[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$feuJGOWf7d8NXrpSr5twykWY5iIyMAY0jCX-EZTdL6M8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},178,"Teuvo Pakkala","Siljo, Juhani",1888,1918,"178-siljo-juhani-teuvo-pakkala","178__Siljo_Juhani__Teuvo_Pakkala","Kirjailijakuva","muistelmat",[],[],"fi",1917,null,11236,78520,false,16774,[23],"Pakkala, Teuvo, 1862-1925",[25],"Biographies","\"Teuvo Pakkala: Kirjailijakuva\" by Juhani Siljo is a critical examination of the works of Finnish author Teuvo Pakkala, written in the early 20th century. The text explores Pakkala's contributions to literature, focusing on his stylistic approach and themes, especially regarding the realistic portrayal of life in Finnish society. The book discusses Pakkala's unique insights into human experiences and social conditions, offering a deep analysis of his characterizations and storytelling techniques.  The beginning of this analysis delves into the essence of realism as it pertains to Pakkala's writing. It emphasizes his ability to heighten sensory perception, allowing readers to experience the emotional depth of both urban and rural life in Finland. The text sets the stage for a discussion of Pakkala's literary journey and the influences that shaped his perspective, particularly his connection to both rural and urban settings. The opening portrays his work as a bridge between different societal classes, contrasting the life experiences of the bourgeois and the struggles of the impoverished, an underlying theme throughout Siljo's analysis. (This is an automatically generated summary.)",[],348,"Siljon kirjoittama kirjailijakuva syventyy Teuvo Pakkalan tuotantoon ja taiteelliseen näkemykseen. Teos tarkastelee Pakkalan realismia, kieltä sekä hänen rooliaan suomalaisen kaupunkikuvauksen ja maalaishengen kuvaajana.","Juhani Siljon 'Teuvo Pakkala' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 178.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","TEUVO PAKKALA\n\nKirjailijakuvia\n\n\nKirj.\n\nJ. Siljo\n\n\nOtava, Helsinki, 1917.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nRealistisen taidesuunnan päävoittoja on aistien herkentäminen. Missä\nnähdään ja kuullaan oikein, siinä myös tunnetaan oikein. Ja siinä myös\ntavataan ainoa kauneus.\n\nMutta syntyykö näin taidetta määrätyn suunnan laskuun? Tuskin. Suurimmat\nrealistit eivät ole olleet realismin ohjelman-suorittajia. Heidän\ntunteensa ei ole antautunut millekään '-ismille', ei edes sille, joka\nheidät ehkä on rohkaissut omaan vapauteensa.\n\nAistiherkkyys on johtanut Teuvo Pakkalankin hänen taiteellisiin\nvoittoihinsa. Ja hän on nähtävästi ollut kyllin onnellinen, ollakseen\ntarvitsematta mitään vapautusta ulkoapäin: hän on syntynyt näkemään,\nkuulemaan ja tuntemaan todellisesti. Hänen yhdistelevä elämäntuntonsa on\nsitäpaitsi usein antanut havaintokyvyn hänelle uutena lahjana, sinä,\njota sanotaan intuitsioksi, runoilijanäkemykseksi, ja joka käytellen\ntodellisuuden kuvia vain vertauskuvina sisäisten ajatussarjojen\npalveluksessa voittaa 'turpeeseen sidotun' realismin.\n\nPakkala lähti kuitenkin siitä, mistä useimmat muutkin kertojamme:\nlaatukuvanäkemyksestä. Hän liittyy välittömästi niihin virtauksiin,\njotka Kiven elämäntyötä jatkaen alkoivat edelleen valloittaa maaseutua\nkirjallisuudellemme. Vaikka hänen erikoistehtävänsä olikin se, että hän\njoutui ensimäisenä taiteellisesti merkitsemään tuota valloitusta\nesittävälle kartalle suomalaisen kaupunkiyhteiskunnan, niin hän ei silti\nsuinkaan edusta kaupunkilaisuutta nykyaikaisessa mielessä. Päinvastoin:\nhän on tuonut kirjallisuuteemme niin sanoakseni kaupungin maalaishengen.\nHänen kaupunkiepiikallaan on pohjansa siinä aikakaudessa, jolloin\nkaupunkikin kuului luonnon piiriin, jolloin sekin saattoi synnyttää\naisteiltaan terveen ja luonnostaan hyvän ihmisen.\n\nPakkalalla on juuret sekä kaupungissa[1] että maalla. Tämän voisi tajuta\nhänen kuvauksistaan, vaikkei tietäisikään, että jotkut hänen\nesi-isistään (m. m. isoisän isoisä, kirjallisuutemme historiassa\ntunnettu rovasti Johan Frosterus) ovat eläneet Kainuunmaassa ja että\nPakkala itsekin on siellä jo koulupoikana viettänyt kesiään. Siten on\nselitettävä hänen kotiseututunteensa, joka on yhtä varma ja elävä kuin\nkenenkään 80-luvun kirjailijan, sekä hänen kieli-ilonsa, jonka\ntulvehtiva runsaus todistaa heti hänet tuon nuorekkaan, suomalaisrakkaan\najan lapseksi. Hän tunsi hermoissaan ilmavirtojen kulun, joka oli\nsamansuuntainen kuin hänen oman luonteensa pyrintö, -- senverran ja\nsillätavoin Pakkala on epäilemättä saanut 'vaikutteita' ajastaan\nalunpitäen --, ja hän ojensi kaupungin (vaikkei kaupunkilaisuuden)\nedustajana kätensä toisille, maaseudun kasvattamille\nkirjailija-yksilöille.\n\n[1] Hän on syntynyt Oulussa v. 1862.\n\nMutta tämä aika ei ollut vain kotiseututunteen aikaa -- se tunnehan oli\nherännyt jo pari vuosikymmentä ajemmin, Kiven mukana --, vaan myös\nnousevan yhteiskunnallisen tunteen, joka elää Pakkalassa yhtä lämpimänä\nja tietoisena, vaikka hiljaisempana, kuin Minna Canthissa. Siltä puolen\nhän eroaa edeltäjästään Oulun kuvaajana, ensimäisestä huomattavasta\nsuomalaisesta naiskirjailijasta Saara Wacklinista, joka etupäässä\nkertoilee historiallisia muistelmia ja kaskuja porvarillisesta elämästä\nja jonka tunne yhteiskunnan pieneläjiä kohtaan ilmenee vain\nihannoimisena tai säälinä. Pakkalan aihepiiri on rajoitetumpi:\nvarsinainen kaupunki -- porvarien elämä, sen riettaus ja sen runous --\nhäämöittää vain kohtalokkaana taustana, jota vastaan laitakaupunki\nkuvastuu nöyryytettynä ja syvintä inhimillistä myötätuntoa herättävänä\npienine elämänmuotoineen.\n\nTämä kaksijakoisuus, jonka realismi toi yhteiskunnan kuvaukseen, ei\nPakkalalla kuitenkaan ole teoreettisen jyrkkä. Milloin hän tekee\npartioretkiä kaupungin 'sydämeen', näkee hän siellä kuonan alla\nkultaakin, oikeamielisyyttä ja kuntoa. Ja hän keksii myös\n'vaaralaisissaan' inhimilliset taipumukset ilkeyteen ja\nitsekylläisyyteen.\n\nSiten ajan todellisuustajuinen henki vakautti hänetkin omalle alalleen,\nuskolliseksi omalle kodilleen ja sen tarpeille, lahjomatta häntä silti\npois tasapuolisuudesta propagandan-tekijäksi aatteilleen; ja se kehoitti\nhäntäkin sepittämään laatukuvataidetta omasta kokemuspiiristään,\nestämättä häntä silti kohoamasta psykoloogiseen, useinpa suorastaan\nvertauskuvalliseen runouteen.\n\n\n\n\nII\n\n\nPakkalan teokset ovat melkein järjestään kuin muistelmia varhaisemmalta\niältä, ja hyvin uskoo hänen sanaansa, että ne on kirjoitettu omiksi\niloiksi. Niissä on muistelon hiljainen ilo.\n\nKuvaava onkin hänen esikoisensa nimi: *Lapsuuteni muistoja* (v. 1885).\nSiitä, samoinkuin seuraavasta, *Oulua soutamassa* (v. 1886), -- tuli\nkirja vastoin tekijänsä aivoitusta[1]. Kirjallisuudellemme onnellinen\nsalliman oikku, sillä ties mikä olisi muuten perinyt 'Vaaran', 'Elsan',\nLapsien' aihevarat.\n\n[1] Kts. kuvallinen kuukauslehti Otava helmik. 1912, Pakkalan kirjoitus:\n'Miten minä aloin.'\n\nUusi kirjallinen suunta ei siihen saakka vielä ollut näyttänyt oikeata\nsisuaan. Se elämänhaluinen huumori, joka antaa yleissävyn Minna Canthin\nja Juhani Ahon alkutuotannolle, voitti kaikkien sydämet eikä luultavasti\nkenenkään mielestä ennustanut levotonta tulevaisuutta. Oltiin yleensä\nsäyseän kansanvaltaisia. Kun Kivi oli rohkeasti -- suorastaanpa henkensä\nuhalla -- aukonut avarat näkölinjat keskelle arkitodellisuutta, niin\nnuoret realistit voivat nyt aivan turvallisina tuoda esiin näkemyksensä\nja kokemuksensa; he saivat kuvailla kansaa niin kaunistelematta ja\ntakitilaan kuin halusivat. Ja se olikin heidän mielihalunsa. Kaikki mikä\noli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa, se oli rakasta; ja tämä\nrakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista parhaat elävät\nvieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta ajalta. --\nSuomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli, niin\nsiinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio. Yhteiskunnallinen\nkriitillisyys oli vasta patoutunut, ehtimättä vielä purkautua ilmi.\n\nPakkalakaan ei lähtenyt etsimään toisenlaisia uria eikä myös ottanut\nsoittaakseen palokelloa -- nyt paremmin kuin vastakaan. Hänen\nesikoisteoksensa ovat ilmeisesti syntyneet yhtä tarkoituksettomasti,\nyhtä vähän tilauksesta tai nimenomaisista kirjallisista 'vaikutteista'\nkuin yllämainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun\nedellytyksenä oli vain määrätty ilmanala, jossa ne versoivat kuin\nkasvit. Niinkuin Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin hänenkin\nteoksissaan suomenkieli ikäänkuin iloitsee omaa mehevyyttään, pyrkien\nantamaan ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, käsite-,\nsointu-, kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla\nkielellisellä runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan\nhuumorin keventämänä, ja keskustelu on väliin pelkkää leikkimiekkailua\nsananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksenä on luonteellisuus,\npaikallisuuden, murteen ja yksilön. Siten tekijä usein syventyy liiaksi\nyksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta 'Lapsuuden muistoissa' s. 8),\nehkäpä kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. Näissä kertomuksissa ei\nole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on\nsaavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen\nja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä\nlauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa. Siten hänen\ntyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus pelasta aina\ntarinaa pitkäveteisyydestä.\n\nPakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella\n_in medias res_, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho\ntavallisesti. -- Luonnonkuvia hänkin kyllä käyttää runsaasti, vaikka\n(varsinkin Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. --\nAikailemattomalla otteella hän käy aukomaan 'Lapsuuden muistojenkin'\nkerää: 'Siihen aikaan olin \"mustalaispojan korkuinen\", pahanen naskali\nvain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani.' Siinä\nlauseessa on kohta yksilöllistä tyylituntua ja valmis piirtonen\nluonnekuvaan. Hän piirtää usein profiilit jollakin leikillisellä\nkäänteellä.\n\nEräs seikka eroittaa 'Lapsuuteni muistot' sekä Minna Canthin että Ahon\nsiihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siinä on kirpeämpää\nitsekoetun tuntua (jotapaitsi se on 'minä'-muotoinen, sellaisena ainoa\nlaatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyllä ominaista\nkoko tuolle hempeyttä vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se terästyy\nusein viiltävän ivalliseksi. Siinä tuntee silloin väräjävän hänen oman\nsisimmän mielialansa. Niin esim. suutarin emännän tunteenpurkaus\n'sukulaistalon rouvaa' vastaan (ss. 25--6) tehoaa täydellisellä\nvälittömyydellään. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla\nyhteiskunnalliset ristiriidat, vähäväkisten osattomuus ja isoisten\nitsekkyys polttavana sydämellään: niin esim. kun hän kertoo Ahon,\nmökkiläisen, kohtalosta (vrt. Vimpariin 'Vaaralla'!), kauppaneuvos\nUrsinin tunnottomasta keinottelusta köyhien kustannuksella hätäaikoina,\nVanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, -- aina hänellä on selvä\ntietoisuus siitä, mitä yhteiskunnassa 'oikeus' merkitsee, eikä lukijan\ntarvitse koskaan olla epätietoinen hänen myötätunnostaan. Antaapa hän\nvielä lopulla pieneläjien lapsille hiukan korvausta heidän kärsimistään\nulkonaisista vääryyksistä: hän näyttää heidän älyllisen ylemmyytensä\nkaikenlaisten lammaspäisten 'tohtorin Rallein' verroilla (s. 60 ja\nseur.). Tämä kantava sivistyshistoriallinen huomio -- kuten koko\nyhteiskunnallinen vastakohtaisuus -- esiintyy nyt aivan ensi kertoja\nkirjallisuudessamme, ainakin näin terävästi vihlaisten.[1]\n\n[1] Minna Canthin Työmiehen vaimo' ilmestyi samana vuonna, -- ja sehän\non sentään tähdätty koko yhteiskunnan 'oikeutta' vastaan.