Psykoanalyysi
Yrjö Kulovesi (1887–1943)
Teos on varhainen suomenkielinen johdatus psykoanalyysin perusteisiin ja Sigmund Freudin oppeihin. Se käsittelee mielen tiedostamatonta rakennetta, unia, symboleita sekä neuroosien syntyä ja hoitoa. Kirjoittaja tarkastelee aihetta myös kasvatustyön näkökulmasta.
Yrjö Kuloveden 'Psykoanalyysi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1778. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
PSYKOANALYYSI
Kirj.
Yrjö Kulovesi
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1933.
SISÄLLYS:
Alkulause. Psykoanalyysin kehityksestä. Tajuttoman sielullisen rakenteen ja toiminnan ilmenemismuotoja. Psykoanalyyttinen libido-oppi. Neuroosien rakenne. Tuskallinen ahdistus (Angst). Symboliikka. Psykoanalyysin tekniikasta. Psykoanalyysi ja kasvatustyö. Vietin ylevöittämisestä. Kirjallisuusluettelo.
ALKULAUSE.
Psykoanalyysin peruskäsitteiden ja tehtävien selvittäminen suomalaiselle lukijakunnalle, mikä tässä kirjassa suurin piirtein suoritetaan, ei suinkaan tapahdu liian aikaisin. Meidän maassamme on psykoanalyysi toistaiseksi pysynyt kovin tuntemattomana. Siihen on varmaan ollut yhtenä syynä meikäläisen tieteen riippuvaisuus saksalaisesta, joka alun perin suhtautui psykoanalyysiin objektiivisen asiallisuuden unohtaen ja antaen sen sijaan täyden vapauden tunnearvoille. Kun kirjoittajalla on myöskin ollut selvänä tämä seikka, niin on siitä johtunut, että esitys paikoitellen on saanut jossakin määrin niin sanoaksemme etukäteen apologeettisen värin. Muualla maailmassa, missä psykoanalyysi jo on saavuttanut asemansa, ei tällainen puolustusasenne ole tarpeellinen. Esitys ei ole suinkaan mikään tyhjentävä. Sen tarkoituksena on ainoastaan johdattaa lukija tieteen peruskäsitteisiin. Psykoanalyysia ei lopullisesti opita pelkän kirjallisuuden avulla, vaan siihen vaaditaan ennen kaikkea omakohtaisesti koettu ns. oppianalyysi. Herätteen kirjan julkaisemiseen on antanut tohtori Erik Ahlman, joka niinä vuosina, joina allekirjoittanut on työskennellyt psykoanalyysin alalla, on ymmärtämyksellään tukenut tekijää tämän eristetyssä asemassa.
Tampereella, marraskuulla 1932.
Yrjö Kulovesi.
PSYKOANALYYSIN KEHITYKSESTÄ.
Lähdettäessä kuvaamaan psykoanalyysin kehityshistoriaa tulee ensinnä mieleen Sigmund Freud itse työhuoneessaan Wienissä Berggassen varrella, missä hän on työskennellyt vuosikymmenet päivästä päivään potilaitaan käsitellen. Kun jokaisen potilaan osalle tulee tunti päivässä, ja jokainen potilas on joutunut käymään analyysissa kuukausimääriä, jopa joissakin tapauksissa vuosiakin, niin voimme sanoa kohta aluksi, että johtopäätösten teossa ei ole tyydytty mihinkään puolinaiseen aineen käsittelyyn. Siinä on tapahtunut perinpohjaista työtä. Kaiken Freudin julkaiseman tuloksen taustana onkin tämä vertaansa hakeva työ. Havainnot ovat jokaisen väitteen takana. Yleensä itse esitys hänen teoksissaan on keskitettyä ja lyhytsanaista. Se vaatii lukijalta myöskin keskitystä ja ajatuksen ponnistusta. Se on kiteytynyt muotoonsa sen jälkeen, kun tutkijan itsensä on onnistunut havainnoissaan päästä käytännölliseen tulokseen. Asiaan perehtymättömästä tuntuu, kuin uusi tiede monine uusine ammattisanoineen olisi suuressa määrin spekulatiivista rakenteeltaan. Kuitenkin on asianlaita se, että jokaisen sanan takana ovat tosiasiat elävästä elämästä. Psykoanalyysi on empiirinen tiede.
Vuosikymmenien kuluessa on tämän tieteen ympärille eri maissa kokoontunut lukuisa joukko tutkijoita, jotka ovat sitä paljon vieneet eteenpäin. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole kyennyt siinä määrin avartamaan näköaloja kuin Freud itse. Yhä vieläkin, olkoonpa kysymyksessä mikä havainto tahansa, jonka nuorempi tutkija tulee tehneeksi, on aina varovaisinta, ennenkuin lähtee sitä uutena löytönä esittämään, ottaa selvää, onko Freud siitä jo ehtinyt sanansa sanoa. Ja niin täydellisenä on esimerkiksi unipsykologia hänen kädestään lähtenyt teoksessa "Traumdeutung", että vähiin rajoittuvat ne lisäykset, mitä tähän työhön myöhemmin toiset tutkijat ovat tehneet.
Psykoanalyysin kehitys kuuluu siis olennaisesti ja kiinteästi Freudin elämäntyöhön. Esitys tämän tieteen kehityshistoriasta on pääasiallisesti kertomusta hänen työskentelynsä eri vaiheista.
Freud on itse useita kertoja käsitellyt psykoanalyysin kehitystä. Ensimmäinen tällainen esitys oli viisi luentoa sisältävä esitelmäsarja, jonka hän piti Amerikassa vuonna 1909 Worcesterin yliopiston juhliin kutsuttuna. V. 1914 julkaistussa kirjoituksessaan "Zur Geschichte der psychoanalytischen Bewegung" hän on myöskin esittänyt pääkohtia psykoanalyysin siihenastisesta kehityksestä. Ja professori R. Groten julkaisemassa kokoomateoksessa "Die Medizin der Gegenwart in Selbstdarstellungen" hän mielenkiintoisella tavalla kertoo elämäntarinansa ja siihen liittyvän psykoanalyysin kehityshistorian. Näihin esityksiin nojautuen mainitsemme muutamia tärkeimpiä vaiheita Freudin elämän ja päivätyön taipaleilta.
Sigmund Freud on syntynyt 6 p:nä toukokuuta 1856 Freibergin kaupungissa Mährissä, silloisessa Itävallassa. Syntyperältään hän on juutalainen. Niinkuin hän itse kertoo, on suku perintätiedon mukaan alkuaan asunut Kölnissä, mutta sitten neljännellä- tai viidennellätoista vuosisadalla muuttanut juutalaisvainojen alta Liettuaan ja kulkeutunut sieltä viime vuosisadan aikana jälleen etelää kohden, Galitsian kautta Itävaltaan. Nelivuotiaana Freud joutui pienestä syntymäkaupungistaan suurempiin oloihin, kun perhe muutti Wieniin. Tässä tärkeässä henkisen elämän keskuksessa hän sitten suoritti kaiken koulunkäyntinsä, ja se on pysynyt hänen kotikaupunkinaan. Jo koulussa hänen lahjansa näkyivät selvästi. Hän oli aina luokallaan ensimmäinen ja kertoo muutenkin olleensa lahjakkuutensa vuoksi suositussa asemassa. Siitä huolimatta, että perheen taloudellinen asema ei ollut hyvä, pikemmin päinvastoin, teroitti isä ylioppilaaksi päässeelle pojalleen, että tämän oli alansa valinnassa seurattava vain omia taipumuksiaan eikä mitään muita näkökohtia. Freud itse sanoo, ettei hän elämänuraa valitessaan tuntenut mitään erityistä ennakkokiintymystä lääkärin ammattiin enempää kuin oikeastaan myöhemminkään. Hänet vei tälle alalle tiedonhalu, joka alun pitäen kohdistui kaikkeen ihmistä sellaisenaan koskevaan. Hän sanoo myöskin noina aikoina aktuaalisen Darwinin opin viehättäneen häntä siksi, että se näytti lupaavan erinomaista virikettä tieteelliselle tutkimukselle. Goethen kaunis kirjoitus "Die Natur" antoi hänelle vaikutelmia juuri niihin aikoihin, jolloin hän päätti kirjoittautua lääketieteen opiskelijaksi. Goethen suuripiirteinen, aikakautensa yläpuolella liikkuva ennakkoluulottomuus oli jo silloin vaikuttanut suuntaa määräävänä Freudin elämässä. Antamalla vuonna 1930 vanhuutensa päiviin ehtineelle tutkijalle Goethe-palkintonsa Frankfurt am Mainin kaupunki puolestaan tunnusti, että Freudin suorittama elämäntyö on muodostunut tuon suuren henkisen muiston arvoiseksi.
Yliopistossa Freud kertoo aluksi kokeneensa pettymyksiä. Hänen oli pakko selvittää itselleen asenteensa tovereihin, joista monet antoivat ymmärtää, että hän juutalaisena oli alempiarvoinen ja kansakuntaan kuulumaton. Mitään alempiarvoisuutta ei hänen henkinen kykynsä suostunut tunnustamaan, ja kansallisuuskysymyksen hän sanoo ratkaisseensa selvimmin siten, että uskoi innokkaalle ahertajalle löytyvän sentään ihmiskunnan puitteissa paikan, tarvitsematta sijoittautuakaan edeltä määrättyihin riveihin. Hänen silloinen asemansa jo totutti aikaisin kestämään siinä, mihin hän myöhemmin työssään joutui, kun hän ainoana löytämäinsä totuuksien edustajana aluksi sai jäädä työskentelemään yksin, yleisen mielipiteen hylkäämänä.
Opintovuosinaan Freud työskenteli Ernst Brücken laboratoriossa kuuden vuoden aikana. Hänen tutkimustensa kohteena oli hermoston mikroskooppinen anatomia. Valmistuttuaan hän edelleenkin jatkoi näitä töitään, kunnes opettajansa kehoittamana rupesi kiinnittämään huomiota myöskin taloudellisen asemansa varmentamiseen ja alkoi valmistautua hermotautien erikoislääkäriksi. Tätä varten hän toimi yleisen sairaalan sisätautien osastolla sekä aivoanatomisessa laitoksessa kohdistaen tutkimuksensa selkäytimen pidennyksen rakenteeseen. Sairaalalääkäriaikoinaan hän julkaisi useita töitä elimellisten hermotautien alalta ja saavutti näiden tautien diagnostiikassa valmiuden. Keväällä 1885 hän histologisten ja kliinillisten julkaisujensa perusteella sai neuropatologian dosentuurin. Näemme siis, että hän on perusteellisesti tutkinut hermosairauksien orgaanistakin puolta. Kun hän myöhemmin esimerkiksi tuskallisen ahdistuksen (Angst) psykopatologiaa käsitellessään puolittain leikillisesti viittaa siihen, kuinka vähän orgaanisen puolen tunteminen siinä auttaa selvyyteen, niin voimme sanoa hänen puhuvan asiantuntijana tälläkin alalla. Pian sen jälkeen, kun Freud oli saanut dosentinnimityksensä, hänelle opettajansa Brücken suosituksesta myönnettiin suurehko stipendi. Ja vielä saman vuoden syksynä hän matkusti Pariisiin.
Tämä Pariisin matka on merkityksellinen Freudin kehityksessä sen tähden, että hän siellä kuuluisan hermotautien tuntijan Charcot'n luona oppi ymmärtämään hysteriaa kokonaan toiselta kannalta kuin siihenastisessa opiskelussaan. Hän näki tämän sairauden seuraavan tiettyjä lakeja, näki sitä tavattavan miehisissäkin potilaissa ja seurasi kokeita, joissa hypnoosin avulla saatiin aikaan hysteerisiä halvautumisia ja jäykistymisiä, jotka eivät luonteeltaan millään tavalla poikenneet henkisen trauman spontaanisesti aiheuttamista sairaudenoireista. Kun hän sen jälkeen palasi Wieniin, hän oli saanut herätteen, joka kiinnitti hänen huomionsa erityisesti juuri hysteriaan ja siinä piilevään psykologiseen arvoitukseen.
Esittäessään Wienin lääkäriseurassa matkansa tuloksia Freud koki kylmän vastaanoton. Puheenjohtaja sanoi suoraan uusien oppien olevan mahdottomia. Kun Freud tarjoutui todistamaan väitteidensä paikkansapitävyyden sairaalatapauksilla, epäsivät sairaalain lääkärit häneltä pääsyn niihin. Pahimpana loukkauskivenä oli väite miehisissä potilaissa esiintyvästä hysteriasta ja hysteeristen halvautumisten suggestiivisesta syntymismahdollisuudesta. Hänet suljettiin vielä kaiken päätteeksi pois aivoanatomisesta laitoksesta, missä hän jo oli suorittanut huomattavan työn. Luennoilleen hän ei saanut mistään huonetta. Tähän välinpitämättömyyteen Freud suhtautui vetäytymällä pois kaikesta akateemisesta ja yhdistyselämästä.
Työskennellessään nyt omassa vapaassa hermolääkärin ammatissaan Freud koki aluksi jälleen pettymyksen, joka tällä kertaa oli todella vakava. Hän havaitsi, että siihenastisista hoitotavoista ei yksikään kyennyt neurootikkoja auttamaan. Siihen aikaan oli muodissa sähköhoito ja sen vaatimat välineet. Sillä oli, niinkuin hänelle selvisi, vain pelkkään mielikuvitukseen perustuva merkitys. Jos sillä jotakin todella saavutettiin, niin se johtui, niinkuin rehellisen tutkijan täytyi tunnustaa, siis vain suggestiivisesta vaikutuksesta. Freud työnsi piankin kojeet kokonaan syrjään eikä ole sen jälkeen niihin koskenut. Parempi hoitokeino oli hypnoosi. Mutta silläkin oli rajoituksensa. Se ei mm. onnistunut läheskään kaikissa potilaissa. Perehtyäkseen paremmin tähän hoitotapaan Freud teki vielä matkan Ranskaan. Tällä kertaa hän kävi Nancyssä ja seurasi Bernheimin työskentelyä. Matka ei kuitenkaan vakuuttanut häntä sen paremmin hypnoosin mahdollisuuksista. Hän oli nähnyt Bernheimin itsensäkin useasti jäävän pulaan kykenemättä saamaan potilastaan syvään hypnoosiin, varsinkaan sairaalatyönsä ulkopuolella.
Jo ennen Pariisin matkaansa Freud oli joutunut kosketuksiin wieniläisen lääkärin Josef Breuerin kanssa. Tämä oli selostanut hänelle kokemuksiaan erään hysteriasairaan hoidossa. Palattuaan jälleen kotiin Freud perehtyi juurta jaksain Breuerin tapaukseen. Potilas oli ollut nuori tyttö, jonka erinomainen älykkyys oli suuresti helpottanut hoitoa. Hänellä oli ollut kirjava sikermä oireita, niiden joukossa jäykistymisiä, estyneisyyttä ja psyykillisiä sekavuus tiloja. Breuer oli saattanut hänet syvään hypnoosiin ja siinä tilassa saanut sairaan palauttamaan mieleensä kokemuksia, jotka vaikuttivat sairauden oireita ylläpitävinä tekijöinä sairaan psyykessä. Valvetilassa tyttö ei muistanut noita tapahtumia ensinkään. Mutta syvässä hypnoosissa ne palasivat hänen mieleensä, kohosivat tajuntaan asti. Saatuaan ne puhutuksi hän oli vapaa oireista. Oireista vapautuminen tapahtui vähitellen aste asteelta: ensin poistettiin depressiivinen sekavuustila ja sen jälkeen estyneisyys sekä ruumiilliset oireet. Kävi selväksi, että oireet juonsivat juurensa mieltä järkyttäneistä kokemuksista ajalta, jolloin sairas oli hoitanut isäänsä tämän kuolintaudissa. Isän sairasvuoteen ääressä hänen oli ollut pakko tukahduttaa mielestään eräitä ajatuksia ja mielikuvia. Näiden väkivaltaisesti tukahdutettujen mielikuvien tilalle oireet olivat ilmaantuneet. Oire ei kuitenkaan ollut koskaan yhden ainoan traumaattisen tapahtuman tulos, vaan monien eri kokemusten yht'aikaa rakentama. Kun sairaasta syvässä hypnoosissa voitiin poistaa näitä tapahtumia tajunnasta kaukana pitävä jännitystila, ja tapahtumat silloin kohosivat tajuntaan asti, hävisivät samalla oireet. Pitkäaikaisen työskentelyn jälkeen Breuer oli saanut sairaan kokonaan oireistaan vapaaksi.
Tämä Breuerin kokemus oli se lähtökohta, joka antoi Freudille, nuorelle hermolääkärille, viitteen ruveta johdonmukaisesti tutkimaan hysteriatapauksia varmentaakseen noiden havaintojen mahdollisen yleispätevyyden. Usean vuoden kokemuksen jälkeen hänellä oli runsas aineisto valmiina. Se todisti kauttaaltaan Breuerin olleen oikeilla jäljillä ja hysterian oireitten takana aina olevan havaittavissa kätkettyjä psyykillisiä tekijöitä, jotka eivät ulotu potilaan tajuntaan asti, mutta siitä huolimatta vaikuttavat. Freud suostutti Breuerin havaintojen julkaisemiseen. Vuonna 1893 ilmestyi ensin ennakkojulkaisuna "Über den psychischen Mechanismus hysterischer Phänomene", ja sitä seurasi vuonna 1895 laajempi teos "Studien über Hysterie". Tämä teos valaisee mielenliikutusten ja hysteerisen oireen yhteyttä, siinä korostetaan jo samalla tajuttoman ja tajuisen psyykillisen systeemin eroa, havaitaan mielenliikutusta ylläpitävän psyykillisen tekijän patoutuessaan aikaansaavan oireen ja huomautetaan, että oire merkitsee saman energian purkautumista, mikä muuten purkautuisi mielenliikutuksena. Sen pitemmälle siinä ei kuitenkaan hysterian psykopatologian selvittämisessä vielä menty. Varsinainen psykoanalyysi oli vielä silloin syntymättä. Hoitotapaansa Breuer nimitti katarttiseksi. Sen tarkoituksena oli ohjata oireissa purkautuva, mutta tukahdutettu mielenliikutus alkuperäisessä muodossaan loppuun eletyksi. Sellaisissa tapauksissa, missä oire rakentuu verraten ahtaalle psyykilliselle alueelle ja sairas todella onnistutaan saamaan syvään hypnoosiin, on katarttisella hoidolla edelleenkin merkitystä. Se ei olekaan joutunut kokonaan pois käytännöstä, vaan moni psykoterapeutti käyttää sitä yhä vieläkin, niinkuin esimerkiksi berliiniläinen Simmel sotaneuroosien hoidossa. Mutta mitään psykoanalyysia se ei ole.
Breuerin ja Freudin yhteistyö ei siis vielä johtanut psykoanalyysin syntymiseen. Se antoi vasta onnellisen lähtökohdan ja varmensi oikean suunnan neuroosien psykologiseen ymmärtämiseen. Mutta se oli vain lähtökohta. Selvitellessään hysteerisen oireen syntyä nämä molemmat tutkijat kulkivat jo ensi askelissa eri suuntiin. Breuer korosti hysterian oireessa esiintyvää jonkinlaista psyykillistä jakautumisilmiötä, missä erilaiset tilat eroavat toisistaan kokonaan riippumattomiksi "hypnoideiksi tiloiksi". Freud taas vaistosi alun perin tämän sairauden rakenteessa psyykillisiä tarkoitusperiä ja käsitti tuon jakaantumisilmiön seuraukseksi mielikuvasisällön torjumisesta tajunnasta pois. Torjumistapahtuman hän merkitsi aluksi sanalla Abwehr ja sitten myöhemmin sanalla Verdrängung.
[Nämä molemmat nimitykset ovat jääneet psykoanalyyttiseen sanastoon: edellinen merkitsemään tajunnastatorjumis-tapahtumaa laajemmassa mielessä, jälkimmäinen ahtaammassa. Jälkimmäinen on oikeastaan vain edellisen yksi muoto. Minkä psykoanalyysi nykyään merkitsee sanalla Abwehr, siis torjunta laajemmassa mielessä, sisältää muitakin psyykilliselle työskentelylle ominaisia mekanismeja kuin tajunnasta torjumisen ahtaammassa mielessä. Niinpä tulemme näkemään, että genitaalinen libidopyrkimys torjutaan myöskin libidonregression avulla, ja yhtenä muotona saatamme pitää myöskin reaktiivisia minän taholla kehittyviä oireita ja ominaisuuksia, jotka varsinkin luonnetta määräävinä tekijöinä ovat tärkeitä. Tajunnasta torjuminen ahtaammassa mielessä tapahtuu siten, että vietinsijoitusta merkitsevästä mielikuvasta vedetään pois sen esitajuisessa vaiheessa mielenkiinto, libidonsijoitus.]
Erimielisyys ei tällöin vielä kuitenkaan vieroittanut tutkijoita toisistaan. Mutta niinkin täytyi käydä. Sen jälkeen kun Freud tapauksiaan yhä pitemmälle analysoiden havaitsi seksuaalikehityksen ratkaisevan merkityksen neuroosien synnyssä eikä häikäillyt esittää totuutta sellaisenaan, etääntyi Breuer antaen todennäköisesti yleisen mielipiteen vaikuttaa jo jonkin aikaa kahden vaiheella häilyneeseen kantaansa. Tuossa ensimmäisessä hoitotapauksessaan hän itse nimenomaan väitti seksuaalisen puolen olleen kovin vähän kehittyneen. Todellisuudessa oli jo tämän hoidon aikana tapahtunut potilaan kiintyminen lääkäriin siinä merkityksessä, missä psykoanalyysi sen sittemmin on selvittänyt siirtokiintymisenä (Übertragung). Kun Breuer oli havainnut tämän, toisin sanoen, että sairas jollakin tavalla oli rakastunut lääkäriinsä, niin hän etääntyi vastenmielisyyttä tuntien tapauksesta eikä myöhemminkään puhunut hoidossa sattuneesta tällaisesta ilmiöstä mielellään. Luultavasti hän aavisti sairaansa "vähän kehittyneen seksuaalisen elämän" olleen, niinkuin oireetkin, jonkinlaista naamiota, mutta takana piilleen kokonaan toisen totuuden, ja siksi hän ei milloinkaan myöskään asettunut jyrkästi vastustamaan Freudin käsitystä seksuaalikehityksen merkityksestä neuroosien rakenteessa. Yleinen mielipide oli siihen aikaan intohimoisesti Freudia vastaan. Breuerilla ei älynsä terävyydestä huolimatta ollut sitä itsepintaista ja mistään riippumatonta rohkeutta asettua suuriäänistäkin mielipidettä vastaan kuin Freudilla. Seurauksena oli, että Freud nyt jäi täydellisesti yksin.
Tässä siis sattui ensi kerran se, että ystävä ja työtoveri luopui Freudista. Samanlaista on sattunut jälkeenkinpäin. Viittaamme vain Adlerin, Jungin ja Stekelin etääntymiseen. On väitetty, että eroamiset ovat johtuneet Freudin luonteesta. Tosiasia on, että myöhemmin niinkuin ensi kerrallakin syynä on ollut se, että hän ei ole suostunut mihinkään yleistä mielipidettä mairittelevaan kompromissiin tieteessään, vaan pitänyt kiinteästi kiinni siitä, minkä on havainnut oikeaksi.
Samalla kun Freud ulotti tutkimuksensa laajalle alalle, nim. neurooseihin yleensä, ja havaitsi hypnoosin riittämättömyyden, hänen oli pakko lähteä etsimään hoitotekniikan muutosta. Etsiessään tällaista tekniikkaa, joka pystyisi korvaamaan hypnoosin, Freud sanoo mieleensä tulleen erään kokeen, jonka hän oli nähnyt Bernheimin menestyksellä tekevän useitakin kertoja. Kun koehenkilö oli herätetty hypnoosista, niin hän hypnoosille ominaisen amnesian (muistamattomuuden) lakien mukaan näytti unohtaneen kaiken hypnoottisessa tilassa kokemansa. Mutta Bernheim väitti, että henkilö kyllä "tietää" kaiken, vaikka se ei ole muistissa juuri sillä hetkellä. Hän vaati henkilöä palauttamaan mieleensä vain kaiken, ja samalla kun hän tiukasti jatkoi vaatimistaan, hän asetti kätensä tämän otsalle. Seuraus oli todella se, että tämä ensin vaivalloisesti, mutta sitten yhä vuolaammin kertoi kaiken hypnoosissa kokemansa. Freud päätti yrittää potilaillaan samanluontoista. Kun nyt kerran katarttisessa hoidossa sairas saattoi hypnoottisessa tilassa saada tajuntaansa asti sairautta ylläpitävän sisällön, niin täytyi sen olla jollakin tavalla olemassa hänen psyykillisessä rakenteessaan myöskin valveilla ollessa, oli vain yritettävä itsepintaisesti saada se tajuntaan asti niinkuin Bernheim kokeessaan. Tässä vaiheessa Freud siis jätti kokonaan hypnoosin käytön säilyttäen siitä ainoastaan potilaan makuuasennon leposohvalla, jonka pääpuolessa analyytikko istuu tuolissa. Hoitotekniikan perustaksi tuli nyt "vapaa assosioiminen".
Vasta siis sen jälkeen kun hoitotekniikassa tapahtui tämä muutos, voidaan sanoa varsinaisen psykoanalyysin saaneen alkunsa. Hoito muuttui nyt entistäänkin paljon hitaammaksi, mutta se voitiin suorittaa ennen aavistamattoman laajalla pohjalla ja ulottaa yksilön persoonallisuuden koko kehitykseen. Vasta nyt voitiin päästä siihen syvyyteen sairaan psyyken tajuttomassa rakenteessa, joka on pohjimmaisena myöskin neuroosia määräämässä.
Kun potilas asetettiin seuraamaan ns. psykoanalyyttistä perussääntöä, joka vaatii sen, että sairas sanoo kaiken, mitä mieleen kohoaa, sellaisenaan käyttämättä itse mitään kritiikkiä sanottavaansa nähden, niin havaittiin piankin, että mieleenjohtumain koskettaessa tajunnalle siihen asti ulottumattomissa olevaa sisältöä hänessä ilmeni ns. vastustus (Widerstand) analyysissa. Sairas asettui siis vastustamaan omaa parantamistaan. Tällaisessa tapauksessa assosiaatiot hidastuvat, ne saattavat pysähtyä kokonaan tai poiketa yhdentekeville alueille, sairas käyttää päästäkseen lähenemästä omalle minälleen vastenmielisiä asioita monia muita keinoja, joitten analysoiminen ja selvä oivaltaminen useinkin vaatii analyytikolta terävänäköisyyttä ja kokeneisuutta. Käy selväksi, että sairaan tajunnasta tyyten torjuttu sisältö on hänen kasvatuksen mukaiselle minälleen sopimatonta, hävettävää, tuskallisuutta herättävää. Hänen koko eetillinen ja esteettinen omatuntonsa asettuu sen tajuiseksi saattamista vastaan. Toisin sanoen, liikkeelle joutuu sama tekijä, joka on tuon tajuiseksi mahdottoman mielikuvan alkujaan tajunnan piiristä sulkenutkin. Mainitsemme esimerkin: Potilas on ensin vakuuttanut, että hänen kohdaltaan "psykoanalyyttinen teoria" lapsuuden aikuisista seksuaalisista havainnoista ja mielenkiinnosta on ehdottomasti väärä. Hän ei muista lapsuudestaan mitään sellaista. Tämän jälkeen hän assosioi hetken perästä erään vanhan lesken mökin. Hänen on vaikea sanoa tuota assosiaatiota. Siinä vaikuttaa siis hänessä itsessään vastarinta, joka vaistoaa, että asiassa on jotain vastenmielistä. Mitä se on, sitä hän ei vielä aavista. Mutta sitten alkaa hänen tajuntaansa kohota yhä selvemmin muistoja tuolta mökiltä. Lapsi oli usein oleillut siellä vuorokausimääriä kodista pois siirrettynä. Siihen aikaan oli naisen luona käynyt hänen sulhasensa, ja näitten keskinäiset suhteet olivat silloin saaneet muotoja, joita nuo kaksi ihmistä eivät luulleet niin pienen lapsen käsittävän tahi edes huomaavan. Kävi selväksi, että tällä henkilöllä oli tajuttomalle alueelle torjuttuna varsin runsaat mielikuvat, jotka kaikki järjestään koskivat sukupuolielämää ja siihen liittyviä pelkoa herättäneitä kysymyksiä. Ymmärrämme siis nyt, miksi tuon mökin ensi assosioiminen oli ollut niin vaikea sanoa. Tajunnassa asti ei sillä hetkellä ollut vielä mitään kaikesta siitä vastenmielisestä, mikä tähän muistoon sitten todettiin läheisesti liittyvän, mutta se oli tajuttomalta alueelta esiin pyrkimässä ja pani silloin jo liikkeelle esitajuisen sensorin taholla tuon vastustuksen.
Alun perin on siis sielunelämässä täytynyt olla kahden eri pyrkimyksen välinen konflikti. Toisaalta vietti ja sen mukaiset mielikuvat. Toisaalta sitä vastassa vaikuttava torjuva tekijä. Tässä ristiriidassa on tapahtunut vietinomaisten mielikuvien tajunnasta torjuminen (Verdrängung).
Kun tällaisessa ristiriidassa lopullinen ratkaisu tapahtuu siihen suuntaan, että vietti pyrkimyksineen ja mielikuvineen kärsii tappion ja torjutaan kokonaan tajunnan piiristä pois, luulisi, että asia sitä myöten olisi selvä. Vietin ei pitäisi enää sen jälkeen päästä sanaansa sanomaan. Neuroosissa ei käy niin, vaan torjumistapahtuma on epätäydellinen. Vietti mielikuvineen ja toiveineen jää edelleen tajuttomalle psyykilliselle alueelle ja vaikuttaa siellä esiinpyrkivänä dynaamisena tekijänä. Tulemme seuraavassa näkemään, kuinka se erilaisissa muodoissa saattaa sivuuttaa tuon torjuvana vaikuttavan tekijän ja päästä esiin.
Freudin toteuttama hoitoteknillinen uudistus osoittautui erittäin onnistuneeksi keinoksi johtaen kokonaan uusiin löytöihin psyykillisen rakenteen tähän asti tuntemattomilla tajuttomilla alueilla. Myöskin neuroosien hoidossa lankesi pääpaino nyt itse torjumistapahtuman laukaisemiseen. Sairaan havaittiin toistavan yleensä tilanteisiin suhtautumisessaan loppuun asti elämätöntä ja tajunnasta torjuttua varhaislapsuuden aikuista asennetta.
Tällainen on lyhyesti esitettynä psykoanalyysin syntyhistoria pääkohdissaan. Siinä on monesti jälkeenkin päin asiantuntemattomilla tahoilla tahdottu antaa Breuerille liian suuri merkitys. Niinkuin olemme nähneet, ei hänellä enää varsinaisen psykoanalyysin kehityksessä ole ollut minkäänlaista osuutta. Psykoanalyysin esihistoriaan hänen työnsä kuitenkin kuuluu. On nimittäin aina muistettava hänen erinomainen ansionsa lähtökohdan löytämisessä. Siinä häntä johti oikea vaisto, suuri osanotto sairaan auttamiseen ja myöskin sairaan oma harvinainen älykkyys puheenalaisessa tapauksessa.
Jäätyään täydelleen yksin sen jälkeen kun Breuer oli hänestä etääntynyt, Freud työskenteli kymmenen vuoden ajan yksinään ja tunnustusta vailla. Tänä aikana hänellä oli, niinkuin hän kertoo omassa elämäkertaesityksessään, se käsitys, että hän ei ehdikään elämänsä kuluessa saada löytämilleen totuuksille ymmärtäjiä, ja samalla varmuus siitä, että kuitenkin joskus tulevaisuudessa, ehkä vuosikymmenien jälkeen, joku tutkija joko löytää uudelleen samat tosiasiat tai palautuu niihin hänen tutkimuksiensa avulla. Kuitenkaan ei sekään aika, jonka hän näin eli erillään muusta maailmasta työskennellen vain potilaittensa auttamiseksi ja tieteensä eteenpäin viemiseksi, ollut vailla viehätystä. Hänellä oli häiritsemätön rauha työssä, joka antoi yhä uusia tuloksia. Potilaita alkoi virrata kaukaa Wienin ulkopuolelta ja muista maista. Hän ei ollut millään tavalla riippuvainen kotikaupunkinsa ja sen tieteellisten piirien kannasta. Näinä vuosina hän rakensi m.m. unipsykologian tähän asti aavistamattomaan laajuuteen ja suoritti tehtävän, niinkuin jo mainittiin, esikuvallisen perusteellisesti. Oli epäilemättä tutkimuksille eduksikin, että hän saattoi näin minkään sivuvaikutuksen häiritsemättä antautua perinpohjaisesti omaan työhönsä.
Huolimatta tieteellisen maailman vihamielisestä suhtautumisesta psykoanalyysi alkoi piankin voittaa jatkuvasti alaa. Wienissä Freudin ympärille ryhmittyi joukko tutkijoita, jotka sittemmin ovat kiinteästi olleet hänen työssään mukana ja vieneet tiedettä eteenpäin. Jo vuodesta 1906 oli myöskin Zürichissä tunnetun psykiatrin E. Bleulerin ja hänen silloisen assistenttinsa C.G. Jungin aloitteesta ryhdytty työskentelemään psykoanalyysin sovelluttamiseksi psykiatriaan. Nämä molemmat ryhmät, Wienin ja Zürichin, joutuivat pian kosketuksiin, kokoonnuttiin ensi kerran kongressiin Salzburgiin 1908 ja ryhdyttiin julkaisemaan aikakauslehteä "Jahrbuch für psychopathologische und psychoanalytische Forschungen". Ryhmät etääntyivät sittemmin toisistaan, kun Jung siirtyi kulkemaan omia teitään eikä myöskään Bleuler varsinaisen psykiatrisen työnsä ohella koskaan ehtinyt perusteellisemmin antautua psykoanalyysin alalle. Näinä ensi vuosina ilmestyi myöskin "Zentralblatt für Psychoanalyse", jonka jatkona sitten vuodesta 1913 on säännöllisesti ilmestynyt laaja aikakauslehti "Internationale Zeitschrift für Psychoanalyse". Sitä paitsi on vuodesta 1912 julkaistu aikakauslehteä "Imago", joka käsittelee psykoanalyysin soveltamista muiden tieteiden kuin varsinaisen lääketieteen alalle. Englanninkielisistä aikakauslehdistä mainittakoon "Psychoanalytic Review", joka on ilmestynyt vuodesta 1913, sekä "International Journal of Psychoanalysis" vuodesta 1920. Jo silmäys näitten julkaisujen runsaaseen sisältöön vuosikymmenien varrella riittää antamaan aavistuksen siitä, mitä psykoanalyysi nykyään tieteenä merkitsee ja kuinka paljon se on lisännyt tietoamme tähän asti kokonaan tuntemattomista inhimillisen sieluelämän rakenteen tekijöistä. Näin se myöskin on ennen arvaamattomassa määrässä kyennyt selvittämään niin hyvin normaalin kuin sairaankin henkisen rakenteen ilmiöitä ja tuotteita. Kansainvälinen psykoanalyyttinen kustannusosakeyhtiö Wienissä ja sitä vastaava englantilainen yhtiö ovat vuosien kuluessa saattaneet mahdolliseksi runsaan psykoanalyyttisen kirjallisuuden julkaisemisen.
Tässä olisi epäilemättä tilaisuus lähteä selvittelemään myöskin psykoanalyysin merkkimiesten ja ansiokkaitten tutkijain osuutta psykoanalyysin kehitykseen. Monet heistä, sellaisen mitan miehet kuin Ferenczi, Abraham, Jones y.m, ovat lähtemättömästi piirtäneet tämän tieteen historiaan nimensä. Luettelo tulisi kuitenkin jo aivan liian laajaksi. Seuraavien lukujen yhteydessä saamme useastikin tilaisuuden viitata monien heidän tutkimuksiinsa.
Virallisen saksalaisen tieteen, joka aluksi oli vaikenemalla tahtonut haudata psykoanalyysin, oli nyt lopulta pakko määrätä kantansa senkin. Kannanotto oli, niinkuin mainittiin, vihamielinen. Arvostelu oli vahvasti tunnepitoinen ja siveellisesti loukkaantunut, sen sijaan että se todella olisi säilyttänyt asiallisuuden. Kun psykoanalyysi sai tällaisen vastaanoton ja kun toisaalta alkoi näkyä ns. "villejä" analyytikoita, asianharrastajia, jotka vailla perusteellista koulutusta ja asiantuntemusta esiintyivät psykoanalyysin nimessä, niin oli pakko ryhmittyä. Perustettiin "Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys" vuonna 1910. Se on jakaantunut alaosastoihin eri maissa. Niitä on nykyään Wienissä, Budapestissä, Berliinissä, Zürichissä, Lontoossa, Hollannissa, New Yorkissa, Moskovassa, Pariisissa, Tokiossa ja Kalkutassa. Yhdistys on pitänyt kongresseja jokseenkin joka toinen vuosi.
Freud on viitoittanut myöskin tien psykoanalyysin sovelluttamiseen muitten tieteitten tahoille. Näistä tienviitoista mainittakoon tärkeimpiä: Tutkielmassaan Leonardo da Vincistä hän suorittaa syvälle tunkevan selvityksen tuon mainion renessanssineron tajuttomasta viettilatauksesta, joka sublimoituna on saanut muodon tämän töissä. Pienemmässä julkaisussa W. Jensenin novellista "Gradiva" hän osoittaa, kuinka runoilija esittämässään unessa työskentelee samojen tajuttomien lakien määräämänä, mitkä psykoanalyysi on selvittänyt varsinaisen unityöskentelyn taholla. Lyhyemmät mutta silti huomattavat ovat tutkielmat, jotka käsittelevät Dostojevskia ja Michelangelon Moosesta. Monet analyytikot ovat sen jälkeen sovelluttaneet psykoanalyysia taiteen ja kirjallisuuden kysymyksiin. Niin paljon kuin tällä tavalla voidaankin valaista taiteellisessa luomistyössä tapahtuvaa tajutonta dynamiikkaa, ei sillä kuitenkaan, niinkuin Freud huomauttaa, voida valaista taiteellisen lahjakkuuden probleemia yhtä vähän kuin varsinaisen taiteellisen tekniikankaan kysymyksiä.
Silmäänpistävä yhtäläisyys pakkotoimintain ja uskonnollisien rituaalien välillä johdatti Freudin kiinnittämään huomionsa myöskin uskontopsykologiaan. Kirjassaan "Totem und Tabu" hän ratkaisevalla tavalla luo perustan primitiivisten luonnonihmisten sielullisen rakenteen ymmärtämiselle ja opastaa näin etnologistakin tutkimustyötä siihenastisesta tosiasioita ja ilmiöitä kokoilevasta niiden syvintä psyykillistä sisältöä tulkitsevaksi. Unkarilainen etnologi Géza Róheim onkin sitten lukuisissa laajoissa tutkimuksissaan vahvistanut Freudin tulkinnan paikkansapitävyyden, viimeksi parisen vuotta kestäneellä tutkimusmatkalla Keski-Austraalian luonnonkansain pariin, jotka niinkuin tunnettua ovat totemismin klassillisiksi käyneet edustajat.
Teoksessaan "Massenpsychologie und Ichanalyse" Freud selvittää joukkopsykologiaa lähtien siitä, mihin Gustave le Bon kuuluksi tulleessa kirjassaan jää. Kun tämä tyytyy selvityksissään hämärään suggestiokäsitteeseen, analysoi Freud ilmiön syvimpiä syitään myöten ja ottaa siis tutkimuksensa kohteeksi nimenomaan juuri tuon suggestion. Hän näkee paitsi käskevää voimaa johtajan taholla myöskin joukkoa koossapitävänä tunnepohjaisen identifioinnin johtajan tahi sitä edustavan symbolin kanssa itse joukkoa muodostavain yksilöitten taholla. Näin hän myöskin saattaa mahdolliseksi varsinkin väkivaltaisten vietinpurkautumisten ymmärtämisen, joka joukkopsykologiset mielenliikutukset vasta selvittää. Vastatessaan vuonna 1932 Einsteinin hänelle osoittamaan kirjeeseen sotien psykologisista syistä hän vielä kerran on saanut tilaisuuden loistavalla tavalla lyhyesti sovelluttaa asiantuntemustaan joukkopsykologisiin kysymyksiin.
Osoituksena siitä, että Freudin viitoittama työskentely psykoanalyysin sovelluttamiseksi eri tieteitten aloille on tuottanut jo runsaasti tuloksia, voisimme luetella paljonkin tutkimuksia. Mainittakoon sekin, että viime vuonna perustettiin Lontooseen laitos kriminologian saattamiseksi tieteellisen psykologisen tutkimuksen alaiseksi. Laitoksen johdossa on paitsi huomattavia yliopistomiehiä psykologian ja sosiologian alalta myös joukko eteviä englantilaisia psykoanalyytikolta. Kuinka suuressa määrin juuri tällä alalla kaivataan psykoanalyyttista asiantuntemusta, siitä antaa kalpean aavistuksen myöskin seuraavassa esittämämme esimerkki kleptomaniasta samoin kuin psykoanalyyttisen tekniikan yhteydessä esitetystä "rikoksesta".
Nykyään on jo suhtautuminen psykoanalyysiin myöskin tieteellisessä maailmassa muuttumassa. Vanhempi polvi ei helposti pysty voittamaan ennakkoluuloisia tunnearvojaan, mutta senkin piirissä on jo toisia oireita kuin aikaisemmin, ja nuoremman tutkijapolven näkee todella perehtyvän asiaan. Tämä ei siis tapahdu ainoastaan lääketieteen, vaan monien muidenkin tieteiden alalla.
TAJUTTOMAN SIELULLISEN RAKENTEEN JA TOIMINNAN ILMENEMISMUOTOJA.
Psykoanalyysin tutkimustyö kohdistuu tähän asti tuntemattomaan sielulliseen alueeseen. Nimitämme sitä tajuttomaksi. Jokapäiväisessä kielenkäytössä esiintyvä sana "alatajunta" ei ole paikallaan, sillä tajunnan "alapuolella" on varsin runsaana ns. esitajuinen sisältö, josta milloin tahansa voidaan tajuntaan asti kohottaa mielikuvia huomiota niihin kiinnitettäessä. Tajuttoman sielullisen alueen sisältö sen sijaan ei ole millään vapaaehtoisella tavalla tajuntaan kohotettavissa.
Jo ennen psykoanalyysia monet ajattelijat ovat korostaneet tajuttoman sielullisen tekijän olemassaoloa ja merkitystä, kaikkein sattuvimmin ehkä Nietzsche. Mutta hänen niinkuin hänen edeltäjäinsäkin käsitykset, niin läheltä kuin ne koskettavatkin monessa kohdassa psykoanalyysin sitten valaisemia tosiasioita, ovat kuitenkin pelkästään spekulatiivisia ajatusrakennelmia, ja niiden enemmän tai vähemmän silmäänpistävä hämäryys on saattanut tieteellisessä maailmassa huonoon huutoon koko tajuttoman sielullisen tapahtuman käsitteen. Vasta Freudin työt ovat johtaneet ilmiön todelliseen havaitsemiseen ja seikkaperäiseen tutkimiseen induktiivista tietä. Ja vasta psykoanalyyttisen kokeellisen tutkimustyön avulla tajuton sielullinen alue alkaakin selvitä koko merkityksessään. Sen vaikutus tuntuu kaiken tajuisenkin pohjimmaisena määrääjänä. Mitä enemmän esimerkiksi juuri käytännöllisen analyysin yhteydessä teemme selväksi tajuisen toiminnan syvimpiä motiiveja, sitä elävämmin havaitsemme niiden ulottuvan tajuttomalle alueelle asti. Tajuton sielullinen puoli laajenee tässä työssä varsinaiseksi psyykillistä tapahtumaa edustavaksi perustaksi. Tajuinen on ainoastaan pinnallisempi, realiteetteihin suuntautuvaa minää edustava tekijä. Me voimme tutkia tajutonta psyykeä vain niistä ilmiöistä, jotka se tajunnan alueella asti aiheuttaa. On muutamia tässä mielessä erittäin tyypillisiä sielullisia tapahtumia, joissa tajuton määrääjä tavallista selvemmin on esille analysoitavissa. Niistä voidaan ensimmäisenä mainita ns. hypnoosinjälkeinen suggestio. Ilmiö merkitsee sitä, että hypnotisoitu, jolle hypnoottisessa tilassaan on annettu määräys suorittaa jokin tehtävä sen jälkeen kun hän on hypnoosista herännyt, suorittaa tuon tehtävän esimerkiksi jo hypnoottisessa tilassa määrätyn virikesanan kuullessaan. Hypnoosista herännyt ei muista mitään hypnoosin aikana kokemaansa ja kuulemaansa. Häneltä on siis tyyten tajunnastaan poissa tuo määräys virikesanoineen. Tällainen muistamattomuus, amnesia, niinkuin jo ylempänä mainittiin, on juuri ominaista hypnoosille. Kun henkilö sitten kuullessaan virikesanan, vaikkapa ovelasti muun keskustelun yhteyteen punottunakin, assosioi teon ja sen tekee, on selvää, että hänellä myöskin tuona hypnoosista heräämisen ja teon väliaikana on ollut tehtävää tarkoittava määräys sielullisessa rakenteessaan, vaikkakaan ei tajunnassa. Tajuttomalla alueella se on merkinnyt ratkaisematonta tehtävää, jonka dynaaminen lataus on juuri tuossa ratkaisemattomuudessa, pyrkimyksessä joutua loppuun asti suoritetuksi. Jos henkilöltä itseltään kysytään hypnoosinjälkeisen suggestion tultua suoritetuksi teon tarkoitusta, niin hän saattaa selvittää sitä etsien sille jotakin järkeen menevää tulkintaa. Aivan saman ilmiön, teon rationalisoimisen tajuisten motiivien mukaiseksi, tapaamme yleisenä piirteenä kun kysymyksessä on henkilölle itselleen tuntemattomien tajuttomien määrääjien vaikuttama menettely. Hypnoosinjälkeisessä suggestiossa ei siis mitään analyysia tarvita selvittääksemme teon tajuttomalla alueella vaikuttaneen määrääjän. Se on sinne kokeellisesti jo hypnoosissa sijoitettu. Siirrymme sitten sellaisiin elämässä spontaanisesti tapahtuviin ilmiöihin, joissa tuo samalla alueella vaikuttava tekijä on vasta analyyttisen tulkinnan tietä havaittavissa. Niistä mainitsemme ensimmäisenä unen.
Unianalyysi tapahtuu psykoanalyyttistä tekniikkaa käyttämällä, siis vapaaseen assosiaatioon perustuen. Potilas noudattaa siinä psykoanalyyttistä perussääntöä ja assosioi itse sanottavaansa arvostelematta heti mieleenjohtumat, mitkä unen eri kohtia lähtökohtina pitäen hänen mieleensä juolahtavat. Vanha alkuperäisin unianalyysin tekniikka ottaa potilaalta assosiaatioita unen eri yksityiskohtiin siinä järjestyksessä kuin uni on nähty. Mutta voidaan menetellä eri tavoin. Saatetaan alun pitäen kiinnittää huomio unessa johonkin erityisen selvästi ja elävästi nähtyyn kohtaan. Jos unessa esiintyy puhelu, niin voidaan sitä lähtökohtana käyttäen palauttaa sama puhelu aikaisempine tilanteineen elämästä, sillä unen tajuttomalle psyykilliselle alueelle lankeava oma työskentely ei käytä sanakieltä (sille on ominaista esineellinen ajattelu), vaan sellainen on aina aikaisemmin todella tapahtunutta. Unianalyysin tehtävänä on johtua nähdystä unesta sen varsinaiseen sanottavaan, joka on tajuttomalla psyykillisellä alueella. Voimme siis tässä mielessä erottaa toisistaan unen sellaisena kuin se on nähty (ns. manifesti uni) ja unen syvemmän sanottavan (latentti uni). Ennenkuin unitilassa on saavutettu tuo lopputulos, siis manifesti uni, on täytynyt tapahtua ns. unityöskentelyä, latentin sanottavan muuntelua.
