[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOiCQBt0ZDfomekBnK-M7_Ea9rQfeqFjadmxQcTrEgAY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1780,"Rooman miehiä","Birt, Theodor",1852,1933,"1780-birt-theodor-rooman-miehia","1780__Birt_Theodor__Rooman_miehiä","Maailmankuva elämäkertoina","muistelmat",[],[],"fi",1913,1917,72435,508599,false,57051,[23],"Rome -- Biography",[25,26],"Biographies","History - Ancient","\"Rooman miehiä: Maailmankuva elämäkertoina\" by Theodor Birt is a historical account written in the early 20th century. The book aims to portray significant figures from Roman history, focusing on their personalities and the political landscape of their times rather than merely recounting their achievements. It explores the lives of numerous Roman statesmen and military leaders, providing insight into their motivations and the societal contexts that shaped them.  The opening of the work establishes its intent to offer a condensed yet profound character study of key figures in Roman history, including Scipio, Cato, and Julius Caesar. Birt emphasizes the necessity of understanding these individuals on a personal level, beyond their historical significance, to grasp the deeper truths of their actions. The text argues that the history of Rome is a complex tapestry woven from the lives of these prominent personalities, suggesting that their individual experiences and choices played a crucial role in the broader narrative of Roman civilization. Through carefully crafted biographies, the work seeks to illuminate the intrinsic connection between personal character and historical outcomes in Ancient Rome. (This is an automatically generated summary.)",[29,30],"Pelkonen, Lauri","Pakarinen, Weikko",277,"Teos sisältää elämäkertoja antiikin Rooman merkittävistä valtiomiehistä, sotapäälliköistä ja keisareista. Kirjoittaja kuvaa historian suurmiehiä Scipiosta Marcus Aureliukseen painottaen heidän persoonallisuuttaan ja tavoitteitaan pelkkien valtiollisten saavutusten sijaan.","Theodor Birtin 'Rooman miehiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1780.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ROOMAN MIEHIÄ\n\nMaailmankuva elämäkertoina\n\n\nKirj.\n\nTHEODOR BIRT\n\n\nSuomentaneet\n\nWeikko Pakarinen ja Lauri Pelkonen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTekijältä.\nJohdanto.\nScipio Maior.\nCato Censorinus.\nGracchukset.\nSulla.\nLucullus.\nPompeius.\nCaesar.\nMarcus Antonius.\nOctavianus Augustus.\nKeisari Claudius.\nTitus.\nTraianus.\nHadrianus.\nMarcus Aurelius.\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nTekijältä.\n\n\nTämä kirja pyrkii lyhyyteen. Se tahtoo kuvailla henkilöitä,\nsaattaa ihmiset meitä lähelle, ja periytyneiden historiallisten\nyksityisseikkain runsaudesta olisi sen vuoksi aina vain oleelliseen\nhuomio kiinnitettävä, etteivät syrjäseikat sumentaisi itse piirrosta.\nRooman valtiomiehistä, sotapäälliköistä ja keisareista antamani kuvaus\nkääntyy sivistyneiden laajan piirin puoleen; mutta ehkäpä myöskin\noppineet ja ammattimiehet kiinnittävät siihen hetkiseksi huomionsa.\nSillä kyseessä on tärkeä asia, oikea arvostelu noista kuuluista\nRooman johtomiehistä, Hadrianuksesta ja Marcus Aureliuksesta, mutta\nmyöskin Pompeiuksesta, Augustuksesta, Marcus Antoniuksesta ja muista\nsuuruuksista, ja minulla on ollut aikoja se vakaumus, että tähänastiset\nesitykset, parhaimmatkin, ovat vailla selvyyttä, niin, myöskin vailla\nvakuuttavaa sisäistä totuutta, jollei suorastaan päähänpistoisia vääriä\npiirrelmiä ole esitetty. Sillä tarkoittamissani kirjoissa ihmiset,\njoista on kyse, kytketään liian tiukasti suuren valtiollisen historian\nkulkuun, johon yksin mielenkiinto niissä kohdistuu, ja he itse eivät\nelä silmissämme täysinä yksilöinä. Ei saa arvostella Caesaria tai\nPompeiusta heidän saavutustensa perustalla tai sen mukaan, mikä\nedistävä vaikutus heillä on ollut kehityskulkuun, heitä on arvosteltava\nvain sen mukaan, mitä he ovat _tahtoneet_. Ainoastaan ken eristää\nheidät, etsii heidän persoonallista tuttavuuttansa ja terävästi heitä\nheidän elinjuuriansa myöten valaisee, voi heitä ymmärtää ja arvostella.\nAvuksi tarvitaan mukaan runollista tajuamista; ilman eläytymisvoimaista\nmielikuvitusta ei historiallinen henkilökuvaus ole kirjoitettavissa.\n\nJos en pety ja jos ne muotokuvat, jotka olen piirtänyt, voivat\nsyyllä esiintyä näköisyysvaatimuksin, niin on voitettu vieläkin\nenemmän, ja itse historiankuva kokonaisenaan saa samalla siellä ja\ntäällä oikaisunsa ja tulee sisäisesti todellisemmaksi. Sillä juuri\nsiitä, mitä nämä miehet ovat tehneet tai tekemättä jättäneet, kaikki\nsuuret tapahtumat alkunsa johtavat. Toisena tehtävänäni olen sen\nvuoksi pitänyt kutoa luonnekuviin yhtenäisen kuvan Rooman ja Rooman\nvaltakunnan kehityksestä; ja tästä selvenee vielä eräs seikka.\nTavallisesti ollaan sitä mieltä, että hyvät ja huonot hallitsijat\nvaihtelivat Roomassa satunnaisesti kuten sää. Silloin ei ymmärretä\nhistoriaa oikein. Minun historiankuvani näyttää, että henkilöiden\nvuoroittelussa päinvastoin on vallinnut sisäinen välttämättömyys; sillä\nhe ovat ainoastaan sen yhteiskunnan tuotteita, josta he nousevat.\nEetilliseen on välttämättä huomiota kohdistettava. Marcus Antonius ja\nNero ruumiillistuttavat ainoastaan turmeltuneen ajanhengen, joka on\nheidän edellyttäjänsä. Sitä mukaa kuin Roomassa vähittäin ja yleisesti\nihmisyys kohoaa, kohoaa myöskin hallitus, jalostuu hallitsevien\nhenkilöiden luonne, Senecasta Marcus Aureliukseen. Sokealla sattumalla\nei tässä ole osaa; ken sarjan kuvia piirtää, hänen on myöskin\npaljastettava niiden vaihtelun sisäiset syyt.\n\nMarburg a. L., 31 p. heinäk. 1913.\n\nTekijä.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nRooman historia on yhtenäinen niinkuin elämäkerta, niinkuin yksityisen\nihmisen historia, mutta se on samalla suuri, vailla vastinetta minkään\nkansan historiassa. Sillä se ulottuu yli yhdentoista vuosisadan,\nja sen tuotos oli maailmanvaltakunta, jollaista, jos Kiinan jättää\nlukuunottamatta, ei koskaan ole nähty, maailmanvaltakunta, joka\npiiriinsä sulki tärkeimmät osat Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa ja\nnäin laajana säilyi halki kuuden vuosisadan. Miten varjomaisen\nlyhytikäisiä olivatkaan tähän verraten Aleksanteri suuren ja Napoleonin\nmaailmanvaltakunnat! Tämä erikoisilmiö selittyy Rooman ympärillä\neläneiden kansain hajanaisuudesta ja taipuvaisuudesta; se aiheutuu\nennen kaikkea roomalaisten verrattomasta järjestämistaidosta. Mutta\nRooman ikuisesti suuri suoritus on, että tämä valtakunta lopuksi\nomaksui yhtenäisen sivistyksenkin, että muinaisajan korkea kultuuri\nsamalla aikaa on onnellistuttanut ja kasvattanut syyrialaisia,\njuutalaisia, gallialaisia, germaaneja, espanjalaisia ja maureja.\n\nRooma, Tiberin kaupunki, on yksin tämän suorittanut, rotunsa voimalla,\njoka ei seisahtunut mihinkään päämäärään. Sinapinsiemenestä kasvoi puu,\njoka varjosti maailman.\n\nHaluaisi ehkä, jos pitäisi katselmuksen, verrata tähän kumminkin\nEnglantia, joka vähitellen kolmen vuosisadan kuluessa on ympäröinyt\nitsensä englanninkielisellä siirtomaavaltakunnalla. Mutta Englannin\nvoitonhimoisen imperialistiselta kehitykseltä puuttuu Rooman säkenöivä\nkunnian loiste. Se on joko vallannut ainoastaan erämaita tai kukistanut\nja yhteyteensä imenyt kansoja, joiden vastustuskyky on ollut verrattain\nvähäinen. Rooma on omat oppimestarinsa, valtiot, jotka henkisesti\nja sivistyksellisesti olivat sitä paljoa korkeammalla, rautaisella\notteella valtikkansa alle pakoittanut.\n\nTarkoitukseni on suurin piirtein esittää tämä kaikki. Mutta aikomukseni\ntähtää korkeammalle: tahtoisin tyydyttää samalla niitäkin, jotka\nelämässä tai historiassa tähystelevät suuria ihmisiä. Rooma voi näyttää\nheille niitä joukoittain, ja siksi esitän tässä muotokuvakokoelman.\nSekin voi opettaa meille historiaa. Mutta suuruudella en minä ymmärrä\nerityisesti siveellisesti erikoista, joka johtaa pyhimyselämään,\nvaikka sitäkin tulemme kohtaamaan, vaan henkilöllistä voimaa, joka\npystyy äärettömiä valta-alueita alaisiksensa laskemaan. Suuret ihmiset\novat luoneet -- ja luovat vieläkin -- historiaa. Onnetonta, jos heitä\npuuttuu! Joukko tuntee kyllä, mitä olisi tarpeen, mutta sellaisenaan se\nei voi mitään eikä koskaan tule voimaan. Teko kuuluu yksityiselle, joka\nedustaa kansaa.\n\nKansojen elämä on yhteiskuntaelämää; kaupassa ja tavoissa kuvastuu\nkansanelämä, s.o. kaupallisessa kehityksessä ja henkisten arvojen\nhankkimisessa, ja nousussa. Taisteluissa ja rauhanpäätöksissä on sillä\nainoastaan erinäiset suuret hetkensä. Mutta yhteiskunnan kukkana\novat kaikkialla suuret persoonallisuudet, jotka äkkiä ja yllättäen\nyksinäisinä nousevat perheiden piiristä, kuten jättiläiskukinta agaven\nlehtikimpusta, olkoot sitten taiteilijoita ja ajattelijoita taikkapa\npoliittisen toiminnan miehiä. He ovat vuollepaikkoja tapahtumain\ntasaisessa virrassa. Ajattelemme Scipio Africanusta, Gaius Gracchusta\ntai Iulius Caesaria. He ovat kuin syviä uurroskohtia olevaisuuden\näärettömässä suoraviivaisuudessa. Mutta sellaisetkin miehet, jotka\nhillitöntä kehitystä voimakkain vastaiskuin ovat koettaneet pidättää,\nkuten Cato, Sulla, Brutus, Seneca, ansaitsevat elämäkerrallista\ntarkastelua. Sillä usein on niin sanottu edistys rappiota, ja vanhan\nkannattaja edustaa itse asiassa arvokkaampaa omistusta, menneisyyden\nomistusta, jota hän ei tahdo antaa alttiiksi.\n\nYksinomaan miehiä tarjoutuu käsiteltäväksemme, ei ainoatakaan naista.\nValitan sitä.\n\nTotta kyllä, myöskin roomatarta kannattaisi nähdä: täysiverinen nainen,\njossa oli rodun voimaa ja hallitsemisen kykyä, välistä älykkyyttäkin.\nRoomalainen, sanotaan, hallitsee maailmaa, roomatar roomalaista! Mutta\nhän oli äiti. Naimattomasta naisesta, rotevista vanhoista neidoista\nja armaista, avuliaista tädeistä tietävät muinaisajan kirjailijat\nkertoa vähän tai ei mitään. Eikä kerrassaan mitään äänioikeusnaisista.\nCornelia on kuuluisa Gracchusten äitinä; Agrippinalla on huono kaiku,\nkoska hän oli Neron äiti: pojistansa on heidät tunnettava. Poika, hyvä\nsitten tai huono, on Roomassa ollut naisen maailmanhistoriallinen\npanos. Myöskin vehkeilijättäriä, myöskin naisia, joilla oli\nvaltiollisissa piireissä vastaanottonsa, sellaisia, jotka eivät\narastelleet verta ja värväsivät legioonia kansalaissotaan, on kyllä\nCaesarin ja Octavianuksen aika nähnyt. Mutta mitä me tästä kuulemme,\nei riitä luonnekuvaksi. Kuva tarvitsee täysiä viivoja, täysiä värejä,\nja naisista ei pidä puhua, jos ei todellakin mitä yksityiskohtaisimmin\nole oppinut heitä tuntemaan. Sillä me kuulemme kulloinkin vain heidän\nhäijystä viekkaudestaan emmekä näe enää sitä suloa, millä he kaiken\nhäijyyden verhosivat.\n\nJos hajoitamme maailmanhistorian elämäkertoihin, niin otamme\nkäytäntöön jälleen menettelyn, josta luullakseni syyttä kauan sitten\non luovuttu. Minä myönnän kyllä, ettei se moneen historialliseen\naineeseen ollenkaan soveltuisi. Esimerkiksi Englannin 19. vuosisadan\nhistoriaa voisi tuskin tällaiseen elämäkerralliseen tapaan käsitellä;\nsillä se on 19. vuosisadalla pääasiallisesti vaalipuheita, billejä ja\nparlamenttiäänestyksiä, ja ministerit, kuten Canning, Palmerstone,\nDisraeli, niin merkitseviä kuin he välistä ovatkin, esiintyvät\nja vetäytyvät syrjään, sitä mukaa mikä on milloinkin alahuoneen\näänestystulos: pelkkiä elämäkerrallisia murtokappaleita; suurenmoinen\naaltoilu vailla lepokohtaa; alati vaihteleva ilmanpainekorkeus ilman\nukkosta ja salamaa.\n\nEnnen arvosteltiin toisin. Schillerin aika, Lutherin aika rakasti\nelämäkertaa ja kaskuja. Niistä etsittiin mielen ylennystä, ja ne\nvaikuttivat kasvattavasti nuoreen ja vanhaan. On somaa kerran\nkatsastella Ulmin vanhan linnoituskaupungin raatihuonetta, jonka\nulkoseinät kokonaan (suunnilleen Lutherin aikoihin) on peitetty\nsuurilla kirjavilla freskomaalauksilla, jotka juuri esittävät\nhenkilöitä Rooman historiasta; siellä näemme esim. roomalaisen\nsotapäällikön Camilluksen, joka kerran turhaan piiritti Faleriin\nlinnoitusta. Eräs koulumestari kääpykkä, joka oli lurjus, tahtoi hyvää\npalkkaa vastaan kavaltaa Faleriin linnan tälle Camillukselle ja johti\nseudun kaikki koulupojat kaupunginportin edessä olevalle nurmikolle\nhuvittelemaan, jättääkseen pikkumiehet siellä vihollisen käsiin. Mutta\njalo Camillus halveksi saalista; annattipa hän vielä jokaiselle pojalle\nraipan, jolla muutoin opettaja lapsia kuritti, ja käski heidän sillä\nperin pohjin suomia petollista koulumiestä, että hän saisi palkkansa.\nNäemme, kuinka tämän, erään roomalaiselämäkerran pikku historian, on\ntäytynyt näyttää opettavaiselta juuri linnoituksessa, jollainen Ulm on.\n\nKuten tunnettua, on jo vanha aika keksinyt elämäkerran, eritotenkin\nroomalaiselämäkerran. Pari näytettä siitä antaa meille kuivakiskoinen\nCornelius Nepos; ennen kaikkea kreikkalainen Plutarkhos, essayistien\njaloimpia, ei väsy työskentelemään Rooman valtiomiesten, Sullan\nja Mariuksen ja mitä he niiniltänsä lienevätkin, tutkimisessa, ja\nhänen esityksensä ovat todellisia muistomerkkejä: niillä on pysyvä\nsiveellinen, niin, myöskin korkea historiallinen arvo. Huonommin\non laita Suetoniuksen ja hänen jatkajainsa, n.s. _Scriptores\nhistoriae Augustae_, kirjoittamain keisarielämäkertain. Suetonius\noli keisari Hadrianuksen aikana keisarillisen sihteerinviraston\ntoimistonpäällikkönä, sitäpaitsi uuttera klassillinen filologi; mutta\nnämä ovat vaarallisia ominaisuuksia. Sillä kysytään: mitä hyvää voi\nlähteä klassillisesta filologista? Joka tapauksessa ei Suetonius\neivätkä varsinkaan hänen jatkajansa ole olleet sen elämäkerrallisen\ntehtävän tasalla, jonka he itsellensä asettivat. Heiltä puuttuu\nkokonaan varsinaista syventymistä, ja me saamme välistä tietää\nsellaisia tärkeitä tosiasioita, kuin ettei keisari Caligula saanut\nollenkaan uinninopetusta tai että musiikkikeisari Nero ei harrastanut\nyksinomaan laulua, vaan myöskin säkkipillin soittoa, ja lisäksi tulevat\nsitten kultaiset sohvapielukset ja boolireseptit, jotka Heliogabalus\nsai käytäntöön, sama Heliogabalus, joka, kuten tunnettua, myöskin söi\nkukon helttoja ja satakielen kieliä, siihen sijaan että Aleksanteri\nSeveruksesta ilmoitetaan, että hän eli kohtuullisesti ja melkein kuin\npaastoaja; hän joi kylvyn jälkeen mielellään lasin maitoa, johon oli\nsekoitettu muna: viheliäisiä jonninjoutavuuksia ja eriskummallisuuksia.\nMeidän on kai kumminkin koetettava suoriutua paremmin.\n\nPalatkaamme nyt alkuun. Rooma on perustettu noin v. 754 e.Kr.,\nmutta tehtävämme alkaa vasta viisisataa vuotta myöhemmältä ajalta.\nSillä aikaisemmin ei Roomassa ollut kirjallisuutta, ja missä ei\nkirjallisuutta ole, emme me voi saada mitään tietoa ihmisistä.\nVuoden 323 seutuvilla, jolloin Aleksanteri suuri kuolee, on ihanalla\nkreikkalaisella kirjallisuudella jo huippukausi takanansa, ja\neteemme astuu runsas joukko kreikkalaisia originaali-ihmisiä, kuten\nThemistokles, Alkibiades, Kritias, Agesilaos, joista kaikki ovat\nkuulleet, siihen sijaan että Rooma lepää vielä haudanhiljaisena,\nbarbarikaupunkina: sillä ei ole vielä ainoatakaan kirjaa, ei\nainoatakaan riviä omien ansioittuneiden miestensä muistoksi.\n\nEdustavia luonnekuvia noilta ajoilta meillä ei siis ole. Mutta\nmuinaisroomalainen oli itse eduskuva. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa\nkaikki muodot ovat samallaisia, samoin myös muinaisroomalaiset: he\novat ainoastaan perikuva; joukon vaisto puhuu jokaisesta yksityisestä:\nkaikille on yhteistä ylpeys, määrätön omistamishalu, jyrkkä eronteko\n\"minun omani\" ja \"sinun omasi\" välillä, väistämätön uhma ja mitä\nkarkein yltiöisänmaallisuus. Mutta tästä myöskin seurauksena\nkäskettävien sokea kuuliaisuus ja ihmetystä herättävä yksimielisyys\nRooman senaatissa ja konsulien välisten yhteentörmäysten harvinaisuus:\nyhteissielu kuten mehiläispesässä, jossa kaikki sitten vuosituhanten\nkäy tasaista kulkuaan ja kukaan ei erittäydy esille. Tähän johtamassa\noli Roomassa varmasti vanhan kansan barbarinen kotikasvatus, _patria\npotestas_. Sillä isän vallassa oli poikien elämä ja kuolema. Jokaisen\nrohkeamman kuohahduksen, jokaisen nuorukaisten korkealennon taltuttavat\nisät järkähtämättä, hylkääminen rankaisuna: ainoakaan poika ei sen\nvuoksi kasva isänsä pään yli. Näin oli halki viiden vuosisadan.\n\nNahkoihin puettuna, viitta yllä, karheana ja vanukkeisena ja\njokseenkin peseymättömänä, sellaisena esiintyy ajatuksissamme tuo\nmuinaisroomalaisen perimuoto, siistimättömine kynsineen ja suurine\nkorvineen; savimaja asuntonansa; aina itse valmiina tarttumaan\nmiekkaan tai lantatadikkoon. Keihäällä ajettiin karjaa, keihäällä\nkamppailtiin taistelussa. Vihollisen kanssa tehdyt epäedulliset\nsopimukset julistettiin pätemättömiksi ja sydämettömästi annettiin\nalttiiksi viranomainen, joka oli sen tehnyt; sillä ei koskaan ajateltu\nihmistä, vaan ainoastaan valtion etua. Kovaluustoisia luonteita, vailla\nkauneusaistia, mielikuvituksettomia, myöskin vallan epämusikaalisia,\nmutta toimitarmoisia, ravakoita ja kaikkea muuta kuin naiveja.\n\nKumminkin, huolimatta tästä eheästä yhtenäisyydestä, muinaisroomalainen\non rotuarvoitus. Sillä jo Rooman perustaminen latinalaisten ja\nsabinilaisten toimesta osoittaa varhaista veren sekoitusta. Myöskin\nvallan vierassukuisista etruskeista on aikaisin asettunut arvoa\nnauttivia perheitä Roomaan. Edelleen näemme sitten, että maassa on\nammoin ollut olemassa paikallisylimystö, patriisien sääty, joka\npuolustautuu myöhemmin maahan siirtyneitä, tunkeilevia plebeijejä\nvastaan: yksi turvakeino heitä vastaan oli aviokielto. Mutta asutuksen\neri kerrostumain erillänsä pitäminen ei ollut toteutettavissa. Lisäksi\ntuli sitäpaitsi vielä joukko Roomassa olevia orjia tai palvelijoita,\nsotavankeja, gallialaisia, kreikkalaisia, puunilaisia, aasialaisia:\nsillä vapautettujen palvelijain pojat saivat Roomassa aikaisin ja\nsäännöllisesti kansalaisoikeuden, ja saivatkin tuhansin ja taas\ntuhansin, epäperäisiä roomalaisia, jotka välittömästi sekaantuivat\n_plebs'iin_. Senpä vuoksi alkaen jo toisesta, niin jo kolmannesta\nvuosisadasta ennen Kristusta voidaan tuskin enää puhua puhtaasti\nroomalaisesta kaupungin asujamistosta. Mutta kunnianhimoinen ylpeys,\nolla roomalainen, valtasi heti kaikki kansalaisluetteloihin otetut\nja yhdenmukaistutti vieraatkin ainekset. Kuitenkin ylhäisön mies\nsellaisissa olosuhteissa tuskallisen tarkasti piti vaarin sukupuustansa\nja huolehti mikäli mahdollista perheaikakirjoista ja esi-isäin-kuvista.\n\nMaan hankinnan kasvaessa ja väestön lisäytyessä muuttuivat luonnon\npakosta Roomassa alati lait ja laitokset alhaison ja ylimystön\nitsepintaisesti keskenänsä taistellessa; tästä oli tuloksena jo varhain\nRooman tapahtumarikas hallitusmuoto- ja oikeushistoria, ja siinä\nesiintyy kuuluisissa kansantribuuneissa toden teolla voimakkaita ja\nluonteeltaan selväpiirteisiä persoonallisuuksia, joiden ääni kaikui\nyli kansankokouksen ja jotka vastalauseellansa pelottomina itse\nkorkean senaatinkin herpaisivat; heidän toimintansa oli poliittista\nsabotagea: lainsäädännön kiskot ikäänkuin revittiin irti, ja\nvaltiokoneiston oli pysähdyttävä tai se räjähti pirstaleiksi. Mutta\nnämä kansantribuunit ovat taas lopultakin kaikki toistensa kaltaisia;\ntoimiala synnytti erityisen ihmistyypin. He vaihtelivat vuosittain,\nja noin neljässäsadassa vuodessa oli siten tuhansia tribuuneja, jotka\nkaikki käyttävät melkein samaa kieltä ja muistuttavat toisiansa kuten\nverikoirat.\n\nMutta Rooman sotahistoria? Toden totta, ainoakaan sotahistoria ei ole\ntaisteluista niin rikas kuin muinais-Rooman, mutta ainoassakaan ei\nmyöskään ole niin suurenmoisesti valehdeltu, taikka sanoisimmeko niin\nsuurenmoisesti runoiltu kuin siinä. Ylenpalttisesti ihania nimiä:\nensimäiset seitsemän kuningasta, jotka enimmäkseen ovat niin uljaita,\nsitten pitkäsuortuvainen mies, Cincinnatus, edelleen Menenius Agrippa,\nValerius Poplicola, Manlius Torquatus, Camillus: sankareita, hyviä\nUlmin vanhaan raatihuoneeseen ja vallan oivallisia nykyaikaiseen\nlastenkamariin, mutta sen pahempi ei meille, jotka haluamme totta ja\ntodellista.\n\nMistä polveutuvat nämä historiat? Niebuhr luuli kerran (ja jo Vico\nja Perizonius ennen häntä), että ne olivat peräisin todellakin\nmuinaisroomalaisesta runoudesta, vanhoista sankarilauluista, joista\nhistorioitsija Liviuksella satunnaisesti vain otteita olisi säilynyt;\nja suuri englantilainen historioitsija Macaulay istuutui sitten ja\nsepitti todellakin tuollaisia muinaisroomalaisia sankarilauluja,\nvieläpä englannin kielellä, ikäänkuin hän voisi korvata hävinneen\nroomalaisen Homeroksen; esim. seitsenkymmensäkeinen balladi \"Horatius\nCocles\", jonka Macaulay otsikossa levollisesti sijoittaa vuoteen 394\ne.Kr., eräs toinen balladi Regillus järvestä, missä jumalat Castor ja\nPollux ratsastavat roomalaistaisteluun:\n\n    Ei konsaan ihmissilmin\n    Ois' heitä nähty, ei.\n    Valkeissa varuksissa\n    Heit' orhit valkeet vei j.n.e.\n\nMutta Niebuhrin olettamuksesta, jota Macaulay seurasi, on kauan sitten\nluovuttu. Kaikki nuo sievät legendat ovat paljoa nuorempia ja vasta\n_kreikkalaisen_ kirjallisuuden vaikutuksesta ja _sitä_ jäljitellen\nsyntyneet, jossa kekseliäät kreikkalaiset itse olivat mukana\nauttamassa. Sillä kreikkalaiset tunsivat mitä elävintä harrastusta\nRoomaa kohtaan. Noihin pieniin hienoihin ihmisiin vaikuttivat nämä\nsuurenmoiset valtiasihmiset mahtavasti.\n\nRakastunut Tarpeia impi esimerkiksi, joka Romuluksen aikoina\nkavalsi Capitoliumin kauniille Titus Tatius kuninkaalle, on muunnos\nkreikkalaisesta Skyllasta, joka teki samoin Minos kuninkaalle, kun tämä\npiiritti hänen kaupunkiansa. Kansaa kiihoittaakseen esiintyy Brutus\nmielipuolena Tarquiniuksia karkoitettaessa; tämä on laadittu Solonin\nmukaan, joka teeskentelee mielipuolta Salamiksen valloituksessa.\nMutta Camillus on ilmeisesti sepitetty roomalaiseksi Akhilleukseksi:\nCamilluksen viha ja Akhilleuksen viha; lähetystön täytyy nöyrästi\nrukoillen noutaa vihastunut takaisin Veistä: tämä on aivan kuin\nlähetystö Iliadissa. Ja Veitä itseään piiritetään kuten Troiaa juuri\nkymmenen vuotta, ja tällöin vielä sytytetään roomalaiset piirityskoneet\ntuleen, niinkuin kreikkalaisten leiri Homeroksella.\n\nEi ole ihanampaa kuin Coriolanus, joka sijoitetaan vuoteen 491\ne.Kr. Kun Coriolanus halveksii roskaväkeä ja ylimielisesti osoittaa\npatriisilaista sukuylpeyttään, riistää Rooman kansa häneltä\nvirka-arvon, hän lähtee raivoissaan maan vihollisen luo ja voittaa\nRooman vihollissotajoukon johtajana; Rooma vapisee ja horjuu. Mutta\nhänen äitinsä Veturia etsii hänet hänen leiristään ja hellyttää hänen\nsydämensä; hän antaa alttiiksi voittajan asemansa, äidin vuoksi,\nja saa tästä syystä surmansa viholliselta. Tämä aihe on auttanut\nShakespearea erääseen hänen kauneimmista tragedioistaan. Mutta tämä ei\nole Shakespearea, se on antiikin runoelma; sen havaitsi jo Mommsen.\n\nHistoriallisesti todella luotettavia yksityiskohtaisia tietoja me\nsaamme vasta Pyrrhos kuningasta vastaan käydystä sodasta, joka alkaa\nvuonna 282, ja ensimäisestä puunilaissodasta, joka syttyy vuonna 264.\nSilloin kohoaa esim. vanha Appius Claudius, sokea, silmiemme eteen,\nVia Appian unohtumaton rakentaja, mies, jolla on täysin persoonalliset\nkasvonpiirteet, joka vaikutti valtavasti kansan kiihoittajana, mutta\nennen kaikkea senaatissa teki tyhjäksi kaikki rauhanneuvottelut Pyrrhos\nkuninkaan kanssa, kuuluisa kohtaus, jonka Cicero meille kertoo.\n\nSitten tuli ensimäinen puunilaissota, ja silloin mittaili Rooma\nensimäistä kertaa voimiansa täysin tasa-arvoisen Italian ulkopuolisen\nmaailmanvallan, Karthagon kanssa, tasavalta tasavaltaa, kauppavaltio\nkauppavaltiota vastaan. Se oli lähes 25 vuotta kestävää painiskelua,\nja ulkonainen tulos ei aluksi ollut kovin suuri. Kuten Italia ei kauan\nsitten heitti rykmenttinsä Tripolikseen, aivan samoin kävi jo silloin\nReguluksen johdolla. Mutta asia oli satakertaisesti vaarallisempi kuin\nnyt. Mahtava Karthago ravistelihe kuin haavoitettu naaras jalopeura;\nmutta haava parani pian, ja petoeläin kasvoi voimissa ja hiipi mylvien\nuutta saalista etsimään, pitkin Pohjois-Afrikan rantaa, ui yli\nGibraltarin salmen ja alkoi käydä Espanjan lammastarhojen kimppuun.\n\nEnsimäisen puunilaissodan aika on ollut Rooman varsinainen ihanneaika:\nniin kuin meille saksalaisille ratkaisutaistelujen aika 1866--1870.\nMoitteeton on kaikkialla persoonallinen johto, uhrautuvaisuus,\nkansan, senaatin ja kaikkien virkakuntain käyttäytyminen; tuntematon\non tapainturmelus, alhaista omanvoitonpyyntiä ei esiinny; suurin\nuhrautuvaisuus elähdyttää isänmaanystäviä: ihanteellisuutta, jollainen\nvaltaa kansan, kun sen on otettava askel, joka ratkaisee sen kohtalon,\nsen tehtävän maailmassa tuleviksi ajoiksi. Mutta ne edut, mitä Rooma\nsiinä voitti, olivatkin melkoiset: kasvava arvonanto; lisääntynyt\nkokemus merisodassa ja ulkomaisten kansain taistelutapain tuntemisessa;\nmutta ennen kaikkea se seikka, että Rooma nyt sai historioitsijan,\njoka tämän sodan totuudenmukaisesti kuvasi, vieläpä historioitsijan,\njoka on suurimpia ja luotettavimpia, kreikkalaisen Polybioksen. Rooma\nastuu nyt vasta historian näyttämölle, s.o. se joutui vihdoinkin\nhistoriankirjoituksen esineeksi kreikkalaisessa maailmassa.\n\nMutta varsinaisia eroittuvia luonteenpiirteitä emme tapaa vielä\nollenkaan. Duilius esim., joka voitti ensimäisen suuren merivoiton\nMylaen luona! Me emme saa hänestä tietää mitään muuta, kuin että\nhän myöhemmin oli hyvin ylpeä. Roomassa ei ollut öisin lainkaan\nkatuvalaistusta; mutta Duiliuksesta kerrotaan, että hän rohkeni öisin\nkulkea kadun yli soihtu kädessä, joka muutoin ei ollut luvallista\nkelienkään roomalaiselle, tulenvaaran vuoksi. Entä Regulus! Koko tuo\nkaunis historia, joka kertoo, että Regulus karthagolaisten vangiksi\njoutuneena lähetettiin rauhanhierojana Roomaan, mutta että hän Roomassa\njyrkkänä kunnian miehenä kiivaasti puolusti sodan jatkamista, että hän\njälleen palasi vankeuteen ja sai karthagolaisilta lopuksi osaksensa\nkidutuskuoleman, on sen pahempi vain sangen todennäköisesti keksittyä.\nSillä Polybios, roomalaisten ihailija, ei tiedä siitä mitään; häneltä\nei varmaan tällainen sankaritapaus olisi voinut päästä huomaamatta.\n\nMutta nyt -- ja todella heti tämän jälkeen -- tapahtui ratkaisevan\nuutta: kreikkalainen sivistys alkaa voitokkaasti tunkea Roomaan.\nRooma muuttuu ripeästi, sanokaamme suunnilleen vuoden 240 seutuvilla,\nja siellä opetellaan nyt kreikkaa, puhutaan kreikkaa, ajatellaankin\nlopuksi kreikaksi, ja jäykät soturiluonteet heräävät pian antamaan\narvoa vapaahetkien toimille, taiteelle, teatterille, hyveopille ja\nurheilulle. Mutta mielten ollessa juuri näin viritettyinä heräävät\nmyöskin _yksilöllisyydet_. Niitä ei luo ankara kuri, ne muodostuvat\nvasta vapaudessa. Ja hetikohta, Hannibalin-sodassa (218-- 201),\nnäkyvät sen vaikutuksetkin: nähtäväksemme ilmestyy luonteita, jotka\nvoimakkaasti eroittautuvat joukosta. Se ei ole satunnaista. _Nero_\nilmoittaa tulonsa, teon nero, jolle kansa ja tusinaihminen antaa tilaa\nvain suuren vaaran hetkellä ja vallan poikkeuksellisissa oloissa.\nTähän saakka velvollisuus tukahdutti omaperäisyyden; Rooman historia\noli sen vuoksi tähän asti ääretön väritön pinta, varjon peittämä,\nyksitoikkoinen ja harmaa; tältä harmaalta taustalta kohoaa nyt vihdoin\nkuin kultahohde: Scipioiden olemus.\n\nOn tapahtumassa minä-muodostus, minän syventyminen,\nmoraalis-esteettinen oman persoonallisuuden kypsytys; se on\nkorkeampaa itsensä hoitoa, korkeampaa egoismia, ja tämä saa aikaan,\nettä yksityiset henkilöt nousevat omin varoinsa ja ajattelijoina\ntai valtiasihmisinä hienommassa muodossa kohoavat korkealle yli\njokapäiväisten \"kelpo ihmisten\" suureni joukon, kun he pääsevät\nvoimakkaasti tajuamaan oman arvonsa. Kreikka on luonut tämän\nminä-muodostuksen ja ihmeellisesti sen kehittänyt; se oli sen\nläpitunkema; joskin Kreikan nyttemmin täytyi valtiollisesti joutua\nperikatoon, sivistyshistoriallisesti se oli sen kautta tullut Rooman ja\nihmisyyden kasvattajaksi.\n\nNäin Rooman historia nyt muodostuu suorastaan yksilöitten historiaksi.\nAivan kuin astuisimme äkkiä ahtaasta metsänhämärästä, jossa toinen\nrunko on toisensa näköinen, vapaalle kummulle puujättiläisten alle,\njotka aukioilla erillänsä seisovat ja, mahtavasta juuristostaan\nkorkealle kohonneina, levittävät mittaamattoman laajalle myrskyn\nhuojuttelemia latvojansa. Sillä kaikki nuo suuret luonteet -- Scipio,\nSulla, Pompeius j.n.e. -- pyrkivät alati toteuttamaan ajatusta: \"Valtio\nolen minä\". Rooma olennoituu heissä.\n\n\n\n\nSCIPIO MAIOR\n\n\nEsitän aluksi suuren kaksintaistelun Rooman ja Karthagon välillä,\nAfrikan ja Italian välillä, Hannibalin-sodan, jossa ei ollutkaan\nkyseessä nykyinen Marokko, joka, noina aikoina vielä luoksepääsemätönnä\nja valloittamattomana, jäi kokonaan syrjään, vaan ainoastaan Tunis,\nTripolis ja Algier. Ne olivat silloin rikkaita, hedelmällisiä,\nreheviä maita, ja niiden tuessa eli Karthago, maailmankaupunki ja\nsuurkauppakaupunki, joka hallitsi Espanjan ja Afrikan välistä merta,\neikä tahtonut päästää Roomaa siellä ylenemään. Mutta Rooma oli jo\nnäyttäytynyt voimakkaammaksi. Rooma oli maakaupunki, mutta samalla\nensiluokkainen kauppakaupunki, ja sen merentakaiset harrastukset\nlaajenivat piiriltänsä lakkaamatta.\n\nTosin oli silloin vielä muitakin suurvaltoja Välimerta ympäröivässä\nmaailmassa: Syyrian, Egyptin. Makedonian kuningaskunnat,\nAleksanteri suuren perijät. Mutta ne olivat maita, jotka eivät\npyrkineet kehittymään, joilla ei ollut päämäärää, ei tulevaisuutta:\nhallitsijasukuja, mutta eivät lainkaan kansakuntia, iloisia, jos voivat\nloistavan olemassaolonsa säilyttää, nautinnonhaluisia ja flegmaattisia,\nkuten koko Itä: Antiokheia, Aleksandreia, Pella hallituskaupunkeina.\n\nLiikettä tähän maailmankuvaan aikaansaivat ainoastaan Karthago\nja Rooma. Ensimäinen puunilaissota (264--241) ei ollut johtanut\nlopulliseen ratkaisuun. Nyt seuraa ratkaiseva kaksintaistelu, joka\nkauttaaltaan muistuttaa Preussin ja Itävallan välistä kaksintaistelua\nvuonna 1866. Valtakysymys oli lopullisesti ratkaistava: yksi vain voi\nSaksassa olla ensimäinen. Samoin voi silloin vain yksi olla Välimeren\nherrana; ja täällä esiintyy nyt heti myöskin kaksi luonnetta, jotka\naikaansa ovat hallinneet: Hannibal ja Scipio. Näillä riveillä tahdon\nesittää Publius Cornelius Scipion.\n\nSen pahempi on Scipion laita vielä sama kuin vanhempain aikain\nhenkilöiden: emme eroita häntä terävin ääriviivoin, vaan ainoastaan\npuolivalaistuksessa. Tämä johtuu perimätiedosta ja on seurausta\nsiitä, että runous tai valvonnasta vapaa satujen sepittämistaipumus\non aikaisin ottanut hänet haltuunsa. Mutta joka tapauksessa ei kukaan\nvoi tätä paljon jumaloitua miestä ymmärtää, joka ei ymmärrä myöskin\nHannibalia. Scipio on ainoastaan Hannibalin rinnakkaiskuvana tullut\nsiksi, mikä hän on.\n\nKarthago ei ollut sotilasvaltio ja sen vuoksi, joskin ehkä\nkreikkalaisille, niin ei mitenkään roomalaisille vertoja vetävä:\nseemiläisiä kauppiaita täysin vailla sotilaallista kunnianhimoa.\nYlipäänsä ovat, kuten Cicero oikein huomauttaa, sisämaan kaupungit\naina merikaupunkeja edullisemmassa asemassa; sillä merikaupungeissa\nei asutus ole kyllin vakinaista, se virtaa edes takaisin, ja siltä\npuuttuu perinnänomaisuutta, joka synnyttää kansallisylpeyttä ja\nuhrautuvaisuutta. Preussilainen yleinen asevelvollisuus on jotain\ntäysin _roomalaista_; meidän päivinämme tahtoo rauhallisinkin\nsiviilimies mielellään käyskennellä reserviluutnanttina, ja sodan\nsattuessa hän on paikallansa mies puolestaan. Niinpä myöskin Roomassa\nja Italiassa kaupunkilainen yhtä hyvin kuin talonpoika varustautuu\nitse ja täyttää legioonat. Tästä on tuloksena valtava lukumäärä.\nVuoden 220 seutuvilla, juuri ennen Hannibalin tuloa, oli Roomalla\nItaliassa käytettävänä 800,000 asekuntoista miestä. Tosin eivät\nkaikki samalla aikaa ymmärrettävästi voineet jättää käsityötänsä tai\npoistua pelloltaan; mutta jos Rooma kutsui aseisiin vaikkapa vain joka\nviidennen miehen, sillä oli koossa 160,000 miestä. Sen vuoksi se voi\nlähestyvässä sodassa samalla aikaa lähettää legioonia Espanjaan ja\nSisiliaan, niin, vieläpä Kreikkaan ja Balkanin niemimaalle.\n\nKarthagon merimiehet ja kaupankävijät, kuten englantilaiset ja\nameriikkalaiset, eivät sitävastoin tahtoneet kuulla puhuttavankaan\npakollisesta asevelvollisuudesta. Heillä oli rahaa ja he antoivat\npalkkasoturien puolestansa taistella -- sanasta \"Sold\" (palkka) johtuu\nsana \"Soldat\" (soturi) -- Afrikasta, mutta myöskin muista maista\nvärvättyjen joukkojen, joita ei koskaan innosta aate ja harvoin\nisänmaa, vaan korkeintaan johtajansa, ja jotka lopultakin enimmäkseen\nmenevät sen puolelle, joka paraiten maksaa.\n\nKarthagon merivoimakaan ei ollut ensiluokkaista eikä pysynyt korkealla\ntasolla. Ensimäinen puunilaissota oli ollut suurten meritaistelujen\nsota. Siitä lähtien taantuvat niin Rooman kuin Karthagonkin merivoimat,\neikä suuriin meritaisteluihin enää lainkaan antauduta. Se taistelutapa\nnäytti sentään liian kalliilta (jo silloin kuten nyt), ja molemmin\npuolin ruvettiin laivastoja käyttämään ainoastaan kuljetustarkoituksiin.\n\nSenaattikaan, joka Karthagon tasavaltaa hallitsi, ei suinkaan ollut\nsotaista; se oli aina heti tyytyväinen tilapäisesti saavutettuun\nmenestykseen. Mutta kaupungissa oli muutamia perheitä, jotka nauttivat\nruhtinaallista, niin, kuninkaallista arvoa, jotka ammatiltaan olivat\nsotureita, sotilaita ja sotapäälliköitä, joiden käsissä usein oli\nkonsulien toimeenpanovalta ja jotka asemansa nojalla ulospäin edustivat\nkaupungin etua ja kunniaa, taistelivat ja uhrasivat elämänsä sen\npuolesta. Usein esiintyviä nimiä: Hanno, Mago, Hamilkar, Hasdrubal.\nTarmokkuutensa ja isänmaallisen mielensä voimalla ottivat he valtion\nkohtalon omiin käsiinsä. Sellainen ruhtinaallinen ilmestys oli jo\nHannibalin isä, Hamilkar Barkas, puunilaisen suurvaltapolitiikan\nylläpitäjä, jota Cato ihaili toisena Epameinondaana. Saadakseen\nvoimia Roomaa vastaan alkoi Hamilkar Espanjan valloituksen, ja\nyhdeksänvuotiaana poikasena (vuonna 237) vannoi siellä hänen poikansa\nHannibal elämänsä valan: \"koskaan olla tulematta Rooman ystäväksi\".\nTässä pojanvalassa lepäsi kahden kaupungin kohtalo. Mutta vala ei\ntähdännyt, jos tarkasti pysyttelemme kerrotun mukaisessa sanamuodossa,\nRooman tuhoamista, vaan sisälsi ainoastaan päätöksen tulla itse niin\nvahvaksi, että Rooman ystävyyttä, liittoa ei tarvitse. Sillä Hannibal\ntiesi, minkä jokainen tiesi, että Rooman oli tapana liittolaisensa\ntukahduttaa.\n\nKuulumattoman nopeasti nousten tuli Hannibalista,\nkaksikymmenvuotisesta nuorukaisesta, ratsuväenpäällikkö\nEspanjassa; kaksikymmenviisivuotiaasta sotajoukko teki sitten\narmeijan ylipäällikön. Karthagon senaatin mieltä ei tässä oltu\nollenkaan kysytty; senaatti oli mukautuvainen ja antoi jälkeenpäin\nvahvistuksensa. Sellaisia kuninkaallisia valtuuksia kuin Hannibalilla\nei ollut ainoallakaan Rooman sotapäälliköllä, sillä Hannibal pysyi\nvuosikymmeniä yhtä mittaa korkeassa asemassaan, kun sitä vastoin\nroomalaiset sotapäälliköt vaihtelivat melkein vuosittain, ja mielin\nmäärin hän kaupunkinsa nimessä hoiteli politiikkaa, teki liittoja,\nkukisti maita ja kaupunkeja ja järjesti noin kolmessa vuodessa uhkean\nkarthagolaisen valtakunnan, ja niin hän on, kysymättä, omavaltaisesti,\ns.o. asemansa perustalla, alkanut sodankin Roomaa vastaan kulkemalla\nvuonna 218 Ebron yli.\n\nHuolimatta hänen suuresta sankariudestansa hänen maineensa\njälkimaailman silmissä on kärsinyt kovia. Hän on itse ikuistuttanut\nsuurtyönsä vaskipiirrokseen, mutta tämä muistomerkki on kadonnut.\nNiin hyvin roomalaiset kirjailijat kuin useimmat kreikkalaisetkin[1]\novat häntä vihalla ja kateudella vainonneet ja sepittäneet hänen\ntekemiksensä pahantekoja, joita hän ei ole koskaan tehnyt. \"Petollinen,\nhirmuinen, kauhea Hannibal\" -- sellaisin typerin sanoin puhuvat\nmyöhemmät roomalaiset hänestä. Todellisuudessa oli Rooman politiikka\nuskottomampaa kuin hän. Hannibalin teot puhuvat vallan toista kieltä;\nne näyttävät meille miehen ainosuuruisen, nimenomaan juuri moraalisessa\nsuhteessa, miehen, joka ei ollut ainoastaan säkenöivän nerokas ja\ntaisteluvalmiudessaan satumaisen kylmäverinen sotapäällikkö (hän on\naina voittanut vähäisemmillä voimilla), ei ainoastaan suurenmoisen\nnerokas järjestäjä (meidän on vain ajateltava hänen kulkuansa Alppien\nyli: kokonainen sotajoukko elefanttikuormastoineen kulkee yli vielä\ntäysin tiettömän alppiharjanteen); ennen kaikkea on ihailtavaa\nhänen horjumaton johdonmukaisuutensa, kestävyytensä ja lujuutensa\nniin onnessa kuin onnettomuudessakin, hänen kaksikymmenvuotinen\nsankariutensa ja itseuhrautuvaisuutensa, ei kunnianhimosta, vaan\nisänmaallisuudesta ja ehdottomasta rakkaudesta isien kaupunkia\nkohtaan, jonka kohtaloa hän kantoi sydämellään; seemiläisen rodun\nmiesten suurimpia hän oli, mutta niin, että muutoin seemiläiselle\ntunnusmerkilliset ominaisuudet eivät hänessä voimakkaina esiinny:\nhäneltä puuttuu kokonaan uskonnollista kiihkoa; mutta kokonaan\nmyöskin persoonallista kunnianhimoa ja omahyväistä itsetietoisuutta;\nhänelle on aina merkitystä vain asialla: vihdoinkin pakoittaa Rooma\nhyväksyttävissä olevan rauhan tekoon. Hän oli edelleen teon mies, ei\nsanan, ei toiminut myöskään koskaan sangviinisesti, kiihkeän luonteensa\ninnostamana, vaan alati varovaisesti, harkiten, ja rohkeasti vain missä\nkannatti. Mutta itse asiassa kannatti olla rohkea. Hannibal, silmäpuoli\n-- näki hyvin eikä ole varsinaisesti koskaan väärin toiminut.\nAinoastaan yhdessä suhteessa hän laski väärin: hän ei ymmärtänyt Rooman\nnoina aikoina verrattomain apuneuvojen suuruutta, vaan arvioi ne liian\nalhaisiksi.\n\nKuka oli Roomalla asettaa vastaan tätä ihmistä, joka armeijoineen äkkiä\nkuin tuhatpäinen kummitus tuli yli Alppien? Tavallisen mitan miehiä;\npohjaltansa on samantekevää Claudiusko vai Fabius vai Corneliusko oli\nnimenä. Hannibalin voitot seurasivat Italiassa isku iskulta, niinkuin\nnuori tiikeri iskee maahan sen kimppuun käyvät koirat. Kolmantena\nvuonna (216) oli Cannaen taistelu; Rooma makasi lyötynä maassa. Oli\naivan kuin siltä olisi kädet lyöty poikki. Millä se vielä tappelisi?\n\nKen nykypäivinä vyöryy St. Gotthardin läpi, hän tulee Hannibalin\nteille: Ticinolaaksoon; sitten avautuu hänelle ihmeellisen\nhedelmällinen Lombardian tasanko Pon ympärillä, Ticinosta Adigeen,\nCremonaan, Veronaan. Tämän pohjoisitalialaisen tasangon asukkaina oli\nsilloin voimakas gallialaiskansa, ja nämä gallialaiset vihasivat Roomaa\nja taistelivat Hannibalin puolella. Hannibal ori laskuissaan luottanut\nheidän apuunsa. Aivan alastomina vyötäisiin saakka kävivät nämä\nihmiset otteluun ja taistelivat pitkillä miekoilla; myöskin ratsain.\nCannaen taistelun alkoi Hannibal loistavalla ratsuväen, gallialaisten\nratsumiesten, hyökkäyksellä. Nyt uhkasivat myöskin Etelä-Italia,\nCampania, Apulia, samnilaiset luopua Hannibalin puolelle, ja uutta\nroomalaissotajoukkoa varten oli sotamiesten ottoalue melkoisesti\npienentynyt.\n\nRooma suri kolmekymmentä päivää, mutta Rooma pysyi uhmassaan. Sen\napulähteethän eivät olleet vielä tyhjiin ammennetut. Yleinen väennosto\nmäärättiin -- kuusi-seitsentoistavuotiaat pojatkin (niin kuin Saksassa\nvuonna 1813), niin, myöskin 8000 orjaa pistettiin sotilaspukuun. Kokoon\nsaatiin ilmoituksen mukaan 200,000 miestä: niin voitiin lähettää\nuusia joukkoja Sisiliaan ja Espanjaan, ja pari sotajoukkoa (johtajina\nFabius Cunctator ja Claudius Marcellus, kelpo sotilaita vanhaa juurta)\nkokoontui näin todellakin Italiassakin; ne tosin tuskin uskaltautuivat\ntaisteluun, mutta Hannibalille voivat ne kumminkin aina huolta tuottaa.\nItse Italia oli raunioina; kaunis maa, kaupungit ja kedot hävitettyinä,\nautioina, tyhjiin imettyinä, eikä ainoastaan vihollisen, vaan myöskin\nroomalaisten joukkojen toimesta; maan tuotteet, karja ja ihmiset pois\nraastettuina, vähenneinä, tuhottuina. Asema näytti toivottomalta. Jos\nvain ne apujoukot saapuisivat, joita Hannibal odotti Espanjasta, oli\nRooma hänen vallassansa. Hän voi näännyttää nälkään Rooman, itse sitten\naterioidakseen Capitoliumilla, niinkuin hänen ratsuväen päällikkönsä\nMaharbal hänelle lupasi.\n\nSilloin nousi Roomassa nuori nero ja pelastaja, ei melankoolisen vakava\nja karmea kuin Hannibal, vaan säteilevän hilpeä, suruton optimisti: se\noli Scipio.\n\nScipio! Seitsemän-kahdenksantoista vuotiaana oli hän jo ratsun selässä\nmukana Ticinuksen taistelussa ja oppi silloin tuntemaan suuren\nvoittajan Hannibalin; siellä oli hän ympärillensä iskien pelastanut\nisänsä. Niin, myöskin Cannaen luona hän oli mukana ja pakeni, kun\nkaikki tempautui pakoon. Mutta Cannaen taistelun häneen tekemä\nvaikutus oli häviämätön, sillä hänellä oli avoimet ja herkät aistit,\nja hän _näki_, miten suuri strategi liikehtii ja voittaa. Tällöin\njo valtasi hänet varmaankin kunnianhimo kerran tälle suurenmoiselle\nvastustajalle maksaa samalla mitalla. Sillä voittamaankin voi oppia.\nHilpeä luottamus oli hänen luonteensa peruspiirre; ja lisäksi tulivat\nsotilaalliset perhemuistot. Jo hänen isoisänsä, Scipio Barbatuksen\npoika, oli voittanut kerran ensimäisessä puunilaissodassa; ja juuri nyt\nolivat hänen isänsä Scipio ja hänen samanniminen setänsä Espanjassa\nyhdessä käydäkseen siellä puunilaisvallan kimppuun. Mutta heidän\ntyönsä epäonnistui. Molemmat, isän ja sedän, löi ja surmasi Hasdrubal,\nHannibalin veli.\n\nNiin astui kaksikymmenviisivuotias nuori mies, joka ei vielä koskaan\nollut komppaniaa johtanut, itsestään varmana Rooman tuskan valtaaman\nkansan eteen ja pyrki mutkittelematta ylipäälliköksi Espanjaan. Se oli\nnaurettavan hurja pyyntö. Sillä kuten preussilaista armeijanpäällikköä\nalle viidenkymmenen vuoden ei niinkään helposti tavata, niin oli\nlikipitäin asianlaita Roomassakin. Mitä varten on muuten arvojärjestys\nja armas asteettainen yleneminen, joka luonnetta terästää? Roomassa oli\narvoisia entisiä konsuleja ja praetoreja sotajoukkoja järjestämään ja\njohtamaan.\n\nMutta Scipio voitti vastukset. Hän oli vähää ennen ollut\ntorivirkamiehenä, aediliksenä, ja toimeenpannut silloin kansalle\nloistavia näytelmiä kahdeksan päivää pääksytysten, ennen kaikkea\nkilpa-ajoja sirkuksessa, oli sitäpaitsi muun muassa jakanut kansalle\nkaduittain öljyannoksia, joka on samaa, kuin jos meikäläisissä oloissa\nylhäinen mies lähettäisi voita kullekin kansalaiselle kotiin. Sillä\nvanhan ajan ihmiset käyttivät ruoan valmistamiseen öljyä eivätkä\ntunteneet voita. Hänen saavuttamansa menestys ympäröi hänen kuvansa\nsilmissämme heti ilmestyksen hohteella; häntä oli aikoja sitten\nrakastettu, ja kerrotaan, että se tulinen puhekin, jonka hän piti,\nja ennen kaikkea hänen jalo ilmestyksensä pakoittivat kansan häntä\nkannattamaan.\n\nItse asiassa olisi Scipiota kumminkin jalo muoto ja öljyn jakaminen\nkai vähän auttanut. Mutta päällikkyys nyt kerta kaikkiaan ikäänkuin\nkuului hänen perheelleen. Ennen kaikkea on kumminkin itse vastustajan\nantama esimerkki tähän vaikuttanut. Tämä on ilmeistä eikä lainkaan\nkiellettävissä. Hannibal tuli kahdenkymmenenviiden vanhana\nylipäälliköksi ja juuri isänsä seuraajana; niin sai nyt Scipiokin,\nhäntä vastaan taistellessaan, juuri kaksikymmenviisivuotiaana tärkeän\npäällikkyytensä, ja samoin hänkin isänsä seuraajana. Roomalaiset\nälysivät kuin älysivätkin, että kun kaikki oli kysymyksessä, täytyi\nkerran luopua tuosta turhantarkasta vanhamiesjärjestelmästä; ja he\noppivat tässä viholliselta.\n\nJa niinkuin Hannibal alkoi voittojensa uran Espanjassa, niin nyt\nScipiokin. Scipio _ei_ tarttunut puunilaista härkää sarviin eikä sen\nvuoksi pyrkinyt johtamaan sotajoukkoa itseänsä Hannibalia vastaan.\nOliko se pelkoa? Varmaan ei. Hänelle oli vastenluontoista osaltansa\nolla myötä kotimaata hävittämässä. Scipio on koko elämänsä ajan\nvälttänyt käydä sotaa Italian maaperällä. Ja miten paljoa kauniimpaa\nolikaan hänelle lähteä seikkailuihin kaukaiseen maahan! Ennen kaikkea:\nEspanjasta odotti Hannibal joukoillensa välttämätöntä vahvistusta. Jos\nonnistui vallata Espanja, niin oli Hannibalin asema Italiassa samalla\nkestämätön, niinkuin surkastuu puu, jolta on juuret poikki sahattu.\n\nScipio lähti purjehtimaan, ja viisain ja yllättävin oli heti Scipion\nensi teko, vuonna 209. Suurten puunilaisten alusmaiden sydän ja\npääkaupunki Espanjassa oli kaunis satamakaupunki Uusi-Karthago,\nnykyinen Cartagena: meren sinessä säteilevä saarikaupunki, todellakin\ntoinen Karthago, jossa olivat korkeimmat virastot, myöskin\nvihollisen kaikki sotavarastot, sotakassat, siirtomaavaltiorahasto:\nlujasti linnoitettu ja vallan luoksepääsemätön. Scipio lennähtää\nnopeasti Tarragonasta, ja hänen onnistui voimakkaasti suoritetulla\näkkirynnäköllä salamannopeasti vallata kaupunki. Mainiota! Kaikki mitä\nhän teki, oli loistavaa.\n\nCartagena, jossa ruusut talvellakin kukkivat! Cartagena, kalarikas\nkaupunki, jossa valmistettiin ihanimmat kalakastikkeet, mitä\nmuinaisaika tunsi. Osakeyhtiö lähetti sieltä kastikkeen ruukuissa yli\nkaiken maailman. Cartagena, kuuluisa myös viljansäilytysaitoistaan,\nespanjaksi _silo_, jotka laitettiin maan alle ja joissa voi säilyttää\nviljaa viidenkymmenen vuoden ajan. Mutta sikseen ruusut, kalakastikkeet\nja maakellarit. Pääasia oli: vihollismaakunnan sydämeen oli satutettu,\nsydän oli reväisty siitä irti. Puunilaisarmeijat riensivät kyllä\nperästäpäin sinne, mutta eivät uskaltaneet yrittääkään roomalaisia\nsieltä jälleen karkoittaa. Cartagenassa löysi Scipio myös ylhäisiä\nespanjalaisia ylimyksiä, joita puunilaiset olivat panttivankeina\npitäneet, hän vapauttaa heidät ja voittaa tällä teollansa maan\nkotoisten heimojen sydämet ja luottamuksen.\n\n210--206, viisi vuotta, Scipio viipyi näin Espanjassa, piti\nhallituskaupunkinansa Tarragonaa, suoritti vielä pari taistelua,\nosittain alipäälliköittensä johdolla, jotka ovat häntä vanhempia, mutta\nalamaisen alistuvina häneen kiintyneitä; hän perustaa sinne myöskin\nroomalaisen siirtolan, jolle hän kotimaansa mukaan antaa merkitsevän\nItalica nimen (tämä ensi kertaa siirsi Italian nimen ulkomaille).\nLopuksi joutuu hänen käsiinsä kavallettuna vielä Cadixkin, viimeinen\nkaupunki, johon karthagolaiset olivat asettuneet, ja Espanjasta on\nniin hänen toimestansa tullut roomalainen maa. Ainoastaan Hasdrubalin,\nHannibalin veljen, vaarallisimman vastustajansa hän otti liian\nkeveästi. Hasdrubal seisoi siellä häntä vastassa; Scipio sai tosin\nhänestä voiton; mutta siitä huolimatta Hasdrubal melkoisin sotavoimin\npääsi hätyyttämättä jättämään maan mennäkseen Italiaan Roomaa vastaan.\nHasdrubal toi veljellensä Hannibalille toivotut apujoukot; itse\nRooma tuli tämän johdosta uudelleen uhatuksi, ja taaskaan ei Scipio\nliikuttanut sormeakaan sitä estääkseen. Tästä moititaan Scipiota aina.\n_Hänen_ ansiotansa ei ollut, että Hasdrubalia tämän jälkeen kuitenkin\nkohtasi tuho ja ettei hän päässyt päämääräänsä. Ei Scipion suorittama\nEspanjan valloitus, vaan Hasdrubalin perikato Metaurus joen luona\n(aivan Firenzen lähellä) se on ollut varsinainen ratkaiseva onnenkäänne\ntässä Hannibalin-sodassa. On koetettava Scipiota ymmärtää. Hän ei ollut\ntusinaroomalainen. Laelius on sen häneen syvästi kiintyneen ystävän\nnimi, joka häneen on voimakkaimmin vaikuttanut. Laelius oli kotoisin\nRooman läheisestä pienestä Tiburin kaupungista -- Tivolista, jossa\nsilloin, kuten kerrotaan, paljon kreikkalaisia perintäkäsityksiä oli\nvallalla, ja Scipion itsensä jo nuorena miehenä tämä Laelius tutustutti\nkreikkalaiseen kirjallisuuteen ja veti hänet kreikkalaisen sivistyksen\nilmapiiriin.\n\nSiitä se salaperäisyys, johon hän jo kuusitoistavuotiaana nuorukaisena\nverhoutui. Hän rakasti yksinäisyyttä; \"minä olen vähimmin yksikseni,\nsilloin kuin olen yksinäni\", oli hänen mietelmänsä. Sen oli hän\nsaanut Xenophonilta; se oli sokrateslaista. Niin, hän puhui unista\nja jumalanäänistä, joita hän yksinäisyydessä kuuli ja jotka häntä\nohjasivat, eikä ryhtynyt mihinkään oleskelematta ensin kauan\nyksinänsä temppelissä. Kun hän valloitti Cartagenan merikaupungin,\ntuli hänelle avuksi silloin sattunut pakovesiaika. Tavallinen\nitalialainen sotamies ei silloin vielä tiennyt mitään luoteesta ja\nvuoksesta, eikä Scipio puolestaan selittänyt miehillensä luonnonlakia,\nvaan julisti salaperäisesti sotajoukollensa, että itse merenjumala\nNeptunus oli hänen liitossansa. Miten vieraalta tuntuukaan tämä\nprofeetallis-hengellinen pöyhkeily muutoin, niin raikkaan reippaassa\nnuoressa ratsastajassa! Varsinkin oli Scipiolla, niinkuin myöhemmin\nvielä niin monella muuna, romanttinen halu muistuttaa Aleksanteri\nsuurta. Tämäkin siis kreikkalaisuuden vaikutusta. Niinpä hän esiintyi\nyksinkertaisen sotilaallisesti, mutta majesteetillisesti, ja piti\npitkää Aleksanterin suortuvatukkaa; se kaunisti häntä, hän oli\nmielenkiintoinen uusi ilmiö. Senpä vuoksi hän myöskin osoitti kauniita\nnuoria naisia kohtaan, joita hänelle saaliina tuotiin, Aleksanterin\ntapaan jaloa ylevämielisyyttä, ja kaikki haaveksivat hänestä. Mutta\nennen kaikkea heräsi hänessä itsevaltiuden halu ja kyky olla kuningas,\nkuten Aleksanteri, tai ainakin esiintyä kuninkaana.\n\nHannibalkin oli Espanjassa kuninkaan tavoin esiintynyt. Nyt kukistetut\nespanjalaisheimot Scipiolle suorastaan tarjosivat kuningasarvoa\nEspanjassa, ja kreikkalainen Polybios, hänen ihailijansa, ihmettelee,\nettei Scipio todellakaan perustanut jonnekin tähän maailmaan\nkuningaskuntaa. Itse asiassa oli Scipion hallitustalo Tarragonassa\nkuin hovi ainakin. Hän pani siihen painoa. Hänelle oli nautinto\nviiden vuoden ajan olla Espanjassa yksinvaltiaana, ja voidakseen\ntäysin tähän nautintoonsa antautua, hän antoi vaarallisen Hasdrubalin\nsotajoukkoineen estämättä lähteä Espanjasta Italiaan. Vanhat arvon\nkenraalit Roomassa katsokoot, miten he hänestä selviävät. Hän\npuolestansa oli hänestä vapaa.\n\nToimeenpantuaan vielä erojaisiksi Cartagenassa kuninkaallisia\njuhlanäytäntöjä palasi Scipio lopultakin vuonna 206 takaisin Roomaan.\n\nHän oli siellä. Mutta sotajoukkoansa hän ei päästänyt hajalle. Hän\nseisoi legiooninensa Rooman edustalla. Sillä ainoastaan niiden\netunenässä triumfaattorina Iuppiterin puvussa päistärikköjen vetämissä\nvaunuissa tahtoi hän kaupunkiin kulkea, ja siihen tarvitsi hän\nsenaatin suostumuksen. Senaatin oli siis tultava kaupungin porttien\nedustalle, että Scipio voisi etupäässä omia tekojansa sille ylistää.\nSellaisia enimmäkseen kelpolailla kerskuvia tilintekoja suorittivat\nkotiinpalaavat sotapäälliköt säännöllisesti paraimpansa mukaan; usein\nasettuivat he karttoineen ja maalattuine taistelukuvineen torille ja\nnäyttivät kaupungin asukkaille, mitä he olivat suorittaneet. Mutta\nsenaatti vain pysyi yhäkin sitkeästi vanhanaikaisessa käsityksessään,\nsillä Scipio oli vielä liian nuori, eihän hän vielä ollut edes\npraetorina ja konsulina ollut, ja senaatti ei myöntänyt hänelle\ntriumfia. Pelkkänä yksityisenä miehenä Scipio siis astui kaupunkiin\npäästettyään sotajoukkonsa hajalle, mutta hän uhraa heti Iuppiterille\nCapitoliumilla sata nautaa -- siitä valmistui ihana ateria kansalle --,\nja väkijoukko osoittaa hänelle kunnioitustansa, niinkuin tähän saakka\nvielä ei kenellekään.\n\nEntäs nyt? Sota oli yhä vieläkin ratkaisematta. Hannibal seisoi yhä\nvieläkin voittamattomana Etelä-Italiassa, ja vanhain herrain puolue\ntahtoi nyt yhdistää kaikki voimat tätä Hannibalia vastaan. Scipio, joka\njuuri nyt tuli konsuliksi, näki kauemmas ja sai ankarain taistelujen\njälkeen (hän peljätti tällöin senaattia kansalla) päällikkyyden\n_Afrikkaan_ tehtävällä sotaretkellä. Hän ei tahtonut Italiassa\ntaisteluita suorittaa; ja nyt vihdoinkin oli Karthagoa itseänsä\nuhattava. Niin läksi hän aluksi Sisiliaan. Senaatti koetti häntä\nestää, rajoittaa hänen käyttövarojansa. Mutta vapaaehtoista avustusta\nvirtasi hänelle useista Keski-Italian kaupungeista, kuten Perugiasta\nja Arezzosta: rakennustarpeita, aseita ja ruokavaroja. Neljäkymmentä\npäivää sen jälkeen kuin rakennuspuu oli kaadettu, oli uusi laivasto jo\nvesillä.[2]\n\nMutta tärkeintä on, että Scipio kuten kondottieri nyt värväsi joukkoja\nmyöskin rahalla: palkkasotureita, jotka olivat hänelle uskollisia.\nSe oli kuulumaton teko Rooman konsulille, se oli jo kuninkaiden ja\ndespoottien tapaista. Sotajoukossa alkaa nyt esiintyä _ammattisoturi_,\nja tämän kehityksen Marius myöhemmin suoritti loppuun. Sota tulee siten\nvähitellen palkatun väen ammatiksi, ja talonpoika ja suutari voivat\ntästedes jäädä kotiin auransa ja naskalinsa ääreen. Sitäpaitsi Scipio\nympäröitsi itsensä Sisiliassa kolmisatamiehisellä henkivartiostolla\nvalioratsastajia.\n\nMutta tämän mukana sai myöskin kapinanhenki, röyhkeys ja raaistuminen\njalansijaa itse sotajoukossa. Jo Espanjassa täytyi Scipion tukahuttaa\nsellainen kapina, jo Espanjassa hänen sotamiehensä vastoin kaikkea\nsilloin vallitsevaa kansainoikeutta ottivat saaliiksi kauniita naisia,\nlahjoittelivat ja möivät niitä. Barbarinen tapa, että kukin sotamies\nsai palkaksensa osan sotasaalista, oli vanha; mutta se turmeltuu jo\nnyt ryöväysjärjestelmäksi, ja upseerit ryöväävät yhtä hyvin kuin\ntavalliset sotamiehetkin. Voitetut kaupungit ja maat ryöstettiin\npuhtaiksi, poikkeuksetta: yksityisomaisuus, temppeliaarteet. Miksi\nhyväksi ne muuten olisi voitettu? Työllä ja teollisuudella ei Rooma ole\nniin rikkaaksi tullut, vaan ainoastaan sodillansa. Häpeällistä puuhaa.\nRooman historia on maailman paljaaksi ryöstämistä.\n\nHirvittävintä olivat siihen aikaan Lokrin kaupungin verilöylyt, joista\nScipio joka tapauksessa on vastuussa. Pleminius oli sen alapäällikön\nnimi, joka siellä raivosi, ja Scipio koetti todellakin häntä suojella,\njonkin aikaa onnistuen. Ankara senaatti lähetti tutkijakunnan\nSisiliaan; sillä luultiin, että Scipion sotajoukko olisi siellä vallan\nrappiolla; silloin nähtävästi myöskin runoilija Naevius julkisesti\nkävi hänen kimppuunsa teatterinäyttämöllä. Mutta tutkijakunta huomasi\nSyrakusaissa, päämajassa, kaiken olevan todellakin mallikelpoisessa\nkunnossa. Sillä mitä oli huomauttamista siinä, että Scipio omasta\npuolestaan mielellään meni teatteriin aamupuolisin ja jälkeen puolisen\notti osaa kreikkalaiseen voimisteluun.[3] Ja Scipio jäi täydellisesti\ntilanteen herraksi.\n\nMutta se oli otteluunvaativa tilanne. Scipio Syrakusaissa, Hannibal\nKrotonissa! molemmat suuret sotapäälliköt niin vieri vieressä,\nuskomattoman lähellä ja ainoastaan kapean Messinan salmen eroittamina!\nMutta Scipio ei ajatellut nytkään yrittää voimainmittelyä Hannibalin\nkanssa, niin, eipä häntä Afrikkaan menemissuunnitelmastaan pidättänyt\nsekään, että karthagolaiset vuonna 205 lähettivät Hannibalin\nnuorimman veljen Magon johdossa uuden armeijan Genovaan,[4] niin\nettä Rooma itse nyt toistamiseen oli kahdelta puolen uhattu. Se oli\nnerokasta johdonmukaisuutta Scipion toiminnassa. 40 sotalaivan, 400\nkuljetuslaivan laivastolla lähti hän, juuri nyt, Afrikkaan. Lähtiessä\nkaikki kalliorannat täynnä ihmisiä! loistava teatterihetki: suuret\njuhlamenot ja uhritoimitus avomerellä. Sotapäällikkö itse rukoilee\nääneen ja huumausinnoissaan: kaikkien maajumalain ja merenjumalain,\nhän vaatii, pitäisi Roomaa auttaa, ja lukemattomain uhrieläinten\nsisälmykset heitetään mereen. Hurskas toimitus, todellisuudessa\nherkkuateria haikaloille.\n\nLuonnollisesti taisteltiin sitten Afrikassa aluksi joitakin taisteluja.\nMutta linnoituksien valtaaminen ei onnistunut lainkaan. Roomalaisten\npiirityskeinot eivät silloin vielä suinkaan olleet kehittyneimmillään.\nMutta Scipio osoittautui myöskin kelpo diplomaatiksi; ja tätä\nominaisuutta ei ollut Hannibalilla. Asia koski niitä kahta\nnumidialaista kuningasta eli sheikkiä, jotka silloin jakoivat\nkeskenänsä vallan Algierissa, Syphaxia ja Massinissaa: Scipio rakensi\nritarillisesti persoonallisen ystävyyden Massinissan kanssa,[5]\nkuningas kuninkaan kanssa, ja Massinissa suoritti hänelle heti mitä\ntärkeimpiä palveluksia Karthagoa vastaan.\n\nTähän kietoutuu myöskin tarina kauniista puunilaisnaisesta Sophonibasta\n(Sophonisbestä), jota tämä kuningas Massinissa rakastaa, mutta josta\ntulee hänen vastustajansa Syphaxin puoliso. Runoilijamme Geibel on\ntästä kirjoittanut murhenäytelmän. Massinissa riistää Sophonisben\njälleen Syphaxilta ja ottaa hänet vaimokseen; mutta Scipio pelkää,\nettä puunitar houkuttelee Massinissan Karthagon puolelle, ja\npakoittaa ruhtinattaren ottamaan myrkkyä, jota hän tälle lähettää.\nMutta tapahtumat kiirehtivät kulkuansa. Hannibal, voittamaton, tulee\nlopultakin Italiasta, ja vuonna 202 kuuluisassa Zaman taistelussa\nScipio todellakin voittaa hänet. Zama oli Algierissa. Mutta taistelun\nratkaisivat numidialaiset ratsastajaparvet, Tuniksen ja Tripoliksen\nnykyisten arabialaisten edeltäjät, jotka odottamatta karkasivat\nHannibalin selkään.\n\nMitkä olivat tämän voiton seuraukset! Scipion valtiasluonne näyttäytyy\njälleen. Rooman senaatti ei tahdo vielä rauhasta mitään tietää; se\nvainuaa juuri nyt suurta saalista ja vaatii itse valtavan Karthagon\nkaupungin valloittamista ja ryöstämistä. Mutta Italian kansa, joka\nsodasta on surkeasti köyhtynyt ja jolla ei suuresta saaliista ole\nmitään toivomista (sillä päävoitto jää aina senaattorisäätyisen\nylimystön kynsiin), Rooman kansa huutaa rauhaa, ja Scipio esiintyy\nsenaattia vastaan kansan puolella ja ajaa päätökseen rauhanteon.\n\nSuurenmoinen oli sitten hänen triumfiretkensä halki koko Italian\netelästä aina ylös Capitoliumille. Tuhansia vankeja, jotka hän oli\nvapauttanut Karthagon käsistä, kulki hänen edellänsä ylistystä laulaen.\n\"Terve Scipio sinulle, sinä kansan lemmikki\", suunnilleen siihen\ntapaan silloin häntä ylistettiin, kuin olisi hän ollut yksinvaltias.\nHän oli huippukohdassa. Senaatti taipui. Scipio itse nimitti itseänsä\nAfricanukseksi.[6] Virallisesti senaatti kunnioitti häntä arvonimin\n\"onnellinen\".[7] Onni -- _felicitas_ -- ei ollut Hannibalin myötä;\nhäntä se seurasi. Mutta onnihan oli kuningasten ja jumaltenystäväin\nominaisuus ja heidän etuoikeutensa.\n\nJa hänestä tuli nyt, tuskin kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana,\nloppuelämäksensä \"senaatin ensimäinen\" (_princeps senatus_),\nja siinä asemassaan hänellä oli yhä edelleen vaikuttavin\nääni Rooman maailmanpolitiikassa. Parvi ylhäisiä nuorukaisia\nseurasi häntä hänen julkisesti esiintyessään, hänen vakinainen\n\"saattueensa\".[8] Sanottiin, että hänen viittauksillaan oli\nsenaatin päätösten pätevyys.[9] Niin oli Scipio ensimäinen todella\nmaailmanhistoriallisesti suuri Rooman mies. Hänen merkityksensä näkyy,\nsivumennen sanottuna, siitäkin, että hän ryhtyi itse Capitoliumille\njohtavaa rinnettä, jota hän niin usein kiipesi, kaunistamaan kahta\nratsua ja seitsemää kullattua vartalokuvaa kannattavalla kaariportilla.\nSellaiset loistorakennukset kuuluvat kuninkaille, ja kreikkalaisen\ntaiteen apua siinä käytettiin.\n\nMutta hän ei pysynyt korkeuksissa, ja nyt seuraa toiveet pettävä\nloppu. Scipio uupui; hän oli antanut kaiken annettavansa.[10] Jo hänen\ntoimintansa censorina tuotti pettymyksen.[11]\n\nRooman sodat eivät loppuneet. Se tarttui silloin heti voimakkaasti\nBalkanin niemimaan oloihin (äskettäisinkinhän olisi Italialla\nollut siihen halua), ja Kreikanmaasta kehkesi taistelu Rooman ja\nAntiokhoksen, kaukaisen Syyrian kuninkaan, välille, jonka luona\npakolaisena kiertävä Hannibal oli turvapaikan löytänyt. Italialainen\npikkutilallinen ja legioonasotamies oppi toden totta maailmaa\ntuntemaan; häntä kuljetettiin kauas yli maitten ja merien.\n\nAntiokhosta vastaan Scipio vuonna 190 veljensä kanssa nyt vielä\nkerran läksi. Mutta hänen käyttäytymisensä oli tällä kertaa\nomituista; häntä houkutteli ilmeisesti esiintyä tasa-arvoisena\nkreikkalaisen suurkuninkaan kanssa, ja hän antautui vastustajan\nkanssa tarkoituksettomiin keskusteluihin, jotka voivat herättää\nepäluuloa. Antiokhos otti sitten Scipion noin kaksikymmenvuotiaan pojan\nvangiksi; Scipio itse sairastuu; silloin lähettää kuningas, lunnaita\nottamatta, pojan hänen sairasvuoteelleen, ja Scipio kiittää häntä siitä\nmerkillisin neuvoin: Antiokhoksen ei pitäisi uskaltautua taisteluun,\nennenkuin hän, Scipio on parantunut ja palannut roomalaisten\nsotaleiriin. Antiokhos ei ota vaarin tästä neuvosta ja kärsii Magnesian\nluona Scipion poissa ollessa täydellisen tappion. Oliko Scipio tahtonut\nsäästää häntä tältä häviöltä?\n\nNäihin tapahtumiin liittyy tuo meille osittain käsittämätön Scipioiden\noikeusjuttu. Molemmat veljekset joutuivat Roomassa syytteeseen,\naluksi Aasiasta saadun äärettömän saaliin johdosta, joka nousi noin\n200 miljoonaan sestertiin, mistä neljää miljoonaa kaivattiin. Sitä\ntuotaessa ja jaettaessa ei ollut lainkaan ollut valtion puolesta\nvalvontaa. Scipio kieltäytyy ylpeästi tiliä tekemästä ja kertoman\nmukaan tuo itse veljensä tilikirjat senaattiin ja repii ne siellä\npalasiksi. Melkein uskomaton tapahtuma: muinaisajan tilikirjat olivat\nkovin lujaa ainetta, puuta taikka pergamenttia, eivätkä niin helposti\nolleet revittävissä. Sitten alkoi uusi oikeudenkäynti lahjusten\notosta, ja Scipion veli Lucius silloin todellakin vangittiin ja hänen\nomaisuutensa takavarikoitiin. Scipiot näyttävät tosiaankin ottaneen\nAntiokhokselta rahasummia. Scipiota itseänsä säästettiin, mutta hän\nkarttoi siitä pitäen Roomaa, sortunut suuruus, ja kuoli muutamia\nvuosia myöhemmin yksinään maatilallansa Liternumissa kauniissa\nCampaniassa, vuonna 183. Neron aikaan, noin 250 vuotta myöhemmin, kävi\nfilosofi Seneca Liternumin maatilalla ja kummasteli suuren Scipion\nasunnon yksinkertaisia laitoksia, ennenkaikkea hänen kylpyhuoneensa\npuutteellisuutta. Mutta Neron hienostuneella ajalla oltiinkin\ntottuneita mitä ylellisimpiin thermeihin. Silloin näytettiin vielä\nöljy- ja myrttipuita, joita Scipio sinne omin käsin oli istuttanut.\n\nNykypäivinä matkustaja, joka tulee Roomaan, käy tavallisesti katsomassa\nvanhain Scipioiden yksinäistä hautakammiota kaupungin ihmisistä\ntyhjimmässä seudussa, Vigna Sassissa, lähellä Caracalla-thermejä.\nValtava kiviarkku ja lukuisia kivilaattoja, joissa on heidän nimensä\nja osittain runosäkeitä ja jotka sulkivat pääsyn maanalaisiin\nhautakomeroihin, on sieltä löydetty, ja kunnioitusta tuntien astuu\ntähän vaatimattomaan paikkaan; onhan se Rooman vanhin, historiallisesti\nmuistettava hautapaikka! Mutta suuren Scipion sarkofagi ei siellä\nole koskaan ollut. Se on varmaa: hänen luunsa eivät löytäneet lepoa\nvanhassa perhehaudassa; hän lepäsi kaukana Roomasta, joka sai häntä\nniin paljosta kiittää. Käärme, joka asusti eräässä luolassa, vartioi\nLiternumissa vielä vuosisatain perästä kuolleen \"maaneja\".\n\nMutta historiankirjoihin tuli hänestä, kaikesta huolimatta, ainoastaan\nhyvänsuopaisia tiedonantoja. Siitä sai hän kiittää ennen kaikkea\nPolybiosta, joka Scipiota koskevat tietonsa sai kaikki Scipion\nläheisimmältä ystävältä, Laeliukselta; ja heti hänen kuolemansa jälkeen\notti hänet haltuunsa myöskin nuori roomalainen runous.\n\nEnnius lauloi hänestä homerolaiseen tapaan ja vaati, että hänelle\npystytettäisiin kuvapatsaita ja pyöröpylväs, joka reliefikuvina\nesittäisi hänen tekojansa; ja tosiaankin hänen imagonsa (kuvansa)\nheti asetettiin Capitoliumille Iuppiterin temppeliin.[12] Hänestä\ntehtiin suorastaan, kuten Aleksanterista, puolijumala, jumalan\nruumiillinen poika; hänen sanottiin kuten hurskaan Aineiaksen Cumaen\nluona laskeutuneen Manalaan tiedustellakseen siellä Rooman kaukaisinta\nkohtaloa. Ja joukko jaloja tekoja ja kauniita puheita sepitettiin\npäälliseksi hänen nimiinsä, jotka tässä kaikki tahallani sivuutan.\n\nTärkeämpää kuin tämä kaikki on se, että Scipio oli Cornelian isä.\nHän oli \"Gracchusten äidin\" isä. Hänen ja Gracchusten välillä on\nvain kaksi sukupolvea. Scipio itse oli kylläkin ollut suurenmoinen\nkansan hyväntekijä, mutta hän oli tällöin ainoastaan käyttänyt kansaa\nhyväksensä, loukatakseen senaattia eikä vielä ajatellut taistelussa\nsenaattia vastaan auttaa sorrettuja oikeuksiinsa. Päinvastoin\nhän pinttyneenä aristokraattina jyrkensi vastakohtaa ylhäisön ja\nalhaison välillä ja suurensi ennen kaikkea sitä sortoa, jota Rooma\nharjoitti häikäilemättä Italian pieniä maakaupunkeja, niin sanottuja\nliittolaisiansa, kohtaan. Ajan tarpeen tajusi vasta hänen tyttärensä\npoika Gaius Gracchus. Suurten miesten kännein muistomerkki ovat heidän\njälkeläisensä, jotka ovat heidän arvoisiansa, ja kohoavat ylitse\nisiensä. Kun silmiemme edessä Gracchusten traagillinen kohtalo täyttyy,\nemme saa unohtaa, että Scipion verta virtasi heidän suonissansa.\n\n\n\n\nCATO CENSORINUS\n\n\n    Ceterum censeo carthaginem esse delendam.\n\nCato -- Marcus Porcius Cato -- oli Scipio \"suuren\"[13] aikalainen\nja täsmälleen samanikäinen kuin Scipio, jonka jälkeen hän kumminkin\nkauan eli, ja hän oli Scipion täydellinen vastakohta ja hänen\nkatkerin ja sitkein vastustajansa. Catosta on meillä eepoksen\nantama elämäkerrallinen kuvaus, mutta ennen kaikkea Plutarkhoksen\nkirjoittama elämäkerta, joka asettaa hänet kreikkalaisten Aristeideen\nrinnakkaisilmiöksi; lisäksi tulee vielä jätteitä Caton omista\nkirjoituksista; sillä itseensä nähden oikeudentuntoinen mies piti\nvälttämättömänä kirjoittaa itsestänsä (kun sitävastoin Cicero Scipiota\nkehuu siitä, ettei hän alentautunut kirjailemaan), ja niin me tunnemme\nCaton koko hänen ytimekkäässä omaperäisyydessään tarkemmin kuin usean\nmuun. Cato on viimeinen vanha-roomalainen. Sellaiseksi hänet meille\nkuvataan.\n\nLuonnollisesti sellainen vanha-roomalaisluonne ei voinut enää\nmenestyä itsensä pääkaupungin silloin \"moderniksi\" kehittyneessä\nelämässä. Cato on peräisin Albanus vuorilta, 15 km päässä\nRoomasta sijaitsevasta Tusculumista, pienestä vuorikaupungista,\njonka vähäisiä rakennusjätteitä nytkin vielä Frascatista käsin\nkäydään katsomassa. Siellä hän on syntynyt vuonna 234, ja aina\nkuudenteentoista ikävuoteensa saakka viisas, sukkela poika pysyi\nhiljaa maalaisoloissa isänsä maatilalla. Mutta, eräs ylhäinen mies,\nhänen nimensä oli Valerius Flaccus, keksi hänet, ja hän läksi Roomaan\nluodaksensa siellä itselleen tulevaisuutta, oli näkemässä suurten\noikeusjuttujen käsittelyä ja mukana kansankokouksissa, saavutti pian\npääkaupunkilaistottuneisuuden ja nousi siellä aikaisin korkeisiin\nkunniapaikkoihin. Sellainen karriääri oli siis kumminkin mahdollinen\ntässä ylimysmielisessä kaupungissa. Mutta hän pysyi aina samana\nluonnollisena, yksinkertaisena, reimana maalaisihmisenä. Jo hänen\nsukunimensä _Cato_, joka merkitsee luonnonlapsen viekkautta, tuo ilmi\nhänen talonpoikaisluonteensa.\n\nHän oli punertavan vaaleaverinen, sinisilmäinen -- kuulumatonta\nitalialaiselle -- ja niin ruma, ettei hän voinut kuolla. Sillä\nProserpina, Manalan nuori jumalatar, joka kauniin Scipion niin aikaisin\nluoksensa kutsui, ei tahtonut häntä läheisyyteensä ottaa. Niin tuli hän\nyli 90 vuotta vanhaksi.\n\nHän voimisteli, eli hyvin kohtuullisesti ja yksinkertaisesti; piti\nkorkeampana upseerina ollessaan sodassa vain _yhtä_ palvelijaa, joi\nperiaatteesta kenttämarssien kestäessä vain vettä (korkeintain vähän\netikkaa seassa) ja voi valtavasti huutaa; niin hän teki ollessaan\ntaistelussa ja sanoi: \"kiljaisu vaikuttaa vastustajaan usein enemmän\nkuin miekanisku\". Hän oli poikana nähnyt, miten yksinkertaisesti\nsellainen vanha herra kuin Curius Dentatus eli maalla, itse lieden\nääressä seisten ja polentaansa valmistaen, ja hän päätti jatkaa siihen\ntapaan uhmaten aikaansa.\n\nRoomassa hän osti itse torilta ruokansa. Maalaisisäntänä hän\ntarttui itse kaikkialla työhön käsiksi (myöskin Bismarck oli hyvä\ntaloudenpitäjä), joi samaa huonoa viiniä kuin väkensä, söi heidän\nkanssansa samassa pöydässä ja oli saita, varsinkin pikkuasioissa; joka\ntapauksessa hän osasi kelpo lailla hyötyä palvelijoistaan. Kun he\ntulivat vanhoiksi ja käyttökelvottomiksi, hän möi heidät (jota jalo\nPlutarkhos kovin paheksuu; sillä talon palvelijalla on oikeus saada\nvanhuuden hoivaa). Mutta hyvästi palkollisten oli nukuttava; siitä Cato\nhuolehti; sillä ken hyvin nukkuu, tekee työtä hyvin. Väen täytyi aina\nvain tehdä työtä ja nukkua; kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Mutta\nkun hänen vaimonsa imetti, hän samalla kertaa imetti paria orjalasta,\nsiten syntyi pysyväinen kaunis suhde lasten kesken. Hänellä oli yksi\noppinutkin orja, joka oli koulumestarina ja todella pitikin koulua;\nmutta omia poikiansa opetti Cato itse: kirjoittamista, laskentoa,\nlakia ja oikeutta ja kauppakirjanpitoa, mutta myöskin keihäänheittoa,\nratsastusta, uintia ja nyrkkeilyä. Koskaan hän ei lausunut karkeata\nsanaa poikainsa läsnäollessa; niin, karttoipa hän heidän kanssansa\nyhdessä kylpemistäkin.\n\nKaikki tämä on vanha-roomalaisen tapaista; se oli silloin jo\nvallan vanhanaikaista, ja kelpo Cato oudoksutti noilla tavoillaan,\nkuten meillä Saksassa voimistelunisä Jahn ja germaani Massmann\nvaaleakiharaisella teutonisuudellaan. Miten alkuperäisin käsityksin\nCato vielä vanhoilla päivillään on maanviljelykseen kiintynyt, osoittaa\nhänen kirjansa, joka käsittelee sitä ja on meille täydellisenä\nsäilynyt. Hän on agraari ja halveksii kauppiasta ja pankkiiria.\nAinoastaan maamies on kunnianmies.\n\nTässä kiusallisen tarkassa käsikirjassa emme yksinomaan saa opetusta\nlannoituksessa ja kyntämisessä, karjanruokinnassa, öljypuutarhain\nhoidossa, hiirenherneen, pavun viljelemisessä, hedelmäpuun\nymppäämisessä j.n.e., j.n.e.; me saamme myös ruo'an valmistusohjeita,\nesim. miten pannukakku laitetaan neljästä aineesta: jauhosta,\njauhennetusta juustosta, munista ja öljystä; miten hanhia lihoitetaan,\nvaatteita suojellaan koilta. Taloudenhoitajattarelle annetaan ohjeet:\nhänen ei tule koskaan mennä kävelemään, ei käydä vuorovierailuilla\nnaapurin naisten luona, vaan hänen on joka ilta puhdistettava liesi,\nennenkuin nukkumaan menee.\n\nMuinaisaikana olikin kokonaisia vanhan Caton mietelausekokoelmia, n.s.\n_oracula_, esim.: \"Huokeimmatkin tavarat ovat kuitenkin aina liian\nkalliita, jos niitä ei käytetä.\" \"Hyvä aviomies on suuremmanarvoinen\nkuin suuri valtiomies.\" \"Ystävyyssuhteet on, jos ystävä ei oikeaksi\nosoittaudu, kuten ommel vaatteissa, ratkomalla purettava, ei\nrepäisemällä!\".[14] \"Mässäriä varoitat turhaan; hän ei kuule, sillä\nhänen vatsallansa ei ole korvia.\" Kysytään, miksi Roomassa ei ole\nhänen kuvapatsastansa, ja hän vastaa: \"Parempi että kysytään, miksi\nkuvapatsasta _ei ole_, kuin miksi se on.\" Kirjailijalle on hänellä\nkuuluisa ohje: \"Hallitse aiheesi, niin sanat tulevat itsestään.\"\n\nHän oli hyvin itsetietoinen ja sanoi, että koko elämässään hänellä oli\nvain kolme kaduttavaa: kerran hän oli viettänyt päivän ilman tarkkaa\npäiväjärjestystä; kerran hän oli kulkenut laivalla, missä maatietä voi\nkäyttää (siinä ilmenee oikea maarotta), ja pahinta kaikesta: kerran\nhän oli naiselle salaisuuden uskonut. Umpiuskoinen hän ei lainkaan\nohut; ainakaan emme siitä mitään kuule; sisälmystenkatsojia, julkisia\nviranomaisia, joiden tuli valtion ja yleisesikunnan palveluksessa\nuhrieläinten sisälmyksistä julistaa jumalain tahtoa, hän piti\nveijareina ja ihmetteli, ettei _haruspex_ toisen kohdatessaan nauraen\niskenyt silmää.[15]\n\nVoidaan sanoa: Caton luonne muistutti roomalaisen satiirin luonnetta.\nSatiirinen runous oli erikoisesti roomalaista, ja sen sävy oli\nsamalla kertaa rajuudellaan arastuttavaa ja kuitenkin rakastettavaa\nja somaa, samalla kertaa täynnä koulumestarimaisen kolkkoa vakavuutta\nja kuitenkin täynnä kokkapuheiden hulluttelua ja kepposten iloa ja\naina valmis sanasotaisille: juuri niin, näillä sanoin, Plutarkhos\nkuvaileekin meille Caton luonnetta.\n\nMiten ymmärrettävissä, että sellainen ihminen vihasi kreikkalaisia!\nmutta ei kreikkalaisia itseään, pikemminkin vain kreikkalaisten\njäljittelijöitä (kuten meille saksalaisille aikaisemmin ranskalaisuuden\nmatkijat olivat kauhistuksena ja nykyisin ihmiset, jotka kaiken\ntekevät englantilaisesti _smoking'ista five o'clock'iin_). Miksi\nkreikkaa puhua, kun latinaa osaamme! miksi kreikkalaisia ilvehtijöitä\nnäyttämölavalla ja miksi sietämättömällä tavalla tuhlata aikaa\nkreikkalaisen urheilun harjoittamiseen? Sen vuoksi Cato koetti vielä\nmelkein uinuvan latinankielen tehdä kirjallisuudessa käyttökelpoiseksi,\nvaikutti latinalaisen runoilijan Enniuksen[16] menestymisen hyväksi ja\nkirjoitti lopuksi itsekin.\n\nKun kreikkalainen kuningas Eumenes persoonallisesti tuli Roomaan,\nkiersi Cato häntä kaukaa. Miksi hän karttoi häntä! Hän sanoi: \"Kaikki\nkuninkaat ovat lihansyöjiä (sarkofageja).\" Scipion esikuvina olivat\nkreikkalaiset itsevaltiaat; Cato hylkäsi heidät ja ylisti sen sijaan\nPeriklestä, Hamilkar Barkasta. Kun eräs kreikkalainen lähetystö,\nmitä korkeimmin sivistyneitä miehiä, todellisia kultuurin edustajia,\nRoomassa viipyi pitemmän aikaa, Cato pauhasi senaatissa ja sai\naikaan, että heidän täytyi matkustaa pois. Mutta varsinkaan hän ei\nsuvainnut kreikkalaisten lääkäreiden, kirurgien toimintaa. Sillä\nCato itse oli luonnonparantaja, jommoisia meilläkin välistä ovat\nvanhat lampaanhoitajat, kokoili itse kansanomaisia reseptejä ja uskoi\nvanhoihin parannuskeinoihin: esim. kellä oli lapamatoja, hänen täytyy\ntyhjään vatsaan ottaa muuatta lääkettä; jos hän vielä on poika, hänen\non sitäpaitsi asetuttava korkealle kivelle ja kymmenen kertaa hypättävä\nalas ja sitten tehtävä kävelymatka. Mutta jäsentennyrjähdyksissä\nsuositetaan loitsulukuja; niinpä on hierottaessa laulettava noita\nhirmuisia sanoja: _huat hauat huat, ista pista sista, damnabo\ndamnaustra_. Se auttaa varmasti: _Sanum fiet_.\n\nVasta vanhempana, kun Scipio, hänen päävastustajansa, kauan sitten oli\nkuollut, Cato yhdessä asiassa myöntyi; kuten Sokrates vasta vanhuksena\noppi soittamaan lyyraa, niin oppi hän kreikankieltä. Sitten hän heti\nkelpolailla kirjoituksissaan varasteli kreikkalaisilta kirjailijoilta.\n\nCatossa on osoittautunut todeksi lause, että ainoastaan hyvä\ntaloudenhoitaja voi olla hyvä valtiomies. Mutta hänen luonnonlaatunsa,\nhänen vaistonsa oli määrännyt hänen poliittisen suuntansa. Hän\noli Scipion vastustaja, ja ylellisyyttä, idän-politiikkaa vastaan\nnouseminen teki hänestä suuren; se oli tosin hyödytöntä ponnistelua.\nVuorta laskeuduttaessa on jarru tarpeen: kun kaikki näytti syöksyvän\nsuinpäin, otti Cato suorittaakseen pelastavan jarrun osan, ja tämä on\nmyöhempäin roomalaisten mielestä tuntunut ikuisesti muistettavalta.\nMutta se oli liian myöhäistä, ja, ennenkuin hän aavistikaan, valtio oli\njo suhisevaa vauhtia syvyydessä.\n\nSeuraamme lyhyesti Caton kehitystä sotilaana ja valtiomiehenä.\n\nHän oli jo nuorena aluksi tavallisena sotamiehenä, mutta sitten\nesikuntaupseerina (_tribunus militum_) kunnostautunut taistelussa;\nsittemmin, kun Scipio (v. 204) pystytti päämajansa Sisiliaan,\nhän seurasi tätä yritteliästä miestä sotakassan hoitajana\n(_quaestor_): tämä tapahtui ilmeisesti Scipion harmiksi. Tämän suuren\nnäyttämölleasettajan tuhlailu, varsinkin se tapa, millä hän siroitteli\nrahojansa sotamiesten keskuuteen, saattoi kuohuksiin Caton, joka\noli tottunut laskemaan tarkoin joka penningin, ja vihollisuus oli\nvalmis. Jo silloin oli Cato Scipion mukana Afrikassakin. Kun hän oli\ntavanmukaisissa korkeammissa viroissa, herätti huomiota, ettei hän\nkoskaan eikä missään lainvastaisella tavalla hankkinut rikkautta,\nvaikka siihen olikin niin oiva tilaisuus ja kaikki muut niin tekivät.\nMutta senpä vuoksi hän esiintyikin äänekkäästi ja kiukkuisesti, ensin\npraetorina Sardiniassa, sitten konsulina Espanjassa, virkamiesten\nlahjomista, viljakeinottelijain petoksia ja ennen muuta kaikenlaatuista\nylellisyyttä vastaan. Voi ajatella mikä tuloksena! Menestyksellisempi\noli sitävastoin se kesäsota, jonka Cato silloin kävi Espanjassa,\nja vuonna 195 hän voittoisine sotajoukkoineen Scipion nähden kulki\ntriumfaattorina Roomaan. Se oli hänen elämänsä ensimäinen huippukohta.\n\nJa neljää vuotta myöhemmin hän sotarintamassa vieläkin enemmän\nkunnostautui. Syyrian kuningas Antiokhos seisoi sotajoukkoineen\nKreikassa. Rooman taistelu hänen kanssansa alkoi. Thermopylain solassa\nvoitettiin Antiokhos, ja hän vetäytyi pois Euroopasta. Tästä saatiin\nkiittää Catoa, joka yöllä yksinänsä toisen vuortenkiipeäjän seurassa\notti etsiäkseen yli vuoriston johtavan salatien, jota myöten hän\nsitten, vielä ennen aamunsarastusta, johti pienen joukon ja karkasi\nvihollisen selkään. Kauhu oli suuri, takaa-ajo loistava. Kivenheitto\nmurskasi kuningas Antiokhokselta hampaat. Tapaus kuvataan meille mitä\nelävimmin, ja tämä kuvaus on varmaan peräisin häneltä itseltään.\n\nMutta kun myöhemmin Scipiot siirsivät Vähään Aasiaankin taistelun\nAntiokhosta vastaan, heittäytyi Cato vastustamaan tätä laajennettua\nidän-politiikkaa, joka oli vain halpamainen ryöväysretki suuressa\nmittakaavassa. Caton terveen mielipiteen mukaan piti ensiksi toki\nniissä maissa, jotka jo olivat Rooman hallussa, saada järjestetyksi\nsuotuisat olosuhteet, mikä ei vielä lähimainkaan ollut laita. Suuret\nylimykset vaativat jatkuvaa ryöstöä johtaakseen huomion pois sisäisestä\nrappiosta, joka yhä selvemmin ja selvemmin näyttäytyi; Cato sitä\nvastoin suositteli sen järkevästi järjestettyä hyödyksikäyttämistä,\nmitä Rooma jo siihen saakka oli hankkinut, terveiden olosuhteiden\naikaansaantia tähänastisten jo laajalle ulotettujen rajain piirissä.