Erämaan salaisuus
Jalmari Kara (1890–1936)
Seikkailuromaani sijoittuu 1920-luvun Lappiin ja kertoo salaperäisen platina-aarteen etsinnästä Kuolajärven erämaassa. Teos pohjautuu aikalaisuutisiin Lapin platinakuumeesta ja yhdistää paikallista perintätietoa jännittävään retkikuntakuvaukseen.
Jalmari Karan 'Erämaan salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1782. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ERÄMAAN SALAISUUS
Kirj.
Eero Kaski [Jalmari Kara]
Oulussa, H. W. Marjamaan kirjapaino, 1927.
ALKUSANAT.
Tämä kirja, joka nyt tarjotaan yleisölle, on laadultaan sellainen, että se varsin hyvin voisi olla ilman mitään alkusanoja ja selittelyjä. Allekirjoittanut myöntääkin jossain määrin epäilleensä sen sanomalehtikirjoituksen uudelleen julkaisemista, joka alempana seuraa.
Mutta toiselta puolen, ilman tätä selostusta näyttäisi teos tavalliselta seikkailuromaanilta, jonka tapaukset ja vaiheet pantaisiin tekijän keksimiskyvyn tiliin, samoinkuin esiintyvät aukot ja osittainen hämäräperäisyys luettaisiin kirjoittajan virheiksi. En voi vaatia sitä kunniaa, että olisin tyhjästä runoillut ja sommitellut kirjan omituiset tapahtumat; en liioin ota vastatakseni siitä, että romaanissa on hämäriä kohtia, joita ei ole voitu tyydyttävästi selvittää. Juoni semmoisenaan on tosi-olojen sanelema eikä kirjoittajalla siihen nähden ole vikoja eikä ansioita; sensijaan ne viat tai ansiot, jotka esiintyvät teoksen kokoonpanossa, esitystavassa ja tyylissä, jäävät luonnollisesti tekijän osalle.
Ken tahansa, jolla siihen halua on, saattaa tarkistaa, että syyskuussa v. 1925 oli Helsingin Sanomissa numerossa 264 seuraava petitillä painettu kirjoitus:
Kuolajärven "platinakuume".
"Pohjolan rikkauden avain" jäänyt löytämättä.
Äskettäin oli eräässä Perä-Pohjolan lehdessä uutinen, jossa
kerrottiin, että Kuolajärven Kurtilta on lähtenyt lähes 30
miestä käsittävä miesjoukko etsimään platinaa Vaatsimenjoen
latvoilta, missä vanha perintätieto kertoo tätä jaloa metallia
olevan. Nyttemmin ovat miehet palanneet retkeltään – aarretta
löytämättä. Huhu, joka sai koko kylän juoksemaan tyhjän perässä,
osoittautui taruksi.
Tämä "platinakuume" Kuolajärvellä ei ole aivan eilispäivän
tuote. Sen synnystä ja vaiheista on eräs kurttilaisten touhua
läheltä seurannut henkilö kirjoittanut "Rovaniemelle" seuraavan
hauskan, mutta samalla mielenkiintoisen kuvauksen:
Koko tämän vuoden ajan on Kuolajärvellä kuulunut huhuja platinan
esiintymisestä huomattavassa määrässä jossakin rajan vaaroista.
Kuume on viime aikoina saanut aivan erikoisen liikehtimisen
luonteen.
Tarina kertoo, että Ollilan vaarin isä – Alakurtilla – noin
100-150 vuotta sitten metsästeli Vaatsimen latvoilla peuroja ja
hirviä. Kun ukolta loppuivat lyijykuulat, alkoi hän hakea kiviä,
joita voisi piilukkoonsa pistää. Kiviä löytyikin – mutta ne
eivät olleet kiviä eikä rautaa, vaan jotakin kovaa metallia,
johon tylsyi viila, tylsyi teräksinen veitsi. Eikä sulanut
metalli tulessakaan. Tätä metallia ukko käytti hirviä ampuessaan
ja kertoi siitä kylän miehille ja pojilleen, jotka ovat sen
nykymaailmalle perintätietona säilyttäneet. Tämä perintätieto
kertoo paikan olevan jossakin Vaatsimen latvoilla, vaaran
rinteellä, "Saarikuusikosta murkinapäivää kohti", kuten se paikan
määrittelee.
Asia on saanut olla vuosikymmeniä – sadankin – rauhassa,
kunnes maailmansota toi Kurtin tienoille silloin tällöin jonkun
saksalaisen sotavangin.
Muudan heistä oli Vaatsimen latvoilla kulkiessaan tavannut outoa
metallia, jota oli jonkun verran ottanut mukaansa ja kertonut
kyläläisille löytäneensä metallia, jota epäilee platinaksi. Myös
oli "sotafanki" luvannut, Saksaan päästyään, asiasta tiedoittaa
Kurtille. Vuodet kuluivat, mutta tietoa ei Kurtille tullut.
Silloin eräänä päivänä alkoi huhu kertoa, että "sotafanki" oli
kuollut, mutta kuolinvuoteellaan oli hän eräälle läheiselle
toverilleen ilmoittanut Kurtilta ottamansa metallin olevan
platinaa ja että Suomi olisi rikas maa, kun tämä platinapaikka
löytyisi. Tarina ei kerro, miltä paikalta "sotafanki" metallin
löysi, mutta arvelee paikan samaksi, josta Ollilan vaarin isä
100-150 vuotta sitten oli hirviä metsästellyt – Saarikuusikoksi.
Siellä on tämän kesän aikana käynyt Sallan ja Korian mies,
siellä on piipahtanut salaa mies Salmijärveltä ja Kellostakin,
ja sinne teki viime viikolla hyökkäyksensä koko Kurtin kylän
kynnelle kykenevä rahvas. Mutta turhaan. Eivät näkyneet Ollilan
vaarin "asennon" jäljet enää, ei juossut hirvi Saarikuusikossa
eikä vainunnut poromiesten tarkka vaisto paikkaa, jossa Suomen
rikkauksien avain on kätkettynä. Alla päin, pahoilla mielin
totesivat eränkävijät: ei puhu jänkä.Kuten näkyy, on kirjoituksen sävy hieman pilkallinen. Se onkin varsin luonnollista, sillä jokainen, joka on jossain määrin perillä geologiasta ja mineralogiasta, käsittää ilman muuta, että platina ei esiinny luonnossa tässä oletetulla tavalla, ja että siis kivi, josta on puhe, ei ainakaan voinut olla platinaa, olipa se mitä muuta tahansa. – Ainakin on varmaa, ettei platinaa koskaan tähän mennessä ole tuollaisissa möhkäleissä tavattu.
Mutta jos lie lukijoista kukaan ollut aikanaan huvitettu tuosta kirjoituksesta, tuli hän varmaankin panneeksi merkille, että tuo Helsingin Sanomain uutinen jäi aivan yksinäiseksi. Se jäi soimaan kuten outo sävel, joka salaa on ryöstäytynyt kuuluviin jostain tarunomaisesta temppelistä ja jonka tuulen tohina ja meren pauhu nopeasti hukuttavat aaltoihinsa. Ei tullut mitään lisäselvityksiä. Kukaan tiedemies ei lausunut julki mielipidettään. Koko asia painui kuin haudan unhoon; ei pienintäkään uutista enää siitä ilmaantunut. –
Oli tullut allekirjoittaneen osaksi jo silloin tietää tästä asiasta huomattavasti enemmän kuin siitä yleensä tiedettiin, ja on luonnollista, – kynämies kun kerran pyydän olla, – että mieleni teki kyhätä selittävä sanomalehtiartikkeli tästä niin romanttiselta kuulostavasta jutusta. Mutta olin myöskin jo silloin selvillä, että asiaan liittyi vissi määrä arkaluontoisuutta ja eräitä vaikeuksia. Senvuoksi kirjoitin kaksi kirjettä, toisen ystävälleni, joka – tosin väärällä nimellä – esiintyy tämän kirjan sankarina, toisen eräälle valtion laitokselle, jonka nimeä minulla nytkään ei ole lupa mainita.
Vaikka ystävälleni osoitettuun kirjeeseen tuli vastaus paria kuukautta myöhemmin kuin toiseen, puhun siitä kuitenkin ensimmäiseksi. Kuoressa oli postivaunun leima, osoite oli vieraan henkilön – rohkenisinpa väittää naisen – kirjoittama; sisältö taas oli niin lyhyt ja kummallinen, että tekee mieleni panna se semmoisenaan tähän:
"En voi sanoa, missä olen, mitä teen, en yleensä mitään.
Mutta sen voin sanoa, että sinä annat ehdottomasti kynäsi
maata, kunnes kirjoitan uudelleen."Tämä vastaus olisi hämmästyttänyt minua paljoa enemmän, ellei toinen kirjeeni, valtion laitokselle osoitettu, olisi jo aikaisemmin avannut silmiäni. Tuo valtion laitos, jonka nimeä nyt en koskaan saa mainita, ei näet vastannut ollenkaan, vaan kutsui minut sähkösanomalla nopeasti konttoriinsa. Siellä sain hyvin tarkasti tehdä selvää, missä määrin olin asioista perillä, – mikä arvatenkin johtui ystäväni poissaolosta, – mutta kovin huolellisesti varottiin, etten pääsisi kartuttamaan tietojani. Ja siellä minulle myöskin vastaansanomattomasti, joskin pidättyvästi, osoitettiin asioiden olevan siinä vaiheessa, että julkinen kajoaminen niihin merkitsi vaaraa ja epäonnistumista.
Ja tässä nyt oli syy, miksi Helsingin Sanomien sinänsä niin merkillinen, vaikka tosin jossain määrin virheellinen kirjoitus jäi kokonaan jälkikaikuja vaille: Suuri yleisö ei tiennyt siihen mitään, vaan piti sitä tuollaisena juttuna, joita milloin mistäkin maasta ja yksi toistaan merkillisempänä kiertelee maailman sanomalehdissä; ne taas, jotka jotakin tiesivät, saivat arvovaltaiselta taholta noudatettavakseen vanhan, tunnetun sananlaskun neuvon: "puhua on hopeaa, vaieta kultaa" – kuitenkin sillä eroituksella, että vaikeneminen nyt merkitsi platinaa. – – –
Ei ole kulunut aikaa enempää kuin alun toista vuotta, mutta siitä huolimatta voi asian nyt sanoa olevan selvän, joka tapauksessa ohi jännittävimmän vaiheensa. Mitään virallista selontekoa ei siitä kuitenkaan anneta, ei ainakaan kymmeneen vuoteen – eikä taida olla terveellistäkään antaa. Ystäväni, jonka olen ristinyt Heikki Alavaksi, koskapa nyt ihmisellä romaanissa, kuten elämässäkin, täytyy olla joku nimi – ystäväni on jälleen "ihmisten ilmoilla", voi hyvin, on iloinen, jopa henkilökohtaisesti huolettomampi, kuin hänellä minun mielestäni olisi aihetta. Ellei niin olisi, ei tämän romaanin syntyminen olisi ollenkaan ajateltavissa.
Suurelle yleisölle ei allekirjoittaneella ole tämän enempää selittämistä. On kuitenkin olemassa eräitä henkilöitä, joille on välttämätöntä sanoa muutama sana. Pyydän anteeksi, että minun on ne merkittävä tähän. Asiaa tietämättömälle ne ovat enemmän tai vähemmän arvoitukselliset, mutta mainituille henkilöille ne saattavat merkitä paljoa enemmän kuin tämä romaani, koska, kuten joku suuri mies on sanonut: "puhtaan totuuden edessä sykähtää niin hyvä kuin pahakin omatunto yhtä voimakkaasti, joskin eri suuntiin."
Siis:
Arvovaltaiselta taholta ei ole haluttu estää tämän kirjan julkaisemista, mutta siitä on poistettu eräitä kohtia ja vaadittu siihen eräitä muutoksia.
Ne vähäpätöiset ja asiantuntemattomille arvaamattomat kohdat, joissa esitys poikkeaa totuudesta, eivät johdu kirjoittajan omavaltaisuudesta, romantisoinnin halusta tai muusta semmoisesta, vaan äsken mainitusta tosiasiasta.
Poistettujen kohtien joukossa on luku "Friedrich Waldemarin asiakirjat". Kuten teoksesta käynee selville, että kirjoittajan on täytynyt ne tuntea, sanon kerta kaikkiaan, että niitä on turhaa minulta tiedustella, ja että, niin kirvelevää kuin se saattaa jollekulle ollakin, ne ovat nyt varmassa ja oikeassa tallessa.
Kaikki ilkeämieliset viittaukset, että Suomen jääkäreillä ja jääkäriliikkeellä olisi ollut sormensa tässä pelissä, ovat selvästi todistetut vääriksi, jääkäreillä ja vapaussodalla ei ole mitään merkittävää osaa näissä tapahtumissa.
Eero Kaski.
Ensimmäinen luku
Tarjoilija kiiti nopeasti yli käytävän tarjotin kädessään, ja oli juuri astumaisillaan niille portaille, jotka johtivat yläkertaan, matkustajahuoneiden kerrokseen, kun hän äkkiä säpsähti, pysähtyi suolapatsaaksi ja kuunteli.
Viereisestä juhlasalista kantautui korviin valssin imelän haikea sävel ja tanssivien jalansihinä ja puhelu; saattoipa hän erottaa sekavan hälyn ja astioiden kilinän toisesta, etäämmällä olevasta salista; mutta tässä kaikessa ei ollut mitään siitä, mikä oli saanut hänet pysähtymään.
Tarjotin tärisi hänen kämmenellään ja hänen laajentuneet silmänsä kääntyivät vaistomaisesti vasemmalle, kohti suuria vaatenaulakoita, joiden vaiheilla hän tiesi ovenvartian oleskelevan. Viimemainittu seisoikin yhtä liikkumattomana, samanlaiseen kuuntelijan asentoon pingoittuneena kuin tarjoilijakin ja heidän katseensa kohtasivat.
– Maks, sinä kuulit myöskin?
– Kuulin kyllä.
– Mitä se oli, Maks?
– Niin, mitä saattoi se olla? Se oli lyhyt ja kimakka kuin laukaus. Mutta kuinka silloin kaikki tanssivat edelleen, eikä synny mitään hälinää?
– Ei, ei Maks. Se kuului ylhäältä. Ja se oli kyllä laukaus, olen miltei varma siitä.
Keskustelu taukosi. He odottivat vielä hetken kuuloaan jännittäen. Näytti siltä, kuin olisi tarjoilijalta puuttunut rohkeutta mennä eteenpäin, mutta hän sai kuitenkin pakotetuksi jalkansa astumaan ylös portaita.
Juuri silloin kuului yläkerran käytävästä juoksevan ihmisen kopisevia, nopeita askeleita. Ne lähestyivät portaita... juoksija kiiti selvästi alas, vaikka kulmaus vielä peitti hänet näkymättömiin. Tarjoilija painautui vavisten kaidetta vasten... Samassa syöksyi hänen ohitseen hoikka, juhlapukuinen nuorukainen. Tarjoilija ehti vilaukselta nähdä hänen kalpeat, pitkät kasvonsa ja sekaisin joutuneen vaalean tukan.
Muutamia ihmisiä oli sillä välin tullut tanssisalista käytävään, mutta kukaan ei yrittänyt pidättää nuorukaista, joka jatkoi matkaansa ulko-ovelle ja riensi ulos päällysvaatteitaan ottamatta. Kaikki ihmiset, tarjoilija, ovenvartia ja tanssijat, tuijottivat hänen jälkeensä asentoihinsa jähmettyneinä, ja vasta kun ulko-ovi oli raskaasti paukahtanut kiinni, heräsi heissä vaistomainen tunto siitä, että joihinkin toimenpiteihin olisi pitänyt ryhtyä. Tuo tunto ei kuitenkaan ehtinyt kannustaa heitä minkäänlaiseen toimintaan, kun tapahtui näytelmän toinen kohtaus.
Viiltävä ja luonnoton huuto kuului yläkerrasta. Se toistui ja ääni oli ilmeisesti naisen. Kuului oven lyönti, useiden ihmisten askeleita ja sekavia huudahduksia. Sitten juoksuaskeleet jälleen lähenivät portaita ja kimeä huuto kajahti läpi molempien kerrosten:
– Apua, apua! Murha!
Syntynyttä hälinää on mahdoton kuvata. Tanssi- ja ruokasalien yleisö säntäsi yläkertaan kasvot kauhusta kalpeina. Ne pari poliisia, jotka olivat tanssiaisissa järjestyksen valvojina, tunsivat täydelleen voimattomuutensa ja olivat yhtä hätääntyneitä kuin muutkin ihmiset. Yläkerran huoneissa asuvat matkustajat olivat syöksyneet käytävään ja juoksentelivat sinne tänne. Naiset kirkuivat, miehet koettivat udella, mistä oli kysymys. Mutta yli kaiken toistui yläkerroksen siivoojattaren mieletön huuto:
– Apua, apua! Murha!
Hälinä, kirkaisut ja voivottelut jatkuivat, eikä ollut mahdollista saada järjestykseen tätä pelon ja kauhun kuohuttamaa ihmismerta, ennenkuin alhaalta, ulko-ovelta käsin, vyöryi kumea ja yhä paisuva tiedoitus:
– Santarmit tulevat!
Silloin näytti järjestyksen vaisto humahtavan yli lauman nopeana kuin nagaikan lyönnit ja silloin levisi miehestä mieheen myöskin tieto itse asiasta: huoneen n:o 18 lattialla virui venäläinen upseeri henkitoreissaan, rinta puhki ammuttuna.
Silloin kirjoitettiin vuosiluku 1916.
Ei ole syytä mainita hotellia, missä ylläkerrottu tapaus sattui, eipä edes kaupunkiakaan, mutta ajankohta on tarkoin pidettävä mielessä. Maailmansota riehui täydessä voimassaan. Venäläiset olivat kärsineet raskaita tappioita, mistä varsin suuri osa Suomen kansaa tunsi vilpitöntä, vaikka salattua iloa. Ja meidän maassamme rehentelivät ja mellastivat nuo pöyhkeät, röyhkeät, tsaarinaikaiset upseerit, joita silloin, ennen Venäjän vallankumoussarjaa, vihasivat sekä työläiset että porvarit – lukuunottamatta erästä ryhmää isänmaamme naisia, jolle venäläinen hapankaali, saksalainen marmelaadi ja kiinalainen merimakkara on ollut yhtä haluttua tavaraa.
Hajuvesille lemuavina, tukka rasvasta kiiltävänä, univormut värejä ja kiiltonappeja välkkyen tunkeusivat nämä upseerit kaikkialle, teattereihin, tanssisaleihin, ravintoloihin ja yksityisiin perheisiin, aina limaisen kohteliaina, mutta täysin itsevaltiaina ja etuoikeuksistaan varmoina. Ja heidän isännöimiseensä oli mukauduttava, vaikka viha ja hämärä odotus kyti kansan sydämessä.
Sillä niin hyvin venäläiset kuin suomalaisetkin tiesivät, että nuoria miehiä oli karannut Suomesta Saksan riveihin ja että he paraikaa taistelivat itäisellä rintamalla vanhaa perivihollistaan vastaan. Tuo tieto taas aiheutti toiselta puolen levottomuutta ja odotusta, toiselta puolen kauhuntekoja. Saksalaisesta vakoilusta epäiltynä laahattiin kansalaisiamme Venäjän vankiloihin. Kukaan, jonka veljeä, poikaa, sulhasta epäiltiin osalliseksi jääkäriliikkeeseen, ei voinut olla varma salaperäisistä kotitarkastuksista, eipä edes hengestään, olipa hän sitten herra tai työmies. – – –
Väkisinkin tunsi hotellin siivoojatar väristyksen kiitävän läpi selkäpiinsä, kun hän astui tutkintoa pitävän santarmipäällikön eteen.
– Haavoittunut kapteeni Vladimir Kirillovits ei siis ollenkaan asunut tässä hotellissa?
– Ei.
– Kuinka hän sitten oli joutunut matkustajien puolelle, pois tanssisalista?
– Sitä en tiedä.
– Ja kenen oli huone, jossa häntä ammuttiin?
– Se oli ylioppilas Alavan.
– Onko hän asunut siinä kauan?
– Hän tuli aamulla.
– Mistä?
– Tietysti kotoaan.
Mutta kun tutkijasantarmi vaikeni ja tuijotti terävin, pienin silmin edessään olevaa naista, hermostui tämä ja jatkoi omasta alotteestaan.
– Lie ollut menossa Helsinkiin lukujaan jatkamaan, mutta pysähtyi tähän yöksi. Ja kotoaan hän tuli, minä tunnen Perälahden kartanon kuskin. Hän on Perälahden Alavan poika.
– Minkälaisia vieraita Alavan luona kävi?
– En minä nähnyt ketään käyvän.
– Ettekö nähnyt ketään nuoria miehiä Alavan seurassa?
– En.
– Soitettiinko hänelle paljon? Käyttikö hän itse usein puhelinta?
– Ei ollenkaan.
Syntyi tauko. Sitten santarmipäällikkö laski karvaisen nyrkkinsä raskaasti pöytään ja sanoi tiukalla, matalalla äänellä:
– Teidän on puhuttava totta!
– Minä puhun totta – sammalsi nainen suotta hätääntyen. – Jaa, niin... kävi hän kuitenkin kerran puhelimessa.
– Ja soitti minne?
– Kuinka minä sen voisin tietää.
– Kuulitteko mitä hän puhui?
– En. Mutta kuulin hänen nauravan.
– Oliko Alava huoneessaan koko illan?
– Ei. Minä luulin hänen olevan alhaalla tanssisalissa, koska hän oli muuttanut pukua.
– Näittekö hänen tulevan huoneeseensa kapteeni Vladimir Kirillovitsin seurassa?
– Minä en nähnyt kummankaan herran tulevan. Minä luulin, että huone oli tyhjä, kunnes...
– Voisitteko vannoa, että se oli Alava, joka ampui kapteenia? – keskeytti tutkija tiukasti.
– Hyvä Jumala! Kuinka minä sitä voisin? Enhän minä nähnyt...
– Ettekö nähnyt Alavan juoksevan käytävää pitkin?
– En nähnyt.
– Hyvin merkillistä. Suokaa anteeksi, että minun on hyvin vaikeata uskoa teitä. Sekä ovenvartia että muuan tarjoilija ovat nähneet ylioppilas Alavan syöksevän huimaa kyytiä portaita alas, mutta te, jonka tehtävänä on pitää yläkertaa silmällä, te ette tiedä ettekä ole nähnyt mitään. Eikö se ole teistäkin varsin epäiltävää?
– Minä en voi sanoa nähneeni enempää kuin olen nähnyt. Ja minä puhun totta, vaikka sitten Siperiaan veisitte, – vastasi nainen pelosta kalveten.
Santarmipäällikkö hymyili ivallisesti tuuhean partansa sisältä. Äänettömiä minuutteja kului. Sitten hän rypisti kulmiaan ja ärjäisi tiukasti:
– No kertokaa nyt sitten, mitä te näitte ja kuulitte.
– Minä olin aikaa sitten laittanut kaikki huoneet yökuntoon. Täällä oli hyvin hiljaista. Toiset matkustajat olivat kai käyneet levolle, toiset olivat vielä ulkona. Kukaan ei soittanut minua. Minä siivosin ja tuuletin juuri omaa huonettani, johon keittiöstä aina nousee käryä, ja oveni oli raollaan. Muuten minä en olisi kuullut mitään, kun huoneeni on käytävän kulmauksen takana ja etäällä numerosta 18. Minä pöyhin juuri vuodettani, kun selvä ja kova laukaus pamahti. Olin varma, että se kuului käytävästä, minun huoneeni läheltä ja pelästyin niin kauheasti ja rupesin niin kovasti vapisemaan, että jalkani tahtoivat pettää. Luulin vielä erottavani sellaisen äänen, kuin olisi ovi paiskattu kiinni tai sitten tempaistu selkiselälleen, mutta olin silloin niin pelon lamauttama, etten kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Varmaankaan en muutamaan minuuttiin kuullut enkä nähnyt mitään, pusersin vain kädellä sydäntäni, johon koski hirveästi. Sitten hiivin varovasti käytävään, mutta en nähnyt muuta kuin että numero 13:sta ja samoin numerosta 11, toisesta vanha rouva ja toisesta se kyttyräselkäinen herra kurkistelivat alusvaatteissaan käytävään ja kyselivät vuoron perään: "Mitä se oli? Ampuiko joku?" Minä en osannut vastata heille muuta kuin "en minä tiedä, rouva, en minä vaan tiedä, herra", mutta tulin niinkuin rohkeammaksi, kun sain nähdä muita ihmisiä ja astuin käytävää eteenpäin. Huomasin, että numero 18 ovi oli auki, ja kun katsoin sisään, näin kapteenin kierittelevän verissään lattialla, tikari kädessä. Silloin minä kirkaisin, huusin apua ja lähdin juoksemaan alakertaa kohti.
– Kuinka ei numero 18 naapurihuoneissa kuultu laukausta?
– Ne olivat molemmat tyhjät. Numero 20 ei ollutkaan vuokrattu ja numerosta 16 oli matkustaja vielä ulkona.
– Niin, mutta vastapäätä, käytävän toisella puolen?
– Olen jo maininnut numeroista 11 ja 13. Numerossa 15 nukkui puolikuuro, vanha rehtori ja numerossa 17 juopunut kauppamatkustaja. Muista huoneistahan ihmiset tulivatkin ulos kun kuulivat huutoni. Mutta laukausta ei kukaan heistä kuullut, mikäli minä tiedän.
Siivoojatar sai mennä. Kokenut santarmipäällikkö tiesi kyllä, kuinka huonosti laukaus kuuluu toisesta huoneesta toiseen. Ja kuitenkin se oli selvästi kuulunut alakertaan ja myöskin siivoojattaren huoneeseen, vaikka tämä sijaitsi käytävän kulmauksen takana. Hän teki siitä sen jotakuinkin terävän, vaikka kyllä johdonmukaisen päätelmän, että ovi numeroon 18 oli täytynyt olla auki jo silloin, kun laukaus pamahti. –
Tutkimus jatkui tarmokkaasti, mutta niukoin ja hämärin tuloksin.
Mitä oli ylioppilas Alava tehnyt?
Tullut hotelliin aamupäivällä. Käynyt kaupungilla toimittamassa asioitaan. Soittanut, mikäli selville saatiin, vain yhden kerran, ei tiedetty kenelle. Ei ollut seurustellut kenenkään kanssa, vaan lueskellut romaania. Oli mennyt illalla tanssisaliin ja tanssinut muutamia kertoja. Noin neljännestä tai kahtakymmentä minuuttia ennen tuota surullista laukausta oli hän yksin noussut portaita yläkertaan – muuan kauppamatkustaja, joka tunsi hänet ja joka oli tullut häntä vastaan portaissa, todisti sen selvästi – ja ilmeisesti mennyt huoneeseensa. Viimeksi oli hänet nähty säntäämässä avopäin ja kauhistuneena ovesta ulos.
Entäs kapteeni Vladimir Kirillovitsch Bjelinskij?
Hän oli tullut erään toisen upseerin seurassa hotellin ruokasaliin, huomannut, että siellä istui poliisipäällikön apulainen, ylikomisario Tuomi rouvansa, tyttärensä ja neiti Anna Östlingin seurassa; ja kun upseerit ja komisario olivat jo ennestään tuttuja, tulivat vieraat samaan pöytään. Kävi selville, että upseerit olivat jo tullessaan hyvällä tuulella, ja he pitivät nytkin tarkkaa huolta siitä, ettei väkijuomia puuttunut. He tanssittivat tuon tuostakin molempia neitosia ja olivat mitä huolettomimmalla päällä.
Entä tunsivatko Alava ja Bjelinskij ennestään toisensa?
Eivät, mikäli tutkinnossa kävi selville!
Sensijaan tunsi ylioppilas Alava sekä Katri Tuomen että Anna Östlingin, koska oli näiden koulutoveri. Hän kumarsi rouva ja herra Tuomelle, pyytäen lupaa tanssittaa neitosia. Upseereihin ei hän luonut katsettakaan, ja rouva Tuomi muisti, että kapteeni Bjelinskij oli rypistänyt kulmiaan tälle epäkohteliaisuudelle. Heikki Alava oli sitten tanssittanut kerran neiti Tuomea ja kahdesti neiti Östlingiä, mutta pysynyt muuten täysin syrjässä. Ei ollut mahdollista, että hän ainakaan pöydän lähettyvillä olisi mitään sanonut kapteenille.
Mitä oli Alava puhunut neitosille?
Aivan tavallisia koulutoverien juttuja. Oli sanonut aamujunalla lähtevänsä Helsinkiin.
Ja miten kapteeni Bjelinskij oli poistunut seurasta?
Anna Östling oli noussut ensin ja kapteeni heti hänen jälkeensä; pöydässä luulivat kaikki heidän menevän tanssimaan.
"No minne te sitten menitte, neiti Östling?" kuului tutkinnonpitäjän kysymys.
"Menin naisten huoneeseen. Huomasin kyllä kapteenin tulevan aivan kintereilläni, mutta luulin hänen aikovan tanssisaliin."
Mutta kapteeni Bjelinskij ei mennyt tanssisaliin, vaan joutui ikäänkuin tuulen tempaamana yläkertaan, Heikki Alavan huoneeseen, missä häntä kymmenen minuuttia myöhemmin ammuttiin läpi rinnan. Kuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli selitettävissä? Eihän siinä ollut minkäänlaista järkeä! Tuntuihan jo suorastaan noituudelta, että tuo lihavahko, melkoisesti humalainen kapteeni olisi voinut kulkea läpi ala- ja yläkerran käytävien ja nousta portaat, ilman että kukaan oli häntä huomannut.
Asiaa kaikin puolin vatvottaessa havaittiin toki muuan seikka, joka herätti tavatonta mielenkiintoa, vaikkakaan se ei lopullisesti mitään selvittänyt. Alakerran käytävässä oli samanlainen suorakulmainen mutka kuin yläkerrassakin ja täysin vastaavalla kohdalla. Kulmauksen päässä oli pieni ovi ja sen takana portaat, jotka kierteen muodossa johtivat kellarikerrokseen, yläkertaan ja vihdoin ullakolle. Portaita käytti vain talon oma väki, eikä alakerran ovessa koskaan ollut avainta. Mutta nyt havaittiin tuon oven olevan rakosellaan ja oli siis täysin mahdollista, että kapteeni Bjelinskij sitä tietä, kiertoportaita pitkin, kenenkään huomaamatta oli saattanut mennä Alavan huoneeseen. Mutta miksi, mistä syystä? Ja kuinka hän edes tiesi noiden portaitten olemassaolon? Se jäi hämärän peittoon.
Ja vieläkin keksittiin jotakin, joka seurauksiltaan oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Syöstessään suin päin huoneestaan oli Heikki Alava luonnollisesti jättänyt sinne matkatavaransa ja tavallisen arkipukunsa. Takin taskusta löytyi muistikirja, jota hän ei tietenkään ollut viitsinyt tunkea juhlapukunsa ahtaihin taskuihin. Tutkittaessa tätä muistikirjaa, joka suurimmalta osaltaan oli tyhjä, eikä sisältänyt muuta kuin kaikkein jokapäiväisimpiä merkintöjä, tarkasti sitä tutkittaessa löydettiin eräältä sivulta poikittain, hyvin hätäisesti ja hyvin epäselvästi kirjoitettuna kolme sanaa, kolme nimeä. Juuri niihin aikoihin olivat venäläiset saaneet selville erään jääkärien etappireitin. Ja sattui niin, että nuo kolme sanaa merkitsivät tuon samaisen etappitien tukikohtia.
Samana lokakuun yönä lepäsi Perälahden kartano yhtä synkkänä ja hiljaisena kuin itse yö vanhojen puitten keskellä. Vallitsi täydellinen pimeys. Taivas oli pilvessä, mutta ei kuitenkaan satanut. Kolea yötuuli tohisi alakuloisesti koivujen lehtensä menettäneissä ritvoissa ja tarkkaava korva saattoi erottaa, kuinka orapihlajan oksat hankasivat seinää kuin aaveen kynnet.
Kymmenen aikana illalla ei talosta enää näkynyt tulta muualta kuin kartanon omistajan, vanhan tuomari Alavan työhuoneesta, josta viheriäkupuinen lamppu heitti vaisun kajastuksen pihamaan kellastuneelle nurmikentälle.
Tuomari oli pannut työnsä syrjään ja tuijotti verhottomasta akkunasta ulos pimeyteen. Taas hänen ajatuksensa palasivat poikaan, joka aamulla oli lähtenyt. Tuntui taas niin yksinäiseltä. Ajatukset hipaisivat hyväillen aikoja sitten manalle mennyttä vaimoa, hypähtivät tyttäreen, joka oli Helsingissä naimisissa tohtori Ojan kanssa, ja palasivat jälleen poikaan. "Lääketieteeseen ne molemmat lapset", ajatteli hän hymähtäen. "Taitaa saada medikofilitutkinnon suoritettua se poika aivan näinä viikkoina, kuulosti... Mutta miksikähän se nyt kotiin, lokakuussa, kesken kaiken? Pariksi päiväksi, eikä mitään asiallista asiaa?... Kesken kiireimmän lukunsa. Tuhlaustakin on, se sellainen oikuttelu... No, itsepähän tiennee. Ja tuhlaahan se, kun sattuu. Mutta se tilitys: tuo on mennyt, isä, tuon minä tulin hummanneeksi ja sinulla on täysi oikeus rangaista minua. Se ei salaa eikä peittele. Se on se suoruus siinä, joka on kunnollista... Mies siitä tulee... Tulee niinkin, eikä minua enää tarvita. Minä olen jo vanha, joutaisin hyvin lähtemään. Minä jään yhä yksinäisemmäksi."
Näitä miettien vanha tuomari paneutui hiljaa levolle. Hetken hän kuunteli tuulen tohinaa ja pensasten hiljaista kahinaa seinää vasten ja vaipui sitten uneen, joka kuitenkin oli niin täynnä levottomia näkyjä, että hän tuon tuostakin heräsi... Yhtäkkiä hän oli katselemassa, kuinka pilvenpiirtäjälle tehtiin perustusta. Tok, tok, tok, tok iski kaksi höyryjunttaa vuorotahdissa... Hän kavahti istumaan vuoteessaan ja hieroi silmiään; sepä omituista unta oli. Mutta mitä! Samainen jyminä jatkui yhä: pum, pum, pum, pum! Sitten kuului juoksevia askeleita ja joku koputti hätäisesti hänen makuuhuoneensa ovelle.
– Mikä hätänä? Kuka?...
– Se olen minä, Miina, herra. Ulko-ovelle kilkutetaan.
Vanha tuomari väänsi tulen ja vilkaisi kelloon. Se kävi kolmatta.
– Kellä nyt on asiaa, yöllä?
– En tiedä, herra. Siellä on monta miestä, enkä minä uskalla avata. Ja Klaara on pelosta pökerryksissä.
– Käskekää odottamaan, minä tulen.
Itsekseen mutisten veti vanha herra aamunutun ylleen, pisti tohvelit jalkaansa ja meni eteiseen.
– Kuka siellä ja mikä asiana?
– Keisarin nimessä, avatkaa!
– Kuka tahansa roisto saattaa pyrkiä sisään keisarin nimessä. Keitä te olette?
– Esivallan palvelijoita. Avatkaa, muuten murramme oven.
– Mitä te minusta tahdotte?
– Toimimme hänen ylhäisyytensä santarmipäällikön käskystä. Teidän on avattava viipymättä.
Hetken vanha tuomari viivytteli. Koko hänen siveellinen tuntonsa nousi tällaista yövierailua vastaan. Mutta hän tiesi, millainen aika oli. Hän oli täysin selvillä siitä, että oli turhaa vedota lakiin ja oikeuteen.
– Pankaa poliisimerkkinne ja valtakirjanne ikkunaa vasten ja valaiskaa ne lyhdyllä tai tulitikulla. Muussa tapauksessa minä en avaa, vaan käytän asetta.
Kun tuomari etehisen ikkunan takaa, sähkölampun kirkkaasti valaisemana sai nähdä, mitä oli vaatinut, ei hän enää epäröinyt. Oli kysymyksessä kotitarkastus, se oli selvää. Ja nopeasti vilahti hänen ajatuksissaan pojan outo kotona käynti ja muisto siitä ahdingosta, johon hän itse oli joutunut Viipurin hovioikeuden selkkausten aikana. Kolme aseistettua miestä astui sisään.
– Mitä minusta tahdotte?
– Tahdomme tavata poikaanne.
– Hän ei ole täällä.
– Hän on täällä.
– Ei ole. Tänä aamuna, tai oikeammin eilen aamulla, hän matkusti Helsinkiin.
– Se ei ole totta.
– Se on totta. Teillä ei ole mitään oikeutta epäillä sanojani eikä loukata minua.
– Muutama tunti sitten poikanne oli hotellissa tanssimassa, ja on täysi syy olettaa, että hän on palannut kotiin.
Vanha tuomari joutui hämilleen.
– Se ei voi olla mahdollista. Eilen aamulla poikani vietiin junalle. Ja jos hän on ollut tanssiaisissa, niin minulla ei ole siitä mitään tietoa. Kotona häntä ei ole.
– Sepähän nähdään, mutisi kuulustelija hampaittensa välistä.
Ja nyt alkoi tuo surullinen, Suomessa siihen aikaan niin tavallinen toimitus asiaankuuluvalla tarkkuudella, häikäilemättömyydellä ja röyhkeydellä. Vanha tuomari sai määräyksen pukeutua. Talo kaikkine sivurakennuksineen tutkittiin ullakolta kellariin asti. Asiapaperit, vanhat kirjeet, kirjat, joka ikinen lappu, johon kynä oli koskettanut, tarkastettiin ja takavarikoitiin. Laatikot pengottiin pohjia myöten, huonekalujen päällisiä viillettiin auki ja vanhat, arvokkaat esineet viskeltiin hujan hajan permannolle. Mutta mitään merkillistä ei löydetty, ei myöskään yksikään talon palvelijoista ollut nähnyt ylioppilas Alavaa hänen lähtönsä jälkeen; kuski vain väitti kiven kovaan vieneensä hänet asemalle.
– Erittäin viisasta, erittäin varovaa! Kaikki on hävitetty sillä taitavuudella, jota vanhalta juristilta sopii odottaa.
– Pyydän päästä arvosteluistanne. Ja vaadin tietoa, mitä te täältä etsitte.
– Älkää teeskennelkö! Te kyllä tiedätte, mistä on kysymys, kähisi tarkastuksen johtaja raivoissaan.
– Vakuutan, ettei minulla ole siitä aavistustakaan.
– Te kyllä tiedätte, minne poikanne oli menossa.
– Luonnollisesti! Helsinkiin opintojaan jatkamaan, kuten jo olen sanonut.
– Hah, hah, hah! Sinne ei tarvita sellaista matkalippua kuin pojaltanne on löydetty. Eikä suomalainen opiskelija huvikseen ammu hänen majesteettinsa upseereita.
Raaka nauru ja arvoitukselliset sanat saivat tuomari Alavan kalpenemaan. Hänen äänensä värisi levottomuudesta, kun hän kysyi:
– Sanokaa minulle, mitä on tapahtunut.
– Kirottu kavaltaja! Niinkuin ette muka tietäisi, että poikanne on saksalainen vakooja!
Vanha tuomari ällistyi niin, ettei hän löytänyt sanoja, verettömät huulet vain haukkoivat ilmaa ja leuka tutisi.
– Hyvä, hyvä! Mikä mainio ällistyksen ilme, aivan kuin teatterissa. Mutta se ei nyt auta. Mars matkaan! Kenties toisessa paikassa löydetään keinoja, jotka saavat näyttelijän naamarin putoamaan.
Aamu sarasti jo heikosti, kun vanha tuomari kumaraisena, kahden miehen taluttamana astui puistokujaa pitkin kohti autoa, jonka lyhdyt vielä paloivat, saalistavan pedon silmiä muistuttaen. Miina voivotti ääneen ja huusi Jumalaa avuksi. Klaara väänteli käsiään. Sivurakennuksen väki oli aikaa sitten ajettu vuoteiltaan. Ihmiset olivat kerääntyneet rykelmäksi kuin eläimet petoja pelätessään ja seurasivat synkän äänettömyyden vallassa isäntänsä lähtöä.
Ei kauppaklubikaan selvinnyt sinä yönä kokonaan ilman selkkauksia.
Se oli miltei tyhjä; nuori väki oli hotellin tansseissa. Pari herraa pelasi unisesti biljardia, mutta he lähtivät kotiin jo ennen yhtätoista. Pelihuoneessa oli kauppias Merilän joka-iltainen "vanhain poikain skruuvi" täydessä käynnissä ja toisen pöydän ääressä pelasi kolme miestä pokeria. Yhtä käydessä lähti pokerin pelaajistakin kolmas kotiin ja toiset kaksi – kun konjakkia vielä oli pullossa – vetivät tuolinsa skruuvimiesten selän taakse ja ryhtyivät katselemaan.
Mutta nyt oli kauppias Merilä jo sen verran punssissa, että asiaan kuuluva ärtymys ja riidanhalu vaaniskeli vain sopivaa tilaisuutta. Se ilmaantui, kun hänen vastapelaajansa, sataman aseman sähköttäjä, maalasi seitsemän grandissimoa ja tuli kokonaista neljä pietiä. Tulipunaisena kasvoiltaan paiskasi Merilä kortit pöytään ja ryntäsi ylös tuoliltaan.
– Minä en pelaa enää, hyvät herrat, minä en voi pelata enää! Tämähän on skandaali! Tämä ei enää ole peliä! Iso slammi grandissimossa ja neljä pietiä. Se on sikamaista! Se on...
– Minä sain sen käsityksen, että sinulla oli herttakuningas. Minä luulin...
– Ohoo, herraseni! Ahaa, kunnian telegrafisti! Sinä luulit, sinä sait käsityksen! Mhuu, sooo! Maalaa seitsemän grandia, seitsemän grandia, eikä tiedä missä herttakuningas on... Kymmenentuhatta pientä! Siinä kuulette, hyvät herrat. Satatuhatta suurta! Ja tämä kunnian telegrafisti vielä kehtaa...
– Veli Merilä, jos lopetat tuon saarnasi ja jos heitätte pois tuon joutavan pelin, niin minä tarjoan lähtögrogit koko sakille, huomautti toinen pokerin pelaajista rauhallisella tavallaan.
Merilä kääntyi heti päin kuin sarvas.
– Mhuu, sooo, ahaa! Vai sinä! Vai sinä se olet istunut minun takanani, minun pirunani! Siitä se huono tuuri sitten onkin... No, mutta ei grogia, siinä on niin paljon vettä, joutavaa. Tilaa minulle konjakkia, niin minä en avaa enää suutani muuta kuin sitä ryyppyä varten.
Vajaan tunnin kuluttua tekivät herrat kotiin lähtöä mitä parhaimmassa sovussa ja vilkkaasti jutellen.
Kun kaikilla oli jo palttoot päällään, kysyi tuo äskeinen pokerin pelaaja samaan rauhalliseen tapaansa:
– Toverit, sanokaapa kellä teistä on kaksi hattua päässään.
Niin paljon oli miehissä "vikaa", että useiden kädet vaistomaisesti tunnustelivat päälakea; vasta sitten alkoi hymy levitä suusta suuhun.
– Mikäs vitsi tuo oli olevinaan!
– Ei se mikään vitsi ollut. Mutta se on vitsi, että minun hattuni on hukassa.
– Eikö sinulla ole hattua?
– Ei.
– Sepä merkillistä.
Etsittiin miehissä. Siinä oli palttoo, sen kohdalla kalossit, mutta hattua ei löytynyt mistään, joten Merilällä oli täysi syy kysyä, "oliko sitä tullessakaan." Se siitä lopuksi tuli, että mies sai lähteä avopäin kadulle; toisten pitäessä häntä lämpimänä kompasanoillaan.
Satama-aseman telegrafisti, joka asui kaukana ja aina kulki pyörällä skruuvaamassa, paiskasi oven edessä kättä ja poikkesi pihaan noutamaan pyöräänsä.
Mutta kauas ei tuo remuava joukko, joka kunniavahtina piiritti avopäisen miehen, vielä ollut ehtinyt, kun sen takaa kuului juoksu-askeleita ja matala huuto:
– Toverit! Hei kaverit, älkääs jättäkö!
Se oli telegrafisti, joka sieltä tulia puuskutti.
– No, mikä nyt?
– Minun on pyöräni helkkarissa.
– Missä on?
– Missä tahansa muualla, mutta ei klubin pihalla.
– Hah, hah, hah! Tämäpä mainiota. Se hattu on lähtenyt ajamaan sinun pyörälläsi.
– Tämä ei enää ole laillista peliä, pojat. Tässä on pantava suu suipulleen ja käytävä asiaan käsiksi, sanoi helposti ärtyvä Merilä siihen.
Käytiin miehissä etsimässä pyörääkin, vaikka turhaan. Ja niin lähti tuo iloinen joukko poliisikamaria kohti.
Yhteenveto tämän lokakuun yön hajanaisista tapahtumista jäi luonnollisesti sanomalehtien asiaksi ja meillä on syytä saksia tähän muudan valaiseva selonteko:
Salaperäinen rikos täkäläisessä hotellissa.
Venäläistä upseeria ammuttu. – Kotitarkastus Perälahden
kartanossa. – Tuomari Alava pidätetty. – Omituisia varkauksia.
– Huhuja vakoilusta.
Viime yönä kahtatoista käydessä kuului hotellin
matkustajakerroksesta revolverin laukaus ja huoneen n:o 18
lattialta löydettiin venäläinen kapteeni Wladimir Bjelinskij
vaikeasti haavoittuneena. Ampuja, ylioppilas Heikki Alava,
juoksi avopäin, ilman päällysvaatteita ja kenenkään estämättä
ulos kadulle, eikä häntä yön aikana onnistuttu pidättämään. On
arvoituksellista, kuinka kapteeni B., joka oli tanssiaisissa
hotellin alakerrassa ja jonka ei luulla entuudestaan tunteneen
ylioppilas A:ta, on joutunut viimemainitun huoneeseen. A:n
taskukirjasta on kuitenkin löytynyt merkintöjä, jotka viittaavat
siihen, että hän on saksalaisen vakoilun palveluksessa. On
todennäköistä, että A. on houkutellut B:n, joka oli jossain
määrin nauttinut väkeviä, huoneeseensa, ostaakseen häneltä
saksalaisella rahalla sotilassalaisuuksia; huomatessaan kokonaan
epäonnistuneensa ja siten saattaneensa itsensä satimeen, on hän
ryhtynyt viimeiseen epätoivoiseen tekoon ja yrittänyt ampua
kapteenin.
Lähempää selvitystä ja ylioppilas A:n mahdollista vangitsemista
varten toimitettiin myöhemmin kotitarkastus Perälahden
kartastossa. Tarkastuksen tulokset eivät ole tiedossamme, mutta
ampujan isä, tuomari Alava, pidätettiin kuulusteluja varten.
Rikoksentekijää ei kotoa tavattu.
Myöhään yöllä tehtiin poliisikamariin ilmoitus, että täkäläisellä
kauppaklubilla oli eräältä herrasmieheltä varastettu hattu,
toiselta polkupyörä. Hatun saadakseen on varkaan täytynyt
rohkeasti tulla pääovesta etehiseen ja joka hetki mahdollisessa
ilmitulemisen vaarassa temmata saaliinsa. Vaikka useampia
kallisarvoisia päällystakkeja riippui naulassa, ei varas ole
välittänyt muusta kuin hatusta.
Niin erillään olevilta kuin nämä varkaudet ylempänä kerrotusta
ensi silmäyksellä tuntuvatkin, heittänevät ne kuitenkin
eräänlaista valoa rikollisen pakenemiseen. On näet täysin
ajateltavissa, että ampuja, joka ei voinut pitkällekään päästä
avopäin, on rohkeasti mennyt klubiin, jonka hän hyvin tunsi, ja
huomattuaan, ettei ketään ollut näkemässä, on hän siepannut hatun
ja lähtenyt jälleen tiehensä. On huomattava, että klubin ovi
on auki klo 12 yöllä. – Mitä pyörään tulee, ei mikään ole sen
luonnollisempaa kuin että ampuja on hakenut sen klubin pihalta,
missä tiesi pyöriä tavallisesti säilytettävän, ja lähtenyt sillä
pakomatkalle.
Muuten liikkuu saksalaisesta vakoilusta mitä omituisimpia huhuja.
– Asiaan saatanee lisäselvyyttä sittenkun kapteeni Bjelinskiä
voidaan kuulustella. Lehteämme painoon pantaessa oli hänen
tilansa olosuhteisiin nähden täysin tyydyttävä.Mutia kapteeni Bjelinskin kuulustelun tuloksista ei koskaan saatu sen tarkempaa selkoa.
Heti, kun hän oli sen verran toipunut, että jaksoi kestää matkan, siirrettiin hänet Pietarin sairaalaan – todennäköisesti omasta toivomuksestaan – eikä hän sen jälkeen enää Suomeen palannut.
Tuosta salaperäisestä laukauksesta puhuttiin salaa ja julkisesti, tehtiin teorioja, joista yksi oli toistaan mutkikkaampi. Mutta Heikki Alavasta ei tiedetty mitään. Pidettiin selvänä, että hän oli jääkäriliikkeen miehiä. Useimmat arvelivat hänen suoriutuneen Saksaan ja olivat siitä iloisia. Mutta paljon oli niitäkin, jotka olettivat, että hänet kuitenkin oli vangittu ja salaa viety Shpalernajaan tai Krestyyn. Kaikkialla pidettiin onnena, ettei murhaa kuitenkaan ollut tapahtunut, koska se, lukuunottamatta Alavan omaa kohtaloa, olisi saattanut merkitä julmia venäläisiä kiristystoimenpiteitä. – Etenkin vanhempien henkilöiden keskuudessa herätti kuitenkin suurinta huolestumista tuomari Alava, jota vieläkään ei oltu vapautettu, ja useat arvelivat hänen jo menneen sille tielleen, koskapa venäläiset, raivoissaan siitä, että poika oli päässyt pakenemaan, hyvinkin saattoivat kostaa isälle.
Mutta kuukauden kuluttua virisi uusi liekki tähän kytevään nuotioon: kruununvouti Östlingin luona pidettiin kotitarkastus ja Anna Östling vangittiin. Pari päivää ihmiset olivat aivan suunniltaan. Huhut kasvoivat yhä valtaisemmiksi. Jotkut tiesivät, että neiti Östlingiä oli "varjostettu", salaisesti seurattu aina ampumis-illasta saakka. Eräille hän oli kertonut, että hänen kaikki kirjeensä avattiin postissa.
Kruununvouti itse, vakava, tavoiltaan ankaran puhdas ja luonteeltaan jyrkkä mies, nosti aika elämän. Jo nyt oli kumma, jos hänen tyttärensä pidätettiin sen vuoksi, että yleisissä tanssiaisissa oli uskaltanut kahdesti tanssia entisen koulutoverinsa kanssa! Eihän maassa silloin ollut enää oikeuden rahtuakaan!
Kolmantena päivänä neiti Östling vapautettiin ja hänen isälleen esitettiin anteeksipyyntö. Tyttö itse oli hermostunut ja säikäyksissä. Hän itki, eikä halunnut kertoa mitään. Häneltä oli vain uudelleen tiukattu, mitä Heikki Alava oli hänelle tanssiessa jutellut.
– En tahdo puhua mitään, en mitään – huudahti hän kysyttäessä ja pudisti hermostuneena päätään. – Jättäkää minut rauhaan! Muuten minut viedään taas siitä, että olen kertonut, mitä siellä näin.
Sitten, kuuden viikon päästä, vapautettiin vihdoin vanha tuomari Alava. Häntä oli pidätetty sen vuoksi, ettei hänellä olisi tilaisuutta päästä yhteyteen poikansa kanssa, ja häneltä oli tiukattu pojan jääkärihommista, joista hän ei kuolemakseenkaan mitään tiennyt. Koko ajan oli sensuroitu hänen kirjeitään ja niin tehtiin vastakin. Loppujen lopuksi Heikki Alavan juttu, samoinkuin hänen kohtalonsakin, jäi ikuiseksi arvoitukseksi. Vähitellen se alkoi menettää kiintoisuuttaan. Vuosi vaihtui. Venäjän vallankumous, marraskuun melskeet ja Suomen vapaussota tekivät tuloaan ja hautasivat pauhuunsa sekä tämän että monta muuta selkkausta.
Toinen luku.
Yllä kerrottu tapahtumasarja saattaisi antaa aihetta melkoiseen rikosromaaniin asiaankuuluvine salapoliiseineen, jälkineen ja johtolankoineen. Tässä yhteydessä on se kerrottu vain sen vuoksi, että noiden tapausten nojalla Heikki Alava eräältä taholta on tahdottu leimata saksalaisten valtiolliseksi asiamieheksi. Kun Suomen jääkärit, palattuaan kotimaahan, vakuuttivat, ettei hän koskaan ole kuulunut Kuninkaalliseen Preussilaiseen Jääkäripataljoonaan n:o 27, ei se suinkaan parantanut, vaan päinvastoin pahensi asiaa.
– Siinäpä se – sanottiin – ei olisi mitään puhumista, jos Alava olisi ollut jääkäri ja sotilas. Mutta sitä hän ei ole ollut, vaan jotakin kokonaan toista: palkattu vakooja, jolla on ollut omat salaiset tehtävänsä.
Tällaisten väitteiden kumoamiseksi on pakko kertoa Alavan seikkailu sellaisena, kuin se todellisuudessa tapahtui. Kirjoittaja tuntee katkerasti, mitä se merkitsee, että vasta virinnyt salaperäisyys hälvenee, jännitys katoaa ja asiat esiintyvät kaikessa vähäpätöisyydessään. Sensijaan jää tekijälle lohdutukseksi se seikka, että nyt ensi kertaa julkisuudessa ilmituodaan puhdas ja yksinkertainen totuus.
On jo mainittu, että kruununvouti Östling oli ankara ja jyrkkä virkamiestyyppi. Piirteiltään kulmikkaana, vartaloltaan tanakkana ja kunnioitusta herättävänä hän lakkaamatta teroitti alaisilleen velvollisuuden tärkeyttä, samalla kun velvollisuudentunto oli hänen oman elämänsä ojennusnuora. Olisi väärin sanoa häntä ahdasmieliseksi, mutta hän vihasi kaikkea huikentelevaisuutta ja kasvatti lapsiaan melkoisen ankarien periaatteiden mukaan.
Anna, hänen vanhin tyttärensä, tuskin kahdeksantoista täyttänyt, kaunis, pikemmin tumma kuin vaalea, oli luonteeltaan suuresti isästään eriävä. Hänen ruskeissa silmissään, jotka välkkyivät kuin tummat helmet, kyti kätkettyjä mielihaluja, rohkeita haaveita ja taas hentoja, tyttömäisiä unelmia, mutta niistä salamoi myös hillittyä ylpeyttä. Hänen notkean vartalonsa kaarteista ja kauniilta huulilta huokui terveen aistielämän puhdas sulo.
Ja nyt oli niin, että nuori Heikki Alava rakasti Anna Östlingiä.
Annan kuva oli väikkynyt hänen unissaan jo kouluajoilta asti, ja jo koulun toverikunnan viattomissa tanssiaisissa oli veri polttanut hänen valtimoissaan, kun hän oli laskenut kätensä silloin vielä lapsimaisen Annan vyötärölle ja vienyt hänet valssin pyörteeseen. Valkea lakki oli sitten tuonut Heikille suurempaa rohkeutta ja "maailmanmiehen" alotekyvyn. Ja niin tapahtui, että eräänä suvisena iltana, uneksivan riippakoivun himmeässä hämyssä Annan kaunis pää kaartui taaksepäin Heikin käsivarren nojaan, tummaripsiset silmät sulkeutuivat ja ensimmäinen suudelma lehahti ohi kuin yön sielu tai kuin uni, jonka koskaan palaamaton ihanuus säilyy mielessä läpi elämän.
Tämä kaikki oli aivan tavallista, aivan tervettä. Se oli tuota kaikille tuttua ensi lemmen hurmaa, josta runoilijat laulavat ja joka on nuorison yksinomainen etuoikeus.
Ja kaikkihan olisi ollut oikealla tolallaan, jos Heikki Alava olisi ollut toisenlainen. Hän oli pitkä ja vaalea, hänen harmaissa, mantelin muotoisissa silmissään oli salonkimiehen raukeus ja hänen suunsa oli herkkä kuin taiteilijan. Hänen kätensä olivat sirot ja pienet kuin naisen, niin että hän häpesi niitä ja raivostui, jos niistä huomautettiin, mutta ne olivat lujat kuin teräs, eikä suinkaan ollut leikin asia joutua noiden hentojen sormien pihtiin.
Mutta nyt oli eräänä Mikonpäivänä, kun Perälahden kartanon ruusut oli leikattava pois pakkasen käsistä, nähty Heikki-herran ratsastavan läpi kaupungin valtakadun isänsä säyseän, hirmuisen sonnin seljässä, ja sonnin kummastakin sarvesta riippui suunnaton ruusuvihko, josta nuori ratsastaja heitteli kukkia jokaiselle vastaantulevalle neitoselle. – Toisen kerran oli hän syöttänyt viinassa liotettuja jyviä kauppias Merilän ankoille ja ajanut sitten koko parven toriämmäin ja kauppasaksain sekaan. – Kolmannen kerran, kuutamoisena syys-yönä, hän laittoi ristin pitkän seipään nenään, teki kuparikattilasta hatun, lakanoista käsivarret ja vaipan, pystytti haamun keskelle toria, kätkeytyi itse vaipan laskoksiin ja puhalsi metsästystorvea kuin tuomiopasuunaa ainakin – juosten vikkelästi lipettiin poliisin ja maailmanloppua voivottelevan ihmisjoukon lähestyessä. – Ja vieläkin kerran: Hän oli ypöyksinään antanut selkään kahdelle ikäiselleen katupojalle, pelkillä pienillä nyrkeillään, vieläpä niin pahasti, että toinen oli autettava pois paikalta. – On selvää, että Annan silmät sädehtivät kuin tähtien kuvajaiset tällaiselle nuorukaiselle; yhtä selvää kuin kruununvouti Östlingin kulmain rypistys ja pään pudistus.
Nuorten rakkaussuhde oli mahdollisimman salainen. Kruununvoudilla ei ollut siitä mitään tietoa; tuomari Alavalla korkeintaan aavistus. Yliopistoon jouduttuaan hoiti Heikki erinomaisesti lukunsa. Mutta hänellä näytti olevan aikaa paljoon muuhunkin. Lienee tullut jo mainituksi, että hän toisinaan esitti isälleen melkoisia laskuja hummauksistaan – kiitettävällä suoruudella kylläkin. Mutta tällaisissa olosuhteissa täytyi hänen yhä edelleenkin hyvin salaisesti lähennellä ankaran kruununvoudin tytärtä.
Ja sitten syntyi tuo tavanmukainen välienkatkeaminen, josta monikaan lemmensuhde ei tahdo välttyä. Heikki Alava kertoi siitä itse:
– Se oli niin jonnin joutavaa, suorastaan koulupoikamaista, että hävettää mainitakin. En ollut edes tosissanikaan. Mutta Anna oli ihana ja ylpeä tyttö. Hänen loukkaantumisensa oli niin vakavaa, etten olisi voinut aavistaakaan.