\n\nNämä seikat viittaavat Pakkalan myöhempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne eivät\nkuitenkaan tee 'Lapsuuteni muistoja' miksikään ohjelma-kirjaksi; siinä,\nkuten hänellä aina, on 'tendenssiä' vain hänen tunteensa suhtautuminen\nmäärättyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja välitön tunnehan kuuluu\ntaiteeseen. -- Pahan juuria kirjailija löytää kyllä 'köyhässäkin\nkansassa': kerjäläis-Antti turmeltuu säätykierrossa (kuten Vimparin\nAappo 'Elsassa'), -- syystähän tosin lankeaa puolet turmelevan ylemmän\nsäädyn osalle.\n\nTässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia\npiirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja poikaviikarit, --\ntyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heidän\nreippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan\nkuvannut heitä runsaimmin ja runollisimmin. -- Heidän 'harrastuksiaan',\n-- joista keskeisin on hengen ylläpito kerjuulla --, ilojaan ja surujaan\nhän seurailee niin itsensäunhoittavalla tunnolla, että huomaa hänen\nitsensä ilmeisesti eläneen aikoinaan vilkkaasti heidän mukanaan.\nAito-pakkalainen luonteen elävyys ilmenee jo näissä; heidän iloittelunsa\non tietysti siirtynyt ennenkaikkea heidän kieleensä; heidän\n'kielitaiteensa' vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen\n(esim. siv. 17--19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keveästi\nsuuria asioita (kts. 'jalosukuisista kengistä' s. 13; samoin\nShakespearen-moinen kuva siv. 11: 'Hei, pitkä toivoni vilahti\nsilmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt'). Heillä on vilkkaat\nkuvittelut myötäkäymisestä (esim. s. 10), mutta vastoinkäymisen he\nvoittavat miehevällä huumorilla. Ja heissä on jo oraalla se pienten\neläjäin veljeydentunne, joka on ehkä keskeisintä 'vaaralaisten' elämässä\nyleensä.\n\nPakkala osoittaa jo tässä esikoisessaan selvää luonnehtimiskykyä ja\nkiintymystä yksilöllisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden -- kuten\nrotantappo-jutussa s. 34 -- huomattavana taipumusta groteskimaisuuteen,\nmikä taipumus muutamissa Pakkalan myöhemmissä teoksissa uhkaa niellä\nkaikki hänen varansa ja voimansa. -- Kuitenkin kaikitenkin kirja jää\nsarjaksi hiukan harmaita laatukuvia. Sellainen valokuva-realismi kuin\nköyhäintalo-kuvaus s. 37 ei ole kyllä suinkaan läpikäyvänä, mutta\nkertomisen raikkauskaan ei korvaa aina valinnan puutetta.\n\nNiin paljon kuitenkin oli ilmeistä, että tässä kirjassa esiintyi\nluontainen ja omillaan toimeentuleva kirjailijakyky.\n\n       *       *       *       *       *\n\n'Lapsuuden muistojen' paikallisuus ei ole vielä tarkoin määritelty; ei\nsiinä myöskään ole sitä ilmavaa avaruutta, mikä vaikuttaa niin\nvapauttavalta Pakkalan Vaaran-epiikassa myöhemmin. Meren läheisyyden\nvoinee kuitenkin tuntea henkilötyyppien luonteensävynä: suruttomuutena,\nkirpeytenä, liikkuvaisuutena. Sitäpaitsi sanonta ja kielimaku\nmurresanoineen viittaavat varmaan paikallisuuteen.\n\n'Lapsuuden muistoissa' voimmekin Pakkalan sanoa olevan omalla alallaan:\nVaaran -- varsinkin sen lasten elämää kuvaamassa. Se liittyy tyyppeineen\nsiihen teossarjaan, joka muodostaa hänen keskeisimmän tuotantonsa.\n\nSeuraava kirja, 'Oulua soutamassa', oli pieni poikkeus toiseen, myöskin\nnähtävästi sangen tuttuun ympäristöön. Vasta senjälkeen hän täydellä\ntietoisuudella vakiutuu rakkaimpaan aihepiiriinsä. 'Lapsuuden muistoja'\ntekisi mieli pitää ikäänkuin kuuluvina *Vaaralla*- (1891) ja *Elsa*-\n(1894) romaanien sekä *Lapsia*- (1895) ja *Pieniä ihmisiä* (1913)\nnovellien kanssa samaan laajaan yhteyteen, jolle Pakkala yritti perustaa\nkotoisen kaupunkiepiikan.\n\nYritti perustaa -- ja perusti, vaikka tulos kenties ei vastaa\ntarkoitusta siinä määrin kuin soisi.\n\nPakkala ei urkene ulapoille, ja muutenkin meri pääsee vain vilauksittain\nhänen näköpiiriinsä. Meri-ilma ja -liike kuuluisi kuitenkin\nrantakaupunki-eepokseen. Ja sen mukana tulisivat kaikki sellaisen\nyhteiskunnan luonne-hahmot: jyhkeät laivurit ja laivanisännät, merimies-\nja satama-tyypit omassa ammatissaan, kauppaneuvokset ja konsulit, muusta\nporvaristosta puhumattakaan, -- ja kaikki omalta näkökulmaltaan\nnähtyinä.\n\nMutta siihen Pakkala ei ole pyrkinytkään. Hän ei ole tuntenut\nporvarillisen elämän runoutta omaksi asiakseen. Hän on laitakaupungin\narkisen elämän runoilija. Ja hänen tarkoituksensa on ollut isoissa\nromaaneissaan kuvata pienten eläjäin yhteistä taistelua olemassaolon ja\nihmisyytensä puolesta: siten porvarismaailma tuli kuin tulikin\nnähtäväksi vain Vaaralta käsin, vain suhteissaan vaaralaisten\nkohtaloihin.\n\nMäärä oli: valtava yhteiskunnallinen eepos, -- tuloksen mielisin\nmääritellä: sydämellinen, tyven laatukuvasarja kahtena hiukan höllästi\nyhteenliittyvänä romaaninidoksena, ynnä siinä sivussa joukko hyvin\nkiteytettyjä miniatyyrejä pienten -- joku isojenkin -- lasten elämästä.\n\nJa näillä jälkimäisillä on laajin eepillinen kantavuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaaran maailma on rajamaana kaupungin ja maaseudun välillä: ulkonaisesti\nkaupunkia, sielultaan, sisäisiltä tarpeiltaan, tottumuksiltaan täyttä\nluonnonpiiriä.\n\nMutta ei ulkonaisestikaan oikeata nykyaikaista kaupunkia. Moni köyhäkin\nasuu oman katon alla ja viljelee omaa pelto- ja niittytilkkuaan, ja tämä\nomaisuus on, lähinnä sielun autuutta, rakkainta maailmassa. Monessa\npihassa lehtii keväin koivu ja pihlaja, ja sauna -- pienelävänkin\nsuomalaisen rakas pyhityspaikka, jonka nykyaikainen 'kehitys' on\nkaupungeissamme joko tuominnut pannaan tai muuttanut perhehuoneesta\nepäkodikkaaksi yleiseksi laitokseksi --, sauna savuaa lauantaisin ja\nväliin muulloinkin useassa mökissä. -- Näemmepä Pakkalan kuvauksista\nvielä, etteivät keskikaupungin porvaritkaan ole aivan vieraantuneet\nmaataloudesta: Montinilla esim. on kaupungin ulkopuolella 'kaukavainio'\njonka heinäsato käytetään omalle kotikarjalle.\n\nEhkä useimmat Vaaran miehistä ovat tai ovat olleet merimiehiä. Heidän\nlähtiessään aina uusille retkille jäävät talot peltoineen karjoineen --\nne eivät ole parhaassakaan tapauksessa suuria -- perheen hoiviin, jonka\nnuorempien ja vanhempienkin jäsenten lähtijä saa usein nähdä lähettävän\nlaivalle viimeiset, hartaimmat hyvästelynsä ylhäältä talonsa katolta..\n-- Ken on jäänyt 'maakravuksi', hän työskentelee joko timperinä tai\nmuuna käsityöläisenä, ellei hänellä ole kyllin ammattia oman kodin\nhoidossa, -- tai ellei hän ole aivan vailla kaikkea suojaa ja elämän\nylläpitoa 'omasta takaa', jolloin hän tavallisesti on perheineen aivan\nsatunnaisen ansion varassa. Sellainenkin on monen osa.\n\nPakkalan elämänrunous liittyy varsinkin ensimäisissä Vaaran-kuvauksissa\naineellisiin elämänharrastuksiin. Mutta hänen 'vaaralaisensa' avaavat\nasiallisimpienkin kysymysten yhteydessä hänelle tietoisen hengenelämän\nja kauniit sisäiset näköalat. Heillä kulkee ajatus aina elämän ja työn\ntahdissa, he eivät asetu vartavasten järkeilemään kysymyksistä, vaan\nantavat rehellisten kokemustensa 'alustaa' ne ja tekevät luonnollisella\nälyllä johtopäätöksensä. He eivät ole vielä kaikenkarvaisten\n'aatteitten' ja 'virtausten' kehittämiä yhdistysihmisiä, he ovat\nepäilemättä vanhanaikaisia, -- minkä voinee sanoa nykyään merkitsevän\nsamaa kuin: rehtejä, itsenäisiä luonteita. He pitävät oman kohtalonsa\nomissa käsissään, sikäli kuin se on ihmiselle sallittua; ja heille on\nyhteistä se, että pelko ja ahdistus salataan tyynen pinnan alle. Heillä\nei ole seuroja ja kokouksia jokaista satunnaista 'harrastusta' varten,\nvaan ytimeen käypiä keskusteluja elämänehdoista ystävien ja kylänmiesten\nkanssa, ei teattereita ja 'eläviä kuvia', vaan koteja, joissa eletään\ntodellisin tuntein. Heissä on pisara satuverta niin vanhemmissa kuin\nlapsissakin, ja usein runsas pisara; heidänkin kohtaloillaan on oma\nromantiikkansa, mutta yksilöllisen sielunelämän herättämä ja siihen\nelimellisesti liittyvä. Heissä on huumoria, hiljaista vaikka samalla\nusein tummasävyistä, sillä heissä piilee runsaasti salattua ja\nleppymätöntä temperamenttiä. Siten heidän luonnekuvansa yleensä\nmuodostuvat vivahduksista, ei tosin sähköisen säkenöivistä, vaan\nvakuuttavista ja yksilöllisistä. -- Mutta ehkä luonteenomaisinta\nPakkalan henkilöille yleensä on elämän tarkastaminen uskonnollisesta\nnäkökulmasta: kaikki inhimilliset suhteet heijastuvat heidän\nuskonnollisiin katsomuksiinsa. Ja he ajattelevat kaikki tärkeät\najatuksensa Jumalaan saakka: miten mikin teko ja ajatus on Jumalan\nmielen mukainen. Pakkalan runouden Jumala ei kuitenkaan liene ylen juro\nja juhlallinen, vaan katsoo kai leppoisalla myhäilyllä sellaistakin\nihmissydämen pyhää yksinkertaisuutta kuin Elsan, joka oli hyvillään\nsiitä ettei Jumala tehnyt hänestä jonkun pikkuerheen takia huonoa\nihmistä eikä sorakieltä, 'ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen\ntunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt\nlyövän tahi hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti meneekin\nohitse.' (S. 48 Vaaralla'.)\n\nNiin läheiset välit Jumalaansa on joskus Pakkalan ihmisillä, n. s.\ntäysikäisilläkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka Vaaran yhteiskunnan pääsävynä ei olekaan merikaupungin luonne,\nniin kaikissa näissä kuvauksissa vallitsee kuitenkin se kuulaus, mikä on\nominaista merenrannan ilmastolle. Kaikkiin esineihin on imeytynyt valoa\nja ilmaa; se se kehittää ihmisistä untennäkijöitä, joiden sielunelämässä\nkangastukset ja kuvittelut merkitsevät paljon. Silti he pysyvät\nvaistoillaan ja katsomuksillaan kiinni elämän arki-arvoissa. Heissä on\ntavallisesti jotain voittoisaa luonnetta, kuten Vapussa ('Lapsia'),\ntuossa mielikuviensa kuljettamassa, joka sai taistella tiukasti\nsaavuttaakseen arkisen elämän tottumuksen.\n\nIlmavuus on auttanut Pakkalaa ihmiskuvauksen ilmehikkyyteen. Kaikki\ntässä teossarjassa esiintyvät tyypit irtautuvat vivahdusrikkaina ja\nyksilöllisinä taustasta.\n\nJa yhteinen ilmapiiri se oikeastaan kokoo yhteen tämän tyyppipaljouden\n'Vaaran' henkilöistä 'Pikku ihmisiin' asti: ne ovat syntyneet ja nähdyt\nsaman taivaan alla. -- Nämä romaanit ja novellikokoelmat liittyvät\nelimellisesti toisiinsa, täydentäen kukin puoleltaan kokonaiskuvaa ja\navartaen sielullisia näkölinjoja. Kolmen ikäluokan elämän iloineen,\ntaisteluineen, sortumisineen näemme tuossa sarjassa, -- se on sekä\nulkonaisesti että psykoloogisesti laajimpia kaunokirjallisia yrityksiä,\nmitä suomenkielellä on. Näemme vanhempien ikäluokan, joka elämän\ntiukkuudessa on taistellut itselleen askeettisen tyytymyksen, mutta\nkuitenkin jaksanut siinä säilyttää mielensä herkkyyden; sekä leikeissään\nja totisissakin askareissaan viihtyvän lasten ikäluokan, jonka\ntyypillisimpien edustajien näemme vielä astuvan satujen ja\nmielikuvituksen vapailta tanhuoilta täysikäisten asemiin, niissä\nvoimiensa ja luonteensa mukaan joko sortuakseen tai kestääkseen.\n\nTeuvo Pakkalan ihmisillä, lapsilla niinkuin aikuisillakin, on jokaisella\noma temperamenttinsä, joka myös vaikuttaa johdonmukaisesti hänen\nkohtaloonsa. Vaikka hän tässä teossarjassaan esittää etupäässä vain\n'alempisäätyisiä' yksilöitä, niin ihmeesti hän sentään on tavannut mitä\nvaihtelevimpia luonteita noista painostavassa hiljaisuudessa elävistä\nkansankerroksista; ja vaikka naissuku on lukuisammin edustettuna, niin\nmiehenpuoletkin, joko he astuvat etualalle tai esiintyvät vain\nohimennen, ovat selvin miehisin tuntomerkein luonnehditut. Näitä\nhenkilökuvia luomassa on ollut yhtaikaa laajasti ja lämpöisesti sykkivän\nsydämen myötätunto ja älykäs psykoloogin näkemys.\n\nTuntuu kuin vanha Nikkilän isäntä olisi henkilöllisesti lähinnä\nkirjailijaa itseään. Hänen, vuoteeseensa kahlitun, köyhän ja raihnaisen\nmiehen silmälle on elämä selkeentynyt kauemmas kuin kellekään hänen\nympäristössään. Kovat koettelemukset ovat pusertaneet hänestä pois\nkaiken kauniin herkkäuskoisuuden ja hioneet hänen ajatuksensa\nleikkaavammaksi kuin muiden. Hän on tietoisin realisti nöyrien\nuskovaisten ja epävarmojen puoliuskovaisten keskellä. Hänet on elämä\najanut epäilykseen, mutta hänellä on liian avara sydän, jotta hänestä\nolisi voinut tulla kyynikko tai kieltäjä. Ja vaikka hän ei ollut saanut\nhyvän uskon lahjaa, oli hänellä uskollista hyvää tahtoa ehkä enemmän\nkuin kenessäkään. Hänen mietteistään kohoaa ensi kerran Pakkalan\nteoksissa voimakas kohtalontunto esiin: kuolema noutaa kyllä ne, jotka\neivät halua ja joiden ei suinkaan ulkonaisen ahdistuksen takia\ntarvitsisi lähteä; 'mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin\npelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän\nkuin kissa hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa\n... tapan vainkin ... no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä\nmenekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kanssaan siitä saakka kun\nhän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan\nhellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas\ntiukentanut... Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan\nkiven viereen...' -- Ei ihme, että Nikkilä tulee teroittaneeksi silmänsä\nja ajatuksensa erityisesti myös yhteiskunnan etuoikeutettuja vastaan ja\nettei hän aivan sokeasti luota heidän 'hyväntahtoisuuteensakaan' (kuten\n'Vaaralla' s. 228 ja seur.). Aina kun hän ajattelee varsinkin nuoren\npolven kohtaloita ja keskustelee niistä vanhempien kanssa, nousee\n'parempien ihmisten' maailma hänen nähtäviinsä hävittävänä valtana,\njonka uhriksi joutumasta Jumalakaan ei aina pelasta -- ei edes niitä,\njotka ihmisten mielestä ovat valioita lasten joukossa. ('Elsa' s. 11 ja\nseur.). -- Mutta hänen elämäntuntonsa on lopultakin myönteinen, vaikka\nalistunut. Seesteinen hymy kasvoillaan hän usein puhelee\nsairasvuoteeltaan 'leikin viistoon,' äänensävyllä, joka lämmittää ja\nrohkaisee, -- vaikka hienolla salaivallakin toisinaan. -- Kuta\nkipeämpänä tuska jäytää sydäntä, sitä syvemmälle siinä rakkauskin\njuurtuu. Millä osanotolla tuo lempeä vanhus omien vaivojensakin keskellä\nviime hetkiinsä saakka seuraa ympäristönsä taistelua, millä hellyydellä\nhän on aina altis asettumaan lapsiin nähden siihen asemaan, mihin nämä\nkulloistenkin tarpeidensa mukaan hänet asettavat -- isän, uskotun, tai\nvaikkapa leikkitoverin! Ja millä sydämen vilpittömyydellä hän lausuukaan\nlähtönsä edellä ikäänkuin testamentikseen nuo koruttomat sanat:\n'Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella...' Ne vaikuttavat vielä Nikkilän\nkuoltuakin pistävänä piikkinä monen hurskaan omaantuntoon, joka tietää\ntäyttäneensä puhtaammin uskon kuin rakkauden lain. Ja vain sellainen\nuskonkiivailija kuin Korhonen voi sokeudessaan lukea Nikkilälle synniksi\nhänen epäilyksensä.\n\nKirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia.\nVimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse\nsitä tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi\nvälittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää\nyhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka\nperheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu ensimäisenä\nonnellisena päivänään lumikinokseen selässään viinalekkeri ja\nleipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin kohtuulliset\najatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän puhuu\nsydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin johtuvat\nmieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa suuhunsa\nsanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. 'Vaaralla' s. 206--7).\nIhmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten\nmilloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa\nkahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen mies\nkuin Vimpari sattuisi joskus 'kylläyksissään hotaisemaan', sanalla.\nMutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin\nhaikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa,\nsellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa\nilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI 'Vaaralla') ei usein tapaa\nniissä, jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään.\nHänen loppunsa -- se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa\nonnentunnossa ja niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231--3\n'Elsassa') -- on sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita. --\nÄlyltään hän jäi kuin jäikin lapsen kannalle. Kuten järjestään\nvaaralaiset, oli Vimparikin syvästi uskonnollinen -- omalla tavallaan.\nEi sillä tavoin kuin Nikkilä, joka ei antanut uskon vangita epäilevää ja\ntutkivaa ajatustaan. Päinvastoin, juuri Nikkilän kohtalon hänkin\nyksinkertaisuudessaan arvioi varoittavaksi esimerkiksi lapsenuskon\nmenettämisestä. -- Kuitenkin kaikitenkin: uskossaan Vimparikin tuli\nautuaaksi, -- jos uskoo vainajan olevan siltään autuas --; olisi vain\nsuonut hänen uskonsa tulevan toteen jo täällä elämässä hänen ja hänen\npoloisen perikuntansa kohdalle.\n\nTemperamentiltään enimmän Nikkilän sukua on Latun emäntä, toimekas,\nsuorasukainen, vaimoihmisistä arvojen arviointiin taipuvin. Hänelläkin\non kyllä toivo Jumalassa, mikä tulee näkyviin etupäässä milloin hän\nseisoo sellaisen luonnonilmiön edessä kuin riehakkaan Liisa-tyttärensä,\n-- kts. esimerkiksi etevää piiskaamiskohtausta s. 63 ja seur.\n'Vaaralla'. Mutta hänellä on vapaa katse ja vaistomaisesti loogillinen\najatus; eikä hänen avara mielensä salli hänen pysähtyä epäilykseen\nparemmin tyttärensä kuin Nikkilänkään lopullisesta taivaskelpoisuudesta.\nJa kun muut ihmiskurjuuden edessä siirtävät sen syyt Jumalan\n'tutkimattomaan viisauteen', nousee Latun emännän toimelias\ninhimillisyys sellaista selitystä vastaan: hän tahtoo päästää Jumalan,\nmutta sitoa ihmisen vastuunalaisuuteen omasta kohtalostaan. Hänen\nvoimakas yhteiskunnallinen tunteensa kieltää häntä jättämästä kaikkea\nHerran haltuun; se päinvastoin vaatii häntä terävästi arvostelemaan\nihmisten sekaantumista Jumalan omiin tehtäviin, silloin kun heillä vielä\nolisi kyllin järjestämistä omassa keskinäisessä elämässään ja\nlaiminlyöntejä omallatunnollaan. Niinpä kun hän näkee sen surkeuden,\nettä teeskentelevät rouvasihmiset, jotka eivät pane tikkua ristiin\nlieventääkseen lähintä hätää, innoittelevat Ovambo-neekerien\n'pelastamiseksi', vieläpä sen asian eteen ovat kärkkäät viekoittelemaan\nköyhältä hänen vähäisimmän jouluilonsa -- muka Jumalan kunniaksi! --,\nsilloin kuohahtaa Latun emännän sisu ja hän paukauttaa suustaan\nrehelliset sanat mokomaa autuudenkeinottelua vastaan.\n\nLatun emännässäkin elää tietoisena sosiaalisten vastakohtien tajunta\nsekä tunto omasta sorronalaisuudesta. Mutta vaaralaiset ovat oppineet\npaljon hiljaisina kestämään, eivätkä he hevin nöyrry menemään\nsuurellisten tylyille oville hätäänsä valittamaan. He ymmärtävät, että\nheidän 'pienten eläjäin' on parasta turvautua toisiinsa. Tämä\nvähäosaisten keskinäinen veljeys on lohdullisimpia ja kantavimpia\ntunteita heidän elämässään; sekin osaltaan lieventää Pakkalan kuvausten\nkirpeyttä ja tekee ne niin laajasti inhimillisiksi. -- Tästä\navuliaisuudesta -- ja vielä enemmän: luonteensa arvon mukaisesta\nsuhtautumisesta 'langenneihin', kuten Elsaan s. 240 'Elsassa' -- Latun\nemäntä antaa mitä kauneimpia todisteita kaksoisromaanissa. Ja hänpä se\nehkä onkin pätevin lausumaan erään teoksen aatteeseen nähden\nkeskittävimpiä loppurepliikkejä, joka ilmaisee vaaralaisten tajunnan\noikeasta kristillisestä mielialasta, mutta samalla on oikeutettu syytös\nheitä itseäänkin vastaan: '-- -- Rukoilla niidenkin edestä, jotka meille\npahaa tekevät, -- niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen\nlähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme\nsitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?'\n\nAlistuvaista, vilpitöntä hurskautta on enimmän Nikkilän emännässä ja\nViion leskessä. He ovat saaneet itsestään juuritetuksi pois sangen\nvähiin kaiken tyytymättömyyden. Ja heidän kestävyytensä onkin\nihmeteltävä.\n\nNikkilän emännällä esim. on kerran taas edessään joku ainaisia\n'nikaroitaan': verolasku à 3 mk. 28 p. 'Vaaralla' s. 7 ja seur.\nkuvastuvat hänen tästä johtuvat mielenliikkeensä erittäin selkeinä,\ntyyntyen aina hetkeksi tuohon lohduttautumiseen, joka hänellä on\noljenkortena: 'Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään\nhätää.' Naapureista on yhden toimeentulo 'kuin kerjäläisen nuttu: reikä\nrikkeimen vieressä', ja toisella 'ei ole pennin pölyä'. Niin häätyy\nemäntä pitkien empimisien jälkeen kaupungille, Karenin rouvalta\npyytämään lainaa. Tämän retken esitys on Pakkalan ihmiskuvauksen\nkantavimpia voittoja. Nikkilän emännässä, kuten vaaralaisissa yleensä,\nvanhoissakin, on paljon kuvittelijaa; kuinka syvästi inhimillinen onkaan\nhänen kuvittelunsa retken onnistumisesta (s. 15)! Ja kuinka vilkkaasti\nvaihtelevatkaan hänen sydämensä tunteet häpeästä ylpeään suuttumukseen\nja mielenkarvauteen, kun kopea rouva oli parilla töykeällä lauseella\ntorjunut hänet luotaan! 'Vähäkai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua\nenemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen! --\njupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua.\nVähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se\nrouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja\npoliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat [nim. verojen\nrästikantoa \"rumputtaen\"].' Kun hänen sisunsa on aikansa lainehtinut,\nlaantuen kotona työssä hetkiseksi alakuloisuudeksi, se tyyntyy jälleen\nlopulta: 'No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin\npääsisi nuljahtamaan!' Eikä se kumma tapahdu nytkään. -- Laajemmin kuin\ntällä retkellä, suorastaanpa kapinallisesti, kuohahtaa hänen luontonsa\ntoisella kertaa. Kun edellämainittu lahkolais-kiivailija Korhonen epää\nNikkilän paareilla levätessä vainajalta pääsyn taivaaseen, nousee jo\nhiljaisen lesken mieli sellaista, armojärjestystä vastaan: 'Tuskin\nNikkilä taivaaseen kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä\nolet!' -- Tämän vanhan Nikkiläin avioparin kuvaus on valaistu\nkyynelöittävällä huumorilla, joka tulee surevasta ja myhäilevästä\nmielestä. Emäntä-polon uskon asettaa hänen kohtalonsa varmaan kovimmalle\nkoetukselle silloin kun hän yksinjääneenä saa lähteä oman kattonsakin\nalta maailmalle, huutolaiseksi. Onnellisinta hänelle silloin, ettei hän\nenää jaksa täysin tajuta tapahtumia.\n\nViion leski taas on alusta loppuun nöyryydestään hairahtumaton. Joskus\nhänelläkin on 'kaikkialla umpi edessä', kun hän harhautuu ajatuksellaan\nhakemaan selvitystä ihmiskohtaloihin, -- varsinkin, miksi 'parempain\nihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä', vaan köyhien lapsista\ntulee... Mutta kuuliainen usko Jumalan lopulliseen hyvyyteen on se ilma,\njota hengittämättä hän ei voi elää, -- ja hänen ainoa toteutunut onnensa\nmaailmassa. Ja hänen nöyryytensä suurenee sitä mukaa kuin elämäntaakka\ntulee painavammaksi. Ei edes Elsan, hänen silmäteränsä, sortuminen\nherätä hänen kukistetussa mielessään muuta kuin huokauksen: 'Hyvä\nJumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit!' Hänen ajallinen kohtalonsa\noli melkein epäinhimillisen iloton, siinä kai selitys hänen hurskautensa\nnuhteettomuuteen.\n\nNiin läheisiksi kuin nämä täysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille\nPakkalan taiteen välityksellä, niin pysyvimmin jää mielessämme kuitenkin\nVaaran lapsimaailma elämään. Lasten elämän runoilijana Pakkala on meillä\nniin sanoen ulkopuolella kilpailun, enkä tiedä voiko koko\nmaailmankirjallisuus tuoda tältä alalta esiin hienosyisempää ja samalla\npsykologialtaan kantavampaa runoutta.\n\nVoipa sanoa, että puheenalaisissa romaaneissakin vanhemmat esiintyvät\netupäässä suhteissaan lapsiin. Varsinkin tyttölapsilla, joiden elämä on\nantanut Pakkalalle useimmat ja hedelmällisimmät herätteet, on vakituiset\nuskottunsa vanhoissa miehissä; ja nämäpä heitä parhaiten ymmärtävätkin.\nNiin on kuvaavaa Nikkilän tyven huumori, jolla hän (s. 72 'Vaaralla')\npuhuu Latun Liisasta, samoinkuin Tepon isännän suhtautuminen tähän\nhuimaan sankaritar-luonteeseen. Nikkilää pitää varsinaisemmin Viion Elsa\nuskottunaan; heidän kaunis suhteensa täyttää muutamia näiden romaanien\nhartaimpia sivuja.