[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3NznwtoxvfZG6IEFT68l0ziKI5lJ7FVc9XUyjihUzDk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1783,"Golgatalta Roomaan","Heymann, Robert",1879,1946,"1783-heymann-robert-golgatalta-roomaan","1783__Heymann_Robert__Golgatalta_Roomaan","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1904,1908,52125,353543,false,57092,[23,24,25],"German fiction -- Translations into Finnish","Historical fiction","Rome -- History -- Empire, 30 B.C.-284 A.D -- Fiction",[27,28],"Historical Novels","Novels","\"Golgatalta Roomaan: Historiallinen romaani\" by Robert Heymann is a historical novel written in the early 20th century. The narrative appears to explore the intricate power dynamics of ancient Rome, focusing on the personal and political struggles of its characters. At the center of the story are Oktavia and Junius Silanus, caught in a tumultuous relationship against the backdrop of political intrigue, betrayal, and the machinations of powerful figures like Agrippina.  The opening of the novel introduces a poignant farewell between Oktavia and Silanus under the shadow of a grand grave marker along the Appian Way. As they whisper in the moonlight, Oktavia's tearful pleas for Silanus to stay alive amidst a brewing political storm highlight their deep love and the perils they face. The dialogue not only establishes their emotional connection but also hints at the broader historical context, with references to Roman emperors and the treacherous nature of court life as Agrippina seeks to secure her son Domitius Nero's ambitions. Silanus’s resolve to confront dangers for the sake of honor intertwines with Oktavia's desperate hope for their future, setting the stage for a gripping tale of love and political strife. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Partala, I.",293,"Historiallinen romaani sijoittuu keisari Neron ajan Roomaan, jossa seurataan hovin valtapelejä ja juonitteluja. Teos käsittelee kristinuskon varhaisvaiheita, Rooman paloa sekä historiallisia hahmoja kuten Agrippinaa ja Octaviaa.","Robert Heymannin 'Golgatalta Roomaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1783. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","GOLGATALTA ROOMAAN\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nROBERT HEYMANN\n\n\nSuomentanut\n\nI. Partala\n\n\n\n\n\nArvi A. Karisto,\nHämeenlinna\n1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Jäähyväiset.\n     II. Agrippinan suunnitelmat.\n    III. Salajuoni.\n     IV. Uusi caesar.\n      V. Julia ja Antonius.\n     VI. Silanuksen sisar.\n    VII. Sabina Poppea.\n   VIII. Kunnia vaiko rakkaus.\n     IX. Kaksi kärsivää.\n      X. Vapaa.\n     XI. Akte.\n    XII. Tuomio ja sen toimeenpano.\n   XIII. Vierailu.\n    XIV. Julia.\n     XV. Askel askeleelta.\n    XVI. Katakombeissa.\n   XVII. Agrippinan loppu.\n  XVIII. Akaiassa.\n    XIX. Oktavian surma.\n     XX. Rooman palo.\n    XXI. Arenalla.\n   XXII. Britannian metsissä.\n  XXIII. Löydetty ja taas kadotettu.\n   XXIV. Locuste.\n    XXV. Lännen kapina.\n   XXVI. Neron soihdut.\n  XXVII. Nemesis.\n XXVIII. Taistelu purppurasta.\n   XXIX. Jerusalem.\n\n\n\n\nI. LUKU.\n\nJÄÄHYVÄISET.\n\n\nErään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivellä\nkaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat he\npelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttö\noli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuoren\nmiehen piirteet.\n\nKuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaiset\npylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivat\njuurelleen suojelevaa varjoa.\n\nMies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää,\nylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taas\nneidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.\n\nTytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen ja\nsynkän näköisenä miekallaan.\n\n\"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia\", jatkoi hän äsken keskeytynyttä\npuhettaan, \"mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomat\npoikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeni\nomaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kuten\npedot polkevat arenan hiekkaa?\"\n\n\"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa\", vastasi tyttö itkun tukahduttamin\näänin. \"Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamasta\nväkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaan\npäällesi?\"\n\nRitari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen,\npuoliksi uhmailevaan hymyyn.\n\n\"Oi, minä tiedän\", jatkoi neito, \"että sinä halveksit vaaraa. Arvaan,\nettä mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiin\nkostaaksesi sukusi häpeän... mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisi\njoku säilä tiensä sydämeesi, ehkä... näytännöt ovat edessä! Juhla olisi\nse tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdä\nritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana.\"\n\nHän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksen\npannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen ja\nkäveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.\n\n\"Me elämme aikaa\", virkkoi hän synkästi, \"joka ei tunne kunnian\nja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa.\nMiehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksesta\ntuolle voimattomalle keisarille ja... hänen puolisolleen, ei voi tuntua\nvaikealta kuolla. Jokainen kuolema on nykyään maineeton ja mainehikas\nsamalla kertaa. Sillä kaadunko taistelukentällä -- kenen, minkä vuoksi\nminä silloin taistelen? Purppuraa kantavan naisen, jolla ei ole\nhyvettä, ei siveyttä. Ja jos vereni sekaantuu gladiaattorien halpaan\nvereen -- enkö silloin kuole kuten vapaa roomalainen ritari kunniani ja\nRooman muinaisuuden puolesta? Ei, Oktavia, se tapa, jolla kuolen, ei\nminua pelota. Mitäpä varten eläisikään Silanus sen jälkeen, kun hän on\nmenettänyt Oktavian?\"\n\nTytön suuret silmät kääntyivät verkkaan miestä kohden.\n\n\"Mitä varten eläisit?\"\n\nTuskaisa hymy värähti hänen huulillaan. Mutta kuten metsäkauris, joka\non saanut kuolinhaavan, vielä kerran ponnahtaa ilmaan, ikäänkuin se\nesiin sukeltavan kuoleman kynsistä toivoisi tämän hypyn pelastavan,\nniin ponnahti tyttökin pystyyn, pelästyttäen läheisyyteen yöpuulle\nasettuneen linnun lentoon.\n\n\"Mitä varten eläisit, Silanus? -- _Minua varten!_ Minua, jonka ijäksi\nmenetät, mutta jonka koko muistojen maailma on sinulle pyhitetty.\"\n\nHän nojautui miehen rintaa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulansa\nympäri, jatkoi hän nopeasti, melkein hätäisesti:\n\n\"Minun tähteni täytyy sinun elää, ainoa rakastettuni. Etkö muista enään\nsitä hetkeä, jolloin vannoit eläväsi ja kuolevasi minulle? Sinä et\nsaa ruveta lupauksesi rikkojaksi. Minä vaadin, että sinä elät minun\ntähteni, minun, joka sinua rajattomasti rakastan, minun, jonka sielu\nsiinä silmänräpäyksessä on kuollut, jolloin menetän onnen omistaa\nsinut. Pitääkö kaikkien lempemme lupausten pois haihtua? Tahdotko\nihanien yhteisten hetkien muistot ja sulot sammuttaa, kuni Jupiter\npäivän yöksi muuttaa?\"\n\nJa nojautuen lähemmäksi häntä vasten, niin että huulensa koskettivat\nmelkein miehen huulia, jatkoi hän intohimoista puhettaan:\n\n\"Älä luule, etten kykene tuntemaan, armas, mitä sydämessäsi liikkuu!\nEmmekö ole rakastaneet toisiamme? Ja emmekö vieläkin toisiamme rakasta,\npyhemmin kuin konsanaan ennen? Kaihojeni, unelmieni kukka, se minun\nsydämestäni raastetaan; sillä hän, jota olen niin paljon rakastanut,\njossa ajatukseni ovat riippuneet auringon noustessa ja sen taas\nmailleen mennessä, ei saa minulle kuulua.\n\n\"Täytyykö minun nähdä, kuinka tämä kukka poljetaan? Tahdotko niihin\nkärsimyksiin, jotka ovat osakseni tulleet, liittää vielä tiedoista\ntuskallisimman: sinä et ole enään elävien mailla; olet astunut Hadeksen\nvarjovaltakuntaan, josta ei koskaan palata?\"\n\nHän näki selvään mielenliikutuksen, joka oli vallannut ritarin, ja\ntietäen, että tästä silmänräpäyksestä riippui hänelle rakkaimman\nhenkilön tulevaisuus, elämä, jatkoi hän entistä kiihkeämmin:\n\n\"Toivoni on sammunut, sammunut ijäksi. Jumalat ovat niin päättäneet.\nMutta muistoa eivät ne voi minulta evätä, onnea, jonka tuottaa\ntietoisuus, että sinä elät, hengität samaa ilmaa kuin minäkin ja saman\nisänmaan tannerta tallaat.\n\n\"Kun minä aamuisin herään, kyynel silmässä, eikö sitä saa kuivata aina\nsun luonasi viipyvä aatos? Eikö minulla pidä koko suuressa Roomaan\nvaltakunnassa oleman ketään, joka olisi ystäväni, joka rakastaisi\nminua? Eikö ketään, Silanus?\"\n\nHeidän huulensa olivat yhtyneet viimeiseen, intohimoiseen suuteloon; ja\ntyttö tiesi voittaneensa.\n\n\"Sinä pysyt kaukana keisari Claudiuksesta, isästäni?\"\n\n\"Minä lasken aseeni sinun suuren rakkautesi edessä, joka on niin ihana,\nettä pelkään, ett'en koskaan tule sen arvoiseksi. Sitäpaitsi hän ei\nolekaan todellinen syyllinen. Tuo nainen...\"\n\n\"Vaiti, Junius! Hän on minun toinen äitini. Pitäisikö minun häntä\nhäpäisemällä nostaa jumalien kosto päälleni? Onko minulla ylipäätään\noikeus sanoa pahaa kenestäkään naisesta, minulla, joka olen Messalinan\ntytär, tuon naisen, josta sanotaan...\"\n\n\"Jätä tuo puheesi, rakas! Hän ei ole ensimäinen nainen sitä lajia\nvaltaistuimella -- eikä viimeinenkään. -- Ja lopuksi, tehköön keisarin\npuoliso mitä hän tahtoo, minua se ei liikuta. Kuitenkin tämä nainen,\njoka on syypää niin paljoon onnettomuuteen, on raa'oin käsin turmellut\nelämäni onnen. Sinä sanot, Oktavia, että jumalat ovat niin päättäneet,\njumalat -- --\"\n\nHän nauroi niin että tyttö kauhusta värähti.\n\n\"Näyttäytykööt viimeinkin jumalat! Missä on heidän voimansa? Missä on\noikeus, joka vallitsee hyvän ja pahan maan päällä? -- Ei, Oktavia.\nJumalilla ei ole mitään syytä riistää meitä toisiltamme, vaan näillä\nihmisillä. Tiedätkö, miksi meidän liittomme keisarin käskystä on\npurettu? Miksi sinut on kihlattu prinssi Domitius Nerolle?\"\n\nJa kun tyttö vaikeni, jatkoi mies vihasta vapisevin äänin:\n\n\"Onneton, etkö aavista mikä odottaa veljeäsi Britannicusta?\"\n\nOktavia kalpeni.\n\n\"Minä luulin, että perhesuhteet saivat isän määräämään minut\nDomitiukselle. Minä tunsin hiljakkoin selittämätöntä kauhua, kun\nsattumalta yllätin ministeri Narsissuksen, hänen puhellessaan\npretorianiupseeri Antoniuksen kanssa. Kuulin ainoastaan sekavia\nsanoja, kun aioin avata esiripun atriumiin vievän oven edestä. Hän\npuhui naisesta, joka tahtoi keinotella itselleen kruunun -- mutta minä\nkiiruhdin sieltä pois tuskan valtaamana, kuuntelematta enempää. Sinä\narvelet --\"\n\n\"Minä arvelen\", täydensi upseeri synkästi, hilliten ääntään, \"että\nkeisarinna tahtoo kohottaa poikansa Domitiuksen kruunun perilliseksi ja\nCaesarin todellisen pojan Britannicuksen --\"\n\n\"Ja hänet... puhu!\"\n\n\"Oo... tottahan sinä tunnet sukusi vaiheet. Eikö sinulle ole uskottu\nperheesi salaisuuksia?\"\n\nOktavia käsitti, mitä Silanus tarkoitti. Hän vaikeni. Syntyi pitkä\näänettömyys. Molemmat hautoivat vaan omia ajatuksiaan, jotka olivat\nvielä katkerammat, kuin heidän sanansa.\n\nJosko hän tunsi julius-claudilaisen keisarihuoneen vaiheet!\nTiberiuksen, Augustuksen jälkeläisen, ajoista saakka oli olemassa\nsalaisuuksia, joista hovissa puhuttiin vain kuiskaamalla, ja joiden\narvosteleminen rangaistiin valtiopetoksena. Tiberiuksen hallitessa oli\nGermanicus, Rooman kansan ylpeys, sen uljas, voittoisa sotapäällikkö,\nselittämättömällä tavalla kuollut. Keisarin oma poika joutui suosikki\nSejanuksen myrkyn uhriksi, kun ensin viimeksimainittu oli vietellyt\nkruununprinssin puolison. Germanicuksen leski ja molemmat pojat Drusus\nja Nero tuomittiin nälkäkuolemaan. Vanha kaartinprefekti Macro oli\nTiberiuksen kuoleman ainoa todistaja. --\n\nJa Caligula, hänen seuraajansa, Germanicuksen huoneen viimeinen vesa?\nHäntä syytettiin kolminkertaisesta sukurutsauksesta...\n\nTämän sisar oli keisarinna Agrippina, Oktavian äitipuoli, keisari\nClaudiuksen puoliso. Vuonna 40 j. Kr. oli hänet lähetetty\nPonzas-saarelle maanpakolaisuuteen, koska hän oli muodostanut\nsalaliiton oman veljensä henkeä vastaan. Siihen aikaan oli hänen\npuolisonansa ollut ritari Domitius Ahenobarbus, jolle hän v. 37 oli\nsynnyttänyt pojan, nimeltä Domitius. Leskenä oli hän Caligulan murhan\nja Tiberiuksen valtaistuimelle nousun jälkeen palannut Roomaan ja\nsiellä mennyt naimisiin kuuluisan puhujan Crispus Passinuksen kanssa,\njoka myöskin pian oli kuollut. Ja nyt, kun keisarin ensimäinen puoliso\nMessalina, Oktavian ja Britannicuksen äiti, oli teloitettu, oli\ntämän saman Agrippinan onnistunut juoniensa, kiehtovan käytöksensä\nja keisarin uskotun neuvonantajan vaikutuksen kautta kohota koko\nsivistyneen maailman hallitsijan puolisoksi...\n\nOktavia ajatteli kauhistuen ensimäistä kohtaustaan tämän naisen kanssa,\njonka sekä menneisyys että koko esiintyminen todistivat hänen kykenevän\nminkälaisiin vehkeisiin hyvänsä. Heti alusta pitäen oli hän ponnistanut\nkaiken voitavansa, valmistaakseen pojalleen Domitiukselle yhtä korkean\naseman Britannicuksen rinnalla. Hän kietoi heikon puolisonsa tykkänään\njuonineen ja vehkeineen ja nyt olivat hänen suunnitelmansa riistäneet\nOktavialta hänen nuoren onnensa. Jo Messalinan eläissä oli keisari\nsuostunut tyttärensä kihlaukseen ylhäisen ritarin, Junius Silanuksen\nkanssa. Agrippina oli saanut aikaan sen, että keisari nojautuen\ntekaistuun syytökseen, erotutti Silanuksen senaatista ja purki\nOktavian ja hänen kihlauksensa. Sen jälkeen oli tyttö kihlattu prinssi\nDomitiukselle, kysymättä lainkaan hänen omaa mieltään.\n\nNiin paljon oli prinsessalle selvää jo ennestään, mutta vasta nyt näki\nhän keisarinnan vehkeitä johtavat vaikutteet. Nyt ymmärsi Oktavia\nkaikki ja kauhulla katsoi hän tulevaisuutta, joka ei ollut turmeleva\nainoastaan hänen elämäänsä, mutta oli käyvä vaaralliseksi myöskin hänen\nveljelleen Britannicukselle, ehkäpä hänen isälleenkin -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukana idässä alkoi heikko sarastus punata taivaan rantaa ja aamun\nverkkaan vaaletessa sammuivat tähdet.\n\nSilanus nojasi pylvään jalustaa vasten ja katseli Oktaviaa, ikäänkuin\nolisi hän ikuisiksi ajoiksi tahtonut syövyttää tämän piirteet\nsieluunsa. Hänen otsansa oli kirkastunut ja kasvonsa osoittivat jaloa\nitsensähillitsemistä.\n\nOktavia ojensi ääneti hänelle kätensä. Hänellä ei ollut enään mitään\nsanomista. Yö vaaleni vaalenemistaan ja heleä purppuranpuna levisi\ntaivaalle. Oli tullut hetki, jolloin eivät sanat, eivät kyyneleet enään\nvoi sydäntä huojentaa, hetki, jolloin rautaisen täytymyksen alla vielä\nkerran kaikki tuska, kaikki epätoivo hurjalla voimalla sydänparkaa\npusertaa. Itsensä hillitseminen, jonka tuo intohimoinen mies oli\nsaavuttanut hänen vaikutuksestaan, lohtu, jota hän toiselle oli\njakanut, puuttui häneltä itseltään, ja nyt kun eronhetki oli lyönyt,\nvärisytti raju epätoivo Oktavian sielua. Mutta tuo jalo nainen hillitsi\nkaihonsa, koettaen silloinkin kun kipeimmin kärsi, lieventää rakastetun\nmiehen surua raskaana hetkenä.\n\n\"Oktavia\", virkkoi Silanus vaivoin koettaen saada äänelleen varmaa\nsointua, \"meidän täytyy erota. Viimeinen toivomuksesi on minulle käsky,\njonka edessä taivun. Minä kannan kuormaa, jommoinen elämä minulla\ntästä lähtien on, siinä tietoisuudessa, että siten palvelen sinua. Nyt\nalkavaa päivää seuraavana yönä olen jo matkalla Syyriaan, jossa liityn\nsikäläiseen armeijaan. Suojelkoot jumalat, joihin sinä uskot, minua\npahimmalta. Sinusta tulee toisen vaimo ja jäät yksin, kuten minäkin.\nMutta sielumme ovat ainiaaksi toisilleen vihityt ja ajatuksissani olen\naina sinun luonasi.\n\n\"Suokoon Jupiter, etteivät kamalat aavistukseni toteennu. Mutta\nviimeinen jäähyväissanani, kallis ystävä, on: jos, ollessasi tuon\nsekasikiön vaimona, joskus tulee aika, jolloin sinua vaara uhkaa,\njolloin jäykkä, miehekäs säilä ja taipumaton rohkeus ovat tarpeen, ja\nsinä turhaan etsit uskollisia miehiä tueksesi, silloin kutsu minua, ja\nnopeammin kuin keisarillinen pikaviesti olen minä Aasiasta rientävä\ntänne.\"\n\nViimeisen kerran sulki hän armaan tytön syliinsä, viimeisen kerran\nyhtyivät huulet lyhyeen jäähyväissuuteloon. Syvästi katsoi neito\nSilanuksen silmiin, aivan kuin olisi tahtonut hänen sieluunsa tunkea.\nSitten riistäytyi hän irti ja kiirehti kuin pelästynyt metsäkauris\npois, häviten pian hautapatsaiden varjoon.\n\nSilanus katsoi hänen jälkeensä ja ensi kerran elämässään itki tämä\nmies. Verkkaan alkoi hän astella samaa tietä, jota Oktavia oli\nkiiruhtanut. Etäämpänä näyttäytyi vielä kerran neidon kantotuoli, jota\nuskolliset orjat kiidättivät eteenpäin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin oli ritari poistunut hautapatsaan luota, kun sen takaa\nkohottautui varovasti mies. Hän oli jo elähtänyt ja hänen kasvoilleen\nolivat paheet lyöneet leimansa; mutta puku oli ajan tavan mukaan\nerinomaisen loistelias. Mies oli Anicetus, prinssi Domitiuksen uskottu.\n\nHänen kasvonsa vääntyivät inhoittavaan irvistykseen, kun hän vaanien\nsilmäili ympärilleen. Sitten järjesti hän pukuaan, joka maassa maatessa\noli joutunut epäkuntoon, ja kulki jonkun matkaa tietä kaupunkiin päin,\nsaapuen pian paikalle, missä orja odotti häntä hevosen kera.\n\nTäyttä laukkaa ajoi Anicetus sitten Rooman tietä, jolla liike taas\nvähitellen elpyi.\n\n\n\n\nII. LUKU.\n\nAGRIPPINAN SUUNNITELMAT.\n\n\nClaudius, maailman hallitsija, istui työhuoneessaan ja kuunteli\nministeriensä selontekoja. Nämä seisoivat kunnioittavan matkan päässä\nhänestä ja lukivat vahatauluista muistiinpanojaan. Siinä oli Pallas,\nvaltakunnan raha-asian hoitaja, lukien laskelmiaan; Narsissus tuoden\ntietoja Ylä-Germaniaan lähetetyn Pomponius Sekunduksen toimista;\nCallistus, jonka oli tehtävä esitys saapuneista anomuskirjeistä,\narmahduspyynnöistä ja oikeusasioista. Viimemainittu oli juuri\nlopettanut, ja keisari ilmoitti ystävällisin päännyökkäyksin\nvastaanoton päättyneen. Silloin alkoi Pallas uudelleen puhua:\n\n\"Suo anteeksi, Caesar, että minun vielä silmänräpäykseksi täytyy pyytää\nsinua kuulemaan minua. Vakoojani ovat saaneet selville seikkoja, jotka\nmielestäni ansaitsevat tulla valtakunnallisten asioiden yhteydessä\nsinulle esitetyiksi.\"\n\nKeisari, joka oli juuri noussut seisoalleen, istuutui uudelleen ja\nkiinnitti väsyneen katseensa ministeriin.\n\n\"Puhu\", virkkoi hän lyhyesti.\n\n\"Asia koskee sinun perhettäsi\", jatkoi Pallas, \"ja toivon sinun suovan\nminulle anteeksi, että olen tässä suhteessa tehnyt huomioita, koska se\non tapahtunut sinun onnesi hyväksi.\"\n\n\"Minun perhettäni?\" kysyi keisari, käyden tarkkaavaisemmaksi. Hänen\näänessään oli epävarma sointu ja vaikka hän ponnisti, näyttääkseen\ntyyneltä, esiintyi hänen kasvoillaan pelon tapainen ilme.\n\nAjatteliko hän Messalinaa?\n\n\"Molemmat tapaukset, joista sinulle tahdon ilmoittaa\", jatkoi ministeri\nsuunnaten kylmän katseensa keisariin, \"ovat viimeyöllisiä ja näyttävät\nolevan jonkinmoisessa yhteydessä keskenään. Vakoojani ovat onnistuneet\nsaamaan tiedon kohtauksesta entisen senaattori Junius Silanuksen,\ntasavaltalaismielisen, Thrasea Paetuksen, joka kuuluu vastustajiisi\nsenaatissa, hänen ystävänsä Borea Soranuksen, pretoriaanien upseeri\nAntonius Sekunduksen ja prinssi Britannicuksen välillä.\"\n\n\"Britannicus?\" toisti keisari miettiväisenä, lausuen nimen painolla,\nikäänkuin olisi hänestä tuntunut mahdottomalta kuulla prinssiä\nmainittavan tässä yhteydessä. \"Ja Silanus? -- Vai niin. -- Silanus.\n-- Sehän on kyllä mahdollista. He olivat ystäviä. -- Prinssin arvolle\nei sovi kuitenkaan seurustella tuon erotetun senaattorin kanssa. --\nHänellä lienee joku yksityisasia sen miehen kanssa. -- Thrasea Paetus.\n-- Mies on epäilyttävä. -- Silanus -- samoin epäilyttävä. -- Mitä on\npretorianiupseerilla tekemistä heidän seurassaan?\"\n\nPallas kohautti olkapäitään.\n\n\"Mutta Britannicushan oli joukossa. Se seikka asettaa asian kaiken\nepäilyksen yläpuolelle. Eikö niin?\"\n\n\"Olisi majesteettirikos toisin ajatella\", vastasi ministeri vältellen,\nhyvin huomaten keisarin vaanivan katseen. Näytelköön vaan viekas\nClaudius välinpitämätöntä; hän, joka oli niin epäluuloinen, että oli\nhankkinut itselleen kaksinkertaisen henkivartioston. Pallas tiesi, että\nkeisarin ajatukset eivät tulisi vähiin aikoihin rauhoittumaan.\n\nMitä oli kruununprinssillä tekemistä tyytymättömien ylimysten kanssa?\n\nEttä prinssin ja näiden yhtyminen oli ollut ainoastaan Syyriaan\nlähtevän Silanuksen jäähyväisjuhla, siitä ei Pallas puhunut mitään.\n\nVuosikausia oli Agrippinan puolue ponnistellut, saadakseen isänsä\nepäsuosioon varomattoman Britannicuksen, joka halveksi näiden juonien\nvastustamista samanlaisilla keinoilla.\n\nClaudius oli nojannut päänsä käden varaan ja tarkasteli nyt itämaisen\nmaton kuvioita, hypistellen kädessään olevaa kultaista rengasta.\n\n\"Sinä puhuit toisestakin tapauksesta\", sanoi hän katsomatta ylös.\n\n\"Niin, caesar. Velvollisuuteni pakoittaa minut täydentämään ensimäistä\ntiedonantoani toisella. Prinsessa Oktavian kantotuoli nähtiin varhain\naamulla Via Appialla. Hänen eunukkinsa tunnettiin varmasti.\"\n\nKeisari katsoi synkästi ministeriin.\n\n\"Ja -- eteenpäin? Mikä saattoi hänet uskaltamaan aamuhetkellä Via\nAppialle?\"\n\nJälleen Pallas kohautti vaan olkapäitään.\n\n\"Tämä on kummallista\", mutisi keisari. \"Ehkäpä arvoitukselle keksimme\nkuitenkin luonnollisen ratkaisun.\"\n\nSitten vaipui hän jälleen mietteisiinsä, mutta kohotti päätään äkkiä\nikäänkuin vaistomaista päähän pistoa seuraten ja kysyi:\n\n\"Missä on Nero?\"\n\nSiten tapasi hän kutsua poikapuoltaan Domitiusta.\n\n\"Hän on juuri palanut uhraamasta sinun terveydeksesi\", vastasi Pallas,\nnäköjään välinpitämättömästi.\n\nKeisari katsahti häntä hieman epäluuloisesti.\n\n\"Hän uhraa minun terveydekseni?\"\n\n\"Niin. Minusta ei se kuitenkaan ole kylliksi merkillinen ja tärkeä asia\nkiinnittääkseen sinun huomiotasi.\"\n\n\"Mikä eroitus\", virkahti Claudius äkkiä, kokonaan heittäen naamarinsa,\n\"mikä eroitus Neron ja Britannicuksen välillä! Jälkimäinen kuljeksii\nyökaudet epäilyttävissä paikoissa ja asettaa minun älyni ratkaistavaksi\nvaarallisia ongelmia. Edellinen alkaa päivänsä huolehtimalla minun\nhyvinvoinnistani.\"\n\nSitten vaikeni hän jälleen ja seurasi katseillaan maton kuvioita.\n\nPallas heitti Callistukseen pikaisen silmäyksen, joka merkitsi\nsuunnilleen: Se isku veti!\n\nCallistus oli kavala luonne, jonka kasvojen ilmeet osoittivat aina\nsitä, mitä hän tahtoi. Keisarin edessä oli hän matelevan nöyrä, mutta\nalempia virkamiehiä kohtaan armottoman kopea. Keisari Cajus Caligulan\nmurhanäytelmässä hän oli esittänyt epäiltävää osaa, ja osanottoaan\ntuohon palatsivallankumoukseen hän luultavasti saikin kiittää\nnykyisestä asemastaan.\n\nMerkitsevä silmäys, jonka Pallas ja Callistus olivat vaihtaneet, ei\njäänyt huomaamatta teräväkatseiselta Narsissukselta. Tämä, nuorempi\nmolempia virkaveljiään ja miellyttävän näköinen, oli ehdottomasti\nuskollinen Claudiuksen kannattaja ja ainoa hovimies, joka koetti\nsuojella prinssi Britannicusta ja käyttää vaikutusvaltaansa Caesariin\ntehdäkseen tyhjäksi hovin viekkaasti kudotut juonet. Hän oli kohta\nälynnyt, että Agrippinan vaikutuksen alaiset valtiomiehet koettivat\nkaikin tavoin valmistaa prinssi Domitiukselle paikan valtaistuimelle,\nsiinä tapauksessa, että Claudius silmänsä sulkisi, ja hän tarvitsi koko\nloistavan puhujataitonsa, voidakseen estää ylivoimaista Agrippinan\npuoluetta pääsemästä voitolle. Luonnollisesti ei hän kyennyt estämään\nkeisarinnan turmiollista vaikutusta. Mitäpä voivat valppaus ja hyvä\ntahto synnillisen naisen silmiä vastaan? -- Hän silmäsi synkästi\nvirkatovereitaan ja astui lähemmäksi keisaria.\n\n\"Sen mukaan, mitä minä tiedän\", aloitti hän, \"otti Silanus prinssi\nBritanicukselta jäähyväiset; sitäpaitsi koko prinssin tähänastinen\nelämä, samoin kuin hänen työnsäkin, jotka, kiitos vakoojiemme\nkyvykkäisyyden, kaikki ovat selvillä, tekevät tyhjiksi vaillinaisen\nilmoituksen aiheuttamat epäluulot.\"\n\nKeisari katsahti rohkeaan puhujaan ja hänen piirteensä kirkastuivat\njonkun verran. Näyttipä melkein kuin olisi hän ollut kiitollinen\nministerille tämän lohduttavista sanoista, jotka silmänräpäykseksi\ntodellakin syrjäyttivät kaiken epäluulon hänen mielestään.\n\nMutta Callistus, jolta, yhtävähän kuin Pallakseltakaan, ei ollut\njäänyt huomaamatta Caesarin mielen äkkinäinen, heidän suunnittelmiinsa\ntykkänään sopimaton muutos, väisti taitavasti poliittisen vastustajansa\nhyökkäyksen.\n\n\"Ei mikään ole kauvempana meistä\", alkoi hän, \"kuin prinssi\nBritannicuksen epäluulon alaiseksi saattaminen, enkä minä muista\nmitään sentapaista virkatoverini uskaltaneen lausuakaan. Me ilmoitimme\nainoastaan tapauksen, joka, minun täytyy se myöntää, Caesarin\nturvallisuudesta levottoman Pallaan mielestä on näyttänyt tärkeämmältä\nkuin se itse asiassa ehkä onkaan. Ja vaikka prinsessa Oktavia palaakin\npäivänkoitossa palatsiinsa, niin ei siitä tarvitse päättää, että\nhän olisi ollut retkillä, joita hän ei olisi voinut tehdä päivän\nvalossakin. Se on ollut ainoastaan oikku tai mikä muu hyvänsä, kaikissa\ntapauksissa merkityksetön. Minun mielestäni ei Caesarin kallista aikaa\nsaa kuluttaa tuollaisilla mitättömyyksillä, joilla ei ole minkäänlaista\nvaltiollista taustaa.\"\n\nTämä kavala, kauttaaltaan teeskentelevä, näennäisesti vaan\nmielistelevä, mutta todellisuudessa keisarin muuttelehtivan mielen\nmukaan asetettu puhe ei ollut vaikuttamatta. Hallitsija ei vastannut\nheti. Hänen katseensa luisui kysyväisenä Narsissukseen, odottaen, että\ntämä jälleen tekisi väitteen, joka kumoaisi Callistuksen taitavasti\nsalatun syytöksen.\n\nMutta Narsissus oli voitettu, ei ainakaan kyennyt heti vastausta\nantamaan. Viekkaus, jolla Callistus veti keskusteluun Oktavian yöllisen\nretken, riisti kaiken vastaamismahdollisuuden. Hän ei voinut käsittää,\nmikä oli saanut prinsessan öiseen aikaan jättämään palatsin, ja hän\nsaattoi ainoastaan ajatuksissaan sadatella moista varomatonta askelta.\nMahdollisuus, että hän vielä ennen naimisiin menoansa Domitiuksen\nkanssa olisi ollut tapaamassa Silanusta, oli lähinnä; mutta Narsissus\nluonnollisesti vältti huolellisesti johtamasta Claudiuksen ajatuksia\nsille suunnalle.\n\nHallitsija nousi hitaasti, pään nyökkäyksellä laskien ministerit,\nPallaan ja Callistuksen menemään. Kun Narsissus aikoi poistua heidän\nmukanaan, pidätti keisarin viittaus hänet. Silmänräpäyksen mitteli\ntämä häntä läpitunkevasti. Hän näytti tahtovan asettaa ministerille\nkysymyksen, hillitsi kuitenkin itsensä ja virkahti lyhyeen, rypistäen\nkulmiaan:\n\n\"Kutsu tänne prinssi Britannicus ja prinsessa Oktavia.\"\n\nNarsissus kumarsi.\n\n\"Ajattele, caesar\", alkoi hän, mutta keisari teki torjuvan liikkeen.\n\n\"Hyvä on. Minulla on liian paljon töitä, voidakseni kauvempaa antautua\nyksityiskeskusteluihin.\"\n\nNarsissus meni. Hän ei salannut itseltään, että tämän lyhyen\nvälikohtauksen kautta hänen asemansa hallitsijan luona oli kokojoukon\nhuonontunut. Hän oli kadottanut Caesarin luottamuksen ja yksinomaan\nvaan suojattiensa tuhmanrohkean varomattomuuden vuoksi.\n\nDomitius Nero astui äitinsä Agrippinan makuuhuoneeseen. Hän ei ollut\nnähnyt tarpeelliseksi edes puhdistautua tomusta. Ylipäätään hän oli\nhyvin huonolla tuulella, sillä hän oli kuluttanut koko menneen yön\njuomingeissa, jotka olivat satunnaisesti hiukan huonontaneet hänen\nterveyttään.\n\nAgrippina istui puoleksi makaavassa asennossa itämaalaiseen malliin\ntehdyllä leposohvalla ja katseli ääneti hymyillen poikaansa, joka\nodotti äitinsä puhuttelua.\n\nKaikki tässä naisessa todisti ajatuksen, voiman ja syntyperän\nmajesteetillisuutta. Vaikka hän luonteeltaan olikin perin\ntoisenlainen kuin hänen suuri isänsä Germanicus, jonka nimi liittyy\neroittamattomasti Rooman aseitten kunniakkaisiin voittoihin Saksassa,\nvoi kuitenkin hänen piirteistään nähdä polveutumisen nuoremman\nAntonian pojasta; vartalo taas oli täydelleen vanhemman Agrippinan,\nhänen onnettoman äitinsä, jolta hän muutoin ei ollut mitään perinyt.\nHänen huulensa olivat aistilliset, otsa matalahko ja kaareva, nenä\nsäännöllinen ja vahvasti kehittynyt ja sen yläpuolella kaareentuivat\nsirosti muodostuneet kulmakarvat. Mutta silmissä hehkui intohimojen ja\nkunnianhimon synnillinen tuli.\n\nDomitius Nerolla oli säännölliset, melkein naiselliset kasvot.\nHän näytti muistuttavan enemmän isäänsä kuin äitiään, sillä hänen\npiirteensä ikäänkuin henkivät lempeyttä, hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta.\nMutta hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin äidinkin. Puhuessa tapasi\nhän usein levittää ne mahdollisimman suuriksi. Silloin saattoi pelästyä\nsitä omituista tulta, vaihtelevaa kimmellystä, joka leimusi niistä,\nja joka heitti heijastuksensa kasvojen ilmeeseen, tehden sen äkkiä\njulmaksi, hekumalliseksi.\n\n\"Hääsi Oktavian kanssa\", sanoi keisarinna prinssille, \"ovat\nmahdollisimman pian vietettävät. Nämä häät ovat nykyään polttavin\nkysymys niiden suunnitelmien sarjassa, joita minä mietin. Ole siis\nvalmiina ja koeta edes esiintyä paremmassa valossa hänen silmissään,\nkuin tähän asti olet tehnyt.\"\n\nNero katseli äitiään synkästi, mutta samalla nöyrästi. Itse asiassa ei\nhän rakastanut tätä äitiä, joka vain koetti tehdä hänet tahdottomaksi,\nrajattoman kunnianhimonsa välikappaleeksi. Toiseltapuolen tunsi hän\nkuitenkin tuon naisen henkisen etevämmyyden liian hyvin, voidakseen\nolla osoittamatta hänelle ehdotonta kunnioitusta, johon kuitenkin\nliittyi salainen pelko.\n\n\"Sinä vaadit paljon minulta\", sanoi hän vihdoin. \"Olen suostunut\nmenemään kihloihin Oktavian kanssa, olen luvannut mennä hänen\nkanssaan naimisiinkin. Suunnitelmasi, äiti, eivät kyllä ole minulle\ntuntemattomat. Mutta kuitenkin -- minun täytyy tunnustaa, että en tunne\njuuri erikoista halua tyydyttää Oktavian tasavaltalaisia mielipiteitä\nkaikenlaisten hyveiden suhteen; ne sopivat hänelle erittäin\nmainiosti, mutta minua ne ikävystyttävät. Eikö ole kylliksi, kun olen\nsuunnitelmiesi orja -- täytyykö minun vielä teeskennellä ikäänkuin\nolisin osakas niissä? Sinä aiot tehdä minusta caesarin -- jätä tuo\nhymysi, äiti, älyn puolesta en ole huonompi sinua -- ja tahdot siitä\nhuolimatta kasvattaa minusta ilveilijän?\"\n\nKeisarinna katseli poikansa ryhdikästä, komeaa vartaloa ylpeänä\nhymyillen ja sanoi sitten ivallisin äänenvärityksin:\n\n\"Suurisuinen houkka! Tietysti minä sitä tahdon. Ensin ilveilijä,\nsitten caesar ja lopuksi kumpikin. Semmoiseksi minä sinut tahdon, ja\ntoivon sinun nyt käsittävän minun päämääräni, jotka ovat kaiketi samat\nkuin sinunkin. Mikä on keisari, ellei hän näyttelijä ole? Raukka. Ei\nole ollut vielä ainoatakaan caesaria, joka sitä ei olisi ymmärtänyt.\nKansalle on majesteetti sama kuin jumaluuskäsitekin; se pelkää, mutta\nei ymmärrä sitä. Ilveilijää ymmärtää se, ja siten pääsee hallitsija\nhallittaviaan lähelle, välttämättömyys, joka sinulle myöhemmin on\nselviävä. Se siitä.\"\n\nPrinssi, jälleen kytkettynä tuon naisen tahdon voiman hänelle\nvalmistamiin kahleihin, kysyi ujosti:\n\n\"Entäs Akte?\"\n\nKeisarinna, jolle tämä nimi oli siihen määrään tuttu, että hän sitä\nvihasi, koska se ei sulautunut hänen aikeittensa puitteisiin, ei ollut\ntäydelleen ymmärtävinään poikansa tarkoitusta.\n\n\"Akte? Akte?\" toisti hän kärsimättömästi. \"Mikä hän on laatuaan?\nNainenko?\"\n\n\"Neito.\"\n\n\"Mitä on neidon nimellä tekemistä sinun ja äitisi välissä?\"\n\n\"Hän on...\"\n\n\"Orjatar, prinssi. Minun taloni orjatar, jonka annan heti ruoskia ulos,\nkun luen kajastuksenkin hänen nimestään sinun silmistäsi.\"\n\nNero räpytteli silmiään keisarinnan läpitunkevan katseen edessä. Siten\njäi tältä näkemättä raju leimu, joka syttyi prinssin silmissä ja joka\nmuistutti vastenmielisesti kesyttäjänsä tahtoon taipuvan tiikerin\nkatsetta.\n\n\"Akte on minun lemmittyni\", virkkoi hän epäröiden.\n\n\"Ja mitä sitten? Puhutko sinä minun kanssani koirista? Taikka oletko\nkoskaan tullut maininneeksi hevosistasi? Mistä se johtuu, että\nmainitset orjattaren nimen linnassa, keisarillisen äitisi edessä?\"\n\n\"Akte ei ole mikään orjatar\", sähähti Nero.\n\n\"Mikä sitten?\"\n\nNero mietti hetkisen, kavahtaen Agrippinan väijyvää katsetta.\n\n\"Hän on lemmittyni\", toisti hän punastellen.\n\n\"Niinpä juuri. Lemmitty on aina orjatar\", vastasi kylmästi tuo nainen,\njoka purppuransa alle kätki tuhansia paheita.\n\nNero leimahti vihanvimmaan. Peto jota tänään piiskan iskuilla\nlakkaamatta oli ärsytetty, alkoi todenteolla vastustaa piinaajaansa.\n\n\"Akte on _minun_ lemmittyni\", karjahti Domitius. \"Se nainen, jota\nprinssi Nero rakastaa, ei ole orjatar!\"\n\nKeisarinna puristi huuliaan yhteen ja pirullinen ilme leikki hänen\nkasvoillaan.\n\n\"Kohta saat sanoa, hän on _ollut_ sinun lemmittysi. Menneisyys on\nkuollut, nykyisyyttä vallitsen _minä_, ymmärrätkö, poika?\"\n\nNero kalpeni.\n\n\"Sinä annat hänet surmata?\"\n\n\"Tietysti. Kuten tapetaan hyttynen, joka on käynyt kiusalliseksi.\"\n\nAgrippina huomasi menneensä liian pitkälle. Hän oli nähtävästi\narvostellut \"pojan\" liian huonoksi, oli unohtanut, että _hänen_ verensä\nvirtasi tämänkin suonissa ja se oli leijonan verta.\n\nMuutos, joka nyt tapahtui muutoin niin kuuliaisessa pojassa, sai tuon\nkylmästi harkitsevan äidinkin pelästymään. Prinssin silmät olivat\nlaajentuneet ja kipenöivät vihertävinä, hänen vartalonsa oli pidentynyt\nja täyteläisten huulien raosta kimmaltivat terävät helmimäiset hampaat.\n\nMitä liikkui hänen sisimmässään? Oliko hän karkaava oman äitinsä\nkimppuun? Tämä, vaikkakin pelästyneenä, ei muuttanut ilmettäkään\nkasvoillaan. Hän oli varma vallastaan ja hallitsi katseillaan jokaista\npojan liikettä. Prinssi kääntyi äkkiä:\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Domitius!\" kajahti lyhyesti ja ankarasti keisarinnan suusta.\n\nKun prinssi ei tästä kääntynyt, painoi Agrippina salamannopeudella\nsalaista soittokellon nappulaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä\nseisoi kaksi pretoriania, kuin maasta kasvaneina, sisäänkäytävässä.\nNero aikoi heistä välittämättä mennä ohi, mutta upseerit eivät\nväistynnet ovelta.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huusi prinssi raivoissaan. \"Ettekö tunne\nkeisarillisen huoneen jäseniä?\"\n\nPretorianien sijasta vastasi Agrippina.\n\n\"Sinä olet vankini, Nero. Minulla on vielä sinulle sanottavaa.\"\n\nPrinssi kääntyi ympäri.\n\nHänen äitinsä kasvot olivat kovat kuin marmoriin hakatut. Äidin ja\npojan katseet risteilivät hetkisen kuni miekkailijain kalvat.\n\nSitten kietasi Nero vaippaansa ja äännähti koleasti:\n\n\"Olen valmis.\"\n\n\"Mitä aikoo prinssi Domitius?\"\n\n\"Pelastaa Akten.\"\n\n\"Hänen elämänsä on sinulle kallis?\"\n\n\"Yhtä kallis kuin omani.\"\n\n\"Hm. Minä lahjoitan sen sinulle.\"\n\n\"Vannotko sen?\"\n\n\"Jupiterin kautta.\" Hengessään ajatteli hän, mitä myrkkyä olisi paras\nkäyttää orjattaren huomaamatta tieltä poistamiseksi.\n\nNero heittäytyi hänen jalkoihinsa.\n\n\"Kiitos, äiti. Sinä olet jalo. Määrää elämästäni.\"\n\nAgrippina kumartui suutelemaan poikansa otsaa. Sitten työnsi hän\nkädellään kiharat hänen otsaltaan ja pakoitti hänet katsomaan ylös.\n\n\"Sinä näet, Domitius, kuinka pian opit ilveilijäksi.\"\n\nNuori mies, nähden itsensä paljastetuksi, ei uskaltanut sen pelottavan\nvaikutuksen vuoksi, joka tämän naisen kylmällä, kaikki vallitsevalla\nhengellä häneen oli, valheen kautta torjua ivallista syytöstä. Niinpä\noli hänestä sangen mieleistä, kun keisarinnan suosikkiorjatar ilmoitti\nPallaan odottavan puheillepääsyä ja Agrippina salli poikansa jälleen\npoistua, ensin velvoitettuaan hänet Senecan kanssa menemään puistoon\nfilosofisia ajatuksia vaihtamaan.\n\nTuskin oli prinssi ehtinyt ottaa äidiltään jäähyväiset, kun Pallas\nastui huoneeseen, varman itsetietoisesi, ilman nöyryyttä, mutta myös\nilman sitä kohteliaisuutta esiintymistavassa, joka Rooman ritareille\noli ominaista. Ei mikään osoittanut sitä juopaa, joka eroitti entistä\nvapautettua keisarinnasta.\n\nAgrippina oli ottanut uuden asennon; kasvot olivat myös muuttaneet\nilmettä. Etevämmyyttä ilmaiseva, ankara piirre oli hävinnyt, ja sijalle\ntullut viettelevä hymy. Äsken niin varma jäykkä suu avautui hiukan,\nhuulet värisivät tuskin huomattavasti, ja silmäluomet laskeutuivat\npuoleksi silmäterien päälle, mikä antoi hänen katseelleen jotain kissaa\nmuistuttavaa.\n\nPallas oli noin 40 vuoden ikäinen mies, oikea voimaluonne\nruumiillisessa ja henkisessä suhteessa. Hänen liikkeensä olivat\nrauhalliset ja varmat, hänen ryhtinsä sotilaallinen, hänen käyntinsä\njäntevää ja voimakasta samalla. Rohkeapiirteiset kasvot vaativat\nitselleen kauniin nimen; silmät kätkivät läpitunkevan katseen, joka\nkaikki ymmärsi eikä mitään ilmaissut.\n\nHän seisoi ääneti sisäänkäytävässä, kunnes orjattaren askeleet\nlakkasivat kuulumasta. Sitten astui hän keisarinnan luo ja suuteli\nkeveästi hänen otsaansa, vaikka Agrippina tarjosi huulensa hänelle.\n\nRuumiillistutettu miehinen raakuus ja naisellinen salakavaluus olivat\nkahden kesken.\n\nPallas veti togansa liepeistä vahataulun ja hymyili jäätävästi,\nkeisarinnan katseen kärsimättömästi riippuessa hänen huulillaan.\n\n\"Ratkaisu on lähestynyt hyvän joukon\", alkoi ministeri hajamielisesti.\n\"Meidän täytyy alkaa toimia.\"\n\n\"Ah\", tuli keisarinnan huulilta. -- \"Sinä tunnet viime yön tapahtumat?\"\n\n\"En. Mitä ne ovat?\"\n\n\"Että Oktavia on ollut tapaamassa Silanusta.\"\n\n\"Sen kuulin omalta vakoojaltani.\"\n\nKeisarinna nyökkäsi tyydytettynä.\n\n\"Sinä olet valpas. Se on hyvä. Me sanomme, että he ovat punoneet\nsalaliiton.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mistä sen tiedät niin varmasti?\"\n\n\"Asianhaaroista. Oktavia on liian avuton sellaiseen ja Silanus...\"\n\n\"No? Hän on tuittupää!\"\n\n\"Voipi olla. Mutta hän on rakastunut. Sellaiset narrit ovat\nvaarattomia.\"\n\n\"Sinä puhut kuin olisit kuunnellut heidän keskustelunsa.\"\n\n\"Minä olen _antanut_ sen tehdä.\"\n\n\"Ah -- kuka oli kyllin sukkela sen tekemään?\"\n\n\"Kukas muu kuin Anicetus -- tässä, lue ja tuomitse.\"\n\nHän ojensi keisarinnalle vahataulun, jolle Silanuksen ja Oktavian\njäähyväiskohtaus oli jokseenkin uskollisesti jäljennetty.\n\n\"Edelleen olen minä\", jatkoi Pallas, \"tullut siihen päätökseen, että\nmeidän täytyy poistaa Narsissus, ellemme jonakin kauniina hetkenä tahdo\nnähdä tiellemme nousevan ylipääsemättömiä esteitä.\"\n\n\"Sinä puhut minun ajatuksiani\", vastasi Agrippina, \"mutta oletko\nunohtanut, miten vaarallisiksi hankkeet häntä vastaan voivat käydä?\nHän nauttii puolisoni rajattominta luottamusta; puolisoni on kylliksi\nheikkopäinen antaakseen tuon hyveen sankarin johtaa itseään.\"\n\nPallas nojasi teräväpiirteisen päänsä oikeaan nyrkkiinsä ja kalvoi\nhampaillaan huultaan.\n\n\"Ja sitten\", jatkoi keisarinna kavalasti hymyillen, \"on hänen vaimonsa\nmeidän tiellämme; tuo nainen kuuluu olevan yhtä siveellinen kuin\nviekaskin.\"\n\nPallas hymyili. Tällä hetkellä tekivät hänen kasvonsa sanomattoman\nvastenmielisen vaikutuksen, sillä tämän miehen sisimmät ajatukset,\nhänen ihmishalveksumisensa, kaikkien ihanteitten ja ihmiskunnan uskon\nivaaminen esiintyivät tällä silmänräpäyksellä huomattavan selvinä,\nvaikkakaan kukaan ei olisi kyennyt selittämään mitä hänen hymynsä\noikeastaan tarkoitti. Siinä oli jotain kammottavaa; kun Pallas hymyili,\nsilloin uhkasi vaara jotakin.\n\n\"Olen juuri keksinyt keinot\", virkkoi hän hypistellen kultakirjaista\nleposohvan esirippua, \"tuon vaimon eristämiseksi.\"\n\n\"Et kai aio häntä vangita? Silloin olisi kaikki edeltäkäsin hukkaan\ntuomittu!\"\n\nPallas rypisti kulmiaan.\n\n\"Epäluulosi on loukkaavaa. Yleensä olet jättänyt minun huolekseni\nvaarallisimpien suunnitelmien toimeenpanemisen, joten en voi käsittää,\nmistä sinun äkkinäinen pelkosi johtuu.\"\n\n\"Sinä liioittelet, Pallas. Missä on kysymys miehistä, siellä on sinun\npaikkasi ennen muita; mutta josko sinä osaat naisia käsitellä --\"\n\nPallas siristi silmiään ja katsoi keisarinnaan niin ivallisesti, että\ntämä punastuen käänsi päänsä toisaalle.\n\n\"Arvaa, minkä tuhon olen suunnitellut Narsissuksen uskolliselle\npuolisolle?\"\n\n\"Sinä annat syyttää häntä --\"\n\n\"Hm. En ymmärrä, mistä rikoksesta häntä voitaisiin syyttää ja toiselta\npuolen sellaisesta tavasta olisi vähän hyötyä. Paljon mieluummin\ntahdon vetää hänet voitettuna meidän puolellemme. Hänestä tulee meidän\nliittokumppanimme.\"\n\n\"Ah -- sinä teet minut uteliaaksi!\"\n\n\"Minä voitan hänet siellä, missä hän näyttää haavoittumattomalta.\"\n\n\"Alan ymmärtää.\"\n\n\"Poikani Markus on saanut tehtäväkseen tämän toistaiseksi vaikean työn.\nHänen onnistuu kyllä vietellä Narsissuksen puoliso.\"\n\n\"Oivallista\", huudahti Agrippina käsiään taputtaen.\n\n\"Sitten on helppo asia toimittaa tuolle palatsinukelle myrkytettyjä\nsieniä taikka muuta tepsivää, ja välttää epäluulot. On paras aika\nratkaisevaan askeleeseen. Kukaan ei epäile meitä; osoittaahan hän\nsilminnähtävästi suosiotaan Nerolle. Toimemme on onnistunut, kiitos\nsiitä hänen heikkoutensa ja epäluuloisuutensa.\"\n\n\"Olen mahdollisuuden mukaan käyttänyt hyväksemme näiden ominaisuuksien\ntuottamia etuja\", keskeytti Agrippina.\n\n\"Tietysti. Mutta tämän Claudiuksen heikkouden huomasi Narsissus yhtä\nhyvin kuin mekin. Sitten on hänellä erikoisia etuja puolellaan. Kansa\nseisoo edelleen hänen takanaan. Kaarti on tyytyväinen, ja hänellä on\noikeus puolellaan. Hän aikoo tunkea poikasi takaisin ja säilyttää\nkruunun Britannicukselle.\n\n\"Mitä me olemme vuosikausien vaivaloisella, vaarallisella työllä saaneet\naikaan, voi hän muutamassa päivässä tuhota, jos hänen onnistuu jollakin\ntaitavalla käänteellä herättää Claudiuksessa luonnon ääni, joka näyttää\nnyt vaan uinuvan.\n\n\"Taktiikka, jota hän noudattaa, on oikea. Tähän saakka on minun\nonnistunut estää hänet pääsemästä prinssi Neron omituisten\nmielijohteitten perille. Sattuma voi hänelle ilmaista, että sinun\npoikasi puuhailee aivan toisia, mitä me Caesarille kerromme. Minä\npuolestani en voi hyväksyä prinssin elämäntapoja, kaikista vähimmin\nhänen juominkejaan!\"\n\n\"Salli toki hänelle huvinsa\", keskeytti nauraen keisarinna.\n\n\"Tietysti. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua niihin.\nMinä voin ainoastaan antaa neuvoja. Mutta mitä tekee Britannicus?\nHän käyttää aikansa filosofisiin tutkimuksiin ja sotilaallisiin\nharjoituksiin.\"\n\n\"Pah\", nauroi keisarinna. \"Hän on Claudiuksen poika. Hänen\nsotaleikkinsä ovat vaarattomia meille.\"\n\n\"Ei niinkään kuin luulet! -- Älä unhota, että kansansuosio takaa\nhänelle joukkojen uskollisuuden. Häntä rakastetaan. -- Prinssi Nero\nsaisi alkaa hankkia itselleen myöskin kansansuosiota.\"\n\n\"Jätä se minun huolekseni, Pallas. Minä osaan orjia kohdella. Nero käy\nminun kouluani. Toimita Narsissus tieltä; se on sinun tehtäväsi!\"\n\nKeisarinnan kasvojen sävy oli jälleen muuttunut. Hymy oli sammunut.\nSuupielissä väreili ylimielistä ivaa, silmäterät olivat supistuneet ja\nniistä säkenöi kammottava tuli.\n\n\"Minun on vielä yksi asia lisättävä\", jatkoi ministeri keskustelua.\n\"Sinä tiedät, Agrippina, me olemme useamman kerran laskeneet väärin.\nMyös Polybius, muinoinen virkatoverini, oli Messalinan suhteen laskenut\nväärin. Hän oli valmistanut kaikki tuon naisen kukistamiseksi, mutta\ntämä oli arvannut hommat paheelle ominaisella vainulla ja ennättänyt\nennen häntä. Mies mestattiin. Keisari oli antanut suostumuksensa ilman,\nettä siitä kukaan hänen uskotuistaan olisi tietänyt. Hänen päätöksensä\neivät ole koskaan laskettavissa, ja taistelussa häntä vastaan ei auta\nminkäänlainen matematinen johdonmukaisuus.\"\n\nAgrippina venytti ihanaa vartaloaan, kuten naarastiikeri, aasialaisilla\nnahoilla vieritteleiden.\n\n\"Minä olen nyt Messalina, ystäväni\", nauroi hän äänekkäästi ja\nylimielisesti, \"nyt sätkii Claudius _minun_ kynsissäni. -- Ei sinun\ntarvitse päätäsi pelätä, Pallas\", lisäsi hän julmin silmäniskuin,\ntaivuttautuen häntä lähelle, niin että tämä tunsi hänen tulisen\nhengityksensä.\n\nPallas hymyili äänetöntä, jäätävää hymyään.\n\n\"Enhän minä olekaan Polybius\", sanoi hän omituisella painolla. \"Pahaan\nkaulaan ei pysty pyövelin kirves.\"\n\n\"Pallas, me elämme rajattomien mahdollisuuksien valtakunnassa, ja\njumalat ovat käyneet oikullisiksi.\"\n\nTokko Pallas kuvitteli sellaista mahdollisuutta. Hänen kasvoissaan ei\nvärähtänyt yksikään lihas.\n\n\"Varovainen sotapäällikkö\", jatkoi hän, käymättä lähimpään\npuheenaiheeseen enään käsiksi, \"turvaa ennen kaikkea selkänsä\nratkaisevaan taisteluun ryhtyessään. Ehkäpä tuottaa peräytyminen\nvaarallisia yllätyksiä, jotka meidän täytyy nyt jo ottaa huomioon.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Ei voi kieltää mahdollisuutta, että Livia jäisi häntä vastaan\nsuunnitellussa salahankkeessa voittajaksi.\"\n\n\"Pah --! Hän on nainen.\"\n\n\"Nainen kyllä. Mutta roomalainen!\"\n\n\"Kuinka?\" hohotti keisarinna, \"enkö minäkin ole roomatar? Ja etkö ole\nnähnyt, että olen ollut paljon enemmän nainen kuin roomalainen, --\nsinua kohtaan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi uskottu pisteliäästi hymyillen. \"Sinä et ole aina\nollut roomalainen, mutta aina keisarinna. -- Myöskin minua kohtaan?\"\n\n\"Tahtoo sanoa?\"\n\n\"Että nainen sinussa kantaa pantterin nahkaa.\"\n\nAgrippina katsoi miestä kummissaan, enemmän yllätettynä kuin\ntyytyväisenä tämän teräväkatseisuudesta, joka tällä hetkellä teki\nhänelle epäilyttävän kohteliaisuuden.\n\n\"Eikö ole vaarallista antautua tekemisiin olennon kanssa, joka on\nnainen ja --\"\n\nHän pysähtyi ja etsi sopivaa sanaa.\n\n\"Ja peto samalla kertaa, tahdoit sanoa\", täydensi Pallas rauhallisesti.\n\n\"Sinä käyt karkeasanaiseksi ja häijyksi,\" kuohahti keisarinna.\n\n\"Miksikä en sinua pelkää, kysyt\", jatkoi Pallas järkähtämättömän\nrauhallisesti. \"Minä tahdon sinulle antaa vastauksen. Ensiksi, koska\nminulla on voimaa, toiseksi, koska -- koska minä rakastan sinua.\"\n\nJos kaikki muu, mitä tämä kunnianhimoinen, mistään välittämätön mies\nsanoi, oli valhetta, niin puhui hän tällä kertaa totta.\n\nAgrippina katseli häntä hetkisen tutkivin silmäyksin. Hän muistutti\ntällä hetkellä käärmettä, joka väijyen asettuu uhrinsa eteen, sitoen\nsen sydämen yhdellä ainoalla lumoavalla silmäyksellä ja ryöstäen sen\ntahdon, voiman, kyvyn, valmistautuu sitä tuhoamaan.\n\nAgrippina ei epäillyt voivansa käyttää vaikutustaan kaikkiin miehiin\nnähden, tuota määrättömän syntisen voiman vastustamatonta vaikutusta.\nSillä hän piti kaikkia miehiä heikkoina raukkoina, joiden tahdon täytyi\nloppuun hehkua rakkauden myrkyn vaikutuksesta, kuten hiili hehkuu\ntuhaksi tulessa.\n\nHän itse keskitti kaiken tahtonsa intohimoihinsa, sillä hän ei\nrakastanut ketään -- ei mitään muuta kuin kultaista tulevaisuutta ja\nsiinä poikaansa.\n\nTämän rakkauden alle alisti hän kaiken, yksinpä omat paheensakin.\n\n\"Me jouduimme syrjään puheenaiheestamme\", alkoi hän uudelleen, tehden\nkiusallisesta asemasta, jonka tuo pieni välikohtaus oli aiheuttanut,\ntaitavasti lopun. \"Ehkäpä sinun pojassasi ei ole miestä suoriutumaan --\nroomattaresta?\"\n\n\"Luulen, että on. Olen kasvattanut hänet valtiomieheksi.\"\n\n\"Ja hänet ensi paheeseen neuvonut?\"\n\n\"Niin. Pahe on tärkein tekijä politiikassa.\"\n\n\"Mutta otaksutaan, että hän onkin huono valtiomies...\"\n\n\"Silloin olisi tämä vedos katsottava epäonnistuneeksi. Täydellinen\nperäytyminen olisi vaarallista, eikä sopisi meidän ohjelmaamme. Jos\nmeidän siis ei onnistu suoriutua Narsissuksesta tuota pikaa, niin -- --\"\n\nHän pysähtyi. Agrippina kohottautui puoleksi. Hän katsoi puhujaan\njäykästi, sillä hän oli heti arvannut tämän ajatuksen kulun; vieläpä\nse, mitä mies ei uskaltanut tai tahtonut sanoa, oli hänen oma, kauvan\nharkittu suunnitelmansa, jonka hän itse tuhansina viittauksina,\naina erilaisessa muodossa, aina kätkettynä oli pannut rakastajansa\nsuuhun. Mitä mies piti omana päätöksenään, sen oli tämä nainen hänen\najatuksiinsa ajanut aikoja sitten, niin että ajatus oli juurtunut hänen\naivoihinsa jo ennen kuin hän sitä todella oli ehtinyt harkita.\n\nMutta Agrippina tahtoi, että tämä hänen rikoksiensa välikappale tuon\nvaarallisen suunnitelman ensin ilmoille saattaisi; ei siksi, että hän\nolisi omasta puolestaan pelännyt -- se heikkous oli hänelle vieras --\nvaan siten kiinnittääkseen miehen lujemmin rikoksiensa ketjuun.\n\nEikä Pallas kaihtanutkaan ratkaisevan sanan ilmoille lausumista.\n\n\"Voi sattua tapaus\", virkkoi hän niin hiljaa, että Agrippina pikemmin\narvasi kuin kuuli hänen sanansa, \"että Claudiuksen hallitusaikaa täytyy\nlyhentää.\"\n\n\"Hallitusaikaa?\" toisti keisarinna väijyen, sanaa venyttäen ja\näänellään alleviivaten.\n\n\"Hänen _elämäänsä_\", täydensi ministeri kylmästi. \"Mutta se saa olla\n_sinun_ tehtäväsi.\"\n\nHän nousi lähteäkseen virkatoimiinsa, odottamatta keisarinnan vastausta.\n\n\"Saan jo tänään tietoja pojaltani, miten pitkälle suunnitelmamme ovat\nedistyneet, taikka, taikka taantuneet\", kuiskasi hän puristaen raskasta\npurppuraista verhoa. \"Jumalat olkoot sinulle armolliset.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Agrippina jälleen oli yksin, levisi ilkeä hymy hänen kasvoilleen.\nHän nousi hitaasti ja astui kevein askelin suuren kyprolaisen peilin\neteen. Hänen komea vartalonsa kuvastui hienoin, täyteläisin piirtein\nlasissa, ja hänen kalpeissa kasvoissaan hehkuivat suurten, mustien\ntimanttien lailla salaperäiset silmät.\n\nHän hymyili tyytyväisenä, ja ripusti raskaan purppuraviitan\nolkapäilleen.\n\n\"Minä olen voittava\", mutisi hän, \"sillä minä olen kaunis ja minulla on\nvoimaa.\"\n\n\n\n\nIII. LUKU.\n\nSALAJUONIA.\n\n\nKeisarinnan suuren vastaanottohuoneen eteisessä odottivat prefekti\nVitellius ja filosofi Annaeus Seneca. Edellinen, tehdäkseen\nkäyntinsä hänen luokseen, suoritettuaan virka-asiat Claudiuksen\nluona, jälkimäinen tehdäkseen selkoa prinssi Domitiuksen opinnoiden\nedistymisestä, keisarinnan nimenomaisen toivomuksen mukaan. Pian\nilmestyi sinne myöskin Afranius Burrus, pretorianien päällikkö, joka\nAgrippinan käytäntöönottaman tavan mukaan, häneltä kävi saamassa\njoukoille päivän tunnussanan, sensijaan että olisi sen keisarilta\nottanut. Sitten tuli Callistus, jonka oli, esittelyn jälkeen\nkeisarille, luettava vielä keisarinnalle osoitetut anomuskirjeet ja\nodotettava hänen määräyksiään. Miehet keskustelivat politiikasta ja\nerittäinkin lähellä olevasta prinssi Domitiuksen naimisiin menosta\nprinsessa Oktavian kanssa; eikä heissä ollut ainoatakaan, joka ei olisi\nihmetellyt keisarinnan älykkäisyyttä ja valtioviisautta. --\n\nAgrippina oli mennyt puolisoaan tapaamaan hänen työhuoneeseensa ja\ntavannut hänet mitä huonoimmalla tuulella, mikä seikka kuitenkin oli\nvain hänen aikeilleen eduksi.\n\nOktavia ja Britannicus olivat juuri jättäneet isänsä.\n\nEdellisellä oli ollut kylliksi rohkeutta tarjota hänelle otsansa\nsuudeltavaksi ja rauhallisesti tunnustaa käyneensä jättämässä\nrakastetulleen jäähyväiset; jälkimäinen oli mennyt vielä pitemmälle,\nkäynyt tekemään syytöksiä äitipuoltaan vastaan.\n\nKaikessa näki keisari itsetietoista vastarintaa, joka suuntautui häntä\nvastaan keisarinnan puolisona, ja ollen kykenemätön kaikessa, hän\ntunsi vihaa heitä kohtaan, jotka kuitenkin läheisen suhteensa vuoksi\njo olivat oikeutetut ilmaisemaan ajatuksensa, mutta jotka, kiitos\nAgrippinan uutteruuden, olivat käyneet vieraiksi isälleen.\n\nNiinpä lankesi keisarinnan neuvo kiirehtiä Neron ja Oktavian häitä,\nsuopeaan maaperään, ja Claudius ei vastannut tällä kertaa, kuten\nsihteerinsä Narsissuksen epäilyksien vuoksi muulloin, ainoastaan\npäätään pudistamalla. Hän omisti päinvastoin mitä suurinta\nhuomaavaisuutta keisarinnan sanoille.\n\nTämä Claudius oli aivan omituinen mies. Nuoruudestaan saakka\njonkun verran sairaloisena, epäröivänä ja tahdotonna oli hänet\ntemmattu kirjallisista ja tieteellisistä töistään ja asetettu\nCaesarien valtaistuimelle. Hänen luontainen hyväntahtoisuutensa,\nrehellisyytensä, mutta etenkin huono kasvatus olivat tehneet hänestä\nitseensä luottamattoman välikappaleen kaikellaisten vehkeilevien\nneuvonantajien käteen. Nämät neuvonantajansa hän valitsi ilman\nerikoista tarkkanäköisyyttä ja hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan\nmonivuotinen, häpeällinen vehkeily oli osoittanut, miten altis hän oli\nnaisten vaikutuksille.\n\nAgrippina oli sen lisäksi omiaan alistamaan vahvojakin luonteita. Miten\nhelposti kykenikään hän siis vaikuttamaan Claudiukseen!\n\nAgrippina tarkasteli nytkin hiljaisella ivalla puolisonsa ennenaikojaan\nvanhettuneita kasvoja, uurteista otsaa, synkkäilmeisiä silmiä, hentoa\nsuuta ja harmaantunutta tukkaa. Ainoastaan voimakkaasti kehittynyt nenä\nja vahva niska todistivat tahdon voimaa, joka kuitenkin, asetettuna\nvierasten juonien palvelukseen, oli huonontunut luonteettomuudeksi.\n\n\"Puhuessani sinulle Narsissuksesta\", jatkoi Agrippina esitystään, jota\nkeisari tarkkaavasti kuunteli, \"tahtoisin kiinnittää huomiotasi hänen\njulkeaan tunkeilevaisuuteensa. Minulle ei ole tuntematonta, että hänen\nvaikutuksestaan tuli Messalina teloitetuksi, tuo arvoton nainen, joka\noli kyllin häpeämätön sinua pettääkseen. Tämän siveetön elämä oli\npääsisältönä hänen syytöksessään, ja sillä kertaa hän ajoi oikeuden ja\ntotuuden asiaa. Mutta sitä suurempi syy olisi hänen valvoa että sinun\ntoinen vaimosi asettaa huoneesi kunnian ankaralla elämällä entiseen\npuhtauteensa.\n\n\"Minun suuri rakkauteni sinuun, jumalallinen, olisi jo itsessään\nkylliksi, saattamaan minut katselemaan jokaista muuta miestä kuten\narvotonta orjaa. Kuitenkaan ei minun elämäni vielä sillä ole kylliksi\npuhdas, ellei sen puolella ole myöskin hyvän, mallikelpoisen elämän\nvarjo, jonka mukaan joukot tuomitsevat. Ja minun täytyy surkutella,\nkun olen pakoitettu tunnustamaan sinulle, että tämä Narsissus vaivaa\nminua katseilla, jotka voisivat antaa hoviväelle aihetta kaikenlaisiin\notaksumisiin. -- Ei niin, että tahtoisin häntä syyttää! Varjelkoot\njumalat minua siitä, sillä minua surettaisi, jos tuottaisin niin\netevälle miehelle vahinkoa, taikkapa vielä hänen kykynsä sinulta\nryöstäisin. Mutta hän on mies, joka voi naiselle olla vaarallinen,\nolkoonpa sitten vaikka vaan hovin ja kansan juoruamisen takia. Olisi\nsiis hyvä, jos sinä ryhtyisit toimenpiteisiin asian suhteen. Mitäs\narvelet, rakkaani?\"\n\nClaudius oli käynyt kalpeaksi. Hänen povessaan kiehui viha Narsissusta,\ntuota renkiä kohtaan, joka oli uskaltanut kohottaa silmänsä Rooman\nensimmäiseen naiseen. Vielä enemmänkin, kuin viha -- --; Claudius,\nmailman herra, oli kuitenkin ensisijassa ihminen ja riippuvainen\nintohimoista, jotka tekevät ihmisestä luonnonvoimien taipuisan\nvälikappaleen ja siten hänen kohtalonsa muovailevat.\n\nHehkuva lemmenkateus paloi hänen sydämessään, ja hallitsi häntä sitä\ntäydellisemmin, kun hän persoonallisessa epävarmuudessaan ei kyennyt\nkohoamaan mitättömimmänkään epäluulon yläpuolelle.\n\nNiin hidasluontoinen kuin hän muutoin olikin, hypähti hän nyt kiivaasti\npystyyn.\n\n\"Minä mestautan sen roiston!\" huusi hän niin, että etuhuoneesta\nlakkasivat vahdin askeleet kuulumasta, aivan kuin tämä olisi\nkuulostanut, oliko hänen apuuntulonsa jotakin vaaraa torjumaan tarpeen.\n\nAgrippina ei voinut estää huuliaan vetäytymästä halveksivaan hymyyn,\nnähdessään kuinka tuo mies sokeana lensi jokaiseen ansaan, joka hänen\ntielleen asetettiin.\n\n\"Minä luulen, jumalallinen\", vastasi hän, \"että sellainen menettelytapa\nei olisi viisas, ja tämä harha-askel, ollen kovin silmiinpistävä sinun\nviisasten ja varovaisten päätöstesi sarjassa, voisi herättää kansassa\nikävää huomiota. Sinä olisit pakoitettu nostamaan oikeusjutun häntä\nvastaan, asettamaan hänet tuomioistuimen eteen, josta ehkä et olisi\ntäysin varma. Syntyy kysymysten ja vastausten joukko, joka voi antaa\naihetta juoruihin ja häväistysjuttuihin ja meille koituisi jutusta\nenemmän vahinkoa kuin Narsissuksen kuolemasta olisi hyötyä.