Jos tyytyisimme tähänastisen psykologian tavoin unen selvittämisessä vain manifestiin uneen, niin jäisi unen todellinen ymmärtäminen puolitiehen ja voisimme silloin erehtyä olemaan yhtä mieltä psykologien kanssa unen vähäpätöisestä arvosta psyykillisenä ilmiönä. Tähän pintapsykologiaan ei psykoanalyysi ole enää voinut tyytyä. Sen jälkeen kun Freud julkaisi vuonna 1900 teoksensa "Traumdeutung", on unen selvitys saanut kokonaan siihen asti tuntemattoman laajuuden. Psykoanalyytikko analysoi unen tajuttomalle alueelle lankeaviin alkutekijöihinsä asti. Tämä analyyttinen työskentely on tavallaan päinvastainen unen omalle työskentelylle, joka rakentaa tajuttomista säilöttävistään manifestin unen. Unen työskentelytavat ovat tajuttoman psyyken työskentelytavoille ominaisia, ja saatamme niissä tavata monta yhtymäkohtaa neuroosia rakentavan psyykillisen työskentelyn kanssa. Potilaan assosiaatioiden avulla psykoanalyytikko vie unikuvat jälleen niihin latentteihin tajuttomiin lähteisiinsä asti, jotka unen oma työskentely on pukenut juuri noihin manifestin unen kuviin.
Muutamissa tapauksissa käy assosiointi vaikeaksi ja saattaa pysähtyä kokonaan silloin, kun lähtökohtana käytetään unessa esiintynyttä symboliikkaa. Asiantuntijalle, joka on perehtynyt unisymboliikkaan, ei tämän tarvitse merkitä mitään pysähdystä työssä. Hän kykenee tulkitsemaan symbolin takana olevan latentin ajatuksen sen perusteella, mihin yhteyteen muun materiaalin suhteen uni sen asettaa. Asiaan vähemmän perehtynyt arvelisi tällaisessa tapauksessa, että on sokeasti heittäydytty mielikuvituksen varaan, missä on vapaa temmellyskenttä minkälaisille unikirjaselvityksille tahansa. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Tulemme alempana vielä lähemmin käsittelemään symboliikkaa. Unen käyttämissä symboleissa niinkuin unen kuvakielessä yleensä henkilön psyyke palautuu tajuttoman alueen primitiivisen ajattelun asteelle. Niinkuin jo äsken huomautimme, ei sille ajattelulle sanakieli ole ominaista yhtä vähän kuin mitkään abstraktiset käsitteet, jotka ovat esitajuisen sielullisen työskentelyn muotoja. Unisymboliikkaan kiinnitti huomiota jo ennen psykoanalyysia A.K. Scherner. Meidät saattaa yhä primitiivisen ajattelun kannalle väsymys. Puolihorroksissa uneen vaipuessa tavattavat hypnagogiset hallusinaatiot ovat jo tämäntapaista ajattelua. Unelle ei kuitenkaan ole ominaista ainoastaan nyt esittämämme ilmiöt, kuvakieli ja symbolit, vaan sille kuuluu, niinkuin jo huomautimme, muitakin tajuttoman psyykillisen toiminnan ominaisuuksia. Neuroosien rakenteessa tulemme tapaamaan ns. tiivistyksen (Verdichtung), missä yhteen oireeseen keskittyy vaikutuksia monelta eri taholta yht'aikaa. Unelle se on myöskin luonteenomaista. Siinäkin jokainen manifestin unen eri kohta voi olla useamman kuin yhden tekijän määräämä. Yksi ainoa unikuva voi saattaa esiin useita latentteja mielikuvia. Tämän kautta uni kaikessa lyhyydessään voi sisältää hyvinkin runsaan ja laajalle sieluelämän eri kerroksiin ulottuvan latentin aineksen. Toinen, niinkuin tulemme näkemään, neuroosin oireelle ominainen tapahtuma, siirtäminen (Verschiebung), jolloin vähemmän tärkeältä näyttävän ilmiön asuun siirretään latentti hyvinkin tärkeä ja mieltä rasittava sanottava, on sekin unen rakenteelle tyypillistä. Usein uni käyttää asunaan myöskin suoranaista latentin sanottavansa vastakohtaa. Korostettu kieltäminen sisältää latenttina myöntämisen. Uni on tavallisesti kokonaan toisella tavalla keskitetty kuin sen latentti sanottava. Tämä on seurausta juuri unityöskentelyssä suoritetusta siirtämisestä.
Sellaisena uniaineksena, joka palvelee ikäänkuin pukuna syvempää sanottavaa, tapaamme unen rakenteessa edellispäiväin tapahtumia ja niistä esitajuntaan jääneitä mielikuvia (Tagesreste). Niihin on uni sijoittanut syvempää sanottavaansa.
Moni tähänastinen uniteoria on antanut kovin suuren arvon ruumiillisille aistimuksille, joita nukkuvakin jossakin määrin saa niin hyvin ulkomaailman kuin oman elimistönsä taholla. On arveltu, että nämä antavat varsinaisen aiheen unennäölle ja että sitten tajuisen arvostelukyvyn puuttuminen unitilassa saa aikaan sen, että näiden aiheuttamat assosiaatioketjut ovat aivan tolkuttomia. Jos analysoimme unen tajuttomaan ainekseensa asti, niin havaitsemme, että näiden aistimusten asema unessa on sama kuin edellispäivän tapahtumainkin. Uni sijoittaa niihinkin syvempää sanottavaansa ja samalla säilyttääkseen unitilan häiriintymättömän jatkumisen tulkitsee ne usein tätä tarkoitusta varten sopivalla tavalla, vaikkapa ne olisivat sellaisiakin, että ne katkaisisivat unen levon.
Kun esimerkit valaisevat asiaa ehkä enemmän kuin pitkät selittelyt, esitämme sellaisia.
Esimerkkinä aluksi unesta, missä jano, siis ruumiillinen aistimus, on saanut aikaan unikuvan, esitettäköön seuraava lyhyt uni:
Henkilö herää janoisena uneksittuaan, että hän on lähettänyt pienen tytön ostamaan lähikaupasta pullon pilsneriä.
Uni näyttää ensi silmäyksellä sisältävän ainoastaan ruumiillisen aistimuksen aiheuttaman mielikuvan. Onhan siinä pyrkimys jatkaa unitilaa epämukavasta janosta huolimatta. Jo sellaisena se siis on toiveen toteutuma. Mutta kun annamme potilaan itsensä assosioida unen esittämään pieneen tyttöön mieleenjohtumiaan, niin saamme tietää, että hänen mielentilaansa ovat juuri viime aikoina paljon häirinneet keskustelut ja kiistat vaimonsa kanssa miehen aviottoman tytön kohtalosta. Hän on lapsettomassa avioliitossaan toivonut voivansa ottaa tytön kotiinsa ja kasvattaa hänet. Tätä suunnitelmaa puolustaessaan hän on maininnut nimenomaan, että tytöstä saattaisi olla apua pikku asioilla juoksemisessakin. Unen sisältö toteuttaa siis myöskin tämän kipeän toiveen. Huomaamme jo tässä esimerkissä tiivistyksen. Samaan unikuvaan keskittyy sekä ruumiillisen aistimuksen vaatima tyydytys että myöskin perhehuolien aiheuttama syvempi toive.
Seuraavassa unessa, joka on hypokondrisen henkilön näkemä juuri analyysiin jouduttuaan, ulottuvat latentit uniainekset syvälle eri suuntiin. Uni on – niinkuin nähdään, jos se perusteellisesti analysoidaan – runsaasti eri tekijäin määräämä (überdeterminiert), sen latentti sanottava veisi vähänkään pitemmälle analysoituna paljonkin tilaa, vaikkakin uni itsessään on tiivistetty lyhyeen asuun:
Hän on kotipihalla katselevinaan muutamien muiden kanssa nuorta, terveennäköistä koivua, jonka juuressa kuitenkin on rotanpesä. Pienestä kosketuksesta koivu katkeaa, ja sen tilalle jää kuoppa, joka suurenee. Hiekassa koivun juuren paikalla alkaa näkyä kohoilevia kohtia, missä rotat liikehtivät näkymättömissä pinnan alla. Hän alkaa lyödä tuntemattoman miehen kanssa noita kohtia, ja aina mihin he iskevät, siinä pinta tulee liikkumattomaksi. Näin he tappavat rottia, kunnes enää yksi ainoa uiskentelee vedessä, jota kuopasta alkaa tulvehtia. Se huuhtelee ja puhdistaa kaiken.
Tämä uni askartelee parhaillaan käynnissä olevan analyysin kanssa. Koivuun potilas assosioi kotipihalla olevan koivun, jonka hän itse on istuttanut. Nyt se unessa edustaa häntä itseään. Omaisille, jotka ovat ihmetelleet, että niin peräti terveen näköinen nuori mies saattaa olla sairas, hän tahtoo näyttää, kuinka onneton hänen tilansa todella on. Siinä paljastuvat hänen omat käsityksensä huonoudestaan. Tuntemattomaan auttajaan hän assosioi sen, että oikeastaan tämä tekikin varsinaisen työn, hän itse oli enemmän passiivisena sivussa. Kuva edustaa potilaan muutenkin passiiviiseen asenteeseen taipuvaista oman huonouden tuntoa ja heittäytymistä hoidettavan asemaan myöskin analyysissa. Mutta tässä unessa tulee esiin myös potilaan tajuttomissa mielikuvissa voimakkaasti vaikuttava ns. kastraatiokompleksi. Unessa puu samalla on peniksensymboli, se katkeaa ja sen tilalle jää kuoppa, josta tulvii vettä. Hän identifioi itsensä kastreeratun, s.o. naisen kanssa, ja hänen asenteensa onkin, niinkuin myöhemmässä analyysissa aina selvemmin näkyi, passiivisesti feminiininen. Rotat pinnan alla liikkuvina sairauden aiheuttajina symbolisoivat tajuttoman psyykillisen alueen näkymättömiä sairauden syitä, jotka aiheuttavat pinnassa liikehtimistä. Niitä tehdään yhdessä analyytikon kanssa tehottomiksi. Vertauksen vuoksi mainittakoon Freudin luennoissaan esittämä erään naisen näkemä kastraatiomielikuvaa esittänyt uni, joka symbolisoi kastraation viinitarhasta irtirepäistyn puun jättämällä syvällä kuopalla. Ei ole suinkaan sattuma, että tässä tapauksessa nuorella miehellä on sama mielikuva varhaisen lapsuuden ajalla tapahtuneen havainnon seurauksena, jolloin hän on, huomatessaan tytöiltä puuttuvan peniksen, tehnyt sen johtopäätöksen, että se on otettu pois, "katkaistu". Ns. kastraatiokompleksin kehittymiseen pojassa juuri tämä havainto antaa säännöllisesti aihetta. Lapsen varhaisempi käsitys ei voi myöntää elimen puuttumista keneltäkään. Tämän unen analyysissa on edelleen monia kohtia, jotka veisivät yhä pitemmälle potilaan tajuttoman psyyken selvittämisessä. Mutta jo esittämästämme käy ilmi miten uni käyttää analyyttista tilannetta asuna, joka saa sen purkamaan syvälle tajuttomaan psyykeen torjuttua latenttia sanottavaa. Olemme siinä, kuten sanottu, joutuneet näkemään myöskin jo ns. kastraatiokompleksin, joka psykoanalyyttisessa työskentelyssä havaitaan säännöllisesti torjuvan tekijän peloittavaa mahtia lisäämässä.
Esimerkkinä unesta missä seksuaalisymboliikka esiintyy tyypillisenä, mainittakoon seuraava. Kysymys on nuoresta naisesta, jolla kastraatiokompleksi, siihen liittyvä peniskateus ja veriset mielikuvat coituksesta näyttelevät tajuttoman alueen sielullisessa rakenteessa tärkeätä osaa. Hän näkee unen:
Vieras poika ja minä olimme yhdessä. Kummallakin meistä oli kalkkuna. Riitelimme jostain, mitä en muista. Koetin saada oman kalkkunani syömään hänen kalkkunansa, poika taas koetti saada kalkkunansa syömään minun kalkkunani. Molemmat kalkkunat hyökkäsivät toistensa kimppuun. Ne olivat peloittavan näköisiä, niinkuin matelijoita, krokotiilin tapaisia. Ne eivät olleet aivan kuin käärmeitä, vaan niiden keskiruumis oli kuin pullistunut. Työnsin jalallani omaa kalkkunaani, että se lensi toisen suuhun. Se söi minun kalkkunani, niin että jäi jäljelle vain nahankappaleita.
Unessa esiintyy peniksen symboli sangen tyypillisenä kalkkunan ja pullistuneen käärmeen, matelijan asussa. Samalla siinä on henkilölle ominainen lapsuuden aikuinen käsitys siitä, että hänelläkin on ollut samanlainen kalkkuna kuin pojalla. Coituksesta on sadistinen käsitys sekä siihen liittyvä kastraatiomielikuva. Tässä vain kaikkein ilmeisimmät unen ilmaisemat henkilön tajuttomaan mielikuvaryhmään kuuluvat seikat, jotka käyvät selväksi myöskin runsaista muista oireista eivätkä ainoastaan tämän unen rakenteesta.
Wienin psykoanalyyttisen seuran kokouksessa joulukuulla 1925 tämän kirjoittaja esitti erään tekemänsä havainnon unianalyysin alalta. Koska se valaisevalla tavalla asettaa rinnan latentin uniaineksen ja manifestin unen, on syytä mainita siitä tässäkin yhteydessä.
Muutamissa unianalyyseissa, joista esitämme yhden, on havaittu se tosiasia, että tajuttomalla sielullisella alueella koettujen elämysten yhteydessä säilyvät myöskin näitten paikalliset suhteet ja että unityöskentely voi ne muuttumattomina toistaa. Toisin sanoen: manifesti uni ja latentti uni ovat aivan samalla niin sanoaksemme topografisella pohjalla. Unityöskentely tiivistää suuria, joskus hyvinkin suuria paikallisia suhteita uninäyttämön pienempään mittakaavaan. Kuitenkin säilyvät myöskin tässä pienemmässä näyttämössä paikalliset suunnat ja välimatkain suhteet muuttumattomina.
Ilmiö on parhaiten esitettävissä esimerkein. Kuvaavana sellaisena mainittakoon seuraava:
Potilas uneksii, olevansa luolassa, mihin kannetaan vanha profeetta. Muutamat nuoret miehet tuovat hänet sinne. Potilas seisoo tutun ystävänsä rinnalla. Profeetta seisoo sitten heidän edessään ja tuomitsee heitä. Ystävä armahdetaan, ja potilaalle profeetta sanoo, että hänestä on vielä toivoa. Vähän matkan päässä heistä seisoo naurava poika. Profeetta viittaa kädellään ja poika kaatuu kuolleena maahan.
Tämän unen analyysissa käy selväksi, että unessa toistuu tapahtuma potilaan neljänneltä ikävuodella. Silloin hän seisoi isänsä edessä ja sai nuhteita jostakin, mihin hän oli saattanut itsensä syylliseksi erään vanhemman tytön kansa. Äiti seisoi silloin pojan vieressä ja sai myöskin nuhteita, koska ei ollut pitänyt paremmin silmällä poikaansa. Ystävään potilas assosioi, että tämä on ulkonäöltään kovin hänen äitinsä näköinen. Potilas piirtää uninäyttämön suhteet seuraavasti:
X – Profeetta
X X – Potilas X – Naurava poika
|
YstäväLatentin unisisällön, siis tuon lapsuudessa koetun tapahtuman, paikalliset suhteet ovat säilyneet elävästi hänen muistissaan, ja ne hän piirtää:
X – Isä
X X – Potilas X – Paikka, missä hän
| oli ollut tytön kanssa.
ÄitiYhdenmukaisuus on ilmeinen. Siinä ovat havainnollisesti rinnan molemmat, sekä manifesti uni että sen asussa ilmaistu vahvoja mielenliikutuksia sisältävä latentti sanottava.
Näemme näissä esimerkeissä jo, miten psykoanalyysin avulla voidaan selvittää unen manifesti sisältö syvempään latenttiin sanottavaansa asti. Psykoanalyysi on siis selvittämistapahtumaa, missä tajuisella alueella tavattavat ilmiöt opitaan ymmärtämään tajuttomia määrääjiään myöten. Kuitenkin on jo tässä paikallaan huomauttaa siitä, että psykoanalyysi neuroosien hoitomenetelmänä ei suinkaan rajoitu pelkkään selvittämistekniikkaan tällaisenaan, vaan siinä lankeaa pääpaino sairautta ylläpitävän ristiriidan laukaisemiseen kokonaisuudessaan, jolloin siis ennen kaikkea torjuva tekijä ja sen ylläpitämä jännitystila saadaan helpottumaan. Mutta siitä myöhemmin psykoanalyysin tekniikan yhteydessä.
Psykoanalyysin avulla on uni vasta saanut todella selvityksensä. Se ei ole suinkaan mikään vähäpätöinen psyykillinen ilmiö, vaan pohjimmaltaan se käsittelee henkilölle itselleen tärkeitä ja tunnepitoisia seikkoja. Koko affektipitoinen tajuttomalla alueella oleva lataus pyrkii unitilassakin esiin. Sellaisenaan se häiritsisi sielullista tasapainoa ja myöskin unitilaa. Unen yhtenä tarkoituksena onkin säilyttää henkilöllä unitilan häiriintymätön jatkuminen. Aivan niinkuin tulemme alempana näkemään neuroosin oireessa tapahtuvan kompromissin tajuttoman viettipitoisen pyrkimyksen ja niin sanoaksemme henkilön moraalisen omantunnon välillä, niin käy unessakin. Unitilassa tapahtuva unityöskentely muuttaa latentin, tajuttoman uniaineksen sellaiseen asuun, että se pääsee tajunnan piiriin, ilman että tajunnan sisältöä tarkkailevan ja vartioivan tekijän loukkausta tapahtuu. Unitilassakaan siis tajuntaa lähellä olevat esitajuiset kerrokset eivät ole toimettomia, vaan ne työskentelevät. Ne saattavat muuttaa unen rakennetta myöskin kokonaisenaan paremmin tajunnan vaatimaa johdonmukaisuutta vastaavaksi ja muunnella yhä enemmän unikuvasikermiä siten etäännyttäen unen lopullisen muodon yhä kauemmaksi varsinaisesta tajuttomasta sanottavastaan. Tällaista työskentelyä psykoanalyysi nimittää sekundääriseksi unityöskentelyksi. Tajuttoman psyykillisen systeemin työskentelytapaa nimitetään primääriseksi. Sekundäärinen psyykillinen tapahtuma kuuluu esitajuntaan.
Esitajunta on kehittynyt molempien psyykillisten systeemien, tajuttoman ja tajuisen, väliin. Sen tehtävänä on loogillinen ajattelu, se järjestää psyykillisen sisällön aikakäsitteen vaatimaan järjestykseen, se työskentelee esimerkiksi juuri unen rakenteessa, niinkuin mainittiin, ns. sekundäärisenä muovailijana saattaen unen lopullisen muodon paremmin tajuisen minän vaatimusten mukaiseksi, neuroosin rakenteessa se ratsionalisoi tajuttomain tekijäin merkityksen myöskin tajunnan vaatimuksia vastaavaksi ja löytää niillekin järkeen menevän selityksen, se käyttää kausaliteettiperiaatetta yhtenä tärkeänä välineenään. Sanalla sanoen, se edustaa varsinaista ajattelua. Sen tehtävänä on myös toimia ärsykesuojana (Reizschutz) tajuttomalta alueelta tulevia viettipitoisia pyrkimyksiä vastaan. Monissa mielisairauksissa näemme, kuinka sen toiminnan hävitessä viettilataus pääsee esteettömästi purkautumaan usein valtavan voimakkaana. Esitajunnan alueella vaikuttaa siis se sensori, jonka tapaamme unen rakenteessa tärkeänä tekijänä samaten kuin itse analyysin kulussa vastustuksen merkeissä. On tärkeätä osata nähdä, mikä psyykillisessä tapahtumassa yleensä on syvimmän tajuttoman sisällön määräämää ja mikä on vasta sekundäärisesti esitajuisella alueella rationalisoitua.
Jakomielisairaudessa (skitsofreniassa) esitajuinen tarkkailija häviää ja tajuttoman alueen siihen asti juuri esitajuisen sensorin avulla torjuttu ja torjuttuna pidetty viettitoive pääsee sellaisenaan tahi unen työskentelytapoihin verrattavissa muodoissa tajuntaan. Kun tajuttomalla sielullisella alueella kaikella on todellisuuden arvo eikä mikään realiteetteja noudattava arviointi ole vaikuttamassa, säilyttää alkuaan tajuton mielikuva tällaisella sairaalla tajuisenakin todellisuuden arvon. Seuraava esimerkki on omansa valaisemaan kysymystä. Edessämme on potilas, nuori naimaton nainen. Hänellä ei ole mitään käsitystä sairaudestaan niinkuin neurootikolla. Hän ei olekaan omasta aloitteestaan tullut lääkäriin, vaan tuotu. Hän kertoo kuulevansa oman huoneensa seinän takaa isän huoneesta, kuinka siellä joka ilta murhataan nuori tyttö. Toisessa tilaisuudessa hän suuttuu silmittömästi tuntemattomalle vanhalle miehelle väittäen tämän turmelevan nuoria naisia. Jälkimmäisessä tapauksessa tuo vanha mies on isän korvike hänkin. Syytös siis koskee tässäkin tapauksessa isää. Mistä johtuu tällainen harhamielikuva? Jo lapsena tytär on kuunnellut vanhempain keskinäistä elämää iltasella ja samastanut siinä, mitä hän on luullut kuulevansa, itsensä äidin kanssa. Hänen toiveensa on ollut syrjäyttää äiti pois ja ottaa tämän asema isän rinnalla. Sukupuolielämän intiimit tapahtumat ovat hänen mielikuvissaan saaneet verisen tapaturman merkityksen. Kaikki tämä on esitajuisen sensorin painamana torjuttu tajunnasta. Niin kauan kuin esitajuinen ajattelu on säilynyt terveenä, on se toiminut ärsykesuojana ja pitänyt huolen siitä, että kielletyt toiveet eivät ole ulottuneet tajuntaan asti. Nyt kun sairaus on hävittänyt tuon tarkkailijan toiminnan, pääsee tajuttoman alueen mielikuva esiin. Se tulee muodossa, joka suuresti muistuttaa unen käyttämiä mielikuvia. Jakomielisairaus paljastaakin varsin havainnollisesti tajuttoman sielullisen puolen mielikuvia ja työskentelytapoja. Sairas kulkee siinä niinkuin unessa, jonka hän on asettanut todellisuuden tilalle. Ei siis ihme, että sairas itse useastikin tällaisesta tilasta joksikin aikaa selvitessään tuntee kuin heräävänsä unesta jälleen todellisuuteen.
Psykoanalyysi opastaa tutkijan perehtymään vähäpätöisimpäänkin sielulliseen ilmiöön tarkkaavaisesti. Analyysin kuluessa moni assosiaatio, joka näyttää vähäpätöiseltä ja jonka potilas itse pyrkii nopeasti jälleen sivuuttamaan korostaen ehkä juuri asian vähäpätöisyyttä siihen huomiota kiinnitettäessä, kätkee taakseen luonnetta tyypillisesti määräävän tunnepitoisen tekijän. Ei siis ole lainkaan ihmeellistä, että Freud totuttuaan työskentelyssään tarkkaamaan näitä vähäpätöisiltä näyttäviä ilmiöitä ennen pitkää kiinnitti huomiota myöskin ns. virhetoimintoihin. Jokapäiväinen ajatus ei niissä saata havaita mitään muuta kuin sokeata "sattuman" leikkiä. Jos joku puhuja päästää suustaan väärän sanan, joka saa kuulijakunnan nauramaan yllättävän käänteen johdosta, tai joku ääneen lukiessaan lukeekin sanan väärin, asettaen edessään olevan sanan tilalle toisen sitä muistuttavan, mutta merkitykseltään jälleen omituisesti kokonaan toisen, tai kun joku rikkoo, unohtaa tai asettaa väärään paikkaan esineen "ajatuksissaan" niin on siinä jokapäiväisen tietoisuuden mielestä siksi vähäpätöinen ilmiö, että sille ei kannata mitään syvempää selittävää tulkintaa etsiäkään. Se on, kuten sanottu, vain "sattuma". Freud huomauttaa tästä sattumaan vetoavasta tulkinnasta, että se on johdonmukaiselle tieteelliselle ajattelulle mahdoton. Siinä tulkinnassa pääsisi läpi kanta, että tapahtumien ketjussa olisi sellaisiakin, jotka täydelleen irrallisina eroaisivat syyn ja vaikutuksen lainalaisuudesta. Jonkin verran syvemmälle asian ytimeen pyrkivä tulkinta on se, joka asettaa tällaisen virhetoiminnan väsymyksen ja siitä seuraavan hajamielisyyden tiliin. Väsymyksellä onkin tässä merkityksensä. Henkilön toimintaa ja ajatuksensuuntaa määräävä esitajuinen tarkkaavaisuus kärsii, ja silloin siis pääsee pujahtamaan läpi sellaistakin, joka täysin virkeässä mielentilassa ei pääsisi esiin. Mutta niinhän näimme myöskin unen rakentuvan väsymyksen tilassa ja juuri sen vuoksi voivan sallia tajuntaan pääsyn sellaisillekin pyrkimyksille, jotka sen piiristä muuten ovat tyystin poissuljetut. Väsymyksen tila merkitsi siis siinä sen psyykillisen esitajuisen tarkkaajan herpaantumista, joka muuten pitää tajuttoman alueen pyrkimykset kokonaan omissa kätköissään. Virhetoimintain laita on aivan sama. Niissäkin väsyminen merkitsee huomiokykyä määrätyssä suunnassa pitävän esitajuisen tekijän herpaantumista. Ja niinkuin unessa tapasimme latentin sisällön, tajuttomalta alueelta esiinpyrkivän tunnepitoisen latauksen, samalla tavalla voimme virhetoiminnoissa niitä lähemmin analysoidessamme havaita psyykillisen tarkoitusperäisyyden, joka merkitsee kokonaan toista kuin aktuaalisesti huomionalainen asia, ja lähemmin sanoen sellaista, että henkilö sen olisi oikeastaan tahtonut kätkeä muilta. Useasti myöskin tuollainen virhetoiminta sisältää suoranaisen toiveen, esimerkiksi silloin, kun henkilön ikää kysyessämme hän huomaamattaan sanoo itsensä nuoremmaksi. Virhe ei milloinkaan tapahdu päinvastoin ainakaan aikuiselle henkilölle. Moni puhuja taas juuri puheessaan tekemällänsä sanavirheellä paljastaa sen ajatuksen, jota hän kaikin mokomin olisi tahtonut sillä kertaa välttää.
Me emme myöskään milloinkaan "vahingossakaan" unohda sellaista, joka on meille todella mielenkiintoista, mutta sen sijaan unohdamme sen, mistä olemme kiintymyksemme vetäneet pois. Henkilön nimen unohtamisessa liittyy henkilöön tai sitten johonkin häntä koskevaan seikkaan vastenmielisiä assosiaatioita. Muuan nuori rouva kadotti miltei heti avioliittoon mentyään miehensä hänelle lahjoittaman korun. Rouva ei ollut sijoittautunut uuteen yhteiskunnalliseen asemaansa rakkaudesta, vaan saavuttaakseen ihailemansa kauniin kodin ja arvossapidetyn nimen, samalla kun mies oli hänelle vastenmielinen, sillä hänen koko seksuaalinen kehityksensä oli tapahtunut miestä vierovaan suuntaan.
Samalla tavalla paljastavat väärinlukemiset ja väärinkirjoittamiset syvemmällä intensiivisesti esiinpyrkivän tarkoituksen. Kun neitonen kiittäessään hänelle edeltäpäin lähetetystä häälahjasta päivää kirjeensä hääpäivälleen, vaikka se onkin vasta kuukauden päästä, niin voimme tehdä sen johtopäätöksen, että hän on onnellinen morsian ja odottaa hääpäiväänsä todella mielenkiinnolla.
Psykoanalyyttisessa työskentelyssä paljastavat oiretoiminnat useasti sen, mitä potilas vielä assosiaatioissaan pyrkii peittämään. Mitä enemmän näihin vähäpätöisiltä näyttäviin ilmiöihin perehdymme, sitä useammin tapaamme niissä henkilölle itselleen tärkeän tarkoitusperän kaiken takana. Onkin aivan paikallaan, kun Levine kirjassaan "Das Unbewusste" lyhyesti virhetoimintoja käsitellessään viittaa murhamiehen psyykessä useasti, tekisi mieli sanoa miltei säännönmukaisesti tavattavaan, tuomareille varmaankin tuttuun piirteeseen, nimittäin siihen, että silloinkin, kun rikollinen on edellä harkinnut tekonsa ja jolloin näyttää aluksi todella siltä kuin olisivat kaikki jäljet tyystin hävitetyt, kuitenkin jokin sivuseikkana ilmenevä, virhetoimintaan verrattava laiminlyönti, aivan kuin tarkoituksella jäljille opastamaan jätetty varomattomuus antaa poliisille tienviitan tapahtuman selvittämiseksi. Tällaisessa tapauksessa siis heti teon jälkeen vaikuttava syyllisyydentunto ja siihen liittyvä tajuttomalla alueella määräävä tunnustuspakko ja rangaistuksentarve ovat kuitenkin mukana, ja todennäköisesti juuri niiden vaikutus pääsee virhetoimintana ohi tajuisen huomion varomattomuutena, joka murhapaikalle jättää todistuskappaleen. Sittemmin on Reik teoksessaan "Der unbekannte Mörder" laajemmin käsitellyt samoja ilmiöitä, samalla kun hän on ottanut tutkimuksensa esineeksi oikeuslaitoksen kehitystä määränneet tajuttomat tekijät.
On myöskin ilmeistä, että monissa tapaturmissa, jopa tapaturmaisissa kuolemantapauksissa tajuttomalla alueella vaikuttava tekijä saattaa näytellä ratkaisevaa ja määräävää osaa. Toisin sanoen henkilö heittäytyy tajuttoman pyrkimyksensä määräämänä vaaralle alttiiksi. Myöskin uhkarohkeuden psykologiassa on varmaan havaittavissa tajuton viettiveto, joka saa henkilön uhmaamaan vaaraa aivan niinkuin passiivisesti feminiiniseen asenteeseen sijoittuneen poikasen näemme uhmallaan provosoivan isän käymään häneen käsiksi.
Kirjassaan "Die Psychopathologie des Alltagslebens" Freud on käsitellyt psykologista tietoamme avartavia pikkutapahtumia laajemmin; myöskin teoksessaan "Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse" hän on niille uhrannut varsin huomattavan tilan.
Monessa unianalyysissa tapaa kuvakieltä, joka vaikuttaa aivan samalla tavalla kuin tyypillinen vitsi. Ja itse analyysin kuluessa on tavallinen ilmiö, että potilas nauraa vapautuneesti silloin, kun hänelle selviää oman sielullisen rakenteensa torjuttu, siihen asti kovin tärkeänä määrännyt sisältö todellisessa valossaan irroitettuna intellektuaalisesti hänen itsensä nähtäväksi niin, että hän saattaa katsoa itseään ikäänkuin ulkopuolella välimatkan päästä. Ja moni sairauden oire, joka purkaa tajuttoman alueen sisältöä viettitoiveineen ja pyrkimyksineen, saattaa ulkopuolisesta katsojasta todella näyttää koomilliselta. Ei siis ihme, että Freud on tutkimuksissaan suorittanut sangen huomattavan työn myöskin vitsiin liittyvien probleemien selvittämiseksi. Teoksessaan "Der Witz und seine Beziehungen zum Unbewussten" hän on valaissut perusteellisesti vitsin psykologiaa. Tässä yhteydessä mainittakoon vain, että vitsi on niitä tyypillisiä psyykillisiä ilmiöitä, joissa tajuttoman alueen pyrkimys ja sanottava purkautuu tajuntaan asti löytäen siinä asun, jolla kulttuurivaatimuksia noudattavan minää vartioivan sensorin tarkkaileva vaikutus kierretään. Siis aivan samoin kuin henkilö unessa voi purkaa kiertoteitä tajuntaansa asti sen piiristä suljettuja toiveita ja pyrkimyksiä, niin myöskin vitsissä. Siinäkin tapahtuu sisäistä jännitystilaa helpottava purkautuminen. Tämän mukaisesti näemmekin vitsien rehevimmän runsauden nimenomaan moraalisesti kielletyllä seksuaalisella alueella. Vitsin asussa sallitaan sellaista, mikä muuten on kiellettyä. Näin vitsin psykologia myöskin valaisee niitä muotoja, joissa psyykillinen torjuttu pyrkimys pääsee esiin ohi torjuvain tekijäin. Lähemmin asiaan perehtyessä käy selväksi unen ja vitsin psyykillisen rakenteen yhtäläisyys. Niinkuin uni käyttää vitsikin tiivistämistä, siirtämistä ja varsinaisen sanottavansa pukemista vähemmän tärkeän ja asiaan kuulumattomalta näyttävän asuun, mainitaksemme vain vitsin rakenteelle oleellisimmat työskentelytavat. Mutta tulemme kohta näkemään, että samoja työskentelytapoja käyttää myöskin neuroosi oireissaan. Juuri siitä syystä onkin olemassa tuo yhtäläisyys näiden ensi näkemältä niin kaukana toisistaan olevien psyykillisten ilmiöitten välillä.
PSYKOANALYYTTINEN LIBIDO-OPPI.
Ennenkuin ryhdymme lähemmin selvittämään psykoanalyyttista neuroosioppia, on perehdyttävä yksilön libidokehitykseen, sillä sen varhaisiin vaihekohtiin neuroosin rakenne perustuu. Psykoanalyysin libido-käsite tekeekin mahdolliseksi neuroosien ymmärtämisen niinkuin niitten terapeuttisen psyykillisen käsittelynkin.
Psykoanalyysi merkitsee viettipsykologiaa. Täysikasvuisissa henkilöissä suoritettu psykoanalyysi johtaa säännöllisesti varhaislapsuuden viettikehitykseen ja palauttaa sen tajuntaan asti eri vaiheineen. Sittemmin myöskin lapsissa suoritetut analyysit ovat vahvistaneet havainnot oikeiksi. Tällä tavalla on jouduttu psykoanalyyttiseen viettikehityksen selvitykseen kaikessa laajuudessaan, ja sillä pohjalla on kehitetty psykoanalyyttinen libidoteoria. Varhaislapsuuden seksuaalikehitys, johon siis tässä luvussa perehdymme, torjutaan tajunnasta minänkehityksen alkaessa, niinkuin tulemme kohta näkemään. Seurauksena onkin se, että ei ainoastaan neurootikko, vaan normaalikin henkilö muistaa varsin vähän viidettä ikävuotta varhaisemmilta ajoilta, sillä juuri näinä vuosina tapahtuu tuo sittemmin yksilön niin hyvin esteettiselle kuin eetillisillekin vaatimuksille mahdoton seksuaalinen alkukehitys.
Libidolla psykoanalyysi käsittää seksuaalista viettienergiaa. Se merkitsee siis voimaa, joka vaikuttaa liikkeellepanevana tekijänä ilmiöitten takana. Näin libido on verrattavissa fysiikan käyttämään apukäsitteeseen voimaan. Vietti lankeaa fyysillisen ja psyykillisen välimaille. On nimittäin todennäköistä, että elimistön itsensä taholla tapahtuva ärsytystila saa viettinä purkautumismahdollisuuden.
Vietti esiintyy eriasteisen voimakkaana pyrkiessään tyydyttäytymään. Sanomme tätä vietin vaihtelevaa ominaisuutta sen tyydyttämistarpeeksi (Drang). Ominaisuutta kuvaa erinomaisesti nälän tyydyttämistarve, joka poikkeuksellisissa oloissa, esimerkiksi vaikean nälänhädän aikana, saattaa voimakkuudessaan syrjäyttää kaikki kulttuuritavan mukanaan tuomat vaatimukset ja vastenmielisyyden tunteet jopa siinä määrin, että yksilön on silloin nähty voivan palautua kannibaalin asteelle. Viettitarve siis on toisissa tapauksissa vahvempi, toisissa heikompi.
Toinen vietin ominaisuus on sen suuntautuminen tyydyttämistään kohti. Sanomme tätä vietin suuntaa määräävää tekijää sen päämääräksi (Ziel). Kun elimellinen viettiä ylläpitävä ärsytystila saadaan sammumaan, niin vietin päämäärä on saavutettu. Vietin tyydyttäminen, ärsytystilan saattaminen jälleen tasapainotilaansa tuottaa tiettyä mielihyvää, nautintoa.
Vietillä on myös kohdikkeensa elimistön ulkopuolella, mihin kohdistaessaan se saavuttaa tyydytyksensä. Tulemme alempana kohta näkemään, kuinka tämä vietin ominaisuus on suurten vaihteluiden alainen. Kaikista vietin ominaisuuksista se on vähimmin pysyväinen.
Palauttaessamme mieleen, että vietin pohjimmainen elimellinen aihe on jossakin elimessä vallitseva ärsytystila, joka pyrkii jälleen tasapainoon, saatamme sanoa, että elin tässä ärsytystilassaan merkitsee vietin alkulähdettä. Tämä puoli ilmiötä on verraten vähän tutkittu. On aiheeksi oletettu sisäistä aineenvaihtoa, ja varmaan voidaan tehdä vääriäkin johtopäätöksiä otaksumalla syyksi jokaisen tapauksen elimellinen ärsytystila silloinkin, kun se pohjimmalta kuitenkin saattaa olla psyykillisen mielikuvan esille herättämää. Tässä kohdassa sattuvat molemmat tekijät, fyysillinen ja psyykillinen, lähelle toisiaan ja ovat läheisessä vuorovaikutuksessa keskenänsä. Voimme siis todella sanoa, että vietti lankeaa näiden kummankin välimaille. Se on ikäänkuin yhdistävänä tekijänä johtamassa elimellistä ärsytystilaa purkautumaan psyykillisen energian muodossa. Vietin psyykilliset edustajat ovat tajuttoman sielullisen alueen viettipitoiset mielenliikutukset, toiveet ja mielikuvat. Ne punoutuvat toinen toisensa kanssa sikermiksi ja pyrkivät esitajunnan kautta tajuntaan. Näin niillä siis aina on purkautumistarve, eletyksi joutumisen pyrkimys.
Niinkuin alempana tulemme kohta näkemään, ovat muutamat elimet lukuunottamatta varsinaisia sukupuolielimiäkin sellaisia, että niissä libidokehityksen varhaisvaiheissa tapahtuu vietin tyydytystä vaativaa ärsytystä. Sanomme niitä erogeenisiksi alueiksi.
Vietti pyrkii siis aina tyydyttäytymään. Se noudattaa vaivasta mielihyvään päin suuntautumista (Unlust-Lustprinzip). Mutta se noudattaa Freudin mukaan myöskin ns. toistumispakkoa (Wiederholungszwang). Silloin vietti purkautumisessaan pyrkii suuntautumaan jälleen lepoon. Toistumispakossa siis painopiste on juuri tuossa päämääränä olevassa levossa. Siinä vietti on kiinnittynyt elettyyn ja toistaa sitä jälleen päätyäkseen siten rauhaan. Toistumispakko on ominaisinta destruktiivisille vieteille, joitten päämääränä on juuri häiritsevän hävittäminen ja lopullinen lepo. Mutta sitä seuraa myöskin seksuaalivietti. Vietille on siten ominaista kiinnittyä koettuun ja toistaa sitä, niinkuin neurootikko oireissaan tekee. Psyykillinen niinkuin fyysillinenkin tapahtuma sisältää pyrkimyksen päätyä jälleen lepotilaan. Kun seksuaalivietti voimana panee liikkeelle tapahtuman, niin se suuntautuu tietyn mielihyvän (Lust) saavuttamiseen. Mutta sekin on tuon toisen pyrkimyksen, sanomme vietin alainen, joka vaikuttaa tapahtuman saattamiseksi jälleen lepotilaan. Yksilön elämä on samanlainen kaari kuin sen yksityiset tapahtumatkin. Sitä eivät määrää ainoastaan liikkeelle paneva ja ylläpitävä voima, vaan taustalla, mukana hidastuttava ja jälleen lepotilaan palauttava pyrkimys. Kaareen vaikuttavat siis toisaalta elämänvietit ja toisaalta kuolemanvietit. Jos elämänvietit yksinomaan vaikuttaisivat, olisi tapahtuma ikuisesti jatkuva. Nyt se palaa aina takaisin alkukohtaansa. Tämä on jokaisen psyykillisen tapahtuman laki. Siinä on toistumispakon selitys. Itse elämäntapahtumaan kuuluu siis se, että nämä molemmat vietit toimivat yhdessä. Freud näkee elämänvietin, s.o. libidon, jokaisen solun toiminnassa ja samalla siinä myös vaikuttavan kuolemanvietin. Tuo hävittävä vietti saattaa organismin kokonaisuudessa suuntautua ulospäin, niinkuin sadismissa tapahtuu. Näitä kysymyksiä Freud on ensi kerran laajemmin selvitellyt teoksessaan "Jenseits des Lustprinzips", Tulemme alempana näkemään, että yksilön minänkehityksessä elämänviettejä, s.o. seksuaaliviettiä, rajoittavan yliminän käyttövoimana ovat aggressiiviset vietit, toisin sanoen juuri ne, joita Freud on nimittänyt kuolemanvieteiksi, mutta myöskin minävieteiksi. Jos ne saavat täydellisen yksinvallan, niin on seurauksena elämän tuhoutuminen, niinkuin näemme melankolikon itsemurhassa tapahtuvan. Viittaamme myöskin siihen, kuinka yliminä käyttäessään rangaistusta välineenään pukee sen kärsimyksen asuun. Oleellisin ja varhaisin sellainen asu on epäilemättä juuri kuolemantuottaminen. Tässä kohtaamme siis sen paradoksaalisen väitteen, että minää rakentava vietti on hävittävää laatua. Se on silloin erotettava narsistisesta minävietistä, jonka alempana tulemme esittämään. Jälkimmäisessä on kysymyksessä libidonsijoitus.
Perehtyessämme seksuaalivietin ilmenemismuotoihin huomaamme piankin, että on pakko laajentaa seksuaalisen käsitettä jokapäiväisen kielenkäytön rajoista avarammalle. Siihen pakottaa meidät jo pelkästään erimuotoisten perversiteettien paljous. Niissä näemme ylempänä mainitun vietinkohdikkeen vaihtelun yllättävässä muodossa. Näemme todella, kuinka vähän pysyväinen tämä vietin ominaisuus on. Kohdike saattaa olla esimerkiksi samaa sukupuolta, jolloin puhumme homoseksuaalisuudesta. Se voi myöskin rajoittua vain johonkin objektin osaan, jopa ainoastaan määrättyyn vaatekappaleeseen, joka varhaislapsuuden vielä vereksessä libidokehityksessä on saanut viettiä erikoisesti kiinnittävän merkityksen tajunnan piiristä torjutuissa, mutta vahvalla viettilatauksella eletyissä mielikuvissa. Sellainen ilmiö on fetisismi. On myöskin perversiteettejä, joissa katsominen näyttelee viettiä tyydyttävää osaa, ja taas toisia, joissa katsotuksi asettautuminen, erityisesti genitaalien kohdikkeelle näyttäminen on vietin tyydyttämismuotona. Tällainen ns. ekshibitionismi voi kaikesta yhteiskunnallisesta sopimattomuudestaan huolimatta esiintyä niin voimakkaan tyydyttämistarpeen yhteydessä, että se johtaa henkilön normaalista suuresti poikkeaviin menettelyihin. Sadistin vietintyydytys tapahtuu tuottamalla kipua ja kärsimystä kohdikkeelle, jopa vaikeimmissa muodoissaan johtaa himomurhaan asti, jolloin siis jälleen näemme vietin tyydyttämistarpeen saavan yllättävällä tavalla yliotteen henkilön koko yhteiskunnallisesta asennoitumisesta. Sadistisen vietintyydytyksen passiivisena asenteena on masokistinen, missä henkilö löytää vietintyydytyksen asettumalla itse kidutettavan ja kärsivän asemaan. Katsominen ja katsotuksi joutuminen, aktiivinen ja passiivinen asenne näyttelevät tässäkin tajuttomina tekijöinä varsin tärkeätä osaa. Silmäykseen voidaan sijoittaa suuri määrä väkivaltaisuutta. Silloin katse vaikuttaa aivan samoin kuin lyönti. Onhan kansojen taikauskoisissa käsityksissäkin "pahalla silmällä" erityinen suorastaan kuolemaa aiheuttava mahti. Ja jokapäiväisessä kielessä puhumme murhaavasta katseesta. Muutamissa neuroottisissa tiloissa, joissa henkilö kärsii suurta esiintymisarkuutta, vaikuttavat tajuttomalla alueella lapsuudenaikuista kastraationpelkoa mobilisoivina tekijöinä kaikki ne tilanteet, missä vaistotaan kriitillisen tarkkailun alaiseksi joutuminen. Myöskin yliminärakenteeseen liittyvässä narsismissa lapselle merkitsee paljon, minkälaisena se näyttää itseään. Se pyrkii todella näyttämään itseään narsistisen ihannekuvan mukaisena. Siinä siis on mittana esimerkiksi pojalla isä. On helppoa havaita samat tekijät niissä normaaliinkin elämään kuuluvissa oireissa, missä tuo miehinen ekshibitiopyrkimys esiintyy. Viittaan vain sotilassäädyn pukuihin ja muihin huomion tavoittelua merkitseviin koristuksiin. Tässä yhteydessä on syytä viitata siihen biologiseen ilmiöön, mikä jo eläinkunnassakin sekundääristen sukupuoliominaisuuksien moninaisissa muodoissa kehittyy nimenomaan katsomisen ja itsensä näyttämisen mielessä.
Ennen psykoanalyysia perversiteetit niinkuin neuroositkin olivat vailla selitystä, sillä tavallinen selitys, sana degeneraatio, on ainoastaan naamio, joka peittää tietämättömyyden. Vasta psykoanalyyttinen yksilönkehityksen seuraaminen libidokehityksen kaikissa varhaisen lapsuuden eri vaiheissa on tuonut tähän hämärään ja vastenmielisyydessään vähän tukittuun ilmiöryhmään valaistusta. Voimme sanoa, että niinkuin alempana tulemme näkemään neuroosin pohjaavan libidokehityksen varhaisvaiheeseen, samalla tavalla juontaa siitä alkunsa myöskin perversiteetti. Molemmissa on tapahtunut vietin kiinnittyminen kehityksessään johonkin varhaisasteen osittaisvietin vaiheeseen. Ero on vain siinä, että neuroosissa tuo vaihe on tajunnasta torjuttu pyrkimyksineen ja pääsee ainoastaan oireena esiin, kun taas perversiteetissä pyrkimys sellaisenaan on tajunnan hyväksymä vietin tyydyttämismuotona. Ymmärtääksemme perversiteettien samoin kuin neuroosienkin kehitystä on siis perehdyttävä varhaisten lapsuusvuosien libidokehitykseen.
