"Mutta mikä laiva upposi La Platan edustalla kahdeksan vuotta sitten?\"\nhän mutisi kuin itsekseen. \"Luulen, että minun täytyy kysyä mr\nMellairelta sen nimeä. En voi mitenkään sitä muistaa.\"\n\nHän kiitti minua tavattoman valituin sanoin kirjasta, josta hän\nvarmasti ei riviäkään lukisi, ja kopeloi ovelle. Siinä hän hetkisen\npysytteli seisaallaan, ja ikäänkuin saaden uuden ja aivan satunnaisen\naatteen, hän sanoi:\n\n\"Eikö se mitenkään olisi voinut olla kahdeksantoista vuotta sitten?\"\nPudistin päätäni.\n\n\"Kahdeksan vuota sitten\", sanoin. \"Niin minä muistan. Miten lienee\njäänyt mieleeni. Mutta niin hän sanoi\", kertasin yhä vakuuttavammin.\n\"Kahdeksan vuotta sitten. Olen siitä varma.\"\n\nMr Pike katsoi minua miettiväisesti ja odotti, kunnes _Elsinore_ oli\njälleen jotenkuten tasapainossa, ennen kuin lähti alas käytävää pitkin.\n\nLuulen seuranneeni oikein hänen ajatustensa kulkua. Olen jo aikoja\nsitten huomannut, että hän muistaa erinomaisesti laivat, päälliköt,\nlastit, tuulet ja haaksirikot. Hän on oikea meren tietosanakirja. On\nmyös ilmeistä, että hän tuntee Sidney Walthamin historian. Mutta hän ei\nkuitenkaan aavista, että mr Mellaire on Sidney Waltham, ja hän vain\narvailee, oliko mr Mellaire Sidney Walthamin toverina kahdeksantoista\nvuotta sitten laivassa, joka teki haaksirikon La Platan seuduilla.\n\nEn voi koskaan antaa mr Mellairelle anteeksi erehdystä, minkä hän teki\npuhuessaan tuosta haaksirikosta. Hänen olisi pitänyt olla varovaisempi.\n\n\n\n\n30\n\n\nInhottava yö! Ihmeellinen yö! Nukuinko? Luulen, että nukuin koiran\nunta, mutta vakuutan kuulleeni joka kellon lyönnin aina puoli neljään\nasti. Sitten tuli muutos, helpotus. Ei enää taisteltu sitkeästi, ei\nkeinuttu merihädässä. _Elsinore_ liikkui. Tunsin sen liukuvan,\nsyöksyvän eteenpäin, lentävän, liitävän. Sen sijaan että se olisi\nalituisesti heilunut vasemmalle, se kallistui nyt yhtä nopeasti\nkummallekin puolelle.\n\nTiesin, mitä oli tapahtunut. Sen sijaan että olisimme puskeneet\nlounaismyrskyä vastaan, oli kapteeni West kääntänyt laivan, ja tuuli\nkuljetti sitä nyt eteenpäin. Tämä oli käsittääkseni todellakin ankara\nmyrsky, sillä ainakaan luoteeseen ei kapteeni West halunnut purjehtia.\nMutta joka tapauksessa, vaikka vauhti olikin raju, oli kulku kuitenkin\ntasaisempaa, niin että nukuin. Heräsin kello viideltä meren aaltojen\nkohinaan niiden syöksyessä yläkannelle ja virratessa päin kajuutan\nseiniä. Avoimesta ovestani näin veden huuhtovan käytävää päästä päähän,\nsamalla kuin noin puolen jalan vahvuinen vesimäärä vaahtosi ja porisi\nvuoteeni alta yli koko lattian, aina kun laiva keinahti oikealle.\n\nStewart toi kahvini, ja laatikoiden ja tyynyjen ympäröimänä\nkohottauduin juomaan sitä. Onneksi sain kahvin ajoissa juoduksi, sillä\nhirveä keinahtelu heitti kirjat lattialle eräältä hyllyltäni. Possum\nryömi vuoteen jalkopäästä suojaisempaan keskikohtaan päin ja ulvahti\nkauhusta, kun vesi roiskui ja pauhasi ja kirjavyöry vierähti alas. En\nvoinut muuta kuin hymyillä, kun \"Pahvikruunu\" iski päähäni, samalla\nkuin Chestertonin \"Mikä maailmaa vaivaa\" kolahdutti pentua niin, että\nse haukkoi ilmaa.\n\n\"No, mitä ajattelette?\" kysyin stewardilta, joka auttoi meitä\nselviytymään tästä sekamelskasta.\n\nHän kohautti olkapäitään, ja hänen viisaat, vinot silmänsä olivat hyvin\nkirkkaat, kun hän sanoi:\n\n\"Monta kertaa minä nähdä tämmöstä. Minä vanha mies. Monta kertaa minä\nnähdä paljon pahempi. Liika paljo tuuli, liika paljo homma. Saastanen\nlaivaväki olla paha.\"\n\nArvasin, että kannella olisi mielenkiintoista nähtävää, ja kello\nkuudelta kiipesin voimistelijan tavoin vuoteeni sivulaudan yli,\npyydystin ajelehtivat tohvelini, ja selkäpiitäni karmi, kun pistin\npaljaat jalkani niiden kylmään märkyyteen. En viitsinyt pukeutua, vaan\nalusvaatteisillani suuntasin matkani kannelle Possumin ulvoessa\nsurkeasti, kun jätin sen.\n\nOli täysi urakka puikkelehtia myrskyssä kapeissa käytävissä. Aina\nsilloin tällöin pysähdyin ja tarrasin aina kiinni, mistä sattui, niin\nettä sormenpääni tulivat aivan helliksi. Kun tuli tyynempää, etenin\ntaas vähän. Karttahuoneeseen johtavat leveät portaat avautuivat\npoikkikäytävään, joka oli kymmenkunta jalkaa pitkä. Liiallinen\nitseluottamukseni ja _Elsinoren_ tavallista rajumpi heilahtelu\naiheuttivat onnettomuuden. Laiva keikahti oikealle puolelle niin äkkiä,\nettä lattia tuntui vajoavan altani, ja minä syöksyin avuttomana\nluisuvaa pintaa alas. Yritin turhaan tarttua kierreportaiden\npylvääseen, pyörähdin onnellisesti ympäri melkein kierroksen ja lopulta\nputosin kapteeni Westin oven eteen lyöden siihen olkapääni.\n\nNuoruudella on omat tiensä, samoin laivalla, merellä ja vieläpä myös\nmiehen painollakin, tässä tapauksessa seitsemälläkymmenelläviidellä\nkilolla. Kapteeni Westin hytin kaunis mahonkinen ovilaudoitus särkyi,\nsäppi ponnahti auki, ja oikean käteni neljän sormen kynnet\nloukkaantuivat, kun turhaan yritin saada kiinni auki lentävästä ovesta,\nja niin vedin sen kiilloitetulle pinnalle neljä yhden suuntaista\nnaarmua. En voinut hillitä vauhtiani, vaan paiskauduin kapteeni Westin\navaraan hyttiin.\n\nMiss West, silmät vielä unen sikkarassa, ihana tukka kerrankin\nkampaamattomana, oli pukeutunut villaiseen aamupukuun, seisoi ovella,\njoka vie yläkannelle, ja katseli ihmeissään minua.\n\nMutta minulla ei ollut aikaa lausua anteeksipyyntöjä. Jatkoin\nmieletöntä matkaani päästyäni hiukan jaloilleni, mutta heti taas\nkiepsahdin kumoon, ja tällä kertaa lensin suoraan kapteeni Westin\nrautasänkyyn.\n\nMiss West alkoi nauraa.\n\n\"Tervetuloa\", hän kikatti.\n\nKymmenet vastaukset, jotka kaikki olivat yhtä suloisen sopimattomia,\npyörivät kielelläni, mutta en sanonut mitään, vaan tyydyin vain\npitämään ylhäällä vasenta kättäni, samalla kuin pistin kirvelevän\noikean käteni kainalokuoppaani. Tytön takana näin stewardin\npyydystelemässä kapteeni Westin Raamattua ja erästä miss Westin\nmuotilehteä. Ja kun tyttö kikatti ja nauroi minulle ja minä näin hänen\nseisovan siinä puolipukeissaan, välähti aivoissani ajatus: Hän on\nnainen. Hän herättää intohimoni.\n\nYmmärsiköhän tyttö tämän äkillisen, lausumattoman mielijohteeni? En\ntiedä, mutta hän lakkasi nauramasta, ja hänen pitkällinen tottumuksensa\nseuraelämään ilmeni hänen sanoissaan:\n\n\"Tiesin, että kaikki täällä isän huoneessa ajelehtii. Hän ei ole ollut\ntäällä viime yönä. Minä aivan kuulin tavaroiden pyörivän ympäri...\nOletteko loukkaantunut?\"\n\n\"Olen vain loukannut kynteni\", vastasin katsellen katkenneita kynsiäni\nja nousten varovasti seisomaan.\n\n\"Hyvänen aika, se vasta oli keinumista\", tyttö sanoi myötätuntoisesti.\n\n\"Niin, tarkoitukseni oli nousta portaita\", sanoin, \"eikä joutua isänne\nvuoteeseen. Pelkään, että olen ruhjonut oven.\"\n\nSeurasi taas kova keinuminen. Istuin vuoteelle ja pitelin siitä kiinni.\nMiss West itse oli turvassa ovikäytävässä, ja hän alkoi taas kikattaa,\nkun steward lensi hänen ohitsensa yli kajuutan maton kaapaten kiinni\npienestä kirjoituspöydästä, joka irtaantui kiinnityksistään hänen\ntakertuessaan siihen. Meri syöksähteli yhä kajuutan etuseinää vastaan,\nja steward, jonka ei onnistunut saada jalan sijaa, lensi taas takaisin\npitäen yhä pöydästä kiinni, jotta se ei vahingoittuisi.\n\nKäytin heti hyväkseni tyynempiä hetkiä, ja minun onnistui päästä\nportaille, ennen kuin laiva taas alkoi keinua. Silmissäni kangasteli\neloisasti kuva miss Westin uneliaista silmistä, hänen tukastaan ja\nkaikesta hänen suloudestaan. Intohimoa herättävä nainen, tuo ajatus\ntakoi aivoissani.\n\nMutta unohdin tuon kaiken, kun, ollessani jo melkein ylhäällä, sinkosin\nportaiden yläpäähän, niin kuin niistä olisi tullut äkkiä alamäki.\nJalkani lensivät portaalta portaalle, ja koetin turhaan estää\nputoamistani, sillä _Elsinoren_ perä ponnahti taivasta kohden valtavan\naallon nostamana.\n\nNiin hyppelehti tuo iso laiva kuin lastu laineilla. Se oli kuin lasten\nlelu, vain mitätön leikkikalu luonnonvoimien syleilyssä. Ja sittenkin,\nhuolimatta täydellisestä avuttomuuden tunteestani, tunsin olevani\nturvattuna. Meillähän oli samurai!\n\nSilmäsin karttahuoneeseen. Siellä hän istui keinutuolissa merisaappaat\njaloissaan, joita hän tuki sohvaa vastaan pysyäkseen paikallaan\nrajuilmankin keinumisen aikana. Hänen mustassa öljykangastakissaan\nkimalteli lampun valossa tuhansia vesipisaroita, mikä oli merkkinä\nsiitä, että hän oli juuri tullut kannelta. Hänen musta, kiiltävä\nmyrskyhattunsa oli kuin jonkun tarusankarin kypärä. Hän poltti sikaria,\nja hän hymyili ja tervehti minua, ja hän näytti hyvin vanhalta ja\nväsyneeltä -- vanhalta ja viisaalta, mutta ei heikolta. Hänen\nkasvojensa iho oli entistään läpikuultavampi, ja hän oli nyt tyynempi\nja ehdottomammin pienen, hauraan maailmamme valtias, kuin koskaan\nennen. Hänen vanhuutensa ei johtunut vuosien painosta. Hänellä ei ollut\nikää, ei intohimoja, hän oli yli-inhimillinen. Hän ei ollut koskaan\ntuntunut minusta niin suurelta, niin etäiseltä, niin aaveen tapaiselta\nkuin nyt.\n\nJa hän varoitti minua hopeisen vienolla, rauhallisella äänellään, kun\nyritin uskaltautua avaamaan karttahuoneen ovea päästäkseni ulos, ja\nneuvoi minulle sopivan ajan, jolloin voin lähteä pyrkimään\nperäkannelle.\n\nVettä oli kaikkialla. _Elsinore_ syöksyi läpi kuohuvien vesien. Aallot\nhuuhtoivat ja nuoleskelivat peräkannen laitoja, milloin vasemmalta\nmilloin oikealta puolelta. Aallot laivan perässä kohosivat tornin\nkorkuisiksi ja rysähtivät alas henkeämme uhaten. Ilma oli kuin\nvesisumua täynnä. Ei näkynyt vahtipalvelusta suorittavaa perämiestä.\nKansi oli tyhjä. Vain kaksi valuvissa öljyvaatteissaan värjöttelevää\nruorimiestä puoliksi avonaisen ruorihuoneen suojassa. Nyökkäsin heille\nhyvää huomenta. Toinen oli Tom Spink, vanhahko, mutta luotettava\nenglantilainen merimies. Toinen, Bill Quingley, oli siitä\nskanssikolmikosta, joka aina veti yhtä köyttä, huolimatta, että kaksi\nheistä, Frank Fitzgibbon ja Richard Giller, kuuluivatkin toisen\nperämiehen vahtivuoroon. Nuo kolme miestä olivat osoittautuneet\nlujakouraisiksi ja yhtä puolta pitäviksi. He olivat tapelleet keulassa\npontevasti roistosakkia vastaan ja saavuttaneet jonkinlaisen\nriippumattoman aseman. He eivät olleet oikeastaan merimiehiä -- mr\nMellaire nimitti heitä ivallisesti \"muurareiksi\" -- mutta he olivat\nonnistuneesti kieltäytyneet palvelemasta roistojoukkiota.\n\nKulkeminen kannen poikki karttahuoneesta peräkannen ulkonemalle ei\nollut helppo tehtävä, mutta onnistuin siinä ja riipuin rintanojassa\ntuulen piestessä lepattelevia alusvaatteitani. Tällä hetkellä\n_Elsinore_ kohosi tuokioksi vaakasuoraan asentoon ja syöksyi eteenpäin.\nKansi oli täynnä vettä ja tässä vesivirrassa seisoi polviaan myöten mr\nPike ja puoli tusinaa merimiehiä mesaanimaston naakelipenkin ääressä.\nKirvesmieskin oli siellä kaksi apulaista mukanaan.\n\nSeuraava keinahdus heitti puolentuhatta tonnia vettä laivan\noikeanpuoleisen reelingin yli, kaikki oikeanpuoleiset portit aukenivat\nautomaattisesti ja sylkivät valtavasti vettä. Sitten seurasi vasemman\npuolen vuoro, ja satasen tonnia vettä roiskui mereen vasemman reelingin\nyli, kun kaikki sen puoleiset rautaläpät vuorostaan aukenivat\nselkoselälleen ja syöksivät vettä. Ja _Elsinore_ syöksyi yhä suinpäin\nhalki vetten.\n\nYlhäällä oli vain kolme ylämärssypurjetta. Kolmiomaisia etupurjeita ei\nnäkynyt yhtäkään. En ollut koskaan nähnyt laivaamme niin vähin purjein,\nja nuo kolme kapeata kaistaletta, jotka tuuli pullisti kireiksi kuin\nrautalevyt, ajoivat laivaa tuulessa eteenpäin hämmästyttävällä\nnopeudella.\n\nKun vesi kannella laski, jättivät naakelipenkin luona olevat miehet\nturvapaikkansa. Eräs ryhmä, jota peloittava mr Pike johti, pyrki\nkäymään käsiksi lautapinoon ja rautalankakeriin. En heti saanut\nselville, mitä oli kyseessä. Kirvesmies hyppäsi parin miehen kanssa\nkolmannelle luukulle ja työskenteli kiireisesti ja hätääntyneesti. Nyt\ntiesin, miksi kapteeni West oli kääntänyt perän tuulen puolelle. Luukku\nnumero kolme oli rikki. Muun muassa pollarien palkki oli poikki.\nKirvesmiehen oli toimittava nopeasti, sillä muuten aallot tullessaan\npyyhkäisevät hänet mereen. Mies naulaili uusia lautoja, paukutteli ja\nkiilasi luukkua, niin että se olisi edes jotenkin tiivis.\n\nKun _Elsinoren_ vasemmanpuoleinen laita sukelsi mereen ja ryyppäsi\nuseita satoja tonneja vettä kannelle ja sitten oikea puoli painui\nvuorostaan alas satojen vesitonnien syöksähtäessä sisään, jättivät\nkaikki miehet hommansa ja haparoivat henkensä edestä käden sijaa\nnaakelipenkistä. He olivat välillä aivan piilossa ryöpyn keskellä, ja\nsitten näin heidät taas ja laskin kaikki.\n\nSe hylkytavara, mihin mr Pike miehineen halusi käydä käsiksi, ajelehti\nsatasen jalkaa pitkin keulakantta, ja kun _Elsinoren_ perä laskeutui\nalas kuin kuiluun, ajautui se taas takaisin ja läjähti kajuutan\nseinään. Havaitsin, että se oli se sillanosa, joka ulottui\nmesaanimastosta keskilaivankajuutan luo, samalla näin, että\noikeanpuoleinen, keskilaivankajuutan päällä oleva vene oli pirstautunut\nhajalle.\n\nKun katselin miesten ponnisteluja pyydystää tuo sillan osa, muistelin\nVictor Hugon loistavaa kuvausta merimiehen kamppailusta saada\nmyrsky-yönä irtaantunut laivatykki kiinni. Huomaan, että Hugon kertomus\noli tehnyt minuun syvemmän vaikutuksen, kuin tämä todellinen kamppailu\nsilmieni edessä.\n\nOlen usein sanonut, että meri paaduttaa. Totesin nyt, kuinka paatunut\nolin, kun seisoin peräkannen ulkonemalla tuulen pieksämissä, pärskeen\nliottamissa alusvaatteissani. En tuntenut minkäänlaista huolta keulan\nolioiden puolesta, jotka taistelivat hengenvaarassa kannella. Mitä\nheistä! Niin, olinpa melkein vain utelias näkemään, mitä tapahtuisi, ja\ntempaisivatko meren pauhaavat vyöryt heidät mukaansa, ennen kuin he\npääsisivät naakelipenkin turviin.\n\nJa minä näin, mitä tapahtui. Mr Pike tietenkin syöksyi etunenässä\npaikalle, vyötäisiä myöten vedessä, sai nuoran silmukalla kiinni\najelehtivasta sillankappaleesta ja hinasi sen luokseen nopeasti ja\nsitoi sen kiinni erääseen vasemmanpuoleiseen mesaanimastonvanttiin.\n_Elsinore_ paiskautui vasemmalle puolelle, ja kymmenkunta jalkaa korkea\nvesimuuri syöksyi reelingin yli. Miehet pakenivat naakelipenkille.\nMutta mr Pike piti nuorasta kiinni liikkumattomana, katsoi suoraan\nkohti vesivuorta ja sai niskaansa koko vesiryöpyn. Kun hän taas sukelsi\nesiin, oli hänellä kädessään yhä nuora, jolla oli ottanut sillanosan\nkiinni.\n\nHeikkomielinen fauni (umpikuuro mies) oli ensimmäisenä auttamassa mr\nPikeä, ja häntä seurasi Tony, kreikkalainen itsemurhaaja. Sitten tuli\nPaddy ja sitten Pätkä, Henry, koululaivan poika, ja Nancy -- tietenkin\nviimeisenä ja sen näköisenä kuin hän olisi menossa mestattavaksi.\n\nKannella oli enää vettä vain polvia myöten, kun mr Pike ja kuusi miestä\nnostivat sillanosan ja veivät sen keulaan. He horjuivat ja kompuroivat,\nmutta pysyivät kuitenkin pystyssä.\n\nKirvesmies näki ensin uuden uhkaavan vesivuoren. Näin hänen huutavan\nomille miehilleen ja sitten mr Pikelle, ennen kuin pakeni naakelipenkin\nturviin. Mutta mr Piken miehillä ei ollut onnea. Meri ryntäsi\nkeskilaivankajuutan tienoille oikealta puolelta, ainakin viisitoista\njalkaa kaiteen ja kaksikymmentä kannen yläpuolelle. Se pyyhkäisi\nnäkymättömiin särkyneen veneen kajuutan katolta. Vesi, joka rysähti\nkajuutan seinää vastaan, roiskahti ilmaan aina begiiniraa'alle asti. Ja\ntämä kaikki sekä aallon mahtavin ryöppy syöksyi mr Piken ja hänen\nmiestensä päälle.\n\nMiehet katosivat näkyvistä. Samoin silta. _Elsinore_ kallistui\nvasemmalle, ja sen kantta kasteli vesi laidasta laitaan. Sitten laiva\nsyöksyi päistikkaa alas, ja koko vesipaljous ryntäsi keulaan päin.\nTästä vaahtoavasta, kuohuvasta sekamelskasta sukelsi silloin tällöin\nesiin käsivarsi tai pää tai selkä, samalla kuin särmikkäiden lautojen\nkorkeat reunat ja terästuet ilmaisivat sillanosan pyörivän ympäri.\nKetkähän tuossa rytäkässä ruhjoutuvat? ajattelin.\n\nEn välittänyt noista miehistä, olin vain huolissani mr Piken tähden.\nHän oli tavallaan säätynsä puolesta luokkaani. Hän ja minä kuuluimme\nperän asukkaisiin, söimme samassa pöydässä. Minä toivoin hartaasti,\nettei hän loukkaantuisi tai saisi surmaansa. Muista en piitannut.\nLuulen, että entisaikain laivurit ajattelivat samoin orjalasteistaan\nhaisevalla välikannellaan.\n\n_Elsinoren_ keula viskautui ilmaan perän pudotessa kuohuvaan laaksoon.\nYksikään mies ei ollut jalkeilla. Silta ja miehet viskautuivat takaisin\nohitseni ja tarrautuivat mesaanivanttiin. Ja sitten vedestä tuli esille\ntuo ihmeellinen vanhus. Hän seisoi suorana ja kiskoi kahta miestä,\nNancyä ja faunia. Sydämeni löi kiivaasti katsellessani tätä mahtavaa\nmiehen vartaloa -- miehen, joka ensimmäisenä syöksyi vaarojen keskelle,\nettä orjat voisivat häntä seurata, ja joka sukelsi taas esiin\npuolikuollut orja kummassakin kädessään. Tunsin itseni ylpeäksi siinä\nseisoessani -- ylpeäksi siksi, että silmäni olivat siniset kuten\nhänenkin, että ihoni oli vaalea kuin naisen, että asuin laivan perässä\nkuten hän ja samurai, hallitsijain ja käskijäin joukossa. Mitä liikutti\nminua tuo saastainen roskajoukko! Jäntereissäni oli terästä, kun\ntuijotin siihen. Hyvä Jumala! Kymmenentuhannen sukupolven ja\nvuosisatojen aikana olimme polkeneet heidät jalkojemme alle ja\norjuuttaneet heidät leikkikaluiksemme.\n\n_Elsinore_ keinui taas puolelta toiselle, ja vaahto roiskahteli\nalimmille raa'oille ja tuhat tonnia vettä kohisi laidasta laitaan. Ja\njälleen oli kaikki sikin sokin särmäisten lautain ja rautatouvien\najelehtiessa kuohujen keskellä. Ja jälleen kohosi tuo vaaleaihoinen\njättiläinen esiin, seisoi tukevin jaloin, molemmissa käsissään avuton\nvetelys kuin kuollut rotta. Hän ponnisteli kuohuvan, vyötäröihin asti\nulottuvan veden läpi, sijoitti kantamuksensa kirvesmiehen huostaan\nnaakelipenkille ja meni takaisin laahatakseen Larryn, joka yritti\nhoiperrella ylös, samaan paikkaan. Tyrskyjen keskeltä ryömi esiin\nkreikkalainen Tony ja retkahti voimattomana naakelipenkin ääreen.\nHänellä ei ollut nyt ollenkaan itsemurhahaaveita. Vaikka hän kuinka\nyritti ponnistella, ei hän päässyt pystyyn, ennen kuin perämies tarttui\nhänen takkinsa kaulukseen ja heitti hänet kirvesmiehen syliin.\nSitten seurasi Pätkä, kääpiö, kasvot verta vuotavina, toinen käsi\nhervottomana riippuen, merisaappaat tipotiessään. Mr Pike laski hänet\nnaakelipenkille ja palasi noutamaan viimeistä miestään. Se oli Henry,\nkoululaivan poika. Olin nähnyt tämän liikkumatta, kamppailematta\nilmestyvän veden pinnalle, ikäänkuin hän olisi hukkunut, ja jälleen\nkatoavan näkyvistä ja lyövän itsensä kajuutan seinään, kun virta\nsyöksyi perää kohti. Mr Piken onnistui päästä nuorukaiseen käsiksi,\nvajottuaan ensin kurkkuaan myöten veteen kuohuvissa aalloissa ja kaksi\nkertaa kaaduttuaan. Hän nosti pojan olkapäilleen ja kantoi hänet\nkeulaan.\n\nKohtasin kajuutassa tuntia myöhemmin mr Piken, joka oli menossa\naamiaiselle. Hän oli vaihtanut vaatteita, ja hänen partansakin oli\najeltu! Kun huomautin hänelle, että hänellä kai oli ollut raskas\nvahtivuoro, hän vastasi huolettomasti: \"Tjaa, likosinhan minä jonkin\nverran.\"\n\nSiinä kaikki. Hän ei ollut kiireessään ehtinyt nähdä minua\nperäkannella. Tuo oli vain päivätyö, laivatyö, MIEHEN työ -- MIEHEN,\nisoilla kirjaimilla kirjoitettuna, luvallanne. Minä olin perässä ainoa,\njoka olin sattunut näkemään. Jos en olisi ollut peräkannella tuona\nvarhaisena aamuhetkenä, ei kukaan perän asukkaista olisi koskaan saanut\nkuulla hänen suorittamistaan urotöistä tuona kolkonharmaana\nmyrskyaamuna.\n\n\"Onko joku vahingoittunut?\" kysyin.\n\n\"Jotkut miehet kastuivat. Mutta kylkiluita ei ole katkennut. Henry saa\nmaata päivän. Aallot löivät hänet kumoon, ja hän tärähdytti päänsä. Ja\nPätkän olkapää on sijoiltaan, luullakseni. -- Mutta ajatelkaapa, saimme\nDavisin kiipeämään ylävuoteelle! Aallot tunkeutuivat hänen hyttiinsä,\nja hänen täytyi kiivetä sinne. Hän on nyt aivan märkä ja pesty, mutta\nminunhan ei pitäisi tyytyä vielä siihen.\" Hän vaikeni ja huokaisi.\n\"Luulen tuntevani itseni vanhaksi. Minun pitäisi vääntää hänen niskansa\nnurin, mutta tuntuu, kuin ei minulla olisi siihen uskallusta. No niin,\njoka tapauksessa hän on meressä ennen perille tuloamme.\"\n\n\"Lyön vetoa kuukauden palkan tupakkanaulaa vastaan, ettei niin käy\",\nsanoin uhitellen.\n\n\"Ei\", mr Pike sanoi hitaasti. \"Mutta sanonpa, mitä teen. Lyön myös\nvetoa tupakkanaulasta tai kuukauden palkasta, että saan ilon kiinnittää\nhänen jalkoihinsa hiilisäkin, joka varmasti tekee tehtävänsä.\"\n\n\"Sovittu\", sanoin minä.\n\n\"Sovittu\", mr Pike sanoi. \"Ja nyt kai täytyy haukata pari palaa.\"\n\n\n\n\n31\n\n\nMitä useammin näen miss Westin, sitä enemmän rupean hänestä pitämään.\nSelitettäköön se vaikka siten, että olen niin lähellä häntä ja muusta\nmaailmasta erilläni, tai miten tahansa, minä en ainakaan yritä\nselitellä. Tiedän vain, että hän on nainen ja intohimoani herättävä. Ja\nminä olen melkein ylpeä siitä, että huomaan olevani samanlainen kuin\nmuutkin miehet. Yövalvonta ja se armoton pyydystely, mikä osakseni on\nennen tullut kokonaissuvun puolelta, ei ole ilokseni minua kokonaan\nturmellut.\n\nPoikkean usein tavallisilta teiltäni luodakseni salaisen silmäyksen\nmiss Westiin kajuutan avoimen oven kautta tai nähdäkseni hänet\nkäytävässä, kun hän ei tiedä, että häntä katselen.\n\nNainen on ihmeellinen, ihana. Naisen tukka on ihmeellinen. Naisen\npehmeys on lumoava. -- Oh, tunnen heidät sellaisina kuin he ovat, ja\njuuri tämä tuntemus tekee heistä vain sitä ihanampia. Panisin vaikka\npääni pantiksi, että miss West on ajatellut minua puolisokseen tuhansia\nkertoja useammin kuin minä häntä. Usein muistelen Richard Le Gallienen\nverratonta runoa:\n\n    \"Jos olisin nainen, päivät pitkät vain\n    mä lauluin ylistäisin suloain,\n    sen eessä kumartuisin, melkein peloissain,\n    ja sanoisin: 'Oon nainen' päivät pitkät vain.\"\n\nSaanen neuvoa kaikkia filosofeja, jotka potevat\nmaailmankyllästyneisyyttä, lähtemään pitkälle merimatkalle miss Westin\ntapaisen naisen kanssa.\n\nEn nimitä häntä enää koskaan miss Westiksi. Hän on lakannut olemasta\nmiss West. Hän on Margaret. En ajattele häntä enää miss Westina.\nAjattelen häntä Margaretina. Se on kaunis nimi. Kuka runoilija sen\nonkaan luonut! Margaret! En siihen koskaan väsy. Kieleni on siihen\nrakastunut. Margaret West! Mikä lumoava nimi! Nimi, joka loihtii esiin\nunelmia ja voimakkaita ajatusyhtymiä! Sen verhoon peittyy länteen\nvaeltavan rotumme historia. Siinä on ylpeyttä, valtaa, seikkailua,\nvalloituksia. Kun sitä kuiskailen, näen näkyjä kapeista,\nteräväkeulaisista laivoista, töyhtökypäreistä ja teräskannuksista,\nrauhattomista miehistä, kuninkaallisista rakastajista, kuninkaallisista\nseikkailijoista, kuninkaallisista taistelijoista.\n\nJa ajatelkaa, hän on kaksikymmentäneljävuotias. Kysyin mr Pikeltä\npäivää, jolloin Dixie törmäsi jokihöyrylaivaan San Franciscon redillä.\nSe tapahtui v. 1901. Margaret oli kaksitoistavuotias silloin. Nyt on\n1913. Siunaan sitä miestä, joka keksi laskutaidon! Tyttö on\nkaksikymmentäneljävuotias. Hänen nimensä on Margaret, ja hän herättää\nminussa intohimoa.\n\nMinun on kerrottava hyvin paljon. Miten ja milloin päättyy tämä\nmieletön matka? _Elsinore_ kulkee eteenpäin, ja joka päivä kirjoitetaan\nsen historiaa verellä.\n\nOn kesäkuun ensimmäinen päivä. Lounaismyrskystä on kulunut kymmenen\npäivää. Kun luukku n:o 3 ja sen pollarien palkki on korjattu, ohjasi\nkapteeni West laivan taas päin tuulta. Sen jälkeen olemme kulkeneet\netelään tyynessä, sumussa, myrskyssä ja sateessa, kunnes tänään olemme\nmelkein Falklandsaarten tasalla. Argentiinan rannikko on lännessä\ntaivaanrannan alla, ja tänä aamuna kuljimme poikki viidennenkymmenennen\nleveysasteen eteläistä leveyttä. Nyt alkaa Kap Hornin sivuuttaminen.\n\nIlmat ovat hyvät. _Elsinore_ kiitää suotuisten tuulten ajamana. Päivä\npäivältä tulee kylmempää. Iso kajuutan uuni suhisee ja on tulikuuma, ja\nkaikki väliovet ovat auki, niin että laivan koko peräalue on lämmin ja\nmukava. Mutta kannella on ilma purevaa, ja Margaretilla ja minulla on\nkäsineet, kun käyskentelemme peräkannella tai kuljemme keulaan\nkorjattua siltaa pitkin katsomaan kanoja. Onnettomat luontokappaleet,\nkuinka riippuvaisia ne ovatkaan vaistosta ja ilmastosta. Kun ne\nlähenevät etelän sydäntalvea, jolloin ne tarvitsisivat kaikki\nhöyhenensä, alkavat ne luoda sulkiansa, koska nyt on kesä siinä maassa,\nmistä ne tulevat. Vai johtuuko sulkasato siitä vuodenajasta, jolloin ne\novat syntyneet? Siitä minun täytyy ottaa selvä. Margaret sen kyllä\ntietää.\n\nEilen ryhdyttiin pahaenteisiin valmisteluihin Kap Hornin\nsivuuttamiseksi. Välikannen naakelipenkkien kaikki ahtimet irroitettiin\nja nostettiin ja järjestettiin niin, että niitä voitaisiin hoidella\nkajuuttain katoilta.\n\nSitten keula-ahtimet käyvät keulan katolle, isonpurjeen ahtimet\nkeskilaivankajuutan katolle ja mesaaniahtimet peräkajuutan katolle.\nIlmeisesti odotetaan pääkannen täyttyvän usein vedestä. On\ntodennäköistä, että lastattu laiva on meren käynnin aikana kuin uiva\npuupölkky, ja siksi keulaan ja perään on kummallekin puolelle pitkin\nkantta laitettu pelastusköysiä olkapään korkeudelle. Myös molemmat\nrautaovet, jotka johtavat kajuutasta suoraan pääkannelle, on suljettu\nja tilkitty. Näitä ovia ei avata, ennen kuin olemme Tyynellä merellä ja\nmatkalla pohjoiseen.\n\nJa samalla kuin valmistaudumme taistellen kulkemaan maailman\nmyrskyisimmän niemen nenitse, käy tilanne laivalla yhä synkemmäksi.\nTänä aamuna löydettiin Petro Marinkovich, mr Mellairen vahtivuoroon\nkuuluva mies, kuolleena luukulla n:o 1. Ruumiissa oli useita\npuukonhaavoja, ja kurkku oli poikki. Tietysti murhan olivat tehneet\njotkut keulan miehet, mutta asiasta ei voi saada selkoa. Ne, jotka ovat\nsiihen syynäät, ovat tietenkin vaiti, ja ne, jotka luulevat siitä\njotakin tietävänsä, eivät uskalla puhua.\n\nEnnen puoltapäivää oli ruumis hiilisäkkeineen heitetty mereen. Nyt mies\non siis menneisyyteen kuuluva. Mutta keulan miehet odottavat\njännityksellä, mitä tuleman pitää. Kävin keulassa iltapäivällä ja\nhuomasin ensi kerran siellä tunnettavan suoranaista vihamielisyyttä\nminua kohtaan. Minähän kuulun perään, herrasväen joukkoon. Mitään ei\nkylläkään sanottu, mutta tuo vihamielisyys ilmeni siinä tavassa, millä\nmelkein jokainen mies minua silmäsi tai oli katsomatta minuun. Vain\nMulligan Jacobs ja Charles Davis antoivat äänensä kuulua.\n\n\"Hyvä hänelle, että hän pääsi täältä\", Mulligan Jacobs sanoi. \"Hänellä\nei ollut rohkeutta edes sen vertaa kuin täillä. Ja nythän hänen on hyvä\nolla, vai kuinka? Hän eli loassa ja kuoli loassa, ja nyt hän on\nmennyttä ja meressä, poissa tästä loasta. Laivassa on miehiä, jotka\ntoivoisivat olevansa yhtä onnellisia kuin hän. Mutta heidän kohtalonsa\nodottaa heitä.\"\n\n\"Tarkoitatteko...?\" kysyin.\n\n\"Tarkoitan mitä vain haluatte ajatella\", irvisti kierokasvuinen heittiö\nilkeästi.\n\nCharles Davis riemuitsi kurkistaessani hänen hyttiinsä. \"Se vain tekee\noman asiani varmemmaksi. Ja odottakaapa, kunnes sanomalehtimiehet\npääsevät siihen käsiksi! Laivahelvetti _Elsinore_! He saavat runsaasti\nrahaa siitä jutusta.\"\n\n\"Minä en ole nähnyt mitään laivahelvettiä\", sanoin kylmästi.\n\n\"Olette kai nähnyt, miten minua kohdellaan?\" mies vastasi. \"Olette\nnähnyt osakseni tulleen helvetin, vai kuinka?\"\n\n\"Tiedän, että te olette kylmäverinen murhaaja\", vastasin.\n\n\"Oikeus ratkaisee sen sir. Teidän täytyy vain todistaa asiat.\"\n\n\"Todistan, että jos olisin ollut perämiehen sijassa, olisin hirttänyt\nteidät murhasta.\"\n\nMiehen silmät suorastaan kipinöivät.\n\n\"Pyydän teitä muistamaan tämän keskustelun, kun olette vannomassa,\nsir\", hän huudahti innokkaasti.\n\nTunnustan, että mies herätti minussa vastahakoista ihailua. Katselin\nhänen kurjaa, rautaseinäistä hyttiään. Lounaismyrskyn aikana se oli\nkastunut. Maali lohkeili isoina laattoina, ja kaikkialla oli rauta\nruostunut. Lattia oli likainen. Huone haisi hänen sairautensa johdosta.\nHänen juomamukinsa ja pesemättömät ruokailuvälineensä olivat lattialla.\nHänen vuodepeitteensä olivat märät, samoin hänen vaatteensa. Nurkassa\noli sekalainen joukko märkiä, likaisia vaatteita. Hän makasi samalla\nvuodelavalla, mihin hän oli surmannut O'Sullivanin. Hän oli ollut\nkuukausimääriä tässä surkeassa luolassa. Jos hän halusi elää, oli hänen\npysyttävä siellä vielä monta kuukautta. Ja vaikka hänen rottamainen\nelinvoimansa herätti ihailuani, inhosin häntä.\n\n\"Ettekö pelkää?\" kysyin. \"Mikä saa teidät luulemaan, että kestätte\nmatkan rasitukset? Ettekö tiedä, että on lyöty vetoa, ettette ole\nmatkan loppuun saakka laivassa?\"\n\nMies tuli niin tarkkaavaiseksi, että näytti höristävän korviaan ja\nkohosi samalla kyynärnojaan.\n\n\"Ette kai te tosissanne kerro nyt minulle noista vedoista?\" hän sanoi\nivallisesti.\n\n\"Oh, minä olen lyönyt vetoa, että te kestätte\", rauhoitin häntä.\n\n\"Tarkoitatte siis, että on toisia, jotka lyövät vetoa siitä, etten tule\nkestämään\", hän tokaisi nopeasti. \"Ja se siis merkitsee, että\n_Elsinoressa_ on nyt juuri miehiä, jotka taloudellisesti hyötyvät minun\nraivaamisestani pois tieltä.\"\n\nTällä hetkellä steward pysähtyi ovelle hymyillen kuuntelemaan ollessaan\nmatkalla keittiöstä perään. Mitä Charles Davisiin tulee, oli hän\njoutunut vähän väärälle uralle. Hänestä olisi pitänyt tulla lakimies\nmaalle eikä merelle.\n\n\"Hyvä on, sir\", hän jatkoi. \"Saatte todistaa siitä Seattlessa, ellette\naio valehdella avuttoman sairaan miehen vahingoksi tai vannoa väärin.\"\n\nMies saavutti tarkoituksensa, sillä hän ärsytti minut vastaamaan:\n\n\"Oh, kyllä todistan. Vaikka sanon teille suoraan, etten luule\nvoittavani vetoani.\"\n\n\"Te menettää se varmasti\", puuttui steward puheeseen, nyökäten olevansa\nkanssani yhtä mieltä. \"Tuo vekkuli, hän kuolla kirotun pian.\"\n\n\"Lyökää vetoa hänen kanssaan, sir\", Davis kehoitteli minua. \"Se on\nkunniallinen neuvoni ja hyvä afääri.\"\n\nTilanne oli niin kaamea ja eriskummallinen, ja se oli saanut minut niin\ntyperryksiin, etten hetkeen tietänyt, mitä tekisin tai sanoisin.\n\n\"Siitä saa hyvät rahat\", Davis yllytti. \"En aio kuolla. Kuulkaapa\nsteward, paljostako haluatte lyödä vetoa?\"\n\n\"Viisi, kymmenen, kaksikymmentä dollaria\", steward vastasi kohauttaen\nolkapäitään merkiksi siitä, että summa merkitsi vähän.\n\n\"Hyvä sitten, steward, mr Pathurst panee saman summan, siis\nkaksikymmentä. -- Onko sovittu, sir?\"\n\n\"Miksi ette lyö itse vetoa hänen kanssaan?\" kysyin.\n\n\"Kyllä minä lyön, sir. Siis, steward, lyön vetoa kahdestakymmenestä\ndollarista, etten kuole.\"\n\nSteward pudisti päätään.\n\n\"Lyön vetoa kahdestakymmenestä kymmentä vastaan\", kiihkoili sairas\nmies. \"Miksi oikeastaan epäilette?\"\n\n\"Te elää, minä menettää, minä maksaa teille\", steward selitteli. \"Te\nkuolla minä voittaa, te, kuollut, ei maksa minulle.\"\n\nSteward poistui irvistellen ja pudistaen päätään.\n\n\"Siitä huolimatta on tämä erinomainen todistus\", Davis hihitti. \"Ja\najatelkaa, mikä makupala sanomalehtimiehille!\"\n\nKokin huoneen aasialaisella ryhmällä on omat epäilyksensä Marinkovichin\nkuoleman johdosta, mutta he eivät puhu mitään. En saa mitään tietooni\nWadalta tai stewardilta, huomaan vain epäilevät pään pudistukset ja\nepäselvät kuiskeet. Puhuessani purjeen tekijän kanssa tämä valitti,\nettä hänen loukkaantunutta kättänsä pakotti ja että hän olisi iloinen,\nkun saisi lääkärinapua Seattlessa. Kyseltyäni häneltä tiukasti murhasta\nhän antoi minun ymmärtää, ettei asia liikuttanut laivan japanilaisia ja\nkiinalaisia ja että hän oli japanilainen.\n\nMutta Louis, sekarotuinen kiinalainen, joka puhui Oxfordin murretta,\noli suorapuheisempi. Tapasin hänet perässä, kun hän oli matkalla\nkeittiöstä ruokavarastoon.\n\n\"Olemme toista rotua kuin nämä miehet, sir\", hän sanoi, \"ja\nturvallisinta meille on pysyä heistä syrjässä. Olemme puhuneet asiasta,\neikä meillä ole mitään sanottavaa, sir, ei mitään sanottavaa. Ottakaa\nhuomioon asemani. Työskentelen keulassa keittiössä, olen alituisesti\nkosketuksissa merimiesten kanssa, nukun myös keulassa ja olen yksin\nmonia vastaan. Ainoa maanmieheni laivassa on steward, ja hän nukkuu\nperässä. Palvelijanne ja nuo kaksi purjeen tekijää ovat japanilaisia.\nHe ovat vain vierasta sukua meille, vaikkakin me olemme päättäneet\nseisoa yhdessä ja olla puolueettomia kaikkeen tapahtuvaan nähden.\"\n\n\"Mutta onhan myöskin Pätkä\", sanoin muistaen mr Piken määrittelyn hänen\nsekarotuisuudestaan.\n\n\"Mutta emme tunne häntä, sir\", Louis vastasi hiljaisesti. \"Hän on\nportugalilainen, hän on malaiji, hän on japanilainen, niin; mutta hän\non sekarotuinen, sir, sekarotuinen ja äpärä. Sitä paitsi hän on hullu.\nJa muistakaa, sir, että meitä on sangen vähän ja että asemamme pakottaa\nmeidät puolueettomuuteen.\"\n\n\"Mutta näytättepä synkeältä\", jatkoin. \"Kuinka luulette asiain\npäättyvän?\"\n\n\"Saavumme sangen todennäköisesti Seattleen, ainakin jotkut meistä.\nMutta sanon teille, sir, olen elänyt kauan merellä, mutta en\nmilloinkaan ole nähnyt tällaista laivaväkeä. Joukossa on muutamia\nmerimiehiä, joitakin pahoja miehiä, ja loput ovat hulluja ja vieläkin\npahempia. Huomaatte, etten mainitse mitään nimiä, sir. Laivassa on\nmiehiä, joita en tahdo vihollisikseni. Olen vain Louis, kokki. Teen\ntyöni parhaan kykyni mukaan, ja siinä kaikki, sir.\"\n\n\"Saapuuko Charles Davis Seattleen?\" kysyin, vaihtaen puheen aihetta\nsiten tunnustaen, että hänellä oli oikeus pitää tietonsa ominaan.\n\n\"Ei en luule, sir\", hän vastasi ja hänen silmänsä kiittivät minua\nkohteliaisuudestani. \"Steward kertoi minulle, että olette lyönyt vetoa\nsiitä, että hän saapuu sinne. Luulen, sir, että se on huono veto.\nOlemme vähällä päästä Hornin ympäri. Olen kulkenut sen ympäri monia\nkertoja. Nyt on keskitalvi, ja kuljemme idästä länteen. Davisin hytti\nkastuu kyllä joka päivä. Se ei koskaan pysy kuivana. Voimakas, terve\nmieskin kuolla kupsahtaisi siellä. Ja Davis ei ole terve. Lyhyesti\nsanoen, sir, hän on surkeassa kunnossa. Lääkärit voisivat pidentää\nhänen elämäänsä, mutta se lyhenee täällä laivassa hyvin nopeasti. Olen\nnähnyt monien miesten kuolevan merellä.\"\n\nJa eurooppalais-aasialais-kiinalais-englantilainen poistui kumarrellen.\n\n\n\n\n32\n\n\nTilanne on vakavampi kuin kuvittelinkaan. Seuraavat kaksi kohtausta\ntapahtuivat viimeisten kolmen vuorokauden kuluessa. Mr Mellaire\nesimerkiksi on kuin tulisilla hiilillä. Hän ei voi sietää jännitystä,\nettä on samassa laivassa miehen kanssa, joka on vannonut kostavansa\nkapteeni Somersin murhan, varsinkin kun tuo mies on peloittava mr Pike.\n\nJo monena päivänä Margaret ja minä olemme panneet merkille toisen\nperämiehen verestävät silmät ja tuskan vääristämät kasvot ja arvelimme,\nettä hän on sairas. Ja tänään salaisuus tuli ilmi. Wada ei pidä mr\nMellairesta, ja tänä aamuna kun hän toi aamiaista minulle, huomasin\nhänen mantelin muotoisissa silmissään ilkeän, vahingollisen iloisen\nkiillon, josta päätin hänen tietävän uusia, kiintoisia juoruja.\n\nSain tietää, että hän ja steward olivat useita päiviä yrittäneet\nratkaista erästä kajuutan salaisuutta. Perähytin hyllyllä olevasta\ngallonin vetoisesta puuspriikannusta oli kadonnut suuri osa sen\nsisällystä. Miehet vertailivat huomioitaan, ja heistä tuli Sherlock\nHolmes ja tohtori Watson. Ensin he mittasivat, paljonko alkoholia joka\npäivä väheni. Sitten he mittasivat sen useamman kerran päivässä ja\nsaivat tietää, että pullosta oli otettu aina heti aterian jälkeen. Tämä\nkiinnitti heidän huomionsa kahteen henkilöön, toiseen perämieheen ja\nkirvesmieheen, jotka söivät peräkajuutassa. Loppu oli helppoa. Aina kun\nmr Mellaire tuli ennen kirvesmiestä, puuttui alkoholia enemmän. Kun he\nsaapuivat tai erosivat yhdessä, ei alkoholiin ollut koskettu.\nKirvesmies ei ollut milloinkaan huoneessa yksin. Todistusketju oli\ntäydellinen. Ja nyt steward säilytti alkoholia vuodelavansa alla.\n\nMutta puusprii on myrkyllistä! Millainen ruumiinrakenne tällä\nviisikymmenvuotiaalla miehellä onkaan! Ei ihme, että hänen silmänsä\nverestivät. Ihme vain, ettei tuo aine tappanut häntä.\n\nEn ole puhunut tästä sanaakaan Margaretille, enkä puhukaan. Mielelläni\nvaroittaisin mr Pikeä, mutta tiedän, että mr Mellairen henkilöllisyyden\npaljastaminen johtaisi murhaan. Ja yhä kuljemme etelämmäksi, laiva\ntiukasti tuuleen ohjattuna, mantereen karua kärkeä kohti. Tänään olemme\nsen viivan eteläpuolella, joka kulkee Magalháesin salmesta\nFalklandsaarille, ja huomenna jos tuuli pysyy samana, me suuntaamme\nTulimaan rannikkoa kohti lähelle Le Maire salmen suuta, minkä läpi\nkapteeni West aikoo kulkea, jos tuuli on suotuisa.\n\nViime yönä sattui toinen mainitsemani tapaus. Mr Pike ei puhu mitään,\nmutta tietää tilanteen laivalla yhä kärjistyneen. Olen nyt tehnyt\nhuomioita Marinkovichin kuolemasta asti ja olen varma, ettei mr Pike\nkoskaan uskalla lähteä pääkannelle pimeän tultua. Mutta hän ei puhu\nmitään, ei luota kehenkään ja pelaa vaarallista peliään ikäänkuin\nkysymyksessä olisi aivan tavallinen ja jokapäiväinen juttu.\n\nMutta kerron tarkemmin tuosta tapahtumasta. Eilen illalla, heti toisen\nkoiravahdin päätyttyä, kävin keulassa keskilaivankajuutan kanakopilla\nMargaretin asialla. Minun piti ottaa selville, oliko steward\nnoudattanut Margaretin ohjeita. Purjekangas, joka oli ison kanahäkin\npäällä, oli levitettävä, tuuletus ja kamiinan palaminen tarkistettava.\nOlin ilokseni todennut stewardin luotettavaksi ja olin juuri\nlähtemäisilläni peräkannelle, kun pysähdyin hetkeksi kuullessani\npingviinien kamalat huudot pimeydestä ja läheisyydessä puhaltavan\nvalaan synnyttämät äänet. Olin kiivennyt vasemmanpuoleisen veneen\nperälaidan yli ja seisoin siinä pimeässä ja piilossa, kun kuulin\nperämiehen omituisen laahustavan käynnin suuntautuvan pitkin siltaa\nperäkannelta käsin. Olin tähtikirkas yö, ja _Elsinore_ liukui hiljaa ja\ntasaisesti halki vesien kahdeksan solmun nopeudella, ja meri oli tyyni\nTulimaan suojassa purjehtiessamme. Mr Pike pysähtyi kajuutan katon\nkeulanpuoleiseen päähän ja odotti kuunnellen. Tunsin pääkannella luukun\nn:o 2 luona kuiskailevat miehet Pässi-Twistiksi, Kärsä-Murphyksi ja\nBert Rhineksi -- kolmeksi roistoksi. Mutta Steve Roberts, cowboy, oli\nsiellä myös, samoin mr Mellaire, jotka kuuluivat toiseen vahtivuoroon\nja joiden olisi pitänyt olla nukkumassa, sillä keskiyöllä oli heidän\nkansivahtinsa. Mr Mellairen läsnäolo varsinkin oli omituista, ja hän\nneuvotteli toverillisesti miehistön jäsenten kanssa, joka oli mitä\nraskain rikos sopivaisuuskäsitteitä vastaan laivassa.\n\nOlen aina ollut kirotun utelias. Olen ollut tiedonhaluinen ja olen\n_Elsinoressa_ ollut jo monen pienen dramaattisen kohtauksen\ntodistajana. En siis tullut esiin, vaan kurkistelin veneen takaa.\n\nKului viisi minuuttia. Kului kymmenen. Miehet yhä puhuivat. Kuunteluani\nehkäisivät kiusallisesti pingviinien huudot ja valas, joka tuntui\nolevan leikkisällä päällä, koska se tuli niin lähelle, että ruiskutti\nja loiskutti kivenheiton päässä. Näin mr Piken pään kääntyvän ääntä\nkohti. Hän katsoi suoraan siihen suuntaan, missä olin, mutta ei\nhuomannut minua. Sitten hän alkoi taas kuunnella alapuolella olevien\nmiesten kuiskailevia puheita.