\nMutta hän ei tehnyt mitään esityksiä; ne olisivat kuitenkin olleet\nhyödyttömiä. Sitävastoin hän kävi henkilöiden kimppuun. Cato oli\nliikkeellepaneva voima Scipioiden jutussa. Suuri Scipio syöksyi\nkorkeudestaan: Cato vainosi, niinkuin jahtikoira, häntä ja hänen\npuoluettaan senaatissa ja oikeudessa niin kauan, kunnes hän sai hänet\nkaadetuksi: vuonna 184--183.\n\nSe oli suuri henkilökohtainen triumfi: mutta asiassa ei kumminkaan oltu\nmitään voitettu. Korkea ylimyskunta säilytti enemmistön senaatissa\nja jäi raa'assa voimassaan olemassaolemaan; valloituspolitiikkaa\njatkettiin johdonmukaisesti; esiintyi vain toisia nimiä; asia oli\nsama. Quinctius Flamininus, Kynoskephalain voittaja (v. 197) ja\nvarsinkin M. Fulvius Nobilior, joka valtasi Ambrakian, olivat nyt\ntämän maailmanvaltapolitiikan pääkannattajat. Kukaan ei tahtonut\nhuolehtia Italian oloista. Caton aatetoveri jossain määrin oli tosin\nAemilius Paulus, Pydnan voittaja kolmannessa makedonialaissodassa;\nmutta minkäänmoisia uudistusyrityksiä ei tehdä; poliittinen tilanne\nne ehkäisi. Sillä sanottava uudistus ei ollut vielä se, että\nRoomaan virtaavat latinalaiset maan autioittamisen estämiseksi\nkäännytettiin takaisin kotiseudulleen. Mielenkiintoista on, että Cato\nsai aikaan raipparangaistuksen lakkauttamisen. Niiden keskustelujen\nyhteydessä, jotka tähän lakiin liittyvät, oli ilmeisesti myös hänen\nkuuluisa lauseensa: \"Ken vaimoansa tai lastansa lyö, tekee pyhyyden\nloukkauksen\".[17] Mutta tämä ei ollut lainkaan pääasian, suuren\npolitiikan yhteydessä. Cato tyytyi, kuten tähänkin asti, vastapuoleen\nyksityisten etevien miesten kimppuun käymiseen ja masentamiseen\nvirittämällä oikeusjuttuja heidän niskaansa.\n\nSillä hän oli peljätty syyttäjä, purevan puhelahjainen. Niin hän tuhosi\ntriumfin Minucius Thermukselta jälkeen vuoden 193; Nobiliorille hän\nluki häpeäksi, että tämä sotaretkellä piti seurassansa runoilijaa\n(Enniusta), Furius Philuksen hän sai tuomituksi, koska tämä oli\nrasittanut Espanjan kansoja ylenmääräisillä viljanhankinnoilla.\n\nSilloin kansa valitsi Caton _censoriksi_ vuodeksi 184. Joka viides\nvuosi tapahtui Roomassa kahden censorin vaali. Heillä oli huolenaan\nvalvoa rakennustoimintaa ja raha-asioita, valtion maitten vuokraaminen\nj.n.e., edelleen koko verolaitos ja sen yhteydessä väenlasku\n(jokaisen kansalaisen oli käytävä itse veroittamassa itsensä, valalla\nilmoituksensa vahvistaen); mutta lopuksi myöskin _siveyden valvonta_.\nVirkamiehen, joka toimi moitteenalaisesti, censorit eroittivat virasta\nja arvoista, rikkaalta ritarisäätyiseltä yksityismieheltä he voivat\nottaa pois hevosen, s.o. oikeuden kuulua ritarisäätyyn. Se oli mahtava\nase kaikkea tapainturmelusta ja julkeutta vastaan, ja se laskettiin nyt\nCaton käteen.\n\nMutta ase oli tylsistynyt. Muinaisina aikoina, kun Rooma oli vielä\npikkuvaltio, censorit tosiaankin silmälläpidon vuoksi vilkaisivat\nporoporvarillisesti jokaisen taloudenpitoon, niin, jokaiseen pataan,\ntotesivat, ettei padassa paistuva lintu vain ollut liiaksi syötetty, ja\ntodellakin voitiin vielä ehkäistä monta kasvannaista vanhanaikaisissa\nkunnon tavoissa, joko ylellisyyttä vaatteissa, kultaisia lautasia, tai\naviorikoksia ja palvelijain pahoinpitelyä. Poliisivalvonnalla oli siis\nkäsissänsä moraali, yhteiskunnan kasvatus, suunnilleen niin kuin nytkin\nvielä kirkkoherralla monissa katolisissa seurakunnissa.\n\nMutta sittenkuin Roomasta oli tullut suurvalta, kun miljoonia\nsadoittain virtasi ylhäisten taskuihin ja kreikkalaisen idän\nhekumalliset tavat orgioineen ja bakkanaaleineen komeillen tekivät\ntaloansa Roomaan, näytti kaikki tämä mielettömän typerältä, ilveilyksi\nmuuttuneelta, ja suuri Scipio ja hänen ihailijansa eivät todella\najatelleetkaan enää tämän censorin virkavelvollisuuden vakavissaan\nkäyttämistä.\n\nCato menetteli toisin, aivan kuin maailmassa ei mitään olisi muuttunut,\nja senvuoksi juuri oli kansa hänet valinnut. Erään arvossapidetyn\nmiehen hän poisti ritarisäädystä, koska hän laiminlöi maataloutensa\nhoidon; eräältä toiselta ritarilta hän otti pois ratsuhevosen,\nkoska hän oli tullut liian lihavaksi: hän eli liian ylellisesti (me\ntunnemme luonnollisesti ainoastaan vallan eriskummalliset tapaukset).\nSenaatistakin hän eroitti suurivaltaisia herroja, esim. erään\nFlamininuksen (suuren Flamininuksen veljen), ja todellakin syystä,\nmies kun näyttäytyi julkisesti ja sotaretkillään poikarakastettunsa\nseurassa, ja, kun tuo nuori poikajolppi sanoi, että hän tänään\nmielellään näkisi ihmisen kuolevan, tuotatti saliin vangitun\ngallialaisen ja katkaisutti häneltä kaulan juominkien kestäessä.\nOmituinen on meidän silmissämme eräs toinen tapaus: muinaisroomalaisen\nkäsityksen mukaan eivät vanhemmat koskaan saaneet lastensa läsnäollessa\ntoisiansa suudella. Muuan Manilius oli tyttärensä nähden suudellut\nvaimoansa. Cato eroitti hänet senvuoksi senaatista. Me saammekin\ntietää, että Cato itse ei vaimoansa koskaan päivällä syleillyt, paitsi\nukkosen jyristessä. Senvuoksi hän aina iloitsi, kun tuli ukkosilma.\n\nMutta myöskin rakennusvalvontaa hoiti tämä censori Roomassa ankarasti\nkoettaen saada jossakin määrin suoriksi katujen talorivit; hän piti\nhuolta torihintain säännöstelystä ja valvotutti mitä ankarimmin\nvarsinkin ylellisyystavarain ostajia. Ken osti kalliita pöytäkalustoja,\npukuja, kultakirjosilkkiä, maalauksia, passaripoikia, hänen täytyi\njokaisesta ostosummasta lisäksi maksaa vielä kolmasosa tai neljäsosa\narvoa valtiokassaan. Säästäväinen maaisäntä Cato osoittautui siis\nmyöskin hyväksi valtion talouden hoitajaksi. Maakuntain verojen\nkannosta ei Rooman senaatti itse huolehtinut; se jätettiin verojen\nvuokraajille, jotka siitä hankkivat jättiläisvoiton. Cato pani nyt\nnäiden ihmisten kannettavaksi valtavan vuokramaksun. Se ei käynyt\nkylläkään taistelutta ja ilman raivoisaa mielten kuohahdusta; sillä ken\nroomalaiselta varastamisen kielsi, oli hänen verivihollisensa. Mutta\nCato ei ollut tieltänsä harhautettavissa. Myöskin sittemmin, kun hän\nei enää ollut censori, hän vaikutti johdonmukaisesti samaan suuntaan\nkäyvän lainsäädännön hyväksi, ja tällöin me saamme tietää hiukan\nnaisistakin.\n\nRahakkaat naiset olivat silloin Rooman valtiossa tulleet niin\nmahtaviksi, että he vuonna 195 suorastaan saivat kumoutumaan erään\nylellisyyttä vastustavan lain. Ylellisyys on naisen elämänaines,\nhänen asehuoneensa; jokin Catoko sen ryöstäisi ja puhdistaisi?\nJokaisella naimattomalla naisella tai leskellä piti niinikään lain\nmukaan olla holhooja, joka edusti häntä oikeudellisesti ja hoiti\nhänen raha-asioitaan. Mutta naiset saivat aikaan, että he vastoin\nvanhaa tapaa nyt itse valitsivat tämän holhoojan, ja he valitsivat\nluonnollisesti taipuvaisimman ja hallitsivat häntä täydellisesti. Niin\noli myös silloinkin jo ylhäisiä naisia, jotka jonkin edun vuoksi ilman\nmuuta murhasivat puolisonsa. Nyt rajoitettiin naisten perintöoikeutta\nvarsinkin dollarikuningasten upporikkaissa perheissä; naista ei\nsaanut näissä piireissä enää tehdä ainoaksi perijäksi; ainoastaan\nmäärätynsuuruisia lahjoituksia sai langeta heidän osallensa.[18]\n\nNiin roomalaiset koettivat kiinni kytkeä suurimman maailmanvallan,\nrikkaan naisen. Mutta se oli turhaa.\n\nEttä Cato tässä hankki itsellensä lukemattomia vihollisia, on\nymmärrettävää. Sadoittain oikeusjuttuja hän on terävästi ajanut, usein\nkylläkin ovat vastustajat hänet puolestaan oikeuteen vetäneet; mutta\nhän seisoi nuhteettomana, voitokkaana ja tahrattomana vartiopaikallansa\nniinkuin majakka kuohuvissa meren hyrskyissä: sellaisena näki hänet\nkolme sukupolvea.\n\nMutta hänen taistelunsa ajanhenkeä vastaan täytyi jäädä onnistumatta.\nSillä juuri Caton aikana on Luculluksen henki, taipumus tuhlailla\nmäärättömästi Neron tavoin, ensinnä saanut jalansijaa Roomassa. Ken\nrikkauksia ryövää, tahtoo näillä myöskin komeilla. Niinpä vuosina 187\nja 186 Fulvius Nobilior ei yksin valtavin lahjoituksin kansan silmissä\nupeillut; hänen toimestansa aidatuilla kentillä kilpataistelijat\nkamppailivat ja jalopeura- ja pantterimetsästyksiä toimeenpantiin, ja\nkohta jälkeenpäin Lucius Scipio jäljitteli Fulviusta sanoen, Catoa\nharmittaakseen, että Idän kuninkaat olivat tähän tarvittavat varat\nlahjoittaneet hänelle.\n\nMutta kun vuonna 171 kolmas sota Makedoniaa vastaan puhkesi,\nsilloin näyttäytyi, miten kuulumattomaan määrään niin hyvin\nkansassa ja sotajoukossa kuin korkeammissa paikoinkin tunnottomuus,\nraaistuminen, kurittomuus ja halpamaisuus oli kasvanut. Ajan merkki\noli, että ritarisäädyn nuoret keikarit nyt ilman muuta vetäytyivät\npois ratsupalveluksen suorituksesta, mihin he olivat velvolliset.\nTämän sodan kolmivuotinen häpeä kohtasi viime kädessä Scipiota, ja\nlopultakin pelastusta tuomaan oli senvuoksi esiin astuttava erään\nCaton puolueryhmän miehen. Tavoiltaan puhdas ja jalo Aemilius Paulus\nkuului siihen; tämä mies vasta on makedonialaissodan Pydnan taistelussa\nvuonna 168 kunniakkaaseen loppuun saattanut huolimatta roomalaishyveen\nrappiosta: ja tämä oli samalla kertaa Caton ja hänen henkisen kurinsa\nsiveellinen voitto.\n\nMutta tämä voitto merkitsi sitäpaitsi ratkaisevaa käännekohtaa\nRooman politiikalle ja Catolle itselleen: sillä Rooma oli nyt sen\njohdosta todellakin lopullisesti ja äkkiä tullut maailman valtiaaksi,\nja alhainen, kaikki nielevä maailmanvaltapolitiikka oli samalla,\nhuolimatta Catosta ja Aemilius Pauluksesta, ainaiseksi päässyt\nvoitolle. Rooman valta oli kuin lumivyöry, joka oman painonsa voimasta\nlakkaamatta eteenpäin vyöryessään suurenee, kunnes se lopuksi peittää\nkaiken. Kenen piti se pysähdyttää? Mitä itsenäisiä kuningaskuntia\nvielä oli jäljellä, Syyria, Pergamon, Egypti, ne matelivat nyt maassa\nsenaatin pienimmästäkin viittauksesta, ja Rooman lähettiläät sanelivat\nnäille kuninkaille, mitä heidän piti tehdä ja mitä jättää tekemättä.\n\nCato oli tähän asti periaatteesta ollut tämän valloitusvietin\nturvallisena jarruna. Nyt tajusi hän: tämä osa oli loppuun näytelty.\nTragiikkaa ja sisäisiä ristiriitoja hänen karkeapiirteinen luonteensa\nei lainkaan tuntenut. Laskuissaan hän liikkui vain olevassa\ntodellisuudessa ja terveenä opportunistina hän heti mukautui\ntapahtuneeseen, niinkuin maanviljelijä heti muuttaa toimenpiteensä,\nkun sää muuttuu Tosin on Cato viaton Korinthoksen raakaan hävitykseen\nv. 146. Korinthos oli liian rikas kauppakaupunki, ja roomalaisten\nkauppiasten kateus ei tahtonut sitä kauemmin kärsiä. Toisin oli laita\nKarthagon, joka samana vuonna 146 maanpinnalta hävitettiin, samalla\nperinpohjaisella tavalla, millä Rooma kerran jo vastustajansa Alba\nLongan, sitten etruskilaisen kilpailijakaupungin Veiin oli pois tieltä\ntoimittanut; maanviljelijän aura uursi vaon soraan.\n\nVanha Cato itse oli noina ratkaisun päivinä mennyt Afrikkaan, toi\nsieltä mukanansa säkin viikunoita ja asetti sen senaatissa pöydälle\nlakonisin sanoin: \"Näittehän, _sen_ seudun täytyy kuulua meille, missä\nviikunat ovat niin kauniita.\" Maamies, talonpoika puhui aina hänessä,\nja kuten Cato nuorena miehenä taistelussa karjunnasta tuli huomatuksi,\nniin kirkui nyt vanha 85-vuotias kiivailija uudelleen ja taas uudelleen\nhalki senaatin salin: \"_Ceterum censeo Carthaginem esse delendam_\",\n\"muutoin äänestän, että Karthago olisi hävitettävä\". Se vaikutti.\nKuta pidättyvämpää Caton ulkopolitiikka tähän saakka oli ollut, sitä\nvakuuttavampaa oli nyt hänen esiintymisensä.\n\nJa hän oli oikeassa. Karthago olisi aina ollut vieras osanen Rooman\nvaltakunnassa, toisin kuin Kreikka. Puunilainen aines oli rodultaan\nvierasta ja se täytyi poistaa; jo Ciceron aikaan olikin se sitten\nmelkein täydellisesti tuhottu ja hävitetty, suunnilleen niinkuin\nintiaanit Pohjois-Ameriikassa tai kuten muutamat eläinlajit, esim.\npuhvelit ja hirvet, Saksassa. Ja seemiläisen rodun viimeinen suori\nosa valtiomuodostuksen alalla oli sen mukana loppuun näytelty. Miten\ntoisin on juutalaisten laita Tituksen toimeenpaneman Jerusalemin\ntuhkaksipolton jälkeen! Mutta se tapahtui kaksi vuosisataa myöhemmin;\nTitus kuului humaanisempaan aikaan, ja juutalaiset ainoastaan\nhajoitettiin, mutta juutalaisuutta ei tuhottu.\n\nCato kuului ikuisesti nuorten vanhusten luokkaan. Kun hän kadotti\nvaimonsa, hän oli jo vanha. Mutta olipa muuan nuori soma tyttö hänen\nklienttiensä joukossa; tähän hän heti rakastui. Tytön isä oli vain\nkonttorikirjuri. Yhtäkaikki! Hän etsi jyrkän päättäväisenä isän\nkäsiinsä ja kysyi: \"Haluatko naittaa tyttäresi? Minä tiedän erään,\njolla on hyvin hyviä ominaisuuksia; hän on vain vähän vanhanpuoleinen.\"\nKunnon kirjuri oli vallan hämmennyksissään, kun Cato, suuri herra ja\nentinen konsuli, esitti itsensä tarjokkaaksi. Häissä tuli Caton kelpo\npoika huolestuneena isänsä luo ja kysyi häneltä: \"Miksi sinä tuot\näitipuolen taloon? Olenko minä ehkä käynyt sinulle sietämättömäksi?\"\nSilloin taputti vanhus myhäillen poikaansa olkapäälle: \"Päinvastoin,\npoikaseni. Koska sinä olet minulle niin rakas, minä tahdon saada\nuseampia sinun kaltaisiasi.\"\n\nTästä Caton pojasta, josta puhuin, tuli pian Rooman muinaisajan\noivallisimpia lakimiehiä: joka suhteessa oivallinen mies. Mutta hän\nkuoli paljoa ennen isäänsä. Myöhempi aika ihmetteli, miten Cato kesti\ntämän menetyksen murheen.[19] Hän kesti sen työllä, herkeämättömällä\ntoiminnalla. Hän näki niin monen kuolevan häntä aikaisemmin; mutta\nhäneen ei soveltunut sananlasku: \"Joka lukee monta hautakirjoitusta,\nkadottaa muistinsa\".[20] Niin antautui Cato vanhana miehenä\nkirjailijatoimeenkin ja hänestä tuli roomalaisen kirjallisuuden\npääperustajia: ensimäinen historioitsija, joka kirjoitti latinaksi;\nCato teki latinasta kirjakielen. Ajateltakoon, mitä se merkitsee.\nJa hänestä tuli kirjailijanakin Rooman opettaja monessa hyvässä\nasiassa. Anteeksiannettavaa on, että hän tällöin ponnella huomauttaa\nitsestänsä, painostaa omaa puhtauttansa; se oli talonpojan suurenmoista\navosydämisyyttä.\n\nHän näki, että nuoriso tarvitsi tarmokkaan esikuvan, ja hän tahtoi\nitse olla sinä. Sillä kukaan ei käyttänyt elämäänsä paremmin kuin\nhän. \"Kaikki minun jäljittelijäni ovat kuitenkin vain puoli-Catoja\",\nhän arvostellen ja kainostelematta sanoi. Mutta nämä puoli-Catot\nolivat vallan riittäviä ja siihen aikaan jo voitto. Kun hän kuoli,\npystytettiin heti hänen kuvapatsaansa itse senaatin saliin. Myöskin\nhänen vihollistensa ja halveksijainsa täytyi siellä häneen korkealle\nkatsoa, s.o. häntä pidettiin heti malliroomalaisena. Niinpä hän onkin\nepäilemättä voimakkaasti vaikuttanut jaloon Aemilius Paulukseen,\njoka jo ennen häntä vuonna 160 kuoli, niin myöskin Tib. Sempronius\nGracchukseen, niin, ennen kaikkea nuoreen Scipioon[21]: johtavia\nmiehiä, jotka kuitenkin esikuvansa osittain voittivat siinä, että he\ncatolaiseen tarmoon, kunniallisuuteen ja suorasukaisuuteen tiesivät\nyhdistää syvällisen kreikkalaisen sivistyksen, jota vastaan Cato\nponnisteli. Nuorempaan Scipioon viittasi kuoleva Cato itse: \"Kaikki\nmuut roomalaiset ovat kuin häilyviä varjoja häneen verraten.\" Tämä\nScipio, niin Cato uskoi, oli tulevaisuuden mies. Mutta hän erehtyi.\nPaljoa merkitsevämpi on Tib. Sempronius Gracchuksen nimi; sillä tämä\noli Gracchusten isä; hänen puolisonsa oli Cornelia! Ratkaiseva nimi\non mainittu. Näistä Gracchuksista, Rooman ensimäisistä suurista\nmerkitsevistä yhteiskuntapolitikoista, nyt Italian kohtalo riippui.\nKääntykäämme nyt heihin.\n\n\n\n\nGRACCHUKSET\n\n\nScipio, Hannibalin voittaja, ja hänen vastustajansa Cato, censori,\nolivat kuolleet. He kuuluivat onnellisempaan aikaan. Heitä seuraa\ntoinen sukupolvi, ja runsas joukko yritteliäitä, suuripiirteisiä,\nlujatahtoisia miehiä astuu nyt yhtäkkiä historian valoon kamppaillen ja\ntaistellen keskenänsä: mutta ajan tausta synkkenee äkkiä, me lähenemme\nRooman kauhujen aikaa, hirmuista, verta höyryävää ensimäistä vuosisataa\ne.Kr., aikaa, joka etsii yksinvaltiasta, kuningasta, eikä voi sitä\nlöytää.\n\nRooman ulkopolitiikka, imperialismi, hyökkäyspolitiikka, oli\ntoistaiseksi tyydyttänyt kaikki toiveensa ja oli saapunut päämääräänsä;\nRoomalla oli vuoden 140 seutuvilla e.Kr. lähes koko maailma\nkäsissään: Espanja, Kreikka, Makedonia, Afrikka olivat maakuntia;\nniin, Vähässä Aasiassa oli Pergamonin kuninkaasta tullut Rooman\nvasalli: valloituksia, jotka eivät suinkaan olleet johtuneet paisunnan\ntarpeesta, aivan kuin jos Italia olisi kärsinyt liikakansoittumisesta,\nkuten nykyisin Saksa, joka ei tiedä, mihin sen voimineen on\nkäännyttävä, -- vaan ainoastaan ryöväyshalusta, peittelemättömästä\nnaapurin rikkauksien himosta; sitä ei ole paremmin osoitettu missään\nkuin kuningas Mithridateen kirjeessä Arsakeelle, joka meillä on\njäljellä. Kuta rikkaammaksi roomalainen sellaisesta saaliista tali,\nsitä vähemmän hänen tarvitsi tehdä työtä: kylvettiin, katsottiin\nnäytelmiä, juostiin kansankokouksissa ja syötiin hyvin. Kansalaiset\neivät enää maksaneet lainkaan veroja; sillä kukistetut maat täyttivät\nvaltiokassan.\n\nLuulisipa siis, että Laiskurienmaan onni olisi asettunut seitsemän\nkukkulan asukkaaksi. Mutta päinvastoin kävi. Nyt Roomassa itsessänsä\nvastakohdat aukenivat ammollensa. Senaatin ryöväyspolitiikka kostautui\npian ja välittömästi. Sillä korkeat herrat, valtiomiehet ja ylimykset,\nriistivät kaiken saaliin itselleen, eivätkä suojattomat maakunnat\nyksin kironneet Roomaa: kansa itse, proletaarit, seisoi nälissään\nja uhkaavana Rooman kaduilla. Ennen kaikkea Italian maalaisväestö,\nItalia itse, tunsi olevansa poljettu ja alkoi vaatia oikeuttansa.\nYhteiskunnallinen kysymys lähestyi nopeasti ja äkkiä: kauhean\nvallankumouksen salamanvälähdys.\n\nVielä ei mikään liikkunut, ja oli _yksi mies_, johon kaikki toivoen\nkatsoivat; luultiin, että hän voisi tehdä ihmeen: tämä oli nuori\nScipio, joka nimitti itseänsä Aemilianukseksi. Se oli hänen nimensä,\nsillä oikea Scipio hän ei ollut, ei oikea Cornelius, vaan sotapäällikkö\nAemilius Pauluksen poika, mutta ottopoikana hän siirtyi Scipioiden\nperheeseen. Nämä olosuhteet nostivat hänet korkealle, ja jo vänrikin\ntai primaanin[22] iässä hän oli Rooman ensimäinen mies, suhteittensa\nja pian myöskin ruhtinaallisen rikkautensa nojassa; lisäksi viisas,\nkorkeasti sivistynyt ja myöskin ruumiillisesti voimakas. Joka\nsuhteessa hän oli mies miehen mittainen. Duelli oli vanhalle ajalle\nvieras käsite. Mutta sodassa hän vastasi villin espanjalaisen\ntaisteluhaasteeseen ja löi miehen maahan. Kelle englantilaiselle\nlordinpojalle tai paroonille voisi nykypäivinä pälkähtää päähän\nnyrkkeillä intialaisen tai neekerin kanssa?\n\nMutta hän oli pahaksi onneksi liian jalo, tämä Scipio, kuvaamattoman\noivallinen mies. Niin sanovat kaikki todistajat. Onhan ihanaa olla\nhyvä, mutta säätytaisteluiden aikana, jolloin aina raain on oikeassa,\non siitä vähän hyötyä. Roomalaiset julistivat tämän Scipion autuaaksi,\nkun hän kuoli -- luultiin, että autuaat kuoleman jälkeen kirkastettuina\noleskelivat taivaassa linnunradalla: ehkäpä majailee Scipio siellä\nylhäällä vielä nytkin. Mutta historian aikakirjoissa hänet poliittisena\nsuuruutena säälimättä tuomitaan. Kun kaikki mässäilivät ja kallistivat\nlaseja, hän oli kohtuullinen aina ehdottomaan pidättyväisyyteen\nsaakka.[23] Aikaisempien voittojensa johdosta hän oli kauan aikaa\nkaupungin mahtavin mies, mutta hän vetäytyi aina vaatimattomasti\ntoisten tieltä syrjään määrättömän kohteliaasti: \"pyydän, Teidän\njälkeenne, käykää Te edellä!\" Sotapäällikkönä hän osoittautui\nihmeteltäväksi, ja sen vuoksi vanha Catokin kiinnitti toiveensa häneen.\nSillä Scipio Aemilianus se Karthagon hävitti, hän se sitten lujan\nNumantian kaupunginkin Espanjassa valloitti. Mutta kenttätaisteluun\nhän ei antautunut. Siihen hän oli liian menetelmällinen, liian\nturhantarkka. Hän ainoastaan piiritti. Hän oli oppinut strategi, käytti\nkreikkalaisia rakennustaitureita ja insinöörejä runsain määrin ja\nkohotti Rooman sotajoukon piiritystaitoa juoksuhaudoilla, majakatoilla,\ntorneilla, tykistöllä, koneilla j.n.e., saaden sen mahdollisimman\ntehokkaaksi. Niin hän on vihollisen kaupungit rakennuslaitteillaan\ntiiviisti sulkenut ja verkalleen, voimakkaitta mielenliikutuksitta\nne kuristanut ja nälkään näännyttänyt. Scipion piiritysrakennuksista\nja linnoitetuista kenttäleireistä on Espanjassa vieläkin nähtävänä\nlaajoja jätteitä; eräs arkeologinen retkikunta on viime vuosina ne\nsiellä jälleen ilmi saattanut -- todellakin valtavan suurenmoista ja\nihmeteltävää.\n\nKansa kunnioitti häntä aluksi kuin epäjumalaa; vaikka hän lain\nmukaisesti virkaan vaadittavaa ikää ei vielä läheskään täyttänyt ja\nsenaatin ylimykset, häntä kiivaasti vastustivat, oli kansa valinnut\nhänet konsuliksi ja ylipäälliköksi. Scipio piti vaalin hyvänänsä. Mutta\npitemmälle hän ei mennyt.\n\nHänen täytyi tietää, mikä hätä vallitsi, mitä toivomuksia kansassa\nliikkui. Hän ei hievahtanut. Hän syventyi sen sijaan kreikkalaiseen\nkirjallisuuteen ja eli etevinten kreikkalaisten miesten ympäröimänä;\nAtheenan henki antoi hänelle poleerauksen: attikalaisesti poleerattu\nroomalainen! Pohjaltaan kuitenkin tavattoman merkillistä. Scipio\noli ensimäinen suuri inhimillisyyden edustaja Roomassa, ja kuuluisa\nsanonta \"_homo sum_\" on peräisin hänen lähimmästä seurapiiristään.\nSaalistavien petojen ja egoistien kansasta oli Scipio ensimäinen,\njoka vakavasti ja vilpittömästi ohjelmaansa kirjoitti hyvyyden ja\nepäitsekkyyden, mies, jolla on lempeät kädet ja leppeä katse, joka ei\nkoskaan vihastu eikä joudu raivoihinsa ja aina vain ystävällisesti ja\njärkevästi puhuu. Suuren kreikkalaisen historioitsijan Polybioksen\nhän ottaa turviinsa eikä päästä häntä sotaretkillänsä luotansa.\nSiitä on peräisin tämän Polybioksen ihmeellinen maailmantuntemus ja\npoliittinen kaukonäköisyys; niistä on hänen kiitettävä sitä seikkaa,\nettä hänen vapaamielinen suojelijansa soi hänelle vapaan silmäyksen\nRooman kaikkiin hallintoasioihin. Kreikkalainen filosofi Panaitios\noli Scipion A ja O, hänen jokapäiväinen omantunnon opastajansa, hänen\nsielunhoitajansa. Jokainen Panaitioksen pikku kiitos, jos Scipio\non hyvin käyttäytynyt, tekee hänet onnellisemmaksi kuin voitettu\nsotaretki; ja kyseessä oli juuri stoalainen hyve: jalo olkoon ihminen,\navulias ja hyvä, mutta ennenkaikkea vailla intohimoa! Miten kaunista,\nmutta miten epäedullista! Jos Scipiolla oli kipene temperamenttia, niin\nsammutti sen hänessä tämä hurskas oppi.\n\nJa kumminkin hän salaisesti hautoi suurenmoista unelmaa, tulla Rooman\nkuninkaaksi, diktaattoriksi, yksinvaltiaaksi. Kun hätä oli suurin,\nsilloin hän tahtoi olla pelastaja.\n\nHän tutki senvuoksi kreikkalaisten oppeja ja teorioja parhaasta\nvaltiomuodosta ja päätyi tällöin suunnilleen siihen ihanteeseen,\njota me sanomme perustuslailliseksi yksinvallaksi, ihanteeseen, joka\nRoomassa myöhemmin aina uudelleen esille sukeltaa.\n\nMutta miten tuli hänen siihen päästä, tulla diktaattoriksi, toteuttaa\nihanteensa! Hän piti oivallisia puheita, mutta kertakaikkiaan ei\nhalunnut lainkaan laittomia keinoja! eihän toki! väkivaltaa ei! ja\nistui ja odotti, kuin olisi tuuman tullut jonkin asiainkäänteen\nvaikutuksesta itsestänsä toteutua. Kansa kävi välinpitämättömäksi,\nylhäiset kohauttivat olkapäitänsä, vuosi toisensa jälkeen kului, ja\nhänet alettiin unohtaa.\n\nMutta vielä oli hehkuvia sydämiä Roomassa; kaksi ylhäistä nuorukaista\neli ja näki tämän nimi-Scipion hyvin läheltä, kaksi suuren Scipio\nAfricanuksen, Hannibalin voittajan, oikeata jälkeläistä: ne olivat\nGracchukset, Cornelian pojat. Ja nyt olemme maininneet hänet itsensä,\nCornelian, Gracchusten äidin.\n\nCornelia, suuren Scipion tytär, meni naimisiin jokseenkin myöhään ja\nmelkoista vanhemman miehen kanssa, Tiberius Sempronius Gracchuksen,\nluonteeltaan päättäväisen ja tarmokkaan yritteleväisen poliitikon,\njoka monessa kohden Caton, censorin, tapaan koetti pelastaa ankaraa\nroomalaishenkeä. Hänen avioliittonsa oli onnellinen. Kaksitoista\nlasta synnytti Cornelia miehelleen -- Niobekin, Tantaloksen tytär,\noli kahdentoista lapsen äiti! --, ja yhdeksän kadotti hän aikaisin\nsairauteen. Kun hän joutui leskeksi, oli hänellä enää vain kaksi\npoikaa ja yksi tytär. Sitä suuremmat toiveet hän kiinnitti näihin\nkolmeen. Tytärtänsä ei hän antanut avioksi kellenkään vähäisemmälle\nkuin nuorelle Scipio Aemilianukselle, ja Scipio oli siten nuorten\nGracchusten lanko.\n\nKahta poikaansa vaali hän kuin silmäteräänsä, äidinylpeyden\nfanatismilla; sillä hän huomasi heidän poikkeuksellisen lahjakkuutensa,\nkasvatti heitä mitä huolellisimmin ja juuri kreikkalaisen\ninhimillisyyden, kreikkalais-filosofisen hienoaistisuuden ja jalouden\npuhtaassa hengessä, jossa Scipiokin suureksi tuli. Monta henkevää\nkreikkalaista seurusteli heidän talossansa, ja hän katsoi silloin\npuoleksi halveksien Scipioon; senpä vuoksi on hänen lausumaksensa\nsepitetty: \"Kerran tulevaisuuden kirjassa ei minua pidä kutsuttaman\nScipion anopiksi, vaan Gracchusten äidiksi.\" Kotkaemo, joka\nkärsimättömänä vartoo kotkanpoikastensa lentoon lähtöä.\n\nHänen vanhempi poikansa Tiberius oli, jos seuraamme erästä kuvausta,\njoka tuntuu hiukan hempeämielisesti sievennetyltä, mutta jonka\npääpiirteiden täytyy olla vanhemmasta perimätiedosta peräisin,[24]\nhiljainen, itseensä sulkeutunut nuorukainen, jollaisia niin\nusein mietiskeleväiset pojat ovat, ajattelijaluonne, lempeä ja\nsydämet voittava puheensa sävyllä, uneksivakatseinen, koruton ja\nvaatimaton elämäntavoissaan. Kreikkalainen ihmisyyden evankeliumi,\nitsensä jalostaminen näkemällä vaivaa toisten hyväksi, oli lujasti\njuurtunut hänen sydämeensä. Rooman hillittömässä seuraelämässä\nhänen elämänvaelluksensa oli nuhteetonta, ja senvuoksi häntä, kuten\nScipiota, pidettiin siveellisyyden ihmeilmiönä. Tätä Scipiota hän\nepäilemättä aluksi oli persoonallisesti sangen lähellä. Niinpä hän\noli Scipion telttatoveri sodassa Karthagoa vastaan vuonna 146: Mutta\naito roomalaista oli se vanhanaikainen ihmeisiin uskominen, joka\nTiberiuksessa säilyi halki elämän. Vanha tapa oli tehdä huomioita\nlinnuista; se tapahtui valtion puolesta. Siitä tavasta, miten eräät\nelättilinnut lentävät, syövät tai kirkuvat, ennustettiin tulevaisuutta.\nTiberius Gracchuksesta tuli itsestänsä auguri, linnuista ennustaja, ja\nhän piti taitoansa arvossa.\n\nVuonna 146 hän oli Afrikassa Karthagon edustalla. Silloin heräsi\nisoisän voimakas henki lempeässä nuorukaisessa; ensimäisenä kaikista\nhän rynnäkössä kapusi Karthagon muurille. Sitten hän sotakassan\nhoitajana (_quaestor_) tuli Espanjaan, jossa ikuiset taistelut\nNumantian edustalla eivät tauonneet, ja täällä syntyi hänen ja\nScipion välille ensimäinen erimielisyys, jonka täytyi pakoittaa nuori\nGracchus saamaan alhaiset ajatukset kuuluisasta langostansa. Kuka\nei ole kuullut Numantian kuolemaahalveksivasta rohkeudesta! Tämän\nsankarillis-voittoisan kaupungin kanssa oli pakosta täytynyt tehdä\nsopimus; Rooman senaatti nyt julisti tämän sopimuksen kelvottomaksi\nmitä petollisimmalla tavalla (niin petollinen on tuskin ollut\nEnglantikaan kuin Rooma), ja Scipio alistui tähän senaatin päätökseen,\njonka Tiberius Gracchus kunniattomana hylkäsi.\n\nSilloin hänen nojaa etsivä mielensä irtautui Scipiosta ja kaikesta\nauktoriteetista. Tiberius hypähti omille jaloillensa. Hän nousi\nitsenäisenä ja vallan yksinänsä hyvänsuonnin tekoon, jonka seurauksia\nhän ei voinut arvata, tarkoituksin, jotka kauan olivat olleet vallan\nkuulumattomia: sotamaineen ja voiton fanfaarit eivät olleet hänelle\nminkään arvoisia. Kysymyksessä oli köyhälistön ravitseminen, kansan\nhyvinvointi, Italian kukoistus. Hän esitti peltolakinsa ja saattoi\nsiten päiväjärjestykseen sosiaalisen kysymyksen. Elettiin vuotta 133.\n\nTässä on välttämätöntä, jos tahdomme asiainkulun ymmärtää, jossain\nmäärin päästä selville Rooman valtakunnanhallinnosta ja aivan\nerikoislaatuisesta hallitusmuodosta. Kauttaaltaan oli vallalla mitä\nsietämättömimmät olosuhteet, ja romahduksen täytyi kerran tulla: mitä\npikemmin, sitä parempi.\n\nAjateltakoon: Rooman, yhden ainoan kaupungin, jossa on noin\n300,000 asukasta, on hallittava lähemmä miljoonan neliöpeninkulman\nlaajuista valtakuntaa, hoidettava sen hallintoa kaupungin hallinnon\nhenkilökunnalla. Ajateltakoon, että Berlinin yksin maistraattinensa\npitäisi vallita ja hallita kahta kolmannesta Euroopasta. Se oli\nmieletöntä, hullutusta. Mutta nämä epäkohdat olivat lihava makupala\nherroille senaattoreille, ja mistään muutoksista niihin he eivät\ntahtoneet tietää.\n\nSenaattorit istuivat elinikänsä senaatissa; he voivat siis todellakin\nhallita; kaikki hallintoviranomaiset sitävastoin, kuten konsulit eli\npormestarit, vaihtuivat vuosittain: aina uusia kasvoja; peljättiin,\nettä, jos virkakausi olisi useampivuotinen, tuollainen konsuli\nvoisi nousta yksinvaltiaaksi. Senvuoksi läksi nyt joka vuosi uusia\nentisiä konsuleita virkamiehinä, maaherroina provinsseihin, ja\nvakaantuneisuutta puuttui hallinnosta täydellisesti kaikkialla.\nEi haluttu järjestettyjä oloja. Olihan paljoa edullisempaa, että\nkukin hallintomies voi taas uudestaan ryöstää maakuntansa; ja hänen\nseurueensa auttoi häntä siinä. Valvontaa ei ollut lainkaan. He toivat\nprovinsseihin mukanansa lukemattomia täysiä viiniastioita, joivat ne\ntyhjiksi, täyttivät ne ryövätyllä kullalla ja hopealla ja toivat astiat\nsitten jälleen kotiin, kuin olisivat tuoneet hyvää viiniä.[25] Vasta\nRooman keisariajalla pääsivät maakunnat kukoistamaan. Jos provinssi\nteki Roomaan syytöksiä maaherraansa vastaan, niin senaatin herrat ne\nvain taaskin oikeutta istuivat, ja he huolehtivat kyllä vapauttavasta\npäätöksestä. Sillä korppikotka ei toiseltansa silmää noki. Mutta yhä\nsekavammaksi alkoi käydä. Nuo samat sotapäälliköt ja maaherrat eivät\nusein enää totelleet senaattiakaan, ja joka kerta kuin nuo miekkamiehet\nsuvaitsivat olla tottelemattomia, rasahteli koko valtiokoneisto.\n\nKuka oli ylin valtakunnassa? Ei senaatti, vaan pääkaupungin kansa,\nkansankokous. Itsevaltiaana kansa siis valitsi joukkoäänestyksellä\nkaikki virkamiehet, myöskin konsulit ja sotapäälliköt, niin, nyt\nalemmankin sotilaspäällystön, överstit j.n.e., mikä kenties oli\npaikallaan pikkuvaltion porvarisotajoukossa, mutta nyt oli vallan\nmieletöntä. Sillä kyvyttömimmät keikarit, jotka lahjomalla ostivat\nääniä, tulivat korkeisiin virka-asemiin, ottaakseen osaa maakuntain\nkuristamiseen.\n\nJo meidän päiviemme yleinen äänioikeus on vääryyttä (sen huomasi\njo Cicero): sillä parempi ei pääse siinä vähempiarvoisen rinnalla\noikeuksiinsa. Mutta entä Rooman kansa! Parlamenttia, valittua kansan\neduskuntaa, ei koko vanha aika tunne. Koko kansa, sellainen kuin\nse oli, juoksi torille, juoksi noihin lammaskarsinan tapaisiin\naitauksiin lähellä Rooman Corsoa ja äänesti lakeja, valitsi, tuomitsi,\nmitä välittömimmällä äänioikeudella. Tällöin olivat luonnollisesti\nenimmäkseen poissa juuri parhaat ja samalla ne, joita asia eniten\nkoski, nimittäin ne lukuisat kansalaiset, jotka asuivat maalla; he\neivät voineet aina hetikohta olla saapuvilla; sillä rautateitä,\npikajunia ei vielä ollut. Sitävastoin tunkeutui sinne joukko\nasiaankuulumatonta väkeä, joka kirkui eniten. Valvonta ei voinut\nolla riittävä. Miten helposti voitiinkaan tuota rahvasjoukkiota\nväärin käyttää! Sillä se oli oleellisimmalta osaltaan köyhälistöä\nja vetelehtiviä tyhjäntoimittajia sekä lisäksi epälukuisia n.s.\nvapautettuja, jotka polveutuivat orjista ja joilla ei voinut olla\noikeata kansallistunnetta. Se ei ollut keskustelevaa neuvottelua\n-- se oli kirkunaa, hälinää, meteliä, raivoisaa usuttamista,\nvastustusmylvinää. Tarvittiin roomalaiskeuhkot saadakseen äänensä\nkuuluviin.\n\nVirkamiesten vaali oli pikkueläjille tärkeintä. Tämä vaalioikeus oli\nsuunnattoman tuottavaa; siitä tuli tulolähde, sillä vuosittain tapahtui\ntusina sellaisia vaaleja, ja äänten osto oli yleinen tapa. Suunnattomia\nlahjomisia, jättiläisrahankierto; mitä likaisinta kaupustelua.\nSenvuoksi otettiin käytäntöön salainen äänestys. Mutta se ei auttanut.\n\nJokaisen täytyi silloin tuntea: keskittävä tahto oli välttämätön tässä\nhirmuisessa ryöstökoneistossa. Jos senaatin ylimykset, n.s. optimaatit,\neivät itse tahtoneet perusteellista muutosta aikaansaada, niin täytyi\nesiintyä yksinvaltias, voimakas uudistaja, joka kansanpäätöksen\nperustalla nojasi kansaan ja kokosi omaan persoonaansa kansan\nitsemääräämisvallan.\n\nMutta kaikki tämä koski vain Rooman kaupunkia. Päävaikeus\ntulevaisuuteen nähden oli ympäristössä, Rooman ulkopuolella olevassa\nItaliassa. Siellä vallitsi sangen sekavat olosuhteet. Italian\nniemimaalla oli maaseutukaupunkeja, joilla oli n.s. latinalainen\nkansalaisoikeus (toisen arvoluokan kansalaisoikeus), siellä oli\nroomalaisia kolonia-kaupunkeja ja lopuksi kaupunkeja, joiden virallinen\nnimi oli Rooman liittolaiset (_socii_). Kysymyksessä ovat italialaiset\nRooman ulkopuolella, joita nimitämme lyhyesti italialaisiksi\n(_Italici_). He olivat kaikki taistelleet viimeiset suuret voitot\nAasiassa ja Afrikassa Roomalle, heidän oli tällöin täytynyt suuret\nsotajoukko-osansa omalla kustannuksellansa varustaa, mutta suuri\nsotasaalis, se virtasi aina vain pääkaupunkiin, ja heitä itseänsä,\nitalialaisia, kohdeltiin järjestelmällisesti _en canaille_, mitä\nhalpamaisimmalla tavalla. Syvä harmi vallitsi kaikkialla.\n\nLisäksi tulivat vielä lopuksi epäkohdat maanomistusoloissa. Rooman\nylimykset olivat vähitellen italialaisilta talonpojilta ostaneet kaikki\npikkuviljelystilat, saaneet myöskin valtion maat käsiinsä, ja käyttivät\näärettömien maa-alueittensa hoitamiseen orjajoukkojansa; senvuoksi\ntaantui viljanviljelys; kaikki pellot muuttuivat laidunmaaksi. Suuria\nviljalasteja tuotattivat Rooman virkamiehet ulkomailta meritse Roomaan\nja jakoivat siellä viljaa pilkkahinnasta, hankkivat sillä katurahvaan\nsuosiota. Niinpä maaseutukaupunkien väestö, jolta puuttui rahaa,\njolta puuttui oikeutta, joukoittain virtasi Roomaan, lisäämään siellä\nkaupungin roskaväkeä. Siellä, Roomassa, voi ainakin olla mukana, kirkua\nmukana, hallita mukana: koditonta kiertelemistä edestakaisin. Silloin\ntällöin kaupunkiin muuttaneet joukoissa jälleen ajettiin pois, täällä\nvaikeroimista ja raivoa, tuolla mitä kylmänkopeinta raakuutta. Kukaan\nei ajatellut huolehtien tulevaisuutta, kukaan ei ajatellut valtion\nturvaamista.\n\nVanha Cato oli ollut maanmies ja osoitti mitä suurinta innostusta\nmaatalouden tuottavaisuuden koroittamiseen,[26] mutta omistussuhteisiin\nhän ei tehnyt mitään muutoksia. Tärkeätä on kumminkin, että Cato on\npari maaseutukaupunkia uudestaan perustanut; ainakin viittaa moni\nseikka siihen, että hän teki aloitteen Parman ja Modenan kaupunkien\nperustamiseksi vuonna 183. Ne olivat maanviljelyskeskuksia Rooman\nkaupungin väestölle, joka etsi työtä. Se oli tervettä.\n\nSitten suunnitteli Scipio Aemilianus vuonna 145 todellakin n.s.\npeltolain; mutta hän antoi sen heti raueta, kun senaatti äreästi\nrypisti otsaansa.\n\nKaikkea tätä nuori Tiberius Gracchus mietti sydämessään. Täsmälleen\nviisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuin Cato perusti nuo\nmaanviljelyskaupungit. Silloin Tiberius astui päättäväisenä esiin ja\nvalitutti Roomassa itsensä tribuuniksi. Kansantribuuniksi! Hän ei\nhalunnut sotilaallista virkauraa.\n\nSellaisia tribuuneja oli joka vuosi kymmenen, jotka aina vuorotellen\nja sopimuksen mukaan johtivat suuria kansankokouksia. Senaatti kiristi\nhampaitaan, sillä tämä lempeä nuorukainen seisoi nyt päämäärästään\ntietoisena kansan edessä ja suositteli lakia, jonka mukaan pääkaupungin\ntyönhaluisille köyhille kansalaisille piti heti kohta osoittaa\nmaapaikkoja, pelto-osuuksia laajassa Italiassa runsain määrin.\nKolmimiehisen toimikunnan oli ryhdyttävä tarvittaviin pakkoluovutuksiin\nja toimitettava osuuksien jako. Tämä oli vasta ainoastaan vähäpätöinen\nalku uudistuksiin. Mutta se oli kuitenkin jotakin. Tulevaisuuden ovi\noli sillä avattu. \"Metsän eläimillä on pesänsä, mutta kansalaisella ei\nole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi\", niin valitti Tiberius. Nyt piti\njälleen syntyä vapaa talonpoikaisluokka, terve maaseutuväestö.\n\nSilloin asettui tielle toinen tribuuni, Marcus Octavius, senaatin\ntoimesta. Octavius pani vastaan. Mutta yhden ainoan virkatoverin\nvastalause oli kyllin tekemään mahdottomaksi äänestyksen\nlakiehdoituksesta. Pitikö asian tähän mieheen ajaa karille? Ratkaiseva\npäätös oli tehtävä. Tiberius nousi ja äänestytti kansalla, että\nOctavius oli eroitettu virastansa. Kansa riemuitsi hänelle; senaatti\nhuusi: \"Hallitusmuotorikos!\" Tapahtuma oli kuulumaton. Kysymyksessä\noli: oliko sellainen virkamies eroitettavissa vai ei?\n\nKaikissa tapauksissa maanjakotoimikunta todellakin valittiin ja ryhtyi\ntoimeensa; laki oli hyväksytty; suuret herrat uhkailivat turhaan\nmurhalla ja kuolemalla. Silloin saapui samana vuonna 133 suuria\nrahalähetyksiä Aasiasta. Kuolleen Pergamonin kuninkaan Attaloksen\njättiläisomaisuus virtasi juuri silloin Roomaan. Kansa peri kuninkaan:\nharvinainen tapahtuma. Silloin Tiberius heti kansanpäätöksellä otatti\ntakavarikkoon koko rahamäärän maanviljelyssiirtolainsa hyväksi. Uusi\nraivo! uusia vastalauseita! Nyt kuului heti: Tiberius tavoittelee\nkuninkaanarvoa! sillä hän takavarikoi valtion rahoja.\n\nHänen virkavuotensa läheni loppuansa. Mitä tapahtuisi nyt? Jos Tiberius\nei seuraavana vuonna jälleen tulisi tribuuniksi, joku seuraaja voisi\ntehdä tyhjäksi koko hänen työnsä. Valittaisiinko hänet uudestaan? Mutta\nse oli aivan hallitusmuodon vastaista, ellei itsemääräämisvaltainen\nkansa uudella lailla päättänyt, että tribuuni voitiin toistamiseen\nvalita. Sellaista päätöstä Tiberius tähysteli, ja nyt vasta oikeastaan\nhänestä tuli agitaattori. Suunnaton kiihko vallitsi.\n\nYlhäällä Capitoliumilla, siellä missä nykyisin Marcus Aureliuksen\nratsupatsas seisoo -- mutta paikka oli silloin paljoa laajempi\nja vapaampi kuin nyt --; siellä ylhäällä kokoontui kansa puisten\nkaiteitten välille. Kansan oli päätettävä uusintavaali. Mutta\npeljättiin jo pahinta: jotain väkivallantekoa! Tiberius itse vitkasteli\nnäyttäytyä. Sillä hän tarkasteli kotonansa elättilintujansa, ja katso,\nne eivät syöneet mitään. Yksi kana vain lähestyi ruokaa, mitä hän oli\nripoitellut, mutta se kääntyi heti pois, ojensi vain vasenta siipeänsä\nja venytteli lisäksi vasenta jalkaansa; sitten se pani maata. Se oli\npaha enne.\n\nVihdoin näyttäytyi Tiberius Capitoliumilla. Kellään ei ollut\naseita, sillä aseen pitäminen Roomassa oli kiellettyä. Mutta\nsamalla Capitoliumilla senaattoritkin pitivät kokousta läheisessä\n\"Uskollisuuden\" temppelissä. Silloin yhtäkkiä syöksyi esiin joku, joka\nkirkui hermostuneelle kansanjoukolle uhkauksia, senaattorien uhkauksia.\nKansa ulvoi ja pirstoi penkit ja kaidepuut asestautuakseen haloilla.\n\nTiberius kohottautui suoraksi ja teki melskeessä jonkin kädenliikkeen\npäätänsä kohti. Heti kiljuttiin: \"Hän tahtoo diadeemia.\" Silloin\nsenaattorit syöksyivät temppelistä, kokonainen jono urhoja; kansa\nhajaantui arkamaisesti; ylhäiset herrat sieppasivat poisheitettyjä\npuuriukuja ja karttuja ja löivät heti maahan kenen voivat. Gracchus\nhiipi pois, kaatui ja iskettiin puun kappaleella kuoliaaksi kuin koira,\nhänen ruumistaan raahattiin halki kaupungin ja heitettiin Tiber jokeen.\n\nTämä tapahtuma on tehnyt kauhistavan käänteen. Sillä alkaa Roomassa\nverilöylyjen vuosisata (133--40). Koskaan ei vielä tähän saakka\nkansalaisveri ollut kaupungissa virrannut. Ja vielä seuraavina päivinä\njatkui murhaamista. Tosiasia on, että ei kansa, vaan optimaatit Rooman\nhistoriassa sen alkoivat.\n\nMyrsky oli puhjennut. Meri lainehti korkealla. Mutta kiihko talttui.\nJuuri nyt Scipio Aemilianus Numantian voittajana palasi Espanjasta.\nPakoitettuna tiliä tekemään Scipio sanoi, että hänen lankonsa\nTiberius on syystä lyöty kuoliaaksi (vuonna 131). Hän tahtoi kulkea\nturvassa ja lähestyi nyt ultra-tories miehiä. Lisäksi Tiberiuksen\npeltolaki tosiasiassa osoittautui mahdottomaksi toteuttaa; se ei ollut\nkyllin huolellisesti valmisteltu. Yritettiin valtion maitten jakoa,\nyksityismaaomaisuuden pakkoluovutusta Italiassa; mutta se aiheutti\npulmia, mielivaltaa, juonia, salamyhkäistä toimintaa, katkeroitumista,\nristiriitoja loputtomiin. Lopuksi Scipio rupesi puolustamaan koko\nyrityksen raukeamaan jättämistä. Senaatti paukutti käsiänsä.\nTiberiuksen työ oli tuhottu.\n\nSuurin kunniasaattuein senaatti eräästä ratkaisevasta istunnosta oli\nScipion kotiin saattanut. Seuraavana aamuna löydettiin Scipio kuolleena\nvuoteestaan.\n\nScipio kuollut! salamurha! Uusi rajaton mieltenkuohu. Kuka oli\nsyyllinen? Ei kukaan tiennyt. Tänäkään päivänä emme sitä tiedä. Hyvin\nsilmiinpistävää on, että tutkimukset heti alussaan vaimennettiin.\nKostotyö se varmaan oli. Corneliaa itseänsä, Tiberiuksen äitiä, on\narveltu alkuunpanijaksi. Mutta se on mahdotonta.\n\nCornelialla oli, kuten Wilhelm Tellillä, kaksi nuolta viinessänsä.\nEnsimäinen nuoli oli ammuttu; hänen Tiberiuksensa oli saanut surmansa.\nNyt hänellä vielä oli toinen, jolla hän voi kostaa, poikansa Gaius.\nMutta hän ei tahtonut kostaa. Tuskaisena hän koetti Gaiusta pidättää.\n\nGaius oli yhdeksän vuotta nuorempi veljeänsä. Hänkin oli nauttinut mitä\nhuolellisinta kreikkalaista kasvatusta puhtaimman siveellisyyden ja\ninhimillisyyden pohjalla, _Yksi_ sydän sykki molemmissa veljeksissä;\nliikuttavan veljesrakkauden näyte. Mutta Gaiuksella oli kymmenen kertaa\nsuuremmat lahjat, varsinkin enemmän käytännöllistä järkeä, lisäksi\nkiihkeätä haltioitumiskykyä, äkilliseltään puhkeavaa väkivaltaisuutta:\nloistava ilmestys, huomiota herättävä, Rooman ja ehkäpä koko maailman\nsuurin, valtaavin puhuja, senvuoksi vastustajaansa kauhu, mutta ei\nkomeutta ja loistoakaan pahaksensa paneva. Jo vuosina 131--126 hän.\nerinäisissä tapauksissa ryhtyi taisteluun; hän tunsi silloin, että\nkansa ihaili häntä, hänen veljensä vuoksi, ja se pani hänen nuoren\nverensä kuohumaan. Senaatti lähetti hänet quaestorina Sardiniaan ja\npidätti häntä siellä, toivoen, että hän siellä suokuumeeseen kuolisi.\nSielläkin näyttäytyi heti hänen persoonallisuutensa voima. Oli talvi;\nhänen sotilaitansa paleli ja he näkivät nälkää; nuori mies taivutti\nSardinian paikkakunnat ilman sen enempää korvausta varustamaan sotilaat\nvaatteilla; niin, hän hankki viljaa Algierista, Afrikasta Numidian\nkuninkaalta. Mutta hänen sydämessään eli kostonjano, ei mitään muuta.\nHän viivytteli vielä. Silloin ilmestyi hänelle, niin kerrotaan, hänen\nveljensä Tiberius unessa ja puhui: \"Mitä sinä vitkastelet, Gaius? Sinä\net pääse kohtalostasi. Meillä molemmilla on _yksi_ elämä ja _yksi_\nkuolema.\"\n\nTurhaan Cornelia, äiti, rukoili häntä jättämään kostoajatukset tai\nainakin odottamaan, kunnes hän olisi kuollut (hänen liikuttava\nkirjeensä on vielä jäljellä). Odottamatta oli Gaius yhtäkkiä jälleen\nRoomassa (vuonna 123) ja valitutti itsensä heti, kolmenkymmenenyhden\nvuoden vanhana, tribuuniksi; ja koko Italiasta virtasi kansaa tähän\nvaalitilaisuuteen. Koko Italiasta! Se osoittaa: italialaisetkin\n(_Italici_) kiinnittivät toiveita häneen.\n\nMiten Gaius nyt kosti? Lukuunottamatta joitakin persoonallisia\nsolvauksia ainoastaan siten, että hän tribuunina veljensä työn jälleen\nuudisti ja sitä tarmokkaasti jatkoi. Hän toimi näin kahden vuoden\najan; sillä tribuunien uusintavaalikelpoisuuden kansa sillävälin\noli säätänyt; ja vuonna 123 alkoi valtava, mutta samalla ravakka\nlainsäädäntö, joka senaatilta riisti kaiken vallan. Minkä puolesta\nkansa äänesti, se oli valtion laki. Niin Gaius otti haltuunsa\nvaltiorahastonkin.\n\nVeljensä peltolain hän tosin antoi raueta. Sensijaan hän nyt antoi\nkansalle Roomassa päivittäin viljaa aivan vähäisestä hinnasta. Melkein\nlahjaksi. Valtio alkoi siis nyt säännöllisesti ruokkia kansaa,\narveluttava asia; sillä pian ei enää kellään kansalaisella ollut\nhalua itse tehdä työtä ja lähteä maanviljelijäksi. Olihan se kuin\nelinkorkoa laiskureille. Hyödyllisempää oli, ettei sotamiestenkään\nenää tarvinnut itsensä kustantaa varustustansa, vaan valtio hyvitti\nsiitä. Niin tahtoi Gaius. Sitäpaitsi alkoi suuri ja kuumeentapainen\nrakennustoiminta: julkisia varastohuoneita, makasiineja, maanteitä,\ntyönsuoritus mallikelpoista. Se antoi työtä, levitti rahaa liikkeelle.\nItse hän tarkasti kaikkea teknikko- ja arkkitehtiesikuntineen.\nHän oli kaikkialla. Mutta hän tavoitteli vielä paljoa enempää:\nmyöskin provinssien ryövärimaaherrat hän koetti saada käsiinsä ja\nlakkautti senvuoksi vannotettujen tuomioistuimet, joihin kuului\nvain senaattoreja. Hän jätti tuomioistuimet ritarisäädylle, s.o.\nsuurkauppias- ja kapitalistiryhmälle, joka karttoi virkamiesuraa ja\njolle oli riemu rangaista maakuntain hoitajien väkivallantekoja. Täten\nritaristo yhtäkkiä suljettuna puolueena ja kilpailevana mahtina astuu\nmaailman kierrinrattaaseen, ja vastakohta: täällä senaattorit, täällä\nritarit, jatkuu halki koko lähimmän vuosisadan.\n\nMutta Gaius oli vain pirun paholaisella kartoittanut. Sillä myöskin\njalot kauppaherrat osasivat maakuntia verojenvuokraajina häpeällisesti\nnylkeä, ja he olivat nyt varmoja, että tuomioistuin Roomassa ei heihin\nkajoaisi. He olivat nyt tuomareita omassa asiassaan.\n\nRikkaiden kesken oli Gaiuksen tällä onnistunut aikaansaada hajaannusta,\nja se oli tärkeintä. Hänen kansansuosionsa oli rajaton. Tribuuni\nhallitsi valtiota, ainoastaan puhujalahjainsa nojalla, ja ulkomaitten\nlähettiläätkin kääntyivät hänen puoleensa käynneillänsä.\n\nIhanaa ja valtavaa oli nähdä hänet puhujalavalla, joka oli laaja kuin\nteatterinäyttämö. Hän ei seisonut hiljaa, jäykkänä ja juhlallisena,\nkuten roomalaiset pedantit sääsivät, vaan hän hyökkäsi edes ja\ntakaisin, huutaen väkijoukkoon, mitä syvimmän mielenliikutuksen\nvallassa, herkästi vaihtelevin ilmein ja järkyttävin liikkein: sydäntä\nliikuttava oli hänen veljenvalitushuutonsa, kuolettava hänen ivansa,\ntuskaatuottava hänen uhkauksensa; mukaansatempaavaa kaikki! Koko\nmies pelkkää kapinaa, melskettä! Kaikki muut olivat änkyttäjiä hänen\nrinnallansa.\n\nMutta kadun kuninkuus on vaarallista ja roskaväen innostus petollista\nkuin meri.\n\nGaius ei ollut tärkeimpiä suunnitelmiansa vielä lainkaan paljastanut.\nNyt vasta hän alkoi niihin viittailla: \"Kansalaiset, minä olen paljon\ntehnyt teidän hyväksenne; mutta tulee aika, jolloin minä odotan teidän\nkiitostanne.\" Mitä kiitosta? Kansan piti suostua hänen suunnitelmaansa\nauttaa lopultakin Italian maaseutukaupunkeja, ulottaa lopultakin\nyli koko Italian maan yhtäläinen kansalaisoikeus, luoda siis suuri\nkansalaisten yhteinen isänmaa, jossa sitten voisi jälleen kehittyä\nmyöskin työiloinen, terve keskisääty. Tälle Gaiuksen vaatimukselle\nkuului tulevaisuus; siinä on hänen kansanmielisen politiikkansa\nihanteellinen suuruus.\n\nMutta kaupungin roskaväellä ei siihen ollut lainkaan halua.\nMinkä vuoksi sen piti Italian tyhmän maalaisväestön kanssa jakaa\nerikoisoikeutensa, ne hyvät etuisuutensa, joita se Roomassa nautti?\nOnnettomuus tahtoi, että Gaius oli poissa Roomasta melkoisen\najan, seitsemänkymmentä päivää, perustaakseen Afrikkaan suuren\nmaanviljelyssiirtokunnan.[27] Kun hän palasi takaisin, oli mieliala\näkkiä muuttanut. Muuan Livius Drusus oli sillävälin senaatin\ntoimesta syöttänyt kansaa kaikenlaisilla pilventakaisilla viljan- ja\nmaanjakolupauksilla, jotka jättivät varjoon sen, mitä Gaius takasi.\nSenaatti ei ajatellutkaan näitä liioiteltuja lupauksiansa toteuttaa.\n\nGaius näki tuhon lähestyvän. Nyt olisi hänellä pitänyt olla armeija\ntakanansa saadaksensa pakolla tahtonsa toteutumaan, sillä tahtoihan hän\nhyvää. Mutta hän ei ollut vallankumousmies. Hän oli tähän saakka kaiken\nmoitteettomasti ja lainmukaisesti kansanpäätöksillä toteuttanut, ja\nniin oli jatkuva.\n\nToisin senaatti. Se väijyi nyt suotuisaa tilaisuutta iskeäkseen\nvastustajaansa kuolettavan iskun. Jossakin pienessä kahakassa\npistettiin Capitoliumilla kuoliaaksi eräs uhripalvelija uhritoimituksen\naikana; mies oli käyttäytynyt häpeämättömästi ja ärsyttävästi ympärillä\nolevia kohtaan. Heti kuului: valtio on vaarassa. Konsuli sai rajattomat\nvaltuudet. Sotaoikeus julistettiin vallitsevaksi. Gaius tiesi, mitä se\nmerkitsi.\n\nForumilla oli hänen isänsä kuvapatsas. Isänsä kuvan edessä hän seisoi\nkauan hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja ohikulkijat näkivät, miten\nkyyneleet häneltä tulvivat. Hänen työnsä oli kesken; ei kukaan sitä\nloppuun suorittaisi! ja hänen piti niin pian täältä erota! Ja hän jätti\njälkeensä riitaa; hän oli ainoastaan \"heittänyt tikareita kansalaisten\nkeskuuteen\".[28] Yöllä vartioitsivat ystävät hänen taloansa; muutoin\nolisi hänelle käynyt kuten Scipiolle. Seuraavana päivänä ajatteli\nhänen ystävänsä M. Fulvius Flaccus vielä todellakin taistelua ja\npuolustautumista ja miehitti Aventinuksen asestetuilla miehillä.\nGaius sitävastoin valmistautui jättämään Rooman: suojattomana,\ntoivonsa menettäneenä, surun valtaamana. Kenties hän tahtoi vielä\nkerran nähdä kaukana Roomasta olevan äitinsä. Hän luuli, että aikaa\noli vielä kyllin, ja riensi Tiberin sillalle. Silloin huomasi hän,\nettä häntä ajettiin takaa. Hän niukahdutti jalkansa eikä voinut\npaeta. Pari ystävää suojeli häntä ja hakattiin maahan. Pian sitten\nlöysivät hänen vainoojansa hänet kuolleena; pyhässä lehdossa oli\nGaius Gracchus itse päättänyt päivänsä. Myöskin hänen palvelijansa\nmakasi kuolleena hänen vieressänsä. Häneltä hakattiin pää irti --\nsillä senaatti oli kuuluttanut: me punnitsemme hänen päänsä kullalla!\nKuten muutamat kertovat, aivot otettiin pois, lyijyä valettiin sisään,\nja sitten pää tosiaankin joutui vaakaan. Ruumiin huuhtoi Tiber\nmereen. Sellaisen kunniakkaan saavutuksen jälkeen rakennutti senaatti\nkonsuli Opimiuksella Roomaan \"Sovulle\" temppelin. Sopu oli todellakin\nnimellisesti palautettu. Tämä on gracchukselais-levottomuuksien loppu\nvuonna 121.\n\nKuka oli nyt todella vallankumousta tahtonut? kuka ensimäisen\nkansalaisveren vuodattanut? kuka ensiksi käynyt käsiksi valtion\nvirkamieheen? Kirous kiinnittyi optimaattipuolueeseen, ja hirmuisesti\non senaatti saanut sen sovittaa. Se on vuotanut verta.\n\nGracchusten suunnitelmiin sekoittuu, kuten jokainen näkee, tervettä\nja epätervettä, mahdollista ja mahdotonta. Muuttaa Rooman katurahvas\ntyöteliäiksi maanviljelijöiksi oli tuulentupaista haaveilua, ja\njo Cato oli selvästi tajunnut, etteivät maanomistussuhteet olleet\nenää muutettavissa. Englantikin on nykypäivinä laidunmaa, laajoja\nsuurkartanoita, jotka ovat harvojen valtaherrain ja paroonien käsissä,\neikä mikään tahto voisi siitä jälleen tehdä viljanviljelijäin maata.\nVälttämätön oli sitävastoin silloin yhtäläisen kansalaisoikeuden\nsuominen koko Italialle, todellisen suuren isänmaan luominen. Tämän\nsuuren oikeudellisuuden tehtävän peri tulevaisuus Gracchuksilta.\n\nCornelia eli kaukana maahovissansa meren rannalla, Cap Misenolla\nlähellä Napolia. Hän ei ollut kuten Mobe, jonka tuska kivetytti.\nHän kantoi kohtalonsa ylevämielisenä ja ylpeänä; hän ei ollut\npoikainsa politiikkaa hyväksynyt, ja me kuulemme, ettei hän edes\nelintapaansa muuttanut Gaiuksen kuoleman jälkeen; hän eli sen jälkeen\nkuten ennenkin, lukuisten kreikkalaisten oppineiden ympäröimänä, ja\npiti uhkeaa taloutta monille klienteille aina avoimine pöytineen.\nNiin, ulkomaisten ruhtinaiden kanssa hän, kuten ruhtinatar,\nvaihtoi lahjoja ja puhui mielellään ja paljon, mutta kyyneleittä,\nisästänsä ja pojistansa, ikäänkuin kertoisi kaunista satua menneiltä\najoilta. Arveltiin, että tämä jähmetys, tämä sydämen ehtyminen oli\nvanhuudenheikkoutta; sillä hän oli seitsenkymmenvuotias; mutta hänessä\neli \"filosofia\". Niin Plutarkhos. Hän tiesi: elämä ei ole hyvyyksistä\nkorkein. Sääli ja lämmin myötätunto kiinnittyvät siitä saakka\ntähän Cornelia äitiin kuten Isabellan olentoon Schillerin suuressa\nmurhenäytelmässä. Niin oli jo vanhalla ajalla; ja myöskin hänen\npronssinen muotokuvansa pystytettiin Roomaan julkisesti, istuva nainen,\nkivessä lyhytsanainen, ytimekäs kirjoitus: \"Cornelia, Africanuksen\ntytär, Gracchusten äiti\" (tämä kivipiirros löydettiin jälleen\nRoomassa vuonna 1878), tosiasia, joka herättää jokaisen naisihailijan\nmielenkiintoa. Sillä tämä oli ensimäinen muistomerkki, mikä Roomassa on\nnaiselle pystytetty.\n\nYhtäkaikki ei kukaan vanhan ajan runoilijoista ole laulanut hänen ja\nhänen poikainsa kohtalosta. Se on antiikin olemuksessa, jolle runous\nlakkaa, kun historiallinen todellisuus alkaa.\n\n\n\n\nSULLA\n\n\nGracchusten kohtalo ratkaistiin itse Rooman kaupungissa, Forumilla ja\nCapitoliumilla. Nyt astumme jälleen ahtailta aloilta sotahistorian\nlaajoille kentille. Rooman kotkat lentävät yli Alppien, yli\nmeren. Uusia olentoja vaeltaa editsemme, joiden, suuruus tuskin\nvoi mahtua näiden muotokuvapiirrosten puitteisiin. Heidän kuvansa\ntäytyy projektsionikoneilla suunnattomasti suurennettuina seinälle\nheijastuttaa.\n\nKansa ja senaatti. Gracchusten vaikutuksesta oli pääkaupungissa\nkansanjoukon tietoisuus itsemääräämisoikeudestaan valtavasti\nkasvanut, ja kansantribuuni oli melkein kuin kuningas. Tästälähin\nseisoo kaksi puoluetta jyrkästi vastakkain, kansanpuolue, joka\nvaltiomuotoa on joka hetki valmis kansanpäätöksillä muuttelemaan,\nja konservatiivinen senaattorien eli optimaattien puolue, jotka\ntahtovat lannistaa tämän levottomana kuohuvan voiman ja tällöin alati\npelkäävät tyrannia, joka voisi kansasta nousta. Ritarien puolue on\ntoistaiseksi kansanpuolueen kannattaja; sillä Gaius Gracchus oli\nsen poliittisesti järjestänyt. Rahvaan turmelus yhä kasvaa. Mutta\nitalialaiset, Italian maaseutukaupungit, seisovat yhäti syrjässä ja\nnurisevat. Lisäksi tulee vielä äkkiä ulkomaisia sotia! Afrikassa\nbeduiinikuningas Jugurtha röyhkeästi loukkaa Roomaa; mutta Jugurthan\nappi oli Mauretanian kuningas Bocchus, ja siten _Marokko_, se on\nMauretania, ensimäistä kertaa mainitaan historiassa. Idässä perustaa\nsulttaani _Mithridates_ uuden jättiläisvaltakunnan, joka, uhkaa Roomaa,\nja Alppeja kohti tunkeutuvat _germaanit_, kimbrit ja teutonit. Myöskin\ngermaanilaisuus astuu nyt ensi kertaa historian näyttämölle. Nämä\nvaeltelevat, kuljeskelevat kansat vaunulinnoineen -- sillä ne olivat\nkokonaisia kansoja -- tulivat Hollannin rannikolta, Zuiderseen ja Jaden\nseutuviita, silloin kuin Borkumin ja Wangerogin saaret vielä olivat\nmannermaata; Pohjanmeri oli heidän maansa hirmuisella tulvavuoksella\nhuuhdellut, suuri onnettomuus, joka pirstoi koko rannikon, ja\nonnettomat kansat etsivät turhaan uutta kotia. Taisteluissa näitä\nvihollisia vastaan tuli _Marius_ suureksi ja Sulla, _Sulla_, suuri\ntaantumuksellinen ja pyövelimestari. Gaius Gracchus oli Roomassa kahden\nvuoden ajan vallinnut kuin yksinvaltias, ainoastaan puhetaitonsa\nvoimalla ja aseitta. Nyt kalisivat miekat. Ylijohtajat pitävät joukkoa\nkauhun vallassa, ja sotajoukon luo yksinvaltiaan. Tämän aloitti Sulla,\n\"onnellinen\".\n\nTätä kammottavan mielenkiintoista ihmistä ei voida ymmärtää tuntematta\nMariusta. Sillä vastakohtakin on opettavainen.\n\nGaius Marius, korpraali ja soturi, myöhempien sotilaskeisarien\nMaximinuksen ja Diocletianuksen esikuva. Kuka ei ole kuullut hänestä?\nvillistä miehestä, jota vaimot ja lapset säikkyivät? Hän oli oikeastaan\nsangen hyväntahtoinen ihminen, aivan köyhä, eräältä pikkutilalta\nläheltä Arpinumia, -- kai siis volskilais-samnilaista verta -- oikea\nluonnonlapsi kuten vanha Cato, mutta samalla voimaihminen ja tappelija,\nsärmikäs ja tuima ja haukkuva kuin kyläkoira. Hänellä oli suonikohju;\nkun leikkaus oli välttämätön, asettui hän paikoilleen ja antoi\nseisoaltaan suorittaa leikkauksen eikä värähtänytkään: synkkäotsainen,\nvillikatseinen kyklooppi, äreä, sapekas, suun ympärillä aina katkera\npiirre; mutta kunniallinen sielu, vailla vilppiä ja petosta, vailla\nahneutta, seurustelussaan naisten kanssa moitteeton, ennen kaikkea\npoikkeuksellisen, käytännöllisesti toimivan älyn mies: ensiluokkaisen\njoukonjohtajan äly.\n\nNoina aikoina on koko Rooma siveellisesti sairas; petos vallitsee,\nsotilaat ovat arkoja ja velttoja; kuningas Jugurtha matkusti, vaikka\nhänet oli julistettu valtakunnan viholliseksi, ilman muuta Roomaan\nja lahjoi siellä, Roomassa, itsensä senaattorit, niin monta kuin hän\ntahtoi. Jugurtha tunsi ihmisensä. Hienot Rooman herrat taputtivat\nkultapussia ja ajattelivat: \"Mitä me huolimme Algierista, jos vain\nsaamme rahaa?\" Ja kimbrit ja teutonit, jotka eivät lainkaan olleet\nhalunneet sotaa, vaan etsivät ainoastaan asuinpaikkoja, murskasivat\nRooman sotajoukon toisen toisensa perästä: häpeää häpeänkin jälkeen.\nSilloin ilmestyi Marius, tämä luonnonlapsi lujine, uhkaavine\nkatseineen, niinkuin pelastava ihme. Hän torjuutui halveksien kaikkea\nn.s. sivistystä vastaan. Mitä hän sillä teki? Sepo sellaisenaan pääsi\nhän aikaisin korkeimpaan virkaan, konsuliksi; hän kunnostautui ja tuli\nnopeassa järjestyksessä kuusi kertaa konsuliksi. Niin, eräs ylhäisimpiä\npatriisiperheitä antoi tyttärensä hänelle vaimoksi; Marius nai erään\nIulius Caesarin tyttären.\n\nNuorena ratsumiehenä oli Marius ollut mukana Espanjassa,\nNumantian edustalla. Siellä hänellä oli kunnia aterioida yhdessä\nsotapäällikkönsä, mainehikkaan Scipio Aemilianuksen kanssa, ja Scipio\nosoittikin suorastaan sormella häntä: \"Tämä on tulevaisuuden mies.\"\nMutta Marius oli yksinomaan kenttäsotilas; vielä kenraalinakin pysyi\nhän miehiensä, alhaisten sotamiesten, hyvänä toverina, marssi heidän\nrinnallansa kylmässä ja kuumassa ja piti mallikelpoista kuria, ei\nrangaistuksilla, vaan saaden omalla esimerkillänsä joukot häpeämään.\nMutta koko seuraavalle ajalle on tärkeintä, että hän silloin Rooman\nkoko sotalaitoksen loi uudestaan ja vanhanaikaisen kansalaissotajoukon\ntilalle, missä kunkin miehen oli itse hankittava varustuksensa, asetti\nnyt palkkasotajoukon: väennostojen sijaan joukkojen värväämisen\nrahalla; ja kaikki, mitä varatonta väkeä oli, virtasi paikalle hänen\nairueittensa värväyshuudon kuullessaan. Mariuksen ajoista saakka\non siis sotajoukossa ainoastaan kodittomia ammattisotureita, jotka\neivät muuta ammattia harjoita ja vihkivät lipulle elämänsä. Hän loi\nseikkailevan soturielämän yhteishenkineen, jonka tunnemme Wallensteinin\nleiristä. Sellaisenaan siis, sotilaana, Marius ensimäistä kertaa tuli\nkonsuliksi. Toverit itse, sotilaat Pohjois-Afrikassa, olivat halunneet\nsaada hänestä konsulin. Hänen ainoastaan oli johdettava heitä kuningas\nJugurthaa vastaan. Kun Marius oli valmis siihen ryhtymään, silloin\nkonsuli Metellus, korkeanylhäinen mies, ivasi häntä typerällä tavalla,\nkuin jos Marius olisi sammakko, joka puhaltamalla koetti pullistua\nharaksi. Solvaistun viha vainosi Metellusta siitälähin alinomaa; sillä\nMarius osasi vihata.\n\nMikä triumfi, kun hän nyt Jugurthaa, kuninkaallista keinottelijaa,\nvankina laahasi Rooman katuja! Se oli Mariuksen ensimäinen triumfi.\nKansa vihasi Jugurthaa niin, että se repi korvarenkaat hänen\nkorvistaan, niin että korvanlehti repeytyi mukana. Se oli vuonna\n106. Mutta sillävälin jo riehui, aina vuodesta 113, Alppien juurella\nkimbriläisteutonilainen sota. Suurenmoisen varovaisella tavalla\ntaltutti Marius nyt heti, kansan uudelleen ja uudelleen konsuliksi\nvalitsemana, suurissa taisteluissa nämä jättiläiskulkueena vaeltavat\nkansat, niin, tuhosi ne viimeistä miestä myöten, Aquae Sextiaen\nluona Provencessa vuonna 102, Vercellaen luona Pohjois-Italiassa\nvuonna 101 (toisessa taistelussa jakoi hän työn ja menestyksen\nLutatius Catulluksen kanssa). Eloonjääneet vangit, joukossa myöskin\nvaimoja ja lapsia, myötiin Roomassa huutokaupalla. Tuli kuulumaton\nliike markkinoilla. Siitä saakka germaanit olivat vanhan ajan\norjanmarkkinoilla haluttua tavaraa.\n\nRooma oli näiden jättiläisihmisten edessä vavissut kuin lapset peljäten\nkummitusta, joka tahtoo heidät syödä. Nyt oli Rooma suorastaan\npolvillansa Mariuksen edessä. Hänelle uhrattiin kiitosuhreja kuin\njumalalle. Mutta hän itse -- muutoin niin kohtuullinen mies -- tarttui\nmaljaan. Kerrotaan, että hän noina päivinä joi viiniä ämpäristä tai\npikareista, suurista kuin samppanjan jäähdytysastiat.\n\nHän oli päihtynyt. Kummeksuttaisiko se meitä? Tämä höyläämätön\nmaalaissotamies, joka nojasi hyvään miekkaansa, vallitsi Roomassa kuin\npuolijumala, ja hän teki sen täysin laillisesti, kuusi kertaa kansan\nkonsuliksi valitsemana, kuudennen kerran vuonna 100. Hän alkoi uskoa,\nettä aina vastakin täytyisi niin käydä.\n\nMutta kahdentoista vuoden aikana ei nyt ilmaantunut ainoatakaan\nmaanvihollista, eikä ollut mitään kansaintaisteluja taisteltavana. Mitä\npiti Mariuksen nyt tehdä! Siviilimiehenä hän ei ymmärtänyt selviytyä.\nKerran, kun hän kokosi senaatin ympärilleen, hän oli ilmestynyt\nsoturintakissa, joka häntä miellytti. Hän huomasi, että se herätti\npahennusta, ja pukeutui nopeasti uudelleen. Kansankokouksessa hän\ntuli jäykäksi, joutui hämilleen, kävi avuttomaksi, sillä hänen raaka\näänensä, hänen puhvelimaisen villi ilmeensä eivät olleet tarpeeksi\nsiellä, missä ammattidemagogit pitivät palopuheitansa. Ja laiskan\nkaupunkiroskaväen asia oli hänelle myöskin vähän mielenkiintoinen.\nNiin, onpa hän vallan oikein esiintynyt turmiollisten viljanjakojen,\nkaturahvaan ilmaiseksielättämisen vastustajana. Se on tärkeätä ja on\nkuvaavaa. Mutta siitä huolimatta oli luonnollista, että hän suurin\npiirtein kannatti kansanpuoluetta, ei senaattia.\n\nNiin oli Marius kuin vasara vailla alasinta: hän ikävöi sotaretkelle\neikä voinut lähteä.\n\nMutta sillä välin nousi kaupungissa toinen mies, Lucius Cornelius\n_Sulla_. Jo kaikki puhuivat hänestä. Mariuksen piti suruksensa huomata,\nettä oli pystyvämpiäkin ihmisiä kuin hän.\n\nSulla, hekumoitsija, onnenritari, miten toisenlainen ihminen! Hän oli\nkahdeksantoista vuotta nuorempi (Marius syntynyt vuonna 156, Sulla\n138), aito kaupunkiroomalainen, korkeanylhäistä verta, patriisi, mutta\nhänen vanhempansa aivan köyhtyneet. Armeliaisuudesta kasvattivat\nsukulaiset poikaa. Nuorena herranalkuna asusteli Sulla jokseenkin\nkurjasti ainoastaan 400 markan (3000 sestertin) vuokrahuoneustossa:\nalhaisemman säätyisiä ihmisiä asui samassa talossa ja he maksoivat\nenemmän. Huomaamattomana, mitään ajattelematta, irstaillen ja sangen\ntyytyväisenä eli hän elämäänsä, kuin taivaan lintu, seuranaan\nepäilyttäviä miehiä ja naisia, ilmenäyttelijöitä ja narreja ja\ntingeltangelväkeä: mukana hän itse ylimielisen iloisena, halukkaana\njokaiseen hulluun kujeeseen. Kerran oli ilmenevä, että hän itse oli\nsuurin näyttelijä. Hän oli mielestänsä kaunis, mutta hänen kauneutensa\noli naamiomaista, hänen olemuksessansa oli kamalaa, riehakkaasta\niloisuudesta huolimatta. Sillä hän itkikin helposti.\n\nKuoli muuan naikkonen, joka kuului alempaan puolimaailmaan, ja teki\nSullan perijäksensä. Siitä pääsi hän aluksi vähän rahoihinsa; se ei\nollut suinkaan siistiä rahaa. Sitten peri hän vielä äitipuolensa.\n\nNiin Sulla tuli vuonna 107 ihan nuorena upseerina ja\nsotakassanhoitajana Afrikaan Jugurthan sotaan. Siellä hän veljestyi\nmitä iloisimmalla tavalla alhaisten sotamiesten kanssa, verraton\nhauskanpitäjä, ja sotapäällikkö Marius piti hänestä, jopa vallan\nrakasti häntä. Marius antoi hänelle kunniakkaan tehtävän ratsastaa\nkuningas Bocchuksen luo Marokkoon, jos mahdollista tämän avulla\nsaadakseen itse Jugurthan käsiinsä. Se oli oikea seikkailu, kuin\nSullaa varten. Ratsastus erämaassa! Beduiineja! Väijytyksiä! Äkillinen\npäällekarkaus, päänsä tai mahdollisesti nenän ja korvain menettäminen\nvoi olla edessä. Sulla rakasti uhkapeliä; hänen olentonsa vaikutti\nvaltavasti kuningas Bocchukseen, ja Bocchus vehkeili tosiaankin\nJugurthan hänen käsiinsä. Kallisarvoinen saalis! Marius iloitsi siitä\nkadehtimatta. Mutta Sullassa heräsi mittaamaton turhamaisuus: hän\nkaiverrutti vangiksiottamiskohtauksen kuvan sinettisormukseensa, ja\nkaikissa kirjeissä ja paketeissa, jotka hän sinetöi, voitiin nyt\nnähdä hän ja kuningas Jugurtha. Aimo mies hän nyt oli omissa ja\nmuiden silmissä. Sitten taisteli hän Mariuksen päällikkyydessä vielä\nkunnostautuen kimbrejäkin vastaan, ja hän alkoi nyt pitää päiväkirjaa,\ntehden tarkkoja merkintöjä maanlaadusta, vihollisen joukkojen\nlukumäärästä ja järjestyksestä j.n.e., josta myöhemmin syntyi hänen\nomatekoinen elämäkertansa. Sulla oli niitä harvoja ruhtinaita, jotka\nitse ovat elämäkertansa kirjoittaneet.\n\nKaikessa, mikä koski sotaa, Sulla selvästi oli Mariuksen oppilas.\nHänellä oli mitä suurin jäljittelykyky (olihan hän kasvanut\nnäyttelijäin parissa), hän oppi nopeasti ja voitti aina esikuvansa.\n\nNyt, vuonna 92, hän sai, oltuaan praetorina, ensimäisen itsenäisen\npäälliköntehtävän, nimittäin Vähässä Aasiassa. Mieltäkiinnittävää\nelämää se oli: Algierissa beduiinien, sitten vaeltelevien\ngermaanikansojen ja nyt loistokkaiden itämaalaisten kanssa\ntapella! Hänen lähimpänä tehtävänänsä oli jälleen asettaa valtaan\nmuuan karkoitettu Kappadokian kuningas, ja se onnistui hänelle\nhelposti. Mutta nyt liikkui silloin jälleen ensi kertaa pitkistä\najoista Persian valta, parthialaisten kuningaskunnan nimisenä.\nEräs parthialaiskuninkaan lähetystö tuli Sullan luo, ja itämaisen\njuhlallisia neuvotteluja pidettiin. Täälläkin näytteli Sulla osansa\nloistavasti. Hän esitti satraappia ja pashaa. Keskellä hän itse istui\narvoistuimella, oikealla puolen hän salli istua parthialaisten,\nvasemmalla puolellansa Armenian kuninkaan, ja eräs ihmistuntija,\njoka häntä silloin tarkkasi, sanoi: \"Tarvitsee nähdä vain tämä\nvaltiasihminen, niin tietää: hänestä on kerran tuleva maailman herra.\"\nMutta samalla piti Sulla siellä kätensä ja taskunsa _avoinna_ ja antoi\nsivumennen ne kullalla täyttää. Sillä hän tarvitsi aina rahaa, ja hän\nei ollut ujo.\n\nSilloin sattui itse Italiassa järkyttävä tapaus. Maa horjui ylpeän\nRooman alla. Maa nousi Italiassa pääkaupunkia vastaan. Vanha vihankauna\npurkautui lopulta. Jo Gaius Gracchus oli vuonna 121 tahtonut antaa\nkaikille italialaisille pääkaupunkilaisten kanssa yhtäläiset\nkansalaisoikeudet. Vuonna 91 eräs toinen kansantribuuni, Livius\nDrusus, esitti vielä kerran saman ehdoituksen. Päätön Rooman rahvas\nei tahtonut tästä nytkään mitään tietää, ja Drusus menetti henkensä.\nSilloin nousivat maakaupungit yksimielisesti taisteluun. Tätä sanotaan\nliittolaissodaksi (_bellum sociale_). Se alkoi vuonna 90. Mistä Rooma\nnyt ottaisi sotajoukkonsa? Rooma kutsui nyt aseisiin gallialaisia ja\nespanjalaisia niillä pitääkseen kurissa oman maansa miehiä.\n\nSullalle tämä oli ilo; hän iski rohkeasti asioihin käsiksi (hän on\nsilloin valloittanut, Vesuviuksen juurella olevan Pompeiinkin ja hän\nasetti sinne myöhemmin sotamiehiänsä asumaan). Marius sitävastoin\nosoittautui ponnettomaksi; niin, hän oli kenties todellakin\nvoimaton; sanottiin, että hän sairasti leiniä, ja häntä neuvottiin\nmenemään johonkin kylpypaikkaan. Pääasia oli: hänen sydämellensä oli\nvastenmielistä sellainen sota omia maanmiehiä vastaan; Mariuksella oli\nsydän paikallaan. Kuinka voi tätä ymmärtää väärin? Hänessä itsessänsä\nvirtasi volskilaista, samnilaista verta. Syvimmältä olemukseltaan hän\nkallistui epäilemättä Gracchuksen ja Livius Drusuksen kannalle, ja hän\ntahtoi säästää veljiensä verta.\n\nSenvuoksi Marius myöskin oli ostamalla hankkinut Cornelian kuuluisan\nmaahovin Kap Misenon rannalla. Hän eli muutoin niin yksinkertaisesti,\nei pitänyt edes keittäjää; mutta tämän maakartanon, sen hän tahtoi\nomistaa; sillä se oli kuulunut Gracchusten äidille. Hän tunsi itsensä\nGracchusten perijäksi.\n\nTuloksena oli, että lopultakin vuonna 89 tosiaan kaikille\nitalialaisille luvattiin Rooman kansalaisoikeus. Siitä lähtien on\nRooman historia aivan toisella pohjalla. Se ei tästä lähtien ole\nRooman, vaan Italian historiaa. Ja vähitellen hyvinvointi, viihtymys ja\nonni levisi jälleen pahoinpideltyyn maahan.\n\nMutta Roomassa Sulla oli jo enemmän kuin Marius, ja kilpailua näiden\nkahden soturin välillä ei voitu enää välttää. Sulla tulee vuonna 88\nkonsuliksi ja saa samalla ylipäällikkyyden Mithridatesta vastaan.\nSilloin kuohahti Mariuksen kunnianhimo. Uuden suuren sotaretken\nylipäällikkyys kuului hänelle, hän arveli.[29] Kansankapinan nostatti\ntodellakin kansantribuuni Sulpicius Rufus hänen hyväksensä, kapinan\nSullaa vastaan. Sulla harhaili halki katujen. Hän näki olevansa\nvainottu. Mihin pelastautua? Hänen henkensä oli vaarassa. Kuvaavaa on\nhänen hurjanrohkealle viisaudelleen, että hän suoraapäätä läksi itsensä\nMariuksen taloon; eikä Marius todellakaan tehnyt hänelle mitään ja\nantoi hänen hätyyttämättä Roomasta paeta. Se oli todella ylevämielinen,\nhyväsydäminen teko.\n\nMutta Sulla kiiruhtaa sotajoukon luo, joka on Etelä-Italiassa;\nsotajoukko vannoo hänelle uskollisuutta; hän rientää sotajoukkoineen\nRoomaa vastaan: suunnaton säikähdys! Kaupunki ei voi puolustautua;\nSulla itse tarttuu tulisoihtuun ja uhkaa polttaa Rooman tuhaksi.\nMariuksen hän julistaa valtionkiroukseen, mestauttaa Sulpiciuksen,\nmutta muutoin ei verta vuodateta. Tyranni on herännyt Sullassa, ja hän\nymmärtää vallita. Hän järjestää mielensä mukaan valtion olot ja lähtee\nheti Itään kuningas Mithridatesta vastaan.\n\nVasta suhteellisesti myöhään Sulla on siis voittanut suuren asemansa\nhistoriassa. Vain viimeisenä kymmenenä elinvuotenansa hän on todellakin\nollut suuri kohoten yli kaikkein muitten. Kuten niin moni vanhanajan\nihminen, hänkin vasta viidenkymmenen iässä alkoi täysin tajuta koko\nvoimansa, oman neronsa.\n\nTuo viisas mies voi laskea kuin viisi sormeansa, että Rooma heti hänen\nselkänsä takana jälleen joutuisi kansanpuolueen käsiin. Se ei häntä\nliikuttanut. Sulla tahtoi lähinnä suuressa sodassa kaikkien tapausten\nvaralle kasvattaa itselleen sotajoukon, joka tottelisi häntä yksin ja\njonka avulla hän myöhemmin voisi väkivallalla kaiken toimeenpanna,\naivan niinkuin Iulius Caesar myöhemmin teki.\n\nMithridates ei tosin ollut mikään uusi Hannibal, mutta hänestä uhkasi\nse tulla: aasialainen hirmuhallitsija Pontoksessa Mustan meren\nrannalla, kavala, sitkeä ja yritteliäs, lisäksi ruumiinvoimiltansa\natleetti. Etelä-Venäjän arot, Krimin ja Kolkhiksen hän oli vallannut,\nja, kun hän kuuli sekasorrosta Italiassa, tunkeutui hän ponnekkaasti\nlänttä kohti ja nostatti äkkiä koko kreikkalaisen Idän vapaustaisteluun\nRoomaa vastaan. Pelkkiä kreikkalaisia olivat hänen palvelijansa ja\nauttajansa; kreikkalaisia hänen sotapäällikkönsä. Mutta Mithridates\nitse on barbari ja sulttaani, joka puhuu kahtakymmentäkahta kieltä,\naina pelkää myrkkyä, epäilee läheisimpiänsä ja sukulaisten murhalla,\nhirmutöillä ja kauhulla valtansa lujittaa. Kun hän otti vangiksi erään\nrahanahneen roomalaisen herran, hän yhtä sukkelasti kuin julmasti\nvalatti tälle kurkkuun sulaa kultaa; vertauskuvallista kidutusta. Mutta\nsitten hän järjesti joukkomurhan. Niinkuin meidän päivinämme Idässä\nvihattuja armeenialaisia vastaan \"razzia\" toimeenpannaan, niin silloin\nVähän-Aasian kreikkalaiset yhtenä ainoana päivänä teurastivat 80,000,\ntoisten mukaan 150,000 roomalaista vaimoineen ja lapsineen. Kauhistava\nverilöyly.\n\nSota alkoi. Kuningas oli lähettänyt satumaisen suuren sotajoukon\n(alkuilmoitukset, joita me siitä saamme, perustuvat, kuten useimmiten,\ninnostuneeseen liioitteluun) vanhaan Kreikkaan. Atheenakin taisteli\nMithridateen puolella. Sulla saartoi ja valtasi ensin Atheenan ja\nlöi sitten nuo jättiläissotajoukotkin Boiootiassa kahdessa suuressa\ntaistelussa, Khairooneian ja Orkhomenoksen luona, vuosina 86 ja 85,\ntaisteluissa, joiden tarkasta kuvaamisesta saamme kiittää hänen omaa\nkynäänsä.\n\nSaavutus oli sitäkin suurenmoisempi, kun Sullalla ei ollut lainkaan\nlaivastoa ja Roomasta ei hänelle enää lähetetty penniäkään rahaa,\nei apujoukkoja; sillä kansanpuolue oli sillävälin julistanut hänet\nvaltionkiroukseen. Kansanpuolue oli jälleen vallassa Roomassa, ja\nvaltionkirouksen alaisena on Sulla suuren sodan käynyt. Mutta hän ei\nollut hiventäkään hentomielinen ja pyysi käytettäviksensä Delphoin\nja Olympian temppeliaarteet saadakseen pian rahaa. Delphoilaiset\nvastasivat tosin hänen kirjeeseensä, että Apollon lyyra oli temppelissä\nkumahdellut; se oli merkki, että jumala ei tahtonut aarteitansa antaa.\nMutta pilaa tehden Sulla kirjoitti vastaan: \"Päinvastoin, hyvät\nystävät. Jumala on ilmeisesti iloissaan saadessaan Sullalle rahaa\nantaa. Senvuoksi lyyra helkähti.\"\n\nHän pelasi nytkin uhkapeliä ja lausui aina nauraen: \"Minä tahdon olla\nnimeltäni Felix (s.o. 'Onnellinen'). Onni on mukanani; minä voin\nuskaltaa kaiken.\" Mutta hänen toimitarmonsa ja valppautensa oli yhtä\nsuuri kuin hänen onnensa. Hänet nähtiin taistelussa valkoisen hevosen\nselässä, nopeimman juoksijan, ja puvussaan hän kantoi mielellään\nsormensuuruista Apollon kuvaa; vaaran hetkellä hän veti pikku jumalan\nesille ja rukoili: \"Oi Apollo, tahdotko sallia onnellisen Sullan täällä\njoutua tuhon omaksi!\"\n\nMutta kaiken huomioonottaen Sullan suorittamat taistelut, jotka\nmainitsin, eivät oikeastaan olleet niin erikoisia; sillä hän taisteli\naivan kouluuttamatonta, eri tahoilta kokoonhaalittua aasialaista kansaa\nvastaan, joka häikäisi ainoastaan koreankirjavalla asullaan.[30]\nNuokin 90 viikatevaunua olivat vaikutuksen tavoittelua, ei mitään\nmuuta. Jos vihollisia todellakin oli 120,000, kuten Sulla ilmoitti,\nniin olivat heidän joukkonsa vain toinen toisensa tiellä; niiden\noli aivan mahdotonta liikehtiä. Meidän tarvitsee vain ajatella 19.\nvuosisadan myöhäisempiä kiinalaissotia, joissa samoin aivan vähäiset\neurooppalaiset sotavoimat ajoivat pakoon kiinalaisten sadattuhannet.\n\nRauhanpäätöksen tuloksena oli ainoastaan, että Mithridates vetäytyi\nentisille rajoillensa; Sulla oli siis käynyt vain puolustussotaa.\nTällöin joutuivat nyt lopuksi persoonallisesti vastakkain Sulla\nja kuningas, joissa Itä ja Länsi olennoituivat, molemmat aikansa\nnerokkaimmat, hirmuisimmat valtiaat: Sulla leikkaavan lyhytsanainen,\nkuningas hillittömän sanarikas. Kun Mithridates lopuksi oli\nsuostunut kaikkiin vaatimuksiin, Sulla syleili ja suuteli häntä.\nHistoriankirjoitus on tämän suudelmankin muistiin merkinnyt: niin\nerikoisen merkitykselliseltä se siitä näytti.\n\nMutta me olemme kadottaneet Mariuksen näkyvistämme. Hänen ylpeytensä\noli yhtäkkiä maahan lyöty. Valtionkirouksen alaisen Mariuksen pako\nkuuluu kuin sadulta. Takaa-ajajat ratsain hänen jäljissänsä: niin\nhän harhailee Terracinan luona pitkin Italian rannikkoa; ainoakaan\npurjevene ei uskalla ottaa häntä mukaan, tai lasketaan hänet heti\njälleen maihin. Siellä hän viruu, aivan yksinänsä, nälissään rannalla,\npiiloutuu metsiin, vanha 68-vuotias mies, kunnes hänen täytyi vielä\nsuohonkin kätkeytyä, aina kaulaa myöten veteen. Kuitenkin hänet saadaan\nkiinni ja raahataan sinne tänne köysi kaulassa. Erään kimbriläisen\norjan on määrä tappaa hänet; mutta tämä kauhistuu Mariuksen hehkuvia\nsilmiä niin kovin, että veitsi putoaa hänen kädestänsä. Vihdoin\nhän seikkailurikkaan purjehdusmatkan suorittamalla pääsee pakoon\nAfrikkaan, Karthagoon. Itse hän on keksinyt sanonnan: \"Gaius Marius\nKarthagon raunioilla.\" Sillä hänen oma onnensakin, jonka hän itsellensä\noli taistellut, oli mennyt pirstaleiksi kuten Karthago. Mutta ei\nroomalainen Africa maakuntakaan suvainnut häntä; niinkuin ahdistettu\nmetsänotus harhailee hän täälläkin pitkin hiekkaista rannikkoa, uhma\nsydämessä. Vasta Numidian kuninkaan vasallivaltakunnassa löytää hän\nturvapaikan; siellä hän jälleen voi väkeäkin ympärillensä koota.\nJa yhtäkkiä hän on jälleen Italiassa, mutta muuttuneena. Kelpo\nisänmaanystävä on nyt äkkiä kostonhenki. Niinkuin kuningas Lear tuli\nmielipuoleksi, kun hänet hyljättiin, niin myöskin hyljätty Marius.\nKurjinta kiittämättömyyttä hän oli saanut kokea; sillä hän oli isäinsä\nkaupunkia uskollisesti palvellut eikä ollut sitä koskaan loukannut.\nAsestetuin käskyläisin hän nyt vuonna 87 kulkee Roomaan, yhä vielä\nniissä ryysyissä, joita hän pakonsa aikana oli kantanut, tukka ja parta\nkuin metsäläisellä, säälittävänä, mutta kammottavana.\n\nVäkivallanteot olivat Gracchusten saaman lopun jälkeen Roomassa\npäiväjärjestykseen kuuluvia. Kaunis ihmisyys ja mielen jalous,\nkreikkalaisen filosofian lempeä vaikutus, joka Scipio Africanusta,\njoka itseänsä Gracchuksiakin oli hillinnyt, oli poissa, hälvennyt\nkuin kaunis satu. Jos kansa tahtoi äänestää, löi senaatti vaaliuurnat\nkumoon, jos sitä niin miellytti; päinvastoin kansa löi ilman muuta\nkuoliaiksi ne viranhakijat, jotka sitä eivät miellyttäneet.[31]\nHurjan raivoisia olivat varsinkin kaksi kansantribuunia Saturninus\nja Glaucia; he saivat väkivaltaisen lopun. Nyt oli väkivaltainen\nkonsuli Cornelius Cinna Roomassa isännöinyt. Cornelius Cinnan kanssa\nliitossa Marius nyt jakeli rankaisutuomioitansa, viiden päivän ajan,\nniinkuin kuolemanjumala, joka uhrinsa tahtoo. Tuijottavin katsein kulki\nhän pitkin katuja. Kaikki tulivat alamaisesti häntä tervehtimään.\nKenen tervehdykseen hän ei vastannut, sen hänen väkensä surmasi, ja\ntapettujen päät asetettiin puhujalavalle. Tämä kaikki kuuluu kylläkin\njulmalta; kuitenkaan uhreja ei ollut kovin monta. Kansa käyttäytyi\nmyöskin siivosti eikä ryöstänyt surmattujen taloja.