Käytännöllisesti tärkein perversiteettimuoto on homoseksuaalisuus. Onhan näitä normaalista poikkeavia yksilöitä, niinkuin niitä on ollut aina kaikissa oloissa ja yhteiskuntamuodoissa, varsin huomattava määrä. Muinaisessa Kreikassa "poikarakkaus" oli hyväksytty vietin tyydytysmuoto. Ei tarvitse muuta kuin syventyä Platonin teoksiin nähdäkseen, mitä osaa homoseksuaalinen libido samoin kuin tällä pohjalla tapahtunut vietin sublimoiminen ovat tuona aikakautena näytelleet. Tämä perversiteetin muoto kehittyy eri tavoin. Tiedämme, että normaaliseenkin psyyken rakenteeseen kuuluu biseksuaalisuus ja siis latentti taipumus myöskin homoseksuaaliseen libidokiintymykseen. Latenttina se merkitseekin tärkeätä tekijää yhteiskuntaelämässä, missä se monissa muodoissa voidaan havaita sublimoituna narsistisen ihannemitan vaatimiin muotoihin. Se pääsee myöskin manifestina ilmiönä esiin verraten normaalisellakin pohjalla, esimerkiksi olosuhteissa, missä pelkkä miesväki joutuu seurustelemaan vain keskenään ahtaassa piirissä, niinkuin merimieselämässä, vankiloissa ym. Säännöllisissä oloissa kehittyvällä homoseksuaalisuudella on omat lakinsa. Se voi perustua vankkaan perinnölliseen konstituutioon. Alunperin kehittyvä oidipusasenne, josta seuraavassa lähemmin, on silloin normaalista poikkeava. Säännölliseenkin oidipuskompleksiin kuuluu myöskin sen negatiivinen asenne, jolloin esimerkiksi poika on paitsi aggressiivista suhdettaan myös myötätunnolla kiintynyt isään. Tämä libidokiintymys voi erinäisistä syistä korostua ja säilyttää seksuaalisen luonteen; samalla kertaa on mukana naisen halveksiminen. Kaikki myönteiset libidonsijoitukset suuntautuvat silloin ainoastaan miehiseen sukupuoleen. Huomattava on sekin homoseksuaalisuuden tyyppi, missä poika alunperin on voimakkaasti kiintynyt äitiin ja säilyttää läpi elämänsä äidinpalvonnan asenteen. Mutta samalla hän identifioi itsensä äidin kanssa ja suuntaa silloin libidon nuoriin poikiin, jotka hänelle merkitsevät tajuttomalla alueella häntä itseään. Hän kohdistaa niihin saman rakkauden, jonka hän on toivonut omalle osalleen äidin taholta. Kun siis edellinen homoseksuaalisuuden muoto edustaa korostettua miehekkyyttä, tapahtuu toisessa sensijaan identifiointi naisen, nimittäin äidin kanssa ja tyyppi onkin senmukaisesti kaikessa esiintyneessään naisellinen. Nämä esimerkit riittävät kuvaamaan, kuinka tässäkin ilmiössä erilaiset kehitysmahdollisuudet vasta analyysissa käyvät selviksi. Ei ole niinkään harvinaista, että tällainen todellisuudessa onneton ihminen valitsee elämänuransa sillä tavalla, että joutuu siinä läheiseen kosketukseen libidonobjektiensa kanssa eikä kiusauksessaan jaksa säilyttää ryhtiään, vaan esimerkiksi opettajana tulee vaaraksi oppilailleen. Aichhorn esittää eräässä kirjoituksessaan käsitellessään psykoanalyyttista vanhempain neuvontaa kuvaavan esimerkin. Pari koulupoikaa oli opettajaansa arvostellessaan tietämättään paljastanut tämän homoseksuaalisen suuntautumisen oppilaisiinsa. Poikien isä tuli kertomaan asiasta. Päätettiin silloin kutsua opettaja psykoanalyytikon luo ja saada hänet analyyttiseen hoitoon. Se onnistuikin, ja mies selvisi vaikeasta tilanteesta tarvitsematta tehdä asiasta julkista juttua. Tällainen ratkaisu onkin ehdottomasti kaikkein onnellisin käytännössä, jos se vain on mahdollinen. On nimittäin niin, että nykyisen sukupuoliasioita kammoavan näkökannan vallitessa ympäristö sulkee sokeana silmänsä tapaukselta niin kauan kuin se suinkin on mahdollista, mutta kun asia sitten pakosta on otettava esille, niin silloin ollaan sitä ankarampia eikä tunneta mitään armoa. Minkäänlainen ilmiön asiallinen ymmärtäminen saatikka pyrkimys auttaa sitä terveelle taholle ei tule kysymykseenkään. Aichhorn sanookin, että hän ei nyt enää milloinkaan joutuessaan vanhempain neuvojana tekemisiin homoseksuaalisen perversiteetin kanssa tee siitä julkista ilmoitusta, vaan koettaa kaikin mokomin saada onnettoman psykoanalyyttiseen hoitoon siten lopultakin parhaiten suojellen myöskin nuorisoa vaurioilta.
Lapsen seksuaalikehitys jakaantuu kolmeen päävaiheeseen: oraaliseen, anaalis-sadistiseen ja genitaaliseen. Jokainen näistä voidaan jakaa vielä kahteen alavaiheeseen.
Aikaisempi oraalinen vaihe on lapsella imemisaika. Suu on se erogeeninen alue, missä silloin viettitarve tyydyttäytyy. Jos vietti tässä vaiheessa kiinnittyy tavallista voimakkaammalla tavalla erogeeniseen alueeseen, saattaa jatkua myöhemminkin intohimoista esineiden ja erittäinkin sormen imemistä. Jo paljon ennen psykoanalyysia on mm. unkarilainen lastenlääkäri Lidner kiinnittänyt huomiota tämän tavan vietinomaiseen luonteeseen.
Myöhempi oraalinen vaihe tulee hampaiden kehityksen mukana ja liittyy kiinteästi puremis- ja nielemistapahtumaan. Aikaisempi oraalinen vaihe on vielä autoeroottinen. Äidin rinta ei lapselle silloin vielä merkitse mitään ulkopuolista objektia, vaan se kuuluu häneen itseensä. Siksipä vieroittamisessa tapahtuva irtaantuminen eletään kokemuksena, joka merkitsee elimen omasta ruumiista poisottamista. Tämän vuoksi vieroittamistapahtuma valmistaa sekin omalta kohdaltaan sitä mielikuvasikermää, joka sitten kastraatiokompleksina näyttelee tärkeätä osaa. Palaamme siihen alempana vielä.
Myöhemmässä oraalisessa vaiheessa lapsi jo erottaa libidonkohdikkeen ulkopuolella itseään. Se suhtautuu kaikkeen ulkopuoliseen oraalisesti, se vie jokaisen käden ulottuvilla olevan huomionsa kohdikkeen suuhunsa ja näyttää ainoastaan sitä tietä pyrkivän yhteyteen objektin kanssa. Voisimme nimittää tätä ikäkautta myöskin kannibaaliseksi. Siihen kuuluu silloin jo ambivalenttinen suhtautuminen objektiin. Toisaalta lapsi riippuu äidissään kiinni ja toisaalta se tuottaa äidille puremisella kipua. Tässä siis sama toiminta tyydyttää kaksi aivan vastakkaista viettipyrkimystä. Ilmiöstä, missä näin tapahtuu, sanomme tulevan esiin viettielämälle ominaisen ambivalenssin. Ambivalenssi merkitsee siis samaan tapahtumaan liittyvää kahta päinvastaista pyrkimystä. Ambivalenssi esiintyy kaikissa libidokehityksen eri vaiheissa. Niinkuin tulemme näkemään, sen vaikutus määrää kaikkein vahvimmin seuraavassa, s.o. anaalis-sadistisessa vaiheessa. Aikaisemmassa oraalisessa vaiheessa lapsi on vielä täydellisesti konfliktien ulkopuolella omassa autoeroottisessa asenteessaan. Mutta pian tämä asenne siirtyy ambivalenttiseen, missä siis jo varsin selvin oirein ilmenee kiintymyksen rinnalla vihamielinen suhtautuminen objektiin. Voimme näin ollen toista oraalista libidokehitysvaihetta nimittää jo myöskin sadistiseksi. Näyttää olevan niin, että hampaiden kehityksen mukana ja puremisen joutuessa etualalle objektia hävittämään pyrkivä sadistinen viettiasenne jo saa alkunsa.
Oraalisesta libidokehityksen vaiheesta jää aina tajuttomalle sielulliselle alueelle normaalissakin tapauksessa jälkiä. Niinpä näemme esimerkiksi suutelemisessa suun jälleen joutuvan vietintyydytystä palvelevaksi alueeksi. Kun vieroittaminen on tapahtunut jyrkällä tavalla, niin näkyy senkin vaikutus myöhemmin. Henkilö etsii oraalista korviketta ja löytää sen monesti esimerkiksi narkoottisten aineiden, alkoholin tai vaikkapa vain tupakan intohimoisessa käytössä. Näistä jälleen vieroitettaessa saattaa ilmetä tyypillinen palautuminen vieroittamistuskaan ja sen mukana esiintyvään vihamieliseen suhteeseen ympäristöä kohtaan. Nämä ns. abstinenssi-ilmiöt saavat vasta tätä tietä psykologisen selvityksensä, mikä elimellisiin aineenvaihtoilmiöihin liittyvän selityksen ohella on otettava huomioon. Eräässä tämänlaisessa neuroosissa oli potilas tottunut käyttämään laimeata narkoottista lääkettä säännöllisesti. Päättäessään yrittää siitä vieraantumista hän sai mitä voimakkaimman yksinäisyyden tunteen, vetäytyi kokonaan muiden joukosta pois, ja neuroosissa ilmeni se lisäoire, että hänen oli mahdoton syödä yhdessä vaimonsa kanssa. Sadistinen vihan tunne aikoinaan luotaan työntänyttä äitiä kohtaan näkyi nyt tässä vaimon s.o. äidinkorvikkeen vuorostaan poistyöntämisessä nimenomaan syömisaikaan. Kun tässä tapauksessa todella oli kysymys varsin mitättömistä määristä adaliinia, ei abstinenssiilmiöitä todellakaan voisi selvittää yksinomaan elimellisenä tapahtumana, vaan pääpaino on ehdottomasti sijoitettava psyykilliselle ja nimenomaan juuri psykoanalyysin avulla selvitettävälle taholle. Eräässä toisessa neuroosissa, missä myöskin äidistä kiinniriippuminen oli tyypillinen tekijä, toistui pyrkimys unissa, missä potilas riippui kynsin hampain äidinsymbolissa. Jälkimmäisessäkin tapauksessa suhde äitiin oli samalla vihamielinen. Kummassakin tapauksessa kuvastuu siis oireissa vielä se ärtynyt pikkulapsi, joka on saanut rauhan joka kerta vihaisessa mielentilassaan siten, että äiti on nostanut sen rinnoilleen. Tämä kiukuttelevan lapsen tyynnyttämistapa onkin aivan tavallinen. Jo ensi tuskassaan syntymän jälkeen lapsi rauhoitetaan juuri tällä lavalla. Ei siis ihme, että siitä rauhoittamiskeinosta lopullisesti vieroittaminen saa aikaan ärtymistilan ja tuskallisuuden. Palauttaahan se lapsen jälleen tuohon sen kammoamaan äidistä irti olemisen tilaan. Viha tällaisessa tapauksessa näyttää olevan tuskan voittamiseksi minän taholla tapahtuva reaktio.
Niistä neuroottisista sairaudenmuodoista, jotka kehittyvät oraalisen libidovaiheen pohjalla, on mainittava erityisesti melankolia, jonka psykoanalyyttisessa tutkimistyössä Abraham aikanaan laajensi Freudin alkuaan tekemiä havaintoja. Teoksessaan "Versuch einer Entwicklungsgeschichte der Libido" tämä tutkija liitti psykoanalyyttiseen libidoteoriaan lisiä, jotka siitä olivat vielä Freudin tutkimustyön tuloksissa puuttuneet.
Oraalinen libidokehityksen vaihe on senkin vuoksi mielenkiintoinen, että sille perustuu myöskin identifioimistapahtuman syvin tajuton mekanismi. Juuri melankoliassa tämä mekanismi tulee havainnollisesti esiin. Sairas on siinä omaksunut libidonobjektin oraalisesti sen sisäänsä ottaen, psykoanalyysi käyttää tässä sanaa introjisoiden. Kun henkilö, joka näin on introjisoinut itseensä libidonobjektin, kärsii kiintymyksissään pettymyksen, niin hän kohdistaa koko väkivaltaisen kritiikkinsä sen jälkeen omaan itseensä. Mutta on helppo havaita, että hän tällä kritiikillä tarkoittaa tuota pettymyksen aiheuttanutta. Hän on vain niin täydellisesti identifioinut itsensä objektin kanssa introjisoimistapahtuman tietä, että väkivaltainen isku, joka on tarkoitettu toiselle, kohtaakin häntä itseään. Ei myöskään kannibaali silloin, kun hän syö vastustajansa, suinkaan tee sitä nälkäänsä tyydyttääkseen, vaan jälleen oraalisen identifioimismekanismin määräämänä, hän uskoo näin saavuttavansa tuon toisen voimakkaat ja yleensä hänelle itselleen hyödylliset ominaisuudet. Mutta käytännöllisesti katsoen täysin normaalissakin henkilössä olen tavannut tuon ilmiön pakko-oireen luontoisena. Tämän henkilön oli pakko henkäistä sisäänpäin tai niellä silloin, kun hänen lähellään oli mieluinen ja hänen hyväksymänsä henkilö, mutta henkäistä ulospäin, kun lähellä oli sellainen ihminen, jonka ominaisuuksia hän ei olisi hyväksynyt omikseen. Oraalinen symboliikka näyttelee varmaan juuri tässä merkityksessä osaansa myöskin sylkemisessä halveksimisen merkkinä, jolloin se siis on luotaan työntämisen ilmaisuele ja vastakohta nielemällä identifioimiselle. Monissa hysteerisissä vastenmielisyyksissä sama oraalinen mielikuva saattaa pukeutua oireen asuun, niinkuin tulemme hysteriaa lähemmin käsitellessämme näkemään. Myöskin niissä tapauksissa, jolloin naisen alkava raskaus aiheuttaa oksennuksia, ne ilmenevät useimmiten silloin, kun nainen syvimmissä tajuttomissa toiveissaan pyrkisi vapautumaan sikiöstä ja tuntee tyytymättömyyttä kohtaloonsa.
Seuraava libidokehityksen vaihe on anaalinen. Siinäkin erotetaan aikaisempi ja myöhempi alavaihe. Millään tavalla jyrkästi ja kaavamaisesti toinen toisistaan eroavia eivät ne elämässä kuitenkaan ole. Perversiteeteistä on yleensä tunnettua, että peräaukko niissä voi merkitä erogeenistä aluetta ja siis olla viettiä tyydyttävänä ruumiin kohtana. Mutta psykoanalyysi on osoittanut, että sama seutu juuri lapsella noin kolmannen ikävuoden alusta neljännen loppuun merkitsee sangen tärkeätä erogeenista aluetta. Tämän ns. anaalisen alueen ärsytys ulostaessa tuottaa lapselle viettiä tyydyttävää mielihyvää. Moni lapsen suolentoimintaa liian turhantarkasti seuraava kasvattaja voi toimenpiteillään, peräruiskeilla ym. tarpeettomasti korostaa tähän erogeeniseen alueeseen jo muutenkin kiinnittyvää huomiota ja siten saattaa siihen liittyvän vietintyydytystarpeen tavallista suuremmaksi. Lapsi itse pyrkii silloin yhä selvemmin libidontyydytykseen tässä ruumiin kohdassa. Se saattaa pidättää ulostustaan siten kooten sitä peräsuoleensa, niin että sen puristus suolessa saa aikaan ärsytystilan. Olen tavannut tämän ominaisuuden huipussaan pienessä epileptikossa, joka sulki itsensä klosettiin tuntikaudeksi, niin että vanhemmat lopulta pitivät tarpeellisena poistaa lukon ovesta. Lapsen vatsa oli alituisesti liian kovalla, ja lopulta ulostamista ei tapahtunut lainkaan ilman peräruisketta. Peräaukko tyydyttää sellaisessa tapauksessa viettiä aivan niinkuin vagina naisella, ja tyypillistä onkin anaaliseen libidokehityksen vaiheeseen kiinnittyneen miehenkin passiivisfeminiininen asenne. Perversiteetissä se toteutuu luonteen koko rakenteessa. Ensimmäisessä anaalisessa vaiheessa on pääpaino siis ulostaessa tapahtuvassa vietintyydytyksessä.
Myöhemmässä anaalisessa vaiheessa viettiä tyydyttävä merkitys siirtyy yhä enemmän ulostuksen huomioimiseen, eikä enää säily ensi sijassa ulostamisessa sellaisenaan. Ulostus muuttuu libidonobjektiksi. Se saa kaiken arvokkaan omaisuuden pohjimmaisen merkityksen. Kulta ja ulostus joutuvat tajuttomalla alueella merkitsemään samaa. Kansankielen sananparsissa tämä vertaus on kaikissa maissa ja oloissa aivan tavallinen. Anaalisesti kiinnittynyt henkilö on useinkin samalla intohimoinen kokooja. Hän ei ainoastaan pyri kitsaana pidättämään jo hankkimaansa rahaa ja omaisuutta, vaan hän kokoo kaikenlaista arvokasta tajuttoman anaalisen pidättämisvietin määräämänä. On luonnollista, että ambivalenssi tässä libidonvaiheessa korostuu. Toisaalla lapsi asettaa suuren arvon ulostukselleen ja pyrkii sitä pidättämään, toisaalta tulee kasvatuksen tuoma vaikutus, joka juuri siihen liittää inhon ja halveksumisen käsitteet ensi kerran kaikessa voimakkuudessaan. Silloin saavat kaikki libidokiintymykset kahden äärimmäisyyden, pidättävän ja poistyöntävän välillä vaihtelevan luonteen. Ambivalenssi korostuu. Rakkaus ja viha sijoitetaan voimakkaalla tavalla samaan objektiin, pidättäminen ja luotaan työntäminen vaihtelevat. Freud kiinnitti muutamissa tutkimuksissaan jo aikaisin huomiota tajuttoman lihidokehityksen luonnetta määräävään merkitykseen. Erikoisesti hän kuvaili ns. anaalisen luonteen. Siinä kehittyvät anaalisesti kiinnittyneen libidokehityksen pohjalla muutamat reaktiivisina tekijöinä korostetut ominaisuudet tyypillisellä tavalla. Lapsi tuntee kuten sanottu tällaisessa tapauksessa normaalista poikkeavassa mitassa libidontyydytystä ulostuksen pidättämisestä. Se suhtautuu itsepäisen uhmaavasti kasvattajan vaatimuksiin, kun tämä totuttaa sitä määrätyille tavoille. Tuo itsepäisyys jää luonteeseen myöhemminkin. Mutta reaktiivisina oireina kehittyy samalla alkuaan kasvattajan vaalima järjestyksen ja täsmällisyyden korostaminen. Ja näihin liittyy tyypillisenä erityisesti silmäänpistävä kiintymys rahaan. Jo lapsena tällainen luonne ilmenee intohimoisena kokoomishaluna, joka kohoaa huomattavasti sen tavallisen nappien ym. esineitten kokoomishalun yli, mikä normaalisellakin lapselle tässä libidokehityksensä vaiheessa on ominaista. Rahan pidättämisen, kitsauden ja kokoomishalun on lukemattomissa analyyseissa osoitettu yleensä pohjaavan anaaliseen libidonkiinnittymiseen. Kulta ja lanta ovatkin niinkuin mainittu kansanajattelussa ja sananparsissa kaikkialla maailmassa lähellä toisiaan. Freud huomauttaakin siitä, mitenkä kaikkialla, missä arkainen ajatustapa vallitsee, niinkuin vanhoissa kulteissa, myyteissä, saduissa, taikauskossa, yleensä tajuttoman sielullisen puolen ajattelussa, unessa ja neuroosissa, raha aina on mitä lähimmässä yhteydessä ulostusmielikuvan kanssa. Tutkielmassaan "Zur Ontogenie des Geldinteresses" unkarilainen psykoanalyytikko Ferenczi selvittelee libidotekijäin merkitystä tällaisessa tapauksessa. Hän huomauttaa myöskin siitä, mitenkä useinkin korostunut esteettinen harrastus kehittyy reaktiivisena anaalista libidonsijoitusta torjuvana tekijänä. Tämähän on yleinen ilmiö anaalisissa perversiteeteissäkin. On erittäin mielenkiintoista havaita, että kiintymyksessä rahaan, mikä koko nykyiselle kulttuurinmuodolle on tyypillistä, eivät vaikuta, niinkuin Ferenczi huomauttaa, ainoastaan realiteettiperiaatteen mukaiset tekijät, vaan syvällä mielihyväperiaatetta noudattava anaalinen libidonkiinnitys. Mielenkiinto löytää rahasta ja kullasta korvikkeen ulostukselle, joka tällaiselle henkilölle varhaislapsuudessa on merkinnyt erityisen tärkeätä libidonkohdetta.
Ulostamistavoille kasvatettaessa lapsi ensi kerran joutuu alistumaan realiteetin vaatimiin rajoituksiin (realiteettiprinsiippi), ja samalla sen on pakko tukahduttaa vietintyydytykseen suuntautuvan mielihyvän mukaiset pyrkimykset (mielihyväprinsiippi). Näin lasketaan moraalisten tunnearvojen ensimmäinen alkuperustus. Käsitteet inhottava, ruma ja kielletty omaksutaan. Identifioidessaan itsensä kasvattajan kanssa lapsi omaksuu nuo käsitteet todella omikseen siitä huolimatta, että ne ovat aivan päinvastaiset sen libidopyrkimyksille. Ei ole suinkaan sattuma, että yliminäkritiikki myöhemminkin elämässä käyttää juuri samoja käsitteitä kaikkea kiellettyä arvioidessaan ja anaalisesti voimakkaammin sijoittuneella henkilöllä saattaa helposti purkautua nimenomaan juuri anaalisina vertauskuvina kritiikin yhteydessä.
Anaalisessa kehitysvaiheessa myöskin sadismi, joka sai alkunsa jo toisessa oraalisessa vaiheessa, korostuu sekin. Sentähden tätä libidokehityksen vaihetta sanotaankin tavallisesti anaalis-sadistiseksi. Sadismi merkitsee viettipitoista, mutta ennen kaikkea aggressiivista suhtautumista vietinobjektiin. Henkilö on silloin kylläkin kiintynyt toiseen, mutta piinaa häntä samalla. Väkivaltaisuus ilmenee perusmuodossaan tässä vaiheessa lyömisenä. Sitä käyttää myöskin kasvattaja ja omien tajuttomien tekijäinsä ohjaamana sijoittaa lyönnit juuri anaaliselle alueelle. Tämä on luonnollisesti omansa korostamaan libidonkiinnittymistä anaaliselle alueelle nimenomaan ambivalenttisessa merkityksessä. Lapsen ambivalenssi näkyy nimittäin myös vietin ns. bipolaarisuudessa. Se merkitsee sitä, että lapsi asennoituu helposti aktiivisesta asenteesta passiiviseen. Vertauskohtana voisi mainita ihmisestä sen ominaisuuden, että rakastaessaan ihminen myöskin vaatii osakseen rakkautta. Lapsessa tämä aktiivisuuden ja passiivisuuden ambivalenttinen vaihtelu on paljoa korostuneempi. Se kuuluu yleensä primitiiviseen sielunelämään, niinkuin näemme monilla luonnonkansoilla, joilla sama sana edustaa kahta aivan päinvastaista tunnearvoa. Kun nyt kasvatuksen mukana pian kehittyvä syyllisyydentunto kasvattajan edessä siirtää lapsen rangaistusta odottavaan passiiviseen asenteeseen, niin vaihtuu sadismi masokismiksi. Siinä lyötäväksi joutuminen tyydyttää viettiä. Siis ruumiillinen kipu tuottaa nautintoa. Neuroottisessa oireessa se siirtyy kaikenluontoisen sekä ruumiillisen että sielullisen kärsimyksen tavoittamiseen. Kärsimykseen liittyy silloin niin sanoaksemme vietin hekuma mukaan. Masokistisesti asennoitunut luonne saattaa kulkea elämänsä läpi järjestäen aina itselleen kärsimyksiä ja pettymyksiä. Tajuttomien viettipyrkimystensä määräämänä hän valikoi käyttämänsä tilanteet elämässä aina näin päin. Tämä piirre tuntuu jo tavallisen sentimentaalisuudenkin takana. Huomattava on myöskin, että vielä anaalisellakaan asteella lapsi ei tee mitään muuta eroa sukupuolien kesken kuin aktiivista ja passiivista merkitsevän.
Lopullisessa genitaalisessa vaiheessakin voidaan erottaa kaksi alavaihetta. Ennenkuin vietti kiinnittyy suurimmalta osaltaan genitaaleihin, lapsi käy läpi ns. fallisen kehityskauden. Siinä ikäkaudessa niin hyvin tyttö kuin poikakin uskovat peniksen kuuluvan kummallekin sukupuolelle. Ajatus askartelee silloin nimenomaan siinä erossa, jonka lapsi huomaa eri sukupuolten välillä, mutta jota se ei myönnä. Tyttö kiinnittää huomionsa klitorikseen, joka hänessä edustaa penistä. Hänellä on tärkeän elimen kohdalla mielestään liian pieni, ja hän tuntee olevansa siinä alakynnessä pojan rinnalla. On tyypillistä, että vanhemmallakin henkilöllä tällaisessa tapauksessa vielä unessa toteutuu se toive, että elin kyllä kasvaa. Tytössä kehittyy ns. peniskateus, joka saattaa näkyä luonnetta määräävänä tekijänä läpi elämän. Lapsena hän pyrkii kaikessa poikien kanssa samoihin tuloksiin, haluaa pukeutua niinkuin poika ja kilpailee pojan kanssa myöskin ruumiillisissa yrityksissä. Sitten siirtyy kilpailuasenne intellektuaaliselle alueelle. Tyttöjen yleensä liiaksikin jännitetty pyrkiminen saavutuksiin kilpailuasenteessa poikien kanssa älyllisellä linjalla esimerkiksi koulutyössä on tunnettu ilmiö. Poika taas havaitessaan toiselta sukupuolelta peniksen puuttuvan tekee sen johtopäätöksen, että siinä on tapahtunut poisottaminen, kastraatio. Monelta neurootikolta ja perverssiltä, esimerkiksi fetisistiltä, tapaa tajuttomalla alueella varsin kipeänä kysymyksen äidin peniksestä, jonka puuttumista hän ei oikeastaan myönnä. Kun poika passiivis-feminiinisessä asenteessaan anaalis-sadistisella asteella identifioi itsensä äidin kanssa, korostuu silloin samalla kastraationpelko isän edessä. Coitus saa verisen tapaturman luonteen lapsen mielikuvissa. Samalla kehittyvän syyllisyydentunnon mukana kasvattajan rangaistuksen pelko pukeutuu juuri tuon kastraationpelon asuun. Näin siis se tekijä, joka pakottaa lapsen torjumaan tajunnastaan viettitoiveet, samalla joutuu vaikuttavana taustanaan kaiken aikaa käyttämään kastraationpelkoa. Lapsessa on silloin psyykensisäisenä kireä konflikti torjuvan tekijän ja viettitoiveiden välillä.
Vaikkakin kastraatiomielikuvan luulisi jäävän vain pojalle ominaiseksi ilmiöksi, niin on asianlaita kuitenkin niin, että sen tapaa analyysin kuluessa tytöissä yhtä tärkeänä tekijänä. Anaalis-sadistisella asteella mielikuva coituksesta saa tytölle niinkuin pojallekin samanlaisen verisen tapaturman, jopa murhateon merkityksen. Unien rakenteesta näkee, kuinka lapsi tähän liittää mukaan peniksen menettämisen mielikuvan. Tajuttomalla alueella jää vaikuttamaan valtava pelko, joka näkyy esimerkiksi myöhemmin tuskahysterian oireissa tyypillisenä coituksen ja samalla kastraation vaarana. Sairas tuntee silloin esimerkiksi kadulla olevansa jonkun takaa-ajamana ja pakenee tuskallisessa mielentilassa. Analysoidessa käy selväksi, että tajuttomalla alueella on mielikuvana coitus väkivaltaisena hyökkäyksenä, jonka alaiseksi potilas viettitoiveissaan itsensä asettaa. On myöskin ominaista tällaisessa tapauksessa, että näihin verisiin pelkoa merkitseviin mielikuviin punoutuu tajuttomalla alueella muita samanluontoisia tajunnasta torjuttuja mielikuvia, jotka koskevat mm. synnytystä. Hyvin tavallinen teoria pienellä tytöllä on, että lapsi tulee maailmaan siten, että äidin vatsa leikataan halki. Myöskin havainnot äidin menstruaatiosta korostavat näitä pelkoja, ja monesti sattuu, että tyttö saadessaan odottamattaan ja kenenkään asiasta etukäteen mitään hiiskumatta omat kuukautisensa samalla saa valtavan pelon ja häpeän tunteen. Tapahtuma aktivoi tajuttomalla alueella vaikuttavat kastraatiomielikuvaan kiinteästi assosioituvat tuskantilat. Ei ole lainkaan harvinaista, että neuroosiin taipuvassa henkilössä tämä kokemus aiheuttaa ensimmäiset neuroottiset oireet jopa vaikeiden kohtaustenkin muodossa, niinkuin eräässä hysteroepilepsiatapauksessa, josta olen esittänyt selonteon Wienin psykoanalyyttiselle seuralle.
Silloin kun henkilö on lopullisesti saavuttanut genitaalisen libidokehityksensä asteen, hän on myöskin vapautunut ambivalenttisesta suhtautumisestaan objektiin. Koko hänen luonteensa saa ulkopuolelle kohdistuvan myötätunnon sävyn, ja pregenitaalisille vaiheille ominainen vihamielinen asenne häviää. Hävittäviä väkivaltaisia viettejä vaimentaa siis genitaalinen seksuaalivietti. Kuitenkin jää myöskin pregenitaalisista vaiheista aina tajuttomalle alueelle jälkiä säännöllisissäkin tapauksissa, ja libidonpatoutumain sattuessa elämässä saattaa tapahtua ns. libidonregressio-ilmiö, [Libidonregressio on erotettava psyykillisestä regressiosta yleensä, joka merkitsee psyykillisen työskentelyn palauttamista korkeampaa kehitysastetta edustavan tajuisen systeemin tasolta varhaisemmalle tajuttomalle asteelle.] jolloin libidonpurkautuminen jälleen palautuu varhaisasteen kiinnityskohtaan. Niin tapahtuu neuroosissa, mutta samalla tavalla voi käydä myös elämän varrella luonteen muutoksissakin ilmiön saavuttamatta varsinaisen neuroosin tyypillisiä muotoja.
Noin viidennestä ikävuodesta lähtien seksuaalikehitys pysyy tajunnasta torjuttuna ja syrjemmällä. Lapsi on siirtynyt ns. latenttiin ikäkauteen, joka merkitsee varsinaisen minän kehitystä. Jo sitä ennen se siis on saavuttanut seksuaalikehityksessään genitaalisen vaiheen ja siinä se kohdistaa libidoaan lähimpiin ulkopuolisiin objekteihin. Silloin havaitaan se varsinkin neuroosien ymmärtämiseksi tärkeä ilmiö, että poika tavallisesti kiinnittää libidoa äitiin ja toivoo isän olevan poissa tieltä häiritsemästä. Tyttö säännöllisesti kehittyvässä tapauksessa päinvastoin kiintyy vahvemmin isään ja tuntee äidin olevan tiellään. Tämä tunneryhmitys, ns. oidipuskompleksi (nimitys johtuu kreikkalaisesta tarusta, jonka mukaan Oidipus tappoi isänsä ja nai äitinsä saaden siitä osakseen jumalien rangaistuksen), on psykoanalyysin kaikkein keskeisimpiä peruskäsitteitä. Sen elää jokainen ihminen varhaisessa lapsuudessaan, mutta neurootikolle on ominaista se, että hän ei pääse siitä irti myöhemminkään, vaan tajuttomalla sielullisella alueellaan elää sitä yhä lapsuusiän koko intensiteetillä. Oidipuskompleksi saattaa järjestyä niinkin, että poika passiivis-feminiinisessä asenteessaan samastaa itsensä äidin kanssa ja kiinnittää siis libidonsa etusijassa isään. Tytössä tätä vastaava asenne, libidokiintymys äitiin, on yhtä mahdollinen. Jossakin määrin on jokaisessa tapauksessa olemassa kaikki nämä libidonsijoitukset sielunelämän eri kerrostumissa, vaikka määrätty järjestys kussakin tapauksessa on aina paremmin etualalla. Se seikka, että kiintymyksissä on samaa objektia kohtaan olemassa sekä viha että rakkaus, tekee oidipuskompleksin vaikeaksi sisäiseksi kokemukseksi. Psykoanalyysissa havaitaan henkilöllä aina oidipuskompleksin myöhempi vaikutus koko laajuudessaan.
Olisi erehdys jäädä siihen käsitykseen, että lapsen varhaisin libidokehitys on yksinkertainen ja mutkaton asia, joka helposti voidaan kaavoittaa oidipuskompleksin ympärille. Se kiteytyy kyllä tämän kompleksin ympärille, mutta ei suinkaan aina kaavamaisesti samalla tavalla. Siinä on kuten sanottu olemassa runsaasti yksilöllisiä vaihtelumahdollisuuksia. Kaikkein syvimmälle torjutut kiintymykset kysyvät analyysissa paljonkin aikaa ja vaivaa, ennenkuin ne kohoavat tajuntaan asti. Varsinkin naisen libidokehitys on monien eri vaiheiden alainen. Jo ennen oidipusasennetta on tytössäkin aktiivisesti äitiin suuntautuva libidokiintymys, samoin siis aivan kuin pojassa. Sitten tyttö huomaa jääneensä vaille penistä. Hän tuntee jääneensä auttamattomasti vähemmälle. Samaan ikäkauteen kuin tämä havainto sattuu useasti mukaan vielä mustasukkaisuus sisaruksista lähinnä nuorempaa kohtaan, joka ottaa asianomaiselle siihen asti kuuluneen etuoikeusaseman. Äitiinkiintymyksen yli kehittyy pinnallisemmaksi viha. Vasta siinä vaiheessa, jolloin tytön on myönnettävä kastraatio omalta kohdaltaan tapahtuneena tosiasiana, hän samastaessaan itsensä äidin kanssa kääntyy isän puoleen ja asennoituu oidipuskompleksin mukaiseen libidonsijoitukseen. Jatkuva minänkehitys latenttina ikäkautena tapahtuu sitten niinkuin pojassakin syyllisyydentunnon kehittyessä, jolloin oidipuskompleksi kokonaan torjutaan tajunnasta. Moraalisena kasvattajana tytöllä on äiti. On olemassa kehityksen varrella monta karikohtaa, ennenkuin nainen kypsyy lopulliseen vaginaaliseen valmiuteensa. Moni siihen ei pääse milloinkaan, vaan libidokehitys jää varhaisemmalle asteelle määräten luonteen normaalista poikkeavaan suuntaan. Mainittakoon, että Freud vasta vuonna 1931 julkaisemassaan tutkielmassa "Über die weibliche Sexualität" selvittää oidipusasennetta edeltävän libidokiintymisen tytöllä. Miehisenä analyytikkona hänen ei ole ollut niin helppo saada ilmiötä esiin. Sen olikin jo ennen Freudin julkaisua analysoinut Jeanne Lampl-de-Groot niinkuin Freud tutkielmassaan mainitsee. Tässä yhteydessä on sanottava, että naispuolisilla analyytikoilla on muutenkin naisen libidokehityksen selvittämisessä huomattavia ansioita. Viittaan vain sellaisiin tutkijoihin kuin Helene Deutsch, Melanie Klein ym.
Latentin ikäkauden alkaessa oidipuskompleksin muodostavat viettitoiveet torjutaan tajunnasta. Lapsi omaksuu kasvattajan vaatimuksen identifioimalla itsensä kasvattajan kanssa. Siihen asti ulkopuolisen rankaisevan kasvattajan edessä tunnettu pelko muuttuu sisäiseksi jännitystilaksi. Omantunnonkehitys saa alkunsa. Siihenastinen reaalituska muuttuu omantunnontuskaksi. Tässä vaiheessa omaksuttua sisäistä, minää moraalisesti valvovaa tekijää sanotaan yliminäksi (Über-Ich). Syyllisyydentunto on siis minän tuntemaa jännitystilaa sisäisen yliminän edessä. Yliminä ei esiinny ennen oidipuskompleksia, vaan sen kehitys tapahtuu vasta reaktiivisena tekijänä oidipuskompleksia vastaan ja vaikuttaa sen, että oidipuskompleksi torjutaan tajunnasta. Rangaistuksenpelossaan, jota pojassa korostaa kastraationpelko, tytössä enemmän rakkautta vaille jäämisen pelko, lapsi identifioi itsensä sen vanhemman kanssa, jota vastaan hänellä oidipusasenteessaan on poistyöntävä, vihamielisen aggressiivinen asenne ja jonka taholta hän vaistoaa samaa. Näin esimerkiksi poika ottaa itseensä (introjisoi) isän ja asennoituu sen jälkeen minänkehityksessään isän vaatimusten ja mittojen mukaisesti tuntien nuo vaatimukset ominaan. Samalla hän kiinnittää libidoa omassa itsessään omaksuttuun isänmukaiseen minäihanteeseen.
Libido ei sijoitu siis ainoastaan ulkopuoliseen objektiin, vaan sitä kohdistetaan myöskin omaan minään. Näin erotetaan toisistaan objektilibido ja minälibido. Jälkimmäistä sanotaan myöskin narsistiseksi. Jokaisessa ihmisessä on narsismia, jokainen kohdistaa osan libidoaan omaan minäänsä. Siitähän riippuu ihmisen koko itsesäilytysvietti ja osalta myöskin kulttuurikehityksessä välttämätön minän rakentaminen. Kohdistuessaan omaan minään omaksuttuun minänihanteeseen libido muuttaa luonnettaan, se kadottaa seksuaalisuutensa. Viittaamme sublimoimisilmiössä tapahtuvaan vietin deseksualisointiin, silloin kun se joutuu kokemaan minän kautta kulun (Ichpassage), mistä lähemmin alempana vietin ylevöittämistä koskevassa luvussa. Mutta huomaamme käytettävissä olevan libidokeskuksen olevan kuitenkin silloinkin saman, sillä mitä enemmän narsistista libidoa henkilöllä on sijoitettuna näin omaan minään, sitä vähemmän häneltä riittää libidoa objektiin päin, kun taas päinvastaisessa tapauksessa libidoa runsaasti objektiin sijoitettaessa omaan minään kiinnitetty mielenkiinto vähenee samassa suhteessa. Narsismia erotamme kaksi eri muotoa: Tähän maailmaan syntyessään lapsella ei vielä ole mitään ulkopuolisiin objekteihin kohdistuvaa mielenkiintoa, voimme sanoa, että sen libido on kokonaan autoeroottisena omaan elimistöön keskittyneenä. Tätä kehitysvaihetta sanomme primääriseksi narsismiksi. Sen sijaan se libido, jonka yksilö sitten sijoittaa omaan minänihanteeseensa edustaa ns. sekundääristä narsismia. Se on yksilön koko psyykillisen kehityksen kannalta erittäin tärkeä. Se liittyy myöskin yliminäkehitykseen, mutta siinä vaikuttaa libidosijoitus, toisin sanoen rakkaus kasvattajaan. On muistettava, että lapsen suhde kasvattajaan on kuten mainittiin ambivalenttinen, siinä ovat mukana sekä viha että rakkaus. Kun nyt esimerkiksi poika identifioi itsensä isän kanssa, niin hän ottaa isän minänihanteekseen ja kohdistaa senjälkeen rakkautta minänihanteeseen omassa itsessään. Sekundäärisessä narsismissa vaikuttavat minävietit ovat siis myönteistä laatua, ne onkin erotettava kuten edellä jo mainittiin niistä agressiivisista vieteistä, jotka myöskin minävietteinä ovat mukana yliminän käyttäminä voimina minän kehityksessä. Näemme siis, että molemmat vietit, jotka ambivalenttisessa objektiin suhtautumisessa vaikuttavat, ovat mukana yliminän muodostumisessa ja senmukaisesti minän kehityksessä.
Latentti ikäkausi vaihtuu sitten puberteetti-ikään sukupuolielinten valmistuessa lopulliseen kypsyyteensä. Torjuttuna ollut vietti aktivoituu jälleen mielikuvineen ja kiintymyksineen. Pojan siirtyessä miehen ikään hänen on vapauduttava oidipusasenteensa kastraationpelosta ja kyettävä kohdistamaan libido objektiin vapaan valinnan mukaan. Myöskin tytöllä on tällöin omat kehitysvaikeutensa. Siihenastinen pyrkimys miehiseen asenteeseen vaihtuu valmiiseen naisellisuuteen. Oidipuskompleksi on aluksi edelleenkin se tunne-elämää sitova solmu, josta on selviydyttävä. Kehitys saattaa estyä. Yksilö ei pääsekään irti lapsuusikänsä kiintymyksistä, vaan toistaa niitä yhä uudelleen. Tässä ikäkaudessa enemmän kuin missään muussa seksuaaliseen kehitykseen liittyvät häiriötilat tulevatkin esiin. Myöskin onania aiheuttaa silloin vaikeata syyllisyydentunnon ja rangaistuksenpelon toistumista. Sitä pahentavat useasti nuoren henkilön käsiin joutuneet kansantajuiset kirjaset, jotka älyttömällä, kirjoittajien oman neuroottisen tuskallisuuden määräämällä tavalla korostavat syyllisyydentuntoa ja seurausten pelkoa. Tulee mieleen Nietzschen sanat: "Ystäväni, meillä on ollut kova osamme nuoruudessamme: olemme kärsineet nuoruudesta itsestään niinkuin vaikeasta sairaudesta." Luonnollista onkin, että juuri tässä ikäkaudessa useimmat neuroosit puhkeavat esiin. Ikäkauteen kuuluu normaalisessakin tapauksessa esim. homoseksuaalisen kiintymyksen korostuminen, ei suinkaan missään manifestissa muodossa, vaan ylevöitettynä ruumiillisiin ja henkisiin yhteisharrastuksiin. Mutta monesti tämäkin libidonsijoitus kiinnittyy liiaksi. Henkilö säilyy relatiivisesti impotenttina tahi kehittyy suorastaan manifestiin homoseksuaalisuuteen. Nämä seikat olkoon mainittuna osoittamaan kuinka todella koko yksilön kohtalolle tärkeästä ikäkaudesta on kysymys.
Viettienergia pyrkii purkautumaan ja saattamaan elimessä vaikuttavan ärsytystilan tasapainoon. Jo pienessä lapsessa ulkonaisesti vaikuttava ärsytys, jota se ei voi älyllisesti vielä hallita, purkautuu refleksinomaisissa perityissä oireissa, mielenliikutuksen ilmaisueleissä, esimerkiksi itkuna, jolloin sisäinen jännitystila helpottuu. Vietinpurkaus noudattaa samaa pyrkimystä. Suotta ei Freud olekaan verrannut mielenliikutusta purkavaa ilmaisuelettä hysteeriseen konversio-oireeseen. Molemmat helpottavat purkautumaan pyrkivää sisäistä jännitystilaa, joka purkamattomana merkitsee vaivantuntemusta (Unlust). Kun William James paradoksaalisessa affektiteoriassaan, joka tunnetaan James-Langen teoriana, kiinnitti suuren huomion nimenomaan elimellisen ilmaisueleen merkitykseen koko mielenliikutustuntemuksen kannalta, niin hän käsitti esille pyrkivän tunnelatauksen vaistona, jonka hän sanoi merkitsevän pohjimmaltaan viettiä. Vaikkakaan hän tuntematta vielä tajuttomien sielullisten mielikuva- ja mielenliikutuslatausten vaikutusta antoi ensi sijassa merkityksen ruumiilliselle ilmaisueleelle, niin voimme hänen kuitenkin sanoa osanneen oikeaan kiinnittäessään huomion vietin asemaan mielenliikutuksien syvemmässä rakenteessa. Hän siis jo näin johti tutkimuksen viettipsykologian alalle. Psykoanalyysin osaksi on tullut tämän tutkimuksen havainnollinen ja yksityiskohtainen jatkaminen.
Todellisuudessa käy niin, että vietti ei aina pääse mielihyväprinsiipin mukaisesti purkautumaan kohdikkeeseensa. Se ei sovi kulttuurielämän asettamiin vaatimuksiin, jotka juuri pakottavat torjumaan vietin toivomukset tajunnasta. Se voi patoutua muistakin olosuhteiden ja tapahtumien aktuaalisesti kulloinkin vaikuttavista syistä. Silloin voi vietin kohtalo olla erilainen eri tapauksissa. Olemme jo edellä maininneet, että esimerkiksi sadistinen väkivaltainen vietinsijoitus ei lapsessa kasvattajan vaatimusten päästessä määräämään enää tapahdu ilman muuta niinkuin sitä ennen, sillä lapsessa kehittyy syyllisyydentunto. Silloin tapahtuu se vietinkohtalon kannalta tyypillinen ilmiö, että vietinpurkaus vaihtuu aktiivisesta passiiviseen muotoonsa. Se tyydyttäytyy masokismina. Vietinpurkaus käy siis mahdolliseksi, mutta päinvastaisessa muodossa kuin alkuperäinen pyrkimys. Tässä esimerkissä tapahtuu jo myöskin toinen vietinsijoituksissa niiden patoutuessa mahdollinen purkautumismuoto, nimittäin se, että vietti kohdistetaankin suuntautumaan omistajaansa itseänsä kohti. Kolmantena mahdollisuutena on mainittava vietin sublimoiminen, ylevöittäminen, jolloin viettienergia ohjataan purkautumaan alkuperäisestä kokonaan toisiin vaihdettuja teitä. Palaamme tähän seikkaan vielä alempana.
Neljäs mahdollisuus vietinpatoutumassa on sen tajunnasta torjuminen. Jos torjuminen täydellisesti onnistuu, niin psyyke vapautuu viettiä sitovasta mielikuvasta, ja itse viettienergia joutuu käyttöön todennäköisesti muunnettuna indifferentiksi, psyykilliseksi energiaksi. Mutta näin ei käy aina. Tajunnasta torjuminen ei onnistukaan näin täydellisesti, vaan vietti pyrkii mielikuvissa tajuttomalla alueella edelleenkin loppuun eletyksi ja pitää jatkuvasti yllä jännitystilaa. Näin syntyy konflikti vietin ja sitä torjuttuna pitävien tekijöiden kesken. Tässä konfliktissa näemme neuroosin kehittyvän.
Olemme ylläolevassa puhuneet rinnan sekä seksuaalivietin että
väkivaltaisuuden purkamisesta. Nämä viettimuodot on erotettava
toisistaan, vaikkakin ne elämässä säännöllisesti ilmenevät toinen
toisiinsa sekaantuneina ("legiert") vaikuttaen siis yhdessä. Näemmehän
esimerkiksi, kuinka seksuaalivietti kohdistuessaan objektiin ottaa
mukaan sen valtaamista tarkoittavan agressiivisen vietin. Väkivaltainen
vietti on vallitsevana seksuaalikehityksen molempien ensi vaiheitten,
sekä oraalisen että anaalis-sadistisen aikana. Lapsi suhtautuu silloin
objektiin pyrkien hävittämään sen. Masokistisessa asenteessa sama
hävittämisvietti kohdistetaan subjektiin itseensä. Vaikka se sadismissa
ilmenee sangen tyypillisenä, ei se siinäkään ole paljaana, vaan
sekaantuneena seksuaaliviettiin. Kaikkein paljaimpana se lienee esillä
melankolikon itsemurhan vaikuttajana, jolloin se siis myöskin
kohdistetaan itseen päin, tosin siinäkin kuten jo mainittiin,
todellisuudessa objektiin, joka tajuttomissa sielullisissa kerroksissa
on omaan itseen introjisoitu. Monen neuroosin kehityksessä on
havaittavissa, kuinka seksuaalisen ja väkivaltaisen vietin
sekoituksesta jälkimmäinen vapautuu yhä paljaampana lisäten sairaan
väkivaltaisuutta. Kun taas henkilö normaalisesti kehittyy, niin
myötätuntoinen genitaaliseen vaiheeseen yhä paremmin liittyvä
vietinsijoitus alkaa hallita ja rajoittaa väkivaltaisuutta.NEUROOSIEN RAKENNE.
Kuten ylempänä psykoanalyysin syntyhistoriasta kävi jo selväksi, ovat psykoneuroosit tämän tieteen varsinaista työmaata. Niiden tutkimus on käytännöllisessä psykoanalyyttisessa työssä tuottanut tähän asti aavistamattomat tiedot tajuttoman psyykillisen dynamiikan tehosta ja toimintatavoista. Yhä edelleenkin saavutetaan uusia tuloksia juuri tässä työskentelyssä.