\n\nSattuiko Mulligan Jacobs muuten vain paikalle, vai vaaniskeliko hän\ntarkoituksellisesti, en tiedä. Keskikajuutan sivujen kummallakin puolen\nkulkee portaat, ja Mulligan Jacobs tuli näitä portaita niin\näänettömästi, etten huomannut hänen läsnä oloaan, ennen kuin kuulin mr\nPiken ärjyvän:\n\n\"Mitä helvettiä teette täällä?\"\n\nSitten näin Mulligan Jacobsin pimeydessä, parin kyynärän päässä\nperämiehestä.\n\n\"Mitä se teihin kuuluu?\" Mulligan Jacobs ärähti takaisin. Alhaalta\nkuuluneet äänet vaikenivat. Tiesin, että jokainen heistä kuunteli\ntarkkaavana. Ei, filosofit eivät ole vielä selittäneet Mulligan\nJacobsia. Hänessä on jotain, mitä ei vielä ole kirjoissa mainittu. Tuo\nhento olento, jolla oli vino selkäranka, seisoi siinä pimeässä yksinään\nensimmäistä perämiestä vastassa eikä pelännyt.\n\nMr Pike kirosi hänelle peloittavin, hävyttömin sanoin ja kysyi\nuudestaan, mitä hän siellä teki.\n\n\"Jätin tupakkamassini sinne, kun viimeksi käärin köysiä\", tuo pieni,\nvino mies sanoi -- ei, hän ei sanonut, vaan sylki sen suustaan kuin\nmyrkyn.\n\n\"Luiki tiehesi, tai nitistän sinut ja tupakkasi myös\", perämies\nraivosi.\n\nMulligan Jacobs hiipi lähemmäksi, ja laivan kallistuessa hän horjahti\nmr Pikeä vasten.\n\n\"Jumal'auta, Jacobs!\" perämies kykeni vain sanomaan.\n\n\"Sinä vanha väkäleuka!\" tuo kamala pieni rampa vastasi.\n\nMr Pike tarttui hänen kaulukseensa ja kiikutteli miestä ilmassa.\n\"Menetkö alas -- vai heitänkö sinut sinne?\" perämies kysyi.\n\nEn osaa kuvata hänen puhetapaansa. Se oli kuin villipedon kähinää.\n\n\"Enhän ole vielä syönyt kädestänne, vai kuinka?\" kuului vastaus.\n\nMr Pike yritti sanoa jotakin pitäessään yhä rampaa ilmassa, mutta oli\nvähällä läkähtyä voimattomaan raivoonsa.\n\n\"Olette vanha väkäleuka, vanha raato, vanha raato\", Mulligan Jacobs\nluritti. Hänkin oli yhä edelleen tylsä ja sekainen raivokkaassa\nvihassaan eikä keksinyt muuta.\n\n\"Sano se vielä kerran, niin paiskaan sinut alas\", perämies sai\nepäselvästi lausutuksi.\n\n\"Olet vanha raato\", Mulligan Jacobs läähätti.\n\nMr Pike lennätti hänet kannelle rajua vauhtia, ja vielä ilmassa\nsätkytellessäänkin hän toisteli:\n\n\"Vanha raato! Vanha raato!\"\n\nHän putosi luukulla n:o 2 olevien miesten keskelle, ja alhaalla syntyi\nhämminkiä ja liikettä ja kuului murinaa.\n\nMr Pike asteli edestakaisin kajuutan kaidalla katolla ja kiristi\nhampaitaan. Sitten hän pysähtyi. Hän tuki käsiään sillankaiteeseen,\nlaski päänsä käsiensä väliin ja ähkyi:\n\n\"Oi, hyvä Jumala! hyvä jumala!\"\n\nSiinä kaikki. Sitten hän meni pitkin siltaa perään laahaten hitaasti\njalkojaan.\n\n\n\n\n33\n\n\nPäivät harmenevat. Aurinko ei enää lämmitä ja joka puolenpäivän aikaan\nse on yhä matalammalla pohjoisella taivaalla. Kaikki vanhat tähdet ovat\naikoja sitten kadonneet, ja näyttää kuin aurinko seuraisi niitä.\nMaailma -- ainoa tuntemani maailma -- on jäänyt kauas pohjoiseen, ja\nmaan kuperuus on kuin vuori välillämme. Tämä synkkä ja autio valtameri,\nharmaa ja kylmä, on kaiken loppupiste, kuilu, minne kaikki katoavat.\nTulee yhä kylmempää ja harmaampaa, ja pingviinit huutavat yössä, isot\nvesieläimet vaikeroivat ja purskuttavat, ja mahtavat, Kap Hornin\nmyrskyissä harmaantuneet albatrossit kiertelevät ja kaartelevat\nedestakaisin.\n\n\"Maa näkyy!\" kuului huuto eilen aamulla. Värisin tuijottaessani tuohon\nensimmäiseen näkemääni maahan sitten Baltimoresta lähdettyäni josta\ntuntui kuluneen vuosisatoja. Aurinko ei paistanut, aamu oli kostea ja\nkylmä, ja puhalsi navakka tuuli, joka tunki jokaisen vaatekappaleen\nlävitse. Lämpömittari kannella osoitti 30-40 pakkasastetta\n[Fahrenheitin mukaan. -- Suom. huomautus], ja silloin tällöin pyrytteli\nvähän lunta.\n\nKoko näkemämme maa oli lumen peitossa. Valtamerestä kohosi\npitkänomaisia, matalia lumen peittämien vuorenhuippujen jaksoja.\nLähemmäksi tultuamme ei siellä näkynyt minkäänlaista elollista elämää.\nMaa oli karu, autio, kolkko. Yhdentoista aikaan, ollessamme Le Maire\nsalmen suulla, lakkasi pyryttämästä, tuuli tyyntyi ja vuorovesi alkoi\nkulkea haluamaamme suuntaan.\n\nKapteeni West ei epäröinyt. Hänen ohjeensa mr Pikelle olivat nopeat ja\ntyynet. Ruorimies muutti kurssia, ja molemmat vahtivuorot kiipesivät\nylös nostamaan prammipurjeita. Ja kuitenkin kapteeni West tiesi\ntarkalleen, mihin vaaraan saattaisi joutua tässä laivojen\nhautausmaassa.\n\nKun purjehdimme kapeaan salmeen voimakkaan vuoroveden painamana,\nvilahti Tulimaan korkeat niemekkeet ohitsemme huimaavan nopeasti.\nOlimme niitä sangen lähellä ja samoin vastakkaisella puolella olevia\nStaten Islandin rosoisia rantoja. Täällä kapteeni West eräässä\nlahdelmassa, kun olimme kahden mustan ja jyrkän kallioseinämän välissä,\njoissa lumikaan ei löytänyt kiinnekohtaa, pysähtyi äkkiä paraikaa\nsilmätessään kiikarilla ja tuijotti jatkuvasti samaan paikkaan. Katsoin\nsamaan suuntaan omalla kiikarillani ja värisin nähdessäni ison laivan\nneljän maston pistävän vedestä esille. Mikä laiva se sitten olikin, se\noli yhtä iso kuin _Elsinore_ ja aivan äskettäin haaksirikkoutunut.\n\n\"Se on jokin saksalainen salpietarilaiva\", mr Pike sanoi.\n\nKapteeni West nyökkäsi, tutki hylkyä uudelleen, ja sanoi:\n\n\"Se näyttää kokonaan hylätyltä. Mutta sama se, lähettäkää, mr Pike,\nkaukonäköisempiä miehiänne mastoon ja tähystäkää itsekin tarkkaan.\nRannalla voi olla joitakuita eloonjääneitä, jotka yrittävät antaa\nmeille merkkejä.\"\n\nMutta me purjehdimme edelleen, eikä merkkejä näkynyt. Mr Pike iloitsi\nhyvästä onnestamme. Hän käveli edestakaisin, hieroi käsiään ja hihitti\nitsekseen. Hän ei ollut kulkenut Le Maire salmen kautta sitten vuoden\n1888. Hän sanoi myös tietävänsä kapteeneita, jotka olivat tehneet\nneljäkymmentä matkaa Kap Hornin ympäri ja joiden ei koskaan ollut\nonnistunut päästä salmen läpi. Tavallinen väylä kulkee paljon idempää\nStaten Islandin ympäri ja on sen vuoksi epäedullinen, sillä täällä\nmaailman laidassa, missä kova länsituuli, mantereen missään estämättä,\nkieppuu lakkaamatta kapean maakaistan seutuvilla, on länteen päin\nkulkeminen niin vaikeata, että matka edistyy vain mailittain, jopa\ntuumittain. Purjehdusohjeet neuvovat Kap Hornin ympäri aikovia\nkapteeneita: \"Suunnatkaa kurssinne länteen. Suunnatkaa ehdottomasti\nlänteen.\"\n\nKun tulimme salmesta aukeammille vesille varhain iltapäivällä, pysyi\ntuuli ennallaan, ja Tulimaan suojaisessa, tyynessä vedessä, mikä alue\nulottuu Kap Hornin lounaispuolelle, kiidimme kahdeksan solmun\nnopeudella.\n\nMr Pike oli haltioissaan. Hän saattoi tuskin pysytellä poissa kannelta\nvapaavuorollansakaan. Hän hihitteli, hieroi käsiään ja hyräili\nlakkaamatta operetinpätkiä ja oli puhelias.\n\n\"Tänä aamuna sivuutamme Kap Hornin. Me sipaisemme sitä kymmenen tai\nviidentoista mailin etäisyydeltä. Ajatelkaapa! Suorastaan varkain\nhiivimme sen ohitse. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista onnea, enkä\nolisi sellaista toivonutkaan. Ikäneito _Elsinore_, sinä olet\nraihnainen, mutta Jumalan käsi ohjaa meitä.\"\n\nKun kerran näin hänet katoksen alla, huomasin hänen puhuvan itsekseen.\nTuntui kuin hän olisi rukoillut.\n\n\"Kun ei vain rupeaisi myrskyämään! Kun ei vain rupeaisi myrskyämään!\"\n\nMr Mellaire oli aivan eri mieltä.\n\n\"Tämä ei ole milloinkaan mahdollista\", hän sanoi. \"Ei yksikään laiva\nkoskaan ole kulkenut täältä näin helposti. Tarkatkaa vain, myrsky tulee\nlounaasta ja aina savuten.\"\n\n\"Mutta eikö laiva koskaan voi pujahtaa tästä helposti?\" kysyin.\n\n\"Edellytykset ovat hyvin vähäiset, sir\", hän vastasi. \"Kerron teille\nnäistä matkoista. Minäkin, sir, voin -- niin sanoakseni -- lyödä vetoa\ntupakkanaulasta, että me kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa laskemme\nmuut paitsi ylämärssypurjeet. Lyön vetoa kymmenestä naulasta viittä\nvastaan, ettemme vielä viikonkaan päästä ole Kap Hornin länsipuolella,\nja koska matkamme alkaa 50:nneltä leveysasteelta, ja päättyy 50:nteen,\nlyön vetoa kahdestakymmenestä naulasta viittä vastaan, että kahden\nviikon päästä emme vielä ole 50:nnellä leveysasteella Tyynellä\nmerellä.\"\n\nKun Le Mairen vaarat olivat ohi, istui kapteeni West kajuutassaan jalat\ntohveleissa sikaria poltellen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa,\nvaikka Margaret ja minä riemuitsimmekin ja uskalsimme antautua iloisiin\ntoiveisiin koko toisen koiravahdin ajaksi.\n\nJa tänä aamuna, kun meri oli tyyni ja hiljainen leyhkä puhalteli, oli\nKap Horn meistä melkein suoraan pohjoiseen, enintään kuuden mailin\npäässä. Tästä me nyt sitten matkasimme hyvää vauhtia länteen.\n\n\"Mitä tupakka maksaa tänään?\" kiusasinme Mellairea.\n\n\"Se nousee\", hän vastasi. \"Toivon että olisin lyönyt tuhannen vetoa\nteidän kanssanne, sir.\"\n\nSilmäsin merta ja taivasta ja laskin vauhtiamme vaahdosta, mutta en\nhuomannut mitään, mikä olisi osoittanut todeksi hänen huomautuksensa.\nOli todellakin kaunis ilma, ja steward yritti pyytää lenteleviä\nkyyhkysiä nuoralla ja koukulla.\n\nTörmäsin peräkannella mr Pikeen. Taisin suorastaan häiritä häntä, sillä\nmies tervehti ärähtäen.\n\n\"No niin, kaikkihan sujuu hyvin\", uskalsin sanoa hilpeästi.\n\nHän ei vastannut, vaan kääntyi ja tuijotti harmaata, lähenevää\nlounaismyrskyä happamemman näköisenä kuin milloinkaan. Hän mutisi\njotakin käsittämätöntä, ja pyytäessäni häntä toistamaan puheensa hän\nsanoi:\n\n\"Rajuilma on tulossa. Ettekö huomaa?\"\n\nRavistin päätäni.\n\n\"Miksi sitten luulette meidän poistaneen pikkupurjeet?\" hän murahti.\n\nKatsoin ylös. Pilvipurjeet olivat jo kiinni, miehet käärivät\nparhaillaan yläprammipurjeita, ja prammiraakoja laskettiin samalla kuin\nsupistimet ja kupunuorat vetivät purjeet säkkimäisiksi. Kuitenkin\npohjoistuuli puhalteli yhä vienommin. \"Hitto vieköön, en näe mitään\nrajuilmaa\", sanoin.\n\n\"Menkää sitten ja katsokaa ilmapuntaria\", hän ärähti, kääntyi ja\npoistui.\n\nKarttahytissä kapteeni West veti jalkaansa merisaappaitaan. Siitäkin\nminun olisi pitänyt asia ymmärtää, vaikka mitään ilmapuntaria ei olisi\nollutkaan. Edellisenä yönä se oli osoittanut 30.10, nyt se oli 28.64.\nLounaismyrskynkään aikana se ei ollut laskenut niin alas.\n\n\"Tämä on tavallinen Kap Hornin ohjelma\", kapteeni West hymyili minulle\nnoustessaan tuolistaan joustavasti ja ottaessaan pitkän\nöljykangastakkinsa.\n\nVieläkään en oikein ottanut uskoakseni.\n\n\"Onko se kaukana?\" kysyin.\n\nHän pudisti päätään ja aikoi sanoa jotakin, mutta sitten hän vain käden\nliikkein kehoitti minua kuuntelemaan. _Elsinore_ keinui kovasti, ja\nkuului pehmeä, kumea purjeitten paukkina, kun ne tyhjentyivät tuulesta\nja löivät mastoihin ja takilaan.\n\nOlimme rupatelleet noin viisi minuuttia, kun kapteeni West taas kohotti\npäätään. nyt _Elsinore_ kallistui hiukan ja jäi siihen asentoon,\nsamalla kuin kiihtyvän tuulen vihellykset lauloivat köysistössä. \"Tekee\ntuloaan\", hän sanoi.\n\nJa sitten kuulin mr Piken rupeavan ärjymään käskyjään, ja sydämessäni\naloin tuntea yhä suurempaa kunnioitusta Kap Hornia -- Cape Stiffiä,\nKuolonnientä -- kohtaan, niin kuin merimiehet sitä nimittävät.\n\nTuntia myöhemmin purjehdimme vasemman puolen halsseilla vain\nalamärssypurjeiden ja fokkipurjeen ollessa ylhäällä. Oli alkanut tuulla\nlounaasta, ja me ajauduimme maata kohden. Kapteeni West antoi\nperämiehille käskyn, että oli oltava valmiit kääntämään laiva. Molemmat\nvahtivuorot olivat olleet kiinnittämässä purjeita.\n\nOli ihmeellistä, että tämä kova meren käynti olikin alkanut niin\nlyhyessä ajassa. Tuuli puhalsi yhä voimakkaammin ja edelleenkin\npuuskaisena. Ei nähnyt sataa jalkaa kauemmaksi, sillä ilma oli\nmuuttunut mustanharmaaksi. Kajuutassa paloivat lamput. Peräkannelta\naukeava näky oli suurenmoinen. Meri purskui ja ryntäsi laivan laitojen\nyli, ja kansi oli vettä puolillaan, huolimatta siitä, että sitä myös\nsyöksyi vesiporteista ja suihkuavista valumisrei'istä.\n\nMolempien kajuuttain katolla ja peräkannella oli ryhmissä\nöljyvaatteisiin pukeutunutta laivaväkeä. Mr Pike hoiti keskilaivan\nkajuuttaa ja peräkantta, keulassa komensi mr Mellaire. Kapteeni West\nkulki edestakaisin, näki kaikki, mutta ei virkkanut mitään, sillä asia\nkuului perämiehille.\n\nKun mr Pike käski kääntää ruorin, laskettiin kaikki mesaaniraa'at, ja\nsitten osittain isonmaston raa'at niin että peräpuolen paino vähentyi.\nFokki ja keulan ylä- ja alamärssypurjeet jäivät levälleen, jotta keula\nväistäisi tuulta. Tämä kaikki vei aikaa. Miehet olivat hitaita,\nvoimattomia ja taidottomia. Minusta he, liikkuessaan ja vetäessään\nolivat kuin laiskoja juhtia. Ja tuuli ärjyi ärjymistään yhä\nsurullisemmin. Vain silloin tällöin näin vilahduksen keulakajuutan\nkatolla työskentelevästä miesryhmästä. Keskikajuutan katolla olevat\nmiehet vastustivat, nojaten tukevasti ja painautumalla alas, korkeita,\nreelinkiä vastaan syöksyviä aaltoja, jotka pärskyivät aina alimmaiselle\nraa'oille ja pyyhkäisivät suojan puolta. Ja mr Pike kulki edestakaisin\nkuin iso hämähäkki tuulen tuivertamassa verkossa pitkin siroa siltaa,\njoka sekin oli nyt kuin värisevä lanka.\n\nPuuskat olivat niin hirveät, että _Elsinore_ ei pitkään aikaan päässyt\nkääntymään. Se painui niiden mukaan, otti vastaan niiden raivoisat\nhyökkäykset, eikä keula saanut niitä väistetyksi, ja koko ajan me\najelehdimme kohti karua, synkkää rannikkoa. Ilma oli synkän harmaa ja\nraaka, ja kylmä, pärskyvä vaahto jäätyi heti, kun se tarttui johonkin\nkiinni.\n\nMe kaikki odotimme. Miehet odottivat päät painuksissa, ja mr Pike\nodotti rauhattomana, ärtyisenä, siniset silmät yhtä purevina kuin\npakkanen, suu yhtä äreänä kuin ne luonnon voimatkin, joita vastaan hän\ntaisteli. Samurai odotti tyynenä, huolettomana, haluttomana. Ja suojan\npuolella oleva Kap Hornkin odotti. Se odotti laivamme hylkyä ja meidän\nluurankojamme.\n\nMutta sitten _Elsinoren_ keula kääntyi. Myrskyn suunta muuttui, ja\näkkiä syöksyimme peloittavan nopeasti suoraan sen alle ja kohti\nkallioita, joita emme nähneet. Epäilys oli häipynyt. Mr Mellaire laski\nkeularaa'at, kun mr Piken lähettämä sanan tuoja tuli sitä ilmoittamaan.\nMr Pike piti silmällä ruorimiestä, viittoi käskyn kädellään, ja ruori\nkäännettiin vasemmalle, jotta _Elsinore_ ei syöksyisi myötätuuleen, kun\nse nyt makasi oikean puolen halsseilla. Kaikki työskentelivät.\nIsonmaston ja mesaanimaston raa'at vedettiin ylös, ja _Elsinoren_\nsuojan puolella oli nyt tuhansia maileja Etelämeren aluetta.\n\nJa tämä kaikki oli saatu aikaan myrskyn keskellä, kourallisella\nsurkeita vetelyksiä, kahden tarmokkaan perämiehen johdolla, joiden\ntakana oli samurain tyyni tahto.\n\nLaivan kääntämiseen oli mennyt kolmekymmentä minuuttia, ja minä olin\noppinut ymmärtämään, miten parhaatkin kapteenit voivat menettää\nlaivansa omatta syyttään. Olettakaamme, että _Elsinore_ olisi\nitsepäisesti kieltäytynyt kääntymästä tai että jokin paikka olisi\npettänyt. Mr Piken tehtävänä on aina katsoa, että jokainen köysi ja\npylpyrä ja muut tuhannet tavarat _Elsinoren_ laajassa ja\nmonimutkaisessa takilassa ovat niin vahvat, etteivät ne petä tuulessa.\nRotumme johtajat ovat aina halunneet mr Piken kaltaisia palvelijoita,\nja näyttää siltä, kuin heistä olisi ollut suurta hyötyä.\n\nEnnen kuin menin alas, kuulin kapteeni Westin sanovan mr Pikelle, että\nkun molemmat vuorot olivat kannella, olisi hyvä, jos reivattaisiin\nfokkipurje, ennen kuin se käärittäisiin kokoon. Isopurje ja\nbegiinipurje olivat poissa, ja näin siis hyvin merimiehet mustina\nkuvioina keularaa'alla. Pysyttelin paikoillani puolisen tuntia ja\nkatselin miehiä. He eivät näyttäneet edistyvän reivaamisessaan. Mr\nMellaire oli heidän kanssaan valvomassa hommaa, mutta mr Pike oli\nperäkannella, mörisi ja ärjyi ja syyti suustaan loputtomia kirouksia\nvinkuvan myrskyn sekaan.\n\n\"Mikä on hätänä?\" kysyin.\n\n\"Kaksi vahtivuoroa yhden raa'an kimpussa, ja sittenkin miehet ovat\nkykenemättömiä reivaamaan tuollaista nenäliinaa!\" hän karjui. \"Kuinka\nkävisi, jos saisimme reuhtoa täällä kuukauden?\"\n\n\"Kuukauden?\" huudahdin.\n\n\"Kuukausi ei ole mitään Cape Stiffille\", hän sanoi yrmeästi. \"Olen\nkeikkunut täällä seitsemänkin viikkoa ja sitten kääntynyt ja kulkenut\ntoista tietä.\"\n\n\"Maapallon ympärikö?\" ihmettelin.\n\n\"Se on ainoa tapa kääntää Friscoon\", hän vastasi: \"Kap Horn on Kap\nHorn, enkä ole koskaan nähnyt täällä kesäaaltoja!\"\n\nSormeni olivat turruksissa ja selkäpiitäni karmi, kun silmäsin\nkeularaa'alla olevia miehen heittiöitä. Menin kajuuttaan\nlämmittelemään.\n\nVähän myöhemmin mennessäni aterioimaan vilkaisin kajuutan ovesta\nkeulaan ja näin miesten yhä tekevän työtä jäisellä raakapuulla.\n\nAterian aikana oli kodikasta. Huone oli lämmin. Pöydän syvennyksissä\npysyivät lautaset myrskynkin aikana paikoillaan. Steward tarjoili ja\nliikkui rauhallisesti ja näköjään huolettomasti, vaikka huomasinkin\nhänen silmissään huolestuneen ilmeen, kun hän pysytteli tasapainossa\nlautanen kädessään laivan hyppelehtiessä ja keinuessa tavallista\nrajummin.\n\nSilloin tällöin ajattelin raakapuulla kuhnailevia kurjimuksia. No niin,\noikeuden mukaan heidän paikkansa oli siellä, kuten meidän oli täällä\nkajuutan keitaassa. Silmäsin mr Pikeä ja löin hengessäni vetoa itseni\nkanssa, että puolikin tusinaa hänen kaltaisiaan olisi voinut hallita\ntuota itsepintaista keulapurjetta. Mitä samuraihin tulee, olin varma,\nettä hän saisi saman aikaan istuimeltaan liikahtamatta, vain\ntahdollaan.\n\nPalavat lamput heiluivat ja hyppelivät kannattimissaan ja painiskelivat\nharmaan pimeyden tanssivien varjojen kanssa. Puuosat narisivat ja\npaukkuivat. Myrsky äänteli raivoisasti perämastossa, joka oli\nsuunnaton, ontto teräslieriö, ja se kulki huoneemme kautta. Korkealla\nyläpuolellamme kireät köydet paukuttelivat sitä, niin että se kolisi ja\nsoi kuin olisi ollut vaskisepän pajassa. Aallot vyöryivät kannelle, ja\nkymmenet tuhannet köydet ja pylpyrät karjuivat ja kirkuivat ylhäällä\nmyrskyn niitä piestessä.\n\nMutta tuo kaikki tapahtui ulkona. Täällä, tämän tukevan pöydän ääressä,\nei tuuli tuivertanut eivätkä aallot pärskyneet eivätkä huuhtoneet.\nOlimme rauhan asuinsijassa aivan myrskyn keskellä. Margaret oli\niloisella tuulella, ja hän nauroi vallattomasti. Mr Pike oli synkkä,\nmutta tunsin hänet kyllin hyvin tietääkseni, että hänen synkkyytensä ei\njohtunut myrskystä, vaan niistä epatoista, jotka turhaan kärsivät vilua\nraakapuulla.\n\n\n\n\n34\n\n\n\"Haluatteko kiivetä?\" Margaret kysyi minulta heti, kun olimme nousseet\npöydästä.\n\nHän seisoi härnäävänä ovellani pukeutuneena öljyvaatteisiin,\nmyrskyhattuun ja merisaappaisiin.\n\n\"En ole koskaan nähnyt teitä jalkaakaan kannen yläpuolella koko matkan\naikana\", hän jatkoi. \"Onko teillä vahva pää?\"\n\nLaitoin kirjanmerkin paikoilleen, vääntäydyin ylös vuoteestani, johon\nolin kuin kiilautunut, ja taputin käsiäni kutsuakseni Wadaa.\n\n\"Haluatteko siis?\" tyttö huudahti innokkaasti.\n\n\"Haluan, jos saan mennä edellä\", vastasin huolettomasti, \"ja jos\nlupaatte pitää tiukasti kiinni. Mihin sitten kiipeämme?\"\n\n\"Perämaston huippuun! Se on helpointa. Mitä kiinni pitämiseen tulee,\nniin muistakaa, että olen paljon kiivennyt. Teitä vain epäilen.\"\n\n\"No niin\", vastasin, \"kulkekaa te sitten edellä. Minä kyllä pidän\nhyvästi kiinni.\"\n\n\"Olen nähnyt monen maamyyrän joutuvan ymmälle\", tyttö härnäili. \"Meidän\nmärssykoreissamme ei ole reikiä maamyyriä varten.\"\n\n\"Minä siis joudun ymmälle\", myönsin. \"En koskaan elämässäni ole ollut\nylhäällä mastossa, ja koska maamyyrälle ei ole reikää...\"\n\nTyttö katsoi minuun ja puolittain uskoi minun luopuvan aikeesta, kunnes\nojensin käteni pukeutuakseni sadevaatteisiin, mitkä Wada vaivalla sai\nylleni.\n\nKannella oli näky suurenmoinen, peloittava ja synkkä. Avaruus ympäröi\nmeidät, kietoi meidät myrskyyn ja harmauteen. Välikansi oli luokse\npääsemätön, ja miehen, joka vaihtui ruoriin, oli kuljettava perään\nsiltaa pitkin. Kello oli nyt kaksi, ja nuo viluiset kurjimukset olivat\npuuhailleet kolmatta tuntia keularaa'alla. He olivat siellä vieläkin,\nheikkoina, voimattomina, toivottomina. Kapteeni, joka astui ulos\nkarttahytin suojan puolelle, tuijotti heitä pitkän aikaa.\n\n\"Meidän täytyy luopua reivaamisesta\", hän sanoi mr Pikelle.\n\"Kiinnittäkää vain purje. On paras panna kaksinkertaiset\nkiinnitysnuorat.\"\n\nJa perämies meni keulaan siltaa pitkin hitain askelin, silloin tällöin\npysähtyen ja tarttuen kiinni, kun roiskeet ja aallon huiput huuhtoivat\nkantta, purkaakseen kiukkuansa näille molemmille nelimastoisen laivan\nvahtimiehistöille, jotka eivät kyenneet reivaamaan fokkipurjetta.\n\nHe eivät todellakaan kyenneet sitä tekemään, vaikka halusivatkin, sillä\nnämä miehet saavat aikaan eniten, kun käsketään vähentämään purjeita.\nLuullakseni juuri sen vuoksi, että he pelkäävät. Heiltä puuttuu mr\nPiken rautainen tahto ja kapteeni Westin viisaus ja tarmo. Olen\nhuomannut heidän aina hyvin ripeästi täyttävän jokaisen purjeiden\nvähentämiskäskyn. Siksi he saavatkin olla keulassa, sikolättimäisessä\nkeulassa, koska heiltä puuttuu tarmoa. Ja sen sanon, että vaikka mikään\nmuu ei olisi voinut tukahduttaa Margaretin vihjaisemaa pelkoani, niin\nainakin näiden tarmottomien, selkärangattomien olentojen näkeminen\nolisi sen tehnyt. Kuinka olisin voinut esiintyä pelkurina heidän\nnähtensä -- minä, joka asuin herraspuolella?\n\nMargaret ei halveksinut apuani tarjotessani hänelle käteni hänen\nkiivetessään naakelipenkille perämaston tuulen puolella. Mutta tämä oli\nhänen puoleltaan vain kohtelias kiitos, sillä sitten hän irroitti\nhansikoidun kätensä omastani, heilutti itsensä rohkeasti laivan\nulkopuolelle myrskystä piittaamatta, tarttui väylinkeihin ja alkoi\nkiivetä. Minä seurasin häntä melkein huomaamatta tuon urotyön\nvasta-alkajalle tuottamia tukaluuksia, sillä niin innostunut olin hänen\nesimerkistään, ja sitä paitsi keulan raukkoja kohtaan tuntemani\nhalveksunta antoi minulle lisäkiihoketta. Minne matruusit voivat mennä,\nsinne minäkin voin mennä! Mitä matruusit voivat tehdä, sen teen\nminäkin. Eikä kukaan samurain tytär voisi näpäyttää minua sormille.\n\nMutta me nousimme hitaasti. Kun laiva kallistui myrskyn puolelle päin\npuuskia, liimaannuimme avuttomina kiinni köysiin kuin perhoset. Silloin\noli paine niin suuri, ettei voinut nostaa kättään eikä jalkaansa. Eikä\ntarvinnut erikoisesti tarttua mihinkään kiinni, sillä kuten sanoin,\ntuuli suorastaan liimasi meidät kiinni köysiin.\n\nAlkoi pyryttää lunta, kansi näkyi epäselvästi allani, ja putoaminen\nolisi merkinnyt selän katkeamista tai kuolemaa, ellei olisi pudonnut\nmereen, jolloin olisi hukkunut. Mutta Margaret vain kiipesi.\nPysähtymättä hän keinotteli itsensä märssykoriin, tarttui siitä\nylöspäin olevaan köysistöön, kiikutteli rauhallisesti, huolettomasti\nitseään sen ympäri, sovittaen liikkeensä laivan keinumisen mukaan, ja\nseisoi turvallisena märssykorissa.\n\nMinä seurasin. En mutissut rukouksia, eikä minua pyörryttänyt, kun\nkäänsin selkäni kantta kohti ja kiipesin märssyyn tunnustellen\nkäsilläni paikkoja, joita en nähnyt. Olin kuin hurmiossa! Uskalsin\nvaikka mitä! Jos tyttö olisi hypännyt ilmaan, ojentanut kätensä ja\nlentänyt tiehensä myrskyn tempaamana, olisin epäröimättä seurannut\nhäntä.\n\nKun pistin pääni yli märssykorin laidan, niin että tyttö tuli näkyviin,\nnäin, että hän katsoi minua kirkkain silmin. Ja kun pujahdin kevyesti\ntoiselle puolelle hänen viereensä, näin hänen hyväksyvän katseensa,\nmutta se vaihtui nopeasti ärtyneeseen ilmeeseen.\n\n\"Olette kai ennenkin kiivennyt\", hän moitti huutaen aivan korvani\njuuressa, jotta myrskyssä kuulisin.\n\nRavistin kieltäen päätäni, ja hänen silmänsä kirkastuivat jälleen. Hän\nnyökkäsi, hymyili ja istui riiputtaen jalkojaan märssykorin laidalta.\nIstuin hänen viereensä ja katsoin alas lumeen, joka peitti kannen ja\nsai etäisyyden näyttämään tavattoman pitkältä.\n\nOlimme siellä kuin myrskypääskyt. Pyryn keskeltä ilmestyi iso\nalbatrossi, joka lensi ainakin 80-90 mailia tunnissa. Sen siipien väli\noli varmasti 15 jalkaa. Se oli huomannut, mikä vaara sitä uhkasi, ennen\nkuin me näimmekään sen, ja se kiepautti itsensä vasten tuulta ja\nkääntyi huolettomasti ja törmäämättä meihin. Sen pää ja niska olivat\niän tai pakkasen huurteessa -- emme tietäneet kummanko -- ja sen\nkirkkaat helmisilmät huomasivat meidät sen lentäessä ohitsemme, ja\nsitten se kiepsahti pois suuressa kaaressa tuulen suojaiselle puolelle\nlumipyryyn.\n\nMargaretin käsi tarttui nopeasti omaani.\n\n\"Tuonkin näkeminen jo maksoi kiipeämisen vaivan!\" hän huudahti.\n\nJa sitten _Elsinore_ syöksyi alaspäin, ja Margaretin käsi tarttui\ntiukemmin kiinni, ja syvyyden piiloista kuului kovan länsituulen\naiheuttamaa jyminää ja ryskettä myrskyn reuhtoessa kannellamme.\n\nYhtä nopeasti kuin lumipyry oli alkanutkin, se meni myöskin ohitse, ja\nme näimme laivan allamme kapean sirona -- välikannen täynnä kuohuvaa\nvettä, keulan haudattuna pärskyäviin aaltoihin, tähystäjän henkensä\nedestä taistelemassa keulakajuutan katolla, johon hän oli tarrautunut\nja sai selkä kyyryssä ottaa vastaan myrskyn puuskat, ja suoraan allamme\nnäimme vettä lainehtivan peräkannen ja mr Mellairen, jolla oli apunaan\nkourallinen miehiä selvittämässä köysikimppua ruorin vieressä. Näimme\nsamurain tulevan näkyviin karttahytin suojasta ja luovivan huolettoman\nvarmana epävakavalla kannella antaessaan ohjeita mr Pikelle.\n\nHarmaus oli etääntynyt meistä useita satoja metriä, ja me näimme meren\nvaltavat ulottuvaisuudet. Vaahtopäät, harmahtavat aallot, jotka olivat\nkuusikymmentä jalkaa pohjasta harjaan, karkasivat myrskyn pimeydestä\nesille ja syöksyivät _Elsinoren_ kimppuun loputtomina jonoina, joskus\nläjähtäen sen solakan, hauraan rungon yli, joskus roiskaisten sata\ntonnia vettä sen kannelle ja lennättäen laivan ilmaan, samalla kuin ne\nkiitivät edelleen ja vaahdoten katosivat näkyvistämme suojan puolen\nsynkkään harmauteen. Isot albatrossit kiersivät ja kaarsivat\nympärillämme risteillen raivoavaa myrskyä kohti ja liidelleen\nmajesteetillisina takaisin paljon nopeammin kuin se itse.\n\nMargaret unohti katsella niitä ja vetosi sen sijaan tunteisiini\nkaunein, kysyvin silmin. Vedin syrjään hänen myrskyhattunsa korvalapun\nja huusin:\n\n\"Ei tämä ole uutta. Olen ollut täällä ennen. Kaikkien esi-isieni elämän\nkautta olen täällä jo ollut. Pakkanen puree poskiani, suola viiltää\nsieraimiani, tuuli laulaa korvissani, mutta se kaikki on tuttua. Tiedän\nnyt, että esi-isäni olivat viikinkejä. Jo heidän aikanaan olin\nolemassa. Heidän mukanaan olen ryöstänyt Englannin rantoja, uhmannut\nHerkuleen patsaita, riistellyt Välimeren rantamaita ja hallinnut\nvelttoja, auringon polttamia kansoja. Olen Hengist ja Horsa, kuulun\nmuinaisajan sankareihin, olen yhtä tarumainen olento kuin hekin. Olen\nhalkonut jäisiä meriä ja ennen kuin jääkausi alkoikaan, kastoin käteni\npeuran vereen, surmasin mastodontteja ja miekkavalaita, kaiversin\nurotöitteni muiston maanalaisten luolien seiniin -- niin, imin\nnaarassuden maitoa vieretysten pentuveljieni kanssa, joiden hampaitten\njäljistä arvet vieläkin ovat muistonani.\"\n\nTyttö nauroi viehättävästi. Lumiryöppy tuli niskaamme ja puri\nposkiamme, ja Elsinore painui niin alas, että näytti siltä, kuin se ei\nenää olisi aikonutkaan nousta, mutta me pidimme kiinni ja kiidimme\nilmassa tehden huiman kaaren. Margaret irroitti toisen kätensä, nauroi\nyhä ja painoi syrjään korvalappuni.\n\n\"En tiedä mitään tuosta\", tyttö huudahti. \"Se tuntuu runoudelta. Mutta\nuskon siihen. Sen täytyy olla totta, sillä se on tapahtunut. Kuuntelin\nsitä muinoin, kun nahkoihin puetut miehet lauloivat nuotioiden ääressä,\nnuotioiden, jotka karkottivat kauas pakkasen ja yön.\"\n\n\"Entä teidän kirjanne sitten?\" tyttö kysyi ilkamoiden aikoessamme\nlaskeutua.\n\n\"Hitto periköön ne ja samoin kaikki löyhäpäiset, maailmaan kyllästyneet\nhölmöt, jotka niitä kirjoittavat\", vastasin.\n\nTyttö nauroi taas ihastuttavasti, vaikka tuuli tukahduttikin hänen\näänensä. Samalla hän heilautti itsensä ilmaan, riippui voimakkaiden\nkäsiensä varassa etsien jalan sijaa altaan ja katosi näkyvistäni\nmärssyn hengenvaarallisen ulkoneman alle.\n\n\n\n\n35\n\n\n\"Mitä tupakka maksaa?\" mr Mellaire tervehti tullessani tänä aamuna\nkannelle väsyneenä ja kolhittuna jokaisen lihaksen ja luun pakottaessa\nkuusikymmentä tuntia kestäneestä sinne tänne heittelemisestä.\n\nTuulta oli seurannut typi tyven aamupuolella, ja _Elsinore_ keinui\nentistä hurjemmin, ja sen muutamat levällään olevat purjeet kumisivat\nja lepattivat. Mr Mellaire osoitti sormellaan oikeanpuoleisen laidan\nyli. Erotin valkoisen, karun maan ja teräviä vuoren huippuja.\n\n\"Staten Island, sen itäinen pää\", mr Mellaire sanoi.\n\nYmmärsin, että olimme samassa pisteessä kuin laiva, joka kiertää Staten\nIslandin ennen kuin ryhtyy Kap Hornia kiertämään. Ja kuitenkin olimme\nneljä päivää sitten kulkeneet Le Maire salmen kautta ja livahtaneet Kap\nHornia kohti. Kolme päivää sitten olimme olleet aivan Kap Hornin\nkohdalla, jopa muutamia maileja sen ohikin. Ja nyt olimme siis tässä!\nSaimme aloittaa kaiken uudestaan ja vieläpä olimme paljon kauempana\nkuin mistä alkuaan aloitimme Kap Hornin kiertämisen.\n\nMiehistön tila on todellakin kurja. Myrskyn aikana oli skanssi kaksi\nkertaa veden alla, mikä merkitsee sitä, että siellä kaikki tavarat\najelehtivat vedessä ja että kaikki vaatteet jopa patjat ja peitotkin,\nkastuivat ja pysyisivät sellaisina näin huonon sään vallitessa siihen\nasti kunnes olemme sivuuttaneet Kap Hornin ja olemme saapuneet\nturvallisille, kauniiden ilmojen leveysasteille. Samoin kävi\nkeskilaivankajuutalle. Sen jokainen huone, paitsi kokin ja purjeen\ntekijäin (joiden ovi on keulaan päin luukku n:o 2 kohden), on\nläpimärkä, eikä huoneissa ole uuneja, jotta he lämmittämällä voisivat\nkuivata tavaroita.\n\nKurkistin Charles Davisin huoneeseen. Se oli hirveä. Hän irvisti ja\nnyökkäsi minulle.\n\n\"Hyvä oli, ettei O'Sullivan ollut täällä, sir\", hän sanoi. \"Hän olisi\nhukkunut alalavalla. Ja haluan ilmoittaa teille, että sain uida jonkin\nverran, ennen kuin pääsin ylös. Suolavesi on pahaa haavoilleni. Minä en\nsaisi olla tällaisessa luolassa Kap Hornin myrskyissä. Katsokaa jäätä\nlattialla! Huoneen lämpötila on nytkin alle jäätymäpisteen, ja\nvuodevaatteeni ovat märät, ja minä olen sairas mies, minkä seikan\nhaistaisi kuka tahansa, jolla vain on nenä.\"\n\n\"Jos olisitte käyttäytynyt kunnollisesti perämiestä kohtaan, olisi\nteitäkin kohdeltu ihmisiksi\", sanoin.\n\n\"Pyh!\" hän sanoi ivallisesti. \"Älkää luulkokaan, että pääsette irti\nminusta, sir. Lihoan vain tällaisessakin tilassa. No niin, sir, kun\najattelen Seattlen oikeusjuttua, en voi kuolla. Ja jos te, sir,\nseuraatte neuvoani, niin voitatte stewardin rahat ettekä menetä. Neuvon\nteitä, koska olette jonkin verran inhimillinen. Jokainen, joka lyö\nvetoa siitä, että joudun mereen, menettää vetonsa varmasti.\"\n\n\"Kuinka uskalsitte lähteä tälle matkalle tuossa tilassa?\" kysyin.\n\n\"Missä tilassa?\" hän kysyi oivallisesti teeskennellen viattomuutta.\n\"Juuri sen vuoksi lähdin matkalle, koska olin loistokunnossa. Tauti\npuhkesi minussa myöhemmin. Muistatte kai nähneenne minut mastoissa ja\nkurkkua myöten vedessä? Siloittelin myös ruumassa hiiliä. Sairas mies\nei olisi voinut sitä tehdä. Ja muistakaa sir, teidän täytyy todistaa,\nkuinka suoritin velvollisuuteni alussa, ennen kuin minun täytyi\npaneutua vuoteeseen.\"\n\n\"Lyön itse vetoa teidän kanssanne, jos luulette minun kuolevan\", hän\nhuusi perääni.\n\nNyt jo saattoi merimiesten ulkonäöstä havaita heidän kokemansa\nkärsimykset. On hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa heidän\nkasvonsa ovat tulleet laihoiksi, ryppyisiksi ja karkeiksi. Miesten\ntäytyy kuivata alusvaatteensa ruumiinsa lämmöllä, ja heidän\npäällysvaatteensakin ovat öljytakeista huolimatta märät. Ja kuitenkin\n-- outoa kylläkin -- he ovat vartaloltaan tulleet pyylevämmiksi, vaikka\nheidän kasvonsa ovatkin laihat ja vääntyneet. Tämä johtuu siitä, että\nheillä on runsaasti vaatteita yllään. Huomasin tänään, että Larryllä\noli kahdet liivit, kaksi takkia ja päällystakki, jonka päällä vielä oli\nsadevaatteet. He kulkivat kuin elefantit, sillä muun lisäksi he ovat\nkäärineet jalkoihinsa merisaappaittensa päälle karkeata säkkikangasta.\n\nIlma tuntui hyvin kylmältä, vaikka kannen lämpömittari osoitti\nkolmeakymmentäkolmea astetta tänään keskipäivällä. Wada punnitsi\nkannella ylläni olevat vaatteet, jotka öljyvaatteita ja saappaita\nlukuun ottamatta painoivat kahdeksantoista naulaa. Ja kuitenkaan minun\nei ole kovin lämmin tässäkään vaatetuksessa, kun tuuli puhaltaa. En voi\nkäsittää, kuinka merimiehet, jotka kerran ovat kiertäneet Kap Hornin,\nvoivat koskaan uudestaan pestautua matkalle. Se vain on omiaan\ntodistamaan, kuinka typeriä he ovat.\n\nSäälin Henryä, koululaivan poikaa. Hän on eniten omaan luokkaani\nkuuluva, ja joskus hänestä tulee peräpuolen miehiin kuuluva ja\nperämies. Nyt vielä hän kuitenkin saa kärsiä samoja vaivoja kuin\nmuutkin. Samoin myös Buckwheat, toinen poikanen, joka asuu\nkeskilaivankajuutassa Henryn kanssa. Hän on hyvin vaaleaihoinen, ja\nhuomasin tänä iltana hänen vetäessään ahtimestaan, että hänen\nöljytakkinsa hihat ja suolavesi olivat hanganneet hänen ranteensa\nrikki. Sitä paitsi ne olivat täynnä verta vuotavia paiseita. Mr\nMellaire sanoi minulle, että viikon päästä nuo paiseet ovat tulleet\nsuorastaan maan vaivaksi keulamiehistölle.\n\n\"Milloin luulette meidän olevan taas Kap Hornin edustalla?\" kysyin\nviattomasti mr Pikelta.\n\nHän kääntyi raivokkaasti minuun päin ja näytti siltä, kuin hän olisi\ntahtonut nielaista minut, ja hän lähti tiehensä vastaamatta. Ilmeisesti\nhän pitää merielämää täytenä totena. Luulen, että hän juuri siksi onkin\nniin oivallinen merimies.\n\nPäivät vierivät -- jos päiväksi voi nimittää pimeyden välillä olevaa\nsynkkää harmautta. Emme ole nyt viikkoon nähneet aurinkoa. Laivamme\nasemaa tässä meren ja myrskyn yksinäisyydessä on vaikeata määritellä.\nKerran laskimme olevamme sata mailia Kap Hornin eteläpuolella. Ja\nsitten tuli taas lounaismyrsky, joka kiskaisi keulamärssypurjeen\nmukanaan ja aivan uuden kahvelipurjeen irti reunusköysistään ja\nkiidätti meidät jollekin Staten Islandin itäpuolella olevalle asteelle.\n\nNyt tunnen tuon ainaisesti maailman ympäri etelässä 55:nnen\nleveysasteen tienoilla puhaltavan Suuren Länsituulen. Tiedän myös,\nmiksi se kartoissa on merkitty isoin kirjaimin. Ja nyt minä tiedän,\nmiksi \"Purjehdusohjeet\" neuvovat: \"Suunnatkaa ehdottomasti kurssinne\nlänteen, suunnatkaa länteen!\"\n\nMutta länsituuli ja sen aiheuttama virta eivät anna _Elsinoren_ kulkea\nlänteen. Myrsky seuraa myrskyä ja aina lännestä, niin että kuljemme\nitään. Ilma on purevan kylmää, ja jokainen myrsky alkaa lumipyryllä.\n\nKajuutassa lamput palavat kaiken päivää. Mr Pike ei enää soittele\ngramofonia, eikä Margaret koskekaan pianoon. Hän valittaa kärsivänsä\nmustelmista ja jäsenten hellyydestä. Minun olkapääni venähti\nsingotessani vasten seinää, ja sekä Wada että steward nilkuttavat.\nViihdyn vain vuoteessani laatikosta ja tyynyistä tehdyssä\nvarustuksessani, josta hurjimmatkaan keinahtelut eivät voi lennättää\nminua. Siellä makaan, paitsi milloin syön ja joskus kävelen kannella\nsaadakseni liikuntaa ja raitista ilmaa, ja lueskelen kahdeksantoista\njopa yhdeksäntoistakin tuntia vuorokaudessa. Mutta loputon ruumiillinen\njännitys on hyvin väsyttävää.\n\nKuinka keulan raukat ja kurjimukset voivat, sitä on mahdotonta\nkuvitellakaan. Keula-asunnot ovat ruostuneet monta kertaa, ja kaikki on\nlikomärkää. Sitä paitsi miehet ovat heikontuneet, niin että kaikkeen\ntarvitaan kaksinkertaisesti miehiä entiseen verrattuna. Siksi heidän\ntäytyykin viettää aaltojen huuhtomalla kannella ja ylhäällä härmäisillä\nraaoilla yhtä monta tuntia kuin minä vietän lämpimässä, kuivassa\nvuoteessani. Wada sanoi minulle, etteivät miehet riisuudu koskaan, vaan\nnukkuvat märissä vuoteissaan öljyvaatteet, merisaappaat ja kosteat\nalusvaatteet yllään.\n\nMiehet ovat todellakin heikkoja. Heidän poskensa ovat kuopalla, iho\nsurkean harmaata ja silmien alustat mustat. Mr Mellairen ennustamat\npaiseet ja haavat ovat nyt ilmestyneet, ja miesten kämmenet, ranteet ja\nkäsivarret ovat hirveän näköiset. Aina silloin tällöin on jonkun\nantauduttava vuoteen omaksi joko aaltojen kumoon iskemänä tai yleisen\nheikkouden takia. Tästä koituu taas muille enemmän työtä, niin että\njalkeilla olevat miehet eivät voi sietää sairaita, ja miehen täytyy\ntodellakin olla hyvin sairas, jotta perämiehet eivät pakottaisi häntä\ntyöhön.\n\nEn voi muuta kuin ihmetellä Andy Fayta ja Mulligan Jacobsia. Koska he\novat vanhoja ja raihnaisia, tuntuu mahdottomalta, että he kestävät niin\npaljon. En oikeastaan käsitä, miksi he ollenkaan tekevät työtä. En\nymmärrä, miksi kumpikaan heistä viitsii raataa ja totella käskyjä tässä\nKap Hornin kylmässä helvetissä. Pelkäävätkö he kuolemaa niin, etteivät\nlakkaa työtä tekemästä ja tuota siten kuolemaa samalla meille kaikille?\nVai johtuuko se siitä, että he ovat typeriä orjia, joilla on orjan\nymmärrys, orjan, joka ikänsä on tottunut isäntäänsä tottelemaan, niin\nettä hänen mieleensäkään ei juolahda niskoitella?\n\nJa kuitenkin useimmat heistä, viikko sen jälkeen kuin olemme saapuneet\nSeattleen, pestautuvat muihin laivoihin, jotka taas lähtevät Kap Hornia\nkiertämään. Margaret sanoo sen johtuvan siitä, että merimiehet\nunohtavat helposti. Mr Pike on samaa mieltä. Hän sanoo, että kun he\nviikon nauttivat Tyynen meren kaakkoispasaateista, he unohtavat koskaan\nkiertäneensäkään Kap Hornia. Ihmettelen! Voivatko he olla niin typeriä?\nEivätkö rasitukset jätä heihin mitään jälkiä? Pelkäävätkö he vain\nhetken tapahtumia? Eivätkö heidän ajatuksensa kanna kauemmaksi\ntulevaisuuteen kuin enintään päivän? Silloin he todellakin ovat merellä\noikealla paikallaan.\n\nHe ovat pelkureita. Se tuli erinomaisesti näkyviin tänä yönä kello\nkahden aikaan. En ole koskaan nähnyt sellaista yleiskauhuntapaista\npelkoa, tylsää, eläimellistä pelkoa. Oli mr Mellairen vahtivuoro.\nKohtalon oikusta lukiessani paraikaa Boas'in \"Luonnonihmisen\nkäsityskykyä\" kuulin jalkojen töminää pääni yläpuolelta. _Elsinore_\nkulki silloin vasemman puolen tuulta vähin purjein. Ihmettelin, mikä\ntapahtuma oli saanut miehet peräkannelle, kun kuulin jälleen jalkojen\ntöminää, mikä merkitsi sitä, että toisenkin vahtivuoron miehet tulivat\nperäkannelle. En kuullut kenenkään tekevän työtä, ja mieleeni juolahti\najatus kapinasta.\n\nMutta vielä ei tapahtunut mitään. Mielenkiintoni heräsi, vedin\nmerisaappaat jalkaani, lampaannahkatakin ja öljytakin ylleni, otin\nmyrskyhattuni ja käsineeni ja lähdin kannelle. Mr Pike oli jo\npukeutunut ja syöksyi edelläni. Kapteeni West, joka tällaisella\nhuonolla ilmalla makaa karttahuoneessa, seisoi suojaisella ovella,\nminkä kautta lampunvalo säteili miesten pelokkaille kasvoille.\n\nKeskilaivankajuutan asukkaat eivät olleet läsnä, mutta sen sijaan\nskanssin kaikki miehet paitsi Andy Fay, joka kuului lepäävään vahtiin,\noli tyynesti jäänyt vuoteeseensa, samalla kuin Mulligan Jacobs oli\nkäyttänyt tilaisuutta hyväkseen hiipiäkseen skanssiin täyttämään\npiippuaan.\n\n\"Mikä on hätänä, mr Pike?\" kapteeni West kysyi.