– Sinä tietysti mielistelit toisia tyttöjä?
– Jopahan! Silloinhan tässä sopisi miehevästi ja salaperäisesti hymyillä. Mutta mitään sellaista siinä ei ollut. En viitsi tässä ruveta asiaa selvittämään. Riittää, kun mainitsen, että kaikki sattui heinä-elokuun taitteessa, eikä Anna vielä syksyllä, minun yliopistoon lähtiessäni, ollut leppynyt, minä en ollut edes tavannut häntä.
– Etkö sinä yrittänyt lähestyä häntä?
– Aluksi minäkin olin ylpeä. "Sisutelkoon nyt, kylläpähän leppyy ajan tullen", ajattelin. Mitään rauhaa ei minulla kuitenkaan ollut, ja niinpä soitin. Sain lyhyitä, nykiviä vastauksia ja sitten: "isä on juuri tässä ja lähettää terveisiä sinun isällesi." Ja minä kun olin varma, että siinä ei ollut mitään isää, loukkaannuin ja heitin hyvästit. Sitten kirjoitin, panin vähän leikkiäkin joukkoon – enkä saanut vastausta. Silloin todella tulin onnettomaksi ja huomasin, mitä Anna minulle merkitsi. Olimmehan me suudelleet, nauraen suudelleet, tekisi mieleni sanoa, oli tainnut olla rakkaudestakin puhetta, mutta tuo sana oli liukunut yli huuliemme kuin keveä ja suloinen laulu. Mutta nyt! Niin, kyllä sen jokainen omasta kohdastaan tietää ilman turhaa selittelyä. Minä laihduinkin, veikkoset, silmänäössä. Mutta kun syyskuussa, vähän ennen Helsinkiin lähtöä, vihdoin nöyryytin ja samalla rohkaisin itseni ja vakavissani menin Annaa tapaamaan, oli tyttö jossakin jumalan nimessä, tätinsä tai setänsä tai jonkun semmoisen luona.
– Ja niine hyvinesi sait lähteä Helsinkiin?
– Minä lähdin sinne täydellisenä surullisen hahmon ritarina. Nöyrryin vieläkin kerran: lähetin osoitteeni ja "pyytäisin pienintä tervehdystäsi". Mutta äläpä luule, että tippui. – Selvää on, että minä tässä mielentilassa olin kypsä jääkäriliikkeen mies. Olin saanut jo keväällä kuulla tuosta puuhasta, mutta minulla oli silloin muita harrastuksia: oli Anna ja oli medikofilitutkinto aivan kämmenellä, parin puolikypsäksi luetun tentin takana. Mutta kun Anna meni, niin luvuista ei tullut mitään, ei sitten, vaikka... Olin tuumiskellut vähän siihen tapaan, että suoritan pois medikofilin, niin sitten olen valmis Saksaan minäkin; eihän siellä kuulunut mitään kiirettä olevan. Mutta kun nyt tutkinnot jäivät – kun Anna jäi – muutin mieltä ja päätin lähteä heti. Menin erään "tietomiehen" luo saamaan matkaneuvoja ja sieltä ovat nyt peräisin nuo onnettomat etappitien merkkipaikat muistikirjassani.
– Mutta se etappitiehän oli saatu selville ja mahdoton kulkea.
– Aivan, mutta ei vielä silloin, kun se minulle neuvottiin. Minä en näet voinutkaan niin vain lähteä. Sellainen tietämättömille teille sukeltaminen on totinen paikka ja minä väsyin viikoksi miettimään. Näiden pitkien mietteiden ja epäilyjen tulos ja ydin on helposti ilmaistavissa yhdellä sanalla: Anna. Minä rakastin häntä, hyvä jumala, kuinka häntä rakastin; nyt kun olin hänet kadottamassa. Ja tällainen ei käynyt. Minun oli selvitettävä suhteeni häneen ennen lähtöäni, selvitettävä vakavasti ja miehekkäästä; moinen lasten riita ja oikuttelu ei saanut jatkua. Joko selvä ero tai selvä rakkaus; sitten olin valmis vaikka mihin. Ja tokihan teki mieleni puristaa kunnon isä-ukkoni kättä ennen lähtöäni, vaikka olinkin päättänyt olla hänelle mitään ilmoittamatta. Näissä merkeissä minä sitten lokakuussa matkustin kotiin, enkä suinkaan missään vakoilupuuhissa.
– Mutta sinuthan tuotiin kotoasi aamujunalle. Kuinka sitten kuitenkin jäit hotelliin?
– Mitä kummaa siinä on? Kotona en tietysti voinut tavata Annaa ja isälle en viitsinyt mainita jääväni pikkukaupungin tanssiaisiin. Ilmankin näennäisesti asiaton kotiintuloni isää ihmetytti. Minä ajoin kyllä aamujunalle, mutta palasin sieltä hotelliin, tilasin huoneen ja päätin lähteä vasta seuraavana aamuna.
Kruununvouti Östlingin puhelin soi. Palvelija vastasi ja ilmoitti sitten:
– Anna-neitiä pyydetään puhelimeen.
Anna otti kuulotorven.
– Halloo!....
– Halloo. Onko Anna? Tämä on Heikki.
– ...
– Hyvää päivää, Anna.
– Hyvää päivää.
Hetken tauko.
– Minä haluaisin tervehtää sinua, Anna.
– Kiitos. On hauskaa, että entiset tuttavat muistavat.
– Olen täällä hotellissa, Anna.
– Niinkö. Toivottavasti siellä on hauskaa.
– Olen lähdössä Helsinkiin.
– Vai niin.
Taas tauko.
– Sinä vastaat niin lyhyesti, Anna. Äänesi on niin omituinen. Se ei ole oikea.
– Anteeksi, etten voi mitään äänelleni. Mutta sitä ei ole kenenkään pakko...
– Älä jatka, Anna! Älä loukkaannu, äläkä pane pois torvea... Enkö sitten koskaan saa anteeksi? Oletko yhä minulle vihainen?
– Ei minulla ole syytä olla kenellekään vihoissani.
– Anna!
– ...
– Anna. Minä pyytäisin tavata sinua.
– Minä olen kyllä kotona nyt päivällä.
– Kiitos sanoistasi, Anna. Mutta täällä on illalla tanssiaiset. Etkö antaisi minulle lupaa pyytää sinua?
– Minä... Kiitos kohteliaisuudesta. Mutta minä olen jo lupautunut.
– Hahhahhah! (Tämän naurun siivoojatar oli kuullut.)
– Mikä naurattaa?
– Älä loukkaannu, Anna. Mutta sinä hämmennyit. En toki luullut, että minulle tekisit verukkeita; suora kielto ennemmin.
– Minulla ei ole mitään syytä tehdä verukkeita, sinulle eikä kenellekään. Hyvää vointia. Hyvästi!
– Ei, ei, ei, Anna. Suo anteeksi. Älä pane pois torvea. Rukoilen sinua...
Mutta nuorukainen kuuli selvästi rapsahduksen, joka syntyi siitä, että torvi laskettiin pitimilleen, ja tuskan repiessä rintaa hän poistui puhelinkomerosta huoneeseensa.
"Turhaa, turhaa, turhaa", sanoi hän itsekseen miltei ääneen ja pää painui käsien varaan. "Hyvä jumala, mitä minä sitten olen hänelle tehnyt?" Viiltävä tuska ja katkeruus ahdistivat sydänalaa ja aavistamaton onnettomuuden tunto turrutti kaiken ajatustoiminnan.
Hetken aikaa oli hänellä mielessä viipymättä lähteä matkalle. Synkkiä kuvia siitä, kuinka taistelun tuoksinassa lemmen tuska katoaisi ja armelias kuula vihdoin tekisi lopun hänen toivottomasta elämästään, väikkyi jo hänen nuoressa mielessään.
Mutta sitten hän tyyntyi. Yhtäkkiä palasi hänen muistiinsa, että Anna oli "lupautunut". Hän tulisi siis kuitenkin. Vielä kerran hän saisi nähdä Annan suloiset, nyt elämää kalliimmat kasvot. Ja saisi nähdä hänetkin, jolle Anna oli lupautunut... joka oli syrjäyttänyt hänet, Heikin, ja jota Anna siis rak...
Hän painoi kämmenellä ohimoitaan tuskasta ja mustasukkaisuudesta. Hoo, mikä estäisi häntä katsomasta sivulta rakastettunsa uutta onnea! Mikä estäisi häntä tanssien ja hymy huulilla jättämästä hyvästiä koulukaupunkinsa rakkaille ihmisille lähtiessään tuolle toivottomalle matkalle, jolta ei koskaan enää palaisi!
Illan tullen pukeutui nuori Alava huolellisesti, suki vaaleat hiuksensa ja tarkasteli surumielisenä kaitaisia, herkkiä kasvojaan.
"Mitä sillä nyt on väliä, miltä näytän", hymähti hän katkerasti kuvalleen. "Kunhan en olisi niin kalpea. Mitään haikailevaa petetyn osaa minä en halua näytellä."
Hän valeli vielä kasvojaan vedellä ja hieroi niitä hiukan. Valssin sävelet kantausivat jo alhaalta korviin, ja kun herkisti kuuloaan, saattoi eroittaa ihmisjoukon sekavan pauhun.
Hän tunsi sydämensä kiihtyvän, ja hänestä olisi ollut mahdotonta nyt antautua puheisiin kenenkään entisen toverin kanssa. Hän viipyi ja viipyi. "Mitäs sinne menenkään, suotta itseäni kiusaamaan." Mutta sitten hän yhtäkkiä puri hampaansa yhteen ja suorastaan syöksyi portaita alakertaan.
Aluksi hän ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään, lukuunottamatta sydämensä lyöntejä. Mutta kun hän vihdoinkin huomasi Annan, tulvahti käsittämätön riemun ja vapautuksen aalto hänen sydämeensä. Siellähän Anna istui, ylikomisario Tuomen pöydässä... ja jutteli huolettomasti Katrin kanssa. Ei siis ollutkaan ketään... ketään, johon Anna...
Tämä vähäinen huomio toi ilon säteilyn Heikki Alavan kasvoille. Hän kumarsi jollekin ja kiiti tanssin pyörteeseen kuin juopunut. Hän ei suinkaan aikonut tuppautua herrasväki Tuomen pöytään.
Mutta seuraava huomio synnytti taas uuden mielialan. Heikki huomasi venäläiset upseerit, näki Bjelinskin himokkaiden huulten hymyävän Annalle ja kiiluvien, hiukan turvonneiden silmien ahmivan tyttöä kuin merkittyä saalista. Silloin hiipi halveksiva tyyneys Heikin sydämeen ja hän katseli aivan kylmästi, kuinka Anna punastuneena kilisti tuon aistillisen, pullean kapteenin kanssa. –
Ja kummallisen tyyni ja hymyilevä oli Heikki Alava silloinkin, kun hän hoikkana ja keveänä läheni komisario Tuomen pöytää, kumarsi ja pyysi luvan tanssittaa neitosia, mutta ei ojentanut kättä, eikä luonut silmäystäkään upseereihin.
Ensin kiitivät Anna ja Heikki äänettöminä yli lattian, ja oudon, paisuttavan hurmion vallassa Heikki tunsi Annan käden värähtelevän omassaan.
– Suo anteeksi soittoni. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että sinulla on velvollisuuksia upseerimaailmassa.
Isku oli niin yllättävä ja se lausuttiin niin varmalla äänellä, että Anna silminnähtävästi vavahti. Tahdottomasti hänen katseensa suuntausi Heikin silmiin ja hänen kasvoillaan oli sellainen ilme kuin olisi hän puhutellut mielipuolta. Sitten kävivät huulet verettömiksi ja kalpeus levisi yli poskien; heti sen jälkeen hän kauttaaltaan punastui.
– Mutta enhän... Hän tapaili sanoja, mutta ei vielä saanut niitä esille.
– Mutta enhän minä ole upseerien seurassa.
– Etkö? Minä luulin sinun puhelimessa sanoneesi...
– Se oli erehdys.
– Anteeksi sitten. Sinä kilistit herra kapteenin kanssa siis vain entisen tuttavuuden perusteella.
On mahdotonta kuvata Annan silmiä. Niistä hehkui viha, tuska, samalla jokin kummallinen uupumus, ikäänkuin hän ei voisi vastustaa itkua.
– Ole hyvä ja vie minut paikoilleni, sanoi hän hiljaa.
Alava totteli ehdottomasti. Yhä enemmän humaltuvan Bjelinskin kiiluvat silmät tarkkailivat Annan muuttunutta, hermostunutta ilmettä ja välkähtivät mustasukkaisesti Alavalle, joka paraikaa kumarsi neiti Katri Tuomelle.
– No mitä Kaisulle kuuluu?
– Kiitos, hyvää. Entä Heikille?
– Enpä sano. Tytöistäpä on kehkeytynyt täysiä maailmannaisia, näemmä. Oikein upseerit kavaljeereina.
Katri Tuomen vaaleansiniset, lempeät ja suuret silmät muuttuivat totisiksi.
– Heikki, Heikki, heitä pois se leikki. Älä piloillasikaan puhu minulle tuollaisia.
– Sinäkö tarkoitat, että molemmat ovat Annan?
Mutta nyt Katri-neiti todellakin loukkaantui.
– Sinä olet sika! – tiuskasi hän, vihan kosteuden kihotessa silmiin.
Heikki Alava ei voinut estää kasvojaan jollain tavoin vääntymästä.
– Mutta hyvänen aika, enhän minä sitten ymmärrä. Jos kerran he eivät ole teidän seurassanne, niin kuinka te...
– Sinä ymmärrät kyllä – keskeytti tyttö äänen värähtäessä. – Eihän isä, joka on poliisi, saata heitä ajaa... Ilmankin on kiusallista ja sinä vielä...
Nyt valahti selvä myötätunnon ilme Alavan herkille kasvoille.
– Kerrohan, Katri hyvä, äläkä pahastu.
– Mitä kertomista siinä on. Tuppautuivat joukkoon äkkiarvaamatta ja alkoivat tyrkyttää viinejään. Harmittaa, että tänne tultiinkin. Ja mitähän Annan isä sanoo?
Kun nuorukainen ei mitään vastannut, jatkoi tyttö:
– Tämä on vielä minun syytäni, minähän se viekottelin isän ja äidin lähtemään. Kruununvouti ei olisi päästänyt Annaa, mutta kun isä soitti...
Heikki Alava sävähti ja kysyi nopeasti:
– Koska hän soitti?
– Jo eilen... Mikä sinulle tuli?
Mutta Heikki tuskin kuulikaan kysymystä. Anna oli sittenkin puhunut totta, oli lupautunut! Ja yhtäkkiä valtasi nuorukaisen niin viiltävä katumuksen ja häpeän tuska, että se sai hänen kasvonsa kokonaan muuttumaan.
– Mutta mikä sinua vaivaa, mies? – kysyi tyttö uudelleen, yhä enemmän hämmästyen.
– Ei mikään, vastasi Heikki tukahtuneesti, ohjaten Katria poispäin. Sitten hän lisäsi:
– Sano Annalle, että pyydän anteeksi. Ja sano, että hän... että hän ei kieltäytyisi, kun vielä kerran pyydän häntä tanssiin. – Ja samassa hän kumarsi kiitokseksi, tytön istuutuessa hämmentynein mielin paikoilleen.
Ja nyt olivat nuoren Heikki Alavan kaitaiset kasvot kyllä aivan verettömät, kun hän uudelleen päättäväisesti lähestyi Annan pöytää. Hän oli kärsivällisesti odottanut kapteeni Bjelinskin ja Annan tanssin loppua, siitä sen enempää kuitenkaan välittämättä. Jotakin hyvin valtavaa velloi hänen rinnassaan; hänen silmissäänkin oli kuin suuren tuskan tai hurmion kajastus.
Anna jollain tavoin tunsi hänen lähestyvän, mutta ei kääntänyt päätään. Hän nousi kuin unessa, omituisen tenhon vallassa; tuskin hänellä olisi ollut voimaa kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin.
Taas kapteeni Bjelinskin kiiluvat silmät välähtivät nuorukaista kohti ja hänen otsansa rypistyi.
Alavaa ahdisti niin, että hänen äänensä kuulosti käheältä.
– Minun pitäisi pyytää anteeksi... Mutta se on niin vähäistä sen rinnalla, että rakastan sinua.
Voi olla, että Annan käsi värähteli enemmän, mutta hänen katseensa pysyi maassa. Tuo hurmiomainen unitila ei jättänyt häntä.
– Hyvä jumala, kuinka määrättömästi minä sinua rakastan. Mutta se ei merkitse sinulle mitään.
Oi, kyllä se merkitsi! Se oli kuin salaperäistä musiikkia tuolle nuorelle tytölle, joka ensi kertaa kuuli nuo sanat väkevän intohimon siivittäminä. Punertavat läikät lennähtivät hänen poskipäilleen, mutta hänen äänensä oli kummallisen soinnuton ja väkinäinen.
– Minun olisi kuitenkin pitänyt kieltäytyä. Mutta en tahtonut sedän vuoksi, hän sanoi.
Nuorukainen ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota hänen sanoihinsa.
– Älä sano niin, Anna. Minä pitelen nyt kättäsi viimeistä kertaa. Tulin Helsingistä saakka sanomaan sinulle, että rakastan sinua. Minun oli pakko tulla, ja minä tulin sanomaan sinulle jäähyväiset. Nyt olen valmis lähtemään.
Näytti, kuin olisi Anna herännyt; ensi kertaa hän kohotti päänsä; hänen ihanista silmistään kuulsi säikähdys.
– Minne? – kuiskasi hän kovin hiljaa.
– Sinä tiedät kyllä.
Silloin Anna hyvin nopeasti sanoi jotakin, joka sai nuorukaisen hämmästymään mielensä kuohusta huolimatta.
– Pidä minusta lujemmin kiinni, hän sanoi.
Ja tosiaan hän tuntui horjuvan. Heikki kiristi otettaan. Molemmat vaikenivat. Sitten Anna jälleen nosti silmänsä ja niistä loisti kuin autuus. Hyvin omituinen hymy karehti hänen huulillaan ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Jos joku heitä tarkkasi, sai hän varmasti sen käsityksen, että kumpikin oli humalassa. Nuorukainen luki onnensa tytön katseesta.
– Anna, kuiskasi hän, mutta silmien säteily ja polttavan käden kiihkeä puristus oli ainoa vastaus.
Anna oli kuitenkin nainen. Tunteittensa palossakaan hän ei unohtanut ympäristöä.
– Ihmiset katsovat meitä, hän sanoi ja hymy muuttui sävyltään.
Heikki ei huomannut hymyn muutosta, ei välittänyt sanoista.
– Nyt minä olen valmis lähtemään...
– Sht! Vaikene!
Nuorukainen näki kulmien rypistyksen ja totteli ehdottomasti.
– Tanssi nyt hetken aikaa aivan ääneti ja tyynny, kuului edelleen suloinen komento.
– Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi, Anna.
– Kunpa se ei olisi niin vaikeata.
– Minä, tulen saattamaan sinua, kun lähdet.
Anna mietti hetken aikaa. Sitten puna kohosi hänen kasvoilleen; hän hymyili omituisesti ja pudisti päätään.
– Miksi pudistat päätäsi? Etkö sinä tahdo?
– Se ei käy, Heikki. – Ensi kertaa hän nyt puhutteli nuorukaista nimeltä.
– Ei käy!
– Etkö sinä ymmärrä. Up... venäläiset eivät kyllä erkane meistä ja minun täytyy pyytää, että setä tulee perheineen meidän kautta.
Väkisinkin selitys koski Alavaan. Hän synkistyi ja puri masentuneena huultaan.
– Ihmiset katsovat meitä, me tanssimme liian kauan, sanoi Anna hiljaa, katse maassa.
– Mutta minun täytyy saada sinua tavata.
Anna ei vastannut.
– Sinä et tahdo, Anna!
Silloin Annan sormet puristivat jälleen hänen kättään ja ihanat silmät loistivat syvinä ja avoimina.
– Oi kyllä kyllä.
Oli kuin olisi viinin tuli soutanut nuorukaisen suonissa. Taas hän huumautui. Hän mietti.
– Nyt minä tiedän, kuiskasi hän kiihkeästi. – Tule hetkeksi yläkertaan, minun huoneeseeni. Kukaan ei pane merkille poissaoloasi.
Jännitys sai tytön sieraimet värähtelemään; kuitenkin hän kielsi.
– Se on mahdotonta, hyvä ystävä. Ihmisethän näkevät minut portaissa.
Alavan otsa synkkeni. Mutta sitten hän näytti keksivän jotakin.
– Kuule, sinne on toisetkin portaat, ne lähtevät käytävän päästä, kulmauksen takaa. Ovi on kyllä lukossa, tavallisesti, mutta minä käyn avaamassa sen yläkerran kautta.
– Voi hyvä isä; mitä sinä ajatteletkaan, kuiskasi tyttö säikähdyksissään.
– Ei siinä ole mitään vaaraa, Anna. Menet naistenhuoneeseen, joka on siinä vieressä, ja yhtäkkiä puikahdat portaille.
– Me tanssimme aivan liian kauan.
Silloin nuorukainen puristi häntä rajusti ja tuijotti silmiin.
– Etkö sinä uskalla?
– Uskallan, vastasi tyttö tuskin kuuluvasti, aivan kalpeana.
– Minä menen nyt ylös... Neljänneksen kuluttua odotan portailla, sanoi nuorukainen vavahtavin äänin.
Kevyt päännyökkäys oli ainoa vastaus. Oltiin ovella. Heikki tarjosi Annalle käsivartensa ja saattoi hänet kumartaen paikalleen.
– Aaa! Mademoiselle Jostling! Charmant! – laverteli kapteeni Bjelinskij liiallista iloisuutta teeskennellen ja sangen humalassa.
Alava kääntyi ripeästi ja meni suoraa päätä matkustajakerrokseen.
Kun Heikki Alava hiljaa laskeusi alas kiertoportaita, oli hän niin jännittynyt, että henkeä salpasi ja hän saattoi selvästi kuulla oman sydämensä sykkeen. Varovasti kuin murtovaras hän väänsi lukkoa ja raotti hyvin hitaasti ovea. Ketään ei näkynyt käytävässä, vain sävelten pauhu tanssisalista kantausi korviin.
Joku tuli naisten huoneesta ja sipsutti kepein askelin käytävän kulmauksen taa.
"Ja entä, jos joku nyt pyrkisi tänne", välähti Heikin mieleen. "Mutta mitäs, itsellänihän minulla on lukko kädessä; en päästäisi."
Nyt kuului kahinaa... Joku meni taas naisten huoneeseen. Ja sitten, sitten tuli Anna.
"Voi sinua, rakas, kuinka poskesi palavat", ajatteli Heikki.
Anna meni naisten huoneeseen ja viipyi siellä, nähtävästi odottaen edellisen lähtöä; se aika tuntui Heikistä iankaikkisuudelta. Ja kas! Siinä oli Bjelinskij, kuin vainolainen... Kassaan näkyi menevän... Kun Anna sitten tuli, säikähti Heikki niin, että lakkasi hengittämästä. Tyttö seisoi neuvottomana, jännittyneenä, kuunnellen. Hän epäröi, hän viipyi paikallaan kuin ihana lintu, joka on lähtemäisillään lentoon oksalta. "Rakas, kuinka levoton olet minun tähteni", ajatteli Heikki taas. Ja kun Anna vihdoin suuntasi tuskaiset silmänsä ovea kohti, raoitti Heikki sitä, niin että hänen kasvonsa kuulsivat pimeästä. Salamana oli notkea tyttö portailla ja tarttui polttavin, vapisevin käsin Heikkiä ranteeseen.
– Älä pelkää, rakas.
– Paljon, paljon parempi olisi ollut rehellisesti tulla pääportaita.
– Eihän täällä ole ketään... Ja sinähän voit palata sitä tietä, jos pidät sen parempana.
He tulivat yläkerran käytävään ja Heikki kurkisti varovasti kulmauksen takaa. Joku oli juuri menossa huoneeseensa käytävän tuolla päässä; kuului, kun ovi rapsahti lukkoon. Vielä muutamia askeleita ja he olivat Heikin huoneessa.
– Kuinka hirveätä! Kuinka järjetöntä! Minun ei olisi pitänyt tulla. Minä ajattelin sitä alhaalla, mutta kun kiireessä tulin luvanneeksi, ja yhtäkkiä laukesi Annan jännitys rajuun itkuun ja hän heittäysi Heikin rintaa vasten. Heikki oli tukahduttaa hänet syleilyynsä ja suuteli häntä, suuteli lukemattomat kerrat, hänen huuliaan, kyyneleisiä silmiä, punaisina helottavia korvalehtiä.
– Rakastatko sitten minua kuitenkin, Anna?
Silloin Anna kohotti päänsä ja vetäysi hiukan loitommalle. Hänen kätensä kulkivat hermostuneesti edestakaisin nuorukaisen olkapäillä ja hänen ihanissa silmissään säteili lempeys ja hurmio.
– Oi kyllä, kyllä. Minä rakastan sinua. Minä olen aina rakastanut sinua, koko senkin ajan, jonka olimme erossa. Voitko käsittää sitä, Heikki? Mutta ei, en minä itsekään ymmärrä. Minä olin mieletön. Minä olen tyhmä ja paha tyttö... Ensin, kun olin loukkaantuvinani, minä odotin, että olisit hyvin onneton. Ja kuu et ollut, minä itkin menehtyäkseni ja luulin, että et enää välitä minusta. Ja kun sitten kirjoitit... Oi hyvä Jumala! Minä olisin ennemmin voinut tappaa itseni kuin vastata sinulle, vaikka sydäntäni poltti! Ymmärrätkö sinä sellaista! Minä päätin sata kertaa, että nyt minä vastaan ja rukoilen sinulta anteeksi. Mutta minä en voinut, en voinut, itkin vaan. Ja kun sinä tänään soitit, olin tietysti sinulle tyly ja itkin taas niin, että isä kysyi ruokapöydässä... Ja nyt sinä olet kuitenkin siinä, Heikki, rakas, rakas, rakas Heikki... nyt kun heti menetän sinut... Mutta minä en kiellä sinua lähtemästä, en kiellä, vaikka menehtyisin, sitä sinä et saa tytöstäsi luulla...
Tämän omituisen purkauksen aikana oli ovi avautunut ja raossa seisoi kapteeni Bjelinskij silmät välkkyvinä ja humalaiset kasvot punoittavina. Hieman hoippuen hän astui röyhkeästi sisään ja sammalsi jotakin, joka lienee merkinnyt:
– Haa, sinä kavala kettu!
Vihan vimmassa Alava syöksyi hänen eteensä.
– Mitä teillä on tekemistä minun huoneessani? Menkää tiehenne. Stupai prots, seitsas!
Mutta päihtynyt upseeri tapaili säikähtynyttä Annaa käsivarresta ja syyti nuorukaiselle hirveän tulvan haukkumasanoja. Silloin ei nuori Alava jaksanut hillitä itseään, vaan löi sydämensä pohjasta tunkeilijaa poskelle, niin että tämä kellahti sohvalle.
Anna, joka naisena heti huomasi skandaalin vaaran, oli jo silloin puikahtanut tuulena ovesta ja hiipi ketterin askelin kiertoportaita kohti. Saavuttuaan käytävän kulmaukseen, hän näki, että muuan ovi oli auki, säikähti hirveästi, pysähtyi. Heti hän kuitenkin huomasi, että siivoojatar pöyhi siellä sänkyä. Silloin hän livahti notkeasti kuin kärppä ohi ja oli jo saanut kiertoportaille johtavan oven auki, kun kumea laukaus pamahti. Kuin itseään suojellakseen hän tempasi oven perässään kiinni, (tämän ovenläimäyksen oli siivoojatar kuullut) miltei putosi kiertoportaat alas ja seisoi pimeässä vavisten, polvet horjuen, kykenemättömänä ajattelemaan, lakkaamatta hokien "hyvä Jumala, hyvä jumala!"
Sitten hän kuuli siivoojattaren kimeän huudon ylhäältä. Ja silloin, pelon ja itsesäilytysvaiston ajamana, hän ponnisti viimeiset voimansa, raotti ovea, näki käytävän tyhjäksi ja syöksähti naisten huoneeseen, jonka sohvalle hän menehtymäisillään lysähti.
Hän sai onneksi olla yksin; ihmiset olivat kalkki rynnänneet suurten portaitten luo. Hänellä oli aikaa tyyntyä. Ja niin huolissaan kuin hän olikin rakastettunsa puolesta, hän kuitenkin ymmärsi, että hän ei toistaiseksi muuta voisi tehdä kuin vaieta.
– Sinä kysyt, mistä minä tiesin ja tunsin nuo kiertoportaat, – näin kertoi Heikki Alava itse, hiljaa naurahdellen. – Minä voisin sen kyllä selittää miten tarkasti tahansa. Mutta siitä tuskin koituisi minulle mitään hyvää, pikemmin päinvastoin, ja niinpä jätänkin sen koreasti tekemättä. Kysyisit ennemmin, mistä lemmosta se Bjelinskij tiesi ne portaat, sillä niitä pitkin hän kaiken todennäköisyyden mukaan on tullut. Olen sitä asiaa aprikoinut puoleen ja toiseen ja arvelen näin: Kapteeni oli varmasti pannut merkille Annan mielialan vaihdokset. Hän oli huomannut minun pitkän tanssini ja siitä johtuneen hermostuksen Annassa. Kun Anna sitten ilman muuta nousi pöydästä tullakseen minun luokseni, seurasi kapteeni Bjelinskij häntä, kenties pyytääkseen tanssimaan, kenties vain pitääkseen silmällä, minne hän meni. Huomatessaan Annan aikovan naisten huoneeseen, kääntyi Bjelinskij kassaan – minähän näin oven raosta hänen menevän sinne – mistä hän saattoi pitää silmällä Annan paluuta, tilasi luultavasti jotain juotavaa ja jäi odottamaan. Kun Anna sitten tuli, kun hän seisoi epäröiden käytävässä ja minä kutsuakseni avasin ovea, on kapteeni varsin hyvin saattanut nähdä Annan pujahtavan luokseni. Ei ole mikään kumma, jos humalainen mies lähti ottamaan lähempää selvää, mihin hänen kiertämänsä kauris katosi – ja onhan varsin mahdollista, että kapteeni on nähnyt vielä minutkin ovenraossa.
– Tuo on kyllä selvää, mutta sanopas, kuinka kapteeni on voinut tietää sinun huoneesi numeron?
– Mistä peijakkaasta minä sen tietäisin! Voisi tosin ajatella, että hän on heti seurannut Annaa ja minua kiertoportaita ylös. Kun me hetkeksi pysähdyimme yläkerran käytävän kulmaukseen, on hän voinut päästä niin lähelle, että on nähnyt meidät, ja kun me sitten kiirein askelin menimme minun huoneeseeni, on hän kukaties juossut kulmauksen takaa kurkistamaan, minne "kana katosi". Mutta kuinka emme olisi kuulleet humalaisen, lihavahkon miehen kompuroimista kiertoportaissa? Ja kuinka olisimme saaneet olla niinkin kauan rauhassa? Annahan ehti puhua kauan aikaa. – Puolestani uskon sittenkin, että hän on tullut myöhemmin, kävellyt taululta katsomaan, missä numerossa asuin ja sitten vasta tullut. Mistäkö hän tiesi nimeni? Siinäpä se! Mutta Anna muistaa komisario Tuomen venäjäksi selittäneen upseereille, kuka ja mikä olin, silloin kun tulin pyytämään neitosia tanssiin. "Kuinka ylioppilas Alava tähän aikaan täällä on?" oli hän kysynyt Annalta. "Hän on kyllä menossa Helsinkiin, mutta on yötä täällä hotellissa", oli Anna vastannut. Liekö sitten komisario selittänyt tuonkin vastauksen.
– Ja sinä ampua paukautit kapteenia, kun Anna oli mennyt?
– Maltahan, ei se niin vain käynyt. Kuten sanottu, minä läimäytin sitä tällä kätöselläni ja sen piti kyllä olla melkoinen täräys, olin siksi vihoissani. Että Anna oli mennyt, tai juuri menossa, sitä minä en ollenkaan huomannut. Mutta kapteeni! Sensijaan että olisi tyytynyt, tämä turkkilainen ryntää pystyyn kuin peto, syytää sihisevää kirousta, saa tikarin käteensä ja päälle, suoraa päätä. Se ei ollut enää leikkiä, ei ollenkaan. Sain hyvän piston käsivarteeni ja siinä oli ajateltava henkeään. Olin pukua vaihtaessani jättänyt revolverin pöydälle ja sain sen käteeni. Mutta minä en tänäkään päivänä tiedä, kuinka ammuin. Ymmärrät varsin hyvin, ettei minulla ole mitään syytä peitellä eikä koristella, mutta olin silloin niin kiihdyksissä, että en ollenkaan tiennyt tähtäsinkö, ammuinko tahallani, vai laukesiko ase tahtomattani. Heräsin vasta, kun kapteeni kierähti lattialle ja verta pursui hänen huuliltaan. Taivas, kuinka kauhistuin. Luulin, että hän oli kuollut ja hetkisen olin kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään. Sitten jysähti tajuntaan kauhea tietoisuus siitä, että nyt olin auttamattomasti hukassa, ja mitään ajattelematta minä syöksyin ulos.
– Minuahan ei kukaan yrittänytkään pidättää, mutta mitäs teit takittomana, lakittomana pimeässä lokakuun yössä ja sellaisessa mielentilassa. Löysin itseni pahasti läähättävänä klubin porttikäytävästä; tottapahan jokin vaisto oli ilmaissut, että klubi oli ainoa paikka, minne avopäin saatoin uskaltaa. Seisoin pimeässä pitkän aikaa, jäsenet vavisten, eikä se tapahtunut kylmästä. Haavoittunutta käsivarttani pakoitti ja siitä vuosi verta – minä olen muuten aina ihmetellyt, ettei missään huomattu verta silloin tutkimusten aikana. Mitä oli nyt tehtävä? Menisinkö klubiin ja sanoisin suoraan: "Toverit, tässä on mies, joka on ampunut venäläisen upseerin. Minulla ei ollut tappamisen ajatustakaan, mutta niin on käynyt ja mikä nyt neuvoksi?" Käsitin kuitenkin, että siten olisin saattanut vain toisetkin pahaan pälkääseen. Ei, pakoon tästä oli yritettävä. Mutta minne, miten? Aivan tuossa tuokiossa minä joutuisin kiinni. Ja entäs poliisikoirat! Nehän ryntäisivät jälkiäni pitkin suoraa päätä kurkkuuni.
– Sinne tänne säjöilevät ajatukseni keksivät toki erään lupaavan mahdollisuuden: Kenties pihalla on pyörä, siellähän niitä aina oli? Menin katsomaan. Aivan oikein, siellä oli pyörä, tunsinkin, kenen se oli. Hätä ei lue lakia, minä päätin ottaa sen. Silloin olisin ainakin poliisikoirilta paremmassa turvassa. Mutta vielä oli minun saatava lakki. "Mitäpäs siinä", ajattelin, "ovi on vielä auki. Kukaan ei huomaa, onko minulla lakkia vai ei kun menen sisään. Käväisen biljardissa, tulen sitten pois ja sieppaan jonkun hatun."
– Kun menin eteiseen, en nähnyt ketään. Biljardisalista ei kuulunut ääntäkään, mutta vaatenaulakossa oli muutamia hattuja. Tempasin yhden ja painuin jälleen yöhön.
– Tunsin itseni paljoa turvallisemmaksi nyt. En uskaltanut sytyttää pyörän lyhtyä, vaan ajoin hyvin varovasti niukasti valaistuja katuja pitkin, joka kulmauksessa tähyillen, näkyisikö poliisia. Tulin puistoon. Mutta silloin heräsi kysymys, minne lopultakin lähtisin. Vasta siinä minä muistin, että minulla oli juhlapuku päälläni. Kuinka minä siinä voisin ajaa? Kiinni, kiinni minä joutuisin kaikessa tapauksessa. Tartuin vahvan puun runkoon ja pysähdyin miettimään pyörällä istuen – en näet uskaltanut hypätä alas, kun pelkäsin jättäväni jälkiä koirille. Ja siinä, ankarassa ahdistuksessa, syntyi muuan suunnitelma, jonka rohkeasti päätin toteuttaa. Ajoin varovasti niin lähelle määräpaikkaani kuin uskalsin. Ensin ajattelin jättää pyörän siihen, sitenpähän saisi telegrafistikin omansa takaisin, mutta sitten muutin mieltäni. "On kyllä parempi, ettei pyörää ollenkaan löydetä", ajattelin itsekseni. Menin rantaan, joka oli aivan lähellä ja upotin pyörän hiljalleen veteen.
Kun Anna noiden hermoillekäypien tapahtumien jälkeen vihdoin selvisi kotiin, lysähti hän lopen uupuneena pöytänsä ääreen istumaan. Se pingotettu tyyneys, jonka hän kuulustelun aikana oli jaksanut teeskennellä kasvoilleen, viipyi vieläkin, mutta kuitenkin raateli hänen sydäntään kauhea epätoivo.
Mitä tuli hänen tehdä? Oliko mentävä ja kerrottava suoraan kaikki, mitä hän tiesi tapahtumasta? Mutta eihän hän tiennyt mitään itse laukauksesta. Ja hyvä Jumala, Heikkihän oli joka tapauksessa itse lyönyt ensiksi; hyödyksi hänen todistuksensa ei siis rakastetulle ainakaan voisi olla. Aivan suottahan Anna silloin heittäytyisi ihmisten kummasteltavaksi... Olivat saaneet vielä senkin selville, minne Heikki oli lähdössä... Mutta silloinhan he epäilisivät myös häntä, Annaa. Veisivät kuulusteltavaksi... ei, ei!... Mutta entäs jos kapteeni vielä virkoaa, kertoo? Tokihan hyvä Jumala sallii hänen vielä toipua; ettei murhaa tulisi Heikin tunnolle, tulkoon muuten mitä tahansa... Ja Heikki, rakkahin! Missähän olet nyt, poloinen? Vangittunako, rääkättävänä? Oi laupias isä!
Jo kostuvat kauniit silmät, jo tulvahtaa vapauttava itku ja tumma pää painuu valkeata kyynärvartta vasten. Silloin kuuluu jotakin, kuin hyvin, hyvin hiljaista koputusta. Annan pää kohoaa nopeasti ja kyyneleet lakkaavat vuotamasta. Hän kuuntelee.
Taas, vieläkin hiljempaa... Ja taaskin! Varmaankin ikkunaan. Anna kimmahtaa seisomaan. Hänen kasvonsa näyttävät vihertäviltä lampun valossa.
On hetken aivan hiljaista. Ja sitten, jälleen tuo aavistuksena kuuluva koputus. Mutta se on naputusta, siitä ei voi erehtyä.
Vapisevin käsin Anna vetää verhon hiljaa ylös ja tuijottaa pimeyteen. Toivo ja pelko kuristavat hänen sydäntään, mutta mitään ei näy. Vihdoin liukuu jotakin valkeata akkunaa pitkin alhaalta ylös. Se on savukelaatikko ja Anna saattaa nähdä, että siihen on paksusti ja sekavasti tuhrittu:
Heikki
Hengityksen salpaantuessa Anna avaa varovasti ikkunan.
– Sammuta valo, rakas, kuuluu hiljainen kuiskaus kivijalan rajasta.
Anna tottelee ja palaa jälleen akkunaan.
– Minä se olen, Anna. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin sinä, – kuuluu nyt aivan läheltä. Aavemaiset kasvot kuumottavat heikosti pimeästä ja kylmä käsi kurkottaa Annan polttavia sormia ikkunalaudalta.
– Hyvä Jumala, Heikki.
– Tahdotko auttaa minua, Anna?
– Tahdon, tahdon.
– Uskallatko päästää minut luoksesi?
– Nytkö?
– Niin.
– Laupias taivas! Sehän on... Mutta kyllä, kyllä minä uskallan.
– Minä riisun kenkäni. Odota.
Hiljaisuus. Kuuluu vain pimeän tuulen humu.
– Kas tässä. Ota nyt ne ja väisty sitten taapäin.
Voi tuskin kuulla rasahdustakaan, kun notkea nuorukainen oli sisällä, sulki hiljaa ikkunan ja laski verhon.
Huoneessa oli pilkkoisen pimeä ja aivan hiljaista. Mikään ei liikahtanut, vain kaksi levotonta sydäntä sykki rajusti.
– Inhoatko sinä minua nyt, Anna? – suhahti vihdoin pimeän läpi.
Silloin kuului hiljaista puvun kahinaa ja tytön polttavat huulet etsivät nuorukaisen huulia. Oli äänetöntä jälleen.
– Ole varovainen, Anna. Sinä tahraat pukusi.
Tyttö perääntyi, oli kirkaista, mutta hillitsi itsensä.
– Kauhistus! Sinä olet veressä!
– Käsivarteni vuotaa yhä.
– Hyvä jumala! Oletko sinä haavoittunut? – Ja nopeasti hän riensi vääntämään sähkönappulaa.
– Ei se ole paha haava. Mutta uskallatko sinä sytyttää valoa?
– Miksen? Eihän tänne kukaan voi nähdä... Riisu nyt takkisi, niin minä pesen ja sidon haavan jollain tavoin. – Ja näytti, kuin olisi tytön levottomuus ja pelko kadonnut, kun hän pääsi toimimaan.
– Se oli kyllä minun syyni, minä kiihdyin liikaa. Mutta hän hyökkäsi päälleni ja pisti käsivarteeni. Vasta silloin minä ammuin. Minulta laukesi, Anna. Minä en tahtonut häntä murhata.
– Mutta eihän hän ole kuollut, ei ainakaan vielä.
Heikki Alava säpsähti.
– Eikö hän ole kuollut?
– Ei. Ja Jumala suokoon, ettei hän kuolisikaan.
– Niin, niin, tietysti. Mutta...
– Mutta mitä? Ethän sinä toki toivone...?
– Ei, ei, en tietenkään. Mutta silloin, silloinhan minun on heti paikalla lähdettävä, – kuiskasi nuorukainen tuskan hehkuessa hänen silmistään.
– Mutta miksi juuri nyt, Heikki?
– Etkö sinä käsitä, Anna. Häntä kuulustellaan, hän kertoo. Ja silloin ne kyllä tulevat sinun kimppuusi. Ja armahtakoon, jos minut löydetään täältä!
Nyt selvisi tilanteen vakavuus Annallekin. Hän seisoi hetken liikkumattomana, outo synkkyys kauniissa silmissä. Sitten näytti jotakin juolahtavan hänen mieleensä, hän elostui, jopa hymyili ja kuiskasi päättävästi:
– Odota!
Kovin hiljaa hän hiipi isänsä virkahuoneeseen, tarttui puhelimeen ja pyysi sairaalaan.
– Se on eräs kapteeni Bjelinskin ystävätär. Pyytäisin tiedustella hänen tilaansa... Sehän on ilahduttavaa. Ja milloin saa häntä puhutella?... Eikö poliisikuulusteluakaan voida pitää vielä huomenna?... Kiitos. Anteeksi vaiva. Hyvästi.
– Eipäs voida kuulustella, vielä huomennakaan, – sanoi Anna palattuaan ja suuteli miltei rajusti nuorukaista. Tämä katseli häntä kauan aikaa äänettömänä. Näytti, kuin hän olisi unohtanut vaaranalaisen asemansa, kaikki onnettomuutensa ja ahminut vain rakastettunsa suloa silmillään.
– Sinä olet ihmeellinen tyttö, Anna.
– Kerro nyt minulle, mitä sinä tarkoitit, kun tulit tänne... Onko kätesi parempi nyt?
– On kyllä, kiitos... Istuhan tähän viereeni, niin selitän. Täytyy toimia ripeästi, aikaa on niukalti ja minä saatan suotta sinut vaaralle alttiiksi.
– Minä kuuntelen.
– Isäsi virallinen leima on luonnollisesti pöydällä ja sinun saatavissasi?
– On kyllä.
– Ja tiedätkö, missä kruununvouti säilyttää passikaavakkeita, niitä, joihin kirjoitetaan lupa oleskella määrätty aika muilla paikkakunnilla, työnansiota varten?
– En osaa varmaan sanoa, mutta enköhän löydä niitä.
– Ja sitten sinulla on minun valokuvani?
– On.
– Mutta onko se, joka on otettu viime juhannuksena kalapirtillä? Muistatko? Siinähän minä olen kuin ilmetty jätkä.
– Varmasti on sekin tallessa.
– No niin. Nyt pyytäisin, että hakisit sen esille. Ja sitten laitat oleskeluluvan sekatyömies Matti Järviselle, tai annat minun laittaa. Minä yritän sen turvin jotenkuten päästä pakoon.
Anna mietti.
– Kun minä en ollenkaan muista, missä ne kaavakkeet ovat. Mutta minä koetan etsiä. Kuvasi on kyllä täällä, katsohan. Minä leikkaan siitä pois, mikä on tarpeetonta... Ja nyt sinun täytyy kärsivällisesti odottaa.
Sopivaan muotoon leikattu kuva kädessä hän hiipi jälleen isänsä virkahuoneeseen. Aikaa kului. Heikki alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta viimein ovi aukeni äänettömästi ja Anna palasi raukeasti hymyillen.
– Kas tässä, – sanoi hän ojentaen paperin. – Olin niin jännittynyt, että isäni nimikirjoitus on huono. Mutta paljoa enemmän minua kuitenkin huolettaa toinen seikka: mitä ihmeen hyötyä sinulla on tuosta jätkän kuvasta, kun päälläsi on smoking?
– Täytyy koettaa jostakin hankkia.
– Onko sinulla rahaakaan?
– On. Lompakon minä toki olin sullonut taskuuni tanssiaisiin tullessani, vaikka muu jäi.
Jälleen Anna mietti.
– Sinä ryhdyt ostelemaan jätkän pukua! Mutta silloinhan sinä heti herätät epäilyä. Sinä joudut kiinni... Ei, ei, ei, tämä ei käy. Se on aivan mahdotonta.
Hän kiihtyi omituisesti puhuessaan ja kosteus kihosi hänen silmiinsä.
– Valinnan varaa ei ole, rakkahin.
– Kun minä uskaltaisin vielä mennä etehiseen, – puhui Anna kuin itsekseen. – Siellä on eräässä komerossa isän vanhoja metsästystamineita. Aivan varmasti siellä on vanhat lapikkaat, joita isä ei enää käytä... Odotahan, minä koetan.
– Mutta se on vaarallista, Anna.
– Vaarallisempaa sinun on lähteä tuollaisena... Tokihan minä isästä aina jollain tavoin selviän. – Ja tuskansakin läpi koetti nuori tyttö hymyillä.
– Voi sinua, rakas, – kuiskasi Heikki lämpimästi. – Sinä olet ihmeellinen tyttö, johan sen sanoin.
Kaikki oli valmista. Eron hetki oli esillä.
– Jos sinua vielä kuulustellaan ja jos huomaat, että kapteeni Bjelinskij on kertonut, kerro silloin sinäkin avoimesti ja suoraan kaiken minkä tiedät. Luulen sen olevan parasta. Mutta älä missään nimessä mainitse, että tiesit minun lähtevän. Silloin olet hukassa.
Anna istui hiukan kumarassa, kädet helmassa, katse maahan luotuna. Hän oli kuin kukka, jonka rajusade on pieksänyt ja kallistanut maan puoleen, näytti, ettei hän kuullut mitään.
– Minä en voi kirjoittaa sinulle, – jatkoi nuorukainen, ottaen hänen kätensä. – Sinun kirjeesi kyllä sensuroidaan, samoin kuin isänkin kirjeet. Mutta jos onnellisesti pääsen yli rajan, koetan kyllä toimittaa sinulle tiedon siitä. Minulla on sitten hyvää aikaa harkita, mitenkä sen teen.
Nytkään ei näkynyt mitään merkkiä siitä, että Anna olisi kuullut. Hän istui yhä liikkumattomana.
– Voitko huonosti, Anna?
– Olen uuvuksissa, – kuului soinnuton kuiskaus.
Hellästi nuorukainen otti hänet syliinsä, kätensä haavaa muistamatta, ja nosti hänet keveästi valkealle vuoteelle. Anna ei tehnyt liikettäkään. Hänen luomensa painuivat umpeen. Hän lepäsi siinä kuin kaunis vahakuva, tuskin hengittäen. Sitten luomet aukenivat; hän nosti kätensä ja haroi kapeilla sormillaan nuorukaisen vaaleata tukkaa. Hän ei itkenyt; hänen silmissään oli kuvaamaton tuskan ja rakkauden hohto.
– Kuinka kaunis sinä olet, Heikki, tuollaisenakin, kurjissa vaatteissa... Sinun kasvosi ovat niin kaitaiset, niin kaitaiset... Sinä menet nyt ja sinun romaanisi alkaa... Mutta minun, minun loppuu... ellet palaa.
Kun Heikki katsoi noihin ihaniin silmiin, niin kuuma aalto syöksyi hänen suoniinsa. Jotakin epätoivoista, samalla hurjaa ja tuskallista kuohui hänen sydämessään. Hän rakasti tuota tyttöä, ja nyt, tällä viimeisellä hetkellä, tuo tyttö oli hänen, oli ruumiineen ja sieluineen. Huomenna, viikon päästä, milloin tahansa hän saattoi olla vanki tai vainaa, mutta nyt oli hänen rakkautensa korkea hetki. Silmänräpäyksessä tämä kaikki kiiti läpi hänen aivojensa. Hän kumartui polttavassa kiihkossa ja suuteli Annan huulia, korvia, kaulaa... Hän näki tytön herpaantuvan ja luomien painuvan umpeen. Hän tunsi hengityksen polttavan ja rinnan myrskyävän yhä tihenevin aalloin omaa rintaansa vasten. Hänen omat jänteensä värisivät kuin kieli, joka on katkeamalleen viritetty... Mutta silloin ylevä ja suuri kieltäymys valahti kuin armon vuo hänen sydämeensä. Hän kohotti päänsä, katsoi pitkään Annaa, vaipui polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvonsa pielusta vasten ja nyyhkytti hiljaa, äänettömästi.
Kului pitkä hetki. Anna avasi silmänsä, jotka laajenivat omituisesti, kuin olisi hän herännyt ahdistavasta unesta. Mahdotonta on kuvata hänen ilmettään.
– Rakkahin, rakkahin, lähde nyt! – kuiskasi hän vaikeasti, – Nyt tiedän, että rakastat minua... Aina, aina, kuolemaan asti ja sen yli minä olen sinun...
Hän käännähti rajusti, hautasi kasvonsa pielukseen, eikä sitten enää liikkunut.
Heikki nousi hiljaa, katsoi kauan aikaa Annaan, mutta ei uskaltanut koskea häneen eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Hän seisoi pitkän aikaa vuoteen ääressä; sitten hän sammutti valon, hiipi hiljaa ikkunan ääreen ja avasi sen varovasti. Vielä kerran hän vaistomaisesti katsoi pimeän läpi vuodetta kohti. Seuraavana hetkenä hän oli ulkona, tuulisessa syys-yössä ja painoi ruudun hiljaa kiinni.
Kun Anna sitten myöhemmän pidätettiin kuulusteluja varten, hän kertoi kaiken näkemänsä ja ilmoitti lapsellisella suoruudella rakastavansa Heikkiä. Mutta Heikin antaman neuvon mukaan hän kiven kovaan kielsi tietävänsä mitään nuorukaisen aikeista lähteä Saksaan. Saattoi olla varsin mahdollista, että kapteeni Bjelinskij häpesi ja katui tekoaan ja kertoi tapahtuman siinä valossa, että Anna voitiin niin pian vapauttaa.
Viikkoja vieri, kuukausia kului, mutta mitään tietoa ei Heikistä kuulunut. Turhaan odotti vanha tuomari Alava kirjettä pojaltaan, turhaan koetti Anna Östling lohduttaa itseään sillä lupauksella, jonka Heikki oli lähtiessään antanut, ja yhtä turhaan harjoitti venäläinen santarmisto salaista sensuuria edellämainittujen postiin nähden. Nuori Heikki Alava, lääketieteen ylioppilas, tuntui kadonneen jäljettömiin.
Kolmas luku.
Varmaankin kymmenettä kertaa Heikki Alava katsoi kelloaan lyhyen ajan kuluessa. Hän lojui erään majakodin vuoteella vähäisessä Kemin kaupungissa, poltellen levottomana savukkeen toisensa jälkeen ja odotellen määrähetkeä.
Oli jo yö. Ei kuulunut muuta kuin rajun pohjatuulen tohina ja vihellys venttiilin aukossa. – Vielä puolituntinen, ennenkuin sopi lähteä sovitulle paikalle satamaan.
Rauhattomat ajatukset risteilivät nuoren Alavan aivoissa. Tänne asti oli hän onnellisesti, vaikka alituisessa jännityksessä eläen ehtinyt Annan väärentämällä passilla. Mutta nyt oli edessä vaikein koetus: oli selviydyttävä rajan yli. Hän oli aluksi tehnyt turhan ja rohkean matkan Tornioon ja suurella vaivalla saanut siellä käsiinsä henkilön, jonka tiesi jääkäriliikkeen mieheksi. Mutta tämä oli käynyt kalpeaksi kuin palttina ja selittänyt hermostuneesti:
– Onneton, ettekö tiennyt, että tämän kautta on tie tukossa?
– Mistäpä minä sen olisin saattanut tietää.
– Eikö lähettäjä sitä ilmoittanut? Pitäisihän niillä etelässä olla siitä tarkka tieto.
– Minä olen tullut vähän poikkeuksellisia teitä, enkä ole pitkään aikaan ketään lähettäjää nähnytkään.
– Ei ole muuta keinoa kuin kiirehtimän kaupalla palata Kemiin. Täällä on joka toinen ihminen kohta urkkija. Kemistä toki kuljetaan vielä meritse Seittenkariin.
Ja niine hyvineen oli Heikki Alava saanut palata Kemiin; hänelle oli kuitenkin annettu erään kemiläisen "tietomiehen" osoite.
Mutta silloin tulivat nuo kovat ja varhaiset pakkaspäivä, jotka vieläkin saattavat olla monen muistissa. Oli tyyntä ja kirkasta. Meri lepäsi kuin peili; tuota pikaa uskalsi joku luistelija rantajäille. Uskomattoman nopeasti riittyi myöskin aava ulappa. Ihmiset kulkivat potkureilla ja luistimilla jäätä pitkin; nähtiinpä siellä täällä jo hevosellakin uskallettavan saaresta toiseen. Tämä varhainen pakkanen teki luonnollisesti lopun siitä salamyhkäisestä ja vaarallisesta liikenteestä, jota oli harjoitettu Kemin ja Seittenkarin välillä milloin moottori-, milloin purjevenettä käyttäen.
Ja sitten tuli jälleen leutoja, usvaisia päiviä. Jää oli kuitenkin ennättänyt jo siinä määrin vahvistua, ettei se enää särkynyt tuulen tiessä, mutta sen päälle nousi vettä, tuli uhku, joka rannassa ulottui polviin saakka ja vieläkin ylemmäs.
Tällä välin oli Kemiin kertynyt yhä useampia nuoria miehiä, jotka kaikin mokomin oli toimitettava Ruotsin puolelle. Toimihenkilöt tulivat yhä levottomammiksi ja hyvin ymmärrettävän hermostuksen vallassa odotettiin jään vahvenemista. Mutta kun leuto sää sitten tuli, oli ryhdyttävä nopeaan toimintaan. Ei voitu kauemmin pitää kätkössä näitä vaarallisia nuorukaisia, vaan oli yritettävä yli jään, miten vaikeaa se sitten saattoikin olla. Ja niin oli opas määrätty, ja tänä yönä kello yksi oli Saksaan aikovien yksitellen hiivittävä Kemin satamaan, tarkoin sovittuun paikkaan, josta pitkä ja rohkea matka yhdessä alotettaisiin. –
Taas Heikki Alava vilkaisi kelloaan, kimmahti sitten vuoteeltaan, veti pitkävartiset, yli polven ulottuvat lapikkaat jalkaansa ja nahkaliivit villapaitansa päälle ja niin oli hän valmis, sillä matkatavaraa hänellä ei ollut muuta kuin ohut selkäreppu, jossa oli pari alusvaatekertaa, sukkia ja hiukan evästä.
Voimakas pohjatuuli oli niin purevan kylmä, että verraten hyvästä vaatetuksesta huolimatta se pani puistatuksen kiitämään läpi ruumiin. Pylväät humisivat ja langat soivat myrskyn enteenä, mutta tuota kaikkea Heikki tuskin huomasi. Hän astui nopeasti ja samalla ihmisiä joka nurkkauksesta vaanien syrjäkatuja rantaa kohti, löysi viimein sovitun paikan ja tapasi siellä oppaan, joka oli varustanut kaksi potkukelkkaa ja tarpeelliset potkinraudat mukaan. Yhä useampia tummia ja salaperäisiä olentoja ilmaantui pimeästä kojun suojaan, kunnes joukko oli täysi: kahdeksan nuorukaista ja opas. Ja niin alkoi tuo vaivalloinen matka yli veden peittämän sileän jään, läpi syksyisen pimeän, josta ei kuulunut muuta kuin kylmän tuulen ujellus.
Oli omituista: vaikka tuuli oli niin voimakas, ajelehti ulapalla usvapilviä. Pimeässä ei niitä tosin voitti nähdä, mutta tuo kylmä sumu antoi kyllä merkin itsestään, se tunkeusi niskaan ja pisti ihoa kuin neuloilla. Kuusiluodon sahan tulet saattoivat toisinaan näkyä, mutta toisinaan usva kietoi ne harsoihinsa ja matkan suunta oli määrättävä yksinomaan oppaan kompassista.
Kulku edistyi hitaasti. Ei saata arvata se, joka ei ole itse sitä kokenut, kuinka vaivalloista ja voimia kysyvää on yrittää eteenpäin sileällä, uhkuveden vallassa olevalla jäällä, kun tuuli lisäksi tekee haittaa. Lyhyet, hiihtämistä jäljittelevät askeleet, jotka aluksi tuntuvat hupaisilta, rasittavat tavattomasti ajan mittaan ja jokainen kompastus merkitsee vaatteiden kastumista. Parin tunnin kuluttua ei meidänkään joukkueessamme ollut enää ainoatakaan kuivaa miestä, mutta yksi ja toinen alkoi jo näyttää uupumuksen merkkejä. Kun muuta ei ollut ympärillä kuin pimeää, syntyi tuo tavallinen pelko siitä, että oltiin eksyksissä. Ainoastaan opas, keski-ikäinen, peräti harvasanainen ja vakava mies, tarkkasi kompassiaan yhtä tyynenä kuin alussakin.
Aamun lähestyessä alkoi sumu hälvetä, koska sekä Röytän että Kuusiluodon sahojen tulet näkyivät selvästi; tuuli sensijaan tuntui yltyvän. Mutta silloin syntyi telki tielle: yhtäkkiä oli edessä musta, aaltoileva railo, joka jatkui niin pitkälle kuin pimeässä saattoi eroittaa. Kovin leveä se tosin ei ollut, mutta yli oli mahdoton päästä, ja kotvan mietittyään opas kääntyi oikeaan, Tornion jokisuuta kohti ja alkoi seurailla railon rantaa, siinä toivossa, että etäämpänä olisi ehyttä jäätä. Kompassin ja sahojen mukaan määritellen oltiin kutakuinkin lähellä Ruotsin rajaa ja oppaan arvelun mukaan piti läheisyydessä olla muuan pieni saari. Toivottiin, että railo loppuisi saaren kohdalla ja että saaren takaa päästäisiin jatkamaan matkaa, mutta kun saari vihdoin kuumotti pimeän läpi miesten silmiin, huomattiin railon kulkevan monta sataa, metriä saaren editse ja jatkuvan yhä Torniota kohti. Silloin oli selvä pulma edessä.