\n\nLasten elämän kuvaus on näissä romaaneissa 'Lapsuuden muistoihin'\nverraten jo paljon sisäisempää. Liikkumistilaakin on väljemmältä, ja\nvaaralaisten sentään jo hiukan paremmat elämänehdot antavat\nvapautuneemman sävyn kertomukselle. Vielä tosin monet pojat ja tyttöset\nkäyvät kerjuulla ja melkeinpä kaikki järjestään ainakin jouluavuilla\nkaupungilla, mutta vauraampien lapset ovat heillä tehokkaana apuna\nalkavassa 'elämäntaistelussa'; se seikka vaikuttaa lohdullisena tuntona\nsynkimmissäkin kohdin. Eri 'sukupuolten', poikien ja tyttöjen välit,\nniin sotaisina kuin ne paikoin näkyvätkin, ovat myös pohjaltaan sangen\nsiskokselliset ja viehättävät. Molemmilla on raikasta sankariuden\nihailua verissään ja leikit ja muut vapaaharrastukset vetävät heitä aina\neripuraisuudenkin jälkeen yhteen. He tuntevat kaksi kauhua, joista\nrukoilevat Jumalaa säästämään heitä: että heistä tulisi joko 'huonoja\nihmisiä' tai sorakieliä -- molemmat yhtä kauhistuttavia. Heissä on\nyleensä kaikissa oraalla luja ja uskollinen luonne, eikä se monessa\npääsekään lopullisesti pilaantumaan. He saattavat tavallisessa olossaan\ntuntua hennoilta ja taipuisilta -- kuten Viion Elsa, traagillisin hahmo\nheidän joukossaan, -- mutta kohtalon koetuksissa he ilmaisevat sisua ja\nluonteen ylemmyyttä.\n\nTäydelliset elämäkerrat Pakkala on esittänyt kolmesta neljästä Vaaran\nlapsesta. Tyttölapset ovat etualalla, kuten jo huomautettu. Ne ovatkin\nharvinaisen mieltäkiinnittäviä, -- samaan huomioon näkyy tulleen Saara\nWacklin, joka ('Satasessa muistelmia Pohjanmaalta') kertoo useita\nesimerkkejä heidän neuvokkaasta rohkeudestaan.\n\nSitä ominaisuutta -- rajuuteen ja itsepäisyyteen liittyneenä -- on\neniten Latun Liisassa. Hän on omintakeisimpia kaikista Pakkalan ja\nvarmaan koko kirjallisuutemme naisluonteista. Lapsena oikea äitinsä\ntyttö: kaikkien Vaaran poikien kauhu, yltiöpäinen 'poikatyttö', mutta\nkuitenkin perin oikeudentuntoinen ja puhdas mieleltään. Milloin hänen\näksyytensä näyttää voittamattomalta, ei tarvitse muuta kuin uhata:\n'sinusta tulee huono ihminen!', niin hän on masennettu pitkäksi toviksi.\nPiiskaamisjuttu syineen seurauksineen ('Vaaralla' ss. 58--80) kokoaa\nnähtäviimme Liisan luonteen täydessä laajuudessaan: ensinnä\namatsooniruhtinattaren urheutta riihattomia vandaaleja vastaan, jotka\nhävittävät tyttöjen kauniit leikit; sitten, tuomio-ja rangaistusistuimen\nedessä, syyttömän ylpeyttä, neitseellisen tunteen hätää ja häpeää kun\npiiskataan pojanturjakkeen nähden, halveksuntaa raukkamaista vihollista\nvastaan, parkaisevaa vihaa kärsitystä vääryydestä; vihdoin 'arestissa'\nja sieltä päästyä sielunhätää, mielen sulautumista haikeaan suruun,\njossa ei tunnu jälkeäkään paatumuksesta, sekä sovituksen kaipuuta, --\nkaikki nämä tunteet elävät pakahduttavina hänen sydämessään. Hän käyttää\nmielellään oman käden oikeutta, mutta yleensä erittäin jalomielisesti,\nsitä todistaa suuremmoisesti eräskin tähän samaan juttuun liittyvä\nvälikohtaus s. 77. Ja sanan käytössä hän on niinikään tepsivämpi kuin\nkukaan hänen ystävistään tai vastustajistaan nuorten joukossa.\n\nNikkilän arviointi, ettei Liisasta tule huonompi ihminen kuin oli\näitinsä, rajupää hänkin muinoin, käy aivan toteen. Vuosien mukana\nhänestä vastoin yleistä mielipidettä ja tuomiota kasvaa ikäpolvensa\nlaajin ja voimakkain yksilöllisyys; aktiivisuus, joka hänessä on\näidinperintöä, tulee yhä laajenevassa mitassa hänen lähimäistensä\nhyväksi; hän on aikaihmisenä muiden tuki kuten lasnakin, ja rehellisellä\naristelemattomuudellaan hän julistaa totuutta niin sanassa kuin teossa.\nTehokkaimmin hänen siveellinen kiivautensa purkautuu ilmi siinä etevästi\nkuvatussa huutokauppatilaisuudessa ('Elsan' XV luku), missä Liisa on\ntuomassa huutolaiseksi Viion Elsan ja Montinin Jorin poikaa ja missä\ntämä Jori itse on piiriherrain joukossa toimitusta seuraamassa:\n\n'Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, kääri turkkiin, tukki\nheiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli\npoika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja\nläksi ajamaan.\n\nKuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:\n\n-- Äiti, äiti, äiti...\n\nSisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että\nsihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja\npiirimiehet hypähtivät istuallaan.\n\n-- Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat! kuului voimakas\nääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren\nnaisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.\n\nLiisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona\nitkemässä lapset sylissään.'\n\nMuuten hän on pohjapiirustukseltaan sama Liisa, sama 'tuulenajama'\nalusta loppuun; hänen vuorosanansa aina yhtä vaihtelevasti virittyvät,\nmilloin peloittavan purevat, milloin huumorista yltäkylläiset tai joskus\nmelkein kyyneliin puhkeavat, itkunko vai elämänriemun kyyneliin, sitä\nhän ei tietäisi selittää itsekään. -- Hänen rosoinen luonteensa varjeli\nhänet onnettomuudesta varmemmin kuin hänen tasaisemmat suojattinsa Elsan\nja Ojanniemen Marin, häneen ei pintapuolinen katse osannut mieltyä;\nsenvuoksi hän säästyikin terveeseen kotionneen, jonka hän täysin\nansaitsi. Ja kuvaavaa oli, että hän sai miehekseen Tepon Iikan, jonka\nlavat olivat kerrankin saaneet tuta hänen tiukan kätensä muokkausta.\n\n-- Hyvin Viion Elsa ja Ojanniemen Marikin ansaitsisivat yhtäläisen\nonnen. Mutta heidän kumpaisenkin osaksi tuli tuo liian tavallinen\n'orvokinkohtalo', josta Fröding runoili:\n\n      -- -- det som drömmer vackrast och det som blickar mildast,\n      brutalast och vildast\n      skall brytas mot jord och besudlas med mull.\n\nViion Elsa, jonka elämänkulun on tarkoitus keskittää varsinaiseksi\nromaaniksi hänen nimellään ristitty teos, ei langennut sisäisesti: hän\nei langennut pois ainokaisesta tunteestaan. -- Ojanniemen Marin\nlankeemus sitävastoin oli täydellinen. Hän, lapsena hento,\nenkelikasvoinen tyttö, jonka mieli on täysikasvuiseksi saakka yhtä\nviaton kuin ne kuninkaanpojanmorsian- ja enkelileikit, joita Kyttösillan\nluona leikittiin joukolla, hän sortuu vaaralaisen pojan uhrina. Vimparin\nAappo on syyttävin säätykierto-ilmiö Pakkalan tuotannossa: hän kohoaa\nkerjuripojasta rikkaan rouva Karenin kasvatiksi, alkaa pienen\nkoti-ikävän haihduttua mukautua, tottuu 'säätyynsä', alkaa hienostella,\nomaksuu tavallisia herraspojan vapauksia. Näiden vapauksien tuloksena on\n-- kai muun muassa -- Marin toivoton synnintie, jolla hänen edeltäjinään\nnäemme Vaaralla Tolpan Annan (s. 33) y. m. 'huonoja ihmisiä'.\nAjoittaisista valon pilkahduksista ja parannuksen kaipuusta huolimatta\nhänen kohtalonsa painuu pimeyteen. Viiltävää ivaa on siinä kuvauksessa\n'Elsan' loppusivuilla, missä kerrotaan kuinka Aappo Vimpari -- nyt\n'ylösotettu' pappi ja nuori kunniallinen aviomies -- sekä Ojanniemen\nMari lähtevät matkaan 'samassa junassa -- eri teitä, Mari vanginvartijan\nsaattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä.'\n\nMari ei ole tietoinen tahtoihminen kuten Latun Liisa, hänessä on paljon\nbajadeeriluonnetta. Sitä ei taas Viion Elsassa ole vähintäkään, siksi\nhänen kohtalonsa on muutakin kuin surullinen, se on kipeästi\ntraagillinen. Hänenkin suhteensa vanha Nikkilä näki kauemmas kuin muut.\nHän ei pidä terveenä eikä aivan kristillisenäkään sitä Viion lesken\nluottamusta, että 'kyllä jumala varjelee hänen tyttärensä'. Nikkilän\nhuoli Elsasta oli kuin aavistus, jonka piti käydä toteen.\n\nMinkä herttaisen puhtaan tyttökuvan Elsasta luovatkaan hänen\nenkelileikkinsä (s. 90 'Vaaralla'), hänen haastelunsa äidin ja\nNikkilä-ystävän kanssa, hänen haaveensa, hänen suhtautumisensa Jumalaan!\nHän täyttää kangastus-näyillään ja mietteillään suuren osan näiden\nromaanien alaa ja tuo siihen omien satu-unelmiensa autereisen, melkein\nmyyttejä luovan ilmakehän. -- Kirjailija on kyllä antanut hänelle ehkä\njo 'Vaaralla'-romaanissa liian paljon tilaa ja varsinkin 'Elsassa' hänen\ntunteidensa erittely on liiallinen, -- mutta hyvin ymmärtää, että hänen\nkuvailemisensa on ollut suuri viehätys Pakkalanluontoiselle\nkirjailijalle.\n\nElsaan jos keneenkä Vaaran omapäisten lasten vanhemmat mielihyvällä\nviittaavat, kun on opastettava näitä parempaan. 'Ota sinä esimerkkiä\nViion Elsasta', kehoitetaan Latun Liisaakin. 'Se Elsa on erinomainen\nlapsi. Harvassa niitä on sellaisia. Kyllä se ei tee mitään missä olisi\nmoitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen\nkatselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee sen tuumia.' Mutta sitten\njohdutaan ennusteluihin jotka käyvät tavalliseen, ehkä suuressa määrin\nkokemukselliseenkin suuntaan: 'Vaan ei se mahdakkaan kauvan elää, se on\nliian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja\nviattomana. -- Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä\nihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.'\n\nKun tuntee Elsan tarinan, niin tämä viime lausuma kuulostaa kuin\nsala-ivalta poloista, hurskasta Viion leskeä kohtaan. Työhön ja\nJumalanpelkoon hän kyllä osaa kasvattaa tyttärensä, mutta hän kasvattaa\nliian varoen -- ja liian herkkäuskoisesti. Tytöstäkin tulee liian\nherkkäuskoinen ja ylimaallisen kaunis. Hän kasvaa paratiisia varten,\nmissä käärmekin on vilpitön, enemmän kuin meidän petollista maailmaamme\nvarten. Hän ei saa tilaisuutta karaistumaan ulkoilmassa, ennenkuin\nelämän raakuus koskettaa hänen terälehtiinsä. Eikä Jumala kutsu häntä\nluokseen ajoissa.\n\nOjanniemen Mari kulkee Elsan edellä sitä laveata hetkenonnen ja\nalennuksen tietä, jolla hänkin joutuu juuri puhkeavassa keväässään\nsuorittamaan kierroksensa. Mari käy sitä luontonsa ylivoimaisten\ntaipumusten vetämänä; Elsa joutuu sille kokemattomuutensa pettämänä,\nmutta jättää sen, alistuen uskollisesti luonteensa määräämään kohtaloon.\nHän kiintyy tunteellaan ratkaisevasti Montinin Joriin, viettelijäänsä,\nja antautuu luottavaisena rakkaudelleen. Kun hän tajuaa onnettomuutensa,\nsilloin vasta hänen sisäinen arvonsa tulee oikein näkyviin. Hän jää\nsydämessään äärimäiseen saakka uskolliseksi ensi tunteelleen, -- Viioska\ntunsi Elsalla olevan 'hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin\nkiinteästi ja koko sydämestään' -- ja huomattuaan lopultakin\nluottamuksensa pilkatuksi, hän jaksaa säilyttää tunteensa\nnuhteettomuuden ja pysyä omien sisäisten vaatimustensa tasalla. Hänen\nsisäistä elämäänsä tänä koettelemusten aikana valaisee surun ja\nnöyryyden kauneus, hän sälyttää omille hartioilleen syyn lapsensa\norpouteen ja äitinsä murheeseen; mutta hän kestää itsetietoisena\nihmisten pilkan ja tylyyden, ja hän osaa suhtautua ympäristöönsä tarpeen\ntullen ylpeydelläkin, mikä osoittaa hänen ottaneen täysin omalle\nvastuulleen asemansa. 'Kirkoittelu'-luvussa tämä itsetietoisuus, jota\nensi näkemältä ei uskoisi Elsassa olevan, purkautuu jyrkimmin, ja tämä\n(XI) luku on Elsan psykologian voimakkaimpia nousukohtia. Siitä kivahtaa\njoku Elsan terävimpiä arvosteluja 'maailmasta', kuten: 'Kyllä ne ovat\nhyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan joutuupa\ntasalle tai vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja pirullinen\nhymy huulilla'; sama tunto toistuu myöhemmin viileämpänä, vaikka yhtä\nleppymättömänä: 'Te sanotte', -- lausuu Elsa äidilleen --, 'että\nihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin\nheidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen\npitäisi oikeutenaan kiduttaa minua kuten kidutetaan käärmettä. Minä en\nole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain\nsiksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. -- -- Ei kissa\nkiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen.' Ja\nkirjailija vahvistaa tarpeeksi puhuvilla esimerkeillä tätä Elsan syvästi\nkoettua ihmissielun näkemystä.\n\nMeidän myötätuntomme pysyy loppuun saakka ehyenä Elsan puolella.\nKuitenkin nousee mielessä epäilys: eikö Elsan uskollisuus tunteelleen\nJorin-laista raukkaa kohtaan ole sairautta? eikö hän aseta itselleen\nvaatimuksia, joiden ei tarvitse kestää todellisessa elämässä? Hänet\nsäästäisi kuolemalta niin mielellään Erkki Tuiralle, joka on miehekäs ja\nehyt luonne ja jonka -- onnettomuudeksi liian myöhään ilmi tuleva --\nrakkaus Elsaan vaikuttaa kuin lupauksena keskellä elämän murhenäytelmää.\n-- Mutta tekijä voi viitata siihen, että Elsa, joka mielessään kyllä\nvastaa lämpimästi Tuiran tunteisiin, asettuu ratkaisussaan Tuiran\noikeuden kannalle saada omakseen ehyt ja koskematon rakkaus, että hän\nsiis hylkää kunnon kosijansa oman *oikeudentuntonsa* vaatimuksesta.\nLopullisesti saamme kuin saammekin tyytyä siihen Elsan uskoon, että hän\npäätöksellään välttää tekemästä 'suurimman vääryyden Tuiraa kohtaan'.