\n\nEnnen kuin perämies kykeni vastaamaan, hohotti Bert Rhine vastaan:\n\n\"Perkele on tullut laivaan, sir.\"\n\nMutta miehen nauru osoitti, että hän yritti esiintyä tyynenä, vaikkei\nhän ollutkaan. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän ihmettelen,\nettä nuo kylmäveriset roistotkin voivat niin tolkuttomasti pelästyä,\nettä olivat kauhistuneina paenneet vuoteistaan ja keskeyttäneet\nvapaavahtinsa lyhyen levon.\n\nLarry oli niin pelästynyt, että hän lörpötteli ja irvisti kuin apina ja\nolkapäillään tietä raivaten ponnisteli päästäkseen pimeydestä\nturvalliseen karttahuoneesta leviävään valon kajastukseen.\nKreikkalainen Tony oli yhtä mahdoton, mutisi itsekseen ja teki\nalituisesti ristin merkkejä. Samoin tekivät kuin kuorossa molemmat\nitalialaiset, Guido Bombini ja Mike Cipriani. Arthur Deacon oli\nlysähtää kokoon ja hän ja juutalainen Chantz tarttuivat häpeämättä\ntoisiinsa kiinni pysyäkseen pystyssä. Bob, lihava ja hontelo\nnuorukainen, nyyhkytti, ja eräs toinen nuori poika, Bony, värisi niin,\nettä hampaat suussa kalisivat. Vieläpä keulan parhaat, taempana\nseisovat merimiehet, Tom Spink ja maltalainen Cockneykin, koettivat\npäästä valoon.\n\nEnemmän kuin mitään muuta ällöttävää inhoan ja halveksin naisen\nhysteerisyyttä ja miehen pelkuruutta ja raukkamaisuutta. Edellisen\nsuhteen jään tunteettomaksi. En tunne myötätuntoa hysteerisiä ihmisiä\nkohtaan. Jälkimmäinen kuvottaa minua. Miehen pelkuruus on minusta\nsuorastaan ällöttävää. Tämä inhimillisten elukoiden pelon järkyttämä\njoukkue peräkannella tympäisi minua. Jos sillä hetkellä olisin ollut\nkaikkivaltias, olisin totisesti nitistänyt koko joukon. Ei! Olisin\narmahtanut erään faunin! Hänen kirkkaat ja välkkyvän innokkaat silmänsä\nkiersivät kasvoista kasvoihin saadakseen asioista vihiä. Hän ei\ntiennyt, mitä oli tapahtunut, ja koska hän oli umpikuuro, oli hän\nluullut, että perään syöksyminen oli tapahtunut käskystä.\n\nTarkkasin mr Mellairea. Hän kai pelkää mr Pikeä, ja hän on murhaaja,\nmutta hän ei kuitenkaan pelkää yli-inhimillisiä asioita. Kun kaksi\nmiestä, jotka ovat hänen päällysmiehiään, on kannella, ei hänen\ntarvitse tehdä mitään, vaikka onkin hänen vahtivuoronsa. Hän horjui\neteen ja taakse säilyttäen tasapainonsa _Elsinoren_ rajusti keinuessa\nja katseli miehiä vain huvittunein, kyynillisin ilmein.\n\n\"Miltä perkele näyttää?\" kapteeni West kysyi.\n\nBert Rhine irvisti väkinäisesti.\n\n\"Vastatkaa kapteenille!\" mr Pike ärjäisi hänelle.\n\nRoiston silmät kiilsivät murhan himosta karskin käskyn kuultuaan.\nSitten hän vastasi kapteeni Westille:\n\n\"En odottanut niin kauan, jotta olisin nähnyt. Mutta on se piru suuri\nkuin valas.\"\n\n\"Se on yhtä suuri kuin elefantti, sir\", puuttui puheeseen Bill Quigley.\n\"Näin sen kasvoista kasvoihin, sir. Se oli vähällä purra minua, kun\npakenin keulasta.\"\n\n\"Oi hyvä Jumala, sir!\" Larry mylvi. \"Kuinka kamalasti se iskikään\nseinään. Se oli kuin kutsu tuomiolle.\"\n\n\"Ette ole oikein perillä jumaluusopista, ukkoseni\", kapteeni West\nhymyili tyynesti, mutta huomasin, että hänen ilmeensä ja samurain\nsilmänsä olivat väsyneet.\n\nHän kääntyi perämiehen puoleen.\n\n\"Mr Pike, oletteko hyvä ja menette skanssiin haastattelemaan tuota\npirua? Sitokaa se kiinni, ja minä silmään sitä aamulla.\"\n\n\"Kyllä sir\", mr Pike sanoi, ja mieleeni johtui Kiplingin säe: \"Nainen,\nmies, Jumala tai piru, voisiko mikään meitä peloittaa?\"\n\nKun menin keulaan pimeyden läpi mr Piken ja mr Mellairen mukana pitkin\njäistä, huojuvaa, aaltojen huuhtomaa siltaa -- ei ainoakaan merimies\nuskaltanut meitä seurata -- muistui mieleeni joitakin irrallisia\nsäkeitä \"Kaleeriorjista\":\n\n    \"Puuvillaa kuljetamme, nous' mastot pilvihin,\n    ja ruumaan neeker joukko myös kuului lastihin.\"\n    -- -- -- -- --\n    \"Olkani poltinmerkki... kalina kahleiden...\n    ja piiskan haavat, jotka ei kuorru arpehen...\"\n    -- -- -- -- --\n    \"Se kahlevankien lauma, orjina vanhennut...\"\n\nJa kuin sädekehän ympäröimänä näin mr Piken, ihmisrodun kaleeriorjan,\njoka pakotti orjat kuulemaan ylempänsä tahtoa, tuo uskollinen\npalvelija, kyvykäs merimies, kumarainen ja vanha, poltinmerkillä\nmerkitty ja haavoittunut, niiden palvelija, jotka ovat tehneet meren\nalaisekseen. Nyt tunnen hänet. Minä en enää milloinkaan loukkaannu\nhänen käytöksestään tai puheistaan! Annan hänelle anteeksi kaiken:\nhänen hengityksensä raa'an viinanhajun sinä päivänä, jolloin\nBaltimoressa tulin laivaan, hänen synkkyytensä, kun meri ja tuuli eivät\nole suotuisia, hänen raakuutensa miehistöä kohtaan, hänen ärjyntänsä ja\nivansa.\n\nKeskilaivankajuutan katolla saimme sellaisen vesiryöpyn, että vieläkin\nvärisen, kun sitä muistelen. Olin pukeutunut liian hätäisesti enkä\nollut ehtinyt sitoa öljypukuani kiinni kaulasta, niin että kastuin\npaitaa myöten. Kuljimme seuraavan sillan jakson yli suihkuavissa\nryöpyissä ja olimme saapuneet keulakajuutan katolle, kun kannella jokin\najelehtiva esine iski keulan seinään hirveällä ryskeellä.\n\n\"Olkoon mikä tahansa, niin tuo se leikkii pirua\", mr Pike huusi\nkorvaani, ja hän yritti saada selville esineen olopaikan valaisten sitä\ntaskulampullaan.\n\nValovyöhyke risteili tummalla, vaahtoa kuohuvalla veden pinnalla.\n\n\"Tuolla se menee\", mr Pike huudahti, kun _Elsinore_ syöksyi aallon\npohjaan ja vesi virtasi keulaan.\n\nValo sammui. Kuulimme keulakannelta hirveätä mätkimistä ja roisketta.\nKun sitten keula kohosi, huomasimme lampun valossa epäselvän, mustan\nolion, joka kulki viettävää kantta alaspäin. Kuinka sen sitten kävi,\nemme nähneet.\n\nMr Pike laskeutui kannelle, mr Mellaire seurasi häntä. Kun _Elsinore_\ntaas syöksyi syvyyteen ja merivesi aaltoili perän puolelta alas, näin\ntuon tumman olion luisuvan keulaan päin suoraan perämiehiä kohti. He\nhypähtivät syrjään hyökkäystä väistääkseen, valo sammui, ja taaskin\njääkylmät aallot syöksyivät yli laidan.\n\nHetkeen en nähnyt perämiehiä ollenkaan. Sitten lampun valo välähti ja\narvelin, että mr Pike pyydystää oliota. Hän oli varmaankin saanut sen\nvangituksi ja sidotuksi oikeanpuoleiseen reelinkiin ja heittänyt\nsilmukan nuoran irtonaisesta päästä sen ympäri. Kun laiva keinui tuulen\npuolelle, näytti kannella tapahtuvan jonkinlainen painiskelu. Toinen\nperämies juoksi auttamaan ensimmäistä, ja he näyttivät yhdessä\nsilmukoin kukistaneen ja sitoneen olion.\n\nLaskeuduin alas nähdäkseni. Valossa huomasimme, että se oli iso,\nsimpukoiden peittämä tynnyri.\n\n\"Se on ajelehtinut meressä nelisenkymmentä vuotta\", mr Pike arveli.\n\"Katsokaa, kuinka isoja näkinkengät ovat, ja katsokaa merikasveja!\"\n\n\"Se on täynnä jotakin. Toivottavasti se ei ole vettä!\"\n\nAutoin heitä lykkäämään tynnyriä keulaan päin aaltojen väliajoilla ja\nviemään sen keulakannen suojaan. Tässä hommassa simpukkain terävät\nkuoret leikkasivat haavoja sormiini siitä huolimatta, että minulla oli\nkintaat kädessä.\n\n\"Siellä on jotakin väkijuomaa\", perämies sanoi, \"mutta älkäämme lyökö\nsiihen reikää ennen kuin aamulla.\"\n\n\"Mutta mistä se on tullut?\" kysyin.\n\n\"Merestä, se on ainoa paikka, mistä se on voinut tulla.\" Mr Pike\nvalaisi sitä lampullaan. \"Katsokaapa! Se on ajelehtinut vuosikausia.\"\n\n\"Aine on siis ollut kauan varastossa\", mr Mellaire sanoi.\n\nJätin perämiehet sitomaan astiaa kiinni, hiivin kantta pitkin skanssiin\nja kurkistin sinne. Miehet olivat paetessaan unohtaneet sulkea ovet, ja\nvesi oli täyttänyt skanssin. Pienen ja savuttuneen merilampun\nkituisessa valossa se näytti synkeältä. Ei itseänsä kunnioittava\nluolaihminenkään olisi elänyt moisessa loukossa.\n\nSiinä katsellessani hyökyaalto täytti kajuutan ja reelingin välillä\nolevan käytävän, ja oviaukosta, jossa seisoin, virtasi vyötäröihin asti\nulottuva kylmä vesi sisään. Minun täytyi tarttua seinään kiinni, etten\nolisi tempautunut huoneeseen sisälle. Andy Fay katseli kiinteästi minua\npurevin, sinisin silmin eräältä ylälavalta, ja Mulligan Jacobs imi\npiippuaan, istui karkeatekoisella pöydällä heilutellen jalkojaan\nvedessä. Huomatessaan minut hän viittasi vettyneisiin kirjan lehtiin,\njotka uiskentelivat yltympäri.\n\n\"Kirjastoni on mennyt helvettiin\", hän mankui osoittaen hylkytavaraa.\n\"Tuolla on minun Byronini, tuolla uiskentelevat Zola ja Browning ja\nkappale Shakespearea yhdessä nipussa ja kaupan päällisiksi se, mitä on\njäänyt 'Antikristuksesta'. Ja tuolla ovat Zola ja Carlyle kaikessa\nystävyydessä, niin ettei voi päättää, mikä niistä on kumpikin.\"\n\nNyt _Elsinore_ kallistui oikealle puolelle, ja skanssin vesi virtasi\nulos säärieni välistä. Märät kintaani luistivat raudassa, ja minä\ntempauduin käytävän kautta vesiaukkoa kohti, minkä luona tein\nkuperkeikan monta kertaa, kun tuulen puolelta virtasi toinen vesivirta.\n\nOlin todellakin päästäni pyörällä, nieltyäni lisäksi jonkin verran\nsuolavettä, kun vihdoin sain tartutuksi portaitten rautapatsaisiin ja\nkiipesin kajuutan katolle. Kulkiessani perään päin pitkin siltaa tuli\nvastaani keulaan palaava laivaväki. Mr Mellaire ja mr Pike puhelivat\nkarttahytin suojassa, ja ohikulkiessani näin kapteeni Westin\npolttelevan sisällä sikaria.\n\nKun olin hieronut itseäni perusteellisesti ja pukenut kuivat\nalusvaatteet ylleni ja olin tuskin paneutunut vuoteeseen lukeakseni\n\"Luonnonihmisen käsityskykyä\", niin taas kuulin jalkojen töminää pääni\nyläpuolella. Odotin toista pakoryntäystä. Se seurasikin, ja päätin\npukeutua.\n\nPeräkannen tapahtuma toistui, ja tällä kertaa miehet olivat vielä\nkiihottuneempia, vielä pelästyneempiä kuin äsken. He juttelivat ja\nlörpöttelivät yhteen ääneen.\n\n\"Kita kiinni!\" mr Pike ärjäisi tullessani paikalle. \"Yksi kerrallaan,\nja vastatkaa kapteenin kysymykseen.\"\n\n\"Se ei ole tynnyri tällä kertaa sir\", Tom Spink sanoi. \"Se on elävä. Ja\njos se ei ole piru, niin se on hukkuneen miehen haamu. Näin sen päivän\nselvästi. Se on mies, tai jos on ollut joskus mies --\"\n\n\"Miehiä oli kaksi, sir\", puuttui puheeseen Richard Giller, eräs\n\"muurareista.\"\n\n\"Minusta se näytti Petro Marinkovichilta, sir\", Tom Spink jatkoi.\n\n\"Ja toinen oli Jespersen -- näin hänet\", Giller lisäsi.\n\n\"Niitä oli kolme, sir\", Kärsä-Murphy lisäsi, \"O'Sullivan, sir, oli\nkolmas. Eivät ne ole piruja, sir. Ne ovat hukkuneita miehiä. Ne\nnousivat keulaan ja liikkuivat hitaasti kuin hukkuneet ainakin.\nSörensen näki ensimmäisen. Hän tarttui käteeni ja näytti sormellaan, ja\nsilloin sen näin. Se oli keulakajuutan katolla. Ja Olausen näki sen ja\nDeacon, sir, ja Hackey. Näimme sen kaikki, sir... ja myös toisen ja kun\nmuut juoksivat tiehensä, viivyin minä nähdäkseni kolmannen. Taitaa olla\nmuitakin. En odottanut kauempaa.\"\n\nKapteeni West keskeytti miehen.\n\n\"Mr Pike\", hän sanoi väsyneesti, \"ehkä selitätte nämä sotkut.\"\n\n\"Kyllä, sir\", mr Pike vastasi ja kääntyi sitten miesten puoleen.\n\"Seuratkaa kaikki! Tällä kertaa saamme sitoa kolme pirua.\"\n\nMutta miehet vetäytyivät pelokkaasti taaksepäin haluamatta noudattaa\nkäskyä.\n\n\"Tuhat tulimmaista...\", kuulin mr Piken mörisevän itsekseen, sitten hän\nnieli loput.\n\nHän kääntyi ja nousi sillalle. Kuten edelliselläkin kerralla seurasi mr\nMellaire toisena ja minä viimeisenä. Matka sujui myös samoin, paitsi\nettä saimme kylvyn keskellä ensimmäistä sillan jaksoa ja samoin\nkeskilaivankajuutalla.\n\nPysähdyimme keulakajuutan katolle. Mr Pike vilkutti turhaan sähkövaloa.\nEi näkynyt eikä kuulunut mitään, erotimme vain kannen valkopilkkuisen,\ntumman veden ja kuulimme myrskyn ulvonnan köysistössä ja aaltojen\nloiskinan ja jyminän. Puolitiessä, sillan viimeiselle jaksolle meidän\noli pakko pysähtyä, ja pysyttelimme etumaston luona, kun iso aalto\nsyöksyi kannelle.\n\nMr Pike valaisi lampullaan tietä aina sopivina hetkinä laineitten\nvälillä. Kuulin hänen huudahtavan jotakin. Sitten hän jatkoi kulkuaan\nkeulakannelle mr Mellairen seuraamana, mutta minä odotin etumaston\nluona ja sain uuden kylvyn. Kun vähitellen selvisin siitä, näin\nvalojuovan ilmestyvän ja katoavan ja liukuvan sinne tänne. Muutaman\nminuutin kuluttua perämiehet olivat taas luonani.\n\n\"Puolet kokkakoristeestamme on poissa\", mr Pike sanoi minulle. \"Olemme\nvarmasti törmänneet johonkin.\"\n\n\"Minä tunsin törmäyksen, heti kun olitte mennyt alas, sir\", mr Mellaire\nsanoi. \"Luulin sitä vain aalloksi.\"\n\n\"Niin minäkin\", perämies myönsi. \"Otin juuri saappaita jalastani. Mutta\nmissä ovat nuo kolme pirua?\"\n\n\"Ehkä iskemässä auki tynnyriä\", toinen perämies tuumi.\n\nKiipesimme skanssin katolle, laskeuduimme rautaportaita alas ja\nsaavuimme keulakannelle. Tynnyri oli tiukasti kiinni sidottuna. Siinä\nasustavien simpukkain koko oli hämmästyttävä. Ne olivat isoja kuin\nomenat, monen tuuman korkuisia. Keulan painuessa alas seisoimme jalan\nsyvyisessä vedessä, ja kun se kohosi ylös ja vesi juoksi pois, vei\nvirta mukanaan tynnyristä tukuttain meriruohoja, jotka olivat jalankin\npituisia.\n\nMr Pike kulki edellä, ja aina sopivan hetken tultua etsimme\nkeulakannelta kaikki paikat, mutta emme löytäneet piruja. Perämies\nastui keulakajuutan ovelle, ja hänen sähkölamppunsa leikkasi kuin\npuukko heikkovaloisen merilampun hämärästi valaisemaa huonetta, ja\nyrittivät siinä seistessään säilyttää tasapainoansa. Siellä oli kolme\nmiestä.\n\nKeulakajuutta oli läpimärkä ja kylmä, matalakattoinen, rautaseinäinen,\nruostunut huone, jonka seinistä maali oli lohkeillut. Siellä oli\nkaksikerroksiset vuoderivit, ja se haisi kolmenkymmenen miehen\nlikaisuudesta, vaikka meri sitä huuhtelikin. Ylälavalla kyljellään\npukeutuneena merisaappaisiin ja öljyvaatteisiin makasi Andy Fay\nkatsellen meitä kiinteästi sinisin, terävin silmin. Pöydällä istui\npiippua imien Mulligan Jacobs virtaavan veden kuljetellessa hänen\nriippuvia jalkojaan sinne tänne ja silmäsi juhlallisesti kolmea\nvieretysten seisovaa miestä. He olivat kookkaita ja yrittivät siinä\nseistessään säilyttää tasapainoansa _Elsinoren_ keinuessa.\n\nOlivatpa ne miehiä! Tunnen East Siden ja East Endin ja olen tottunut\nnäkemään kaiken rotuisten miesten kasvoja, mutta jouduin ymmälle\nnähdessäni nämä miehet. Välimeren maat eivät milloinkaan ole\nsynnyttäneet sellaista tyyppiä, ei myöskään Skandinavia. He eivät\nolleet vaaleaihoisia eivätkä tummaihoisia. He eivät olleet ruskeita\neivätkä mustia eivätkä keltaisia. Heidän ihonsa oli vaalea, sään\nahavoittama. Heidän tukkansa oli märkänäkin väritön, hiekanvärinen.\nMutta heidän silmänsä olivat tummat -- ja toisaalta ne eivät kuitenkaan\nolleet tummat. Ne eivät olleet siniset, harmaat, vihreät eivätkä\npähkinänruskeat eivätkä myöskään mustat. Ne olivat vaalean topaasin\nväriset, ja ne kiilsivät. Nuo vaaleatukkaiset haaksirikkoutuneet miehet\nkatsoivat meihin kuin unissa kävijät. He eivät kumartaneet eivätkä\nhymyilleet, he eivät mitenkään osoittaneet huomaavansa meitä, paitsi\nettä he katsoivat meihin uneksivasti.\n\nMutta Andy Fay tervehti meitä.\n\n\"Helvetillinen yö. Eikä tässä melussa saa unen päästä kiinni\", hän\nsanoi.\n\n\"Mistähän ne nyt tulevat tänne tällaisena yönä?\" Mulligan Jacobs\nvalitti.\n\n\"Osaattehan puhua!\" mr Pike ärjäisi. \"Miksi ette ole heiltä kysynyt?\"\n\n\"Ikäänkuin te ette tietäisi, että osaan kyllä käyttää kieltäni, vanha\nraato\", Jacobs ärjäisi takaisin.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa yksityisiin riitoihin. Mr Pike kääntyi\nuneksivien tulokkaiden puoleen ja puhutteli heitä vajanaisin lausein\nnoin kahdellatoista eri kielellä, joita maailmaa kiertävällä\namerikkalaisella on tilaisuus oppia, vaikka hän tavallisesti on liian\nhärkäpäinen ja hidaskielinen vaivatakseen itseään mokomilla.\n\nTulokkaat eivät vastanneet. He eivät edes pudistaneet päätään. Heidän\nkasvonsa pysyivät ilmeettöminä ja rauhallisina, huolettomina ja\ntyytyväisinä, samalla kuin heidän silmistään kuvastuivat vielä\nsyvämielisemmät unelmat. Mutta he olivat kuitenkin ihmisiä. Heidän\nvammoistaan vuotanut veri tahri heidät ja liimasi heidän vaatteensa.\n\n\"Hollantilaisia\", mr Pike mörisi ja viittasi miehiä kotiutumaan\nkajuutan vuodelavoille.\n\nVieraat käsittivät perämiehen viittauksen, ja vilkaisten ensin toinen\ntoistaan he kiipesivät kolmelle ylälavalle ja sulkivat silmänsä. Ja\nvoin vaikka vannoa, että he nukahtivat puolessa minuutissa.\n\n\"Meidän täytyy korjauttaa skanssi, muuten kaikki pirstautuu\", perämies\nsanoi jo valmiina lähtemään. \"Kutsukaapa miehet tänne, mr Mellaire, ja\nsamoin kirvesmies.\"\n\n\n\n\n36\n\n\nLaivamme ei pääse purjehtimaan länteen. Olemme ajautuneet takaisin\nitään päin kolmen pituusasteen verran sen yön jälkeen, jolloin\nvieraamme tulivat laivaan. Salaperäisyys ympäröi näitä kolmea meren\nmiestä. Margaret nimittää heitä \"Kap Hornin mustalaisiksi\", ja mr Pike\non ristinyt heidät \"hollantilaisiksi.\" Yksi asia on varma. Heillä on\noma kielensä, jota he puhuivat toistensa kanssa. Vaikka laivassamme on\njos jotakin kansallisuutta, niin meissä ei ole ainoatakaan, joka\nymmärtäisi sanaakaan heidän kieltään.\n\nMr Mellaire esitti mielipiteenään, että miehet olivat suomalaisia,\nmutta tämän epäsi halveksuvasti kirvesmiehemme, joka vannoi itse\nolevansa suomalainen. Kokkimme Louis väittää jollakin maailman kulmalla\ntavanneensa jollakin matkallaan heidän tyyppisiään miehiä, mutta hän ei\nmuista sitä matkaa eikä sillä näkemiensä miesten kansallisuutta. Hän ja\nmuut aasialaiset pitävät heidän läsnä oloaan aivan luonnollisena, mutta\nlaivaväki, Andy Fayta ja Mulligan Jacobsia lukuun ottamatta, on hyvin\ntaikauskoista tulokkaisiin nähden eikä halua joutua heidän kanssaan\nmihinkään tekemisiin.\n\n\"Heistä ei koidu mitään hyvää, sir\", sanoi ruorissa oleva Tom Spink\nminulle ravistaen pahaa ennustavasti päätään.\n\nMargaretin käsi, jota peitti kinnas, lepäsi käsivarrellani seisoessamme\nkannella ja säilytellessämme tasapainoa laivan keinuessa. -- Kävelemme\njoka päivä säännöllisesti viidentoista ja kahdentoista välillä.\n\n\"No, miten on miesten asiat?\" tyttö kysyi sysäten minua salaa\nkyynärpäällään ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tuleman.\n\n\"He eivät ole oikeita ihmisiä, neiti, sellaisia, mitä todella voimme\nihmisiksi sanoa. He eivät ole oikeita ihmisiä.\"\n\n\"Heidän laivaan tulonsa oli jonkin verran epätavallinen\", tyttö\nkikatti.\n\n\"Niin juuri, neiti\", Tom Spink huudahti ilostuen siitä, että häntä muka\nymmärrettiin. \"Mistähän he ovatkaan tulleet? He eivät sano. Tietenkään\nhe eivät tahdo sanoa. He eivät ole ihmisiä. He ovat henkiä --\nmerimiesten haamuja! He ovat hukkuneet samaan aikaan kuin tynnyrikin\najautui uppoavasta laivasta merelle, ja siitä onkin kulunut\nvuosikausia, neiti, ainakin simpukkain koosta päättäen.\"\n\n\"Niinkö luulette\", Margaret kysyi.\n\n\"Kaikki luulemme niin, neiti. Emme ole turhan tähden viettäneet\nelämäämme merellä. Onhan lukuisia maamyyriä, jotka eivät usko\n'Lentävään Hollantilaiseen'. Mutta mitä he tietävät! Hehän ovat\nmaamyyriä. Ei heidän sääriinsä ole tarttunut haamu niin kuin minun\nsääreeni _Kathleenilla_ kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Olin alhaalla\nlastiruumassa vesitynnyrien keskellä, ja siellä haamu repi kengän\njalastani. -- Olen nähnyt tulokkaiden selittävän mr Pikelle, että\nolemme muka ajaneet heidän laivansa päälle. Älkää uskoko sitä! Ei\nheillä ollut mitään laivaa.\"\n\n\"Mutta kuinka selitätte keulakoristeemme irtaantumisen?\" kysyin.\n\n\"On paljon asioita, joita ei voi selittää, sir\", kuului vastaus. \"Kuka\nvoi selittää suomalaisten sään noitumisen? Miksikä meidän on vaikeata\nkulkea Kap Hornin ohi, sir? Miksi sir?\"\n\nRavistin päätäni.\n\n\"Se johtuu kirvesmiehestä. Olemme saaneet tietää, että hän on\nsuomalainen. Miksi hän salasi sen koko ajan Baltimoresta lähdettyämme?\"\n\n\"Miksi hän siitä sitten puhui?\" Margaret tokaisi.\n\n\"Hän ei puhunut siitä, ennen kuin nuo kolme muuta tulivat laivalle.\nMinulla on epäilykseni, että hän tietää enemmän kuin näyttää\ntietävänsä. Ja ottakaapa huomioon sää ja viivytys! Eikö jokainen tiedä,\nettä suomalaiset ovat oikeita noitia ja rajuilmain nostattajia?\"\n\nSiristin silmiäni.\n\n\"Mistä olette saanut sanan noita?\" kysyin.\n\nTom Spink näytti olevan ymmällä.\n\n\"Mitä erikoista siinä sitten on?\" hän kysyi.\n\n\"Ei mitään. Yhdentekevää. Mutta mistä sen olette kuullut?\"\n\n\"En ole sitä mistään saanut, sir. Olen sen aina tiennyt. Sellaisia\nsuomalaiset ovat -- noitia.\"\n\n\"Mutta nämä tulokkaat eivät ole suomalaisia!\" Margaret sanoi.\n\nVanha englantilainen pudisti päätään juhlallisesti.\n\n\"Ei neiti. He ovat aikoja sitten hukkuneita merimiehiä. Heitä on vain\npidettävä silmällä. Ja kirvesmies voisi kyllä kertoa yhtä ja toista,\njos haluaisi.\"\n\nKaikesta huolimatta salaperäiset vieraat ovat tervetullut lisä\nheikontuneen laivaväkemme avuksi. Katselen vieraiden työtä. He ovat\nvahvoja ja työteliäitä. Mr Pike sanoo, että he ovat todellisia\nmerimiehiä, vaikka hän ei ymmärräkään heidän kieltään. Hänen\nmielipiteensä mukaan he ovat ehkä jonkin eurooppalaisen pienen aluksen\nmiehiä, joka törmäsi _Elsinoreen_ ja upposi. En ole muistanut sanoa,\nettä tynnyri oli melkein täynnä mitä makeinta viiniä, jonka nimeä ei\nkukaan tiedä. Heti kun myrsky laimeni, mr Pike kuljetutti tynnyrin\nperään ja isketytti sen auki, ja steward ja Wada ovat panneet sen\nsisällyksen pulloihin. Juoma on kaunista ja vahvaa, mr Pike sanoo sen\nolevan jonkinlaista mietoa ja tuntematonta konjakkia. Mr Mellaire vain\nmaiskuttaa kieltään, mutta kapteeni West, Margaret ja minä väitämme\nkiven kovaan, että se on viiniä.\n\nMiesten tila on säälittävä. He ovat aina olleet huonoja hilaamaan,\nmutta nyt tarvitaan kaksi tai kolme siihen, mihin ennen yksi. Miehet\novat kyllä sangen lihavia, mutta voimattomia. Heillä on tarpeeksi\nsyötävää, mutta kylmyys ja märkyys, keulapuolen surkea tila, unen puute\nja molempien vahtivuorojen melkein yhtämittainen työskentely ovat\nliikaa. Koko miehistö on niin heikko ja avuton, että jokainen vakavampi\ntilanne vaatii koko miehistön läsnä olon. Niinpä meidän vihdoin viimein\nonnistui reivata fokkipurje myrskyn pauhatessa. Se vei koko miehistöltä\nkaksi tuntia, ja mr Pike sanoi minulle, että samanlaisella myrskyllä\nolisi yksi keskinkertainen, entinen vahtivuoro reivannut purjeen\nkahdessakymmenessä minuutissa.\n\nOlen saanut tietää, mikä on teräksisen purjelaivan erikoinen avu.\nSellainen raskaasti lastattu alus ei repeile liitoksistaan rajuilmalla\neikä kovan meren käynnin aikana. Ellemme ota huomioon pientä repeämää\nkeulasopessa, joka jo Baltimoresta lähtiessämme oli siellä ja joka\nkerran viikossa tyhjennetään sangolla, on _Elsinore_ kuivan kuiva. Mr\nPike sanoi minulle, että jos tämän kokoinen puinen laiva tässä samassa\nlastissa olisi kokenut moiset rasitukset, niin se vuotaisi kuin seula.\n\nMr Mellairekin on omilla Kap Hornin kuvailuillaan lisännyt\nkunnioitustani sitä kohtaan. Nuorena miehenä hän kerran sai purjehtia\nkahdeksan viikkoa päästäkseen Atlantilta Tyynelle merelle. Kerran hänen\nlaivansa oli pakko peräytyä kaksi kertaa Falklandin saarille korjausten\ntähden. Erään toisen kerran muuan puinen laiva, jonka täytyi perääntyä\nFalklandin saarille merihädässä, haaksirikkoutui hirmumyrskyssä aivan\nPort Stanleyn suussa. Mr Mellaire kertoi tapauksesta seuraavasti:\n\n\"Kun olimme olleet siellä kuukauden, niin tuli vanha _Lucy Powers_\npaikalle. Se oli surkea näky! Etumasto ja puolet raaoista olivat\ntiessään, laivan iäkäs kapteeni, jonka päähän oli pudonnut raakapuu,\noli saanut surmansa, ensimmäisen perämiehen molemmat kädet olivat\nkatkenneet, toinen perämies oli sairaana ja laivaväen rippeet\nponnistelivat pumppujen ääressä. Koska laiva oli haaksirikkoutunut,\notti laivurini senkin hoitoonsa, korjaili sitä, molemmat laivaväet\nyhdistettiin, ja sitten kiersimme toista tietä ja pumppusimme kaksi\ntuntia joka vahdin aikana aina Honoluluun asti.\"\n\nSurkuteltavat kanaparkamme! Järjettömän sulkasatonsa takia ne ovat nyt\naivan höyhenettömiä. Ihme, että yksikään niistä pysyy elossa. Tähän\nmennessä olemme menettäneet vain kuusi kanaa. Margaret hoitaa kamiinaa,\nja vaikka kanat ovatkin lakanneet munimasta, hän vakuuttaa, että kaikki\nkanat ovat munijoita ja että saamme suuren joukon munia, kun saavumme\nTyynen meren kauniiden ilmojen alueelle.\n\nEi hyödytä kuvata yksitoikkoisia ja ainaisia länsituulia. Ne ovat aivan\nsamanlaisia ja seuraavat niin nopeasti toisiaan, että meri ei koskaan\npääse tyyntymään. Olemme keinuneet ja heittelehtineet sinne tänne niin\nkauan, että tuntuu käsittämättömältä ajatella, että on olemassa\npaikallaan pysyviä esineitä kuten esimerkiksi biljardipöytää.\nAikaisempina elinvuosinani olen nähnyt liikkumattomia esineitä,\nmutta... niin, aikaisempina elinvuosinani!\n\nOlemme kaksi kertaa viimeisten kymmenen päivän aikana päässeet Diego\nRamirezin kareille asti. Tällä hetkellä olemme epämääräisten laskelmien\nperusteella kaksisataa mailia niiden itäpuolella. Kolme kertaa viime\nviikolla on laivamme kallistunut luukkuja myöten. Meillä on ollut kuusi\nkestävimmästä purjekankaasta tehtyä vahvaa purjetta ylhäällä, mutta ne\novat repeytyneet irti raakapuistaan siitä huolimatta, että ne ovat\nolleet käärityt kaksinkertaisilla kiinnitysnuorilla. Ja miehet ovat\nniin heikkoja, että joskus vain puolet heistä kykenee täyttämään\nkaikille tarkoitetun käskyn.\n\nLars Jacobsenin, jonka sääri katkesi matkamme alussa, löi iso aalto\nkumoon muutamia päiviä sitten, ja hänen säärensä murtui taas. Ditman\nOlausen, villisilmäinen norjalainen, sai raivokohtauksen viime yönä\ntoisen koiravahdin aikana ja teki selvää omalla puolellaan keulaa. Wada\nkertoi, että tarvittiin muurarit, Fitzgibbon ja Gidden, maltalainen\nCockney ja Steve Roberts häntä taltuttamaan. Nämä kaikki kuuluvat mr\nMellairen vahtiin. Mr Piken mies John Hackey, sanfranciscolainen\nhuligaani, joka tähän asti on vastustanut roistoja, on vihdoin luopunut\nvastarinnasta ja liittynyt heihin. Ja tänä aamuna mr Pike laahasi\nCharles Davisin takin kauluksesta ulos skanssista, missä mies oli\njulistanut merilakia kurjimuksille. Mr Mellairen huomaan silloin\ntällöin olevan sopimattoman tuttavallisissa suhteissa roistojoukon\nkanssa. Ja kuitenkaan ei tapahdu mitään vakavaa.\n\nEikä Charles Daviskaan kuole. Hän vain tuntuu lihoavan. Hän syö aina\nateriansa. Seisoessani peräkannella katoksen suojassa, kun jäinen vesi\nkohisee ja virtaa kansilla, näen hänen pujahtavan ulos huoneestaan,\nkantavan kädessään kulhoa ja lautasta ja nilkuttavan keittiöön hakemaan\nruokaansa. Hän osaa tarkasti laskea laivan keinunnan, sillä koskaan en\nvielä ole nähnyt hänen saavan vakavampaa kylpyä. Tietenkin hän joskus\nsaa molskia lätäköissä ja kastua polviaan myöten, mutta hän keinottelee\nitsensä suojaan aina, kun iso vaahtopää läjähtää kannelle.\n\n\n\n\n37\n\n\nTänään sattui erikoista! Keskipäivän aikaan aurinko oli viiden minuutin\najan näkyvissä. Olipa sekin aurinko! Väritön, kalsea ja kituvaloinen\nkiekko, joka keskipäivän aikaan oli vain 9° 18' taivaanrannan\nyläpuolella. Tunnin päästä kiinnitimme purjeita ja valmistauduimme\nvastaanottamaan uuden lounaismyrskyn lumituiskuja.\n\n_Ehdottomasti kurssi länteen, kurssi länteen!_ Tämä ohje on Kap Hornin\npurjehtijoiden aivoihin syöpynyt kuin tulikirjaimin painettuna.\nYmmärrän, miksi kapteenit suotuisan tuulen leyhkän puhaltaessa jättävät\nveteen pudonneet merimiehet oman onnensa nojaan hiljentämättä vauhtiaan\nja laskematta venettä vesille. Kap Horn on rautainen, ja tarvitaan\nrautaisia miehiä, jotta päästäisiin idästä länteen!\n\nMutta meidän kulkumme käy itään! Länsituuli on alituinen. Kuuntelen\nepäuskoisesti, kun mr Pike ja Mellaire kertovat ajoista, jolloin\nitätuulet ovat puhaltaneet näillä leveysasteilla. Sehän on mahdotonta!\nAina puhaltaa länsituuli, myrsky seuraa myrskyä herkeämättä, miksi\nsitten olisi kartoille painettu \"Great West Wind Drift!\" Me peräpuolen\nasukkaat olemme kyllästyneet tähän ikuiseen keinuntaan. Miehet ovat\nvelttoja, lionneita, haavojen kalvamia kuvatuksia. En hämmästyisi, jos\nkapteeni West kääntäisi laivan ja purjehtisi maapallon ympäri\nSeattleen. Mutta Margaret hymyilee varmaan, nyökäyttää päätään ja\nvakuuttaa, että kyllä isä pääsee 50:nnelle leveysasteelle Tyynelle\nmerelle.\n\nKuinka Charles Davis voi pysyä hengissä märässä, jääkylmässä,\nruostuneessa keskilaivan rautahytissään! En voi käsittää sitä -- yhtä\nvähän kuin sitäkään, että kurjan skanssin kurjat merimiehet eivät\npaneudu pitkäkseen ja kuole tai ainakin kieltäydy tottelemasta käskyjä.\n\nTaas on kulunut viikko, ja me olemme tänään laskelmien mukaan\nkuusikymmentä mailia Le Maire salmen eteläpuolella ja purjehdimme\nvasemmanpuolen halsseilla rajumyrskyssä. Ilmapuntari näyttää 28.58, ja\nmr Pikekin tunnustaa, että tämä on pahimpia Kap Hornin ärjyjä, mitä hän\non kokenut.\n\nMuinoin oli purjehtijain tapana pyrkiä etelään aina 64:nnelle tai\n65:nnelle asteelle Etelä-Jäämerelle, sillä he toivoivat otollisella\nhetkellä voivansa kulkea länteen huimaavan nopeasti napaa kohden\nkapenevien pituusasteitten poikki. Mutta myöhemmin kapteenit ovat\nottaneet tavakseen pysytellä lähellä maata koko kierroksen ajan.\nTuhansista Kuolonniemen idästä käsin kiertämisistä on tämä heidän\nmielestään paras menettelytapa. Siis kapteeni West pysyttelee mantereen\nlähettyvillä. Hän laskee vasemman puolen tuuleen, kunnes laiva painuu\nsuojan puoleen ja manner tulee vaarallisen lähelle, sitten hän kääntää\nlaivan, laskee oikean puolen tuuleen ja ajautuu kauas rannikolta.\n\nLienen väsynyt tähän kamppailevan laivan ärsyttävään keinumiseen\njäisellä merellä, mutta samalla olen korkealla kaiken tällaisen\nyläpuolella. Aivoissani palaa polttava liekki. Nyt tiedän, mikä antaa\nkaikille kirjoille niiden hehkun! Olen päässyt siihen, minkä oma\nfilosofiani sanoo olevan miehen suurimman päämäärän. Olen rakastunut!\nEn tiedä, välittääkö Margaret minusta, mutta se ei olekaan pääasia.\nPääasia on, että olen saanut tuntea tämän suuren intohimon.\n\nMargaret, olet nainen, herätät intohimoni. Vereni on punainen! En ole\nkalvakka koulupoika, jona niin ylpeästi itseäni pidin. Olen mies ja\nrakastunut! Mitä de Casseresiin tulee, niin minä, jos joskus vielä\npääsen takaisin New Yorkiin, -- tulen kumoamaan hänet yhtä helposti,\nkuin hän on kumonnut kaikki oppisuunnat. Rakkaus on kaiken ydin. Se\nyksin antaa miehelle elämän sisällystä. Kuin Bergson ylhäisessä\nsisäisen näkemyksensä taivaassa, tai kuin se, joka on kylpenyt\nkiirastulessa ja nähnyt Uuden Jerusalemin, niin olen minäkin polkenut\ntieteen materialistiset väitteet jalkojeni alle, kiivennyt filosofian\nviimeiselle huipulle, liidellyt taivaaseeni, joka loppujen lopuksi on\nitsessäni. Aine, mistä olen kokoonpantu, on sellaista, että se löytää\nkorkeimman todellisuutensa rakkaudessa naiseen. Vain rakkaus on\nolemassaolon puolustus, se on olemassa olon palkka, täysi korvaus lihan\nja hengen hauraudesta ja särkyväisyydestä.\n\nSamanlainen on Margaret kuin kaikki muutkin naiset, ja Jumala tietää,\nettä minä tunnen, minkälaisia naiset ovat. Ja kuitenkin rakastuneen\nmiehen vaistoilla tunnen, että Margaret on hiukan erilainen kuin muut\nnaiset. Hänen tapansa eivät ole samanlaiset kuin muitten, ja kaikki\nhänen tapansa ovat minusta ihania. Lopulta minustakin kai tulee pesän\nrakentaja, sillä varmastikin pesän rakentaminen on muuan tytön\nkauneimmista ominaisuuksista. Ja kuka tietää, kumpi on arvokkaampaa --\nkokonaisen kirjaston kirjoittaminen vaiko pesän rakentaminen?\n\nYksitoikkoiset päivät vierivät verkalleen kalseina, harmaina, kostean\nkylminä. On kulunut kuukausi siitä, kun aloimme sivuuttaa Kap Hornia,\nja tässä nyt sitten olemme! Emme edes ole niin pitkällä kuin kuukausi\nsitten, koska olemme nyt noin sata mailia Le Maire salmen\neteläpuolella. Tämäkin asema on olettamuksen varassa, arvailemalla\nmääritelty. Neljä päivää sitten teimme havaintoja sekstantilla.\n\nMyrskyn pieksemä valtameri alkaa olla täynnä laivoja. Ei yksikään laiva\npääse ympäri, ja joka päivä laivojen luku lisääntyy. Ei kulu päivääkään\nmeidän näkemättämme paria tai kolmea tai kymmentäkin laivaa. Kapteeni\nWest arvelee, että ainakin kaksisataa purjealusta yrittää kiertää Kap\nHornia. Tuuleen laskeva laiva hätäperäsimineen on mahdoton hoitaa. Joka\nyö odotamme yhteentörmäystä. Ja joskus näemme sakean lumipyryn läpi\nlaivoja, jotka kulkevat itään ja kiitävät ohitsemme länsituulen\najamina, ja niin hurja on eräiden ihmisten mielikuvitus, että mr Pike\nja mr Mellaire vieläkin väittävät, että joskus ovat itätuulet\nkuljettaneet laivoja Kap Hornin ympäri. On varmasti kulunut vuosi\nsiitä, kun _Elsinore_ sukeltautui Tulimaan suojasta ärjyvien\nlounaismyrskyjen keskelle! On kulunut ainakin vuosisata siitä, kun\npurjehdimme merelle Baltimoresta!\n\nMutta viis' tämän synkänharmaan meren ärjyvästä raivosta! Olen sanonut\nMargaretille, että rakastan häntä. Sanoin sen hänelle seisoessamme\nvieretysten suojakatoksen varjossa toisen koiravahdin aikana eilen\nillalla. Ja me molemmat sanoimme sen uudestaan kirkkaasti valaistussa\nkarttahytissä, sen jälkeen kuin vahteja oli vaihdettu kello\nkahdeksalta. Tytön kasvot olivat loistavat, ja hän oli hyvin ylpeä,\nmutta hänen silmänsä olivat lämpimät ja pehmeät, ja hänen silmäluomensa\npainuivat alas tyttömäisesti ja naisellisesti. Se oli suuri hetki --\nmeidän suuri hetkemme.\n\nMies, kurja raukka, on ylitsevuotavan onnellinen, kun hän rakastaa ja\nhäntäkin rakastetaan. Sellaisen tila, jota ei rakasteta, täytyy\ntodellakin olla surullinen. Minun on onniteltava itseäni muunkin kuin\nvastarakkauden saamisen tähden, hyvän onneni yltäkylläisyyden takia.\nSillä jos Margaret olisi toisenlainen nainen, jos hän olisi... niin,\nvain tuollainen kaunis ja rakastettava ja viehättävä ja keimaileva\nolento, jollaiset näyttävät olevan olemassa vain rakkautta, lempimistä\nja miehen vahvojen käsien hoivaan pesiytymistä varten, niin ei olisi\nmitään merkillistä siinä, että hän rakastaisi minua. Mutta Margaret on\nMargaret, vahva, itsetietoinen, tyyni, harkitseva, todellinen oman\nitsensä valtijatar. Ja ihme -- että minä olen voinut herättää\nsellaisessa naisessa rakkauden. Se on melkein käsittämätöntä. Margaret\nei ole mikään Julia, Jumalan kiitos, enkä minäkään, Jumalan kiitos, ole\nmikään Romeo. Ja kuitenkin nousen yksinäni jäiselle peräkannelle ja\nlaulan hiljaa ja uhmaten ärjyvälle myrskylle ja ylitsemme kohiseville\nvaahtopääaalloille, että olen rakastunut. Silmään merimiesparkoja,\njotka ryömivät aaltojen huuhtomalla sillalla, ja tiedän, että vaikka\nheille annettaisiin kymmenentuhatta elämää, niin he eivät voisi tuntea\nsellaista rakkautta kuin minä, ja ihmettelen, miksi Jumala on heidät\nluonut.\n\n\"Erään seikan olin vakavasti päättänyt alusta alkaen\", Margaret\ntunnusti minulle tänä aamuna kajuutassa, kun päästin hänet\nsyleilystäni, \"etten antaisi sinun mielistellä itseäni.\"\n\n\"Sinä olet oikea Herodiaan tytär\", sanoin veitikkamaisesti, \"sellainen\nsiis oli ajatustesi kulku jo matkamme alussa. Jo silloin sinä tarkastit\nminua naisellisen harkitsevasti.\"\n\nTyttö nauroi ylpeästi eikä vastannut.\n\n\"Mistä Herran nimessä sait aihetta luulla, että mielistelisin sinua?\"\nkysyin.\n\n\"Koska se on nuorien miespuolisten matkustajien tapaista pitkillä\nmatkoilla\", tyttö vastasi.\n\n\"Siis toiset ovat...?\"\n\n\"Niin he aina tekevät\", tyttö vakuutti painavasti.\n\nSillä hetkellä tunsin ensi kerran mustasukkaisuuden tuskaa, mutta\nratkesin nauramaan ja vastasin:\n\n\"Erään vanhan kiinalaisen filosofin kerrotaan ensimmäisenä sanoneen,\nettä nainen ajaa miestä takaa liihottelemalla hänen edellään.\"\n\n\"Lurjus!\" tyttö huudahti. \"Minä en ole liihotellut. Milloin minä olisin\nliihotellut?\"\n\n\"Se on arkaluontoinen asia\", aloin teeskennellyn epäröivästi.\n\n\"Milloin minä olisin liihotellut?\" tyttö kysyi.\n\nKäytin hyväkseni erästä Schopenhauerin keinoa vaihtamalla\nhyökkäysaihetta.\n\n\"Lyön vetoa, että tiesit yhtä hyvin kuin minäkin, milloin rakastuin.\"\n\n\"Tiesin alusta alkaen, että vihasit minua\", hän väitteli.\n\n\"Se on totta! Kun ensi kerran näin sinut ja sain tietää, että tulisit\nmatkalle, vihasin sinua\", sanoin. \"Mutta nyt toistan sanomani. Sinä\ntiesit yhtä pian kuin minäkin, milloin aloin rakastaa sinua.\"\n\nTytön silmät olivat kauniit, ja hän oli ylimyksellisen levollinen ja\nvarma, kun hän laski hetkeksi kätensä omaani ja sanoi matalalla,\ntyynellä äänellä:\n\n\"Niin, minä... luulen tietäväni. Se oli tuona lounaismyrskyaamuna La\nPlatan seuduilla, kun sinä lensit ovesta isän huoneeseen. Näin sen\nsilmistäsi. Tunsin sen. Luulen, että juuri se hetki oli ensimmäinen.\"\n\nNyökäytin vain päätäni ja vedin tytön lähemmäksi itseäni. Ja hän katsoi\nminuun ja sanoi:\n\n\"Olit kovin naurettava. Istuit siinä vuoteella pitäen toisella kädellä\nkiinni ja olit pistänyt toisen kätesi kainalokuoppaasi, tuijotit minua,\nkiihottuneena, ihmeissäsi tyhmän näköisenä, ja silloin... silloin minä\ntiesin, että asia oli juuri selvinnyt sinulle...\"\n\n\"Ja silloin sinä hätkähdit\", sanoin vallattomasti.\n\n\"Siihen oli omat syynsä\", tyttö lisäsi ilman teeskenneltyä ujoutta.\nSitten hän nojautui taaksepäin, piti käsiänsä olkapäilläni ja nauroi\nsievää, väreilevää nauruaan paljastaen kauniit, valkoiset hampaansa.\n\nJa minä, John Pathurst, tiedän erään seikan, tuo Margaretin pulppuava\nnauru on ihanin nauru, mitä milloinkaan on kuultu.\n\n\n\n\n38\n\n\nIhmettelen ihmettelemistäni. Tekikö samurai erehdyksen, vai jähmettyikö\nja hämmensikö lähenevän kuoleman pimeys hänen kylmät aivonsa ja saattoi\nhänen viisautensa naurun alaiseksi, vai erehdyksestäkö hän kuoli ennen\naikojaan? En tiedä, en koskaan saa sitä tietää, sillä sitä asiaa ei voi\nkukaan selvittää.\n\nKerron alusta. Eilen iltapäivällä, jolloin oli kulunut viisi viikkoa\nsiitä, kun purjehdimme Le Maire salmesta myrskynharmaalle merelle,\npurjehdimme Kap Hornia kohti lopultakin. Kun vaihdettiin vahteja kello\nneljältä, kapteeni West antoi mr Pikelle käskyn kääntää laivan.\nPurjehdimme silloin oikean puolen tuuleen ja ajauduimme poispäin\nmaasta. Tämän määräyksen vuoksi laskimme vasemman puolen tuuleen, ja\nmeidän olisi siis minun arveluni mukaan pitänyt ajautua maata kohti,\nvaikkakin teräväkulmaisesti.\n\nKarttahytissä silmäsin uteliaana karttaa ja mittasin katseellani\netäisyyttä ja tulin siihen tulokseen, että olimme noin viisitoista\nmailia Kap Hornin eteläpuolella.\n\n\"Kun ajaudumme näin, niin olemme kai pian aamulla likellä mannerta, vai\nkuinka?\" kysyin tutkivasti.\n\n\"Kyllä\", kapteeni West nyökkäsi, \"ja ellei olisi länsituulta ja ellei\nmaa kaartuisi koilliseen, ajautuisimme aamulla rannikolle. Tämän mukaan\ntulemme päivän koitteessa likelle sitä ja olemme valmiita kiertämään\nsen, jos tuuli muuttuu, tai valmiita kääntymään, ellei se muutu.\"\n\nPäähäni ei pälkähtänyt arvostella kapteeni Westin mielipidettä. Hänen\ntäytyi olla oikeassa. Olihan hän samurai.\n\nMutta muutama minuutti sen jälkeen, kun kapteeni West oli mennyt alas,\nhuomasin mr Piken astuvan karttahyttiin. Asteltuani useamman kerran\nedestakaisin kannella ja pysähdyttyäni hetkiseksi katsomaan Nancyn ja\nuseiden muiden miesten suojakatoksen siirtämistä tuulen puolelta suojan\npuolelle, kuljin karttahyttiin asti ja kurkistin eräästä ikkunasta\nsisään.\n\nMr Pike seisoi karttahytissä myrskyhattu kädessä, sadevaatteet vettä\nvaluvina ja kumartui kartan ääreen kädessään harppeja ja viivoittimia.