[32]\n\nMutta Mariuksen hermosto oli aivan järkytetty. Hän heittäytyi\njuopottelemaan, huumatakseen kuumeellista kiihtymystään, joutui pian\njuoppohulluksi ja kuoli. Poljettu leijona! Kaiken elämänsä ajan hän oli\ntarkoittanut hyvää. Roomalaisten kiittämättömyys on siveellisesti ja\nruumiillisesti tuhonnut tämän suuren kansanmiehen, joka oli suora ja\nvilpitön kuin vain harvat.\n\nValtio-oikeudellisessa suhteessa on huomautettava, että Marius itse\nasiassa ei koskaan ole suunnitellut diktaattorina tai kuninkaana\nhallita Rooman kansalaisia, vaan ainoastaan laillista tietä saaden\nuusimiseen konsulinviran, kansan vuosi vuodelta aina uudelleen\nvapaatahtoisesti valitsemana suojelijana ja auttajana hän tahtoi\nulkomaisten sotien johdon käsissänsä pitää. Sillä se oli nuoruudesta\nasti ollut hänen urheilunsa, hänen kiihkonsa, hänen kunniansa.\n\nNeljä vuotta sen jälkeen Sulla voittajana saapui Idästä ja laski\nmaihin Brindisissä sotajoukkoineen, saaliineen. Roomassa oli jo kauan\npelolla ja vavistuksella häntä odotettu; sillä olihan hänet uskallettu\npanna valtionkiroukseen. Kansanpuolueen vallanpitäjät lähettivät\nlegioonansa häntä vastaan. Mutta Sulla, \"kettu\", joksi häntä sanottiin,\nymmärsi paremmin kuin kukaan ennen häntä houkutella, vietellä\nvastustajan joukot. Kokonaiset legioonat menivät pian sotakassoineen\nja lippuineen hänen puolellensa, ja vastustajan sotapäällikkö huomasi\nolevansa teltassaan surkuteltavan avuttomana yksinään. Niin Sulla nyt\ntoistamiseen väkivallalla valtasi isäinsä kaupungin. Ja nyt alkoi\nteurastus. Mistä tämä miehen äkillinen, rajattoman hirveä julmuus?\nOliko se vain kostoa siitä, mitä Marius oli tehnyt. Sulla tuli Idästä.\nMithridateen sulttaanihenki oli siirtynyt häneen tuossa suudelmassa,\njonka Sulla oli Mithridateelle antanut. Sulla, näyttelijä, esitti nyt\njoukkoteurastajaa Roomassa. Kamala oli jo hänen ulkonäkönsä, hänen\nkasvonsa: valkea, liidunvalkea ihonväri, tulipunaiset poskipäät tai\nparemminkin poskissa punaisia, tulehtuneita täpliä. Hän näytti kuin\nihomaalilla töhrityltä, aivankuin hän olisi paksulti käyttänyt punaista\nja valkeata väriä. Teurastajakasvot! Lisäksi voimakkaan siniset silmät\nja leikkaava katse.\n\nKaupungin edustajat haluavat voittajan kanssa keskustella ja menevät\nhäntä vastaan. Herättääkseen heissä tarpeellista kauhua Sulla heti\nesinäytöksenä siitä, mitä oli edessä, toimeenpanetutti aivan heidän\nsilmiensä edessä joukkosurmaamisen ja teurastutti 600 sotamiestä. Nyt\nkaikki jähmettyivät kauhusta. Oli marraskuu 82. Sitten nimitytti hän\nitsensä diktaattoriksi, ja nyt seurasi verilöyly arvossapidettyjen\nkansalaisten ja puoluemiesten keskuudessa. Kylmästi hymyillen Sulla\nlaittoi julkisia ilmoituksia nimiluetteloineen: tänään surmataan ne\nja ne miehet; ensimäisenä päivänä niitä oli vain 80, seuraavana 220\nja niin jatkuen. Nämä olivat n.s. proskiptsioneja. Ken proskiptsionin\nalaisen kätkee, olkoon kätkijä isäkin tai poika, hänen on kuoltava\nmyöskin. Silmitön säikähdys, kuolemantuska, kauhistus, kammo kaikilla\nkaduilla! 4,700 kansalaista sai siten surmansa. Kaikista kauheinta:\npieni Praenesten linnoitus Rooman lähistöllä oli häntä vielä viime\nhetkeen vastustanut; kaksitoistatuhatta sotamiestä oli kaupungissa;\neräänä päivänä Sulla säälittä hakkautti maahan, viimeistä miestä\nmyöten, nämä 12,000 nuorta miestä (eivätkä ne olleet maakuntalaisia,\nvaan syntyperäisiä italialaisia). Kynä vapisee tätä kirjoittaessa;\ntylsäksi täytyi käydä raudan, joka tuollaisen mestauksen suoritti.\n\nSe oli Mithridateen menettelyä. Kuka voisi siitä erehtyä? Näyttelijä\nSulla jäljitteli nyt sulttaania. Sullan haahmossa silloin Mithridates\nRoomaa teurasti. Aivan niinkuin tämä, Sulla myöskin nyt kokosi\nympärilleen Roomaan yksinomaan kreikkalaisia apureita Aasiasta.\nSulttaanimaista oli myöskin hänen rahanhimonsa, joka liittyi\nverenhimoon; tuomittujen talot ja tavarat, orjatkin Sulla takavarikoi;\nne joutuivat diktaattorin saaliiksi ja yksityisomaisuudeksi. Nämä\norjat hän sitten vapautti; niitä oli noin 10,000, ja hän teki\nniistä vapautettuina (_libertini_) pelätyt kätyrinsä, joita hänen\nmukaansa sanottiin corneliolaisiksi. Itsestänsä selvää on, että\nnäiden kymmenentuhannen joukossa kreikkalaiset ja aasialaiset\nolivat vallitsevia. Tämä joukkovapautus merkitsi siis samalla\naasialaisveristen kansalaisten tavatonta lisääntymistä. Muutoin\nSulla itse istui jonkinlaisella lavalla tai tiskillä (_bema_) ja möi\nsaaliiksi otetun omaisuuden, irtaimen ja kiinteän, huutokaupalla\npolkuhintoihin häpeämättömällä tavalla suosikeilleen, useinkin\nalhaisimmille heittiöille, laulajille, näyttelijöille ja kurtisaaneille.\n\nErään näistä suosikeista, Khrysogonoksen, tunnemme tarkemmin Ciceron\nesityksestä. Sillä nuori 26-vuotias Cicero oli itse saanut elää nuo\najat. Tämä entinen orja Khrysogonos, hänkin aasialainen, kohteli\narvossapidettyjä roomalaisia herroja _en canaille_ ja eli häpeämättömän\nylellisesti.\n\nLuonnollisesti Sulla vietti sitäpaitsi Mithridateesta saavuttamaansa\nvoittoa triumfina valtavan loistavasti. Hän talletti kymmenennen\nosan saaliistaan Herkuleen pyhättöön, ja sillä järjestettiin kansan\nkestitseminen, mässäys ja juopottelu, jota kesti monta päivää. Määrätty\noli, että sellaisesta ikäänkuin pyhästä ateriasta, joka oli alkuisin\ntemppelistä, illalla ei saanut mitään jätteitä jäädä pöydälle, ja niin\nheitettiin herkullista ruokaa iltaisin suuret määrät läheiseen Tiber\njokeen. Niin ylenmäärin täydet olivat pöydät. Kansa ei jaksanut niitä\ntyhjentää.\n\nKolmen vuoden ajan Sulla oli näin kaikkivaltiaana diktaattorina.\nMutta mihin hän käytti mahtiasemaansa! Hän ei aikonut perustaa\nhallitsijasukua. Se oli vielä tälle ajalle vieras ajatus! Mutta\nhän tunsi itsensä kylläkin kutsutuksi pakoittamaan Roomalle uuden\nhallitusmuodon, hengeltään taantumuksellisen hallitusmuodon, jossa\nhän teki tyhjäksi kaikki Gracchusten saavutukset, syrjäytti jälleen\nritarisäädyn täydellisesti, supisti kansantribuunien vallan, mutta\njärjesti sitävastoin uudelleen vallan ja lainsäädännön senaattorien\nkäsiin, joiden piti tästälähtien olla eroittamattomia: todella suuri,\njärjestelmällisesti yksityiskohtia myöten mietitty työ. Pysyvä arvo oli\ntässä ennen muuta tuomiolaitoksen uadestijärjestämisellä.\n\nSe oli Sulla, onnellinen, Rooman ensimäinen yksinvaltias, caesarien\nedelläkävijä, kevytmielinen, elämän kylläisyyden velttouttama,\nturtunut, tunnottomuuteen panssaroitunut ihminen. Sangen harvinainen\nluonne. Turhaan etsii hänessä pehmyttä kohtaa, jotakin ihannetta,\njotakin syvempää tunneliikahdusta. Hänellä oli käytettävissään kahdet\nkasvot: julkisesti esiintyessä aina jäykkä itsevaltiaannaamio; niin\npian kuin hän pöytään asettui, hän aina vain oli suruton hulluttelija\nja hupainen pöytätoveri, joka ei pilaa turmele. Todellinen _ihminen_\nhän oli kenties ainoastaan suhteessaan Metellaan, neljänteen\nvaimoonsa,[33] joka lahjoitti hänelle kaksoiset. Joskaan Sulla\nei todella kunnioittanut häntä, hän kumminkin tahtoi nähdä häntä\nkunnioitettavan. Kun Metellan täytyi paeta Roomasta, hän tuli Sullan\nluo Atheenaan; se tapahtui Sullan piirittäessä tätä kaupunkia. Aina\nivalliset atheenalaiset laskivat kompiansa pöyhkeästä naisesta,\nmutta Sulla kosti sen tiikerimäisen verisesti. Kun Metella kuoli,\nsilloin hän kumminkin osasi lohduttautua. Forumilla Roomassa piti\njuuri olla gladiaattoritaistelut; s.o. avoimella torilla pakoitettiin\nmuutamia satoja sotavankeja suorittamaan taistelu, jossa todella oli\nkysymyksessä elämä ja kuolema. Arvoisa yleisö, varsinkin roomattaret,\nhalusi näet sopivassa tilassa toki nähdä hiukan verta ja joitakin\nruumiita. Kun Sulla tuli katsojain joukkoon, astui eräs nuori ylhäinen\nnainen, Valeria, samaa tietä, ja hän tunsi ihmeekseen, että tämä häntä\nkosketti, että hän otti hänen togastansa villahöytäleen tai langan.\n\"Anteeksi\", nainen sanoi, \"älä ihmettele; minä tahdoin vain omistaa\npienen haintuvan sinun onnestasi.\" Sitten, esityksen kestäessä,\nkeskellä kiihoituskirkunaa, miekkailijain kuolonkorinaa: kaiken aikaa\nkiemailua, toisiinsa tuijottamista, hymyilyä, rakastunutta silmäpeliä.\nVähän ajan perästä oli Valeria 58-vuotiaan viides vaimo. Mutta Sulla\nvälitti hänestä vähän ja harjoitti rakasteluinansa, kuten nuoruudet\npäivinänsä, varieteeväen ja puolimaailman ihmisten kanssa eikä\nyksinomaan naispuolisten.\n\nSuuri silmänkääntäjä! Yllätysten mies! Kun Sulla oli loppuunsuorittanut\nhallitusmuototyönsä, hän eräänä päivänä kaikkien hämmästykseksi\nvetäytyi takaisin yksityiselämään. Oltiin kummissaan: sittenkuin hän\nkansalle oli persoonallisesti ilmoittanut tapahtuneen tosiasian, hän\nilman mitään suojelusväkeä uskalsi läpi ihmisjoukon kulkea kotiinsa.\nHän luotti sokeasti onneensa, ja todellakin: koston tikaria ei\nkohonnut. Häntä ei pistetty kuoliaaksi. Olla ollut valtiaana, olla\nhallitusmuodon antaja tyydytti hänen kunnianhimoansa; \"hallitsemisen\"\njokapäiväiset vaivat olivat hänelle liian ikävystyttäviä. Napolin\nlahden rannalla, ei kaukana Posilipposta, missä niin monet jo ovat\nsuloista lepoa etsineet, hän tahtoi nyt elää yksityiselämää, vähän\nkalastaa ja metsästää ja näytellä luonnonihailijaa. Mutta kohtalo\ntahtoi toisin. Sellainen runollisuus oli liian hyvää hänelle. Häntä\nkohtasi siellä heti kamala tauti, ja hän kuoli siihen pian suuria\ntuskia kärsien, vuonna 78. Vielä kolme päivää ennen viimeistä\nverensyöksyä hän kirjoitteli kunnianjanoisena muistelmiansa.\n\nMitä hän jätti jälkeensä? Maailmanhistoria on oikeudellinen. Ei\nkuvapatsasta, tuskin rahakuvaa on Sullasta säilynyt, ja hänen\nsuuren hallitusmuototyönsäkin tapahtumain virta on kohta hänen\nkuolemansa jälkeen suurimmaksi osaksi kuin poishuuhtonut. Mutta hänen\nesimerkistään opittiin. Suuret miehet, jotka nyt seurasivat, Pompeius,\nIulius Caesar, Marcus Antonius, oppivat nyt, että kaikki lait, vaikka\nne vaskeenkin kaiverretaan, eivät ole muuta kuin paperia, johon jo\nlähin päivä tekee reikiä, ja että Rooman yksinvaltias, jota kaikki\nodotti, voi valloittaa paikkansa vain joukoittaisilla oikeusmurhilla ja\njuurinensa hävittämällä paremmat kansalaisperheet. Koska Iulius Caesar\njätti tämän tekemättä, sen tähden hän itse tuli murhatuksi. Koska\nMarcus Antonius seurasi Sullan veristä esimerkkiä, sen tähden on Rooman\nkeisarivalta Augustuksen aikana lopultakin todella syntynyt.\n\n\n\n\nLUCULLUS\n\n\nRoomalla oli ollut ensimäinen tyranninsa. Hän oli tullut siksi\nsotajoukon voimalla. Marius loi palkkasotajoukon, niin luodun sotaväen\navulla, joka ei palvele isänmaata, vaan ainoastaan päällikköänsä,\nSulla valloitti pääkaupungin, maailman. Mutta Sullan valta ei kestänyt\nkauan, ja olosuhteet jäivät niin epävarmoiksi, kuin mitä ne olivat.\nPulmia karttui, ja joittenkin suurten miesten piti vielä murskata\nitsensä, ennenkuin maailma voi saavuttaa täysin tyydyttävän tilan;\nkolme huomattavaa nuorta miestä oli valtakunnassa, kun Sulla kuoli:\n_Sertorius, Lucullus_ ja _Pompeius_.\n\nSertorius, oiva kansan mies, jossa Marius ikäänkuin jatkuvasti eli, ei\npääkaupungin lapsi, vaan italialaisesta vuoristokaupungista vaeltanut:\nhän hylkää sen taantumuksellisen hallitusmuodon, jonka Sulla oli\nantanut, ja perustaa kaukaiseen Espanjaan pienen roomalaisvaltakunnan\nitselleen, järjestää siellä ympärillensä senaatin, jolleka hän myös\ntodellakin korvaansa kallistaa, ja niin silloin, juuri tämä Sertorius\non antanut ensimäisen näytteen perustuslaillisesta yksinvallasta. Hän\noli oikeastaan aikansa ihannesankari, oikeudenmukainen, maltillinen,\nuskollinen, päättäväinen ja voittamaton: kaikki ihailivat häntä. Tämä\nSertoriuksen espanjalainen valtakunta sai olla hätyyttämättä vuodet\n80--76. Hän toivoi aikaa, jolloin hän itsensä Rooman voisi puolellensa\nvoittaa, ja hänessä eli Gracchusten henki. Mutta hänen päivänsä\npäättyivät vuonna 72 salamurhaan. Itse asiassa voitiin silloin kylläkin\nvain Roomasta luoda historiaa, ja silmä kääntyy niin ollen noihin\nmolempiin toisiin eteviin miehiin, Lucullukseen ja Pompeiukseen. He\nolivat kaupunkiroomalaisia. Käsittelemme ensin Lucullusta.\n\nLucullus nimellä on vielä nykypäivinä hyvä kaiku: lukullista elämää!\nRuokahalu nousee, ja ihmeellisiä tuoksuja virtaa keittiöstä!\nPäivällinen seitsemine ruokalajeineen, ostereineen ja kalkkunoineen\nkuvautuu eteemme: herkkusuun uni, ja ennen kaikkea _kirsikat_. Lucullus\nse ensimäisenä kirsikan Eurooppaan toi.[34] Jokaisen, joka meillä\nnykyisin kesäaikoina herkuttelee tällä hedelmällä, jokaisen pojan,\njoka kesällä korkeaan kirsikkapuuhun kiipeää, on tällöin kunnioituksen\ntuntein ajateltava Lucullusta. Mutta pääasia on kai harvoille\nkirsikanystäville tunnettu, nimittäin että Lucullus oli suurimpia\nsotapäälliköitä, mitä koskaan on elänyt, joka tapauksessa rohkeimpia\nja osuvaisimpia, ja meille avautuu, kun seuraamme hänen sotaretkiänsä,\nensikertaa satumainen Itämaa.\n\nVuonna 78, kun Sulla kuoli, suunnattiin jännittyneinä katseet\nLucullukseen ja Pompeiukseen. Kumpi heistä oli tuleva Sullan\nvalta-aseman perijäksi!\n\nSellaista verenvuodatusta, minkä Marius ja Sulla olivat Roomassa\ntoimeenpanneet, ei heihin nähden tarvittu peljätä. Ylipäänsä se\nroomalaisuus nyt kokonansa lakkaa, joka, kuten Marius, vieroo\nkreikkalaista sivistystä. Kreikkalainen sivistys on tämän jälkeen\nkoululaitoksen avulla valloittanut kaikki perheet, ja Scipioiden\nperiaatteet, Cornelian henki oli voittanut. Kaikki on nyt kreikkalaisen\ntaide-elämän, ajatuselämän täyttämää. Sullassa tämä oli ollut vielä\nsangen ulkopuolista. Sulla oli tosin laahannut Atheenasta Roomaan\nfilosofi Aristoteleen alkuperäiset käsikirjoitukset. Mutta hän ei\nole itse niihin katsahtanut, hän ei tiennyt, mitä niille tehdä, ja\nvasta Lucullus toi Amisoksesta Roomaan kreikkalaisen Tyrannion, joka\nnämä kirjoitukset todella sai avautumaan. Sullalle olivat sellaiset\nkirjat ainoastaan kerskailunesineitä hänen sotasaaliissansa, ja\ntodellisuudessa häntä ilahduttivat ainoastaan, kuten olemme nähneet,\nkreikkalaisen teatterin alhaiset ilveilytuotteet. Lucullus sitävastoin,\nCaesar ja kaikki seuraavat ovat rakkaudesta ja vakaumuksesta\ntäyskreikkalaisia; kreikkalaisuus herää heissä uuteen elämään,\nmutta roomalaisen vankassa luurakenteessa: jättiläisluonteita\nvalaskalannikamineen verrattuina purolohen lailla hentorakenteiseen\nkreikkalaiseen.\n\nLucius Licinius Lucullus oli ylhäistä sukua, mutta köyhtynyt. Lisäksi\npainoi häntä esi-isiensä huono huuto, varsinkin hänen äitinsä, mutta\nmyöskin isän, joka oli lahjain ottamisesta tuomittu. Mutta Sulla suosi\nhäntä; myöskin nuoren Luculluksen ensimäinen esiintyminen herätti\nyleistä mielenkiintoa: hän esiintyi sen miehen, auguri Serviliuksen,\nsyyttäjänä, joka oli saanut hänen isänsä tuomituksi. Se oli uljasta;\nse herätti huomiota; sillä kaikki oikeudenkäyttöhän tapahtui\ntäysin julkisesti; kansa jakaantui eri puolille, syntyi melskeitä,\nhaavoitettuja.\n\nSitten Lucullus oli upseeri. Sulla veti hänet puoleensa, ensiksi mukaan\ntaisteluun italialaisia vastaan, sitten retkellensä Mithridatesta\nvastaan. Sullan sotakassa oli silloin tyhjä, ja hän ryösteli puhtaaksi\nkreikkalaisten temppeleitä; Lucullus otti tehtäväkseen lyödä\nhänelle rahaa ryöstetyistä kulta- ja hopeaesineistä; sitä sanottiin\n\"Luculluksen rahaksi\" ja se oli hyvässä kurssissa. Mutta Sullalla\nei ollut myöskään laivastoa, ja hänen vastustajansa Mithridateen\nlaivastot hallitsivat kaikkia rannikoita. Silloin valtasi Luculluksen\nseikkailuhalu. Väsähtämättömyys ja ripeät liikkeet olivat hänelle\nominaista; kukaan sotapäällikkö ennen häntä ei ollut siinä hänen\nvertaisensa; Iulius Caesar oli tässä hänen oppilaansa. Vihollisen\nkaleerilaivain kaikkialla väijyessä, osaksi valtavia sota-aluksia,\njoissa viisi souturiviä päälletysten, uskaltautui Lucullus niitten\nvälitse läpi parilla kolmella laivalla, ensiksi Cyrenaicaan\n(tuohon Cyrenaicaan, johon italialaiset äskettäin, Dernan luo,\novat asemiin asettuneet). Siellä hän antoi eräälle kaupungille,\njoka häneltä sitä pyysi, sivumennen uuden hallitusmuodon; hän oli\nsuunnilleen ylioppilasiässä, ja tämä oli hänelle kuin käytännöllinen\nvirkatutkinto: hänestä oli hauskaa osoittaa, että hän oli lukenut\nPlatonin kirjoituksen parhaasta valtiosta. Mutta sitten kävivät hänen\nkimppuunsa merirosvot, jotka siihen aikaan olivat kohoittautuneet\nensi luokan merivallaksi ja taistelivat Mithridateen puolesta.\nNiin Lucullus tuli putipuhtaaksi ryöstettynä miehenä Egyptin\npääkaupunkiin, Aleksandreiaan, ja siellä hänet heti nuori kuningas\nPtolemaios Sullan edustajana otti vastaan kuin prinssin, lahjoja\nja imartelua hänelle tuhlaten; mutta Egyptin laivastoa, jota hän\noli tähtäillyt, hän kumminkaan ei saanut. Egypti oli varovainen;\nse pelkäsi Mithridatesta. Muutoin jokainen roomalainen, joka tuli\nEgyptiin, katseli heti hiukkasen myöskin vanhaa Memfistä ja pyramideja,\nobeliskeja ja sfinksejä ja töhersi nimensä, jos suinkin mahdollista,\nMemnonin pylvääseen, josta tarun mukaan auringon sarastaessa lähti\nihmeellisiä ääniä; sinne matkustettiin vartavasten kuulemaan sen\nsoivan. Mutta Luculluksella ei ollut aikaa. Kyprokseen! oli hänen\npäämääränsä ja Kyproksessa hankki hän lopulta itsellensä laivaston,\njota hän tarvitsi. Talvi tuli; vihollisen amiraalit huilivat, että\nhän ei uskaltautuisi merelle, ja vetäytyivät syrjään. Sillä vanhan\najan sotalaiva ei tosiaankaan voinut selviytyä talvimyrskyssä merellä.\nMutta Lucullus pani alttiiksi kaiken. Että ainoakaan vihollinen\nei häntä huomaisi, hän ainoastaan yöllä veti purjeet ylös ja tuli\nniin onnellisesti edelleen aina Rhodos saarelle saakka. Rhodos oli\nmerivalta ja aina Rooman ystävä; ja jopa otti Lucullus Mithridateelta\njoitakin satamapaikkoja, ennen kaikkea Kyzikoksen kaupungin, voittipa\nmeritaistelunkin, ja Sullalla oli nyt hänen toimestansa rannikkoturva,\njota hän tarvitsi. Lucullus oli nyt noin 21-vuotias. Hän näytti\nnyt, että puoluelaisuskollisuus merkitsi silloin enemmän kuin\nisänmaanrakkaus. Sillä toinenkin roomalainen päällikkö, nimeltänsä\nFimbria, oli silloin kahden legioonan kanssa Vähässä Aasiassa:\nnerokas soturi, mutta kansanpuolueen mies ja Sullan vihaama. Fimbria\nsulki silloin maanpuolelta Mithridateen erääseen satamakaupunkiin\nja kutsui Lucullusta avuksi. Jos Lucullus merenpuolelta tuli apuun,\nniin voivat he Mithridateen saada vangiksi kaupungissa, menestys oli\nvarma, ja siten olisi kaikki myöhemmät taistelut tehty tarpeettomiksi;\nmaailmanhistoria olisi saanut aivan toisen käänteen. Mutta Lucullus ei\ntullut; hän ei tahtonut Sullan vastustajalle tehdä mahdolliseksi tätä\nmenestystä.\n\nMutta niihin verilöylyihin, joilla Sulla sitten Rooman kansalaisia\nraateli, oli Lucullus aivan osaton; samaten surmattujen omaisuudesta,\njonka Sulla laumallensa Roomassa lahjoitteli ja haaskasi, ei\nLucullukselle onneksi tullut osaa, ja hän esiintyi täysin puhtaana.\nSillä hän oli silloin Vähässä Aasiassa, jonne hän oli jäänyt kokoamaan\ntai oikeudenmukaisesti jakamaan määrätyt suuret sotaverot. Mutta\ntestamenttinsa toimeenpanijaksi Sulla hänet kylläkin teki; niin,\nmyöskin Sullan jälkeensäjättämä muistelmateos piti Luculluksen\njulkaista.\n\nNuoren miehen piti voittaa vaikeudet; hänellä oli silloin enemmän\nluottoa kuin rahaa; hän nai erään ylhäisen naisen, mutta myötäjäisittä.\nKuitenkin hän aediliksenä kykeni järjestämään Roomassa loistavia\nnäytäntöjä, joissa hän ensimäisen kerran antoi yleisön nähdä\nelefanttien taistelevan hiekoitetulla torilla härkäin kanssa. Kun hän\nsitten Afrikkaa hoiti, hän osoittautui kunnialliseksi hallintomieheksi;\nse mainitaan erittäin; se oli suuri merkillisyys, siihen tapaan kuin\nnykyisin Venäjän valtakunnassa.\n\nSilloin tuli uusi suuri sota. Juuri vuonna 74, kun Lucullus oli\nkonsulina, varusti kuningas Mithridates jälleen valtavan lukuisan\nsotajoukon ja hyökkäsi ensin naapurimaansa Bithynian kimppuun, sitten\nitse Rooman alueelle Vähässä Aasiassa. Pompeius ja Lucullus, molemmat\nRooman miehiä, halusivat ylipäällikkyyttä Mithridatesta vastaan.\nMutta Lucullus sai sen. \"Missä on nainen?\" Tässä kuulemme ensi kertaa\nnaisvaikutuksesta. Kerrotaan: puolimaailman suurten naisten joukossa\nherätti silloin huomiota muuan Praecia; hän oli vaikutusvaltaisinten\nmiesten rakastajatar ja uskottu; Lucullus valloitti hänen suosionsa\nhuomaavaisella kohteliaisuudellaan, ja Praecia puuhasi hänen hyväksensä\nmenestyksellä. Itse asiassa olikin Luculluksella täysi oikeus tähän\nkorkeaan asemaan. Sillä hän tunsi Vähän Aasian kuin konsanansa kukaan;\nhän oli jo siellä taistellut, oli siellä ennenkaikkea Kyzikoksen,\nmerikaupungin, Mithridateen käsistä vapauttanut.\n\nJa juuri nyt syöksyi kreikkalainen sulttaani jälleen Kyzikoksen\nmerikaupungin kimppuun, luonnollisesti suunnattomalla ylivoimalla\n(ilmoitukset niistä aasialaisista sotajoukoista nousevat aina\nsatoihintuhansiin, ja ehdottomasti on taipuvainen luvun joka kerran\nkymmenellä jakamaan). Niin, olipa Mithridates sillävälin yrittänyt\nasestaa ja harjoittaa joukkonsa roomalaiseen tapaan, suunnilleen\nniinkuin nykyisin saksalaiset upseerit Kiinassa tai Turkissa koettavat\ntoimeenpanna preussilaista komentoa. Mutta muonituslaitoksesta oli\nkurjasti huolehdittu. Tämän hankki Lucullus tietoonsa, miehitti\nsotajoukkoineen korkeat asemat (hänellä oli yleensä ainoastaan noin\n30,000 miestä jalkaväkeä, 2,500 ratsumiestä), puristi vihollisen laumat\nahtaalle alalle piirittämänsä kaupungin muurien edustalle ja katkaisi\nviikon ajan heiltä tyystin kaiken muonantuonnin; se ei ollut suinkaan\nn.s. teatterisotaa; hän taisteli ainoastaan epälukuisia vihamielisiä\nvatsoja vastaan. Pian tekivät työtänsä nälkä ja kulkutaudit ja mitä\nsurkeimmat olot. Epätoivoissaan nälistyneet joukot hajaantuivat,\nja leikkiä vallan oli hakata ne maahan. Mithridates pääsi pakoon\nlaivastoineen. Tämä oli ensimäinen menestys. Lucullus soi tuskin\nitsellensä levonhetken (levähdys noissa Välimerenkaupungeissa oli\nniin suloinen!), kun, niin kerrotaan, Venus jumalatar -- Sullan\nsuojelusjumalatar -- ilmestyi hänelle unessa ja puhui: \"Älä lepää,\nmetsämies; saalis on lähellä.\" Hän seuraa unen ääntä, tulee\nMithridateen laivaston jäljille ja voittaa nyt tämänkin toistamiseen,\ntaistelun toisensa jälkeen. Mithridates pakenee suurimmassa hädässä\nDardanellien läpi Mustalle merelle, joutuu siellä hirmuisten myrskyjen\nja pelastaa kaapparilaivana hädin tuskin elämänsä.\n\nMistä Luculluksella oli ne laivat, joilla hän nämä taistelut taisteli?\nKreikkalaiset kaupungit, Rhodos etunenässä, ne hankkivat hänelle.\nRooman senaatti tarjosi Lucullukselle vasta nyt 3,000 talenttia\nlaivaston rakentamista varten. Mutta hän vain kiitti tarjouksesta. Hän\ntahtoi osoittaa, että sota Idässä itse maksaa itsensä. Sodan ei pitänyt\nmaksaa mitään Roomalle. Siten on myöhemmin vielä suuri Napoleon sotansa\nkäynyt. Mutta Rooma on Lucullusta siitä huonosti palkinnut.\n\nHänen päällikkyyttänsä pidennettiin. Ja nyt hän suunnitteli suurempia.\nMithridateen lyöminen ei tyydyttänyt häntä; hänen täytyi ottaa\nMithridates vangiksi. Sillä niin kauan kuin tämä savijalkajättiläinen\noli olemassa, hän oli ainaisena uhkana: jättiläinen oli nälkäinen\nja sitkeähenkinen. Ilman senaatin määräystä, niin, kuten myöhemmin\nsanottiin, vastoin Roomassa hallitsevien arvohenkilöitten tahtoa, ja\nvaikka vielä hänen oma sotajoukkonsakin kaikkine upseereineen juuri\nnyt pyysi puolen vuoden lepoa, Lucullus kesällä 73 läksi kaukaista\nPontosta, Mithridateen perintömaata, vastaan. Se on se maa, jonka nimi\nnyt on Trapezunt.\n\nSe ei ollut helppo asia. Lännessä, Smyrnan ja Miletoksen lähistöllä,\noli Vähä Aasia mitä kukoistavinta puutarhamaata, rannikkoparatiisin\nmaa, missä jalot omenat ja päärynät, mantelit ja aprikoosit villinä\nkasvavat ja rhododendrat ja granaatit, oleanderit ja azaleat vapaan\nauringon alla kukkivat. Mutta tämän Lucullus jätti nyt taaksensa\nja tunkeutui ylämaan autioille aroille. Alkumetsän peittämät\nrannikkovuoret Vähän Aasian pohjoisrannalla aina Pontokseen saakka\nkohoavat 1,300--1,900 metrin korkeuteen. Jäätä, lunta ja kuuraa ja\npitkät talvet oli hänellä odotettavissa Pontoksessa ja Armeeniassa.\n\nHän tarvitsikin senvuoksi todellakin aluksi kuormaston, jossa oli\n30,000 kuormankantajaa (galatalaisia, galliaisperäistä väkeä), joiden\nmääränä oli yksinomaan armeijan perässä, sen tarpeiksi, laahata\nhartioillaan viljaa. Mutta Pontoksessa avautui roomalaisille äkkiä\naavistamattoman rehevä maa, karjaa ja hedelmiä loppumattomiin. Ja\nsiellä Lucullus löysi kirsikankin. Pontoksenmaasta hän on suloisen\nkirsikkapuun mukanansa tuonut.\n\nMutta legioonasotamiehet välittivät vähän sellaisesta hedelmästä ja\nhuokeasta raavaanlihasta; he tahtoivat rahaa! rahaa! he tahtoivat\ntodellista saalista ja olivat harmissaan, että ainoatakaan kaupunkia,\nainoatakaan niistä lukuisista linnakkeista, joiden holveissa vihollisen\nrikkaudet lepäsivät, Lucullus ei antanut väkirynnäköllä vallata.\nSotilaille sotaretki maksoi vaivan, ainoastaan jos oli kaupunkeja\nryöstettävissä. Lucullus sitävastoin osoittautui inhimillisyyden\npuoltajaksi ja säästi, niin kauan kuin se kävi päinsä, varsinkin\nsellaisia paikkoja, missä _kreikkalaisia_ asui.\n\nSilloin tultiin vihdoin Kabeiraan. Kabeira oli vihollisen\npuolibarbarinen pääkaupunki. Sinne oli Mithridates linnoittautunut.\nÄrsytetty pantteri asettautui vastarintaan. Kuinka saada se kiinni!\nKauan vitkasteltiin ja aikailtiin. Eräällä hirvenmetsästyksellä vihdoin\npontoslaiset vastoin tahtoansa osuivat kohtaamaan roomalaisia. Mutta\nroomalaiset pakenevat. Se oli häpeällistä. Luculluksen täytyy itsensä\nheittäytyä ensimäisiin riveihin saadakseen taistelun jälleen käyntiin.\nPaenneiden sotamiesten hän rangaistukseksi antaa riisua sotilaspuvun,\nja niinkuin orjain maanviljelystöissä heidän täytyy vyöttämättömässä\ntakissa toveriensa silmien edessä tehdä maatöitä.\n\nMithridates ei luottanut kenttätaisteluun; mutta oli vielä toinenkin\ntaistelukeino; se oli salamurha. Kuninkaan luona oli eräs aasialainen\npikkuruhtinas Olthakos; hän otti yrittääksensä. Liukas mies ilmestyy\näkkiä Luculluksen luo, selittää, että hän on joutunut Mithridateen\nkanssa vihoihin, sokaisee alttiilla kiintymyksellään roomalaisen ja\nsaavuttaa hänen luottamuksensa, ystävyyden ja saa lopuksi vapaan\npääsyn päällikön telttaan. On keskipäivä. Hän suorii ensin hevosensa\npakovalmiiksi, sitten hän lähtee, \"tikari pukuun kätkettynä\",\nLuculluksen telttaan ja esittää pyynnön saada häntä puhutella. Lucullus\nolisi varmaan hänet päästänytkin puheillensa; mutta hän nukkui juuri,\nja orja pelasti hänet. Sillä hänen kelpo kamaripalvelijansa Menedem\nkieltäytyi häntä herättämästä (ei pidetty vain kamaripalvelijoita, vaan\nerityisiä herättäjiäkin), ja kun Olthakos kävi yhä pakkautuvaisemmaksi,\nMenedem tarttui häneen kiinni ja työnsi väkivallalla ulos. Varottiin\ntarkoin aikaansaamasta melua. Mutta salamurhaaja huomasi, että hänen\nkäytöstapansa oli ollut silmiinpistävää, ja hän pakeni.\n\nPian senjälkeen tapahtui taistelu, jossa Mithridates kadotti kaiken.\nSekasorrossa ei hänellä ollut edes hevosta, millä paeta. \"Kuningaskunta\nhevosesta!\" Eräs hänen eunukeistaan pelasti hänet. Jos Luculluksen\njoukot eivät olisi heti suinpäin syöksyneet ryöstämään telttoja,\nMithridates olisi varmaan itse joutunut vangiksi. Voi ymmärtää\nsotapäällikön mielenkuohun ja raivon; hänen käskynsä kaikuivat turhaan.\nJoukot luulivat, että hän vain ei suonut heille saalista. Itse Kabeiran\nkaupungista löydettiin määrättömät kuninkaalliset aarteet; mutta\nmyöskin useita valtiollisia vankeja Lucullus siellä veti esiin syvistä\nvankikomeroista aivan kuin kaivononkaloista; he olivat saaneet siellä\nkauan riutua ja nousivat kuin kuolleista.\n\nSitten kuninkaan haaremi. Se oli eräässä toisessa varustetussa paikassa\nlähistössä. Mithridates ei voinut sitä viholliselta pelastaa, sentähden\nhän nyt surmautti kaikki vaimonsa, myöskin kaksi sisartansa. Hänen\nsisarensa olivat naimattomia ja noin neljänkymmenen vuoden vanhoja,\nmutta hänen kaksi päävaimoansa olivat aito joonialaista, kreikkalaista\nverta, Berenike Khioksesta ja Monime Miletoksesta.\n\nMonimea Mithridates oli kerran kosinut tarjoamalla viittätuhatta\nkultarahaa; mutta hän oli vastannut, että kuninkaan piti lähettää\nhänelle diadeemi ja tehdä hänet todella kuningattareksi; muutoin hän ei\ntulisi. Mithridates teki sen. Mutta Monime itki sitten nuorta elämäänsä\nja suri kauneuttansa, joka hänen, kuningattarena, kaukana hienosta\nkreikkalaisesta sivistyksestä, täytyi kuin häkkiin sulkea. Nyt tuli\nkäsky kuolla. Hän otti itse diadeemin ja kiersi sen kaulansa ympäri,\nsillä kuristaakseen itsensä. Mutta se meni siinä rikki, ja hän huoahti:\n\"Oi viheliäinen rääsy, _siihen_ edes et minulle kelpaa.\" Sitten antoi\nhän pistää itsensä kuoliaaksi. Mithridateen sisarista toinen herjaten\notti tarjotun myrkyn, mutta toinen sitävastoin, Stageira nimeltänsä,\nylisti veljeänsä ja kiitti häntä, että sai kuolla vapaasti ja\nkärsimättä keneltäkään roomalaiselta väkivaltaa.\n\nLucullus olisi tämän naissaaliin mielellänsä vienyt mukanansa Roomaan,\nniinkuin Aleksanteri suuri otti saaliikseen kuningas Dareioksen\nnaiset. Sen sijaan hän nyt riisti viholliselta muutamia kukoistavia\nrannikkokaupungeita, Herakleian, Sinopen, Amisoksen, ja päästi pakosta\nsotaväen ryöstöhalun niissä valloilleen. Kaunis Amisos, Atheenan\ntytärkaupunki, joutui silloin liekkien tuhottavaksi. Kreikkalaisia\nihailevalta Lucullukselta virtasivat kyyneleet, hän rukoili sotamiehiä\nturhaan sammuttamaan paloa. Lucullus on sitten Amisoksen jälleen\nrakentanut, paenneet asukkaat takaisin kutsunut.\n\nMutta äkkiä oli hänellä edessänsä vieläkin suurempi tehtävä.\nMithridates oli paennut Armeeniaan. Armeenian Tigranes, kuningasten\nkuningas, oli Mithridateen appi; Armeenia, vielä vallan tuntematon\nlaaja maa, korkeitten vuorien sisälle panssaroitunut; Tigranes itse\nvalloitushaluinen moguli, kuten tätä yleensä kuvaillaan, tähän saakka\naina vain voitokas ja senvuoksi tyhmänylpeä ja pöyhistynyt. Kauan\nsitten hän oli uudeksi hallituskaupungikseen perustanut valtavan\nTigranokertan kaupungin ihmeellisine babylonialaispalatseineen,\nkreikkalaisine teattereineen j.n.e. Saadakseen asukkaita tähän\nkaupunkiin hän oli pannut liikkeelle ja tänne kuljettanut kahdentoista\nvalloitetun kreikkalaisen pikkukaupungin asukkaat: alakuloinen\nasujamisto. Kun tämä Tigranes ratsasti maansa läpi, täytyi neljän\nkukistetun kuninkaan aina orjan puvussa juosta hänen rinnallansa, ja\nkun hän valtaistuimellansa istui, nuo samat neljä seisoivat kädet\nristissä: orjuutta osoittava asento.\n\nLucullus oli nyt ollut vuoden sodassa, mutta Rooma ei lähettänyt\nhänelle mitään apujoukkoja; hänellä oli nyt enää käytettävänään\nainoastaan 12,000 jalkamiestä ja ratsumiehiä 3,000 seutuville. Tuo\nrohkea mies ei ollut siitä huolissaan; ei myöskään legioonainsa\nnyreästä mielialasta, eikä myöskään Rooman määrääväin puoluejohtajien\npaheksumisesta.\n\nMutta ensin hän teki vielä rauhantyön; hän lähti takaisin kauniille\nlänsirannikolle, Pergamoniin ja Efesokseen ja pelasti siellä asemansa\nnojalla nuo kaupunkiyhteiskunnat täydellisestä taloudellisesta\nperikadosta. Sillä Sulla oli näiden rikkaiden kaupunkien kannettavaksi\nmäärännyt hirmuisen 20,000 talentin, s.o. 110 miljoonan Suomen markan\nsotaveron. Ne nääntyivät taakan alle; myötiin temppeliaarteita ja\njumalainkuvia, jopa lapsiakin; mutta summaa ei voitu kuitenkaan\nkokoonsaada. Rooman ritarisäätyiset suurkauppiaat, verojenvuokraajat\nja koronkiskurit olivat kiiruhtaneet asiaan sekaantumaan, lainasivat\nkultaa ja taas kultaa ja ottivat siitä määrättömän, hävyttömän korkean\nkoron. Lucullus hankki nyt tarmokkaasti muutoksen oloihin määräämällä,\nettei kukaan koronkantaja saanut velalliseltansa vaatia enempää kuin\nneljännen osan tämän tuloista. Ken otti korkoa korolta, menetti koko\npääoman, jonka hän oli lainannut j.n.e. Neljässä vuodessa oli tavaton\ntaakka keventynyt: kiitosta ansaitseva ihmisyyden teko. Hänelle\nkiitokseksi, kaupungit silloin viettivät suuria kunniajuhlia, n.s.\n\"lukulleiaa\". Ne miellyttivät häntä; sillä silloin tuo vankka mies on\noppinut, sen rakkauden hyviin päiviin ja keittotaidon valmistamiin\nnautinnoihin, joka hänet teki myöhemmin kuuluisaksi. Mutta roomalaiset\nrahamiehet kirkuivat nyt kuolemaa ja kirousta Lucullukselle.\n\nLucullus ei ollut politikko. On ollut monta etevää sotilasta, joille\nkansalaisten keskeinen riitainen puolue-elämä ja varsinkin joukkojen\nsuosion tavoittelu on vastahakoista ja vastenmielistä. Niin hänellekin.\nEikä hän käsittänyt, että hänen itsensä, toteuttaakseen sotaiset\nsuunnitelmansa, tuon tuostakin piti palata Roomaan, jottei siellä\nmenettäisi kosketustansa määräysvaltaisiin vallassaolijoihin. Sen\nsijaan hän vähitellen kävi vieraaksi kaikille pääkaupungin piireille.\nKenties väikkyi hänen päässänsä Sullan esimerkki; sillä Sullakinhan\npysytteli neljä vuotta Roomasta poissa palatakseen sitten äkkiä Idästä\nkaikkivaltiaana. Mutta Sulla oli sotajoukkonsa epäjumala; Lucullus ei.\nLiiankin pian se oli ilmi käyvä.\n\nPäättäväisesti hän nyt marssi kaukaiseen Armeeniaan. Kun joku ilmoitti\nTigranes kuninkaalle, että roomalainen tuli maahan, hän vihastuneena\nyksinkertaisesti mestautti sanantuojan, ja sitten jäi hän vallan\ntietoja vaille, kunnes Lucullus äkkiä oli hänen vastassansa. Mutta\ntaistelusta ei tullut mitään; heti alkoi yleinen pako. Sitten vasta\nTigranes kokosi, sillä aikaa kuin Lucullus piiritti Tigranokertaa,\nyhden noita tavanmukaisia jättiläissotajoukkoja ja lähestyi nyt\ntodellakin etelästä päin. Oli vuosi 70. Kun suurkuninkaalle\nosoitettiin kentällä näkyviä roomalaisia joukkoja, hän pisti pilaksi:\n\"Lähetystöksi on siinä liian paljon ihmisiä\", hän sanoi, \"mutta\ntaistelua varten liian vähän.\" Lucullus syöksyi taisteluun, kuten\nusein, persoonallisesti eturivissä miekka paljastettuna; hän oli\nkomea, kookaskasvuinen, ja hänet tunnettiin suomuspanssaristansa\nja töyhtöviitastansa. Vihollisella oli panssariratsastajia, jotka\nmuistuttivat keskiajan rautapukuisia ritareja; miestä ja hevosta puki\nkankea rauta. He voivat tuskin liikahtaa, ja heidän tarkoituksensa\noli päälle ratsastaen keihäät ojossa painollansa paiskata vihollinen\nmaahan. Mutta nämä kauheat nuket eivät olleet panssaroituja polven\nkohdalta; Lucullus käski haavoittaa heitä polveen: heti he joutuivat\nhajalleen ja tallasivat maahan Tigraneen sotajoukon. Ja tuota pikaa\nalkoi yleinen _sauve qui peut_. Kaikki oli kuin suurta pilaa; se oli\nTigranokertan taistelu 6 p. lokak. 70. Ilmoituksen mukaan seisoi\nsiellä 15,000 miestä 300,000 vastassa, ja roomalaisten tappio oli\nvain 5 kuollutta, 100 haavoitettua, siihen sijaan että me vihollisen\nmenetyksestä saamme kuulumattoman suuria numeroilmoituksia. Mutta\ntuskinpa ruumiita on tarkoin laskettu. Lucullus sai saaliiksensa\npakenevan Tigraneen kruununkin; sillä elettiin vielä sitä aikaa,\njolloin kuninkaat todellakin kruunu päässä juhlallisesti astelivat.\nSitten Tigranokerta asianmukaisesti ryöstettiin, sen kreikkalaiset\nasukkaat toimitettiin jälleen kotiseuduilleen, ja kaupunki oli tyhjä.\n\nLucullus oli siis kaksi suurkuningasta voittanut näiden omassa\nvaltakunnassa. Sullan saavutukset oli siten paljon sivuutettu. Se oli\nAleksanteri suurta. Kaikki kenraalit olivat täynnä ihmetystä tai täynnä\nkateutta.\n\nYksi oli vielä jäljellä: tunkeutua edelleen vuoristoon Artaxatan\nkimppuun. Artaxata oli vanha, Armeenian varsinainen pääkaupunki. Mutta\nsilloin tuli käänne, ja Luculluksen sankarielämä katkesi äkkiä kesken.\nOli syksy. Ylämaa oli jo paksun lumen peittämä. Silloin sotajoukko\nkieltäytyi marssimasta eteenpäin. Niin, aikaa myöten vastustelu kasvoi;\nlegioonat asettuivat, päälliköltä kysymättä, mukaviin majoihin kauaksi\nvihollisesta. Samaan aikaan otettiin Lucullukselta ylipäällikkyys\npois. Tämä oli hänen Roomassa olevain kadehtijainsa työtä, mutta ennen\nkaikkea ritarisäädyn vaikutusvaltaisten rahamiesten, jotka hän oli\nvihollisiksensa tehnyt ja jotka vihaa uhkuen siellä häntä vastaan\ntoimivat. Pompeius tuli Vähään Aasiaan ylipäällikkönä kansan tahdon\nmukaisesti; Pompeiukselle Luculluksen täytyi kuusivuotisten menestysten\njälkeen sotajoukko jättää. Se oli piinallinen kohtaus näiden kahden\nmiehen välillä.\n\nNiin kostautui Luculluksen menettely. Hallitusmuodon, jonka Sulla\noli valtiolle antanut, kansanpuolue oli kauan sitten hävittänyt, ja\nsenvuoksi myöskin sullalaista Lucullusta kohtaan suopea mieliala oli\naikoja sitten haihtunut. Kun hän nyt ei Roomassa näyttäytynyt, hän\nvoittokulussaan kadotti kokonaan pohjan jalkainsa alta.\n\nJa sotajoukko? Palkkasotajoukot ovat itsenäinen mahti, se hänen olisi\ntäytynyt ottaa laskuissaan huomioon, ja legioonasotamiehet olivat\nkauan sitten tottuneet kapinoimaan; kun sattui, he yksinkertaisesti\nlöivät kenraalinsa kuoliaaksi tai ainakin karkoittivat hänet\nleiristä. Näin oli käynyt vielä aivan äskettäin. Mutta Luculluksen\nväki oli lisäksi osittain jo seitsemäntoista vuotta ollut Aasiassa,\nosa oli jo kolmikymmen-, nelikymmen-vuotiaita miehiä; he tahtoivat\nvihdoin mennä naimisiin, asettua vakinaisesti asumaan; tämähän\non vain hyvinkin luonnollista. Sulla olikin tosiaan oivallisesti\nhuolehtinut veteraaneistaan suurilla uudispaikkajaoilla; samoin\nPompeiuskin aivan äskettäin oli tehnyt.[35] Kansan ja senaatin täytyi\ntähän sotapäällikön esityksestä joka kerta antaa suostumuksensa.\nTällaista yhteiskunnallista huolenpitoa ei Lucullus ajatellut. Hän\noli tosin yleensä hyvänsuopa ja filantrooppi (ihmisystävä), mutta\n\"filostratiootti\" (sotilasssäädyn ystävä) hän ei ollut.[36] Hänen\noma lankonsa Publius Clodius, kansanmies, yllytti senvuoksi leirissä\nnousemaan häntä vastaan. Turhaan Lucullus kyynelsilmin rukoillen\nkulki miehestä mieheen, teltasta telttaan; miehet hylkäsivät hänen\nkädenpuristuksensa ja heittivät tyhjät rahapussinsa hänen jalkoihinsa.\nJos Lucullus itsellensä silloin suuria rikkauksia hankki ja kalleuksia\nkameleilla pitkissä karavaaneissa maan läpi kuljetti, niin väärin oli\nhäntä siitä moittia; sillä hän ei menetellyt siinä toisin kuin Scipio,\nMummius, Flamininus ja Sulla.[37] Hänen laiminlyöntinsä oli, ettei\nhän värvännyt nuoria joukkoja eikä vanhoille antanut mitään takeita\nvanhuudenhuolenpidosta ja vakinaisesta elinpaikasta.\n\nSillävälin oli kuningas Mithridates nopeilla voitoilla voittanut\ntakaisin koko valtakuntansa, Pontoksen; hän tunkeutui jo uudelleen\nBithyniaan; Armeenia oli Roomalta kokonaan mennyt; Luculluksen\nsaavutukset oli täydellisesti menetetty. Pompeiuksen täytyi alkaa sota\nalusta.\n\nMiten Lucullus lohduttautui! Rooman rikkain mieshän hän kyllä ei\nollut, mutta hän tiesi rikkauttansa käyttää. Triumfikulkueessansa hän\nkuljetutti saaliin loistokappaleita, esim. 110 sotalaivaa, joiden kokka\noli panssaroitu, niin ja niin monta aitokultaista leposohvaa, mutta\nennen kaikkea puhdasta rahaa, lähemmä 3 miljoonaa drakhmaa sadan muulin\nseljässä pitkin Rooman katuja. Sitten kestitsi hän koko pääkaupunkia,\njota varten hän oli tuonut mukanansa Aasiasta 100,000 hehtolitraa\n(_cadi_) kreikkalaista viiniä.[38] Mutta sitten tuli melkein hiljaista\nhänen ympärillänsä. Hän ei ollut juuri mikään politikko. Sillä aikaa\nkuin puolueiden ja puoluejohtajain riidat valtiota tärisyttivät,\nhän pysyttelihe melkein kokonaan syrjässä ja leikki vain edelleen\nelämällä, s.o. hän iloitsi taiteesta ja filosofiasta maailmanmiehen\ntapaan, mutta mitä täysimmällä antaumuksella. Sillä elämässä oli paitsi\nsotamainetta vielä muutakin hyvyyttä, mikä oli omiansa tyydyttämään\nhänen kunnianhimoansa ja kaikelle suurelle avointa mieltänsä, ja\nhänellä oli harrastuksia. Hän puhui valiokreikkaa; mutta kun hän itse\nkirjoitti kreikkalaisen kirjan, hän pani tahallisesti kielivirheitä\ntekstiin, antaakseen huomata, ettei hän ollut noita rakastettavia\npieniä kreikkalaisia, vaan roomalainen. Rajattoman vierasvaraisesti\nhänen palatsinsa otti vastaan kaikki vierailevat kreikkalaiset, ja\nunohtumatonta on, mitä Lucullus on tehnyt tieteen ja opin hyväksi. Ei\nyksin Tyrannio oppinutta ja Arkhias runoilijaa hän tuonut Roomaan: hän\nperusti Roomaan ensimäisen suur-, jopa valtavatyylisen[39] kirjaston\nlaajoine pylväshalleineen ja lukusaleineen, joka tosin pysyi hänen\nyksityisomaisuutenaan, mutta niinkuin julkinen rakennus, se jokaiselle\noli avoinna ja oli aina täpösen täynnä ahkeria kreikkalaisia. Se\non ollut mallina Rooman myöhemmille julkisille eli keisarillisille\nkirjastoille; periaatteesta suotiin aina vapaa pääsy näihin\nkirjasaleihin ja myöskin vapaa kirjain käyttö. Minkä viheliäisen\ntaka-askeleen tarjoaa nähtäväksi nykyinen preussilainen kirjastolaitos,\njokaisen köyhän ylioppilaan kun jokaikinen lukukausi täytyy maksaa\nkäyttömaksu!\n\nMutta Lucullus oli myöskin filosofi. Filosofina hän ei kuulunut\nstoalaisiin, vaan platonilaisiin, askarteli perinjuurisesti nuoremman\nakademian opeissa ja vaikeissa tietoteoreettisissa kysymyksissä ja\nkosketteli näitä asioita myöskin keskustelussa mielellään. Senvuoksi\nhänellä Ciceron filosofisissa vuoropuheluissa ei olekaan vähäinen\nosa.[40]\n\nKoska hän ei ollut stoalainen, niin onneksi mitkään filosofiset\nperiaatteet eivät estäneet häntä antautumasta muihinkin puuhiin,\nja niillä on Lucullus ikuisen nimensä hankkinut. Hän oli Aasiassa\nnähnyt, mitä kuninkaallinen ylellisyys on; hän päätti sen tuoda\nRoomaan, ja hänestä on tullut Rooman suuri opetusmestari siinä.[41]\nSe koskee pitoja, mutta myöskin palatsien ja huvilakartanoiden\nrakentamista. Korkealla sijaitsevaan Tusculumin pikkukaupunkiin\nlähelle Roomaa rakennutti hän itselleen esim. näkötorneja ja pikku\npalatsin ilmavine, seinättömine pylväshalleineen. Pompeius tuli\nja sanoi: \"Miten epämieluisaa talvella!\" Lucullus nauroi hänelle:\n\"Luuletko, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä kuin kurjilla,\njotka talvella muuttavat toiseen paikkaan?\" Hänen pöytänsä ylellisyys\noli puheenaineena kaupungissa; hän vietti nyt ikäänkuin yhtämittaista\n\"lukulleiaa\". Kun kreikkalaiset vieraat olivat ihmetyksen valtaamia ja\nsanoivat: \"Me valitamme kovin, että niin paljon olet nähnyt vaivaa\",\nhän sanoi: \"Tosin se teidän vuoksenne tapahtuu; mutta ennen kaikkea\nminä itse syön mielelläni hyvästi.\" Kun hänen kerran täytyy syödä\npäivällistä yksin, kokki on valmistanut yksinkertaisemman aterian;\nLucullus toruskelee häntä leikillisesti: \"Etkö tiennyt, että tänään\nLucullus aterioi Luculluksen luona?\" Cicero ja Pompeius kohtaavat hänet\nusein forumilla, ja Cicero sanoi kerran: \"Me söisimme tänään kernaasti\nsinun luonasi, mutta niin, ettet mitään ylimääräistä meitä varten\nvalmistaisi.\" He pitivät häntä huolellisesti seurassaan, niin ettei\nhän voinut kokkinsa kanssa erityisiä sopimuksia tehdä. Mutta Lucullus\ntiesi auttautua; hänellä oli nimittäin useampia ruokasaleja, kullakin\noma nimensä; yhtä salia nimitettiin Apollon toista Mercuriuksen tai\nHerkuleen mukaan; Mercurius- ja Herkulessalissa annettiin vähäisempiä\npäivällisiä, Apollosalissa hienonhienot. Hän sanoi siis vain\nyksinkertaisesti lakeijalleen. \"Me syömme tänään Apollosalissa\", ja\nCicero ja Pompeius saivat siellä ruhtinaallisen päivällisen, joka\nmaksoi 50,000 sestertiä: kunkin kestitys siis yli 1,000 Suomen markkaa.\nSellainen mässääminen on barbarista, arvostelee Plutarkhos; tietysti,\nse oli aasialaista. Mutta koko Rooman keisariaika on sitten samaan\ntyyliin jatkanut.\n\nLucullus, mässääjä: voiko hänessä tuntea suuren sotapäällikön? Minä\nsanon: varmastikin. Sillä suurten päivällistenkin antamiseen tarvitaan\njohtajataitoa; varsinkin vanhalla ajalla. Hyvin sujunut convivium oli\nkuin voitettu taistelu. Ja lisäksi tarvitsi päällikkö vielä yhtä;\nLucullus laittoi lintuhakoja, volierejä, ja kalalammikoita, suuria\nvesialtaita merikaloja, mureenoja ja ostereita varten: nämä kalat ja\nlinnut olivat päällikön \"varaväkenä\". Merivettä saadakseen hän puhkaisi\nkokonaisen vuoren Napolin lahden rannalla, ja meri virtasi tunnelin\nläpi hänen säiliöihinsä. Pompeius sairastui; hänen lääkärinsä määräsi\nhänelle kevyen ravintojärjestyksen ja senvuoksi erästä rastaslajia\nsyötäväksi; mutta ei ollut rastaan vuodenaika; niitä ei ollut missään\nsaatavissa paitsi Luculluksen voliereissä. Mutta Pompeius luopui\nherkusta ja sanoi vihastuneena: \"Se vielä puuttuisi, ettei Pompeius\nvoisi elää ilman jonkun Luculluksen hullua komeutta.\"\n\nMutta tämä meno ei päättynyt Lucullukselle itsellensä hyvin, vaikka\nhänellä aina olikin vierellänsä seisomassa erityinen lakeija, jonka\npiti hänelle sanoa, milloin hänen olisi lakattava syömästä.[42]\nViimeisinä vuosinansa hän tuli heikkomieliseksi.[43] Hän kuoli noin\nvuonna 56 ja, kuten kerrotaan, rakkaudenjuomaan.[44] Rakkaudenjuoman\nedellytyksenä on romaani, ja käy siis selville, että vanha herra\nvielä kerran syttyi liekkiin (hän oli ollut kahdesti naimisissa,\nmolemmat kerrat onnettomasti) tai että jokin nainen on tahtonut vielä\nkerran hänen väsyneen sydämensä lumota. Kun hän kuoli, syntyi suuri\nkalahuutokauppa. Ihmetystä herättävän tuloksen tästä huutokaupasta\nhistorioitsijat ovat huolellisesti muistiinmerkinneet;[44] mutta\nhänen muistettavin perintönsä oli kirsikka, _cerasus_, makea- ja\nkarvaskirsikka. Pontoksessa, kotimaassansa, oli kirsikka tottunut\nkovaan talveen, ja niin se silloin levisi nopeasti, myöskin\nymppäämällä, yli Italian edelleen Ranskaan, Rheinin rantamille,\nTonavan varsille ja Englantiin. Se on ainoa hedelmä, joka virvoittaa\nihmistä jo keskellä kesää; senvuoksi kaikki maat tahtoivat sen heti\nsaada. Mutta saksalainen sana \"_Kirsche_\" ei varmastikaan ole lainattu\nranskalaisesta \"_cerise_\", vaan suoraan itsestänsä latinalaisesta\n\"_cerasus_\". Siis hedelmä tuli jo noin 4. vuosisadalla j.Kr. ylisen\nRheinin varsille ja Nassaun tasangolle. Kun Lucullus kuoli, hän oli jo\npuoleksi unohdettu mies; mutta hän voi itsellensä kuolinvuoteellansa\nsanoa, että huolimatta kaikesta hän ei ollut elänyt turhaan, koska hän\nsellaisen hedelmän oli tuonut maailmaan, jota vielä nytkin niin monet\nkelpo ihmiset kiitollisina nauttivat.\n\n\n\n\nPOMPEIUS\n\n\nLucullus oli kieltämättä nerokas sotapäällikkö; mutta eräs toinen\nsaattoi hänet varjoon; se on Pompeius, joka nimitti itseänsä suureksi:\nPompeius Magnus. Hänessä näemme viimeisen Rooman generalissimuksen,\njoka tyytyi sotaan ja voittoon, haluamatta hallitusmuodon kumoamista ja\ntavoittelematta kuningaskruunua. Taistellen hänen kanssansa _Caesar_\nperustaa ensimäisen yksinvallan.\n\nPompeiuksessa näemme jälleen suuren tyypin ja aivan uuden tyypin:\nsoturin, joka ei muuta ole kuin soturi, jolla jo poikasena sydän\nriemuitsee, kun hän aseenkalsketta kuulee, joka vuosikymmeniä ui sodan\naallokossa kuin delfiini meressä, suurenmoista ja mainetta etsien;\njoka luo sisäisestä yltäkylläisyydestä, laajakatseisena aina vain\nsuurin keinoin työskentelee ja alusta alkaen tuntee olevansa kutsuttu\njohtamaan. Tämä kaikki on suuripiirteisen roomalaista; mutta enemmän\nkuin roomalaista on, että hän hylkää Sullan hillittömän julmuuden\nja on voimaihminen, lempeä ja ystävällinen, ja tottunut, missä\nesiintyykin, saamaan tahtonsa tapahtumaan ilman monia sanoja. Se oli\nlahja, mikä Lucullukselta puuttui: Pompeius on alunpitäen hallinnut\nympäristönsä. Sillä hän tunsi olevansa sitä etevämpi. Tarun kultahohde\nantoi loistoa jo hänen nuoruudellensa. Hänen lahjakkaisuutensa oli\nrajoitettu ja kenties pohjaltaan ei loistavampi kuin Mariuksen.\nRohkeus ja yritteliäisyys, varovaisuus ja tarkka huolellisuus\novat hänessä huomattavia piirteitä. Ylpeä itsetunto antoi hänen\nesiintymiselleen painavuutta ja pontta. Häneltä puuttui nerokkaisuuden\nsytyttävää kipinää ja valtiomiehen lahjoja, käänteentekevän uudistajan\naaterikkautta. Mutta hän oli rakastettava, ja harvat ovat olleet niin\nrakastettuja kuin hän.\n\nJoka tahtoo oppia tuntemaan ihmisiä, hänen täytyy hakea heidät esille\nheidän nuoruudessaan ja katsoa, missä heidän juurensa ovat. Annamme\najatuksemme palata Sullaan ja vuoteen 83. Sulla oli juuri aikeissa\ntoista kertaa valloittaa Rooman. Mutta hänen menestyksensä oli vielä\nepävarma. Silloin esiintyy nuori mies ylioppilasiässä, Picenumin\nmaakunnassa, joka ei ole kovin kaukana Roomasta, toisella puolen\nApenniinien ja Gran Sasson, lähellä pienen Tronto joen rannalla\nsijaitsevaa Ascolin kaupunkia: täällä nuori mies alkaa omasta\ntaskustansa (sillä hänen isänsä on kuollut) värvätä joukkoja, nimittää\nupseereja ja aliupseereja; ei aavisteta, mihin tarkoitukseen. Sitten\nalkoi hän Sullan puolesta taistella ja huimia; eräässä ratsutaistelussa\nhakkaa hän gallialaisen maahan hevosen selästä. Sulla itse ei tunne\nhäntä lainkaan, ei tiedä mitään hänen puuhistaan, ja hänen täytyy\ntunnustaa tuo vielä vihreä, pehmeäposkinen kondottieri tasa-arvoiseksi\nliittolaisekseen; hän tervehtii häntä \"imperatorina\". Se oli Gnaeus\nPompeius; lisänimeä hänellä silloin vielä ei ollut.\n\nJa niin sitten jatkui. Pompeiusta miellytti kulkea halki maailman\nmuutamia rykmenttejä perässänsä, niinkuin metsästäjä koirinensa. Hän\noli syntynyt syyskuussa 106, ja jo 16-vuotiaana, koulupoikaiässä, hän\noli isänsä päällikkyyden alaisena ollut sotakentällä liittolaissodassa.\nSilloin pitivät sotamiehet pojasta niin, että he hätäilivät, kun\nhän jonkin aikaa oli näyttäytymättä, ja löivät kuoliaaksi Cinnan,\nsotapäällikön, korkean entisen konsulin, ainoastaan koska he luulivat,\nettä hän oli surmauttanut nuoren Pompeiuksen.\n\nOn helppo nähdä: Pompeius ei kasvatukseltaan ollut kaupunkilainen;\nhän oli leirin lapsia. Hän tiesi vähän yhteiskunnallisista asioista.\nKuten pojat ovat iloisimpia saadessaan leikkiä sotamiehiä, niin hänkin.\nMutta leikistä tuli hänelle tosi, ja sotajoukon rakkaus totutti hänet\najatukseen, että hänen allensa oli alistuttava.\n\nMiksi hän asettui Sullan puolelle! Marius oli silloin jo kuollut ja\nSulla ainoa merkitsevä mies, joka Pompeiukseen voi vaikuttaa. Ennen\nkaikkea jo hänen isänsä, Pompeius Strabo, oli ollut Sullan innokas\nkannattaja, ja tätä Pompeiusta, isää, senvuoksi kansa Roomassa vihasi.\nNäytti ansaitulta kuolemalta, kun salama hänet surmasi. Hänen ruumiinsa\nasetettiin julkisesti nähtäväksi; mutta kansa riisti ruumiin paareilta\nja runteli sitä. Tällöin ei kaipaa selitystä, miksi poika, vielä\nkypsymätön nuorukainen, otti isänsä puoluekannan.\n\nSulla koetti heti sitoa nuoren soturin naimiskaupalla lähemmin\nitseensä. Se oli raaka teko, aivan tyrannin tapainen: tytärpuolensa\nAemilian, joka oli naimisissa ja odotti juuri lasta, hän\nväkivaltaisesti eroitti puolisostaan ja jätti hänet Pompeiukselle.\nOnneton kuoli kohta senjälkeen suruun ja tuskaan.\n\nNyt oli Pompeiukselle annettava tekemistä. Sillä Sullalla ei ollut\nvähääkään halua jättää Roomaa, ja vielä oli paljon epäjärjestystä\nja meteleitä. Pompeius kulki kuin lakaisuluuta halki valtakunnan ja\npuhdisti provinssit kaikista kapinallisista aineksista. Mitä olisi\nollut se maailma, jonka Sulla jätti jälkeensä, ilman tätä ketterää\nvastaa?[45]\n\nMenestykset olivat nopeita, helppoja ja varmoja, ja heti muodostui\npalvova piiri hänen ympärillensä. Etelämaalainen, italialainen\nmyös, ihailee kernaasti, mielellään pitää sankarin, jota hän voi\njumaloida, ja Pompeiushan oli kaunis, sorea, ritarillinen mies,\nryhti ruhtinaallinen, mieli suora, katse ystävällinen, lumoava juuri\nkoruttomuudellaan; yhtä oivallinen merimiehenä kuin ratsastajana.\nHypyssä ja kilpajuoksussa, myöskin painon nostamisessa vivun avulla\nhän veti vertoja jokaiselle, ken koettaa tahtoi; niin kauan kuin hän\noli nuori, hänessä oli Aleksanteri suuren näköä, valtainen katseltava;\nhiukset kohosivat otsan yläpuolella jyrkän kaltevasti; mutta häneltä\npuuttui täydellisesti kaikki tulivuorimainen, maailmaamullistava\nAleksanterin olemuksessa. Hän erosi Aleksanterista niinkuin jahtihaukka\nkotkasta; _s.o. hän ei lähtenyt oman saaliin ajoon_. Hänen ihonsa\noli hieno, ja punastus lensi hänen kasvoihinsa, kun hänen piti puhua\nuseammille. Hänellä oli olemuksessaan jotain lämmittävää herttaisuutta.\nMuuan nainen kuvailee meille hänen suudelmansa suloa; ja se oli\ntaasen kerran puolimaailman nainen, runolliselta nimeltänsä Flora,\njoka Pompeiusta, muutoin niin sievää miestä,[46] lyhyeksi aikaa\npääsi lähelle ja joka sitten hänen kaipauksestansa sairastui ja eli\nhänen muistelemisestaan. Tämä Flora oli muutoin sellaisessa arvossa\nyhteiskunnassa, että hänen kuvansa ripustettiin Castorintemppeliin\nkaunistukseksi; sillä hän oli kaunotarten ensimäisiä.\n\nPompeius oli siis vihatun isän rakastettu poika.\n\nSulla lähetti hänet Sisiliaan; siellä hän joissakin tapauksissa esitti\nSullan nimessä pyövelin osaa; mutta yleensä hän säästi ihmiselämää,\nmissä voi.\n\nAfrikassakin oli Sullan vastustajia, Mariuksen puolueen jätteitä.\nSiellä Pompeius osoitti hyvää luonnettansa. Kun hän tuli Karthagon\nseudulle, hänen sotamiehensä eivät marssineet; he luulivat, että\nnäiden rauniopaikkojen läheisyydessä oli valtavia aarteita, ja\nalkoivat kaivaa, runsaasti viikon päivät; muurahaisvilinää; Pompeius\nnauroi sille, kunnes väki väsyi. Mitään ei löydetty. Tästä huolimatta\nhän kukisti sikäläisen vihollisen, Domitius Ahenobarbuksen,\nneljässäkymmenessä päivässä, samalla tunkeutuen syvälle Numidiaankin\n(Algieriin). Voittoretkeen liittyi ihania jalopeurametsästyksiä,\nelefanttimetsästyksiä. Päätaistelussa oli Pompeius vähällä saada\nsurmansa. Oli tavaton rankkasade ja rajuilma ja niin pimeää, ettei\nhäntä tunnettu; eräs hänen omia sotamiehiänsä tahtoi pistää kuoliaaksi\nhänet, koska hän huudettaessa ei heti sanonut tunnussanaa.\n\nNyt Sulla käski, että hänen piti laskea hajalle sotajoukkonsa. Mutta\nsotajoukko nousi metelöiden sitä vastaan; se tahtoi totella Pompeiusta,\nei Sullaa. Pompeiuksen täytyi uhata tappaa itsensä, saadakseen väkensä\nasettumaan. Mutta lopuksi hän kuitenkin tuli sotajoukkoinensa Italiaan\nja seisoi Rooman edustalla. Tällöin Sulla ikäänkuin virallisesti\ntervehti häntä \"Pompeius suureksi\" puhutellen. Pompeius Magnus!\nSellaisesta ihmisestä kuin Sulla ei koskaan tiedä, oliko tämä vain\npilantekoa. Mutta kenties sotamiehet itse olivat Pompeiusta jo niin\nnimittäneet; varmaan on tähän vaikuttanut Aleksanteri suuren esikuva,\njohon häntä yleisesti verrattiin. Sullan kuoleman perästä Pompeius\nsitten on ottanut sanan _Magnus_ todella ominaisnimekseen ja niin\nmerkinnyt kirjeisiinsä ja käskyihinsä; nimi periytyi myöskin hänen\nperheessänsä. Maailma kasvatti siis Pompeiuksen suuruudenhulluuteen;\n_Magnus_[47] oli kuin ohjelma; mutta se kajahti aina vaatimattomalta\nverraten _Maximus_ nimeen, jonka toiset roomalaiset itsellensä\nomistivat.\n\nMutta hän tahtoi nyt triumfissa sotamiehinensä Roomaan marssia. Triumfi\noli aina suuri juhlamenotoimitus; triumfin viettäjä esiintyi silloin\nitsensä suuren Iuppiter jumalan puvussa. Sulla ei uskaltanut kieltää\nsitä häneltä, mutta koetti häntä moninaisilla syillä saada siitä\nluopumaan. Mutta Pompeius teki, mitä hän tahtoi: triumfi tapahtui,\nSullan harmiksi. Halusipa Pompeius vielä elefanttinelivaljakolla\nRoomaan ajaa; mutta kaupunginportti oli liian ahdas. Tämä tapahtui\nvuonna 81. Hän oli nyt 25 vuoden vanha.\n\nKun Sulla kuolee (vuonna 78), kaatuvat kaikki esteet. Pompeius pysyy\nkuitenkin vielä toistaiseksi isänsä sullalaisella puoluekannalla.\nHänelle kumminkin Sullan antama hallitusmuoto oli varmaan aivan\nyhdentekevä, ja yhteiskunnalliset vastakohdat eivät herättäneet\nhänen mielenkiintoansa. Mutta hän ei voinut sietää sitä, että\nprovinsseissa oli vielä sotapäälliköitä, joiden kanssa yhteistoiminta\njoka tapauksessa näytti mahdottomalta; nämä olivat kansanpuolueen\npuolenpitäjiä, Brutus, joka oli Mutinassa Pohjois-Italiassa, ja\nSertorius Espanjassa. Pompeius lähetyttää senaatilla itsensä ensin\nBrutusta vastaan, jonka sotajoukko hetikohta kokonaan menee hänen\npuolellensa; hän sallii Brutuksen päästä pakoon, mutta seuraavana\npäivänä ajattaa häntä takaa ja surmauttaa hänet. Tätä menettelytapaa\nmoitittiin; vaikuttimet ovat selville saamatta. Sullan jyrkkä\ntoimintatapa vaikutti kai tässä vielä perästäpäin Pompeiukseen.\n\nMutta voittoisana ja voittamattomana seisoi mariukselainen Sertorius\nEspanjassa. Metellus Pius taisteli turhaan tätä miestä vastaan. Nyt\nsenaatti vuonna 76 lähetti vielä Pompeiuksenkin häntä vastaan, ja\n\"prokonsulina\", vaikka Pompeius, mikä muutoin oli välttämätöntä, ei\nvielä tähän asti ollut hoitanut ainoatakaan valtion siviilivirkaa.\nPompeiuksen esiintymistä Espanjassa ylistetään: miten hän Metellukselle\nvanhempana osoittaa sotilaallisia kunnianosoituksia; miten hän on\nottanut käytäntöön yksinkertaisen ja halvan ruoan sotilaille ja\nupseereille. Taistelussa Sukron joen luona syöksyy jättiläisen kokoinen\nmies hänen kimppuunsa; molemmat miehet kohottavat samalla aikaa kätensä\niskuun; Pompeius hakkaa vastustajaltansa käden pois, mutta samalla itse\nhaavoittuu vaikeasti ja kallisarvoinen, kultasuitsinen sotaratsunsa\nhänen täytyy jättää vihollisten käsiin. Pompeiuksella oli Espanjassa\nedessänsä vaikein tehtävä, mitä minun tietääkseni roomalaisen\nsotapäällikön suoritettavana on ollut; sillä suurenmoisen nerokas\nSertorius tunsi maassa jokaisen loukon ja salapolun ja rajoittui\nkokeneena miehenä suunnitelmallisesti sissisotaan, missä suurin\nkenttätaisteluin ei mitenkään voi suoriutua; Espanjan sissisodalle ei\nNapoleonkaan, kuten tunnettua, ole voinut mitään. Kuten Wellington\nNapoleonia vastaan, siten Sertorius Pompeiusta vastaan piti puolensa,\njos kohta hän tunsi olevansa kovassa ahdingossa. Pompeiuksen kassa on\nlopulta tyhjä;[48] hän vaatii raha-avustusta Roomasta.\n\nMutta Italia itse oli sillä aikaa mitä suurimmassa hädässä.\nYhteiskunnallinen kapina raateli maata uudestaan, mutta vallan\ntoisella tavalla kuin tähän saakka. Orjat, maaseudun elinkautisorjat,\njotka vuosisatojen ajan olivat suorittaneet sivistyksen raakatyön\nItaliassa, mursivat kahleensa. Siihen heillä ei varmaan olisi ollut\nrohkeutta ryhtyä omin voimin; pikemminkin sen miekkailijat alkoivat,\njotka vuonna 73 Capuassa miekkailukasarmeistansa murtautuivat. Tässä\njoukossa meidän on ajateltava enimmältä osalta olleen sotavangeiksi\notettuja muukalaisia, joita harjoitettiin gladiaattoreiksi, jotta\nkansalla Roomassa olisi torilla veriset miekkailunäytäntönsä.\nAluksi oli vain ryövärijoukkue, joka oli asestettu keittiöpuukoilla\nja paistinvartailla. Johtajana oli Spartacus, syntyperältään\nthrakialainen, ominaisuuksiltaan erinomainen nuori mies. Vesuviuksen\nluo he asettuivat asemiin. Mutta pian virtasi lisäksi orjia\nmaanviljelystöistä, myöskin paimenia; he hankkivat väkivallalla\naseita, ja jo oli sotajoukossa 70,000 miestä, jotka ryöstäen kävivät\nkaupunkien kimppuun ja löivät perinpohjin Rooman konsulin toisensa\njälkeen. Pohjoiseen he tunkeutuivat aina Milanoon saakka ja lähestyivät\nnyt, 120,000 miehen voimaisina, _Roomaa_. Silloin, vuonna 72, praetori\nLicinius Crassus, eräs nouseva suuruus, kahdeksalla legioonalla\npakoitti Spartacuksen vetäytymään takaisin etelään. Senjälkeen\nSpartacus ei voinut enää laumojansa hallita. Ne hajaantuivat parviin,\nja ratkaiseva taistelu seurasi Etelä-Calabriassa, jossa heti 60,000\norjaa sai surmansa. Anteeksiantoa ei tunnettu. Maantien varsille\npystytettiin 6,000 ristiä; niihin Crassus ristiinnaulitsi vangiksi\nsaadut. Aivan kuin viertotien reunuspuiksi. Crassus oli pääkaupungin\nsuurimpia orjakauppiaita ja hän tunsi asiaa kohtaan henkilökohtaista\nmielenkiintoa.\n\nSillävälin oli Espanjassa, vuonna 72, Sertorius murhattu; murhaaja\nPerperna komensi nyt Sertoriuksen sotajoukkoa. Heti voitti Pompeius\nratkaisevia voittoja ja kukisti nopeasti koko Espanja maakunnan.\n\nSilloin hän sai saaliikseen myöskin vihollisen arkiston ja löysi\nkoko joukon kirjeitä roomalaisille herroille, jotka salaisesti\nolivat vihollisen, Sertoriuksen kanssa olleet kirjeenvaihdossa.\nPompeiuksen suurin teko oli, että hän nuo kirjeet silloin heti kaikki\ntuhosi; lukemattomia miehiä hän olisi niillä voinut saattaa ikäviin\nselkkauksiin ja kiertää nuoran heidän kaulaansa. Mutta hän ei ollut\npoliittisten juonien mies; hänen suoralle ja pohjaltaan rauhalliselle\nluonteelleen olivat sellaiset vehkeet vastenmielisiä. Ennen kaikkea on\nselvää, että jo silloin hän ei suinkaan pitänyt senaatinpuoluetta ja\nitseänsä yhtenä ja samana; muussa tapauksessa hänen olisi _täytynyt_\nkäyttää noita kirjeitä. Niiden hävittäminen oli _ensimäinen askel,\njonka hän otti kansanpuolueen hyväksi_. Brutus ja Sertorius olivat\nkuolleet, ei ketään etevää sotilasta ollut tällä puolueella enää\nkäytettävänä; ei ihme, että se nyt Pompeiukselle lahjoitti suosionsa.\n\nKorkealle Pyreneille hän pystytti voitonmerkin; kun hän sitten Italiaan\nkulki, tuli häntä vastaan 5,000-miehinen orjaparvi; ne olivat jätteet\nSpartacuksen suuresta armeijasta; Pompeius teurasti heidät sivumennen\nja kehuskeli nyt avoimesti, että hän oli lopettanut vielä orjasodankin.\nMaineen tavoittelu kehittyy hänessä heikkoudeksi; on aivan kuin hän\nolisi vielä poikaiässä. Omassa ammatissaan hän ei tahtonut rinnallansa\ntietää kenenkään muun menestyksestä, varsinkaan ei sellaisen\ntyhjäntoimittajan kuin Crassuksen.\n\nHän oli nyt 35 vuoden vanha ja pyrki konsuliksi, vaikkei aikaisemmin\nollut hoitanut muita siviilivirkoja. Hän horjutti sillä Sullan\nvirkajärjestystä. Se oli hänelle yhdentekevää. Miksi ei hänestä lähes\nkaksikymmenvuotisten sotaisten menestysten jälkeen tulisi konsulia\nkuten Gaius Mariuksesta? Senaatti kieltäytyi. Mutta Pompeius seisoi\nuhkaavana sotajoukkoineen kaupungin edessä, ja aljettiin pelätä, että\nhän tahtoi tulla kuninkaaksi. Niin myönnettiin hänelle sitten kumminkin\nkonsulivirka ja triumfikulku, jota hän vaati. Kuvaavaa on, että hän,\nperehtyäkseen pian asioihin, kirjoitutti itsellensä kuuluisalla\noppineella Varrolla muistiin konsulin velvollisuudet; olihan hän jo\nsotatoimissa suureksi tullut ja tunsi roomalaista valtio-oikeutta\nainoastaan matkan päästä.\n\nTämän käänteen jälkeen Pompeius asettui nyt julkisesti kansanpuolueen\npuolelle, ja se oli luonnollista. Sulla oli kansantribuunit ja\nkansankokouksen hallitusmuodollansa kytkenyt kapulaan; Pompeius\nehdoittaa nyt ja vie perille, että niille annetaan takaisin vanhat\nvaltio-oikeudelliset valtuutensa, mitkä niillä Gracchusten aikaan\noli ollut. Myöskin saivat ritarit jälleen jäsenyyden vannoitetuissa\ntuomioistuimissa. Tosin Pompeius ei pohjaltaan vähääkään välittänyt\nRooman huikentelevaisesta rahvaasta; sellaisenaan demagogien surkea,\nahdas katupolitiikka ei vähimmässäkään määrin herättänyt hänen\nharrastustansa. Mutta hän tarvitsi kansan omiin tarkoituksiinsa. Nyt\nse jälleen oli määräysvaltainen ja voi äänestää hänelle jokaisen uuden\nylipäällikkyyden, minkä hän halusi. Hän tahtoi olla sotapäällikkö,\nRooman miekka, kuten kerran Marius. Sota oli hänen ainoa intohimonsa.\n\nJa kansa oli ihastuksissaan häneen. Täytyy muistaa, miten elämä\nEtelässä eletään avoimilla paikoilla; jos mitä tapahtuu, kaikki on\ntäynnä ihmisiä, myöskin katot ja ulkoparvekkeet. Forumilla istuivat\neräänä päivänä molemmat censorit virkapuvussaan; ne olivat ne korkeat\nvaltionvirkamiehet, jotka muun muassa pitivät kansalaisluetteloa.\nTapana oli, että joka vuosi palveluksensa suorittaneet ritarit eli\nratsumiehet ratsuinensa astuivat näiden censorien eteen ja ilmoittivat\nheille, kuinka kauan ja kenenkä alaisina he olivat palvelleet,\nsaadakseen sitten päästön. Haltioihinsa joutui nyt kansa, kun tuolla\nPompeiuskin lähestyi loistavassa sotapäällikönpuvussa keskellä\ntavallisten ritarimiesten joukkoa ja velvollisuuden mukaisesti käsin\ntalutti hevostansa. Censorit tunsivat kiusallista neuvottomuutta.\nSyntyi suuri hiljaisuus laajalla Velian ja Capitoliumin välisellä\naukealla, kun toinen censori lopuksi korotti äänensä: \"Minun on\nkysyttävä sinulta, kansalainen Pompeius, oletko sinä, sittenkuin olet\nollut asevelvollinen, ollut mukana kaikilla sotaretkillä?\" \"Olen\",\nPompeius vastasi kuuluvalla äänellä, \"ja kaikilla omassa johdossani.\"\nSuosionpauhua läheltä ja kaukaa. Censorit yhtyvät riemuun, nousevat\nistuimiltaan ja saattavat Pompeiusta persoonallisesti kotiin; koko\nkansa kintereillä.\n\nRoomalaisia katukohtauksia: silmänräpäyskuva! Ne olivat huolettoman\nriemun ja sekoittamattoman suosion päiviä, jollaisia Rooma harvoin oli\nnähnyt. Licinius Crassus oli Pompeiuksen kateellinen konsulitoveri.\nTässä Crassuksessa näemme aivan toisen lajin roomalaisuutta; hän\non ensimäinen pankkiirinäyte, jonka tapaamme. Kun vanhalla ajalla\nei ollut valtion perustamia pankkeja, valtakunnan pankkeja, niin\non luonnollista, että oli Rotschildeja ja Vanderbilteja, jotka\nsaivat käsiinsä rahakeskukset. Mistä Crassuksella oli miljaardinsa!\nHän oli hurskaana sullalaisena rikastunut Sullan toimeenpanemasta\nsurmattujen omaisuuden takavarikoimisesta ja keinotteli sitten hyvällä\nmenestyksellä maatiloilla. Lisäksi hän möi arvokkaita orjia, jotka\nolivat rakennusteknikolta, insinöörejä, ja kehitti itse eräässä\nkoulussa nuoria teknikoita, joita hän sitten vuokrasta lainasi. Sitten\nhän perusti palokunnan, sillä Rooman monet puurakennukset aiheuttivat\nlukemattomia tulipaloja; hän järjesti orjistansa palokuntamiehistön,\nrakensi ilmoitusasemia, ja jos hän nyt jossakin sammututti, hän aina\nsamalla lähetti palopaikalle edustajansa, joka osti kartanonpaikan\nalhaisimpaan hintaan. Niin hänestä tuli suurin talonomistaja, joka\nvuokrasi asunnoita ja harjoitti tonttimaiden kaupustelua. Mutta\nhänen pankkiliikkeessänsä istui kokonainen sotajoukko kirjanpitäjiä\nja kirjureita, ja hän antoi lainaksi äärettömiä summia. Hän tiesi,\nkenelle. Sillä hän tunsi ihmisensä näkemältä. Iulius Caesar eli vain\nvelalla, mutta Crassus antoi hänelle rajattoman luoton. Kaikella tällä\noli tietysti suurenmoinen mittakaavansa, mutta valtiomiehelle se\nkumminkin on liian pikkumaista, kaupustelijamaista. Tosiasiallisesti\ntämä rahaihminen kumartui Pompeiuksen edessä, ja se tapa, jolla hän\nkaikesta karsaudesta huolimatta hänen johtoonsa alistuu, osoittaa\nmeille selvimmin, mikä mahti Pompeiuksen esiintymisellä silloin oli.\n\nMutta vaikeata oli Pompeiuksen vain yksityisenä ihmisenä Roomassa elää.\nSuuri soturi kadotti siellä sädekehänsä kansalaisena kansalaisten\njoukossa: hän tasoittui ympäristönsä tasalle. Senvuoksi hän harvoin\nmeni kävelylle ja näyttäytyi aina vain suuren seurueen saattamana.\nHänestä ei ollut myöskään väittelyyn eikä poliittiseen keskusteluun.\nPitikö Mariuksen kohtalon toistua hänessä?\n\nMutta jo valtio tarvitsi taas sotapäällikköä, ja uusi päämäärä viittoi\nPompeiukselle. Melkein vielä kauheampaa kuin Spartacuksen orjasota oli\nmerirosvojen mellastus ulkona merellä. Niin suuria vammoja laiska Sulla\noli hallintoonsa jättänyt.\n\nMerirosvous on melkein yhtä vanha kuin itse merenkulku, ja merirosvot\nkuuluivat niin ehdottomasti Välimerelle kuin haikalat. Heidän\nasemapaikkanansa oli varsinkin jyrkkä, kalliorikas Vähän Aasian\netelärannikko, se rannikkopala, jonka nimi on Kilikia. Juuri niistä\najoista lähtien, jolloin Sulla taisteli kuningas Mithridatesta\nvastaan, he olivat mitä julkeimmalla tavalla laajentaneet toimintaansa\nja järjestäytyneet suurvallaksi. He eivät käyneet yksinomaan\nkauppalaivastojen kimppuun, vaan myöskin itsensä satamakaupunkienkin,\npurjehtivat väkivalloin satamaan ja ottivat pakkoveroa. Tästä kärsi\nlähinnä Kreikka lukuisine saarineen ja kauniine, kunnianarvoisine\nkaupunkeineen, yksin ikipyhät temppelialueet Epidauroksessa,\nSamoksessa, Samothraksessa j.n.e. joutuivat ryöstetyiksi. Aivan\nlähelle Atheenaa merirosvot tulivat; niin, nyt he hyökkäsivät Napolin\nlahteenkin, rikkaiden roomalaisten Eldoradoon, ja tulivat aina\nTiberin suulle, tunkeutuivat julkisesti Rooman satamaan, Ostiaan,\nja tuhosivat siellä kolmisoutulaivat. Erittäin halusta siepattiin\nylhäisiä roomalaisia vangiksi; se tuotti mahtavat lunnaat. Ja herrat\nryövärit itse esiintyivät tällöin ruhtinaallisesti; kultaiset raakapuut\nvälkkyivät kokassa, ja aironlavat olivat hopealla silatut. Hienoa\nammattia, ylhäisten seikkailijain korkea koulu; parhaimpien perheiden\njäseniä liittyi merirosvoihin.\n\nVastuussa näistä kuulumattomista oloista olivat roomalaiset. Sillä\nroomalaisillehan maailma kuului; suojattomain maakuntain viha\nkääntyi Roomaa vastaan, joka niin perin heikosti huolehti merien\nvalvontaa. Mutta nyt asia kävi kärkeväksi. Sillä itse Roomaan jäivät\nviljalähetykset saapumatta. Merirosvot kaappasivat kokonaisia\nviljalaivastoja, jotka olivat tulossa Afrikasta ja Sisiliasta.\nMaailman pääkaupunki oli saarrettuna; Rooman koskaan täyttymättömän\nkaupunkirahvaan majesteettia uhkasi nälänhätä.\n\nPompeius vaati mitä laajimpia valtuuksia ja apuneuvoja. Hän osoittautui\ntällöin erinomaiseksi järjestäjäksi. Mutta hän antoi toisten puhua\npuolestansa; hän tunsi arkuutta astua väkijoukon eteen, joka\nhänelle oli vierasta ainesta. Sillä jokainen muu roomalainen tuli\naikaisin ja alinomaan, yksin jo vaalitilaisuuksissa, kosketuksiin\nkansankokouskoneiston kanssa. Mutta Pompeius ei ollut koskaan\nollut quaestorina tai aediliksenä; hän oli täydellisesti säästynyt\ntavallisilta viranhakijain kumarruskuluilta, ja hän ei voinut nyt\nsaada itseänsä astumaan rukouksin qviritien eteen, joiden oikut olivat\nlaskemattomat ja joita hän ei osannut ohjailla. Mieluummin kätki hän\ntoiveensa. Tribuuni Gabinius ehdoitti hänelle rajatonta valtaa koko\nmerellä, mutta myöskin kaikkialla maalla kymmenen peninkulmaa (400\nstadiumia) rannikosta sisämaahan päin; valtiorahaston vapaata käyttöä;\n200 laivaa j.n.e. Senaattorit eivät käsittäneet aseman vakavuutta,\ntekivät vastarintaa ja pelkäsivät taaskin, että Pompeius nousisi\nkuninkaaksi. Silloin puhkesi kansanmeteli curian edustalla, ja Pompeius\najatti nyt päätökseen, että hän saikin 500 laivaa, 24 legaattia,\n120,000 jalkamiestä, 5,000 ratsumiestä: kaiketi suurin voima, mitä\nRooma koskaan on liikkeelle pannut.\n\nNäitä korkealle tavoittavia vaatimuksia on moitittu, niille naurettu,\nmutta syyttä. Pompeius tiesi, kuten Moltke ja jokainen hyvä sotilas,\nettä saavuttaakseen pysyvän voiton täytyy ensiksi hankkia itselleen\nlukumääräylivoima, ja hän on aina sen mukaan toiminut. Sillä nopea\nvoitto, joka vihollisen nutistamisella temmataan, on valtiolle ja\nsen kansalaisille tavaton ajan, rahan ja ihmiselämän säästö. Pitkien\nsotien kurjuus on tulos riittämättömistä toimenpiteistä. Ja tapahtumat\nosoittivat pian hänen olleen oikeassa; sillä tuskin oli hänen\nsuuriin vaatimuksiinsa suostuttu, niin heti jo markkinat ja pörssi\nrauhoittuivat ja mielettömän korkeiksi keinotellut hinnat laskeutuivat.\nTurvallisuus palautui jo ennen taistelun alkua.\n\nPompeius jakoi koko Välimeren kuuteentoista piiriin: kunkin piirin\nrannikoilla ajoi saalista yksi legaateista; mutta itse hän risteili\navoimella merellä ja pyydysteli liikkeelle peloitettuja merirosvoja.\nTässä hän esiintyi siis merimiehenä. Oli omituinen sattuma, että\nPompeius asui Roomassa Esquilinuksella erään kadun varrella, jonka nimi\noli Carinae; mutta _carinae_ merkitsee \"laivan emäpuu\". Nyt hän oli\nmeren ruhtinas, ja hän oli nytkin Carinaella kotonansa!\n\nNeljässäkymmenessä päivässä oli läntinen Välimeri puhdistettu; sitten\nsiirtyi ajojahti Vähään Aasiaan, ja suuri meritaistelu syntyi;\nsitten pakenivat merirosvot ryövärilinnoihinsa rannikkovuoristoon.\nLukemattomia linnakkeita, luoksepääsemättömiä kuin korppikotkan\npesät, Pompeius pakoitti antautumaan. Se oli mielenkiintoinen sota,\nja sen suorittaminen onnistui sitäkin nopeammin, kun Pompeius ei\nvangitulta pahantekijöitä miekalla surmannut eikä ristiinnaulinnut,\nkuten tähän asti oli ankarana tapana ollut, vaan takasi niille, jotka\nhänelle antautuivat, vapauden ja elämän ja asetti heidät asumaan\njonnekin sisämaahan. Vanhalla ajalla ei ollut ollenkaan tavatonta\nsiirtää kokonaisia väestöjä toiseen paikkaan. Pompeius perusti siten\nKilikiaan \"Pompeiuksenkaupungin\" Pompeiopoliksen ja asetti sinne 20,000\nmerirosvoa asumaan.[49] Kun tämä voittajan lempeys tuli tunnetuksi,\nantautuivat kaikki, jotka vielä olivat uhmailleet. Oli vuosi 67.\n\nMyöskin Kreetan saari oli oikea merirosvopesä; siellä oli päällikkönä\njo edellisestä vuodesta saakka eräs Caecilius Metellus, joka näiden\ntaistelujen muistoksi käytti Creticus nimeä. Tämän jäykän miehen kanssa\nPompeius joutui likeisiin toimivaltaa koskeviin ristiriitoihin; hän\nlähetti suorastaan joukkojaan tätä vastaan, niin että roomalaisia\nseisoi toisiansa vastassa. Tämä herätti suurta huomiota, ja pelko\nkasvoi, että Pompeius tulisi tyrannina palaamaan Roomaan kuten Sulla.\n\nMutta Kreikka hengitti helpommin, ja Roomassakin kansa riemuitsi.\nKolmessa kuukaudessa oli kaikki suoritettu, 1,300 kaapparilaivaa saatu\nsaaliiksi, kauppa ja liike kukoisti jälleen. Jokainen kansalainen\ntunsi sen omassa taskussaan. Vallitsi riemuitseva, mieliala, ja nyt\nesiintyi Cicerokin, suuri puhuja, Pompeiuksen puolesta. Kansa päätti\nantaa hänelle ylipäällikkyyden vielä kuningas Mithridatestakin vastaan,\nMithridatesta, jota Luculluksen voitot tosin olivat heikontaneet, mutta\njoka kumminkin yhä oli pystyssä, niin, jälleen kävi hyökkäämään, 22\nviime vuotena Rooman sitkein vastustaja.\n\nSiis viipymättä syvemmälle Vähään Aasiaan, itään. Siellä taisteltiin\nnyt kaukaisen Eufratin rannalla satumainen taistelu öiseen aikaan\nkuunvalossa; tällöin täytyy muistaa kuun valovoima eteläisissä maissa.\nYlpeä Armenian kuningas, Tigranes, notkahtaa heti maahan ja lankeaa\nPompeiuksen jalkain juureen, joka hänet lempeästi nostaa ylös. Koko\nMithridateen haaremi saadaan tällä kertaa saaliiksi; mutta voittaja\nsäästää kauniita naisia ja lähettää heidät kohteliaasti jokaisen\ntakaisin vanhempainsa luo. Mutta Mithridates itse on sillävälin paennut\nEtelä-Venäjälle, Bosporaniaan, Krimille, jossa hänen poikansa Pharnakes\nmellastaa: hänen mukanansa hänen jalkavaimonsa Hypsikrate, amatsooni,\njoka mieheksi pukeutuneena, miehennimisenä kulkee, ratsastaa ja\ntaistelee.\n\nPompeius olisi liiankin mielellään ajanut Mithridatesta takaa; mutta\nKaukasoksen salpa oli ylitsepääsemätön; ei ainoakaan sotajoukko\nvanhalla ajalla ole sitä vallannut. Hän taisteli siis yhden talven ja\nyhden, kesän Kaukasoksen etelärinteellä, suorittaen seikkailukkaita\nmarsseja halki tuntemattomien arojen ja karjateiden, Kyros joen\nvarsilla Georgian maassa Mithridateen liittolaisten, urhoollisten\nluonnonkansain, albanien ja iberien kanssa, lähellä Kaspian\nmerta, jonne mihinkään ei vielä koskaan kreikkalais-roomalainen\nsotajoukko ollut tunkeutunut. Ne olivat mitä mielenkiintoisimpia\nsotilaskävelyretkiä. Itse hän siellä eräässä taistelussa omin käsin\nsurmaa erään kuninkaanpojan. Vieläpä amatsoonitkin ilmestyvät siellä\nhänen vastustajattariksensa. Tuloksellisempaa oli, että hän sitten\nkääntyi Syyriaan ja omin valtuutuksin otti Syyrian Rooman haltuun;\ns.o. sotaoikeuden mukaisesti hän otti tämän maan Tigraneelta, joka oli\nhänelle antautunut.\n\nKokosiko Mithridates sillävälin jälleen voimia? Pompeius oli aivan\nsanomia vailla ja piti hovia Damaskoksessa näytellen riidanratkaisijaa\ntaistelevien pienempien mahtajain välillä; sitten hän alkoi vielä\nretken Arabiaan -- kun äkkiä kaukaa pohjoisesta sanoma saapui,\nettä Mithridates oli kuollut. Kuten nykyisinkin vielä Intiassa\nkirjeenkuljettajat, jotka juoksevat halki maan, kantavat kädessänsä\nkeihästä, että heidän tieltänsä väistyttäisiin,[50] niin silloinkin;\nmutta sanantuojilla oli keihäänsä juhlallisesti laakerilla\nseppelöityinä. Pompeius oli juuri ratsastusharjoituksissa kenttäleirin\nedustalla; silloin hänen sotamiehensä pakoittivat hänet laskeutumaan\nhevosen seljästä ja lukemaan julki sanoman; satuloita he kokosivat\nkokonaisen vuoren; sen päälle piti Pompeiuksen kiivetä: Pharnakes,\nMithridateen poika, oli saattanut oman, melkein kahdeksankymmenen\nvuotiaan isänsä tekemään itsemurhan ja antautui omasta puolestansa\nroomalaisten vasalliksi. Näin on tapahtunut vuonna 64.\n\nMutta Pompeius ei suonut itsellensä nytkään lepoa. Hän valtasi\nsivumennen vielä Palestiinankin, Juudean; eräänä sabattina Pompeius\notti Jerusalemin temppelivuoren rynnäköllä ja astui itse Jehovan\ntemppelin kaikkeinpyhimpään. Mutta, kuten hänen ystävänsä Cicero\nvakuuttaa, siellä pyhätössä hän ei satuttanut kättänsä mihinkään\ntemppelin omaisuuteen. Kaupunkia ei hävitetty, mutta Judeasta tuli\nRooman vasalli (vuonna 63).\n\nNyt oli vielä Aasian hallinto järjestettävä; Roomalla oli tästälähin\nneljä aasialaista provinssia. Painoa on pantava sille, että järjestely,\njohon Pompeius siellä ryhtyi, oli oikean ihmisyyden säätämää ja on\nkoitunut kauttaaltaan kukistetuille kansoille eduksi. Sitten hän\npalkitsi sotajoukkoansa täysin käsin (jaettavaksi joutui 16,000\ntalenttia = 96 miljoonaa drakhmaa) ja vietti aurinkoisia päiviä vielä\nmelkoisen ajan kauneilla kreikkalaisilla saarilla Lesboksessa ja\nRhodoksessa, missä häntä asianmukaisesti juhlittiin ja hän tuhlaillen\nantoi lahjoja oppineille ja filosofeille (niin myöskin Atheenassa).\nÄkkiä hän on sotajoukkoineen ja laivastoineen Brindisissä, Italian\nmaaperällä, ja Rooma sisintä sydäntänsä myöten säikähdyksissään.\nKaupunki oli suojaton. Jos Pompeius marssi Roomaa vastaan, hän oli\nmaailman kuningas. Ei kukaan olisi voinut sitä estää, ei Iulius\nCaesarkaan. Rikas Crassus pakeni mielenosoituksellisesti perheineen\nkaupungista. Elettiin vuotta 61. Mutta Pompeius piti vain puheen\nsotajoukolleen ja päästi sen hajalle ja ilmestyi Roomaan pelkkänä\nyksityismiehenä, kuin hän olisi tehnyt vain jonkin matkan. Kaikki\nolivat jäykkinä ihmetyksestä.