[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffJzPxiCKdWSvpvTRI0jxQSXQ95gc9SBxEnP9Ev41ydw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1784,"Musta tähti","Riverton, Stein (oik. Sven Elvestad)",1884,1934,"1784-riverton-stein-musta-tahti","1784__Riverton_Stein__Musta_tähti",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1908,1917,27024,173284,false,57080,[24,25,26],"Detective and mystery stories","Krag, Asbjørn (Fictitious character) -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Musta tähti: Romaani\" by Sven Elvestad is a novel written in the early 20th century. The story centers around Asbjörn Krag, a detective who finds himself embroiled in a thrilling adventure involving a significant prison and a dangerous conspiracy while navigating the complexities of life in America.   The opening of the novel introduces Asbjörn Krag, who is reeling from a taxing investigation into a series of thefts aboard a luxury traveler ship, where he successfully apprehended a thief and recovered stolen valuables. Following his challenging assignment, Krag receives medical advice to take a sea voyage to recuperate. He boards a vessel sailing from Kristiana to the Black Sea, where circumstances soon compel him to intervene in the perilous situation of an old acquaintance, Harald Vik, who has become entangled in a revolutionary plot in America. The narrative establishes a tone of suspense, depicting Krag’s determination to unravel the crisis surrounding Vik, leading to a series of thrilling encounters that set the stage for an escalating conflict as they confront the implications of a dangerous conspiracy within the prison system. (This is an automatically generated summary.)",[],253,"Salapoliisi Asbjörn Krag lähtee merimatkalle toipuakseen uuvuttavasta työstä, mutta joutuu pian keskelle uutta rikosvyyhtiä. Tapahtumat vievät hänet vankilan katolta salaperäisiin huvilinnoihin ja kapinan kynnykselle saakka.","Stein Rivertonin 'Musta tähti' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1784.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MUSTA TÄHTI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nSTEIN RIVERTON [Sven Elvestad]\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       Prologi.\n    I. Vangitseminen.\n   II. Ylhäinen matkustaja.\n  III. \"Vain tästä kirjasta löydät pelastuksen.\"\n   IV. Mitä norjalaiselle tapahtui.\n    V. Robinson vankilan katolla.\n   VI. Ristikon-takaiset kasvot.\n  VII. Tiedemies.\n VIII. Tuntematon huvilinna.\n   IX. Aamiainen vankilankatolla.\n    X. Kolmas.\n   XI. Palava laiva.\n  XII. Puhuvat muurit.\n XIII. Kädet.\n  XIV. Kapinan kynnyksellä.\n   XV. Kapinalliset.\n  XVI. Viimeiset laukaukset.\n\n\n\n\nPrologi.\n\n\nEräänä kesänä viisi vuotta sitten matkailijatulvan ollessa\nsuurimmillaan Asbjörn Kragilla oli varsin rasittava juttu\nselvitettävänään. Erään suuren matkailijalaivan viipyessä\nKristianiassa tapahtui laivalla joukko varkauksia. Varastettiin usean\ntuhannen kruunun arvosta kaikenlaisia esineitä. Laivassa oli vain\narvossapidettyjä henkilöitä, enimmäkseen saksalaisia. Etsiskelyt täytyi\nsiitä syystä tehdä erikoisen varoen ja arkaluontoisesti. Asbjörn\nKrag sai tehtävän suorittaakseen. Hän nousi laivaan Kristianiassa ja\nmatkusti aina Bergeniin asti. Siellä varas -- saksalainen valeparooni\n-- otettiin kiinni. Kragin onnistui sitä paitsi pelastaa suuri osa\narvoesineitäkin. Mutta hänen työnsä oli ollut siinä määrin rasittavaa,\netenkin levon puutteen takia, että hän palatessaan Kristianiaan tunsi\nitsensä perin murtuneeksi ja oli pakotettu kääntymään lääkärin puoleen.\n\nLääkäri huomasi heti, että hänen hermonsa olivat huonossa kunnossa,\nja neuvoi häntä lähtemään merimatkalle. Asbjörn Krag päätti heti\nnoudattaa lääkärin neuvoa. Ja sattui vielä niin onnellisesti, että\nsalapoliisilla oli muudan hyvä ystävä kapteenina isossa vehnäaluksessa,\njoka juuri oli lähdössä Kristianiasta Mustallemerelle. Alus oli\nenglantilainen, mutta kapteeni oli norjalainen -- kotoisin samasta\npienestä itäisestä kaupungista kuin Asbjörn Krag. Miehistöön kuului\nsamoin useita norjalaisia. Ja tuossa tuokiossa asia oli järjestetty.\nKapteeni oikein loisti ilosta saadessaan lapsuudenystävänsä mukaan, ja\nAsbjörn Krag puolestaan iloitsi siitä, ettei hänen tarvinnut käyttää\nikävää matkustajalaivaa. Salapoliisille laitettiin kuntoon pieni\nhytti kapteenin hytin viereen. Hän nousi laivaan matkakirstuineen, ja\nsamana yönä alus lähti vuonosta. Matka muodostui oikein hauskaksi.\nPurjehtiessaan yli Pohjanmeren, läpi kanaalin ja Biskajanlahden heillä\noli mitä ihanin sää; ja kun alus saapui Välimerelle, oli Asbjörn Krag\nmelkein tullut entiselleen. Mustanmeren rantakaupungista, johon he\nolivat tulleet, Asbjörn Krag aikoikin jo palata maitse Kristianiaan,\nsillä hän kaipasi työtänsä. Mutta alus otti kuljettaakseen rahtitavaraa\nAmerikkaan, ja kapteenin onnistui houkutella Krag mukaan matkalle.\nTosin tähän päätökseen lähinnä sentään vaikutti halu saada tutustua\nAmerikan poliisioloihin. Elokuussa alus saapui määräpaikkaansa,\nYhdysvaltojen suureen maailmankaupunkiin. Ja täällä Asbjörn Krag\ntapasi vanhan norjalaisen tuttavan ja auttoi häntä pulassa, jossa\nhänen henkensä olisi voinut olla vaarassa. Asia oli yhteydessä suuren\nCrowbury-salaliiton kanssa, joka juuri siihen aikaan järkytti mieliä\nAmerikassa.\n\nHöyrylaivan, jossa Asbjörn Krag matkusti, piti lähteä paluumatkalle\nkahdeksantenakolmatta päivänä elokuuta. Mutta juuri samana iltana\nAsbjörn Krag pelasi uhkapeliään pelastaakseen norjalaisen ystävänsä\nhäpeällisestä kohtalosta. Sen vuoksi Krag pyysi kapteenia viivyttämään\nlaivan lähtöä kaksitoista tuntia. Kun nämä kaksitoista tuntia olivat\nloppuun kulumaisillaan, odotti hän kovin jännityksissään tietoa\nnorjalaisen kohtalosta. Mutta aika kului, _eikä mitään ilmoitusta\ntullut_. Laiva odotti vielä kaksi tuntia, mutta sitten sen oli pakko\nlähteä, ja Asbjörn Krag matkusti takaisin Norjaan, voimatta ajatella\nmuuta kuin tätä arvoituksellista tapausta. Vasta puolen vuoden\nkuluttua hän sai kirjeen, joka selitti hänelle tapahtumat. Samalla hän\nsai kuulla tapauksesta, joka oli merkillisimpiä ja vaarallisimpia,\nmitä nykyaikaan on kenellekään sattunut. Tämä kertomus perustuu\nAsbjörn Kragin omiin suullisiin ja kirjallisiin tiedonantoihin ynnä\nYhdysvaltojen ylipoliisipäällikön raporttiin.\n\n\n\n\nI.\n\nVangitseminen.\n\n\nAsbjörn Krag oli nähnyt melkein kaiken, mikä suurkaupungissa\nhäntä huvitti. Heti sinne saavuttuaan hän oli tavannut Norjan\npääkonsulinviraston jäseniä, jotka olisivat tahtoneet kuljetella häntä\ntaidekokoelmissa ja taulugallerioissa. Mutta se ei häntä huvittanut.\nSitävastoin hän tutki suurella innolla kaikkea, joka kosketteli\npoliisi- ja vankilalaitosta. Hän teki tuttavuutta salapoliisien\nkanssa ja sai paljon hyviä ystäviä heidän keskuudestaan. Monta\nyötä hän vietti poliisiasemalla, oli mukana vangitsemisissa, näki\nkahakoitakin kaupungin valonaroissa pahantekijöitten kapakoissa,\nkävi vartiomatkoilla poliisikonstaapelien mukana mitä pimeimmissä ja\nviheliäisimmissä kaupunginosissa ja kolusi vankilat ristiin rastiin.\n\nEtenkin vankilat kiinnittivät hänen huomiotansa. Kaupungissa oli\nmaailman suurin vankila. Kansan kesken sitä nimitettiin \"Mustaksi\ntähdeksi\". Alkuperäinen rakennus oli likemmä sata vuotta vanha,\nmuodoltaan kahdeksankulmainen torni, jonka kaupungin viisaat isät\nolivat rakennuttaneet kalliolle eli kukkulalle silloisen, ei varsin\nsuuren kaupungin läheisyyteen. Siellä sen tuli seistä uhkaavana,\npeloittavana ja varoittavana. Sitä mukaa kuin kaupunki nopeasti\nkasvoi, oli tornia laajennettava ja rakennettava lisää, joten torni\nlopulta tuli aika korkeaksi. Mutta kaupunki kasvoi yhä, ja siksi\noli rakennettava uusia vankilarakennuksia. Nämä kulkivat säteittäin\nalkuperäisestä rakennuksesta, lopulta rakennus muodosti jonkunlaisen\ntähden, jota korkea, ylitsepääsemätön muuri ympäröi. Ryhmä näytti\nyksinpä kirkkaimmassa päivänvalossakin kaamealta ja uhkaavalta,\nja näin ollen oli varsin luonnollista, että se on saanut kuvaavan\nnimensä \"Musta tähti\". Asbjörn Kragille kerrottiin, että siellä\nparaikaa oli kokonainen vankiarmeija -- kahdeksantuhatta henkeä.\nVankilan ympärysmuurin sisällä oli teloituspaikka, jossa ennen muinoin\nmestattiin ihmisiä pyövelin kirveellä, sittemmin hirttämällä ja nyt\nvihdoin sähköä käyttäen.\n\nAsbjörn Krag näki kaiken tämän. Ja vielä paljon muutakin. Hän\ntutki ahneesti ylempää poliisihallintoa, penkoi arkistot, katseli\nrikollistilastoa. Ja kun hän sitten oli nähnyt ja kuullut mitä halusi,\nylpeili hän sillä, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan taulua eikä\nkäynyt ainoassakaan museossa.\n\nViime päivät hän kumminkin tahtoi käyttää kansanelämän katselemiseen,\nhän tahtoi tutkia tyyppejä ja kasvoja katujen miljoona-tungoksessa\nja kahviloiden savunsakeassa ilmapiirissä. Se oli aina ollut hänen\nvapaahetkiensä hupia.\n\nHän kuljeskeli paljon ystävänsä, kapteenin, kanssa. Eräänä iltana he\nistuivat miettien maailman menoa pienessä satamakahvilassa, jossa kävi\nmonenkarvaista väkeä, pikkuporvareita, kaupanvälittäjien apulaisia ja\nmerimiehiä.\n\nHe olivat vasta hiukan maistelleet laseistaan, kun Asbjörn Krag\nyht'äkkiä nykäisi kapteenia takinhihasta.\n\n\"Näetkö tuota nuorta miestä, joka tuli juuri sisään ja seisoo tuolla\ntarjoilupöydän luona?\"\n\n\"Tuoko, jonka lakki on vedetty otsalle, ja joka muutenkin on jokseenkin\nrappiolle joutuneen näköinen?\"\n\n\"Niin. Voin vaikka lyödä vetoa, että hän on norjalainen.\"\n\n\"Ehkä tunnetkin hänet?\"\n\n\"Luulenpa melkein.\"\n\nAsbjörn Krag nousi ja meni tarjoilupöydän luo, jossa mies parhaillaan\nvapisevin käsin vei konjakkilasia huulilleen.\n\nKrag löi häntä olkapäähän.\n\n\"Hei!\"\n\nVieras mies hätkähti niin kovasti, ettei edes Asbjörn Krag voinut\npeittää hämmästystään.\n\n\"No, vanha ystävä\", sanoi salapoliisi, \"etkö tunne minua enää?\"\n\nKesti hetkisen, ennenkuin puhuteltu sai puhekykynsä takaisin. Sitten\nhän tarttui lämpimästi Asbjörn Kragin käteen ja sanoi:\n\n\"Totta tosiaan, sinäpä se oletkin. Pelästyin niin kauheasti.\"\n\nKrag katsoi häntä tutkivasti.\n\n\"Tule mukaani pöytäämme istumaan\", sanoi hän. \"Istun laivani kapteenin\nseurassa.\"\n\nNuori mies vastusteli aluksi, mutta vihdoin Asbjörn Krag sai hänet\nsuostumaan. Krag esitteli hänet kapteenille. Hänen nimensä oli Harald\nVik.\n\nVik istahti pöytään sanaakaan virkkamatta. Krag pani merkille, että hän\npainoi lakkinsa vielä syvempään otsalle. Salapoliisista tuntui siltä,\nkuin hän olisi tahtonut kätkeä kasvojansa. Krag kertoi hänelle kodista\nja hänen vanhemmistaan, jotka Krag tunsi ja jotka hän oli tavannut\nennen lähtöänsä. Hänen puheensa näytti liikuttavan Vikiä.\n\n\"Mitä sinä hommailet nykyään?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Oletko kokonaan heittänyt opintosi?\"\n\n\"Olen, kokonaan.\"\n\n\"Mutta sinähän matkustit tänne toivorikkaana insinöörinä kehittyäksesi\nedelleen.\"\n\nVik pudisti alakuloisena päätään.\n\n\"Huomasin, ettei se soveltunut minulle\", vastasi hän.\n\n\"Niin, sinähän olet aina ollut melko runollinen ja haaveellinen. Missä\nasut?\"\n\nVastaamatta kysymykseen puhuteltu kysyi äkkiä:\n\n\"Sinähän olet salapoliisina Kristianiassa, mitä sinä nyt täällä teet?\"\n\n\"Olen huvimatkalla.\"\n\n\"Yksinomaan huvimatkalla? Tarkoitan, eikö sinulla ole mitään\nvirkatehtäviä.\"\n\n\"Ei.\"\n\nAsbjörn Krag katsoi jälleen tutkivasti miestä ja sanoi:\n\n\"Sinä käyttäydyit niin merkillisesti hetki sitten tarjoilupöydän luona,\nkun tervehdin sinua.\"\n\n\"Olihan tapaamisemme kovin odottamaton.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta sanoithan itse, että pelästyit kauheasti. Mitä\nsinä sillä tarkoitit?\"\n\nPuhuteltu alkoi käydä silmiinpistävän rauhattomaksi.\n\n\"Sitä paitsi hätkähdit kovasti\", jatkoi Krag. \"Eihän se ole tavallista,\nkun joku laskee kätensä olkapäällemme, ellei...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Niin, ellei hän samalla sano esimerkiksi: _Lain nimessä vangitsen\nteidät_.\"\n\nAsbjörn Krag melkein pelästyi nähdessään, kuinka nuori mies äkkiä\nkalpeni. Hänen suunsa vääntyi tuskalliseen virnistykseen, ja hänen\nkasvoilleen levisi kamala, tuhkanvärinen kalpeus. Kristianialainen\nsalapoliisi älysi heti, että jotain vakavaa oli kysymyksessä. Hän\nantoi ystävälleen, kapteenille, viittauksen, jonka tämä heti ymmärsi.\nKapteeni tyhjensi lasinsa nopeasti ja poistui. Harald Vik aikoi myöskin\nlähteä, mutta Krag pidätti hänet.\n\n\"Tahdon jutella vakavasti kanssasi\", hän sanoi. \"Mitä maailmassa sinä\noikein olet toimitellut sitten kuin viisi vuotta takaperin tulit tänne?\nOletko tehnyt joitakin tyhmyyksiä? Oletko tehnyt jonkun rikoksen?\"\n\nPuhuteltu pudisti päätänsä.\n\n\"Voi, ollapa vain kotona taas\", kuiskasi hän.\n\n\"Vai niin ovat asiat.\"\n\n\"En ole tehnyt mitään rikosta\", huomautti Vik kiivaasti, \"mutta\nkumminkin minua ajetaan takaa\".\n\n\"Poliisiko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Usko asiasi minulle. Voin ehkä auttaa sinua.\"\n\nVik tarttui kauhistuneena Asbjörn Kragin käteen.\n\n\"Ei, ei, Jumalan tähden. Sinä et vielä voi mitään tehdä. Yhtä minä\npyydän sinulta: Kun ratkaiseva hetki on käsissä -- itse kyllä ymmärrät,\nmilloin se on käsissä -- tee silloin kaikki mitä voit pelastaaksesi\nminut. Tiedän että siihen pystyt, että olet nerokas...\"\n\nHän nousi seisoalleen. Krag tahtoi jälleen painaa hänet tuolille, mutta\nonneton työnsi hänet syrjään.\n\n\"Jos suot hyvää minulle\", sanoi hän rukoileva ilme silmissä, \"älä\nseuraa minua. Se voi silmänräpäyksessä viedä minut perikatoon.\"\n\nOdottamatta vastausta hän nyökkäsi hajamielisenä Kragille ja hiipi pois\nkapakasta.\n\nAsbjörn Krag istui yksin paikallaan jotenkin hämmästyneenä kaikesta\nmitä oli kuullut ja nähnyt. Hänellä oli varma aavistus, että jotain\nvakavaa oli odotettavissa, ja hän meni laivaan jokseenkin alakuloisella\nmielellä. Hän puhui asiasta kapteenin kanssa, ja he päättivät mennä\nseuraavana päivänä kaupungille ja jos mahdollista koettaa päästä nuoren\nVikin jäljille.\n\nAsbjörn Krag nukkui huonosti sinä yönä ja nousi sen vuoksi jo kuuden\naikaan aamulla. Suurilla rantakaduilla oli jo täysi työ ja touhu.\nKorviahuumaavan melun läpi hän saattoi kuulla sanomalehtienmyyjäin\nkimeät huudot. Hän osti kasan aamulehtiä saadakseen aikansa kulumaan\naamiaiseen asti ja antoi katseensa välinpitämättömänä liukua sivuja\npitkin. Äkkiä pieni uutinen veti hänen huomionsa puoleensa. Uutisessa\nmainittiin, että tunnettu poliitikko ja valtiomies X... oli saapunut\nkaupunkiin matkallaan maapallon ympäri. Asbjörn Krag oli tutustunut\ntähän kuuluisaan mieheen muutamana kesänä Norjassa, missä Kragilla\noli ollut tilaisuus tehdä hänelle pieni palvelus, varsin vähäpätöinen\npalvelus muuten -- ainoastaan varastettu kirje, joka hankittiin\ntakaisin. Asbjörn Krag käänsi mietteissään lehteä. Ja silloin hänen\nsilmänsä sattuivat heti päivän suureen tapaukseen, joka loisti siinä\njättiläismäisin otsakkein:\n\n_Vaarallinen salaliitto paljastettu. Useita vangitsemisia_.\n\nAsbjörn Krag luki artikkelin kuumeisella innolla. Poliisi oli kauan\nepäillyt, että anarkistinen, vallankumouksellinen järjestö oli tekeillä\n-- -- sivistyneitä proselyyttejä -- -- enimmäkseen kokemattomia,\nhaaveellisia nuorukaisia -- -- myöskin naisia -- -- johtaja tunnettu\nanarkisti Crowbury, tuttu Mc Kinley-jutun ajoilta -- -- vaarallinen\nsalaliitto tehty -- -- pommeja, aseita joukoittain -- -- tarmokkaitten\npoliisiemme on onnistunut päästä jäljille j.n.e. -- -- erityisesti\nkunnostautui salapoliisi Hawkins -- -- tähän mennessä viisi henkilöä\nvangittu. Asbjörn Krag luki yhä jännittyneemmällä innolla:\n\n-- -- Vangittujen joukossa myös johtaja -- -- hyvä saalis -- --\n\nHän silmäili nopeasti muut kolme, neljä nimeä ja luki lopuksi:\n\n\"Sitä paitsi on vangittu muudan nuori mies, Harold Wigh, joka kuuluu\nolevan syntyisin Skandinaaviasta ja muuttaneen Amerikkaan viisi\nvuotta sitten. Tämä henkilö ei tosin ole aktiivisesti ottanut osaa\nsalaliittosuunnitelmiin, mutta hän esiintyy kuitenkin sangen huonossa\nvalossa. Kaikki vangitut ovat sijoitetut 'Mustan tähden' vankilaan.\"\n\nAsbjörn Krag taittoi sanomalehden hitaasti kokoon. Hän ymmärsi heti,\nettä Harold Wigh oli amerikkalainen väännös Harald Vikin, hänen\nnorjalaisen ystävänsä, nimestä.\n\n\"Poika parka\", mutisi hän, \"vai sellaisille teille hän on joutunut\".\n\nSamassa ilmestyi laivan kapteeni kannelle, ja Krag kertoi asian hänelle.\n\nKapteeniinkin uutinen teki syvän vaikutuksen.\n\n\"Enkö sitä arvannut\", sanoi hän, \"että poliisi ajoi häntä takaa. Siitä\nkoituu kyllä vakava juttu nuorelle norjalaiselle.\"\n\n\"Äärimmäisen vakava. -- Näin heti Mc Kinleyn murhan jälkeen ei\namerikkalaisten kanssa käy leikkiminen tällaisissa jutuissa. Sanalla\nsanoen, hän on hukassa -- mennyttä miestä.\"\n\nKapteeni huokaisi ja katsahti kaupunkia kohti, jossa \"Musta tähti\"\nkohosi yli suunnattomien kivitalojen kuin synkkä, uhkaava pilvenpatsas.\n\n\"Olen varma siitä\", sanoi Asbjörn Krag tyynesti, \"että vain nuorekas\nmaltittomuus ja kiihkoilu ovat saattaneet hänet sinne, missä hän nyt\non\".\n\nKapteeni kohautti olkapäitään.\n\n\"Niin, mutta amerikkalaiset eivät sellaista ymmärrä. Hän on joka\ntapauksessa hukassa.\"\n\n\"Ellei kukaan auta häntä.\"\n\nKapteeni katsoi kummissaan salapoliisia.\n\n\"Hän on norjalainen\", jatkoi Krag.\n\n\"Se ei häntä paljonkaan auta.\"\n\n\"Ja sitä paitsi on minulla hänelle hyvitettävänä vanha vääryys.\"\n\n\"Mitä ihmettä, Krag!\" huudahti kapteeni. \"Voitko todella kuvitella\nvoivasi pelastaa hänet?\"\n\n\"Ei mikään ole mahdotonta\", vastasi salapoliisi. \"Voin päästää\nmiehen vahvimmastakin vankilasta, kun minulla vain on kylliksi aikaa\nkäytettävissäni. Milloin laiva lähtee?\"\n\n\"Kello kuusi iltapäivällä.\"\n\n\"Aivan liian aikaisin. Saat odottaa vielä lisäksi kaksitoista tuntia.\nPakoa 'Mustasta tähdestä' ei saadakaan toimeen puolessa päivässä.\"\n\n\"Aiotko todellakin ryhtyä tällaiseen laittomaan tekoon?\"\n\n\"Aion.\"\n\n\"Mutta siitä voi koitua vakavia seurauksia.\"\n\n\"En minä ole mikään tomppeli. Minulla on omat varokeinoni. Tahdotko\nsiis odottaa kaksitoista tuntia?\"\n\n\"Jos nyt vastaan kieltävästi.\"\n\n\"Silloin menen heti maihin. Olen _päättänyt_ tehdä kokeen.\"\n\nKapteeni katsoi ystäväänsä. Hän tunsi Asbjörn Kragin.\n\n\"No niin\", sanoi hän. \"Minä odotan nuo kaksitoista tuntia.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi kristianialainen salapoliisi.\n\nHän tarttui kapteenia käsipuolesta ja poistui hänen kanssaan\nlaivankantta pitkin.\n\n\"Menkäämme syömään aamiaista\", jatkoi hän. \"Meillä on raskas päivätyö\nedessämme.\"\n\nKapteenista näytti siltä, kuin Krag olisi tullut ihan toiseksi\nihmiseksi. Hän oli iloisempi. Hänen kasvonsa loistivat rohkeutta ja\ntarmoa.