\nHänen kasvojensa ilme hämmästytti minua. Tavallinen happamuus oli\nkadonnut. Näin vain huolestumista ja tuskaa... niin ja vanhuutta...\nEn koskaan ollut nähnyt hänen näyttävän niin vanhalta ja tuona\nhetkenä vasta huomasin sen raihnaisuuden ja väsymyksen, minkä\nkuusikymmentäyhdeksän raskasta vuotta oli saanut aikaan.\n\nHiivin tieheni ja palasin peräkannelle. Pysyttelin siellä ja katselin\nharmauden ja pärskeiden lomitse oletettuun ajautumissuuntaamme. Tiesin,\nettä jossakin tuolla koillisessa tai pohjoisessa oli rikkinäinen\nkalliorannikko, jota vaahtopäälaineet huuhtelivat, ja tuolla\nkarttahytissä tarkasti peloittava merimies tuskaisesti karttaa, laski\nja mittasi yhä uudestaan laivamme asemaa ja suuntaa.\n\nTunsin hetken ahdistusta. Lohdutin itseäni sillä, että samurai ei ollut\nheikko eikä erehtyvä, vaan hänen palvelijansa täytyi olla väärässä. Ikä\nalkoi vihdoinkin painaa perämiestä, mikä olikin luonnollista, kun ottaa\nhuomioon, että vain yksi kymmenestätuhannesta voi uhmailla vanhuutta\nniin menestyksellisesti kuin hän.\n\nNaurahdin arkuudelleni ja tyhmyydelleni ja menin alas ja olin\ntyytyväinen, kun tiesin näkeväni rakastettuni ja voivani luottaa hänen\nisänsä viisauteen. Tietenkin kapteeni West oli oikeassa. Hän oli aina\nollut oikeassa koko pitkän matkan Baltimoresta asti.\n\nPäivällisen aikana mr Pike oli hyvin harvapuheinen. Hän ei ottanut\nollenkaan osaa keskusteluun, vaan tuntui aina kuulostelevan jotakin\nulkoa -- kireiden köysien piinallista soimista, köysien, jotka löivät\nonttoa perämastoa vastaan, myrskyn kumeata pauhua köysistössä, aaltojen\nkuohuvia koskia kansillamme niiden rynnätessä laivamme rautaisia seiniä\nvastaan.\n\nHuomasin taas tuntevani samaa huolestumista kuin iltapäivälläkin, mutta\nen kysynyt perämieheltä silloin mitään enkä myöhemminkään, kun hän oli\nyksin. Kahdeksalta hän palasi kannelle ottaakseen vastaan vahdin\nkeskiyöhön asti, ja kun menin nukkumaan, luovuin ajattelemasta pahoja\nenteitä ja aprikoin vain, kuinka monta matkaa hän vielä vanhuuden\nyllätettyä kestäisi.\n\nNukahdin pian ja heräsin keskiyöllä. Lamppuni paloi yhä, ja käsistäni\npudonnut Conradin \"Meren kuvastin\" oli rinnallani. Kuulin vahtien\nvaihtuvan ja olin valveilla, kun mr Pike tuli alas peräluukun kautta ja\nsivuutti avoimen oveni matkalla hyttiinsä.\n\nTiesin kokemuksesta, että hän juuri nyt pyöritteli savuketta. Sitten\nkuulin hänen yskivän, kun hän sytytti savuketta ja imaisi savua\nkeuhkoihinsa.\n\nKun kello oli viisitoista minuuttia yli kahdentoista, luin Conradin\nkirjan viehättävää lukua \"Kuorman paino\", ja kuulin mr Piken menevän\nalas käytävään.\n\nVilkaisin salaa kirjani yli ja näin hänen kulkevan ohitse\nmerimiessaappaisiin ja öljyvaatteisiin pukeutuneena ja myrskyhattu\npäässään. Nyt ei ollut hänen vahtivuoronsa, ja hän saa tavallisesti\nnukkua vain vähän näin huonolla ilmalla, mutta hän meni kuitenkin\nkannelle.\n\nLuin ja odotin tunnin, mutta mr Pike ei vain palannut. Olin varma, että\nhän jossakin kannella tuijotteli ohi vilahtavaan pimeyteen. Pukeuduin\nraskaisiin myrskytamineisiini, merisaappaista ja myrskyhatusta alkaen\naina öljytakkini alla olevaan lammasnahkatakkiin asti. Huomasin\nportaiden juurella, että Margaretin huoneessa valo yhä paloi. Kurkistin\nsisään, hänen ovensa oli auki ilmanvaihdon vuoksi, ja näin tytön\nlukevan.\n\n\"Minua ei nukuta\", tyttö sanoi minulle.\n\nEn minäkään usko, että hän pelkäsi. Hän ei nytkään vielä tiedä mitään\nsamurain erehdyksestä, jos tämä nyt olikaan erehtynyt. Oli\nyksinkertaisesti totta, että häntä ei nukuttanut. Vaikka kukapa tietää,\nvaikka hänellä olisi ollut vaistomainen aavistus mr Piken\nhuolestumisesta.\n\nPortaiden yläpäässä silmäsin karttahyttiin kulkiessani pitkin suojan\npuolella olevaa käytävää sen ohi. Päättelin kapteeni Westin nukkuvan\nleposohvalla, kun hän makasi siinä selällään, pää epämukavan ylhäällä.\nHuone oli hyvin lämmin salongista kohonneen lämmön vaikutuksesta.\nKapteeni West makasi ilman peittoa täysissä pukimissaan, lukuun\nottamatta öljyvaatteita ja saappaita. Hän hengitti rauhallisesti ja\ntasaisesti, ja hänen kasvojensa laihat, askeettiset piirteet näyttivät\nhämärässä lampun valossa pehmeämmiltä kuin päivällä. Tämä silmäys yksin\nsai minut uudestaan uskomaan ja luottamaan hänen viisauteensa, niin\nettä nauroin itselleni ja tyhmyydelleni, kun olin jättänyt lämpöisen\nvuoteeni lähteäkseni käyskentelemään jäisellä kannella.\n\nTapasin mr Mellairen peräkannella suojakatoksen alla. Hän oli täysin\nvalveilla ja oli aivan rauhallinen. Ilmeisestikään ei hänen mieleensä\nollut juolahtanut harkita mitään, saatikka sitten kysellä syitä\nedellisenä iltana tapahtuneeseen laivan kääntämiseen.\n\n\"Myrsky alkaa\", hän sanoi minulle ja osoitti kintaan peittämällä\nkädellään erästä taivaan tähtikirkasta osaa, jonka ohenevat pilvet\nhetkeksi paljastivat.\n\nMutta missä mr Pike oli? Tiesiköhän toinen perämies, että hän oli\nkannella. Aloin tunnustella mr Mellairea käydessämme perää kohden.\nPuhelin siitä, miten vaikeata on nukkua myrskyisellä säällä, kerroin\nlevottomuudesta ja unettomuudesta, minkä laivan raju keinuminen tuotti\nminulle, ja kysäisin, kuinka huono sää vaikutti päällystöön.\n\n\"Huomasin kapteeni Westin nukkuvan karttahytissä kuin pikkuvauvan\nkulkiessani sen ohi\", sanoin lopuksi.\n\nPysähdyimme suojan puolelle karttahyttiä emmekä kulkeneet pitemmälle.\n\n\"Voitte luottaa siihen, että nukumme yhtä hyvin kuin hän, mr Pathurst\",\ntoinen perämies nauroi. \"Mitä kovempi rajuilma on, mitä suurempi on\nrasitus, sitä sikeämmin nukumme. Olen kuin kuollut jo sinä hetkenä, kun\npääni painuu pielukselle. Samoin mr Pike, mutta hän polttaa aina\nloppuun savukkeensa, kun hän on tullut sisälle. Mutta hän polttaa sen\nriisuutuessaan, niin että ei mene kuin minuutti siihen, kun hän on\nnukahtanut. Lyön vetoa, ettei hän ole liikahtanutkaan siitä, kun kello\noli kymmenen minuuttia yli kahdentoista.\"\n\nToinen perämies ei siis aavistanutkaan, että mr Pike oli kannella.\nLaskeuduin alas ottamaan selkoa asiasta. Pieni merilamppu paloi mr\nPiken hytissä, ja hänen vuoteensa oli koskematon. Kuljin edelleen\nruokailuhuoneen ison uunin luo ja lämmittelin, minkä jälkeen palasin\nkannelle. En lähestynyt suojakatosta, minkä alla tiesin mr Mellairen\nolevan, vaan pysyttelin peräkannella suojan puolella, pääsin sillalle\nja aloin kulkea keulaa kohti.\n\nMinulla ei ollut kiirettä, ja siksi pysähdyin useasti kylmällä, märällä\nmatkallani. Myrsky oli puhkeamaisillaan, sillä tähdet välkkyivät\nsilloin tällöin ohenevien myrskypilvien lomitse. Mr Pike ei ollut\nkeskilaivankajuutan katolla. Kuljin sen poikki, jääkylmät pärskeet\nkastelivat minut ja saavuin varovaisesti kulkien keulakajuutan katolle,\nmissä tiesin tähystäjän näin pahalla ilmalla oleilevan. Olin\nkahdenkymmenen jalan päässä tähystäjästä, kun tähtinen taivas kirkastui\nlaveammalti, ja näin tähystäjän ja mr Piken vartalot vieretysten. Pidin\nheitä kauan silmällä enkä ilmaissut itseäni ja tiesin, vaikka en\nnähnytkään sitä, että vanhan perämiehen silmät lävistivät myrskyn\npimeyden kuin neulat.\n\nKun tulin takaisin peräkannelle, pysähdytti yllättynyt mr Mellaire\nminut.\n\n\"Luulin, että nukuitte, sir\", hän sanoi moittivalla äänensävyllä.\n\n\"Olen hyvin levoton\", selitin. \"Luin silmäni väsyksiin ja koetan\nvilvoitella nyt nukahtaakseni paremmin lämpimän peiton alla.\"\n\n\"Kadehdin teitä, sir\", hän vastasi. \"Ajatelkaapa! Saatte nukkua yönne\nrauhassa, mutta valvotte kuitenkin. Jos minua joskus onnistaa, niin\nteen matkan, jolloin olen kaikkina vahtivuoroina vapaa. Ajatelkaa!\nKaikkina vahtivuoroina vapaa! Ja otan, kuten tekin, japanilaisen\npalvelijan mukaani, ja hän saa käydä herättämässä minut aina vahdin\nvaihtuessa, jotta hetkisen saan täysin siemauksin nauttia siitä, että\nolen vapaa, ja sitten taas kääntää kylkeä ja nukahtaa jälleen.\"\n\nToivotimme hyvää yötä toisillemme. Kun jälleen kurkistin karttahyttiin,\nnäin kapteeni Westin nukkuvan kuten ennenkin. Hän ei ollut liikuttanut\nitseään, mutta laivan keinuessa koko hänen ruumiinsa liikahteli.\nKajuutassa paloi kirkas valo yhä, mutta kurkistaessani sinne näin\nMargaretin nukkuvan, ja kirja, jota hän oli lukenut, oli pudonnut hänen\nkäsistään.\n\nJa minä ihmettelin. Puolet _Elsinoren_ asujaimista nukkui. Samurai\nnukkui. Mutta vanha ensimmäinen perämies, jonka olisi pitänyt nukkua,\npiti tarkkaa vaaria keulakajuutan katolla. Oliko hän oikeassa? Vai\noliko hänen huolestumisensa vain ikälopun ukon oikullisuutta? Ajoimmeko\nvaaraa kohti? Vai oliko vain niin, että vanhuus oli tavoittanut iäkkään\nmiehen kesken hänen elämän tehtäväänsä?\n\nOlin liian virkeä ajatellakseni nukkumista ja istuuduin pöydän ääreen\nlukemaan \"Meren kuvastinta.\" Riisuin likomärät sukat ja panin kuivumaan\nuunin eteen. Kello löi neljä, viisi ja kuusikin, eikä mr Pike ollut\npalannut alas. Kello kahdeksalta, kun vahteja vaihdettiin, juolahti\nmieleeni, kuinka raskas olikaan yö vanhalle perämiehelle ollut. Kello\nkahdeksasta kahteentoista oli ollut hänen oma kansivahtinsa. Hän oli\nnyt ollut loppuun asti ylhäällä toisen perämiehen vahtivuorolla ja\naloittanut omansa, mikä kestäisi kahdeksaan aamulla. Hän oli siis ollut\ntyössä kaksitoista tuntia yhtä mittaa Kap Hornin myrskyssä elohopean\nollessa jäätymäisillään.\n\nSitten torkahdin. Heräsin kuullessani äänekästä huutoa pääni päältä,\nmikä toistui koko perässä. Myöhemmin sain tietää, että mr Pike oli\nkomentanut peräsimen ylös, mikä käsky kulki keulasta perään miehestä\nmieheen, jotka hän oli sijoittanut jonkin matkan päähän toisistaan\nsillalle.\n\nArvasin, että kannella tapahtui jotakin. Vetäessäni käsiini höyryävät\nkintaani ja rientäessäni, minkä ennätin, heiluvia portaita ylös, kuulin\nmiesten jalkojen töminää, mikä kerrankaan ei tuntunut laahustavalta.\nKarttahytin eteisessä kuulin mr Piken, joka sinne oli juossut\nkeulakajuutalta pitkin siltaa, huutavan:\n\n\"Messaaniahtimet! Löysätkää, helvetin sikiöt! Mutta pitäkää vastaan!\nPerään kaikki! Rientäkää! Viivana, ellette halua uida! Vasemman puolen\nahtimet sisään! Älkää hellittäkö! Suojan puolen ahtimet! Jos käännös ei\nmenesty, niin halkaisen kallonne! Pankaa toimeksi! -- Onko peräsin\nkäännetty?! Miksi helvetissä ei vastata?\"\n\nKuulin tämän kaiken syöksyessäni ovelle ja ihmettelin, etten kuullut\nsamurain ääntä. Kun sitten sivuutin karttahytin oven, näin hänet. Hän\nistui nojatuolissa, ja totisesti hänen kätensä vapisivat. Vain sen näin\nja sitten olin taas kannella.\n\nKun juuri tulin kirkkaasta sähkövalosta pimeään, en alussa nähnyt\nmitään, kuulin vain naakelipenkin luona olevien miesten ja perämiehen\nriitelevän ja jälkimmäisen huutavan komentosanoja. Mutta minä tiesin,\nmistä oli kysymys. Heikko laivaväki käänsi _Elsinorea_ ympäri meren\naaltoillessa vaimenevan myrskyn jälkeen korkeana ja tuhoa tuottavien\nkalliokarien ollessa suojan puolella. Olimme purjehtineet koko yön\nalamärssypurjein ja reivatuin fokkipurjein. Mr Piken ensimmäinen\ntoimenpide, saatuaan ruorin ympäri, oli ollut messaaniraakojen\npoikkipuolin kääntäminen. Kun tuulenpaino perään siten helpottui,\nsaattoi se helpommin kääntyä tuuleen, samalla kuin tuulen paino\nkeulapurjeihin sai kokan painumaan alas.\n\nMutta laivan kääntämiseen kuluu aikaa, kun on vähän purjeita ylhäällä\nja meren käynti kova. Hitaasti hyvin hitaasti tunsin tuulen suunnan\nmuuttuvan. Kuu, joka ensin oli himmeä, näytti yhä kirkkaammalta, kun\nlentävän pilven viimeiset hattarat kiitivät sen ohi. Turhaan yritin\nnähdä maata.\n\n\"Isonmaston ahtimet! Joka sorkka! Pankaa toimeksi!\" mr Pike huusi ja\noli ensimmäisenä syöksymässä peräkannelle. Ja miehet syöksyivät\ntodella. En ollut heissä koskaan nähnyt sellaista nopeutta ja tarmoa.\n\nKuljin ruoriin päin, missä Tom Spink seisoi. Hän ei huomannut minua.\nHän nojaili toiselle kyljelleen, pitäen toisella kädellä kiinni\nliikkumattomasta ruorista ja tuijottaen kuin lumottu eteenpäin.\nSeurasin hänen katseensa suuntaa karttahytin ja vasemmanpuoleisten\nperämaston jalusnuorien lomitse merelle, joka oli kuin vuori ja hyvin\nepäselvä kuutamossa. Ja silloin sen näin! _Elsinoren_ perä ponnahti\nylös, ja minä näin tuon kolean valtameren ylitse maata -- mustia\nkallioita ja lumipeitteisiä rinteitä ja huippuja. Ja _Elsinore_ ajautui\ntätä maata kohden nyt melkein myötätuulessa!\n\nKeskikajuutalta kuului perämiehen ärjyntää ja merimiesten huutoja. He\nvetivät ja hilasivat henkensä edestä. Sitten mr Pike tuli juosten\nperäkannen poikki uskomattoman nopeasti ja syyti karjauksensa jo\nkaukaa.\n\n\"Helpota ruoria! Mitä helvettiä sinä mulkoilet? Tee kuten käsken. Muuta\nsinun ei tarvitse tehdä!\"\n\nKeulasta kuului huutoa, ja tiesin, että mr Mellaire oli keulakajuutan\nkatolla ja piti huolta keulamaston raaoista.\n\n\"Nyt\", kuului mr Piken ääni. \"Monta puolaväliä! hyvä! Hyvä! Ja olkaa\nvalmiit hellittämään!\"\n\nHän juoksi taas yli peräkannen huutaen miehiä mesaaniahtimille. Ja\nmiehet tulivat paikalle, jotkut mr Piken, jotkut toisen perämiehen\nvahtivuorosta, unesta temmattuina -- takitta, lakitta, saappaitta. He\nolivat pelosta kuolonkalpeita, mutta kerrankin innokkaita ripeästi\nnoudattamaan sen miehen käskyjä, joka osasi ja tahtoi pelastaa heidän\nkurjat henkensä varmasta kuolemasta. Näin hentokätisen kokin ja purjeen\ntekijä Yatsudankin hilaavan toisella, halvaantumattomalla kädellään.\nKaikkien miesten oli autettava laivaa, ja sen tiesi jokainen. Sundry\nBuyerskin, joka oli kulkeutunut perään typeryydessään, sen sijaan että\nolisi ollut keulassa oman alipäällikkönsä keralla, unohti töllistellä\nympärilleen ja puristella vatsanalustaansa ja hilasi kuin\nkaksikymmenvuotias nuorukainen.\n\nKuu peittyi taas, ja _Elsinore_ kääntyi pimeässä oikean puolen\nhalsseille. Tämä merkitsi, että se oli kahdeksan piirua tuulesta eli,\ntavallisella kielellä, suorassa kulmassa tuulta vastaan.\n\nMr Pike oli loistava, suurenmoinen! Silloinkin kun _Elsinore_ kääntyi\ntuuleen, kun pääraa'at olivat yhä ahdetut, kun hän tarkasteli laivan\nkäytöstä ja peräsintä, kesken Tom Spinkille antamiensa käskyjen:\n\"Puola! Puola tai kaksi! Lisää! hyvä! Näin! Helpota!\" käski hän\nylhäällä olevia miehiään hellittämään purjeita. Luulin, että\nkääntäminen oli loppunut, että olimme pelastetut, mutta kolmen\nylimärssypurjeen nostaminen sai minut luulemaan toista.\n\nKuu pysyi kätkössä. Suojan puolelta ei voinut nähdä mitään. Kun joka\npurje oli nostettu, painui _Elsinore_ yhä enemmän ja enemmän ympäri, ja\ntotesin, että tuulta oli kyllä vieläkin, vaikka myrsky olikin\nlaimentunut tai laimentumassa. Tunsin myös _Elsinoren_ liikkuvan\nnopeammin tämän lisän vaikutuksesta. Mr Pike lähetti nyt maltalaisen\nCockneyn auttamaan ruorissa olevaa Tom Spinkiä. Itse asettui hän\nperäluukulle, mistä silmäili _Elsinorea_, tuijotti tuulen suojaiselle\npuolelle ja piti vaaria ruorimiehistä.\n\n\"Tuuleen täysin purjein\", toisti hän taas. \"Antaa painua täysin\npurjein! Älkää päästäkö ajelehtimaan! Pysyttäkää suunta!\"\n\nHän ei ollut näkevinäänkään minua, vaikka kulkiessani karttahuoneen\ntuulen suojaan seisoin hänen rinnallaan pitkän aikaa odottaen hänen\npuhuvan. Hän tiesi, että olin siellä, sillä hänen iso olkapäänsä\npyyhkäisi kättäni hänen horjuessaan ja kääntyessään varoittamaan\nruorimiehiä pysyttämään suunnan täysin purjein. Hänellä ei sellaisella\nhetkellä ollut aikaa matkustajaa varten.\n\nNäin karttahuoneen varjossa ollessani kuun ilmestyvän. Se tuli yhä\nkirkkaammaksi, ja näin maan olevan noin kolmensadan metrin päässä\nmeistä aivan tuulen alla. Näky oli kamala -- mustia kallioita ja jäistä\nlunta. Kalliot olivat niin äkkijyrkkiä, että _Elsinore_ olisi voinut\najaa niiden viereen syvään veteen. Kallioissa oli suuria vakoja ja\nhalkeamia, isot hyrskyt pauhasivat, ja vesi vyöryi halkeamissa pitkin\nniiden pituutta. Tilanne oli nyt selvä. Meidän täytyi laskea poukamaan\nja saarien ohi, minnepäin olimme ajautumassa, ja meri ja tuuli\npainoivat meitä suoraan rannikolle. Ainoa keino päästä pulasta oli\npurjehtia nopeasti ja tiukkaan samaan suuntaan, ja tämän käsitykseni\nvahvisti mr Pike, joka loikkasi ohitseni peräkannelle, missä kuulin\nhänen huutavan mr Mellairelle, että hän nostaisi isonpurjeen.\n\nIlmeisesti toinen perämies epäili, sillä mr Piken seuraava huuto oli:\n\n\"Kirottu reivi! Haluatteko mieluummin päästä helvettiin! Täysi\nisopurje! Kaikki miehet hommiin!\"\n\nTulos oli heti hyvä, kun suuri purjekangaspaljous pullistui tuulessa.\n_Elsinore_ suorastaan hyppäsi ja tärisi sen painamana, ja tunsin sen\nhiljaa nousevan tuuleen, samalla kuin se purjehti nopeasti eteenpäin.\nSen oli myös pakko kallistua meren käynnin ja tuulen puuskien takia\ntuulensuojaiselle laidalleen, ja meri kuohui sen luukkujen tasalla. Mr\nPike piti siitä vaaria kuin haukka ja mittaili maltalaista Cockneyta ja\nTom Spinkiä kuin kuolema itse.\n\n\"Maata edessä suojan puolella!\" kuului keulasta huuto, joka kulki\nsuusta suuhun pitkin siltaa peräkannelle.\n\nNäin mr Piken nyökkäävän yrmeästi ja pilkallisesti. Hän oli sen jo\nnähnyt perästä, ja mitä hän ei ollut nähnyt, sen hän arvasi. Monta\nkertaa näin hänen arvioivan puuskien painoa poskillaan ja tutkistelevan\n_Elsinoren_ käytöstä. Ja minä tiesin, mikä häntä huolestutti. Voisiko\nlaiva kestää kaiken sen, mikä sitä odotti?\n\nOliko ihme, että tällaisella jännittävällä hetkellä olin unohtanut\nsamurain! En muistanut häntä, ennen kuin karttahytin ovi lensi auki, ja\nminä tartuin hänen käteensä. Hän viippui ja horjui vieressäni ja\nkatseli synkeätä kallio- ja lumimaisemaa, jolla hyrskyt vaahtosivat.\n\n\"Ylös tuuleen!\" mr Pike ärjäisi. \"Vai nujerranko sinut? Mikä kirottu\nmoukka sinä olet, Tom Spink! Luovaa, helvetissä! Älä päästä kokkaa\nsortumaan! hyvä! Missä pirussa olet oppinut pitämään perää? Missä\nnavetassa sinä olet oikein kasvanut!\"\n\nHän loikkasi keulaa kohti ohitsemme uskomattoman pitkin harppauksin.\n\n\"Olisi hyvä, jos voisimme nostaa mesaaniprammipurjeen\", kuulin kapteeni\nWestin mutisevan heikolla, värisevällä äänellä. \"Mr Pathurst, olkaa\nhyvä ja sanokaa mr Pikelle, että hän nostaa mesaaniprammipurjeen.\"\nJuuri silloin kajahti mr Piken ääni peräkannelta: \"Mr Mellaire --\nmesaaniprammipurje!\" Kapteeni Westin pää painui alas, niin että hänen\nleukansa lepäsi rinnassa kiinni, ja hän mutisi itsekseen niin hiljaa,\nettä minun täytyi kumartua hänen puoleensa:\n\n\"Erittäin hyvä perämies. Erinomainen perämies. Mr Pathurst, oletteko\nhyvä ja... menisin mielelläni sisälle. Minä... minun saappaani\nunohtuivat.\"\n\nRaskaan rautaoven avaaminen ja sen auki pitäminen laivan keinuessa oli\ntodella voiman näyte. Onnistuin kuitenkin. Mutta kun olin auttanut\nkapteeni Westin korkean kynnyksen yli, hän kiitti minua ja epäsi\nenemmät palvelukset. En tietänyt, että hän oli kuolemaisillaan.\n\nKoskaan ei mikään Blackwoodin toiminimen laiva ole kiitänyt niin\nrajusti eteenpäin kuin _Elsinore_ seuraavan puolituntisen aikana.\nHalkaisija oli nostettu reivaamatta, ja kun se tempautui irti\nrepaleina, nostettiin keulamastoon haruspurje. Keskilaivankajuutan\netupuolella oli olo sietämätöntä merenkäynnin takia. Mr Mellaire\ntarrautui kajuutan katolle mukanaan puolet laivaväestä, samalla kuin\nmuu miehistö oli mukanamme peräkannella verraten hyvässä turvassa.\nCharles Daviskin, joka oli läpimärkä ja värisi, piti kiinni karttahytin\noven messinkisestä kahvasta.\n\nMikä purjehdus! Vauhti oli mieletön, sillä _Elsinore_ syöksyi rannikkoa\nkohti kiitävien vaahtopäitten aaltojen yli ja läpi ja alitse. Oli\nhetkiä, jolloin tuulen puuskat ja meren käynti painoivat sitä niin,\nettä sen alimmaisten raakojen nokat todella viistivät vettä.\n\nPelastumisen mahdollisuuksia oli vain yksi kymmenestä. Kaikki tiesivät\nsen samoin kuin senkin, ettei voinut tehdä muuta kuin odottaa. Ja me\nodotimme hiljaa. Kuului vain perämiehen ääni, joka vuoroin kirosi,\nuhkasi ja ohjasi ruorissa olevia Tom Spinkiä ja maltalaista Cockneyta.\nAina silloin tällöin mr Pike tutki tuulta, ja hänen katseensa kohosi\nuseasti isonmaston prammipurjeen raa'alle. Hän olisi tahtonut nostaa\nsenkin. Kymmenkunta kertaa näin hänen avaavan suunsa puolittain\nantaakseen käskyn, jota hän ei oikein uskaltanut antaa. Ja kaikki\ntuijottivat häneen kuten minäkin. Hän, karaistunut, yrmeä perämies,\njonka ilme oli hapan ja käskyt ärjyvät, oli kuitenkin ainoa avun\nantaja, hetken herra. \"Missä on samurai?\" ajattelin.\n\nYksi mahdollisuus kymmenestä? Ei, se oli yksi sadasta pyrkiessämme\nsivuuttamaan viimeisen jyrkän kalliokarin, joka halkaisi meren ja\nmyrskyn meidän ja aavan valtameren välillä. Niin lähellä me olimme,\nettä odotin näkeväni pitkien pilvipurjeraakojemme hipovan kalliota.\nOlimme vain kivenheiton päässä sen raudankovasta patsaasta, niin että\nkun vaivuimme viimeiseen isoon aallon pohjaan, niin toden totta\njokainen meistä pidätti henkeään ja odotti _Elsinoren_ murskaantuvan.\n\nMutta me kiidimmekin ohitse! Ja kuin raivostuen siitä, että olimme\npelastuneet, antoi myrsky sillä hetkellä meille mitä tukevimman\nkorvapuustin. Perämies tunsi hirviömäisen aallon lähenevän, sillä hän\njuoksi ruorille, ennen kuin vyöry syöksyi laivaan. Katsahdin keulaan\npäin ja näin siellä laivaan rynnänneen vesivuoren nielevän kaiken.\n_Elsinore_ kohosi ryöpyn alta ja oli vettä täynnä laidasta laitaan.\nSitten myrskytuuli pullisti purjeet ja kallisti laivaa niin, että\npuolet suunnattomasta vesikuormasta valui taas mereen.\n\nSillalta kuului huuto suusta suuhun: \"Mies pudonnut mereen!\"\n\nVilkaisin perämieheen, joka oli juuri jättänyt ruorin ruorimiesten\nhaltuun. Hän pudisti päätään ikäänkuin ärtyneenä niin jokapäiväisestä\ntapahtumasta, käveli puoleksi peitetyn ohjaushytin kulmaan ja tuijotti\nrannikolle, minkä hän juuri oli välttänyt. Se näytti kuun valossa\nvalkoiselta, mustalta ja kolkolta.\n\nMr Mellaire tuli perään, ja miehet kohtasivat toisensa lähelläni\nkarttahytin suojassa.\n\n\"Kaikki miehet, mr Mellaire\", mr Pike sanoi, \"ja laskekaa isopurje ja\nsen jälkeen mesaaniprammipurje.\"\n\n\"Kyllä, sir\", toinen sanoi.\n\n\"Kuka se oli?\" mr Pike kysyi, kun mr Mellaire kääntyi poistuakseen.\n\n\"Boney -- ei hänestä ollut juuri mihinkään\", kuului vastaus.\n\nSiinä kaikki. Hontelo Boney oli mennyttä, ja kaikki miehet tottelivat\nmr Mellairen käskyä kääriä isopurje. Mutta sitä ei kuitenkaan koskaan\nkoottu, sillä juuri silloin se alkoi repeytyä reunusköysistään, ja\nhetken kuluttua siitä oli jäljellä vain muutama lyhyt, lepattava\nkaista.\n\n\"Mesaaniprammipurje!\" mr Pike käski.\n\nSitten hän huomasi pitkästä aikaa minunkin olemassa oloni.\n\n\"Hyvä, että siitä päästiin\", hän murahti. \"Sitä oli aina vaikea nostaa.\nSormeni aina syhyivät päästäkseni käsiksi siihen purjeen tekijään, joka\nsen teki.\"\n\nKun olin menossa alas, silmäsin karttahyttiin ja sain selityksen\nsamurain arvoitukseen -- jos sitä voi arvoitukseksi sanoa. Hän makasi\nlattialla kierien tahdottomasti sinne tänne _Elsinoren_ keinuessa.\n\n\n\n\n39\n\n\nOn paljon kirjoittamista kaikesta. Etenkin kapteeni Westistä. Hänen\nkuolemansa ei ollut aivan odottamaton. Margaret sanoi minulle, että hän\npelkäsi sitä jo matkan alussa ja sitä ennenkin. Tämän pelkonsa tähden\nhän muutti niin äkkiä suunnitelmansa ja seurasi isäänsä.\n\nEmme tiedä varmasti, mutta Margaret ja minä oletamme, että kapteeni\nWest sai sydänhalvauksen.\n\nJa kuitenkin hän tuli kannelle vielä halvauksen jälkeenkin? Vai\nseurasiko ensimmäistä toinen ja kohtalokas kohtaus, sen jälkeen kuin\nautoin hänet sisälle? En ole koskaan kuullut sydänhalvauksesta, jota\nedeltäisi useita tunteja aikaisemmin älyn himmeneminen. Kapteeni Westin\näly näytti aivan selvältä, ja kai se olikin sellainen tuona\niltahetkenä, kun hän käänsi _Elsinoren_ ja aloimme ajautua rannikolle\nSiinä tapauksessa se oli väärinkäsitys. Samurai teki erehdyksen, ja\nsydän petti hänen huomattuaan tehneensä sen.\n\nKuitenkaan ei Margaretin mieleen juolahdakaan, että hänen isänsä olisi\nerehtynyt. Hän on varma, että tuo kaikki johtui vain hänen\nsairaudestaan. Eikä kukaan yritä saada häntä luopumaan siitä uskosta.\nMr Pike, mr Mellaire ja minä emme keskenämmekään edes kuiskaile siitä,\nmikä oli vähällä johtaa meidät kaikki tuhon omiksi. Mr Pike ei puhu\nkoko tapahtumasta mitään. -- Ja olisihan kuolema voinut johtua\nmuustakin kuin sydäntaudista, mihin liittyi jokin muu vaiva, mikä\nhimmensi kapteeni Westin älyä tuona kuolemansa edellisenä iltana.\nKukaan ei tiedä sitä, enkä minä puolestani edes salaa aio ruveta\ntapausta tuomitsemaan.\n\nKeskipäivän aikaan, kun olimme välttäneet Tulimaan, keinui _Elsinore_\nparisenkymmentä mailia mantereesta typi tyvenessä, jota jatkui koko\niltapäivänkin. Kapteeni West haudattiin kello neljältä, ja samana\niltana kellon lyödessä kahdeksan mr Pike otti komennon haltuunsa ja\nteki muutamia huomautuksia molemmille vahtivuoroille. Puhe oli suora ja\nselvä kuten pitikin.\n\nMuun muassa hän sanoi merimiehille, että heillä oli uusi päällikkö ja\nettä he nyt saisivat uurastaa enemmän kuin koskaan ennen. Tähän asti he\nolivat laiskoitelleet kuin lepokodissa, mutta nyt on tehtävä työtä.\n\n\"Tässä aluksessa\", hän puhui, \"alkavat nyt vanhat ajat, jolloin\nmerimies sai ahertaa matkan viimeisenä päivänä yhtä paljon kuin\nensimmäisenäkin. Ja Jumala auttakoon sitä, joka ei aherra. Vapauttakaa\nnyt ruorimies ja tähystäjä.\"\n\nLaivaväen tila on kurjan kurja. On kulunut taas viikko länsimyrskyissä\nja olemme olleet kaikkiaan kuusi viikkoa Kap Hornin lähettyvillä.\nMiehet ovat niin heikontuneet, ettei heissä ole minkäänlaista sisua --\nei edes roistoissa. Ja niin paljon he pelkäävät perämiestä, että he\ntodella tekevät parhaansa, kun hän heitä johtaa. Mr Mellaire pudistaa\npäätään seuratessaan tapausten kulkua.\n\n\"Odottakaamme, kunnes olemme sivuuttaneet Kap Hornin ja olemme\nparempien säiden vesillä\", hän sanoi hämmästyksekseni eräänä iltana.\n\"Odottakaamme, kunnes he ovat kuivia taas ja levänneitä, paremmin\nnukkuneita, parantuneita, lihaksekkaampia, ja kunnes heillä on enemmän\nsisua -- silloin he eivät siedä tällaista pakkoa. Mr Pike ei tajua,\nettä ajat ovat muuttuneet, sir, samoin lait ja miehet. Hän on vanha\nmies, ja minä tiedän, mitä puhun.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että olette kuunnellut miesten puheita?\" sanoin\ntiukasti, sillä minua tympäisi tämä perämiehen arvolle sopimaton\nkäytös.\n\nTämä isku osui, sillä siinä silmänräpäyksessä hänen silmiensä makeileva\nja lempeä verho katosi ja tuo tarkkaava, peloittava olio, joka vaani\nhänen silmiensä takana, tuntui melkein kuin hypähtävän kimppuuni,\nsamalla kuin vastenmielinen suu tuli yhä kapeammaksi ja ilkeämmäksi.\nLuulin näkeväni ikään kuin aivojen sykkivän rajusti ihokalvoa vastaan,\njoka peitti tuon pääkallon halkeaman märän myrskyhatun alle. Sitten hän\nhillitsi itsensä, suu lauhtui, ja tuo makeileva, lempeä verho palasi\ntaas silmiin.\n\n\"Tarkoitan, sir\", hän sanoi pehmeästi, \"että puhun pitkän merielämäni\nkokemusten perusteella. Ajat ovat muuttuneet. Vanhat pakkopäivät ovat\npoissa. Toivon, mr Pathurst, ettette käsitä minua väärin tässä asiassa\nettekä tulkitse väärin sanomaani.\"\n\nKeskustelu kulkeutui muihin ja rauhallisempiin asioihin, mutta aivojani\naskarrutti yhä se, ettei mr Mellaire ollut kieltänyt kuunnelleensa\nmiesten puheita. Ja kuitenkin, kuten mr Pike myöntää möristen,\nhän on etevä merimies ja etevä toinen perämies, ellei ota lukuun\nhänen tuomittavaa tuttavallisuuttaan keulan miesten kanssa --\ntuttavallisuutta, jota kiinalainen kokki ja stewardkin paheksuvat,\nkoska he pitivät sitä päällikölle sopimattomana ja vaarallisena.\n\nVaikka laivan voimakkaat roistotkin ovat niin rasitusten kalvamia,\nettei heillä ole rohkeutta kapinoida, niin nuo keulan kolme\nhenkihieverissä olevaa miestä, Andy Fay, Mulligan Jacobs ja Charles\nDavis, ovat yhtä sisukkaita nyt kuin ennenkin. On käsittämätöntä, mikä\nhelvetillinen elinvoima heitä ylläpitää! Tietenkin Charles Davis olisi\npitänyt olla meressä jo aikoja sitten säkillinen hiiliä jalkoihin\nsidottuna, ja Andy Fay ja Mulligan Jacobs ovat aina olleet vain kurjia\nja surkastuneita miehen irvikuvia. Mutta heitä vahvemmat miehet ovat\nmenneet mereen ja maanneet ruumiillisesti aivan avuttomina skanssin\nmärillä lavoilla. Ja nämä molemmat tuittupäiset ihmisrievut kestävät\nkoko ajan ja noudattavat kaikkia käskyjä.\n\nKanoilla näyttää olevan hiukan samanlaista elinvoimaa! Vaikka ne ovat\nhöyhenettömiä, ja lämmittämisestä puolittain paleltuneita, jääkylmät\naallot kastavat ne usein likomäriksi, niin ei kuitenkaan yksikään\nniistä ole kuollut. Johtuuko se luonnollisesta valinnasta? Kykenevätkö\nnämä raudanvahvat eläimet, jotka ovat pysyneet elossa, kaikista\nrasituksista huolimatta, aina Baltimoresta Kap Horniin saakka,\nkestämään mitä tahansa? Silloin pitäisi jonkin Le Vriesin ottaa ne ja\nkehittää niistä maapallon sitkein kanarotu! Ja tämän jälkeen asetan\naina kysymysmerkin erään kielemme vanhan lausetavan perään -- \"arka\nkuin kana.\" _Elsinoren_ kanoihin se ei kylläkään sovi!\n\nMutta eivät nuo kolme Kap Hornin mustalaistakaan, jotka myrsky lennätti\nvieraaksemme ja joilla on uneksivat topaasisilmät, ole sisua vailla.\nMuu miehistö kammoaa heitä taikauskoisesti, koska he ovat muukalaisia,\njotka eivät osaa sanaakaan kieltämme. Mutta he ovat hyviä merimiehiä ja\nrientävät aina ensimmäisinä toimeen tai vaaraan. He ovat joutuneet mr\nMellairen vahtivuoroon ja ovat aivan erillään muista merimiehistä. Kun\non jokin viivytys tai odotus, tai kun ei ole mitään tekemistä pitkiin\naikoihin, niin he seisovat lähellä toisiaan ja vaappuvat kannen\nkeinunnan mukaan ja heidän silmistään näyttää kuvastuvan kaukaisia\nunelmia, maasta, missä vaalea- ja topaasisilmäiset äidit, joilla on\nhiekankarvaiset hiukset, synnyttävät samanlaisia poikia ja tyttäriä\nkuin he itsekin ovat.\n\nMutta muu miehistö! Esimerkiksi maltalainen. Hän on liian terävän\njärkevä ja toisaalta liian tunteellinen ollakseen karaistunut. Hän on\nvarjo entisestään. Hänen poskensa ovat painuneet kuopalle. Hänen\nsilmiensä alla on kärsimysten tummat renkaat, ja hänen silmänsä,\npuoleksi italialaiset ja puoleksi englantilaiset, ovat painuneet\nsyvälle kuoppiin ja palavat kuumeisen kirkkaina.\n\nTom Spink on henkisesti aivan murtunut. Hän on hyvä merimies, kokenut\nja monet myrskyt kestänyt, mutta nyt hän valittaa ja pelkää. Hän on\nniin murtunut, vaikka hän vielä tekeekin työnsä, että hän on menettänyt\nsekä ylpeytensä että itsetuntonsa.\n\n\"En enää koskaan pestaudu Kap Hornin matkoille, sir\", hän sanoi minulle\neräänä päivänä, kun toivotin hänelle hyvää huomenta hänen ollessaan\nruorissa. \"Olen ennenkin niin vannonut, mutta nyt pidän sanani. En\nkoskaan enää lähde Kap Hornia kiertämään, sir! En koskaan.\"\n\n\"Milloin aikaisemmin sen vannoitte?\" kysyin.\n\n\"Se tapahtui _Nahomassa_, sir, neljä vuotta sitten.\nKaksisataakolmekymmentä päivää kului matkalla Liverpoolista Friscoon.\nAjatelkaapa, sir. Kaksisataakolmekymmentä päivää! Laiva oli lastattu\nsementillä ja kreosootilla, ja kreosootti alkoi vuotaa. Hautasimme\nkapteenimme tällä Kap Hornin seutuvilla. Muonavarat loppuivat. Useimmat\nmeistä olivat kuolemaisillaan keripukkiin. Joka ainoa kaveri oli\nvietävä Friscon sairaalaan. Elämä oli helvetillistä, sir, juuri niin,\nja sitä kesti kaksisataakolmekymmentä päivää.\"\n\n\"Mutta nyt olette\", nauroin, \"kuitenkin pestautunut uudelle Kap Hornin\nmatkalle.\"\n\nTänä aamuna Tora Spink huokaisi:\n\n\"Kunpa olisimme päässeet kirvesmiehestä Boneyn sijasta!\"\n\nEn heti tajunnut hänen tarkoitustaan, mutta hetken kuluttua tajusin,\nmihin hän tähtäsi. Kirvesmieshän oli suomalainen, Joonas, noita, joka\nleikki tuulilla ja harjoitti ilkivaltaa merimiesparkoja vastaan.\n\nTunnustan rehellisesti, että olen peräti kyllästynyt tähän ikuiseen\nkeinuttelemiseen länsituulessa. Me kylläkään emme ole ainoita, jotka\nponnistelevat tällä autiolla merellä. Ei kulu päivääkään, kun sumuverho\ntai lumipyry lakkaa, ettemme näkisi laivoja, jotka ponnistelevat\nlänteen kuten mekin. Joskus, kun sumu hajaantuu ja kohoaa ylös, näemme\nonnellisen, itään päin kulkevan laivan sivuuttavan Kap Hornin. Näin mr\nPiken eilen heristävän raivoissaan nyrkkiään eräälle sellaiselle\nalukselle, joka kiiti röyhkeästi ohitsemme neljännesmailin päässä\nmeistä.\n\nJa miehet ahertavat. Mr Pike pitää kuria yllä kuhmuisine nyrkkeineen,\nmikä näkyy monen miehen kasvoista. He ovat heikkoja ja mr Pike on\njulma. Hän voisi varmasti piiskata puolet miehistä yksinään. Olen\npannut merkille, että mr Mellaire kieltäytyy ottamasta osaa hänen kurin\npitoonsa. Mutta minä tiedän, että hän siitä huolimatta on tottunut\nhoputtaja, eikä hän vastustanut hoputtamista matkan alussakaan. Mutta\nnyt tuntuu siltä, kuin hän haluaisi olla hyvissä suhteissa laivaväen\nkanssa. Haluaisin tietää, mitä mr Pike ajattelee, sillä hän ei voi olla\nsokea sille, mitä tapahtuu. Mutta tiedän erittäin hyvin, että jos\nkysyisin sitä häneltä, niin hän loukkaantuisi, tiuskaisisi jotakin ja\nmurjottaisi kolme päivää. Margaretin ja minun elämäni on jo nyt\ntarpeeksi synkeätä ja yksitoikkoista salongissa ja ruokasalissa, niin\nettä emme enää halua saada niskoillemme perämiehen murjotusta.\n\n\n\n\n40\n\n\nMeillä on jälleen uusi esimerkki merimiesten järjettömästä\ntaikauskosta. Nyt ne tylsämieliset uskovat aina, että suomalaiset ovat\nvelhoja. Olemme Diego de Ramirezin karien länsipuolella ja kuljemme\nlänteen kahdentoista solmun nopeudella itäisen myrskyn painamana.\nKirvesmies on kadonnut. Hänen häviämisensä ja itätuulen alkaminen\nsattuivat samaan aikaan.\n\nEilen aamulla, kun Wada auttoi minua pukeutuessani, hämmästyin hänen\nkasvoillaan kuvastuvaa juhlallisuutta. Hän ravisti päätään synkeänä,\nilmoittaessaan tietonsa minulle. Kirvesmies oli hävinnyt. Häntä oli\netsitty laivan jokikisestä sopesta, mutta häntä ei vain löytynyt.\n\n\"Mitä steward arvelee?\" kysyin, \"ja entä Yatsuda ja Louis?\"\n\n\"Merimiehet, he tappa kirvesmies varmasti\", kuului vastaus. \"Paha laiva\ntämä. Pahat sydämet kovasti. Yksi porsas olla, yksi koira. Aina tappa.\nAina tappa. Pian kaikki tappa. Te saa nähdä.\"\n\nKeittiössä askaroiva vanha steward veti naamansa irviin mainitessani\nasiasta.\n\n\"He naura minulle, mutta minäpäs ei pelkää\", hän sanoi\nkostonhimoisesti. \"He taita tappaa minut, all right, mutta minä tappa\nmyös muutama.\"\n\nHän veti takkinsa syrjään, ja näin hänen kantavan vasemmalla sivullaan\npurjekankaisessa huotrassa lihapuukkoa, joka oli helposti esille\nvedettävissä. Se oli raskas, sellainen, jota teurastajat käyttävät\nhakatessaan lihaa rikki. Hän veti sen esille -- se oli ainakin kaksi\njalkaa pitkä -- ja näyttääkseen sen terävyyttä hän halkaisi kaistan\nsanomalehtipaperia kapeiksi nauhoiksi.\n\n\"Hahaa\", hän nauroi ilkeästi. \"Olen kiinalainen, apina, kirottu narri,\nmitä? -- Kelpaako mihinkään, mitä? Kirottua, mätää, hiiden kuonaa. Minä\nnitistää heidät, he pilkata minua.\"\n\nKuitenkaan ei ole ilmaantunut merkkejä mistään salajuonista. Kukaan ei\ntiedä, mitä on kirvesmiehelle tapahtunut. Ei löydy minkäänlaisia\njälkiä, ja lisäksi oli tyyni ja satoi lunta, joten aallotkaan eivät\nlyöneet kannelle. Epäilemättä tuo kömpelö, isojalkainen, hontelo\njättiläispoika on meressä ja on siellä saanut surmansa. Menikö hän\nmereen vapaaehtoisesti vai pakosta?\n\nKello kahdeksan aikaan mr Pike alkoi pitää kuulustelua. Hän seisoi\nkorkealla peräkannen ulkonemalla ja nojasi kaiteeseen silmäten samalla\nalas isolle kannelle kokoontunutta laivaväkeä.\n\nHän tutki miehen kerrallaan, ja jokainen vakuutti viattomuuttaan. He\neivät tietäneet enempää kuin mekään -- tai ainakin he niin väittivät.\n\n\"Luulen, että syytätte pian minua siitä, että olen vääntänyt tuon ison\nkuhnuksen laidan yli mereen omin käsin\", Mulligan Jacobs ärähti, kun\nhäntä tutkittiin. \"Ja ehkä sen teinkin, koska olen niin voimakas ja\nkarkaan kimppuun kuin sonni.\"\n\nPerämiehen kasvot näyttivät vielä synkemmiltä ja karkeammilta, mutta\nsanomatta mitään hän siirtyi John Hackeyhin, San Franciscon\nkaturosvoon.\n\nNäky oli unohtumaton: perämies komentosillalla, merimiehet kannella\njöröttävänä, haluttomana laumana, pyrytteli hienoa lunta, ei tuullut,\nja _Elsinore_, jonka purjeet kumeasti jyrisivät, keinui mainingeilla\nniin, että valtameri nuoleskeli sen vesiaukkoja pitkäveteisin\nhuokauksin ja nyyhkytyksin, ja miehet vaappuivat laivan keinumisen\nmukaan. Heillä oli kintaat käsissä, jaloissa säkkikankaaseen käärityt\nmerisaappaat, ja he olivat nääntyneen ja sairaan näköisiä, ja nuo kolme\ntopaasisilmäistä uneksijaa seisoivat lähetysten, huojuivat ja\nhaaveilivat osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa siihen, mitä\ntapahtui.\n\nJa sitten kesken kaiken ilmaantui merkki itäisestä tuulesta. Perämies\nhuomasi sen ensin. Näin hänen säpsähtävän ja kääntävän poskensa tuon\nmelkein havaitsemattoman leyhkän mukaan. Sitten minäkin tunsin sen.\nPerämies odotti vielä hetkisen, kunnes oli varma siitä, ja unohtaen\nkuolleen kirvesmiehen hän alkoi ladella käskyjä ruoriin ja laivaväelle.\nJa miehet panivat toimeksi, vaikka heidän oli heikkoutensa takia\nvaikeata kiivetä. Kun sidenuorat oli irroitettu prammipurjeista ja\nkannella olevat merimiehet alkoivat hilata raakoja ylös ja\nkiristää jalusnuoria, alkoivat ylhäällä olevat miehet irroittaa\nyläprammipurjeita.\n\nKun tämä työ vielä jatkui ja raakoja ahdettiin, alkoi _Elsinore_, jonka\nkokka oli länteen, liikkua myötätuulessa eteenpäin, mitä se ei ollut\ntehnyt puoleentoista kuukauteen.\n\nVienot leyhkät paisuivat hitaasti kevyiksi puuskiksi, ja koko ajan\npyrytti tasaisesti lunta. Ilmapuntari, joka oli laskenut 28.80:een,\nlaski edelleenkin, ja puuskat tulivat kovemmiksi.\n\nTom Spink, joka sivuutti minut matkalla peräkannelle auttaakseen\nmesaaniraakojen sovittamista tuulen mukana, silmäsi minua\nvoitonriemuisesti. Taikausko oli saanut vettä myllyynsä. Tosiseikat\nolivat osoittaneet, että miehistö epäilyksineen oli oikeassa. Olimme\nsaaneet myötätuulen, kun kirvesmies oli kadonnut. Tuo oletettu velho\noli todennäköisesti ottanut mukaansa noitasäkkinsä joutuessaan\nkadoksiin.\n\nMr Pike asteli edestakaisin peräkannella ja hieroskeli käsiään. Hän oli\nniin iloinen, että hän hihitti ja irvisteli itsekseen, katseli joka\npurjeen nostamista ja silmäsi varkain ja ihailevasti taakseen\nlumipyryyn, mistä suotuisa tuuli puhalsi. Pysähtyipä hän viereeni\nrupattelemaan hetkiseksi San Franciscon ranskalaisista ravintoloista ja\nkuinka siellä on säilynyt vanha hyvä kalifornialainen tapa paistaa\nsorsia.\n\n\"Käristäkää niitä tulella\", hän jutteli. \"Se on oikea tapa --\nkäristäkää niitä tulella -- kuuma uuni, kuusitoista minuuttia -- minä\nannan omani olla sekunnilleen neljätoista minuuttia -- ja puristakaa\nmehu pois.\"\n\nKeskipäivän aikaan oli lumipyry lakannut, ja purjehdimme eteenpäin\nnavakassa tuulessa. Iltapäivällä kolmen aikaan se oli paisunut\nmyrskyksi. Kynnimme raivoavaa valtamerta, sillä itätuulen nostamat\naallot painivat suunnattomien lounaistuulen maininkien kanssa. Ja tuo\niso, irvistävä, suomalainen kirvesmiehen köntys, joka jo oli kalojen ja\nlintujen ruokaa, ajelehti jossakin takanamme jääkylmillä, kuohuvilla\naalloilla.