\n\nTämä menettely tarjoaa, voitaisiin sanoa, viattomassa\nsuurenmoisuudessaan avaimen mielien ymmärtämiseen. Pompeius ei, aivan\nkuin Marius, ole koskaan ajatellut yksinvaltaa. Hän oli, kuten Marius,\nvain sotilas. Hänen sotilaallinen tehtävänsä oli täytetty: jahtihaukka\ntoi saaliinsa ja asettui levolle. Pompeius oli nyt 45 vuoden vanha,\nja lähes _kolmekymmentä vuotta_ hän oli koditonna melkein keskeymättä\nollut sotatantereella. Minä en tiedä ketään roomalaista, joka on\nsaman suorittanut: jo fyysillisessä suhteessa se oli kuulumatonta.\nHän tahtoi nyt vihdoin saada lepoa, hän ikävöi saada vihdoinkin\nviettää rauhallista perhe-elämää; hän tahtoi elämänsä niin mukavaksi\nkuin muutkin veteraanit. Jo silloin kuin hän sai ylipäällikkyyden\nMithridatesta vastaan, hän rypistää kulmakarvojansa, lyö kädellä\nreiteensä ja sanoo: \"Ah, nuo ainaiset sotaretket. Olisinpa vailla\nmainetta! Minä ikävöin saada elää yhdessä vaimoni kanssa\".[51] On\ntärkeätä, että nämä sanat meille kerrotaan. Sellaiset mielialat\nolivat liiankin käsitettävissä. Ne ovat psykologisesti luonnostaan\nlankeavia. \"Ei mikään kuluta voimakkaimmankaan miehen elinvoimaa\nnopeammin kuin alituinen sota\", sanoo eräs nykyaikainen historioitsija\npuhuessaan Napoleonin kenraaleista Neystä ja Macdonaldista, joilla\nkymmen- kaksikymmenvuotisen kenttäpalveluksen jälkeen ei enää ollut\nlainkaan voimain joustavuutta. Miten olisi Pompeiuksen laita toisin?\n\nHänen triumfikulkueensa oli kuulumattoman loistava: kuvaamaton\nsensatsioni; ulkomaisia vankeja ja kalleuksia, joukossa suuren\nMithridateen viisi poikaa ja kaksi tytärtä; suuria maalauksia, jotka\nesittivät yöllistä pakoa, vastustajan itsemurhaa j.n.e.; ennen kaikkea\njuutalaiskuningas Aristobulos, joka kulki Pompeiuksen triumfivaunujen\nperässä Tigraneen, armeenialaisen kuninkaanpojan, rinnalla. Miljaardeja\nrahaa hän toi valtiokassaan. Raha tuli jälleen huokeaksi Roomassa, koko\nrahatalous joutui vuosikymmeniksi toiselle pohjalle.\n\nPompeius näki mielellään, että häntä kunnioitettiin, niin koruttomasti\nkuin hän persoonallisesti esiintyikin. Hän tahtoi kunniaa, aina ja\naina, mutta hän ei tahtonut valtaa. Tämä ero on pidettävä mielessä. Hän\nei halunnut siviilivirkaan kuuluvaa virkavaltaa, joka asettaisi hänelle\nvaivalloisia velvollisuuksia. Hän tahtoi joka tapauksessa _päästä\nlepoon_. Mutta hän ei sitä saanut. Hän oli jo tullut liian mahtavaksi;\nhenkilöön sellaiseen, kuin hän oli, täytyi kaupungissa heti kaiken\nkohdistua. Ja niin alkoi nyt hänen elämänsä jyrkkä alamäki, miehen\ntragedia, jota onni tähän asti oli kuin käsillänsä kantanut.\n\nKun hän vaati Aasiassa toimeenpanemiensa järjestelyiden vahvistamista\nja maapaikkain antamista veteraaneilleen (tämä oli hänen\nkunniavelvollisuutensa ja yhteiskuntapoliittinen välttämättömyys),\nteki senaatti itsepintaista vastarintaa. Jos Pompeius olisi Sullan\nesimerkkiä seuraten, kuten hän olisi voinut tehdä, kohoutunut\ndiktaattoriksi, niin hän olisi myöskin kuten Sulla omavaltaisesti\nvoinut huolehtia sotilaistaan. Nyt hän näki joutuneensa puolueiden\noikkujen ja suosion varaan ja hänen täytyi sekaantua pieniin,\nviheliäisiin juonitteluihin, noihin iänikuisiin taisteluihin kansan ja\nsenaatin välillä. Sellaiseen hän ei ollut luotu; siihen hän oli liian\njäykkä ja vailla joustavuutta. Hänhän ei ollut vielä koskaan pyydellen\nkansan edessä seisonut; hän on kai ainoa roomalainen, joka ei koskaan\nvaaleissa ole pikkuporvarien käteen lahjomisrahoja pistänyt. Mutta nyt\nhän tarvitsi kansanpuoluetta senaattia vastaan.\n\nSilloin liittyi häneen Iulius Caesar.\n\nCaesar oli tähän saakka elellyt vailla päämäärää ja vailla toiveita\nkohota mihinkään valta-asemaan. Nyt vasta, nyt, kun kotiinpalaava\nsotapäällikkö ratkaisevalla hetkellä luopuu hallitsevasta osastansa,\njota Caesar silloin ei koskaan olisi voinut häneltä kiistää, selvenee\nhänelle äkkiä hänen oma tulevaisuutensa, ja hänen suunnitelmansa on\npian tehty. Hän on vain kuusi vuotta nuorempi Pompeiusta, on tottunein\npuoluetaistelija ja politikko ja kansanpuolueen pääjohtaja; hän astuu\nsiis nyt voimakkaasti puolustamaan kaikkea, mitä Pompeius vaatii\nja vetää tämän, samalla kuin hän omat vastavaatimuksensa esittää,\nkokonaan omiin suunnitelmiinsa. Pompeius alkaa nyt kuitenkin, vastoin\ntahtoansa, aseista riisuttuna sotilaana, näytellä suurta valtiollista\nosaa. Caesar on vuoden 60 kuuluisan triumviraatin alkuunpanija; s.o.\nCaesar ja Pompeius liittoutuvat ja vetävät kolmanneksi mukaansa\nCrassuksen, Rooman raharuhtinaan. Tässä on Pompeius antajana; sillä\nhänellä yksin on valta.[52] Mutta hän antoi tässä kaupassa paljoa\nenemmän kuin sai. Hänessä ei ollut kateutta eikä vilppiä. Jos hän\nitse olisi vakavasti halunnut ylipäällikkyyttä Galliassa, minkä nyt\nCaesar sai, kansan epäilemättä olisi täytynyt äänestää se hänelle\nannettavaksi. Mutta hän ei pannut siihen mitään arvoa; hän halusi\ntoistaiseksi olla levossa. Sillä aikaa kuin Caesar nyt kahdeksaksi\nvuodeksi Roomasta katoaa Ranskaa eli Galliaa valloittamaan,\nPompeiuksella on pääkaupungissa vaikea asema. Hänhän eli siellä vain\nyksityismiehenä, vailla mitään virka-asemaa. Kaupunkipoliisia ei\nollut; henkivartiostoa hän, kuten Sulla, ei voinut itsellänsä pitää,\nvielä vähemmän koota joukkoja Roomaan, tai hän olisi esiintynyt\ndiktaattorina. Pompeiuksen täytyi siis sallia rosvoamisen kaduilla\nrehoittaa, sietää Clodiusten iljettävää metelöimistä. Ne asiat, mistä\nsiellä riideltiin, olivatkin aivan mielenkiintoisuutta vailla. Hän eli\nnyt vihdoinkin, kolmenkymmenen rauhattoman vuoden perästä, hiljaista ja\nkaunista perhe-elämää; sillä hän oli nainut Caesarin suloisen tyttären,\n23-vuotiaan Iulian, ja hän rakasti häntä: Senvuoksi hän myöskin tunsi\nIulius Caesaria kohtaan vilpitöntä, kateetonta ystävyyttä; hän ihaili\nhäntä ja seurasi mielellään hänen neuvojansa, niin epämukavia kuin ne\nhänelle usein olivatkin.\n\nKreikkalainen kasvatus, jonka hän poikasena oli saanut, vaikutti\nhänessä koko elämäniän. Siitä hänen kotoisen elämänsä, hänen\nesiintymisensä koruttomuus, ylevyys. Sopivalla arvokkuudella hän otti\nvastaan kohteliaisuuden osoituksia, ja rakastettava oli tapa, millä\nhän apuansa antoi; kaunis oli hänen suhteensa nuoreen Lenaios orjaan,\njoka sivistyksen halusta pakenee Atheenaan; kun hän palaa takaisin,\nPompeius ei häntä rankaise, vaan lahjoittaa hänelle vapauden ja pitää\nhänet luonansa kotioppineena kuolemaansa saakka. Hyväntahtoisella\npitkämielisyydellä hän katseli Demetriosta, vapautettuansa, joka\nRoomassa pöyhkeili, eli nousukasmaisen komeasti ja esiintyi paljoa\nloistavammin kuin patronuksensa. Hän kammoksui kaiken elinikänsä\ntarpeetonta verenvuodatusta; hän inhosi sullamaisia raakuuksia.\nKreikkalainen ihmisyys oli hänessä täysin luontaista.\n\nMarskentän, laajan, avoimen harjoituskentän Rooman edustalla Pompeius\navasi rakennusalaksi sijoittamalla sinne valtavan teatterin, Rooman\nensimäisen kivisen teatterin, jossa vain kreikaksi näyteltiin ja\njossa sanotaan olleen tilaa 40,000 ihmiselle. Siihen oli yhdistetty\nuhkeita kävelyhalleja ja huvittelusaleja. Pompeius on rakennuttajana\nikuistanut itsensä Roomassa paljoa ihanammin kuin Iulius Caesar.\nVuonna 52 teatteri vihittiin ruhtinaallisin näytöksin; mutta Pompeius\nei toimeenpannut, se on huomattavaa, gladiaattorinäytäntöjä, ei\nihmisteurastuksia, vaan leijonametsästyksen, jota varten hän tuotatti\n500 leijonaa Afrikasta.\n\nSillävälin olivat olot Roomassa tulleet sietämättömiksi. Lukemattomissa\nkatupolitiikkakysymyksissä kysytään Pompeiuksen painavaa\nmielipidettä; mutta usein hän lausuu ajatuksensa vitkastellen,\npidättyen, epäselvästi, jopa välistä kaksimielisestikin, ja niin\nkuohahtavaluonteisen ihmisen kuin Ciceron saa tämä usein pois\nsuunniltaan. Kansalaisoikeutta, valtio-oikeutta, puolueen valintaa\nkoskevissa asioissa Pompeius ei näet tuntenut itseänsä kyllin varmaksi,\nja niillä ei hänen mielestänsä usein ollut merkitystäkään. Niin,\nolisipa hänellä ollut sotaväkeä käsillä, silloin hän olisi vallan\ntoisin ottanut osaa keskusteluun. Eräänä päivänä tapahtui, että hän\nitse eräässä metelissä joutuu väkijoukkoon ja verta räiskyy hänen\npäällensä. Hän kiiruhtaa kotiin vaihtamaan pukua; silloin Iulia näkee\nveren ja vaipuu tainnoksiin kauhusta. Heitä yhdisti toisiinsa syvä\nrakkaus. Iulia odotti juuri synnytystä ja kuoli. Hänen kuolemansa oli\nisku Pompeiukselle ja Roomalle.\n\nKuitenkaan Pompeius ei voi Roomasta ja kotielämästänsä tämänkään\njälkeen erota, ja kun hän saa Espanjan hallintopiirikseen, hän antaa\nlegaattiensa sitä hoitaa. Hallitusmuotohistorian kannalta tärkeäksi\ntuli vuosi 52: silloin yltyi anarkia kaduilla niin, että senaatti\nlopuksi suorastaan tekee Pompeiuksesta vallanpitäjän, yksinvaltiaan, ja\nnyt vihdoinkin Pompeius sotaväkeäkin kutsuu Roomaan. Silloin vallitsi\nsiis parin kuukauden ajan Roomassa perustuslaillinen yksinvalta,\nCiceron ihanteen mukaan: diktaattori (Pompeius), senaatti ja\nkansankokous, kolme yhteisvaikutuksessa toimivaa valtaa; ja kaikki kävi\nverrattain hyvin. Pompeius sai nyt myöskin luottamusta valtiomiehen\ntehtäväänsä, ja tulevaisuus näytti hänestä niin vähän uhkaavalta, että\nhän meni uusiin naimisiin. Stoalainen Cato pahaksui kovin hänen iloisia\nhäitänsä. Mutta hän tarvitsi viihtymystä ympärillänsä. Hyvin nuoren\nja oppineen naisen hän toi puolisona kotiinsa, Cornelian, joka ei\nainoastaan soittanut taiteellisesti (soittoa harjoittavat roomattaret\nolivat silloin vielä aivan poikkeusilmiöitä), vaan harrasti vieläpä\ngeometriaa, niin, filosofiaa. Syrjäiset sättivät: Cornelia oli liian\nturhantarkka ja jokseenkin sietämätön. Yhdentekevää! Niin voimakas oli\nvanhenevassa miehessä luonnonveto nuoruuteen ja sivistykseen: hän otti\nkotiinsa nuoren naisylioppilaan. Ja naisten silmissä hän oli yhä vielä\nrakastettava.\n\nMutta erimielisyydet Iulius Caesarin kanssa olivat jo alkaneet.\nVoittoisa Caesar asetti Galliasta Roomaan palaamisellensa ehtoja,\nmitkä senaatti hylkäsi, ja Pompeiuskin vastasi uhmaillen ja asettui\nsenaatin kannalle. Mitenkään hän ei tahtonut uskoa, että Caesar,\nkiittämätön, ajaisi asiat täydelliseen välien katkeamiseen. Juuri\nsilloin Pompeius oli sairaana Napolissa; kun hän parani, tuli kaikista\nItalian kaupungeista lähetystöjä häntä onnittelemaan. Koko Italia\njuhlii tervehdyshuutojen kaikuessa hänen kunniaksensa; triumfissa hän\npalaa takaisin Roomaan. Ne olivat viimeiset kauniit kunnianpäivät tämän\nrauhallisen valtiaan elämässä, valtiaan vasten tahtoansa.\n\nSilloin Caesar, vuonna 49, joukkoineen Galliasta todellakin hyökkää\nesiin, yli Rubicon! Pompeius ei ole taisteluun ollenkaan valmistautunut\nja on mitä tukalimmassa asemassa. Hän oli kepeästi kerskaillut: \"Jos\nCaesar tulee, minä poljen jalallani legioonat maasta\"; todiste siitä,\nmiten vähän hän uskoi sodan mahdollisuuteen. Jonkun aikaa hän horjui,\nmitä olisi tehtävä. Sotilaallisissa kysymyksissä niin arvostelukyvytön\nihminen kuin Cicero luulee, että hän on menettänyt järkensä, ja huutaa\nja parkuu sitä, että Pompeius jättää Italian. Mutta Pompeius toimi\noikein, ja hän tiesi nyt, mitä oli tehtävä. Laivaannousu onnistui. Hän\nsiirsi sodan Balkanin niemelle, Epeirokseen, Thessaliaan.\n\nMahtava laivasto on hänen käytettävissään, mutta sotajoukossa, jonka\nhän uudesta muodostaa, on suurimmaksi osaksi juuri äsken värvättyjä,\ntaisteluun kelpaamattomia nahkapoikia.[53] Espanjassa olevia\nlegiooniansa hän ei tuota paikalle. Avointa kenttätaistelua on siis\nvältettävä, vastustaja kun joukkojen laatuun nähden on verrattomasti\nylivoimainen. Pompeiuksen tarkoituksena on siihen sijaan laivastonsa\navulla saartaa Caesar, kun tämä hänen perästänsä on rientänyt Balkanin\nniemimaalle, katkaista häneltä yhteys Italian kanssa ja siten lopuksi\nnäännyttää hänet nälkään, ja suunnitelma olisi hänelle varmaan\nonnistunutkin. Laskelma oli hyvä. Mutta kovaonni tahtoi, että hänen\npäämajassansa tungeskeli parvi ylhäistä väkeä ja vanhoja herroja,\nsatakunta paennutta senaattoria uhkeine kuormastoineen, taistelussa\ntyhjäntoimittajia. Nämä toitottivat alinomaan hänen korvaansa, että\nhänen oli heti iskettävä, niin pian kuin vihollinen vain näyttäytyisi.\nPompeius oli viisaampi. Kaikissa tähänastisissa sodissaan hän oli\nvain omaa päätänsä seurannut, ja hän oli voittanut aina. Nyt hän,\nhuumaantuneena pyytelemisestä ja meluamisesta ympärillänsä, seurasi\nensimäistä kertaa vieraita neuvoja, ja niin tapahtui tuo kovaonninen\ntaistelu Pharsaloksen luona, 9 p. elokuuta 48. Pharsaloksen luona\nei lyöty Pompeiusta, vaan senaatti. Se moite jää häntä kumminkin\nainaiseksi painamaan, että hän antoi tyhmäin saada tahtonsa\ntoteutumaan. Tapahtui, mikä on itsestänsä ymmärrettävää, että pienempi,\noivallisesti kouluutettu sotajoukko voittaa suuremman, joka on\nharjoittamaton.\n\nHeti ensimäisen menetetyn ratsuväkikahakan jälkeen -- siinä\niskivät Caesarin gallialaiset ratsumiehet kasvot rikki ylhäisiltä\nroomalaisilta aatelisnuorukaisilta -- Pompeius ymmärsi tilanteen, ja\nhänen päätöksensä oli tehty. Hän jätti tuota pikaa taistelukentän,\nja hänen vaikuttimensa ovat ilmeiset. Hänestä itsestänsä saisi\ntulla, mitä jumalat tahtoivat: tämän taistelun ei pitänyt joutua\n_hänen_ laskuunsa. Sitä vaati häneltä hänen kunniantuntonsa ja hänen\nsotapäällikkömaineensa. Herrat, jotka olivat sen aikaansaaneet,\nsaisivat nyt tappionkin maljan pohjaan tyhjentää. Hän tiesi ja\nlausui ajatuksensa julki: \"Caesar on hyväntahtoinen ihminen; hän ei\ntoimeenpane verilöylyä niiden kesken, jotka hänelle antautuvat\".[54]\nJa nytkin hän toimi tarkoinajatellun suunnitelman mukaisesti: Hänen\nasemansa oli melkoisesti huonontunut. Mutta, olkoonkin, että Caesar\nBalkanin niemimaalla oli voittajana, meri kuului vielä Pompeiukselle;\nhänellä oli vielä sotalaivansa, ja Caesarilla ei niitä ollut lainkaan.\nHän voi siis nytkin vielä laivoillansa vastustajan täydellisesti\nsaartaa ja hervaista ja siten pakoittaa kohtuulliseen sovintoon.\nSiten itse asiassa myöhemmin hänen poikansakin Sextus Pompeius meren\nkuninkaana esitti maavalloille ehtonsa.\n\nTämä oli suunnitelma. Mutta lähinnä piti paon onnistua. Se oli\ntuskallinen pako ja onnen käännös järkyttävä. Muutamain harvain\nsaattamana kerran kaikkivaltias mies kiitää Thessalian rannikolle.\nSiellä hän pääsee pieneen kauppalaivaan. Kuljetaan kohti etelää. Kun\njoutuu päivällisaika (kenties siellä oli vain talonpoikaisleipää,\nliiseistä tai hirssistä valmistettua), hänen ylhäinen saattajansa\nFavonius, senaattorisäätyinen herra, kiiruhtaa riisumaan Pompeiukselta\nsandaaleja ja palvelee häntä ylipäänsä kuten herraansa, aina jalkojen\npesuun saakka.\n\nPompeiuksen täytyi koettaa saavuttaa laivastonsa. Sitä varten oli\ntarpeen päästä ensiksikin maihin turvalliseen paikkaan. Hän etsi\nkäsiinsä todellakin pari sotalaivaansa ja purjehti Egyptiin, joka\nsilloin oli puolueetonta aluetta ja vielä itsenäinen kuningaskunta.\nHänen puolisonsa Cornelia sekä kuusikymmentä senaattorisäätyistä miestä\noli hänellä nyt seuraajinansa. Cornelian tuskaa ja valitusta kuvaillaan\nmeille liikuttavasti kuin murhenäytelmässä.\n\nMutta ei tiedetty, minkämielinen Egyptin hovi olisi, ja maihinnousu\nAleksandreiaan ei ollut vaaraton. Eunukki Potheinoksella oli Egyptin\nhallitus käsissään; sillä kuningas Ptolemaios oli vielä aivan nuori.\nPompeius lähetti siis lähetystön pyytämään vastaanottoa. Potheinos\nsuostui tähän pyyntöön, mutta todellisuudessa hän teki suunnitelman\ntoimittaa Pompeiuksen pois maailmasta. \"Ken on kuollut, hän ei pure\nenää\", hän sanoi, ja hänestä näytti mukavammalta, että tulevaisuudessa\noli tekemistä Caesarin kanssa yksin. Kaksi roomalaista vallanpitäjää\noli hänelle liian paljo.\n\nNoustakseen maihin Pompeiuksen täytyi jättää sotalaivansa ja\npuolisonsa; sillä vesi oli liian matalaa (niin sanottiin); hän astui\npieneen kalastajavenheeseen. Hänen viimeiset sanansa Cornelialle\nolivat vapautta ja orjuutta käsitteleviä säkeitä eräästä Sophokleen\nmurhenäytelmästä. Corneliahan oli oppinut sielu, ja Pompeius ilahdutti\nhäntä mielellään jollakin sitaatilla. Ruuhessa oli kolme miestä,\nPotheinoksen käskyläisiä. Kun Pompeiusta soudettiin maihin, hiljaisuus\nherätti hänen huomiotansa ja se, ettei kukaan puhellut hänen kanssaan.\nHän katseli kummastellen ympärilleen; hänestä tuntui kammottavalta.\nHän koetti alkaa ystävällistä keskustelua, mutta puhuteltu nyökkäsi\nvain sanattomasti. Silloin hän otti esille sen puheen konseptin,\njonka hän kreikaksi aikoi kuninkaalle pitää, ja luki sen vielä kerran\nläpi, kunnes venhe törmäsi rantaan. Kuninkaallisia hovivirkamiehiä,\nyleisöä odotteli häntä uteliaina. Vapautetun palvelijansa Philippoksen\nauttamana hän nousi penkiltä astuakseen rannalle. Silloin lävistettiin\nhänet takaapäin. Kaikki kolme miestä iskivät häneen. Hän verhosi päänsä\nja huoahti vain. Hän oli edellisenä päivänä täyttänyt 59 vuotta.\nCornelia, nuori vaimo, näki kaiken kaukaa laivastansa, ja hänen\nvalitushuutonsa kaikui yli meren.\n\nSuojatonna, uteliasten töllistelemänä, murhattu makasi rannalla. Hänen\npäänsä hakattiin irti: Palvelija Philippos etsi puita polttorovioksi,\npoltti ruumiin ja keräsi tuhkan. Kun Caesar sitten tuli Egyptiin,\nojennettiin hänelle Pompeiuksen pää. Hän kääntyi kauhistuen pois;\neunukki Potheinoksen hän mestautti. Pompeiuksen tuhka vietiin hänen\nalbanolaismaatilallensa Rooman lähellä.\n\nMaailma oli kauhistunut ja hämmästyksissään. Oli kuin auringonlasku.\nSillä aurinkoon vanhat todella ovat Pompeiusta verranneet, hänen helppo\nvoitonratansa kun kuljetti häntä auringonnoususta auringonlaskuun,\nPunaiselta ja Kaspian mereltä Atlantin valtamerelle.[55] Hän oli\nviimeinen suuria roomalaisia, joka miekassa löysi ilonsa ja eli\nvain sotaa ja voittoa varten, yksinvaltaa haluamatta. Jos hän siitä\nhuolimatta välistä esiintyi maailmassa kuin kuninkaana, niin hän teki\nsen vain pakosta, olosuhteiden esille sysäämänä, epäröiden, niin,\nosaksi piinautuneena. Hänen ihmetyttävät strategiset menestyksensä,\njoita onni hänen osaksensa soi, olivat painollansa vetäneet hänet\nvastoin hänen tahtoansa kansalaismelskeitten ja suuren politiikan\nkeskukseen. Mutta Pompeius oli liian paljon ihminen ollakseen se oikea,\nkovakätinen yksinvaltias, jota vanha aika tarvitsi.\n\nIulius Caesar on antanut kunnioittaa itseänsä jumalana; hän näki sen\nmielellään. Pompeius olisi varmaan myöskin voinut tämän kunnian saada;\nmutta hän on välttänyt sitä.[55] Tämäkin on kuvaavaa miesten väliselle\nerolle. Vasta hänen poikansa ovat Pompeiusta merenjumalana, Poseidon\njumalana, kunnioittaneet ja sellaisena lyöttäneet hänen kuvansa\nrahoihinsa.\n\nNykyajan historiantutkimus on hänen luonteestansa suunnitelmallisesti\netsinyt puutteita hänen voittajansa hyväksi ja pikkumaisesti häntä\nnäykkinyt. Se on niiden asia, jotka suitsuttavat menestykselle. Halki\nkoko vanhan ajan säteilee sitävastoin Pompeiuksen maine kirkkaampana\nkuin Caesarin ja melkein varjoa vailla. Ei Caesar, ainoastaan Pompeius\non löytänyt sellaisen ylistäjäpuhujan kuin Ciceron; Voltacilius,\nTheophanes ovat hänen tekojansa kirkastaneet, Varrokin kirjoitti kolme\nkirjaa _de Pompeio_, ja Neron aikana syntyi Lucanuksen _Pharsalia_,\nmissä runotaide verhoutuu kaihomielen huntuun haudan ääressä, jossa\nlepäsi tämä roomalainen, liian suuri näkemään Caesarien sortovallan\naikaa.\n\n\n\n\nCAESAR\n\n\nPompeius Magnuksen rinnalla seisoo historian kirjassa Gaius Iulius\nCaesar, valtion loistavan ensimäisen _palvelijan_ rinnalla nerokas\nvaltiasihminen, joka lopuksi on _tehnyt_ valtion _palvelijaksensa_.\nSillä hetkellä, jolloin Caesar voittaa Pompeiuksen, on yhtäkkiä Rooman\nkeisariaika alkanut. \"Keisarivalta\", myöskin saksalainen \"_Kaisertum_\",\njohtui hänen nimestänsä. Sillä hänen nimensä lausuttiin \"Kaisar\".\nHänen henkilönimestänsä tuli arvonimi. Sana \"kuningas\", _rex_,\noli vastenmielinen; sillä ymmärrettiin näet tyrannia, Superbusta,\njollaisena satu esittää hänet Tarquinius Superbuksessa; ja mitä taas\ntulee _imperator (empereur)_ sanaan, niin se merkitsi ainoastaan\nylintä päällikkyyttä sotajoukossapa tämä sana ei siis riittänyt\nyksinvaltiaan arvon täydelliseksi ilmaukseksi. Senvuoksi ovat kaikki\nseuraavat valtakunnan hallitsijat, Tiberius, Vespasianus, Traianus,\nAurelianus, nekin, jotka eivät enää lainkaan polveutuneet Iuliusten\nsuvusta, käyttäneet Caesar nimeä. Rooman häviön jälkeen arvonimi meni\nperintönä edelleen byzantilaiseen valtakuntaan ja saapui siten lopuksi\ngermaaneille ja Kaarle suurelle. Vallan erikoisen mielenkiintoista\non siis meille saada selväksi, miten tuo ensimäinen Caesareista tuli\nyksinvaltiaaksi kohoamaan.\n\nMitä on Iulius Caesar tahtonut? Onko hän alunpitäen tavoitellut\nyksinvaltaa ja pakoittanut kaikki ihmiset aikaisin tekemiinsä\nsuunnitelmiin alistumaan! vai onko hän vasta myöhemmin ja kuin\nsattumoisin saanut tämän aatteen? Monelle Caesar on todella ihmeellisen\nviisas laskumestari, joka alusta alkaen, päämäärä selvänä silmien\nedessä, käsittelee puolueita ja kaikkia aikalaisiansa, suurimpiakin,\nniin kuin shakkinappuloita. Mutta toinen käsitys vastaa paljoa enemmän\ntodellisuutta. Caesaria kuten jokaista muuta luonnollista ihmistä\novat olosuhteet mukanansa kantaneet. Olosuhteet veivät hänet aluksi\ntriumviraatin, kolmen miehen vallan, muodostamiseen, joka aluksi täysin\ntyydytti hänen kunnianhimoansa. Molempain toisten johtavien miesten\nkuolema teki hänestä yksin legioonain päällikön ja vallanpitäjän. Mutta\nhän ei ollut tahtonut Crassuksen ja Pompeiuksen kuolemaa.\n\nCaesar kuuluu aivan samaan siveelliseen ilmapiiriin kuin Pompeius; s.o.\nhän tuntee inhoa Sullan hirmutekoja ja teurastuksia kohtaan ja välttää\nkuten Pompeius kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta. Se on kaunista\nja muistettavaa; Scipion henki se hänessä elää. Kreikkalainen henki,\njoka Ciceron kirjoituksista vieläkin meille puhuu, oli tuon aikakauden\nhenki. Mutta muutoin Caesar on aito roomalainen ryöväri ja tuhlari\nsamalla kertaa, loistava peto; mitä häikäilemättömimmällä maakuntain\nryöstöllä hän tuli rikkaaksi; hänellä ei ollut penniäkään, jonka hän\nolisi hankkinut kunniallisesti meidän ajattelutapamme mukaisesti. Se\neroittaa hänet Pompeiuksesta.\n\nSiihen sijaan että Pompeius oli lapsuudestansa saakka sotilas ja\nvain sotilas, Caesarin laita oli taaskin vallan toinen; hän oli\nperikuvallinen suurkaupunkilainen, siviili-ihminen, politikko,\ndemagogi, joka aseettomana kuljeskelee toreilla, senaatinsalissa,\nklubeissa; Caesar on kehittänyt sotilaallisia lahjojansa vasta myöhään,\nkun Pompeius jo oli taistellut itsensä väsyksiin. Hän oli epäilemättä\nmonipuolisia neroja ja keksi itsensä vasta vähitellen.\n\nSyntynyt hän on vuonna 99, heinäkuussa. _Iulius_ kuu on saanut\nnimensä hänestä (niinkuin _Augustus_ kuukausi hänen seuraajastaan).\nHänen äitinsä Aurelia, jota hän suuresti kunnioitti, antoi hänelle\nmitä huolellisimman kasvatuksen. Antonius Gnipho oli sen nerokkaan\nkotioppineen nimi, joka opastutti hänet kirjallisuuteen; ja siinä\nilmeni heti hänen rohkeutensa. Kreikkalaisen hengen täyttämänä Caesar\njo nuorena miehenä keksi legendan, että hänen iuliolainen sukunsa\njohti alkunsa Troiasta, vanhasta Aineias sankarista. Aineiaksen\npojan nimi oli nimittäin Iulus; hänestä hän väitti polveutuvansa.\nMutta nyt Aineias itse oli Venuksen poika, ja Caesar polveutui siis\nVenuksesta: jumalainen alkuperä! puolijumaluus! Sellaisen keksiminen\ntuli silloin muotiin. Kehuskelevan vaateliasta oli pyrkiä ensimäiseksi\nRooman muinaistroialaisten siniveristen joukossa. Mutta se muistuttaa\nsamalla arveluttavasti Sullaa: Sulla oli nimittänyt itseänsä Venuksen\nsuosikiksi, Caesar oli nyt hänen jälkeläisensä.\n\nHänen poliittinen kantansa oli perinnäinen. Sillä Caesarin eno oli\nMarius, teutonien voittaja, kansanpuolueen suuri sotapäällikkö.\nMariuksen leski, Iulia Caesarin täti, eli vielä kauan. Voisi siis\nsanoa: Marius elää edelleen Caesarissa. Tämä ei ole kuitenkaan\ntoteutunut.\n\nJo aivan nuorena poikana Caesar tunnustautui mariukselaiseksi. Sulla\neli vielä ja uhkaa häntä; Caesarilla oli silloin puolisona muuan\nCornelia, erään mariukselaisen tytär. Sulla vaatii, että hänen pitäisi\nerota puolisostansa. Caesar uhmailee, ei tottele ja hänen täytyy\nlaittautua turvaan: takaa-ajajat kintereillänsä, yksinäisillä teillä\n-- se oli ajojahti, pako, joka muistutti kuuluisaa Mariuksen pakoa --,\nkunnes hän pelastautui Vähään Aasiaan. Hän oli 17--18 vuoden vanha.\nSiellä harjoitti hän kreikan opinnoita ja hiukkasen sotilaselämää ja\nantautui seuranpitoon Bithynian kuninkaan Nikomedeen kanssa. Tästä\nseurustelusta jäi häneen häpeätahra, syytös miehuutta häpäisevästä\nnuoruudenpaheesta. Cicero on myöhemmin sanonut sen hänelle vasten\nkasvoja.\n\nMiten erilaisia ovatkaan ne miehet, joista puhun! Kehen näistä\nmonista vertaisimme Caesaria? Niin aito roomalainen kuin hän onkin,\nrikkaassa lahjakkaisuudessaan hän kumminkaan ei ole kenenkään muun\nkansalaisensa kaltainen. Kuvauksia hänen persoonastansa saamme\nainoastaan siltä ajalta, jolloin hän on jo vanhanpuoleinen mies, ja\nsellaisena näemme hänet hänen kuvapatsaissaankin: kookas, jäsenet\nhoikat, kasvot hiukan täyteläiset; säkenöivät, vilkkaasti liikkuvat\nsilmät kalpeissa kasvoissa, ruumis sitkeä, suonikas, sielu valpas\nja joustavuutta täynnä; erittäin tarkka puvussaan, parranajossa ja\ntukankampuussa; aikaisin kalju ja tukka kammattuna edestä yli paljaan\npäälaen. Häntä harmitti tämä kaljuutensa ja hän oli mielissään, kun\nsai kadulla pitää laakeriseppeltä sitä peittääkseen (hattua käytettiin\nvain matkoilla). Muutoin hänen kotielämänsä oli loistavaa, niin,\nylellistä aina tuhlaavaisuuteen asti. Epämiellyttävä ihminen; mutta\nsamalla naissydämille vaarallinen; voi sanoa, että hän oli ammatillinen\naviorikkoja. Hän vaihteli mielellään. Pompeiuksen vaimokin tuli\nvuoroonsa; ja kun puoluemies Clodius mitä julkeimmalla tavalla antautui\nsuhteisiin Caesarin oman vaimon kanssa (Clodius pukeutui itse naiseksi\npäästäkseen tunkeutumaan erääseen yölliseen naisjuhlaan), Caesar\nei vaatinut tämän Clodiuksen oikeudellisen syyttämisen päätökseen\najamista. Hänen suuttumuksensa ei näyttänyt rajattomalta. Kuvaavaa\non, että Caesar suunnitteli lailla laillistuttaa monivaimoisuuden\nRoomassa lasten siittämisen edistämiseksi. Olihan jumalatar _Venus\nGenetrix_ hänen esivanhempiansa. Ennen kaikkea hän oli mitä\nläheisimmässä suhteessa Serviliaan, erääseen politikoivaan naiseen,\njoka kerää ympärillensä suuren piirin miehiä. Kerrotaan ihmeellisestä\njättiläishelmestä, jonka hän Servilialle lahjoitti; kuka tietää,\neikö se ollut varastettu? Caesar ihaili ylipäänsä helmiä. Mutta tämä\nServilia oli Brutuksen äiti, joka Caesarin murhasi.\n\nAina 40 ikävuoteensa saakka Caesar on yksinomaan demagogi ja liikkuu\nmelkein vain: Rooman katukivityksellä. Heti Sullan kuoltua vuonna 78\nhän on, 21-vuotiaana, jälleen Roomassa ja alkaa rohkeasti esiintyä\nsenaattoreja kiristyksistä syyttäen. Sitten hän joutuu erääseen\nseikkailuun. Kun hän lähtee kauniille Rhodos saarelle ottaakseen siellä\nvielä opetusta puhetaidossa (25-vuotiaana vuonna 74), hän joutuu\nmerirosvojen vangiksi ja kuljetettavaksi. Silloin oli merirosvouden\nkukoistusaika, ja vain valtavia lunnaita vastaan päästettiin sellainen\nroomalaisvanki jälleen vapaaksi. Huvittavan, niin kuninkaallisen\nylimielistä on se rohkeus, mitä Caesar käytöksessään osoitti noina 38\npäivänä merirosvojen vankina ollessaan. Hän itse on ilmeisesti pitänyt\nhuolta siitä, että se on tullut tunnetuksi. He vaativat ainoastaan 20\ntalenttia (75,000 Suomen markkaa) lunnaita; hän nauroi heille ja sanoi:\n\"Minä olen enemmän arvoinen! Te saatte 50 talenttia (185,000 Suomen\nmarkkaa).\" Tämä vaikutti rosvoihin niin, että he kohtelivat häntä kuin\nruhtinasta; kun hän nukkui, he eivät saaneet rykäistä, ja hän laski\nheistä muutenkin pilaa, kirjoitti kreikkalaisia runosäkeitä, ja kun\nhe hänen säkeistöjänsä ylistivät, haukkui hän heitä sivistymättömäksi\nroskaväeksi ja uhkaili heitä: \"Minä hirtätän teidät kaikki.\" Tuskin\nhän oli vapaa ja lunnaat maksetut, niin hän hankki laivoja, sieppasi\nryövärit kiinni ja surmautti heidät. Heidät naulittiin kaikki ristiin.\nRisti on vanhan ajan hirsipuu. Lunastusrahansakin oli hänellä nyt\ntakaisin. Mutta ristiinnaulitseminen on hyvin tuskallista, ja kun\nryövärit olivat kohdelleet Caesaria hyvin, niin hän palkitsi heitä\nsillä, että hän antoi heidät ensin surmata ja sitten vasta naulita\nristiin. Siinä siis eräs Iulius Caesarin nerokkaita nuoruuden kepposia.\n\nTuskin palanneena Roomaan Caesar heittäytyy poliittisen elämän\nhyörinään. Nopea päätöksissään, lakkaamatta toimessa, kylmä ja\nhäikäisevä kuin käärme, ylellinen, ärsyttävä ja säikähtämätön, mutta\nsamalla mitä hienoimmin kiilloitettu, ylhäisen ryhdikäs, puhelija\nja puhuja vailla vertaa: sellainen oli Caesar; hänen ilmehtimisensä\ntulista, hänen äänensä korkea ja kirkas, tenorisointuinen; ja\ntarumaisen raitis: kaikkialla ainoa selvä kemuissa. Ankara Cato,\njoka mielellään joi viinilasinsa, pelkäsi senvuoksi häntä. Mutta\nvaltiomiehen suunnitelmista ei toistaiseksi näy merkkiäkään. Se seikka,\nettä Pompeius vuonna 70 antoi takaisin entisen vallan kansankokoukselle\nja kansantribuuneille, oli vettä Caesarin myllyyn. Mutta siihen\nsijaan että Pompeius suuripiirteiseen tapaansa oli sivuuttanut kaikki\nvaltionvirat, Caesar palvelee virkasarjan läpitse, kuten sääntö\noli; ja tällöin aina taistelussa senaatin kanssa. Niin hänestä tuli\nmyöskin _pontifex maximus_. Ei voi olla herättämättä huomiota, että\nhän, niin lahjakas soturi, ei aikaisin antautunut soturinammattiin.\nUpseerina Pompeiuksen armeijassa hän kenties olisi pian vienyt tästä\nvoiton, kuten Sulla Mariuksesta. Mutta hän ei nähnyt vielä niin\nkauas ja hänen valtiollinen neronsa oli vielä kokonaan takertunut\nkaupunkiharrastuksiin.\n\nRooman katukansaa tunnemme jo tarpeeksi. Se oli melkeinpä vain\nryysyisintä, laiskinta, kelvottominta joukkiota auringon alla, ei\nvähimmässäkään määrin verrattavissa niihin työläispataljooniin, jotka\nmeillä vaeltavat vaaliuurnille. Todellista rakkautta sellaista kansaa\nkohtaan ei Caesar voinut tuntea.[56] Minkä vuoksi hän siis yhäkin pysyi\nkansanpuolueen riveissä! Hän tahtoi ilmeisesti tämän täysivaltaisen\nkansan suosiota pitää itsellensä lämpimänä siltä varalta, että hän\nvoisi sitä kerran käyttää saavuttaakseen jotakin vastoin senaatin\ntahtoa. Sillä äänestys kansankokouksessa antoi virkavallan, ja sen\navulla voi hallitusmuodonkin muuttaa. Juuri senvuoksi konservatiivit\naina katselivat epäillen Caesaria. Mutta päämäärää hän ei nähnyt\nsilmiensä edessä ja kulutti voimiansa, mihin sattui. Kansan hyväksi\nhän ei oikeastaan toimittanut mitään. Hän lahjoi joukkoja tuhlaten\nmiljoonia miljoonain jälkeen, antoi aediliksenä ollessaan mitä\nloistavimpia juhlia, ja oli tällöin tukehtua velkoihin. Hän teki sen,\nkansan avulla senaattia ahdistaakseen. Mutta mitään tulosta siitä ei\ntullut.\n\nKun hän kerran eräässä puheessa uskalsi ylistää Mariusta (v. 68, kun\nMariuksen leski kuoli), kun hän vielä v. 65 yöllä pystytytti jälleen\nCapitoliumille Sullan kaadattamat Mariuksen voitonpatsaat, niin nämä\nteot olivat mielenosoituksia; sellainen herätti hetkeksi suurta melua.\nMutta ei myöskään sen enempää. Siitä ei ollut mitään seurauksia.\nSatunnaisesti Caesar on esittänyt peltolain ja toista edistänyt\n(vv. 63 ja 59), mutta lait osoittautuivat mahdottomiksi toteuttaa\ntai juoksivat hiekkaan. Italian maanviljelys ja teollisuus olivat\njuuri silloin loistavassa nousussa, ja häiriötä vain sai aikaan, jos\nnyt piti jakaa Italian peltomaata muutamille tuhansille laiskoille\nkaupunkiroomalaisille, että he oppisivat itseänsä elättämään. Sillä\nmelkein kaikki maa oli kiinteissä käsissä.\n\nEnsimäinen edistys on huomattavissa, kun Caesar v. 61 (oltuaan\npraetorina) hoiti Espanjaa. Se laajensi hänen näköpiiriänsä. Siellä\non hänelle omasta näkemästä selvinnyt järjestetyn maakuntahallinnon\ntärkeys, ja heti hän itse mitä hyödyllisimmällä tavalla on ryhtynyt\nsiinä työhön -- myöskin pian sen perästä konsulina v. 59 päätättänyt\nlakeja maakuntahallinnon järjestämiseksi. Tällä alalla ovat Caesarin\nsuurimmat ansiot. Mutta verojenvuokraajain, ritarien, rahanahneutta hän\nsuosi yhtäkaikki, ja Caesar itse on Espanjassa yhden hallintovuotensa\naikana kuulumattomasti rikastunut. Hän voi kohta sen jälkeen suorittaa\nRoomassa kaikki velkansa. Crassus, hänen suuri luotonantajansa, oli\nluonnollisesti iloissaan. Mutta runoilijat, kuten Catullus, huusivat\nnylkijän jälkeen: \"Ottakaa varas kiinni!\" Catullus oli noiden päivien\nsytyttävin runoilija. Mutta hän vihasi Caesaria vaistomaisesti; sillä\nhänen herkässä nuorukaissielussaan eli puhtaan naisrakkauden ihanne,\njosta Caesar ei mitään tiennyt.\n\nCaesarin ohella vaikutti kaupungissa kaksi muuta kuuluisaa politikkoa,\nCicero ja Cato. Kun vertaa näitä molempia, niin havaitsee Caesarin\netevämmyyden. _Cato_, stoalainen, paras ihmisistä, oli ikäänkuin\nRooman omatunto, ja myöhempi aika on ylistänyt häntä kuten Sokratesta\nhänen siveellisen aateluutensa vuoksi. Mutta kun hän Rooman senaatissa\npuhui hyveestä ja lahjomattomuudesta, niin nauroivat kaikki ylhäiset\nveijarit, Caesar etunenässä, narrille;[57] sitäkin enemmän, kun hän\nkuljeskeli vanhanmuotisessa puvussa, esittääkseen muinaisroomalaista\nkunnonmiestä.[58] Cato tahtoi pelastaa perinnänomaisen senaatinvallan;\ntämän oli tapahduttava yhteiskunnain siveellisen nousun seurauksena:\npiti olla senaatti pelkkiä stoalaisia, pelkkiä kunnianmiehiä; silloin\nolisi valtio pelastettu. Senvuoksi hän koetti muodostaa hyvien\nyhteiskuntaa ja taisteli uhmaillen jokaista oikeuden loukkausta\nvastaan. Tämä tuntui haaveksimiselta, oli tuulentupaista, hyveen\nvarjoleikkiä; mutta Catossakin oli suuruutta, oikeata roomalaisuuden\nsuuruutta; sillä kun Cato näki ihanteensa särkyneen, hän heittäytyi\nmiekkaansa: poliittisen uskonsa martyyri. Jo 14-vuotiaana poikasena hän\nkerran tyrannivihassaan oli tahtonut pistää kuoliaaksi Sullan.\n\nToisin _Cicero_. Cicero oli pohjaltaan ainoastaan asianajajapuhuja ja\nkirjailija, muuta ei; loi latinalaisen kirjakielen, joka oikeastaan\nvasta hänen käyttämänänsä tuli luettavaksi; oli elohopean pirteä\nkaikessa, sukkeluuksia ja hyviä sanasutkauksia vuotava, huumaava\nkestävyyspuhuja, kirjallinen nero, jota minä rehellisesti ihailen\nja jota Caesarkin vilpittömästi ihaillen on kunnioittanut. Mutta\npoliittisesti Cicero ponnistautui läpitse, niin hyvin kuin kävi päinsä;\nsillä hän oli alhaissukuinen, ei myöskään sotilas, ja hänelle oli\njo paljo saada tasa-arvoisesti istua jäsenenä Rooman senaatissa ja\ntulla konsuliksi. Hätätilassa hän hiukan sovitteli puoluekantaansa;\nsenhän Pompeiuskin teki; miksi hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä?, ja\nkoetti säilyttää hyvät, niin, sydämelliset suhteet suuriin miehiin.\nHän innostui nopeasti aina haltioihinsa saakka, mutta voi myöskin,\njos hänen varpaillensa poljettiin, kauhistavasti häväistä, ja\ntuollainen Ciceron häväistyspuhe oli vaikuttavampi ja peljätympi kuin\nkaikki loan heitto ja poliittinen vihan vaahto, mitä me tilaisuuden\nsattuessa näemme sanomalehdissämme. Stoalaista Catoa voi verrata\nsoukkaan sisämaanjärveen, jossa vesi seisoo liikkumatonna, jolla ei\nole laskuojaa ja joka lopulta kuivuu; Cicero muistutti suihkulähdettä,\njoka valtavan korkealle ruiskuaa ja välkkyy monin värein, mutta lopuksi\nkuitenkin tyhjään raukeaa, kuin olisi kaikki voimansa kuluttanut;\nCaesar oli vuoripuro, joka päämäärätönnä eteenpäin syöksyy, kunnes\nuomansa syväksi kaivertaa, muuttuu virraksi ja on kyllin voimakas\nraskaimpiakin kuormia kantamaan.\n\nVuonna 63 esiintyy kolmen valtiomiehen välinen ero jyrkästi. Tuli\ntunnetuksi, että haaksirikkoutuneiden roomalaisten aatelismiesten\nja onnenritarien salaliitto valtavan laajalti kaivoi miinojansa\nyhteiskunnan alle: Catilinan salaliitto. Tuska, kuolemankauhu, mitä\nkaamein mieliala levisi; nähtiin jo Rooma joka taholla liekkien\nvallassa, rikkaita teurastettavan, ryöstettävän. Catilina, kaikkien\nrappeutuneiden rikollisten esikuva, hirmuinen Catilina, oli etunenässä.\nIulius Caesarkin näyttää siitä tienneen; mutta Caesar vaikeni;\nhän antoi asiain mennä menojaan. Vähäisen sekasortoa Roomassa ei\nhaitannut. Juuri silloin Cicero oli konsulina, ja Cicero se paljasti\nvaarallisen salaisuuden. Monta salaliittolaista saatiin heti kiinni,\nja nyt oli kysymys: mitä näille ihmisille piti tehdä. Caesar nousi\nsenaatissa vallan levollisena puhumaan ja neuvoi, että heidän juttunsa\noli suoritettava säännöllisellä tavalla, s.o. heille oli kaikissa\ntapauksissa suotava puolustautumistilaisuus. Niin vaati oikeus. Cicero\nsitävastoin vaati hetipikaista mestausta. Cato yhtyi häneen. Ja niin\ntuli tulokseksi, että Cicero persoonallisesti vei rikokselliset halki\nkansanjoukkojen poikki kadun tyrmään, jossa heidät heti kaikkityyni\nkuristettiin. Illalla suuri juhlavalaistus, naisia katoilla. Se\noli Ciceron suurin riemupäivä. Mutta hänen ja Caton täytyi pian\nraskaasti kärsiä tästä kiirehtimisestänsä. Cicero toimi tuskan ja\nraivon vallassa, Cato siveellisestä kiihkosta, Caesar raittiina\nreaalipolitikkona.\n\nHuolimatta kaikesta: Caesar ei merkinnyt Roomassa tähän asti paljoa\nenemmän kuin kelpo Cicero. Silloin tuli käänne. Pompeius, suuri\nvoittaja, oli palannut Idästä. Vuonna 59 Caesar hankki itsellensä\nPompeiuksen luottamuksen ja läheisen ystävyyden, voitti hänet\ntoivomuksillensa ja suunnitelmillensa. Vasta suuren Pompeiuksen avulla,\nhänen, arvonsa nojassa, onnistui Caesarin lopulta päästä varmasti\njaloilleen ja omin toimin sitten laajalle kätensä kuroittaa: niinkuin\nkotka, joka häkistä kohti aurinkoa lentää ja saalista etsii. Hän oli\nvihdoinkin oma itsensä. Molemmat miehet, kolmantena rikas Crassus,\nsolmivat v. 59 kolmiliiton, laadultaan sangen arkaluontoisen; sillä\nei ollut lainkaan virallista pätevyyttä. Mutta maailma tunsi painon\nhetikohta. Demogogeista rohkein oli tehnyt liiton rahamahdin ja\nsuurimman soturin kanssa: jokainen muu tahto oli nyt hervautettu;\nsenaatti lysähti kokoon.\n\nVuodesta 59 alkaa siis oikeastaan jo yksinvalta, mutta kolmipäinen.\nTällöin on sangen merkillistä, että noin kolmisen vuotta senjälkeen\nCicero julkaisi kirjoituksensa _De republica_, missä hän, luodessaan\nsilmäyksen Scipioihin, itse nimikään vaatii yksinvaltaa. Tällä Ciceron\nkirjoituksella valmistettiin silloin maa-alaa keisarikunnalle.\nCicero, senaattori, tunnustaa siinä, että aika nyt tarvitsee yhden\nainoan valtaa; mutta tämän ainoan ei luonnollisestikaan tule hallita\nitsevaltiaana, vaan korkean senaatin ja vanhan tavan mukaisen Campuksen\nkansankokouksen vapaasti myötävaikuttaessa. Se oli tulevaisuuden\nohjelma, perustuslaillisen kuninkuuden ihanne. Kysymys oli vain siitä,\nkuka kolmesta miehestä tämän ohjelman tahtoisi toteuttaa.\n\nMikä oli Caesarin suunnitelma! Todistettavasti silloin ainoastaan\nsotilaallinen päällikönasema. Pompeius itse hankkii hänelle\nGallian hallinnon, tehtävän valloittaa Gallian. Pompeius laski\nvaltakunnanmiekan kädestänsä ja antoi sen Caesarille. Hän tahtoi\nkolmikymmenvuotisten sotaisten saavutusten jälkeen levätä ja ajatteli:\nnuorempi ensiksi!\n\nSilloin ei ymmärretty Gallialla ainoastaan nykyistä Ranskaa, vaan\nmyöskin Pohjois-Italian rikasta tasankoa Milanoineen ja Comojärvineen.\nTämä Pohjois-Italia ja kaistale Etelä-Ranskaa, Provence, olivat\njo aikoja olleet Rooman käsissä; mutta muiden vapaiden Gallian\nkansojen tunsi Italia yhäkin itseänsä uhkaavan. Kaukonäköinen\nMithridates oli liittoutunut näiden gallialaisten kanssa, yllyttänyt\nheitä Roomaa vastaan. Vihdoinkin piti Italia turvata pohjoista\nvastaan. Gallialaissota oli siis Mithridateen sodan jatkoa tai sen\nseurausilmiö. Monet toivoivat, että Caesar saisi siinä surmansa.\nSillä ajateltiin, että vapaat gallialaiset pitkine, leikkaamattomine\nhiusharjoineen olivat yhä vieläkin samallaisia villejä paholaisia kuin\nne gallialaiset, jotka kerran Brennuksen johdolla olivat valloittaneet\nRooman.\n\nMutta Caesarissa heräsi yhtäkkiä suuri sotapäällikkö. Hän ei ollut\nsuotta Mariuksen voittopatsaita jälleen pystyttänyt. Marius oli kerran\nEtelä-Ranskassa tuhonnut teutonit; sillä oli Caesarille ura osoitettu.\nMutta päävaikuttimena oli, että hän toivoi mittaamatonta saalista.\nKultaa, kultaa! Ranska oli jo silloin suunnattoman rikas maa. Koko\nRooma toivoi, kuten hänkin, jättiläisryöstöä ja saalista. Tarvitsi vain\nse siepata.\n\nOli vuosi 58, Caesar 41 vuoden vanha. Hän majaili aluksi Genevessä,\nsekaantui taitavasti Gallian maakuntain poliittisiin selkkauksiin,\nesittäen suojelijan osaa, ja valtasi ja otti haltuunsa eripuraisen\nja senvuoksi jokseenkin suojattoman maan pian aina Belgiaan,\nBretagneen ja Normandiaan saakka. Onneksi tulivat silloin kauhistavat\ngermaanitkin yli Rheinin, ihanan uhmaileva kuningas Ariovistus.\nEnsimäistä kertaa sukeltaa silloin esiin sana \"germaanit\". Heittämällä\nnämä germaanit takaisin Rheinin toiselle puolen Caesar osoittautuu\nkukistamiensa gallialaisten suojaksi ja turvaksi. Vuonna 55 on\noikeastaan jo kaikki valmista. Roomassa toimeenpantiin jo vuonna 56\nkaksikymmenpäiväinen uskonnollinen kiitosjuhla: niin peloissaan oli\noltu gallialaisten vuoksi. Caesar koetti viedä voiton itsestänsä.\nHän kulki Bonnin seutuvilla rohkeasti yli Rheinin ja menipä vielä\nEnglantiinkin. Englannissa hän toivoi löytävänsä jalohelmiä, joihin\nhän oli niin mieltynyt. Mutta hänen täytyi palata takaisin. Nämä\nyritykset jäivät tuloksettomiksi. Mutta ne olivat muistettavia;\nsillä Caesar osoitti maailmalle, että mahtavan Rheinin yli toki\nvoitaisiin silta tehdä (johon hän luonnollisesti käytti kreikkalaisia\nteknikoitansa), ja avaamalla Britannian hän laajensi maantieteilijäin\nnäköpiiriä; hän ikäänkuin suurensi Eurooppaa. Mutta silloin vasta\nalkoivat vaarallisimmat taistelut, varsinkin Auvergnessa. Koko Gallia\nnousi uudestaan, epätoivontaistelu; Vercingetorix oli nimeltänsä\nCaesarin suuri vastustaja. Tämä tapahtui vv. 54--51. Mutta Caesar\nvoitti lopullisesti (ihmeteltävä oli varsinkin Gergovian korkean\nvuorilinnoituksen, lähellä Clermontia, valtaaminen), ja maa oli\nainaiseksi nujerrettu; se ei ole koskaan tai korkeintaan vain\nkerran vielä koettanut vallan toisissa olosuhteissa jälleen päästä\nitsenäiseksi. Niin, Gallia romaanilaistui ihmeteltävän nopeasti ja tuli\nsamalla yhdeksi tärkeimpiä sivistyksen kannattajia. Sillä Ranska se\npääasiallisesti on meille pelastanut roomalaisen kultuurin keskiajan\naalloista. Senvuoksi Ranska vielä nytkin juhlii Iulius Caesaria\nkantaisänänsä ja olemuksensa perustan laskijana.\n\nCaesarin sotapäällikkötaitoa ovat kaikki pätevät asianymmärtäjät\nihailleet. Hän on sen tehnyt meille mahdolliseksi, hän kun on itse\nkuvaillut gallialaissotaansa, ja hänen klassillista sotakertomustansa\nluetaan nykypäivinä kaikissa korkeammissa kouluissa. Mutta sotataidon\nlisäksi tuli hänen persoonallinen olemuksensa: päättäväisyys,\nhämmästyttävä nopeus, fyysillinen rohkeus. Gallialaiseksi pukeutuneena\nhän hiipii vieraassa maassa aivan yksinänsä, hän, ylipäällikkö,\nvihollistensa, germaanien joukkojen keskitse. Ja hänen rientomarssinsa!\nMatkoilla hän saavuttaa omat pikalähettinsä. Sata peninkulmaa[59] 24\ntunnissa. Hän nukkui vyöryvissä vaunuissa tai kantotuolissa, aina.\nvierellänsä kirjuri, jolle hän saneli (usein salakirjainkirjeitä);\ntakana istuivat henkivartijat. Mutta marssittaessa hän astui, kuten\nMarius, itse jalkaisin joukkojensa edellä; jos joki tuli tielle, hän\nui sen poikki. Jos sotamiehet pakenivat, hän karkasi heidän kurkkuunsa\nja kuristi heitä, kunnes he palasivat taisteluun. Mutta yhtäkaikki hän\noli legioonainsa epäjumala. Ne uhrasivat itsensä hänen edestänsä. Mutta\nhän ei puhutellutkaan heitä noin vain \"sotamiehiksi\", vaan tovereiksi,\naseveikoiksi. Kun voitto oli ratkaistu, hän antoi mielellään heidän\nmajoissa oltaessa kelpolailla mässäillä ja siroitteli heille rahaa.\nKun kerran eräs legioona nousi kapinaan, hän karjui heille: \"Te\nporoporvarit!\" \"Te quiritit!\"; silloin he heti jo nöyrtyivät.\n\nEi kansansuosiota, jota Caesar demagogina Rooman kaduilla\nkahdenkymmenen vuoden ajan oli kosiskellut, hänen ollut kiittäminen\nsiitä kuninkaallisesta asemasta, jonka hän lopulta voitti, vaan\nsotajoukkoansa, jonka hän itsellensä Galliassa kymmenenä sotavuonna\noli koonnut. Sotajoukko hänen kädessänsä oli kuin teräsmiekka, joka ei\nkoskaan taittunut.\n\nMitä piti nyt tapahtua! Crassus, rahamies, oli vuonna 53 saanut\nsurkeasti surmansa Idässä, taistelussa parthialaisia vastaan. Caesar\nnäki nyt ainoastaan Pompeiuksen vierellänsä. Onko Caesar nyt todella\nsuunnitellut tuhota Pompeiuksen ja hänen ruumiinsa yli itse puolestansa\njärjestää maailman yksinvallan? Se ei ole totta. Asianlaita on näin.\nCaesar tahtoi päästä konsuliksi vuodeksi 49. Valituttamistansa\nvarten hänen täytyi persoonallisesti tulla Roomaan. Mutta jos hän\ntuli Roomaan, hän oli turvaton ilman sotajoukkoansa; hän tiesi, että\nhänet siellä asetettaisiin syytteeseen, sillä häntä voitiin moittia\nmonesta laittomasta toimenpiteestä. Hän oli koroittanut legioonainsa\nluvun kuudesta kahdeksaan, sitten kymmeneen, oli antanut Rooman\nkansasalaisoikeudet cisalpinilais-gallialaisille. Caesar vaati siis\nsaada hakea konsulinvirkaa _in absentia_. Senaatti hylkää tämän\njyrkästi ja vaatii, että Caesarin on ensiksi päästettävä sotajoukkonsa\nhajalle. Caesar on todellakin siihen valmis, hän on erittäin\nmyöntyväinen ja asettaa vain ehdoksi, että Pompeiuskin hajoittaisi\nlegioonansa. Se oli kohtuullinen vaatimus. Caesar on siis tahtonut\nkaikin mokomin rauhallista selvittelyä Pompeiuksen kanssa. Pompeius\naikaansai yhteentörmäyksen; hän puolestansa kieltäytyi luopumasta\njoukoistansa, jotka muutoin olivat aivan hajallansa.\n\nSiten oli asetettu Caesarin valittavaksi joko alistua tai taistella.\n\nJos Pompeius olisi antanut myöten, olisi mahdollisesti syntynyt\nkahdenmiehenvalta, dyarkia, jollaisen Rooma myöhemmin Antoniuksen\nja Octavianuksen, Vespasianuksen ja Tituksen, Marcus Aureliuksen ja\nVeruksen aikoina tosiaankin on nähnyt; varsinkin Diocletianuksen\najoista vakiutui vallan jako. Sittenkin vielä, kun sota oli jo\nkäynnissä ja Pompeius aikeissa siirtää ratkaisun Epeirokseen, on Caesar\nvielä kerran tarjonnut hänelle sopimusta ja sovintoa. Mutta Pompeius\nuhmaili; se ei ollut vain kateutta,[60] se oli myöskin periaatteellista\nvastakkaisuutta; Pompeius puolusti senaatin itsenäisyyttä, Caesar\ntahtoi tehdä senaatin palvelijaksensa.\n\nCaesar panee kaikki voimat liikkeelle saadakseen maailmassa mielialan\nitsellensä suotuisaksi; ennen kaikkea suunnattomilla lahjoilla, joita\nmeni valtakunnan kaikkiin osiin. Siihen sijaan että Pompeius aikoinansa\noli velvollisuuden mukaisesti jättänyt valtiokassaan aasialaissodista\ntuoniansa sotasaaliin, Caesar käytti gallialaissaaliinsa, joka samoin\noli suunnaton (sillä hän oli ahnaasti ryöstänyt maan kaikki temppelit\nja kaupungit), puoluelaisten hankkimiseen lahjoilla, joita hän heitteli\nympärillensä. Hänelle oli yhdentekevää: kurjimmillekin olioille hän\nrunsaasti jakeli rahaa ja kunniapaikkoja, jos he vain olivat hänelle\nmieliksi. Tarkoin katsottuna on Caesarin puolella löydettävissä tuskin\nainoatakaan säädyllistä ihmistä; kunnianarvoisa Labienus luopui silloin\nhänestä Pompeiuksen puolelle.\n\nRajana Gallian maakunnan ja Italian välillä oli Rubico puro. Kukaan\nei huomannut, miten Caesar siirsi kohorttinsa aina tälle rajalle\nsaakka; syrjäteitä hän itse aivan huomaamattomana sinne saapui.\nSitten hän pysähtyi. Mitä Caesar on miettinyt siellä Rubicon rannalla\n-- jo vanhalla ajalla oli mieluisana aine-aiheena sen kysymyksen\nselvitteleminen. Hänen väkensä kulki yli puron. Silloin hän lausui nuo\nkohtalokkaat sanat: arpa on heitetty, repi vaatteensa ja kyynelsilmin\nrukoili sotamiehiänsä olemaan nytkin hänelle uskollisia.\n\nTuskin hän oli kulkenut yli rajan, kuin äkillinen pelästys vavahti\nhalki maan. Pelastakoon itsensä ken voi! Roomassa itsessänsä lennähti\nkaikki hajalle. Eivät edes rahojansa ihmiset ottaneet mukaansa. Ei\ntiedetty, että Caesar, rohkeana kuten aina, oli lähettänyt edellä\nvain pari sataa miestä, ja luultiin, että toinen Sulla oli tulossa.\nJa tosiaankin: nyt paljastui Sulla Caesarissa, kun hän tämän\nvallananastajan esikuvaa seuraten läheni vaikuttaakseen pääkaupungin\nkäsiinsä; Pompeius oli elämänsä ajan pysynyt Mariuksen kannalla, joka\nei koskaan tarkoittanut vallananastusta. Ja sekasorto alkoi. Maailma\nnäytti keikahtavan nurin.\n\nEi suurenmoisempaa, kuin Caesarin varmuus päämäärästään siinä\nmaailmansodassa, joka seurasi; kuuluisa on se kuvaus, jonka runoilijat\novat maalailleet: miten hän tahtoo yli Adrianmeren noutaa jäljelle\njääneet legioonansa. Hirmumyrsky pieksää avointa merta ja satamansuuta:\nyksinään ja tuntemattomana hän heittäytyy kalastajaruuheen. Pursimies\nvapisee myrskyssä ja tahtoo kääntyä takaisin; Caesar sanoo hänelle:\n\"Ole rohkea; sinä kuljetat Caesaria ja hänen onneansa.\"\n\nOli vuosi 48. Kun vastoin kaikkea odotusta Pompeius Egyptissä\nmurhattiin, huomasi Caesar äkkiä olevansa yksin vallan huipulla.\nMaailma makasi yhtäkkiä hänen jaloissansa: suunnaton saavutus,\njoka epäilemättä oli hänelle yllätys. Mutta empimättä ja kasvavin\nvallanhaluin hän heti tavoittelee kruunua. Ei missään edeltäpäin tehtyä\nsuunnitelmaa. Kaiken senkin, mitä seuraa, hän suorittaa välittömästi,\nmielijohteesta.\n\nEgyptissä eli nuori Kleopatra kuningatar, naisista lumoavin: hän\noli juuri päässyt 21-vuotiaaksi, mutta eräs vihamielinen puolue oli\nkarkoittanut hänet Aleksandreiasta ja hänen omasta palatsistansa.\nCaesar asettuu asumaan hänen palatsiinsa ja tuottaa sitten salaa\nkuninkaallisen naisen luoksensa. Kleopatra ryömii patjapeittoon,\nkerrotaan, mutta se oli liian pieni; hänen päänsä pisti esiin;\nhänen täytyi kyyristyä kokoon; sitten nyöritettiin säkki kiinni,\nja niin hänet tuotiin Caesarin luo. Kleopatra jäi hänen luoksensa;\nkiemailullansa hän valtasi Caesarin täydellisesti, ja hänen\nrakkautensa sai tämän unohtamaan juhlissa ja kemuissa ja satumaisilla\nNiilinmatkoilla ajan ja paikan, menneisyyden ja tulevaisuuden:\nhekuman hurmaa ja nautinnoilla kyllästettyä lepoa kymmenvuotisten\nsotarasitusten jälkeen, joita hän oli kestänyt. \"Kuningas\" Caesar oli\nlöytänyt kuningattarensa.\n\nSilloin nousi Aleksandreian kaupunki Caesaria vastaan. Verinen\nkatutaistelu; Caesaria itseään piiritetään Kleopatran palatsissa ja hän\npelastuu hädin tuskin. Satamarakennukset hänen täytyy pistää palamaan.\nEräässä merikahakassa hän hyppää, päästäkseen ylivoiman käsistä, mereen\nja ui ihmeteltävän kestävästi rannalle saakka, ja hän ui vain oikealla\nkädellä; sillä vasemmassansa hän piti vedestä ylhäällä asiakirjoja,\njotka hän tahtoi pelastaa.\n\nTämä vaarallinen seikkailu muistutti häntä vihdoin hänen\nvelvollisuuksistansa, ja hän täydensi nyt valtakunnan kukistamisen\ntarmokkailla sodilla Pontoksessa. Afrikassa, Espanjassa; sotia,\njotka veivät hänet halki kolmen maanosan. Helpoin oli sota\nPontoksessa Vähässä Aasiassa Mithridateen poikaa Pharnakesta vastaan:\nviisipäiväinen sotilaskävelyretki, jolta on peräisin tuo kuuluisa\nvoitonilmoitus: _veni, vidi, vici_, joka lyhyydessään vaikuttaa\nsähkösanomalta. Vaikein sitävastoin oli kamppailu Espanjassa, missä\nPompeiuksen molemmat uljaat pojat olivat häntä vastassa.\n\nVihdoin, vuonna 45, oli valtakunnassa rauha viisivuotisen\nkansalaissodan jälkeen. Caesar asettuu nyt lopultakin Roomaan.\nRauha maassa! Molemmin puolin oli tarkoin vältetty oikeusmurhia;\nei murha, ainoastaan kunniakas soturinkuolema oli tehnyt puhdasta\nkansalaisten keskuudessa, ja sovinnon aikaansaanti voitetun puolueen\nkanssa ei näyttänyt siis mahdottomalta. Maassa rauha ja ihmisillä\nhyvä tahto! Niin ei ollut laita. Vain viisi kuukautta oli Caesarilla\nenää elettävänä. Ensiksi hän järjesti kansalle mitä uhkeimmat\ntriumfileikit, näissä myös miekkailunäytöksiä; hän oli mieltynyt\nvarsinkin kiihoittaviin gladiaattoritaisteluihin ja hänellä itsellänsä\noli suuria miekkailijakouluja Capuassa. Sitten hän alkoi hallituksensa.\nMutta sivistyneet piirit katsoivat häneen oudoksuen, ja Rooma rypisti\notsaansa.\n\nIhmeteltävää toimeliaisuutta ja asiantuntemusta osoittaen hän\njulkaisi koko joukon hyödyllisiä lakeja. Uudistus, joka lankee jo\naikaisemmalle ajalle (vuodelle 59), oli pikakirjoituksen käytäntöön\nsaattaminen; hän pani käytäntöön senaatissa pikakirjoituspöytäkirjat.\nMyöskin sanomalehtilaitoksen hän on Roomassa luonut, ja roomalaisella\noli siis siitälähtien päivälehtensä yhtähyvin kuin meilläkin.\nSuurinta oli kuitenkin juliaanisen kalenterin käytäntöönottaminen\n(vuonna 46), joka nytkin vielä on voimassa Venäjällä. Ajanlaskussa\nvallitsi Roomassa ajoittain mitä hurjin sekamelska, niin että\ntäytyi kokonaisia kuukausia pistää väliin. Vasta Caesarin ajoista\non tammikuun ensimäinen päivä vuodenalku, aikaisemmin ensimäinen\npäivä maaliskuuta. Lait, joita hän edelleen julkaisi, koskivat\noikeudenkäyttöä ja provinssien hallintoa, siirtokuntia; juuri\nprovinssit ovat saaneet kokea hänen erityistä huolenpitoansa. Niinpä\nhän rakensi Korinthoksenkin uudestaan.[61] Rooman työtöntä rahvasta\nhän koetti osittain johdattaa pikkukaupunkeihin, muutoin hankkia\nsille työtilaisuutta. Niinkuin seuraava aika opetti, se oli turhaa\nhuolenpitoa. Suuremmat vielä kuin nämä jokseenkin keskinäistä yhteyttä\nvailla olevat säännökset olivat hänen suunnitelmansa, jotka jäivät\ntoteuttamatta: Rooman kaupungin uudestirakentaminen, ympäristön soiden\nkuivaus, teattereita, kirjastoja. Mutta se, mitä kaikki vartosi,\njäi tapahtumatta: sovinto senaatin kanssa. Itsensä Caesar valitutti\nkansantribuuniksi elinajakseen; se oli enemmän, kuin mitä Gracchus\noli tahtonut. Konsulinvirankin hän annatti itsellensä useammiksi\nvuosiksi; se oli ollut Mariuksen ihanne. Mutta diktaattorinvaltaakin\nhän vaati elinkaudekseen, ja siinä oli peittelemätönnä edesvastuuton\nyksinvalta, tyrannivalta.[62] Tosiasiallisesti sennaatilta oli valta\nviety, kansankokoukselta sen täysivaltaiset oikeudet ryöstetty.\nHyväksyttävissä olevaa hallitusmuotoa hän ei ajatellutkaan antaa. Vielä\nolisi ollut aikaa sen tapahtua. Sen sijaan hän ajatteli uutta sotaa;\nnähtiin, että hän jo jälleen varusteli Persiaa vastaan, parthialaisia\nvastaan. Ja pettymys, suuttumus kasvoi. Että Mamurran tapaisia roistoja\nsuosittiin, että muulinajaja ja välittäjä Ventidius Bassus toimitettiin\nkonsuliksi, sellaiseen oli jo totuttu. Mutta pahempaa oli, että\nKleopatra tuli Roomaan. Egyptin kuningatar komeili tasavaltalaisessa\nkaupungissa, ja Caesar oli hänet kutsunut; Caesar osoitti hänelle\nkunnioitustansa.\n\nNiin, olipa hänellä Kleopatran kanssa poikakin, jota kutsuttiin\nnimellä \"Kaisarion\" (pienoiskeisari, pikku keisari). Venuksen\ntemppelin edustalla, jonka Caesar rakensi, hän juhlamenoin otti\nvastaan senaattorit eikä noussut valtaistuimeltaan, kun he tulivat. Se\noli egyptiläistä kuningasten tapaa, ja se tunnettiin loukkaukseksi,\nhäväistykseksi, häpeäksi.\n\nMutta Caesar tunsi itsensä täysin turvalliseksi. Kaikki Pompeiuksen\nkannattajat hän oli armahtanut, niin, antanut heille virkoja, ei\nsäästellyt lahjoja; hän oli Pompeiuksen kaadetut patsaat jälleen\npystyttänyt. Hän kuvitteli yhtämittaisella rakastettavaisuudella\ntodellakin sovittaneensa kaunaa kantavat miehet:[63] ikäänkuin siihen\nolisi kylliksi raha ja hyvät sanat. Hänen aivonsa olivat huumauksissa,\nhänen ihmistuntemuksensa oli jättänyt hänet kokonaan. Niin usein kuin\nhän kadulle astui, hän kuuli roskaväen ilonpurkauksia, kuvaamatonta\nriemua. Se tyydytti häntä. Hän tunsi vain oman suuruutensa. Ei mikään\nole kuvaavampaa, kuin että hän nyt antoi Roomassa itseänsä jumalana\nkunnioittaa, rakentaa itsellensä alttareita; tämänkin hän oli oppinut\nEgyptissä. Kukaan roomalainen ei ollut sitä tehnyt ennen häntä. Hän oli\nmenettänyt oikean arvioinnin itseensä sekä ihmisiin nähden.\n\nVuosi 44 oli tullut. Silloin hänen nuori ihailijansa Marcus Antonius\ntarjosi hänelle Lupercalia-juhlissa helmikuussa kaiken kansan\nnähden kuningaskruunua. Se oli edeltäpäin sovittu näytelmä; myöskin\npalkatuista käsientaputtajista oli huolta pidetty. Kruununa oli\nvalkoinen side, johon oli palmikoitu lehtiä. Käsientaputtajat huusivat\nsuosiotansa, mutta kansa vaikeni; odoteltiin: kansa vaikeni yhä ja\npysyi mykkänä. Silloin Caesar luopui; hän kieltäytyi ottamasta kruunua.\nMutta vaikutus ei ollut suotuisa.\n\nJo noin viisitoista vuotta aikaisemmin, kun Pompeius oli vallassa,\noli Roomassa tehty salaliitto; silloin tahdottiin Pompeius pistää\nkuoliaaksi senaatin istunnossa.[64] Nyt muodostui salaliitto Caesaria\nvastaan, ja se oli vakavampi ja vaarallisempi. Siihen kuului yli\nkuusikymmentä senaattoria, osittain jalosyntyisimpiä, eteviä,\nhenkeviä miehiä, joukossa Brutuskin, filosofi, Ciceron nuori ystävä,\nCaton sisaren poika, Brutus, tuon viisaan Servilian poika, jonka\nlikeinen perheystävä Caesar oli ollut. Brutus oli praetorina; hänen\nvirkaistuimensa oli oikeussalissa; eräänä päivänä hän löysi tuolistansa\nkirjoituksen: \"Brutus, nukutko sinä!\"\n\nTeon päiväksi oli määrätty _Idus Martiae_, maaliskuun 15 päivä.\nKaikenlaiset pahat ennemerkit varoittivat valtiasta. Mutta hän halveksi\nniitä. Caesar osoitti alati halveksimistansa kaikkea taikauskoa\nkohtaan. Hänen ainoa heikkoutensa oli, että hän, kun hän matkusti ja\nnousi vaunuihin, tällöin kolmeen kertaan lausui erään loitsuluvun.\nTämä johtui siitä, että kerran hänen ajaessaan oli tapahtunut\nyhteentörmäys, jolloin vaunut olivat särkyneet.[65] Nyt tapahtui, että\nmaaliskuun 15:nnen edellisenä päivänä peukalolintu, jota sanottiin\n\"pikku kuninkaaksi\", lensi senaatinsaliin ja toiset linnut sen siellä\nkuoliaaksi hakkasivat. Mikä ennemerkki! Pahempaa vielä, että Calpurnia,\nhänen puolisonsa, viimeisenä yönä näki unta, että Caesar kuoli hänen\nhelmaansa.\n\nAamulla Caesar tunsi itsensä pahoinvoivaksi (hän sairasteli nyt usein)\nja Calpurnian hartaista pyynnöistä, vakavasti epäröi mennä senaatin\nistuntoon, jonka hän itse oli määrännyt. Senaatti oli jo koolla;\nmurhaajat odottivat häntä kauan, turhaan. Kalpea kauhu valtasi heidät.\nJos teko ei tänään onnistunut, täytyi kaiken tulla ilmi. Oli noin kello\n11 aamupäivällä; odotus kävi sietämättömäksi. Yksi senaattoreista\nlähetettiin Caesaria noutamaan. Silloin Caesar teki päätöksen; hän tuli\ntodellakin. Kädessään hän piti juuri saapunutta kirjettä, jonka oli\nmäärä paljastaa hänelle koko murhatuuma. Mutta hän lykkäsi tuonnemmaksi\nsen avaamisen. Matkalla Caesar huomasi ennustajan (_haruspex_), joka\nhäntä äskettäin oli varoittanut maaliskuun Idus päivästä. Caesar,\nhuudahti hänelle nauraen: \"Tänäänhän on Idus, ja minä elän vielä!\"\nToinen vastasi vakavasti: \"Idus on tullut, mutta ei vielä mennyt.\"\n\nIstuntosalin edustalla tapasi Caesar uhripalvelijat, jotka olivat jo\nteurastaneet eläimet; hän tahtoi ensin uhrata ennen istuntoa. Mutta\noli jo käynyt liian myöhäiseksi; hän jätti sen siis ja astui heti\nsaliin, jota kaunisti Pompeiuksen valtava kuvapatsas. Kaikki nousivat\nylös. Caesar istuutui, mutta senaattorit jäivät seisomaan, hänen\neteensä, hänen taaksensa. Eräs, nimeltään Tillius Cimber, heittäytyy\npolvilleen ja rukoilee Caesarilta kiihkoisin sanoin veljellensä, joka\non maanpaossa, palaamislupaa ja rankaisun anteeksiantoa. Caesar epää\nja alkaa nuhdella häntä. Silloin Cimber tarrautuu molemmin käsin\nhänen togaansa. Se oli sovittu murhatyöhön ryhtymisen merkki. Casca\ntähtää iskun Caesarin kaulaan. \"Mieletön ihminen, mitä sinä teet?\"\nCaesar huutaa ja torjuu iskua metallipiirtimellään. Se oli tehnyt\nvain vähäisen haavan. Silloin kaikki paljastivat aseensa. Turhaan\nhän yrittää nousta istuimeltaan. Mihin hän vain katsoo, välähtelee\ntikareita, jotka osuvat häneen kaikkialle, kasvoihinkin, silmiin.\nBrutus iskee aseensa hänen nivusiinsa. Caesar huoahti vain ja verhosi\npäänsä; ei sanaakaan enemmän (sanat \"sinäkin, Brutus poikani\" eivät\nole totta); mutta jalkojensa ympärille hän vielä kuolinhetkellään\njärjesteli vaippaansa, ettei makaisi siinä rumasti. Kaikki syöksähtivät\nhajalleen. Yksinään mahtaja makasi tyhjässä salissa Pompeiuksen jalkain\njuuressa, kaksikymmentäkolme haavaa ruumiissaan. Mutta vain yksi haava,\npisto rintaan, oli ollut kuolettava.[66]\n\nKun huuto: \"Caesar kuollut\" kajahti kaupungissa, ymmärrettiin vasta,\nmitä oli tapahtunut. Kansan hurja raivo oli rajaton, rajaton murhaajien\nneuvottomuus. Ruumis itse, jonka Marcus Antonius oli asettanut\npaareille Forumille, näytti huutavan kostoa. Marcus Antonius tunsi\nitsensä heti Caesarin perijäksi, kostajaksi.\n\nCaesar itse ei ollut mitään aavistanut, ja voitokkaan miehen nerokas\nsuunnitelmattomuus osoittautui vielä hänen kuoltuansakin. Jos\noletamme, että hän olisi silloin kuollut luonnollisen kuoleman, että\nsydänhalvaus olisi hänet pois temmannut, sama hirmuinen sekasorto\nolisi silloin syntynyt, kuin mikä nyt syntyi. Sillä silloinkaan ei\nkukaan olisi tiennyt, mistä nyt hallitseva valta olisi etsittävä.\nOpettavaisinta on Ciceron käyttäytyminen, joka heti kohta asettui\nCaesarin murhaajain puolelle. Cicero, joka kumminkin kirjoituksessaan\n_De republica_ oli suositellut yksinvaltaista hallitusmuotoa, hyväksyi\nCaesarin tieltä raivaamisen, hän hylkäsi Iulius Caesarin. Se on: hän\nja senaatin ymmärtäväiset jäsenet tahtoivat tosin monarkista valtiota,\nmutta tasapainossa kolme valtaa: hallitseva presidentti, ylähuone\nja kansankokous. Se oli nähtävästi jo ollut Scipioiden ihanne, eikä\nCaesar, vaan Pompeius oli sen vuonna 52 lyhyeksi aikaa toteuttanut.\nKaikki senaatinpuolueen toiveet olivat sen vuoksi kansalaissodassa\nkiinnittyneet Pompeiukseen. Nyt uhkasi Marcus Antonius. Kysymyksessä\noli, pysyisikö valtava Marcus Antonius voittajana vai tulisiko vielä\njoku toinen, jonka onnistui perustaa lopullinen keisarivalta, mikä\nkaikki puolueet sovitti.\n\n\n\n\nMARCUS ANTONIUS\n\n\nVapaan Rooman tasavallan aika on lopussa. Me tulemme nyt yksinvallan\naikaan. Keisarikausi alkaa, valtavien Caesarien aikakausi, jotka, niin\nsiveellisesti rappiolla ja jumalanjättämiä kuin he usein olivatkin,\nkuitenkin ympäröivät itsensä jumaluuden pyhäinkehällä: rajattomasti\nniinkuin kohtalo itse he tahtoivat maailmaa hallita; mutta he olivat\nenimmäkseen myöskin oikukkaita kuin kohtalo. Ensimäisen senlaatuisen\nsuuren tyypin Rooma näyttää meille Marcus Antoniuksessa.\n\nNiin köyhä kuin keisariaika sittemmin oli merkitsevistä miehistä,\nniin rikas heistä oli Kristuksen syntymän edellisen vuosisadan Rooma.\nLuokaamme vain heti Mariuksesta ja Sullasta alkaen silmäys nimiin\nSertorius, Lucullus, Pompeius, Caesar, Crassus, Cato, Cicero, Brutus\nja Cassius, siihen lisäksi Marcus Antonius ja Octavianus: maksaisi\nvaivan muotokuvata jokainen näistä. Minä rajoitun tässä jatkaessani\nmolempiin suuriin yksinvallasta kilpaileviin: Marcus Antoniukseen ja\nOctavianukseen.\n\nAntoniuksesta ei puhuta yleensä suosiollisesti; syy on lähteissä.\nKuvaukset vanhalta ajalta ovat peräisin enimmältä osalta tai yksinomaan\nhänelle vihamielisestä puolueesta. Marcus Antoniukselle itsellensä oli\nsamantekevää, mitä hänestä puhuttiin, eikä hän huolehtinut itsellensä\nelämäkerrankirjoittajaa tai menettelynsä puolustajaa.[67] Hän hallitsi\nIdässä, ja Rooman kynäilijät olivat hänestä kaukana: velvollisuus on\nottaa tämä seikka huomioon.\n\nHän oli Iulius Caesarin etevin oppilas, ajoittain hänen oikea kätensä;\nhän oli Caesarin hengen ja hänen suunnitelmiensa varsinainen perijä;\nhän on ensimäkien kauhistuttava tulos Caesarin luomasta tilasta.\nHänen kohtalonsa näytelmä on kuin kuningastragedia, jota ei voi nähdä\njärkkymättä. Sillä hänessä alkaa Roomassa ihmisten eläintämuistuttavan\nmäärätön \"antaa mennä\"-elämä, ihmisten, jotka kaikkivaltiaina, kun\nmikään ei heitä estä, seuraavat jokaista voimakasta viettiänsä;\nsuuripiirteisiä, väkivaltaisia, kaiken pikkumaisen vastakohtia;\noman yli-inhimillisen aseman janoista pohjaannauttimista. Sullan\nväkivaltaisuudenkin Antonius uusii, mutta ei sammakonkylmästi kuten\nSulla, ei, kuumaverisesti, elämänlämpöä uhkuen; häntä kauhistuttiin,\nja häntä rakastettiin yhtäkaikki. Hänellä oli suuria, sydämetvoittavia\nominaisuuksia, ja kun me katselemme häntä lopuksi hänen oman\nintohimonsa kukistamana ja musertamana, niin valtaa meidät puhdas\ntraagillinen myötätunto, joka herää ainoastaan, missä on todellista\nsuuruutta. Tämän on Shakespearekin täysin tuntenut.\n\nHän on syntynyt vuonna 83 ja polveutui vanhasta hyvin kunnioitettavasta\nperheestä. Hänen vanhempainsa kodissa vallitsi puhdas, jalo henki.\nMutta hänen isänsä kuoli varhain. Se on hänen ymmärtämiseksensä\nhyvin tärkeätä tietää; sillä roomalaisessa kasvatuksessa oli isällä,\nisän vallalla, tärkein ja korvaamaton merkitys. Isäpuoli Lentulus ei\nmenetettyä korvannut; Lentuluksen irstailut olivat maineessa. Niin\nAntonius sitten vallan nuorena joutui irstaaseen, likeiseen ystävyyteen\nnerokkaan Curion kanssa, joka laahasi häntä, herkkätuntoista ihmistä,\nRooman kaikissa paheiden pesissä. Viininhöyryä ja naisennaurua! Myöskin\nusuttaja-demagogi Clodius, hillittömin kaikista demagogeista, sai\nhänet valtoihinsa. Korvia myöten veloissa hän pelastautui Kreikkaan,\n25 vuoden vanhana (syksyllä vuonna 58), velkaantunut ylioppilas, ja\nharrastaa siellä urheilua kuin aito kreikkalainen, siihen lisäksi\nvälttämätöntä filosofiaa ja puhetaitoa. Sillä puhetaitoakin opittiin\nkoulumaisesti. Hänestä tuli vaikutuspuhuja, villi, niinkuin korskuva\nratsu. Hän herätti julkista huomiota jo loistavilla ruumiillisilla\nsuorituksillaan. Syyrian maaherra tekee hänet ratsuväen päälliköksi;\nsillä Palestiinassa on sota. Antonius se siellä juutalaiset lyö,\nkuningas Aristobuloksen vangiksi ottaa. Sitten oli rymäkkä Egyptissä\npäin, missä oli valtaistuinriitoja; roomalaiset sekaantuivat. Nuori\nAntonius valloittaa Pelusiumin kaupungin; vastustaja, kuningas\nArkhelaos, saa surmansa. Antonius hautaa hänet loistolla, osoittautuu\nylevämieliseksi ja urhoolliseksi. Siitä lähtien on hän tavallansa\nsidottu Egyptin kuningaskuntaan; se on se maa, jossa hänen piti\nkuoleman. Menestysten kruunaamana hän tulee Roomaan. Kaikkien huomio\nkohdistuu häneen.\n\nSillävälin Curio (Scribonius Curio), hänen nuoruudenystävänsä, oli\nluopunut Pompeiuksen puolueesta Caesarin puolelle: Caesarhan veti\nkaikki luopiot puoleensa. Curion välityksellä tuli Antoniuksestakin\ncaesarilainen, ja hän otti heti osaa suuren sotapäällikön\nviimeisiin Gallian sotaretkiin (vuosina 52--50). Tällä oli hänen\nkohtalonsa määrätty. Suuriäänisesti ja rajusti hän taisteli\nCaesarin asian puolesta. Niin, hän oikeastaan sysäsi Caesaria\neteenpäin kansalaissotaan. Antoniuksesta oli tehty kansantribuuni.\nKansantribuunina hän alussa vuotta 49 oli senaatissa ja luki\nsiellä ääneen Caesarin kirjeet, joita tahdottiin olla kuulematta.\nNe olivat Caesarin vaatimukset, jotka olivat kansalaissodan\nvalmistuksena. Keskustelun kestäessä vaati senaatti: Caesarin on\npäästettävä sotajoukkonsa hajalle. Heti Marcus Antonius esittää\nosuvan vastavaatimuksen, että Pompeius tekisi saman. Suuri suuttumus.\nAntonius heitetään salista ulos: väkivallanteko tribuunille, jonka hän\ntahallansa oli aiheuttanut. Orjaksi pukeutuneena hän vuokrakärryissä\npakenee Caesarin luo Rubico joelle, mielenosoituksellisesti, kuin\nolisi tahdottu surmata hänet. Tämän Caesar otti viimeiseksi aiheekseen\ntodella alkaakseen taistelun. Antonius ikäänkuin sysäsi venheen, jossa\nCaesar etsi kohtaloansa, virranvuolteeseen, joka sen edelleen tempasi.\n\nPompeius, vastustaja, lähtee Epeirokseen; Caesar itse kiiruhtaa ensin\nEspanjaan. Antoniukselle Caesar antaa siksi aikaa ylipäällikkyyden\nRoomassa ja Italiassa. Jo silloin Antonius oli toinen; jo silloin hän\ntunsi olevansa lähinnä suurin valtakunnassa. Hän oli nyt 34 vuoden\nvanha: ihana, valtava vartalo, jalo ja hyvinmuodostunut, säteilevän\nleikkisä, jos hän ei ollut vihoissaan, leveä otsa, kotkannenä.\nTaiteilijat, jotka mielellänsä häntä kuvasivat, vertasivat häntä\nsenvuoksi Herkuleeseen, ja aluksi hän piti myöskin partaa, vaikka se\noli muodille isku vasten kasvoja; sillä hän tahtoi olla Herkuleen\nnäköinen. Jos Caesar oli johtanut sukunsa Venuksesta, niin Antonius\nvakuutti, Caesarin hyväoppisena oppilaana, polveutuvansa Herkuleesta.\nSenvuoksi hän myöskin mielellänsä kulki Herkuleen tapaan karkeassa\npuvussa, lyhyessä ihotakissa, joka ulottui vain reisille ja jätti\npolvet paljaiksi, kupeella miekka, karkea, jäykkä viitta hartioilla.\nMutta Herkules oli ihanneolentona myöskin juomaveikko, aika viikari\nja hilpeä toveri, kepposten tekijä, kerskuja, meluisa ja naurava;\ntätäkin Antonius osasi, kilisteli alhaisten sotamiesten kanssa\navoimella kadulla, asettui sotamiesten pöytään ja söi ja nieli; oikea\nmaalaissotamies. Eikä rakkausasioissakaan suinkaan leikin pilaaja;\nhän auttoi mielellään niissä toisia ja oli vain hyvillään, jos häntä\nitseänsä kiusoteltiin jollakin huonolla naikkosella. Lisäksi hän oli\nsuorastaan mielettömän antelias; hänellä oli käsi auki. Näin oli koko\nhänen elämänsä ajan. Erästä ystäväänsä hän tahtoo auttaa miljoonalla\nsestertillä; hänen kassanhoitajansa lukee rahat pöytään. Antonius on\nolevinansa, kuin hän ei koskaan olisi nähnyt rahaläjää ja huudahtaa:\n\"Noin vähäkö se on? Tuonko pitäisi olla miljoona? Sitten anna hänelle\nkaksi kertaa niin paljon.\"\n\nMutta kansalaissota kutsui häntä Epeirokseen, Makedoniaan. Tähän saakka\nLabienus oli ollut Caesarin suurin alapäällikkö. Labienus oli mennyt\nPompeiuksen puolelle. Caesar näki nyt tarvitsevansa Antoniuksen apua.\nHaluttaisi tietää, mitä Caesar ilman häntä olisi saanut aikaan?\n\nEnsiksi oli saatava joukot yli Adrianmeren, jota Pompeiuksen armada\nhallitsi. Caesarilla ei ollut sotalaivoja. Antonius uskalsi suorittaa\njoukkojen kuljetuksen pienissä aluksissa keskellä hirmuista myrskyä,\nvihollisen laivaston näkyvissä: suurenmoinen saavutus. Hänen\npähkinänkuorensa olivat jonkin aikaa myrskyltä turvassa rannikolla;\nsillä aikaa tapahtui, että vihollisen sotakaleerit kaatuivat kumoon, ja\nAntonius tuli paikalle ja ryösti hylyt. Sitten jouduttiin käsikähmään\nPompeiuksen itsensä kanssa. Monissa otteluissa, myöskin Pharsaloksen\ntaistelussa, oli Antonius voittajana Caesarin rinnalla.\n\nNiinpä, kun Pompeius oli kuollut, kun Caesar Egyptissä vietti aikaansa\nmonissa riemuissa Kleopatran kanssa, siellä lopuksi hengestänsä\ntaistellakseen (48--47), Caesar uskoi toistamiseen Antoniukselle\nRooman ja Italian hallinnon. Caesar oli nyt diktaattori, valtiotahdon\nainoa haltija, Antonius oli hänen sijaisensa, milloin hän oli poissa\n(_magister equitum_).\n\nSilloin hänessä kuohahti. Ajateltakoon: oli Rooman yksinvallan\nensimäinen vuosi, 48--47, ja yksinvaltias Caesar itse oli kaukana;\nAntonius oli Rooman varakuningas. Hän ikäänkuin ilosta hypähti.\nCaesarkinhan eli nyt kevytmielisesti; niinpä myöskin hänen nuori\nsijaisensa Roomassa toimeenpani orgioita, joita ei annettu hänelle\nanteeksi, Ensiksi verinen taistelu Forumilla, syrjäyttääkseen\npoliittisen vastustajan, Dolabellan. Muutoin: kuten muuten\nrekryyttiensä kanssa hän nyt hauskasti kallistelee maljaa ilveilijäin,\nnuorallatanssijain ja halvan näyttämöväen kanssa, on mukana heidän\nsangen kysymyksenalaisissa häissänsä, juo välistä itsensä niin\ntäyteen, että hän Forumilla ylenantaa juuri kuin hänen pitäisi\npuhua, mitä hänelle ei koskaan anteeksi annettu. Keskelle katua hän\npystyttää huvittelutelttansa, kulkee halki ahtaan Rooman, missä\nmuutoin jokainen liikkuu jalkaisin, leijonavaljakolla, majoittaa\nhuonoja ilotyttöjä ylhäisten naisten luo. Kaikkea tätä pahantahtoinen\nFama kertoo. Kuka tietää, miten paljon siinä on liioittelua? Mutta\nhänen rakastettunsa nimi oli Kytheris: varmaan komea ihminen. Hän oli\nensimäinen näyttämösuuruus, ajan hienoin näyttelijätär, nainen, josta\njuuri silloin Rooman arvossapidetyin runoilija lauloi sarjan rakkauden\nelegioita. Antonius, vaikkakin naimisissa, näyttäytyi hänen kanssansa\njulkisesti, ja seurauksena oli, että Kytheristä kunnioitettiin kuin\nkuningatarta; kun hän hienossa kantotuolissaan kulki läpi kaupungin,\noli hänellä seurue suurempi kuin Antoniuksen äidillä.\n\nSilloin Caesar muutamiksi lyhyiksi viikoiksi tuli Roomaan ja osoitti\nsuurelle suosikillensa kerrankin tyytymättömyyttänsä. Vaikkakin\nAntoniuksella nyt oli täysi oikeus tulla konsuliksi, Caesar antoi\nkonsulinviran hänen sijastansa vanhemmalle kannattajallensa (Aemilius)\n_Lepidukselle_. Mutta Antonius ei ollut siitä niin millänsäkään\nja osoittautui rohkeaksi ja jäykkäniskaiseksi. Kuolleen suuren\nPompeiuksen palatsin ja tilat irtaimistoineen Caesar takavarikoitsi\nja möi huutokaupalla. Antonius esiintyi ostajana, ja kun hän oli\nkaiken ottanut haltuunsa, hän kieltäytyi maksamasta. Caesar antoi sen\nhänelle jäädä. Antoniuksella oli saalis käsissään. Mutta sitten, kun\nCaesar toistamiseen oli poissa Roomasta, tapahtui suuria. Antonius\noli tähän saakka ottanut avioliiton keveältä kannalta; nyt hän nai\nmahtavan persoonallisuuden, Rooman historian ensimäisen ruhtinattaren,\n_Fulvian_, ja hän joutui täydellisesti tämän valtaan. Kuriton mies oli\nvihdoinkin löytänyt jonkun, joka piti häntä kurissa ja ajatteli hänen\npuolestansa. Puhutaan aina vain tämän Fulvian kovista ominaisuuksista,\nhänen komennushalustansa, mutta hänen on täytynyt olla myöskin kaunis,\nlumoavainen. Roomattaret ovat nytkin vielä välistä kuin enkeleitä,\nja piru on pohjalla. Fulvia oli, kuten Antoniuskin, jo kaksi kertaa\nollut naimisissa, toisen kerran kansanjohtaja Clodiuksen kanssa,\njoka oli kuollut noin kuusi vuotta aikaisemmin ja jonka kuolemaa\nhän oli itkenyt täysiverisen italialaisnaisen intohimolla. Hän\noli yhäkin vielä nuori, noin 29 vuoden vanha, ja hän rakasti nyt\nmahtavaa Antoniusta rakkaudella, joka sai tulensa kunnianhimosta.\nHän tahtoi nähdä hänet suurena, kaikkien yläpuolella. Miellyttävä on\nnäytös, missä meille kerrotaan Antoniuksen odottamaton paluu eräältä\nmatkalta. Vanha tapa oli, että matkalla olevat roomalaiset aviomiehet\npäivää ennen lähettivät sanansaattajan ilmoittamaan vaimolle heidän\nkotiintulostansa. Aina kepposiin halukas Antonius ajatteli tällä kertaa\ntehdä toisin. Hän piti naamiaisista, pukeutui palvelijaksi, tuli\nsitten yöllä taloonsa ja ilmoittautui seuraavana päivänä: hänellä oli\nFulvialle annettavana kirje Antoniukselta. Liikutettuna tämä kysyy:\n\"Elääkö Antonius!\" Mies vaikenee ja ojentaa vain kirjeen hänelle. Kun\nhän murtaa sinetin ja alkaa lukea, Antonius yllättää hänet suudelmilla.\nKelle ei olisi ilo nähdä rakastunutta miestä? Sellainen hän oli;\nhänestä kerrottiin paljon senlaatuista.\n\nMinun mielestäni Antoniuksessa on jotakin germaanin tapaista; hän oli\nsellainen, jollaisiksi meille kuvaillaan keskiajan villejä saksalaisia\nurhoja ja herttuoita: viinistä hehkuva, hullun hurja, ja kuitenkin\nvoitokas ja täydellinen sankari; järki kirkas, mutta mies vaikuttavain\nnaisten ohjattavissa kuin lapsi. Onnekseen hän nyt joutui Fulvian\nkäsiin, hänen onnettomuudeksensa vallitsi häntä myöhemmin Kleopatra.\n\nKun Caesar vuonna 45 palasi Espanjasta, hän oli Antoniukseen,\njoka tuli häntä vastaan, täysin tyytyväinen ja aivan leppynyt\n(tästä oli Antoniuksen kiitettävä Fulviaansa), antoi hänelle\nkunniasijan vaunuissansa ja teki hänet konsuliksi, virkatoveriksensa\nkonsulinvirassa vuodeksi 44. Mutta kun erimielisyyttä syntyi -- asia\nkoski kunnianosoitusta Dolabellalle --, niin Caesar se myöntyä sai;\nAntonius asettui mitä rohkeimmin häntä vastustamaan. Millaiseksi olisi\nmolempain miesten suhde vastaisuudessa kehittynyt? Silloin kaatuu\nCaesar salamurhan uhrina senaattorien tikariniskuista. Oli tahdottu\nCaesarin mukana murhata Antoniuskin. Mutta hänet säästettiin. Rooma\noli jähmettyneenä. Maailmanhistoria pidätti hengitystänsä kauhusta.\nPeljättiin salaliittolaisia. Mitä he nyt aikoivat? Mitä he tekisivät?\nAntonius ensiksi piiloutui. Mutta sitten hän nousi pystyyn ja ympäröi\nitsensä arabialaisella henkivartiojoukolla. Rooma oli hänet säästänyt:\nsen piti nyt saada hallitsijansa. Ja _näytelmän toinen näytös alkoi_.\n\nViehättävää ja ihailtavaa on nähdä, miten Antonius, joka nyt oli\nainoa vuoden 44 konsuli, käytti hyväksensä tavatonta, vastinettansa\nkaipaavaa uutta tilannetta. Maailma pyöri pyörteessä. Hän oli tyven\nkohta pyörteessä. Mutta heti huomaa: Fulvia on hänen takanansa. Fulvia\noli rautainen kylkiluu hänen olentonsa painavassa, mutta horjuvassa\nrakenteessa. -- Salaliittolaiset ovat peloissansa, majailevat\nylhäällä Capitoliumilla, eivät uskalla tulla koteihinsa. Mutta\nalhaalla Forumilla kuohuu kamalasti. Kansa yhtyy joukkioiksi. Myöskin\nsotamiehiä, Caesarin veteraaneja, virtaa joukoittain kaupunkiin.