\n\nNyt oli Asbjörn Krag taas toimessa.\n\n\n\n\nII.\n\nYlhäinen matkustaja.\n\n\nAamiaista syötäessä kapteeni otti asian heti puheeksi.\n\n\"Eiköhän olisi parempi, että kääntyisit konsulinviraston puoleen?\"\nkysyi hän.\n\n\"Siitä ei ole mitään hyötyä\", vastasi Asbjörn Krag. \"Konsulin\npieninkin yritys saada vangittu norjalainen vapautetuksi vankilasta\nherättäisi paheksumisen myrskyn. Sellaista sekaantumista pidettäisiin\nsopimattomana.\"\n\n\"Mutta miten sitten aiot saada hänet pois 'Mustasta tähdestä'?\"\n\n\"Kuten olen sinulle sanonut: autan häntä pakenemaan.\"\n\n\"Se ei ikinä onnistu.\"\n\n\"Sen pitää onnistua. Pelkäätkö?\"\n\n\"En\", vastasi norjalainen kapteeni, \"en silloin kun sinä olet johdossa.\nOnko sinulla jokin suunnitelma?\"\n\n\"On, mutta yksin en voi sitä toteuttaa.\"\n\n\"Voit luottaa minuun.\"\n\n\"Kiitos, vanha ystävä, sen kyllä tiesin, mutta tarvitsen vielä yhden\nmiehen.\"\n\nKapteeni mietti hetkisen.\n\n\"Minulla on miehistössäni kahdeksan norjalaista.\"\n\n\"Tunnen heidät kaikki järjestään\", vastasi Krag, \"ja olen varma siitä,\nettä jokainen heistä mielellään tahtoisi olla mukana seikkailussa.\nEtenkin kun on kysymys oman maan miehestä. Mutta tarvitsen jonkun, joka\nosaa maan kieltä.\"\n\n\"No, sitten otamme Johnin, toisen perämiehen\", sanoi kapteeni\nja soitti, \"hän on kelpo poika. Hän on vuosikausia purjehtinut\nmiljoonamiesten jahtialuksilla.\"\n\nParin minuutin kuluttua seisoi toinen perämies kajuutassa.\n\n\"Istu\", sanoi kapteeni, \"ja syö hieman aamiaista kanssamme. Meillä on\nvähän puhuttavaa.\"\n\nJohn suostui heti kuultuaan mistä oli kysymys. Hän oli onnellinen, että\nsai olla mukana seikkailussa. Mutta sen rohkeus kummastutti häntä.\n\n\"Sepä helkkarinmoinen kepponen\", mutisi hän itsekseen -- \"helkkarin\nkepponen\".\n\nKuvaavaa kylläkin ei kapteenin eikä perämiehen mieleenkään juolahtanut\nkysäistä, mitä osaa he tulisivat näyttelemään seikkailussa. He\nluottivat Kragiin ja jättivät kaiken ilman muuta hänen huolekseen.\n\nAamiaisen jälkeen Asbjörn Krag meni hyttiinsä, jossa hän puuhaili\nhetken aikaa. Kun hän palasi kajuuttaan, oli hänellä kädessään pieni,\nmusta lipas. Hän laski lippaan pöydälle ja aukaisi lukon sanoen:\n\"Minulla oli aavistus Kristianiasta lähtiessäni, että varmasti\njoutuisin johonkin seikkailuun. Siksi otin viisaasti kyllä tämän\nlippaan mukaani. Se on lipas, jota ei pidä puuttuman silloin kuin\nAsbjörn Krag on toimessa.\"\n\nÄänekkäästi rapsahtaen lukko antoi perään, ja lipas aukeni. Kapteeni ja\nperämies katsahtivat siihen uteliaina.\n\n\"Voisipa melkein luulla\", sanoi perämies ihmeissään, \"voisi luulla,\nettä te olette murtovaras ettekä salapoliisi\".\n\nAsbjörn Krag nauroi ääneen.\n\nLipas, joka oli jokseenkin iso, isompi kuin tavallinen käsikoffertti,\noli jaettu kahteen osastoon. Toisesta osastosta pisti esiin joukko\nkiiltäviä työkaluja. Oli poria jos jonkinlaisia parsinneulan kokoisesta\naina puolen kyynärän pituiseen asti, monenlaisia avaimia, tiirikoita\nja kaikenlaisia kapistuksia, joilla lukkoja murretaan, puukkoja,\nsorkkarautoja ja muuta senkaltaista; lasin leikkaamiseen tarvittavaa\ntimanttia ei liioin puuttunut, yhtä vähän kuin kipollista tervamaista\nainetta, jota voidellaan ikkunaruutuihin, ettei minkäänlaista ääntä\nsynny, silloin kun Asbjörn Krag tahtoo leikata ikkunaruudun kappaleiksi.\n\nKrag otti lippaasta kaksi kapeata, litteätä teräskalua, poran ja\npitkähampaisen sahan.\n\n\"Nämä\", sanoi hän ja punnitsi esineitä kädessään, \"ovat valmistetut\nkovimmasta teräksestä, mitä Essenin terästehtaissa on voitu saada\naikaan\".\n\n\"Mitä sinä niillä teet?\" kysyi kapteeni uteliaana.\n\n\"Nämä esineet\", sanoi kristianialainen salapoliisi, \"ovat ennen iltaa\nvangitun norjalaisen, Harald Vikin, hallussa.\"\n\n\"Miten se käy päinsä?\"\n\n\"Se on varsin helppoa.\"\n\nKapteeni hymyili.\n\n\"Mitä sinä naurat?\" kysyi Krag.\n\n\"Minua naurattaa ajatellessani, että Norjan etevin poliisimies\njärjestää tämän kaiken.\"\n\nMutta nyt oli Krag käynyt totiseksi.\n\n\"Sinun pitää muistaa, etten ensiksikään ole Kristianian\npoliisilaitoksen palveluksessa. Toimin yksityisesti. En liioin\nole salapoliisi siinä mielessä kuin poliisit ovat. Olen ruvennut\nsalapoliisiksi mielenkiinnosta itse ammattia kohtaan ja sen jännityksen\nvuoksi, joka siihen liittyy. Olen usein vastoin poliisin etuja auttanut\nihmisiä pulasta. Minun tarvinnee vain muistuttaa suurrikoksellisen\n'Oslon kreivin' juttua. Sitä paitsi olen vakuutettu siitä, että\nHarald Vikin oma kiihoittunut mielentila on viekoitellut hänet tuohon\nonnettomaan juttuun; tuskin hän on tullut ajatelleeksi, kuinka\nkohtalokkaalle tielle hän on astunut. Ja sitä paitsi\", lopetti Krag\npuheensa paiskaten mustan lippaan kannen kiinni, \"minä etsin jännitystä\nja uhkapeliä, mistä ikänä niitä löytyy. Siitä on jo neljä kuukautta,\nkun viimeksi olin toimessa. Minulla on ollut kamalan ikävää viime\naikoina.\"\n\nSalapoliisi katsoi kelloa.\n\n\"Kello on jo kymmenen\", sanoi hän. \"Jos meillä on hiukankaan toiveita\npelastaa onneton vankilasta ennen kello 12 yöllä, on meidän heti\nkäytävä työhön käsiksi. Meillä ei ole aikaa tuhlattavana.\"\n\n\"Anna määräyksesi\", sanoi kapteeni.\n\n\"No niin\", sanoi Krag, \"sinä jäät toistaiseksi laivalle, perämies.\nKapteeni tulee mukaan.\"\n\nKrag katsoi kapteenia.\n\n\"Pukusi ei kelpaa\", sanoi hän, \"saat luvan pukeutua aamupäiväpukuun,\nredingotiin\".\n\nKapteeni nyökkäsi.\n\n\"Teen sen ilolla\", sanoi hän.\n\nPukeutuminen suoritettiin nopeasti. Kun kapteeni palasi hytistään,\nhätkähti hän nähdessään Asbjörn Kragin. Hänen edessään ei ollutkaan\nenää kristianialainen salapoliisi. Siinä oli hieman iäkäs herrasmies\nvaltiomiestyyppiä. Hänen leuka- ja poskipartansa olivat harmahtavat. Ja\nnapinreiässä oli ritarikunnan nauha.\n\n\"Varjelkoon\", huudahti kapteeni, \"tänään me mahdamme esittää hienoa\nväkeä\".\n\nKrag otti aamulehden ja luki uudelleen ääneen uutisen, joka aamulla\noli vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Nimittäin uutinen tunnetun\neurooppalaisen poliitikon X:n tulosta kaupunkiin matkallaan maapallon\nympäri.\n\n\"Kuuluisa valtiomies\", sanoi kristianialainen salapoliisi, \"olen siis\nminä\".\n\nKapteeni tuijotti ihmeissään häntä. \"Ja mitä osaa minä sitten\nnäyttelen?\" kysyi hän.\n\n\"Sinä olet sihteerini.\"\n\n\"Mainiota. Nyt alan ymmärtää. Siis valtiomies ja hänen sihteerinsä\nkäyvät katsomassa vankilaa.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mutta jos se oikea 'ylhäinen' matkustaja saa vihiä asiasta, miten\nsilloin käy?\"\n\n\"Silloin voin saada hänet helposti vaikenemaan, kuiskaan vain hänen\nkorvaansa, kuka olen. Olen kerran, kun hän matkusti Norjassa, tehnyt\nhänelle palveluksen. Oli kysymys eräästä kadonneesta, erinomaisen\ntärkeästä kirjeestä. Näetkö tätä jalokivineulaa, kapteeni?\"\n\n\"Kyllä, se on hienoa tekoa.\"\n\n\"Katsos, sen olen saanut häneltä. Jos jotakin tapahtuisi, on hän kyllä\npuolellani.\"\n\nKapteeni oli nyt täysin selvillä komediasta.\n\n\"Meidän on tietenkin asetuttava asumaan johonkin hienoimpaan\nhotelliin\", sanoi hän.\n\n\"Tietysti. Hän asuu Savoy'ssa. Menemme siis asumaan samaan hotelliin.\nSillä aikaa kuin sinä pukeuduit, kävin minä puhelimitse tilaamassa\nhuoneet. Hotellissa esiinnymme ylhäisinä ranskalaisina, jotka ovat\ntulleet automobiilimatkalle jostakin naapurikaupungista.\"\n\n\"Entä automobiili?\"\n\n\"Sen voimme vuokrata mistä hyvänsä.\"\n\nPuoli tuntia myöhemmin komea, vihreä auto pysähtyi hotellin eteen.\nAsbjörn Krag ja kapteeni astuivat juhlallisesti autosta ja tuskin\nnyökkäsivät palvelija- ja ovenvartijajoukolle, joka kiiruhti joka\npuolelta. Herrat kävivät huoneisiinsa, kahteen suureen toisen kerroksen\nhuoneeseen, jotka maksoivat sata dollaria vuorokaudelta.\n\n\"Aiomme mennä Melban konserttiin illalla\", sanoi Krag ovenvartijalle\nantaen hänelle viidensadan dollarin setelin, \"hankkikaa meille liput!\"\nSitten hän lähti alentumatta kuulemaan miehen kysymystä, minkähintaisia\nlippuja olisi otettava.\n\nHerrat lähtivät hotellin puutarhaan kuulemaan soittoa. Krag tiedusteli\neurooppalaista valtiomiestä. Joko hän oli noussut?\n\n\"On kyllä\", vastasi tarjoilija, \"hän on noussut aikoja sitten. Hänen\nylhäisyytensä on nyt lähettilään luona.\"'\n\n\"Entä hänen sihteerinsä?\"\n\n\"On samoin lähettilään luona.\"\n\n\"Meillä on hyvä onni\", mutisi Krag, kun tarjoilija oli poistunut.\n\nKapteeni nautti ihanasta soitosta, joka kätkössä olevasta orkesterista\nkuului puutarhaan. Kun hän kappaleen loputtua aikoi kysyä jotain\nKragilta, oli tämä kadonnut. Kapteeni jäi rauhallisena istumaan. Krag\nei enää kummastuttanut häntä.\n\nNeljännestunnin kuluttua salapoliisi palasi.\n\n\"Nyt se on tehty\", sanoi hän.\n\n\"Mikä on tehty?\"\n\n\"Vankilanjohtaja on saanut tiedon tulostamme.\"\n\n\"Tavallisella kirjeelläkö?\"\n\n\"Niin, mutta kirjeellä, joka on kirjoitettu hänen ylhäisyytensä omalle\nkirjepaperille ja jonka kuoressa on hänen kreivillinen kruununsa.\"\n\n\"Mistä ihmeestä olet saanut ne käsiisi?\"\n\n\"Sinähän kuulit, että hänen ylhäisyytensä oli mennyt ulos.\"\n\n\"Niinpä kyllä, mutta --\"\n\n\"Silloin oli luonnollista, että kävin hänen asunnossaan.\"\n\n\"Sinä pelaat korkeata peliä.\"\n\n\"Niin\", vastasi Krag rauhallisesti, \"mutta silloin myös saadaan suuret\nvoitot.\"\n\nHän katsoi kelloa.\n\n\"Yksitoista\", mutisi hän, \"kello kaksitoista on meidän oltava\nvankilassa. Meillä on vielä vähän aikaa käytettävänä. Nauttikaamme\nmusiikista!\"\n\nMolemmat norjalaisemme tekivät ihanan automatkan halki suuren kaupungin\nauringonpaisteisten bulevardien ja katujen. Kuljettaja ohjasi\ntaitavasti komeata ajopeliä alituisesti esiinpursuvan ihmisvirran läpi,\njonka hälinä ja eloisuus saivat heidän hetkiseksi unohtamaan tehtävänsä\nvakavuuden. Lyönnilleen kello kaksitoista auto pysähtyi suunnattoman\nvankilan eteen, jonka mahtavat, kosteat muurit ikäänkuin jäähdyttivät\nilman ympärillään.\n\nAhdistavin sydämin kapteeni nousi vaunusta ja silmäili niitä\nvalmistuksia, joita oli tehty heidän vastaanottamisekseen. Vankilan\nsisäänkäytävällä seisoi rivi virkamiehiä, itse johtaja keskessä,\ntervehtien kunnioittavasti Asbjörn Kragia.\n\nKristianialainen salapoliisi näytteli osansa erinomaisesti. Hän hymyili\nalentuvan kohteliaasti ja lausui ilonsa siitä, että hänellä oli\ntilaisuus tutustua maailman suurimpaan vankilaan ja luoda silmäys tähän\nloistavaan laitokseen, jota hän kaukana idässä oli kuullut kiitettävän\nylen määrin. Vankilanjohtaja kumarsi hyvillään ja näytteli eri osastot\n\"ylhäiselle matkailijalle\". Muutamat vankilan virkamiehistä seurasivat\nheitä kunnioittavan välimatkan päässä.\n\nSiitä tuli väsyttävä, tuntikausia kestävä vaellus paikoissa, joissa\nAsbjörn Krag oli ollut ennen. Mutta \"ylhäinen matkustaja\" näytti\nkovin huvitetulta ja otti tarkan selon vankien olosuhteista, jutteli\nvakavasti usean kanssa ja sovitti aina silloin puheeseensa jonkun\nraamatunlauseen ja uskonnollisen ajatelman. Kuljettuaan lukemattomissa\nkäytävissä, työsaleissa ja kopeissa johtaja aukaisi oven, joka vei\nmolemmat norjalaisemme vankilan kriminaalimuseoon.\n\nKapteeni säpsähti. Hän tuijotti suurta huonetta, jonka seinät lattiasta\nkattoon asti olivat hirmuisten, leveäteräisten kirveitten peittämät.\n\n\"Pyövelinkirveitä\", sanoi johtaja, \"meillä on sellaisia kaiken\nkaikkiaan satakaksikymmentä. Tässä on vanhin. Tällä kirveellä\nteloitettiin kuuluisa joukkomurhaaja Bury neljä ihmisikäkautta sitten.\nTämä kirves vei pään murhayrityksentekijä Jacksonilta, ja tällä\nteloitettiin presidentti Lincolnin murhaaja.\" Johtaja kertoi kaikkien\nteloituskirveitten historian, ja Asbjörn Krag oli olevinaan kovin\ninnostunut, vaikka hän tunsi kaiken ennestään.\n\nSeuraavassa huoneessa, isossa salissa, jossa oli katto-ikkunat, riippui\nhirsipuita ja köysiä.\n\nSeurasi sitten rivi huoneita, joiden seiniä peittivät kaikenlaatuiset\nmurtovehkeet. Siellä oli tiirikoita, sorkkarautoja ja poria\ntuhansittain.\n\nViereisissä huoneissa olivat murhaajien aseet. Jokaisella aseella oli\noma surullinen tarinansa. Muutamissa puukoissa näkyi vielä hyytynyttä\nverta. Joka esineen alle oli kiinnitetty lappu, joka kertoi sen\ntarinan. Erään viikatteen alle oli kiinnitetty seuraava kirjoitus:\n\"Tällä viikatteella leikkasi farmari Pearson naapurinsa M.C. Chartyn\npään aamulla 24 p:nä marraskuuta 1836. Pearson mestattiin hirsipuussa\nn:o 11.\" Aseita oli kaikenkaltaisia alkaen rautakangesta ja kuluneista\ntuolinjaloista aina bowiepuukkoihin ja nykyaikaisiin revolvereihin asti.\n\nSuunnattomat kokoelmat tekivät valtavan vaikutuksen norjalaiseen\nkapteeniin.\n\nAsbjörn Krag kysyi:\n\n\"Montako vankia sanoittekaan olevan vankilassa, herra tirehtööri?\"\n\n\"Kahdeksantuhatta kaksisataa kaksikymmentäviisi, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Ylhäinen matkustaja\" mietti hetkisen.\n\n\"Eikö koskaan mieleenne ole juolahtanut sellaista mahdollisuutta\",\nsanoi hän, \"että tämä vankijoukko jonakin yönä tekisi kapinan,\nmurtautuisi kopeistaan, surmaisi virkamiehet ja valtaisi tämän\nkauhistuttavan asekokoelman?\"\n\nJohtaja hymyili suopeasti. \"'Musta tähti' ei päästä ainoatakaan vankia\nkopeistaan\", sanoi hän.\n\n\"Ei, mutta jos se tapahtuisi, koituisi siitä kamala yö nukkuvalle\nkaupungille.\"\n\nJohtaja hymyili jälleen.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne voi nukkua rauhassa\", sanoi hän.\n\nSeurue läheni satavuotista tornia, alkuperäistä vankilaa.\n\n\"Täällä ovat tutkintovangit\", selitti johtaja, \"menkäämme nyt katsomaan\nhiljakkoin keksityn salaliiton sankareita.\"\n\n\"Ylhäinen matkustaja\" säpsähti.\n\n\"Salaliiton?\"\n\n\"Vai niin. Ettekö ole lukenut tämän päivän aamulehtiä?\"\n\n\"En, ikävä kyllä\", vastasi 'ylhäinen matkustaja' hämillään, \"sen olen\ntodellakin lyönyt laimin\".\n\nJohtaja kertoi salaliitosta.\n\n\"Olemme ottaneet kiinni itse johtajan, Crowburyn, jota epäillään\nosalliseksi murhayritykseen Mc Kinleytä vastaan. Silloin ei ollut\nmitään todisteita häntä vastaan, mutta nyt hän on pahasti pulassa.\"\n\nKrag näytti olevan suuresti ihmeissään.\n\n\"Minua huvittaisi kovasti käydä näissä kopeissa\", sanoi hän.\n\nSeurue oli nyt saapunut suureen rakennukseen. Vanhasta muurilaastista\nlähtevä inhoittava haju kutkutti sieraimia.\n\n\"Voimme vaikka ensiksi pistäytyä tämän nuoren miehen luona\", sanoi\njohtaja ja pisti avaimen läheisen kopinoven lukkoon. \"Hänen nimensä on\nHarold Whigh. Hän kuuluu olevan skandinaavilaista syntyperää.\"\n\nAsbjörn Krag teki johtajalle jonkun kysymyksen, niin että tämän juuri\navatessaan kopin oven täytyi vastata niin kovalla äänellä, ettei\nsisällä oleva vanki voinut olla sitä kuulematta:\n\n\"Aivan oikein, teidän ylhäisyytenne.\"\n\nAsbjörn Krag astui sisään,\n\nKapteeni seurasi häntä kalpeana ja vapisten. Tämä mieletön seikkailu\noli saattanut hänen hermonsa äärimmäisen jännittyneeseen tilaan.\n\nLavitsalla makasi kyyristynyt, laiha, kurja olento, joka nousi\nseisoalleen, kun Asbjörn Krag astui sisälle johtajan perässä. Se oli\nHarald Vik.\n\n\n\n\nIII.\n\n\"Vain tästä kirjasta löydät pelastuksen.\"\n\n\nKapteeni loi pikaisen, kysyvän silmäyksen salapoliisiin.\n\n\"Mitä nyt tapahtuu?\" ajatteli hän. \"Jos tuo raukka tuntee Asbjörn\nKragin, onko hänellä tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä ollakseen\nilmaisematta itseään. Ellei hän tunne Kragia, joka on uskottavinta,\nmiten Asbjörn Krag siinä tapauksessa voi jättää hänelle ne kapineet,\njotka auttavat häntä pakenemaan?\"\n\nHarald Vik tuijotti tylsänä ja välinpitämättömänä tulijoita. Asbjörn\nKrag näki, että kärsimys oli jo lyönyt leimansa hänen kasvoihinsa.\n\n\"Tämä on yksi niistä viidestä vangitusta\", selitti vankilanjohtaja.\n\nKristianialainen salapoliisi nyökkäsi ja katsoi kelloaan.\n\nKapteeni huomasi, että Krag piti kelloa kauan kädessään. Se oli iso\nkaksikuorinen kultakello, jossa oli joitakin merkillisiä kaiverruksia.\nKapteenia kummastuttivat suuresti Kragin kellolla tekemät liikkeet,\nmutta kun hänen silmänsä sattuivat Harald Vikiin, ymmärsi hän heti\nkaiken. Onneton tuijotti kuin noiduttuna kelloon muutamia sekunteja,\nja hänen kasvonsa kuvastivat mitä suurinta kummastusta. Mutta\nkummastelua kesti vain muutaman sekunnin. Sitten hän oli taas yhtä\ntylsä ja välinpitämätön. Kapteeni ymmärsi, että salapoliisi ilmaisi\nvangille kellon avulla keitä he olivat. Johtaja ei ollut huomannut\ntätä välinäytöstä. Hän arveli nähtävästi, että \"ylhäinen matkustaja\"\nottaessaan kellonsa esille ainoastaan tahtoi osoittaa, ettei hän\nenää voinut uhrata kallista aikaansa \"Mustan tähden\" tarkastelulle.\nKapteeni siunasi mielessään Harald Vikiä siitä, että hän ratkaisevassa\nsilmänräpäyksessä oli osoittanut itsensähillitsemiskykyä.\n\n\"Ylhäinen matkustaja\" lausui sitten muutamia lohduttavia sanoja\nsalaliittolaiselle. Hän johtui siten pian puhumaan uskonnosta, ja sekä\njohtaja että kapteeni kuuntelivat hartaina. Krag oli ylipäänsä koko\nkeskustelun aikana vankien kanssa puhunut Raamatusta ja uskonnosta --\nmikä sangen suuresti ihmetytti kapteenia -- mutta nyt hän ymmärsi, että\ntämä kaikki sisältyi Kragin suunnitelmaan. Jokaisella vangilla oli\nRaamattu kopissaan, siis myöskin Harald Vikillä.\n\nKrag meni vankilakopin pöydän luo ja nosti kirjaa, joka oli sangen\nsuuri.\n\n\"Teille, nuori, harhaanjoutunut ihminen\", sanoi \"ylhäinen matkustaja\"\nsydämellisellä äänellä, \"on minulla raamatunlause, joka luullakseni on\nlohduttava teitä yksinäisessä, hyljätyssä, epätoivoisessa tilassanne\".\n\nAsbjörn Krag tunnusteli taskujaan ja mutisi puoliääneen:\n\n\"Mihinkä ihmeeseen olen hukannut silmälasini.\" Vihdoin hän löysi\nsilmälasinsa, jotka hän asetti silmilleen varsin arvokkaasti, alkaen\nsitten lukea raamatunlausetta. Kapteeni ymmärsi, että nyt oli hetki\nkäsissä, jolloin hänkin voisi olla hyödyksi.\n\nKrag seisoi ristikkoikkunan luona selkä valoa vasten ja suuri kirja\nnostettuna silmien kohdalle, joten oli miltei mahdotonta, että\nmuut läsnäolijat voisivat nähdä hänen kasvonsa. Hän luki heikolla,\nvärisevällä äänellä.\n\nRaamatunlause oli hyvin pitkä. Kapteeni ei voinut olla huomaamatta,\nettä johtaja tukahdutti melkein huomaamattoman haukotuksen.\n\nKapteeni, joka tahtoi kääntää hänen huomionsa Kragista, kumartui hänen\npuoleensa sanoen:\n\n\"Tässä kopissa on kovin valoisaa.\"\n\nJohtaja vastasi kohteliaasti hymyillen:\n\n\"Se johtuu siitä, että tämä koppi on niin korkealla. Täältä voi\nkatsella kaupungin kattoja.\"\n\n\"Minäpä luulen\", väitti kapteeni, \"että vangit mieluummin tahtoisivat\nnähdä vilauksen sinisestä taivaasta\".\n\nJohtaja viittasi ulos.\n\n\"Voitte nähdä myöskin taivaan täältä\", huomautti hän.\n\"Tutkintovangeilla onkin itse asiassa enemmän mukavuuksia kuin\ntuomituilla.