\n\nLänteen kurssi! Kiidimme näiden kapenevien pituusasteitten poikki\nmaapallon eteläisellä laidalla. Mr Pike, joka tuijotteli taipuvia\nprammiraakoja, vannoi, että ne saisivat katketa, ennen kuin hän laskisi\ntuumankaan verran purjeita. Mutta hän teki enemmän. Hän nosti ison\nbegiinipurjeen, joka oli purjeista suurin, ja vannoi Jumalan ja\nperkeleen kautta, että sen saumat saivat luvan kestää. Hän ei mitenkään\nvoinut mennä kajuuttaan. Tällaisina tärkeinä hetkinä hän kuului\njokaiseen vahtivuoroon ja asteli herkeämättä peräkannella, eikä ikäkään\npainanut hänen jalkojaan. Margaret ja minä olimme hänen kanssaan\nkarttahytissä hänen päästäessään riemuhuudon ilmapuntaria\nkatsellessaan, joka osoitti 28.55 ja laski. Me olimme hänen lähellään\nperäkannella, kun purjehdimme erään itään päin kulkevan englantilaisen\nlaivan ohi, joka risteili vain alamärssypurjein. Olimme kiven heiton\npäässä siitä, ja yhtäkkiä mr Pike harppasi reelingille perämaston\njalusnuorien luo, hyppi sotatanssia, heilutti toista kättään ja päästi\nilmoille halveksumisensa ja ilonsa heidän huonon onnensa takia.\n\nMatka jatkui pikimustassa yössä. Laivaväki oli omituisen peloissaan, ja\nminä etsin turhaan Tom Spinkiä kysyäkseni häneltä, luuliko hän, että\nkirvesmies oli avannut noitasäkkinsä ja päästänyt irti kaikki\nkoirankujeensa. Ensi kerran tuntui steward mielestäni pelkäävän.\n\n\"Liian paljon\", hän sanoi ja ravisti pahaa ennustavasti päätään. \"Liian\npaljon purjeita, kaikki mennä helvettiin. Hyvä on, hyvin nopeasti\nkaikki loppu. Te näke.\"\n\n\"On olemassa sananlasku, että tuuli kiepahtaa itään\", mr Pike huusi\nminulle, kun riipuimme hänen kanssaan peräkannen kaiteessa kiinni,\njottemme paiskautuisi kumoon ja taittaisi kylkiluitamme ja niskaamme.\n\"No niin, siis tuuli on kiepahtanut itään, jos joku sattuisi sitä\nteiltä kysymään.\"\n\nYö oli viheliäinen, mutta ihana. Oli mahdotonta saada unta -- ainakin\nminun. Ei edes ollut kyllin lämmin. Iso kajuutan uuni oli mennyt rikki,\nvillin kiitämisemme johdosta luullakseni, ja stewardin oli pakko\npäästää tuli sammumaan. Täten saamme esimakua skanssin kurjuudesta,\nvaikka meillä on kaikki kuivana, sen sijaan että vaatteemme valuisivat\nvettä kuten miehistön. Öljykamiinat tosin paloivat hyteissä, mutta\nomani haisi niin pahasti, että valitsin mieluummin kylmyyden.\n\nRyhtyä hermoja järkyttävään purjehtimiseen lähellä satamaa ruuhella,\njossa on liian iso purje, on vain lapsen leikkiä. Mutta purjehtia\nsamalla tavalla isolla laivalla Kap Hornin edustalla on uskomattoman\nuskaliasta. Voimakas lännen virta, joka iski yhteen itäisen myrskyn\nkanssa, sai aikaan kauhistuttavan aallokon. Ruorissa oli kaksi miestä,\njoita vaihdettiin aina puolen tunnin kuluttua, ja pakkasessakin he\nsaivat hikoilla, ennen kuin heidän puolituntisensa oli päättynyt.\n\nMr Pike kuuluu vanhaan kansaan. Hänen sitkeytensä on suunnaton. Hän oli\nkannella vahtivuoron toisensa perästä.\n\n\"En olisi aavistanut tällaista\", hän sanoi minulle keskiyöllä, kun\ntuulen puuskat kiskoivat laivaa ja kuulimme pienien tankojen ritisevän\nylhäällä. \"Luulin, etten enää saisi purjehtia vihureissa. Mutta\nkatsokaa!\"\n\n\"Hyvä Jumala! Muistan purjehtineeni kolmantena perämiehenä pienellä\n_Vampyyrilla_, ennen kuin te vielä olitte syntynytkään. Kannella oli\nviisikymmentäkuusi kyvykästä merimiestä. Oli kahdeksan laivapoikaa,\npuosuja, jotka todella olivat puosuja, purjeen tekijöitä, kirvesmiehiä,\nstewardeja ja matkustajia yhtenä vilinänä. Kolme perämiestä johtamassa\nsekä kapteeni Brown, 'pikku ihme'. Hän ei painanut viittäkymmentäkään\nkiloa, mutta hän pani meihin vauhtia, hoputti meitä kolmea perämiestä,\nja totisesti opimme, mitä työ merkitsee. -- Tapeltiin ja oltiin\nkäsikähmässä ensi hetkestä. Heti alussa, jolloin meidän oli saatava\nlaivaväki itseämme kunnioittamaan, rusensimme rystysemme. Joka ainoa\nmerimieskirstu murrettiin auki, jokainen merimiessäkki tyhjennettiin,\nja viinipulloja, nyrkkirautoja, raippoja, bowie-puukkoja ja pistooleita\nlensi kasoittain mereen. Ja kun valitsimme vahtivuoromme, niin joka\nmies viidestäkymmenestäkuudesta laski puukkonsa isolle luukulle ja\nkirvesmies katkaisi niistä terät poikki. -- Niin, ja pikku _Vampyyri_\noli vain kahdeksansadan tonnin vetoinen. _Elsinore_ voisi kantaa sen\nkannellaan. Mutta se olikin laiva, ja silloin oli myös miehiä.\"\n\nMargaret ei ollut millänsäkään hurjasta menosta, mutta mr Mellaire\npuolestaan pelkäsi.\n\n\"Mr Pike on aivan hullu\", hän uskoi minulle. \"On väärin, että\nlastilaivaa ajetaan täten. Tämä ei ole laiva, jossa on painolasti. Tämä\non hiililaiva. Takilamme rautaosat eivät kestä. Mr Pathurst, sanon\nsuoraan, että on suorastaan rikollista pitää ylhäällä begiinipurjetta\nnyt. Huomaatte sen itse, sir. Se on peräpurje. Sen tarkoituksella on\nsaada perä painumaan ja kokka nousemaan. Ja jos se joskus tapahtuu,\nsir, jos laiva ei vain tottele peräsintä kahdessa sekunnissa ja aja\ntuuleen...\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyin tai oikeastaan huusin, sillä oli huudettava aivan\nkorvaan myrskyn pauhatessa.\n\nMr Mellaire kohautti olkapäitään ja esitti kaunopuheisin\nruumiinliikkein sanan: \"loppu\", vaikka hän ei sitä lausunutkaan.\n\nKahdeksalta tänä aamuna kiipesimme, Margaret ja minä, peräkannelle,\njossa oli myös tuo lannistumaton, raudanluja vanhus. Hän ei ollut\npoistunut kannelta koko yönä. Hänen silmänsä loistivat, ja hän tuntui\nvoivan erinomaisen hyvin. Hän hieroskeli käsiään, hihitteli ja tervehti\nmeitä sekä jatkoi muistelmiaan:\n\n\"Vuonna 1851, miss West sekä _Lentävä pilvi_ purjehti tällä samalla\nreitillä vuorokaudessa kolmesataaseitsemänkymmentäneljä mailia vain\nprammipurjein. Se saavutti sinä päivänä sekä purje- että höyrylaivojen\nennätyksen.\"\n\n\"Mikä on keskimääräinen nopeutemme, mr Pike?\" Margaret kysyi, samalla\nkuin hänen silmänsä tuijottivat peräkannelle, jonka jompi kumpi laita\naina painui mereen ja täyttyi vedellä, mikä sitten valui mereen.\n\n\"Kolmetoista on sievä saavutus eilisillasta kello viidestä asti\", mr\nPike riemuitsi. \"Vihureissa _Elsinore_ kulkee yli kuudentoista, mikä jo\nmerkitsee jotakin.\"\n\n\"Laskisin begiinipurjeen, jos minulla olisi valta määrätä\", Margaret\narvosteli.\n\n\"Niin minäkin! Niin minäkin tekisin, miss West\", hän vastasi, \"ellemme\nolisi olleet jo kuusi viikkoa Kap Hornin luona.\"\n\nTyttö nosti silmänsä ylös puomilta puomille, onttojen teräspuomien ohi\npuisille yläprammiraaoille, jotka taipuivat tuulen puuskissa kuin\nkaaret näkymättömän jousella-ampujan käsissä.\n\n\"Ne ovat erikoisen lujaa puuta\", Margaret sanoi.\n\n\"Siihen yhdyn, miss West\", mr Pike myönsi. \"En itsekään luullut niiden\nkestävän noin hyvin. Katsokaapa niitä!\"\n\nMiehet eivät saaneet aamiaista. Kolme kertaa oli keittiö ollut veden\nalla ja miehet saivat tyytyä koviin laivakorppuihin ja kylmään\nsuolattuun hevosen lihaan. Perässä steward poltti itseänsä pari kertaa,\nennen kuin sai keitetyksi kahvia öljykeittiöllä.\n\nKeskipäivän aikaan saavutimme erään englantilaisen laivan, joka\npurjehti samaan suuntaan kuin mekin. Sillä oli ylhäällä vain\nalamärssypurjeet sekä yksi ylämärssypurje, ja sen ainoa alapurje oli\nkeulapurje.\n\n\"Tuo laivuri käyttäytyy omituisesti\", mr Pike irvisti. \"Hänen pitäisi\nolla varovaisempi, muistella Jumalaa, isännistöä, takaajia ja\nkauppakamaria.\"\n\nVauhtimme oli niin kova, että melkein silmänräpäyksessä sivuutimme\nlaivan. Mr Pike oli kuin juuri koulusta päässyt poika, sillä hän muutti\nsuuntamme niin, että sivuutimme sen sadan yardin päässä. Se oli muhkea\nnähdä. Mutta meidän vauhtimme oli niin kova, että tuo laiva näytti\nikäänkuin seisovan paikallaan. Mr Pike hypähti kaiteelle ja härnäsi sen\nperäkannella olevia näyttämällä köyden pätkää ikäänkuin tarjoutuen\nhinaamaan laivaa.\n\nMargaret pudisti salaa päätään tuijottaessaan taipuvia\nyläprammiraakoja, mutta mr Pike yllätti hänet sanomalla:\n\n\"Jos laiva ei jaksa kantaa latvapurjeita, niin vetäköön perässään\nniitä!\"\n\nHetkistä myöhemmin tapasin Tom Spinkin, joka juuri oli päässyt\nperänpitovuoroltaan ja oli aivan nääntynyt.\n\n\"Mitä arvelette nyt kirvesmiehestä ja hänen taioistaan?\" -- kysyin.\n\n\"Hyvä Jumala, perämies olisi saanut mennä ennen mereen, sir\", kuului\nvastaus.\n\nKun kello oli viisi iltapäivällä, olimme lokanneet 314 mailia\nvuorokaudessa eli yli kolmetoista solmua tunnissa.\n\n\"Palatkaamme pikku _Vampyyrin_ kapteeni Browniin\", mr Pike irvisti\nminulle, sillä menomme teki hänet hyvätuuliseksi. \"Hän ei koskaan\nlaskenut purjeita, ennen kuin latvapurjeen tilkut antoivat hänelle\nkorvapuusteja. Ja kun puhalsi rajummin ja olimme vähentäneet purjeita,\nminkä voimme, meni hän alas torkahtaakseen hetkiseksi ja sanoi meille:\n'Herättäkää minut, jos rupeaa tyyntymään!' Niin, enkä koskaan unohda\nyötä, jolloin kävin hänen luonaan ja sanoin hänelle, että kaikki\ntavarat olivat kajuuttain katoilta tuuliajolla ja että kaksi venettä\noli pyyhkäissyt perään ja iskeytynyt säpäleiksi kajuutan nurkkaa\nvastaan. 'Hyvä, mr Pike', hän sanoi. 'Pitäkää huolta vain. Ja mr\nPike...' 'Niin, sir', sanoin minä. 'Käykää luonani, mr Pike, kun\nankkuripeli yrittää lähteä perään.' Niin hän sanoi, aivan niin, ja jo\nseuraavassa hetkessä hän kuorsasi kuin riivattu.\"\n\nNyt on keskiyö, olen kätevästi kiilattu vuodelavalleni, ja koska en voi\nnukkua, kirjoitan näitä rivejä pielustani vastaan lyijykynän pätkällä.\nJa totta vie! nyt en kirjoita enempää, ennen kuin myrsky on laannut.\n\n\n\n\n41\n\n\nPäivät ovat vierineet, ja olen rikkonut lupaukseni, sillä tässä taas\nkirjoitan _Elsinoren_ halkoessa juhlallista, pärskyvää, sumuista merta.\nMutta minulla on kaksi syytä, minkä tähden rikoin sanani. Ensimmäinen\nja pienempi on se, että tänä aamuna todella näimme auringon nousevan.\nMeren harmaus näytti juovaisen siniseltä, ja pilven longat olivat\npunervan väriset auringon hohteessa.\n\nMutta toinen ja tärkeämpi syy on se, että Pillar ja Magalháesin salmi\novat jo kaakon puolella, ja kuljemme pohjoisluoteeseen. Olemme\nkiertäneet Kap Hornin! Vain se voi täysin ymmärtää tämän lauseen suuren\nmerkityksen, joka itse on tällä reitillä paininut vastatuuleen idästä\nlänteen. Vaikka puhaltaisi ylhäältä tai alhaalta, ei voi tapahtua\nmitään, joka meitä estäisi. Ei yksikään laiva, joka on päässyt\n50:nnelle leveysasteelle, ole ajautunut takaisin. Tämän jälkeen seuraa\ntasainen purjehdus, ja Seattle tuntuu äkkiä olevan lähellä.\n\nKaikki laivassa ovat paremmalla tuulella, paitsi Margaret. Hän oli\nhiljainen, hiukan alakuloinen, vaikka hän ei ollenkaan ole taipuvainen\nsuremaan. Hän on hillitty, lempeä ja hellä, ja hän kaipaa kovin\nlempeyttä ja hellyyttä minun puoleltani. Hän on aito nainen. Hän haluaa\nmiehen tukea. Ja minä voin kerskailla olevani nyt kymmenen kertaa\nvahvempi mies kuin matkan alkaessa, sillä olen tuhat kertaa\ninhimillisempi nyt, kun olen heittänyt kirjani hiiteen ja alkanut\njuhlia miehen inhimillistä miehekkyyttä, miehen joka rakastaa naista ja\njota nainen rakastaa.\n\nKap Hornin kiertäminen, kaunis, yhä vain paraneva ilma, rasitusten,\nuurastuksen ja vaaran väheneminen, kun tulevat troopilliset seudut ja\nleudot kaakkoistuulet puhaltavat, -- kaikki nämä tekijät reipastuttavat\nmerimiehiämme. Ilman lämpö on jo siinä määrin noussut, että merimiehet\nvähitellen alkavat heittää pois liikoja vaatteitaan, sillä he eivät\nenää kääri säkkikangasta öljyvaatteittensa päälle. Eilen illalla kuulin\ntoisen koiravahdin aikana erään miehen todella laulavan.\n\nSteward on heittänyt pois ison teurastajan puukkonsa ja antautunut\nsilloin tällöin suorastaan pieneen leikittelyyn Possumin kera. Wadan\nkasvot eivät enää ole niin juhlallisen kapeat, ja Louisin oxfordilainen\nkorostus on entistään sujuvampi. Mulligan Jacobs ja Andy Fay ovat\nedelleen myrkyllisiä käärmeitä. Nuo kolme katurosvoa ovat johtamansa\njoukkueen avulla uudelleen vahvistaneet hirmuvaltansa ja jakaneet\nkuritusta kaikille skanssin nahjuksille ja vetelyksille. Charles Davis\nkieltäytyy itsepäisesti kuolemasta. Se seikka, että hän pysyi elossa\ntuossa märässä ja jääkylmässä rautahytissä noina pitkinä Kap Hornin\nviikkoina, on saanut mr Pikenkin ihmettelemään, joka tarkasti tietää,\nmitä ihminen kestää ja mitä ei.\n\nKuinka ihastunut Nietzsche, jolla oli tuo ikuinen sotahuuto: \"Ole kova!\nOle kova!\" olisikaan ollut mr Pikeen.\n\nOn tapahtunutkin jotain! Larryltä on kiskottu hammas! Kärsittyään monta\npäivää kiduttavaa hammassärkyä hän tuli hakemaan apua perämieheltä. Mr\nPike kieltäytyi reuhtomasta uudenaikaisilla, lapsellisilla pihdeillä,\njoita oli lääkelaatikossa. Hän käytti piikkiä ja vasaraa, niin kuin\nennenkin. Menen takuuseen tästä. Näin sen itse. Vain isku vasaralla,\nhammas oli tiessään ja Larry hyppeli kannella pitäen kiinni suustaan.\nIhme oli, ettei Larryn suu murskaantunut. Mutta mr Pike väittää, että\nhän on poistanut satoja hampaita tällä tavalla eikä koskaan ole\nmurskannut leukoja. Hän väittää myös kerran purjehtineensa erään\nlaivurin matkassa, joka ajeli partansa joka sunnuntaiaamu käyttämättä\npartaveistä tai muutakaan teräasetta. Hän käytti mr Piken kertoman\nmukaan palavaa kynttilää ja märkää pyyheliinaa. Jälleen lisä Nietzschen\nkuolemattomien karaistuneiden joukkoon!\n\nMitä tulee mr Pikeen itseensä, niin hän on laivan hyväntuulisin ja\nparhaiten voipa mies. Se lento, mihin hän pakotti _Elsinoren_, oli kuin\nruokaa ja juomaa hänelle. Hän vieläkin hieroo käsiään ja hihittelee\nsitä muistellessaan.\n\n\"Hm!\" hän sanoi minulle ottaen puheeksi laivaväen. \"Se sai maistaa\nminkälaista on vanhanaikainen purjehdus. Se ei unohda milloinkaan tätä\nalusta -- eivät ainakaan ne, jotka välttävät hiilisäkin ja meren, ennen\nkuin saavumme satamaan.\"\n\n\"Luuletteko, että saamme pitää vielä paljon hautajaisia?\" kysyin.\n\nHän kääntyi minuun päin ja katsoi minua silmästä silmään viiden pitkän\nsekunnin ajan.\n\n\"Hm!\" hän vastasi ja kääntyi ympäri. \"Hornanleikki ei ole vielä alkanut\ntässä aluksessa!\"\n\nMr Pike jatkaa edelleen vahdin pitoaan perämiehenä, sillä hän luottaa\nlujasti siihen, ettei keulassa ole ainoatakaan miestä, joka pystyy\ntoisen perämiehen tehtäviin. Hän asuu myös edelleen vanhassa hytissään.\nEhkä se johtuu hienotunteisuudesta Margaretia kohtaan, sillä olen\nsaanut tietää, että yleinen tapa on, että perämies saa asua kapteenin\nhytissä, kun tämä on kuollut. Siis mr Mellaire syö yhä yksinään isossa\nperähytissä kirvesmiehen katoamisesta asti ja nukkuu edelleenkin Nancyn\nkanssa keskilaivankajuutassa.\n\n\n\n\n42\n\n\nMr Mellaire oli oikeassa sanoessaan, että miehet eivät suostuisi\npakkovaltaan, kun _Elsinore_ pääsisi helpommille vesille. Ja mr Pike\noli oikeassa. Hornan leikki ei ollut vielä alkanut. Mutta nyt se on\nalkanut, ja miehiä heitetään mereen suomatta heille edes hiilisäkkiä\njalkoihin. Ja kuitenkaan eivät miehet, vaikka he olivatkin kypsiä\nkapinoimaan, syöksyneet siihen suin päin. Sen teki mr Mellaire tai\noikeastaan norjalainen Ditman Olausen, jolla oli harhailevat silmät,\ntai ehkä Possum. Joka tapauksessa se oli sattuma, jossa kukin esitti\nomaa osaansa.\n\nAlkakaamme alusta. On kulunut kaksi viikkoa siitä kuin kuljimme 50:nnen\nleveysasteen poikki, ja olemme nyt 37:nnellä -- samalla leveysasteella,\nmillä San Francisco on pohjoisessa. Meteli alkoi eilen aamulla vähän\njälkeen kello yhdeksän, ja Possum aloitti tapahtumasarjan, joka päättyi\nilmi kapinaan. Oli mr Mellairen vahtiaika, ja hän seisoi sillalla aivan\nmesaanimärssyn alla antaen ohjeita Sundry Buyersille, joka Arthur\nDeaconin ja maltalaisen Cockneyn kanssa oli töissä ylhäällä\nköysistössä.\n\nKuvatkaamme tilanne sen kaikessa naurettavuudessa. Mr Pike palasi\nlämpömittari kädessään siltaa pitkin mittaamasta keularuuman hiilien\nlämpötilaa. Ditman Olausen oli juuri heilauttamaisillaan itsensä\nmesaanimärssylle kiivettyään ylös ja kantoi toisella olallaan köyttä,\njonka päähän oli kiinnitetty iso, noin kymmenen naulaa painava\nväkipyörä. Possum, joka juoksi sinne tänne, hyppeli keskilaivankajuutan\nkatolla olevaa kanahäkkiä vastaan. Ja kanatkin nauttivat sään\nleutoudesta ja nokkivat jyviä, joita steward oli vastikään kaatanut\nniiden ruokakuppiin. Presenninki, jolla niiden häkki oli ollut\npäällystetty, oli ollut poissa jo muutaman päivän.\n\nPankaa merkille seuraava. Minä olen peräkannella ja nojaan kaiteeseen\nkatsellen Ditman Olausenia, joka kiipeää märssyyn vaivalloisen\ntaakkansa kanssa. Mr Pike, joka kulkee perää kohden, on juuri\nsivuuttanut mr Mellairen. Possum, joka Kap Hornin säiden ja\npressenningin takia ei ole nähnyt kanoja moneen viikkoon, alkaa päästä\nuudelleen niiden tuttavuuteen ja nuuskii niitä suipolla kuonollaan. Ja\neräs kana, jonka nokka on yhtä terävä kuin Possumin, vaikka toisella\ntavalla, hakkaa Possumia kuonolle, joka on yhtä arka kuin suippokin.\n\nKun nyt ajattelen asiaa, voin sanoa, että juuri tämä kana aloitti\nkapinan. Miehet, jotka mr Pike oli pannut liikkumaan, olivat kypsyneet\npurkausta varten, ja tarvittiin vain sytytyslanka, niin räjähdys olisi\nvalmis. Ja Possum ja kana laittoivat tuon sytytyslangan.\n\nPossum perääntyi häkiltä ja päästi villin ulvonnan kivusta ja kiukusta.\nSe herätti Ditman Olausenin huomion. Tämä pysähtyi ja kurotti päätään\nnähdäkseen, mitä oli tekeillä, ja samassa hänen kantamansa väkipyörä\nputosi köysineen päivineen. Perämiehet harppasivat syrjään väistääkseen\nsitä. Köysi kiemurteli kuin musta käärme ja lennätti pudotessaan lakin\nmr Mellairen päästä.\n\nMr Pike oli jo alkanut kirota Ditman Olausenia, kun hän huomasi kauhean\narven mr Mellairen päässä. Siinä se oli kaikkien nähtävänä, ja mr Pike\nja minä olimme ainoat, jotka tiesimme sen arvoituksen. Toisen\nperämiehen päässä olevat harvat hiukset eivät voineet kätkeä arpea. Se\nalkoi näkymättömänä korvien yläpuolella olevien tiheimpien hiusten alta\nja kulki paljaana yli koko päälaen.\n\nMr Piken Ditman Olausenille syytämät herjaukset tukahtuivat hänen\nkurkkuunsa. Sinä hetkenä hän vain kivettyneenä tuijotti tuohon\nsuunnattomaan halkeamaan, jota kummaltakin puolelta peittivät\nharmahtavat hiustupsut. Hän oli lumottu, kuin horrostilassa, ja hänen\nisot kätensä kouristuivat suonenvedontapaisesti hänen tuijottaessaan\ntuota epäämätöntä tuntomerkkiä, josta hän sanoi joskus tuntevansa\nkapteeni Somersin murhaajan. Ja tällöin muistin hänen sanoneen, että\nhän vielä joskus pistäisi sormensa tuohon arpeen.\n\nMr Pike oli yhä kuin unessa, ja hän kulki hitaasti, oikea käsi\nojennettuna petolinnun kynsien tavoin, sormet alas painettuina, ja\nläheni toista perämiestä ilmeisesti aikoen sysätä sormensa tuohon\nrakoon ja kynsiä ja repiä aivoja, jotka sykkivät ohuen ihokalvon alla.\n\nToinen perämies perääntyi pitkin siltaa, ja mr Pike tuntui tulleen\npuolittain tajuihinsa. Ojennettu käsi vaipui, ja hän pysähtyi.\n\n\"Tunnen teidät\", hän sanoi omituisella, värisevällä äänellä, johon\nsekoittui vanhuutta ja kärsimystä. \"Kahdeksantoista vuotta sitten\nmenetti laivanne mastonsa La Platan luona, laivanne _Cyrus Thompson_.\nSe upposi kaaduttuaan kyljelleen ja menetettyään mastonsa. Te olitte\nsiinä ainoassa veneessä, joka pelastettiin. Yksitoista vuotta sitten\ntappoi _Jason Harrisonin_ toinen perämies San Franciscossa kapteeni\nSomersin. Toinen perämies oli se, joka pelastui _Cyrus Thompsonista_.\nTämän toisen perämiehen kallon oli hullu laivakokki halkaissut. Teidän\nkallonne on halki. Tämän toisen perämiehen nimi on Sidney Waltham.\nEllette te ole Sidney Waltham...\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä mr Mellaire, tai oikeastaan Sidney Waltham,\nviidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta teki tempun, minkä vain\nmerimies voi tehdä. Hän hyppäsi sillankaiteen yli, sieppasi kiinni\nmesaanimastoon kulkevasta köydestä ja päätyi kevyesti jaloilleen\nluukulle n:o 3. Mutta hän ei jäänyt sinne. Hän juoksi luukun yli ja\nsyöksyi hyttinsä ovikäytävään keskilaivankajuutalla.\n\nMr Pike tuntui olevan niin suuresti järkytetty, että pysähtyi kuin\nunissa kävijä, hieroi todella silmiään käsillään ja näytti heräävän.\n\nMutta toinen perämies ei ollut juossut hyttiinsä paetakseen sinne.\nTuossa tuokiossa hän palasi, pitäen kädessään Smith Wesson revolveria,\nja alkoi samassa silmänräpäyksessä ampua.\n\nMr Pike oli taas täysin oma itsensä, ja minä näin hänen selvästi\npysähtyvän ja horjuvan kahden vaiheilla. Toisella puolen hän halusi\nhypätä sillan kaiteen yli miehen kimppuun, joka ampui häntä, toiselta\npuolen paeta. Hän peräytyi. Kun hän harppasi perää kohden pitkin\nkapeata siltaa, alkoi kapina. Arthur Deacon kurkotti mesaanimärssystä\nulos ja heitti rautapiikin pakenevaa perämiestä kohti. Ase välähti\nauringossa pudotessaan ilmassa. Se ei osunut mr Pikeen, vaan putosi\nkahdenkymmenen jalan päähän ja oli vähällä lävistää Possumin, joka\npelkäsi paukauksia ja syöksyi mielettömästi ulvoen perää kohden. Sattui\nniin, että rautapiikin terävä kärki iski sillan puiseen pohjaan ja\nlävisti laudat sellaisella voimalla, että se jäi siihen pystyyn ja\nvärisi rajusti pitkän aikaa.\n\nTunnustan, etten käsittänyt kymmenettäkään osaa siitä, mitä tapahtui\nseuraavina hetkinä. Kun nyt myöhemmin yritän selvitellä tapahtumaa,\ntiedän, että minulta on jäänyt huomaamatta paljon. On selvää, että\nylhäällä märssyssä olevat miehet laskeutuivat kannelle, mutta en nähnyt\nsitä. Tiedän, että toinen perämies ampui revolverinsa tyhjäksi, mutta\nen kuullut kaikkia laukauksia. Tiedän, että Lars Johnson katkennein\nsäärin poistui ruorista ja kulki nilkuttaen ja voihkien peräkannen\npoikki alas portaita ja pääsi keulaan. Tiedän, että hänen täytyi\nnilkuttaa huonolla jalallaan, tiedän, että hänet näinkin, mutta\nkuitenkin vannon, etten huomannut häntä.\n\nTiedän, että kuulin miesten ryntäävän keulasta isolle kannelle, ja\ntiedän, että mr Pike meni teräksisen perämaston suojaan. Ja kun toinen\nperämies vetäytyi luukun n:o 3 vasemmalle puolelle ampuakseen viimeisen\nlaukauksen, tiedän mr Piken pujahtaneen karttahytin nurkan takaa\noikealle puolelle ja painuneen perään alas peräluukusta. Kuulin\nviimeisen turhan laukauksenkin, ja luoti kimmahti terässeinäisen\nkarttahytin nurkasta.\n\nMinä puolestani en liikahtanut. Minua huvitti eniten katseleminen. Olin\nkai liian tarkkaamaton ja tottumaton ottamaan osaa nopeaan toimintaan,\nmutta joka tapauksessa pysyin paikallani peräkannella ja katselin. Olin\nyksin peräkannella, kun toisen perämiehen ja roistojen johtamat\nkapinalliset ryntäsivät sinne. Näin heidän juoksevan portaita ylös,\neikä juolahtanut mieleenikään vastustaa heitä. Se olikin onni, sillä\nvaivani palkkioksi olisi minut tapettu, enkä kuitenkaan olisi voinut\nheitä pysähdyttää.\n\nPeräkannella miehet olivat ymmällä, kun eivät nähneet vihollista. Kun\nBert Rhine kulki ohitseni, pysähtyi hän hetkeksi, ikäänkuin aikoen\npuukottaa minua teräväkärkisellä kääntöveitsellä, jota hän piti\noikeassa kädessään. Sitten, ja tiedän oikein arvanneeni hänen\najatustensa kulun, hän luopui siitä, koska hän piti minua\nsivuhenkilönä, mikä tuskin imarteli minua, ja jatkoi juoksuaan.\n\nJuuri tällöin tulin ihmetelleeksi liittolaisten selväjärkisyyden\npuutetta. Laivaväki oli niin äkkiä noussut kapinaan, että se oli\nhämmentynyt ja sekapäinen työssäänkin. Niinpä esimerkiksi koko aikana,\njonka olimme purjehtineet, ei yöllä eikä päivällä ollut koskaan ollut\nhetkeäkään, ei edes silloinkaan, kun kiireelliset työt vaativat kaikki\nvoimat, ettei ruorissa olisi ollut miestä. He olivat niin tottuneet\ntekemään työtä, että heitä hämmensi nyt vain sekin, että he näkivät\nruorin ilman miestä. Hetkiseksi he pysähtyivät sitä tuijottamaan.\nSitten Bert Rhine lähetti italialaisen Guido Bombinin kiertämään\npuoleksi peitetyn ruorihytin. Se seikka, että hän kiersi sen ympäri,\noli todistuksena siitä, ettei kukaan ollut sen takana tai siellä\nsisällä.\n\nMinun täytyy taas tunnustaa, että näin tapausten nopeasta sarjasta vain\nvähän. Huomasin muidenkin miesten kiipeävän portaita ylös ja nousevan\nperäkannelle, mutta en pitänyt heitä silmällä. Tarkkasin verenhimoista\njoukkoa perässä ruorin lähellä ja huomasin vähemmän tärkeän seikan,\nnimittäin sen, että Bert Rhine, eikä toinen perämies, antoi käskyjä ja\nhäntä toteltiin.\n\nHän viittasi juutalaiselle Isaac Chantzille, jota O'Sullivan oli matkan\nalussa haavoittanut, ja Chantz lähti ensimmäisenä kohti oikeanpuoleista\nkarttahytin ovea. Tämä kaikki tapahtui sekunnin murto-osissa, ja sillä\naikaa Bert Rhine tutki varovasti muonavarastoa avoimen peräluukun\nkautta.\n\nIsaac Chantz tempaisi auki karttahytin oven, joka aukeni ulospäin.\nTapahtumat seurasivat toisiaan nopeasti! Kun hän tempaisi rautaoven\nauki, niin kahden jalan pituinen teurastuspuukko, jota kuihtunut,\nkeltainen käsi piteli, välähti, iski häneen ja osui vasempaan\nolkapäähän.\n\nMiehet perääntyivät, ja juutalainen hoippui kaidetta vastaan painaen\noikealla kädellään haavaa, ja näin veren pulppuavan mustana hänen\nsormiensa välistä. Bert Rhine heitti tarkastelunsa sikseen ja\njuoksi toisen perämiehen kanssa, joka yhä piti kädessään tyhjää\nSmith-Wessonia, karttahytin oven eteen kasaantuneen joukon luo.\n\nVarovainen, vanha kiinalainen steward oli ovela! Hän ei näyttäytynyt.\nOvi heilui edestakaisin _Elsinoren_ keinuessa, eikä kukaan oikein\ntiennyt, missä steward vaaniskeli raskas lihapuukko iskuun valmiina.\nHeidän epäröidessään ja tuijottaessaan aukkoon, joka vuoroin sulkeutui\nja aukeni oven heiluessa, pamahti laukaus peräluukulta, joka oli\nkarttahytin ja ruorin välissä. Sieltä ampui mr Pike itselataavalla\npistoolillaan Colt 44.\n\nPamahti muitakin laukauksia. Kuulin ne, mutta en tietänyt, kuka ampui.\nVallitsi suuri hämminki ja epäjärjestys. Ammuttiin monta laukausta, ja\nsilloin tällöin kuulin hälinän keskeltä Coltin yksitoikkoisia\npamahduksia.\n\nNäin italialaisen Mike Ciprianin kouraisevan vatsan alustaansa ja\nvaipuvan kannelle. Pätkä, sekarotuinen japanilainen, joka oli\nluonteeltaan ilveilijä, hyppeli ja irvisteli tapahtumien ulkopuolella\nja oli ensimmäisenä pakenemassa peräkannelta portaita alas irvistäen ja\nhysteerisesti nauraa hihittäen. En koskaan ennen ollut nähnyt\noivallisempaa esimerkkiä joukkopsykologiasta. Pätkä, joka oli\nheikkotahtoisin olento tässä joukossa, ryntäsi pakoon ja sai koko\njoukon seuraamaan mukana. Kun hän livisti perämiehen herkeämättä\nlaukoessa pistooliaan, niin siinä samassa koko joukko pakeni hänen\nkanssaan. Vaikka hänen mielensä oli vähimmin tasapainossa, oli hänen\ntahtonsa kuitenkin tällöin kaikkien miesten tahto.\n\nChantz, jonka haava vuoti virtanaan verta, oli ensimmäisenä Pätkän\nkintereillä.\n\nNäin Kärsä-Murphyn jäävän vielä hetkiseksi heittääkseen puukkonsa\nperämiestä kohti. Heitto ei osunut, vaan puukko iski erään _Elsinoren_\nruorirattaan nappulan messinkipäähän, joka putosi kolisten kannelle.\nToinen perämies pakeni ohitseni tyhjine revolvereineen, samoin Bert\nRhine puukkoineen.\n\nMr Pike nousi kannelle peräluukusta ja erikoisesti tähtäämättä kaatoi\nBill Quigleyn, erään \"muurareista\", joka kaatui jalkojeni juureen.\nViimeinen mies peräkannella oli maltalainen Cockney, ja hän pysähtyi\nportaiden yläpäähän katsoakseen mr Pikeen, joka piti pistoolia\nkummassakin kädessään ja tähtäsi tarkasti. Maltalainen Cockney ei\nlaskeutunut portaita, vaan hyppäsi suoraan kannelle. Mutta Colt ei vain\nlauennut. Sen viimeinen luoti oli kaatanut Bill Quigleyn.\n\nPeräkansi oli siis hallussamme.\n\nTapahtumat seurasivat toisiaan yhä niin nopeasti, että en voinut niitä\ntarkoin seurata. Näin stewardin sotaisena, mutta varovaisena pujahtavan\nesille karttahytistä ja pitävän pitkää puukkoaan valmiina iskemään.\nMargaret seurasi häntä, ja sitten tuli Wada kantaen automaattista\nWinchester-kivääriäni. Myöhemmin hän kertoi minulle, että hän oli\nhakenut sen tytön käskystä.\n\nMr Pike tarkasti kylmäverisen nopeasti pistooliansa nähdäkseen, oliko\nse vialla vai tyhjä, kun Margaret kysyi häneltä, minnepäin oli\nsuuntamme. \"Hankatuuleen\", hän huusi loikaten keulaan päin.\n\n\"Kääntäkää ruori tai ajaudumme takaisin.\"\n\nMr Pike ei jättänyt täyttämättä velvollisuuksiaan perämiehenä. Hän oli\nraudanluja mies. Vaikka kapina oli ilmiliekissä ja murhanenkeli liiteli\nlaivassa, ei hän unohtanut _Elsinorea_, tuota elotonta raudan,\nhampun ja puuvillan kokoomusta, joka hänestä oli kuin loistava\npersoonallisuus.\n\nMargaret lähetti Wadan luokseni juostessaan ruorille. Kun mr Pike\nsaavutti karttahytin nurkkauksen, kuului laukaus keskilaivasta, ja\nluoti rasahti terässeinää vastaan. Näin miehen, joka laukaisi. Se oli\ncowboy, Steve Roberts.\n\nPerämies pujahti suojaavan perämaston taa, ja päästyään turvaan hän\npisti vasemman kätensä takkinsa taskuun ja otti sieltä toisen\npatruunalippaan. Tyhjä lipas putosi kannelle, ja mr Pike työnsi\ntäysinäisen lippaan onttoon pistoolin perään ja oli taas valmis\nampumaan kahdeksan laukausta lisää.\n\nWada luovutti pienen kiväärini minulle seisoessani yhä suojakatoksen\nalla.\n\n\"Kunnossa\", hän sanoi. \"Poistakaa varmistus.\"\n\n\"Tähdätkää Robertsia\", mr Pike sanoi minulle. \"Hän on paras ampuja\nkeulassa. Ellette voi tehdä loppua hänestä, niin peloittakaa ainakin\nhäntä.\"\n\nEnsi kertaa oli minulla ihminen maalitauluna, ja sanonpa tässä, etten\ntuntenut hermostumista. Mies oli edessäni vain sadan jalan päässä,\nDavisin hytin oven ja oikean laidan välillä, ja valmistautui taas\nampumaan mr Pikeä.\n\nEn osannut tähdätä Steve Robertsiin ensi kerralla, mutta pääsin niin\nlähelle, että hän hätkähti. Sitten hän sai selville piilopaikkani ja\ntähtäsi minua kohden. Mutta hänellä ei ollut onnea. Pieni kiväärini\npamahti, sillä vedin liipasinta etusormellani niin nopeasti kuin\nsuinkin, saatoin. Cowboyn ensimmäinen laukaus meni ohi, sillä toinen\nluotini sattui häneen, ennen kuin hän ennätti uudelleen tähdätä. Hän\nhorjui ja tuupertui selälleen, sillä luodit -- niitä meni tässä\nhötäkässä kymmenen -- ruiskusivat Winchesteristani kuin vesi\npuutarhaletkusta. Luotisuihkuni nujersi hänet. En tiedä, monestiko\nhäneen osuin, mutta olen varma, että häneen osui ainakin kolme luotia,\nennen kuin hän retkahti kannelle. Kun hän horjui tiedottomana ja\nkamppaili kuoleman kanssa, sai hän vielä kahdesti laukaistuksi aseensa.\n\nKaaduttuaan kannelle hän ei liikahtanutkaan. Luulen hänen kuolleen\nheti.\n\nPitäessäni asettani koholla ja silmätessäni äkkiä autioitunutta kantta\ntunsin Wadan koskettavan kättäni. Katsahdin häneen. Hänellä oli\nkymmenkunta pientä, tylppäpäistä, savuttomalla ruudilla ladattua\npatruunaa. Hän halusi, että lataisin kivääriä siten, että hän voi\nsolahduttaa uudet patruunat paikalleen. \"Tuo lisää\", sanoin.\n\nTuskin hän oli lähtenyt, kun jalkojeni juuressa makaava Bill Quigley\nyllätti minut. Hypähdin ja tunnustan suoraan, että päästin huudon,\nsillä olin hämmästynyt, kun tunsin hänen kouriensa kahmaisevan kiinni\nnilkkoihini ja hänen hampaittensa iskeytyvän pohkeeseeni.\n\nMr Pike tuli avuksi. Minusta tuntui, kuin hän olisi liidellyt ilmassa\nluokseni, ja päästyään viereeni hän potkaisi miestä isolla jalallaan.\nBill Quigley lensi mereen. Hän ei koskettanutkaan reelinkiä. Potku oli\noiva.\n\nEn tiedä, aikoiko Mike Cipriani, joka tähän asti oli maannut ja\npiehtaroinut paikoillaan, ryömiä perää kohden päästäkseen turvaan vai\naikoiko hän käydä ruorissa olevan Margaretin kimppuun, koska hän ei\nsaanut tilaisuutta toteuttaa aikeitaan, sillä siinä silmänräpäyksessä,\nharpattuaan jättiläisaskelin kannen yli, mr Pike lennätti italialaisen\nmereen kuten Bill Quigleynkin.\n\nPerämiehen kotkan silmältä ei jäänyt mikään huomaamatta hänen\npalatessaan pitkin peräkantta. Välikannella ei näkynyt ketään.\nTähystäjäkin oli tiessään keulakajuutan katolta, ja _Elsinore_, jota\nMargaret ohjasi, kulki verkalleen kahden solmun nopeudella tyvenellä\nmerellä. Mr Pike pelkäsi väijytyksiä. Mietittyään muutaman minuutin hän\npisti pistoolin taskuunsa ja ärjäisi:\n\n\"Tulkaa ulos, rotat! Näyttäkää riettaat naamanne! Haluan puhutella\nteitä!\"\n\nGuido Bombini tuli ensimmäisenä esille, ilmeisesti Bert Rhinen\ntyöntämänä, viittoillen olevansa rauhallisilla asioilla. Kun miehet\nhuomasivat, ettei mr Pike ampunut, tulivat he kaikki, paitsi kokki,\nmolemmat purjeen tekijät ja toinen perämies, vähitellen näkyviin. Tom\nSpink, laivapoika Buckwheat ja Herman Lunkenheimer, hyväluontoinen,\nvaikka yksinkertainen saksalainen, olivat viimeisiä ja tulivat esiin\nvain Bert Rhinen monista uhkauksista. Bert Rhine oli Kärsä-Murphyn ja\nPässi-Twistin keralla ilmeisesti asiain johdossa. Guido Bombinikin\nseurasi hänen kintereillään kuin uskollinen koira.\n\n\"Hyvä -- pysähtykää sinne, missä olette\", mr Pike komensi, kun\nlaivaväki oli sijoittunut luukulle n:o 3 riviin laidasta laitaan.\n\nJännittävä kohtaus. Kapina aavalla merellä! Nuo sanat, jotka lapsena\nolin oppinut Marryatilta ja Cooperilta, palasivat nyt tajuntaani. Tämä\noli kapina -- kapina aavalla merellä v. 1913 -- ja minä olin mukana!\n\nMr Pike, vanha ja taipumaton käskijä, nojasi kaiteeseen ja katseli\nkapinallisten kirjavaa joukkoa. Mukana olivat nuo kolme katurosvoa ja\nentistä vankilan asukasta, jotka eivät olleet merimiehiä, mutta\nkuitenkin johtivat tätä hommaa, joka oli erikoisesti merelle ominainen.\nHeidän joukossaan oli myös italialainen koira, Bombini, ja sellaisia\nomituisia miehiä kuin Anton Sörensen, Lars Jacobsen, Frank Fitzgibbon\nja Richard Giller sekä myös Arthur Deacon, valkoinen orjakauppias, San\nFranciscolainen huligaani John Hackey, maltalainen Cockney ja\nkreikkalainen itsemurhaaja Tony.\n\nKolme vieraistamme nojasivat toisiansa vastaan ja seisoivat erillään\nmuista vaappuen laivan hitaan keinumisen mukaan ja haaveillen vaalein\ntopaasisilmin. Myös umpikuuro fauni oli mukana, ja hän yritti\ntarkkaavaisena saada selville, mitä oli tekeillä. Mulligan Jacobs ja\nAndy Fay seisoivat katkerina ja hartaina rinnatusten, ja Ditman Olausen\nseisoi heidän takanaan ikäänkuin tuntien sukulaisuutta näiden\nkatkeruuden kanssa, ja hänen päänsä näkyi heidän päittensä välistä.\nEtummaisimpana oli Charles Davis, jonka aikoja sitten olisi pitänyt\nolla kuollut, ja hänen kasvojensa vahamainen kalpeus ja muiden miesten\nahavoituneet kasvot olivat hämmästyttäviä vastakohtia.\n\nKatsoin taakseni Margaretiin, joka kylmäverisesti piti perää. Hän\nhymyili minulle, ja hänen silmissään kuvastui rakkaus.\n\n\"Missä on Sidney Waltham?\" perämies ärjäisi. \"Tahdon hänet. Tuokaa\nhänet tänne. Sen jälkeen muu roska töihin, tai paha teidät perii.\"\n\nMiehet liikahtelivat hermostuneesti kannella laahustellen jalkojaan.\n\n\"Sidney Waltham, tahdon puhua teille -- tulkaa esiin!\" mr Pike huusi.\n\nIhailtava sankarivanhus. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että hän ei\nollut kannella olevan roskaväen käskijä. Vain yhtä asiaa hän ajatteli,\nkostoa, sillä hän tahtoi kostaa vanhan laivurinsa murhaajalle.\n\n\"Vanha raato!\" Mulligan Jacobs ärjäisi.\n\n\"Vaiti, Mulligan!\" Bert Rhine käski, jolloin rampa katsoi myrkyllisesti\nhäneen.\n\n\"Ohoo, kuomaseni\", mr Pike ivasi roistoa. \"Kyllä tulee teidänkin\nvuoronne, älkää pelätkö! Vetäkää nyt ensin se koira esille ja heti.\"\n\nSen jälkeen hän ei enää kiinnittänyt huomiota kapinallisten johtajaan,\nvaan alkoi huutaa: \"Waltham, koira, tule ulos! Tule esille, luihu\nrakki! Tule esille!\"\n\nYksi mielipuoli lisää, välähti mielessäni. Hullu lisää, piintyneen\najatuksen orja. Hän unohtaa kapinan, unohtaa aluksen janotessaan vain\nkostoa!\n\nMutta unohtiko mr Pike? Silloinkin kun hän unohti itsensä ja vaati\nhimoitsemaansa toisen perämiehen henkeä, hän katsahti koneellisesti,\nvaistomaisesti ja harkitsevasti ylös nähdäkseen, miten purjeet vetivät,\nja hänen katseensa siirtyi purjeelta toiselle, ja tunsi taas\nvastuunalaisuutensa.\n\n\"No niin\", hän ärjäisi Bert Rhinelle. \"Luikkikaa keulaan, ennen kuin\nolonne tulee kuumaksi, te hornan sikiöt. Annan teille ja muille rotille\nkaksi minuuttia aikaa palataksenne työhön!\"\n\nMutta johtaja molempine roistotovereineen nauroi kamalaa, hiljaista\nnauruaan.\n\n\"Luulen, että on parasta, että ensin kuulette puhettamme, vanha\nkaakki\", Bert Rhine vastasi. \"Davis, nosta rintaasi ja näytä\nminkälainen mato sinä olet. Älä ujostele. Syydä suustasi sanat tämän\npappa repolaisen silmille ja puhu asiat selviksi.\"\n\n\"Kirottu lain lukija!\" mr Pike ärjäisi, Davisin avatessa suunsa\npuhuakseen.\n\nBert Rhine kohautti olkapäitään ja kääntyi puoliksi, ikäänkuin\npoistuakseen, ja sanoi tyynesti:\n\n\"No jos et halua...\"\n\nMr Pike antoi hiukan myöten.\n\n\"Sano sanottavasi!\" hän ärjäisi. \"Sylje nuoska sisälmyksistäsi, Davis,\nmutta muista, että saat maksaa kaiken, niin että veri virtaa nenästäsi.\nPuhu!\"\n\n\"Lakimies\" kakisti kurkkuaan aloittaakseen.\n\n\"Ennen kaikkea tahdon sanoa, ettei minulla ole mitään osallisuutta\ntähän\", hän alkoi. \"Olen sairas mies ja minun pitäisi maata nytkin\nvuoteessani. En kykene pysymään jalkeilla. Mutta minulta on pyydetty\nneuvoja lakiasioissa ja olen neuvonut --\"\n\n\"Ja mitä laki sanoo?\" mr Pike keskeytti.\n\nMutta Davis ei pelästynyt.\n\n\"Laki sanoo, että kun päällystö on kykenemätön, voi laivaväki ottaa\nkomennon ja viedä laivan sen satamaan. Tämä on kirjoitettu laissa ja\nasetuksissa. Esimerkkinä mainitsen _Abyssinian_ vuodelta 1892, jolloin\nkapteeni kuoli kuumeeseen ja perämiehet ratkesivat juomaan --\"\n\n\"Jatka\", mr Pike keskeytti. \"En halua kuulla juttujasi. Mitä haluat?\nAnna kuulua.\"\n\n\"No niin -- puhun sivullisena, sairaana, sillä minua on pyydetty\npuhumaan -- no niin, asia on niin, että kapteenimme oli hyvä mies,\nmutta hän on kuollut. Ensimmäinen perämies on väkivaltainen ja väijyy\ntoisen perämiehen henkeä. Se ei liikuta meitä. Haluamme vain päästä\nsatamaan hengissä. Ja henkemme ovat vaarassa. Emme ole pidelleet ketään\npahoin. Te vain olette vuodattanut verta. Te olette ampunut ja tappanut\nja heittänyt mereen kaksi miestä, kuten todistajat voivat sanoa. Sitten\nRoberts on myös kuollut ja kohta haikalojen ruokana -- ja miksi?\nPuolustaessaan itseään murhaajan hyökkäystä vastaan, kuten jokainen\nmies voi todistaa kertomalla ainoastaan totuuden, täyden totuuden, vain\ntotuuden. Jumala häntä auttakoon! -- Eikö tämä ole totta, toverit?\"\n\nKuului epäselvää hyväksymisen murinaa sieltä täältä.\n\n\"Vai niin, haluatte päästä minun virkaani?\" mr Pike irvisti. \"Ja mitä\naiotte tehdä minulle?\"\n\n\"Teistä pidetään huolta, kunnes pääsemme satamaan ja luovutamme\nteidät lainvalvojalle\", Davis vastasi nopeasti. \"Todennäköisesti\nteeskentelette hullua ja voitte päästä helpolla.\"\n\nTällä hetkellä tunsin kosketuksen olkapäässäni. Se oli Margaret. Hän\noli aseistettu stewardin pitkällä puukolla, jonka tämä oli laskenut\nruorin viereen.\n\n\"Kyllä kaikki käy toisin, Davis\", mr Pike sanoi. \"Minulla ei ole enää\npuhumista kanssasi. Haluan puhua koko sakille. Te, kuomaseni, saatte\nkaksi minuuttia aikaa valitaksenne joko sen, että luovutatte toisen\nperämiehen minulle, palaatte töihin ja teette tehtävänne tai joudutte\ntyrmään ja saatte pitää raitaisia takkeja useamman vuoden. Kaksi\nminuuttia saatte aikaa. Ne miehet, jotka haluavat mennä tyrmään, voivat\nseisoa siellä missä ovat. Ne, jotka haluavat tehdä työtä uskollisesti,\nsaavat tulla luokseni peräkannelle.