Neuroosien tieteellisessä selvityksessä on erotettava toisistaan yleinen neuroosioppi, joka tutkii kaikkien neuroosien kehitykseen kuuluvia psyykillisiä tekijöitä, ja spesifiikkinen neuroosioppi, jonka tehtävänä on selvittää eri neuroosimuotojen yksityiskohtainen psyykillinen rakenne. Psykoanalyysin tärkein apukäsite tässä selvitystyössä on libido, johon suurin piirtein jo olemme tutustuneet. Erotimme objektilibidon ns. narsistisesta libidosta. Nämä libidonsijoitusmuodot vaihtelevat neurooseissa. Siellä, missä libidoa vielä voidaan sijoittaa objektiin, missä se siis ei ole liiaksi suuressa määrin kohdistettuna narsistisena libidona subjektiin itseensä, on neuroosien psykoanalyyttinen menestyksellinen käsittely mahdollinen, sillä sellaisessa tapauksessa itse analyyttisessa tilanteessa voidaan saada aikaan yhteys hoidettavan ja analyytikon kesken. Tapahtuu nimittäin ns. siirtokiintyminen (Übertragung), jolloin analyytikko saa osakseen libidonobjektin aseman. Potilaan varhaisemmat kiintymykset elämässä toistuvat näin analyytikkoon kohdistettuina. Neurooseja, joissa siirtokiintyminen on mahdollinen, nimitämme siirtokiintymisneurooseiksi erotukseksi narsistisista sairaustiloista, joissa varsinkin niiden äärimmilleen kehittyneissä muodoissa, niinkuin esimerkiksi skitsofreniassa, sairas on vetänyt niin itseensä kaiken libidon, että todellisuus häneltä on psyykillisesti hävinnyt merkitsemästä mitään, ja sen tilalle on sijoittunut oma tajuton sielullinen työskentely. Skitsofrenia ei enää olekaan mikään neuroosi juuri sen vuoksi, että siinä on tapahtunut täydellinen etääntyminen todellisuudesta; potilaan minä ei palvele minän varsinaisessa tehtävässä todellisuuteen sijoittavana psyykillisenä elimenä, vaan se kieltää todellisuuden olemassaolon ja asettaa sen tilalle tajuttoman sielullisen sisällön toiveineen. Niinkuin Nunberg on osoittanut, tapahtuu skitsofreniassa objekteista irtautuminen siinä määrässä, että potilaalla tajuttomalla alueellaan ei ole mitään libidokiinnitettä niihin. Henkilön minä sulkee samalla itsensä ulkomaailmalta, ja tajuttomalle primääriselle psyykilliselle työskentelylle ominaiset tiivistykset, siirtämiset ym., jotka tunnemme unen rakenteesta, siirtyvät esitajuisiksi, potilas käsittelee sanoja niinkuin esineitä. Sangen kuvaavaa onkin, että tällaisen sairaan ensi oireissa libidon vetäytyessä kokonaan pois objektista hänellä itsellään on se tunto, että maailma häviää. Se on siis tyypillinen mielisairaus. Kuitenkin ilmiön psykologinen ymmärtäminen saa psykoanalyysin kautta uuden, johdonmukaisen perustan. Paljastuvathan sellaisen sairauden oireissa varsin verhottomina esitajuisiksi ulottuneina tajuttoman sielullisen pyrkimyksen vietinomaiset toiveet ja mielikuvat. Mielisairauksienkin tutkimisessa psykoanalyysilla siis on uusia näköaloja merkitsevä asemansa. Senjälkeen kun Freud kuuluisalla Schreber-tapausta koskevalla paranoia-analyysillaan aloitti mielisairauksien psykoanalyyttisen tutkimustyön, valaisten tämän sairauden psykologista rakennetta libidoteorian avulla syvimpiä syvyyksiä myöten, ovat monet muut huomattavat analyytikot jatkaneet työskentelyä tälläkin alalla. Niistä ovat mainittavimmat Abraham Ferenczi, Nunberg ja Schilder. Myöskin zürichiläisen koulukunnan tutkimukset (Bleuler ja Jung), vaikkakin varsinaisen psykoanalyysin ulkopuolella suoritettuina, ovat huomattavat, koska ne ovat paljon valmistaneet tietä sille psykiatrian ja psykoanalyysin lähentymiselle, josta Kretschmer puhuu kirjansa "Medizinische Psychologie" alkulauseessa. Viimeksimainittu tutkija onkin tässä teoksessaan omaksunut hyvin paljon psykoanalyysin saavuttamia totuuksia.
Selittäessämme libidoteoriaa olemme jo esittäneet tärkeitä yleisen neuroosiopin pääkohtia. Tulimme siinä havainneeksi sen, että perversiteetti syntyy varhaislapsuuden libidokehityksen pohjalla silloin, kun pregenitaalisella kehitysasteella jokin osittaisvietin vaihe jää läpi elämän merkitseväksi sen kautta, että sitä vastaava erogeeninen alue libidonkiinnittymisen takia pidättääkin libidinöösistä ärtyväisyyttään normaalista poikkeavassa määrässä. Sanomme sellaisessa tapauksessa sattuneen siis libidonkiinnittymisen. Neuroosissa tapahtuu aivan samalla tavalla. Siinäkin sitoo jokin varhainen erogeeninen alue erityisesti libidoa. Kun nyt myöhemmin tapahtuu joko omien sisäisten sielullisten tekijöiden vaatima kieltäytyminen libidonsijoituksesta tai ulkonaisesta syystä johtunut vietin tyydyttämättömyys (Versagung), niin silloin, niinkuin jo edellä näimme, yhtenä libidonkohtalona on, että se torjutaan. Mutta neurootikossa torjunta on epätäydellinen. Vietti on torjumisen jälkeenkin voimakkaana dynaamisena tekijänä tajuttomalla sielullisella alueella ja pyrkii toteuttamaan tarkoituksensa. Kun elämässä myöhemmin sattuu jälleen tyydyttämättömyys vietinsijoituksessa ja vedetään pois mielenkiinto henkilöä tai asiaa kohtaan, joka siihen asti on merkinnyt libidonsijoitusta, eikä viettiä voida sublimoimallakaan ohjata toisille raiteille, niin tapahtuu vietinpatoutuma. Aktuaalinen nykyhetki ei silloin voi tarjota mitään kohdiketta mielenkiinnolle. Monessa neuroosissa tämä kehitysvaihe näkyy, aluksi niin sanottuna depersonalisaatiotilana. Kun libido vedetään todellisuudesta pois ja siis mielenkiinto sitä kohtaan häviää, niin muuttaa aktuaalinen todellisuus, joka tähän asti on sitonut luonnollista mielenkiintoa, luonteensa, se muuttuu kylmäksi ja vieraaksi. Sen mukana myöskin oma minä, joka siihen asti on sisältänyt paljon ulkoisesta ympäristöstä identifioitua, muuttuu sekin vieraaksi, ja sairas tuntee vaikeasti kuvattavan depersonalisaation tunnesävyn. Depersonalisaatiossa tapahtuu siis sekä ulkoisen objektin että sisäisen oman minän havaitsemisen taholla häiriötila. Se tunnesävy katoaa, joka normaalisessa tapauksessa havaitsemiselle antaa mielenkiinnon, elävän läheisyyden. Torjuvalla taholla tajunnan puolella vaikuttava tekijä, joka on etäännyttänyt mielenkiinnon objektista, ei salli havainnolle täyttä mielenkiintoa edelleenkään. Tässä ei siis ole kysymyksessä vielä havainnon täydellinen torjuminen niinkuin valmiissa neuroosissa, sanokaamme esimerkiksi hysteriassa, kuten kohta tulemme näkemään. Havainto kyllä tehdään, mutta ilman normaalisen täyttä tunteensijoitusta. Depersonalisaatiossa ei kuitenkaan milloinkaan yhtä vähän kuin neuroosissa yleensä tapahdu vietin täydellistä irtautumista objektista tajuttomalla sielullisella alueella niinkuin skitsofreniassa. Päinvastoin se neuroosissa siinä syvyydessä aina säilyy oidipusasenteen mukaisena tunteensijoituksena. Neuroosissa vietti näin patoutuessaankin pyrkii kuitenkin kohdistumaan johonkin. Kun se ei aktuaalista kohdiketta mistään löydä, niin tapahtuu ns. libidonregressio-ilmiö, vietti palautuu purkautumaan varhaiskehityksen vaiheessa, missä libidonkiinnittyminen on aikoinaan tapahtunut. Tuollainen jäljelle jäänyt erityisesti viettiä jo silloin sitonut kiinnityskohta (Fixierungsstelle) on siis heikko kohta, missä vietin purkautuminen libidonregression sattuessa tapahtuu. Mutta siinäkin sitä kohtaa minää tajuttomalta taholta tulevilta vaikutuksilta suojelevan yliminän vaatimusten mukainen vastarinta. Se ei siis sellaisenaankaan pääse tajuiselle alueelle, niinkuin näemme tapahtuvan perversiteeteissä, vaan sen on löydettävä kompromissimuoto, johon jo olemme tutustuneet unen rakenteessa. Sellainen muoto on myöskin neuroosin oire. Spesifiikkisen neuroosiopin tehtäviin kuuluu selvittää, mistä johtuu, että kukin neuroosi rakentaa omalla tavallaan oireensa noudattaen samalla niitä lakeja, jotka jo olemme oppineet tuntemaan tajuttoman sielullisen toiminnan alalta. Tulemme näkemään, että siinä juuri libidonkiinnittymistä merkitsevä varhaisvaihe lapsuusiän libidokehityksessä merkitsee tärkeintä tekijää. Kun taipumus kiinnittyä määrätylle varhaisasteelle johtuu sitä vastaavan erogeenisen alueen erityisesti korostuneesta libidoa sitovasta ominaisuudesta ja on ilmeisesti perinnöllinen, voimme siis sanoa jo nyt, että se määrää myöskin perinnöllisen taipuvaisuuden erityisiin neuroosimuotoihin. Mutta se ei kuitenkaan ole ainoa tekijä, vaan samalla vaikuttavat muut, jo varhaisessa kehityksessä sattuneet, ympäristön taholta tapahtuneet tuota taipuisuutta korostaneet seikat niinkuin myöskin aktuaaliset libidoa patouttavat aiheet.
Ennenkuin voimme ymmärtää sitä ristiriitaa, joka alun pitäen kehittyy lapsen psyykessä, niin pian kuin sitä aletaan kasvatuksen taholta sijoittaa realiteetteihin, on perehdyttävä minänkehitykseen, joka siis on kulttuuri-ihmisen persoonallisuuden kokoomuksessa voimakkaampi sielullinen tekijä kuin alkuvoimainen libido. Olemme jo ylempänä nähneet sen saavan alkunsa latenttiin ikäkauteen siirryttäessä silloin, kun oidipuskompleksin toiveet torjutaan tajunnasta samaan aikaan kehittyvän yliminän vaikutuksesta. Toistamme vielä senkin, että silloin siis tapahtuu psyykillisen energian vastasijoitus viettimielikuvien taholta niitä torjuvalle minää rakentavalle taholle. Voimmekin puhua silloin minävieteistä seksuaaliviettien vastakohtana. Miltä taholta tuollainen psyykillisen energian vastasijoitus ottaa voimansa? Alempana saamme useastikin siihen jälleen viitata varsinkin pakkoneuroosin rakenteen yleispiirteitä kuvatessamme. Siinä näkyy erittäin selvästi, että yliminä on yhteydessä tajuttoman viettienergian kanssa ja käyttää sen syvyyksistä ennen kaikkea aggressiivisia, väkivaltaista viettiä.
Ei siis ihme, että kaikkialla, missä yliminänkuri asettuu kovin voimakkaalla tavalla sitomaan vietin vapautta, se helposti näyttäytyy väkivaltaisuutena, jopa usein paljastaa väkivaltaisen vietin alkuvoimaisen julmuudenkin. Ei saata kieltää, että tutustuminen pakkoneurootikon rakenteeseen tuo väkisinkin mieleen askeettisen inkvisiittorin hahmon. Taustalla tuntuu vietti, jonka Freud on monivuotisten tutkimustensa johtopäätökseksi nimittänyt kuolemanvietiksi. Nimitys kuolemanvietti vaikuttaa ensi kuulemalta oudolta. Psykoanalyyttisessa työssä käy kuitenkin ilmeiseksi, kuinka sekin on, niinkuin psykoanalyyttinen sanasto yleensä, syntynyt havainnon pohjalla. Viettiä, jonka pyrkimys on objektin hävittäminen, voidaan sattuvasti nimittää juuri kuolemanvietiksi. Ihmissielun tajuton syvyys, joka itse suuntaa kuolemanvietin ympäristöönsä päin, on syyllisyydentunnossaan herkässä vireessä vaistoamaan sen myöskin itseensä kohdistuneena. Seuratessamme tämän vietin osuutta neurootikon vaiheissa näemme sen perheen jäsenten keskinäisissä suhteissa ja väkivaltaiseen kritiikkiin pukeutuvassa jännitystilassa voivan näytellä asiantuntemattomalle aavistamatonta osaa. Vihamielisessä kilpailuasenteessa sisarusten kesken, pojan vihassa isää kohtaan, tytön äitiä jne. se pohjimmaisena pyrkimyksenä tarkoittaa toisen hävittämistä. Henkilö vaistoaa häneen kohdistuvan kuolemanvietin usein korostuneella tavalla ja pakenee sen tieltä eristyneeseen asennoitumiseen elämässä näin toistaen tuon saman vaistoamisen yleensä ympäristöön nähden. Kansanluokkien ja kansojen keskinäisessä vihassa sama aggressiivinen kuolemanvietti löytää valtavan purkautumismahdollisuuden liittyen siinä joukkopsykologiaa määrääviin tekijöihin. On siis myönnettävä, että nimitys sattuu paikalleen. Ja silloinkin kun Freud etsiessään vietin elimellistä pohjaa päätyy kaikessa elollisessa mukana vaikuttavaan voimaan, jonka pyrkimyksenä on saman lepotilan saavuttaminen, mistä on liikkeelle lähdettykin, niin nimitys on siinäkin kohdallaan.
Vasta psykoanalyysi on kohdistanut psykologisen tutkimuksen yksilöön kokonaisuutena. Aikaisempi psykologia on tutkinut ainoastaan erillisiä sielullisia tapahtumia eikä niitäkään kokonaisuuteen kuuluvina ja siinä yhteydessä ymmärrettävinä ilmiöinä, vaan irrallisina, yleistettyinä. Ennen psykoanalyysia on yksilöpsykologia ollut ainoastaan kirjailijain työmaata. Heidän käsissään se ei kuitenkaan ole merkinnyt mitään tieteellistä, puolueetonta ja ennakkoluulotonta tutkimusta, vaan mikäli ihmissielun syvyyksiä on sillä taholla valaistu, se on tapahtunut nerokkaan eläytymisen avulla, intuitiivisena näkemyksenä. On mielenkiintoista havaita, kuinka moni suuri kirjailija on näin joutunut lausumaan totuuksia, jotka sitten psykoanalyysi on johdonmukaisesti selvittänyt tajuttomia määrääjiään myöten. Viittaan vain sellaisten kirjailijapsykologien tuotantoon kuin Stendhalin, Balzacin, Dostojevskin ja Strindbergin, mainitakseni kaikkein huomattavimpia.
Niinkuin olemme nähneet, oli Freudin suuri psykologinen löytö aluksi se, että sielullisessa rakenteessa on viettipitoista ja päämääräänsä kohti pyrkivää dynaamista latausta, joka ei ulotu tajunnan tietoon asti. Sen estää siitä tajuntaa syvemmällä vaikuttava esitajuinen tekijä, joka saa aikaan juuri tuon vietinkohtalossa mahdollisen ns. tajunnastatorjumis-ilmiön. Näin on siis havaittavissa jo kolme eri tekijää sielunelämän rakenteessa: ensinnä tajuinen minä, toiseksi tajuton, tajuiselta alueelta torjuttu sisältö viettipitoisine toiveineen ja mielikuvineen ja kolmantena esitajuinen torjuva tekijä, jota sanomme yliminäksi ja joka siis torjumistapahtuman avulla jatkuvasti pitää tajuttoman sielullisen alueen sisältöä pyrkimyksineen tajunnasta loitolla.
Tajunnastatorjumis-tapahtuma ei sekään ole mitään tajuista toimintaa, vaan tapahtuu tajunnan tietämättä. Ne toiveet ja pyrkimykset, jotka tajuttomalla alueella vaikuttavat, eivät pääse edes mielikuvina ja toiveina tajuntaan asti. Torjuva tekijä vaikuttaa sekin tajuntaa syvemmällä esitajuisella alueella. Voimme yhdistää sen omaantuntoon, sillä yliminän toiminta liittyy samoihin vaatimuksiin, joita omatuntommekin noudattaa. Kuvaavana esimerkkinä tajunnastatorjumis-mekanismista voitaisi mainita seuraava: Uniaan kertoessaan muuan potilas toisti säännöllisesti sellaisessa kohdassa, missä unitilassakin valvova sensori oli aikaansaanut torjumisen, aina saman lauseen: "Ja sitten oli taas sellaista, jonka aikana olin olematta." Toisin sanoen, tuon kohdan psyykillisestä sisällöstä oli unitilassakin niin vedetty pois esitajuinen mielenkiinto, että se potilaan tajunnan kannalta oli sama kuin olematta oleminen.
Tajuinen minä on se osa sielullista rakennetta, jonka tarkoituksena on sovittaa yksilö tulemaan toimeen ulkopuolisen elämän realiteettien vaatimusten kanssa. Se onkin läheisessä yhteydessä aistinelinten kanssa. Niiden avulla se sijoittaa ihmisen oikealla tavalla ympäristöön, ja tajunnan avulla hän lopulta jatkuvasti suoriutuu ulkomaailman asettamista vaatimuksista. Hyvin suuri osa kaikkein välttämättömintä tajuista realiteettiin sopeutumista on muuttunut refleksinomaiseksi toiminnaksi ja näin painunut sekin jo tajuntaa syvemmälle rasittamatta enää tajuista huomiotamme.
Samalla tavalla kuin näin osaksi suoriudumme, voisimme sanoa varsinaisen tajunnan ulkopuolella, refleksinomaisesti ulkomaailman asettamista elementaalisista vaatimuksista, niin myöskin tapahtuu viettipitoisten sielunelämän tajuttomista syvyyksistä vaikuttavien ja esiin pyrkivien toiveiden kurissapito. Suurin osa näitä toiveita on jyrkästi itsestään selvässä ristiriidassa kasvatuksen rakentamien kulttuurielämän vaatimusten kanssa, ne eivät siis edes mielikuvina pääse enää tajunnan ulottuville, vaan ne torjutaan ja pidetään torjuttuina jatkuvasti yliminätekijän vaikutuksesta, joka tällaisena sekin on siirtynyt tajuntaa alemmaksi esitajuntaan toimien tuohon äsken mainitsemaani refleksinomaiseen suoriutumiseen ulkoisen ympäristön asettamista vaatimuksista verrattavalla tavalla. Yliminän voimme siis alkuaan otaksua senkin kuuluneen tajuiseen minään, mutta siitä tavallaan lohjenneen pois siirtyen tajunnasta riippumattomaksi esitajuiseksi tarkkailijaksi, jollaisena se kaavamaisesti suorittaa arviointinsa säästäen niin sanoaksemme itsestään selvän seulomisen vaivannäön tajuiselta minältä kokonaan. Mutta juuri kaavamaisena tuomarina se on monella tavoin kierrettävissä. Kun vietinpurkautuma siirtyy asuun, missä se etääntyy yliminän itsestään selvistä vaatimuksista, niin se voi päästä tajuntaan asti. Silloin siis torjuttuna pidetty viettitoive puristaa itsensä esiin naamioituna. Yliminä ei enää tee estettä tällaisen asuaan vaihtaneen pyrkimyksen tajuntaan pääsylle. Olemme tämän ilmiön tavanneet jo unessa ja myöskin vitsin rakenteessa. Tulemme sen tapaamaan myöskin neuroosin oireessa. Kaavamaisissa vaatimuksissaan yliminä on kategorinen. Ymmärrämme tässä kohdin Kantin aikoinaan ihmettelemän kategorisen imperatiivin itsessämme. Siinä ei ole tinkimisen varaa. Mutta toisaalta taas siinä, minkä verran kielletty toive tarvitsee asun muutosta päästäkseen tajunnan piiriin asti, on olemassa suuria yksilöllisiä vaihteluita.
Torjuttu viettipitoinen mielikuva pyrkimyksineen saattaa joskus olla vähäisellä viettienergialla, siis libidolla, ladattu, ja sen merkitys on silloin myöskin vähäinen. Mutta mitä voimakkaammalla libidolatauksella mielikuva pyrkii toteutumaan, sitä vastenmielisempi se on yliminää rakentaneille tunnearvoille. Jos se voidaan siirtää johonkin vähäpätöiseltä näyttävään asuun, niin tämä merkitsee helpotusta jo torjumistapahtumaan liittyvässä jännitystilassa. Libidoa voidaan silloin purkaa korvikeasussa. Niin tapahtuu neuroosin oireessa. Neuroosin oire on siis oikeastaan yritys ratkaista vaivalloinen olotila, jota torjumistapahtuma jatkuvana jännitystilana ylläpitää silloin, kun libidolataus torjutulla alueella on kiusallisen aktiivinen. Näin siis voimme neuroosin kehityksen ensimmäisenä vaiheena osoittaa primäärisen ristiriidan eletyksi pyrkivän viettitoiveen ja esitajuisen yliminänvaatimuksen välillä.
On aina pidettävä mielessä psykoanalyyttisessä työskentelyssä, että torjuttuun mielikuvaan paitsi itse mielikuvaa kuuluu myöskin, ja kaikkein tärkeimpänä, siihen liittyvä viettipitoinen affekti. Nämä saattavat torjumistapahtumassa joutua kokemaan kokonaan eri kohtalon. Niinpä monissa pakkoneurooseissa potilaan tajunnassa säilyy torjumattomana muisto varhaisesta kokemuksesta, joka on vaikuttanut psyykillisenä traumana aktivoiden vieläkin varhaisemman affektin. Mutta juuri tuo affekti on torjuttu tajunnasta. Potilas muistaa tapahtuman, mutta on unohtanut sen sielullisen järkytyksen, jonka tapahtuma on aikoinaan saanut aikaan. Tällaisessa tapauksessa siis mielikuvaan liittyvä affekti on torjuttu tajunnasta, vaikkakin mielikuva sellaisenaan on säilynyt. Potilaalla on kadonnut tajuisesti kokonaan näiden seikkojen keskinäinen yhteys.
Jos torjumistapahtuma onnistuu täydellisesti, niin meillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia päästä käsiksi asiaan. Niin ei käy aina, niinkuin jo olemme nähneet, vaan lihidolataus säilyttää tehonsa ja aktivoituu jälleen jostakin syystä siinä määrin, että se pyrkii edelleen purkautumaan ja pääseekin esiin esimerkiksi juuri neuroosina, mutta myöskin muissa muodoissa, joista olemme jo maininneet esimerkkejä tajuttoman pyrkimyksen tajuisella alueella aikaansaamina ilmiöinä.
Yliminänkehitys alkaa lapsessa jo varhain silloin, kun se ensi kerrat kasvatuksen taholta pakotetaan tukahduttamaan oman mielihyvänsä viettitoiveet ja sovittautumaan realiteetin asettamiin vaatimuksiin. Näemme lapsen silloin, niinkuin ylempänä mainittiin, identifioivan itsensä kasvattajan kanssa. Se omaksuu näin kasvattajan vaatimuksen omaksi psyykensisäiseksi vaatimuksekseen. Eikä tämä identifioimistapahtuma suinkaan pysähdy ensimmäisiin kasvattajiin, vaan sitä jatkuu edelleen esimerkiksi sisaruksien ja opettajien joutuessa kasvattajan asemaan. Vähitellen näin kehittyy ns. sosiaalinen yliminä, joka on omaksuttu kulttuuriyhteiskunnan yleisistä vaatimuksista ja siis psyykensisäisesti edustaa koko ympäröivää yhteiskuntaa. Henkilön joutuessa ristiriitaan tuon tekijän kanssa hänessä kehittyy esiin sosiaalinen tuskantila. Siinä toistuu varmaan pienen lapsen yksinjäämisen pelko, hätä tuntiessaan irtaantuvansa turvanaankin olevasta vanhemmasta. Sellaisessa tilanteessa minän itseluottamus häviää, jopa itsesäilytysvaistokin. Liikkeellä on siis myös niitä tekijöitä, jotka yliminän kehityksessä tulevat yliminään myötätuntoisen kiintymyksen taholta. Kun nämä siteet katkeavat, niin tapahtuu samalla syvälle koskettava narsismin loukkaus. Minä tuntee mitättömyytensä sosialisen yliminän edessä. Myöskin itsesäilytyksen teho alenee, ja tilanne saattaa johtaa itsensä hävittämiseen. Kun kasvattaja kaikkein ensimmäisissä otteissaan samalla joutuu korostamaan pienen lapsen pelonalaisuutta suuren täyskasvuisen rinnalla, jonka suhteen lapsessa vielä varhain kehittyy ylempänä mainitsemamme kastraationpelko, niin voimme havaitakin psykoanalyyttisessa työskentelyssä, että myöskin kehittyvän syyllisyydentunnon takana vaikuttaa yliminän mahtikeinona kastraatiotuska. Siihen liittyy vielä syvempiä tuskatekijöitä mukaan, niinkuin tulemme näkemään tuskakysymystä lähemmin kosketellessamme. Lapsen niinkuin myöskin luonnonihmisen vaaran edessä tuntemassa tuskassa on vielä jäljellä paljon tuon mielenliikutuksen arkaaista valtavuutta, josta kulttuuri-ihminen jo on etääntynyt. Fylogeneettisen periytymisen johdosta se tajuttomissa syvyyksissä edustaa entistä olemustaan. Pohjimmalla lopulta myöskin sosiaalisen yliminän takana on samaa tuskantilaa kuin alkuperäisen kasvattajan edessä, siis rangaistuksenpelkoa ja yksinjättämisen pelkoa, edellisen ytimenä nimenomaan kastraationpelko. On mielenkiintoista nähdä, miten tämä kastraationpelko aktivoituu jälleen myöhemmin yleensä tuskantilassa yliminäjännityksen mukana, siis myöskin omantunnontuskassa. Monessa neurootikossa alkuperäinen pelko ensimmäisen yliminää rakentavan kasvattajan, s.o. isän edessä siirtyy kammottavaksi "kohtalon" peloksi, jolloin sairas tuntee siinä olevansa mitättömänä ja heikkona uhrina kärsien iskun toisensa jälkeen, samalla kun tuo ylimalkaisen salaperäinen kohtalo on alituisesti uhkaavana "Damokleen miekkana" hänen päänsä päällä, analyyttisesti sanoen kastraatioaseena niinkuin rankaisevan isän uhka.
Yliminä on tällaisessa tapauksessa projisioitu tuon ulkopuolisen kohtalon asuun. Voisimme kuvata yksilön asenteen sillä, että hän aavistelee alituisesti katastrofia. Minän yliminän edessä tuntemassa jännitystilassa on kaiken takana molemmilla sukupuolilla kastraatiokompleksi, tytöllä erityisesti rakkautta vaille jäämisen pelko, mutta siihen liittyy mukaan punoutuen erilaisia koettuja tahi kuviteltuja vaaroja, jotka kaikki liian valtavina lapsen minän hallittaviksi on torjuttu tajunnasta. Unien rakenteessa näkyy varsin tyypillisenä vaaran katastrofimainen luonne. Uni esittää sen useasti ukkosen, tulipalon, maanjäristyksen, sisäänmurron y.m. samanluontoisten mielikuvien asussa. Todellisuudessa lapsuusiän varhaiset peloittavat kokemukset, joissa pieni olento vaistoaa valtavan vaaran, mobilisoivat aina assosiaatioyhteyden kautta jo ennen niitä torjutun kastraationpelon ja siis minän yliminän edessä tunteman jännitystilan. Kun tällaiset katastrofimaiset tapahtumat säännöllisesti tulkitaan Jumalan rangaistuksena ihmisille, niin on selvää, että ne silloin lisäävät rangaistusmielikuvaan liittyvää yliminän edessä tunnettua jännitystilaa. Kuvaava esimerkki tällaisesta tapahtumasta, jonka lapsi on aikanaan torjunut tajunnastaan, mutta joka sitten aktuaalisen tapahtuman aiheuttaman assosiaatioyhteyden tautta äkkiä kohoaa tajuntaan ja joka todella on korostanut omantunnontuskaa, on Gustaf Frödingin oma esittämä muisto Karlstadin palosta, jonka hän oli kokenut nelivuotiaana. Ei ole suinkaan sattuma, että E. Lindbäck mielenkiintoisessa tutkielmassaan "Fröding samtidsdiktaren" mainitsee tuon muiston välittömästi lapsuusiän isän-muiston yhteydessä. Varmaa on, että muisto, jonka Fröding itse sanoo "maanneen kauan kätkössä jossain muistin unohtuneessa romukomerossa varhaisimman lapsuudeniän muitten esineitten joukossa", on suuresti lisännyt syyllisyydentuntoon liittyvää tuskallista katastrofimaisen vaaran pelkoa. Aidosti omakohtainen, tinkimätön tilinteko eetillisten probleemien ratkaisussa, ja erityisen keskeisenä seksuaalimoraalin selventäminen oli Frödingin sielullisessa kehityksessä huomattavissa läpi elämän. Hän kamppaili oman yliminänsä hirmuvallan kanssa, hän tunsi sen titaanina tiellään ja pyrki vapautumaan suurempaan yksilölliseen raikkauteen. Mutta syvimmät tekijät pysyivät tajuttomalla alueellaan. Karlstadin palo oli lähempänä pintakerroksia säilynyt kokemus. Lainaamme Frödingin oman kuvauksen sen tajuntaan kohoamisesta:
Kun näinä päivinä kävelin pitkin Kristinehamnin palaneen kaupunginosan katuja, minulla oli elävä aavistus siitä, että olin nähnyt saman näyn kerran aikaisemmin. Nuo savupiippuluurankojen pitkät rivit, nuo hehkuvan kuumat savuavat rauniot epätasaisten noppakivikatujen välillä, missä tynnyrit yhtämittaisesti rämisivät ja hölskyivät, nuo valvomisesta ja ponnistuksista pahasti kärsineet ihmiset, tuon sohvien, pöytien ja tuolien sekamelskan... kaiken tämän olin nähnyt aikaisemmin, vaikka taulu oli maannut kauan kätkössä jossain muistin unohtuneessa romukomerossa varhaisimman lapsuusiän muitten esineitten joukossa. Milloinkaan aikaisemmin en ollut voinut niin selvästi palauttaa mieleen noita aikanaan niin eläviä vaikutelmia, jotka minun oli täytynyt kokea nelivuotiaana Karlstadin suuressa palossa. Palaneen Kristinehamnin tekemä vaikutelma oli avain tuohon romukomeroon, ja taulu tuli päivänvaloon tosin tomun peitossa ja särkynein väripinnoin, mutta eloisana ja luonteenomaisena niinkuin vanhojen flaamilaisten maalaukset.
Frödingin sisäisessä kamppailussa tuntuvat selvinä mielikuvat tulella rankaisevasta Jumalasta ja tuon tuskallisen uhkan alla olosta. Viittaan erityisesti runoon "En syn", josta Lindbäck eräässä tämän kirjoittajalle lähettämässään kirjeessään huomauttaa juuri tässä mielessä. Siinä on taistelu yliminän painosta vapautumiseksi sijoitettu tyypillisesti tulipalopaniikkia toistaviin helvetin liekkien mielikuviin. Runon loppusäkeessä singottu lause "sammutetusta helvetistä" merkitsee syyllisyydentunnosta vapautumista. Vapautuminen jäi kuitenkin vain intellektuaaliseksi yritykseksi, syvin tajuton orjuus pysyi. Tällaista ihmiskohtaloa saattaa täydellä syyllä verrata tarun Prometheukseen. Frödingin kertoma esimerkki torjutun muiston tajuntaan kohoamisesta on omansa myöskin valaisemaan psykoanalyysissa tapahtuvaa tajuttoman sielullisen sisällön kohoamista tajuiseksi. Niinkuin kävely Kristinehamnin kaduilla saattoi assosiaatiot liikkeelle kohottaen esiin lähes kolmisen vuosikymmentä torjuttuna piilleen muiston, samalla tavalla psykoanalyyttinen tilanne on vaeltamista siirtokiintymisen kautta liikkeelle joutuneiden varhaisten mielenliikutusten läheisyydessä. Vapaa assosiaatio, toisin sanoen psykoanalyyttisen perussäännön noudattaminen on siinä se avain, joka aukaisee muutoin suljetun alueen.
Olemme näin jossakin määrin silmänneet tajuisen minän tehtävää psyykillisessä kokonaisuudessa ja sitä valvovan yliminän rakennetta. On vielä jäljellä kolmas sielullisen kokonaisrakenteen puoli, nimittäin juuri tuo tajuton alue, jonka sisältöä yliminä pitää tajunnan piiristä suljettuna. Freud nimittää tätä tajutonta sielullista voimavarastoa lyhyesti sanalla "Es", siis "se". Tällä alueella on ladattuna sielullisen energian pohjimmaisin voimakeskus. Sellaisenaan se on viettipyrkimyksineen alkuvoimaisena ja differentioitumattomana kaikista realiteetin vaatimuksista piittaamaton. Se ei noudata lainkaan niitä lakeja, jotka ovat ominaisia esitajuiselle ja tajuiselle ajattelulle. Se suuntautuisi libidona kohdikettaan kohti, mutta sellaisena se ei pääse esiin, vaan sen on käytävä läpi yliminän tarkkaileva kritiikki, joka sen sovittaa kulttuuriyhteiskunnan vaatimaan asuun. Mutta kaiken sielullisen voimankäytön pohjimmaisena lähteenä se aina vaikuttaa.
Tajuttoman sielullisen pyrkimyksen libidolatauksen saatamme käsittää kolmelta eri näkökannalta, siten helpottaen sen ymmärtämistä. Freud nimittää näitä näkökantoja tooppiseksi, dynaamiseksi ja ekonomiseksi.
Kun sanomme, että tajuton sielullinen toiminta tapahtuu syvemmissä kerroksissa, niin silloin otamme paikan mielikuvan katsomuksemme avuksi. Se on tietenkin todellisuutta puutteellisesti kuvastava ajatuksemme apukeino, siis ainoastaan näkemystä edistävä tapa katsoa asiaa, ja sitä tarkoittaa nimitys tooppinen, paikan mielikuvaa käyttävä näkökanta. Sielullinen rakenne on silmiemme edessä tavallaan aivan kuin anatominen aivorakennekin sijoittuneena pintaan tajuisena ja esitajuisena sielullisena toimintana ja eri syvyyksiin tajuttomiin kerroksiin.
Dynaamisella käsitystavalla taas merkitsemme sitä että havaitsemme tajuttoman sielullisen puolen vaikuttavan energiapaineen tavoin jatkuvasti tajuntaan päin suuntautuen. Ne oireet, jotka tajuisella alueella tämän dynamiikan vaikuttamina viriävät esiin yliminäntarkkailun sivuuttaen, ovat siis syvemmän dynaamisen tekijän aikaansaamat.
Kolmas tapa ajatella tajuttoman sielullisen puolen merkitystä kokonaisuuden kannalta on ekonominen. Silloin havaitsemme energian katoamattomuuden lain pitävän paikkansa myöskin sielulliseen energiaan, siis libidoonkin nähden. Olemme jo ylempänä maininneet esimerkin tästä esittäessämme, miten narsistinen libido kehittyy objektilibidon kustannuksella, toisin sanoen, silloin kun libidoa sijoitetaan enemmän yhdelle taholle, sitä on käytettävissä vähemmän toisella. Tätä katsomustapaa sovellamme neurooseissa havaitessamme libidoa siirtämisen kautta sijoitettavan alkuperäisestä kohdikkeestaan esimerkiksi johonkin yliminän hyväksymään korvikekohdikkeeseen. Samaa ekonomista katsomustapaa sovellutamme, kun näemme jonkin varhaislapsuuden aikuisen libidokehitysvaiheen kohdalle libidoa kiinnittyneen niin, että sitä ei riitä siitä varsinaiseen mielenkiintoon aktuaalista nykyhetkeä ja sen vaatimuksia kohtaan. Myöskin myöhemmät traumaattiset vaikutukset saattavat sitoa libidoa siinä määrin, että potilas kiinnittyy niihin ja toistaa jatkuvasti elämässä niiden vaikutusta.
Neuroosin selityksessä on oivallettava psyyke kokonaisuudessaan. Sairauden oireet ovat ainoastaan merkkejä siitä, että kokonaisuus kärsii. Tähänastinen neuroosien ymmärtäminen on pysähtynyt miltei yksinomaan sairauden oireiden nimittämiseen ja niiden luettelemiseen, mutta mitään oireeseen sisältyvää psyykillistä merkitystä niissä ei ole nähty. Vasta psykoanalyysi on antanut neuroosille ja sen oireille todella johdonmukaisen psykologisen selityksen. Niinkuin olemme nähneet unen ja myöskin virhetoiminnan saavan psykoanalyyttista tietä selityksensä ja muuttuvan sokean sattuman leikistä sielullisten lakien määräämäksi johdonmukaiseksi ilmiöksi, jolla on syynsä ja sanottavansa, niin näemme tapahtuvan myöskin neuroosissa oireineen. Siirrymme nyt tarkastamaan muutamia neuroosimuotoja ja niiden psyykillistä rakennetta lähemmin.
Kun siihen ryhdymme, niin on heti aluksi sanottava, että neuroosi ei milloinkaan esiinny niin puhtaasti yksinomaan yhden sairaustyypin muodossa, ettei se samalla lainkaan sisältäisi ominaisuuksia toisten tyyppien aloilta. Asiahan on niin, että neuroosin rakenne perustuu kuten mainittiin siihen libidokehityksen vaiheeseen, joka erityisesti on kiinnittynyt sitomaan libidoa ja johon siis libido jälleen patoutuessaan joko ulkoisista tai sisäisistä henkilön oman psyyken pakottamista syistä regredioituu. Mutta aivan niinkuin terveessäkin henkilössä on jälkiä koko lihidokehityksensä ajalta, niin on sairaassakin. Siitä huolimatta, että yksi libidokehityksen vaihe näyttelee määräävää ja sairauteen disponoivaa osaa, on sen ohella muillakin merkitystä, ja useasti tällainen itse pääasian ohella mukana vaikuttava libidonkiinnityskohta saattaa sairauden aikana jostakin syystä korostua ja tuoda esiin uusia ohimeneviä oireita. Sama voi tapahtua psykoanalyyttisen hoidon aikana, jolloin näemme syntyvän itse hoidon kuluessa oireita, jotka sitten jälleen analyyttisesti selvitettyinä ja loppuun elettyinä voidaan poistaa näyttämöltä.
Niin voi esimerkiksi tyypillisessä melankoliassa olla mukana pakkoneuroottisia oireita, hysteriassa oireita, jotka sijoittuvat pregenitaalisen libidokehityksen vaiheisiin siitä huolimatta, että sairautta ylläpitävänä erogeenisena alueena on genitaalinen. Huolimatta kaikesta tästä niin sanoaksemme yksilöllisestä sairauskuvien vaihtelusta näemme kuitenkin sairauden aina noudattavan psykologista lakimääräisyyttä ja siinä pohjimmaisena tekijänä kulloinkin olevan regression määrättyyn varhaiseen libidokehityksen vaiheeseen.
Mainitsemme ensimmäisenä neuroosimuotona hysterian, Tämähän on se neuroosi, jonka tutkimisessa niinkuin olemme nähneet Breuer ja Freud alun pitäen kiinnittivät huomion sairauden psyykilliseen rakenteeseen todeten oireita ylläpitävinä syinä nimenomaan sielulliset tajunnan ulottumattomilla olevat tekijät. Saman sairauden tutkimisessa Freud sitten kehitti varsinaisen psykoanalyysin, ja yhä vieläkin hysteria on psykoanalyysin kaikkein kiitollisimpia hoidettavia. Ennen Freudia ei ollut olemassa mitään varsinaisesti tuloksellista hoitokeinoa tähän tautiin. Sitä yritettiin ymmärtää ylimalkaisesti sairautena, jonka patologis-anatomisten muutosten otaksuttiin olevan niin vähäisiä ja vaikeasti havaittavia, että niitä ei millään tutkimustavoilla saatu esiin. Kuitenkin pidettiin kiinni edelleenkin siitä, että tauti kaikesta huolimatta pohjautuu elimellisiin muutoksiin hermosysteemissä. Sanottiin, että ne ilmenivät vain toimintahäiriöinä, minkä vuoksi neurooseja yleensäkin nimitettiin "toiminnallisiksi hermohäiriöiksi". Kuitenkin saattoi jo silloinkin olla aavistusta asian oikeasta laidasta; niinpä moni entisajan lääkäri asetti hysterian tyydyttämättömän sukupuolielämän yhteyteen, eihän voinut jäädä huomaamatta sen esiintyminen erityisesti juuri näissä tapauksissa. Vasta Freudin määrätietoinen tutkimus on luonut kokonaan uutta valoa tähän sairauteen liittyvään probleemiin.
Psykoanalyysin kautta käy selväksi, että hysteriassa ei tapahdu regressiota varhaisiin libidokehityksen vaiheisiin niinkuin esimerkiksi pakkoneuroosissa, vaan libido säilyy genitaalisella asteella. Kun sairas kärsii pettymyksen eikä voi sijoittaa libidoaan aktuaaliseen objektiin, tapahtuu tajuttomalla alueella oidipuskompleksin liikkeelle viriäminen. Erogeenisena alueena pysyy tässä tapauksessa genitaalinen. Mutta sairaan yliminä ei salli libidonpurkautumaa sellaisenaan. Tapahtuu ns. konversio-oireen kehittyminen, jos kysymys on varsinaisesta konversiohysteriasta. Sairas siirtää tajuttomissa sielullisissa mekanismeissaan genitaalisilla alueilla pohjimmalta vaikuttavan seksuaalisen ärsytystilan muihin elimiin. Oire on silloin aivan niinkuin unessakin tapahtuvissa siirtämisilmiöissä kompromissitulosta tajuttomalla alueella vaikuttavan ja eletyksi pyrkivän viettitoiveen, tässä tapauksessa genitaalisen ärsytystilan ja yliminän välillä. Oiretta rakentavissa psyykillisissä mekanismeissa näyttelevät ns. päiväunet, siis mielikuvitus, tärkeätä osaa. Ne tyydyttävät syvimmälti oidipuskompleksin mukaisia toiveita, ovat sen johdannaisia ja tulevat määräävinä tekijöinä esiin esimerkiksi onaniassa. Kun sairas sitten yliminänsä pakottamana taistelee onaniaansa vastaan syyllisyydentunnossaan, niin hänen täytyy löytää jokin libidonpurkautumistie pelastuakseen muuten piinaavasta tuskantilasta. Huomattava on nimittäin, että syyllisyydentunto tällaisessa tapauksessa on jännitystilaa minän taholla silloin, kun minä viettipyrkimyksensä vuoksi vaistoaa olevansa yliminän moraalisen ja rankaisevan valvonnan alla. Siinä siis yliminän pelolla on tärkeä merkityksensä. Nyt sairas voi saada vietin purkautumaan ja jännitystilan tajuttomalta taholta helpottamaan siirtäessään viettitoiveen oireen muotoon, joka pääsee ohi yliminän niin, että sitä ei tuomita. Moni tällainen oire esimerkiksi juuri onaniaa vastaan taistellessa on selvä onaniankorvike, joka samalla on ikäänkuin onanian kieltämistä. Niinpä eräässä tapauksessa potilas jätettyään onanian siirsi vietin purkautumisen alituisiin virtsaamisiin illalla, ja tätä tapaa vastaan hän taisteli jälleen painamalla genitaalejaan vaatteellaan. Näin hän siis kiertoteitse päätyi jälleen siihen, mistä oli lähtenytkin, onaniaan. Tällaisessa korvikkeen muodossa, virtsapakkona ja sitten sen vastustamisena manipulatioilla viettityydytys pääsi esiin hyväksyttyinä oireina ohi yliminäsensorin.
Sairauden lopullisen vaiheen ja infantiilisen oidipustoiveen välillä voi esiintyä monia väliasteita, jotka psykoanalyysissa on selvitettävä. Siten työskennellen päästään lopulta pohjimmaiseen syyllisyyttä ylläpitävään toiveeseen käsiksi, ja se on säännöllisesti oidipuskompleksin varhaisvaiheessa eletty alkuaan ilman syyllisyydentuntoa, mutta sitten piankin yliminätekijän vaikutuksesta minän kehittyessä torjuttu, sen jälkeen kun siihen on liittynyt syyllisyydentunto mukaan, niinkuin olemme ylempänä latentin ikäkauden alkuvaiheen yhteydessä esittäneet.
Hysteriassa saattaa miltei mikä ruumiinelin tahansa esiintyä genitaalista ärsytystilaa palvelevana siirtämiskohtana. On aivan kuin sairas tällöin voisi erotisoida minkä elimen tahansa. Tästä johtuukin sairauden tavattoman vaihteleva oiremoninaisuus. Oireiden paljoudessa voivat, kuten mainittiin, pregenitaalisetkin erogeeniset alueet joutua näyttelemään osaa. Niinpä saatamme nähdä sairaan palautuvan oraaliseen vaiheeseen monissa oireissa, sellaisissa kuin ylettömästi korostuneessa ahmimishalussaan tai päinvastoin ruokahaluttomuudessaan, joka saattaa saada vaikeankin muodon jopa tuhota henkilön koko olemassaolon täydellisenä kieltäytymisenä ruoasta, oksennuksissa jne. Anaaliselta alueelta tapaamme suolistohäiriöitä. Mutta havaitsee piankin lähemmin asiaan perehtyessään, että nämä pregenitaaliset alueet eivät hysteriassa merkitse samaa kuin muissa neurooseissa, jotka ovat nimenomaan juuri niiden pohjalle rakentuneet, vaan näissä tapauksissa niihin on siirretty torjuttua genitaalista libidoa. Itse lihidokiinnitys siis säilyy syvimmälti kuitenkin genitaalisella alueella.
Hysteerikon näin siirtäessä genitaalista ärsytystä muihin elimiin näissä kehittyy ns. konversio-oire. Genitaalisen tuntemuksen ruumiillinen luonne säilyy siis myöskin sairaudenoireessa koko ajan. Pääpaino sairaudessa pysyy ruumiillisella alueella, ja sairas tyydyttää sairaanaolossaan yliminän rangaistusta vaalivan moraalin. Näin hän pelastuu tuskantilasta. Varsinaisessa konversiohysteriassa ei todella näykään oireissa minkäänlaista tuskantilaa psyykillisellä alueella, niin täydellisesti siinä onnistutaan kärsimisen painopiste siirtämään sielulliselta ruumiilliselle taholle. Ennenkuin tällainen ilmiö on mahdollinen, täytyy tapahtua elävästi koettu pako todellisuudesta omiin mielikuviin, siis juuri noihin ylempänä mainitsemiimme päiväuniin. Tätä pakoa sanotaan introversioksi, sisäänpäinkääntymiseksi. Siinä asenteessa libido vedetään pois ulkomaailmasta, ja se regredioituu oidipuskompleksin viettitoiveisiin.
Kun hysteria kerran on kehittynyt ja sairas siihen sijoittunut, niin tässä niinkuin muissakin neurooseissa merkitsee sairautta edelleen ylläpitävänä vaikuttajana myöskin paljon ns. sekundäärinen sairaudenetu. Puhumatta ns. vakuutusneurooseista, joissa sekundäärinen sairaudenetu suorastaan rahallisena tulona omalta taholtaan pitää yllä oireessa pysymistä, on sairaus aina kaikista luottamistaan kärsimyksistä huolimatta samalla kuitenkin helpotustakin todellisuuden asettamista vaatimuksista; sairas on siinä poikkeusasemassa muihin ihmisiin nähden, ja mitä pitemmälti sairautta kestää, sitä lujemmin hän kiinnittyy juuri tähän asenteeseen. Näin sairauden sekundäärisesti mukanaan tuoma etu heikentää suuresti sairaan paranemisen tahtoa ja pidättää häntä oireissaan. Sekundäärinen sairaudenetu aiheuttaa sekin käytännöllisessä psykoanalyysissä potilaan puolella vastustuksen, joka on analysoitava pois.
Kun hysteria rakentuu genitaalisella libidokehitysasteella, niin siinä ei näy sitä väkivaltaisuutta, mikä pregenitaalisten neuroosien rakenteelle on ominainen. Silloin myöskään yliminä ei esiinny niin jyrkkänä ja vaativana kuin esimerkiksi pakkoneuroosissa, mainitaksemme esimerkin toisesta äärimmäisyydestä. Tämäkin vaikuttaa sen, että hysteriassa tuskantila on helpommin oireen avulla peitettävissä. Hysteerikon koko luonteessa näkyy tuo yliminän keveys. Hysteerikko saattaa valehdella, olla suuressa määrin epätäsmällinen ja epäluotettavakin, kun taas pakkoneurootikko, jossa vaikuttaa voimakkaasti aggressiivinen yliminä, on sen määrättävänä ankarasti totuudenmukainen ja luotettava.
On kuitenkin olemassa sellainenkin hysterian muoto, missä oireella ei ole voitu tuskantilaa hävittää. Sanomme sitä tuskahysteriaksi. Aikaisemmin tämä sairaus luettiin pakkoneurooseihin, mutta siitä katsomuksesta on luovuttu senjälkeen, kuin Freud osoitti sen sisältävän samat määräävät tekijät kuin varsinainen hysteriakin, vaikkakaan ei konversio-oireita tarvitse esiintyä.