\"\n\nKeisari, tottuneena näkemään puolisonsa neuvoissa ja ehdotuksissa\nvaatimattomasti esitettyjä käskyjä, jotka hän sokeasti täytti, koska\nhän tunsi liiankin hyvin tämän henkisen etevämmyyden, katseli hetkisen\nmiettiväisenä puolisoaan, aivankuin odottaen tämän tulevan hyvin\nneuvoin hänelle avuksi.\n\nMutta Agrippina vaikeni ja katseli odottavasti puolisoaan,\nsananmukaisesti siirtäen tahdonvoimallaan toiveensa tämän ajatuksiin.\n\n\"Jos sinä niin luulet parhaaksi\", sanoi keisari vihdoin, \"voin minä\nsäästää hänen elämänsä. Minä poistan hänet ilman melua hovista.\"\n\nAgrippina riemuitsi ajatuksissaan. Muuta hän ei ollut tahtonutkaan;\ntämä toimenpide saattoi enemmän häntä hyödyttää, kuin hätiköity\nkunnioitetun, kansan rakastaman ministerin surmaaminen.\n\n\"Tämä päätös\", virkkoi hän siis, \"tuottaa sinun viisaudellesi kaikkea\nkunniaa. Todellakin, sinä olet suurin caesar, joka koskaan on Roomaa\nja maailmaa hallinnut. Eihän hänen rikoksensa, minun siveyteni ja\nvarovaisuuteni tähden, olekaan kuoleman rangaistusta ansaitseva. Minä\nolen varma, että muutamien kuukausien maanpako on kylliksi viilentämään\nhänen liian tulista sydäntään.\"\n\nClaudius nousi ja Agrippina riensi tarjoamaan hänelle huulensa, joita\ntämä intohimoisesti suuteli.\n\n\"Kuinka minä sinua rakastan, sinä suuri, ylevä, jumalallinen!\" kuiskasi\nAgrippina nojaten päänsä hänen olkansa varaan. \"Tokko sinun rakkautesi\nkoskaan voi olla niin suuri?\"\n\nJa heittäen puolisoonsa hymyilevän katseen poistui hän, jättäen\nClaudiuksen sydämessä raivoamaan rajun liikutuksen, jonka rakkauden\ntulisimmat intohimot ja mustasukkaisuus olivat synnyttäneet.\n\nClaudius seisoi kauvan liikkumatonna etuhuoneeseen johtavan oven\nesiripun luona, ja tuijotti Tiberiuksen kuvapatsaaseen.\n\nHänen kasvonpiirteensä olivat tuskallisesti vääntyneet ja silmissä oli\nsynkkä alakuloinen ilme.\n\nMitä aikoi hän tehdä?\n\nHän tahtoi poistaa läheisyydestään miehen, joka tähän saakka oli\nosottautunut uskollisimmaksi kaikista hänen neuvonantajistaan, joka\nsanoin ja töin aina valvoi vaan herransa parasta.\n\nOliko hän oikeutettu poistamaan tämän miehen antamatta hänelle\ntilaisuutta puolustaa itseään?\n\nMitä -- jos Agrippina olisi erehtynyt? Jos jonkun ulkonaisen sattuman\nkautta hänen epäluulonsa olisi suuntautunut väärälle tolalle?\n\nMutta oliko se Agrippinan suhteen mahdollista? Tuon aina harkitsevan,\nvarovaisen ja viisaan naisen suhteen, joka katsoi ihmisten läpi kuin\nlasin?\n\nEi.\n\nNarsissus oli syyllinen, enemmän taikka vähemmän, se oli kaiken\nepäilyksen ulkopuolella -- ja silmänräpäyksen, pienen, lyhyen hetken\nseisoi siinä maailman mahtavin mies, kädet silmillä, mutisten:\n\n\"Eikö siis ole enään ketään, johon luottaa saattaisin? Eikö yhtään,\njoka kestäisi koetuksen?\n\n\"Ympärilläni näen vaan valhetta, teeskentelyä ja salajuonia!\" --\n\nKuinka? -- Eikö todellakaan ollut ketään, joka hänen ja hänen\nhuoneensa onnea vartioi? -- Olihan hänellä Agrippina. -- Hän ja hänen\npalvelijansa olivat hänen valtaistuimensa viimeiset tuet. --\n\nHän jätti vartijalle sinetöidyn kirjeen, ja muutamia tunteja myöhemmin\noli Narsissus matkalla Vähään-Aasiaan salaiselle asialle.\n\nMutta caesar Claudius, tuo sokea houkkio, seisoi nyt ypöyksin\nvihamiestensä keskellä; hän oli itse riistänyt itseltään\nmiekkansa -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAgrippina oli astunut uskottujensa luokse, joiden ilmoitukset hän\nvuoron jälkeen otti vastaan, toisia heistä pannen merkille, toisia\nsivuuttaen hymyillen, toisia kovin sanoin moittien, toisia pelästyttäen\nkulmakarvojen rypistyksellä.\n\nHäntä huvitti viettää pieni hetki, vapauduttuaan asioistaan, jutellen\nuskottujensa kanssa, joiden seurassa hän käyttäytyi, kuin ei heidän ja\nkeisarinnan välillä voisi olla mitään salaisuutta, niin että miehet\nyhtä merkittäviä luonteittensa ja kykyjensä puolesta, mutta sangen\nerilaisia siveellisten ominaisuuksiensa suhteen, vähitellen, antoivat\nnaamarinsa pudota ja uskoivat keisarinnalle salaisimmatkin ajatuksensa,\nsillävälin kun tämä ainoastaan sen verran ilmaisi, kuin näytti\ntarpeelliselta ja hallitsi noita miehiä jättämättä heille mitään varmaa\nsyytöksen aihetta omaa persoonaansa vastaan.\n\nTätä nykyä herättivät mielenkiintoa etupäässä valtiopetos- ja\nmajesteettirikosjutut. Nämä oikeusjutut olivat Tiberiuksen hallitessa\ntulleet muotiin ja pysyneet Claudiuksen aikanakin päiväjärjestyksessä.\nTällä kertaa oli kysymyksessä tasavaltalainen liike, jota hovissa olisi\nsaatu kenties pelätä, ellei olisi ollut kylliksi rahoja legionien\nja erittäinkin pretorianien tyydyttämiseksi, jotka muutoin saattoi\nhelposti voittaa jonkun uuden caesarin puolelle, mutta ei koskaan\ntasavallan.\n\nNiinpä oli tasavaltalaismielisen Arruntius Skribonianuksen yritys\nnostaa kapinaan illyrialaiset maakunnat, joiden prokonsuli hän oli,\nsaanut huonon lopun. Skribonianus murhattiin pakomatkallaan eräällä\npienellä Adrianmeren saarella, kun hän, pitkästä matkasta väsyneenä,\noli laskenut päänsä rakastamansa naisen helmaan.\n\nLuonnollisesti oli tätä tapausta seurannut lukuisia vangitsemisia.\nUseat ylhäiset Skribonianuksen ystävät saivat marssia vankikoppeihin,\nja nousi suunnaton oikeusjupakka, jonka kestäessä useita Rooman\nkunnioitetuimmista kansalaisista tuomittiin surmaamaan itsensä.\n\nPäivän suurkysymys oli juttu Caecina Paetusta vastaan, jonka jutun\nviimeisimmistä vaiheista ei keisarinnalla voinut vielä olla tietoa, kun\nasiapapereita ei ollut hänelle ehditty esittää.\n\n\"Hänet selitettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan\", kertoi\nprefekti Vitellius.\n\n\"Viisas tuomio\", arveli keisarinna. \"Hänen puolisonsa\", jatkoi\nVitellius, \"oli seurannut häntä vankilaan ja siellä odottanut oikeuden\npäätöstä. Tuomion langettamisen jälkeen lähetettiin miehelle tikari,\njotta hän voisi kuolla roomalaisena.\"\n\n\"Entä sitten? Minä en tässä näe mitään eriskummallista! Hän pisti\nitseään taitamattomasti, vai?\"\n\n\"Odota. Mieltäkiinnittävä osa kertomuksesta on jälellä. -- Hän näyttää\nepäröineen kuolemantuomion täytäntöönpanossa, sillä vartijat näkivät\nkohtauksen, joka on Paetuksen puolisolle vakuuttava sijan Lukretian\nrinnalla.\"\n\n\"Ah?\" keisarinna kävi tarkkaavaksi. \"Eikö hänen vaimonsa nimi ole\nArria?\"\n\n\"Kyllä, Arria on hänen nimensä. Hän syleili puolisoaan, otti tikarin\nhänen kädestään ja painoi sen rintaansa, hervahtaen Paetuksen\nkäsivarrelle. 'Ei se pahalta tunnu, Paetus', olivat hänen viimeiset\nsanansa, eikä Paetus luonnollisesti nyt enään epäröinyt seurata häntä\nkuolemaan.\"\n\nTämä kertomus, jota läsnäolevat eivät uutuutena kuulleet, koska koko\nRoomassa ei tänään muusta puhuttu, teki kuitenkin syvän vaikutuksen\njokaiseen heistä.\n\nKeisarinna oli käynyt vaaleaksi kuin kipsikuva.\n\n\"Roomasta löytyy vielä sellaisia naisia?\" kysyi hän hypistellen\nkultaista vyötäiskoristettaan.\n\n\"Kuten näette\", vastasi Vitellius.\n\nAgrippinan silmien eteen kuvastui Livian, Narsissuksen puolison muoto,\nja äkkinäinen tuskan puuskaus sai hänet vapisemaan.\n\n\"Kysymyksesi tuntuu kummalliselta\", pisti Callistus, imperatorin\nuskottu, väliin. \"Sellaisia naisia on aina ollut Roomassa ja tulee\nolemaan eteenkinpäin, kunnes Jupiter on päättänyt maailman hävityksen.\"\n\n\"Juttuja!\" hohotti Burrus, kaartin eversti. \"Maailma ei häviä\nniinkauvan kuin Rooma on, ja Rooma on ijankaikkinen.\"\n\n\"Rooma ei ole tuhoutuva\", arveli Seneca, \"niinkauvan kuin hyve elää.\"\n\nFilosofi oli sellaisissa asioissa auktoriteetti. Burruksen kera\nohjasi hän prinssi Domitius Neron kasvatusta, ja jo siihen aikaan,\nkun keisarinna kutsui hänet maanpakolaisuudesta, oli hänen nimensä\ntunnettu ja hänen maineensa stoalaisen koulun kannattajana, ja samalla\nuudenaikaisen, vapaan filosofisen suunnan esitaistelijana, kuulu\nRoomassa ja kaikissa valtakunnan sivistyskaupungeissa.\n\nBurrus myhäili Senecan sanoille, sillä tämän rakkausseikkailut,\njoilla oli sangen vähän tekemistä hyveen kanssa, kävivät Roomassa\nsananparresta.\n\n\"Mitä sinä tarkoitat tuolla komealla väitteellä?\" kysyi Vitellius.\n\"Minun mielestäni _hyve_ ei liene Rooman vallan lujimpia peruskiviä.\"\n\nSeneca oivalsi heti Vitelliuksen tarkoituksen. Hänen lausuntonsa oli\njonkimmoinen imarrus imperatorin mieliksi.\n\n\"Arriaan kuolema\", jatkoi Vitellius, \"on todistus siitä, että hyve ei\nRoomasta ole sukupuuttoon hävinnyt. Ja kuitenkin on Arriaan kuolema\nRooman menestykselle merkityksetön; minä väitän enemmänkin, se on\nlevottomuutta herättävä, omiaan kiihoittamaan ärtyneitä mieliä.\"\n\n\"Jos tarkoitat tasavaltalaisia\", vastasi Seneca varovaisesti,\n\"lienet oikeassa. Mutta tässä tapauksessa ei Arriaan kuolemaa ole\ntarkastettava persoonallisena tekona, vaan yksilöllisenä Roomalaisen\nvoiman ilmauksena. Minkälaisina seurauksina ja minkälaisessa muodossa\ntämän voiman ilmaus tapahtuu, on minusta sivuasia. Joka tapauksessa,\nniinkauvan kuin kestää tämä roomalainen, siveellinen voima, halveksien\nkatsella kuolemaa, on Rooma ja sen vallan tasainen kehittyminen\nturvattu.\"\n\n\"Sinä et siis pidä yksinvaltiuden säilyttämistä Rooman menestyksen\nensimäisenä ehtona?\"\n\nTämän kysymyksen oli Callistus tehnyt; hän oli kateellinen Senecalle\nja asetti usein aivan äkkinäisillä, odottamattomilla käänteillä tämän\ntielle ansoja, jotka Seneca kuitenkin aina taitavasti osasi väistää.\nVieläpä hän usein teki aseettomaksi valtiollisen vastustajansa\nverrattoman rohkeutensa avulla. Levollisesti kysyi hän nytkin:\n\n\"Eikö Rooma ole pysynyt pystyssä tasavaltanakin?\"\n\nKeisarinnan luodessa häneen tutkivan katseen, kiiruhti hän kuitenkin\nlisäämään:\n\n\"Kuitenkin näyttää minusta edullisimmalta, että valtiolla on _yksi_\npää, sillä edellytyksellä tietysti, että tämä pää on hyveellinen, se\non: edustaa hyvettä, josta äsken puhuin.\"\n\n\"Mielipide\", pisti keisarinna väliin, \"johon minä täydellisesti yhdyn.\nMutta selitähän kuitenkin lähemmin!\"\n\nSeneca ei suotta ollut taitava hovimies, ja olot keisarihovissa\nolivat hänelle liian hyvin tunnetut, jotta häneltä olisi voinut jäädä\nhuomaamatta, mihin keisarinnan pyyntö tähtäsi.\n\nHän tunsi kaikki suunnitelmat prinssi Domitiuksen suhteen, ja hänen,\nkuten Burruksenkin päätehtävänä oli ollut, niin hyvin kansan kuin\nylimysten keskuudessa ylistää tätä ja halventaa Britannicusta.\nNiin näki hän tässäkin, näennäisesti välinpitämättömästi tehdyssä\nhuomautuksessa kehoituksen vetää Nero keskustelun esineeksi. Hän oli\naina siihen valmis, sillä hänellä ja näillä miehillä ei ollut juuri\nmitään odotettavissa enään Claudiukselta; sensijaan Nero oli heille\nmitä suurimmassa kiitollisuuden velassa.\n\n\"Imperatorin\", alkoi siis Seneca, \"täytyy koettaa olla maltillinen ja\nlempeä. Ankaruus olkoon hänen viimeinen hyveensä. Sillä korkeimman\nvallan täytyy vaikuttaa joukkoihin lempeydellä, kuten aurinko, jota\nne jumaloivat. On paha, jos kansalaiset pakenevat ja pelkäävät\nkeisariaan, kuten sotilaat leijonaa, joka odottamatta on tunkeutunut\nleiriin. Luonnollisesti on keisari kaikkien _yläpuolella_ -- mutta\nhänen täytyy olla myöskin kaikkia _varten_. Ainoastaan siten\ntäyttää hän jumalallisen virkansa, jonka kautta hän ohjaa tuhansien\nkohtaloita. Sillä hän on sen ruumiin sielu, jolla tarkoitamme Rooman\nvaltakuntaa. Jos hän keksii sairaloisuutta tässä ruumiissa, niin\ntulee hänen sitä anteeksi antaen rangaista. Mutta kun hän surmaa,\ntapahtukoon se vasta viimeisestä pakosta, ei itsensä vuoksi, vaan\nyhteiskunnan vapauttamiseksi pahasta. Mutta milloin keisari rupeaa\ntyranniksi ja rikollisesti leikkii kuolemalla, silloin asettuu häntä\nvastaan vapaudellinen vastaliike kansassa, tuoden hänelle perikadon.\nJa vaikkapa hän lakkaamatta antaisi kaikkia valtakuntansa portteja\nvartioida, _yksi_ käytävä jää aina vapaudelle avoimeksi: _kuolema_.\"\n\nMiehet seisoivat ällistyneinä puhujan kuulumattomasta rohkeudesta\nja tarkoittelevaisuudesta. Mutta Agrippina, tämän miehen sanojen\nvaltaamana, joka mitä loistavimmalla tavalla yhdisti itseensä hengen\nvoiman ja jumalallisen puhetaidon, katseli hetkisen miettiväisenä\neteensä.\n\nHän oli helposti huomannut vihjauksen Arriaan kuolemasta Senecan\nviimeisissä sanoissa, mutta puheen kärki, joka silminnähtävästi oli\nsuunnattu Claudiukseen, teki Senecan puheen oivallisesti harkittuna,\nsalaisena kiihoituksena Neron hyväksi, jota pidettiin spartalaisena\ntapojen puhtaudessa ja Soolonina oikeudenrakkaudessa, hyvin\ntervetulleeksi.\n\nEnnen kuin hän ehti mitään filosofille vastata, astui sisään orjatar\nja ilmoitti jonkun lähetin saapuneen; heti senjälkeen kiiruhtikin\nministeri Pallaan uskottu palvelija sisään odottamatta lupaa, ja ojensi\nkeisarinnalle kirjeen, tehden salaisen merkin.\n\nTämä säpsähti, sillä ainoastaan epämieluinen, ehkä vaarallinenkin\ntapaus saattoi panna kylmäverisen Pallaan lähettämään hänelle\ntällaisella hetkellä viestejä.\n\nHän otti kirjeen ja vetäytyi salia ympäröivien marmoripatsaiden luomaan\nvarjoon.\n\nSitten avasi hän sykkivin sydämin kirjeen ja luki:\n\n\"Livia voittanut. Poikani, hänen kauneutensa hurmaamana, antanut\nhoukutella itsensä ilmaisemaan suunnitelmamme. Livian sanansaattaja\nmatkalla palauttamaan Narsissusta. En onnistunut häntä pidättämään.\nLivia paennut Ostiaan. Kahdeksan päivän kuluttua voi Narsissus olla\ntäällä. Sitä ennen täytyy ratkaisun meidän hyväksemme tapahtua. Pidä\nhuoli tehtävästäsi...\"\n\nAgrippina kalpeni vihasta Markusta, Pallaan poikaa kohtaan, joka niin\nhuonosti oli tuota naista ymmärtänyt. Hän ei kyennyt käsittämään noita\nsankareita, jotka silloin, kun heidän pitäisi viisaudella taistella,\novat niin kykenemättömiä. --\n\nMutta mitä hyödyttäisivät perästäpäin tulevat vihan puuskaukset!\n\nAsema oli muuttunut. Mikä oli tähän asti ollut vielä kaukaisuudessa,\nsen siirsi tämä tieto lähimpään tulevaisuuteen. Nykyisyys astui\ntaustalle. --\n\nHänen täytyi toimia. Hetki oli tullut, jolloin hänen voimansa oli\nasetettava vaaralliseen koetukseen. Ainoa ehto voittoon oli nopeus,\nkaiken menestymisen avain. --\n\nHän seisoi yhäti, silmät miettiväisinä lattiaan kiinnitettyinä,\nkädessään tuo turmiollinen kirje. Miesten silmät tarkastelivat\ntutkivaisina hänen kasvojaan. He odottivat merkkiä saada poistua.\n\nMutta Agrippina palasi nopein askelin takaisin heidän luokseen.\n\n\"Seuratkaa minua!\" käski hän, kulkien toiseen päähän salia, joka siellä\nmuuttui avaraksi pylväskäytäväksi. Agrippina oli pistänyt vahataulun,\njoka sisälsi Pallaan tärkeän tiedonannon, togansa liepeeseen ja keräsi\nnyt miehet ympärilleen, koettaen itse näyttää hyvin hämmästyneeltä.\n\n\"Me olemme hukassa\", olivat ensimäiset sanat, jotka kuiskaamalla\npääsivät hänen huuliltaan, hänen tutkivasti silmäillessään salin\njokaista nurkkaa.\n\nMiehet kalpenivat, olematta selvillä oikeastaan minkä vuoksi he\nhukassa olisivat. Heidän ajatuksensa olivat kyllä valtiopetoksellisia,\nmutta heidän työnsä ja sanansa eivät koskaan voineet tarjota mitään\nkouraantuntuvaa heitä vastaan. -- Mutta siitä huolimatta, kukapa voi\nolla tuona aikana turvassa matelevalta epäluulolta? Kun uskollisimmat\nvaltion palvelijat kaatuivat valtion pettäjinä, kun siveellistä\nvaltaa Roomassa pitivät vakoojat, kun Messalinan kaltainen henkilö,\nsuurrikoksellinen ja tahrainen, mutta kuitenkin keisarinna ja --\nMessalina, kun sellainen vaimo, jonka kielenkärjestä keisarin tahto\nriippui, noin vain odottamatta voi menettää valtansa ja henkensä, niin\n--!\n\n\"Kuulkaa!\" jatkoi Agrippina. \"Minun ei ole tarvis tehdä lähemmin\nselvää häpeällisistä vehkeistä, joittenka verkoissa meidän luullaan\nauttamattomasti jo olevan. Britannicus, tuo nulikka, on muodostanut\nsalaliiton poistaakseen minut ja minun kannattajani -- on sangen\nimartelevaa minulle, että myöskin teidän nimenne ovat sillä listalla --\nkeisarin läheisyydestä. Tie, jota tuo kavala hanke aiotaan toteuttaa,\nei edes ole uusi.\n\n\"Meitä syytetään, taikka paremmin sanottuna, on syytetty; ja\nClaudiuksen salaisessa kansliassa tällä hetkellä neuvotellaan meidän\ntuhoamisestamme mitä innokkaimmin. Mistä meitä syytetään?\n\n\"Valtiopetoksesta. -- Me olemme muka tehneet salaisen liiton keisarin\nsurmaamiseksi ja prinssi Domitiuksen kohottamiseksi valtaistuimelle.\nClaudius, tuo ijäti horjuva, on järjestänyt tutkinnon, ja Pallas,\ntuo ijäti valpas, ilmoittaa tässä minulle, että meidän kaikkien\nvangitseminen on vaan yhden yön kysymys.\"\n\nKeisarinna pysähtyi ja tarkasteli, minkä vaikutuksen tämä hyvin\nharkittu valhekudos oli miehiin tehnyt. Hänen odotuksensa eivät\npettäneet. Kaikki seisoivat neuvottomina, kauhun valtaamina. Ei\nyksikään kyennyt heti vastaamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat\nkeisarinnaan, ikäänkuin häneltä, joka oli ilmoittanut kauhunsanoman,\nmyöskin tarpeellisia neuvoja odottaen.\n\nSeneca oli ainoa, joka, hämmästystään salaamatta, ei kadottanut\nmielenmalttiaan.\n\n\"Mutta sehän on järjettömyyttä\", sanoi hän vihdoin. \"Minä en ole mitään\nsellaista ajatellut.\"\n\nMyöskin toiset vakuuttivat nyt samaa, vieläpä avonaisuudella,\njoka saattoi todistaa hyvää omaatuntoakin. Ehkä olisi Agrippinan\nsuunnitelma viime hetkessä mennyt myttyyn, ellei hänelle olisi tullut\navuksi epäluulo, joka näitten näennäisesti yhteisten asiain puolesta\ntyöskenteleväin miesten keskuudessa vallitsi. Kukin syytti tovereitaan\nkaikessa hiljaisuudessa salahankkeista ainakin prinssi Britannicusta\nvastaan ja tässä tapauksessa oli jokainen, joka salaliittolaisten\nkanssa oli ollut tekemisissä, epäilyttävä henkilö.\n\nMutta mikä miehiltä riisti viimeisenkin itseluottamuksen, se oli\nAgrippinan erinomaisesti teeskennelty neuvottomuus.\n\n\"Eikö se ole kirottua heikkoutta, joka jo lähenee rikosta,\" huusi\nhän säkenöivin silmin, \"että keisari ilman muuta kallistaa korvansa\ntodellisten petturien salaisille kuiskailuille, antamatta meille\ntilaisuutta puhdistaa itseämme? Eikö ole sellainen menettelytapa\ncaesarille arvoton? Sillä kuka voisi tällaisten uutisten jälkeen\nrauhallisena katsella tulevaisuuteen? Eikö meidän täydy, vaikkapa\nvaara menisikin ohi, joka aamu pelätä ettemme iltaa enään näe? Eikö\nmeiltä riistä yönkin rauhan ajatus, että millä hetkellä hyvänsä saattaa\ntyrannin pyöveli ottaa hengen meiltä?\"\n\nJa sitten, itkuun purskahtaen ja kätensä taivasta kohti nostaen, jatkoi\nhän nyyhkyttävin äänin:\n\n\"Kuinka? Eikö keisarin tarvitsekaan täyttää kiitollisuuden velkaansa?\nOnko hänen silmissään uskollinen puoliso, uhrautuvainen orjatar ja\noikeudenmukainen neuvonantaja sama kuin hänen kruununsa vihollinen,\nvaltionpettäjä? Minun, joka olen lähinnä häntä koko Rooman\nvaltakunnassa, täytyy pelätä hänen epäluuloaan, ja en ole koskaan varma\nhänen salakavalilta töiltään, jotka voivat kuinka pian hyvänsä kypsyä\nhänen aivoissaan! Ja te, joitten esi-isät ovat vertaan säästämättä\ntaistelleet Rooman suuruuden puolesta, te joitten arvet todistavat\nkunniakkaasta isänmaan palvelemisesta, te, jotka luulitti keisarinnaa\npalvelemalla palvelevanne myöskin hänen puolisoaan, te saatte jakaa\nsaman kohtalon vaan sentähden, että liian suuren uskollisuutenne takia\nolette epäiltäviä.\n\n\"Kuinka? Minä olen vaan heikko vaimo, joka ei ole tottunut aseitten\nkäyttelyyn. Jo paljastettu miekka saa minut kauhistumaan. Mutta ettekö\nte ole miehiä, jotka kykenette käyttämään miekkaa ja peistä? Ettekö te\nole ennenkin osoittaneet urhoollisuutta?\n\n\"Annatteko laahata itsenne teurastuspenkille, kuten lammas laahataan\nalttarille papin uhrattavaksi?\n\n\"Jos teillä ei olisi rohkeutta puolustaa omaa henkeänne, niin on\nteidän velvollisuutenne asettaa kätenne heikon vaimon turvaksi, joka\nsitäpaitsi kantaa Rooman kruunua!\"\n\nTämä puhe, joka näytti tulvivan todellisesta sydämen tuskasta, naisen\nsuusta, joka luonnollisen kauneutensa vuoksi herätti ehdotonta\nhurmausta ja sitäpaitsi keisarinnana nautti kunnioitusta, teki\ntarkoitetun, sytyttävän vaikutuksen.\n\nTämän naisen herättämän lumouksen mukaansa tempaamina ja siinä varmassa\ntietoisuudessa, että he ainoastaan keisarinnan johdolla kykenivät\nvälttämään heitä vastaan suunnatun iskun, tempasivat Burrus, Callistus\nja Vitellius säilänsä huotristaan ja välkkyvää terästä ojentaen\nvannoivat he keisarinnalle ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.\n\nKukaan heistä ei ollut enään epätietoinen siitä, mihin Agrippinan\npuhe tähtäsi, eikä kukaan enään pelännyt hänen tahdostaan astua\näärimmäistäkin askelta.\n\nRoomassa oli totuttu palatsivallankumouksiin ja sitäpaitsi nämä miehet\neivät lainkaan halunneet antaa Claudiuksen ehtiä ennen ja ottaa heiltä\nhengen. Seneca yksin seisoi järkähtämättömän rauhallisena muutamaan\npylvääseen nojaten, ja tarkasteli hienolla ivalla kuvaa, jonka\nkeisarinna ja hänen ystävänsä tällä haavaa tarjosivat.\n\nHeti Agrippinan ensimäisten sanojen jälkeen, joitten taustan hän heti\nterävällä älyllään arvasi, tiesi hän kaiken, ja hiljaisuudessa oli hän\nmyöskin punninnut syyt ja seuraukset tästä kohtauksesta.\n\nMutta hänellä oli syytä kyllin vaieta, ja tottuneena hovimiehenä, joka\nei koskaan tuhlaa ratkaisevaa silmänräpäystä, valitsi hän osan, jota\nkatsoi edullisimmaksi näytellä nykyisessä asemassaan.\n\n\"Olemme vaihtaneet jo kylliksi sanoja!\" huusi Vitellius. \"Nyt käymme\ntoimimaan.\"\n\n\"Minkä neuvon annat, ruhtinatar?\" kysyi Callistus.\n\n\"Ennen kaikkea\", ehdotti Burrus, taitavin ja nopeatoimisin Agrippinan\nkannattajista, \"olisi valittava caesarin seuraaja epäjärjestyksen\nvälttämiseksi.\"\n\n\"Nero!\" kaikui kuin yhdestä suusta.\n\n\"Minä otan keisarinnana vastaan poikani vaalin\", hymähti Agrippina. \"Te\nosoitatte olevanne valtiollisesti tarkkaälyisiä miehiä. Nero ei ole\nunohtava kiitollisuuden hyvettä, kun hän kerran Caesariksi tulee.\"\n\n\"Mutta kuinka voidaan\", kuiskasi Burrus, \"imperatori -- huomaamatta --\"\n\nHän pysähtyi.\n\n\"Kautta Styxin\", huudahti Vitellius, \"sitä varovaisuutta! Kuinka\nvoidaan hänet tappaa -- aioit kai sanoa, eikö niin?\"\n\nAgrippinan katse suuntautui rauhallisimpaan ja -- pelkurimaisimpaan\nmiehistä.\n\n\"Callistus\", sanoi hän, \"on auttava minua.\"\n\nHän tahtoi saada sen, joka kullan tai pelon vuoksi helposti saattoi\ntulla petturiksi, persoonallisen silmälläpitonsa alaiseksi.\n\n\"Oletko sinä samaa mieltä, Callistus?\"\n\n\"Luonnollisesti. Luota minuun!\"\n\n\"Sitten\", jatkoi Agrippina, \"täytyy meidän saada Xenophon puolellemme.\"\n\n\"Henkilääkäri?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ah -- sinä aiot käyttää myrkkyä?\"\n\n\"Se on varmin keino ja vaikuttaa ilman tarpeetonta melua. Mutta mies\ntäytyy saada suostumaan puuhaan.\"\n\n\"Eikö se ole vaarallista?\" arveli Burrus.\n\n\"Mitä vielä. Hän on kreikkalainen!\"\n\n\"Hyvä sitten -- kaartista menen minä takuuseen\", vakuutti Burrus,\npretorianieversti. \"Jokaiselle sotamiehelle on vaan luvattava rahaa.\"\n\n\"Vielä yksi seikka. Prinssi Neron täytyy olla paikalla näyttäytyäkseen\nheti joukoille ja Britannicus on estettävä sekaantumasta asiain\nkulkuun.\"\n\n\"Minä otan sen huolekseni\", huomautti Seneca.\n\n\"Ja minä toimitan asiat kuntoon senaatissa\", lupasi Vitellius. \"Muutoin\nonkin siellä mieliala prinssi Neroa kohtaan suopea, tarvitsee vaan sitä\ntaitavasti käyttää hyväkseen.\"\n\n\"Se on luonnollista\", huomautti Seneca, \"Britannicuksen haaveksiva\nluonne ei juuri häntä suosittele roomalaisten silmissä. Tahdotaan nähdä\n_miehiä_ valtaistuimella, sillä valtakunnassa on paljon sellaista,\njonka karsimiseen tarvitaan rautaista nyrkkiä.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Agrippina katsoen hymyillen Senecaan, \"siinä\nsuhteessa minä menen takaukseen Neron puolesta.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä astui tämä äitinsä orjattaren kutsumana\nsaliin. Miehet tervehtivät kunnioittavasti ja hän vastasi hiukan\nepäluuloisesti. Hän aavisti, että täällä oli ollut kysymys jostain\nerikoisemmasta, ja äidin läsnäolo teki häneen epämieluisan vaikutuksen.\nAgrippina astui häntä vastaan ja virkkoi kätensä hänen olalleen laskien:\n\n\"Kahdeksan päivän kuluttua olet sinä imperatori!\"\n\nNero kohotti kulmakarvojaan ja hänen silmänsä leimahtivat. Hänen\nryhtinsä, äsken vielä huoleton ja veltto, kävi äkkiä varmaksi ja hänen\nkatseensa lennähti kiitollisena miehestä toiseen, kiintyäkseen taas\nsynkkänä äitiin.\n\nMitä mahtoi tuona hetkenä liikkua hänen sielussaan?\n\n\"Minä onnittelen sinua, prinssi\", sanoi Seneca oppilaalleen. \"Osoita\nolevasi uuden asemasi veroinen!\"\n\n\"Ja osoita\", täydensi Agrippina, \"että olet Rooman jaloimpien ja\nmahtavimpien miesten luottamuksen arvoinen!\"\n\nNero astui Burruksen luo, joka häntä oli ohjannut sotilaallisissa\nharjoituksissa.\n\n\"Miten tulet sinä toimimaan? Sinusta riippuu Rooman kohtalo.\"\n\n\"Uskollisuuteni ja isänmaanrakkauteni velvoituksen mukaan, prinssi.\"\n\n\"Sinä turvaat selkäpuoleni?\"\n\n\"Luota minuun. Pretorianit tulevat ensimäisinä huutamaan sinulle:\n_imperatori_.\"\n\n\"Prinssi Nero pitää sotamiehistä\", nauroi Vitellius. \"Hän on hyvin\ntutkinut Rooman menneisyyttä. Kohteliaisuuteni, Seneca.\"\n\nNeron ensimäiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä. Viimeinkin\npääsisi hän vapaaksi hänen sietämättömästä esimiehyydestään. Hän ei\najatellut, että hänen tiensä valtaistuimelle tasoitettiin rikoksen\nkautta. Hän tunsi ainoastaan, että tällä hetkellä suuren, maailmaa\nmullistavan suunnitelman säikeet keskittyivät häneen ja hänet valtasi\ntyrannimainen itsetietoisuus, herättäen hänen sydämessään valtavan,\nverisen huumauksen. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aika lopettaa neuvottelut, jottei epäluuloa heräisi. Agrippina\nlupasi uskotuilleen audiensin seuraavana päivänä samaksi ajaksi, ja\nmiehet poistuivat.\n\nNero liittyi heihin.\n\nVaan Callistus jäi huoneeseen keisarinnan viittauksesta. Agrippina\nkatseli hetken aikaa tutkivasti ministeriä, millä välin tämä\nkainostelematta suuntasi kavalan katseensa keisarinnaan.\n\n\"Mitä käskyjä annat, ruhtinatar?\" alkoi hän. \"Minulla on tärkeitä\ntehtäviä.\"\n\n\"Sinä tiedät, mistä nyt on kysymys?\"\n\n\"Meidän hengestämme -- ainakin sinä niin sanoit.\"\n\n\"Suunnitelmamme on valmis -- minä aion sen heti panna täytäntöön, mutta\ntarvitsen sinua -- odottamattomien tapausten varalle.\"\n\n\"Jos myrkky ei tepsi, vai?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Hm. Etkö pidä tehtävää vaarallisena?\"\n\n\"En vaarallisempana kuin sitäkään, että vartoisimme, kunnes Claudius on\ntehnyt meidät vaarattomiksi.\"\n\n\"Se on totta. Mutta miksi pitää juuri minun sekaantua tähän onnettomaan\ntekoon?\"\n\n\"Jokainen tekee osansa, Callistus. Muutoin olen minä taipuvainen\nmyönnytyksiin.\"\n\n\"Ah -- siitä sopii puhella.\"\n\n\"Paljoko sinä tahdot?\"\n\n\"No olkoon nyt -- kymmenentuhatta denaria.\"\n\nAgrippinan suu vetäytyi halveksivaan hymyyn.\n\n\"Sinä saat sen. Kutsutan sinua, niinpian kuin tarvitsen.\"\n\n\"Vielä yksi asia, majesteetti. Minun toiveeni eivät ole tyydytetyt.\nTahtoisin pyytää vielä joitakin vähäpätöisyyksiä.\"\n\n\"Sinä olet vaatimaton, ystäväni.\"\n\n\"En vaatimattomampi kuin keisarinnakaan. Claudius tarjoaisi minulle\nkaksikymmentätuhatta.\"\n\n\"Mistä niin?\"\n\n\"Asiamme pettämisestä.\"\n\n\"Me tappaisimme sinut.\"\n\n\"Eihän toki -- minä laskin ainoastaan leikkiä. Mutta -- tuottavan viran\nkai ansaitsen lisäksi?\"\n\n\"Viekkautesi takaa sen sinulle.\"\n\n\"Ja vielä täytyy minun pyytää apuasi eräässä yksityisessä asiassa.\"\n\n\"Puhu!\"\n\n\"Minun olisi jäähdytettävä hiukan kuumaa vertani ja samalla\nsuoritettava pieni kostotoimenpide.\"\n\n\"Ah? Ja siihen tarvitset sinä naisen apua?\"\n\n\"Naisen? En. Mutta keisarinnan.\"\n\n\"Kysymys on kai jostakin naisesta?\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit. Eräästä tytöstä, joka on minua loukannut pitämällä\nhyvettään minun suosiotani korkeammalla.\"\n\n\"Sepä oli ymmärtämättömästi häneltä. Asia on mieltäkiinnittävä. --\nMutta -- minä en mitenkään estä sinua viilentämästä hänen kauttaan\nmieltäsi.\"\n\n\"Hän on prinssi Britannicuksen mieskohtaisessa suojeluksessa.\"\n\n\"Oo. -- Neron valtaistuimelle nousun jälkeen on prinssi Britannicuksen\nsuojelus epäilyttävä.\"\n\n\"Kaunista. Sinä olet minua ymmärtänyt. Sopivaan aikaan olen sinulle\nmuistuttava asiasta.\"\n\n\"Kenestä on kysymys?\"\n\n\"Entisen senaattori Silanuksen sisaresta.\"\n\n\"Samasta, joka aikoo Vestan neitsyeksi?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä sinä aiot hänelle tehdä?\"\n\n\"Hän on liian kylmä. Siksi joutukoon tuleen.\"\n\n\"Sinä tahdot 'polttaa' hänet?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Vaarallisia hankkeita!\"\n\n\"Keisarin murha ei ole sen helpompi.\"\n\n\"Hyvä sitten. Niin pitkälle kuin minun voimani riittävät, saat luottaa\napuuni. Minä vihaan hänen laatuisiaan naisia.\"\n\n\"Niinpä olemme siis täydellisesti yhtä mieltä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiihen päättyi Rooman hovin suurimman konnan neuvottelu Italian\nhuonoimman naisen kera.\n\nKunnioittavasti kumartaen poistui Callistus, Agrippinan toimittaessa\norjatarta hakemaan keisarin henkilääkäriä.\n\nKului kotvan aikaa, ennenkuin tämä saapui. Agrippina oli vetäytynyt\nmakuuhuoneeseensa ja heittäytynyt itämaalaiseen leposohvaan.\n\nOrjatar kuletti lääkärin keisarinnan luo useampien huoneitten ja\npylväikköjen läpi, missä pretorianiupseerit pitivät vahtia.\n\nTässä käynnissä ei ollut mitään tavatonta, sillä Agrippinaa vaivasi\nusein pahoinvointi, jonka vuoksi hän käytti lääkäriä useammin kuin\nClaudius.\n\nNotkea kreikkalainen, keskikokoinen mies, jolla oli pienet, viekkaat\nsilmät ja leveä nenä, mikä ilmaisi että hän ei polveutunut puhtaasti\nhelleeneistä, kulki kuulumattomin askelin keisarinnan huoneeseen ja\ntarttui heti hänen käteensä koetellakseen suonta.\n\n\"Istu!\" sanoi Agrippina ystävällisesti.\n\nKreikkalainen epäröi seurata tätä tavatonta kehoitusta. Hänen\nsynnynnäinen orjanluontonsa saattoi hänen uskomaan kuulleensa väärin.\n\nSiispä jäi hän seisomaan, tietämättä mitä tehdä, ja tuijotti\nkeisarinnaan. Tälle oli vastenmielistä suoda tuolle miehelle hymyä.\nMutta hänen silmäinsä edessä kajasti selvänä päämaali, joka hänen oli\nsaavutettava, ja tällaisessa tapauksessa ei imperatorin puolisolle\nollut mikään keino liian halpa.\n\n\"Istu!\" huusi hän käskevästi, ja kun kreikkalainen katseli sopivaa\npaikkaa, osoitti hän tyhjää tilaa sohvallaan.\n\nLääkärin silmät välähtivät ja hän alkoi vavista.\n\nAgrippinalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että orja häntä rakasti,\nsillä tämän osittain ujot, osittain julkeat kokeet aikaisemmilta\najoilta eivät olleet jättäneet väärinymmärryksen varaa.\n\nMutta hän oli osannut pitää miehen tarpeellisen matkan päässä ja\nosoittaa hänelle oman paikkansa. Mitä hyötyä hänelle olisi ollut\nkreikkalaisesta? Mato oli hän Pallaan rinnalla, jonka askelista\nkeisarilinna vapisi. Ja ainoastaan _tarkoitus_ oli Agrippinalle\nkylliksi riittävä syy, heittääkseen vaakaan naisarvonsa.\n\nNyt oli asema muuttunut. Kreikkalainen muodosti jäsenen hänen\nlähimmissä suunnitelmissaan ja siksi oli tili tehtävä hänen kanssaan.\nHänet oli välttämättä voitettava noitten suunnitelmien puolelle, ja\nsentähden oli Agrippina valmis käyttämään niitä keinoja, jotka tiesi\nparhaiten perille vievän.\n\n\"Kuinka voipi Claudius?\" kysyi keisarinna.\n\n\"Imperatoriko? Hänen pitäisi säästää itseään enemmän. Vähemmän\ntyöskennellä. Hänen terveytensä on heikontunut.\"\n\n\"Onko?\" Hän oli hetkisen vaiti ja harkitsi.\n\n\"Eikö sinustakin hän ole vanhettunut?\"\n\n\"Kyllä, valtioasiat kuluttavat häntä.\"\n\n\"Hän vanhettuu niin nopeasti, että minusta usein näyttää\nepäilyttävältä, tokko hän kauvemmin kykenee täyttämään paikkansa --\nminä arvelen, lepo ei kai tekisi hänelle pahaa.\"\n\n\"Tuskin siitä olisi apua. Hänen henkensä on liian lujasti kiintynyt\nhuoliin ja työskentelyyn.\"\n\n\"Ehkä -- jos hän vetäytyisi kokonaan syrjään, arveletko, että se olisi\nhänelle parasta?\"\n\n\"Hänen terveydellensäkö?\"\n\n\"Ja Roomalle.\"\n\nKreikkalainen hymyili.\n\n\"Hänen ruumiinsa, keisarinna, on vastustuskykyinen ja Rooma on\ntyytyväinen.\"\n\n\"Ensimäinen väitteesi lienee oikea. Se kuuluu sinun ammattisi alaan;\nsen sinä tietänet. Jälkimäinen väite on väärä.\"\n\nLääkäri oli kyllin perehtynyt hovijuoniin, voidakseen nähdä, mihin\nkeskustelu suuntautui. Mutta hän ei antanut viisaudestaan mitään\nhuomata, vaan kysyi viattoman näköisenä:\n\n\"Rooma, sanot, on tyytymätön keisariin?\"\n\n\"Niin.\"\n\nKreikkalainen nojasi päänsä oikeaan käteensä ja vajotti pistävän\nkatseensa keisarinnan silmiin.\n\n\"Etkö sinä ole Rooman kansan edustajatar? On sanottu, että sinä olet\ntyytymätön muutamiin keisarillisen herrani tekoihin.\"\n\n\"Jos niin olisi, eikö se ehkä olisi käsitettävissä, Xenophon?\"\n\n\"Minulle on kaikki käsitettävissä caesarin hovissa.\"\n\n\"Tarkoitat --\"\n\n\"Että minä en ihmettele mitään.\"\n\n\"Ah -- etkö sinä epäilisi mitään, jos Claudius äkkiä kuolisi?\"\n\n\"Ehkä. Mutta minä osaan vaieta.\"\n\n\"Nero on palkitseva sinua.\"\n\n\"Hänestä tulee kerran suuri caesar.\"\n\n\"Minä toivon niin. Sentähden olisi jo aika hänelle varmentaa\nvaltaistuin.\"\n\n\"Kuinka tulee se tapahtumaan?\"\n\n\"Myrkyn kautta.\"\n\n\"Sinä aiot antaa Claudiukselle myrkkyä?\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Jos minä nyt menisin ja tämän aikeen ilmoittaisin keisarille?\"\n\n\"Sinua ei uskottaisi, orja, ja minä palkaksi heittäisin sinut koirien\nsyötäväksi.\"\n\n\"Ja jos en minä annakkaan sinulle vaatimaasi myrkkyä?\"\n\n\"Sinä annat, Xenophon.\"\n\n\"Sinä olet varma siitä?\"\n\n\"Aivan varma.\"\n\n\"Myrkky on harvinaista. Sinä tiedät -- harvinaiset myrkyt ovat\nkalliita.\"\n\n\"Minä ostan ne!\"\n\nHän nousi ja seisoi kreikkalaisen edessä kaikessa kauneudessaan. Kevyt\ntoga antoi vartalon sulavat muodot paremmin näkyä, kuin peitti niitä,\nja hänen säkenöivät silmänsä suuntasivat tulisen katseen lääkäriin.\nHänen oikea kätensä piteli raskasta purppuraista esirippua, jonka hän\noli puolittain syrjään vetänyt.\n\nOvi johti keisarinnan makuuhuoneeseen.\n\nKreikkalainen seisoi nöyränä hänen edessään, kavalasti hymyillen ja\nvavisten koko ruumiiltaan.\n\n\"Tunnetko sinä minun myrkkyjeni hinnan?\" kysyi hän kähisevällä äänellä.\n\n\"Tunnen\", nauroi keisarinna, näennäisesti mitä parhaimmalla tuulella;\nja hetkisen kuluttua lisäsi hän temmaten esiripun syrjään:\n\n\"Tule!\"\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nUUSI CAESAR.\n\n\nKahdeksan päivää oli kulunut viimeisistä tapahtumista.\n\nKirjoitettiin 13 päivä lokakuuta v. 54.\n\nSe oli surullinen päivä.\n\nKeisari Claudius makasi kuolemaisillaan. Edellisenä päivänä oli hän\nnauttinut sienistä valmistettua mieliruokaansa ja sairastunut muutamia\ntunteja myöhemmin. Xenophonin taudinmääritys kuului: sydänheikkoutta --\neikä kellään ollut syytä epäillä hänen määritystään. Aikaisin lokakuun\n13 päivän aamulla ilmoitti henkilääkäri, joka oli itse valvonut hänen\nluonaan yötä, keisarillisen perheen jäsenille, että imperatori voi\nnyt paremmin, ja kaikilla Rooman alttareilla leimusivat uhrivalkeat\nkeisarin parantumisen hyväksi.\n\nOktavia kulki rauhatonna edestakaisin huoneissaan, jotka nyt\nkuuluivat Neron palatsiin. Hän oli käynyt entistään vaaleammaksi ja\nhiljaisemmaksi siitä pitäen kun hänestä oli tehty Agrippinan pojan\npuoliso. Nero kohteli häntä tietyllä huomaavaisuudella, joskaan ei\nriittävällä kunnioituksella.\n\nHänen olentonsa huokui alistuvaisuutta, hänen silmistään kimmelsi\nsyvä surumielisyys. Hän oli yksi sellaisista naisolennoista, jotka,\nolematta yleisen käsitteen mukaan kaunottaria, muotonsa jaloudella,\nliikkeittensä sulolla ja kasvojensa sopusuhtaisuudella herättävät\nkauneuden tunnelman ja valavat rakkautta, minne vaan säde heidän\nsilmistään osuu.\n\nOktavia ei ollut salannut Nerolta rakkauttaan Silanukseen, ja tämä\noli ollut kyllin jalomielinen sen hänelle surkuttelevalla olkapään\nnykäyksellä anteeksi suodakseen. Surussaan ja yksinäisyydessään etsi\nOktavia lohtua ystävättärensä Julian kera stoalaisesta filosofiasta.\n\nTämä ystävätär, polveutuen ylhäisestä roomalaisesta aatelisperheestä,\noli kasvatettu Oktavian kanssa ja oli jokseenkin samanikäinen kuin\nhänkin. Hovielämän turmelevaisuus ei ollut jättänyt minkäänlaista\nvaikutusta hänen sieluunsa, ja hänen nuorteaan viehättäväisyyteensä\nliittyi todellisen puhtauden hento sulo.\n\nYstävättärien välillä oli salaisuus, joka oli alkanut kummallisesti\nmuuttaa Juliaa. Ilmaisematta syytä oli Julia jo useamman kuukauden\naikana usein öisin jättänyt palatsin ja Oktavia auttoi häntä salaamaan\nnäitä retkiään, koettamatta päästä hänen salaisuutensa perille.\n\nErikoisesti pisti Oktavian silmään, että Julia aina kaikellaisilla\ntekosyillä pysytteli uhritoimituksista erossa, ja vaikkakaan ei Oktavia\nvoinut arvata syytä siihen, niin tuntui se hänestä vaaralliselta\nkotitapojen rikkomiselta ja suojeli ystävätärtään kaikin neuvoin\nilmijoutumiselta. --\n\nTänä surullisena päivänä, jona hetki hetkeltä varrottiin lääkärin\ntiedonantoja, oli Oktavia jälleen paennut ystävättärensä luokse lohtua\netsimään.\n\nJulia istui palatsin parvekkeella nojaten muutamaan pylvääseen ja\nkatseli aatoksissaan Rooman kattojen yli, kun Oktavia astui hänen\nluokseen.\n\n\"Ah ystäväni!\" huudahti Julia, rientäen häntä vastaan ja syleillen\nhäntä, \"miten kalpealta sinä näytät. Enkö minä ole sinulle sanonut,\nettet saa niin paljon sureksia? Siitä ei mitään hyvää seuraa.\"\n\nOktavia pudisti surumielisesti päätään, koettaen hymyillä.\n\n\"Etkö sinä siis voi unohtaa menneisyyttä?\" jatkoi Julia, istuutuen\nystävättärensä vierelle. \"Hillitse toki ajatuksiasi, tee niille\nväkivaltaa, sulje sielusi kaikilta pahoilta kuiskutuksilta, ja --\"\n\n\"Ja? Mitä sitten?\"\n\n\"_Koeta_ olla onnellinen, sydänkäpyni. Lopuksikin onni on vaan rauhaa,\ntahtoa tulla rauhalliseksi.\"\n\n\"Miten voin minä löytää rauhan, kun sydämeni on rikki poljettu? Kun\nminulta on tahto ryöstetty. -- Oi, jos sinä voisit tuntea, Julia,\nminkä tuskan kätkee itseensä kaipaus! Elämäni antaisin mielelläni,\njos saisin sydämelleni rauhan. Mutta mitä hyödyttää hyvä tahto? Veri\nkuohuu suonissani. Ohimoissani jyskyttää, silmäni näkevät varjoja,\nolentoja maailmoista, joita ei ole. Minusta tuntuu kuin olisin itsekin\nvarjo, avaruuteen viskattu ajatus. Muuta tehtävää ei minulla ole kuin\nkärsiä ja viimein riutua suruun, jonka jumalat ovat ihmisille lahjaksi\nantaneet.\"\n\nJulia siveli lohduttaen Oktavian kiharoita.\n\n\"Kaikki on kerran muuttuva, rakkaani\", kuiskasi hän, \"ja aika on\nsinunkin sydämestäsi varjot karkoittava, nuo menneisyyden haamut, jotka\npeittävät kaiken, mikä elämässä on kaunista, jotka riistävät mieleltä\nrauhan.\"\n\nOktavia teki heikon torjuvan liikkeen.\n\n\"Minä kiitän sinua hyvyydestäsi, rakas Julia. Mutta älä koeta\nantaa minulle lohtua, joka tuottaa tuskaa. Minulle ei ole enään\nolemassa rauhaa eikä unohdusta. Minun täytyy raahata elämääni kuten\nparthialainen orja raahaa kahleitaan, siksi kun kuolema sammuttaa\nkerran kärsimykseni.\"\n\n\"Sitäkö varten olemme sinua kuten kukkaa hoivanneet, että niinpian\nmeiltä kuihtuisit?\"\n\n\"Jumalat tahtovat sen. Ylipäätään --\" Oktavian ääni muuttui teräväksi,\n\"voidaanko uskoa jumaliin aikana, jolloin pyhimmät tunteet poljetaan?\nJolloin kamalin rikos jää rankaisematta, syyttömyys sorretaan?\"\n\n\"Oi Julia, minkä rikoksen olen minä tehnyt, miten loukannut jumalia,\nettä he kahlitsivat minut Neroon, tuohon poikaan, jonka rinnassa\nyhtyvät äitinsä sydämettömyys ja aikamme turmelus? Täytyykö minun\nsovittaa sitä, mitä onneton äitini on rikkonut? Eikö hänen julma\nkuolemansa sovittanut hänen erehdyksiään? Oliko hänen kohtunsa kirottu?\"\n\nJa kun Julia pysyi ääneti, jatkoi ruhtinatar:\n\n\"Sano Julia, etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukuani\nvallitseisi onneton kohtalo? Usein kun öisin herään ja hopeinen\nkuutamo lattian mosaikkiin kummallisia kuvia valaa, kun valjut hetket\nyksitoikkoisina, melkein näkyväisinä kulkevat laahaten ohitseni, ja\nsydäntäni tuska syö, silloin sukeltaa päähäni tuommoisia kummallisia\najatuksia. Tuntuu kuin kävisi valo verenpunaiseksi ja piirtäisi\nseinille kainaloita lukuja. Ja kummallisia olentoja sukeltaa uhkaavina\nminun silmieni eteen. On kuin hiipisi haamumaisia ihmisiä palatsin\nkäytävissä ja pöyristyttävä salaperäinen kuiskutus seuraa varjoja.\"\n\n\"Henkesi on rauhaton\", vastasi Julia osanottavasti, kiinnittäen\nuneksivan katseensa ystävättäreensä. \"Sinun pitäisi kääntyä Xenophonin\npuoleen, taikka vielä mieluummin...\"\n\nHän ei täydentänyt lausettaan.\n\n\"Kuolleet lepäävät, Oktavia, eivätkä enään nouse ylös\", sanoi hän\nsitten.\n\n\"Uskotko niin, ystäväni? Minä epäilen sitä. Puhutaan ja kirjoitetaan\npaljon kuolleista. Mutta minä luulen, että ne jotka eivät saaneet\nlevätä eläissään, eivät löydä rauhaa haudoissakaan.\n\n\"Niitä on loppumaton sarja\", jatkoi prinsessa soinnuttomalla äänellä;\n\"Augustus antoi tyttärensä Julian nääntyä autiolla saarella. Tiberius\nmurhasi Germanicuksen perheineen, ja sanotaan, että Macro, joka\nGajuksen aikana teloitettiin, oli hänet omin käsin kuristanut. Ja\nGajus Caligula? Hänen ruumiinsa ylitse astui minun isä-raukkani\nvaltaistuimelle, tosin viatonna hänen kuolemaansa. Eikö Caesarien veri\ntahraa hänen istuintaan? Eikö se turmele jokaista, joka tuota tahraista\npurppuraa kantaa? Messalina, minun eksynyt äitini --\"\n\nJulia keskeytti ystävättärensä puheen.\n\n\"Irtaudu kauheista ajatuksistasi! Tahdotko itse raadella sydämesi?\nPeloittava on jumalan rangaistus niille, jotka tekevät syntiä hänen\npyhintä käskyään, rakkauden käskyä vastaan. Mutta hän on myöskin\narmollinen.\"\n\nOktavia havahtui.\n\n\"Mitä jumalaa tarkoitat, Julia? Jupiteriako?\"\n\nJulia katsoi hetkisen sanomattoman hellästi ystävätärtään silmiin.\n\n\"Tarkoitan kristityiden jumalaa, Oktavia. Yhtä, ainoaa Jumalaa, joka\nkaikkea elämää hallitsee.\"\n\nOktavia tiesi tuskin, mitä kristityt olivat. Jotkut keisarillisen\nhuoneen jäsenet olivat joskus sattumalta maininneet noita\n\"kapinannostajia.\" Osittain sanottiin heitä kiihoittuneiksi\ntalonpojiksi, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, osittain\nkiihkoilijoiksi, jotka olivat tulleet Judeasta ja jotka häpäisivät\nvanhoja jumalia.\n\n\"Mitä ihmisiä ovat sitten nuot kristityt?\" kysyi Oktavia.\n\n\"Ne ovat jumalan lapsia\", vastasi Julia. \"Kuinka kertoisin minä sinulle\nheistä, joita ei kukaan voi kuvailla? Katsos\", jatkoi hän puhuen kuin\nunessa, silmät ihastuneina ylöspäin luotuina, \"minä kerron sinulle,\nkuinka minusta tuli kristitty. Silloin olet sinä ymmärtävä heitä. Olin\nmenehtymäisilläni surusta äitini menettämisen takia. Minä olin siitä\npäivästä, kun hän lempeät silmänsä sulki, yksin maailmassa, ja kun\nhänet oli laskettu hautaan, makasin minä kalliolla sen päällä kauvan ja\nitkin katkerimmin. Ja kun minä jälkeenpäin harhailin Tiberin rannalla,\nvalmiina millä hetkellä hyvänsä tekemään lopun omasta elämästäni, joka\nnyt oli käynyt minulle sietämättömäksi, astui minun luokseni tuntematon\nnainen ja puhutteli minua lempeästi:\n\n\"'Etkö sinä ole Julia, Macrobiuksen tytär?'\n\n\"'Olen', vastasin minä.\n\n\"'Minä olen eversti Gnaejuksen leski', virkkoi hän ja hänen silmänsä\ntulvahtivat kyyneleitä täyteen.\n\n\"Minä pelästyin.\n\n\"'Saman miehen, jonka isäni mestautti?'\n\n\"'Niin.'\n\n\"Minä en uskaltanut katsoa häneen. Ajatus, että hän oli etsinyt tämän\ntilaisuuden kostaakseen minulle työn, jota minä en olisi koskaan voinut\nestää, herätti minussa vastustushalua.\n\n\"'Sinun puolisosi oli isänmaan vihollinen', sanoin kalseasti.\n\n\"'Niin sanottiin', vastasi hän surullisesti. 'Mutta hän oli viaton.'\n\n\"'Minun isäni oli vakuutettu hänen syyllisyydestään', vastasin minä\nnopeasti.\n\n\"'Sinun isäsi oli ihminen', sanoi hän, 'ja kaikki ihmiset erehtyvät.\nMinä en vihaa häntä sen vuoksi.'\n\n\"Tämä kummallinen puhe sai minut ihmettelyn valtaan.\n\n\"'Sinä olet onneton', jatkoi nainen, 'minä olin paikalla, kun äitisi\nlaskettiin hautaan ja pidin silmällä sinua. Sinua vaivaa synnillinen\npäätös.\n\n\"Seuraa minua, minä tahdon vuodattaa palsamia sinun haavoihisi.'\n\n\"En voi ymmärtää, mikä sai minut seuraamaan tuntematonta. Me jätimme\nTiberin rannan, teimme useita kierroksia kaupungissa, kunnes Porta\nFlaminian kautta poistuimme kaupungista. Kuljimme pitkin maantietä,\npoikkesimme Malvian sillan luona oikealle ja saavuimme vihdon Pariolin\nkukkuloille. Vaimo tarttui käteeni, kun kompastelin pimeässä, ja veti\nminut perässään tuskin miehen korkuisesta kallioaukosta maan sisään.\n\n\"Me saavuimme pitkään, kolkkoon käytävään, jossa näin pienen lyhdyn\nvalossa, jonka seuralaiseni oli sytyttänyt, hautapatsaita. Sitten\ntuntui, kuin olisimme nousseet muutamia kerroksia ylöspäin vuoren\nsisässä, kunnes astuimme soihduilla valaistulle paikalle.\n\n\"Siellä oli satoja miehiä ja naisia, kaiken säätyisiä, enimmäkseen\njuutalaisia ja talonpoikia; mutta ei puuttunut roomalaisia\naatelismiehiä ja ylhäisiä naisiakaan.\n\n\"Keskellä väkijoukkoa seisoi komea, arvokkaan näköinen vanhus, jonka\nkasvot ilmaisivat sielun sopusointua ja silmät säteilivät kuin rubinit.\n\n\"He kutsuivat häntä Pietariksi, ja kunnioitus, jolla kuljettajani\nhäntä lähestyi, ilmaisi minulle, että vanhus oli tänne kokoontuneen\nkansajoukon päämies.\n\n\"'Tämän lapsen äiti on tänään haudattu', sanoi Gnaejuksen leski, 'hän on\nsinun lohdutuksesi tarpeessa, kunnianarvoisa isä.'\n\n\"Ja Pietari, tänne katakombeihin kokoontuneitten kristittyjen ylipappi,\ntarttui käteeni, asetti minut seurakunnan eteen ja puheli minulle\nkauvan ja lempeästi elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kun\nminä aamulla palasin kotiin katakombeista, olin minä kristitty. Pian\nsenjälkeen sain minä kasteenkin.\"\n\nJulia vaikeni, mutta Oktavia kysyi vilkkaasti:\n\n\"No mitä opettavat sitten kristityt? Mikä on heidän jumalansa, jota he\npalvelevat?\"\n\n\"Jumala, joka kaikki ymmärtää, kaikki anteeksi antaa ja kaikki tietää.\nHän on jumala, joka ankarasti rankaisee synnin ja käskee meitä\nnurisematta, nöyrin mielin kantamaan tämän maisen elämän kärsimykset.\nHän käskee välttämään pahaa ja tekemään hyvää, vastaamaan loukkauksiin\nhyvyydellä, eikä mitään katsomaan niin pahaksi, ettei se anteeksiantoa\nansaitseisi. Kristittyjen jumala on rakkauden jumala.\"\n\nOktavia katseli kauvan itämaalaisia mattokuvioita.\n\n\"Ja ne, jotka ijäti syntiä tekevät?\"\n\n\"Niitä rankaisee hänen vihansa viimeiseen jäseneen saakka.\"\n\nTuskin oli Julia sanonut viimeiset sanansa, kun oviverho temmattiin\nsyrjään ja sisään syöksyi orjatar.\n\n\"Imperatori on kuoleman kielissä. Prinsessaa etsitään.\"\n\nPäästäen kauhun huudahduksen hypähti Oktavia istuimeltaan ja kiiruhti\nisänsä kuolinhuoneeseen, läpi käytävien, missä hoviväkeä seisoskeli\npelästyneenä kuiskaillen.\n\nHän tuskin tunsi isäänsä, astuessaan tämän vuoteen ääreen. Keisarin\nruumis oli turvonnut paksuksi, kasvot olivat viheriän väriset ja tukka\nkäynyt lumivalkeaksi.\n\nVuoteen ääressä oli Agrippina polvillaan nyyhkyttäen rajusti. Hänen\nvierellään seisoi Nero välinpitämättömän, synkän näköisenä ja Oktavian\nsilmään pisti, että hän oli asestettu. Muutamassa nurkassa näki Oktavia\nBritannicuksen nojautuneena itkien seinään. Vuoteen jalkapäässä\nseisoivat Xenophon, lääkäri, Pallas, valtakunnanrahaston hoitaja,\nCallistus, valtiosihteeri ja Burrus, kaartineversti.\n\nParahtaen oli Oktavia vaipunut isänsä vuoteen vierelle. Hän siveli\nhänen turvonneita käsiään ja lausui hellästi hänen nimeään.\n\n\"Isä, rakas isä! Mikä sinulla on? Etkö kuule? Lapsesi, Oktaviasi puhuu\nsinulle.\"\n\nImperatorin jäykistyneisiin silmiin näytti syttyvän jälleen eloa. Ne\navautuivat levälleen ja harhailivat ympärillä seisovain piirissä, aivan\nkuin etsien jotakin. Sinertävät huulet vapisivat suonenvedon tapaisesti.\n\nLääkäri astui hänen sivulleen, mutta Claudius kohottautui vaivoin,\ntehden torjuvan liikkeen kädellään.\n\n\"Britannicus\", tuli tuskin kuuluvasti hänen huuliltaan.\n\n\"Britannicus!\" huusi Oktavia, \"isä tahtoo sanoa sinulle jotakin. Tule\nlähemmä!\"\n\nPrinssi astui kuolevan imperatorin vuoteen ääreen.\n\nKeisarin katse kiintyi häneen, tunki pojan silmiin, ja jälleen\nliikkuivat huulet, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Ponnistaen viimeiset\nvoimansa, kohotti Claudius kätensä, ja viitaten Britannicukseen,\nkuiskasi hän sanan, jonka Rooma hänelle itselleen oli niin usein\nriemuiten huutanut, joka sana hänet oli tehnyt maailman herraksi ja\nsamalla vieraiden intohimojen leikkikappaleeksi. Hänen suustaan kuului\nviimeisen kerran sana:\n\n\"Imperatori!...\"\n\nHän vaipui takaisin vuoteeseen; vielä kerran nytkähti ruumis ja sitten\noli kaikki lopussa.\n\nÄäneen itkien heittäytyi Agrippina ruumiin yli ja ummisti kuolleen\npuolisonsa silmät. Britannicus oli tarttunut sisarensa käteen ja\npolvistunut hänen viereensä.\n\nKului hetkinen -- silloin syntyi palatsissa eloa jälleen. Oktavia nousi\nkuulostaen ylös, katse kysyväisenä Britannicukseen suunnattuna.\n\nAlhaalta tunkeutui epämääräistä, sekavaa melua. Melun seasta kuului\nhuutoja: \"Nero\", ja heikommin: \"Britannicus!\"\n\nPrinssi hyppäsi pystyyn ja vasta nyt huomasivat Claudiuksen lapset,\nettä huone oli tyhjä. He olivat yksin kuolleen kanssa. Sisarukset\nvaihtoivat nopeaan silmäyksen; he ymmärsivät kaiken. Britannicus\nkiirehti ovesta ulos ja käytävää pitkin portaille. Siellä seisoi yksi\npretoriani, miekka kädessä.\n\nTämä unohti tervehtiä prinssiä. Salaman nopealla, voimakkaalla\nliikkeellä tempasi Britannicus miekan pretorianilta ja paljastettu\nsäilä kädessään syöksyi hän marmoriportaita alas.\n\nHänen jäljessään kiiruhtaa Oktavia. Päätön sekamelska vallitsee\nkaikkialla. Tie heidän edessään on tukettu. Portaat ovat täynnä\nsotilaita. Upseerit ovat epätietoisia. Aatelisia ja kaiken karvaista\nhoviväkeä tunkeilee sekaisin.\n\nEräs ritari tuntee prinssin.\n\n\"Eläköön imperatori!\" huutaa hän.\n\nMyrskyäviä huutoja seuraa.\n\n\"Vivat [Eläköön] Britannicus, imperatori!\"\n\nSilloin jyrisee muutaman upseerin ääni.\n\n\"Pereat!\" [Alas!]\n\n\"Alas Britannicus!\" mylvivät joukot. \"Eläköön Nero!\"\n\n\"Terve caesar! Terve Nero! Nero imperatori!\" Britannicus kalpenee. Eräs\nupseeri nauraa hänelle vasten kasvoja. Silloin halkeaa hänen kallonsa\nprinssin iskusta. Se vaikuttaa. Sotilaat väistyvät. Eräs senatori\ntunkeutuu Britannicusta kohti. Häntä seuraa toinen.\n\nNe ovat hänen ystäviään: Thrasaea Paetus ja Borea Soranus.\n\n\"Britannicus imperatori!\" huutavat senatorit. \"Vivat Britannicus!\"\n\n\"Terve Britannicus!\" huutavat muutamat sotilaat.\n\nThrasaea tempaa kruununprinssin mukaansa.\n\n\"Nopeaan -- muutoin on kaikki mennyttä!\" Joukko sotilaita liittyy\nheihin. Antonius, kaartinupseeri ja prinssin lapsuudenystävä, lentää\nastuimia ylös.\n\n\"Tervehtikää, koirat!\" karjasee hän sotilaille. \"Ettekö näe caesaria?\nTerve Britannicus!\"\n\nJa samalla iskee hän vitkastelijoita säilänsä lappealla.\n\nPretorianit hölmistyvät. Osa kerääntyy Antoniuksen ympärille. Eräs\ntoinen upseeri astuu tätä vastaan.\n\n\"Terve Nero!\" huutaa hän. \"Nero imperatori!\"\n\nSäilät kalskahtavat vastakkain.\n\nSe on merkki yleiseen käsikähmään. Ainoastaan pieni osa sotilaita\nAntoniuksen kohortista on häntä seurannut, toiset kaikki ovat\npettureita. Syntyy taistelu.\n\nMelu alhaalla kadulla on muuttunut valtavaksi pauhinaksi. Kuuluu\nyksinäisiä huutoja: \"Terve Britannicus!\" Melkein kaikki mylvivät:\n\"Nero!\"\n\nOktavian erottavat taistelevat Britannicuksesta. Hän näkee Antoniuksen\nkaatuvan haavoitettuna.\n\nJuuri astuu prinssi jalkansa ystäväinsä kanssa ulkorappusten\nensimäiselle portaalle, josta voi nähdä kaikki.\n\nMuutamat kansajoukosta ja sotilaista huomaavat hänet.\n\n\"Britannicus! Vivat imperatori!\" huudetaan hänelle. Silloin tarttuu\njoku lujasti prinssin käsivarteen. Sotilaat heittäytyvät hänen ja hänen\nystäväinsä väliin. Eversti Burruksen jättiläisvartalo sukeltaa esiin.\nHänen kasvonsa ovat vaaleat. Hän astuu Britannicuksen eteen.\n\n\"Hiljaa prinssi. Sinä olet vangittu.\"\n\nTämä kohottaa kätensä iskeäkseen.\n\nKaksikymmentä kättä tarttuu hänen käsivarteensa.\n\n\"Vangittu?\" huutaa Britannicus raivoissaan. \"Kenen käskystä?\"\n\n\"Imperatorin käskystä.\"\n\n\"Minä olen imperatori. Minä käsken sinua poistumaan tieltä!\"\n\n\"Nero on keisari!\" vastaa Burrus; sotilaat tunkevat hänet takaisin.\n\"Pretorianit ovat valinneet keisarin. Juuri nyt vahvistaa senaatti\nheidän vaalinsa. Älä pakoita minua, prinssi, käyttämään asetta. Neron\nmääräykset ovat ankarat.\"\n\nHitaasti nousee Britannicus veren tahraamia portaita ylös. Sotilaat\nväistyvät tieltä, mutta sulkeutuvat takana taas rautaiseksi muuriksi.\n-- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nClaudiuksen kuolinhuoneessa makasi Oktavia polvillaan. Kuolleen kasvot\nolivat jäykistyneet, hänen kätensä kouristuneet.\n\n\"Se oli edeltäpäin valmistettu\", nyyhkytti Oktavia. \"Ne olivat tehneet\nsalaliiton. Joukot oli lahjottu.\"\n\nBritannicus nyökäytti ääneti päätään.\n\nHän astui kuolleen vuoteen luo ja avasi ruumiin lujasti kiinni\npuristuneen suun väkivallalla.\n\n\"Myrkytetty\", sanoi hän kolkolla äänellä. \"Minä aavistin sitä.\"\n\nOktavia katsoi veljeään jäykästi, ja vasta, vähitellen käsitti hän\nhirveän totuuden.\n\n\"Myrkytetty?\" huusi hän. \"Myrkytetty. -- Oi Jupiter, mikä ryövärien\nluola tämä palatsi onkaan! Mikä kirous vainoaa sukuamme! Mitä hyenoita\ntäällä hiipii!\n\n\"Onneton isä raukkani! Kunpa et ikinä olisi astunut hiljaisesta\nhuomaamattomasta elämästäsi tähän punaiseen loistoon! Kunpa et koskaan\nolisi noussut tälle valtaistuimelle, jonka purppura on verestä kudottu!\nOi, onnettomia meitä -- -- ja sinua, Britannicus! Mitä aiot sinä nyt?\"\n\nBritannicus oijensi vartaloaan.\n\n\"Minä olen uneksinut\", vastasi hän synkästi, \"ja olen hirveään\ntodellisuuteen herännyt. Minä tahdon edelleen uneksia -- kostosta -- ja\nkautta Jupiterin -- Styxin, kautta Marsin, kautta kaikkien jumalten --\nkun heräämisen hetki on jälleen tullut, minä tahdon toimia.\"\n\nSitten jätti hän huoneen.\n\nOktavia kiirehti ystävättärensä luokse. Mitä tämä ei vielä tietänyt,\nsen oli hän arvannut.\n\n\"Kaikki on hukassa!\" nyyhkytti Oktavia kätkien kasvonsa käsiinsä.\n\nJulia oli kalvennut, ja hänen silmistään huokui syvä suru, kun hän\nsuuntasi ne ystävättäreensä.\n\n\"Jumala on vanhurskas\", sanoi hän, \"hän on myös meidän asiamme voittoon\nvievä.\"\n\nOktavia säpsähti äkkiä. Katsoen tuskallisesti ystävättäreen ja painaen\nkättään rajusti sykkivälle sydämelle, kuiskasi hän:\n\n\"Mitä sanoit sinä tänään? Hän rankaisee synnintekijät viimeiseen\njäseneen saakka!\"\n\nJulia ei vastannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRooma vapisi kansan riemuhuudoista, kun se tervehti uutta imperatoriaan.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nJULIA JA ANTONIUS.\n\n\nKun Antonius avasi silmänsä, herätti hänen huomiotaan syyrialaiset\nmatot, joita oli ripustettu hänen makuuhuoneensa seinille ja joille\nheitti heikkoa kirjavanväristä valoa katossa riippuva, taiteellisesti\nvalmistettu lamppu. Huone oli tavattoman pieni.\n\nHän aikoi nousta ylös, mutta vaipui takaisin vuoteeseen päästäen\ntuskanhuudahduksen. Hänen päätään poltti kuin tulessa. Vaistomaisesti\ntapasi hän kädellä otsaansa. Se oli paksuissa kääreissä.\n\nNyt palasi muistikin. Hän muisti metelin keisaripalatsissa,\nvallankumouksen, kuinka hän, suojellakseen korkeata ystäväänsä, oli\nrientänyt paikalle, kuinka kahakka oli syntynyt hänen kohorttinsa ja\nkapinallisten pretorianien välillä ja kuinka hän oli saanut miekaniskun\npäähänsä, jolloin kaikki oli mustennut hänen silmissään.\n\nMilloinkahan tuo kaikki oli tapahtunut?\n\nHän ei voinut sitä laskea. Pitkää aikaa siitä ei saattanut olla. Ehkä\noli se eilen tapahtunut -- pari päivää takaperin -- mutta pitempää\naikaa ei siitä ollut.