Juro ja harvasanainen opaskin oli nyt ilmeisesti ymmällä.
– Railoa emme voi kauemmin seurailla, – sanoi hän yksikantaan. – Jos jäämme Suomen puolelle, olemme aamun sarastaessa ryssien käsissä, jos taas railo suuntautuu Ruotsin vesille, ovat tullimiehet meitä vastassa. Yli tästä pitäisi kaikin mokomin päästä.
Kuvaamattoman masentava oli se vaikutus, minkä nämä oppaan sanat tekivät tuohon uupuneeseen, viluiseen joukkoon. Tässä oli nuorukaisia, jotka olivat lähteneet hyvistä kodeista, melkeinpä hemmoteltuina; ensi kertaa olivat he elämässään joutuneet tällaiseen voimainkoetukseen. Nurkua ei tosin kuulunut, mutta tuo synkkä äänettömyys puhui enemmän kuin sanat. Kellään ei ollut antaa neuvoa.
Mutta silloin syttyi huimapäisen Heikki Alavan veri.
– Pankaapas ne potkukelkat tähän näin rinnattain, – hän sanoi.
Ja kun kehoitusta oli seurattu, hän istahti kelkkojen päälle ja alkoi riisuutua.
Opas, joka vanhana hylkeenpyytäjänä heti oli tajunnut hänen aikomuksensa, ehätti sanomaan:
– Eiköhän olisi parasta, että minä menisin.
– Ei mitenkään. Teidän on pysyttävä joukon turvana... Mutta luuletteko, että saaressa on ajopuita tai tukkeja.
– Mennäpä tuota nyt varmuudella sanomaan, mutta kyllä luulisin.
Tuota pikaa oli Heikki Alava ilkoisen alasti ruoskivan pohjatuulen syleilyssä. Toiseen lapikkaaseen hän kiireesti sulloi sukat ja paidan, toiseen housut ja villapaidan, opas pisti taskumattinsa villapaidan sisään ja saappaan varret sidottiin lujasti kiinni suusta, ettei vesi niihin pääsisi. Ja sitten heitettiin jalkineet yli railon.
Kursailematta Alava hyppäsi hyytävään veteen, ui yli railon ja kapusi toiselle rannalle; hän teki tuon karmivan, reippaan tempun, jonka moni hylkeenpyytäjä on saanut suorittaa pelastuakseen halkeilevien jäitten takaa rannan suojaan. Opas, tällaiseen tottuneena, oli sillä välin sitonut nuoran toisen potkurin nokkaan ja heitti nyt köyden toisen pään Alavalle.
– Vetäkää tämä ensin yli, niin on jokin kuiva paikka pukeutuaksenne, hän huusi.
Sinisenä, hampaat kalisevina jäisessä vedessä seisoen Alava kiskoi potkurin yli railon, pyyhkäisi kädellään pahimman veden sen istuimelta, tempasi saappaansa, hypähti kelkan penkille seisomaan ja pukeutui "nopeammin kuin koskaan elämässään", kuten hän itse väitti. Taskumatista hän otti pari vankkaa ryyppyä ja lähti sitten kiireesti saarta kohti, köysi ja kelkka mukanaan. Kun hän pitkän ajan kuluttua palasi, raahaten suunnatonta riukua mukanaan, alkoi pelastus väikkyä väsyneitten nuorukaisten katseista.
Ei ollut suuri vaiva laittaa riuku sillaksi yli railon kapeimman kohdan, mutta perin vaikeata oli väsyneille miehille uskaltautua sellaista porraspuuta pitkin yli mustan syvyyden. Miehissä pideltiin puuta kiinni, ettei se päässyt pyörimään; köyden toinen pää nakattiin jälleen yli ja kahden miehen pingoittaessa sen kireälle railon poikki, saatiin siitä jonkinmoinen, vaikka huonokin kaide. Kun vihdoin kaikki muut olivat onnellisesti selviytyneet yli ja toinen potkurikin oli köydellä kiskottu vastarannalle, ei viimeiseksi jääneeni oppaan auttanut muu kuin riisua vaatteensa, hänelle kun ei voitu laittaa mitään köysikaidetta ja hän pelkäsi putoavansa. Hän siis riisuutui alasti, heitti vaatteensa railon yli toisten syliin ja juoksi ketterästi, horjahdellen, mutta kuitenkin puulla pysyen toiselle puolen.
Tämän samaisen yön edellisenä päivänä oli Haaparannan etappitoimistoon, joka rahoitti ja lähetti edelleen Suomesta tulevat jääkäri-alokkaat, saapunut salainen tieto siitä, että Kemistä oli lähdössä kahdeksan miestä yli jään. Viipymättä toimitettiin kaksi vastaanottajaa matkaan ja illan hämärtyessä nämä vastaanottajat – Saksasta komennettuja jääkäreitä muuten – olivat Seittenkarin tutussa kalastajasaunassa.
Tuo rantakallioitten kätkemä sauna, johon tavallisen kiukaan tilalle oli rakennettu oikea takka, voisi kertoa lukemattomia seikkailuja kalastajien, jääkärien ja nyt viime vuosina pirtunkuljettajien elämästä. Sen seinähirret ovat täynnä nimikirjoituksia ja vuosilukuja ja sen vähäisestä, merelle tähtäävästä ikkunapahaisesta on moni terävä silmä odotuksen tuskassa tuijottanut myrskyiselle ulapalle.
Pimeän tultua sytyttivät odottajat merkkilyhdyn näkyvimpään paikkaan rantakalliolle.
– Tämä on kuitenkin kaameinta, mitä meidän aikanamme on sattunut, sanoi toinen. – Olihan tosin avoveden aikanakin syysmyrskyt ja ryssien vartiolaivat, mutta miehillä oli toki aseet ja hyväkulkuinen alus. Nyt ei ole muuta kuin veden peittämä jää – tokko se edes on kyllin kestäväkään ulapalla.
Vuorotellen, tunti tunnin jälkeen, he pitivät vahtia, toisen torkkuessa lämpöä hehkuvan takan ääressä tai keittäessä kahvia. Pitkiä hetkiä he viipyivät merkkilyhdyn ääressä tuijottaen pimeälle merelle, jännittäen korviaan, jotka kuitenkaan eivät voineet muuta eroittaa kuin purevan tuulen kolkon ujelluksen.
Aamu alkoi jo sarastaa, eikä vieläkään mitään. Yhä etemmäs ja etemmäs saattoi nähdä meren tuulista, veden vallassa värehtivää aavaa, mutta tulijoista ei jälkeäkään.
– Taitaa olla turhaa kauemmin odottaa, sanoi toinen.
– Se on kuitenkin ehdoton velvollisuutemme.
Ja kolkkoja muistoja siitä, kuinka moni oli aikaisemmin jäänyt Merenkurkun ulapalle, paleltuneena tai väsymyksestä nääntyneenä, sukelsi jääkärien mieleen.
On varsin hyvin käsitettävää, että jääkärit, jotka itsekin olivat valvomisesta uupuneita, menettivät aamun vaaletessa kaiken toivon ja tähyilivät merelle vain velvollisuutensa pakoittamina. Mutta silloin, kellon lähetessä kymmentä, ilmaantui erään pienen saaren takaa tummia pisteitä kuin jäälle nousevia hylkeitä. Vaivalloisesti ne pyrkivät eteenpäin, mutta ne pyrkivät kuitenkin. Kiikarilla saattoi jo nähdä, että siinä taivalsivat kaivatut tulijat. Tuon tuostakin joku kompastui ja kaatui veteen. Pari istui potkurissa toisten lykätessä heitä.
Viipymättä jääkärit sytyttivät muutamia katajan oksia kalliolle savuamaan ja heiluttivat savun vaiheilla nenäliinojaan. Ja näyttipä todellakin, että tulijoihin syttyi uutta eloa, kun he huomasivat nämä merkit. Matka edistyi ripeämmin, mutta siitä huolimatta oli se monine kaatuilemisineen, kastumisineen surkeinta, mitä ajatella voi. Rantajäällä oli vettä vieläkin enemmän kuin ulapalla, se ulottui polveen asti, ja kun tulijat vihdoinkin saavuttivat kaivatun rannan, olivat he loppuun nääntymässä.
Saunassa, suloisesti loimottavaa takkatulen ääressä riisuttiin märät vaatteet ja uupuneet miehet vaipuivat lämmön vaikutuksesta uneen, aivan siihen paikkaan, missä olivat, jäi vain kaksi valveille. Toinen oli opas, yhtä tyynenä ja vakavana kuin koska tahansa, mutta hirvittävän kalpeana; toinen oli nuori Heikki Alava, jonka kasvoista oli vaikea huomata mitään erikoista, mutta jonka väsymys ilmeni siten, ettei hän. voinut syödä jääkärien tarjoamaa ruokaa. Vasta kun hän puoli väkisin oli ottanut pari siemausta tarjotusta pullosta, kohosi nopeasti heleä puna hänen kasvoilleen ja hän joi kahvia maukkaiden voileipien kera.
– Pitäisi teidän tuosta pojasta saada sopiva mies sinne alas, sanoi opas yksikantaan jääkäreille Alavaa osoittaen.
Sitten hän kertoi Alavan uinnin railossa ja lisäsi:
– Se olisi tuo hentoinen, nuori poika, joka tuossa nyt kuorsaa, vallan jäänyt tielle, ellei tämä herra olisi minun kanssani vuoroin lykännyt sitä potkurilla.
Jääkärit katselivat Alavaa, hänen solakkaa ruumistaan ja miltei liiankin siroja ja heikonnäköisiä jäseniään ilmeisellä mielenkiinnolla; ja Alava, joka vasta nyt ensi kertaa kuuli, että nämä vastaanottajat olivat jääkäreitä, tutki heitä vieläkin jännittyneemmällä tarkkuudella. Käsiä puristettiin ja nimet sanottiin.
– Kuinka olikaan nimenne? – kysyi toinen jääkäri uudelleen.
– Alava.
Kysyjän katse terävöityi.
– Oletteko Heikki Alava, lääketieteen ylioppilas?
– Olen kyllä, vastasi Alava hiukan ihmeissään. – Mistähän tuo jääkäri tunsi hänet? Hän ei kuitenkaan kysynyt sitä, eikä toinenkaan enää puhunut mitään.
Vasta kun oli kylliksi nukuttu, miehet virkistyneinä heräilivät yksi toisensa jälkeen, joivat juomasta päästyään kahvia ja rupattelivat vitsaillen yön vaikeuksista, vasta silloin vinkkasi jääkäri Alavan ulos ja sanoi hänelle kahden kesken:
– Kun tullaan mantereelle, niin te seuraatte minua ilman uutta käskyä, oletteko ymmärtänyt?
– Mutta minkä tähden?
– En tiedä. Minulle on annettu sellainen määräys. Te joudutte Tukholmaan ennemmin ja eri junassa kuin toiset. Teitä on jo muutamia päiviä odotettu.
Tämä jossain määrin yllättävä eristäminen toisten toverien joukosta ei suinkaan ollut omiaan tekemään rauhoittavaa vaikutusta Heikki Alavaan, Varsin sekavin tuntein hän istui Tukholmaan kiitävässä junassa ja vakavan, vaiteliaan jääkärin evästyssanat palasivat yhä uudestaan hänen mieleensä:
– Tukholman asemalle päästyänne te ostatte sanomalehtimyymälästä kolme samaa numeroa jotakin lehteä ja sanotte sen myyjälle selvästi. Kun olette saanut lehtenne, huomaatte lähellänne miehen, jolla on paketoimaton kirja kädessä. Älkää puhutelko häntä, mutta seuratkaa häntä tarkoin.
Alava ei oikein voinut käsittää, mistä tämä salaperäisyys johtui ja mitä tässä oli tekeillä. Varmaankin täällä tiedettiin hänen ampuneen kapteeni Bjelinskiä. Kapteeni oli ehkä kuollut haavaansa, vaikka aluksi toiselta näytti. Täällä ehkä kuulusteltaisiin häntä... Varsin hyvin saattoi olla mahdollista, että suomalaiseen jääkäripataljoonaan ei haluttu henkilöä, jota voitaisiin syyttää törkeästä rikoksessa...
Tukholmassa Alava määräyksen mukaisesti osti lehdet ja huomasi heti pienen, kirjaa kädessään pitävän miehen, joka loi häneen omituisen katseen.
Mies ei tehnyt elettäkään, mutta lähti heti verkkaisesti kulkemaan katuja, joiden nimiä Alava ei levottomuutensa vallassa tullut tarkanneeksi, kääntyi muutamissa kulmauksissa, avasi vihdoin erään oven ja vilkaisi ensi kerran taakseen, nähdäkseen, oliko Alava pysynyt hänen kintereillään. Kun Alavakin oli ehtinyt ovesta porraskäytävään, ojensi pieni mies yhtäkkiä kätensä ja kysyi suomeksi:
– Terve mieheen, Mitä Suomeen kuuluu?
– En osaa mainita mitään erikoista, vastasi Alava ihmeissään, mutta oli niin levoton, että jatkoi heti:
– Mihinkä minua viedään?
– Joudutte erään saksalaisen kanssa juttusille. Hän on kyllä meidän miehiä, enempää, en voi sanoa.
Tästä vastauksesta Alava arvasi, että hänen oppaansakin oli jääkäri.
Tultiin eräänlaiseen toimistoon ja Alava johdettiin viipymättä johonkin peremmällä sijaitsevaan huoneeseen, jossa hän sai yksinään odotella muutaman minuutin. Sitten muuan ovi aukeni ja sisään astui pitkä, teräväsilmäinen, hyvin hontelo, mutta tavattoman tyyni mies, jonka tavallisuutta suuremmat ja ulospäin taipuneet korvat pistivät heti silmään. Mies tervehti rauhallisesti, tarjosi tuolin ja tarttui asiakirjapinkkaan. Vaikeata oli huomata hänessä mitään sotilaallista ripeyttä, mutta kuitenkin Alava vaistosi olevansa tekemisissä sotilaan kanssa.
– Puhutteko saksaa? – kuului ensinnä.
– Huonosti, mutta minä ymmärrän sitä hyvin, jos puhutte harvaan.
– Hyvä.
Sitten oli pitkän aikaa hiljaista ja pitkä mies silmäili papereitaan.
– Niin, tietystihän olette Heikki Alava, lääketieteen ylioppilas? – kuului jälleen ja terävät silmät tähtäsivät nuorukaista.
– Olen kyllä.
Saksalainen tiedusteli nyt tavallisia syntymäpäivää, kotiseutua y.m.s. koskevia asioita. Mutta sitten hän yhtäkkiä ja terävin äänin kysyi jotakin sellaista, jota Alava ei luullut kenenkään ihmisen tietävän. Nuorukainen hätkähti. Hän tajusi kuitenkin, että täten tahdottiin lopullisesti todeta hänen henkilöllisyytensä.
Kun kuulustelu oli päättynyt ja saksalainen tehnyt asianmukaiset merkinnöt papereihinsa, sanoi hän tuttavallisemmin:
– No, teillä oli jotakin alkukahinaa lähtiessänne? Riitelitte venäläisten upseerien kanssa.
Kas niin, siinä sitä nyt kuitenkin oltiin! Tuo onneton revolverin laukaus otettiin kuitenkin vatvottavaksi.
– Ei aivan niinkään, – vastasi Alava hieman nolona. – En ole koskaan henkilökohtaisesti tuntenut ketään venäläistä upseeria, enkä siis varsinaisesti riidellyt kenenkään kanssa, vaikka jouduinkin aiheuttamaan eräälle kuoleman.
– Kuoleman?
– Ainakin on syytä pelätä pahinta.
Saksalaista tuntui nuorukaisen avomielisyys tyydyttävän.
– Ei sattunut mitään kuolemantapausta, – hän sanoi silmiään siristäen. – Voitte siinä suhteessa olla rauhallinen... Mutta jättäkäämme tämä, me tunnemme täällä nuo seikat aivan tarkoin.
Jälleen oli Heikki Alava ymmällä: häntä siis ei ahdistettukaan tuon onnettoman laukauksen tähden. Mutta mitä tämä kuulustelu sitten lopullisesti tarkoitti?
Kului kiusallisen pitkiä hetkiä täydellisessä äänettömyydessä. Saksalainen luki jotakin paperia. Sitten hän pani sen syrjään, sytytti miltei laiskalla levollisuudella savukkeen, kääntyi katsomaan nuorukaista ja tiirotti häntä silmiin pitkän ajan. Vihdoin hän verkkaisesti pani pois savukkeen ja ojensi paperin Alavalle.
– Lukekaa tämä.
Tuota lukemista ei häirinnyt mikään, saksalainen teki tuskin liikettäkään. Mutta ei hän myöskään hetkeksikään kääntänyt katsettaan nuorukaisesta.
Kirjoitus oli sisällöltään sellainen, että Alava, ehdittyään loppuun, heti rupesi lukemaan sitä toiseen kertaan; eikä saksalainen siinäkään häntä häirinnyt; otti vain lyijykynän ja työnsi sen suuren ja hullunkurisen korvalehtensä taakse.
– Oletteko ymmärtänyt tekstin? – kuului kysymys, kun Alava oli pannut paperin takaisin pöydälle.
– Täydellisesti.
– Ja mitä sanotte siitä?
Hetken nuorukainen epäröi.
– Siinä esitetään, että minä palaisin takaisin Suomeen. Ja kuitenkin täällä tiedetään, missä olosuhteissa olen päässyt pakoon kotimaastani. Minun on tavattoman vaikeata siellä nyt liikkua, kun luonnollisesti olen peräänkuulutettu.
Tuskin huomattava hymy väikkyi saksalaisen ohuilla huulilla. Hän ei vastannut nuorukaisen sanoihin, vaan teki uuden kysymyksen:
– Ja tehtävä, jonka tuo paperi sisältää! Olisitteko suotuisammissa oloissa valmis siihen ryhtymään?
– Kyllä, ehdottomasti.
– Mutta te voisitte silloinkin joutua kiinni. Vieläpä enemmän, te voisitte tulla hirtetyksi, jatkui yhtä rauhallisesti.
Puna karahti Heikki Alavan poskipäille.
– Sitä minä en äskenkään ajatellut, hän sanoi. – Mutta minä olen nyt niin epäilyksen alainen, että luulen tehtävän tuottavan minulle ylivoimaisia vaikeuksia. Minä joudun vangiksi kenties ennemmin kuin pääsen alkuunkaan... Jos vaan toivoisin voivani suorittaa tehtävän, en enää pitäisi niin tarkkaa lukua, kuinka minun sitten kävisi.
Saksalainen nyökäytti päätään ja tarjosi savukkeen. Näytti siltä, että nuorukaisen vastaus tyydytti häntä. Taas oli kauan äänetöntä.
– Minä selitän teille, kuului vihdoin. – Tuota tehtävää suorittaessanne teidän täytyy piileskellä. Jos joudutte kiinni, täytyy teillä olla luonnollinen syy tuohon piileskelyyn, sellainen syy, joka ei vähintäkään viittaa tänne, meihin. Ja teillä on sellainen syy – tuo laukaus. Siksi olemme valinneet juuri teidät, ymmärrättekö? Jos täältä lähetetään joku muu, niin kiinni joutuessaan hänelle käy vaikeaksi selittää piileskelynsä syitä paljastamatta todellista tehtäväänsä. Teille se käy helpoksi – vaikka henkilökohtaisesti vaaralliseksi.
Nyt Heikki Alava ymmärsi täydellisesti ja hänen rohkeat silmänsä kiiluivat. Taitavasti ja perin varovasti oli täällä toden totta asia harkittu.
Sitten saksalainen kysyi hiljaa:
– No?
– Olen valmis.
Saksalaisen kasvoilta ei voinut nähdä mitään mielihyvää. Hän ojensi paperin uudelleen Alavalle.
– Lukekaa se vielä kerran ja tarkoin.
Kun nuorukainen oli täyttänyt tämän kehoituksen, kuului edelleen:
– Toistakaa nyt minulle niin täsmälleen kuin voitte tuon kirjoituksen sisältö.
Niin mielenkiintoinen oli asiapaperi, että Alava selviytyi varsin hyvin tuosta tehtävästä, hän muisti sisällön miltei sanasta sanaan ulkoa.
Saksalainen ei sanonut mitään, otti vain paperin, kääri sen kokoon, rusenteli mykkyrälle ja pani suureen, jostakin kiventapaisesta aineesta tehtyyn tuhkakuppiin; sitten hän kaatoi pöydällä olevasta pullosta jotakin ainetta paperimykkyrän päälle, väänsi sähkötuulettajan surisemaan ja kohotti kupin kuin uhrimaljan tuulettajan vetopiiriin. Vain muutama sekunti ja kupissa ei ollut mitään.
Tuo salaperäinen katoaminen, tuo äänettömyys ja nuo verkkaiset liikkeet tekivät Heikki Alavaan miltei juhlallisen vaikutuksen; hänestä tuntui, kuin hän olisi tehnyt uhrin tai valan. Saksalainen ei nytkään sanonut mitään, ojensi vain kätensä ja määräsi kuivasti:
– Huomenna, täsmälleen kello kymmenen, tulette tänne uudestaan.
Nuorukainen kumarsi ja meni.
Neljäs luku.
Tämän kirjan esipuheessa on kirjoittaja jo huomauttanut siitä valitettavasta tosiseikasta, että arvovaltaisella taholla – isänmaamme edun nimessä – on pidetty välttämättömänä tehdä erinäisiä poistoja ja lyhennyksiä romaanimme niihin kohtiin, jotka liian läheltä sivuavat arkaluontoisia asioita. Kirjoittaja puolestaan tahtoisi sanoa, että juuri nyt on edessämme tämmöinen supistelu ja että tekijän mieltä melkoisesti kirvelee, kun ei hän saa selostaa nuoren Heikki Alavan edesottamisia Suomessa, sen jälkeen kuin hänet oli Tukholmasta palautettu takaisin isänmaahansa, missä hän henkipattona sai suorittaa vaaranalaista ja sankarillistakin tehtäväänsä.
Meidän täytyy olosuhteiden pakosta ilman muuta hypätä syysmyrskyistä kesän helteeseen ja jättää koskettelematta talven pitkien kuukausien seikkailunomaiset vaiheet. Muuan lohdutus on meille kuitenkin olemassa tämän pakollisen vaiteliaisuuden keskellä: romaanimme juoni ei katkea, vaikka ajan säännöllinen kulku katkaistaankin. Itse pääasiaan nähden ei kaikesta huolimatta tapahdu mitään menetystä; saamme vain koetella luonnettamme ja kieltää uteliaisuudeltamme sen tehtävän selvittelyn, jota nuori Alava niin omituisella tavalla lähetettiin suorittamaan. Hyppäämme siis rohkeasti syksystä seuraavaan kesään, liidämme Tukholmasta, salaperäisen saksalaisen kammiosta, Kuolajärven pitäjän uinailevaan erämaahan.
On helteinen päivä. Maan rajoissa värähtelee kuumuva ilma; se kiipeilee auringonsauhuna jylhien tuntureiden lakea kohti.
Olemme etääntyneet Kuolajärven kirkolta monien penikulmien matkan erämaahan, koillista kohti. Olemme kulkeneet yli satalatvaisen, kalaisen Tuntsa-joen ja silmäämme siintää Koutamo- ja Repotunturien pilviäpiirtävät laet.
Muuan pieni, polveileva joki virtaa tyynenä, mustia poukamia muodostellen läpi erämaan ryteikön. Ei ole maailmassa kovin monta henkilöä, jotka voisivat väittää tuntevansa tämän pienen ja sinänsä vähäpätöisen puron. Ja kuitenkin se on yksi niitä, joiden varsilla varhaisempina aikoina peura-perheet majailivat ja metsästäjät halukkaasti yöpyivät.
Tuossa, aivan edessämme, on mustavetinen, tyyni ja vehmaiden leppäpensaitten reunustama poukama. Se katselee siinä yksinään ja hiljaisena kuin syvä, lempeä silmä. Hiljaisuutta ei häiritse mikään. Joku tammakko korkeintaan syöksähtää piilostaan haon alta ja sieppaa veden kalvossa pyristelevän perhon.
Poukaman rannalla, parin naavaisen aarnikuusen kätkössä on vaatimaton havumaja. Aurinko pujottelee säteensä läpi kellastuneiden neulasten ja kutittelee veikeästi sammalvuoteella lepäävän nuorukaisen kasvoja. Tarkkaamme nuorukaista: mikä lienee jätkä; kasvot laihat ja parroittuneet, yli polvien ulottuvat lapikkaat jalassa, kuluneet vaatteet päällä.
Hän herää, kavahtaa levottomasti istumaan ja luo terävän katseen ympärilleen. Tarkka huomioitsija saattaisi jo tuosta säikähdyksenomaisesta heräämisestä havaita, että tämä mies elää alituisessa vaarassa, on joka hetki huolissaan henkilökohtaisesta vapaudestaan.
Heti kun hän on täysin valveutunut, hän rauhoittuu, ottaa esiin selkäreppunsa, kaivaa sieltä leipää ja menee ulos, kirkassilmäisen lähteen partaalle. Ja kas, mitä hän nyt nostaa lähteestä, voirasian ja kappaleen paperiin käärittyä, suolaista taimenta. Aivan tulee vesi suuhun sillekin, joka on tottunut kaupunkien herkkupöytiin, nähdessään nuo punertavat, maukkaat palat, jotka tämä yksinäinen erämaan eläjä nyt viiltää puukollaan lihavan kalan kyljistä.
Tunnemme kyllä nuoren Heikki Alavan tuon parransängen takaa, mutta huomattavasti on nuorukaisemme laihtunut, ja tekisi mieli sanoa: vanhettunut. Hänen silmänsäkin ovat painuneet syvemmälle ja tulleet oudon pistäviksi.
Aterioituaan hän lähtee ulos, katsastelee ilmaa ja kulkee sitten verkkaisesti rantaan, kömpelötekoisen hirsilautan ääreen. Hän ottaa viidakosta lapion tapaisen esineen, jossa on neljä, viisi metriä pitkä varsi, sysää hirsilautan liikkeelle ja soluu sen mukana hiljaisen virran myötä. Hän paneutuu lautalle pitkäkseen, tiirottaa varta vasten valmistetusta aukosta alas veteen ja suuntailee lapionsa pitkällä varrella lautan kulkua. Hänen puuhansa on jo meille selvinnyt: helmenpyytäjä!
Tuon tuostakin kohoaa pitkävartinen lapio virran tyvenestä syvyydestä ja hän poimii kourusta simpukat, asettaa ne lautalla olevaan juurivasuun. Ei juuri näytä siltä, että hän erikoisemmin olisi innostunut tehtäväänsä, se on pikemminkin vain pitkältä tuntuvan ajan kuluttamista, vain sivutoimi, jonka takana on jotakin vakavampaa ja vaarallisempaa.
Hän on nyt saanut vasunsa miltei täyteen simpukoita ja on tulossa rantaa kohti, avatakseen pyytämänsä kuoret ja tarkastaakseen, olisiko sattuman oikku lahjoittanut hänelle muutaman helmen, kun hänen korviinsa entää joku omituinen kahahdus erämaan hiljaisesta kohdusta.
Hän nostaa vireästi päätään ja kuuntelee.
Taas, aivan selvästi risahtaa jossakin, aivan kuin jokin suuri metsänotus liikkuisi ryteikössä. Mutta sitten on jälleen kaikki hiljaista.
Mitä tämä saattaisi olla? Uhkaisiko häntä jokin vaara, väijytys?
Hän kuuntelee monta minuuttia hievahtamatta. Niiden hitaasti kuluessa jokin vaisto kyllä palauttaa hänen mieleensä, että pyssykin on havumajassa ja että hän nyt siis on kykenemätön puolustautumaan, mutta pelko ei kuitenkaan ole ominaisinta hänen mielentilalleen, vaan uteliaisuus, jännitys.
Erämaa on kuitenkin aivan äänetön nyt. Jostain kuuluu viihtyisästi heikko veden solina; hän ymmärtää kyllä, että se tulee sieltä, missä joki suppenee vähäiseksi nivaksi. Hän on jo ryhtymässä jatkamaan äskeistä simpukanpyyntiään, kun ryteikössä jälleen kahahtaa, kuuluupa askeleitakin ja sitten hengitystä, ikäänkuin voihkaisu... Haavoittunut eläinkö?
Nyt hän ei enää malta pysyä lautallaan, vaan lapionsa vartta sauvoimenaan käyttäen pyrkii nopeasti rantaa kohti... Ja jälleen ritinää viitakosta... askeleita... huokailua... Hyvä Jumala, varmaankin siellä on ihmisolento, joka on avun tarpeessa?
Mutta hän ei vielä voi nähdä mitään, kuuntelee vain... Raskas, uupunut hengitys on selvästi erotettavissa... Sitten kuuluu omituinen soinnuton mätkähdys, ikäänkuin jotakin olisi pudonnut... Ja sitten on aivan hiljaista, mikään ei liiku enää.
Heikki Alava hyppää rannalle, käy kiireesti havumajasta pyssynsä ja lähtee astumaan sille suunnalle, missä hän arvioi oudon otuksen liikkuvan. Hän samoaa ryteikön ristiin rastiin, varovasti ja vaaniskellen. Jotakin heikkoa ääntä hän luuli jälleen kuulevansa ja astui sitä kohti.
Maassa, juurakkoon kyynärpäin nojaten oli suullaan hintelä mies, joka sameasti äännähteli joitakin valituksia.
Alava laski pyssynsä jalalle ja katseli häntä pitkän aikaa, tarkoin tietämättä, mihin ryhtyä. Maahan vaipunut mies ei näyttänyt häntä huomaavan, jatkoi vain hiljaista valitustaan ja huokauksiaan. Nähtävästi oli tuo uupunut joutunut eksyksiin, kulkenut pitkin jokivartta, mutta eteen sattuneen jängän takia joutunut kiertämään ryteikköön ja voimain puutteessa sinne langennut.
Alava kosketti häntä olkapäähän ja kysyi:
– Mikä on hätänä?
Vasta kun mies tämän kysymyksen kuultuaan käänsi kasvonsa maasta, saattoi Alava todeta, kuinka huonossa tilassa hän todellakin oli. Kasvot olivat kelmeät ja näivettyneet, pitkän, epäsiistin parransängen peittämät. Kurja, vanhuuttaan rasvoittunut hattu oli suistunut maahan ja kalju pää paistoi kuin kuu maan vehreyttä vasten. Laajentuneista, verestävistä silmistä loisti loppuun ajetun eläimen kauhu.
– Kuka te olette ja mikä teidän on? – toisti Alava uudelleen, onnettoman puoleen kumartuen.
Mitään vastausta ei kuitenkaan kuulunut, vain tuo jännittynyt katse pysyi yhtä säikähtyneenä.
– Talar ni svenska?
Sama äänettömyys.
– Sprechen Sie deutsch?... Gavarite li vyi paruski?... English?
Yhä vain vastaus jäi saamatta.
Mies parka! Hän on joko väsymyksestä ja nälästä niin kauhuissaan, että on tullut sekapäiseksi, tai sitten, Herra armahtakoon, mykkä, ajatteli Heikki Alava itsekseen. Kauemmin ei hän kuitenkaan uupunutta kiusannut kyselyillään, vaan tarttui häneen lujin käsin ja lähti kuljettamaan havumajaansa kohti.
Jänkä upotti hänen askeltensa alla ja taakka painoi enemmän kuin olisi saattanut arvata. Alava kuuli onnettoman huokaisevan sylissään, sitten valittavan äänekkäämmin ja äkkinäisemmin kuin äsken maassa... sitten tuli aivan hiljaisia, – uupunut mies oli mennyt tainnoksiin.
Alava ei vienyt hoidokkiaan majaansa, vaan laski hänet nurmikolle, auringon paisteeseen, kuitenkin niin, että nuo riutuneet, kalvakat kasvot jäivät varjoon. Hän avasi ryysyiset vaatteet, niin että laihtunut rinta sai tuntea leppoisan tuulenhengen hyväilyä, riisui sitten jalkineet ja huomasi samalla, että miehen vasen jalka oli polven kohdalta kovasti turvoksissa.
Oli omituista – ja yhdeltä osaltaan se selvästi kuvaa nuoren Alavan luonnetta – hän ei tehnyt mitään hätäisiä yrityksiä saadakseen uupuneen heräämään tajuttomasta tilastaan. Hän ei valellut päähän vettä, mutta etsi ja löysikin majastaan jonkun rievunkaistaleen, kastoi sen, kääri turvonneen polven ympärille, haki lähteen partaalta kylmintä ja vehmainta sammalta ja koetti joten kuten sitoa sitä polven hauteeksi.
Seuraavana hetkenä hän oli virittänyt tulen ja asettanut kahvipannun – erämaankävijän väittämättömän seuralaisen – kiehumaan. Mutta siinä, kiehumista odotellessaan, hänen päähänsä pälähti ajatus ottaa lähemmin selkoa tästä vieraasta. Kun hänen luonteensa jollain tavoin pani vastaan, ja urkkijan toimi iletti, vakuutteli hän itselleen, ettei hän nyt ollut omalla asiallaan, vaan määrättyyn tehtävään sitoutunut mies, jonka tuli varoa vähäisintäkin rapsahdusta, ottaa selko jokaisesta, jonka kanssa joutui tekemisiin.
Niinpä hän siis enempää arvelematta alkoi kopeloida miehen taskuja.
"Sinun kasvosi ovat sivistyneet, kun osaa katsoa tuon ryönäparran läpi", ajatteli hän. "Ja sitten tuo nenäsi! Se on vierasta mallia, ei se taida olla Suomen miehen... Olisitko ryssä?... Mutta ei sinun piirteissäsi ole sellaista velttoutta... No, mikset saattaisi olla joku eksynyt Karjalan poika."
Ruumiin tarkastus oli kuitenkin melkoisen tulokseton: loppuaan lähenevä laatikko tulitikkuja, mitä huolellisimmin käärittynä kastumisen ehkäisemiseksi tuohen sisään, riepu, joka kai toimitti nenäliinan virkaa, taskussa muutamia ohuita, kaluttuja luita, arvattavasti linnun; ja sitten hyvä ja terävä puukko – ainoa, mikä miehellä oli kunnollista. Ei tässä vielä kuitenkaan ollut aivan tarkoin kaikki; syvimmälle povitaskuun pistettynä oli mitätön tuohikäärylä.
Ensinnä Heikki Alava aikoi heittää tuon tuohirullan menemään: sehän ei kaiketikaan ollut mitään muuta kuin vanha tulitikkulaatikon suojus. Mutta jokin päähänpisto sai hänet kuitenkin toisiin ajatuksiin ja hän kiersi tuon vielä tuoreen tuohirullan auki.
Ja melkoisesti hän oli ihmeissään, kun hän näki, mitä tuoheen oli puukonkärjellä piirretty.
u. 3 K. nach W.
2 h. St. am U. d. St.
Spitze i. S.
2800 Schr. SW
Q.Alavan ensimmäinen ajatus oli piilottaa tuo merkillinen tuohirulla taskuunsa; mutta heti hän malttoi mielensä, kaivoi esiin muistikirjansa ja jäljensi siihen tarkoin tuohen sisällön. Sen tehtyään hän visusti upotti tuohen hoidokkinsa povitaskuun entiselle paikalleen.
"Vai niin, taidat olla saksalainen... ja tietysti oletkin", tuli hänen mieleensä. "Ja tosiaan, nythän sinun nokkasi muotokin selvenee."
Ja kun hän hieman kauemmin aprikoitsi tätä asiaa, tuntui hänestä arvoitus selvältä: pakolainen, sotavanki, päässyt karkuun Muurmanin radalta! Silloin tuo tappava uupumuskin oli ilman muuta käsitettävä... Jääpä nähtäväksi, mitä mies tuolla tuohirullallaan on tarkoittanut?
Nyt alkoi pannu porista. Alava pani sekaan höystöt, kiehautti, nosti kahvin selkiämään.
"Pitäisiköhän nyt koettaa sinua hereille", hän mietiskeli, jopa kumartui jälleen katsomaan pakolaista. Mutta mitä! Sehän hengitti, se nukkui! Voipa hyvinkin olla mahdollista, että polven ympärille asetettu kylmä kääre oli hänet palauttanut pois tajuttomuuden syvyyksistä ja muuttanut pyörtymyksen hiljaa ja huomaamatta virvoittavaksi uneksi.
– Nukkukoon, sanoi Alava miltei ääneen. – Teen paremmin, kun valmistan hänelle ylösnousemuksen niin lohdulliseksi kuin suinkin.
Ja nyt hän kaivoi muutaman paperossin taskustaan, asetti ne nukkuvan saataville ja pani viereen tulitikut; katsoi sitten, että tuli hiljalleen hautoi kahvipannun kylkeä, otti majansa seinältä ongen ja astui ripeästi nuo muutamat askeleet, jotka eroittivat majan virrasta.
Kesti vain lyhyen hetken, ennenkuin hän oli saanut siepatuksi pari lihavaa paarmaa, joita pörisi mustanaan hänen ympärillään tänä helteisenä päivänä. Hän kiinnitti paarman ongenkoukkuun ja heitti sen solumaan nivaksi kiihtyvän virran myötä...
Tässä oli hänellä kalapaikka... kuin mikäkin aitta tai säilytyssumppu. Koska tahansa siitä karahti kiinni äkeä harri, nokkela, ahnas ja taipuisa tammakko, toisinaan kilon painava taimenkin, kun sattui syönnilleen. Vapa oli vain notkea näre ja siima lujaa sidelankaa, mutta monta kertaa hän ei ollut huiskaissut perhoaan virran pyörteisiin, ennenkuin komea harjus kamahti kiinni ja sätkytteli tuota pikaa rantakivillä.
Hän sai vielä toisen, jopa kolmannenkin, kun hänen takaansa, majan seinustalta, kuului rohkea ja ihastunutkin ääni:
– Wunderschön! Famös! (Ihanaa, ilmiömäistä!)
Alava lopetti heti onkimisen, otti kalansa ja riensi tulien ääreen. Vieras oli istuvassa asennossa, koetti hymyillä kurjilla kasvoillaan, mutta silmien syvyydessä piili yhä levottomuus ja pelko.
– Sie sind ein Deutscher? (Te olette saksalainen?) – kysyi Alava.
– Jawohl! Und sie? Ein finnischer Fischer, nicht wahr? (Ja te, suomalainen kalastaja, eikö niin?)
– Enpä tiedä, vastasi Alava naurahtaen. Hän vältteli kaikkea selittämistä.
– Mein Gott, mein Gott! (Jumalani, Jumalani!) Ja mitä aijotte nyt minulle tehdä? –, jatkoi saksalainen levottomuuden vallatessa jälleen hänen mielensä.
– Aion tarjota teille kahvia, jota juuri olen keittänyt. Minua ihmetyttää muuten, ettette ole huomannut savukkeita vieressänne. Panin ne siihen teitä varten.
Saksalainen kävi tupakoitsijan ahneudella paperosseihin käsiksi.
– Parhaat kiitokseni – hän sanoi, – ja sitten?
– Sitten pyydän teitä ilmoittamaan nimenne. Arvaan, että olette Venäjän puolelta pakoon päässyt saksalainen vanki.
– Minä siis olen Suomen puolella! – huudahti vieras silminnähtävästi iloissaan. – Jumalan kiitos! Uskoin sitä kyllä itsekin, mutta sellaisestahan ei koskaan voi olla täysin varma... Hyvä herra, sanokaa minulle, olenko minä teidän maassanne aivan samanlaisessa vaarassa kuin Venäjän puolellakin?
– Minun täytyy kyllä suoraan ilmoittaa, että vaara ei paljoakaan ole vähentynyt. Maamme vilisee täynnään venäläistä sotaväkeä, jotka täällä pitävät isännyyttä. Mutta kuitenkin, jos kerran olette selviytynyt yksinäisen erämaan vaaroista, on minun mielestäni nyt syytä toivoa parempaa. Suomalaiset auttavat teitä; ja täällä, minun luonani, te olette täydellisessä turvassa, minun käsittääkseni... Mutta sanokaahan, kuinka on jalkanne laita?
– Oh, paljoa paremmin! Sitä ei nyt pakota... Te olette pannut siihen kääreen. Ellei vaan nivelpussi tulehdu, niin tuskin on mitään hätää... Ja hyvänen aika, olen kokonaan unohtanut, tehän pelastitte minut, kun uupumuksesta vaivuin maahan. Turhaa on sanoakaan, kuinka kiitollinen olen teille.
Sen sananvaihdon seuraileminen, joka jatkui näiden kahden niin omituisesti yhteen joutuneen ihmisen välillä kesäisen erämaan hiljaisuudessa, veisi meidät kuitenkin liian pitkälle varsinaisesta aiheestamme. Alava ryhtyi paistamaan hoidokilleen vasta pyytämiään harreja ja sillä aikaa saksalainen kertoi elämänvaiheistaan.
Hän oli nimeltään Friedrich Walder, ja oli toiminut Mitweidan teknillisen opiston mineralogian opettajana. Sodan puhjetessa oli hänetkin kutsuttu riveihin. Suuren venäläisen offensiivin aikana Itä-Preussissa hän monien muiden muassa oli joutunut venäläisten vangiksi ja kuljetettu tekeillä olevan Muurmanin radan rakennustöihin. Ne luonnottomat kärsimykset, kova kohtelu ja epäinhimilliset olot, missä onnettomat Muurmanin vangit saivat taistella elämänkipenensä säilyttämiseksi, ovat nykypäivinä niin usein tulleet kuvatuiksi sekä kirjallisuudessa että filmissä, että olisi täydelleen tarpeetonta yrittää tässä uudelleen tuollaista kuvausta. Friedrich Walderin kohtalo ei millään tavoin ollut muista poikkeava. Hän oli joutunut tuohon maalliseen helvettiin tuskin neljääkymmentä täyttäneenä, reippaana, terveenä miehenä; nyt hän oli raihnainen, kaljupää ukko, jonka elinvoima oli viimeisilleen herpaantunut.
Ja kuitenkin oli hänessä ollut tuota tekoihin kannustavaa elämän tarmoa siinä määrin, että hän, tilaisuuden sattuessa, noin kuukausi sitten oli uskaltautunut pakomatkalle halki tuntemattoman, asumattoman erämaan!
– Jos minulla olisi ollut edes kompassi, – sanoi hän itse, – jonkinlainen ampuma-ase tai ruokaa, niin asia ei olisi mainitsemisen arvoinen. Mutta en voinut saada mukaani muuta kuin puukon, tulitikkuja ja kenties noin kaksinkertaisen päiväannoksen leipää. Taikka jos olisin ymmärtänyt jotakin kalastuksesta näiden pohjoisten seutujen kalarikkaissa joissa ja puroissa, ehkäpä olisin voinut hankkia alkeellisimmat vehkeet sitä varten. Mutta minähän olen muukalainen. Minulla ei ollut juuri muuta toivoa kuin se, että kuolema erämaassa saattoi aina olla helpompi kuin loputon raataminen tuossa helvetissä, ja niinpä lähdin vaan.
Ja tosiaan, elinvoimaiselle, terveelle miehelle ei tuo eränmaan taival kesäiseen aikaan olisi ollut tuska eikä mikään, mutta on otettava huomioon, että saksalaisemme oli jo lähtiessään pitkän pakkotyön loppuun uuvuttama.
Yön kuluessa Alava muutaman kerran vaihtoi lähteeltä kylmempiä sammalia vieraan turvonneen polven ympärille.
Saksalainen, joka vihdoinkin oli saanut kunnollisen aterian ja päässyt lepäämään inhimilliseen, joskin alkeelliseen majaan, nukkui niin sikeästi, ettei hänellä ollut mitään tietoa Alavan puuhista. Nähtävästi ei polvea pakottanut, koska hänen unensa ei häiriintynyt.
Aamulla, kun hyvää huomenta oli molemmin puolin toivotettu, kysyi Alava:
– No, ja kuinka on jalkanne laita?
– Hyvin, kiitos. Se menee kyllä pian ohi. Ei ole mitään vaaraa, sillä jos nivelpussi olisi tulehtunut, ilmaantuisi se kyllä sietämättömänä pakotuksena... Hyvä herra, koska te olette minulle niin ystävällinen, tahdotteko leikata jostakin pensaasta tai näreestä minulle jonkinlaiset kainalosauvat. Silloin luulen ilman muuta pääseväni liikkeelle.
– Mielihyvin, vastasi Alava ja nousi tarjoamaan savukkeen.
Saksalainen epäröi, otti kuitenkin, mutta katsoi samalla omituisesti Alavaan ja mietiskeli.
– Minun on heti sanottava teille, – alotti hän sitten, – että minulla ei ole rahaa eikä muuta omaisuutta. Minä en mitenkään voi korvata hyvyyttänne... Paitsi... paitsi jos voisin toivoa pääseväni vielä kerran Saksaan. Silloin... Mutta sanokaahan, onko minulla teidän mielestänne mitään toivoa ja haluatteko ja voitteko te minua auttaa?
– Käyttäkää vapaasti hyväksenne kaikkea sitä vähää, mitä minulla on, sanoi Alava vilpittömästi. – Mitä tulee matkaanne Saksaan, niin sitä on aikaa mietiskellä tuonnempana. Teidän pitää nyt vain levätä, ennen kaikkea levätä ja koota voimia.
Silminnähtävästi saksalainen oli liikutettu.
– Kiitos, muutahan en voi sanoa, hän mutisi väkinäisesti. – Ymmärrätte kyllä, mitä tuo sana minun kohdallani kätkee... Ja iloinen minä olisin, jos tietäisin, kenelle saan olla kiitollinen. Mutta minä käsitän hyvin olevani täällä vieraana, enkä millään muotoa tahdo kysyä teiltä mitään.
Alava, nuori ja ailahteleva Heikki Alava, tuli moisesta puheesta herkäksi. Tavallista ripeämmin hän hypähti vuoteeltaan ja astui saksalaisen eteen. Ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja vakavat, kun hän sanoi lujasti:
– Uskokaa minua, jos voisin ilmaista teille jotakin, niin tekisin sen. Mutta minä olen vain välikappale suuremman kädessä... En ole kukaan enkä mikään.
Saksalainen tuijotti häntä pitkään kirkkailla ja älykkäillä silmillään. Kului äänetön tuokio kahden katseen risteillessä. Sitten saksalainen, vanhempi mies, aivan erinomaisella tavalla osoitti olevansa todella valistunut. Hän pyysi hymyillen:
– Lainaatteko minulle partaveistä, jos teillä on?
Hymy tarttui Alavaankin.
– Kernaasti! Ajakaa te partanne, joka, luvallanne sanoen, onkin kerrassaan siivoton. Minä valmistan sillä välin aamiaisen.
Kun aamiainen oli syöty, ryhtyi saksalainen varovasti koettelemaan liikuntakykyään Alavan leikkaamaa vankkaa sauvaa tukenaan käyttäen. Sitten hän istahti auringon paisteeseen, mietiskeli pitkät hetket aivan äänettömänä, katsahti tuon tuostakin omituisesti, milteipä epäluuloisesti auttajaansa ja kysyi vihdoin:
– Onko tästä pitkä matka siihen paikkaan, missä kaaduin ja te tulitte minulle avuksi?
– Ei ollenkaan. Korkeintaan sata metriä.
Taas saksalainen mietiskeli.
– Luuletteko, että osaisin siihen paikkaan? – hän kysyi.
– Ette yksinänne. Mutta voinhan tulla oppaaksenne, jos haluatte sinne mennä.
– Sitähän juuri haluan. Minulta on hukassa muuan esine, oikeastaan puolustusaseeni, joka kylläkin on aivan mitätön, mutta jonka kuitenkin tahtoisin saada takaisin.
Ja ilmeisesti innostuneena saksalainen nousi.
Heikki Alava hämmästyi hiukan.
– Mitä! Aiotteko sinne nyt heti? Vaikka jalkanne on tuossa tilassa?
– Niin, – tapaili saksalainen epävarmasti ja syrjään katsoen. – Eihän asialla luonnollisesti ole kiirettä, mutta kuitenkin minä samalla tahtoisin kokeilla tätä jalkaa.
Heikki Alavalta ei kylläkään jäänyt huomaamatta tuo omituinen, väisteliäs epävarmuus, joka saksalaisen esiintymiselle nyt oli ominaista. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, seuraili vain tarkkaavaisena ja äänettömänä toverinsa vaivalloista kulkua upottavalla ja mättäistä rikkaalla jängällä.
He tulivat sille paikalle, mistä Heikki Alava oli ottanut taintuneen hoidokkinsa syliinsä. Juurakon vieressä, sillä kohtaa, missä saksalaisen pää oli retkahtanut turvetta vasten, oli sammalmättäiden välissä tavallista kasakanpamppua muistuttava esine: tuohikäärylä, jonka sisään oli nähtävästi pistetty kiviä, oli asetettu kahden notkean pajunoksan ristikkoon. Ja väännetyllä pajunvitsalla oli tuon kivipampun varsi kiedottu varsin taidokkaalla tavalla.
– Tässä on minun ainoa puolustusaseeni – sanoi saksalainen naurahtaen.
Heikki Alava ei puhunut mitään. Jokin epäluulo oli verkkaisesti herännyt hänessä. Hän ei voinut käsittää, miksi tuo sairas ja väsymyksen masentama mies kipeästä jalastaan huolimatta oli tällaisella innolla lähtenyt etsimään mokomaakin esinettä.
Seuraavan aamun herääminen oli kylläkin jossain määrin merkillistä.
Jos lukija tahtoo hiukankaan vaivata kuvitteluvoimaansa, on asia ilman muuta selvä: edessämme on yksi isänmaamme kaikkein koskemattomimpia kolkkia; siellä, erämaan sydämessä, jonkun viihtyisän puron varrella, on vaatimaton havumaja; ja majassa, aurinkoisena kesäpäivänä, sanokaamme aamuna, herää saksalainen tohtori-pakolainen ja suomalainen, vaikeita ja tärkeitä asioita järjestämään komennettu mies, kylki kyljessä sammalvuoteella.
Saksalainen nousee vuoteeltaan, ontuu ulos majasta; Heikki Alava puolestaan tekee sen, minkä joka aamu on ottanut tavakseen tehdä: hän kaivaa takkinsa taskusta valokuvan, erään tytön kuvan, ja katselee sitä niin hartaasti kuin lukisi aamurukoustaan.
Alava ei huomaa, että saksalainen on jälleen tullut sisään, vaan jatkaa tuota kuvan palvontaa. On ilmeistä, että saksalainen käsittää hänen hartautensa; ei kuitenkaan voi hillitä luontaista uteliaisuuttaan, vaan vilkaisee kuvaan ja sanoo naurahtaen:
– Rakastettunne... arvaan. Suokaa anteeksi.
Tumma veriaalto kulkee yli nuoren Alavan otsan.
– Täällä, erämaan sydämessä, ei ole tarpeellista mitään kieltää, jos ei myöntääkään, hän sanoo.
Sitten hän vaieten mietiskelee pitkät hetket, kunnes vihdoin sanoo paljon lämpimämmin ja avomielisemmin:
– Kun minulla ei ole lupa itsestäni ilmoittaa mitään, voin ainakin antaa tämän kuvan nähdäksenne. Jos joskus, elämämme päivinä, olosuhteet muuttuvat, jos joskus sattuisi, että haluaisitte toisenlaisissa oloissa vaihtaa kanssani sanan, silloin voi tämä valokuva olla yhdyssiteenämme. Minuahan ette voi, ettekä osaa etsiä; mutta niin kauan kuin hengitän, tietää tämä tyttö minusta sen, mikä on tiedettävissä... Olette oikeassa, eikä minulla ole mitään syytä sitä kieltää: hän on rakastettuni.
Ja jonkunlaisen nuorekkaan, kentiespä lapsellisenkin hurmion vallassa hän miltei heittää tuon kuvan saksalaisen eteen: eikä siinä kuitenkaan ole muuta kuin korkeinta kukoistusaikaansa elävän neitosen suloiset piirteet ja viistoon kirjoitettu nimi: Anna Östling.
On omituista – ja vähäpätöiset seikat ovat lopultakin kaikkein tärkeimpiä elämässä – saksalaisen kalvailla, sivistyneillä kasvoilla näkyy ilmeiset liikutuksen väreet. Hän vaikenee. Hänessä on jotakin, aivan kuin paha omatunto häntä syyttäisi ja vaivaisi. Hän katselee kuvaa, laskee sen jälleen käsistään, menee ulos ja kävelee yksinään pitkät hetket...
Sillä välin on nuori Heikki Alava, jonka sydän vielä on puhdas ja vilpitön, uudelleen vaipunut unen maille... Kun hän jälleen herää, makaa saksalainen hänen vieressään, kädessään harmaa, sinänsä mitätön kivilohkare, jota hän kuitenkin mietteisenä ja peräti tarkkaavaisena tutkiskelee.
– Kas, nukuin uudestaan, ja nyt varmaankin kaipaatte aamiaista, sanoo Alava istumaan putkahtaen.
Mutta saksalainen hymyilee kaukaisesti ja tekee kysymyksen, joka hämmästyttäisi ketä tahansa.
– Voitteko sanoa, missä on lähin apteekki?
Heikki Alavalla on todellakin syytä hiero silmiään.
– Apteekki...? Kuolajärven kirkolla, luonnollisesti... Onko jalkanne huonompi?
Tyypillisellä saksalaisella tavalla vieras pudistaa päätään.
– Ei ei, ei siitä ole kysymys... Kuulkaahan, olen maannut tässä ja katsellut teitä... Olemme eri kansallisuutta, minä olen tavallaan teidän armoillanne ja teidän hyväntahtoisuutenne varassa... Ja kuitenkin ajattelin ensin salata teiltä jotakin... Kuinka se on naurettavaa, kuinka ihminen lopultakin joutuu yhä uudestaan ja uudestaan halveksimaan itseänsä... Sillä kannattaako nyt enää minunkaan säilyttää sydämessäni joitakin itsekkäitä ja omahyväisiä pyyteitä.
Ei ole mikään ihme, jos nuori Heikki Alava pudisteli päätään tälle puheelle, josta hän ei suuriakaan ymmärtänyt.
Saksalainen pisti kätensä taskuun ja otti sieltä noin nyrkin kokoisen harmaan ja mitättömän näköisen kivipalan.
– Tämän minä, joka kuitenkin olen vain teistä riippuvainen pakolaisparka, ajattelin ensin teiltä salata.
Ihmeissään, täydellisesti ymmällä Heikki Alava otti tuon kivenmyhkyrän käteensä. Hiljaisuutta ei häirinnyt mikään; saksalaisella oli kyllä hermoja antaa nuorukaisen rauhassa tehdä tarkastuksensa.
Tuo kivi, sellaisena kuin me nyt sen kuvaisimme, oli likaisenharmaa, tavallista painavampi, heikosti läpikuultava lohkare, murtopinnaltaan epätasainen ja mitätön... Oli vain yksi seikka, joka kiinnitti siihen Heikki Alavan huomion: Näytti näet siltä, kuin olisi kiveen ammuttu valtainen haulikon panos; se oli täynnä erisuuruisia lovia, vieläpä "haulejakin", jotka jostain ihmeellisestä syystä olivat uponneet kiveen ja tarttuneet siihen kiinni.
Alava ei sanonut sitä eikä tätä, hän ei ollut sellainen mies, joka olisi lähtenyt tuntematonta asiaa aprikoimaan. Hän pysyi äänettömänä ja odotteli saksalaisen selitystä.
– Kuulkaahan, – sanoi saksalainen vihdoin, – haluaisin, ja nyt olisi jo tärkeätäkin tietää, millä seuduin me rakkaassa isänmaassanne olemme?
– Mutta lienenhän jo sanonut teille, että olemme Kuolajärvellä!
– Ja mikä on tämän joen nimi, joka virtaa editsemme?
– Se on Vaatsimenoja.
– Ja tuo tunturi, tuo vuori tuolla, itää kohti?
– Repotunturi.
– No niin, minähän en tunne teidän maatanne... Ellen ole väärässä, on tämä kaikki aivan unohdettua ja hyljeksittyä syrjäseutua... Ja kuitenkin... Tarkastakaapa vielä kerran tuota kiveä, jonka annoin teille!
Taas saksalainen vaikeni hetkiseksi.
– Siinä kivessä, – jatkoi hän vihdoin verkkaisesti, – saattaa olla syrjäisen isänmaanne rikkaus... On kyllä mahdollista, että erehdyn, mutta kuitenkin, mikäli luulen... Katsokaapa vähän tarkemmin niitä haulien tai luotien näköisiä esineitä, joita on siinä kivessä... Ne ovat harmaita ja mitättömiä, eikö totta?... Mutta sittenkin... Maailmassa ei ole mitään ainetta, jolla kalliimmin voisitte nuo lovet täyttää... Luulen, että ne ovat platinaa... Harvinaisen rautapitoista platinaa, platinan rautalejerinki... Mutta sanon suoraan, että voin myöskin erehtyä.
Tähän esitykseen ei nuorella Alavalla ollut paljoa vastaamista ja hän pysyikin aivan äänettömänä.
– Ja ymmärrättekö nyt, miksi kysyin teiltä apteekkia? On kyllä totta, että ammattini perusteella olen mineralogi, mutta kukaan ihminen maailmassa ei voi päästä täyteen varmuuteen sellaisesta asiasta, joka meillä nyt on edessämme, tekemättä kemiallista tutkimusta... Kaikki, mitä tarvitsisin, olisi pari pientä kemiallista keitinputkea, vähän kuninkaanvettä – tai aineet tehdäksemme kuninkaanvettä –, vähän salmiakkia... niin niin, tehän ette ole kemisti, teitä tietysti nämä asiatietoni ikävystyttävät... Mutta teitä ei voi ikävystyttää se, että jos minä olen oikeassa, jos tuo kivenpala tosiaan on platinan kyllästämä, niin maallanne, ja ennen kaikkea meillä, on käsissämme rikkaus, jota ei voi arvioida miljoonissa, vaan sadoissa, luultavammin tuhansissakin miljoonissa... Ja nyt minua kyllä huvittaisi kuulla, mitä teillä on sanomista, nuori ystäväni.
Mitäpä Alavalla siihen olisi ollut sanomista; hän oli onneksi siinä ijässä, jossa miljoona ei niin paljon merkitse.
– Nuoko, nuo haulin tapaiset, ovat platinaa?. – hän kysyi.
– Niin luulen.
– Mistä te tätä kiveä löysitte?
– Jaha, tulettehan kuitenkin siihen! Jos olisitte vanhempi, tekisitte varmaankin toisenlaisen kysymyksen: te kysyisitte, kuinka paljon tuota kiveä on. Ja minä myönnän, että niin pakolainen kuin olenkin, tällä hetkellä tuo jälkimäinen kysymys kiehtoo mieltäni... enkä kuitenkaan osaa siihen vastata.
Meidän ei ole mitään syytä lähteä seurailemaan sitä pitkää sananvaihtoa, jonka tämä asia aiheutti pakoretkellä olevan saksalaisen ja lain turvaa vailla olevan suomalaisen kesken. Sensijaan sopii kyllä koota lyhyeksi selonteoksi kaikki se, minkä saksalainen katsoi asiakseen nuorelle Alavalle kertoa.