Tuskahysterian tyyppinä voimme mainita sen tavallisen sairausilmiön, missä sairas sulkee itsensä huoneeseen eikä suostu menemään ulos muuta kuin toisen henkilön tukemana, sillä lähtiessään yksin hän joutuu tuskantilan valtaan. Tällaiselle potilaalle merkitsee ulosmeneminen antautumista oman tajuttomalle alueelle torjutun viettitoiveensa mukaiselle vaaralle alttiiksi. Katu merkitsee hänelle seksuaalisen hyökkäyksen paikkaa. Hän tunteekin siinä yksin liikkuessaan, että joku ajaa häntä takaa. Hänen tajuttomalla alueella vaikuttava coituksentoiveensa merkitsee vaaraa. Tajuntaan asti pääsee siitä ainoastaan tuska. Tuska on siis tällaisessa tapauksessa ikäänkuin signaali, jolla sairas vaistoaa omalta tajuttomalta sielulliselta alueeltaan esiin pyrkivän vietin vaarana. Hän palaa siinä regressiossaan varhaislapsuuden aikuiseen peloittavaan mielikuvaan coituksesta. Vaara on siis sairaassa itsessään. Sitä ei voi paeta niinkuin ulkonaista vaaraa. Mutta sairas voi löytää turvan kieltäytymällä menemästä sellaiselle alueelle, missä vaaran mielikuva aktivoituu. Hän siis suojelee tällä tavalla itseään omilta viettitoiveiltaan. Hän projisioi psyykensisäisen mielikuvan ulos itsestään ja sijoittaa sen paikkaan, jota hän sitten karttaa. Näin hän löytää sielullisen mekanismin, joka vapauttaa hänet muutoin esiintyvästä tuskantilasta.
Tuskaneuroosissa sairas palaa samaan sielulliseen asenteeseen kuin pieni lapsi tyypillisessä eläintenpelossaan silloin, kun se siirtää alkuaan isän aiheuttaman pelon ja neuroottisen tuskallisuuden jonkin määrätyn eläimen kohdalle. Tämänlainen pelko, fobia, kehittyy sangen useasti tapauksessa, jolloin lapsi on joutunut näkemään tai kuulemaan vanhempain coituksen. Tapahtuma on jokseenkin tavallinen, psykoanalyysi nimittää sitä alkunäyksi (Urscene). Yhteiskuntaluokista riippumatta se sattuu erilaisissa oloissa, sillä vanhemmat eivät yleensä usko, että pieni lapsi vielä voi havaita ympärillään mitään sellaista. Lapselle jää havainto peloittavana mielikuvana tajuntaa syvempiin, torjuttuihin kerroksiin, siihen liittyy tuskallinen yksinjätetyn asenne mukaan, ja kastraatiokompleksin kehittyessä sen mukanaan tuomat pelottavat mielikuvat punoutuvat alkunäyn yhteyteen. Kun lapsi siirtää pelkonsa eläimeen, esimerkiksi hyvin usein koiraan, niin se saa tämän tajuttomalle sielulliselle työskentelylle ominaisen siirtämismekanismin avulla lähellä olevan isän jälleen vaarattomaksi, jopa suojelijaksi, vaikkakin pelko alun perin koskee juuri isää. Tässäkin siis nähdään kuinka tajuton mielikuva on kokonaan tajuisesta riippumaton ja siitä erillään.
Tuskahysteriassa voi esiintyä erilaisia pelon muotoja, joille lääketiede on löytänyt monia tieteellisiä nimityksiä selittämättä kuitenkaan oireiden etiologiaa ja rakennetta. Analyysissa nämä erilaiset pelkoa herättävät seikat paljastuvat joko tajunnasta torjuttua ja pelättyä viettiä herättävinä aiheina tai sitten tajuttomalta alueelta esiin pyrkivän viettitoiveen mukaisena vaarallisena tilanteena. Tavallisimmin ovat molemmat merkitykset mukana samalla kertaa.
Siirrymme sitten tarkastamaan pakkoneuroosia. Kun siinä säilyy myöskin sairauden oire psyykillisenä eikä tapahdu mitään konversioilmiötä, joka pukisi sairauden ruumiilliseen asuun, niinkuin konversiohysteriassa on laita, on pakkoneuroosi erittäin omansa havainnollistamaan neuroosin psykogenesistä ja siis oireen kehittymisessä vaikuttavia sielullisia mekanismeja. Niinkuin hysteriassa, niin tässäkin oire pohjaa psyykensisäiseen konfliktiin viettipyrkimysten ja ankarana vaikuttavan yliminän välillä. Näiden kahden tekijän välisen ristiriidan tulos kallistuu jommallekummalle puolelle ja sen mukaan oire esiintyy joko enemmän viettiä tai sitten päinvastaisia puolta, s.o. yliminän vaatimuksia tyydyttävänä. Jälkimmäisessä tapauksessa oireella on ilmeinen parannuksenteon luonne. Viettiä tyydyttäviä oireita syntyy useasti esimerkiksi silloin, kun sairas kohdistaa oireen onaniaa vastaan taistellessaan sen kurissapitämiseen. Silloin juuri oireen muoto monesti onkin, niinkuin äskeisessä esimerkissä, sellainen, että voimme sanoa sillä vain onanian tulleen naamioiduksi. Autoeroottinen libidoa omaan ruumiiseensa kohdistava asenne samalla kuitenkin tyydytetään. Näin tapahtuu varsin usein myöskin pakkoneurootikolla genitaaliensa puhdistamis- ja pesuseremonioissa.
Pakkoneuroosissa sairas regressiossaan palautuu lihidokehityksensä anaalis-sadistiselle asteelle. Jo noissa äsken mainitsemissamme sairaudenoireena pesu- ja puhdistamisseremonioissa esiintyvissä ilmenee anaalista likaisuudentuntoa peittävä puhtauden pyrkimys. Mutta yhtä tavallisia kuin pakkoneurootikossa ovat tällaista anaalista asennetta päinvastaisella otteella korjaavat oireet, ovat myöskin ne, joilla sairas suojelee itseään sadistisen väkivaltaisuutensa tajuttomia pyrkimyksiä vastaan. Tuo väkivaltainen pyrkimys esiintyy usein tajuttomalla alueella suoranaisena kuoleman toiveena lähimpiä kohtaan.
Pakkoneurootikolle on ominaista se, että hän torjuu tajunnastaan sellaiseen kokemukseen liittyvän affektin, joka on merkinnyt aikanaan psyykillistä traumaa. Itse tapahtuma saattaa silti olla tajunnassa jäljellä. Tässä siis tapaamme tuon jo ylempänä mainitsemamme ilmiön, että mielikuva sellaisenaan jää torjumatta, mutta siihen liittyvä affekti torjutaan. Saman tapainen rakenne on ns. peitemuistolla, joka liittyy torjuttuun kokemukseen. Tapahtumasta, joka on lapselle aikanaan ollut mielenliikutuksen vuoksi liian ankara tajuisesti sulatettavaksi, torjutaan kaikki oleellinen, ja sen sijaan jää tajuntaan jokin pikkuasia, joka samalla kertaa on sattunut silmiin. Henkilö on jo tapahtuman aikana siirtänyt huomionsa pois pääasiasta ja helpottaakseen sisäistä jännitystilaansa huomioinut vähäpätöisen sivuseikan. Se jää sitten tajuntaan ja on assosiaatioyhteydessä yhä edelleen tajuttomalla alueella torjuttuna vaikuttavan tekijän kanssa. Aivan samalla tavalla sairas myöhemminkin oireissaan siirtää vähäpätöisiin toimenpiteisiin syvempää rasitustaan ja suorittaa parannuksentekoaan niissä, siis jälleen katsoen ohi varsinaisen pääasian, joka jää torjutuksi. Kuitenkin on tämä sairauden oiretta merkitsevä toimitus kaikessa vähäpätöiseltä näyttävässä ulkoasussaan assosiaatioyhteydessä syvemmän sanottavan kanssa. Tässä tapaamme siis jälleen jo unen rakenteesta tutun siirtämisen tajuttoman sielullisen työskentelyn mekanismeissa. Itse tajunnastatorjumis-ilmiöissä on juuri tämä mekanismi. Siinäkin siirretään psyykillinen energia, samalla kun se esitajuisesti vedetään pois kielletystä mielikuvasta, juuri tuolle torjuvalle moraalisen minän mukaiselle taholle. Siinä siis tapahtuu samalla psyykillinen energian vastasijoitus (Gegenbesetzung).
Kuten jo mainitsimme, ei pakkoneuroosissa oire milloinkaan siirry ruumiilliselle alueelle niinkuin hysterian konversio-oireissa, vaan se säilyy aina psyykillisellä alueella. Sairas ei myöskään siirrä projisioimisen avulla niinkuin esimerkiksi tuskahysteerikko vaaraa omalta tajuttomalta alueeltaan ulkomaailman taholta häneen kohdistuvaksi, vaan konflikti pysyy kaiken aikaa sisäisenä kahtiajakona. Hänellä on tajuttomalla alueellaan anaalis-sadistiselle viettikehityksen vaiheelle regredioitunut pyrkimys, joka kohdistuu väkivaltaisena tuhoa merkitsevänä tarkoituksena objektiin, ja sitä vastassa on jyrkästi tuomitseva ja rangaistuksella uhkaava yliminä, joka sekin on erittäin aggressiivinen siksi, että sekin ammentaa energiansa juuri samalta väkivaltaisen viettipyrkimyksen taholta. Vaara koskee siis toista henkilöä potilaan itsensä puolelta. Tämän tietää yliminä ja pakottaa sairaan ankaruudessaan toimenpiteisiin, sairaudenoireisiin, joiden tarkoituksena on suojella sairasta itseään tuottamasta vahinkoa toisille. Sairas suojaa siis itseään joutumasta rikolliseksi, niinkuin tajuttoman tahon viettipyrkimys asian suuntaisi. Sielunelämän pohjalla on tällaisessa tapauksessa syyllisyydentunto ja erittäin ankaran yliminän vaatimusten mukainen parannuksenteon tarve.
Sairauden rakenne johtuu pohjimmaltaan siitä, että vietti ei ole ehtinyt niinkuin hysteriassa genitaalisen asteen myötätuntoiseen vaiheeseen, vaan on purkauskohdakseen saanut väkivaltaisen anaalis-sadistisen vaiheen. Sairaalla on itsellään tajunnastaan torjutulla alueella väkivaltainen suhde objektiin. Hän tuntee tuon suhteen myöskin psyykensisäisesti yliminänsä taholta. Yliminä muodostuu näin ylettömän ankaraksi ja peloittavaksi tekijäksi. Sen edessä on pakko alituisesti puhdistaa itseään. Sairaan luonteessa pistääkin silmään erityisesti jo ensi silmäyksellä hänen omantuntonsa tavaton ankaruus. Potilas on kaikessa äärimmäisen turhantarkka. Hänen oma syvyydessä piilevä väkivaltaisuutensa pakottaa hänet päinvastaiseen reaktiiviseen asenteeseen, jonka korostuneisuus jo on omansa paljastamaan takana piilevän kielletyn pyrkimyksen: hän saattaa olla erittäin säälivä ja heikomman hoitoa ja suojelemista alleviivaava tyyppi. Muistamme aikaisemmin sanotusta jo senkin, että anaalis-sadistiseen viettikehityksen vaiheeseen kuuluu myöskin ambivalenssin kärjistyminen. Lapsi kohdistaa tässä vaiheessa objektiin sekä siinä riippumisen halua että halua työntää sen pois luotaan vihassa ja katkeruudessa. Tämä seikka määrää pakkoneurootikolle ominaisen luonteen epävarmuuden. Henkilö heilahtelee kaikessa kahden mahdollisuuden välillä. Hän epäilee kaikkea, vaivaa päätään ylenmääräisillä mietiskelyillä, ei ole milloinkaan varma mistään. Psykoanalyyttisessa hoidossa sairas tuottaa vaikeuksia puhtaasti tekniikankin mielessä sen vuoksi, että hän sijoittaa myöskin vapaaseen assosioimiseen omantunnontarkkuutensa ja alituisen arvioimispakkonsa. Hän tarkkailee itseään tässäkin eikä pysty heittäytymään analyyttiseen asenteeseen ilman mitään kritiikkiä ja johtolankaa. Hän arvioi kaiken aikaa sanottavaansa. Tämä pitkittää hoitoaikaa paljon.
Pakkoneuroosissakin on siitä huolimatta, että siinä tapahtuu pääasiallinen ja neuroosin koko rakennetta ratkaisevasti määräävä regressio anaalis-sadistiselle vietinkehitysasteelle, silti havaittavissa jälkiä myöhemmiltäkin vaiheilta. Niinpä falliseen vaiheeseen sijoittunut oidipuskompleksi on tehoisana mm. onanian takana.
Jo ylempänä huomautimme, että pakkoneurootikossa torjumistapahtuma kohdistuu ennen kaikkea mielikuviin liittyviin affekteihin itse mielikuvien voidessa säilyä tajuisina. Samalla tavalla potilas eristää oireen ja sitä määräävät viettitoiveet kokonaan toisistaan. Näin jää oire irralliselta näyttäväksi ja potilaalle itselleenkin täysin käsittämättömäksi tapahtumaksi. Hänen on kuitenkin pakko suorittaa oiretta merkitsevä pakkotoiminta; ellei hän sitä tee, niin hän joutuu tuskantilan valtaan. Tajuttomissa kerroksissa vaikuttava yliminä ankaruudessaan jää hyvittämättä ja potilas tuntee tuskallisen ahdistuksen yliminänsä edessä.
Pakko-oire muistuttaa suuressa määrin luonnonihmisen taikaseremonian rakennetta. Niinkuin luonnonihminen taikoessaan uskoo menettelynsä tehoon, samalla tavalla pakkoneurootikko uskoo "ajatuksensa kaikkivaltaan". Ajatuksella sinänsä on jo teon merkitys. Tässäkin on jälleen tilaisuus korostaa sitä seikkaa, että tajuttomalla sielullisella alueella kaikki psyykillinen koetaan todellisena, ja siksi myöskin sen aiheuttamat reaktiot ovat sellaisia kuin rikos todella olisi tapahtunut. Kun sairas pakko-oireissaan suojelee itseään tekemästä tajuttoman mielikuvansa mukaista väkivallan työtä, murhaa, niin hänen psyykillisissä tajuttomissa mielikuvissaan ajatuksella jo sellaisenaan on teon merkitys; teko on tehtävä oireella tehottomaksi. Samalla tavalla hän antaa kaikenlaisille pikkumenettelyilleen maagillisen merkityksen. Jos hän kävellessään astuu sille ja sille kohdalle, niin on sisäinen jännitystila helpottanut, merkki on yliminän suosion vakuutus, häntä ei kohtaakaan mikään onnettomuus rangaistuksena. Tällaisessa henkilössä on runsaasti taikauskoisuutta siitä huolimatta, että hän tajuisesti täysin käsittää taikauskonsa tyhjyyden. Hänen psyykensä on jakaantunut. Taikausko pohjaa tajuttomaan ajatustoimintaan. Tajuton puoli asettaa siis todellisuuden tilalle omien viettitoiveiden samoin kuin niistä suojaavien seremoniain kaikkivallan, ja toisaalta kuitenkin tajuinen ajattelu säilyttää arvostelukykynsä ja todellisuudentajunsa koskemattomana. Tuontapainen maagillinen käsitys ajatuksen ja sanan voimasta on myöskin luonnonihmisen sielulliselle rakenteelle tyypillinen. Samaten tapaamme sen lapsen varhaisessa ajattelussa. Mutta ei edes normaali täyskasvuinenkaan ole siitä kokonaan vapaa. Sanalla on maagillinen mahti. Kiroamisessa se tulee esiin. Ja miks'ei yhtä hyvin myöskin siunauksessa. Oman kansamme varhaisessa ajattelussa sanan maagillinen mahti on ollut erityisesti tehostettuna.
On väitetty, että maagillinen ajattelu, joka luottaa ajatuksen kaikkivaltaan sellaisenaan, olisi kotoisin lapsuusiän siitä vaiheesta, jolloin lapsi todella saa toiveensa täytetyiksi pienilläkin ilmaisueleillä. Ratkaisevaa on joka tapauksessa mielestämme tässä se, että lapsi tuossa ikäkaudessa ei vielä ole ehtinyt minänkehityksessään siihen mittaan, että se jo alkaisi erottaa realiteetin omista mielikuvistaan. Sovelluttaahan se tuota ehdotonta todellisuuden tuntoa, mikä kaikelle tajuttomalle ja primitiiviselle, arkaaiselle ajattelulle on ominaista, silloin vielä esimerkiksi leikeissään tajuisessa kerroksessa. Se uskoo siinä ikäkaudessa vielä omien mielikuviensa todellisuuteen. Ajatuksen kaikkivalta näkyy varsinkin juuri siinä syyllisyydentunnossa, mikä sillä on väkivaltaisten ja hävittävien toiveittensa takia. Kun poika väkivaltaisessa mielikuvassaan hävittää isän tieltään, niin mielikuvalla on todellisuuden merkitys. Jos tämä hävittäminen tapahtuu identifioinnin kautta, niin samalla tapahtuma on omansa yhä lisäämään käsitystä oman ajatuksen kaikkivallasta. Omaan minään liittyy nyt mukaan siihen asti ulkopuolella pelättynä vaikuttanut kaikkivaltias isä. Tässä kehitysvaiheessa, jonka tunnemme sekundäärisen narsismin nimellä, alun perin myöskin miehinen sukupuolielin merkitsee tuon kaikkivallan käyttövälinettä. Saman tapaamme luonnonkansain maagillisessa ajattelussa, viittaamme falloskultiin, taikasauvoihin, kuninkaan valtikkaan jne. Meikäläisissä kansanomaisissa maanviljelystaioissa tapaamme falloksen symbolin myöskin maagillisena välineenä. Sama symboli luonnonihmisen ajatteluun verrattavassa muodossa esiintyi pienellä noin nelivuotiaalla pojalla, joka oli keppiinsä sijoittanut jonkinlaisen kiekon ja sanoi tällä "sadeporalla" tekevänsä sadetta.
Tajuttomalla alueella viettitoiveilla on siis todellisuuden merkitys, ja niiden vuoksi sairaalla on yliminänsä edessä rangaistuksenpelko ja syyllisyydentunto. On siis ilmeistä, että sairaan yliminä tietää noista kielletyistä toiveista enemmän kuin tajuinen minä. Näemme tästäkin, että yliminä on rakenteeltaan tajuntaa syvemmälle alueelle kuuluvaa. Tajuinen puoli ei tiedä syyllisyydentunnon aiheesta mitään. Syyllisyydentunto on tajuisella alueella sairaan tuntemana käsittämätön ja hämärä, mutta silti vaikeasti piinaava ja epävarmaksi saattava tuskallinen tila.
Kun potilas tällaisessa tapauksessa oireissaan niinkuin koko luonteessaan korostaa yliminän vaatimusta ja pyrkii kaikin puolin täyttämään esikuvalliset mitat, niin hänellä on sairaudestaan se sekundäärinen etu, että sairauskin hänen omissa silmissään sisältää tuon esikuvallisuuden moraalisessa mielessä. Sairas on omasta mielestään erinomainen ihminen sittenkin omantunnontarkkuudessaan. Analyysille tällainen esikuvallisessa kunnollisuudessa pysymisen korostaminen tuottaa vaikeuksia. Se pitää torjuvia tekijöitä yhä kiinteämmin etualalla eikä päästä sairasta kohottamaan tajuntaansa asti assosiaatioita, jotka ovat yhteydessä tajuttoman viettipyrkimyksen kanssa.
Libidon yleensäkin regredioituessa anaalis-sadistiselle asteelle tapahtuu tunne-elämässä vaihdos, luonne muuttuu, väkivaltainen vietti pääsee etualalle, siihenastinen myötätuntoisuus häviää ja sijalle tulee ärtyisä ja objektiin vihaa sijoittava kritiikki. Näin aggressiivinen yliminä kohdistettuna sekä itseen että ympäristöön saa yksilössä määräysvallan. Tällainen luonteen muutos saatetaan useasti havaita henkilöissä, joiden jostakin syystä on pakko patouttaa libidonsa. Ei siis ole mikään sattuma, että seksuaalisesti tyydyttämätön ja pregenitaalisille libidokehityksen vaiheille regridioitunut "vanhapiika" yleensä tunnetaan tämänluontoisena.
On varsin valaisevaa silmätä rinnakkain hysteerikon ja pakkoneurootikon käyttämää vastasijoitusta. Hysteerikko saattaa sulkea silmänsä ja korvansa havaitsemasta sellaista, joka panisi tajuttoman puolen viettipyrkimykset liikkeelle. Hän herkistää sillä tavalla itse aistimustapahtumaa tarkkailevan esitajuisen sensorin itsessään toimimaan ärsykesuojana aistimusta vastaan. Aistimuspinta on hänellä niin sanoaksemme turrutettu havaitsemasta kiellettyä tahi sitä koskettavaa. Tämä on tapahtunut vastasijoituksen avulla. Pakkoneurootikossa sen sijaan minän taholla reaktiiviset luonteenominaisuudet korostetaan erityisen tärkeiksi, myöskin vastasijoituksen avulla. Luonteensa erinomaisella mallikelpoisuudella pakkoneurootikko torjuu vietin. Hänellä on psyykensisäinen vasta-asenne itse viettitoivetta vastaan. Pääpaino lankeaa siis tässä affektin torjumiseen, kun se sen sijaan hysteriassa on esineellisen mielikuvan torjumisessa. Nunberg puhuukin sisäisestä ja ulkoisesta vastasijoituksesta ja tarkoittaa edellisellä pakkoneurootikolle ominaista vasta-asennetta itse viettipitoista affektia vastaan ja ulkoisella hysteriassa tavattavaa niin sanoaksemme aistinsokeutta viettipitoisen objektin sattuessa havaintopiiriin. Niin sitten onkin käynyt, että pakkoneurootikko saattaa säilyttää kyllä mielikuvan minän kannalta mahdottomastakin kokemuksesta, mutta torjuu siihen liittyvän affektin. Hysteriassa sen sijaan aistimuspinta on rokotettu vastasijoituksella immuuniksi ollenkaan havaitsemasta viettipitoista objektia. Vastasijoituksessa yleensä siis siirretään alkuaan viettipuolelle sidottua energiaa päinvastaiselle, s.o. minän taholle. Psykoanalyyttisessä työskentelyssä vastasijoitus tulee eteen vastustuksen merkeissä. Siinäkin potilas useasti turruttaa havaitsemiskykyään ollenkaan kuulemasta analyytikon selityksiä silloin, kun ne koskettavat minän hyväksyttäviksi mahdottomia seikkoja. Voi todella sanoa, että siinä monesti tapaa hysteeriseen kuurouteen verrattavaa huomaamattomuutta.
Jos lähemmin katsomme, millä tavoin neuroosin oire on monen eri tekijän samalla kertaa määräämä (überdeterminiert), niin näemme siinä seuraavan kerrostuman: aktuaalinen tapahtuma, elämän tilanne määrää sen, että tajuttomalla alueella sinne jo varhaisessa kokemuksessa ja mielikuvissa eletyksi pyrkinyt viettitoive joutuu liikkeelle. Voimme siis suurin piirtein havaita aikaankin nähden kaksi eri tasoa: nykyaikaa ja mennyttä aikaa edustavan. Kun sitten analysoimme oireen, niin näemme näissä kummassakin tasossa vielä eri tapahtumain ja vaikutteiden punoutuvan yhteen ja ilmentävän itseään oireen asussa. On yllättävää nähdä, kuinka runsaat ovat yhtä ainoata oiretta määräävät eri tekijät. Samalla tavoin analysoidessamme terveenkin henkilön menettelytavan jossakin aktuaalisessa tilanteessa joudumme jälleen tekemisiin saman sielullisen kerrostumarakenteen kanssa. Henkilöllä itsellään ei ole suurtakaan käsitystä menettelynsä motiiveista niitä selittäessään. Hänen rationalisoimisensa esitajuisen ajattelemistyöskentelyn nojalla peittää ne. Mitä alkeellisemmalla kehityskannalla hän on, sitä helpommin hän löytää kaikelle rationalisoidun kausaliteettitarvetta tyydyttävän tulkinnan.
Kasvatuksessa tehdyt virheetkin voivat herkistää taipumusta neuroosiin ja niin myöskin juuri pakkoneuroosiin. Yliminänkehitys on kasvatuksen ohella tapahtuva välttämättömyys. Pakkoneuroosissa olemme nähneet pääpainon lankeavan liika-ankaran ja aggressiivisen yliminän taholle. Pakkoneuroosin kehityskausi on ennen kaikkea libidokehityksen ns. latentti aika, siis noin viidennestä kymmenenteen ikävuoteen. Silloin lapsessa tapahtuu yliminän vaatima minänkehitys. On syytä huomauttaa siitäkin, että henkilöt, joissa itsessään yliminänkehitys on tapahtunut väkivaltaiseen ja aggressiivisen ankaraan suuntaan, kohdistavat luonnollisesti yliminän vaatimuksensa myöskin kritiikkinä ja tarkkailuna ympäristöönsä ja siis jo sen kautta esiintyvät kasvattajina. Tämänluontoiset ihmiset valitsevat mielellään elämäntehtäväkseen kasvattajan työn. He tuntevat siihen vetoa. Mutta he voivat oman yliminän ankaruutensa tähden korostaa myöskin kasvatettavissa samaa ankaruutta liiallisuuteen asti ja näin kehittää pakkoneuroosiin taipuvia turmiolliseen suuntaan. Tässä on syytä huomauttaa kuinka yleensä kritiikin tietä väkivaltainen vietti purkautuu. Henkilön yliminänsä edessä tuntema jännitystila, syyllisyydentunto ja alemmuudentunto saa näin tilaisuuden helpottua siten, että sama yliminänkritiikki kaikessa väkivaltaisuudessaan kohdistetaan ulkopuoliseen objektiin. Nämä tajuttomat tunnetekijät vaikuttavatkin sen, että kritiikki varsin harvoin on ohjektiivista.
Vasta näin tarkasteltuamme psykoanalyysin saavutuksia eri puolilta voimme aavistaa myöskin neuroosin syyt kaikessa laajuudessaan. Emme saata enää, niinkuin psykoanalyysin alkuaikoina, asettaa pääpainoa torjuttuun seksuaaliseen traumaan vain rajoitettuna tapahtumana. Sen sijaan voimme sanoa, että vietin taholta vaikuttava ärsytys, patoutuneen vietin aiheuttama paine, mistä syystä se sitten kulloinkin kehittyykin, vaikuttaa tuona traumana, se saa aikaan tuskantilan psyykensisäisesti kehittyvässä ristiriidassa. Tällainen ensimmäinen psyykensisäinen jännitystila on aina havaittavissa neuroosia aiheuttavana alkutekijänä. Sellaisessa tapauksessa libido patoutuu, tapahtuu libidon regressio sen kehitysvaiheissa vaikuttaviksi jääneisiin kiinnityskohtiin. Näissä kohdissa libido pyrkii purkautumaan, ja tämä pyrkimys kehittää jännitystilan, jota yliminä samalla pitää yllä kykenemättä viettijännitystä hallitsemaan.
Monissa tapauksissa on myöskin havaittavissa se, että yksilö sisäänpäin kääntyneessä asenteessaan luo viettipyrkimyksen pohjalla mielikuvia, joilla tajuttomalla alueella aina on realiteetin merkitys. Silloin mielikuva jo sellaisenaan voimakkaasti libidolla ladattuna merkitsee traumaattisen elämyksen veroista tapahtumaa.
Niinkuin Nunberg huomauttaa, ei siis alkuperäinen traumaattinen käsitys neuroosin synnystä oleellisesti sittenkään ole muuttunut. On vain huomattava, että trauman ei tarvitse välttämättä merkitä ulkonaista tapahtumaa, vaan sellaisena voi vaikuttaa psyykensisäinen viettipuolella ladattu liian voimakkaaksi kehittynyt paine. Siellä, missä libidokehitys on rakentanut kovin vahvan kiinnittymiskohdan jollekin varhaiselle kehitysvaiheelle, siellä ei elämyksen tarvitse olla kovinkaan voimakas, kun se jo rakentaa pohjan myöhemmälle neuroosille, ja päinvastoin, missä tällainen kohta on vähemmän vahvasti kehittynyt, sillä vaaditaan voimakkaammin vaikuttavat varhaiset elämykset, ennenkuin yksilössä on todella neuroosiin disponoiva psyykillinen rakenne olemassa. Niinkuin jo ylempänä mainitsimme, vaikuttaa libidon kehityksessä tapahtuvaan vietinkiinnitykseen perinnöllinen, konstituutioon pohjaava taipumus, jolloin siis tietyt erogeeniset alueet ovat alun perin erityisen taipuvaiset kiinnittämään libidoa, ärtymään vietinomaisesti ja siten jättävät kautta elämän säilyvän viettiä sitovan kiinnityskohdan tajuttomaan psyykilliseen rakenteeseen. Tällaista liikaherkkyyttä saattavat näillä alueilla varhaiset elämykset puolestaan vielä korostaa, jopa joissakin tapauksissa kehittääkin.
On olemassa sellaisiakin neuroottisia sairaustiloja, joissa potilas on kykenemätön suoriutumaan todellisuuden asettamista vaatimuksista vain suuriasteisen estyneisyyden takia sairauden ilmenemättä minkäänlaisin varsinaisin oirein. Moni masokistisesti sijoittunut henkilö suhtautuu elämään kaikessa vain passiivisesti. Aktiivinen toiminta on tällaiselle ihmiselle luonteenvastaista ja vaatii erityisiä ponnistuksia. Kun seuraamme hänen elämäänsä, näemme miten hän tajuttomien tekijöittensä määräämänä aina sovelluttaa asemansa niin, että joutuu kärsimään. Hän valittaa kohtalon kovuutta, mutta kohtalo on hänessä itsessään.
Kuvaavimpia estyneisyyden ilmiöitä on psyykillinen impotenssi. Se liittyy mukaan moneen neuroottiseen sairaustilaan ja esiintyy myöskin yksinomaisena oireena, jota potilas pääasiallisesti valittaa. Henkilö on kykenemätön normaaliseen sukupuoliyhteyteen naisen kanssa. Estyneisyys merkitsee minän toiminnassa tapahtuvaa rajoitusta. Eri tapauksissa se on erilainen. On sairaita, jotka libidokehityksessään ovat kyllä onnellisesti ehtineet genitaaliseen valmiuteen asti, mutta esimerkiksi puberteetti-iässä, jolloin vietti biologisen välttämättömyyden pakosta jälleen aktivoituu, torjuvat sen. Tämän ikäkauden ihanteellisten mittojen mukaisessa minärakennelmassa on voimakkaita tekijöitä, jotka jo sellaisenaan voivat aiheuttaa relatiivista impotenssia. Kaiken takana on silloinkin niinkuin impotenssissa yleensä analysoitavissa esiin kaksi tärkeätä määrääjää, jotka kumpikin rajoittavat minän vapaata aktiivisuutta. Ne ovat toisaalta tajuttomien oidipusasenteen perua olevien insestimielikuvien vaikutus ja toisaalta kastraationuhka. Edellinen vaikuttaa sen, että miehessä jokainen eetillistä tasoa vastaava nainen aktivoi äidin mielikuvan ja saa aikaan kaiken seksuaalisen lähentymisen kavahtamisen. Sama henkilö voi kyllä lähentyä naista seksuaalisessa mielessä silloin, kun tämä on eetillisesti matalampaa tyyppiä. Impotenssi on tällöin analyyttisesti suhteellisen helposti autettavissa. Vaikeammaksi käy asia, kun libidonkiinnittyminen on tapahtunut voimakkaasti pregenitaalisiin vaiheisiin ja varsinkin jos genitaalista kehitysastetta ei milloinkaan ole saavutettukaan.
Näin siis minänkehityksessä vaikuttavat tekijät saattavat johtaa, eikä niinkään harvoin, siihen paradoksaaliseen tulokseen, että henkilö on umpikujassa elämän tärkeiden biologisten vaatimusten edessä suvun jatkajana. Seksuaalivietin terveetkin muodot torjutaan tällöin. Siinä vaikuttavat myöskin mukana ne tärkeät kasvatuksen kehittämät torjuvat tekijät, joita voimme sanoa reaktiomuodoiksi viettipyrkimyksiä vastaan ja joista mainittavimmat ovat häpeän ja inhon tunne. Edellinen on torjuva tekijä ekshibitiopyrkimyksiä vastaan, jälkimmäinen oraalisia ja anaalisia viettitoiveita vastaan.
Miehen impotenssiin verrattavissa on naisella frigiditeetti, s.o. sukupuolinen kylmyys. Naisen seksuaalikehitys on vielä enemmän kuin miehen alttiina häiritseville tekijöille. Siinä on niinkuin ylempänä jo mainittiin matkan varrella monta karikohtaa, joihin kehitys voi päätyä pääsemättä lopulliseen genitaaliseen ja nimenomaan vaginaaliseen valmiuteensa. Tajuttoman sielullisen puolen torjuvat määrääjät ovat pääasiassa kuitenkin samat kuin miehelläkin. Tulos on useasti se, että nainen ei voi yhdistää äitiä ja viettiä itsessään onnelliseen tasapainoon. Tällaiset kehitysanomaliat psyykillisellä alalla vaikeuttavat suuresti sopusuhtaista onnellisuutta, ja niihin on kiinnitettävä vakava huomio, kun pyritään kasvattamaan terveitä täyteen valmiuteensa niin hyvin ruumiillisesti kuin sielullisestikin ehtineitä yksilöitä.
TUSKALLINEN AHDISTUS (ANGST).
Tuskallisen ahdistuksen olemme nähneet näyttelevän neuroosien rakenteessa tärkeätä osaa. Se ilmenee usein oireisiin liittyvänä voimakkaana mielenliikutusta merkitsevänä tilana tahi vaikuttaa oireiden takana määräävänä tekijänä niinkuin esimerkiksi pakkoneurootikossa, joka niin pian kuin hän jättää oireen suorittamatta, joutuu tuskallisen ahdistuksen valtaan. Myöskin psykooseissa sillä on yhtäläisesti sairauden koko kuvaan syvästi vaikuttava merkitys. Tuskallisen ahdistustilan psykopatologia on psykoanalyysin kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä.
Vaikkakin tuskallinen ahdistus on potilaalle elämän onnellisuutta vaikeasti järkyttävä tila, pahimmissa asteissaan yksilön koko sielullista rakennetta juuriaan myöten häiritsevä, jolle sairas juuri ennen kaikkea etsii apua, niin ei tähänastinen tiede ole tälle ilmiölle voinut mitään. Jos silmäilemme läpi niitä selityksiä, joilla eri aikoina on tieteen taholla pyritty tuskallista ahdistustilaa ymmärtämään, niin on myönnettävä, että ne eivät ole merkinneet mitään selitystä. Ne ovat olleet vain spekulatiivisia otaksumia. Suurta tuntematonta on selvitetty toisella tuntemattomalla. Tiede on tämän kysymyksen edessä tuntenut samaa neuvottomuutta kuin käytännöllinen lääkärikin. Tämä on ennen kaikkea johtunut siitä, että itsepintaisesti on haettu selitystä yksinomaan ruumiilliselta alueelta. Milloin on otaksuttu tilan pohjaavan erityisen herkkään vasomotorisen hermoston, sisäelinten hermoston ja erityselinten hermoston toimintaan mielenliikutusten yhteydessä, milloin aivokuoren verenkierrossa tapahtuviin muutoksiin ym.
On kyllä aivan ilmeistä, että tuskalliseen ahdistukseen kuuluu ruumiillisia oireita mukaan. Nehän ovat tämän mielenliikutustilan ilmaisukeinoja. Selvää on sekin, että ruumiillinen kivun tunne tai muu toimintahäiriö jonkin keskeisen ja tärkeän elimen taholla voi saada liikkeelle tuskallisen ahdistuksen. Epäilemättä on olemassa paljonkin puhtaasti somaattisista syistä johtuvaa tuskallista ahdistusta, johon sitten mukaan liittyy sielullinen puoli. Niin käy esimerkiksi sydänsairaan angina pectoris-kohtauksessa. Mutta kaiken takana on silloinkin tajuntaa syvemmissä kerroksissa reaktiovalmius, johon ruumiillinen tuntemus assosiaatioyhteyden kautta periferiasta käsin koskettaa ja siten psyykillistä tietä panee liikkeelle niitä mielikuvia, jotka tuskallisen ahdistuksen rakenteeseen välttämättöminä tekijöinä kuuluvat ja jotka yksilöllä ovat varsinkin sairaalloisessa tapauksessa yliherkkiä. Näin siis tällaisessakin tapauksessa tulee psyykillinen mielenliikutustila mukaan, ja se merkitsee aina, niinkuin mielenliikutus yleensä, aikaisemman tilan toistumista. Sen liikkeelle saamiseen riittää sairaassa, niinkuin neurootikossa, seikka, joka terveessä ei vielä saa mitään ahdistuksen tunnetta aikaan. Muutamat tutkijat ovatkin tahtoneet sairaalloisen tuskallisen ahdistustilan määritellä juuri mm. sillä, että se syntyy aiheista, jotka eivät terveessä tapauksessa saa tällaista ilmiötä esiin. Sellainen määritelmä ei kuitenkaan vielä selitä mitään. Määritelmänäkin se on varsin ylimalkainen, sillä raja terveen ja sairaan reaktion välillä ei ole suinkaan mikään jyrkkä. Esimerkkinä siitä, kuinka helposti voidaan ilmiön tulkinnassa erehtyä asettamaan pääpaino terveen pelkoa merkitsevän mielenliikutuksen tiliin ja jättää huomaamatta siihen liittyvä tajuntaa syvemmistä kerroksista aiheutuva sairaalloinen ahdistuksen tila, mainittakoon ukkosen pelko neuroottisella henkilöllä. Siinähän on todella olemassa ulkonainen syy, joka selittää ilmiön, ja silloin voidaan ilman muuta tuskallinen ahdistus ukkosilmalla pitää reaalisen riittävän aiheen vaikuttamana pelkona (Realangst). Mutta lähemmin asiaan perehdyttäessä huomaamme, kuinka tämä uhkaavan vaaran alaisena oleminen saattaa neurootikossa esiin sairaan tuskallisen ahdistuksen tilan ja saa sen aikaan nimenomaan sen tautta, että tajuttomalla alueella joutuvat liikkeelle varhaislapsuuden aikaiset mielikuvat, jotka ovat olleet mukana tuskallista ahdistuksen tilaa jo kaikkein ensimmäisissä ilmenemisissään rakentamassa. Tällainen on ominaista esimerkiksi tuskahysteriassa. Samalla tavoin moni seikka, joka niinkuin kuolema, vaikea sairauden mielikuva ym. saattaa uhkaavana vaarana terveessäkin panna liikkeelle tuskallista ahdistusta, neurootikossa aiheuttaa sairaalloisesti korostuneen tilan.
Jo nämä seikat opastavat hakemaan tuskallista ahdistusta rakentavia tekijöitä myöskin psyykilliseltä taholta ja ennen kaikkea siltä alueelta, jonka olemme oppineet tuntemaan neuroosin oireiden rakenteessa tärkeänä, nimittäin tajuttomalta sielulliselta alueelta. Tuska on käsitettävä psyykillisenä ilmiönä. Se merkitsee mielenliikutusta. Ihminen tuntee sitä jonkin seikan edessä aivan samalla tavoin kuin pelkoakin. Tuskalliselle ahdistukselle on ominaista toisin kuin reaalipelolle se, että pelkoa herättävä mielikuva ei ole tajuinen, vaan vaikuttaa tajuttomalta alueelta. Siitä johtuukin, että tuskalliseen ahdistuksen tilaan kuuluu hämärä uhkaavan vaaran kammo. Mitä se vaara on, sitä ei sairas voi sanoa. Kun hän joutuu tuohon tilaan sellaisten seikkojen johdosta, jotka eivät normaalissa tapauksessa mitään häiriötilaa aiheuta, niin voimme sanoa, että seikoilla silloin on ainoastaan tuskantilan syvempiä tekijöitä liikkeelle paneva vaikutus. Ne eivät tässäkään tapauksessa sinänsä merkitse sitä, minkä takia sairas joutuu tähän tilaan, vaan ne ovat assosiaatioyhteydessä syvemmällä vaikuttavan ja tajuntaan asti ulottumattoman mielikuvasikermän kanssa. Tuon syvemmän latentin mielikuvasikermän täytyy olla jotakin jo ennemmin koettua, mutta samalla sellaista, että se lapselle on ollut mahdotonta tajuisesti hallita loppuun asti. Sen kohtaloksi on siis tullut tajunnasta torjutuksi joutuminen. Näin tuskallinen ahdistuksen tila ruumiillisille oireineenkin on pohjimmaltaan mielenliikutus ilmaisueleineen ja merkitsee siis sisäisen psyykillisen jännitystilan purkamista. Viittaan siihen, mitä olen aikaisemmin kirjoittanut tajuttoman mielikuvasikermän merkityksestä yleensä mielenliikutuksissa tarkastaessani James-Langen affektiteoriaa psykoanalyysin valossa sekä meikäläisessä Duodecim-aikakauslehdessä että aikakauslehdessä Imago.
Ymmärtääksemme tuskallisen ahdistuksen rakenteen kokonaisuudessaan on analyyttinen työskentely ulotettava varhaiseen lapsuuteen. Silloin havaitsemme, että siinä vaikuttaa kokonainen sarja eri ikäkausina tajuttomalle alueelle torjuttuja mielikuvasikermiä, jotka keskenään ovat assosiaatioyhteydessä. Nämä joutuvat liikkeelle neurootikon tuskallisessa ahdistustilassa ja toistavat näin heikon lapsen asenteen tilanteessa, jota se ei kykene hallitsemaan, vaan suhtautuu siihen avuttoman olennon hätääntymisreaktiolla.
Ensimmäinen sellainen kokemus, jossa lapsi joutuu niin voimakkaiden, ulkoapäin tulevien vaikutteiden alaiseksi, että sen elimistö siinä reagoi reflekseillä ja näin reflektorisesti vastaa siihen kohdistuvaan traumaan, on syntymätapahtuma. Jo kuuluisan Darwinin isoisä Erasmus Darwin aikoinaan huomautti siitä, kuinka tuska ihmisessä läpi elämän käyttää ilmaisueleinään samoja oireita, mitkä lapsessa havaitaan syntymätapahtumassa. Kuulostaa merkilliseltä, että näin varhaisen tapahtuman jättämä jälki tuntuisi elimistössä. Mutta se on tosiasia. Kaikessa tuskallisessa ahdistuksessa myöhemminkin toistuu psyyken syvissä tajuttomissa kerroksissa myöskin niitä tekijöitä, jotka ensi kerran ovat joutuneet valtavalla tavalla liikkeelle syntymätapahtumassa. Syntymätrauman merkitys tuskallisen ahdistuksen rakenteessa näyttää olevan ennenkaikkea fysiologista laatua. Siinä koetaan ensi kerran hermostoa koskettava trauma, joka valtavana jättää jälkensä elimistöön, niin että myöskin psyykillisen tuskallista ahdistusta merkitsevän mielenliikutuksen sattuessa aina nämäkin fysiologiset jäljet joutuvat liikkeelle mielenliikutuksen ruumiillisina ilmaisueleinä.
Mutta syntymätapahtuma ei ole ainoa tuskallista ahdistuksen tilaa disponoiva kokemus. Niitä on varhaisen lapsuusiän varrella muitakin yhtä tärkeitä, jotka tajunnasta torjuttuina punoutuvat myöskin syntymätapahtuman jättämän vaikutelman kanssa yhteen ja pyrkivät toistumaan.
Kaikkein tärkeimpiä näistä on psykoanalyysin kastraatiokompleksiksi nimittämä mielikuvasikermä. Se näyttelee kummassakin sukupuolessa erittäin tärkeätä tuskallista ahdistusta aikaansaavaa osaa. Tapaamme sen tajuttomalta sielulliselta alueelta esiin pyrkivänä peloittavana mielikuvana analyysin kulussa säännöllisesti. Alun perin se kehittyy isänpelon yhteydessä. Sitä korostaa joko todella koettu "alkunäky" tai omissa mielikuvissa rakennettu sitä vastaava elämys. Näin saa coitus lapsen mielikuvissa tajuttomalle sielulliselle alueelle torjuttuna verisen väkivaltaisen teon luonteen. Vasta omakohtainen työskentely psykoanalyysin alalla voi vakuuttaa tämän kompleksin merkityksestä ja saattaa sen havainnollisesti eri vivahteissaan ymmärrettäväksi.
Ennen oidipuskompleksia lapsessa ilmaantuu tuskantila varsinkin yksin jäädessä. Äidistä irtaantuminen toistaa avuttomuuden tunnon. Lapsi tuntee jääneensä vaille kaikkea kiinnekohtaa. Tila panee liikkeelle syvimmällä todennäköisesti samoja tekijöitä, jotka määräävät jo syntymätuskassa. Ihmislapsessa jatkuu kauan vielä syntymänsä jälkeenkin oikeastaan samaa asennetta kuin sitä ennen. Alkuajat syntymän jälkeen eivät kovinkaan oleellisesti vielä poikkea sitä ennen vallinneista olosuhteista.
Myöskin vieroittamistapahtumassa havaitaan samaa äidistä irtaantumisessa kehittyvää tuskantilaa. Sekin jää tajuntaa syvempiin kerroksiin yhtenä tekijänä, joka myöhemminkin vaikuttaa mukana tuskantilan rakenteessa.
Oidipuskompleksin torjutuksi joutuessa ja syyllisyydentunnon kehittyessä tuskantila saa uuden määrääjän. Kasvattaja vaikuttaa aikaansaaden lapsessa pelonalaisuuden. Hänen suhtautumisestaan riippuu silloin suuresti se, kuinka valtavaksi ilmiöksi pelko pääsee kehittymään. Kun lapsi samaan aikaan varsinaisen minäkehityksensä mukana omaksuu identifioinnin kautta peloittavan kasvattajan vaatimuksineen omaksi yliminäkseen, siirtyy tuskallinen ahdistus, jota alun perin on tunnettu kasvattajan edessä, myöskin lapsen omaan yliminänsä edessä tuntemaan psyykensisäiseen jännitystilaan. Se tuntuu silloin syyllisyydentunnon takana. Reaalinen tuska muuttuu omantunnon tuskaksi. Pohjimmalla siinä silloinkin on paljon varhaisempi suhde kasvattajaan, ja mukana on vaikuttavana tekijänä kastraationpelko.
Kun nyt havaitsemme tuskallisen ahdistuksen kehittyvän psyykensisäisesti siinä jännitystilassa, mikä yksilöllä on oman yliminänsä edessä, niin ymmärrämme myöskin, että vietin liikkeelle joutuessa tuskantila tulee esiin. Tuska on silloin ikäänkuin signaali, joka ilmaisee sisäisen vaaran oman viettipyrkimyksen taholta. Se joutuu liikkeelle aivan samaan tapaan kuin neuroosin oire yleensä, kokonaan tajuttomien tekijöiden vaikuttamana ja tuntuu siis mielenliikutusta merkitsevänä tilana ja sitä vastaavina ilmaisueleinä itse mielikuvien pääsemättä tajunnan ulottuville. Sellaisena sen tapaamme esimerkiksi tuskahysteriassa, josta olemme jo ylempänä maininneet, ja sellaisena se vaikuttaa myöskin pakkoneurootikon syyllisyydentunnossa mukana oireita esiin pakottavana tekijänä.
Tuskallisella ahdistuksella neuroottisena ilmiönä on sekin neuroosin oireelle yleisesti kuuluva piirre, että siihen on tajutonta vietinomaista vetoa. Se on pohjimmalta sekin kompromissi, missä kaksi tekijää on vaikuttamassa ja kumpainenkin pääsee oikeuksiinsa. Näemme kastraationpelkoon liittyvän aivan erottamattomana coituksenpelon. Mutta pohjimmalta se on myöskin viettitoive. Peloittavaan mielikuvaan tulee siis samalla mukaan viettiviehätystä. Selvimmin tämä näkyy masokistisessa vietintyydytyksessä. Mutta yleensäkin jää yksilölle varhaislapsuutensa näiltä vaiheilta tiettyä viettinautintoa merkitsevää vetoa itse kipuun ja kärsimykseen. Se näyttää olevan perua erityisesti anaalis-sadistisesti sijoittuneen libidokehityksen vaiheista. Siihenhän vaiheeseen pohjaa mm. miehessä se passiivis-feminiininen asenne, jonka takana aina on rangaistusta ja kärsimystä provosoiva pyrkimys, s.o. passiivisesti hyökkäystä odottava viettitoive isän edessä. Pieni poikanen identifioi siinä asenteessa itsensä äidin kanssa. Naisessa vastaava asenne on niin sanoaksemme normaaliin rakenteeseen kuuluvaa. Ei siis ihme, että naisessa masokistinen pyrkimys hekumoida tuskallisessa ahdistuksessa on erityisesti silmäänpistävä myöskin neurooseissa.