\"\n\nMr Pike kääntyi puoleeni ja sanoi matalalla äänellä: \"Olkaa valmis\nampumaan tuliputkellanne metelin sattuessa. Älkää epäröikö! Nitistäkää\nheidät -- nuo siat, jotka luulevat voivansa tanssittaa meitä oman\npillinsä mukaan!\"\n\nBuckwheat liikahti ensimmäisenä, mutta niin epäröiden, että hän vain\ntuli tehneeksi eteenpäin suuntautuvan liikkeen olkapäillään. Se riitti\nkuitenkin Herman Lunkenheimerille, joka astui eteenpäin ja alkoi\nvarmana kulkea perää kohden. Pässi-Twist sai hänet kiinni yhdellä\nhyppäyksellä, kietoi kätensä saksalaisen kaulan ympäri takaapäin,\npainoi polvensa hänen selkäänsä vastaan, taivutti miestä taaksepäin ja\npidätti hänet. Juuri kun nostin kiväärini poskelleni, pisti Bombini,\ntuo koira, puukkonsa aivan Pässi-Twistin käden alapuolitse miehen\nkurkkuun.\n\nKuulin samassa mr Piken sanovan: \"Ampukaa!\" Vedin liipasimesta, ja tuo\nonneton luoti sattui fauniin, joka horjahti taaksepäin, istahti\nluukulle ja alkoi yskiä. Ja vielä yskiessäänkin hän koetti tuskaa\nkuvastavin silmin ymmärtää, mitä oli tekeillä.\n\nMuut eivät liikkuneet. Herman Lunkenheimer, jonka Pässi-Twist päästi\nvapaaksi, vaipui kannelle. Enkä minä ampunut uudestaan. Pässi-Twist\nseisoi taas Bert Rhinen vieressä, ja Guido Bombini pysytteli heidän\nläheisyydessään.\n\nBert Rhine hymyili.\n\n\"Kuka vielä haluaa lähteä perään?\" hän kysyi sametinpehmeällä äänellä.\n\n\"Kaksi minuuttia on kulunut\", mr Pike julisti.\n\n\"Ja mitä aiotte tehdä, pappaseni!\" Bert Rhine ivasi.\n\nSalamannopeasti mr Pike tempaisi ison pistoolinsa taskustaan ja ampui\nniin nopeasti kuin kykeni liipasimesta vetämään, ja kaikki miehet\npakenivat suojaan. Mutta, kuten hän oli aikoja sitten sanonutkin\nminulle, hän ei ollut hyvä ampuja, ja hän saattoi tuloksellisesti\nkäyttää asetta ampumalla vain lyhyen matkan päästä.\n\nKun katsoimme autiolle kannelle, jossa oli vain kuollut cowboy ja\nfauni, joka yhä istui luukulla yskien, näkyi joukko miehiä\nkeskilaivankajuutan keulan puoleisella reunalla.\n\n\"Ammu!\" Margaret huusi takaani.\n\n\"Älkää!\" mr Pike ärjäisi.\n\nTähtäsin jo, mutta keskeytin. Kokki Louis syöksyi ensimmäisenä perää\nkohden luoksemme kajuutan katon poikki pitkin siltaa. Hänen perässään\ntulivat kiireen kaupalla japanilaiset purjeen tekijät, koululaivan\npoika Henry ja toinen laivapoika Buckwheat. Tom Spink muodosti\njälkijoukon. Kun hän nousi kajuutan portaita, lienee joku tarttunut\nhänen jalkaansa aikoen vetää hänet alas. Näimme hänet puoleksi ja\ntiesimme, että hän taisteli ja potki. Hän pääsi äkkiä irti, heittäytyi\nkajuutan katolle ja kiiri perää kohden pitkin siltaa, kunnes törmäsi\nBuckwheatiin, joka parahti kauhusta.\n\n\n\n\n43\n\n\nMeitä, laivan perän, komentopuolen asukkaita, on enemmän kuin\nluulinkaan. Olen juuri laskenut laivan asujaimet. Tietenkin Margaret,\nmr Pike ja minä edustamme hallitsevaa luokkaa. Meidän ohellamme on\npalvelijoita ja orjia, ja he ovat uskollisia niille, joilta saavat\nruokansa, ja toivovat, että pidämme heistä huolta ja pelastamme heidän\nhenkensä.\n\nValitsen sanani harkinnan perusteella. Tom Spink ja Buckwheat ovat\norjia eivätkä mitään muuta. Henry, koululaivan poika, on omaa\nluokkaansa. Hän on kaltaisemme, mutta häntä voi tuskin vielä sanoa edes\nmeidän lajimme alokkaaksi. Hän pääsee joskus pariimme, ja hänestä tulee\nperämies tai kapteeni, mutta sillä välin ennättää tapahtua paljon. Hän\non viranhakija, joka kohoaa raatajain luokasta hallitsevien luokkaan.\nToiseksi hän on vain nuorukainen, eikä hänen isältä perimäänsä\nrautaisuutta ole vielä todettu, sillä sitä ei ole tähän mennessä\nkokeiltu.\n\nWada, Louis ja steward ovat itämaalaisia palvelijoita. Samoin\njapanilaiset purjeen tekijät, jotka eivät oikeastaan ole palvelijoita\neivätkä orjia, vaan siltä väliltä.\n\nSiis kaikkiaan meitä on yksitoista perän linnoituksessa. Mutta\nseuralaisemme ovat liiaksi palvelijoita ja orjia, jotta he voisivat\nolla tarmokkaita taistelijoita. He auttavat meitä puolustaessamme\nasemaamme hyökkäyksiä vastaan, mutta he eivät kykene seuraamaan meitä\nhyökätessämme laivan toiselle puolelle. He taistelevat kuin hätyytetyt\nrotat säilyttääkseen henkensä, mutta he eivät hyökkää vihollisen\nkimppuun kuin tiikerit. Tom Spink on uskollinen, mutta murtunut. Henry\nei vielä ole ansainnut kannuksiaan. Margaret, mr Pike ja minä kuulumme\npäällystöön, muut ovat niin sanoakseni peräkannen rajavartiostoa ja\ntaistelevat kuolemaan saakka, mutta heihin ei voi luottaa rynnätessä.\n\nLaivan toisessa päässä ovat: toinen perämies, nimittäkäämme häntä\nsitten joko Mellaireksi tai Walthamiksi, meidän kaltaisemme vahva mies,\nmutta luopio, kolme katurosvoa, murhaajaa, korppia, Bert Rhine,\nKärsä-Murphy ja Pässi-Twist, maltalainen Cockney ja hullu kreikkalainen\nTony, Frank Fitzgibbon ja Richard Giller, kolmesta \"muurarista\" henkiin\njääneet, Anton Sörensen ja Lars Jacobsen, tyhmät skandinavialaiset\nmerimiehet, Ditman Olausen, villisilmäinen norjalainen, John Hackey ja\nArthur Deacon, joista toinen on huligaani, toinen valkoinen\norjakauppias, Pätkä, sekarotuinen ilveilijä, Guido Bombini,\nitalialainen koira, myrkylliset Andy Fay ja Mulligan Jacobs, kolme\ntopaasisilmäistä uneksijaa, joita ei voi luokitella, Isaac Chantz,\nhaavoittunut juutalainen, Bob, hontelo köntys, haavoittunut,\nheikkomielinen fauni, Nancy ja Sundry Buyers, kaksi onnetonta, avutonta\npuosua, ja lopuksi Charles Davis, merilakimies.\n\nTäten heitä on kaksikymmentäseitsemän yhtätoista vastaan. Mutta heidän\njoukossaan on miehiä, jotka ovat voimallisia pahuudessa. Heilläkin on\norjansa ja pomonsa. Guido Bombini ja Isaac Chantz ovat todellakin\npomoja, ja sellaiset nahjukset kuin Sörensen, Jacobsen ja Bob eivät voi\nolla muuta kuin roistosakin orjia.\n\nEn muistanut kertoa siitä, mitä tapahtui eilen sen jälkeen kuin mr Pike\noli ampunut ja puhdistanut kannen. Peräkansi oli kieltämättä meidän,\neivätkä kapinoivat voineet ryhtyä meitä vastaan hyökkäykseen\npäivänvalossa. Margaret oli mennyt alas Wadan seuraamana ottaakseen\nselkoa salongista pääkannelle johtavien ovien varmuudesta. Ne ovat\nolleet tilkityt ja tiiviisti suljetut sisäpuolelta Kap Hornin\nsivuuttamisesta alkaen.\n\nMr Pike sijoitti toisen purjeen tekijän peräsimeen, ja steward, joka\npääsi vapaaksi ja aikoi mennä alas, tuli kiinnittäneeksi huomionsa\nvasemman puolen loorinkiin, mihin oli kiinnitetty patenttiloki, joka\nlaahasi perässä. Margaret oli palauttanut puukon stewardille, joka\nkantoi sitä kädessään kiinnittäessään huomionsa vanaveteemme. Mike\nCiprianin ja Bill Quigley oli onnistunut saada kiinni hitaasti\nliikkuvasta lokinuorasta, ja he riippuivat siinä. _Elsinore_ kulki\njuuri siksi nopeasti, että he pysyivät pinnalla eivätkä painuneet alas.\nHeidän yläpuolellaan ja ympärillään kierteli uteliaita ja nälkäisiä\nalbatrosseja, kapkanoja ja myrskylintuja. Juuri kun minä satuin\npaikalle, niin eräs iso, ainakin kymmenen jalan pituinen lintu, iski\nitalialaiseen. Tämä irroitti toisen kätensä ja iski puukolla lintua.\nHöyhenet sinkoilivat ilmassa, ja albatrossi putosi raskaasti veteen.\n\nAivan tyynesti, ikäänkuin päivän työhön kuuluvana askareena, steward\nvälähdytti puukkoaan ja tempaisi käsiinsä teräsreunan ja reelingin\nvälillä olevan lokinuoran. Kun _Elsinoren_ kahden solmun vauhti ei enää\npitänyt miehiä pinnalla, saivat nämä ruveta uimaan ja reuhtomaan. Isot\nparvet kierteleviä merilintuja laskeutuivat alas, ja verenhimoiset\nnokat hakkasivat miesten päitä, rintaa ja käsiä. Siivelliset pedot\nalkoivat kirkua ja rääkkyä etsiessään elävää ruokaansa. Vaikka näin\ntämän, niin en oikeastaan ollut erikoisen järkyttynyt, sillä juuri nämä\nmiehet olivat riistäneet hain sisälmykset, heittäneet sen mereen ja\nkirkuneet ilosta nähdessään sen toverien nielevän sen elävältä. He\nolivat leikkineet väkivaltaista, julmaa leikkiä elollisten olentojen\nkanssa, ja nämä elolliset olennot leikkivät nyt heidän kanssaan samaa\nväkivaltaista, julmaa leikkiä. Kuten ne, jotka miekkaan tarttuvat, myös\nmiekkaan hukkuvat, samoin nämä kaksi miestä, jotka olivat eläneet\njulmasti, saivat myös julman kuoleman.\n\n\"Hyvä\", mr Pike sanoi, \"olemme säästäneet kaksi säkillistä oivallisia\nhiiliä.\"\n\nAsemamme olisi todellakin voinut olla huonompi. Keitämme ruokaa\nhiilikamiinalla ja öljykeittiöillä. Meillä on palvelijat, jotka\nkeittävät ruokaa ja palvelevat meitä, ja mikä tärkeintä, meillä on\nkaikki _Elsinoren_ ruokavarat.\n\nMr Pike ei erehdy. Hän toteaa, että me emme voi hyökätä kapinallisten\njoukkoa vastaan, ja hän pitää parempana nälkäsaartoa, mikä käy päinsä\nsilloin, kun saartajalla on kaikki muonavarat ja saarrettu on\nnälkäkuoleman partaalla.\n\n\"Kuolkoot lurjukset nälkään\", hän murahtaa. \"Nähkööt nälkää, kunnes\nryömivät perään ja nuolevat jalkojamme. Te ehkä luulette varastojen\nperässä säilyttämisen johtuvan vain sattumasta. Ei! Ennen kuin olimme\nsyntyneetkään, oli tämä jo ikivanha tapa, laki, joka oli kaiverrettu\nvaskeen. Nuo vanhat merikarhut tiesivät, mitä he tekivät lastatessaan\njumalanviljan laivaan.\"\n\nLouis sanoo, ettei keittiössä ole ruokaa enempää kuin kolmeksi\npäiväksi, että skanssin korpputynnyri tyhjenee pian ja että kanamme,\nmitkä varastettiin viime yönä keskilaivankajuutan katolta, eivät riitä\nkuin päiväksi. Olemme varmoja siitä, että kapinoivat viimeistään viikon\nkuluttua mielihyvin ryhtyvät neuvotteluihin kanssamme.\n\nEmme enää purjehdi. Viime yön pimeän aikana saimme avuttomina\nkuunnella, miten miehet irroittivat keulapurjeiden nostoköysiä ja\nantoivat raakojen pudota. Mr Piken käskystä ammuin umpimähkään\nmonta kertaa pimeyteen, mutta tuloksetta, paitsi että kuulimme\nvastalaukausten rasahtavan karttahytin seinään. Tänään ei siis ole enää\nmiestä peräsimessä. _Elsinore_ ajelehtii laiskasti tuulettomalla\nmerellä, ja me pidämme säännöllisesti vahtia karttahytin ja perämaston\nsuojassa. Mr Pike sanoo, ettei hän ole koko matkalla ollut näin\nlaiskana.\n\nOlen vuoron perään vahdissa mr Piken kanssa. On vähän tekemistä, paitsi\nettä päivällä seison kivääri kädessä perämaston takana ja yöllä\nhiiviskelen peräkannen kaiteen sivua. Karttahytin takana on valmiina\nhyökkäystä torjumaan alaiseni vahtimiehistö: Tom Spink, Wada, Buckwheat\nja Louis. Henry, molemmat japanilaiset purjeen tekijät ja vanha steward\nmuodostavat mr Piken vahdin.\n\nMr Piken määräys on, ettei kukaan keulan mies saa tulla näkyviin.\nTänään, kun toinen perämies ilmestyi keskilaivankajuutan kulmaukseen,\nannoin siis hänelle nopean lähdön ampumalla kiväärilläni rautaseinään\njalan päähän hänen päästään. Charles Davis koetti samaa temppua ja sai\nyhtä kiireisen lähdön.\n\nTänä iltana pimeän tultua mr Pike laittoi väkipyörän köysineen sillan\nensimmäiselle osalle, hinasi sen paikoiltaan ja laski sen peräkannelle.\nSamoin hän veti ylös portaat, jotka veivät peräkannelta alas. Miesten\ntäytyy kiivetä melko lailla, jos he joskus aikovat hyökätä kimppuumme.\n\nKirjoitan tätä vapaavahtini aikana. Pääsin vapaaksi kello kahdeksalta\nja keskiyöllä menen kannelle, missä olen kello neljään aamulla. Wada\npudistaa päätään ja sanoo, että Blackwood-yhtiön olisi annettava\nalennusta ensiluokan matkalipustamme, joka maksettiin ennakolta. Me\nteemme työtä matkamme edestä, hän väittää.\n\nMargaret ei ole millänsäkään seikkailusta. Ensi kertaa hän on kapinassa\nmukana, mutta hän on sellainen todellinen merikarhu, että tuntuu, kuin\nhän olisi tottunut tällaiseen. Hän jättää kannen perämiehen ja minun\nhaltuuni, ja huolehtii itse kajuutasta ja hoitaa kokonaan ruoka-asiat,\nkeittämisen ja vuoteiden laittamisen. Asumme yhä entisissä\npaikoissamme, ja hän on tehnyt tulokkaille vuoteet isoon perähyttiin.\n\nTytön henkiselle hyvinvoinnille tämä kapina on mitä parasta lääkettä.\nHän on päässyt muistelemasta isäänsä ja hänen aikansa kuluu työssä.\nTänään iltapäivällä, kun hän seisoi avoimen peräluukun ääressä, kuulin\nhänen naurunsa helisevän kuten Atlantilla purjehtiessammekin, ja hän\nhyräilee laulun pätkiä tehdessään työtä. Tänä iltana, toisen\nkoiravahdin aikana, kun mr Pike oli syönyt päivällisen ja liittynyt\nseuraamme peräkannella, tyttö sanoi hänelle, että ellei hän alkaisi\nsoittaa gramofoniaan, rupeisi hän soittamaan pianoa. Margaret sanoi\nsyyksi sen, että moiset juhlasävelmät kiduttaisivat nälkää näkeviä\nkapinallisia.\n\nPäivät vierivät, eikä tapahdu mitään merkillistä. Emme pääse etenemään.\n_Elsinore_, jolle purjeet eivät anna tukea, keinuu umpimähkään ja\najelehtii mahdottomaan suuntaan. Joskus sen keula on tuuleen, joskus\npäinvastoin, mutta aina se kiertelee epämääräisesti ja epäröiden.\nEsimerkiksi päivän koitteessa se nousi tuuleen ikäänkuin aikoen kääntyä\nympäri. Puolen tunnin aikana se ponnisteli edelleen niin, että saimme\nlaitatuulen. Vasta iltaan mennessä se sai tuulen vasemmalle puolelle\nkeulaa, mutta sitten se heti aleni tuulen mukaan, kulki täyden\nkierroksen tunnissa ja aloitti aamulliset menonsa noustakseen tuuleen\nuudestaan.\n\nEikä meillä ole muuta tekemistä kuin pitää peräkantta hallussamme ja\nodottaa hyökkäystä, jota ei kuulu. Mr Pike, enemmän tottumuksen\nvoimasta kuin muusta halusta, tekee säännölliset havaintonsa ja työnsä\nmäärätäkseen _Elsinoren_ aseman. Tänään keskipäivällä alus oli\nkahdeksan mailia idempänä eilisestä asemasta, mutta tänään on sen\npituusaste mailin siitä, missä se oli neljä päivää sitten. Toiselta\npuolen laiva aina painuu pohjoiseen, keskimäärin seitsemän tai\nkahdeksan mailia päivässä.\n\n_Elsinoren_ köysistöä on surkea katsella. Kaikki on sekaisin ja\nepäjärjestyksessä. Käärimättömät purjeet roikkuvat raaoilla, ja monet\nköyden päät ovat irti ja lepattavat hurjasti laivan keinuessa. Ainoa\nirtonainen raaka on isonpurjeen raaka. Onneksi tuuli ja meren käynti on\nlievää, sillä muuten rautaosat romahtaisivat alas ja kapinalliset\nsaisivat varoa kallojaan.\n\nEmme käsitä erästä seikkaa. On kulunut viikko, eivätkä miehet näytä\nnälkiintyneiltä. Monta kertaa mr Pike on turhaan kuulustellut niitä\nmerimiehiä, jotka ovat perässä. Jokainen, kokista Buckwheatiin asti,\nvannoo, ettei hän tiedä mitään keulan ruokavaroista, paitsi että\nkeittiössä on pieni varasto ja korpputynnyri skanssissa. Mutta on aivan\nilmeistä, että keulan miehet eivät näe nälkää. Näemme savun nousevan\nkeittiön piipusta ja päätämme, että heillä on ruokaa, mistä keittää.\n\nKaksi kertaa Bert Rhine on yrittänyt aloittaa neuvottelut, mutta\nmolemmilla kerroilla mr Pike ampui heti hänen valkoista lippuaan, kun\nse näkyi keskilaivankajuutan nurkkauksessa. Toinen tapaus sattui kaksi\npäivää sitten. Mr Piken aikomus on näännyttää heidät pyytämään armoa,\nmutta hän alkaa nyt olla levoton heidän salaperäisen ruokavarastonsa\ntähden.\n\nMr Pike ei ole aivan oma itsensä. Hänet on vallannut kokonaan -- sen\ntiedän aivan varmaan -- ajatus kostaa toiselle perämiehelle. Useasti\nolen yllättänyt hänet mutisemasta itsekseen vääristynein kasvoin ja\npuristamasta isoja kouriaan nyrkkiin monta kertaa ja kiristämästä\nhampaitaan. Hän puhuu vain aikovansa tehdä yöllisen hyökkäyksen keulaan\nja kyselee alituisesti Tom Spinkiltä ja Louisilta, missä eri miehet\nmakaavat, päätyen aina kysymykseen: Missä toinen perämies nukkuu?\n\nVasta eilen iltapäivällä sain varman todisteen hänen\npäähänpinttymästään. Kello oli neljä, toinen koiravahti oli alkamassa,\nja olin juuri päässyt vapaaksi. Olimme tulleet niin huolettomiksi, että\nseisoimme päivänvalossakin peräkannen avoimella paikalla. Ei kukaan\nammu meitä, ja vain joskus Pätkä pistää päänsä keulakajuutan katolta\nesiin, irvistää ja näyttää pitkää nenää. Silloin mr Pike tutkii kääpiön\nkasvoja kiikarilla löytääkseen nälkiintymisen oireita. Mutta hän\nmyöntää tuskitellen, että Pätkä näyttää lihoneelta.\n\nPalatkaamme asiaan. Mr Pike tuli vapauttamaan minut -- eilen\niltapäivällä, kun toinen perämies kiipesi keulakannelle ja eteni\n_Elsinoren_ kokkaan asti, mistä hän kurkisti mereen.\n\n\"Antakaa hänelle lyijyä\", mr Pike sanoi.\n\nOli pitkä ampumamatka, ja tähtäsin paraikaa hitaasti ja huolellisesti,\nkun mr Pike kosketti kättäni.\n\n\"Antaa olla\", hän sanoi.\n\nLaskin pienen kiväärini alas ja katsoin kysyvästi häneen.\n\n\"Osuisitte vielä häneen\", hän jatkoi. \"Minä tahdon hänet itselleni.\"\n\nElämä ei koskaan ole sellaista kuin haluaisimme. Koko matkamme\nBaltimoresta etelään Kap Hornille ja sen ympäri on sujunut väkivallan\nja kuoleman merkeissä. Ja vaikka tilanne nyt on kärjistynyt ilmi\nkapinaksi, niin ei enää tapahdu murhia eikä ilmene edes väkivaltaa. Me\npysyttelemme omissa oloissamme ja kapinalliset omissansa. Ei enää\nesiinny raakuutta, ei kuulu ärjäistyjä, äänekkäitä käskyjä, ja näin\nkauniilla ilmalla voisi suorastaan juhlia.\n\nPerässä mr Pike ja Margaret soittavat vuoroin gramofonia ja pianoa, ja\nkeulassa pidetään oikeita \"kissannaukujaisia\", niin että elämä tulee\naivan sietämättömäksi. Guido Bombini soittaa rämisevää hanuria, jonka\nTom Spink sanoo olevan Mike Ciprianin omaisuutta, lyö tahtia ja tuntuu\nolevan \"konsertin\" johtaja. Lisäksi kuuluu kahden risakielisen\nharmonikan ääni, joku soittaa huuliharppua ja joillakin on\nsoittovälineinään kotitekoisia huiluja, pillejä ja rumpuja, paperilla\npeitettyjä kampoja, tilapäisiä triangeleita ja vieläpä hevosen\nkylkiluista valmistettuja luukalistimia, joita neekeripelimannit\nkäyttävät.\n\nKoko laivaväki tuntuu muodostavan helvetillisen soittokunnan, ja miehet\novat ikäänkuin apinoita, jotka nauttivat rytmin rajuudesta, ja he\ntehostavat tahtia takomalla öljykannuja, paistinpannuja ja kaikenlaisia\nmetallisia tai soivia esineitä. Joku nero on kiinnittänyt nuoran laivan\nkellon läppään ja kilistelee sitä hirveästi muun musiikin ohella,\nvaikka kuulen Bombinin ankarasti moittivan häntä sen takia. Ja kaiken\nkruununa törähtää sumutorvi silloin tällöin, jäljitellen isoa\nbassoviulua.\n\nJa tämä on kapinaa aavalla merellä! Kuuntelen tätä helvetillistä melua\nmelkein joka tunti ollessani kannella, ja mieleni tekee mr Piken kanssa\nhyökätä yöllä keulaan ja pakottaa nämä kapinalliset ja epämusikaaliset\norjat työhön.\n\nKuitenkaan he eivät ole aivan epämusikaalisia. Guido Bombinilla on\nsiedettävä, vaikka harjaantumaton tenori ja hän on yllättänyt minut\nlaulamalla ei vain Verdin, vaan myös Wagnerin ja Massenet'n lauluja.\nBert Rhine laumoineen on täynnä renkutuksia, ja lause: \"Kas karhua! Kas\nkarhua! Kas karhua!\" on erikoisesti piintynyt heidän mieleensä, ja sitä\nhe rääkyvät alituisesti. Tänä aamuna Nancy tulkitsi surunvoittoisesti\nkaikkien kiihkeästä pyynnöstä laulun \"Lentävä pilvi.\" Ja toisen\nkoiravahdin aikana eilen illalla kolme topaasisilmäistä uneksijaamme\nlauloi erään omituisen suloisen ja surullisen kansanlaulun.\n\nJa tämä sitten on olevinaan kapinaa! Kun kirjoitan tätä, voin tuskin\nuskoa sitä. Mutta tiedän, että mr Pike pitää vahtia yläpuolellani.\nKuulen stewardin ja Louisin nauravan kimeästi jollekulle vanhalle\nkiinalaiselle pilalle. Wada ja purjeen tekijät luullakseni\nkeskustelevat keittiössä Japanin politiikasta ja ohuiden seinien läpi\nkuulen Margaretin hyräilevän vienosti salongissa mennessään nukkumaan.\n\nMutta kaikki epäilyt haihtuvat, kun kello lyö kahdeksan ja nousen\nkannelle päästämään vapaaksi mr Piken, joka jää hetkiseksi pakinoimaan.\n\n\"Tiedättekö\", hän sanoi luottavaisesti, \"te ja minä voimme rökittää\nkoko sakin. Meidän täytyy vain hiipiä keulaan ja nostaa hälinä. Heti\nkun alamme ampua, ryntää heistä puolet perään -- Nancy, Sundry Buyers,\nJacobsen, Bob ja Pätkä ja nuo kolme haaksirikkoista, esimerkiksi. Kun\nhe tekevät niin ja täkäläinen varusmiehistömme ottaa heidät vastaan,\nteemme me selvää jäljelle jääneistä. Mitä arvelette?\"\n\nEpäröin ajatellessani Margaretia.\n\n\"Nähkääs\", hän innostui, \"kun olen harpannut skanssiin ja pääsen\nlähelle, pamautan pim, pum, pim, ja yhtä nopeasti kuin te räpytätte\nsilmiänne, nitistän sakilaiset, Bombinin, juutalaisen, Deaconin,\nCockneyn, Mulligan Jacobsin ja... ja... Walthamin.\"\n\n\"Se olisi yhdeksän\", hymyilin. \"Coltiinne menee vain kahdeksan\npanosta.\"\n\nMr Pike mietti hetkisen.\n\n\"All right\", hän myönsi \"minun täytyy kai päästää Mulligan Jacobs\nmenemään. Mitä mieltä olette? Tuletteko leikkiin?\"\n\nEpäröin yhä, mutta ennen kuin ehdin vastata, ennätti hän edelleni\nmuistaen velvollisuutensa.\n\n\"Ei, te ette voi sitä tehdä, mr Pathurst. Jos he tekisivät lopun\nmeistä molemmista... Ei, meidän täytyy vain istua täällä, kunnes he\nnälkiintyvät... Mutta ihmettelen, mistä he saavat ruokaa. Laiva on\nkeulan puolelta tyhjä luistakin, kuten jokaisen kunnon laivan pitääkin\nolla! Mutta katsokaa! He ovat lihavia kuin siat ja kuitenkin heidän\nolisi pitänyt olla syömättä jo viikon verran.\"\n\n\n\n\n44\n\n\nMutta tämä on kuitenkin kapinaa. Kun Buckwheat nouti vettä karttahytin\nränneistä tänä aamuna sadekuuron aikana, hän saattoi itsensä vaaralle\nalttiiksi, ja hänen olkapäähänsä sattui revolverin luoti. Se oli\npienikaliberinen, joten sen vauhti oli hiljentynyt niin, ettei poika\nsaanut muuta kuin lihashaavan, vaikka hän elehti ikäänkuin olisi ollut\nkuolemaisillaan, kunnes mr Pike tukki hänen suunsa korvapuustilla.\n\nMinä en käyttäisi mr Pikeä haavurinani. Hän sohi liian isolla\npikkusormellaan saadakseen luodin pois Buckwheatin olkapäästä ja saikin\nsen pois, samalla kuin hän toisella kädellään uhkasi antaa uuden\nkorvapuustin. Sitten hän lähetti pojan alas, ja Margaret piti hänestä\nhuolta ja hoiti häntä antiseptisillä aineilla ja kääreillä.\n\nNäen Margaretin nykyään niin harvoin, että vain puolituntinenkin hänen\nkanssaan näinä päivinä on oikea seikkailu. Hän järjestää aamusta iltaan\ntaloutta. Tätä kirjoittaessani kuulen hänen, koska oveni on auki,\nlukevan lakia perähytin miehille. Hän on antanut alusvaatteet heille\nkaikille varalaatikosta ja käskee heidän peseytyä, sadevedessä. Ja\nollakseen varma siitä, että pesu kunnolla suoritetaan, hän on käskenyt\nstewardin ja Louisin valvoa toimitusta. Hän on kieltänyt heitä\npolttamasta piippua perähytissä, ja kaiken kruunuksi he saavat pestä\nseinät ja katon ja aloittaa aamulla maalaamisen. Tämä kaikki saa minut\nmelkein varmaksi siitä, ettei kapinaa olekaan ja että vain kuvittelen.\n\nMutta ei! Kuulen Buckwheatin poraavan, ettei hän voi peseytyä, kun on\nhaavoittunut. Odotan kuulevani Margaretin vastauksen. Enkä petykään!\nTom Spink ja Henry määrätään tähän työhön, ja silloin saa olla varma,\nettä Buckwheat pestään perusteellisesti.\n\nKapinalliset eivät näe nälkää. Tänään he ovat pyydystäneet\nalbatrosseja. Pari minuuttia sen jälkeen kuin he olivat saaneet linnun,\nhe heittivät haaskan mereen. Mr Pike tarkasteli sitä kiikarillaan, ja\nkuulin hänen kiristävän hampaitaan, kun hän näki, ettei siinä ollut\nvain höyhenet ja nahka, vaan koko ruumiskin. Miehet olivat ottaneet\nvain sen siipiluut tehdäkseen piipun varsia. Johtopäätös oli selvä:\nnälkäiset miehet eivät heittäisi lihaa pois tuolla tavalla.\n\nMutta mistä he saavat ruokaa? Se on puolestaan meren salaisuus, vaikka\nen sitä sellaisena pitäisi, ellei olisi mr Pikeä.\n\n\"Ajattelen ajattelemistani niin, että päätäni pakottaa\", hän sanoo,\n\"enkä pääse selville. Tunnen _Elsinoren_ joka nurkan ja tiedän, ettei\nkeulassa ole missään murustakaan ruokaa, ja kuitenkin he syövät! Olen\nvääntänyt nurin muonakamarin. Mitään ei ole kadonnut, mikäli minä\nymmärrän. Siis mistä he saavat ruokaa? Sen haluaisin tietää. Mistä he\nsitä saavat?\"\n\nTänä aamuna mr Pike vietti tuntikausia muonavarastossa stewardin ja\nkokin kanssa, nuuski kaikki läpikotaisin ja veteli viivoja Baltimoren\nhankkijain luetteloihin. Kaikki kolme, kun he nousivat ylös sieltä,\nolivat ymmällä ja hikipäissään. Steward on esittänyt sellaisen\notaksuman, että edelliseltä matkalta olisi jäänyt ylimääräisiä\nvarastoja ja että näitä varastoja on kuljetettu yöllä salaa keulaan,\nkun mr Pike on ollut nukkumassa.\n\nJoka tapauksessa keulan ruokavarojen salaisuus on yhtä paljon\nperämiehen sydämellä kuin Sidney Walthamin olemassa olokin.\n\nAlan ymmärtää, mitä ainainen vahdissa seisominen merkitsee. Ensiksikin\nvietän vuorokaudesta kannella vähän enemmän kuin kaksitoista tuntia.\nSuuri osa muusta ajasta menee syömiseen, pukeutumiseen, riisuutumiseen\nja Margaretin kanssa seurusteluun. Tulos on, että tarvitsen enemmän\nunta kuin saan. Nyt tuskin koskaan luen. Heti, kun painun pielukselle,\nnukun. Nukun kuin pikkulapsi, syön kuin työmies enkä pitkään aikaan ole\nruumiillisesti voinut niin hyvin. Yritin lukea George Moorea viime\nyönä, mutta se tympäisi minua hirveästi. Hän lienee realisti, mutta\nväitän totisesti, että hän ei tiedä, mitä todellisuus on asuessaan\nahtaassa, pienessä, suojaisessa kamarissaan. Jos hän vain saisi tehdä\nyhdenkin matkan myrskyisen Kap Hornin ympäri, niin hänestä tulisi\npaljon parempi kirjailija, kuin mitä hän nyt on.\n\nJa mr Pike on melkein koko ikänsä suorittanut vahtipalvelusta, usein\nylimääräisiäkin tunteja, eikä hän ole väsynyt vaan hän on rautainen.\nJos joutuisin tappeluun hänen kanssaan, luulen, että hän murskaisi\nminut kuin oljenkorren. Hän on todellakin ihmeellinen mies ja meidän\naikanamme melkein kuin muinaisjäännös.\n\nFauni ei ole kuollut onnettomasta luodistani huolimatta. Henry\nväittää nähneensä hänet eilen, ja tänään näin hänet itse. Hän tuli\nkeskilaivankajuutan kulmaan ja tuijotti hartaasti peräkannelle koettaen\ninnokkaasti ymmärtää asiain kulkua. Samalla tavalla olen usein nähnyt\nPossumin tuijottavan minuun.\n\nTulin äsken ajatelleeksi, että kahdeksasta kannattajastamme on viisi\naasialaista ja kolme omaa rotuamme.\n\nKaunis ilma jatkuu, ja me ihmettelemme, kuinka pitkä aika kuluu, ennen\nkuin kapinallisemme kuluttavat loppuun salaperäiset ruokavaransa ja\nnälkä pakottaa heidät: työhön.\n\nOlemme melkein suoraan Valparaison länsipuolella ja vähän enemmän kuin\ntuhannen mailin päässä Etelä-Amerikan länsirannikolta. Kevyet pohjoisen\npuuskat, jotka vaihtelevat koillisesta länteen, veisivät laivan mr\nPiken arvelun mukaan kauniisti Valparaisoon, jos purjeet olisivat\nylhäällä. Mutta purjeettomana se ajelehtii sinne tänne eikä pääse\nminnekään, paitsi hiukan pohjoiseen.\n\nMr Pike on suunniltaan. Viime päivinä tuntuu hän tulleen yhä\nkiihkeämmäksi kostamaan toiselle perämiehelle. Ei kapina, vaikka se\nonkin väsyttävä ja hän on avuton, vaan hänen ihaillun kapteeni\nSomersinsa murhaajan läsnäolo sen aiheuttaa.\n\nPerämies nauraa kapinalle sanoen sitä ilveeksi, puhuu iloisesti siitä,\nkuinka hänen palkkansa nousee, valittaa, ettei ole satamassa, missä\nvoisi keinotella jälleenvakuutuksilla. Mutta kun hän näkee Sidney\nWalthamin, joka tyynesti tuijottaa merelle ja silmäilee taivasta\nkeulakannelta tai istuu hajareisin kokkapuulla ja kalastaa haikaloja,\ntulee hän murheelliseksi. Eilen, kun hän tuli päästämään minua, hän\nlainasi kiväärini ja ampui toista perämiestä kohti. Tietenkin tässä oli\nvain yksi onnistumisen mahdollisuus sadasta, eikä mr Pikella nyt ollut\nonnea.\n\nTämä tilanne laivalla ei muistuta sellaista kapinaa, mistä poikana luin\nja joka on tullut klassilliseksi merikirjallisuudessa. Ei otella\nkäsikähmässä, tykit eivät jyrise, puukot eivät välky, merimiehet\neivät juo grogeja, eivätkä palavat tulitikut valaise avattuja\nruutitynnyreitä. Taivasten tekijät! -- Laivassa ei ole ainoatakaan\ntikaria eikä ruutitynnyriä. Mitä taas grogeihin tulee, niin ei yksikään\nmies ole ryypännyt Baltimoresta lähdettyä.\n\nMutta kapinaa tämä on joka tapauksessa. En sitä enää epäile. Tämä on\nkapina hiililaivassa v. 1913, jossa nahjukset, tylsämieliset ja\nrikolliset ovat kapinoitsijoina. Ja ainakin lukuisat kuolleet\nviittaavat entisaikojen kapinoihin. On tapahtunut paljon sen jälkeen,\nkuin minulla viimeksi oli tilaisuus kirjoittaa lokikirjaan. Olen nyt\n_Elsinoren_ virallisen lokikirjan pitäjä, missä työssä Margaret auttaa\nminua.\n\nEilen aamulla kello neljältä sain minä ottaa mr Piken tehtävät. Kun\npimeässä tulin hänen lähelleen peräkannella, täytyi minun puhutella\nhäntä kahdesti, jotta hän huomaisi läsnäoloni. Ja huomattuaan minut hän\nvain vähän hajamielisesti mörähti.\n\nMutta sitten hän selvisi ja oli oma itsensä muuten, paitsi että hän oli\nerikoisen iloinen.\n\n\"Palaan minuutin kuluttua\", hän sanoi, nosti jalkansa kaiteen yli ja\nlaskeutui kevyesti ja nopeasti alas pimeyteen.\n\nJähmetyin! En voinut tehdä mitään. Huutaminen tai yritys järkeillä\nhänen kanssaan olisi vain herättänyt kapinallisten huomiota. Kuulin\nhänen jalkojensa koskettavan alapuolella olevaa kantta, kun hän\nirroitti otteensa. Sitten hän lähti keulaa kohden. Hän ei suinkaan\nnoudattanut varovaisuutta. Totisesti kuulin keskilaivankajuutalle asti\nhänen jalkainsa laahustavan, väsyneen astunnan. Sitten se taukosi ja\nsiinä kaikki.\n\nNiin! Siinä kaikki. Keulasta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pidin vahtia\npäivänkoitteeseen asti, kunnes Margaret tuli kannelle huutaen\niloisesti: \"Mitä uutta yöllä, reipas merimies?\"\n\nPidin seuraavankin vahtivuoron, jonka olisi pitänyt olla perämiehen\nkeskipäivään asti ja söin sekä aamiaisen että lounaan suojaavan\nperämaston takana. Pidin vahtia vielä koko iltapäivän, molemmat\nkoiravahdit, ja päivälliseni tuotiin kannelle.\n\nSiinä kaikki. Ei tapahtunut mitään. Keittiön kamiinasta tuprusi kolme\nkertaa päivässä savua ilmoille, mikä oli merkkinä siitä, että ruokaa\nlaitettiin. Pätkä näytti tapansa mukaan pitkää nenää keulakajuutan\nreunalta, maltalainen pyydysti albatrossin, ja ilmassa oli sähköä, kun\nkreikkalainen Tony sai koukkuunsa niin suuren hain, että tarvittiin\npuoli tusinaa miehiä nuoran päähän, eikä kala sittenkään noussut. Mutta\nminä en nähnyt mr Pikeä enkä luopio Sidney Walthamiakaan.\n\nOli leppoisa, tyyni ja aurinkoinen päivä, ja vieno tuulen henki\npuhalsi. Meillä ei ollut aavistustakaan, mitä perämiehelle oli\ntapahtunut. Oliko hän joutunut vangiksi? Oliko hän jo meressä? Miksi ei\nammuttu? Hänellähän oli iso automaattisensa! On käsittämätöntä, ettei\nhän käyttänyt sitä edes kertaakaan! Margaret ja minä keskustelimme\nasiasta, niin että väsyimme, mutta emme vain päässeet selville.\n\nMargaret on oikea merimiehen tytär. Toisen koiravahdin loputtua hän\ntuli kannelle isänsä revolverilla aseistettuna ja tahtoi olla\nensimmäisellä vartiolla itse. Minun täytyi taipua pakosta ja antaa\nWadan laittaa vuoteeni kannelle kajuutan kailetin viereen, aivan\nperämaston etupuolelle. Henry, purjeen tekijät ja steward varustettiin\npuukoilla ja nuijilla ja sijoitettiin peräkannen kaidetta pitkin.\n\nTunnen nyt halua arvostella nykyaikaisia kapinoita. Ihmeellistä, että\nsellaisissa laivoissa kuin _Elsinore_ ei ole tarpeeksi aseita kaikille.\nAinoat tuliaseet perässä ovat kapteeni Westin Colt-pistooli ja oma\nautomaattinen Winchesterini. Vanhalla stewardilla, jolla on halu\nhakata ja silpoa, on pitkä puukkonsa ja teurastajan kirves.\nHenryllä on tuppipuukkonsa ohella lyhyt rautapiikki. Louis,\nhuolimatta verenhimoisesta teurastajanpuukkokokoelmastaan ja isosta\nhiilihangostaan, luottaa kuumaan veteen, kuten kokille sopiikin, ja\npitää vaarin, että kaksi kattilallista vettä aina porisee salongin\nkamiinalla. Buckwheat, jolla haavansa takia on ollut vapaata kaiket\nyöt, mielittelee käsikirvestä.\n\nMuilla kannattajillamme on puukkoja ja nuijia, mutta toisella purjeen\ntekijällä, Yatsudalla, on käsikirves, ja toinen, Uchino, ei koskaan\nnukkuessaankaan luovu sorkkavasarastaan. Tom Spinkillä on harppuuni.\nMutta Wadapa vasta on nero! Salongin uunissa hän on takonut itselleen\nterävän rautapiikin ja kiinnittänyt siihen varren. Huomenna hän aikoo\ntehdä niitä muillekin.\n\nMutta on kamalaa vain ajatellakin sitä hirveätä kokoelmaa viilto-,\npisto- ja lyömäaseita, joilla kapinalliset voivat varustautua ottamalla\nniitä kirvesmiehen kirstusta. Jos he joskus hyökkäävät peräkannelle,\nsaavat eloonjääneet lääkitä eriskummaisia haavoja. Koska minä\nkäsittelen oivallisesti pientä kivääriäni, ei yksikään mies pääsisi\nperäkannelle päivänvalossa. Jos he aikovat hyökätä, hyökkäävät he\ntietenkin yöllä, jolloin kiväärini on tehoton. Silloin seuraa isku\niskua käsikähmässä, ja vahvimmat kallot ja kädet voittavat.\n\nOlen saanut aatteen! Voimmehan olla valmiit yöllistäkin hyökkäystä\nvastaan! Noudatan nykyisen sodankäynnin esimerkkiä ja näytän, ei\nainoastaan että olemme \"huippuviirejä\", kuten perämiehen suosima sana\nkuuluu, vaan osoitan myös, miksi me olemme sellaisia. Se on\nyksinkertaista -- järjestetään yövalaistus. Kirjoittaessani\nsuunnittelen aatetta: tarvitaan bentsiiniä, rohtimia, hylsyjä ja\npatruunoista ruutia, roomalaisia soihtuja, sinisiä, punaisia, vihreitä\ntulia sekä onttoja metallisäiliöitä räjähdys- ja valaistusaineita\nvarten ja lisäksi on tarpeen liipasinkoneisto, jonka avulla nallit\nräjähtävät ruudissa ja tuli tarttuu bentsiinillä kostutettuihin\nrohtimiin ja ilotulitusaineisiin. Siitä tulee älyn voitto raa'asta\nvoimasta.\n\nOlen tehnyt koko päivän työtä kuin orja, ja tuumastani on tullut tosi.\nMargaret auttoi minua uusilla ehdotuksilla, ja Tom Spink toimitti\nmerimiehen tehtävät. Ylhäältä kryssimastosta kulkevat teräksiset\nharusköydet, jotka kannattavat kolme kryssikahvelipurjetta, alas\nperäkannen kaiteen yläpuolelta mesaanimastoon. Jokaisen köyden poikki\non heitetty kevyt nuora useampaan kertaan, niin että muodostuu solmu,\njoka ei heltiä. Tom Spink odotti pimeän tuloa, sitten hän kiipesi ylös\nja kiinnitti tukevasta teräslangasta tehtyjä irtonaisia renkaita\nharusten ympäri, solmujen alapuolelle. Hän taivutti myös erään\nhinausköyden ja yhdisti liukuvat renkaat tukeviin koukkuihin, ja\nrenkaiden ja koukkujen kautta juoksee vapaasti viidenkymmenen jalan\npituinen nuora.\n\nAate on seuraava: illalla pimeän tultua hinaamme kolme metallista,\ntulenaroilla aineilla täytettyä pesuvatia harusköysille. On järjestetty\nniin, että se, joka hyökkäyksen sattuessa tekee hälytyksen, vetää\nnuorasta, jolloin liipasin laukeaa ja ruuti syttyy, ja samalla vedolla\nliukuvat renkaat teräsköysiä pitkin alas. Tietysti valolaitteet\nriippuvat renkaissa, ja kun ne ovat liukuneet harusköysiä alas\nviisikymmentä jalkaa, pysähdyttävät nuorat ne automaattisesti. Siten\nkoko pääkansi peräkannen ja mesaanimaston välillä on täydellisesti\nvalaistu, mutta me sitä vastoin olemme verraten pimeässä.\n\nTietysti me joka aamu ennen auringon nousua laskemme koko tämän\nlaitteen kannelle, niin että keulan miehet eivät arvaa, mitä aiomme\ntehdä tai mitä meillä on ylhäällä kahvelipurjeen haruksilla. Tänäänkin\nherätti heidän uteliaisuuttaan se pieni nuora, joka oli pakosta jäänyt\njäljelle. Keulakajuutan reunan takaa näkyi päitä heidän kurkistaessaan\nja siristäessään silmiään ja yrittäessään saada selkoa hommistamme.\nMelkein toivon hyökkäystä keulasta, jotta näkisin, kuinka tämä keksintö\ntoimii.\n\n\n\n\n45\n\n\nMitä mr Pikelle on tapahtunut, se pysyy salaisuutena. Ja mitä on\ntapahtunut toiselle perämiehelle? Viime päivinä olemme yrittäneet\nlaskea näkemämme kapinalliset. Olemme nähneet kaikki miehet paitsi\nSidney Walthamia, kuten minun luullakseni mr Mellairea täytyy nimittää.\nHäntä ei ole nähty ja saamme edelleenkin vain tuumia ja arvailla.\n\nKolmena viime päivänä on sattunut useita mielenkiintoisia seikkoja.\nMargaret ja minä vuorottelemme vahdin pidossa, sillä emme voi uskoa\nvartiotoimen vastuunalaisuutta kenellekään kannattajistamme. Vaikka\nvallitseekin kapina ja me olemme sitä varten varustautuneet, niin koska\nilma on leuto ja miehillämme on vähän tekemistä, niin he ovat tulleet\nhuolettomiksi ja vain nukkuvat karttahytin peräpuolella, kun heillä\nolisi kansivahtivuoronsa. Ei tapahdu mitään, ja kuten ainakin\ntodelliset merimiehet, he lihoavat ja laiskistuvat. Olen huomannut\nLouisin, stewardin ja Wadankin olevan syypäitä torkahtamisiin. Henry,\nkoululaivan poika, on ainoa, joka ei ole koskaan väsähtänyt.\n\nTom Spinkille annoin eilen selkään. Perämiehen kadottua hän ei ole\nluottanut minuun, vaan tuli uppiniskaiseksi ja tottelemattomaksi.\nMargaretkin oli huomannut saman omalla puolellaan. Toissa päivänä\npuhuimme asiasta.\n\n\"Hän on hyvä merimies, mutta heikko\", Margaret sanoi. \"Jos hän saa\njatkaa, tartuttaa hän tautinsa toisiinkin.\"\n\n\"Hyvä, pidän hänestä huolen\", julistin urheasti.\n\n\"Sinun täytyy\", hän rohkaisi. \"Ole ankara. Ole ankara. Sinun täytyy\nolla ankara.\"\n\nNiiden, jotka käskevät, täytyy olla kovia, mutta olen huomannut, että\non raskasta olla kova. Oli esimerkiksi hyvin helppoa kaataa Steve\nRoberts, kun hän ampui minua. Mutta on hyvin vaikeata olla ankara Tom\nSpinkin kaltaiselle paksupäälle -- varsinkin kun hän aina peräytyy\nviime hetkessä. Keskusteltuani miehestä Margaretin kanssa paloin\nvuorokauden ajan halusta selvittää asiat hänen kanssaan. Olisin\nkuitenkin mieluummin sallinut, että tuo keulan sakki olisi rynnännyt\nperäkannelle kuin tapellut Tom Spinkin kanssa.\n\nEi aloittelija voi päivässä oppia mr Piken karskin tylyä\nkomentamistapaa eikä kapteeni Westin tyyntä, vaiteliasta menetelmää.\nTilanne oli todella huolestuttava. En ollut harjaantunut käsittelemään\nmiehiä ja Tom Spink tiesi sen hölmöydestään huolimatta. Hänen\nrohkeutensa petti, kun perämies oli kadonnut. Vaikka hän oli pelännyt\nperämiestä, hän oli kuitenkin luottanut tähän ja toivonut, että tämä\nauttaisi häntä pääsemään leikistä ehjin nahoin tai ainakin elävänä.\nMinuun hän ei luota. Kuinka hieno matkustaja ja kapteenin tytär\nvoisivat selviytyä keulan sakista? Niin kai hän järkeili ja joutui\nepätoivoon.\n\nKoska Margaret oli käskenyt minun olla ankara, silmäilin Tom Spinkiä\nkotkan katsein, ja hän lienee arvannut ajatukseni, sillä hän varoi\ntarkoin tekemästä tyhmyyksiä, vaikka hän koko ajan horjuikin kahden\nvaiheilla. Buckwheat näytti ilmeisesti kiinnostuneena odottavan, että\nhän saisi tietää mitä tästä verhotusta vastahakoisuudesta seuraisi.\nMyös tarkkanäköiset aasialaisemme huomasivat, minkälainen tilanne oli,\nja huomasin Louisin useasti aikovan neuvoa minua, mikä olisi ollut\nloukkaavaa. Mutta hän tiesi asemansa, ja hänen onnistui pitää suunsa\nkiinni.\n\nVihdoin eilen, ollessani vahdissa, Tom Spink julkesi sylkeä\ntupakkasyljen kannelle, mikä merellä on yhtä törkeä rikos kuin\nkiroaminen kirkossa.\n\nMargaret tuli luokseni kryssimaston taakse ja kertoi, mitä oli\ntapahtunut. Hän otti kiväärini päästäen minut vapaaksi, jotta voisin\nmennä paikalle, missä teko oli tapahtunut.\n\nTom Spink seisoi kannella poski tupakkamälliä pullollaan.\n\n\"Noutakaa ja nopeasti sittenkin, köysiluuta ja kuivatkaa tuo\", komensin\näreimmällä äänelläni osoittaen sylkeä.\n\nTom Spink vain pyöritteli mälliä kielellään ja katsoi minua ivallisen\naprikoivasti. Olen varma, ettei hän arvannut enempää kuin minäkään,\nmitä nyt salaman nopeasti seurasi. Nyrkkini lennähti kuin nuoli, ja Tom\nSpink horjahti kumoon, kompastui vaatteella peitetyn luotilaitteen\nkulmaan ja retkahti kannelle. Hän yritti ruveta tappelemaan, mutta\nhyökkäsin hänen kimppuunsa antamatta hänelle tilaisuutta nousta tai\ntoipua ensimmäisen hyökkäykseni tuottamasta yllätyksestä.\n\nPoikuusvuosieni jälkeen en ole lyönyt ketään nyrkillä ja tunnustan\nvilpittömästi, että nautin Tom Spinkille antamastani selkäsaunasta.\nTämän pikaisen näytelmän aikana näin vilahduksen Margaretista, joka oli\nastunut esiin maston suojasta ja katseli karttahytin kulmasta kylmästi\ntarkkaavana.