\nAntonius luovii aluksi. Brutuksen ja Cassiuksen hän pyytää kohteliaasti\naterialle, kutsuu sitten senaatin kokoon, tekee senaatinpuolueelle\nsen myönnytyksen, että Caesarin murhaajille ei tapahtuisi mitään\npahaa (tätä sanottiin yleiseksi anteeksiannoksi), mutta sai samalla\nkertaa päätökseksi, että kaikki Caesarin säännökset pysyivät\nvoimassa, eivätkä ainoastaan ne, vaan myöskin kaikki säädökset, mitä\nvielä Caesarin jälkeenjääneissä papereissa tavattaisiin. Se oli\nmestaritemppu. Sillä Caesarin leski Calpurnia jätti hänelle kaiken\njälkeen jäämän; niin, myöskin Caesarin omaisuuden rahaisessa rahassa,\nnoin 15 miljoonaa Suomen markkaa, Antonius otti toistaiseksi itselleen,\naivan kuin hän olisi Caesarin perillinen. Sitten hän toimeenpani\naivan mielivaltaisesti koko joukon järjestelyjä, antoi esim. Sisilian\nasukkaille Rooman kaupunkilaisen kansalaisoikeudet, josta kiitokseksi\nsisilialaisten täytyi hänelle aimo lailla maksaa, ja väitti joka\nkerran, että niin oli määrätty Caesarin papereissa. Ei kukaan voinut\nsitä tarkastaa. Fulvia piti huolen, missä tarvittiin, todistuskappalten\nväärentämisestä.\n\nMutta samalla Antonius alkoi varovaisesti luoda salaliittolaisille\nvihamielistä mielialaa. Heti alussa hän julkaisi Caesarin testamentin.\nMutta testamentissa oli ensimäisenä lahjoitusmääräyksenä suunnaton\nrahalahja Rooman kaupunkiväestölle (300 sestertiä mieheen), sitten\nCaesar oli siellä perillisenänsä muistanut myöskin erästä murhaajaansa,\nja muita salaliittolaisia oli testamentissa muulla tavoin kunnioitettu.\nNiin Caesar oli rakastanut niitä, jotka hänet surmasivat! Suuttumuksen\nhuuto kohosi yleisöstä. Ja nyt asetettiin paareille valtiaan ruumis.\nForum oli näytelmän näyttämönä. Lukemattomia veteraaneja tunkeutui\npaikalle. Jo pysähtyi ruumissaatto, joka liikkui hitaasti, puhujalavan\nedustalle. Siellä Antonius piti ruumispuheen mitä ovelimmin;[68]\nei julkisesti kiihoittavaan sävyyn, ei! Hän luki ainoastaan julki\nkunniapäätöksen, jonka senaatti kerran itse oli julaissut täynnä\nkunnioituksen vakuutuksia kuolleelle. Hän heitti vain kipinän, ja\njo leimahti kiihkon liekki kirkkaana ilmoille. Itsellensä Forumille\npinotaan nopeasti polttolava pöydistä ja penkeistä -- otettiin mitä\neteen sattui; sen päälle asetetaan kuollut. Liekit leimahtavat.\nSavuun ja räiskinään sekaantuu väkijoukon ulvonta. Sotamiehet\nheittävät, kuolleen kunniaksi, aseensa rovioon, siviili-ihmiset\nviittojansa. Mutta sitten puhkesi meteli, alkoi ajojahti. Hyökätään\nmurhaajien taloihin. Vaivoin Antoniuksen onnistui torjua pahin. Mutta\nkapina, kadun hirmuvalta, kesti viikkomääriä eikä loppunut. Silloin\nsalaliittolaiset pakenivat, poistuivat myöskin muut ylhäiset Roomasta.\nAntonius näki olevansa yksin kaupungissa. Hänellä oli kaikki valta\nkäsissänsä. Valtiotoimien paino oli hänet tukahduttaa; mutta hänessä\nvakiintui suunnitelma tulla myöskin Caesarin perijäksi, ei yksin hänen\nkostajaksensa.\n\nSilloin nousi odottamaton este. Caesar, jolla ei ollut laillisia\nlapsia, oli testamenttinsa lisäkirjassa ottanut ottopojaksensa\nsisarensa tyttärenpojan _Octaviuksen_, ja tämä poika Octavius ilmestyi\nnyt yhtäkkiä Roomaan. Hän oli vasta 19-vuotias ja tuli opintomatkoilta\nApollonian kaupungista. Siinä oli siis Caesarin perillinen! Antonius\nkohteli häntä aluksi ylpeästi, raa'astikin; tuollaisia nuoria miehiä\npitää peljästyttää! Mutta tämä Octavius, joka nyt nimitti itseänsä\nCaesar Octavianukseksi, sai heti kannatusta kansalta, niin, värväsipä\nhän joukkoja, sotilaita. Äkkiä esiintyi kolme valtaa toistensa\nrinnalla: täällä Antonius, tuolla Octavianus, molempien välillä\nsenaatti, joka juuri nyt jälleen päätänsä nosti ja jota Cicero,\n62-vuotias Cicero, Caesarin murhaajain ystävä, nyt johti. Senaatillakin\noli joukkoja käytettävissänsä. Galliassa, s.o. Pohjois-Italiassa, oli\nsenaattorilla ja Caesarin-murhaajalla Decimus Brutuksella sotajoukko\nkoossa Modenan luona. Antonius lähtee liikkeelle karkoittaakseen\ntämän Decimus Brutuksen Galliasta; sillä kellä tämä Gallia on\nhallussaan, hän hallitsee Italiaa. Mutta Octavianuskin rientää sinne;\nhän esitti toistaiseksi Ciceron nuorta ihailijaa ja teki sopimuksen\nsenaatinpuolueen kanssa. Niin Antonius joutui puserruksiin kahden\nvastustajan väliin. Mutta aluksi välttävät kaikki kolme taistelua;\njokainen pelkää ratkaisua -- kunnes senaatin armeija kumminkin ryhtyy\nhyökkäämään ja Antonius joutuu Modenan luona alakynteen: alussa vuotta\n43. Hänen legioonansa ovat liian heikkoja; pelastaakseen ne hän\nmurtautuu Apenniinien vaikeakulkuisista solista Genovaan: se oli kauhea\nmarssi aivan autioitten seutujen halki; muonavaroja puuttuu; hänen\ntäytyy sotajoukkoineen elättää itseänsä metsän juurilla, niin, kuten\nhirvi, kun sillä on nälkä, puunkuorella.\n\nSilloin tulee Provencesta, Etelä-Ranskasta, _Lepidus_ muassaan muutamia\nlegioonia. Tämäkin Lepidus oli ollut Caesarin uskottuja, ja Antonius\nitse oli silloin tällöin osoittamallansa ystävyydellä saanut hänet\nkiitollisuuden velkaan. Mitä tapahtuisi nyt! Osoittautuisiko Lepidus\nystäväksi vai viholliseksi? Antonius, sotapäällikkö, astuu Lepiduksen\nleirin vallitukselle, parta villiytyneenä ja tukka vanukkeissa,\ntummassa surupuvussa, aavemainen näky, ja huutaa Lepiduksen sotajoukkoa\nkostamaan Caesarin puolesta. Lepidus empii; hän antaa torvensoittajien\ntoitottaa merkinantoja estääkseen Antoniuksen puhetta kuulumasta. Mutta\nsotilasten sydän on jo syttynyt. Seuraavana aamuna aikoo Antonius\nhyökätä leirin kimppuun; mutta sotilaat antautuvat hänelle itsestään;\nhän tapaa Lepiduksen teltassansa nukkumassa, osoittaa hänelle kaikkea\nkunniaa, nimittää häntä \"rakkaaksi pikku isäksi\", ja Lepidus on nyt\nhänen liittolaisensa. Mitä tekisi nyt nuori Octavianus! Pysyisikö hän,\nCaesarin ottopoika, yhäkin liitossaan Ciceron kanssa ja taistelisi\nAntoniusta ja Lepidusta vastaan senaatin puolesta, joka oli murhannut\nCaesarin! Mahdotonta.\n\nNiin tapahtui mitä kohtalokkain käänne. Antonius, Lepidus ja\nOctavianus liittävät sotajoukkonsa yhteen ja tekevät kolmiliiton,\nkauheudestaan kuulun toisen triumviraatin vuonna 43, tarkoituksenansa\nantaa valtiolle uusi hallitusmuoto. Eräällä pienellä joen saarella\nPohjois-Italiassa miehet yhtyvät; Antonius ja Octavianus mittelevät\ntoisiansa epäluuloisin katsein ja tutkivat ensin molemmin puolin toinen\ntoisensa, olisiko toisella salaisesti pistinpuukko mukanansa, ennenkuin\nhe alkavat ne salaiset neuvottelut, joiden sanamuotoa ei koskaan ole\nilmoitettu.\n\nNäille kolmelle oli nyt lastenleikkiä vallata Rooma. Mutta se ei ollut\nkylliksi. Sillä Marcus Brutus ja Cassius, molemmat salaliittolaisten\ntärkeimmät miehet, olivat nyt Idässä, Aasiassa ja Makedoniassa,\nvahvoine sotajoukkolaumoineen ja tukkivat kaiken rahan tulon. Sillä\nItalia oli rahasta köyhä, ja vuosittain virtasi sinne muutoin\nRooman valtion tuloja Aasiasta. Nyt ne jäivät tulematta. Brutus\notti ne. Miten kolme triumviriä maksaisivat sotajoukkonsa? Pelkästä\nCaesar-innostuksesta eivät sotamiehet tulleet kylläisiksi. Valtiokassa\noli tyhjä. Joka tapauksessa oli hankittava rahaa, rahaa.\n\nNiin kohtasivat Roomaa kauheat proskriptsionit. Tartuttiin rikasten\nkurkkuun. Sullan verilöyly uudistui nyt. Antoniusko vai Octavianus\ntämän ensin pani alulle, on epätietoista: minä uskon pirullisen\najatuksen parhaiten Octavianuksen keksimäksi. Omaisuus tahdottiin ottaa\ntakavarikkoon ja senvuoksi teurastettiin omistajat, 120 senaattoria,\n3,000 rikasta ritaria: suuri maaomaisuus ja suuri rahapääoma. Uhrien\nnimet ilmoitettiin edeltäpäin. Syntyi kauhea ihmismetsästys koko\nmaassa. Samalla kertaa jätettiin kahdeksantoista italialaista kaupunkia\nsotamiesten ryöstettäväksi. Cicero, joka lyhyen ajan oli ohjannut\nvaltiota, oli ensimäinen uhri. Hän oli karkein häväistyspuhein Marcus\nAntoniusta suominut, niin, lokaakin heittänyt: nyt hakattiin häneltä,\nkun hän kantotuolissa pakeni, pää ja molemmat kädet; pää kulki kädestä\nkäteen ja sen täytyi lopuksi olla näytteillä puhujalavalla.\n\nOli älytty, että ilman sellaista väkivallantekoa ei pysyvää yksinvaltaa\nvoisi olla. Caesar oli laiminlyönyt sen; nyt se oli suoritettu:\nhirmuinen suonenisku. Senaatti oli ainaiseksi murrettu. Aliupseerit,\nkiertelevät sotamiehet ostivat huutokaupoissa nyt pilkkahinnasta\nvanhain herrassukujen palatseja ja maatiloja, jotka kerran olivat\nolleet vanhan aatelin käsissä. Kaikki omistussuhteet muuttuivat maassa.\nAjateltakoon, että Preussissa 120 ylhäistä Itä-Elben maanomistajaa ja\nBerlinissä ja Frankfurtissa 3,000 suurta rahamiestä yhtenä viikkona\nlyötäisiin kuoliaaksi, ja heidän omaisuutensa takavarikoitaisiin,\nniin käsittää sen taloudellisen mullistuksen, joka silloin kaikissa\nyhteiskuntakerroksissa tapahtui. Mutta saalis ei vieläkään ollut\nkylliksi triumvireille. He ryöstivät myöskin temppelin rahavarat, he\nmääräsivät uusia veroja, myöskin veron rikkaiden naisten myötäjäisistä.\nSellainen oli ennenkuulumatonta, ja voimme kuvitella, millainen jono\narvoisia tyrmistyneitä perheenemäntiä virtasi Fulvian luo pyytämään\nverovapautusta. Sillä tiettiin, että Fulvia oli mahtava.\n\nKuka oli herättänyt villipedon Antoniuksessa? Octavianusko? Vai\nFulvia? Vai vallan poikkeukselliset olosuhteet? Luonteeltaan hän\nmuuten ei ollut verenhimoinen. Hän ei ole muutoin koskaan murhannut\nrikastuttaakseen itseänsä.\n\nJa nyt hän nousi, seuraavana vuonna, 42, suurimpaan tekoonsa,\ntodellakin kostamaan Caesarin puolesta. Octavianus osoittautui heikoksi\nja epävarmaksi ja aivan kuin kääpiöksi hänen rinnallaan. Antonius\netsi kahdellakymmenellä legioonalla käsiinsä Caesarin murhaajia\nBrutusta ja Cassiusta, ja hän löysi heidät Makedoniassa, _Philippoin_\nluona. Kahdessa suuressa taistelussa hän on heidät siellä maahan\npaiskannut osoittaen strategista nerokkaisuutta, joka oli Caesarin\nveroista. Brutus ja Cassius heittäytyivät miekkaansa. Tasavalta oli\nainaiseksi lopussa. Mutta voitettuja kohtaan Antonius osoittautui\nsääliväiseksi ja inhimilliseksi. Brutuksen ruumiin yli hän levitti\noman kallisarvoisen purppuraviittansa ja käski erään alaisistansa\nhaudata hänet ruhtinaallisesti; kun palvelija varasti hautajaiskuluista\nrikastuakseen, hän mestautti tämän. Mutta sitten hän jakoi maailman,\nantoi Lepidukselle Afrikan, Octavianus sai Italian takamaineen;\nitsellensä hän pidätti rikkaan Idän; sillä Itä oli oikeastansa vasta\nmaailma: Vähä Aasia, Syyria ja Egypti. Valtakunnan ensimäinen jako.\nJakoa piti Antonius lopullisena; hän ei ole koskaan pyrkinyt koko\nRooman valtakuntaa yksin hallitsemaan. Puuttui vain, että Antonius\nperusti itsellensä pääkaupunginkin Itään, että hän ympäröi siellä\nitsensä uudella senaatilla. Mutta mitä varten järjestää senaattia!\nNeuvonantajaystäväin kokous oli hänelle kylliksi.\n\nJa tällä alkaa Antonius-murhenäytelmän _kolmas näytös_. Octavianus\nsaisi vaivautua köyhtyneen Italian huolenpidossa ja ratkaista vaikean\ntehtävän antaa maata ja tyydyttää tuhannet palveluksensa suorittaneet\nsotilaat, jotka sinne virtasivat. Antonius asetti itsellensä paljoa\nsuuremman tehtävän ja piti siinäkin itseänsä Caesarin perillisenä.\nCaesarin oli kuolema estänyt käymästä suurta sotaa Persiaa vastaan,\nparthialaisia vastaan, jota hän jo varusteli. Antonius otti nyt tämän\nsodan osallensa. Senvuoksi Antonius oli pidättänyt itsellensä oikeuden\nsaada Italiastakin ottaa uusia joukkoja. Mutta asialla ei pidetty\nkiirettä. Kolmen niin ponnistuksia kysyneen, ratkaisevista tapahtumista\nrikkaan vuoden jälkeen neljäkymmenvuotias mies ajatteli ensin hiukan\nlevähtää ja ennen kaikkea koota rahaa. Sillä hänenkin kassansa oli aina\ntyhjä, ja sotamiehet huusivat palkkaa. Sotajoukko oli yhä kasvanut,\npalkkasoturien vaatimukset tulleet yhäkin rohkeammiksi.\n\nEnsiksi hän hiukan nautti elämästä vanhassa Kreikassa, koetti\nklassillista sivistystänsä hiukan virkistää (hän ei ollut tähän asti\nkoskaan siihen aikaa ottanut), puhutteli klassillisia filologeja,\nkatseli vanhoja temppeleitä ja raatihuoneita ja huvitteli tämän ohessa\nylioppilasmaiseen tapaansa. Sitten hän meni Aasiaan, kantoi korkean\nsotaveron, antoi kuningasten itseänsä kestitä ja otti lahjoja ja alkoi\nhiukan esittää sulttaania, johon itämaat olivat tottuneet. Siten hän\non ajan kuluessa muutellut Idän karttaa aikalailla, on asettanut\nvasallikuninkaita sinne, missä tähän saakka oli ollut tasavaltoja.\nAntonius se teki Herodeksen juutalaisten kuninkaaksi. Sillä aikaa hänen\nympäristönsä ryöväsi ja varasti hirmuisesti; hän ei huomannut sitä; hän\noli liian vähän epäluuloinen. Mutta jos hän sai tietoonsa sellaisen\nskandaalin, hän sekaantui asiaan rangaistuksin.\n\nMutta Rooman valtakunnan vasalleihin kuului nyt myöskin _Kleopatra_\nja Egyptin maa. Antonius pyysi Kleopatraa tulemaan hänen luoksensa\nTarsokseen Vähään Aasiaan. Kenties hän tuli omasta halustansakin.\nJoka tapauksessa Antonius tahtoi häneltä rahaa parthialaissotaansa\nvarten. Mutta Kleopatra antoi enemmän kuin rahaa. Ja niin alkaa n.s.\nKleopatra-romaani.\n\nAntonius, joka muutoin oli menettänyt paljon kauneuttansa (hän oli\ntullut melko lihavaksi), antoi aasialaisten silloin palvella itseänsä\nDionysos jumalana. Kleopatra tiesi tämän. Meistä se kuulostaa nyt kuin\nlapselliselta leikinteolta; mutta itämaalaisten tulinen mielikuvitus\notti sellaiset jumalanaamioitukset vakavasti. He uskoivat, että\nerinomaisissa ihmisissä ja vallanpitäjissä, kuten Aleksanteri suuressa,\ntodellakin esiintyy yli-ihminen, jumala, ja Antoniuksen mielikuvitus\nsai tästä tartunnan. Hänet nähtiin siis viiniköynnösseppele päässä,\npehmeissä kreikkalaisissa vaateverhoissa. Tämän Dionysoksen luo\nnyt tuli Kleopatra kultaisella laivallansa, Venus jumalattareksi\npukeutuneena, siivekkäitten poikien balettikuoron ympäröimänä. Lumo\nvaikutti. Ei ollut vielä käsissä talvi (vuoden 42--41), kun Antonius\njo oli hänen luonansa Aleksandreiassa. Ei Dionysoksena, ei, hän oli\nyhä vielä Herkules, ja Herkules oli nyt löytänyt Omphalensa. Mutta\ntässäkin hän oli Caesarin perillinen; sillä Caesarkin oli rakastanut\ntätä Kleopatraa. Tämä oli sillävälin tullut 28 vuoden vanhaksi: mutta\nkauniiden, hyvin sivistyneiden naisten ikävuosia ei lasketa. Hän oli\nvanginnut Antoniuksen. Mutta aluksi oli tämä vielä käskijänä. Hän luuli\nvoivansa täydellisesti vallita kuningatarta ja käyttää häntä omiin\ntarkoituksiinsa.\n\nVasta kuin talvi on ohi, hän kuulee, mitä Italiassa on tapahtunut.\nFulvia, hänen harras puolisonsa ja hänen veljensä Lucius Antonius\novat siellä nousseet aseisiin Octavianusta vastaan. Fulvia itse\nnähtiin ase kädessä. Kunnianhimoinen nainen halveksi Octavianusta;\nhän tahtoi, että Antonius, hänen uskoton puolisonsa, olisi myöskin\nItaliassa kanssahallitsijana. Mutta tuloksena oli, että Fulvian\ntäytyy paeta. Hän pakenee Kreikkaan, sairastuu ja kuolee (vuonna\n40). Tämän jälkeen Antoniuksen vaikutus Italiassa laski valtavasti.\nAlkaisiko hän nyt senvuoksi kansalaissodan, taistelun Octavianusta\nvastaan? Mutta sotamiehet puolestaan eivät tahdo sotaa; he pakoittivat\nvaltiaat rauhaan, ja Antonius antaa suostutella itsensä maailmanrauhan\nturvaamiseksi naimaan Octavianuksen sisaren, jalon Octavian. Tämä\ntapahtui Roomassa. Octavia oli Rooman suloisimpia, sielukkaimpia\nnaisia. Hän rakasti uutta puolisoansa Antoniusta todellakin\neheänä ihmisenä, joka tämä olikin, ja suurimpana silloin elävistä\nroomalaisista. Ja todellakin, Antoniuskin unhoitti Kleopatran. Hän\nsiirsi hovinpitonsa Octavian kanssa vuoden 39--38 talveksi Atheenaan;\nse oli kauniiden hetkien ja henkisten herätteiden aikaa. Mutta\natheenalaisparkojen täytyi maksaa. He juhlivat häntä kaupunkinsa\njumalattaren Athenen puolisona, ja hän käytti tätä kurjaa imartelua\nhyväksensä ja vaati jumalattaren myötäjäisinä tuhat talenttia hänen\ntemppeliaarteestansa. Kun vuonna 37 uutta eripuraisuutta syntyy\nOctavianuksen kanssa, niin Octavia se saa veljensä taivutetuksi\nrauhaan ja sovintoon. Nuo erimielisyydet koskivat Sextus Pompeiuksen,\nPompeius Magnuksen pojan ahdistamista, joka silloin hallitsi Sisiliassa\nmerirosvokuninkaana ja jonka hyökkäyksille Octavianus oli alttiina.\n\nMutta Antonius palkitsi Octaviaa huonosti. Vihdoinkin, vuonna 36, hän\nvarustautuu parthialaissotaan, joka oli vaikeampi kuin kaikki, mihin\nRooma konsanaan oli ryhtynyt. Se oli hänen elämänsä suuri tehtävä.\nSiihen hän tarvitsee Egyptin apua ja ottaa suuren, kauan punnitun\naskeleen: nai Kleopatran. Kleopatra oli avioliittoa jo kauan tahtonut.\nOikeudellisesti oli tämä avioliitto pätevä vain Egyptissä, ei Roomassa.\nRoomalle oli Antonius siis edelleenkin Octavian aviopuoliso.\n\nOliko se vain aistillista rakkaudenhuumausta? Varmasti ei.\nAntoniuksella oli tarkoituksensa. Hänhän tarvitsi suunnattomia\nrahalähteitä laajaa valtakuntaansa varten, ja ainoastaan Egyptin\nvaltiorahasto, jota ahnas Rooma ei vielä ollut puhtaaksi ryöstänyt, voi\nne hänelle vielä tarjota. Mutta Kleopatran tarkoituksena oli Antonius\nvälikappaleenansa pelastaa Egyptin itsenäisyys Italiaa ja Roomaa\nvastaan. Antonius karttoi vielä virallista nimeä Egyptin kuningas.\nMutta hän oli kuningas _de facto_ ja sellaisena hän on Egyptiä\nsuurentanut Jopa roomalaisten provinssienkin kustannuksella, liittänyt\nEgyptiin Kyproksen, Phoinikian ja vielä muitakin maa-alueita.\n\nSilloin tuli ratkaiseva kohtalonisku. Vuoden 36 parthialaissota\nepäonnistui. Yrityshän oli kuulumattoman suuri, tunkeutua Persiaan\nsaakka; olen varma, että Caesarkin olisi siinä epäonnistunut; sillä\nei kenellekään roomalaiselle vallanpitäjälle valloitus ole koskaan\nonnistunut noissa maan äärissä. Se riippui muonituksen järjestämisen\nvaikeudesta, ilmanalan vaarallisuudesta. Tuo kuuma maa on arojen\npanssaroima. Vasta nykyaikaiset rautatiet tekevät Persian voittamisen\nmeidän päivinämme Venäjälle ja Englannille mahdolliseksi. Keisari\nTraianuksellakin oli siellä vain näennäistä menestystä; hän kuoli\ntaistelun kestäessä, kun varsinainen vastarinta juuri alkoi.\nAntoniuksen valmistukset olivat suurenmoisia; hän laahasi piiritys- ja\ntykistölaitteita 300 vaunulla mukanansa halki vuoriston; ja\nkenties hän olisi kaikesta huolimatta saavuttanut suuren menestyksen,\njollei vaarallisella hetkellä Armeenian kuningas olisi petollisesti\nhänestä luopunut. Myöhään syksyllä tapahtui mallikelpoisesti johdettu\npaluuretki; mutta häviöt olivat hyvin suuret. Mitä hyödytti, että hänen\nsotamiehensä kaikesta huolimatta häntä rakastivat ja kunnioittivat ja\nlohduttivat häntä hänen masennuksissa ollessaan kuin hyvää toveria.[69]\nMaailmassa oli epäonnistumisen tekemä vaikutus epäsuotuisa.\nOctavianuksen arvo kohosi yhtäkkiä mahtavan korkealle; ennen kaikkea\ntästä lähtien Kleopatra alkoi täydellisesti hallita Antoniusta. Hänen\nkirkas loisteensa alkoi verkalleen himmetä.\n\nEgyptin ilmasto vaikutti lamauttavasti häneen kuten niin moneen; hänen\nluonteensa vaati myöskin huvitusta; hän ikäänkuin tarvitsi aina hyvää\nsäätä; ja Kleopatra huolehti siitä. Hän ei ollut varsinaisesti kaunis,\nmutta käärmemäisen kietova, hekumallisen viettelevä olemukseltaan;,\nhänen kirkas älykkäisyytensä, kuvaamattoman hienostunut kultuuri\nja sulo hänen seurustelutavoissaan teki hänet, niin täytyy meidän\nluulla, niin voitokkaaksi ja voittamattomaksi. Hän pelasi noppapeliä,\nniin kerrotaan, hän metsästi Antoniuksen kanssa, kuljeskeli öisin\npalvelijapojan puvussa hänen mukanansa, kun hän hiukan leikitteli väen\nkanssa; ja kansalla oli hauskaa myös. Hän kalasti myös mielellään.\nKerran Kleopatra leikillänsä kutsui paljon ihmisiä kalastusta\nkatsomaan, ja kun Antonius heittää siiman veteen, hän kiinnityttää\nsukeltajalla koukkuun palan savustettua tonnikalaa. Antonius vetää\nylös: tavaton naurunräjähdys. Mutta Kleopatra huudahtaa: \"Jätä sinä,\noi Antonius, kalastaminen meidän ranta-asukkaillemme; sinun asiasi\non onkia kaupunkeja ja kuningaskuntia.\" Roomalaisten mielestä hän\noli liian kohtelias tälle kuningattarelle. Kun Antonius antoi rahaa\nsotilailleen, hän sanoi, että raha tulee Kleopatralta. Aterioitaessa\nhänen oli tapana vieraiden läsnäollessa nousta ylös ja hieroa vähän\nKleopatran jalkoja, koska tämä piti siitä. Myöskin pöydän ylellisyyttä,\nminkä siellä piti vallita, roomalaiset moittivat. Mutta he erehtyivät.\nKerran me saamme silmäyksen sikäläiseen hovikeittiöön; eräs Kleopatran\nkokki on ollut kielittelijänä. Ainoastaan kaksitoista henkilöä oli\nsyömässä. Heitä varten paistettiin yhtenä päivänä kahdeksan villisikaa.\nMiksi niin monta? Vain siksi, että Antonius alituisesti vaihteli\naterioimisaikaansa ja kuitenkin täytyi aina jotakin olla valmiiksi\npaistettuna. Mutta ainoastaan villisikaa: mikä yksinkertaisuus!\nRoomalaisten olisi pitänyt kysyä Lucullukseltansa, mitä ylellisyys\non. Tässä ei saa sitten unohtaa tuota kuuluisaa helmeäkään, jonka\nKleopatra muka oli liuottanut viiniin, juodakseen sen Antoniuksen\nmenestykseksi. Mutta luonnontieteemme on osoittanut, että tämä tapaus\noli luonnonopillisesti mahdoton.[70] Niin varmaan kuin tämä kertomus\nperustuu pelkästään pahansuovain aikalaisten keksintöön, niin varovasti\nmeidän siis pitää käyttää kaikkea samantapaista juoruilua, mikä heihin\nmolempiin on liittynyt, ja paljoa siitä, mitä olen siitä kertonut, on\nsen mukaan arvosteltava.\n\nVuosina 35--33 Antonius rankaisi uskotonta Armeenian kuningasta,\nkuljetti hänet vangittuna mukanansa ja varusteli verkalleen ja\näärimäisen varovaisesti uusia yrityksiä parthialaisia vastaan. Hän ei\nollut lainkaan toimeton, hänen katseensa vain oli yksinomaan Itään\nsuunnattuna. Roomassa sillävälin tyytymättömyys häneen lisääntyi,\nhänen tähänastisissa lukuisissa ihailijoissaankin, ja moni ystävä\njätti hänet. Sotainen mieliala kasvoi. Sen hyväksi esitettiin osittain\nvallan typeriäkin perusteita, kuten esim., että Antonius oli määrännyt,\nettä hänet kuoltuansa oli haudattava Aleksandreiaan, tai että hän\noli keskeyttänyt johtamansa oikeudenistunnon lukeakseen Kleopatran\nrakkaudenkirjeitä. Pahempaa oli, että Octavia, uskollinen, oli tahtonut\netsiä Antoniuksen Idästä, ja tämä oli lähettänyt hänet ilman muuta\ntakaisin (vuonna 35); pian Antonius kirjoitti hänelle lopullisen\nerokirjeen (vuonna 32). Ennen kaikkea: Antoniuksen elämänsuunnitelma\npaljastui nyt, ja mitä silloin kuultiin, sitä ei voinut ainoakaan\nroomalaissydän kärsiä eikä sulattaa: se oli muutoin tuo kauttaaltaan\njärkevä tuuma jakaa Rooman valtakunta, joka tosiasiallisesti oli aivan\nliian suuri. Sellaista jakoa on myöhemmin Marcus Aureliuskin aikonut,\nja Diocletianus on sen todella toimeenpannut. Antonius tahtoi itämaista\nvaltakuntaa Aleksandreia pääkaupunkina. Itä voitiin oivallisesti koota\nkokonaisuudeksi, ja Aleksandreia voitti siihen aikaan kauneudessa\nsuuresti Rooman. Senvuoksi Antonius tarvitsi Kleopatraa; hän ei voinut\ntulla toimeen ilman tätä. Se oli \"irti Roomasta\"-liike. Quiritit\nTiberin rannalla olivat menehtyä harmista, kun Antonius toi mukanansa\nArmeenian kuninkaan vangittuna eikä pitänyt triumfiansa Roomassa, vaan\nAleksandreiassa. Hänelle oli Rooma tullut ulkomaaksi, Aleksandreia oli\nhänen pääkaupunkinsa.\n\nItämaat eivät tarvinneet Roomaa, mutta Rooma tarvitsi Itämaita. Italia\nolisi ilman Itää köyhtynyt ja joutunut taloudellisesti perikatoon. Se\non syvimpänä syynä, minkä tähden Italia nyt, kun se oli hiukan päässyt\nvoimiinsa, nousi Antoniusta vastaan. Octavianus julisti vuonna 32\nKleopatralle sodan; ja nyt syntyi viimeinen suuri sisällissota, Lännen\nja Idän kaksintaistelu.\n\nAntoniuksella oli huonompaa sotilasainesta. Lukumäärä ei yksin ole\nratkaiseva, ja hän kadotti yleiskatsauksen laumoihinsa. Häneltä\npuuttui myöskin merkitseviä auttajia ja neuvonantajia ja hyvä\nhallintohenkilökunta. Egyptissä huolehtivat valtionasioista perittyyn\ntapaan eunukit ja vapautetut orjat. Tuhoisampaa vieläkin oli, että\nKleopatra tuli mukaan päämajaan. Taaskin muutamat vanhat ystävät, joita\nhän niin kipeästi tarvitsi, jättivät nyt hänet ja menivät vastustajan\npuolelle. Mutta hän ei ottanut katkeroituakseen, lähettipä heille\nvielä perästä heidän tavaransa. Merivoittoa hän voi kuitenkin aina\ntoivoa, sillä hänellä oli koottuna 500 mahtavaa kaleerilaivaa, jotka\nmuodostivat ihanankauniin rintaman.\n\nNiin syntyi pitkän vitkastelun perästä todellakin taistelu, Aktionin\nvuoriniemen luona Adrianmeressä Epeiroksen rannikolla vuoden 31\nsyyskuun alussa. Ei ollut lainkaan niin hullua ja suunnitelmatonta,\nkuin moni luulee, että Antonius antoi taistelun tapahtua täällä. Se\nosoittaa pikemminkin hänen sotapäällikkölahjojensa suuruutta. Sillä\nOctavianuksen sotajoukko oli jo Balkanin niemimaalla. Jos hänen\ntodellakin onnistui tuhota Octavianuksen laivasto Aktionin luona, niin\nhän oli myöskin tuon maasotajoukon sulkenut Italiasta; hän voi ehkäistä\nsiltä apuväen saannin, koettaa tuhota sen itsensä ja vallata Rooman.\n\nMutta yksityiskohdissa puuttui kieltämättä järjestystä ja selvää\nsuunnittelua. Viisas Kleopatra oli sillävälin kaiken huomannut;\nhän loi yleissilmäyksen asiain tilaan ja sai sen vakaumuksen,\nettä vastustajalla oli suurimmat menestyksen toiveet. Silloin hän\nryhtyi mitä halpamaisimpaan kavallukseen saadakseen Octavianuksen\nsuosiolliseksi Egyptille: yhtäkkiä hän kesken taistelua pakeni meren\nulapalle mukanansa 60 laivaa. Tuskin Antonius tämän huomaa -- hän\noli jo aikaisemminkin osoittautunut silmiinpistävän tarmottomaksi ja\npäättömäksi --, niin hän heittäytyy pikasoutulaivaan ja kiiruhtaa\nKleopatran jälkeen. Taisteleva laivasto on johtajatta. Vasta illalla,\nkun se on lyöty, kun sen korkealaitaiset laivat ovat liekeissä, sen\nurhoollinen miehistö huomaa, että Antonius, mies, jonka puolesta he\ntaistelevat, on poissa.\n\nSellainen oli Antonius. Hän heitti kaiken yhden vuoksi. Rauenneena\nja kolkkona, pää käsien välissä, hän Kleopatran mukana purjehtii\nviitisen päivää yli meren. Pakolaisena, tuhottuna miehenä hän on\njälleen pääkaupungissansa. Huvitteluilla ja juhlakemuilla hän koettaa\nhuumata itseänsä yhdessä Kleopatran kanssa. Sitten Octavianus lähestyy.\nAntonius vaatii Octavianusta kaksintaisteluun. Turhaan. Kaupunkia\non puolustettava: mutta sielläkin kurja nainen hänet kavalsi.\nHänen laivansa, hänen joukkonsa menivät heti vihollisen puolelle,\nja Kleopatra, Kleopatra on syynä siihen. Antonius raivoaa. Hän\nvaahtoaa raivosta. Silloin Kleopatra kätkeytyy häneltä kuninkaallisen\nvaatekammion holveihin. Antonius saa kuulla, että hän siellä on\nsurmannut itsensä. Silloin hänellä ei enää ole voimaa olla vihastunut\nnaiseen, Kirkeen, joka on hänet pauloihinsa kietonut, joka on hänessä\nrohkean miehen veren myrkyttänyt. \"Minulla ei ole enää mitään, mikä\nminut elämään kiinnittäisi\", hän huudahtaa ja vaatii uskollista\nasepalvelijaansa Erosta surmaamaan hänet. Eros vetää miekkansa, kääntyy\npois ja surmaa itsensä. Silloin tempaisee Antonius raudan ja sysää\nsen vatsaansa. Mutta hän ei kuole. Hän vaipuu penkille ja rukoilee\nläsnäolevia lopettamaan hänet. Kaikki juoksevat pois, kunnes Kleopatra\nsiitä kuulee. Eräs hovivirkamies Diomedes tuo vielä elossa olevan\nAntoniuksen hänen luoksensa hautaan. Ikkunan kautta hinataan kuoleva\nhänen luoksensa kuorikellariin. Kleopatra itse palvelijattarineen\nvetää köydestä. Antonius oli yltyleensä veressä ja ojensi valittavan\nkaipaavasti kätensä häntä kohti. Silloin Kleopatra koetti häntä auttaa,\nhänelle lievennystä hankkia ja nimitti häntä mairitellen herraksensa\nja kuninkaaksensa. Kuoleva neuvoi häntä tekemään rauhan Octavianuksen\nkanssa eikä itkemään häntä, sillä hän oli ollut suuri ja onnellinen\nkuin harvat, eikä ollut lainkaan häpeällistä, että roomalainen oli\nhänet voittanut. Itse voidaan sanoa: ei Octavianus ole Antoniusta\nvoittanut; hän sortui omaan itseensä.\n\nMutta Kleopatran salakavaluus oli ollut turhaa. Egyptistä tuli\nainaiseksi roomalainen alue, ja hän sai tietää, että Octavianus\naikoi hänet itsensä otattaa kiinni ja loistavimpana saaliinansa\nhäntä katuja pitkin kuljettaa. Silloin hän luopui kaikesta toivosta\nja kohdisti nyt ajatuksensa kokonaan kuolleeseen, jonka hän hautasi\nsuurella komeudella. Turhaan Octavianus koetti riistää häneltä kaikki\nmahdollisuudet itsensä surmaamiseen. Hyvinkin pian hän sai Kleopatralta\nkirjeen, jossa tämä pyysi häneltä saada haudattuna maata Antoniuksen\nvieressä. Silloin Octavianus aavisti, mitä tapahtuisi.\n\nKleopatra oli aamulla kylpenyt, sitten kaikessa komeudessaan syönyt\nrikkaan aamiaisen. Silloin toi muuan maalaismies saliin korin täynnä\nviikunoita. Ovelle sijoitetut roomalaiset vartijat päästivät korin\ntutkimatta ohitsensa. Oletetaan, että viikunain alla oli myrkyllisiä\nkäärmeitä. Kun tunkeuduttiin huoneeseen, löydettiin hänet kuolleena\nkultaisesta vuoteestaan, kuninkaallisessa loistossa, kaikessa\nkauneudessaan. Todellista kuolemansyytä ei kukaan ole voinut saada\nvarmasti selville. Kun Octavianus piti Roomassa triumfikulkuansa, hän\nkuljetutti mukana kuuluisan naisen kuvaa, Kleopatraa käärmeinensä. Ja\nsellaisena esiintyy kuoleva nytkin vielä mielikuvituksessamme; sillä\nniin on Paolo Veronese hänet maalannut. Hän oli 39 vuoden vanha.\n\nAntonius jätti jälkeensä seitsemän lasta kolmesta mainitusta\nvaimostansa Fulviasta, Octaviasta ja Kleopatrasta. Kolme lahjoitti\nhänelle Kleopatra. Kuusi lasta hyvä Octavia otti lopuksi huostaansa\nja kasvatti heitä Roomassa mitä uskollisimmin. Iuliolaisella\nsuvulla, Octavianuksen omalla perheellä, ei ollut lapsisiunausta;\nClaudiusten veri ja Marcus Antoniuksen veri se sen sijaan lähimpinä\nkahdeksanakymmenenä vuotena jatkuvasti vaikutti siinä keisariperheessä,\njoka Roomaa sitten hallitsi. Ennen kaikkea molemmat Antoniat,\nAntoniuksen ja Octavian oivalliset tyttäret, tulivat solmiamillansa\navioliitoilla keisarihuoneen kantaäideiksi. Saako siitä selityksensä\nhekumallisuus, laeista välittämätön viettien valta jälkeläisissä,\nkeisareissa Caligulassa, Claudiuksessa, Nerossa? Mutta Marcus\nAntoniuksella itsellänsä oli näytettävänä suurenmoisia tekoja, ja hänen\nhurjistelunsa olivat ainoastaan rajusti purkautuvaa virvoitusta mitä\nrajuimman työn jälkeen. Olemuksensa runsautta hän oli tuhlannut, mutta\nei yksinomaan bakkanalioiden nauravassa temmellyksessä, vaan myöskin\ntaistelussa, kadun melskeessä, myrskyissä suuren maailmanhistorian,\njota hän teki. Nero ja Caligula sitävastoin olivat tyhjäntoimittajia\nja esteettejä, ihmisiä, joiden veri oli hidastunut. Eivät hyveet,\nainoastaan viat ovat keisariperheessä periytyneet ja periytyessänsä\nkasvaneet. Tämä oli yksinvallan perinnöllisyyden kirous. Tämä\nperinnöllisyys ei ole Roomassa osoittautunut hyväksi.\n\n\n\n\nOCTAVIANUS AUGUSTUS\n\n\nCaesar oli perustanut yksinvallan Roomaan. Hän oli jättänyt kaksi\nperillistä, yhden henkisen perillisen, Marcus Antoniuksen, ja yhden\noikeudellisen, ottopoikansa Octavianuksen. Octavianuksen onnistui\nsyrjäyttää Antonius; hän on sillä lopullisesti turvannut n.s.\nkeisarivallan, Caesarin nimen perinnöllisyyden ja yhden ainoan miehen\nherruuden valtakunnassa. Octavianus tuli 75 vuoden vanhaksi, hän on\nhallinnut lähemmä 56 vuotta. Varmaan _hän_kin on Rooman historian\nsuuren suuria miehiä; mutta miten epädraamallinen on hänen elämänsä,\nmiten toisenlainen hänen henkilökuvansa kuin intohimoisen Marcus\nAntoniuksen! Menestyksen mies, kieltämättä, mutta pikkuasioihin\ntakertuva. Hän vetää kokoon tyynenä kuin kauppias Rooman historian\nkaikki saavutukset, laskee yhteen ja ottaa kaiken hallintoonsa.\nMutta hänelle oltiin kiitollisia. Vihdoinkin, vihdoinkin lepo ja\nrauha, liiketurvallisuus, kaiken sekasorron selvittely hirmuisten\nyhteiskunnallisten järistysten jälkeen viimeisten tarkalleen sadan\nvuoden aikana laskettuna Gracchuksista Antoniuksen kuolemaan. Kultainen\nvuosisata näytti koittavan ihmiskunnalle.\n\nGaius Octavius -- se oli Octavianuksen nimi poikana -- oli\nsyntynyt vuonna 63. Perhe oli peräisin eräästä Rooman lähimmän\nympäristön pikkukaupungista, Velitraestä. Hänen isänsä, hänen\nisoisänsä olivat pankkiireja. Nelivuotiaana hän menettää isänsä,\nmutta perhehenki, raha-asiain ymmärtäminen, periytyi hänelle.\nPahantahtoiset kuiskailivat, että hänen isänpuoleinen sukunsa polveutui\nmuutamasta köydenpunojasta, äidinpuoleinen vieläpä afrikkalaisesta\nhajuvesikauppiaasta. Kasvattajina hänellä oli vain naisia, äitinsä\nja isoäitinsä; myöskin hänellä oli vain sisaria, ei yhtään veljeä.\nSiitä aiheutui äkkikypsyys, käskeväisyys tai ainakin käskemiseen\nkykeneväisyys, jota hän niin varhain osoittaa; hän oli naisten joukossa\nainoa miehinen perheenjäsen. Kaksitoistavuotiaana piti hän julkisen\nruumispuheen isoäidillensä Iulialle, jonka kautta hän oli sukua Iulius\nCaesarille.\n\nIulius Caesar alkoi kiinnittää huomiota järjeltään tavattoman\nlahjakkaaseen poikaan, mutta hän ei osannut menetellä taitavasti\nnuorukaisiin nähden, jotka vielä ovat koulupoikaiässä. Hän vain\nkannusti nuorta Octavianusta, hän ei kasvattanut häntä. Silloin kuolema\nyllättää Caesarin. Caesarin testamentissa nuori 19-vuotias Octavius\non määrätty pääperilliseksi. Suurenmoinen on se päättäväisyys ja\npelottomuus, mitä osoittaen silloin Octavianus (sillä hän nimittää nyt\nitseänsä Caesar Octavianukseksi) ilmestyi Roomaan perintöänsä vaatimaan\nkaikkia vallassa olevia voimia uhmaillen. Ei ainoastaan senaattia\nja Caesarin murhaajia vastaan, vaan samalla myöskin mahtavaa Marcus\nAntoniusta vastaan hänen oli noustava. Vatikaanin museossa seisoo\nnyt nuoren miehen kuuluisa marmoripää: hiljainen ja viisas, hieno\nja hillitty on sen ilme; kasvoissa on sitkeintä päättäväisyyttä ja\njohdonmukaisuutta, myöskin mihin tahansa julmuuteen kykeneväisyyttä.\nTodellakin, sellainen hän oli.\n\nHän vaatii siis nyt tarmokkaasti takaisin Caesarin omaisuutta, jonka\nAntonius on takavarikoinut. Antoniusta uhmaillen hän asettuu kadulle ja\npitää puheen puheen perästä ruokottomalle roskaväelle nostattaakseen\nitseänsä, uutta nuorta Caesaria, kohtaan suotuisan mielialan. Antonius\nväitti, että Octavianus oli tehnyt murhayrityksen häntä vastaan. Asia\njäi selvittämättä; se ei ollut suinkaan mahdotonta.[71] Antonius\ntuottaa sotaväkeänsä Etelä-Italiasta, Brindisistä. Heti Octavianuskin\nrientää Etelä-Italiaan ja värvää sotamiehiä, ja Caesarin veteraanit\nvirtaavat hänen luoksensa; hän saa monta legioonaa luopumaan\nAntoniuksesta. Antonius huomaa yht'äkkiä hänessä tasa-arvoisen\nkilpailijan.\n\nSilloin hän lähestyi Ciceroa. Octavianus tosiaankin suuresti ihaili\nCiceroa Rooman suurimpana kirjailijana. Nyt hän kietoo turhamaisen\nvanhan herran luottamuksenosoituksiinsa; sillä Cicero johtaa juuri nyt\nsenaattia. Antoniusta vastaan Octavianus siis toistaiseksi etsii tukea\nsenaatista ja marssii siis myöskin legioonineen Antoniusta vastaan\nLombardian Pon tasangolle, Modenan sotaan. Mutta hän osoittautuu täällä\nhitaaksi, toimettomaksi, olematta varsinaisesti arka: merkillisen\nepäsotaisaksi. Roomalla ei ollut vielä ollut ketään sotapäällikköä\ntämän tapaista. Hänen tunnuslauseensa oli: \"Kiiruhdan verkalleen\"\n(_speudo prodéos_)! Tämän Modenan retken aikana (vuonna 44--43) hän\nantaa sotamiesten olla sotamiehiä ja tutkii teltassaan mukanaan\ntuomiansa kirjoja ja harjoittelee lausumista. Mutta poliittinen\npäämääränsä on hänellä tällöin aina terävästi silmissä. Hän ymmärsi\nodottaa.\n\nSellainen hänen luonteensa oli. Hänellä oli samalla kertaa pankkiirin\nja oppineen, kirjaihmisen ja kirurgin luonto. Hyvä pankkiiri odottaa\nsuotuisia liikesuhteita, hiljaa, kylmänä, kylmänä sydänjuuria myöten,\nsalaten sisimpänsä, täydellisesti läpinäkymättömänä. Me voimme\nvertausta vielä jatkaa: hän oli kuin matemaatikko, joka tehtäväänsä\nhiljaisena laskee, äärettömän kärsivällisenä, kuin luonnontutkija, joka\nsuurennuslasin läpi hyönteistä tutkii, kuin anatomi, joka leikkelee\nsammakkoa ja mittaa sen värähdyksiä ja sydämen lyöntejä, kuin kirurgi,\njoka kylmäverisesti leikkauksen suorittaa; kun leikkaus on ohi, hän\ntukkii verenvuodon, niin hyvin kuin voi. Niin paljon kuin Octavianus\nvuodattikin verta, häneltä puuttui täysin alkuvoimaista kuohahdusta,\nsankarin intohimoa. Varovaisuusneuvos: ei mikään ole kuvaavampaa, kuin\nettä tämä suuri roomalainen ei pitänyt ainoatakaan puhetta, jota hän\nei edeltäpäin olisi sana sanalta suunnitellut. Niin, jopa tärkeämpiin\nkeskusteluihin Livian, keisarinnan, rouva puolisonsa, kanssa hän aina\nvalmistautui kirjallisesti ja piti konseptia kädessänsä keskustelun\naikana. Yhtä turhantarkka hän oli kirjeissään: hän merkitsi joka\nkirjeeseen ajan tarkasti, eikä vain päivämäärää, vaan tunninkin,\nmilloin se oli kirjoitettu.\n\nNiin saa selityksensä tuo niin verrattoman merkillinen muutos\nOctavianuksen esiintymisessä: alussa rikkaiden ihmisten julma pyöveli,\nsittemmin lempein rauhanruhtinas. Se ei ollut varsinaisesti hänen\nluonteensa kehitystä; se oli järjestelmänvaihtoa.\n\nOlemme vuodessa 43. Niin pian kuin olosuhteet sen sallivat,\nOctavianus luopuu Cicerosta ja senaatista, marssii sotajoukkoineen\nnopeasti Roomaan ja pakolla valituttaa siellä itsensä konsuliksi,\nkaksikymmenvuotiaana. Sitten hän tekee sovinnon Antoniuksen ja\nLepiduksen kanssa, ja niin syntyy vuoden 43 triumviraatti, joka\nkukistaa senaatin, riistää siltä vallan ja itse julkisesti ja\nvirallisesti esiintyy valtakunnan hallituksena. Ja heti alkavat\nmyöskin Roomassa proskriptsionit, rikasten ihmisten teurastus,\njoiden kimppuun sotamiehet päästettiin valloilleen. Vastakkaisista\ntodistuksista[72] huolimatta minä uskon, että kylmäverinen Octavianus\nensiksi keksi tai havaitsi välttämättömäksi tämän valtiollisen\nryöstömurhajärjestelmän. Joka tapauksessa hän oli johdonmukaisin\npyöveli. Antonius oli rukouksilla helposti liikutettavissa;\nOctavianus ei kärsinyt mitään poikkeuksia. Hän jätti armahtamatta\nyksin lapsuusaikansa holhoojankin, Toraniuksen. Häntä ei näyttänyt\nliikuttavan, kun paenneiden päät joka päivä hänelle säkeissä saapuivat.\nKun kaikki oli ohi, Lepidus lausui senaatissa pahoittelunsa siitä,\nmitä oli tapahtunut; Octavianus sitävastoin sanoi kylmästi: \"Nyt\nse on loppuva, mutta minä pidätän itselleni ratkaisun vastaisissa\ntapauksissa.\" Ei ole juuri ilahduttavaa muistella yksityisiä\nkohtauksia. Octavianus pitää puhetta sotilaskokouksessa; muuan Pinarius\nniminen ritari on läsnä ja kirjoittaa muistiin hänen sanansa; heti\nhän antaa hänet urkkijana surmata. Praetori Gallius (praetori, siis\nsilloinen ylioikeudenpresidentti) on käynnillä hänen luonansa ja\nhänellä on kirjoitustaulu puvun alla. Octavianus odottaa, kunnes hän\non jälleen poistunut, sitten hän ajattaa häntä takaa ja syyttäen, että\nhänellä on ollut puukko puvun alla, antaa sotamiesten raastaa hänet\ntuomioistuimelta ja kiduttaa häntä; Gallius ei tunnusta mitään ja\npuhkaisee silmänsä epätoivossaan. Sitten hänet mestataan tai hän saa\nmuulla tavoin surmansa. Monet valtiokiroukseen julistetut koettivat\npaeta, ja Sextus Pompeius, joka risteili laivoineen rannikolla,\nesiintyi onnettomien auttajana ja otti monta turviinsa.\n\nTässä kohtaa meitä Sextus Pompeius, suuren Pompeiuksen poika, toista\nkertaa. Hänkin oli suuri mies, pontevuudessa ja yritteliäisyydessä\nkuuluisan isänsä veroinen, rohkeudessa hänet voittava, mutta\nvilliintynyt ja merirosvokuninkaaksi alentunut. Sisilian, joka tähän\nsaakka on niin usein omistajaa vaihtanut, niin monet kohtalot nähnyt,\nhän oli ottanut asemapaikaksensa; Sisiliasta käsin Sextus Pompeius\nhallitsi täydellisesti läntistä Välimerta, neljäs vallanpitäjä\ntriumvirien rinnalla, ja ryösteli ja vahingoitti Italian kauppaa\nhyvin tuntuvasti. Turhaan Octavianus vuonna 42 yritti yksin, ilman\nAntoniusta, häntä vastaan taistella. Hänen retkensä kärsi surkean\nhaaksirikon.\n\nMiten toisin Antonius, joka juuri silloin voimalla tunki Makedoniassa\nCaesarin murhaajia Brutusta ja Cassiusta vastaan! Octavianus seurasi\npian perästä, ja kulki jäljissä. Hän oli hyvin arka terveydeltään ja\nsairastui juuri silloin. Niinpä kävikin, että taistelussa Philippoin\nluona Brutus täydellisesti löi hänet. Hän oli jättänyt kaiken\nupseeriensa varaan ja oli lähtenyt leirin edustalle kävelemään, sillä\nhänen elantojärjestyksensä vaati sitä. Silloin vihollisen väki ryhtyi\nhäntä takaa ajamaan, ja hän piiloutui kaisloihin.[73]\n\nMarcus Antoniusta nyt koko maanpiiri ihaili, Octavianus sitävastoin\nnäytti julkealta kiipijältä, joka ei mitään toimittanut. Sydämetöntä\noli hänen menettelynsä nytkin. Ne ylhäiset miehet, jotka Philippoin\nluona olivat taistelleet Brutuksen ja Cassiuksen puolesta ja joutuneet\nhänen valtaansa, hän tahtoi surmata. Muuan rukoili: \"Suo minulle\nkuoleman jälkeen edes kunnialliset hautajaiset.\" Octavianus vastasi:\n\"Anna petolintujen vain siitä huolehtia.\" Kahdesta miehestä, jotka\nolivat isä ja poika, hän tahtoo toisen säästää, mutta niin, että heidän\npitäisi keskenänsä vetää arpaa, kumpi jää elämään. Isä mestataan\nsitten, poika surmaa itse itsensä.\n\nNyt lankesi hänelle Italian maa ja epäkiitollinen tehtävä huolehtia\nItaliassa lukuisista palveluksesta päästetyistä sotilaista. Murhatun\nIulius Caesarinkin veteraaneja oli vielä tuhansia huolehtimatta.\nAnnettujen lupauksien mukaisesti Octavianuksen piti siellä hankkia\nheille yli 300,000 hehtaaria maata entisiltä omistajilta riistämällä.\nSotaväen hyväksi tapahtui kaikki, muun väestön täytyi uhrautua sen\nhyväksi. Venusian luona Etelä-Italiassa yhtä hyvin kuin Cremonan\nlähistöllä ja Adigen varsilla tapahtui maitten ryöstömittauksia, ja\nrunoilijat kuten Horatius, Vergilius ja Propertius sanovat meille, että\nhe tällöin käden käänteessä ovat kadottaneet kotikontunsa ilman mitään\nvahingonkorvausta; myöskin karja, myöskin maanviljelysorjat menivät\nmukana uusille omistajille. Kaikista kansan lähetystöistä, jotka\nrukoilivat säälimistä, ei ollut mitään apua.\n\nMutta Fulvia, Antoniuksen tarmokas puoliso, oli maassa. Hän ei suonut\nOctavianukselle minkään laatuista vallan lisäystä, ennen kaikkea hän\ntahtoi suojella maanomistajia häntä vastaan ja alkoi päättäväisesti\nkapinan häntä vastaan. Lucius Antonius, Marcus Antoniuksen veli,\noli tässä hänen auttajansa ja oli vielä kiivaampi kuin hän. Silloin\noli vallalla mitä sekasortoisimmat olot. Paljon maalaisväkeä, joka\noli karkoitettu kotitiloiltaan, rupesi maantienrosvoiksi. Ei mikään\nmaantie ollut ryöväreiltä turvassa. Samaan aikaan saarsi Sextus\nPompeius laivastollaan Rooman satamia näännyttääkseen nälkään\nitsensä pääkaupungin; ja kaikki menettivät harkintakykynsä. Itse\nRoomassakin raivosivat ryöstöt ja murhat. Kaikki kauppiaat sulkivat\npelosta myymälänsä. Kauppa ja liike oli pysähdyksissä. Octavianus oli\naluksi Lucius Antoniukselle tehnyt melkoisia myönnytyksiä; sillä hän\nhuomasi olevansa avuton. Fulviaa vastaan hän piti sopivana sepitellä\npilkkarunoja, joita meillä on vielä jäljellä ja jotka säädyttömyydessä\nvoittavat kaiken, mitä voi ajatella.\n\nItse hän ei näiden olosuhteiden valtiaaksi olisi päässyt koskaan.\nMutta hän löysi auttajan, joka tässä ensimäistä kertaa esiintyy\nhistoriassa: Agrippan, Vipsanius Agrippan, alhaista syntyperää olevan\nmiehen, mutta hänen nuoruudenystävänsä. Samanikäisessä Agrippassa\ntaisteluvalmiutta puuttuva kamari-ihminen Octavianus löysi rautaisen\nnyrkin ja voimakkaan, varman sotapäällikköneron, joka hänet tästä\nalkaen vei voitosta voittoon. Lucius Antonius oli asettunut lujaan\nasemaan ihanaan umbrilaiseen Perugian vuorilinnaan, Perugiaan, joka\nkorkealta vuoreltansa luo silmänsä Firenzen ihmeelliselle Toscanan\ntasangolle. Agrippa sulki vastustajan sinne, esti kaiken avuntuonnin.\nNälkä tuli. Kaupunki antautui. Fulvia pakeni Italiasta. Vaikutus,\npettymyksen tunne, oli suunnaton. Marcus Antoniuksen tähän asti niin\nvaltava vaikutus Italiassa oli yhtäkkiä laskenut syvälle. Octavianus\noli yhdellä iskulla tullut Italian herraksi. Tämä tapahtui vuonna\n40. Mutta hän tahtoi asettaa varoittavan esimerkin, jota pitäisi\nvielä vuosisatojen ajan muistaa: ei yksin poltettu tuhaksi ja perin\njuurin hävitetty Perugian kaupunkia, vaan kaikkien parempisäätyisten\nsiviilihenkilöiden oli kuoltava: inhoittava verilöyly. Kerrotaan:\nkolmesataa heistä laahautti Octavianus Roomaan ja surmautti heidät\nsiellä jumalaksi koroitetun Iulius Caesarin alttarilla, maaliskuun\nIdus päivänä, tuona kovaonnisena muistopäivänä. Näiltä päivin ovat\nperäisin Octavianuksen heltymättömät, jääkylmät sanat: _moriendum est_:\n\"kuoltava teidän on.\"\n\nRaivo, viha ja katkeruus vavahtaa koko Italiassa. Mitä tämä nuori\ntyranni tahtoi, joka ei ollut vielä mitään maan hyväksi tehnyt ja\nuhrasi veriuhrin toisensa jälkeen hirmuvallallensa! Huudettiin Sextus\nPompeiusta. Hän oli parhaan miehen poika. Mieluummin piti Sextus\nPompeiuksen vallita Italiassa kuin tämän Octavianuksen! Silloin\nsaarrot, nälkä ja kurjuus lakkasivat. Tämän merirosvokuninkaan\ntulevaisuudentoiveet kasvoivat valtavasti. Juhlallisessa sopimuksessa\ntriumvirit nyt tunnustivat hänet tasa-arvoiseksi neljänneksi mahdiksi.\nMutta salaisuudessa Octavianus jo varustautui häntä vastaan. Agrippa\noli jo toimessa. Uusi laivasto rakennettiin: ne olivat tuon ajan\ndreadnoughteja, laivoja, joissa oli tornit ja järeitä heittokoneita.\nUusi tilava sotasatama luotiin Baiaen lähelle, siten että Agrippa\nyhdisti avomeren Lucrinus järveen. Vuonna 36 Pompeius sitten menettää\nsuuren meritaistelun Mylaen luona (aivan Messinan lähellä) ja pakenee\nItään. Tämän taistelun tulos meni yli kaikkien laskelmain. Sillä nyt\nhitainen Lepidus, kolmas mies kolmiliitossa, joka hallitsi Afrikassa,\nluuli voivansa ilmoittautua halukkaaksi ja tahtoi takavarikoida\nitsellensä Sisilian. Mutta katsohan! Lepiduksen kaikki joukot\nmenevät muitta mutkitta Octavianuksen puolelle. Lepidus toimitettiin\nkohteliaasti syrjään. Hänen täytyi ainaiseksi asettua asumaan Circei\npahaseen; ja Octavianus hallitsee nyt yhtäkkiä ei yksin Italiaa, vaan\nmyöskin Afrikaa, niin, koko laajaa Länttä. Tästä lähtien seisoivat\nmaailmassa ainoastaan Antonius ja Octavianus toisiansa vastassa.\nMutta varsinaisessa sodassa Octavianuksen toiminta ei ansainnut\nkiitosta konsanansa, niin että Marcus Antonius äänekkäästi laski siitä\nsukkeluuksiansa. Aina kuin hän yksinänsä on päällikkönä, hänet lyödään;\nja juuri ennen Mylaen ratkaisevan taistelun alkua Octavianus nukkui\nniin sikeästi, että häntä täytyi herätellä, että voitaisiin antaa\ntaistelun alkamismerkki.\n\nMutta niin heikko kuin hän oli sota-ammatissa, niin johdonmukainen\nja taipumatta eteenpäintunkeva hän oli politiikassansa. Hän alkoi\nnyt suunnitella hyökkäystä Antoniusta vastaan. Aiheita riitaan\nhänen kanssansa tuli lisää. Kun Octavianus tietää olevansa kyllin\nvarustettu, hän alkaa viimeisen suuren kansalaissodan. Agrippa se\njälleen _Aktionin_ taistelussa hänen puolestansa voittaa. Taisteluhan\noli tosin, kuten me jo tiedämme, oikeastaan vain valetaistelu, mutta\nse kesti kumminkin niin myöhäiseen iltaan, että Octavianuksen täytyi\nseuraava yö viettää sotalaivallansa. Tämä oli hänelle epämukavaa.\nSivumennen sanottuna tämä oli koko vanhan ajan historiassa viimeinen\nsuuri meritaistelu. Vuodesta 31 lähtien oli rauha maailmassa,\nmerellä ainaiseksi. Senvuoksi runoilijat ovat korkeimmin sävelin\nylistäneet Aktionin taistelua ihmeellisissä lauluissa, joita meillä\non vielä tallella. Apollo jumala itse, niin kerrotaan, näyttäytyi\nlaivan kannella ja lähetti kultaisesta kaarestansa helkkyvän\nvasaman viholliseen. Iulius Caesar, vainaja, istui korkeudessa\nvaltaistuimellansa eräällä tähdellä ja katseli taivaasta taistelua\nsiunaten.\n\nOctavianus itse oli ruumiillisesti loppuunväsynyt. Egyptin valloituksen\nperästä hän ylipäätänsä ei ole asetta kädellänsä koskenut; miekka\nputosi hänen kädestänsä sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Hän ei\nvoinut kestää enää ratsastamistakaan. Kolmikymmenkaksivuotias mies\npelasi enää vain palloa, kun hän liikuntaa tarvitsi (Rooman vanhain\nherrain mieluista urheilua), ja hän läksi kävelemään, niinkuin oppineet\ntekevät, kun he tuntevat olevansa työstä uupuneita.\n\nTämä miehistä viisain ja kylmin oli nyt maailman herra, ensimäinen\nvarsinainen Rooman keisari, ja ihme on, että hän pitkinä vuosina\n31 e.Kr. -- 14 j.Kr. on hallinnut valtakuntaa mitä siunauksesta\nrikkaimmalla tavalla. Hänestä tuli uuden maailmankauden luoja. Maksaa\nvaivan tarkastella häntä hiukan lähemmin.\n\nHän oli hämmästyttävän kaunis mies, vaaleantumma,[74] kasvultaan\njokseenkin pieni eikä lainkaan uhkea; mutta sen korvasi jäsenten\nsopusuhta. Hänen liikkeissänsä suloa; hänen äänensä kaiku puhuessa\nomituisen miellyttävä. Mutta puvussaan hän oli huolimaton kuten\nkaikki oppineet, hänellä oli myös huonot hampaat, hän ei kampautunut\nkunnollisesti, ja hänen parturinsa joutui epätoivoihinsa, kun hän\npartaa ajettaessa luki tai kirjoittikin. Siitä huolimatta hän osasi\npitää hyvän ryhdin: hänen kasvojensa ilme oli tasaisen tyyni ja kirkas,\nja hänen säteilevät silmänsä kiinnittivät huomiota ihmeellisellä\nloisteellaan; hän itse uskoi siinä olevan jumalaista hohdetta; hän oli\nsen peilistä keksinyt ja hän oli mielissään, kun ihmiset eivät voineet\nkestää hänen katsettansa.\n\nNiinpä olikin hän sitten myöskin naistenlumooja: ainoa ominaisuus,\njonka hän oli perinyt suurelta Iulius Caesarilta; hänkin johti\nsukunsa Venuksesta; hänkin oli ammatillinen avionrikkoja. Molemmat\nensimäiset avioliittonsa hän purki aikaisin. Muutoin meillä on\nsuoranainen Leporello-luettelo hänen avionulkopuolisista suhteistaan:\nTertulla, Terentilla, Eufilla, Salvia ja mitä ne kaikki ovatkaan.\nHänen puolustukseksensa tuotiin esiin, että hän tahtoi vain näiltä\nnaisilta urkkia heidän puolisoittensa valtiollisia mielipiteitä. Mutta\nmyöskin hyödyllisimmän ystävänsä, _Maecenaksen_, avioliiton hän on\nrakasteluillansa tehnyt onnettomaksi, ja kun Octavianus jo kauan oli\nollut Liviansa kanssa hellässä avioliitossa, Livian täytyi itsensä\ntuoda hänelle nuorta väkeä tyydyttääkseen hänen vaihtelutarvettaan.[75]\nTodellista sielullista kiintymystä, sydämeneläytymistä ei missään ollut.\n\nLivia itse oli tunnustetusti ensimäisen luokan tähti salongeissa,\nhäitten aikana kahdeksantoistavuotias, lisäksi aivan erinomaisen\nälykäs politikko, kuten harvat hänen sukupuoltansa, niin että\nOctavianus teki hänet kanssahallitsijattarekseen, neuvonantajaksensa\nja ikäänkuin liikkeen osakkaaksi. Mutta itse häät herättivät suurta\npahennusta. Sillä tämä nuori kaunotar oli jo Tiberius Claudius Neron\nkanssa naimisissa, hänellä oli jo poika (vastainen keisari Tiberius)\nja hän odotti juuri toista lasta, kun hänen puolisonsa jätti hänet\nOctavianukselle. Tuo Claudius Nero oli itse häissä läsnä ja luovutti\nhänet Octavianukselle persoonallisesti. Tehtiin pilkkaa, kauhusta\nsilmät selällään. Sellainen häpeäjuttu oli Roomassakin kuulumatonta.\n\nMutta sitten vuoden 40 Octavianus oli tehnyt valtiollisessa\nmenettelyssään silmiinpistävän pyörähdyksen. Se esiintyi aivan\nyhtäkkiä, eikä uskottu silmiänsä. Kun Perugian kauhukohtaukset olivat\nohi, hän yhtäkkiä oli sävyisä ihmisystävä, inhimillinen ja lempeä, eikä\nverentippaakaan enää hänen toimestansa oikeudenvastaisesti vuotanut.\nAsia on sielutieteellisesti sangen merkillinen probleemi, mutta ei\narvoitus. Siinä oli, kuten jo sanottu, järjestelmää. Suuri lääkäri\nja leikkelijä oli nyt vuodattanut verta kylliksi, suuri leikkaus\nnäytti onnistuneen. Paranemisen piti nyt alkaa, haavain arpeutua,\nvaltakunnan ja yhteiskunnan hyvällä hoidolla tulla jälleen terveeksi.\nMuutoksen on täytynyt hänessä tapahtua aivan äkkiä, yön seutuna. Hän\ntunsi luonnollisesti jokaisen rivin Ciceron kirjoituksista, ajan\nihanteiden suuren puheniekan, joka on esittänyt teorian parhaimmasta\nvaltiosta aateperintönä Scipioiden ajalta. Ei voi olla vähintäkään\nepäilystä, että Octavianus juuri nyt, jolloin hän suunnitteli Rooman\nvaltion uudestimuodostusta, palasi siihen ainoaan kirjailijaan, joka\ntarjosi hänelle siihen opastusta. Mutta eivät yksin Ciceron kirjat\nRooman valtion parhaasta muodosta hänessä valtaa saaneet, vaan myöskin\nCiceron vieläkin vakuuttavampi teos velvollisuuksista (_de officiis_),\njossa esitettiin niin kansalaisen kuin hallitsijankin kaikki\nihannevelvollisuudet. Tuskin Octavianus oli vuonna 29 suorittanut\nloistavan, kolme päivää kestäneen triumfikulkunsa Roomaan, niin hän\njo kävi käsiksi vaikeaan hallitusmuototyöhön hylkäämällä Iulius\nCaesarin despoottisen järjestelmän, jonka henkinen perillinen oli\nMarcus Antonius. Hän tahtoi luoda parhaimman mahdollisen valtiomuodon,\nolla _optimi status auctor_.[76] Tosin hän oli jälleen noina aikoina\nvaikeasti sairaana, niin että hän ajatteli vakavasti vetäytyä kokonaan\nyksityiselämään. Tuskin hän uskoi pitkään elämään.\n\nSillä rahan paljoudella, jonka hän oli saanut saaliiksi Egyptistä, hän\nmaksoi aluksi valtiovelat, hyvitti Italian maanomistajia, huolehti\nlopullisesti vanhuudentoimeentulosta noin 100,000 sotilaalle,\njotka kaikissa viimeisissä sodissa olivat palvelleet. Egypti jäi\nkeisarien erityiseksi perintömaaksi, josta he ammensivat rikkauksia\nkeisarilliseen lippaaseensa.\n\nMitä tulee itseensä hallitusmuotoon, niin kolme valtaa asetettiin\ntoistensa rinnalle; kansa säilytti oikeuden valita virkamiehet,\nsenaatti säilyi todellisena hallintoelimenä täydessä toimessaan;\nsillä yksinvaltias tarvitsee auttajia, ja ainoastaan senaattoriaateli\nnäytti voivan niitä hänelle tarjota. Tämä yksinvalta oli siis\nperustuslaillinen monarkia. Ciceron mielilause: \"Kaikki kansalaiset\nyhtä vapaita, arvossa yksi ensimäinen\" (_libertate omnes pares,\ndignitate unus princeps_) oli vallitseva. Se on: Pompeius Magnuksen\najatussuunta tulee siinä vallitsevaksi; Pompeiushan oli tähän tapaan\ntosiaankin tasavallan presidenttinä hoitanut valtakunnan hallintoa\nlyhyen ajan vuonna 52. Tässä vapaamielisessä hallitusmuodossa Pompeius\nsiis nyt voitti Caesarin; senpä vuoksi tämän ajan kirjallisuudessakin\n(Livius samoin kuin myöhemmin Lucanus) Pompeiusta ihannoidaan, Caesar\ntuomitaan.\n\nMutta senaatti ei osoittaunut enää hallituskykyiseksi, ja Octavianuksen\ntäytyi uudestaan väkivaltaisesti tarttua asioihin. Senaatista oli\ntullut enemmän kuin tuhatjäseninen hirviö, ja mitä kehnoimpia\nhenkilöitä oli päässyt siihen tunkeutumaan. Kahteen kertaan Octavianus\ntoimitutti arkailemattoman mädänneitten aineksien poistamisen. Mutta\ntämä oli mieliä kuohuttavaa. Hän luuli, että hänet tuossa toimessa\nollessansa murhattaisiin, kuten kerran kävi Iulius Caesarin, ja\nratkaisevassa istunnossa hänellä oli togan alla panssari ja kymmenen\nlujakätisen ystävän piti seista hänen ympärillänsä. Monta köyhtynyttä\nsenaattoria Octavianus muuten auttoikin rahalla mitä anteliaimmalla\ntavalla. Näin, hän toivoi, tulisi tästä hallintoelimestä valtakunnan\nhallintoon pystyvä, kuten kerran vapaavaltion aikana. Valtiorahasto,\n_aerarium_, jäi sen vuoksi senaatin käsiin; persoonallinen\nkeisarillinen _fiscus_ eroitettiin siitä täydellisesti. Kaunista on\nkuulla, että nuorten senaattorinpoikain jos mahdollista jo 15-vuotiaina\npiti kuulijoina olla läsnä istunnoissa (poliittista nuorison\nkasvatusta, johon me nykypäivinä myöskin pyrimme). Tähän liittyy sekä\nkorkeammalle virkamiesuralle että tuomarintoimeen säädetyn virkaiän\nalentaminen: se alkaa nyt jo kahdennestakymmenennestä ikävuodesta,\nviisi vuotta varhaisemmin kuin tähän asti. Octavianus muisteli tässä\nilmeisesti, että hän itse oli jo 19-vuotiaana esiintynyt politikkona ja\n20-vuotiaana jo tullut konsuliksi.\n\nJa yksinvaltiaan valta sitten, mitä se sisälsi? mikä sitä rajoitti?\nVallanpitäjä julisti itsensä loukkaamattomaksi, _sacrosanctus_;\nsitäpaitsi hän nyt oli yksinkertaisesti vain _princeps_, s.o.\nensimäinen kansalainen eli presidentti. Lisäksi tuli, että hän otti\nitsellensä pysyvästi useampia valtionvirkoja, kuten konsulinviran.\nSotalaitos oli hänen alaisensa; senvuoksi hän oli myöskin ainainen\n_imperator_. Lopuksi hän teetätti itsestänsä myöskin hengellisten\nasiain päämiehen (_pontifex maximus_), ja niin Rooman keisarista tuli\npakanuuden ajan paavi, ja hän pysyi sinä, kunnes kristillinen paavius\ntuli pakanallisen tilalle.\n\nTammikuussa v. 27 tämä suuri uudistustyö oli valmiina, jonka muiden\nmukana Seneca, myöhemmän ajan suurin valtiollinen ajattelija,\nnimenomaan on hyväksynyt sanoilla: \"Oli mieletöntä tahtoa palauttaa\nvanhaa vapaavaltiota, kun vanhat tavat olivat kadonneet\".[77] Silloin\nkiitollinen senaatti etsi uutta kunnianimeä, ja Octavianus sai\nnimen _Augustus_, s.o. pyhitetty ja hurskaudessa kunnioitettava.\nNiin Octavianus vuodesta 27 alkaen esiintyy Augustuksena historian\nkirjassa. Hieno laskutaiteilija oli pitkään harkiten voimaan saattanut\nvapaamielisen yksinvallan tuottaakseen sillä jälleen kauheasti\njärkytetylle, veren kastamalle maanpiirille rauhan, vapauden, toivon\nja olemisenriemun. Mutta hän oli laskenut väärin, ja jo neljä vuotta\nmyöhemmin, vuonna 23, hänen täytyi muuttaa hallitusmuotoa jyrkästi\nyksinvaltaiseen henkeen. Sillä senaatti ei nytkään vastannut odotuksia.\nYlimystö oli liian rappeutunutta. Rikkaat magnaatit tahtoivat elää vain\nylellisyyttänsä varten, taikka he vaalivat taidetta, kuten Maecenas,\ntai tulivat jopa jumalisiksikin ja joutuivat uskonnollisen propagandan\nvaltaan; hallitsijan oli yksin kannettava kaikki huoli ja vastuu;\nhe ravisteleutuivat mahdollisuutta myöten kaikesta vapaaksi. Muuan\npersialainen lähetystö tuli tärkein esityksin Roomaan. Kenen piti ottaa\nse vastaan! Augustus osoitti sen senaatin puoleen, mutta senaatti käski\nsen takaisin Augustuksen luo. Se oli mukavaa; mutta siten senaatti itse\npäästi käsistänsä ulkopolitiikan, niin tärkeän osan valtaa.\n\nTästä lähtien Augustus koroittaa persoonallisen valtansa merkitystä\nsiirtämällä sen painopisteen Italian ulkopuolelle, valtakunnan\nprovinsseihin, joista tärkeimmät kokonaan vedetään pois senaatin\nvalvonnasta. Niissä keisari on nyt yksinvaltias herra, hän kun yksin\nnimittää maaherrat ja valvoo heitä. Korkeammat virkamiehensä hän ottaa\nnyt, miten tahtoo, myöskin senaattorisäädyn ulkopuolelta. Niin valta\nkeskittyy, ja tällä valmistetaan rajatonta yksinvaltaa. Senvuoksi\nAugustuksesta tulee nyt myöskin elinkautinen tribuuni. Niin Iulius\nCaesarkin oli ollut. Iulius Caesarin periaatteet alkavat nyt elpyä\nhenkiin. Kun Augustusta kunnioittaen kutsuttiin \"isänmaan isäksi\", hän\nsilloin itki riemusta (kyyneleitä, kyyneleitä pyövelin silmässä!);\nmutta kun kansa tyrkytti hänelle \"diktaattorinkin\" arvonimeä, hän\nlankesi polvillensa, repäisi togan alas ja paljasti rintansa rukoillen\nsäästämään häntä tuosta vastenmielisestä arvonimestä. Tämä oli\noikeastaan ainoa intohimoinen kohtaus hänen elämässänsä.\n\nUlkonaisesti hän esiintyi, kuten Pompeius, ainoastaan yksinkertaisena\nkansalaisena; niin, hän korostikin sitä. Hänen asuntonsa Palatinuksella\noli ärsyttävän vaatimaton: marmoria ei palaakaan, ei lainkaan kauniita\nmosaiikkeja. Neljänkymmenen vuoden ajan makasi valtias aina samassa\nepäterveellisessä makuuhuoneessa, joka talvella oli suorastaan\nsietämätön hänen aralle terveydelleen. Myöskin aterioissaan hän\noli yksinkertainen: toisen luokan leipää, käsin tehtyä juustoa ja\nviikunoita ja pieniä Tiberin kaloja. Viiniäkin hän maistoi vain\nvarovaisesti, oli melkein ehdottoman raitis. Pidoissa antoi hän tosin\ntarjota 3--6 ruokalajia. Siellä kelpasi elää. Hänen huonekalujansa\nsäilytettiin hänen kuolemansa jälkeen huolellisesti kuin Fredrik suuren\nkävelykeppiä, mutta kummasteltiin, miten yksinkertaista kaikki oli.\nSuurena lahjajuhlana joulukuussa (meidän joulunamme) hän joskus jakoi\naivan ruhtinaallisiakin lahjoja, mutta usein myös hyvin viheliäisiä,\nainoastaan pesusieniä, hiilipihtejä ja uunikoukkuja ja vuohenvillaisia\nsänkymattoja. Pystykuviakaan ei ollut hänen kotiansa kaunistamassa.\nCaprilla olevan huvilansa hän oli kaunistanut kokoamillansa\nmielenkiintoisilla kivettymillä, mammutin luilla.\n\nNiin myöskin hänen julkinen esiintymisensä. Vallan arvomerkkejä hän\nei ajatellut. Koskaan ei Roomassa myöskään ollut suuria paraateja,\njuhlapukukulkueita, hovitanssiaisia, sotilaskonsertteja eikä\niltasoittoa, ylipäätänsä ei mitään hovielämää. Matkoilla ollessaan\nAugustus tuli provinssikaupunkeihin tahallansa aina vain joko aikaisin\naamulla tai myöhään iltahämärissä, ettei mitään melua nostettaisi:\nei siis liputettu; ei ilotulituksia; ei kaduilla koululapsia\nkukkasia kädessä. Pääkaupungissa hän jalkaisin kulki kadulla, kuten\njokainen muu, tai liikkui avoluukkuisessa kantotuolissa, jokaisen\ntervehdittävissä. Anomuskirjeitä hän tällöin mielellään otti\npersoonallisesti vastaan. Kerran muuan ei ollut oikein uskaltaa ojentaa\nhänelle kirjelmäänsä. Ystävällinen herra sanoi silloin: \"Sinähän annat\nminulle annettavasi, kuin minä olisin elefantti, jolle sinun pitäisi\npistää leipäpala kärsään.\" Niin myöskin kansanvaaleissa: hän tuli itse\nvaaliuurnalle ja antoi äänensä. Pitäähän keisarinkin äänestää yleisen\näänioikeuden vallitessa. Samoin hän levollisena astui vannotettujen\ntuomioistuimen eteen muitten todistajain joukkoon. Käynteihin hän\nvastasi ensi tilassa, ja siihen sijaan että Iulius Caesarin edessä\nsenaatti nousi seisomaan, täytyi senaattorien rauhassa jäädä istumaan,\nkun Augustus astui sisään, ja samoin, kun hän jätti salin.\n\nVaatimattomana siis omalta kohdaltaan, kuin oikea oppinut, Augustus\nrakasti kumminkin mitä kuninkaallisinta komeutta ja loistoa, kun\noli kysymyksessä julkiset rakennukset ja kansan menestys. Egyptissä\nolivat maan hedelmällisyyttä palvelemaan rakennetut Niilin kanavat\npäässeet täydellisesti mudalla täyttymään; Augustus laitatti ne\nheti halutuksensa alussa uudelleen kuntoon. Agrippan piti varustaa\netelä-Ranska vesijohdoilla: Agrippan työn jälkiä on Pont du Gare\nProvencessa. Samoin rakennettiin nyt vesijohtoja Italiaankin; lisäksi\ntuli Tiberin järjestely, poliisilaitoksen, yövartijalaitoksen ja\nlopuksi palokunnankin kuntoonpano, järjestelmällinen peninkulmakivien\npystyttäminen teiden varsille ja sen mukana peninkulmalaskukin;\nvaltakunnan mittaaminen ja luotettava valtakunnan kartta; väenlaskun\ntoimittaminen valtakunnassa. Lisäksi vielä hyväntekeväisyys: n.s.\n_congiariumit_, suuret raha- ja ruokatavaralahjoitukset kansalle,\njokaiselle taloudenpäämiehelle; lisäksi huolen pito alaikäisistä ja\nmielisairaista. Monta lasta Augustus kasvatutti omassa palatsissansa\nyhdessä omien lastenlastensa kanssa; hänen palatsissansa piti eräs\nkuuluisa oppinut, Verrius Flaccus, pientenlastenkoulua.\n\nEntä sitten jumalanpalveluksen ja uskonnollisuuden kohoittaminen.\nKaupunki oli aivan villiintynyt; rappeutuneita pyhättöjä nähtiin\nRooman joka kulmassa. Kakdeksankymmentäkaksi jumalanhuonetta Augustus\non jälleen pannut kuntoon; samoin vanhoja palvelusmenoja jälleen\nelvyttänyt, kuten kotihaltijain (_lares_) kunnioittamisen. Kaksi\nlaaria, pieniä jumalankuvia tanssiasennossa, asetettiin teiden\nristeyksiin, ja ne täytyi seppelöidä kahdesti vuodessa, keväällä ja\nsyksyllä. Sillä nämä laarit eivät suojelleet yksin kotia ja kontua vaan\nmyöskin vaeltajaa ja matkamiestä. Kaikkea muuta suurenmoisemmat olivat\nuudisrakennukset: tiilisestä Roomasta ne tekivät marmorikaupungin.\nKuin tuon ajan todistajina kohoaa vielä nytkin Castorin ja Polluxin\nkaksi korkeata pylvästä vanhan Forumin rauniokentällä (onnellinen\nse, joka ne siellä on kuutamon hopeoimina nähnyt!), kohoaa vieläkin\nMars Ultorin temppelin kolme pilaria Via Bonellan varrella\nlähellä Traianuksenpylvästä ja virittää hartauteen jokaisen, joka\nmuinaisuudenjanoisena Roomaan pyhiinvaeltaa. Samoin Augustus kohoitti\nmyöskin Palatinukselle runojenylistämän Apollon temppelin julkisine\nkirjastoineen: se on se temppeli, joka oli hautautuneena Villa Millsin\nalle ja jonka esiinkaivaminen ei vieläkään ole loppuunsuoritettu.\nMutta edelleen -- ja Agrippa esiintyi siellä rakennuttajana keisarin\nkanssa kilpaillen -- ulkona Marskentällä suurin pyörörakennus, kaikkien\njumalain talo Pantheon, ynnä Agrippan thermit, ja Neptunuksen temppeli\n(nykyisin Rooman pörssi), ja mahtava Marcelluksen teatteri j.n.e. Mikä\nihanuus! Mikä sommittelun rohkeus! Sillä valtavimmat suuruusmitat\ntulivat siellä käytäntöön. Ja lopuksi varjoisat, katetut kävelytiet,\nn.s. _porticus_, jotka johdettiin peninkulmamatkoja halki korttelien,\ntäynnänsä kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestarien alkuperäisiä\nluomia: kallista ja näkemisenarvoista. Rooma toipui. Rooma oli\nnuortunut. Rooma riemuitsi loistostansa, jos kohta se oli lainaloistoa;\nsillä kreikkalainen taide somisti kaupunkia.\n\nPuhtaampaa oli sitävastoin runous, augustukselaisen runotaiteen kukka,\njoka samaten juuri nyt oli auennut ja puhjennut; sillä se oli aito\nlatinalaista eikä kreikkalaista. Tämän läpikotaisin proosallisen\nhallitsijan, Augustuksen, oli suotu elää Rooman suurimpain runoilijain\nVergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen, Ovidiuksen aikana; he\nylistävät Octavianusta yksimielisesti jumalaiseksi mieheksi, joka on\ntoteuttanut kultaisen aikakauden, ja kuivanjärkevä mies näki päänsä\nympärillä kunniakehän, joka silloin vaikutti oudolta, mutta joka on\njäänyt ainaiseksi häntä kaunistamaan.\n\nMutta samat runoilijat ylistävät samalla myöskin vapaan tasavallan\nmainetekoja, Scipioiden ja Metellusten aikoja, niin, Caton\nvapaaehtoista kuolemaa Uticassa: tarkoituksellinen suunta, jota silloin\nmyöskin suuri historiankirjoittaja Livius seurasi. Mutta siihen ei\nsisältynyt vastakohtaa. Sillä Augustuksen oma mieli oli sellainen.\nAugustus loi silloin esikuvan Berlinin paljonpilkatulle Siegesalleelle.\nHän pystytti Augustuksen-forumille, jonka hän uudesta loi, \"tuleville\npolville esikuvaksi\", kuten hän sanoi, kaikkien vapaan tasavallan\nsankarien kuvapatsaat; ne seisoivat (niinkuin ruhtinasten kuvat\nBerlinissä) rivissä, mutta seinäkomeroissa, alla piirroskirjoitus,\nmissä heidän tekonsa olivat luetellut ohikulkevain ulkoaopittaviksi.\n\nAugustuksen terveys oli jonkinverran vahvistunut\nkylmävesiparannuksella, jota hänelle suositteli hänen henkilääkärinsä\nAntonius Musa. Heti luonnollisesti kaikki ihmiset käyttivät Roomassa\nkylmävesihoitoa, myöskin otaksuttava valtaistuimen perillinen\nMarcellus. Mutta se ei sopinut kaikille, ja Marcellus kuoli. Muutoin\nAugustus oli rajattoman toimelias ja uuttera; hänen saappaittensa\npiti olla aina valmiina ulosmenoa varten, ja jos hän soi itsellensä\nhuvitusta, se oli hyvin jokapäiväistä laatua. Hän ravisti\nintohimoisesti arpapikaria ja voitti siinä aina (ilmeisesti oli usein\nkyseessä korkeita summia). Hän oli ostanut itsellensä monta pientä\nlasta; hän tuotatti ne usein luoksensa ja leikki heidän kanssaan\npähkinän heittämistä. Myöskin hän mielellänsä kutsutti nyrkkeilijöitä,\njotka saivat suorittaa hänelle kokonaisia taisteluita. Entä sitten\nteatteri: Augustus on saattanut teatterissa vallalle silloin aivan\nuuden taidelajin, baletin; se oli tuo korkeantaiteellinen, mutta\nkovin irstas pantomimi. Se huvitti hienompaa yleisöä; eläintaistelut\nja veriset miekkailijanäytännöt sitävastoin olivat Rooman roskaväkeä\nvarten; todella sivistyneet pysyivät niistä poissa; mutta Augustus\nse teki nämä suuret mieltä kiihoittavat näytelmät kansalaumojen\nalinomaiseksi ajankuluksi, kansan, joka nyt ei vaadi valtiolta\nilmaiseksi ainoastaan leipäänsä, vaan myöskin juhlanäytäntönsä.\nTäytyy myöntää: tämä ei ollut lainkaan hyvää. Kerran hän kaivatti\nkaupungin edustalle keinotekoisen järvenkin ja tarjosi siinä nähtäväksi\nmeritaistelun, naumakhian. Sillä roomalaiset tahtoivat myöskin kerran\nomin silmin nähdä Aktionin taistelun. Koko kansa virtasi sinne ulos\nkaupungin porteista, oikea kansainvaellus, ja melkoisen poliisivoiman\ntäytyi varjella tyhjää pääkaupunkia, etteivät rosvot sillä aikaa\nryöstäisi kaikkia puoteja ja pankkeja.\n\nNiin kaikki Augustuksen ajalla näytti oivalliselta, mieltä ylentävältä\nja varjottoman aurinkoiselta, kuin jumalat itse olisivat ilmestyneet\nja kulkeneet halki maiden ja kaupunkien, ja siunaus versoi, minne\nhe vaelsivat. Mutta onnettomuus kohtasi siitä huolimatta tätä\nCaesareista onnellisinta keskellä hänen onneansa, ja siinä työssä,\njonka hän oli suorittanut, piili epäonnistumisen ja hävityksen siemen.\nJa tähän oli syynä pääkaupungissa vallitseva irstas siveettömyys\nja se hillitsemätön, mieletön ylellisyydenhimo, joka silloin oli\nvallannut varakkaan luokan. Se oli enää ainoastaan murtunutta sukua.\nSenvuoksi ei kellään ollut halua ottaa kannettavaksensa suuria\nvaltiollisia velvollisuuksia. Sotapalveluksesta koetettiin päästä,\nmiten voitiin. Pahinta oli avioliiton rappio, lapsettomat kodit.\nSiitä keisarin julman ankara avioliittolainsäädäntö, joka kokonaan\nriisti perintöoikeuden kaikilta naimattomilta miehiltä. Ymmärretään,\nettä näistä avioliittolaeista oli seurauksena jättiläismellakoita,\nvarsinkin teatterissa, missä Augustus mielellänsä näyttäytyi.\nVielä tuloksettomampaa kuin tämä oli jalojen siveyskirjoitusten\nlevittäminen, mitä Augustus suunnitelmallisesti harjoitti. Miksi oli\nolemassa paljon hyviä kirjoja? Pitäisihän niiden mukaan myöskin elää!\nSiveellisyyden kohoittaminen! Tosiaankin, aika janosi siveellistä\nparannusta. Senvuoksi juuri silloin Augustuksen hallituksen aikana\nJohannes Kastajan esiintyminen Palestiinassa ja kristinuskon\nsynty. Nämä harrastukset Tiberin rannoilla ja Jordanin äyräillä\nolivat samanaikaisia. Ja Augustus ponnisteli itse kunniallisesti\nkohoittaakseen itsensä ja perheensä siveellisesti korkeammalle tasolle.\nTämä mies todistaa arvokkaalla tavalla todeksi sen väitteen, että\nsuuret velvollisuudet kasvattavat ihmistä ja korkea asema häntä nostaa\nja puhdistaa. Armottoman raa'at viettinsä Augustus on vanhempana\nmiehenä ihmetyttävässä määrin voittanut, ja humaanisuus, jota silloin\nmelkein jokainen hänen tekonsa osoitti, vaikuttaa täysin puhtaalta,\nsisäiseksi omaisuudeksi tulleelta.\n\nMutta hän sai nyt kokea tapain turmeluksen kauhut omassa lihassansa\nja verassansa. Iulia, hänen oma lapsensa, jonka hänelle kerran\nScribonia, hänen toinen vaimonsa, oli lahjoittanut, Iulia, tämä\nihmeteltävän nerokas rotuihminen, häikäisevä nainen, oli naimisissa\nhänen lähimmän ystävänsä, sotapäällikkö Agrippan kanssa. Kaikki toiveet\nkohdistuivat tähän avioliittoon. Mutta Iuliassa heräsi keisarintyttären\nitsevaltaisen ylimielinen vallantunne, tunne, että oli hyvän ja\npahan yläpuolella, ja hän eli ujostelematta viettejänsä noudattaen,\nhillittömästi, häpeämättä, näyttäytyi julkeasti ja avoimesti\nrakastelijoittensa ympäröimänä. Häväistys, julkisella paikalla, oli\nniin kuulumattoman suuri, että Augustuksen täytyi tämä tyttärensä,\njonka hän hempeällä hellittelyllä oli ympäröinyt, rikoksentekijättärenä\ntuomita, rangaista, hyljätä. Eräs Marcus Antoniuksen pojista oli\nollut hänen suosituimpia rakastelijoitansa, ja tämä nuori Antonius\noli suunnitellut murhayrityksenkin keisaria vastaan. Niin kostautui\nAugustuksen oma kevytmielinen nuoruudenelämä lopuksi hänelle itselleen.\n\nMutta onnettomuudet jatkuivat. Viisi lapsenlasta Iulia oli hänelle\nantanut; niiden joukossa oli yksi henkisesti vajaamittainen poikalapsi,\nAgrippa, mutta kaksi hyvälahjaista poikaa, Gaius ja Lucius.\nHuolehtiakseen vallanperimyksestä Augustus otti nämä lapsenlapset\nottopojikseen; ne tulivat siis hänen lapsikseen; hän suorastaan osti\nne vävyltänsä Agrippalta, ja rakasti heitä, niinkuin hän rakastaa\nvoi; hän rakasti heitä ikäänkuin järjestelmän mukaan, antoi itse\nheille laskentotunteja ja lukutunteja, piti heitä aina ympärillänsä,\nantoi heidän matkoilla ratsastaa rinnallansa. Mutta pojat eivät\nkehittyneet erittäin suotuisasti, ja äkkiä, vuosina 1 ja 2 j.Kr.\nhe molemmat kuolivat. Isku järkytti häntä kovin. Yleisön kesken\nkerrottiin, että Livia oli myrkytyttänyt pojat. Mutta niin kuolivat\nmyöskin Augustuksen vanhat ystävät ja auttajat Agrippa, Maecenas,\nniin kuolivat myöskin parhaat niistä runoilijoista, jotka mainitsin\nja jotka hänen aikakauttansa kaunistivat, menivät pois paljoa ennen\nhäntä. Vanhus joutui yhä yksinäisemmäksi ja hänen oli nyt tyytyminen\nLivian kahteen poikaan, poikapuoliinsa _Tiberiukseen_ ja _Drusukseen_,\nkunnes Drususkin, joka oli paljoa miellyttävämpi kuin Tiberius, kuoli\naivan liian aikaiseen (8 e.Kr.). Viimeisinä kahtenakymmenenäkahtena\nelinvuotenaan väsynyt hallitsija näki jääneensä yksin Livian ja synkän\nsulkeutuneen Tiberiuksen seuraan. Mutta vasta vuonna 4 j.Kr. hän veti\nTiberiuksen kanssahallitsijana lähellensä.\n\nLisäksi tuli vielä valtiollisia onnettomuuksia. Augustus on\nmuutoin käynyt vähän sotia; sillä ulkomaiset kansat pyrkivät nyt\nnäennäisesti niin mahtavan keisarikunnan kanssa rauhaan; ennen kaikkea\nparthialaisetkin (vuonna 20 e.Kr.) Ainoastaan _germaanit_ tuottivat\nyhäti huolta. Jo vuonna 16 e.Kr. he häpeällisesti perinpohjin löivät\nAugustuksen sotapäällikön Lolliuksen. Tämän kyllä Tiberius ja\nDrusus jälleen korvasivat tunkeutumalla kuuluisilla sotaretkillänsä\nsyvälle Saksaan, Elbelle saakka, ja oikeallekin Rheinin rannalle nyt\nRooman leveä kämmen asettui. Mutta teurastus Teutoburgin metsässä,\nkheruskilaisen Arminiuksen äkillinen, valtava voitto vuonna 9 j.Kr.\nteki tyhjäksi tämän kaiken. Publius Quintilius _Varuksen_ johtamat\nkolme legioonaa oli päällekarkauksessa tuhottu, myöskin upseerit\nkaikki; kaikki sotamerkit menetetyt, itse Alison linnoitus kukistunut,\nja Varus itse heittäytyi miekkaansa. Vihattu roomalainen oikeudenkäyttö\nja Rooman verot olivat ajaneet germaanit tähän vapaustaisteluun. Vielä\nkapinan puhkeamisen edellisenä iltana kavala Arminius oli aterioinut\nAlison linnoituksessa mitään aavistamattoman roomalaisen luona. Silloin\nnäyttäytyi äkkiä, miten Rooman sotalaitos oli rappeutunut. Valtio\noli oikeastaan aina rahapulassa ja seurauksena siitä joukko-osastot\nlaajoilla rajoilla liian heikot. Vanha Augustus antoi harmista partansa\nja tukkansa kasvaa pitkäksi. Sellaisena hän oli kuukausimääriä.\nRoomassa itsessänsä asetettiin turvajoukkoja, ettei syntyisi kapinaa\nhallitusta vastaan, ja kaikkien provinssien maaherrain virkakautta\npitennettiin, etteivät muutkin lännen kansakunnat nousisi Roomaa\nvastaan. Augustuksella oli tähän saakka germaanihenkivartiosto\n(niinkuin paavilla nykyisin sveitsiläiset henkivartijat); sillä\ngermaaneja pidettiin voimakkaimpina ja uskollisimpina vartijoina. Nyt\nhän lakkautti sen. Germaanilaisvaara oli tästä alkaen uhkaamassa Rooman\nvaltakunnan taivaanrannalla.\n\nHuolta ja nöyryytyksiä ei siis puuttunut. Harvinainen mies, joka\nviidenkymmenenviiden vuoden ajan oli roomalaisiansa hallinnut, voi\nkuitenkin tyytyväisenä vihdoinkin vuonna 14 levolle laskeutua. Koko\nItalia kukoisti jälleen, ja ennen kaikkea kaikissa provinsseissa,\nkoko avarassa maailmassa, kiitos oivallisesti järjestetyn\nvaltakunnanhallinnon, heräsi terve, rikas elämä. Ihana kylvö oli\nkylvetty. Iloinen toivehikkaisuus virisi kautta provinssien. Aivan\nhänen kuolemansa edellä, kun hän oli purjehtimassa Napolin lahdella,\ntuli yksinkertaisia aleksandrialaisia laivamiehiä odottamatta\nAugustuksen luo laivan kannelle ja sanoivat juhlallisesti hänelle:\n\"Sinä olet se, jonka toimesta me elämme, laivaliikettämme harjoitamme,\nolemme vapaita ja saamme voittoa.\" Suloista oli varmaan hänen\nkorvallensa sellaista kuulla. Ja päivät olivat vielä niin kauniit:\noli sydänkesä, ei vielä syyskuu. Ihmeellinen lämpö, joka teki niin\nhyvää vanhalle ihmiselle. Sininen meri kimalteli ja hehkui. Caprilla\nvanha hallitsija vielä tarjosi kansanaterian ja toimeenpani nuoren\nväen tappelun heitättämällä sen joukkoon leivoksia ja omenia. Se\nhuvitti häntä hyvin. Neljä päivää hän oli siten vielä Caprilla, mitä\nlempeimmältä mielellä. Keskustelussa sattui, että hän huomaamatta\ntekaisi soman kreikkalaisen runosäkeen ja pian vielä toisen. Silloin\nhän kysyi korkeasti oppineelta seuralaiseltansa Thrasyllokselta:\n\"Keneltä tämä säe on?\" Kun Thrasyllos valitti, ettei hän tuntenut\noivallista runoilijaa, hän oli haljeta naurusta. Mutta ähkytauti,\njota hän poti, oli häneltä kokonaan vienyt voimat. Napolin kautta hän\ntuli vielä Nolaan lähellä Pompeiia. Sinne hän kutsutti Tiberiuksen\nluoksensa, sillä hän tunsi äkkiä lopun lähenevän. Kokonaisen päivän hän\nvielä keskusteli siellä salaisesti synkän kruununperillisensä kanssa.\nTämän keskustelun jälkeen kerrotaan Augustuksen sanoneen: \"Voi kurja\nRooman kansa, miten verkkaisin hampain sinut rikki pureskellaan\".[78]\nJuuri ennen kuolemaansa hän kysyi: \"Onko kansa ulkona jo\nkuohuksissaan?\", annatti sitten peilin ja silitytti tukkansa (hän pani\nnyt enemmän arvoa ulkoasuunsa). Sitten hän lysähti kokoon. Hän näki\nhengessä neljäkymmentä nuorukaista, jotka tahtoivat kantaa hänet pois.\nNe olivat hänen tulevat ruumiinkantajansa. Hän tunsi jo, että hän ei\nenää voinut hallita alaleukaansa, yhtäkaikki hän sanoi vielä ympärillä\nseisoville merkilliset jäähyväissanansa: \"Olenko teidän mielestänne\nnäytellyt hyvin elämän teatterikappaleen?\" ja sitten kreikaksi:\n\"Jos pikku kappale on teitä miellyttänyt, niin taputtakaa käsiänne\nja laittakaa, että minä voin iloisena poistua.\" Sitten hän erosi\nelämästä Livian sylissä. Mutta nuo sanat ovat niin luonteenomaisia kuin\nmahdollista. Sillä niin oli todellakin: elämä teatterikappale! Hän oli\n_osansa_ hyvin näytellyt, ja se osa oli vaikea esittää, rauhanruhtinaan\nja maailman onnellistuttajan osa. Suorittaakseen sen hän oli jättänyt\nkaikki alhaiset vietit, verenhimon ja hirmuvaltiaan ihmishalveksimisen.\nHän oli neljänkymmenen vuoden ajan naamioinut itsensä hyväksi\nihmiseksi. Hän oli lopuksi tullut siinä hyväksi. Tämä itsekasvatus on\nilmiömäistä. Senvuoksi hän on myöskin saavuttanut suosiota, niinkuin\ntahtoi. Hän on pysynyt koko seuraavan ajan roomalaisten voittamattomana\nihannekeisarina.