– Olin monesti menehtyä väsymykseen ja nälkään, – niin hän kertoi. – Minulla ei ollut ampuma-aseita, ei yleensä mitään keinoa pyytää riistaa enempää vedestä kuin metsästäkään. Mutta teillä on täällä hyvin tyhmiä ja hyvin maukkaita lintuja... sanotte niitä metsäkanoiksi... Hyvänen aika, sellainen kana-emo voi kyllä poikasiaan suojellessaan antaa suoranaisen näytteen urhoollisuudesta... Se ei mene mihinkään, pieksee vain siipiänsä ja katselee pyöreillä silmillään, uhatkoon sitten mikä vaara tahansa... Mutta se on tietysti tyhmää, minä surmasin niitä kymmenittäin, vain jollakin kepakolla tai kivellä. Olin nälissäni, eikä minulla ollut varaa olla armelias. No niin, kun arvelin tulleeni Suomen rajan yli – onhan siinä toki rajalinja, vaikka minä epäröin sitäkin – niin kävelin toista vuorokautta uupuneena ja nälissäni, saamatta niin kerrassaan mitään suuhuni. Näin edessäni vuoren, – te sanotte nyt, että se on Repotunturi, – ja kiipesin sitä kohti siinä toivossa, että sen laelta saattaisin nähdä ihmisasuntoja tai virtailevia vesiä, joiden suuntaa eksyksissä ollen on aina terveellistä seurata. Juuri tälle tunturille kiivetessäni sain jälleen surmatuksi tyhmän, poloisen metsäkana-emon. Se oli niin korkealla tunturin rinteellä, ettei enää ollut muuta kuin mukulakiviä ja kanervaa. Ei ollut puita, ei vettä, en voinut siellä valmistaa ateriaani, vaan lähdin rinnettä myötäillen alemmas, kaiken aikaa toivoen, että löytäisin jonkun puron tai lähteen. Ja lähteenhän minä tapasinkin, kutakuinkin siinä, missä metsä alkoi. Tein tulen, paistoin lintuparan, ja paikan luonnonkauneuteen ihastuneena, ja osittain väsymyksestäkin, päätin siihen jäädä pitemmäksi aikaa...
– Vieläkään – jatkoi saksalainen mietteissään – en osaa sanoa muuta, kuin että paikka tosiaan on niin luonnonkaunis, että se jää pakolaisen ja erämaankulkijankin mieleen. Söin lintuni, join vettä, joka oli kirkkaampaa kuin kristalli, heittäysin pitkälleni auringon paisteeseen ja nukuin – minun ei silloin vielä ollut jalkani kipeä ja loukkaantunut – vietin yksinkertaisesti sanoen lyhyen, huolettoman hetken ja suunnittelin vastaista pakomatkaani. Silloin sattui silmiini kiviröykkiö, joka ilmeisesti oli syntynyt ihmiskäden jäljeltä... Noita kiviä, joita nyt paraikaa tutkitte ja ihmettelette, oli siihen ladottu eräänlaiseen pinoon, joka tosin oli ruohon ja sammalen peitossa, mutta joka siitä huolimatta oli omiaan kiinnittämään huomiotani.
– Vanha mineralogi tuntee aina mielenkiintoa kiviä kohtaan, ja niinpä otin käteeni erään tuollaisen palukan, jota paraikaa katselette. Tunsin tietysti heti, että se oli kvartsia, harvinaisen harmaata, sameaa ja painavatakin kvartsia. Mutta ällistykseni ei ollut vähäinen, kun huomasin siinä noita lovia, noita haulikon jälkiä. Kun tutkin tarkemmin, näytti minusta, että ihmiskäsi oli irroitellut jollakin teräaseella kivestä noita haulin tai luodin tapaisia nystyröitä – kivessä oli selviä naarmuja – olipa luultavasti, toisella kivellä päälle lyöden, halkonut ja murtanutkin näitä lohkareita, siten paremmin päästäkseen "kuuliin" käsiksi... Mutta, mikäli raunion sammaleista y.m. seikoista saatoin päätellä, siitä oli kulunut varsin pitkä aika.
– Veitseni kärjellä irroitin muutamia jyväsiä, jotka pienuutensa takia eivät nähtävästi olleet kelvanneet edeltäjälleni. Raaputin niitä, halkaisin, taoin kivellä lyttyyn... Ja yhä selvemmältä minusta tuntui, että tämä oli platinaa, omituista ja harmaata tosin, mutta platinaa kuitenkin. Luultavasti se sisälsi tavallista enemmän rautaa, mikä oli sitäkin todennäköisempää, kun kvartsi itse oli täynnä ruskeita limoniittijuovia.
– Nyt aloin tutkia ympäristöä, ja kiipesin uudelleen tunturin rinnettä ylös, kivirykelmiä kohti. Mutta kvartsia en enää tavannut, lukuunottamatta joitakuita eksyneitä ja hajallaan olevia murikoita. Suoni, josta nämä kappaleet olivat aikojen kuluessa lohenneet, täytyi tietysti olla jossakin. Mutta se saattoi olla kaukana; eihän voinut tietää, mistä saakka jäät joskus maailmassa olivat näitä lohkareita kuljettaneet.
– Kun tunturilta en mitään löytänyt, palasin jälleen lähteen luo ja lähdin seurailemaan mitätöntä, lähteestä lirisevää puroa alas. Sen varrella, mutta sammalen ja suureksi osaksi maankin peitossa oli kvartsi-lohkareita runsaammin, aina suon reunaan saakka. Rupesin kiertämään tuota suota, kaiken aikaa maata tarkoin tutkien. Metsä oli siinä sankempaa, mutta kvartsi väheni. Sensijaan löysin jotakin, joka minusta oli erittäin ihmeellistä, mutta jonka ihmeellisyyttä ette oikein taida ymmärtää. Maa alkoi näet jälleen muuttua hyvin soraiseksi, ja kun lähemmin sitä tutkin, huomasin sen sisältävän hyvin rapautunutta oliviinia ja peridotiittia, siis eruptiivisia, sulina maan uumenista purkautuneita vuorilajeja.
– Sitten tuli jälleen hyvin suuria kivilohkareita, mutta verrattain vähän kvartsia, ja vihdoin eräänlaista kalliota, joka oli halkeillut sieltä täältä ja peittynyt aikojen kuluessa sammaleeseen, ja kahdessakin tällaisessa halkeamassa tapasin selviä kvartsisuonen merkkejä, vaikka tuo suoni olikin kokonaan ruskean limoniittikerroksen peittämä. Ilostuin tavattomasti, niin pakolainen kuin olinkin, sillä tuo limoniittikerros oli ilmeisesti sellainen "Eiserner Hut" (rautainen hattu), joka aivan yleisesti verhoaa malmijuonia.
– En tietenkään voi sanoa, kuinka syvälle ja laajalle tuo kvartsisuoni ulottuu, mutta sensijaan voin sanoa jotakin muuta, kenties tärkeämpää: se on täynnä noita luoteja tai nystyröitä, joita hyvällä syyllä oletan platinalejeringiksi.
Tämä oli kuin jotakin ihmeellistä tarua ja Heikki Alava kuunteli silmät kirkkaina kuin lapsen, jolle puhutaan jättiläisistä. Saksalainen itsekin oli lämmennyt ja jatkoi:
– Tämän löydön tehtyäni kiiruhdin merkitsemään paikan niin tarkoin kuin minulle oli mahdollista. Minulla ei tosin ollut suurtakaan aavistusta siitä, millä kohtaa Suomea olin – eipä edes täyttä varmuutta, olinko ollenkaan Suomessa. Mutta ajattelin, että laskisin tarkoin päivämatkani tästä lähin. Ja kerranhan minun kuitenkin oli kohdattava ihmisiä ja antauduttava heidän armoilleen; silloinhan kyllä saisin tietää paikannimen. – Sopii hyvinkin sanoa kohtalon suosioksi, että nyt jo, näin lähellä, ja niin ihmeellisesti jouduin teidän tuttavuuteenne.
– Palasin vielä kerran lähteen luo, söin, mitä linnuistani oli jäljellä, lepäilin kyllikseni ja lähdin sitten taivaltamaan jokea kohti, seuratakseni sen juoksua länteen. Jossain edessäni näin hyvin tuuhean metsäsarekkeen ja ajattelin, että sekin oli hyvänä merkkinä paikan löytämiseksi.
– Sitä sanotaan Saarikuusikoksi, – keskeytti Heikki Alava.
– No niin, jatkoi saksalainen jälleen. – Lähdin siis rohkaistuneena ja ikäänkuin uusia voimia saaneena astumaan, heiluttaen kädessäni tuota kivinuijaa; jonka lähteen luona olin valmistanut ja jota niin suurella innolla riensin etsiskelemään onnettomuuspaikalta, kuten muistatte. Mutta montakaan kilometriä minä en ollut kulkenut, kun suistuin kiviraunioon ja satutin polveni. Alussa se ei haitannut, mutta jo toisena päivänä se oli hyvin jäykkä. En saanut siepatuksi mitään ravinnokseni ja kulkuni kävi yhä hankalammaksi. Kipu, nälkä ja väsymys kävivät vähitellen sietämättömiksi. Oli hetkiä, jolloin pidin varmana, että jäisin tänne erämaahan kuolemaan. Enkä voinut olla katkerasti hymyilemättä, kun ajattelin, että minulla kuolinhetkelläni oli kädessäni todistus ja aivoissani tieto satojen miljoonien aarteesta.
– Kolmas päivä oli masentunutta, miltei määrätöntä samoilua. En enää jaksanut mitään ajatella, tuskinpa toivoakaan, mutta itsesäilytysvaisto ajoi minua eteenpäin kuin haavoitettua eläintä, kunnes tajuttomana tuuperruin maahan. Ja omituista, kohtalo on sentään ihmeellinen, juuri tuo maahan vaipuminen koitui kenties pelastuksekseni. Sillä jos olisin ollut voimissani, olisin tietysti visusti välttänyt tätä majaanne ja teitä.
– Te valititte, muuten en olisi teitä löytänyt, huomautti Alava.
– Siinäpä se! Olin jo niin tarmoni menettänyt, että valitin kuin lapsi tai vaikeasti haavoittunut sotilas... Mutta tämänhän te kaikki tiedätte. Unohtakaamme menneisyys ja ajatelkaamme tulevaisuutta... Tärkein kysymys on nyt, miten saataisiin tarvitsemani aineet apteekista, – lopetti saksalainen tohtori hymyillen.
Viides luku.
Kuolajärven apteekissa muistetaan kenties vieläkin sodan ajalta muuan hieman herraan vivahtava jätkä, joka yhtäkkiä ilmestyi kylään, osti reppunsa täyteen leipää, suolaa, voita ja poronlihaa ja meni sitten apteekkiin. Hän pyysi ensin sata grammaa salmiakkia, mikä hänelle ilman muuta annettiin. Mutta kun hän sitten halusi viisi kemiallista keitinputkea, katsoi myyjä häneen hiukan ihmeissään.
– Ja sitten kolmesataa grammaa väkevää suolahappoa, jatkoi jätkä ostoksiaan samalla rauhallisuudella.
Nyt heräsi myyjässä jo epäluulo.
– Ei sellaisia aineita ole lupa antaa kenelle tahansa, hän huomautti.
Jätkä ei siihen vastannut mitään, kaivoi vain povitaskustaan kirjekuoren, joka oli osoitettu Kuolajärven apteekkiin ja ojensi sen myyjälle.
Yhä enemmän kummissaan tämä avasi kuoren ja alkoi lukea:
"Vuoritieteellisiä kokeiluja varten pyydetään tämän tuojalle
antamaan: 1) väkevöityä suolahappoa 300 gr,; 2) puhdistettua
typpihappoa 300 gr.; 3) salmiakkia 100 gr.; 4) viisi koeputkea.
Tuutijärvellä,....
V. Ahlfors, vuori-insinööri,
Geologisen retkikunnan päällikkö."– Oletteko te retkikunnan lähetti?
– Olen.
– Ja palaatte jälleen Tuutijärvelle?
– Ei aivan. Retkikunta on tulossa tännepäin. Luulen tapaavani sen Sallanlatvan tuntureilla. Sellainen on määräys.
Nyt ei myyjä kysellyt enempää, vaan antoi vaaditut aineet ja kääri ne erittäin huolellisesti.
– Olkaa hyvin varovainen. Jos pullot särkyvät, voitte menettää henkenne, hän varoitti.
– Sitähän ne herratkin toimittivat, mutisi jätkä mennessään.
Mutta syrjäisen ja unohdetun Vaatsimenojan rannalla istuu näinä päivinä saksalainen tohtori ja onkii harreja, onkii niin ahnaasti, kuin ei aikoisi enää muuta tehdäkään elämässään. Hän on nyt kokonaan toisen näköinen mies kuin äskettäin. Jalka on kutakuinkin terve, kasvoilla, joista kärsimys yhä kuvastuu, on toipuvan elämän omituinen hohde, ja silmissä kirkkaus, joka hyvin sopii älykkäälle ihmiselle.
– Hohoi, Kamerad! – kuuluu ryteiköstä äskeisen kuolajärveläisen jätkän ääni, ja pian ehtii mieskin majalle ja laskee maahan reppunsa. Siinä on jälleennäkemisen iloa, rupattelua ja suun mäiskettä, kun syödään selkärepun antimia ja kahta puolta udellaan kuulumisia.
Ja tunnin kuluttua on erämaan sydämessä tapahtumassa ainutlaatuinen näytelmä. Saksalainen kaataa typpihappoa suolahapon sekaan ja juttelee eloisasti:
– Olethan lukenut kemiaa? (Ystävykset ovat tulleet sinuiksi.) Tiedät, että nyt teen kuninkaanvettä?
– Varsin hyvin.
– Ja nyt panen liuokseen näitä merkillisiä haulejamme. Rauta, mahdollinen kulta ja muut sivuaineet liukenevat ja muuttuvat klorideiksi. Saamme nähdä, mitä jää jäljelle.
Hiljaisuuden vallitessa saksalainen ravisteli putkiaan, tarkasteli niitä päivää vasten, kaateli nestettä toisesta toiseen ja keräsi huolellisesti kaiken sen, mitä väkevä kuninkaanvesi ei ollut voinut liuottaa. Sen hän pani jälleen uuteen putkeen, kaatoi puhdasta kuninkaanvettä päälle ja asetti putken tulelle kiehumaan.
– Vain kuuma kuninkaanvesi voi liuottaa platinan, hän sanoi. – Näethän, että nyt niin käy... Mutta missä on salmiakkiliuos? Oletko tehnyt sen kyllin väkeväksi?
Hän kaatoi varovasti salmiakkiliuosta kuumaan putkeensa ja tarkasteli sitten innosta hehkuvana kemiallista reaktiota, joka tapahtui putkessa.
– Katsohan, katsohan, hän puheli kuin itsekseen. – Se on platina-salmiakkia, siitä ei epäilystäkään. Minä tunnen kyllä sen aineen! Nuo myhkyrät tai haulit kivissämme ovat todella platinaa, ja meillä on suunnaton rikkaus tiedossamme, joskaan ei hallussamme... Voi, ollapa nyt vapaa ja riippumaton vapaassa maassa!... Mutta mitäpä haaveista... Annapa minulle uusi, kuiva keitinputki... Kiitos. Nyt kaadan tämän salmiakkisakan siihen ja kuumennan... Ammoniakki ja kloori poistuvat... Ja katsohan, katsohan tuota hienoa ainetta, joka jää jäljelle! Sitä sanotaan platinasieneksi.
Tämän tieteellisen kokeen jälkeen vallitsi erämaan sydämessä täydellinen hiljaisuus. Saksalainen näytti omituisen väsyneeltä ja mietteliäältä. Nuori Heikki Alava istui liikkumattomana, jurona, vaiteliaana. Tuskin joutuu syypääksi liioitteluun, jos väittää, että ihmeellisempää koetta ei ole Suomen metsissä tehty. Ja kuitenkin herättäisi psykoloogin mielenkiintoa paljoa suuremmassa määrin juuri tämä väsynyt, kyräilevä hiljaisuus, jonka voimme sanoa kokeen aiheuttamaksi.
– Nuori ystäväni, – aloitti saksalainen kuin itsekseen. – Jos nyt olisimme vapaita miehiä, jos ei järkyttävä taistelu riehuisi maailmassa, niin meitä sopisi pitää onnellisina, ainakin kateus kiertäisi ympärillämme kaikkine liioitteluineen. Ja nyt! En tiedä kylläkään teidän asemaanne, mutta näen, että olette turvaton, arvaan, että levottomuus jäytää teidänkin sydäntänne. Kohtalo on meille jota kuinkin ihmeellisesti osoittanut, että loppujen lopuksi ei raha merkitse mitään, ei omaisuus, ei tieto; on olemassa jotakin kalliimpaa ja jalompaa, jotakin, joka on vaikea määritellä, mutta joka nyt, meitä kahta ajatellen, sisältyy sanaan vapaus...
Heikki Alava oli nuori ja toimintakykyinen mies; hänen luonteensa ei ollut taipuvainen mietiskelyyn. Vastaamatta niin luotua sanaa saksalaiselle hän alkoi ripeästi kohennella nuotiota, haki kahvipannun, pani veden kiehumaan ja istui sitten äänettömänä entiselle paikalleen.
– En tunne suomalaisia, mutta olen kuullut paljon heidän pidättyväisyydestään, jatkoi saksalainen jälleen. – Ja kun nyt katselen teitä, en itsekseni voi olla ihmettelemättä. Te ette kysy mitään. Vaikka olen suoraan sanoen teidän armoillanne ja vaikka te hyvin käsitätte, minkä ihmeellisen aarteen olen löytänyt, niin te ette utele, ette kysy, missä nämä kivet ovat, missä on se kvartsisuoni, jonka kätkössä miljoonat uinuvat; te istutte rauhallisena ja pidätte huolta siitä, että meiltä ei puutu syötävää tai juotavaa, ikäänkuin ei koko asia teitä ollenkaan liikuttaisi...
Heikki Alava hymähti omituisesti ja katsahti saksalaiseen terävästi, milteipä vihamielisesti.
– Ei, kyllä olen aikonut kysyä, hän sanoi lujasti. – Kaiken aikaa olen tässä miettinyt kysyä teiltä vilpittömästi ja suoraan, katsotteko voivanne ilmoittaa minulle tuon aarteen kätköpaikan?
– Ja jos kieltäisin?
– Jos kieltäisitte, niin ennen kaikkea ihmettelisin teitä. Miksi sitten ollenkaan olisitte tehnyt nämä kokeet minun silmieni nähden?
– Kas vain, huomaattehan kuitenkin.
– Huomaan sen erinomaisen hyvin ja mietin kaiken aikaa ystävällisyyttänne. Mutta minulla on tällä haavaa sanottavaa teille jotakin, joka voi tuntua kylmältä, kovalta, ehkäpä suorastaan raa'alta, mutta josta en loppujen lopuksi mihinkään pääse.
Saksalaisen älykkäät silmät tuijottivat nuorukaista odottavin ilmein.
– No? Antakaahan kuulua!
– Te olette saksalainen, minä suomalainen, – alotti Heikki Alava hieman juhlallisesti. – Molemmat olemme tällä hetkellä lain turvaa ja kansalaisvapautta vailla. Te sanotte, että olette joutunut tänne minun armoilleni; minä sanoisin, että kohtalo on antanut teidät minun käsiini. Teidän hallussanne on salaisuus, jonka suuruutta en vielä täysin ymmärrä, mutta jonka arvoa ei nähdäkseni kuitenkaan käy laskeminen markoin ja pennein, vaan miljoonein ja sadoin miljoonein markoin. Voittekohan nyt ymmärtää minua, kun sanon, että teidän löytämänne aarre ei ole teidän, vielä vähemmin minun. Se aarre on minun isänmaani.
– Jatkakaa, jatkakaa, sanoi saksalainen innokkaasti.
– Se on ja sen täytyy jäädä minun isänmaalleni, voitteko ymmärtää sen? En rupea filosofoimaan; tuntuisi naurettavalle, jos minun kaltaiseni nuorukainen alkaisi teille selitellä joitakin teorioja. Puhun käytännöllisesti ja suoraan. Se voi teistä tuntua julmalta, mutta nyt ei ole siitä kysymys. Kysymys on isänmaastani, ei muusta mistään. Henkilökohtaisesti en tavoittele mitään. Mutta sanon teille, että pakomatkanne päättyy; tähän, jos ette luovuta löytöänne isänmaalleni.
Sopisi hyvinkin luulla, että saksalaisen ilmeeseen näiden sanojen johdosta olisi tullut pelkoa, epäluuloa tai jotakin siihen suuntaan. Mutta niin ei käynyt. Hänen älykkäiden silmiensä hohde kävi miltei lämpimämmäksi, kun hän tutkivasti tarkasteli tuota nuorukaista, joka nyt esiintyi niin päättäväisenä ja määräävänä.
– Selittäkää, selittäkää, hän pyyteli innoissaan.
– Paljoa siinä ei ole selittämistä, – vastasi Alava jurosti. – Olette henkipatto, joka sattumoisin kuljette maani läpi. Sattumoisin te löydätte rikkauden, joka voi merkitä maalleni arvaamattomia asioita. Yhtä sattumoisin joudutte minun holhoukseni varaan, jos niin saan sanoa. Nyt vaadin suoraan, että salaisuutenne on ilmoitettava isänmaani hallituksen tietoon. Ei tule kysymykseenkään, että mikään saksalainen yhtymä ostaisi täältä alueen maata, kuljettaisi pois rikkaudet ja yleensä käyttäisi löytöänne hyväkseen. Henkilökohtaisesti en minä luonnollisesti pyydä mitään; te taas henkilökohtaisesti voitte tulla miten rikkaaksi hyvänsä, siitä ei ole kysymys. Mutta Suomessa oleva rikkaus on joutuva Suomen haltuun, kaivoipa sen esille ken tahansa. Voitteko olla siinä asiassa yhtä mieltä kanssani?
Saksalainen ei vastannut kysymykseen. Hän hymyili, hän tuijotti nuorukaista miltei ihailevin silmin ja sanoi kuin itsekseen:
– Kuinka nuori te olette, ystäväni.
Yhtä jurona, yhtä päättäväisenä Heikki Alava jatkoi puhettaan:
– Henkilökohtaisesti siis voitte tulla kuinka rikkaaksi tahansa, se on löytäjän oikeus. Mutta jyvääkään ihmeellisestä metallistanne ei saa joutua vieraan valtakunnan haltuun, se taas on minun tahtoni. Minä tarjoan teille kaiken sen avun, minkä voin antaa, viedäkseni teidät kotimaahanne, mutta sitä ennen te annatte minulle täysin sitovan vakuutuksen siitä, että löytämänne aarre jää isänmaani haltuun. Onko nyt selvä?
Ei suomalainen luonne noin vähästä olisi menettänyt tasapainoaan, mutta saksalainen nousi, astui kiihkeästi nuorukaisen eteen ja tarttui häntä molempiin käsiin.
– Hyvä Jumala, kuinka kauniita ihmisiä kuitenkin on maailmassa, hän sanoi omituisesti. Sitten hän lisäsi liikutuksensa hurmiossa:
– Poikani, koska olette niin nuori, että luulen olevani oikeutettu käyttämään tuota sanaa. Enkö saa syleillä teitä, syleillä sinua. Jokaisen sanan, minkä olet sanonut, minä hyväksyn. Kaikki, minkä lienen löytänyt, jää maallesi, jää sinulle. Luuletko minun kaipaavan rikkautta, rahavaltaa, maallista hyvää? Ei ollenkaan! Kaikki, mitä toivon, sisältyy samaan sanaan, joka sinullekin on pyhä: isänmaa. Kaipaan kotiini. Olen jo elänyt elämäni parhaimman osan, luuletko, että minä tarvitsisin muuta mitään, kuin kotimaani mantereen jalkojeni alle. Mielelläni minä jätän kaiken tämän rikkauden sinun kauniille, köyhälle isänmaallesi. Minä jätän sen myöskin sinulle. Sinun pitää, samoin kuin minunkin, tulla kaikesta osalliseksi. Emme me paljoa tarvitse. Ihminen, jolla on sinun luonteesi, poikaseni, ei tarvitse muuta kuin sydämensä puhtauden. Anna, että syleilen sinua, koska olen yksin ja paljon kärsinyt. Ja salli, että pidän sinua poikanani, niin kauan kuin hengitän.
Sellainen oli kahden henkipaton, saksalaisen tohtorin ja suomalaisen ylioppilaan ystävyysliitto kaukana Kuolajärven erämaassa aikana, jolloin sota riehui kautta maailman ja jolloin ihmisten mielet olivat tottuneet kaikkeen muuhun kuin tällaiseen.
– Ja nyt, kun on juotu tämä sinun kahvisi, me heti lähdemme, sanoi saksalainen.
– Mihin meidän pitäisi lähteä?
– Lähdemme löytöpaikalle, hyvä mies. Tottahan se on selvä. Tässä on toki niin suuret asiat kyseessä, että se paikka kannattaa tarkoin merkitä, tarkoin viedä kirjoihin. Jäipä meistä eloon kumpi tahansa, tai joutukaamme vaikka molemmat surman suuhun, löytömme ei enää saa kadota maailmasta, tottahan se on selvä.
Selkäreppu oli tuokiossa pakattu. Ja niin tapahtui se ihmeellinen asia, että synkän erämaan hiljaisuudessa kaksi henkipattoa miestä lähti etsimään, tai oikeammin kirjoihinsa merkitsemään, maan uumenissa uinuvaa rikkautta, joka, jos sen olemassa-olo olisi varemmin tiedetty, kenties olisi kokonaan voinut muuttaa niiden aikojen veriset tapahtumat sotanäyttämöillä.
Toista vuorokautta he vaelsivat yhtä mittaa, tienoppaana Repotunturin kalsea ja synkkä laki. Mutta kun he viimein istuivat tuon kirkkaan lähteen partaalla, josta saksalainen oli löytänyt ensimmäiset kvartsimöhkäleensä, syntyi sananvaihto, jota hyvinkin sopisi sanoa tieteelliseksi.
– En tiedä, missä määrin sinua huvittavat nämä seikat, aloitti saksalainen, – mutta eihän täällä ole ketään muutakaan, jolle voisin selittää tätä ihmettä. Kun et sen enempää platinasta tiedä, tuntunee sinusta ilmeiseltä, että sitä ylimalkaan on maassa, jossakin, ja että on puhdas sattuma edessämme. Ja kuitenkin on asialla kenties vielä suurempi tieteellinen mielenkiinto kuin taloudellinen. Uraalissa esiintyy platina yleensä toisen asteen muodostumissa, nimittäin veden huuhtelemissa, rapautuneissa olivinivuorilajeissa. Sitä löydettiin vain hiekasta, hienoina, mitättöminä jyväsinä, aina kullan yhteydessä. Vasta professori Merensky osasi arvella, että jossain täytyy olla myöskin pesäpaikka, emävuori, josta tämä hienojyväinen metalli oli kotoisin, ja hänen tutkimustensa nojalla lopulta tuommoisia emävuoria löydettiinkin. Ne olivat eruptiivisia, magnesiarikkaita, mutta piihaposta köyhiä kidevuorilajeja, diabasia, gabbroa, peridotiittia, maan pinnalle kohonneina paljoa aikaisemmin ja syvemmältä kuin tavallinen graniittimme, gneissimme ja muut yleiset kivilajimme. Ja juuri professori Merenskyn tutkimuksiin nojaten voidaankin nyt varmuudella sanoa, että timantti-, platina-, kromi- ja nikkelimalmit aina seuraavat näitä tulivuorenomaisia emäksisiä vuorilajeja. Niin on laita esim. Transvalissa, missä kuuluisa "sininen maa" (blue ground) on juuri tuollaista rapautunutta oliviini-, noriitti- ja peridotiitti vuorilajia.
– Ja nyt. yhtäkkiä, täällä pohjan perukoilla, tapaamme platinaa kvartsissa, mutta verrattomasti suurempina kimpaleina kuin koskaan Newgranadassa tai Uralissa, missä sitä myöskin on kvartsissa tavattu, ja, huomaa se tarkoin, rapautuneiden, tulivuorenomaisten vuorilajien lähettyvillä, etten sanoisi seassa. Tiedemiehen mielessä tämmöinen asiantila on omiaan herättämään suorastaan valtavia näkyjä. Kuvittelehan sitä kaukaista aikaa, jolloin nämä kivet ja kallionlohkareet ovat virranneet täällä hehkuvina ja sulina kuin rauta masuunissa. Eikö silloin ole mahdollista, että sula kvartsi, mataessaan kuin suunnaton käärme yli liejuisen oliviinin, on jollakin tavoin imenyt itseensä oliviinin pienet, kallisarvoiset platinahiukkaset ja jähmettyessään puristanut ne palloiksi ja kuutioiksi, jotka...
Saksalainen vilkaisi yhtäkkiä terävästi toveriinsa, vaikeni; sitten hyväntahtoinen hymy levisi hänen huulilleen ja hän sanoi ikäänkuin heräten omituisesta tiedemieshaaveilustaan:
– Mutta ettehän kuuntelekaan... Niin, niin, minä eksyin asioihin, joista ette voi olla huvitettu – ainakaan vielä. – Mutta mitä te nyt niin ankarasti mietitte?
Alava ei tosiaankaan ollut jaksanut seurata tarkoin mukana.
– Pysyn kaiken aikaa vain tässä käytännöllisessä elämässä, vastasi hän päätään kohottaen.
– No selittäkäähän.
– Minä ihmettelen itsekseni, millä tavalla me voisimme saada talteen tämän aarteen, saada sen turvatuksi kaikilta mahdollisilta sattumilta. Käsittääkseni meidän pitäisi vallata tämä alue, kuten mineraalialueet tavallisesti vallataan. Mutta sanokaapa, kuinka se käy laatuun, kuu löytäjä on saksalainen pakolainen ja hänen toverinsa suomalainen henkipatto?
– Ah! Tosiaan! – huudahti saksalainen hämmästyneenä. – Mutta olenhan jo kaiken aikaa valitellut sitä, että emme ole vapaita miehiä.
– Mutta me voimme joskus tulla vapaiksi, jos kohtalo suo, – huomautti Alava ponnekkaasti. – Ja silloin, silloin... Mutta sehän on itsestään selvää... Nyt meidän siis pitäisi vallata tämä alue. En tosin muista enkä tiedäkään tarkoin, mitä laki sanoo valtauksista Suomessa. Mutta sen tiedän, että valtausta varten olisi hankittava teollisuushallitukselta erikoinen valtauskirja, jota (hän naurahti nuorekkaasti) ulkomaalaiselle ei taideta antaa ensinkään, ei ainakaan ilman erikoislupaa. Tuollaiset valtauskirjat jäävät meiltä kyllä kauniisti saamatta, ties kuinka pitkäksi aikaa... Ja sillä välin tulee toinen mies, hyväksi onneksi vielä ryssä, ja pistelee miljoonat taskuunsa...
Saksalainen mietiskeli. Hän oli kuitenkin siinä määrin tiedemies, etteivät käytännölliset asiat häntä suuremmin kiinnostaneet.
– Tjah, oikeassa kylläkin olette. Mutta lieneekö tosiaan suurtakaan vaaraa, että joku keksisi tämän salaisen kätkön.
– Ei minustakaan. Ja teihin nähden on asia siltä kohdalta melkoisen varma ja selvä. Mutta minun kohdaltani se on kokonaan toinen ja vaikeampi. Olemmehan henkipattoja, mikä päivä hyvänsä voi olla viimeisemme. Jos te kuolette, menetätte suuren omaisuuden – jolla sitten ette luonnollisesti mitään teekään. Samoin minä vastaavassa tapauksessa. Mutta entäs jos tuhoudumme molemmat? Silloin tämä aarre voi jäädä vuosisadoiksi kätköön, silloin Suomi, minun köyhä isänmaani, joka kipeästi sitä tarvitsee, on menettänyt sen, ja vain sitä menetystä minä tässä pelkään.
Saksalaisen ja suomalaisen silmät tuijottivat toisiinsa pitkän, äänettömän tuokion. Vihdoin sanoi saksalainen hyvin sydämellisesti:
– Rupean yhä enemmän pitämään teistä, mitä paremmin teihin tutustun. Kieltämättä teidän ajatuksenne on korkea ja jalo.
– Mutta vain ajatus, – vastasi Alava miltei pilkallisesti. – Mitä se nyt meitä hyödyttää, en kuitenkaan saata keksiä käytännöllistä ratkaisua. Emme löydä tekoa. En ollenkaan ymmärrä, mitä olisi tehtävä.
Saksalainen mietiskeli.
– Tehän menitte apteekkiin, tokaisi hän sitten yllättävästi.
Alava katsoi häneen kummissaan.
– Minä ajattelen, – jatkoi saksalainen, – että kun teillä oli tämän asian vuoksi rohkeutta käydä apteekissa, niin voitte yhtä hyvin uskaltautua jonkun luotettavan virkamiehen luo. Te ilmaisette hänelle koko salaisuuden, selitätte sen tarkoin... No, silloinhan ei tämä löytö ainakaan voi mennä hukkaan isänmaaltanne.
Heikki Alava oli aivan ällistynyt ja tuijotti saksalaista silmät suurina.
– Mutta te, mutta te! – hän sammalsi.
– Minä tietysti odotan teitä täällä. Olen tavattoman halukas tekemään lisätutkimuksia täällä ympäristöllä ja tarvitsen niihin hyvin ne muutamat päivät, jotka viivytte poissa.
– Ei, ei... en tarkoittanut sitä. Mutta jos teen ehdotuksenne mukaan, voitte menettää koko osuutenne. Millä te sitten näytätte toteen olevanne löytäjä... Jos minä myöhemmin kaatuisin... joutuisin kiinni.
Saksalainen siristi älykkäitä silmiään ja puhui hyvin lempeästi ja viivytellen.
– Nuori ystäväni. Minä olen jo vanha mies ja tieteellinen puoli kiinnostaa tässä asiassa paljoa enemmän mieltäni kuin taloudellinen. Jos vielä pääsen Saksaan, ei minulla siellä ole huolta toimeentulosta. En minä niin suuresti välitä noista miljoonista, mitä minä niillä tekisin. Loppuikäni kuluu kyllä aherrellessani niitten tieteellisten probleemien parissa, jotka tämä löytö herättää eloon... Minä ymmärrän hyvin teidän kantanne. Jos minäkin voisin tehdä maani osalliseksi tästä rikkaudesta, niin ajatuskantani olisi kokonaan toinen. Mutta aarrehan on Suomessa, teidän isänmaassanne. Olisin petturi, jos haluaisin tuottaa vahinkoa pelastajani maalle.
Heikki Alava karkasi pystyyn sillä nuorekkaalla riehakkuudella, joka hänelle usein oli ominaista.
– Herra Jumala, tehän olette kuin isäni! – huudahti hän liioitellen, silmät kosteina ja tarttui molemmin käsin toverinsa käteen. Sitten hän jatkoi yhäkin liikutuksensa innoittamana:
– Ja Saksaan te kyllä pääsette, vaikka yli minun ruumiini.
Saksalainen ei vastannut sanaakaan, hymyili vain lempeätä hymyänsä. Silloin nuorukainen häpesi riehakkuuttaan, katsoi alas, painui jälleen kivelle istumaan ja vaipui mietiskelyyn.
– Ja kuitenkaan sellainen menettely ei tule kysymykseenkään, huudahti hän pitkän ajan kuluttua jälleen, miltei vihaisena.
– Mikä menettely? – kysyi saksalainen, joka taas oli ryhtynyt tutkimaan kiviään.
– Se juuri, että ilmoittaisin jollekin virkamiehelle.
– No, ja miksei?
– Minunhan pitäisi siinä tapauksessa kääntyä täällä lähiseudussa jonkun puoleen, enkä minä täällä tunne ketään sellaista henkilöä. Sillä jos lähden matkustamaan etelään, voin ensinnäkin joutua kiinni ja siten menettää salaisuuden. Toiseksi, minne te jäisitte?
– Mutta onhan toki postisalaisuus loukkaamaton. Aivan hyvin te voitte vakuutetussa kirjeessä lähettää salaisuutenne kenelle tahansa, vaikkapa suoraan maan hallitukselle.
– Te erehdytte. Tässä maassa on nykyisin niin tiukka venäläinen sensuuri voimassa, että kirjesalaisuudesta tuskin voi puhuakaan.
– Silläkö lailla? Ja te ette katso voivanne luottaa johonkin lähipaikkaiseen virkamieheen?
– Malttakaahan, niin selitän teille, koska ette voi tuntea isänmaani oloja. Kansassa, syvällä sen sydämessä, on nykyisin käynnissä voimakas kuohunta, lyhyesti sanottuna vapauden ja itsenäisyyden halu. Pyritään kaikin voimin irti Venäjästä. Ja tämä pyrkimys on jo ilmennyt sellaisina tekoina, että useita tuhansia nuoria miehiä on karannut yli rajan, paennut teidän maahanne, Saksaan, saadakseen siellä sotilaskouluutuksen ja vapauttaakseen sitten maan. Venäjä on tästä tietoinen ja sortaa meitä ankarammin kuin konsanaan. Jos nyt nuo nuoret epäonnistuvat, jos mitään vapaustaistelua ei synny, tai jos siinä häviämme, on aivan varma, että venäläistyttämistoimenpiteet kiristyvät ja maastamme tehdään venäläinen provinssi. – No, ja ajatelkaas nyt tuota pientä virkamiestä, jolle uskon salaisuuteni. Hän voi kyllä olla isänmaallinen mieleltään. Mutta jos käy huonosti, jos vapautta ei saavuteta, jaksaako hän silloin painaa unhoon tai pyhänä säilyttää tämän salaisuuden? Tuskin! Miljoonat houkuttelevat häntä. Hän ei voi hillitä itseään – ja löytömme joutuu venäläisten käsiin, sehän on selvä. Mutta ennemmin se saa ikuisiksi ajoiksi jäädä maan poveen, tuhat kertaa ennemmin joutua teidän maanne haltuun kuin Venäjän, kansani perivihollisen.
Nuorukaisen äkkiä leimahtanut viha miltei pelästytti saksalaista.
– Onko teidän kansalaisianne sotimassa Saksan riveissä? – hän kysyi.
– On, ja uusia on menossa.
– Sehän on ihmeellistä. Sehän on suorastaan ennen kuulumatonta... Sitten minä kyllä voin ymmärtää, että tämä on hyvin vakava juttu ja meidän on tätä tarkoin harkittava.
– Minusta tuntuu, ettemme tällä kertaa voi tehdä muuta kuin mahdollisimman varovasti ja nopeasti koettaa pyrkiä Ruotsiin. Ehkäpä siellä, missä molemmat olemme vapaat, keksitään parempia keinoja.
– Teille olisi varmaankin helppoa päästä sinne yksinänne, sanoi saksalainen mietteissään.
– Mutta me menemme kahden, – vastasi nuorukainen lujasti. – Sitä ennen minun kuitenkin on vielä kerran käytävä lähimmässä kylässä... järjestämässä asiani ja hankkimassa matkatarpeet. Voitteko viipyä täällä niin kauan?
– Kernaasti.
Jos tämä kirja olisi romaani tavallisessa mielessä, täytyisi kieltämättä pitää virheenä, että kirjoittaja pysähtyy sellaiseen selittelyyn, joka alla seuraa. Mutta, kuten jo alussa huomautimme, meille on tällä kertaa paljoa tärkeämpää puhtaan totuuden ilmitulo ja tosiasiain vertaileminen kuin jokin romaaniteknillinen muotoseikka. Ennenkuin siis lopetamme tämän luvun, esitämme selonteon, jonka Heikki Alava antoi monia vuosia ylläkerrottujen tapahtumien jälkeen.
Minä olin lukenut hänelle tuon omituisen uutisen Kuolajärven platinakuumeesta, josta tämän kirjan esipuheessa on kerrottu.
Heikki Alava naurahti omituisesti ja sanoi sitten:
– Minun mielestäni ei ensinkään olisi ollut syytä laatia tuota uutista noin pilkalliseen sävyyn. Paikka, josta tohtori Walder löysi niin omituisella tavalla kallisarvoista metalliaan, sijaitsi tosiaankin Vaatsimenojan latvoilla, ja aivan kuten uutisessa sanotaan, "Saarikuusikosta murkinapäivään päin", siis itää kohti. Kvartsilohkareet, joita Ollilan vaarin isä lienee aikoinaan käsitellyt, ovat todellakin kovaa – ei metallia, vaan kiveä – johon "tylsyi viila, tylsyi teräksinen veitsi." Mutta ne "kuulat", joita Ollilan pappa huomasi näissä kvartsilohkareissa ja joita hän veitsellään ja muilla keinoin yritti irroittaa, ne eivät olleet hyvinkään kovia, mutta painavia kyllä. Perin hyvin niitä sopi hakkaamalla ja veitsellä vuolemallakin muokata sopiviksi luodeiksi äijän piilukkoon. Ja peurakin heitti henkensä sellaisen kuulan sattuessa vähintään yhtä hyvin kuin lyijyluodistakin. Mutta annappa, että ukko olisi ymmärtänyt, että hänen hirvikuulansa olivat kultaa huomattavasti kalliimpia.
– Entä "sotafanki", josta uutisessa puhutaan? Kuinka ihmeessä tuo viisas tohtori on mennyt kuolajärveläisille vihjailemaan salaisuudestaan.
– Se on juttua – vastasi Alava nauraen. – Siinä kohden on uutinen kylläkin perätön... Niin no... voisihan ehkä kuitenkin ymmärtää... Mutta annetaan olla, kyllä se myöhemmin selviää. Sillä myöhemmiltä ajoilta tuo huhukin on peräisin.
Se oli ilmeinen viittaus jatkoon, eikä kirjottaja sillä kertaa udellut enempää.
Kuudes luku.
Kun Heikki Alava muutaman päivän kuluttua palasi aarrepaikalle, näki hän saksalaisen makaavan vatsallaan lähteen luona mättäällä ja innokkaasti tutkivan jotakin pientä kiveä. Hänen edessään oli rove, joka oli täynnä erivärisiä ja erikokoisia kivenpalasia, ja tohtori oli siinä määrin syventynyt tehtäväänsä, että hän tuskin huomasi tervehtää.
– Mainiota, mainiota, – puheli hän innoissaan. – Katsokaahan, mitä kaikkea olen löytänyt. Tämä on harvinainen juttu, kerrassaan ainutlaatuinen juttu. Minä mullistan kokonaisia geologisia teorioja, kunhan tästä päästään...
Hänen älykkäät silmänsä loistivat kuin lapsen, koko hänen olemuksessaan oli jotakin lapsekasta – ja sellainenhan on niin usein tiedemiehille ominaista.
– Päästään, niin... Mutta siinähän taas olette. Hyvin on käynyt, eikö totta? Olette onnistunut, huomaan sen ilmeestänne... Niin minäkin, katsokaahan, katsokaahan noita kiviä.
Alava ei voinut olla nauramatta nähdessään tuon soraläjän.
– Mitä te luulette minun niistä ymmärtävän, hän huomautti.
Saksalainen tuli hämilleen, hän näytti heräävän innostuksestaan.
– Niinpä tosiaan, niinpä tosiaan.
Mutta sitten, ikäänkuin nolouttaan peittääkseen, hän veti taskustaan paperikaistaleen, jossa näkyi varsin monimutkainen piirros, ja lisäsi:
– Mutta tätä ainakin ymmärrätte, luulisin. Tässä on koko platina-alueen kartta ja kvartsisuonien kulkusuunta... Tietysti arvion mukaan, käsitättehän. Minulla ei koneiden puutteessa ole ollut muuta mahdollisuutta kuin arvata, mutta tarkoin minä kylläkin olen tutkinut koko alueen... Sittenkään en mene sanomaan, että tähän rajoittuisi koko tämän seudun mittaamaton rikkaus. Platinaa voi löytyä suuremmalla alalla kuin osaamme arvatakaan.
Ja nyt oli Heikki Alavalla todellakin syytä teroittaa huomiotaan. Hän tutki karttaa, teki kysymyksiä – ehtipä käytännön miehenä lausua ilonsa siitäkin, että saksalainen oli tyystin pidättäytynyt merkitsemästä mitään nimiä, jokea, vuorenhuippuja tai muuta semmoista.
Hän ojensi kartan takaisin, avasi täpötäyden selkäreppunsa, otti sieltä eväitä esille – yksinkertaista ja vahvaa ruokaa – tarjosi toverilleen, nauroi, niinkuin reipas sotilas konsanaan nauraa jollekin vanhalle professorille, ja sanoi leveästi:
– Kyllä huomaan, että aikanne on täällä kulunut hupaisasti. Mutta eiköhän nyt haukata, ja oikein miehen tavalla. Sillä...
Hän rypisti kulmiaan ja ilme muuttui tiukaksi.
– Sillä, – hän jatkoi – sitten on edessä pitkä taival.
Tuo viittaus haihdutti saksalaisen kaikki intomieliset tiedemieshaaveet. Hän kävi hiljaiseksi ja mietteliääksi, autteli Alavaa nöyrästi kahvipuita keräiltäessä.
Mutta kun kahvi oli juotu ja saksalainen tohtori lojui puoliunessa mättäällä, Alavan tuoma sikari hampaissa höyryten, kuuli hän sivummalta outoa kalkutusta.
Hän nosti päätään ja huomasi toverinsa puuhailevan jotakin kumartuneena.
– Mitä te teette? – hän kysyi.
– Keräilen kiviä minäkin vuorostani, – vastasi suomalainen hymyillen.
Ja tosiaankin, nyt vasta saksalainen ymmärsi: nuorukainen kolkutteli jollakin meisselin tapaisella – jonka hän varmaankin oli tuonut tullessaan – kvartsimöhkäleistä irti noita "Ollilan papan kuulia", noita salaperäisiä platinakimpaleita, joita sulloi kaikessa rauhassa taskuihinsa.
– Kun tämä kerran on niin kallisarvoista ainetta, – jatkoi nuorukainen hymyillen, – kun meiltä saattaa loppua raha, niin eiköhän tuota jaksane kilon vertaa kantaa mukanaan.
Jotain hiljaista, miltei surumielistä ihailua kuulsi saksalaisen katseesta.
– Voi nuoret, kuinka te olette käytännöllisiä, hän lausui hiljaa huokaisten.
Sitten hän miettiväisenä tuijotti tuohirovettaan ja lisäsi:
– Ei, kyllä nämä ovat sittenkin minulle rakkaampia. En raski luopua niistä. Minä käärin ne johonkin kankaanpalaan ja pistän selkäreppuun. Jos matkamme onnistuu ja minä pääsen vielä kerran kotimaahani, on minulla niistä puuhaa loppu-ijäkseni ja suurempaa iloa kuin koko maailman platinasta.
Mutta sillä aikaa kun saksalainen tohtori miltei lapsellisella huolellisuudella pani talteen tuon mitättömältä näyttävän soran ja kivenmuruset, joiden tieteellinen merkitys hänestä oli niin huomattava, istui Heikki Alava kivellä ja kirjoitti jotakin muistikirjaansa.
"Tämän suunnattoman rikkauden ovat ensinnä löytäneet tohtori Friedrich Walder, saksalainen pakolainen, ja ylioppilas Heikki Alava, suomalainen henkipatto. Kun olosuhteet ovat sellaiset, ettei minkäänlaatuinen lakiin perustuva löytöalueen valtaaminen nyt voi tulla kysymykseen, ja kun molemmat olemme sitä mieltä, että kaiken tämän rikkauden tulee joutua yksinomaan Suomen ja suomalaisten haltuun, emme tällä kertaa katso voivamme tehdä muuta kuin jättää tämän erämaan salaisuuden kätköönsä odottamaan onnellisempaa ajankohtaa."
Hän merkitsi päivämäärän ja nimensä, käänsi sitten kirjoitelmansa saksaksi ja ojensi paperin saksalaisen tohtorin allekirjoitettavaksi. Kun tämä oli piirtänyt nimensä, kääri Alava paperin huolellisesti kokoon ja hautasi sen lähelle lähdettä, kvartsikimpaleidea joukkoon, sillä tavalla, että se kivien väliin litistettynä mahdollisimman hyvin säilyi kosteudelta.
– Mitä te tällä tarkoitatte, ystäväni? – kysyi saksalainen hänen puuhaansa tarkaten.
– En sanottavasti mitään. Tämä on vain päähänpisto. Mutta kuitenkin... Jos kumpikin nyt näemme tämän paikan viimeisen kerran, jos joutuisimme tuhon omiksi ja jos sitten kohtalo sallisi jonkun uudelleen löytää tämän aarteen ja vielä tuon paperipalasenkin, silloin meidänkin nimemme liittyisivät tämän löydön historiaan... Mutta sehän on loppujen lopuksi yhdentekevää...
Vielä kerran hän hyvin huolellisesti tutki ympäristöä, vuorenhuippuja, jokea, ikäänkuin lähtemättömästi painaakseen muistiinsa tämän seudun, sitten hän heitti selkärepun harteilleen ja vaikea matka alkoi.
Parin päivän vaivalloisen marssin perästä he saapuivat uupuneina Korialle, kuljettuaan ensin Vaatsimenojaa alas Tuntsalle ja siitä kairan poikki Muotkalahteen. He hommasivat nyt soutajan, joka kuljettaisi heidät veneellä Tenniöjokea pitkin Savukoskelle.
– Mika se on tämä vieras miehiään? – kysyi yksivakainen soutaja mälliään pyöritellen.
– Se on ruotsalainen vuori-insinööri, – vastasi Alava kerkeästi. – Oli hallituksen palkkaamana tutkimassa Tuntsan vartta, mutta kääntyi sairaaksi. Muu retkikunta jäi vielä sinne, mutta minun piti lähteä oppaaksi.
Soutajan silmissä päilyi epäusko.
– Taitaa olla aivan ummikko?
– No kerrassaan. Se on niitä riikin ruotsalaisia.
Enempää ei juro soutaja kuitenkaan kysynyt ja matka sujui ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Vene lipui tasaisesti tyvenen Tenniöjoen uomassa, kesäisen päivän paahtaessa ja kaukaisen, kauniin Sallatunturin siintäessä silmään milloin miltäkin taholta, sillä joki oli mutkikas.
Tultiin Savukoskelle; uusi soutaja laski koskirikkaan Kemijoen Pelkosenniemeen saakka; siitä oli noustava laivaan.
Ken on vaarassa, hän pelkää silloinkin kun aihetta siihen tuskin on olemassa; niinpä oli pakolaisillemmekin tuo sinänsä kutakuinkin vaaraton laivamatka ensimmäinen kireä koettelemus. Saksalainen tohtori, jonka Alava oli pukenut ikä-jätkän asuun, makasi kaiken aikaa näköjään mitä sikeimmässä unessa laivan kansipenkillä; hän oli niin takkuinen, likainen ja uninen, että hyvällä syyllä saattoi hänen uskoa olevan humalassa.
Kemijärven kirkonkylään ei Alava katsonut viisaaksi poiketa, vaan matkaa jatkettiin laivalla Luusuaan, Kemijärven eteläpäähän, mistä koskivenheellä lähdettiin painumaan Kemijokea alas Rovanientä kohti.
Kaiken aikaa oli Alava ollut siitä vakuutettu, että kun hän pääsee Kemiin asti, niin siellä entiset neuvonantajat ja jääkäriliikkeen etappimiehen auttavat häntä eteenpäin. Hieman uhkarohkeasti pakolaiset astuivat Rovaniemellä junaan. Mutta kun he olivat ehtineet Kemiin, kohtasi heitä surkea pettymys: Alava ei tavannut enää ainoatakaan niistä miehistä, joihin hän oli luottanut. Venäläisiä vilisi kaikkialla ja kiinnijoutumisen vaara oli ilmeinen. Tosin nuorukainen sai kuulla, että tinaa, antimonia ja muuta salakuljetustavaraa vietiin ahkerasti Ruotsin puolelle venäläisten vartio-aluksista piittaamatta, mutta hän piti tällaisia "liikemiehiä" kovin epäluotettavina ja päätti yrittää rajan yli Tornion lähettyvillä. Ja niinpä ajoivat pakolaisemme hevoskyydillä Kemin ja Tornion välisen maantien, uskaltamatta enää käyttää junaa. –
Oli sateinen ja melkoisen pimeäkin elokuun ilta, kun erään Tornionjokivarren talon isäntä astui pirtistä portaille ja tähyili pilvistä taivasta niinkuin maamies sitä konsanaan tähyilee. Hyvin tarkkaavasti hän kuunteli hetken; astui sitten yli pihamaan, kiersi ulkohuone-rakennukset ja pujahti salavihkaa polkua pitkin läheisessä metsänreunassa sijaitsevan ladon ovelle.
– Nyt minusta olisi sopivin hetki yrittää, – sanoi hän matalalla äänellä yli ladon kynnyksen.
Ja heti kuului heinistä kahinaa: sieltä sukeltautui esiin saksalainen tohtori ja vanha ystävämme Heikki Alava.
– Minä olen jättänyt veneen tuon tuuheaviitaisen niemekkeen kupeelle ja näytän teille tien sinne... Varovainen on oltava ja hiljaa pitää liikkua. Kun vain ehditte virran keskiuomaan, niin sitten ei enää hätää; eivät ne sitten enää ammu. Silloin sopii soutaakin minkä voimia riittää, mutta siihen asti on koetettava päästä eteenpäin aivan ääneti.
– Liikkuuko siellä paljon ryssiä, – kuiskasi Alava hiljaa.
– Sekä ryssiä että suomalaisia, – kuului vastaus. – Eivät ne nykyisin teikäläisistä, mutta nyt on niin paljon salakuljettajia, että ne vahtivat niitä. Ja suomalaiset ovat siinä puuhassa kohta kamalampia kuin ryssä konsanaan.
Polku johti kasteesta kostuneiden leppien välitse sille kohtaa, mihin pieni vene oli piilotettu pajupensaitten kätköön. Noin sata metriä rannasta isäntä pysähtyi, puristi sanaakaan sanomatta kättä ja lähti sitten harmaana kuin varjo samaa tietä, jota oli tullutkin.
Alava komensi saksalaisen viittaamalla veneeseen, kuunteli hetken, ja oli juuri sysäämässä aluksen vesille, kun matalan keskustelun hajanaisia sanoja kantautui hänen korviinsa.
– Alas pohjalle pitkäkseen! – sai hän paremmin viitatuksi kuin kuiskatuksi saksalaiselle toverilleen...
Askeleet lähenivät, metsä rytisi selvästi.., Kuului venäjänkielisiä sanoja, ja viisimiehinen partiojoukko vaelsi melkoisen huolettomasti jokirantaa ylöskäsin. Sanomattakin on selvää, että pakolaistemme sydämet olivat sykkyrällä.
Juuri se, että tuo partiojoukko oli tekeytynyt näennäisesti huolettomaksi, sai Heikki Alavan pahasti erehtymään. Kun näet kaikki äänet olivat vaimenneet ja syytä oli uskoa, että pahin vaara oli ohitse, sysäsi Alava rohkeasti veneen vesille ja alkoi kiihkeästi meloa Ruotsin rantaa kohti, saksalaisen yhä maatessa liikkumattomana veneen pohjalla.
Puitten pimennossa pysyäkseen Alava seurasi niemen rantaviivaa, eikä ollenkaan osannut aavistaa, että juuri tuon samaisen niemen kärkeen venäläiset olivat keksineet sijoittaa kaksoisvartioa. Mutta kun vene oli ehtimässä virran vuolaaseen keskiuomaan, kuului läpi hiljaisen yön jyrkkä venäläinen komento:
– Seis, ken siellä?
Sekunnit, sekunnin osatkin olivat nyt kalliit.
Kuitenkaan ei Heikki Alava hetkeäkään siekaillut – asemansa vuoksi hänellä ei ollut minkäänlaista antautumisen mahdollisuutta. Kärppänä hän hypähti airoihin... Ne painuivat rajusti veteen ja kohina alkoi kuulua kevyen veneen keulan tiessä.
– Seis, taikka ammumme! – kajahti huuto jälleen rannalta, mutta Heikki Alava tuskin kuulikaan sitä, hän ajatteli vain pääsyä eteenpäin.
Kaksoislaukaus pamahti ja vesi syöksähti korkealle veneen vieressä,... Jälleen kaksoislaukaus!... Jokin risahdus ilmaisi luotien osuneen veneeseen, mutta kun Alava ei tuntenut mitään kipua ruumiissaan, jatkoi hän hurjaa soutamistaan, osaamatta enää ajatella muuta kuin: eteenpäin!... Taaskin laukaukset ja saksalainen äännähti hiljaa... Oltiin jo yli keskiuoman... Silloin Alava huomasi veneen olevan miltei puolillaan vettä... kuula oli katkaissut kaaren ja reväissyt suuren kaistaleen irti ohuesta pohjalaudasta.
– Veteen, veteen, Jumalan tähden! – huusi hän toverilleen. Ja jälleen kajahtivat laukaukset, jälleen vingahtivat kuulat heidän päittensä ympärillä.
Oli omituista, ja se on nuoren Alavan kaikkein kunnioitettavimpia tekoja, hän ei jättänyt selkäreppuaan, jonka lähdettäessä oli asettanut veneen keulaan, vaan pujotti sen kantohihnoistaan nopeasti airoon ja ojensi airon toisen pään veden varaan joutuneelle toverilleen.
– Tarttukaa tuohon, jos olette huono uimari, hän huusi.
Saksalainen kahmaisi kiinni airon lappeesta; virta tempasi venheen mukaansa; mutta nuori Alava ui voimainsa takaa toisella kädellään, toisella puristaen airoa ja vetäen siten saksalaista mukaansa. Ruotsin kaivattu, pelastava ranta häämöitti usvaisena edessä.
Laukauksia ei onneksi enää jatkunut.
Arvattavasti venäläiset vartijat luulivat, että luoti oli sattunut ja syössyt virtaan tuon rohkean ylimenijän (he eivät voineet nähdä pohjalla makaavaa saksalaista). Yhtä mahdollista on sekin, että he eivät enää uskaltaneet ampua, kun vene läheni Ruotsin rantaa ja kuulat olisivat voineet ammuttaessa kiitää vieraan valtakunnan puolelle.
Mutta Alava sai nyt kokea, kuinka huono uimari hänen toverinsa todellakin oli. Saksalainen puuskutti, sylki vettä, räpiköi jaloillaan ja koetti kantamattoman airon varassa kaikin mokomin kohottaa ruumistaan niin ylös vedestä kuin mahdollista.
– Älkää, älkää sillä lailla, – neuvoi Alava kiihdyksissään. – Antakaa ruumiinne painua ja olkaa aivan hiljaa, aivan rauhallisena. Parempi, jos voisitte kääntyä selällenne. Pitäkää airosta kiinni ja kurkoittakaa vain sen verran suutanne ylös, että voitte hengittää... Mutta kuuletteko ollenkaan! Teidän on nyt oltava aivan hiljaa, muuten hukumme molemmat.
Vähitellen saksalainen tottui veteen ja huomasi parhaaksi seurata neuvoa. Hitaasti läheni tuo muodottoman eläimen kaltainen ryhmä Ruotsia sumuista rantaa, mutta se läheni kuitenkin. Ja kun vihdoin jalka tapasi pohjan, oli Heikki Alava niin uupunut, että töin tuskin pysyi pystyssä.