\n\nHäntä alkoivat ahdistaa kaikenmoiset ajatukset. Miten oli käynyt\nBritannicuksen? Oliko hän voittanut? Oliko Nero päässyt imperatoriksi?\n\nTuskalliset otaksumat kiusasivat häntä ja ähkien koki hän uudestaan\nkohoutua.\n\nMutta se oli mahdotonta.\n\nMissä hän oli? Ystävienkö luona? Vaiko vihollisien? Oliko hän vanki?\nHäntä ihmetytti, miksi hänet oli sijoitettu näin ahtaaseen huoneeseen.\nMattoseinät uhkasivat tukahduttaa hänet.\n\nHän kuulosti.\n\nOlikohan ulkopuolella vartiosotilasta?\n\nHän ei kuullut mitään.\n\nEikö ylipäätään täällä ollut ainoatakaan elävää olentoa? Oliko hänet\nunohdettu?\n\nKauvan makasi hän liikahtamatta, tulehtuneet silmät lamppuun\nsuunnattuina.\n\nÄkkiä oli hän kuulevinaan keveitä askelia viereisestä huoneesta.\n\nHän kuunteli.\n\nSilloin siirsi pieni, valkea käsi esiripun syrjään, ja sisään astui\nnuori tyttö, kaunis kuin Vestan naispappi.\n\nNähdessään nuorukaisen tointuneen, valahti heleä puna hänen hennoille\nkasvoilleen. Epäröivä ilme teki hänen silmänsä entistään ihanammiksi\nja suloisemmiksi. Semmoisena seisoi hän sisäänkäytävässä hetken,\nepätietoisena, astuako eteenpäin, vai palatako takaisin.\n\nPäättävästi ja nopeasti astui hän sitten sairaan vuodetta kohti, ja\nhänen pehmyt kätensä siveli tunnustellen sidettä otsalla.\n\nAntonius tarttui vaistomaisesti käteen ja suuteli sitä tulisesti.\n\nTyttö veti kätensä takaisin.\n\n\"Onko sinulla tuskia?\" kysyi hän.\n\nHänen äänensä soi kuin soitto.\n\nAntonius pudisti päätään.\n\n\"Missä minä olen?\" kysyi hän.\n\n\"Ystävien luona, Antonius.\"\n\n\"Ah -- minä kiitän sinua. En uskalla kysyä, kuka olet. Ehkä on joku\nsuopea jumala lähettänyt sinut luokseni. Ehkä on tämä unta vaan,\nhaihtuva unikuva, liian kaunis, muuttuakseen todellisuudeksi.\"\n\nTyttö punastui uudelleen, ja herttainen hymy väreili hänen\nsuupielessään.\n\n\"Sinä et uneksi, Antonius. Mutta sinä hourit, Nimeni on Julia.\"\n\n\"Julia... minä kiitän sinua... Julia.\"\n\nHän lausui tuon nimen kuten lausutaan jumalan nimeä, pyhällä\nkunnioituksella.\n\n\"Miten olen tänne joutunut?\"\n\n\"Me nostimme sinut haavoittuneena, kuolettavasti kuten luulimme, ja\nkannoimme sinut tänne -- minun luokseni.\"\n\n\"Sinun luoksesi?\"\n\nJulia punastui taas.\n\n\"Niin. Sinä olet nyt minun huoneissani. Sillä missään muualla et olisi\nollut turvassa caesarin nuuskijoilta\", lisäsi hän kiireesti.\n\n\"Siis\", ähkyi nuorukainen, \"Nero on caesar?\"\n\n\"Niin on. Ja jo verrattain kauvan.\"\n\n\"Verrattain kauvan? Eikö eilisestä?\"\n\n\"Eilisestä? Antonius parka. Kuukausia olet jo täällä maannut.\"\n\n\"Kuukausia!\"\n\nHän vaikeni, katsellen miettiväisenä kattoon.\n\n\"Entäs Britannicus?\"\n\n\"Hän voipi hyvin. Veljekset ovat sopineet.\"\n\n\"Miten on se ymmärrettävissä?\"\n\n\"Nero on ehdottanut sovintoa ja Britannicus on alistunut kohtaloon,\njota ei voinut muuttaa.\"\n\n\"Nero on ehdottanut sovintoa? Huono rauha. Miksi ei mieluummin heti\navonainen sota? Voi, prinssi, tämä ei tiedä hyvää!\"\n\nJulia laski jälleen pehmoisen kätensä sairaan otsalle.\n\n\"Sinun täytyy rauhoittua, Antonius\", sanoi hän vienon vaativasti. \"Ei\nhyödytä mitään reuhtominen nykyisyyttä vastaan.\"\n\n\"Siis on Silanuksen entinen morsian nyt keisarinna?\"\n\nJulia nyökäytti päätään.\n\nAntonius naurahti katkerasti.\n\n\"Oi että täytyy tällaista kokea! Miksi ei harhaile sieluni nyt\nHadeksessa, tiedotonna siitä mitä on, tai on ollut olemassa? Helpompi\nolisi sen olla siellä!\"\n\nJulia katsoi surullisesti häntä.\n\n\"Älä tee syntiä, Antonius! Onko tämä syytös minulle?\"\n\nVastauksen asemasta veti Antonius Julian käden huulilleen ja suuteli\nsitä intohimoisesti.\n\n\"Miten kantaa keisarinna Oktavia verin tahrattua purppuraa?\" kysyi hän\nsynkästi.\n\n\"Kuten karitsa suden puremaa.\"\n\n\"Ja miten on käynyt Silanuksen?\"\n\n\"Hänestä ei tiedetä mitään. Hän on Aasiassa yhdennessätoista\nlegionassa.\"\n\nSairas laski polttavan kätensä tytön kädelle.\n\n\"Etkö pelännyt korjatessasi minut vastoin tyrannin käskyä huoneeseesi?\"\n\n\"Mitä olisi minun pitänyt pelätä?\"\n\n\"Kuolemaa.\"\n\nJulia hymyili.\n\n\"Viimeiseksi sitä pelkäisin.\"\n\nIhmetellen katsoi Antonius tyttöön.\n\n\"Mistä saat sinä moisen voiman? Oletko sinä yksi noita muinaisajan\nroomattaria, joita nykyään tunnemme vaan historiasta? Mikä henki elää\nsinussa, lapsi?\"\n\n\"Kristuksen henki, Antonius.\"\n\nSotilaan käsi kimmahti takaisin.\n\n\"Sinä -- olet -- kristitty?\"\n\n\"Minä olen kristitty.\"\n\nNuorukaisen kasvot synkistyivät.\n\n\"Halveksitko minua?\" kysyi Julia.\n\n\"Kuinka voisin minä? Mutta -- minä valitan, surkuttelen sinua, Julia.\"\n\n\"Ylistä onnelliseksi minua!\"\n\n\"Senkö vuoksi, että kuulut noihin kiihoittajiin, jotka myyräin tavoin\nöiseen aikaan hiipivät maanalaisissa käytävissä ja Roomaa vastaan\nraivoavat? Ei tyttö. Jos minä vihaan Neroa isänmaan vihollisena, niin\nhalveksin minä kristityitä Rooman valtakunnan pahimpina vastustajina.\nNero loukkaa lakeja. Ne voidaan jälleen asettaa voimaan. Mutta\nkristityt nousevat meidän jumaliamme vastaan, ja Rooma sortuu niiden\nmukana.\"\n\nJulia uudisti käärettä haavan ympärille.\n\n\"Kerran olet sinä ajatteleva toisin meistä, Antonius.\"\n\n\"En koskaan. Mitä olet minulle tehnyt, Julia, se todistaa sydämesi\nhyvyyttä, ei oppisi totuutta.\"\n\nJulia ei vastannut. Eräs orjatar juoksi kuulumattomin askelin\nhuoneeseen, veti esiripun syrjään Antoniuksen keinotekoisen\nsairashuoneen edestä ja kuiskasi jotakin Julian korvaan.\n\nTämä teki myönteisen merkin, ja tyttö poistui jälleen. Heti sen\njälkeen kuului lujia askelia ulkoa. Samassa seisoi prinssi Britannicus\nesirippujen välissä.\n\n\"Oi, prinssini!\"\n\n\"Hiljaa, ystäväni. Sinä olet paranemaan päin, kuten lääkärini on\nilmoittanut. Ei mitään kiihkoa -- ei mitään kiitoksiakaan, päämies.\nEikö ole luonnollista, että minä ja ystäväni teemme voitavamme\nsäilyttääksemme minulle puoluelaisen?\"\n\n\"Voi onnettomuutta, prinssi\", kuiskasi Antonius. \"Minä häpeän, etten\nsaa tervehtiä sinua imperatorina.\"\n\n\"Hiljaa siitä, Antonius. Aika on paras tuomari. Se on minun asiani\nkerran oikeudenmukaisemmin johtava, kuin sitä ihmisten viha voisi\ntehdä.\"\n\n\"Mitä voin puolestasi tehdä, prinssi, maksaakseni kiitollisuuden\nvelkani?\"\n\n\"Et mitään, päämies, et mitään. Minulle et ole kiitoksen velassa, vaan\ntuolle jalolle neidolle. Oman henkensä uhalla pelasti hän sinut Neron\nsotilaitten ryöstömurhalta.\"\n\nJulia teki punastuen torjuvan liikkeen.\n\n\"Neito\", sanoi Antonius, \"minä loukkasin ehkä sinua äsken. Anna\nanteeksi se minulle: se oli minun karkean sotilassydämeni syy. Kieli\npuhuu usein enemmän kuin sydän voipi vastata. Suotko anteeksi minulle?\"\n\n\"Miten voit sinä noin puhua, Antonius? Minulla ei ole sinulle mitään\nanteeksi annettavaa.\"\n\n\"Elämäni on tästälähin sinun käytettävänäsi, jalo neito\", virkkoi\nnuorukainen haltioissaan.\n\nJulia taivutti päätään.\n\n\"Se on oleva ihanin palkintoni, Antonius.\"\n\nBritannicus ojensi ystävälleen kätensä.\n\n\"Viimeinen askel vapauttamiseksesi on minulla vielä tekemättä. Sillä\nmitä olisi ollut hyötyä siitä, että sinut ryöstimme kuolemalta, jos se\nmillä hetkellä hyvänsä voi sinua uudelleen uhata?\"\n\n\"Mitä aiot siis tehdä, prinssi?\"\n\n\"Aion pyytää Nerolta sinulle anteeksiantoa. Olen useimmille ystävilleni\nsaanut armon. Nero on sen sinullekin antava.\"\n\nUpseerin silmät säkenöivät kiukusta.\n\n\"Sinä, jolle valtaistuin oikeastaan kuuluu, aiot upseerillesi elämän --\nkerjätä?\"\n\n\"Sinä et ole minun upseerini, vaan caesarin. Jalo ihminen ei koskaan\nanna turhamaisten ajatusten johtaa itseään niiden turmioksi, jotka\nhäntä rakastavat. Minun onneni ei ole pääasia, vaan Rooman kansan\nmenestys.\n\n\"Ja minun täytyy myöntää, että Nero tähän saakka on ryhtynyt vaan\nsellaisiin alotteisiin, joitten vuoksi saamme onnitella Roomaa. Jos\nminä nyt sinulle hankin vapauden, niin en sitä tee sitä varten, että\ntuhmanrohkeudella vahingoittaisit asiaamme. Sillä vaikkakaan en tahdo\npyrkiä caesarien valtaistuimelle, jota tuhannet kiroukset painavat,\nniin on minulla vielä työ tehtävänä, työ, jonka täyttämisessä minä\ntarvitsen kaikkien ystävieni apua -- -- --\n\n\"Minun on kostettava isäni!\"\n\n\"Sinun -- on -- kostettava -- isäsi? Se merkitsee -- Claudius on -- --\"\n\n\"Toimitettu tieltä pois.\"\n\n\"Oo, niitä konnia, raukkamaisia roistoja!\"\n\n\"Ei kuitenkaan Nero ole syyllinen. Tuo poika oli -- ainakin sillä\nhetkellä vielä -- liian vähäpätöinen, liian pieni ja ehkä liian\nhyväkin, suunnitellakseen tällaista konnantyötä. Työ on Agrippinan\nsuorittama -- ja tämän naisen kanssa minä tahdon vielä tehdä\nlopputilit, jos jumalat minua auttavat.\"\n\n\"Ne auttavat sinua, prinssi -- ja minun käsivarttani tulevat he\nkostonsa hetkenä käyttämään.\"\n\nPrinssi otti jäähyväiset.\n\n\"Toivon jo tänään voivani tuoda sinulle tiedon vapautuksestasi.\"\n\nKun Britannicus oli poistunut, kysyi Julia hiljaa:\n\n\"Luuletko todellakin Antonius, että jumalat antautuvat kostonne\nvälikappaleiksi?\"\n\n\"_Meidänkö_ jumalat? Sen he tekevät. He rakastavat voimaa -- ja Jupiter\nei anna mitään tapahtua kostamatta.\"\n\n\"Niin teidän jumalanne. Mutta ne ovat kuolleet.\"\n\n\"Mitä sanot, tyttö? Sinä häpäiset jumaliamme? Hm -- minä unohdin.\nSinä olet kristitty. No mutta mitä tekisi sinun jumalasi tällaisessa\ntapauksessa?\"\n\n\"Hän käskisi antamaan anteeksi. Sillä rangaistus on hänen asiansa, eikä\nihmisten.\"\n\nAntonius nauroi raa'asti.\n\n\"Voimakas jumala, täytyy sanoa. Hänen ensimäinen käskynsä on\nsiis heikkouden käsky. Jokainen vääryys pitää ihmisen maksaa\nanteeksiannolla, kuinka?\"\n\n\"Niin. Jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen, sanoo\nKristus, Jumalan poika.\"\n\nSotilaan huulet väreilivät ivallisesti.\n\n\"Vai semmoinen on teidän jumalanne? Sellaista ei meidän tosiaankaan\ntarvitse pelätä. Moisilla opeilla ette ikinä voita.\"\n\nJulia hymyili, mutta vaikeni.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nSILANUKSEN SISAR.\n\n\nOli myrskyinen yö, kun Marcia, ent. senaattori Silanuksen sisar,\nkiiruhti vanhan kaupungin katuja kotiaan kohti. Hän asui Palatinin\nkukkulan seutuvilla, jonne oli vielä hyvän matkaa. Kulkiessaan nopeasti\neteenpäin viipyivät hänen ajatuksensa kaukana sotatoimissa olevan\nveljen luona. Hän oli saanut kirjeen, jossa veli kertoi ylenneensä\neverstiksi ja kuvaili asemaa Aasiassa. Hän voi siellä kaukana barbarien\nkeskuudessa niin hyvin kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista.\nHalusi vaan kuulla Rooman oloista. Marcia mietti, mitä hän veljelleen\nkirjottaisi. Puhua lähemmin Nerosta oli vaarallista. Sillä Pallaan\nasettamat vakoojat tilaisuuden sattuessa häikäilemättä pidättivät\nsanansaattajat ja avasivat kirjeitä.\n\nJa mitä muutoin oli sanottavaa Nerosta? Hallitusasioita hoitivat\nministerit Seneca ja Burrus Pallaan kanssa yhtä hyvin kuin niitä\nennenkin oli hoidettu, vieläpä osittain, kuten vakuutettiin,\nparemminkin. Neron toivomuksesta oli pantu toimeen erinäisiä\ntaloudellisia parannuksia. Agrippina, nuori leskikeisarinna, kävi\nnykyään katkeraa taistelua Neron ministereitä vastaan vaikutusvallasta\nkeisariin.\n\nMitä kirjottaisi hän Oktaviasta? Tuo marttyyri vaikeni\nvaltaistuimellaan ja kärsi. Hänellä ei ollut edes sitä onnea, että\nolisi voinut toisinaan hetkeksi unohtaa tuskansa, kuten Silanus sodan\nmelskeessä. --\n\nMarcian ajatukset häiriytyivät. Hän kulki juuri Tiberin takaisen\nkorttelin läpi, jossa parhaasta päästä asui köyhää väkeä. Nuorelle\ntytölle oli vaarallista kulkea yksin tässä kaupunginosassa ja Marcia\nkiirehti juoksujalkaan pitkin tyhjiä katuja. Pienistä kapakkahuoneista\nkuului juopuneitten inhottavaa hoilotusta. Marciaa, joka oli käynyt\nerään sairaan luona, kadutti jo, että oli lainkaan näin myöhäisenä\niltahetkenä lähtenyt kaupungille.\n\nÄkkiä oli hän kuulevinaan jälestään säännöllisiä miehen askelia. Hän\nlisäsi vauhtiaan, mutta samassa sivuutti hänet muutamia epäilyttävän\nnäköisiä olentoja, jotka jonkun matkan päässä jäivät odottamaan. Marcia\naikoi kiertää miehet ja juoksi sen vuoksi jokea kohti.\n\nMutta miehet sulkivat tien sinnekin päin. Samassa huomasi Marcia\ntakanaankin juoksevan vainoojia.\n\nVoimiensa takaa huusi hän apua. Silloin heitettiin hänen päänsä\nympäri liina, joka tukahutti hänen toisen huutonsa. Hänen kätensä\nsidottiin selän taakse; säkin tapaista liinaa vedettiin syvemmälle\nhänen päähänsä ja hänet heitettiin kantotuoliin. Mutta nyt alkoi\nkuulua ympäriltä elämää. Hätähuuto oli kutsunut läheisistä kapakoista\nmiehiä ja juoksujalkaa läheni poliisikohorttikin paikkaa. Marcia tunsi\nkantotuolin kohoavan maasta. Kuului aseitten kalsketta ja raakoja\nhuutoja. Mutta kantotuoli poistui nopeaan taistelupaikalta. Marcia meni\ntainnoksiin.\n\nKun hän jälleen tuli tuntoihinsa, huomasi hän kantotuolin pysähtyneen.\nKaksi voimakasta mieskäsivartta nosti hänet tuolista ja kantoi\nloppumattoman pitkiä portaita ylös. Sitten kuuli Marcia raskaan\noven paukahtavan lukkoon, säkki leikattiin hänen päästään auki ja\nkädet vapautettiin siteistään; mutta ennenkuin hänen silmänsä olivat\nehtineet tottua valoon, olivat olennot, jotka häntä olivat kulettaneet,\nkadonneet.\n\nMarcia huomasi olevansa komeassa huoneessa, jonka sisustus oli mitä\nylellisin. Ensi silmäyksellä tiesi hän olevansa yhdessä noista\nepäilyttävistä huviloista, joita roomalaiset mässärit olivat itselleen\nrakennuttaneet ja jotka siihen aikaan olivat yhtä tunnetut kuin\npelätytkin.\n\nMarcian ensimäinen ajatus oli huutaa apua. Mutta mitä olisi siitä\nhyötyä? Hän kiiruhti useitten huoneitten läpi, kunnes saapui lujasti\nsuljetulle rautaovelle. Hän mittasi silmillään korkeutta akkunoihin --\nne olivat varmoilla ristikoilla varustetut. Epätoivoisesti huoahtaen\nkääntyi hän ympäri ja näki edessään ministeri Callistuksen, joka\nhuomaamatta oli astunut salaisesta ovesta huoneeseen.\n\nMuutamia silmänräpäyksiä mitteli hän avutonta tyttöä törkein\nsilmäyksin. Hän näytti nauttivan tämän hämmästyksestä ja epätoivosta,\nkunnes Marcia punehtuen häpeästä ja kiukusta käänsi hänelle selkänsä.\nCallistus nauroi omituista, ilkeää nauruaan. \"Mitäs pidät olostasi\ntäällä, kyyhkyläiseni?\" kysyi hän ivallisesti, heittäytyen lähellä\nolevaan nojatuoliin.\n\n\"Minä vaadin lain nimessä, että päästät minut heti vapaaksi\", vastasi\ntyttö suunnaten vihasta säihkyvät silmänsä konnaan.\n\n\"Ah -- minä en ole osannut aavistaakaan, että sinä voit olla noin\nvihainen\", jatkoi ministeri järkähtämättömän tyynesti. \"Paha kyllä, en\nvoi tällä hetkellä noudattaa toivomustasi. Millä oikeudella sinä asetat\nnoin epäjohdonmukaisen vaatimuksen minulle?\n\n\"Lain nimessäkö?\n\n\"Loruja -- laki olen minä, lapsukaiseni.\"\n\n\"Mitä tahdot sinä minusta?\" kysyi tyttö halveksivasti.\n\n\"Mitäkö tahdon? Katsos, sinä kysyt liian paljon samalla kertaa. Jos\nsinä tunnet minut, ei sinun liene vaikea arvata sitä.\"\n\n\"Sinä olet Callistus. Mikäli minä tiedän, suurin konna, mikä Rooman\nmuurien sisällä asustaa.\"\n\n\"Kohteliaisuutesi tuottaa minulle kunniaa, neito. Mutta minä näen,\nettä muistisi ei ole kärsinyt pelästyksestä! Virkistäpäs sitä vielä\nhiukkasen!\n\n\"Muistat kaiketi vielä erään pienen kohtauksen Ostiassa?\"\n\n\"Tokko minä muistan? Sinä olit kyllin julkea tunkeutuaksesi veljeni\nmaataloon.\"\n\n\"Rakkaus oli noussut päähäni. Älä nimitä sitä julkeudeksi. Sano:\npäihtymys. Mutta samapa se -- minä tulin luoksesi vierailulle.\"\n\n\"Sinä luulit minun olevan yksin kotona. Mutta veljeni olikin saapuvilla\nja antoi sinulle sellaisen selkäsaunan, että kiemurtelit kuin mato\nhänen kynsissään.\"\n\n\"Vaiti, nainen\", sähähti Callistus ja hänen silmänsä säihkyivät\nvihertävinä, \"älä muistuta minua siitä, jos henkesi on kallis.\"\n\n\"Miksikä en sinua muistuttaisi, raukka? Sinä vikisit kuin sammakko. Jos\nei minua olisi ollut, olisi Silanus sinut tappanut. Minusta näyttää,\nettä hän olisi tehnyt siinä hyvän työn.\"\n\nCallistus siristi ilkeästi silmiään. \"Sen jälkeen minä esitin\nClaudiukselle hienosti suunnitellun syytöksen veljeäsi vastaan. Seuraus\noli, että häneltä kaapattiin lihava paisti, Oktavia, pois.\"\n\nMarcia vastasi inhoavalla liikkeellä.\n\n\"Se oli ainoastaan kostoa.\"\n\n\"Hyvä, kun se nyt on sinulle onnistunut, laske minut vapaaksi.\"\n\n\"Enhän toki. Minä aion sinut voittaa.\"\n\n\"Siitä ei tule ikinä mitään, niin totta kuin jumalat elävät.\"\n\n\"Älä tee väärää valaa! Siitä tulee tosi, olet sen näkevä.\"\n\n\"Ei koskaan. Sinä olet kuoliaaksi poljettava matelija.\"\n\n\"Minun myrkkyni tekee vielä sinut taipuvaisemmaksi.\"\n\n\"Oh -- kurja! Etkö sinä tiedä, että minä aion ottaa Vestan neitsyen\nhunnun?\"\n\n\"Mitä se minuun kuuluu?\"\n\n\"Minä tapan sinut!\"\n\nPilkallinen hohotus oli vastaus. Callistus oli lähestynyt Marciaa,\nmutta hyppäsi samassa parkaisten takaisin. Silmänräpäyksessä oli Marcia\nvetänyt vaippansa liepeestä tikarin, jota hän aina piti mukanaan ja\nsyössyt sen hirviön rintaan. Ainoastaan vaistomaisesti eteen nykäisty\nkäsivarsi oli pelastanut Callistuksen varmasta kuolemasta. Tikari\noli tunkeunut syvälle olkapäähän, josta juoksi tulvimalla verta\nlattiamatolle.\n\nHorjuen vetäytyi Callistus takaisin ovelle.\n\n\"Ensi kerralla syöksen minä raudan omaan rintaani\", huusi Marcia hänen\njälkeensä. Hän seisoi suorana ristikkovarusteisen ikkunan alla. Hänen\nsilmänsä salamoivat ja huulet olivat lujasti yhteen puristautuneet.\nNoista ihanoista kasvoista kuvastui järkähtämätön tahdonvoima.\nValkoisessa togassaan seisoi tyttö siinä kuin ruumiillistutettu\npuhtaus. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Heittäen epätoivoisen\nsilmäyksen taivasta kohden, vaipui hän lähimmälle vuoteelle, lähettäen\ntulisen rukouksen Jupiterille, kaikkivaltiaalle.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nSABINA POPPEA.\n\n\nOli kulunut muutamia päiviä edellä kuvatuista tapahtumista, kun\nKolosseumin ja Lateranin välillä, suunnilleen Coelimontanumin kukkulan\ntienoilla sattui tapaus, jonka merkitys Roomalle pian oli osottautuva\nmitä suurimmaksi.\n\nLähellä sitä paikkaa, mihin myöhemmin Marius Maximus pystytti uljaan\npalatsinsa, sijaitsi ritari Rufius Crispinuksen asunto. Hän oli\npääkaupungin ylhäisimpiä aatelismiehiä, suunnattoman rikas ja sen\nlisäksi urhoollinen, oikeutta rakastava ja jalomielinen. Maailma, siinä\nmerkityksessä kuin sitä Roomassa käsitettiin, piti häntä onnellisena,\nsillä paitsi persoonallisia ominaisuuksiaan ja ulkonaista rikkauttaan\nsanottiin hänen omistavan myöskin Italian, se on, maailman kauneimman\nnaisen.\n\nTämä nainen oli Poppea Sabina. Ken tämän naisen oli nähnyt, hänen\ntäytyi tunnustaa, että hän oli vielä kauniimpi kuin maineensa.\n\nViisitoista vuotiaana oli Rufius tuonut hänet kotiinsa. Silloin oli\nhän ollut solakkakasvuinen olento, jolla oli neitseelliset piirteet ja\ntavattoman vaaleat kasvot, joista loisti pari suuria silmiä. Näissä\nsilmissä palava lempeä tuli ilmaisi sopusointuista sielua, joka ei\nollut minkäänlaisten intohimojen alainen.\n\nJouduttuaan naimisiin ja Crispinuksen loistavan suvun keskuuteen,\nosoitti hän heti harvinaisia luonnonlahjojaan. Ja jos oli ollut niitä,\njotka väittivät Poppean äidin olevan tytärtään kauniimman, niin\nluopuivat he pian tuosta mielipiteestä.\n\nHänen vartalonsa alkoi muodostua yhä täydellisemmäksi. Kasvot saivat\ntyttömäisen ilmeensä sijalle kokeneen naisen itsetietoiset piirteet.\nSilmien loiste muuttui vaihtelevan intohimoiseksi. Niiden kajastus teki\npuhtaat kasvot viehättävän arvoituksen kaltaisiksi, jonka ratkaiseminen\noli suotu vain yhdelle onnelliselle ihmiselle maailmassa.\n\nHänen otsallansa oli tavallista huomattavampien hengenlahjojen\nleima. Ja pian olikin Poppea Sabina Rooman huomattavin nainen. Hänen\nloistaville persoonallisille ominaisuuksilleen antoi hänen ylhäinen\nsyntyperänsä ja miehensä aateluus sen taustan, jota tämä nainen\ntarvitsi.\n\nMutta hän itse ei tuohon taustaan ollut kuitenkaan tyytyväinen.\nHeräävän aistillisuuden rinnalla vallitsi tämän naisen rinnassa mitä\nrajattomin kunnianhimo. Hän hyvin tiesi olevansa kaunis ja nerokas, ja\nken olisi nähnyt hänen sisimmät soppensa, hän olisi voinut vakuuttaa,\nettä hän oli myöskin, eikä suinkaan vähäisimmässä määrässä, huono ja\nturmeltunut; ja sitä tarkoituksella ja harkinnasta.\n\nHänet voitiin laskea siihen lajiin Roomaan naisia, joka kilvan koetti\npilkata muinaista, tasavallan aikuista siveellisyyttä rajattomalla\nsiveettömyydellään. Rooman senaikuiseen tapainturmelukseen oli\npääasiassa syynä voitettujen itämaalaisten vaikutus. Mutta\nmyöskin kotimaastaan siirtyneet kreikkalaiset koettivat tehdä\nparastaan levittääkseen turmeltuneen Hellaan paheita voittajiensa\npääkaupunkiin. Ylhäissäätyiset suorastaan kilpailivat porvarisnaisten\nkanssa koettaessaan elää yleisten naisten tavoin ja kaikenlaiset\nhäväistysjutut olivat maailman pääkaupungin yleisön mieluisimmat\npuheenaiheet.\n\nPoppea olisi pettänyt miestään ensimäisen tilaisuuden sattuessa.\nTämä tilaisuus tarjoutuikin pian roomalaisen Dandy Salvius Othon\nmuodossa. Otho oli Rooman rikkaimpia, jalosukuisimpia ja hienoimmin\nsivistyneimpiä, mutta myöskin turmeltuneimpia nuorukaisia. Ollen\nRufiuksen ystävä, oli hän melkein joka päivä Sabinan läheisyydessä,\njoka kohta oli mieltynyt nuorukaiseen, sillä välin kuin tässä paloi\nmitä kiihkein intohimo ihanaa talon emäntää kohtaan. Mutta Rufius ei\nollut ainoastaan uskollinen, vaan myöskin valpas ja mustasukkainen\npuoliso, eikä ollut niinkään yksinkertainen asia tehdä hänet\nvihollisekseen.\n\nEräänä päivänä oli Rufius matkustanut asioilleen Campanialle, ja Poppea\npäätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, uhratakseen Isiksen temppelissä.\nHänen puolisonsa oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä Isiksen\nkunniaksi toimeenpantuihin jumalanpalveluksiin; syytä kylliksi, että\nPoppea oli hankkinut itselleen perinpohjaiset tiedot niistä.\n\nHän oli ottanut palvelukseensa erään vanhan syöjättären, nimeltä\nHippolyte, koska tämä, kuten vakuutettiin, osasi mestarillisesti hoitaa\nhiuksia. Tämä laji naisia välitti ammattinsa turvissa kaikkia aikansa\npaheellisia toivomuksia. Myöskin Hippolyte osasi haltijattarelleen niin\nseikkaperäiset tiedot ja kuvata kaikki niin viekoittelevasti, että\nPoppea päätti niin pian kuin mahdollista käydä Isiksen temppelissä,\nmissä pappien suojeluksen alla oli kaikki luvallista, jokainen synti\njumalalle mieleen.\n\nTänään, jolloin hän oli Rufiuksen palatsin rajaton valtijatar, ei\nmikään käynyt hänen mielestään kyllin pian. Tuskin oli aamuaurinko\nalkanut heittää säteitään viheriän akkunan läpi, kun Poppea työnsi\nkultakirjaiset peitteet päältään ja laskeutui korkealta vuoteeltaan.\n\nTyndaris orjatar odotti jo valtijatartaan viedäkseen hänet\nkylpyhuoneeseen. Siellä pesi Poppea itsensä, ensin lämpöisellä, sitten\nkylmällä vedellä, ja hierotutti ihoonsa harvinaisimpia hajuvesiä ja\nöljyjä. Pukuhuoneeseen palattuaan antoi hän Tyndariksen ihomaalilla\nsomistaa kasvojaan, Hippolyten valvoessa toimitusta. Ensin hieroi\norjatar vielä kasvoja öljyllä, josta iho kävi notkeaksi, pani varovasti\nlyijymaalia pieniin ryppyihin ja veti päälle keveästi ihomaalia. Sitten\nsiveli hän salvalla kulmakarvat ja silmäripset, veti tumman juovan\nsilmien alapuolelle ja laittoi poskille, huulille ja korvanipukoille\nvienon rusoittavan punan.\n\nEräs orja toi _Actadiurnan_, niinkutsutun valtakunnan lehden, joka oli\nRooman ainoa sanomalehti.\n\nPoppea luki. Siinä kerrottiin viimeisistä nimityksistä,\nperhetapahtumista ja sodan kulusta. Henkilääkäriltä oli tiedonanto\nvaarallisesti sairastuneen keisarinna Oktavian terveydentilasta.\n\nPoppea luki sen tarkkaavaisesti, pani sitten sanomalehden pois ja\nhuoahti syvään.\n\n\"Jupiter --\" virkkoi hän katsahtaen peiliin, \"miten on tuo hyveellinen\nOktavia minua parempi?\"\n\n\"Ei mitenkään, ei kerrassa mitenkään\", ehätti Hippolyte sanomaan. \"Hän\non kuiva kuin taatelipalmu.\"\n\n\"Ja hänellä on koukkunenä\", täydensi Tyndaris.\n\n\"Ja kuitenkin keisarinna\", sanoi Poppea. \"Keisarinna -- käsitättekö,\nmitä se merkitsee?\"\n\nHän polki vihaisesti jalkaansa.\n\n\"Maailman valtijatar. Hän on Jumalatar. Junolla, Jupiterin puolisolla\nei ole ihanammat olot kuin hänellä.\"\n\n\"Kuka tietää\", pisti väliin Hippolyte viekkaasti hymyillen, \"kuka\ntietää... sinä olet kaunis...\" Poppea nauroi.\n\n\"Imartele vaan, vanha noita. Mutta sinä olet oikeassa. Ehkä -- jos minä\nvaan tahdon...\"\n\nNyt muisti hän, että hän aikoi mennä ulos, ja huusi orjattaret\njärjestämään tukkaansa.\n\nTyndariksen tehtäviin kuului sekin. Hänen pienet, kapeat kätensä\nhävisivät valtijattaren uhkeaan tukkaan. Tehtyään sen salvalla ja\nöljyillä notkeaksi, kieritti hän suortuvat ruuvikierteen tapaisesti\nylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes taiteellisesti\njärjestetty tukka kohosi kuin uljas rakennus hänen päänsä päällä.\nSitten siroitti hän helmiäisen kuoresta kultajauhoa suortuville, niin\nettä tukka kimmelsi kuin päivän kellervä valo.\n\n\"Miten tukkani on laitettu?\" kysyi Poppea Hippolytelta, joka valvoi\ntoimitusta.\n\n\"Chrysis, Saroniuksen lemmitty, on tarhapöllö sinun rinnallasi.\"\n\nPoppea nyökäytti tyytyväisenä päätään. Tukkalaitteen huipulle kiinnitti\nTyndaris kultaisen pallon ja asetteli sinne tänne pieniä jalokiviä.\n\nKiiruusti lopetettiin pukeutuminen, jolloin Tyndaris, germaanilainen\norjatar, sai pieniä erehdyksiä tuntuvasti sovittaa. Helmillä koristetut\nkengät kätkivät siromuotoisen jalan, ja avara, purppuran värinen stola,\njossa oli valkeat juovat rinnan kohdalla, ympäröi komean roomattaren\njaloa vartaloa.\n\nNyt toi Tyndaris norsunluisen koristelippaan ja otti sieltä esiin\nkaikellaisia rikkaan roomattaren koristeisiin kuuluvia kalleuksia.\nTukkaan pisti hän kaksi kultaista nuolta, joitten sulat olivat\nhelmistä. Kaulaa ympäröi kaksinkertainen helminauha, jonka helmien\nväliin oli sovitettu smaragdeja. Korvalehtiin kiinnitettiin suuret\nkultaiset päärynän muotoisiin palloihin päättyvät koristeet,\netruskilaiset rannekoristeet ja sormukset, joiden kantoihin oli\nkiinnitetty ametystejä, koralleja ja jalokiviä, täydensivät pukua;\nnyt laskeutui Poppea hitaasti, majesteetillisesti, viettelevä hymy\nhuulillaan puutarhaan, missä kantotuolin kuljettajat jo häntä odottivat.\n\nKantotuoli oli yli miehen korkuinen, suljettu huone, Oktophori-niminen.\nSen seinät olivat lasista, nurkat koristettu kultaisilla, korkokuvilla\nvarustetuilla pylväillä. Poppea istuutui huolettomasti hytkyviin\npatjoihin, ja samassa silmänräpäyksessä nousi kantotuoli maasta,\nalkaen tasaisesti liikkua eteenpäin neljän nubialaisen orjan notkein\nsäännöllisin askelin sitä kulettaessa.\n\nPoppea veti kallisarvoiset ikkunaverhot syrjään, nähdäkseen kadulle.\nHän näytti odottavan jotakin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat\nkärsimättömästi ihmisjoukkoja, kun kantajat kääntyivät Via\nSacralle. Täällä oli vilkasta elämää. Hienoja naisia loistavissa\nkantotuoleissa kulki Poppean ohi tervehtien osaksi kunnioittavasti,\nosaksi tuttavallisesti jaloa roomatarta. Usein seurasi näitä naisia\nkääpiöitä, orjia, soittajia, kaikenmoista väkeä, jonka maine ei ollut\njuuri epäilyksen yläpuolella. Toiset niistä ratsastivat muuleilla,\nkun taas toiset ajoivat keveissä vaunuissa. Sen lisäksi kulki kadulla\npatriiseja, ritareita, senaattoreita ja nuoria tyhjäntoimittajia,\njalkaisin, matkalla seikkailuja etsimään.\n\nEräs, jota jokainen tervehti, jonka kaikki tunsivat ja jota\nkaikki kadehtivat, keisarin läheinen ystävä, hänen seuralaisensa\nmetsästysretkillä ja kumppaninsa juomingeissa, ritari ja aatelismies\nsanan senaikuisessa täydellisessä merkityksessä, sen lisäksi kaunis\nkuin Apollo, aistikkaasti ja kalleuksia säästämättä puettu, käveli\njuuri ryhdikkäin askelin katua alas, kun hän kaukaa huomasi Poppean\nkantotuolin.\n\nHän kiiruhti askeleitaan ja oli pian kantotuolin rinnalla.\n\nOrjat pysähtyivät. Poppea piti sormuksilla koristetulla kädellään\nkiinni verhosta ja nyökäytti hiukan päätään ikkunasta.\n\nNuorukainen kumarsi.\n\n\"Terve, valtijatar! Jumalat suojelevat sinua!\"\n\n\"Salve, Otho\", vastasi Poppea. \"En luullut tapaavani sinua näin\naikaiseen kävelyllä.\"\n\nHän valehteli. Sillä juuri häntä oli hän etsinyt. Mutta hän oli siksi\nviekas, ettei koskaan ilmaissut omia ajatuksiaan.\n\n\"Sano -- näin myöhään\", nauroi Otho, asettaen käsivartensa ristiin\nrinnalleen. \"Tulen juuri keisarin luota. Palatsissa oli suuret\nhovijuhlat.\"\n\n\"Sinä siis olet väsynyt ja kaipaat lepoa\", sanoi Poppea, katsellen\nnuorukaista säteilevillä silmillään. \"Puolisoni on matkustanut\", lisäsi\nhän hiljaa. \"Olen matkalla Isiksen puistoihin.\"\n\nViittaus -- ikkunaverhot sulkeutuivat. Orjat nostivat kantotuolin ja\nPoppea hävisi.\n\nOtho seisoi hieman hämmästyneenä ja katseli poiskiitävän kantotuolin\njälkeen. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa. Tuliset silmäykset\nkohtasivat häntä.\n\nMutta hän ei huomannut mitään. Komealla kädenliikkeellä kutsui hän\nvuokrakantotuolin.\n\n\"Isiksen puistoihin!\" --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yö.\n\nPoliisikohortti oli tehnyt kierroksensa Quirinalissa. Rufiuksen\npalatsissa olivat kaikki levolla. Tuuli suhisi hiljaa korkeissa\npoppelipuissa ja taivutteli sypressejä. Puiston keskellä lirisi\nyksitoikkoisesti punaisten tulpaanien ympäröimä suihkukaivo.\nHopeankirkas vesi välkkyi valkeassa marmorialtaassa, jota nauravat\nkaryatidit olkapäillään kannattivat. Kauvempana taustalla näkyi kahden\nhampaisiin saakka asestetun orjan haamut. He pitelivät paria vahvaa\nmuulia, jotka kantoivat välillään kantotuolia. Uljas berberiratsu\nkaapi kavioillaan maata läheisyydessä. Orjat odottivat jännitettyinä\nvihellystä, sovittua merkkiä, joka oli tarpeen tullessa kutsuva heidät\nherransa avuksi.\n\nMutta kaikki oli hiljaa.\n\nAinoastaan tuuli puiden latvoissa kohisi kovemmin. --\n\nPalatsin ulkoseinällä huojui jättiläiskokoinen varjo sinne tänne.\nMilloin se suli kokoon, milloin laskeusi alemma, sitten taas ylemmäksi\nkohotakseen, kasvaen rajattomiin. Ei voinut päättää, mistä tämä\nkummallinen varjoleikki johtui. Äkkiä sytytettiin ensimäisessä\nkerroksessa lamppu. Akkunasta tulvahti valoa pimeyteen ja valon\nkeskestä näkyi Poppean vartalo. Hänen yllään oli kallisarvoinen puku,\njonka päälle oli heitetty musta, silkkinen vaippa. Hänen hiuksensa\nvaluivat valtoiminaan olkapäille ja kipertyivät kultaisina kiehkuroina\nselkää alas. Hänen kalpeitten kasvojensa ilme oli tuskallisen\njännittynyt. Kuunneltuaan hetkisen, otti hän käteensä öljylampun, joka\nei levittänyt ympärilleen juuri enemmän valoa, kuin kiiltomato, ja piti\nsitä ikkunan ulkopuolella. Köydessä vähän alempana heilui mies, kuten\nkellon heiluri. Silmänräpäyksessä oli hän akkunan tasalla ja heilahutti\nitsensä huoneeseen sisään.\n\n\"Oletko valmis?\" kysyi hän hiljaa.\n\nSe oli Otho. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, tavallisen maalaisen\npuku. Kasvot oli mustattu noella. Kainalossa hänellä oli paljastettu\nmiekka.\n\nPoppea ojensi hänelle aistikkaan lippaan.\n\n\"Koristeeni!\"\n\nPoppea kietoi käsivartensa Othon kaulaan ja viipyi siinä asennossa\nhetkisen.\n\n\"Kuinka minä sinua rakastan -- nythän saan sen tunnustaa. Tiedätkö,\nmitä minä sinun tähtesi uskallan?\"\n\n\"Minä tiedän -- kysymyksessä on meidän molempien onni, kallis nainen.\nMeillä ei ole aikaa hukata. Eteenpäin!\"\n\nHän nosti voimakkaalla käsivarrellaan Poppean siron ruumiin maasta\nylös. Tämä kyyristyi vavisten hänen rintaansa vasten ja puristi\nkäsivartensa lujemmin hänen kaulaansa. Yhdellä hyppäyksellä oli Otho\nikkunalaudalla, tarttui oikealla kädellään köyteen ja alkoi verkkaan\nlaskeutua alas.\n\nKun he riippuivat arviolta puolivälissä ikkunan ja maan välillä,\nilmestyi ylös iljettävä, vanha pää, irvisti kavalasti, ja vanha\nraivotar Hippolyte huusi hiljaa laskeutuville.\n\n\"Sabina, korkea valtijattareni, minne riennät sinä näin tavattomaan\naikaan?\"\n\nPakolaiset eivät vastanneet. Otho liukui entistä nopeammin syvyyttä\nkohti. Mutta vanhus, joka näki menettävänsä paikkansa ja joka sitä\npaitsi pelkäsi Rufiuksen epäilevän häntä osalliseksi pakosuunnitelmaan,\nhuusi nyt täyttä kurkkua:\n\n\"Valtijatar! Pysähtykää! Minnekkä näin myöhään? Ylös, orjat!\nHälyyttäkää talo! Valtijatar ryöstetään! Varas on palatsissa! Laskekaa\nkoirat irti!\"\n\nSilmänräpäyksessä oli talonväki liikkeessä. Juuri saavuttivat Otho\nja Poppea maan, kun portit syöstiin auki ja ulos ryntäsi kaksi orjaa\nsuoraan pakolaisia kohti. Otho jätti Poppean sylistään ja tempasi\nmiekan vaippansa alta. Samalla päästi hän kimakan vihellyksen.\nTaitavalla iskulla teki hän toisen ahdistavan orjan taisteluun\nkykenemättömäksi. Mutta toinen suuntasi jo aseensa häntä kohti. Muita\norjia kiirehti paikalle. Syntyi kauhea hälinä. Tuotiin tulisoihtuja.\nPaikalla rientävän poliisikohortin hätämerkit kaikuivat kolkkoina\nyössä --.\n\nSilloin harppasi kaksi jättiläiskokoista miestä Rufiuksen orjien\njoukkoon. Salamannopeasti jakoivat he iskuja oikealle ja vasemmalle,\nniin että hyökkääjät hämmästyneinä ja pelästyneinä väistyivät. Nämä\nmiehet olivat kaksi Othon orjaa, jotka kuten raivoisat tiikerit\nhyökkäsivät Rufiuksen palvelijoiden kimppuun. Syntyi yleinen hämminki.\nTulisoihdut sammuivat. Silloin sieppasi Otho puoleksi tajuttoman\nSabinan syliinsä ja katosi pitkin harppauksin yön peittoon.\n\nKun talon orjat olivat tointuneet ensimäisestä pelästyksestään, olivat\nOtho ja Poppea hävinneet. Syntyi raivoisa taistelu Othon orjien ja\ntalon palvelijoiden välillä. Pian huomattiin, että edelliset olivat\ngladiaattoreita. Viisi heidän vastustajistaan kieri maassa. Toiset\nperäytyivät takaisin palatsia kohti. Silloin ilmestyi paikalle\npoliisikohortti. Mutta ennenkuin Rufiuksen orjat, jotka luulivat\nsaaneensa uusia vihollisia, tunsivat sotilaat, olivat gladiaattorit\npujahtaneet heidän näkyvistään ja hävinneet pimeään.\n\nSillä välin oli Otho Poppean kera, joka taas oli täydelleen tointunut,\nrientänyt kantotuolille. Sabina hyppäsi sisään. Otho heittäytyi\nratsulleen -- piiskan isku ja pieni karavaani kiisi pitkin ahtaita\nkatuja kaupungin itäistä porttia kohti. Kaukaa kuului taistelun melu.\nHe olivat jo jokseenkin loitolla vaaran paikasta, kun äkkiä tien sulki\npoikkikadulta syöksyvä ratsumies.\n\n\"He -- minne matka?\" huusi hän Otholle, joka tuskin sai pidätetyksi\nhevostaan, ettei töytännyt ratsastajaa vastaan, \"minusta näyttää,\nett'et sinä ole oikeilla asioilla! Seis, sanon minä!\"\n\nOtho, joka ensi silmäyksellä tunsi kotia palaavan Rufiuksen, koetti\najaa hänet kumoon. Mutta Rufius istui varmasti satulassa. Muulit\nsäihkyivät. Miesten miekat kalskahtivat yhteen.\n\n\"Tie auki!\" huusi Otho raivoissaan, \"taikka olet kuoleman oma!\"\n\nRufius, joka tunsi ystävänsä äänen, peräytti ällistyneenä ratsunsa.\n\n\"Otho -- sinäkö?\"\n\nTätä hetkeä käytti Otho hyväkseen, antaakseen muuleille raivoisan\niskun, niin että ne täyttä ravia lensivät paikalta.\n\nJo kuului miesten korviin takaa-ajavien huudot:\n\n\"Sabina -- ryöstö -- murha\", kaikui sekaisin melun keskeltä.\n\nRufius säpsähti. Hänen kätensä lensi vaistomaisesti otsalle -- hän\nkäsitti oitis asian laidan. Hänen jalot piirteensä vääristyivät. Otho\npainoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin. Mutta samassa pyörähytti\nRufiuskin hevosensa ja nelisti pakenevain jälkeen. Miekat välkkyivät\nkuutamon valossa. Hetkisen riehuivat miehet milloin rinnakkain milloin\njälekkäin ja kalvat risteilivät kalskahdellen kolkosti toisiaan vastaan.\n\nKoko kaupungin osa havahtui yöunestaan. Silloin, kun Rufius taas oli\njäänyt hiukan jälkeen, käänsi Otho äkkiä uskomattoman taitavasti\nratsunsa ja samassa silmänräpäyksessä kun Rufius täyttä laukkaa syöksyi\nohi, sysäsi hän takaa päin säilänsä kahvaa myöden vastustajansa niskaan.\n\nRufius päästi tuskan huudon ja putosi raskaasti hevosen selästä, joka\npelästyneenä nelisti eräälle sivukadulle. Mutta Otho laski jälleen\ntäyttä vauhtia muulien jälkeen.\n\nTakaa-ajajat pysähdytti poikkipuolin kadulla makaava Rufius.\n\nÄänekkäästi valittaen nostivat orjat herransa maasta, saattaakseen\nhänet kotiin. Mutta Rufius teki kädellään heikon, kieltävän liikkeen.\nSitten viittasi hän siihen suuntaan, jonne murhaaja oli kadonnut.\n\n\"Kirous teille!\" mutisivat värähtelevät, vaahdon peittämät huulet.\n\"Onnettomuus sinulle, Otho, sinun suvullesi, koko Roomalle. Kuolema\nteille kaikille...\"\n\nVerta tulvahti hänen suustaan. Pää hervahtui erään orjan syliin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä sivuuttivat Otho ja Poppea portin, vartijan\nollessa nukkuvinaan. Otho ei ollut suotta keisarin suosikki ja yhtä\nkaikkivoipa kuin hänkin.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin kätki eräs maatalo Campanjalla pakolaiset\nja heidän rikoksellisen onnensa. Mutta Rufius makasi paareilla\npalatsissaan, jossa nyt oli autiota ja hiljaista.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nKUNNIA VAIKO RAKKAUS.\n\n\n\"Voitto, Antonius! -- Tässä on armahduskirjasi. Nero asettaa sinut\njälleen pretorianikaartiin. Britannicus onnittelee sinua.\"\n\nJulia oli kiireisin askelin rientänyt siihen huoneeseen, jonka hän oli\nluovuttanut Antoniukselle. Hän itse nukkui viereisessä salissa, jota\nerotti upseerin huoneesta ainoastaan raskas, purppurainen esirippu.\n\nAntonius oli toipunut jo niin paljon, että voi vapaasti ja ilman\nkäärettä päässä liikkua. Hän oli koko päivän kävellyt huoneessaan\nedestakaisin, odottaen tuomiotaan. Salaisesti hautoi hän päässään\nvoimatonta kiukkuaan ja mietiskeli tulevaisuutta ja sen tuomia\ntehtäviä, sillä hän oli edelleenkin varma oikean asian voitosta.\n\nNyt oli hän siis vapaa!\n\nHänen edessään seisoi vienosti punehtuen tuo ihana naisolento, jota hän\nsai kiittää hengestään, ja katseli loistavin silmin häntä.\n\n\"Ilmottaudu mahdollisimman pian keisarin puheille\", jatkoi neito, \"ja\npidä huoli siitä, että voit hänelle mainita jonkun piilopaikan, jossa\nolet ollut sairautesi ajan. Ei kukaan saa tietää sinun olleen minun\nluonani, sillä tällaista rikosta keisarillisen huoneen lakeja vastaan\nei imperatori todellakaan antaisi anteeksi.\"\n\n\"Minä olen noudattava määräyksiäsi, Julia\", vastasi Antonius, ottaen\npäälleen panssarinsa, joka niin monta viikkoa oli riippunut käyttämättä\nseinällä. Julia ojensi hänelle kypärän. \"Sinä menet minun makuuhuoneeni\nläpi pieneen käytävään, joka johtaa palatsin kappeliin. Siellä\nodottaa minun orjattareni, jonka johdettavaksi sinun on antauduttava.\nTakaportin kautta pääset kenenkään huomaamatta täältä. Jumala olkoon\nsinulle armollinen, Antonius.\"\n\nNuorukaisen kalpeat kasvot synkistyivät. Kauvan katsoi hän tyttöä. Tämä\npiti silmänsä alasluotuina, aivan kun ei hän olisi uskaltanut katsoa\nsilmiin miestä, jonka elämän hän oli ryöstänyt kohtalolta.\n\nAntoniuksen oli vallannut syvä liikutus. Mikä ajoi hänen silmäänsä\nkyynelen -- hänen joka ei koskaan ollut itkenyt? Mikä ahdisti hänen\nsydäntään tällä hetkellä ja ryösti puhetaidon? Kiitollisuuttako se oli?\n\nAinoastaanko vaan kiitollisuutta? Hän ei osannut itsekään selittää,\nmikä voima pakoitti hänet heittäytymään polvilleen Julian eteen ja\nkostuttamaan hänen käsiään kyynelillään.\n\nHetkisen he olivat molemmat hiljaa. Julia seisoi suorana ja katseli\nkaihoisasti edessään polvistuvaa nuorukaista. Vienolla liikkeellä\nirroitti hän oikean kätensä tämän kädestä ja laski sen ritarin\nkumartuneen pään päälle. Mutta hänen silmänsä suuntautuivat taivasta\nkohti ja kaikkivaltiaan luokse kohoutui tulinen rukous hänen\npuolestaan, joka oli tullut hänelle niin sanomattoman rakkaaksi.\n\nPyhä rakkauden side yhdisti nämä sydämet toisiinsa, vaikka he itse\nsitä tuskin tiesivät. Sillä kuinka olisi Antonius hetkeksikään voinut\nunohtaa itsensä niin, että olisi toivonut saavansa Julian, joka oli\nylhäinen kuin prinsessa? Ja kuinka olisi Julia, kristitty, saattanut\nlahjoittaa sydämensä henkilölle, joka uuden Jumalan tunnustajia piti\npahimpina vihollisinaan?\n\nNiin erosivat he sydämessä kaiho, jota ei aika eikä mikään ollut\nkyennyt poistamaan.\n\nJo tarttui Antonius esirippuun, kun hänen vasen kätensä tunnustellen\nkoetti sivua.\n\n\"Miekkani!\"\n\nJulia säpsähti.\n\n\"Minä unohdin\", mutisi hän -- \"mutta etkö tahdo ottaa imperatorilta\nvastaan uuden? Tämä on vielä veressä.\"\n\nSoturin kasvoihin ilmestyi julma piirre. \"Juuri sitä tahdon minä\nkantaa, Julia. Miekkaa, jota vielä petturien veri tahraa. Anna se\nminulle.\" Huoahtaen otti Julia aseen seinältä, jossa se oli ollut\npiilossa muutamien eläinten taljojen välissä. Sinä päivänä, jona\ntiedoton soturi tuotiin hänen huoneisiinsa, oli hän ripustanut miekan\nsinne ja siellä se oli ollut unohduksissa.\n\nMutta Antonius tunsi vanhojen voimiensa palaavan, omistaessaan taas\nvanhan miekkansa. Voimakkaalla liikkeellä oli hän temmannut raudan\nhuotrastaan ja katseli sitä nyt miltei liikutuksella. -- Se oli\nruostepilkkujen peitossa, mutta niiden välillä punoitti hyytynyttä\nverta. Unohdettu oli Julia, unohdettu menneisyys ja nykyisyys. Entinen\nrajuus valtasi sotilaan, katsellessaan murha-asetta.\n\nHeittäen vielä silmäyksen hämmästyneeseen tyttöön, kiiruhti hän ulos,\netsien neuvottua tietä, joka hänet oli viepä taas vapauteen.\n\nKauvan seisoi Julia paikallaan ja katseli esirippua, joka vielä liikkui.\n\nSitten lähti hän ajatuksiinsa vaipuneena siihen palatsin osaan, jota\nkeisarinna vallitsi. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntonius oli saapunut kadulle kenenkään häiritsemättä. Raikas, leppeä,\naurinkoinen ilma häikäisi häntä ja huumasi samalla kertaa.\n\nSiinä lepäsi Rooma, vanha, ylväs Rooma! Kaikki neljätoista\nkaupunginosaa olivat entisellään. Keisarin komeat rakennukset eivät\nolleet luhistuneet. Tasavallan rakennuttamat temppelit huikaisivat\nsilmää valkeudellaan. Ruusut tuoksuivat kuin ennenkin. Kapitoli\nyleni synkkänä, jylhänä. Ihmiset kulkivat, nauroivat ja juttelivat\nkuten ainakin. Aurinko paistoi ja Italian päällä kaareutui ikuinen,\ntummansininen taivaankansi.\n\nJa kuitenkin istui caesarin istuimella salamurhaaja!\n\nMietteissään kulki soturi eteenpäin, välittämättä suunnasta. Hän\nmietti, missä sanoisi olleensa ajan tuosta muistettavasta päivästä\nlähtien. Että tyranni sitä tiedusteleisi, oli epäilemätön asia, ja\nhänen täytyi välttää epäluulon kohdistumista Juliaan.\n\nKauvan harhaili hän hiljaisemmissa kaupungin osissa. Hän ei ollut\nhuomannut, että oli tullut hämärä ja koettaessaan välttää seutuja,\njossa voisi tavata tuttuja, oli hän joutunut Ostian portille ja\njatkanut matkaansa pitkin Via Ostiaa.\n\nYö oli saapunut. Taivaalle oli noussut kuu ja sen valossa huomasi\nAntonius äkkiä edessään tiellä miehen ruumiin, jota ympäröi laaja\nverilammikko. Säikähtyneenä kumartui upseeri tarkastelemaan kuollutta.\nHän näytti tulleen matkalta, sillä hänen pukunsa oli pölyssä ja hänen\nkasvonsa, joihin myös oli sattunut miekan isku, olivat sannoittuneet.\nKaikki yksityisseikat todistivat, että mies oli ylhäissäätyinen; hänen\nvaippansa oli komea, aseet mitä kallisarvoisimmat ja kädet hennot. Ja\nkun Antonius tarkemmin katseli kuolleen kasvoja ja lähemmin tutki hänen\nkasvonpiirteitään, kouristi äkkiä sanomaton kauhu hänen sydäntään;\nraivosta huudahtaen peräytyi hän surmatun luota.\n\nTiellä makaava oli Narsissus, keisari Claudiuksen entinen ministeri.\n\nSiis hänetkin olivat Agrippinan vehkeet vaatineet uhrikseen! Antonius\npolvistui ruumiin viereen ja tutki, eikö olisi ollut mitään merkkejä\nmahdollisesti huomattavissa, jotka johtaisivat hänet murhamiesten\njäljille. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että murhan suunnittelija\nistui keisarillisessa linnassa. Mutta ne, jotka olivat panneet\ntoimeen konnantyön, ne tahtoi Antonius saada selville ja saattaa\nedesvastaukseen.\n\nKuollut oli ollut ennen hänen ystävänsä. Oli ollut aika, jolloin\nAntonius oli ollut Liviassa, Narsissuksen puolisossa nähnyt maailman\nihanimman, viehättävimmän naisen. Nuoruuden huumauksessa oli hän\nkerran ilmaissut Livialle intohimonsa. Mutta tämän hylkäys oli saanut\nhänet pian järkiinsä, ja siitä saakka ei Narsissuksen puoliso olisi\nmistään löytänyt uskollisempaa ja kunniallisempaa hyveensä puolustajaa.\nNarsissus ei kuitenkaan ollut koskaan voinut unhottaa tätä nuorekkaan\nupseerin tekoa, jonka merkitystä hän liioitteli. Niin oli syntynyt\nmolempien miesten välille salainen vihollisuus josta ainoastaan\nLivialla oli aavistus. Tätä ajatteli Antonius, seisoessaan tuon\nkunnioittamansa miehen kylmenneen ruumiin ääressä. Hän päätti verisesti\nkostaa niille, jotka olivat palkinneet tämän miehen rajattoman\nuskollisuuden ja hänen monet ansiokkaat palveluksensa valtiolle noin\nkonnamaisella tavalla.\n\nHän ajatteli Liviaa ja hänen suruaan. Se seikka, että Narsissus oli\nollut matkalla Ostiaan, saattoi hänet otaksumaan, että Liviakin\nnyttemmin oleskeli siellä.\n\nLähenevien askelten kaiku herätti hänet ajatuksistaan, luullen,\nettä murhaajat palaisivat vielä korjaamaan ruumista, taikkapa\netsimään verenjanolleen uutta uhria, paljasti hän miekkansa ja\nsyöksyi lähestyviä vastaan. Pian huomasi hän kuitenkin että luullut\nrikoksentekijät olivatkin poliiseja, ja ennen kuin hän osasi arvata\nmitä tämä merkitsi, olivat nämät hänet saartaneet.\n\nKohortin päällikkö kävi tarkastelemaan ruumista ja astui sitten\nsotilaitten kiinni pitelemän Antoniuksen luokse.\n\n\"Auttakaa minua rikoksentekijäin etsimisessä\", huusi nuorukainen. \"Mitä\nmielettömiä te olette! Pidätätte minua, sen sijaan, että ajaisitte\ntakaa murhaajia.\"\n\n\"Se on tuskin tarpeellistakaan\", vastasi komentava upseeri, \"syyllisen\nolemme juuri saaneet käsiimme.\"\n\nAntonius hätkähti.\n\n\"Mitä tarkoitat upseeri?\"\n\n\"Miekkasi, päämies, jos saan pyytää.\"\n\nAntonius kohotti miekkaa pitelevän käden, mutta sotilaat väänsivät\nhäneltä aseen ja ojensivat sen johtajalleen. Tämä katsoi sitä\ntarkkaavasti.\n\n\"Terä on tahmainen. -- Sinä näytät kauvan levänneen työsi jälkeen,\npäämies. Tässä on hyytynyttä verta.\"\n\nAntonius koetti puhua, mutta ääni ei tehnyt tehtäväänsä. Häntäkö siis\npidettiin murhaajana? Häntä!\n\nKäheä nauru pääsi hänen kurkustaan.\n\n\"Viekää minut tuomarin eteen\", sanoi hän lyhyesti.\n\n\"Se on tapahtuva, päämies\", vastasi poliisiupseeri.\n\n\"Sotilaat, nostakaa kuollut.\"\n\nNyt kun hän tarkemmin silmäsi ruumista, astahti hän hämmästyneenä\ntaapäin.\n\n\"Kautta Styxin -- elleivät silmäni petä, on kuollut -- Narsissus,\nrahaministeri.\"\n\n\"Jonka kruunatun rikoksentekijän kurjat kätyrit ovat toimittaneet\ntieltä pois\", huusi Antonius.\n\nUpseeri rypisti kulmiaan.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\nMutta Antonius oli kyllin viisas jättääkseen lähemmin selittämättä\nvaromattoman huomautuksensa, jonka häpeä ja raivo olivat puristaneet\nhänen suustaan.\n\n\"Minä kuljin tätä tietä\", sanoi hän vastaukseksi, \"ja tapasin\naatelismiehen veressään virumassa. Hänen murhaamisestaan ei voinut olla\nkovin kauvan.\"\n\n\"Uskokoon sitä ken tahtoo\", vastasi kohortin päällikkö naurahtaen.\n\"Mitä on sinulla tekemistä öiseen aikaan täällä? Mitä varten raahaat\nsinä ruostunutta, veristä miekkaa mukanasi? Missä olit sinä silloin\nkuin aatelismies murhattiin, ellet täällä?\"\n\nJo oli Antonius vastaamaisillaan: Silloin olin minä keisarillisessa\nlinnassa -- mutta ennen kuin ensimäinen sana pääsi huulilta, hillitsi\nhän itsensä ja vaikeni.\n\n\"Eteenpäin!\" komensi kohortin johtaja -- \"vankilaan!\"\n\nAntonius vietiin Mamestinuksen vankilaan. Ahtaassa kopissa, jonka\nheikko öljylampun valo teki paremmin kolkommaksi kuin hauskemmaksi,\nistui hän homeisella puupenkillä ja koetti miettiä, mitä oli tapahtunut\nja mitä hänellä oli odotettavissa.\n\nKuka oli murhannut Narsissuksen? Se oli kysymys, joka hänen eteensä\ntultaisiin asettamaan.\n\nHänen täytyi oikeuden edessä puolustaa itseään, se oli päivän\nselvää. Ja hän kykenisi myöskin todistamaan syyttömyytensä. Sillä\npäivällä, jolloin konnantyö oli tapahtunut, ei hän ollut murhapaikan\nläheisyydessäkään ollut. Sillä hetkellä, jolloin ministeri oli kaikesta\npäättäen surmattu, oli hän ollut vielä keisarillisessa palatsissa.\nSyyttömyytensä varmassa tunnossa ojentautui Antonius kovalle sijalleen,\npalaten taas ajatuksissaan sinne, jossa hän viimeiset viikot oli\nviettänyt. Hänen silmiensä eteen nousi tuon tytön kuva, joka hänen\nsydäntään hallitsi, säteilevän puhtaana, lupaava hymy huulillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeisari oli jättänyt jutun senaatin käsiteltäväksi. Vastoin tapaa\nvaati Agrippina oikeutta olla läsnä istunnossa, jossa juttu nuorta\nkaartinupseeria vastaan oli esillä; senaatti, joka ei ollut enään\nvapaa kansan edustuslaitos, vaan keisarin tahdoton palvelija, antoi\nsuostumuksensa. Tosin oli senaatissa jäseniä, jotka uskollisesti\npysyivät velvollisuuksissaan ja noudattivat Rooman lakeja vastoin\nkeisarinkin tahtoa. Mutta mitä voivat he? He olivat kallioita, jotka\nkyllä horjumatta kestävät myrskyn möyrivien aaltojen hyökkäykset, mutta\neivät kykene niitä hillitsemään.\n\nAgrippinalle oli varattu kunniaistuin, jolla keisari istui silloin kuin\nhän itse johti jotakin tärkeätä senaatin istuntoa.\n\nHitaasti täyttyi korkea sali. Senaattorit kävivät paikoilleen. Viimein\nilmestyi Agrippina, leskikeisarinna. Hänen olkapäillään riippui komea\nkultaompeluksin koristettu purppuraviitta aleksandrialaisesta silkistä.\nSenaattorien kunnioittavasti tervehtiessä istuutui hän valtaistuimelle.\nHän näytti olevan vanhentumaton, näytti käyneen entistä kauniimmaksi\nsen jälkeen, kun hänestä oli tullut Rooman mahtavin henkilö. Sillä\nvielä oli hänen vaikutuksensa nuoreen hallitsijaan horjumaton. Pallaan\nrautakylkeä vastaan taittuivat kaikki leskikeisarinnaa vastaan\nsuunnatut juonet.\n\nHän katseli ylpein silmäyksin komeata kokousta. Usea paikka oli\nuudelleen täytetty Neron hallitukseen astumisen jälkeen. Siinä lähinnä\nistui Callistus, joka esillä olevassa jutussa toimi syyttäjänä. Hän\nkantoi oikeaa kättänsä puolittain togan alle kätkeytyvässä siteessä.\nLeskikeisarinna oli itse hänet tähän tärkeään tehtävään valinnut,\nja ystävällisellä silmäyksellä rohkaisi hän uskottuaan näyttelemään\nosaansa taitavasti ja -- kauniisti. Callistus oli itse toimittanut\nNarsissuksen murhan; ei kukaan olisi siis paremmin kyennyt valvomaan\nhovin etuja tässä jutussa, kuin hän, hovin konnamaisin palvelija.\n\nSynkin katsein mitteli hän miestä, joka oli rohjennut astua\npuolustamaan syytettyä. Tuo peloton oli Borea Soranus, mies yhtä\nurhoollinen kuin oikeamielinenkin, mies, jonka hänen persoonalliset\nhyveensä olivat tehneet yhtä suosituksi kansan keskuudessa, kuin\nepäiltäväksi hovissa.\n\nKokoontuneitten keskuudessa syntyi liikettä.\n\nAntonius ilmestyi tuomariensa eteen.\n\nHän oli kalpea sairaudestaan sekä elämästä maanalaisessa kopissaan\nheikontunut. Kuitenkin oli hänen ryhtinsä ylpeä ja luottamuksensa\nhorjumaton.\n\nMitä saattoi hänelle tapahtua?\n\nHän oli syytön ja ainoastaan onneton sattuma oli heittänyt häneen\nsyyllisyyden varjon.\n\nCallistus, syyttäjä, alkoi puheensa.\n\nAntonius hätkähti, kun hänen silmänsä kohtasivat Agrippinan uskotun.\n\nHän tiesi mitä tältä taholta oli odotettavissa...\n\n\"Senaattorit\", alkoi yleinen syyttäjä, \"jos kukaan on ansainnut\nkoetellun oikeudentunnon täyttä ankaruutta, niin on sen tehnyt Markus\nAntonius, keisarillisen kaartin upseeri, joka on murhannut meidän\nkaikkien kunnioittaman ja rakastaman miehen.\" Makealla hymyllä ja\nteeskennellyllä ihastuksella luetteli hän Narsissuksen ansiot, hänen\npalveluksensa kuolleelle, jumalalliselle Claudiukselle, hänen hyveensä,\nhänen oikeudenmukaisuutensa sekä ystävää että vihamiestä kohtaan.\n\n\"Isänmaa menetti hänessä parhaan kansalaisen -- keisari uskollisimman\npalvelijan... eikö jokaisen isänmaan onnea ihannoivan silmiin nouse\nhäpeän, epätoivon ja vihan kyyneleet ajatellessa, että tällainen\nkansalainen on saanut päättää päivänsä maantiellä, että ylhäinen\nvirkamies on konnamaisen salamurhaajan uhrina verensä kuiviin\nvuodattanut?\" Nyt ryhtyi Callistus lähemmin kuvailemaan Antoniuksen\nvangitsemistilaisuutta. \"Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että\nkukaan muu kuin Markus Antonius ei voi olla syypää tuohon konnamaiseen\ntekoon. Mutta nämä suoranaiset todisteet eivät ole saaneet paatunutta\nrikoksen tekijää vielä tunnustamaan syyllisyyttään. Hän kieltää, ja\nhänen puolustukseksensa kärjistyy kysymykseen, jonka hän on tehnyt\ntutkintotuomareille:\n\n\"'Miksi olisin minä tuon työn tehnyt?'\n\n\"Todellakin, senaattorit, siinä olisi ratkaisematon arvoitus, ellei\nminulla olisi käytettävissäni todisteita, jotka osoittavat, että\npretorianilla oli vieläpä erittäin painavat syyt murhata Narsissus.\n\n\"Me olemme kaikkivaltiaat valtakunnassamme, Antonius, eikä pieninkään\nsynti jumalia tai keisaria vastaan jää meiltä huomaamatta.\n\n\"Ymmärrä minua oikein, Antonius, ja jumalien ja kunniasi nimessä vastaa\ntotuuden mukaisesti:\n\n\"Rakastatko Liviaa, ministerin puolisoa?\"\n\nAntonius kalpeni, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt kysymyksen\ntakana piilevää vaarallista ansaa, vaan siksi, että hänen jaloa\nmieltään pahoitti tämän kunnioitettavan naisen nimen sekoittaminen\ntähän juttuun. Siitä huolimatta vastasi hän totuuden mukaisesti:\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"oli aika, jolloin minä tätä jaloa naista\nrakastin. Mutta hänen hyveensä ohjasivat minut oikealle tolalle,\ntavottelemaan -- ei hänen rakkauttaan -- vaan hänen kunnioitustaan.\"\n\nSyyttäjän kasvot vetäytyivät pirulliseen irvistykseen.\n\n\"Ei kukaan, Antonius, tahdo epäillä Livian hyveellisyyttä, mutta meidän\non lupa tämän tunnustuksen jälkeen epäillä sinun sanojesi totuutta.\nSillä aistillinen intohimo on kuin hehkuva hiilos, jonka myrskyt\nvoivat uudelleen saada hehkumaan. Kieltäytymisen tuhan alla hehkuu\nsalainen tuli, joka ensimäisen aiheen johdosta leimahtaa liekiksi.\nSe tuli kuluttaa kaiken -- totuuden, kunnian ja hyveen. Ei ole enään\nepäilystäkään siitä, että Antonius ei olisi todellinen rikoksentekijä.\nJa tietäen, että te, senaattorit, halveksitte murhamiestä yhtä paljon\nkuin minäkin, jätän turvallisesti teille tuomion langettamisen.\"\n\nJännitys, jolla kuulijat olivat seuranneet puhetta lankesi Callistuksen\nlopettaessa. Agrippinan huulilla väreili tyytyväinen hymy. Callistus\nheitti ilkkuvan silmäyksen Antoniukseen, mutta laski paikalla\nkatseensa. Yliluonnollinen viha, joka leimusi upseerin silmissä sai\nhänet kauhistumaan.\n\nVoi, jos Antonius joskus pääsisi kostamaan. Siitä sukeutuisi hirveä\ntilinteko.\n\nNyt astui Borea Soranus esiin ja mitellen Callistusta halveksivin\nsilmäyksin alkoi hän selvällä, täyteläisellä äänellä:\n\n\"Senaattorit! Minun mielestäni Callistuksen puheessa ilmeni liian\nsuuressa määrässä persoonallinen viha. Olisi hyvä, jos tätä asiaa\nratkaistaessa ei kiinnitettäisi kovin paljon huomiota syyttäjään, vaan\nsitä enemmän tosiasioihin ja -- eikä suinkaan vähimmässä määrässä --\nsyytetyn persoonallisuuteen.\"\n\nSitten puhui senaattori olosuhteista, joissa Antonius vangittiin. Hän\nhuomautti, kuinka oli aivan luonnotonta otaksua, että Antonius, jos hän\ntodellakin olisi ollut murhaaja, olisi jäänyt paikalle niin pitkäksi\naikaa ja sitten syöksynyt poliisikohortin lähestyessä sitä vastaan.\nMyöskin osoitti hän tyhjiksi ne johtopäätökset, jotka Callistus\noli vetänyt Antoniuksen tunnustuksen johdosta suhteestaan Liviaan,\nNarsissuksen puolisoon.\n\n\"Callistus\", lopetti Soranus puheensa, \"nimitti rakkautta kaikki\nkuluttavaksi tuleksi, jonka synnilliseen hehkuun hyveet hukkuivat.