\n\nKun hän oli kuollut, hänen, lapsenlapsistansa, hänen tyttärensä Iulian\npojista, yksi eli vielä; se oli tuo heikkojärkinen, mielisairas\nnuorempi Agrippa. Tiberius surmautti heti tämän Agrippan. Sitten vasta\nhän ilmoitti kansalle, että Augustus oli kuollut. Tiberius oli nyt\nainoa perillinen.\n\nPitäisikö minun puhua vielä siitä yli-inhimillisestä kunnioituksesta,\njoka on tullut Augustuksen osaksi. Meille on nykypäivinä läheisintä,\nettä _Sextilis_ kuukausi (elokuu) silloin hänen mukaansa sai nimen\n_Augustus_; keisari oli näet kuollut tässä kuussa. Muutoin häntä\nkunnioitettiin jo elinaikanansa jumalana ulkopuolella Roomaa monissa\ntemppeleissä, ja sitä varten syntyi monessa provinssissa erityisiä\npapistokuntia, n.s. augustaalit. Sentähden myöskin kerrottiin:\nOctavius ei ohutkaan Augustuksen isä, vaan Augustus oli jumalan\npoika. Apollo jumala itse oli yhtynyt hänen äitiinsä, Attiaan. Sitten\ntuli lisäksi vielä toinen tarina, että nimittäin muuan ennustaja oli\nRoomassa vuodesta 63, Augustuksen syntymävuodesta, ennustanut, että\nsinä vuonna syntyisi Roomalle _kuningas_; heti Rooman senaatti, joka\npelkäsi kuningasta, käski, että kaikki v. 63 syntyvät lapset piti\nsurmattaman (esikuva Betlehemin lasten surmaamiskertomukselle). Mutta\ntämä pahatyö jäi suorittamatta, koska kaikki ylhäissäätyiset vanhemmat,\njotka odottivat lasta sinä vuonna, palavasti toivoivat, että heidän\npojastansa olisi tuleva luvattu maailman kuningas. Luonnollisesti\nAugustuksen kuoleman jälkeen hänen syntymätalostansa Roomassa tuli\npyhäkkö; myöskin hän lapsuudenkotiansa Velitraessa oppaat vielä\nmyöhempinä aikoina näyttelivät: siellä oli kamalaa; aave kummitteli\ntyhjissä huoneissa, eikä kukaan uskaltanut siellä oleskella, saatikka\nasua. Tiber joen ja Rooman Corson, vanhan Flaminiuksen tien, välillä\nAugustus oli itse rakennuttanut itselleen ja omaisilleen mausoleumin,\njota ympäröitsi kaunis puisto, nuorison leikkipaikka. Sinne hänen\ntuhkansa haudattiin. Senaattorisäätyiset miehet kantoivat hänen\nruumiinsa paareilla polttoroviolle, korkealla hartioillansa halki\nRooman katujen. Kun rovio paloi ja liekit leiskahtivat yli ruumiin,\nnäki eräs -- se oli eräs senaattoreista -- omin silmin, miten Augustus\nliekeistä ja savusta ruumiillisena nousi taivaaseen. Jumalanpojan\ntaivaaseenastuminen! Tämä ei voi meitä oudoksuttaa. Se oli rohkean\nhaaveellisen uskonnollisuuden aikaa, ja kernaasti uskottiin sellaisiin\nihmeisiin.\n\n\n\n\nKEISARI CLAUDIUS\n\n\nRooman keisariaika, joka alkoi Augustuksen nelikymmenvuotisella\nyksinvallalla, kesti viisi vuosisataa. Se päättyy Länsi-Eurooppaan\nnähden 5. vuosisadalla, v. 476 j.Kr. Odoakerin, germaanilaisen\nsotakuninkaan esiintymiseen. Jokainen noin kuudestakymmenestä Rooman\nkeisarista -- vai oliko heitä enemmän? --, jotka tuona aikana ovat\nhallinneet, on luonnetyyppi. Kaikki he ovat lyötättäneet rahaa, ja\nkeisarirahat näyttävät meille heidän pronssiset piirteensä. Meidän on\ntässä tyydyttävä vain muutamiin.\n\nAugustusta seurasi lähinnä säännöllisessä perintöjärjestyksessä, joka\nperustui sukulaisuuteen, ainoastaan nuo neljä: Tiberius, Caligula,\nClaudius ja Nero. Kun minä heidän joukostansa otan esitettäväkseni\nkeisari Claudiuksen, se ei tapahdu yksinomaan vaihtelun halusta: juuri\ntämä Claudius oli kaikista yksinvaltaista tyhmimmän huudossa, ja\nmaksaa vaivan niin monen sankarin perästä nähdä kerrankin n.s. narri\npurppurassa; tärkeämpää on, että paljon henkilöitä, myöskin naisia,\njoilla on kuuluisa nimi, ryhmittyy Claudiuksen ympärille. Hän hallitsi\nainoastaan kolmetoista vuotta.\n\nAluksi on tehtävä vain jokunen esihuomautus. Jo heti Augustuksen\nkuoleman jälkeen, jo Tiberiuksen aikana, oli lempeä keisarivalta\nmuuttunut avoimeksi hirmuvallaksi. Tosin ei lain, vaan väärinkäytöksien\ntietä. Korkean senaatin vaikutusvalta, joka kerran vapaan tasavallan\naikana oli niin suurenmoisesti valtiota johtanut, oli kokonansa\nvaipunut. Ja kansa sitten! Kansanvaalit, kansan virkamiesten\nvalitsemisen Tiberius lakkautti, keisari nimitti nyt virkamiehet.\nJo Augustus oli niinikään turvallisuudeksensa sijoittanut Roomaan\n3000 miestä keisarillista kaartia; Tiberius järjesti tämän joukon\nvakinaiseen leiriin Viminalis kukkulan taakse. Nämä olivat\n_pretoriaanit_, joiden prefekti eli päällikkö pian tuli lähinnä\nkeisaria mahtavimmaksi mieheksi. Jo epäluuloisen Tiberiuksen aikana\nkukoisti sitäpaitsi inhoittava ilmiantajajärjestelmä (_delatores_)\nja oikeusmurhat ilmoitettujen majesteetinloukkausten johdosta; sekin\nuusi käsite. Yhdelle ainoalle ihmiselle Tiberius, tämä runsaslahjainen\nmies, joka kumminkin vajosi ihmisvihaan ja ihmiskammoon, lahjoittaa\nluottamuksensa, ovelalle Seianukselle. Tiberius vetäytyy\nluoksepääsemättömänä salaisuuden verhoamaan yksityiselämään Caprille.\nCaprin saari on nytkin vielä täynnä salaperäisen synkkiä muistoja\nTiberiuksesta, ja yhäkin hänen vaivattu henkensä kummittelee siellä\nöisin hänen palatsilinnojensa sortuneissa raunioissa. Mutta Seianus\npetti hänet häpeällisesti. Kumminkin piinatulla vanhuksella oli vielä\nkyllin voimaa häntä rangaista. Kyllästys ja inhontunne jäi hänelle\njäljelle. Tiberius tuli 79 vuoden vanhaksi. Itse kuolemakin pelkäsi\nhäntä. 23 vuoden ajan oli Tiberiuksen valta pääkaupungin kuormana\n(14--37); mutta provinsseille se koitui siunaukseksi, ja hänen vanha\nsotapäällikkömaineensa vaikutti, että Rooman nimi edelleenkin oli\nkorkeassa arvossa parthialaisten ja germaanien keskuudessa.\n\nHäntä seurasi nuori Caligula, Tiberiuksen veljen pojanpoika; hän oli\nainoa kruununperillinen, joka vielä oli käytettävissä. Sillä kuolema,\nnimenomaan väkivaltainen kuolema, oli jo silloin arveluttavassa määrin\ntehnyt puhdasta keisariperheessä. Caligula oli äitinsä puolelta Marcus\nAntoniuksen jälkeläinen; hän oli paljon ylistetyn, kansan jumaloiman\nGermanicus prinssin poika. Hän oli nuori, 25 vuoden vanha. Mutta\nhän petti kaikki toiveet; sillä valta oli nyt mielisairaan käsissä.\nKaikki hänessä on patologista. Hän tiesi sen itse; hän ei nukkunut\nyöllä, kalvavat ajatukset ahdistivat häntä. Mutta kukaan ei pannut\nverenhimoista hullua kahleisiin. Viisi vuotta hänen n.s. hallitustansa\neivät olleet muuta kuin murhaa ja ryöstämistä. Roomaa kuritettiin\nhirmuisesti, eikä yksin Roomaa, vaan provinsseihinkin ulottuivat hänen\nahneutensa ryöväysretket. Kissamaisena ja kavalana koko maailmaa\nkohtaan hän piti senaattorit sellaisessa kauhussa, että he palvelivat\nhäntä pöydässä kuin viinurit, lautasliina käsivarrella. Hänestä oli\nliian kallista ostaa ruokaa petoeläimille; senvuoksi hän heitätti\npedoillensa rikoksentekijöitä; ne eivät maksaneet mitään. Caligula se\nmyöskin ensimäisenä tarjosi nähtäväksi julkisen tuomitun polttamisen.\nMutta hän sai sopivan lopun, oman henkivartiostonsa toimesta.\nPretoriaanit määräsivät jo silloin Rooman kohtalon; he murhasivat\nmielipuolen narrin balettiharjoituksessa hänen omassa palatsissaan.\n\nEnää ei siis senaatti tyranneja murhaa. Yhtäkaikki liikahteli\nsiinäkin vielä hiukan vanhaa toimitarmoista henkeä. Senaatissa nousi\nheti voimakas puolue, joka tahtoi nyt toimeenpanna keisariuden\nlakkauttamisen ainaiseksi. Mutta sotamiehet, mitä ne välittivät\nsenaatista? Pretoriaanit tekivät heti seuraavana päivänä kunnioituksin\nja uskollisuudenvaloin Rooman keisarin Claudiuksesta, joka heillä oli\nluonansa leirissä. Minä huomautan, että näissä pretoriaaneissa monasti\noli germaanejakin; saksalaisia pidettiin silloin jo parhaina sotilaina,\nvaliojoukkona, ja saksalaiset ovat siis kenties jo silloin keisarin\nmääränneet. Sellainen tapahtuma sattui tammikuussa 41. Mielenkiintoista\non lähemmin tuntea ne olosuhteet, missä tämä tapahtui.\n\nTämä Claudius oli Caligulan setä, jalon Germanicuksen veli, ja hän oli\nsilloin jo viidenkymmenen vuoden vanha. Jo lapsena häntä kohdeltiin\nhalveksien. \"Tyhmempi kuin Claudius\" oli jo aikaisin sananpartena\nkeisarillisessa perheessä. Hänen oma äitinsä nimitti häntä epäsikiöksi\n(_portentum_), joka ei syntymässä ollut tullut valmiiksi. Senvuoksi\nannettiin pojalle kasvattajaksi raain mies, mikä tallista noudettiin,\ntallirenkien katsastusmies. Livia, vanha keisarinna-äiti ei yleensä\nkoskaan suonut puhuttelusanaa taitamattomalle tolvanalle ja Augustus\nsanoi: \"Hän tekee meidät ikuisesti naurunalaiseksi, mies parka. Älkää\nvain antako hänen sirkuksessa istua eturivillä keisariaitiossamme,\nsillä silloin kaikki näkevät hänet ja nauravat.\"\n\nClaudius tosiaankin änkytti, ei pitänyt nenäänsä puhtaana, hänellä\noli raaka tapa nauraa, ja kun hän vihastui, hänen suunsa vaahtosi;\nmuutoin hän oli suurikasvuinen; mutta hän nyhjytti päätään ja ontuikin\nhiukan. Tiberius ja Caligula käsittelivät kumpikin keisarina ollessaan\nhäntä nollana, niin, jättivät hänet vain senvuoksi elämään, koska he\najattelivat: hän on vaaraton. Claudius toivoi kunniallisesti saavansa\nkerran valtionviran. Tiberius vastasi hänelle: \"Sinä kelpaat ainoastaan\nkarnevaaliin; tuossa 40 kultakolikkoa huvitellaksesi.\"\n\nMutta kaikki tämä oli väärin. Claudiuksesta olisi varmaan voinut tulla\njotakin. Mies hankki aikaisin aivan omasta halustansa perusteellisen\nkirjallisen sivistyksen, niin, mitä kaukaisimmat tiedot vanhan\nhistorian alalla; Livius, suuri historioitsija, oli hänen opettajansa,\nja hän seurusteli mielellään kreikkalaisten oppineiden kanssa. Eikä\nvain niin; hän on aikaisin itsekin julkaissut oppineita teoksia, jotka\nhän osittain kirjoitti kreikan kielellä. Missä ilmeni siis hänen\ntyhmyytensä! Ilmeisesti on aika ajoittain vika olla klassillinen\nfilologi; sillä se hän oli; hän tutkisteli myöskin fonetiikkaa; miten\nnarrimaista! Mitä sellaisella omituisella ihmisellä ja kirjatoukalla\noli tekemistä keisarillisten prinssien ja tottuneiden maailmanmiesten\njoukossa! Mutta kun hänet suunnitelmallisesti suljettiin kaikista\nviroista ja valtiovelvollisuuksista, siitä oli seurauksena, että hän\nlopulta rupesi juomaan ja pelaamaan ja seurusteli vain alhaisten\nihmisten kanssa, jotka tekivät hänestä karkeata pilkkaa. Aterian\njälkeen hän nukahti; silloin he heittelivät häntä öljymarjan sydämillä\nja vetivät hänen käsiinsä villaiset käsineet; kun hän heräsi ja hieroi\nsilmiänsä, hän säikähti karkeita käsiänsä. Ajateltakoon nyt, että\nsellainen ihminen äkkiä tulee maailman keisariksi. Että loppuromahdus\noli tapahtuva, oli päivänselvää.\n\nKun Caligula piti murhattaman palatsissansa, salaliittolaiset poistivat\nläheisimmistä huoneista mahdollisimman tarkoin kaikki vastukseksi\nkoituvat todistajat. Claudius tyrkättiin aluksi erääseen salongeista.\nKun hän sinne kuulee haavoitetun Caligulan hirmuisen kirkunan, hän\nhiipii eräälle parvekkeelle ja kätkeytyy kauhuissaan ulkokaihtimiin.\nMuuan sotamies näkee hänen jalkansa pistävän esiin. \"Halloo! kuka\nsiellä piileskelee!\" Hän tuntee Claudiuksen, joka pelosta lankeaa\npolvillensa. Sotamies tekee heti kunniaa, tervehtää häntä heti kohta\n\"_imperatoriksi_\", koko sotilasjoukko raahaa hänet halki kaupungin\nkantotuolissa kasarmin pihalle. Siellä Claudius viettää seuraavan yön\npää riipuksissa ja arkana.\n\nSillävälin Capitoliumille kokoontunut korkea senaatti neuvottelee,\nneuvottelee ja neuvottelee eikä tiedä, mitä sen oikeastaan\npitäisi päättää; katukansaa tunkeutuu lähistölle; kansa huutaa\nuutta hallitsijaa, joka antaa sille leipää ja näytelmiä. Silloin\npretoriaanit ratkaisevat asian lopullisesti. He vannovat uskollisuutta\nClaudiukselle. Hän on keisari kaartin toimesta, ja hetikohta Claudius\nmaksattaa kullekin yksityiselle kaartinsotilaalle käsirahoina 15,000\nsestertiä (noin 3,700 markkaa).\n\nKävi, kuten käydä täytyi. Kuka olisi kansan muutoin pitänyt valita?\nKoko Augustuksen suvusta ei ollut ketään muuta täysikasvuista enää\njäljellä paitsi Claudius, huolimatta kaikista ottopojaksiotoista.\nNiin, jos senaatin keskuudesta olisi noussut lahjakas mies, kyllin\npäättäväinen ja tunnoton voittaakseen palkkasoturit rahalla\npuolellensa! Mutta sellaista ei ollut.[79] Kaikkein vähimmin sopiva\nsellaiseen osaan oli Seneca, n.s. filosofi Seneca, tuon ajan\nmerkitsevin mies, silloin jo 43 vuoden vanha, rikaslahjainen, hieno,\nasioita ymmärtävä, ja täynnä antaumusta suuriin päämääriin, mutta\nliian hyväsydäminen; oikeamielisyyden ja ihmisyyden mies ei silloin\nvielä kelvannut Rooman valtikan kantajaksi, Caligula oli häntä juuri\nnäiden hänen ominaisuuksiensa vuoksi ankarasti uhkaillut ja vainonnut.\nSeneca nähtiin silloin vain yksityispiireissä toimissansa. Hänen suuri\ntulevaisuutensa oli vielä kaukana.\n\nJuuri silloin, vuonna 41, Seneca, vuosisatansa nerokkain kirjailija,\nkirjoitti mukaansatempaavan kirjoituksen vihaa vastaan (_de ira_), joka\nhämmästytti uutuudellaan. Kirjoitus oli päiväntapahtuma. Hän näki, että\nkiivas viha ja kaikkien itsekkäitten viettien hillittömyys tuhosivat\nkaikki sivistyksen siunaukset ja tekivät elämän Roomassa helvetiksi.\nHän vaati tämän maailman mahtavilta vihdoinkin mielenmalttia,\nitsekuria, kohtuutta, niin, ihmisrakkautta (tähän asti roomalaiselle\ntuskin ymmärrettävä käsite). Myöskin hän julkisesti julisti Augustuksen\nihannekeisariksi, johon oli palattava.[80] Tämä kaikki miellytti\nsuuresti uutta keisaria Claudiusta, ja Seneca teki häneen pysyvän\nvaikutuksen; sillä Claudiuskin tahtoi palata Augustuksen lempeämpään\nhallitustapaan; hän tahtoi vahvistaa jälleen senaattia; hän häpesi\nkiivauttansa, jota Seneca paheksui, ja lupasi julkisesti maltillisuutta\nja itsensä hillitsemistä.\n\nMutta olot olivat liian sekavat. Hänen hallituksensa ensimäisestä\npäivästä alkaen oli keisariin tarrautunut kaksi valtaa: ensiksi hänen\npuolisonsa Messalina ja toiseksi hänen vapautettunsa.\n\nClaudius perehtyi tosin itse oikein tarkasti asioihin. Hänen\nsenaattipuheensa osoittavat, että hän erinäisiä kysymyksiä tutki\npersoonallisesti huolella ja perinpohjin. Kun Roomassa on tulipalo, hän\non kaksi yötä peräkkäin palopaikalla ja itse huutaa ihmisiä auttamaan\nja pelastamaan; tällöin hänellä on vieressänsä koreja täynnä rahoja,\nja hän palkitsee jokaista, joka auttaa, heti. Huono merkki on, että\nhän halveksi lainoppineita; mutta oikeudenkäyttöä hän on innolla\nedistänyt, estänyt kaiken vitkastelun oikeusasiain käsittelyssä. Hän\nitse oli korkein oikeusaste siviilijutuissa, ja hän tuli siinä yhäti\nkosketuksiin yleisön kanssa tavalla, joka nykyaikaiseen hallitsijaan\nnähden on aivan mahdoton ajatellakin. Sen pahempi hän juuri näissä\npuuhissaan teki itsensä äärettömän naurettavaksi. Koko päivän päästään\nhän istui Forumilla ja antoi asianajajain edessänsä puhua ja puhua,\nkunnes hän nukahti; sellaista menoa oli koko vuoden, mätäkuussakin\n(ja ajateltakoon, mätäkuu Roomassa!). Ainoastaan milloin hän vainusi\nlähistöllä pappien ateriaa, hän äkkiä keskeytti käsittelyn ja meni\nkuokkavieraaksi. Ja aivan liian yksinkertaisia hänen päätöksensä usein\nolivat, kuten esim. syytettäessä erästä kreikkalaista siitä, että hän\noli väärin ottanut itselleen Rooman kansalaisen oikeudet. Claudius\nmäärää, että käsittelyn aikana tämän kreikkalaisen on esiinnyttävä\nkreikkalaisessa puvussa, niin kauan kuin syyttäjä puhuu; mutta niin\npian kuin puolustaja alkaa puhua, hänen on pukeuduttava uudestaan ja\nesiinnyttävä roomalaisena.\n\nMutta tällä kummallisen turhantarkalla herralla oli palatsissaan\nkotiministerinsä, hyvin älykkäitä kreikkalaisia orjia, joille hän\noli lahjoittanut vapauden. Sana _minister_ merkitsee oikeastaan\nkotiorjaa; keisarilliset ministerinvirat eivät siis alkujaan olleet\nmuuta kuin talonpalvelijanpaikkoja. Näille aivan yksityisille\npalvelijoilleen Claudius nyt jätti kaikki suuremmat hallitusasiat, ja\nse oli viisasta. Felix oli hänen sotaministerinsä nimi; Pallas hoiti\ntililaitosta, siis finansseja, raha-asioita; Narkissos oli kansleri;\ntämä oli tärkein toimi, s.o. hän hoiti valtakunnassa ja valtakunnan\nrajojen ulkopuolella poliittista ja hallinnollista kirjeenvaihtoa.\nPolybios ja Kallistos lopuksi hoitivat anomuskirjeosastoa. Narkissos\noli terävin, suurenmoisin näistä kreikkalaisista hovimiehistä, joita\nlaiskat roomalaiset varmasti raivo sydämessä katselivat. Kreikkalaiset\nne nyt Roomaa hallitsivat: siitä raivo. Se oli leipäkateutta\nja rotuvihaa. Claudius sitävastoin oli täydellä syyllä pelkkää\nkiitollisuutta, ja mikään kunnianosoitus ei hänestä ollut liian\nkorkea hänen auttajillensa. Näitä kreikkalaisia moitittiin syystä,\nettä he käyttivät asemaansa hyväkseen rikastuaksensa äärettömästi.\nNarkissos ja Pallas olivat läheltä pitäen Rooman rikkaimmat miehet.\nMutta kuka roomalainen teki sitten toisin, jos hän vain sai jotakin\ntilaisuutta siihen? Tämän ryöväysjärjestelmän ovat kreikkalaiset\nnousukkaat oppineet Rooman omilta suuruuksilta, Iulius Caesarilta\netunenässä. Tosiasia on, että tyhmän Claudiuksen hallituskausi esiintyy\npysyviltä suorituksiltaan poliittisella ja hallinnollisella alalla\npaljoa loistavampana kuin Tiberiuksen ja Caligulan hallitus. Tästä\nhän oli kiitollisuudenvelassa ennen kaikkea Narkissokselle, jolla oli\nkäsissänsä ulkoasiat ja yleishallinto. Muistelen vain ihmeellistä\nClaudiuksen vesijohtorakennusta, _aqua Claudiaa_, jonka jättiläiskaaret\nnytkin vielä ovat Campagnan pääkaunistus ja Lateraanin lähellä yli\nkaupungin muurin ylpeästi tunkeutuvat kaupunkiin. Lisäksi tuli aivan\nhiekoittuneen Ostian sataman uudestirakentaminen majakkoineen. Ostia on\nRooman miljoonakaupungin luonnollinen satama, mutta nykyisinkin se on\njälleen aivan hiekoittuneena. Se oli teknillinen jättiläissuoritus, ja\nkukaan Rooman vallanpitäjistä ei ollut tähän asti siihen uskaltautunut.\nVielä mielenkiintoisempaa on, että Marokko silloin lopullisesti\njärjestettiin provinssiksi, kieltämättä taaskin arvaamattoman suuri\nvoitto valtakunnalle; mitä Marokko kauppapoliittisesti merkitsee, siitä\novat nykyisin ranskalaiset ja jotkut saksalaisetkin päässeet selville.\nMutta suurinta on, että Britannia, tarkemmin Etelä-Englanti, nyt\nClaudiuksen kenraalien johdolla vuonna 43 valloitettiin ja tuli Rooman\nprovinssiksi. Tämä on muistettavinta. Sillä tällä tapahtumalla alkaa\nEnglanti historiansa.\n\nMutta missä viipyy Messalina? Puhuisimmeko ainoastaan Claudiuksen\ntalonpalvelijoista? Tosiaankin, ministerien ohella, jotka olivat\nkeisarin oikeana ja vasempana kätenä, oli vieläkin toinen valta, joka\nkeisaria vasta oikein hallitsi. Tämä oli hänen puolisonsa, nuori\nkeisarinna Valeria Messalina. Hän oli, kun hänen puolisonsa tuli\nkeisariksi, vasta 17-vuotias, solakka ja kultakutrinen, täydessä\nnuoruudensulon lumoavaisuudessa, mutta samalla aistillinen, himokas\nja voittamaan tottunut, vehkeilevä nainen ja viettelykykyinen, mutta\nlisäksi kiivas, niin, raivotar intohimossansa. Hänen historiallinen\nsuurtekonsa oli, että hän synnytti Claudiukselle keisarinpojan. Nyt oli\nsaatu keisarillinen prinssi! Keisari oli ihastuksissaan. Ajateltakoon,\nnäissä lapsiköyhissä piireissä! Kenellekään edellisistä kolmesta\nkeisarista, keisarikauden 72 vuoden kuluessa, ei ollut tähän saakka\npoikaa syntynyt. Claudius nimitti lapsen Britannian valloituksen\nmuistoksi Britannicukseksi. Mutta sitä ehdottomammin vallitsi\nMessalina, joka oli synnyttänyt kruununperillisen, ja voi uskaltautua\nkaikkeen, todellakin kaikkeen. Senvuoksi talon ministeritkin taipuivat\ntäysin hänen tahtoonsa. Ja hän soi itsellensä kaiken; hän ei tuntenut\nlainkaan pidättyväisyyttä. Roomassa vallitsi naiskomento, kuin olisi\nKleopatra nyt voittoisana tehnyt tuloansa. Mutta Kleopatra oli\nviisaampi kuin Messalina. Tosin varmaan koko joukko riettaita juttuja,\njoita kerrotaan, on liioittelua; sillä kun keisarinna kuoli, Rooman\njuorut syytivät joka taholta lokaa hänen päällensä. Mutta vaikkapa\nniinkin, sarja tosiasioita ei ole kiellettävissä. Mitä varten Messalina\noli nainut tämän Claudiuksen aikana, jolloin mies ei vielä mitään\nmerkinnyt! Yksinomaan ollakseen hänestä piittaamatta. Nyt, kun hänen\npuolisonsa oli tullut keisariksi, hänellä oli mitä verrattomin asema,\nja hän ei nyt yksin harjoittanut avoimesti lukuisia rakasteluitansa\n(oliko mies gladiaattori vai tanssija, oli hänelle yhdentekevää; hieno\nVitellius oli saanut saaliikseen hänen tohvelinsa ja kerskaili sillä,\nettä aina kantoi sitä sydämellänsä); sitäpaitsi oli vaarallista torjua\nhänen rakkauden tarjoustansa; ken oli ynseä, joutui hänen kostollensa\nalttiiksi. Messalina voitti Iulian, Augustuksen paheellisen tyttären,\nsiinä, että hänkin osasi surmata tai surmauttaa. Mutta hän tarvitsi\nennen kaikkea rahaa suosikkiensa onnellistuttamiseksi ja avasi\nsenvuoksi suuren liiketoimisten, jossa myytiin kansalaisoikeuspapereita\nei-roomalaisille ja virkapaikkoja roomalaisille. Kansalaisoikeus\nja virat ostettavissa! Luonnollisesti Narkissoksen ja muiden\nhovivirkamiesten piti hoitaa tässä liikepuoli.\n\nMutta palatsissa esiintyi myös vastustusta, ryhmä arvostelevia\nhenkilöitä. Ne olivat prinsessat _Livilla_ ja _Agrippina_, kaksi\nmerkitsevää naista, Caligulan sisaria, Claudiuksen veljentyttäriä;\nja heidän puoltansa piti Seneca, merkitsevin henki Rooman miehisessä\nmaailmassa. Messalina vihasi näitä kolmea. Seneca, joka kaikissa\ntaloissa melkein kuin pappi saarnasi tapain puhtautta ja elämän\npyhittämistä, ei ollut hänen silmissänsä muuta kuin vastenmielinen\nlavertelija. Claudius osoitti myötätuntoisuutta häntä kohtaan; se\nvoi käydä vaaralliseksi. Livilla taaskin oli ihmeen ihana, muhkea\nnainen, loistava rotuihminen, mutta omaatuntoa vailla (kuten muutoin\nAgrippinakin) ja kevytmielisissä puuhissa kaiken todennäköisyyden\nmukaan Messalinan tasa-arvoinen kilpailijatar. Asia suoritettiin pian:\nLivilla ajetaan maanpakoon, sitten surmataan. Senecaa syytettiin\nluvattomasta yhteydestä hänen kanssansa; hänenkin on kuoltava, mutta\nClaudius pelastaa hänet Korsikkaan.\n\nAgrippina jäi noista kolmesta yksin jäljelle. Hän oli silloin jo leski\nja hänellä oli nelivuotias poika, _Nero_. Messalinan täytyi kokea, että\nkaturahvas välistä tälle pienelle Nero prinssille toimeenpani suurempia\nkunnianosoituksia kuin Britannicukselle. Hän oli raivoissaan, mutta hän\nei tehnyt lapselle mitään.\n\nSilloin tuli kova onni. Eräs ministereistä, Polybios, kunnian mies,\nvastusti keisarinnaa muutamassa puuhassa. Heti tämä surmautti hänet.\nSilloin kääntyvät kaikki muut ministerit hänestä pois. Suuri Narkissos\non nyt hänen julkinen vihollisensa. Hänen piti pian saada kokea sen\nvaikutusta.\n\nVuonna 47 vihdoinkin kuuma rakkaus valtasi hänen sydämensä niin monien\nkevytmielisten huvittelujen perästä. Hän oli nyt 24-vuotias. Hän\nrakasti Rooman tunnustetusti kauneinta miestä, joka oli vain vähän\nhäntä vanhempi, Gaius Siliusta, ja hänet valtasi mielettömän hurja\najatus mennä hänen kanssansa naimisiin. Claudius tunsi hänet hyvin; hän\noli äskettäin määrännyt tämän Siliuksen konsuliksi; niinpä ei voi olla\nepäilystäkään, että Claudius, kun kyseessä oli niin huomattava nuori\nmies, myöskin sai tietää näistä häistä, jotka tosiaankin tapahtuivat\nkaikin tavanmukaisin menoin, vaikkakaan Claudius ei ollut silloin\nRoomassa. Mutta usein ilmenneessä tylsistyneisyydessään hän antoi asian\ntoistaiseksi mennä menojaan. Messalina odotti, että hän lähettäisi\nhänelle erokirjeen; mutta hän ei tehnyt sitä. Messalina oli siis\nmaailman silmissä kaksoisaviossa: suunnaton häpeäjuttu todellakin;\nmutta tosiasia on syyttä julistettu uskomattomaksi, mahdottomaksi.\nTällainen kaksoisavio oli tulos poikkeuksellisista olosuhteista.\nOlettaenkin, että Messalina toivoi avioeroa, hänen vallassaan\nkumminkaan ei ollut saada sitä toteutetuksi. Kun Claudius hänen\nottamistansa liikavapauksista huolimatta ei ollut lähettänyt hänelle\nerokirjettä, ei hänelle kiihkeässä intohimossaan jäänyt muuta jäljelle\nkuin toimia siten, kuin hän teki. Ja hänen kaikkivallantunteensa antoi\nhänelle rohkeutta; sillä Claudius oli tähän asti mukautunut kaikkeen.\nTosin kaksoisavio herätti yhteiskunnassa mitä suurinta pahennusta;\nmutta keisarilliset henkilöt tunsivat olevansa lakien yläpuolella.[81]\nSamanluontoisia tapauksia ei myöskään puuttunut; Plauciusta syytettiin\nCiceron aikana kaksoisaviosta,[82] se oli siveellisesti moitittavaa,\nmutta nähtävästi ei oikeudellisesti rangaistavaa; Iulius Caesar\noli tahtonut suorastaan lailla suojella monivaimoisuutta,[83] ja\nsuuri Marcus Antonius oli mennyt naimisiin Kleopatra kuningattaren\nkanssa ollessaan Octavian puoliso.[84] Miksi tämä ei kävisi päinsä\nMessalinalle? Claudius oli hänelle ehdottoman alistuvainen, ja todella\nei liikahtanutkaan; hän näytti suhtautuvan asiaan levollisesti.\n\nMutta Messalinan vihollinen Narkissos ymmärsi käyttää hyväksensä\ntapahtumaa. Hän antoi keisarin ymmärtää, että Silius, keisarinnan nuori\npuoliso, luonnollisesti tavoitteli keisarinarvoa. Narkissos esitti\nsiitä todistajiakin. Salahanke majesteettia vastaan! Claudius oli arka;\nhän vapisi heti henkensä menettämisen pelosta, ja kuolemantuska teki\nhänet kykeneväksi kaikkeen.\n\nHän oli niin pelkurimainen, kerrotaan, että etsitytti aseita\njokaiselta luonansa kävijältä; niin, hän pelkäsi kirjuriensa\nmetallipiirrintäkin; sillä nämä piirtimet olivat teräviä kuin neulat,\nkoska niillä kirjoitettiin vahaan. Senvuoksi Claudius pari vuotta\naikaisemmin (vuonna 42) oli surmauttanut muitten muassa Appius Iunius\n_Silanuksenkin_. Messalina oli tahtonut hankkia tämän Silanuksen pois\npäiviltä, tämä kun juuri oli nainut Messalinan leskeksi jääneen äidin\nja siitä syystä oli hänelle haitallinen. Silanus omisti sitäpaitsi\nLuculluksen ihmeelliset puutarhat; nämä puutarhatkin varmaan häntä\nhoukuttelivat. Narkissos oli silloin vielä hänen kanssansa liitossa.\nNarkissos kertoo keisarille nähneensä unta, että Silanus oli\nmurhayrityksen tekijä; Messalina puuttuu puheeseen: \"Niin onkin!\nMinä olen nähnyt aivan saman unen!\" Se oli kyllin taikauskoiselle\nhallitsijalle. Hän uskoi sokeasti salaliittoon. Kun Silanus tulee\npalatsiin, käydäkseen keisarin luona kunniatervehdyksellä, tämä tuossa\npaikassa iskettää hänet maahan.\n\nSe oli Silanus. Nyt Silius oli saman epäluulon alaisena. Mutta\nNarkissos oli valehdellut. Palatsivallankumousta ja keisarin\nmurhaamista ei ajatellut kukaan. Kuumaveriselle keisarinnalle olivat\nhallitushuolet vallan kauhistavia; eihän hän ollut ottanut vastaan\nAugusta arvonimeäkään, eikä hän koskaan olisi sälyttänyt keisarinarvoa\nkauniin ystävänsä kannettavaksi. Hallitsemaan Claudius oli kyllin hyvä.\nMessalina ei aavistanutkaan mitään pahaa ja nautti vain nykyhetken\nhuumasta: halua ja haavetta! Hän kadotti kokonaan todellisuuspohjan\njalkojensa alta ja tahtoi kaikkivallan suuruudenhulluudessaan, aivan\nniin kuin myöhemmin Nero, toteuttaa jumalaiselämän maan päällä.\n\nOli lokakuu ja kaikkialla maassa riemuitsevia viininkorjuujuhlia;\nniin itse Roomassakin. Hän toimeenpani palatsinsa puutarhoissa\nviininkorjuujuhlan, naamiaiset tavanmukaisine pukeutumisineen:\nMessalina esiintyi Bakkhos tarinan Ariadnena, mainadien ja pikku\nsatyrien parvessa, huumaavan, rämisevän soiton pauhatessa, sillä aikaa\nkuin viinikuurnia puserrettiin ja mehu suhisten virtasi sammioihin.\nSiliuksen itsensä piti murattiseppeleisenä Dionysos jumalana häntä\nlähestyä, nuorena jumalana, joka hyljätyn Ariadnen vapauttaa ja\nmukanansa hänet riemujen autuuteen tempaa. Silloin kiipesi muuan\nvieraista puuhun ja ilmoitti: \"Rajuilma uhkaa Ostiasta päin.\"\nTiesikö hän jotakin! Vai oliko todellakin vain rajuilma tulossa? Jo\ntuli sanantuojia; he toivat tiedon, että keisari, joka oli Ostiassa\ntoimessa, lähestyi sieltä uhkaavana. Hän uhkasi rangaistusta. Kaikki\nlennähtivät hajallensa.\n\nMessalina menetti ensin harkintakykynsä, sitten hän keksi keinon.\nMukanaan molemmat lapsensa Britannicus ja Octavia -- sillä hän oli\njo lahjoittanut Claudiukselle tyttärenkin, Octavian -- hän tahtoi\nrientää häntä vastaan Ostiaan. Kiireessään hän tosin voi saada vain\nyksinkertaiset puutarhurinkärryt ajettavikseen. Mutta tämä oli sitäkin\nvaikuttavampaa. Tämän näkemisen täytyi liikuttaa. Hän tiesi, että\nClaudius ei voisi hänen ilmestymisensä vaikutusta vastustaa; sillä\nhän oli vieläkin kaunis ja nuori. Silloin hän näkee vaunut; Claudius\ntuli seurueineen häntä vastaan. Jo kaukaa Messalina huutaa hänelle\nrukouksiansa. Mutta Claudius ei katso häneen; sillä Narkissos istuu\nvaunuissa hänen vieressään ja kahlehtii Claudiuksen huomion huumaavalla\nvilkkaudella syytäen syytöksiä hänen vaimoansa vastaan. Myöskin lapsia\nnäkemästä hän taitavasti saa hänet estetyksi. Vanha mies istui täysin\ntylsänä vaunuissa, sanatonna hautoen ajatuksiansa, pää nyökkyen.\nNarkissoksella oli valta kaikkeen. Tahtoihan hän aina parasta. Hän oli\nkohtalo.\n\nNiin hän vie keisarin, kun he ovat tulleet Roomaan, ensiksi\nSiliuksen taloon, ja ilmeni, että Messalina oli ottanut koko joukon\ntaide-esineitä keisaripalatsista ja niillä koristanut rakastetun\nSiliuksen kotia. Silius laahataan pretoriaanien kasarmin pihalle.\nSiellä Narkissos jo seisoo hänen syyttäjänänsä. Kaarti huutaa meluten\nhyväksymistänsä, ja Silius pyytää ainoastaan, että hänet pian\nlopetettaisiin. Siihen paikkaan Claudius hänet surmauttaa.\n\nMessalina on sillävälin äitinensä paennut Luculluksen puutarhoihin,\ntuskan ja raivon vallassa. Hän tietää, että Claudius on häntä sieltä\netsivä; hän tietää silloin liikuttavansa hänen sydäntään; niin,\nenemmänkin vielä, hän tahtoo kostaa tuolle Narkissokselle. Mutta\nkeisari ei tule. Keisari on tosin lempeyteen taipuvainen. Mutta\nNarkissos pidättää häntä. Hänen tulostansa nyt kaikki riippui. Yö\ntulee. Mikä kauhistuttava odotus! Hänen äitinsä Lepida neuvoo häntä\nitse tappamaan itsensä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä. Hän ei voinut\nuskoa niin äkillistä perikatoa.\n\nSilloin hän kuulee kolkutusta portille. Narkissos on hankkinut\nmurhaajat. Murhaajat ne ovat. Messalinan tuskanhuudot ovat turhia.\nRaaoin häväistyssanoin kurja surmataan. Lapset seisoivat vertavuotavan\nruumiin ääressä.\n\nSe oli Messalina-tragedia. Suunnilleen niin Tacitus sen meille kertoo,\nmutta paljoa laajemmin ja liikuttavammin. Se vaikuttaa meihin joka\ntapauksessa voimakkaammin kuin silloin keisari Claudiukseen, joka\nlopusta kuullessaan osoittautui aivan välinpitämättömäksi, tulematta\nvähintäkään liikutetuksi edes nähdessään lastensa itkevän äitiä. Niin,\nsanotaanpa hänen seuraavana päivänä aterioidessaan kysyneen: \"Miksikä\nkeisarinna ei tulekaan syömään!\" aivan kuin ei olisi saanut vähintäkään\nvihiä siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nOlkoon tapahtuman laatu miten inhoittava tahansa, joka tapauksessa\nRoomalle oli vapahdus, että Messalina oli raivattu pois; ja se oli\nNarkissoksen ansio. Mutta senaatti päätti hävittää kaikki keisarinnan\nkuvapatsaat, ja tämä on sen pahempi tosiaankin tapahtunut. Ainoastaan\n_yhden_ pysyvän muistomerkin hän oli itsellensä hankkinut; se oli hyvän\nhammaspulverin resepti, jota Messalina käytti ja joka oli suosittu\nkauan aikaa. Resepti on meille säilynyt.\n\nClaudius oli nyt 58-vuotias. Hän asettui sotamiestensä eteen ja huusi\ntuskaisesti tuttavalliseen tapaan: \"Minulla on huono onni avioliitossa.\nPistäkää minut kuoliaaksi, jos koskaan enää menen naimisiin.\" Mutta\nAgrippina eli vielä, ja hän oli päättänyt toisin. Hän oli nyt 39\nvuoden vanha, Nero, hänen pikku poikansa, tuskin kymmentä. Agrippina\noli mahdoton todellisesti rakastamaan, sydämetön ja laskeva ja joka\nsuhteessa Messalinan vastakohta; eikä hänen menneisyytensäkään ollut\nvallan tahraton; mutta se oli silloin kauniiden naisten kunnianasia:\narveluttavaa perheystävää ei puuttunut koskaan. Vähää aikaisemmin\noli Agrippina mennyt naimisiin muutaman Passienuksen kanssa, mutta\nainoastaan surmauttaakseen ja sitten periäkseen hänet. Mutta nyt\nkohdistui hänen kunnianhimonsa poikaan. Eikö hänen poikansa Nero\nvoisi tulla Rooman keisariksi? Miksi ei? Arkailemattomana, viisaana,\nvehkeilevänä, ennen kaikkea vallanhimoisena, hän nyt ryhtyi tähän\nvaltavaan suunnitelmaansa. Jo vuoden 49 alussa hän oli Claudiuksen\npuoliso: Agrippina keisarinna! Vanha mies oli niin herkkä hellyydelle,\nja veljentyttärenähän oli Agrippinalla oikeus tervehtiessään häntä\nhyväillä ja ilahduttaa häntä suudelmalla. Tämä vaikutti, ja hän teki\nmitä Agrippina tahtoi. Tosinhan sedän ja veljentyttären naimisiinmenoa\npidettiin Roomassa suorastaan sukurutsauksena (_incestum_). Mutta\nsenaatti pantiin liikkeelle; sen täytyi tällöin päättää, että sellaiset\navioliitot vastaisuudessa olivat sallittuja. Kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluttua tästä senaatin päätöksestä olivat jo häät. Molemmilla\noli kiire. Mutta ettei hän menettelyssään olisi niin yksinänsä,\nClaudius julkaisutti toivomuksenaan, että muutkin sedät naisivat\nveljentyttärensä. Todellakin oli jokunen, jolla oli siihen halua, ja\nClaudius ja Agrippina saapuivat sitten mielenosoituksellisesti tämän\nmiehen häihin.\n\nHajamielinen Claudius, niin kerrotaan, nimitti nytkin yhä\nedelleen Agrippinaa, kuten ennen setänä, \"pikku tyttärekseen\" tai\n\"sylilapsekseen\". Mutta tämä pikku tytär kasvoi arveluttavasti\nyli hänen päänsä. Ensiksi oli kyseessä Claudiuksen tytär Octavia.\nTämä Octavia oli kihloissa nuoren praetori Silanuksen kanssa. Heti\nensimäisenä päivänä keisarinnaksi tulonsa jälkeen Agrippina purki\ntämän kihlauksen ja saattoi Silanuksen surmaamaan itsensä. Nero\nkihlattiin heti Octavian kanssa: lapsikihlaus, jollaiset olivat niin\ntavallisia vanhalla ajalla. Nero oli 12 vuoden vanha. Sitten tuli\nnuoren kruununperillisen Britannicuksen vuoro. Tämä hento nuorukainen\ntungettiin armotta syrjään ja ympäröitiin kauhulla, ja lopuksi Nerosta\nvuonna 51 tuli Claudiuksen ottopoika. Nyt Nero ei ollut enää ainoastaan\nkeisarin vävy, vaan myöskin keisarin poika, Claudiuksen lempipoika.\nHäntä yksin näytettiin kansalle, hänelle kaikki kunnia annettiin.\nClaudius vakuutti hänelle nimenomaan kruununperimyksen. Niin kaikki\nnäytti olevan hyvin. Agrippina ei voinut enemmän toivoa.\n\nKumminkin yleinen maailmantila tuotti vähän hallitushuolia.\nMainitsemisen arvoista on meille, että silloin, vuonna 50, Köln\nperustettiin, s.o. muutettiin sotilasleiristä siviilisiirtokunnaksi.\nTässäkin Agrippinalla oli kätensä pelissä. Kaupunki sai hänen mukaansa\nnimen _Colonia Agrippinensium_. Sivumennen mainittakoon, että silloin,\nsamana vuonna 50, kuoli juutalaisten kuningas Agrippa, joka välistä oli\nClaudiusta hyvin lähellä. Tähän loppui kuningasvalta Palestiinassa,\nja maa tuli jälleen välittömästi Rooman hallintoon Syyrian provinssin\nlisänä. Mutta Claudius kulutti aikaansa gladiaattorinäytöksiin\nja oikeudenkäyttöön. Tässä hän oli uskomattoman pitkämielinen.\nMuuan roomalainen ritari, jota oli viattomasti syytetty, heitti\nkiivastuksissaan asiakirja-kimppunsa hänelle vasten päätä. Toisen\nkerran on jokin mies provinssista kutsuttu todistajaksi eikä tule.\nHänen maanmiehensä selittää hänen puolestaan: \"Hän ei voi tulla!\"\nClaudius kysyy: \"Minkä vuoksi ei?\" ja saa, niin usein kuin hän\nkysyykin, aina vain vastaukseksi: \"Hän ei voi.\" Vasta loppujen lopuksi\ntulee selitys: \"Koska hän on kuollut, teidän majesteettinne.\"\n\nMeille kerrotaan hassunkurisia Claudiuksen lausumia. Kerran hän esim.\ntahtoi muutaman nuoren miehen koroittaa quaestoriksi (_quaestor_\noli silloin ylhäinen virkamies). Häneltä kysytään miksi, ja hän\nsanoo: \"Minä olin kerran sairas, ja silloin hänen isänsä ojensi\nminulle lasillisen vettä, juuri kuin minä olin hyvin janoissani.\"\nMutta senaattia hän ikävystytti puheillansa, joissa hän erinomaisen\noppineesti selitteli, miten siinä ja siinä kohdassa kolme- tai\nviisisataa vuotta sitten Roomassa meneteltiin. Sitten hän kaiverrutti\npuheet pronssitauluihin, ja niinpä on meille niistä yksi todellakin\nsäilynyt Lyonissa. Myöskin uuden lajin kirjoituspaperia tämä\nkeisari keksi ja ennen kaikkea kolme uutta kirjainta kirjaimistoon\nja sai aikaan, että nämä kolme uutta kirjainta hänen aikansa\noikeinkirjoituksessa myöskin otettiin käytäntöön. Aleksandreian\negyptiläisessä yliopistossa täytyi joka vuosi hänen käskystänsä\nluennoida hänen kahta suurta historiateostansa, jotka hän nuoruudessaan\noli toimittanut; toinen teos vei kaksikymmentä luentopäivää, toinen\nkahdeksan. Se ei ollut varmaankaan nautintoa. Ne käsittelivät vanhoja\npuunilaisia ja vanhoja etruskeja. Nykyinen historioitsija huokaa\nkyllä: \"Olisipa meillä vielä nämä teokset! Me oppisimme niistä\näärettömän paljon.\" -- Päivän työn jälkeen Claudius sitten söi ja joi\nmäärättömästi: aterian jälkeen hän aina oli päihdyksissä. Kun hän\nsitten oli torkahtanut, tuli palvelija sulka kädessä ja pisti sen hänen\nkurkkuunsa, että hän saisi keventää itseänsä.\n\nMutta Agrippina puuhaili sillävälin senaatin nöyryyttämisessä ja\nennen kaikkea harjoittaen Messalinan tapaan virkain kaupustelua,\nsaadakseen rahaa; valtava nainen, valtava väkivaltaisuudessaan. Mutta\npäämäärästään hän ei suinkaan ollut vielä varma. Sillä Narkissos\neli vielä, ja Narkissos oli hänen vastustajansa. Narkissos ei ollut\ntahtonut Agrippinan naimisiinmenoa Claudiuksen kanssa. Senvuoksi hän\nvihasi häntä. Ja Narkissos ei ollut toimetonna; hän saa aikaan, että\nkeisari jälleen rupeaa ajattelemaan Britannicus poikaansa. Claudius\nalkaa sääliä syrjäytettyä, aivan arkaantunutta nuorukaista, rakastaa\nhäntä, ja meni niin pitkälle, että vanha mies teki uuden testamentin,\njossa hän ei Neroa, joka juuri, vuonna 53, oli nainut Octavian, vaan\nBritannicuksensa teki valtansa perilliseksi. Nyt oli toimittava.\nOli vuosi 54. Narkissos oli juuri sairaana; hän poti vaikeaa jalan\nkolotusta ja meni Campaniaan Sinuessan kylpylään. Hetki oli suotuisa.\nVanhan myrkynsekoittajattaren Lucustan täytyi auttaa. Ei kukaan\nsuojellut Claudiusta; sillä n.s. esimaistajankin, joka aina seisoi\nkeisarin vieressä ja koetti ensin jokaista ruokalajia, Agrippina oli\nlahjonut. Claudius piti sienistä. Tällä kertaa oli myrkytettyjä sieniä.\nAgrippina ojensi ne hänelle itse. Päivällistä syötiin illan korvissa.\nSeuraavana aamuna Claudius oli kuollut. Mutta vasta keskipäivällä\nAgrippina tahtoi tehdä poikansa Neron keisariksi; sillä tähtien\nselittäjät olivat ilmoittaneet, että ainoastaan puolipäivähetki\noli otollinen. Siispä aamupäivällä Claudius oli vain sairastunut;\nnoudettiinpa ilveilijöitäkin ja operettilaulajia, jotka viereisessä\nhuoneessa esittivät jotakin; sillä sairas oli sitä halunnut, niin\nkerrottiin.\n\nVasta puolenpäivän aikaan äiti vei sitten Nero poikansa ulos\npalatsista, jossa osasto kaartia oli vahdissa; ja jälleen kaarti\non ensimäinen, joka Neron hyväksymishuudoin keisariksi tunnustaa.\n\"Keisarin määrää sotajoukko.\" Keisari! ja ei vielä 17-vuotiaskaan.\nAgrippina riemuitsi. Maailma alistui tapahtuneeseen tosiasiaan.\nPalatsissa komentava upseeri pyysi sitten uudelta hallitsijalta,\nNerolta, päivän tunnussanaa. Hänen antamansa tunnussana kuului:\n\"paras äiti.\" Mutta tämä paras äiti huolehti vielä yhdestä\nturvallisuustoimenpiteestä. Narkissos, ajan mahtavin mies, enemmän\nkuin kahdenkymmenen miljoonan omistaja, surmattiin aivan lähipäivinä\nSinuessassa. Agrippina hänet surmautti. Sitten Agrippina koroitti\nClaudiuksen Rooman jumalain joukkoon: tämänkin julkean uskonnollisen\nnaamioilveilyn hän suoritti; hän itse. Sillä Nero oli vielä melkein\npoika. Agrippina nyt hallitsi. Mutta yleisö väitti, että Claudius,\ntämä karnevaalikuningas, kuolemansa jälkeen ei elänyt jumalana, vaan\nkurpitsina. Tätä Claudiuksen kurpitsiksi muuttumista esitettiin silloin\n\"Apokolokyntosis\" nimisessä satiirissa, jota meille kuitenkaan ei ole\nsäilynyt.\n\nAgrippina ja Nero! Oliko Messalinan tieltä raivaamisesta toivottu\nvoitto se, että Nero hallitsi? Se olisi ollut lohduton ajatus. Mutta\nei, siitä oli aivan toinen voitto. Se oli Senecan takaisin kutsuminen\nKorsikasta, mikä seurasi heti Messalinan kuoltua. Claudius itse lienee\nsen pannut vireille. Seneca, Korsikassa alakuloiseen toimettomuuteen\nvajonnut, oli nyt Neron kasvattajana ja vaikutusvaltaisena henkilönä\nhovissa: vuodesta 49. Hän sai Neron, tuon äkkipikaisen ja kuitenkin\nniin pelkurin nuorukaisen neljänä viitenä kasvatusvuonna niin\nvaltaansa, että, kun Nero oli tullut keisariksi, ei Nero eikä myöskään\nAgrippina, vaan hän, Seneca, on hallinnut maailmaa lähimmät seitsemän\nvuotta.\n\nViimeiset kauheat vuodet Caligulan ja Claudiuksen aikoina, joita Seneca\noli ollut mukana näkemässä, eivät kumminkaan olleet hyödyttömiä.\nSillä niiden vaikutusta oli, että terveellinen vastaisku seurasi.\nKeskelle ajan veristä itsekkäisyyttä Seneca huusi sanat: \"Kaikki kosto\non jumalatonta. Sopikaa keskenänne! Oppikaa anteeksiantamusta ja\npalvelkaa, toinen toistanne! Sillä me olemme olemassa rakastaaksemme\nemmekä vihataksemme.\" Juuri silloin hän kohotti herätyshuudon kaikille\nhyville aineksille ja perusti uuden roomalaisen siveysopin; mutta ennen\nkaikkea se pukeutui toimintaan, hän kun maailman hallitsemiseen nähden\nitse seurasi aatteellisempaa näkökohtaa: keskellä halpamaisuuksien\ntaistelua jalomman, epäitsekkään ihmisyyden nostamisyritys.\nIhanteelliset tai uskonnollismieliset ihmiset pysyttelivät silloin\nsyrjässä, hiljaisina maalla; Seneca kutsui heitä valtioelämään\nosaaottamaan. On mukavaa olla hyvä, mutta se ei ole ansio, jos\nvetäydytään pois valtiollisista kansalaisvelvollisuuksista.\n\nSenecan lyhyt hallitus toi uuden kultaisen aikakauden, Augustuksen\najan uudelleen elpymisen. Kaikki hengähtivät kuin vapautuneina;\nmyöskin runotaide, joka aina on aikakausien onnen mittapuu, runous,\njoka Tiberiuksen, Caligulan ja Claudiuksen aikoina oli ollut\nmykistyneenä, kuin suulle lyötynä, alkoi äkkiä jälleen vapaammasti\nhengittäen liikahdella. Paimenrunouden elvytti jälleen Calpurnius,\neepoksen Lucanus, satiirin Persius, horatiolaiset oodit Caesius\nBassus. Ainoastaan elegia, kaunis, mutta siveettömän kuumaverinen\nrakkausrunous, pysyi kuolleena eikä herännyt eloon. Mutta ennen kaikkea\nSeneca itse kirjoitti nyt, vallitsevassa asemassansa, arvokkaan sarjan\nuudistavaisia ohjelmakirjoituksia, jotka, kuten sanottu, asettivat\nRooman ja siis koko maailman siveellisen tason aivan toiseksi:\nyhteiskunnallisesta avusta, ruhtinaan armosta, rikkauden arvosta\nj.n.e., oikean ihmisyyden evankeliumeja, joka perustuu hurskauteen,\npuhtaaseen jumalan kunnioitukseen, tuhansissa käänteissä taistellen\nuuden totuuden puolesta, että ihmisen on palveltava kanssaihmisiänsä\neikä pidettävä itseänsä parempana kuin vähäisin, joka ihmiskasvoja\nkantaa. Tästä muodostui ihmisyyden velvollisuusoppi, jollaista Roomalla\nei tähän asti ollut, josta Rooma oli _hänelle_ kiitollisuuden velassa\nja joka nytkin vielä vaikuttaa, useimpain siitä tietämättä: Sinun pitää\nrakastaa lähimäistäsi niin kuin itseäsi.\n\nSeneca säilytti valta-asemansa, niin kauan kuin keisarillinen kaarti,\njota Burrus komensi, oli hänelle uskollinen. Kun Burrus kuoli, hänetkin\nsaavutti lopuksi väkivaltainen kohtalo, joka silloin tempasi pois\nkaikki parhaat, lieron varsinainen luonne pääsi puhkeamaan esille;\noikea \"Nero\" oli herännyt.\n\nNero oli ensin surmauttanut suojattoman Britannicuksen, sitten, vuonna\n59, Agrippinankin, levottoman, hallitsemaan tottuneen äidin. Äiti oli\njo kauan sitten luopunut kaikesta vaikutuksesta. Mutta Nero pelkäsi\nkumminkin häntä. Agrippinan loppu, sellaisena kuin Tacitus sen kertoo,\nvaikuttaa vieläkin tärisyttävämmin lukijaan kuin Messalinan loppu.\nSillä hänen kuolintapansa oli vielä hirmuisempi, ja oma poika oli\näitinsä teurastuttaja. Pojan kiitos \"parhaalle äidilleen\". Sitten\nSenecakin kärsi v. 65 kuoleman, tuskallisen marttyyrikuoleman, ja\npääkaupunki tyrmistyi inhosta, iletyksestä ja kauhusta ja heitti kaiken\nparempain aikojen toivon. Mutta Seneca tiesi paremmin: \"Minä ajan\njälkimaailman asioita\", hän sanoi; parempi aika ei ollut kuitenkaan\nkaukana, puhtaamman ihmisyyden aika.\n\n\n\n\nTITUS\n\n\nTapojen rappeutuminen Roomassa oli päässyt suureksi Sullan aikaa\nseuranneitten kansalaissotien vaikutuksesta, mutta syvimpänä syynä\nsiihen oli yksityisen itsekkäisyys, yksityisen, jolla on röyhkeyttä\nmihin tahansa ja joka väkivallalla ja viekkaudella tavoittelee ja\nanastaa itselleen kaiken. Veltostumisen aikakaudella, itämaisen\nylellisyyden päästessä valtaan, voimistui tämä itsekkäisyys yhä;\nse vain tavoitteli silloin alempia, halvempia päämääriä. Mässääjä\nLucullus tuhatkertaistui nyt ja Iulius Caesarilta ei jäänyt perinnöksi\nsankarillisuus, vaan aviorikkoisuus. Tätä vastaan nousi Seneca ja\nmuut stoalaisen opin kannattajat; julkisesti saarnattiin uutta\nsiveellisyyttä, johon Scipio nuorempi jo kerran oli pyrkinyt, vielä\nankarampaa ja maailmaa vierovampaa vain kuin silloin. Oliko tämä\nSenecan toiminta seurauksetonta? Ei toki, vaikka sen vaikutukset\nilmenivätkin hallitsevissa piireissä hitaasti, hitaasti, mutta\nvarmasti. Senecan esiintymisen jälkeinen Rooman historia osoittaa\nitse asiassa erittäin ilahduttavaa nousua siveellisessä suhteessa, ja\nmikään ei siinä määrin ansaitse mielenkiintoamme eikä mikään siinä\nmäärin tue uskoamme hyvän voimaan kuin sen jalostumisen havaitseminen,\nmikä yhteiskunnassa tapahtui vv. 60--160. Ennenkuin kristinusko pääsi\njuurtumaan, se oli tapahtunut. Me havaitsemme sen ensimäisen kerran\nkeisari Tituksessa. Suetonius asettaa otsakkeeksi tämän keisarin\nelämäkertaan sanat: \"Titus, ihmiskunnan rakkaus ja ilo\", aivankuin\nhän siten antaisi miehelle arvonimen. Historia onkin säilyttänyt sen\nTituksen kunnianimenä. Mutta sitä ennen sai maailma nähdä kaiken\nkauhistavan nousevan huippuunsa, siveettömyyden ryöppyävän yli\näyräittensä ja n.s. korkeampien luokkien tekevän täydellisen vararikon.\nNimi Nero riittää.\n\nNeljätoista vuotta (54--68) hallitsi Nero, hallitsi, vaan ei vallinnut.\nSenecan kukistuttua johti Neroa kaartinpäällikkö Tigellinus, sangen\nalhainen olento. Senecan kuoleman yhteydessä tapahtui joukkomestauksia,\njoiden aiheena oli Pison salaliiton paljastuminen, salaliiton,\njoka todellakin oli suunnattu nuorta itsevaltiasta vastaan. Omien\npaheittensa kiihoittamana kehittyy Nero sen jälkeen yhä enemmän\nluonnottomaan suuntaan; löyhäpäinen itsensä ihailu ja jumalointi on\nyhtenä ilmauksena siitä, ja samoin kuin Messalina luulee voivansa\nkaiken maailman tieten toteuttaa kaksoisavionsa, samoin Nero paljastaa\nkaikelle maailmalle luonnottomat himonsa: homoseksualisuus ympäröidään\njumalallisella sädeloistolla. Nero rupeaa vapautetulle orjalleen\nDoryphorokselle vaimoksi ja itse ottaa vaimokseen Sporus nimisen\npojan. Tietysti oli tämä selkärangaton ihminen myös esteetikko, jopa\nrunoilijakin; kauneudenhöperö puoli-nainen, joka diletantin tavoin,\nmutta kuumeenomaisesti ja ryhdittömästi innostuu kaikesta taiteesta. Ja\nyhteiskunta teki samoin. Rooma sairasti taidehulluutta. Kieltämätöntä\non, että maku hienostui ja rikastui tällöin koristeellisen taiteen,:\nesim. huoneen koristelun alalla: Rafaellon loggiat palautuvat\nNeron aikaisiin motiiveihin. Neroa itseään huvitti ennen kaikkea\nverraton loisto (kultaus ja jalohelmet) ja jättimäisyys taiteessa.\nJättiläiskuvapatsaille aletaan nyt käyttää jalustaa. Kaikesta tästä\njohtui, että suunnattomat summat rahaa joutui liikkeeseen, ja\npääkaupunki eli yllätyksestä toiseen.\n\nUrhoolliseksi osoittautui tuo heikko ihminen vain ohjatessaan\nkilpa-ajovaunuja sirkuksessa. Mutta tietysti olivat ajajat, joiden\nkanssa hän palkinnosta kiisti, kyllin viisaita pidättääkseen hevosiaan\nja antaakseen hänen periä voiton. Tappion vaara oli Nerolle olemattoman\npieni, mutta joukon riemunhuudot ja hohotukset huumasivat häntä, ja\nennenkaikkea huvitti häntä eläinten kiihottaminen ja kiduttaminen. Myös\nrakasti hän, kuten Caligula, talli-ilmaa ja kuskiseuraa; ylipäänsä\nhänellä oli porton halu alentaa itseänsä. Mitä suurempi hänen ja\nseuransa yhteiskunnallinen ero oli, sitä suurempaa antaumusta ja\nihailua hän löysi. V. 64 tämä jumalainen lurjus oli onnensa huipulla.\nSinä vuonna näet palaa Rooma, palaa kuusi päivää; ei, kaikkiaan\nyhdeksän päivää. Kaupunki jakaantui neljääntoista piiriin; vain neljä\npiiriä tulimeri jätti koskemattomiksi. Mikä kurjuus, mikä suunnaton,\nkaamea sekamelska, mitkä tuhkavuoret, mitkä laumat katottomia ja tulen\nturmelemia! Epätietoista on, onko Nero antanut valkean virittää, mutta\nkaikkien usko on, että hän tahallisesti on sitä vireillä pitänyt. Joka\ntapauksessa ryhdyttiin nyt uudesti rakentamaan kaupunkia, tehtiin kadut\nleveämmiksi, vuokrakasarmit ja liikepalatsit tilavammiksi, kaikki\nnäyttävämmäksi ja suurkaupunkimaisemmaksi. Rahvas syytti kristityitä,\nja Nero käytti sitä hyväkseen. Ensimäisen kerran mainitaan nyt, v.\n64, Rooman kristillinen seurakunta. Sitä vihattiin. Eivät lukuisat\njuutalaiset, vaan kristityt ne silloin olivat vainon esineenä.\nKristittyjen käytöksessä on täytynyt olla kuitenkin jotain ärsyttävää.\nMissä tänään seisoo Vatikaani ja Pietarin kirkko, siinä kävivät\nensimäiset kristityt marttyyrit kuolemaan: joukko uskovaisia, oletetut\nvalkeanvirittäjät, sidottiin yölliseen aikaan paaluihin ja poltettiin.\n\nMutta Nero oli myös laulaja. Tämä turvottunut ihminen paksuine\nvatsoineen ja hoikkine kinttuineen, joka, ohimennen sanoen, kaikista\nmässäyksistään aina selvisi terveenä, ei ollut suinkaan mikään\nihanneilmestys. Nyt, niin monen oikeusmurhan ja rajun irstailun\njälkeen, Nero tekee ensimäisenä oopperatenorina taiteilijavierailun\nKreikkaan. Kreikka oli näet siihen aikaan taiteentuntijain maa,\nmusiikin varsinainen kotimaa. Hänen äänensä muuten oli ohut ja\nsoinnuton. Ajatellapa vain: maailman keisari tulee laulamaan! Millainen\nhälinä pienissä kreikkalaisissa pesissä! Kaikissa mahdollisissa\nsyrjäseuduissa Nero hankki itselleen voitonnauhoja ja kunniaseppeleitä.\nMutta kun hän sitten voiton kruunaamana tenorina teki typerää\nriemukulkuista palaustaan Napoliin ja Roomaan (hän oli silloin kammattu\nnaisten tavoin: kantoi pitkää, kiharrettua, tummanpunaista[85] tukkaa)\npuhkesi provinssien sotajoukoissa kapina. Se tuli yhtäkkiä kuin\nukkosenjyrähdys. Kun pääkaupungin kaarti ei kapinoinut hamekeisaria\nvastaan, tekivät niin Ranskan, Espanjan, Afrikan legioonat. Ne repivät\nhallitsevan keisarin nimen sotamerkeistä. Vapahdus tuli ensimäisen\nkerran provinsseista käsin. Mutta kenestä nyt oli tuleva keisari,\nkenen valtaan oli joutuva sotajoukko ja pääkaupunki. Augustuksen suku\noli sammunut. Halki avaran maailman oli keisaria etsittävä, kaikista\noli itsestään selvää, että vain rotupuhdas, siniverinen roomalainen\naristokraatti oli siksi mahdollinen. Kolme keisaritarjokasta sai\njoukkojen hyväksymisen, Galba, Otho, Vitellius, mutta kaikki kolme\nosoittautuivat kelpaamattomiksi ja nerolaisen mädän tartuttamiksi. Niin\nolemme tulleet v:een 68, n.s. kolmen keisarin vuoteen.\n\nEtunenässä kulkivat Espanjan legioonat, jotka huusivat vanhan\nGalban keisariksi. Galballa ei ollut ollenkaan kannattajia Rheinin\nlegioonissa. Siitä huolimatta hän marssi heti Etelä-Ranskan läpi\nItaliaan, jossa senaatti viivyttelemättä oli hänet tunnustanut\nkeisariksi. Nero oli kuin pilvistä pudonnut: itse Tigellinus, kaartin\npäällikkö, kavalsi hänet. Hän syöksyi äkkiä teatteritaivaastaan\nsyvyyksiin, ei suorastaan epätoivon helvettiin. Kolme seuralaista\nmukanaan hän kertoman mukaan pakenee Roomasta ja nälkäisenä ja\njanoisena kätkeytyy johonkin huone pahaseen itsekseen huokaillen:\n\"Minunko, tällaisen taiteilijan, täytyy kuolla?\" Hän kuulee, että\nsenaatti on päättänyt ruoskituttaa hänet kuoliaaksi, ja sanoo\nseuralaisilleen: \"Mutta itkekää toki minua.\" Ratsumiehiä saapuu häntä\nvangitsemaan. Silloin hän viimeinkin lävistää kurkkunsa; mutta se ei\nhäneltä onnistu: hänen seuralaisensa Epaphroditoksen täytyy auttaa.\nHänen silmänsä pullistuivat kaameasti kuopistaan.\n\nMutta Sulpicius Galba asettui empimättä Rooman tyhjään\nkeisaripalatsiin, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan, vaikka se\nei lainkaan hänelle kuulunut. Nerolla ei ollut ketään perillistä.\nGalba otti myös ilman muuta nimen Caesar, jota siis silloin ensi kerta\nkäytetään arvonimenä, virannimityksenä. Galba oli jo aikansa elänyt,\nheikkotahtoinen vanha herra, 73 vuoden ikäinen, jota omatunnottomat\nnuoremmat ystävänsä, varsinkin hänen vapautettunsa ja suosikkinsa\nIkelos täydellisesti kuljettivat talutusnuorassaan; näitä ystäviä\nkutsuttiinkin Galban karhuntaluttajiksi tai pedagogeiksi. Koko mies oli\nyhtä ainoaa leinikuhmua: kädet ja jalat olivat halvautuneet. Kaikki\nhänen toimenpiteensä olivat yhtä järjettömiä, mutta haitallisimmin\nvaikutti hänen saituutensa. Kitsastelua ei Rooma sietänyt. Eräänä\npäivänä pretoriaanit huusivat Othon keisariksi, ja Roomassa on siis nyt\nkaksi caesaria.\n\nSalvius Otho oli aivan toisenluontoinen mies: väsähtänyt nuori\nelostelija, joka oli kuulunut Neron lähimpään seurapiiriin.\nVaikka Otholla onkin velkoja yli korvien, lupaa hän jokaiselle\npalkkasotilaalle kultavuoria. Keisarius tai vararikko, se oli hänen\ntunnussanansa. Kun vanha Galba kuulee, mitä on tapahtumassa, hän\nkantotuolissa kiiruhtaa Forumille ja saa heti surmansa. Samalla kuin\nGalba lyötiin kuoliaaksi myös nuori Piso, jonka Galba oli tehnyt\nottopojakseen ja määrännyt seuraajakseen. Pison persoonassa näemme\nensimäisen stoalaisten ylevän siveysopin kannattajan lähestyvän\nkeisari-istuinta. Onneksi nuori Titus oli silloin kaukana Roomasta.\nMuutoin olisi hänen helposti käynyt samoin, sillä monet luulivat Galban\ntekevän mieluummin hänet ottopojakseen.[86] Galban katkaistu pää\nkulki kädestä käteen; mutta se oli kalju pää, jota ei voinut hiuksiin\ntarttua. Eräs sotilas pisti peukalon Galban suuhun ja lähetti pään niin\nedelleen.\n\nOtho oli 36-vuotias, kalju kuten Galbakin, mutta kantoi erehdyttävän\nhyvin valmistettua peruukkia. Nuorelta näyttääkseen hän hankasi joka\npäivä kasvojaan kostutetulla leivällä: mies oli kauneudenhöperö kuten\nNerokin, elegantti ja tarmoton. Hänen hallituksensa kesti vain 95\npäivää. Sillävälin olivat valtakunnan parhaat rykmentit, Mainzissa\nja Weselissä, Rheinin varrella olevat gallialais-germaanialaiset\nlegioonat, ennenkaikkea germaanilaiset bataavit tehneet\nkeisarinvaalinsa ja valituksi tuli kolmas tarjokas, kolmas\nviheliäinen olento: Aulus Vitellius. Omituinen vaali! Germaanilaiset\nalapäällysmiehet ja sotilaat eivät vaalia tehdessään lainkaan\nvälittäneet henkilökohtaisista ansioista; he tarvitsivat vain komealta\nkajahtavan roomalaisen nimen sotahuudokseen; minkälainen se mies\noli, jonka puolesta he iskunsa iskivät, oli heille tällä erää täysin\nyhdentekevää. Vitellius oli aikoinaan esiintynyt Messalinan rakastajana\nja juoksennellut ympäri kaupunkia tämän tohvelia näytellen. Sitten\nhän oli imarrellut suurta Narkissosta, jonka kultaisen kuvapatsaan\nhän oli asettanut kotipyhättöönsä, ja sen jälkeen Neroa, eikä vain\nkilparadalla: hän oli myös Neron konserttiesitysten hurmaantunut\nkuulija. V. 68 Nero oli lähettänyt Vitelliuksen päälliköksi Weseliin\ntai Mainziin. Ylenmäärin velkaisena Vitellius saapuu sinne joulukuussa\n68. Hänen saamamiehensä eivät tahtoneet laskea häntä Roomasta, ja vain\ntyöllä ja tuskalla hän pääsi heidän kynsistään. Ihana jättiläishelmi,\näitinsä korvarengas, hänen täytyi jättää pantiksi. Jo tammikuussa 69\nRheinin legioonat huutavat hänet keisariksi. Hänen luonteensa oli\nhuoleton ja tuhlaavainen, hänen käytöstapansa, kuten elostelijalla\nusein, alentuvainen; se riitti.\n\nJa kohta kuultiin: Roomaan, keisarikaupunkiin! Vitellius Othoa vastaan.\nSe tiesi kansalaissotaa. Mikä kaamea sana! Tuntui kuin olisi se ollut\nkohtalon säätämä. Tasan sata vuotta oli näet kulunut viimeisestä\nroomalaisesta kansalaissodasta, jossa Marcus Antonius voitettiin.\nMikä surkea uusinta juuri sadan vuoden kuluttua. Kuinka toisenlaisia\nolivatkaan nyt vastustajat. Nukkeja sotilaittensa käsissä. Legioonat\nne nyt sotaa kävivät. Germaanit, bataavit tahtoivat mielellään\nkerran Rooman vallata. Cremonassa tapahtui ratkaisu. Vitellius jäi\nrauhallisesti Galliaan huolehtimaan hyvinvoinnistaan. Otho sitävastoin\nhätiköi kerrassaan. Hänellä oli espanjalais-gallialaisia joukkoja\nja niiden lisäksi Italiasta juuri värvättyjä rekryyttejä. Hän oli\npelaaja, joka asetti kaikki yhden kortin varaan. Kun Cremonan kahakat\nalkoivat saada hänelle epäsuotuisan käänteen, hän lopetti päivänsä koko\nmaailman ihmeeksi, ennen kuin edes ratkaiseva taistelu oli alkanutkaan.\nNäyttähän peli menetetyltä. Miksi siis yhä vielä taistella ja ihmisiä\nuhrata? Jonkinlaisella oikeutuksella on tuota irstailevaa Othoa tämän\nvuoksi ihannoitu. Ei kukaan muka ole kuollut niin suurenmoisesta kuin\nOtho: hän surmasi itsensä, jottei olisi aiheena toisten surmaan.\nSanotaan hänen kuolemansa todella vaikuttaneen niin valtavasti\nmiehistöön, että jotkut riistivät hengen itseltään hänen ruumisrovionsa\nääressä: todistus silloisen sotamiehisten ihmeellisen alttiista\nuskollisuudesta päälliköltään kohtaan.\n\nVasta kun Vitellius kuuli tästä ratkaisusta, tuo vetelys tuli\nhenkilökohtaisesti Italiaan; hänen matkansa oli kuin yhtämittaista,\nvitkaan edistyvää riemukulkua: kaikkialla köynnöksiä ja kukkia, mutta\nmyös multasieniä ja lihapiirakoita. Legioonainsa hän antaa ryöstää\nja rosvota kylät ja kaupungit; se oli häpeällistä menoa. Ylhäällä\nApenniineilla, Rooman edustalla, pantiin toimeen suuret bakkanaalit.\nSitten itse Rooma avaa porttinsa ja välkkyvin asein sotajoukko marssii\nkaupunkiin. Germaanilaiset joukot olivat saaneet tahtonsa täytäntöön\nja nyt seurasi juhla juhlan harteilla. Vitelliuksen veli otti hänet\nvastaan juhlapäivällisin; siinä tilaisuudessa syötiin 2000 herkkukalaa\nja 7000 lintua.[87] Italialaiselle maistuvat laululinnut vielä\ntänäänkin. Ja samalla kertaa kuulemme myös mainittavan Vitelliuksen\nkuuluisaa mieliruokaa, jota valmistettiin scaruksen maksasta -- scarus\non Välimeren kallisarvoisimpia kaloja --, fasaanin ja riikinkukon\naivoista, flamingon kielestä ja meriankeriaan maidista. Mutta\nVitelliuksen oli lakkaamatta nälkä eikä hän ollut ruokain valikoija:\nhän ryöstätti paistokset alttareilta ja noudatti keittiöistä höyryävän\nrasvaleivoksen, vaikka se olisikin ollut edelliseltä päivältä. Rinnan\nkaiken tämän juhlimisen tapahtui hirvittävä murhaaminen; kaikki\naikaisemmat velkojansa Vitellius ennen muita toimitti hengiltä. Mutta\ntämä murhanhaluinen veli Iloinen sai nauttia vain kahdeksan kuukautta\nahmattikeisariudestaan. Sillä jo liikahtelee Idässä nuori Titus ja\nhänen isänsä Flavius Vespasianus. Flaviussuvun tulevat keisarit.\n\nItämailla oli ennustettu, että Juudeasta oli tuleva maailman kuningas.\nNyt on kaikille selvä tämän ennustuksen tarkoitus. Vespasianus ja Titus\nolivat juuri silloin, v. 69. Juudanmaalla piirittämässä Jerusalemia.\nVespasianus on siis ennustettu henkilö. Kuitenkin on hän vain\nsivuhenkilö. Titukseen, hänen poikaansa, tähtää kaikkien katse.\n\nItse asiassa Syyrian legioonat ajattelivat: me voimme valita keisarin\nyhtä hyvin kuin Rheinin tai Espanjan legioonat. Niinpä ne panivatkin\nuuden tunnussanan liikkeelle. Licinius Mucianus oli siihen aikaan\nIdässä majailevan sotajoukon arvossapidetyin mies. Hänen rakkautensa\nTitukseen määräsi vaalin. Tunnussana kulki sitten nopeasti Bulgaariassa\n(Moesiassa) oleville sotajoukoille, niin, jopa Pannoniaankin, s.o.\nLänsi-Unkariin, Steiermarkiin, Slavoniaan. Ja jälleen alkaa taas\nsota, kuitenkin niin, että Vespasianus itse pysytteleiksen loitolla.\nAniharvat ylipäänsä tuntevat miehen, jonka puolesta he taistelevat.\nSotajoukko taistelee sokealla vimmalla vain uuden tunnuksen puolesta.\nUnkarista hyökkää alapäällikkö (legaatti) Antonius Primus seitsemän\nlegioonan etunenässä Italiaan, Cremonaan. Sotanäyttämö pysyy siis\nsamana, ja nyt on odotettavissa todella hirvittävä kamppaus, sillä\nVitelliuksen puolella on voittamaton germaanilais-bataavilainen\nsotajoukko. Itse sotamiehistössä, valtakunnan sotajoukon eri\nkansallisuuksissa, paloi kunnianhimoinen halu mitellä voimia toistensa\nkanssa. Mutta toisinpa kävi. Tuskin seisoivat joukot vastakkain, kun\nkavallus alkoi. Kukapa vakavasti olisi tahtonutkaan Vitelliuksen\nkaltaisen miehen puolesta taistella. Vitelliuksen upseerit,\nylipäällikkö Caecina etunenässä, menevät Vespasianuksen puolelle.\nVain jotta sodan raivotarta tyydytettäisiin, vain että annettaisiin\nbarbarisotajoukkojen nähdä verta ja saalista, jätettiin Cremona, joka\noli tehnyt vastarintaa, 40,000 miehen ryöstettäväksi kolmen päivän\naikana. Mutta maailman kohtalo oli taas kerran ratkaistu. Rauha ja\nvapahdus! Painostavasta mielialasta pääseminen tuntui yhtä ihanalta\nkuin Aktionin taistelun jälkeen sata vuotta aikaisemmin. Kohtalo oli\nratkaissut Vespasianuksen hyväksi. Hän oli kaikkien joukkojen herra.\n\nHuonosti käy vain keisari Vitelliuksen, joka yhä vielä oleilee\nRoomassa. Hän on valmis luopumaan vallasta kelpo eläkettä vastaan.\nMutta uhkamieliset germaanilaiset sotilaat, joita hänellä vielä on\nRoomassa, vaikka ei paljoa, pakoittavat hänet tekemään vastarintaa.\nHe pitävät oman keisarinsa puolta. Sattumalta on siihen aikaan\nVespasianuksen veli Sabinus kaupungin päällikkönä Roomassa. Tämä\nSabinus joutuu nyt pulaan. Hän vetäytyy uskollisinensa Capitoliumille;\nsilloin hyökkäävät sotilaat hänen kimppuunsa, valtaavat rynnäköllä\nCapitoliumin, surmaavat kaikki, polttavat kaiken, ja niin palaa myös\nikuisen kaupungin ylistetty kansallispyhättö, Rooman suurin ylpeys,\nIuppiterin temppeli. Sillä välin Vitellius seisoo turvassa talonsa\nkatolla ja katselee tärisyttävää tulipaloa. Cremonasta hyökkää\nsitten vihollisarmeija päin Roomaa. Nyt on Vitellius auttamattomasti\nhukassa. Ensin hän koettaa leipojineen ja keittäjineen paeta\nkaupungista; sitten hän piiloutuu Palatinuksella olevan keisaripalatsin\nportinvartijan huoneeseen. Sieltä soturit keksivät hänet, laahaavat\ntuon peloittavan lihavan miehen puolialastomana, nuora kaulassa yli\npyhän kadun ja Forumin, piinaavat ja pilkkaavat häntä (\"Tervehditty\nollos, keisarini!\"), tuhansin pikkupistoin hitaasti tappavat hänet ja\nviskaavat viimein Tiberiin. Hänen germaanilaiset sotilaansa sitävastoin\nvetäytyivät kaartin lujaan leiriin. He olisivat voineet antautua,\nmutta he eivät tahtoneet tehdä niin; sotilasvalalleen uskollisina\nhe sankarien tavoin kaatuivat viimeiseen mieheen. Pitkän aikaa\nVespasianuksen voitokkaat puoluelaiset nyt murhasivat ja rosvosivat\nhillittömästi. Rooman kaduilla virtasi veri. Nämä olivat vihdoinkin,\nvihdoinkin viimeiset kauhutyöt ensimäisen, Augustuksen jälkeisen,\npöyristyttävän kamalan keisarikauden kuluessa, keisarikauden, jota\nkestää Tiberiuksesta alkaen Vitelliukseen saakka.\n\nSyvällä Italian sisäosissa, eräässä Abruzzien alarinteillä olevassa\nhedelmällisessä vuoristolaaksossa sijaitsi pieni sabinilainen\nmaaseutukaupunki Reate (nyt. Rieti). Siellä Vespasianus syntyi ja\nsinne hän tunsi aina kuuluvansa: rahvaan mies, josta nyt tulee\nkeisari. Niin täytyi käydä. Rooman aristokratia oli Galbassa, Othossa,\nVitelliuksessa osoittanut kelpaamattomuutensa. Jos mieli tehdä\nkeisariksi joku syntyperäinen italialainen, eikä ulkomaalaista, voi\npelastus tulla vain terveistä alemmista kansankerroksista, maalta.\nItalian pikkukaupungeista. Nimenomaan kerrotaan meille, että Italian\nsyrjäseuduilla ja vuorilaaksoissa vallitsivat yhä vielä ikivanhat,\nkoruttomat ja kunnialliset tavat; mädättävä itämainen henki ei\nollut löytänyt tietä sinne. Vespasianuksen isoisä Flavius oli, niin\nkerrottiin, ollut päivätyöläisen poika; hän palveli alapäällysmiehenä\nPompeiuksen sotajoukossa. Vespasianuksen isä oli ollut tullimies. Mutta\ntärkeämpää on mainita Vespasianuksen äiti, joka oli kotoisin Nursiasta,\nsiitä sabinilaisesta seudusta, missä parhaat nauriit kasvoivat.\nNauriit olivat vanhastaan roomalaisten sankariruokaa. Vespasia kuului\nmyös oivalliseen pikkuporvarisukuun, mutta hän pyrki korkealle; hän\nkuuluu, samoinkuin Gracchusten äiti, kunnianhimoisiin äiteihin. Hänen\nvaikutuksestaan koettivat molemmat pojat luoda itselleen korkeamman\naseman: Sabinuksesta tuli kaupunginpäällikkö pääkaupunkiin ja\nVespasianus seurasi veljen esimerkkiä jonkinlaisella talonpoikaisella\nvitkallisuudella. Narkissos, Claudiuksen terävä ministeri, hänet keksi\nja lähetti Britanniaan, ja Vespasianus se pääasiassa Claudiuksen\nhallitessa valloittaa Etelä-Englannin Roomalle. Narkissoksen ystävänä\nhänen täytyi syvään nöyrtyä Agrippinan edessä. Nero raahasi hänet\nsitten seuralaisena mukaansa suurelle konserttimatkalleen Kreikkaan.\nMutta kun Vespasianus, aivan sananmukaisesti nukkui keisarillisten\naariain aikana, loukkaantui Nero niin syvästi, ettei siitä lähin\nedes vastannut Vespasianuksen tervehdykseen. Pian puhkesi Syyriassa\nvaarallinen juutalaiskapina. Sinne Nero lähetti Vespasianuksen\nylipäälliköksi, sillä hän ajatteli: syntyperältään niin alhainen mies\non minulle vaaraton, miten paljon mainetta hän niittäneekin. Mutta\nenteet tiesivät toista; vanhan ajan ihmiset antoivat nimittäin aina\ntaikauskoisen arvon enteille ja sellainen oli m.m. Vespasianuksen uni,\njonka mukaan häntä tulisi kohtaamaan mitä korkein onni, jos Nerolta\nvedettäisiin hammas. Varhain seuraavana aamuna tulee hänen luokseen\nNeron henkilääkäri ja näyttää hänelle hammasta, jonka hän todellakin\noli hallitsijalta ottanut.\n\nJuudanmaalle Vespasianus otti mukaansa poikansa Tituksen alapäälliköksi\neli legaatiksi, ja niin astuvat molemmat maailmanhistorian suurelle\nnäyttämölle. Isä ja poika, kas siinä huomioidentekijälle jyrkkä\nvastakohta: Vespasianus, 60-vuotinen, tanakkavartaloinen ja suorastaan\nplebeijimäisen terve mies, joka terveytensä hyväksi ei tehnyt\nmilloinkaan mitään (paitsi että hän piti, itseään karaistakseen, yhden\npäivän paaston kerran kuukaudessa). Myöskään hänen kasvonilmeensä\nei ollut vähääkään kuninkaallinen, vaan hän oli aina sen näköinen,\nkuin painaisi ja piinaisi häntä jokin, mistä hän ei mitenkään päässyt\nvapaaksi. Titus taas oli huomiota herättävän kaunis mies, erinomainen\njousenkäyttelijä ja ratsastaja, voimakas ja henkevä ihminen, jolla oli\ntaideaistia ja vapaa, miellyttävä käytös.\n\nSotaliikkeet Juudanmaalla olivat Neron kuoleman ja sitä seuranneitten\nvaltaistuinselkkausten vuoksi keskeytyneet pitkäksi aikaa. Keisariksi\ntultuaan Vespasianus jätti Tituksen Palestiinaan ja läksi miltei yksin\nEgyptiin. Siellä näet oli hänet ensin huudettu keisariksi. Mutta tuo\nneroton ja tuiki arkipäiväinen mies ei aluksi osannut käyttäytyä,\nvaan oli kömpelö kuin tyypillinen pikkukaupunkilainen. Tältä ajalta\nperiytyy muuan sangen huomattava tiedonanto. Vespasianukselle sanotaan:\n\"Jos sinä todella tahdot tuntea itsesi keisariksi, täytyy sinun tehdä\nihme. Sillä ken keisari on, hän on pyhä tai jumalallinen, ja ken pyhä\non, hän voi tehdä ihmeen. Tässä on pari sairasta. Pane kätesi heidän\npäällensä ja paranna heidät.\" Vespasianus epäröi ensin eikä luota\nitseensä. Sitten hän parantaa todellakin kokoontuneen kansan nähden\nensin sokean, sitten ramman, sokean sylkäisyllä, ramman koskettamalla\nhäntä kantapäällään. Siinä on pari ihmettä, jotka meille yhtä hyvin\ntodistetaan ja yhtä vahvalla uskolla kerrotaan kuin evankeliumin\nihmeet. Siten oli keisarin korkeampi luonto selvinnyt, rahvaalle\nainakin, joskaan hänelle itselleen ei.\n\nSitten matkasi Vespasianus Roomaan ja Tituksen täytyi yksin\nvalloittaa Jerusalem. Alkaen v:sta 66, jopa 44, oli Caesareassa ja\nmuissa sikäläisissä kaupungeissa ollut alituista riitaa ja tappelua\njuutalaisten ja toisuskoisten välillä. Jerusalemin harvalukuisen\nroomalaisen varusväen kimppuun olivat uskonkiihkoiset juutalaiset\nsalakavalasti karanneet. Rooman täytyi vihdoin ryhtyä asiaan\nrautakourin.\n\nVaikka Palestiina oli kuulunut jo sangen kauan Rooman valtaan\nja vaikka ylhäiset farisealaiset, nuo vanhoilliset orthodoksit,\nolivat rauhallisesti mukautuneet tähän asiaintilaan, säilytti kansa\nsisimmässään aina ylpeytensä ja profeettain ruokkiman uskon, että\nhe, juutalaiset, kansallisjumalineen kerran tulisivat hallitsemaan\nkaikkia kansoja. Katkera kiihtymys oli nyt kohonnut polttavaksi\nkuumeeksi ja kallionlujaksi uskoksi, että Jumala vallan varmasti tekee\nsuuren ihmeen, jos vain oikeata intoa osoitetaan. Niin syntyi maahan\nzeloottien eli \"puukkomiesten\" puolue (niin heitä nimitettiin), joka\nsai pääkaupungin ja maaseudun kauhun valtaan pistämällä hengiltä\njokaisen roomalaisen ja roomalaismielisen. Vespasianus oli aluksi\nhitaasti miehittänyt Galilean ja Samarian. Genetsaret-järven rannoilla,\njopa laivoissa itse järvelläkin, oli tapahtunut taisteluita. Taborin\nvuori vallattiin viekkaudella. Erästä toista linnoitusta, Jotápataa,\noli täytynyt pitkäksi aikaa jäädä piirittämään; vihdoin hyökkäsi\nkerran Titus ensimäisenä linnan muurille. Mutta itseään Jerusalemia\npidettiin miltei mahdottomana valloittaa; kaupunki oli vanhan maailman\nvahvimmin varustettuja. Se jakaantui neljään osaan, joita rotkot\neroittivat toisistaan: yläkaupunki ja alakaupunki, Temppelivuori\nja Antonian linna. Valtavat muurit, murtaa mahdottomat, jotka\ntekivät pilkkaa kaikista roomalaisten muurinsärkijöistä, kohosivat\npystysuorilta vuorenjyrkänteiltä kaikkialla, paitsi pohjoispuolella.\nHyvin ymmärrettävää on siis, että Titukselta meni piiritykseen v.\n70 j.Kr. täydet viisi kuukautta. Saksalaiset tarvitsivat Pariisin\nvalloittamiseen v. 1870 täsmälleen yhtä pitkän ajan. Sulkuja,\nsaartomuureja, piiritystorneja piti rakentaa, jos mieli päästä käsiksi\nmuureilla oleviin rintavarustuksiin. Mutta miksi on Jerusalemin häviö\nvanhan ajan historian kaameimpia tapahtumia? Juutalaiset itse sen\novat sellaiseksi tehneet. Hirvittävä oli nälänhätä, hirvittävämpi\nvielä juutalaisten uskonkiihko. Kaupungissa oli kolme puoluetta.\nPuukkomies Johanneksen zeloottipuolue, joukkueen johtaja Simonin\npuolue ja vielä kolmas puolue raatelivat sokeassa kiihkossaan toisiaan\nmitä julmimmin ja hillittömimmin, vihollisen piirittäessä kaupunkia.\nJokainen punoi vastustajan täydellistä tuhoumista: myös vaimojen ja\nlasten surmaa. Titus seurasi sivusta ja valtasi ensin Antonian linnan.\nSitten hän tarjosi aselepoa, joka hyljättiin. Sitten hän valloitti,\nsytyttämällä tulipalon, Temppelivuoren, vihdoin yläkaupungin.\nMyös mainehikas Salomon temppeli tuhoutui silloin ikiajoiksi.\nTodennäköistä on, että Titus tahallaan hävitti tämän hajaantuneen\njuutalaiskansan keskuspyhätön, samoin kuin hän hävitti kaupungin ja\nmuutti sen pelloksi. Koskaan enää ei sinne pitänyt kokonaisen kansan\nkokoontuman. Juutalaiskapinat, jotka keisari Traianuksen aikana\npuhkesivat, osoittivat, että hän oli oikeassa. Mutta samalla muisti\nTitus varmaankin Iuppiterin temppeliä Capitoliumilla, roomalaisvallan\nkeskuspyhättöä, jonka tulipalo aivan samoin oli tuhonnut vuotta\naikaisemmin. Vankeja kohteli Titus kapinoitsijoina; hän surmautti\nheidät, Johanneksenkin, joka samoinkuin joukkueen johtaja Simon oli\npiiloutunut kloaakkeihin. Simon Gioran poika säästettiin sitävastoin\ntriumfikulkueeseen Roomaan. Tästälähin eivät juutalaiset enää saaneet\nmaksaa temppeliveroa yhdellekään temppelilleen, vaan heidän täytyi\nsuorittaa vastaava, maksu Rooman keisarille. Ei mikään kansa ollut\nRooman kärsivällisyyttä niin kauan koetellut kuin juutalaiset; ei\nmitään kansaa ole liioin sen poliittista kunniaa loukkaavammin\nrangaistu.\n\nMyös mieskohtaisesti Titus kunnostautui tässä vaivalloisessa sodassa:\nhän ampui kerran seitsemällä nuolella kertaakaan erehtymättä seitsemän\nvihollista perätysten alas muurilta. Mutta häneen itseensäkin sattui\nnuoli, vaikka toisenlainen: hän rakastui erääseen juutalaiseen naiseen.\nTitus oli Juudean, Juudea taas Tituksen valloittanut. Se nainen oli\nBerenike, pikkuruhtinaan, erään lähiseudun monista, tytär, noin\nkolmetoista vuotta vanhempi kuin Titus, mutta otaksuttavasti kaunis ja\nlumoava, ja joka tapauksessa halukas ja kyvykäs tekemään valloituksia.\nHän tuli paasheineen ja kastraatteineen Jerusalemin edustalla olevaan\nroomalaisleiriin ja ympäröi Tituksen kaikella itämaisella, aisteja\nlumoavalla loistolla. Hänen suunnitelmansa on läpinäkyvä: hän tahtoi\ntulla Rooman keisarinnaksi, toiseksi Kleopatraksi. Titukseen näyttää\nBerenike todella tehneen syvän vaikutuksen. Mutta loppujen lopuksi\nTitus kuitenkin matkusti Roomaan ilman häntä.\n\nTitus oli saanut yhtä yksinkertaisen kasvatuksen kuin isänsä; hän oli\nkasvanut, sanoisiko, pikkueläjien parissa; hänen köyhää synnyinkotiaan\nnäytettiin myöhemmin nähtävyytenä. Mutta koska hän oli sorea, älykäs\nja monipuolisen lahjakas lapsi, otti keisari Claudius hänet hoviinsa\nja teki hänestä leikkitoverin hennolle Britannicus prinssille. Siten\nTitus joutui jo varhain hengittämään hovi-ilmaa, siten hän on kohdannut\nNeron ja Agrippinan ja siten hän on ennen kaikkea kohdannut Senecan. On\nvälttämätöntä, jopa itsestään selvää, että hän hovissa tapasi Senecan,\nja se on hänen ymmärtämiselleen tavattoman tärkeätä. Kun Britannicus\nv. 55 myrkytettiin, istui hänen leikkitoverinsa, 14-vuotias Titus\nsamassa pöydässä hänen vieressään ja maisteli samasta pikarista,\njossa myrkkyjuoma oli. Titus on myöhemmin pystyttänyt kuvapatsaita\nlapsuusaikansa ystävälle ja vaalinut hellästi hänen muistoaan.\n\nMutta siten on ymmärrettävissä, että Titus taisi hovitavat paljoa\nparemmin kuin isänsä. Hän oli hovissa ollessaan oppinut m.m. soittamaan\nja säesti itseään laulaessaan, mutta vain kotipiirissä. Vespasianus\nteki heti v. 70 poikansa hallitsijatoverikseen, epäilemättä todistus\nhorjumattomasta luottamuksesta, mutta siihen hänet pakoitti armeija,\njoka jumaloi Titusta; olivathan sotilaat epäröineet, huutaako Titus\nkeisariksi eikä hänen isäänsä. Titus kirjoitti siis nyt kirjeitä,\njulkaisi ediktejä, piti senaatissa puheita isänsä sijasta jakaen hänen\nkanssaan miltei kaikki velvollisuudet. Mutta ennen kaikkea hän oli\nvaltakunnan suojelija ja varjelija (_tutor_), s.o. hän otti käsiinsä\nkaupungissa olevan kaartin komennon; ja vaaralliset pretoriaanit olivat\nsenjälkeen vaarattomat. Sitten ryhtyivät hallitsijat lujin ottein\nuudistamaan valtakunnan hallintoa, ja heidän onnistui todellakin\nluoda järjestystä ja varmuutta kaikkien olosuhteiden (sotalaitoksen,\nraha-asiain, rakennustoimen) hirvittävään sekasortoisuuteen. Se oli\netupäässä isän työtä. Erityisesti haluan mainita, että he koettivat\nsaada tuoretta verta kuihtuvaan aristokratiaan: he pistivät joukon\nihmisiä pikkukaupungeista, jopa provinsseistakin, Rooman korkeaan\nsenaattiin. He tahtoivat saada miehiä samaa tekoa kuin he itse. Ja\nvihdoin he rakensivat Forumille arvokkaimman muistomerkin, mitä\najatella saattaa, rauhantemppelin. Sillä viimeinkin oli taas rauha\nvaltakunnassa ja rauha ihmisten sydämissä.\n\nIsä oli oikea originaali; vanhanaikuinen ja koruton, ja sellaisena\nhän pysyi. Hänen kesähuvinaan oli aina vain matka isältä peritylle\npienelle maatilalle Reaten lähettyville. Kaikissa juhlatiloissa hän\njoi pienestä hopeapikarista, jonka oli saanut mummoltaan Tertullalta,\naliupseerineukolta. Saappaat iäkäs majesteetti veti aina itse\njalkaansa. Mutta tuo vanha ukon känttyrä oli myös kitsas ja saita,\nmestari kokoamaan rahaa. Eräs talonpoika sanoi hänestä: \"Kettu on aina\nkettu, vaikka se kuinka monesti karvaansa vaihtaisi.\" Mutta Vespasianus\nei säästänyt itselleen, vaan valtiolle. Oli tukittava n. 40 miljaardin\nvaltiovelka, ja siihen eivät Jerusalemista saadut aarteet riittäneet.\nSiksi hän esim. antoi -- jos on totta, mitä hänestä kerrotaan --\nprovinssien virkamiesten aikaisesti rikastua, imeä itsensä täyteen\nkuin sienet; sitten hän alkoi oikeudenkäynnin heitä vastaan ja puristi\nheidät tyhjiin kuten sienet. Mistä veroista, joita hän sääsi ja jotka\nolivat voimassa vielä Domitianuksen aikana, kärsi Italia todellakin\ntuntuvasti, ja Nerva ja Traianus saivat tehdä voitavansa auttaakseen\nmaan jälleen jaloilleen. Erityisen kuuluisa on vero, jonka Vespasianus\nmääräsi maksettavaksi lääketieteellisiin ja teknillisiin tarkoituksiin\nkäytetystä ihmisvirtsasta.[88] Titus moitti häntä siitä. Kun ensimäinen\nveronkanto on tapahtunut, pitää Vespasianus rahoja poikansa nenän alla\nja sanoo itseensä tyytyväisenä: \"No, haiseeko, häh?\" Ylipäänsä hän oli\naina valmis laskettelemaan mautonta pilaa. Koko keisaripalvonta tuntui\nhänestä oikeastaan sangen typerältä, ja kun hän huomaa, että hänen\nkuolinhetkensä on lyönyt, hän pilkalla sanoo: \"Jahah, luulenpa, että\nminusta nyt tulee jumala.\" Mutta sitten hän nousee seisomaan sanoen:\n\"Imperaattorin täytyy kuolla pystyssä päin!\"\n\nMutta se, joka koko hallitukselle antoi eloa, vauhtia ja loistoa, se\noli epäilemättä hänen poikansa Titus. Tituksella oli myös erittäin\navoin mieli rikkaudelle ja taiteelle. Jokainen arkeologi muistanee\ntässä yhteydessä, että Laokoon, nuoremman kreikkalaisen plastiikan\nhuippusaavutus, seisoi Tituksen palatsissa. Siellä Plinius näki\nLaokoonin. Titus ei lainkaan ollut mikään enkeli; ulottuvathan\nhänen juurensa Neron aikaan. Nuorena miehenä hän oli taipuvainen\nväkivaltaisuuksiin ja voi vielä hallitsijanakin menetellä sangen\njulmasti. Että hän Jerusalemin valloitettuaan antoi monien juutalaisten\nsotavankien saada surmansa Caesarean miekkailijaleikeissä, oli täysin\nperinnäistavan mukaista, josta hän liioin ei ollut vapaa. Roomassa\nmestautti hän heti aluksi valtiolle uhkaavan vaarallisia aineksia,\nja kaikki kurjat urkkijat, joita Nero oli pitänyt palveluksessaan,\nhän pieksätti ja karkoitti maasta. Samoin hän kaartin päällikkönä\notti niskoilleen kaikki voimatoimenpiteet, joita tarvittiin isän\nhallituksen turvaamiseksi, ja sai siitä palkaksi ylhäisön vihan.