Emme saata jättää koskettelematta erästä käytännössä tärkeätä ilmiötä, jonka puitteissa tuskallinen ahdistus neuroottisena ilmiönä hyvin tavallisesti esiintyy. Tarkoitamme uskonnollisia elämyksiä. Kun yliminänkehityksessä kasvattajan ehdoton imperatiivi pukeutuu myöskin uskonnon vaatimuksiin, on selvää, että nämäkin näyttelevät tärkeätä osaa siinä pelonalaisessa jännitystilassa, joka neurootikolla on oman yliminänsä edessä. On varsin tavallista, että kasvattajan pelko siirtyy vähitellen neuroottiseen kohtalon pelkoon yleensä. Siitähän olemme maininneet esimerkin Frödingin tuskallisessa syyllisyydentunnossa. Kohtalo on silloin hämärästi tajuttu uhka, jonka iskua voi odottaa milloin tahansa. Mutta senkin takana on kasvattaja, joka alkuaan jo lapsessa on kehittänyt tuon tavattoman pelonalaisuuden. Ja silloin tuskallista ahdistusta rakentavina tekijöinä ovat mukana kaikki ne tekijät, jotka tämän ilmiön lapsessa jo kehittävät ja jotka sen esille päästessä joka kerta joutuvat liikkeelle. Syyllisyydentunnon, s.o. minän yliminän edessä tunteman jännitystilan saa aikaan siis varhaislapsuuteen asti pohjaava suhde kasvattajaan. Kun ilmiö tällöinkin rakentuu tajuntaa syvempiin tekijöihin, on henkilö tajuisesta puolestaan riippumatta noiden tajuntaa syvempien tekijöiden vallassa ja määrättävänä. Voimme viilata tässä mukana vaikuttavaan moraaliseen masokismiin, joka läheisesti liittyy passiivisesti feminiiniseen asenteeseen. Toisin sanoen väkivaltaista rangaistusta odotetaan tajuttomissa mielikuvissa kärsimyksen hekumalla. Syyllisyydentuntokin syvyydessä erotisoidaan ja siten sijoitutaan moraaliseen masokismiin.
Selvittäessämme tuskallista ahdistusta on siis ilmiö ennen kaikkea käsitettävä psyykillisenä. Silloin on varsin paikallaan verrata sitä reaalisen vaaran pelkoon. Kun vaara on intellektuaalisesti käsitettävissä, pelon aihe siis selvänä edessä, voi henkilö siihen suhtautua tilanteen mukaan joko paeten tai puolustautuen. Mutta kun vaara on omassa sielunelämässä sen syvissä tajunnalle ulottumattomissa viettipyrkimyksissä, se herättää esiin tällä alueella kaikki pelkoa merkinneet tekijät ja saa näin aikaan mielenliikutuksen, jonka aihe ei pääse tajuntaan asti. Reaktio ei siis ole tajuisesti hallittavissa, niinkuin reaalisen vaaran edessä tapahtuu. Se syntyy tajunnasta riippumatta ja toistaa myöskin ruumiillisissa ilmaisueleissään reflektoriset toiminnan muutokset, jotka kuuluvat perittyihin elimellisiin toimintoihin niinkuin mielenliikutusten ilmaisueleet yleensä.
Voimme tehdä myöskin sen huomion, että mitä alemmalla kehityskannalla yksilö on, sitä herkemmin hän pelossaan suhtautuu myöskin reaaliseen vaaraan tuskallisen ahdistuksen tapaisella mielenliikutuksella. Lapselle se on ominaista. Luonnonihminen joutuu myöskin pelkoreaktiossaan varsin helposti silmittömän kauhun valtaan. Hän suhtautuu pelon aiheeseen samalla tavoin kuin neurootikko tajunnalleen tuntemattomaan vaaraan oman sielunelämänsä tajuttomalla alueella. Kumpainenkaan ei hallitse tilannetta intellektuaalisesti, vaan tilanne panee heissä liikkeelle tuntemattoman vaaran pelon. Siinä toistuu lapsen avuttomuus itseään paljon suuremman, väkevämmän ja sellaisena vaarallisen olennon edessä. Tuossa lapsen vaaran edessä tuntemassa tuskallisessa ahdistuksessa, joka toistuu myöskin kasvattajan rangaistuksen pelossa, on siis sellaisenaan perittyä arkaaisia. Kuten mainittu se ilmenee myöskin luonnonihmisen vastaavassa mielenliikutuksessa. Olemassaoloa uhkaava vaara, koko olemassaolon tuhoutuminen on noina alkeellisina aikoina ollut jokapäiväinen ilmiö. Kulttuuriyhteiskunnassa se ei enää sellaisena tule kysymykseen, mutta samanlaisena on jäänyt tajuttomaan psyykilliseen systeemiin kiinnittynyt tuskallista ahdistusta merkitsevä mielenliikutus. Tapaamme sen tyypillisenä myöskin paniikissa.
Mainitsimme, että vietin joutuessa liikkeelle tajuttomalla alueella viriää samalla alueella syyllisyydentunto, s.o. minän yliminänvaatimuksen edessä tuntema jännitystila. Näin siis tuskallinen ahdistus syntyy erityisesti juuri seksuaalivietin korostuessa, samalla kun vietti pyrkimyksineen on tajunnasta torjuttuna. Tuskallisen ahdistuksen ja torjutun seksuaalivietin keskinäinen yhteys onkin ilmeinen. Varhaisemmissa tutkimuksissaan Freud otaksuikin vietin voivan purkautua tuskantilana, jolloin siis tuskallinen ahdistus olisi syntynyt vietin pohjalla. Tähän otaksumaan hän johtui erityisesti silloin, kun hän kohdisti tutkimuksen ns. aktuaalineurooseihin, jotka eivät johdu mistään suoranaisesta psyykillisestä syystä, vaan somaattisista. Kuvaavimpana esimerkkinä sellaisesta voidaan mainita se tuskallisen ahdistuksen asuun pukeutuva aktuaalineuroosi, joka syntyy coitus interruptuksen, s.o. keskeytetyn sukupuoliyhteyden käytöstä. Tapa on yleinen avioliitoissa, kun tahdotaan taloudellisista tai muista syistä välttää lasten saantia. Kuitenkin on todennäköistä, että näissäkin tapauksissa purkautumaton vietti jättää jännitystilan, jolloin se tajuttomalta alueelta esiinpyrkivänä saa samalla liikkeelle jo varhaisemmin koetun psyykensisäisen tajuttomalla alueella syntyvän ristiriidan ja mobilisoi yliminäjännityksen kautta, siis tajuttoman syyllisyydentunnon tietä tuskallisen ahdistuksen, joka on aivan samanluontoinen kuin varsinaisissa psykoneurooseissakin.
Patologinen tuskallinen ahdistus näyttää todella olevan tekemisissä torjutun sukupuolivietin kanssa. Tämän asian yhteyden ovat lukuisat tutkijat psykoanalyysin ulkopuolellakin todenneet. Torjuttu vietti joutuessaan liikkeelle aiheuttaa varhaislapsuuden aikuisten sisäisten konfliktien toistumisen. Mitä jännittyneempi senaikuinen syyllisyydentunto ja sen mukana muut tuskatilaa kehittävät tajuttoman alueen järkyttävää pelkoa merkinneet mielikuvat ovat olleet, sitä helpommin psyyke myöhemminkin reagoi sekä neurooseja kehittävän libidonpatoutuman sattuessa että myöskin aktuaalineurooseja aiheuttavan sukupuolielämän puutteellisen ja libidoa patouttavan tavan vaikutuksesta kehittäen psyykensisäisenä jännityksen tilana tuskallisen ahdistuksen. Kummassakin tapauksessa se merkitsee tajuntaan asti ulottuvaa signaalia, joka ilmoittaa tajuttomalla alueella olevan kehittymässä vaaran. Vaara on tällöin vietti esiinpyrkivine mielikuvineen, ja vaaraa se merkitsee minälle ristiriidassa, joka aina kehittyy psyykensisäisenä jännitystilana viettitoiveitten ja yliminävaatimusten välillä. Siinä jännitystilassa näemme siis varsin monien eri tekijäin keskittyvän saattaen liikkeelle tuskallisen ahdistuksen.
Tuskallisen ahdistuksen syntymisessä näyttelee siis torjuttu ja samalla voimakkaasti esiinpyrkivä vietti vaatimuksineen ensiarvoista osaa. Itse reaktio ruumiillisine oireineen pohjautuu elimistössä olevaan perittyyn reflektoriseen ilmaisueleryhmään, joka alkuaan on kehittynyt purkamaan pelon aikaansaaman sisäisen mielenliikutuksen ja jolla siis sellaisenaan ei ole mitään suoranaista yhteyttä seksuaalivietin kanssa.
Neurootikko, joka toisissa elämän tilanteissa joutuu tuskallisen ahdistuksen valtaan, saattaa reaalisen vaaran kohdatessa hallita tilanteen aivan rauhallisesti. Esimerkkinä voisin mainita tapauksen, missä nuori mies jännittyy koko ruumiiltaan, saa vaikean sydämentykytyksen ja käsien vapisemisen esiintyessään sellaisessa tilaisuudessa, missä hän vaistoaa joutuvansa toisten ihmisten tarkkailun alaiseksi, mutta esimerkiksi autoa ajaessaan todella vaaralliseen asemaan sattuessaan suoriutuu siitä nopealla ja päättäväisellä tavalla. Edellisessä tapauksessa hänessä toistuu varhaislapsuuden peloittava asenne isän edessä, johon hän on suhtautunut passiivis-feminiinisesti identifioiden itsensä äidin kanssa ja tuntien jo varhain isän edessä tuskallista ahdistusta. Jälkimmäisessä tapauksessa vaara on selvänä ja tajuisen harkinnan ulottuvilla. Näin siis henkilöllä reaalisen syyn aiheuttama vaara tajuisena ei aiheuta mitään tuskallista ahdistuksen tilaa, kun sen sijaan tajuttomalla alueella toistuva varhaislapsuuden isän pelko torjuttuna ja loppuun asti elämättömänä toistuu yhä uudelleen, kun se jonkin tilanteen johdosta joutuu liikkeelle.
Kuinka täydelleen riippumattomia toisistaan ovat tajuinen ja tajuton sielullinen alue, siitä on hyvänä esimerkkinä myöskin sellainen tapaus, jolloin naimisissa oleva nainen, jolla sitä paitsi on lapsiakin, sairastuu tuskahysteriaan. Hänelle ei sukupuolinen kokemus tajuisena ole peloittava, mutta saman mielikuvan pelko silloin, kun se joutuu liikkeelle tajuttomalla alueella sellaisena kuin se on ollut olemassa varhaislapsuuden ajoilta asti, pakottaa hänet sulkeutumaan huoneisiinsa. Jos hän lähtee kadulle, niin hän joutuu ankaran tuskallisen ahdistuksen valtaan. Hänellä on mielikuva, että joku tuntematon mies ajaa häntä takaa. Luonnollisesti tällaisessa tapauksessa avioliitosta huolimatta on mukana aktuaalinen tyydyttämättömyys sukupuolielämässä. Muuten ei libido saattaisi niin patoutua, että se regredioituu tällä tavoin varhaislapsuuden kehitysvaiheissa erityisen herkkänä säilyneeseen kohtaan. Mutta, kuten sanottu, esimerkki osoittaa selvästi, miten tajuton sielunelämä merkitsee erillään vaikuttavaa aluetta, johon ei tajuinen kokemus ulotu minään rauhoittavana tekijänä mukaan. Ei siis ihme, että jo Breuer kiinnitti pääpainon tuohon hysteriassa tapaamaansa eri tilojen riippumattomuuteen toisistaan ja tyytyi selvittämään ilmiön toteamalla tämän tosiasian. Mutta juuri tuskallisen ahdistuksen rakenne kuvaa samalla hyvin sitä, kuinka vähän tämä Breuerin selitys oikeastaan ilmaisi. Vaadittiin Freudin perinpohjainen analyyttinen tutkimustyö, ennenkuin voitiin sanoa, että tuollaisessakin tuskahysteriassa, josta äskeisen esimerkin mainitsimme, tajunnasta riippumattomalla tajuttomalla alueella on liikkeellä psyykensisäinen konflikti. Analyysi johtaa siihen, että jo varhaisessa lapsuudessa on tapahtunut oidipuskompleksin vaiheissa samojen mielikuvien tajunnasta torjuminen, jotka nyt jälleen ovat joutuneet liikkeelle. Tuskallinen ahdistus on tässäkin tapauksessa ainoastaan tajuntaan ulottuva mielenliikutus, joka ilmaisee vietin tajuttomalla alueella pyrkivän toistumaan oidipustoiveissaan. Tähän pyrkimykseen silloin liittynyt peloittava mielikuvasikermä on myöskin samalla toistunut. Ryhtymättä pidemmälti analysoimaan tuskahysterian rakennetta saatamme sanoa tässä yhteydessä, että coituksen mielikuva toiveena ja pelkona tajuttomalla alueella on säilyttänyt lapsuusiän sille jättämän merkityksen kokonaan riippumatta siitä, että se myöhemmin on tajuisesti jo menettänyt peloittavuutensa.
SYMBOLIIKKA.
Psykoanalyysin libido-oppi on aiheuttanut paljon intohimoista vastustusta. Kritiikki on tällöin ollut kulttuuri-ihmisen yliminän itsestään selvää ilmaisua. Siinä on siis korottanut äänensä sama yliminä, joka jokaisessa yksilössä pakottaa torjumaan viettipyrkimyksen tajunnasta. Sellainen kritiikki on ollut odotettavissa. Se ei ole ollut mikään yllätys sille, joka analyyttisessä työssään on joutunut näkemään yliminän ankaruuden. Tämän luvun aine, symboli tajuttoman sielullisen pyrkimyksen ja sanottavan ilmaisukeinona, on aiheuttanut samanlaista kritiikkiä, joka on korottanut useasti äänensä sekin, ennenkuin arvostelija on itse edes yrittänytkään tutustua asiaan. Kun tapaa tämän tuomion psykoanalyysin symboliopista ja samalla lukee sen tunnustuksen, jonka arvostelija nykyään antaa Freudin nerokkuudelle, on vaikea käsittää, että tuomitsija todella otaksuu nerokkaan tutkijan voineen tehdä hänen mielestään niin epätieteellisiä ja mielikuvituksellisia väitteitä. Luulisi tämän ristiriidan pakottavan jo sellaisenaan kriitikon tutustumaan asiaan perinpohjaisemmin, ennenkuin lähtee lausumaan lopullista sanaansa. Virhe onkin näissä arvosteluissa kriitikoiden omassa asiaan perehtymättömyydessä.
Tämän lyhyen huomautuksen jälkeen saatamme käydä tarkastamaan, mitä psykoanalyysi symbolilla käsittää ja millä tavalla symboli esiintyy psyykillisenä ilmiönä.
Varsinainen symboliikka siinä merkityksessä kuin sen tapaamme tajuttoman sielullisen ilmaisukeinona, on eroteltava symboliikasta laajemmassa mielessä. Yleensähän primitiivinen ajattelu ja myöskin vielä alhaisella kehitysasteella olevan kansan kieli käyttää mielellään ominaisuuksien määrittelemiseksi konkreettiseen seikkaan sijoiteltua vertausta. On ilmeisesti helpompaa katsoa ominaisuutta esittävää konkreettista esinettä kuin abstrahoida siitä selvänä asianomainen ominaisuus. Myöskin kielenkäytössä tavallinen metafora on tällainen havainnollisemmaksi saattava ilmaisukeino asiaa esitettäessä. Edelleen voimme mainita sellaiset laajassa mielessä symboleiksi käsitettävät esineet kuin talismanit, taikaesineet, amuletit, ritarinmerkit jne. Kuvaavana esimerkkinä symbolista, jonka taakse sisältyy monia tärkeitä asioita, on lippu. Kaikissa näissä edustaa tietty havainnollinen ja rajoitettu seikka jotakin toista. Kysymyksessä on siis tavallaan vertaus. Oleellisemman seikan merkitys siirretään näin toiseen, joka sellaisenaan ei edes sisällä tuota sanottavaa itsessään. Sillä tavalla voidaan sisällyttää lyhyempään ja ahtaampaan ilmaisuasuun paljon laajempaa sisältöä merkitsevää. Esimerkkinä mainitsee Jones esityksessään symboliikan teoriasta mm. kumartamisen tervehdysmuotona. Siinähän symbolisoidaan vanha tapa laskeutua maahan toisen edessä ilmaisten kunnioitusta ja vihamielisen tarkoituksen kieltämistä. Tapa on kuitenkin niinkuin moni metafora niin kadottanut alkuperäisen merkityksensä, että sitä ei enää kukaan tule ajatelleeksi.
Niinkuin sanottu, symbolinen ajattelu on alkuperäisempää kuin ominaisuuksia täsmällistävä määrittely. Ja voidaankin havaita, että siihen ihminen helposti palaa väsyneessä tilassa, neuroosissa, mielisairaudessa ja ennen kaikkea unitilassa. Jo unen ja valveillaolon välitila saattaa ihmisen tuohon kuvakielellä ajatteluun, niinkuin näemme esimerkiksi hypnagogisista hallusinaatioista, joita moni kokee uneen siirtyessään. Tässä kohdassa Jones huomauttaa myöskin siitä, kuinka väsynyt ihminen mieluummin katselee kuvalehden kuvia kuin kiinnittää huomiotaan kirjoituksiin. Kuvakieli vaatii vähempää psyykillistä ponnistusta. Se tekee asian käsittämisen mukavammaksi ja helpommaksi.
Voisi sanoa, että inhimillinen ajattelu sellaisissa kysymyksissä, joissa ihminen on pyrkinyt saamaan itselleen selväksi sekä ympäröivää todellisuutta että omaa asemaansa maailmankaikkeudessa, on vähitellen siirtynyt symbolisesta kuvakielestä yhä enemmän todellisuutta sellaisenaan selvittävään asuun. Siitähän ovat sekä uskonnon että tieteen kehityshistoria omansa antamaan esimerkkejä. Sellainen luonnonilmiö kuin ukkonen on luonnonkansalla aina salaisen jumalolennon avulla selvitettävissä. Ja esimerkiksi neurootikon ukkosenpelossa näkyy pohjimmalla siihenkin sijoitettu isänpelko usein sangen selvänä. Sama tuskantila, joka pienellä lapsella alkuaan on ollut isän edessä ja sitten siirtynyt kohtalon peloksi, tuntuu myöskin yliminänjännityksenä neuroottisessa ukkosen, "isäsen" pelossa. Eikä ole suinkaan mikään sattuma, että vielä Vanhan testamentin Jumala esiintyy juuri tuona Siinain vuoren luonnonilmiöiden yhteydessä puhuvana "vihastuneena" olentona, jolloin ihminen siis projisioi omia intohimojaan myöskin tähän isää edustavaan käsitteeseen. On vaadittu pitkä taival ihmishengen kehityksessä, ennenkuin edes ukkonen luonnonilmiönä on saanut selityksensä ja menettänyt symbolisen merkityksensä. Ja sittenkin, kuten sanottu, vielä aikamme ihminenkin neuroottisessa pelossaan palaa sen edessä tunne-elämänsä pohjimmaisissa syvyyksissä olevaan vanhaan symboliseen käsitykseen. Viittaamme ylempänä esittämäämme Frödingin katastrofinpelkoon. Kuinka kauan tarvitaankaan aikaa vielä, ennenkuin ihminen sijoittuu monessa muussa yhä vielä symboliikkaa merkitsevässä käsityksessään todellisuuden pohjalle?
Mutta symboli siinä mielessä, kuin se psykoanalyysin valaisemana nähdään, on ahtaampi käsite. Kun psyyke neuroosissa tai unikielessä käyttää tyypillistä symbolia, niin silloin henkilöllä itsellään ei ole mitään tajuista tietoa ilmaisukeinon syvemmästä, tajuttomalla alueella piilevästä merkityksestä, niin täydellisesti symbolin valinta tapahtuu tajuttomalla alueella. Voimmepa sanoa, että henkilö itse tällaisessa tapauksessa asettuu tulkintaamme vastaan. Hänen psyykillisissä mekanismeissaan on symboli palvellut tajuttoman sanottavan asuna juuri siinä mielessä, että siten on käynyt mahdolliseksi sivuuttaa yliminä valvovana tarkkailijana ja saattaa sanottava tajuntaan asti. Jos nyt ilman muuta paljastamme tuon kätkettynä olevan ja henkilön yliminälle vastenmielisen merkityksen, niin voi sellainen paljastaminen saada aikaan tunnepitoisen vastarinnan aivan samaan tapaan kuin esimerkiksi silloin tapahtuu, kun neurootikolle ilman muuta menemme selittämään oireen tajutonta sisältöä. Näemme siis, että symboli on rinnastettavissa yleensä niihin ilmaisukeinoihin, joiden kautta tajuton sielullinen pyrkimys pääsee tajuntaan asti ja joita jo olemme oppineet tuntemaan paitsi neuroosin oireissa myöskin virhetoiminnoissa, oiretoiminnoissa ja vitsissä. Latentti tajuttomalla alueella vaikuttava mielikuva pääsee tajuntaan symbolin asussa. Se on siis korvike, jonka avulla esitetään jokin tajuttomalla alueella esiin pyrkivä mielikuva. Sillä on joko yhtäläisyyttä tai assosiaatioyhteyttä alkuperäisen sanottavansa kanssa. Siinä näkyy pyrkimys käsitteellisestä esineelliseen, havainnolliseen, siis tajuttoman ajattelun muotoon, ja sellaisena se onkin tajuttoman työskentelyn tulosta. Mutta toisaalta sen valintaan vaikuttaa myöskin torjuvan tekijän yliminänvaatimusten taholta tuleva vaikutus.
Symboli on varsinkin unen rakenteelle ominainen. Merkillisintä on vain se, että symboli tällöinkin osoittaa yhtäläisyyttä symbolisen ajattelun kanssa sellaisena kuin se nähdään esimerkiksi kansojen myyteissä, sananparsissa, taioissa ym., ei ainoastaan jonkin rajoitetun kansan piirissä, vaan yleisesti koko maapallolla. Tämä symbolin yhdenmukaisuus kautta ihmiskunnan on saanut Jungin otaksumaan, että tajuttoman sielullisen puolen sisältö kulkee yksilöistä riippumattomana perintönä ja on siis sellaisenaan kollektiivisesti yhteistä koko ihmiskunnalle. Kuitenkin lienee tällainen tulkinta väärä, niin lähellä kuin se onkin perehtyessä siihen yllättävään muotojen yhdenmukaisuuteen, jota symboliikka juuri tässä psykoanalyysin selvittämässä muodossa noudattaa.
Psykoanalyysi ei suinkaan ole ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota unen käyttämään symboliikkaan. Jo paljon ennen Freudia on filosofi Scherner havainnut tämän tosiasian. Niinpä hän jo mainitsee talon tai rakennuksen unen käyttämänä ihmisruumiin symbolina. Kun tämä esimerkki sattuu todella olemaan yksi niitä, jotka kaikkein tavallisimpina tulevat unien analysoinnissa myöskin psykoanalyytikon eteen hänen jokapäiväisessä työssään, niin kiinnitämme siihen huomiota. Tällainen esimerkki selittää parhaiten symbolin asemaa psyykillisenä ilmiönä.
Jo sananparsissa ja kielenkäytössä tapaa mielikuvan rakennuksesta ihmisruumiin symbolina. Puhutaan esimerkiksi henkilöstä, jonka "yliskamarissa" eivät kaikki asiat ole kohdallaan. Italialainen psykoanalyytikko Weiss huomauttaa, kuinka vanhoissa itämaisissa kielissä sama sana (beth) merkitsee sekä taloa että naista. Mielenkiintoisessa tutkielmassaan kirjaimiston alkuperästä professori Zoller selvittäessään eräässä tunnetussa muinaissiinailaisessa kirjoituksessa nelikulmion muotoisena esiintyvää "beth" kirjainta sanoo: "Nelikulmio beth merkitsee taloa; sivumerkitykset: naisen ruumis, äidinkohtu." Todisteltuaan näitä rinnan esiintyviä merkityksiä hän lisää, että ei ole syytä ihmetellä naisen kohdun kuvaamista nelikulmiona, sillä muinaisen ajan kirjoittajat kaiversivat piirroksensa kiveen, ja niinpä niissä muutkin pyöreät esineet ovat saaneet kulmikkaan asun. Jokainen psykoanalyytikko voisi käytännöllisestä työstään poimia lukemattomia esimerkkejä tämän symbolin käytöstä, jolloin talo merkitsee unen kielessä ihmisruumista ja varsinkin naista. Mieleeni juolahtaa esimerkki: nuori nainen, jonka neuroosissa ambivalenttinen suhde äitiin näyttelee hyvin tärkeätä osaa ja libidonkiinnittyminen myöhempään oraaliseen vaiheeseen on sangen vahva, näkee unen, missä hän on hampain riippumassa katonräystäästä. Kun uni sattuu samaan aikaan, jolloin vieroittamistuska ja senmukainen oraalinen sadismi ja viha, mutta samalla tavaton riippuvaisuus äidistä on analyysissa etualalla ja toistuu suhteessa analyytikkoon vastaavana siirtokiintymisen muotona, on symbolilla sattuva merkityksensä. Otan työstäni toisen vereksen esimerkin:
Potilas on elämän realiteettien edessä regredioitunut passiivisuuteen, hän tahtoo vain nukkua ja sulkea itsensä näin pois todellisuuden piiristä häiritsemättömyyden tilaan. Kun nyt analyysin kuluessa vastustus on esiintynyt eräässä vaiheessa juuri tuona samana pakenemisena passiivisuuteen myöskin analyysin realiteettia edustavan todellisuuden tieltä, niin potilas näkee seuraavan unen:
Hän on paennut pieneen huoneeseen. Sinne viskellään kiviä, joita joku tietä perkaava mies tietä tasoittaessaan sinne heittelee. Hänen tilansa huoneessa käy yhä ahtaammaksi. Hän tuntee siellä tukehtuvansa ja painaa itsensä ulos läpi seinän, joka antaa pehmeästi peräksi.
Tällä samalla potilaalla ovat äidinkohtumielikuvat esiintyneet pakopaikkana todellisuuden tieltä jo aikaisemmin monessa unessa. Hän assosioi tuohon seinän läpi pääsemiseen syntymisen. Pienessä huoneessa hän on äidin kohdussa, siinä hän aivan niinkuin nukkuessaan palaa häiritsemättömään tilaan, missä ulkomaailma kielletään ja suljetaan kokonaan pois. Niinkuin jo mainitsimme, hänen sairautensa yhtenä oireena oli pyrkimys heittäytyä päiväkausiksi vain vuoteeseen. Tämä ei ole suinkaan mikään sattuma. Tiedämmehän, että juuri nukkuessaan ihminen palaa sikiöasenteeseen, sulkee kaikki aistimensa ulkomaailmalta ja järjestää itsensä suljettuun, lämpimästi ruumista ympäröivään tilaan; moni ottaa, niinkuin Freud huomauttaa, uneen pyrkiessään sen asennonkin, joka on sikiöasteelle ominainen. Uni siis palauttaa potilaan tuohon hänelle mieluisaan pakopaikkaan todellisuuden tieltä, jota tällä kertaa tietää analyysi. Sitä merkitsee unen kielessä tien perkaaminen kivistä. Mutta analyysi on samalla ollut "loukkaavaa". Se on potilaalle merkinnyt ikäänkuin kivillä viskelemistä, ja juuri nuo kivet, jotka tieltä perataan, tekevät olotilan yhä tukalammaksi. Tämäkin vertaus on aivan kohdallaan. Analyysi on todella potilaalle loukkausta. Se loukkaa hänen narsismiaan ja siis ylimmän mittojen mukaista minäänsä. Analyytikko esiintyy siinä väkivaltaisesti mistään piittaamattomana ahdistajana. Mutta unessa tulee vielä esiin myöskin syntyminen. Analyysin pitäisi luoda uusi ihminen, analyysi on tuon uuden ihmisen syntymistä. Ohimennen voimmekin tässä yhteydessä huomauttaa, että analyysista irtautumisvaihe useasti käyttää potilaan unissa syntymistä asunaan. Siihen on mm. Rank kiinnittänyt tutkimuksissaan huomiota. Huone siis tässä tapauksessa unen käyttämänä symbolina on ilmeisesti äidin kohtu.
Mistä johtuu tämä asiain yhteys? Miksi tajuttomalle sielulliselle työskentelylle juuri tämä symboli on ominainen? Tajuinen minämme ei tiedä paljoakaan kaikesta siitä, mitä jo yksilöllinen kehityksemme jättää psyykilliseen rakenteeseen. Vielä vähemmän sillä on tietoa fylogeneettisen kehityksen siihen sisällyttämästä, joka kaikki rajoittuu tajuttomalle alueelle. Kun sikiö on äidinkohdussa, niin se on todella todellisuuden ulkopuolella. Sillä ei ole olemassa vielä mitään objektia. Se on samalla suojattuna kaikelta todellisuuden myöhemmin tuomalta ulkonaiselta ärsytykseltä. Vielä syntymän jälkeenkin jatkuu ihmislapsessa kauan tuota samaa tilaa. Se nukkuu kehdossa kapaloihin käärittynä täydellisessä häiritsemättömyydessä. Ainoat elämykset, jotka saattavat sen tekemisiin ulkomaailman kanssa, koskevat ravinnon ottamista ja ruumiin eritysten korjaamista, ja näiltä kummaltakin taholta tapahtuvat myöskin ensimmäiset objektia merkitsevät kokemukset. Mutta niissäkin kestää aikaa, ennenkuin lapsi todella kokee objektin ulkopuolella itseään. Tämän tilan jättämä vaikutus säilyy tajuttomissa sielullisissa kerroksissa.
Monesti tapaa kirjailijain esityksistä intuitiivisesti havaittuja tuntemuksia, jotka ovat oikeaan osuneita aavistuksia totuudesta nekin. Mielessäni on muuan kohta Sillanpään teoksesta "Töllinmäki". On syytä lainata se tähän. Kirjailijalla on sangen vahva taipumus paeta todellisuudesta passiiviseen mielikuvain leikkiin. Sehän on hänelle erikoisesti ominaista. Tilanne, jolloin alempana esitetty palanen on syntynyt, on merkinnyt pettymystä. Elämän kova realiteetti ei ole tuottanut tyydytystä, ja hän on tuntenut kärsineensä haaksirikon sillä taholla. Libido ei siis ole enää voinut sijoittua käytännöllisen työn tarjoamaan muotoon, ja silloin on mies palannut regression määräämänä tunne-elämässään niinkuin myöskin todellisuudessa takaisin kotiin. Kuinka pitkälle tässä tapauksessa regressio on todella pyrkinyt vetämään, se näkyy alempana. Siinä on epäilemättä ollut neuroosi lähellä, josta vain oma luomistyö todellisuuden tilalle sijoitettuna on pelastanut. Kohta on seuraava:
Astuin tuohon pieneen saunaan, jossa sittemmin olen pitänyt niin monta hiljaista hartaushetkeä. Istuen yksinäni tavattoman pienessä parvessa, selkä lattialle päin, kuuntelin löylyn kohinaa, joka sitten muuttui kihinäksi, pirahteli lopulta tuskin kuultavina pikkuääninä ja vihdoin raukeni kuumaksi äänettömyydeksi. Siinä sopi ajatella päättynyttä vaellustaan, aloitella tilintekoa. Siinä hiipi toveriksi miehen oma oleellisin itseys, mieleen palautui etäinen, onnellinen lapsuus, ei minään muistoina, vaan suoranaisena olotilana. Lämpenevä ruumiskin tuntui palautuvan puhtaaseen poikatilaansa, tuohon, kun saunasta juostiin suoraan sänkyyn vällyjen alle ja kyherryttiin sinne siihen asentoon, jossa jokaisen ihmisen maailmassa on ollut paras olla noina hiljaisina ajattomina viikkoina ennen syntymistään.
Juuri tuo "jokaisen ihmisen maailmassa" selittää, minkä tähden symboli tässä muodossa on ihmisille kaikissa olosuhteissa ja kaikkina aikoina ollut ja edelleen on ominainen. Siinä on takana "olotila", jonka jokainen on elänyt. Tutkielmassaan "Analyse des Idyllischen" Feuerlicht sanoo, että elämän ensi aste, olotila äidin kohdussa merkitsee perustaa idyllin psykologiassa. Onhan äidin kohtu Freudin sanoilla "ensimmäinen ja todennäköisesti yhä vieläkin kaivattu asumus, missä on oltu turvassa ja olo tuntunut hyvältä". Jos tämä periodi uudelleen koetaan elämässä vahvemmin kuin sitä seuraavat, niin idyllin etualalle astuvat pienuuden, ahtauden, kohtalottomuuden ja levon mielikuvat.
Myöskin Kivellä tapaamme saman idyllin perustan. Luonto on hänelle ollut äidinsymboli niinkuin yleensä. Kun hän puhuu "kotomaamme koko kuvasta ja sen ystävällisistä äidinkasvoista", on taustalla epäilemättä erityisesti kotiseudun maisemien herättämä äitiinkiintymyksen toistuminen. Niinpä onkin "Seitsemän veljeksen" psykologia suuressa määrin tuon tunteen määräämää, jonka oleellisimpana piirteenä on runoilijan oma pako retkeilyilleen "metsien kohtuun". Kirjassa Lauri toistaa samoja retkeilyjä, niinkuin hän yleensäkin ehkä kaikkein eniten kuvastaa runoilijan omaa tunne-elämää. Silmäillessämme juuri Laurin mielikuvia käy regression luonne yhä yksityiskohtaisemmin selväksi. Unitila koetaan identifioimalla itsensä ahtaassa pesässään nukkuvaan oravaan tahi "maa-emän" kohtuun kaivautuvaan myyrään. Timon laulussa oravasta toistuu sama mielikuva ilmaisten yhä selvemmin äitiinkiintymyksen kehdossakiikkumis-aikana, joka ikäkausi onkin vain suoranaista jatkoa sitä edeltäneelle tilalle ennen syntymää. Mainittakoon vain säkeet: "Keinuvassa kehtolinnass'" ja "Armaan kuusen äidinrinnass'". Ja syytä on tässä yhteydessä mainita sekin, että kirjan lopulla, jolloin kuolema koskettaa runoilijan mielikuvitusta punoutuen samalla uskonnollisen tunteen liikuntoihin, tapahtuu sekin saman regression merkeissä. Selvimmin se näkyy jälleen kehtolaulussa. Siinä toistuu syvä pyrkimys kaiken katoavaisuudesta lepotilaan, josta on matkaan lähdettykin. Mielikuva "hietakehdosta" toistaa siis jälleen saman pyrkimyksen.
Eläimillä on turkki, joka niitä suojaa ulkoilman vaihteluilta. Ihmisen on ollut suojautuakseen pakko muuttaa ulkomaailmaa sitä varten. Ferenczi nimittää edellistä muotoa autoplastiseksi ja jälkimmäistä alloplastiseksi. Sillanpään sauna, vällyt, sänky ja koti kokonaisuudessaan merkitsevät äidillistä suojapaikkaa alloplastisessa mielessä. Teknilliset keinot tekevät ihmiselle mahdolliseksi alloplastisen sijoittumisen realiteettien tuottamiin vaikeuksiin. Ensimmäisestä ihmisen asumuksesta, äidinkohdusta, symboli siirtyy käyttämään taloa ja rakennusta sekä huoneita yleensä tässä samassa merkityksessä näin ilmaisten ihmisruumista, erityisesti naista ja myöskin äidinkohtua. Mutta milloinkaan ei tapahdu niin päin, että naisen ruumis esiintyisi rakennuksen symbolina. Tämä laki pitää paikkansa kaikkiin tajuttoman sielullisen käyttämiin symboleihin nähden. Ne rakentuvat vain yhdessä suunnassa, tajuttomalta alueelta tajuntaan päin. Se olkoon mainittu kriteeriona psykoanalyyttisen tulkinnan paikkansapitävyydestä sekin.
Tässä kohdassa on syytä mainita, että myöskin viimeinen ihmisen asuma rakennus, hauta, "hietakehto", symbolisoi äidin kohtua. Jo lauseessa "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" kuvastuu tämä symboliikka. Siirrymmekin tässä toiseen tajuttoman sielullisen ajattelun käyttämään symboliin äidistä ja yleensä naisesta. Se on nimenomaan juuri maa. Siksipä myöskin kaikissa kielissä, jotka merkitsevät sanan suvun, maa on aina feminiininen. Myöskin meikäläinen kansan ajattelu on käsittänyt maan naisellisena. Viittaan maanviljelystaikoihin, joissa on runsas määrä symboliikkaa naisellisesta maasta. Maan hedelmöittäminen ja hedelmällisemmäksi saattaminen tapahtuu peniksen symbolin avulla. Puhutaan yleisestikin mahosta maasta, neitseellisestä maasta, jota aura ei vielä ole kyntänyt ja johon ei ole siemeniä kylvetty, sanotaan "maaemo", "isänmaa" eikä "äidin maa" jne. Unessa maa esiintyy tyypillisesti äidinsymbolina.
Myöskin raaka-aine, materia, joka etymologisestikin on, niinkuin Freud huomauttaa, latinassa johtunut sanasta mater, äiti, on samalla tavoin tajuttoman ajattelun käyttämä äidinsymboli. Tämä koskee varsinkin puuta raaka-aineena. Muuan potilaani, joka käytti myöskin kasvimaata unikielessään äidinsymbolina, muistaa, kuinka hän pienenä lapsena tunsi ilkeätä häpeän tunnetta kuullessaan työmiesten iltapuhteella puuta veistäessään kysyvän toisiltaan: "Mitähän siitäkin syntyy?" Hän sanoi häpeän olleen juuri samaa kuin äitiä kohtaan raskauden ja synnyttämisen mielikuvain yhteydessä esiintynyt. Työmiehillä esiintyi metafora "syntyy", joka tässä tapauksessa paljon käytön vakiinnuttamana metaforanakin jo on kulunut niin, että kukaan ei sitä lausuessaan enää tule assosioineeksikaan syntymistä sanan alkuperäisessä merkityksessä. Mutta lapsessa hänen kuullessaan lauseen tässä yhteydessä joutui liikkeelle silloin jo yliminän tuomitsema mielikuva tajuttomilla alueilla, ja hän tunsi tajuisesti häpeän. Raaka-aine esineen äitinä ja esineen siitä syntyminen olivat mielikuvina joutuneet liikkeelle.
Syntymisestä ja synnyttämisestä uni käyttää useasti symbolina veteen putoamista tai siitä pelastumista. Myöskin kansan sananparret ja myytit käyttävät samaa symbolia. Lapselle selitetään haikaran tuoneen hänet kaivosta tai lammikosta. Rank on esittänyt, kuinka yleisesti kansojen myyteissä sankarin syntymä esitetään vedestä pelastumisena tai löytämisenä. Kovin tyypillinen on siinä suhteessa myöskin meikäläisen myytin sankarin Väinämöisen synty.
Vedestä pelastumista syntymisen symbolina käyttää myöskin uskonnollinen rituaali kastetoimituksessa.
Omat vanhemmat symbolisoidaan unessa korkea-arvoisina henkilöinä. Isää edustaa unen kielessä kuningas, keisari, profeetta, pappi, presidentti jne. Tässäkin suhteessa voidaan tavata sama symboli kansan ajattelussa, esimerkiksi hallitsijasta maan isänä, papista isänä jne.
Kuoleman symboli unessa on poismatkustaminen eikä esiinny suoraan henkilöä itseään koskevana; näyttää siltä, että tajuttomalla alueellaan ei kukaan ihminen voi eläytyä kuolemaansa edes tässä lapsuudenaikuisessa ja sieltä kotoisin olevassa symbolissa. Samaa symbolia käyttää jälleen jokapäiväinen kielenkäyttökin puhuessaan "viimeisestä matkasta".
Symbolien lukumäärä on varsin runsas, mutta niiden asiain luku, joita näillä ilmaistaan, on odottamattoman vähäinen. Ne koskevat kaikkein primitiivisimpiä ajatuksia ja intressejä, niinkuin ihmisruumista, eri ruumiinosia, vanhempia, lähimpiä omaisia, syntymistä ja synnyttämistä, ja kuolemaa. Näitä seikkoja koskevat symbolit eivät kuitenkaan ole lähimainkaan niin runsaat kuin ne, jotka koskevat sukupuolielämää ja erittäin juuri seksuaalielimiä. Tämä tosiasia on ensi silmäyksellä yllättävä, ja juuri se saa aikaan maallikkojen taholla psykoanalyysin symboliopin vastustuksen. Mutta tosiasiasta ei pääse kieltämällä. Kun lähemmin asiaa ajattelemme, niin se ei sittenkään enää ole mikään yllätys, sillä juuri tälle alalle liittyvät kysymykset torjutaan tajunnan piiristä kulttuurimittojen mukaisesti, eikä niiden suoraa käsittelyä sallita. Ne ovat yksinkertaisesti kaikissa muodoissaan sopimattomia. Symboli on myöskin asu, missä kulttuurimittojen mukainen yliminä-tarkkailija kierretään, ja näin naamiossa saadaan tajunnan alueelle sellaista, joka siitä muuten on poissuljettu. Ei siis ole mikään sattuma, että niinkuin vitsi askartelee eniten sukupuolielämän alalla, samoin tapaamme symbolin sillä alueella runsaimpana. Esitettävät asiat eivät ole kovinkaan moninaiset, mutta esitysmuotojen runsaus on suuri. Varmaankin myös fylogeneettisellä kehityksellä tässä on tärkeä merkityksensä. Primitiivisissä kulttuurimuodoissa näemme nimittäin sukupuolielimillä ja toiminnoilla tavattoman tärkeän merkityksen. Siitä saamme käsityksen tutustuessamme luonnonkansojen tapoihin ja seremonioihin. Kansojen myyteissä, taioissa, sananparsissa ja lauluissa on myöskin runsaasti samaa seksuaalisymboliikkaa kuin unen rakenteessakin.
Seksuaalisymboliikan ilmaisutavat ovat siis runsaat. Viittaan tässä suhteessa yleensä psykoanalyyttiseen kirjallisuuteen, mm. Freudin itsensä akateemisissa luennoissaan esittämiin esimerkkeihin. Viitata sopii myös ylempänä unianalyysin yhteydessä esitettyyn esimerkkiin. Esitän ainoastaan yhden unen tyypillisen seksuaalisymbolin. Se on luku kolme, joka unessa yleensä symbolisoi miehistä genitaalia. Osoittaaksemme, kuinka tämäkin symboli on ikivanha ja yleinen eikä siis mikään yksilölle sinänsä ominainen, lainaan Weissin professori Zollerin kirjasta "Sinaischrift und griechisch-lateinische Alphabetik" mainitseman esimerkin:
Luvuista käyttämämme merkit ovat kotoisin arabialaisesta kirjoituksesta. Professori Zoller löytää kolmiluvun lähtökohdan hieroglyfikirjoituksen muodosta 3 joka ilmeisesti esittää miehistä sukupuolielintä. Siitä egyptiläisestä merkintämuodosta on kotoisin myöskin arabialaisessa kirjoituksessa tavattava kolmen merkintä, jolla on muoto r (kahden numero on 2 ja yhden 1). Saman esimerkin esittää myöskin Spiez eräässä kolmiluvun merkitystä laajemmalti tarkastelevassa tutkielmassaan.
Esimerkkinä kolmiluvun toistumisesta miehisen genitaalin symbolina unessa mainittakoon mm. tapaus, missä nainen varhaislapsuudesta alkaen aina oli ollut kilpa-asenteessa häntä paria vuotta nuoremman veljen kanssa. Tässä naisessa näytteli peniskateus ratkaisevaa osaa läpi elämän. Hän korvasi tuon puutteen niinkuin nainen yleensä tällaisessa tapauksessa yrittäen levottomassa jännityksessä aina yliotetta miehestä intellektuaalisella alalla. Hänen työnsä olikin siirtynyt kokonaan tälle linjalle. Hän halveksi tavallista naistyyppiä, "kanaa", jonka alemmuutta hän ei voinut sietää edessään. Tämän naisen unissa, kuten sanottu, toistui kolmiluku monissa eri yhdistelmissä, kuitenkin aina niin, että se edusti joko suorastaan miehistä genitaalia tahi myöskin miehistä sublimoitua potenssia.
Symbolien käytössä henkilö toimii kokonaan tajuttomalla psyykillisellä alueellaan, symboli silloin käsitettynä tässä nyt esittämässämme psykoanalyysin valaisemassa muodossa, siis ahtaammassa mielessä, kuin mitä varsinainen kielenkäyttö asian yleisesti käsittäen symbolilla tarkoittaa. Ihmisellä on tällä alueellaan käytettävänään kuvakieltä, joka merkillisesti on samanlaisia kautta maailman eri oloissa ja eri kansoissa ja on ollut niin jo ammoisista ajoista asti. Kysymys symbolien synnystä tuleekin näin sangen mielenkiintoiseksi tieteelliseksi probleemiksi, jonka ratkaisuun tässä yhteydessä ei ole syytä lähteä kajoamaan.
Olemme puhuneet symbolista pääasiassa sellaisena kuin sen tapaamme unen rakenteessa ja viitanneet sen esiintymiseen muissa olosuhteissa. Myöskin neuroosin oireen rakenteessa symboliikka näyttelee tärkeätä osaa. Symboliikan ymmärtäminen on siis psykoanalyytikolle välttämätön. Omien lakiensa alaisena sekin punoutuu muun psyykillisen sisällön yhteyteen kumoamattoman johdonmukaisesti. Tutkijan yksilöllisen tulkinnan varaan ei jää sitä vapautta, jonka maallikko asiaan syvemmin perehtymättä on valmis otaksumaan. Mitä mahdollisuuksia symboliikan ymmärtäminen avaa kansansielun ilmiöitä tutkivalle mytologille, antropologille, kielimiehelle jne., se alkaa vähitellen käydä selväksi, kun psykoanalyysi pääsee oikeuksiinsa työvälineenä myöskin näiden tieteiden aloilla. Ja niinhän todella on jo huomattavassa määrin tapahtunutkin.
PSYKOANALYYSIN TEKNIIKASTA.
Siitä, mitä alempana esitän psykoanalyysin tekniikassa vaadittavasta asiantuntemuksesta, käy selväksi, että psykoanalyysin oppimiseen ei riitä ainoastaan pelkkä kirjallisuuden tutkiminen eikä luentojen kuuleminen. Tulevan analyytikon on käytävä omakohtaisesti läpi ns. oppianalyysi. Hänen on siis itse asetuttava potilaan asemaan. Oppianalyysin vaativatkin nykyään kaikki varsinaista psykoanalyysia edustavat oppilaitokset, joista meikäläiselle tutkijalle lähinnä tulevat kysymykseen Berliinin, Wienin ja Lontoon. Vasta sen avulla henkilö voi vapautua oman psyykillisen tajuttoman rakenteensa asettamista esteistä, jotka häiritsevät häntä hänen yrittäessään vapaana omakohtaisista tunnetekijöistä niin sanoaksemme instrumenttina asettua valaisemaan toisen henkilön tajuttomia psyykillisiä syvyyksiä. Toisin sanoen vasta sen jälkeen, kun tutkija on oppinut tuntemaan oman psyykensä tajuttoman rakenteen, hän kykenee perehtymään myös toiseen.
Psykoanalyysi ei ole mikään yhdentekevä ja vähäpätöinen toimenpide. Sen taitamaton ja riittämätön soveltaminen saattaa liikkeelle tekijöitä, jotka tietyissä tapauksissa voivat pahastikin hämmentää sairaan jo ennestään vaikeata suhtautumista ympäristöönsä. Työskentely vaatii siis teknillistä asiantuntemusta ja taitoa aivan niinkuin kirurginenkin toimenpide.
Psykoanalyysi syntyi, niinkuin olemme nähneet, hoitotekniikan uudistuksena. Yhä vieläkin sen jatkuva kehitys yleensäkin perustuu tällä tekniikalla neuroosin hoidossa saavutettavaan tulokseen ja tietoon. Se on kyllä laajentunut yleiseksi viettipsykologiaksi, niin että voimme sen sanoa olevan ennen kaikkea psykologiaa entisestään uudistetussa merkityksessä; sellaisena sitä teoriana sovelletaan monen kysymyksen ratkaisuun eri tieteiden aloilla. Voimme näin siis erottaa toisistaan psykoanalyyttistä tekniikkaa käyttävän psykopatologian ja teoreettisen yleisen viettipsykologian.
Psykoanalyysin tekniikka perustuu vapaaseen assosiaatioon. Potilas on psykoanalyyttisessä istunnossa valvetilassaan, mitään hypnoosia ei psykoanalyysi käytä, potilaan on vain päästävä psykoanalyyttisen perussäännön noudattamista helpottavaan asenteeseen. Sitä varten hän istunnossa makaa pitkänään leposohvalla. Analyytikko istuu tuolissa sohvan pääpuolessa niin, että välitön toisen katsominen välttyy. Asenne helpottaa paljon sitä vaikeutta, mikä potilaalla on irtautuessaan sovinnaisen keskustelun luonteesta ja toteuttaessaan psykoanalyyttistä perussääntöä, joka vaatii, että hän omasta aloitteestaan ilman mitään kyselyjä sanoo kaikki tajuntaansa kohoavat mieleenjohtumat ja sanoo ne heti niitä omalla kritiikillään arvioimatta. Monet eri tekijät, jotka vaikuttavat potilaan torjuvan tekijän, siis yliminän taholla, vaikeuttavat vapaata assosioimista.