Ruotsalainen tullimies, joka arvattavasti oli kuullut laukaukset, seisoi rannalla vastassa, suuri revolveri kädessä.
– Keitä te olette? – kysyt hän tiukasti.
– Suomalaisia valtiollisia pakolaisia.
Syntyi äänettömyys. Jännitys oli niin vienyt saksalaisen voimat ja vaikuttanut hermostoon, että hän lyyhistyi maahan, vaikeroi omituisesti, ikäänkuin olisi nyyhkyttänyt, syleili Alavan polvia ja hoki yhä uudestaan:
– Poikani, poikani, taaskin te olette pelastanut minut.
– Mitä te teette meille nyt? Vangitsetteko? – kysyi Alava hyvin tyynesti tullimieheltä.
– Jaa, onko teillä salakuljetustavaraa?
– Ei kerrassaan mitään, ei muuta kuin tämä reppu, jossa on vähän vaatteita ja evästä. Nekin ovat nyt kastuneet.
Mutta tullimies ei katsonut tarpeelliseksi tarkastaa reppua.
– Toverinnehan puhuu saksaa. Onko hän saksalainen?
– On. Onnettomia Muurmanin sotavankeja, joka on pakomatkallaan päässyt tänne asti. Minä olen hänen oppaansa, suomalainen ylioppilas.
– Ah, ah! – huudahti tullimies kulmiaan kohottaen, mutta ilmeisellä ystävällisyydellä. Sitten hän mietiskeli kotvan ja sanoi hyvin osaaottavasti:
– Niin, kyllä te saatte mennä. Valitettavasti minä en voi toimittaa teille yösijaa. Mutta tuossa lähistöllä, tuon tiheikön takana, on pieni mökki. Luullakseni saatte sieltä ruokaa ja lämmintä.
Ja ihmeteltävän avuliaasti hän tuki uupunutta saksalaista kainaloista, kun tämä horjuvin askelin yritti tehdä taivalta. –
Mökki oli pieni, kutakuinkin kurja, mutta ihmiset ystävällisiä ja uteliaita. Takkaan tehtiin tuli, kahvi pantiin kiehumaan, ja kun lattialle levitettiin nahkaset ja loimi annettiin peitteeksi, kelpasi pakolaisten lojua siinä ja kertoilla seikkailuistaan. Alava ei puhunut itsestään, mutta kuvaili sitä hartaammin toverinsa kärsimyksiä pakkotyössä. Kunnes hiilos hiipui ja uni painoi hiljalleen sekä kuuntelijain että kertojan silmät umpeen.
Seuraavana päivänä istuivat pakolaisemme kaikessa rauhassa Haaparannan hotellissa.
Viimeisillä varoillaan oli Alava, joka jääkärien etappitoimistosta tiesi saavansa uutta rahaa, ostanut uuden puvun kummallekin; he olivat peseytyneet, käyneet parturissa, ja aterioivat nyt siisteinä ja iloisina.
Saksalainen tiedemies, jonka omituinen lapsellisuus on kyllä tullut esille jo ennemminkin, oli aivan haltioissaan.
– Pelastettu, pelastettu, – toisti hän tuon tuostakin. – Ja te olette pelastajani, ei vain kerran, vaan kahdesti, kymmenesti! Sillä mihin minä olisinkaan joutunut tämän pitkän matkan varrella ilman teitä! Varmasti venäläisten käsiin.
Alava nyökytteli päätään ja tunki suuhunsa suoranaisia kuormia siankyljystä, jota he paraikaa söivät.
– Ja nyt on myöskin aika miettiä, kuinka me turvaamme ihmeellisen platinalöytömme – jatkoi saksalainen. – Ja se on teidän tehtävänne; minä jätän sen kokonaan teille, niinkuin henkenikin jätin teidän käsiinne. Kun pääsen Saksaan en ole enää missään puutteessa, ja vähät minä muusta. Sitäpaitsi tiedän, että te kyllä muistatte minua, kun aika tulee.
Liikutus – ja, rohkenisimmeko sanoa, pari pientä ryyppyä – olivat nostaneet kyyneleet saksalaisen silmiin. Mutta Heikki Alava vilkuili levottomasti ympärilleen ja kuiskasi hiljaa:
– Sht!
On todellakin syytä palauttaa mieliin, minkälainen pesä Haaparannan hotelli oli näinä aikoina. Siellä majailivat ensinnäkin kaiken maailman salakauppiaat, myyden tinaa, antimonia, aspirinia, venäläisiä ruplia ja Herra ties mitä kaikkea. Sitten se oli eri valtakuntain valtiollisen poliisin suosituimpia väijytyspaikkoja. Siellä vilisi saksalaista, venäläistä, englantilaista vakoojaa kaikissa eri muodonvaihdoksissaan, hienosta maailmannaisesta rantajätkään saakka. Lautasten helinän ja lasien kilinän seasta erotti korva sekavia, monen eri kielen sanoja. Oli tuo kevytmielinen ja raharikas gulashauksen ja vakoilun aika: röyhkeä, puolijuopunut keinottelija saattoi missä tahansa ja keneltä tahansa kysyä: "mitä sinulla on?", "mitä sinä kauppaat?" – Tästä syystä suomalaiset etappijääkärit mieluummin väistivät Haaparannan hotellin meluisia ja vaarallisia saleja. Ystävämme tilasivat kahvin yläkertaan, yksityishuoneeseensa.
Alava makasi vuoteessa selällään, kädet ristissä niskan alla, ja mietti miettimistään. Mitä oli hänen nyt tehtävä? Hänellä oli suuri salaisuus, mutta hän oli vieraan valtakunnan alueella ja vieraan käskettävänä. Jos saksalaiset saisivat vihiä siitä, mitä hän tekisi! Varmaankin he silloin yrittäisivät kaikin keinoin kiristää häneltä tuon salaisuuden... Entäs toveri tuossa? Omalta kohdaltaan kylläkin vilpitön!... Mutta annapa, että hän tulisi maininneeksi jotakin varomatonta, silloin... Parasta, kun saisi hänet matkaan niin pian kuin suinkin, kotiseudulleen, tieteellisen työnsä pariin, jossa kukaan ei arvaisi häntä urkkia...
Ovelle koputettiin, ja Alava kehoitti astumaan sisään.
Kaksi hymyilevää miestä harppasi siekailematta yli kynnyksen; he kysyivät sillä röyhkeydellä, joka ajalle oli ominaista:
– Anteeksi, ovatko herrat saksalaisia? Kuulimme teidän puhuvan saksaa ruokasalissa ja uskalsimme sisään. Mekin olemme saksalaisia. – Heti paikalla Heikki Alavan mieleen välähti, että nuo saksalaiset olivat kuulleet jotakin myöskin platinalöydöstä, jota tohtori Walder oli kosketellut.
Tohtori Walder kimmahti pystyyn sydän iloa tulvillaan ja riensi lyömään kättä.
– Ah, maanmiehiäni, maanmiehiäni! – hän huudahti.
Mutta Heikki Alava toimi kenties vieläkin ripeämmin. Epäilyksestä, pelosta ja tottumuksestakin hän oli merkinnyt väärät nimet hotellin vieraskirjaan, saksalaisen tohtorin pudistellessa päätään tuolle varovaisuudelle. Ja nyt hän riensi mitä vikkelimmin ja monin kumarruksin esittämään:
– Jakob Baum, kauppias Berlinistä. – Alfred Johansson, suomalainen ylioppilas.
Vastatulleet sanoivat myöskin nimensä, ja tohtori Walder, joka kyllä hämmästyneenä vilkaisi toveriinsa, älysi toki vaieta.
– Ja mitä te sitten myytte? – kysyi toinen tulokkaista savukkeita tarjoillen.
– Mitä te haluaisitte ostaa? – kuului Alavan vastaus.
– Oh, kaikkea! Tinaa, ruplia, aspiriinia. – Onko teillä jotakin.
Mutta nyt vei poikamainen, äkkiä herännyt toimintahalu Alavan ansaan ja sai hänet unohtamaan kaiken varovaisuuden. Hän tunki nopeasti kätensä naulassa riippuvan selkäreppunsa taskuun, viskasi pari tummaa, raskasta "Ollilan papan luotia" pöydälle ja kysyi hymyillen:
– Mitä te tuosta maksatte?
Saksalaiset tietysti punnitsemaan kivien painoa, tutkimaan, koputtamaan veitsellä, arvailemaan ja ihmettelemään.
– Mitä tämä metalli on?
– Niin, sanokaahan.
– Jokin lyijyseos. Mutta ei, ei sittenkään. Hyvä Jumala, ei suinkaan tämä ole...
– Platinaa! Sitä juuri sen pitäisi olla.
– Ja varmasti on, – vakuutti tohtori Walder tiedemiehen arvokkuudella.
– Mutta, mutta, – sanoi toinen tunkeilijoista viivytellen. – Luonnollisestikaan tämä ei ole puhdasta platinaa. Mutta ei tavallinen platinamalmikaan ole minun tietääkseni tämän näköistä.
– Väri johtuu siitä, että siinä on harvinaisen paljon rautaa, – selitti tohtori Walder vakuuttavasti. – En minäkään ole koskaan ennen nähnyt tällaista platinamalmia.
Saksalainen katsoi häneen pitkään ja terävästi. Heikki Alavan mieleen tuli taaskin, että nuo gulashit olivat ruokasalissa kuulleet jotakin, ja hän riensi kysymään, kääntääkseen puheen pois vaarallisesta löydöstä:
– No, sanokaahan, mitä tarjoatte?
Saksalaiset miettivät hetken.
– Tuhat kruunua, jos tuo todella on platinaa. Mutta siitä on ensin otettava selko.
Tohtori Walder läiskäytti kätensä yhteen innostuksesta.
– Mitä minä sanoin teille, nuori ystäväni! Tuhat kruunua, ja tuossa on vain muutama pala! Maanne rikkaus on määrätön, määrätön...
Kalveten oli Alava astunut askeleen taaksepäin ja kohottanut sormen varotusmerkiksi huulilleen. Tohtori Walder näki sen, huomasi itsekin tehneensä tyhmyyden ja lopetti niin äkkiä, että se ei voinut olla herättämättä vieraiden huomiota.
– Onko teillä tätä enemmän? – kysyi toinen gulasheista.
– Kuka tietää, – vastasi Alava hymyillen.
– Teillä ei ole minkään laboratorion todistusta siitä, mitä tämä oikeastaan on?
– Ei ole.
– No mutta mistä ihmeestä sitten olette saanut tätä? – kysyi vieras äkkiä ja terävästi tohtori Walderilta.
Tämä räpytteli silmiään ja vastasi epämääräisesti:
– Se on nuoren, suomalaisen ystäväni salaisuus.
– Älkää udelko, vaan ostakaa jos ostatte, – sanoi Alava tiukasti, kulmiaan rypistäen. – Ettehän te kysele, mistä kaikki ne ruplat ja tinat ovat peräisin, joita täällä kaupittelette kädestä käteen.
Saksalaiset vetäytyivät sivummalle ja supisivat hetken keskenään.
– Meidän pitäisi saada tutkia tuota metallia.
– Se käy kyllä päinsä, – vastasi Alava kerkeästi. – Te annatte hovimestarille tuhat kruunua ja saatte kivet. Elleivät ne ole oikeaa ainetta, te tuotte kivet huomenna hovimestarille takaisin ja saatte pois rahanne. Jos taas metalli teitä tyydyttää, saatte meiltä lisää sitä... sanokaamme kello kymmenen aamulla. Sopiiko tämä?
– Ah, ah! – huudahtivat saksalaiset kuin yhdestä suusta. – Se sopii erittäin hyvin.
Hovimestari kutsuttiin, hänelle selitettiin asia ja annettiin tuhat kruunua säilytettäväksi. Sitten saksalainen sujautti metallinpalat taskuunsa ja kysyi aivan kuin sattumoisin:
– Tuletteko Suomesta, kauppias Baum?
– Miksi sitä utelette? – vastasi Alava vihaisesti, ennenkuin tohtori Walder oli ennättänyt sanoa mitään.
– Suokaa anteeksi, en tahtonut olla nenäkäs, – ehätti saksalainen kumartaen. – Minusta vain tuntui, että tämä platina on niin harvinaista laadultaan. Kun teillä ei ole mitään laboratoriotodistuksia, kuten platinan myyjillä tavallisesti, niin ajattelin, että te kenties olette löytänyt sitä jostakin, vuoristosta, erämaasta... Siinä tapauksessa voisi luonnollisesti syntyä huimaava sopimus meidän välillämme. Mutta siihenhän ehdimme palata myöhemmin, jos suvaitsette.
Ja kummallisesti hymyillen ja silmiään siristäen saksalainen ojensi kätensä, toverin seuratessa esimerkkiä, ja perääntyi takaperin, monia kumarruksia tehden ovelle.
Heikki Alava oli nyt vakuutettu siitä, että noilla salaperäisillä vierailla oli jotakin vihiä platinalöydöstä, ja hän katsoi miltei kauhuissaan tohtori Walderia.
Kun vieraat olivat menneet, heittäytyi Alava jälleen vuoteelleen ja mietiskeli kiihkeästi noin tunnin ajan. Hän tiesi velvollisuudekseen käydä ilmoittamassa läsnäolostaan ja paluustaan jääkäriliikkeen etappitoimistoon; mutta kun hänellä myöskin oli selvillä parin etappijääkärin yksityisasunto, piti hän parempana käydä ensin näiden luona, päästäkseen hieman selville asioiden yleisestä kulusta.
Nämä seikat eivät kuitenkaan nyt askarruttaneet hänen aivojaan, vaan platinalöytö, tuo kiusallinen kysymys, joka ei suonut hetkenkään rauhaa. Mitä oli hänen tehtävä? Hän vilkaisi saksalaiseen toveriinsa, mutta tämä oli syvässä unessa... Jos hän nyt lähtisi jääkäreitä tapaamaan, jäisi tohtori yksinään. Mutta entä, jos saksalaiset gulashit sillä aikaa palaisivat? Entä jos heidän onnistuisi viekoitella tuolta hyväsydämiseltä ja avomieliseltä tohtorilta hänen salaisuutensa!
Ja yhtäkkiä Alava kimmahti vuoteeltaan. Jokin nopea mieleenjohtuma pakoitti hänet toimintaan. Hän meni alakertaan, kierteli salit, vaanivin silmin tähyillen vieraita. Sitten hän puhutteli vahtimestaria:
– Muuan toverini tulee tänne illalla myöhään. Minä varaisin hänelle huoneen.
– Jaha. Olkaa hyvä.
Alavalle osoitettiin huone, ja hän teki vieraskirjaan väärän merkinnön. Sitten hän palasi saksalaisen tohtorin luo ja herätti hänet.
– Kuulkaahan, – sanoi hän kuiskaten. – Olen saanut selville, että täällä on paljon venäläisiä vakoojia. Olemme kaikkea muuta kuin turvassa. Minun täytyy nyt lähteä asioilleni, mutta olen varmuuden vuoksi tilannut teille toisen huoneen. Pyydän teitä heti muuttamaan sinne, mutta tavaranne saavat kyllä jäädä tähän.
Saksalainen tuijotti häneen säikähtynein silmin, osaamatta mitään vastata. Hän nousi kuitenkin nöyrästi vuoteeltaan.
Alava kurkisti varovasti käytävään. Se oli tyhjä. Sitten johti hän kiireisin askelin toverinsa uuteen huoneeseen.
– Pysykää täällä ja nukkukaa, kunnes tulen takaisin, hän kuiskasi hymyillen.
– Kyllä, kyllä varmasti, – vastasi saksalainen peloissaan.
Alava nyökkäsi hymyillen ja katosi sitten ovesta yhtä varovasti kuin oli tullutkin.
"Kas niin", mutisi hän itsekseen, "nyt eivät nuo gulashit ainakaan saa häntä käsiinsä minun poissa ollessani."
Hyvin rauhallisesti Alava astui ulos, sytytti portailla savukkeen, korjasi palttoonsa kaulusta ja lähti verkkaisin askelin kävelemään. Mutta kun hän oli ehtinyt erään syrjäkadun kohdalle, vilkaisi hän levottomasti ympärilleen ja kiihdytti yhtäkkiä tavattomasti kulkuaan. Muutaman minuutin kuluttua hän määrätyllä tavalla kolkutti erään vähäisen kammion ovelle; tässä kamarissa asui, "kaksi suomalaista opiskelijaa, jotka rauhattoman ajan vuoksi odottelivat täällä lähempiä tietoja."
Alava tiesi kyllä tämän majan, mutta hän ei tiennyt, kutka tällä kertaa siellä asustivat. Sen vuoksi oli hän ääneen huudahtaa riemusta, kun ovea oli avaamassa sama jääkäri, joka kerran syksyisenä yönä oli ollut Seittenkarissa häntä vastaanottamassa.
– Alava, eikös totta? – huudahti jätkä kättä paiskaten. – Terve mieheen!
– Terve, terve!
Toinen, pöydän ääressä istunut jääkäri nousi nyt myöskin kättelemään. Sitten ovenavaaja alensi äänensä kuiskaukseksi ja jatkoi.
– Kuinka selviydyit Suomesta?... Niin, me olemme kaikki sinuja, ymmärräthän. Minut tunnetaan nimellä Poro.
Alava kertoeli Suomenmarkastaan, minkä katsoi uskaltavansa; sai vuorostaan kuulla jääkäripataljoonan vaiheista Saksassa; ja noiden kolmen henkipaton kesken oli tuota pikaa syntynyt ystävyyssuhde. Sähkökattilassa alkoi vesi porista ja pian höyryili nuorukaisten edessä kirkkaat totilasit.
– Minun tehtäväni ei vielä ole päättynytkään, – sanoi Heikki Alava. – Mutta tapasin erään saksalaisen Muurmaninpakolaisen, ja piti kesken tuoda hänet tälle puolelle.
– Oletko sinä tuonut mukanasi sotavangin?
– Olenpa niinkin.
– Ja missä hän nyt on?
– Haaparannan hotellissa, nukkumassa.
– Sielläkö sinäkin asut?
– Siellä.
– Onnettomat! Ettekö enää löytäneet kurjempaa pesää. Tuo hotellihan vilisee täynnä ryssän vakoojia, eikä siellä koskaan voi olla varma hengestään. Niillä on valokuvat miltei kaikista meistä, kenties sinustakin.
Alava ei vastannut ja pitkän aikaa oli aivan hiljaista, joku vain silloin tällöin maistoi lasistaan.
– Kulkeeko täältä hyvästi posti Suomeen, nimittäin meikäläinen posti? – kysyi Alava äkkiä.
– Kyllä, kerran vuorokaudessa. Ei ole joutunut kiinni tähän mennessä. Olisiko sinulla jotain erikoista?
– Melkeinpä, – vastasi Alava viivytellen. Hän näytti kiihkeästi mietiskelevän jotakin. Pitkän aikaa oli pienessä huoneessa aivan hiljaista.
Sitten toinen jääkäreistä katsoi kelloaan, nousi ja hyvästeli lyhyesti ja sotilaallisesti.
– Minun on nyt mentävä, – hän sanoi ja ojensi mitään lisäämättä kätensä.
Heikki Alava nyökkäsi ajatuksissaan, puristi kättä ja jäi sitten tuijottamaan kasvoihin sitä jääkäriä, joka oli ilmoittanut nimensä Poroksi.
– Jollekinhan täytyy puhua, – hän alotti epäröiden, kun he olivat jääneet kahden. – Oletahan, että käydessäsi Suomessa äkkiä löytäisit aarteen, ei mitään tuhansia tai satojatuhansia markkoja, vaan miljoonia, kymmeniä, kenties satoja miljoonia. Tuo aarre on sellainen, että sinä et voi sitä ottaa mukaasi, vaan olet pakotettu jättämään sen sekasortoiseen isänmaahasi, ainakin toistaiseksi. Sanopa minulle, mitä sinä tekisit, jotta tuo aarre tulisi turvatuksi, eikä salaisuus häviäisi maaltasi siinäkään tapauksessa, että kaatuisit?
– Tahdotko väittää, että sinä muka olet löytänyt tuollaisen aarteen? – kysyi Poro naurahtaen.
– Älä huoli siitä, vaan vastaa kysymykseeni. Mitä sinä tekisit?
– Sehän on hyvin selvää, enkä käsitä, miksi sitä viitsit kysyäkään. Minä antaisin salaisuuteni suomalaisten aktivistien komitealle, joka on Tukholmassa, kuten tiedät. Tuo komitea kyllä pitäisi huolen siitä, ettei ainakaan ryssä pääsisi miljoonien kimppuun.
Heikki Alava hymähti miltei katkerasti:
– Ja sinusta olisi asia sillä ratkaistu.
Kun toinen katsoi pitkään vastaamatta mitään, jatkoi Alava verkkaisesti ja mietteissään:
– Kyllä minä olen sitäkin kohtaa ajatellut, mutta ei se minua täysin tyydytä. Kuvittelehan sellaista tapausta, että sota äkkiä päättyisi ja Suomen orastava itsenäisyysliike tuhoutuisi alkuunsa. Maamme jäisi edelleen Venäjän vallan alle, tietysti entistä ankarampaan sortoon. Silloinhan pieni suomalainen jääkäripataljoona joutuisi kokonaan oman onnensa nojaan, eikö totta? Kukaan jääkäri ei uskaltaisi palata kotimaanhansa, vaan hajaantuisimme ympäri maailman, mikä minnekin, eikä meidän kohtalossamme suinkaan olisi kadehtimisen varaa. No niin, mutta huomaahan nyt, kuinka suuri määrä mitä parhaimpien perheitten poikia on joukossamme. Eikö ole varsin todennäköistä, että nuo perheet yrittäisivät kaikin mokomin pelastaa poikansa takaisin kotimaahan. He neuvottelisivat silloisen hallituksen kanssa armahduksesta ja anteeksiannosta. Äsken mainittu tukholmalainen aktivistikomitea pantaisiin tekemään kaikkensa jääkärien pelastamiseksi... Ja nyt tällä komitealla olisi salaisuus, olisi sinun suunnaton aarteesi. Eikö ole se mahdollisuus vaanimassa, että komitea möisi tuon salaisuuden hallitukselle, möisi ryssille – sillä ehdolla, että jääkärit armahdetaan? Mutta niin ei saa tapahtua, ei missään nimessä! Kuolemaan tai voittamaanhan tänne on tultu, eikä armoa anomaan, kävi miten kävi. Niin, sanalla sanoen, aktivistikomitea ei minusta ole oikea elin salaisuutta säilyttämään. Olipa jääkärien kohtalo mikä tahansa, se ei saa millään tavalla aiheuttaa tuon salaisuuden joutumista vieraan käsiin.
Poro oli kuunnellut ällistyneenä tätä selitystä!
– Mutta mitä sitten on tehtävä? – hän kysyi.
– Niin, siinäpä juuri pulma. Kyllä salaisuus on talletettava Suomeen tavalla tai toisella, minun käsittääkseni... Siksipä juuri utelin, miten posti kulkee.
Syntyi äänettömyys.
– Sinulla siis on tuo aarre? – kysyi jääkäri vihdoin kuiskaten.
Heikki Alavan tavallisesti niin raukeat silmät olivat nyt totiset ja pistävät.
– On, – sanoi hän matalin äänin, mutta lujasti.
– Sinä et tietenkään kerro mitään lähemmin.
– En... en voi.
– Niin, posti on kyllä varmoissa käsissä, jos sitä aiot käyttää, – sanoi jääkäri pitkän ajan kuluttua. Sitten oli taas aivan hiljaista.
– On päivän selvää, että tämä salaisuus ei myöskään saa joutua saksalaisten haltuun, – puhui Alava kuin itsekseen. – Ja kuitenkin juuri saksalainen löysi tuon aarteen, se saksalainen tohtori, jonka toin yli.
– No, mutta silloinhan...
– Ei, odotahan. Tuo saksalainen on minun ymmärtääkseni etevä tiedemies, mutta varsin hyväsydäminen ja omituisen lapsellinen, kuten professorit usein. Häntä kiinnostaa enemmän salaisuuden tieteellinen puoli, ja hän on minulle rajattomasti kiitollinen pelastuksestaan. Jos saisimme hänet Saksaan kenenkään huomaamatta, olen varma, että hän pitäisi sen lupauksen, jonka aion häneltä pyytää... Mutta salaisuudesta on jo vihiä muullakin taholla, ja siihen olen kyllä suureksi osaksi itse syypää.
Ja nyt Heikki Alava kertoi toverilleen, mitä Haaparannan hotellissa vast'ikään oli tapahtunut.
– Oliko noista saksalaisista gulasheista toinen lyhyt ja hyvin konkonenäinen, toinen pitkä ja vaalea? – kysyi jääkäri kiihtyneesti.
– Aivan!
– Arvasinhan sen. Molemmat ovat saksalaisen valtiollisen poliisin palveluksessa... Muuten, joko sinä olet käynyt ilmoittautumassa etappikonttorissa?
– En vielä. Pidin parempana ensin tulla tänne.
– Onneton taulapää! Miksi sitten ollenkaan menit tuohon kirottuun hotelliin? Miksi et suoraa päätä tullut tänne ja tuonut tuota tohtoria mukanasi!... Täällä on nyt melkoisesti toinen järjestys kuin lähtiessäsi. Etappikonttorissa on saksalainen päällikkö ja nuo mainitsemasi gulashit ovat hänen alaisiaan, kuten mekin – ovat siis tovereitamme. Voit olla vakuutettu, että sinun platina-palasiasi nyt tutkitaan kaikin keinoin etappikonttorissa. Ja voit olla myöskin varma siitä, että sekä sinulta että saksalaiselta toveriltasi yritetään kiristää salaisuus viekkaudella ja kenties väkivallallakin. Omasta puolestani en pitäisi ollenkaan ihmeenä, vaikka sinua vielä tänä iltana käytäisiin uudestaan haastattelemassa hotellissasi.
Mutta yhtäkkiä näytti Poron valtaavan jokin uusi mieleenjohtuma. Hän karkasi pystyyn, tuijotti Alavaan jäykin, miettiväisin silmin ja jatkoi kiihkeästi:
– Ja, hyvä Jumala! Entä tuo tohtori, sinun saksalainen matkakumppanisi! Tietysti he nyt ovat hänen kimpussaan, urkkimassa lisätietoja. Kuinka saatoitkaan olla niin varomaton, että jätit hänet yksin?
Heikki Alava naurahti ja teki kädellään ykskaikkisen eleen.
– Olin kirotun ajattelematon, kun ollenkaan tulin kaupitelleeksi kiviäni noille vakoojille, – vastasi hän levollisesti. – Mutta sinä ymmärrät kyllä, mitä raha merkitsee meikäläiselle; enkä minä nyt enää saa tehtyä tekemättömäksi, vaikka kuinka katuisin. Mutta niin tyhmä minä en sentään ole, että olisin jättänyt tuon lapsekkaan tohtorin oman onnensa nojaan.
Ja nyt Alava kertoi, millä tavoin hän oli huomaamatta siirtänyt tohtori Walderin toiseen huoneeseen nukkumaan.
– Niinkuin eivät he sinne osaisi! – huomautti jääkäri jännittyneenä.
Alava veti taskustaan avaimen ja näytti sitä.
– Varoitin nimenomaan tohtoria pysymään huoneessaan kunnes palaan, hän sanoi.
Syntyi hiljaisuus.
Verkkaisesti, vähitellen Heikki Alava kertoili seikkailuistaan. Salaisuus ikäänkuin painoi häntä; se tuntui olevan liian suuri hänen yksin kannettavakseen. Varovasti hän paljasti osia siitä toverilleen, tälle toverille, jonka tiesi vannoutuneen isänmaan palvelukseen ja johon siis saattoi luottaa, minkä yleensä toiseen ihmiseen luottaa voi.
– Tuo saksalainen on saatettava täältä hiiteen ja vielä tänä yönä, sanoi Poro hiljaa.
– Sitä mieltä minäkin olen.
– Mutta minne? – kysyi jääkäri edelleen.
– Tietysti Saksaan. Emmehän me voi häntä vankikoppiinkaan sulkea. Jos taas siirrämme hänet muuanne, vetää ikävä häntä kotimaata kohti, ja hän lörpöttelee ummet ja lammet päästäkseen omaistensa luo. Mutta jos toimitamme hänet Saksaan, syventyy hän tieteelliseen työhönsä ja on hiljaa kuin kala. Niin minä arvelen.
– Voit olla oikeassa, sanoi Poro mietteissään. Ja pitkän, hiljaisen hetken kuluttua hän jatkoi:
– Mutta sinä itse... Sinä et nyt mitenkään voi antautua jääkäriksi, etkä panna henkeäsi vaaraan. Sinun hallussasi on asioita, jotka eivät saa joutua hukkaan. Senvuoksi sinun on vetäydyttävä syrjään ja odoteltava kaikessa rauhassa tapausten kehittymistä ja maamme kohtalon ratkaisua.
Omituinen, suorastaan kauniskin hymy väikkyi Alavan huulilla, kun hän hitaasti pudisteli vaaleata päätään ja vastasi viivytellen:
– Olen kyllä itsekin sitä ajatellut, mutta se ei käy. Vaikka tietäisin taivaan aarteet, en sittenkään saata vetäytyä syrjään ja katsella tyhjäntoimittajana teidän kamppailuanne. Kyllä minun on astuttava riveihin; salaisuus on koetettava turvata toisin keinoin.
Sanaakaan vastaamatta jääkäri nousi ja puristi miehen kouralla Alavan pientä, mutta lujaa kättä. Sitten alkoi pitkä, kuiskaavin äänin pidetty neuvottelu, jonka aiheuttamat ensimmäiset toimenpiteet voimme varsin lyhyesti mainita:
Noin tunnin ajan Heikki Alava kirjoitteli kirjeitä, edessään jääkärien salamustevarastot ja merkkikielen avain. Hän osoitti niistä yhden isälleen, kaksi neiti Anna Östlingille ja vielä yhden Haaparannan hotelliin. Sitten hän antoi tarkat ohjeet siitä, että kirjeet oli saatettava perille jääkärien salaista postitietä käyttäen, ei kuitenkaan yhtaikaa, vaan eri päivinä ja eri lähettejä käyttäen.
Tällä välin oli Poro järjestänyt auton määrättyyn paikkaan ja antanut luotettavalle ohjaajalle mitä täsmällisimmät neuvot matkasta. Sitten oli hän ottanut magnesiumivalolla pikakuvan Alavasta ja valmistanut hänelle passin ylikulkua varten Tornioon.
Vielä yhteiset savukkeet, vielä muutamia kuiskaavia sanoja; sitten luja käden lyönti, luja katse... Seuraavana hetkenä oli Alava kadonnut pimeään iltaan.
Kun Heikki Alava hetkeä myöhemmin nousi Haaparannan hotellin portaita, kiintyi hänen huomionsa kahteen mieheen, joista toinen antoi tulta toisen savukkeeseen. Alava ei kääntänyt päätään, ei yleensä ollut heitä näkevinäänkään, mutta kuitenkin hän ikäänkuin tunsi kahden silmäparin seuraavan tarkasti pimeästä hänen kulkuaan.
Etehisessä vahtimestari heti riensi kysymään:
– Herra Johansson, ellen erehdy? (Tuon nimenhän Alava oli merkinnyt hotellin matkustajakirjaan.)
– Aivan.
– Täällä on kaksi herraa, joka ovat kysyneet teitä. He odottavat ruokasalissa.
Alava ei ennättänyt vastata sitä eikä tätä, kun molemmat äskeiset gulashit seisoivat jo salin kynnyksellä hymyssä suin ja kohteliaasti kumarrellen. He pyysivät seuraansa ja Alava näki parhaaksi riisua päällysvaatteensa alakertaan.
– Olemme odottaneet teitä, – alotti toinen saksalaisista. – Metallinne on todellakin oikeata ja hovimestarille annetut tuhat kruunua ovat teidän. Sallittehan, että pyydän viinurin tuomaan ne teille?
Ja painaessaan soittokellon nappulaa saksalainen jatkoi:
– Varmaankin teistä tuntuu ihmeelliseltä, että nyt jo teitä häiritsemme, sillä sovimmehan nimenomaan tapaamisesta aamulla. Mutta me olemme kauhean uteliaita. Haluamme kaikin mokomin kuulla, paljonko teillä on tuota ainetta. Toivoaksemme ymmärrätte, että jännitys on pakottanut meitä kiirehtimään.
Mutta Alava oli tällä kertaa varuillaan; hän vastasi rauhallisesti hymyillen:
– Hm, ajattelenpa, että olen myönyt kiveni teille liian halvalla, ja te kiirehditte nyt kauppoja, ennenkuin pääsen hinnasta täysin perille... Mutta ettekö ole kääntynyt toverini puoleen?
– Ei kauppias Baum ole kotona.
Alavan sydän sykähti riemusta: eivätpähän olleet löytäneet tohtori Walderia, joka varmaankin nukkui. Mutta saksalaisille hän sanoi hämmästystä teeskennellen:
– Eikö hän ole kotona? Vai niin. No, sitten hän kyllä pian tulee.
Ja hetken viivyteltyään hän jatkoi:
– Herrat siis haluaisivat tietää, paljonko minä voin myydä tuota metallia... Vähän vaikea sanoa, riippuu ehkä hinnastakin. Mutta herrat suonevat anteeksi, että käyn hiukan peseytymässä. Palaan sitten takaisin haukkaamaan illallista... ja sopimaan lähemmin kaupoista.
Hän nousi, taittoi huolellisesti viinurin tuoman tuhat kruunua, pisti sen taskuunsa, kumarsi hymyillen ja meni.
Päätään kääntämättä hän levollisesti nousi portaat ja astui huoneeseensa. Parin minuutin kuluttua hän kuitenkin raotti tuskin huomattavasti ovea, kurkisti varovasti käytävään, ja havaittuaan sen tyhjäksi, pujahti nopeasti kuin kärppä tohtori Walderin huoneeseen.
Saksalainen nukkui sikeästi täysissä pukimissaan, mutta Alava herätti hänet ja kohotti varoittaen sormen huulilleen.
– Olkaa hiljaa, ystäväni, ja kuunnelkaa tarkoin, mitä sanon!
Alava puhui kuiskaten ja harvaan:
– Vakoojat ovat kintereillämme ja väijyvät salaisuuttamme. Olemme kenties suuremmassa vaarassa kuin milloinkaan tätä ennen. Meidät voidaan siepata kiinni minkä tekosyyn varjolla tahansa, meitä saatetaan kiduttaa, henkemmekin voi olla kyseessä. Siitä syystä on välttämätöntä, että tiemme nyt erkanevat. Te matkustatte Saksaan, suoraa päätä, olen järjestänyt sen asian, ja minä... kenties palaan jälleen Suomeen.
Saksalaisen älykkäät ja samalla lapselliset silmät synkkenivät ihmetyksestä. Hän kohosi istumaan vuoteellaan ja kysyi levottomana:
– Mitä on sitten tapahtunut?
– Ei ole aikaa selittelyyn, vastasi Alava, kaivaen tuhat kruunua taskustaan ja ojentaen sen toverilleen.
– Ottakaa tämä raha. Kuten näette, olen ottanut tavaranne ja kokoamanne kivet repustani ja tehnyt niistä paketin. Laittautukaa viipymättä kuntoon. Teitä tulee täältä noutamaan mies, joka tunnusmerkiksi kuiskaa minun nimeni. Seuratkaa häntä. Hän vie teidät autoon ja sitten etelää kohti. Teillä ei hänen hoivissaan ole mitään vaaraa, ja parin päivän kuluttua olette onnellisesti Saksassa.
– Ah! – huudahti saksalainen yhä enemmän kummissaan. – Ja te! Miksi ette seuraa mukana?
– En voi. Minulla on muita velvollisuuksia! vastasi Alava hiljaa.
Syntyi äänettömyys. Alava mietiskeli jotakin; hänen kasvonsa näyttivät omituisen liikutetuilta. Hitaasti hän veti lompakon taskustaan, otti erään valokuvan esiin, katseli sitä kauan ja hartaasti ja kuiskasi sitten vavahtelevin huulin:
– Sanotte, että olen pelastanut henkenne useamman kuin yhden kerran, ja tällä hetkellä haluan lisätä, että juuri nyt pelastan teidät kaikkein pahimmasta. En tahdo kerskua, enkä muistuttaisi tästä itseni tähden, kiitollisuutta tavoitellakseni. Minä teen sen maani tähden. Jalomielisesti te ilmoititte minulle ihmeellisen löytönne ja yhtä jalosti te tunnustitte, että tuo salaisuus kuuluu minun maalleni. Ja nyt pyydän hartaasti, ettette yhdellekään kuolevaiselle kerro tuosta löydöstä, ennenkuin sota on päättynyt. Kun rauha tulee, silloin etsin minä teidät, taikka te minut käsiinne; sitten katsomme, mitä on tehtävissä. Lupaatteko sen?
– Minä vannon sen, sanoi saksalainen kätensä ojentaen.
Miltei epäröiden, silmissä omituinen haikeus, Alava ojensi toverilleen esilleottamansa valokuvan.
– Tämä on minulle rakkain olento maailmassa, sanoi hän vaikeasti. – Annan teille tämän sitä varten, että... että jos minua ei enää sodan loputtua ole, jos olen kaatunut... että etsisitte Suomesta tämän naisen käsiinne... ja kertoisitte hänelle kaiken, minkä minullekin olette kertonut... Neuvottelisitte hänen kanssaan, sillä hänellä on mahtavia ja jalosydämisiä ystäviä.
Nuorukaisen vavahteleva, katkonainen pahe sai kosteuden kihoamaan saksalaisen silmiin.
– Kuvan alla on nimi, muuta ei tarvita... Älkää unohtako häntä, kun joskus palaatte Suomeen... Minä... minä etsin teidät kyllä... kun aika tulee... jos elän. Ja nyt hyvästi!
Herkkäsydäminen saksalainen syleili nuorukaista kuin isä poikaansa.
– Olen niin ymmällä, – hän sammalsi, – etten tiedä, mitä sanoisin.
– Älkää sanokokaan enää mitään. Odottakaa täällä, kunnes mainitsemani henkilö tulee teitä noutamaan. Ja luottakaa sitten häneen, kuten minuunkin olette luottanut. Olkaa varma siitä, että kaikki käy hyvin... Hyvästi.
Ja samassa oli Heikki Alava ovella, kurkisti taas varovasti käytävään ja puikahti sitten omaan huoneeseensa.
Hetken kuluttua hän oli jo puhelinkopissa ja sanoi hiljaa:
– Niin, minä se olen... Noin puolen tunnin päästä... Kun olen mennyt kahden herran seurassa ruokasalista yläkertaan, omaan huoneeseeni, silloin on aika... Herran haltuun.
Hän palasi nyt alakertaan, saksalaisten gulashien seuraan, niin iloisena kasvoiltaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
– On todellakin hiukan ihmeellistä, missä toverini viipyy näin myöhään, – hän sanoi. – No, ehkäpä hän on tavannut tuttavia, koska täällä näkyy olevan niin paljon saksalaisia. Missään tapauksessa hänen läsnäolonsa ei ole välttämätöntä meidän kaupanteollemme... Mutta luvallanne, hyvät herrat, tilaan itselleni annoksen, koska minun on nälkä. Sitten voimme siirtyä minun huoneeseeni; täällä ei mielestäni sellaisen kaupan hieronta oikein käy laatuun.
– Sallikaa, sallikaa toki, että me... Luonnollisesti on meidän asiamme tarjota – ehätti toinen gulashi, kiiruusti painaen soittokelloa. – Pyydämme vaan anteeksi, että olemme jo syöneet.
Kiitoksia mutisten Alava tarkasteli ruokalistaa, tilasi omeletin, eikä tyrkyttelystä huolimatta halunnut muuta; mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, millä innostuksella saksalainen tilasi tarjoilijalta viinaa ja sitten kahvia ja konjakkia. "Koettakaa vain veikkoset sitä tietä, ei se tällä kertaa vetele", hän naureskeli itsekseen. Ja kun ruoka oli tuotu, kaatoi hän hymyssä suin pikarinsa täyteen, piti huolta siitä, että saksalaisten konjakkilasit olivat piripintanaan, ja ehdotti:
– Juon maljan isänmaani onneksi.
Tällainen malja oli saksalaisten tyhjennettävä viime pisaraan, siitähän ei mihinkään päässyt; mutta Alava täytti lasit uudelleen ja sanoi pari palaa haukattuaan:
– Juon maljan Saksan onneksi.
Saksalaiset vilkuilivat toisiaan, mutta tyhjensivät jälleen lasinsa. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin Alava esitti kolmannen kerran:
– Juon maljaa kauppojemme menestykseksi.
Pohjaan oli otettava tälläkin kertaa, mutta Alavalta ei jäänyt huomaamatta salattu virnistys saksalaisten huulilla. Eivät ulkomaalaiset yleensä kestä tällaista vauhtia, ja Alava naureskeli sydämessään: "Vieläköhän tekee mielenne väkijuomilla narrata minulta salaisuuksiani."
Puna kohosi nopeasti saksalaisten kasvoille ja kieli alkoi laulaa. Alavasta ei voinut huomata mitään; hän söi rauhallisesti, mutta samalla nopeasti, katsoi pari kertaa kelloaan, ja kun puoli tuntia oli kulunut, hän nousi.
– Nyt, hyvät herrat, luulen olevan parasta, että siirrymme minun huoneeseeni, hän sanoi. – Tarjoilija voi tuoda sinne, mitä meillä vielä on jälellä.
Portaita noustessaan hän hätäisesti vilkaisi kahvilan puolelle, luuli huomaavansa Poron ja tunsi sydämensä sykähtävän.
Kun tarjoilija oli tuonut kahvin ja jälleen mennyt, astui Alava ovelle, väänsi sen lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa. "Kas niin, nytpä ette voi olla vakoilemassa tohtori Walderin lähtöä", ajatteli hän itsekseen, mutta saksalaisille hän sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:
– Vai niin, herrat olivat tyytyväisiä minun kiviini. Sehän on ilahduttavaa. –
– Me olemme hyvin tyytyväisiä, metalli on todellakin platinaa. Ja me palamme halusta saada tietää, kuinka paljon teillä sitä on, tai kuinka paljon voitte sitä hankkia.
Alava ei vastannut mitään, mutta otti selkäreppunsa naulasta ja tyhjensi pöydälle kaikki platinakimpaleet, mitä siellä oli.
– Enempää minulla ei ole, tällä kertaa. Paljonko maksatte noista?
Muistamatta hillitä itseään saksalaiset hyökkäsivät aivan silmiinpistävän ahneesti tämän omituisen saaliin kimppuun. Suurennuslasit lennähtivät taskusta niin nopeasti ja yhtaikaa kuin preussilaisella sotilaalla ainakin, ja lyhyen saksalaisen konkonenä ja pitkän gulashin oudosti vaaleat kasvot painuivat miltei kiinni noihin harmaihin, mitättömiin kivenpalasiin.
– Ah, ah! Ilmeisesti samaa merkillistä metallia, huudahtivat gulashit. – Ei voi olla epäilystäkään siitä, että tämä on raakaa platinamalmia, suoraan maasta löydettyä... Ja te sanotte, ettei teillä ole sitä tämän enempää.
– Aivan... Mutta minä en sanonut, etten voisi sitä hankkia lisää.
Saksalaiset vilkaisivat nopeasti toisiinsa, mutta Heikki Alava toisti tyynesti, ikäänkuin ei olisi mitään huomannut:
– Niin, paljonko tarjoatte noista?
– Vaikea sanoa, alotti saksalainen epävarmasti. – Meillä ei ole täällä vaakaa, eikä rahaakaan. Meidän tarkoituksemmehan oli vain tulla neuvottelemaan. Mutta jos te voisitte aamulla... niin, jos sovittaisiin siitä, että heti aamulla menemme meidän konttoriimme... Siellä punnitaan, maksetaan, ja siellä myöskin neuvotellaan lisähankinnasta, koska kuulostaa että teillä on siihen mahdollisuuksia.
Mutta – nyt ajatteli Heikki Alava itsekseen: "Vai niin. Te viettelette minua saksalaiseen vakoojakonttoriin, missä tietysti joutuisin suorastaan hirvittävän ristikuulustelun uhriksi. On vain kaksi mahdollisuutta: joko te tiedätte, että olen erikoistehtäviin komennettu jääkärikokelas ja teidän päällikkönne käskettävissä ja koetatte saada minut äkkiarvaamatta hänen käsiinsä, taikka sitten ette sitä tiedä, mutta haluatte kuitenkin johdattaa minut saksalaisen vakoojapäällikön tutkittavaksi ja keinolla tai toisella pidätettäväksi – voidaksenne sitten pumpata mielenne mukaan tohtori Walderia, jonka oletatte saavanne täältä käsiinne. Mutta tällä kertaa taitaa nuotta kuitenkin olla liian harva, hyvät herrat kalastajat."
Mutta näin ajatellessaan säilytti Alava kasvonsa perin totisina, rypisti kulmiaan ja mietiskeli äänettömänä.
– Niin, mitä näihin kiviin tulee, sanoi hän vihdoin, – ehdimme kyllä huomenna sopia niistä... Mutta jos on kysymyksessä lisähankinta, silloin olisi kyllä syytä toimia ripeästi. Olisi kenties parasta, että viipymättä palaisin Suomeen. En osannut antaa täyttä arvoa näille kiville ja kilpailu on kova, ostajia vilisee joka taholla. Tunti tai pari ja kaikki voi olla myöhäistä...
– Siis Suomessa on joku, jolla on tätä metallia? Ja varmaankin hyvin runsaasti?
Alava nyökkäsi välinpitämättömästi.
– Mutta minulla pitäisi olla rahaa, sanoi hän verkkaisesti. – Mutta sitähän en voi saada ennenkuin huomenna... Kunhan ei vaan silloin kaikki olisi myöhäistä.
Silminnähtävästi saksalaiset hätääntyivät ja jälleen vilkaisivat toisiinsa. Yhtäkkiä pisti lyhyt konkonenäinen mies käden poveensa.
– Kyllähän minulla on muutamia tuhansia kruunuja taskussani, mutta ne ovat liikkeen rahoja ja minun on tilitettävä ne aamulla varhain. Joudun tavallaan väärintekijäksi, jos nyt luovutan ne; mutta asia on tärkeä ja kysymyksessä on poikkeustapaus. Toivottavasti herrat todistavat puolestani, jos tulisi ikävyyksiä... Mutta sanokaahan, millä hinnalla te myötte nämät kivet?
Alavan oli vaikeata pidättää hymyään. "Tiesinhän, että teidän lompakkonne on kyllä pullollaan", ajatteli hän itsekseen. Mutta saksalaiselle hän vastasi:
– Jos niistä palasista, jotka saitte varemmin, kannatti maksaa tuhat kruunua, niin tuossa on platinaa vähintään viidentuhannen kruunun arvosta, vai kuinka.
Saksalaiset eivät vastanneet mitään, mutta heidän silmänsä loistivat. Ja viivyttelemättä konkonenäinen mies laski summan pöytään.
– Me pyydämme vain sanoa, että olemme halukkaat ostamaan tätä metallia miltei kuinka paljon tahansa, jos hinnoista sovitaan. Ja me kykenemme myöskin kilpailemaan, jos siitä tulisi kysymys.
Heikki Alava nyökkäsi ja alkoi hiljalleen laittaa reppuaan kuntoon. Kaiken aikaa hän jännittynein korvin kuunteli, tapahtuisiko käytävässä mitään ja pääsisikö tohtori Walder onnellisesti lähtemään. Mutta sama tohtori Walder näytti jännittävän myöskin saksalaisten mieliä, he vilkuilivat toisiinsa, koettivat rupatella sitä ja tätä, ilmeisesti vain nähdäkseen, tulisiko Alavan huonetoveri kotiin ja olisiko heillä mahdollisuutta Alavan poissaollessa saada hänet käsiinsä.
– Kun on suurista asioista kysymys, on aina paras toimia mahdollisimman ripeästi, sanoi Alava hymyillen. – On kyllä viisainta, että kävelen suoraa päätä Tornioon. Sittenkin on syytä pelätä, että tulen liian myöhään. Joka tapauksessa toivon olevani huomenna jälleen täällä ja pyydän, että herrat käyvät minua tapaamassa täsmälleen kello kaksitoista.
Hän soitti kelloa, pyysi tarjoilijaa ilmoittamaan asuintoverilleen, että hän palaisi vasta huomenna ja hankkiutui sitten lähtöön. Uteliaiden saksalaisten oli nyt pakostakin poistuttava, saamatta tietää, missä tohtori Walder näin myöhään viipyi.
Mutta tällä välin oli jääkäri Poro huomaamatta lähtenyt Haaparantaan hotellin kahvilasta ja kiivennyt yläkertaan tohtori Walderin huoneeseen.
Tervehtimättä hän kuiskasi Heikki Alavan nimen hieman hämmästyneelle tohtorille, pani sitten sormen varoittavasti suulleen, kokosi saksalaisen vähäiset tavarat kainaloonsa ja viittasi seuraamaan mukanaan.
Nopeasti ja äänettömästi he sujahtivat yläkerran käytävästä portaille; sitten alkoi jääkäri vilkkaasti viittoillen ja huomattavan kovaäänisesti jutella saksankielellä viimeisistä sotatapahtumista.
Ulkoportailla seisoivat yhä nuo kaksi miestä, jotka Heikki Alava oli tullessaan tavannut muka tupakansytytyspuuhissa. Nytkin he juttelivat siinä aivan muina miehinä, eivätkä olleet huomaavinaankaan tohtori Walderia ja hänen seuralaistaan. Mutta kun viimemainitut olivat jonkun matkaa edentyneet, lähti toinen mies varjona seuraamaan heidän kulkuaan.
Poro jatkoi yhä innokasta haasteluaan sodasta, ollenkaan välittämättä, ehtikö hämmentynyt tohtori vastata vai ei. Päätään kääntämättä he kulkivat pari ristiä, poikkesivat eräälle syrjäkadulle ja pysähtyivät suuren talon ovelle, jonka Poro avaimellaan aukaisi.
Mutta tuskin oli ovi loksahtanut jälleen kiinni, kun Poro tarttui seuralaistaan käteen ja kiidätti häntä miltei juoksujalkaa eteenpäin. He eivät nousseet portaita ylös, vaan kiiruhtivat läpi mutkaisen käytävän piha-ovelle, siitä pihaan, sitten särkyneen lankkuaidan raosta toiseen pihaan ja suoraa päätä portista ulos kadulle, jossa kuomuauto syksytti täysin lähtövalmiina.
Poro teki äänettömän merkin kuljettajalle, avasi oven saksalaiselle, puristi nopeasti hänen kättään ja kuiskasi hiljaa:
– Olkaa kaikessa rauhassa ja luottakaa ohjaajaan. Onnellista matkaa!
Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut johonkin läheiseen porttikäytävään ja auto kiisi täyttä vauhtia etelää, Tukholmaa kohti.
Mies, joka salakähmäisesti oli hiipinyt heidän perässään, astui nyt esiin pimennosta, koetti ensin turhaan avata ovea, jonka taakse hänen saaliinsa oli kadonnut, merkitsi sitten talon numeron muistikirjaansa ja kiiruhti suoraa päätä takaisin hotelliin.
Mutta kun hän ilmoitti saksalaisille gulasheille, että kauppias Baum oli vastikään lähtenyt hotellista, oli hämmästys melkoinen. – Kuinka? Oliko tuo kirottu kauppias kuitenkin ollut täällä, vaikka he eivät olleet häntä tavanneet!
– Oletteko aivan varma, että se oli hän?
– Kyllä. Hän ei edes yrittänyt millään tavalla kätkeä kasvojaan.
– Ja missä te tapasitte hänet?
– Hän tuli ovesta ulos erään herrasmiehen seurassa. Tunsin hänet heti ja lähdin perään käskyn mukaan.
– Ette tiedä, mistä huoneesta hän tuli?
– En, sitä en voi tietää. Minähän olin koko ajan portailla.
Konkonenäinen gulashi tuijotti ällistyneenä vaaleatukkaiseen toveriinsa ja tämä mulkoili yhtä ihmeissään takaisin. Tottuneina vakoojina he vainusivat tässä jotakin juonta.
– Te palaatte viipymättä tuon talon luo ja pidätte sitä herkeämättä silmällä. Kun kauppias tulee ulos, seuraatte häntä askel askeleelta.
Ja tämän sanottuaan saksalaiset riensivät puhuttelemaan vahtimestaria ja hotellin palvelijoita, saadakseen selville, missä tohtori Walder eli kauppias Baum oli piileksinyt, ja kuka oli se herrasmies, jonka seurassa hän oli poistunut.
Mutta ennen pitkää tapahtui hotellissa jotakin vähintään yhtä ihmeellistä: Heikki Alava, joka hyvästellessään oli sanonut käyvänsä nukkumaan, asteli reppu selässä ja palttoo päällä kaikessa rauhassa portaita alas, ollenkaan koettamatta piilottaa itseään. Hän nyökkäsi ja hymyili saksalaisille ja katosi sitten ulko-ovesta – varsin hyvin tietäen, että hänen jokaista askeltaan tultaisiin seuraamaan.
Ja kun ulko-ovi oli paukahtanut kiinni hänen jälkeensä, alkoi saksalaisten kesken suorastaan kuumeinen kuiskutus ja supina. Vaalea vakooja jäi hotelliin, mutta konkonenäinen sieppasi kiiruusti päällysvaatteensa ja tavoitti miltei juoksuaskelin toisen ulkoportailla vaanineista miehistä, joka luonnollisesti oli heti lähtenyt Alavaa seuraamaan.
Mutta Heikki Alava, saksalaisille tuttu nimellä Johansson, ei vähääkään kiirehtinyt, ei myöskään suotta vilkuillut taakseen. Verkkaisesti hän käveli rantaan, tullivartioitten kamariin, näytti, ettei hänen repussaan ollut kiellettyä tavaraa, ja lähti sitten siltaa pitkin Tornion puolelle. Keskivälillä hän pysähtyi, meikein kuin odottaen vainoojiaan, katseli hetken yön hiljaista kauneutta, mutta jatkoi sitten matkaa, esittäen Suomen puolella sen passin, jonka jääkäri Poro oli hänelle vastikään valmistanut.
Sellaista passia ei saksalaisilla ollut ja heidän täytyi tällä kertaa pettyneinä palata takaisin.
Suomen puolella Alava etsi jääkäri Poron ilmoittaman miehen ja pysytteli sitten kaiken aikaa tämän asunnossa, niin piilossa kuin mahdollista, ollenkaan näyttäytymättä ulkona.
Heti seuraavana aamuna hän toimitti postiin sen Haaparannan hotelliin osoitetun kirjeen, jonka muistamme hänen jääkäri Poron luona kirjoittanneen. Tässä kirjelmässä hän pyysi hovimestaria ilmoittamaan niille, jotka häntä todennäköisesti kysyisivät, että sattuneiden vaikeuksien takia hän tulisi viipymään matkalla pari päivää, korkeintaan kolme, mutta että hän senjälkeen jälleen olisi tavattavissa hotellissa.
Suunnitelma oli aivan yksinkertainen: oli varattava tohtori Walderille aikaa, hänen ehtiäkseen Ruotsin rajojen ulkopuolelle. Alavallahan ei ollut enempää tuota metallia, jota saksalaiset tuntuivat niin ahnaasti haluavan, eikä hän myöskään aikonut, ei edes voinutkaan sitä enempää hankkia. Kun vain tohtori Walder kunnialla selviytyisi vakoojien näköpiiristä, aikoi Alava jälleen palata Ruotsiin, ilmoittautua etappikonttorissa ja lähteä sitten Saksaan, varsinaista päämääräänsä kohti.
Mutta jo toisena päivänä lähetti Poro viestin:
"Palaa niin salaisesti kuin mahdollista, mieluummin veneellä, jos voit, sillä sillalla on urkkijoita. Ehdottomasti käytävä ensin minun luonani, minua on tutkittu. Tukholman konttorin päällikkö, pitkäkorva, tiedäthän, on sähkötetty tänne; siis jotakin tärkeätä tekeillä. Tohtorista ei luonnollisesti vielä mitään tietoa."
Kolme vuorokautta Alava viipyi Torniossa. Veisi kenties liian syrjään, jos ryhtyisimme kuvaamaan, millä tavoin hän, ei tullimiehiä, mutta urkkijoita peljäten, kenenkään tietämättä pääsi puikahtamaan rajan yli. Aamuyöllä, kellon käydessä kolmatta, hän seisoi kalpeana ja väsyneenä, mutta hymyillen jääkäri Poron kynnyksellä.
– Tohtori on Tanskassa... Mikäli tiedetään kokonaan vapaana urkkijain verkosta... Eilen saatiin viesti siitä, – kuiskasi Poro tulokkaan. kättä puristaen.
Alava nyökkäsi tyytyväisenä ja kysyi sitten;
– Mitä täällä on sillä välin tapahtunut?
– Istuhan, niin kerron lyhyesti, – alotti Poro vakavasti. – Tietysti ne saivat selville, että minä olin saattanut tohtori Walderin silloin illalla hotellista. Minut luonnollisesti kutsuttiin etappikonttoriin kuulusteltavaksi, kysyttiin, kuka oli tuo herra ja mitä tekemistä minulla oli hänen kanssaan.
– No mitä sinä sanoit? – keskeytti Alava jännittyneenä.
– Minä yksinkertaisesti ilmoitin sinun nimesi ja sanoin toimineeni sinun pyynnöstäsi. "Miksi ei Alava ole käynyt ilmoittautumassa?" – kuului etappipäällikön ensimmäinen kysymys. Mutta minä teeskentelin ällistystä. "Eikö hän ole käynyt. Sitä en tietänyt." "Ja kuka oli tuo saksalainen?" "Hänen nimensä oli Baum, ellen väärin muista. Hän on karannut Muurmanin vankileiriltä ja Alava kuljetti hänet poikki Suomen." "Mihin te veitte hänet?" "Alava antoi minulle erään ulko-oven avaimen ja mainitsi määrätyn talon. Hän pyysi minua opastamaan saksalaisen tähän taloon, jossa piti asua muuan hänen ystävänsä. Minä täytin hänen pyyntönsä, mutta tuo ystävä, jota minä en tuntenut, tuli vastaan jo portissa. Hän tervehti saksalaista erittäin tuttavallisesti ja sanoi jotakin, että siinähän te vihdoinkin olette, tai siihen suuntaan." "Meidän on parasta heti mennä Fritzin luo", lisäsi hän sitten ja he poistuivat suoraa päätä takaovesta pihalle ja portista kadulle. Kun en muutakaan ymmärtänyt, seurasin heitä, mutta kadulla tuntematon mies kääntyi ja sanoi: "Niin, te kai olitte oppaana, vai kuinka?" Herra Baum koetti nyt esitellä minua, mutta tuntematon viittasi: "Emme tarvitse teitä enää, ystäväni. Saatte mennä." Minä palasin hotelliin, antaakseni avaimen Alavalle, mutta hän oli lähtenyt jonnekin, enkä ole häntä sen koommin nähnyt. "Ja missä herra Baum nyt on?" – kysyi etappipäällikkö edelleen. "Sitä en voi tietää, en ole nähnyt häntä sittemmin." Etappipäällikkö mietti vähän aikaa ja kysyi vielä: "Mistä numerosta te kävitte noutamassa herra Baumin?" Sanoin hänelle numeron, ja ilmoitin samalla, etten ollut varma, muistinko sen oikein. "Ja tiedättekö, että hotellin kirjaan oli tuon huoneen vuokraaja merkitty kokonaan toisella nimellä?" Koetin taas näyttää ällistyneeltä. "Mistä ihmeestä minä sen olisin voinut tietää! Minä menin Baumin huoneeseen Alavan nimenomaisesta pyynnöstä. Asia oli ilmeisesti puhuttu valmiiksi, koska herra Baum ei ollenkaan oudoksunut tuloani."