\nMyös eli hän aluksi reimasti, jokseenkin samaan barokki-tyyliin kuin\nedelliset valtiaat. Syynä siihen oli, että Berenike tuli Roomaan.\nBerenike ahdisteli häntä, ja Titus rakasti ilmeisesti tätä naista.\nKoko seurueensa: kauniita poikia, kastraatteja, tanssijoita, Berenike\nraahasi mukanaan Roomaan. Mutta ystävät varoittivat Titusta ja hän\nvoitti itsensä; se ei ollut vähäinen teko, hänen valta-asemassaan. Hän\nlähetti naisen luotaan ja myös tämän valtavasta palveluskoneistosta\nhän totuttautui vapaaksi. Siten vältti Rooma juutalaisen keisarinnan.\nRoomalle oli etua siitä, ettei keisarinnaa ollut olemassa. Vanhastaan\ntiedettiin, mitä pahaa Messalinat ja Agrippinat saattavat tehdä. Titus\noli jo varhain ottanut eron vaimostaan Marciasta ja eli naimattomana\nainoan tyttärensä, pikku Lilian kanssa; myös vanha Vespasianus osasi,\nleskeksi tultuaan, toimeutua ilman keisarinnaa.\n\nOnko minun nyt ryhdyttävä luettelemaan Tituksen hyveitä? Meillä on\nikävä kyllä vain niukka kuvaus, mutta sen perustalla ympäröi Tituksen\nmuistoa jalouden ja totisen ihmisyyden kunniakehä, eikä meillä ole\nvähintäkään syytä sitä epäillä. Me saamme kuulla, että hän kokosi\nhoviinsa ystävikseen ja neuvonantajikseen vain kelvollisia miehiä,\nettä hän ei huolinut niitä rahalahjoja, mitä tavallisesti keisareille\nannettiin, että hän ei milloinkaan koskenut yhdenkään kansalaisen\nomaisuuteen, että hän kohteli kaikkia lempeästi (ollen, onnellista\nkyllä, siinä suhteessa isänsä kaltainen) ja että hän teki hyvää, missä\nvain voi, ja lausui eräästä päivästä, jona ei kellekään ollut yhtään\nhyvää työtä tehnyt, tuon kuuluisan arvostelun: \"Ystävät, päivä on\nhukkaan mennyt\"; ennen kaikkea, että hän kammosi ihmisteurastusta,\nei surmannut ketään, ja että hänellä oli puhtaat, viattomat kädet,\nkuten oikealla ylipapilla tai Jumalan käskynhaltijalla. Sillä ei edes\nsilloin, kun oli kovasti suuttunut, Titus tahtonut kostaa.\n\nKuka voi sellaista kuullessaan olla huomaamatta, että kaikki tuo on\nvain Senecan oppien tunnontarkkaa toteuttamista. Senecan kirjoitukset\nhyväntekeväisyydestä, hänen innostuksensa ylistäessään ihmisrakkautta\nja tuomitessaan kostoa (_de ira, de dementia_): Tituksessa näemme\nkouraantuntuvasti niiden välittömän vaikutuksen. Hän on se\nihannekeisari, jota Seneca hahmoitteli; Seneca on Tituksen taltuttanut,\nepäonnistuttuaan Neroon nähden. On hyvä, että voimme todistaa, että\nTituksen todella on täytynyt tuntea Seneca myös henkilökohtaisesti.[89]\n\nKaksi ylhäistä, kunnianhimoista miestä oli suunnitellut Tituksen\nmurhaamista. Titus kutsutti nuo vaaralliset henkilöt luokseen,\nei tehnyt heille mitään, moitti vain heidän järjettömyyttään:\n\"Tehkää julkisesti valitus hallitustamme vastaan; sen mikä siinä on\nepäonnistunutta, tahdomme muuttaa.\" Sitten hän kutsui heidät aterialle\nja amfiteatterin miekkailijaleikeissä, istuessaan, aivan turvattomana\nkatsojain joukossa, hän empimättä sallii salaliittolaisten istuutua\naivan lähelle itseään, niin, vieläpä lähettää noutamaan kaksi\nmiekkailijasapelia ja antaa ne heille: \"Koettakaa, olkaa hyvä, ovatko\nne teräviä.\" Tämä luottamus teki heidät täydellisesti aseettomiksi.\n\nYksinään, ilman isäänsä, hallitsi Titus vain vähän yli kaksi vuotta,\nvv. 79--81. Mutta juuri silloin keräytyi onnettomuus onnettomuuden\nharteille: ensin Pompeiin ja Herculanumin häviö ja tavaton Vesuviuksen\npurkaus v. 79; sitten pääkaupungissa kolmipäiväinen tulipalo, joka\nvielä kerran tuhosi Capitoliumin sekä myös Agrippan ylistetyn\nPantheonin; vihdoin sairauksia ja rutto. Titus teki tarmolla kaiken,\nmitä hallitus sellaisessa hädässä auttaakseen voi tehdä. Hän itse piti\nhuolta siitä, että rahvaan keskuuteen levisi tieto parannuskeinoista,\nalkoi laajassa mittakaavassa palaneitten valtiorakennusten uudesti\nrakentamisen ja asetti toimikunnan, jonka oli pidettävä huolta niistä\nkodittomista raukoista, mitkä tuhoutuneitten kauniiden kaupunkien\nasukkaista olivat eloon jääneet, joka sitäpaitsi valvoi kaivaustyötä,\nminkä avulla tuhkakasoista kaikki arvotavara pelastettiin, ja jonka\noli johdettava kaupunkien jälleenrakentamistyötä, mikäli se näytti\nmahdolliselta. Niin, viipyipä Titus itse kauan aikaa Campaniassa,\nonnettomuuspaikan lähistöllä.\n\nVespasianus oli aikoinaan nuorena miehenä, keisari Claudiuksen\nhallitessa valloittanut Etelä-Englannin Roomalle. V. 78 hän ja\nTitus ryhtyivät jatkamaan Englannissa tehtyjä valloituksia, sillä\nhe tahtoivat esiintyä myös valtakunnan laajentajina. Mutta Tituksen\nitsensä oli välttämätöntä olla pääkaupungissa. Siksi hän soi kateudetta\nja epäluuloitta nuoren, eteenpäin pyrkivän sotapäällikön Agricolan\nsaada kunnian käydä tätä uutta ja ratkaisevaa Britannian sotaa. Vasta\nsilloin todettiin, että Englanti ei ollut mannermaa, vaan saari.\n\nSellainen oli Titus. Mutta hyvällä ei nähtävästi ollut pysyväistä sijaa\nmaanpäällä. Jo neljäntenäkymmenentenä ikävuotenaan hän kuoli. Hän oli\naamupäivällä ollut läsnä näytännöissä,[90] joita hän niin rakasti; se\ntapahtui syyskuun alussa v. 80; silloin hän saa yleisön joukossa ollen\nitkukouristuksen, hermokohtauksen. Hän tahtoo heti maalle, lähellä\nBeatea olevalle sabinilaiselle perhetilalle. Sinne on useamman päivän\nmatka. Jo ensimäisessä yöpaikassa ankara kuume puistattaa häntä. Kun\nhäntä sitten kuljetetaan edelleen kantotuolissa, hän vetää surullisena\nuutimet syrjään nähdäkseen avotaivaan ja virkkaa valittaen: \"Minun\ntäytyy jo kuolla, ja kuitenkaan en ole sitä ansainnut. En mitään ole\ntehnyt, jota minun katua pitäisi.\" Eikö mitään! Hiljaa hän lisäsi:\n\"Yhtä lukuunottamatta.\" Ei kukaan ole selvittänyt, mitä hän tällä\npoikkeuksella tarkoitti.\n\nMutta lausunto sinänsä on tavattoman kuvaava ja aito antiikkinen, aito\nantiikkinen iloisessa uskossaan omaan hyveeseen. Vasta kristinusko\non tuonut synnintunnon, tietoisuuden kaiken syntisyydestä, Lännen\nkansoille, jotka luonnollisuudessaan eivät sellaisesta aikaisemmin\nmitään tietäneet.\n\nMaansurua sellaista kuin silloin ei Rooma vielä ollut kokenut, sillä\njokainen, niin kerrotaan, suri Titusta kuin veriheimolaista. Jo\nennenkuin konsuli saattoi kutsua senaattorit koolle, kiiruhtivat\nkaikki senaatinsaliin, ja kun sen ovet vielä olivat suljetut, alkoivat\nhe kadulla ja palatsin edustalla puhua Tituksen elämästä ja Rooman\nkiitollisuudesta, sitä äänekkäämmin ja rehellisemmin, kun Titus itse ei\nenää ollut kuulemassa.\n\nSen, joka nykyään etsii Roomasta muistomerkkiä Tituksesta, ei tarvitse\nkauan hakea. Seisoohan Velialla, Forumin varrella Tituksen-kaari\nniin vaatimattoman ylväänä ja kauniina; ja aivan lähellä sitä\nsuurenmoisin antiikkiraunio, mitä Roomassa ylipäänsä on, Colosseum,\nFlaviusten amfiteatteri. Tämä rakennus ei totta kyllä ollut\njalostunutta ihmisyyttä todistava teko, vaan jattiläismyönnytys\nrahvaan intohimoille. Nero oli samalle paikalle perustanut satumaisen\nlaajaksi suunnitellun n.s. kultaisen palatsinsa, mutta jättänyt sen\nkeskeneräiseksi. Koko nerolainen komeus revittiin nyt pois, ja sille\nkohdalle puutarhaa, mihin Nero oli asettanut suuren keinotekoisen\nlammikon, rakennettiin amfiteatteri, suurin ja jykevin huvitteluhuone,\nmitä millekään kaupungille milloinkaan on lahjoitettu. Vespasianuksen\nnimissä alettiin rakennustyö, jota jo keisari Augustus aikoinaan\noli ajatellut. Mutta vain Tituksen tuhlailuhalu, tai sanokaamme:\nTituksen suurpiirteinen ja loistoa rakastava henki, on voinut luoda\nsuunnitelman. Hän on myös saman Neron palatsin osista rakennuttanut\nTituksen-therminsä, mitkä varmaan olivat aikansa kauneimpia yleisiä\nkylpylaitoksia ja missä Titus itse suopeasti kylpi yhdessä alamaistensa\nkanssa.\n\nTiedämme Tituksen rakastaneen amfiteatterin kiihoittavia huveja;\nse oli luonnossa hänellä, kuten jokaisella oikealla roomalaisella.\nHän oli säilyttänyt naivin elämänilon. Siitä johtui myös hänen\nrakkautensa nuoreen taituritaitavaan Melankomas nyrkkeilijään,\njoka jo varhain kuoli ja jota ajan paras puhuja Dio \"kultasuu\"\nylisti,[91] otaksuttavasti nuoren keisarin kehoituksesta. Niistä\nsatapäiväisistä eläintaisteluista taas, joilla Titus vihki Colosseumin\ntoimeensa, on meillä seikkaperäisiä kuvauksia: nainen surmaamassa\nleijonaa, sarvikuono taistelemassa villihärän tai karhun kanssa,\nleijona, jonka tiikeri on repinyt, alku- ja biisonihärkiä. Mutta\nmyös esiintyy rikollisia, jotka haaveellisissa pukimissa käyvät\nkuolemaan, ja lopuksi: koko areena muuttuu järveksi, jolla nereidit\ntaikavalaistuksessa esittävät ihmeellisiä uimabaletteja.\n\nRakennus seisoo vielä tänäänkin, muistuttaen pyöreätä, onttoa\nvuorenhuippua, jonka pituusläpimitta on 600 jalkaa: jättiläispikari,\njoka on mennyt pirstaleiksi ja joka kerran on kuohunut enemmän kuin\n40,000 kuumaverisen, kiihkeäkatseisen ihmisen intohimoa, riemua ja\nraivoa. Ken nykyään ilman opasta seisoo yksin Colosseumissa, hän\nsulkekoon silmänsä, ja varmaan hän luulee kuulevansa kaukaisten aikojen\ntakaa nereidien laulua, villikissojen mourunaa ja sähinää, taistelijain\nvoihkinaa. Mutta ei! Hoviaitio on tyhjä. Keisari on poissa, hän, joka\nkaiken tämän on luonut. Rahvaan remu ja rähinä hiljenee tyystin. Rooman\nkoko kansa, juhlakoruissa ja surun mustassa puvussa, virkkaa valittaen:\nMe emme sure häntä, me suremme itseämme. Hän oli meidän ilomme. Hän ei\nmenettänyt mitään, menettäneet olemme me yksin.\n\n\n\n\nTRAIANUS\n\n\nKansan lempeässä kohtelemisessa on Tituksen varsinainen seuraaja ollut\nkeisari Traianus, joka hallitsi vv. 98--117. Mutta samalla Traianus\noli myös sotijaruhtinas, Rooman keisareista ensimäinen todella suuri\nsodankävijä ja voittaja Pompeiuksen tapaan ja valtakunnan laajentaja,\nsekä sen lisäksi \"miesten paras\", niinkuin vakuuttavat kaikki, jotka\nhänet ovat tunteneet. Hänen hallitessaan Rooman valtakunta saavutti\npariksi vuodeksi suurimman laajuutensa. Se on Rooman historian\nhuippukohta.\n\nMutta Traianus ei seurannut välittömästi Titusta. Ensin Vespasianus\nja Titus saivat seuraajakseen vielä yhden Flaviuksen, miehen omaa\nsukuansa. Se oli seuraaja, joka vielä kerran todisti turmiolliseksi\nyksinvallan periytyväisyyden periaatteen. Titusta seurasi v. 81\nviideksitoista vuodeksi hänen nuorempi veljensä _Domitianus_.\n\nDomitianus oli aina ollut pahansuopa ja kateellinen vanhempaa veljeänsä\nkohtaan. Isänsä kuoltua hän vaati päästä Tituksen hallitsijatoveriksi\nja tavoitteli Tituksen henkeä. Nyt hän, kolmas Flavius, otti käsiinsä\nhallituskoneiston, joka oli luotu koko valtakunnan tarpeita silmällä\npitäen ja jonka toiminnasta Domitianuksenkin hallitessa provinssit\nhyötyivät. Ennen kaikkea hän on, suojatakseen Roomalle kuuluvia\nhedelmällisiä Rheinin seutuja, myös Ranskaa, vapailta germaaneilta,\nryhtynyt rakentamaan n.s. limestä, rajavarustusta, johon nykyinen\nmuinaistutkimus kiinnittää seikkaperäistä huomiota. Rajavarustus --\npirunmuuri, pakanakaivanto ja mitä nimiä se kansan suusta lieneekään\nsaanut -- on yhtäjaksoinen jono valleja ja kaivantoja tai muureja ja\nkaivantoja, joita usein vielä on lujitettu paalutuksilla; aina puolen\ntunnin matkan päässä on vahtitorni, pitempien välimatkojen päässä taas\nlinnakkeita. Sellainen oli rajavarustus, joka kulki Bonnista etelään\nläpi Taunuksen, Wetteraun, ja joka lisäksi sulki piiriinsä Badenista,\nSchwabin- ja Frankinmaasta suuria osia. Domitianuksen hallitessa on\ntätä rajavarustusta Mainin ja Taunuksen seuduissa ryhdytty rakentamaan\nkoko valtavuudessaan.\n\nRooman keisarin tehtäviin kuului lähteä itse henkilökohtaisesti\nsotaretkelle; olihan hän _imperator_ ja täytyihän hänen toimia tämän\narvonimensä mukaisesti. Nero oli laiminlyönyt tehdä niin, legioonat\nhalveksivat häntä siksi ja kukistivat hänet. Siitä saa selityksensä,\nettä Domitianus, vaikka pohjaltaan kaikkea muuta kuin sotilas, teki\nvalloitusretken khattilaisia, Hesseniä, vastaan saavuttaen joltistakin\nmenestystä: hän voitti khattilaisilta todellakin pienen alueen.\nMutta tämä ei tapahtunut ratkaisevien taisteluiden perustalla,\nvaan siten että Taunuksessa olevaa limestä pitkitettiin, kunnes se\nvähitellen tunki khattilaiset taaemmaksi. Limes merkitsi Rooman\nsotahistoriassa käännettä: se oli osoitteena siitä, että Rooma asettui\npuolustuskannalle saksalaisiin nähden.\n\nVarsin suuri ei Domitianuksen menestys myöskään ollut hänen\ntaistellessaan vaarallista daakialaiskansaa vastaan, joka asui Tonavan\nalajuoksun varrella, eikä liioin markomanneja vastaan. Huolimatta\nsuurista häviöistä, joita Domitianus oli kärsinyt, hän vietti Roomassa\nupean triumfin, ikäänkuin olisi suurenmoisesti voittanut, ja täytti\npääkaupungin katukaarilla ja hopeasta ja kullasta valmistetuilla\nomilla kuvapatsaillaan, maineen ja komeilunhaluinen kun oli.\nHallitsijan täytyi ennen kaikkea rakennuttaa. Niinpä Domitianus on\nuudestaan rakennuttanut Tituksen aikana palaneen Capitoliumin ja myös\nRooman suuret yleiset kirjastot, jotka samoin olivat palaneet, sekä\ntäydellisesti uudistanut tulipalossa turmioon joutuneet kirjavarat.\n\nSiitä, joka tuntee Roomaa, on ehkä mielenkiintoista tietää, että kun\nmeidän päivinämme seisoo Roomassa Piazza Novanalla, joka on pitkulainen\nkuin antiikkinen kilparata, seisookin itse asiassa Domitianuksen\n\"Stadionilla\", kreikkalaisten kilpakisojen tanterella, joka on tarkoin\nsäilyttänyt entisen muotonsa. Ja ken meidän päivinämme seisoo S. Maria\nsopra Minervan kirkossa katsellakseen Michelangiolon Kristusta, seisoo,\nkuten jo kirkon nimi ilmaisee, Domitianuksen rakennuttaman Minervan\ntemppelin paikalla. Jumalat vaihtelevat. Tämä keisari teki, kummallista\nkyllä. Minervan palveluksen hoviuskonnoksi.\n\nDomitianus ei runoillut; ainoa hänen sepittämänsä kirjoitelma koskee\nhiusten hoitoa. Mutta esteetikko hänkin oli Neron tavoin. Hän ja Nero\novat Rooman musiikkikeisarit, ja taiteen hyväksi toimiessaan Domitianus\nehkä on suurimpansa suorittanutkin: hän pani säännöllisesti toimeen\nrunoilijain, puhujain ja soittotaiteilijain kesken kilpailuja, joista\npalkinnot jaettiin Rooman Capitoliumilla. Hän se saattoi muotiin\nrunoilijakruunauksen: se oli valtion puolelta rohkaiseva tunnustus\nrunoilijoille ja säveltaiteilijoille. Muisto siitä eli kauan: vielä\nPetrarca ja Tasso tavoittelivat Capitoliumin runoilijalaakeria.\n\nNäihin aikoihin puhkeaa taas Rooman kirjallisuus uuteen kukoistukseen.\nKaksi neroa erityisesti kohoaa yläpuolelle muitten: Statius ja\nMartialis. Mutta molemmat nämä runoilijat liehakoivat innoittavalla\ntavalla keisaria ja ilmaisevat suunnattomalla ja määrättömällä\nimartelullaan, että Rooman ohjakset ovat taas tyrannin käsissä.\nMartialis, epigrammien sepittäjä, on kuitenkin joka tapauksessa\nmaailmankirjallisuuden unohtumattomia suurmiehiä. Hän on Rooman\nkompaseppä, julkea ja siveetön, mutta aina kiehtova, säkenöivän älykäs\nja tyhjentymätön. Hauskoja ovat ne näyt, joita hän meille välähyttelee\najan huvituselämään: kylpylä-elämä, palloleikit, vieraspidot, puvut,\nhajuvedet, asianajajana tuntipuheet, lääkärit y.m.s. Merkillistä kyllä,\nei Martialis koskaan pilkkaa hengenmiehiä eikä laintulkitsijoita;\nkoskaan hän ei myöskään tee mitään uskonlahkoa, ei kristityltä eikä\njuutalaisia, häikäilemättömien hyökkäystensä esineeksi.\n\nDomitianus -- yksinäinen mies, joka istuu marmorisalissaan ja lävistää\nkärpäsiä. Hän ei luottanut kehenkään eikä rakastanut ketään. Vain\npurppurapukuinen nuori kääpiö, jolla oli jättiläiskokoinen pää, oli\nalinomaa hänen seurassaan, yksinpä teatterinäytännöissäkin, ja he\nkeskustelivat mitä syvällisimmistä kysymyksistä. Domitianus toimi\nalussa oikeudenmukaisesti, mutta pian hän eli ja esiintyi kuin toinen\nNero: hän oli kaunis mies, mutta jos hän vihastui, kohosi hänellä veri\nhelposti päähän. Titus ja Vespasianus olivat, Augustuksen ja Senecan\nperiaatteita noudattaen, mitä suopeimmin sallineet senaatin auttaa\nhallitsemistyössä. Siihen Domitianus ei voinut taipua. Etevien miesten\nseurassa hän tunsi joutuvansa hämilleen; hän oli turhamainen ja hyvin\nitsepäinen ihminen, jota ei miellyttänyt ajatustenvaihto tasa-arvoisten\nhenkilöiden kesken. Siksi hän ei voi sietää senaattiakaan. Hän\nosoittaa sille ylenkatsetta, niin, saattaapa hän senaatin kauhunkin\nvaltaan, yhä laajentaessaan oikeuksiaan ja valtuuksiaan (hän nimitti\nitseään m.m. _dominus et deus_). Siten Domitianus antoi Rooman tuntea\nDiocletianuksen ja Constantinuksen sulttaanimaisen keisariuden\nesimakua. Kun siveetön Domitianus censorina otti siveyspoliisin johdon\nkäsiinsä, niin hän teki sen vain saattaakseen ylhäisen kevytmielisen\nyleisön kauhuihin. Kuolemanrangaistuksiin tuomittiin ihmisiä mitä\nmitättömimmistä syistä; syytökset majesteettirikoksista elpyvät taas\nja samoin hirveä urkkija järjestelmä. Keisarillinen fiscus, joka oli\nyht'aikaa valtion rahasto ja yksityinen rahasto, on aina tyhjä, ja\nkeisari surmauttaa ryöstötarkoituksessa. Sana \"konfiskatsioni\", s.o.\nyksityisomaisuuden valtaus fiscuksen hyväksi pääsee nyt käytäntöön.\nDomitianus pani toimeen Roomassa suuren stoalaisten vainon, joka\noli jonkinlainen esinäytös myöhempiin kristittyjen vainoihin.\nSananvapaus lakkaa täydellisesti, samoin myös historiankirjoitus. Ei\nkukaan historioitsija tohdi enää tarttua piirtimeen. Tarsokselaisen\nHermogeneen kohtalo peloitti. Tämä oli uskaltanut lausua joitakin\nliian vapaita mielipiteitä historiateoksessaan; Domitianus mestautti\nhänet ja lisäksi kaikki kirjurit, jotka olivat teoksen jäljentäneet ja\nmonistaneet.\n\nNiin käy Domitianus yhä yksinäisemmäksi. Hän on kuin petoeläin, joka\npäivän aikana hakee piilopaikkoja. Hän kuljettaa yksinäisyytensä\naina mukanaan.[92] Jalkojensa käytön hän on kokonaan unohtanut,[93]\nvain kantotuolissaan hänen nähdään nopeaan rientävän kautta Rooman\nkatujen. Hänen ihmispelkonsa oli yhtä suuri kuin hänen taikauskonsa,\nhänen uskonsa astrologiaan, joka usko elää vuosisatoja ja josta\nWallensteinkaan ei ollut vapaa. Myös Suetonius, joka meille kuvaa\nDomitianuksen kuoleman, uskoo tähän ennustustaitoon. Keisari pelkää\nalinomaa murhaajia. Tähteinselittäjä Askletarion ilmoittaa aivan\ntarkoin päivän ja hetken, jona keisari on kuoleva. Domitianus\nsäikähtää silmittömästi, mutta kysyy sitten: \"Jos tahdot, että minä\ntodella uskon sinua, niin sano, millainen tulee oma loppusi olemaan?\"\nAskletarion vastaa: \"Minut tulevat aivan kohta koirat raatelemaan.\"\nHeti paikalla Domitianus surmautti miekalla miehen, ja nyt hän oli\nvarma, että Askletarion ennusti väärin, sillä olihan tämän oma loppu\ntoinen. Mutta kuinka kävikään? Kun Askletarion piti haudattaman, syntyi\nsellainen rajuilma, että ruumis vierähti maahan ja koirat repivät sen\ntodellakin. Siitä hetkestä Domitianus on varma kohtalostaan: huomenna\nyhdennellätoista hetkellä hän on kuoleva. Tietäjä on niin ennustanut.\nTuskan kourissa syöksyy hän yön kuluessa useita kertoja vuoteestaan.\nAamu koittaa. Domitianuksen otsassa on känsä. Sen hän tempaa irti, niin\nettä verta vuotaa. \"Oi, jospa enempää ei verta vuotaisikaan tänään\",\nhän sanoo pelästyneenä. Yhdestoista hetki lähestyy. Keisari kuuntelee,\nmilloin orja, jonka tehtävänä on huutaa hetket koko palatsin tietää,\nilmoittaa yhdennentoista hetken. Mutta orja tahtoo pettää keisaria\nja ilmoittaakin kahdennentoista hetken saapuneen. Nyt Domitianus on\niloinen: onhan jo puolipäivä, onhan vaarallinen ajanhetki jo ohi.\nKeventynein mielin hän lähtee pukuhuoneeseensa, mutta silloin hän saa\nseitsemän tikarinpistoa ja kuolee. Hänen oma puolisonsa, keisarinna\nDomitia Longina, johti salaliittoa.\n\nKansa pysyi rauhallisena, kaartissa olivat mielet kuohuksissa, mutta\nsenaatti riemuitsi. Murhatulla ei ollut perillistä. Nyt senaatti sai\nolla mukana maan kohtalosta päättämässä, ja ensi kerran valittiin\nkeisari sen keskuudesta. Vaali oli onnistunut. Nyt seurasi melkein\nsata vuotta kestävä siunauksen aika, nyt alkaa koko maailman, Idän ja\nLännen, yleinen onnen aikakausi. V. 96 prefekti koroitti senaattori\nNervan keisariksi, lakimiehen, joka kylläkin oli jo 64 v. vanha,\nsairaalloinen ja tahdonvoimaltaan heikko, mutta joka tapauksessa\nhenkilö, joka seisoi siveellisesti jalostuneen uuden ajan pohjalla ja\njoka ymmärsi, että hallitseminen on palvelemista.\n\nNerva näki, että Italia oli, mitä maatalouteen tulee, jäänyt\njäljelle valtakunnan muista alueista: Flaviusten verot olivat sitä\nliiaksi painaneet. Nerva uhrasi suuria summia perustaakseen uusia\ntalonpoikaistiloja ja estääkseen italialaisia siirtymästä isänmaastaan,\njotka tähän aikaan suurin joukoin muuttivat alisen Tonavan seuduille\n(mistä nyk. Romania on saanut nimensä). Sitäpaitsi Nerva pani\nalulle sosiaalisen avustustoiminnan ja jakoi ensimäisen kerran n.s.\nalimentatsioneja, s.o. säännöllistä valtioapua köyhille perheille\nlasten kasvattamiseksi. Ne olivat täydellisesti uusia suuntaviivoja.\n\nMutta kaarti oli raivoissaan. Se halusi kostoa keisari Domitianuksen\nmurhasta. Nerva tahtoi lujittaa asemaansa sitä vastaan ja otti siksi,\nlokakuussa 97, pojakseen ja seuraajakseen. Traianuksen, valtakunnan\nparhaan sotilaan. Jo v. 98 hän kuoli ja Traianus oli Rooman keisari.\n\nTraianus -- miten paljon sisältyykään tuohon nimeen. Hän\noli espanjalainen, hän oli ensimäinen maakuntalainen Rooman\nkeisari-istuimella. Mikä kuulumaton tapahtuma! Voi sanoa, että Traianus\ntekee Rooman historian maailmanhistoriaksi: tähän saakka Rooma oli\nollut kaikkien tapahtumien keskus tai tausta, ja katseemme täytyi\nrajoittua tuon suuren valtakaupungin näköpiiriin, mutta nyt kaikki\nseinät siirtyvät äkkiä syrjään, ja rajattomat näköalat aukeavat\nympärillämme.\n\nUusi keisari on jo 48 v. vanha (hän on syntynyt v. 52). Hän on\nnaimisissa Plotinan kanssa: avioliitto on lapseton kuten Nervankin.\nSe on tärkeätä. Kuinka vallanperimys on järjestettävä monarkisessa\nvaltiossa, vaalin vai perinnöllisyyden pohjalle, se on vanha\nprobleemi. Roomassa oli kruunun periytyväisyys vienyt mitä surkeimpiin\nkokemuksiin, sillä keisarilliset perheet olivat säännöllisesti\nrappeutuneet jo toisessa polvessa. Sentähden tulikin nyt sellainen\nmenettelytapa käytäntöön, että hallitseva keisari adoptoimalla nimittää\nseuraajansa. Hän ottaa jonkun oivan miehen ottopojakseen, tämä taas\nvuorostaan tekee samoin. Adoptoitiin tahallisesti lapsettomia miehiä\ntai ainakin sellaisia, joilla oli vain tyttäriä, mutta ei yhtään\npoikaa. Siten on Rooman keisarivaltikka Nervasta Marcus Aureliukseen\nsaakka kulkenut aina yhdestä kelpo kädestä toiseen.\n\nUusi hallitsija oli kotoisin kauniista Italicasta, joka on\nGuadalquivirin varrella (lähellä Sevillaa), ja polveutui roomalaisesta\nsiirtolaisperheestä, joka jo aikoja ennen oli muuttanut Espanjaan.\nHän oli lujakätinen ja työteliäs, pitempi kuin kukaan muu, ja\nhänen kasvonilmeensä oli rauhallinen, varma ja vilpitön.[94]\nMissä marmorikuvissa, joita Traianuksesta on säilynyt, on matala\notsa -- suorat hiukset on näet aina kammattu alas otsalle -- ja\nvoimakas takaraivo sekä silmät, joiden ilme, kuten Michelangiolon\nDavidin-patsaassa, on jännittynyt, aivankuin ne tähtäisivät.\n\nItse asiassa olikin Traianus ahkera metsästäjä ja alpeille nousija,\njoka aivan yksin metsästää vuoristossa vuorivuohia ja -kauriita.[95]\nSotilaana hän ei häikäillyt, olipa sitten kysymyksessä rohkea hyökkäys\ntai hyvä ryyppy. Hän harmaantui jo varhain, ja se antoi koko hänen\nolemukselleen kunnianarvoisan leiman.\n\nNervan hallitessa Traianus toimi Rheinin seudun germaanilaisissa\nprovinsseissa, ja siellä hän saavutti mainetta sotilaskuvernöörinä.\nKölnissä hän, helmikuussa v. 98, saa tiedon Nervan kuolemasta,\nmutta hän ei hetikohta lähdekään Roomaan. Vielä v. 99 hän oleskelee\nTonavan varsilla. Silloin hän on Baden-Badenin ja kaikkien Neckarin\nvarsilla aina Württembergiin saakka olevien maiden vaurastuttamiseksi\nsuorittanut kaikki tärkeimmät tekonsa, m.m. rakennuttanut leveän\nvaltatien Mainzista Heidelbergin kautta Baden-Badeniin. Vasta sitten\nhän tulee Roomaan, ja hänen saapumisestansa sinne on meille säilynyt\ntarkka kuvaus. Kansa ei tervehdi häntä Capitoliumilla vain keisarina,\nvaan myös jumalana. Hän puolestaan sanoo: \"Iuppiter on kaiken hyvän\nantaja, en minä.\" Kun hän rukoilee, hän ensin rukoilee siunausta\nsenaatille, sitten kansalle ja viimeksi vasta itselleen. Hänen\ntarkoituksensa on vakava ja vilpitön. Senaatti on tyytyväinen ja\ntuntee itsensä vapaaksi[96]: miellyttävä, joskin jo rajoitettu vapaus\nkuten parhaina aikoina.[97] Ja vihdoinkin kulkee keisari taas jalan\nkatuja pitkin, jopa silloinkin, kun juhlallisesti saapuu kaupunkiin.\nVain kapea ura on täpö täysillä kaduilla varattu hänelle. Sitä pitkin\nkeisari kulkee vitkaan, jotta jokainen voisi kunnolla tarkastella\nhäntä. Sairaat laahautuvat vuoteistaan kadulle hänet nähdäkseen,\nsillä he uskovat, että jo hänen näkemisensäkin voisi parantaa heidän\nsairautensa. (Samasta parantavasta voimasta on jo ylempänä puhuttu\nkeisari Vespasianuksen yhteydessä.) Mikä kansanomaisuus! Senaatin\nvirkamiehiä tämä keisari nimittää kolleegoiksensa,[98] ja kun hän\ntulee konsuliksi _pro forma_, hän vannoo kuten kuka muu kuolevainen\ntahansa virkavalan, mitä mikään keisari ei pitänyt tarpeellisena,[99]\nja vannoopa lisäksi sen seisoen edeltäjänsä edessä, joka valan ottaa\nvastaan istuen. Samoin hän aina on antanut arvoa apulaisilleen\neikä ole koskaan pyrkinyt saattamaan heitä varjoon. Hänessä on\npyrkimyksiä \"sosialisuuteen\" ja hän on \"_innocens_\", ei tee vahinkoa\nkenellekään,[100] kuten Seneca kirjoituksessaan \"De _dementia_\" vaatii.\nMutta Domitianuksen aikuisia urkkijoita kidutetaan julkisesti ja\nviedään sitten laivoihin, jotka päästetään ajelehtimaan myrskyisälle\nmerelle. Plinius seisoi satamassa ja näki laivojen ajautuvan hajalleen\nmerelle, joka aaltosi kuohupäissä.\n\nMistä on peräisin tämä ihmisystävyydellään ja luottavaisuudellaan\nmiellyttävä käytös! Mistä Nerva ja Traianus ottivat uudet\nhallitsijaihanteensa? Vastaus on selvä: Senecalta, tuolta inhimillisten\nvelvollisuuksien suurelta uudistajalta. Turhaan ei Seneca sepittänyt\nruhtinaitten armeliaisuutta käsittelevää kirjoitustansa. Traianus\nkunnioitti Senecaa myös ihmisenä ja sanoi nimenomaan, heittäessään\nkatsauksen taaksepäin, että ennen häntä oli Roomaa parhaiten hallinnut\nSeneca vv. 54--62. Muuten oli Senecakin syntyperältään espanjalainen.\nSiten meidän siis on mahdollista paljastaa se salainen yhdysside, joka\nAugustuksen yhdistää Senecaan, Senecan Titukseen ja Traianukseen.\nEdellisen perustalla voidaan myös ymmärtää, miksi Herkules oli\nTraianuksen erikoinen suojelusjumala, miksi Plinius vertaa häntä\nHerkuleeseen ja miksi kuvanveistäjät usein esittävät Traianusta\nHerkuleena. Herkuleshan, joka ihmiskunnan hyväksi näkee vaivaa ja\ntaistelee, oli Stoan ihannesankari.[101] On ilo nähdä, miten paljon\nkorkealle arvostetun miehen, kuten Senecan, kirjallinen toiminta on\npystynyt uudistamaan maailmaa moraalisessa suhteessa.\n\nRaha-asiain tila -- niin saamme edelleen tietää -- on mitä parhain.\nKeisarillinen fiscus kykenee suorittamaan kaikki tarpeelliset maksut,\nilman että sen rikastuttamiseksi tarvitsee iskeä yksityisomaisuuksilta\nsuonta. Nervan työtä Italian hyväksi jatkaa Traianus: uusia\nliikenneteitä ja satamia rakennetaan, pontilaiset nevat tehdään\nkuljettaviksi ja alimentatsioneja lisätään. Olipa Rooman lapsilla\niloa, kun hän otti 5,000 pojan kasvatuksen valtion kustannettavaksi.\nTäten toteutettiin Senecan neuvoa, miten kerjääminen oli estettävä:\non annettava niin nopeaan, että vanhemmat eivät ehdi pyytää.[102]\nMutta myös viljantuonti Roomaan on niin oivallisella kannalla, että\nkun Egyptissä sattui kato, voitiin Aventinuksella olevista suurista\nviljamakasiineista lähettää sinne runsaasti viljaa.\n\nMutta Traianus on samalla sodanruhtinas, rautainen mies ja pitkistä\najoista ensimäinen ammattisoturi, joka hallitsee valtakuntaa.\nGermaaniassa Rheinin varsilla hän jo oli saanut suurenmoisia aikaan:\nrakentanut siltoja ja linnoituksia, tehnyt sopimuksia barbariheimojen\nkanssa ja Tacituksen neuvon mukaisesti kylvänyt eripuraisuutta\ngermaanien keskuuteen, jotka yksimielisinä ovat voittamattomia. Nyt, v.\n101, pakoittavat daakialaiset Traianuksen lähtemään sotaretkelle, ja\nmoneen vuoteen ei kukaan näe häntä Roomassa.\n\nDaakialaiset asuivat Tonavan alajuoksun varrella, joen vasemmalla\nrannalla, Walakiassa, Itä-Unkarissa ja Siebenbürgenissä. Heidän\nalueensa oli valtavan suuri ja heidän kuninkaansa Decebalus, joka\noli älykkäimpiä ja yritteliäimpiä barbarikuninkaita, oli kohottanut\nmaansa maailmanvallaksi, samanlaiseksi kuin parthialaisvaltakunta\noli, ja teki mitä rohkeimpia ryöstöretkiä Rooman alueelle: Moesiaan,\nnyk. Bulgaariaan ja laajoihin osiin Balkanin niemimaata. Domitianus\nsuoritti -- mikä häpeä Roomalle! -- vuotuista veroa Decebalukselle,\njotta tämä pysyisi alallaan. Vieläpä hän antoi Decebaluksen\nkäytettäväksi roomalaisia teknikoita ja työvoimia, jotka auttoivat\nlinnoittamaan daakialaisten maata Roomaa vastaan. Traianus osoitti\nkahden, vv. 101--105 tehdyn, rasittavan sotaretken aikana, että Rooman\nsotajoukko yhä oli voittamaton. Kahdesti voitettiin Decebalus, kunnes\nhän, ahdistettuna Siebenbürgenin sisäosiin, surmaa itsensä. Rooman\nvaltakunta ulottuu lähelle Karpaatteja, sitten kuin siihen on lisätty\nuusi provinssi, laaja Daakia, rikas maa, joka voimakkaasti houkutteli\nsiirtolaisia ja jossa oli runsaasti varsinkin kultakaivoksia. Tästä\nlähtien viriävät kauppa ja elinkeinot myös niissä maissa, joita\nyhteisnimityksellä olemme tottuneet kutsumaan Euroopan puoleiseksi\nTurkiksi. Musta meri, jonka rannoilla on tiheässä kaupunkeja, joutuu\nkannattamaan tuottoisaa, itään päin kulkevaa vaihtokauppaa. Myös\nBulgaariaan Traianus perustaa useita kaupunkeja, joille hän ylpeästi\nantaa niinet puolisonsa, sisarensa tai itsensä mukaan: Traianopolis,\nPlotinopolis, Marcianopolis. Vielä meidän päivinämme on Tonavan maissa\nlukuisia muistomerkkejä noilta sota-ajoilta: 60 km pitkä Traianuksen\nvalli Dobrudshassa, Tonavan suun oikeanpuolisella rannalla, valli,\njoka on kolmesta kuuteen metriin korkea ja jota linnakkeet ja\nvahtituvat vahvistavat; Traianuksen taulu Orsovassa Tonavan oikealla,\nSerbian puoleisella rannalla, pystytetty v. 102 Tonavaa pitkin\nkulkevan sotilastien valmistumisen muistoksi. Mutta ennen kaikkea on\nmuistettava Traianuksen jo v. 102 Dobrudshaan rakennuttama uhkamielinen\nvoitonmerkki, jolle sikäläiset asujamet ovat antaneet nimen Adamklissi\nja jonka entiselleen palauttaminen on aika lailla työskentelyttänyt\narkeologejamme; valtavia osia rakennuksesta on näet säilynyt meidän\npäiviimme.\n\nSillä välin elettiin Roomassa onnellista ja rauhallista elämää. Nero\nja Domitianus olivat vihdoinkin unohtuneet. Runoilija Martialis,\nDomitianuksen liehakoitsija, väistyi Roomasta. Myös kaikki\nylistelyluontoinen, suuriääninen runous lakkaa. Sen sijaan kohottaa\nmahtava satirikko Iuvenalis kimeän äänensä ruoskiakseen kapusiinimunkin\ntavoin valtavalla vihalla menneitten aikojen häpeämättömyyttä.\nNyt tarttuu kynään ylhäisen hillitty Tacitus, historioitsija,\njoka terävin piirroin luo tummin värein hehkuvat kuvansa Rooman\nkeisareista, Tiberiuksesta alkaen. Tacitusta seuraa välittömästi\nSuetonius keikarielämäkertoineen. Sekä Tacitus että Suetonius ovat\nTraianuksen ihailijoita; molemmat he kuvaavat hänen edeltäjiään\nsäälimättömällä ankaruudella, s.o. aivan niinkuin Traianus heidät\ntahtoi käsiteltäväksi, ja elettävän ajan lempeä loisto tuntui silloin\nyhä kirkkaammalta. Juuri näihin aikoihin johtui myös nuoremmalle\nPliniukselle mieleen ajatus koota ja julkaista kirjevaihtonsa,\ntaiteellisesti ja kiehtovasti kirjoittamansa yksityiskirjeet, joista\nme nyt saamme erinomaisen käsityksen siitä, miten rakkaassa Roomassa\nnäihin aikoihin elettiin. Me luemme niissä häistä, kihlajaisista,\nhuomiota herättävistä oikeusjutuista, kylpylöistä, huvilarakennuksista,\nhyväntekeväisyyslaitoksista, isännän ja palvelusväen suhteista,\nnuorista miehistä, joille Plinius toivoo hyvää elämänuraa, kuolleitten\nmuistosta. Mikä miellyttävä seurapiiri! Siinä liikkuu melkein\nyksinomaan kunnollisia, kunniallisia, säädyllisiä, pystyviä ihmisiä.\nTietysti oli Roomassa vielä paljon alhaista rahvasta, mutta siitä\nhuolimatta on eittämätöntä, että yhteiskunnan keskitaso silloin\noli huomattavasti kohonnut, että yhteiskunnan laajat piirit olivat\ninhimillistyneet sanan parhaassa merkityksessä. Jo silloin esitettiin\nnäyttämöllä alastonta tanssia, jolla meidän aikoinammekin on kokeiltu.\nOn kuvaavaa, että yleisö vaati keisaria poistamaan siveettömän\nalastoman tanssin pantomiimista. Eräässä suhteessa nämä Pliniuksen\nloihtimat kaleidoskooppiset kuvat pettävät odotuksemme, nimittäin\nsiinä, ettei niissä kertaakaan esiinny keisarinna Plotina, jonka\nkuitenkin keisaripalatsissa asuessaan olisi pitänyt -- siltä ainakin\ntuntuu -- olla pääkaupungin elämän keskuksena.[103] Plotina oli varmasti\netevä nainen, nuorena kauniskin (sitä todistavat rahakuvat), mutta\nhän liikkui seurapiireissään vielä vaatimattomammin kuin miehensä ja\nolikin siksi oikea naisen ihanne. Hänessä me opimme tuntemaan yhden\nhiljaisia maassa, Epikuroksen oppilaan sanan oikeassa ja jalossa\nmerkityksessä, sillä Epikuros neuvoi ihmistä elämään eristäytyneenä\nja pysyttelemään kaukana valtiotoimista, jotta sielu säilyttäisi\niloisuutensa. Kerrotaan Plotinan huudahtaneen ensimäisen kerran\nastuessaan sisälle keisaripalatsiin: \"Oi, jospa jättäisin kuollessani\ntämän talon yhtä vapaana ihmisten panettelusta kuin olen nyt siihen\nasettuessani.\" Erityisesti ylistetään Plotinaa siitä, että hän tuli\nhyvin toimeen kälynsä Marcianan, keisarin sisaren kanssa, joka asui\nsamassa palatsissa kuin hän ja jolla oli lapsia, kun taas hän oli\nlapseton. Keisarin puoliso ja sisar, molemmat he jumaloivat rakastettua\nTraianusta; kun otamme huomioon heidän etelämaalaisen luonteensa, niin\nei tosiaankaan merkitse vähää, että nämä naiset tulivat hyvin toimeen\nkeskenään.\n\nKun Traianus v. 106 palaa Roomaan, hän ensimäiseksi panee toimeen\nloistavan voitonjuhlan, joka kestää 130 päivää, jossa areenalla\nsurmataan tuhansia eläimiä ja jossa 10,000 miekkailijaa, etupäässä\ntietysti daakialaisia sotavankeja, ottaa osaa miekkataisteluihin.\nMutta ketään historioitsijaa ei Traianus saanut kyllin arvokkaalla\ntavalla kuvaamaan hänen sotaansa Daakiassa. Sillä ne, joista edellä\nolen puhunut, olivat toimessa toisaalla. Sentähden hän itse julkaisi\nesikuntansa selonteon sodasta. Mutta sitä ei kukaan lukenut, niin\nlakonisen kuiva esitystavassaan ja mahdoton lukea se oli. Mutta\nTraianus teki enemmän: hän pystytti Traianuksen patsaansa, suurimman\nmuistomerkin roomalaisesta muovailevasta taiteesta, mitä ylipäänsä\ntunnemme ja mikä vielä tänäänkin on ikuisen Rooman ihanin kaunistus.\nTasan sata jalkaa se kohoaa jalustansa yläpuolelle ja sitä kiertää\nylhäältä alas saakka auki kääritty kuvakirja, joka 155 kuvassa esittää\nmitä perinpohjaisimmin sotatapahtumat. Traianus on -- kuten on varmaa\n-- suuresti kunnioittanut keisari Titusta; tältä hän on perinyt\nloisteliaisuutensakin ja suorittanut rakennuttajana kaiken mahdollisen\nRooman kaunistamiseksi.\n\nCapitoliumin ja Quirinalin vähin muodosti Traianus, ottamalla valtion\nhuostaan useita tontteja, jättiläiskokoisen avoimen paikan. Siitä tuli\nmajesteetillinen _forum Traiani_, forum, jonka suuruus on arvioitu --\ntosin eri teoksissa eri tavalla -- aina 200 m:ksi neliönsivua kohti.\nTehdäkseen sen mahdolliseksi täytyi Traianuksen toimittaa pystysuora\nja noin 100 jalkaa syvä leikkaus Quirinalis vuoren länteen pistävään\nosaan. Mitä ahtaimpaan kaupunginosaan saatiin tämän leikkauksen,\navulla ihmeellinen, 200 m leveä väylä ihmisliikenteelle ja ilmaa\nahtaaseen kukkulakaupunkiin. Tätä toria ympäröivät sitten pylvästöt\nja kaikenlaiset loistorakennukset, m.m. kaksi kirjastoa, jotka kaikki\nolivat tehdyt hohtavasta, kirjavasta marmorista ja olivat täynnä\nkuvapatsaita. Myös Decebaluksen patsas, joka nyt on Pietarissa, seisoi\naikoinaan siellä. Ken tahtoo saada käsityksen siitä, hän kuvitelkoon\nRooman Pietarintoria n. 300 pylvästä käsittävän Berninin kolonnadin\nympäröimänä. Vasta se teki Rooman antiikkisen maailman kauneimmaksi\nkaupungiksi. Kun Constantinus suuri myöhemmin pystytti ylistetyn\nConstantinuksen-kaarensa, hän ei keksinyt mitään parempaa keinoa kuin\nryöstää Traianuksen forumilta ne reliefit, jotka vielä tänäänkin\nkoristavat hänen kaartansa. On tiedettävä, että kauneimmat korkokuvat\nConstantinuksen-kaaressa eivät esitä häntä, vaan Trajanusta.\n\nMolempien kirjastojen väliin Traianus -- kuten jo mainitsin -- asetti\nlopuksi Traianuksen-patsaansa, joka valmistui vasta v. 113. Meidän\ntäytyy -- kuten sanottu -- antaa ajatuksiemme palautua keisari\nTitukseen. Sillä hävitettyään Jerusalemin Titus oli viettäessään\ntriumfiaan antanut kuljettaa ympäri Roomaa erityisille telineille\nasetettuja, räikein värein maalattuja tauluja, joista kansa näki\nkoko sodankulun: Palestiinan ja taistelevat, pakenevat, voitetut\njuutalaiset, temppelin palon, talojen luhistumisen j.n.e. Aivan samoin\nolivat myös Traianuksen-patsaan korkokuvat kirjaviksi maalatut. Titus\noli vaatimattomampi ja esitytti kaiken vain rajoitetun ajan kestävällä\ntavalla; Traianus oli maineenjanoinen kuin egyptiläinen farao, joka\nikuisiksi ajoiksi kaiverruttaa tekonsa temppelin seinämiin. Ken\nkoroitti katseensa korkeuteen, hän voi tutustua koko Daakian sotaan,\nniinkuin me vielä nytkin teemme. Epäilemättä silloin tätä tarkoitusta\nvarten noustiin läheisten kirjastorakennusten loiville katoille; me\nvoimme tulla mukavammin toimeen. Koko patsas on näet valettu kipsiin ja\nvalannokset valokuvattu.\n\nOlemme jossain Dravan, Savan ja Tonavan varsilla. Itse joet näemme\nselvästi edessämme. Vallituksia rakennetaan rannalle. Jokilaivat tuovat\nmuonavaroja jokea alaspäin, ja selvästi näkyy, että säkit on sidottu\nnuoralla. Laivasiltoja laitetaan ensin yli jokien, sitten myös lujia\npaalusiltoja. Myös vajoja hevosten rehua, heinää ja silppua varten\non nähtävissä. Tuolla on sotilaita vahdissa, täällä taas rientää\njoukko pikamarssia eteenpäin kantaen keihäiden kärjessä korppusäkkiä\ntai selässään rensseliä, jossa on juustoa tai muuta muonaa. Joukossa\nnäkyy myös kotkankantajia, torvenpuhaltajia, ratsumiehiä. Myös\nRooman kaarti on mukana. Joissakin tauluissa kuvataan telttaelämää:\nkymmenen sotilasta asuu aina samassa teltassa, ja huomaamme, että\nsotilaat eivät koskaan kanna kypärää leirissä, vaan ainoastaan\ntaistelussa. Muita aiheita: veden noutaminen, keisarin ratsuja viedään\nuitettaviksi, vakoojia lähetetään. Majesteetti itse, joka aina liikkuu\njalan,[104] pitää puhetta tai tarkastaa vallitustöitä. Hyvinkin sata\nkertaa esitetään keisari sellaisissa tehtävissä. Lopuksi: kahakoita,\nkatkaistuja päitä. Muuan sotilas ui reippaasti yli virran, vaunuja\nvallataan, naiset ja lapset pakenevat j.n.e. aina loppumattomiin.\nVoittoisalla retkellään keisari saapuu Siebenbürgeniin, Rautaportin\nsolaan. Sarmizegethusa on muuan Deeebaluksen pääkaupunkeja. Traianus\nantaa sille nimen Ulpia Traiana; nykyään nimitetään sitä Varhéli'ksi.\n\nIkävä kyllä ei korkokuvissa ole lainkaan mitään kirjoituksia eikä\nnimiä, niin että me vain silloin tällöin voimme arvata, ketä mikin kuva\nesittää. Lusius Quietus oli nimeltään Traianuksen ylipäällikkö. Hän\noli syntyperältään marokkolainen sheikki, ja me voimme näistä kuvista\nhuomata, että Traianus kohtelee tätä miestä täysin vertaisenaan ja\nneuvotteluissa antaa hänen istua rinnallaan.\n\nSe taide, joka on luonut nämä korkokuvat, herättää huomiota\nomaperäisyydellään. Siinä on epäilemättä hyvää taiteellista henkeä,\nmutta samalla se on naiivi ja voimakkaan realistinen. Roomalaista\nsotajoukkoa emme mitenkään voi oppia tuntemaan paremmin koko\nmonimutkaisuudessaan ja suurenmoisuudessaan kuin tämän taiteen\nvälityksellä. Sama koskee myös vieraita kansoja, jotka asuvat\nUnkarista alkaen Romaniaan saakka, s.o. daakialaisia ja heidän\ngermaanilais-barbarilaisia apukansojaan ja näiden kansojen todella\nhuomiota ansaitsevaa sivistystä ja valtavaa rikkautta. Traianuksen\nvoitonpatsas ei siksi ole vain muistomerkki sotilaasta, vaan se on\nmuistomerkki, jolla on mitä suurin sivistyshistoriallinen arvo.\n\nKahdeksan vuotta valtakunta sai nyt nauttia rauhaa, ylpeätä rauhaa. Sen\naikana Traianus harjoitti suurenmoista asutus- ja rakennustoimintaa\neri provinsseissa. Alcantaran mainehikas silta Espanjassa on vieläkin\ntodistuksena siitä. Hän rakennutti jättiläismäisen Euroopan-tien\nMustalta mereltä Tonavaa seuraten Unkarin läpi Rheinille ja halki\nRanskan. Myös Afrikka -- Tunis ja Algeria -- ovat Traianuksen aikana\nkohonneet siihen varallisuuteen, jonka me nyt jo vuosikymmenien aikana\nolemme saaneet todeta ranskalaisten kaivauksien (Timgad) perustalla.\nHämmästyttävä loisto vallitsi todellakin sikäläisessä elämässä.\n\nNäihin aikoihin Traianus, joka itse oli provinssista kotoisin, aikoi\nsiirtää valtion painopistettä Roomasta provinsseihin. Se on mitä\ntärkeintä, ja Rooma oli pian tunteva sen seuraukset. Traianuksen\naikana kävi tavaksi, että sotilaita ei enää otettu vain Italiasta,\nvaan myös Galliasta, Espanjasta, Germaaniasta, Illyriasta, Syyriasta.\nS.o. provinssit suojelevat tästä lähin itseänsä, jopa Italiaakin.\nItalia on provinssirykmenttien varassa. Vain upseeristossa on vielä\nitalialaisia. Mistä tiedämme sen? Sen saamme tietää tuhansien\nsotilaitten hautakivistä, joissa kaikissa on ilmoitus vainajan\nkotiseudusta. Pääasia on tästä lähin pitää huolta siitä, että\nprovinssien roomalaisten miehistöjen jälkipolvi oli hyvää, ja turvata\nja kohoittaa heidän sivistystänsä.[105] Mitä yhtenäisemmäksi tuo suuri\nvaltakunta siten kävi, sitä enemmän laski Rooman senaatin merkitys,\nja senaattorien osanotto hallitukseen kävi kaikesta hallitsijan\nsuopeudesta huolimatta yhä enemmän ja enemmän vain näennäiseksi.\n\nTämän ohella keisari ryhtyi moniin muihin toimenpiteisiin, joista yhden\npitäisi olla meille erityisen mielenkiintoinen. Se koskee kristinuskoa,\ntai oikeammin nuorta voimistuvaa kirkkoa, eritoten Vähässä Aasiassa.\nVähässä Aasiassa levisi näet kristinusko paljoa nopeammin kuin\nItaliassa. V. 111 kuulemme äkkiä siitä. Plinius on niihin aikoihin\nBithynian käskynhaltijana ja asustaa Nikomedeian kaupungissa. Meille\non säilynyt joukko Traianuksen kirjeitä, jotka hän käskynhaltija\nPliniuksen pyynnöstä tälle kirjoitti ja jotka asiallisuudellaan tekevät\nerinomaisen miellyttävän vaikutuksen, vaikka tyyliltään ovatkin mitä\nkuivinta virastokieltä. Me näemme niistä, että keisari hallituksellaan\npyrkii kehittämään valtakunnan kaikkia olosuhteita: niissä käsitellään\nvesireittien ja tavaraliikenteelle tarpeellisten kanavien rakentamista\ny.m. Plinius on neuvoton kristinuskoon nähden. Kristityt muodostavat\nyhdyskunnan omine virkailijoineen, liittouman, mutta sellaiset\nliittoumat ovat kiellettyjä. Yhdistyselämä oli tarkoin säännöitettyä\nja valtion valvonnan alaista. Plinius on perinpohjainen ja samalla\nsuvaitsevainen henkilö; hän pyrkii pääsemään selville kristittyjen\nseurakuntain salaisuuksista eikä näe niissä mitään valtiolle\nvaarallista, uhkamielisyyttä lukuunottamatta. Ne, jotka pysyivät\nitsepintaisesti uhmassaan, hän teloitutti, mutta monet luopuvat\nKristuksesta, kun hän uhkailee heitä rangaistuksella, ja kertovat\nsitten hänen mielikseen, että kristityt palvelevat ainoastaan Kristusta\nJumalanaan, että he varhain sunnuntaiaamuisin kokoontuvat yhteen,\nlaulavat jonkun virren, lupaavat valallisesti karttaa kaikkea syntiä,\nvarkautta, aviorikosta, ja syövät yhteisen aterian. Plinius sanoo -- jo\nv. 111 -- temppelien olevan melkein tyhjinä kristillisen propagandan\njohdosta, mutta arvelee kaiken pian muuttuvan ja propagandan jo\nlakanneen.\n\nNyt tulee Traianuksen ja hänen keisarisanansa vuoro. Hän määräsi --\nja se on tavattoman mielenkiintoista -- että uppiniskaista kristittyä\nolisi vastakin rangaistava kuolemalla, mutta että hallituksen\npuolestaan tulisi karttaa konflikteja, olla, mikäli mahdollista,\nkiinnittämättä huomiota asiaan ja puuttua niin vähän kuin mahdollista\nkristittyjen harrastuksiin. Tämä antiikkiselta kannalta katsoen\nläpeensä suvaitsevainen periaate, joka pyrki säästämään kristityitä\nselkkauksilta, koska sellaiset loppujen lopuksi olivat kiusallisia\nhallitukselle itselleenkin ja helposti johtivat ylenmääräiseen\nverenvuodatukseen, tämä periaate tuli n. 100 vuoden ajan olemaan Rooman\nkeisarien toimiohjeena, ja se ennen kaikkea on vaikuttanut, että\nkristilliset seurakunnat pääsivät voimistumaan valtioiksi valtioon ja\nniiden piispat maallisten mahtimiesten veroisiksi. Suunnitelmalliset\nkristittyjen vainot alkoivat sitten, mutta liian myöhään: suunnattomia\nkansanjoukkoja ei voitu hävittää olemattomiin, ja jokainen\nmarttyyrikuolema lisäsi vain liikkeen voimaa.\n\nMutta keisari itse saapuikin jo Aasiaan. Syntyi uusia taisteluita.\nRauhattomana soturina Traianus ei voinut enää kauempaa sietää rauhaa.\nDaakialaiset hän oli voittanut, nyt hän tunsi halua kukistaa Tigriin\nvarrella asuvat parthialaiset. Tätä rohkeata parthialaissotaa voi\nidealistisesti perustella väitteellä, että Rooman kunniavelvollisuutena\noli puolustaa kreikkalaisia. Aleksanteri suuri oli aikoinaan auttanut\nkreikkalaisen sivistyksen leviämään syvälle Mesopotamiaan, ja Tigriin\nvarrella oli ihania kreikkalaiskaupunkeja, kuten Ktesiphon ja Seleukeia\n600,000 asukkaineen, jotka kaupungit olivat parthialaisten barbarien\nvallassa. Mutta ennen kaikkea: Armeenia oli Luculluksen ajoista saakka\nkatkeranmakea riidanomena, johon molemmat, roomalaiset ja parthialaiset\nolivat pureutuneet kiinni. Crassuksen ajoista lähtien ei Roomalla\nkoskaan ollut menestystä taistellessaan parthialaisia vastaan. Caesar\noli, onneksi maineelleen, jättänyt retkensä kesken. Vain Marcus\nAntonius oli tehnyt suurenmoisen yrityksen ja epäonnistumiseen ei\nsuinkaan ollut syynä päällikön leväperäisyys, vaan yrityksen tavattomat\nvaikeudet. Ei Traianuskaan onnistunut täysin. Aluksi hän, vv.\n114--116, suoritti ripeästi ja voitokkaasti sen, missä Marcus Antonius\nepäonnistui, mutta sen teki hänelle mahdolliseksi vain erityisen\nsuotuisat olosuhteet, kuten esim. valtaistuinriita parthialaisten\nkuningasperheen jäsenten välillä. Aleksanteri suuren jälkiä seuraten\nTraianus samosi päämäärästään tietoisena yli Eufratin Meediaan ja\nmasensi Babylonin. Päättävästi ja jokseenkin kiireellisesti hän sitten\nloi itäisiksi raja varustuksiksi hetikohta kaksi, jopa kolme uutta\nmaakuntaa eli provinssia: Armeenian, Mesopotamian ja Assyrian. Vanha\njuttu: kun pyrittiin suojaamaan yhtä provinssia, lykättiin toisia\neteen. Pitkin Persian lahden rannikkoa kulki Traianus sitten etelään,\nkunnes Indian valtameri aukesi vastaan, ja rakennutti jo lautankin,\njolla oli määrä päästä Indiaan. India, niin monen valloittajan, yksinpä\nkorsikkalaisen Napoleoninkin unelma, tuli tästälähin myös espanjalaisen\nTraianuksen kaipauksen esineeksi.\n\nMutta vastavallatuissa maissa syntyi kohta pahoja kapinoita. Muuatta\nmiltei tarunomaista arabialaista aavikkokaupunkia Atraa tai Hatraa\nTraianus piiritti turhaan, pystymättä sitä valloittamaan. Hänen uusi\ntyönsä ei vielä ollut ollenkaan turvattu. Silloin sairastuu Traianus,\njoka tavallisesti kesti mitä ilmastovaihteluita tahansa. Hän tahtoo\nkiiruhtaa Italiaan; hänen sydämensä hätä on kuolla Roomassa. Mutta\näkkiä, 7 p. elok. 117, hän sai halvauksen, joka hänen elämänsä\npäätti. Kuten kaikessa Traianus kuolemassakin oli nopea. Hän kuoli\nVähässä Aasiassa, Kilikiassa. Plotina oli päämajassa, keisarinsa\nluona. Jättiläisvallan jommoista ei vielä koskaan siihen saakka\nollut olemassa, Traianus jätti seuraajalleen. Mutta kuka oli oleva\nhänen seuraajansa? Traianus, tuo ajattelevaisista ajattelevaisin, ei\nollut ajatellut seuraajaansa. Jokaisella ihmisellä on heikkoutensa.\nTraianuksen heikkoutena oli usko omien voimien ehtymättömyyteen. Hän\nei ottanut huomioon kuolemataan. Vasta kuolinhetkellään hän otti\nottopojakseen Hadrianuksen, teko, jota hän oli kauan harkinnut, mutta\njosta hän aina ennen oli peräytynyt. Plotina pakoitti hänet siihen.\nAdoptsioni on kokonaan keisarinnan ansiota. Traianus toivoi valtansa\nperijäksi toisenlaista miestä, täysiveristä soturia. Hadrianus, mies,\njonka käsi oli pehmeä, ei ollut hänen mieleisensä.\n\nSellainen oli Traianuksen elämä. Tämä \"herkulesmainen\" mies liikkui\nmaailmassa kaksikymmentä vuotta kuin kohtalo, kuin armollinen\nkohtalo, mutta itsellään ei hänellä, voisimme sanoa, ollut oikeastaan\nmitään kohtaloa. Hän ei koskaan itsekohtaisesti kokenut mitään\njärkyttävää, joka ihmisenä tekisi hänet meille läheiseksi. Niin on\nlaita valo-olentojen: mitä vähemmän heidän ylitsensä varjoa lankeaa,\nmitä valoisampia he ovat, sitä vaikeampi on heistä otetta saada. Emme\ntunne Traianuksen nuoruusaikaakaan eikä meillä ole kerrassaan mitään\nhuvittavaa hänestä kerrottavana.\n\nMutta hänen muistonsa, se on yhtä ikuinen kuin Rooma ja\nTraianuksen-patsas, ja lisänimi \"paras\", _optimus_, jonka senaatti\nhänelle antoi, jäi ainaiseksi kuulumaan hänelle. Hän oli todellakin\nitse hyvyys, ihmiskunnan hyväntekijä.[106] Kauan oli tapana, että\nsenaatti tervehti jokaista uutta keisaria tuolla ärsyttävällä ja\nvaativalla huudahduksella: \"Tule vielä Traianustakin paremmaksi.\"\nOptimus, se nimitys kuului yleensä vain ylijumalalle Iuppiterille.\nTraianusta suorastaan verrattiin Iuppiteriin, tai ainakin\nkäsitettiin hänet korkeimman jumalan sijaiseksi. \"Sinussa me elämme\nja olemme\", sanoo Plinius hänelle senaatin istunnossa.[107] Tällä\nkeisaripalvonnalla oli täydellisesti uskonnollinen leima: keisari oli\nkorkeimman jumalan ruumiillistuma, inkarnatsioni.\n\nNiin roomalaiset. Toisin oli laita saksalaisten. Germaanien keskuudessa\non tuon suuren hallitsijan nimi antanut aihetta mitä kummallisimpiin\nväärinkäsityksiin, sillä sokea tietämättömyys teki siitä Troianuksen.\nLauteniin, Rheinin varrella, Traianus oli rakennuttanut Colonia\nTraiana nimisen linnoituksen. Tietämätön kansa nimitti sitä jo hyvin\ntakaisina aikoina Colonia Troianaksi, \"trojalaiseksi koloniaksi\".[108]\nMutta Xantenin tienoilla asusti mahtava frankkien heimo, ja niinpä\non ymmärrettävissä, miksi frankit tästä lähin jyrkästi ja varmasti\nväittivät muuttaneensa Troiasta, olevansa troialaisia, troialainen\nsiirtokunta Rheinin varrella. Myös kaupungin nimi Xanten johdettiin\nXanthos virrasta, joka oli Troian tienoilla. Tämä usko levisi sitten\nyleisesti Rheinin keski- ja alajuoksun varrella asuvien kansojen\nkeskuuteen,[109] ja samainen taru on luettavissa pohjoismaisessa\nEddassa, vieläpä Niebelungen laulussa, jossa tuikealla Hagen-sankarilla\non nimenä \"Hagen tronjalainen\" s.o. \"Hagen trojalainen\". Kuvitelkaapa:\nHagen Pariksen serkku tai Kassandran veljenpoika! Historian oikut\novat usein ihmeellisiä. Meidän täytyy tässäkin tuntea ja tunnustaa\nsatua luovan mielikuvituksen kaikkivalta. Rehevänä viheriöitsevä satu\nkietoutuu kuin muurivihreä ja liaani kaiken pelkästään historiallisen\nympäri ja tukahduttaa sen. Traianus itse oli jo ammoin unohtunut, mutta\nHektor ja Priamos, Troian tarinan sankarit, elävät ikuisesti, yksinpä\nnäiden pohjoisten kansojenkin mielikuvituksessa he ovat heränneet\nelämään.\n\n\n\n\nHADRIANUS\n\n\nTraianusta, sodanruhtinasta, joka menestyksellisillä sotaretkillä\nsiirsi Rooman valtakunnan rajat yli Tigriin ja Tonavan, seurasi\nrauhanruhtinas, ja se siunaus, joka jo Traianuksen hallitessa oli\ntullut valtakunnan sisäosien hyväksi, se lisääntyi yhä, moninkertaistui\nvielä. Tämä rauhanruhtinas oli Hadrianus.\n\nHadrianus merkitsee meille erästä vanhan ajan suurimmista\nprobleemeista. Kukin on käsittänyt hänet omalla tavallaan. Tietomme\nhänestä ovat niukat ja monikertaan märehdityt. Ne paljastavat\nomituisia ristiriitaisuuksia hänen luonteessaan. Voi sanoa:\nHadrianukseen kerääntyivät, aivankuin akkumulaattoriin, vielä kerran\nkaikki antiikkisen sivistyksen henkiset voimat ja koettivat hänen\nvälityksellään uudelleen ja ylhäältä käsin vaikuttaa aivan kuin\npilvistä valuva onnen sade avaraan sivistystä janoavaan maailmaan.\n\nSuuri Traianus, tuo oiva, iloinen lyömämiekka, käsitti räikeäksi\nvastakohdakseen Hadrianuksen, joka tahtoi kaikkea käsitellä vain\nestetiikan ja platonisen rakkauden hansikkaat kädessään, ja siksi hän\nepäröi tehdä Hadrianusta ottopojakseen. Mutta tällä kookkaalla nuorella\nmiehellä ei ollut runsaasti vain lahjoja ja pyrkimyksiä, hänellä oli\nmyös toimitarmoa ja päättäväisyyttä.\n\nAelius Hadrianus oli Traianuksen kaukainen sukulainen. Hänen isoisänsä\non nähtävästi ollut naimisissa Traianuksen tädin kanssa, ja kuten\nTraianus niin hänkin polveutui Espanjasta, Guadalquivirin rannoilta.\nHän syntyi v. 76 j.Kr., mutta ensimäisen kasvatuksensa hän sai\nRoomassa, jossa hän uutterasti opiskeli kreikkaa, eikä vain päällään,\nvaan myös sydämellään, niin että häntä leikillä nimitettiin pikku\nkreikkalaiseksi. Kun poika kadotti isänsä, tuli Traianus itse hänen\nholhoojakseen. 15-vuotiaana Hadrianus palaa Espanjaan. Siellä hän\neleli iloisesti. Hän oli näet roteva ja elämäniloinen mies, jolle\nmetsästys aina oli yhtä mieleen kuin ikinä hänen enolleen. Hän menee\nvähitellen liian pitkälle, ja Traianus kutsuu hänet takaisin Roomaan.\nNyt Hadrianus alkaa kiivetä virkatikapuita vanhaan tapaan, tulee\nsitten upseeriksi Tonavan legiooniin, elää rennosti, tekee velkojakin.\nSilloin tulee Traianuksesta Rooman keisari. Mikä yllätys! Hadrianus\nkiiruhtaa heti, 22-vuotiaana, Tonavalta Kölniin, saattamaan joukkojensa\nonnittelut keisarille. Viimeisen taipaleen hän suorittaa juosten\npäästäkseen perille ennen muita. (Hänen luonteensa oli joka suhteessa\nkiihkeä, ja hän on aina ollut pikamatkustaja.) Vielä läheisemmäksi\nkävi hänen ja Traianuksen sukulaisuus, kun hän otti vaimokseen\nSabinan, keisarin sisaren pojantyttären. Mutta samoihin aikoihin hänen\nnuorukaisluontonsa oppi ihailemaan itseänsä keisarinna Plotinaa,\nTraianuksen puolisoa. Vuosisatansa älykkäin nuorukainen ihaili\nrajattomasti tätä filosofi-naista: Plotinan on täytynyt ansaita se.\n\nSeurauksena on, että Hadrianus jo v. 101 -- 25-vuotiaana -- edustaa\nTraianusta senaatissa lukemalla siellä hänen puheitaan. Mutta\nhänen latinan ääntämyksensä oli niin huono ja siinä määrin raa'an\nespanjalaisen murteen värittämä, että senaatin hieno roomalainen\nylimystö nauroi hänelle vasten kasvoja. Sitten Hadrianus on, ollen\njohtavassa asemassa, ottanut osaa Traianuksen taisteluihin daakialaisia\nja parthialaisia vastaan, eikä ansiottomasti. Mutta näin hän oli\nvähitellen päässyt täydeksi mieheksi, 40 v. vanhaksi, ja saavuttanut\nsuurimman kypsyytensä. Hänellä oli ollut aikaa syventää itseään,\npanna luja perustus ihanteilleen ja hän osoitti selvästi, että hän ei\nhyväksynyt sotia, joita etupäässä käytiin vain, jotta olisi tilaisuus\nniittää mainetta tai hankkia sotaväelle työtä ja harjoitusta.\n\nHadrianus oli platonilainen, Platon oli hänen esikuvansa. Se ilmenee\njo siitäkin, että hän tiburilaisessä huvilassaan, jossa oli runsaasti\nrakennuksia, jäljitteli Lykeionia ja Akademiaa, mutta ei Keposta\neikä myöskään Stoaa.[110] Ja millainen hän oli mieleltään, siitä on\nosoituksena jo hänen partansakin. Hän piti täysipartaa, vaikka kaikki\nmuut liikkuivat parrattomina. Aleksanteri suuren ajoista saakka, siis\nnoin viiden sadan vuoden ajan kulki antiikkinen maailma leuka sileäksi\najettuna. Vain filosofit tekivät poikkeuksen tästä säännöstä: Platon,\nZeno, Epikuros, samoin kynismin katusaarnaajat ja kristityt. Parta oli\nsiis jonkunlainen tunnus. Se oli samalla filosofinen ja kansanomainen.\nHadrianuksen parta oli aina lyhyeksi leikattu; se merkitsi siis\nfilosofin ja upseerin välimuotoa. Traianus katsoi kai karsain silmin\ntätä, ja kaiken lisäksi hänen tuleva seuraajansa harrasteli suorastaan\nlevottomuutta herättävän monipuolisesti kaikenlaisia tieteitä ja\ntaiteita.\n\nHadrianus ei ollut vain miekkailija, vaan hän harrasti myös korkeampaa\naritmetiikkaa ja geometriaa, niin, vieläpä tähtitiedettäkin. Hän soitti\nja lauloi säestäen itseään laulaessaan luutulla kuten Tituskin. Hän\nsepitteli kaikenlaisia pikkurunoja ja oli syvällisesti perehtynyt\nfilosofiaan. Arkkitehtinä hän laati osittain itse suunnitelman omiin\nrakennuksiinsa, maalarina hän harrasti stilleben-maalausta, kuten\nesim. kurpitsalehtimajoja (mikä ihana aihe!). Hänen ympäristönsä\nosoittama palvonta vaikutti ilmeisesti sen, että hän kävi rohkeaksi\nja turhamaiseksi ja luuli kaikki taitavansa. Traianus huomasi että\ntämä herra sukulainen on sangen vähän huvitettu Mesopotamian ja\nTigriin maiden valtaamisesta. Mutta Plotina antoi Hadrianukselle\narvoa. Hän ymmärsi tätä, sillä hän oli itse filosofi, ja kun Traianus\nkuolinhetkellään todellakin otti Hadrianuksen ottopojakseen, oli se\nPlotinan tekoa. Se tapahtui v. 117.\n\nJa Hadrianuksen ensi teko! Se pani koko maailman ällistymään: Traianus\nei vielä ollut haudassakaan, kun Hadrianus jo luopui hänen kaikista\nvaltauksistaan Idässä, Mesopotamiassa ja Assyriassa. Traianuksen\nPersian-retki kävi siten aivan hyödyttömäksi. Parthialaiset olivat\nrajattoman kiitollisia.\n\nRauha, rauha ja vielä kerran rauha vallitsi taas maailmassa.\n\"Meillä on parempaakin tehtävää kuin käydä pöyhkeilysotia\", niin\najatteli Hadrianus. Se oli uusi ohjelma. Sotapuolue hovissa kuohui\nraivosta. Siihen kuului erinomaisia kenraaleja, jotka Traianus oli\nkoonnut ympärilleen ja joiden mieliala on helppo ymmärtää. Tuntea\narvokkain oli heistä marokkolaispäällikkö Lusius Quietus. Mutta\nHadrianus ei mene Roomaan, missä kuollut Traianus vietti triumfiaan\n(Traianuksen kuvapatsas seisoi triumfikulun kestäessä kimojen\nvetämissä vaunuissa aivankuin olisi se ollut hän itse elävänä). Hän\nottaa sen sijaan Vähässä Aasiassa vastaan uudelle hallitsijalle\nkuuluvat kunnianosoitukset. Sieltä hän lähettää kenraalejaan ripeästi\nkukistamaan Marokossa ja Tonavan kansojen keskuudessa puhjenneita\nkapinoita. Menipä Hadrianus niinkin pitkälle, että hän päätti maksaa\nvuotuista veroa roksolaanien kuninkaille, jotta nämä jättäisivät\nsikäläisen uuden provinssin Daakian rauhaan. Sotapuolue, Lusius Quietus\netunenässä, ei opi sietämään tätä sodanarkaa keisaria. Se yrittää\neräällä metsästysretkellä murhata Hadrianuksen. Yritys epäonnistuu.\nSalaliittolaisten neljä johtajaa saadaan Italiassa vangiksi, ja\nsenaatti mestauttaa heidät. Se osoittaa, että senaatillekaan sota\nei ollut mieleen, vaan että se kannatti Hadrianusta ja hänen rauhan\nharrastuksiaan.\n\nVasta v. 118 Hadrianus saapui Roomaan, ja nyt ilmeni, mihin hän pyrki\nja miksi hän oli ollut valmis noihin suuriin uhreihin. Hän ryhtyi\njättiläistyöhön hallinnon uudistamiseksi ja sosiaalisen avustustyön\nlaajentamiseksi, niin että hyöty koitui koko valtakunnalle, joka yhä\nvielä oli kyllin suuri uuvuttamaan yhden työteliään hallitsijan. Nämä\nuudistukset olivat nähtävästi hyvin tarpeellisia, ja Hadrianuksen\nhallituskäskyt olivat täydellisesti hänen omaa käsialaansa. Hän\nsuorastaan holhosi määräyksillään toimeenpanevia virkamiehiä ja piti\nheitä silmällä mitä yksityiskohtaisimmin. Kuten kuningas Fredrik suuri,\nniin hänkin oli etevämpi kuin kukaan muu, mies, joka itse teki kaiken\nhenkilökohtaisesti ja jonka aivoista kulki näkymättömiä johtolankoja\nvaltakunnan kaikkiin soppiin. Itse asiassa on näiden miesten\nyhdenkaltaisuus monessa suhteessa yllättävä. Myös Fredrik oli filosofi,\nja runoilija myös. Fredrik oli musiikinharrastaja ja -harjoittaja\nkuten Hadrianus. Kuten Hadrianus oli innostunut kreikkalaiseen, samoin\nFredrik ranskalaiseen kirjallisuuteen; ja niin kuin Fredrik sanoi,\nettä hän oli vain alamaistensa palvelija, samoin myös Hadrianus on\nsanonut: \"Kaikki kansalle, ei mitään itselleni\" (_populi rem esse,\nnon suam_)! Niin Hadrianuksen persoonassa filosofi oli ensi kertaa\nmaailman hallitsijana, kuten Platon muinoin oli tahtonut. Hadrianus on\ntinkimättömänä ihanteen miehenä käyttänyt voimansa loppuun lakkaamatta\nja kiihkeästi palvellessaan valtakuntaansa. Tarkastakaamme joitakin\nyksityiskohtia, joista samalla saamme elävämmän käsityksen monista\nolosuhteista. Hadrianus poisti edellisten keisarien tavan asettaa\nministereiksi vain palvelijoitaan tai vapautettuja orjiaan. Hän valitsi\nnäihin toimiin ritareita, s.o. itsenäisiä miehiä, jotka kuuluivat\nsuureen liikemaailmaan. Siten hän sai liike-elämän tuntemusta leviämään\nkorkeihin seurapiireihin, ja nämä piirit joutuivat vähitellen valtion\npalvelukseen. Myöhemmin vallitsevan, palkkaa nauttivan korkeamman\nvirkamiehistön on Hadrianus siten luonut. Siten hän kyllä teki\nvihollisekseen pääkaupungin senaatin, ylhäisaatelin, joka nyt lamautui\niäksi ja joka katseli uutta hallintojärjestelmää kateellisin ja karsain\nsilmin. Senaatin herrat, joiden katse ei kantanut yli seitsemän\nkukkulan, ovat tästä lähtien täydellisiä nollia. Mutta he ovat kyllä\nkostaneet puolestaan: he ovat kiitokseksi siitä historiankirjoituksessa\nkuvanneet Hadrianusta niin huonoksi kuin mahdollista ja ovat keisarin\nelämää rumentaneet tarkoitusperäisillä valheilla, joista meidän,\njos pyrimme olemaan oikeudenmukaisia, on täydellisesti vapautettava\nitsemme.[111]\n\nVarojen kokoamiseksi keisari keksi suoran menettelytavan, joka teki --\nmikäli mahdollista -- välikädet ja kavallukset tarpeettomiksi. Monien\nprovinssivirkailijain silmälläpitoa varten hän asetti -- \"urkkija\"\nsanaa karttaaksemme -- keisarillisia tiedustajia (_frumentarii_),\njotka liikkuivat lakkaamatta halki maailman ja ilmoittivat herralleen,\nkuinka maan kaitsijat täyttivät tehtävänsä: valvonta, joka ylhäisille\nvirkamiehille tietysti oli vastenmielinen, mutta joka tapahtui\nalamaisten edun nimessä. Postirasituksesta Hadrianus vapautti kunnat ja\notti sen kokonaan valtion kannettavaksi. Lisäksi on vielä mainittava\nhänen sotilaita koskevat määräyksensä, m.m. se, että valtakunnan\nsotajoukossa piti upseerien olla mikäli mahdollista italialaisia,\njotta kokoonpanoltaan kirjavaan armeijaan saataisiin jonkinlaista\nyhtenäisyyttä. Myöskään eivät upseerit saaneet olla kovin nuoria, vaan\nheidän täytyi olla jo partasuita. Hadrianus oli parran suojelija.\n\nJa sitten yhteiskunnalliset kysymykset. Meidän on muistettava, että\nvaltiorahastoa ei sotilasbudjetti siihen aikaan rasittanut niinkuin\nnykyään. Sillä laaja Rooman valtakunta piti kaiken kaikkiaan vain\n250,000 miestä aseissa. Valtiorahastolta riitti siis varoja muihin\ntarkoituksiin. Ja avarat provinssit, ennen kaikkea länsimaat\nkukoistivat nyt niinkuin ei milloinkaan ennen. Ne maksoivat runsaasti\nveroa.\n\nHadrianuksen ensimäinen teko Roomassa oli jo kohta velanhuojennus:\njuhlallisesti hän poltatti Forumilla kaikki velkakirjat. Siten valtio\nluopui oikeudestaan kaikkiin maksamatta jääneihin veroihin, joita\nyhteensä oli n. 900 milj. sestertiä (n. 240 milj. Smk.). Liekit\nleimahtivat ja sytyttivät kaikkien sydämet. Hadrianus oli kansan\n_ystävä_. Siksipä hän on edelleen pitänyt voimassa alimentatsioneja,\nkustantanut lasten kasvatusta suuressa mittakaavassa. Oli usein\ntapana, että varakkaat ihmiset muistivat kuollessaan keisaria\ntestamenttisäädöksillään. Sellaisten kansalaisten lahjoituksia, joilla\noli lapsia, Hadrianus ei ottanut vastaan. Suojellakseen orjia isäntien\nmielivallalta Hadrianus laati lakeja ihmisystävälliseen henkeen. Se\ntapahtui ensi kerran ja oli käänteentekevää. Samassa tarkoituksessa\nhän asetti gladiaattorilaitoksen valvonnan ja rajoitusmääräyksien\nalaiseksi. Hän kielsi myös miehiä ja naisia kylpemästä yhdessä,\nsuurkaupunkilainen paha tapa, joka yhä uudelleen pääsi valtaan, joka\neli läpi koko keskiajan ja, kuten tunnettua, vielä 16. vuosisadalla\nkukoisti kunnianarvoisissa kaupungeissa. Hadrianus kylpi itse\nmielellään kansan kylpylöissä ja piti silloin aina huolta siitä, että\nihmiset saivat kylpyliinan. Hänestä oli hupaista taputtaa kansanmiestä\nolkapäälle ja laskea leikkiä tämän kanssa. Ja yhtä yksinkertaista\noli hänen esiintymisensä aina: seisoen hän otti vieraansa vastaan,\nsairaskäyntejä hän teki alhaisten ihmisten luo, öykkäreitä ja\nkoronkiskojia hän vihasi, mutta sellaisille, jotka ilman omaa\nsyytään joutuivat ahdinkoon, hän halusta antoi apua. Helppo on myös\nymmärtää, ettei hän sietänyt syytöksiä majesteettirikoksista. Aivan\nsamoin kuin Traianuksenkin aikana ei nyt ainoatakaan ihmistä koko\navarassa maailmassa vainottu eikä ahdistettu sellaisista syistä. Mutta\nkristittyjen vainoja ei myöskään tapahtunut. Päinvastoin Hadrianus\nantoi Atheenassa ollessaan sikäläisten kristittyjen ojentaa itselleen\npuolustuskirjelmän.[112] Kristityt olivat syvästi kiitollisia hänelle\nja erehtyivät myöhemmin väittämään, että Hadrianus olisi ollut salainen\nkristitty.\n\nMutta Roomassa hän jaksoi olla vain kolme vuotta. Mitä hän siellä\ntekisi? Jäädäkö sinne vaihtaakseen koko ikänsä kohteliaisuuksia\nkunnianarvoisain senaattorien kanssa tai pannakseen toimeen\neläinnäyttelyitä kaupunkirahvaan mieliksi, jotta se aina muistaisi\ntervehtiä häntä riemuhuudoin? Maailma on avara ja kaikilla, kaikilla\noli oikeuksia häneen. Provinssit olivat nyt tasa-arvoisia Italian\nkanssa, mutta keisarin katse ei tarkannut niitä juuri milloinkaan.\nKun provinssit eivät voineet vaeltaa pyhiin hallituksen luo,\ntäytyi hallituksen vaeltaa provinssien luo. Niin Hadrianus alkoi\nmatkustajaelämänsä, rauhan kenttäretket. Hän on ollut matkustavan\nhallitsijan perikuva. Työhuoneensa, koko hallituskoneistonsa hän\nkuljetti muassaan kaikkialle, halki kaikkien maittensa, väliin myös\nvaimonsa Sabinan. Jos me voisimme seurata tuota suurta vaeltajaa,\navautuisi nähdäksemme koko ihmeellinen kultuurin jalostama maailma\nuhkeine viljakenttineen ja rakennuksineen Tajosta Tigrikseen, Thames\nvirrasta Niiliin saakka. Mutta kuten Hadrianuksen täytyisi meidänkin\nsilloin kestää kaikkia ilmastovaihteluita: päivänpaahdetta ja pakkasta,\nsadetta, aavikon tuulta ja Lontoon sumua, ja Hadrianus matkusti vielä\nhatutta päin!\n\nJo v. 119 hän oli Campaniassa; Campania kärsi vieläkin, neljänkymmenen\nvuoden kuluttua, Vesuviuksen purkauksen seurauksista, ja hän tuhlasi\ntuolle maapalaselle hyviä töitä. V. 121 hänen suuri retkensä alkoi. Hän\nharrasti etukäteen innokkaasti matkalukemista ja etsi sitten, aivan\nkuin meidän päiviemme englantilainen, jokaisen seudun nähtävyydet,\nhuolehtien siitä, että hän todellakin näki kaiken: rakennukset ja\nterveyslähteet ja harvinaiset eläimet ja paikat, joissa hurskas ihminen\noli elänyt. Ensin matka johti kauniiseen Ranskaan, sitten Rheinille\ngermaanilegioonain rajavartioon. Siellä hän kiinnitti huomiotansa\n\"limekseen\", jatkaen sitä valtaisen matkan Rheiniltä Tonavalle, ja\nsotajoukon kuriin, vaatien paraateja ja harjoituksia. Hänellä oli\nmelkein kuin tautina kuri ja harjoitukset, ja joukoilleen hän oli\nrautainen herra: itse pretoriaanitkaan eivät tohtineet liikahtaakaan.\nSyy tähän menettelyyn on helppo havaita. Hadrianus näki, että edessä\noli pitkä rauhanaika, kuten olikin, ja hän ei tahtonut, että sotajoukko\nveltostui toimettomuuttaan. Itse hän oli reima ja koruton, ilman\nkultasolkea vyössä, ilman norsunluista miekankahvaa. Kaksikymmentä\nkilometriä hän marssi aseissa ja söi halvan sotamiehen kanssa\nkasarmiruokaa, kinkkua ja juustoa, ryypäten palan paineeksi etikasta,\nvedestä ja vatvotuista munista valmistettua juomaa (_posca_). Hänen\nnähtensä suoritettiin kaikenlaisia mestaritemppuja: muuan sotilas ui\ntäysissä aseissa Tonavan yli: sama mies ampaisee nuolen ja satuttaa\nilmassa siihen toisella nuolella.[113]\n\nSama harrastus vei hänet sitten Englantiin, jota Skotlannista käsin\naina uhkasi vaara. Englannin turvallisuudeksi hän sinne rakennutti\nkuuluisan Hadrianuksen vallin, kahdeksankymmentä peninkulmaa pitkän\n\"limeksen\", joka alkoi Tyne joen suulta. Sabina, keisarinna, oli myös\nsiellä, lapseton rouva, nyrpeä nainen, jonka käytöstapa oli kärtyinen.\nHän ei ymmärtänyt käyttää korkeata yhteiskunnallista asemaansa\nmihinkään. Hadrianus oli epäluuloinen ja hänelle paneteltiin Sabinan\nseurustelevan liian tutunomaisesti hovin korkeimpain virkamiesten\nkanssa. Heti nämä miehet saivat eron toimistaan. Heidän joukossaan\noli myös itse Suetonius, keisarien elämänkertoja. Mutta Sabinasta\nHadrianus ei ottanut eroa. Tätä naista, jota Hadrianus ei rakastanut,\nvaikka laahasikin häntä mukanaan halki elämänsä, keisari saa kiittää\nsiitä, että hän kaiken ikänsä oli niin yksinäinen ihminen. Mutta hän ei\nlakannut osoittamasta julkisuudessa Sabinalle kunnioitusta.\n\nEdelleen kävi matka Provenceen ja sitten Espanjaan. Siellä tapahtui,\nettä muuan alhainen työläinen, orja, yritti surmata Hadrianuksen.\nHadrianus otatti rauhallisesti miehen kiinni, totesi, ettei tämä ollut\ntäydessä järjessään ja jätti miehen lääkärin käsiin psyykillistä\nhoitokäsittelyä varten. Muuta ei mitään. Miten täydellisesti\nnykyaikaista! Hänen menettelynsä herätti, ja syystäkin, suurta huomiota.\n\nMutta yht'äkkiä hän jo on kaukaisimmassa Aasiassa, jossa Eufratin\nvarrella asuvain levottomien parthialaisten kanssa aina oli tärkeistä\nasioista neuvoteltava. Ja nyt kulkee hän kuin pyhissä Eufratista\nlänteen, halki kaupungeista rikkaan aasialaisen alueen, kaikkialla\nkreikkalaisuuden ympäröimänä, kunnes hän viimein joksikin aikaa pääsee\nlepoon ja rauhaan Atheenaan.\n\nSatojen ja yhä satojen kaupunkiyhteiskuntien oloihin keisari on\ntällä valtavalla kiertomatkallaan mitä huolellisimmin perehtynyt,\nharkinnut niiden vajavaisuuksia ja tuonut apua ja taaskin apua. Monet\npiirtokirjotukset kutsuvat häntä kaupunkien hyväntekijäksi, kaikkialla\nhänen nimenänsä on _restitutor_. Tarkoitettiin teitten rakennuttamista,\nrappeutuneita pyhättöjä, maatuneita satamia, uskonnollisten\nkansanjuhlien rahallista tukemista, viljanjakoa, vesijohtoja,\n\"luonnotarten luolia\" eli julkisia pylväskäytäviä suihkulähteineen\nj.n.e. Hän vaelsi, niin voisi sanoa, vapahtajana halki maailman; sillä\njuuri sitä vanha aika on ymmärtänyt nimityksellä Vapahtaja, Soter. Hän\nsoi lievitystä eikä pyytänyt mitään itselleen -- se tuli kuin siunaus\nylhäältä -- ja kaikkialla hän oli läsnä kuten jumala. Sellaista ei\nvielä koskaan ennen oltu nähty.\n\nKauneinta Hadrianukselle ja hänen sielulleen oli hänen oleskelunsa\nAtheenassa (v:na 125 ja siitä edelleen). Aivan kuin kristillisyys\non uskontona nykyaikaisella ihmisellä, aivan samoin oli filosofian\nja taiteen avulla tapahtuva kreikkalaisen hengenkultuurin hoito\nHadrianuksella uskontona. Tämän uskonnon yhtenäisyys ja leviäminen oli\nkallis hänen sydämelleen ja Atheena oli sen keskus, pyhä kaupunki.\nAtheenaan Hadrianus on perustanut suorastaan uuden kaupunginosan,\nHadrianuksen kaupungin, on ennen kaikkea saattanut ja rakentanut\nvalmiiksi loistokkaalla tavalla seitsemän sadan vuoden aikana\nkeskeneräisenä olleen Zeukseen temppelin Akropoliksen juurella ja\ntällöin, perustaessaan korkeimman Zeuksen palveluksen Atheenaan luonut\ntai pyrkinyt luomaan itäiselle maailmalle panhellenismiä. Samalla\nHadrianus myös salli, että tähän Zeuksen palvelukseen kreikkalaiset\nyhdistivät myös hänen oman persoonansa palvonnan. Niin, onpa hän\nmielellään nähnyt julkisesti näin tapahtuvan.\n\nHadrianus jumala! Onko se suuruudenhulluutta, keisarihulluutta,\nvai onko meidän yksinkertaisesti puhuttava vain mauttomasta\nturhamaisuudesta. Ken tehnee niin, hän unohtaa, että Traianuskin kävi\nRoomassa Iuppiterista, ja suvaitkoon myös muistaa seuraavaa.\n\nHadrianus on sallinut tai suosinut tätä jumalallista kunnioitusta\nvain kreikkalaisten ja itämaalaisten keskuudessa, italialaisia ja\nkoko läntistä maailmaa hän on siitä säästänyt. Hänelle itselleen\nja hänen persoonalleen sellainen palvonta oli läpeensä vierasta ja\nhänellä on varmaankin sen varalle ollut vain sokraattinen hymyily.\nMutta itämaalainen oli kertakaikkiaan aikojen alusta tottunut\nhallitsijalleen, mikäli tämä hallitsija oli, osoittamaan jumalallista\nkunnioitusta s.o. yhdistämään hänet jumaluuteen. Tähän on Hadrianus\nempimättä mukautunut kuten jo keisari Augustus aikoinansa. Nämä ihmiset\ntunsivat tarvetta palvoa korkeimman jumalan Zeuksen ohella myös\n\"vapahtajaa\"; Hadrianus ei sitä evännyt nyt heiltä, ei, hän soi sen\nheille ilolla.\n\nLisäksi muistettakoon, että hän itse, kuten jo mainittiin, kaikkialla\nesiintyi yksinkertaisesti ja vaatimattomasti eikä milloinkaan\npöyhistäytynyt kuin mikäkin paavi Dalailamaksi ja joksikin korkeammaksi\nolennoksi. Päinvastoin: hän tunsi sisimmässään, miten murtuvaista\nkaikki maallinen on, ja kaipasi sydämestään vilpittömästi jumalaa,\nikuisuutta ja itseänsä korkeampia voimia. Siksi hän otatti itsensä\njäseneksi eleusilaisten mysterioitten eli vihkimysmenojen salaseuraan,\njotka mysteriot takasivat jokaiselle, joka puhtaana elää, tulevaisen\nelämän autuuden, elysionin. Sen Hadrianus teki samoinkuin jokainen\nkunnon porvari Atheenassa.\n\nToisella vuosisadalla liikkui ylipäänsä maailmassa uuden, suuren\nuskonnon harrasta etsintää ja kaipausta, uskonnon, joka yhdistäisi\nkaikki sydämet ja kaiken inhimillisen kiinnittäisi taivaan yhteyteen,\nja Hadrianus, tavattomasta etevyydestään huolimatta, oli hänkin\nvain aikansa lapsi. Kristinusko ei vielä vaikuttanut häneen,\nmutta Persiasta, auringonpalveluksen maasta oli opittu ikuisesti\nnousevan auringon (_Sol invictus_) palvelus, jolla on paljoa enemmän\nkosketuskohtia Kristuksen palveluksen kanssa, kuin mitä tahdotaan\nuskoa, ja josta meille \"sunnuntain\" vietossa on jäänyt pysyvä\nmuisto; sillä meidän sunnuntaimme on auringon juhlapäivä. Myös on\njoulupäivämme, joulukuun 25 päivä, auringonjumalan ammoin vietetty\nsyntymäpäivä. Epäilemättä Hadrianus hyvin tunsi tämän uskonnon, sillä\nsiten vain selittyy, että hän leimautti auringon kuvan rahoihinsa.\nKahdesti on tämä maailmankävijä suorittanut suurenmoisen vuorelle\nnousun: Sisiliassa Etnavuorelle ja Arabian rajoilla _mons Casius_\nnimiselle pyhälle vuorelle. Mutta molemmilla kerroilla hän teki niin\nvain saadakseen ylhäällä huipuilla viettää pyhän varhaishetken,\nauringonnousun. Hänen rahoissaankin kuvataan juuri auringonnousua.[114]\nHäntä eivät lainkaan houkutelleet vuorten nousuun luonnontieteelliset\nprobleemit (vulkanismi, ilmanpaineen mittaaminen); hänen harrastuksensa\noli puhtaasti uskonnollista. Kuten Constantinus suuri, tuo luuloteltu\nkristitty, antoi palvella itseänsä Helioksena -- Helios on juuri\naurinko -- samoin Hadrianuksen nimenä itämaalaisten kesken oli\nHadrianos Helios[115] ja sattuma oli säätänyt, että hänen oma\nperhenimensä oli Aelius[116] Hadrianus. Tässä nimessä Aelius oltiin\ntuntevinaan nimi Helios, niin että kirjoitustapa Helius (esim. Helius\nVerus) pääsi käytäntöön Aelius muodon sijasta.\n\nMutta Hadrianus ei tyytynyt tähän. Tosiasia on, että hän moniin\nkaupunkeihin rakennutti tyhjiä temppeleitä tai kappeleita ilman\nminkäänlaista jumalankuvaa. Kenelle hän ne tarkoitti! Jumalalle, jota\nhän vielä etsi. Hän haki uutta korkeinta esinettä rukouksilleen. Ehkä\ntämä on juuri se \"tuntematon jumala\", josta Paavali puhuu Atheenassa.\nSillä nyt tiedämme, että tämä Paavalin puhe, sellaisena kuin se\nnykyään tavataan Apostolien teoissa, on sepitetty vasta suunnilleen\nHadrianuksen aikoihin. Perästäpäin syntyi tietysti taruja, että hän\nolisi nämä tyhjät temppelit määrännyt Kristuksen palvelukseen.[117]\nJokaiselle, jolle uskonnon historia on mielenkiintoista, täytyy\nnäiden seikkain olla ihmeellisellä tavoin ajatuksia herättäviä ja\nunohtumattomia.\n\nKaikesta edellisestä ei pidä johtua luulemaan, että Hadrianus\nesiintyi hyvin syvämielisenä, ehkäpä vielä sai näkyjäkin ja puhui\nhaltioituneessa tilassa. Päinvastoin: hänen luonteensa oli irooninen,\nja hän näytteli iloista ihmistä, rakasti ylimielistä pilaa ja huumoria,\npeittääkseen sisimpänsä (on paljon melankoolisia ihmisiä, jotka siten\ntekevät) ja salasi leikillisyydellään seuraltaan sydämensä salaisuudet.\n\nSeuraltaan. Hän tarvitsi näet ympärillään ihmisiä, vaikkapa vain\ntunteakseen ylemmyytensä heihin verraten, ja hänen asia- ja\nihmismuistinsa oli todella tavaton. Hän koki päästä kosketuksiin\nkaikkien oman aikansa huomattavimpien oppineiden, runoilijain ja\ntaiteilijain kanssa, Arrianoksen, Plutarkhoksen, ja minkänimisiä\nheitä lie ollutkaan. Nämä olivat oikeastaan hänen ainoata todellista\nseuraansa, matkoillakin. Aivan samoin oli myös Fredrik suuren laita.\nEttä Hadrianus kunnioitti jaloa platonilaista Plutarkhosta, on\nmielestäni varmaa, ja mikään ei ole keisarille itselleen niin kunniaksi\nkuin hänen ja Epiktetoksen, vuosisadan suurimman siveysopettajan ja\nkasvattajan läheinen ystävyys. Mutta hän kujeili mielellään viisaitten\nherrojen kustannuksella, osoitti ehdotonta etevämmyyttään ja saattoi\nyllättävän älykkäillä kysymyksillään heidät hämilleen.\n\nTärkeintä on, että hän määräsi erinäisten aineiden opettajille\nvakinaiset palkat, joten pantiin alku oppilaitoksien\nvaltiollistumiselle, valtionkoululle. Kaikki professorit, sanottiin,\ntulivat varakkaiksi miehiksi. Jos hänestä joku tuntui kykenemättömältä,\neroitti hän tämän virastaan antaen kylläkin runsaan eläkkeen: mikä\nosoittaa, että hän itse arvosteli kaikkien saavutuksia. Huippukohtana\ntässä huolenpidossa oppineista oli Athenaion-nimisen yliopiston\nperustaminen Roomaan, jolla yliopistolla oli laaja opetustalo\nkäytettävissään. Lainopillisella alalla on keisarioikeudelle samainen\nHadrianus pohjan laskenut. Mainitsen suuren lainoppineen Iulianuksen.