\nMinun mielestäni se on huono selitys jalolle tunteelle, minkä valtaan\nAntoniuskin oli kerran joutunut. Ei pahaan, vaan päinvastoin hyvään\ntäytyi häntä johtaa ihailunsa jaloa Liviaa kohtaan. Sillä rakkaus on\nkuin puhdas, valkoinen tähti, joka tuikkaa taivaan laella ja johtaa\nyksinäisen miehen askelia pimeässä. Onnellinen se, jolle rakkauden\nvalossa elämän yö muuttuu päiväksi, jonka myrskyävä sydän saa odottaa\nsitä hetkeä, jolloin tuo tähti puhtaana ja kauniina astuu alas\nkorkeudestaan, antautuaksensa rakastetun omaksi. Mutta onnellinen\nmyöskin hän, joka kykeni kieltäytyen sulkemaan nuot kalpeat säteet\nsydämensä sopukoihin, joka kykeni varjelemaan hyveensä ja pitämään\nsielunsa puhtaana. -- Sellainen, senaattorit, oli Antoniuksen rakkaus;\nei ikinä voinut se johdattaa häntä surmaamaan miestä, joka oli jo\nkauvan ollut hänen persoonallinen ja valtiollinen ystävänsä --.\"\n\nPuhe ei ollut tekemättä vaikutusta. Agrippina rypisti uhkaavasti\nkulmiaan, Callistus päästi käheän naurun.\n\nRyhdyttiin uudestaan kuulustelemaan syytettyä, joka jo vankilassa oli\nkertonut kaikki, mitä tiesi.\n\n\"Sinä et ollut Roomassa sinä päivänä, jolloin Narsissus murhattiin?\"\nkysyi kuulusteleva senaattori.\n\n\"Päinvastoin. Minä olin Roomassa.\"\n\n\"Mutta et -- niin väität -- sillä kulmalla, jossa murha tapahtui.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Sinä tulit sattumalta Ostian tielle?\"\n\n\"Ihan sattumalta.\"\n\n\"Sinä olit menossa Ostiaan?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mitä oli sinulla sitten tekemistä Ostian tiellä?\"\n\n\"Ajatukseni -- onneton sattuma oli ohjannut askeleeni sinne.\"\n\n\"Sinulla täytyi olla kuitenkin joku tarkoitus, Antonius?\"\n\n\"Ei, senaattori. Minä kuljin, kuten sanoin, ajatuksissani.\"\n\n\"Mistä sinä tulit?\"\n\nAntonius ei vastannut.\n\n\"Sinut otettiin tuona päivänä, jolloin sinut vangittiin, imperatorin\narmosta jälleen armeijaan. Sinä olit ollut kuolemaan tuomittujen\njoukossa siihen asti. Otaksuttavasti sinä tulit nyt piilopaikasta,\njossa olit viettänyt ajan keisarin valtaistuimelle nousemispäivästä.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Missä sinä olit ollut?\"\n\nAntonius vaikeni.\n\n\"On selvää, Antonius, että jos sinä voit osoittaa olleesi mainittuna\npäivänä edes muutamia tunteja aikaisemmin, kun sinut tavattiin kuolleen\nluota, jossakin toisessa osassa Roomaa, niin sinun syyttömyytesi on\ntodistettavissa. Mutta vaikenemisesi on sama kuin tunnustus. Siis puhu.\"\n\nYhä vaikeni Antonius. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta,\npysähtyi Agrippinan kasvoihin ja suuntausi sitten lattiaan.\n\nAgrippina kumartui eteenpäin. Hänen huulillaan leikkieli hymy.\n\nEikö tässä ollut olemassa joku salaisuus, jonka uhriksi Antonius nyt\noli joutumassa?\n\n\"Missä olit tuona päivänä Antonius?\" kysyi hän pehmein, viettelevin\näänin. \"Mikä katto varjosi sinua tuona onnettomana hetkenä? Eikö ole\nyhtään ystävää, joka voisi astua puolestasi todistamaan?\"\n\nJa hetkisen odotettuaan, jatkoi hän:\n\n\"Selitä meille, Antonius, missä olit silloin kun murha tapahtui, ja\nminä annan keisarillisen sanani -- sinä olet vapaa.\"\n\nAntonius oli vaiti.\n\nKeisarinna kalpeni.\n\nHän oli nähnyt valkoiseen pukuun puetun tytön kuninkaallisella\nkädenliikkeellä työntävän vartijan keihään syrjään ja astuvan saliin\njuuri kun hän lausui viimeiset sanansa.\n\nSenaattorit nousivat seisoalleen langettaakseen tuomionsa.\n\nSilloin astui tyttö etualalle, ja ojentaen kätensä rukoilevasti, hän\nhuusi väräjävin äänin:\n\n\"Hän on syytön!\"\n\nSenaattorit seisoivat kuin kivettyneinä.\n\nKeisarinna oli hypähtänyt istuimeltaan ja ojensi käskevästi kätensä\ntyttöä kohti -- mutta ääni kielsi palveluksensa. Callistus puri\nhuuliinsa -- ainoastaan Soranus, senaattori, hymyili lempeästi.\n\nAntonius oli astunut askeleen taaksepäin. Hän katseli osittain\nkauhistuneena, osittain ihaillen Juliaa, ja hänen voimakkaille\npiirteilleen levisi ihmeellinen loiste. Hetkeksi vaan lyhyeksi\nsilmänräpäykseksi käänsi tyttö kalpeat, enkelimäiset kasvonsa\nnuorukaiseen päin ja hänen ihanat silmänsä säteilivät kauniimmin kuin\nkoskaan.\n\nMutta Antonius oli silloin jo kääntynyt hänestä pois päin ja oikeaa\nkättään ojentaen sanoi hän varmasti:\n\n\"Minä en tunne tuota tyttöä.\"\n\nSenaattorit olivat tointuneet ällistyksestä, jonka naisen ilmestyminen\nneuvossaliin oli synnyttänyt ja istuutuivat uudelleen.\n\nSoranus käsitti, että tästä silmänräpäyksestä riippui kaikki. Ennenkuin\nCallistus oli ehtinyt tointua, kääntyi hän ankarana Antoniuksen.\n\n\"Kuinka, ritari\", sanoi hän, \"sinä et sano tuntevasi prinsessa Juliaa,\nkeisarinnan ystävätärtä?\"\n\nAntonius, joka oli oitis käsittänyt, että Julia tahtoi uhrata itsensä,\ntahtoi tunnustaa totuuden, pelastaakseen hänet pyövelin käsistä, oli\nlujasti päättänyt torjua tuon jalomielisen uhrauksen.\n\nHänkö jättäisi tämän kauniin, puhtaan olennon keisarinnan kostolle,\nostaakseen itselleen vapauden? Noitten kukoistavien kasvojenko pitäisi\nhänen tähtensä vaaleta? Loistavien silmien hänen tähtensä sammua?\n\nEi koskaan!\n\nHän pudisti päätään.\n\n\"Ei, senaattori, minä en tunne häntä.\"\n\n\"Kuinka\", jatkoi Soranus, \"sinä, joka niin usein olet ollut vahdissa\nkeisarillisessa linnassa, et sano nähneesi keisarinnamme seuralaista?\"\n\n\"En koskaan ole häntä nähnyt, senaattori.\"\n\nSoranus uskalsi äärimäisyyteen.\n\n\"Kuinka, Antonius, sinä et muista enään, kuinka minä kerran näytin\nprinsessaa Appian kadulla, kuinka sinä ihmetellen hänen kauneuttaan ja\nsuloaan pysähdyit tielle katselemaan?\"\n\nAntonius hymyili, ja heittäen ystäväänsä surumielisen, paljon puhuvan\nsilmäyksen, pudisti hän ääneti päätään. Soranus ymmärsi ja vaikeni.\n\n\"Kuinka?\" huudahti Julia, astuen askeleen Antoniusta kohti, \"etkö sinä\ntunne minua?\"\n\nHeidän katseensa kohtasivat ja vajosivat toisiinsa.\n\nAntonius kalpeni.\n\n\"Minä en tunne sinua.\"\n\n\"Ah -- sinä et tahdo tunnustaa totuutta, säästääksesi minua, Antonius?\nTahdot mieluummin kärsiä kunniattoman kuoleman, kuin nähdä minun\nkunniani epäilyksen alaisena? Kuinka tuhmaksi minun pitää sinua sanoa?\nMitä olisi puhtaus, jos sen pitäisi olla toisten alhaisuuden kuvastin?\nPetollinen varjo, arvoton koristeeksi naiselle.\n\n\"Ei, senaattorit, älkää uskoko häntä. Hän valehtelee, senaattorit; ensi\nkerran puhuvat hänen huulensa sanoja, jotka eivät ole totta --.\n\n\"Hän tuntee minut yhtä hyvin kuin minä hänet, sillä silloin kun\nNarsissus surmattiin, oli Antonius minun luonani, minun huoneissani.\"\n\n\"Oh, neiti -- te olette kadottanut järkenne!\" vastasi Antonius.\n\n\"Päin vastoin, senaattorit -- minä puhun totuuden nimessä.\"\n\n\"Jalomielisyytesi on johtanut sinut valheeseen, Julia!\"\n\n\"Ei, Antonius -- sinun eksynyt sydämesi ei tahdo ymmärtää todellista\nhyvettä. Hän on syytön, senaattorit -- minä vannon, että sanani ovat\ntotta!\"\n\nEi kukaan vastannut enään.\n\nAgrippina oli vaipunut takaisin istuimelleen. Hänen silmistään\nsinkoilivat salamat. Hänen huulensa vapisivat.\n\nHän antoi merkin Callistukselle, ja tämä astui Soranuksen luo.\n\nLyhyen sanan vaihdon jälkeen julistettiin Antonius syyttömäksi ja\nvapaaksi.\n\nAgrippina nousi verkkaan ylös. Kohottaen päänsä korkealle, katsoi hän\nhalveksumisesta ja säihkyvin silmin prinsessaa.\n\n\"Sinä olet vapaa, Antonius. Senaattorien tuomio ja minun keisarillinen\nsanani takaavat sen. Tunkeutumisestasi palatsin huoneisiin, on se\nvastuussa, joka unohtaen velvollisuuden ja kunnian vaatimukset, on\nrohjennut katujen loan tuoda keisarin linnaan.\n\n\"Vangitkaa prinsessa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOliko se unta?\n\nIlkkuivatko häntä ilkeät henget?\n\nKiusasivatko kuumeen hourekuvat?\n\nAntonius istui senaattori Soranuksen huoneessa tuijottaen tajuttomin\nkatsein lattiaan. Hänen sydämensä jyskytti, rinta kohoili kiivaasti.\nHänen edessään seisoi senaattori ja katseli huolissaan ystäväänsä.\n\n\"Tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, Antonius\", virkkoi hän. \"Mitä minä\ntänään olen kokenut, on uuden, sarastavan ajan merkkejä.\"\n\nAntonius katsoi tylsästi häneen.\n\n\"Oi, minua kurjaa, minua onnetonta -- minun tähteni täytyy hänen joutua\nturmioon. Miksi eivät jumalat suoneet mieluummin minun kuolla, kuin\njäädä tämmöiseen tuskaan elämään?\"\n\n\"Mitä hyödyttää voihke?\" vastasi Soranus. \"Tyranni rikastuttaa\nansioitaan.\"\n\nAntonius ponnahti ylös.\n\n\"Onko sinulla vielä toivoa, Soranus?\"\n\nSenaattori nyökäytti.\n\n\"On.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Väkivalta.\"\n\n\"Ah -- minä tahdon vapauttaa hänet. Soranus. Minä tahdon valmistaa\nkiduttajien ruumiista sillan, joka johtaa vankilasta ulos. Hänen\njalkansa on astuva satojen ruumiitten yli, taikka -- he saavat tappaa\nminut hänen kanssaan!\"\n\n\"Mieluummin toteutukoon ensimäinen toivomuksesi, Antonius\", virkkoi\nsenaattori. \"Minun miekkani on oleva sinunkin. Mutta nyt Britannicuksen\nluokse neuvottelemaan keinoista, miten vapautamme prinsessan.\"\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nKAKSI KÄRSIVÄÄ.\n\n\nOikeusjuttu Antoniusta vastaan, hänen omituinen vangitsemisensa ja\nodottamaton välikohtaus, joka oli aiheuttanut hänen vapauttamisensa\nja prinsessa Julian vangitsemisen, olivat luonnollisesti ainoana\npuheenaiheena Roomassa. Että Antoniuksen täytyi olla syytön, sen\nkäsitti jokainen. Että Julia oli heitetty tunnustuksensa vuoksi\nvankilaan, herätti yleistä tyytymättömyyttä. Sillä hänen rikoksensa oli\nainoastaan hänen rakkautensa -- ja eikö pyhä tunne, joka tuo sellaisen\nuhrautuvan jalomielisyyden, olisi mieluummin ansainnut anteeksiannon\nkuin syytöksen.\n\nLivia, salaperäisesti hengiltä toimitetun ministerin puoliso yksin\naavisti, kuka oli todellinen syyllinen hänen miehensä surmaan. Hän\noli saanut muutamia päiviä ennen nyt surmatun ministerin Roomaan\ntuloa, tältä kirjeen, jossa hän kertoi, että hän kaikellaisten toimien\nvuoksi ei ollut ennen päässyt Aasiasta, mutta tahtoi nyt kaikella\ntarmolla Roomaan palattuaan ryhtyä ajamaan prinssi Britannicuksen\nasiaa. Hän ei vielä silloin tietänyt, että hänet jo aikoja sitten oli\neroitettu virastaan, että hän oli nyt henkilö, jolle laajasta Rooman\nvaltakunnasta ei löytynyt turvallista paikkaa.\n\nLivia oli kuitenkin toivonut armahdusta. Olihan hän Pallaan pojan\nMarkuksen kautta päässyt kauhean rikoksen perille, jonka uhriksi\nClaudius oli joutunut ja jota Nero kiitti valtaistuimestaan.\nEikö keisarillisella hovilla ollut täysi syy koettaa ostaa hänen\nvaikenemistaan?\n\nLivia ei tuntenut Aprippinaa. Caesarien hovissa ei ostettu mitään.\nOtettiin -- väkivallalla. Kun Livia näki verentahrimaa miestään\nkannettavan kotiin, ei hän itkenyt. Tällä hetkellä hän paremminkin\nihmetteli, kuinka hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi\ntällaista loppua. Itse vartioi hän ruumista ja saattoi miestä, jolle\nhänen elämänsä ja rakkautensa olivat kuuluneet, tämän viimeiseen\nlepopaikkaan. Narsissus haudattiin, kenenkään sitä estämättä,\njuhlallisesti sukuhautaan, jossa jalon roomalaisen esi-isät lepäsivät.\nPuolet Roomaa otti surujuhlallisuuksiin osaa. Ja kuolleen kaunis\nvaimo herätti mykässä surussaan yleistä myötätuntoa. Samoin hänen\ntummakutrinen tyttärensä, joka tuskallisin katsein silmäili äidin\nkyynelten vuoksi äkkiä synkistynyttä maailmaa.\n\nOli myöhäinen iltapäivä, kun Livia lapsineen ilmestyi keisarilliseen\nlinnaan Palatinilla ja vaati pääsyä keisarinna Oktavian puheille.\n\nSotilaat tekivät kunnioittavasti tietä leskelle. Eteissaleissa astui\nhäntä vastaan lakeijat, jotka ottivat vastaan hänen määräyksensä.\nHänen täytyi odottaa, kunnes hänen vierailustaan oli ilmoitettu\nylihovimestarille. Väsyneenä istahti hän muutamaan mahonkituoliin.\nHänen silmänsä tarkastelivat välinpitämättömästi marmooriveistoksia ja\nkiintyivät sitten lattiaan, joka oli taiteellista mosaiikkisommittelua.\n\nLapsi nojasi hänen helmaansa.\n\n\"Täällä on niin yksinäistä, äiti\", kuiskasi pienokainen. \"Emmekö palaa\ntaas kotiin? Minun on kylmä.\"\n\nLivia kohotti päätään.\n\n\"Me emme enään palaa kotia, Lukrezia. Meillä ei ole kotia.\"\n\n\"Mennään isän luo, äiti.\"\n\n\"Isä on kuollut.\"\n\n\"Mitä se on? Onko hän kipeä?\"\n\n\"Me emme enään koskaan näe häntä, lapseni.\"\n\n\"Sinä sanoit niin eilen ja nyt taas. Mutta minä en sitä ymmärrä. Minun\ntäytyy hänet taas nähdä. Voisimmeko milloinkaan nauraa, äiti, jos emme\nisää enään näkisi? Emmehän voisi?\"\n\n\"Me emme enään koskaan naura, lapseni. Emme koskaan. Kurjat ihmiset\novat tappaneet isäsi, ja äitiäsi uhkaa joka hetki sama kohtalo.\"\n\nLukrezia oli vaiti ja mietti, mitä äiti mahtoi puheellaan tarkoittaa.\nLapsi ei käsittänyt mitään. Mitä tiesi hän kuolemasta? Ei muuta, kuin\nettä ihmiset sitä pelkäsivät.\n\nMutta hän pelkäsi kaikkea siitä saakka, kun hänen äitinsä oli käynyt\nheikoksi ja surulliseksi. Hänen ylväs äitinsä, joka aina oli puhellut\nhänelle niin vapaasti ja luottavasti. Mikä mahtoi se voima olla, joka\nhänen rohkean äitinsä oli niin äkkiä masentanut?\n\nVerkkaan kyyneltyivät lapsen kirkkaat silmät, ja kun hän ne kohotti\näitiinsä, kuvastui tämän pohjaton suru lapsen viattomissa silmissä.\n\nRajulla liikkeellä tempasi Livia lapsen kiivaasti aaltoilevalle\nrinnalleen ja äidin kyyneleet sekaantuivat tyttären kyyneleihin.\n\nOrja ilmoitti keisarinnan tahtovan ottaa tavattomasta ajasta huolimatta\nNarsissuksen lesken puheilleen. Livia kulki ylellisesti koristeltujen\nhuoneitten läpi, joitten seinillä riippui etevien kreikkalaisten\ntaiteilijain maalauksia. Milloin kuljetti orja häntä peilikirkkaita\nmarmooriportaita, milloin käveltiin mattoja pitkin, jotka olivat\nniin pehmeitä ja joustavia, että askeleen ääni tykkänään niihin\nkuoli. Täällä kuiskaili joukko hoviväkeä, tuolla asteli tahdikkaasti\npretoniani. Viimein saavuttiin etuhuoneeseen, jossa Liviaa odotti\nkeisarinnan palvelijatar.\n\nLivia ei ollut vielä kulkenut orjien pitelemien purppuraisten\noviverhojen ohi, kun keisarinna tuli häntä vastaan. Livia polvistui\nsuutelemaan hänen vaippansa lievettä; mutta keisarinna nosti hänet\nnopealla liikkeellä ylös.\n\nMolemmat naiset seisoivat vastakkain. Keisarinnan kasvojen piirteet\nkertoivat murheesta ja yksinäisyydestä -- ja Livia, joka tunsi tuon\npuhtaan, kärsivän sielun tarinan, unhotti hetkeksi oman surunsa; kuinka\nsyvästi hän säälikään maailman hallitsijan puolisoa!\n\n\"Istu Livia\", sanoi keisarinna, laskien hyväillen kätensä lapsen\nkiharoille.\n\n\"Sinä tulet miehesi vuoksi\", jatkoi Oktavia, Livian istuuduttua. \"Sinä\nolet kaiketi kuullut Antoniuksen aiheettomasta vangitsemisesta ja\nsitten ystävättäreni Julian vangitsemisesta?\"\n\nLivia nyökkäsi ääneti.\n\n\"Minun ei tarvitse vakuuttaa, Livia, että minua syvimmästi surettaa\nniin ansiokkaan miehen, isäraukkani uskollisimman auttajan traagillinen\nkuolema. Mikäli minun voimani riittävät, olen tekevä parastani, että\ntodellinen syyllinen saataisiin ilmi ja ansaittuun rangaistukseen.\"\n\nNyt nosti Livia nopeasti päätään ja suuntasi keisarinnaan niin terävän\nkatseen, että tämä kalpeni.\n\n\"Etkö sinä tiedä todellisia syyllisiä, keisarinna?\" kysyi Narsissuksen\nleski, \"etkö sinä tunne niitä kurjia salamurhaajia, jotka väijyvät\njokaista, joka ei heidän tekojaan, heidän järjestelmäänsä hyväksy? Sinä\net tunne niitä, jotka Antoniuksen raahasivat syytettyjen penkille,\njaloimman ja kunniallisimman upseerin, mitä keisarillisessa armeijassa\non? Mutta ne syyt, ne intohimot, jotka saivat leskikeisarinnan\nheittämään syyttömän tytön vankikoppiin, ne kai sinä tunnet?\"\n\nSeurasi pitkä vaitiolo.\n\nOktavia oli heittäytynyt ruusukoristeiselle vuoteelle ja peittänyt\npäänsä.\n\n\"Minä tunnen ne\", vastasi vihdoin Neron puoliso -- \"minä tiedän kaikki,\nLivia, arvaan kaikki -- -- miksikä teeskentelisi kärsivä kärsivän\nedessä? Niin, vaimo parka -- yhtä voimaton ja onneton olen minä kuin\nsinäkin, niin voimaton, etten voi edes ystävätärtäni Juliaa pelastaa.\"\n\n\"Miten hänen käypi?\"\n\n\"En sitä tiedä -- ehkä armahtavat viholliset häntä nuoruutensa tähden.\"\n\nLivia hymyili ivallisesti.\n\n\"Hänen nuoruutensa voisi korkeintaan tehdä hänen vihollisensa\nleppymättömiksi. -- Minä näen, valtijatar, ett'et voi mitään puolestani\ntehdä. Mutta minulla on sinulle vielä eräs tieto tuotava; iloinen ei\nole sekään --.\"\n\nOktavia huoahti.\n\n\"Eikö kärsimyksieni mitta ole vielä täysi?\"\n\n\"En tiedä, keisarinna, onko sinulle nimi Marcia tuttu?\"\n\nKeisarinna säpsähti.\n\n\"Marcia\", sanoi hän tuskallisesti. \"Minä tunnen tämän nimisen\nylimysnaisen -- mutta hän ei ole kai sama, jota sinä tarkoitat.\"\n\n\"Pelkään, valtijatar, että se on sama. Hän on eversti Silanuksen\nsisar.\"\n\nOktavia nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti puhujaan.\n\n\"Silanus\", kuiskasi hän, ja hetkiseksi näyttivät hänen ajatuksensa\nhellin muistoin kiihtyneen tuohon nimeen.\n\n\"Niin\", sanoi hän sitten nopeasti, \"minä tunnen hänet -- hän on\nSilanuksen sisar -- lupautunut Vestan neitsyeksi -- mutta sano, mitä\nhänelle on tapahtunut?\"\n\n\"Hän on muutama päivä takaperin kadonnut.\"\n\n\"Kadonnut?\"\n\n\"Ryöstetty.\"\n\n\"Kuka olisi...\"\n\nLivia nauroi katkerasti.\n\n\"Kuka, kysyt sinä, keisarinna? Oi Jupiter, aina sama voima, sama\nrikoksellisuus, sama pahe. Nosta silmäsi Germanicuksen tytär, ja sinä\nnäet syyllisen lähimmässä ympäristössäsi.\"\n\n\"Sinä epäilet jotakin.\"\n\n\"Niin. Olen vakuutettu, että Marcia on joutunut Callistuksen uhriksi.\"\n\n\"Callistuksen? Oo -- aina hän, missä konnantöitä suoritetaan. Mutta\nmihin perustat syytöksesi?\"\n\n\"Hän vainosi tyttöä jo aikaisemmin. Mutta niinkauvan kun Silanus häntä\nsuojeli, ei konna uskaltanut häntä lähestyä. Nyt on tuo ilkityö voinut\ntapahtua. Mutta ehkä pelastus ei vielä ole myöhäistä.\"\n\nKeisarinna ei vastannut, hänen kätensä painoi kelloa, ja heti astui\norjatar esiin.\n\n\"Prinssi Britannicus saapukoon luokseni.\"\n\n\"Minä pyydän keisarinna, että minut nyt lasket menemään. Olen sinulle\nkertonut, mitä tiedän. Velvollisuuteni on täytetty. Jupiter olkoon\nsuojanasi.\"\n\nKeisarinna ojensi kätensä Narsissuksen leskelle.\n\n\"Hyvästi, Livia. Jumalat suojelkoot sinua. Jos on mahdollista tehdä\ntyhjiksi Callistuksen suunnitelmat, on se tapahtuva. Minä panen henkeni\ntakuuseen siitä, ja Britannicus tekee samoin.\"\n\nLivia suuteli kunnioittavasti Oktavian kylmää kättä. Kun hän astui\nhuoneesta ulos, näki hän Britannicuksen juuri saapuvan keisarinnan luo.\n\n\"Jupiter siunatkoon sinua, nuorukainen\", kuiskasi Livia, puristaen\nlastaan rintaansa vasten. \"Ehkä ovat jumalat armollisia, ja uusi aika\nhänen toimestaan koittaa vielä Roomalle.\"\n\nSitten astui hän marmooriportaita alas. Orjat kumarsivat syvään hänen\nkulkiessa ohitse.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nVAPAA!\n\n\nKeskellä Tiberiä on pieni, kukoistava saari, jossa on Aeskulapin\ntemppeli. Vuonna 292 e.Kr., jolloin mustasurma oli vienyt Rooman\nlähemmäksi perikatoa kuin gallialaisten sotaretki, oli saari pyhitetty\ntuolle pyhälle käärmeelle, joka oli laivalla tuotu Epidamasta\nhätääntyneeseen kaupunkiin.\n\nYö oli saapunut. Rooma nukkui.\n\nAinoastaan erinäisiä seikkailijajoukkueita kuljeksi siellä täällä\nkaduilla, häiriten kaupunkilaisten rauhaa. Tällaiset yölliset\nretkeilijät olivat muuttuneet maanvaivaksi Roomassa. Poliisi ja\nyksityiset eivät uskaltaneet niitä ahdistaa, sillä nuoren keisarin\nmieluisimpia huveja oli kuljeskella kumppaneineen öiseen aikaan\nvalepukuisena kaupungin vaarallisimmissa osissa, eikä ollut viisasta\nsilloin joutua hänen kanssaan riitaan. Keisari ja hänen toverinsa\nolivat vahvanyrkkisiä miehiä, eivätkä säästäneet iskuja. Jos he taas\njoutuivat häviölle, saattoi se voittajille käydä jälestäpäin kalliiksi.\n\nYö oli pimeä. Kuuta peittivät paksut pilvet. Palatinin rinnettä alas\nasteli muulinajajan asuun pukeutunut mies, kulki yhdennentoista\nkaupunginosan läpi ja suuntasi sitten matkansa Tiberin rantaa ylöspäin,\nsaapuen pian paikalle, johon oli rantaan kiinnitetty pieni venhe.\nKatsottuaan ensin varovasti ympärilleen, hyppäsi muulinajaja purteen,\ntarttui airoon ja alkoi voimakkaasti meloa venettä virran poikki.\nVirta tempasi venheen mukaansa ja muutaman minuutin kuluttua nousi\nkulkija tuolle pienelle Tiberin saarelle sen pohjoisimpaan päähän. Mies\nsitoi venheen kiinni rantaan ja jatkoi matkaansa saaren sisäosaan.\nSuunnilleen saaren pohjoisimman kolkan ja Fabriciussillan keskivälillä\nkohoutui komea, rehevien puistojen ympäröimä huvila. Se oli yksi\ntuommoisia marmorikoristeisia maataloja, jommoisia Rooman aatelismiehet\nja rikkaat kauppiaat itselleen laittoivat. Portin yläpuolelle oli\nsuurin kultaisin kirjaimin kirjoitettu: _Salve_. Kaikkialla kasvoi\ntiheitä pensaita ja ruusuja. Sisäpuutarhaan vievän portin päällä oli\nmustalle pohjalle sirosti kaiverrettu sanat: _Cave canem_.\n\n\"Varo koiraa\", mutisi muulinajaja. \"Sinä olet sukkela, Callistus!\"\n\nSuuren verikoiran haukunta todisti matkamiehelle, että varoitus ei\nollut turhanaikainen.\n\nHän seisoi hetken epäröiden. Villainen tunika avautui hiukan ja\npaljasti alla olevan vahvan panssarin ja vyöllä riippuvan miekan.\n\nViimein näytti yöllinen kulkija tehneen jonkinmoisen päätöksen. Hän\nkietasi vaipan tiukemmin ympärilleen ja kiipesi melua herättämättä\nportin yli. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnahutti itsensä\nrautaisten piikkilaitteiden yli, kuuli hän ilmaa nuuskivan koiran\nlähestyvän. Mutta ennenkuin tämä ehti häntä huomata pudottautui mies\npuutarhaan. Koira, pelästyneenä putouksesta, hyppäsi taaksepäin, mutta\npalasi kohta taas huomatessaan ruumiin makaavan pitkänään ruohossa ja\nnuuski henkeään pidättävää miestä. Se aikoi juuri ruveta uudestaan\nhaukkumaan, kun miehen käsi salaman nopeudella tarttui sen kurkkuun ja\nmiekka upposi altapäin eläimen rintaan. Ääntä päästämättä vaipui koira\nmaahan tahraten verellään miehen vaipan.\n\nValepukuinen muulinajaja nousi varovasti. Kuten varjo pujotteli hän\nkukkapensaiden välitse, kunnes saavutti palatsin oven.\n\nTutkien liukuivat hänen silmänsä ikkunasta toiseen; viimein pysähtyivät\nhänen katseensa muutamaan ensimäisen kerroksen ikkunaan. Se oli\nvarustettu ristikolla, jotavastoin toisten akkunain edessä oli vaan\ntavalliset verhot.\n\nKuu ilmestyi pilvien raosta näkyviin ja mies painautui varjoon likemmä\nrakennuksen seinää.\n\nSitten veti hän esiin omituisen esineen, ja heti sen jälkeen leikkasi\nhiljaisuutta tuskin kuuluva raapiva ääni.\n\nSitä kesti määrättömän pitkän aikaa. Mutta viimein aukeni ovi aivan\nkuin taikavoiman vaikutuksesta ja mies hävisi pimeään käytävään\nsulkematta ovea jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarcia oli viettänyt vankilassaan muutamia viikkoja Callistuksen\nhäiritsemättä. Hän näytti jättäneen huvilan, sillä mikään ei osoittanut\nhänen läsnäoloaan.\n\nOrjatar palveli Marciaa, toi hänelle ruokaa ja juomaa, Senecan ja\nLucanuksen kirjoja, peilin ja ylipäätään kaikkea, mitä jalosukuinen\nroomatar voi tarvita. Marcialta ei puuttunut siis muuta kuin vapaus.\nHän oli koettanut päästä orjattaren kanssa puheisiin, mutta pian\nhuomannut, että tyttö parka oli kuuromykkä. Vangille ei siis jäänyt\nmuuta neuvoksi kuin tyytyä kohtaloonsa. Kauhulla odotti hän sitä\npäivää, jolloin Callistus taas uudistaisi katalan yrityksensä. Joka\naamu tutki hän huolellisesti tikarinsa kärkeä; öisin piilotti hän sitä\npäänalusensa alla.\n\nKun hän eräänä aamuna herättyään etsi tätä uskollisinta suojelijaansa,\nhuomasi hän sen kadonneen.\n\nTurhaan vannotti hän orjatarta merkkien kautta tunnustamaan\nvarkautensa. Aasialainen joko ei ymmärtänyt lainkaan häntä, taikka hän\nteeskenteli.\n\nHirveässä tuskassa vietti Marcia päivänsä. Ruo'at, joita hänelle\ntuotiin, saatiin koskemattomina korjata pois. Mitä enemmän yö läheni,\nsitä enemmän kasvoi hänen tuskansa.\n\nKauvan orjattaren poistuttua istui Marcia vuoteellaan, punehtuneet\nsilmät tuijottaen ympäröivään pimeyteen. Hetki hetken perään kului.\nSilloin tällöin pilkisti kuu kalpeita säteitään akkunasta. Marcia\ntaisteli uljaasti unta vastaan, eikä hänen aavistuksensa pettänytkään.\nHän oli väsymyksen valtaamana juuri hiukan uinahtanut, kun hän\npelästyen hypähti pystyyn, kuullessaan varovaisesti ovea suljettavan.\n\nHänen edessään seisoi Callistus, käsivarret ristissä, huulillaan\nhänelle ominainen alhainen hymy.\n\n\"Oletko vihdoinkin tullut järkiisi, valkea kyyhkyni?\" keskeytti hän\ntuskallista äänettömyyttä.\n\nMarcia hengitti kiivaasti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.\n\nHän ei kuitenkaan vastannut mitään.\n\nCallistus näytti nauttivan uhrinsa kauhusta.\n\nHän astui yhä lähemmäksi tyttöä.\n\nTämä koetti sysätä häntä luotaan, mutta pelko lamautti hänen voimansa.\n\nSamassa tunsi hän Callistuksen käsivarsien kietoutuvan ympärilleen ja\npainavan häntä vuoteeseen.\n\nVaaran hetkellä palasivat hänen voimansa. Hän iski kaikin voimin\nahdistajaansa kolme, neljä kertaa kasvoihin, mutta tämän kädet\npusertuivat kuten rautaiset renkaat hänen kalvosiensa ympäri ja samassa\nalkoi huoneessa tuntua omituista, huumaavaa hajua.\n\nCallistus tahtoi huumata hänet. Tämä hirveä tietoisuus sai hänet taas\nponnistamaan voimiaan ja hänen onnistui lyödä maahan sieni, jota hirviö\npiteli hänen suunsa edessä.\n\nMutta jo lamautui hänen vastustuskykynsä. Huudahtaen vaipui hän\nvuoteeseen.\n\nSilloin kuullosti Callistus. Hänen käsivartensa jättivät vapisevan\nolennon -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuulinajaja oli hiipinyt pienintäkään melua herättämättä matoilla\npeitettyjä portaita ylös. Hengitystään pidättäen odotti hän pimeässä\nkäytävässä, eikö kuuluisi mitään ääntä, joka osoittaisi hänelle tien.\n\nSilloin leikkasi epätoivoinen huuto yön hiljaisuutta.\n\nSe kuului huoneesta, jota ainoastaan ovi eroitti käytävästä.\n\nTällä hetkellä näytti mies, joka tähän saakka ei ollut jättänyt mitään\nvarovaisuustoimenpidettä huomioonottamatta, menettäneen kokonaan\nkylmäverisyytensä ja itsensähillitsemiskyvyn. Äännähtäen raivokkaasti\nkuin äärimmäisyyteen saakka ärsytetty petoeläin, heittäytyi hän kaikin\nvoimin ovea vastaan -- kerran, kahdesti, kolmasti.\n\nMuurit näyttivät vapisevan liitoksissaan -- rymähdys, puisen oven\npirstoutuminen ja mies suorastaan lensi huoneeseen.\n\nCallistus oli vetäytynyt takaisin. Ensi peljästyksessään ei hän\nlöytänyt salaovea. Silloin sai hän miekaniskun, joka oikaisi hänet\nkuin kaadetun puun lattialle. Marcia heittäytyi pelastajansa syliin ja\ntuskin oli hän nähnyt tämän kasvot, kun hän riemusta huudahtaen kietoi\nkäsivartensa miehen kaulaan. \"Britannicus -- minun Britannicukseni!\"\nCallistus kuuli vielä tämän. Sitten menetti hän tajuntansa.\n\nTalon orjat syöksyivät pimeään porraskäytävään. Kiireessä ja\npelästyksissään kävivät he toistensa kimppuun. Kun he sitten huomasivat\nerehdyksensä, hyökkäsivät rohkeimmat heistä Callistuksen salakammioihin.\n\nPrinssi -- sillä hän oli tuo valepukuinen muulinajaja -- tempasi\npuoliksi tiedottoman tytön syliinsä ja miekka oikeassa kädessä hakkasi\nhän oikeaan ja vasempaan, raivaten tiensä tyhmistyneitten orjien\nvälitse portaita alas.\n\nMarcia tointui pian ja kiisi keveästi prinssin rinnalla. Alhaalla\nasettui kaksi orjaa heitä vastaan, koettaen sulkea oven. Salaman\nnopeudella hyppäsi Marcia oven väliin, estäen aikeen. Britannicuksen\nmiekka kaatoi toisen orjista, samalla kun hänen vasen kätensä tarttui\ntoista kurkkuun ja murskasi hänen päänsä seinää vasten. Sanaa\nvirkkaamatta kiiruhtivat pakolaiset puutarhan lävitse.\n\n\"Osaatko kiivetä, Marcia?\" kuiskasi Britannicus juoksussa.\n\n\"Minä koetan.\"\n\n\"Nopeaan sitten! Ylös porttia myöden. Pidä kiinni rautatangoista!\"\n\nHätä opetti Marciaa voimistelemaan. Kissan tavoin kiipesi hän ristikkoa\nylös. Kun hän oli päässyt portin päälle, seurasi prinssi häntä ja\nmolemmat hyppäsivät toiselle puolen maahan.\n\n\"Nyt joutuin! Seuraa minua!\" huusi prinssi pudottaen verisen vaippansa,\njoka haittasi juoksua.\n\nMolemmat riensivät eteenpäin niin paljon kuin jalat kannattivat. Nyt\nolivat he Fabriciuksen sillalla.\n\nHeidän jäljessään melusivat takaa-ajajat. Jo olivat he jättäneet sillan\ntaakseen ja kiiruhtivat suuren avonaisen paikan yli, josta he _Porta\nFlumentanan_ kautta voivat päästä Kapitolille.\n\nSilloin sulki heiltä tien joukko ylhäisiä roomalaisia.\n\n\"Häh -- mihin sellaisella kiireellä?\" huusi joukon johtaja.\n\n\"Poistukaa tieltä\", huusi Britannicus vastaan.\n\n\"Ohoh -- katsoppas! Kautta Jupiterin, olet siepannut itsellesi korean\nnaikkosen! Hihasi on veressä, ystäväni!\"\n\nBritannicus, joka kuuli Callistuksen orjain lähestyvän, eikä tahtonut\nilmaista nimeään, tarttui miekkaan.\n\n\"Päästäkää minut eteenpäin, taikka --\"\n\nSilloin lensivät viinin huumaaman joukonkin miekat huotristaan. Sillä,\njoka oli puhunut, oli yllään roomalaisen ritarin puku. Hänen somia\nkasvojaan ympäröi tiheä parta; hän näytti Britannicuksesta ihmeellisen\ntutulta.\n\n\"Luovuta nainen meille\", sanoi mies jälleen, painaen seppeltä alemmaksi\notsalleen.\n\nBritannicus kietoi käsivartensa vapisevan tytön vyötäisille, ja\nasettuen miekkailuasentoon, virkkoi hän raivokkaasti:\n\n\"Hyvä, pojat. Jos teille eivät ole rakkaus ja kunnia kalliita, niin\noppikaa kunnioittamaan voimaa.\"\n\nNaurunrähäkkä seurasi näitä sanoja. Hengästyneinä juoksi joukko orjia\naukean paikan poikki.\n\n\"Pidättäkää ne!\" huusi etumainen. \"Varas -- murhaaja\", mylvivät toiset.\nJuopuneen ritarin miekka kalskahti Britannicuksen kalpaa vasten.\nMutta tuskin oli miekkailu alkanut, kun nuorukainen pudotti säilänsä.\nBritannicus oli haavoittanut häntä käsivarteen.\n\nHurjapäisten nuorukaisten nauru tyrehtyi, kun he näkivät johtajansa\nkauhistuneena hoipertelevan taaksepäin. Hänen lähinnä seisova ystävänsä\naikoi heittäytyä Britannicuksen kimppuun, mutta haavoittunut pidätti\nhäntä.\n\n\"Sinä olet Britannicus!\"\n\nPrinssi tempasi valetukan päästään.\n\n\"No niin, hurjapää; minä olen prinssi Britannicus. Laskekaa minut\nmenemään jos teille henki on kallis.\"\n\nOrjat olivat saapuneet paikalle ja aikoivat miekoin ja väkipuukoin\nheittäytyä pakolaisia ahdistamaan. Mutta silloin irroitti nuori\nritari valepartansa ja suunnaten suuret siniset silmänsä käskevästi\nhyökkääjiin, karjasi hän komentavasti: \"Takaisin -- nämä henkilöt ovat\nminun suojelukseni alaisia!\"\n\nPuhujan kasvojen näkeminen vaikutti kuin salaman isku Callistuksen\norjiin.\n\nSilmänräpäyksessä ryömivät kaikki polvillaan nuoren ritarin edessä ja\nsuutelivat hänen vaippansa lievettä. Ritari oli Nero, keisari.\n\nMutta Britannicus oli aikaa tuhlaamatta kiiruhtanut Marcian kanssa\neteenpäin. Molemmat hävisivät juuri Capitolinon juurella näkyvistä.\n\nCallistuksen orjat luikkivat kotiinsa kertomaan haavoittuneelle\nherralleen tästä odottamattomasta välikohtauksesta.\n\n\"Me eroamme tässä\", sanoi Nero kääntyen seurueensa päin ja kuuliaisella\n_\"Salve imperator!\"_ hävisivät nuoret aatelismiehet paikalta, palaten\nkaupungin sisäosiin. Ainoastaan yksi jäi edelleenkin keisarin\nläheisyyteen.\n\nSe oli Otho, keisarin uskottu.\n\nNero seisoi kauvan liikkumatta, ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Oletko huomannut Otho\", sanoi hän viimein, kohottaen vaivoin\nhaavoittunutta kättään, \"kuinka Britannicus osaa miekkailla?\"\n\nOtho nyökäytti.\n\n\"Sidonko käsivartesi, Nero?\"\n\nTämä teki kärsimättömän liikkeen.\n\n\"Anna olla! Se kyllä ehditään tehdä -- --\n\n\"Minusta näyttää\", mutisi hän, \"että on aika jo ryhtyä varokeinoihin,\nsuojellakseni itseni tuolta miekkailutaidolta.\"\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nAKTE.\n\n\nTiberin takana oli ylväs palatsi, joka hiljattain oli Neron toimesta\nrakennettu. Sypressejä kasvoi korkean portin kahden puolen.\n\nPuutarhassa kukoistivat rehevät palmut ja ulkomaalaiset kukat. Vartija\nseisoi yöt päivät portilla pitääkseen jokaisen kutsumattoman vieraan\nloitolla talosta.\n\nYöllä, jolloin keisari niin odottamatta oli törmännyt yhteen\nvelipuolensa kanssa, oli hän pian eronnut ystävästään Othosta\nlähteäkseen tuohon taloon, joka hänet usein näki ainoana vieraanaan.\n\nVartija tervehti kunnioittavasti kuultuaan tunnussanan, laski peitsensä\nja sytytti tulisoihdun, joka samassa heitti häikäisevää valoaan portin\nsisäpuolelle, näyttäen tulijalle tietä. Tämä oli tuskin tarpeen.\nVarmoin askelin kulki Nero ovista, jotka näkymätön käsi avasi. Kuten\ntaikaiskusta syttyivät tulet hiljaisessa palatsissa. Tuhat värillistä\nkynttilää leimahti tuleen, valaisten marmooriportaita sinervällä\nvalollaan. Suurissa marmoorimaljakoissa värjyivät monet ruusut. Palmut\nnäyttivät havahtuvan unestaan ja laskevan tervehtien suuret lehtensä\nlevälleen. Mirhamin ja malobathrumin tuoksu täytti käytävät.\n\nNero nousi ripein askelin portaita ylös. Kaksikymmentä orjatarta\nkaikenrotuisia, mustakiharaisesta nubialaisesta kalpeaan\ncircassilaiseen, nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitosia,\nheittäytyi molemmin puolin Caesarin kulkemaa tietä. Keinotekoisen\npuutarhan läpi saapui hän loistavista matoista tehdyillä verhoilla\nsuljetulle ovelle. Kaksi orjatarta, kauniita kuin Kaukasian kukkaset,\navasi verhot. Ovenvartijoitten takana piilossa istui nuoria tyttöjä,\njotka hiljaa helkyttivät harppujaan. Hopeanheleät äänet kiirivät\nvienoina ympäri palatsia.\n\nAkte oli noussut vuoteeltaan, kun kellonsoitto ilmoitti caesarin\ntulon. Hämmästyksissään iloaan peittelemättä riensi kaunis kreikatar\nmiestä vastaan, joka milloin muulinajajana, milloin caesarina, milloin\njumalana ilmestyi hänen luokseen, mutta jota hän vaan ihmisenä rakasti.\n\nTämä painoi hänet rajusti rintaansa vasten ja peitti tytön punehtuvat\nkasvot tulisin suudelmin.\n\n\"Viimein taas tulet\", virkkoi kreikatar hymyillen, ja vei hänet\nvuoteelle. Orjattaret toivat kallisarvoisissa maljakoissa viiniä, joka\ncaesarin silmien edessä sekoitettiin.\n\n\"Minä luulin jo...\"\n\nTyttö katsoi häntä surullisin silmin.\n\n\"Sinä luulit, valkea lotus, että olisin sinulle uskottomaksi tullut,\nniinkö?\"\n\n\"En tiedä, mitä ajattelin. Kun sinä olet poissa luotani, olen onneton\n-- sanomattoman onneton. Siinä kaikki mitä voin muistaa ajatuksistani,\nkun sinä taas luokseni tulet.\"\n\n\"Vaiti. Päivä on tuleva, jolloin sinä aina olet oleva minun\nläheisyydessäni, joka hetki.\"\n\n\"Ja miksi ei nyt heti Domitius? Tänään? En tahdo muuta kuin olla\norjattaresi, joka on onnellinen kun hän näkee sinun hymyilysi.\"\n\nNuori caesari tuijotti synkästi eteensä.\n\n\"Se olisi ihanaa -- liian ihanaa kauvan kestääkseen. Ja sitten -- minä\npelkään sinua.\"\n\nTyttö katsoi häntä kummastelevin, syyttävin silmin.\n\n\"Sinä -- pelkäät minua? Minä luulin ettei Nero pelkää mitään.\"\n\nNero teki myöntävän liikkeen.\n\n\"Ei mitään, Akte. Ei jumaliakaan.\"\n\n\"Oi rakkaani -- miksi pukeutuvat ajatuksesi taas synnilliseen muotoon?\nHe ovat sinua mahtavampia. Sillä sinä olet kaikesta huolimatta\nainoastaan ihminen.\"\n\n\"Sinä erehdyt, Akte. Jumalat ovat -- harhakuvia. Minä olen maailman\nvaltijas.\"\n\n\"Ja sinä, jumalallinen, pelkäät Aktea, joka ei omaa muuta kuin sinun\nrakkautesi, joka sinua on seurannut Atenan aurinkoisista laaksoista\nruvetakseen vapaasta lapsesta vapaudettomaksi vaimoksi, jonka elämä on\nhirveätä yksinäisyyttä ja sinun omistamisesi onnea?\"\n\nNero kaatoi timanteilla koristetusta maljasta Methymni-viiniä\nkurkkuunsa, katsoi tyttöä puoleksi arastellen puoleksi ihastellen ja\nvastasi:\n\n\"Niin, Akte, minä sinua pelkään. Kotka pelkää kyyhkystä -- eikä\nkyyhkynen sitä ymmärrä.\"\n\n\"Ei -- minä en sinua ymmärrä. Enkö ole hyvä? Eikö sydämeni ole silmiesi\nkatseltavana kuin läpinäkyvä kristalli?\"\n\n\"Kyllä, Akte -- sinä olet hyvä. Sielusi on puhdas kuin Aasian kulta.\nMinä en ole pettynyt sinun suhteesi. Jos sinä olisit huono ja kavala --\nKapitoli sortuisi semmoisen valheellisuuden päälle. Sinä et ole toisten\nminua ympäröivien ihmisten kaltainen. Oletko ajatellut koskaan, mitä\nkäsite caesar oikeastaan sisältää?\"\n\n\"Olen, Domitius. Onneni olisi täydellinen, jos sinä todella olisit se,\njona sinä niin usein luokseni tulet -- yksinäinen, tavallinen ihminen.\"\n\n\"Usein\", jatkoi Nero haaveksivasti, \"tuntuu minusta, että olisin\nonnellinen, jos luopuisin tästä purppurasta, joka kuten lyijystä\nvalettuna painaa olkapäitäni: Mutta se ei ole mahdollista. Kuka kerran\non voittoriemuin kulkenut kumartuneitten harteitten yli, kuka kerran\non sanallaan taivuttanut tuhanten tahdon, kuka kerran on hallinnut,\nhän ei voi koskaan kieltäytyä. Purppura on samallainen kuin kulta. Se\nherättää rauhattomuutta ja kuumetta, onnea, joka on lähempänä tuskaa\nkuin tyytyväisyyttä. Mutta yksi voima siinä piilee, valta. Se synnyttää\ntaistelua ja hävityksen hekumaa.\"\n\nAkte peitti kasvonsa ja ojensi torjuvasti hennon kätensä rakastettua\nkohden.\n\n\"Oi lakkaa! Älä saata minua ajattelemaan, että sinä olisit se, joksi\nne sinua siellä ulkona kuvailevat. Oi, jos sinä tietäisit kuinka monet\nsinua häpäisevät.\"\n\n\"Anna niiden häväistä.\"\n\n\"Monet sinua vihaavat.\"\n\n\"Anna vihata -- kunhan he vaan pelkäävät\".\n\nTyttö nosti kauhistuneena päätään.\n\n\"Kuinka, Domitius? Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Että minä sammutan vihan verellä.\"\n\n\"Oi älä puhu enään.\"\n\n\"Miksikä en. -- Ja tämä se on juuri se, jonka vuoksi caesar sinua\npelkää. Täällä en minä ole keisari, en Nero. Irtautuneena Rooman\nlukemattomista intohimoista tulen minä luoksesi täydellisenä\nluonnonlapsena. Mutta kun aamu sarastaa ja minä taas ratsastan\nkeisarilinnaa kohden, silloin jännittyvät lihakset, sydän käypi\nkovaksi, elottomaksi ja ainoastaan kajastus sinun viattomuudestasi\nluopi valoa tielleni. Vartija, joka kunnioittaen tervehtii, piilottelee\nehkä panssarinsa alla jo tikaria, joka on raivaava jollekin toiselle\ntien valtaistuimelle. Kaartini päällikkö on minun ystäväni. Silmäys,\nsana on saattanut häntä loukata, ja jo hiipivät veriset suunnitelmat\nhänen aivoissaan. Filosoofi, joka on elämän viisauden sydämeeni\nistuttanut, mairittelee minua. Hän rakastaa kultaa. Vieras käsi ehkä\non hänelle tarjonnut aarteita, joiden vuoksi hän on myynyt itsensä\npettääkseen minut. Ja äitini aivot miettivät samalla kertaa, kun hän\ntarjoaa minulle kätensä suudeltavaksi, myrkkyä, joka parhaiten minut\ntuhoaisi.\"\n\nAkte likistäytyi herransa rintaa vasten.\n\n\"Oi, ei niin, valtijaani. Aivosi ovat kiihtyneet, kuumeiset kuvat\nvaivaavat sinua. Oi, minkälaisia sanoja sinä puhut! He rakastavat\nsinua, joiden luulet pettävän. Oi, ihan varmaan -- kenenkä vuoksi he\nsinut uhraisivatkaan?\"\n\n\"Miehen, joka myös miettii kostoa.\"\n\n\"Kuka olisi se mies?\"\n\n\"Britannicus.\"\n\n\"Hän on jalo ja hyvä.\"\n\n\"Oktavian veli.\"\n\n\"Hän Oktavia ei sinulle koskaan ole mitään pahaa tekevä.\"\n\n\"Hänen rikoksensa on se, että hän on minun puolisoni.\"\n\n\"Sinä vihaat häntä?\"\n\n\"Niin. Koska en voi häntä halveksia.\"\n\n\"Ja mitä suunnitelmia sinä haudot nyt?\"\n\n\"Minä aion turvata itseni. Tahdon ehtiä niiden edelle, joiden mielestä\nolen liian kauvan elänyt.\"\n\nOi caesar -- mitä hurjia aikeita liikkuu mielessäsi? Paina sydämesi\nrinnalleni, opi minun rakkaudestani käsittämään, että on olemassa\nihmisiä, jotka voivat olla hyviä.\n\n\"Sitä en ole koskaan epäillyt. Sinun rakkautesi on aina ollut\nhyvien ajatusteni ja päätösteni lähde. Sinun rakkautesi tekee minut\nvahvaksi itseäni vastaan, mutta -- heikoksi muita kohtaan. Ja caesar\nhymyilee ihmisen heikkoudelle -- hänen on pelättävä ihmisten hyvettä.\nSinun vaikutuksesi loppuu kun olen jättänyt sinut; caesar on taas\nentisellään. Hänen täytyy surmata voittaakseen. Hänen täytyy uhrata\nmuita, jotta eivät muut uhraisi häntä. Minun voimani murtuisivat sinun\npuhdasta sydäntäsi vastaan, jota rikoksen täytyy kaihtia.\"\n\n\"Niinpä älä laske minua luotasi silmänräpäykseksikään, jotta minun\nvoimani siirtyisi sinuun.\"\n\n\"Juuri sen minä estän. Minä pelkään sinun voimaasi -- sinä ymmärrät\nminua.\"\n\n\"Minä ymmärrän, caesar, ja surkuttelen sinua.\"\n\n\"Olkoon niin. Parempi kuin että vihaisit, parempi minulle ja --\nsinulle.\"\n\nTyttö katsoi häntä silmiin ja vavahti.\n\nMutta hän ei pelännyt tuota miestä.\n\nValot sammuivat ja leppoisa ilmavirta kantoi kukkien tuoksua\nleyhytellen rakastavien ympärillä.\n\nHarpun säveleet vaikenivat. Akte otti luutun käteensä. Keisari\nkyyristyi hänen jalkoihinsa ja laski päänsä hänen helmaansa. Siinä\nasennossa hän tavallisesti kuunteli lemmittynsä ihania lauluja\nrakkaudestaan ja kauniista kotimaastaan.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nTUOMIO JA SEN TOIMEENPANO.\n\n\nLeposohvassaan istui Agrippina, leskikeisarinna. Hän oli antanut päänsä\nvaipua käden varaan ja tuijotti miettien eteensä.\n\nEksyneitä auringon säteitä tunkeutui arastellen eriväristen\nlasiruutujen läpi huoneeseen, tehden upean pantterin nahan Agrippinan\njaloissa kukkaispengermän kaltaiseksi, johon leskikeisarinnan siro\nkenkä vajosi.\n\nHetkisen kuluttua astui mieshenkilö hiljaa huoneeseen.\n\nSe oli Pallas.\n\n\"Sinä tahdoit puhutella minua, Agrippina?\"\n\n\"Onko se ihmeellistä?\"\n\nPallas istuutui.\n\n\"Tuskinpa. Sinun suunnitelmasi ovat jo kauvan olleet minunkin.\"\n\n\"Lapsi käy meille vaaralliseksi.\"\n\n\"Se tahtoo näytellä caesaria.\"\n\n\"Hän ylenkatsoo äitiään unohtaen, että hän se juuri hänelle purppuran\nhankki. Oi kiittämättömyyttä. Enkö ole öitä valvonut, enkö satoja\nvaaroja torjunut ja kätenikin verin tahrinut? Ja kaikki tehdäkseni\nhänestä keisarin.\"\n\nPallas hymyili.\n\n\"Tullaksesi hänen kauttaan keisarinnaksi sanan laajemmassa\nmerkityksessä.\"\n\n\"No niin. En sitä tahdo salata.\"\n\n\"Senecan ja Burruksen vaikutus oli alusta alkain meille vaarallinen.\"\n\n\"He koettavat riistää Neron hänen äitinsä sydämeltä, saadakseen itse\nhänen kauttaan hallita.\"\n\n\"Mielettömät\", virkkoi Pallas painostaen sanojaan. \"Jos tuo poika\njoskus alkaisi omin jaloin kulkea, olisivat he ensimäiset, joiden\nruumiitten ylitse hän yksinvaltiuteensa kulkisi.\"\n\nAgrippina oli hetken aikaa vaiti. Sitten kiinnitti hän säihkyvät\nsilmänsä kaikkivaltiaaseen ministeriin, ja ääntään hilliten sanoi hän:\n\"Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Nero saisi päähänsä jonakin\npäivänä vapautua sinusta.\"\n\nKanslerin otsalle kaivautui syvä vako.\n\n\"En. Hän epäröisi ja joutuisi itse tuhon omaksi.\"\n\n\"Ehkä arvostelet hänet huonommaksi kuin hän on\", jatkoi keisarinna,\n\"ja jätät huomioonottamatta, että hän on minulle jo valmistanut\nhäpeän, joka on sinunkin asemaasi huonontanut. Oletko unohtanut\npäivän, jolloin täällä olivat parttialaisten lähettiläät? minä\nistuuduin valtaistuimelle Neron rinnalle. Mutta hän vei minut alas\nvaltaistuimelta kansan ja lähetystön nähden. Se kepponen oli Senecan ja\nBurruksen valmistama.\"\n\nPallas sulki silmänsä.\n\n\"Mitä suunnitelmia sinä olet valmistanut, Agrippina?\"\n\n\"Seneca ja Burrus ovat toimitettavat tieltä pois.\"\n\n\"Se on hyvin vaikeata, rakkaani.\"\n\n\"Ah -- minkä tähden? Käänny Locustan, myrkyn sekoittajattaren puoleen.\nHän valmistaa juoman, joka vaikuttaa vasta kuukausien perästä.\"\n\n\"Locustan puoleen? Hän on Neron palveluksessa.\"\n\nAgrippina ponnahti istuimeltaan. Hänen miellyttävät kasvonsa\nvääristyivät, ja silmissä leimusi kamala lieska.\n\n\"Locusta\", kähisi hän hampaittensa raosta, \"Locusta, kaikkien aikojen\nsuurin myrkyn sekoittaja on Neron palveluksessa?\"\n\nPallas nyökäytti.\n\n\"Hän on pian oppinut käsittämään ja seuraamaan edeltäjiensä menettelyä.\"\n\n\"Mutta mihin tarvitsee Nero myrkkyä, Pallas?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Ei siis ole mahdollisuutta syrjäyttää Neron uskottuja?\"\n\n\"On -- yksi.\"\n\n\"Sano se.\"\n\n\"Tahdotko sitä käyttää?\"\n\n\"Älä kysy vaan käske!\"\n\n\"Epäonnistumisen vaara on siinä lähempänä kuin koskaan.\"\n\n\"Olen nainen ja tulen menettelemään varovasti.\"\n\n\"Hyvä. Surmaa caesar!\"\n\nTukahdutettu huudahdus tunki Agrippinan suusta. Aikansa suurin\nrikoksentekijä vapisi ajatellessaan toisen ehdottamaa konnantyötä.\n\n\"Mitä vaadit?\" huudahti hän valittaen. \"Pallas, onneton, mihin vievät\ntiemme?\"\n\nJa puhjeten kyyneliin jatkoi hän:\n\n\"Täytyykö minun murhata oma lapseni? Rakas lapseni? Poikani, joka on\nminun ylpeyteni? Jota minä vieläkin rakastan enemmän kuin mitään muuta?\"\n\nPallas nousi.\n\n\"Enemmän kuin mitään muuta? Enemmän kuin kunnianhimoa? Enemmän kuin\nelämääsi?\"\n\nKeisarinna katsoi häntä tuskissaan.\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Että hän sinut tappaa vielä.\"\n\n\"Minut? Äitinsä? Houraatko sinä, Pallas?\"\n\n\"Ensin minut -- sitten sinut\", jatkoi kansleri järkähtämättömän\nlevollisena. \"Minun ruumiini ylitse kulkee salamurhaajan tikarin tie\nsinun sydämeesi.\"\n\nSyntyi pitkä äänettömyys.\n\nKaukaa kuului vartion yksitoikkoista marssintaa.\n\n\"Mutta -- ainoastaan otaksuen, otaksuen, että me -- caesarin -- kuinka\nsinä sanoit, Pallas?\"\n\n\"Syrjäyttäisimme.\"\n\n\"Niin -- syrjäyttäisimme -- eihän olisi tarvis häntä tappaa, Pallas,\neikö totta? Otaksuen, että me hänet syrjäyttäisimme -- mitä tekisimme\nsitten. Asema voisi kehittyä toisenlaiseksi kuin tahdomme. Kansa ei ole\ntyytyväinen hallitsijan kukistumiseen, ellei häntä seuraa toinen.\"\n\n\"Sinä tarkoitat -- me tarvitsemme hallitsijaehdokkaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Meillä on se jo.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Britannicus.\"\n\n\"Ah -- sinä olet oikeassa. Hän olisi meidän käsissämme. Me asettaisimme\nhänet valtaistuimelle ja tekisimme hänestä tahdottoman aseen\nitsellemme.\"\n\n\"Se ei ole niin yksinkertaisesti tehty. Britannicus on vaarallisempi\nkuin Nero.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"Siksi, että hän on hyveellinen.\"\n\n\"Sitten en sinun valintaasi ymmärrä.\"\n\n\"Minä tiedän taikakeinon, joka hänestä tekee taipuisan.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Marcia.\"\n\nKeisarinna mietti.\n\n\"Eikö se ole sama tyttö, joka on suututtanut Callistuksen?\"\n\n\"Sama.\"\n\n\"Sinä aiot hänen kauttaan hallita Britannicusta?\"\n\n\"Se on suunnitelmani.\"\n\n\"Hyvä on, Pallas. Minä en vastusta sinua. Tee valmistukset. Tarvitsetko\nrahaa?\"\n\nPallas hymyili omituista hymyään.\n\n\"Sitä saan minä valtion kassasta. Joukot on lahjottava.\"\n\n\"Minä ymmärrän. Kun hetki on lähellä, jolloin tarvitset minua, niin\nluota minuun.\"\n\nPallas kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Hän veti oviverhon syrjään,\nmutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan.\n\nHänen edessään seisoi caesar. Pallas koetti päästä hänen ohitseen.\nMutta vaikkakin kansleri oli suuri ja vahva mies, oli Nero häntä paljoa\nvoimakkaampi.\n\nNero antoi Rooman valtakunnan pelätylle kanslerille, Agrippinan\nuskotulle, sellaisen sysäyksen, että hän horjahti takaisin huoneeseen.\n\nKirkaisten oli Agrippina hypähtänyt istuviltaan. Mutta tämän naisen\nsynnillinen voima oli suurempi kuin hetken hämmästys. Kuka takasi, että\nNero oli kuullut heidän keskustelunsa? Ehkä oli häneltä pääasia jäänyt\nkuulematta -- ehkä hän aavisti vaan, mitä ei voinut todistaa...\n\nHänen kasvojensa piirteet tasaantuivat ja kätensä keisarille\nsuudeltavaksi ojentaen sanoi hän tyynesti: \"Jupiter kanssasi, poikani.\nOlen iloinen nähdessäni sinut taas kerran luonani.\"\n\nNero ei suotta ollut jo vuoden ajan kantanut purppuraa. Sirolla\nliikkeellä kumartui hän suutelemaan äitinsä kättä.\n\n\"Sormesi ovat kylmät kuin jää\", sanoi hän tarkastellen Agrippinaa.\nHänen huulillaan leikki hymy, joka olisi saanut pelottomimmankin\nvapisemaan. Mutta ennenkuin leskikeisarinna ehti löytää sanaa\nvastatakseen, kääntyi Nero Pallaksen puoleen.\n\nTämä seisoi suorana hänen edessään, käsivarret rinnalla ristissä,\nsilmät synkästi lattiaan suunnattuina.\n\nNero istuutui lähellä olevaan nojatuoliin ja sanoi hetkisen kuluttua\näänellä, joka ei ilmaissut pienintäkään liikutusta:\n\n\"Sinä tahdot syrjäyttää minut, Pallas?\"\n\nTuskin huomattava värähdys puistatti miehen vartaloa, joka ei koskaan\nollut vapissut.\n\nMutta Agrippina, joka huomasi Neron kuulleen kaiken, heittäytyi\nnyyhkien poikansa jalkoihin.\n\n\"Armoa, poikani, armoa -- kaikkien jumalien nimessä, minä vannon\nsinulle, että sydämeni on puhdas kaikesta petoksesta.\"\n\n\"Nouse äiti\", sanoi Nero jäisen kylmästi. \"Rikoksestasi olen sinulle\nkiitollisuuden velassa. Jos sinä aina tällä tavalla ilmaiset minulle\ntodelliset vihamieheni, en koskaan unohda, että olet minun paras\nliittolaiseni.\"\n\nKauhistuneena nousi Agrippina. Häntä värisytti. Hän kietoi vaipan\ntiukemmin ympärilleen.\n\nYhä poltti Neron katse Pallasta.\n\n\"Sinä aioit minut syrjäyttää, kansleri?\" kysyi hän toisen kerran.\n\nPallas oli roomalainen, eikä hän pettänyt syntyperäänsä silloinkaan,\nkun hän näki kuoleman silmäinsä edessä. Hän nosti päätään, katsoi\nlujasti Neroa silmiin ja virkkoi:\n\n\"Minä tahdoin syrjäyttää caesarin, joka ylenkatsoo ystäviänsä ja\npalkitsee vihollisiansa.\"\n\n\"Sinä olisit purppuran arvoinen, jota tahraa veristen rikosten häpeä,\nPallas. Ehkä olisit sinä suurempi kuin minä -- ehkä. Sillä minä voin\ntodistaa, etten minä tälle purppuralle häpeää tuota.\"\n\n\"Sinulla on voima\", vastasi Pallas rauhallisesti. \"Tee kuten parhaaksi\nkatsot.\"\n\n\"Minä näen\", vastasi caesari, \"että sinä olet arvoiseni vastustaja.\nMinä kunnioitan sinua siksi. Ojenna minulle kätesi, Pallas.\"\n\nRautatahtoinen kansleri astui Caesarin luo ja ojensi hänelle kätensä.\nTämä piteli sitä lujasti omassaan, katsoen kansleria verenjanoisen\ntiikerin tavoin.\n\n\"Miksi tämä, keisari?\"\n\n\"Hyvästiksi, Pallas.\"\n\nPallas kalpeni. Tämä kamala leikkiminen elämällä ja kuolemalla uhkasi\nhäneltä viedä mielenmaltin.\n\n\"Miksi sinä otat minulta jäähyväiset caesar?\"\n\n\"Koska sinä kuolet. Onko se sinusta ihmeellistä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sinä olit äitini uskollinen palvelija. Olet siistinyt minulle tien\nvaltaistuimelle, ja olet -- minun täytyy se tunnustaa -- taitavasti\nhoitanut valtakunnan varoja. Kuolleen ansioita on kunnioitettava. Sen\nvuoksi saat sinä komeat hautajaiset. Minä itse tahdon osoittaa sinulle\nviimeistä kunnioitusta. Agrippina, keisarillinen äitini on sinua\nitkevä. Rooma pystyttää sinulle muistopatsaan ja historia on tekevä\nnimesi kuolemattomaksi.\"\n\nNero pudisti ministerin kättä. Sitten veti hän taskustaan pienen pullon\nja ojensi sen Pallakselle.\n\n\"Juo -- ja kiitä minua kunniasta kuolla tällä tavalla.\"\n\nPallas vitkasteli. Kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen, mutta\nlihaskaan ei niillä värähtänyt.\n\n\"Minä toivon, että tämä tapa on sinulle mieluisampi kuin pyövelin\nkirves. Minä odotan, Pallas, sillä minulla on vielä enemmän aikaa\njälellä kuin sinulla.\"\n\nPallas huoahti syvään. Hänen katseensa suuntautui ensin Agrippinaan,\nsitten hänen ohitseen akkunasta ulos, yli ikuisen Rooman, joka kylpi\nauringon valossa.\n\nSitten tyhjensi hän pullon yhdellä siemauksella.\n\nVielä ei ollut viimeinen pisara kulkenut kurkusta, kun hän raskaasti\nsortui lattialle, kuin elinvoimainsa kukoistuksessa kaadettu tammi.\n\nHänen kasvonsa muuttuivat tumman vihreiksi, ja vastenmielinen haju\nlevisi huoneeseen.\n\n\"Se oli samaa myrkkyä, johon Claudius kuoli\", sanoi Nero rauhallisesti,\n\"ainoastaan huomattavasti suurempi annos.\"\n\nSitten nosti hän Agrippinan hervottoman käden huulilleen.\n\n\"Jumalat suojanasi, äiti. Toivon tänään saavani aterioida kanssasi.\"\n\nEsiriput sulkeutuivat aaltoillen keisarin takana, joka säännöllisin\naskelin kulki palatsin läpi.\n\nMutta Pallaan ruumiin vieressä makasi Agrippina epätoivoisesti käsiään\nväännellen. Hänen kyyneleensä kostuttivat kuolleen jäykistyneitä\nkasvoja.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nVIERAILU.\n\n\nNero istui työhuoneessaan ja antoi käskyjä sanansaattajille, joiden\npiti viedä ne rajoilla oleville sotapäälliköille. Kun tämä toimi\noli lopussa ilmestyi huoneeseen Claudius Etruskus, uusi raha-asiain\nministeri, joka oli kutsuttu Pallaan tilalle sisä-asiain johtoon. Nero\nantoi hänelle muutamia määräyksiä ja lähetti hänet sitten Senecan,\nuskottunsa luokse lähemmin asioistaan neuvottelemaan. Claudius\nEtruskuksen lähdettyä soitti Nero.\n\n\"Markus tuotakoon tänne\", sanoi hän sisään astuvalle hovimestarille.\n\nHeti sen jälkeen ilmestyi huoneeseen kaksi kookasta pretoriania ja\nheidän välillään Markus, kuolleen Pallaan poika.\n\nMerkin saatuaan poistuivat sotilaat. Nero rypisti kulmiaan ja\ntarkasteli nuorta, kalpeata miestä, jonka ulkonainen esiintyminen\nihmeellisesti muistutti häntä itseään.\n\n\"Sinä olet Markus, Pallaan poika?\" kysyi Nero, katsoen häntä lujasti\nsilmiin.\n\n\"Minä olin se, caesar, nyt olen minä vaan Markus\", vastasi hymyillen\nnuori mies, punastumatta näin kieltäissään oman isänsä.\n\n\"En ymmärrä sinua\", sanoi Nero urkkien. \"Sinä olet kuitenkin Pallaan\npoika?\"\n\n\"En enään caesar, kun siitä olisi minulle häpeätä.\"\n\n\"Ei ole häpeä saada nimittää isäkseen sellaista miestä kuin Pallas.\"\n\n\"Mutta vaarallista, ehkä.\"\n\n\"Olet oikeassa, Markus. Sitä se voi olla. Tunnetko isäsi rikoksen?\"\n\n\"Kyllä. Koko Rooma puhuu siitä.\"\n\nNero kävi tarkkaavammaksi.\n\n\"Mitä puhuu Rooma?\"\n\n\"Että minun onneton isäni hoitaissaan valtakunnan kassaa mieskohtaisen\ntuhlaavaisuutensa ja petostensa kautta oli saattanut valtion perikadon\npartaalle.\"\n\nCaesar nyökäytti tyydytettynä.\n\n\"Muuta ei Rooma puhu?\"\n\n\"Ei muuta, keisari.\"\n\n\"Mutta tiedetään, että Pallas on kuollut.\"\n\n\"Ei kukaan ihmettele, että hän surmasi itsensä.\"\n\nNero katsoi miettiväisenä lattiaan.\n\n\"Onko isäsi jättänyt sinulle tehtäviä, Markus?\"\n\n\"Ei, caesar. Hän kuoli odottamatta.\"\n\n\"Tahtoisitko, että saisit kutsua isäksesi suurinta ihmisten joukossa?\"\n\n\"En ymmärrä sinua, caesar.\"\n\n\"Jos minä astuisin sinulle isän sijaan -- tulisitko osoittautumaan\nkyllin arvokkaaksi pojaksi?\"\n\nMarkuksen kasvoilla välähti omituinen hymy. Ilosta huudahtaen\nheittäytyi hän caesarin jalkoihin.\n\n\"Oo, miten voisin sinua kyllin kiittää armostasi ja rakkaudestasi!\"\nhuudahti nuorukainen syleillen keisarin polvia. \"Tahdon olla sinun\ntahtosi kuuliaisin orja, sinun henkesi uskollisin suojelija.\"\n\nNero nyökäytti päätään.\n\n\"Hyvä. Minä olen sinulle katsonut loistavan uran. Sillä minä kunnioitan\nrohkeuttasi ja ihailen viekkauttasi. Nimitän sinut Britannian\nkäskynhaltijaksi. Sinä matkustat jo tänään sinne.\"\n\nMarkus asettui sotilaalliseen asentoon, sillä Nero oli jälleen\nsoittanut. Orja ilmestyi huoneeseen.\n\n\"Senaatti vahvistakoon Markuksen nimityksen Britannian\nkäskynhaltijaksi.\"\n\nOrja kumarsi, otti caesarin kädestä käskykirjelmän ja meni.\n\n\"Toivon näkeväni sinut muutaman tunnin perästä matkavalmiina\", sanoi\nNero tästä kummallisesta kiireestä ällistyneelle Markukselle ja poistui\ntehden armollisen kädenliikkeen.\n\nKun esiriput olivat sulkeutuneet Neron ja murhatun kanslerin pojan\nvälillä, muuttuivat kummankin kasvojen ilmeet. Nero kohensi ryhtiään ja\nmutisi, tyytyväisen näköisenä itseään hopeaisesta peilistä tarkastaen:\n\"Tämä vaara on vältetty. Britanniassa ei tuo poika voi minulle olla\nvaarallinen.\"\n\nMutta Markus malttoi tuskin rauhallisesti kulkea vartijain ohi,\nennenkuin hän kääntyi ympäri, ja heittäen vihasta hehkuvan katseen\nkeisarin huoneisiin päin, sähisi hampaittensa välistä.\n\n\"Me teemme vielä tiliä, kruunattu roisto. Sinä olet kuuleva\nBritanniasta viestejä minusta!\"\n\nRooman verhosi yö.\n\nKeisari oli pannut toimeen Britannian uuden käskynhaltijan kunniaksi\nloistavat pidot. Upean salin keskelle oli sijoitettu pitkä\nmarmoripäällyksinen pöytä. Itämaiset viiniköynnökset kiertelivät\nkorkeitten, jonialaisten pylväitten ympäri. Puoliympyrän muotoon\nrakennettua seinää koristivat mosaikkikuvat, ja nurkissa seisoi\ntaiteellisia kuvapatsaita lukuisten värillisten lamppujen valossa.\n\nPöydän ympäriltä oli setripuisia, arabeskeilla ja norsunluukoristeilla\nvarustettuja lepotuoleja hyllyvine patjoineen. Tuolien jalat olivat\nkullasta ja raskaat, silkkikudoksiset peitteet verhosivat puoliksi\nleposijat.\n\nPöydän toisessa päässä oli Neron muita upeampi leposija.