\"\n\nNyt oli Krag lopettanut lukemisen ja hitaasti sulkenut kirjan. Hän\nojensi sen vangille ja sanoi liikutetulla äänellä:\n\n\"Ota tämä kirja, harhaanjoutunut nuori mies, tutki sitä, pidä siitä\nlujasti kiinni. _Vain tästä kirjasta voit löytää pelastuksen_.\"\n\nHarald Vik otti kirjan, ja saattoi huomata kuinka hän suorastaan\npuristi sitä, niin että hänen sormensa kävivät valkoisiksi.\n\nSitten Asbjörn Krag kääntyi äkkiä johtajan puoleen.\n\n\"Toivon\", sanoi hän, \"etten väsytä teitä pitkillä puheillani, joita\npidän vangeille?\"\n\n\"Ette ollenkaan\", vastasi johtaja, \"minua ilahduttaa, että teidän\nylhäisyytenne huolehtii onnettomien henkisestäkin tilasta.\"\n\n\"Niin, sillä sehän on tärkeintä\", sanoi \"ylhäinen matkustaja\" ja pisti\nsilmälasinsa takaisin takintaskuun.\n\n\"Ei mikään ole sen tärkeämpää\", vastasi johtaja vakavasti vieden\nvieraat käytävään ja edelleen seuraavaan koppiin.\n\nSe oli johtajan, Crowburyn, koppi.\n\nTämä oli suurikasvuinen, raaka mies, joka vastaanotti sekä johtajan\nettä \"ylhäisen matkustajan\" halveksumista osoittaen.\n\nKun Krag aikoi aloittaa tavanmukaiset saarnansa, keskeytti anarkisti\nhänet karkein haukkumasanoin. Krag hämmästyi tästä niin, että pudotti\nsilmälasinsa ja loi sangen loukkaantuneen silmäyksen johtajaan, joka\nvalitti tapausta, antaen Crowburylle vakavan ojennuksen. Hän huomautti\nvangille, että hänen vieraansa oli maailman tunnetuimpia henkilöitä.\n\nCrowbury tuijotti \"ylhäistä matkustajaa\" uteliaana ja mutisi itsekseen,\nettä juuri sellainen mies sopi mainiosti tikarin kärkeen.\n\n\"Ylhäinen matkustaja\" peräytyi silmänräpäyksessä ovea kohti eikä\nrauhoittunut, ennenkuin kopin ovi oli suljettu hänen ja anarkistin\nvälillä. Hän siveli harmaantuneita, aristokraattisia hiussuortuviaan ja\nsanoi:\n\n\"Sepä oli epämiellyttävä mies -- -- kauhea.\"\n\nJohtaja pahoitteli tapausta ja tahtoi kuljettaa Kragia edelleen. Mutta\nnyt oli \"ylhäinen matkustaja\" tullut epävarmaksi.\n\n\"Ovatko nuo salaliittolaiset kaikki sellaisia -- -- Tarkoitan\nniin raakoja\", änkytti hän, \"niin vastaanottamattomia uskonnon\nlohdutukselle?\"\n\n\"Ovat\", vastasi johtaja, \"he ovat jokseenkin paatuneita\".\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi \"ylhäinen matkustaja\", \"luulen että\njätän koppivierailut tähän. Sentapaiset näyt vaikuttavat -- kuinka\nsanoisinkaan -- ne vaikuttavat suorastaan hämmentävästi minuun. Hepä\novat todella ikäviä ihmisiä -- -- Sitä paitsi on kello jo puoli viisi.\"\n\n\"Kuten teidän ylhäisyytenne haluaa\", sanoi johtaja ja kumarsi.\n\n\"Niin, minä luulen todellakin\", änkytti Krag viivytellen.\n\nJohtaja oli itsekin puolittain iloinen siitä, että pitkä vaellus\nsuunnattomassa vankilassa vihdoinkin oli loppunut. Hän saattoi\nKragin vankilanportille, jossa auto yhä odotti. Siellä seisoi joukko\nvirkamiehiä kuin paraatia varten asettuneina.\n\n\"Ylhäinen matkustaja\" kiitti huomaavaisuudesta ja valitti, ettei\nhänellä ollut tilaisuutta käydä tervehtimässä herra johtajan perhettä.\nKrag ja kapteeni nousivat autoon, joka nopeasti suhahti liikkeelle.\nJohtaja seisoi paikallaan ja kumarsi vielä pölypilven keskellä. Sepä\noli rakastettava mies.\n\n\"Museoon\", huusi Krag. Auto kulki alaspäin muuatta sivukatua. Asbjörn\nKrag ei virkkanut sanaakaan matkalla, mutta hän pyyhkäisi monta kertaa\nhikeä otsaltaan nenäliinalla ja käsi vapisi hieman. Kapteeni ymmärsi,\nettä nyt seurasi vastavaikutus suunnattoman jännityksen jälkeen. Krag\ntarvitsi muutaman minuutin levon. Mutta mitä hän aikoi tehdä museossa?\n\nNeljännestunnin ajon jälkeen auto pysähtyi kauniin marmoripalatsin,\nvaltion suuren kansallismuseon eteen, jonne oli kerätty suunnattomia\naarteita. Krag kiiruhti ensimmäisenä ulos. Nyt hän oli taas joustava ja\npirteä.\n\n\"En tarvitse teitä enää\", sanoi hän kuljettajalle ja antoi hänelle\nsetelin. \"Menemme kotiin käytyämme museossa.\"\n\nKuljettaja kiitti runsaasta maksusta, ja hetken kuluttua oli suuri,\nvihreä auto kadonnut katuvilinään.\n\n\"Pitäisikö meidän nyt katsella museota?\" kysyi kapteeni ihmeissään.\n\n\"Seuraa\", vastasi Krag.\n\nHe kulkivat nopeasti usean suuren salin läpi. Tähän aikaan ei ollut\npaljoa väkeä. Tuskin ristinsielua. Siellä täällä seisoskeli uninen\nvahtimestari, ja joskus he tapasivat naismaalarin, joka kopioi vanhoja\nmestareita.\n\nHe saapuivat puolipimeään, autioon käytävään. Siellä Krag pysähtyi ja\nriisui peruukin ja harmahtavan poskiparran, hieraisi muutaman kerran\nkasvojaan nenäliinalla ja oli taas oma itsensä.\n\n\"Se vain oli tarkoitukseni\", sanoi hän.\n\nHe tulivat jälleen kadulle takatietä. Taivas oli mennyt pilveen, ja\nnäytti siltä, kuin rajuilma olisi tulossa. He ottivat ensimmäisen\najurin minkä käsiinsä saivat ja pyysivät nostamaan suojakatoksen\npystyyn.\n\n\"Alabama-satamaan\", huusi Krag.\n\nVaunuissa katoksen alla he saattoivat istua kenenkään näkemättä heitä.\nKello kuusi he olivat laivalla jälleen. Siellä he tapasivat toisen\nperämiehen, joka odotti heitä kärsimättömänä.\n\nEnnenkuin Asbjörn Krag aamupäivällä lähti laivasta, oli hän kapteenin\npukeutuessa antanut määräyksen toiselle perämiehelle.\n\nSalapoliisi kysyi nyt, oliko käskyä noudatettu.\n\n\"All right\", vastasi toinen perämies.\n\nAlhaalla kajuutassa hän näytti Kragille köysiportaat, jotka hän oli\nlaittanut kuntoon sillä aikaa kuin he olivat poissa. Ne olivat tehdyt\nohuista köysistä, mutta olivat erittäin vahvat.\n\n\"Kuinka pitkät?\" kysyi Krag.\n\n\"Kuten sanoitte -- kahdeksan metriä.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\nAsbjörn Krag selitti nyt suunnitelmansa.\n\n\"Kuten kyllä ymmärrät\", sanoi hän kapteenille, \"on onneton maanmiehemme\nnyt saanut tiedon aikeesta. Kello kaksi yöllä hän on murtautunut\nvankikoppinsa ovesta.\"\n\n\"Jätitkö hänelle sorkkaraudat?\"\n\n\"Annoin hänelle poran ja terässahan. Enempää ei hän tarvitse. Nämä\nesineet vedin taskustani silloin kun otin esille silmälasini, kuten\nkai muistat. Panin ne Raamatun lehtien väliin ja pyysin häntä pitämään\nkiinni kirjasta.\"\n\nKapteeni hymyili ja nyökkäsi.\n\n\"Mutta kun hän on tullut ulos kopista, mitä sitten?\"\n\n\"Sitten hän tietää tarkalleen miten hänen on toimittava. Pistin\nkirjeenkin kirjan lehtien väliin. Tästä kirjeestä hän löytää vankilan\npohjapiirustuksen, ja punainen viiva osoittaa tietä, jota myöten\nhänen on hiivittävä eteenpäin pimeydessä. Hänen on tultava määrätylle\nkohdalle ympärysmuurin luo, ja sieltä hän löytää sitten muurin yli\nheitetyt köysiportaat. Ne ovat nämä mainiot köysiportaat, jotka toinen\nperämies on laittanut kuntoon. Kuten näet, on niissä molemmissa päissä\nhakaset, joista ne voidaan kiinnittää. Ne voi helposti kiinnittää\nmuuriin, joka sillä kohtaa on kovin epätasainen.\"\n\n\"Mutta kuinka saat köysitikkaat heitetyksi muurin ylitse?\"\n\n\"Siitä pitää toinen perämies huolen. Tässä, katsos, on 'Mustan\ntähden' ja sen lähimmän ympäristön kartta. Juuri tällä kohtaa Winston\nStreetillä on Harald Vikin tultava muurin yli. Kadulla ei liiku\nöisin ollenkaan väkeä. Kammottavan naapurin takia on kadun varrella\nvain makasiineja ja kauppapuutarhoja eikä mitään asuinrakennuksia\neikä kauppapuoteja. Ja sitä paitsi on pimeys meidän puolellamme.\nOnni suosii meitä, tänään on ilta pimeä, kuuletko, kuinka sade\njo rapisee kattoikkunoita vasten. Kello puoli kaksi sammutetaan\nlyhdyt sillä kadulla. Kello kaksi kulkee toinen perämies ohitse ja\nheittää köysitikkaat muurin ylitse. Sillä aikaa me odottelemme 'New\nHolborn'issa, yöravintolassa, joka on noin viiden, kuuden minuutin\nmatkan päässä Winston Streetiltä. Kaikki on ilmaistu Harald Vikille\nsiinä kirjeessä. 'New Holborn'in edustalla odottelee todennäköisesti\nuseita vaunuja. Pakolaisen on noustava kolmanteen vaunuun. Järjestän\nniin, että meidän vaunumme aina on kolmas\".\n\n\"Se on erinomainen suunnitelma\", sanoi kapteeni, \"ja olisi synti, ellei\nse onnistuisi\".\n\n\"Sen pitää onnistua\", sanoi salapoliisi.\n\nKello puoli yksi yöllä olivat Asbjörn Krag ja kapteeni jälleen\nkaupungilla. Se oli merkillinen yö. Se oli pimeämpi kuin tavallisesti.\nKaikki valot taistelivat tätä pimeyttä vastaan, joka vyöryi eteenpäin\nyhä paksumpina ja paksumpina möhkäleinä ja koetti tukahduttaa valon\nmustaan vaippaansa. Ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla. Suunnattomat\nsumujoukot mahtoivat leijua kaupungin yllä, sillä tiheä sade virtasi\nmaahan.\n\n\"New Holborn'in\" yöravintolassa vietettiin iloista elämää. Mutta sekä\nAsbjörn Kragia että kapteenia kiinnitti vain ajatus siitä, mitä\ntapahtuva oli, niin ettei melu, loisto eikä musiikki ollenkaan tunkenut\nheidän tietoisuuteensa.\n\nKello kaksi tuli toinen perämies ilmoittamaan, että kaikki oli käynyt\nsuunnitelmien mukaisesti. Ei elävää sielua ollut näkynyt kadulla\nsilloin, kun hän oli heittänyt köysitikkaat muurin ylitse.\n\nKello puoli kolme herrat lähtivät ravintolasta ja istuutuivat\nvaunuihin. Silloin piti norjalaisen olla vapaa, jos kaikki oli käynyt\nhyvin.\n\nHe odottivat ylen jännittyneinä. Minuutit vierivät pitkinä kuin tunnit.\nKello tuli kolme, vaunu toisensa jälkeen ajoi tiehensä. Kun kello\nläheni puolta neljää, alkoi Krag aavistaa pahaa.\n\nToinen perämies teki retken pitkin katua.\n\nNeljänneksen kuluttua hän syöksyi takaisin. Hän hyppäsi nopeasti\nvaunuihin.\n\n\"Köysiportaat\", kuiskasi hän, \"köysiportaat ovat poissa!\"\n\nKapteeni istui kuin kivettyneenä. Mutta Asbjörn Krag huusi\nrauhallisesti ajajalle:\n\n\"Alabama-satamaan!\"\n\nTiellä hän virkkoi vain yhden sanan: \"Epäonnistunut!\" Ja hänen\näänessään oli niin surullinen väre, että se viilsi kapteenin sydäntä.\n\nLaivaan päästyä kapteeni valmistautui lähtöön. Koneissa oli jo täysi\nhöyry. Kapteeni oli käynyt kovin hermostuneeksi.\n\n\"Luuletko\", kysyi hän Kragilta, \"että vankilanjohtaja on keksinyt\nnäiden asiain olevan yhteydessä keskenään?\"\n\n\"Ei\", vastasi Krag, \"ei vielä, mutta hän keksii sen kyllä. Pyysin Vikiä\nhävittämään kirjeen.\"\n\nKun laiva oli lähdössä satamasta, oli elämä juuri alkanut\nrantakaduilla. Pieni sanomalehtipoika toi juoksujalkaa aamulehtiä.\n\nAsbjörn Krag huusi häntä laivarivin luo.\n\n\"Parasta lienee saada mukaan viimeiset uutiset, ennenkuin jätämme\nAmerikan\", mutisi hän.\n\nHän oli tuskin ehtinyt aukaista ensimmäisen lehden, kun hän jo\nkiivaasti huusi kapteenille:\n\n\"Pysähdytä! Jumalan tähden seisata laiva!\"\n\nKone pysähdytettiin.\n\nKapteeni ryntäsi Kragin luo, joka liikutuksesta kalpeana ojensi lehden\nhänelle.\n\nKeskellä etusivua oli paksuin kirjaimin painettuna:\n\n\"_Yksi salaliittolaisista paennut_!\n\n\"Juuri kun lehti on painoon menossa, kuulemme, että yksi\nsalaliittolaisista, Harold Whigh, on tänä yönä karannut 'Mustasta\ntähdestä'. Hän on paennut muurin ylitse köysiportaitten avulla. Paon on\ntäytynyt tapahtua kello kahdelta. Kello puoli kolme, vahdin tehdessä\nyökierrosta, oli hänen koppinsa ovi murrettu auki ja koppi tyhjä.\nTarkempia tietoja puuttuu.\"\n\nKapteeni tuijotti ihmetyksen vallassa salapoliisia.\n\n\"Siis sittenkin\", mutisi hän.\n\nKrag nyökkäsi. Hän oli taasen täysin levollinen.\n\n\"On selvää\", sanoi hän, \"että pako on onnistunut! Mutta se on todella\narvoitus, ettei pakolainen jo ole laivalla. Hän tietää tapaavansa\nmeidät. Odottakaamme vielä tunti!\"\n\nHe odottivat kello kuuteen asti.\n\nKello puoli seitsemän saapui uusia lehtiä laivalle. Se oli toinen\npainos. Siinä oli koko pako kuvattuna. Se oli selvästi päivän\nhuomattavin tapaus. Muutamat otsikot kuuluivat tähän tapaan:\n\n\"_Pako 'Mustasta tähdestä'. Vale-eksellenssi ja hänen sihteerinsä.\nJohtajaa vedetty nenästä_.\"\n\nKapteeni alkoi jälleen käydä levottomaksi. Kello seitsemän aamulla\nlaiva vihdoin lähti laiturista ja jätti sataman. Harald Vik ei ollut\nsaapunut laivaan.\n\nAsbjörn Krag seisoo laivan perässä ja tuijottaa kohti suurta kaupunkia,\njossa aamuinen elämä nyt on herännyt. Suunnattomista kivikasarmeista\ntunkee kova hälinä taivasta kohti. Eteenpäin syöksyvät rautatiejunat\nkäyvät ristiin silloilla, ja kadut kaikuvat satojen tuhansien\nraskaitten vaununpyörien alla. Aamu-usvassa kaupunki muistuttaa\nsuunnatonta palorauniota, josta savu vielä nousee.\n\nAsbjörn Krag jättää paikkansa ja menee kapteenin luo komentosillalle.\n\n\"Tänään\", sanoo kristianialainen salapoliisi, \"on elämäni tullut yhtä\narvoitusta rikkaammaksi\".\n\nJa tähän jätämme toistaiseksi Asbjörn Kragin, jonka tapaamme jälleen\nvasta Norjassa.\n\nPalaamme norjalaisen Harald Vikin luo, jolla oli onni olla mukana\nmerkillisimmässä seikkailussa mitä uudella ajalla on sattunut.\n\n\n\n\nIV.\n\nMitä norjalaiselle tapahtui.\n\n\nHarald Vik seisoi hetken kuin herpautuneena, kun hän huomasi \"ylhäisen\nmatkustajan\" kellon. Hän tiesi, että kristianialainen salapoliisi\nAsbjörn Krag omisti tämän vanhan, omituisen kultakellon, jolla oli oma\ntarinansa Harald Vikin suvussa.\n\nLähemmin tarkastettuaan \"ylhäistä matkustajaa\" hän ymmärsi, ettei tämä\nvoinut olla kukaan muu kuin Asbjörn Krag itse. Äkillinen ilo valtasi\nhänet. Krag oli pitänyt lupauksensa. Oli selvää, että hän tahtoi\nkoettaa pelastaa hänet. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta\nseurasi tarkasti Asbjörn Kragin jokaista liikettä.\n\nKun salapoliisi veti esille silmälasinsa lukeakseen Raamattua, näki\nvanki selvästi, että jotakin seurasi silmälasien mukana, jotain, jonka\nmatkustaja sitten pisti kirjan lehtien väliin.\n\nJa kun Asbjörn Krag antoi hänelle Raamatun ja liikutuksesta värisevällä\näänellä pyysi häntä \"pitämään kiinni siitä kirjasta\", puristi Harald\nVik kaikin voimin kirjaa ja painoi sen hellästi rintaansa vasten. Sen\nhän teki, jottei huomattaisi, että lehdet eivät yhdellä kohtaa olleet\noikein kiinni toisissaan.\n\nHeti kun kopin ovi oli suljettu \"ylhäisten matkustajien\" poistuttua, ja\nhän jäi yksin, aukaisi hän kirjan.\n\nKirje, pora ja terässaha putosi sieltä. Luettuaan tarkoin Kragin\nkirjeen hän tarttui noihin kahteen pieneen esineeseen ja punnitsi niitä\nuteliaana kädessään.\n\nHänestä tuntui uskomattomalta, että tuolla pienellä, viattomalla,\ntuskin kahden millimetrin levyisellä terässahalla voisi murtaa\nkopinoven lujan rautalukon tuskin puolessatoista tunnissa. Mutta kun\nAsbjörn Krag oli sanonut niin, oli se kai mahdollista.\n\nYht'äkkiä alkoi häntä kovasti peloittaa. Mitä jos vankilanjohtaja\npäivän kuluessa saisi selville mikä tarkoitus \"ylhäisen matkustajan\"\nkäynnillä oli ollut. Oli varsin todennäköistä, että hänen koppinsa heti\ntarkoin tutkittaisiin. Silloin löydettäisiin kirje ja työaseet, ja\nsitten olisi sekä hän että Asbjörn Krag hukassa. \"Hävitä kirje\", oli\nKrag kirjoittanut. Mutta miten? Harald Vik katsoi ympärilleen.\n\nPienellä seinässä olevalla luukulla oli hänen aamiaisensa vielä\nkoskemattomana. Nimittäin puuvati, jossa oli jonkunlaista keittoa,\nvähän voita ja vähän tuoretta ruisleipää sekä sitäpaitsi tylsä\npuuveitsi leivän paloittelua varten.\n\nMutta pelastuksen toivo antoi ruokahaluakin Harald Vikille. Nyt hän\nalkoi tuntea, ettei hän ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin.\n\nHän luki vielä kerran Asbjörn Kragin kirjeen ja tutki tarkoin Kragin\njättämää vankilanpohjapiirustusta, joka osoitti hänelle tien, jota\nhänen tuli kulkea päästyään ulos kopista. Hän ikäänkuin painoi tämän\npiirustuksen muistiinsa ja koetteli monta kertaa, muistiko hän sen\npienempiä yksityiskohtia myöten.\n\nSitten hän repi Asbjörn Kragin kirjeen tuhansiksi palasiksi. Se ei\nollutkaan suuri. Vain reväisty kirjoitusarkin puolikas. Revittyään sen\nniin pieniksi palasiksi kuin suinkin taisi hän keräsi tarkasti palaset\nja heitti kaikki ruoan joukkoon. Hän hämmensi paperipalaset ruoan\nsekaan ja söi sitten keiton hyvällä ruokahalulla.\n\nPora ja terässaha eivät olleet suuret, hän saattoi kätkeä ne\nRaamattunsa kannen alle.\n\nHän odotti siis jännityksissään määrähetkeä. Hän tiesi, että kierrokset\ntehtiin kello seitsemän, yhdeksän, yksitoista ja kello kaksitoista.\nKello kahdentoista ja kello neljän välillä aamulla ei tehty kierrosta.\n\nKello seitsemän ja yhdeksän kierros tapahtui kuten tavallisesti. Ei\nmitään epäiltävää ollut huomattavissa.\n\nViimeiseksi seurasi kahdentoista kierros, jonka teki uusi mies. Hän\ntuntui olevan puhelias ja olisi mielellään ryhtynyt keskustelemaan\nHarald Vikin kanssa, joka aivan paloi kärsimättömyydestä.\n\n\"Mies parka\", sanoi vanginvartija, \"tästä koituu teille ikävä juttu.\nKaikkia hullutuksia mieleenkin tulee.\"\n\nNorjalainen ei vastannut.\n\n\"Ettekö te käsittänyt\", jatkoi vanginvartija, \"että johtajanne Crowbury\noli lurjus?\"\n\nVikin mielenkiinto heräsi.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi hän.\n\n\"Hänhän suostui ilmiantamaan teidät kaikki tyynni pelastaakseen oman\nnahkansa.\"\n\n\"Te valehtelette.\"\n\n\"Minä en valehtele koskaan. Mitä se hyödyttäisi? Poliisilla on\ntodisteita siitä, että Crowbury on lurjus. Kun hän älysi, ettei asema\nenää ollut kauemmin säilytettävissä ja että hänen vangitsemisensa oli\npian tapahtuva, kirjoitti hän poliisipäällikölle tarjoutuen ilmaisemaan\nkaikkien salaliittokumppaniensa nimet ehdolla että hän itse saisi pitää\nvapautensa. Mutta yht'aikaa kun poliisi sai kirjeen, otettiin hänet\nkiinni.\"\n\nHarald Vik tunsi, kuinka hiki helmeili hänen otsallaan. Oli aivan kuin\nhänen eteensä olisi auennut kuilu.\n\n\"Mies parka\", kuuli hän vanginvartijan mutisevan.\n\n\"En tarvitse teidän sääliänne\", sanoi Vik karkeasti päästäkseen\nmiehestä eroon -- kello oli jo paljon yli kahdentoista -- \"sanokaa\nminulle mieluummin, milloin pääsen tästä kirotusta luolasta?\"\n\n\"Luolasta!\" huudahti vanginvartija. \"Teidän koppinne on totta tosiaan\nkaikkein kauneimpia ja valoisimpia. Odottakaahan, kunnes saatte\ntuomion. Sitten saatte kuten uudet tulokkaat ainakin pienen kopin\nsyvällä maan sisässä. Sitten voitte ruveta puhumaan luolasta.\"\n\nVik heittäytyi makuulavalle.\n\n\"Olen väsynyt\", sanoi hän, \"en ole nukkunut kahteen vuorokauteen,\nantakaa minun olla rauhassa\".\n\n\"Niin, niin\", mutisi vanginvartija, sammutti valon ja toivotti\npoistuessaan ystävällisellä äänellä:\n\n\"Hyvää yötä, sir!\"\n\nHarald Vik kuuli, kuinka avainta kierrettiin kaksi kertaa suuressa\nlukossa, minkä jälkeen vanginvartijan askeleet tuntuivat etenevän.\nHänen koppinsa oli selvästi viimeinen käytävässä.\n\nHän makasi hetken aikaa ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.\nNukkuako? Totta kylläkin, ettei hän ollut saanut unenrahtuakaan\nsilmiinsä kahtena viime vuorokautena, mutta nyt hän oli hereillä ja\noikein uhkui tarmoa, kenties enemmän kuin koskaan ennen elämänsä\nvarrella. Hän tajusi täydellisesti, mihin uhkapeliin hän oli\nantautunut, mutta nyt sai sitten mennä syteen tai saveen. Hänellä oli\nkaikki voitettavana, mutta ei mitään kadotettavana. Nyt oli kello\nvarmaan neljänneksen yli kahdentoista. Hän hypähti seisoalleen.