\n\nHerkemmällä mielellä luotua kuvaa nuoresta tytöstä kuin Elsa meillä ei\nliene kirjallisuudessamme. Kirjailija Pakkalalle ja hänen\ntyypillisimmille henkilöilleen on ominaista mielen lämpö, joka voi\nmuuttua sekä tulisuudeksi että hempeydeksi. Usein käy niin, että mikä\nheissä lapsena vaikuttaa raikkaalta ja viehättävältä, se tuntuu heidän\nvarttuneemmalla iällään liian hempeän kauniilta: he ovat ehtineet\ntemperamentiltään kypsyä, mutta elävät mielellään yhä lapsuutensa\nmielikuvissa. Tämä koskee varsinkin Elsan kuvausta. Hänen rakkaudessaan\non vähän vivahduksia, -- tai hän ei tapaa sille yhtä yksilöllisen\nvarmoja ilmeitä kuin muille sielunliikkeilleen. Niin esim.\nluonnonromantiikka s. 138 tulkitsee hyvin väljähtyneesti hänen\ntunnettaan, joka monin muinkin paikoin 'Elsassa' kärsii poutaa, ohenee.\n-- Onpa nuorissa miehissäkin -- sekä Erkki Tuirassa että Risto Kivisessä\n-- heidän ('Elsan' IX:n luvun kapakkakuvauksessa) osoittamastaan\nmiehevyydestä huolimatta piirtonen hentomielisyyttä.\n\nAinainen köyhyys ja tragiikka ei näissä romaaneissa tule näkyviin\nharmaana, sillä kirjailijalla on rikkaat taidekeinot. Yksinpä Vimparien\nvaivaiseen elämään sädehtii sydämellisen runouden valaistusta, joskus\nhuumorinkin pilkettä. Ulkonaisesti ahtaankaan ihmiskohtalon kuvaus ei\nenää vaikuta ahtaalta, kun siinä on niin vapaat sielulliset näkölinjat\nkuin Pakkalan ihmisillä yleensä. Onpa kirjailija sitäpaitsi jättänyt\n'Elsassa' ulkonaisenkin perspektiivin avoimeksi; sen loppukohtauksessa\nnuorimman polven edustajien saapuminen käsikädessä on kuin viittaus\nsovittavaan tulevaisuuteen. Ja tuntuu kuin vaaralaiset olisivat\nlopultakin lisänneet voittona yhteiseen henkiseen pääomaansa paljon:\ntietoisen tunnon ihmiskohtaloista.\n\nTällainen tunto se vähitellen antaa heille sisäisen ylemmyyden\nrikkaitten ja etuoikeutettujen verroilla. Näille jälkimäisille ei\nkoskaan tule tilinteon pakkoa, eivätkä he vapaaehtoisesti antaudu\nsiihen. Se on heidän elämänsä sokeus.\n\nTältä kannalta näiden kuvausten kriitillisyys yläluokkaa kohtaan saa\nsuurimman kantavuutensa. Yläluokkalaiset eivät jää ainoastaan\nomaltatunnoltaan tylsemmiksi, vaan -- siellä täällä annettujen\nviitteiden mukaan -- muutenkin sielunelämältään vaivaisemmiksi\nyhteiskunnan jäseniksi.\n\nPorvarismaailma on, kuten jo ennen huomautettu, nähty vain Vaaralta\nkäsin. Mutta vaaralaiset eivät muodosta puoluetta, eikä 'porvareita'\nsiis katsota puoluesilmillä silloinkaan kun heidät nähdään\nkunnottomiksi. Latun emännän vihjaus 'herrassukuun' (siv. 36 'Vaaralla')\non luultavasti aivan paikallaan; tylyyden ja hassun pikkumaisuuden\nnäkeminen Karenin rouvan käyttäytymisessä Nikkilän emäntää kohtaan,\nhänen ajatuksissaan Vimparin ulkonäöstä ja Viion lesken 'syntisestä\njoulupuurosta' ei vähennä luottamusta Pakkalan ihmiskuvaukseen; rouvain\nkäynti köyhien luona (s. 141 ja seur. 'Vaaralla') sekä heidän\nkaukomielinen huolensa mustista pakanoista (s. 191 ja seur.) on\ntehokasta ivaa, tehokasta siksi että se on niin tuhannesti tunnettua;\nVimparin pyhävihaiset sanat komesrooti Tikleenille ja Nikkilän hiljainen\nepäilys Montinin rouvan tunnollisuudesta lehmäkaupoissa eivät ole\nproletaarin nulikkamaista ilkuntaa porvarien viheliäisyydelle, vaan\ntosiallisia huomioita; ja koko 'Elsan' läpikäyvä moraalinenkin\nluokkavastakohtaisuus on näkökohta, jonka merkitseminen osoittaa vain\noikeata vaistoa, ei mitään epätaiteellista harrastusta. -- Pakkalan\nkriitillisyyttä yläluokkaa kohtaan -- siinä missä se esiintyy erikoisena\netuoikeutettuna 'ylempänä' säätynä -- ei voi sanoa miksikään\nennakolliseksi tarkoitteluksi. Jos hänen kuvauksensa taiteellisuudestaan\nhuolimatta vaikuttavat joskus voimakkaana saarnana, niin se on tietysti\nominaisuus, josta on iloittava. Pakkala laskee rehellisesti\nmyötätuntonsa lisäpainoksi niiden puoleiseen vaakakuppiin, joissa hän on\nlöytänyt enemmän sisäisiä elämänarvoja. Sitäpaitsi hänen näkemyksensä\non, kuten ennen sanottu, sangen tasapuolinen: hän näkee 'porvareissa'\nmyös kunnon ihmisiä (kuten Lindbomin patruunan, s. 10 'Vaaralla'); hän\nnäkee myös vaaralaisissa pirullisuutta ja tylyyttä -- 'maailman mieli'\nesim. 'langenneista' puhkeaa sielläkin, helposti pahansuovaksi ivaksi,\nkts. 'Elsa' s. 176--7 -- ja uskonkiihko saa Korhosessa töykeän\nedustajansa. Eikä voi syyttää yksinomaan ylempää säätyä siitä, että\nVimparin Aaposta tulee lurjus ja teeskentelijä, -- jos kohta Vimpari\nitsekään ei mahda paljoa lapsilaumansa kasvatukseen ja jos kohta Karenin\nrouva ei tunnu olevan ensinkään omiaan kasvattamaan pojan hyvistä\ntaipumuksista raitista luonnetta.\n\nSe elämänihanne, mikä tuntuu parhaiten vastaavan vaaralaisten kuvitelmaa\nonnesta, ei varmaankaan ole uusiaikaisen sosialismin muovailema, vaan\npikemmin tasapainoisesti porvarillinen, yksilöllisyyttä suosiva ja\ntyöteliäs.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEsikoisteoksiin verraten jo 'Vaaralla'-romaanissa on erityisesti\nhuomattavaa syventynyt sisäisyys. Kuitenkaan se ei varsinaisesti ole\naatteellinen romaani valtavine vastakohtineen, se on vain sarja 'kuvia\nlaitakaupungilta.' Ja niin paljon kuin siinä onkin surua sekä ankaria\nkontrasteja -- kuten Elsan heleitten unelmain ja Tolpan Annan kurjuuden,\nsivuilla 32 ja 33 --, niin yleissävyltään sitä voi kuitenkin sanoa\nmelkein idylliseksi: se on täynnä herkkää lyyrillistä mielialaa. Lasten\nlentävä kuvittelukyky, heidän mielijohteensa ja leikkinsä tuovat aina\nvirkeän tuulahduksen, kun alkaa tuntua painostavalta. Laatukuvien\nvaihtelevaisuus korvaa sen mielenkiinnon, minkä varmempi\nsuunnitelmanmukaisuus olisi tuonut mukanaan.\n\n'Elsa' on edellistä sekä keskitetympi että sielullisesti\nyksilöistyneempi. Jo alunpitäen se on tumma ja kohtalontuntoinen,\ntalvitunnelma siv. 15 on kuin täynnä aavistusta. -- Mielenliikuntojen\nvaihtelevaisuus pyrkii siinä yhä enemmän ilmi välähtelevissä\nvuorolauseissa. -- Ja yhteiskunnallisten joukkovastakohtien rinnalle\nkärjistyvät yhä merkitsevämpinä yksilölliseetilliset sekä uskonnolliset\nristiriidat. Pakkalalla muodostuu henkilöitten elämänkatsomus ehkä\nvälittömämmin kuin kellään kirjailijoistamme -- välittömämmin kuin esim.\nJärnefeltillä -- näkemysten ja kokemusten pohjalla. Hänen ihmisensä\neivät muodostele uskontunnustuksiaan saivartelemalla, he ovat\ntemperamentti-ihmisiä ja heillä on kestävät tunteet. Siitä varsinkin\n'Elsan' ihmisluonteiden elävyys.\n\n'Elsakaan' ei sentään ole siinä määrin keskitetty romaani, että vain\nyksi elämäntarina juoksisi sen yhdistävänä lankana. Siinä on lavea ja\nvoimakas pohjavirta, joka kuljettaa vieläkin mukanaan useimmat\nedellisessä kirjassa alkaneista ihmiskohtaloista. Siinäkin on\npäähenkilönä oikeastaan koko 'Vaaran' kansa. Mutta vauhti on\nhuomattavasti kiinnittynyt; niin varsinkin IV:stä luvusta alkaen, joka\non erinomainen valmistelu Elsan murhenäytelmään, -- II ja III luku\nkulkevat vielä verrattain matalalla, joskus liian korkeallakin\ntyttömäisissä haaveissa. Etempänä ovat kuvaustaidon tai psykologian\nnousukohtia luonnon- ja laatukuvat V:n ja IX:n luvun alussa,\nkapakkakuvaus ja kirkoitteluluku sekä annoksen hirtehishuumoria\nsisältävä huutokauppaluku (XV.). -- Sikäli kuin luonteet jyrkentyvät,\nsikäli myös tyyli alkaa vaihtua 'Vaaran' tyvenestä, lyyrillisesti\nväreilevästä sanonnasta kärkevämmäksi. Monijaksoiset lauseet ovat yhä\nvähenemässä, perättäiset synonyymit samoin. Kirjailijan (sekä hänen\nhenkilöidensä) rakkaus luonteviin vertauksiin ja sananparsiin on\nsensijaan säilynyt; ne keventävät tyyliä ja humoristisilla\nmielijohteillaan vapauttavat usein ahdistavasta tunteesta.\n\n'Vaaran' ja 'Elsan' parhaissa luvuissa Pakkalan taide saavuttaa täyden\nsekä psykoloogisen että tyylillisen varmuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPakkalan pienten kertoelmien henkilöt ja tapaukset ovat nähdyt samassa,\nedellä esitettyjen romaanien ilmapiirissä. Ne liittyvät sekä laatukuvina\nettä sielullisina näkemyksinä samaan eepilliseen sarjaan.\n\nMutta ne ovat enää vain vähässä määrin paikalliskuvausta, vaikka\npaikallisuus kuvastuu aiheisiin. Niiden tarkoituskin on olla sisäistä\nrunoutta, ja niiden pikku ihmiset ja kuvat kohoavat usein suorastaan\nvertauskuvalliseen merkitsevyyteen.\n\nTeuvo Pakkalan miniatyyrit eivät ole ainoastaan älykkäästi piirrettyjä,\nrunollisia laatukuvia; niillä voi olla harvinainen kantavuus yli yksilön\nsielullisen tason ja määrätyn tuokiotilan. Se intuitiivinen ajatus, että\nihmiset pysyvät samoina, olivatpa he lapsia tahi n. s. täysikäisiä, on\nniissä keskittävänä voimana. Niiden näkölinjaan voivat sopia\ninhimillisen kehityshistorian mahtavimmat ilmiöt. Siinä on näiden\nlapsitarinain erikoisuus kirjallisuudessa.\n\nNiin esim. Teliinin Villen mahtisanalla 'stiiknafuulia'\n('Lapsia'-kokoelmassa) on, ottaaksemme sen symboolisesti, suuri\nuskonnollispoliittinen menneisyys. Käyhän suurten ja suurimpain ihmisten\nelämässä juuri samalla tavoin kuin tässä lasten kilpailussa: taistelu\nvallasta ihmismielten yli on aina mielellään muodostunut taisteluksi\njostakin tuollaisesta oudosta, salaperäisyydellään herpaisevasta\narvonimestä. Asian nimi on usein tärkeämpi kuin itse asia. Eikö nuori\nprelaatti niin pakanallisessa kuin kristillisessäkin maailmassa, moni\nkansojen käskijä ja muu päivänsankari ole yksinomaan tuontapaisella\n'stiiknafuulia'-valtilla noussut kukoksi tunkiolle? Ja ansiokkaampikin\nhuomaa olevan parasta käyttää hyväkseen voitetun edeltäjänsä keksintöä,\npäästäkseen täysiin oikeuksiinsa. Niin tekee Villen voittaja\njuoksukilpailuissa, Maija, jonka edellinen tahtoi saada 'tammana'\nkerrassaan syrjäytetyksi pois kilpailuista. Ja muutkin henkilöt joutuvat\ntässä yksinkertaisessa pikkunovellissa edustamaan jotakin ihmiskunnan\nosaa: niin pääsee Iikka-poju siskonsa suuruuden totiseksi todistajaksi\nja osalliseksi hänen voittonsa hedelmistä. Mutta uuden\n'stiiknafuuliankin' yllä ovat korkeammat mahdit: isä ja äiti, joiden\nsuhtautuminen juttuun on mainiosti ratkaistu. -- Tämä on ihmiskunnan\nhistoriaa mitä hupaisimmassa muodossa esitettynä.\n\nSama ajatus liittää 'Jumalanmarjat' läheisesti 'Mahtisanaan'. Senkin\nlukee psykoloogisena jutelmana korkealla nautinnolla; siihenkään ei\najatusta ole kirjoitettu kuvan tekstiksi, niinkuin ei milloinkaan\nPakkalan tarinoihin. Mutta lukijalle, joka joskus on itse ajatellut\najatuksen 'täysikäistenkin' lapsenkaltaisuudesta, hänelle myös tässä\nnovellissa on kantavaa yleisinhimillistä symboliikkaa, olipa se sitten\ntietoisesti tai vaistomaisesti siihen runoiltua. Nuo marjapojat ja\n-tytöt eivät ole vain Vaaran lapsia, ne ovat luonnonihmisiä, jotka\nuhraavat parhaintaan tuntemattomalle jumalalle, toivoen hänen\nsuosiotaan; Ulla ei ole vain haaveileva tyttönen, hän on uhripappi,\njohon vallan- ja maineenhimo hiipii hänen huomaamattaan ja viettelee\nhänet petokseen, kunnes hän lopullisesti saa sen nöyryytyksellään\nsovittaa, huomattuaan ettei jumala suosikaan häntä sen paremmin kuin\nketään; mutta Raution Kalle on rohkea, älyllinen epäilijä sekä\njalomielinen uskonuudistaja. -- Niin myhäilevällä huumorilla kuin tämä\ntarina onkin kerrottu, niin se on Pakkalan totisimpia novelleja ja myös\nsielullisesti erittäin monikuteinen.\n\nEntä jutelma 'Piispantikusta' (kokoelmassa 'Pikku ihmisiä'), fetishistä,\njolla ruunankummikin oppii äkkiä lukemaan, -- kuka tuntee sen historian\nläpi aikojen? Eikö sillä ole tuhannet vastineensa kaikkien kansojen\nlääkitystaidossa, rituaalisissa menoissa, poliittisten älypäitten\nkeksinnöissä? Mitä ovat kaikellaiset ihmelääkkeet, taikakalut,\nhaaveelliset aatteet muuta kuin 'piispantikkuja', -- aluksi ristittömiä,\nsitten, kun keksijä saa kilpailijoita, yhdellä, kahdella, kolmella\nristillä varustettuja. -- Tiuran Santeri taistelee ylivallastaan yhtä\nsuuripiirteisesti kuin siitä konsanaan taistellaan kaupan ja hengen\naloilla maailmassa. Ja hän suoriutuu paremmin kuin 'mahtisanan' keksijä,\nainakin toistaiseksi.