Heikki Alava ei voinut olla hymyilemättä tälle valheen tulvalle.
– Olet totisesti sinäkin oppisi onkinut, – hän sanoi.
– Mutta millä tavoin aiot itse selviytyä? – huomautti Poro. – Minusta sinun on nyt suoraa päätä mentävä etappitoimistoon, mikäli ollenkaan aiot mennä. Mutta varo visusti ilmaisemasta, että olet käynyt täällä. Minua kyllä epäillään jo muutenkin sinun vehkeilyjesi takia.
Kun Heikki Alava muutamaa hetkeä myöhemmin astui etappitoimistoon, joutui hän suoraa päätä kasvoista kasvoihin molempien saksalaisten gulashien kanssa. Nämä ystävämme, saksalaisen valtiollisen poliisin vakoojat, odottelivat etuhuoneessa puheillepääsyä, ja vaikeata on kuvitella täydellisempää hämmästystä kuin heidän.
– Ah, ah! Herra Johansson. Missä ihmeessä te olette viipynyt? Ja kuinka te tulette tänne?
Mutta Alava oli kaikkeen varustautunut. Hän hymyili, nosti sormen huulilleen vaikenemisen merkiksi, kätteli sitten kumpaakin ja sanoi:
– Huono matka, huono onni. Tulin liian myöhään. Kilpailija oli jo vienyt kaiken metallin, ei ollut mitään tehtävissä.
– Vahinko, vahinko, – änköttivät saksalaiset omituisesti vilkuillen toisiinsa. He eivät voineet käsittää, kuinka tuo nuorukainen, joka epäilemättä punoi joitakin juonia, uskalsi tulla suoraan suden suuhun. He olivat sen johdosta sekä ihmeissään että hyvillään.
Syntyi hiljaisuus.
"Puhutelkaa te vaan minua Johanssoniksi, niinkuin ette muuta tietäisi", ajatteli Alava itsekseen. "Minäkin voisin hyvin kysyä, miksi te olette täällä ja nauttia nolosta vastauksestanne. Mutta jätän sen kauniisti tekemättä, koska tiedän, keitä olette, yhtähyvin kuin tekin tiedätte, kuka minä olen."
Sitten toinen saksalaisista kutsuttiinkin jo sisään; toveri seurasi miltei heti; sitten tuli Alavan vuoro.
Etappikonttorin uusi, saksalainen päällikkö oli Alavalle täysin tuntematon, pieni, kalpea, varsin laiha mies.
– Ylioppilas Alava ilmoittaa palanneensa komennukselta Suomesta, – sanoi nuorukainen sotilaallisesti.
Etappipäällikkö loi häneen tummat, terävät silmänsä, mutta ei vastannut ainoatakaan sanaa, vaan nousi heti tuoliltaan, avasi oven sivuhuoneeseen ja viittasi kädellään Alavaa seuraamaan. Sitten hän sulki jälleen oven ja katosi jonnekin. Heikki Alava jäi yksin.
Ikkuna oli auki ja sen edessä kahisi seljapensas punaisine marjaterttuineen lämpimän tuulen tiessä. Alavaa jännitti omituisesti; jokin vaisto ilmoitti hänelle, että vaara oli uhkaamassa. Hän ponnisti tahtoaan pysyäkseen tyynenä: eihän hänellä lopultakaan voinut olla mitään hätää tässä valtakunnassa, joka oli yhtä vapaa ja vieras niin saksalaisille kuin hänelle itselleenkin.
Ovi aukeni nyt äänettömästi ja sisään astui tuo salaperäinen, suurikorvainen, kiusaavan rauhallinen mies, joka kerran Tukholmassa oli tehnyt Alavaan niin syvän vaikutuksen. "Kas vaan", välähti Alavan mieleen, "Poro oli kuitenkin oikeassa. Ovat kuin ovatkin kutsuneet tänne itse päämestarin. Mikähän tästä nyt tulee?"
Saksalainen tervehti kädestä ja sanoi varsin ystävällisesti:
– En ole pitkään aikaan saanut raporttia teiltä. Mutta olette kai valmis, koska olette täällä?
– Valmis en ole, – vastasi nuorukainen vakuuttavasti. – Eihän sellainen työ koskaan ole täysin valmis. Mutta nyt on ajankohta, joka pakoittaa toimettomuuteen. Tapasin erään Muurmanin pakolaisen ja pidin velvollisuutenani saattaa hänet yli rajan. Tarvitsen muutenkin uusia ohjeita ja rahaa.
Saksalainen sytytti savukkeen ja sanoi hyvin hillitysti:
– Olen saanut kuulla, että olette oleskellut täällä Haaparannassa jo useampia päiviä. Kuinka on mahdollista, ettette varemmin ole käynyt ilmoittautumassa? Ettekö ehkä tiennyt, että se on yleinen tapa, niin, suorastaan velvollisuus, jonka täyttämisestä me pidämme kiinni mitä täsmällisimmin?
– Minulla oli yksityisiä asioita, jotka veivät aikaa, vastasi Heikki Alava välinpitämättömästi.
Kehräävän hitain liikkein saksalainen karisti tuhkan savukkeestaan.
– Kaikki aika on valtion, hän sanoi ponnekkaasti.
– Sellaista sitoumusta minä en ole tehnyt, – kuului yhtä varma vastaus.
Saksalainen siristi silmiään.
– Me vaadimme asiamiehiltämme kaiken ajan, kaiken tarmon – ja uskollisuutta, joka on altis kuolemaan saakka. Meidän miehillämme ei saa, eikä voi olla yksityisiä pyyteitä.
Mutta nyt nuori Alava alkoi tulistua.
– Kuten sanoin, sellaiseen en ole sitoutunut, – toisti hän silmät säihkyvinä. – Otin erään tehtävän suorittaakseni ja olen parhaani mukaan vienyt sitä eteenpäin, siinä kaikki. Ellei työni teitä tyydytä, valitkaa parempi mies. Tehtävä ei suinkaan ole niin houkutteleva, etten mielihyvin raskisi siitä luopua.
Saksalainen, joka hyvin huomasi nuorukaisen närkästyksen, vaikeni pitkäksi aikaa ja kysyi sitten, ikäänkuin puheenaihetta muuttaakseen:
– Kuka oli tuo pakolainen, jonka toitte tullessanne?
– Kauppias Baum Berlinistä.
– Tarkoitan hänen oikeata nimeään.
– Ellei nimi ole oikea, en mahda sille mitään. Sellaisissa olosuhteissa ei ihmisellä ole passeja eikä papinkirjoja.
– Ja missä hän on nyt? – kysyi saksalainen yhtä järkkymättömän tyynenä.
– Norjassa, luulisin... Sinne kai hän ystävänsä seurassa aikoi, – vastasi Alava epävarmasti. "No niin", ajatteli hän itsekseen, "nyt on tietysti edessä kaikki se, mitä Poro on täällä syöttänyt."
Mutta niin ei käynyt. Saksalainen siristi jälleen silmiään, näyttipä ivallinen, tuskin huomattava hymykin karehtivan hänen ohuilla huulillaan. Hän puhalteli savusuihkuja mietteissään ja oli taas pitkän aikaa ääneti.
– Selittäkäähän nyt aivan yksityiskohtaisesti pakomatkanne tuon kauppias Baumin kanssa, – sanoi hän vihdoin, levittäen Suomen kartan pöydälle.
Alava osoitti kartalta kulkutien ja kertoi seikkailusta kiitettävällä täsmällisyydellä. Kun hän oli lopettanut, nyökkäsi saksalainen hyväksyvästi, mutta otti samalla pari harmaata kivenpalaa taskustaan, laski ne pöydälle ja kysyi yllättävästi, silmät pistävän terävinä:
– Mitä tämä on?
Alava miltei säpsähti äänen muuttunutta sävyä.
– Tietääkseni platinamalmia, mikäli nuo muruset ovat samoja, joita minulta on ostettu.
– Mistä te saitte tätä?
– Sitä oli eräällä suomalaisella, joka kaupitteli sitä kauppias Baumille ja minulle.
– Ja missä te tapasitte tuon suomalaisen?
Kieltämättä Alava hämmästyi. Hän koetti selitellä, mutta hänen sanoissaan ei ollut vakuuttavaisuutta.
Saksalainen hymähti taas pilkallisesti ja puhui nyt varmalla, määräävällä äänellä:
– Tuollaisia lasten temppuja on tarpeetonta yrittää meidän kanssamme... Ajatelkaahan itse: keskustelumme alussa te nimenomaan mainitsitte tarvitsevanne rahaa; se on ensimmäinen kohta. Selittäessänne pakoanne Itä-Suomesta tänne, te väitätte kaiken aikaa kulkeneenne syrjäisiä saloseutuja ja karttaneenne kaikin mokomin ihmisiä; se on toinen kohta. Ja nyt te sanotte tavanneenne jossain miehen, jolta muka olette ostanut tätä kiveä, josta teille täällä on maksettu tuhansia kruunuja. Rahan puutteessa ja henkipattona olette muka voinut ryhtyä sellaisiin kauppoihin! Eihän siinä ole ensinkään järkeä.
Heikki Alava hätkähti todistelun terävyyttä ja hänen katseensa painui; hän suorastaan tunsi, kuinka paljon tuo rauhallinen saksalainen oli häntä voimakkaampi.
– Olemme täällä mikroskoopilla tutkineet teiltä ostetut kivet mitä huolellisimmin, – jatkoi saksalainen samalla purevalla tyyneydellä. – Niiden uurteissa on multaa, jonka laadusta ja sisältämistä kasviaiheista on voitu päättää, että kivet ovat vähän aikaa sitten olleet kätkettyinä maahan. Te olette pitkän ajan oleskellut Kuolajärven asumattomissa erämaissa. Suomen vuorilaji on niillä seuduin monessa suhteessa merkillistä; on ihmeellistä, mutta järjen kannalta ainoa mahdollinen selitys tosiseikoille, että joko te tai kauppias Baum olette löytäneet jostakin tätä platinamalmia. Eikö asia ole niin?
– Ja kun kiellän, – sanoi Alava uhmaavasti päätään kohottaen.
– On se jälleen todistus siitä, että teillä on salaisuus. Teidän paikkansapitämättömät väitteenne ja omituinen vehkeilynne täällä on kaiken aikaa todistanut samaa... Kauppias Baumilta pääsee vahingossa jotakin sellaista, että Suomella nyt on määrätön aarre – sehän viittaa ilmeisesti äsken mainitsemaani löytöön. Mitä sitten tulee kauppias Baumiin, ei Berlinistä ole ainoatakaan sen nimistä joutunut Muurmanin vangiksi. Tottahan toki käsitätte, että olemme ottaneet siitä selvän.
Nuorta Alavaa miltei kauhistutti saksalaisten perinpohjaisuus ja toiminnan ripeys. Jokin epämääräinen ahdistus alkoi painaa häntä, mutta hän vaikeni.
– Teillä on salaisuus, – toisti saksalainen. Sitten hän nousi hitaasti, kiinnitti omituiset silmänsä hypnoottisella voimalla nuorukaisen silmäteriin ja kuiskasi käheästi:
– Ilmoittakaa se meille.
Hämärä levottomuus kasvoi nuorukaisen sielussa, mutta hän pysyi yhä lujana.
– Minulla ei ole mitään salaisuutta, – mutisi hän sekavasti.
Saksalainen ei ollut kuulevinaankaan hänen sanojaan, vaan jatkoi:
– Se on ensinnäkin teidän velvollisuutenne. Toiseksi se saattaa koitua maallenne arvaamattomaksi hyödyksi, nimittäin siinä tapauksessa, että tuota metallia on todellakin saatavissa niin runsaasti kuin kauppias Baumin sanoista käy päätteleminen. Ajatelkaahan nyt: te olette menossa Saksaan saadaksenne sotilaskouluutuksen ja vapauttaaksenne sitten maanne. Ette kai uneksikaan, että suomalaiset nykyisissä olosuhteissa pystyisivät siihen omin voimin. Saksalta toivotaan apua, eikö niin? Tottahan toki käsitätte, että tuohon apuun käy täysin luottaminen, jos voidaan osoittaa, että Suomi kykenee taloudellisesti korvaamaan tuon avunannon, jota mikään valtakunta ei suo pelkästä hyväntekeväisyydestä... Jos te olette löytänyt paljon tuota kiveä, merkitsee se maanne vapautta. Ymmärtänette, että teidän nyt on kerrottava kaikki.
– Ja jos sittenkin kieltäydyn, – kuului Alavan huulilta päättävästi.
– Olen jo huomauttanut, että se kuuluu velvollisuuksiinne asiamiehenämme, – vastasi saksalainen kuivasti.
– Oho! Haluaisinpa kuulla, kuka on pystynyt sälyttämään hartioilleni sellaiset velvollisuudet! – pääsi Alavalta poikamaisesti.
Saksalainen viivytteli vähän aikaa.
– Jääkäritoverinne siellä alhaalla ovat kaikki vannoneet valan ja sitoutuneet puoltamaan Saksan etuja henkeen ja vereen saakka. Näitä etuja puoltamalla he ovat katsoneet parhaiten palvelevansa myöskin omaa maataan.
– Mahdollisesti, mutta tuo vala koskee sotaa. Tässä on kysymys jostakin muusta.
Hetkiseksi syntyi jälleen hiljaisuus.
– Sitäpaitsi pyydän huomauttaa, että minä en toistaiseksi ole jääkäri, enkä ole mitään vannonut.
Kärsimättömyyden häivähdys kiiti yli saksalaisen laihojen kasvojen, ja hän huomautti purevan kuivasti:
– Voimmehan päättää tämän keskustelun koska näytätte sitä haluavan. Viikon päästä te olette Lockstedtin leirillä jääkärinä ja olette vannonut tuon valan, kuten muutkin. Voi olla mahdollista, että sitten uudestaan kosketellaan teidän salaisuuttanne.
Heikki Alava hätkähti. Ensi kertaa hänessä heräsi epämääräinen tunto siitä, ettei hän näissä olosuhteissa kenties voinutkaan mennä Saksaan, ja hän muisti Poroa, joka oli huomauttanut että Alava nyt oli liian kallis mies sotakentälle.
– Sehän on kokonaan omassa vallassani – huomautti hän närkästyneenä. – En ole vielä päättänyt, milloin lähden Saksaan tai lähdenkö ollenkaan.
Saksalaisen ohuet huulet puristuivat verettömäksi viivaksi ja hänen silmänsä kipinöivät. Mutta hänen äänessään oli yhä sama rauhallisuus, kun hän vastasi:
– Nuori mies, te kuvittelette vapautenne aivan liian suureksi.
– Luulen todellakin olevani vapaassa ja puolueettomassa maassa yhtä vapaa kuin te tai kuka tahansa.
Saksalainen hymyili ivallisesti. Äänettömyyttä kesti kiusaavan kauan.
Mutta sitten saksalainen rypisti kulmiaan ja kuiskasi miltei julmasti:
– Te olette ollut meidän asioissamme... ja tiedätte liian paljon... Ymmärrättekö, mitä se merkitsee?
Salaperäinen kauhu palautui Alavan sydämeen tämän äänen vaikutuksesta. Hetken hän tuijotti saksalaista kasvoihin, ikäänkuin saadakseen varmuutta epämääräisille aavistuksilleen. Sitten hän katseli ulos avoimesta akkunasta, jonka alla aurinkoinen tuuli kahisutti seljapensaan punaterttuisia lehvistöjä.
Saksalainen sytytti uuden savukkeen ja jatkoi kuin itsekseen.
– Vapaus tässä hommassa... se on kylläkin omituista. Se riippuu hyvin paljon siitä, mitä tietää... Minä voin mainita teille muutamia esimerkkejä: Kaksi kuukautta sitten nuori ja iloinen Vilhelm Skarp, joka oli meidän asiakkaamme, joutui auto-onnettomuuden uhriksi. Muuan silta oli mennyt rikki; kuljettaja ehti kuin ihmeen kautta hypätä tiepuoleen; mutta Skarp, joka istui kuomussa, suistui vaunun kanssa jokeen ja katosi sen tien... Mallikelpoinen poika muuten, mutta alkoi tietää liikaa.
Saksalainen piti tahallisen paussin ja karisti laiskasti tuhkaa tupakastaan.
– Englantilainen Brown teki suorastaan loistavan palveluksen, mutta pääsi samalla silmäämään liian syvälle asioihin, jotka eivät olleet hänelle terveellisiä. Ikävä juttu! Eräänä iltana hän palasi kotiin klubilta, viivyttyään siellä aamutunneille saakka whiskylasien ääressä. Seuraavana päivänä hänet löydettiin asunnostaan kaasumyrkytyksen surmaamana.
Outo kauhu puistatti nuoren Alavan jäseniä, mutta saksalainen jatkoi samalla tyyneydellä:
– Eikä ole vielä kolmeakaan viikkoa siitä, kun norjalainen Knudsen suljettiin Lontoossa tyrmään. Hän oli kaikkein parhaita miehiämme, palvellut uskollisesti kolmatta vuotta. Mutta hän oli yltiöpäinen ja meni liiallisuuksiin. Hän ei noudattanut tarkoin määräyksiä vaan pyrki liian pitkälle ja ajoi samalla omia asioitaan, kuten te... No niin, joku aika sitten sai Lontoon poliisi selville, että hän oli urkkinut ja myönyt englantilaisia sotilassalaisuuksia. Hänen asunnostaan löydettiin tärkeitä piirustuksia ja salaisia muistiinpanoja. Hänen vapautensa on tietysti vuosikausiksi nyt mennyttä.
Ja ikäänkuin antaakseen sanoilleen suuremman painon, saksalainen vielä lisäsi:
– Luotatte vapauteenne puolueettomassa maassa, jossa kuitenkin oleskelette ilman laillista passia. Kun tiedätte niin paljon kuin tiedätte, on aina mahdollista, että asunnostanne löydetään asiakirjoja, jotka johtavat teidät tyrmään, kuten tuon norjalaisen – asiakirjoja, joista teillä itsellänne ei ole aavistustakaan... Niin, vaikkapa tällä hetkellä..,.
Etappipäällikkö lopetti yhtäkkiä, aivan kuin kesken ja tuijotti kylmin, pistävin silmin nuorukaiseen. Syntyi enteellinen, uhkaava hiljaisuus. Heikki Alava oli jollain lailla suggeroitu. Jäätävä kauhu patoutui hänen sydämeensä; vaikka revolveri olisi ojennettu kohti hänen ohimoaan, ei hänen ajatustoimintansa olisi voinut olla enemmän lamassa. Saksalaisen harkitusti tyyni kertomus olisi tehonnut kehen tahansa; Heikki Alava, joka liiankin hyvin oli selvillä epäsuosioon joutuneiden valtiollisten asiamiesten kohtalosta, käsitti kyllä, mikä järkkymätön uhka piili noissa hillityissä sanoissa.
Hetken aikaa Alavan tajunnassa vilisi sekavia kuvia kahleista, vankikopeista, kidutuksesta; ja kaiken sen keskellä välähteli tavattoman nopeita muistoja isästä, kodista, Annasta... Hän seisoi yhä äänettömänä, verettömin, yhteenpuristetuin huulin... Sitten punaterttuisen seljapensaan vieno kahina avonaisen ikkunan takaa omituisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja samalla ajatus ikäänkuin vapautui jostakin lumouksesta.
Vain muutaman sekunnin hän harkitsi, punnitsi suunnitelmaansa. Tänne oli hänen nyt mahdoton jäädä... Yhtä mahdotonta mennä Saksaan jääkärien joukkoon... Saksalaisilla oli aavistus hänen salaisuudestaan ja he tietäisivät kyllä keinoja pusertaakseen sen häneltä... Ei, vapaus oli nyt elämää kalliimpi...
Salamana harppasi hän askeleen eteenpäin. Nopeana kuin ajatus oli käsi tarttunut saksalaista kalvosimesta, tempaissut voimakkaasti eteenpäin; ja kun saksalaisen pää nykäyksen vaikutuksesta oli retkahtanut taapäin, oli toisen käden kämmensyrjä iskenyt leuan alle tuon tunnetun näppärän dsiu-dsitshu lyönnin, joka silmänräpäyksessä tainnuttaa miehen.
Ripeä toiminta oli Alavan parhaita ominaisuuksia. Nytkin oli tuossa tuokiossa kaikki äskeinen ahdistus kadonnut. Hän ei hätäillyt, ei tehnyt varomattomia liikkeitä eikä synnyttänyt turhaa kolinaa. Hänellä oli hermoja estää pyörtynyt saksalainen suistumasta maahan tuolilta... Omituisen selvästi matala puheensorina kantausi hänen korviinsa viereisestä huoneesta... Seuraavana hetkenä hän oli hypännyt notkeana kuin kissa avoimesta ikkunasta suhisevan seljapensaan juurelle...
Hän kiiti ulos pihaveräjästä, asteli avopäin, mutta varsin levollisena ja töllistelevistä vastaantulijoista välittämättä katua pitkin, kunnes tapasi ensimmäisen lakkikaupan, josta hän naureskellen ja sukkeluuksia lasketellen osti hatun päähänsä. Mutta kun hän vihdoin oli ehtinyt autoon, osasi hän kyllä saada kuljettajan lisäämään vauhtia. Hän ajoi umpimähkään, osti eräästä kyläkirjakaupasta kartan, pysäytti metsäisellä taipaleella, maksoi runsaasti ohjaajalle ja heilutti kättään hyvästiksi. –
Ja näin on ensi kertaa totuudenmukaisesti kerrottu, miksi Heikki Alavasta ei koskaan tullut jääkäriä.
Seitsemäs luku.
Kun Heikki Alava silloin, kauan sitten, oli kadonnut Anna Östlingin neitsytkammion ikkunasta syksyiseen yöhön, jäi poloinen tyttö levottomuuteen, joka uhmailee kaikkea kuvausta.
Ensimmäiset päivät kulkivat hitaina ohitse, kuin unessa, tai kalvavan taudin vallassa. Hän ei saanut tilojaan missään. Jokainen kolahdus, jokainen askel portaissa pani hänet vavahtamaan; hän pelkäsi postinkantajaa, joka hymyillen ojensi hänelle kirjeet; hän avasi vapisevin käsin sanomalehden ja etsi laajentunein silmin uutista, jossa Heikin kiinnijoutuminen olisi kuvattuna. Sillä tätä kiinnijoutumista hän yötä päivää vatvoi ajatuksissaan..
Mutta ajan kuluessa tuo pelko laimeni ja hän alkoi sensijaan odottaa viestiä Heikiltä. Kun sitä ei kuitenkaan tullut, punoi hänen kiihtynyt mielikuvituksensa mitä mahdottomimpia tapaussarjoja: venäläiset olivat muka kaikessa hiljaisuudessa kuljettaneet Heikin Siperiaan, tai sitten hän oli eksynyt metsiin ja nääntynyt nälkään. Alituinen levottomuus kulutti Annan hermovoimaa. Hän ei syönyt juuri mitään, laihtui, muuttui totiseksi ja uneksivaksi, haluten kernaimmin olla yksin. Mutta ankaraa isäänsä hän auttoi ja palveli entistä suuremmalla nöyryydellä.
– Mikä sinun on, Anna? – kysyi kruununvouti usein ruokapöydässä. – Sinä huononet silmänäössä, etkä syö mitään.
– Kyllä minä voin hyvin, isä.
Mutta tavallisesti niin kylmä kruununvouti ei toki päässyt mihinkään omien silmiensä todistuksesta; päivä päivältä hän tuli yhä huolestuneemmaksi ja muuttui entistä paljoa ystävällisemmäksi tyttärelleen.
– Tokkohan vain olet terve. Sinun pitää käydä lääkärissä.
– Ei minua mikään vaivaa, isä.
Mutta kerran, tuiskuisena talvi-iltana, kun kruununvouti istui takkatulen ääressä ja Anna juuri oli antanut huomaavaisella tavallaan tulta hänen sikariinsa, loi isä tyttäreensä tutkivan, yllättävän lempeän ja syvän katseen.
– Tulehan tänne, Anna, hän sanoi.
Anna noudatti kutsua.
– Sanopas minulle... olen sitä monta kertaa ajatellut... mikä osa sinulla oikeastaan oli siinä Heikki Alavan jutussa?
Annan polvet horjahtivat niin ettei hän tahtonut pysyä pystyssä. Kalvenneilla kasvoilla häälyi takkatulen varjoja, mutta silmät tuijottivat säikähtyneinä isään. Hän ei vastannut.
– Tiedätkö sinä, minne hän meni? – kysyi kruununvouti jälleen pitkän ajan kuluttua.
Nytkään ei Anna voinut vastata.
Isä ei kuitenkaan kiivastunut. Hän nosti kätensä tyttären päälaelle ja siveli hiljaa hiuksia... Ja Anna, joka ei muistanut hänen tehneen niin sitten lapsuuden aikojen, herpautui tästä hellyydestä, katsoi alas ja antoi sitten päänsä painua, niin että se keveästi kosketti isän olkapäätä.
– Minä kyllä luulen sen arvaavani, – vastasi kruununvouti matalasti omaan kysymykseensä.
Kului pitkä, hiljainen tuokio; tuli vain risahteli pesässä. Anna kohotti päänsä ja seisoi hievahtamatta, ajatuksissaan. Sitten hän loi isäänsä kuvaamattoman katseen ja kuiskasi hiljaa.
– Isä, voiko sieltä saada tietoja?
– Saattaa olla vaikeata... Mutta jotkut kuuluvat saaneen.
Enempää ei puhuttu. Anna kohensi hiillosta ja kruununvouti poltteli keinuen hiljaa nojatuolissaan, ja kuitenkin lähensi tämä harvasanainen keskustelu enemmän kuin mikään isää ja tytärtä. Jokin lämmin aalto vyörähti Annan sydämessä isää kohtaan. Mutta nyt oli kulunut jo kauan tästä sananvaihdosta. Oli mennyt talvi, mennyt kohta kesä. Heikki oli ollut poissa lähes vuoden, eikä mitään tietoa ollut vieläkään tullut hänestä. Anna oli jo miltei turtunut epätoivoonsa. –
Ja Perälahden kartanossa vietti vanha tuomari Alava täydellisessä yksinäisyydessä päiviä, jotka olivat samalla tavoin kaipuun kyllästämiä kuin Annankin, vaikkakin miehisesti tyynempiä. Tuomarin oli vaikeata käsittää, mikä oli johdattanut hänen rakastetun poikansa rikokseen, johdattanut käyttämään ampuma-asetta, ja hänen isän sydäntään kirveli, ettei poika sen koommin lähettänyt mitään tietoa itsestään.
Hän vanhettui, sulkeutui yhä suurempaan yksinäisyyteen, mutta jokin sisäinen vaisto antoi hänen aavistaa nuorten lemmensuhteen, ja hän kohteli erittäin ystävällisesti Annaa, milloin tämän sattumalta tapasi.
– Kas vaan, mitä Anna-tytölle kuuluu? – kysyi hän ystävällisesti tavattaessa. – Mutta poskesihan ohenevat ohenemistaan, tyttö! Se ei ollenkaan käy laatuun. Voisit hyvin tulla meille joksikin aikaa, maalle virkistymään. Siitä olisi iloa minullekin, kun olen niin yksin.
– Kiitos, setä. Tulisin mielelläni, ellei olisi koulua.
Ja pari kertaa oli Anna käynytkin pikimmältään vanhaa tuomaria tervehtimässä. Heidän yhdessäolonsa ei kuitenkaan muodostunut rattoisaksi, sillä molempien huulilla vaani sama äänetön kysymys, jota kumpikaan ei lausunut julki: "Oletko saanut mitään tietoa Heikistä?"
Eräänä elokuun päivänä löysi Anna postilaatikosta kirjeen, jossa ei ollut mitään postimerkkiä, ei myöskään leimaa; ilmeisesti oli joku varta vasten käynyt oven takana pudottamassa sen laatikkoon.
Ihmeissään ja oudosti sykkivin sydämin hän silmäili osotetta, jonka käsiala pani hänet vapisemaan, vaikka hän vakuuttikin itselleen, että se oli vieras.
– Minkähän takia kirjeentuoja ei soittanut ovikelloa ja antanut kirjettä suoraan minulle? – ajatteli Anna kuorta aukaistessaan. Mutta kun hän näki sisällön, oli hänellä kylläkin syytä olla ihmeissään:
R. A.
Pyytäisin sinua käymään ukon luona. Lukisit joka kolmannen
sanan hänen kirjeestään.
Sanomattomat terveiset.
H.Kirjeessä ei ollut päivämäärää eikä paikkaa. Sen omituinen, karu ja lyhyt sisältö herätti suoranaisen myrskyn Annan rinnassa. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, sitten ne kuivuivat ja hehkuva puna syöksyi hänen kasvoilleen. Hänen olonsa tuntui niin keveältä kuin olisi hän voinut liidellä ilmassa.
"Ukko" oli tietysti tuomari Alava... "Joka kolmannen sanan", sepä oli salaperäistä! "Sanomattomat terveiset", mitä Heikki lienee sillä tarkoittanut? Varmaankin sitä, ettei hän saattanut enempää kertoa... Nyt oli torstai... pitäisi heti lähteä sedän luo... Mutta tarkemmin harkittuaan ei Anna kuitenkaan katsonut voivansa lähteä ennen sunnuntaita, isänkään takia. Ja hän oli siinä määrin tottunut odottamaan, että kärsi tämän koetusajan riemumielin, sydän täynnä onnea siitä, että Heikki oli elossa.
Mutta lauantaina toi posti jotakin, joka oli omiaan vielä suuremmassa määrin hämmästyttämään Annaa. Kuori ja käsiala olivat samanlaiset kuin ennenkin, mutta kirjeen sisällä oli vain puhdas, täydellisesti tyhjä virallinen paperiarkki. (Se oli Heikki Alavan toinen Haaparannalta Annalle lähettämä kirje.) –
– No, mistä nyt tuulee? – kysyi valkohapsinen tuomari Alava, kun Anna, pyöräilystä vielä hengästyneenä, ojensi hänelle kätensä. – Olitpa sinä ystävällinen, kun tulit minua katsomaan. Ja virkeältäkin näytät, kuten entisinä päivinä.
Mutta Anna oli niin jännittynyt, että hän unohti kaiken turhan kainouden ja kysyi suoraa päätä:
– Onko setä saanut kirjeen Heikiltä?
Tuomari Alava hämmästyi.
– En, valitettavasti, – sanoi hän ensin, mutta lisäsi sitten mietteissään: – Kyllähän minä tosin sain erään kirjeen pari päivää sitten, mutta kun en ymmärrä siitä mitään, on minun vaikea uskoa, että Heikki olisi sen kirjoittanut.
– Oi, setä! Saanko minä nähdä sen? huudahti Anna hillittömänä.
Tuomari avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti esille kuoren, joka oli samanlainen kuin Annankin kirjeissä.
– Tässä se on, mutta vähän sinä siitä kostunet.
Anna ei enää vastannut, vaan syventyi lukemaan.
"Rakas setä!
Sitruunaa, appelsiineja, kukkia, vähän ikävää! Siniseen veteen
kuvastuu palatseja ja ylimaallisella musiikilla hivellään sielu
hurmoksiin. Tytön elämässä on ensimmäinen onnen kausi.
Kirje seuraa hiukan myöhemmin. Nyt meitä kuumennetaan auringossa
kuin raudalla muinaisia noitia.
H. lähettää terveiset.
A. K."Anna luki kirjeen tarkoin, kulmat rypyssä. Mutta vähitellen heikko hymy levisi hänen kasvoilleen; sitten hän kysyi tuomarilta:
– Onko sedällä kynää?
– Tässä, ole hyvä.
Kynän saatuaan Anna alleviivasi joka kolmannen sanan kirjeestä ja luki hitaasti:
"Sitruunaa... vähän... veteen... ja... hivellään... tytön... ensimmäinen... kirje... myöhemmin... kuumennetaan... raudalla... H... A..."
– Ymmärrättekö, setä, ymmärrättekö? – kysyi Anna innoissaan.
Tuomari Alava kuunteli kulmakarvat koholla. Mutta Anna veti taskustaan oman kirjeensä ja näytti sitä tuomarille.
– Tämähän on selvää selvempää, – hän sanoi. – Veteen on pantava sitruunaa, kirjettä on siveltävä sillä ja sitten kuumennettava. Varmaankin Heikki on käyttänyt salamustetta.
Ja niin ryhdyttiin Perälahden kartanon rauhaisissa suojissa kokeisiin, jommoisia niissä ei ennen oltu suoritettu. Tuomari tilasi ensin sitruunaa, sokeria ja vettä, ikäänkuin valmistaakseen itselleen juoman. Mutta kun sitten Anna pyysi panemaan silitysraudan kuumenemaan, minkä jälkeen se oli tuotava tuomarin huoneeseen, katsoivat palvelijat toisiinsa. "Miksikähän se neiti ei antanut heidän puhdistaa, jos lie läninkiin mitä tahroja tullut?"
Varovasti siveli Anna kirjeensä kumpaakin puolta sitruunaveteen kostutetulla pumpulitukolla ja tarkisteli uteliaana kosteata paperia: päivää vasten, kuitenkaan mitään huomaamatta. Sitten hän asetti arkin kahden imupaperin väliin, ja kun rauta oli tuotu, hän silitti sitä varovasti edestakaisin.
Ja kas! Joitakin ruskeita piirtoja alkoi näkyä paperissa. Ne kävivät yhä selvemmiksi ja selvemmiksi, ja ennen pitkää saattoi kirjoitusta varsin helposti lukea.
"Rakas isä, rakas Anna!
Arvelen, että tulette yhdessä lukemaan nämä rivit ja osoitan
kirjeeni teille molemmille, jotka minulle olette kalleimmat
maailmassa. Jos olet jo ehtinyt saada toisen kirjeeni, Anna, olet
varmaankin hämmästyksissäsi siitä, että sen sisältönä on vain
tyhjältä näyttävä paperiarkki. Tyhjä se paperi ei kuitenkaan
ole, päinvastoin:. Se sisältää mitä tärkeimmän salaisuuden,
valtiollisen salaisuuden, joka ei ole minun, ei myöskään sinun
eikä isän, vaan Suomen, isänmaamme. Muista tuo sana, Anna,
isänmaamme.
Tuo salaisuus on sellainen, että niin kauan kuin maamme on
Venäjän vallan alla, venäläiset ehdottomasti riistäisivät sen
meiltä, jos pääsisivät sen perille. Tästä syystä on sinun, Anna,
vannottava säilyttäväsi pyhänä tuo salaisuus. Sinulla ei ole
oikeutta kutsua sitä esiin tyhjästä arkista, vaikka annankin
sinulle keinot siihen ja sinun on pidettävä huolta siitä, että se
ei joudu hukkaan sinun mukanasi, vaan menee perintönä henkilölle,
johon luotat yhtä täydellisesti kuin minä nyt sinuun luotan.
On vain kolme tapausta, jotka oikeuttavat sinut luovuttamaan
salaisuuden: 1:o. Minä tulen henkilökohtaisesti sitä sinulta
vaatimaan. 2:o. Saksalainen Friedrich Walder tulee sinua
tapaamaan ja minä olen tuonen tuvilla. 3:o. Maamme tulee
itsenäiseksi, täysin riippumattomaksi valtioksi, mutta minua
ja äskenmainittua Walderia ei enää ole.
Teroitan mieleesi etenkin kolmatta tapausta. Silloin sinun on
käännyttävä korkeimman sotilasjohdon puoleen, jos maassa on
sotalaitos, taikka sitten suoraan maan hallitsijan puoleen.
Olet varmaankin hämmästynyt, miksi jätän sinun haltuusi tämän
salaisuuden, kun olet vain nuori tyttö. Mutta minulla ei ole
muuta mahdollisuutta. Isä on jo vanha ja minun täälläoloni takia
häntä on aina uhkaamassa venäläisten rankaisutoimenpiteet.
Hänen pitäisi kuitenkin etsiä itselleen ja salaisuudelle
joku luotettava perillinen ja se voisi olla vaikeata. Muilla
tuttavillani tuskin olisi riittävää, nuorekasta uskoa sanoihin;
he tulisivat uteliaiksi, loihtisivat paperista kirjoituksen
esiin, eivätkä sitten ehkä jaksaisikaan pysyä lujina. Sinä
olet ainoa, johon luotan, Anna. Säilytä paperi puhtaana ja
voita uteliaisuutesi – ei minun, vaan isänmaasi tähden. Säilytä
myöskin alla selitetty menettelytapa, jonka avulla paperi saadaan
puhumaan. Neuvottele muuten tarkoin isäni kanssa ja ota varteen
se mahdollisuus, että saattaisit äkkiarvaamatta kuolla.
Olen tässä itseeni nähden viitannut, että mahdollisesti jäisin
tälle tielle. Älkää kuitenkaan tulko levottomiksi, olen maininnut
sen vain salaisuuden takia, varovaisuussyistä. En ole vielä
ollut sotilaana, mutta minua on käytetty tärkeissä tehtävissä.
Voin toistaiseksi aivan hyvin. Koska tiedän, että kirjeenne
sensuroidaan, pidätyn turhista viesteistä, tahdon vain sanoa,
että jos minun käy huonosti, saatte varmasti siitä tiedon.
Anna, tässä ei ole tilaa turhille sanoille. Ellei tämä kirje,
tämä luottamus ilmaise sinulle kaikkea, mitä sanoin on
sanottavissa, sitten ei maailmassa mikään.
Parhainta vointia.
Heikki.Kirjeen alla oli lääkärin reseptiä muistuttava luettelo kemiallisista aineista, joiden avulla salakirjoitus tulisi näkyviin tuosta tyhjästä paperista.
Kun Anna värähtelevin äänin ja värin vaihdellessa kasvoilla oli lopettanut lukemisensa, syntyi huoneessa hiljaisuus.
Vanha tuomari Alava tuijotteli miettiväisenä, hajamielisen näköisenä eteensä ja Anna ryhtyi uudelleen lukemaan kirjettä.
– Teillä on siis jotakin Heikin kanssa, – mutisi tuomari puoliääneen. – Anna, oletko sinä Heikin morsian?
Anna karahti punaiseksi, mutta vastasi suoraan ja avomielisesti:
– Olen, setä.
– Tyttö parka, – sanoi tuomari hiljaa ja hellästi.
Mutta sitten hän lisäsi:
– Nykyajan nuoriso on kummallista, minä en vaan sitä ymmärrä. Ei olisi tullut kysymykseenkään, että minä nuoruudessani olisin sekoittanut naisia tällaisiin asioihin... Oletpa nyt saanut kauniin taakan kapeille harteillesi, tyttöseni... ja ties mitä lapsellisuuksia Heikki tuossa lopultakin selittää.
– Heikki ei selitä lapsellisuuksia tällä tavalla, setä, – sanoi Anna lujasti.
– Mutta sinä voit joutua minkälaisiin rettelöihin tahansa tuon paperin takia.
– Olen siitä niin iloinen, niin iloinen, – vastasi Anna kuin hurmiossa, silmät haaveisina.
– Olet iloinen! Etkö saanut santarmikuulusteluista tarpeeksesi.
Mutta Anna tuskin kuulikaan häntä.
– Olen iloinen, koska... koska nyt tiedän, että Heikki rakastaa minua, – sanoi hän hiljaa.
Ihmeen lempeä hymy väikkyi vanhan tuomarin kasvoilla. Hän otti Annan kauniin, kapean käden ja hyväili sitä.
Mutta vähitellen saivat kaikki tunneseikat siirtyä taka-alalle ja nyt ryhdyttiin perinpohjaiseen neuvotteluun siitä, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä tuon hämäräperäisen salaisuuden johdosta.
Kahdeksas luku.
Kertomuksessamme on nyt varsin pitkä ja täysin hiljainen ajanjakso.
Päähenkilömme ovat hävinneet teille tietymättömille. Ripeäotteinen Heikki Alava on hypännyt saksalaisen vakoilupäällikön ikkunasta suhisevan seljapensaan juurelle ja siten keskeyttänyt alkamansa jääkäriuran. Tohtori Friedrich Walder on kiitänyt Haaparannalta automobiilissa halki Ruotsin, ja jääkäri Porolta olemme kuulleet, että hän on onnellisesti suoriutunut Tanskaan. Ja kaunis, tulinen Anna Östling elää yhä levottomia päiviä ja odottelee tietoja Heikistä, josta hän ei ole kuullut mitään noiden salaperäisten kirjelmien jälkeen. Tuska ja naisellinen uteliaisuus kalvavat häntä siinä määrin, että hän toisinaan tuntee polttavaa halua ottaa esille Heikin viimeinen kirje, tuo valkoinen, mitään ilmaisematon paperiarkki ja loihtia Heikin neuvon mukaan siitä esille salakirjoitus, jonka hän arvelee tuovan jotakin selvyyttä tähän epätietoisuuteen. Mutta hänellä on toki selkärankaa pitää Heikin luottamusta pyhänä, hän panee jälleen paperin kätköönsä valittaen vain sitä, ettei Heikki ilmoita enempää itsestään.
Vuonna 1917 oli Venäjälle koittanut vapauden, svabodan aika. Puhuttiin kansojen itsemääräämisoikeudesta; ei ollut enää tsaaria. Ja Suomen eduskunta selitti asian siten, että koska Suomella ja Venäjällä oli vain yhteinen hallitsija ja koska tätä hallitsijaa ei enää ollut, oli maamme vapaa ja kaikki valta eduskunnalla. – Tämä maamme vapautuminen herätti eräässä Mittweidan polyteknillisen opiston opettajassa, nimeltä Friedrich Walder, outoja haaveita ja levotonta sydämentykytystä.
Kuninkaallinen preussilainen jääkäripataljoona n:o 27, johon kuului yksinomaan suomalaisia, majaili silloin Libaussa, lepoa ja lisäkouluutusta varten. Ja muuan pieni kirjelmä, joka saapui mainitun pataljoonan esikuntaan, herättää taas täyteen vauhtiin uinahtaneen kertomuksemme juonen. Kirje kuului seuraavasti:
Mittweida ...kuun ... p:nä 1917.
Kuninkaallisen Preussilaisen 27 Jääkäripataljoonan Esikunnalle.
Mitä tärkeimmän asian vuoksi on allekirjoittanut lähettänyt
ylioppilas Heikki Alavalle, joka tietojeni mukaan palvelee
pataljoonassanne, kaksi eri kirjelmää, saamatta kumpaiseenkaan
vastausta. Kun vastausten viipyminen antaa aihetta epäilyyn,
pyydän kohteliaimmin, vielä kerran painostaen asiani tärkeyttä,
tiedustaa, onko mainittu Heikki Alava pataljoonassa ja mikä on
hänen osoitteensa,
Kunnioittaen
Friedrich Walder
Dokt. phil.
Geologian ja mineralogian opettaja
Mittweidan Teknillisessä Opistossa.Tähän kirjeeseen tuli muutaman päivän kuluttua seuraava vastaus:
Tohtori Fr. Walder, Mittweida.
Kirjelmänne johdosta ilmoitetaan, että 27 jääkäripataljoonan
luetteloissa ei ole Heikki Alavan nimeä; sen nimisiä ylioppilasta
ei täällä myöskään esiinny millään muulla nimellä. Kun kuitenkin
on mahdollista, että Suomesta lähteneitä tovereitamme oleskelee
Ruotsissa etappipalveluksessa, olemme lähettäneet kirjelmänne
etappipäällikölle, käskyllä, että siltä taholta toimitetaan
Teille tarpeelliset tiedot, mikäli niitä on saatavissa.
Pataljoonan komentaja
.....................
AdjutanttiMutta tämä kirje ei ollenkaan tyydyttänyt tohtori Walderia. Hän säpsähti, tuli ensin miettiväiseksi, sitten levottomaksi. "Miksi ihmeessä he ovat menneet lähettämään kirjelmäni Ruotsiin", hän mutisi. "Nyt en tietenkään enää saa mitään rauhaa."
Mutta ennenkuin tohtori Walderin mieliala käy täysin ymmärrettäväksi, on meidän palattava ajassa taaksepäin ja tarkemmin selostettava hänen paluunsa Saksaan.
Olemme jo maininneet, että jääkäri Poron onnistui saattaa hänet turvallisesti Tanskaan. Mutta sekä Poro että Alava olivat liikaa kokeneita, liian hyvin perillä saksalaisten perusteellisesta ja taitavasta urkinnasta, jättääkseen hänet siellä oman onnensa nojaan.
On muistettava, että niihin aikoihin, jolloin tohtori Walderin pako Muurmanin pakkotyöstä tapahtui, kuljetettiin saksalaisia sotavankeja laumottain Muurmanilta yli Suomen. Muutamia jääkäreitä, (esim. kapteeni Max) oli varta vasten komennettu Saksasta Suomeen auttamaan ja kuljettamaan näitä pakolaisia.
Kahden viikon oleskelun jälkeen Köpenhaminassa tohtori Walder matkusti uudestaan Ruotsiin, Malmöhön, jossa hänen tuli yhtyä muihin Muurmanin pakolaisiin. Hänelle annettiin salaisesti jääkäri Poron ja Heikki Alavan allekirjoittama kirje, missä mitä tarkimmin selitettiin, kuinka hänen tuli vastata kysymyksiin ja millä tavoin hän oli tullut poikki Suomen.
Kun saksalainen vakoojakonttorin päällikkö kerran oli saanut tietää, että joku kauppias Baum, olipa hänen nimensä sitten oikea tai väärä, oli tullut Muurmanilta ja päässyt Saksaan, oli tästä seurauksena, että kaikkia pakolaisia tutkittiin mitä tarkimmin, heti kun he olivat päässeet lautalla Trelleborgista Sassnitziin. Sillä eräällä heistä oli hallussaan salaisuus, josta saksalaiset suinkaan eivät hevillä halunneet luopua.
Sassnitzissa jääkäri Max esitti vastaanottajalle luettelon, jossa oli kuudentoista sotavangin nimi - tohtori Walderin yhtenä joukossa.
– Te olette itse kuljettanut heidät poikki Suomen? – kysyi vastaanottaja.
– Niin olen.
– Esiintyikö vaikeuksia?
– Kukaan ei ole haavoittunut, – kuului lyhyt vastaus.
Vastaanottaja katsoi miltei ihaillen pientä, tummaveristä jääkäriä, joka ei ryhtynyt luettelemaan vaivojaan, vaan tyytyi yksinkertaisesti sanomaan, että hänen hoidokkinsa olivat kaikki terveinä perillä.
– Tunnetteko Heikki Alavaa? – kysyi vastaanottaja yllättävän äkkiä.
– Onko hän jääkäri?
– Hän on kyllä teikäläisiä.
– En tunne. Onko hänkin sotavankeja tuomassa?
– Hän on ollut komennuksella, mutta on kadonnut, – vastasi vastaanottaja väisteliäästi.
– En tunne häntä.
– Oletteko kuullut koskaan hänestä?
– En.
Jääkäri Max sai mennä – helpotuksesta huokaisten.
Vastaanottaja kysyi nyt kultakin sotavangilta erikseen hänen nimensä, kiinnijoutumispäivän, kotipaikan j.n.e., tarkasti verraten ilmoitettuja tietoja suureen luetteloon ja tehden siihen merkintöjä.
– Tunteeko teistä joku kauppias Baumin Berlinistä?
Tohtori Walder hätkähti. Entäpä, jos nuo gulashit Haaparannalla olivat ottaneet hänestä kuvan? No, tosinhan hän oli kotimaassaan, eikä hänellä henkilökohtaisesti ollut mitään hätää. Mutta hän muisti pyhän lupauksensa nuorelle Alavalle, johon hän oli kiintynyt kuin omaan poikaansa. Sitäpaitsi oli tuo ihmeellinen platinalöytö hänelle itselleenkin tärkeä ja hän halusi säilyttää sen salaisuutena. Ei rikkauden, vaan tiedemieskunnian takia. Ensimmäisenä hän halusi julkaista ne teoriat, joihin tuo löytö oli omiaan antamaan aihetta, itselleen hän halusi siitä mainetta ja nimensä ikuisuutta, ja hän tajusi hyvin, että jos tuo salaisuus nyt joutuisi Saksan valtion haltuun, olisi hänen oma osuutensa siihen – runsasta palkkiota lukuunottamatta – kenties ikuisiksi ajoiksi haudattu vaitiolon kätköön. Ilmoittamalla salaisuuden olisi hänestä siis tullut lupauksensa rikkoja, pelastajansa pettäjä – ja kenties rikas, mutta silmälläpidon alainen henkilö, jota pidettäisiin erillään siitä pelosta, että hän saattaisi kertoa löydöstään asiaankuulumattomille.
Mitään valokuvaa ei vastaanottajalla kuitenkaan ollut, eikä kukaan joukosta tuntenut kauppias Baumia.
– Emme tunne. Ei sen nimistä ollut sillä työmaalla mistä me karkasimme.
Kaikkien paperit olivat selvät – tohtori Walderin, Mittweidan teknillisen opiston opettajan, eivät vähääkään herättäneet epäluuloa – ja vastaanottaja passitti pakolaiset muitta mutkitta kotiseudulleen, missä heidän tuli ilmoittautua sotilaskomandaturiin. –
Mutta kotikaupunkiinsa päästyään kohtasi kovia kokenutta tohtori Walderia vieläkin ankara kaksois-suru: hänen yhdeksäntoista vuotta täyttänyt poikansa oli Ranskan rintamalla kaatunut ja hänen vaimonsa, epätoivoisena miehensä ja poikansa menettämisestä, oli surun murtamana kuollut noin puoli vuotta sitten.
Vasta nyt tuli näkyviin, kuinka suuresti pakkotyö Muurmanilla oli todellakin kuluttanut tohtori Walderin voimia. Tieto onnettomuudesta lamautti hänet kokonaan; hän ei valittanut, tuskin osasi surrakaan siten kuin normaali-ihminen, hän vaipui eräänlaiseen tylsyyden tilaan, eikä mikään maailmassa tuntunut kiinnittävän hänen mieltään. Muisti heikkeni tavattomasti ja kävi sekavaksi, menneisyys oli hänestä kuin ilkeää unta ja hänen oli mahdotonta sanoa, oliko joku tapaus sattunut viikkoja vai kuukausia sitten. Sairas hän ei tuntenut olevansa, mutta kuitenkin lääkärit määräsivät hänelle pitkäaikaista ja täydellistä lepoa. Ei tietysti tullut kysymykseenkään, että hänet uudestaan olisi komennettu rintamalle.
Viikkomäärin hän lepäsi sairaalassa, mitään haluamatta, mitään lukematta. Tämä omituinen tylsyyden tila oli luonnollisesti kärsityn vankinaolon ja tavattoman jännityksen vastavaikutusta. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi omituisia, väsyneitä haaveita ja varsin usein hän muisteli nuorta Alavaa ja kaipasi häntä yhtä vilpittömästi kuin poikaansakin.
Vihdoin toimintatarmo kuitenkin palasi ja ilahduttavan nopeasti. Hän alkoi ensin lukea ja ryhtyi sitten tutkimaan noita kivenpalaisia, joita hän niin uskollisesti oli Suomesta saakka kuljettanut mukanaan läpi kaikkien vaikeuksien ja seikkailujen. Hän vetäytyi laboratorioonsa mitä täydellisimpään tiedemiehen yksinäisyyteen ja ryhtyi kehittelemään geologisia teoriojaan. Ulkomaailman tapahtumia hän seuraili vain sanomalehdistä. Mutta kun tieto Venäjän vallankumouksesta ja Suomen eduskunnan vapausjulistuksesta suurina uutisina kierteli Saksan lehdistössä, alkoi levottomuus kyteä tohtori Walderin rinnassa. Aivan erikoisesti hän nyt kaipasi Heikki Alavaa. Missähän nuorukainen mahtoi olla, rintamallako? Tai ehkä kaatuneena, kuten hänen omakin poikansa? Miksi ei tullut mitään tietoa, vaikka tänne, Saksaan, olisi hyvin sopinut kirjoittaa rintamalta? Vai oliko nuorukainen todella niin varovainen, että vältti kirjeitäkin, ollakseen herättämättä turhia epäluuloja ja virittämättä uudelleen kauppias Baumin yhä ratkaisematonta ongelmaa. Vai – ja sekin oli mahdollista – oliko hän kenties vangittuna tuon salaisuuden, tuon platinalöydön takia? Suomalaisen jääkäripataljoonan maine oli siihen aikaan levinnyt ympäri Saksan ja tohtori Walder sai helposti selville, missä pataljoona nyt majaili. Hän kirjoitti Heikki Alavalle, hyvin varovasti ja pidättyvästi, pyytäen vain tätä, siinä tapauksessa, että kirje tulisi perille, heti ilmoittamaan tarkemman osoitteen ja merkiten alle vain kirjaimet F.W. Parin viikon kuluttua, kun mitään vastausta ei kuulunut, tohtori kirjoitti uudestaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin hän kääntyi suoraa päätä esikunnan puoleen, lähettäen sen kirjelmän, jonka ylempänä olemme nähneet.
Ja nyt on myöskin selvää, miksi tohtori säikähti esikunnan vastauksen saatuaan: Hänen kirjeensä oli lähetetty Ruotsiin, johonkin etappitoimistoon. Mutta jääkärien etappi oli yhteydessä saksalaisten vakoojakonttorien kanssa. Ja niissä kyllä ilmoitettaisiin, kuka oli tohtori Walder, joka tiedusti Heikki Alavaa ja mikä se tärkeä asia oli josta kirjeessä mainitaan. Hyvin helposti saataisiin selville, että tohtori oli Muurmanin pakolainen – oli siis kenties tuo kauan turhaan etsitty kauppias Baum. Ja Haaparannan gulashit muistaisivat kaiketi hänen ulkonäkönsä ja heidät lähetettäisiin toteamaan hänen henkilöllisyytensä.
– Miksi hitolla heidän pitikin lähettää tuo kirje Ruotsiin, – mutisi tohtori Walder yhä uudestaan, harppoessaan pitkin askelin työhuoneensa lattialla.
Mutta sitten hänen mieleensä johtui toinen kysymys: Missä ihmeessä oli Heikki Alava, joka oli sanonut aikovansa jääkäriksi? Kun hän ei ollut pataljoonan kirjoissa ja kun hän oli huonoissa väleissä etappitoimistojen kanssa, niin minne hän oli joutunut? Vastaus tuntui tohtorista selvälle: ilmeisesti Suomeen. Varmasti hän oli palannut Suomeen, piileskellyt siellä, tutkinut kenties lähemmin heidän ihmeellistä löytöään ja perehtynyt lukemallakin siihen, ja nyt oli Venäjän tsaari kukistunut ja bolshevikit saarnasivat kansojen itsemääräämisoikeutta. Varmaankin oli myös Suomelle nyt koittanut vapaammat ajat ja Alava saattoi ryhtyä toimimaan! Mutta silloin... silloinhan oli myös hänen, tohtori Walderin oikea paikka Suomessa... kaukana täältä, missä epäluulo piiritti ja kietoi häntä verkkoihinsa.
Kun kerran tuo vaarallinen kirje oli lähetetty Ruotsiin, käsitti tohtori Walder, että joka hetki oli nyt kallis, että hänet saatettiin milloin tahansa pidättää kuulusteluja varten.
Ja aivan harvinaisella ripeydellä hän nyt ryhtyi toimeen. Hän pakkasi vähäiset tavaransa, pani mukaan tieteelliset kirjoitelmansa ja oli vielä samana iltana Berlinissä puhuttelemassa passin välittäjiä – noita taikureita, jotka viidessä minuutissa hankkivat ihmiselle vapaan pääsyn kaikkiin maailman valtakuntiin.
Hän päätti olla varovainen, karttoi Ruotsia ja suunnitteli matkansa Tanskan ja Norjan kautta. Hän ei osannut kuvitellakaan, että saksalaisen oli näihin aikoihin melko vaarallista matkustaa Suomessa, että "vapaa" maamme yhä oli täynnä venäläisiä sotajoukkoja, jotka pitivät rajalla ja rautateillä varsin ankaraa tarkastusta.
Ja tohtori Walderin kiireellinen matkallelähtö oli aivan oikein harkittu ja mitä otollisimpaan aikaan pantu täytäntöön.
Kolmantena päivänä lähdön jälkeen soitti vieras, hienostipuettu herra tohtorin ovikelloa. Kun herra yhä äänekkäämmin uudisti soittonsa, huolimatta siitä, että ovi pysyi suljettuna, kurkisti tohtorin iäkäs taloudenhoitajatar vihdoin keittiön ovelta ja sanoi tuikeasti:
– Tohtori ei ole kotona.
– Anteeksi. Missä hän on?.
– Hän on matkalla.
– Ja missä sitten?
– Mistä minä tiedän hänen kulkemisensa, – kuului yhä nyreästi.
Vieras herra ei vastannut aluksi mitään, mutta otti liivintaskustaan pienen, kiiltävän esineen ja piti sitä niin lähellä eukon kasvoja, että tämä kiljahti hiljaa ja perääntyi säikähtyneenä: hän oli tuntenut saksalaisen salapoliisin merkkilapun.
– Teidän on vastattava tarkoin kysymyksiini, sillä asiani on tärkeä, – sanoi vieras hillitysti, mutta vaativasti. – Milloin tohtori Walder matkusti?
– Toissa päivänä, – kuului vapisevin äänin.
– Ja minne?
– Berliniin, luullakseni.
– Koska hän palaa?
– Sitä minä en tiedä, mutta hän puhui jotakin parista päivästä.
– Te siis odotatte häntä huomenna?
– Tottahan toki, Herra armahtakoon... Ja minä sanon kyllä heti, että poliisi on häntä kysynyt ja pyydän soittamaan, jos herra ilmoittaa numeronsa?
– Ei tarvitse, minä voin käydä uudestaan... Mitä tavaroita tohtori otti mukaansa?
– Tavallisen matkalaukkunsa... vaatteita tietysti.
– Ja hän lupasi varmasti tulla parin päivän kuluttua?
– Niin.
– Kiitos, hyvästi!
Tohtori Walder oli tosiaankin varovaisuussyistä sanonut emännöitsijälleen palaavansa päivän parin kuluttua. Mutta kun hän passi taskussa istui Tanskaan kiitävässä junassa, repäisi hän hymähtäen lehden shekkikirjastaan, merkitsi siihen kohtalaisen summan ja kirjoitti sitten seuraavat rivit:
"Kun sattuneesta syystä olen joutunut viipymättä matkustamaan
ulkomaille, pyydän Teitä entiseen tapaan pitämään huolta
asunnostani, kunnes mahdollisesti toisin määrään."Vieras herra oli tällä välin asemalta saanut selvän siitä, että tohtori todellakin oli matkustanut Berliniin. Hänen sähkösanomansa Berlinin poliisille tuli kuitenkin liian myöhään: Friedrich Walder oli jo silloin sivuuttanut Tanskan rajan. Mutta kun salapoliisi seuraavana päivänä puhelimitse tiedusteli tohtorin paluuta, mainitsi emännöitsijä kirjeestä, jonka vast'ikään oli saanut.
Silloin riensi salapoliisi kiireesti toimittamaan tutkimuksia tohtorin huoneustossa.