\n\nVähitellen täyttyi sali vieraista. Siinä olivat Corbulo, vasta\nnimitetty sotajoukkojen ylipäällikkö, jonka oli määrä vihdoinkin\nlopettaa sota aasialaisia vastaan; Markus, Britannian käskynhaltija;\nOtho, keisarin uskottu juomatoveri; Petronius, roomalaisen ylhäisön\nhienoin, nerokkain seuramies; Burrus, kaartinprefekti; Seneca,\nvanhanajan suurin filosofi; Tigellinus, caesarin salasihteeri;\nLuccanus, Senecan sukulainen ja etevä runoilija; Pomponius Mela ja\npaljon muita valtiomiehiä ja taiteilijoita sekaisin.\n\nMyös ulkomaalaisia valtijoita, vieraita Aasiasta ja Pohjolasta liikkui\nsaleissa. Näistä veti erikoisempaa huomiota puoleensa armenialainen\nkruununtavottelija Tiridates. Hänelle osoitettiin mitä suurinta\nhuomaavaisuutta caesarin pidoissa, jott'ei hän niin helposti huomaisi\nRooman valtakunnan ystävien ja liittolaisten olevan vaan kultaisilla\nkahleilla kytkettyjä orjia.\n\nTorventörähdykset ilmoittivat keisarin saapumisen. Heti senjälkeen\nastui caesar saliin, kävi paikalleen ystäviensä tervehdyshuutojen\nkaikuessa. Pidot alkoivat. Neron katse lensi pikaisesti pöydän ympäri\nja pysähtyi hetkeksi muutaman tyhjän paikan kohdalle. Hänen otsansa\nvetäytyi ryppyyn.\n\nMutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa jälleen. Ruokasalin edustalla\nolevaan pylväskäytävään ilmestyi prinssi Britannicus, astui nopeasti\npöydän luo ja tervehti kunnioittavasti Caesaria.\n\n\"Suo anteeksi epätäsmällisyyteni, caesar\", sanoi hän, \"olen\nkeskustellut keisarinnan kanssa ja toivon etten sillä ole herättänyt\nepäsuosiotasi.\"\n\nNero laski hymyillen sormuksilla koristetun kätensä prinssin olalle.\n\n\"Jätä anteeksipyytelysi, rakas Britannicus. Olen sinulle kiitollisuuden\nvelassa, että olet huomaavainen keisarinnalle. Yksinäisyys, jolla hän\nitsensä ympäröi, vaikuttaa painostavasti häneen.\"\n\nBritannicus kumarsi ja astui paikalleen.\n\nAterian alkuosa kului verrattain rauhallisesti. Keskusteltiin\npoliittisesta asemasta ja haasteltiin arkipäiväisistä aiheista. Mutta\njo aterian keskivaiheilla unohtuivat sirot tavat, joiden vertauskuviksi\noli ripustettu ruusuja pöydän yläpuolelle. Huudettiin, meluttiin ja\nnaurettiin kilvan, välittämättä lainkaan keisarista. Tämänkin kasvot\nalkoivat runsaasta viinin nauttimisesta punottaa. Juomanlaskija juoksi\nahkeraan edestakaisin sekoittaen vettä viiniin etuhuoneessa, jonne\ntynnörit olivat asetetut. Seppelkiehkuraiset poikaset puikkelehtivat\nvieraitten välillä täyttäen heidän maljansa aina uudelleen. Juhlivien\nympärille levisi hajuvesien viehättävä tuoksu. Vieraat olivat painaneet\nlaakeri- ja viininlehtiseppeleet päähänsä, orjat voitelivat herrojensa\nkäsivarret hyvänhajuisilla öljyillä.\n\nJuomingit olivat parhaillaan. Neron viittauksesta lehahti saliin joukko\nkevytjalkaisia tanssijattaria puoleksi verhoutuneina babylonialaisiin\nkultakoristeisiin harsokankaisiin, jotka tuskin peittivät neitosten\nmoitteettomia muotoja. Heitä seurasi laulajia, jotka lauluillaan\nylistivät keisaria, huilunsoittajia ja ilveilijöitä mitä vaihtelevin\njoukko.\n\nNyt nosti Nero raskaan kultaisen maljansa, teki käskevän kädenliikkeen,\nja kaikki vaikenivat.\n\n\"Minä juon käskynhaltija Markuksen kunniaksi. Onni hänen matkalleen ja\njumalat hänen suojakseen! Britannian ja minun uskollisen prefektini\nonneksi!\"\n\nKaikki yhtyivät maljaan. Onnentoivotusten myrsky vyöryi ympäri pöytää\nnuoren aatelismiehen kunniaksi, jonka kasvot ilmaisivat kaikkea muuta\nkuin surua isän kuoleman johdosta.\n\nNyt heilutti Markus itse maljaansa: \"Jupiter suojanasi, armollinen\nkeisari. Sinä olet suurin kaikista jumalallisista caesareista, jotka\novat hallinneet Roomaa. Mitä oli Augustus sinun rinnallasi? Varjo.\nSotiasi ovat jumalat suosineet. Valtakunta kukoistaa hyvinvointia ja\nvarallisuutta. Sinä olet viisas ja urhoollinen, tarmokas ja lempeä,\noikeudenmukainen ja ankara, missä valtakunnan etu on kysymyksessä.\nOnnellinen olet, ikuinen Rooma! Kuolemattomat ovat lähettäneet\nparhaimman joukostaan maailmaa hallitsemaan!\"\n\nMyrskyisät suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja. Huilujen sävelet\nhukkuivat vieraitten äänekkääseen puheluun ja nauruun.\n\nCaesar antoi merkin jollekin etuhuoneessa olevalle henkilölle.\n\nVanha, inhottavan näköinen rampa vaimo, kummallisesti puettu, antoi\njuomanlaskijalle pienen hopeaisen pullon. Silmänräpäykseksi yhtyivät\njuomanlaskijan ja Neron katseet.\n\nTämä nyökäytti, ja tekoparran alla vetäytyi juomanlaskijan suu ilkeään\nhymyyn.\n\nJuomanlaskija oli Anicetus, nykyään Neron uskottu. Ei kukaan nähnyt,\nkuinka hän verkkaan ja huolellisesti laskien valutti pullosta kymmenen\npisaraa muutamaan maljaan; ei kukaan nähnyt miten hän vaihtoi tämän\nmaljan erään toisen kanssa ja sitten toi sen pöydälle.\n\nJuopuneena, kasvot vääntyneinä ja silmät hehkuvina heilutti caesar\nmaljaansa.\n\n\"Britannicuksen terveydeksi, Rooman jalon prinssin, urhoollisimman\nsotilaan ja uskollisimman ritarin kunniaksi!\"\n\nBritannicus hymyili.\n\n\"Caesarin onneksi, joka on, lahjoittaakseen Roomalle rauhan, uhrannut\noman leponsa.\"\n\nHän vei maljan huulilleen. Caesarin katseet tarkastelivat häntä kuten\npedon silmät.\n\n\"Eläköön Britannicus\", kaikui huoneessa. Silloin -- mitä merkitsee\ntämä? Prinssi, puristaen suonenvedontapaisesti maljaa oikeassa\nkädessään, hyppää paikaltaan, horjahtaa, tarttuu pöydän reunaan\npysyäkseen pystyssä ja puhuu kolkolla äänellä luonnottoman suuriksi\nlevinneet silmät jäykästi Caesariin suunnattuina: \"Kolminkertainen\nmurhamies -- jälkeeni verioikeus!\"\n\nViimeisin voimin singahutti hän maljan caesaria kohti. Se lensi\nkeisarin ohi, mutta jäännökset sen sisällöstä tahrasivat hänen\nkallisarvoisen, turkisreunusteisen purppuransa, jättäen siihen suuria\ntäpliä.\n\nBritannicus oli luhistunut maahan eikä enään liikahtanut. Nero seisoi\nvapisten valtaistuinkorokkeen viimeisellä portaalla. Osa vieraista oli\npaennut, rajaton hämminki vallitsi seurassa.\n\nNero nosti kättään.\n\nHänen kasvonpiirteensä tasaantuivat.\n\n\"Prinssi -- voipi pahoin. Viekää hänet ulos --.\"\n\nJuhla jatkui edelleen.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nJULIA.\n\n\nSyvällä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa vankilanholvissa, jossa\npäivän ja yön vaihteesta ei mitään tiennyt, istui Julia kiveen\nkahlittuna.\n\nHänen kasvoistaan henki rauha ja osaansa alistuminen. Viikkomääriä\noli hän jo täällä istunut kohtaloansa odotellen. Mutta kukaan ei\nhänestä huolinut. Ystävät näyttivät hänet unhoittaneen samoin kuin\nvihollisetkin.\n\nYksinäisyys ja kylmä värisyttivät aika ajoin hänen ruumistaan. Mutta\nhän ei pelännyt mitään. Ajatus, että hän oli onnistunut pelastamaan\nviattoman miehen, joka jo näytti olevan auttamattomasti kiedottu\nhiipivän rikollisuuden pauloihin, antoi hänelle rohkeutta ja\nluottamusta kestämään kaiken, mitä Jumala oli hänen kärsittäväkseen\nasettava.\n\nRaskas portti vapisi. Oven yli kulkeva rautasalpa siirrettiin syrjään.\nJulia kuunteli. Portaitten yläpäästä näkyi valoa.\n\nHitaasti, varovasti tunnustellen läheni sieltä valkea olento. Ovi oli\nhänen jälkeensä taas sulkeutunut.\n\nJulia nousi pystyyn. Kahleet kalisivat.\n\n\"Kuka olet sinä, mikä voima tuopi sinut tänne?\" huudahti hän puolittain\niloisesti, puolittain peloissaan.\n\nHenkilö tuli lähemmä; nyt seisoi hän aivan Julian edessä, joka\npelästyneenä peräytyi.\n\nVieras viskasi hunnun syrjään ja Julia näki edessään kalpeat surulliset\nkasvot.\n\n\"Oktavia -- rakas Oktavia!\" huudahti Julia, kykenemättä hillitsemään\nliikutustaan, syleillen keisarinnan jalkoja.\n\nTämä nosti hänet ylös painoi hellästi häntä rintaansa vasten.\n\n\"Julia!\"\n\nHänen suunnaton rakkautensa ja saalinsa ilmeni tässä ainoassa sanassa.\n\nKauvan seisoivat he siinä liikkumattomina, sanaa sanomatta.\n\n\"Miten pääsit sinä tänne?\" kysyi Julia, keisarinnan istuuduttua kivellä\nja vaivoin hengittäessä ummehtunutta ilmaa, johon Julia oli jo tottunut.\n\n\"Olen etsinyt sinua päivät ja yöt\", vastasi keisarinna. \"Maksoi\npaljon vaivaa, kärsivällisyyttä ja toivoa, ennenkuin sinut löysin.\nKeisarin äiti on ovela. Mutta viimeinkin sain kullalla voiton hänen\nkavaluudestaan. Hänen valtansa on murrettu -- hän on nyt enään\nainoastaan yksinäinen nainen, joka uneksii vaalentuneesta loistostaan.\"\n\nJulia kuulosti tarkkaavammin.\n\n\"Mitä sanot? Onko Roomassa tapahtunut jotain?\"\n\n\"Ja sinä kysyt? Roomassa tapahtuu joka päivä jotakin. Nero on kostanut\nsukumme puolesta. Pallas on kuollut.\"\n\n\"Pallas kuollut?\"\n\n\"Murhattu.\"\n\n\"Jumala armahtakoon häntä! Hän on syntisenä ja rikosten painamana\ntäältä eronnut. Hänessä on kukistunut Agrippinan vallan mahtavin\nedustaja. -- Miten otti Britannicus vastaan tiedon tästä tapahtumasta?\"\n\nOktavia ei vastannut.\n\nJulia ymmärsi kaiken. Naiset lukevat tapahtumat jo silmäyksistä. Hän\nkatsoi Oktaviaan kauhistuneena. Sitten kääntyi hän poispäin, kätki\nkasvonsa hiljaa nyyhkien togaansa.\n\nOktavia istui hiljaa, liikkumattomana, katsellen polttavin silmin\ntyhjään pimeyteen.\n\nHän oli unohtanut itkemisen taidon, onnettomuuden viimeisen lieventäjän.\n\nHetkisen kuluttua sanoi keisarinna:\n\n\"Sinun pitää paeta, Julia.\"\n\nTyttö katseli ihmetellen häneen.\n\n\"Paeta? -- Miksi?\"\n\n\"Miksikö? Siksi, että sinut muutoin surmataan.\" Julia hymyili. \"Se on\nhyvä.\"\n\nOktavia vaikeni hetken; sitten sanoi hän lempeästi:\n\n\"Sinä kuolisit mielelläsi?\"\n\n\"Kyllä, Oktavia.\"\n\n\"Kuolema on vapahdus kaikesta pahasta.\"\n\nKeisarinna lausui tuon hartaasti kuin rukoillessa.\n\nJulian silmät loistivat.\n\n\"Mutta sinä et saa kuolla\", jatkoi Oktavia, \"sillä sinun sydämessäsi\norastaa toivo paremmasta, onnellisemmasta elämästä. Kuolemasi olisi\nhyödytöntä, se olisi rikos.\"\n\n\"Rikos? Jos Jumala itse lähettää minulle pyövelit?\"\n\n\"Jumala? -- Jos sinun Jumalasi on niin viisas, oikeudenmukainen ja\nkaikkivaltias, kuin sinä olet häntä kuvaillut, ei hän voi tahtoa sitä,\nettä koko elämän sisältö on vaan kärsimystä.\"\n\n\"Mutta, Oktavia, tätä elämää seuraavan elämän sisältö on onnellisuus.\"\n\nOktavia katsoi Juliaa silmiin ja sanoi lujasti:\n\n\"Kuule, Julia. Kadun päässä kävelee vaippaan verhoutunut mies kuin\npetoeläin rauhatonna. Hänen silmänsä palavat. Irtonaisena riippuu\nmiekka hänen vaippansa alla. Hänen katseensa vartioivat lakkaamatta\ntätä vankilaa, jonka hän tietää holviensa suojassa kätkevän ainoan\nkalleuden, joka tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.\n\n\"Tällä miehellä on lapsen sielu. Mutta hän rakastaa. Sinä päivänä,\njolloin hän kuulee Julian kuolleen, on Nero alttarin ääressä,\npalatsissaan, ajoretkellä, sama se missä, vaipuva verissään maahan.\"\n\nJulia oli kuunnellut tuskallisesti, loistavin silmin.\n\n\"Tämä mies on...\"\n\n\"Antonius\", vastasi keisarinna.\n\n\"Antonius\", toisti Julia, ja hänen huulillaan väreili hymy, joka kertoi\nrajattomasta rakkaudesta.\n\n\"Tämä mies pitää sinun pelastaa tulemasta murhaajaksi ja murhatuksi.\"\n\nTuon miehen nimi oli sytyttänyt Julian sydämen. Hänen silmänsä\nloistivat ja onnen ja ilon kajastus valaisi hänen kuihtuneita kasvojaan.\n\n\"Mutta miten minä pakenisin\", sanoi hän vitkastellen. \"Nämä seinät ovat\npaksut ja lujat. Portit ovat kaikki teljetyt ja holveissa kulkevat\nvartijat.\"\n\n\"Voit paeta ottamalla minun vaippani ja verhoni. Sinä poistut\nkeisarinnana vankilasta, minä jään tänne Juliana.\"\n\n\"Ei koskaan se tapahdu, Oktavia!\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Minäkö vapauttaisin itseni nähdäkseni sinun kuolevan?\"\n\n\"Kuka koskisi keisarinnaan? Agrippinan raivo olisi rajaton.\"\n\n\"Minä en sitä pelkää.\"\n\n\"Nero tappaisi sinut.\"\n\n\"Hän ei uskalla sitä, eikä hän sitäpaitsi välitä minusta.\"\n\nKauvan esteli Julia. Mutta Oktavia osasi kumota kaikki hänen\nvastaväitteensä. Viimein hän suostui toivoen jo samana päivänä saavansa\nnähdä keisarinnan terveenä hovissaan. Kahleet irroitti Oktavia\nhankkimillaan avaimilla, ja vangittu neito jätti keisarinnan vaippaan\nverhoutuneena, harso kasvoille vedettynä vankilan. Vartijat tervehtivät\nja kenenkään estämättä kulki hän holvien läpi. Kun hän astui kadulle,\nhäikäisi auringon valo hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.\nVeri pakeni hänen kasvoiltaan ja tiedotonna olisi hän vaipunut maahan,\nellei samassa voimakas käsivarsi olisi kiertynyt hänen vyötäisilleen\nja keveästi kuin lapsen nostanut odottavaan kantotuoliin. Tuulen\nnopeudella lennättivät orjat kantotuolin paikalta. --\n\nOktavia istui kivellä, pää rinnalle kumartuneena, pitäen kahleita\nikäänkuin olisi ollut niihin kytkettynä.\n\n\"Ne tappavat minut\", kuiskasi hän itsekseen, \"ja muuta en hartaammin\ntoivokaan.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia tunteja edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen avautui\nvankilan ovi jälleen.\n\nOktavia näki jonkun naisen laskeutuvan hitaasti portaita alas. Soihtua\nkantava mies seurasi häntä.\n\nAlas tultua vetäytyi mies syrjään.\n\nSe oli Callistus.\n\nNainen astui Oktavian luo.\n\nSe oli Agrippina.\n\nLeskikeisarinna katseli kauvan vangittua.\n\nViha ja vahingonilo kuvastuivat hänen kasvoiltaan.\n\n\"Sinä olet Julia?\"\n\nOktavia nyökäytti päätään.\n\n\"Tunnetko rikoksesi?\"\n\nVanki nyökkäsi jälleen.\n\n\"Minä vihaan sinua petollisen hyveesi vuoksi. Ymmärrätkö minua? Sinun\ntäytyy kuolla. Valmistaudu! Onko sinulla vielä toivomuksia?\"\n\nOktavia ravisti päätään.\n\nAgrippina tarttui vasemmalla kädellään hänen tukkaansa ja kohotti\ntikaria.\n\n\"Millä oikeudella asetuit sinä silloin minun tahtoni ja oikeuden\nväliin? Kuka olet sinä, että uskalsit ryöstää minulta uhrikseni\nmäärätyn miehen? Onko hyve mahtavampi voimaa? Voittaako totuus,\nviattomuus paheen rohkeuden? Ei, kyyhkyseni, minä näytän, että yhä\nedelleenkin olen Agrippina ja kaikesta huolimatta siksi jään.\"\n\nHän oli tempaissut Oktavian pään pystyyn kumaraisesta asennostaan, niin\nettä naisten katseet yhtyivät.\n\nTikari putosi helähtäen lattialle...\n\nAgrippina kannettiin tiedotonna vankikomerosta. Toistamiseen jätti\nkeisarinna vankilan. Vartijat eivät voineet tätä ihmettä käsittää.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nASKEL ASKELEELTA.\n\n\nEräissä pidoissa oli Nero tutustunut ensikerran suosikkinsa Othon\nlemmittyyn, Sabina Poppeaan. Vastustamaton intohimo ihanaa naista\nkohtaan oli herännyt Nerossa ja Poppea koetti jokaisessa tilaisuudessa\nsitä kiihoittaa.\n\nEräänä myrskyistä yötä seuranneena synkkänä aamuna kutsutti Nero\nystävänsä luokseen.\n\nOtho ilmestyi kohta, kauniina kuin nuori jumala, hajuvesillä ja\nöljyillä voideltuna, kallisarvoisissa pukineissa. Tällä kertaa ei\nkeisari ottanut häntä vastaan tuttavallisesti kuten ennen. Hän otti\ncaesarin asennon ja viittasi Othon, joka yritti kiiruhtaa hänen\nluokseen, ylpeällä kädenliikkeellä takaisin.\n\n\"Sinulla on, Otho\", alkoi nuori keisari, \"talossasi nainen, joka on\nkyllin arvokas koristamaan valtaistuinta.\"\n\nOtho kauhistui. Veri karkasi hänen kasvoiltaan. Sillä niin\nkevytmielinen kuin nuori Dandy olikin, niin vähän kuin hän\nkoettikin viettää siveellistä elämää, rakasti hän kuitenkin Sabinaa\nintohimoisesti.\n\n\"Sinä tarkoitat kaiketi Sabina Poppeaa?\" vastasi nuori aatelismies\npitkän vaitiolon jälkeen, ponnistellen näyttääkseen mahdollisimman\nvälinpitämättömältä.\n\n\"Juuri niin\", vastasi Nero lyhyesti.\n\n\"Hän oli ennen Rufiuksen puoliso.\"\n\n\"Jonka sinä murhasit.\"\n\n\"Ei toki -- se oli rehellinen kaksintaistelu.\"\n\n\"Vaikkapa. Sinä olit vietellyt vaimon.\"\n\n\"Jos sitä niin tahdot nimittää, Nero --\"\n\nKeisari suoristi itseään.\n\n\"Kutsu minua imperatoriksi.\"\n\n\"Jumalat antakoot minulle anteeksi -- en tiennyt, ett'et sinä enään\nvälitä minun ystävyydestäni.\"\n\n\"En. Me emme enään voi olla ystäviä.\"\n\n\"Ja miksi emme caesar?\"\n\n\"Siksi että minä rakastan Sabinaa.\"\n\nOtho astui kauhistuneena askelen taaksepäin.\n\n\"Hän on minun rakastettuni\", sanoi hän terävästi.\n\n\"Hänestä tulee minun orjattareni\", vastasi caesar raa'asti.\n\nOthon silmät säkenöivät. Hänen huulensa vapisivat.\n\n\"Sinä et tule häntä minulta riistämään\", sanoi hän uhkaavasti,\nkiivaasti hengittäen.\n\n\"Sen minä teen, Otho. Ja minä neuvon sinua vanhan ystävyytemme nimessä\nvälttämään tällä kertaa kaksintaistelua. Hän on minun, ymmärrätkö?\"\n\nViimeiset sanat kuuluivat kovina. Neron kasvoilla kuvastui koko hänen\nrajaton aistillisuutensa ja julmuutensa.\n\nGolgatalta Roomaan\n\n\"Ensi yönä sinä jätät Rooman.\"\n\nOtho löi otsaansa.\n\n\"Kuinka caesar, sinä ajat minut maapakoon?\"\n\n\"En. Sinä olet nyt Lusitanian käskynhaltija.\"\n\n\"Minä en lähde Lusitaniaan\", vastasi Otho kiihkoissaan. \"Pidä maasi,\ntyranni. En vaihda ihaninta naista, joka koskaan on Rooman tannerta\npolkenut, maakuntiisi.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nNero nousi. Ensimäisen kerran huomasi Otho keisarin suunnattoman paksun\nniskan ja hänen kasvojensa aistilliset piirteet.\n\nNero vetäsi esiripun syrjään. Viereisessä huoneessa seisoi mies\ntulipunaisessa viitassa, järkähtämättömän rauhallisena. Hänen\nkäsivartensa oli paljas, joten muodottoman vahvat lihakset näkyivät.\nHänen suonikkaassa nyrkissään oli suuri miekka.\n\n\"Pyöveli!\"\n\nOtho peräytyi päästäen raivoisan huudahtuksen.\n\n\"Sinä aiot minut murhauttaa? Sinä et kammo alhaisinta, halveksittavinta\nsalamurhaa päästäksesi naisen omistajaksi?\"\n\nNero ravisti hymyillen päätään. Hän antoi merkin ja härkämäinen pyöveli\nastui huoneeseen, laskien raskaan nyrkkinsä Othon olalle, niin että\ntämä värisi kuin ruoho.\n\nAuringon säteet leikkivät jättiläisen miekan terällä.\n\n\"Hän on sinun!\" huusi Otho kauhun valtaamana.\n\nViittaus -- pyöveli hävisi. Esirippu sulkeutui. Kello helähti. Orja\notti Nerolta kirjoituksen. Caesar teki liikkeen kädellään, Lusitanian\nkäskynhaltia sai mennä.\n\nTultuansa alas heittäytyi Otho vaunuihinsa.\n\n\"Aja\", huusi hän kuskille, ja keveät ajoneuvot lensivät nuolen\nnopeudella Rooman katuja pitkin. Ritarit, jotka tulivat vastaan,\nihmettelivät hirveätä vauhtia, jolla nuori, päänsä togaan verhonnut\nylimys kiisi eteenpäin. Usea arvasi syynkin ja hymyili ilkkuen.\n\nSaavuttuaan kotiinsa, kiiruhti Otho suoraa päätä rakastettunsa\nhuoneisiin. Tämä oli juuri noussut kylvystä ja ehtinyt kiireesti\nkietaista silkkisen kylpyliinan ympärilleen, kun Otho hengästyneenä\ntörmäsi sisään. Raskas, tuoksuva ilma ja ihana puolialaston nainen\nkiihottivat häntä entistä enemmän. Hän heittäytyi lemmittynsä jalkoihin\nja syleillen hänen polviaan kuiskasi rukoilevasti:\n\n\"Älä jätä minua, Poppea -- jää luokseni, muutoin kuolen.\"\n\nPoppea, joka ei ollut ymmärtävinään Othon kiihtymyksen syytä, kumartui\nalas niin että hänen tuoksuvat hiuksensa peittivät polvistuneen miehen\npään ja nosti hänet hellästi ylös.\n\n\"Mikä sinun on, ystäväni?\" kysyi hän hymyillen, Othon katsellessa häntä\ntuskallisesti.\n\n\"Oh sitä koiraa! Konnaa!\" huusi Otho äkillisessä raivonpuuskauksessa.\n\"Se hyena tahtoo yhä enemmän ruumiita. Voi häntä!\"\n\n\"Ketä sinä tarkoitat?\" kysyi Poppea.\n\n\"Ketä muuta kuin tuota kruunattua hirviötä, valapattoa, salamurhaajaa,\nrosvoa ja varasta!\"\n\n\"Oo, mitä valtiopetoksellisia sanoja sinun suusi puhuu, rakas Salvius\",\nvastasi Poppea, ja hyväntahtoinen hymy hänen huulillaan näytti\nmuuttuvan ivaksi. \"Tuntuuko hän sinusta todellakin niin hirveältä?\"\n\n\"Mitä --\" karjasi Otho. \"Miellyttääkö hän sinua?\"\n\nPoppea nyökäytti päätään.\n\n\"Tietysti hän minua miellyttää.\"\n\n\"Sitten, kautta Styxin, täyttyvät kummankin teidän toiveet. Oi kirottu\nluuska!\"\n\nPoppea ojentausi ylpeästi ja katsoen rakastajaansa lujasti silmiin,\nvastasi hän:\n\n\"Hän on yhdessä suhteessa sinusta edellä, Salvius.\"\n\n\"Ah -- onko hän kauniimpi minua?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Vahvempi?\"\n\n\"Tuskin.\"\n\n\"Hän ei voi tarjota sinulle mitään enemmän kuin minä -- paitsi häpeää,\npahetta.\"\n\n\"Mistä aikain on Othosta tullut Caton oppien suosija?\"\n\nOtho katsoi hämmästyneenä eteensä.\n\n\"Sinä rakastat häntä?\"\n\n\"Ehkä. Nero on mies, jota naiset voivat rakastaa.\"\n\n\"Ja sinä luet itsesi niihin, joita paha viehättää?\"\n\n\"En. Minua viehättää kruunu.\"\n\nOtho katsoi ällistyneenä naista.\n\nKuinka ihana hän oli!\n\n\"Sinä tahdot päästä keisarinnaksi?\"\n\n\"Minä tahdon kantaa kruunua. Eikö sinustakin se paremmin somistaisi\nminun päätäni kuin tuon jäykän Oktavian?\"\n\nOtho ei vastannut.\n\nPoppea heittäytyi nojatuoliin, veti Othon pään syliinsä ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n\"Tarjoa minulle kruunu, Salvius, ja minä olen ikuisesti sinun omasi.\"\n\n\"Kruunu? Onko minulla kruunuja tarjottavana?\"\n\n\"Ota.\"\n\n\"Sinä tarkoitat?\"\n\n\"Minkä kohtalo sinulta kielsi, sen voi jumalien suosio suoda. Jumalat\novat rohkeiden puolella. Kuinka ihana sinä olisit -- caesarina!\"\n\nOtho päästi huudahtuksen ja hypähti pystyyn. Hänen silmänsä hehkuivat,\nhuulet vapisivat. Käsi puristi sivulla riippuvaa lyhyttä miekkaa.\n\nHänen edessään istui Poppea kauniimpana, viettelevämpänä kuin koskaan.\n\n\"Surmaa hänet\", sanoi hän kiehtovasti hymyillen.\n\nEsiriput lensivät syrjään.\n\n\"Caesar\", ilmoitti orja.\n\nPoppea otti silkkivaipan lattialta ja heitti sen välinpitämättömästi\nhartioilleen. Hänen silmänsä suuntautuivat säihkyen Othoon, jonka\notsalla pisaroivat hikihelmet.\n\nNero astui sisään. Oven edessä seisoi vartija. Mutta hän itse oli\naseeton. Hänen synkkä katseensa kiintyi Othoon.\n\nSitten kääntyi hän Poppeaan päin ja suudellen hänen vaippansa lievettä\nkuiskasi hän:\n\n\"Tahdotko, että maailman valtijas olisi sinun ensimäinen orjasi?\"\n\nPoppea kumartui ja kietoen äkkiä kätensä Neron pään ympäri, niin että\ntämän selkä oli Othoa kohti, sanoi hän lujasti:\n\n\"Kyllä, minä tahdon --\" ja hänen katseensa suuntausi säihkyvänä Othoon.\nAatelismiehen säilä välähti ilmassa ja -- putosi helähtäen marmoriseen\npesuammeeseen.\n\nPoppea nauroi. Nero oli salaman nopeudella käännähtänyt. Otho seisoi\npoiskääntyneenä, kasvot togaan verhottuina -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yö, unten, hyväilyjen ja lemmen hetki. Otho seisoi\nmakuuhuoneessaan. Poppean vuode oli tyhjä. Kuihtuneet ruusut\nkiertelivät patjojen välissä. Himmeä kattolamppu heitti epätasaista\nvaloa nuoren ritarin kasvoille.\n\nSurusta ei näkynyt enään jälkeäkään hänen kasvoillaan. Suu oli lujasti,\nkuten uhmaten kiinni puristettu. Raju lieska paloi punertuneissa\nsilmissä.\n\nOtho oli matkavalmis. -- Kauvan seisoi hän liikkumattomana,\najatuksiinsa vaipuneena. Sitten painoi hän huulensa vuodetta vasten,\njossa Poppea vielä aamulla oli levännyt ja jätti kiireisin askelin\nhuoneen. Rautapuku helisi hänen rajusti astuessaan ja ääni kaikui\nkolkkona tyhjissä käytävissä. Otho heittäytyi odottavan ratsun selkään\nja nelisti asestetun palvelijajoukon seuraamana pois onnensa paikalta,\nonnen, jonka hän rikoksen kautta oli saavuttanut ja rikoksen kautta\nmenettänyt.\n\nKun keisarilinna sukelsi kuutamossa näkyviin, pidätti Otho hevostansa.\nIhmeissään katselivat palvelijat herraansa, jonka kasvot vääntyivät\nraivoisaan irveen. Mutta sanaakaan ei hän puhunut. Silmät tuijottivat\nvaan linnaa kohti ja huulet liikkuivat.\n\nSitten nelisti ratsujoukko tiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnassa oli harvinaisen hiljaista.\n\nPoppea odotti keisarin makuuhuoneessa kalleisiin, tuoksuviin\nvaatteisiin puettuna. Hän lepäsi vuoteella, jota ympäröivät tuoksuvat\nruusunlehtikasat. Hänen silmänsä tarkastelivat peitettä, johon oli\njäljennetty erään kreikkalaisen maalarin mestariteos: Leda ja joutsen.\n\nMutta vaikka Poppea oli erittäin hienoaistinen taiteentuntija, ei\nkuva voinut hänen mieltään kiinnittää. Rauhattomasti lennähti hänen\nkatseensa milloin minnekin, ja sekavat ajatukset näyttivät kiusaavan\nhäntä. Hän nousi ylös ja siirsi verhon syrjään ikkunan edestä.\n\nAlhaalla lepäsi Rooma. Hän antoi katseensa lentää valaistun kaupungin\nyli. Silloin huomasi hän äkkiä joukon ratsumiehiä sukeltavan esiin\npimeästä. Etumainen niistä pysähdytti hevosensa, ja katseli kuin\nkivipatsaaksi muuttuneena linnaa. Poppea vetäytyi verhon suojaan, aivan\nkuin olisi hän pelännyt ritarin, jonka hän hyvin tunsi, huomaavan\nhänet. Hetkisen kuluttua oli joukko taas hävinnyt. Syvä huokaus\ntunkeusi Poppean rinnasta; vaikka hän ei sitä tahtonut itselleenkään\ntunnustaa, tunsi hän, kuinka paljon hän Salvius Othoa oli rakastanut ja\nvieläkin rakasti. Kunnianhimo vaan oli ollut sydäntä vahvempi. Poppea\nkääntyi pois akkunasta.\n\nHuoneen toisessa päässä seisoi orjatar valmiina hänen käskyjään\ntäyttämään. Poppeaa hämmästytti tytön tavaton kauneus. Suurista,\nloistavista silmistä puhui syvä surumielisyys.\n\n\"Astu lähemmä\", sanoi Poppea. \"Kuka olet?\"\n\nOrjatar oli vaiti.\n\n\"Etkö voi vastata, koira? Kuka olet, minä kysyn!\"\n\nTytön posket punertuivat ja silmät täyttyivät kyynelin.\n\n\"Nimeni on Akte\", vastasi hän hiljaa, aivan kuin olisi hän pelännyt\nmainita tuota nimeä.\n\n\"Akte\", toisti Poppea miettien. \"Oletko sinä kreikkalainen?\"\n\n\"Olen, valtijatar.\"\n\n\"Kauvanko olet ollut jo Roomassa?\"\n\n\"Muutamia vuosia, valtijatar.\"\n\n\"Kuka toi sinut tänne?\"\n\n\"Caesar.\"\n\nPoppean silmät venähtivät levälleen säikähdyksestä.\n\n\"Oletko sinä se Akte, jota sanotaan Neron vaikutusvaltaisimmaksi\nlemmityksi?\"\n\nTyttö heittäytyi rukoillen maahan.\n\n\"Älä vihastu minuun, valtijatar -- minun rikokseni oli rajaton\nrakkauteni häneen.\"\n\nPoppea nosti vapisevan tytön pystyyn.\n\n\"Sinä rakastat häntä vieläkin?\"\n\n\"Rakastan, valtijatar.\"\n\nVavisten kääntyi Poppea poispäin ja hänen ajatuksensa vertailivat\nsalaman nopeudella tuon tytön kohtaloa hänen omaan tulevaisuuteensa.\n\n\"Minä pelkään sitä miestä\", kuiskasi hän.\n\nOviverhot vedettiin syrjään ja komea nainen astui majesteetillisesti\nhuoneeseen, diademi tummassa tukassa.\n\nAkte pakeni pimeään nurkkaan.\n\nPoppea risti käsivartensa rinnoilleen ja katseli puolittain ihmetellen,\npuolittain peloissaan vierasta, jonka hän heti tunsi Agrippinaksi,\ncaesarin äidiksi.\n\nTämä tarkasteli ääneti keisarin uutta lemmittyä.\n\nTervehtimättä virkkoi hän vihdoin:\n\n\"Kuinka tulet sinä näihin huoneisiin?\"\n\nPoppea ei vastannut.\n\n\"Oletko joku uusi orjatar?\"\n\nPoppean silmät paloivat raivosta ja suuttumuksesta.\n\n\"Olen keisarinna\", sanoi hän ylpeästi.\n\nAgrippina nauroi ivallisesti.\n\n\"Kuuleppas sitä -- mistä saakka on Roomalla kunnia totella kahta\nkeisarinnaa? Minä tunnen ainoastaan yhden keisarinnan; se on Oktavia.\"\n\nPoppea, joka ei voinut hillitä kiukkuaan, vastasi kiivaasti:\n\n\"Oktavia oli keisarinna siihen asti kun Poppea tuli.\"\n\n\"Mitä, orja\", huusi keisarin äiti vihaisesti, \"sinä uskallat kantaa\nhäpeäsi valtaistuimen eteen saakka. Sinä uskallat kohottaa silmäsi\nkruunuun, jonka jumalat ovat suoneet koskemattomana omaisuutena\nGermanicuksen tyttärelle?\"\n\n\"Koskemattomana?\" nauroi Poppea, \"katso minua, enkö ole kaunis?\"\n\n\"Ehkä.\"\n\n\"Kauniimpi kuin Oktavia?\"\n\n\"Älä häpäise. Kuinka voit sinä hänen hyveitään verrata omiin\npaheisiisi?\"\n\n\"Paheille, Agrippina, kuuluu Rooman kruunu.\"\n\nAgrippina kohotti valkoisen käsivartensa. Tikarin kärki välkkyi lampun\nvalossa.\n\n\"Uskallappas\", kirkasi Poppea.\n\n\"Mitä täällä tehdään?\" kajahti äkkiä vihainen, syvä ääni.\n\nNero seisoi naisten välillä.\n\nKuten lyöty kissa vetäytyi Agrippina takaisin.\n\n\"Hän häpäisi minua\", sanoi hän Poppeaa osoittaen.\n\n\"Hän sanoi minua orjaksi\", vastasi Poppea kiireesti.\n\nNero heitti äitiinsä ilkeän katseen.\n\n\"Poistu\", sanoi hän lyhyesti.\n\nAgrippina vitkasteli.\n\n\"Poistu\", karjahti Nero uudestaan äänellä, jonka kaiku kiiri kauvan\npalatsin holveissa.\n\nPää kumarassa luikki Agrippina huoneesta.\n\n\"Käy vartioimaan\", komensi Nero vapisevalle Aktelle, ja tottelevaisena\nhiipi tyttö esirippujen väliin, johon hän kuuli jokaisen caesarin\nPoppealle lausuman hyväilysanan.\n\nNero oli vetänyt Poppean rintaansa vasten, mutta tämä painoi\nkäsivartensa väliin ja rajusti palavin silmin kuiskasi hän:\n\n\"Sinun täytyy hänet tappaa, jos tahdot että minä sinua rakastaisin.\"\n\nNero vastasi juopuneen tavoin.\n\n\"Kenet? Akteko?\"\n\n\"Ei. Agrippina!\"\n\nNero tuskin kuuli.\n\n\"Hänen täytyy kuolla\", vastasi hän tietämättä mitä sanoi. Hänet oli\nvallannut raju huumaus, jonka intohimo Poppeaan oli synnyttänyt.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nKATAKOMBEISSA.\n\n\nJulia oli jo samana päivänä, jolloin hän pelastui vankilasta, jättänyt\nAntoniuksen. Hän asui nyt Kampanian tasangolla, Pietariksi itseään\nkutsuvan vanhuksen, kristittyjen päämiehen mökissä.\n\nJulia oli liian harras kristitty, voidakseen ajatellakaan rupeamista\npakanallisia jumalia tunnustavan miehen vaimoksi. Sentähden täytyi\nhänen erota Antoniuksesta. Antonius jätti hänet synkkänä, epäillen\nhänen rakkauttaan, kun taas Julia oli näkevinään Antoniuksen\nyksinäisestä käytöksestä ja siitä, että tämä jokaisessa tilaisuudessa\npilkkasi hänen uskontoaan, ett'ei hänen lempensä ollut syvempää laatua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkin Via Appiaa yön pimeydessä, kulki kaksi henkilöä. Toinen\noli vuosien köyristämä ukko, toinen nuori tyttö, joka tarjosi\nmatkatoverilleen olkapäänsä tueksi. Aika ajoin seisahtui vanhus\nkatsellakseen varovasti ympärilleen ja jatkoi sitten taas matkaansa.\nEräässä paikassa, missä hautapatsaat olivat vähemmän komeita, oli\nkallioryhmä, jonka keskeltä alkoi ahdas holvikäytävä. Kulkijat\nastuivat sitä kohti. Ukko tarttui tytön käsivarteen, sillä tämä näytti\nepäröivän seurata häntä käytävään. Varovasti tunnustellen kulkivat he\npilkkopimeässä holvissa eteenpäin, kunnes äkkiä heidän edestään kaikui\nhiljainen, mutta luja ääni:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasi ukko.\n\nSen jälkeen virkkoi toinen vielä:\n\n\"Kiitetty olkoon Jesus Kristus.\"\n\n\"Ijankaikkisesti. Amen.\" Kuului vastaus.\n\nSamassa sytytettiin soihtu, joka heitti kirkasta valoaan tulijoihin.\nTuskin oli vartioiva nuori mies nähnyt valkopartaisen ukon, kun hän\nkunnioittavasti kumartui suutelemaan tämän vaipan lievettä.\n\n\"Terve sinulle, pyhä isä\", virkkoi nuorukainen, \"kaikki odottavat\nsinua.\"\n\nSitten kulki hän edeltä, pitäen korkealla soihtua, jonka liehuva valo\nheitti vaappuvia viiruja seinille ja loihti esiin kiviin piirretyt\nkummalliset kuvat. Pylväitä ja mahtavia kivihakkauksia tuli näkyviin\nja hävisi jälleen läpitunkemattomaan pimeyteen. Holvikatto kaareutui\nkorkealla, käytävä, joka ensin oli ollut niin kapea, että kaksi henkeä\ntuskin siinä sopi rinnakkain astumaan, laajeni laajenemistaan.\n\nNyt laskeutui opastava nuorukainen alaspäin viepiä portaita.\nPelonsekaisin tuntein seurasi Julia vanhusta ja opasta. Ainakin sata\naskelmaa laskeutuivat he alaspäin. Silloin avautui luola äkkiä avaraksi\npylväiköksi, jossa joka puolella näkyi tilavia komeroita. Julian katse\nkiersi puoliksi pelokkaana, puoliksi uteliaana pitkin sivuseiniä.\nKuten talot kaupungissa, kohosivat kiviset alttarintapaiset korokkeet,\njoiden päällä sijaitsivat ruumisarkut suurten, kuolleitten nimillä\nvarustettujen kivitaulujen takana.\n\nÄkkiä pysähtyi Julia ja pidätti kuunnellen seuraajaansa. Tämä nyökäytti\nhymyillen.\n\nKaukaa leijui ihana, kirkas sävel holvien läpi. Tuntui kuin olisivat\ntuhannet enkelit laulaneet siellä Jumalalle kiitosta. Puhtaina kuin\nkristalli ja kuitenkin hartautta ja sydämen liikutusta ilmaisevina\ntunkeutuivat sävelet nuoren tytön sydämeen, saaden sen kiivaampaan\nsykintään. Nyt kulkivat he kiireesti vielä yhden kapean käytävän läpi\nja olivat kohta Rooman ensimäisen kristityn seurakunnan kirkossa.\nValkeilla ruusuilla ympäröidyn alttarin edessä seisoi pappi, lukien\nmessua. Valkopukuiset naiset, jotka näyttivät taivaasta tulleilta\nenkeleiltä, muodostivat puoliympyrän; sen sisällä rukoilivat kristityt\npolvistuneina.\n\nÄänet vaikenivat. Pappi alttarin edessä kumarsi ensin Vapahtajan kuvaa,\nsitten tämän sijaista maan päällä, kalastaja Jonaan poikaa, Pietaria,\nkristittyjen päämiestä. Kuoripoikia juoksi samassa esiin, pukemaan\nPietarin papilliseen pukuun ja kristittyjen hallelujaa laulaessa astui\ntämä alttarin luo. Julia jäi väkijoukkoon.\n\nRitareita, orjia, naisia senaattorien piiristä ja köyhiä työläisiä\npolvistui sekaisin täällä rakkauden ja uskon huoneessa. Täällä ei\ntullut kysymykseen muu eroitus kuin puhtaus ja synti. Mutta enimmäkseen\nolivat ne köyhiä ja ahdistettuja, jotka täällä toiveensa kantoivat\nuuden ajan, uuden evankeliumin turviin. Julia katseli ympärilleen ja\nhänen silmänsä näyttivät turhaan etsivän jotakin.\n\n\"Missä on Felix, orja?\" kysyi hän vieressään polvistuvalta naiselta,\njoka oli erään Neron orjan vaimo.\n\n\"Hänet tavattiin Tulliuksen vankilasta hirtettynä.\"\n\n\"Kuinka\", kuiskasi Julia kauhistuneena, \"hän oli kyllin heikko\nvalmistaakseen itse itselleen kuoleman?\"\n\n\"Ei, sisar. Hänet on murhattu, hänestä on tullut marttyyri.\"\n\nValtava liike kävi kautta kokoontuneitten joukon. Kirkon käytävään\noli ilmestynyt mies, jonka olento jo riitti synnyttämään kunnioitusta\nja tottelevaisuutta. Hänen kasvonsa olivat kovat, kuten marmoriin\nhakatut ja ainoastaan säteilevät silmät ja ylevä otsa lievensivät\nkasvonpiirteitten ankaruutta.\n\n\"Apostoli Paavali\", huusivat sadat äänet yht'aikaa.\n\nPaavali astui Pietarin luo, suuteli hänen vaippansa lievettä ja meni\nsitten kansliahuoneena käytettyyn komeroon, Pietarin jatkaessa messua.\n\nMessun päätyttyä puhui Paavali.\n\nHän kertoi entisestä elämästään ja ihmeellisestä kääntymyksestään.\nPuhui Vapahtajasta, joka ansiollaan on kaikki syntiset vapahtanut;\nihmisluonnon heikkoudesta ja Jumalan valtakunnasta. Sanat tulivat hänen\nhuuliltaan katkeamattomana virtana, tulisina, sydämiin sattuvina.\n\nHenkeään pidättäen seurasivat kuulijat jokaista hänen sanaansa. Kun\nhän viimein lopetti, alkoi kuoro taas laulaa, ja pyhä vavistus valtasi\nkaikki sydämet.\n\nÄkkiä häiriytyi jumalanpalvelus. Vartija juoksi hengästyneenä esiin.\n\n\"Sotilaat tulevat!\"\n\nSilmänräpäyksessä vaikeni laulu. Ei minkäänmoista hämminkiä,\npakokauhua, ei edes erityistä kiirettä ollut huomattavissa\nkokoontuneitten valmistautuessa pakoon. Soihdut sammutettiin. Salaiset\nkäytävät avattiin ja kuten aavejoukko hävisivät kristityt äänettöminä\nkiviseiniin, aivan kuin olisivat kalliot avanneet heille lymypaikkansa.\n\nPian tunkeutui käytävästä soihtujen valoa nyt tyhjään kirkkoon ja\nsotilaskohortin etunenässä syöksyi samassa sisään muuan upseeri.\nSuitsusavu ja myrhamin tuoksu löi tulijoita vastaan. Muutoin oli kaikki\nhiljaa ja autiota. Kiroillen hajaantuivat sotilaat käytäviin.\n\nMuutamalla kivialttarilla istui valkoinen olento ikäänkuin ajatuksiinsa\nvaipuneena. Ensin luuli upseeri sitä kuvapatsaaksi, joka oli hakattu\nhautakivelle. Mutta lähestyessään olentoa, huomasi hän, että se oli\nyksinäinen tyttö, joka oli jäänyt tähän kaameaan holviin istumaan.\n\nSynkin katsein häntä tarkastellen, astui upseeri lähemmä, sotilaitten\nasettautuessa puoliympyrään hänen taakseen.\n\n\"Oletko kristitty?\" kysyi upseeri.\n\nMutta vastausta ei kuulunut. Liikkumatonna, jäisen rauhallisena istui\ntyttö siinä, pää kumarassa.\n\n\"Kuka olet?\" kysyi jälleen upseeri.\n\nEi vastausta.\n\n\"Olet vaiti! Seuraa meitä, tyttö!\"\n\nMutta hän ei liikahtanut.\n\nSilloin astui upseeri vihaisena lähemmä ja tempasi valkoisen verhon\ntytön silmiltä.\n\nKauhistuneena ponnahti hän takaisin.\n\n\"Marcia! -- Marcia!\" huudahti hän toistamiseen, \"ystäväni Silanuksen\nsisar! Kuinka olet sinä täällä, tyttö?\"\n\nSilloin huomasi hän, että tytön kasvot olivat vaaleat kuin norsunluu.\nSilmät olivat sulkeutuneet ja huulilla kuvasteli onnellinen hymy.\n\nMarcian sydämen oli murtanut Britannicuksen kuolema. Hän oli tänään\nhymyillen nukahtanut kristittyjen joukossa, olematta itse kristitty.\nHän oli etsinyt lohtua tästä rakkauden paikasta ja Jumala, joka\nhyljättyjä holhoo, oli sen hänelle antanut.\n\nKalpeana kääntyi upseeri sotilaittensa puoleen, jotka näyttivät olevan\naikeissa käydä kuolleeseen käsiksi.\n\n\"Poistukaa täältä\", sanoi hän tuimasti.\n\nKun sotilaat olivat jättäneet kirkon ja ainoastaan seinään pistetty\nsoihtu heitti valoaan hautakivelle, jolla kuollut istui, heittäytyi\nAntonius polvilleen ja kätki päänsä tytön kylmiin käsiin; niin monta\nkaunista hetkeä oli hän viettänyt tuon surun murtaman, enkelimäisen\nolennon seurassa.\n\nSitten nousi hän ja palasi raskain askelin sotilaittensa luo, ja kohta\nsen jälkeen kuului kohortti marssivan käytävää pitkin ulospäin.\n\nKun askelten ääni oli lakannut kaikumasta holveissa, avautuivat seinät,\nja kristityt ottivat jälleen kirkon haltuunsa. Jumalanpalvelus muuttui\nnyt hautajaisjuhlaksi.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nAGRIPPINAN LOPPU.\n\n\nNero oli palannut Poppean kanssa Kreikasta, jossa hän oli viettänyt\ntriumfeja vaununohjaajana ja laulajana. Poppean rauhallisessa\nmakuuhuoneessa istui Nero. Hän oli täydelleen tuon naisen vallassa,\njoka oli yhtä kaunis kuin Akte, mutta yhtä turmeltunut kuin Agrippina.\n\nAkte muuten ei näyttänyt Poppeasta lainkaan vaaralliselta; siksi oli\nhän kovin hiljainen ja hyvä. Mutta sitä enemmän oli sitä Agrippina,\njoka teki kaikkensa voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa Neroon. Neron\nhorjuva mieli voi millä hetkellä hyvänsä kääntyä äidilleen suopeaksi ja\nmitä siitä olisi seurauksena, sen tiesi Poppea liiankin hyvin.\n\nPoppea lepäsi kultakoristeisella vuoteella purppuraisen katoksen alla.\nNero oli polvillaan leposohvan edessä, antaen päänsä nojata hänen\nsyliinsä.\n\nAkte istui toisessa päässä huonetta, mattopeitteisellä lattialla, ja\nlauloi.\n\nNero kuunteli tarkkaavasti, Poppean katsellessa miettiväisenä lattiaan.\n\n\"Mikä laulu tuo oli, orjatar?\" kysyi Nero kääntämättä päätään.\n\n\"Olen kuullut sen Kreikassa\", vastasi Akte.\n\n\"Minusta tuntuu, että olen kuullut sen joskus Roomassa\", jatkoi Nero,\nnojaten miettien päätään käteensä.\n\n\"Minä lauloin kerran sen sinulle, caesar\", sanoi Akte.\n\n\"Koska se oli?\" kysyi Nero haaveksivasti.\n\nPoppea kohoutui paikaltaan säkenöivin silmin.\n\n\"Silloin, kuin --\" Akte pysähtyi.\n\n\"Orjatar!\" huusi Poppea käskevästi.\n\nAkte riensi valtijattarensa luo.\n\n\"Näytä kielesi!\"\n\nTottelevaisena avasi tyttö suunsa.\n\n\"Sinä puhut liian paljon\", sanoi Poppea hymyillen, samalla kuin hän\nveti pitkän, terävän neulan hiuksistaan, \"opettele olemaan vaiti.\"\n\nNäin sanoen työnsi hän neulan kielen ja toisen huulen lävitse, niin\nettä punainen verijuova värjäsi tytön rinnan.\n\nAkte ei päästänyt pienintäkään tuskan huudahdusta.\n\n\"Mene!\" huusi Poppea, \"minä en voi nähdä verta.\"\n\nAkte kiiruhti pois. Nero oli vaiti.\n\nCaesarin käsivarsi kietoutui tuon synnillisen naisen notkean vartalon\nympärille.\n\nMutta tämä kiemursi itsensä irti syleilystä.\n\nNero havahtui unelmistaan ja katseli kiiluvin silmin Poppeaa.\n\n\"Jätä minut\", sanoi tämä rauhallisesti.\n\nSuonet caesarin otsalla paisuivat.\n\n\"Kautta Styxin -- onko järkesi sekaisin, nainen? Minä olen caesar!\"\n\n\"Ja minä\", vastasi Poppea tyynesti, \"minä olen caesarin lemmitty. Siis\nmahtavampi kuin hän.\"\n\nNero nauroi, mutta hänen huulensa puristuivat uudelleen yhteen, kun\nPoppea jälleen sysäsi hänen kätensä luotaan.\n\n\"Mene.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\"\n\n\"Minä en pidä pelkureista.\"\n\nNero nauroi käheästi.\n\n\"Pääsi kaiketi on liian lujassa paikoillaan, Poppea?\"\n\nTämä katsoi häntä pilkallisesti.\n\n\"Älä uskalla toista kertaa tulla uhkaamaan minua, Nero. Minä en pidä\npelkureista.\"\n\nNero oli neuvotonna.\n\n\"Minä en ole mikään pelkuri\", sanoi hän lapsellisesti.\n\n\"Kumminkin -- kykenemätön purppuraa kantamaan.\"\n\nCaesar ponnahti pystyyn. Mutta Poppean katse lamautti hänet.\n\n\"Miksi?\" sähisi hän hampaittensa välistä.\n\n\"Siksi että olet pelkuri.\"\n\n\"Pelkuri?\" Hän mylvi kuin härkä.\n\n\"Pelkuri\", toisti Poppea. \"Pelkuri ja heikko.\"\n\n\"Kuinka niin, nainen?\"\n\n\"Koska pelkäät pitää lupauksiasi.\" Nero mietti hetkisen, mutta ei\nvoinut muistaa antaneensa lupausta, jonka täyttämistä hän olisi\npelännyt.\n\nGolgatalta Roomaan.\n\n\"Minä pidän lupaukseni.\"\n\n\"Näytä se todellisuudessa.\"\n\n\"Tietysti. Koska vaan tahdot.\"\n\n\"Minä tahdon sitä nyt.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Vanno.\"\n\n\"Kautta Jupiterin -- minä olen pitävä lupaukseni, jonka olen sinulle\nantanut.\"\n\nPoppea kohoutui ja upotti katseensa Neron silmiin.\n\n\"Surmaa äitisi.\"\n\nNero kalpeni. Veri pakeni kasvoilta; tuijottaen naista suurin silmin,\nvaikeni hän.\n\nPoppea heittäytyi takaisin vuoteeseen ja nauroi ääneen.\n\n\"Pelkuri.\"\n\nKun ei tuo sana näyttänyt tepsivän, painautui hän lähemmä caesaria.\n\n\"Sinä mieletön. Etkö ole koskaan nähnyt niitä silmäyksiä, joita hän\nsinuun heittää, kun hän luulee, ettei kukaan sitä näe? Etkö ole\nhuomannut hänen merkitseviä silmäyksiä vaihtavan kaartinupseerien\nkanssa? Kuinka hän jakaa rahaa sotilaille? Kuinka hän liehakoi\nSenecaa? Seneca on tyytymätön sinuun. Samoin Burrus. Pidä varasi --\nvaalea jättiläinen -- sinä olet ainoastaan rengas niiden suunnitelmien\nketjussa, joita tuo noita aikoo lähimmässä tulevaisuudessa toteuttaa.\nSuojele itseäsi, ole vahva, taikka minun täytyy pelätä saavani maksaa\nsinun kanssasi elämälläni epäröimisesi.\"\n\nNero ei vastannut. Hänen ajatuksiinsa oli satoja kertoja sukeltanut aie\ntoimittaa Agrippina tieltä pois. Mutta tämäkin turmeltunut ja huono\ncaesar, joka ei kaihtinut mitään enemmän kuin hyveellisyyttä, oli\nkuitenkin kammoksunut tuota luonnotonta ajatusta. Kun Poppea herätti\ntuon ajatuksen, vapisi hän. Mutta Poppean samoinajatteleminen lähenti\nhäntäkin suunnitelmaan, ja naisen viimeiset, osittain todenmukaiset,\nosittain valheelliset, hyvin harkitut sanat, kypsyttivät hänet\nkiipeämään lähimmälle portaalle rikostensa asteikolla, valmistivat\nhänestä äidinmurhaajan.\n\nKauvan neuvotteli hän hiljaa Poppean kanssa, joka ei enään sysännyt\ntakaisin hänen kättään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeapelin yläpuolella loisti kuu. Hopeinen valo leikki Vesuviuksen\nhuipulla ja lahti näytti tummansiniseltä, väikkyvillä helmillä\nkoristetulta matolta. Oenarian, Brocidan ja Bajaen satamissa lepäsivät\nhiljaa purjealukset. Ei mistään näkynyt valoa, lukuunottamatta Kap\nMicenumin majakkaa. Kuin hengästyneen jättiläisen rinnasta nousi\nVesuviuksen povesta höyrypilvi taivasta kohden.\n\nVastapäätä Hortensiuksen puistoja sijaitsi Caesarille kuuluva Baulin\nupea palatsi, suhisevain puitten ympäröimänä. Äänekkäitä, iloisia\nhuutoja kuului puistokäytäviltä ja soihdut risteilivät lakkaamatta\nsinne tänne. Nyt kävivät huudot kovemmiksi. Musiikki kaikui. Puiston\nsisästä ilmestyi joukko upseereja, jotka kiireisin askelin riensivät\nläheiseen satamaan, missä laineitten harjalla keinui uljas, kukilla\nkoristettu purjealus. Joukon johtaja oli komeavartaloinen mies, mutta\nhänen kasvonsa olivat vastenmieliset, osittain kavaluutta, osittain\nkovuutta ja julmuutta ilmaisevat.\n\nMies oli Anicetus, Micenumissa majailevan laivaston päällikkö.\nTänään hänellä oli kunnia kulettaa leskikeisarinna lahden toiselle\npuolen. Laivasta laskettiin juuri silta, jota myöten upseerit\nkävivät paikoilleen aluksessa, kun caesar astui puistosta, taluttaen\nkäsivarresta äitiään, jonka sanoja hän näytti kunnioittavasti\nkuuntelevan.\n\nAgrippina tunsi itsensä onnelliseksi ja iloiseksi, tehtyään sovinnon\npoikansa kanssa, varsinkin kun Nero itse oli tätä sovintoa ensin\nehdottanut. Agrippina saattoi toivoa pääsevänsä jälleen poikansa kautta\nhallitsemaan Roomaa.\n\nAnicetus seisoi komentosillalla, kun leskikeisarinna astui laivaan.\nKeisari seisoi seurueensa kanssa rannalla ja viittasi iloisesti hänelle\nhyvästiksi.\n\nPurjeet pullistuivat, ankkuri nostettiin ja uljaan joutsenen lailla\nliukui laiva merelle.\n\nAgrippina lähti laivan sisäsuojiin, jossa kaikki oli häntä varten\nlaitettu mukavaan kuntoon. Hän heittäytyi eräälle leposohvalle\nhautoakseen rauhassa valoisia ajatuksiaan, kunnes laiva saapuisi\nmääräpaikkaansa.\n\nTällä välin seisoi Anicetus etukannella, kuunnellen laivalla matruusina\npalvelevan orjansa selontekoa.\n\n\"Oletko pitänyt huolen käskyjeni täyttämisestä?\" kysyi amiraali\notsaansa rypistäen etiopialaiselta.\n\nTämä teki myöntävän eleen.\n\n\"Laivan pohjaan tehty reikä on jalan levyinen. Tarpeen tullessa on vesi\nsyöksyvä suoraan kuolemaan tuomitun hyttiin.\"\n\nAnicetus laski tyytyväisenä orjan luotaan. Laiva kulki täysin purjein,\nlentäen yötuulessa kuin lokki eteenpäin. Agrippina avasi luukun, josta\nhän voi katsella ulos ja tähysteli, eikö jo Lukrinin ranta, missä hänen\nhuvilansa palmumetsän helmassa sijaitsi, alkanut näkyä. Pelästyneenä\nkoetti hän pimeässä tuntea seutuja. Mitä tämä merkitsi? Miksi eivät\ntulet Micenumin valotornista enään näkyneet? Hänen arvelunsa mukaan\npiti laivan lähetä Puzzeolia, mutta niin paljon kuin Agrippina\nponnistikin näköelimiään, ei hän erottanut muuta kuin vettä. Tähdetkin\nolivat peittyneet mustien pilvien taakse.\n\nVihaisena paiskasi leskikeisarinna akkunan kiinni ja nousi kannelle.\nKomentosillalla seisoi Anicetus, katse rauhallisesti merelle tähystäen.\n\n\"Kapteeni!\" huusi Agrippina käskevästi, \"minne me purjehdimme?\"\n\nNeron suosikki käänsi leveän päänsä purppuraa kantavaa naista kohti ja\nhuulet alamaisessa hymyssä vastasi hän:\n\n\"Me purjehdimme päämääräämme kohti.\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kivahti keisarinna vihaisesti. \"Mitä päämäärää\nkohti?\"\n\n\"Sitä päämäärää, jonka keisari on minulle antanut.\"\n\n\"Onneton! Se on -- --?\"\n\n\"Puzzeoli\", sanoi Anicetus, katsoen leskikeisarinnaan niin\nihmettelevästi, että tämä tuli rauhallisemmaksi.\n\n\"Mutta miksi ei ranta vielä näy?\"\n\n\"Nyt on liian pimeä. Tunnin kuluttua olemme perillä.\"\n\nAgrippina palasi kajuttaan takaisin.\n\nKun hän avasi oviverhot, näki hän huoneessa sorean, miellyttävän\nnäköisen nuoren miehen, joka tehden vaitioloa pyytävän liikkeen,\nheittäytyi polvilleen hänen eteensä.\n\n\"Sulje ovi, valtijatar! Minulla on sinulle jotakin uskottavaa.\"\n\nLeskikeisarinna vetäsi esiriput yhteen ja katsellen kaunista\nnuorukaista, jonka hän tunsi yhdeksi laivan miehistön jäseneksi, sanoi\nhän:\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Agrippa, ruhtinatar.\"\n\n\"Ja asiasi?\"\n\n\"Tahdon sinut pelastaa.\"\n\n\"Pelastaa? Uhkaako minua vaara?\"\n\n\"Kuolema sinua uhkaa ihan silmäisi edessä.\"\n\nAgrippina kauhistui. Huolimatta Anicetuksen rauhoittavasta\nvakuutuksesta ei hän voinut tukahduttaa salaista pelkoaan, sitä\nenemmän, kun hän oli hyvin huomannut salatun kunnioituksen puutteen\nAnicetuksen käytöksessä.\n\nNiinpä saivat nämä muutamat orjan sanat hänet vapisemaan. Viitaten\norjaa nousemaan, vaati hän kärsimättömästi tätä jatkamaan.\n\n\"Nyt ei ole aikaa hukata pitkiin selityksiin, valtijatar. Laiva voi\nupota millä hetkellä hyvänsä.\"\n\nPäästäen tukahdutetun tuskan huudahtuksen, astahti keisarinna\ntaaksepäin.\n\n\"Upota -- laiva -- miksi, orja?\"\n\nNuorukainen kohautti olkapäitään.\n\n\"Kenen toimesta.\"\n\n\"Anicetuksen.\"\n\n\"Neron\", mutisi Agrippina itsekseen.\n\nKoko hänen epätoivonsa ja voimaton raivonsa kuvastui tuossa ainoassa,\nkaksitavuisessa sanassa.\n\nSitten kysyi hän äkkiä epäilevästi:\n\n\"Miksi ilmoitat sinä minulle tästä?\"\n\nOrja oli vaiti.\n\n\"Voi sinua, koira, jos valehtelet!\"\n\n\"Minä puhun totta.\"\n\nÄänen sävy poisti epäilyksen orjan vilpittömyydestä.\n\n\"Miksi petät esimiehiäsi, pelastaaksesi naisen?\"\n\nJälleen vaikeni orja.\n\nAgrippina laski käsivartensa kauniin orjan olkapäälle ja vieden\nhuulensa aivan lähelle hänen korvaansa, kuiskasi:\n\n\"Sinä tahdot pelastaa minut?\"\n\n\"Niin, valtijatar, niin -- ja meillä ei ole aikaa tuhlata.\"\n\n\"Koska -- sinä minua -- rakastat.\"\n\nOrja katsahti rajattomasti ihmeissään tuota naista, jossa vieläpä\nkuoleman vaaran uhatessa synti oli voimakkaampi pelon tunnetta.\nSiinä silmänräpäyksessä näki hän tässä naisessa kuvan pakanallisesta\nmaailmasta.\n\n\"Ei, vaan siksi, että olen kristitty\", vastasi hän hitaasti.\n\nAgrippina hymyili, katsoen häntä silmiin. Mutta hänen hymynsä jähmettyi\nsuunnattoman kauhun ilmeeksi.\n\nKuului peloittavaa ryminää. Palkit heidän päittensä päällä taipuivat ja\ntaittuivat kuin lastut, seinät huojuivat, voihkivat, surina ja loiskina\nheidän allaan paisui korvia huumaavaksi pauhuksi.\n\n\"Olemme hukassa!\" huusi Agrippina, tarrautuen kauhun valtaamana kiinni\nAgrippaan, joka nopeasti silmäsi hävitystä ympärillä. Jo tunkeutui vesi\nalhaalta huoneeseen. Silloin osui orjan katse akkunaluukkuun. Ottaen\npuoleksi tiedottoman naisen syliinsä, riisui hän tältä nopeaan hänen\nhankalan purppuraviittansa ja keisarilliset arvonmerkit ja syöksi\nhänet vastustamattomalla voimalla luukusta ammottavaan syvyyteen. Itse\nhyppäsi hän jälkeen.\n\nAgrippinan hätähuudon tukahdutti hänen päänsä yli syöksyvä tumma\naalto. Pian pääsi hän kuitenkin pinnalle ja ollen mainio uimari,\nhalkoivat hänen valkeat käsivartensa voimakkaasti aaltoja. Hän silmäsi\ntaakseen. Kieppuvaan pyörteeseen upposi komea laiva ja miehistö souti\nvalmiina pidetyillä venheellä takaisin Baulia kohti. Hänen vierestään\nsukeltautui orjan pää näkyviin. Puhumatta sanaakaan, ui mies edellä,\nkatsahtaen aika-ajoin taaksensa, tokko keisarinna häntä seuraisi. Tämä\njännitti voimiaan, kokien pysytellä pelastajansa perässä.\n\n\"Minne me uimme?\" ähkyi keisarinna, tuntiessaan voimainsa yhä\nlannistuvan.\n\n\"Lukrinin järven rannalle\", vastasi orja.\n\n\"Minä en jaksa enään\", sanoi hetken kuluttua Agrippina.\n\nAgrippa odotti, että hän pääsi rinnalle, ja tukien uupunutta naista\nvasemmalla käsivarrellaan ja koettaen häntä rohkaista, ponnisteli hän\neteenpäin vyöryvien aaltojen lävitse.\n\nNiin uivat he eteenpäin joka silmänräpäys kuoleman kanssa taistellen,\nNeron äiti, Rooman valtijatar, maailman kadehdituin nainen ja kurja\norja, kaksinverroin halveksittu asemansa ja uskontonsa vuoksi.\nAgrippina menetti tajuntansa, kun hädän suurimmillaan ollessa ilmestyi\nkalastajavene. He olivat saapuneet lähelle rantaa ja Agrippa voi jo\nnähdä kiihoittuneen kansanjoukon, joka palavien soihtujen valossa\nmeluten tarkasteli rannikkoa. Onnettomuus nähtävästi oli siellä\njo tunnettu ja odotettiin vaan keisarinnan ruumiin ajautumista\nrantahiekalle.\n\nAgrippa huusi kalastajille ja tuokion kuluttua purjehti pieni alus,\njohon Agrippa ja pyörryksistään jälleen toipunut ruhtinatar olivat\npelastuneet, huomiota herättämättä satamaan.\n\nKapeaa sivutietä kulkien saapuivat haaksirikkoiset pian keisarilliseen\nhuvilaan, ja tuskin olivat hovimestari ja orjat tunteneet\nvaltiattarensa, kun he heittäytyivät polvilleen hänen ympärilleen,\nsuudellen hänen vettä valuvia vaatteitaan.\n\nAgrippina käski nuorukaista seuraamaan itseään. He kulkivat ylellisesti\nsisustettujen huoneustojen läpi, kunnes saapuivat keisarinnan\nmakuuhuoneeseen.\n\n\"Odota\", sanoi keisarinna ja hävisi viereiseen huoneeseen vievän oven\nverhojen taa. Lyhyen hetken kuluttua palasi hän tukka ruususeppelin\nkoristettuna ja vartalo ohkaseen silkkivaippaan tuskin verhottuna. Hän\nastui nuorukaisen luo ja suuteli häntä otsalle.\n\n\"Minkä palkinnon vaadit minulta?\" kysyi hän. \"Kuten näet, poikani\ntoivoo minun perikatoani; minä en ole enään kyllin mahtava sinulle\nkunniaa, enkä kyllin rikas sinulle kultaa luvatakseni.\"\n\n\"Minä en halua kiitoksia enkä palkinnoita\", vastasi Agrippa, kumartaen\nkunnioittavasti, ja Agrippina ihaili hänen ryhtiään ja käytöstään,\njotka olivat täydellisesti sopusoinnussa hänen jaloluontoisten\nkasvojensa kanssa.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi keisarinna ihmetellen, laskeutuen\nlepovuoteelleen.\n\n\"Orja\", vastasi rauhallisesti Agrippa.\n\n\"Sinä et ole aina ollut siinä asemassa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mikä olit ennen.\"\n\n\"Ritari.\"\n\n\"Ah -- minä en ole koskaan sinua nähnyt.\"\n\n\"Palvelin useita vuosia espanjalaisissa legiooneissa.\"\n\n\"Siellä sinusta tuli kristitty?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja sitten orja?\"\n\n\"Niin on, keisarinna.\"\n\n\"Mutta miksi tahdoit sinä välttämättä pelastaa sen miehen äidin, joka\non sinulle niin paljon pahaa tehnyt.\"\n\n\"Siksi, että olen Julian ystävä; hänkin on kristitty.\"\n\n\"Tuonko Julian, jota minä olen pitänyt vankilassa ja jota minä olen\nloukannut?\"\n\n\"Niin.\"\n\nAgrippina katsoi läpitunkevasti orjaa.\n\n\"Sinä et kosta hänen puolestaan?\"\n\n\"Sen olen juuri tehnyt.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Enkö ole sinua pelastanut?\"\n\nLöytämättä sanoja vastatakseen, tuijotti Agrippina mieheen, jonka\nomituinen johdonmukaisuus sai hänet sanattomaksi kummastuksesta. Mutta\nennenkuin hän ehti mitään virkkaa, sanoi Agrippa:\n\n\"Eikö pelastuksestasi olisi ilmoitettava Caesarille, ruhtinatar?\"\n\n\"Luulen olevan parasta --\"\n\nAgrippina keskeytti kuulostaen.\n\nKansajoukon meluaminen oli lakannut. Ulkona oli jälleen hiljaista ja\nyksinäistä. Ainoastaan rantakiviä vasten vyöryväin aaltojen pauhina\nrikkoi hiljaisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNero oli juuri saanut tiedon äitinsä pelastumisesta ja oli jo ryhtynyt\ntoimenpiteisiin konnantyönsä päätökseen viemiseksi.\n\n\"Etkö kuule mitään?\" kysyi Agrippina tuskallisesti.\n\nAseitten kalinaa tuntui kuuluvan kaukaa.\n\nHetken kuluttua jyskytettiin miekan kahvalla huvilan ulko-ovelle.\n\n\"Aukaiskaa -- keisarin nimessä.\"\n\nOvi vingahti. Agrippina hyppäsi akkunaan. Soihtujen valossa näki hän\nAnicetuksen sotilasjoukon etunenässä astuvan huvilaan. Hovimestari\navasi kumartaen rakennukseen johtavat ovet.\n\nSilmät selkoseljällään kuten kangistustaudissa, huulet valkoisina,\nvavisten heittäytyi Agrippina orjan eteen maahan ja halaillen hänen\npolviaan huusi: \"Pelasta minut -- pelasta minut, orja -- ja sinä saat\nvallita minua -- pelasta minut Jupiterin nimessä, Venuksen nimessä,\noman Jumalasi nimessä --\"\n\nOrja hymyili. Mikä omituinen, surumielinen hymy!\n\nHänen kädessään säteili miekka. Hän syöksyi muutamien huoneitten läpi,\nkunnes törmäsi sotilaitten seuraamaa Anicetusta vastaan.\n\n\"Missä on leskikeisarinna?\" huusi Anicetus.\n\n\"Jumalan nimessä\", vastasi nuorukainen, \"minä vaadin teitä poistumaan\ntästä talosta.\"\n\n\"Mitä tahdot sinä?\" nauroi Anicetus. \"Astu syrjemmälle, orja,\nmuutoin...\"\n\n\"Mitä teillä on asiaa hänelle?\"\n\n\"Etkö sinä sitä ymmärrä?\"\n\n\"Mikä konnantyö!\"\n\n\"Loruja! Tunnetko sinä tuon naisen elämän? Hänen syntinsä? Hänen\npaheellisuutensa? Hänen rikoksensa?\"\n\n\"Jumalan tehtävä on rankaiseminen, ei teidän?\"\n\n\"Houkkio!\" kiljasi Anicetus. \"Pois edestä taikka...\" Hän tavoitti\nmiekallaan orjaa. Mutta Agrippa väisti taitavasti. Hänen miekkansa\nkalskahti murhamiehen kypärää vastaan. Tusina sotilaita kävi kimppuun.\nSäilät risteilivät. Useitten terärautojen lävistämänä vaipui Agrippa\nverissään lattialle, vielä kuollessaankin sulkien murhaajilta tien tuon\nnaisen luo, joka niin paljon oli pahaa aikaan saanut.\n\nAgrippina oli kuullut melun, Agrippan puolustautumisen ja kaatumisen,\nmurhaajien askeleet, jotka nyt hänen huonettaan lähenivät. Hetkellä,\njolloin hän näki kuoleman silmiensä edessä, eikä missään pelastusta,\nheräsi hänessä jälleen ajatus, että hänen suonissaan virtasi Rooman\ncaesarien veri, ja heittäen vaipan ympärilleen, astui hän rauhallisesti\nsisääntunkeutuvia vastaan.\n\nAnicetus peräytyi, kun hän äkkiä seisoi vastapäätä tuota naista, joka\nennen oli caesariakin mahtavampi, joka tällä silmänräpäyksellä esiintyi\nihanampana kuin konsanaan.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi Agrippina ylvän ylenkatseellisin silmäyksin\nmitellen päällysmiestä. Tämän kädessä oli miekka; sen lappeella\npunersi Agrippan veri. Silloin avasi Agrippina vaippansa ja katsoen\nlattiamattoon, virkkoi hän kolkolla äänellä:\n\n\"Minä kiroan kohdun, joka on synnyttänyt Rooman suurimman murhamiehen,\nkiroan hänet itsensä, purppuran, Rooman ja Rooman valtakunnan. Vereni\nhänen päällensä...