\n\nHänen silmänsä olivat vähitellen tottuneet pimeyteen, niin että hän\nkutakuinkin voi erottaa kopissa olevien esineiden ääriviivat himmeässä,\ntummanharmaassa valossa, joka ristikkoikkunasta tihkui sisälle.\nHän etsi käsiinsä Raamatun, mutta oli siinä määrin hermostunut,\nettei hänellä ollut malttia kaivaa esiin kapineita. Hän repi kannen\nkappaleiksi ja sai siten poran ja terässahan käsiinsä. Hän meni kopin\novelle. Oli niin pilkkopimeätä, että hänen piti haparoida käsillään,\nennenkuin löysi lukon.\n\nHarald Vik ei osannut oikein käytellä tämänlaisia murtovehkeitä. Hänen\npiti tuumia hetkinen. Sitten hänelle selvisi, että hänen oli sahattava\npuhki koko iso lukko saadakseen oven auki. Hän porasi ensin reiän lukon\nyläpuolelle ja koetti sitten asettaa sahan aukkoon. Hän sai porata\nvielä kerran. Tämä vei aikaa, ja hän alkoi jo epäillä, saisiko hän\ntämän vaikean työn suoritetuksi kello kahteen mennessä.\n\nVihdoinkin hän sai sahan asetetuksi ja voi aloittaa sahaamisen. Se\noli suurenmoinen kapistus. Nyt se kävi raudan kimppuun, ja Harald Vik\nkuuli, kuinka pienet raudansirut tanssien putoilivat lattialle.\n\nMutta samassa pelko valtasi hänet, kun saha sai aikaan ärsyttävää\nkitinää, joka kuului kahta selvemmin hiljaisessa, tyynessä yössä. Se\noli naurava, vihlova ääni, joka sai hänet kauhistumaan.\n\nOlisipa hänellä ollut pikkuisen öljyä. Tätä kitinää ei saanut jatkua,\nsillä sen voi varmaan kuulla käytävän päähän asti.\n\nÄkkiä hän tuli taas muistaneeksi aamiaistaan ja vapisi ilosta.\nHänellähän oli vielä jäljellä vähän voita puukupissa. Hän meni pöydän\nluo. Voi oli ihan kovaa. Miten hän saisi sen sulatetuksi?\n\nMutta nytpä tuli hänen mielentilansa avuksi. Hän tunsi olevansa sairas.\nHänen ohimoitansa poltti, ja lämpimät hikihelmet kastelivat taukoamatta\nhänen otsaansa. Koko hänen ruumiinsa oli kuumeisen lämmin.\n\nHän otti rahtusen voita ja piti sitä kourassaan, kunnes se alkoi sulaa.\nSitten hän tiputti sitä tippa tipalta lukkoon ja siihen loveen, jonka\nsaha oli jo tehnyt siihen.\n\nJa nyt saattoi sahalla työskennellä aivan äänettömästi. Puolessa\ntunnissa hän oli sahannut puhki enemmän puolen lukkoa. Mutta sitten työ\nedistyi hitaammin.\n\nSaha oli erikoisen karaistua terästä, ja sen hampaat olivat alussa\nyhtä terävät kuin partaveitsen terä. Mutta rautaa yhä hangatessaan\nsaha tylsyi. Vik kuuli kellon vankilantornissa lyövän puoli kaksi\nja neljännestä vaille kaksi, ennenkuin lukko vihdoinkin tuli\npuhkisahatuksi.\n\nKopin ovi aukeni hiljaa ja äänettömästi itsestään. Hän oli vähällä\nhuutaa ilosta, mutta hillitsi itsensä. Nyt oli pahin työ suoritettu.\nHarald Vik oli työskennellyt niin, että hänen olkapäänsä olivat miltei\nhervottomat.\n\nMutta vaarallisin tehtävä oli jäljellä. Hänen oli hiivittävä portaita\nalas pihalle. Jos hänet sillä matkalla keksittäisiin, voisivat vartijat\nampua hänen kuin koiran. Mutta hänen oli uskallettava. Varovaisuuden\nvuoksi hän otti poran ja terässahan mukaansa. Poran hän piti kädessään.\nSe voisi olla mainio ase. Se oli melkein kuin tikari hänen mielestään.\n\nSitten hän astui askeleen eteenpäin mennäkseen ovesta ulos. Mutta hän\nperäytyi samassa.\n\nHänen kenkänsä, jotka olivat suuret ja kömpelöt, pitivät hirveätä ääntä\nhänen kulkiessaan kivilattialla. Se ei käynyt laatuun. Hän muistutteli\nettä portaat olivat raudasta, siis kolina vain pahenisi hänen ulos\nkulkiessaan. Mitä pitäisi tehdä. Ei hän mitenkään voinut jättää\nkenkiä koppiinkaan. Jos hän juoksisi sukkasillaan \"New Holborn'in\"\nyöravintolaan, otettaisiin hänet todennäköisesti heti kiinni. Ei, hän\noli keksinyt paremman keinon. Hän riisui sekä sukat että kengät. Sitten\nhän veti kengät paljaitten jalkojensa päälle ja kenkien päälle hän veti\nsukat. Hän kuunteli kauan ovella, olisiko joku mahdollisesti suuressa\nkäytävässä. Hän ei kuullut mitään.\n\nSilmänräpäystä myöhemmin hän oli käytävässä. Hän sulki oven\nhuolellisesti. Mutta oli mahdotonta saada sitä ihan kiinni.\n\nSitten hän hiipi käytävää pitkin ja tuli rautaportaille.\n\nHän kulki alaspäin kerroksesta toiseen esteitä kohtaamatta.\n\nMutta tultuaan toiseen kerrokseen hän kuuli äänen, joka sai hänen\nsydämensä pysähtymään kauhun jähmetyttämänä.\n\nHän kuuli lujia askelia, jotka kaikuivat rautaportaissa. Mies nousi\nportaita myöten.\n\nPortaissa oli pilkkoisen pimeätä, mutta niissä oli kuitenkin mahdotonta\npimeässäkään sivuuttaa toisiaan koskettamatta vastaantulijaa, sillä\nportaat olivat siksi kaitaiset.\n\nRykimisestä ja yskimisestä Harald Vik arvasi tulijan olevan\nvanginvartijan. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin nousta ylös jälleen.\nNyt hän siunasi sitä, että varovaisuudessaan oli vetänyt sukat kenkien\npäälle. Hän saattoi kulkea äänettömästi vartijan edellä portaissa. Aina\noli kerros heidän välillään.\n\nTullessaan seitsemänteen kerrokseen Harald Vik tuumi: Jos on aikomus\ntehdä ylimääräinen kierros, alkaa koppien tarkastus ylhäältäpäin. Jos\nnyt hiivin pois tieltä tässä käytävässä, menee mies ohitseni, ja sitten\nvoin taas jatkaa matkaani alaspäin.\n\nOnnettomalla ei itse asiassa ollut valitsemisen varaa. Hän meni\nkäytävään, jossa oli yhtä pimeää kuin portaissakin. Otettuaan\nkymmenisen askelta käytävässä hän pysähtyi odottamaan, että\nvanginvartija kulkisi ohitse.\n\nMutta mies pysähtyy portaanlevossa. Vik kuulee kuinka hän kopeloi\ntaskuistaan tulitikkulaatikkoa ja päästää kirosanan, kun ei heti löydä\nsitä. Mies kolistelee myöskin lyhtyä kädessään. Hän aikoo siis sytyttää\nsen. Vihdoin onnistuu hänen sytyttää lyhty, ja _nyt hän tulee käytävää\npitkin_.\n\nHarald Vik syöksyy eteenpäin käytävän perimmäiseen sopukkaan.\nSiellä hän puskee päin uusia portaita, mutta kuulee samassa, että\nvanginvartija nousee niitäkin pitkin. Hän käsittää nyt, että on pantu\ntoimeen ylimääräinen kierros. Vartijoita on siis joka kerroksessa.\n\nPuolitainnoksissa Harald Vik hoipertelee uusia portaita ylöspäin.\nHän alkaa uskoa, että kaikki on hukassa. Kohtaisipa hän vain tuon\nyksinäisen vartijan, niin hän rohkenisi käydä kimppuun. Hän voisi\npuhkaista hänen sydämensä tällä pienellä, terävällä kapineella, joka on\nhänen kädessään. Joka tapauksessa hän möisi vapautensa niin kalliista\nkuin mahdollista. Hän puree hampaansa yhteen ja pusertaa pientä asetta\nkädessään.\n\nSilloin Harald Vik taasen näkee toivon vilauksen. Molemmat vartijat,\njoilla nyt kummallakin on lyhtynsä, kohtaavat toisensa portaanlevossa\nja ryhtyvät juttusille.\n\n\"Mitä kuuluu?\"\n\nPuhuteltu vastaa haukotuksella ja unisella:\n\n\"Kaikki selvää.\"\n\nSitten molemmat moittivat turhaa ylimääräistä kierrosta, ikäänkuin\njonkun mieleen johtuisi yrittää karata \"Mustasta tähdestä\".\n\nVik nojaa kuolemanväsyneenä kalkittua seinää vasten. Äkkiä hän\ntuntee rautasinkilän selässään. Hän hapuilee käsillään ja päättelee,\nettä hän on vanhan savupiipun vieressä. Rautaluukku peittää piipun\nkyljessä olevaa reikää. Omituinen ajatus, toivo saa vallan hänessä.\nHän muistelee oikein pitkissä savupiipuissa olleen ennen vanhaan\ntuontapaisia aukkoja nuohoojien varalta. Hän kohottaa poikkipienaa.\nLuukku voidaan avata. Vartijain keskustelu on nyt niin äänekästä,\netteivät he huomaa sitä narinaa, joka syntyy, kun rautaluukku avataan.\nVik ryömii raukeasti aukosta ja saa jalansijaa savupiipussa. Sitten hän\nvetää rautaluukun kiinni. Lukko paukahtaa. Hän kuulee, kuinka vartijat\nportaitten päässä äkkiä keskeyttävät juttelunsa.\n\nToinen kysyy:\n\n\"Oliko se jotain?\"\n\nToinen vastaa unisena:\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Vanhassa rähjässä kummittelee\", huomauttaa ensinmainittu hymyillen. He\nkulkevat lujaa puhellen portaita ylös. Heidän lyhtyjensä valo hohtaa\nsavupiippuun, Harald Vikin luo, kun he kulkevat ohitse.\n\n\n\n\nV.\n\nRobinson vankilan katolla.\n\n\nHarald Vik istui hiljaa kuin hiiri savupiipussa ja odotti, kunnes\nraskaat askeleet olivat häipyneet ja vartijoiden puheensorina oli\nvaiennut käytävissä.\n\n\"Vielä ei ole liian myöhäistä\", ajatteli pakolainen, \"vielä ei kello\nole lyönyt kahta. Minä koetan joka tapauksessa päästä piha-alueelle ja\nyli muurin.\"\n\nHän koetti aukaista rautaluukkua, joka vei savupiippuun, mutta hän\nhuomasi kauhukseen, että poikkipiena oli pudonnut eteen ja että luukkua\noli mahdoton aukaista sisältäpäin.\n\nHän kirosi puoliääneen harmissaan. Nyt hän oli itse saattanut itsensä\nsatimeen. Mutta mitä jos hän koettaisi mennä alas savupiipun kautta.\nSenhän täytyi päättyä keittiöön, joka oli hänen alapuolellaan.\n\nHän päätteli, ettei savupiippua käytetty. Aikoja sitten oli koko\nvankilaan laitettu keskuslämmitys ja kaasukeittiöt. Savupiippu oli\nnähtävästi lähes sadan vuoden ikäinen. Nokijäännökset olivat kivikovat.\n\nHän kuunteli jännittyneenä hetken. Jossain kuului ääni, joka muistutti\nruosteista jarrua. Ja äkkiä hän hätkähti kuullessaan korkean ja\näänekkään läppäyksen; sitä seurasi vielä toinen, ja sitten seurasi taas\nhiljaisuus. Vankilantornin kello oli lyönyt kaksi. Pakolainen kuunteli\ntaasen. Ei, nyt hän ei kuullut pienintäkään ääntä. Ylimääräinen kierros\noli nähtävästi tehty.\n\nHän alkoi laskeutua alaspäin savupiipussa, nojasi olkapäitään\ntoista ja jalkojaan toista seinää vasten, laahustaen sillä tavoin\nalaspäin. Silloin tällöin hän sai jalansijaa koloissa, joita oli tehty\npiipunseinään nuohoojien kulkua helpottamaan. Hän tajusi olevansa hyvin\nkorkealla, ja että savupiippu oli hyvin syvä, sillä alhaaltapäin huokui\nkylmää kuin kuilusta.\n\nÄkkiä hän keskeytti alaskipuamisensa, sillä hän kuuli kuinka kaksi\nsuurta kelloa alkoi soida yht'aikaa vankilantornissa. Se ei ollut\ntuo tavanmukainen, juhlallinen kellonääni, vaan kiivaita, nopeita\nläppäyksiä, jotka tunkivat pakolaisen luihin ja ytimiin. Yht'aikaa\nkuului askeleita portaissa ja kiihtyneitten ihmisäänten sorinaa. Hän\nkäsitti mitä kellojen soitto ja hälinä tiesi -- pako oli huomattu.\n\nHarald Vik ajatteli:\n\nNyt he ovat keksineet minun koppini oven, joka oli auki. Nyt he\nmiehittävät kaikki vankilan ovet ja käytävät. Todennäköisesti he\novat löytäneet köysiportaatkin ja poistaneet ne muurilta. Pako on\ntäydellisesti epäonnistunut.\n\nIlmaisisiko hän itsensä? Jatkaisiko hän alaskiipeämistään, kunnes\ntulisi savupiipun pohjaan, menisi sitten pihamaalle ja sanoisi: \"Tässä\nminä olen, hyvät herrat.\"\n\nHänen mietiskelynsä keskeytti ihmisääni, joka kuului syvältä hänen\naltansa. Hän ei voinut erottaa sanoja, mutta ääni ja melu kierivät ylös\nsavupiippua myöten kuin fonografin ratin kautta.\n\nEhdottomasti hän alkoi kiivetä ylöspäin. Niin hiljaa kuin mahdollista,\nhitaasti, hän pyrki eteenpäin pitkin ahdasta savupiippua. Hän kulki\nrautaluukun ohitse, pysähtyi siinä silmänräpäykseksi, mutta kun hän ei\nkuullut mitään, jatkoi hän matkaansa.\n\nSitä mukaa kuin tuli ylemmäksi, hän huomasi että ilma tuli kylmemmäksi\nja puhtaammaksi. Savupiippu ei siis ollut tukossa. Hän voisi päästä\nkatolle, jossa hän ehkä toistaiseksi oli turvassa.\n\nPuoli tuntia kestäneitten yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen hän\noli vihdoin päässyt ylös asti. Kalteva, rautapeltinen hattu peitti\nosaksi piipun aukon. Peltihatun ja piipun väliä oli kuitenkin siksi\npaljon, että hän voi helposti pujahtaa välistä. Hän pisti päänsä\npiipunreunan ylitse ja katsoi alas. Raitis tuuli puhalsi katolla. Se\njäähdytti hänen kuumaa otsaansa. Täysin siemauksin hän ahmi raitista,\npuhdasta ilmaa.\n\nPiipunhatusta oli tuskin metri katolle, joka vietti tasaisesti\nmolemmille puolille. Pakolainen ryömi ulos aukosta ja hyppäsi katolle.\nMakasi hetken hiljaa siellä ja katseli ympärilleen puolipökerryksissä\nkaikesta mitä oli kokenut.\n\nOli vielä ihan pimeä. Kaukana hänen allaan oli kaupunki, pimeä\nkivimeri, jota syvät kadut kaikkialla risteilivät. Kaupungin\nkeskustassa loistivat kadut kuin valojuovat, ja siellä voi selvästi\nerottaa autoja ja vaunuja, jotka ajelivat edestakaisin. Ihmisiä\ntuskin erotti niin korkealta. Ne muistuttivat mustia pilkkuja, jotka\nhitaasti liikkuivat pitkin katukäytäviä. Pimeyden ja kivijättiläisten\nyläpuolelle kohosivat kirkonhuiput. Monesta tornista kaikui yht'aikaa\nkaksi kellonlyöntiä yli kaupungin. Kello oli nyt puoli kolme.\n\nPakolainen ryömi aina katonharjalle asti ja katseli alas. Harald\nVikistä tuntui siltä, kuin hän olisi vanhan linnan katolla. \"Mustan\ntähden\" keskusrakennus muistutti melkoisesti Bastiljia. Koko kattoa\nympäröi metrin korkuinen piikkimuuri. Siinä olevat aukot muistuttivat\ntykkiportteja.\n\nMuutamasta tällaisesta aukosta pakolainen katseli kaupunkia. Harald Vik\ntunsi hyvin tämän suuren kaupungin. Hän oli heti selvillä paikoista.\nTuolla leveän, valoa kimaltavan kadun varrella, ihan vankilanmuurin\nvieressä, oli \"New Holborn\". Pakolainen näki vilahdukselta vaunurivin\nsen edustalla. Kolmannen vaununhan piti olla Asbjörn Kragin. Hän makasi\nkauan ja tuijotti kuin noiduttuna sitä vaunua. Vihdoin hän näki sen\najavan pois. Kristianialainen salapoliisi oli kai nyt heittänyt kaikki\ntoivonsa. Kas, tuolla vaunu katosi kadunkulman taakse. Se hävisi äkkiä\npimeyteen.\n\nHarald Vik katsoi kaihoten satamaan, jossa joukko punaisia ja vihreitä\nvaloja ilmaisi rantalaiturit. Satama oli itäänpäin. Kaukana merellä\nvälkkyi majakka, päivä alkoi sarastaa. Ääretön rusko nousi merestä.\n\nMutta vankila! Miltä näytti vankilanpihalla? Joko hänen etsiskelynsä\noli jätetty sikseen. Olikohan köysiportaat löydetty?\n\nPakolainen alkoi ryömiä katon poikki. Katto oli märkä sateen jäljeltä,\nja hän tunsi, kuinka vaatteensa tulivat likomäriksi ja tahmeiksi.\nVihdoin hän pääsi toiselle syrjälle. Alhaalla vankilanpihalla oli\naika hyörinä ja pyörinä. Virkailijoita juoksenteli sinne tänne lyhdyt\nkäsissä. Pako oli nähtävästi saanut aikaan suuren hämmennyksen.\n\nHarald Vik muisti, että Asbjörn Kragin ohjeitten mukaan köysiportaitten\npiti olla sillä kohtaa, jossa ympärysmuuri leikkasi Winston Streetiä.\nHän katsoi sinnepäin ja näki, miten sinne oli kerääntynyt lyhtyjä.\nKöysiportaat oli siis löydetty. Nyt ei enää voinut pakoa ajatella. Hän\noli auttamattomasti suljettu \"Mustaan tähteen\", maailman suurimpaan\nvankilaan. Montakohan minuuttia tai tuntia kuluisi, ennenkuin hänen\nolinpaikkansa keksittäisiin ja hänet kuljetettaisiin takaisin koppiinsa?\n\nÄkkiä hänelle selvisi, että hän kaikesta huolimatta toistaiseksi oli\nturvassa. Juuri siksi, että köysiportaat oli löydetty.\n\nVankilan palveluskunnan täytyi tietenkin uskoa, että Harald Vikin\npako oli onnistunut, koska eivät löytäneet häntä mistään. He luulivat\ntietenkin, että hän köysiportaitten avulla oli päässyt muurin\nylitse. Poliisi siis koettaisi kaikin voimin päästä hänen jäljilleen\nkaupungissa, eikä heidän mieleensä luultavasti juolahtaisi, että\npakolainen oleskeli vankilan piirissä. Vielä vähemmin ymmärrettäisiin\netsiä häntä vankilan katolta.\n\nKun Harald Vik oli päässyt selville asemastaan, huomasi hän, kuinka\nuupunut hän oli. Hänhän ei ollut nukkunut moneen vuorokauteen, ja nyt\nseurasi vastavaikutus suunnattoman rasituksen ja ankaran jännityksen\njälkeen. Hän heittäytyi pitkin pituuttaan märälle katolle, ja hetken\nperästä hän nukkui syvää, virkistävää unta.\n\nKun pakolainen heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän ei\naluksi oikein tajunnut, missä hän oli. Yön tapaukset tulivat hänen\nmieleensä sekavina kuvina. Vihdoin hän tajusi olevansa yhä edelleen\nvankilan katolla ja ettei häntä oltu vielä löydetty.\n\nHän kävi surulliseksi. Hänen asemansa oli kauhistuttava. Hänellä ei\nollut rahtuakaan toivoa päästä pakoon nyt enää, kun valvonta tietenkin\nyöllisten tapahtumien johdosta oli entistä tarkempaa. Mutta toisaalta\nei hän voinut olla iloitsematta siitä, että hänellä kuitenkin tavallaan\nvielä oli vapautensa. Poliisi otaksui hänen piileskelevän jossain\netäisessä, pimeässä pahantekijöitten kapakassa. Ainoastaan sattuma voi\nantaa hänet ilmi. Nähtävästi se ei tapahtuisi vielä pitkään aikaan,\nmutta hän voisi myöskin odottaa sitä vaikka jonkun tunnin kuluttua.\n\nPakolainen nousi seisoalleen ja katseli yli katon, joka oli niin leveä,\nettä se melkein peitti kaupungin hänen silmäinsä edessä. Omituinen\ntunne valtasi hänet. Hän oli siis yksin keskellä suurta kaupunkia\nja usean miljoonan ihmisen keskessä. Hänen jalkaansa alla nukkui\ntuhansittain ihmisiä. Ja hän oli joka tapauksessa kuin Robinson. Hän\nei voinut päästä yhteyteen kenenkään ihmisen kanssa. Hänen oli itse\ntultava toimeen. Ja nyt hän seisoi täällä katolla tyhjin käsin. Hänen\ntilansa oli totta tosiaan huonompi kuin Robinson Crusoen. Mitä hänen\npitäisi tehdä? Miten hän hankkisi ruokaa itselleen? Voisiko hän millään\nkeinolla pujahtaa vankilaan kenenkään huomaamatta ja saada käsiinsä\nhiukan elintarpeita? Hän ymmärsi heti, että ellei hänen onnistuisi\nhankkia ruokaa, hän olisi mennyttä miestä. Silloin hänen olisi pakko\nantautua. Mutta ensin oli kaikki keinot koetettava.\n\nUni oli vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensävarjelusvaiston lisäävän\nrohkeuttaan ja tarmoaan. Hän päätti lähteä löytöretkelle katolle.\n\nKun hän vain varoisi menemästä katonharjalle asti, voisi hän kyllä\nliikkua vapaasti ilman vaaraa. Hänen olinpaikkansa oli korkein kohta\nmonen peninkulman alalla. Se kohosi korkeammalle kuin korkeimmat\nkirkontornit.\n\nHän kulki eteenpäin ja löysi monta vanhaa savupiippua, joita ei\nkäytetty enemmän kuin sitäkään, jota myöten hän oli tullut katolle.\nKatto oli muuten täynnä ulkonemia ja lisärakennuksia. Se oli niin\nlaaja, että siellä olisi voinut pitää harjoituksiaan kokonainen\npataljoona sotilaita. Äkkiä hän keksi, että kevyt savu tuprusi\nkaton yli. Oli siis joka tapauksessa olemassa yksi savupiippu, jota\nkäytettiin. Hän huomasi samassa piipunkin, joka oli ihka uusi. Asemasta\npäättäen se vei johtajan yksityisasuntoon.\n\nHarald Vik tuli katonreunalle. Sieltä hän katseli toisia\nvankilanrakennuksia, jotka lähtivät säteittäin vanhasta, alkuperäisestä\nrakennuksesta, jonka katolla hän oli. Olisi vallan helppoa päästä\ntoisillekin katoille, mutta näin päiväsaikaan se olisi uskallettua.\nHänet voitaisiin silloin helposti nähdä jostakin ylimmistä\nristikkoikkunoista. Hän päätti jättää yrittelyt tuonnemmaksi, kunnes\ntulisi pimeä.\n\nHän istuutui katolle nojaten selkäänsä suurta, korkeata muurikiveä,\nvanhan tähystystornin jäännöstä vasten. Aurinko lämmitti,\ntuuli oli lauhkea ja leikkivä. Hän istui ja torkkui kauan\nlämpöisessä auringonpaisteessa. Hänellä oli loistava näköala yli\njättiläiskaupungin, joka levisi siinä hänen eteensä kuin suunnaton,\nlevällään oleva viuhka. Kadut muistuttivat mustia virtoja, niin\ntaajat olivat ihmisjoukot. Hän oli niin korkealla, ettei hän voinut\nerottaa eri ihmisiä. Kaikki näytti hänestä yhdeltä virralta. Mutta\nomnibusvaunut ja raitioteiden katot uiskentelivat pinnalla kuin hirret\nvirrassa.