Olemukseltaan psykoanalyysin tekniikka on pysynyt sinä, miksi Freud sen alun pitäen kehitti luovuttuaan katarttisesta hoitotavasta. Luonnollista on, että vuosien työ on lisännyt tietoamme neuroosien rakenteesta yhä enemmän ja näin rikastuttanut ja varmentanut myöskin tekniikkaa. Samalla on sanottava, että psykoanalyysin alalla analyytikon oma vuosien kuluessa kehittyvä asiantuntemus tuo mukanaan teknillisen valmiuden, jota ei millään muulla tavalla opita. Kaikista yrityksistä huolimatta ei hoitoaikaa kuitenkaan ole voitu suurestikaan lyhentää. On kyllä tehty eri aikoina ehdotuksia ja suoritettu kokeiluja psykoanalyyttisen tekniikan muuttamiseksi niin, että tulokseen päästäisiin nopeammin. Nämä pyrkimykset ovat aiheuttaneet joitakin psykoanalyysistä irti haarautuneita suuntiakin (mm. Stekel). Mutta itse psykoanalyysiä edustavalla taholla niistä ei ole tullut mitään pysyvää. Esimerkkinä mainittakoon Ferenczin aikanaan ehdottama aktiivinen hoito, josta hän sitten itse perinpohjin luopui. Hoidon pitkäaikaisuutta ei näin ollen voida välttää, niin mukavaa kuin se olisikin. Yhtä vähän kuin keuhkotuberkuloosi voidaan hoitaa lyhyessä ajassa, yhtä vähän voidaan pakottaa neurootikko käden käänteessä selviämään tajuttoman psyykillisen dynamiikan määräysvallasta ja sijoittaa hänet realiteetteihin minänmukaisella tavalla.
On kyllä sellaisiakin tapauksia, joissa psykoanalyyttinen asiantuntemus voi opastaa sairaan vapautumaan oireestaan lyhyessäkin käsittelyssä silloin, kun oire on suppea-alainen ja toistaa verraten myöhään sattunutta mutta voimakkaasti affektipitoista traumaattista elämystä, siis samalla tavalla kuin tuossa aikaisemmin esitetyssä Breuerin tapauksessa. Esimerkkinä sellaisesta mainittakoon seuraava tapaus: Potilas, keski-ikäinen mies, tuli vastaanotolle sangen kiihtyneessä mielentilassa. Kykenemättä aluksi puhumaan sanaakaan hän heittäytyi tuoliin ja purskahti hillittömään itkuun. Rauhoituttuaan jonkin verran hän sanoi, että ihmiset pitävät häntä bolshevikkiagenttina. Tämä mielentila oli alkanut kaksi viikkoa sitten havainnolla, että hän oli näkevinään kahden etsivän poliisin seuraavan häntä. Sen jälkeen hän teki alituisesti huomioita ja johtopäätöksiä ympärillään olevista henkilöistä. Kaikkialla hän näki merkkejä siitä, että häntä epäillään. Hän sanoi itse, että häntä vastaan oli rakennettuna sellainen todistusten ketju, että hän ei pääse siitä vapautumaan millään harkinnalla enää, ja että ketju on ihan auttamattomasti kiinni nyt, kun hän epäilee lääkäriäkin, jonka hän otaksuu ajattelevan hänen tulleen vain pestäkseen itsensä tällaisella ovelalla tavalla vapaaksi epäluulosta. Sanalla sanoen, esillä oli aivan tyypillinen paranoidinen rakennelma. Potilas tarkkaili ympäristöään vainuten kaikkialla ilmiöitä, jotka tukivat hänen vahvasti tunnepitoista harhakuvitelmaansa. Täyttä todellisuuden arvoa ei hänen tajuntansa kuitenkaan voinut harhalle antaa, mutta siitä huolimatta se kiusasi häntä yhtä voimakkaasti kuin jos hän siihen täydellisesti olisi uskonut. Tällaisessa tapauksessa jo ristiriita älyllisen, tajuisen harkinnan ja tunnepurkauksen voimakkuuden kesken opastaa kääntämään huomion tajunnasta riippumattomaan sielulliseen kerrokseen, missä syyllisyydentunto vaikuttaa ja sijoittuu näin tajuisesti mahdottomaan muotoon. Tällä kertaa sattui niin onnellisesti, että oiretta ylläpitävä syvempi tekijä ei ollut kovinkaan vaikeasti tajuntaan kohotettavissa, vaan se oli tapahtunut siksi myöhäisessä ikäkaudessa, että sen sijoitus oli verraten pinnallinen. Aikaisesta lapsuudesta henkilöllä kyllä oli ollut jännittynyt passiivisesti feminiininen asennoituminen isään. Sitä oli korostanut myöskin isän hillitön ja raaka ruumiillinen kuritus. Analyysissä ei tällä kertaa tarvinnut kuitenkaan ulottua tajuttoman sisällön syvimpiin tekijöihin asti. Ne oli erittäin voimakkaasti eletty uudelleen myöhemmin sattuneessa kokemuksessa. Potilas sanoi nytkin vielä pelkäävänsä palauttaa tuota kokemusta yksityiskohtaisesti mieleensä. Tapahtuma oli ollut seuraava: Ollessaan juoksupoikana eräässä liikkeessä, missä hänellä oli käskijänä erittäin raaka konttoripäällikkö – niinkuin hän sanoi, käyttäen tästä isän korvikkeesta samaa määritelmää kuin aikaisemmin isästä kertoessaan – hän oli tehnyt konttorissa murron. Hän oli ottanut kassan avaimen laatikosta, missä tiesi sitä säilytettävän, ja anastanut kassasta rahasumman. Rahan hän muistaa olleen osan seteleissä ja pienemmän erän kovana rahana pussissa. Setelit hän oli piilottanut kotiinsa vintille ja rahapussin heittänyt rahoineen mereen. Siis varsin omituinen varkaus. Hänhän ei käyttänyt millään tavalla rahoja hyväkseen. Seuraavina päivinä hänellä oli ollut työpaikassaan kauhea olo. Kukaan ei puhunut hänelle sanaakaan, mutta hänen mielestään kaikki epäilivät häntä. Kahden päivän ajan hän oli näkevinään, että kaksi etsivää poliisia seurasi häntä kadulla. Hän ei voinut kestää jännittynyttä kidutusta sen pitemmälti, vaan meni omasta aloitteestaan rikoskomissaarin puheille. Siellä hän tunnusti tekonsa hillittömän itkun vallassa. Onneksi hänelle virkamies oli siksi terävänäköinen, että oivalsi tässä tapauksessa olevan tavallisuudesta poikkeavan rikollisen ja antoi säälin käydä oikeudesta. Komissaarin vaikutuksesta ei työnantajankaan taholla vaadittu mitään rangaistusta, lukuunottamatta paikan menetystä. Seurauksena tästä asiain kulusta oli sitten kiinteästi eteenpäin pyrkivä elämänsuunta, joka on johtanut sangen kunnioitettaviin tuloksiin.
On ilmeistä, että potilas paranoidisessa harhassaan toisti nyt kerrottua kokemusta. Niinkuin silloin oli ollut juuri tuon pahimman kiusaavan mielenliikutuksen aikana se käsitys, että kaksi etsivää poliisia häntä seurasi, samalla tavoin tila oli tälläkin kertaa alkanut nimenomaan samalla mielikuvalla. Hänen tulonsa lääkäriin oli sen tilanteen toisintoa, jolloin tunnustuspakko oli saattanut hänet rikoskomissaarin luokse ja jolloin hän samalla tavoin oli hillittömästi itkien tehnyt tunnustuksensa kuin nyt esittäessään asiansa lääkärille. Mainittava on sekin, että hän myöskin nyt aluksi vaati tilaisuutta päästä oikeuden eteen saadakseen siellä puhdistautua epäluuloista.
Tässä tapauksessa jo tuo aikaisempi todella tapahtunut rikos oli niitä, joita tehdään vaikean tajunnasta torjutun passiivis-feminiinisen viettisuhteen määrätessä. Asenne on syyllisyydentunto isän edessä. Potilas provosoi itselleen rangaistusta ja viettiä kiihottavaa jännitystilaa isän taholta. Niin paradoksaaliselta kuin väite kuuluneekin, niin on totta, että henkilö tällaisessa tapauksessa tekee rangaistuksentarpeessaan rikoksen saadakseen konkreettisen aiheen tajuttomalla sielullisella alueella vaikuttavalle syyllisyydentunnolleen. Varhainen syyllisyydentunto on ollut isän edessä. "Raaka" konttoripäällikkö on saattanut isään sijoittuneet tunnearvot liikkeelle. Koko rikoksessa ei näkynyt rahan käyttämisen tarkoitusta. Päinvastoin henkilö koetti teon tehtyään heti päästä niistä irti niin pian kuin mahdollista. Mikä sitten tällä kertaa oli saanut syyllisyydentunnon löytämään aiheekseen bolshevikkiagenttina toimimisen, siihen oli erittäin selviä aktuaalisia syitä vapaussodan jälkeisissä kokemuksissa, jolloin henkilö ei mielestään kyllin tehokkaalla tavalla kyennyt avustamaan sotatoimissa ja epäili jo silloin, että työnantaja, siis isän korvike, voisi syyttää häntä "punaisuudesta".
Potilas vapautui oireistaan ja on sen jälkeen pysynyt terveenä ja kyennyt suoriutumaan toimensa vaatimista vaikeuksista. Tavallaan voisi tällaista hoitotapausta verrata Breuerin katarttiseen hoitoon, vaikkakaan siinä ei ole ollut tarvis käyttää hypnoosia, vaan syvempi kokemus traumaattisena aiheena on palautunut mieleen vapaan assosiaation avulla. Potilas on saanut tunnustuksessaan jälleen yksityiskohdittain elää loppuun tuon kipeän kokemuksen. Mutta mitään varsinaista riittävään syvyyteen ulottuvaa psykoanalyysia se ei ole. Siinä jäävät potilaan syvimmät kerrostumat edelleenkin koskemattomiksi, sillä psykoanalyytikon kyllä havaitsema vietinsijoitus ei näin lyhyessä hoidossa voi joutua esille todella terapeuttisesti tehokkaassa syvyydessä. Vaikeammassa neuroosissa ei siis tällainen hoito mitenkään riittäisi. Samanluontoisia lyhyellä psykoanalyyttisellä opastuksella autettavissa olevia tapauksia sattuu useasti vähän normaalista poikkeaville henkilöille. Esimerkiksi psykoanalyyttisesti kouliintunut pedagogi voi monesti auttaa oppilaitaan vaikeuksissa, joissa nämä toistavat ympäristöönsä sijoittautumisissaan varhaisia tunneryhmityksiä.
Siitä, että psykoanalyysiä ei milloinkaan edes opetustarkoituksessa voi suorittaa kolmannen henkilön läsnäollessa, aiheutuu tiettyjä vaikeuksia tämän hoitotekniikan opettamiselle. On jo siitäkin syystä tarpeellista, että opiskelija alistuu oppianalyysiin. Sen ohella hän ennätettyään tiedoissaan riittävän pitkälle voi ottaa itse analysoidakseen potilaita oppilaitoksen poliklinikasta ja suorittaa ns. kontrollianalyysejä, joista hän aika ajoin antaa selonteon analyysin kulkua seuraavalle opettajalle. Siinä hänellä on myöskin tilaisuutta perehtyä psykoanalyysin tekniikkaan ja vapautua sen suorittamisessa ilmenneistä virheistä.
Psykoanalyyttisessä työskentelyssä ei voi käyttää mitään kojeita eikä mittausvälineitä, jotka tekisivät työn sen tekijän psyykillisestä tulkinnasta riippumattomaksi, vaan ainoana työvälineenä on tutkijan oma psyyke. Jos siinä on vaikuttamassa tekijöitä, joita henkilö ei itse tajuisesti oivalla, vaan jotka hän on tajunnastaan torjunut, hän ei silloin myöskään, kuten mainittiin, kykene näkemään toisessakaan henkilössä vastaavia tekijöitä, vaan katsoo niiden ohitse. Hänellä on, käyttääkseni Stekelin vertausta, psyykillisessä näkökentässään sokea kohta. Kyetäkseen täysin puolueettomana peilinä heijastamaan esiin kaiken, mitä potilaan tajuttomassa rakenteessa liikkuu, hänen on siis vapauduttava omista torjumisilmiöistään. Tämä on, niinkuin jo ylempänä huomautimme, tärkein seikka, joka pakottaa opiskelijan oppianalyysiin.
Niin ratkaisevaa kuin psykoanalyyttisessä työskentelyssä onkin ilmiöiden selvittäminen (Deutung), assosiaatioiden, oiretoimintojen, virhetoimintojen ja unien oikea tulkinta, niin ei se kuitenkaan yksinomaan riitä psykoanalyysin suorittamiseen. Ellei analyytikko ole selvillä siitä, mitä tajuttomia tekijöitä potilas psykoanalyyttisessä tilanteessa ja aktuaalisissa tilanteissa elämässä psykoanalyysin ulkopuolella kulloinkin toistaa, jää tuo selvittely vain intellektuaaliseksi tulkinnaksi ulottumatta siihen syvyyteen, missä sairautta ylläpitävät tekijät vaikuttavat. Neurootikko niinkuin tervekin henkilö reagoi tilanteeseen tajuttoman tunnerakenteensa mukaisesti. Neurootikossa tämä rakenne on tajuttomien pyrkimysten määrätessä regredioitunut varhaislapsuuden libidokehityksen kiinnekohtiin ja pyrkii toistamaan niitä suhteessa realiteettiin. Potilaan suhteessa analyytikkoon toistuu sama ilmiö. Lapsuusiän tunteensijoitukset niihin liittyvine kokemuksineen ja mielikuvineen joutuvat liikkeelle. Mitä pitemmälle analyysi ehtii, sitä enemmän kuoriutuu lähempänä tajuntaa olevia asenteita pois, ja liikkeelle joutuvat yhä varhaisemmat tajuttomalle alueelle torjutut tekijät. Potilaan suhteessa analyytikkoon tapahtuu siis aikaisempien vietinkohdikkeiden korvaaminen. Analyytikkoon sijoitetaan libidokiintymystä, joka varhaisessa lapsuudessa on kohdistettu lähimpiin. Tätä analyysissä esiintyvää ilmiötä sanotaan, niinkuin jo ylempänä mainitsimme, siirtokiintymiseksi (Übertragung). Siirtokiintyminen ei ilmene ainoastaan positiivisena kiintymisenä, vaan myöskin vihana, jolloin sanomme sitä negatiiviseksi.
Positiivisessa siirtokiintymisessä potilaalla on tilaisuus kohdistaa patoutunutta libidoa objektiin, ja seurauksena onkin silloin, että oireet samalla helpottavat. Potilas voi silloin viehättyä pelkän mielihyväprinsiipin mukaan pysymään jatkuvasti vain tässä asenteessa ja käyttää sitä hyväkseen säästyäkseen katsomasta itseään tajuttomia syvyyksiä myöten. Näin siis positiivinenkin siirtokiintyminen joutuu palvelemaan analyysille ominaista vastustusilmiötä, josta olemme jo ylempänä maininneet. Olisi erehdys luottaa analyysissä tähän tulokseen. Monessa sairaalahoitotapauksessa, missä tulos katoaa kohta sen jälkeen kun potilas jälleen joutuu kotioloihin, on paraneminen juuri tällainen vielä pinnallinen siirtokiintymistulos (Übetragungserfolg). Niin pian kuin työskennellään eteenpäin, kun potilas on saanut selväksi itselleen pyrkimyksensä pysyä tässä mukavassa asenteessa ja havaitsee, että hänellä ei ole odotettavissa mitään vastaavaa kiintymystä analyytikon taholta, muuttuukin asia. Syvemmät, tajunnasta torjutut, regressiota edustavat viettiasenteet joutuvat liikkeelle jälleen, niinkuin ne ovat sairastuessa joutuneet silloin, kun kiintymyksissä on sattunut pettymys tai jokin muu joko psyykensisäinen tai ulkonainen kokemus on patouttanut vietin. Potilas alkaa asettua vastarintaan, joka sekin on rakenteeltaan tajuntaa syvemmällä. Hänessä kohoavat esiin yliminätekijät, jotka ovat vietinkehityksen vaiheissa torjuneet tajunnasta sen varhaiset pyrkimykset ja sitä torjumisasennetta edelleenkin pitävät yllä. Näin joudutaan yhä selvemmin itse torjumistapahtuman selvittämiseen.
Vastustus, joka käyttää kaikkia keinoja ja useasti on ovelalla tavalla rationalisoitua, on analysoimalla poistettava. Siinä työskentelyssä, helpotettaessa potilaan sisäistä jännitystilaa saattamalla hänen yliminäänsä suvaitsevaisemmaksi, kohotetaan samalla pala palalta potilaan itsensä tajuiseen havaintopiiriin tajuttomia, sairautta ylläpitäviä tekijöitä. Kun tällöin positiivinen siirtokiintyminen useasti saattaa vaihtua negatiiviseksi ja myöskin siinä toistaa varhaisia viha-asenteita, on analyytikon kyettävä säilyttämään analyyttinen puolueeton asenteensa hairahtumatta millään tavoin reagoimaan potilaansa vihaan saman luontoisella tunnesävyllä. Asiaan perehtymätöntä, joka ei itse ole selvillä omasta psyykestään, voi tällainen vaara uhata.
Siirtokiintyminen on siis tapahtuma, missä potilas suhteessaan analyytikkoon toistaa tajuttomalla alueellaan mielenliikutuksia, jotka yleensä määräävät hänen suhtautumisensa tilanteisiin. Psykoanalyysi muodostuu sen johdosta varhemmin elettyjen tilanteiden uudestaan elämiseksi niin sanoaksemme pienoismuodossa itse analyysissa. Samalla se antaa tilaisuuden selvittää kaiken sen osuuden, minkä tajunnasta torjuttu libido yhä edelleen kohdiketta etsivänä ja esiin pyrkivänä tekijänä määrää.
Psykoanalyysi ei siis ole mitään pelkkään intellektuaaliseen selittämiseen rajoittuvaa työskentelyä, vaan se on potilaan tunne-elämän kaikkein syvimpien tekijöiden sijoittamista toistumaan realiteetissa, jota tällä kertaa edustaa psykoanalyyttinen tilanne. Siinä analyyttinen opastus saattaa samalla potilaan itsensä askel askelelta tajuamaan kaiken sen, mitä hän elämyksissään toistaa ja on toistanut.
Niinkuin siirtokiintymisen oikea ymmärtäminen ja käsittely on psykoanalyysissä välttämätön, samalla tavoin on välttämätön vastustuksen analysointi. Freud mainitsee eräässä esityksessään "Über die wilde Psychoanalyse" siitä, kuinka pintapuolisesti psykoanalyysiin perehtynyt on valmis otaksumaan, että sairas kärsii jonkinlaisen tietämättömyyden takia ja että asia on sillä autettu, kun tämä tietämättömyys niin pian kuin mahdollista poistetaan ja sairaalle selvitetään, mitä hän on tajunnastaan torjunut. Tässä siis jälleen joudumme korostamaan sitä totuutta, että mikään intellektuaalinen selvittäminen ei yksinään riitä sairasta auttamaan. Sairautta ylläpitävä tekijä ei ole tietämättömyys sellaisenaan, vaan painopiste lankeaa niihin sisäisiin tekijöihin, jotka ovat pakottaneet hänet tuohon tietämättömyyteen itsestään. Ne ovat aikanaan saaneet hänet torjumaan tajunnastaan nyt tuntemattomat psyykilliset pyrkimykset, ja niiden vaikutuksesta nämä pyrkimykset pysyvät yhä torjuttuina, mutta eivät silti tehottomina. Torjuviin tekijöihin on siis työskentely ennen kaikkea kohdistettava. Nämä samat tekijät kohoavat esiin psykoanalyysissä vastustuksen muodossa. Sairas asettuu vastarintaan joka kerta kuin assosiaatiot lähenevät torjuttua psyykillistä sisällystä. Vastustuksen analysoiminen auttaa sitten pala palalta torjuttua sisältöä kohoamaan tajuiseksi. Näin siis vastustuksen analysointi on se vapauttava toimenpide, joka laukaisee potilaan sisäistä jännitystilaa. Jos lääkäri tuntematta psykoanalyysin tekniikkaa lyhyessä vastaanotossa yrittää tehdä kaiken ja selvittää potilaan unien tai muiden tiedonantojen perusteella sairaan tajutonta rakennetta, niin hän panee helposti liikkeelle vain viha-affektin. Hän herättää esiin torjuvan puolen vankkana vastarintana ja kritiikkinä, ja kun hänellä ei ole käytettävänään vielä mitään varsinaisen siirtokiintymisen tuomaa asennetta, niin vastustus jää analysoimatta, sairasta ei ole autettu ollenkaan ja psykoanalyysille on tehty karhunpalvelus.
Paras neuvo, minkä voimme antaa näin ollen psykoanalyytikoksi aikovalle, on se, että opastamme hänet psykoanalyyttiseen oppilaitokseen.
PSYKOANALYYSI JA KASVATUSTYÖ.
Psykoanalyysin soveltaminen kasvatustyöhön on asian itsensä luonnosta johtuva välttämättömyys: Sitä on omansa todistamaan sekin, että jo muutamia vuosia on säännöllisesti ilmestynyt aikakauslehti, jonka ohjelmana ovat yksinomaan psykoanalyyttisen pedagogiikan saavutukset ja jonka avustajakuntaan kuuluu tutkijoita eri maista. Lehti on tunnetun pedagogin professori Ernst Schneiderin ja tohtori Heinrich Mengin toimittama, nimeltään "Zeitschrift für psychoanalytische Pädagogik". Tähän mennessä se on ehtinyt käsitellä monia käytännöllisen kasvatustyön kannaltakin tärkeitä kysymyksiä.
Lapsen omantunnon kehityksen psykoanalyyttinen ymmärtäminen on kasvattajalle erittäin suuriarvoinen apu hänen suhtautuessaan kasvatettavaansa. Sen tautta, että yliminä myöskin myötätuntoisen identifioinnin tietä omaksutaan oman minänrakenteen osaksi, käy kasvattajan vaatimusten noudattaminen itsestään selväksi omakohtaiseksi asiaksi ja kadottaa sen pakon luonteen, mikä sillä on niin kauan kuin kasvattaja vaikuttaa vain ankaruuden ja rangaistuksen pelon avulla ulkopuolisena mahtina. Pitkin matkaa kasvatuksen jatkuessa on välttämätöntä, että sen jättämä vaikutus todella sijoittuu kasvatettavan minänrakenteeseen asti eikä jää ulkopuoliseksi alistuvaisuudeksi.
Palautamme tässä vielä mieleen myöskin siirtokiintymistapahtuman. Tapasimme sen psykoanalyyttisessä neuroosien hoidossa. Siinähän se näyttelee ratkaisevaa osaa potilaan sijoittaessa varhaislapsuuden tunnearvoja analyytikkoon. Analyytikko toistaa ajoittain eri henkilöiden asemaa sairaan tunne-elämässä. Analyytikkoon sairas soveltaa kiintymystään niin positiivisessa mielessä myötätuntona kuin negatiivisessakin vihana. Kasvattajan asema on sama. Jos nyt analyytikko tekisi niin, että hän sairaan vihamieliseen asenteeseen vastaisi vihalla hänkin, niin voisimme sanoa analyysin siinä paikassa olevan karilla. Mutta kun vihamielinen asenne analyysissä juuriaan myöten analysoidaan, niin käy säännöllisesti niin, että se muuttuu myötätunnoksi. Luulisimme asianlaidan kasvatuksessa olevan saman. Kun oppilas kokee, että hänen vihansa ei herätäkään vihaa, vaan siihenkin suhtaudutaan ymmärtämyksellä, niin viha muuttuu kiintymykseksi. Sillä tavoin kehitetty kiintymys on opettajan kädessä erinomainen väline johtamaan myöskin oikeaan työintoon ja aktiivisuuteen menestyksellisissä muodoissa. Oppilaan yliminänmuodostus jatkuu onnellisella linjalla. Mutta jos opettaja olisi antanut omille tunteilleen täyden purkautumisvapauden ja vastannut vihaan vihalla, niin hän ei silloin myöskään yliminää rakentavana esikuvana onnistuisi valtaamaan oppilaan sielullisessa rakenteessa sitä asemaa kuin ymmärtäessään oppilaan vihan syvemmän rakenteen ja suhtautuessaan siihen asiallisella ymmärtämyksellä. Koulunkäynti muuttuu vihamielistä asennetta seuratessa vastenmieliseksi ja kasvatus pakkokasvatukseksi. Lapsen yliminän rakenteessa se merkitsee sitä, että kasvattava vaatimus ei ulotu omakohtaiseksi minää muodostavaksi tekijäksi, vaan jää ulkopuoliseksi pelättäväksi uhkaksi. Kasvatuksessa on siis siinäkin osattava käsitellä siirtokiintymistä asiantuntevasti ja saatava aikaan kiintymys myönteisessä mielessä. Sitä ei tarvitsee säikähtää, että lähtökohtana saattaa olla päinvastainen tunnearvo, jopa vaikean uhman ja epäluuloisuudenkin muodossa. Toisaalta ei liiallinen optimismikaan ole paikallaan, sen tietävät kyllä ne, jotka ovat joutuneet käsittelemään vaikeasti pahantapaisia lapsityyppejä. Viittaan Aichornin moniin arvokkaisiin julkaisuihin tältä alalta.
Lapsen luonteen ja tunne-elämän kokonaisuus on oivallettava ja ymmärrettävä siinä ne tekijät, jotka lapsi tuo varhaisilta vuosiltaan kodin piiristä kouluun. Vihassaan niinkuin rakkaudessaankin lapsi toistaa tajuttomia aikaisemmin elettyjä kiintymyksiä ja vastenmielisyyksiä. Niille se löytää yhä uudelleen kohdikkeet elämässä ympärillään.
Psykoanalyyttisessä vanhempain neuvonnassa on myöskin suuria vaikeuksia. Siinä syntyy vastustus vanhempain itsensä taholla, jotka vaistoavat narsismin loukkauksen omalla kohdallaan ja asettuvat tunnesijoituksissaan samalla kilpa-asenteeseen analyytikon kanssa. Sanalla sanoen analyytikko tulee alueelle, missä he kaikin mokomin haluavat säilyttää määräysvallan. Työskentely vaatii siis suurta tahdikkuutta ja omien tunneliikuntojen hallintaa analyytikon puolelta. Kaikkein parhaiten lapsianalyysi käy silloin, kun vanhemmat säilyvät siitä niin tietämättöminä kuin mahdollista. Parhaimmassakaan tapauksessa, vaikka heillä olisi asiantuntemustakin psykoanalyysin alalla, he eivät itse pysty voittamaan tajuttoman tunne-elämänsä vaikutusta, eikä sitä heiltä voi vaatiakaan.
Kun lähemmin ajattelemme mahdollisuuksia, jotka opettajalla on soveltaa psykoanalyyttistä asiantuntemusta työhönsä, niin on heti sanottava, että kovin aktiiviselle kannalle ei ole syytä asettua. Lainaan sveitsiläisen Willy Kuendigin seuraavan lausunnon:
"Analyyttisesti asiaan perehtyneen opettajan 'tekniikka', jos hänen metodistaan yleensä voidaan tätä sanaa käyttää, on vain joissakin kohdin yhtäläinen kuin analysoivan lääkärin. Hänen työskentelyynsä oppilaidensa kanssa liittyy kiinteästi oikea tahdikkuus ja hienotunteisuus, sanoisimmeko intuitio, jota on oikeastaan mahdoton koota mihinkään sääntöihin, vaan joka jää opettajan oman vaiston varaan. Opettajan on pidettävä mielessä, että hän ei ole tekemisissä täyskasvuisten kanssa, vaan lasten, siis vielä herkästi muovailtavissa olevan aineksen, jonka ominaisuudet vaihtelevat eri tapauksissa. Opettajalla täytyy olla synnynnäistä kykyä tulla toimeen ihmisten ja erityisesti lasten kanssa. Hänellä pitää olla kykyä eläytyä asiaan ja samalla oikeaa tahdikkuutta. Sitä voidaan työn avulla herkistää, mutta sitä ei voida koskaan hankkia kokonaan valmiina. Tässä mielessä karkearakenteinen opettajaluonne ei voi ylpeillä mistään erityisen huomattavasta menestyksestä työssään. Vallan vahingollinen on tällainen henkilö siinä tapauksessa, että hän on ahminut tajuntaansa jonkin psykoanalyyttisen oppaan ja uskoo jo sen avulla saavuttaneensa riittävän määrän tietoa ja kykyä ryhtyä lähimmäistensä menettelyjä 'analysoimaan'. Hän lähtee etsimään kasvateistaan sielullisia komplekseja ja päätyy säännöllisesti elämään omat analysoimattomat kompleksinsa, jotka hän muista löytää ja niissä tuomitsee tahtomatta tunnustaa niitä omikseen. Hän ei siis milloinkaan voi ymmärtää lapsen sielunelämää, siitä estävät häntä hänen omat torjumisilmiönsä, hänen työnsä tiellä ovat omat analysoimattomat rasitukset."
Psykoanalyyttinen asiantuntemus ei voi työntää itseään kasvatustyössä etualalle ja pyrkiä soveltamaan kaikkeen mahdolliseen tietoaan. Se voi pikemmin sanoa, mitä ei ole tehtävä, kuin sen, mitä on tehtävä. Näin ollen se asettuukin odottavalle kannalle. Vasta sitten, kun analyyttisesti kouliintunut opettaja herkemmin kuin joku muu ajoissa havaitsee oppilaansa kehityksessä olevan tapahtumassa harha-askelen, hän käy asiaan kiinni. Mutta silloinkin hänen on oltava selvillä siitä, että hän ei menettelyllään vahingoita, vaan kykenee hallitsemaan tilanteen. Tästä syystä hänen onkin ennen kaikkea oltava selvillä omasta itsestään.
Jo niissä vaiheissa, jolloin lapsi alkaa kehittää yliminää omaksumalla kasvattajan vaatimuksen itseensä, siinä kehittyy syyllisyydentunto. Alkuperäinen aktiivista asennetta edustava väkivaltaisuus kääntyy passiiviseksi alistumiseksi. Jos kasvattaja tällöin vaikuttaa liika-ankaruudessaan lapsen ikäkaudella vielä kovin pelkoa herättävänä, niin syyllisyydentunnon takana vaikuttava tuskallinen ahdistus, jonka syvimpänä tekijänä on kastraatiohätä, korostuu, ja lapsessa kehittyy lapsuusiän neuroosi. Myöhemmin elämässä toistuessaan se saattaa ilmetä vaikeassakin muodossa, ja useimmissa tapauksissa aiheuttaa sen, että henkilön luonne pysyy läpi elämän arkana ja epäitsenäisenä. Siinä on havaittavissa neuroottisluontoisia piirteitä silloinkin, kun se ei kehity varsinaiseen sairautena pidettävään mittaan asti.
Tavallisin elämys, joka toistaa varhaisen jo oidipusasenteen torjumisissa kehittyneen syyllisyydentunnon, on onania. Se panee liikkeelle kehitysvuosina uudelleen lapsuusiän tuskallisen syyllisyydentunnon ja hädän. Sen jälkeen kun olemme perehtyneet psykoanalyyttiseen libidokehitykseen on käynyt ilmeiseksi, että tämä kehitys on biologinen ilmiö, joka tapahtuu luonnon omien lakien mukaan niinkuin kaikki muukin ruumiin toimintojen kehittyminen. Olisikin oikeastaan varsin merkillistä, jos tämä puoli kehitystä ilmaantuisi vasta puberteetti-iällä valmiina ilmiönä niinkuin ne tahtovat väittää, jotka vastenmielisyydestä jättävät näkemättä jo lapsen kehittyvän sukuvietin ilmenemisen.
Onanian lapsi oppii tavallisesti kehitysiässään leikkitovereilta, mutta useasti keksii sen itsekin. Lapsi pitää asian suurimpana salaisuutenaan ja onnistuukin useimmiten siinä. Kun syyllisyydentunto saattaa sen tuskalliseen pelonalaisuuteen kasvattavan vaatimuksen edessä, niin alkaa taistelu tapaa vastaan. Jos nyt näinä aikoina varsinkin yliminää edustavien henkilöitten taholta, siis ennen kaikkea vanhempain ja opettajain, huomautetaan asiasta karkealla tavalla, niin että se satuttaa herkkään syyllisyydentuntoon, saattaa seuraus olla joissakin tapauksissa mitä tuhoisin.
Muuan myöhemmällä iällä vaikeaan neuroosiin sairastunut henkilö muisteli tuollaista kokemusta lapsuudestaan, kuinka hän kuultuaan kasvattajan taholta kovan tuomion, joka oli lausuttu vain yleisenä kohdistumatta edes suorastaan arkaan kuulijaan sillä hetkellä, oli kulkenut seuraavat päivät murtuneena harhaillen itsemurha-ajatuksissa. Niissä tapauksissa, jolloin nuori koululainen tekee itsemurhan, on useasti kaiken takana kasvattajan liika ankara tuomio ja yksin jättäminen. Se panee liikkeelle paljon aikaisemman syyllisyydentunnon tuskallisine ahdistuksineen. Sellaisessa tapauksessa kasvattajan suhtautuminen asiaan on ratkaiseva. Jos edelleenkin vedotaan vain syyllisyydentuntoon ja raskaalla tuomiolla riistetään lapselta itseluottamuksen viimeisetkin rippeet, niin on seurauksena sielullinen raunio, jonka kohottaminen aktiiviseen asenteeseen elämässä ei ole helppo tehtävä.
Koskettelemme sitten lyhyesti kasvatuksen kannalta tärkeätä kysymystä
rangaistuksen merkityksestä ja siitä, mitä sielullisia liikkeitä se saa
aikaan. Rangaistus yhteiskunnallisena toimenpiteenä sisältää vaikeasti
ratkaistavia probleemeja. Voimme sanoa, että tämän kysymyksen
käytännöllisissä järjestelymuodoissa kuvastuu ihmiskunnan kehitys
suurempaan humaanisuuteen päin erittäin selvästi. Vasta katsottaessa
ilmiöitä vuosisatain, jopa -tuhansien perspektiivissä voidaan päästä
vakaumukseen kehityksen yleissuunnasta. Menneinä aikoina oli rangaistus
vaikkapa yhteiskunnankin tehtäväksi siirtyneenä kuitenkin hengeltään
ennen kaikkea teon herättämän tunnearvon tyydyttämistä, siihen sisältyi
talioperiaatteen ("silmä silmästä, hammas hampaasta") tinkimätön
maksuvaatimus. Vaikkakaan emme voi sanoa, että rangaistus olisi
kadottanut tätä tavallaan henkilökohtaisen sovitusvaatimuksen
periaatetta, niin on kuitenkin tapahtumassa hitaasti kehittyvä
katsantokannan muutos. Rikollisen psykologia ei voi jäädä ajan oloon
vaille huomiota. Rikollisten kirjavassa maailmassa on tavattavissa
siksi erilaisia tapauksia, että on mahdoton pysyvästi tyytyä niiden
summittaiseen vankiloihin varastoimiseen.Tarkoituksena ei ole tässä yhteydessä lähteä käsittelemään niitä eri teorioja, joilla rangaistuksen merkitystä tahdotaan selvitellä, siihen ei asiantuntemukseni mitenkään riittäisikään. Mutta huomautan kuitenkin, että psykoanalyysi on tuonut kysymyksen selvittämiseen kokonaan uuden näkökohdan, nimittäin sen merkilliseltä kuulostavan havainnon, että rikokseen voi johtaa kiduttava, tajuttomalla sielullisella alueella vaikuttava syyllisyydentunto ja rangaistuksentarve, niinkuin olemme nähneet esimerkissäni paranoidisesta sairaudenoireesta ylempänä. Siis jo yleinen oikeudenmukaisuus vaatii, että rikollista yritetään ymmärtää.
Varhaisina aikoina käytettiin ruumiillista rangaistusta aivan yleisesti. Kun se edelleenkin on käytännössä varsinkin kasvatuskeinona perheen piirissä eikä ole kokonaan kadonnut opettajankaan kasvatuskeinojen varastosta, niin on syytä esittää sen aiheuttamia vaurioita lapsen psyykillisessä kehityksessä.
Muuan neurootikko, jonka sairaus myöhemmällä iällä on kehittynyt lapsuusiässä koetun isänpelon pohjalta, kertoi varhaisella ikäkaudeltaan seuraavan tapahtuman: Hän oli vanhemman veljensä kanssa saattanut itsensä syylliseksi rikkomuksiin, joista seurasi isän rangaistus. Hän sai silloin ensin katsella, kuinka isä löi remmillä veljeä puolentunnin ajan. Isä, entinen sotilas, oli isokokoinen mies, jota vanhemmatkin ihmiset pelkäsivät hänen väkivaltaisuutensa takia. Kun sitten tuli nuoremman vuoro saada osansa, niin poika juoksi suin päin ovea vastaan aivan kuin ahdistettu eläin, vaikka varsin hyvin tiesi, ettei voinut pelastua. Voimme hyvin arvata, mitä tuskallista ahdistusta ja isänvihaa tällainen kasvatus on kehittänyt. Se tuotti kyllä sen tuloksen, että poika rangaistusta peläten muuttui tottelevaiseksi kaikessa, mistä pelkäsi joutuvansa ilmi, mutta sitä hillittömämmin hän salli itselleen mitä tahansa silloin, kun arveli säilyvänsä rangaistukselta. Koulussa hän opettajan edessä tunsi tuskallista pelkoa niinkuin isänkin edessä kotona. Vähän vanhempana se muuttui yhä selvemmin uhmaksi ja isän vihan provosoimiseksi röyhkeydellä. Esiintyminen oli alituista vaihtelua toisaalta esiintymisarkuuden ja toisaalta uhmaavan röyhkeyden välillä. Heikko kohta sairaalla oli suhtautumisessa yleensä ihmisiin.
On olemassa, niinkuin jo ylempänä mainitsimme, perversiteettinä ns. masokismi, jolloin henkilö tyydyttää viettiään asettumalla passiivisen rangaistavan asemaan. Siihen vetää häntä voittamaton halu. Lapsessa näemme tämän asennoitumisen seuraavan syyllisyydentunnon kehittyessä sitä edeltävää väkivaltaista ja aktiivista asennetta. Asenteen tapaa neurooseissa yleisenä ilmiönä. Jo sairauteen sijoittuminen on tällaisen rangaistuksentarpeen tyydyttämistä. Piirre on siis paljon yleisempi kuin luulevat ne, jotka otaksuvat sen ilmenevän ainoastaan tuon huippuunsa kehittyneen perversiteetin muodossa. Se merkitsee henkilön viehättymistä sijoittumaan yleensä kärsivän asemaan. Sellainen henkilö järjestää itselleen aina elämässään kärsimyksiä. Hän löytää vaistomaisesti kiintymystensä objektit niin, että ne kiduttavat häntä, ja hän itse jää passiivisfeminiiniseen asenteeseen. Hän suorastaan provosoi rakastamansakin henkilöt vihaan itseään kohtaan. Perehtyessämme hänen libidokehitykseensä havaitsemme, kuinka hän jo aivan pienenä on hekumoinut mielikuvissa, missä hän itse on ollut lyötävänä. Tällaisen libidonkiinnittymisen voi ruumiillinen rangaistus saada aikaan varsinkin silloin, kun se hillittömissä muodoissa tapahtuu juuri noina lihidokehityksen pregenitaalisten vaiheiden aikana.
Psykoanalyyttisesti kouliintunut pedagogi voi siis työssään välttää oppilaassaan jo lapsuudesta vaikuttaneen sisäisen konfliktin yhä voimakkaamman kärjistämisen, jopa oikealla suhtautumisella vapauttaa lapsen torjumistapahtuman liiallisista jännitystiloista. On olemassa monia muitakin sielullisia häiriötiloja, kuin senluontoisia, joista olemme esimerkkejä juuri maininneet ja jotka esiintyvät kouluvuosina. Psykoanalyysi opastaa kasvattajan näkemään ne oikeassa valossa niin, että kritiikin ja mahdollisesti siihen liittyvän asiaa pahentavan rangaistuksen käyttö jää pois ja ilmiöihin voidaan tarttua oikeasta kohdasta. Yksinkertaisena esimerkkinä sellaisesta mainitsen seuraavan: Alakansakoulun oppilas oli siirretty heti ensimmäisen lukuvuoden kuluessa apukouluun, koska hän oli kohta kouluun tullessaan osoittanut väkivaltaisuutta tovereitaan kohtaan eikä sen lisäksi seurannut opetusta lainkaan, vaan hajamielisenä kulutti aikaa omissa mietteissään. Poikanen oli kärsinyt aikaisemmin sen tavallisen pettymyksen, joka perheen ensimmäiselle sattuu nuoremman syntyessä. Hän oli siihen asti saanut liiaksi hellyyttä ja huolenpitoa. Nuoremman veljen maailmaan tullessa hän osoitti selvää vihaa sekä äitiä että veljeä kohtaan; kaiken aikaa hän on ollut sen jälkeen sotajalalla veljen kanssa. Samalla kun hän veljen syntymän jälkeen jäi syrjään perheessä, hän silloin alkoi omine mielikuvineen luoda maailmaa itselleen. Analyysitunnilla hän saattoi innostua kuvailemaan näitä mielikuviaan, päiväuniaan kertomalla pitkiä seikkailuja, joissa hän itse oli kaikissa päähenkilönä. Näin oli asennoituminen vähitellen kääntynyt omiin sisäisiin maailmoihin, huomiota ei riittänyt ulkomaailmaan, joka oli menettänyt makunsa. Koulussa toistui sama ilmiö. Opettaja ei kyennyt sitomaan hänen mielenkiintoaan yhtä vähän kuin vanhemmat kotona enää veljen syntymän jälkeen, ja toverit saivat osakseen saman väkivaltaisen kohtelun, mikä kotona joutui nuoremman veljen osalle. Omissa leikeissään yksinäisyydessään hän oli hyvinkin puuhakas. Opettajan silmissä, joka ei ole perehtynyt kysymyksen koko rakenteeseen, tällainen oppilas on hajamielinen, tylsyyteen taipuva laiskuri. Samalla tavoin mitataan lasten monenkirjavat muut omituisuudet, joille kaikille on olemassa psykologinen selvityksensä, vain arvostelevan moraalin mitoin pyrkimättäkään ilmiöiden syihin asti. Sellaisia ovat esimerkiksi lapsuusiässä tavalliset näpistelyt, joiden takana monesti on tyypillinen kleptomania. Kasvattajan silmissä sellainen lapsi on varas ja käsiteltävä senmukaisesti. Psykoanalyytikko voi tällaisessa tapauksessa auttaa asian oikealle tolalleen parantamalla lapsen sairaalloisesta taipumuksestaan.
Kasvattajalle on siis suureksi avuksi se, että hän psykoanalyysin avulla pystyy katsomaan syvemmälle kuin tähän asti lapsen luonnetta määräävän viettirakenteen alueelle. Hän näkee libidokehityksen ymmärtäessään samalla luonteen kehitystä määräävät tekijät. Tällä alalla saavutetut tutkimustyön tulokset eivät merkitse pelkkää teoreettista tietoa, vaan ennen kaikkea käytännöllistä apua työssä. Vasta tajuttoman sielullisen rakenteen ymmärtäminen antaa edellytykset yksilöllisen kokonaisuuden oikealle ymmärtämiselle.
Mutta niinkuin jo ylempänä lainaamassani Kuendigin lausunnossa korostettiin, ei kysymys ole ainoastaan kasvatettavan, vaan myöskin kasvattajan omasta henkisestä rakenteesta. Jos tämä on yliminänrakenteessaan alun pitäen korostanut torjuvan tekijän ankaruutta ja sijoittaa sen tautta kritiikissään omaa tajuttomalle alueelle pohjaavaa väkivaltaisuuttaan ympäristöön, niin sellaisena kalvinilaisena tyyppinä hän on omansa lisäämään samaa jännitystilaa kasvatettavissaan. Kurinpito tulee silloin kasvatuksen keskeisimmäksi kysymykseksi, ja etualalla pysyvät alituisesti käytännöllisessäkin kasvatustyössä sokeasti kaikki ne luonteenominaisuudet, jotka saavat ilmaisunsa kasvattajan ja kasvatettavan keskinäisessä suhteessa toisiinsa. Ne häiritsevät suuressa mitassa tuloksia.
Viittasin jo äsken kleptomaniaan jotenkin tavallisena taipumuksena kouluiässä. Osoittaakseni, kuinka sen psykoanalyyttinen ymmärtäminen antaa kokonaan toisen näköalan ja myöskin käytännöllisen otteen kysymykseen, koskettelen tätä ilmiötä tässä yhteydessä vähän laajemmin.
Jo ennen psykoanalyysin asiaan tuomaa valaistusta on kleptomanian havaittu olevan yhteydessä sukupuolielämän kanssa. Niinpä Kraepelin kirjoittaa kleptomaniaesityksessään, missä hän suurin piirtein vielä jättää asian avonaiseksi, mm.: "Silloin tällöin on varkauksilla tekemistä sukupuolisen kiihotustilan kanssa." Hän viittaa tapauksiin, joissa ns. fetishismi pervesiteettinä johtaa erinäisten vaatekappaleiden anastamiseen. On kuitenkin käsitteitä hämmentävää kytkeä näitä tapauksia varsinaisen kleptomanian yhteyteen. Täydellisyys vaatisi ehdottomasti vastauksen kysymykseen, mikä sitten on pakottavana tekijänä fetishismissä. Siihen ohimennen sanottuna psykoanalyysi on kyllä vastannut. Kraepelin ei kuitenkaan hänkään jää sentään ainoastaan tälle kannalle, vaan myöntää olevan tapauksia, joissa varkaus tekona sisältää samalla seksuaalisen kiihotustilan. Hän jatkaakin: "Mutta myöskin varastaminen tapahtumana voi esiintyä sukupuolisen kiihotustilan yhteydessä. Yhtymäkohta on todennäköisesti etsittävissä pelokkaan odottamisen ja jännitystilan taholta. Försterling kertoo sairaasta, joka jo koululapsena tuskan, ahdistuksen ja hikoilemisen vallassa varasti. Rangaistuksen yhteydessä, joka sai aikaan orgasmin (sukupuolikiihotuksen huipun), tämä tuskallinen jännitystila sai sukupuolisen värin. Vielä myöhemmin, kun sairasta oli rangaistu seksuaalisesti vaikuttavalla korvapuustilla, liittyi hänellä rikoksesta kiinnijoutumiseen seksuaalisia tuntemuksia."
Esityksessään siis Kraepelin antaa jo varsin huomattavan merkityksen sille asenteelle, jota psykoanalyytikot sanovat masokistiseksi ja jonka tulemme näkemään todella tärkeänä määrääjänä kleptomanian rakenteessa. Ylempänä esitin paranoidisesta luonteenpiirteestä esimerkin. Siinä oli myös jo isän antama varhainen ruumiillinen rangaistus herättänyt esiin rangaistushetkellä ilmeisen seksuaalisen kiihotustilan. Tajunnasta torjuttuna tämä tila disponoi myöhemminkin mielialan helposti kääntymään pelokkaan jännitystilan luontoiseksi.
Kretschmer liittää kleptomanian suurempaan ryhmään "näennäisesti heikosti motivoituja oikosulkutoimintoja, joiden taakse kuitenkin on kätkettynä vahvoja viettivoimia". Hän sanoo: "Nämä viettivoimat juontavat juurensa silloin joko vahvoista, hillittömistä perversseistä persoonallisuuden sivutekijöistä tai vanhoista kompleksivaikutuksista. Näihin kuuluvat monet pakkoluontoiset ja näennäisesti arvoituksellisina esiintyvät pyrkimykset ja halut, esimerkiksi ns. kleptomania." Hän jatkaa sitten arvellen niinkuin Kraepelinkin kleptomanian johtuvan samoista tekijöistä kuin fetishismin. Ymmärtäessään kuitenkin tajuttomien kompleksien merkityksen seksuaalisien perversiteettien rakenteessa hän tulee lähelle psykoanalyysia, jonka taholta hän on omaksunutkin hyvin runsaasti vaikutuksia, niinkuin näkyy teoksesta "Medizinische Psychologie". Hän korostaa kleptomaniassakin tajuttomien tekijöiden merkitystä. Vasta ne selvittäen näennäisesti heikosti perusteltu teko voidaan ymmärtää hyvinkin vahvojen viettivoimien määräämäksi.