\nIulianuksen elämän suurin työ, laaja lakikokoelma n.s. _Edictum\nperpetuum_ on syntynyt Hadrianuksen kehoituksesta. Se oli klassillisen\najan lakitieteen ensimäinen yritys luoda _Code Napoleon_. Mutta\nHadrianuksen omat oikeuspäätökset olivat kuuluisat; kansanomaisesti\nkuvataan häntä suorastaan toiseksi Salomoksi.\n\nJa lakikirjan, Iulianuksen suuren ediktikokoelman ohella muistettakoon\nPantheon, Rooman Pantheon.[118] On todettu, että Pantheonin ihana\nkupurakennus, jota nykyään ihailemme, ei ole Agrippan, vaan\nHadrianuksen työtä. Mutta Hadrianus oli vaatimaton, taikka hänellä oli\nkunnioitusta kaikkea historiallista kohtaan: hän antoi rakennuksen\notsikkoon jäädä Agrippan nimen, joka oli peräisin jonkin aikaisemman\nrakennuksen etuhallista ja joka vielä tänäänkin on luettavanamme. Siten\ntämä monipuolinen keisari epäilemättä myös on ratkaisevalla tavalla\nvaikuttanut koristelutaiteeseen ja marmoriplastiikan muovaileviin\nmestareihin. Joka tapauksessa se hänen hallitusaikanaan muuttaa\nolennaisella ja omituisella tavalla luonnettaan.[119] Myös hänen\nleimauttamansa rahat ovat taiteelliselta suoritukseltaan erikoisia.\n\nOikullinen ja arvaamaton kuin sää, milloin ankara ja vaatelias,\nmilloin hyvä ja lemmekäs sanotaan Hadrianuksen olleen kaikkien näiden\ntieteen ja taiteen edustajain seurassa. Minkälainen hänen sävynsä oli,\nosoittakoon seuraava vähäinen runonäyte. Runoilija Florus, eräs sen\najan runoilijoita, oli Roomasta käsin lähettänyt Hadrianukselle, joka\noleili Englannissa, seuraavat hupaisat säkeet:\n\n    En olevain Caesar sois,\n    Kun silloin mun viedä tie\n    luo gallien, brittien vois,\n    miss' pakkanen korvat vie\n    ja vihollisilla kurja\n    on mietitty salamurha.\n      Ah, en, en sois,\n      en Caesar ma olla vois.\n\nHadrianus vastasi hyväntuulisesti:[120]\n\n    En Florus olla vois,\n    kun olevain katuluuta\n    ja kapakankundi en sois,\n    kun Roomassa mulle ei muuta\n    ois tiedossa työtä kuin kurja\n    tuo sääskiparkojen murha.\n      Ah, en, en sois,\n      en Florus mä olla vois.\n\nVihdoin, v. 127, Hadrianus palasi, Etnalle noustuaan, takaisin\nRoomaan.[121] Mutta Roomassa, siellä ei ollut mitään tehtävää. Jo\nv. 128 hän alkoi uuden kiertomatkan, ja tällä kertaa aivan kuin\npikajunassa. Hänen nopeutensa oli todella hämmästyttävä. Ensin\nAlgeriaan ja Marokkoon. Viisi vuotta oli Afrikassa vallinnut\nhirvittävä kuivuus. Niin pian kuin Hadrianus ilmestyy sinne, alkaa\nvirkistävä sade, ja kansa palvoi ja ylisti häntä tästä ihmeestä.\nMyös Afrikassa hän perusteli kaupunkeja, tarkasti sotalaitosta ja\nrajalinnakkeita, kohta taas kaukaiseen Itään matkatakseen: Atheenaan,\nsitten Syyriaan, Damaskokseen ja Samosataan. Gazan kaupunkia hän suosi\nniin, että se tästä ajasta alkoi uuden aikakauden, uuden ajanlaskun.\nMutta nyt hän sai kokea kaksi elämystä, jotka järkyttivät häntä ja\nsattuivat hänen sydämeensä. Ensinnäkin Jerusalem. Hadrianus oli\nryhtynyt jälleen rakennuttamaan Tituksen hävittämää Jerusalemia kuten\nroomalaista kaupunkia ja teettämään temppelivuorelle, jolla hävitetty\nJehovan temppeli sijaitsi, Iuppiterin temppeliä. Siinä aihe uuteen\njuutalaiskapinaan, joka sai koko Idän kauhuihin. Jo Traianuksen aikoina\njuutalaiset olivat useilla eri tahoilla yrittäneet kapinaa. Hyökkääjiä\nolivat silloin he, ja hirvittävän verenhimoisia. Heidän väkilukunsa\non varmaan ollut valtavan suuri. Nykyään elää noin 11 miljoonaa\njuutalaista hajaantuneina ympäri maapallon. Siihen aikaan sama kansa\neli muutaman miljoonan vahvuisena ahtaalle alalle pakkautuneena\nVälimeren itäisen syvänteen rannoilla. Siitä selittyy, että heillä oli\ntilaisuus iskeä hengiltä satoja tuhansia: kreikkalaisia, eikä vain\nsurmata, vaan sahata ja repiä kappaleiksi, kuten silloin on tapahtunut\nKyproksessa ja Kyrenaikassa. Nyt vv. 130--135 Hadrianus näki olevansa\npakoitettu käymään tuhoamistaistelua, jonka on täytynyt syvästi\nsurettaa hänen tunteellista mieltään. Itse hän kyllä pysyttelihe niin\nkaukana tapahtumista kuin mahdollista. Hänen sotapäällikkönsä oli\nIulius Severus, joka hyökkäsi Palestiinaan, Bar Kokhba oli juutalaisten\nsankarillisen uuden puoltajan ja Messiaan nimi. Kaikki maan asutetut\npaikat tuhottiin nyt. Juudan kansa ei ole enää koskaan tämän jälkeen\nsodan töissä esiintynyt.\n\nUlkonaisesti mitätön tapahtuma sattui sitten. Se koskee Antinousta.\nHadrianus matkusti silloin keisarinna Sabina seurassaan vanhimmassa\njumalainmaassa, Egyptissä. Se oli matka hänen makuunsa. Siellä hän\ntutki pylooneja, temppeleitä ja pyramideja, kirjoitti marraskuun 21\np:nä v. 130 omakätisesti muistosanat Memnonpatsaaseen,[122] sillä\nMemnonia pidettiin aamuruskon poikana, jota Hadrianus palveli. Silloin\nhukkui eräällä Niili-matkalla lähellä Kairoa hänen seuralaisensa\nAntinous, nuori Bithynian kreikkalainen, jota Hadrianus rakasti, jopa\nhaaveellisesti kunnioitti. Meillä on vähän tietoja tästä Antinouksesta;\njo v. 124 Hadrianus oli hänen ja Sabinan seurassa Atheenassa.[123]\nMielenkiintoisempi on jalopeurajahti, jolla tämä nuori mies\nhaavoittui. Tätä Hadrianuksen jalopeurajahtia ei ole esitetty vain\neräässä Constantinuksen-kaaren kohokuvassa, sitä ovat myös runoilijat\nylistäneet. Eräällä egyptiläisellä papyruskaistaleella, joka on\ntehnyt pullontulpan virkaa, on sitä säilynyt 40 säettä. Siitä luemme,\nettä Hadrianus, suuri metsästäjä, löytää aavikon leijonan jäljet ja\nhaavoittaa sitä, mutta hän tahtoo antaa Antinoukselle \"metsästyksen\nkunnian\": Antinouksen on surmattava se. Molemmat ovat ratsain. Peto\nsyöksyy odottamatta Antinouksen hevosen kimppuun, joten ratsastaja\njoutuu vaaraan, mutta Hadrianus iskee pelastavan surmaniskun.\nAntinouksen verestä -- niin lauletaan samaisissa säkeissä -- versoi\nlotoskukka, joka sittemmin sai nimen Antinouksen kukka.[124]\n\nJos tätä papyrus-kaistaletta ei olisi äskettäin löydetty, emme me\ntietäisi Antinouksesta suorastaan mitään. Mutta hänen nimensä on siitä\nhuolimatta kaikille jo ammoin tuttu hyvinkin; onpa hänestä meidän\naikanamme tullut jonkinlainen romaaniolento ja utelias mielenkiinto\non häneen kohdistunut. Sillä se ihme on tapahtunut, että tämä oudon\ntotinen nuorukainen elää yhä monissa ihmeenihanissa marmorikuvissa ja\nkohtaa meitä kaikissa maailman antiikinmuseoissa. Keisari Hadrianus\nitki hänen kuolemaansa, sanotaan; hellästi, kuten itkee äiti lastansa\n(_muliebriter_) ja \"teki hänestä jumalan\". Tuon aaterikkaan,\nfilosofisen herran on täytynyt havaita tässä nuorukaisessa tavattoman\nsuurta lahjakkuutta tai hänen olemuksessaan harvinaista selkeyttä\nja syvyyttä -- se otaksuma on tehtävissä, muuten on koko kertomus\nkäsittämätön -- ja hän oli kiinnittänyt toiveita Antinoukseen, kuka\ntietää, kuinka kauas meneviä.\n\nLegendan mukaan Antinous olikin Niiliä kulkiessa käynyt uhrikuolemaan\nkeisarin puolesta, hänet pelastaakseen. Enimmäkseen häntä veistoksissa\nesitetään Dionysos jumalana ja aina ilme kuvastavana varjostettua\nraskasmielisyyttä. Tätä ilmettä on pidetty haaveilevana. Se on\nkuitenkin täydellisesti harhakäsitys. Tämä nuori mies ei haaveile,\nhän suree vain. Suru siitä, että jo nuoruuden täytyy kuolla, on\nyksinkertaisesti saanut ilmaisun tässä nuorukaiskuvassa itsessänsä.\nTäytyy, jos mieli ymmärtää jumalaksi tullutta Antinousta, mennä\nsyvemmälle, ja lähinnä tekee mieli tehdä vertailuja kreikkalaisten\nAdonis-juhlaan. Siinä vaikeroitiin Adoniksen ennenaikaista\nkuolemaa. \"Osiris, Attis, Adonis ovat ihmisiä olleet, kuolleet ja\njumalina ylösnousseet; kun yhdymme heihin, kun päästämme heidät\nitseemme tai vedämme heidät luoksemme, pääsemme varmuuteen omasta\nkuolemattomuudestamme\".[125] Antinouksen palveluksessa Hadrianus\non, arvelisin, jäljitellyt Adoniksen palvelusta ja uudistanut sen,\nja, kuten jälkimäiseen, niin hän on myös edelliseen kiinnittänyt\nylösnousemisen toivon. Siksi Antinous, kuten keväänjumala, kantaa\nkädessään kukkia, siksi hänet ja Egyptin Osiris, tuo myöskin kuolleista\nnoussut, siksi vihdoin myös hänet ja Bakkhos eli Jakkhos rinnastetaan;\nsillä tämä Bakkhos edusti eleusilaisissa mysterioissa manalan ja\nkuolleista nousemisen jumaluutta.[126]\n\nKuten näkyy, on koko asiaketju uskonnonhistoriallisesti mitä erikoisin\nja mielenkiintoisin; sillä tätä nuorta jumalaa, paavikeisari\nHadrianuksen uudismuodostusta, on todellakin palveltu ainakin täysi\nvuosisata eteenpäin eikä suinkaan vain Egyptissä.[127] Keisari on\nperustanut Antinous-uskonnon kristinuskolle kilpailijaksi.\n\nEdellä olleen olen, minkä tahtoisin mainituksi, kirjoittanut\ntammikuussa 1912; mitä ihmeellisimmän vahvistuksen se on saanut\naivan äskettäin suoritetusta Antinoe-kaupungin esiinkaivamisesta,\njonka kaupungin Hadrianus perusti Egyptiin nuoren jumalan kunniaksi.\nHämmästyttävällä tavalla on siellä paljastunut täydellinen egyptiläinen\nPompeii, ja Antinouksen palvelusmenot voimme silmin nähdä; ne oli\nsiellä Osiriksen palveluksesta muodostettu. Kokonaisia pappi-, myös\npapitarkuntia on sieltä hyvin säilyneinä muumioina löydetty, samoin\nmyös rukousten tekstit, ja me saamme tietää, että itse asiassa on\nkysymys mysteriosta, Antinouksen \"kärsimyksestä\", ja että juhlatanssein\ntai myös marionettein avulla vuosittain on esitetty hänen kuolemanansa\nja ylösnousemustaan.[128]\n\nMuualla, kuten esim. Peloponnesossa, ei Antinousta, kuten jo sanottu,\npalveltu Osiriksena, vaan Bakkhoksena tai Jakkhoksena. Mutta on\nmuistettava, että keisari on luonut tämän uuden jumalanpalveluksen\netupäässä kreikkalaista Itää, ei Roomaa tai Espanjaa varten. Samaa\nItää, jolle Hadrianus itsekin oli jumala. Keisari ei itse tahtonut\nolla jumalaisempi tätä hoidokkiaan, jossa hänen todella on täytynyt\nhavaita jotain ideaalista tai jumalaista.[129] Sillä Hadrianus oli\nidealisti Platonin oppilas[130] ja on ilmeisesti harjoittanut Platonin\n\"Erosta\" kasvattavassa seurustelussaan Antinouksen kanssa. Jos tekee\ntämän oletuksen ja edellyttää tämän vakavan mielialan olleen pohjalla,\nsilloin saavat nämä erikoiset tapahtumat kokonaisuudessaan tai\nainakin suureksi osaksi selityksensä. Mutta vain Itä pystyi sellaista\nymmärtämään. Länsi ei.\n\nSen jälkeen Hadrianuksen elämä on synkistynyt tai ainakin on\nraskasmielisyyden varjostamaa. V. 132 hän vietti vielä yhden keskeisen\nhellenismin juhlan Atheenassa. Sitten hän v. 134 toistamiseen palasi\nRoomaan. Vasta Antinouksen kuoltua hän huomasi vanhentuvansa (hän oli\nnyt 59 v. vanha) ja alkoi vakavasti etsiä keisariuden perijää.\n\nTivolin eli Tiburin tienoille hän oli vuosia aikaisemmin alkanut\nrakennuttaa ylistettyä, käsittämättömän laajaa maakartanoansa,\noikullisen komeilunhalun ja ruhtinaallisen romantiikan ihmeteosta,\ntuota Hadrianuksen huvilaa, jonka ala käsitti 70 hehtaaria ja jonka\nrauniomeressä matkailija voi tuntikaupalla harhailla unelmiinsa\nuponneena, orvokkien kukkiessa hajallaan maassa makaavien\nmarmorijätteiden lomassa, sisiliskon äänettömästi livahtaessa maahan\nsuistuneen pienoituksen yli, joka mielestämme on sen näköinen, kuin\nolisi sillä tiedossaan salaisuus, ja puoleksi murtuneitten muurien\nja mykkien kypressijoukkojen heittäessä syvää, alakuloista varjoa\nkirkkaaseen, riemuitsevaan auringonpaisteeseen. Täällä alkoi tuon\nmuuten niin uhrautuvaisen velvollisuusihmisen itsekkäisyys. Tänne hän\non pystyttänyt ylellisen vanhuudenkodin, fantastisesti suunniteltuine,\negyptiläis- ja kreikkalaismallisine rakennuksineen, obeliskeineen,\ntauluhalleineen, temppeleineen, teattereineen, joihin kaikkiin oli\nkylvämällä kylvetty kuvapatsaita ja mosaiikkia. Se oli aivankuin\nkoko antiikin taiteen \"ydin\", keisarin matkamuistojen kiveenhakattu\npanoptikon, jossa tuo ylhäinen erakko hovin tuhansien liehakoitsijain\njoukossa liikkui. Tärkein näistä rakennuksista oli ensinnäkin Platonin\nAkademian mukaelma, sitten esitys Elysionista, itsestänsä kuoleman\nvaltakunnasta: Platonin Akademiassa hänen omalla olemuksellaan oli\njuuret, Elysioniin kantoi hänen toivonsa. Kuoleman valtakuntaan hän\nvarmaankin oli asettanut Antinouksensa kuvan kuin kutsumaan häntä\nkuolemantakaiseen elämään.\n\nMutta samoihin aikoihin keisari jo valmisteli hautarakennustaan Tiberin\ntoiselle rannalle, Mars kentän vastapäätä. Tämän hautarakennuksen nimi\non nykyään San Angelo (Enkelilinna). San Angelon silta, jonka Hadrianus\nmyös on rakennuttanut, vie vielä tänäänkin yli virran haudalle. Se\non marmoripukuinen linnoitus, josta myöhempinä aikoina kuudennella,\nkuudennellatoista vuosisadalla gootit ja espanjalaiset ovat otelleet\nja joka yhä tänäänkin, puoleksi raunioituneena, seisoo Rooman talojen\nkeskessä kuin mammutti muurahaisjoukossa. Tämä jättiläishauta oli\ntarkoitettu kätkemään Hadrianuksen pienoisen tuhkauurnan, samoinkuin\nhänen seuraajiensakin, joiden lukumäärän Hadrianus kai ajatteli\nloppumattomaksi. Se on vaikuttavin ja valtavin saavutus Rooman\nkeisariuden ihantamisessa. Sillä ei ainoastaan maallinen hallitsija,\nvaan jumalan etsijä ja ylimäinen pappi, muuan vanhan ajan etevimpiä\npaaveja löysi sieltä leposijansa. Rakennussuunnitelman aate on\nperäisin Egyptin eriskummaisista kuninkaanhaudoista, pyramideista.\nMutta Hadrianus valitsi pyramidin sijasta täyden pyörömuodon,\npohjapiirroksen ympyrämuodon, joka Pantheonillekin on erikoinen; sillä\nympyrä oli filosofeille ikuisuuden symboli, koska se on rajaton. Vasta\nHadrianuksen kuoltua mausoleum saatiin täysin valmiiksi.\n\nViimeisinä vuosinaan Hadrianus sai kärsiä kovia tuskia, ja hän huomasi\npian loppunsa lähenevän. Mutta aluksi eivät tuskatkaan kartoittaneet\nhänen huumoriaan ja hän sepitti säkeitä semmoisia kuin seuraavat, jotka\nhän on kohdistanut omalle lemmekkäälle sielulleen:\n\n    Mun sieluin, lemmekäs sielunen,[131]\n    On matkahalusi ikuinen:\n    Nyt jätät maisen majasi\n    Ja määrä viime matkasi\n    Tuo ompi maa,\n    Miss kaikk' on kalpeeta, kaameaa,\n    Tuo ompi yö\n    Miss kanssais kenkään ei leikiks lyö.\n\nMutta sitten ärtyivät tuskat mitä hirvittävimmäksi piinaksi,\nhelvetilliseksi kärsimykseksi. Turhaan hän rukoili ympäristöään\nhänet surmaamaan. Ja tällaisena tuskaisena potilaana hänen on\nvielä täytynyt huoltaa seuraajansa. Mutta ensin hän sai nähdä,\nettä hänen oma lankonsa, vanha, jo 90-vuotinen Servianus ja tämän\npojanpoika, Hadrianuksen kaukainen sukulainen Pedanius Fuscus,\nkäyttivät hyväkseen hänen avutonta tilaansa ja esiintyivät\njulkisesti vallanperimys-vaatimuksin. Se oli kapinaa, ja Hadrianus\nsurmautti molemmat. Olosuhteiden pakko johti hänet tähän elämänsä\nainoaan julmuuteen. Mutta kun oli ratkaistava niin tärkeä kysymys\nvallanperimyksestä, hän tahtoi täysin säilyttää itsenäisyytensä ja\nveriheimous ei hänen mielestään antanut mitään oikeutta keisariuden\nperimiseen. Pikemminkin se oli este.\n\nHadrianus otti ottopojakseen 50-vuotisen, oivan Antoninus Piuksen,\ntosin sillä viisaalla ehdolla, että tämän puolestaan oli määrättävä\npojakseen ja seuraajakseen nuori Marcus Aurelius. Siten oli sekin vielä\nHadrianuksen työtä, että ihminen puhdasta kultaa, mikä Marcus Aurelius\noli, on tullut Rooman keisariksi. Kuolemansairaana Hadrianus viimeisenä\nsyntymäpäivänään esiintyi senaatissa, jonka suostumuksen hankkimista\nhän piti velvollisuutenaan, ja senaatti hyväksyi adoptsionit. Sitten\nHadrianus, vaeltajasielu, vielä kerran merta nähdäkseen läksi Baiaehen,\nmissä hän kuoli v. 138, 21-vuotisen hallituksen jälkeen.\n\nMutta hänen hengetön nimensä lensi kuin raskasmielinen varjo suurena\nja outona ja kummeksittuna ja käsittämättömänä kuin sadun arvoitus\nyli vuosisatojen, pakanoilta kristityille. Tuo itsensä uhraaja,\nehdottomista hallitsijoista ehdottomin, oli ylpeänä ja yksinäisenä\nseisonut yläpuolella maailman, joka luuli häntä ymmärtävänsä,\npalvoessaan häntä, ja hänestä pääsevänsä, pyyhkivänsä hänet\nolemattomiin, pilkatessaan hänen monipuolisuuttaan ja heikkouksiaan.\njopa heittäessään lokaa hänen ylleen.[132] Hadrianuksen epäitsekkyys on\nollut yhtä suuri kuin hänen itsetuntonsa; hänen ylennyksensä oli yhtä\nsuuri kuin hänen rakkautensa. Maailma oli pieni hänelle, vain jumala\nhänessä oli suuri. Hadrianus-probleemin ratkaisuksi esitetään tässä\narka näyte. Vain se, ken Hadrianuksen ymmärtää, voi kehua olevansa\nvanhan ajan tuntija.\n\n\n\n\nMARCUS AURELIUS\n\n\nRauhankeisaria Hadrianusta, joka kuoli v. 138, seurasi hänen molempien\nottopoikaperillistensä Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen[133]\nhallitessa vielä neljäkymmentä oikeamielisyyden vuotta ja vielä noin\nkaksikymmentä rauhan vuotta. Huomiomme esineenä tulee nyt olemaan\nMarcus Aurelius, nimi jaloin ja kaunein, mitä muinainen Rooma voi\nmainita. On aivan kuin olisi kaikki, mikä oli hyvää antiikissa,\nkokoontunut tähän sydämeen: puhdas ihmisyys, jossa oli miehistä voimaa,\nkärsivällisyyttä, kestävyyttä, pystyvyyttä ja mitä vilpittömintä\nhyvyyttä. Ihmiskunnan isä. Marcus Aurelius oli maailman keisari,\nmutta hän oli myös hurskauden oppimestari, yksinäisten lohduttaja, ja\nvielä toisella vuosituhannella hänen kuolemansa jälkeen ovat monet\nsydämet löytäneet hänestä tuen ja mielenylentäjän, sydämet, jotka\nristiriitaisessa erehdyksien elämässä etsivät voimaa ja rauhaa.\n\nNe roomalaistavat, jotka olen piirtänyt, esittävät suurimmaksi\nosaksi väkivaltaisia voimaihmisiä, sellaisia kuin Sulla ja Antonius,\ntai ihmishirviöitä, sellaisia kuin Nero ja Domitianus. Väen\nkauhukseni, että lukijoilleni olen näyttänyt enemmän katkaistuja kuin\nmuotokuvattuja päitä. Mutta nyt, Marcus Aureliusta ajatellessani,\ntuntuu kuin päättyisi teokseni hurskaaseen mietiskelyyn ja hartauteen.\n\nMarcus Aurelius sopii todellakin sarjan päättäjäksi, koska kohta\nhänen kuoltuaan Rooman suuruus murtuu ja maakuntaelämä peittää kaikki\ntulvaansa. Marcus Aurelius on vielä tasakorkealla Hadrianuksen kanssa;\naivan hänen takanaan ammottaa perikato ja vallanperimysselkkaukset\nalkavat, ja niiden lisäksi taloudellinen rappio ja germaanipelko. Tämä\npuhdassieluinen ihminen oli sotija; vielä kerran hän on pelastanut\nRooman germaaneilta. Vielä tänään kuuluttaa sitä kaikelle maailmalle\nAntoniuksen-patsas seitsemän kukkulan kaupungissa, Piazza Colonnalla,\nlähellä Monte Citoriota, missä nykyään parlamentti kokoontuu ja\npäättää nykyisen Italian kohtaloista. Mutta ennenkaikkea: ylhäällä\nCapitoliumilla seisoo Marcus Aureliuksen pronssinen ratsaskuva. Kuka\nsitä ei tunne! Michel Angelo sen on sinne asettanut; ja kuka katsoo\nnäihin kasvoihin, hän tuntee: tuo mies ei ole kaunis, mutta niin\nsetämäisen hyvä, niin sydämiä voittavan ruma: kun tämä maanisä valvoo,\nsilloin, oi kansa, voit sinä rauhallisesti nukkua. Hän on ratsain,\nmutta kaupungissa keisari ei koskaan ratsastanut. Ratsu todistaa siis,\nettä on sota ja keisari sotaretkellä.[134] Hänellä on filosofin parta,\ntäysiparta, joka on paljoa pitempi kuin Hadrianuksen. Se on ajanmerkki:\nkuten parta, samoin filosofiakin on niistä ajoin kasvanut.\n\nMutta adoptsionin perustalla Hadrianusta ensin seurasi Antoninus Pius,\njoka puolestaan otti Marcus Aureliuksen pojakseen. Myös Antoninus\nPius oli ahkera ja toimellinen ruhtinas. Hänen tehtävänään oli vain\npitää hallituskoneisto käynnissä; Hadrianus sen oli oivallisesti\nsommitellut ja sovitellut. Tuo ystävällinen, kunnollinen, mutta jossain\nmäärin poroporvarillinen mies oli kotoisin Provencen Timesistä.\nKaikki ylhäiset ihmiset, jotka maakunnista tulivat Roomaan ja siellä\nkohosivat senaattorinarvoon, pakoitti laki hankkimaan itselleen siellä\nmaaomaisuuden. Siten Antoninus siellä omisti Loriumin kartanon ja\noleskeli siellä mielellään. Hän oli säästäväinen eikä matkustellut.\nRahaa ne aina nielevät, keisarin matkat. Mutta senaatin herrojen\nkanssa, joita Hadrianuksen omituisesti riehahteleva luonne ei voinut\nsietää, hän aina eli hyvässä sovussa, ja kohteliaisuuksia lausuttiin\nmielellään puolin ja toisin. Yksinkertaisena kuin muinaisroomalainen,\nkuin Fabricius ja Cincinnatus ja Numa kuningas (silloin oli taas\nmuodissa elää muinaisroomalaisiksi) hän mieluimmin asusteli konnullaan\nja ruokki kanoja. Hovinpitoa sekin! Mutta siellä hän on myös Marcus\nAurelius poikasen totuttanut maaelämään ja isällisyydellään voittanut\nniin hänen rakkautensa, että Marcus Aurelius myöhemmin ei mielestään\nkyllin osaa kiitellä Antoninuksen oikeamielisyyttä ja tervettä\njärkevyyttä. Vanhan Fabriciuksen ja Numa kuninkaan hengessä sekin\ntapahtui, että hän antoi pojan oppia ulkoa vanhat saliaariset laulut,\nhurskaita liturgiatekstejä, jotka olivat niin vanhentuneita, ettei\nkukaan kuolevainen Roomassa, sanain merkityksiä ymmärtänyt.\n\nHadrianus oli pakoittanut Antoninuksen tekemään ottopojakseen, paitsi\nnuorta Marcus Aureliusta, myös erään toisen suosimansa nuorukaisen,\nLucius Veruksen. Mutta älykäs Antoninus huomasi kuitenkin, että vain\nMarcus Aurelius todella vastasi häneen kiinnitettyjä toiveita, Lucius\nVerus ei, ja kun hän v. 161 rauhallisesti erosi elämästä (75-vuotiaana,\nharvinaisen vanhana keisariksi), niin hän määräsi vain Marcus\nAureliuksen seuraajakseen.\n\nMolemmat, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius, olivat asuneet yhdessä\nsamassa palatsissa, Tiberiuksen talossa Palatinuksella. Hallitus\nsiirtyi siis, Marcus Aureliuksen tullessa keisariksi, vain huoneesta\ntoiseen. Sen symbolina oli Fortuna jumalatarta esittävä veistokuva;\ntämä kultanukke kannettiin Marcus Aureliuksen huoneeseen; oli kultainen\nkohtalo olla Roomassa keisarina.\n\nMutta tuskin se oli tapahtunut, kun Marcus Aurelius jo kutsutti\nluokseen Lucius Veruksen ja hänet aivan omintakeisella päätöksellä\nteki tasa-arvoiseksi hallitsijatoverikseen. Siten hän kohta alkoi:\nvallan jaolla. Luottamuksellinen teko. Se oli ilmeisesti ollut\njo Hadrianuksen ajatus. Valtakunta oli todella liian suuri yhden\nainoan miehen hallita. Ajateltakoon: yksi ainoa mies hallitsemassa\npalatsistaan käsin maanosaa, suurta kuin Eurooppa. Ken sen tahtoi tehdä\nhyvin, hänen oli pakko tuupertua taakan alle. Kaksi todistettavasti\nniin peräti tervettä miestä kuin Traianus ja Hadrianus olivat\nsen taakan alle murtuneet, heidän ruumiinsa olivat runnahtaneet.\nKivulloinen nuori Marcus Aurelius tarvitsi apua. Veruksen oli\nvapautettava hänet sotilaallisista toimista. Mutta tämä suunnitelma\nepäonnistui, ja Marcus Aureliuskin, jäätyään yksin vaikeaan toimeensa,\nmurtui valitettavan varhain liikarasitukseen.\n\nMarcus Aurelius, _filosofi_, niin nimitti häntä jo vanha aika, joka\nmielellään käytti lisänimityksiä (niinpä hänen edeltäjänsä sai Pius\nnimen Hadrianusta kohtaan osoittamansa pieteetin perustalla). Mutta\ntiedettävä on, mitä siihen aikaan filosofialla ymmärrettiin. Vielä\ntänäänkin kaikki puhuvat filosofi Marcus Aureliuksesta ja luullaan\nhäntä vain liiankin helposti yhdeksi sellaisia ihmisiä, jotka\nviettävät kaiken ikänsä filosofisissa mietiskelyissä, vaikka siitä ei\nolisikaan muuta tulosta kuin helskyviä abstraktisia sanoja. Mutta se\nkeisari, josta nyt puhun, oli täydellisesti toisenluontoinen; hän oli\nvaltiollisen elämän ja tarmokkaan teon mies (aivan kuin Senecakin),\nja koskaan hän ei ole tohtinut luovuttaa osaakaan kallisarvoisesta\najastaan sellaisiin syvämielisiin ylellisyysiloihin, joita erakko tai\nenglantilainen maaruhtinas voi itselleen kustantaa, sitä ainoaa seikkaa\nlukuunottamatta, että hän vanhoilla päivillään kirjoitti muistiin\nkokoelman yksinpuheluita, jotka käsittävät noin kymmenen pientä\nfolioarkkia ja joita myöhemmin tulen käsittelemään.\n\nOudoksuttavaa on, niin sanotaan tavallisesti, että sellainen filosofi\npuolusti paikkansa myös käytännön miehenä. Pikemminkin on päinvastoin\nsanottava: on ihailtavaa, että sellainen käytännöllisten sotilas- ja\nsiviilitehtävien toimitarmoinen hoitaja jaksoi pitää elossa myös\nn.s. filosofisia harrastuksia. Mutta tämä filosofia ei suinkaan ollut\noppirakennus;[135] filosofia on siihen aikaan ollut uskonnollisuuden\nkreikkalainen vastinsana. Kreikan kielessä ei ole mitään muuta sanaa\nsitä ilmaisemaan. Stoalaiselle on \"_sophia_\" hurskaana olemista,\n\"_philosophia_\" pyrkimystä hurskauteen. Uskontoa ja yhä uskontoa! Oikea\nuskonnollisuus ei riistä toiminnan ihmiseltä lainkaan aikaa, se ei\nedellytä mitään tutkisteluja, vaan se on olemassa aina toimiessamme;\nse on jumalvoima meissä, joka johtaa meitä joka hetki. Toisin sanoen:\nlujia periaatteita, joiden perustuksena oli stoalainen hurskas mieli,\nelätti Marcus Aurelius sisimmässään ja hän sanoo itsestään,[136] että\nhänellä aina oli ne varalla, kuten lääkäri aina kuljettaa mukanaan\nvälineensä, suoneniskurautansa ja katetrinsa.\n\nEi saa kuvitella Marcus Aureliusta kylmäveriseksi flegmaatikoksi tai\nhaaveilijaksi. Hän oli tulipää tai oikeammin tulisydän, jonka tunne\noli herkkä, kuuma ja toiminnanvietti mitä äkillisin; sellaiseksi\nhänet havaitsemme poika- ja nuorukaisiässä. Sillä me tunnemme hänet\nnuoruuskirjeistään.\n\nHänen sukunsa oli espanjalaista, kuten Traianuksen. Mutta Roomassa\nhän näki päivänvalon, v. 121, eräässä puutarhatalossa Mons\nCaeliuksella. Hadrianuksen kuollessa hän on jo 17-vuotias, primaanin\niässä, lähenee jo ylioppilasikää. Hadrianus piti huolta siitä, että\nhän mitä monipuolisimmalla tavalla sai opetusta kaikissa suinkin\najateltavissa aineissa. Sivistys valautui täydellisenä hänen\nylitsensä; etevimmät oppineet, mitä Hadrianus sai käsiinsä (meillä on\nheistä kaikista luettelo), tulivat hänen opettajikseen. Kysymys on\ntietysti vain humanistisesta sivistyksestä, gymnasium-sivistyksestä.\nRealikoulusivistystä oli vanhalla ajalla olemassa vain orjia varten.\nMeillä on tallella oppilaan kirjeet ylenylhäiselle Fronto puhujalle.\nMinkälaista fanaattista opin-intoa ne ilmaisevätkään ja minkälaista\nhaaveellista ihailua \"herra opettajaa\" kohtaan (_dominus magister_)!\nFronto opastaa älykästä prinssiä ainekirjoituksen hengettömässä,\nulkonaisessa puolessa, miten sanoja on valittava ja soviteltava.\nMutta kunnianhimoinen poika intoutuu niin, ettei hän öitäkään nuku;\nhän syö puutteellisesti (leipä ja pivollinen viikunoita eivät toki\nravitse ruumista); kirjoittaapa hän aineenkin, tyyliharjoitelman\nunta vastaan, joka petkuttaa meitä ja nielee vain aikaa. Fronton\ntäytyy kehoittaa häntä ottamaan kerrankin lomaa, syömään kerrankin\nkunnolla (olihan jo vanha Numa kuningaskin sallinut itselleen hyvän\npappisaterian), ja hän kirjoittaa vasta-aineen ylistääkseen unta,\njonka Jumala on viisaudessaan asettanut meidän ihmisten hyödyksi.\nMuuten olivat filosofia ja oikeustiede tietysti oppiaineista\ntärkeimmät. Niin, tehostipa Hadrianus sitäkin, että poika perehtyi myös\nkaunotaiteisiin; Marcus Aureliuksen täytyi myös oppia maalaamaan. Jo\nkaksitoistavuotiaana juoksenteli poika filosofin manttelissa ja oli\nkiintynyt päähänpistoonsa maata kovalla maalla: ankara stoalainen.\nJa lisäksi saada lukea, lukea rajattomasti! Sellaista oli kiihkoisa\nnuoruusaika. Ja vanhaa opettajaansa hän rakastaa tulisielullaan. Hidas\nFronto sairastaa sormileiniä, jäsenkolotusta; pieni Marcus Aurelius\nsuree sitä kuollakseen, kantaa opettajansa kirjeitä kuin taikakaluja\naina mukanaan ja kirjoittaa: \"Jospa minä edes saisin hoitaa ilkeätä\njalkaasi, Sinä ihanin sielu, Sinä herrani ja mestarini; hoida toki\nitseäsi, Sinä sieluni. Minä hehkun rakkautta Sinuun.\" Sitten hän\nlaskee kynän kädestään. \"Tuskin voin vetää henkeä, niin väsynyt olen.\"\nTai toisen kerran: \"Voi hyvin, Sinä suloni, Sinä lempeni ja onneni\",\ntai: \"Sinä kaivatuimpani. Sinä hunajanmakea! Tahtoisin suudella Sinua\nviimeisen kauniin puheesi vuoksi.\" \"Kunhan vain Sinun noidannuolesi\nkäy paremmaksi, sitten minäkin voin paremmin\", kirjoittaa sairas\nnuorukainen. \"Olen tänään ottanut kylvyn. Äitini lähettää parhaimmat\ntervehdyksensä.\" Sellaisin hehkuvin värein voi vain etelämaalainen, voi\nvain italialainen puhua: _ardore di amore!_ Platoninen rakkaus puhkeaa\ntässä voimakkaisiin ilmauksiin. Tuo nuori olento nimittää itseänsä\nopettajansa \"erastiksi\".[137]\n\nKun hän sitten hurmautuneena omaksuu stoalaiset opit, niin hänen\nvanha koulumestarinsa vaikeroi: \"Sinä unohdat kokonaan, että pääasia\nelämässä on kirjoittaa hyvää latinaa!\" Ennen kaikkea on muuan Iunius\nEusticus niminen roomalainen, samalla stoalainen oppinut ja käytännön\nmies, muovannut Marcus Aureliuksen luonnetta. Tätä Eusticusta hän\nmyöhemmin kunnioitti, niin -- vielä keisarina ollessaan -- että\nosoitti hänelle huomaavaisuuttaan suudelmalla, missä vain tapasikin,\nitse kaartinrykmentinkin rintamankin edessä.[138] Mutta kaikistakin\nopettajistaan hän piti kotipyhätössään kullattuja kuvapatsaita, s.o.\nhän kunnioitti heitä pyhimyksinä.\n\nKahdeksantoista vuotias oli Marcus Aurelius Antoninuksen tehdessä hänet\npojakseen, ja siitä lähtein ottopoika eli tuskin päivääkään erossa\nkeisarista. Erityisesti henkilökysymyksissä (ylennysasioissa) hän jo\naikaisin oli tämän neuvonantaja. Häntä pidettiin siis -- vaikkakin\nehkä väärin -- ihmistuntijana. Mutta aloitettuja taiteellisia opintoja\njatkui vielä kauan, vielä sittenkin, kun hän, noin 23-vuotiaana, nai\nkeisarin viehkeän tyttären Faustinan. Niin, Faustina ottaa nyt osaa\nhänen lukuihinsa, ja Fronto on nyt viran puolesta huvitettu nuoresta\nrouvasta ja ihastunut lapsiin, joita pian ilmestyy.\n\nAjatus, että hänestä kerran oli tuleva keisari, sai Marcus Aureliuksen\nmielen melkeinpä alakuloiseen vireeseen. Se on helppo selittää; hänhän\noli nähnyt, miten hirmuisesti Hadrianus oli kärsinyt velvollisuuksiensa\nraatelemana; ja itse hän tunsi ruumiinrakenteensa heikkouden. Hänet sai\ntuskaiseksi tuo suunnaton taakka: kantaa kuin toinen Atlas maapalloa\nharteillaan.\n\nKun Antoninus Pius sitten todellakin kuolee ja tekee tilaa hänelle\n(v. 161), Marcus Aurelius on nelikymmenvuotias. Hän on kypsynyt,\nrauhoittunut, kirkastunut. Opiskelu oli vain valmistusta elämään.\nJyrkästi hän nyt luopuu siitä. Ennen kaikkea: kirjat pois![139] Hän\nhalveksii niitä nyt siveellisesti täysivoimaisena. Hän tempaa itsensä\nmukaansa. Mikä valtainen tarmo![140] \"Ei mikään asema elämässä\nole uskonnolliselle elämälleni (philosphia)[141] niin otollinen\nkuin nykyinen suuri tehtäväni\", keisari sanoo tyytyväisenä. [141]\nMutta samalla hän tunnustaa, että tämä keisarintoimi on vain hänen\näitipuolensa, että stoalainen uskonto on hänen todellinen äitinsä. Hän\nvoi palvella äitipuoltansa vain ehdolla, että hän saa rakastaa oikeata\näitiänsä.[142]\n\nNeljäkymmentä vuotta oli tähän saakka ollut rauhaa. Hän toivoi nyt\nepäilemättä hallitusaikaansa rauhalliseksi ja seurasi etupäässä\nHadrianuksen esikuvaa, jonka työn varsinainen jatkaja hän on.\nMin on laita kaikkiin hyväntekeväisyyssäädöksiin nähden aina\ngladiaattorileikkien rajoittamiseen saakka; niin on laita, mitä Italian\nmaakaupunkeihin tulee. Italiassa vallitsee aikaisemmin kommuunien\nitsehallinto; mutta kommuunit tekivät vararikon. Hadrianus oli\nasettanut ne keisarillisen valvonnan alaisiksi, niin että Italiaa\nhallittiin neljänä hallintopiirinä aivankuin provinssia. Antoninus\nluopui tästä järjestelmästä, Marcus Aurelius palautti sen. Samoin hän\nuudisti myös Hadrianuksen ankaran ohjesäännön sotajoukolle. Ja se oli\ntodella tarpeen. Taivas käy pilveen kaikilla tahoilla. Mars kalistelee\naseita. Rauhanhuilut vaikenevat. Marcus Aureliuksen oli tuhottava\nelämänsä suruihin ja sodan rasituksiin.\n\nKohta aluksi tapahtui Roomassa Tiberin tulva, josta koitui kaupungille\nhirvittävää rasitusta. Sitten alkoivat levottomat parthialaiset sodan\nIdässä. Marcus Aurelius lähetti ottoveljensä ja hallitsijakumppaninsa\nLucius Veruksen parthialaisia vastaan, mutta onneksi ei yksin. Avidius\nCassius oli roomalaisten päällikkönä (legaattina) ja neljässä vuodessa\nhän mainehikkaasti lopetti kamppauksen Idässä, v. 165. Veras taas\noli muuan noita jumalaisia prinssejä, jotka rakastavat elää kuin\npukki kaalimaassa; pahaluontoinen ei lainkaan, mutta lapsellisen\nhuvinhaluinen. Miksi hän ei kylväisi rahoja ympärilleen! Ja mitä\nvarten on olemassa hyviä viinejä ja jalo keittotaito ja kauniita\nnaisia. Elämän ensimäinen sääntö: huvittelulta. Sodan aikana hän\nsangen viisaasti pysyttelihe Antiokeiassa, kaukana nuolen kantamasta,\nlumoavassa Daphnessa, syyrialaisen Idän huonomaineisimmassa ja\nylellisimmässä huvittelupaikassa, jonne tarkoituksella ei koskaan\nlähetetty sotaväkeä, koska se siellä rappeutui aistillisuudessa.\n\nMieluimmin tämä Verus siksi olisi jäänyt kokonaan Itään. Marcus\nAureliuksen täytyi pakoittaa hänet vihdoinkin sieltä palaamaan. Hän\noli pahoin pettynyt Verukseen nähden, ja me huomaamme siitä, mikä\ntäysiverinen optimisti hän oli. Marcus Aurelius oli antanut Verukselle,\n31-vuotiaalle, 15-vuotiaan Lucilla tyttönsä puolisoksi ja muutenkin\ntehnyt kaikkensa nostaakseen häntä. Hän ei tahtonut saada mitään\nkunnianosoituksia, mitä ei Veruskin. Täytyipä myös Veruksen heti saada\narvonimi \"isänmaan isä\", jonka senaatti oli kunnioituksesta antanut\nMarcus Aureliukselle. Tuo mitä jalomielisin veli vaati sitä, isänmaa\nsai nyt nähdä järjettömyyden, että sillä siten oli kaksi isää ja\nyksi isä liikaa. Mitä säästävämpi hänen veljensä oli, sitä enemmän\nVeruksella oli varaa tuhlata ja hän eli fantastisen ylellisesti kuten\nkalifi.\n\nMutta huolia kertyi yhä. Ensin nousivat sotaan marokkolaiset, s.o.\nmaurit tekivät Marokosta käsin hyökkäyksiä Etelä-Espanjaan. Samalla\nsattui katovuosia valtakunnassa ja järkyttävä nälänhätä, joka synnytti\npahanluontoisia sairauksia.[143] Oli aivan kuin Tituksen aikana,\njolloin maanvaiva toisensa jälkeen koetteli ihmiskuntaa. Ja jo\nalkoivat liikahdella germaanit. He murtautuivat yli limeksen Tonavan\npohjoispuolella, levisivät kuin tulva turvattomaan Rooman Pannoniaan,\ns.o. koko nykyiseen saksalaiseen Itävaltaan ja lisäksi Steiermarkiin\nja Laibachin ja Ödenburgin seuduille Ofeniin saakka, tunkivat yli\nItäalppien etelään, ja kerran vielä sai Rooma elää kuolemantuskassa. He\nolivat jo Pohjois-Italiassa Aquileian edustalla, viimeisen vallituksen,\njoka suojasi Roomaa, Triestin lahden rannalla, Venezian tasangon\nlaidalla. Barbarit tulevat! Kimbrien ja teutonien aika koittaa taas ja\nMariusta ei ole meitä suojaamassa. Valtakuntaa johtavat filosofi ja\nmässääjä. Oli vuosi 168.\n\nLoputtoman lukuisiin heimoihin pirstautuneissa germaaneissa oli jo\nennen herännyt halu yhtyä. \"Jos tahdomme pitää germaanit alallaan,\ntäytyy meidän ruokkia heidän keskinäistä eripuraisuuttaan; he ovat,\nkiitos jumalan, eripuraisuuden kansaa!\" suunnilleen niin Tacitus oli\nkerran kirjoittanut ja menestyksellä Traianus oli neuvoa seurannut.\nKheruskilainen Hermann ja Marbod, Hermannin vastustaja, olivat jo\naikoinaan tehneet yrityksiä saksalaisten yhdistämiseksi. Nyt koki\nMarcus Aurelius, millaista oli molempien suurten kansojen, markomannien\nja kvadien yhteistoiminta, jotka yhteisessä ryöstöhyökkäyksessä\nheittäytyivät Rooman valtakunnan kimppuun.\n\nViivyttelemättä Marcus Aurelius tuli Aquileialle avuksi. Hän pakoitti\nVeruksen lähtemään mukaan. Hänen sotavoimansa oli vähäpätöinen; mutta\nsiitä huolimatta vihollinen peräytyi heti ja esitti anteeksipyyntöjä\nja lupauksia. Verus oli ylen tyytyväinen saavutukseen ja tahtoi kohta\npalattavaksi Roomaan. Mutta Marcus Aurelius ymmärsi, kuten aikoinaan\nTraianus daakialaissodassa, että nyt oli käytävä vihollisen kimppuun\nsen omassa maassa ja se nutistettava siellä. Jo tämä ajatus ilmaisee\noikean sotapäällikön. Sellaiseksi Marcus Aurelius nyt alkoi osoittautua.\n\nSilloin seurasi uusi kovan onnen isku: rutto. Se tapahtui kohta\ntalvella 168--169: tartunta-aiheista laumakuolemaa. Babylonin\nseuduilta oli rutto kulkeutunut sotajoukon mukana, se teki hävitystä\nkaupungeissa ja itse Roomassa, missä kokonaisia kortteleita kuoli\ntyhjiksi ja kokonaiset karavaanit kuormavaunuja kuljettivat\nruumisröykkiöitä kaupunginportista ulos joukkohautoihin. Vanha aika\noli sellaisia ruttotauteja vastaan yhtä avuton kuin vielä meidän 18.\nvuosisatamme. Ajateltakoon vain lähintä esimerkkiä, ruttoa Preussin\nLiettuassa v. 1739, jonka Fredrik suuri prinssinä sai nähdä, kun\n300,000 ihmistä kuoli ja kokonaiset kylät joutuivat autioiksi. Mitä\nauttoi se elämäntapojen erikoinen puhtaus, mikä on luonteenomaista\nvanhalle ajalle! mitä kloaakkilaitos, suurenmoiset kylpylät, Rooman\njättiläisthermit? Apu voi tulla vain jumalilta tai joltain jumalalta.\nMarcus Aurelius turvautui kaikkiin uskontoihin, paitsi kristinuskoon,\njota hän halveksi.[144] Turhaan. Myös sotajoukossa teki tauti\nhävitystyötä. Kokonaisia rykmenttejä kuoli. Silloin Marcus Aurelius\nkutsutti suuren lääkärin Galenoksen Aquileiaan henkilääkärikseen\n(_archiater_); mutta hän pakeni itsensä Marcus Aureliuksen seurassa\nleiristä Roomaan.[145] Kaikki järjestys katosi. Ja kohta kiihtyi taas\ngermaanien ja heidän liittolaistensa rynnäkkö.\n\nKuulemme tällöin mainittavan tuttuja ja outoja kansannimiä: paitsi\nmarkomanneja ja kvadeja, on hyökkäämässä myös sveebejä, ooseja ja\nbessejä, langobardeja pitkine partoineen, costoboceja, bastarneja\nja ennen kaikkea jatsygeja ja sarmaatteja, tsekkiläisiä, lukuisata\nslaavikansaa, ratsastavia paimentolaisia. Kvadit raahasivat mukanaan\nPannoniasta Määriin 500,000 roomalaista siirtolaista, jatsygit taas\njopa 100,000 Tonavan-seudulleen. Mitkä hirvittävät olosuhteet! Niin,\npoliittinen toiminta levisi koko roomalaisviholliseen maailmaan:\nEnglannissakin syntyy kapina, parthialaisetkin yrittävät sekaantua\nasiaan. Pahinta oli, että germaanit tällä välin ovat oppineet paljon\nroomalaista taktiikkaa ja taistelutapaa. Oppilaat mittelevät voimiaan\noppimestariensa kanssa.\n\nSilloin, v. 169, Verus kuoli halvaukseen, joka kohtasi häntä, kun hän\nmatkusti yhdessä Marcus Aureliuksen kanssa samassa vaunussa. Silloin\nMarcus Aurelius pääsi yhdestä taakasta. Hänellä oli nyt kädet vapaina.\n\nRooman sotajoukko oli aivan liian heikko. Keisarin täytyi lisätä\nrykmenttiensä lukumäärää. Hän ei ottanut mukaansa Roomasta vain\nkaartia, pretoriaaneja, vaan myös gladiaattorit miekkailijakasarmeista,\njotka muuten vain hauskuuttivat Rooman katurahvasta, ja kaupunki jäi\nnyt kokonaan ilman \"teurastusjuhlia\". Marcus Aureliuksen suunnitelmiin\nkuului alun perin tämän urheiluista julmimman rajoittaminen, ja nyt\nhuusivat kaikki Rooman laiskottelijat nyreinä: \"Hän tahtoo tehdä\nmeidät kaikki filosofeiksi\".[146] Myös asesti hän kaikki orjat, joille\nkaikille nyt vapautus, vapaan kansalaisen asema viittoi palkintona.\nNiin, ottipa hän kokonaisia saksalaisia heimoja palvelukseensa (aivan\nsamoin kuin englantilaiset 18. vuosisadalla ostivat hessiläisiä\nrykmenttejä).\n\nMutta nämä järjestelytoimenpiteet olivat pian tyhjentäneet\nvaltiorahaston. Marcus Aurelius tarvitsi rahaa. Silloin hän myi koko\nkeisarillisen kaluston, yksinpä Hadrianuksen varmaankin ihmeenihanan\nkokoelman. Se tuotti itse asiassa jättiläissummia. Rooman yleisö\nosti todella; se oli vielä ostokykyinen. Sitten myöhemmin keisari on\nhankkinut takaisin enimmät arvoesineet.\n\nAntoninuksen-patsaassa Roomassa on Marcus Aureliuksen voitto esitetty\n115 kohokuvassa.[147] Mutta siitä huolimatta tämä sotahistoria\nei ole kovinkaan havainnollinen; ennen kaikkea puuttuu siltä\ndramaattisuutta. Traianuksella oli suuri vastustaja, daakialaisten\nälykäs ja mahtipontinen kuningas Deeebalus. Toisin on laita Marcus\nAureliuksen markomannisodan: siellä emme kohtaa yhtään sankarillista\nsaksalaisurhoa, emme yhtään yksityistä Siegfried-ilmiötä, kuinka\nsellaista etsimmekin. Kvadien kuningas, joka joutuu vangiksi, on\nnimeltään Ariogaesus, jatsygien ruhtinaana on ensin Banodaspus, sitten\nZanticus; markomannikuninkaan nimi oli Ballomarius. Mutta mitäpä hyötyä\nnimistä? Myös muuten puuttuu vaikuttavia yksityiskohtia.\n\nEnsimäisen suuren taistelun jälkeen tie johtaa Tonavalta March jokea\nylöspäin Määriin ja edelleen yli Böömin, uppo-oudossa, tiettömässä\nseudussa, sankkain metsäin ja virtain poikki nykyisen Schlesian\nrajalle: varmaankin vaikea operatsionikenttä. Pompeianus, hänen\nvävynsä, jonka kuvan patsas meille usein esittää, on aina keisarin\nlähettyvillä, syyrialaissyntyinen mies, kasvot seemiläistä tyyppiä;\nmutta ennen kaikkea hänen puolisonsa Faustina, joka ilmeisesti\ntoimeutui täällä hyvin ja voitti sotajoukon rakkauden samoin kuin\nkeisarikin. Hän sai Marcus Aureliukselta virallisesti arvonimen \"Leirin\näiti\" (_mater castrorum_), siis suunnilleen sotilasäiti, kuten häntä\nitseään nimitettiin isänmaan isäksi. Jo v. 173 hän voitokkaana palasi\nkotiin, alkaakseen kohta sen jälkeen toisen suuremman sotaretken.\nJatsygien kanssa oteltiin silloin keskellä talvea Tonavan jäällä.\nKerran raahasivat barbarit roomalaisten leiriä kohti valtavaa\npuukonetta; Marcus Aurelius rukoili, ja rajuilman vallitessa iski\ntaivaasta salama, joka tuhosi koneen. Toisen kerran hänen joukkonsa\nkärsivät janoa kuivimmalla keskikesällä ja ovat lisäksi vihollisten\npiirittämiä. Keisari rukoilee taas taivasta, ja valtava rankkasade\nalkaa ropista tuottaen roomalaisille virkistystä, vihollisille tuhoa.\nSe on sadeihme -- verrattava vanhan testamentin raamatullisiin\nihmeisiin -- joka vanhalle ajalle antoi vilkkaan ajattelun aihetta,\nkoska se ratkaisi sotaretken, ja vaikuttavin kuvin sitä on esitetty ja\nlevitetty. Kristityt lähettivät myöhemmin -- kekseliäinä kuten aina --\nliikkeelle legendan, jonka mukaan muuan legioona pelkkiä kristittyjä\nolisi rukoillut sadetta ja kristittyjen Jumala oli auttanut.\n\nMarcus Aureliuksen ote oli kova, mutta vangituille vihollisille hän\noli lempeä; hän ei myynyt heitä orjuuteen eikä hyljännyt heitä,\nkuten Traianus vangittuja daakialaisia ja kuten muutenkin tapana oli\nollut, menehtymään verisissä miekkailijanäytännöissä, vaan sijoitti\nsuuria laumoja siirtolaisiksi eli \"koloneiksi\" Pohjois-Italiaan:\nensimäinen suurenmoinen yritys vanhalla ajalla rajoittaa orjuutta, joka\nmuuten aina ammensi sotavangeista. Ihmisrakkaus ja hyödyllisyyssyyt\nolivat molemmat tähän vaikuttamassa. Mutta siitä huolimatta keisari\nei ajatellut suuria tästä teosta. \"Me olemme kaikki rosvoja\", hän\nkirjoittaa, \"samoin kuin hämähäkki verkossaan jahtaa kärpäsiä,\nsamoin talonpoika pyydystää kaniini pahasensa, kalastaja sardelleja,\nmetsästäjä karhuja, ja minä pyydystän germaaneja tai sarmaatteja. Minä\nen ole heitä parempi\".[148]\n\nOliko hän suuri sotapäällikkö? Meillä ei ole mitään aihetta väittää\nvastaan. Iulius Caesar tarvitsi yhdeksän vuotta vallatakseen Gallian,\njossa kuitenkin oli paljoa runsaammin teitä ja joka sotajoukkojen\nmuonitukselle oli paljoa edullisempi. Marcus Aurelius käytti yhtä\npitkän ajan Böömin ja Määrin valloittamiseen: kuka voi ratkaista, missä\nesiintyy enemmän jäntevää voimaa, älykkyyttä ja ajattelevaisuutta?\nViisasta oli joka tapauksessa, että Marcus Aurelius hajoitti viholliset\nja ensin tuhosi kvadit, niin että markomannien ja jatsygien kansat\neristyivät ja kadottivat keskinäiset kosketukset. Ja itse hän\nepäilemättä ei ole pitänyt itseänsä Traianusta halvempana. Sillä\nMarcus Aurelius on itse määrännyt Antoninuksen-patsaan pystytettäväksi\nRoomaan muistomerkiksi ja itse suunnitellut sen yhtä suureksi kuin\nTraianuksen-patsas ja kilpailemaan tämän kanssa.\n\nHänen terveytensä oli alati heikko. Vuosikausia hän otti theriak'ia,\nvatsahäiriötä vastaan käytettyä muotilääkettä, sai helposti kuumetta\nja oli aina henkilääkäriparven ympäröimänä, joka koetteli hänen\nvaltimoaan.[149] Jalat olivat hänellä kylmät ja niitä hierottiin usein.\nMutta hän ei säästänyt itseänsä. Niinkuin kuvat osoittavat, hän on joka\npaikassa mukana, talvet, kesät, kantaa toisinaan raskasta panssaria,\nratsastaa täyttä laukkaa, ryntää kaartin seuraamana kukkulalle\nvihollisen keskelle, lähettää liikkeelle upseereja, kuulustelee\nvakoojia ja lähettejä, lukee taivasalla julki käskyjä armeijalle,\nratsastaa paraadissa pitkin kaartinrintamaa.[150] Hän oli oikea\nsotilas; muuten eivät sotilaat olisi niin häntä rakastaneet, kuin on\nkerrottu. Erämaitten, tiheän böömiläisen aarniometsän halki hän kulki\nheidän kanssansa. Tuon pyökki-, petäjä- ja kuusitiheikön, joka vasta\nmyöhäisellä keskiajalla, 15. vuosisadalla perattiin.\n\nSilloin yhtäkkiä leviää halki maailman tieto hänen kuolemastaan! Heti\nnousee Egyptissä Avidius Cassius ja kohottautuu Rooman keisariksi.\nMutta tieto oli väärä, Marcus Aurelius eli, ja hänen täytyy nyt Tonavan\nseuduilta rientää itään Cassiusta vastaan taistelemaan. Markomannien\nsodan lisäksi tulee siis vielä kansalaissota.\n\nCassius oli sangen kelpo sotilas, mutta kömpelön raaka ja häpeämätön;\nMarcus Aureliusta hän kutsui vanhaksi hurskaaksi akaksi, kuollutta\nVerasta hän suuremmalla syyllä oli kutsunut nautinnonhimoiseksi\nilvehtijäksi. Raaka on hänen rankaisutapansa: ryöstäviä sotilaita hän\npaikalla ristiinnaulitsee, mutta karkureita hän ei tapa; hän katkoo\nmieluummin heiltä luut ja sanoo: \"On parempi, että he siten jäävät\nelämään varoittaviksi esimerkeiksi.\"\n\nMarcus Aurelius oli tähän saakka jättänyt hänet rauhaan; sillä\nsiveettömälle Syyrialle hän näytti olevan juuri oikea mies. Nyt\nhe olivat vihamiehiä. Myöskin Antiokeia kannatti Cassiusta. Mutta\ntuskin tuli tunnetuksi, että Marcus Aurelius oli tulossa ja eli,\nniin tappoivat Cassiuksen hänen omat miehensä. Marcus Aurelius antoi\nanteeksi kaikille vastustajansa kannattajille. Oli epäilemättä\nkäytännöllistä pitää tätä välikohtausta tapahtumattomana; mutta\noptimistinen keisari oli sitä paitsi vakuutettu siitä, että mikä\nelämässä esiintyy pahana, todellisuudessa on vain erhetystä ja\nymmärtämättömyyttä.\n\nSilloin kohtasi häntä kova isku: hänen puolisonsa Faustina, jota ilman\nhän ei voinut olla, kuoli matkalla Itämaille. Hän oli nuoruudessaan\nollut kaunis ja rakastettava, vaikkakin kevytmielinen. Juorut tiesivät\nkertoa hänestä kaikenlaista pahaa, ja vieläpä ilveilijät näyttämöillä\ntekivät mitä julkeimpia viittauksia. Mutta Marcus Aurelius oli kuin ei\nmitään olisi tapahtunut; hän osoitti vieläpä suosiota vaimonsa luultuja\nviettelijöitä kohtaan ja antoi heille korkeita luottamustoimia,\nhälventääkseen kaiken epäluulon. Faustina oli hänen neljän lapsensa\näiti ja tämän läsnäolo teki hänelle hyvää. Jo Faustinan isä, vanha\nAntoninus Pius oli tytärtään sanonut miellyttäväksi seurustelussa:\n\"Mieluummin erämaassa yksin hänen kanssaan, kuin keisaripalatsissa\nilman häntä.\" Nyt Marcus Aureliuksen täytyi hänet haudata, hänen täytyi\nilman vaimoansa joulukuussa 176 tulla Roomaan, (sillä hän vietti\nsilloin suurta voittojuhlaa, ja todennäköisesti silloin myös laskettiin\nvoittopatsaan perustus). Sitten hän lähti taasen velvollisuutensa\ntuntien valtakunnan pohjoisiin osiin vakiinnuttamaan menestystään\nBöömissä; sillä vihollinen, joka tosin oli voitettu, roomalaisten\nlinnoitusten hallitessa sen vuoristoja, kiristeli kahlehdittuna\nhampaitansa.\n\nMutta ilmanalan vaihdos, muutto kuumasta Syyriasta pohjoiseen\nEurooppaan, oli varmasti liian äkillinen, ja hän kaipasi nyt etenkin\nvaimonsa hellää huolta. Hänen terveytensä kärsi yhä enemmän.[151]\nSiitä huolimatta hän edelleen jatkoi suurta työtään, niin kovin heikko\nkuin olikin, ja pyhyyden ja jumalaisuuden loisto, joka häntä ympäröi,\ntuli yhä valoisammaksi, kullanhohteisemmaksi ja puhtaammaksi. Sillä\nmitä nykyään nimitämme siveelliseksi aateliksi, tuo aika nimitti\njumalaiseksi.[152]\n\nHän halveksi tosin, kuten itse sanoo, alhaisia huveja,[153] mutta\nei mitenkään ollut mikään hypokondrikko,[154] eikä myöskään mikään\nyksinäinen uneksija, ei, ei; hän pysyi mitä puhdasverisimpänä\noptimistina elämänsä loppuun saakka. Ja juuri työ se piti häntä aina\niloisena.[155] Työn evankeliumi, jota jo Seneca oli saarnannut, täytti\nhänet kokonaan. Leirissä Määrissä ja Böömissä, kvadien ja sarmaattien\nluona, siellä hän kirjoitti meille säilyneet kuuluisat kehoituksensa\nitselleen, hiljaisina öinä, kun vartiotulet loimusivat, lumi peitti\naarniometsän ja vain vartiojoukkueiden tervehdyshuudot kaikuivat\nyksinäisyydessä. Silloin hallitsija loi katseen sisimpään itseensä,\nkuten hän itse sanoo.[156]\n\nSamassa Bööminmaassa Fredrik suurikin myöhemmin kävi kuuluisat kolme\nsotaansa Schlesian omistamisesta; ja hänkin on siellä leirissä\naikansa vietteeksi filosofionut, mietiskellyt ja runoja kirjoitellut.\nMyöskin Fredrikistä tuli aseissa ollessaan stoalainen, ja hänen ihana\nlauselmansa \"ei ole tarpeellista, että elän, vaan kyllä että olen\ntoimessa\" on aivan kuin olisi se Marcus Aureliukselta otettu. Sillä hän\ntunsi tarkoin Marcus Aureliuksen.\n\nMutta Marcus Aureliuksella se oli hartaudentarvetta, vetäytymistä\njumalaa kohti, jota hänen sydämensä kaipasi. Hän tosin puhuu jumalista\nmonikossa,[157] jokapäiväisen tavan mukaan; nämät perinnäiset jumalat\nolivat hänelle jotenkin samaa, mitä monelle kristitylle pyhien sielut\nkatolisen kirkon taivaassa. Mutta hänen ajatuksiansa työskentelyttää\nvain yksi Jumala. Maailmankaikkeus itse, siinä on hänen rukoustensa\nesine.[158] Sillä kaikkeus itse on jumala, ja jumala on kaikkeus\n(panteismi!). Mutta myös jokaisessa yksityisessä ihmisessä asuu jumala\ntai hyvä daimoni.[159] Tämä meissä oleva jumala on inhimillinen\njärki.[160] Mutta meissä oleva jumala on vain osa sitä jumalaa, joka\non kaikkeus, meidän järkemme vain osa maailmanjärjestä. Niin olemme\nkaikkeuteen kiinnikasvaneet kuin aalto mereen, ja kuolemamme on\nsisäisen jumalamme purkautumista siihen jumalaan, joka on kaikkeus.\n\nTurhaa on kaikki maallinen! Rohkene saattaa itsellesi selväksi oma\nmitättömyytesi. Äärettömässä kaikkeudessa ovat Aasia ja Eurooppa vain\nkolkkia ja iäisyydessä vaihtuvat sukupolvet kuin lentohiekka.[161]\nÄlä, ihminen, antaudu mihinkään harhakuvitteluihin.[162] Olihan\nMarcus Aurelius, kuten Hadrianuskin, ruvennut jäseneksi Elysionin\nmysterioihin, jotka lupasivat Elysionia eli taivaanvaltakuntaa siellä,\nmihin samoin kuin Danten paratiisiin kaikki hyvät ihmiset kokoontuvat.\nMutta hän ei yhdelläkään sanalla puhu siitä. Sanoo vain: kuolemassa\ntapahtuu ero[163]: samoin kuin ruumis tulee maaksi, siten sielu\nsiirtyy viimeisessä hengenvedossa äärettömään ilmaan, mihin se kuuluu;\nsillä kaikki henki on vain tuulahdus, Pneuma. Elämämme on yksi ainoa\nhengähdys ja kaikki maalliset esineet muistuttavat varpusia, jotka\nedestäsi nousevat lentoon.[164] Miksi kuroittaa niitä kiinni ottamaan?\nNe ovat jo lentäneet pois. Ja mitä on maine? Unhoitusta ikuisin silmin\nkatsottuna. Aleksanteri suuri on tuhkakasana, ja hänen muulinajajansa\nsamoin. Kuolet. Ystävä istuutuu haudallesi ja itkee sinua. Sitten hänen\nkyyneleensä kuivuvat, sillä hänkin on kuollut, ja hautapaikkasi on\ntyhjänä. Unohtunut! Sellaisia lausuntoja on lukemattomia.[165] Marcus\nAureliuksen täytyi yhä uudelleen sanoa se itselleen; hänen oma vilkas\ntemperamenttinsa silminnähtävästi pyrki aivan toiselle taholle. Että\nhänen mielensä todellisuudessa halusi mainetta, jaloa mainetta, sitähän\ntodistaa Antoninuksen-pylväs Roomassa, jonka hän itse pystytti!\n\nOnko tämä nyt lohdutonta oppia? Ei suinkaan! Nyt vasta kuulemme, missä\non onni; se piilee toiminnassa muiden hyväksi;[166] se on löydettävissä\njumalan eli kaikkeuden ihailemisessa.[167]\n\nElä ihmisten _parissa_ ja ole tosi heitä kohtaan. Totuutta![168] Älä\npidä salaisuuksia, paitsi valtion asioissa.[169] Toimi aina niin, että\nkuolema sinut joka hetki voi kutsua pois.[170] Sinulta kysyttäessä mitä\njuuri ajattelet, täytyy sinun epäröimättä voida sanoa se.[171]\n\nMutta uskonnollisuus ei ole muuta kuin sisäisen jumalan vaarinottamista\nja vaalimista[172] ja tämä jumala vaatii itsekkäisyyden\nhävittämistä.[173] Tee kaikki mitä teet ihmisyydelle ja tee se\nlevähtämättä[174]: hetkeäkään ei saa menettää.\n\nOhjelmana on yhteishyvä.[175] Joka ihmisen tulee olla _pappi_\ns.o. jumalan auttaja.[176] Min eläminen on riemua ja autuutta. Oi\nmua onnellista! Olisinko äreissäni, kun nousen aamulla ja lähteä\ntäytyy päivätyöhön, johon kuitenkin olen syntynyt?[177] Tanssija,\nkuvanveistäjä, jokainen käsityöläinen ponnistaa kaikki voimansa\ntehdäksensä hyvin, minkä tekee; valtiomieskö, keisari ei tahtoisi\nsamaa? Tee hyvää ilman kiitosta[178] samoinkuin viiniköynnös, joka yhä\nuudestaan kantaa rypäleitä.[179] Mutta tämä on koko viisaus: anna oman\nsisäisen lakisi sointua yhteen kaikkeuden lain kanssa.[180]\n\nSiiloin syntyy sydämessä tyven, jota se kaipaa: \"Galene\"![181]\n\nNiinpä hän ajattelee myös omaa tautiaan[182]: alistu; se sisältyy\njumalan suunnitelmaan; sinun täytyy olla sairas, jotta kaikkeus voi\nolla terve; ja sinä häiritset maailmankaikkeuden rauhaa, jos olet\ntyytymätön.[183] Toisinaan kuuluu myös syvästi alakuloisia ääniä.\nMilloin tulet aivan onnelliseksi, sieluni? s.o. milloin tulet olemaan\naivan vapaa pyyteistä. Olet hyvää tarkoittanut ja kuitenkin iloitaan,\nkun kuolet.[184] Iloitse[185] maailmanrakenteen harmoniasta.[186]\nIloitse kaikesta, mitä jo olet elämässäsi kokenut. Vaali sisäistä\nrytmiäsi, kun jokin ulkonainen sinua järkyttää.[187] Katumus ei ole\nmitään; tee tehtäväsi paremmin.[188] Karta ennen kaikkea ihmisvihaa ja\neristäytymistä.[189] \"Iloinen\" on läpi koko teoksen tavattava sana:\niloisena odota kohtaloasi. Sana \"iloinen\" soi teoksessa viimeisenä:\n\"Nyt poistu iloisena\".[190]\n\nSiitäpä johtui vihdoinkin myös hänen suvaitsevaisuutensa huonoja\nihmisiä kohtaan,[191] vieläpä hyväntahtoisuutensa pilkkaajia\nkohtaan.[192] Se on toisessa muodossa: \"rakasta vihollisiasi\".\nEroavaisuuksiahan täytyy olla! Perämies ei saa ihmetellä, jos\nnousee myrsky. Mitä auttaa vihata pahaa säätä? Aurinko ja sade ovat\nvastakohtia, ja vaikuttavathan ne kuitenkin yhdessä kokonaisuuden\nhyväksi. Niin myös sinä vihollisinesi. Entä pahat! Jumalat suvaitsevat\nheitä, siis minäkin: s.o. en tahdo olla pyöveli. Pahat saattavat vain\npahaa tehdä: ken heiltä muuta odottaa, on hullu.[193] Opasta heitä tai\nsiedä heitä.[194] Paras moite on, ettet tee kuin he.[195] Mutta järki\non voittava: samoin kuin auringolla on rajaton laajentumisvietti,\nsamoin on järjen laita.[196]\n\n\"Nyt poistu iloisena\", niin päätti, kuten sanottu, Marcus Aurelius\nkehoituksensa itselleen. Sota markomanneja vastaan oli miltei\nlopussa, kun hän maaliskuun 17 p:nä 180 kuoli, vajaan 57:n vuoden\nikäisenä. Hän kuoli Wienissä kaukana Roomasta. Pian senjälkeen hänen\nomat päällikkönsä saattoivat sodan loppuun, eikä Rooman sen koommin\ntarvinnut markomanneja ja sarmaatteja pelätä. Menestys oli siis\ntäydellinen. Mutta keisarin kuolinhetkeä varjosti sittenkin suru.\nSillä hänen kuolinvuoteensa ääressä seisoi hänen 19-vuotias poikansa\nCommodus, ja Marcus Aurelius tiesi hänen kuuluvan pahimmista pahimpiin,\njoiden olemassaoloa hän oli sietänyt. Miksi kohtalo oli antanut hänelle\npojan? Hänen oli nyt luopuminen keisarillisen perintöjärjestyksen\nadoptsionimenetelmästä, joka tähän asti oli osoittautunut niin\nedulliseksi. Tätä nuorta Commodusta vastaan oli Avidius Cassius\nItämailla noussut: Commoduksesta ei pitänyt tulla keisaria. Marcus\nAurelius oli alusta pitäen tehnyt kaikki, jotta sotaväki ja senaatti\ntunnustaisivat hänen poikansa hänen vallanperijäkseen, vieläpä\nlopulta hänen hallituskumppaniksensakin. Sen lisäksi hän oli tehnyt\nkaiken johtaakseen hänet hyvälle tielle.[197] Mutta hän epäonnistui\ntäydellisesti kasvatuksessaan samoin kuin Seneca Neron kasvatuksessa.\nEhkäpä oli siihen syynä se, että stoalainen moraali kieltää vihan.\nEhkäpä hän ei osoittanut Commodukselle kylliksi isän vihaa.[198]\nVai oliko Commodus sittenkin äpäräpoika? Oliko Faustina tosiaankin,\nkuten juoruttiin, ollut tekemisissä merimiesten ja gladiaattorien\nkanssa? Hirviö ja verikoira, sitä oli nuori keisari Commodus, ja\ntässäkin toteutui vanha lause, että vanhan Rooman hallitussuvuissa jo\ntoinen polvi huonontui, käytti kuin olisi viiden kunnon hallitsijan\npidättämä kunnottomuus jälleen vapautunut. Palatsi Roomassa, jossa\nvanhat Antoninukset olivat asuneet, muuttui mitä likaisimmaksi\nhaaremiksi, tyrannimainen murhaaminen tuli jälleen päiväjärjestykseen,\nja Commodus itse esiintyi areenalla ja taisteli, taisteli kansan\nedessä gladiaattorina: mitä julkeinta jalon isänsä ivaamista. Nyt\nalkoi valtakunnan täydellinen hajaantuminen, kaaos. Seuraavat toinen\ntoistansa nuo lukemattomat sotilaskeisarit, jotka aina oleskelevat\nrajaseuduilla ja taistelevat toisiansa vastaan; he nousevat ja vaipuvat\nkuin vaahtopäät laineikossa. Ensinnäkin Marcus Aureliuksen omat\npäälliköt, Pertinax, Iulianus ja valtainen Septimius Severus. Mutta\nhänen työnsä varsinaiset jatkajat olivat itse teossa suuret roomalaiset\nlakimiehet, jotka samalla osaksi olivat kaartin ylipäälliköitä ja\nkeisarin lähimpiä miehiä, Papinianus, Ulpianus, Paulus ja Modestinus,\njotka siihen aikaan, noin v. 200, loivat roomalaiseen oikeuteen ne\nsiveelliset ihanteet ja sen ihmisyyden, jotka ovat saattaneet sen\nmeidän 19:nteen vuosisataamme saakka pysymään kristillisen ihmiskunnan\nesikuvana ja kasvattajana. Muistettava on ja se ei saa koskaan unohtua:\nroomalainen oikeus on täydellisessä muodossaan toisen vuosisadan\nja keisarien Hadrianuksen, Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen\nsiveellinen perintö. Varsinkin Marcus Aureliuksen muisto vallitsi\nvielä koko seuraavan vuosisadan; vieläpä häntä kauan kunnioitettiin\nkuolemansa jälkeen taivaaseen nousseena jumalana, jumalien toverina\nja seuralaisena. \"Ei mikään imartelija voi ajatellakaan sellaista\nkeisaria, kuin oli hän.\" Kaikki rakastavat häntä kuin isää ja veljeä,\nmutta kukaan ei häntä itke, sillä onhan hän jumala. Jumalattomana\npidetään sitä, ken ei hänen kuvaansa pidä kodissaan; mutta myös\ntemppeleissä papit häntä palvelevat.[199]\n\nRooman vallan ihmeellisen terve ruumis kuoleutui hitaasti; sen\nkuolonkamppailua kesti kolmen vuosisadan ajan. Germaanit ja\nparthialaiset olivat sen hävittäjät. Alemannit ja frankit Rheinin\ntienoilla, jopa vihdoin goottienkin heimot tunkeutuivat rajojen yli\nmasentumattomalla nuoruudenvoimalla, antiikin edistyneimmät oppilaat\nja tulevat perilliset. Noin v. 300 oli keisari Diocletianus, orjan\npoika Illyriasta, vihdoinkin suorittanut valtakunnan hallituksen\nvälttämättömän jaon, luoden siten Itä-Rooman ja Länsi-Rooman.\nConstantinus kumosi vain väliaikaisesti tämän jaon; hän perusti v. 330\nKonstantinopolin ja antoi Itämaille uuden pääkaupungin, joka osottautui\nsopivammaksi kuin Alexandreia, Marcus Antoniuksen pääkaupunki.\nDiocletianuksessa näki kreikkalais-roomalainen maailma valtaistuimella\nensimäisen suuren sulttaaninsa ja epäjumalansa, helmin kirjailtuun\nkorupukuun puetun, joka Hadrianuksen luoman virkavallan täydensi ja\nkehitti huovien rautaiseksi sotilashallitukseksi, ja Constantinus\npiti tätä -- voi sanoa jäykkää järjestelmää -- kaikella mielihyvällä\nvoimassa; mutta sen lisäksi rohkeni Constantinus astua suuren\naskeleen eteenpäin, tarjota samalle kristinopille, joka tähän asti\noli taistellut vanhaa keisarivaltaa vastaan, sovinnon käden ja tehdä\nhajoavan valtion mahdolliseksi hallita asettamalla sille kristinopin\nperustukseksi. Mutta tuo askel epäonnistui; sillä kristityt keisarit\neivät jatkuvasti aikaansaaneet enempää kuin heidän edeltäjänsä.\n\nSiitä saakka pääsee Idässä despoottinen bysanttilainen henki vallalle,\nja Venäjä, Pietari suuren Venäjä, on vuosisatojen kuluessa tullut\ntuon bysanttilais-itäroomalaisen valtakunnan seuraajaksi; Moskova,\nslaavilainen Byzantion. Senpä vuoksi on vielä tänäpäivänä Venäjällä\nvallalla kreikkalainen oikeaoppisuus, ja tsaari-nimi merkitseekin samaa\nkuin Caesar, keisaria.\n\nKoko Länsi-Eurooppa tuli sitävastoin 5:nnestä vuosisadasta saakka\ngermaaniseksi. Eivät vain Itävalta, Saksa ja Skandinaavia, vaan myöskin\nEnglanti on yhä vieläkin läpeensä germaaninen maa; puoleksi myös\nRanska; sillä ranskankieli on tosin latinalainen, mutta ranskalaisten\nveressä ei ole paljoakaan roomalaista; se on gallialais-frankkilaista,\nniinkuin osoittaa jo nimikin la France, Frankreich. Ranskassa on veri\nyhtä vähän roomalaista kuin Frankfurtissa. Niinpä länsimaissa Kaarle\nsuuri, frankkilaiset karolingit, nuo Pariisin germaanilaisruhtinaat,\ntulivat Länsi-Euroopassa vanhan Rooman keisarivallan perijöiksi, ja\nloppujen lopuksi tämä antiikkinen keisarius on uudemmassa asussa vielä\ntänä päivänä olemassa. \"Kaikki oleva on tulevan siemen\", sanoo Marcus\nAurelius.[200] Antiikin siemenestä on todenteolla vuosituhansien\nkuluessa nykyisyytemme hitaasti kasvanut, jokapäiväisimmästä\nylevimpään: ravintomme keittiöissä ja kellareissa, katujärjestelymme,\nesteettiset huvimme, oikeutemme, uskontomme, moraalimme; samoin\nhallitsija ihanteemme, sellaisena kuin Seneca on sen hahmotellut ja\nMarcus Aurelius toteuttanut.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Hannibalin historioitsijoita oli myöskin kreikkalainen Sosylos,\njolta eräs papyrusjäte, hänen teoksensa _tón peri Annibal prakseon_\n4:nnestä kirjasta (Wilcken, Hermes 41, 103--), kuvailee erästä\nkarthagolaisten ja massalialaisten välistä meritaistelua Ebron suulla,\nnoin vuodelta 217.\n\n[2] Plin. n. hist. 16, 192.\n\n[3] Plut. Cato 3.\n\n[4] Miksi Mago ei yhtynyt Hannibaliin? Ilmeisesti oli maihinnousu\nScipion läheisyydessä liian vaarallista; myöskin voi Bruttium tuskin\nHannibalin sotajoukon elättää; Magolta olisi siellä puuttunut\nruokavaroja.\n\n[5] Sallust. Iug. 5.\n\n[6] Huono esimerkki toisille; ks. Liv. 30, 45.\n\n[7] Cic. de fin. 4, 22.\n\n[8] Cic. Cato 29.\n\n[9] Liv. 38, 51.\n\n[10] Niin Plutarkhos Cato Maior 11 fin.\n\n[11] Suurteko ei ollut sekään, että hän määräsi senaattoreille\nerityiset teatteripaikat.\n\n[12] Appian, lb. 33; Val. Maxim. 8, 15, 1.\n\n[13] Plutarkhos nimittää tätä Scipiota toisista eroitukseksi nimellä _o\nmégas_.\n\n[14] Cic. Laelius 76.\n\n[15] Cic. de divin. 2, 15.\n\n[16] Kenties on Caton vaikutusta, ettei Ennius kirjoittanut\nirstashenkisiä huvinäytelmiä.\n\n[17] Plutarkhos c. 8.\n\n[18] Että Cato oli tämän lain takana, sen osoittaa hänen\ntarkoituksellinen lausuntonsa: \"Roomalainen hallitsee maailmaa, nainen\nroomalaista.\"\n\n[19] Cic. Laelius 9.\n\n[20] Cic. Cato 21.\n\n[21] Luettakoon nuoremman Scipion sanat Ciceron De rep. II alussa.\n\n[22] Primaani, ylimmän luokan oppilas Saksan lukioissa. Suomentajan\nmuistutus.\n\n[23] _abstinens_: Panaitios ylistää häntä siitä; Cicero de off. 2, 76.\n\n[24] Gracchuksia koskevista muinaisesityksistä vrt. E. Kornemann\n\"Kliossa\", täydennysnide I, vihko 1.\n\n[25] Plutarkhos, Gaius Gracchus 2.\n\n[26] Vrt. m.m. Cic. Cato 24.\n\n[27] Ja vielä varakkaille kansalaisille, sillä köyhillä ei ollut\nkäyttöpääomaa, eikä Gaius voinut sitä heille hankkia.\n\n[28] Cic. legg. 3, 20.\n\n[29] Marius toivoi tällöin kannatusta myöskin italialaisten taholta,\njotka piti ottaa 35 tribukseen: Ihne V, 286.\n\n[30] Miten kurjia Mithridateen sotajoukot silloin olivat, osoittaa\nPlutarkhos: Lucullus 7.\n\n[31] Niin tapahtui vuonna 100,\n\n[32] Plutarkhos c. 43 ja 44.\n\n[33] Plutarkhos c. 6.\n\n[34] Vrt. paitsi muita todistuksia Hieronymus epist. 31, 3.\n\n[35] Plutarkhos, Lucullus c 34 sotamiehet vetoavat tähän.\n\n[36] Plutarkhos c. 34.\n\n[37] Myöskin Lucullus antoi luonnollisesti valtiolle sille tulevan osan\nsaaliista; ks. Plutarkhos c. 37 fin.\n\n[38] Varro, Plinius 14, 96.\n\n[39] Tästä myöskin Cicero, de fin. 3, 7.\n\n[40] Muistutan Ciceron \"Lucullus'ta\"; myöskin \"Hortensius'ta\", missä\nLucullus huomauttaa historiankirjoituksen arvoa.\n\n[41] Tätä valittaa Cicero, de fin. II 107.\n\n[41] Plin. 8, 19.\n\n[42] Aurel. Victor 74.\n\n[43] Plin. 25, 25.\n\n[44] Plin. 9, 170.\n\n[45] Pompeiuksen avulla, _opibus_, Sulla hallitsi kuin kuningas: Cic.\nPhilipp. 5, 43.\n\n[46] _castus_, Cic. ad Att. 11, 6, 5.\n\n[47] _Magnus_ merkitsi roomalaisilla pohjaltaan ainoastaan\nsuuriarvoista ja ylhäistä: _magni pueri magnis e centurionibus orti_:\nHoratius; _cum magnis vivere_: sama; _Themistocles magnus et bello et\npace_: Nepos.\n\n[48] Maksoiko hän joukoille palkat omasta taskustaan? Plut. c. 20.\n\n[49] Hävitetyn Soloin paikalle.\n\n[50] Vrt. Oskar Kauffmann, \"Aus Indiens Dschungeln\" 1911.\n\n[51] Plutarkhos c. 30.\n\n[52] Niin, oikein, Seneca, de benef. V 16, 4.\n\n[53] _tirones_: Cicero, ad fam. 7, 3, 2.\n\n[54] Plutarkhos c. 75: _eugnomona gar einai Kaisara kai kreston_.\n\n[55] Cic. Catilin. 4, 21. 2. Atheenassa ainoastaan sepitettiin\nporttiin muistokirjoitus, jossa Pompeius on _theos_ tai ainakin hänen\nvertaisenaan esitetty; Plutarkhos c. 27.\n\n[56] Vrt. tähän E.G. Sihler, C. Iulius Caesar, Leipzig 1912, s. 177.\n\n[57] Hän käyttäytyi, aivan kuin olisi elänyt Platonin ihannevaltiossa:\nad Attic. 2, 9, 1.\n\n[58] Ascon. in Scaur. p. 20 ja 30.\n\n[59] Roomalainen peninkulma = 1,472 metriä.\n\n[60] Näin Seneca, Consol. ad Marciam 14.\n\n[61] Vrt. ed. s. 59.\n\n[62] Vrt. Plutarkhos e. 59.\n\n[63] Caesar poltti muutoin myöskin kirjoittajilleen vaarallisia\nkirjeitä, jolla teolla Pompeius entisten vastustajainsa suosion hankki:\nks. Seneca, de ira II 23, 4.\n\n[64] Cicero, in Vatin 24; ad Att. II, 24.\n\n[65] Plin. 28, 21.\n\n[66] Ovatko ylläesitetyn tapaiset kuvaukset kaikessa luotettavia?\nUsein niitä epäillään. Varsinkin mitä tässä on sanottu Brutuksesta,\nvoinee olla alkuisin samalta keksijältä, joka on sepittänyt myös sanat\n\"sinäkin, Brutus poikani\".\n\n[67] Tosin hän kirjoitti itse v. 32 kirjoituksen väitetystä\njuoppoudestaan, Plinius 14, 148; mutta vastapuolue oli välittämättä\ntästä itsepuolustuksesta.\n\n[68] Suetonius c. 84 oikeammin kuin muut lähteet.\n\n[69] Plutarkhos c. 43.\n\n[70] Ks. E. Korschelt, \"Fortschritte der naturwissenschaftlichen\nForschung\", nide VII (1912) s. 138.\n\n[71] Seneca, Augustuksen ihailija, uskoo sen: De dem. 1, 9, 1.\n\n[72] Suetonius c. 27.\n\n[73] Plinius, nat. hist. 7, 148.\n\n[74] _subilavus_: tämä ymmärretään väärin heleänvaaleaksi; se merkitsee\n\"vaaleata lähentelevä\", \"vaaleantapainen\"; roomalaiset olivat muuten\nenimmältä osalta mustatukkaisia tai ruskeahkoja; tässä tapauksessa\nläheni ruskea vaaleata; vrt. _subruber, subrubens, subalbidus,\nsubniger, subviridis_.\n\n[75] Suetonius c. 71.\n\n[76] Suetonius c. 28.\n\n[77] Seneca, de beneficiis II 20.\n\n[78] Tämä lausunto on ilmeisesti keksitty, mutta hyvästi keksitty.\n\n[79] Galba pysytteli silloin varovasti syrjässä (ks. Suetonius Galban\nelämäkessarraan); L. Annius Vinicianus ja Valerius Asiaticus eivät\nonnistuneet yrityksessään esiintyä onnentavoittelijoina.\n\n[80] Ks. hänen _Consolatio ad Marciam_.\n\n[81] Vrt. Theodor Birt, Röm. Kulturgeschichte s. 147.\n\n[82] _bimaritus_: Cicero, pro Plancio 30.\n\n[83] Vrt. ed. s. 145.\n\n[84] Huomautettakoon myöskin kreikkalaisesta ruhtinaasta Demetrios\nPoliorketeesta, joka oli naimisissa Philan kanssa; kun hän tulee\nAtheenaan, hän siellä nai vielä atheenalaisen Eyrydikenkin Miltiadeen\nsuvusta: B. Niese, Geschichte der griech. u. maked. Staaten I. S. 314.\n\n[85] _subflavus_: ks. edellä muist. 74.\n\n[86] Ks. Suetonius.\n\n[87] Ehkä ovat nämä luvut yhtä liioiteltuja kuin vanhanajan\ntaistelukertomuksissa esiintyvät numerotiedot.\n\n[88] Tätä veroa nimitetään latriiniveroksi, mutta sen nimenä ei\nnähdäkseni voi olla _urinae vectigal_.\n\n[89] Tiedän kyllä, että jyrkimmät stoalaiset orthodoksit, kuten\nesim. Helvidius Priscus, vastustivat Vespasianuksen keisariutta,\nvaatien julkisesti monarkian poistamista (Dio Cassius 60, 13) ja että\nVespasianus siksi karkoitti heidät maasta. Mutta Tituksen nimeä ei\nsiinä yhteydessä mainita, ja enpä epäile, että Titus olisi yksinään\nkyllä osannut elää rauhassa heidän kanssaan. Titushan Musoniuksenkin\nkutsui takaisin maanpaosta.\n\n[90] Suetoniuksen _spectaculis absolutis_ ei palaudu vuoden 80 suuriin,\nsatapäiväisiin juhliin; se tarkoittaa joitakin näytäntöjä sirkuksessa\ntai teatterissa.\n\n[91] Ks. von Arnim, Dio von Prusa, s. 145.\n\n[92] Plinius, Panegyr. 48.\n\n[93] Plinius 24.\n\n[94] Plin. 67.\n\n[95] Plin. 81.\n\n[96] Plin. 27 ja 36.\n\n[97] _simulatio liberae civitatis_ Plin. 63; vrt. myös 54.\n\n[98] Plin. 77.\n\n[99] Plin. 64.\n\n[100] Plin. 19 ja 28.\n\n[101] Siitä johtuu myös Traianuksen Herakleen juhla y.m. Riittämätöntä\non se, mitä W. Weber mainitsee tästä teoksessaan \"Untersuchungen\nzur Geschichte des Kaisers Hadrian\" s. 9 ja seurr. Lähtökohdaksi on\notettava Senecan _Hercules Oetaeus_, tuo suuri ohjelmaruno. Edelleen E.\nAckermann, Philologus Suppl. nide X s. 418 ja seurr., missä tosin moni\nkohta sietäisi olla toisin. Omituinen sattuma oli, että Aleksanteri\nsuuri, johon Traianus mielellään vertasi itseään, johti syntynsä juuri\nHerakleesta.\n\n[102] Plin. 26.\n\n[103] Hänet mainitaan vain yhdessä kohdassa, missä Plinius ottaa\ntoimittaakseen hänelle kirjeen. 6, 31 puhutaan pidoista Traianuksen\nluona.\n\n[104] Vrt. Plin. cp. 14.\n\n[105] Beneventumissa olevaan Trajanuksen-kaareen on nähtävästi\nikuistettu tämä tosiasia vertauskuvallisin näytöksin.\n\n[106] Plin. 90.\n\n[107] Plin. 72, vrt. myös 79.\n\n[108] Samoin myös _Tabula Peutingeriana_.\n\n[109] Vrt. Rheinisches Museum 51, ss. 508--518.\n\n[110] Ilmeisesti on jo Hadrianus, kuten myöhempi uusplatonismi,\nkäsittänyt Lykeionin akatemian alkuasteeksi ja esikouluksi.\n\n[111] Siihen kelpaa perustaksi se lähdeselvittely, jonka on julkaissut\nO. Th. Schulz: Leben des Kaisers Hadrian, Leipzig 1904.\n\n[112] Hieronymus epist. 70, 4.\n\n[113] Anthologia Latina 660; sen lisäksi Carmina epigraphica 427.\nTapahtuma on myöhemmältä ajalta, Hadrianuksen palatessa Pannoniasta.\n\n[114] Ks. tästä Usener, Rhein. Mus. 60, s. 471 ja 472.\n\n[115] Vrt. J. Dürr, Die Reisen des Kaisers Hadrian, Anhang 18 ja\nedelleen.\n\n[116] _Scriptores historiae Augustae_ teoksessa on kirjoitustapa Helius\npro Aelius varmaan alkuperäinen; se oli varmasti jo originaalissa.\nEhkä on näiden seikkain yhteydessä sekin, että Hadrianus pystytti\nuudelleen Roomaan, keskelle vilkkaimpia liikekatuja auringonjumalan\njättiläispatsaan. Hän tarvitsi 24 elefanttia siirtämään kolossia\npaikasta toiseen.\n\n[117] Aleksanteri Severus, cp. 43.\n\n[118] Atheenaan Hadrianus muuten myös rakennutti Pantheonin.\n\n[119] Viittaan marmoriveistoksiin, joista maalaus katoaa ja joiden\npinta siksi muovataan entistä huolellisemmin ja realistisemmin, hionta\nhienostuu. Myös pupillin valmistaminen, joka kokonaisuudessaan käy\nsäännöksi vasta Antoninuksien aikakaudella, on jo alullaan Vatikaanissa\nsäilytetyssä Plotinan jättiläispäässä, mikä otaksuttavasti on tehty\nHadrianuksen ajalla. Ks. Helbig, Führer N:o 315.\n\n[120] Hadrianuksen vastaus-säkeet näyttävät minusta ilmaisevan, että\nFloruksen pätkä on seuraavasti täydennettävissä:\n\n    Ego nolo Cassar esse\n    Ambulare per Britannos\n    Scythicas pati pruinas\n    (Gladios pati cruentos)\n\n[121] Hän oli jo v. 125 ensimäisen suuren itämaisen matkansa jälkeen\njonkin aikaa Tiburissa (W. Weber s. 195). Sieltä hän näyttää vielä\nsamana vuonna 125 ja 126 matkustaneen Sisiliaan ja silloin nousseen\nEtnalle.\n\n[122] Kaibel, Epigr. N:o 988.\n\n[123] Schulz, s. 75.\n\n[124] Ks. Röm. Mitteilungen, nide 27 (1912) s. 97 ja seur.\n\n[125] R. Reitzenstein, Die hellenistischen Mysterienreligionen s. 6.\n\n[126] S. A. Dieterich, Archiv für Religionswissenschaft XI, s. 173 ja\nseur.\n\n[127] Barbarini obeliski Roomassa on Antinousmuistomerkki. Heliogabalus\ntuotatti sen Egyptistä Roomaan.\n\n[128] Ranskalainen oppinut Gayet on 17 vuodessa kaivanut esiin\nAntinoen. Myös Antinouksen haudan sijan hän on todennut; jos hänen\nonnistuu jatkaa kaivauksiaan (tällä hetkellä puuttuu rahoja),\ntultaneen todella löytämään ja nostamaan nuoren jumalan ruumis. Vrt.\nJ.P. Lafitte, La Nature 1912 (nide 40) N:o 2037. Lukuisia puuhun tai\nmuumiopahville tehtyjä vahavalokuvia on sieltä löydetty; muumiot\npappistamineineen ovat ihmeellisesti säilyneet; lisäksi peittoja,\nsilkkikankaita j.n.e. Mutta löydöt osoittavat samalla, miten\nkristinusko tunkee Antinoeen ja vahvistuu; vuoteen 315 mennessä on\nkaupunki tullut täydelleen kristityksi.\n\n[129] Samoin arvostelee myös Schulz, s. 79 ja 115.\n\n[130] Edellä s. 289.\n\n[131] Sana \"sielunen\", animula, on tämän ajan hengen mukaisesti tosi\nfilosofinen itsepuhuttelussa; vrt. _psykarion ei_ Marcus Aureliuksen IV\n44 ja muualla.\n\n[132] Ks. Schulz, s. 113, muist. 336.\n\n[133] Perustana tälle elämäkerralle on O. Th. Schulzin Das Kaiserhaus\nder Antonine, Leipzig 1907. Verraton on Ivo Brunsin esitys Marcus\nAureliuksesta (Vorträge u. Aufsätze, s. 291 seur.). Missä asetun\neri kannalle kuin hän, se perustuu ehkä enemmän temperamenttimme\nerilaisuuteen kuin minun oikeampaan asiantuntemukseeni.\n\n[134] Patsas muistuttaa tarkoin kohokuvaa, joka esittää Marcus\nAureliusta ratsun selässä; v. Sybel, Weltgeschichte der Kunst s. 423.\n\n[135] Itse hän suhtautuu torjuvasti logiikkaan, meteorologiaan y.m.s.\nI 16. Samaa sanoo myös Herodianos I, 2, 4. Hänen filosofiansa ei\nesiintynyt puheissa ja oppilauselmissa, vaan moraalisessa ryhdissä ja\nelämäntavassa.\n\n[136] Kirja III, cap. 13.\n\n[137] Fronto p. 253 Nab.\n\n[138] Myös suudelman tavallisuus on etelämaalaista ja kuului\njuhlamenoissa keisarin armonosoituksiin.\n\n[139] Vrt. kohtia II 2, IV 30 hänen kirjoituksessaan \"itsellensä\".\n\n[140] _enérgeia_, kirja V, 1.\n\n[141] Nid. XI, 7.\n\n[142] Vrt. V, 16: \"missä elänetkin, elä hyvin. Hovissa? siis hovissa\".\n\n[142] Kirja VI, 12.\n\n[143] Ilberg, Neue Jahrb. XV, s. 304.\n\n[144] Kirja XI 3.\n\n[145] Ilberg, s. 295 ja seur. Galenos tuli sittemmin keisarin pojan\nCommoduksen henkilääkäriksi.\n\n[146] Vita 23, 5.\n\n[147] 128 taulussa julkaissut E. Petersen y.m., München 1896.\n\n[148] Kirja X, 10.\n\n[149] Ilberg e. m. k. s. 127.\n\n[150] Vrt. kuvaa 74.\n\n[151] Herodianos I, 3, 1.\n\n[152] Marcus Aurelius sanoo IV 16: Ken itsensä pyhittää, esiintyy\nihmisille jo kymmenessä päivässä jumalana, vaikkapa ennen olisikin\neläimestä käynyt.\n\n[153] _to aphilaedonon_ V, 5.\n\n[154] _to amempsimoiron_.\n\n[155] II, 6; III, 12.\n\n[156] VI, 3.\n\n[157] \"Joka paikassa on jumalia, kuolemantakaisessakin elämässä\" III,\n3. Hänen viimeisissä kirjoissaan käy tavallisemmaksi yksikkömuoto\n_theos to theion_; vrt. XII 5.\n\n[158] IV, 23.\n\n[159] II, 17; III, 5.\n\n[160] XII, 26.\n\n[161] VI, 36.\n\n[162] Vrt. VI, 49: \"Suututtaako sinua, että painat vain 100 naulaa etkä\n300? suututtaako, että tulet vain 70:n ikäiseksi, etkä 300:n?\"\n\n[163] IV, 21.\n\n[164] II, 15.\n\n[165] IV, 3 ja 32; VI, 36; IV, 46 ja seur. Kiitoksen torjuminen IV, 19\nja seur. En tahdo näytellä Aleksanteria IX, 49.\n\n[166] Usein, esim. II, 6, III, 12.\n\n[167] Esim. IV, 49; II, 6; VII, 16; III, 2.\n\n[168] _alethés, alétheia_ usein.\n\n[169] II, 1.\n\n[170] II, 11.\n\n[171] III, 4.\n\n[172] II, 17.\n\n[173] Esim. VI, 60; XII, 29.\n\n[174] IV, 26.\n\n[175] tó koinophelés.\n\n[176] III, 4.\n\n[177] Vrt. IV, 49; V, 1.\n\n[178] \"Muistellen jumalaa käy yleishyödyllisestä työstä toiseen\", VI,\n60.\n\n[179] V, 6.\n\n[180] \"Seuraa physistäsi ja kosmoksen phydistä\", soi läpi kaiken, esim.\nV, 1 ja seur.\n\n[181] VII, 68; V, 2; VIII, 28; XII, 22.\n\n[182] V, 8.\n\n[183] Vrt. jumalain yhteydessä elämistä V, 27.\n\n[184] X, 36. Pessimistisesti myös IX, 3: \"Mikään ei minua pidättäisi\nelämässä paitsi yhdessäolo samaa vakaumusta olevien ihmisten kanssa;\nmutta nyt, kuolema, tule nopeaan.\" Tämä on nähtävästi myöhemmin\nkirjoitettu pojan, Commoduksen turmeltuneisuuden johdosta.\n\n[185] \"Nauti elämästä liittämällä hyviä tekoja toisiinsa,\" XII, 29.\nVrt. lausuntoja eudaimoniasta, ilosta IV, 49; V, 6; VII, 17: VII, 67;\nIV, 49; VIII, 39; III, 2; VI, 48; VIII, 26. \"Minulla ei ole aihetta\nsaattaa itseäni murheelliseksi, sillä en ole tieteni koskaan toista\npahoittanut\", VIII, 42. Tämä oli myös Tituksen mieliala. \"Katso\nonnettomuutta lujasti silmiin pysyäksesi sen yläpuolella ja ollaksesi\niloinen\", VIII, 31.\n\n[186] V, 30.\n\n[187] VI, 11.\n\n[188] VIII, 47.\n\n[189] XI, 8.\n\n[190] Sleos V, 33; vrt. VIII 47. Sleos tó seautoú daimoni diabionai\nXII, 3. eumairos V, 36. Loppu álithi oún sleos.\n\n[191] Vrt. Seneca _de ira_ VII, 70. \"Ethän suutu sille, jonka suusta\nlähtee paha haju\", vrt. myös VII, 14; IX, 42.\n\n[192] IX, 27.\n\n[193] VII, 70.\n\n[194] V, 17. Siitä johtuu myös suvaitsevaisuus heikkojen luonteiden\nhuvitteluhalua kohtaan, VII, 3. 10; VIII, 59; XI, 18.\n\n[195] VI, 6.\n\n[196] VIII, 57.\n\n[197] Herodianos I, 2; myös Dio Cass.\n\n[198] Miksi kirjoitti Marcus Aurelius kehoituksia itselleen? hänen\nolisi mieluummin pitänyt osoittaa ne Commodukselle! Muutamat luvut\nnäyttävät tosiaankin siltä kuin olisivat ne osoitetut Commodukselle,\ntoimettomasta _aedonista_ ks. V. 1 ja VI, 13; IX, 1; XI, 18.\n\n[199] Herodianos I, 4, 8 ja 5, 6. Veruksen elämä, loppu. Neljännellä\nvuosisadalla on vielä keisari Iulianus, apostata, Marcus Aureliuksen\nihailija. Iulianuksen jumalten pidoissa esiintyvät kaikki kuolleet\njalonimiset Rooman keisarit Constantinus suureen saakka, ja kunkin on\nsanottava, mikä oli hänen elämänsä päämaali. Iulius Cassar mainitsee\nsilloin vallan tai aina ensimäisenä olemisen ilon, Octavianus rohkeuden\nja onnen ja hallitsijasuvun turvaamisen, Traianus onnen olla aina\nvoittoisa kuten Aleksanteri suuri. Constantinus tahtoo vain rikastuttaa\nitseänsä ja noudattaa oikkujaan ja intohimojaan. Marcus Aureliuksen\nihanteena sitävastoin on \"käydä jumalten jälkiä\", s.o. tehdä työtä\nihmiskunnan hyväksi kuten jumalat.\n\n[200] IV, 36.\n\n\n\n"]