\n\nHän katseli huvitettuna hetken aikaa junia, jotka raivokasta vauhtia\nkiitivät yli kattojen ja siltojen. Hän muisti junien kulut siltä\najalta, jolloin hän vielä eleli vapaana kaupungissa. \"Tuolla menee\n3.12-juna\", ajatteli hän itsekseen, \"siltä asemalta tulee 3.21-juna\".\nSitten hän väsyi tähän ajanviettoon ja rupesi laskemaan monia kultaisia\nkirkonhuippuja, joissa aurinko leikitteli. Mutta alituiseen ilmestyi\nuusia kirkonhuippuja, ja hän jätti sen sikseen. Hänen katseensa liiti\naina viheriöivään maahan asti; niityt, puutarhat ja viljapellot\naaltoilivat kuin järvet kaukana kaupungin hyörinästä. Toiselta puolen\nhän saattoi nähdä meren, joka ojensi mahtavan haaran kaupunkia, kohti\nja ikäänkuin piti sitä suuressa kourassaan. Merellä liikuskeli mustia\npilkkuja. Ne olivat laivoja, jotka kulkivat siellä jättäen jälkeensä\nsavupilviä. Hänellä oli kuninkaallinen näköala.\n\nÄkkiä hän hätkähti. Eivätkö ne olleet ääniä, ihmisääniä, joita hän\nkuuli? Äänet tuntuivat tulevan ulokkeen toiselta syrjältä. Samassa hän\nkuuli ilmassa suhinaa, ja harmahtava varjo liukui hänen ohitseen. Hän\nymmärsi nyt, mistä ääni johtui. Kyyhkysiä oli lähettyvillä.\n\nHän huusi ääneen jotain peloittaakseen kyyhkysiä ja oudoksui samassa\nitsekin omaa ääntään. Se soi niin kummalta hänen korvissaan.\nKyyhkysparvi nousi suurella melulla lentoon, lennellen hetken ympäri,\nmutta laskeutui taas vankilankatolle.\n\nHän tunsi iloa nähdessään muitakin eläviä olentoja katolla ja hän\najatteli:\n\n\"Jospa minulla vain olisi jotain, millä voisin pyydystää kyyhkysiä,\nniin saisin kyllä ruokaa moneksi päiväksi.\"\n\nMutta hänellä ei ollut mitään. Hän alkoi tuntea olevansa hirmuisesti\nnälissään.\n\n\n\n\nVI.\n\nRistikon-takaiset kasvot.\n\n\nKun Harald Vik nojasi kaidepuuta vasten, joka ympäröi kattoa, voi\nhän nähdä ylimpänä oleviin koppeihin. Hän näki vankeja, jotka\nkulkivat edestakaisin pienellä lattialla ja silloin tällöin menivät\nristikkoikkunan luo painautuen ruutua vasten nähdäkseen vilauksen\nsinistä taivasta.\n\nMutta pakolaisen täytyi olla sangen varovainen, sillä hänet voitiin\nhelposti keksiä.\n\nNiin kauan kuin oli valoisaa, kätkeytyi hän vanhan tähystystornin\nraunioitten taa. Sieltä oli suurenmoinen näköala yli kaupungin ja\nsataman, ja siellä hän ei ollut vaarassa tulla nähdyksi.\n\nHän löysi uuden, käyttämättömän savupiipun, joka, kuten hän otaksui,\nei johtanutkaan varsinaisiin vankiosastoihin. Kun kello tuli\nkaksitoista ja viimeinen kierros oli tehty, koettaisi hän tunkeutua\nalas rakennuksen sisälle tämän piipun kautta. Menköön sitten syteen\ntai saveen. Nyt hänen oli koetettava saada jotain syötävää, jollei hän\naikonut nääntyä nälkään.\n\nAurinko laski. Ilma alkoi viiletä, ja hämärä haihdutti maiseman etäiset\nääriviivat.\n\nPakolainen kumartuu varovaisesti \"tykkiportista\" alas ja katselee\nvankilanpihalle, jossa vankeja juuri viedään sisään \"iltakävelyn\"\njälkeen. He astelevat hitaasti suunnattoman pitkissä riveissä. He eivät\npuhu keskenään. Useimmat katselevat suuria puukenkiään, jotka kopisevat\nkiviä vasten. Vahdit seisovat pienillä korokkeilla ja pitävät huolta\nsiitä, että ohjesääntöjä noudatetaan. Marssimista kestää puolisen\ntuntia, jonka kuluttua suunnaton vankimäärä jälleen on sirotettu\npitkin vankilarakennuksia. Jokainen on päässyt koppiinsa. Tämä suuri\nonnettomien joukko teki valtavan vaikutuksen nuoreen norjalaiseen.\nHänen katseensa liukui hitaasti lähimmän vankilarakennuksen suuntaan.\nJokaisessa kerroksessa oli sata vankia. Ja kerroksia oli lukemattomiin.\nHarald Vik laski kahdeksan -- kymmenen -- kaksitoista. Kun hän kurkotti\nhieman pitemmälle kaidepuun yli, voi hän nähdä koppeihin.\n\nÄkkiä hän säpsähti ja alkoi vapista ankaran pelon vallassa.\n\n_Sieltä_, lähimpänä olevan ristikkoikkunan takaa, hän näki kasvot,\njotka tuijottivat häntä.\n\nHarald Vik vetäytyi nopeasti poispäin, mutta se oli myöhäistä, sillä\nristikkoikkunan takana olevat kasvot olivat jo kauan tuijottaneet\nhäneen. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä niin kummallisia,\nilmeettömiä ja kovia kasvoja.\n\nKukahan se mahtoi olla? Nähtävästi joku vanki. Hän kävi surulliseksi.\nHän tiesi, että vangit mielellään koettivat saavuttaa kaikenlaisia\netuja rangaistusaikanaan, ja hän käsitti, että se, joka voisi ilmaista\npaenneen Harald Vikin piilopaikan, saisi kyllä runsaan palkinnon.\nEi kestäisi enää montakaan tuntia, ennenkuin hän olisi kiinni. Nuo\nristikon-takaiset, parrakkaat, tunteettomat kasvot eivät ennustaneet\nhyvää.\n\nMutta vastustamaton uteliaisuus ajoi Harald Vikiä ottamaan selkoa,\noliko mies hävinnyt ristikon takaa. Hän kumartui taasen katsomaan.\n\nMutta jäätävä kauhu valtasi taas hänet. Kasvot eivät olleet\nrahtuakaan siirtyneet. Tuijottivat vain yhä häntä samassa asennossa\nristikon takaa. Ne eivät olleet pienimmässäkään määrässä uteliaan\ntai hämmästyneen näköiset. Pikemminkin niissä kuvastui tarkkaava\nilme. Silmät tuijottivat suoraan silmiin Harald Vikiä, jota miehen\nhypnoottisen tuijottava katse kiusasi.\n\nPakolainen teki samassa uuden keksinnön. Hän huomasi, että\nristikkoikkuna, jonka takana nuo julmat, tuijottavat kasvot olivat, oli\nsuurempi kuin muut saman rakennuksen ristikkoikkunat. Se oli ylimmässä\nkerroksessa. Harald Vik nousi pystyyn ja katseli vankilaryhmää\nkokonaisuudessaan. Itse päärakennuksesta, jonka katolla hän oli,\nlähti säteittäin seitsemän muuta pienempää rakennusta. Pakolainen\nlaski nämä rakennukset. Hän aloitti numero yhdellä, joka oli aivan\nsuuren vankilaportin lähellä. Siten laskien oli häntä vastapäätä oleva\nsivurakennus viides järjestyksessä, -- ja viidennessä rakennuksessa\npiti hänen kuulemansa mukaan olla _kuolemaantuomittujen_ kopit. Nyt hän\nymmärsi, miksi se ristikkoikkuna, josta kasvot häntä tuijottivat, oli\nmuita suurempi. Se oli kuolemaantuomittujen koppi. Ja kasvot, jotka hän\nnäki, olivat kuolemaantuomitun.\n\nHän katsahti taas ristikkoikkunaan, ja -- aivan oikein -- siellä\nnäkyivät kasvot yhtä kovina, yhtä kylminä. Hämärä yllätti. Suuren\nkaupungin melu vaikeni. Norjalaista kammotti. Kasvot tuntuivat hänestä\nnyt aavemaisilta ja olemattomilta. Yht'äkkiä ne katosivat. Mies oli\nmennyt koppiin.\n\nMutta samassa mies tuli taas näkyviin, ja kylmät, omituiset silmät\ntuijottivat taas häneen. Ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi miehen katse\nollut kysyvä. Hänelle juolahti jotain mieleen.\n\nHarald Vik tiesi, että kuolemaantuomituille annetaan hyvää ruokaa\nennen mestausta. Jos hän jollain tavoin pääsisi miehen kanssa\ntekemisiin, voisi hän ehkä saada häneltä hiukan ruokatavaroita. Ja Vik\npuolestaan voisi vastapalvelukseksi koettaa auttaa miestä pakenemaan.\nJoka tapauksessa hän koettaisi jollain tavoin ilmaista ajatuksensa\nkuolemaantuomitulle.\n\nPakolainen ryömi aivan katon reunalle, niin että vanki kopistaan\nvoi tarkoin seurata hänen liikkeitään. Sitten Harald Vik koetti\nmerkkikielellä ilmaista vangille, että hänen oli nälkä. Hän osoitti\nsuutansa ja ojensi kätensä rukoillen vankia kohti.\n\nKuolemaantuomittu katsoi häntä hetken ilmettäkään muuttamatta. Sitten\nhän nyökkäsi, ikäänkuin osoittaakseen, että hän oli ymmärtänyt\npakolaisen eleet, ja katosi sitten ikkunasta. Tuokion kuluttua hän taas\nnäyttäytyi ristikon takana. Nyt hän vain näytti Harald Vikille leipää.\nHän laski leivän heti syrjään ja seisoi kuten ennenkin herkeämättä\ntuijottaen katolla oleilevaa pakolaista.\n\nRaju ilo valtasi nuoren norjalaisen. Nyt hän tiesi, että\nkuolemaantuomittu tahtoi auttaa häntä. Mutta kuinka hän saisi leivän\nkäsiinsä? Hän älysi heti, että se voisi tapahtua vain ristikkoikkunan\nkautta.\n\nPakolainen ei vielä voinut liikkua vapaasti katolla, oli liian\nvaloisaa. Mutta puolen tunnin kuluttua olisi jo niin pimeätä, että hän\nvaaratta voisi kompuroida alas sivurakennuksen katolle. Sieltä voisi\nhelposti päästä yhteyteen kuolemaantuomitun kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun monien kirkontornien kellot kajahuttivat yhdeksän lyöntiään\nyli suuren kaupungin, jätti Harald Vik piilopaikkansa. Hän kiipesi\ntuumanpaksuista ukkosenjohdatinta myöten alas lähimmälle katolle.\nHän ryömi varovasti eteenpäin, kunnes arveli tulleensa suoraan\nkuolemaantuomitun kopin yläpuolelle.\n\nHän repäisi pari liuskakivenpalasta katosta, ja kirjoitti toiselle niin\nhyvin kuin pimeässä taisi:\n\n\"_Minä näännyn nälkään_.\"\n\nMutta kuinka hän saisi tämän tiedonannon miehelle koppiin? Hän\nkallistui kattoa pitkin niin pitkälle kuin voi ja katsoi alas. Aivan\noikein, hän oli ihan kopin yläpuolella.\n\nSitten hän nousi seisoalleen ja riuhtaisi takin yltään. Terässahalla,\njoka ennenkin oli ollut hänelle suureksi hyödyksi, hän leikkasi\nmuutaman kaistaleen mustasta vuorista ja solmi ne liuskakivenpalaseen,\njoten siitä muodostui lingon tapainen.\n\nHän laski liuskakivenpalasen alas koppivankilan kohdalle ja alkoi\nheiluttaa nauhaa edestakaisin.\n\nHänen aikomuksensa oli murtaa pieni lasi-ikkuna, joka oli varsinaisen\nristikon ulkopuolella. Hän tiesi vallan hyvin, että kierros tehtäisiin\nkello yksitoista, mutta vanginvartija ei voinut mitenkään pimeässä\nhuomata, oliko ikkuna ehyt vai ei. Ilma oli tyyni, eikä vetoakaan\ntuntuisi kopissa.\n\nNyt hän kuuli, kuinka ruutu meni säpäleiksi heikosti kilahtaen, ja\nlasisirut putosivat kilisten ikkunasyvennykseen. Ikkuna muodosti kourun\nmuuriin, joka oli lähes puolen kyynärän paksuinen. Siksi ei yksikään\nlasisiru pudonnut vankilanpihalle, jossa pieninkin kolina olisi voinut\nherättää epäilystä.\n\nPakolainen odotti pari minuuttia, mutta kun ei kolinaa kuulunut, alkoi\nhän taas heilutella nauhaa. Nyt se oli ihan ristikkoikkunan sisällä.\nIlokseen huomasi Harald Vik, että liuskakivenpalanen pidätettiin\nsiellä. Hän antoi nauhan riippua velttona. Yht'äkkiä siihen tartuttiin,\nja hän antoi perää niin pitkälle kuin nauhaa riitti. Minuutin toisensa\njälkeen hän odotti hurjan jännittyneenä. Äkkiä nauhaa nykäistiin\nkovasti kolme kertaa.\n\n\"Se on varmaan merkinanto\", ajatteli pakolainen ja alkoi vetää nauhaa\ntakaisin.\n\nHän oli näkevinään pimeässäkin, että nauha paitsi liuskakivenpalasta\noli saanut lisätaakankin.\n\nHetkisen kuluttua oli hänellä kaikki hallussaan. Suuri leivänkappale\noli sidottu kiinni liuskakivenpalaseen.\n\nPakolainen oli niin surkean nälissään, että hän heti alkoi syödä\nleipää. Se maistui ihanalta.\n\nLopetettuaan vaatimattoman ateriansa hän otti liuskakivenpalasen\nkatsoakseen, oliko kuolemaantuomittu kirjoittanut hänelle jotain.\n\nKopin asukas oli taittanut pienen sirun liuskakivestä ja kirjoittanut\nsille:\n\n\"_Kuka te olette? Kuinka olette päässyt katolle_?\"\n\nHarald Vik repäisi heti liuskakivenpalasen katosta ja vastasi:\n\n\"_Olen yksi salaliittolaisista. Pakenin savupiipun kautta. Sanokaa\nvahdille, joka tulee kierrokselle kello yksitoista, että olette itse\nrikkonut ruudun. Kuka te olette_?\"\n\nSitten hän hilasi liuskakivenpalasen alas samoin kuin ennenkin ja hänen\nonnistui heittää se sisään ristikkoikkunasta.\n\nParin minuutin kuluttua nykäistiin nauhaa kolme kertaa, ja vastaus\nkuului:\n\n\"_Tahdon paeta tänä yönä. Näyttäkää minulle savupiippu! Täältä vie\nkäytävä päärakennukseen. Olen kuolemaantuomittu_.\"\n\nNorjalaista hiukan kummastuttivat nuo varmat, käskevät lauseet.\n\nMahtoi olla merkillinen mies tuo kuolemaantuomittu.\n\nHän kömpi takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Ukkosenjohdatinta\nmyöten hän pääsi päärakennuksen katolle. Hän näki vilaukselta\nkuolemaantuomitun kasvot ristikon takana.\n\nHarald Vik meni savupiipun luo, nojaten siihen. Hän näki, että\nkuolemaantuomittu nyökäten ilmoitti ymmärtäneensä.\n\nSitten pakolainen taas hyppäsi alempana olevalle katolle ja kaiversi\nliuskakiveen:\n\n\"_Kahdeksannessa kerroksessa on savupiipussa ovi, joka avataan\nulkopuolelta. Tarvitsetteko työkaluja_?\"\n\nKun liuskakivenpalanen tuli takaisin, oli siihen kaiverrettu vain yksi\nsana:\n\n\"_En_.\"\n\nVähitellen oli tullut aivan pimeä. Yhdentoista aikaan kuu nousi ja loi\naavemaista ja kalpeaa valoaan vankilankatoille. Ja kaupunginkin melu\nhiljeni vähitellen.\n\nHarald Vik ajatteli:\n\n\"Jos tuo kuolemaantuomittu todella aikoo paeta, on sen tapahduttava\nkello kahdentoista kierroksen jälkeen. Viisainta lienee pysytteleidä\naivan hänen koppinsa yläpuolella, siten voin ehkä tarvittaissa olla\navuksi.\"\n\nHän heittihe pitkäkseen katolle ja odotteli kärsimättömänä ja\njännityksissään.\n\nVihdoinkin kirkonkellot kajahuttivat kaksitoista lyöntiä, ja samassa\nhän kuuli heikkoa kolinaa allansa. Ovi avattiin.\n\n\"Se on vartija, joka on mennyt koppiin\", ajatteli Harald Vik. \"Nyt on\naika käsissä, jolloin onneton voi tehdä pakoyrityksensä. Niin pian kuin\nvanginvartija on mennyt -- --\"\n\nPuheensorina keskeytti hänen mietteensä. Kaksi henkilöä puheli\nkeskenään. Sen täytyi kuulua kuolemaantuomitun kopista.\n\nVik kumartui katon yli niin sukkelaan kuin taisi kuullakseen mitä\npuhuttiin.\n\nJa nyt hän kuulikin selvästi äänen sanovan:\n\n\"Minusta kopissa tuntuu kylmältä.\"\n\n\"Se on varmaan vanginvartija\", ajatteli Vik.\n\nToinen ääni vastasi. Se oli merkillisen kuiva ja soinnuton, mutta tyyni\nääni:\n\n\"En voi hyvin. Täällähän ei voinut hengittää. Siksi löin ikkunan rikki.\"\n\nVanginvartija vastasi:\n\n\"Onko ikkuna rikki? Oletteko hullu, mies? Oletteko todellakin lyönyt\nikkunan rikki? Se on törkeä rikos ohjesääntöjä vastaan.\"\n\n\"Minun asemassani olevien henkilöiden\", vastasi kuolemaantuomittu, \"ei\ntarvitse noudattaa niin yksityiskohtia myöten ohjesääntöjä\".\n\n\"Mutta eihän käy laatuun rikkoa ikkunaruutuja. Miten te oikein\nmenettelitte? Eikö ristikko ollut tiellä?\"\n\n\"Menkää ruudun luo, niin näette miten menettelin.\"\n\nHarald Vik kuunteli äärimmäisen jännittyneenä, kuuli lasin helinää, ja\narvasi siitä, että vartija oli mennyt ikkunan luo. Heti sen jälkeen hän\nkuuli vanginvartijan ihmettelevän äänen:\n\n\"Niin, totta tosiaan, koko ruutu on säpäleinä. Tämä on mitä\ntörkein -- --\"\n\nPuhe katkesi, ja pakolainen kuuli puolitukahdetun huudahduksen, jota\nhän ei heti käsittänyt. Muutaman sekunnin ajan kuului kovanlaista\nkolinaa, sitten kaikki hiljeni.\n\nHetken kuluttua sanoi joku kopissa:\n\n\"Olkaa täysin rauhallinen. Jos yritättekään huutaa, kuristan teidät.\"\n\nSe oli kuolemaantuomitun ääni.\n\n\n\n\nVII.\n\nTiedemies.\n\n\nTuo hiljainen kolina, jota Harald Vik erotti kopista, teki häneen\nsyvän vaikutuksen. Hän käsitti, että siellä yön hiljaisuudessa\ntaisteltiin kiivasta, kamalaa taistelua, jonka tuloksesta sekä hänen\nettä kuolemaantuomitun kohtalo oli riippuvainen. Mutta kun hän kuuli\nkuolemaantuomitun äänen, rauhoittui hän. Hän arvasi, että vartija oli\njoutunut häviölle taistelussa ja saanut suukapulan.\n\nKuolemaantuomitun sanoja seurannut hiljaisuus kesti vain minuutin ajan.\nSitten hän kuuli mutinaa alhaalta kopista ja kaksi peräkkäistä kumeata\nlyöntiä. Ne kuuluivat ihan siltä, kuin olisi lyöty märkää pyyheliinaa\nkovasti pöytään. Sitten oli kaikki hiljaista. Mitä oli tapahtunut?\n\nPakolainen kurottautui niin pitkälle räystäskourun ulkopuolelle kuin\nvoi ja kuunteli jännityksissään. Hän kuuli sen verran, että jotain\nkopissa puuhailtiin. Hän kuuli askelten äänen, ne kulkivat edestakaisin.\n\nYht'äkkiä koputettiin kolmasti ristikkoikkunaan. Olikohan se\nmerkinanto? Pakolainen makasi liikkumatta ja odotti. Silloin\nkoputettiin taas, tällä kertaa kovemmin, minkä vuoksi Harald Vik näki\nparhaaksi vastata. Hän koputti kolmasti räystäskouruun. Heti paikalla\nvastattiin alhaalta. \"Miks'ei hän puhu\", ajatteli Harald Vik, \"ehkä\nhän pelkää, että joku voisi kuulla\". Hän otti taas nuoran, sitoi sen\nliuskakivenpalasen ympäri ja päästi sen alas ristikkoikkunaan. Hän oli\njo tullut niin taitavaksi, että hän silmänräpäyksessä osasi heilauttaa\nliuskakivenpalasen ristikkorautojen lomitse, joihin se tarttui kiinni.\n\nPuolen minuutin kuluttua hän taas voi vetäistä nuoran ylös. Nyt\noli kivenpalaseen kirjoitettu aika paljon. \"Hän tahtoo jatkaa\nkirjeenvaihtoa\", ajatteli pakolainen.\n\nTällä kertaa oli vanki piirtänyt kivelle seuraavan kappaleen:\n\n\"_Tiedän, missä käytävä on, mutta minun on vaikea löytää savupiippua.\nRyömikää heti sinne ja matkikaa rotan nakerrusta sieltä käsin. Olkaa\naivan levollinen, ei se ole vaarallista_.\"\n\nHarald Vikiä ihmetytti tiedonannon suojeleva ja samalla käskevä sävy,\nmutta hän oli heti valmis täyttämään kuolemaantuomitun toivomuksen. Hän\niloitsi jo suuresti siitä, että hänellä oli seuraa toivossa. Kun heitä\noli kaksi, oli tietysti helpompi tehdä pakosuunnitelmia.\n\nNiinpä hän kiipesi kolmannen kerran ukkosenjohdattimen sivutse, pääsi\npäärakennuksen katolle ja meni savupiipun luo. Hän kuunteli kauan,\nmutta ei kuulunut hiiren hivahdusta, haudanhiljaisuus vallitsi. Taaskin\nhäntä kammoksutti tuijottaa sisään savupiipun aukosta, joka oli\nyhtä syvä ja kylmä kuin kuilu. Mutta hän rohkaisi mielensä ja ryömi\npiipusta sisään. Hän hilasi itsensä alaspäin samoin kuin ennenkin --\njännittämällä hartioitaan ja jalkojaan piipun seiniä vasten.\n\nVihdoin hän tuli sille kohdalle, jossa hän tiesi olevan rautaoven. Hän\nhapuili käsillään ja löysikin sen. Sitten hän alkoi raapia sormillaan\nkovettunutta nokea. Se kuulosti ihan rotan nakertelulta, ja sen täytyi\nkuulua kautta koko käytävän.\n\nKesti miltei kymmenen minuuttia, ennenkuin hän kuuli, että\nkuolemaantuomittu oli läheisyydessä. Hän erotti hiiviskeleviä askelia\nkäytävässä, ja heti sen jälkeen aukaistiin pieni rautaovi, ja\nkuiskaavalla äänellä kysyttiin:\n\n\"All right?\"\n\n\"All right!\" vastasi Harald Vik.\n\nHän ryömi ylöspäin sen verran, että kuolemaantuomittu pääsi aukosta\nsisään. Harald Vik arveli nyt, että mies mahtoi olla tavallista\npienempi, koska hän ryömi aukosta kevyesti ja ketterästi kuin kissa.\n\nEnnenkuin hän sulki rautaoven, kysyi kuolemaantuomittu:\n\n\"Tekö siis karkasitte viime yönä?\"\n\n\"Niin, minä.\"\n\n\"Mutta ette päässyt muurin yli köysiportaita myöten?\"\n\n\"Ei, en päässyt niin pitkälle, ylimääräinen kierros nosti tien pystyyn.\"\n\n\"Ja nyt on ovien luona ja pitkin muuria asetettu kaksinkertainen määrä\nvartijoita. Ei siis kannata toistaiseksi yrittääkään lähteä pakoon.\"\n\nSitten hän löi rautaoven lukkoon.\n\n\"Kiirehtikää ylös\", kuiskasi hän, \"minä tukehdun tässä pimeydessä\".\n\nHarald Vik kompuroi ylöspäin niin nopeasti kuin ikinä taisi. Mutta\nsentään liian hitaasti toisen mielestä, joka kiipesi satumaisella\ntaidolla.\n\nKun he olivat onnellisesti päässeet katolle, jäi kuolemaantuomittu\nhetkeksi seisomaan, katsellen kaupungin kattoja, jotka kimaltelivat\nkalpeina kuunvalossa.\n\nHarald Vik kuuli hänen mutisevan: \"Tiesinhän minä, että tälläkin kertaa\nvälttäisin mestauslavan.\"\n\nNorjalainen katseli häntä kummissaan.\n\nKuten sanottu hän oli aivan pieni mies. Hänellä oli yllään harmaa\nviitta, joka liehui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Hän oli\nkenties noin viisikymmenvuotias, mutta nähtävästi yhtä joustava kuin\nkolmikymmenvuotias.