\n\nKaikki tämä oli tietenkin hyvin naurettavaa. Täällä eivät haarniskoidut\nritarit turnaile naisen kunniasta, vaan annetaan vain korvapuusteja\npöllöpäille hiilialuksen kannelle sylkemisestä. Siitä huolimatta se\nseikka, että Margaret katseli tapausta, lisäsi tappeluintoani ja\nepäilemättä myös iskujeni nopeutta ja painoa sekä onnettomalle\nmerimiehelle antamieni läimäysten lukumäärää ainakin puolella\ntusinalla.\n\nIhminen on omituista, ihmeellistä tekoa. Kun nyt ajattelen asiaa\nkylmästi, ymmärrän, että löylyttäessäni Tom Spinkiä tunsin samaa iloa\nkuin ennen älynmittelyissä voittaessani ovelat vastustajani\nepigrammeilla. Jälkimmäisessä tapauksessa on kysymyksessä neron\n\"huippuviiri\", edellisessä voiman.\n\nRystyseni ovat arat ja turvonneet. Joka tapauksessa Tom Spink otti\nopikseen ja lupasi pysyä nahoissaan ja olla hyvä.\n\n\"Sir!\" ärjäisin hänelle mr Piken verenhimoisimmassa äänilajissa.\n\n\"Sir\", Tom Spink jupisi vertavuotavin huulin. \"Kyllä, sir, pyyhin sen,\nsir. Kyllä, sir.\"\n\nSaatoin vaivoin olla nauramatta hänelle vasten naamaa, sillä asia oli\nniin naurettava, mutta minun onnistui kuitenkin näyttää häijyä, ankaraa\nja julmaa naamaa valvoessani kannen puhdistusta. Asian huvittavin puoli\noli se, että pelästytin Tom Spinkin nielemään mällinsä, sillä hän\nkakisteli ja ryki koko ajan kuivatessaan ja hangatessaan.\n\nPerän mieliala on ollut sen jälkeen erittäin moitteeton.\n\nTom Spink rientää tottelemaan kaikkia käskyjä, ja Buckwheat hosuu yhtä\nnopsasti. Aasialaistenkin luulen nyt tukevan minua paremmin, kun\nosoitin kykeneväni pitämään kuria. Antamalla miehelle korvapuustin\nluulen todella kaksinkertaistuttaneeni yhteistuntomme. Toisia ei ole\ntarvis löylyttää. Aasialaiset ovat näppäriä ja nopsia, Henry on\ntodellinen hallitsevan rodun alokas, Buckwheat seuraa Tom Spinkin\njohtoa, ja Tom Spink, joka on oikea anglosaksilainen rahvaanmies,\njohtaa Buckwheatia hyveisiin korvapuustien avulla.\n\nOn kulunut kaksi päivää ja tapahtunut kaksi mainitsemisen arvoista\ntapahtumaa. Miesten salaperäinen muonavarasto tuntuu loppuvan, ja\nmeillä on ollut ensimmäinen aselepomme.\n\nOlen kiikarilla katsellen huomannut, etteivät he enää heitä pyytämiensä\nmyrskylintujen haaskoja mereen. Ilmeisesti he ovat alkaneet syödä näitä\nsitkeitä ja pahanmakuisia lintuja, vaikka ei tästä vielä tarvitse\npäättää, että heidän varastonsa ovat täydellisesti loppuneet.\n\nMargaret, joka merimiehen silmällään huomaa ilmapuntarin laskemisen ja\ntaivaalla ajelehtivat oudot pilvet, kiinnitti huomioni lähenevään\ntuuleen.\n\n\"Heti kun meren käynti alkaa\", hän sanoi, \"putoaa tuo irtonainen\nisonpurjeenraaka ja muu liika takila kannelle.\"\n\nNostin siis valkoisen lipun neuvotteluja varten. Bert Rhine ja Charles\nDavis tulivat keskilaivankajuutan perän puolelle, ja meidän puhuessamme\nkurkistivat monet kasvot kajuutan keulanpuoleisen reunan takaa ja\nmiehiä näkyi kannella kajuutan kummallakin puolella.\n\n\"Vai niin, oletteko väsyneet?\" Bert Rhine tervehti hävyttömästi.\n\"Voisimmeko mitenkään olla avuksi?\"\n\n\"Voitte pelastaa päänne, jos palaatte työhön! Teitä on kyllin monta\njäljellä työn tekoon!\" vastasin terävästi.\n\n\"Jos uhkailette --\", Charles Davis alkoi, mutta sakilaisen tuikea\nsilmäys vaimensi hänet.\n\n\"No niin, mikä hätänä?\" Bert Rhine kysyi. \"Antakaa kuulua.\"\n\n\"Neuvottelu tarkoittaa omaa parastanne\", vastasin. \"Alkaa tuulla, ja\nkaikki käärimättömät purjeet romahtavat raakoineen niskaanne. Me kyllä\nolemme turvassa täällä perässä, mutta te olette hengenvaarassa, ja\nteidän asianne on lähettää väkenne ylös, kiinnittää osat ja järjestää\nkaikki.\"\n\n\"Mutta jos kieltäydymme?\" rosvo irvisti.\n\n\"Tyytykää sitten kohtaloonne\", vastasin huolettomasti. \"Haluan vain\nkiinnittää huomiotanne siihen seikkaan, että yksi noista teräsraaoista\nlävistää skanssinne katon, ikäänkuin se olisi munankuori.\"\n\nBert Rhine katsahti Charles Davisiin kysyäkseen neuvoa, ja tämä\nnyökkäsi.\n\n\"Neuvottelemme asiasta ensin\", Bert Rhine sanoi.\n\n\"Saatte kymmenen minuuttia aikaa\", vastasin. \"Ellette kymmenen minuutin\nperästä ole alkaneet kääriä, on se liian myöhäistä. Annan lyijyä\njokaiselle, joka sitten näyttäytyy!\"\n\n\"All right, keskustelemme asiasta.\"\n\nKun he olivat poistumaisillaan, huusin:\n\n\"Mitä olette tehneet mr Pikelle?\"\n\nJärkähtämätön Bert Rhinekään ei voinut täydellisesti salata\nhämmästystään.\n\n\"Ja mitä te olette tehneet mr Mellairelle?\" hän vastasi. \"Kertokaa\nmeille, niin me kerromme teille.\"\n\nOlen varma, että hänen hämmästyksensä oli todellinen. Ilmeisesti\nkapinalliset olivat luulleet meitä syypäiksi toisen perämiehen\nkatoamiseen, aivan samoin kuin me olemme luulleet heitä syypäiksi\nensimmäisen perämiehen katoamiseen.\n\n\"Vielä eräs asia\", sanoin nopeasti. \"Mistä saatte ruokaa?\"\n\nBert Rhine nauroi vaiteliasta nauruaan. Charles Davis tekeytyi\nsalaperäiseksi ja tietäväiseksi ja Pätkä, joka hypähti ilmaan kajuutan\nkulmasta, tanssi riemutanssia.\n\nVedin esille kelloni.\n\n\"Muistakaa\", sanoin, \"teillä on kymmenen minuuttia aikaa.\"\n\nHe kääntyivät ja menivät keulaan, ja ennen kuin kymmenen minuuttia oli\nkulunut, olivat kaikki miehet köysistössä purjeita käärimässä.\nLuoteistuuli kiihtyi koko ajan. Kiihtyvän myrskyn vanhat, tutut\nvihellykset soivat köysistössä, ja miehet olivat hitaita työssään.\n\n\"Olisi parempi, jos ylä- ja alaprammipurjeet nostettaisiin, että\nvoisimme laskea tuuleen\", Margaret neuvoi. \"Siten laiva tulee\ntukevammaksi ja meidän asemamme turvallisemmaksi.\"\n\nKannatin aatetta ja paransin sitä.\n\n\"On parasta nostaa ylä- ja alaprammipurjeet, jotta voimme ohjata\nlaivaa\", huusin Bert Rhinelle, joka komensi miehiä kuin perämies\nkeskilaivankajuutan katolta. Hän otti aatteen huomioon, antoi sitten\nvarsinaiset käskyt, ja maltalainen sekä Nancy ja Sundry Buyers\nsuorittivat ne hänen kerallaan.\n\nKäskin Tom Spinkin mennä ruoriin, joka kauan oli ollut joutilas, ja\nannoin hänelle kompassin mukaan itäisen kurssin. Täten tuli tuuli\nalahankaiseksi, ja _Elsinore_ alkoi liikkua eteenpäin melkoisella\nvauhdilla. Idässä, vähemmän kuin tuhannen mailin päässä, oli\nEtelä-Amerikan rannikko ja Valparaison satama.\n\nOmituista kyllä, kukaan kapinallisista ei tätä määräystäni vastustanut,\nja pimeän tultua, halkoessamme merta täydellisen myrskyn pauhatessa,\nlähetin omat mieheni ylös karttahytin katolle hellittämään\nmesaanipurjeen sidenuoria. Tämä oli ainoa purje, jonka voimme itse\npurkaa ja hoitaa. Mesaaniahtimet olivat olleet kiinni peräkannella Kap\nHornin ajoista lähtien. Mutta vaikka voimmekin hoitaa mesaaniraakoja,\noli itse purjeiden nostaminen ja laskeminen keulan väen hoidossa.\n\nMargaret, joka seisoi vieressäni pimeässä peräkannen kaiteen vieressä,\nlaski kätensä omaani ja puristi sitä lämpimästi.\n\n\"En koskaan aikonut mennä naimisiin merimiehen kanssa\", hän sanoi, \"ja\nluulin olevani turvassa sinunlaisesi maamyyrän hoivassa. Mutta nyt\nseisotkin tässä, meri on mennyt päähäsi, ja sinä purjehdit itään päin,\nsatamaa kohden. Luulen, että pian näen sinun seisovan sekstantin\nääressä, tähtäävän aurinkoon tai tekevän havaintoja tähdistä.\"\n\n\n\n\n46\n\n\nOn kulunut taas neljä päivää. Myrsky on laannut. Olemme vain\nkolmensadanviidenkymmenen mailin päässä Valparaisosta. _Elsinore_,\nomasta ja minun itsepäisyyteni ansiosta, keinuu tuulessa ilman\nmäärättyä suuntaa kevyen leyhkän ajamana.\n\nKun tuuli oli ylimmillään kolmen myrskyvuorokauden aikana, lokasimme\nkahdeksan jopa yhdeksänkin solmua. Minua epäilytti kapinallisten\nsuostuvaisuus omaan ohjelmaani. He olivat tarpeeksi selvillä\nmaantieteestä, niin että tiesivät kyllä mitä tein. He hoitivat purjeita\nja kuitenkin sallivat minun ohjata Etelä-Amerikan rannikolle.\n\nVielä enemmänkin, kun myrsky hiljeni kolmannen päivän aamuna,\nkiipesivät he köysille, nostivat prammi-, ylä- ja pilvipurjeet\nja asettivat raa'at loorinkituulen mukaan. Tämä minusta,\nanglosaksilaisesta, oli liikaa, minkä vuoksi käänsin _Elsinoren_\ntuuleen, annoin sen pitää sen suunnan ja sidoin ruorirattaan kiinni.\nMargaret ja minä oletimme, että he aikovat, kun maa tulee näkyviin,\npoistua veneissä.\n\n\"Mutta he eivät saa poistua\", hän huudahti leimuavin silmin. \"Pyrimme\nSeattleen. Heidän pitää ryhtyä uudestaan työhön. Eikä heidän auta muuta\ntehdä, sillä he alkavat nähdä nälkää.\"\n\n\"Perässä ei ole merenkulkijaa\", sanoin.\n\nMargaret kumosi minut heti halveksivasti.\n\n\"Sinun, lukumiehen, jolla on merimiesverta suonissasi, pitäisi kyllä\noppia purjehdustaito kädenkäänteessä. Muista lisäksi, että minäkin olen\nmerimiessukua. Mikä tollopää moukka tahansa, päntättyään kurssia\npäähänsä kuusi kuukautta, voi missä satamassa tahansa suorittaa\nmerikoulussa perämiehentutkinnon. Sinulta se vaatisi kuusi tuntia tai\nvieläkin vähemmän. Ellet voi tunnin luettuasi ja tunnin harjoiteltuasi\nsekstantilla tehdä leveysastehavaintoa ja soveltaa sitä, teen minä sen\nsijastasi.\"\n\n\"Luuletko osaavasi?\"\n\nTyttö ravisti päätään.\n\n\"Tarkoitan, että jo sen vähän perusteella, mitä minä tiedän, voin oppia\ntekemään meridiaanihavainnon ja soveltaa sen.\"\n\nOmituista kylläkin myrsky kiihtyi, lauhduttuaan jo välillä leppoisaksi\ntuuleksi, ja tuotti meille häiriöitä. Kun purjeet olivat riipuksissa ja\nlepattivat, voi kuvitella mikä melu syntyi ylhäällä. Hälytin keulan\nmiehet.\n\n\"Ahtakaa raa'at kuntoon!\" kivahdin Bert Rhinelle, joka Charles Davisin\nja maltalaisen neuvomana tuli aivan alapuolelleni välikannelle\nkuullakseen purjeiden kohistessa.\n\n\"Muuttakaa suunta, niin ei meidän tarvitse käydä käsiksi raakoihin.\"\n\n\"Vai niin, vai haluatte maalle\", pilkkasin. \"Oletteko nälkäisiä, mitä?\nEtte pääse maalle ettekä muuallekaan edes tuhannessa vuodessa, ellette\nlaske rikiä kannelle.\"\n\nEn muistanut mainita, että tämä tapahtui eilen päivällä.\n\n\"Mitä teette, jos ahdamme raa'at\", Charles Davis puuttui puheeseen.\n\n\"Purjehdimme rannikolta\", vastasin, \"pääsemme syvälle merelle, niin\nettä nälkä pakottaa sakkinne töihin.\"\n\n\"Me käärimme purjeet ja laitamme teidät tuuliajolle\", rosvo ehdotti.\n\nPudistin päätäni ja pidin koholla kivääriäni. \"Sen tehdäksenne pitää\nteidän kiivetä mastoihin, ja mies, jonka näen vanteissa, saa tästä.\"\n\n\"Menköön laiva sitten hiiteen minun puolestani\", hän sanoi kiivaasti ja\npäättäväisesti.\n\nJa juuri silloin keulaprammiraaka putosi -- onneksi kokan ollessa\naallon pohjaan painuneena -- ja tuo suunnaton raaka makasi molempien\nreelinkien pirstojen ja keulamastojen ja skanssien välisen sillanosan\npäällä.\n\nBert Rhine kuuli, mutta ei nähnyt, mikä vaurio oli tapahtunut. Hän\nkatsoi ilkkuen minuun ja sanoi ivallisesti:\n\n\"Haluatteko alas muutakin?\"\n\nEipä olisi voinut paremmin sattua. Begiiniraa'an vasemmanpuoleiset ja\nkohta oikeanpuoleisetkin ahtimet katkesivat. Se oli mesaanimaston isoin\nmatalimmalla oleva raaka, ja kun mahtava teräskappale heilui rajusti\nedestakaisin, kääntyivät rosvot ja hänen seuralaisensa ja kyyristyivät\nnähdäkseen ylös. Sitten rämähti alas rakkikoukku, jota vastaan se\nheilui. Heti sen jälkeen irtosivat raa'an kannattimet ja\nalamärssypurjeen jalusnuorat, ja laivan keikkuessa ylös alas raaka\npyörähti ympäri ja rämähti kannelle luukulle n:o 3 ja tuhosi\npudotessaan osan siltaa.\n\nTämä kaikki oli Bert Rhinelle kuten minullekin uutta, mutta Charles\nDavis ja maltalainen tajusivat täydellisesti vaarallisen tilanteen.\n\n\"Varokaa päitänne!\" kivahdin ilkkuvasti, ja nuo kolme kyyristyivät ja\nväistivät syrjään katsoessaan ylös nähdäkseen, mikä uusi raaka\nvierähtäisi heidän päälleen.\n\nAlamärssypurje, jonka jalusnuorat olivat katkenneet begiiniraa'an\npudotessa, repeytyi irti reunusnuoristaan ja lepatti riekaleina tuulen\nsuojaisella puolella ja sai aikaan sellaisen jymyn, että luuli melkein\nsen raa'an putoavan.\n\nRosvojen johtaja ei ollut merimies, mutta oltuaan kuukausimääriä\nmerellä hän oli kyllin älykäs ja hermojensa herra tajutakseen vaaran,\nja hän käänsi päänsä ja katsoi minuun. Ja luen hänelle ansioksi, että\nhän ei ollut hätääntynyt, vaikka koko köysistömme näytti hajoavan.\n\n\"Luulen, että panemme raa'at kuntoon\", hän perääntyi.\n\n\"Parasta on, että pilvi- ja yläprammipurjeet poistetaan\", Margaret\nkuiskasi korvaani.\n\n\"Kun käytte käsiksi, niin laskekaa pilvi- ja yläprammipurjeet!\" huusin\nalas. \"Ja tehkääkin se kunnolla!\"\n\nSekä Charles Davis että maltalainen näyttivät tyytyväisiltä kuullessaan\nsanani, ja Bert Rhinen nyökättyä he lähtivät juosten keulaan panemaan\ntäytäntöön nämä käskyt.\n\nKoko matkalla ei laivaväkemme ollut ryhtynyt reippaammin hommiin. He\nleikkasivat irti mesaanialamärssypurjeen jätteet puukoillaan ja\nirroittivat isopilvipurjeen reunusköysistään.\n\nHeidän ensimmäinen rikoksensa sopimustamme vastaan oli\niso-alamärssypurjeen kääriminen. Kun kivääristäni alkoi syöksyä pieniä\nmuistutuksia purjeitten lomitse teräsraaoille, niin he eivät panneet\nsidenuoria kiinni. Viittasin käskyni Bert Rhinelle, joka osoitti\nymmärtäneensä ja käski avata purjeen ja panna raa'an kuntoon.\n\n\"Mitä hyödyttää ajaa poispäin?\" kysyin Margaretilta, kun\npikkupurjeet olivat selvät ja kaikki raa'at ahdettu tuulen mukaan.\n\"Kolmesataaviisikymmentä mailia manteresta on yhtä hyvä kuin\nkolmetuhattaviisisataa, kun nälkään nääntyminen on kysymyksessä.\"\n\nSiis, sen sijaan että olisimme painuneet avomerta kohti, annoin\n_Elsinoren_ ajautua oikean puolen halsseilla länteen ja etelään.\n\nMutta urheat kapinallisemme ajoivat tahtonsa läpi yöllä. Kuulin ääniä\npimeydestä, kun raakoja laskettiin, jalusnuoria irroitettiin ja\npurjeita supistettiin ja sidottiin. Yritin ampua umpimähkään, mutta\nkuulin vain köysien ritinää ja narinaa niitä leikattaessa ja sain\nvastaukseksi revolverin laukauksia.\n\nTilanne on mitä omituisin. Me peräkannella olevat hallitsemme\n_Elsinoren_ suuntaa, keulan miehet sen liikkumisvoimaa. Ainoa jonkin\nverran vallassamme oleva purje on mesaanipurje. He hallitsevat\nehdottomasti purjeita -- jalusnuoria, nostoköysiä, jiikitouveja,\nkupuköysiä, ahtimia ja alasvetäjiä. Me hallitsemme mesaanimaston\nahtimia, mutta he hallitsevat sen purjeita. En muuten käsitä, miksi he\neivät ole kiivenneet jonakin pimeänä yönä irroittamaan mesaaniahtimia\nraakojen päistä. Luulen, että laiskuus estää heitä sitä tekemästä.\nSillä jos he irroittaisivat ahtimet, jotka kulkevat perään, täytyisi\nheidän jollakin lailla laittaa uudet ahtimet keulapuolelle, muuten\nlaivan keinuessa mesaanimastosta romahtaisivat alas kaikki raa'at.\n\nTämä kapina on naurettava ja hullunkurinen. Ei ole ennen ollut\ntällaista kapinaa. Se sotii kaikkia perinnäistapoja vastaan. Vanhojen\nklassillisten kapinain aikana olisivat merimiehet käyneet päälle kuin\ntiikerit, kasaantuneet peräkannelle, tappaneet meistä useimmat tai\nolisi heistä tapettu useimmat.\n\nTämän tähden halveksin urheita kapinallisiamme ja suosittelen heille\nkokeneita imettäjiä mr Piken tapaan. Mutta Margaret ravistaa päätään ja\nsanoo, että ihmisluonto on ihmisluonto ja että samanlaisissa\ntilanteissa se ilmenee samalla tavalla. Lyhyesti sanoen: hän julistaa,\nettä jonakin pimeänä yönä, ennemmin tai myöhemmin, kun nälänhätä\nkärjistyy, ryntäävät heittiöt perään.\n\nJa koko juttu on kuin kevyt seikkailu, kuin sivu onnellisesti päättyvää\nromaania, paitsi, että se pitää Margaretia ja minua jännityksessä ja\nherkeämättömän valppaina.\n\nOnhan romanttista, että mies ja nainen, jotka rakastavat toisiaan,\nsuorittavat vahtipalvelusta, tulevat aina toinen toisensa tilalle.\nJokainen sellainen vaihto on unohtumaton rakkauskertomus. Ei ole moista\nlemmenleikkiä ennen nähty -- tuulen ja sään kuiskailemat arvailut,\nhiljaiset neuvot, suudelmat, jotka merkitsevät käskyjä, pimeyden\nrohkeat syleilyt.\n\nNiin, rakastan Margaretia, ja yhdessä pidämme hallussamme johtajan ja\nkäskijän paikkaa.\n\n\n\n\n47\n\n\nMargaret oli oikeassa. Kapina ei pilkkaa perintötapoja. Meillä on ollut\nkyllin tekemistä sekä yöllä että päivällä. Wada on tappanut Ditman\nOlausenin, villisilmäisen raivohullun, ja koululaivan poika on heitetty\nmereen säännönmukainen hiilisäkki jaloissaan. Perää vastaan on tehty\nryntäys. Valaistuskeksintöni osoittautui hyväksi. Miehet nälkiintyivät,\nja me hallitsemme yhä peräkantta.\n\nKapinalliset tekivät hyökkäyksen peräkannelle kaksi yötä sitten\nMargaretin ollessa vahdissa. Mutta kerronpa ensin uudesta\nkeksinnöstäni. Vanhan stewardin auttamana, joka kiinalaisena tietää\npaljon ilotulitusasioista, valmistin signaalivehkeistämme puolen\ntusinaa pommeja. En luule niiden olevan kovinkaan turmaa tuottavia, ja\ntilapäiset sytytyslankamme ovat hitaampia kuin laivan nopeus tällä\nhetkellä, mutta kuitenkin pommit tekivät tehtävänsä, kuten tulette\nnäkemään.\n\nRyhtykäämme nyt käsittelemään kapinallisten hyökkäysyritystä. Se\ntehtiin Margaretin vahtiaikana, keskiyöstä neljään aamulla. Makasin\nkannella kajuutan kailetin lähellä ja olin hyvin lähellä tyttöä, kun\nhän laukaisi revolverinsa ja jatkoi ampumistaan.\n\nHarppasin heti valaistuslaitteitteni alasvetäjäköydelle. Sytytys- ja\npurkautumislaitteet toimivat oivallisesti. Vedin kahdesta köydestä, ja\nkaksi vehjettäni leimahti liekkiin, paukahti, liukui samassa alas\nkryssikahvelipurjeen haruksia ja pysähtyi automaattisesti köysien\npäähän. Valaistus oli komea. Henry, molemmat purjeen tekijät ja steward\nkiiruhtivat luoksemme, sillä olimme pimeässä, kun taas vihollisemme\nnäkyivät selvästi takaansa tulevaa valoa vastaan.\n\nKomea valo! Ruuti rähisi, suhisi ja räiskyi ja ruiskutti liikaa\nbentsiiniään leimuavista tappuratukoista sinne tänne, niin että\ntulenkielekkeitä putosi alas kannelle. Ja signaalitulien ainekset\nvaloivat punaista, sinistä ja vihreätä valoa.\n\nEi syntynyt paljoakaan kahakoimista, sillä kapinalliset ällistyivät\nilotulituksestamme. Margaret laukaisi revolverinsa umpimähkään, ja minä\nannoin kiväärini puhua jokaiselle, joka aikoi peräkannelle. Mutta\nhyökkäys loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Näin Margaretin\nkuulan osuvan erääseen mieheen, joka oli pääsemäisillään peräkannelle\noikean puolen reelingiltä, ja sitten näin Wadan käyvän hänen\nkimppuunsa, pistävän häntä omatekoisella keihäällä rintaan kuin härkää\nja sysäävän hyökkääjän takaperin alas.\n\nSiinä kaikki. Muut perääntyivät keulaan minkä koivista pääsivät, ja\nkolme kahvelipurjetta, jotka oli koottu harusten juurelle lähelle\nmesaania, syttyivät palavasta bentsiinistä, leimahtivat ilmiliekkiin ja\npaloivat aivan erillään tartuttamatta tulta muuhun laivaan --\nteräsmastoisen ja teräsharuksisen laivan etuja.\n\nJa allamme kannella makasi Wadan keihästämä mies kyyryssä ja\nkiemurassa, joten emme voineet häntä tuntea.\n\nJa nyt tulee seikkailussani sellainen vaihe, joka on uutta minulle. En\nole koskaan tavannut sellaista kirjoista. Lyhyesti sanoen: se on\nhuolimattomuuteen liittynyttä laiskuutta tai päinvastoin. Olin\nkäyttänyt kaksi valaistuslaitettani. Vain yksi oli jäljellä. Tuntia\nmyöhemmin, kun totesin, että miehet liikkuivat kannella perää kohden,\nsytytin kolmannen ja viimeisen ja panin miehet menemään keulaa kohti\nsen häikäisevässä valossa. En tiedä, aikoivatko he tehdä koehyökkäyksen\nsaadakseen tietää, olinko käyttänyt loppuun kaikki valaistuslaitteeni,\nvai aikoivatko he pelastaa Ditman Olausenin. Riittää kun sanon, että he\ntulivat perään ja perääntyivät loistoni vaikutuksesta, viimeisen\nloistoni. Enkä kuitenkaan ruvennut tekemään uusia. Se oli\nhuolimattomuutta, laiskuutta. Mutta uskoin kai saaneeni kapinalliset\nvakuutetuiksi siitä, että meillä oli ehtymätön varasto valaisijoita.\n\nMuu Margaretin vahtiaika oli rauhallista. Kello neljältä vaadin häntä\nmenemään alas nukkumaan, mutta sitten sovittiin niin, että hän asettui\nminun vuoteelleni kailetin taakse.\n\nPäivän koitteessa tunsin ruumiin, joka makasi entisellä paikallaan.\nKello seitsemältä, kun Margaret yhä nukkui, lähetin pojat, Henryn ja\nBuckwheatin, ruumiin luokse. Seisoin heidän yläpuolellaan kivääri\nkädessä valmiina ampumaan. Mutta keulasta ei kuulunut elon merkkejä, ja\nnuorukaiset vierittivät yhteisvoimin norjalaisen selälleen, niin että\ntunsimme hänet, kantoivat hänet reelingille ja työnsivät hänet sen yli\nmereen. Wadan keihäs oli tunkeutunut aivan hänen lävitsensä.\n\nMutta ennen kuin vuorokausi oli kulunut, pääsivät kapinalliset taas\ntasoihin kanssamme, vielä paremmallekin puolelle, sillä meitä oli niin\nvähän, ettemme voineet sallia yhdenkään kuolevan. Ensin tapahtui\nsellaista, jota olin aavistanut ja jota varten olin pommini\nvalmistanut: Kun Margaret ja minä söimme aamiaista kannella\nkryssimaston suojassa hiipi joukko miehiä perää kohden ja pääsi\nperäkannen seinän suojaan. Buckwheat näki heidän tulevan ja päästi\nkimeän huudon, mutta liian myöhään. Ei ollut mahdollisuutta ajaa heitä\nenää pois pääkannelta. Kun kurotin päätäni kaiteen yli, oivalsin, että\nhe ampuisivat minua. Kaikki edut olivat heidän puolellaan. He olivat\nkätkössä. Minun täytyi panna itseni alttiiksi.\n\nTeräsovet, jotka oli tiukasti suljettu ja tilkitty Kap Hornin myrskyjen\ntakia, johtivat salongista peräkannen ulkonevan osan alle pääkannelle.\nOsa miehistä hyökkäsi näitä ovia vastaan kirveillä aseistettuna, muu\njoukko seisoi keskilaivankajuutan suojassa valmiina ryntäämään heti,\nkun ovet olisi isketty rikki.\n\nSisällä vartioi steward toista ovea lihakirveineen ja Wada toista\nkeihäineen. Enkä minäkään laiskoitellut. Kryssimaston takana sytytin\nyhden pommini sytytyslangan. Kun se sähisi hyvin, juoksin peräkannen\npoikki kaiteelle ja pudotin pommin kannelle, yrittäen lingota sen\nulkoneman alle, missä miehet takoivat ovea. Mutta tämä yritykseni\nepäonnistui, sillä keskilaivan käytäviltä ammuttiin useita revolverin\nlaukauksia. Käsi vapisee todellakin, kun lyijy rapsahtelee ympärillä.\nTuloksena oli se, että pommi vieri alas avoimelle kannelle.\n\nValaistuslaitteeni olivat kuitenkin saaneet kapinalliset kunnioittamaan\nilotulituksiani. Sytytyslangan rätinä ja sihinä oli liikaa heille, ja\nhe harppasivat keulaan peräkannen alta kuin hyppivät jänikset. Olisin\nkellistänyt parisen kappaletta heistä kiväärilläni, ellen olisi juuri\nsytytellyt toisen pommin lankaa. Margaret ampui kaksi laukausta\numpimähkään, ja keulasta sateli heti peräkannelle luoteja kuin\nherneitä.\n\nKoska olen kaukonäköinen (ja laiska, sillä tiedän, että pommien\nlaittaminen vaatii aikaa ja vaivaa) nipistin poikki sormillani\nsytytyslangan palavan pään. Mutta ensimmäisen pommin sytytyslanka --\npommi kieri kannella -- sihisi vain; ja odottaessani päätin lyhentää\njäljellä olevia sytytyslankoja. Kuka tahansa pakenevista miehistä olisi\nvoinut, jos olisi ollut kyllin rohkea katkaista langan tai heittää\npommin mereen tai paremminkin meidän keskellemme peräkannelle.\n\nKului viisi minuuttia, ennen kuin sytytyslanka oli palanut hitaasti\nloppuun, ja kun pommi räjähti, oli se surullinen pettymys. Toden totta\nolisi sen päällä voinut istua saamatta muuta kuin hermotärähdyksen.\nMutta kuitenkin se teki tehtävänsä kauhun herättäjänä. Miehet eivät sen\nkoommin uskaltaneet peräkannen ulkoneman alle.\n\nOli ilmeistä, että kapinallisten ruokavarat olivat loppumaisillaan.\n_Elsinore_ ajelehti sinä aamuna sinne tänne tuulen ja aallokon leluna,\nja laivaväki heitti nuoria mereen pyydystääkseen myrskylintuja ja\nalbatrosseja. Minä häiritsin nälkäisiä kalamiehiä pyssylläni. Ei kukaan\nvoinut näyttäytyä keulassa. Eikä kukaan voinut tulla näkyviin keulasta\nluodin rasahtamatta raudoitukseen vaarallisen lähelle. Mutta kuitenkin\nhe pyydystivät lintuja -- ja menettivät useita lintuja kiväärini\nansiosta.\n\nHeidän tapanaan oli heittää koukut ja syötit reelingin yli suojaisesta\npaikasta ja hitaasti kuljettaa nuoraa aina silloin, kun kevyt tuulen\nleyhkä kuljetti _Elsinorea_ ja tarttui sen runkoon, puomeihin ja\nköysistöön. Kun lintu oli koukussa, he hinasivat nuoran ylös pysytellen\nsuojassa, kunnes saalis oli laidalla. Sitten tuli tukalin hetki, sillä\nlintu oli kohotettava vedestä suoraan laivan laidan yläpuolelle niin,\nettei nuora kertaakaan tarttunut mihinkään kiinni tai höltynyt. Kun he\nyrittivät tehdä tätä suojasta, pääsi lintu aina irti.\n\nMiehet keksivät keinon. Kun lintu oli laidalla, he ampuivat laukauksia\nminua kohti, ja samalla se heistä, joka hinasi ja piti siimaa tiukalla,\nhyppäsi reelingille ja hinasi linnun laivaan. Tämä revolveriammunta\nhäiritsi minua todella. Selkäpiitä karmii, kun kuolema lentävän lyijyn\nmuodossa osuu lähelle reelinkiin tai mastoon tai vinkuen kimmahtaa\nteräsvanteista. Siitä huolimatta onnistui minun kiväärilläni häiritä\nreelingillä laukauksille alttiina olevia miehiä siinä määrin, että he\nsaivat koukkuunsa vain kaksi lintua ja menettivät niistäkin toisen. Ja\nkaksikymmentäkuusi miestä tarvitsee ison joukon albatrosseja ja\nmyrskylintuja joka päivä.\n\nKun päivä kului, paransin häiritsemismenetelmiäni. Kun _Elsinore_ oli\nkokka kohden tuulta ja ajautui taaksepäin, huomasin siimojen ajautuvan\nlaivan perää kohti.\n\nRyhdyimme heti toimeen. Koukkujen ja painojen avulla, joita heitimme\nmereen, ehdimme harata ja katkaista yhdeksän kappaletta heidän\nsiimoistaan. Mutta niin hidasta on siksi ison laivan liikkuminen, että\nkapinalliset ennättivät hinata muut siimansa turvallisesti laivaan,\nennen kuin ne kulkeutuivat perään.\n\nMutta minä olin itsepäinen. Niin kauan kuin _Elsinore_ pysyisi\nperäntakaisessa tuulessa, he eivät voisi onkia. Kokeilin. Pysytin sen\nsiinä asennossa typistetyn mesaanipurjeen ja lisäksi kärsivällisen ja\nhuolellisen ohjauksen avulla. Tuloksena oli, että he eivät voineet\nonkia.\n\nMargaretilla oli ensimmäinen koiravahti, neljästä kuuteen. Henry oli\nruorissa. Wada ja Louis olivat kajuutassa keittämässä illallista isolla\nöljykamiinalla ja öljykeittiöillä. Olin juuri tullut alhaalta ja\nseisoin luotilaitteen vieressä viitisen jalkaa ruorissa olevasta\nHenrystä, kun ihmeellinen ilmanvaihtoreiästä tuleva ääni herätti\nhuomiotani.\n\nMuutama sana tästä ilmanvaihtoreiästä. Teräksinen ilmatorvi kulkee\nlaivan hiiliruumasta varastohuoneen alitse ja on ulkoilman kanssa\nyhteydessä karttahytin peräseinän kautta. Se käsittää karttahytin\nkaksinkertaisen seinien välisen tyhjän tilan. Sen aukon edessä on\nmiehen pään korkeudella rautatangot, jotka ovat niin lähekkäin, ettei\ntäysikasvuinen rottakaan voisi tunkeutua niiden välitse. Tämä aukko on\nruoria vastapäätä, joka on tuskin viidentoista jalan päässä ja aivan\nperäluukun kohdalla. Joku kapinallinen oli kiivennyt ilmanvaihtotorveen\nja kurkisti nyt rautatankojen välistä.\n\nMelkein samassa näin savupilven ja kuulin pamahduksen. Kuulin Henryn\nparahtavan, ja kääntyessäni katsomaan näin hänen tarrautuvan ruorin\nnappuloihin ja lysähtäessään kannelle vääntävän ratasta puolen\nkierrosta. Laukaus oli ollut tarkka. Luoti oli lävistänyt sydämen tai\nosunut hyvin lähelle sitä -- meillä ei ole aikaa ruumiin tarkastuksiin\n_Elsinoressa_.\n\nTom Spink ja toinen purjeen tekijä Uchino riensivät Henryn luo.\nRevolverin laukauksia pamahteli yhä ilmanvaihtotorvesta, ja luoteja\nrasahteli sinne tänne ruorihytin seinään. Onneksi ne eivät osuneet, ja\nmiehet ryömivät heti laukauksen ulottuvilta. Henry tärisi muutaman\nsekunnin ajan ja tuli liikkumattomaksi, tuhoutui toimittaessaan\npäivätyötään _Elsinoren_ ruorissa Etela-Amerikan länsirannikolla,\nmatkalla Baltimoresta Seattleen.\n\n\n\n\n48\n\n\nTilanne on toivottoman eriskummallinen. Me käskijät hallitsemme\n_Elsinoren_ ruokavaroja, mutta kapinalliset ovat anastaneet vallan\nohjauslaitteeseen. Oikeastaan he ovat tehneet sen vain tehottomaksi\npääsemättä sen omistajiksi. He eivät voi ohjata, emmekä mekään.\nPeräkansi on meidän. Ruori on peräkannella, mutta emme voi sitä\nliikuttaa. Ilmanvaihtotorven aukosta he voivat ampua jokaisen miehen,\njoka lähestyy ruoria. Ja karttahytin terässeinän suojasta he nauravat\nmeille kuin tähystystornista.\n\nMinulla on suunnitelma, mutta ei kannata panna sitä täytäntöön, ellei\ntule kovin kova pakko. Yön pimeydessä olisi helppo kepponen irroittaa\nruorikoneisto ruorinpään lyhyestä tangosta ja sitten rikaamalla\nuudestaan tueköydet ohjata peräkannen kummaltakin puolelta tarpeeksi\nedestä, ilmanvaihtotorven ampumapiirin ulkopuolelta.\n\n_Elsinore_ ajelehti näin kauniilla ilmalla kuinka sitä haluttaa, tai\nkuinka tuulta ja meren käyntiä haluttaa. Ja saakin ajelehtia. Nähkööt\nkapinalliset nälkää. He tulevat parhaiten järkiinsä vatsansa\nvaatimuksista.\n\nIhmisen on käytettävä järkeään. Minä murran nälkäisten miesten sisun.\nMyrskylinnut ja albatrossit ovat tapansa mukaan seuranneet _Elsinorea_.\nNiitä on vain vähän. Ensimmäinen huomioon otettava seikka: linturuokaa\non vain pieni määrä; toinen: linnut ovat ainoa ruoka, mitä enää on\ntarjolla kapinoiville; johtopäätös: on hävitettävä saatavissa oleva\nruoka ja pakotettava kapinoitsijat palaamaan työhön.\n\nOlen toiminut tämän loogillisen laskelman mukaan. Aloin kokeilla\nheittelemällä pieniä sianlihan kimpaleita ja kovia leivän kannikoita\nmereen. Kun linnut laskeutuvat saaliin kimppuun, ammuin ne. Kaikki\ntäten meren pinnalle ajelehtimaan joutuneet haaskat ovat\nkapinoitsijoilta hukkaan mennyttä ruokaa.\n\nMinä paransinkin menetelmääni. Eilen pengoin lääkelaatikon läpikotaisin\nja kaadoin lihan- ja leivänkappaleitten päälle jokaisesta pullosta,\njonka kyljessä oli pääkallo ja luita esittävä lappu. Lisäsinpä rotan\nmyrkkyäkin sekoitukseen stewardin ehdotuksesta.\n\nJa kas, tänään ei ole taivaalla ainoatakaan lintua. Kapinoitsijat ovat\npyytäneet muutamia, mutta muut ovat nyt poissa.\n\nNiin, tämä on eriskummallista. Tuntuu kuin lukisi Marryatia tai\nCooperia, ja kuitenkin on luullakseni henki kysymyksessä. Olen juuri\nkäynyt läpi kuolleittemme luettelon.\n\nEnsin Christian Jespersen, jonka O'Sullivan tappoi hulluudessaan\ntahtoessaan heittää mereen Andy Fayn merisaappaat; sitten O'Sullivan,\nkoska hän häiritsi Charles Davisin unta, joka arvon herra iski häntä\npäähän rautapiikillä; sitten Petro Marinkovich, jonka roistosakki\nepäilemättä murhasi puukoilla ja jätti makaamaan kannelle, mistä sen\nlöysimme ja hautasimme; ja samurai, kapteeni West, jonka äkillinen,\nmutta ei väkivaltainen kuolema sattui luonnonvoimien riehuessa\nylimmillään mr Piken pakottaessa _Elsinorea_ aavalle merelle sen\nsorruttua Kap Hornin luona; ja hoikka Boney, jonka aalto pyyhkäisi\nmereen selviytyessämme hyrskyjen huuhtomasta kallion kielekkeestä,\nmissä mantereen eteläinen kärki uhmasi Eteläisen jäämeren kuohuvaa\nraivoa; ja isojalkainen, kömpelö, nuori suomalainen kirvesmies, jonka\nhänen toverinsa heittivät mereen Joonaana, koska he uskoivat\nsuomalaisten hallitsevan tuulia; Mike Cipriani ja Bill Quigley,\nroomalainen ja irlantilainen, joita ammuttiin peräkannella, jotka mr\nPike heitti elävinä mereen ja joita nälkäiset albatrossit, myrskylinnut\nja noenkarvaiset kapkanat nokkivat heidän riippuessaan lokinuorassa;\nSteve Roberts, entinen cowboy, jonka ammuin hänen yrittäessään ampua\nminua; Herman Lunkenheimer, jonka kurkun katkaisi silmiemme edessä\nkoira Bombini; perämiehet mr Pike ja mr Mellaire, jotka tuhosivat\ntoisensa kuin sankaritaistelussa ilman todistajia, Ditman Olausen,\njonka Wada keihästi hänen rynnätessään raivohulluna kapinallisten\netunenässä peräkannelle; ja viimein Henry, joka ammuttiin ruorin\nviereen työnsä ääreen.\n\nEi; emme leiki lapsen leikkiä. No niin, olemme menettäneet kolmannen\nosan laivan väestä, ja historian verisimmissäkään taisteluissa on\nharvoin kuolleiden prosentti ollut niin suuri. Neljätoista on meressä.\nMikä on oleva loppu?\n\nTässä nyt me, aineen herrat, mikro-organismien tutkijat, tähtien\npunnitsijat, auringon erittelijät, tähtitarhojen matkaajat, jumaliin\nuskojat, joilla on kaikkien aikojen viisaus ja jotka kuitenkin olemme\nkuin joukko alkuperäisiä petoja, taistelemme eläimellisesti, tapamme\neläimellisesti, hankimme ruokaa ja vettä eläimellisesti, ilmaa\nkeuhkoihimme, kuivaa paikkaa meren pinnalta, koetamme pysyä elävinä ja\nkoskemattomina. Ja tätä eläintarhaa hallitsemme Margaret ja minä\naasialaisinemme kuin vahtikoirat. Me olemme koiria kaikki, siitä ei\npääse mihinkään. Oh, tästä kapinoivasta laivasta filosofi saisi\nrunsaasti ajatusaineistoa Herran vuonna 1913.\n\nHenry oli neljästoista, joka katosi suolaiseen, synkän autioon mereen.\nJa eräänä päivänä kohtalo kosti hyvin hänen puolestaan: häntä seurasi\nkaksi kapinallista. Steward kiinnitti huomioni tapahtumaan. Hän\nkosketti kättäni hiukan järkytettynä tirkistäessään keulaan, jossa\nmiehet väänsivät kahta ruumista mereen. Ne upposivat heti\nhiilisäkkeineen, joten emme voineet niitä tuntea. \"He ovat tapelleet\",\nsanoin. \"On hyvä, että he taistelevat keskenään.\"\n\nMutta vanha kiinalainen vain irvisti ja ravisti päätään.\n\n\"Ettekö usko heidän tapelleen?\" kysyin.\n\n\"Ei tappele. He syödä myrskylintu ja albatrossi ja albatrossi syö\nlihava läski; kaksi miestä kuolla monta miestä kovasti sairas, minä\nolla helvetin iloinen.\"\n\nLuulen hänen olleen oikeassa. Minähän olin syötellyt merilintuja,\nkapinalliset olivat pyydystäneet niitä ja varmaankin saaneet kiinni\njoitakin sellaisia, jotka olivat syöneet myrkkyjäni.\n\nEilen heitettiin myrkytetyt mereen. Sen jälkeen olemme pitäneet\nsilmällä miehiä. Vain kahta miestä emme ole nähneet, Bobia, lihavaa,\npitkää ja tyhmää nuorukaista, sekä, ihan käy sääliksi, faunia. Minun\nosakseni tuli faunin tuhoaminen, kidutetun fauniparan, joka aina oli\naltis ja innokas, aina halukas olemaan mieliksi. On mieletöntä\ntällainen kova onni. Miksi eivät nuo kuolleet olisi voineet olla\nCharles Davis ja kreikkalainen Tony? Tai Bert Rhine ja Pässi-Twist? Tai\nBombini ja Andy Fay? Olisinpa tuntenut helpotusta sydämessäni, jos ne\nolisivat olleet Isaac Chantz ja Arthur Deacon tai Nancy ja Sundry\nBuyers tai Pätkä ja Larry.\n\nSteward antoi äskettäin minulle kaikessa alamaisuudessaan pienen\nneuvon.\n\n\"Sitten kun me viskaa heidät mereen, pitää käyttää rautaromu.\"\n\n\"Loppuivatko hiilet?\" kysyin. Hän nyökkäsi. Käytämme runsaasti hiiliä\nruoan laitossa, ja kun nykyinen varasto loppuu, on meidän pakko hakata\nreikä seinään päästäksemme käsiksi lastiin.\n\n\n\n\n49\n\n\nTilanne on jännittävä. Ei ole enää merilintuja, ja kapinalliset näkevät\nnälkää. Eilen puhuin Bert Rhinen kanssa ja tänään taas, enkä luule\nhänen koskaan unohtavan sitä pientä keskustelua.\n\nEilen illalla kello viideltä kuulin hänen äänensä ilmanvaihtoaukosta\nkarttahytin peräseinästä. Seisoin hytin kulmassa ampumapiirin\nulkopuolella vastatessani hänelle.\n\n\"Onko teillä nälkä?\" ivasin. \"Saanko kertoa, mitä meillä on\npäivälliseksi? Olin juuri alhaalla ja näin valmistelut. Kuulkaa nyt:\nensiksi paahdettua leipää ja kaviaaria, sitten simpukanlihalientä ja\nsäilykehummeria, sitten säilyke-lampaankyljyksiä ranskalaisten papujen\nkera -- tiedättehän, papuja, jotka sulavat suussa; kalifornialaista\nparsaa majoneesikastikkeen kera sekä, oi, en muistanut mainita,\nkäristettyjä perunoita ja kylmää kinkkua ja herneitä, persikkahyvettä\nja kahvia, oikeata kahvia. Eikö tule vesi suuhun teille, joka olette\nNew Yorkin itäkulmalta? Ja ajatelkaapa niitä herkullisia aamiaisia,\njoita paraikaa tarjoillaan vanhan hyvän New Yorkin tuhansissa\nravintoloissa!\"\n\nOlin kertonut hänelle totuuden. Kuvaamani laatuisen päivällisen\naioimmekin syödä.\n\n\"Suu poikki\", hän ärähti. \"Haluan puhua kanssanne liikeasioista.\"\n\n\"Vai päätä pahkaa asioihin\", pilkkasin. \"Hyvä. Milloin aiotte te ja\nmuut rotat palata työhön?\"\n\n\"Suu poikki\", hän toisti. \"Nyt olen saanut teidät kiikkiin. Uskokaa,\nmitä rehellisesti sanon. En selitä tarkemmin, mutta te olette peukaloni\nalla nyt. Kun painan päällenne, murskaannutte.\"\n\n\"Helvetti on täynnä teidänlaisianne suulaita rottia\", vastasin.\n\n\"Kita kiinni\", hän sähisi. \"Olen saanut teidät kiikkiin, sanon sen vain\nteille, siinä kaikki.\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasin, \"olen hieman paksupäinen. Teidän täytyy\npuhua selvemmin.\"\n\nSiinä puhuessani huomasin, että vaistomaisesti etsin hänen omaan\nkielenkäyttöönsä kuuluvia sananparsia tehdäkseni itseni ymmärretyksi.\nTilanne oli törkeä: kuusitoista meistä oli jo kuoleman varjojen maassa,\nja minun täytyi käyttää törkeitä sanoja. Minun oli puhuttava elämän ja\nkuoleman, ruoan ja juoman alkuperäisin käsittein, törkeästi ja\nilkeästi.\n\n\"Saatte valita\", hän jatkoi. \"Antautukaa nyt, niin ei kenellekään\nteistä tapahdu mitään pahaa.\"\n\n\"Entä ellemme halua?\" sanoin uhmaten ja huolettomasti.\n\n\"Silloin saatte katua, että olette ollenkaan syntynyt. Ette ole\ntyperys, teillä on tyttö, josta teidän on vastattava. Teidän on aika\najatella häntä. Ette ole niinkään nauta. Ymmärrättekö, mihin pyrin?\"\n\nYmmärsin, ja mielessäni välähti mitä olin lukenut ja kuullut\nlähetystöjen piirityksistä Pekingissä ja valkoisten miesten\nsuunnitelmista naistensa suhteen, kun keltaiset roskajoukot\ntukkeutuivat viimeisten puolustusrivien läpi. Niin, vanha stewardikin\nymmärsi, sillä näin hänen mustien silmiensä välkkyvän murhanhimoisesti\nkapeissa, vinoissa kuopissaan. Hän käsitti roiston tarkoituksen.\n\n\"Ymmärsittekö, mitä tarkoitin?\" rosvo toisti.\n\nTunsin raivostuvani. En tavallisella tavalla, vaan kylmemmin. Näin\nsilmieni edessä valtaistuimen, millä me olemme istuneet ja hallinneet\nvuosisatoja kaikkia maita, kaikkia meriä. Näin sukumme ja naisemme\npettäneiden toiveiden ja hyödyttömien ponnistusten jälkeen suljettuina\nvuoristolinnoituksiin, nääntymässä viidakkovarustuksissa, surmattuina\nviimeiseen mieheen keinuvien laivojen kansille. Ja aina olemme me ja\nnaisemme hallinneet petoja. Voimme kuolla naisinemme, mutta eläessämme\nhallitsemme. Näin vilahduksen kuninkaallista näkyä. Ja sen\npurppurahohteessa tajusin sen eetillisen ajatuksen, sen aineen, jolle\nrakennus oli perustettu, sukuperinnön pyhän velvoituksen, joka oli\nperitty esi-isiltä.\n\nTunsin yhä viileämpää vimmaa. Se ei ollut punaista, eläimellistä\nvimmaa. Se oli älyllistä. Se perustui järkeen ja historiaan, se oli\ntoiminnan filosofiaa ja voimakkaan ylpeyttä voimastaan. Nyt vihdoin\nymmärsin Nietzschen. Ymmärsin, että kirjat olivat oikeassa, ymmärsin\nylevän ajattelun suhteen ylevään menettelyyn, ymmärsin ajatuksen\nvaihtumisen toiminnaksi käskijän paikalla hiililaivan peräkannella v.\n1913, kun naiseni oli vieressäni, esi-isät takanani, vinosilmäiset\npalvelijat allani, pedot alhaalla kantapäitteni alla. Hyvä Jumala!\nTunsin kuninkaan tunteita. Ymmärsin vihdoinkin kuninkuuden aatteen.\n\nRaivoni oli valkoista ja kylmää. Tämä surkea, maanalainen inhimillinen\nmyyrä ryömi laivan ruumassa uhatakseen minua ja omaani. Rotta\nreiässään, rotta, joka oli eläimellisempi kuin mikään rotta ennen\nhäntä! Tässä mielen tilassa vastasin roistolle:\n\n\"Kun ryömitte vatsallanne kannella päivänvalossa kuin keltainen rakki,\njoka on ruoskimalla saatu tottelemaan, ja kun näytätte työnne joka\nvaiheessa siitä pitävänne ja mielellänne sitä tekevänne, silloin, en\nennen, puhun kanssanne.\"\n\nSeuraavien kymmenen minuutin aikana hän syyti kaiken törkynsä vasten\nnaamaani ilmanvaihtotorvesta. Mutta minä en vastannut. Kuuntelin,\nkuuntelin kylmästi ja kuunnellessani ymmärsin, miksi englantilaiset\nolivat ampuneet kapinoivat sepoy-joukkonsa Intiassa monta vuotta\nsitten.