Mitään erinomaista ei kuitenkaan löytynyt. Hyllyillä oli tavaton määrä kivennäisiä, erilaisia malmeja ja näytteitä vuorilajeista, kaikki nimilipuilla varustettuina; laatikot sensijaan olivat huonossa järjestyksessä, täynnä kirjoitelmia, suunnitteluja ja luonnoksia, jotka hajamielisesti oli pistetty milloin minnekin. Mitään tähdellistä ei niiden joukosta löytynyt.
Mutta jotakin oli hajamielinen tohtori Walder kuitenkin lähtiessään unohtanut: Hänen kirjoituspöydällään oli kaksi pientä kehystä. Toisessa oli kauniin, nuoren tytön kuva; sen alalaitaan oli viistoon kirjoitettu:
Anna Östling.
Toisessa oli rutistunut, kuivettunut, tuohenpala. Se oli nähtävästi varemmin ollut rullalla, koska se oli oikaistessa halkeillut. Siihen oli hieman epäselvästi piirretty:
u. 3 K. nach W.
2 h. St. am U. d. St.
Spitze i. S.
2800 Schr. SW.
QYhdeksäs luku.
Ne tiedustelut, jotka tohtori Walder Norjasta käsin teki Suomen silloisista oloista, eivät suinkaan antaneet suotuisia tuloksia hänen suunnitelmilleen.
Maassamme oli paraikaa käynnissä kuuluisat marraskuun mellakat; kenraalikuvernööri Rahja oli varustanut aseilla punakaartit, jotka voimistuivat ja kasvoivat silmänäössä. Kun porvaristo samaan aikaan perusteli suojeluskuntia, joiden huhuiltiin syntyvän saksalaisten vaikutuksesta, oli ilman muuta selvää, että sellainen ummikko kuin tohtori Walder saattoi milloin tahansa joutua vangituksi saksalaisena provokaattorina ja menettää henkensä.
Tästä syystä tohtori Walder katsoikin parhaimmaksi pysytellä toistaiseksi Oslossa ja sieltä seurata asiain kehitystä.
Eräänä kylmänä joulukuun päivänä kiiti Anna Östling pyörällään Perälahden kartanoa kohti. Ilma oli tuulinen ja tie routainen ja vaikea ajaa, mutta Anna ei näyttänyt sitä huomaavankaan, siinä määrin olivat muut ajatukset vallanneet hänen mielensä.
– Setä, mitähän tämä merkitsee? – kysyi hän kiihdyksissään sisään ehdittyään.
– Mikä sitten, tyttöseni?
Anna otti nyt käsilaukustaan kirjeen ja levitti sen pöydälle tuomari Alavan luettavaksi.
Parhain Neiti Östling.
Vaikkakin henkilökohtaisesti olen teille vieras, on minulla
kuitenkin syytä olettaa, että nimeni on Teille tuttu, sillä
ellei niin ole, on kääntymiseni Teidän puoleenne monestakin
syystä varmaankin turhaa. Pyytäisin Teitä ilmoittamaan, mikä
nykyisin on ylioppilas Heikki Alavan osoite, tai, mikä olisi
vieläkin edullisempaa, suoraan sanomaan hänelle, että hän mitä
kiireimmin kirjoittaisi minulle. Olen tiedustellut häntä taholta,
jonka hyvin arvannette, mutta turhaan, ja olen senvuoksi siinä
vakaumuksessa, että hän on kotimaassaan ja kosketuksessa Teidän
kanssanne. Painostaen asiani erinomaista tärkeyttä rohkenen täten
kohteliaimmin vedota ystävällisyyteenne.
Oslossa, jouluk. – p:nä 1917.
Kunnioittaen
Fr. Walder, Dokt. phil.– No niin, Anna – sanoi tuomari väsyneesti, ehdittyään kirjeen loppuun. – Eihän tässä minun nähdäkseni ole mitään merkillistä. Joku Heikin tuttava tiedustelee häntä. Ja kun ei löydä muualta, niin kysyy sinulta. Heikki on tietysti juorunnut sinusta hänelle, kaunista kylläkin. Sellaisia ne nykyajan nuoret miehet ovat.
– Mutta setä hyvä! Tohtori Walderin nimihän on Heikin kirjeessä, eikö setä sitä muista?
Nyt tuomari Alavan mielenkiinto elpyi ja häneltä pääsi hajamielisesti:
– Ahaa!
– Heikkihän nimenomaan mainitsee, että minä saan luovuttaa tuon salaisuuden, jos tohtori Walder käy sitä perimässä, – jatkoi Anna.
– Niinpä tosiaan, niinhän kirjeessä taisi olla.
– Ja eikö setä nyt huomaa: sama tohtori Walder, joka varmaankin on Heikin hyvä ystävä, ei tiedä Heikistä mitään, on tiedustellut häntä turhaan "taholta, jonka minä arvaan", siis jääkäripataljoonasta, ja kyselee häntä nyt minulta. Mutta silloinhan... silloinhan Heikki on hukassa... Eihän hän ole täällä... Ei täällä, ei jääkärien joukossa, ei missään... Hänen paras ystävänsäkään ei hänestä tiedä...
Ja kyyneleet kihoavat väkisinkin Annan ihaniin silmiin ja huulet vapisevat itkuun puhkeamaisillaan.
Tuomari Alava tarttui lempeästi häntä käteen;
– Tyttö poloinen! Tällaiseen levottomuuteen on Heikki sinut saattanut. Sehän syö kaiken hermovoimasi. Mutta rauhoituhan. Heikkihän, itse sanoo samassa kirjeessään, että me kyllä saamme tiedon, jos hänen käy huonosti. Sellaista tietoa ei ainakaan toistaiseksi ole tullut eikä meillä ole syytä huoleen... Voihan asia olla niinkin, ettei jääkäripataljoona noin vain ilmoita jäseniään kelle tahansa kyselijälle.
Oli hiljaista. Anna kuivasi kyyneleensä ja mietiskeli. Vanhan miehen sanat olivat häntä rauhoittaneet.
– Tohtori Walder viittaa asiansa tärkeyteen – sanoi hän sitten. – Varmaankin on taas kysymys tuosta salaisuudesta ja minun on kiireesti vastattava hänelle.
– Vastaa, vastaa tyttöseni. Mutta heitä hiiteen kaikki turha levottomuus ja ole yhtä reipas kuin ennenkin. Sinähän menehdyt aivan silmänäössä. –
Ja tällainen oli sitten Annan vastaus:
Hra Tohtori Fr. Walder, Oslo.
Olitte oikeassa luullessanne, että tunsin nimenne. Käsitän
myöskin, että asianne on tärkeä, vaikkakaan minulla ei ole
aavistusta itse asiasta; sen tärkeyttä on toiselta taholta
minulle teroitettu. Valitettavaa vain on, että minulla ei
ole mitään tietoa kysymästänne henkilöstä, minkä vuoksi
tiedustelunne on tuottanut minulle suurta huolta, Rohkenenkin
pyytää, että jos tiedustelunne johtavat suotuisiin tuloksiin,
hyväntahtoisesti ilmoittaisitte siitä minulle.
Kunnioittaen:
Anna Östling.Mitään vastausta ei Anna enää tähän kirjeeseensä saanut, sillä maamme historiassa koitti aika, joka samalla oli surullisin ja iloisin, mitä tunnemme: maamme vapaussota. Surullisin koska se oli veljessota, koska Suomessakin, jossa työväenluokka, eduskuntaenemmistönsä kautta, rauhallistakin tietä varmaan olisi voinut viedä perille oikeutetut vaatimuksensa, kuitenkin eksyttiin aseelliseen yhteenottoon omia kansalaisia vastaan. Iloisin, koska se samalla oli voitokas sota Venäjää vastaan, joka antoi maallemme lopullisen itsenäisyyden.
Meidän ei tässä onneksi ole tarvis lähemmin puuttua vapaussodan kauhuihin ja vaiheisiin. Tuoman Alava, järkkymätön ja ankara laillisuuden mies, joka poikansa takia jo kauan oli ollut merkitty, sai ajoissa varoituksen, ymmärsi seurata sitä ja pääsi pakenemaan pohjoiseen, valkoisen rintaman turviin.
Anna Östling sitävastoin jäi kotikaupunkiinsa, joka oli punaisten hallussa, ja sai siellä viettää levotonta, puolittain silmälläpidon alaista elämää. Kaupungin alueelta ei saanut poistua, iltaisin piti olla kotosalla ja parasta oli välttää liiallista tuttavissa kulkua. – Mutta tännekin piiritettyyn kaupunkiin levisi tieto siitä, että jääkärit olivat helmikuussa nousseet maihin Vaasassa, ja Annan rinnassa liikahti vuoroin toivo ja tuska. –
Kuten tunnettua, saavutettiin vapaussodassa lopullinen voitto saksalaisten avulla. Ja nyt pyytää kirjoittaja lukijaa huomaamaan erään seikan, mihin tähän saakka on kiinnitetty varsin vähän huomiota ja mitä ainakaan julkisuudessa ei koskaan ole käsitelty. Kunnia huomiosta ei suinkaan koidu kirjoittajalle: Heikki Alava, kauan tässä kerrottujen tapahtumien jälkeen, nimenomaan osoitti kirjoittajalle omituisen lauseen kenraali von der Goltzin sotamuistelmissa ja sanoi arvoituksellisesti:
"Ellei olisi olemassa 'Erämaan salaisuutta', ei mikään inhimillinen järki voisi keksiä ajatusta tuossa lauseessa."
Muistelmissaan Suomen retkestä sanoo näet kenraali von der Goltz, selitettyään ensin, mitkä syyt ja näkökohdat saivat Saksan antamaan apuaan Suomelle ja mitä suurpoliittisia päämääriä se samalla tähtäsi, seuraavasti:
"Tällaisin syin ja tällaisin päämäärin suoritettua retkeä ei mitenkään sovi sanoa seikkailuksi, kuten eräillä tahoilla on yritetty väittää. Tahtomatta tässä erikoisesti alleviivata Saksan jalomielisyyttä hädänalaista Suomea kohtaan, tyydyn sanomaan, että retkellä joka tapauksessa oli suurpoliittinen luonne. – Ja kuitenkin oli Saksan armeijan johdolla vielä eräs kiihoke, joka kylläkin on omiaan viittaamaan seikkailuun: se toivoi sinänsä sangen merkillistä etua, joka erinäisistä syistä tosin raukesi, mutta jonka suuruutta ei tänäkään päivänä kyettäne täysin arvioimaan." (Korostukset kirjoittajan.)
Kirjoittajan mielestä on täysi syy pitää muistissa tämä lause, samoinkuin kaikki se, mitä saksalainen valtiollinen poliisi oli löytänyt Mittweidasta, tohtori Walderin asunnosta, koska täten on käsissämme niiden tapahtumien avain, joista seuraavassa kerrotaan.
Huhtikuussa saksalaiset valtasivat Anna Östlingin kotikaupungin.
Parin päivän ajan kesti yhtämittaista kuularuiskujen rätinää, tykkien jyskettä ja granaattien räjähdyksiä. Kuulat vinkuivat kaduilla, taloja ammuttiin puhki ja ihmiset piiloutuivat kellareihin uskaltamatta liikkua mihinkään. Kaikki oli yhtä ainoata sekasortoa, hälinää, huutoa, ajopelien räminää ja haavoittuneiden voihketta.
Sitten kiiti kulovalkeana huhu:
– Ne ovat saksalaisia! Saksalaiset ovat ottaneet kaupungin.
Päät kohosivat kellareista ja sieltä täältä kuului yllättäen:
– Jääkäreitä ne ovat. Ainakin on jääkäreitä heidän joukossaan.
Mutta viimemainittua huhua ei Anna Östling enää jaksanut kestää. Hän oli kuin kuumeessa, poskipäät paloivat ja kädet polttivat ja värisivät. Ja ensimmäisten kadulle uskaltajien joukossa hän oli marssimassa saksalaisten esikuntaa etsimään.
Hän tapasi saksalaisen vahtisotilaan ja kysyi punastuen, kaiken saksankielen taitonsa liikkeelle pannen:
– Kuka on teidän päällikkönne?
– Herr Hauptmann Schlangenberg, – kuului saksalainen vastaus.
– Ja miten voisin häntä tavata?
– Menkää esikuntaan, – kehoitti sotilas seinään viitaten. Ja aivan oikein: saksalaisella täsmällisyydellä oli siihen kiinnitetty kilpi, jossa oli sana Stab ja sitten joukko-osaston nimi ja numero.
Varsin kohteliaasti Anna ohjattiin pieneen huoneeseen, jossa kapteeni Schlangenberg istui työpöytänsä ääressä. Hän oli reipas, jopa kauniskin kolmikymmenvuotias mies. Annan pelokas ja samalla miltei villi kauneus näytti tekevän häneen syvän vaikutuksen.
– Millä voin teitä palvella, neiti? – hän kysyi tarjoten oman tuolinsa, joka oli ainoa huoneessa.
– Onko suomalaisia teidän joukossanne? – riensi Anna suoraa päätä utelemaan.
– Ei ainoatakaan.
– Eikö jääkäreitäkään?
Kapteeni hymyili; hän näytti arvaavan asian.
– Valitettavasti ei heitäkään, neiti.
Syntyi nolo, hiljainen tuokio. Annan katse painui; hän ei enää tiennyt, mitä olisi sanonut. Mutta silloin kapteeni riensi hänelle avuksi.
– Teillä on varmaankin joku omainen tai ystävä suomalaisessa jääkäripataljoonassa?
Anna elostui jälleen.
– Niin on. Minä en ole pitkään aikaan kuullut hänestä mitään ja tahtoisin...
– Tahtoisitte tietää, onko hän elossa ja terve, eikö niin? Toivokaamme parhainta, ja ehkä saamme myöskin tuota pikaa tietää hänestä. Minä koetan auttaa teitä. Mikä hänen nimensä on?
– Heikki Alava – huudahti Anna säteilevin silmin, mutta muisti sitten asemansa, punastui taas ja lisäsi: – Kiitos!
Kapteeni tarkasteli yhä enemmän huvitettuna tuota kaunista, ilmeisesti rakastunutta tyttöä, ja jäljitteli:
– Heikki Alava, niinkö?
– Niin. Heikki Alava.
– Kirjoittakaa se tähän, neiti. Ja myöskin oma nimenne. Kas niin. Koetan ottaa selvää rykmentin esikunnan kautta. Tulkaa huomenna kuulemaan, olkaa hyvä.
– Kiitän teitä hyvin paljon, – tapaili Anna jäykällä saksankielellään.
– Oh, ei mitään, – mutisi kapteeni kätensä ojentaen. Mutta kun Anna oli jo ovella, hän näytti muistavan jotakin ja lisäsi nopeasti:
– Ah, neiti. Pyydän anteeksi. En ole voinut vielä mitään tehdä hyväksenne ja kuitenkin ajattelen jo vastapalvelusta... Suokaa todellakin anteeksi, mutta tulin ajatelleeksi, että te mahdollisesti voisitte neuvoa minulle, mistä saisin asunnon. On ollut niin paljon puuhaa miehistäni, etten ollenkaan ole joutanut ajattelemaan itseäni.
– Mielelläni. Meilläkin olisi tilaa, – vastasi Anna vilpittömästi. – Mutta minun on ensin kysyttävä isältä.
– Olette hyvin ystävällinen
– Minä käyn... Ei, mutta teillehän on puhelin, tietysti. Minä pyydän isää soittamaan teille. Aivan heti kun olen päässyt kotiin.
Kapteeni tuli uudestaan puristamaan häntä kädestä ja sanoi aito saksalaisella kohteliaisuudella:
– En enää tiedä, miten teitä kiittäisin, armollinen neitiseni.
Anna vain punastui, nyökkäsi ja meni. Hän tunsi nyt itsensä iloisemmaksi kuin pitkiin aikoihin.
Kapteeni Schlangenbergin asuntokysymys järjestyi ilman minkäänlaisia vaikeuksia Annan esityksen mukaisesti.
Mutta kun hän varmuuden vuoksi ja nimierehdyksien välttämiseksi kirjeellisesti tiedusteli rykmenttinsä esikunnalta, oliko Heikki Alava Suomen armeijan rullissa ja Vaasaan saapuneiden jääkärien joukossa, sai hän vastaukseksi pitkän, salaisen asiapaperin, erään valokuvan, jossa oli Anna Östlingin nimi, ja kartonkien väliin sidotun tuohenpalan, johon oli piirretty salaperäisiä numeroita ja kirjaimia.
Hämmästyneenä, jopa huolissaankin kapteeni tutki asiakirjaa yhä uudestaan ja uudestaan. Pitkiksi ajoiksi hän vaipui mietteisiin ja vastaili hajamielisesti alipäälliköiden hänelle esittämiin kysymyksiin. Ruokapöydässä hän vilkaisi salavihkaa kruununvouti Östlingiin ja tuijotti sitten Annaa, sekavien tunteiden risteillessä rinnassa. Hän joutui nyt tuottamaan surua tuolle kauniille tytölle, joka kenties... Niin, mikseivät nuo säteilevät silmät sodan päätyttyä olisi voineet sulostuttaa hänen päiviään... Mutta seuraavana hetkenä hän muisti, että oli vain soturi, vain ase mahtavamman kädessä ja hänen piirteensä kovenivat. Hän silmäili nyt pöytäkumppaneitaan miltei vihamielisesti ja kylmä verho peitti hänen katseensa.
Emme tunne salaisen asiakirjan sanamuotoa. Jää väin arvattavaksi, että siinä oli määrätty kapteeni Schlangenberg tutkimaan, mitä neiti Östling tiesi tohtori Walderista ja Heikki Alavasta, ja urkkimaan, mikäli se oli mahdollista, tätä tietä Heikki Alavan salaisuus.
Joka tapauksessa, kun kahvi oli juotu, pyysi kapteeni kruununvouti Östlingiä kahdenkeskiseen keskusteluun, ja he menivät kruununvoudin virkahuoneeseen.
– Pyydän anteeksi, – alotti kapteeni vakavana, – jos kosken arkaluontoiseen asiaan, mutta oletan tyttärellänne olevan erikoista harrastusta ylioppilas Heikki Alavaa kohtaan, koska hän tuli minulta kysymään tietoja hänestä.
– Entä sitten? – vastasi kruununvouti kiusaantuneena.
– Olen tänään saanut rykmenttini esikunnasta nuo tiedot. On hyvin vaikeata... olen tukalassa asemassa. Tyttärenne odottaa niitä... mutta... nuo tiedot ovat valitettavasti...
– No? – kysyi kruununvouti kulmiaan kohottaen.
Kapteeni huokasi.
– Niin. Alavaa on käytetty valtiollisena asiamiehenämme. Hän ei ole palannut eräältä retkeltä, vaan...
– Vaan?
– Vaan on saanut surmansa, – lisäsi kapteeni hiljaa.
Syntyi äänettömyys. Kruununvoudin sydäntä kouristi Annan vuoksi.
– Ymmärrättehän, että minun täytyy pyytää teitä ilmoittamaan tästä tyttärellenne. Itse en voi.
Kruununvouti huitaisi kärsimättömästi kädellään ja kysyi tuska sydämessä:
– Tiedättekö lähemmin hänen kuolemastaan?
Hätäilemättä kapteeni Schlangenberg kaivoi taskustaan paperin, jossa oli virallinen saksalainen leima, ja luki siitä saksaksi tuon surullisen, tarkoin selvitetyn tapahtuman. Sen tehtyään hän katsoi pitkään kruununvoutiin, ojensi kätensä, kumarsi äänettömänä ja jätti toisen omiin mietteisiinsä.
Annan neitsytkammiossa on hiillos riutumassa.
Ulkona kajostelee ilta kyllä kevättä, eikä verhoja ole vedetty akkunaan, mutta ilma henkii kylmää. Kruununvouti Östling on tullut tyttärensä huoneeseen, lukee sanomalehdestä taistelu-uutisia, mutta yrittää turhaan peittää Annalta sisäistä levottomuuttaan. Tilanne on omituisen pingoittunut. Naisellisella vaistollaan Anna aavisteli, että jotakin tärkeätä isällä on mielessä, mutta pidättyy kuten aina turhista kyselyistä.
Hajamielisesti, sävyisästi ja hiljaisella äänellä kruununvouti kuvailee, kuinka monessa suomalaisessa kodissa nyt vallitsee levottomuus ja kuinka moni saa surra kaatuneita. Hän kohentelee tulta ja tulee venyttäneeksi puhettaan vastoin tavallisuutta. Mutta kun hän tekee ensimmäisen varovan viittauksen Heikkiin, vavahtaa Anna ja keihästää isäänsä ihanat silmänsä.
Syntyy enteellinen hiljaisuus.
– Nyt on sellainen aika, – jatkaa kruununvouti vihdoin, – että meidänkin pitäisi karkaista sydämemme siltä varalta, että sotilaan kohtalo sattuisi myöskin Heikin osalle.
Enempää ei tarvittu. Anna kohosi tuoliltaan seisomaan kuin salaisen voiman nostamana. Hänen silmänsä laajenivat ja tuijottivat ilmeettöminä kaukaisuuteen. Hetken hän viipyi paikallaan väristen kuin vilusta. Sitten hän astui kiihkeästi pari askelta, pysähtyi isän eteen, katsoi häneen, nosti äkkiä molemmat kädet korvilleen ja kirkaisi soinnuttomasti. Kaikki veri oli paennut hänen poskiltaan.
Kauhistuneena kruununvouti luuli tyttärensä kaatuvan siihen paikkaan. Hellyydellä, jota tuskin koskaan oli osoittanut, hän kietoi kätensä Annan vapisevien olkapäiden ympärille ja johti lempeästi tytön vuoteeseen.
– Mikä sinun tuli, Anna? – hän tapaili neuvottomana.
– Heikkihän on kuollut, isä, – kuiskasi Anna soinnuttomasti ja taas tuo hirveä katse oli hänen silmissään.
– Enhän minä sitä ole sanonut.
Mutta Anna pudisti päätään moneen kertaan.
– Tiedän sen, tiedän sen, – kuului hänen verettömiltä huuliltaan. Sitten hän sulki tummaripsiset silmänsä ja lepäsi aivan liikkumattomana, hengittäen niin hiljaa, että kruununvoutia oudosti hirvitti.
Kului pitkiä hetkiä täydellisessä äänettömyydessä. Vähitellen veri palasi Annan poskille ja hengitys syveni. Hän nukkui, kuten sanotaan kuolemaantuomittujen nukkuvan viimeisenä yönään, ja kruununvouti hiipi hiljaisin askelin huoneesta. –
Ensimmäisinä päivinä tämän tapauksen jälkeen oli Anna kokonaan poissa suunniltaan, aivan kuin jossain vieraassa maailmassa. Toisinaan hänet valtasi mieletön toivo, että tämä kaikki on vain pahaa unta, josta hän pian herää. Toisinaan taas kauhea todellisuus oli selvänä ja järkkymättömänä hänen tajunnassaan, ja epätoivo oli pakahduttaa hänen sydämensä.
Sodan tapaukset eivät enää kiinnostaneet hänen mieltään. Hän kulki kuin houreessa, muistamatta ruokaa tai juomaa, tietämättä edes tarkoin ajan kulusta. Heikki oli ikuisesti poissa, ja maailma tuntui hänestä kolkolta ja tyhjältä.
Ja kapteeni Schlangenberg, joka asuessaan kruununvouti Östlingillä oli tilaisuudessa niin läheltä seuraamaan tätä surua, jonka hän itse oli aiheuttanut, tunsi vilpitöntä mielipahaa. Nähdessään Annan kauniit kasvot valjuina ja kaukaisina, täytti inhonsekainen ahdistus hänen sydämensä ja hänen suorastaan teki mielensä paljastaa koko valhe ja siten palauttaa ilon säde tytön ihaniin silmiin. Mutta häntä sitoi velvollisuus, ja preussilainen sotakuri oli totuttanut hänet vaieten kärsimään.
Hyvän kasvatuksen saaneena hän ymmärsi vaieta ja äänettömällä kohteliaisuudella lieventää tytön surua. Ruokapöydässä hän hillitysti ja vakavasti kuvaili kruununvoudille sodan kauheuksia, kaikkia niitä lukemattomia perheitä, jotka yli koko maailman nyt surivat vainajiaan. Annaa hän puhutteli ylen harvoin, mutta pyysi häntä silloin tällöin kävelylle, esittämään kaupungin nähtävyyksiä tai katsomaan sotamiesten reipasta puuhailua. Ja Anna tunsi virkistyvänsä näistä retkistä – kuten virkistyivät kaupungin kielikellotkin, joiden nyt sopi hyvin viittailla komeaan saksalaiseen kapteeniin ja kruununvouti Östlingin kauniiseen tyttäreen.
Eräänä päivänä, kahvipöydässä, – kruununvouti ei silloin ollut saapuvilla, – kapteeni Schlangenberg äkkiarvaamatta otti taskustaan valokuvan, ojensi sen Annalle ja kysyi surumielisesti hymyillen:
– Onko tämä tuttu teille, neiti?
Anna tunsi oman kuvansa, omakätisen nimikirjoituksensa kuvan alareunassa... Nopeasti veri katosi hänen kasvoiltaan ja kuva putosi pöydälle hänen kädestään.
– Suokaa anteeksi, jos satutan arkaan kohtaan, – pyysi kapteeni vakavasti.
– Mistä... kuinka te tämän olette saanut? – änkytti Anna.
– Voi, neiti, kuinka vaikeata on puhua. Näen, että tuotan teille mielipahaa... Arvasinkin sen jo edeltäkäsin, mutta kuitenkin pidin velvollisuutenani... Olettehan varma kenen... kenelle olette tämän antanut?
Anna nyökkäsi silmät kosteina. Mutta sitten, kun kapteeni Schlangenberg yhä vaikeni, hän kehoitti kiihkeästi:
– Oi kertokaa! Kertokaa kaikki mitä tiedätte. Se on kuitenkin parasta.
– Olen katsellut teidän suruanne, neiti, – aloitti kapteeni tummalla äänellään. – Ja kun en muutakaan voinut tehdä hyväksenne, päätin ottaa, mikäli mahdollista, vieläkin lähemmin selkoa Heikki Alavan kohtalosta. Minulle lähetettiin tämä valokuva, jonka Alava oli tallettanut Haaparannalle, koska hän piti sitä liian vaarallisena ja liian rakkaana kuljettaakseen sitä mukanaan vaikeilla matkoillaan. Hän tietysti ajatteli, että joutuessaan mahdollisesti kiinni, hän tuottaisi teille ikävyyksiä tuon kuvan kautta.
– Ja millä matkoilla Heikki on sitten kulkenut? – kysyi Anna soinnuttomasti.
– Hän oli opastamassa poikki Suomen niitä sotavankeja, jotka karkasivat Muurmanin radalta, venäläisestä pakkotyöstä... Viimeinen urhoollinen teko, minkä hän suoritti, oli saksalaisen oppineen, tohtori Walderin pelastaminen. (Tämän nimen mainitessaan loi kapteeni vaanivat silmänsä Annaan, joka huomattavasti vavahti ja kuunteli entistä tarkemmin.) Vähän sen jälkeen Alava lähti uudelle retkelle... Hän kaatui Suomen rajojen ulkopuolella, venäläisen vartiosotilaan kuulasta. Mutta hänen toverinsa pelastui ja toi mukanaan lähes kaksikymmentä vankia... Heikki Alava kaatui sankarina, neiti.
– Ja kuka on tuo toveri?
Kapteeni Schlangenberg räpytteli silmiään; hän ei nähtävästi ollut odottanut tätä kysymystä.
– Tällä haavaa en voi sitä sanoa, vastasi hän väisteliäästi, – mutta voin ottaa selvää siitä.
Oli pitkän aikaa hiljaista. Anna tuijotteli kaukaisuuteen ja turhaan kapteeni odotti sanaakaan hänen huuliltaan.
– Neiti. Tohtori Walder varmaankin voisi paljon kertoa teille Heikki Alavasta. Haaparannassa arveltiin, että Alava on teille hänestä kirjoittanut? Onko se totta?
Kysymys oli yllättävä, ja kapteenin terävät, siristyneet silmät tarkkasivat Annaa hievahtamatta.
Ja jostain syystä Anna silminnähtävästi säpsähti tätä kysymystä. Hänen herkkä naisellinen vaistonsa ilmaisi, että tuon viattoman kysymyksen alla piili jokin hämärä vaara. Hän muisti Heikin kirjeet ja salaisuuden, joka oli hänelle uskottu. Ja hän änkötti katkonaisesti, kuin sanoja etsien:
– Mutta ettekö sitten tiedä, hyvä herra, ettei Alava ensinkään kirjoittanut minulle... Hän kai pelkäsi sensuuria, varoi... ei tahtonut lähettää arveluttavia kirjeitä.
Erinomaisen hyvin kapteeni Schlangenberg huomasi Annan epäröinnin; hän oli nyt varma, että Friedrich Walderin nimi oli Annalle tuttu ja että Anna todennäköisesti tiesi yhtä ja toista Heikki Alavan salaisuudesta. Turhaan hän pinnisteli aivojaan, keksiäkseen keinon, millä saada tuo kaunis tyttö puhumaan. Oli kiire ja rauta olisi ollut nyt taottava. Eihän voinut tietää, minä hetkenä Heikki Alava ilmestyi näyttämölle ilmi elävänä, ja silloin olisi kaikki hukassa. – Mutta yhtä hyvin käsitti kapteeni senkin, että varomaton ja liian hätäinen utelu veisi kaiken turmioon ja hän jätti kumartaen Annan yksin. –
Tämä tapaus sai onnettoman Annan ajatuksen palaamaan surun maailmasta jälleen todellisuuteen. Aika oli ankara ja kuumeinen, maailmassa oli niin paljon surua, että se ikäänkuin turrutti ihmiset, ja sodan kiihkeät tapahtumat veivät heidät mukanaan. Niin kävi Annankin. Sankarillisesti hän koetti unohtaa henkilökohtaisen onnettomuutensa ja pakotti itsensä seuraamaan maan vapautusta. Lakkaamatta hän pohti, miten nyt oli meneteltävä sen salaisuuden kanssa, jonka Heikki oli jättänyt hänelle perinnöksi.
Tuon tuostakin tohtori Walderin nimi palasi hänen mieleensä. Kuinka oli mahdollista, että saksalainen tohtori, jonka Heikki niin ihmeellisellä tavalla oli pelastanut, ei tietänyt enempää Heikin kohtalosta, vaan uteli sitä häneltä, Annalta? Joka tapauksessa oli ilmeistä, että Annan tavalla tai toisella oli päästävä yhteyteen tohtori Walderin kanssa ja neuvoteltava Heikin salaisuudesta. Mutta nykyoloissa se ei ollut mahdollista, eikä Anna voinut muuta kuin lujasti päättää odottavansa tapahtumien kehitystä, ja olla mitään ilmaisematta, ennenkuin kapina kotimaassa oli lopullisesti kukistettu. Kuinka polttavasti hän toisinaan kaipasikaan, että vanha tuomari Alava olisi kotona, olisi lähettyvillä maltillisine neuvoineen. Mutta hän oli tietymättömissä, jossain rintaman takana, eikä Anna tiennyt hänen puuhistaan sotatuomarina. Jos nyt kapteeni Schlangenberg, joka varta vasten oli saanut määräyksen pysytellä paikoillaan muun saksalaisjoukon lähtiessä eteenpäin, olisi hyvin suorittanut sen urkintatehtävän, joka hänelle oli uskottu, olisi surun murtama Anna varmaankin sortunut hänen pauloihinsa ja paljastanut hänelle salaisuutensa. Mutta kapteeni oli rintamasotilas, eikä urkkija. Tuo kaunis tyttö oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin yksikään muu nainen aikaisemmin Saksassa, ja kapteeni hoippui velvollisuuden ja orastavan rakkauden välillä. Epämääräinen inho hillitsi hänen urkintaansa ja Heikki Alavan kohtalosta kerrottu valhe pidätti hänen rakkaudentunnustustaan. Jotenkin saamattomana hän kulutti päivänsä ja nautti Annan seurasta, lohduttaen itseään sillä, että Heikki Alavan salaisuudella, mikä se sitten olisikaan, ei voinut olla suurempaa kiirettä eikä merkitystä sotatapahtumille. Toukokuun alussa tuomari Alava palasi kotiseudulleen, katsoakseen, miten hänen maatilansa oli käynyt ja antaakseen määräyksiä sen hoidosta. Kun hän tuli kruununvouti Östlingin taloon, supistui miesten keskustelu lujaan kädenlyöntiin ja vaieten kruununvouti ohjasi vanhan tuomarin Annan huoneeseen, kääntyen itse pois ovelta.
Anna kavahti seisomaan ja viipyi hetken liikkumattomana kuin patsas, ikäänkuin harhanäyn edessä. Seuraavana tuokiona hän oli kavahtanut tuomarin kaulaan, riippui siinä surunsa kaikessa tuskassa, kyynelten vuotaessa ja poven vavistessa hiljaisesta nyyhkytyksestä. Kahdesti tuomari suuteli häntä otsalle ja painoi hänet sitten tuoliin, liikutettuna puhellen:
– Kas niin, tyttöseni... Älähän... älähän.
– Setä luonnollisesti tietää Heikistä.
– Kyllä... Tiedustelin häntä ensin jääkärien joukosta, mutta siellä ei hänestä tiedetty. Saksalaisilta sain sitten kirjeen, jossa kerrottiin.
– Tietääkö setä, kuka hänen toverinaan oli, silloin... sillä retkellä, jolloin hän...
– Tiedän, mutta siitä ei ole paljoa apua. Se jääkäri kaatui
ensimmäisien joukossa Pohjanmaalla. ("Tyypillistä viisautta", sanoi
Heikki Alava myöhemmin tästä seikasta.)Anna ei kysellyt enempää ja syntyi hiljaisuus.
– Anna, – sanoi tuomari sitten verkkaisesti, – muistathan tohtori Walderin, josta Heikki mainitsi kirjeessään. Onko sinulta kyselty hänestä?
Anna säpsähti.
– Ei suorastaan... Hänen nimensä on kyllä mainittu... Minä sanoin, etten tiedä hänestä mitään.
– Aivan kuten minä, Anna. Sanoin, etten häntä tuntenut, eikä siinä ollut mitään totuudesta poikkeavaa. Mutta tätä ei olisi nyt ensinkään kannattanut ottaa puheeksi, jos asia olisi päättynyt siihen. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan luokseni tuli täysillä valtuuksilla varustettu saksalainen lähetti, joka isänmaan ja armeijan johdon nimessä kysyi, oliko poikani jättänyt minun säilytettäväkseni joitakin salaisia asiakirjoja. Lähetti ei herättänyt luottamustani ja päätin vastata varovaisesti ja – huomaa se, Anna – täysin totuudenmukaisesti, että Heikki ei ollut minulle uskonut mitään salaisuutta. Mutta minä jätin mainitsematta, että hän oli tehnyt sen sinulle ja kysyin sensijaan, mitä salaisuus koski ja mistä syystä arveltiin sen olevan minun hallussani. Ja tiedätkö, mitä vastattiin: että Heikki viimeisellä matkallaan oli saanut siepatuksi niin tärkeän sotilassalaisuuden, että koko vapaussodan ratkaisu saattoi riippua siitä; että hän, kun ei voinut lähettää sitä postitse saksalaiselle päällikölleen, oli uskonut sen jollekin täällä Suomessa, todennäköisesti minulle, isälleen; että jokaisen velvollisuus oli auttaa tuon salaisuuden tunnetuksi tulemista. Kovasti minua ihmetyttää, että sinä olet saanut olla niin rauhassa.
– En minä ole saanut olla rauhassa, setä. Minulta on kyllä kyselty, onko Heikki minulle kirjoittanut. Mutta kun vastasin kieltävästi, jätettiin minut rauhaan.
Ja yhtäkkiä Annan kauniit silmät syttyivät ja hän lisäsi innoissaan:
– Kuinka viisas Heikki oli, setä! Hän jätti salaisuutensa minulle, minulle, koska tiesi, että minua ei osattaisi epäillä, että kukaan ei voisi luulla nuorelle tytölle uskotun sotilasasioita!
Tuomari Alava ei kiinnittänyt huomiota tytön innostukseen, vaan kysyi asiallisella tavallaan:
– Kuka sinua on urkkinut?
Käsittämättömästä syystä Anna lehahti punaiseksi.
– Kapteeni Schlangenberg. Hän asuu meillä... Hän on hyvin hienoluonteinen, isä pitää hänestä kovasti.
On mahdotonta sanoa, mistä syystä Annan silmät painuivat alas ja mistä syystä jokin epämääräinen tyytymättömyyden väre käväisi vanhan tuomarin sydämessä. Syntyi nolo äänettömyys. Sitten tuomari huomautti:
– Heikki oli kovin nuori, Anna, ja monessa suhteessa minä pidin häntä lapsellisena, pidin teitä molempia lapsina. Minä en totta puhuen paljoakaan piitannut tuosta salaisuudesta, joka lähetettiin tänne niin aitoromanttisella tavalla – ja uskottiin sinulle, lapselle. Mutta nyt on mieltäni ruvennut kaivelemaan. Varmasti Heikillä kuitenkin on ollut jotakin tärkeätä tiedossa, koska niin mahtavat voimat ovat sitä peräilemässä. Minä arvelen, että meidän nyt on aika ottaa selvä hänen salaisuudestaan.
Ja kun Anna ei mitään vastannut lisäsi tuomari:
– Oli muuan seikka, jota minä saksalaisessa lähetissä erikoisesti epäilin, siksi en mitään ilmoittanut. Hän nimittäin sanoi, kuten mainitsin, että Heikki ei ollut voinut toimittaa tietojaan postitse päällikölleen, vaan oli pakoitettu uskomaan ne jollekin Suomessa. Mutta sehän ei ensinkään pidä kutiaan. Heikin kirjeethän tulivat ulkomailta, vaikka emme tiedä mistä. Hän käytti kuljetukseen jääkärien omaa postitietä, eikä valtion – miksei tuo tie olisi voinut johtaa tietoja yhtä hyvin tuonne kuin tännekin päin? Johan salamusteiden erilaisuuskin viittaa siihen, että hän on kirjoittaessaan ollut aivan keskuspaikoissa. Olipa miten tahansa, jotakin sellaista tässä kuitenkin on, että minun mielestäni meidän nyt on aika panna puhumaan tuo Heikin "valkoinen paperi", joka on sinun hallussasi.
Mutta nyt uurtuu Annan valkea otsa ja puhdasmuotoiset kulmakaaret vetäytyvät kokoon. Hän miettii. Vähitellen hänen huulensa puristuvat yhä lujempaan ja lujempaan ja käy erinomaisesti selville hänen luja päättäväisyytensä, joka varemmin, nuoren rakkauden vaiheissa, oli saattaa Heikki Alavan epätoivoon. Hän nostaa tuomariin silmänsä, jotka nyt ovat kovat ja kirkkaat.
– Setä, kirjeessään Heikki nimenomaan pyytää, etten koskaan kutsuisi paperin salaisuutta tarpeettomasti esiin. Hän uskoo salaisuuden minulle juuri siksi, että otaksuu minulla olevan nuoruuden taipumatonta intoa pitää hänen luottamuksensa pyhänä, laskelmista huolimatta. Setä, eihän mikään hänen kolmesta ehdostaan ole täytetty: ei hän itse, eikä tohtori Walder ole tullut salaisuutta perimään, ei myöskään maamme ole itsenäinen, vaan sodan jaloissa. Minä olen salaisuuden säilyttäjä, setä, enkä minä katso voivani sitä nyt luovuttaa.
Tytön odottamaton lujuus ällistytti vanhaa tuomaria.
– Mutta mitä sitten on tehtävä, tyttöseni? – hän kysyi hämillään.
– Odotettava, setä. Ainoa, mihin voimme ryhtyä, on kirjoittaa tohtori Walderille Heikin kohtalosta ja kysyä hänen neuvoaan. Minullahan on hänen osoitteensa.
– Niinpä niin, tyttöseni, niinpä niin... Minä vain en ymmärrä, miksi saksalaiset utelevat meiltä tuota tohtoria, jos he kerran itse ovat hänen kanssaan yhteydessä, – mutisi vanha tuomari mietteissään.
– Joka tapauksessa minä nyt viipymättä kirjoitan hänelle, – vastasi Anna lujasti.
Keskustelu oli päättynyt ja hellin jäähyväisin vanha tuomari poistui.
Kun Suomen vapaussota läheni loppuaan, kävi kapteeni Schlangenbergin asema yhä kestämättömämmäksi, ja hänen oli itsekin myöntäminen saamattomuutensa. Huolimatta kaartelevista yrityksistä ei hänen urkintatoimensa ollenkaan edistynyt. Kun Anna jyrkästi kielsi tuntevansa tohtori Walderia, eikä myöntänyt omistavansa mitään Heikki Alavan ilmaisemaa salaisuutta, oli kapteeni, vaikka epäilikin Annaa, melkoisen voimaton. Tätä voimattomuutta lisäsi vielä se, että hän oli vieraana Annan kotona ja siis kohteliaisuuden sitoma, mutta ennen kaikkea hänen oma sydämensä, jonka liekki kasvoi päivä päivältä tuon kauniin, suruun vaipuneen tytön läheisyydessä.
Oli hetkiä, jolloin kapteeni kirosi noloa tehtäväänsä; sotilaana häntä harmitti oma saamattomuutensa ja kenties vielä enemmän se tunne, jonka huomasi sydämessään yhä varttuvan, vastaponnisteluista huolimatta. Tuollaisina hetkinä hän vannoi käyvänsä kerta kaikkiaan suoraan ja avoimesti asiaan käsiksi, tulipa sitten mitä tahansa, mutta tähän saakka oli jokin epämääräinen arkuus häntä kuitenkin pidättänyt.
Eräänä iltana, tavanmukaiselta kävelyretkellään palanneina, Anna ja kapteeni jäivät istumaan kruununvouti Östlingin vierashuoneeseen. Kruununvouti itse oli poissa kotoa; oli äänetöntä; Anna järjesteli sulavin liikkein, mutta surullisen ja kaukaisen näköisenä teetarjotinta.
– Neiti Anna. Miksi ette tahdo auttaa minua? – kysyi kapteeni äkkiä intohimoisesti ja hiljaa.
Anna loi häneen uneksivat silmänsä.
– Kuinka niin?
– Te ette luota minuun, Anna. Te pidätte minua muukalaisena, jota on pakko sietää, kun maanne on sotatilassa. Te tunnette vapautuneenne sinä hetkenä, jolloin pääsette minusta.
– Se ei ole totta, kapteeni, ettekä juuri ole kohtelias, kun sellaista väitätte. Elämäni päivinä minä en unohda, mitä olette tehnyt isänmaani hyväksi. Ja jos voisin, osoittaisin teille kiitollisuuttani tekoina, enkä turhina sanoina.
– Onko se totta, Anna-neiti?
– On kyllä, ja te tiedätte sen.
Hetken aikaa kapteenin silmät tuijottivat rävähtämättä tuota nuorta, vakavaa tyttöä. Sitten hän nopeasti pisti käden taskuunsa ja otti sieltä paperipalan, jonka asetti pöydälle Annan eteen.
– Panen teidät heti koetukselle, Anna. Jos tahdotte minua auttaa, sanokaa sitten Jumalan nimessä, mitä tämä merkitsee?
Anna katsahti paperiin, mutta siinä ei ollut muuta kuin sekavia merkkejä:
u. 3 K. nach W.
2 h. St. am U. d. St.
Spitze i. S.
2800 Schr. SW. –
QMitä suurimmassa määrin ällistyneenä Anna pudisti päätään.
– Hyvä Jumala! Kuinka voitte olettaakaan, että minä ymmärtäisin tästä mitään!
Kapteenin silmät polttivat kuin hiilet, mutta Annan hämmästys oli ehdottomasti aitoa. Oli kauan hiljaista.
– Maailmassa on vain kaksi henkilöä, jotka osaavat selittää nuo merkit – sanoi kapteeni vihdoin. – Toinen oli – suokaa anteeksi teille kipeä maininta – Heikki Alava, toinen on tohtori Walder. Minä ajattelin, että te, neiti Anna, mahdollisesti olette kolmas.
Nimet kuullessaan Anna hätkähti ja vilkaisi vielä kerran paperiin. Mutta sitten hän pudisti päätään.
– Vannon, etten ymmärrä tästä mitään.
– Uskon teitä, – vastasi kapteeni Schlangenberg kumartaen. Oli ilmeistä, että Anna nyt puhui totta.
Oli taas äänetöntä ja molemmat miettivät.
– Minua vain ihmetyttää, – sanoi Anna sitten, – minkä tähden te ette kysy tästä tohtori Walderilta?
Kapteeni kohautti olkapäitään.
– Emme löydä häntä.
– Mutta hänhän on Oslossa! – pääsi Annalta aivan vahingossa.
Heti paikalla kumpikin huomasi tuon kompastuksen. Anna karahti punaiseksi ja kalpeni sitten. Kapteenin silmät siristyivät ja hyvin heikko hymy värähteli suupielissä. Äänettömyys oli täynnään mitä kiusaavinta pingoitusta.
– Katsokaahan nyt, Anna, – sanoi kapteeni hyvin lempeästi. – Valhe ei ole teitä varten. Tähän asti te olette kieltänyt tunteneenne tohtori Walderia. Ja nyt!
– Minä en ole teille valehdellut. En tosiaankaan tunne tuota tohtoria.
– Mutta kuinka sitten...?
Anna teki kärsimättömän eleen.
– Olen ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, mutta en tunne häntä henkilökohtaisesti.
– Ja mitä hän on kirjoittanut teille?
– Miksi te kiusaatte minua? En käsitä, mitä oikeutta teillä on puuttua asioihin. Miksi te utelette? – kysyi Anna miltei ylpeästi.
Kapteeni Schlangenberg vastasi tyynesti:
– Kerron sen teille, Anna, jos teillä on malttia kuunnella. Eräällä Suomen-retkellään Heikki Alava, ollessaan saksalaisen valtiollisen asiamiehistön jäsenenä, oli keksinyt jonkin tärkeän sotilaallisen salaisuuden. Emme tiedä, mikä se on, mutta hän mainitsi siitä Haaparannassa käydessään, ja sen erinomaisesta tärkeydestä ollaan yhtä mieltä. Tuon salaisuuden löytäessään oli Alava tuomassa tohtori Walderia poikki Suomen, ja hyvällä syyllä otaksutaan, että tohtori on osallisena salaisuuteen. – Anna-neiti, nythän Heikki Alavaa ei enää ole, emmekä voi häneltä saada lähempiä tietoja. Tohtori Walder taas on kadonnut tietymättömiin; hänen huoneestaan on löydetty nuo merkit, jotka ovat paperilla edessänne. Tiedetään, että Alava on uskonut salaisuutensa jollekin ja on ajateltu teitä. Ja ymmärrättekö nyt, Anna, miksi kyselen! On olemassa salaisuus, josta sodankäynti, niin, koko isänmaanne tulevaisuus saattaa riippua. Monet syyt viittaavat siihen, että saksalaisen avustusretkikunnan menestys riippuu samasta salaisuudesta. Anna, tehän rakastatte isänmaatanne. Ettekö nyt tahdo sanoa, mitä tohtori Walder teille kirjoitti? Onko uteliaisuuteni vieläkin teistä nenäkästä?
Ahdistuksen vallassa Anna taaskin silmäili noita salaperäisiä kirjaimia paperilla. Hän muisti, kuinka Heikki oli kirjeessään teroittanut salaisuutensa tärkeyttä. Entäpä, jos sota, jos isänmaan kohtalo todellakin nyt riippui siitä – riippui hänestä, Annasta. Pitikö hänen ehkä ilmaista Heikin kirjeet näille saksalaisille, jotka uhrautuvaisesti olivat tulleet auttamaan Suomea? Vai tuliko hänen yhä vaieta ja odottaa?
Ja loppuun kiusattuna, epätietoisena ja surun vallassa hän mutisi:
– Tohtori Walder kirjoitti minulle Alavasta.
Ehdottomasti kapteeni Schlangenberg hätkähti. Entäpä, jos tohtori oli ilmoittanut, että kertomus Alavan kuolemasta oli perätön...? Silloinhan tuo tyttö... Mutta Anna ei huomannut kapteenin ilmettä, vaan lisäsi:
– Hän kysyi Alavan osoitetta.
– Ja te vastasitte?
– Etten tiedä sitä.
– Kuinka on mahdollista, että tohtori Walder osasi teiltä, tuntemattomalta, tiedustella Alavaa?, – kysyi kapteeni terävästi.
– En ymmärrä... Varmaankin Heikki oli kertonut minusta.
– Eiköhän ole luultavampaa, että Walder tiesi Alavan kirjoittaneen teille, ilmaisseen teille jotakin?
Mutta nyt ei Anna, joka tavallisesti oli niin luja, jaksanut kauempaa. Heikki Alavan nimen alituinen mainitseminen oli koskenut häneen ja surun veres haava oli jälleen auennut. Hän kääntyi selin, nosti käden ovenpieltä vasten ja nojasi päänsä kyynärvarteen. Kyyneleitä tulvi silmiin ja hän kuiskasi hiljaa:
– Olen hyvin onneton!
Kapteeni Schlangenberg nousi ja liikutus hersytti hänenkin mieltään.
– Oi, älkää itkekö, Anna neiti – pyysi hän tummalla, kiihkoisalla äänellään. – En voi nähdä teidän itkevän ja pyydän anteeksi, jos olen pahoittanut mielenne... Kuinka uskollinen te olette, Anna! Kuinka vähän luonteellenne sopii valhe ja kieräily! Ja kuinka kokonaan te olette Heikki Alavan. Nytkin, poissa-olevana, hän pitää sydäntänne vallassaan... Oi, suokaa anteeksi, että taas häneen kosketan, vaikka tiedän sen tuottavan tuskaa teille. Mutta ihminen on itsekäs ja se johtuu itsekkyydestä... niin, Anna, etten sanoisi mustasukkaisuudesta. Mustasukkaisuudesta sen vuoksi, ettei sydämessänne näytä olevan enää mitään tilaa kenellekään muulle... Anna, älkää pahastuko, älkää loukkaantuko! Mutta kun en tiedä, minä hetkenä minut komennetaan muuanne, kysyisin... kysyisin teiltä, eikö ole mitään toivoa, eikö mikään voi korvata poissa-olevaa... ei nyt, mutta joskus, tulevaisuudessa... Anna, Anna... sanokaa minulle, onko rakkauteni kokonaan toivotonta...
Puhuessaan oli kapteeni hitaasti lähestynyt nuorta tyttöä ja hänen pehmeä äänensä oli käynyt yhä hiljaisemmaksi, mutta samalla kiihkoisammaksi, vavahdellen tunteen kyllyyyttä. Anna kuuli sen, mutta ei nostanut päätään kyynärtensä nojasta, eikä vastannut. Jokin outo väristys kiiti läpi hänen ruumiinsa. Vaisto ilmaisi hänelle, että tuo mies todella rakasti häntä, kaipasi häntä polttavasti; ja vaikka hänen sydämensä yhä oli täynnä surua, vaikka siellä yhä eli Heikin kuva, oli Anna kuitenkin niin terve nainen, ettei kapteenin tunnustus tuntunut hänestä vastenmieliseltä, vaan väkisinkin jollain tavoin hurmasi ja tyydytti häntä.
Hän tunsi kapteenin käden laskeutuvan olkapäälleen ja kulkeutuvan vavahdellen käsivarttaan pitkin. Hän kuuli tihentyneen hengityksen, tunsi sen polton kaulallaan...
– Anna, Anna! Ettekö sano minulle mitään? – suhahti kuin kuuma tuuli hänen korvaansa.
Ahdistava lumous naulitsi Annan liikkumattomaksi. Vasta kun hän tunsi kuumien huulten koskettavan poskeaan, hän vavahti, ikäänkuin heräsi, työnsi kapteenin syrjään, mutta lempeämmin kuin itsekään olisi tahtonut. Sitten jotakin laukesi hänessä ja kaikki voima katosi. Hän pyrskähti rajuun itkuun, pudisti moneen kertaan päätään ja toisti katkonaisesti:
– Olen onneton... olen hyvin onneton.
Sen sanottuaan hän poistui huoneesta kasvot kauniiden käsien peittäminä.
Kymmenes luku.
Muutamia viikkoja myöhemmin – Suomen vapaussota oli silloin jo loppuun taisteltu – Anna koputti eräänä iltana isänsä makuuhuoneen ovelle. Ei ollut myöhä vielä, mutta matkalta palanneena oli kruununvouti jo vetäytynyt levolle ja lojui vuoteella sanomalehteä lukien.
– No, Anna? – kysyi hän hieman yllätettynä tyttäreltään. Ulkomuodostakin hän saattoi arvata, että Annalla nyt oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa sydämellä.
– Isä, minä pyytäisin vähän rahaa.
– Ja mihin sitten?
Anna näytti epäröivän ja hänen katseensa painui. Ilmeisesti hänen oli vaikea puhua, mutta hän sanoi kuitenkin suoraan:
– Minun on mentävä Helsinkiin, isä... Vielä tänä yönä... nyt heti.
Hämmästyneenä kruununvouti kohosi istumaan.
– Mutta minkätähden?
Anna ei vastannut. Hän ojensi isälleen sähkösanoman, joka hänellä oli valmiina kädessään.
"Tulkaa heti, aivan heti minua tapamaan. Ehdottomasti aivan heti.
Fr. Walder".Yhä enemmän ymmällä kruununvouti silmäsi osoitetta; siinä oli hänen tyttärensä nimi.
– Kuka tämä Walder on?
– Hän on muuan saksalainen oppinut, – vastasi Anna ensin. Mutta kun isä vaikeni, lisäsi hän punastuen:
– Hän on ainoa ihminen, joka tietää jotakin Heikki Alavasta.
– Tunnetko sinä hänet ennestään?
– Olen ollut vain kirjeenvaihdossa hänen kanssaan.
Hetken aikaa kruununvouti mietiskeli, tuijotti pitkään tyttäreensä ja näytti epäröivän. Luultavasti Annan ilmeestä kuitenkin kuvastui niin harras vakavuus, että isä ei katsonut olevan syytä kysellä enempää, vaan antoi pyydetyt rahat.
– Toivon, että palaat niin pian kuin mahdollista ja että soitat heti aamulla.
– Luonnollisesti, isä... Kiitos.
Se pensionaatti, jonka tohtori Walder oli merkinnyt sähkösanomaan osoitteekseen, oli vähäpätöinen ja sijaitsi syrjäkaupungilla. Oli jo aamuyö, kun Anna saapui perille, ja epäröiden hän seisoi hetken ovella. Saattoiko hän, nuori tyttö, tähän aikaan pyrkiä sisään rikkomatta sopivaisuuden sääntöjä? Mutta taas hänen mieleensä palasi sähkösanoman tavattoman kiirehtivä sanamuoto; hän terästi tahtonsa ja soitti.
Uninen palvelijatar tuli avaamaan ja Anna kysyi tohtori Walderia, pyytäen anteeksi myöhäistä saapumisaikaansa. Tyttö silmäili häntä kiireestä kantapäähän sanaakaan vastaamatta ja poistui sitten jonnekin. Hetken kuluttua ovi jälleen kävi ja käytävää laahusteli lihava, vanhanpuoleinen nainen, merkillistä kyllä vielä täysin pukimissa. Hän silmäili Annaa yhtä tarkoin ja uteliaasti kuin palvelijatarkin ja kysyi sitten:
– Te etsitte tohtori Walderia, neiti?
– Niin.
Ja ikäänkuin myöhäistä vieraskäyntiään selittääkseen Anna lisäsi:
– Hän sähkötti minulle ja pyysi tulemaan aivan heti.
Vanha rouva nyökkäsi.
– Ja nimenne, neiti?
– Anna Östling.
Hetken aikaa vanha nainen tuijotti syrjään, varmaankin punniten vastaustaan, mutta sanoi sitten hiljaa ja vakavasti:
– Tulette liian myöhään. Tohtori Walder kuoli tänä yönä. On tuskin tuntia siitä, kun lääkäri lähti.
Anna säikähti hirveästi. Hänen jalkansa vapisivat, eikä hän saanut sanaa suustaan. Sitten äkkinäinen epäluulo heräsi hänen mielessään ja hän keihästi kauhun laajentamat silmänsä vanhaan rouvaan. Mutta tämä näytti ymmärtävän hänen epäilynsä, teki äänettömän eleen, astui muutamia askeleita käytävää pitkin ja avasi erään oven. Huoneessa paloi valo yhä... Vuoteella, kalpeana ja jäykkänä, lepäsi vanhahko, laiha, kuollut mies...
Annaa puistatti; hän ei voinut liikahtaakaan. Majatalon omistajatar huomasi sen ja painoi oven hiljaa kiinni.
Tämä yllättävä kuolemantapaus järkytti siinä määrin Annaa, ettei hän tietänyt mitä tehdä, mihin mennä. Mutta taaskin näytti pensionaatin rouva ymmärtävän hänen mielentilansa, ja varmaankin hänen kauniin ulkomuotonsakin vaikutuksesta kutsui hänet ystävällisesti omaan huoneeseensa.
– Olette luultavasti vainajan omaisia? – hän kysyi viitaten Annalle tuolin.
– Ei, en ole, – oli kaikki, mitä Anna saattoi vastata.
Ensi kertaa rouva näytti hämmästyvän ja vilkaisi Annaa terävästi. Hän ei kuitenkaan kysellyt enempää, vaan alkoi kertoa, ikäänkuin toista rauhoittaakseen:
– Hän tuli tänne neljä päivää sitten ja oli jo silloin ilmeisesti sairas... Oli saanut kertomansa mukaan kuulla, että puhun saksaa, ja oli siitä syystä valinnut tämän matkustajakodin. Hän tahtoi pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja rauhassa. Mutta kun tauti sitten kokonaan vei hänet vuoteeseen, kutsui hän usein minua... uskoi minulle tehtäviä... Minä se teillekin sähkötin hänen toivomuksensa mukaan... Olette varmaankin hänen läheisiä tuttaviaan, koska hän niin paljon puhui teistä?
Mutta Anna pudisti surullisena kaunista päätään ja vastasi väsyneesti:
– En ole koskaan ennen nähnyt häntä, rouva. Minä... hän on vain kirjoittanut.
Syntyi äänettömyys.
– Mutta kuinka sitten... en ymmärrä...
Vanha rouva ei kuitenkaan jatkanut, vaan loi Annaan terävän, epäilevän katseen ja kysyi äkkiä:
– Onko neidillä tuo sähkösanoma tallessa?
Annalla oli, ja hän ojensi sen rouvalle. Tämä tuntui rauhoittuvan nähdessään osoitteen ja lisäsi:
– Suokaa anteeksi, neiti, mutta onko teillä muuta todistusta henkilöllisyydestänne, Minun olisi tärkeätä tietää, etten erehdy teidän suhteenne.
Anna tunsi asemansa noloksi, ei kuitenkaan loukkaantunut, vaan alkoi etsiä käsilaukustaan jotakin ja mutisi:
– Ei minulla ole.
Laukussa oli sentään kirje, jonka kuoressa oli Annan osoite ja muudan Annalle osoitettu postikortti, jonka takapuolella oli valokuva neljästä tytöstä hiihtopuvussa; yksi tytöistä oli Anna. Tuon kortin hän ojensi rouvalle, joka asetti lasit nenälleen ja tutki sitä kauan.