\n\nHän meni Harald Vikin luo ja sanoi matalalla äänellä:\n\n\"Oli onni teille, että minä pelastuin.\"\n\nNorjalainen katsoi häntä taas kummissaan.\n\n\"Olemmeko teidän mielestänne pelastuneet?\" kysyi hän. \"Olemme täällä\nkatolla emmekä voi päästä pois täältä. Eikä meillä ole edes mitään\nsyötävää.\"\n\n\"Mutta vapaus\", vastasi vanki, \"kun ihminen on _vapaa_, voi hän tehdä\nmitä hyvänsä. _Kun minä olen vapaa_, ei mikään ole minulle mahdotonta.\"\n\n\"Mutta mehän voimme joutua kiinni milloin hyvänsä.\"\n\n\"Siis on vältettävä sitä.\"\n\n\"Mutta miten maailmassa siis aiotte menetellä?\"\n\n\"Se on minun asiani, mutta olen varma, että teidät olisi keksitty\nvuorokauden kuluessa, jollen olisi ehtinyt avuksenne.\"\n\nHarald Vik ei voinut olla hymyilemättä toverinsa suunnattomalle\nitseluottamukselle.\n\n\"Voin vaikka vannoa\", jatkoi kuolemaantuomittu, \"että olette\nlaiminlyönyt kaikkein yksinkertaisimmatkin varokeinot?\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Esimerkiksi nämä liuskakivenpalaset, joita olemme käyttäneet\nkirjeenvaihdossamme, ne ovat tietysti hujan hajan pitkin kattoa?\"\n\n\"Kyllä, mutta mitä merkitystä sillä olisi?\"\n\n\"Siinä kuulette itse, kuinka kevytmielinen olette. Tietenkin se on\nvarsin tärkeää. Meidän täytyy olettaa, että vankilan vartiosto tämän\ntoisen karkuretken perästä alkaa epäillä, että olemme paenneet katon\nylitse. Heti huomenaamulla kun he löytävät hänet tuolla sisällä\" --\nkuolemaantuomittu viittasi koppiinsa -- \"alkavat he tutkia asiaa.\nRikkilyöty ruutu herättää jo epäilyjä. He nousevat katolle ja löytävät\nliuskakivenpalaset.\"\n\nHarald Vik keskeytti:\n\n\"Ettekö usko, että he ensin löytävät meidät, jos he kerran tulevat\nkatolle?\" kysyi hän.\n\n\"Meidän täytyy etsiä piilopaikka.\"\n\n\"Mihin aiotte kätkeytyä tällä katolla, jossa ei ole ainoatakaan\npiilopaikkaa?\"\n\n\"Ette siis luota minuun?\"\n\n\"En. Enhän tunne teitä. Kuka te oikeastaan olette?\"\n\nKuolemaantuomittu vastasi lyhyesti ja välinpitämättömästi poistuessaan\nHarald Vikin luota:\n\n\"Minä olen tiedemies.\"\n\nNorjalainen näki, kuinka vieras mies kiipesi ukkosenjohdatinta pitkin\ntoisen rakennuksen katolle ja poimi pienet liuskakivenpalaset, jotka\nhän huolellisesti pisti taskuunsa.\n\nTullessaan takaisin Harald Vikin luo hän sanoi osoittaen\nukkosenjohdatinta:\n\n\"Tuo kapine ratkaisi asian.\"\n\nVik katsoi ällistyneenä häneen. Hän alkoi vähitellen uskoa joutuneensa\nhullun kanssa tekemisiin.\n\n\"Te ette ymmärrä minua\", jatkoi tiedemies. \"Vaikka meillä ei olekaan\nliikoja aikoja, koetan kuitenkin selittää asian teille. Kun te\njokseenkin tältä kohdalta keksitte minut ristikkoikkunan takana,\npelästyitte te varsin suuresti. Tunnustakaapa vaan. Te luulitte\nsilloin, että vapautenne oli jo ollutta ja mennyttä. Mutta minäpä olin\ntarkannut teitä jo neljä tuntia. Arvasin heti, kuka te olitte, sillä\nvanginvartija oli kertonut minulle paostanne. Mutta ymmärsin myöskin,\nettä tilanne oli toivoton, ellette saisi apua. Harkitsin sitten lähes\npuolisen tuntia kaikkia mahdollisuuksia. Koettaisinko päästä katolle\nvai odottaisinko sopivampaa pakotilaisuutta. Olin heti selvillä siitä,\nettä katolla olisi vaikea sekä piiloutua että hankkia ruokaa itselleen.\nMutta kun samassa keksin kyyhkyset, sain rohkeutta kuitenkin koettaa.\nMutta olin kuitenkin yhä kahden vaiheella. Mutta sitten huomasin tämän\nukkosenjohdattimen, joka on hyvin sopivassa paikassa, ja se ratkaisi\nasian.\"\n\n\"Kyyhkysiä\", kysyi Harald Vik kummissaan, \"aiotteko te syödä kyyhkysiä?\"\n\n\"Kyllä, muun puutteessa. Kyyhkyspaisti ei olekaan huonointa. Mutta\ntällä hetkellä ei ruokakysymys ole päivän polttavin kysymys. Tunnen,\netten tule nälkäiseksi ennen kuin huomisaamuna.\"\n\nMutta Harald Vik ei saanut kyyhkysiä mielestään ja kysyi siksi\nuudelleen:\n\n\"Mutta mitenkä aiotte sitten pyydystää kyyhkysiä?\"\n\n\"Ei mikään ole sen helpompaa.\"\n\nPikku mies katsahti taivaalle, jossa kuu juuri meni mustien pilvien taa.\n\n\"Luulen, että pian saamme sadetta.\"\n\nNorjalainen hymyili.\n\n\"Aiotte ehkä sadeilmalla pyydystää kyyhkysiä?\"\n\n\"Aivan niin, en taidakaan niitä pyydystää muulloin kuin sadeilmalla.\"\n\n\"Sitä en totta tosiaan ymmärrä.\"\n\n\"Rakas ystävä, eihän se ole tarpeellistakaan.\"\n\n\"Mutta onko lupa kysyä, mihin tulette käyttämään ukkosenjohdatinta?\"\n\n\"Olenhan sanonut teille, että olen tiedemies. Tämä ukkosenjohdatin on\nminulle nykyisessä asemassani aivan verrattoman arvokas.\"\n\nYht'äkkiä hän löi kovasti käsiänsä yhteen, ja kyyhkysparvi pyrähti\nlentoon vanhalta katolta.\n\n\"Se pitää paikkansa, se pitää paikkansa\", sanoi tiedemies.\n\nSitten hän kääntyi Harald Vikin puoleen ja jatkoi:\n\n\"Kuulin eräältä vanginvartijalta, että pääsitte pakenemaan viilaamalla\nvankikopin lukon puhki. Onko se totta?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Silloin teillä täytyi olla erinomaiset työkalut?\"\n\n\"Parhaat saatavissa olevat.\"\n\n\"Ja otaksuttavasti ette ole ollut niin kevytmielinen, että olisitte\nunohtanut nämä työkalut koppiinne?\" kysyi pikku mies läähättävällä,\ntotisella äänellä.\n\nNorjalainen veti esille työkalunsa, terässahan ja poran.\n\n\"Tässä ne ovat\", sanoi hän.\n\n\"Mainiota\", mutisi tiedemies, joka taas oli hyvällä tuulella. \"Näillä\ntyökaluilla ja ukkosenjohdattimella voimme uhmailla vaikka kokonaista\nvartija-armeijaa. Nyt on sade varmaan jo tulossa.\"\n\nRaskaita pisaroita sataa loiski jo vankilankatolle.\n\n\"Voitteko nähdä tuota uutta muuria tuolla vanhalla katolla?\" kysyi\ntiedemies.\n\n\"Kyllä, sehän on uusi palomuuri.\"\n\n\"Se on aivan katon vieressä. Se salpaa vanhaan tähystystorniin vievän\nkäytävän.\"\n\n\"Tähystystorniin? Tuo vanha muuri on aikoja sitten umpeenmuurattu.\"\n\n\"Niinpä niin, mutta joka tapauksessa on olemassa yksi käytävä.\nKyyhkyset oleskelevat siellä, villikyyhkyset nimittäin. Olen huomannut\nsen koppini ristikkoikkunasta. Otaksun, että huone on kyllin suuri\nasunnoksemme.\"\n\n\"Mutta kuinka voimme murtautua sinne?\"\n\n\"Se on meidän tehtävä jo tänä yönä. Revimme irti muutamia kiviä\npalomuurista. Kuten jo sanoin, täytyy sen sulkea käytävä. Ryhtykäämme\ntyöhön heti!\"\n\nNeljännestunnissa oli pikku mies kiskonut irti kaksi kiveä. Hän pisti\nkätensä sisään aukosta.\n\n\"Aivan kuten otaksuinkin\", sanoi hän, \"nyt voin tuntea käytävän\". Hän\nirroitti useampia kiviä, pidellen niitä ylen varovaisesti, etteivät\nmenisi rikki. Harald Vik sai koota kalkin kasalle. Rankka sade liotti\nkalkin nopeasti läpimäräksi, niin että se oli kuin puuroa. Kun kivet\noli pantu paikoilleen jälleen, oli varsin helppoa sivellä tätä puuroa\nniille, niin että miltei kaikki jäljet hävisivät.\n\nÄkkiä sininen salama välähti pilvien välistä, ja kova jyrähdys kuului.\n\nPikku mies keskeytti työnsä. Hän etsi katseellaan kyyhkysiä, jotka\npeloissaan olivat hiipineet muutamalle savupiipulle.\n\nHän otti taskustaan revolverin ja tarkasti oliko se ladattuna.\n\n\"Se on vanginvartijan revolveri\", sanoi hän, \"nyt se otetaan\nkäytäntöön\".\n\nHän tähtäsi aseella kyyhkysparvea kohti, joka häämötti epäselvästi\npimeässä.\n\nHarald Vik pidätti hänen kättään.\n\n\"Ette suinkaan aio saattaa meitä molempia onnettomuuteen. Ymmärtänette\ntoki, että laukaus kuullaan alas.\"\n\nPikku mies työnsi hänet sievästi syrjään.\n\nSamassa silmänräpäyksessä uusi salama välähti. Hän odotti kaksi\nsekuntia ja ampui. Revolverin pamaus hukkui täydellisesti\nukkosenjylinään.\n\nKaksi kyyhkystä putosi kuolleena katolle. \"Yksi kummallekin\", mutisi\nhän, \"se riittää aluksi\".\n\nHarald Vik seisoi ja katseli kaikkea kuin kivettyneenä.\n\n\"Se oli mainio laukaus\", sanoi hän avomielisen ihailevalla äänellä.\n\n\"Minä en koskaan ammu harhaan\", vastasi pikku mies ja katsahti ylös.\n\nSeuraavassa hetkessä oli hän jo työssään irroittamassa kiviä palomuurin\nluona.\n\n\n\n\nVIII.\n\nTuntematon huvilinna.\n\n\n\"Kuinka te saitte revolverin käsiinne?\" kysyi norjalainen.\n\n\"Otin sen yksinkertaisesti mieheltä, joka makaa tuolla\", vastasi vanha\nmies, osoittaen samalla entisen koppinsa ikkunaa. \"Hän kyllä kaipaa\nsitä huomenaamulla, kun herää.\"\n\nMutta samalla hän nauroi katkerasti ja pilkallisesti. Harald Vik\ntarttui pelästyneenä hänen käteensä.\n\n\"Oletteko varma, että hän herää?\" kysyi hän huolissaan.\n\n\"Olen\", vastasi tiedemies, \"hän herää varmasti, olen murhaaja vain\nsilloin, kun se on aivan välttämätöntä\".\n\n\"Hän on siis vain nukutettu?\"\n\n\"Hän n u k k u u.\"\n\nNorjalaista hieman kammoksutti ja hän halusi vaihtaa puheenaihetta.\n\n\"Lienee viisainta käydä noutamassa kyyhkyset tänne\", sanoi hän,\n\"nyt tuulee aika navakasti, ja tuuli voisi helposti pyyhkäistä ne\nmatkoihinsa\".\n\n\"Niin, noutakaa ne\", mutisi kuolemaantuomittu.\n\nHarald Vik ryömi kattoa pitkin ja löysi kyyhkyset.\n\nToista oli ammuttu suoraan rintaan ja se oli varmaankin kuollut\npaikalla. Toinen eli vielä, kun Vik otti sen ylös. Lopettaakseen sen\nkärsimykset norjalainen katkaisi sen kaulan.\n\nPalatessaan tähystystorniin joutui hän näkemään sellaista, joka\nhuolimatta hänen hirvittävästä asemastaan tuntui niin hullunkuriselta,\nettä hänen täytyi nauraa ääneen.\n\nTiedemies oli nyt irroittanut niin monta kiveä, että voi yrittää ryömiä\nsisään aukosta.\n\nMutta hän oli ollut liian hätäinen ja tarttunut kiinni aukkoon, niin\nettei hän päässyt ulos eikä sisään. Pikku miehen sääret ja viitan lieve\nsätkyttelivät surkeannäköisinä ilmassa.\n\nHarald Vik kuuli hänen äänensä aukosta:\n\n\"Auttakaa minua! Olen tukehtumaisillani.\"\n\nNorjalainen meni hänen luokseen ja koetti vetää häntä ulos jälleen,\nmutta se näytti mahdottomalta. Lopuksi hän keksi, että mies itse\nsätkytteli vastaan. Samassa vihuri ulvoi katolla niin, ettei Vik\nvoinut kuulla toverinsa puhetta. Mutta heti myrskyn vaiettua hän kuuli\nvanhuksen vihaisen, marisevan äänen muurin sisältä:\n\n\"Senkin pöllöpää, en minä aio tulla ulos, vaan aion mennä sisään.\"\n\n\"Ahaa, vai sillä lailla\", huusi Harald Vik ja alkoi työntää kaikin\nvoimin.\n\nHänestä tuntui siltä, kuin vanhuksen hintelä ruumis ihan menisi\nkappaleiksi kivien välissä. Vihdoinkin hän luisui sisään. Harald\nVik näki hänen jalkojensa katoavan pimeästä aukosta. Samassa lensi\npelästynyt kyyhkysparvi tähystystornista vastakkaisella puolella.\n\nNorjalainen odotteli suuresti jännityksissään.\n\nVihdoinkin pisti vanhus parrakkaat, hirveät kasvonsa aukosta.\n\n\"Teitä onnestaa\", sanoi tiedemies, \"teitä onnestaa\".\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Harald Vik.\n\n\"Täällä raunioissa on hyvät tilat. Täällä on tilaa meille molemmille.\"\n\n\"Silloinhan teillä on yhtä hyvä onni\", sanoi norjalainen\nloukkaantuneena. Häntä ei miellyttänyt toisen suuri itsekkyys.\n\n\"Ei\", vastasi tiedemies nauraen kamalaa nauruaan, \"teillä on onnea,\nsillä minä tiesin, että siellä olisi tilaa minulle. Ja meidän täytyy\nmennä piiloon. Jollei siellä olisi ollut tilaa molemmille, olisi teidän\ntäytynyt lähteä katolta. En olisi voinut sallia teidän käyskentelevän\ntäällä katolla, kun on mahdollista, että huomenna pannaan toimeen\netsiskelyjä.\"\n\n\"Mihinkä minä sitten olisin mennyt?\" kysyi Harald Vik ihmeissään.\n\n\"Haa, minun olisi varmaankin täytynyt kuristaa teidät ja työntää teidät\njohonkin vanhaan savupiippuun.\"\n\nNorjalainen hätkähti. Katsoessaan vanhuksen kasvoja, jotka pistivät\nesiin muurinaukosta, alkoi häntä kammoksuttaa. Vanhus muistutti aivan\nkorppikotkaa häkissään. Nyt oli Vik varma siitä, että hän oli joutunut\ntekemisiin mielipuolen kanssa, mutta hän ajatteli, että parasta oli\nkohdella miestä säälivästi.\n\nHän sanoi leikkisällä äänellä:\n\n\"Mutta minä olen sentään voimakkaampi.\"\n\n\"Te olette kookkaampi\", vastasi vanhus, \"mutta ette voimakkaampi\".\n\n\"Senpä tahtoisin nähdä.\"\n\n\"Vanginvartija oli jättiläinen\", jatkoi vanhus, \"ja kuitenkin oli\nminulle yhtä helppoa voittaa hänet kuin taittaa niska kyyhkyseltä\".\n\nNorjalaista puistatti, mutta hän hillitsi itsensä ja hymyili, ikäänkuin\nkaikki olisi ollut vain herttaista pilaa.\n\n\"Sitä paitsi teillähän on revolveri\", sanoi hän.\n\n\"Mutta siinä on jäljellä vain neljä kuulaa\", vastasi tiedemies. \"Se on\nliian vähän jo sekin. En tahdo tuhlata yhtä kuulaa teihin. Löysittekö\nkyyhkyset?\"\n\nHarald Vik piteli lintuja vanhuksen kasvojen edessä.\n\n\"Ne ovat herkullista tavaraa\", sanoi hän, \"hyvä, pieni paisti\nkummallekin\".\n\n\"Aivan oikein. Paisti kummallekin. Mutta pelkään pahasti että saamme\nsyödä ne raakoina.\"\n\n\"En ikinä. Kun minä olin vapaana tuolla suuressa kaupungissa, pidettiin\nminua suurena herkkusuuna. Kuinka voitte luulla, että minä alentuisin\nsyömään raakaa lihaa?\"\n\n\"Siksi etten näe mitään mahdollisuutta saada kyyhkysiä paistetuksi.\nSiihenhän tarvitsemme tulta.\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\n\"Ja sitä paitsi tarvitsemme puita.\"\n\nVanhus nyökkäsi.\n\nHarald Vik jatkoi yhä iloisemmin:\n\n\"Ja me tarvitsemme, paistinpannun.\"\n\n\"Varsin oikein. Minä en pidä halstarilla paistetuista kyyhkysistä.\"\n\n\"Ja hiukan voita paistamista varten.\"\n\n\"Ihan.\"\n\n\"Mitään tästä kaikesta ei meillä ole.\"\n\n\"Mutta voimme hankkia.\"\n\n\"Kuinka aiotte hankkia sen?\" kysyi Vik. \"Täällä katollako?\"\n\n\"Tietysti, missä muutoin? Luuletteko, että aion mennä\nvankilanjohtajalta pyytämään sitä. Vankilanjohtaja on viholliseni. En\naio pyytää mitään häneltä.\"\n\n\"Luulen, että te olette hullu\", tuli Harald Vik sanoneeksi.\n\nToinen nauroi ääneensä.\n\n\"Niin on moni luullut\", sanoi hän, \"minä pidän tätä huudahdusta\nkohteliaisuutena, ja minä olen kärkäs imartelulle. Vastalahjaksi\nrohkenen pyytää teitä pienelle aamiaisaterialle vankilankatolla\nhuomenaamulla varhain.\"\n\n\"Paljon kiitoksia, minä jo alankin olla nälissäni.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua, mutta teidän tulee pitää hyvänänne yksinkertainen\nkestitys. Valitan etten vielä voi tarjota teille viiniä.\"\n\nNorjalainen hymyili.\n\n\"Sen sijaan aion tarjota oikein herkullisia vihanneksia kyyhkyspaistin\nkera. Se ehkä maistuu, vai miten?\"\n\n\"Mainiosti.\"\n\n\"Hyvä. Mutta älkäämme enää tuhlatko aikaa turhiin laverteluihin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskustelun aikana oli vanha mies irroittanut taasen muutaman kiven,\nniin että aukko oli melkoista suurempi.\n\n\"Ettekö tahdo käväistä katsomassa yhteistä asuntoamme?\" kysyi hän.\n\nHarald Vik epäröi hetken.\n\n\"Pelkäättekö?\" huudahti kuolemaantuomittu, puoliksi yllätettynä,\npuoliksi harmissaan; \"vai niin, te pelkäätte siis?\"\n\n\"Minä en pelkää!\"\n\n\"Ryömikää sisään sitten! Missään tapauksessa teillä ei ole valinnan\nvaraa.\"\n\nTiedemies vetäytyi taaksepäin kattoon päin, ja Harald Vik pisti päänsä\naukosta. Vanhoista muureista lähtevä tympeä haju lehahti häntä vastaan.\n\n\"Eteenpäin\", kuuli hän kumppaninsa käskevästi sanovan.\n\nKyynärpäittensä avulla hän nousi muurinreunan yli ja liukui sisään\naukosta.\n\n\"Täällä on pehmeätä\", huusi hän yllätettynä, kun hän oli päässyt\nsisälle raunioon.\n\nVanhus hymyili.\n\n\"Me olemme suuressa kyyhkyslakassa\", sanoi hän. \"Te putositte pesään,\njoka on täynnä höyheniä ja heiniä, joita kyyhkyset vuosikausien\nkuluessa ovat keränneet. Sen tuoksu ei tosin ole varsin suloinen, mutta\ntoistaiseksi saamme tyytyä siihen.\"\n\n\"Täällä vetää sietämättömästi\", sanoi norjalainen.\n\n\"Mitä johtopäätöksiä teette siitä?\"\n\n\"Luonnollisestikin että toisella puolella on aukko\", vastasi Vik.\n\n\"Aivan oikein, mutta se teidän olisi heti pitänyt tajuta siitä, että\nkyyhkyset pyrähtivät lentoon, kun minä ryömin sisään raunioon.\"\n\nNorjalainen ei vastannut tähän mitään.\n\n\"Nouskaa\", käski vanhus.\n\nHarald Vik nousi, mutta löi päänsä kovasti kolahtaen kivikattoon.\nTahtomattaan pääsi häneltä tuskanhuudahdus, ja hän oli tupertua maahan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi tiedemies rauhallisesti, \"tahdoin vain saada selville,\nkuinka korkeata täällä on. Minä nimittäin voin seistä suorana. Valitan\nettei asunto ole yhtä mukava teille.\"\n\nHarald Vik istahti masentuneena jälleen lattialle. Vanhuksen\nhäikäilemättömyys teki hänet kokonaan voimattomaksi.\n\n\"Muuten voin ilmoittaa teille\", jatkoi vanhus, \"että huone on\njokseenkin neliskulmainen ja kai noin pari metriä leveä. Ymmärtänette\nsiis, että täällä on tilaa yllin kyllin.\"\n\nNorjalainen vavahti, hän kuuli ulkoa kovaa kohinaa.\n\n\"Onni seuraa meitä\", mutisi vanhus, \"nyt alkaa taas sataa kuin saavista\nkaataen. Tilaisuus on otettava varteen.\"\n\n\"Pimeästä huolimatta Harald Vik saattoi nähdä, kuinka vanhus otti\nesille valkoisen nenäliinan, jonka hän pisti ulos aukosta, mistä\nkyyhkyset olivat paenneet.\"\n\n\"Mitä te teette siellä?\" kysyi hän.\n\n\"Minä kokeilen. Näytte unohtaneen, että minä olen tiedemies.\"\n\n\"Enkö voi auttaa teitä jollakin?\"\n\n\"Ei, ette tänä yönä. Tänä yönä saatte olla täysin levossa. Teidän\ntäytyy nukkua.\"\n\nNorjalainen tunsikin samassa olevansa hirveän väsynyt. Hän nojasi\npäätään muuria vasten. Hänen silmäluomensa painuivat kiinni. Hän koetti\ntaistella unta vastaan, mutta turhaan.\n\nUnen jo painaessa hänen silmäluomiaan hän näki, kuinka tiedemies\nheilutti nenäliinaa häntä kohti, sitten hän kuuli selvästi tämän\nsanovan:\n\n\"Minun täytyy olla varma, että te ette liiku kahdeksaan tuntiin. Teidän\nmalttamattomuutenne voisi helposti pilata kaiken meiltä, ja minä olen\ntottunut toimimaan omin neuvoin.\"\n\nSitten väsymys ja uni saivat täysin valtaansa Harald Vikin, ja hän\nnukkui pian raskaasti nojaten päätään ja yläruumistaan seinää vasten.\n\nNiin pian kuin Harald Vik oli vaipunut uneen, pujahti tiedemies\nketterästi kuin kissa aukosta ja katosi suuren vankilankaton pimeyteen.\nSade valui virtanaan. Silloin tällöin sininen salama välähti pimeydessä.\n\nKun Harald Vik heräsi, oli kaikki jo valoisaa hänen ympärillään. Hän\ntunsi päässään merkillistä suhinaa, joka kuitenkin vähitellen taukosi.\nHän katsahti ympärilleen, aluksi oikein tajuamatta missä hän oli.\n\nSitten hän yht'äkkiä muisti kaiken. Hän oli vanhassa rauniossa.\nTuossa oli vankilankatolle antava suuri aukko ja toisella puolen\noli pieni aukko, josta kyyhkyset olivat paenneet. Norjalainen ryömi\nviimeksimainitun luo ja katsoi ulos. Hän katsoi ensin alas syvään\nkuiluun. Vanha tähystystorni oli yhtä korkealla kuin vankilanpääty.\nAlempana ei ollut minkäänlaista jalansijaa, vain leveä räystäskouru,\njoka oli vielä märkä öisen sateen jälkeen. Harald Vik antoi katseensa\nliukua edelleen. Hän näki jälleen suuren kaupungin siellä kaukana\nalapuolellaan. Kirkkojen huiput ja tuhannet ikkunaruudut välkkyivät.