\n\nKauas vakavimpaan aikaihmisten elämään heittävät valaistuksensa\nniinikään tyyppikuvat sellaiset kuin 'valehtelijat' Hanna ja Lyyli,\njotka uskoivat ja luulivat muidenkin uskovan heillä olevan päällään omat\nuudet kevättakit, vaikka pasteerailivatkin äidin röijyissä; tai Vappu\n('Ihme ja kumma', sekin 'Lapsissa'), runoilijatemperamentti, joka sai\nhyvin ahtaasta ottaa tottumuksensa arkielämän velvoituksiin; tai kunnon\ntoverukset Mylly-Pekka ja Paljas-Pekka ('Pieniä ihmisiä'), joissa kaikki\noli reilassa, paitsi että heillä oli kummallakin 'arka kohtansa' --\ntoisella punainen tukkansa, toisella paljas nimensä --, 'niinkuin se on\nkaikilla', sekä että he eivät pääse siitä ennenkuin kuolevat --: silloin\npääsevät, niinkuin kaikki; tai Laura ('Veli', 'Pieniä ihmisiä'), jonka\nveljenkaipuu heijastuu kaihomielisenä hänen äitinsä tarinasta ja täyttyy\ntoisenlaisena kuin hänen odotuksensa oli, niinkuin käy usein aikaisten\nelämässä. -- Tai missäpä Pakkala ei antaisi kuvia aikuistenkin\nlapsenomaisuudesta. Hänellä on pettämätön kyky 'narrata lapsia', s. o.\nmeitä täysikäisiä, jotka uskomme hurskaasti hänen juttelevan vain\nTeliinin Villestä, Tiuran Santerista, Ullasta, Hannasta, vaikka hän\njuttelee myhäillen meistä jokaisesta, täysikäisistäkin. Juuri lapsen hän\nnäkee meissä silloinkin, kun hän panee lehtorin ja vanhan Leenan\n('Veljessä') kontilleen nukkelan ikkunasta tirkistelemään, tai nostattaa\n(erittäin luontehikkaassa kertomuksessa 'Väliaita', Valvoja 1895) mitä\nparhaat naapurukset Kalliset ja Väistöt vastakkain sen\ninhimillisen-lapsimaisen omituisuuden yllyttäminä, että kukin on omansa\npuolesta, vaikkapa vain kissansa ja koiransa.\n\nHänellä on sentään myös koko joukko tarinoita, jotka eivät välittömästi\nanna aihetta vetämään tällaisia projektsio-säteitä lasten elämästä\naikuisten elämään, tai päinvastoin. Nekään eivät silti ole kaskuja, vaan\nyksilöitynyttä psykologiaa. Ja niitä hallitsee Pakkalan kekseliäisyys,\nsydämen ja älyn yhteinen.\n\nErinomainen näyte hänen draamallisesta kyvystään on 'Mari varkaissa'.\nHeti ensi lause siinä iskee draamalliseen hermoon: 'Mari oli yksin\nkotona ja kahviastia oli pöydällä!' Huutomerkki tämän lauseen lopussa\nantaa ikäänkuin tahdin, jota kertomuksen kulku noudattaa. Lyhyin,\nkiintein lausein siinä kehitetään yhdestä tuokiotilasta toinen, joissa\nMarin synnillinen taipumus, lankeemus, ja omantunnon säikyntä ja\nvarokeinot rikkeen peittämiseksi tutkitaan jännittyneellä\nuteliaisuudella. Ja jännitys kasvaa kasvamistaan, kun näyttämölle\nastuvat äiti sekä Sanna ja Jussi, jotka kaikki hahmoitellaan muutamilla\nitse asiaan keskitetyillä vuorosanoilla, -- kunnes se laukeaa Marin\näkilliseen, tunnustustalupaavaan loppurepliikkiin porstuasta: 'Äiti!\nTulkaapa tänne!'\n\nUkkosta on ilmassa myös 'Häirityssä jouluilossa', ja sekös puhkeaakin\njylyksi: tuliluonteinen miehenalku sattuu erehdyksessä paljastamaan\nennen aikojaan oman kalliin joulusalaisuutensa, jonka on vast'ikään\nlukinnut kunniasanansa taa: 'olen sika jos sanon!'; ja sisarten siitä\njohtuva vahingonilo nostaa myryn, jonka seurauksiin on hukkua koko\nsisaruskunnan jouluilo.\n\nKuinka itsensä-unhoittavalla, miltei naisellisella tunteella Pakkala\nosaa seurata lastensa mielikuvia heidän vaihtelevissa tiloissaan, sitä\ntodistaa hyvin kertomus sairaasta Nannasta. Se antaa aavistuksen hänen\npsykoloogisen asteikkonsa laajuudesta. Hänen terveillekin henkilöilleen\nominainen kuvittelu on tässä melkein aineettoman rajatonta; 'Kaisun\nliikkuminen', varpaitten ja sormien kisailu (vrt. 'Lapsuuden muistoja'\ns. 7) y. m. s. sairaan aistimukset vaikuttavat omituisen unen tavoin.\nKoko tarinan ylle leviää samanlaista toipuvan kevään hohtoa ja\nkaihomieltä kuin luteerilaisen kevätvirtemme yli.\n\nSielullisena näkemyksenä yhtä poikkeuksellinen kuin edellinen, mutta\njylhä ja karmaiseva on 'Iikka-raukan' tarina ('Pieniä ihmisiä'). Tekisi\nmieli nimittää sitä legendaksi, sellaisella kunnioituksentunteella\nalentavimman ihmisonnettomuuden edessä se on kirjoitettu. --\nIikka-raukka on syntynyt ja kasvanut 'voimakkaaksi kuin karhu ja\nnopeaksi kuin hirvi', mutta jäänyt älyltään aivan lapsen kannalle. Hän\ntoimittaa etupäässä -- hevosen virkaa, täydestä sydämestään ja\nsielustaan; ja sillä toimella hän pitää yllä itsensä ja äitinsä, isän\nollessa Ameriikassa kultaa vuolemassa. Kaikki kaupungin vesat pitävät\nhäntä ajokkaanaan, leipäpalkoilla. Sattuupa sitten isä palaamaan\nkotimaahan rikkaana miehenä, mutta edeltäpäin perheelleen\nilmoittautumatta. Kaupungin tullissa hän tapaa omituisen 'hevosen', joka\nkulkee kahdella jalalla, vuoroin puhuu ja vuoroin hirnuu ja tarjoutuu\nkiidättämään hänet mökilleen, Ylikylään. Isä ei tunne poikaansa, joka\noli ollut vielä sylissä kannettava kun hän läksi kotoa pois. -- 'Iikka\nkuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka\ntuntuikin surulliselta.' Hän istuu kuitenkin kelkkaan, ja ajo alkaa.\nPian on taival katkennut ja kotimökki näkyvissä; äiti vartoo poikaansa.\n\n'Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.\n\n\"Herra siunaa! Voi onneton poikani!\"\n\nMies kohahti kelkasta kuin salama.\n\n\"Koistinen! Mieheni!\"\n\nJa vaimo purskahti itkemään.\n\n\"Tuoko on poikani?\" sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten\nIikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan\nkuolaimia.\n\n\"Tuoko on poikani?\"\n\n\"Se, hevosesi!\"\n\nKoistisen kädet puristuivat nyrkkiin.\n\n\"Tuoko minun poikani, tuo pöljä!\" huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti\nkatsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella\nriemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman\nnäköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.\n\n\"Mitä merkitsevät minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja\ntaistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin\nantanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin? Kiusa ja\nkuolema!\"\n\nHän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin\nvoiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan\nkuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustaan.\n\nVaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Kun hän tointui, istui\nmies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli\nkadonnut jäljettömiin.'\n\nHän oli pillastunut, kuten hevonen. Sille tielleen hän jäi vuosiksi, --\nhevoseksi uuteen paikkaan, johonkin köyhään sydänmaan mökkiin, jossa\nhänet oli otettu hoiviin ja annettu hänelle mielihyvällä hänen\ntaipumustensa mukaista ammattia. Kerran hänessä kuitenkin\nkaupunkimatkalla heräävät paikallisvaistot ja muistot entisvuosilta, ja\nhän karkaa -- oikopäätä kotimökilleen. Se on nyt vauras talo, Iikka ei\nole sitä tuntea enää. Mutta pihalla äiti-vanhus on häntä vastassa,\nhirnunnan kutsumana. Iikka ottaa kelkasta vasun ja mytyt kainaloonsa.\n'Sanoo hymyillen äidille:\n\n\"Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin.\"\n\n\"Iikka-raukka, oma onneton, kaivattu poikani!\"\n\n\"Iikka!\" lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut\ntapauspaikalle. Mikä Iikka se on?\"\n\n\"Sinun veljesi\", vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen\nja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi\näitiään, hymyillen tyytyväisenä.'\n\n-- Tämä romanttinen, tavallista vaativampi juoni on sepitetty kaikissa\nliitteissään realistisella luotettavuudella. Sen suoritukseen --\naiheesta puhumattakaan -- voisi itse Maupassant olla tyytyväinen. Se on\ntäynnä pingoittamatonta sielullista tuskaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Siihen luonnokseen, jolla edellisessä on esitelty Pakkalan\nVaaran-epiikka, voisi näistä lapsikuvista ottaa monta uutta huomiota\nlisäksi. Mutta pääpiirteet lienevät jo tulleet mukaan. Tyypit ovat\nenimmäkseen samaa maata kuin romaanien henkilöt, mutta huomattavasti\nkiteytyneet varmaäärisissä novelleissa. Latun Liisan voi tuntea\n'Mahtisanan' Maijan vanhemmaksi sisareksi, Vapulla ja Viion Elsalla on\npaljon sukulaisuutta, samanluonteisia merimiehenalkuja on sekä\nromaaneissa että novelleissa j. n. e. Rakenteen visuus tiivistää heistä\nentistä kirkkaampana esiin heidän luontaisen älynsä, heidän\ntulisuutensa, heidän liikuntailonsa. -- Liittyivätpä nämä kertoelmat\nikäänkuin välijutelmina laajempiin yhteyksiin tai olivatpa ne tarkoin\nomalle alalleen rajoitettuja, -- ne ovat pyöristeltyä epiikkaa.\nAinoastaan joku harva -- kuten 'Veli' tuntuu hauraalta ja ikäänkuin\nkoneellisesti kootulta. Melkein kaikki pysyvät rikkaine vivahduksineen,\nvilkkaine elenäytelmineen (huom. Paljas-Pekan ja Mylly-Pekan\nälykilvoittelu 'Pieniä ihmisiä' s. 95 ja seur.) elimellisesti koossa;\nniin seestyneenä ja hallitsevana niissä on luonteenkuvaus. Ja hiljainen\nhuumori heijastelee kaikkialle kuin itse elämän sisimmästä tuleva valo.\n\nParhaissa näistä pienoiskuvista Pakkala on saavuttanut klassillisen\ntasapainoisuuden; niissä on pyrkimys ja kyky yhtä, äly ja runollinen\nvaisto samalla korkealla tasolla varmemmin kuin muualla hänen\ntuotannossaan.\n\n\n\n\nIII\n\n\nUlkopuolella tähän asti esitettyä aihepiiriä Pakkala on esiintynyt\nuseassakin teoksessa. Eikä hän mihinkään aiheeseen ole ryhtynyt ilman\nrunsaita edellytyksiä. Siitä huolimatta hänen vaaralais-kuvauksensa\njäävät kuin jäävätkin edustamaan hänen taiteellista kykyään sen\nluotettavimpina ja yksilöllisimpinä saavutuksina.\n\nLuotettavaa epiikkaa kyllä *Oulua soutamassakin* on. Mutta Pakkalan\nyksilöitä luova psykologia siitä on vähissä. Sekään ei ole suinkaan\nsyntyisin aivan tekijänsä persoonallisuuden ulkopuolelta -- paremmin\nkuin sen kuuluisampi ja alkuperäisempi edeltäjäkään, 'Rautatie,' --\nparemmin kuin mikään välittömällä näkemyksellä suoritettu elämänkuvaus.\nMutta se vaikuttaa, enemmän kuin esim. kaikki Vaaran kertomukset,\nveronsuoritukselta ajan hiukan kansatieteelliselle, ammattitaitoa\nkunnioittavalle suunnalle.\n\nVapaaehtoiselta veronsuoritukselta kuitenkin. Siinä on Pakkalaa\nihmiskuvauksen hiljainen ilo, ilmavat, selkeästi nähdyt maisemat, koko\njuoheva koskenlasku-kuvaus -- ja varsinkin herrojen osuus siinä (s.\n71--3) -- jossa kirjailijan huumori saa taas pilkehtiä näkyviin. --\nAmmattitaitoa siinä taas on huolellinen kartoitus, esikoisteoksesta\npaljon kehittynyt eepillinen kertomisen tahti, jokaisen piirteen,\njokaisen äänen asiaankuuluvaisuus. Sanonta on normaalista kansanproosaa,\nsiinä ei ole subjektiivista mukanaelämisen iloa siinä määrin kuin esim.\n'Lapsuuden muistoissa', mutta ei myöskään vähintä turismin makua.\n\nTämän tervanvientijutelman, kuten 'Rautatienkin', kertovana sisältönä on\nkuvauksen verkkainen eteneminen takamailta -- tässä Kajaanin\ntakalistoilta -- edistyksen voittoalueille ja palaaminen sieltä\ntakaisin. 'Oulua soutamassa' ei kuitenkaan Ahon epopean tapaan ohjaudu\nhienosyisen psykoloogisen juonen mukaan; juonen haamua siinä on vain\nJussin traagillinen kohtalo: rakkaustoiveiden pettyminen, heittäytyminen\nriemun huumaukseen kaupungissa, tapaturmainen kuolema paluumatkalla.\nPääpiirteiltään se siten jää etnograafis-sivistyshistorialliseksi\nkuvaukseksi, jossa sielulliset ilmeet ovat köyhät. Sielullisia\nnousukohtia on varsinkin Jussin markkina-humala, -- samansuuntainen kuin\nJukolan Laurin haltioituminen Hiidenkivellä. Jussin ohella ovat Kusti ja\nLiisa luonnehditut eloisimmin. Kuvattaviksi kiitollisia tyyppejä,\ntervakansasta esivallan miehiin asti, kirjailija on muuten tuonut\nnäkyviin paljon, hetkeksi kunkin, kuten useimmissa kirjoissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n'Oulua soutamassa' on ainoa Pakkalan teos, missä luonnonkuvauksella on\noma itsenäinen, ihmiskuvauksesta riippumaton arvonsa. Siten se muodostuu\nobjektiiviseksi ympäristön maalailuksi. Mutta se mielihyvä, millä\nkirjailijan silmä kiintyy maisemiin matkan varrella, siirtyy lukijaankin\nja virittää hänessä raikkaan liikunta- ja näkemisilon.\n\nJos Pakkalan ensimäisessä näytelmässä, komediassa *Tukkijoella* (1899),\nolisi paikallistuntukaan vahvempi, niin se voisi vaikuttaa\nluontoperäisemmältä. Mutta siitä paremmin kuin luonteiden tai kielimaun\nluonteellisuudesta tässä huvinäytelmässä ei voi paljon puhua. Sanotaan:\n'tässä pitäjässä' ja 'toisessa pitäjässä'; lähes samanlaisella\narviokaupalla tekijä on jaellut henkilönsä eri säätyihin: Turkan,\nHuotarin tukkilaisiksi, vaikka he ovat vain yleensä reippaita kunnon\nnuoriamiehiä, ilman vähintäkään karheutta, ilman rajuja luonnonviettejä,\nilman erämiesverta; rättärin heidän vastakohdakseen, kyläläisen\nyhteiskuntamahdin henkilöitymäksi, vaikka hän tuntuu kovin kapoiselta\nedes ivakuvana edustamaan persoonallaan muuta kuin korkeintaan\nPoro-Pirkon ja Pahna-Maijan ynnä heidän uskonsisartensa seurakuntaa.