Psykoanalyyttinen tutkimustyö (Stekel ym.) on selvittänyt kleptomanian tavaten sitä ylläpitävät tajuttomat tekijät. Kleptomaanikon varkaudet ovat hänelle itselleenkin oudot. Hän ei kykene niiden motiiveja tyydyttävästi ilmaisemaan. Oikeussalissa vaikuttavat hänen puolustuksensa samantapaiselta rationalisoimiselta kuin hypnoosin jälkeisen suggestion alaisena olleen henkilön selitysyritykset. Jos tekoa arvioi tajuiselta kannalta, täytyy jäädä ihmettelemään, kuinka sellaisilla motiiveilla voidaan lähteä rikolliseen toimintaan. Mutta niinkuin Kretschmerkin mainitsee, itse asiassa on olemassa hyvinkin voimakasta viettilatausta toiveineen, joka ei ole saanut tyydytystään ja jonka tyydyttämistä kleptomaanikon menettelyt merkitsevät. Syvää viettiä purkautuu kleptomaniassa yleensä niinkuin neuroosissa, se tapahtuu siinäkin henkilön tajunnalta verhotussa asussa. Teko syntyy ahdistavan, masokistisen syyllisyydentunnon aiheuttamana, joka saa tyydyttämään viettiä juuri tässä pelokkaan ahdistuksen muodossa. Mutta tämä ei ole ainoa tekijä oireen rakenteessa. Tulemme siinä näkemään muitakin.
Wieniläinen psykoanalyytikko Fritz Wittels selvittää tutkielmassaan "Some Remarks on Kleptomania" tämän sairaalloisuuden pääkohtia. Hän esittää myöskin joitakin esimerkkejä. Lainaan tähän muutaman kohdan kirjoituksesta. Hän kirjoittaa mm. seuraavaa: "Nuori tyttö on pantu talouskouluun ja varastaa siellä esineitä ja rahaa. Rahan hän käyttää ostaen kukkia johtajattarelle. Toisella kerralla hän varastaa suurisummaisen pankkishekin ja repii sen palasiksi heittäen palat hukkaan. Hän kokoilee rahoja ja säilyttää kokoelmaansa kirstussa muun rihkaman mukana. Hän on hyvästä perheestä. Rahaa tarvittaessa riittäisi kirje kotiin hankkimaan sitä hänelle. Siitä huolimatta hän on tehnyt varkauksia ja joutunut koulusta pois. Johtajatar on hänet erottanut ja lähettänyt kotiin. Tämä kunnianarvoisa nainen mainitsee kirjeessään: 'Kleptomaniaa tai ei, minun laitoksessani ei ole sijaa sellaiselle, sillä minun on huolehdittava, että sama tartunta ei leviä muihin oppilaisiin. Muuten en ole lainkaan ihastunut näihin uusiin teorioihin. Varkaus on varkaus eikä mikään anteeksiannettava asia.'" "Lausunto", sanoo Wittels, "antaa tilaisuuden erinäisiin johtopäätöksiin lausujan omista tajuttomista vaistoista". Viittaan ohimennen siihen, mitä äsken tulin jo sanoneeksi kalvinilaisesta pedagogityypistä.
Selvittäessään tapausta Wittels huomauttaa, että kleptomaanikossa saattaa tavata, samoin kuin rikollisessa luonteessa, normaalista poikkeavan yliminänkehityksen. Se ei kuitenkaan ole yhtä oleellista kleptomaanikolle kuin rikolliselle. Mutta on itsestään selvää, että kun tällä taholla on olemassa vajavaisuutta, viettivoimainen vaikutus pääsee helpommin toteuttamaan pyrkimyksensä. Wittelsin tapauksessa sairaalla ei todellakaan ollut täyttä käsitystä asemansa vakavuudesta. Tämä johtui siitä, että yliminä, sosiaalinen omatunto, oli jäänyt muutamissa suhteissa ulkopuoliseksi. Äiti oli suhtautunut tyttöön alituisin moittein ja huomautuksin pienimmistäkin seikoista. Yliminä oli jäänyt omaksumatta omakohtaiseksi tekijäksi. Toisaalta johtuu kleptomaanikossa asian täyden käsittämisen puuttuminen myöskin siitä, että teolla on symbolinen merkitys. Raha ei merkitsee hänelle rahaa tajuttomalla alueella, missä ratkaisevat viettitekijät vaikuttavat, vaan jotakin kokonaan muuta. Mitä laatua tämä merkitys on, siitä ei saata olla epäilyksiä enää, siksi lukuisissa tapauksissa se on selvitetty ja aina yllättävästi samojen lakien alaisena, johdonmukaisena ilmiönä.
Libidokehityksen yhteydessä olemme jo ylempänä tutustuneet anaaliseen erotiikkaan. Libidon ollessa tälle pregenitaaliselle asteelle kiinnittyneenä liittyy tajunnasta torjuttuihin mielikuviin myöskin tyypillisenä kastraationpelko. Naisessa siihen kuuluu "peniskateus". Kumpainenkin sukupuoli korvaa tällaisessa tapauksessa symbolisesti oiretoiminnoillaan puutteellisuuden tuntoa, joka tajuttomalla taholla erityisesti tehostuneena vaikuttaa. Seurauksena onkin anaaliseen luonteeseen liittyvä kokoamisen intohimo. Rahalla niinkuin tavarallakin on toinen merkitys. Skybalasta, ulostuseritteestä, luopuminen on tajuttomalle puolelle arvokkaasta luopumista; samalla se merkitsee myöskin kastraatiota, ja siksi anaalinen luonne pidättää arvokkaan itsellään. Ei ole suinkaan sattuma, että tämänluontoisella henkilöllä vatsan toiminta on hidas. Neuroottinen obstipaatio, kovavatsaisuus, ja kitsaus sekä kokoamishalu liittyvät yhteen, niillä on määrääjät samoissa tajuttomissa mielikuvissa.
Kuvatessaan erästä kleptomaniatapausta, josta hän on antanut lausunnon oikeuteen, Alexander mainitsee siitä seuraavaa: "Psykoanalyyttisen hoidon aikana, joka johti täydelliseen paranemiseen (potilas on sen jälkeen viettänyt täysin moitteetonta ja kunnioitettavaa elämäntapaa usean vuoden ajan eikä sairaus ole millään tavoin uusiutunut) tulivat sairaan varastamishalun tajuttomat määrääjät esiin. Varastaessaan potilas tahtoi symbolisesti ottaa väkivaltaisesti sellaista, jota häneltä elämässä puuttui. Hän tahtoi korvata lapsuudenkodin rakkaudenpuutteen, edelleen sen anatomisen puutteen, mikä hänellä oli naisena mieheen verrattuna, ja myöskin toivomansa lapsen, jonka saaminen oli hänelle mahdotonta monestakin syystä. Varastamisessa saivat kaikki nämä tajuttomat toiveet jonkinlaisen verhoasuisen, symbolisen korviketyydytyksen. Vaikka potilas sitten hoidon kautta saatuaan nämä tajuttomat toiveet tajunnan hallittaviksi oppi viettejään hallitsemaan ja ylevöittämään minänmukaiseen muotoon, siis neuroottisen korviketyydytyksen asemesta, jonka varkaus oli hänelle tarjonnut tähän asti, kykeni ponnistelemaan elämässä reaalista tyydytystä tavoittaen, oli hänen asemansa oikeussalissa jokseenkin toivoton niiden kleptomaanisten tekojen vuoksi, jotka hän oli tehnyt jo ennen paranemistaan ja joista hän nyt vasta oli joutunut syytteeseen. Psykoanalyytikko sai kokea tässä tapauksessa sen suuren yllätyksen, että oikeuslaitos pystyi eläytymään sille tähän asti tuntemattomiin tosiasioihin, osoittaen kykyä, jota harvoin tapaa lääkäripiireissäkään, ja tapahtui niin, että syytetty vapautettiin vastoin virallisen oikeuslääkärin antamaa lausuntoa. Viimeksimainittu suhtautui lausunnossaan kleptomaniaan jo yleisestikin epäilevästi arvellen, että jos sellaista muutamissa tapauksissa saattaisi olettaakin, niin pitäisi siihen silloin liittyä mukaan erityisiä diagnostisia merkkejä, sellaisia kuin imbesilliteettiä, käsien hikoilua ja vapisemista. Mutta syytetty sen sijaan oli erittäin kehittyneellä henkisellä tasolla, ja sellaisen ihmisen pitäisi tietää, mitä hän tekee. Kuitenkin juuri tuo epäsuhde tajuisen, korkealle kehittyneen persoonallisuuden ja pakkoluontoisena vieraan esineen tavoin tajuntaan pyrkivän varastamishalun välillä oli psykoanalyytikolle todisteena neuroottisen mekanismin olemassaolosta."
Sellaisena kuin kleptomania psykoanalyysin tietä selviää saattaisimme sanoa sitä, niinkuin Federin luennoissaan sen nimitti, "peiteteoksi". Silloin vertaamme sitä "peitemuistoon", josta aikaisemmin on ollut puhetta. Siinähän myöskin tajunnasta torjuttu sen hallittavaksi liian voimakas ja minän kannalta kielletty toive siirretään vähäpätöiseen ja yhdentekevään mielikuvaan, joka tajunnassa sijoittuu tuon tärkeämmän tilalle. Kleptomaanikko ottaa jotakin yhdentekevää ja vähäpätöistä sijoittaen siihen tajunnasta torjutun voimakkaana pakottavan omistamisen halun, joka koskee ensi sijassa lapsuusiällä erittäin keskeisenä tunnettua ruumiillista puutetta. Vasta psykoanalyyttistä tietä kleptomania käy ymmärrettäväksi. Emme enää sen jälkeen kysy, miksi juuri naiset sitä sairastavat. Tapaamme siinä pienen tytön libidokehityksessä havaittavan vaiheen, jolloin peniksen puutteen myöntäminen pojan rinnalla on ollut ratkaisematon ja kipeä probleemi.
Hoidossani on ollut kleptomanian vuoksi muuan silloin 11-vuotias lastenkodin hoidokki. Esitän tässä tärkeimpiä kohtia silloisesta analyyttisesta asian selvityksestä:
Tyttö oli ikäisekseen pienikokoinen ja huononpuoleisessa ravitsemustilassa. Voisi sanoa hänen olleen heiveröistä skrofuloottista tyyppiä, kasvot kalpeat, ilme arka ja kärsineen näköinen. Esiintyminen oli niinkuin puhekin aluksi arkaa, hän vastasi kuiskaten ikäänkuin vaistoaisi lähellä vaaraa tai rangaistusta, jonka käsistä on kätkeydyttävä. Koulussa hän oli edistynyt keskinkertaisesti. Analyysin varrella kävi ilmeiseksi, että intelligenssi oli hyvä. Edistymistä oli haitannut sairaudesta johtuva estyneisyys, huomiokykyä alentava syyllisyydentunto ja tajuton pelonalainen ahdistus. Isä oli kuollut viisi vuotta sitten keuhkotautiin. Äitikin oli sairas eikä kyennyt pitämään huolta lapsista, joita oli kaikkiaan kolme. Potilas oli vanhin. Vielä isän eläessä ja ollessa hoidokkina kunnallissairaalassa lapset joutuivat lastenkotiin.
Koko sen ajan, minkä tyttö oli ollut lastenkodissa, hänen oli johtajattaren tiedonannon mukaan havaittu näpistelleen aika ajoin pusseista rusinoita ym., mutta näpistelyt saivat sitten vuoden kuluessa vakavamman leiman. Tyttö oli nimittäin useita kertoja joutunut kiinni siitä, että oli ottanut rahaa koulutoverien pusseista, päällystakkien taskuista ja lopulta myöskin opettajattaren taskusta. Otettuaan ensin erään toverin taskusta rahaa hän joutui kiinni ja sai äidiltä ruumiillista kuritusta. Lastenkodin johtajattaren kertoman mukaan tyttö oli kurituksen jälkeen erittäin jännittynyt ja vielä tässä mielialassa ollessaan otti heti jälleen opettajattaren päällystakin taskusta rahaa. Rahat hän oli käyttänyt makeisten ja nukkien ostoon, joita jälkimmäisiä hän on pyrkinyt hankkimaan jonkinlaisen kokoelman, joka ei milloinkaan tullut täydelliseksi. Tunnustaessaan lopulta kuulusteluissa tekonsa johtajattarelle hän oli ollut kiihkeän mielenliikutuksen ja tuskan vallassa. Voimme sanoa, että teko merkitsi hänelle voimakasta mielenliikutusta ja pelonalaista jännitystilaa. Kuitenkin hän heti rangaistuksen saatuaan samassa mielialassa masokistista viettiä tyydyttääkseen teki välittömästi toisen varkauden. Masokistinen, vaarasta ja pelosta nauttiva asenne näkyi myöskin unissa. Niissä hän ensin oli johtajattarelle tottelematon lopettaakseen unen sitten oikeaan rangaistusorgiaan, jonka alaiseksi hän joutui.
Jo ensimmäisellä analyysitunnilla tuli passiivisfeminiininen masokistinen asenne näkyviin. Tyttö kertoi pelkäävänsä kadulla ja maantiellä kulkiessaan, että joku mies ajaa häntä takaa. Siinä pelossa hänen on pakko juosta eteenpäin vilkaisten aina välillä taakseen. Hän muistaa samalla unen, missä joku tuntematon mies ampui häntä. Iltaisin hän sanoo valvovansa vuoteessa kauan saamatta unta, kun mielessä on pelko, että joku mies ampuu häntä ikkunan läpi. Häntä peloittaa sen vuoksi nukkua lähellä ikkunaa. Hän muistaa isän lyöneen häntä joskus; ei muista enää syytä, mutta kertoo kerrankin ryömineensä sängyn alle pakoon isän edellä.
Hän kertoo sitten seuraavan mielenkiintoisen muistelmasikermän: Pikkuveljen ollessa muutaman päivän vanha tämä asetettiin alastomana pöydälle ja otettiin valokuva. Hän assosioi tähän välittömästi, että hänellä oli sen jälkeen tapana mennä pikkuveljen luo ja ryöstää tältä tutti omaan suuhunsa.
Tässä kohdin näkyy enemmän kuin todennäköisesti havainto siitä eroavaisuudesta, mikä pikkuveljen ja hänen ruumiinrakenteessaan on. Kun hän heti tämän jälkeen assosioi tutin ryöstämisen omaan suuhunsa ja ennestään tiedämme, että kleptomanian rakenteen on aina Stekelin ensimmäisistä kleptomania-analyyseista lähtien huomattu perustuvan tärkeältä osaltaan tajuttomalla alueella vaikuttavaan puutteellisuuden tuntoon, "peniskateuteen", niin voimme havaita tässä nelivuotiaan ryöstämishalussa jo kleptomanian alkukohtia.
Kysyessäni potilaalta, miksi hän on tehnyt näpistelyt, hän vastaa: "Kun minun tekee mieleni semmoista, jota toisillakin on eikä minulla ole." Tämäkään asian tajuinen rationalisointi ei satu kauaksi tajuttomista varsinaisista sairautta määräävistä tekijöistä.
Samalla tunnilla, jolloin hän muistaa pikkuveljen valokuvaamisen ja tutin ryöstämisen, hän kertoo seuraavia mielikuvia, joille hän itse antaa yhä vieläkin todellisuuden arvon. Mielikuvat ovat hänen omilla sanoillaan: "Siihen aikaan, kun asuttiin Amurissa (kaupunginosa) ja olin neljän vanha, meni joka päivä meidän ohi hevonen ja sen rattailla oli ihmisen raatoja, luita, käsiä ja varpaita. Niitä tuotiin metsästä ja pelkäsin sitä paikkaa niin, että en uskaltanut mennä sinne päin, kun siellä kalliolla oli kokous ja puhuttiin Jumalasta." Tässä on ilmeisesti ollut mielikuvia määräämässä valtava kastraatiokompleksi mukana, mielikuvat ovat aivan sen mukaiset, ja potilas kohdistaa tuon jäsenten irtileikkaamismahdollisuuden omaan itseensä. Ei ole sattuma sekään, että tässä yhteydessä tulee esiin Jumala-käsite, siis omantunnon takana vaikuttava rankaisija. Olemme jo ylempänä maininneet, että kastraationpelko vaikuttaa myöskin omantunnon tuskan takana.
Tämän tunnin jälkeen, jonka kuluessa näin moni tajuttoman alueen tekijä puristui mielikuvissa esiin, potilas meni suoraan toisen lääkärin luo, joka oli hänet hoitooni lähettänyt, ja pyysi tältä rahaa. Rahaa saatuaan hän osti heti makeisia ja pari nukkea lisää kokoelmaansa. Mutta ei edes tämä riittänyt, vaan halu saada rahaa oli niin voittamaton, että hän samana iltana otti erään toverinsa rahapussista markan. Voimme siis sanoa, että nimenomaan kleptomaniaan johtavat tekijät olivat tuon tunnin jälkeen erittäin voimakkaalla tavalla liikkeellä. Sama halu oli havaittavissa jo tunnin kuluessa. Potilas koetti viittailuilla saada analyytikon ostamaan itsellensä nuken, jota hän oli jo pitkän aikaa erään kaupan ikkunassa katsellut. Kun analyytikko jätti hänet pettymykseen, niin hän meni toisen lääkärin luo. Molemmat olivat potilaan psyykillisessä rakenteessa isänkorvikkeita.
Tulemme tässä varsin tärkeään kohtaan. Potilas oli isän eläessä aina toivonut tämän taholta samaa rakkautta, minkä muutkin sisarukset saivat osakseen, mutta kärsinyt pettymyksen. Hän kertoi nimittäin itse, että isä aina antoi makeisia molemmille nuoremmille sisaruksille, mutta jätti hänet säännöllisesti ilman. Isä ei pitänyt hänestä, "koska hän ei ollut isän näköinen niinkuin nuo molemmat toiset". Tässä siis oidipuskompleksin yhteydessä, joka kaikkien neuroosien oireissa on, kuten tiedämme, erittäin ratkaiseva, oli tyttö kärsinyt säännöllisesti toistuvan pettymyksen. Isä oli todella jättänyt hänet syrjään. Hän ei ollut saanut rakkautta, vaan päinvastoin jonkin kerran pelkoa herättäneen ruumiillisen kurituksen, joka sitten oli ollut omansa korostamaan masokistista asennetta. Yhä vielä vaikutti toive saada isältä jotakin, sehän näkyi erittäin selvästi tuon yllämainitun analyysitunnin aikana ja sen jälkeen.
Asiaan tulee vielä yliminänmuodostuksessa tärkeä kohta. Oli nimittäin useasti käynyt niin, että tytön jäätyä isän taholta ilman makeisia äiti korjasi asian antamalla hänelle isältä salaa sen, mitä muutkin olivat saaneet. Tätä kertoessaan tyttö vieläkin nauroi onnellisesta tyytyväisyydestä hykerrellen. Kun Wittels puhuu esittämässään tapauksessa yliminän puutteellisuudesta myöskin kasvatuksen tuloksena ja nimenomaan äidin tekemän virheen seurauksena – tytöllähän ensimmäisenä yliminänesikuvana on juuri äiti – niin voimme sanoa tässä tapauksessa olleen saman puutteen. Tytön omaatuntoa rakentava äiti on sallinut itselleen tuon salaa antamisen. Ei siis ihme, että tajuttoman alueen toiveita kurissa pitävä tekijä on ollut tällä kohdin potilaallani tavallista höllempi. Tätä puutetta ei ollut voitu lastenkodissakaan korvata.
Potilaan anaalinen seksuaalinen sijoittuminen oli tyypillinen. Hän muisti jo kotona saaneensa alituisesti ulostavia lääkkeitä vatsan kovuuden takia. Kerran noin kaksi vuotta sitten hän kertoi vatsan olleen niin kovana, että hän useita päiviä oli ulostamatta. Ulostuksen pidättämisen mukainen kokoilemishalu oli olemassa myös. Hän kokoili kaikenlaista rihkamaa. Kaapissaan hänellä oli paitsi yllämainittua nukkekokoelmaansa erilaista tavaraa paljonkin. Analyysin alkuaikoina vatsa aluksi oli myöskin kovalla, mutta sittemmin analyysin kuluessa järjestyi.
Asiaa tuntemattomilla tahoilla pidetään sopimattomana lapsianalyysia, joka johtaa seksuaalisiin kysymyksiin. Lapsilla on kuitenkin itsellään yksityiskohtaiset mielikuvat näistä kysymyksistä. Monin kohdin ne saattavat olla virheelliset, kun lapsi on rakentanut yksikseen omia teoriojaan, mutta sellaisinakaan ne eivät ole omansa pitämään mielialoja tasapainossa. Potilaani tiedot tältä alalta olivat sangen kehittyneet. Esimerkkinä mainittakoon, että jo ennen kuin tytön äiti sai avioliiton ulkopuolella myöhempinä aikoina lapsen, oli potilaalla siitä aavistusta sen jälkeen, kun eräs nuori mies oli muuttanut asumaan yhteen äidin kanssa. Synnytyksestä hänellä oli se tytöillä tavallinen selitys, että äidin vatsa siinä halkeaa. Olisi mahdotonta ymmärtää lapsen alituisesti toistuvia mielikuvia takaa-ajavasta ja ampuvasta miehestä, jota hän pelkää, ellei hänellä olisi tajunnastaan torjuttuna väkivaltainen mielikuva coituksesta. Sitä paitsi juuri tässä muodossa tämä pelko on aivan tyypillinen ja tavallinen, niinkuin olemme nähneet tuskahysteriassa. Jos Wittelsin potilaalla, joka oli kasvanut rikkaissa oloissa ja kasvattavan valvonnan alla, kaikesta huolimatta oli runsas torjuttujen seksuaalisten mielikuvien sikermä, niin paljon helpommin on tämä lapsi asuessaan varhaisimman ikäkautensa yhdessä huoneessa yöt ja päivät vanhempiensa kanssa ja joutuessaan seuraamaan juopottelevan isän ja käsitteissään vapaan äidin elämää joutunut myöskin ratkaisemaan kysymyksiä, jotka askarruttavat jokaisen lapsen uteliaisuutta ja tiedonhalua jo varhaisena ikäkautena. Lapsianalyysi on monissa tapauksissa välttämätön. Kleptomania on epäilemättä yksi niitä.
Psykoanalyysin vaikutuksesta lapsi muuttui. Näpisteleminen lakkasi. Hänen esiintymisensä tuli vapaaksi ja luonnolliseksi, entinen arkaileva ilme kokonaan toiseksi kuin hoitoon tullessa. Ja hän löysi omasta aloitteestaan myöskin oikean linjan elämälleen, voisimme sanoa sitä vietin ylevöittämiseksi. Psykoanalyytikon ei tarvinnut lähteä keksimään mitään häntä varten, enempää kuin oli analyysin kuluessa tarvinnut sanoa mitään sellaista, mitä tyttö ei syvimmässään jo olisi pohtinut. Lapsi löysi oikean päämäärän varsin luonnollisesti. Lähimmät omaiset, äiti etusijassa, eivät tarjonneet riittävää esikuvaa yliminänrakenteen määräämässä minänmuodostamisessa. Esikuvaksi tulikin muuan nuori ompelijatar, joka aikaisemmin oli ollut kasvattina samassa lastenkodissa, missä lapsi nyt oli, ja joka sitten, niinkuin potilaani minulle asian esitti, oli käynyt läpi ammattikoulun ja ansaitsi toimeentulonsa omistaen pienen oman kodin. Tällä entisellä lastenkodin kasvatilla oli tapana myöhemminkin käydä kasvinpaikassaan, missä hän liikkui kasvattien joukossa saavutuksen arvoisena, ihailtuna esikuvana. Tapausta voi verrata sellaiseen, ei niinkään harvinaiseen, missä sisarussarjan vanhimmista joku yliminänesikuvana nuoremmille suuressa määrin vaikuttaa koko sarjan yliminänrakenteeseen.
Olen tahtonut kuvata kleptomaniatapauksen näin esimerkin avulla yksityiskohtaisemmin kasvatuskysymyksen yhteydessä, sillä se on omansa havainnollisesti osoittamaan, kuinka lapsi tuo mukanaan kouluunkin varhaisemman jo kodin piirissä muodostuneen henkisen rakenteensa pohjimmaisen perustan. Eikä ole suinkaan harvinaista, että koulukuri joutuu juuri tällaisen tapauksen kanssa kosketuksiin.
Voi sattua myöskin niin, että yliminänrakenne jatkuvasti muodostuu kaikkea muuta kuin sosiaalisesti arvokkaaseen suuntaan. Mutta silloinkin voimme puhua ylimmästä. Se on yksinpä kuritushuonevangeillakin. Heilläkin on tietyt vaatimuksensa, jotka määräävät toverien toisilleen suoman arvonannon. Samaten voimme puhua hyvällä syyllä ns. jätkämoraalista. Se on tosin kokonaan muun yhteiskunnan arvomitoista välittämätön, mutta se on olemassa kuitenkin ja muodostaa niissä piireissä ankarankin yliminän. Asian tältä kannalta ymmärtäminen voi antaa tulevaisuudessa paljonkin mahdollisuuksia epäsosiaalisenkin aineksen kasvattamiseksi yhteiskunnallisesti käyttökelpoiseen suuntaan. Käsittely on osattava ennen kaikkea suunnata yliminämittojen oikeaan muuttamistapaan.
VIETIN YLEVÖITTÄMISESTÄ.
Vietin sublimoiminen, sen ylevöittäminen, on yksi niitä vähitellen jo moniakin psykoanalyyttisiä käsitteitä, jotka alkavat juurtua yleiseen tietoisuuteen. Luonnollista on, että juuri tämä suurta vastustusta kokematta sen tekee. Ovathan sen määrääjinä sosiaaliset arvomitat. Kuitenkin tämä kysymys on psykoanalyysin ehkä kaikkein vähimmin selvittämiä arvoituksia. Ne viittaukset ilmiön psykoanalyyttiseen selvitykseen, jotka tässä kohta teemme, ovat ainoastaan ääripiirteitä, joiden takaa kohoaa yhä uusia kysymyksiä.
Voisimme lähteä yrittämään sublimoimismuotojen selvittämistä sen mukaan, miten ne pohjautuvat libidokehityksen eri vaiheisiin. Mutta jo siinä huomaisimme, kuinka vähän tutkittu ilmiö vielä on.
Tutkielmassaan "Triebe und Triebschicksale" Freud mainitsee sublimoimisen yhtenä vietin kohtalona sen joutuessa kokemaan joko ulkopuolisista olosuhteista tai psyykensisäisistä syistä aiheutuvan purkautumisesteen, jolloin se siis patoutuu. Muut vietin kohtalot, niinkuin olemme ne ylempänä maininneetkin, ovat: vietin kääntyminen luonteeltaan päinvastaiseksi, sen kohdistuminen henkilöön itseensä ja sen torjuminen. Kun nyt Freud tähän tapahtumien sarjaan on liittänyt neljäntenä mahdollisuutena vietin sublimoimisen, niin hän on sillä samalla merkinnyt, että vietti ei sublimoitaessa koe torjumiskohtaloa. Torjuttuna vietti, kuten olemme nähneet, jää tajuttomalle alueelle mielikuvineen ja pyrkii dynaamisena paineena kohdistumaan objektiin. Siihen se ei pääse yliminäntarkkailun alaisena. Näin sidottu psyykillinen energia on sosiaalisesti hukkaan mennyttä voimalatausta. Kun se neuroosin oireissa purkautuu, tyydytetään siinä kyllä yliminän vaatimusta, jopa joskus niinkuin pakkoneuroosissa erityisesti korostettunakin, mutta siitä huolimatta voimme sanoa, että tällainen neurootikko pakonalaisessa parannuksenteossaan on useimmissa tapauksissa sosiaalisesti varsin vähän rakentava yksilö. Hänen työskentelynsä on suuressa mitassa estynyttä, ja mitä oireisiin tulee, niin niiden arvo on varsin kyseenalainen parhaassakin tapauksessa.
Freud itse ei ole milloinkaan työskennellyt vietin sublimoimisprobleemin selvittämiseksi yhtä laajasti kuin noiden muiden sen ohella mainitsemiensa vietin kohtaloiden. Hän on useissakin kohdin teoksissaan viitannut tähän tärkeään ilmiöön ja määritellytkin sen, mutta nuo hajanaiset sinne tänne sirotellut maininnat ovat aiheuttaneet jonkin verran epäselvyyttä. Sen tähden Bernfeld katsoikin olevan syytä selvitellä kysymystä edelleen ja tuli esityksessään siihen, että arvomitan ottaminen psyykillisen ilmiön kriteerioksi on pikemmin ollut omansa hämmentämään asiaa kuin sitä selvittämään. Ei hänkään kuitenkaan päädy mihinkään käsitteitä kaaoksesta kiinteästi kiteyttävään tulokseen, vaan lausuu loppupäätelmänään, että sublimaatio-nimityksellä on nykyään katsottava merkityn kokonaista ryhmää eri ilmiöitä, jotka pitemmälle kehittyvä tutkimustyö on yhä selvemmin erittelevä toisistaan. Sterba puolestaan on tahtonut saattaa selväksi sen, että näennäiset ristiriidat, joita Bernfeld vielä tapaa Freudin maininnoissa, häviävät, kun lähtökohdaksi otetaan Freudin huomautus kirjassa "Ich und Es" siitä, että identifiointi on sublimaatiota.
Sterban huomautus on paikallaan. Meidän ei tarvitse emmekä voikaan paeta arvoattribuuttia tämän ilmiön selvittämisessä. Se kuuluu siihen oleellisesti. On kyllä totta, että arvomitta voi paljonkin hämmentää puolueetonta tieteellistä tutkimustyötä. Olemmehan nähneet, kuinka suuresti juuri se on aikoinaan häirinnyt tieteellisen maailman suhtautumista psykoanalyysiin ja häiritsee edelleenkin. Mutta kuten sanottu, sublimaatio ilmiönä sisältää arvomitan. Arvo on pohjimmalta yliminänvaatimus ja siis relatiivinen, olkoon se sitten moraalinen, esteettinen tai jokin muu sosiaalista hyötyä ja pyrkimystä edustava. Sublimaation kehittymisessä se vaikuttaa.
Lähtiessämme siitä, että identifioinnissa jo tapahtuu sublimoimista, on palattava silloin tarkkaamaan kaikkein varhaisinta identifioimistapahtumaa lapsessa. Se on yliminän kehittyminen. Latentin ikäkauden alkaessa, kun lapsi rupeaa rakentamaan minää, se ottaa kasvattajan vaatimuksen tehoisaksi osaksi omaa itseään. Silloin se objektilibido, mikä siihen asti on ollut kohdistettuna kasvattajaan, kääntyykin kohdistumaan psyykensisäiseen mielikuvaan, joka lapsessa itsessään nyt edustaa kasvattajan vaatimusta – voisimme sellaista mielikuvaa sanoa minänihanteeksi. Se sisältää esikuvan arvomittoineen. joka lapsessa sen jälkeen määrää minän kehitystä. Sanoimme jo ylempänä, että libido näin on muuttunut narsistiseksi. Narsistisen libidon merkitys sublimoimisessa onkin todella aivan ensiarvoinen. Kun vietti kokee tämän minän kautta kulun (Ichpassage), niin se samalla menettää alkuperäisen seksuaalisen luonteensa, se deseksualisoituu. Se voidaan sen jälkeen kohdistaa myöskin abstraktisiin käsitteisiin, jotka kuuluvat minän piiriin.
Näemme siis, että yliminänkehitys jo sellaisenaan osaltaan selittää vietin sublimoimisen mekanismeja. Siinä tapahtuva identifiointi on sublimoimistyöskentelyn ytimenä. Mutta vietin sublimoiminen ei tapahdu yksinomaan narsistisen identifioinnin merkeissä. Siinä näyttelevät varsin tärkeätä osaa myöskin torjuvalla taholla vaikuttavat reaktiiviset tekijät. Tällaisia ovat ennen kaikkea inho ja häpeä ja niihin läheisesti liittyvä syyllisyydentuntokin, jotka vaikuttavat sen, että minän taholla reaktiiviset pyrkimykset viettiliikuntoja vastaan joutuvat liikkeelle. Tällöin energia, joka alkuaan on ollut sijoitettuna vietin taholle, siirtyy vastasijoituksen tietä käyttövoimaksi päinvastaisella taholla. Näin siis reaktiivinen minää rakentava työskentely ohjaa alkuperäisiä viettivoimia kokonaan toisille tahoille. Sekin on siis vietin sublimoimista. Juuri tuo äsken mainitsemamme latentti ikäkausi on minänkehityksen aikaa, ja silloin siis myöskin vietin sublimoiminen saa ensimmäisen alkunsa. Huomaammekin tällöin jo lapsen leikeissä tyypillistä sublimoimista alkuperäisen viettienergian siirtyessä purkautumaan kokonaan toisia teitä. Mainitsemme toisen tyypillisen esimerkin. Lapsen varhainen seksuaalinen uteliaisuus torjutaan tämän ikäkauden alkaessa. Mutta se siirtyy uteliaisuuteen luvallisilla alueilla, ja niillä lapsi ahdistaakin kysymyksillään vanhempaansa tuossa iässä. Lapsen uteliaisuus on sen tiedonhalun alku, ja se antaa pohjan opinhaluun ja yleensä tietomäärän lisäämiseen. Siinä siis lapsessa tapahtuu myöskin vietin sublimaatiota.
Lopullinen muoto minänviljelyksen eri mahdollisuuksissa ei ole milloinkaan mihinkään yksinkertaiseen kaavaan sijoitettavissa. Siinä suhteessa eri aikakausilla virtauksineen ja makusuuntineen, erilaisilla olosuhteilla ja kulttuuritasoilla on suuriakin eroavaisuuksia. Yliminänvaatimus on siis, kuten sanottu, relatiivinen. Ennenkuin myöskään sanokaamme esimerkiksi luova taiteilija saa työlleen lopullisen muodon, on täytynyt olla sarja lukemattomia psyykillisiä tapahtumia, joissa mielikuvitus "päiväunien" tapaan narsistisen minärakennelman ympärillä näyttelee tärkeätä osaa. Se luo yksilön minänihanteen mukaisen maailman todellisuuden tilalle. Ne tunne-elämän vivahtelut, jotka tässä ovat mukana, osoittavat vain, kuinka runsas ja rikas on sublimoidun vietin ilmehtiminen. Sen tutkimisessa vaaditaan monia muita työaseita kuin pelkästään psykoanalyysin tarjoamat. Freud onkin terveessä todellisuudentajussaan omaankin tieteeseensä nähden tämän täysin oivaltanut.
Saatamme siis sanoa, että minän rakentaminen jo sellaisena kuin se latentin ikäkauden alkaessa rupeaa muodostumaan, on reaktiivista työskentelyä alkuvoimaisten viettien ohjaamiseksi sosiaalisesti arvokkaaseen kohteeseen ja päämäärään. Mitä vapaampi on yksilön minä tällöin, siis ilman torjumistapahtumain aikaansaamaa estyneisyyttä, sitä onnellisemmin vietin sublimoiminen todella tapahtuu. Toisin sanoen vietin sublimoiminen edellyttää paljon suurempaa minän vapautta kuin mitä neurootikolla reaktiivisine oireineen on käytettävissä. Ensi silmäyksellä voisi joku ehkä väittää, että ei ole olemassa mitään varsinaista eroa neuroottisen oireen ja reaktiivisen sublimoimistoiminnan välillä. Molemmathan saa aikaan sama yliminänvaatimus. Ero on kuitenkin olemassa. Se on ennen kaikkea juuri siinä, että edellisessä on kysymys sairaasta, jälkimmäisessä terveestä reaktiosta. Neurootikon viettitoiveiden kurissapito tapahtuu liian ankaran yliminän aiheuttamien torjumismekanismien avulla. Oire tällaisessa tapauksessa poikkeaa luonteeltaan varsin vähän alkuperäisestä viettipyrkimyksestä. Se esiintyy vain verhoasussa, joka pettää yliminän. Vietti purkautuu siinä oleellisesti vähän alkuperäisestä pyrkimyksestään muutettuun kohteeseen ja päämäärään. Toisin on vietin sublimoimisessa. Vietti ei siinä ole torjuttua energiaa. Se voidaan sijoittaa minänihanteen mukaiseen toimintaan ja työskentelyyn. Minä on tässä tapauksessa säilyttänyt vapautensa.
Huomattava merkitys on vietin sublimoimisessa myöskin symboliikalla. Olemme jo ylempänä viitanneet oman kansamme maanviljelystaikoihin symboliikan yhteydessä. Seksuaalista energiaa voidaan erinomaisesti ohjata purkautumaan kohdistettuna maanviljelystyöhön. Kuinka tämä tosiasia näkyy meikäläisissä taioissa, siitä voimme mainita esimerkin, jossa kylväjä kylvämään lähtiessään ottaa sormuksen sormeensa siten vihkien itsensä maan, tuon kaikkina aikoina ja kaikissa oloissa tyypillisen naisen symbolin kanssa. Maanviljelystyössä ihminen sublimoi itse sitä tietämättään tyydyttämätöntä osaa seksuaalivietistään. Johtaessaan tätä energianpurkausta sosiaalisesti arvokkaaseen kohdikkeeseen hän vaistomaisesti noudattaa samoja tajuttoman rakenteensa mielikuvia, joita hän symboleissaankin seuraa. Olemme puhuneet vain seksuaalisen vietin sublimoimisesta. Mutta tiedämme jo siitä, mitä ylempänä asiasta olemme esittäneet, että seksuaalivietti ei koskaan esiinny pelkkänä, vaan siihen sekaantuu mukaan aggressiivista viettiä. Mikä on tämän aggressiivisen vietin osa sublimoimistapahtumassa? Se on epäilemättä mitä tärkein. Onhan kaiken aktiivisen asiaan tarttumisen takana aina nimenomaan aggressiivisuutta. Työssä jos missään voidaan juuri sitä purkaa alkuperäisestä väkivaltaisesta pyrkimyksestään poikkeaviin ja sosiaalisesti arvokkaisiin muotoihin. Viitataan useasti siihen, miten kirurgi työssään saa tilaisuuden purkaa latenttia sadismiaan siunaukselliseen muotoon. Mutta tällainen esimerkki ei vielä valaise kysymyksen laajuutta. Mainitsimme juuri kylväjän, joka vihkii itsensä maan kanssa ja näin sijoittaa työhönsä rakkauttaan. Nähdessämme saman maamiehen leikkaavan aurallaan maaemon pintaa on helppoa havaita, että siinä työssä myöskin aggressiivinen vietti sublimoituu. Ja varmaa onkin, että moni liiaksi patoutunut viha-affekti on "puskettu" energisessä työssä maahan. Sublimoiminen on tällaisessa tapauksessa ollut suorastaan suojakeino, joka on pelastanut henkilön sisäisestä piinaavasta levottomuuden tilastaan tai vielä pahemmasta väkivaltaisesta purkauksesta vihan alastomissa ilmenemismuodoissa.
Mutta myöskin henkisen työn aktiivisuudessa on aggressiivisuutta. Silläkin valloitetaan alueita. Siinäkin siis purkautuu mukana juuri tuohon valtaamiseen kuuluvaa aktiivisuutta, jonka takana vaikuttaa aggressiivinen viettilataus.
Joukkopsykologiassa niinkuin yksilössäkin näyttäytyy vietin sublimoimisilmiöitä. Siinä tulevatkin yhteiskuntaelämän tasapainon kannalla tärkeiksi nimenomaan väkivaltaisen vietin purkamismahdollisuudet. Näemmehän kuinka lähellä tällä alalla aina on vietin sublimoimaton purkautuminen esimerkiksi sodan merkeissä. Mutta rauhan aikana latenttina patoutunut energia vaatii purkamistiensä sekin, ja se tapahtuu onnellisimman sublimoimisen kautta. Kansojen ja kansanluokkien rauhallinen kilpailu taloudellisella alalla on yksi näitä väkivaltaisen vietin purkamismuotoja. Nuorison urheilu siihen liittyvine kilpailuineen antaa runsaasti tilaisuutta saman vietin sublimoituun suuntaamiseen. Sanalla sanoen, vietin ylevöittämisessä on aggressiivisella vietillä myöskin välttämätön paikkansa.
Palaamme vielä tärkeään kohtaan. Mainitsimme, että identifioimistapahtumassa, jolloin objektilibido muuttuu narsistiseksi, se samalla minän kautta kulkiessaan deseksualisoituu. Tällainen tapahtuma edellyttää sitä, että alkuaan seksuaalisena vaikuttanut vietti muuttuu indifferentiksi psyykilliseksi energiaksi. Vasta sen avulla käy mahdolliseksi käsittää psykoanalyyttisen libido-käsitteen koko laajuus, se auttaa meitä ymmärtämään elämän ilmiötä laajemmaltikin, ei ainoastaan neuroosien alalta. Oivallamme silloin, että kaiken mielenkiinnon takana vaikuttaa tuo psyykillinen energia, joka pohjimmaltaan on samaa sekä seksuaalisena viettinä eletyksi pyrkiessään että minän kautta deseksualisoituna purkautuessaan sosiaalisesti arvokkaita päämääriä kohti. Vietin sublimoiminen saattaa mahdolliseksi ihmisen kulttuurikehityksen. Nietzsche on tämän aikanaan aavistanut lausuessaan eräässä aforismissaan, että ihmisen sukupuolisuuden aste ja laatu ulottuu hänen henkensä viimeisillekin huipuille asti.
Psykoanalyysi vapauttaa neurootikon minän liika ankaran yliminän aikaansaamasta ja ylläpitämästä jännitystilasta, se laukaisee torjumistapahtuman vuoksi syntynyttä psyykensisäistä ristiriitaa ja vapauttaa torjutun vietin jälleen minänmukaisesti käytettäväksi. Sanalla sanoen, se rakentaa perustan esteettömälle vietin sublimoimiselle. Jos tahtoisimme hakea esimerkkiä joltakin inhimillisen kulttuurikehityksen ajalta, joka edustaisi suurta vietin ylevöittämiskykyä ja mahdollisuutta, niin tulee aivan välittömästi mieleen renessanssin aika. Aikakauden luonteeseen kuului silloin vapautuminen liiallisesta syyllisyydentunnosta. Se saattoi mahdolliseksi vapaampien minämuotojen kehityksen ja siis myöskin rikkaan ja voimakkaan vietin ylevöittämistyön.
KIRJALLISUUSLUETTELO.
Abraham, Karl: Klinische Beiträge zur Psychoanalyse.
Int. Psa. Verlag 1921.
–"– Versuch einer Entwicklungsgeschichte der Libido.
Int. Psa. Verlag 1924.
Aichhorn, Aug.: Erziehungsberatung. Ztschr. f. Psa. Pädagogik 1932. Alexander, Franz: Psychoanalyse der Gesamtpersönlichkeit.
Int. Psa. Verlag 1927.
–"– Kastrationskomplex und Charader.
Int. Ztschr. f. Psa. 1922.
Bernfeld, Siegfrid: Bemerkungen über Sublimierung. Imago 1922. Bornstein, Steff: Eine Kinderanalyse. Ztschr. f. psychoanalytische
Pädagogik. 1933.
Deutsch, Felix: Psychoanalyse und Organkrankheiten.
Int. Ztschr. f. Psa. 1922.
–"– Zur Bildung des Konversionssymptomes.
Int. Ztschr. f. Psa. 1921.
–"– Biologie und Psychologie der Krankheitsgenese.
Int. Ztschr. f. Psa. 1933.
Deutsch, Helene: Psychoanalyse der weiblichen Sexualfunktion.
Int. Psa. Verlag 1925.
–"– Psychoanalyse der Neurosen. Int. Psa. Verlag 1930. –"– Der feminine Masochismus und seine Beziehung zur
Frigidität. Int. Ztschr. f. Psa. 1930.
Federn, Paul: Beiträge zur Analyse der Sadismus und Masochismus.
Int. Ztschr. f. Psa. 1913 u. 1914.
–"– Narzissmus im Ichgefuge. Ztschr. f. Psa.1927. –"– Das Ich als Subjekt und Objekt des Narzissmus.
Ztschr. f. Psa. 1928.
–"– Die Wirklichkeit des Todestriebes.
Almanach der Psa. 1931.
Fenichel, Otto: Hysterien und Zwangsneurosen. Int. Psa. Verlag 1931. –"– Perversionen, Psychosen und Characterstörungen.
Int. Psa. Verlag 1931.
Ferenczi, S.: Versuch einer Genitaltheorie. Int. Psa. Verlag 1925. –"– Bausteine zur Psychoanalyse I u. II.
Int. Psa. Verlag 1927.
Feuerlicht, Ignaz: Analyse des Idyllischen. Psychoanalytische
Bewegung. 1933.
Freud, Anna: Einführung in die Psychoanalyse für Pädagogen.
Hippokrates Verlag 1930.
–"– Einführung in die Technik der Kinderanalyse.
Int. Psa. Verlag 1927.
Freud, Sigmund: Gesammelte Schriften. Int. Psa. Verlag. –"– Das Unbehagen in der Kultur. Int. Psa. Verlag 1930. –"– Neue Folge der Vorlesungen. Int. Psa. Verlag 1933. –"– Dostojevski und die Vatertötung. Almanach d. Psa. 1930. Freud u. Albert Einstein: Warum Krieg? Int. Institut für geistige
Zusammenarbeit. Paris 1933.
Jekels, Ludwig: Zur Psychologie des Mitleides. Imago 1930. Jones, Ernest: Die Theorie der Symbolik. Int. Ztschr. f. Psa. 1919. Jones, Ernest: Ursprung des Über-Ichs. Int. Ztschr. f. Psa. 1926. –"– Die erste Entwicklung der weiblichen Sexualität.
Int. Ztschr. f. Psa. 1928.
–"– Angst, Schuldgefühl und Hass. Int. Ztschr. f. Psa. 1930. –"– Das Problem Paul Morphy. Psychoanalytische
Bewegung. 1931.
Klein, Melanie: Die Psychoanalyse des Kindes. Int Psa. Verlag 1932. Kuendig, W.: Psychoanalytische Streiflicbter aus der
Sekundärschulpraxis. Ztschr. f. psychoanalytische
Pädagogik. 1927.Kulovesi, Yrjö: Der Raumfaktor in der Traumdeutung.
Int. Ztschr. Psa. 1927.
–"– Zur Entstehung des Ties. Int. Ztschr. Psa. 1929. –"– Psychoanalytische Bemerkungen zur James-Langeschen
Affekttheorie. Imago 1931.
Levine, I.: Das Unbewusste. Int. Psa. Verlag 1926. Nunberg, Hermann: Allgemeine Neurosenlehre. Verlag Hans Huber 1932. Ophuijsen, I. W. van: Über die Quelle der Empfindung des
Gefolgtwerdens. Int. Ztschr. f. Psa. 1920.
Rado, S.: Das Problem der Melancholie. Int. Ztschr. f. Psa. 1927. Rank, Otto: Perversion und Neurose. Int. Ztschr. f. Psa. 1927. Reich, W.: Die Funktion des Orgasmus. Int. Psa. Verlag 1927. Reik, Theodor: Geständniszwang und Strafbedürfnis.
Int. Psa. Verlag 1919.
Reik, Theodor: Der Schrecken. Int. Psa. Verlag 1929. –"– Wie man Psychologe wird. It. Psa. Verlag 1927. Riviere, Joan: Weiblichkeit als Maske. Int. Ztschr. f. Psa. 1929. Róheim, Géza: Heiliges Geld in Melanesien. Int. Ztschr. f. Psa. 1923. –"– Die Psychoanalyse primitiver Kulturen. Imago 1932. Sachs, Hanns: Einführung in die Technik der Psychoanalyse.
Psychoanalytische Bewegung 1932.
Schilder, Paul: Entwurf einer Psychiatrie auf psychoanalytischer
Grundlage. Int. Psa. Verlag 1925.
Schottländer, Felix: Aggressionstrieb und Abrustung. Psychoanalytische
Bewegung 1931.
Spiez, R.: Zwei Kapitel über kulturelle Entwicklung. Imago 1924. Sterba, Richard: Einführung in die psychoanalytische Libidolehre.
Ztschr. f. Psa. Pädagogik 1931.
–"– Zur Problematik der Sublimationslehre.
Int. Ztschr. f. Psa. 1930.
Tamm, Alfhild: Ett Sexualproblem. Tidens förlag 1930. Weiss, Eduardo: Körperschmerz und Seelenschmerz.
Int. Ztschr. f. Psa. 1933.
–"– Über Symbolik. Psychoanalytische Bewegung 1931. Wittels, Fritz: Some Remarks on Kleptomania. The Journal of
Nervous and Mental Disease. 1929.
Zoller, I.: Alphabetstudien. Imago 1931. Zehn Jahre Berliner
Psychoanalytisches Institut. Int. Psa. Verlag 1930.