\" Anicetuksen miekka tunkeutui hänen rintaansa.\nVerissään kaatui hän maahan, vääntelehtien kuoleman tuskissa. Sotilaat\nnostivat maton, jolle hän oli vaipunut ja asettivat sen keisarilliselle\nlepovuoteelle.\n\nAnicetus läksi osastonsa kanssa huvilasta, mennäkseen ilmoittamaan\nkeisarille hänen äitinsä kuolemasta.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nAKAIASSA.\n\n\nAgrippinan kuolema riisti Nerolta rauhan. Omantunnon tuskat kalvoivat\nhäntä, kamalat harhanäöt karkoittivat hänet öisin vuoteestaan ja liian\nmyöhään sai katua tekoaan, jolla oli ryöstänyt itseltään kaikista\nvälikohtauksista huolimatta uskollisimman ystävättären. Paetakseen\nkiusallisia ajatuksiaan, lähti Nero Akaiaan, ilmoittautuakseen\nisthmiläisiin leikkeihin osanottajaksi.\n\nPoppea seurasi mukana, samoin lukuisa joukko kaartin upseereja, joiden\njoukossa oli myös Antonius.\n\nKorintissa astui caesar seurueineen maihin, sekottautuakseen heti\nsamana päivänä kilpailijain joukkoon.\n\nKorintti nukkui vuosisataista unta menneisyyden unelmissaan.\nHelleneistä oli tullut orjia Roomalaisten esiinnyttyä käskijöinä,\nja Kreikan kukoistava kulttuuri oli joko rappeutunut tai siirtynyt\nRoomaan. Julius Caesarin annettua rakentaa uudelleen Korintin muurit,\noli siitä ulkonaisessa suhteessa taas muodostunut pääkaupunki. Niihin\naikoihin, kun valmistuksia leikkejä varten lopetettiin, näytti kaupunki\nkiistelevän Rooman kanssa maailman valtiudesta -- ei aseellisen\nvoiman suhteen, vaan taiteitten rikkauteen nähden, ja todellakin\nKorintti oli siihen aikaan maailman valtijatar. Viikkoja aikaisemmin\noli vieraita kaikilta tunnetun maailman ääriltä virrannut Kreikkaan;\nsiinä oli voimailijoita, vaununohjaajia ja laulajia ja heidän mukanaan\ntuhansia uteliaita, jotka eivät tahtoneet jättää näkemättä suurinta\nnäytöstä, minkä maailma voi tarjota; sitäkin enemmän, kun huhu tiesi\nkertoa, että Nero, Rooman caesar, itse oli ottava mieskohtaisesta osaa\nkisoihin. Korintti muistutti sotilasleiriä, taikka paremmin maailman\nkaupan keskusmarkkinapaikkaa. Sirot laivat keinuivat satamassa,\nkaduilla tunkeili juhlapukuista yleisöä; korkeita virkamiehiä ajoi\nkallisarvoisissa ajoneuvoissa, uljaat ritarit korskuttelivat jaloja\nratsujaan toreilla.\n\nEräs satamassa ankkuroiva kaleeri herätti yleistä huomiota. Se oli\nkuusisoutuinen alus. Kultainen emäpuu heijasteli auringon säteitä;\npurppuran väriset purjeet liehuivat tuulessa. Sirosti keikahteli se\naaltojen harjalla. Jokainen kyseli sen omistajaa, kukaan ei kyennyt\nvastausta antamaan. Muutamia erikoisemman uteliaita oli pistäytynyt\ntiedustamassa asiaa prokonsuliltakin, mutta saanut siellä vastaukseksi\nvaan salamyhkäisen haltijain nykäyksen.\n\nSuuri päivä valkeni. Gymnasiumissa lainehti ihmisjoukko kuin\nmyrskyn myllertämä meri. Itse gymnasio tarjosi mitä loistavimman ja\ntaiteellisimman näyn.\n\nProkonsuli antoi merkin ja kisat alkoivat. Ensimäisenä parina\nastui areenalle korinttilainen ja roomalainen. Korinttilainen oli\nrakenteeltaan herkulesmainen, suorastaan vastakohta maanmiehillensä.\nPaksu häränniska kannatti pyöreätä, kookasta päätä ja auringon valossa\nvoi hyvin tarkastella ruumiin voimakkaasti kehittyneitä lihaksia.\nRoomalainen, hänen vastustajansa, ei näyttänyt hänkään heikolta.\nKuitenkin olivat hänen ruumiinsa muodot pehmeämmät, kasvot enemmän\nnaiselliset kuin miesmäiset, tukka vastoin tapaa, verrattain pitkä.\nHalveksivin silmäyksin katseli korinttilainen painija vastustajaansa.\nRoomalaisen katse sitävastoin lensi ihmismeren yli, pysähtyen\nprokonsulia varten tehdylle korokkeelle, jolla istui muiden muassa\nihmeen ihana, tuntematon nainen.\n\nNainen hymyili.\n\nRoomalaisen katse upposi hänen silmiinsä. Hän viskasi nopealla\njalanliikkeellä purppuravaipan syrjään maasta, johon sen oli orja\nunohtanut, sillä jo kohottivat palkintotuomarit sauvojansa antaakseen\nalkamismerkin.\n\nLihakset jännitettyinä, niska köyryssä hiipii kreikkalainen roomalaista\nkohti. Tämä seisoo liikkumatonna katse vastustajaan naulittuna.\nKyynärpäät kylkiin painettuna karkaa korinttilainen äkkiä kiinni. Mutta\nroomalainen tekee notkean pantterihypyn ja väistää otteen. Nopeammin\nkuin ajatus on hän pyörähtänyt ympäri ja tarttunut tyhjää tapaavaa\nkorinttilaista takaa kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei voi\npainijoista eroittaa muuta kuin vierivän, tomupilveen kääriytyneen\nmuodottoman möhkäleen. Äkkiä irtautuvat he, ponnahtavat pystyyn ja\nkäyvät uudestaan toistensa kimppuun. Otsat iskevät vastakkain kuin\nrautaiset muurit. Roomalaisen käsivarret kietoutuvat käärmeen tavoin\nvastustajan ympäri ja ennen kuin painija ehtii aavistaa vastustajansa\naikomusta, puristaa hän sellaisella voimalla korinttilaisen ruumista,\nettä tämä ehdottomasti nousee ilmaan samalla kun veri purskahtaa\nhänen sieramistaan ja suustaan. Nyt paiskaa roomalainen vihamiehensä\ntantereeseen ja asettaen oikean jalkansa nytkähtelevän ruumiin päälle,\ntervehtii hän hämmästyksen valtaamana yleisöä.\n\nRaivoisat suosionosoitukset tärisyttävät ilmaa. Roomalainen oli\nvoittanut.\n\nHänen katseensa lensi prokonsulin korokkeella istuvaan kauniiseen\nnaiseen.\n\nTämä hymyili.\n\nSeitsemän paria otteli kunniapalkinnosta ja voittajan kanssa paini\nvielä korinttilaisen lannistanut roomalainen.\n\nNytkin suoriutui hän voittajana ja hämmästyneet juhlavieraat katselivat\nuteliaina naista, jota voimakas roomalainen aina tervehti.\n\nSeuraavana päivänä kilpailtiin vaunun ohjaamisessa. Useita vaunuja oli\nilmottautunut kilpailuun. Korinttilaisia, teebalaisia, aasialaisia ja\nroomalaisia ajajia seisoi muinaishelleeniläisissä sotavaunuissaan,\nohjakset ja pitkät piiskat käsissä, katseet hevosten selkiin\nsuunnattuina.\n\nPaineissa eilen voittajana suoriutunut roomalainenkin oli mukana.\nHänellä oli päällään sininen, kallisarvoisesta kankaasta tehty tunika,\njonka helmoja jalokivet koristivat. Kun aurinko valoi kirkasta valoaan\nniille, välkehtivät ne kuin tuhannet tähdet taivaan laella. Hän katsoi\njärkähtämättä, näennäisesti välinpitämättömänä hevosiensa selkiin.\nNe olivat jaloja arapialaisrotuisia oriita, kolme uljasta eläintä,\nniin valkoista, kuin omenapuun kukat Boiotian vuorien rinteillä.\nKatselijoitten joukko vaikeni henkeään pidätellen. Torven törähdys\nkajahti areenan toisesta päästä. Nyt laukesi joukkojen jännitys\nvilliksi, tuhansista kurkuista kaikuvaksi huudoksi. Tomupilveen\npeittyneinä syöksähtivät vaunut radalle, joka niiden oli kierrettävä\nseitsemään kertaan. Toisessa päässä oli merkkipylväs, jonka ympäri\njokaisen oli ajettava. Se oli vaarallinen este, vaarallisempi, kuin\nhevosten hullaantuminen ja ajajan maltittomuus. Melkein rinnakkain,\nlähelle toisiaan sulloutuneina riensivät vaunut eteenpäin. Kukaan\nei näyttänyt tahtovan ajaa edelle toisista, jokainen ohjaaja näytti\nkoettelevan hevosiensa notkeutta ja juoksukuntoa. Nyt hajosi ryhmä.\nAkaialainen ajoi edelle. Loistavasti sivuutti hän merkkipylvään,\nkatse kiinnitettynä pylvään päässä olevaan pieneen alttariin. Toiset\nseurasivat jälestä pitkin kapeaa rataa. Kansa riemuitsi. Hevoset\nkävivät entistään raisummiksi, ajajien silmät säkenöivät. Tuli toinen\nkierros. Kuumeinen kiihko näytti vallanneen ohjaajat. Johdossa oleva\nakaialainen antoi hevostensa mennä neliä. Tessalialainen hänen\njälessään teki samoin. Kaikki vaunut sivuuttivat roomalaisen, joka\nlakkaamatta kiristi ohjaksia, hiljentäen vauhtia. Kansa alkoi hänelle\nnauraa. Huudettiin, ett'ei hänen sovi nukkua kilpa-ajoissa. Mutta hän\nei vilkahuttanut silmääkään. Kierros toisensa perään suoritettiin.\nTessalialainen innostuksissaan ei ollut kyllin varovainen ja murskautui\nvaunuineen pylvästä vasten. Akaialainen otti nyt johdon. Onnellisesti\nkiersi hän viimeisen kerran pelottavan pylvään. Hänen perässään tuleva\nkorinttilainen joutui saman kohtalon uhriksi kuin tessalialainen.\nNyt olivat kaikki sivuuttaneet pylvään. Piiskat läiskyvät juoksijain\nkorvissa. Hevosten vatsat näyttävät koskettavan maata. Vaunut lentävät\nhiekkatannerta eteenpäin. Nyt nostaa yhä jälkimäisenä ajava roomalainen\npäätään. Hänen katseensa mittaa välimatkaa päätepisteeseen. Hän huutaa\nmuutamia käsittämättömiä sanoja. Silloin syöksähtävät valkeat elukat\ntuulispäänä eteenpäin. Vaunut tuskin koskettavat maata. Samassa\nsaavuttaa hän lähimmät kilpa-ajajat. Piiska läiskähtää arapialaisten\nhevosten korvissa. Vauhti paranee. Ja kuten taitavan käden ampuma\nnuoli kiitävät vaunut suoraan eteenpäin, sivuuttaen kaikki kilpailevat\nvaunut. Ensimäisinä sivuuttavat roomalaisen höyryävät, pärskyvät hevoset\npäätemerkin.\n\nYleisö suorastaan raivosi riemusta.\n\nSeuraavana päivänä kokoontui kansa seppelöimään laulajien parasta.\nViimeisenä astui areenalle nuori roomalainen. Jaloimmat sävelet\nolivat kaikuneet, kukaan ei enään uskonut edellisen taiteilijan\nveroista voivan ilmestyä. Laulajan sormet koskettivat keveästi harpun\nkieliä. Joukko vavahti. Ei hengähdystäkään kuulunut yleisöstä, kun\nnuorukainen esitti laulunsa. Hän lauloi ihmeellisen laulun rakkaudesta,\njota jokainen aavisti, mutta kukaan ei käsittänyt, onnesta, joka on\ntuskallisempi kuin kaikki sydämen kaihot; hän lauloi laulun synkistä\nhetkistä, jotka saivat jokaisen sydämen vapisemaan.\n\nKun hän oli lopettanut, näytti kansajoukko joutuneen tykkänään\njärjiltään. Miehet huusivat, naiset viskelivät kukkia laulajan päälle.\nHän seisoi tuoksuvan kukkaismeren keskellä ja katseli taas tuota\nihanaa naista prokonsulin parvella. Äkkiä suuntautuivat kaikkien\nkatseet naiseen, joka oli voittanut mainion miehen suosion ja jyrisevät\nsuosionosoitukset kaikuivat hänen kunniakseen.\n\nMutta hän näytti synkältä ja katseli areenalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntonius oli vartiossa oven edessä, jonka takana Nero ja Poppea\nnukkuivat. Hän seisoi kuun hopeisessa valossa ajatuksiinsa vaipuneena.\nSelvempänä kuin koskaan näki hän edessään tuon kristityn kuvan, jolle\nhän oli suuressa kiitollisuuden velassa, ja joka oli häneltä paennut.\n\nHetkeäkään ei hän voinut olla ajattelematta tuota tyttöä sen jälkeen\nkun hän oli hänet oikeusistunnossa pelastanut. Ajatus, ettei hän\nkoskaan voisi saada neitoa omakseen ei lakannut häntä kiusaamasta.\n\nLeppoisa yö-ilma, satamasta kuuluva vieno soitto, ja yön\nrauhallisuus alkoivat vähitellen saada hänet uniseksi. Hän istuutui\nmarmooriportaalle, nojasi päätään käteensä ja nukahti. Unissaan\nhän näki Julian valkeassa puvussa, yhtä kauniina kuin viime kerran\nerotessa. Hänen hienoja kutrejaan koristi lumivalkeista ruusuista\npunottu seppele. Tytön tummat silmät kiintyivät kaihoa ilmaisevina,\nlempeän hymyilevinä ja kuitenkin sanomattoman surullisina häneen ja\nhänen kätensä nousi verkkaan ylös tähtiä kohti.\n\nÄkkiä huomasi hän suuren, punaisen pilkun neidon vaatteella.\nPelästyneenä ponnahti hän pystyyn. Miekka lensi tupesta. Vasta\nsilloin huomasi hän uneksineensa. Alhaalta kuului sotilaan tahdikkaat\naskeleet. Tähdet tuikkivat taivaalla. Caesarin makuuhuoneesta tunkeutui\nkuiskailevia ääniä.\n\nAntonius istuutui jälleen ja hänen tahtomattaan varastautui Neron ja\nPoppean keskustelu hänen korviinsa. Ensin ei Antonius siitä välittänyt,\nsitten kuunteli hän jännitettynä. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta,\nsilmät alkoivat hehkua kekäleinä ja miekka kourassa, käsi oviverholla\nseisoi hän valmiina syöksymään seuraavassa silmänräpäyksessä\nhuoneeseen. --\n\nMutta hän malttoi...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Etkö ole onnellinen, Poppea?\" kysyi caesar.\n\nSabinan nyyhkytys vaan kuului kuuntelijan korvaan.\n\n\"Kuinka voisin minä olla onnellinen?\" vastasi hän viimein kyynelten\ntukahduttamalla äänellä, \"olenhan Rooman viimeinen nainen.\"\n\n\"En ymmärrä sinua. Sinä hallitset minua ja minun kauttani maailmaa.\nKansat ovat sinun toiveittesi alamaisia. Kenelle kuuluu voittajani\nkunnia? Sinulle!\"\n\n\"Joka olen jalkavaimosi.\"\n\n\"Sano rakastettuni.\"\n\n\"Mikä kunnia! Roskaväki nauroi minulle vasten silmiä. Sille ei\njuolahtanut mieleenkään sinun arvoisesi kunnioituksen osoittaminen.\"\n\n\"Kansa ei tuntenut minua. Jospa se tietäisi että minä olin caesar?\nHuomenna kertoisi siitä koko Korintti, muutaman viikon kuluttua Rooma.\"\n\n\"Ja mitä sitten? Saanko minä ottaa osaa kunniaasi? Onko minulla\noikeutta ottaa vastaan tämän kansan kunnioitusta. Ei.\"\n\n\"Miksi ei, Poppea?\"\n\n\"Siksi että Roomassa on nainen, jolle tämä kunnia kuuluu, nainen, jonka\nolemassaolo tekee minut tarpeettomaksi ja naurettavaksi.\"\n\n\"Ohoh! Kukahan tuo mahtaa olla?\"\n\n\"Kysytkö sinä? Oktavia!\"\n\n\"Oh -- Oktavia.\"\n\nKauvan aikaa oli hiljaista. Ainoastaan Neron kiivas hengitys kuului\nterrassille.\n\n\"Mitä huolit tuosta onnettomasta\", sanoi viimein caesar. \"Hän on\nvaaraton sinulle.\"\n\n\"Hän olisi sitä, jos minä olisin keisarinna.\"\n\n\"Minä teen sinusta keisarinnan niinpian kuin Oktavia on kuollut.\"\n\n\"Ah? Mikä lohdutus! Sinä osaat olla ivallinen, Nero. Vai tahdot\nsinä kohottaa minut valtaistuimelle hänen kuoltuaan? Kiitän tuosta\nihanuudesta. Mutta minä tahdon hallita niin kauvan kuin olen vielä\nelossa. Siksi -- tapa hänet.\"\n\n\"En koskaan\", huusi Nero vihasta vapisevin äänin. \"Täytyykö minun\nvereen tukehtua? Mistä minä häntä syyttäisin? Korkeintaan hänen\nviattomuudestaan ja halveksumisestaan, jota hän minulle osoittaa.\"\n\nPoppea nauroi käheästi.\n\n\"Katsopas! Noinko inhimillisesti ajattelee Nero? Sinä et ole maineesi\narvoinen, valtijaani. Ja sitäpaitsi, sinä olet, minun nähdäkseni, vielä\nlyhytnäköinen ja heikko. No kuulepas sitten -- Oktavia tahraa huoneesi\nkunniaa, hän pettää sinua.\"\n\nKuului, miten Nero hyppäsi pystyyn.\n\n\"Sinä valehtelet!\"\n\n\"Oh, sinä syytät minua sensijaan, että olisit kiitollinen. Todistajia\nvoi olla muitakin, kuin minä.\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"Mainitsen vaan Tigellinuksen, Rooman palovartion päällikön.\"\n\n\"Tigellinus! Minä tunnen. Hän on mässääjä. Huomenna annan minä pudottaa\nhäneltä pään jalkoihin.\"\n\n\"Eihän toki! Palkitse mieluimmin häntä, koska hän on suonut sinulle\ntilaisuuden hävittää talostasi käärmeen, jota jo kyllin kauvan olet\npovellasi vaalinut. Jos sinä häntä rankaiset, ryöstät itseltäsi\nparhaimman todistajan.\"\n\nHuoneessa taas vallitsi hiljaisuus. Uskoiko Nero tuota satua? Siitä\nei voinut saada selkoa. Antonius ei kuullut enään mitään, sillä Neron\nkuiskaukset hukkuivat Poppean suudelmiin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna pyysi Antonius lomaa, matkustaakseen Roomaan. Hän\nsyytti sairautta, ja kuluneen yön mielenliikutus oli jättänyt niin\nselvät jäljet hänen kasvoilleen, että Nero empimättä suostui pyyntöön.\n\nKeisarillisena upseerina matkustus kävi nopeaan. Keveäkulkuisin\npurjejahti vei Antoniuksen meren poikki, paras ratsu lennätti hänet\npääkaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä osassa keisarilinnaa, jossa Oktavia, Neron puoliso asui, vallitsi\nkuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksinäisyys näytti keisarinnalle\ntuottavan jonkinmoista lohtua. Siten oli hän tuossa upeassa\npalatsissa, erillään maailmasta, Vestan papittaren tavoin. Näihin\naikoihin mietiskeli hän paljon elämän merkitystä ja rakkautta. Hänen\najatuksiensa päätepisteenä oli kuolema, jonka sylissä hän toivoi\nmahdollisimman pian saavuttavansa sen rauhan, mikä häneltä elämässä\npuuttui.\n\nKun hän erään kerran polvillaan kotialttarinsa ääressä palavasti\nrukoili Jupiteria, ilmoitettiin hänelle, että muuan orjatar tahtoi\nvälttämättä päästä hänen puheilleen.\n\n\"Tuokaa hänet sisään\", sanoi Oktavia, käyden istumaan.\n\nOrja riensi ulos ja palasi kohta uusimman kuosin mukaan puetun tytön\nkera, jonka kasvoja peitti tiheä verho. Kaikesta päättäen kuului hän\ncaesarin jalkavaimon palvelusväkeen.\n\nHän kumarsi kunnioittavasti Oktavialle. Kun orjan askeleet olivat\nlakanneet kuulumasta, kysyi Oktavia osittain kummastunein, osittain\npelonsekaisin tuntein tyttöä silmäillen:\n\n\"Mikä toi sinut tänne, lapsukaiseni? Etkö tahdo nostaa huntua, jotta\nsinut tuntisin?\" Orjatar pudisti päätään.\n\n\"Älä suutu, valtijatar, jos pyydän sinua olemaan tiedustamatta\nnimeäni. Siitä ei olisi sinulle hyötyä eikä huvia. Mutta minulle olisi\nvaarallista jos tunnettaisiin, kuka olen.\"\n\n\"Niinpä kerro, mikä mieltäsi painaa.\"\n\n\"Olen orjatar ja kuulun seurueeseen, joka...\" Hän pysähtyi ja Oktavia\nsaattoi huomata, kuinka hän huntunsa takana punastui.\n\n\"Sano rauhallisesti vaan nimi\", virkkoi keisarinna. \"Ken on kärsinyt,\nkuten minä, häntä ei enään säikähdytä mikään muisto, mikään nimi. Sinä\nolet Poppean orjatar?\"\n\n\"Niin olen. Sellaisena matkustin valtijattaren mukana Akaiaan.\"\n\n\"Ah -- isthmiläisiin kisoihin?\"\n\n\"Niin, valtijatar.\"\n\n\"No?\"\n\n\"En tiedä onko se sinulle tunnettua, että caesar...\"\n\n\"On nykyään Akaiassa. Kuinka en sitä tietäisi. Tiedän vielä, että hän\non tuon Poppean seurassa Ostiasta purjehtinut sinne.\"\n\n\"No hyvä\", jatkoi tyttö huoahtaen helpotuksesta, \"minä olin yövartiona\nPoppean huoneessa yöllä kolmannen voittopäivän jälkeen. Nero luuli,\nettä hän oli kahden Poppean kanssa, mutta erehtyi. Lattialla\nkarhunnahkojen välissä oli kolmas henkilö, nainen, joka on vuosikausia\nseurannut Neroa, häntä vartioinut, häntä suojellut ja --\"\n\n\"Ja häntä rakastanut\", täydensi tyynesti keisarinna.\n\nTyttö oli vaiti. Hän näytti itkevän, sillä Oktavia huomasi hänen\nhuntunsa alla salaa pyyhkäisevän silmiään. Silmänräpäyksessä selvisi\nhänelle, että tyttö tuossa ei ollut kukaan muu kuin onneton Akte.\n\nMutta hän ei puhunut mitään, vaan nojautui kauvemmaksi lepotuolillaan,\nniin että hänen kasvonsa joutuivat varjoon.\n\n\"Suo anteeksi, valtijatar\", jatkoi Akte, \"jos olen ilmaissut liikaa.\nTarkoitus, joka minut tänne tuo, puolustaa minua.\"\n\n\"Jatka!\"\n\n\"Henkesi on vaarassa, keisarinna.\"\n\nOktavia tuli vaaleaksi kuin vahakuva, mutta huulilla väreili\nkummallinen hymy.\n\n\"Eikö muuta, tyttö?\"\n\nAkte vaikeni hämmästyneenä.\n\n\"Elämäni\", puhui Oktavia, \"on minulle surujen ja kärsimysten ehtymätön\nlähde. Jos kuolemani tuottaa jollekin hyötyä, miksi valittaisin vaihtaa\ntuskani unhotukseen?\"\n\n\"Minä en tietänyt, että Roomassa voitaisiin ajatella sillä tavoin\",\nvastasi epäröiden Akte, \"ja katsoin velvollisuudekseni antaa sinulle\ntiedon häpeällisestä suunnitelmasta.\"\n\n\"Minä kiitän sinua, tyttö ja jos sinusta on jonkun arvoista tietää se,\nniin ole varma, että rakastan sinua uskollisuutesi takia.\"\n\n\"Oi, ei toki -- älä puhu niin!\" huudahti Akte, heittäytyen kyynelten\nvallassa keisarinnan jalkoihin, \"älä puhu uskollisuudesta! Kutsu sitä\nvelvollisuudeksi. Sillä uskollisuuteni vuoksi ei kiitollisuus saa\ntäyttää sydäntäsi. Sinä et tunne vaikuttimia, jotka minut johtavat\npettämään sitä, jota rakastan. Mutta minä vihaan sitä toista. Minä\nvihaan tuota häpeällistä naista kuin syntiä. Minä voisin hänet tappaa\n-- mutta olen pakoitettu vaikenemaan, kärsimään, hymyilemään; sillä\nminulta puuttuu voimaa tekemään kuten tahtoisin. Mutta kärsiä, että tuo\nnainen voitonriemuisena raastaisi puhtaan, jalon nimesi lokaan, että\nyksinpä sinun hyveesi leimattaisiin paheeksi -- se meni yli voimieni.\"\n\nOktavia oli noussut verkkaan istuimeltaan. Hänen silmänsä säihkyivät.\n\n\"Mitä, tyttö, kuulinko minä väärin? Häväistäänkö minun nimeäni?\"\n\n\"Sinua syytetään aviorikoksesta.\"\n\nTuskan huuto tunkeutui keisarinnan rinnasta.\n\n\"Aviorikoksesta? Minua? Eikö sitten ole keisarillisen puolisoni\nverenjano vielä tyydytetty? Eikö ole kylliksi, että minä antaisin\npääni, elämäni vapaaehtoisesti? Eikö Germanicuksen tyttären kunnia ole\nkoskematon? Eikö tuo nainen kunnioita kärsimyksienkään pyhyyttä?\"\n\nHän vaipui uupuneena lepotuoliin. Akten valtasi syvä sääli ja halu\npelastaa onneton keisarinna, auttaa häntä; mutta mitään keinoa ei hän\nsiihen keksinyt.\n\n\"Kuka keksi suunnitelman?\" kysyi Oktavia hetkisen perästä.\n\n\"Sinä kysyt? -- Poppea.\"\n\n\"Nero hyväksyi sen?\"\n\n\"Hetken epäröityään. Hän horjui vihan välillä sinua ja epäilyksen\nPoppeaa kohtaan.\"\n\n\"Ja -- mitä sanoi se nainen?\"\n\n\"Että sinä olisit langennut Tigellinuksen kanssa.\"\n\n\"Tigellinus? Kuka -- hän on?\"\n\n\"Palovartion päämies.\"\n\nOktavia nauroi epätoivoisesti.\n\n\"Olen hänestä kuullut. Mies, jonka maine on sangen epäilyttävä, mutta\ntavat vieläkin epäilyttävämmät. Oi, mikä häpeä minulle on valmistettu!\nEikö Roomassa ole enään hituistakaan kunniantuntoa ja jumalien pelkoa?\nHäväistys ja valheko yksin valtikkaa pitävät? Oi Jupiter, mitä on minun\ntehtävä tämän solvauksen torjumiseksi!\"\n\n\"Samana päivänä, kun minä jätin Kreikan, pisti kokkansa merelle\ntoinenkin alus. Sillä purjehti Italiaan eräs pretorianiupseeri. Tunnen\nhänet hyvin. Ilman syytä ei hän jättänyt sellaisella kiireellä Akaiaa,\nmissä hänen paikkansa oli caesarin seurueessa. Sinä yönä, jolloin\nPoppea caesarin kietoi valheillaan, piti hän vahtia keisarillisten\nmakuuhuoneen ovella.\"\n\n\"Voitko sanoa hänen nimensä?\"\n\n\"Antonius.\"\n\nOktavian kasvot saivat valoisamman ilmeen.\n\n\"Sinä et tiedä minne hän on Roomasta lähtenyt? Täällä ei kai hän enään\nole?\"\n\n\"Tänne saavuttuani kuulin, että hän neljä päivää sitten oli lähtenyt\nSyriaan.\"\n\nOktavia pani kätensä ristiin.\n\n\"Jupiterille kiitos! Hän viepi sanan Silanukselle. He eivät anna\ntuon kauhean teon tapahtua. Olen kärsinyt kaikkea vaieten. Mutta\nhäpeän tahraamana, kunniattomana ja kuitenkin syyttömänä astua\nijankaikkisuuteen, se olisi arvotonta heikkoutta. Germanicuksen tytär\neroaa elämästä, kuten hän on sitä viettänytkin, puhtaana, tahratonna,\ntodellisena roomattarena ja keisarinnana.\"\n\nHän vaipui mietteisiin ja hänen kasvojensa ilmeistä näki Akte, että\npaljon kärsineen roomattaren ajatus viipyi tällä hetkellä sen miehen\nluona, jota hän oli rakastanut, mutta joka häneltä oli riistetty.\n\nOrjatar jätti ääneti huoneen rientääkseen jo samana päivänä Ostiaan,\nmissä keisaria odotettiin joka hetki saapuvaksi.\n\nVielä istui Oktavia pää käden varassa, kuten Vestan patsas, kun eräs\ntoinen nainen astui kynnyksen yli ja asettui sille paikalle, jonka Akte\näsken oli jättänyt. Kuullessaan vaatteiden kahinaa, katsahti keisarinna\nylös ja näki edessään Julian.\n\nJulia näki mielenliikutuksen jäljet keisarinnan kasvoilla ja aavistaen\njälleen onnettomuutta, syleili hän ystävätärtään ja kysyi tuskallisesti:\n\n\"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Onko tapahtunut joku onnettomuus? Onko\nsinua loukattu? Vai uhkaako sinua joku vaara?\"\n\nOktavia teki myöntävän eleen.\n\n\"Jokaiseen kysymykseesi on minulla myöntävä vastaus.\" Hän kertoi\nystävättärelleen, mitä juuri oli Aktelta kuullut.\n\nKun hän mainitsi Antoniuksen matkasta, painoi Julia käsin jyskyttävää\nrintaansa.\n\n\"Älä pelkää! Hän tuopi pelastajan. Kun Silanus on täällä, olen\nhuoletta. Jos vaan...\"\n\nHän ei sanonut lausetta loppuun. Oktavia tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Jos vaan? Mikä sinua arveluttaa? Puhu!\"\n\n\"Jos vaan hän ehtii ajoissa tänne.\"\n\nKeisarinna luhistui leposohvaansa.\n\n\"Jos hän ehtii ajoissa. -- Sinä olet oikeassa. Neron suunnitelmat\nkypsyvät nopeasti.\"\n\nYstävättäret laskivat matkan ja ajan, joka oli kuluva, ennenkuin\nSilanus oli pääsevä Roomaan turvattoman naisen kunniaa puolustamaan.\nOktavia rauhoittui, ja uutta toivoa virisi hänen mieleensä, kun Julia\njohtui laskelmissaan siihen tulokseen, että ennenkuin senaatti ehtisi\nlangettaa tuhoisan tuomionsa, olisi Silanus Roomassa.\n\n\"Minun on tuotava sinulle eräs surullinen uutinen\", jatkoi Julia sitten\nkeskustelua. \"Jälleen on seurastamme poistunut henkilö, jota olemme\nrakastaneet, yksi meidän onnettomuustoverimme.\"\n\n\"Ah --\" keisarinna mietti.\n\n\"Sinä voit tarkoittaa ainoastaan Marciaa.\"\n\nJulian katse myönsi hänen arvanneen oikein.\n\nKeisarinna katsoi suojelusjumalattarensa kuvaan. Ei ainoatakaan tuskaa\nilmaisevaa sanaa tullut hänen huuliltaan. Hänen sielunsa oli kuin\nvarjoisain kuusten välissä välkkyvä tumma lammen pinta. Ei liikahda\nse suurimpienkaan myrskyjen raivotessa. Yhtä kirkkaana pysyy aina sen\npeilikirkas pinta.\n\n\"Miten kuoli hän? Mihin?\" kysyi Oktavia pitkän hiljaisuuden perästä.\n\"Britannicus on hänen sieluaan odottanut. Hän ei kuulunut enään tähän\nmaailmaan\", lisäsi hän sitten vienosti.\n\n\"Minkä vuoksi kuoli hän? Oktavia raukka! Minkä vuoksi kuolevat ihmiset,\njoiden onni on raastettu siitä maaperästä, johon se on juurtunut? Minkä\nvuoksi kuolevat ihmiset, joilta koti on ryöstetty? Joiden sielu on\nmyrkytetty? Joiden sydäntä syöpi kaipaus, epätoivo?\n\n\"Miksi kuolevat sellaiset ihmiset? Kuka sen voisi sanoa. -- On helppoa\nsanoa -- sydän särkyi; siitä kuolema. Oletko nähnyt kukkasen, jonka\njulma ihmiskäsi on poiminut maasta ja asettanut kultaiseen maljakkoon?\nVerkkaan haipuu sen tuoksuva sielu, jok'ikisen ijäisyyden mereen\nvierivän hetken kera kuihtuu sen kauneus, ja pian aurinko näkee\nsen kuolleena, käpristyneenä. Se ei voinut elää, jouduttuaan pois\nmaaperästä, johon sen juuret olivat imeytyneet.\n\n\"Niin Marciakin. Hän oli liian paljon kärsinyt enään toipuakseen.\nKun hänelle ilmoitettiin Britannicuksen kuolema, ei hän itkenyt.\nMinä itse hänelle kerroin tuon kamalan uutisen, kun kukaan muu ei\nsitä uskaltanut. Minä koetin häntä lohduttaa, ja kuitenkin minusta\nnäytti aluksi, kuin hän olisi sitä kaivannut vähemmän, kuin olisi\nodottanut. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli vaan näennäistä.\nKuten ihminen, jonka ruumiiseen kuolettava rauta tunkeutuu, voi hetken\npuhua ja nauraa, värin vaihtumatta hänen kasvoillaan, sitten äkkiä\nhervahtaakseen kuoliaana maahan, niin kävi Marciankin. Tieto koski\nhäneen kuin tikarinisku. Sydän oli saanut haavan, joka ei voinut\nparantua. Mutta hän oli tyyni, sillä haavaa ei ensi silmänräpäyksessä\nkirveltänyt.\n\n\"Kun minä olin poistunut, oli hän lyhistynyt kokoon. Lähinnä seuraavan\najan pidin häntä silmällä. Sanattoman epätoivon ajamana harhaili hän\nympäri. Venuksen temppelistä hän kerran syöksyi Neron puistoihin,\nkourassaan tikari, jonka minä kuitenkin vaivatta häneltä ryöstin.\nSilloin hän heittäytyi rinnoilleni itkien ja tuskistaan kertoen, mutta\nsamassa silmänräpäyksessä hän taas tylysti sysäsi minut luotaan, pakeni\npois paikalta, heittäytyäkseen Tiberin kosteaan helmaan. Laivamiehet\npelastivat hänet vedestä.\n\n\"Sitten tuli muutos. Hän kävi rauhalliseksi ja hymyilikin väliin.\nMutta samalla hän kuihtui kuin kukkanen. Minä koetin parhaani mukaan\nlieventää niitä hetkiä, jotka hänellä vielä oli elettävänään. Otin\nhänet viimein mukaani jumalanpalvelukseemmekin. Siellä istuutui hän\neräälle kivijalustalle, kuunteli ja hymyili. Tämä hymy huulillaan\nnukkui hän, ehtimättä kääntyä uskoomme, joka oli hänelle suonut\nviimeisen lohdun elämässä.\"\n\n\"Niinpä oli hän onnellisempi kuolossa kuin elämässä\", virkkoi\nOktavia, katse miettiväisenä kaukaisuuteen tähdättynä. \"Sinun uskosi,\nJulia, on varmaan kaunis ja suuri; sillä ainoastaan ennen kuulumaton\njumalallisuus voi tässä maailmassa, joka riehuu ikuisen järjettömyyden\npartaalla, luoda jotain hyvää.\"\n\n\"Olet oikeassa, Oktavia. Minun uskoni on suuri ja kaunis. Kätke huolesi\nsen helmaan ja hymyillen olet kantava sitä taakkaa, joka nyt uhkaa\nsinut murtaa. Sinä olet jälleen toivova, sen sijaan kun nyt epätoivo\nvaan kalvaa sydäntäsi. Sillä siinä on uskomme suuri, lohdullinen\ntotuus, että Jumalan valtakunta ei ole tässä maailmassa. Vaikka\nmeiltä kaikki tässä maailmassa ryöstettäisiin, Jumalan valtakuntaa ei\nkukaan meiltä voi viedä. Mitä ihmiset täällä toisiltaan raastavat,\nsen Jumala korvaa haudan tuolla puolen. Sillä kaikki, jotka ovat\npuhtaat ja oikeutta rakastavaiset, ovat hänen lapsiaan, ja yksinpä\nvihassaankin Jumala on heille vaan hyvää tarkoittava isä. Hän ei ole\nmeidän yläpuolellamme, vaan meidän keskellämme, ja jotta me ihmisinä\nhäntä ymmärtäisimme, niinkuin hän meitä Jumalana ymmärtää, lähetti hän\noman poikansa, joka tuli ihmiseksi, heitä opettamaan, heidän puolestaan\nkärsimään ja heidät Isänsä kanssa sovittamaan.\"\n\n\"Eikö uskosi olekaan vaan uusi juutalainen uskonto?\" kysyi Oktavia.\n\n\"Yhtä hyvin kuin se on uusi roomalainenkin uskonto. Se on koko\nihmiskunnan uusi uskonto. Sillä meidän Jumalamme on kaikkien ihmisten\nJumala. Hän ei asu missään temppelissä, ei mikään Olympo ole hänen\nolinpaikkansa. Koko maa on hänen asuinsijansa, sillä hän on luonut\nmaailman ja sitä hallitsee. Hänessä me elämme, sillä hänen kauttansa\nme olemme tänne tulleet. Kun me kärsimme, tapahtuu se hänelle ja hänen\nkauttansa. Hänen olemme me kuolemassakin, sillä hän on ylösnousemus\nmaallisista kärsimyksistä taivaalliseen autuuteen.\"\n\nOktavia ei vastannut. Hän jätti Vestan kappelin Julian seuraamana.\nHänen silmänsä olivat lattiaan luodut, hänen ajatuksensa kohoutuivat\nmaasta, harhailivat tuntemattomissa maailmoissa.\n\nHän kääntyi ja virkkoi hiljaa:\n\n\"En voi seurata sinua, Julia, vaikkakin sinua ymmärrän. Olen liian\npaljon roomalainen, liian paljon menneisyyden lapsi, voidakseen enään\nuudelleen uskoa. Mutta minä luulen, että sinun Jumalasi on voimakkaampi\nmeidän menneisyyttämme, hän on hallitseva Roomaa kun meidän jälkemme\novat haipuneet. Mutta tokko hänen sanansa on tuova ihmiselle onnea sen\nenemmän kuin Jupiter? -- Kuin Vesta taikka Venus? Kuka sen tietää,\nJulia? Katso, minun uskoni on: ihmisen onni on hänessä itsessään, ei\nhänen ulkopuolellaan, ja ihmiset eivät tule ajankaan mukana muuttumaan.\nSinun uskontosi tietää suurta, ihmeellistä onnea -- mutta se onni ei\nole tästä maailmasta, ei tätä maailmaa varten, niinkauvan kun löytyy\nihmisiä, joiden intohimot juurtuvat maahan.\"\n\nHän jätti Julian, joka mitä erilaisimpien ajatusten valtaamana lähti\nkeisarillisesta linnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana, kun Antonius oli saapunut Roomaan, kokoontui hänen\nkutsustaan joukko miehiä, joiden tasavaltaiset mielipiteet takasivat\nheidän uskollisuudestaan. Heille kertoi hän Poppean suunnitelmista;\nja miehet vannoivat pyhästi pelastavansa keisarinnan hinnalla\nmillä hyvänsä. Filosoofi Seneca päätettiin kutsua liittoon. Burrus\noli kuollut hiljattain ja Seneca oli vetäytynyt yksityiselämään,\ntyytymättömänä keisarin politiikkaan.\n\nNyt oli hän taas jalon puolisonsa Paulinan vaikutuspiirissä, eivätkä\nliittoutuneet lainkaan epäilleet, ett'ei hän olisi valmis yhtymään\nheihin; olihan kysymyksessä rikoksen estäminen, joka kataluudessa ei\ntiennyt vertaa.\n\nSamana yönä matkusti Antonius Aasiaan, mukanaan liittoutuneitten\nkirjelmä. Hän meni etsimään sitä miestä, joka tällä hetkellä oli\nitseoikeutettu heitä johtamaan, hän meni etsimään Corbulon johdolla\nAasiassa mainehikkaasti taistelevaa Silanusta.\n\nKadriassa, Eufratin varrella sijaitsevassa kaupungissa hän vihdoin\ntapasi everstin. Corbulo teki juuri pitkällisten ja vaihtelevain\ntaisteluiden perästä Syyrian kuninkaan Tiridateksen kanssa rauhaa.\n\nKun Antonius saapui suureen leiriin, tarjoutui hänen katseltavakseen\nhuomattava näytelmä. Legioonat oli asetettu aukealle kentälle\npuoliympyrään, josta kultaiset voitonmerkit kohoutuivat. Keskellä\nseisoi ylipäällikkö upseeriensa ympäröimänä. Hänen edessään oli\nluonnollisen kokoinen, sotasaaliiksi saadusta kullasta valettu Neron\nkuvapatsas. Antonius astui upseerien parveen, tuntien heti ystävänsä,\njoka kuitenkaan ei häntä huomannut. Silanus näytti vanhettuneelta.\nHopean värisiä hapsia näkyi tukassa ja parrassa, ahavoittuneilla\nkasvoilla oli väsynyt ilme.\n\nMutta Antoniuksen huomio kiintyi toisaalle. Puoliympyrään astui\nCorbulon kunnioittavasti tervehtäissä, Syrian kuningas Tiridates,\nkruunu päässään, purppura harteilla, loistava seurue mukana. Synkän\nnäköisenä läheni kuningas Rooman keisarin kuvaa. Sen eteen tultuaan\nhän näytti epäröivän. Roomalainen ylipäällikkö kohotti kulmakarvojaan.\nAasialaisen katse lensi voitonmerkkien ohi, yli roomalaisten\nlegioonien. -- Sitten taivutti hän toista polveaan, otti kruunun\npäästään ja laski sen nöyrästi kuvapatsaan juurelle.\n\nMyrskyävät riemuhuudot seurasivat tätä tekoa. Ympyrä sulkeutui.\nSotapäällikkö asetti kruunun jälleen nöyryytetyn kuninkaan päähän...\n\nSilanus kääntyi ympäri ja näki edessään Antoniuksen, vanhan ystävän,\njota hän ei ollut niin pitkiin aikoihin tavannut.\n\nHänen silmänsä levisivät ihmetyksestä, mutta sitten sulki hän riemusta\nhuudahtaen ystävän syliinsä. Sitten vasta näytti hän huomaavan, että\ntässä odottamattomassa jälleennäkemisessä oli omituista ja laskien\nmolemmat käsivartensa upseerin olalle, virkkoi hän syvin, liikutuksesta\nvapisevin äänin:\n\n\"Keisarinna on lähettänyt sinut?\"\n\nAntonius ravisti päätään.\n\n\"Hän ei tiedä mitään. Hänen tähtensä minä kuitenkin olen täällä.\"\n\n\"Häntä uhkaa vaara?\"\n\n\"Hän tarvitsee sinun suojelustasi, Silanus.\" Karaistuneen soturin\nkasvoille levisi kummallinen hymy.\n\n\"Tule\", sanoi hän viitaten telttariveihin, \"minulla on vielä aikaa\nkuunnella kuluneiden vuosien tapahtumia. Mielelläni olen hengelläni\nmaksava tämän murhenäytelmän.\"\n\nMuutaman tunnin kuluttua ratsastivat molemmat miehet Roomaa kohti.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nOKTAVIAN SURMA.\n\n\nNero oli taas Roomassa. Siellä vallitsi suunnaton mieltenkuohu.\nKeisari oli eronnut puolisostaan Oktaviasta, koska tämä ei ollut\nhänelle lahjottanut ainoatakaan lasta; syy, joka täysin kuvasi\nCaesarin tarkoitusten kunniattomuutta ja verukkeellisuutta. Keisarinna\nkarkoitettiin Kampanialle.\n\nHiljaisena, kyynelehtimättä oli hän antanut koota tavaransa ja\nvetäytynyt uskollisimpien palvelijattariensa kera kampanialaiseen\nmaataloon, missä hän vihdoin luuli saavuttavansa kauvan toivomansa\nrauhan. Mutta ilman uutta häväistystä ei hän Roomasta päässyt.\nTigellinus, halpamainen nousukas, oli Poppean lahjomana syyttänyt häntä\naviorikoksesta. Mutta niin puhdas oli hänen maineensa, niin tahraton\nhänen elämänsä, että keisarihovin turmeltuneet mässääjät eivät kyenneet\nlangettamaan syyllisyyden varjoakaan hänen päälleen.\n\nJupiter Capitolinuksen temppelissä vietettiin tällävälin harvinaista\njuhlaa. Kansajoukot vyöryivät _Via Sacraa_ pitkin Scipion kunniaportin\nalitse ja samosivat meluten Konkordian temppelin ohitse Kapitolia\nkohti. Siellä leimusivat uhrivalkeat taivaille, ja savu kohosi pystyyn\nJupiterin valtaistuinta kohti. Ylijumalan kuvapatsaan juurella istui\nvalkoiseen harsoon verhottu nainen, kasvot peitettyinä, liikkumatonna\nkuin patsas. Hänen edessään, kansan ylhäisimpien läsnä ollessa, uhrasi\nylimäinen pappi. Hänen rinnallaan caesarien arvomerkit yllään seisoi\nNero.\n\nNainen oli Poppea Sabina, joka nyt oli kiivennyt suunnitelmiensa\nkorkeimmalle astuimelle. Hän oli nyt keisarinna. Juuri astui Nero\nesiin, kietoi purppuraviitan puolisonsa olkapäille ja asetti kruunun\nhänen päähänsä, kun ulkoa kajahti raivoisia huutoja. Nero astui Poppean\nkanssa, jaloimpain ritareitten seuraamana temppelin portaille. Siellä\navautui hänen silmiensä eteen odottamaton näytelmä.\n\nAlhaalla kadulla kulki suunnaton kansajoukko, jonka etunenässä\nkuljetettiin kantotuolissa Oktavian kuvaa. Äänekkäitä solvaus- ja\npilkkasanoja Poppeasta kuului, kun keisarilliset astuivat näkyviin.\nHuudot paisuivat yhdeksi ainoaksi rajattomaksi, riehuvaksi mylvinäksi,\njosta vaivoin erottautuivat keisarinnalle tähdätyt, syvintä inhoa\nosoittavat sadattelut.\n\nPretorianit muodostivat elävän muurin keisarillisten ympärille ja siten\nsaapui Nero uuden puolisonsa kera Palatinille keisarilliseen linnaansa,\nkaartin avatessa paljain miekoin seurueelle tietä raivoavan kansajoukon\nkeskitse.\n\nTuskin olivat Poppea ja Nero päässeet kahden kesken, kun Poppea\nsormuksilla koristetulla kädellään viittasi kadulle, missä taistelu\nkansajoukon ja kiireesti kokoontuneitten legioonien välillä vielä\nraivosi.\n\nNero ei puhunut mitään, nyökäytti vaan päätään.\n\nHe ymmärsivät toistensa tarkoitukset ilman sanojakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapina, jonka Silanus oli Paetuksen, Soranuksen, Pison, sekä useiden\nmuiden ritarien kanssa nostanut, ei onnistunut. Sitkeän taistelun\nperästä olivat sotilaat päässeet voitolle. Satoja kuolleita virui\npitkin katuja. Thrasaea Paetus, Borea Soranus ja Piso muiden muassa\nolivat joutuneet vangeiksi; Silanus oli töintuskin välttänyt saman\nkohtalon.\n\nOli leppoisa yö, kun yksinäinen ratsastaja täyttä neliä ajoi Kampanian\ntasangon halki, pelottaen nukkuvat linnut yösijoiltaan. Vaikka ratsu\noli ylt'yltään hien ja veren peitossa, pakotti mies sitä yhä tuimempaan\nvauhtiin; aina uudelleen hautautuvat hänen kannuksensa kuolemaan\nvihityn elukan kylkiin. Viimeinkin näkyi tulta pimeän läpi. Tasanko\nmuodosti siinä paikassa matalia aaltomaisia kumpuja; eräälle kummulle\nrakennetusta huvilasta näkyi valo. Tähän huvilaan pyrki Silanus. Portin\nlähelle pysähdytti hän rautaisella väkivallalla hevosen, joka kohta\nlysähti hervotonna maahan, ratsastajan notkeasti ponnahtaessa selästä\nja lähetessä porttia.\n\nMutta tuskin oli Silanus ehtinyt ottaa pari askelta, kun pimeästä\nkuului käskevä \"seis!\" Siitä välittämättä riensi ritari eteenpäin.\nSilloin sukelsi pensasaidakon takaa sotilaitten kypäriä ja yöllisen\nkulkijan luo astui purppurapukuinen mies, liktorin sauva kädessään.\n\nMiesten katseet leimahtivat vastakkain. Silloin kuului karjahdus,\nraivoisa kuin kuolevan jalopeuran. Silanus oli tuntenut Callistuksen.\n\nEnnenkuin yksikään sotilaista oli ehtinyt päästä selville asemasta,\nolivat everstin sormet kiertyneet kurkkuun; kolme, neljä kertaa upposi\nhänen säilänsä ahnaasti miehen ruumiiseen, niin että kärki tunki\nselästä esille. Voihkaen hervahti Callistus tanterelle, missä hän\nkuolemantuskissa jäi vääntelehtimään, sillävälin kun sotilaat kävivät\nrohkean murhaajan kimppuun.\n\nMutta taistelut Aasiassa olivat tehneet Silanuksesta miehen, joka\nkykeni tarpeen tullessa näyttämään miekkailutaitoaan useammallekin\nvastustajalle. Kaksi kaatui hänen iskuistaan, toiset väistivät ja\njo oli tie selvä porttikäytävän läpi, kun sotilaskohortin komentaja\nilmestyi huvilasta uusia voimia mukanaan.\n\nSe oli Anicetus.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän astuen Silanusta kohti.\n\n\"Oktavia\", huusi tämä, niin kovaa kuin jaksoi, \"Oktavia\", huusi\nhän uudelleen iskien miekallaan ympärilleen niin rajusti, että\nAnicetus miehineen hölmistyneenä peräytyi. Silloin kajahti talosta\nkimeä huuto, niin hirvittävä, että vartijatkin, jotka sitä olivat\nodottaneet, kammosta hätkähtivät; huuto, jossa samalla kertaa oli\nkauhua, epätoivoa, raivoa ja -- vastaus liian myöhään saapuneen ystävän\nhuutoon. Hervotonna laskeutui taistelevan miehen käsivarsi. Kukaan\nei häntä enään ahdistanut. Tulet rakennuksessa sammuivat. Eräästä\nakkunasta lensi ulos pää; kalpea naisen pää pitkine kiharoineen ja\nseljälleen jääneine silmineen putosi suoraan ritarin jalkoihin,\ntahraten hänen säärystimiään verellä.\n\nSe oli Oktavian pää.\n\nSilloin nauroi upseeri naurua, joka karmi kuulijoita, kamalammin\nkuin hirmuisin vala. Sitten riensi hän paikalta ja hävisi öiselle\nKampanialle.\n\nSotilaat käärivät pään purppuraiseen peitteeseen ja veivät sen Roomaan\nhäälahjaksi uudelle keisarinnalle.\n\nNero oli lähettänyt entiselle puolisolleen määräyksen surmata itsensä.\nMutta kun kiusautunut vaimoparka ei ollut rohjennut sitä tehdä, oli\nhän lähettänyt muutamia taitavimpia salamurhaajia, jotka olivat\nväkivallalla avanneet hänen suonensa ja tukehduttaneet hänet kuumiin\nhöyryihin. Vielä oli hän ollut hengissä, kun muinaisen rakastetun ääni\nulkoa kuului; vielä oli hän toivonut pelastusta, mutta silloin olivat\nmurhaajat eroittaneet häneltä pään ruumiista. Sellainen oli jalon\nOktavian loppu.\n\nYön varjot kävivät entistä synkemmiksi. Eräässä puutarhassa Kampanian\ntasangolla loi kaksi henkilöä hautaa.\n\nJulia ja Silanus.\n\nÄäneti tekivät he työtään, tyttö lapiolla, mies verisellä miekalla.\nAamu hämärsi, kun he vihdoin peittivät Oktavian ruumiin maan poveen.\nSilanus tallasi maan haudan päällä lujaksi, ojensi sitten kiittäen\nkätensä surmatun ystävälle ja aikoi poistua.\n\nJulia pidätti häntä.\n\n\"Minne aiot nyt, Silanus?\" kysyi hän tarkastellen miestä levottomana.\n\nRitarin kasvot olivat jäisen rauhalliset.\n\n\"Sinne, missä harjoitetaan verioikeutta.\"\n\nTyttö ei häntä ymmärtänyt ja antoi hänen lähteä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielettömyyden raivo oli noussut korkeimmilleen. -- Rooma rypi\npaheissa, mutta vielä ei ollut tapahtunut se hirveä rikos, joka oli\noleva Roomalaisen pakanuuden tuho.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\nROOMAN PALO.\n\n\nNero oli yksin. Hänen elämänsä vieri nopeasti sitä päämäärää kohti,\njonka kohtalo oli hänelle varannut. Yhtään entisistä uskotuista ei\nollut enään elossa hillitsemässä hänen rajattomia intohimojaan, ja\nPoppea, kerran purppuran saatuaan, unohti kaikki rajat, jotka luonto\non asettanut naiselle ja ihmiselle. Viimeisen salaliiton jäsenet oli\nsikäli kuin niitä oli kiinni saatu, mestattu. Senecakin oli ollut\npakotettu avaamaan suonensa.\n\nNiin riehui Nero entisten uskottujensa ruumiiden ylitse, säästämättä\nystävää yhtä vähän kuin vihollista; kruunattu villipeto, joka\ntukahdutti rikoksensa häpeään, katumuksensa vereen; ja hänen\nalinomaisena kiihoittajanaan oli Poppea, jonka nautinnon himoa ei\nmikään näyttänyt tyydyttävän.\n\nMitä mietti tämä nainen nyt levätessään mukavasti silkkipatjoilla\npalatsinsa katolla ja antaessaan katseensa liidellä yli Rooman, tuon\nmahtavan Rooman, joka oli alistanut valtikkansa alle koko maailman,\nmutta jolta puuttui rohkeutta temmata purppura Poppeanlaisen henkilön\nharteilta...\n\nKun Nero astui hänen luokseen, kuiskasi hän jotakin hiljaa tämän\nkorvaan. Imperatori näytti ensin hämmästyvän, mutta sitten välähtivät\nhänen väsähtäneet silmänsä kummallisesti. Hän paukutti käsiään,\nojensi sitten ne Rooman yli ja nauroi hillittömästi. Poppean katse\nriippui kiinteästi hänessä, ja aivan kuin ymmärtäen hänen salaisimmat\najatuksensa, lähetti Nero kohta orjan kutsumaan Anicetusta. Caesarin\nuskottu on pian paikalla; Nero esitti hänelle suunnitelman, joka sai\nyksin Agrippinan ja Oktavian murhaajankin vapisemaan. Mutta hyvin\ntietäen vastustelemisesta seuraavan epäsuosion, hymyili hän vaan ja oli\nsamaa mieltä käskijänsä kanssa. Muutamia tunteja myöhemmin kerääntyi\nkeisaria lähinnä vaikuttavimman miehen taloon suuria joukkoja huonointa\nväkeä mitä Roomasta löytyi. Siellä tehtiin tavallista harvinaisempi\nsalaliitto, suunniteltiin rikos kansaa vastaan sellainen, jonka\nvertaista ei historia toista tunne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRooma lepäsi unessa. Korkeat talot heittivät kuutamossa ahtaille\nkaduille tummia varjoja. Rooman rakennukset olivat enimmäkseen\nyläosaltaan puisia ja tulen vaaraa silmällä pitämättä laadittuja.\nKaupungissa olivatkin tulipalot sentähden hyvin tavallisia ja\noivallisesti järjestettyä palokuntaa saatiin kiittää, ettei valkea\nollut päässyt vielä koskaan ylivoimaisesti riehumaan.\n\nTänä yönä olivat muutamat myöhästyneet jalkamiehet kulkiessaan Circus\nMaximuksen ohi huomaavinaan palon käryä. Säikähtyneinä riensivät he\nPalatinin ja Callian kukkuloitten välillä olevalle markkinapaikalle,\nmissä kauppiaat puisissa rakennuksissaan säilyttivät erilaisia öljyjä\nja muita tulenarkoja tavaroita. Lähelle tullessaan näkivät he paksun\nsavupilven kierivän mustan, suunnattoman käärmeen tavoin tyyneen\nyö-ilmaan. Liekit loimusivat rajusti taivasta kohti ja hetken kuluttua\nseurasi räjähdys, joka pani koko kaupungin tärisemään. Kauhistuksissaan\npakenivat uteliaat, kulettaen huudon \"Tulipalo\" kautta unestaan\nherätetyn Rooman. Ajatuksen nopeudella levisi punertava loimu koko\nsirkuksen puoleiselle taivaalle, ja liekit äkkiä nousseen tuulen\nkannattamina valloittivat yhä uusia taloja. Suuret merkkitorvet\nalkoivat mylviä, liekkien valaisemassa kaupungissa olivat pian kaikki\njalkeilla. Pelästyneitä, typertyneitä naamoja pisti kaikkialta ovista\nja ikkunoista esille.\n\nNyt karahutti keisarillinen sammutuskunta palopaikalle. Roomassa\nmajaileva toinen legioona marssi niinikään joukkueissa, joita kutakin\nkomensi upseeri, yhdettätoista kaupunginosaa kohti. Mutta ennenkuin se\nsinne oli ehtinyt, paloi kahdestoistakin kaupungin osa, jossa olivat\nlukuisat hyyryhuoneustot.\n\nKauhu oli vallannut ihmiset. Tuhansia tunkeili pakoon pyrkien ahtailla\nkaduilla. Pakenevien kirkunaan sekaantuivat upseerien komentohuudot.\n\nNyt suihkusivat ensimäiset vesisateet liekkeihin. Mutta ne hukkuivat\nkohisevaan tulimereen. Tuuli oli kiihtynyt ja lennätti liekkejä talosta\ntoiseen sellaisella nopeudella, että ihmiset eivät enään kaikkialla\nehtineet paeta asunnoistaan; nyt ojentelivat lieskat ahnaasti kieliään\njo Palatininkin yli. Kauhun valtaamina katselivat ihmisjoukot\nluonnonvoimain raivoa. Kaikki näyttivät kadottaneen arvostelukykynsä,\norjat, ritarit, aateliset, porvarit; ainoastaan sotilaat säilyttivät\nkylmäverisyytensä. Tuli lensi kuin siivillä kaupunginosasta toiseen.\nPalatini oli yhtenä ainoana leiskuvana merenä, siellä täällä\nleimahtivat liekit taivaalle jo Veliassa ja Esqvilinissa. Pohjoisessa\nolivat Mascenan puutarhat viidennessä kaupunginosassa vaaran uhkaamia.\nMutta siellä oli vastassa pääosa keisarillista palovartiostoa, jonka\nonnistui yliluonnollisin ponnistuksin pysähdyttää liekit vanhalle\nServiuksen muurille. Lännen ja lounaan puolella paloi kaikki: Velabrum,\neläintori ja Aventini Kapitolinus-vuoreen, Tiberiin ja kaupunginmuuriin\nsaakka.\n\nSeitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti tulipalo, ja luultiin sen\nolevan jo ohitse, kun liekit jälleen leimahtivat Marskentän lähistöllä,\nnielivät rakennukset Aemiliuksen puistoissa, tuhosivat seitsemännen ja\nyhdeksännen kaupunginosan melkein perinpohjin ja raivosivat lähes kolme\nvuorokautta vielä Kapitolin ja Onirinaliksen luoteisrinteillä, säästäen\nainoastaan kookkaista hakkokivilohkareista tehdyt yleiset rakennukset.\n\nRooma oli porona. Kukkuloiden välisissä laaksoissa näkyi epätoivon\nvaltaamia ihmisiä, jotka penkoivat kotiensa raunioita; epäilyttäviä\nkuljeksijoita, jotka yleistä sekasortoa käyttivät varastaakseen ja\nryöstääkseen, liikkui hiiltyneitten ruumiitten ja haavoittuneitten\nseassa. Neljästätoista kaupunginosasta oli jäänyt neljä jäljelle.\nCaesarien linna oli raunioina; Apollon temppelistä oli tullut tuhkakasa\nja sen mukana olivat hävinneet Rooman historian jaloimmat muistomerkit.\n\nHirvittävää onnettomuutta oli seurannut jonkinlainen huumaustila.\nSatatuhatta ihmistä majaili Marskentällä ja huusi leipää. Paksu,\ntukahduttava ja käryävä savupilvi riippui tuhoa ennustavana kaupungin\nyllä, ja joka sopukassa kyti vielä valkea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNero ajoi seurassaan Poppea ja koko hovi, hävitettyjä katuja pitkin.\nHänen vaunujaan veti kuusi komeata kimoa, hänen pukunsa oli kullalla\nja jalokivillä koristettu, ja Poppea hänen rinnallaan näytti paremmin\nmarmoriin veistetyltä juuri temppelistä ryöstetyltä Venukselta, kuin\nnaiselta, niin kaunis oli hän loistavassa asussaan.\n\nHymyillen kuin verta tarpeekseen saanut tiikeri, silmäili Nero\nrikoksensa hedelmiä. Poppean silmät säikkyivät hävityksen\nperinpohjaisuutta tarkastellessaan. Keisari ei häikäillyt laskea\nleikkiä tapahtuneesta onnettomuudesta vaunujen rinnalla ratsastavien\nuskottujen kera.\n\nKansa oli vaiti.\n\nTänään se ei ottanut caesariaan vastaan myrskyävin riemuin, kuten\nennen. Ei kukaan tervehtinyt.\n\nKansan mykkä mielenosoitus näytti kiihottavan Neron ylimielisyyttä.\nHän huuteli kompasanojaan äänekkäästi, saaden vastaukseksi sadatuksia.\nMitä kauvemmaksi hän tuli, sitä sankemmaksi kävi kansajoukko, sitä\nuhkaavammaksi sen käytös.\n\nAnicetus ja Tigellinus, jotka ratsastivat vaunujen rinnalla, neuvoivat\npalaamaan. Tuskin olivat vaunut kääntyneet, kun joku takana huusi:\n\"Murhapolttaja!\"\n\nKeisari kalpeni ja etsi silmillään huutajaa. Mutta nyt huusi kymmenen,\nkaksikymmentä ääntä yhtäaikaa:\n\n\"Murhapolttaja! Petturi! Murhamies!\"\n\nAjaja koetti kiirehtiä hevosia, mutta joukot sulkivat tien. Seurue\npääsi vaan verkalleen etenemään. Pilkallisesti hymyillen silmäili\nPoppea kiihoittuneita ihmisiä. Tigellinus pakotti hevosensa lähemmä\nkeisaria ja paljasti miekkansa.\n\nNyt kävivät joukot entistä levottomammiksi.\n\n\"Ensin hän varastaa meidät putipuhtaaksi, sitten aikoo vielä tappaa\",\nkirkui ääni joukosta.\n\nCaesaria kohti tunkeutui vanha mies ja ojentaen vapisevaa kättään\ntarttuakseen purppuravaippaan, kuiskasi hän:\n\n\"Kuka sytytti Rooman, Caesar?\" Anicetuksen miekka eroitti ukon käden\nmuusta ruumiista. Vanhus retkahti verissään maahan.\n\nRaivoisa karjunta kulki joukkojen läpi. Kiviä sinkoili vaunuja vastaan.\nRohkeimmat tarttuivat hevosten kuolaimiin ja pakottivat ne seisomaan.\nTikarin haava rinnassaan putosi ajaja kuolleena maahan. Jo kurottivat\nkymmenet kädet vaunuja kohti; Tigellinus ja Anicetus muitten ritarien\nkera tungettiin pois Caesarin rinnalta. Silloin ojensi Nero vartaloaan,\nheitti huolettomasti hymyillen purppuran liepeen rintansa yli ja käski\nkädenliikkeellä joukkoja vaikenemaan.\n\nSilmänräpäyksessä oli kaikki hiljaista.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi keisari.\n\n\"Leipää!\" huusivat lukemattomat äänet.\n\n\"Ja sirkusnäytöksiä\", lisäsivät jotkut.\n\n\"Te saatte leipää ja sirkusnäytöksiä\", vastasi Nero rauhallisesti.\n\nJoukot väistyivät epäröiden vaunuilta.\n\n\"Kuka sytytti Rooman?\" kuului silloin taas ääni.\n\nNero harkitsi silmänräpäyksen.\n\n\"Kysyttekö te sitä?\" vastasi hän sitten kylmin, selvin äänin. Ja vähän\nvaiettuaan jatkoi hän:\n\n\"Kristityt!\"\n\nHetkisen vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten alkoi tuo suunnaton\nihmismeri lainehtia ja raivota. \"Kristityt! Kristityt!\" kuului\nsekaisin. Huuto kasvoi, paisui suunnattomaksi raivon myrskyksi,\njoka vyöryi ryhmästä toiseen, levisi nopeammin, kuin liekit äsken\nonnettomassa kaupungissa.\n\nKaikkialta etsittiin kristittyjä; heitä rääkättiin ja surmattiin mitä\nraaimmalla tavalla. Tuhansiin nouseva kansajoukko samosi sokeassa\nraivossaan katakombeja kohti, mistä se toivoi tapaavansa onnettomia\nvihansa esineitä suuremman joukon.\n\nMutta Nero palasi jälleen palatsiinsa. Kansa riisui hevoset hänen\nvaunujensa edestä ja kuletti riemusaatossa hänet sinne.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\nARENALLA.\n\n\nLivia, Narsissuksen leski, oli kuollut Rooman palon aikana. Kristityt\nolivat kokoontuneet hautaamaan kuollutta Via Appian katakombeihin.\nSillä Livia oli tyttärineen, josta oli varttunut ihana neitonen,\nkääntynyt kristinuskoon.\n\nTulelta säästyneen talonsa atriumissa makasi Livia, saavutettuaan\nvihdoin kauvan kaipaamansa rauhan, Lucrezia ja Julia olivat sulkeneet\nhänen silmänsä. Kun yö läheni, saapui surujoukko taloon. Neljä\nkristittyä nosti paarit, joille Julia levitti kalliin tyrolilaisen\npurppurapeitteen. Itse Pietari siunasi ruumiin; sitten lähti seurue\nliikkeelle. Edellä kulkivat talon orjat valaisten tulisoihduilla tietä.\nSitten seurasi Pietari pappeineen. Heidän perässään kannettiin paareja,\njoitten jälessä kulkivat Lucrezia ja Julia, sekä joukko surevia\nkristittyjä. Niin kulki seurue Coelimontimnin rinnettä alas ja poistui\nkaupungista Appian portin kautta. Nyt sammuttivat orjat soihtunsa,\nsillä pelättiin keisarillisia vakoilijoita, jota paitsi huolestusta\nherättivät siellä täällä seisoskelevat kiihoittuneet kansaryhmät.\nPitkin Appian tietä komeiden hautapatsaiden välitse liikkui surusaatto\nverkkaan eteenpäin, kunnes pysähdyttiin kahden jättiläissypressin\njuurelle, mistä huolellisesti kätketyt porraskäytävät johtivat\nmaanalaisiin hautakäytäviin. Koska käytävä oli ahdas, nostettiin\nruumis paareilta ja kannettiin varovasti aukosta sisään. Vihdoin\nsaavuttiin sille komerolle, joka oli varattu Livialle. Käytävä laajeni\ntässä muhkeaksi, avaraksi holviksi, jonne kristitty seurakunta oli\nkokoontunut. Myös Paavali varttoi täällä muiden muassa surusaattoa,\nsillä hänen oli määrä pitää ruumispuhe.\n\nPapit lauloivat juhlallisen virren; seurakunta yhtyi kertauspaikoissa\nlauluun. Kuollut asetettiin suitsutussavuun ja hyviin hajuihin\nverhottuna komeroonsa.\n\nHaudalle kirjoitti Julia marmorilevylle: _Vale in pace_, lepää rauhassa!\n\nLucrezia kirjoitti sen alapuolelle: _Vives des_, elä Jumalan luona -- --\n\nJuhlallinen laulu vaikeni. Kuului aseiden kalinaa käytävästä?\n\nSeurakunta painautui ahtaammalle. Kaikki ryhmittyivät Pietarin ja\nPaavalin ympärille, katseet jännitettyinä suunnattuina rappukäytävään.\nKaikkien kasvoista loisti luottavaisuus ja antautuminen siihen, mitä\nJumala oli heidän osakseen määrännyt.\n\nMuutamien silmänräpäyksien perästä tunkeutuivat roomalaiset sotilaat\nraivoavan kansan seuraamina kristittyjen kirkkoon.\n\nPietari meni heitä vastaan.\n\n\"Mitä te täältä etsitte ja ketä olette?\" kysyi Kristuksen apostoli\nsotilailta.\n\nVastauksen asemasta heittäytyivät nämät paljastetuin miekoin\nkristittyjen kimppuun, pannen toimeen kauhistavan verilöylyn.\nPetomaisen murhaamisen raivostuttamina asettuivat kristityt miehet\nja nuorukaiset, jotka olivat sattumalta asestettuja, vastarintaan.\nSyntyi vimmattu kamppailu, jossa suurin osa kristittyjä sai surmansa,\nja toiset, niiden joukossa olivat Pietari ja Paavali, Julia, Lucrezia,\nsekä joukko muita naisia ja miehiä, joutuivat vangeiksi.\n\nPian oli katakombeissa taas hiljaista. Ei liikkunut enään ainoatakaan\nelävää sielua synkissä käytävissä. Surmattujen veri imeytyi vähitellen\nmaahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tapahtumista rikas päivä. Aurinko loisti häikäisevän kirkkaasti\nvarhaisesta aamusta alkaen. Albanian vuorelta puhalteli raikas,\nelvyttävä tuulen henki. Hopean valkeitten pikkuisten pilvenhattaroitten\nvälitse lähetti päivä kuumia säteitään juhla-asuiseen Roomaan. Virran\ntavoin kulkevain kansajoukkojen keskellä näkyi upseerien kultahelaisia\nvarustuksia, ylhäisten virkamiesten purppuravaippoja ja sotilaitten\nvälkehtiviä aseita.\n\nSirkuksen ympärillä oli tungos suuri. Caesar oli luvannut kansalle\nnäytelmän, jommoista Roomassa ei äsken oltu nähty. Sirkuksen sisällä\noli surinaa kuin mehiläispesässä. Hiljalleen täyttyivät siellä kaikki\npaikat. Vihdoin ilmestyi Nerokin kansan myrskyisästi tervehtimänä, ja.\nasettui paikalleen häntä varten tehdylle korokkeelle; senaattorit,\nVestan neitsyet ja muut keisarillisen seurueen jäsenet ryhmittyivät\nhänen ympärilleen.\n\nPuolittain ylpeä, puolittain halveksiva oli silmäys, jonka Nero heitti\nympärilleen. Kuka lähemmältä häntä katseli, joutui ehdottomasti\nihmettelyn valtaan, nähdessään muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut.\nKauniista nuorukaisesta oli tullut ruumiikas mies, jonka kasvot\nliiankin selvään ilmaisivat hänen elämäntapansa. Kun hän siinä istui,\nsormuskoristeiset kädet veltosti valtaistuimen nojasimella, ruumis\nhervottomasti taakse heitettynä, huulet kavalassa hymyssä, odottaen\nnautintoa, joka oli oleva suurin, mitä hän koskaan oli maistanut, oli\ntämä valtijas ruumiillistutettu kuva roomalaisesta caesariudesta,\npakanallisesta despotismista, joka ei kunnioittanut mitään, ei\nvälittänyt mistään; joka oman ihmisarvonsa julisti jumaluudeksi, sitä\nsamalla kuitenkin mitä riettaimmin ryvettäen.\n\nSirkuksen kaksikymmentätuhatta istumapaikkaa oli täynnä, jotapaitsi\nkäytävillä ja seinänvierillä tunkeili seisojia. Kaikki tahtoivat päästä\nosallisiksi edessä olevasta nautinnosta.