\nTyttöväki myös on luonnehdittu sangen ylimalkaisten tuntemusten varaan,\n-- eipä paljon sen kummemmin kuin mitä rekiviisuntekijä juttelee\nsäkeissään:\n\n      Tämän kylän tytöt ovat tilulilulei,\n      toisen kylän tytöt ovat huhhahhei.\n\nKyllähän kaupustelija Maijan voi sekä varreltaan että kieleltään\neroittaa Pietolan Katri tyttärestä, mutta he menestyvät kuitenkin\nmolemmat -- ja kaikki muutkin -- vain 'laulunsekaisessa\nhuvinäytelmässä.' -- Pietola on alusta loppuun pelkkä tuhnio, surullisen\nsuomalainen tyyppi, jonka kuvaukseen on kyllä imeytynyt tervettä ivaa\nsuomalaisen talonpojan velttoudesta ja tuhmuudesta, mutta jonka olemus\non liian puhdas edes itsetiedottomasta lahjakkuudesta -- jota Kiven\nhenkilöt ylitsevuotavat -- ollakseen koomillinenkaan.\n\nTässä näytelmässä, -- jonka 'juoni' on sekä romaaneissa että\nseuranäytelmissä muodostunut sangen stereotyyppiseksi: kaunis talon\ntytär, jota viekas ämmämäinen rättäri koettaa petoksella ja muilla\npakkokeinoilla saartaa omakseen, saatetaankin lopulta oikean kunnon\nmiehen syliin, Turkan, joka miehevyydellään ja neuvokkuudellaan\npaljastaa kilpailijansa kurjuuden ja saattaa voitollaan myös oman\nsäätynsä, tukkilaisuuden, voittoon pitkin linjaa, -- tässä näytelmässä\neletään sanaleikkien ja sutkausten varoin. Mikäli se huvittaa, se\nhuvittaa reilulla, irtaimella tuokiotila- ja sanakomiikallaan.\nTukkilaiselämä on siloista ja idyllistä, siitä puuttuu maantuntua.\nVarsinainen huumori nousee Pakkalalla vakavampien elämäntuntojen\npohjalta; huvinäytelmä muuttuu hänellä pilaksi, johon alkuaineksina\nkuuluvat sukkeluudet, laulut ja ilveilevät keksinnöt. Kun ne sitten\npunotaan yhteen Pakkalan vilkkaalla replikeeraus-lahjalla -- joka\nkuitenkin vain kertomuksissa on saavuttanut taiteelliset voittonsa --,\nniin ei ihme, että kappale voi saavuttaa niinkin suuren\nyleisömenestyksen kuin 'Tukkijoella'. Tämä näytelmä on ilmeisesti\nmenestynyt muutenkin kuin 'suuren yleisön' huvituksena: kuinkahan monen\nseuranäytelmien-sepittäjän mielikuvitusta se onkaan hedelmöittänyt\nluomaan yhä uusia Turkkia, Tolareita, Maijoja, rättäreitä,\nPölhö-Kustaita y. m. s. keveimmän näytelmistömme kiertolaisia! Näistä\nnäytelmäkirjailijoista mainittakoon Maiju Lassila, joka Pakkalaankin\nnojautuvissa henkilöluonnoksissaan ilmaisee kyllä alkeellisempia\nvaistoja, mutta ei yhtä nasevaa vuoropuhelun johtelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe koomillisen mielikuvituksen paisutus, mihin olemme tavanneet\ntaipumuksia jo Pakkalan ensi teoksissa, viettää hänen toisessa\nnäytelmässään *Kauppaneuvoksen härkä* (1901) voittojuhlaansa. Siitä\nolisi voinut tulla jonkinlainen Ibsenin 'Folkefjenden' paroodinen\nrinnakkaisdraama; nykyisessä muodossaan se on pikemminkin vain\nmätäkuun-pilaa, jossa Gogolin-moisen summaton mielikuvitus ja väsymätön,\nlänsieurooppalaisesti salattu äly leiskuvat mielin määrin.\n\nNäin huimaa pikkukaupunki-ivaa näytelmistössämme ei esiintyne. Robert\nKiljanderin komediat ovat vallan kilttejä siihen verraten. Tässä\nnäytelmässä ei ole sitä porvarillista tyyppiä, jossa ei piilisi joku\ngroteskimaisuus, jolla ei pää olisi hiukan viistossa.\n\nItse 'kauppaneuvoksen härkä' -- lopultakin vain luonnollinen nauta,\nvihainen äksy sonni, -- kasvaa sen hulluuden vertauskuvaksi, mikä tätä\nelämänpiiriä vallitsee, jonka hirmuvaltaa kaupungin koko hallinto ei\nmahda kukistaa, -- eikä jouda, eikä tohdi. Sillä joka kajoaa\nkauppaneuvoksen härkään, hän kajoaa itse kauppaneuvokseen. Ja\nkauppaneuvos on yhteiskunnan hallitseva sallimus.\n\nTähän ympäristöön, jonka ilmassa on kaikenkaltaista kouhoutta, jonka\nkoko elämä on yhtä humaltumusta ja sitä seuraavaa jälkipäivän viettoa,\nviskaa kohtalo helsinkiläisen runoilijanuorukaisen Hurmerinnan\nhenkiseksi johtajaksi, sanomalehden pääksi. Hänen uransa siellä alkaa\nloistavasti, hänen toiveensa nousevat äkkiä. Mutta kuinka ollakaan,\nlehdessään varomattomasti julkaisemallaan kirjoituksella kaupungin\naktuaalisesta asemasta ja kauppaneuvoksen härästä, -- johon vaaralliseen\nkirjoitukseen hän itse ei edes ole syypää, vaan vahtimestari Hilleri,\nkoomillisuutta ja sala-ivaa täysi deekisnero --, tällä kirjoituksella\nhän kerrassaan hävittää kauniit pilvilinnansa: kauppaneuvosta Jehovanaan\npelkäävät porvarit kääntyvätkin äkisti Hurmerintaa vastaan ja\ntuomitsevat häneltä viran pois. Tähän ei komedia sentään pääty:\nkauppaneuvos käy itse laskevammin juoneen ja -- koroittaa kapinallisen\nrunoilijan pankintirehtööriksi sekä rikkaan leskirouva Danellin\npuolisoksi; vieläpä hän lähettää härkänsä teurastajalle, jotta hänen\nvaltansa ja yhteiskunnan 'iteaalinen' rauha säilyisi sitä varmemmin\nrepeytymättä. -- Näytelmän aatteelliseksi voimakeskukseksi tarkoitetulle\nHillerille, joka sentään vaikuttaa kovin 'deus ex machinalta', jää\nvoitoksi vain tuttavuus nti Salmelan kanssa, joka Hurmerintaa rakastaen\non ollut tämän tukena hänen hetkellisessä vastoinkäymisessään.\n\nTässä parodiassa on epäilemättä erittäin hyviä otteita, mutta liioittelu\ntekee ne tyhjiksi. Koko meno on liiaksi venäläiseen malliin muodotonta.\nNäissä henkilöissä: löperössä pormestarissa, 'sivistyssanoilla'\nratsastavissa sekä kunniasta ja etusijasta kilpailevissa kanttorissa ja\nvärjärimestari Pommerissa, turhantarkkuuden henkilöitymässä, kolleega\nNaatuksessa, Shakespearen narrien makuisessa Hillerissä, saiturissa\nrouva Danellissa -- kaikissa heissä saattaa olla hyvinkin suomalainen\npohjapiirustus; mutta houkutus pilakuvaan on kirjailijalle ollut\nylivoimainen: he eivät vaikuta enää inhimillisiltä -- ainakaan\nsuomalaisilta -- päättömyydessään. Niinpä vuoropuhelukin on\nhaihattelevaa. Näytelmän loppu taas, missä Hilleri ja nti Salmela\nlähentyvät toisiaan, on vastoin näytelmän hallitsevaa sävyä otettu\ntotisesti; molemmat henkilöhahmot vaipuvat siinä hentomielisemmälle\ntasolle.\n\nJos 'Tukkijoen' tehottomuutena on komiikan liiallinen etnograafisuus ja\nhenkilökuvauksen kaavamaisuus, niin yksilöllisemmässä Kauppaneuvoksen\nhärässä' taas arvaamattomat mielijohteet sekä kaikki muodot särkevä iva\nvievät harhaan hyvän yrityksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKunnioitettavampi on se koe, johon Pakkala näiden näytelmiensä jälkeen\nryhtyi: romaani *Pieni elämäntarina* (1902).\n\nSe on hänen teoksistaan kaikkein vähimmän sitä, mistä lähtien hän on\nkorkeimpansa saavuttanut: laatukuvataidetta. Se ei ole enää epiikkaa, se\non sielundraama romaanimuodossa.\n\nMyös elämänpiiriltään 'Pieni elämäntarina' on poikkeus Pakkalan\ntuotannossa: sen kohtalot eletään etupäässä säätyläiskodeissa, sekä\nkaupungissa että maalla. Mutta sen harvinaisuus suomalaisena romaanina\non siinä, ettei se sisällä sanottavasti miljöön kuvailua. Kaikki huomio\nja sielullinen jännitys on tiukasti keskitetty vain sisäisiin\njohtoaiheisiin, ympäristö ja monet ihmistyypitkin tulevat mukaan vain\nheijastuksina ja viittauksina. Eikä siitä seikasta sellaisenaan ole\nsanottavaa muuta kuin hyvää. 'Pieni elämäntarina' on lajiaan\nkirjallisuutemme rohkeimpia romaaniyrityksiä.\n\nEsteri Kalmin tarina on jo 'Elsassa' ituna: kummassakin romaanissa nuori\nnainen taistelee uskollisesti ensimäisen rakkautensa puolesta, ja kun se\njoutuu häpeään, sortuu, vaikka kiintymys toiseen, sisäisesti\narvokkaampaan mieheen lupaa uutta elämää.\n\nLapsuus on Esterille ratkaiseva: se hänessä kehittää tuon uskollisuuden\nja kiinteän rakkaudenkaipuun, joka useimmiten viittaa yksinäiseen ja\nrakkaudettomaan lapsuuteen. Hän on varhain vanha ja myöhään lapsi. Hän\nkärsii sanattomasti siitä, että äitipuoli on vallannut häneltä isän. Hän\nviettää melkein mysteerion tapaisella pyhyydellä äitivainajansa muistoa\n(kts. esim. ss. 21--5), ja äitinsä uskottuun Juho-renkiin hän kiintyy\nniin läheisesti, että se kiintymys tulee yhdeksi hänen kohtalonsa\nydinhermoja. Neidoksi vartuttuaan hän tulee maalta kaupunkiin erään\ntädin hoiviin, rakastuu konsuli Holman poikaan Lauriin -- todellisesta\neroottisesta tunteestako kaunista nuorukaista kohtaan (s. 42), vai\njonkunlaisesta säälistä häneen (s. 66, 69) ja samalla lapsenomaisesta\nkiintymyksestä äidilliseen konsulinna Holmaan (s. 119 y. m.)? Tätä\nkysymystä romaani ei vakuuttavasti ratkaise, nämä eri mahdollisuudet\ntuntuvat kaikki otaksuttavilta, kun ajattelee Pakkalan tyypillisiä\nnaisluonteita. Lauri Holmassa ei ole nähtävänä sitä yksilöllisyyttä,\njosta Esterin luontoisen, tiiviin ja vaistoiltaan herkän individin\narvaisi jäävän iäkseen riippumaan. -- Esterin liitosta Holman kanssa ei\ntule mitään: myrkyllinen maailma, kielaat tädit, alhaiset kosiskelijat\ntunkeutuvat väliin juoruineen (siinä kohden tulevat m. m. Juho-rengin\nsuhteet tärkeiksi); ja Holma on liian heikko voittaakseen 'yleisen\nmielipiteen' painostuksen. Eron jälkeen Esteri elää oikean myrsky- ja\nkiihkokautensa, mutta hän on turhassa, suorastaanpa hysteerisessä\nnäyttelijätär-osassaan kerrassaan menettää meidän myötätuntomme, niin\noudolta hän siinä vaikuttaa. Palattuaan jälleen maalle hän lähentyy\nvihdoin lapsuusystäväänsä, ent. ylioppilasta Rautiaista; luulisi tästä\npitäin Esterin tulevaisuuden selkenevän, luulisi, että hän juuri\nRautiaisen, toisen poikkeusyksilön kanssa, jolla sitäpaitsi tuntuu\nhäneen olevan alkuperäisempiä oikeuksia kuin jollakin Lauri Holmalla,\nlöytäisi täydellisen sovituksen. Mutta kirjailija päättää toisin hänen\ntarinansa. Esteri tulee kyllä -- eikä nähtävästi vasten sydäntään --\nRautiaisen vaimoksi; mutta hänen synnytettyään ensimäisen lapsensa hänet\ntapaa kuolemansairaus, -- sillä hän lukee lapsensa silmistä, oman\nmenneisyytensä; ja hän kuolee yhdessä lapsensa kanssa, hourien yhä Lauri\nHolmasta.\n\nKertomuksen asiallisessa kulussa tuntuu olevan joku aukko, jonka yli\nlukija ei voi siirtää kaikkia sielullisia vaistojaan. Mikä on se\nkohtalokas menneisyyden merkki, joka tekee tyhjäksi Esterin toivon\nuudesta elämästä? Esterin suhteet Holmaan, Alfred Levoniin, -- joka\nherrasmies näyttää s. 287--9 asettavan odottamatta ikäänkuin väärän\nvekselin Esterin lunastettavaksi -- ynnä muihin tuntuvat siksi\nviattomilta, joskin hermoja kuluttavilta, ettei uskoisi niiden\nseurausten ulottuvan kauaskaan. Eikä arvaisi Rautiaisen lopultakaan\njäävän vain Esterin hätävaraksi. -- Kirjailijan arvokas pyrkimys\nilmaista sankarittarensa kulloistakin tilaa ja elämänsuhteita vain\nmuuntelevalla sielullisella sävyllä, välttämällä kouraantuntuvia\n'asioita,' ei ole johtanut häntä voittoon. Se salatun sielunelämän\nrikkaus, mikä 'Pieneen elämäntarinaan' on koottu, ei pääse täyteen\ntehoonsa näin aforistisessa muodossa.\n\nRomaanin alkupuoli on verrattain selväpiirteinen, varsinkin I luku.\nMutta VI:teen lukuun takertuu; siinä kovin laajasti esitetty Laura\nSorvon romantiikka, jossa kyllä on aavistuttavia vertauskohtia Esterin\ntarinaan, jää kovin kysymyksenalaiseksi, varsinkin tarpeellisuudeltaan.\nJa siitä pitäin teoksen rakennelma uppoaa tulvehtivain mielijohteiden ja\npsykoloogisten pikkupiirteiden alle. -- Henkilöihin niinikään\nkirjailijalla on tavallisesti alussa hyvät otteet. Mutta sitten hän\nsiirtyy toiseen tyylilajiin, joka riitelee oudosti henkilöstä siihen\nsaakka saatua kuvaa vastaan. Niin käy Esterin luonnehahmoittelun.\nToiselta puolen hänen pingoitettu hermoelämänsä, varsinkin XII:sta\nluvusta lähtien, ja toiselta taas liian enkelikauniit kirjeet ja\nkohtalosadut (39, 69, 195) tuntuvat kuin toisesta temperamentista,\nvähemmän raittiista, häneen siirretyiltä. Hänen isänsä, forstmestari,\nvaikuttaa toisinaan aivan yllättävän itsevaltaiselta, vaikka hän paikoin\ntuntuu todella heltyvän tyttöään kohtaan. Päinvastoin taas täti Smarin\nensin kuvataan sangen humoristisesti nuuskivaksi vanhaksipiiaksi,\nlouhikäärmeeksi, joka 'tuli Esterin kamariin aina kuin avaimen reijästä\nja kulki kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei\ntiennytkään ennenkuin näki suuret silmälasit olkapäällään', mutta joka\nsitten muuttuu ylen kiltiksi ja kultasydämiseksi äidinsijaiseksi. Samaa,\njonkinlaista koneellisuutta on Juhon enimmän kuitenkin piika Miinan --\nhahmossa, monista älykkäistä piirteistä huolimatta. -- Tätä romaania\nhallitsevan impressionistisen luonnekuvauksen paras saavutus on\nnähdäkseni Esterin äidin kuva, joka syntyy parilla lauseella Juhon\nkertomana (s. 33): '-- -- vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä\nja kaunis kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt\nnimeä. Kun Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja\nsanonut: Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan\npuhtaasti oli silloin tullut suusta: Juho Anttonen.'