– Niin, niin. Järjetöntähän minun olisi teitä epäillä. Mutta tässä on jotakin niin kummallista. Te sanotte, ettette ole koskaan nähnyt vainajaa, ja kuitenkin... Niin, neiti, minun on kai nyt luovutettava teille, mitä hän uskoi minulle – Odottakaahan... (Vanha rouva avasi piironkinsa laatikon ja otti sieltä paksun, lakalla suljetun kuoren ja toisen pienemmän kirjeen.) Katsokaas, nämä hän antoi minulle teille jätettäväksi... yksinomaan teille, henkilökohtaisesti, sitä hän nimenomaan teroitti. Hän pyysi sähköttämään teille. Mutta tuntiessaan loppunsa lähenevän, hän tahtoi paperia ja kirjoitti. Hän oli silloin jo niin heikko, että tuskin jaksoi puhua. Katsokaahan, neiti, tämä pienempi kirje on teille osoitettu... En tiedä, mitä se sisältää. Ja tämän paksun kuoren hän pyysi visusti tallettamaan ja antamaan omaan käteenne...
Uteliaana Anna avasi kuoren.
Parahin Neiti Östling.
Tunnen, etten enää saa nähdä teitä... Tallettakaa paksu kuori
Heikki Alavalle. Se on hänen ja teidän... Se on salaisuus,
tärkeä ja kallisarvoinen... Hyvästi, rakas neiti... Pyydän teitä
muistamaan minua...
Fr. Walder.Käsiala oli sotkuista, väsynyttä, tuskin luettavaa. Näytti siltä, että sairaan voimat, ehkäpä ajatuskin olivat uupuneet kesken... Anna katsahti suureen, viralliseen kuoreen, joka niin huolellisesti oli suljettu. Siihen oli merkitty: "Heikki Alavalle", eikä mitään muuta.
Kun Anna siinä hämmästyneenä ja sekavin tuntein yhä uudestaan silmäili kädessään olevaa kirjettä, valtasi hänet niin äkkinäinen mieleenjohtuma, että hän hätkähti ja väri vaihtui hänen kasvoillaan: Kuinka oli mahdollista, että tohtori Walder oli osoittanut nämä paperit Heikki Alavalle? Eikö hän siis ollut saanutkaan Annan kirjettä, jossa puhuttiin Heikin kuolemasta? Vai uskoiko hän Heikin yhä elävän?... Mieletön, haaveellinen toivo leimahti hetkeksi Annan sydämessä. Mutta se sammui pian. Jäi vain jäljelle kipeä, viiltävä tunto... Hän nieli pari kertaa ja kysyi väsyneesti:
– Puhuiko tohtori Walder teille Heikki Alavasta, rouva?
– Puhui. Hän puhui alinomaa eräästä ystävästään, jota muistelen hänen nimittäneen Alavaksi.
– Ja mitä hän sanoi?
– Hän sanoi odottavansa tätä ystävää ja etsivänsä häntä. Hän oli hyvin onneton siitä, ettei tarkoin tiennyt, oliko hänen ystävänsä kuollut vai elossa.
Annan pää painui. Ei ollut enempää kysymistä ja syntyi äänettömyys.
– Neiti, – aloitti pensionaatin omistajatar vihdoin, – kun tulitte tänne, luulin, että olitte vainajan omaisia. Niin ei kuitenkaan ollut. Mutta voitteko nyt sanoa minulle, kenelle minun pitää ilmoittaa tohtori Walderin kuolemasta?
Anna pudisti päätään.
– En tiedä ainoatakaan ihmistä, joka hänet tuntisi.
– En myöskään minä. Juuri sen vuoksi olen neuvoton.
Mutta sitten muuan ajatus välähti Annan mieleen.
– Tohtori Walder oli saksalainen ja täällä on nykyisin paljon saksalaisia sotilasviranomaisia. Varmaan on viisainta, että soitatte armeijan yleisesikuntaan ja ilmoitatte sinne hänen kuolemastaan. Minä olen aikaisemmin kuullutkin, että saksalaiset sotilaat ovat etsineet tohtoria ja tiedustelleet hänen olinpaikkaansa.
– Olette varmaankin oikeassa, neiti. Minä soitan heti, sieltähän kai vastataan yötä päivää, – sanoi vanha rouva nousten. Sitten hän lisäsi:
– Haluatteko olla täällä yötä?
– En, kiitos. Mutta pyydän, että ystävällisesti soittaisitte minulle auton. En voi nukkua ja juna lähtee pian. Ajan suoraan asemalle ja palaan kotiin.
Sanomalehtien uutiset eivät sisältäneet paljoa, mutta kuitenkin jotain. Kirjoitettiin seuraavasti:
Salaperäinen kuolemantapaus. Yöllä, t.k. – päivää vasten
kuoli täkäläisessä matkustajakoti Y:ssä saksalainen geologi,
tohtori Friedrich Walder. Lääkärin lausunnon mukaan oli tauti
aiheutunut rintamalla kestetyistä kärsimyksistä.
Tohtori Walder oli vasta muutama päivä sitten saapunut Oslosta
Suomeen. Kun hänellä ei ole täällä tuttavia, eikä hän myöskään
kenellekään ilmoittanut tulostaan, ei voida sanoa, millä
asioilla hän liikkui. Vähää ennen kuolemaansa hän oli kutsunut
sähkösanomalla neiti Anna Östlingin luokseen; neiti Östlingin
saapuessa oli henki kuitenkin jo paennut. Kun neiti Östling ei
aikaisemmin ensinkään ole tuntenut tohtori Walderia, tuntuu
asia omituiselta ja hämäräperäiseltä.
Saksalaiset sotilasviranomaiset, joille kuolemantapauksesta
ilmoitettiin, ovat takavarikoineet vainajan paperit ja
ottaneet ruumiin haltuunsa."Mutta Anna ei niin helpolla selvinnyt. Tuskin hän oli ehtinyt Helsingistä kotiin ja päässyt omaan kamariinsa, kun yleisesikunnasta soitettiin hänelle. Pyydettiin kysyä, tunsiko Anna tohtori Walderin ja mitä papereita tämä oli jättänyt Annan huostaan. Anna vastasi, että paperit olivat yksityistä laatua ja kuuluivat Heikki Alavalle, joka ennen kaatumistaan oli ne lähettänyt ystävänsä tohtori Walderin kautta.
– Tahtooko neiti antaa nuo paperit yleisesikunnan tutkittaviksi?
– Sanoinhan jo, että ne ovat yksityistä laatua. En ole vielä tarkastanut niitä, – vastasi Anna, jonka mieleen jälleen muistui Heikin uskoma salaisuus.
– Meidän täytyy kuitenkin mitä vaativimman pyytää ne tänne.
Mutta nyt oli Anna valvomisesta ja sekavista ajatuksista uupunut ja hermostunut; hän vastasi tiukasti:
– Tietysti voitte ne takavarikoida, mikäli teillä siihen on laillinen oikeus. Mutta ennenkuin se oikeus on minulle osoitettu, en luovuta niitä, vaan vetoan isääni. Hyvästi.
Hetkeä myöhemmin riensi kapteeni Schlangenberg Annan kimppuun. Oli ilmeistä, että Helsingistä käsin oli tehty kapteenille hälyytys.
– Anna neiti, te olette ollut yöllä Helsingissä.
– Niin olen. Entä sitten.
– Pyydän, älkää pahastuko. Äänenne on niin kiusaantunut. Teillä on tohtori Walderin papereita. Muistattehan, että meillä on aikaisemmin ollut puhe hänestä... Kerran te lupasitte auttaa minua, Anna neiti. Ettekö nyt tahtoisi luovuttaa noita papereita minulle?
– Millä ihmeen oikeudella te sellaista rohkenette vaatia.
– Kuitenkin loukkaannutte, Anna neiti, vaikka kuinka pyytäisin... Olisitte ystävällinen ja tarkastaisitte paperit ja antaisitte sitten minulle ne. Olisi parempi niin, meille molemmille. Voin milloin tahansa saada määräyksen käyttää väkivaltaa... Ja ymmärrättehän...
Anna hätkähti. Teräviä sanoja tulvi hänen huulilleen, mutta hän hillitse ne. Päättäväisesti hän pakotti itsensä miettimään asiaa, eikä vastannut.
Kapteeni lähestyi häntä silmissään tuo alituinen hehku, joka poltti Annaa päivät päästään ja saattoi hänet levottomaksi.
– Luottaisitte minuun, Anna, – kuului tumma ääni ja käsi laskeutui Annan kyynärvarrelle. – Ette olisi itsepäinen. Tiedättehän, että ainoa haluni on palvella teitä. Mutta te salaatte minulta kaikki ja joudutte ikävyyksiin... Teidät voidaan pidättää...
Taas, kuten usein ennenkin, kapteenin intohimoinen ääni vaikutti Annaan. Hän epäröi. Kyyneleitä tulvi äkkiä hänen silmiinsä. Hän peitti molemmin käsin kasvonsa ja poistui huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi vuoteelleen ja itki kauan aikaa, itsekään tietämättä syytä siihen... Toinnuttuaan hän kimmahti ripeästi istumaan. Mitä oli oikeastaan tämä kaikki? Mihin salaperäisyyden verkkoon Heikki oli hänet kietonut? Jos hänellä, Heikin pyynnön takia, ei ollutkaan oikeutta kutsua esiin Heikin uskomaa salaisuutta, niin tohtori Walderin papereiden suhteen ei häntä ainakaan mikään pidättänyt... Hän otti tuon suuren kirjekuoren laatikostaan, punnitsi sitä hetken kädessään, mutta mursi sitten päättävästi sinetit. Sisällä oli käsikirjoitus, kokonainen saksankielinen teos, jonka nimilehdelle oli kirjoitettu:
Friedrich Walder
Suomen platinalöytö
ja
sen geologinen teoriaHämmästyneenä, jotakuinkin pettyneenä Anna käänsi lehteä. Sen alla oli Heikki Alavalle osoitettu kirjelmä:
Ystäväni!
En tiedä, missä olet, eivätkä etsiskelyni ole johtaneet mihinkään
tulokseen. Olen pitänyt pyhänä lupaukseni ja säilyttänyt
salaisuutemme. Nyt olen sairas; lääkärit ennustavat, että
pikainen tuho uhkaa minua. Siitä syystä jätän tämän teoksen
sen henkilön säilytettäväksi, johon sinä eniten luotit ja jota
rakastit.
Tässä on elämäni tärkein työ ja minä uskon sen tuottavan
melkoista tieteellistä mainetta. En tahtoisi olla turhamainen,
mutta luulen olevani oikeutettu pyytämään, että sitten kun
aika on tullut salaisuuden julkaisemiseen, myös tämä työni
saatetaan julkisuuteen ja tekijän nimi nostetaan unhosta.
Nykyisin, sairaana, on siinä kaikki, mitä omalle osalleni toivon
suunnattomasta aarteestamme.
Kunpa vielä saisin nähdä sinut, ystäväni, mutta se taitaa olla
turha toivo. Olet niin usein viipynyt ajatuksissani, että olet
muuttunut kuin omaksi pojakseni. Jos koskaan saat lukea nämä
rivit, älä unhoita ystävääsi
Friedrich Walderia.Omituisen liikutuksen vallassa Anna luki nämä rivit. Kirjeen alla oli vanha, kellastunut paperi! Anna vilkaisi siihen ja hätkähti. Hän muisti kapteeni Schlangenbergin näyttämät merkit:
[Kirjoittaja pyytää huomauttaa, että hänellä alkujaan oli aikomus julkaista muitakin kohtia Fr. Walderin asiakirjoista, mutta että se viralliselta taholta estettiin.]
u. 3 K. nach W.
2 h. St. am U. d. St.
Spitze i. S.
2800 Schr. SW.
QOlisi turhaa, jopa mahdotontakin tarkoin kuvata sitä järkyttävää taistelua, jota Anna sydämessään kävi Heikin salaisuuden puolesta. Suru ja alituinen levottomuus olivat kuluttaneet hänen hermovoimansa. Kapteeni Schlangenberg kiusasi häntä lakkaamatta kyselyillään. Hän ei enää saanut unta öisin, ja jos nukkuikin, kietoutui tuo salaisuus uniin ja teki ne ahdistaviksi.
Alava ja tohtori Walder olivat nyt kuolleet. Suomi oli itsenäinen valtakunta. Anna tuli ajatelleeksi, ettei hänellä ollut enää oikeuttakaan säilyttää salaisuutta, joka saattoi olla miten tärkeä tahansa. Heikki oli kirjeessään sanonut, että salaisuus oli ilmoitettava sotilasjohdolle. Saksalaisethan nyt järjestelivät Suomen uutta armeijaa. Eikö Annan velvollisuus siis ollut taipua kapteeni Schlangenbergin pyyntöihin ja ilmoittaa hänelle kaikki, minkä tiesi.
Kapteeni Schlangenbergin tummat silmät hehkuivat rakkautta, lumosivat ja kerjäsivät, ja Anna oli vain nainen, joka väkisinkin värisi noiden silmien poltteessa. Hän oli kauan urhoollisesti taistellut. Mutta erään kerran hänen voimansa vihdoin loppuivat: hän puhui kapteenille Heikin kirjeestä ja ilmoitti hänelle nuo kemialliset aineet, joiden avulla kirjoitus saataisiin näkymään Heikin salaperäisellä, valkoisella paperilla. – –
On ilta. Anna istuu huoneessaan kädet helmassa, pää painuneena alas, kasvoilla uneksiva ja samalla tuskallinen ilme. Kapteeni Schlangenberg seisoo hänen edessään polttavine silmineen, puhuu hänelle kuiskaten, hyvin kiihkeästi, hyvin intohimoisesti, mutta Anna ei näytä häntä kuulevan. Sitten kapteeni ottaa Annan kauniin käden omaansa ja jatkaa jälleen:
– Miksi enää epäröisitte, Anna. Minulla on kaikki aineet hankittuna. Ne odottavat huoneeni pöydällä... Anna, älkää enää kiusatko itseänne ja minua. Antakaa nyt minulle Heikki Alavan kirje ja tohtori Walderin merkillinen teos, kuten lupasitte.
Annan haaveelliset silmät siristyvät hiukan, mutta hän ei vastaa mitään, ei tee elettäkään, joka osoittaisi hänen edes kuulleen toisen sanat. Viileänä ja tahdottomana lepää hänen kaunis kätensä kapteenin kädessä.
Hitaasti kapteenin pää taipuu Annan puoleen ja hänen tumma äänensä vavahtelee, kun hän sanoo:
– Anna, ettekö vieläkään luota minuun, vaikka tiedätte, kuinka teitä rakastan.
Kuuma henkäys polttaa Annan ohimoita, mutta kun huulet lähenevät huulia, kääntää Anna raukeasti kasvonsa syrjään, kuitenkaan ottamatta kättään kapteenin kädestä. On aivan äänetöntä. Kapteenin kumartunut ruumis värisee kuin jännittynyt jousi.
Ja yhtäkkiä Anna tulee aivan kalpeaksi kasvoiltaan. Hänen suurissa silmissään välähtää kuin jokin nopea, uhmaileva päätös. Hän ojentaa verettömät, kylmät huulensa ja sallii kapteenin suudella niitä... Selvästi huomattava vavahdus kiitää läpi hänen ruumiinsa, hän nousee kuin unissakävijä ja astuu kirjoituspöytänsä ääreen. Hetkisen hän näyttää vieläkin epäröivän, mutta avaa sitten laatikon, ottaa erään paperiarkin muiden arkkien välistä ja ojentaa sen kapteenille. Hänen kasvojensa kalpeus on samalla kurja ja hirveä.
– Tahdon myöskin itse nähdä, mitä siinä on, – sanoo hän soinnuttomasti.
– Luonnollisesti, Anna, – vastaa kapteeni jännityksestä väristen. – Kirjoitushan on varmaankin suomea ja teidän on selitettävä se minulle.
Anna ei vastaa enää mitään ja he menevät etehiseen ja siitä kapteenin huoneeseen.
Koko sen ajan, jona kapteeni, Annalta saamansa ohjeen mukaisesti, sekoittaa liuosta ja sivelee sitä tyhjältä näyttävälle paperille, on huoneessa aivan äänetöntä... Liuos vaikuttaa nähtävästi perin hitaasti, koska paperilla ei vielä saata erottaa muuta kuin hämäriä koukeroita. Minuutti minuutilta kuluu, eikä kumpikaan sano mitään. On ilmeistä, että salakirjoitus vaatii pitkän ajan tullakseen esiin.
Yhtäkkiä puhelin pärähtää soimaan kruununvoudin virkahuoneessa. Molemmat vavahtavat. Anna käy taas aivan kalpeaksi ja menee sitten vastaamaan.
– Komppaniasta kysytään teitä, kapteeni, – sanoo hän palattuaan, ja kapteeni rientää nyt vuorostaan puhelimeen.
Kun hän palaa, on hän ärtyneen ja vihaisen näköinen.
– Siellä on joku tappelutapaus, ja minun on välttämättömästi heti mentävä, – hän sanoo. – En viivy puolta tuntia kauemmin. Jaksatteko odottaa, Anna? En luule, että kirjoituskaan ennemmin ehtii kehittyä riittävän selväksi.
Anna vain nyökkää, astuen etehiseen. Kapteeni kiinnittää vyön ympärilleen, tekee kunniaa ja menee.
– Koputan ovellenne palattuani, – hän sanoo.
Vieraana itselleen, aivan kuin unessa ja omituisen väsyneenä Anna astuu huoneeseensa ja vaipuu jälleen samalle tuolille, jossa äsken oli istunut. Hetken hän tuijottaa suoraan eteensä kädet helmassa, mutta sitten hänen silmänsä harhailevat raukeasti ympäri huoneen ja kiintyvät pöydällä olevaan kirjaan, jota hän on lueskellut. Mutta äkkiä hän tavattomasti säikähtää ja taas pakenee kaikki veri kasvoilta. Mitä, mitä se on?... Eikö kirjan välistä pistä esiin jokin hätäisesti reväisty paperipala?... Hän ojentaa vapisevan kätensä ja ottaa paperin...
"Anna!
Mitä tahansa tapahtuneekin, älä huuda, älä liikahda, älä tee
elettäkään.
Kuolleet kostavat!"Paperi putosi vapisevista käsistä ja lehahti lattialle kuin irtaantunut lehti. Salaperäinen kauhu ahdisti Annan sydäntä. Hän oli kuin lumottu, kuin asentoonsa jähmettynyt, ja saattoi tuskin hengittää. Hän ei enää ollut selvillä ajan kulusta ja luuli joka hetki pyörtyvänsä... Eikö akkunaverhon takana seissyt joku?... Eikö sängyn alta kurkoittanut joku karvaista, suonikasta kättä?... Eikö kaapin takaa ojentunut kiiltävä revolverin piippu suoraan Annan sydäntä kohti?...
Pitkiä hetkiä kului, eikä Anna saattanut liikauttaa jäsentäkään, ei edes huutaa. Kylmä hiki pisartui hänen otsalleen ja hän hoki ajatuksissaan, kauhusta suunniltaan: "kuolleet kostavat, kuolleet kostavat."
Jotakin sekavaa rapinaa kuului heikosti kapteenin huoneesta... ei, se kuului etehisestä... Ja nyt, nyt... hyvä Jumala! Ovi aukeni hitaasti ja äänettömästi, yhä enemmän ja enemmän... Varovasti hiipi joku haamu sisään... Anna yritti kirkaista, mutta ääntä ei syntynyt. Ei hän myöskään pyörtynyt, vaikka kauhu vei kaikki voimat.
Nyt oli tuo salaperäinen olento jo sisällä ja seisoi liikkumattomana, sormi varoittavasti huulilla. Anna tuijotti häneen silmät jäykkinä ja auenneina, ja tunsi Heikki Alavan. Tämä seisoi yhä paikoillaan totisena ja äänettömänä. Silloin Anna sulki silmänsä ja lysähti huokaisten kyyrympään asentoon tuolillaan.
Mutta nyt oli Heikki astunut lähemmäs ja kuiskasi matalin äänin:
– Anna, sinun pitää kertoa kaikki aivan siten kuin on tapahtunutkin. Minä vien mukanani tohtori Walderin kirjan, koska se kuuluu minulle.
Anna avasi jälleen silmänsä, mutta ei saanut ääntä. Kului tuokio hiljaisuudessa.
– Eikö sinulla ole mitään sanomista minulle, Anna... nyt enää?... kuului Heikin hiljainen kysymys vihdoin, ja raukea hymy karehti hänen huulillaan.
– Mutta sinähän olet kuollut, Heikki, – pääsi Annalta kuin parkaisu. Hän oli aivan kuin sekaisin päästään.
– En enempää kuin sinäkään. Veri käy entisellään suonissani.
Anna katsoi katsomistaan... Vähitellen kauhu pakeni silmistä; niihin tuli eloa, rakkautta, onnea, johon hän itsekään ei uskaltanut uskoa.., Yhtäkkiä hän kirkaisi hillitysti ja syöksähti tuolilta... Heikin kaulaan hän ei käynyt, vaan kyyristyi jalkoihin kuin kerä, syleili polvia kaikin voimin, painoi päänsä niitä vasten ja nyyhkytti äänettömästi, vavisten koko ruumiiltaan.
Heikki antoi hänen hetken aikaa olla, mutta nosti sitten ylös ja kysyi arasti ja vaikeasti:
– Rakastatko siis kuitenkin vielä minua?
Anna ei vastannut. Hän painoi päänsä Heikin rintaa vasten, hieroi siinä kasvojaan edes takaisin omituisen hermostuksen vallassa ja valitti hiljaa, kuin lapsi tai sairas.
"Miksi sitten petit minua", oli Heikin huulilla, mutta hän hillitsi itsensä, eikä sanonut sitä. Hetken hän seisoi mietteissään, sydän raskaana. Jonkin päätöksen hän kuitenkin näytti tekevän itsekseen, koska taivutti lempeästi Annan päätä ja kumartui hitaasti, silmissä mietteliäs tuijotus, suutelemaan kaivattunsa huulia.
Ja nyt suli Heikki Alavan omakin sydän.
– Rakas, – kuiskasi hän hiljaa, – nyt ei ole aikaa selittelyihin, mutta minä kyllä ymmärrän sinua. Otin kapteenin pöydältä kaikki, minkä ajattelemattomuudessasi olit saattaa häviöön... Minun on nyt mentävä, mutta älä ole levoton. Kaikki käy kyllä hyvin... kun et jätä minua. Ethän jätä minua, Anna?
– Rakas, rakas, rakas, – soperteli Anna mielettömässä onnessa, suuret kyyneleet ripsissä riippuen.
– Hyvästi, Anna – kuiskasi Heikki suutelemaan kumartuen. – Ole vielä vähän aikaa kärsivällinen. Minun on piileskeltävä, koska muuten menetän nämä paperit, ennenkuin ne ovat asianmukaisessa järjestyksessä.
Ja enempää sanomatta Heikki työnsi hiljaa ikkunan auki – saman ikkunan, jonka kautta hän kerran syksyisenä yönä oli hiipinyt Annan luo – ja oli seuraavana hetkenä kadonnut.
Anna tuijotti liikkumattomana hänen peräänsä, vieläkään täysin tajuamatta, oliko valveilla vai näkikö ihanaa unta. Huulia poltti yhä Heikin suutelon muisto. Hän sulki silmänsä, hymyili itsekseen, siveli poskiaan kuumilla, kauniilla käsillään ja hengitti, hengitti, hengitti.
Kun kapteeni Schlangenberg ehti komppaniansa esikuntaan, oli hänellä mitä suurin syy hämmästyä. Vartiovuorossa oleva aliupseeri istui kaikessa rauhassa pöytänsä ääressä; komppaniassa ei ollut tapahtunut mitään erikoista; kapteenia ei kukaan ollut soittanut.
Pahaa aavistellen kapteeni kiiruhti pitkin askelin takaisin kruununvouti Östlingin taloon, hän oli siinä määrin jännittynyt, että vyötään riisumatta riensi huoneeseensa. Siellä ei enää ollut paperia, jota hän vastikään oli sivellyt kemiallisella liuoksella, ei myöskään tohtori Walderin kirjaa, jonka Anna äsken oli antanut.
Pöydälle oli kuitenkin jätetty kellastunut paperi, jossa oli:
u. 3 K. nach W.
2 h. St. am U. d. St.
Spitze i. S.
2800 Schr. SW.
QSen alle oli hätäisesti kirjoitettu:
ungef. 3 Kilom. nach W.
2 hohe Steine am Ufer des Stromes
Spitze im Süden
2800 Schritte SW.
Quelle
Der Geist Alavas.
(noin 3 kilom. länteen
2 korkeaa kiveä virran rannalla
etelässä huippu
2800 askelta lounaiseen.
Lähde
Alavan haamu.)Säikähtyneenä, kiukuissaan, kiroten huolimattomuuttaan kapteeni otti paperin ja astui etehiseen, naputtaakseen Annan huoneen ovelle. Että hän olikaan saattanut niin ajattelemattomasti jättää kalliit asiakirjat pöydälleen ja antaa tuon valheellisen puhelinsoiton eksyttää itsensä ansaan! Nyt oli tietysti kaikki hukassa.
Anna ei vastannut koputukseen ja kapteeni kurkisti sisään. Anna seisoi keskellä lattiaa suorana, ylpeänä, ihanat silmät vihaa säihkyen. Kului pitkä, äänetön hetki kahden katseen salamoidessa ristiin. Sitten Annan käsi kohosi, viitaten ovea, ja hän sanoi halveksivasti, vihasta kähein äänin:
– Raukkamainen valehtelija!
Äänessä oli sellainen ylenkatse ja voima, että kapteenin ei tehnyt mieli pyytää selitystä. Hänen päänsä painui. Hetken hän viipyi vielä kuin syytetty tuomarinsa edessä. Sitten hän teki sotilaallisen käännöksen ja astui päättävästi, turhia anteeksipyyntöjä esittämättä ovesta ulos.
Aamulla, ennenkuin Anna oli noussut, oli hän ainiaaksi lähtenyt talosta.
Yhdestoista luku.
Heikki Alavan jälkiselvitys.
"Luulenpa, että minun on kerrottava kuin mikäkin romaaninkirjoittaja", alotti Heikki Alava, tarjoten sikarin. "Tämä suureksi kehuttu maailma on sittenkin varsin pieni ja kohtalon tiet ovat ihmeelliset.
Kuvittelehan: maaliskuussa, armon vuonna 1918 keinuu kaukana eteläisellä merellä pieni laiva. Se ei ole paljoa suurempi tavallista hinaaja-alusta, mutta on muodoltaan erikoinen, erittäin kuperakylkinen, pysyäkseen paremmin aalloilla. Masto on korkea ja sen huippuun on kiinnitetty tynnyri tähystäjän olinpaikaksi. Kannella on suusta ladattava, omituisen mallinen kolmen tuuman kanuuna ja pari voimakasta höyryvintturia. Asiantuntija on heti selvillä siitä, että kysymyksessä on valaanpyyntilaiva.
Meri on syksyisen kalsea ja lyijynharmaa – eteläisellä pallonpuoliskolla vastaa maaliskuu syyskuuta – ja kaukana hohtaa lumihuippuisia vuoria. Ollaan Etelä-Georgiassa, norjalaisen pyyntisataman Oceanin edustalla; mutta pyyntikausi lähenee loppuaan ja miehet ovat haluttomia ja uupuneita.
Laiva kulkee hiljalleen merta kohti kohtalaisessa aallokossa. Valaat ovat vähentyneet, ei ole juuri toivoa saaliista; tähystäjä on kuitenkin tynnyrissään ja kanuunan viereen on tuotu kymmenkunta harppuunaa, noin metrin pituista, satasen kiloa painavaa rautaesinettä ja muutamia kranaatteja.
On kuljettu monta tuntia tapaamatta ainoatakaan valasta, ja täällä, 54 asteella eteläistä leveyttä, alakuloiset miehet muistelevat kaukaista kotimaataan, kun tähystäjä äkkiä antaa merkkejä. Näemme edessämme keskikokoisen sillivalaan, n.s. muurahaiskarhun, jota on tavattoman vaikea pyytää sen vuoksi, että se uidessaan tekee nopeita, aavistamattomia mutkia, eikä päästä lähelleen. Harppuuna työnnetään kuitenkin kanuunaan, keihäänterän muotoinen kranaatti ruuvataan sen päähän; valasköysi, n.s. etujuoksija, kiinnitetään harppuunan raksiin ja laivan päällikkö, ampuja, asettuu paikoilleen.
Ajoa kestää tunnin, kaksi, mutta valas ei päästä ampumamatkan päähän. Tähystäjä seuraa sen liikkeitä ja ohjaa laivaa; joka ainoan miehen huomio on kiinnittynyt valaan liikkeisiin. Ampuja kynsii korvallistaan ja sadattelee kauhistuttavia rivejä, kunnes muuan mies voimakkaasti riuhtaisee häntä kädestä ja osoittaa sormellaan merelle, miltei taaksepäin. Ampuja käännähtää, luimauttaa mieheen julman katseen rypistyneiden kulmiensa alta, mutta huomaa samassa korkean suihkun nousevan osoitetulta suunnalta. Kaskelotti! Kaskelotti siellä puhaltaa, siitä ei epäilystäkään! Ja kun kaskelotti kerran nousee puhaltamaan, viipyy se paikoillaan siksi kauan, että sen miltei aina saa. Laivan suunta muuttuu heti ja ampuja kiittää kiroillen 'peijakkaan suomalaista, jonka silmät itse hiisi aina kääntää saalista kohti', – mikä 'peijakkaan suomalainen' ei kuitenkaan ollut kukaan muu kuin vähäpätöinen ystäväsi Heikki Alava.
Kuinkako olin joutunut Etelä-Georgin jäävuorten sekaan?... Maltahan, kerron ensin, mitä valaalle tapahtui. Laiva läheni lähenemistään tuota suurta eläintä, joka mistään välittämättä jatkoi ruiskutustaan. Näimme ampujan tähtäävän ja pidätimme henkeä... Nyt hän veti liipaisimesta... Pamaus...! Harppuuna lensi tykin suusta etujuoksijaköyden kiitäessä viuhuen mukana... Seuraavassa tuokiossa se oli uponnut valaan selkään ja muutamien sekuntien kuluttua kuului toinen pamaus, kun kranaatti räjähti valaan ruumiissa... Peto kiiti syvyyteen veden kuohuessa sen pyrstön tiessä kuin valtaisessa kattilassa ikään. Valasköysi purkautui suristen, miehiä riensi jarruihin pidättämään sen kulkua, laiva vapisi kuin kaarnavenhe ja kulkeutui valaan mukana, vaikka kone pantiin käymään taaksepäin. Vähitellen valas väsyi, pysähteli hengittämään. Se antoi jo myötä, kun höyryvintturi kiskoi sitä lähemmäs. Vihdoin puhalsi se korkean veriruiskeen ilmaan, lakkasi vastustamasta ja oli tuota pikaa laivan kupeella. Se kellotti nyt selällään, sen kylkeen pistettiin ilmakeihäs, jonka onttoa vartta pitkin pumpattiin ilmaa sen nahan alle, jotta se ei vaipuisi pohjaan. Häntäraudoilla katkottiin pyrstön ohuimmat osat, jotta tuuli ei pääsisi niihin vastaamaan, ilmakeihäs vedettiin pois ja reikä tukittiin tervatampuilla. Nyt kiinnitettiin valaaseen mahtava poiju, etujuoksijaköysi katkaistiin, annettiin eläimen jäädä ajelehtimaan ja lähdettiin uudestaan äskeistä sinivalasta tavoittamaan... Oli myöhäinen, pimeä yö, kun laivamme vihdoin saapui satamaan, hinaten perässään kahta suunnatonta valasta kuin mitäkin lastiproomua.
Uupuneena myöhäisen ajankin vuoksi olin juuri menossa hyttiini makuulle, kun soutuvene laski laivamme kylkeen ja muuan suomalainen, jota tavallisesti sanottiin vain Janneksi ja joka palveli matruusina toisella pyyntilaivalla, tuli minua tapaamaan. Janne oli kotoisin Turusta, oli käynyt viisi luokkaa lyseota ja sen jälkeen purjehtinut maita mantereita. Olin päällimmittäin tuntenut hänet jo Suomessa, ja täällä olimme tulleet ystäviksi. Minua ihmetytti, mitä asiaa hänellä mahtoi olla minulle näin myöhään.
– Olen sinua kovasti odotellut, – hän sanoi, kun olimme sytyttäneet rasvalampun. – Aivan äsken tuli norjalainen laiva Buenos Airesista hakemaan pois niitä, jotka lähtevät kotiin talven tullen. Se toi postin mukanaan. Ja katsohan, mitä tässä sanotaan.
Hän veti englantilaisen lehden povestaan ja osoitti muuatta uutista. Kumarruin lukemaan:
"Meille sähkötetään Vaasasta, että Suomessa on työväenpuolue väkivallalla ottanut hallitusvallan käsiinsä. Maa on ilmi kapinassa. Se on jakautunut kahteen puolueeseen, valkoisiin ja punaisiin. Vanha hallitus on paennut Vaasaan, joka on valkoisten hallussa. Kenraali Mannerheim on ottanut käsiinsä valkoisten päällikkyyden; punaisia auttavat venäläiset bolshevikit. Kapina tietää ilmi sotaa Venäjän kanssa. Valkoiset toivovat Saksan apua. Sanotaan, että suomalainen jääkäripataljoona, joka on Saksassa taistellut Venäjää vastaan, on lähetetty kotimaahan."
Näepäs, kuinka elämä on kummallista! Kuka olisi uskonut, että ystäväsi Heikki Alava sai maaliskuun lopulla ensimmäisen viestin Suomen vapaussodasta kaukaisen Etelä-Georgian valaanpyyntisatamaan... Lehti oli helmikuun alkupäiviltä ja minä luin uutisen yhä uudestaan ja uudestaan. Ja selvää on, ettei minulla, enempää kuin Jannellakaan, ollut enää mitään rauhaa. Meitä poltti Suomeen. –
Tämän samaisen Jannen seurassa minä olin Etelä-Georgiaan tullutkin. Kun silloin, tohtori Walderin kanssa Suomesta palattuani, hyppäsin saksalaisen vakoojakonttorin ikkunasta ulos ja pakenin pohjoista kohti, en tietenkään ollut selvillä, minne mennä. Sivuutin Norjan rajan, mutta minulla ei ollut passia, joka olisi oikeuttanut matkustamaan Norjassa. Pelkäsin takaa-ajajia, ja minulla oli syytä heitä peljätä. Tunsin liiankin hyvin saksalaisen vakoojajärjestön järkähtämättömyyden, jos milloin tuli rankaisu tai kosto kysymykseen, ja minun hallussani oli salaisuus, jonka tärkeys liiankin hyvin oivallettiin. Kuljin eteenpäin alituisen levottomuuden vallassa. Jokaisessa vastaantulijassa vainusin vakoojaa, jokaisessa pimennossa odotin tikarinpistoa suoraan sydämeeni. Kuitenkin olin kaiken aikaa täysin selvillä siitä, että minun nyt oli päästävä saksalaisista niin kauas kuin mahdollista, ja rauhallisesti odoteltava sodan päättymistä.
Kyllästyneenä samoiluun, nousin eräällä asemalla Narvikin junaan. Mutta rauhaa en saanut. Lähettyvilleni asettui kaksi miestä, jotka salavihkaa tarkastelivat minua. Sydäntäni kuristi. Luulin joka hetki, että passiani tultaisiin kysymään, että minut vangittaisiin ja lähetettäisiin takaisin saksalaisten käsiin. Voi olla, että luulottelin jännityksen vaikutuksesta, mutta tosiaankin uskoin olevani vakoojien ympäröimä, enkä tänäkään päivänä tiedä, oliko asianlaita niin vai ei. Mitä lähemmäs Narvikia tultiin, sitä tukalampi minun tuli olla. Kuvittelin elävästi, että Narvikin asemalla kiinnijoutumiseni välttämättömästi tapahtuisi. Kunnes levottomuuteni kävi niin suureksi, että eräällä kohtaa – juna kulki silloin ylämäkeä ja hieman hiljemmin – nousin paikaltani, astuin veltosti ja haluttoman näköisenä pesuhuonetta kohti, mutta heti, kun ovi oli sulkeutunut jäljessäni, hyppäsin hetkeäkään arvelematta junasta tiepuoleen. Tein kyllä pari komeata kuperkeikkaa, mutta en kuitenkaan loukannut itseäni. – Illan tullen ehdin jalkapatikassa ja varovasti kaarrellen Narvikiin.
Poikkesin muutamaan merimieskapakkaan, ensi kädessä saadakseni ruokaa, mutta myöskin kuullakseni, olisiko minulla mahdollisuutta päästä meritse jonnekin, ja juuri tässä kapakassa tapasin Jannen. Hän tunsi minut ja tuli tervehtimään; minä puolestani ensin säpsähdin enkä muistanut hänestä mitään, mutta vähitellen hänen piirteensä palasivat mieleeni ja minä aloin tulla avomielisemmäksi. Minullahan oli rahaa, noista kivistä saatua, kuten muistanet. Vein siis Jannen yksityishuoneeseen, kestitsin häntä parhaani mukaan ja uskoin hänelle huoleni. Sanoin, ettei omallatunnollani ollut mitään rikosta, vaan että olin lähtenyt Suomesta ryssiä pakoon ja kuljeskelin nyt ilman passia, etsien jotakin turvapaikkaa. Ja silloin, Jannen ehdotuksesta, päätettiin yrittää, enkö minäkin pääsisi mukaan valaanpyyntimatkalle Etelä-Georgiaan, jossa Janne oli ennenkin käynyt ja jonne hän taas oli pestautunut. Soudimme norjalaiselle laivalle, joka parin päivän päästä oli lähdössä tuolle pitkälle matkalle, Janne esitti asiani kapteenille, ja kun minulle, rahojeni vuoksi, palkkakysymys ei ollut kaikki kaikessa, lupasi ystävällinen kapteeni, jolle kerroin ihan hirvittäviä juttuja ryssien vainosta, järjestää paperini ja ottaa minut mukaan.
Niin kului joulu-aika – eteläisen pallonpuoliskon kesä-aika – ahkerassa valaanpyynnissä napameren äärillä. En uskaltanut kirjoittaa kotiin, enkä antaa mitään tietoja itsestäni, kun pelkäsin kirjeitteni kautta saattavani omaiseni ryssien vainon alaiseksi, vieläpä mahdollisesti päästäväni saksalaiset taka-ajajani uudelleen jäljille. Oli tullut maaliskuu, etelän syksy. Pyyntikausi oli päättymässä ja miehet ikävöivät kotiin. Vain muutamia jäi saarelle yli talven, vartioimaan pyyntisatamien rakennuksia ja laitoksia. Ja näiden harvojen joukkoon olin minäkin halunnut jäädä, koskapa minulla ei ollut muutakaan täysin turvallista pakopaikkaa.
Etelä-Georgiaan tulee posti perin harvoin ja aivan sattumoisin. Matka on pitkä, sanomalehdet ja kirjeet ovat perille saapuessaan vanhentuneita. Olin kuitenkin, mikäli mahdollista, seurannut maailmansodan päätapahtumia. – Ja nyt, äkkiarvaamatta, toi laiva, joka oli tullut noutamaan pyyntimiehistöä, sen yllättävän uutisen, että isänmaani oli ilmi sodassa ja jääkärit, asetoverini, palaamassa kotimaahansa taistelemaan vapauden puolesta. On selvää, että kaikki haluni jäädä talvehtimaan saarelle oli samassa hetkessä pois pyyhkäisty. Siitä ei enää edes puhuttu. Me pohdimme vain Jannen kanssa, millä keinoin kaikkein nopeimmin voisimme selviytyä Suomeen. Kumpaisessakin kyti voimakas halu päästä mukaan taistelutantereelle.
"Jos minä nyt", jatkoi Alava sikaarinsa sytyttäen, "yksityiskohtaisesti kertoisin kaikki ne mutkat ja vaiheet, jotka oli koettava, ennenkuin taival Etelä-Georgiasta Suomeen oli katkaistu, taitaisit hyvinkin rustata niistä jännittävän merikertomuksen, 'kotiutuvan merimiehen seikkailut', tai jotain sinne päin. Ne saanevat nyt kuitenkin jäädä, eiväthän ne tähän juttuun sen lähemmin kuulukaan. Taitaa riittää, kun sanon, että saavuin Suomeen paria päivää ennen tohtori Walderin kuoleman.
Saavuin Suomeen Haaparannalta käsin maitse, ja oli suorastaan siunattu asia, että älysin tiedustella Oulussa jääkäri Poron olinpaikkaa, ennenkuin lähdin etelään päin. Tiesin niin vähän asiain yleisestä kulusta ja tilasta, että pidin viisaimpana antaa Poron perehdyttää itseni päätapahtumiin, hän kun tiesi minunkin vaiheistani enemmän kuin yksikään muu. Samalla olin peräti varovainen. Saksalaiset olivat nyt maassa, he melkein isännöivät täällä; minun oli siis varottava joutumasta heidän käsiinsä, mikäli halusin yhä säilyttää salaisuuteni yksinomaa Suomea varten.
Poro oli kalpea ällistyksestä kun tapasin hänet Tampereella.
– Taivasten tekijä! Olethan kuitenkin elossa sinä jumalan mieliharmi – hän huudahti kätensä ojentaen.
– Miksikä minä en olisi, koska olet sinäkin, sodassa mukana ollut. Terveisiä etelänavalta.
Mutta äkkiä Poro muuttui vakavaksi, vilkaisi varovasti ympärilleen, ei puhunut sen enempää, vaan jätti työnsä siihen paikkaan ja lähti viemään minua asuntoonsa.
Kun olimme päässeet lukittujen ovien taakse, alotti hän kiihkeästi:
– Kuulehan, mies! En tahdo tässä ruveta ruikuttamaan, mihin tuhannen pinteeseen sinä jätit minut, karatessasi silloin Haaparannassa etappitoimiston ikkunasta. Tietysti arveltiin minun tietävän sinun salaisuutesi ja olevan selvillä kauppias Baumin henkilöllisyydestä. Vähältä piti, etteivät sulkeneet minua tyrmään. Mutta meikäläisiltä postimiehiltä saatiin kyllä tietää, että olit lähettänyt kirjeitä Suomeen ja niitä on nyt etsitty. – Ja sitten et ilmoittanut niin hiiren hiiskausta itsestäsi! Mitä se semmoinen on? Luulimme lopulta kaikki, että olet menettänyt henkesi tai joutunut saksalaisten käsiin. Nyt sodan aikana ovat saksalaiset ilmoittaneet isällesi, että sinä olet kaatunut jollakin vakoilumatkalla Venäjän rajalla, ja udelleet häneltä, oletko jättänyt hänen säilytettäväkseen mitään papereita. Aluksi en ensinkään uskonut tuohon juttuun. Mutta sitten kertoi isäsi, että tohtori Walder oli Norjasta käsin tiedustellut osoitettasi, ja silloin minä aloin pelätä pahinta, jos kerran Walderkaan ei tiennyt sinusta mitään, silloin saattoi todellakin olla huonosti kanssasi. Ehkä todellakin olit karatessasi palannut Suomeen ja täällä joutunut tuhon omaksi. – Saksalaiset isännöivät nyt täällä ja minä olen katsonut parhaaksi tyystin vaieta. Mutta varovaisuuteen minä sinua neuvoisin. Kirottua salaisuuttasi etsiskellään yhä, minun luullakseni.
– Isältänikö tohtori Walder on minua kysellyt?
– Ei, morsiameltasi.
Vavahdin ajatellessani Annaa. Saksalaiset olivat syöttäneet hänelle uutisen kuolemastani ja siten kenties saaneet hänet luovuttamaan paperin, jonka kerran olin hänelle lähettänyt. Ja tohtori Walder parka! Hänen kai oli onnistunut puikkia Norjaan vainoojiaan pakoon. Olisipa kumma, jos hän lapsellisuudessaan olisi ollut kyllin ovela säilyttämään salaisuutensa viekkailta urkkijoilta.
En saanut enää hetkenkään rauhaa. Oli selvää, että minun nyt oli mitä kiiruimmin päästäviä salaisesti tapaamaan Annaa, varottaakseni häntä – ellei kaikki jo ollut myöhäistä. Annoin Poron selittää itselleni Suomen sodan päävaiheet ja valmistausin aamulla lähtemään Annan luo.
Kun seuraavana päivänä, uupuneena valvotun yön jälkeen, välinpitämättömänä silmäilin junassa sanomalehteä, sattui silmiini tuo uutinen, jossa kerrottiin tohtori Walderin äkkiä kuolleen Helsingissä ja jättäneen Annalle joitakin papereita. En tiedä koskaan maailmassa niin kauhistuneeni. Oletin, että Walder oli surmattu ja pidin varmana, että Anna poloinen nyt oli satimessa – ja salaisuuteni luonnollisesti saksalaisten käsissä. Muutin suunnitelmaa ja matkustin suoraa päätä Helsinkiin, saadakseni selville, oliko Anna vielä siellä.
Kun muutakaan neuvoa ei ollut, soitin siihen majakotiin, jossa Walder oli asunut.
– Halloo, asuuko neiti Östling vielä teillä?
– Ei asu.
– Eikö hän ollut yötä teillä?
– Ei.
– Mutta minä luulin varmasti...
– Hän kävi täällä kyllä illalla, mutta matkusti heti yöjunalla kotiin.
– Jaha. Kiitos.
Oli kuitenkin onni, että Anna oli ehtinyt matkustaa. Ainahan kruununvouti oli hänen turvanaan kotosalla. – Ja nyt johti luonnollisesti minunkin matkani Annan jälkiä pitkin – monestakin syystä.
Olin liian tunnettu kotikaupungissani, näyttäytyäkseni missään, uskaltaakseni mistään soittaa Annalle, enkä sitä jostain syystä erikoisemmin halunnutkaan. Junan saapuessa perille oli ilta jo. En tahdo tässä ruveta runoilemaan tunteistani, mutta arvannet hyvin, minkälaisessa mielentilassa minä hiivin sen ikkunan alle, josta kerran, syksyisenä yönä, olin raskain sydämin mennyt sisään ja ulos jälleen... Oli hiljaista, ei näkynyt ketään. Annan ikkuna oli auki ja minä kuljin puitten suojassa sen alle, sydän pakahtumassa, kuten kerran ennenkin... Aluksi en kuullut mitään; sitten ovi kävi ja minä sain olla kapteeni Schlangenbergin ja Annan keskustelun todistajana.
Varovasti, hyvin varovasti kohotin päätäni ja silmäsin verhojen läpi – vain nähdäkseni Annan kurkoittavan huulensa tuolle kirotulle saksalaiselle... Annan, josta kaiken aikaa olin uneksinut, pakoretkeni seikkailuissa etelä-meren kipeässä yksinäisyydessä... Hetkeen en tiennyt mitä tehdä, missä edes olin. Anna, jonka uskollisuutta olin pitänyt lautaa lujempana, petti minua omien silmieni edessä. Eikä yksin minua, vaan isänmaansa. Sillä minä näin hänen nyt astuvan laatikolleen ja antavan sieltä minun lähettämäni paperin tuolle kirotulle kapteenille... Sitten he molemmat poistuivat etehiseen. Kun heitä ei kuulunut ulos, päättelin heidän menneen toiseen huoneeseen. Ja yhtäkkiä minulle väläyksessä selveni asian todellinen tila: olihan ilmeistä, että kapteeni asui kruununvouti Östlingin talossa.
Sitten tulin katkeraksi, kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Minut valtasi toimintahalu, joka ei ollut tarkemmin harkittua. Sen enempää siekailematta kiipesin Annan ikkunasta sisään – ja tarvitseeko minun mainitakaan, kuinka sydäntäni kaihersi muisto siitä kerrasta, jolloin varemmin oli kulkenut tätä samaa tietä. Hiivin läpi Annan huoneen etehiseen ja kuuntelin... Matalaa, saksankielistä puhetta... Lasin kilinää sekoitettaessa. Ilmeisesti siellä valmistettiin liuosta, jolla kirjoitus saataisiin näkymään minun salaisessa kirjelmässäni...
Aikaa ei ollut hukattavissa; ja vaikea minun on selittää, mistä vaikutteista oikein toimin. Mielessäni kuohui katkeraa pettymystä, ehkäpä kostonhalua, mutta ennen kaikkea palava halu saada käsiini tohtori Walderin asiakirjat ja pelastaa salaisuuteni tuolta viekkaalta kapteenilta. Nopea suunnitelma syntyi aivoissani. Peräännyin jälleen. Annan huoneeseen, kirjoitin varoittavat ja uhkaavat sanat eräälle paperipalaselle, asetin sen mahdollisimman näkyvälle paikalle ja livahdin jälleen ikkunasta ulos.
Suunnitelmaani kuului, että kapteenille oli nyt heti soitettava, jotta hän lähtisi hetkiseksi tiehensä kruununvoudin talosta. Mutta kuka sen tekisi! Minulla ei täällä ollut ainoatakaan toveria, en ollut edes yrittänyt ketään tavata... Onneksi muistin rakkaan isä-ukkoni ja pistäysin erääseen puhelinkojuun... Ja minulla oli "tuuria", sillä sain kuin sainkin isän puhelimeen.
– Tuomari ei nyt säikähtäisi, jos kuuluu kummia, – aloitin varovasti. – Ettehän hämmästy... et säikähdä, eikö totta... Minä se vain olen... minä vain, isä... Heikki... ja voin hyvin.
– Hyvä Jumala, – kuului isän vastaus, mutta varsin levollisesti.
– Nyt ei ole aikaa selittelyyn, isä, se saa jäädä myöhempään. Tunnethan minut äänestä?
– Tunnen, tunnen.
– Katso nyt kelloasi, isä. Ja kuuntele tarkoin, mitä sanon. Tasan kymmenen minuutin kuluttua sinun pitää soittaa sille saksalaiselle kapteenille, joka asuu kruununvouti Östlingiliä, saksankielellä, ymmärräthän.
Minä sanelin sitten isälle, mitä hänen oli soitettava: että komppaniassa oli sattunut tappelu ja että kapteenin heti oli tultava esikuntaan. Isä lupasi täyttää pyyntöni, kyseli, koska tulisin kotiin, olisi mielellään udellut yhtä ja toista, mutta tyytyi kuitenkin niukkoihin vastauksiini kokeneen kunnianmiehen alistuvaisuudella.
Ja minä riensin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Kiipesin jälleen Annan ikkunasta sisään, hiivin etehiseen, kätkeydyin kruununvoudin virkahuoneen oven taakse ja odotin henkeä pidättäen... Aivan oikein, puhelin kilisi... Vilahdukselta näin Annan, kun häh tuli vastaamaan, ja sydäntäni kouristi... Sitten tuli kapteeni puhelimeen, kiroili suutuksissaan, koetti tehdä verukkeita, mutta isä hoiti asiansa hyvin, koska kapteeni lähti kuin lähtikin... Anna saatteli häntä etehiseen ja meni sitten omaan huoneeseensa... Minulla oli edessä toiminnan hetki ja sydämeni oli pakahtua jännityksestä.
Kun olin hiljaa hiipinyt kapteenin huoneeseen, näin rajattomaksi ilokseni, ettei mitään oltu korjattu, vaan kaikki jätetty pöydälle täydessä luottamuksessa. Kapteeni aikoi luonnollisesti pian palata, eikä muistanut varovaisuustoimenpiteitä. Minun kirjeeni oli kostutettu liuoksella ja levitetty; kuivamaan... sieppasin sen heti taskuuni. Mutta kuinka sydämeni sykähtikään, kun huomasin pinkan paperia ja sen päällä ystäväni Friedrich Walderin nimikirjoituksen. Ilmeisesti tässä olivat ne asiakirjat, jotka tohtori Walder oli perintönä antanut Annalle... En malttanut olla selailematta lehtiä. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun heti nimilehden alla näin kellastuneen paperin, jossa oli samat salaperäiset merkit kuin kerran eräässä tuohikäärylässä, Kuolajärven kaukaisessa erämaassa.
Saadessani nyt Walderin asiakirjat vihdoinkin käsiini, tunsin niin vapauttavaa riemua, että poikamainen halu valtasi minut: kirjoitin nopeasti paperille noiden merkkien selityksen ja piirsin nimeni alle... Käärin sitten kalliin teoksen kainalooni. Hiivin Annan huoneeseen epäröimättä, enkä enää ollut hänelle katkera, vaikka hän oli pettänyt minut."
Kun Heikki Alava oli kertomuksessaan ehtinyt tähän saakka, ilmestyi ovelle kaunis nainen, taluttaen kiharatukkaista lasta kädestä. Hän oli Anna – nykyjään rouva Alava – ja hänen kaksivuotias poikansa.
Hänen poskillaan hehkui omituinen puna ja hänen ihanat silmänsä salamoivat. Jotain kuohui hänen mielessään, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi varsin kohteliaasti:
– Saanko pyytää herroja kahville.
Ilmeisesti hän oli kuullut Heikin viimeiset sanat pettämisestä. Ja Heikki puolestaan huomasi sen, mutta ei huolinut yrittää lievennystä, pikemmin päin vastoin.
– Niin, varsin lupaavalta ei silloin näyttänyt, – hän sanoi. – Mutta naimisiin me kuitenkin jouduimme.
Kirjavia värivivahduksia kiiti Annan kasvoilla.
Naisena häntä luonnollisesti loukkasi, että hänen miehensä kertoi tällaisia asioita minulle, vieraalle.
– Hyvä herra, – sanoi hän mielipahoillaan minulle, kirjoittajalle. – Koska salaisuuksille uskollinen mieheni näin tekee selkoa minun edesottamisistani, niin pyytäisin teitä tuomitessanne muistamaan, kuinka yksin silloin olin jätetty.
– Anna-rouva. Kuka teitä tuomitsisi, – huomautin.
– Niin, – lisäsi hän. – En ole sankariluonne... en valitettavasti isänmaallisuudessa, enkä onneksi rakkaudessa.
Minä muistelin Heikki Alavan nuoruudenseikkailuja ja ajattelin, että Annan viimeiset sanat olivat melkoisen kärkevät. Heikki nauroi, yritti tarttua Annaa kädestä, mutta se vedettiin hillitysti pois.
Silloin Heikki sieppasi poikaansa kainalosta, heitti hänet ilmaan ja otti syliinsä jälleen.
– Onhan sinulla toki yksi rakkauden sankariteko, tämä tässä! – hän huudahti ja laski poikasen äitinsä syliin.
Sinä silmänräpäyksenä, jolloin poika hurjan isänsä käsistä sinkosi ilmaan ja jälleen varmasti syliin, oli Anna täydellisesti muuttunut. Hänen ihanissa silmissään oli nyt vain äidin lempeä huoli lapsestaan, ja kun hän jälleen sai rakkaimpansa käsivarrelleen, oli kaikki muu unohtunut.
– Mennään nyt kahville, – hän sanoi, nostaen kapean kätensä miehensä olkapäälle. Ja Heikki sipaisi nopeasti, hyväillen, miltei salavihkaa hänen tummia kiharoitaan.
Minä, kirjoittaja, joka näin tämän kaiken, ajattelin liikutettuna, että tässä oli kaksi nuorta, kaunista, hyvin onnellista ihmistä.
"En ole mikään saksalaisystävä", kertoi Alava kahvipöydässä. "Tosinhan he ottivat osaa Suomen vapaussotaan, mutta kyllä siinä piili alla melkoisia itsekkäitä pyyteitä. Tohtori Walder oli poikkeus; minä siunaan häntä aina. Mutta muuten – varjelkoon jos Saksa olisi voittanut sodassa, mihin olisimmekaan joutuneet kiitollisuudenvelassamme. Nytkin tänne työntävät enemmän kuin tarpeeksi itsekkäitä teollisuusmiehiään ja röyhkeitä kauppamatkustajiaan.
"Ainakin sen, joka niin monet vuodet kuin minä on saanut kierrellä maita mantereita aina vainottuna, aina uhattuna pakolaisena, on vaikea tulla muuhun käsitykseen. Sinulla ei ole aavistustakaan kuinka pirullisen taitavia urkkijat voivat olla. Tuskin eläimelläkään on sellaista vainua kuin heillä. Voin kerskumatta sanoa, että henkeni on monet kerrat ollut hiuskarvan varassa. Mutta tässä tilaisuudessa minun ei ole tarvis, tuskinpa oikein lupakaan, selvitellä harharetkiäni. Niistä tulee, jos niin tahdot, vaikkapa kokonainen romaani.
"Minkäkö tähden näin kauan olen piileskellyt? Etkö sitä käsitä! Platinalöytöhän tehtiin Suomessa ja kuuluu Suomelle. Mutta tohtori Walderin teos on saksalainen. Se on kuitenkin sellainen, että sitä ei voi antaa vieraan käsiin; sen teoissa piilee salaisuus, jota on mahdoton paljastaa. No, siihen aikaan, kun olimme Saksasta riippuvaisia, saksalaiset, jotka kapteeni Schlangenbergin kautta tiesivät tuosta teoksesta, vaativat sitä Suomen hallitukselta. Ja hallitus sanoi, että muuan Alava oli sen varastanut – ja että tuota kirottua Alavaa ei löydy mistään. Ymmärrätkö nyt, että minun oli pysyteltävä piilossa – näihin asti, jolloin asia lopultakin on saatu järjestykseen.
"Tahtoisin vain lopuksi viitata niihin saksalaisiin geologisiin retkikuntiin, joita parveili vuonna 1918 ja 1919 Kuolajärven erämaissa. Kyllä siellä on jokainen neliömetri tutkittu – ja meidän löytömme uudelleen löydetty. Ja huomaa: nämä retkikunnat ne levittivät sen sanomalehtiuutisessa mainitun huhun, että jokin saksalainen pakolainen muka oli löytänyt "Ollilan papan" kiveä ja puhunut siitä kuolinvuoteellaan. Siten he toivoivat pääsevänsä salaisuuden perille. Sattui vain huvittavasti, kun meidän alueemme yritettiin vallata: sen oli jo vallannut Suomen valtio. Saksalaiset väittivät, että heidän löytönsä on aikaisempi. Silloin matkusti paikalle kolme suomalaista ja kolme saksalaista hakamiestä. Osoitettiin erästä kiveä, jonka ympärillä turve oli siinä määrin ruohoittunut, että sen oli täytynyt kauan olla liikuttamatta. Kun kivi nostettiin ylös, oli sen alla kellastunut paperipala, johon oli kirjoitettu, että löydön ovat tehneet ja alueen vallanneet tohtori Walder ja Heikki Alava. (Tokihan muistanet, että minä, lähtiessäni Walderin kanssa Ruotsin rajaa kohti, olin pistänyt tuon paperin maahan).
"Niin", lopetti Heikki Alava harvinaisen totiseksi muuttuen. "Suomen ja Saksan välienselvittely tässä asiassa on kestänyt harvinaisen kauan ja on vaatinut valtaisen pinkan salaisia kirjelmiä ja asiakirjoja. Mutta se on nyt päättynyt, ja vähäpätöinen ystäväsi Heikki Alava on vihdoinkin löytänyt rauhan sataman. 'Erämaan salaisuutta', siinä mielessä kuin olen siitä kertonut, ei enää ole olemassa, siitä on tullut 'Suomen valtion salaisuus'. Mutta kun teemme tämän nimenmuutoksen – silloin myöskin katkeavat sanat, vallitsee vaitiolo, hiljaisuus..."
Loppu.