\n\nKun tänä aamuna näin stewardin vääntävän esiin viiden gallonin vetoisen\nkoripullon, jossa oli rikkihappoa, en aavistanutkaan, mihin hän aikoi\nsitä käyttää.\n\nMinä puolestani keksin toisen tavan kirotun ilmanvaihtotorven\ntuhoamiseksi. Suunnitelma oli niin yksinkertainen, että häpesin, etten\nollut huomannut sitä heti alussa. Tangoilla varustettu aukko oli pieni.\nJos laskettaisiin kaksi jauhosäkkiä puisessa kehyksessä nuorilla\nkarttahytin katon nurkalta, suoraan yläpuolelta, niin ne peittäisivät\naukon täydellisesti ja ottaisivat vastaan revolverin laukaukset.\n\nTuumasta toimeen. Tom Spink ja Louis olivat karttahytin katolla\nkanssani valmiina laskemaan säkit, kun kuulimme ääntä torvesta.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyin. \"Antakaa kuulua!\"\n\n\"Annan teille viimeisen mahdollisuuden\", Bert Rhine vastasi.\n\nJa juuri silloin astui steward esiin hytin kulman takaa. Kädessään hän\nkantoi isoa, galvanoitua hinkkiä, ja luulin, että hän oli tullut\nhakemaan sadevettä tynnyreistä. Äkkiä hän teki pyyhkäisevän,\npuoliympyränmuotoisen liikkeen hinkillä ja räiskäytti sisällyksen\nilmanvaihtoaukkoon. Ja kun neste lensi ilmassa, tunsin, mitä se oli --\nväkevöityä rikkihappoa, jota hinkissä oli viisi litraa.\n\nRoiston kasvot ja silmät varmaankin paloivat nesteestä. Ja tuska\npakotti hänet hellittämään otteensa ja kaatumaan torven pohjalle\nhiilien päälle. Hänen tuskan huutonsa olivat kamalat, ja mieleeni\nmuistuivat nälkäiset rotat, jotka olivat vinkuneet samassa paikassa\nmatkan ensi kuukausina. Tuo oli inhoittavaa. Mieluummin tapettakoon\nmiehiä rehellisesti.\n\nEn täysin tajunnut kurjimuksen tuskia, ennen kuin steward, jonka\npaljaille käsivarsille oli räiskynyt happoa, äkkiä tunsi pistoa\ntiukassa, eheässä ihossaan ja syöksyi mielettömänä vesitynnyrille hytin\nnurkkaukseen. Ja Bert Rhine, hiljainen, vaiteliaan naurun mies, kirkui\nalhaalla hiilillä hapon polttaessa hänen silmiään.\n\nPeitimme ilmanvaihtoaukon jauholaitteellamme. Huudot lakkasivat, kun\nuhria ilmeisesti laahattiin keulaan.\n\nMinun oli paha olla. Carlyle on sanonut: \"Kuolema on helppoa, kaikkien\nihmisten pitää kuolla\", mutta saada viisi litraa väkevöityä rikkihappoa\nkasvoillensa on sentään toista ja paljon kauheampaa kuin pelkkä\nkuoleminen. Onneksi Margaret oli alhaalla sillä hetkellä, ja\ntoinnuttuani entiselleni vannotin kaikkia miehiä pitämään tapahtuman\nhäneltä salassa.\n\nNiinpä niin, nyt he ovat kostaneet meille. Koko eilisen päivän kuului\nilmatorvikauhunäytelmän jälkeen ääniä salongin lattian ja kannen alta.\nKuulimme niitä ruokapöydän alta, stewardin keittiön alta, Margaretin\nhytin alta. Tämä kansi on puinen, mutta puun alla on rautaa, tai\noikeammin terästä.\n\nMargaret ja minä kuljimme paikasta paikkaan Louisin, Wadan ja stewardin\nseuraamana ja kuuntelimme, mistä vasaroimisen ja taltan ääniä kuuluisi\nrautaa vastaan. Vasaroiminen tuntui kuuluvan joka paikasta, ja me\npäättelimme, että jos takominen keskitettäisiin yhteen ainoaan\npaikkaan, mihin aiottaisiin tehdä miehen ruumiin kokoinen aukko, niin\nhuomaisimme sen ehdottomasti. Ja Margaret sanoi:\n\n\"Jos heidän onnistuu murtautua läpi, täytyy heidän tulla ylös pää\nedellä, ja miten he silloin voisivat käydä kimppuumme?\"\n\nLähetin Buckwheatin pois kannelta ja asetin hänet vahtiin salonkiin\nvuorottelemaan stewardin kanssa, joka kuului Margaretin vahtivuoroon.\n\nMyöhään iltapäivällä, sen jälkeen kuin oli vasaroitu ja kalkutettu\nkymmenissä eri paikoissa, lakkasi melu. Ei kuulunut hälyä ensimmäisen\neikä toisenkaan koiravahdin aikana. Ottaessani haltuuni peräkannen\nkeskiyöllä vaihtui Buckwheat stewardin tilalle salongin vartijaksi, ja\nnojatessani reelinkiin peräkannella, nelituntisen vahtiaikani hitaasti\nvieriessä, en hituistakaan odottanut vaaran uhkaavan kajuutasta --\nvarsinkin, kun muistin sen viiden litran hinkin väkevää rikkihappoa,\njoka oli siellä sen pään varalle, joka ensimmäisenä nousisi lattiaan\nvielä tekemättömästä aukosta ylös. Keulan heittiöt voivat kiivetä\nperäkannelle tai siirtyä ylhäältä mesaanimastolta kryssimastolle ja\nlaskeutua alas päällemme, mutta lattian läpi he eivät voi hyökätä\nkimppuumme.\n\nMutta he hyökkäsivät sittenkin. Nykyaikainen laiva on monimutkainen\njuttu. Kuinka olisinkaan voinut arvata millä tavalla he hyökkäävät!\n\nKello oli kaksi aamulla, ja tunnin verran olin vaivannut päätäni\nkatsellessani savun nousemista keulakajuutan perän puoleisesta osasta\nihmetellen, miksi kapinalliset pitivät höyryä apukoneessa niin\nharvinaisella hetkellä, kun ei koko matkalla ollut käytetty apukonetta.\nKello oli juuri lyönyt neljä, ja minä nojailin reelinkiin kuullessani\nkovaa yskimistä ja huutoa perästä, ja Wada juoksi kannen poikki\nluokseni.\n\n\"Iso vaiva Buckwheatille\", hän höpisi. \"Te tule pian, pian.\"\n\nJätin Wadalle kiväärini, jotta hän jäisi vahtiin, ja kiersin nopeasti\nkarttahytin. Tom Spink valaisi tietä tulitikullaan. Peräluukun ja\nruorin välillä istui Buckwheat, huojui edestakaisin, väänteli ja huitoi\nkäsiään tuskan kyynelien valuessa pitkin hänen poskiaan. Ensin luulin\ntuon typeryksen saaneen happoa silmiinsä. Mutta samalla Louis, joka oli\nkumartunut katsomaan peräportaita alas, päästi hämmästyneen\nhuudahduksen.\n\nMenin hänen luokseen, ja alhaalta tuleva ilmanleyhkä pakotti minutkin\nhaukkomaan henkeä ja läähättämään. Se oli rikkiä. Heti unohdin\n_Elsinoren_, keulan kapinalliset, muistin vain yhden asian.\n\nSeuraavassa hetkessä olin painunut alas peräportaita ja hapuilin\nsokeana isossa perähytissä rikkihöyryjen pistäessä keuhkoissani ja\nollessa tukehduttaa minut. Merilyhdyn hämärässä valossa näin vanhan\nstewardin olevan ryömäsillään lattialla, yskivän ja läähättävän ja\nravistavan hereille Yatsudaa, purjeen tekijää. Uchino, toinen purjeen\ntekijä, huohotti yhä nukkuen.\n\nYhtäkkiä juolahti mieleeni, että ilma tietysti on parempaa lähellä\nlattiaa. Kumarruin, vedin Uchinon peitteen alta äkillisellä\ntempaisulla, käärin peitteen pääni, kasvojeni, suuni ympäri, nousin\njaloilleni ja syöksyin eteiseen. Useamman kerran törmättyäni puuseinään\npolvistuin taas lattialle ja järjestin niin, että vaikka suuni pysyi\npeitossa, saatoin silmiltä vetää pois peiton.\n\nSavun katku oli ilkeä, mutta pyörrytys oli totisesti pahempaa.\nKompuroin stewardin keittiöön ja sieltä ulos löytämättä poikkikäytävää,\nhoipersin läheisen oikeanpuoleisen aukon kautta pitkään käytävään ja\ntörmäsin rajusti ruokasalin pöytään.\n\nMutta tiesin missä olin. Kuljin hapuillen pöydän ympäri ja törmäsin\npäin lieriömäistä kamiinaa, pääsin poikkikäytävään ja suuntasin kulkuni\noikealle. Täältä, karttahytin porraskäytävän alapuolelta, onnistui\nminun päästä perään päin johtavaan käytävään. Tällä hetkellä tuntui\ntilani niin tukalalta, että harppasin perää kohden piittaamatta\ntörmäsinkö esineisiin.\n\nMargaretin ovi oli auki. Minä sukelsin hyttiin sisälle. Kun vedin\npaksut peitteet silmiltäni, tunsin jonkinlaista esimakua siitä, mitä\nBert Rhine oli kärsinyt. Rikin pistely keuhkoissani, sieraimissani,\nsilmissäni ja aivoissani oli sietämätön. Hytissä ei ollut valoa.\nHorjuin ja kompastelin Margaretin vuoteelle, jolle lysähdin.\n\nTyttö ei ollut siinä. Hapuilin ympärilleni, tunsin vain hänen ruumiinsa\njättämän lämpimän syvennyksen patjassa. Vaikka olinkin tuskainen ja\navuton, niin tuon lämmön tunteminen oli minulle hyvin rakasta.\nKeuhkojeni hapenpuute, rikin tuottama tuska ja aivojeni kuolettava\npyörrytys olivat tappaa minut!\n\nEhkä olisin menehtynyt, ellen olisi kuullut peloittavaa yskimistä\nkäytävästä. Se antoi minulle eloa. Putosin vuoteelta lattialle ja\nonnistuin nousemaan, ja pääsin käytävään, missä kaaduin. Sitten ryömin\nnelinkontin portaiden juurelle. Lähelläni liikkui ja kompuroi joku.\nKaaduin hänen päälleen ja tunsin, että siinä olikin Margaret.\n\nKuinka voisin kuvailla, minkälaista ponnistusta vaati kiipeäminen\nportaita ylös. Se oli ikuisuuden kestävä tuskallinen painajainen. Monta\nkertaa, kun huomasin tajuntani katoavan, heräsi minussa halu jättää\nkaikki ponnistelut ja syöksyä ikuiseen pimeyteen. Taistelin matkani\naskel askelelta. Margaret oli nyt aivan tajuton, ja minä nostin häntä\nylöspäin askelman kerrallaan tai laahasin yhdellä kertaa useamman\naskelman ja putosin yhdessä hänen kanssaan takaisin alas ja menetin\nsenkin vähän, minkä olin saavuttanut. Muistan tästä kaikesta vain sen,\nettä Margaretin lämmin, pehmeä ruumis oli minulle kaikkein rakkainta\nmaailmassa. Margaret oli minulle paljon rakkaampi kuin etäinen mennyt\nnautintojen aika, kuin kaikki kirjat ja tuntemani ihmiset, kuin laivan\nkansi, missä suloinen, puhdas ilma puhalsi raittiin, tähtisen taivaan\nalla.\n\nKun ajatukseni palaa näihin asioihin, muistan selvästi erään seikan:\nhetkeksikään ei juolahtanut mieleeni ajatus jättää hänet sinne ja\npelastua itse. Minun paikkani oli siellä, missä hänenkin.\n\nKun taistelin pakottavin jäsenin ja höyryävin aivoin ja kiipesin\nylöspäin, rukoilin, että karttahytin ovet peräkannella eivät olisi\nkiinni. Elämä ja kuolema riippui tästä ainoasta mahdollisuudesta. Oliko\nperässä ketään, jolla olisi ollut niin paljon tervettä järkeä ja\nkaukonäköisyyttä, että hän olisi huomannut avata nuo ovet? Kuinka\nkaipasinkaan yhtä ainoata sellaista koeteltua palvelijaa kuin mr Pike.\nMiehenihän olivat aasialaisia, lukuun ottamatta Tom Spinkiä ja\nBuckwheatia.\n\nPääsin portaiden yläpäähän, mutta olin niin menehtynyt, etten kyennyt\nnousemaan jaloilleni. En voinut nousta edes polvilleni, ryömin kuin\nnelijalkainen eläin -- ei, matelin kuin käärme kannelle päin. Monta\njalkaa oli vielä matkaa käytävään. Menehdyin useamman kerran tuolla\nmatkalla, ja aina sain tuntea tajunnan palaamisen tuskat ja laahasin\nMargaretia mukanani.\n\nJoskus en kyennyt saamaan häntä liikkeelle viimeisillä voimillanikaan,\nmakasin vain hänen vieressään, yskin ja läähätin, kunnes tulin jälleen\ntajuihini.\n\nOvi oli auki! Sekä oikean että vasemmanpuoleinen ovi oli auki, ja kun\n_Elsinoren_ keinuessa tuulen leyhkä puhalsi, täyttyivät keuhkoni\nkarttahytin kautta tulevalla raittiilla ilmalla. Kun vedin itseni\nkorkean kynnyksen yli ja laahasin Margaretia mukanani, kuulin hyvin\nkaukaa miesten huutoja ja kiväärin ja revolverin laukauksia. Ja ennen\nkuin pyörryin, sillä tuskani olivat tulleet niin sietämättömiksi, että\nmenetin taas tajuntani, näin kuin kaukaisena unikuvana peräkannen\nterävät reelingin piirteet, tummia varjoja, jotka hakkasivat, pistivät\nja iskivät mesaanimaston luona valaistuslaitteittemme kirkkaassa\nvalossa.\n\nKapinallisten ei onnistunut anastaa peräkantta! Viisi aasialaistani ja\nkaksi valkoihoistani olivat puolustaneet linnoitusta, sillä aikaa kuin\nMargaret ja minä makasimme tajuttomina.\n\nKoko juttu oli hyvin yksinkertainen. Nykyinen karanteenilaki vaatii,\nettei laivassa saa olla syöpäläisiä, jotka ovat tartuntaa levittäviä.\nSiksi keulakajuutan apukonehuoneessa on täydellinen savuttamislaite.\nKapinallisten tarvitsi vain kiinnittää putket perään hiililastin halki,\nporata reikä kaksinkertaiseen teräspuukanteen salongin alla ja ruveta\npumppuamaan. Buckwheat oli nukahtanut, ja herännyt tukahduttavaan rikin\nkatkuun. Meidät, hallitsijat, olivat nuo heittiöt savustaneet kuin\nrotat.\n\nWada oli avannut toisen oven. Vanha steward oli avannut toisen. Yhdessä\nhe olivat yrittäneet laskeutua portaita alas, mutta savu oli ajanut\nheidät takaisin. Sitten he olivat ryhtyneet torjumaan hyökkäystä.\n\nMargaret ja minä voimme vasta nyt, kahdentoista tunnin kuluttua,\nhengittää jotenkin vaivattomasti. Mutta keuhkoni eivät kuitenkaan\nolleet niin kipeät, etten olisi kertonut hänelle, että nyt olin tullut\ntuntemaan, mitä hän minulle merkitsi. Ja kuitenkin hän on vain nainen\n-- sanoin sen hänelle. Sanoin hänelle, että on olemassa ainakin\nseitsemänsataaviisikymmentä miljoonaa pitkätukkaista, vienoäänistä ja\npehmeätä naista maapallolla ja että hän aivan hukkuu sukupuolensa ja\nkaltaistensa suunnattomaan lukumäärään, mutta kerroin hänelle\nenemmänkin, sanoin, että kaikista näistä hän on kuitenkin se ainoa\noikea. Ja mikä tärkeintä, itsekin uskon asian niin olevan. Tunnen sen.\nJokainen lihassäikeeni, koko olemukseni todistaa sen.\n\nRakkaus on todellakin ihmeellinen. Se on ikuinen ja salaperäinen\nyllätys. Oh, tunnen kyllä vanhan, kylmän, tieteellisen tavan punnita ja\narvioida ja luokitella rakkautta! Rakkaus on pohjatonta typeryyttä,\nkosmillinen ilve ja kepponen filosofin -- ja futuristinkin --\ntarkkaavalle silmälle. Mutta kun luopuu tuollaisista älyllisistä\nherkutteluista ja rupeaa vain ihmiseksi, miehiseksi mieheksi, kun on\nrakastunut, ei voi tehdä muuta kuin antaa myöten luonnolliselle\nvietille, kietoa kätensä rakastettunsa ympäri ja puristaa häntä lähelle\nitseään. Se on elämisen suurin onni, miehen elämän korkein saavutus.\nSitä korkeammalle ei yksikään mies voi nousta. Filosofit ahertavat ja\npenkovat myyränkasoillaan muka syvyyksiä. Se, joka ei ole rakastanut,\nei ole päässyt tuntemaan elämisen suurinta suloutta. Minä tiedän sen.\nRakastan naista, Margaretia! Hän on kiehtovan ihana.\n\n\n\n\n50\n\n\nViime vuorokauden kuluessa on tapahtunut monenlaisia asioita. Olimme\nvähällä menettää stewardin eilen illalla toisen koiravahdin aikana.\nIlmanvaihtotorven ristikon kautta joku iski puukolla jauhosäkkeihin\nhalkaisten ne pitkin pituuttaan. Pimeässä jauhot vuotivat huomaamatta\nkannelle.\n\nTietenkään ei takana oleva mies voinut nähdä tyhjien säkkien läpi,\nmutta hän ampui umpimähkään ja osui hipovan lähelle, kun steward kulki\nohitse laahustellen tohveleissaan. Onneksi ei laukaus osunut, mutta se\nkulki niin läheltä, että ruuti kärvensi hänen poskeansa ja niskaansa.\n\nKello kuuden tienoissa ensimmäisen vahdin aikana tapahtui taas yllätys.\nTom Spink tuli luokseni ollessani vahdissa peräkannella. Hänen äänensä\nvärisi hänen puhuessaan.\n\n\"Jumalan tähden, sir, he ovat tulleet\", hän sanoi.\n\n\"Ketkä?\" kysyin terävästi.\n\n\"He\", hän änkytti. \"Ne, jotka tulivat laivaan Kap Hornin luona, sir,\nnuo kolme hukkunutta merimiestä. Nuo kolme ovat tuolla perässä, sir,\nseisovat vieretysten ruorin luona.\"\n\n\"Kuinka he ovat päässeet sinne?\"\n\n\"He ovat noitia, he lensivät, sir! Eivät kai he sivuuttaneet teitä, vai\nkuinka, sir?\"\n\n\"Eivät\", myönsin. \"He eivät ole kulkeneet ohitseni!\"\n\nTom Spink parka huokaisi.\n\n\"Mutta onhan ylhäällä köysiä, joiden avulla he voivat kulkea mesaanilta\nkryssimastolle\", lisäsin. \"Lähettäkää Wada luokseni.\"\n\nKun tämä oli tullut tilalleni, menin perään. Siellä nuo kolme\nvaaleatukkaista haaksirikkoista seisoivat vieretysten. Heidän silmänsä\neivät koskaan olleet näyttäneet siinä määrin suurten kissaeläinten\nsilmiltä kuin nyt, Louisin salalyhdyn valossa. Ja mikä merkillisintä!\nHe kehräsivät! Ainakin tuntui heidän epäselvä puheensa enemmän\nhyrräämiseltä kuin muulta. Ilmeisestikin nämä äännähtelyt merkitsivät\nystävällisyyttä. Myöskin he kohottivat kätensä meitä kohden kämmenet\nylöspäin ikäänkuin merkiksi rauhallisista aikeista. Vuoron perään he\nnostivat lakkiaan ja pitivät hetkisen kättäni päänsä päällä.\nEpäilemättä tämä merkitsi, että he tarjoutuivat palvelukseemme ja\ntunnustivat minut päällikökseen.\n\nNyökäytin päätäni. En voinut sanoa mitään miehille, jotka kehräsivät\nkuin kissat, ja merkkikieli oli salalyhdyn valossa verraten vaikeata.\nTom Spink murahti paheksuvasti, kun käskin Louisin viedä heidät alas ja\nantaa heille peitteet.\n\nTein syömistä kuvaavan merkin, ja he nyökkäsivät kiitollisina,\nepäröivät, osoittivat sitten suutaan ja hieroivat vatsaansa.\n\n\"Hukkuneet eivät syö\", nauroin Tom Spinkille. \"Mene alas ja katso,\nkuinka he käyttäytyvät. Louis, syötä heidät kylläisiksi. Jos he syövät\nrunsaasti, on se varma merkki siitä, että keulan muonavarat ovat\nlopussa.\"\n\nPuolen tunnin kuluttua Tom Spink tuli takaisin.\n\n\"No, söivätkö he?\" kysyin.\n\nHeidän syömänsä määrä oli epäilyttävän suuri, ja Tom Spink kertoi\nkuulleensa, että oli olemassa sellaisia aaveita, jotka ahmivat\nkuolleita ruumiita kirkkomailla. Sen tähden hän päätti, että pelkkä\nsyömättömyys ei ollut mikään aaveen tunnusmerkki. Hän oli\ntaikauskossaan horjumaton.\n\nKolmas tärkeä tapahtuma sattui tänä aamuna seitsemältä. Kapinalliset\npyysivät aselepoa, ja kun Kärsä-Murphy, maltalainen ja tietenkin\nCharles Davis seisoivat alhaalla kannella, näyttivät heidän kasvonsa\nlaihoilta ja kuihtuneilta. Nälkä oli ollut suuri liittolaiseni.\nMargaretin kanssa katsellessani peräkannen kaiteen vierestä nälkäisiä\nraukkoja tunsin todellakin itseni hyvin voimakkaaksi. Ei koskaan ollut\nkeulan ja perän miesten lukumäärän erotus ollut niin pieni kuin nyt.\nKolmen karkurin tultua lisäksemme oli meitä kaksitoista, mutta\nkapinallisia oli enää vain parikymmentä. Ja näistä Bert Rhine oli\nvarmaankin huonossa kunnossa, ja sitä paitsi tuossa joukossa oli monta\nnahjusta, kuten Sundry Buyers, Nancy ja Lars Jacobsen.\n\n\"No, mitä haluatte?\" kysyin. \"Minulla ei ole paljon aikaa hukattavana.\nAamiainen on valmis ja odottaa.\"\n\nCharles Davis yritti puhua, mutta tukin hänen suunsa.\n\n\"Teiltä en halua kuulla sanaakaan, Davis. En ainakaan nyt. Myöhemmin,\nkun olemme oikeuden edessä, mistä puhumalla olette minua häirinnyt koko\npuolen matkaa, saatte vuorostanne puhua. Ja älkää unohtako, että ennen\nkuin se aika on tullut, minullakin on vähän sanomista.\"\n\nHän avasi taas suunsa, mutta nyt keskeytti hänet Kärsä-Murphy.\n\n\"Sulje leipäläpesi, Davis, tai minä suljen sen puolestasi!\" Hän\nvilkaisi minuun: \"Haluamme palata työhön, sitä me haluamme.\"\n\n\"Sillä tavalla sitä ei pyydetä\", vastasin.\n\n\"Sir\", lisäsi hän kiireisesti.\n\n\"Se kuulostaa joltakin\", sanoin.\n\n\"Voi, hyvä Jumala, sir, älkää päästäkö heitä perään\", Tom Spink\nkuiskasi kiireesti korvaani. \"Se olisi meidän loppumme. Ja vaikka he\neivät nujerrakaan teitä ja muita, paiskaavat he minut mereen jonakin\npimeänä yönä. He eivät anna minulle milloinkaan anteeksi, sir, että\nliityin perän väkeen.\"\n\nEn ollut tietävinäni keskeytyksestä, vaan puhuttelin Murphyä.\n\n\"Työhalullenne ei panna estettä. Ehkä siis kaikki miehet rupeavat\nnostamaan purjeita näyttääkseen hyvää haluaan.\"\n\n\"Me haluaisimme syödä ensin, sir\", Kärsä-Murphy vastusti.\n\n\"Minä haluaisin ensin nähdä teidän nostavan purjeet\", kuului\nvastaukseni. \"Sanon suoraan, että minä se nyt määrään tässä laivassa.\"\n-- Olin sanoa \"purkissa\" mr Piken tapaan.\n\nKärsä-Murphy empi ja katsoi neuvoa kysyen maltalaiseen. Jälkimmäinen\naprikoi ikäänkuin mitaten voimiensa määrää, katsoi ylös ja punnitsi,\npaljonko työtä tarvittaisiin. Lopulta hän nyökkäsi.\n\n\"All right, sir\", Murphy sanoi. \"Teemme niin... mutta eikö joku voi\nolla keittohommissa sillä aikaa kuin me olemme töissä?\"\n\nRavistin päätäni.\n\n\"Se ei ollut aikomukseni, enkä halua muuttaa mieltäni nyt. Kun kaikki\npurjeet ovat levällään ja joka raaka ahdettu ja koko tuo köysisotku\nselvänä, saatte kunnollisen aterian. Teidän ei tarvitse huolehtia\nmesaanipurjeesta ja mesaaniahtimista. Me helpotamme sillä työtänne.\"\n\nHe näyttivät todellakin kurjan heikoilta kiivetessään ylös. Muutamat\neivät päässeet sinne ollenkaan. Sundry Buyers parka painoi vatsaansa\nrähmiessään kannella vintturien ääressä ja Nancyn kasvot eivät olleet\nniin toivottomat kuin nyt hänen totellessaan maltalaisen käskyä\nkiivetessään irroittamaan mesaanipilvipurjetta.\n\nOhi mennen täytyy minun mainita eräs ilahduttava ihme, joka tapahtui\nsilmieni edessä. Miehet hinasivat ylämesaaniraakaa kannella olevan\npatenttivintturin avulla. Vaikka he olivat laittaneet pylpyrät ja\nköydet varta vasten kuntoon tehoa lisätäkseen, oli se heille hankalaa.\nLars Jacobsen nilkutteli kahdesti katkenneella jalallaan, ja hänen\nseuranaan olivat Sundry Buyers, kreikkalainen Tony, Bombini ja Mulligan\nJacobs. Kärsä-Murphy piti kiinni mutkasta.\n\nKun he pysähtyivät lopen uupuneina, sattui Murphyn katse kohdistumaan\nCharles Davisiin, ainoaan mieheen, joka ei ollut tehnyt työtä sen\nkoommin kuin matkan alussa eikä tehnyt nytkään.\n\n\"Pane toimeksi, Davis\", hän huusi.\n\nMargaretin pulppuava nauru korvani juuressa todisti hänen tajunneen\ntilanteen huvittavuuden.\n\n'Merituomari' katsoi hämmästyen häneen ja vastasi:\n\n\"Minä luulen, etten tee.\"\n\nViitattuaan Sundry Buyersin ottamaan kiinni mutkasta Murphy pöyhisti\nrintojansa ja astui Davisin nenän eteen ja sanoi aivan tyynesti:\n\n\"Minä luulen, että teet.\"\n\nSiinä kaikki. Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Davis tuntui harkitsevan\nkysymystä lainopillisilta näkökulmilta. Vintturilla olevat miehet\nläähättivät, lepäsivät ja töllistelivät -- kaikki paitsi Bombini, joka\nlivahti kannen poikki Murphyn taakse.\n\nTällaisten olosuhteiden vallitessa oli Charles Davisin tekemä\nmyönteinen päätös ainoa oikea, vaikka silloinkin hän yritti etuilla.\n\n\"Minä pidän mutkasta\", hän ehdotti.\n\n\"Sinä saat puhista yhden kiertokangen ääressä\", Murphy sanoi.\n\n'Merituomari' ei vitkastellut. Hän tiesi ehdottomasti, että hänen oli\nvalittava elämän ja kuoleman välillä, ja hän nilkutti vintturin luo\nomalle paikalleen. Ja kun työ alkoi ja hän ahersi pyörien monta kertaa\nahtaassa ympyrässä, Margaret ja minä päästimme säälimättömän ja\näänekkään naurun, ja miehemme hiipivät peräkannen etupuolelle\nnähdäkseen Charles Davisin työssä.\n\nTämä kaikki oli tietenkin Murphyn mieleen, sillä pitäen yhä kiinni\nmutkasta ja päästellen köyttä hän silmäsi arvostelevasti Charles\nDavisia.\n\n\"Enemmän liikettä, Davis!\" hän komensi karskisti.\n\nDavis hätkähti ja lisäsi ponnistuksiaan.\n\nTämä näky oli jo liikaa meripojillemme, ja he taputtivat käsiään\nnauraen. Mikäpä neuvoksi? Oli juhlapäivä, ja uskollisemme ansaitsivat\njonkin pienen huvituksen palkakseen. En siis katsonut asiaa kurinpidon\nja perän etiketin kannalta, vaan lähdin perää kohden Margaretin kanssa.\n\nRuorissa oli yksi haaksirikkoisistamme. Suuntasin kurssin itään\nValparaisoa kohti ja lähetin stewardin alas noutamaan riittävästi\nmuonaa yhtä vahvaa kapinallisten ateriaa varten.\n\n\"Milloin seuraavan kerran saamme syötävää, sir?\" kysyi Kärsä-Murphy,\nkun steward ojensi muonavarat hänelle peräkannella.\n\n\"Päivällä\", vastasin. \"Ja niin kauan kuin te ja sakkinne olette\nsiivolla, saatte ruokaa kolme kertaa joka päivä. Voitte järjestää\nvahdin pidon oman mielenne mukaan. Mutta laivan työt on tehtävä ja\ntehtävä kunnolla. Ellei, niin sapuska loppuu. Se siitä. Painukaa nyt\nkeulaan.\"\n\n\"Vielä eräs seikka, sir\", Kärsä-Murphy sanoi nopeasti. \"Bert Rhine on\nhyvin huonona. Hän ei näe mitään, sir. Näyttää kuin hänen kasvonsa\nolisivat kokonaan turmeltuneet. Hän ei saa unta. Hän voihkii aina.\"\n\nPäivä oli työläs. Valitsin lääkkeitä Rhinelle, ja saatuani tietää, että\nMurphy osasi käsitellä hypodermista ruiskua, annoin hänelle sellaisen.\n\nSitten harjoittelin myös sekstantilla ja luulen joten kuten laskeneeni\nauringon korkeuden ja oikein soveltaneeni havainnon. Mutta leveysaste\nonkin verraten helppo määrätä. Pituusaste on vaikeampi. Koetan sentään\nperehtyä siihenkin.\n\nKoko iltapäivän puhalsi leuto pohjoistuuli, joka kuljetti _Elsinorea_\nviiden solmun nopeudella, ja suuntamme kävi itään maata kohti\nihmisasutuksille, missä laki ja järjestys vallitsi, kuten aina siellä,\nmissä ihmiset ryhmittyvät yhdyskunniksi. Kun olemme Valparaisossa ja\nnostamme lipun poliisia kutsuaksemme, pitää maalla oleva esivalta\nhuolen kapinallisistamme.\n\nLisäksi järjestin perän vahdit siten, että nuo kolme haaksirikkoista\ntulivat erotetuksi toisistaan. Margaretin vahtiin tuli yksi purjeen\ntekijöiden, Tom Spinkin ja Louisin lisäksi. Louis on puoleksi\nvalkoihoinen ja täysin luotettava, niin että hän saa kannella ja\nalhaallakin herkeämättä pitää silmällä topaasisilmäistä.\n\nMinun miehiäni ovat steward, Buckwheat, Wada ja nuo kaksi muuta\ntopaasisilmäistä, toista Wada saa pitää silmällä, toista steward. Emme\npane itseämme vaaralle alttiiksi. Aina, sekä yöllä että päivällä,\npalveluksessa tai muualla, pitää näitä muukalaisia joku miehistämme\nsilmällä.\n\nNiin, ja eilen illalla panin muukalaiset koetteelle. Sen tein\nkysyttyäni neuvoa Margaretilta. Hän oli varma, samoin kuin minäkin,\nettä keulan miehet eivät sokeasti suostu siihen, että viemme heidät\nValparaisoon vankeuteen. Meidän käsityksemme oli, että heidän\naikomuksenaan oli karata _Elsinoresta_ veneillä heti, kun maa tulisi\nnäkyviin. Ja kun ottaa huomioon, että laivassa on niin monta sisukasta\nkiihkoilijaa, olisi hyvin todennäköistä, että he, ennen kuin he\npoistuisivat veneillä, tekisivät reikiä _Elsinoren_ teräskylkiin, niin\nettä se uppoaisi. Sillä laivan upottaminen on todella yhtä vanha tapa\nkuin kapinakin aavalla merellä.\n\nYhdeltä tänä aamuna panin siis muukalaisemme koetukselle. Kaksi heistä\notin mukaani keulaan rikkomaan veneitä. Kolmannen jätin Margaretin luo,\njoka piti vahtia peräkannella. Hänen toisella puolellaan seisoi steward\nison lihakirveensä kanssa. Merkeillä olin saanut muukalaisen tietoon,\nsamoin kuin hänen kahden toverinsakin, joiden oli seurattava minua\nkeulaan, että heidät tapettaisiin heti petoksen sattuessa. Vanha\nsteward tarjoutui tarvittaessa toimittamaan mestauksen, ja me olimme\nkaikki varmat siitä, että hän sen tekisikin.\n\nMargaretin luo jätin myös Buckwheatin ja Tom Spinkin. Wada, molemmat\npurjeen tekijät, Louis ja kaksi topaasisilmäistä seurasivat minua.\nMuiden puolustusaseiden ohella meillä oli kirveitä. Kuljimme\nkenenkään meitä huomaamatta pääkannen poikki, nousimme sillalle\nkeskilaivankajuutan kautta ja saavuimme keulakajuutan katolle. Kävimme\nheti käsiksi veneisiin, ensin olin kutsunut tähystäjän skanssin katolta\npois.\n\nSe oli Mulligan Jacobs, ja hän raivasi tiensä sillan pirstojen lomitse,\nmillä keulaprammipurjeen raaka yhä vielä makasi, ja tuli luokseni\npelottomana, yhtä leppymättömän purevana kuin ennenkin.\n\n\"Jacobs\", kuiskasin, \"saatte jäädä tänne viereeni, kunnes olemme\nlopullisesti rikkoneet veneet. Onko selvä?\"\n\n\"Ikäänkuin tuo peloittaisi minua\", hän ärähti aivan liian kovaa.\n\"Tehkää mitä tahdotte minun puolestani. Ymmärrän aikeenne ja tiedän,\nmitä nuo helvetin pirut jalkaimme alla aikovat. He aikovat karata\nveneillä, mutta te aiotte murskata veneet ja vangituttaa koko sakin.\"\n\n\"S-s-s-h\", sanoin turhaan.\n\n\"Mitä sitten?\" hän jatkoi yhtä kovasti kuin ennenkin. \"He nukkuvat maha\npiukalla. Meillä on vahtina vain tähystäjä. Rhinekin nukkuu. Muutama\nruiskun pistos on lopettanut hänen ainaisen voivottelemisensa. Jatkakaa\ntyötänne. Rikkokaa veneet. Minä en siitä piittaa. Riittää, kun tiedän,\nettä oma väärä selkäni on suuremman arvoinen minulle kuin alhaalla\nolevien maailman retkujen kallot.\"\n\n\"Jos olette sitä mieltä, miksi ette liittynyt meihin?\" kysyin.\n\n\"Koska en pidä teistä enempää kuin heistäkään, enkä niinkään paljon. He\novat sellaisia sen tähden, että te ja isänne ovat heidät sellaisiksi\ntehneet. Ja hitto vie, mitä te muka olette isinenne? Ihmistyön rosvoja.\nHeistä välitän viisi. En pidä teistä enkä isistänne! Pidän vain\nitsestäni ja väärästä selästäni, joka on elävä todiste siitä, ettei\nJumalaa ole olemassa ja että Browning on valehtelija.\"\n\n\"Liittykää nyt meihin\", yllytin käyttäen hyväkseni hänen mielialaansa.\n\"Se on eduksi selällenne.\"\n\n\"Menkää helvettiin\", hänen vastauksensa kuului. \"Käykää päälle ja\nmurskatkaa veneet! Saatte hirttää muutamia. Mutta minuun ette voi\nkoskea, sillä minä olen syntymästä asti rampa-raukka ja liian heikko\nvoidakseni käydä käsiksi kehenkään -- kuin höyhen ilmassa, höyhen, jota\ntuuli kuljettelee näiden miesten taistellessa, miesten, joilla on\nvahvat selät ja älyttömät aivot.\"\n\n\"Kuten teitä miellyttää\", sanoin.\n\n\"Kuten minua täytyy miellyttää, tahdoin tai en, koska olen sellainen\nkuin olen, luotu sellaisena olemaan pimeyden keskellä näkyvän valon\nvälähdyksen aikana, jota välähdystä ihmiset sanovat elämäksi. Miksi\nminä nyt en olisi voinut olla perhonen tai lihava sika täysinäisen\npurtilon ääressä tai vain kuoleva ihminen, jolla on suora selkä, mies,\njota naiset rakastavat? Rikkokaa veneet. Hosukaa kuin riivattu! Kuten\nminäkin joudutte tekin yöhön. Ja teidän yönne on oleva yhtä pimeä kuin\nminunkin.\"\n\n\"Täysi vatsa on antanut teille uutta sisua\", ivasin.\n\n\"Tyhjä vatsa hapannuttaa myrkkyni mehun! Alkakaa vain murskata\nveneitä.\"\n\n\"Kenen keksintö oli rikkihöyry?\" kysyin.\n\n\"En sano miehen nimeä, mutta kadehdin häntä, kunnes se osoittautui\npettymykseksi. Mutta kenen keksintö oli räiskyttää rikkihappoa Rhinen\nnaamalle? Hänen kasvonsa turmeltuivat kokonaan, sillä nahka on\nirtaantunut.\"\n\n\"En sano sitä\", vastasin. \"Mutta niin paljon sanon, että olen iloinen,\nettei aate ollut minun.\"\n\n\"Soo, soo\", hän mutisi itsekseen, \"toinen laiva, toiset tavat sanoi\nkokki, kun meni keulaan irroittamaan mesaanikuuttia.\"\n\nVasta kun työ oli tehty ja minä olin palannut peräkannelle, oli minulla\naikaa aprikoida, mitä hän oli tällä lauseellaan tarkoittanut. Mulligan\nJacobs olisi voinut olla taiteilija tai filosofinen runoilija.\n\nJa me rikoimme veneet. Kirvein ja moukarein se oli helpompaa kuin olin\nluullutkaan. Kajuuttain katoille jäivät veneet pirstaleina.\nTopaasisilmäiset olivat hakanneet tarmokkaimmin. Me pääsimme\nperäkannelle laukaustakaan ampumatta. Aiheuttamamme melu tietenkin\nhoukutteli miehet ulos skanssista, mutta he eivät yrittäneet keskeyttää\nmeitä.\n\nTässä saan tilaisuuden arvostella meriromaanien kirjoittajia.\nParisenkymmenen keulan miehen, jotka kaikki olivat hurjia, tehneet\npöyristyttäviä rikoksia, miesten, joita odotti vankeus ja hirsipuu\nmuutaman päivän perästä, olisi pitänyt ryhtyä taisteluun tehdessämme\ntyhjäksi heidän viimeisenkin pakomahdollisuutensa. Mutta he eivät\nyrittäneetkään estää meitä siitä.\n\n\"Mutta mistähän he saivat ruokaa?\" kysyi steward minulta myöhemmin.\n\nNäin hän on kysynyt minulta joka päivä siitä asti kuin mr Pike alkoi\nvaivata aivojaan samalla asialla. Jos olisin esittänyt Mulligan\nJacobsille tämän kysymyksen, olisikohan hän vastannut minulle? Joka\ntapauksessa vastataan siitä asiasta Valparaisossa oikeuden edessä.\nSiihen asti saan alistua siihen, että steward tekee tuon kysymyksen\nminulle joka päivä.\n\n\"On kysymys kapinoimisesta ja murhista aavalla merellä\", sanoin aamulla\nmiehille, kun he tulivat joukolla kannelle valittamaan sitä, että oli\ntuhottu veneet, ja kysymään aikeitani.\n\nKun katsoin alas noihin vaivaisiin olentoihin seisoessani peräkannen\nkäskijän paikalla, muistuivat mieleeni sukuni vaiheet, jotka olivat\nolleet mielettömät, väkivaltaiset, majesteetilliset. Lähdettyämme\nBaltimoresta oli jo kolme muuta miestä ollut tällä käskijän paikalla ja\nmennyt menojaan -- samurai, mr Pike ja mr Mellaire.\n\nBert Rhine seisoi kannella pää ja kasvot käärittyinä siteisiin. Tunsin\nhäntä kohtaan jonkinlaista kunnioitusta. Hänkin oli manalaisessa\ngettolaisuudessaan koiriensa herra. Kärsä-Murphy ja Pässi-Twist\nseisoivat pahoin pidellyn roistojohtajansa kahden puolen, joka halusi\nkamalan vammansa takia päästä maihin ja saada lääkärin hoitoa niin pian\nkuin suinkin. Hän alistui mieluummin oikeuden tutkittavaksi kuin halusi\nkuolla tai tulla sokeaksi.\n\nLaivaväen keskuudessa vallitsi erimielisyys, ja Isaac Chantz, jonka\nolkapää oli haavoittunut, tuntui olevan kolmea roistoa vastustavan\njoukon johtajana. Häneen liittyivät maltalainen, Andy Fay, Arthur\nDeacon, Frank Fitzgibbon, Richard Giller ja John Hackey.\n\nToisessa joukossa, joka yhä oli uskollinen rosvoille, oli sellaisia\nmiehiä kuin Pätkä, Sörensen, Lars Jacobsen ja Larry. Charles Davis\nkuului päättäväisesti rosvojen ryhmään. Kolmannen ryhmän muodostivat\nSundry Buyers, Nancy ja Tony. Tänä ryhmä oli aivan puolueeton. Mulligan\nJacobs oli liittymättä mihinkään puolueeseen.\n\n\"Mitä aiotte tehdä meille, sir?\" Isaac Chantz kysyi minulta uhmaten\nkolmea rosvoa, jotka kai olivat aikoneet johtaa puhetta.\n\nBert Rhine kääntyi vihaisena siihen suuntaan, mistä juutalaisen ääni\nkuului. Chantzin puoluelaiset vetäytyivät lähemmäksi häntä.\n\n\"Vangitutan teidät\", vastasin. \"Ja teitä kaikkia kohdellaan ankarasti,\nmikäli minusta riippuu.\"\n\n\"Mutta ehkä voitte tulla toisiin ajatuksiin\", juutalainen vastasi.\n\n\"Suu kiinni, Chantz!\" käski Bert Rhine.\n\n\"Saat sinäkin sen tehdä, sika\", Chantz ärähti, \"jos minunkin täytyy se\ntehdä.\"\n\nPelkään, etten olekaan sellainen toiminnan mies, mistä olen ylpeillyt,\nsillä olin niin utelias ja harras seuraamaan alapuolellani tapahtuvaa\nnäytelmää, että en sillä hetkellä tajunnut sen voivan päättyä\nmurhenäytelmään.\n\n\"Bombini\", Bert Rhine sanoi.\n\nHänen äänensä oli käskevä. Se oli isännän käsky jalkojensa juuressa\nmakaavalle koiralle. Bombini totteli. Hän veti esiin puukkonsa ja\nlähestyi juutalaista. Mutta tämän ympärillä seisovien keskuudesta\nkuului kumeata, eläimellistä ja uhkaavaa murinaa.\n\nBombini epäröi ja vilkaisi taaksensa johtajaan, jonka kasvoja hän ei\nvoinut nähdä kääreiden takia.\n\n\"Tee niin, se on hyvä, Bombini\", Charles Davis yllytti.\n\n\"Kitasi kiinni, Davis!\" kuului Bert Rhinen ääni kääreiden keskeltä.\n\nPässi-Twist veti esille revolverin, työnsi sen piipun ensin Bombinin\nkylkeen ja tähtäsi sitten juutalaisen ympärillä olevia miehiä.\n\nTunsin todellakin myötätuntoa italialaista kohtaan. Hän oli kahden\ntulen välissä.\n\n\"Bombini, pistä juutalainen kuoliaaksi\", Bert Rhine käski.\n\nItalialainen astahti askeleen, ja Pässi-Twist ja Kärsä-Murphy\nlähestyivät häntä.\n\n\"En näe häntä\", Bert Rhine jatkoi, \"mutta piru vieköön, minä tahdon\nnähdä hänet!\"\n\nSen sanoessaan hän tempaisi yhdellä rohkealla otteella siteet irti.\nKuinka mieletöntä tuskaa hän lienee tuntenut. Näin hänen kamalat\nkasvonsa, mutta niiden kuvailemiseen ei sanavarastoni riitä. Huomasin,\nettä Margaret huohotti ja värisi takanani.\n\n\"Bombini -- iske häntä\", toisti rosvo. \"Iske jokaista, joka päästää\näänenkään. Murphy! Pidä huolta, että Bombini tekee tehtävänsä.\"\n\nMurphyn veitsi uhkasi Bombinia selkäpuolelta. Pässi-Twist tähtäsi\njuutalaisen joukkoa revolverillaan. Kaikki kolme etenivät.\n\nTällä hetkellä tulin äkkiä itseni herraksi taas ja ryhdyin tuumasta\ntoimeen.\n\n\"Bombini!\" sanoin terävästi.\n\nTämä pysähtyi ja katsoi ylös.\n\n\"Seisokaa paikallanne\", käskin, \"kunnes olen puhunut. -- Chantz! Olkaa\njärkevä. Rhine on keulan pomo. Tottelette hänen käskyjään... kunnes\npääsemme Valparaisoon. Silloin joudutte vankilaan kuten hänkin. Siihen\nasti on toteltava Rhinen käskyjä. Ottakaa se onkeenne ja paikalla! Minä\ntuen Rhineä, kunnes poliisi on laivassa. -- Bombini! Tehkää, mitä Rhine\nkäskee. Ammun miehen, joka tahtoo pysähdyttää teidät. -- Deacon!\nPysykää erillänne Chantzista. Menkää naakelipenkille.\"\n\nKaikki miehet tiesivät, mikä lyijysade lentäisi kivääristäni, ja Arthur\nDeaconkin tiesi sen. Hän epäröi vain hetkisen ja totteli sitten.\n\n\"Fitzgibbon! -- Giller! -- Hackey!\" huusin vuoron perään, ja minua\ntoteltiin. \"Fay!\" huusin kaksi kertaa, ennen kuin kuului vastaus.\n\nIsaac Chantz seisoi yksin, ja Bombini tuntui nyt innokkaammalta.\n\n\"Chantz!\" sanoin, \"ettekö luule, että olisi terveellisempää mennä\nnaakelipenkille ja totella?\"\n\nHän punnitsi asiaa hetkisen, pani puukkonsa tuppeen ja totteli.\n\nVallan viettelykset! Olin vähällä päästää kirjallisuudenharrastukseni\nvalloilleni ja pitää heittiölle luennon, mutta, Jumalan kiitos, minulla\noli riittävästi ymmärrystä ja itsehillitsemiskykyä!\n\n\"Rhine!\" sanoin.\n\nHän käänsi syöpyneet kasvonsa minua kohden ja räpytteli silmiään\nkoettaen nähdä.\n\n\"Niin kauan kuin Chantz tottelee käskyjänne, antakaa hänen olla.\nTarvitsemme kaikki miehet viemään laivaa maihin. Mitä teihin itseenne\ntulee, lähettäkää Murphy perään puolen tunnin päästä, ja minä annan\nhänelle parasta mitä lääkelaatikosta löytyy. Siinä kaikki. Menkää\nkeulaan.\"\n\nJa miehet käydä laapustelivat tiehensä lyötyinä ja masentuneina.\n\n\"Mutta tuo mies -- hänen kasvonsa -- mitä hänelle on tapahtunut?\"\nMargaret kysyi minulta.\n\nSurullista on päättää rakkautta valheilla, mutta vielä surullisempaa on\naloittaa sitä valheilla. Olin koettanut salata tämän tapauksen\nMargaretilta, mutta olin epäonnistunut. Sitä ei enää voinut salata\nmuuten kuin valehtelemalla. Siksi kerroin hänelle totuuden, kerroin\nkuinka ja miksi vanha steward oli heittänyt rosvon kasvoille\nrikkihappoa, hän, joka tunsi valkoiset miehet ja heidän tapansa.\n\nEi ole paljoa kirjoittamista enää. _Elsinoren_ kapina on päättynyt.\nRosvot johtavat hajaantunutta miehistöä. Rosvot ovat yhtä halukkaita\nviemään meidät johtajansa satamaan kuin minäkin saamaan heidät kaikki\nvankilaan. _Elsinoren_ matkan ensimmäinen vaihe lähenee loppuaan. Kuluu\nenintään kaksi päivää, niin olemme Valparaisossa. Sitten aloitamme\nuuden matkan ja lähdemme Seattleen.\n\nMinun on vielä kerrottava eräästä asiasta, ja silloin tämän omituisen\nristeilyn omituinen lokikirja on täydellinen. Se tapahtui vasta viime\nyönä. Margaret ja minä vietimme toisen koiravahdin viimeisen tunnin\nperäkannen kaiteen ääressä. Oli suloista tuntea taas _Elsinoren_\npainuvan tuulen kuljettaman täysin purjein, tuntea sen lipuvan ja\nkiitävän vesien halki rauhallisella merellä.\n\nPimeyden peitossa, toistemme syliin kietoutuneina, puhuimme\nrakkaudesta ja tulevaisuuden suunnitelmista. Kun olisimme\nValparaisossa, ehdotin minä, ottaisimme _Elsinoreen_ uudet miehet ja\npäälliköt ja lähettäisimme sen matkalle, mutta me taas matkustaisimme\nnopeakulkuisessa höyrylaivassa joutuisasti kotiin. Lisäksi ehdotin,\nettä koska Valparaiso oli paikka, missä oli pappeja ja sai\navioliittolupia, menisimme naimisiin, ennen kuin nousisimme kotiin\nvievään höyrylaivaan.\n\nMutta Margaret oli itsepäinen. Westit ovat aina seuranneet laivojaan\nperille asti, olivat aina tuoneet laivansa satamaan tai olivat\nhukkuneet laivoineen matkalla. _Elsinore_ oli lähtenyt Baltimoresta\nWestin johdolla. _Elsinoreen_ otettaisiin Valparaisossa uusi miehistö\nja alipäälliköt, ja _Elsinore_ saapuisi Seattleen vieläkin mukanaan\nWest.\n\n\"Mutta ajattelepa, sydänkäpyseni\", vastustin. \"Matkaan menee kuukausia.\nMuista, mitä Henley on sanonut: 'Jokaisen suudelman jälkeen jää meille\nvähemmän elon aikaa.'\"\n\nTyttö painoi huulensa omilleni.\n\nMutta minä olin tyhmä.\n\n\"Oh, nuo pitkät, ikävät kuukaudet\", valitin.\n\n\"Sinä rakas tyhmeliini\", Margaret nauroi. \"Etkö ymmärrä?\"\n\n\"Ymmärrän vain, että Valparaisosta Seattleen on monta tuhatta mailia\",\nvastasin.\n\n\"Et halua ymmärtää\", hän sanoi uhmaavasti.\n\n\"Olen yksinkertainen raukka\", myönsin. \"Tiedän vain yhden asian: tahdon\nsinut omakseni. Tahdon sinut omakseni.\"\n\n\"Sinä olet hyvä, mutta sinä olet hyvin, hyvin tyhmä\", tyttö sanoi ja\npuhuessaan hän tarttui käteeni ja painoi sen poskeansa vasten.\n\n\"Punastuin sen johdosta, mitä tyhmyytesi pakottaa minut sanomaan\",\nMargaret selitti. \"Sanoithan jo, että Valparaisossa on pappeja... ja...\nsieltä saa lupia... ja, no...!\"\n\n\"Tarkoitat...?\" änkytin.\n\n\"Juuri sitä\", hän vakuutti.\n\n\"Kuherruskuukautemme vietämme _Elsinoressa_, Valparaisosta Seattleen\nasti\", puhkesin innoissani puhumaan.\n\n\"Monet tuhannet mailit, pitkät, ikävät kuukaudet\", Margaret kiusoitteli\nmatkien ääntäni, kunnes vaiensin hänen kiusoittelevan suunsa\nhuulillani.\n\n\n\n"]