\n\nKuten 'Kauppaneuvoksen härässä,' niin 'Pienessä elämäntarinassakin'\nusein näennäisesti viattomain lauseitten alla kulkee kirpeän ivan väre;\nsenkin eduksi olisi toivonut teoksen vertauskuvallisuuden ja sielullisen\nrikkauden tulevan seestyneemmin käytäntöön. Nyt on näissä kummassakin\nteoksessa tahti ylen kiihtynyt; ne muuttuvat paikoin älylliseksi\nilotulitukseksi. Jos sekä komedia että tragedia olisi luotu samalla\nmielen tasapainoisuudella, samalla selkeentyneellä näkemyksellä kuin\nVaaran-kuvaukset, niin niillä olisi kunniakas erikoisasema uudemmassa\nkirjallisuudessamme; niiden yksilöllinen psykologia ansaitsisi sen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJos tyylillä tarkoitetaan taiteessa jotakin itsenäistä ainesta, jota\ntaiteilija voi kehitellä erillään muista taiteensa alkutekijöistä, niin\nTeuvo Pakkalaa ei voi sanoa tyylitaiteilijaksi. Hänen teoksensa\npuhkeevat sisästäpäin valmiiseen muotoonsa, silloin kun hänellä on\npersoonalliset edellytykset niiden luomiseen. Muotokyky hänellä on\nhengen selkeyttä, ei ennakollista teknillistä valmiutta. Ja hänen\n'tyylinsä' on syntynyt silloin, kun hänen näkemyksensä aiheestaan on\nsisäisesti varmistunut. Senjälkeen hän ei enää voi valita\ntyylikeinojaan. Aihe, henkilömalli itse hänellä valitsee ja luo sen\ntyylin, -- sen sävelen, sen tempon ja ne kuvat, -- jossa tahtoo ilmetä.\n\nSiten tyyli on asian ja luonteen ilmehikkyyttä. Kun tunnemme\npääpiirteissään hänen elämänkuvansa ja henkilönsä, niin tajuamme jo\nhänen taiteellisen ilmaisutapansakin. Mutta taas muutamat viittaukset\nhänen tyylillisiin ilmeihinsä tekevät meille läheisemmin tutuksi hänen\nkoko taiteensa laadun.\n\nPakkala kirjoittaa korvakuulolta ja draamallisempaa puhekieltä kuin\nMinna Canthia lukuunottamatta kukaan 80- ja 90-luvuilla. Kehityksensä\nalkutaipaleella varsinkin hän osoittaa samaa nuorekasta intoa kielen\nilmaisukeinojen esiintuomiseen niiden itsensä takia kuin yleensä koko\ntuo aika osoitti. Ei tarvitse olla paljon asiaa sanottavana, ennenkuin\njo sanainen arkku aukeaa ja pieni asia kannetaan esiin sananparsien,\nkuvaavain verbien, vertausten saatossa. Sukkeluudet ja sananlaskut ovat\n'Lapsuuden muistojen' ydinmehuna. Nehän eivät vielä tee tyyliä edellä\nesitetyssä mielessä, eivät ennenkuin sulavat teoksen asialliseen\nsisältöön, kuten Vaaran-kuvauksissa on tapahtunut. Viimemainituissa\nvasta voikin todella puhua Pakkalan valmiista tyylistä. Se on sekä\nasiallista että elerikasta. Varsinkin kuvaavat verbit ja vertaukset\njakaantuvat varmemmalla tahdilla yli esityksen. Onhan hauska tuommoinen\npieni kuvaus kuin seuraava lause 'Oulua soutamassa'-kirjasta: 'Ovi\naukeni ja pirttiin täpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä vääntäysi\nErkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön tynkä.' Mutta\ntehokkaampaa palvelusta rikkaat kielikuvat ja vertaukset tekevät\nvaaralais-teoksissa, joissa intensiiviset aiheet vaativat\nintensiivisempiä ilmaisukeinojakin. Siellä tyyli ei ole enää huomioitten\nkirjaan-merkintää, vaan tosin yhäkin yksityiskohtia rakastavaa --\nkertomista; ei kielen luonnehtimista, vaan ihmisen ja inhimillisen\nmiljöön. Sekä ihminen että ympäristö avautuu muutamista lauseista\nkuvauksessa s. 17 'Vaaralla', missä Nikkilän emäntä palaa kaupungilta\nkatkeroittavalta lainanhakuretkeltään: 'Hän astua pylkkäsi kiivaasti,\netunojassa, kengät kiviin kopisi ja suu supatti myötäänsä. -- Mutta\nsuuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka\ntahtoi purkautua itkuksi. -- Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän\npääsi keskikaupungilta, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa\noli sileät katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia\nleikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen\nhenkikin sopi täällä käymään, että oli vilpoisempi'. Huomaa, miten\nulkonaiset kuvat säestävät ihmisen mielentiloja tai paremminkin\nsulautuvat niiksi, -- kuten yleensä Pakkalalla, jolla esim. luonnonkuvat\novat joko vertauksia tai mielialoja. -- Ja tuntee ihmismielen liikunnot\nnoissa lauseissa kuin hengityksenä, ensin kiivaampana, sitten\nlaantuvana. -- Tai toinen esimerkki, Vimparin vaimon repliikki\nherrasväille (s. 137): '-- -- Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät\nja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin\nviholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.'\nVaimopolo ei suinkaan ilokseen avaa suutaan näihin sanoihin, mutta me\nkirjan lukijat iloitsemme siitä, että köyhänkin osa voidaan lausua näin\nrikkain kuvin ja vertauksin. -- Tai Mylly-Pekan hahmo, kun hän on\nnolannut toisen poikien sankarin, Paljas-Pekan, viskaamalla hänet mereen\n('Pieniä ihmisiä' s. 100--1): 'Hän näytti heistä nyt niin suurelta,\njättiläiseltä, joka koko tämän heidän laumansa olisi voinut puhaltamalla\npuhaltaa mereen kuin höyhentukon. Päästyään joukkoon, Paljas-Pekka\nasettui seisomaan poikain eteen veden norosinaan juostessa paidan\nhelmasta ja sillä äänellä kuin olisi kehunut omaa urotyötään hän huusi:\n\"Näittekö te pojat, miten hän minut viskasi?\" -- Nyökäytettiin päätä.\nPaljas-Pekka kohotti oikean kätensä kuin valan vannoakseen ja sanoi:\n\"Pojat! Tuo Mylly-Pekka on jumala!\"' -- Tuollaisella humoristisella\neleellä Pakkala usein kohoittaa monumentaaliseksi jonkun pienen\nhenkilöhahmon tai kohtauksen.\n\nKuinka elävän käsityksen luokaan taas Latun Liisasta sellainen\ntulvehtiva kuvakieli kuin hänen lauseissaan 'Vaaran' V:nnen luvun\nalussa; tai Tepon arviointi, joka 'kiitti hänet kupliksi veden päälle,'\nvaikka torumiseenkin oli syytä; tai Viion lesken kuvaava ihmettely\nhänestä, että 'mikähän tuulenajama tämä on', ja myhäilevä mainesana:\n'niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt'; tai hänen oma\nsurkuttelunsa itsestään, että hän on 'niinkuin kesken ristiltä\nsiepattu'. -- Se, että missä joku Latun Liisa tai muu aktiivinen,\nmonisärmäinen luonne liikahtaakin, siinä alkaa sanonta lainehtia ja\nsyttyy useimmiten humoristiseen väikkeeseen, se todistaa jälleen sitä,\nettä aihe, henkilötyyppi itse luo Pakkalalla oman tyylinsä, eikä\nkirjailijan tarvitse muuta kuin antaa hänen elää sanoissaan ja\nliikkeissään.\n\nJa sen vapauden Pakkala tietää antaa ihmisilleen. -- Sitä hän on\ntarkoittanut epäilemättä Esteri Kalminkin 'pienessä elämäntarinassa.'\nSiinä on siirrytty päähenkilöiden kerällä korkeampaan äänilajiin ja\nkiihkeämpään, älyllisemmin hallittuun mielikuvapiiriin. Tuollaiset kuvat\nkuin nti Smarinista s. 52: 'Häntä hävetti ajatellessaan, että hän oli\npyörinyt Esterin edessä kuin kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan\nkoettaa saadakseen sen veteen houkutelluksi', ja 'hänellä oli tähän asti\nollut pykälät niin itselleen kuin muille selvillä kuin kymmenen sormea;\nnyt hän ne kymmenen sormea liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut\nsilmälasit kattoon, tunnustaen mitättömyytensä', ne todistavat\nkirjailijan voitonmahdollisuuksia tälläkin psykoloogisella alalla; ne\ntarjoavat näytteen varsinkin hänen ivallisesta mielikuvituksestaan.\nMutta ennenkaikkea juuri pingoittunut iva taittaa jänteensä tässä\nromaanissa ja tekee sen niin sisäisesti levottomaksi. Kuten jo viitattu,\nse putoilee tyyliltään ja sen mukana ihmiskuvauksessaan monin paikoin\nkorkealta näkemyksen asteelta paljon alemmalle tasolle. Se on liian\nsisäänpäin kääntynyt, liian aineeton, -- niin aineeton, että\ntäyteläisestä lauseesta on usein jälellä vain ruoti.\n\n-- Luonnosta niinkuin ihmisestäkin Pakkala näkee vain sen, mikä jotenkin\nliikauttaa hänen mieltään. Siten luontokin siirtyy hänen ja hänen\nhenkilöittensä sieluun, kuulaaksi heijastukseksi sen tiloista. Sellainen\nheijastus on luonnonkuva silloinkin, kun se näyttää syntyneen itsestään,\nihmisen ulkopuolelta, -- kuten 'Elsan' V:ssä luvussa, Tuiran katsellessa\nmerimaisemaa. Ja sellainen heijastus on sisimmässään jokaisella,\naikaihmisillä kuten lapsillakin, Nikkilän emännällä ja Vimparilla kuten\nElsalla; ja se heijastelee joko onnellisena tai alakuloisena tai\nuhkaavana heidän omia elinpäiviään, tai kohoittaa rikkaat kuvat\nvertauksina ilmaisemaan heidän sydämensä ajatuksia.\n\nPakkalan ihmiskuvaus tyylinä olisi hedelmällinen tutkimusaihe, sillä se\njohtaa aina välittömästi siihen, mikä hänelle on oleellisinta: ihmisen\nkuvaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa hänen kypsimpiä saavutuksiaan lukuunottamatta on meidän\nkirjallisuutemme valioteoksissa vain muutamia, joissa juuri ihmisen\nluonnekuva saadaan niin vähäisin piirroksin irtautumaan taustasta niin\nselkeänä. Pakkalan sielullisessa katseessa ei ole vain terävyyttä, vaan\nmyös synteesiä. Onhan hänen varma voittoalueensa ihmiskuvauksessa kyllä\nollut hyvinkin rajoitettu; mutta hän on tehnyt siltä rohkeita liikuntoja\n-- ja ilmeisesti meidän oloissamme hyvin huomattavilla edellytyksillä --\nsellaisiin aihepiireihin, joissa suomenkielisellä kirjallisuudella ei\nole muitakin sen pysyvämpiä saavutuksia, ja hänen voittonsa,\nmyötäelämyksen, älyn ja huumorin lahjoilla saavutetut, kuuluvat juuri\nalueen rajoituksen takia kirjallisuutemme kestävimpiin.\n\nHänen keskeisin tuotantonsa muodostaa oman pienoismaailmansa, josta\naukenee paljonkin näköaloja laajempiin yhteyksiin. Sillä on oma\nhartaankuulas sävynsä, ja turhaan sille etsii vastinetta kirjallisesta\ntaiteestamme; sitä ei etupäässä eristä muusta siinä kuvastuva\npaikallisuus ja maantieteellinen ilmapiiri, vaan Pakkalan yksilöllinen\nrunoilijaluonne sekä henkinen ilmanala. -- Meillä on Maiju Lassila niitä\nainoita, jotka ovat yritelleet esim. lapsityyppien luomista (kuten\nkirjassa 'Pojat asialla'). Kumpaisenkin, sekä Pakkalan että Lassilan\nhenkilöt elävät omassa maailmassaan, joka on täynnä kuvia ja\nkangastusnäkyjä. Mutta Pakkala ei koskaan teennäisesti johtele pikku\nihmisiään, kuten toinen; psykolooginen totuus on hänen puolellaan,\nnäkemysten kantavuudesta puhumattakaan. -- Ja mitä Pakkalan muuhun\nepiikkaan tulee, niin siinäkin hän on yksin, sillä kukaan toinen\nkirjailijamme ei ole sellaisesta vapaan runouden näkökulmasta tuonut\nkaupunkiyhteiskuntaa taiteen piiriin.\n\nPari hänen teoksistaan -- 'Kauppaneuvoksen härkä' ja 'Pieni\nelämäntarina' -- herättää lukijassa lukuisia mielleyhtymiä sekä itään\nettä länteen päin; niissä on jotain, joka on yhteistä suurelle osalle\nuudempaa eurooppalaista kirjallisuutta. Mutta lienee työlästä näyttää\ntoteen, mitä aineksia niihin on imeytynyt ajan virtauksista; ja kun ne\neivät ole yhtä keskeisesti tähänastista Pakkalaa edustavia kuin hänen\nVaaran-kuvauksensa, niin en näe tarkoituksenmukaiseksi puuttua tuohon\nkysymykseen. Ja minkäverran hänen tuotantoonsa liekin sulautunut\nulkonaisia vaikutelmia: sisin on aina hänen omaansa, se syvä\nelämäntunto, joka ottaa mielemme valtaansa ja vakuuttaa, että\nkirjallisten suuntien palveleminen on hänelle turhin turhuus.\n\nNoissa kahdessa äskenmainitussa teoksessa olemme muuten nähneet\ntuhoisimpana toisen Pakkalan taiteen vaaroista: ivan paisutuksen\nsuhdattomiin. Toinen heikkous uhkaa taas Vaaran-romaaneissa -- etenkin\n'Elsassa' -- väljähyttää monia lukuja: liiallinen, voipa sanoa\nnaisellinen viihtymys tunteellisissa kuvitteluissa. Niin on\nPakkalallakin sekä Skyllansa että Karybdiinsä. Mutta tietoisimman\nluomisensa hetkinä hän on luonut raitishenkistä runoutta, missä sydän\nlyö sulana ja seestynyt taiteellinen katse hallitsee kokonaisuutta. Ja\nmeidän on lupa jättää liioin surkuttelematta sitä, ettei hän ole\nkaikessa onnistunut pyrintönsä mukaan, ja kaksinkertaisesti viehättyä\nhänen kuitenkin harvinaisten taidelahjojensa voitoista.\n\n\n\n"]