\n\nJuhla alkoi vihkitoimituksella, jolla papit pyhittivät sirkuksen\ntarkoitukseensa. Kultaisten tankojen päässä kannettiin keisarin ja\nhänen puolisonsa kuvaa arenan ympäri. Kansa riemuitsi äänekkäästi\nnähdessään caesarinsa kuvan; torvet ja huilut jotka seurasivat\njuhlakulkuetta, lisäsivät melua. Mutta kun toimitus alkoi kestää kovin\nkauvan, kävi kansa kärsimättömäksi. Huudettiin, että tämä juhlallisuus\noli ikävämpi kuin joku typerä proloogi. Poppeakin, joka istui\nkeisarin rinnalla, kääntyi kehoittavasti puolisoonsa päin. Tämä antoi\nhermostuneen merkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlallisuus loppui vihdoinkin. Tyytymätöntä melua seurasi täydellinen\nhiljaisuus. Kaikki silmät tähtäsivät Neroon, odottaen häneltä\nalkamismerkkiä.\n\nSotilaitten vartioimina odottivat kristityt kohtaloaan areenan vieressä\nolevassa huoneessa. Muutamalla kivellä istuvan Paavalin ympärille oli\npieni seurakunta ryhmittynyt. Turhaan etsi silmä joukosta Pietaria. Hän\noli jo kärsinyt marttyyrikuolemansa. Hän oli kuollut saman kuoleman\nkuin Herransakin. Kristittyjen päämiehenä oli hänelle määrätty suurin\nrangaistus: hänet oli naulittu ristiin. Seurakunnan päämiehen kohtalo\noli ollut kova isku kristityille. Mutta heitä lohdutti tietoisuus\nsiitä, että Herran opetuslapsi oli ennen heitä päässyt valtakuntaan,\njosta heitä eroitti ainoastaan elämä. Ilolla tahtoivat he luopua tästä\nelämästä, vaihtaakseen sen toiseen, ikuiseen.\n\nEivät sotilaatkaan voineet vastustaa sitä liikuttavaa vaikutusta, jonka\nnämä kuolemaanvihityt heihin tekivät. He ihailivat miesten tyyneyttä ja\nnaisten uskomatonta mielenvoimaa. Tuossa istui äiti pidellen viimeistä\nkertaa sylissään lastaan. Tuolla morsian sydämensä valitun rinnalla,\njonka veri pian oli areenalla sekaantuva hänen vereensä. Isä kehoitti\npoikaansa, veli rohkaisi sisartaan, ystävät syleilivät viimeistä kertaa\ntoisiaan.\n\nNeitosten joukossa veti huomiota puoleensa enkelimäisen ihana tyttö,\nLapsi hän ei enään ollut, mutta hän näytti elävän taas lapsuutensa\nvarhaisimpia aikoja. Hänen suurista silmistään säteili karitsan\nviattomuus. Hänen huulensa hymyilivät, ja ken hänet näki, olisi voinut\nluulla häntä onnelliseksi morsiameksi, joka oli valmistautunut ottamaan\nvastaan ylkäänsä.\n\nHän oli asettanut ristissä olevat kätensä apostoli Paavalin syliin ja\nistuutunut hänen jalkoihinsa.\n\n\"Eikö se ole surullista, isä\", sanoi hän ukolle, joka häntä kirkkailla\nsilmillään tarkasteli, \"että niin paljon nuoruutta ja onnea tuhlataan,\njotta nuo, joitten mitta on reunoja myöten jo täysi, saisivat iloita\nsiitä?\"\n\nLähellä seisova nuorukainen kuuli sanat.\n\n\"Todellakin, sinä olet oikeassa, neito\", virkkoi hän tulisesti. \"Kun\nnäkee tämän kansan rikokset, on vaikeata hillitä kuohuvaa mieltään ja\nrauhallisena antaa kulettaa itsensä teurastuspenkille, tuon kruunatun\npaholaisen saadessa edelleenkin jatkaa jumalatonta menoaan.\"\n\nPaavali kohotti nuhtelevasti kättään.\n\n\"Minkälaisia sanoja, Narsissus! Jätä Jumalalle rangaistus ja kosto.\nMaailman tapahtumat rakentuvat yksilöiden kohtaloista. Meidän\nkuolemamme vahvistaa uutta elämää, josta mestarimme on ilmoittanut. Hän\njoi kalkin pohjaan. Miksi me epäröisimme tehdä samoin, me, jotka olemme\nkutsutut hänestä todistamaan, näyttämään että henki elää, vaikka ruumis\ntapettaisiinkin?\"\n\n\"Ja miten luulette antautuvaisuudellanne sovittavanne rikoksenne;\nolettehan polttanut Rooman\", sekaantui eräs sotilas keskusteluun.\n\n\"Kristityt eivät ole Roomaa polttaneet, poikani\", vastasi Paavali.\n\"Joka sillä tavalla sanoo, panettelee meitä.\"\n\n\"Keisari sen sanoi\", vastasi sotilas.\n\n\"Niinpä panettelee sitten keisari meitä\", virkkoi Paavali. \"Ehkä\ntietämättään, sillä hän ei tunne meitä.\"\n\n\"Ohoh, hän tuntee teidät\", vastasi sotilas halveksivasti. \"Te olette\nisänmaan vihollisia; siksi olette sytyttäneet kaupungin ja kieltäneet\nkuuliaisuuden jumalalliselta Nerolta.\"\n\n\"Me kunnioitamme keisaria, poikani, niin suuresti kuin se meille on\nsallittua ja hänelle hyödyllistä\", vastasi Paavali. \"Me uhraamme\nkeisarin onneksi mutta uhrimme on pyhitetty Jumalalle; ei keisarille,\nvaan hänen puolestaan. Me emme maksa pahaa pahalla, sillä meidän\nuskontomme on kärsimistä.\"\n\nSotilas kääntyi vaieten pois. Muuan centurio antoi merkin. Torven\ntörähdys kuului.\n\nKilpa-ajot, joilla näytännöt oli aloitettu, olivat lopussa. Kahdet\nvaunut olivat pirstoina areenalla, kahden ajajan ja kolmen hevosen\nruumiit viruivat pirstojen joukossa.\n\nMalttamattomuus katsomossa oli noussut korkeimmilleen. \"Pois hevoset!\"\nmylvivät joukot. \"Missä ovat kristityt? Missä eläimet, joitten kanssa\nhe saavat otella?\"\n\nRistikko-ovet vastaukseksi avautuivat ja arenalle kulkivat pelottomin\naskelin päivän uhrit. Etunenässä astui Paavali. Viime päivien\nmielenjännitys oli uuvuttanut vanhuksen voimia, hän kulki vaivaloisesti\neteenpäin, nojaten vasemmalla kädellään Julian olkapäähän ja oikealla\nvahvaan ryhmysauvaansa. Tämä pari, kunnianarvoisa vanhus, kukoistavan\nnuoruuden rinnalla kiinnitti joukkojen huomion itseensä. Jotkut\nhuutelivat ivasanoja heille. Useimmat pysyivät vaiti, seuraten silmin\nkunnianarvoisaa apostolia ja nuorta neitosta heidän astellessa pitkin\nkilparataa, verkalleen, osoittamatta pienintäkään pelon merkkiä. Heitä\nseurasivat toiset kristityt. Äidit painoivat rinnalleen lapsiaan, jotka\ntiedottomina vaarasta puolittain uteliaina, puolittain peloissaan\nsilmäilivät suunnattomia, syyttömiin verta janoovia väkijoukkoja.\nPitkiin valkoisiin pukuihin puettuina kulkivat papittaret laulaen\nylistystä sille, jonka nimen tähden he olivat itsensä kuolemaan\nvihkineet. Nero oli ollut kyllin armollinen luvatakseen vapauden\nkaikille kristityille, jotka luopuisivat uskostaan. Mutta ainoatakaan\npetturia ei ollut löytynyt. Naisten joukkoon hajaantuneina astelivat\nmiehet. Yleisön nautinnon vuoksi oli heille annettu aseita henkensä\npuolustukseksi. Oikeassa kädessä terävä miekka, vasemmassa pieni,\npyöreä kilpi, asetti Nero heidät petoja vastaan, hyvin tietäen, että\naseet voivat hiukan pidentää heidän elämäänsä, mutta ei sitä pelastaa.\n\nNyt seisoivat uhrit tiheässä ryhmässä, sillä he eivät tahtoneet\nviimeisessä silmänräpäyksessä erota toisistaan vaan yhdessä, jos\nmahdollista, yhtäaikaa, ottaa vastaan kuoleman. Mutta kaikkien voimat\neivät enää kestäneet. Siellä täällä vaipui neitonen tiedotonna arenan\nhiekalle; toiset peittivät kasvonsa ja kyyristyneinä maahan odottivat\nhirveätä hetkeä, jolloin heidän oli kestettävä viimeinen koettelemus.\nÄidit kostuttivat epätoivon kyynelin lapsiaan ja raaka kansa tällaisiin\nnäytöksiin tottuneena, vaan pilkkasi onnettomien heikkoutta. Sitä\nenemmän mieltymystä herätti Julia, joka ojennetuin vartaloin, silmät\ntaivasta kohti tähdättyinä, seisoi uskolaistensa keskellä. Miehet\nolivat muodostaneet piirin naisten ja lasten ympärille, valmiina\nhyökkäämään petoja vastaan ja laskemaan ne vasta ruumiittensa yli\nturvattomien omaistensa kimppuun.\n\nJännitys nousi äärimmilleen kun eräs toinen ristikko-ovi äänettömästi\nkohosi ylös. Pimeästä astui ensimäisenä esiin mahtava leijona. Valon\nsokaisemana jäi se hetkeksi epäröiden seisomaan, heittäen hännällään\nilmaan komean kaaren. Sitten astui se eteenpäin, avasi suunnattoman\nkitansa, niin että suuret valkeat hampaat välkkyivät auringon valossa\nja päästi maatajärisyttävän kiljunnan. Näennäisesti kristittyjen\njoukkoa huomaamatta astuskeli se majesteetillisesti arenalle antaen\naika-ajoin äänensä kajahdella. Vähän ajan kuluttua ilmestyi arenalle\ntiikeri, täplikäs, notkea kuin kissa, vielä nuori, ylimielisempi\nkuin leijona, mutta myöskin pelottavamman näköinen suunnatessaan\nheti keltaiset silmänsä kristittyihin. Nyt hyppäsi komein, kaarevin\nharppauksin kolmas, neljäs noita kellertäviä punajuovikkaita kissoja\nhäkistään, jonka ovi viimeisen jälkeen ääneti pudotettiin alas.\n\nVielä kuljeskeli leijona välinpitämätönnä muurin kuvetta; mutta\ntiikerit, verenhimoisempina kuin aavikkojen kuningas, olivat\nkiinnittäneet huomionsa ihmisryhmään, jonka juhlallinen kiitoshymni\nkaikui juhlallisena, petojen kiljunnan silloin tällöin siihen\nsekaantuessa.\n\nKatsojat himoiten veren näkyä, koettivat huudoillaan ärsyttää petoja.\nPieniä, teräväkärkisiä nuolia suhahteli eläimiä kohti, kirjavia\nlappusia lenteli arenalle. Yhä ahtaammaksi kävi kehä, jota yksi\npedoista kiersi kristittyjen ympäri; nyt kyyristyi se, harppaus --\nmyrskyävät riemuhuudot täyttivät ilman. Kaksi nuorukaista, jotka olivat\nseisoneet lähinnä petoa, olivat heittäytyneet sitä vastaan. Pitäen\nsilmällä tiikerin liikkeitä, olivat he sen hypätessä asettuneet niin,\nettä eläin lensi juuri heidän ojennetuille kilvilleen. Mutta samassa\nsilmänräpäyksessä kuin raskas ruumis putosi maahan, tempasi se mukanaan\nmyöskin taistelijat. Nämä upottivat miekkansa tiikerin rintaan. Kiljuen\ntuskasta löi peto hurjasti ympärilleen, haudaten nuorukaiset allensa,\nraadellen heitä hampain ja kynsin. Hetken kuluttua makasivat kaikki\nkolme liikkumattomina verilammikon heidän ympärillään yhä laajetessa.\n\nTämä lyhyt ottelu oli merkkinä toisille pedoille hyökätä ihmisten\nkimppuun ja kerran veren makuun päästyään ne panivat lyhyessä ajassa\ntoimeen verilöylyn, jota mikään kynä ei voi kuvailla. Pikemmin\nkuin katselijoiden uteliaisuus olisi sallinut, makasivat kaikki\nkristityt kuolleina taikka kuolettavasti haavoitettuina. Ainoastaan\nyksi tyttö oli kuin ihmeen kautta säästynyt. Seisoessaan keskellä\nuskonheimolaisiaan oli hänen ympärilleen muodostunut kuolleitten\nruumiista varustus, jonka keskellä hän seisoi hymyilevänä kuolemaa\nodotellen.\n\nMutta pedot, uupuneina taistelusta ja kylläisinä verestä ja lihasta,\neivät osoittaneet minkäänlaista halua tuhota tätä viimeistä uhria.\n\nKansa tahtoi neidollekin kuolemaa. Ja erikoisesti juuri hänelle,\nsillä hän oli kaikista kaunein. Näytösten ohjaajan käskystä ajettiin\nkylläiset eläimet takaisin häkkiinsä, ruumiit laahattiin tuota pikaa\nulos _Porta ligitina'n_ kautta. Nyt laskettiin näyttämölle komea\npuhvelihärkä, joka raivoisasti ilmaa nuuskien laukkasi arenalle niin\nettä hiekka pilvenä pölysi. Kolme kertaa se kiersi kilparadan ympäri,\nsitten äkkäsi se vihdoin neidon. Joku heitti tytön jalkoihin punaisen\nliinan. Koko katsomosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihaisesti\nhäntäänsä piesten läheni härkä tyttöä, pysähtyi ja painoi niskansa\nhyökkäysasentoon.\n\nSilloin kajahti äkkiä epätoivoinen huudahdus katsomosta:\n\n\"Julia -- luovu uskostasi!\"\n\nTämän äänen kuullessaan vavahti tyttö. Kuten heränneenä unesta\nkääntyi hän siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Hänen katseensa kohtasi\nkaksi kuumeen tapaisesti palavaa silmää, jotka kiihkeästi häntä\ntarkastelivat. Tuskallinen hymy väreili tytön huulilla. Päätään hiljaa\nravistaen kääntyi hän härkään päin, joka raivostuneena erään orjan\nkeihään pistosta ryntäsi kohti. Pari sekuntia vielä, ja viimeinen\nuhreista oli seuraava tovereitaan.\n\nSilloin tapahtui odottamatonta. Arenaa ympäröivän suojelusmuurin yli\nheittäytyi nuori mies. Teko oli uskalias, sillä aitaus oli korkea.\nEheänä suoriutui mies kuitenkin hypystä ja kiisi nyt härkää kohti.\nTämä pysähtyi keskellä vauhtiaan nähdessään eteensä ilmestyvän\nvastustajan. Silmänräpäyksen seisoivat molemmat vastakkain. Nyt\nvoivat katsojat tarkastella miehen suoraa, notkeata vartaloa. Hän\nkuului nähtävästi sotilassäätyyn, mutta oli jättänyt pois panssarinsa\nja säärisuojustimensa. Vasemman käden ympärille hän oli kietaissut\npunaisen vaippansa, oikea nyrkki puristi miekan kahvaa.\n\nTyttö päästi huudahtuksen tuntiessaan miehen. \"Antonius!\" tuli hänen\nhuuliltaan puolittain rukoilevasti puolittain riemuitsevasti.\n\n\"Kuka hän on?\" kulki riviltä riville. Ei kukaan tiennyt. Ei\nkeisarikaan. Sillä ikäänkuin suojanaan piti nuorukainen kättään\nalinomaan kasvojensa edessä, ja Antonius-nimisiä miehiä oli paljon\nRoomassa.\n\nNäytelmä ei antanut katsojille aikaa kauemmin huolehtia tuntemattoman\nnimestä. Härän hölmistyminen oli ohitse. Antonius, kääntääkseen\neläimen huomion Juliasta, juoksi nyt sen ympäri pitäen yhä edessään\npunaista vaippaansa, joka raivostutti härkää entistä enemmän. Rohkea\ntaistelija houkutteli tällä tavoin elukan arenan toiseen päähän. Siellä\npysähtyi hän. Sonni ryntäsi häntä kohti. Sillä hetkellä, jolloin sen\nsarvet näyttivät lävistävän miehen ruumiin, ponnahti tämä notkeasti\nsivulle ja salamana välähtäen upposi hänen miekkansa ohi syöksyvän\neläimen kylkeen. Härkä kääntyi takaisin. Veristävin silmin tavoitti se\nuudestaan vastustajaansa. Sama näytelmä uudistui jälleen. Kun härkä\ntaas kääntyi, ei Antonius ehtinytkään temmata miekkaansa sen kyljestä\nirti. Se jäi törröttämään siihen ja raivoisana ryntäsi eläin uudelleen\nkohti. Kansa taputti myrskyisästä käsiään. Mitä tekee mies nyt?\nkysyivät joukot.\n\nAntonius tempasi tikarin manttelinsa sisästä, jonne hän sen oli varalta\nkätkenyt ja kun härkä taas teki hyökkäyksensä, asetti hän, juuri kun\nsen sarvet hänen edessään kyntivät maahan, jalkansa elukan leveälle\npäälaelle ja lensi härän voimakkaan niskan singahuttamana seisoalleen\nkaaressa läpi ilman. Ennenkuin härkä ehti kääntyä, oli Antonius\nvalmiina ottamaan vastaan uutta hyökkäystä. Uskomaton oli taistelijan\nrohkeus ja notkeus. Kansa unohti ihmetyksestä suosionosotuksensa.\nHenkeään pidättäen seurasivat kaikki härän liikkeitä. Jälleen lensi\nAntonius ilmaan. Mutta tällä kertaa ei härkä syöksynytkään edelleen,\nvaan pysähtyi kuin maahan juurtuneena vastaanottamaan putoavaa.\nMutta taitavasti tuli tämä sen selkään, kumartui silmänräpäyksessä\nalas ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni tiheästä harjasta painoi\nhän tikarinsa kerta toisensa perään sen kurkkuun. Härkä laukkasi\nhurjasti uhkarohkean ratsastajansa kera arenan ympäri, pysähtyi ja\nkaatui nytkähdellen maahan; Antonius hyppäsi kuolevan eläimen selästä\nja kumarsi yleisölle. Hän oli hukannut manttelinsa, mutta varjosti\nkasvojaan kädellään. Kansan suosio oli rajaton. Kukkasia ja seppeleitä\nsateli hänen päälleen, peittäen arenan hänen ympäriltään.\n\nMutta ääneti astui nuorukainen tytön luo, joka rukoillen oli\npolvistunut, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja huusi kansaan\nkääntyen: \"Armoa!\"\n\nMyrskynä kaikui huuto kautta sirkuksen:\n\n\"Armoa! Armoa!\"\n\nNero nyökäytti päätään. Poppea heitti ruusun hiuksistaan arenalle\nja _Sanaviria_, elävien portti, avautui päästääkseen voittajan ja\nvoittonsa palkinnon vapauteen.\n\nKuten unesta nousi Julia. Hänen silmänsä kiittivät pelastajaa paremmin\nkuin sanat olisivat voineet sen tehdä, ja sitten astui hän uljaana kuin\nkuningatar Antoniuksen rinnalla kukkaissateessa arenalta.\n\nMutta äkkiä pysähtyi Antonius, painoi käden sydämelleen, horjui ja\nvaipui maahan. Orjat kiirehtivät paikalle ja kantoivat tiedottoman\nmiehen pois.\n\nEnnen kuin Julia ehti tointua oli Antonius kadonnut hänen silmistään.\nHän tuskin huomasi kuinka joku tarttui hänen käteensä, veti hänet\npimeään holvikäytävään ja kuiskasi.\n\n\"Kristuksen nimessä -- joutuin, ennen kuin he ehtivät katua\narmahdustaan!\"\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\nBRITANNIAN METSISSÄ.\n\n\nPohjois-Britannian vuoristossa jylhien kukkuloiden välissä oli laakso,\njossa näytti asustavan ainoastaan metsän riistaa. Eräänä sumuisena\ntalviaamuna astui laakson rinteelle, huolimattomasti kokoonkyhätystä\npirttirakennuksesta, nuori nainen päästäen lyhyen, kimakan vihellyksen.\n\nKohta juoksi paikalle kesytetty, naaras saksanhirvi, joka\nvastustelematta seurasi naista hökkeliin, mistä kuului herttaista\nlapsen naurua. Heti senjälkeen ilmaantui ovelle parhaissa voimissa\noleva mies, jousi olalla ja joukko alkuperäisiä nuolia eläimen nahasta\ntehdyssä viinessä. Hän varjosti kädellään silmiään, tarkastellen vuoren\nhuippuja, joiden takaa aurinko juuri nousi taistellen voitokkaasti\npilvien kanssa.\n\n\"Tulee kaunis päivä, Prasuta\", virkkoi hän sisään. \"Minä lähden\nmetsälle tänään.\"\n\n\"Se onkin tarpeellista\", vastasi vaimo, \"sillä lihavarastomme alkaa\nloppua.\"\n\nMies vihelti ja erään kallion takaa hyppäsi haukkuen ja häntäänsä\nheiluttaen jättiläiskokoinen koira, iloisesti laskien eturuumiinsa\nmaahan ja katsellen isäntänsä silmiin. Mutta vielä vitkasteli\nmetsämies. Hänen huolestuneesta katseestaan voi päättää, että hän\npelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Huolellisesti tarkastelivat hänen\nsilmänsä läheisiä kukkuloita.\n\n\"Eikö sinua pelota, Prasuta?\" kysyi hän, hyväillen lasta, joka oli\njuossut hänen luokseen. Vaimo astui nyt taas ulos. Hän oli kookas,\nmuutaman tuuman pitempi kuin mies, ja kaunismuotoinen vartalo\nnäytti notkeudessa ja voimassa jättävän miehen kauas jälkeensä. Pitkä,\npunertava tukka, joka verhosi vaipan tavoin yläruumista, suuret silmät\nja puhe ilmaisivat hänen olevan friisittären. Mies puhui murteellista\ngallian kieltä käyttäen runsaasti roomalaisia sanoja.\n\n\"Mitä minun pitäisi pelätä, ystäväni?\" virkkoi hymyillen Prasuta.\n\n\"Roomalaisia\", vastasi mies synkästi.\n\nPrasuta ravisti päätään.\n\n\"Ne eivät tänne tule, Markus. Mistä tämä äkkinäinen huoli? Olemmehan\ntäällä asuneet rauhassa jo vuosikausia. Rankaisematta sitäpaitsi ei\nkukaan tule minua hätyyttämään.\"\n\nMiehen katse tarkasteli hyväillen vaimon vartalon voimakkaita muotoja.\n\n\"Tiedänhän, että olet uljas ja vahva\", virkkoi hän, \"mutta ylivoima\nvoisi sinutkin lannistaa. Mutta ainakin tahdon sinun kanssasi kuolla,\njos Jupiter tämän kohtalon sinulle olisi valmistanut.\"\n\nHän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:\n\n\"Minä näin kummallista unta viime yönä. Olin näkevinäni\njättiläiskokoisen korppikotkan lennosta syöksyvän majaani kohti, ja\nennenkuin ehdin mitään tehdä, oli se tarttunut sinuun ja lapseemme,\nvieden molemmat etelää kohti. Olin niin pelästynyt, etten edes nuoltani\nsaanut ammutuksi sen perään. Vasta kun lintu oli teidän kanssanne\nhävinnyt kaukaisuuden utuun, lähdin minä takaa ajamaan.\"\n\nVaimo ei vastannut heti.\n\n\"Sinä näet aina sellaisia unia, Markus. Ne aiheutuvat kovin\nkiihottuneesta mielikuvituksesta. Pitääkö minun haukkua sinua\npelkuriksi, unen näkijä?\"\n\nVastauksen asemasta syleili Markus kumppaniaan ja lähti vuorille.\nPrasuta katseli hänen jälkeensä niin kauvan kuin hän oli näkyvissä.\nKun mies ja koira olivat häipyneet hänen silmistään, meni hän tupaan\ntakaisin, lapsen jäädessä ulos leikkimään.\n\nMies oli Markus, entinen roomalainen seuramies, sittemmin Britannian\nkäskynhaltija; nainen oli Prasuta, onnettoman kuningatar Boudiccan\ntytär. Kun Markus astui virkaansa Britannian käskynhaltijana,\nhallitsi hänen ajatuksiaan yksi voima: hän tahtoi kostaa Nerolle.\nHän sai huomata heti vaaranalaisen asemansa tuossa maassa, joka\nalinomaan antoi Rooman legioonille tekemistä, ja kiirettä vastaamaan\nbritannilaisten vapauden rakkauteen ja heidän lakkaamattomaan,\npeitettyyn vastarintaansa sortavin mielivalloin. Tällöin sattui\nhän kerran, ollessaan icenien kuningattaren Boudiccan vieraana,\nhuomaamaan tämän tyttären. Tytön alkuperäinen, kuvailematon kauneus\nsytytti roomalaisessa intohimon, joka syrjäytti kaiken muun, ja pitkän\nvastustuksen jälkeen leimusi vastalempi Prasutan sydämessä yhtä\nvaltavana. Mutta Prasuta osasi, epäillen roomalaista, pysytteleidä\netäällä. Jo hautoi Markus päässään ryöstösuunnitelmaa, aikoen antaa\nsotilaittensa väkivallalla tuoda tytön luoksensa, kun syttyi tuo\nhirveä kapina, joka maksoi lähes sadantuhannen roomalaisen hengen.\nBoudiccalla oli kostettavana miehensä, ruhtinas Prasutaguksen kuolema\nja oma nöyryytyksensä roomalaisille, jotka Markuksen edeltäjien\nsamoinkuin hän itsensä käskynhaltijana ollessa, olivat pöyristyttävällä\nraakuudella menetelleet maan asukkaita kohtaan, polkien sorretun\nkansan lakeja ja oikeuksia. Druidien pyhissä metsissä pitivät\nmaan asukkaiden päämiehet kokouksen ja kohta senjälkeen veivät he\nBoudiccan kiihottamina heimonsa roomalaisia vastaan. Markus oleskeli\nCommuladonumissa, kun kapinallisten sotajoukot, käsittäen noin 120,000\nmiestä, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kaikki roomalaiset menettivät\nhenkensä, lukuunottamatta Markusta, jonka Prasuta pelasti. Intohimoisen\nrakkautensa valtaamana, muistaen vihaansa Roomaa kohtaan, joka Caesarin\npersoonassa oli hänelle tuottanut niin suuria kärsimyksiä, sekä\nkunnianhimonsa sokaisemana, toivossa päästä Britannian kuninkaaksi,\noli hän ruvennut kapinoitsijain puolelle ja ottanut vastaan heidän\nsotajoukkojensa ylijohdon. Mutta pian läheni pikamarsseissa,\nCommuladonumia kohti rientävä urhoollinen Luetonius Paullinus\nvaliojoukon kera, johon kuuluivat XIII ja XX legiona. Kaupungin\nporttien edustalla syntyi ratkaiseva tappelu. Markus joutui tappiolle.\nHänen sotajoukkonsa hajaantui eri tahoille, kuningatar Boudicca surmasi\nmyrkyllä itsensä, hän itse Prasutan kera painautui sisämaan vuoriston\nhelmaan, missä eleli sitten vuosikausia, hautoen voimatonta vihaa\nRoomaa kohtaan. Entisestä irstaasta roomalaisesta oli tullut vapaa\nluonnonihminen, joka oli täydelleen mukautunut kelttien elintapoihin.\nUsein tapasi hän etelän miehiä. Näiltä sai hän kuulla, että Nero oli\nasettanut korkean palkinnon hänen päästään; keisari täydellä syyllä\noletti että Markuksen johdolla saattoi tuossa levottomassa maassa millä\nhetkellä hyvänsä syntyä uusi kapina. Mutta Markus oli varoillaan,\neikä kukaan ilmaissut hänen olinpaikkaansa roomalaisille, sillä häntä\nkunnioitettiin kuninkaana avioliittonsa tähden kuningassuvun viimeisen\nprinsessan kanssa.\n\nTuona päivänä, jolloin Markus oli lähtenyt metsälle, ei Prasutakaan\nvoinut vapautua painostavasta mielialasta. Hän hengähti keveämmin,\nnähdessään erään kelttiläisen lähestyvän kukkulalta majaa.\n\n\"Mikä tuo sinut tänne, Devanus?\" kysyi Prasuta asetettuaan vieraan\neteen maitoa ja juustoa. \"Sinulla näyttää olevan minulle asiaa.\"\n\n\"Niin onkin, ruhtinatar\", vastasi Devanus, \"laakson heimot lähettävät\nminut varoittamaan sinua.\"\n\n\"Varoittamaan? Uhkaako meitä sitten vaara?\"\n\n\"Roomalaiset ovat jäljillänne, ja ellen erehdy, ovat he muutaman päivän\nkuluttua täällä.\"\n\n\"Niinpä täytyy meidän jättää tämäkin paikka\", valitti Prasuta, \"noitten\nkirottujen isänmaamme sortajien haltuun. Koska viimeinkin vapautemme\nhetki koittaa? -- Milloin luulet kohortin olevan täällä, Devanus?\"\n\n\"Minulle sanottiin: kun aurinko kolme kertaa on laskenut.\"\n\n\"Mieheni lähti muutamia hetkiä takaperin vuorille\", virkkoi Prasuta.\n\"Kahteen päivään hän ei palaa. Tahtoisitko mennä häntä etsimään? Hänen\npitäisi palata viipymättä, jotta ehtisimme koota omaisuutemme ja\nvetäytyä pois, ennenkuin vainolaiset ovat paikalla.\"\n\n\"Minä lähden heti häntä etsimään\", vastasi paimen. \"Jos Freya suosii\nminua, luulen hänet löytäväni ennen päivän maille menoa. Tunnen\nsuunnilleen tiet, joita hän käyttää.\"\n\nMies nousi ja pian hävisi hänkin vuorille.\n\nPäivä kului; jo alkoi hämärtää. Oli tullut aika, jolloin Prasuta lapsen\nkera tavallisesti ojentautui Markuksen huolehtivan käden valmistamalle\nvuoteelle. Hän heitti vielä tutkivan silmäyksen kukkuloille, ennenkuin\nkävi levolle. Hän ei ollut ehtinyt vielä päästä uneen, kun hän\nhätkähtäen hypähti istualleen. Tuntui, kuin olisi hän kuullut tutun\näänen, ja jännittämällä kuuloaan, eroitti hän kesyn hirvilehmän\nhuohotuksen, joka kuului aivan majan edestä.\n\nKummastuneena jätti Prasuta vuoteen ja meni ulos. Siellä seisoi\nuskollinen eläin kurottaen vavisten päätään emäntäänsä päin. Kun hän\nhyväillen ja tyynnyttäen siveli sen selkää, huomasi hän että se oli\nylt'yltään veressä ja selässä törrötti nuoli.\n\nTuhoa aavistaen hän riensi takaisin huoneeseen; temmaten lapsen\nsyliinsä ja suuren taistelukirveen käteensä syöksyi hän pimeään\nyöhön. Mutta koko vuoren rinne tuntui elävän. Kuun valossa, joka nyt\nkuin ilmaistakseen hänet, pilkisti esiin pilvien raosta, näki hän\nroomalaisia sotilaita, jotka laskeutuen vuoren rinnettä alas sulkivat\nhäneltä pakotien.\n\nPrasuta kiirehti takaisin ja salpautui huoneeseen. Ensin päästi hän\nkuitenkin kolme kertaa vihlovan huudon, joka satakertaisen kaiun\nkulettamana vieri kautta vuoriston, vieden viestin hänelle, joka yksin\nenään vaan voi avun tuoda. Roomalaisten kirveet jyrisivät oven lankkuja\nvasten. Mutta tammiovi oli vahva ja kesti murtumatta iskut. Prasuta\noli siepannut käteensä jousen ja singahutti nuolen toisensa jälkeen\npienestä tähystysluukusta, kaataen joka kerta jonkun roomalaisista,\njotka pimeässä eivät keksineet minkäänlaista maalia heittokeihäälleen.\nRaivostuneina iskivät he kaksinkertaisin voimin; vihdoin se petti ja\nrymisten avasi tien hyökkääjille.\n\nHurjasti huutaen syöksyivät sotamiehet huoneeseen. Mutta pian sulkeutui\netumaisten suu, kun Prasutan leveä tappara vinhasti heilahteli ilmassa\nhalkoen etumaisten hyökkääjien kallot. Mutta ylivoima oli liian suuri.\nMuutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi Prasuta maassa köytettynä\nomilla hiuksillaan niin tiukkaan, ettei voinut liikahtaakaan. Lapsi\nmyös köytettiin, jonka jälkeen sotilaat tutkivat huoneen. Huomattuaan,\nettä Markus todella oli poissa, pakoittivat he kepin iskuin Prasutan\nseuraamaan heitä. Majan pistivät he ennen lähtöä tuleen ja ennen pitkää\nvalaisivat kirkkaat loimottavat liekit laaksoa, jossa taas vallitsi\nsyvä hiljaisuus.\n\nKun Markus palasi hurjalla kiireellä Devanuksen kera kotilaaksoonsa,\ntapasi hän tupansa hehkuvana hiilikasana. Lähellä makasi kuollut\nelättihirvi ja kaatuneitten roomalaisten keskeltä hän löysi vaimonsa\nverisen tapparan.\n\nMiehet eivät tuhlanneet aikaa sanoihin. He katsahtivat merkitsevästi\ntoisiinsa ja syöksyivät sitten nopeammin kuin olivat tulleet\npoistuneitten jälkeen.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\nLÖYDETTY JA TAAS KADOTETTU.\n\n\nPoppea ei ollut voinut unohtaa tuota uljasta taistelijaa, joka\nniin uskomattoman voitokkaasti oli otellut härän kanssa arenalla.\nAlituisesti näki hän miekkailijan kuvan silmiensä edessä. Hän oli\nkiivennyt kaikki asteet, jotka hänen kunnianhimonsa oli hänen eteensä\nasettanut. Hän oli keisarinna; vieläpä enemmänkin: hän vallitsi\ncaesaria ja Roomaa. Hänen viittaustaan totteli maailma. Saavuttuaan\nnäin pitkälle hänen rauhaton sielunsa etsi uusia päämääriä. Hänen\naistillisuutensa, tähän asti alistettuna kunnianhimon palvelukseen,\netsi uusilla aloilla tyydytystä, ja kun Nero ei enään voinut häntä\nhyödyttää, kävi tämä hänelle ikävystyttäväksi, alkoipa hän vähitellen\nvihata keisarillista puolisoaan. Ja äkkiä nousi hänessä ajatus: Mitä\n-- jos Neroa ei olisi olemassa? Tosin Nero oli caesar -- mutta Poppea\noli keisarinna. Neron läsnäolo asetti hänen elämälleen epämieluisia\nrajoituksia, jotka ajanoloon tuntuivat sietämättömiltä sellaisesta\nihmisestä kuin hän.\n\nMitä -- jos hän liittoutuisi jonkun miehen kanssa, yhtä rohkean, yhtä\nkunnianhimoisen kuin hän itsekin, tämän vaarallisen suunnitelman\ntoteuttamiseksi? Sopivan miehen hän luuli tavanneensa rohkeassa\nhärkätaistelijassa, jonka pelottomuus oli osottautunut yli kaiken\nepäilyksen. Eikö tuolla miehellä ollut povessaan jotakin vihaa\nroomalaista yhteiskuntaa vastaan, kun hän rohkeni astua kristityn\npuolesta arenalle, missä joukkojen ratoksi taistelevat kuolemaan\nvihityt orjat? Eikö hän voisi sopivalla tavalla tuota vihaa käyttää\nhyväkseen?\n\nJospa onnistuisi saada tuo mies pauloihinsa, jospa hänen onnistuisi\ntuon miehen kanssa kulkea ruumiin yli, joka yksin nyt seisoi hänen\ntiellään? -- Poppea ei ollut niitä, jotka antavat suunnitelmien\nvanhettua. Eräänä aamuna kun Nero oli Neapelissa, kutsutti hän luokseen\nAnicetuksen.\n\nTämä tuli ja kyseli kunnioittavin sävy kasvoillaan keisarinnan asiaa.\n\nPoppea puhui kaikenlaisista valtioasioista ja keisarillisesta\ntaloudesta, kunnes hän vähitellen näitä sivuteitä tuli viimeisiin\nsirkusnäytännöihin.\n\n\"Se oli mieltäkiinnittävin taistelu, mitä koskaan olen katsellut\",\nhuomautti hän ohimennen.\n\n\"Olet oikeassa, keisarinna\", vastasi amiraali, \"harvoin olen nähnyt\nsellaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä, kuin mitä tuo upseeri osoitti\nsuojellessaan kristittyä orjatarta puhvelilta.\"\n\nPoppea kävi tarkkaavammaksi.\n\n\"Upseeri, sanoit. Oliko tuo mies upseeri?\"\n\n\"Oli, valtiatar. Haavoittuneena oli hän pakoitettu ilmaisemaan itsensä.\nHärän sarvi oli raapaissut hänen vasempaan kylkeensä haavan, joka\nmuutoin, mikäli tiedän, nyt on paranemassa. Hänen nimensä on Antonius;\narvoltaan on hän kaartin upseeri.\"\n\nPoppean silmät leimahtivat. Siis pretoriani! Mikä onnellinen sattuma!\nEivätkö sattumatkin tulleet hänelle avuksi?\n\n\"Huomasitteko, keisarinna\", jatkoi Anicetus keskustelua, \"kuinka\nihmeellisen kaunis oli tuo orjatar, jonka rakastettunsa rohkeus\npelasti?\"\n\nPoppea katsoi puhujaa läpitunkevasta\n\n\"Mitä tuo upseeriko olisi hänen rakastettunsa?\"\n\n\"Sen saattoi helposti huomata.\"\n\nPoppea hämmästyi silminnähtävästi. Siis nainen jo hänen aikeittensa\ntiellä. Joutavia! Vaan orjatar...\n\n\"Mahdollisesti erehdyt, Anicetus.\"\n\n\"Tuskinpa. Tyttö on nykyään häntä hoitamassa.\"\n\n\"Ah -- eikä ollut ketään muuta, joka hänen haavaansa olisi kyennyt\nhoitamaan?\"\n\n\"Kenellepä olisi se toimi enemmän kuulunut, kuin hänelle, jonka tähden\nmies oli pannut henkensä alttiiksi?\"\n\n\"Ja mistä sinä tämän tiedät, Anicetus?\"\n\n\"Olen käynyt hänen luonaan.\"\n\n\"Oletko hänen ystävänsä?\"\n\n\"En mitään vähemmän kuin sitä.\"\n\n\"Hänen vihollisensa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Hän kuuluu Oktavian puolueeseen.\"\n\nPoppea rypisti kulmiaan. Mutta hetkeksi vaan. Sitten näki hän tässä\nesteessä sattuman, joka kentiesi paremminkin voisi olla hänelle\nhyödyksi.\n\nHän kuului siis tyytymättömiin. Eikö hän voisi taitavasti käyttää\nhyväkseen hänen vihaansa caesaria kohtaan? Mutta nainen oli\nsyrjäytettävä -- hän katui tällä hetkellä tahtoneensa hänen\narmahtamistaan.\n\n\"Ei ole olemassa enään Oktaviaa\", sanoi hän, \"ei siis puoluettakaan.\"\n\n\"Sinä erehdyt\", väitti Anicetus, \"vielä on elossa Silanus, toistaiseksi\nei häntä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saatu kiinni.\"\n\n\"Hän on vaaraton maankulkija, jolla ei ole rahaa eikä virkaa.\"\n\n\"Rooman valtakunnassa on paljon tyytymättömiä; Gallian sanotaan\nkiehuvan arveluttavasti.\"\n\n\"Onko hän Galliassa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Antonius on hänen ystävänsä, mitä?\"\n\n\"Hän on aina se ollut.\"\n\n\"Ja sen vuoksi sinä vihaat häntä?\"\n\n\"En siksikään. Tuo orjatar...\"\n\nHän katkaisi lauseensa.\n\nPoppea nauroi.\n\n\"Orjatar on sinua loukannut kaiketi?\"\n\n\"Niin. Oktaviaa vastaan nostetussa oikeusjutussa hän oli tämän\ninnokkain puolustaja.\"\n\n\"Antonius suojelee häntä?\"\n\n\"Niin on.\"\n\nAnicetus ei ymmärtänyt Poppean kaukaisuuteen suunnattua voitonriemuista\nkatsetta. Keisarinnan silmät tuijottivat akkunasta yli ikuisen Rooman\nja hänen ajatuksensa näyttivät kiiruhtavan tapahtumain edellä, joiden\nmahdollisuutta turmeltunut Anicetuskaan ei voinut aavistaa.\n\n\"Minä autan sinua tuon naisen rankaisemisessa\", sanoi hän, \"sillä\nminä pidän arvossa uskollisuuttasi ja vihaan kristityitä, jotka aina\nsuunnittelevat vaan jumaliemme perikatoa.\"\n\nAnicetus taivutti kiittäen päätään.\n\n\"Sinä olet oikeassa valtiatar\", huomautti hän, \"heidät täytyy hävittää\nsukupuuttoon. Mutta he eivät ole tuhottavissa. Yksin kuollessaankin\nnäyttävät he voittavan uusia kannattajia.\"\n\n\"Minä annan vangita tuon orjattaren\", arveli Poppea hetken mietittyään,\n\"sinun on sitten helppo nostaa kanne häntä vastaan ja --\"\n\nSiihen loppui keskustelu ja Anicetus vetäytyi takaisin, ihmetellen,\nmistä keisarinnan mieltymys tuohon upseeriin johtui. Sillä syyt tähän\navunlupaukseen hän aavisti, vaikkakaan ei voinut päästä selville\nniiden hienoimmista johtolangoista. Joka tapauksessa päätti hän\nolla varuillaan. Mahdollisesti voi hän keksiä jonkun salaisen teon\nkeisarinnan puolelta, jota hän voisi käyttää hyväkseen.\n\nTällävälin tiedusteli keisarinna pretoriaani Antoniuksen olinpaikkaa ja\nsai kuulla hänen asuvan neljännessä kaupunginosassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntonius oli herännyt hourailevasta unestaan ja näki edessään tytön,\njonka kuva oli seurannut häntä viimeiset vaiherikkaat vuodet.\n\nHänen avatessa silmänsä oli Julia polvillaan vuoteen vieressä,\nristiinnaulitun kuva käsissään ja silmät intohimoisen rukoilevasti\nylöspäin suunnattuina. Hän oli niin vaipunut rukoukseensa, ettei\nlainkaan huomannut Antoniuksen heräämistä.\n\nViimein käänsi hän katseensa sairaaseen ja nähdessään hänet valveilla,\nantoi puisen ristiinnaulitunkuvan kiireesti solahtaa vaippansa liepeen\nalle ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi mitä kiitollisimmin\näänensävyin:\n\n\"Miten voin sinua kiittää Antonius, suuresta työstäsi, jolla pelastit\nhirveästä lopusta kuolemaan vihityn naisparan?\"\n\nAntonius kohoutui vuoteellaan ja tarttuen tytön käteen, vastasi:\n\n\"Älä puhu kiitollisuudestasi, Julia, silloin kun olen vaan täyttänyt\nvelvollisuuden, joka minulle olisi aikoja ennen kuulunut.\"\n\n\"En käsitä sanojasi\", vastasi Julia.\n\n\"Oma sokeuteni vaan, jatkoi Antonius, esti minut astumasta sinun\nrinnallesi, sinun puolustajaksesi. Se oli enemmänkin kuin sokeutta, se\noli pelkuruutta.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Mikä esti minua astumasta arenalle siinä joukossa kuin sinäkin?\"\n\n\"Uskosi, joka ei ole sama kuin minun uskoni, ritari.\"\n\nMutta samalla kuin Julia sanoi tämän, oli hän huomaavinaan muutoksen\ntapahtuneen miehessä, jossa hän aina oli nähnyt jalosydämisen, mutta\nsamalla raa'an ja armottoman soturin. Kummallinen hohde valaisi ritarin\njaloja kasvonpiirteitä, ja Julia tuskin uskoi korviaan kuunnellessaan\nhänen sanojaan:\n\n\"Sinä erehdyt Julia. Minun uskoni on sama kuin sinunkin. Kuka on se\nihminen, joka, nähtyään aikamme kurjuuden ja mädännäisyyden, voisi\nkylmänä, välinpitämättömänä katsella kristittyjen Rooman kansalle\ntarjoamaa näytelmää? Ei, Julia -- mikään ei voinut minua enään\npidättää vanhoissa jumalissamme. Minä näin selvästi, että meidän\nuskontomme ei voinut olla oikea. Mitä oli tullut jumalistamme? Jupiter,\nkaikkivaltias, oli kaiken nimellisten, inhimillisten intohimojen nöyrä\npalvelija. Jokainen roisto huutaa häntä avukseen ja uskoo varmasti\nsaavansa hänen tukensa konnantöilleen uhrin kautta. Mikä oli Venus,\nhedelmällisyyden, kaikki ylläpitävän rakkauden jumalatar? Alhainen\nolento, jonka temppelissä harjoitetut siivottomat irstailut eivät\nolleet kylliksi siivottomia häntä tyydyttämään. -- Mars, uljas,\nsotainen valloittaja? Naisellinen itämaalainen, joka itseään hoiti\nvoiteilla ja hajuvesillä ja voimaansa koetteli Rooman kansan hyveen\nalentamisessa. -- Entäs keisarius? Mitä olivat caesarit, jotka olivat\nsaaneet kruununsa jumalilta, joiden suonissa virtasi olympolaisten\nverta? Onko maailma koskaan nähnyt inhoittavampaa eläintä, kuin Nero?\nEivätkö luonnon puhtautta häpäise ne naiset, jotka kiistelevät Rooman\nvaltaistuimesta ja purppurasta? -- Ja mitä oli tullut Roomasta? Sen\nkansasta, jonka voimaa maailma totteli?\n\n\"Me olemme kuolemaan vihittyjä; se mitä gladiaattorit huutavat\ncaesarille käydessään maineettomaan taisteluunsa, se sopii niin\nmainiosti koko Rooman kansaan, koko pakanalliseen maailmaan. Paheissaan\nluisuu se perikatoaan kohti, mutta vielä kuollessaan suitsuttaa\nvaltaistuimelle ja huutaa: 'Ave caesar, morituri te salutant'.\" Hän\npysähtyi vetääkseen henkeään. Hänen katseensa kiintyi ikkunaan, jonka\nahtaitten kehyksien välistä näkyi kappale ikuista Roomaa. Kadulta\nkuului roomalaisten sotilaitten laulua; ne palasivat Galliasta\npalveluksestaan vapautettuina, veteraaneina, kuten heitä nimitettiin.\nJulia tarkkasi jokaista piirrettä Antoniuksen kasvoilla. Niiden ilme\noli synkkä, puolittain vihainen, puolittain surumielinen ja Julialle\nselvisi nyt vasta, kuinka vaikea mahtoi olla ero menneisyydestä niille,\njoiden tunne-elämä, voima oli siihen juurtunut. Mutta äkkiä kirkasti\njoku uusi ajatus sairaan kasvoja.\n\n\"Kaiken tuon olen tunnustanut itselleni; olen monen muun kera ollut\npakoitettu tunnustamaan, vaikkakin sydän on tehnyt kauan vastarintaa.\nSilloin tulitte te kristityt ja tarjositte uutta uskontoa, joka minusta\ntuntui niin tosioloihin sopimattomalta, että minä sille nauroin. Minä\najattelin: koko maailma on kapinassa, hyvä on kaikkialla tappiolla,\nsitä poljetaan; kaikkialla riehuu voitostaan ylpeänä väkivalta, pahuus;\n-- kaikkien silmät tähyävät, odottavat käsivartta, voimaa, joka\nvastustamattomalla mahdilla, vihalla ja väkivallalla, leppymättömällä\nankaruudella johtaa maailman taas vanhalle uralleen, kukistaa pahuuden\nvaltaistuimet ja auttaa hyveen jälleen voittoon -- ja te opetatte\nkärsivällisyyttä? Te opetatte alistuvaisuutta? Opetatte maksamaan pahan\nhyvällä? Väkivallan nöyryydellä? Te opetatte rakastamaan niitä, jotka\nmeille pahaa tekevät?\n\n\"Aikovatko he, ajattelin minä, kukistaa pahuuden valtakunnan\nrakkaudella?\n\n\"Minä nauroin. Ei; minä tunsin vihaavani sellaisia, jotka tarjoavat\nihmisille lohdutusta, joka tuo vaan epätoivoa.\n\n\"Silloin näin minä kristityiden kuolevan.\n\n\"Useasti olen katsonut kalmaa silmästä silmään. Olen nähnyt paljon\nkuolevia ihmisiä, urhoollisia ja pelkureita, viattomia ja rikoksellisia\n-- mutta kenenkään en ole nähnyt kuolevan kuten kristityt, miehet,\nnaiset ja lapset. Koskaan en ole nähnyt ihmisten sellaisella maltilla,\nhymy huulilla odottavan hirvittävää loppuaan. Ja kun minä näin puhvelin\nlaukkaavan verestä punottavalla arenalla, silloin valtasi minut\nvoima, jota en enään voinut vastustaa, silloin tunnustin minä oppinne\noikeuden, silloin seestyi minulle tulevaisuus. Minä näin kristinuskon\nvoittamattomuuden, minä ymmärsin kärsimyksen voiman. Minä tunsin\nrakkauden olevan mahtavamman vihaa, sillä viha vaan hävittää, tuhoaa,\nmutta rakkaus viittaa toivoon.\n\n\"Silloin, kun näin kaikki kuolleina, eläimellisen väkivallan\nraatelemana, repimänä, silloin syöksyi veri sydämeeni ja minusta tuntui\nkuin olisi minun pitänyt huutaa tuolle barbaarijoukolle: 'Ottakaa\nminutkin, uhratkaa minutkin raakuuden alttarilla, sillä katsokaa,\nminäkin olen kristitty!'\n\n\"Silloin näin sinut. Silmäni kohtasivat enkelimäisen olentosi ja oli\nkuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Jos tunnustat, et voi häntä\npelastaa.' Niinpä tahdon ainakin hänen kanssaan kuolla, ajattelin minä\nja tuolla hetkellä lähetti Antonius, pakana, palavimman rukouksensa\nkristittyjen Jumalalle. Minä pyysin häneltä rohkeutta, voimaa ja\nanteeksiantoa ja sitten heittäydyin arenalle, saaden sinut Jumalan\navulla pelastetuksi, Jumalan, joka tuolla hetkellä oli minut ottanut\narmollisesti omakseen.\"\n\nJulia, liikutuksen valtaamana, jonka tämä tunnustus oli aiheuttanut, ei\nkyennyt heti vastaamaan.\n\n\"Suuri on Jumalan voima\", kuiskasi hän vihdoin. \"Minä tunsin, että hän\nsinut kerran kutsuisi.\"\n\nAntonius kumartui, polvistuvan neidon yli ja lisäsi yhä vienosti:\n\n\"Hän on voittanut rakkaudella.\"\n\nHe katsoivat toisiaan silmiin; vuosikausia hillitty kuluttava, hehkuva\nlempi löysi vihdoin tiensä sydämestä sydämeen ja huulet yhtyivät\npitkään, huumaavaan suuteloon.\n\n\"Keisarin nimessä!\"\n\nEräs upseeri useiden soturien seuraamana astui huoneeseen, tehden\nsotilaallisesti kunniaa esimiehelleen, eversti Antoniukselle.\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\" kiljasi tämä.\n\n\"Keisarin nimessä\", toisti upseeri, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja\nkääntyen Juliaan kysyi hän: \"Oletko Julia kristitty?\"\n\n\"Se olen.\"\n\n\"Minä vangitsen sinut.\"\n\nJulia kääntyi avuttomana Antoniukseen päin. Suuttumuksen puna peitti\ntämän kasvot ja raivosta vapisevin äänin kysyi eversti upseerilta:\n\n\"Mistä syytetään Juliaa?\"\n\nUpseeri kohautti olkapäitään. Hän näytti vangitsemismääräystä, jonka\nalla riippui Poppean sinetti. \"Ah!\" nauroi Antonius katkerasti. \"Hänen\nkätensä siis on pelissä. Silloin ei todellakaan tarvita syitä.\"\n\n\"Hän on orjatar, eversti\", huomautti upseeri, joka ei voinut käsittää,\nmikä sai Antoniuksen asemassa olevan miehen ryhtymään kristityn\norjattaren puolustajaksi.\n\n\"Hän on prinsessa, päämies!\" jyrisi Antonius.\n\n\"Anteeksi\", vastasi upseeri, \"siitä hetkestä asti kuin hän on\nkristitty, on hän orjatar. Minua surettaa, mutta olen pakoitettu heti\npanemaan täytäntöön keisarinnan määräyksen.\"\n\n\"Minä vastustan sitä määräystä\", huusi Antonius ja huolimatta tuskin\nparantuneesta haavastaan hyppäsi hän vuoteestaan, temmaten miekan\nnaulasta.\n\nUpseeri seisoi epäröiden, tietämättä mitä tehdä kiusallisessa\nasemassaan, jota varten hän ei ollut valmistautunut. Silloin astui\nväliin Julia ja tarttuen Antoniuksen käteen hän kuiskasi:\n\n\"Niinkö pian sinä unohdat sen opin, jolle elämäsi olet pyhittänyt.\nJos hän meitä koettelee, onko meillä oikeus asettua vastustamaan?\nAnna minun seurata sotilaita, jotka hekin täyttävät korkeimman\nkäskyjä. Jumalan tiet ovat ihmeelliset; tämäkin on vievä tarkoitettuun\npäämäärään.\"\n\nMutta Antonius ei alistunut niin heti tällaiseen katsontatapaan. Liian\npaljon piili hänessä barbarimaista, hävittävää voimaa, voidakseen\ntäydelleen hillitä itseään. Hän antoi kyllä nostetun miekan empien\nlaskeutua, mutta ei osottanut minkäänlaista halua suostua Julian\nehdotukseen. Silloin astui huoneeseen musta orja, joka kumartaen syvään\nAntoniuksen edessä, juhlallisesti ilmoitti:\n\n\"Keisarinna käskee ilmoittamaan ritari Antoniukselle, että hän kohta on\nsaapuva hänen vieraakseen.\"\n\nAntonius tuijotti älyttömänä orjaan, ja niin hämmästynyt oli hän\ntämän uutisen johdosta, ettei huomannut, kuinka upseeri, joka käytti\ntilaisuutta hyväkseen, vei Julian mukanaan.\n\nKunniavartija astui taloon, miehitti rappukäytävän, muodostaen kujan,\njota myöden kulki nainen, ihanampi kuin Venuksen kuvapatsaat; hänen\naaltoilevilla välkkyvillä kiharoillaan upeili kruunu ja purppuravaippa\nviilsi maata hänen takanaan.\n\nNiin seisoi hän pian Antoniuksen edessä, kiinnitti lumoavan katseensa\nhämmästyneenä miehen kalpeisiin kasvoihin ja teki kysyvän eleen\nnähdessään paljaan miekan ritarin kädessä.\n\n\"Sinä olet aina taisteluvalmis, minä näen\", huomautti hän sointuvalla\näänellään, viitaten Antoniusta käymään vuoteeseensa, samalla kuin hän\nitse istuutui lepotuoliin.\n\nNyt vasta tointui Antonius.\n\n\"Minulta on juuri väkivaltaisesti viety morsian, keisarinna\", sanoi hän\nkumartaen. \"Samalla kuin olen hämmästynyt odottamattomasta kunniasta\nnähdä sinut luonani, olen myöskin iloinen, voidessani pyytää sinua\nkorjaamaan tapahtuneen erehdyksen.\"\n\nKeisarinna kohotti kulmakarvojaan.\n\n\"Antonius puhukoon, hän ei ole turhaan pyytävä.\"\n\nHän tarkasteli näennäisesti välinpitämättömänä edessään seisovaa\nritaria, hänen voimakasta vartaloaan, jaloa otsaansa ja tulisia\nsilmiään.\n\nTämä mies näytti hänestä sopivalta kulkemaan hänen suunnitelmiensa\ntietä, murhan kautta valtaistuimelle.\n\n\"Kuten sanottu on morsiameni äsken vangittuna viety täältä.\"\n\n\"Sinä olet siis kihloissa, Antonius?\"\n\n\"Niin olen, valtiatar.\"\n\n\"Minä en luullut, että sankarit sellaiset kuin sinä, niin kiireesti\nrientäisivät antautumaan orjiksi.\"\n\n\"En pidä itseäni orjana.\"\n\n\"Se riippuu valinnastasi, ritari. Annapas kuulua.\"\n\n\"Morsiameni on Julia, kristitty.\"\n\n\"En tunne.\"\n\n\"Tyttö, jonka armahdit sirkuksessa.\"\n\n\"Ah, minä muistan.\"\n\n\"Hän oli aikoinaan keisarinna Oktavian hovineito.\"\n\nNämä sanat sattuivat Poppeaan kuin miekan iskut. Hänen silmänsä\nsäkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti:\n\n\"Tämän Julian minä tunnen. Hän on epäluulonalainen osanotosta\nvehkeilyyn keisarin jumalallista henkeä vastaan.\"\n\n\"Se joka hänet on asettanut epäluulonalaiseksi, on konna.\"\n\nKeisarinna nousi.\n\n\"Minä olen sen tehnyt. Minä olen myös hänen syyllisyydestään varma.\"\n\nAntonius vaikeni.\n\n\"Puhelkaamme asiasta ritari, jonka vuoksi minä olen tänne tullut\",\njatkoi Poppea.\n\nAntonius taivutti päätään.\n\nPoppea katsoi ritaria hymyillen kasvoihin ja näytti olevan\ntyytyväinen, kun Antonius kävi hämilleen. \"Sinä olet sankari\", sanoi\nhän painostaen jokaista sanaa.\n\n\"En tiedä\", vastasi Antonius punastuen, \"milloin minulla on ollut onni\nosoittaa sellaisia ominaisuuksia keisarinnalle, jotka aiheuttaisivat\ntämän kunnioittavan arvostelun?\"\n\n\"Sinä olet vaatimaton, kuten kaikki todella suuret miehet. Taistelusi\nsirkuksessa oli sankarillinen.\"\n\n\"Mistä tiedät, että juuri minä sirkuksessa taistelin?\"\n\n\"Keisarinna tietää kaikki, -- kaikki, Antonius.\"\n\nHänen katseensa vaipui Antoniuksen katseeseen.\n\n\"Sinä ymmärrät, että minä pidän sellaisista miehistä kuin sinä olet.\nEnemmänkin. Minä rakastan semmoisia miehiä.\"\n\nAntonius taivutti päätään ja katsoi lattiaan. Poppea, joka ei voinut\nlukea sanojensa vaikutusta hänen kasvoistaan, jatkoi:\n\n\"Rakkaus, Antonius, jonka sinä olet minussa herättänyt, tuo minut\ntänne.\"\n\nRitari pudisti päätään, mutta Poppea, antamatta keskeyttää, jatkoi\npuhettaan:\n\n\"Sinä olet muinaisroomalaista sukua, joka johtaa alkunsa Scaevolasta.\nOlet yhtä rohkea kuin rehellinen. Kuule minua! Rooma on ilolla\nalistuva, jos tuo käsi sille hankkii sen vanhan voiman. Sinä olet\nmies, jonka askelista on keisaripalatsi vapiseva. Purppura sopii\nsinulle paremmin kuin ritarin toga; ja purppuran alla olet sinä kantava\npanssaria. Sinä olet uljas ja kaunis kuin Jumala; suurin caesareista.\nSinä olet naisen arvoinen, joka on ojentava sinulle käsivartensa, ettet\nkompastu ruumiiseen, jonka yli käy tiesi valta-istuimelle.\"\n\nHän oli lausunut nämä sanat verkkaan, juhlallisesti, kuten lausutaan\nedeltäkäsin tarkoin valmistettua puhetta.\n\nKun Antonius edelleen pysyi ääneti, sanoi hän:\n\n\"Mitä miettii Antonius? Mitä aikoo hän tehdä?\"\n\nAntonius ojentautui sotilaalliseen asentoon ja tyynesti keisarinnaa\nsilmiin katsoen, hän vastasi:\n\n\"Velvollisuuteni aion tehdä, keisarinna. Olen kaartin upseerina\nvaroittava caesaria häntä uhkaavasta vaarasta ja sitten eroava\ntoimesta, joka minulle kristittynä ei sovi.\"\n\nPoppea hätkähti kuin käärme, jonka päälle on astuttu. Hetken tuijotti\nhän kuin poissa suunniltaan mieheen. Ensimäisen kerran elämässään\noli hän laskenut väärin. Sitten suoristi hän vartaloaan ja luoden\nAntoniukseen katseen, jossa kuvastui rajaton raivo ja ilkeä iva, hän\nvirkkoi:\n\n\"Olen tekevä voitavani tämän aikeen ehkäisemiseksi.\"\n\nAntonius kumarsi; Poppea poistui huoneesta kietoen lujemmin\npurppuraviittaa ympärilleen, aivan kuin häntä olisi viluttanut.\n\nAntonius näki hänen alhaalla nousevan kantotuoliin. Joukko pretorianeja\nympäröi kantotuolin: toinen osa piti Antoniuksen palatsin miehitettynä.\nEräs eversti astui huoneeseen:\n\n\"Toveri -- keisarin nimessä.\"\n\nTyynesti jätti Antonius miekkansa upseerille, joka arvoltaan oli hänen\nvertaisensa, ja seurasi sotilaita vankilaan.\n\nPoppea ei palannut keisarilliseen palatsiin. Kerran ryhdyttyään\ntavottelemaan uutta päämääräänsä, ei hän lannistunut yhdestä\npettymyksestä. Kantajat kulettivat hänet Tirin takaiseen\nkaupunginosaan, siihen taloon, jossa asui kuuluisa myrkynsekoittaja\nLocuste.\n\nSamalla hetkellä ratsasti keisarillinen pikalähetti Roomasta Neapeliin\nmukanaan seuraavansisältöinen kirje:\n\n    \"Amiraali Anicetus jumalalliselle Nerolle.\n\n    Keisarinna vietti hetken salaisessa keskustelussa Antoniuksen,\n    kaartineverstin kanssa. Ritarin palatsista meni hän Locusten luo.\n    Tehköön Nero tästä ilmoituksesta johtopäätöksen, jota minä en\n    tohdi papyrukselle uskoa.\n\n                                                Anicetus.\"\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\nLOCUSTE.\n\n\nSamaan aikaan kun Nero sai amiraali Anicetuksen kirjeen, tuotiin\nhänelle sanoma Gallian legaatilta. Siinä ilmoitettiin kelttien nousevan\nkapinaan. Legaatti kiinnitti tiedonannossaan caesarin huomiota samalla\nerääseen vaikuttavaan mieheen, entiseen senaattori, sittemmin eversti\nSilanukseen, joka, vaikka virasta eroitettuna, pohjoisen Espanjan\nkäskynhaltijan suojeluksen alaisena oli ottanut huostaansa sikäläisten\njoukkojen päällikkyyden ja nyt samosi Roomaa kohti.\n\nNämä kaksi viestiä saivat keisarin mahdollisimman huonolle tuulelle,\nvaikkakaan hän ei kumpaankaan pannut kovin suurta huomiota. Hän oli\nliian varma Poppean uskollisuudesta, uskoakseen salajuonien olevan\nmahdollisia hänen puoleltaan; hän rakasti liian paljon tuota naista,\ntahtoakseen uskoa semmoista hänestä. Kelttien kapina ei myöskään häntä\nhuolestuttanut. Kuitenkin päätti hän matkustaa Roomaan ottaakseen\nvarmuuden asiain tilasta. Matkalla mietiskeli hän amiraalinsa\nkummallista viestiä. Ollen epäluuloinen ja valmis otaksumaan lähimmistä\nuskotuistaankin pahinta, hän alkoi vainuta petosta Anicetuksen puolelta\nja päätti päästä hänen kavalluksensa perille tavalla tahi toisella.\nSeurueensa hän palautti takaisin Neapeliin ja lähetti Roomaan edeltään\nsanan aikovansa viipyä vielä lyhyemmän ajan Caprisaarella, mutta jatkoi\nitse muulinajajaksi pukeutuneena matkaansa pääkaupunkiin. Mukaansa otti\nhän ainoastaan Tigellinuksen, johon hän sillä hetkellä rajattomasti\nluotti.\n\nOli ilta kun caesar tuntemattomana saapui Roomaan. Hän suuntasi\nkulkunsa suoraan Locusten asunnolle, hänelle ennestään hyvin tuttuun\npaikkaan. Yö oli jo käsissä, kun valepukuiset miehet kolkuttivat\novelle, jonka takana asui kaikkien aikojen inhoittavimman maineen\nsaavuttanut myrkynsekoittaja. Seurana hänellä oli käärmeitä,\nvillikissoja ja muita samantapaisia miellyttäviä olijoita.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului tyly ääni sisältä.\n\n\"Avaa!\" vastasi Tigellinus.\n\n\"Kuka se on?\" kuului epävarmemmin.\n\n\"Keisarinnan palvelija\", virkkoi Nero, seuraten hetkellistä\nmielijohdetta.\n\nKohta avautui ovi ja himmeän öljylampun valossa tarkasteli eukko\nvieraita, tuntematta heitä kuitenkaan oivallisissa valepuvuissaan.\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän lyhyesti, astuen edellä synkän pihan poikki\nseuraavalle ovelle. Tuskin oli eukko sen avannut, kun sisältä tulvehti\nhuikaiseva, fosforimainen valo tulijoita vastaan. Aavemaisia olentoja\nsuikahteli huoneessa, jonka asujamisto ei ollut kaikista rauhoittavinta\nlaatua. Paksu, muodoton käärme kiemurteli ruumistaan lattialla. Huoneen\nyhdessä nurkassa oli sen pää pystyssä, haarainen kieli suusta ulkona ja\nsilmät palaen kuin tulipunaiset rubiinit. Yökköjä rapisteli vieraitten\npään päällitse ja jaloissa kyyristeleiksi sähiseviä villikissoja.\nSeinillä riippui harvinaisen muotoisia pulloja, joissa oli eri värisiä\nnesteitä. Hiljaa räiskähtelevällä tulella oli pieni kattila, jossa\nporisi epämiellyttävää tuoksua levittävä puuromainen seos. Takalla,\nkuparisessa vadissa oli erilaisia, osaksi tuoreita, osaksi kuivattuja\nyrttejä.\n\nTigellinus, joka ensimäistä kertaa astui jalkansa tämän kummallisen,\nkeisarinnaa lähinnä Rooman rikkaimman naisen asuntoon, tarkasteli\nhuonosti peitetyllä kauhulla ympäristöään. Myrkyn sekoittaja viskasi\nsillävälin uusia yrttejä kattilaan mumisten samalla loitsujaan.\n\n\"Keisarinna lähetti teidät?\" kysyi hän päätään kääntämättä.\n\n\"Niin. Hän ei voi itse tulla hakemaan juomaa\", vastasi caesar, jatkaen\nnäyttelemistään. \"Sinun on annettava se meille.\"\n\n\"Onko teillä maksu?\" kuului vastaus.\n\n\"Tässä.\" Keisari tyhjensi kukkaronsa ja ojensi kullan eukolle.\n\n\"Toinen puoli?\" kysyi myrkynsekoittaja.\n\nYhä vaikeampi oli Neron hillitä ääntään.\n\n\"Toisen puolen saat sitten, kun myrkky on meillä.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Locuste, täyttäen pienen kristallisen pullon\nnesteellä, jota syntyi tulella porisevan seoksen kuohusta.\n\n\"Vaikuttaako se?\" kysyi Nero.\n\nLocuste nauroi.\n\n\"Kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä.\"\n\nSitten virkkoi hän silmäillen epäluuloisesti vieraitaan:\n\n\"Te olette Poppean uskotuita?\"\n\n\"Olemme hänen liittolaisiaan.\"\n\n\"Hm. Sanokaa keisarinnalle, että sekoittaa tämän hänen yöjuomaansa. Jos\nhän liian aikaisin saa kuumetta, on hänelle annettava maitoa. Vaikutus\nhidastuu siten.\"\n\nHän ei huomannut pulloineen askaroidessa muutosta, joka oli tapahtunut\ntoisessa miehessä. Tämä näytti perin lannistuneelta, polvet vapisivat\nja hartiat nytkähtelivät kuin itkiessä.\n\n\"Keisari on vahva\", huomautti Tigellinus saattaakseen todistuksen\ntäydelliseksi.\n\n\"Tämä aine lannistaa häränkin, ja sitäpaitsi on Nerosta tullut\nmässääjä. Hän ei näe enään aamua, joka seuraa yötä, milloin hän on\nnauttinut annoksen.\"\n\nUlko-ovelta kuului kaksi koputusta, ensimäinen kovempi, toinen\nhiljaisempi.\n\n\"Se on Poppean merkki\", arveli Locuste päätään pudistaen.\n\n\"Hän on varmaan lähettänyt vielä yhden uskottunsa, kun olet\nvitkastellut näin kauvan myrkyn valmistamisessa\", sanoi Tigellinus\nnopeasti.\n\nLocuste jätti öljylamppuineen huoneen. Ulkoa kuului kuiskailuja.\n\n\"Mitä palvelijoita?\" vastasi juuri Poppean ääni. \"En ole mitään\npalvelijoita lähettänyt.\"\n\n\"Ketäs sitten ovat ne liittolaiset, joiden piti hakea myrkky minulta?\"\nkysyi Locuste.\n\nNaiset olivat juuri ilmestyneet oven puitteisiin, kun Nero raivoisasti\nkarjaisten repäsi naamarin kasvoiltaan ja avasi lyhyen togansa, jonka\nalta kiilsi Caesarin hyvintunnettu kultainen panssari.\n\n\"Nero!\" kirkasi Poppea, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä pakoon,\nsai hän Caesarilta potkun niin valtavan, että hän vääntelehtien kaatui\nlattialle ja heitti muutaman sekunnin kuluttua henkensä.\n\nTigellinus oli tarttunut Locusten käsivarteen ja jätti hänet nyt\nCaesarille.\n\nTämä katseli kirkuvaa naista kasvoihin. Hetkisen hän harkitsi.\n\n\"Anna olla\", sanoi hän sitten. \"Hän harjoittaa vaan ammattiaan, -- ja\nminä tarvitsen häntä vielä.\"\n\nÄhkyen pakeni Locuste huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäen\naika-ajoin arkoja silmäyksiä Caesariin. Tämä seisoi vaimonsa ruumiin\nvieressä ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Kuka on murhannut Poppean?\" kysyi hän äkkiä.\n\nTottuneena tällaisiin kysymyksiin, vastasi Tigellinus heti:\n\n\"Kristityt, caesar.\"\n\nKeisarin elottomat silmät saivat omituisen, vilkkaamman loisteen.\n\n\"Olet oikeassa, Tigellinus: kristityt.\"\n\n\"Kostaakseen viimeisen vainon\", lisäsi Tigellinus.\n\n\"Ihan niin, niin se on\", myönsi Nero. \"Mutta kuka heistä?\"\n\nKadulta kuului yksitoikkoista laulua, jota kristityt tavallisesti\nhymisivät viedessään ruumista hautaan. Salaman nopeudella pujahti\nTigellinus ulos, heittäytyi ohikulkevaan joukkoon, tarttui käsivarteen\nerästä, joka sattui olemaan nuori tyttö. Ennenkuin kristityt olivat\nehtineet tointua hämmästyksestään, oli Tigellinus raastanut tytön\npihalle.\n\n\"Caesarin nimessä\", jyrisi hän perään yrittäville kristityille, jotka\nempien pysähtyivät. Poliisikohortti läheni empien paikkaa. Miehet\nhajaantuivat nopeasti, tietäen olevansa kykenemättömiä ilman aseita\npelastamaan onnetonta, joka päästi yhä surkeampia avunhuutoja.\n\nTigellinus vei saaliinsa sisälle. Hämmästyneenä astahti Nero taaksepäin\nnähdessään tytön. Vavisten seisoi hän Caesarin edessä, satumaisen\nihanana, kykenemättä tajuamaan näytelmää, johonka hänet oli vedetty\nmukaan.\n\nTyttö oli Lucrezia, Livian ja Narsissuksen tytär.\n\n\"Kristuksen nimessä\", rukoili lapsi, \"olkaa armollisia! Mitä olen minä\ntehnyt? Mitä aiotte minulle?\"\n\nNero hymyili.\n\n\"Katso tuota ruumista\", sanoi hän Poppeaa osoittaen ja silmäillen\nsamalla kiinteästi tyttöä. Tämä huomasi vasta nyt ruumiin ja kirkasi\nkauhusta.\n\n\"Tuo kuollut on keisarinna Poppea\", sanoi Nero. \"Sinä olet hänet\nmurhannut.\"\n\n\"Minä? Kristuksen kuoleman kautta -- minä vannon olevani syytön tähän\nrikokseen.\"\n\n\"Et kuitenkaan, kristitty\", vastasi Nero, \"sinä vannot väärin.\"\nSitten kääntyi hän Locusteen, joka enenevällä uteliaisuudella seurasi\nnäytelmää.\n\n\"Tämän tytön\", sanoi hän tiukasti, mutta niin hiljaa, että vaan Locuste\nsen kuuli, \"täytyy tulla mielipuoleksi.\"\n\n\"Mutta...