\n\nAamupäivä oli jo varmaan pitkälle kulunut. Taivas oli nyt aivan\npilvetön ja aurinko paistoi. Hän tunsi suloisen lämmön virtaavan\njäsenissään. Hän oli herännyt uuteen elämään. Mutta missä oli\nkummallinen ukko? Harald Vik kääntyi aikoen hypätä katolle, mutta\npysähtyi äkkiä.\n\nSiellä, aukossa, seisoi pikku tiedemies ja katseli häntä\nhyväntahtoisesti hymyillen.\n\n\"Kahdeksan tuntia\", mutisi vanhus, \"olette nukkunut tasan kahdeksan\ntuntia. Kävi aivan niinkuin laskin. Olen aina oikeassa.\"\n\nNorjalainen muisti yölliset tapahtumat ja kysyi:\n\n\"Onko joku ollut täällä?\"\n\n\"Ei\", vastasi tiedemies, \"ei kukaan ole ollut täällä. He eivät näy\nepäilevän. Uskovat nähtävästi, että minäkin olen päässyt pakenemaan\nmuurin ylitse. Nyt voimme toistaiseksi olla turvassa.\"\n\n\"Ettekö tekin ole nukkunut?\" kysyi Vik.\n\n\"Tunnin ajan. Nukun tavallisesti hyvin vähän. Uni on välttämätön paha.\nMinä pidän aikaa, jonka nukumme, hukkaan heitettynä.\"\n\n\"Valitan että uupumus valtasi minut\", änkytti norjalainen. \"Olisin ehkä\nvoinut olla teille avuksi.\"\n\nVanhus hymyili vielä hyväntahtoisemmin.\n\n\"Hyvä että nukuitte\", vastasi hän, \"niin ette häirinnyt minun työtäni.\nMinä järjestin kaiken siltä varalta, että mahdollisesti tultaisiin\nkäymään vankilankatolla. Oli niin hiljaista, niin hiljaista meidän\nasunnossamme, ja aukko oli muurattu umpeen. Voitte arvata, että tuolla\nalhaalla nousi aika metakka, kun he huomasivat pakoni. Sitä kesti yli\ntunnin ajan. Kyllä ihmiset ovat aika nautoja\", huudahti hän lyöden\nkäsiään yhteen, \"nyt ne väittävät tuolla alhaalla, että nämä karkaukset\novat salaperäisiä, mutta ei heidän mieleensäkään juolahda ainoa\nmahdollinen ratkaisu -- katto. Katto, josta tulee meidän huvilinnamme.\n_Tuntematon huvilinna_!\"\n\n\n\n\nIX.\n\nAamiainen vankilankatolla.\n\n\nHarald Vik tunsi, että hänen kielensä oli kuiva ja takertui suulakeen.\n\n\"Minua janottaa\", sanoi hän, \"olen ihan kuolemaisillani janoon\".\n\n\"Niin, mitä olisitte nyt tehnyt, ellei minua olisi ollut?\"\n\n\"Onko teillä kenties vettä?\" kysyi norjalainen iloisena.\n\n\"Minulla on vettä vaikka kuinka paljon. Haluatteko ehkä peseytyäkin.\nMikään ei estä.\"\n\nNorjalainen kömpi esiin rauniosta. Katto oli vielä paikka paikoin märkä\nsateen jälkeen, mutta aurinko paahtoi kuumasti, joten se pian kyllä\nkokonaan kuivuisi.\n\nVanhus pyysi häntä seuraamaan itseänsä.\n\nHän kiipesi alaspäin ukkosenjohdatinta myöten ja käski Harald Vikiä\nlaskeutumaan vatsalleen ja ottamaan vastaan jotain, jota hän ojentaisi\nhänelle.\n\nHarald Vik näki nyt että alempana olevalla katolla häämötti joitakin\nmuodottomia esineitä, joissa oli vettä.\n\n\"Mitä nuo ovat?\" kysyi hän.\n\n\"Toinen on vanhan räystäskourun palanen\", vastasi tiedemies, \"toinen\non vanha savupiipun-hattu. Voin vakuuttaa teille, että se on tarkoin\npuhdistettu, ennenkuin se on otettu käytäntöön. Se vetää kaksikymmentä\nlitraa vettä.\"\n\n\"Mistä maailmasta olette saanut veden?\"\n\n\"Ette kai muista yöllistä sadeilmaa. Minulle ei tuottanut pienintäkään\nvaikeutta kerätä nuo muutamat litrat. Luulen, että se riittää ensi\naluksi noin kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi. Sitten toivoaksemme\ntulee jo uusi sade. Ne eivät tavallisesti ole harvinaisia tähän\nvuodenaikaan.\"\n\nVanhus hääräili jonkun vanhan rautalevyn kimpussa.\n\n\"Vaikeampi oli saada sopiva juoma-astia\", sanoi hän. \"En tahtonut, että\nolisimme juoneet piipunhatusta.\"\n\n\"Ja mitä silloin teitte?\"\n\n\"Teidän erinomaisten murtokapineittenne avulla onnistui minun helposti\nsahata kaksi levyä tästä vanhasta läkkikourusta. Muovailin ne, ja,\nolkaa hyvä, tässä on kupillinen vettä.\"\n\nNorjalainen tarttui ahnaasti \"kuppiin\" ja joi sen pohjaan. Vesi tosin\nei ollut kylmää eikä oikein puhdastakaan, mutta Harald Vikin mielestä\nse maistui helmeilevältä viiniltä. Hän pyysi lisää, ja vanhus tarjosi\nhänelle nähtävästi huvitettuna norjalaisen ihastuksesta.\n\n\"Nyt seuraa ohjelmassa aamiainen\", sanoi tiedemies, kavuttuaan taas\nukkosenjohdatinta myöten ylös. \"Muistatteko, että lupasin tarjota\nteille aamiaisen? Luulen melkein, että syöminen on jo paikallaan.\"\n\n\"Kyyhkyset\", mutisi Harald Vik, \"oletteko saanut kyyhkyset paistetuksi?\"\n\n\"Olen, tietysti, minähän sanoin teille, etten pidä raa'asta lihasta.\nEmmeköhän nauti aamiaistamme verannalla?\"\n\n\"Verannalla?\"\n\nTiedemies katsoi kummissaan nuorta miestä. \"Miksi tärvelette\nkuvitteluni?\" kysyi hän moittien. \"Emmekö me mielestänne oleskele\nhuvilinnassa? Maailman suurimmassa. Katsokaahan tätä kattoa, jossa\nvaikka rykmentit voisivat marssia. Eikö tämä veranta ole kyllin hyvä?\"\n\nHarald Vik nyökkäsi.\n\nTiedemies otti häntä käsipuolesta, ja he kulkivat hitaasti yli\nvankilankaton. He kulkivat vanhan tähystystornin ja useitten\nsavupiippujen ohitse. Äkkiä he pysähtyivät suuren ilmanvaihtimen luo,\njoka loi leveän varjon katolle.\n\n\"Kas tässä\", sanoi vanhus, \"tässä on varjoisa paikka, jossa voimme\nmukavasti nauttia aamiaisemme. Täältä voimme myöskin nähdä kaupungin\nvihreät puistot ja sinisen meren tuolla etäisyydessä. Meillä on ihana\nnäköala.\"\n\n\"Mutta aamiainen?\" kysyi norjalainen epävarmana. \"Kyyhkyset -- --\"\n\nVanhus osoitti sormellaan.\n\n\"Voitteko nähdä tuota savupiippua?\"\n\n\"Kyllä, tuo, josta savu nousee. Sen olen nähnyt ennen. Se on ainoa\npiippu tällä katolla olevista, jota käytetään.\"\n\n\"Olette oikeassa\", sanoi vanhus. \"Se piippu kiinnitti heti minunkin\nhuomiotani, ja siitä on meille paljon hyötyä. Siellä on meidän\nkeittiömme. Tänään olen itse laittanut ruoan, mutta vähitellen saatte\nte opetella, sillä minun on pian antauduttava tieteeni palvelukseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Keitättekö siis savupiipun sisällä?\" kysyi Vik.\n\n\"En, sen vieressä. Siispä teidänkin mielestänne näyttää siltä, kuin\nsavu nousisi savupiipusta. Sepä mainiota, silloin olen varma, ettei\nalhaalta pihalta eikä liioin ympärillä olevista kirkontorneista huomata\nmitään epäilyttävää. Savu nousee savupiipun vierestä.\"\n\nJa hän lisäsi ylpeänä:\n\n\"Se on meidän tulemme, josta savu lähtee.\"\n\n\"Olette siis saanut käsiinne jotain polttokelpoista. Mistä löysitte\nhalot?\"\n\n\"Ei tuossa halot pala.\"\n\n\"No, mikä sitten?\"\n\n\"Hiili.\"\n\n\"Kivihiili?\"\n\n\"Ei vaan nokihiili.\"\n\n\"Nokihiili!\" Harald Vik ei ymmärtänyt mitään ja tuijotti hämmästyksen\nvallassa pientä miestä, jota kohtaan hänen kunnioituksensa nyt alkoi\nkasvaa.\n\nVanhus oli nähtävästi loistavalla tuulella ja hänellä oli ihmeen\nhauskaa. Hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut kaikki hirvittävä,\nkova ja tunnoton. Mutta hänen silmänsä olivat yhtä kylmät ja terävät.\nJuuri silmät tekivät hänen hymynsäkin ilkeäksi ja luonnottomaksi,\nja kun hän nauroi, oli hän kauhistuttavan näköinen, sillä silloin\nloistivat hänen suuret, keltaiset hampaansa parran läpi.\n\n\"Mistä te sitä löysitte?\" toisti norjalainen.\n\nPikku ukko osoitti useita kohtia katolla.\n\n\"Täällä on hiiltä joukoittain\", sanoi hän. \"Olette itsekin sitä nähnyt.\nSavupiippujen sisällä, mies, on paksu kerros vanhaa, kivenkovaa nokea.\nSe palaa erinomaisesti, kun se ensin on kuumennut. Olen irroittanut\nmuutamia kappaleita teidän kapineittenne avulla.\"\n\n\"Mutta kuinka saitte hiilet palamaan?\"\n\n\"Käytin vanhaa menettelytapaa. Löin kahta kiveä vastatusten, kunnes\nlämpöä syntyi.\"\n\n\"Hiilessäkö?\"\n\n\"Ei vaan höyhenissä, joita olin pannut tuotapikaa kyhäistyjen tulusten\nalle.\"\n\nHarald Vik oli perin ihmeissään.\n\n\"Miten se on yksinkertaista\", sanoi hän.\n\n\"Niin, vaikeinta on keksiä yksinkertaisinta ja sitä mikä on meitä\nlähinnä\", vastasi tiedemies. \"Istuutukaa\", jatkoi hän. \"Valitan etten\nvielä ole hankkinut tuoleja. Toistaiseksi on meidän tyydyttävä istumaan\njalat ristissä turkkilaiseen tapaan. No, istukaahan nyt!\"\n\nNorjalainen istuutui.\n\n\"Otan vapauden palvella teitä\", sanoi vanhus, \"mutta tämä tapahtuukin\nnyt ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tästä lähin jää se teidän\nasiaksenne. Minun täytyy melkein yksinomaan antautua opintojani\nharjoittamaan sekä myöskin pohtimaan kysymystä, kuinka voisimme\nparantaa asemaamme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku mies meni tupruavan savupiipun luokse ja palasi samassa takaisin\nmukanaan kaksi suoraksi taottua vesirännin kappaletta.\n\n\"Tässä on lautaset\", sanoi hän, \"parhaat mahdolliset lautaset, mitä\ntäällä on saatavissa\".\n\nSitten hän toi vadin -- niin ikään ränninpalanen -- jossa oli punaista\ntaikinaa.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi norjalainen.\n\n\"Huomaan ettei kyyhkyspaisti vielä ole valmista\", sanoi vanhus,\n\"joten minulla on aikaa hiukan selitellä teille. Se on sanalla sanoen\nvihanneksia.\"\n\nNorjalainen katsoi häntä kummissaan.\n\n\"Mutta sehän on punaista\", sanoi hän.\n\n\"Niinpä niinkin, mutta sittenkin se on joka tapauksessa melkein\nvihanneksia.\"\n\n\"Kasvavatko nekin savupiipussa?\"\n\n\"Teette pilaa, nuori mies. Ei, nämä vihannekset kasvavat vanhoissa,\nkosteissa muurinraoissa. Se on omituinen sienilaji, oikein herkullinen\nja hyvänmakuinen ruokalaji, josta tuolla kaupungin hienoimmissa\nravintoloissa maksetaan järjettömän korkeita hintoja. Oletteko\nkuullut puhuttavan luostarisienestä? Vai niin, ettekö? Se keksittiin\nnäet ensiksi vanhojen, kosteitten luostarinraunioitten sammalissa\nkasvamassa. Sittemmin se on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Poimin sen\naikaisin tänä aamuna ja keitin sen oikein kunnolla. Tulen syömään sen\ntodellisella nautinnolla.\"\n\n\"Voisipa melkein uskoa\", sanoi Harald Vik hymyillen, \"että te olette\njonkun ruhtinaan hovikokki ettekä tiedemies.\"\n\n\"Tämä on tieteeni haara\", vastasi pikku mies. \"Tunnen kaikki kasvit\nja niiden vaikutuksen ihmisen elimistöön -- myrkyllisimmästä yrtistä\nherkullisimpaan, syötäväksi kelpaavaan sieneen asti. Voin kertoa\nteille, että olen löytänyt eräästä näistä muurinraoista kasvin, jota\nolen käyttänyt tämän yksinkertaisen aamiaisen valmistuksessa. Se on\nlihava, keltainen yrtti, jolla on hyvin mehevä varsi. Olen pusertanut\nmehun muutamista varsista, ja mehu on niin rasvaista, että sitä aivan\nhyvin voi käyttää voin asemesta. Se antaa sitä paitsi paistille\nmiellyttävän kirpeän maun. Mutta nyt luulen kyyhkysten jo olevan\nvalmiita.\"\n\nVanhus meni savupiipun luo. Harald Vik oli sangen utelias näkemään\ntoverinsa keittotaidon tuloksia. Kun vanhus palasi käsissään\nräystäskourusta tekemänsä pannu, jossa molemmat kyyhkyset juhlallisesti\nporisivat, hypähti norjalainen seisoalleen ja hurrasi ilosta.\n\nEikä kestänyt kauan, ennenkuin molemmat miehet olivat kokonaan\nvaipuneet nauttimaan paistista. Kaksi alkuperäistä kuppia, joissa oli\njokseenkin selkeätä vettä, täydensi aterian.\n\nKuolemaantuomittu kohotti kuppinsa ja sanoi:\n\n\"Vapauden malja!\"\n\n\"Vapauden malja\", toisti Harald Vik.\n\nSe oli hauska aamiainen. Se maistui ainakin norjalaiselle\nerinomaisesti. Näköala oli suurenmoinen ja ilma virkistävä; edellisen\nyön sade oli sen puhdistanut.\n\n\"Kuka te oikeastaan olette?\" kysyi Harald Vik. \"Olen sanonut teille\nnimeni, mutt'en ole vielä saanut tietää teidän nimeänne.\"\n\n\"Olen kuolemaantuomittu\", sanoi vanhus vakavana. \"Olen tuomittu\nkuolemaan kaksi kertaa elämässäni.\"\n\nNorjalainen ymmärsi ottaneensa puheeksi arkaluontoisen asian. Hän\nei tahtonut kiusata vanhusta enempää, vaan alkoi sen sijaan puhua\ntulevaisuudesta.\n\n\"Luuletteko, että pian pääsemme täältä?\" kysyi hän.\n\n\"Eikö meidän ole hyvä olla täällä? Meillä on asunto, ruokaa ja juomaa.\"\n\n\"Mutta vapaus\", vastasi norjalainen ja loi katseensa avaruuteen.\n\n\"Ikävyys kai tulee olemaan pahinta\", huomautti tiedemies. \"Minä kun\nolen tottunut elämään keskellä kuohuvaa elämää suuressa maailmassa.\nEtenkin kiusaa minua, ettemme saa tietoja siitä, mitä tapahtuu. Mitä\nmerkitsee esimerkiksi, että koko kaupunki on liputettu tänään? Minun\ntietääkseni ei tänään pitäisi olla mikään kansallinen juhlapäivä. Se\nkiusaa minua suuresti. Mutta koetan järjestää asian lähipäivinä.\"\n\nNorjalainen nauroi ääneensä.\n\n\"Aiotteko ehkä kirjoittaa ja kysyä?\" sanoi hän.\n\nVanhus katsoi häneen, ja hänen ivallinen silmäyksensä sai Harald Vikin\nvaikenemaan.\n\n\"Enkö ole sanonut teille kyllin selvästi\", virkkoi hän, \"että minulle\non paljon mahdollista, mikä teille on mahdotonta? Aion näinä päivinä\nlaittaa sähköpatterin.\"\n\n\"Puhelimenko?\"\n\n\"Juuri sen. Jos meillä olisi puhelin, olisi epäilemättä suuri puute\nautettu.\"\n\nVanhus istui ajatuksiin vaipuneena.\n\n\"Saadaan nähdä\", mutisi hän.\n\nÄkkiä hän kääntyi norjalaisen puoleen kysyen:\n\n\"Teillä oli päänsärkyä herätessänne?\"\n\n\"Niin oli.\"\n\n\"Mutta se meni ohitse muutaman minuutin kuluttua. Paitsi päänsärkyä\ntunsitte epämiellyttävää suhinaa korvissanne.\"\n\nNorjalainen tuijotti häntä ihmeissään.\n\n\"Kuinka te voitte sen tietää?\"\n\n\"Koska minä olen syypää teidän päänsärkyynne.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Niin, minä se aiheutin teidän tavattoman väsymyksenne yöllä. Tahdoin\nettä te nukkuisitte, ettette millään häiritsisi minua, ja että olisitte\nhiljaa, jos jotain tapahtuisi. Enhän tuntenut teitä enkä niinmuodoin\nvoinut luottaa teihin.\"\n\n\"Mutta kuinka te nukutitte minut?\"\n\nTiedemies veti esille taskustaan pienen pullon. \"Kun aukaisen tämän\npullon\", sanoi hän, \"vaikuttaa sen sisällyksen tuoksu heti nukuttavasti\nihmisiin, jotka ovat lähettyvillä. Niinpä siis aukaisin pullon, kun\nistuimme yhdessä yöllä rauniossa.\"\n\n\"Mutta kuinka ette sitten itse vaipunut uneen?\"\n\n\"Siksi että pidin märkää nenäliinaa kasvojeni edessä.\"\n\nHarald Vikin mieleen muistuivat nyt vanhuksen temput, joita hän oli\ntehnyt nenäliinalla, ja hän murahti:\n\n\"Vai niin, vai siksi.\"\n\n\"Sama haju nukutti vanginvartijankin kopissani.\"\n\n\"Luulin että olitte kuristanut hänet kuoliaaksi.\"\n\nTiedemies irvisti taas kamalaan tapaansa.\n\n\"En koskaan kurista ketään turhan tähden\", sanoi hän.\n\nHarald Vikiä puistatti.\n\nÄkkiä vanhus kysyi:\n\n\"Eräs asia juolahti mieleeni. Kuinka saitte nuo työkapineenne\nvankilaan?\"\n\n\"Erään ystävän avustuksella.\"\n\n\"Kuinka se voi käydä päinsä?\"\n\nHarald Vik kertoi kohtauksesta ynnä \"ylhäisestä matkustajasta\".\n\nKun hän oli lopettanut kertomuksensa, huudahti tiedemies:\n\n\"Sepä oli mestarillisesti tehty. Mistä maasta tämä ystävänne oli\nkotoisin?\"\n\n\"Norjasta.\"\n\n\"Entä kaupunki?\"\n\n\"Kristiania.\"\n\nTiedemies oli juuri aikeissa juoda vesikupista, kun Harald Vik mainitsi\nNorjan pääkaupungin. Mutta hän jätti kesken juontinsa ja kysyi\nkiivaudella, joka suuresti hämmästytti norjalaista:\n\n\"Hänen nimensä?\"\n\n\"Asbjörn Krag, salapoliisi.\"\n\nPeltikuppi putosi siihen paikkaan, niin että vesi valui Harald Vikin\nhousuille.\n\nNorjalainen katsoi vanhusta ja säpsähti. Ensi kerran oli hän nähnyt\ntiedemiehen todella hämmästyneenä ja kiihdyksissään.\n\n\n\n\nX.\n\nKolmas.\n\n\nVanhuksen liikutus oli Harald Vikille mitä suurin yllätys.\n\n\"Tunnetteko Asbjörn Kragin?\" kysyi hän.\n\n\"Olen tavannut hänet kaksi kertaa elämäni varrella\", sanoi tiedemies.\n\n\"Tässä kaupungissako? En tiennyt että Asbjörn Krag on ollut ennenkin\ntäällä käymässä.\"\n\n\"Ei hän luultavasti olekaan. Minulla oli kunnia tavata hänet\nKristianiassa.\"\n\nPikku mies oli nyt täysin voittanut liikutuksensa, mutta hän tuijotti\netäisyyteen hajamielisin katsein, ikäänkuin ajatellen jotain kaukaista\ntapausta.\n\n\"Ei näytä siltä\", jatkoi norjalainen, jonka mielenkiinto oli herännyt,\n\"ei oikein näytä siltä, että olisitte iloinen, kun teille muistutetaan\nmainiosta maanmiehestäni\".\n\n\"Henkilöä, jonka mainitsitte\", vastasi vanhus, \"olen usein ajatellut.\nHän on yksi niistä harvoista ihmisistä maailmassa, joita todella olen\npelännyt.\"\n\nHarald Vik katsoi häntä kummastuksissaan.\n\n\"Silloin te varmaankin olette ollut pahantekijä\", sanoi hän, \"sillä\nvain pahantekijät pelkäävät Asbjörn Kragia\".\n\nVanhus kääntyi äkkiä ympäri ja loi norjalaiseen silmäyksen, joka sai\ntämän heti nousemaan seisoalleen.\n\n\"Minulla on aina ollut aavistus\", jatkoi vanhus, \"että vielä kerran\ntapaan Asbjörn Kragin. Ja jos tapaan hänet _kolmannen_ kerran...!\"\n\nNorjalaista kauhistutti, sillä nyt olivat vanhuksen kasvot yhtä synkät\nja uhkaavat kuin silloin, kun hän oli nähnyt ne vankikopin ikkunan\ntakana. Hän poistui muutaman askeleen päähän. Monia ajatuksia pyöri\nhänen päässään. Mitä tekemistä oli tällä omituisella kääpiöllä hänen\nystävänsä Asbjörn Kragin kanssa? He olivat nähtävästi toistensa\nkatkeria vihollisia. Mutta eikö tiedemies ollut hänenkin vihollisensa?\nMikä hän oikeastaan oli miehiään? Hän ei edes ollut tahtonut ilmaista\nnimeään.\n\nHarald Vik, läheni jälleen päättäväisesti vanhusta. Tiedemies istui yhä\ntuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena eteensä.\n\n\"Tahtoisin mielelläni tietää jotain\", sanoi nuori norjalainen.\n\nUkko käänsi kasvonsa häntä kohti ja nyökkäsi.\n\n\"No mitä sitten?\" kysyi hän.\n\n\"Tahtoisin mielelläni tietää teidän nimenne.\"\n\n\"Sitä ette saa tietää.\"\n\n\"Miksi en?\"\n\n\"Siksi ettei se ole välttämätöntä. Mutta istukaahan, en tee teille\nmitään pahaa. En ole luonnostani paha. Puhuimme merkillisestä\nmaanmiehestänne, Asbjörn Kragista. En mielelläni puhu hänestä. Minä\n_vihaan_ häntä.\"\n\n\"Hän on ystäväni\", vastasi norjalainen vakavana. \"Sitä paitsi hän on\ntehnyt minulle suuria palveluksia.\"\n\nVanhus ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota norjalaisen puheeseen. Hän\nojensi kätensä merta kohti, joka loisti sinisenä juovana kaukana idässä\nkivisen kaupungin ja mastometsän ulkopuolella.\n\n\"Tahtoisitteko mielellänne olla merellä?\" kysyi hän. \"Tahtoisitteko\nmielellänne purjehtia pois tästä kirotusta kaupungista -- merelle,\ntoisiin maihin, kotiinne?\"\n\n\"Vapaus\", mutisi Harald Vik ja seurasi vanhuksen katseen suuntaa,\n\"mutta miksi sanotte niin? Tiedättehän hyvin, ettemme voi päästä\nkatolta pois joutumatta kiinni.\"\n\n\"Ei mikään ole mahdotonta\", vastasi tiedemies. \"Luulen että Asbjörn\nKrag olisi tarvinnut siihen noin kahdeksan tai kymmenen päivää. Ja\njos nyt sanon teille, etten missään suhteessa ole häntä huonompi tai\nvähemmän kekseliäs, uskotteko sitten, että voin pelastaa sekä teidät\nettä itseni?\"\n\nHarald Vik pudisti päätään. \"En tiedä, miten se kävisi päinsä\", sanoi\nhän.\n\n\"Sen voitte jättää minun huolekseni\", vastasi vanhus.\n\nÄkkiä hän pisti kätensä kaapunsa taskuun ja veti esiin parin melkein\nrikkinäisiä glacé-hansikkaita.\n\n\"Olipa onni\", mutisi hän, \"että poliisi antoi minun pitää nämä vanhat\nhansikkaat. Ei kai luultu minun voivan käyttää niitä. Olen varma,\nettä pidätte minua hulluna, kun väitän, että nämä hansikkaat tulevat\ntuottamaan meille vapauden.\"\n\nNorjalainen tuijotti häntä ällistyneenä.