\" yritti Locuste väittää; Nero kuitenkin painoi hänet takaisin\nistuimelleen.\n\n\"Joko sinä kuolet tunnissa mestauslavalla, taikka hankit puolessa\nminulle myrkyn.\"\n\nEukko nyökäytti innokkaasti päätään. \"Jättäkää minut kahden kesken\nhänen kanssaan\", virkkoi hän hiukan mietittyään.\n\n\"Hyvä\", vastasi caesar, \"sinä vastaat päälläsi tuloksesta. Mutta vaan\nmielipuoleksi, kuuletko?\" lisäsi hän, \"vaan mielipuoleksi, sillä --\"\nhänen silmänsä tarkastelivat tytön jaloa vartaloa -- \"hän on liian\nkaunis kuollakseen niin pian.\"\n\nSitten jätti caesar Tigellinuksen kera tuon kauhistuttavan pesän,\njossa nyt esitettiin näytelmä edellistä inhoittavampi. Locuste äänsi\npari sihahtavaa sanaa ja heti permannolla alallaan maannut suunnaton\nkäärme alkoi liikkua, kietoutuen vähitellen turvattoman tyttöraukan\nympärille. Sillä välin valmisti Locuste juoman kaikellaisista yrteistä\nja nesteistä. Tätä juomaa tipahutti hän muutamia pisaroita tiedottoman,\nkäärmeen syleilyssä liikkumattomana seisovan Lucrezian huulille...\n\nHetkistä myöhemmin veivät sotilaat juhlallisessa saatossa Poppean\nruumiin Caesarin palatsiin. Kantotuolin edessä ajettiin nuorta tyttöä,\njoka mielettömine katseineen ja hajalle revittyine hiuksineen tarjosi\nohikulkijoille surkean kuvan. Tyttö huusi alituisesti nauraen: \"Minä\nolen murhannut Poppean, keisarinnan, purppuraan pukeutuneen hyenan,\nkansamme, kristittyjen vihollisen.\"\n\nVielä samana yönä tunkeutuivat raivoisat kansajoukot kristittyjen\nasuntoihin, ja ketä pyövelin viha ei saavuttanut, sen vangitsivat\nkeisarilliset sotilaat ja laahasivat kärsimään rangaistusta ilkityöstä,\njoka pantiin heidän syykseen.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\nLÄNNEN KAPINA.\n\n\nMerelle asti oli Markus seurannut roomalaisia sotilaita. Mutta hän\ntuli liian myöhään; moniaita tunteja ennen kuin hän saapui rannikolle,\noli Prasuta kuljetettu Galliaan, sieltä Roomaan vietäväksi. Silloin\nleikkautti Markus partansa ja pukeutui jälleen roomalaiseen togaan.\nKauppiaan puvussa purjehti hän Galliaan lujasti päättäen riistää\nvaimonsa ja lapsensa roomalaisilta, vaikkapa sen täytyisi tapahtua\nkeskellä Roomaa. Silloin pidättivät häntä sisä-Gallian tapahtumat.\n\nGallialaisten kapina oli kehittynyt asteelle, joka sai\najattelemattomimmankin pelkäämään.\n\nGajus Serilius Vindex, Aqvitanian hallitsijoiden jälkeläinen,\noli kasvatettu Roomassa ja osoittanut siellä suurella kyvyllään\nolevansa omiaan hoitamaan vastuunalaisia tehtäviä. Nero olikin hänet\nkeisarillisena legaattina asettanut Gallia Lugdunensiksen esimieheksi.\nMutta Vindex urhoollisena ja rohkeana germaanina, hautoi päässään\naivan toisenlaisia tehtäviä, kuin Nero hänelle oli asettanut. Hän\nkuului suureen, mahtavaan kansaan, joka kerran Rooman porteilla oli\nhuutanut rohkeasti: _Vae victis!_ Gallialaisruhtinas oli katsonut\nnyt ajan tulleen, jolloin miekan oli ratkaistava Rooman valtakunnan\nkohtalosta. Mitä oli Roomalla, oikeammin Caesarilla, heitettävänä\nvaakaan hänen miekkansa vastapainoksi? Kultaako, kuten kerran ennenkin?\nGallialaiset olisivat nauraneet sellaiselle vastustajalle. Sotilaitako?\nSotilaat vihasivat caesariaan; ainakin ne legioonat, jotka useamman\nvuoden olivat majailleet Reinin ja Tonavan rannoilla. Ei, -- Neron,\nvaikkapa hän vielä olikin maailman valtijas, Rooman caesari, legioonien\nimperatori, olivat sotilaat aikoja sitten hyljänneet heikkoutensa ja\netenkin paheittensa vuoksi, jotka olivat kaikkien tiedossa. Tarvittiin\nainoastaan muodollinen syy tyytymättömyyden ilmipuhkeamiseen.\n\nVuonna 68 kehotti Vindex maamiehiään, sitten naapurimaita, vieläpä\nroomalaisia legioonejakin kieltämään uskollisuutensa Nerolta ja\nvannomaan kuuliaisuutta Rooman senaatille, Rooman kansalle. Yhtenä\nmiehenä nousi Gallia ja lyhyessä ajassa oli maa Pyreneiltä Pohjanmereen\nilmikapinassa, valmiina asevoimin tekemään lopun tilasta, jossa\noikeus oli vaan irvikuvaa ja yhteiskuntajärjestys mielivaltaa. Mutta\ntämä vallankumous olisi jäänyt hajanaiseksi ja tarkoituksettomaksi,\nelleivät siihen olisi liittyneet Rooman suuret legaatit. Silloin saivat\nkapinalliset mahtavan liittolaisen vanhasta Servius Sulpicius Galbasta,\njoka oli mitä läheisimmissä sukulaisuussuhteissa keisarilliseen\nhuoneeseen. Tämän vaikuttavan sotapäällikön liittymisen kapinaan\naiheutti toinen yhtä mahtava mies, Lusitanian käskynhaltija Salvius\nOtho, jonka kanssa Galba oli solminnut sydämellisen ystävyyden liiton.\nTämä mies oli eräänä yönä vannonut kostoa Nerolle ja katsoi nyt ajan\ntulleen tehdä tiliä kruunatun vihollisensa kanssa.\n\nJo oli kapina levinnyt Afrikaan asti, kun Vindex kärsi perinpohjaisen\ntappion Vesontion luona. Kölnin legaatin, Verginius Rufuksen\nsotilaat olivat väärinymmärryksen kautta vastoin päällikkönsä tahtoa\nhyökänneet kelttiläisen armeijan kimppuun ja tuottaneet sille tuhon.\nVindex lävisti rintansa, Galba, pitäen itseään petettynä, sulkeutui\npääkaupunkiinsa Cluniaan; yritys näytti olevan hukassa, jumalat\nnäyttivät vielä kerran ojentaneen suojelevan kätensä Caesarin turvaksi,\ntämän itsensä ollessa toimetonna.\n\nNäihin aikoihin oli Silanus tullut Galliaan. Hän kävi puhuttelemassa\nOthoa ja kiirehti sitten Kölniin tuon Rufuksen luo, joka oli kukistanut\nVindexin. Hänen onnistui saada Rufus liittymään Neron kukistamiseksi\nalettuun liikkeeseen. Niin oli Silanus, tuo leppymätön, väsymätön Neron\nvihollinen, joka vuodet läpeensä oli valmistellut näitä tilin hetkiä,\nkerännyt vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Hän oli ensimäinen,\njoka huusi Galban keisariksi; esimerkki, jota seurasi heti koko Gallia,\nGermania, Afrika, sanalla sanoen koko länsi-Rooma.\n\nRoomasta Lusitaniaan saapuvat viestit osoittivat, että Nero ei suinkaan\npitänyt asemaansa menetettynä; päinvastoin -- hän arveli liikettä\nvaan tavalliseksi sotilaskapinaksi, joka helposti ase kädessä voitiin\nlannistaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä päivänä, jolloin Silanus Othon pääkaupungissa varustautui\nlähtemään retkelle Roomaan, astui häntä vastaan mies, joka ilmoitti\nolevansa Markus, Pallaan poika.\n\n\"Rooman vihollinen\", lisäsi Markus selitykseensä.\n\nSilanus puristi ääneti hänen kättään ja vei hänet Othon luo. Nämä kolme\nmiestä tunsivat hyvin toisensa noilta huolettomilta ajoilta, jolloin\nhe olivat eläneet yhdessä Roomassa, kunnes Neron despotinen käsi oli\nturmellut heidän onnensa ja karkoittanut heidät eri ilmansuunnille.\n\nNero oli julistanut Galban menettäneeksi virkansa ja samaan aikaan\nsaapuivat viestit, jotka asettivat Othon valtiopannaan. Niinpä ei\nnäillä kolmella roomalaisella, jotka nyt tapasivat toisensa, ollut\nmuuta tietä edessään, kuin väkivallan.\n\nSinä yönä laati tämä koston triumviraatti rohkean suunnitelman, jonka\nuhri oli oleva Nero. Kun aamu sarasti, ratsastivat Markus ja Silanus\nRoomaa kohti; edellistä kannusti nopeaan matkan tekoon tieto vaimon ja\nlapsen vaarasta, jälkimäisen silmissä väikkyi verinen pää, joka oli\nviskattu hänen jalkoihinsa yöllä Campanian maahuvilassa.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\nNERON SOIHDUT.\n\n\nAnicetus ei ollut ehtinyt edes riemuita Antoniuksen vangitsemisesta,\nsillä tapahtumat, jotka Rooman ulkopuolella toistensa kilvalla\nseurasivat toisiaan, eivät jättäneet Rooman kohtaloihin kietoutuneille\nhenkilöille aikaa ajatella lähimmäisiänsä. Toisin oli Tigellinuksen\nlaita, jolle kaartin ylipäällikkönä heti oli ilmoitettu everstin\npidättämisestä. Kun Poppea oli kuollut, eikä minkäänlaista syytä\nollut everstin vangittuna pitämiseen, järjesti hän viipymättä hänen\nvapauttamisensa. Mutta erikoisesti tämän aiheutti eräs seikka. Kaartin\nkomentaja oli jännityksellä seurannut lännen tapahtumia, eikä voinut\nolla huomaamatta, että Neron valtaistuin horjui arveluttavasti. Hänen\nmieleensäkään ei juolahtanut asettua ehdottomasti suojelemaan Caesaria,\nhän punnitsi vaan, miten voisi saada suurimman hyödyn asemasta. Hän oli\njoka hetki valmis luopumaan Nerosta, voittaakseen siten vastustajain\narmon ja suosion. Voidakseen tämän tuuman vaaratta toteuttaa, tarvitsi\nTigellinus kaikkien Neroon tyytymättömien upseerien apua, sillä suurin\nosa pretorianeista oli Caesarille ehdottomasti uskollinen. Antonius\noli yksi niistä, niin toivoi Tigellinus, jotka eivät empisi noitaa\nmiekkaansa niinpian kuin oli kysymys vihatun hallitsijan kukistamisesta.\n\nNero itse ei aavistanut mitään. Hän oli pitänyt Poppealle hautajaiset,\njommoisia Rooma ei ollut ennen nähnyt. Mutta tuskin oli kuollut\nkeisarinna päässyt leposijaansa, kun Nero puuhasi jo toisia juhlia.\n\nEräänä iltana pystytettiin Neron kultaista taloa ympäröiviin puistoihin\npaaluja, niin että ne määrätyn matkan päässä toisistaan reunustivat\nteitä ja ympäröivät suuria kukka- ja nurmikenttiä. Toisin paikoin\npystytettiin yhteen kohti kokonainen metsä, toisiin paikkoihin, missä\nmaisemat olivat erikoisemman kauniit, asetettiin vaan yksi paalu.\n\nYön saapuessa kuletettiin suuri joukko kristittyjä sotilaiden ja\npyövelien seuraamina kukoistaviin puistoihin, joitten ilma väreili\nleppeätä ruusujen ja kukkasten tuoksua. Heidät oli kaikki verhottu\nraskaisiin, kallisarvoisiin pukineisiin, ehkä senvuoksi, että he\nenemmän muistuttaisivat uhrieläimiä, jotka alttarille viedessä\nkoristetaan nauhoilla ja leluilla.\n\nVastusta tekemättömät kristityt sidottiin paaluihin. Heitä oli\nlukematon joukko; täyskasvuisia miehiä, voimattomia ukkoja, pieniä,\nviattomia lapsia. Mutta enimmäkseen olivat nämät kahleilla paaluihin\nkytketyt uhrit nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitoja.\nKun kaikki vihdoin oli valmista, kun ihmisruumiit teiden varsilla\nseisoivat riveissä kuin kuolinkynttilät, siellä täällä muodostaen\ntaiteellisia ryhmiä palmujen, sypressien, ruusujen ja narsissuskukkien\njoukossa, ja kun ilmassa leijailivat aloen ja suitsusavujen tuoksut,\nsilloin tulivat pyöveli, valoivat öljyä onnettomien vaatteisiin ja\nsytyttivät ne palamaan. Ajatuksen nopeudella leimahtivat vaatteet\ntuleen ja silmänräpäyksessä heitti tuhannen elävää soihtua purppuraista\nvaloaan puutarhaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät tuskan huudot ja\nkristittyjen surullinen kuolinvirsi.\n\nTätä näytelmää katselemaan oli kansakin laskettu puutarhaan ja joukot\naaltoilivat nyt kuin meri soihtujen, savun ja höyryjen keskellä\nhuutaen, ivaten ja ihmetellen caesarin nerokkuutta, joka julmuudessa\nvoitti Tiberiuksenkin älyn.\n\nRajua liikettä syntyi äkkiä pretorianien järjestyksessä pitämässä\nkansajoukossa. Puiston ympäri oli rakennettu kilparata. Huuto: \"keisari\ntulee!\" keräsi joukot sen äärelle.\n\nKullatuissa sotavaunuissa, joita veti neljä lumivalkeata arabialaista\noritta, ajoi Nero myrskyisten riemunosoitusten seuraamana areenaa\npitkin. Öljypuunlehvä koristi hänen päätään, komea purppura verhosi\nhänen paisunutta ruumistaan. Ylpeänä ohjasi hän hevosiaan, vasemmassa\nkädessään piiska, jonka siima oli varustettu teräsokailla.\n\nHänen silmänsä tähysivät soihtuihin; jokaisen tuskanhuudon tunkeutuessa\nläpi ilman vetäytyi hänen suunsa hekumalliseen hymyyn. Lopulta hänellä\nei ollut aikaa lainkaan sulkea kuihtuneita huuliaan.\n\nCaesar pysähtyi odottamaan jotakin.\n\nKahden pretoriaanin välissä astui esiin nainen. Hänen\njättiläisvartalonsa oli paljoa pitempi kuin saattajainsa. Kullan\nvärinen tukka liehui valtoimenaan tuulessa. Kirkkaat, siniset silmät\nkatselivat puolittain epätoivoisesti, puolittain uhmailevasti\nihmismerta, pysähtyäkseen kauhun kivettäminä kammottaviin soihtuihin.\nHän talutti kädestä poikaa, joka oli nähtävästi vasta muutaman vuoden\nvanha, mutta yhtä rohkearakenteinen kuin äitikin. Sotilaat sitoivat\nnaisen tukastaan vaunujen takaosaan ja nostivat lapsen hänen syliinsä.\nMutta kun hän tahallaan sen pudotti, sitoivat he sen hänen rinnoilleen,\nköyttäen hänen kätensä samalla selän taakse.\n\nNero katseli hymyillen toimitusta. Nyt nykäisi hän hevosia ohjaksista.\nKansa riemuitsi. Verkkaan kiersivät vaunut rataa. Friisitär seurasi.\nHevoset alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, kunnes ne nelistivät parhaansa\nmukaan areenaa pitkin. Perässä juoksi Prasuta, Markuksen vaimo ähkyen,\nverinen vaahto huulillaan. Hänen kaulassaan riippui lapsi. Henkeään\npidätellen katseli kansa naista, joka osottautui melkein kestävämmäksi\nkuin uljaat arabialaishevoset. Äkkiä alkoi nainen horjua ja kaatui.\nKuolemassaankin hän kuitenkin varoi lastaan, heittäytyen ympäri ja\njääden seljälleen laahaamaan maata, lapsen saamatta minkäänlaista\nvammaa. Tällävälin nelistivät hevoset piikkiruoskan kiihoittamina\nraivoisasti eteenpäin.\n\nKukaan ei tämän näytelmän aikana joutanut huolimaan puutarhan keskellä\npalavista soihduista. Vahditkin olivat lähentyneet areenaa, nauttimaan\nnäytelmästä. Samalla hetkellä kuin Nero, oli Antoniuskin saapunut\npuutarhaan. Päästyään vankilasta, oli hän kuullut kammottavasta\njuhlasta, jolla Nero nyt huvitti roomalaisia, ja aavistaen Julian\nolevan mukana onnettomien joukossa, oli hän tunkeutunut puistoon. Jo\npaloivat soihdut, jo kuuluivat tuskanhuudot, kun Antonius, tuskin\nenään järjillään tätä inhoittavaa teurastusta nähdessään, kiisi rivien\nvälitse etsien, huudellen aina samaa nimeä, kunnes eräältä pieneltä\nkummulta tuli heikko vastaus.\n\nSiellä oli Julia.\n\nHän oli liekkien ympäröimänä; mutta pyövelit eivät olleet enään häntä\nsytyttäissään olleet kovin virkaintoisia. Niinpä eivät liekit olleet\nvielä tarttuneet hänen ruumiiseensa Antoniuksen saapuessa. Tämä ei\ntiennyt muuta keinoa tulen sammuttamiseksi, kuin heittäytyä itse\nliekkeihin, tukahuttaen ne omalla ruumiillaan. Vinhasti iski sitten\nhänen miekkansa vitjoja, joilla Julia oli kytketty paaluun. Ne antoivat\nperään ja Antonius tempasi tiedottoman tytön syliinsä, syöksyen pitkin\nharppauksin puiston lävitse.\n\nNero kiisi juuri viimeistä kertaa areenan ympäri, kun huuto, niin\nraivoisa, niin järisyttävä kajahti puutarhassa, että kansa joutui\npakokauhun valtaan.\n\nMarkus harppasi vaimonsa ruumiin vierelle. Kukaan ei häntä tuntenut.\nHän kantoi gallialaisen tavan mukaan hiustöyhtöä ja oli muutoinkin\ngallialaisessa puvussa. Hänen rinnallaan seisoi Silanus, niinikään\ngallialaisessa asussa. Kaikki tuijottivat mieheen, joka piti\nkäsivarsiaan taivasta kohti ojennettuina ja näytti joka silmänräpäys\nvoivan sortua yliluonnollisen tuskan painosta. Silloin kuiskasi hänen\nkumppaninsa jotakin hänen korvaansa. Hänen käsivartensa laskeutuivat,\nhänen vartalonsa näytti kasvavan. Hän astui caesarin luo, kumartui\nsyvään ja virkkoi niin hiljaa, että vaan keisarillinen vaununohjaaja\nsen saattoi kuulla:\n\n_\"Galba ante portas.\"_\n\nOhjakset putosivat Neron kädestä. Hänen koko ruumiinsa vapisi.\n\n\"Seuratkaa minua\", hän kuiskasi gallialaisille, viittasi luokseen erään\nupseerin ja antoi tuoda itselleen ratsun. Kuin raivotarten ruoskimana\nhän sitten nelisti palatsiaan kohti.\n\nSanaa sanomatta otti gallialainen lapsen kuolleen äitinsä rinnalta.\nKukaan ei yrittänyt sitä estää. Kansajoukko lainehti. Tuhansia\nkysymyksiä sateli ilmassa.\n\nSoihdut sammuivat. Kylmä yötuuli kuletteli hiiltyneitä ihmisruumiin\njätteitä sinne tänne. Silloin lensi joukon läpi uutinen. Kansa kävi yhä\nkiihkeämmäksi ja meluisammaksi.\n\n\"Mitä on tapahtunut? Mitä on tekeillä?\"\n\n\"Gallian kapina --\"\n\n\"No?\"\n\n\"Galba marssii Roomaa vastaan.\"\n\n\"Mitä me siitä huolimme? Meillä on sotilaita.\"\n\n\"Kyllä. Mutta ei leipää.\"\n\n\"Nero lupasi sitä meille.\"\n\n\"Niin teki. Mutta laivoissa ei olekaan viljaa!\"\n\n\"Ei ole viljaa?\"\n\n\"Ei. Nero on pettänyt meitä. Niissä on Niilin hiekkaa hänen\ngladiaattoreitaan varten.\"\n\n\"Mitä? Hiekkaako viljan asemasta? Ja Galba marssii Roomaan? On ehkä\njo porteilla? Olemme hukassa! Me kuolemme nälkään! Alas petturi! Alas\nNero! Kuolema Nerolle! Eläköön Galba! Eläköön senaatti!\"\n\nKun aamu sarasti, vallitsi Roomassa vallankumous.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\nNEMESIS.\n\n\nKun Julia tointuessaan avasi silmänsä, näki hän olevansa\nyksinkertaisesti sisustetussa huoneessa. Sisäänkäytävässä seisoi\nmiekkaansa nojaten Antonius. Kuutamon hopeisessa loisteessa erottautui\nhänen voimakas vartalonsa teräväpiirteisenä ympäristöstä. Tuskin oli\nAntonius kuullut Julian liikahtavan, kun hän kiirehti hänen luokseen.\n\n\"Enkö minä olekaan kuollut?\" kysyi Julia heikolla äänellä. \"Uneksinko?\nVai olenko toisessa maailmassa? Onko se sittenkin ihanaa todellisuutta,\nettä näen sinut edessäni, että sinun käsivartesi kiertyvät hellästi\nuumilleni, että sinun silmäsi katsovat minuun huolehtien, lempien?\"\n\nAntonius sulki hänen huulensa hellin suuteloin.\n\n\"Ei tämä ole unta, ei harhanäkyä, kallis ystävä: menneisyys on ollut\nsamallaista todellisuutta kuin nykyisyyskin. Muutama tunti on kulunut\nvasta siitä, kun liekkien ympäröimänä odotit kuolemaa.\"\n\nJuliaa värisytti.\n\n\"Minä muistan. Minkä suunnattoman kiitollisuuden velan sinä keräät\nkannettavakseni! Kuinka koskaan voin osottautua sinun arvoiseksesi?\"\n\n\"Ei niin, Julia. Minä pidän itseäni onnellisena ja ylistän Jumalaamme,\nsaadessani sanoa sinua omakseni.\"\n\n\"Miten paljon minä sinua rakastan!\"\n\nSellaisessa asennossa viipyi hän kauvan, vaipuneena onneensa, joka oli\nsitä suurempi, kun se merkitsi pitkän kärsimysten sarjan loppua.\n\nVuosia oli kulunut siitä päivästä, jolloin Julia oli ojentanut\nruostuneen miekan pakanalliselle nuorukaiselle tämän lähtiessä hänen\nturvistaan. Silloin ei hän aavistanut, kuinka syvälle nuorukaisen\nsydämen sopukoihin oli rakkaus tunkeutunut. Silloin oli hän ollut vielä\nmelkein lapsi. Ajan veriset tapahtumat ja raskaat koettelemukset olivat\ntehneet neitseellisestä lapsesta naisen, jonka sielu oli kypsynyt ja\nsamalla kirkastunut totuuden jalossa tunnustuksessa. Miehessä oli myös\ntapahtunut muutos vaikein, mihin ihmissydän on kykenevä -- muutos\nvihasta rakkauteen. Rajusta nuorukaisesta oli tullut totinen, voimakas\nmies, jonka rohkeus oli muuttunut taipumattomaksi, uhrautuvaksi\nvoimaksi, jonka suopi sisäinen rauha ja onni.\n\nJulia havahtui haaveistaan.\n\nKadulta kuului uhkaavia huutoja. Tuuli kantoi kaikua kaukaisesta\nmelusta yli kaupungin.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi levottomana Julia.\n\nEnnenkuin Antonius ehti vastata, kuului läheisyydestä vihaisia\nhuudahduksia.\n\n\"Missä on Nero?\" karjui juopuneen ääni.\n\n\"Pakomatkalla\", vastasi joku.\n\n\"Kautta Styxin -- varokoon itseään, jos hänet tapaamme!\"\n\n\"Hän on kavaltaja!\"\n\n\"Kutsuu itseään caesariksi, vaikka onkin koira.\"\n\n\"Hänen äitinsä oli piika!\"\n\n\"Ja isänsä narri!\"\n\n\"Mutta hän itse villipeto!\"\n\n\"Raukka hän on!\"\n\n\"Alas Nero! Tappakaa hänet! Surma hänelle ja hänen kannattajilleen!\"\n\nRakastavaiset katsoivat toisiaan merkitsevästi.\n\n_\"Dies irae\"_, mumisi Antonius hampaittensa raosta.\n\n\"Missä me olemme?\" kysyi Julia.\n\n\"Olemme paenneet pyhän vuoren taakse\", vastasi Antonius. \"Täällä olemme\ntäysin turvassa.\"\n\nHän otti soihdun seinältä ja sytytti sen.\n\n\"Me olemme vapautetun orjan Phaonin talossa: hän on minun ystäväni.\nNäetkös\", hän osoitti avoimesta ikkunasta puutarhaan, \"tuo valkea\ntalo tuolla on hänen huvilansa. Hän itse on palatsissa Neron luona --\nkenenkään päähän ei voisi pälkähtää, että me piilottelemme täällä.\nJa vaikkapa niinkin olisi -- sinä kuulet, loppu on lähellä. Tänään\non jokainen kansan turvissa, kellä vaan on Neron kanssa laskuja\nsuoritettavanaan.\"\n\nJulia puristi rukoilevasti hänen käsivarttaan.\n\n\"Ajatteletko kostoa, Antonius?\"\n\n\"Anna anteeksi, jos todella sellaiset ajatukset nousivat mieleeni. Viha\non kovin voimakas. Sydämeni ei vielä ole vapaa siitä.\"\n\n\"Jumala, Antonius, rankaisee. Ihmisellä ei siihen ole oikeutta.\"\n\n\"Niin on, Julia. Olkoon Jumala hänelle armollinen.\"\n\n\"Ja missä ovat kaikki toiset?\" jatkoi Julia kuiskaten, \"niitä oli\npaljon, lukemattoman paljon, jotka kuletettiin minun kanssani Neron\npuistoihin -- missä ovat he?\"\n\nAntonius oli vaiti. Raivokkaita huutoja kuului kaukaa.\n\nKyynelet vierivät Julian poskille.\n\n\"Entäs Lucrezia, tuo lapsi? Näitkö häntä, Antonius? Sanovat, että hän\nolisi murhannut Poppean -- minä en voi sitä uskoa.\"\n\nAntonius, joka oli kuullut Poppean kuolemasta, mutta ei siitä, miten se\noli tapahtunut, kysyi raa'asti:\n\n\"Kuka sen on sanonut?\"\n\n\"Caesar.\"\n\n\"Uusi uhri. Hänet on tietysti tapettu kuten toisetkin. Mutta hiljaa --\nnäen kahden naisen rientävän puiston läpi.\"\n\nTodellakin kulki puiston kautta vievää tietä kaksi naista. Toinen oli\npitkäkasvuinen, solakka ja kantoi keisarillisen orjattaren loisteliasta\npukua. Toinen oli pienempi ja näytti vielä olevan sangen nuori. Hän\nseurasi vaan vastahakoisesti kumppaniaan, joka silloin tällöin pysähtyi\npuhumaan muutaman sanan hänelle.\n\nJoukko asestettuja talonpoikia tuli heitä vastaan. Nyt poikkesi\nvanhempi pois tieltä puitten varjoon, vetäen nuorempaa mukanaan. Siten\nlähenivät he majaa, jossa Antonius ja Julia olivat.\n\n\"Hiljaa lapseni, ole hiljaa -- Jupiterin nimessä, älä huuda\", koetti\norjatar tyynnytellä seuralaistaan.\n\nMutta lapsen ääni leikkasi kimeänä hiljaisuutta:\n\n\"Laske minut -- en tule enään kauvemmas! Sinä aiot tappaa minut --\nniin, minä tapoin Poppean -- minä sen tein -- salaa -- minä kostin\nkristittyjen puolesta.\"\n\nAntonius astui pakolaisten eteen.\n\n\"Minne matka?\" kysyi hän. Tämän äänen kuullessaan hätkähtivät molemmat\nnaiset.\n\n\"Akte?\" kysyi Antonius kummastuneena katsoen orjatarta silmiin.\n\nNainen oli todella Akte, Neron entinen lemmitty, nyttemmin orjatar,\njonka kohtalot kaartin upseeri hyvin tunsi.\n\n\"Lucrezia!\" huudahti majasta astuen Julia, samoin kummastuneena.\n\nKuullessaan tuon äänen, näytti mielipuoli miettiväiseltä. Julia tarttui\nhänen käteensä ja kysyi:\n\n\"Oletko Lucrezia, Livian tytär?\"\n\nTyttö mietti.\n\n\"En tiedä\", vastasi hän.\n\n\"Tunnetko minua?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Minä olen Julia, sinun ystäväsi. Muistatko?\"\n\n\"Kyllä -- minä luulen.\"\n\n\"Mutta miten tulet sinä tänne, Lucrezia?\"\n\n\"Olen tappanut Poppean, keisarinnan.\"\n\n\"Hän houraapi\", selitti Akte Julialle. \"Hänet on -- myrkytetty.\"\n\nKuin arka eläin, joka vihdoin on löytänyt turvapaikan, kätkeytyi\nLucrezia Julian vaatteen liepeisiin.\n\nAntonius tahtoi viedä Akten majaan, mutta tämä kieltäytyi.\n\n\"Sinä pelastit hänet, Akte?\" kysyi Antonius.\n\nHän myönsi.\n\n\"Minä pidin häntä silmällä siitä asti kun sotilaat hänet toivat.\nCaesar antoi hänet sulkea haaremiinsa. Tänä yönä, jolloin kaikki\nsiteet näyttävät irtautuneen, vapisin minä hänen puolestaan, ja sillä\naikaa kun caesar oli sulkeutuneena yksityiskabinettiinsa, pakenin minä\ntyttöraukan kanssa tänne.\"\n\n\"Minä kiitän sinua\", sanoi Antonius, \"kiitän sinua lapsiraukan\npuolesta. Mutta sinä Akte -- etkö pelkää caesarin kostoa?\"\n\nSilloin suuntasi orjatar kyyneleiset silmänsä Antoniukseen.\n\n\"Minun ei tarvitse enään pelätä caesaria\", vastasi hän, \"vaan suojella.\nHyvästi, eversti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Nero pelästyneenä, kauhun lamauttamana gallialaisen tuoman viestin\njohdosta palasi palatsiinsa, kummastutti häntä, ettei portailla\nollut ainoatakaan vartijaa. Kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän\npalatsissa vallitsevan käsittämättömän epäjärjestyksen. Verhoja virui\npermannolla kallisarvoisten pukineitten joukossa.\n\nNeron yksityishuoneitten eteinen oli tyhjä. Ei palvelijoita, ei\npretorianeja ollut kuuluvissa.\n\nKaupungilta kuului uhkaavaa melua. Kansa oli juuri saanut kuulla, että\nOstiaan saapuneissa laivoissa viljan sijasta olikin hiekkaa.\n\n\"Tigellinus!\" huusi keisari suutuksissaan.\n\nTodellakin astui pretorianikenraali caesarin makuuhuoneeseen.\n\n\"Mitä tämä on?\" huusi caesar uskotulleen. \"Missä ovat vartijat?\"\n\n\"Poissa\", vastasi lyhyesti Tigellinus.\n\n\"Minne he ovat menneet?\"\n\n\"Caesaria vastaan?\"\n\n\"Minä olen caesar!\"\n\n\"Sinäkö?\" Tigellinus nauroi. \"Sinä et ole mikään.\"\n\nSitten astui hän Neron ohi vähääkään hänestä piittaamatta.\n\nNeuvotonna, vavisten katsoi tämä seuralaisiaan, jotka äänettöminä kuin\nkuvapatsaat seisoivat ovella.\n\n\"Käsitättekö te tätä?\"\n\nToinen gallialaisista vastasi:\n\n\"Aivan hyvin. Poissa ollessasi ovat Galban ystävät lahjoneet joukot.\nLeirissä ei pidetty vielä sinua menneenä miehenä. Mutta Tigellinus\nasettui uuden caesarin puolelle. Hän komensi vartijat palatsista\npois. Tällä hetkellä tekee Icelus, yksi Galban uskotuista parhaansa,\nkiihoittaakseen Rooman kansaa äärimmilleen sinua vastaan. Senaatti\nkokoontuu sinua erottamaan.\"\n\n\"Mutta miten se on mahdollista?\" huusi epätoivoissaan Rooman valtijas.\n\"Siis Tigellinuskin! Hänkin! Ja kaarti!\"\n\nHetken mietittyään kääntyi hän taas salakabinettiinsa.\n\n\"Tulkaa tänne!\" sanoi hän. Tuohon huoneeseen, jonka tunsivat vaan hänen\nlähimpänsä, sulkeutui Nero molempien gallialaisten kera.\n\nTällävälin oli palatsin käytäviin kerääntynyt vapautettuja ja orjia;\nkaikki, joiden kohtalo riippui caesarin kohtalosta, joilla ei ollut\nmitään toivomista hänen perikadostaan.\n\nAnicetus, joka nähtävästi vasta nyt oli saanut kuulla tapahtumista,\nkiiruhti palatsin läpi.\n\n\"Missä on caesar?\"\n\nVapautetut, jotka kaikessa kiireessä olivat asestautuneet, osottivat\nhänet caesarin huoneeseen. Nero otti hänet vastaan rajattomalla ilolla.\n\n\"Mitä tietoja sinä tuot, Anicetus?\"\n\n\"Pahimpia\", vastasi tämä silmäillen gallialaisia läpitunkevasti.\n\"Kansa vaatii sinun kuolemaasi. Senaatti on selittänyt sinut isänmaan\nviholliseksi ja järjestänyt vangitsemisesi.\"\n\nNero, joka oli tuhon arvaamattomuuden vuoksi menettänyt ryhtinsä,\nvoitti nämä tiedot saatuaan jälleen ylpeytensä.\n\n\"Kuinka?\" huusi hän, \"senaattiko uskaltaa panna minut viralta? Tämä\nvalikoima pelkureita, matelijoita ja rikoksentekijöitä selittää minut\nisänmaan viholliseksi? Senaatti käskee vangita minut, minut, caesarin?\"\n\nHän hypähti pystyyn ja kuten raivoava villipeto kierrellen huonetta hän\njatkoi:\n\n\"Minä annan heille vastauksen, jommoisen he ansaitsevat. Minä annan\nheidät seivästää, nuot kunnianarvoisat isät. Minä...\"\n\nMutta muistaen asemansa hän keskeytti ja virkkoi Anicetukselle:\n\n\"Kirjoita!\"\n\nTämä veti esiin vahataulun ja teki työtä käskettyä.\n\nNero saneli:\n\n\"Minä julistan senaatin virastaan erotetuksi. Minä julistan Galban\nkavaltajaksi. Minä vaadin, että joukot Reiniltä ja Aasiasta viipymättä\nkutsutaan takaisin. Minä lupaan pretorianeille kullekin tuhat drachmaa,\njos he viipymättä rientävät tänne caesarinsa suojaksi.\"\n\nHän pysähtyi ja mietti.\n\n\"Riennä pretorianien leiriin ja ilmoita määräykseni. Tarjoa jokaiselle\nsotilaalle kaksituhatta, jokaiselle upseerille viisituhatta drachmaa\n-- mutta käske heidän paikalla siirtymään Roomaan ja miehittämään\nkaupungin!\"\n\nAnicetus tervehti hymyillen ja poistui.\n\nÄäneti seurasi häntä se gallialaisista, joka tähän asti ei ollut\npuhunut mitään. Hän riensi tunkeilevien orjien välitse rappusia alas.\nAtriumissa tavoitti hän Anicetuksen, joka kummastuneena kääntyi ympäri.\n\n\"Minne sinä riennät, Anicetus?\" kysyi gallialainen syvällä äänellä.\n\n\"Ilmoittamaan senaatille caesarin määräyksistä.\"\n\n\"Sinä olet siis kavaltaja?\"\n\n\"Sanoppa vaikka niinkin. Neron täytyy kukistua.\"\n\n\"Sinä osottaudut aina konnaksi, ketä hyvänsä palvelletkin, Anicetus.\"\n\nAnicetus, pelästyneenä gallialaisen kasvojen ilmeestä, ajatuksissaan\nharkiten, missä hän oli tuon miehen nähnyt, kääntyi mennäkseen.\n\n\"Päästä minut. Minulla ei ole aikaa hukata.\"\n\n\"Ei minullakaan, Anicetus.\"\n\nGallialainen oli tarttunut Anicetusta rinnasta.\n\n\"Mitä tämä on? Kuka sinä olet?\" huusi tämä.\n\n\"Minä olen Silanus.\"\n\nTämä nimi riitti heittämään Anicetuksen polvilleen. Tietäen, ettei\nhänellä ollut armoa odotettavissa, hän kuitenkin kohta ryhtyi\nvastarintaan. Syntyi raju kamppailu, joka pian päättyi. Rasituksissa\nja taisteluissa karaistuneen soturin jättiläisvoimia ei roomalaisen\nhovimiehen voimat kauvan riittäneet vastustamaan. Upseerin koura\nkiertyi vastustajan kurkkuun. Tämä hervahti polvilleen uudestaan ja\npyysi kiemurrellen armoa.\n\nMutta valepukuisen ritarin tikari upposi ahnaasti vihollisen rintaan.\n\nElotonna retkahti Anicetus maahan. Rauhallisena kuin ei olisi mitään\ntapahtunut, palasi gallialainen takaisin.\n\nTuskin olivat Anicetus ja Silanus lähteneet keisarin huoneesta, kun tuo\ntoinen gallialainen ilmoitti:\n\n\"Hän tulee liian myöhään, caesar.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska Galba on luvannut pretorianeille seitsemän ja puoli tuhatta\nmiestä kohti.\"\n\n\"Mutta eihän se ole mahdollista\", änkytti Nero.\n\n\"On kuitenkin, Nero. Summa on suurempi kuin mitä sinun käytettävänäsi\non.\"\n\n\"Mutta mistä sinä sen tiedät? Onko sinulla sitten kaikki selvillä?\"\n\nGallialainen kohautti vaieten hartioitaan.\n\nKansan melu oli noussut korkeimmilleen. Eräs vapautettu kolkutti\ncaesarin ovelle.\n\n\"Kansa aikoo rynnätä palatsiin!\" huusi hän tuskallisesti. \"Meitä on\nliian vähän puolustamaan suurta rakennusta. Pelasta itsesi, caesar!\"\n\nNero löi nyrkillä otsaansa.\n\n\"Mitä?\" huusi hän, \"ollaanko jo niin pitkällä? Mitä minä olen? Mitä on\nkeisarius? Eikö Jupiter ole antanut minulle purppuran? Enkö minä ole\njumalallinen Nero? Kuinka voi kansa minut kukistaa? Onko ääni, jota\neilen sadattuhannet tottelivat, muuttunut voimattomaksi kaiuksi?\"\n\nKukaan ei vastannut.\n\nSilloin löi Nero päätään seinään, heittäytyi lattialle pitkäkseen, puri\nmattoja ja mylvi silmät verestävinä kuin villi peto. Sitten sieppasi\nhän seinältä miekan ja hyökkäsi ovelle.\n\n\"He näkevät vielä minussa caesarin\", karjui hän, \"heidän _täytyy_\ntotella, kun minä kerran tahdon. Minä taistelen, miekkailen, minä --\nyksin tuhatta vastaan -- yksin -- sataatuhatta -- vastaan --\" toisti\nhän, antaen voimattoman käsivartensa laskeutua. -- \"Kautta Styxin --\nonko tämä mahdollista? Yksikään sydän ei syki minulle -- yksikään käsi\nei tartu miekkaan minun puolestani -- loppuniko on käsissä? Loppuniko?\"\n\nJa heittäytyen polvilleen:\n\n\"Jupiter, ijankaikkinen, kaikkivaltias, voitko sallia, että minut\nsurmataan kuin orja? Etkö kykene minua suojelemaan? Oletko suuttunut\nminulle? Lupaan sinulle tuhannen nautaa! Koko maailma on leimuava\nuhritulena, jos minut pelastat!\"\n\nJa kuullessaan kansan riehuvan jo puutarhassa hän jatkoi:\n\n\"Sinä et kykene, raukka? Sinä voiman varjokuva! Sinä tuhmuuden jumala!\nEikö rukoileminenkaan auta? Mitä -- oletko sinä ehkä ainoa jumala, sinä\njota _kristityt_ palvelevat? Auta _sinä_ minua, todista voimasi, osoita\nvaltasi, ja minä vannon rupeavani kristityksi! -- Kaikki temppelit\nmuutetaan kirkoiksi -- minä kiellän sirkusnäytännöt, minä annan kastaa\nitseni, minä teen mitä ikinä vaadit, kristittyjen jumala...\"\n\nPhaon, eräs vapautetuista, huusi hätäisesti huoneeseen:\n\n\"Pelasta itsesi, caesar! Sotilaat etsivät sinua!\"\n\n\"Kuinka? Entäs Anicetus?\"\n\n\"Makaa surmattuna atriumissa.\"\n\nSilloin ryömi caesar polvillaan gallialaisten luo ja halaillen heidän\npolviaan ähkyi hän:\n\n\"Pelastakaa minut -- ketä lienettekin! En ole kysynyt vielä teidän\nnimiännekään. Tietysti tulette Reinin legionien lähettäminä minua\npelastamaan: viekää minut sinne! Taikka auttakaa minua pääsemään\nAasiaan. Aasialaiset legionat ovat uskollisia. Minä marssin niiden\netunenässä Roomaa vastaan -- auttakaa minua!\"\n\nLihaskaan ei värähtänyt miesten kasvoilla.\n\n\"Seuraa meitä!\" sanoi toinen heistä. He riensivät alas portaita Neron\nseuratessa kintereillä kykenemättä mitään epäilemään. Yksi seikka\nhäntä ihmetytti: kuinka miehet tunsivat niin tarkoin palatsin, että\naina voivat empimättä valita tiet, joilla vähimmän tarvitsi pelätä\ntapaavansa vihollisia. Mutta kiihtymyksessään hän ei joutanut asiaan\nsuurempaa huomiota kiinnittämään. Salakäytävien kautta johtivat\ngallialaiset caesarin eräästä palatsin takaportista ulos. Siellä odotti\nkolme hevosta. Jälleen ihmetteli Nero, mutta ei ehtinyt tälläkään\nkertaa kummastustaan ilmaisemaan. Hänen seuralaisensa heittäytyivät\nhevostensa selkään. Nero nousi kolmannelle, ja vaiteliaan gallialaisen\nnelistäissä edellä, jättäytyi toinen Neron jälkeen, niin että hän tuli\nratsastamaan heidän keskellään kuin vartioitu vanki. He ratsastivat\ntäyttä laukkaa kaupungin läpi, ohi parveilevien kansajoukkojen. Missä\nratsastajat huomattiin, huudettiin heille: \"Seis!\" taikka: \"Minne\nmatka?\" mutta he eivät huolineet ruveta vastailemaan, vaan kannustivat\nratsujaan entistä tulisempaan vauhtiin. Nero piteli vaistomaisesti\ntogaansa kasvoillaan, jotta kukaan ei häntä tuntisi.\n\nKun seurue karahutti Nomentanin portin läpi, tuli heitä vastaan joukko\nsotilaita, sulkien tien.\n\n\"Minne matka?\"\n\n\"Caesarin jälkeen.\"\n\n\"Onko hän paennut?\"\n\n\"Niin sanotaan.\"\n\n\"Te olette siis Neron vihollisia?\"\n\n\"Verivihollisia\", vastasi etumainen gallialainen äänellä, joka\npelästytti Neroa, vaikka hän tiesikin, että vastaus oli annettu\nsotilaiden pettämiseksi.\n\n\"Onnea matkalle sitten\", huusivat sotilaat päästäen heidät menemään.\n\nKun Nero ratsasti heidän ohitsensa, tempasi tuuli hänen punaisen\nvaippansa syrjään. Soihtujensa valossa tunsivat sotilaat hänet. Mutta\nennenkuin he ehtivät ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin huomionsa\njohdosta, olivat ratsastajat jo ohi.\n\n\"Kautta Styxin\", huusi kohortin johtaja, \"keskimäinen oli Caesarin\nnäköinen.\"\n\n\"Minä tunsin hänet varmasti\", vakuutti yksi pretorianeista. \"Se oli\nNero!\"\n\n\"Heti perään!\" komensi upseeri, ja juoksujalkaa seurasivat sotilaat\nratsastajien jälkiä.\n\nTällävälin nelistivät nämä alas Nomentanin tietä, kunnes heidän eteensä\nilmestyi Phaonin maatalo. Gallialaiset vaihtoivat silmäyksen ja\nkääntyivät Patinariuksen tielle, kunnes he puiston läpi ajaen saapuivat\nmajalle, jossa Phaonin orjat tavallisesti asuivat. Nero, joka ei\ntuntenut seutua, eikä taloa, kysyi peloissaan:\n\n\"Minne me menemme?\"\n\n\"Phaonin taloon.\"\n\n\"Vapauttamani Phaoninko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hän on minun puolellani?\"\n\n\"Me toivomme niin olevan.\"\n\n\"Mutta eihän tämä ole palatsi\", jatkoi Nero viitaten majaan.\n\n\"Se on hänen orjiensa asunto.\"\n\n\"Sinnekö te minut viette?\"\n\n\"Tietysti? Mikä sinä muu olet kuin orja?\"\n\nTien vieressä seisoi Akte, joka juuri oli palaamassa kaupunkiin. Hän\noli tuntenut Neron. Tuuli kantoi hänen korviinsa sanat:\n\n\"Mikä sinä muu olet kuin orja?\"\n\nSilloin huokasi Akte ja astui taas tielle. Mutta hän pysähtyi\nhämmästyneenä, kun tietä myöten hengästyneenä saapui paikalle juokseva\nsotilaskohortti.\n\n\"Näitkö Neron?\" huusi päällikkö hänelle.\n\n\"Näin.\"\n\n\"Minne hän meni?\"\n\n\"Tuonne,\"\n\nHän viittasi Salarian tielle.\n\n\"Opasta meitä.\"\n\nAkte mietti silmänräpäyksen. Sitten hän lähti sotilaiden edellä\nkulkemaan pitkin Salarian tietä, päinvastaiseen suuntaan kuin\npakolaiset olivat menneet.\n\nNero oli laskeutunut hevosen selästä, samoin hänen seuraajansa.\n\nKun he lähenivät majaa, ilmaantui ovelle Antonius, katsellen seuruetta\nepäröiden. Hän oli heti tuntenut Neron ja muistaen Julian sanoja,\nettä kosto kuului Jumalalle, hän astui tervehtien syrjään, silmäillen\nihmetellen ohitsensa astuvia, äänettömiä gallialaisia.\n\nNero oli tuskin huomannut Antoniuksen, kun hän jo riensi tämän luo:\n\n\"Mitä -- pretorianieversti? Kuinka olet sinä täällä? Aiotko sinä\nvangita minut? Te olette minut pettänyt!\" Ja miekkansa vetäen hän\nasettui puolustusasentoon.\n\nMutta Antonius ei liikahtanut.\n\n\"Olen pakolainen, caesar\", vastasi hän, \"ja tarjoan sinulle\nvierasvaraisuuttani.\"\n\nEpäluuloisena astui Nero kynnyksen yli.\n\n\"Pakolainenko? Ketä sinä pakenet?\"\n\n\"Neroa.\"\n\nCaesar hymyili.\n\n\"Neroa\", hän toisti, \"se olen minä. Kuka sinä olet?\"\n\n\"Antonius, eräs kristityistä.\"\n\nNero hoippui taaksepäin.\n\n\"Olen hukassa.\"\n\n\"Et toki, Nero. Minun suojassani olet turvissa.\"\n\n\"Etkö aio kostaa kenenkään puolesta?\"\n\n\"En kenenkään.\"\n\n\"Et tiedä siis mitään?\"\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Etkä kosta tovereittesi puolesta?\"\n\n\"En. Jumala kieltää minua tekemästä sitä.\"\n\nTällä välin olivat gallialaiset keskustelleet hiljaa keskenään. Toinen\nheistä astui nyt Antoniuksen luo ja alkoi jutella hänen kanssaan. Julia\nja Lucrezia olivat vetäytyneet majan sisäosiin.\n\nNero oli voipuneena nopeasta ratsastuksesta istuutunut permannolle\nseinän viereen. Silloin läheni häntä vaitelias gallialainen:\n\n\"Etkö sinä tunne minua, Nero?\" kysyi hän hillityin äänin, luoden häneen\nkylmän katseen.\n\nNero ravisti päätään.\n\n\"En tunne\", hän sanoi. \"Tiedän vaan olevani sinulle kiitollisuuden\nvelassa. Kun taas olen caesar, olen palkitseva uskollisuutesi.\"\n\n\"Sinä et enään tule caesariksi\", vastasi synkästi gallialainen.\n\n\"Miksi en? Voimani on suuri niinkauvan kuin elän.\"\n\n\"Sinä et elä kauvan.\"\n\nNämä sanat pelästyttivät caesaria.\n\n\"Ohoh -- mitä sinä tarkoitat? Täytyykö meidän jatkaa matkaa? Ovatko\nviholliseni kintereilläni?\"\n\n\"Verivihollisesi seisoo edessäsi.\"\n\n\"Veri -- viholliseni? Sinä olet --\"\n\nGallialainen tempasi valetukan päästään.\n\n\"Silanus.\"\n\nNero ponnahti parkaisten ylös. Puutarhasta kuului melua. Siellä olivat\njo sotilaat.\n\n\"Minut on petetty!\" parkui Nero. Ja kääntyen Silanukseen päin: \"Armoa!\nArmoa, Silanus! Pelasta minut! Antonius -- apua!\"\n\nMutta Antoniuksen kanssa, joka tahtoi tulla caesarin avuksi, painiskeli\ntoinen gallialainen, Markus, estäen kristityn pääsemästä häiritsemään\ntilintekoa.\n\nIvallisesti nauraen tarkasteli Silanus vihollistaan.\n\n\"Oletko sinä tuntenut armoa, Nero\", kuiskasi hän, painostaen jokaista\nsanaansa. \"Tunsitko sinä armoa riistäessäsi sylistäni Oktavian,\nkahlehtiaksesi tuon jalon naisen elämääsi? Tunsitko sinä armoa,\nkoettaessasi tahrata puhtainta olentoa ja antaessasi pyövelin surmata\nhänet jalkavaimollesi mieliksi. Oletko koskaan tuntenut armoa\nelämässäsi, joka on ollut vaan loppumaton rikoksien, konnantöiden\nsarja? Nyt kuole, pelkuri!\"\n\nJo kiiruhtivat ensin päärakennukseen kääntyneet sotilaat majaa kohti.\n\nNero, kuullessaan heidän askeleensa ja tietäen olevansa auttamattomasti\nhukassa, oli vetänyt tikarin esiin ja asettanut sen kurkulleen. Mutta\nollen liian pelkuri toteuttamaan aikomuksensa hän yritti nousta pakoa\nkoettaakseen. Silloin tarttui Silanuksen voimakas nyrkki tikarin\nkahvaan ja painoi sen caesarin kurkkuun. Tämä hervahti takaisin\nverissään lattialle.\n\n\"Armoa\", hän ähisi; Silanus vastasi potkaisemalla, ja kääntyen sisään\ntunkeutuvien sotilaitten puoleen hän kylmästi virkkoi:\n\n\"Täällä on Nero. Minulla oli vanha lasku tasattavana hänen kanssaan.\"\n\nCaesar koetti taas nousta. Hänen jähmettynyt katseensa lensi miehestä\nmieheen pysähtyen Silanukseen. Sitten retkahti hän elottomana maahan\nveren vuotaessa tummana virtana haavasta.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi gallialaiselta sotilaitten komentaja, jota oli\njärisyttänyt kamala näytelmä.\n\nTämä pudotti viitan hartioiltaan.\n\n\"Silanus, eversti caesar Galban palveluksessa.\"\n\nUpseeri tervehti sotilaineen kunnioittavasti päällikköään, jonka puku\nheti ilmaisi hänen arvonsa. Markus, joka niinikään oli heittänyt\nvalepukunsa ja kantoi kapteenin arvomerkkejä, astui myös joukkoon.\nSanaakaan enään virkkaamatta astuivat molemmat kunniaatekevien\nsotilaitten välitse ulos ja hävisivät pian yöhön.\n\nAntonius, joka oli ollut pakoitettu toimetonna katselemaan näytelmää,\nastui nyt esiin ja kaartin upseerina komensi sotilaat viemään\nsenaatille ilmoituksen caesarin kuolemasta. Hän itse Julian ja\nLucrezian kanssa liittyi heihin palatakseen kaupunkiin, jossa hänellä\nei enään ollut mitään pelättävää.\n\nTämä tapahtui yöllä kesäkuun 9 päivää vasten vuonna 68, siis keisarinna\nOktavian kuolinpäivänä.\n\nMaja, jossa caesar makasi verissään, jäi autioksi. Kun poistuvien\naskeleet olivat lakanneet kuulumasta, hiipi Akte pimeään huoneeseen.\nTurhaan koetettuaan johtaa harhaan sotilaita, oli hän tullut kuulemaan\ncaesarin viimeistä huutoa.\n\nHän verhosi verisen ruumiin vaipallaan, pesi hänen kasvonsa\nkyynelillään, voiteli hänen tukkansa ja piti koko yön kuolinvartiota\nruumiin ääressä.\n\nSeuraavana päivänä sai hän senaatilta luvan ruumiin hautaamiseen.\n\nHän kuletti sen marmooriseen hautakappeliin, jonka Nero jo nuoruutensa\npäivinä oli rakennuttanut. Samana päivänä julisti senaatti Galban\nkeisariksi.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\nTAISTELU PURPPURASTA.\n\n\nLokakuun alussa vuonna 68 saapui uusi imperatori Roomaan kansan, joka\nodotti parempaa aikaa, tervehtiessä häntä riemulla, ja legionien\nilomielin uskollisuuttaan osottaessa. Mutta mieliala muuttui pian. Jo\nRooman porteilla tapahtui kiusallinen näytelmä. Neron merisotilaat\nodottivat siellä häntä pyytääkseen päästä uuden caesarin palvelukseen.\nGalba viivytti vastausta, syntyi meteli, ja liian kiihkeänä\nsotilaallisessa ankaruudessaan, antoi Galba espanjalaisten legioonainsa\nhakata sotilaat kappaleiksi. Siten jätti hän verisen jäljen tielleen\njo Roomaan tullessaan, ja tämä tapahtuma, jota seurasi joukko kovin\nankaroita, osittain aiheettomiakin teloituksia, näytti merkitsevän\npahaa Rooman tulevaisuudelle.\n\nKansa kävi pian välinpitämättömäksi uutta hallitsijaa kohtaan. Kaarti\nnurisi ja sen tyytymättömyys pian levisi muihinkin armeijan osastoihin.\n\nSillä kannalla olivat asiat kun Antonius, vietyään Julian ja\nLucrezian campanialaiseen maataloon, palasi Roomaan ilmoittautuakseen\nkeisarillisen kaartin päällikölle, jona edelleenkin oli Tigellinus, ja\npyytäen häneltä eroa upseerinvirastaan. Samana päivänä kuin hän saapui\nRoomaan, vietiin Locuste, Neron myrkynsekoittajatar, mestauslavalle.\n\nTigellinus, joka niin halpamaisesti oli pettänyt Neroa, ei tuntenut\nsyitä, jotka saivat everstin luopumaan paikastaan, ja hän kuunteli\nmäärätyllä tyydytyksellä tämän kertomusta. Tyytymättömänä uuteen\nherraansa, joka maksoi huonosti ja asetti korkeita sotilaallisia\nvaatimuksia, toivoi keisarillisten joukkojen johtaja taas löytävänsä\nAntoniuksesta sopivan apumiehen pannakseen toimeen uuden kavalluksen.\n\n\"Minä esittelen sinut imperatorille\", sanoi hän. \"Tänä levottomana\naikana ei tarvita suuria anteeksipyyntöjä lipuilta lähtemisesi\nvuoksi. Tunnettu tosiasia, että olit Neron vihollinen, riittää\nsuosittelukseksesi. Katso sitten kuinka tulet häneen olemaan\ntyytyväinen.\"\n\n\"Minä en tule muodostamaan minkäänlaista arvostelua enään\nimperatorista\", vastasi Antonius, \"sillä en aijo enään jäädä paikalleni\nkeisariuden palvelukseen.\"\n\n\"Sinä aiot siis erota ainaiseksi?\" kysyi kenraali ihmeissään.\n\nAntonius myönsi.\n\n\"Oletko tyytymätön Galbaan?\" urkki Tigellinus.\n\n\"En tunne häntä.\"\n\n\"Miksi sitten tahdot jättää kotkat, joita niin kauvan olet palvellut?\"\n\n\"Koska en tahdo kauvemmin taistella väkivallan puolesta.\"\n\nTigellinus, joka oli huomaavinaan tässä vastauksessa peitettyä\nkapinanhenkeä, jatkoi urkkimistaan:\n\n\"Tahdot ryhtyä vastustamaan väkivaltaa?\"\n\n\"En; minä voin sitä kärsiä, mutta en tukea.\"\n\n\"Mistä väkivallasta sinä puhut? Minusta tuntuu, ettemme enään ymmärrä\ntoisiamme.\"\n\n\"Väkivalta, jota tarkoitan, ei ole mikään henkilöllisyys. Jos sen\nedustajaa nimitetään Galbaksi taikka Neroksi -- mitä kuuluu se asiaan?\nSe on Rooma. Se on se ajatus, joka syntyi Roomassa ja Roomasta\nmaailman pääkaupungin teki. Siitä luopumisen pidän ensimäisenä\nvelvollisuutenani.\"\n\n\"Mitä oppia sinä tunnustat, eversti?\" arveli päätään pudistellen\nTigellinus, jonka tämä keskustelu saattoi yhä enemmän ymmälle.\n\n\"_Kristinoppia_, Tigellinus.\"\n\nNyt ymmärsi pretorianien päällikkö upseeriaan. Hän nauroi pilkallisesti\nja käänsi hänelle selkänsä.\n\n\"Olet vapaa palveluksestasi.\"\n\nAntonius antoi pois miekkansa ja riisui yltään kallisarvoisen vaipan,\njoka ilmaisi hänen ritarillista arvoaan. Siten oli hän ottanut\nratkaisevan askeleen, joka vei hänet ulos aikaisemman elämänsä\npiiristä. Se oli sisältänyt loistoa, rikkautta, kunniaa ja mainetta,\nmutta ei totuutta, jota tämä uuden uskon ritari ennen kaikkea etsi.\n\nOmaisuutensa hän jakeli köyhille, pitäen itse vaan sen verran, että\nkykeni suojelemaan Juliaa ja sairasta Lucreziaa puutteesta. Sitten\njätti hän Rooman, lähteäkseen rakastamansa naisen ja suojattinsa kanssa\nsiihen kaupunkiin, joka yleni idässä toisena tulevaisuuden kaupunkina\nRooman rinnalla. Messiaan vaikutuspaikoille tahtoivat he perustaa\nitselleen uuden kodin. -- Jerusalem oli sen pienen seurueen päämäärä,\njoka eräänä syysaamuna astui laivaan Ostiassa, jättääkseen ainaiseksi\nItalian mantereen.\n\nAntonius seisoi aluksen kannella sen enenevällä nopeudella poistuessa\nrannasta. Yhä epäselvempänä häämötti manner, kunnes se kapeana viivana\nuiskenteli taivaanrannalla, häviten viimein kokonaan näkyvistä.\n\nJulia viittasi kaukaisuuteen. Aurinko nousi juuri purppuran punaisena,\nhehkuvana kiekkona merestä heittäen heijastelevia säteitään aalloille.\n\n\"Valo voittaa\", virkkoi Julia ihastuksissaan, tarkastellen komeaa\nnäytelmää.\n\nAntonius syleili häntä ääneti. Lähellä istui sairas Lucrezia, höpisten\nitsekseen maasta, johon he nyt matkustivat, jossa ei ollut murhia eikä\nverta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItaliassa oli syttynyt kansalaissota. Asema Roomassa oli käynyt yhä\njännittyneemmäksi, joukkojen mieliala yhä uhkaavammaksi. Varsinkin\nvoimakas reiniläisarmeija oli kuohuksissaan, ja suojellakseen\nitseään alapäällikköjensä juonilta lähetti Galba uskottunsa Aulus\nVitelliuksen Kölniin. Vitellius oli sotilaille tunnettu entisenä Neron\nystävänä; hänen luonteensa oli jokseenkin sovelias tyynnyttämään\nsotilaita, sillä aristokrati hän ei ollut koskaan ollut, eikä hän\nsellaisena esiintynytkään. Niinpä Mainziin sijoitetut legionat\nhetimiten uuden päällikkönsä saapumisen jälkeen huusivat hänet\nimperatoriksi. Samaan aikaan nousi Lusitaniassa Salvius Otho, entinen\nNeron suosikki, hehkuvan kunnianhimonsa kannattamana pyrkien itse\nsille valtaistuimelle, jolle hänen kerran oli täytynyt luovuttaa oma\nvaimonsa. Siten oli Rooman valtakunnassa kolme Caesaria, ja heidän\ntörmätessä vastakkain syntyi yksi historian verisimpiä kansalaissotia.\n\nOthon puolesta vaikutti Roomassa kaksi upseeria, joita hehkuva viha\nRoomaa kohtaan kannusti taas heittämään palavan soihdun keisarilinnaan.\nNämä miehet olivat Markus ja Silanus. Ensimainittu oli kaartissa\nhyvin tunnettu ja suosittu; jälkimäisellä oli senaatissa suuri\nkannatus. Markus sai Tigellinuksen loistavilla lupauksilla salaa\nluopumaan Galbasta. Silanus keräsi senaatissa kaikessa hiljaisuudessa\npuolueen, joka tunnusti uuden caesarin. Ja Vitelliuksen tehdessä\nReinillä suuremmoisia sotavarustuksia, kiiruhti Otho suoraan Roomaan.\nAinoastaan muutamien ystävien seuraamana hän öiseen aikaan ratsasti\npääkaupunkiin. Taas lensi hänen katseensa, kuten kerran ennenkin,\nuhkaavana keisarilinnaa kohti, jossa nyt Galba pahaa aavistamatta\nnukkui pretorianien keskellä.\n\nOtho riensi Zitadelleen. Sinne kerääntyneet pretorianit tervehtivät\nhäntä caesarina, samoin Galban suututtama meriväki. Tammikuun 15 päivän\naamuna karahutti Otho sotilasparven etunenässä Rooman läpi. Kukaan ei\naavistanut, mitä oli tekeillä. Galba laskeutui juuri Palatinilta, jossa\nhän oli ollut uhraamassa Apollolle, kun katu täyttyi sotilaista.\n\nKeisaria seuraava kaartinkohortti tervehti kapinoitsijoita, Tigellinus\nitse huusi heidän johtajaansa caesariksi, ja Galban, joka oli ihan\nällistynyt uhkarohkeasta hyökkäyksestä, surmasi eräs hänen omista\nupseereistaan. Kansa uuden verilöylyn huumaamana tervehti rohkeata\nkapinoitsijaa riemulla, ja muutamia tunteja myöhemmin astui Otho\nsenaatin imperatoriksi julistamana caesarien valtaistuimelle.\n\nTällä välin samosi vastakeisari Vitellius Gallian ja Britannian\nlegionilla vahvistetun sotajoukkonsa kanssa Italiaa vastaan.\n\nOtho osoitti kaikissa valmistuksissaan, ettei nuoruusajan velttoudesta\nollut hänessä mitään jäljillä. Hän varustautui tarmokkaasti\nja uupumattomasti Vitelliusta vastaanottamaan. Bedriacumin,\nPohjois-Italiassa sijaitsevan lujasti linnotetun kaupungin edustalle\nkerääntyivät hänen sotajoukkonsa. Kaksi voimakasta armeijanosastoa\noli Markuksen ja Silanuksen komennossa ja jälkimäinen oli jo ehtinyt\nantaa tuntuvan iskun eräälle vihollisen sotapäällikölle, Caecinolle,\nlähellä Cremonaa. Vastoin sotapäällikköjensä kehoitusta, päätti nyt\nOtho, sotamiestensä toivomusta noudattaen, ryhtyä heti taisteluun,\nodottamatta moesialaisten apujoukkojen tuloa.\n\nTaistelu, joka syntyi Po-joen rantamilla, käytiin molemmin puolin\nraivoisan urhokkaasti. Mutta eräitten päällikköjen luopumisen ja\nmuutetun taktiikan vuoksi menetti Otho taistelun. Kun yö pimeni, makasi\nkentällä kunnialla kaatuneena parhain osa Rooman armeijasta, joukossa\nmyöskin Markus ja Silanus. Huhtikuun 16 päivän aamulla v. 69 teki\nkeisari Otho tikarin iskulla itse lopun elämästään ja luovutti siten\nennen aikojaan valtaistuimen, joka oli ollut hänen unelmiensa päämaali.\nJoulukuun 20 päivänä samana vuonna kaatui Vitellius joukkojensa\nkapinassa. Hänet murhasi Rooman pyöveli mitä julmimmalla tavalla, uuden\ncaesarin, Vespasianuksen, armeijan kolmelta taholta käydessä Antonius\nPrimuksen johdolla kaupungin kimppuun.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\nJERUSALEM.\n\n\nVuorillaan, vastapäätä komeaa Öljymäkeä, sijaitsee Jerusalem, pyhä\nkaupunki. Tänne, Kristuksen vaikutus- ja kärsimyspaikalle oli\nAntonius asettunut asumaan, aikoen yksinkertaisena käsityöläisenä\nansaita leipänsä. Mutta Antonius ei ollut vielä ehtinyt tutustua\nuljaaseen kaupunkiin, kun sitä kohtasivat kovat koettelemukset.\nHuhtikuussa vuonna 70 ilmestyi mahtava roomalainen sotajoukko prinssi\nTituksen komennossa Sionin porttien edustalle, aikeissa rangaista\njuutalaisia näiden luopumisesta Roomasta. Skopos-vuoren tienoille\nleiriytyi roomalainen armeija. Niin kauvas kuin silmä kantoi, välkkyi\nroomalaisten aseita ja varustuksia. Kaikkialla kaupungin ympärillä\nnäkyi Rooman kotkia. Joka puolelta kuului piirityskoneitten jyrinää.\n\nMutta Jerusalem oli valmistautunut ratkaisevaan kamppailuun. Itse\nkaupunki oli hyvin vaikeasti vallattava varustus, joka oli jakautunut\nuseampiin itsenäisiin linnoituksiin. Pohjoisessa, vihollista vastapäätä\noli niinsanottu uusi kaupunki, Begetha; selkäpuolella uljas,\nkullanhohtoinen juutalaisten kansallispyhäkkö Antonia-linnoituksen\nturvaamana. Pohjoiseen Sionista oli Akra-vuori, jolla sijaitsevaa\nkaupunginosaa suojasi murtamaton muuri. Näiden linnoitusten takana\nseisoi kuusisataatuhatta miestä ase kädessä -- Juudan kansan kiihkein\nosa, joka oli noussut taistelemaan ainoan Jumalansa kunnian nimessä.\n\nKukaan ei ajatellut noina kauhun päivinä, jolloin tuhannet kaatuivat\nmiekan mittelyssä kuin tuleentunut elo niittomiehen viikatteen edessä,\njolloin puolet Sionia makasi raunioina ja kuolemaapelkäämättömät\nzelotit valmistautuivat viimeiseen kamppailuun, kukaan ei ajatellut\nsilloin sitä päivää, joka oli nähnyt juutalaisten kuninkaan riippumassa\nGolgatalla ristillä, kansansa pilkkaamana.\n\nKaksi henkilöä oli kuitenkin Jerusalemissa, jotka polvillaan rukoilivat\ntämänkin kansan puolesta marttyyrikuoleman kärsinyttä Vapahtajaa:\nAntonius ja Julia. He asuivat Moriah-kaupunginosassa ja heidän\nsilmiensä edessä tapahtui tuo verkkaan, mutta varmasti edistyvä\nhävitystaistelu.\n\nLucrezian olivat ensimäisten raskaiden piirityskoneiden viskaamat,\nkaupunkiin putoavat kivimöhkäleet säikähdyttäneet tylsämielisyydestään.\nKummallinen rauhattomuus oli hänet vallannut; hänen järkensä oli käynyt\nselvemmäksi viimeisten veristen viikkojen kuluessa, niin että hän\nkäsitti missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tapahtui.\n\nOli hehkuvan kirkas kesäkuun päivä, kun roomalaiset, vallattuaan\nAntonian linnan, kävivät ratkaisevaan rynnäkköön Temppelivuorta\nvastaan. Taisteluiden ja hirveän nälänhädän harventaman armeijan\nsydänjoukot puolustivat pyhäkköä. Aikaisin aamulla alotti Titus\npommituksen. Valtavat kallionlohkareet sinkoilivat ilmaan ja putosivat\nkauhein jymähdyksin maahan puolustajien alueelle, murtaen muurit,\nruhjoen kaiken, mikä alle sattui. Samaan aikaan alkoi jalkaväki\nrynnäkön. Osastoittain kaatui hyökkääjiä puolustajain kivien\nmurskaamina ja miekkojen silpomina. Juutalaiset valoivat kiehuvaa pikeä\nroomalaisten päälle ja kenen näistä onnistui kiivetä muurille saakka,\nhäntä kohtasi siinä hirveä kuolema. Äkkiä kajahti tuhansista suista\nmaata järisyttävä huuto: \"Temppeli palaa!\"\n\nLoppumattomana joukkona kuin lukematon muurahaisparvi syöksyivät Rooman\nlegionat eteenpäin kaatuneitten veljiensä yli. Heidän voimansa saivat\naina vahviketta yhä uusilta perästä tulevilta joukoilta, kun taas\njuutalaisten soturien taistelukyky alkoi vähetä, heidän joukkojensa\narveluttavasti harventuessa.\n\nPaksu tulipatsas leimahti temppelistä taivaalle. Julia oli vavisten\nhiipinyt Antoniuksen turviin. Melu oli käynyt huumaavaksi.\nHaavoittuneitten huutoihin sekaantui taistelun pauhina. Taivas punertui\nJehovan temppelistä syöksyvien liekkien valosta.\n\n\"Missä on Lucrezia?\" kuiskasi äkkiä Julia, silmäillen kauhistuneena\nympärilleen.\n\nAntoniuskin säikähti.\n\n\"Hän oli juuri täällä\", vastasi hän, kiiruhtaen ovelle ja äänekkäästi\nhuutaen tytön nimeä. Kukaan ei vastannut.\n\n\"Lucrezia\", huusi Antonius uudelleen. Silloin tuntui hänestä kuin\nolisi äkkiä taistelun melu tauonnut, kuin olisi yliluonnollinen\nvoima pakottanut hetkeksi sekä hyökkäävien, että puolustajien miekat\nlaskeutumaan. Kuin magnetisen voiman vetämänä suuntautui hänen\nkatseensa palavaan temppeliin. Sen korkeimmalla harjalla seisoi\nnaisolento, tukka hajallaan, kädessä juutalaisten lippu. Pieneksi\nhetkeksi tuntui hiljaisuus syntyneen; selvään ja kirkkaasti kuului\nhalki ilman riemuisa huuto: \"Kristuksen, voittajan edestä!\"\n\n\"Lucrezia!\" huusi Antonius epätoivon voimin. Mutta ilmestys oli\nkadonnut. Savu ja liekit peittivät paikan missä tyttö oli seisonut...\n\nIllalla oli pyhäkkö roomalaisten hallussa. Vangittujen joukossa\nolivat Antonius ja Julia, jotka roomalaisina vietiin Tituksen eteen\nja armahdettiin. Kun kahdeksantoista päivän kuluttua myöskin Sionin\nvuori oli vallattu, kun lähes puolen miljoonaa ihmistä oli menettänyt\nhenkensä ja Jerusalemista oli jälellä vaan savuavat rauniot, silloin\nsai Antonius luvan asettua muutamien roomalaisten veteranien kanssa\nasumaan kukistetun kaupungin paikalle.\n\nHävitetyn kaupungin raunioilla kukoisti kahden paljon kokeneen\nihmislapsen onni. Yksikseen elelivät he välittämättä paljoa muusta\nkuin rakkaudestaan ja uskostaan, joka oli heidät johtanut niin monien\ntuskien ja pimeiden päivien läpi valoon. Usein kun illan varjot\nlaskeutuivat yli seutujen, kun kuului vaan kauvemmaksi leiriytyneen X\nlegioonan vaimenevaa melua, puhelivat Antonius ja Julia menneisyydestä\nja tulevaisuudesta.\n\n\"Kuinka arvoituksenomaista\", huomautti nuori vaimo kerran, \"on Jumalan\njohto. Golgatalta meni hän Roomaan uudestaan ristiinnaulittavaksi; ja\nRooma lähettää sotajoukkonsa Golgataa vastaan, kurittamaan Jumalan\nvälikappaleena fariseuksia.\"\n\n\"Viisaalle ei tämän tapausten kulun jumalallinen johdonmukaisuus voi\njäädä huomaamatta\", vastasi Antonius. \"Me ihmiset emme tiedä mitään,\nsiksi me uskomme. Ja minä uskon, että vielä kerran jumalallinen voima,\nvoima inhimillisessä muodossa on idästä kulkeva Roomaan, vieden pitkän\nerhetyksien ja valheiden yön jälkeen totuuden Golgatalta Roomaan.\"\n[Vuonna 306 huudettiin Constantinus, erään mesopotamialaisen orjattaren\npoika, Roman caesariksi. Hän teki kristinuskon valtion uskonnoksi.]\n\nJulia syleili vaieten miestään; yön rauha, joka levisi yli maan, täytti\nheidän onnelliset sydämensä.\n\n\n\n"]