\n\n\"Pari vanhoja hansikkaita!\" huudahti hän. \"Mitä kummaa me niillä\nteemme?\"\n\n\"Sen kyllä näette, kun minun aikani tulee. Mutta toistaiseksi saamme\njärjestää kaikki kuntoon täällä pitemmänpuoleista oleskelua varten,\nehkä ainaiseksi.\"\n\nNorjalaista puistatti.\n\n\"Ainaiseksi\", sanoi hän, \"se on mahdotonta, sitä en kestä.\"\n\nVanhus näytti vakavalta.\n\n\"Teidän on kestettävä. Jos teette pienimmänkään yrityksen livahtaa\nmatkoihinne, tapan teidät heti paikalla.\"\n\nHarald Vik loi epäluuloisen silmäyksen vanhukseen.\n\nTosin hän oli pieni ja vanha, mutta norjalainen päätteli hänen\nsormistaan ja paljaista käsivarsistaan, että hänellä oli teräksiset\njänteet. Hänen sormensa muistuttivat suuria petoeläimen kynsiä.\n\n\"Ellemme voi päästä pois tästä vankilasta\", jatkoi vanhus tyynesti,\n\"täytyy meidän koettaa järjestää olomme niin mukavaksi kuin suinkin\nmahdollista. Meillä on runsaasti apulähteitä käytettävänämme.\"\n\n\"Toisin sanoen meillä on kaksi tyhjää kättämme eikä mitään muuta\",\npisti Harald Vik väliin.\n\n\"Sellaiselle miehelle kuin minä, joka yli miespolven on kokeillut\nmelkein kaikkien tieteiden aloilla\", vastasi vanhus, \"ei sellainen\ntilanne, jossa me olemme, tuota mitään voittamattomia vaikeuksia. Mitä\nkaikkea voikaan saada esim. ihanasta auringonpaisteesta, jota meillä\non. Olen jo jonkun vuoden ajan koettanut synnyttää uutta voimalähdettä\nkeräämällä auringonvaloa suuriin peileihin. Olen siten päässyt aika\npitkälle. Täällä katolla on minulla mainio kenttä kokeilultani varten.\"\n\n\"Mutta mistä saatte peilejä?\"\n\n\"Peilien ei välttämättä tarvitse olla lasisia\", sanoi vanhus, \"mutta\nnyt on meillä muuta ajattelemista\", lisäsi hän. \"Neuvon teitä\nkeräämään aamiaisemme tähteet ja kätkemään ne huvilinnaamme. Ellei\nminun onnistuisi hankkia ruokaa päivälliseksi, ovat ne hyvät olemassa\nvaralta.\"\n\nTiedemies otti esille Harald Vikin työkalut -- poran ja terässahan --\nja poistui jonkun matkan päähän.\n\nNorjalainen ryömi taas sisälle raunioon ja alkoi järjestellä siellä.\nHän irroitti kaupunginpuoleisesta seinästä joukon kiviä, niin että\nsiihen syntyi oikea ikkuna. Siten tuli näköala vapaammaksi ja pieni\nhuone tuntuvasti valoisammaksi. Ja huone tuli niin kodikkaaksi, ettei\nnorjalaista enää ollenkaan peloittanut ajatus, että hän mahdollisesti\nsaisi viettää pitkät ajat vankilankatolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhan sinkkikourun jäännöksistä ja irtokivistä hän teki penkin, joka\nulottui toisesta seinästä toiseen asti. Siinä voivat molemmat istua,\nkatsella ikkunasta ja nauttia näköalasta. Ja kun toinen oli katolla\nhommissaan, voi toinen heittäytyä mukavasti pitkäkseen ja polttaa\npiippuansa... Piippuansa! Olisipa ollutkin rahtunen tupakkaa, ajatteli\nnorjalainen. Hän oli saanut sellaisen uskon pieneen tiedemieheen, että\nuskoi jo senkin mahdolliseksi, että tämä hankkisi hänelle tupakkaa.\nMutta mitä hän hommaili katolla?\n\nNorjalainen katsoi ulos. Auringonvalo häikäisi häntä niin, ettei hän\naluksi nähnyt mitään. Oliko vanhus kadonnut? Ei, tuollahan hän makasi\nsavupiipun kätkössä.\n\nHarald Vik säikähti pahoin. Vanhus heristi kättään hänelle viitaten\nhäntä pysymään hiljaa. Oliko joku tullut katolle? Hän aikoi nopeasti\nvetäytyä takaisin raunioon, mutta kun vanhus taas antoi merkin, jäi hän\npaikoilleen seisomaan.\n\nNyt tiedemies osoitti erästä kohtaa katossa, ja Harald Vik keksi pienen\nlinnun, kyyhkysenpoikasen, joka makasi katolla. Tai ehkei se ollut\nedes kyyhkysenpoikanen. Se oli varmaan vain yksi siipi ja jokunen\nirtonainen höyhen. Samassa hän kuuli suhinaa ilmassa. Hän katsoi ylös.\nVankilankaton yläpuolella kierteli suuri haukka. Nyt hän älysi mitä\nvanhuksen omituinen käytös merkitsi: Hän oli virittänyt ansan. Hän oli\nmyöskin huomaavinaan joitakin puikkoja, joita pisti esiin höyhenistä.\nEi kestänyt kauan ennenkuin haukka syöksyi alas. Mutta niin pian\nkuin se oli iskenyt kyntensä höyheniin, alkoi se surkeasti räpytellä\nsiipiään. Vanhus kiiruhti paikalle ja väänsi haukalta niskat nurin.\n\nHarald Vik läheni uteliaana tarkastellakseen lähemmin ansaa. Se oli\naivan yksinkertainen, mutta erinomaisen näppärä, valmistettu kahdesta\nraskaasta liuskakivenpalasesta ja silmukasta.\n\nNiin pian kuin suuri lintu tarttui höyheniin, kietoutui silmukka\nraskaiden liuskakivenpalasten vaikutuksesta linnun jalkojen tai nokan\nympäri -- ja kun se ei jaksanut nostaa kivenpalasia, jäi se sätkytellen\nriippumaan.\n\n\"Minä arvelin, että ehkei pieni vaihtelu haittaisi meidän\nlinturuokalajeissamme\", sanoi vanhus nauraen. \"Tällä ansalla\npyydystämme vielä monta lintua.\"\n\n\"Mutta mistä saitte langan?\" kysyi Harald Vik.\n\nTiedemies osoitti kenkiään.\n\n\"Kengännauhat\", sanoi hän, \"minä sain uhrata kengännauhani.\"\n\nPari tuntia kului, ja Harald Vik alkoi valmistaa päivällistä savupiipun\nkyljessä. Kun vanha tiedemies näki, miten avulias hänen kumppaninsa\noli, murisi hän tyytyväisenä ja heitti kuolleen linnun hänelle.\n\nNorjalainen keräsi joukon taulaa rauniosta. Se oli niin kuivaa, että\nse ihan rätisi, kun hän puristi sitä sormiensa välissä. Sitten hän\nkaapi hiukan nokihiiltä piipusta ja laittoi rovion. Eikä kestänytkään\nkauan, ennenkuin valkea syttyi. Noki oli paljon helpommin syttyvää kuin\ntavallinen kivihiili.\n\nVanhus nojasi piippua vasten ja seurasi katseellaan hänen työtänsä.\n\n\"Kun pääsen vapaaksi\", sanoi hän, \"sommittelen koneen, joka kerää\nilmasta kaikki nokihiukkaset ja sitten valmistaa siitä polttoainetta\".\n\nHarald Vik ei vastannut, häntä olivat vanhuksen suunnitelmat ruvenneet\nväsyttämään. Hän hyräili iloista säveltä lintua höyhentäessään, ja sen\ntehtyään hän pisti linnun vartaaseen, jonka tiedemies oli taittanut\nsinkkikourusta, ja piti sitä tulen yläpuolella. Silloin oli vanhus jo\njättänyt hänet yksikseen ja poistunut katon toiselle puolelle.\n\nKuumuus alkoi käydä pahaenteiseksi. Ei pilvenhattaraakaan näkynyt\ntaivaalla. Auringosta tulvi ääretön lämpö katolle, jonka suuri pinta\nsäteili kuumuutta. Sitä paitsi valkeasta nouseva tympeä savu kirvelti\nHarald Vikin silmiä.\n\nHän oli tukehtumaisillaan. Hän loi kaihoavia silmäyksiä kaupunkia\nkohti, jossa puistot muodostivat varjoisia, tummanvihreitä pilkkuja\nkiviröykkiöiden keskessä. Helle värisi suuren kaupungin yllä.\n\nNyt oli tiedemies taas kadonnut hänen näkyvistään. Harald Vik nousi\nseisomaan. Tuolla hän oli. Taivasten tekijä, hän oli ryöminyt erään\nsivurakennuksen katolle ja makasi nyt siellä äärimmäisellä räystään\nsyrjällä hypistellen puhelinjohtoja. Norjalainen jäi sanattomaksi\nnähdessään toverinsa uhkarohkeuden. Ensinnäkin hän oli vaarassa syöksyä\nalas ja toiseksi yhtä suuressa vaarassa joutua ilmi. Ja mitä tekemistä\nhänellä sitä paitsi oli puhelinjohtojen kanssa? Jos hän vahingoitti\nniistä jotakin, tultaisiin tietenkin heti katsomaan katolle, mistä vika\njohtui.\n\nNorjalainen tarkasteli häntä jännitetyn tarkkaavaisesti. Vihdoinkin\nhän oli valmis. Hän ryömi takaisin ukkosenjohdattimen luo ja kiipesi\ntakaisin heidän omalle katolleen. Siellä hän voi vaaratta kulkea\nsuorana. Harald Vik huomasi, että hänellä oli pieni, valkoinen esine\nkädessään. Kun vanhus tuli hänen luokseen, kysyi hän:\n\n\"Mitä kummaa te olette hommannut? Oletteko repinyt puhelinjohdot rikki?\"\n\n\"En, onko teillä päivällinen valmiina?\"\n\nNorjalainen näytti hänelle vartaassa paistettua lintua.\n\n\"Hyvä on, syökäämme siis, onpa jo aikakin.\"\n\nPäivällisen aikana, joka oli vielä yksinkertaisempi kuin aamiainen,\ntahtoi Harald Vik taas ottaa puhelinjohdot puheeksi, mutta vanhus\nkeskeytti hänet hymyillen.\n\n\"Se on asia, joka ei liikuta teitä.\"\n\nTai hän sanoi:\n\n\"Sitä te ette ymmärrä.\"\n\nTiedemies oli nyt ensi kerran katolla-oloaikana riisunut harmaan viitan\nyltään. Harald Vik hämmästyi nähdessään kuinka ryppyinen ja likainen\nhänen takkinsa ja liivinsä oli. Viitta oli tehnyt hänet jossain määrin\narvokkaan näköiseksi, mutta nyt hän oli suorastaan surkean näköinen --\nparrakas, pieni ukko, jolla oli vastenmieliset kasvot. Harald Vik piti\nyhä vähemmän hänestä. Mutta joka kerta kun vanhus loi häneen kylmän,\nkivenkovan katseensa täytyi hänen kuitenkin painaa silmänsä alas.\n\nVanhus sanoi äkisti:\n\n\"Neuvon teitä nukkumaan päivällisen jälkeen.\"\n\n\"Miksi? Ei minulla ole tapana nukkua päivällisunta.\"\n\n\"Siksi, ettette luultavasti saa nukkua rahtuakaan yöllä.\"\n\n\"Aiommeko yrittää päästä pakenemaan?\"\n\n\"Järjettömyyksiä! Lähdemme löytöretkelle savupiippuja pitkin alas. Ihan\nalas asti.\"\n\n\"Mitä se hyödyttää? Saatamme itsemme vain vaaraan, joudumme kiinni ja\nkuulusteltaviksi. Savupiippujahan ei enää käytetä. Ne ovat varmasti\nmuuratut umpeen alhaalta.\"\n\n\"Ei ainakaan se, josta savu nousee.\"\n\n\"Mitä ihmettä!\" huudahti Harald Vik kauhuissaan. \"Aiotteko mennä sitä\npiippua myöten alas? Sitten ainakin joudutte heti kiinni.\"\n\n\"Niin, te kyllä joutuisitte kiinni, hutilus\", vastasi vanhus, \"mutt'en\nminä. Toisen piipun, jota ei käytetä, jätän teidän haltuunne. Te saatte\nottaa selvän, minne se johtaa.\"\n\nIkäänkuin vakuuttaakseen, ettei hän tahtonut enempää puhella asiasta,\nkääri hän vaatteensa kokoon ja veti hatun silmilleen. Hetken kuluttua\nhän nukkui.\n\nMutta Harald Vik ei saanut unta, kuumuus kiusasi häntä. Hän päätti sen\nsijaan lähteä katolle tarkastusmatkalle.\n\nVanhus nukkui kaksi tuntia. Kun hän heräsi, ei hän nähnyt norjalaista\nmissään. Hän odotti vielä tunnin. Aurinko laski taivaanrannan taa, ja\nmereltä puhalsi katolle suloinen, vilpoisa tuuli.\n\nVihdoinkin Harald Vik näyttäytyi. Hän tuli muutamalta sivukatolta. Hän\noli kalpeampi ja totisempi kuin tavallisesti.\n\n\"Ai\", huusi vanhus ja hypähti seisoalleen, \"voin lukea kasvoistanne,\nettä jotakin on tapahtunut. Missä olette ollut?\"\n\n\"Olen ryömiskellyt pitkin katoilla ja katsellut hiukan ympärilleni.\"\n\n\"Silloin olette varmaankin löytänyt jotain?\"\n\n\"Niin, niin olenkin. Olen nähnyt että teidän vanhassa kopissanne taas\non asukkaita.\"\n\n\"Todellakin. Se ilahduttaa minua.\"\n\nHarald Vik kulki lähemmäksi.\n\n\"Siellä on nainen\", sanoi hän, \"nuori, mustatukkainen nainen\".\n\n\"Te olette siis istunut ja katsellut häntä?\"\n\n\"Niin, yli tunnin.\"\n\n\"Onko hän nähnyt teidät?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sepä hyvä. Silloin hän ei huvita minua.\"\n\n\"Meidän täytyy koettaa pelastaa hänet\", sanoi Harald Vik.\n\nVanhus hymyili kylmästi ja tylysti.\n\n\"Älkää lörpötelkö järjettömiä\", sanoi hän, \"tahdotteko saattaa meidät\nmolemmat turmioon?\"\n\n\"Meidän täytyy pelastaa hänet\", toisti Harald Vik.\n\n\"Se on mahdotonta.\"\n\nNorjalainen kävi kiivaasti tiedemiehen kimppuun ja teki liikkeen\nikäänkuin olisi tahtonut potkaista pientä, parrakasta ukkoa.\n\n\"Minä sanon teille jotain, ukko\", sanoi hän, \"olen rakastunut häneen\".\n\n\n\n\nXI.\n\nPalava laiva.\n\n\nPikku mies nousi, meni Harald Vikin luo ja tarttui häntä lujasti\nkäsivarteen.\n\n\"Tuollaiset lapsellisuudet\", sanoi hän, \"pilaavat meiltä kaiken.\"\n\nNorjalainen katsoi häntä pilkallisesti. \"Minua ei ole tuomittu\nkuolemaan\", vastasi hän, \"minä uskallan joka tapauksessa. Mutta te\nvoitte päästä siitä.\"\n\n\"Mitä te uskallatte?\"\n\n\"Koetan pelastaa hänet.\"\n\n\"Se on teille vallan mahdotonta.\"\n\n\"Ohoh\", mutisi norjalainen ylimielisesti, \"kun olen onnistunut saamaan\nteidät katolle, saan kyllä hänetkin\".\n\nVanha mies ihan värisi raivosta.\n\n\"Mikä oli minulle mahdollista\", huusi hän, \"ei ole mahdollista\nkenellekään muulle. Sitä paitsi saatte kiittää onneanne, että minä\ntulin tänne. Muutoin olisitte kuollut nälkään tai janoon tai teidän\nolisi täytynyt heittää kaikki toivo, kiittämätön. Ja nyt tahdotte\nhetken kevytmielisyyden takia pilata kaiken meiltä molemmilta.\"\n\nVanhuksen ankara totisuus taltutti Vikin kiivautta.\n\n\"Te ette ole nähnyt häntä\", sanoi norjalainen.\n\n\"En, enkä välitäkään.\"\n\n\"Hän istuu _teidän_ kopissanne.\"\n\n\"Siis hän on tuomittu kuolemaan.\"\n\n\"Ja hän on aivan nuori, kuuletteko -- tuskin kahdenkymmenen.\"\n\n\"Se ei vaikuta asiaan. En tahdo kuulla puhuttavan hänestä enää.\"\n\n\"Silloin minä vannon teille\", sanoi nuori mies korostaen jokaista\nsanaa, \"etten jätä tätä paikkaa, ennenkuin olen koettanut pelastaa\nhänet.\"\n\nVanha tiedemies katseli häntä tarkkaavaisesti. Ensin näytti aivan\nsiltä, kuin hän olisi aikonut raivoissaan syöksyä norjalaisen kimppuun,\nmutta lopuksi hän hillitsi itsensä.\n\n\"Tarkoitatteko täyttä totta?\" kysyi hän.\n\n\"En koskaan elämässäni ole tarkoittanut niin totta\", vastasi\nnorjalainen.\n\n\"Mutta jos minä nyt takaan teille, että pääsette vapaaksi kahden viikon\nkuluessa -- tai minä takaan teille, ettette enää koskaan joudu kiinni?\"\n\n\"Silloin minä kiitän teitä.\"\n\n\"Lupaatteko siis minulle, ettette enää välitä siitä\nkuolemaantuomitusta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No hitto vieköön. Mikä on tarkoituksenne. Mihin aiotte ryhtyä?\"\n\n\"Tahdon tehdä tuttavuutta hänen kanssaan samalla tapaa kuin tutustuin\nteihinkin.\"\n\n\"Hetikö?\"\n\n\"Ei, ei heti. Siitä ei ole hyötyä. Hän ei enää ole ikkunassa. Mutta\nhuomenna aion mennä niin kauaksi katolla, että hän huomaa minut.\"\n\nVanhus läimäytti kätensä yhteen. \"Sehän on ihastuttavaa\", huusi hän.\n\"Jumaliste, verratonta! Ei, totta vieköön, kyllä te nuoret olette\noikeita nautoja. Sanoitteko, että hän on mustatukkainen?\"\n\n\"Kyllä, hänellä on sysimusta tukka.\"\n\n\"Ja kummalliset silmät, jotka viittaavat slaavilaiseen syntyperään?\"\n\n\"Te siis tunnette hänet?\"\n\n\"Tiedättekö\", jatkoi vanhus, \"että hän on nihilisti? Yli kahden vuoden\najan on poliisi etsiskellyt häntä, häntä on epäilty osalliseksi\npresidentti Mac Kinleyn murhaan.\"\n\n\"Tiedän ainoastaan\", vastasi norjalainen, \"etten koskaan ole\nristikkoikkunan takana nähnyt niin onnettomia kasvoja kuin hänen\".\n\n\"Ei siis hyödytä ollenkaan koettaa saada teitä järkiinne?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Tahdotteko siis kuulla hyvän neuvon?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja seurata sitä?\"\n\n\"Kyllä, yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Millä sitten?\"\n\n\"Että te autatte minua pelastamaan tämän nuoren naisen.\"\n\nVanhus hymyili ja napitti pitkäliepeisen harmaan takkinsa tiukemmalle.\nHarald Vik hätkähti, kun hän näki hänen hymynsä.\n\n\"Suostun teidän ehtoonne.\"\n\n\"Ja minä puolestani olen halukas seuraamaan neuvojanne.\"\n\n\"Minun _käskyjäni_?\" kysyi hän korostaen sanaa.\n\n\"Olkoon menneeksi -- teidän käskyjänne.\"\n\n\"Ensinnäkin te ette saa ilmaista itseänne hänelle ennen kuin 48 tunnin\nkuluttua.\"\n\n\"Edellyttäen, ettemme poistu katolta ennemmin.\"\n\n\"Se on itsestään selvää.\"\n\n\"Hyvä, silloin lupaan sen.\"\n\n\"Toiseksi on teidän laskeuduttava aivan alas asti jotain käyttämätöntä\nsavupiippua myöten. Itse menen alas sitä piippua myöten, joka savuaa.\"\n\n\"Siihen suostun kaikissa tapauksissa.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi vanhus ja istuutui katolle, \"silloin voimme täällä\naikamme kuluksi katsella ihanaa auringonlaskua. Meillä ei ole mitään\ntehtävää ennen kuin pimeän tultua. Katsokaahan, kuinka kummallinen\non lännen taivas. Nythän loimuaa ja palaa kaikkialla. Ja kuulkaahan,\nkuinka hiljaiseksi kaikki vähitellen käy suuressa kaupungissa.\"\n\nHarald Vik jäi seisomaan. Hän tunsi nyt itsensä paljon epävarmemmaksi\nkuin koskaan pienen likaisen tiedemiehen suhteen.\n\nJa ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa tämä nytkähti äkkiä ja sanoi:\n\n\"Ette siis usko minua? Ymmärrän sen niin hyvin. Te kallistutte siihen\nkäsitykseen, että minä joko olen hullu tai hirvittävän vaarallinen\npahantekijä.\"\n\nNorjalainen sai varmuutta.\n\n\"No niin\", jatkoi vanhus, \"siis vakuutan kunniasanallani, että olen\nystävänne\".\n\nNorjalainen ei voinut olla huomauttamatta:\n\n\"Teidän kunniasananne?\"\n\nVanhus kääntyi poispäin.\n\n\"En vielä koskaan ole sitä syönyt\", sanoi hän hiljaa, \"mutta on jotain,\njota te ette ymmärrä. Osoittaakseni, kuinka suuresti annan arvoa\nteille, näytän teille tämän.\"\n\nHän pisti käden taskuunsa ja otti esille pienen valkoisen esineen,\njohon Harald Vikin huomio jo aikaisemmin oli kiintynyt.\n\nNorjalainen otti sen käteensä ja tutki sitä tarkkaan. Se oli pieni\nposliininappi -- sellainen, jommoisia käytetään telefonipatsaissa.\n\n\"Näin että se oli teidän kädessänne, kun palasitte puhelinjohtojen\nluota\", sanoi Harald Vik. \"Mihin te oikeastaan aiotte käyttää sitä?\"\n\nVanhus otti posliininapin takaisin ja ikäänkuin hyväili sitä.\n\n\"Jos kaikki muu menee myttyyn\", vastasi hän, \"on tämä auttava meitä.\nSiitä on tuleva puhelimemme.\"\n\n\"Puhelin?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niin, ettekö näe, että se on ontto. Siitä tulee erinomainen mikrofoni.\nNiin pian kuin olen saanut hansikasnahkani kuntoon, on vain hetken\nasia kiinnittää se puhelinlankoihin. Ettekö te ole koskaan nähnyt,\nkuinka puhelintyöntekijät pääsevät keskusasemalle ollessaan johtoja\nkorjaamassa? Heillä on oma kone matkassa. Mutta kun puhelin itse\nasiassa on kaikkein yksinkertaisimpia keksintöjä, on varsin helppoa\nvalmistaa primitiivinen kone -- vallankin kun omaa sekä langat että\nsähkön. Olin iltapäivällä johtojen luona ja irroitin sieltä tämän\nposliininapin. Langat, jotka kuuluivat tähän, siirsin toiseen nappiin\nja katsoin tarkoin, ettei muodostunut lyhytsulkua -- muuten kyllä\nolisimme saaneet heidät pian vieraiksemme tänne katolle.\"\n\nHarald Vik tunsi loukanneensa vanhusta ivallisella huomautuksellaan\nhänen kunniasanastaan. Hän luuli, että tiedemies oli laverrellut näin\nlaajalti puhelimesta vain johtaakseen keskustelun uudelle alalle.\nHarald Vik, joka ei koskaan ollut opiskellut sähkötekniikkaa, ei\nymmärtänyt, mihin hän tähtäsi puheellaan.\n\nVihdoin pimeys alkoi kietoa vaippaansa vankilan ja kaupungin. Se kävi\nyhä tiheämmäksi. Lopulta kaupunki loisti heidän allaan tuhansine\nvaloineen, ja sen yllä kaareili taivas mustansinisenä ja tähdettömänä.\n\n\"Nyt on aika käsissä\", sanoi vanhus, \"ryömikää nyt 'kuolleeseen'\npiippuun\".\n\nHarald Vik nousi. Hän katseli kaupunkia ja erotti illan hälinää ja\nmelua, jonka ääni tunkeutui hänen korviinsa. Hän kuuli jokseenkin\nepäselvästi, kuinka ajopelit vierivät siltojen kivitystä myöten,\nrautatiejuna puhkui etäisyydessä, sähköraitioteiden varoituskelloja\nsoitettiin ja ihmisjoukkojen puheensorina nousi ja laski kuin meren\ntyrskyjen kaukainen kohina. Hänen mielestään ilta oli ihmeen ihana.\nAlhaalla vankilanpihalla, alhaalla kuilussa, hän näki lyhtyjä heiluvan\nedestakaisin, ja hän kuuli vahtimiesten askeleiden kumajavan kiviä\nvasten. Kaikki vangit olivat nyt käyneet levolle...\n\n\"Älkää siellä seisoskelko ja hukatko aikaa\", sanoi vanhus, \"minä olen\nollut valmis jo aikoja sitten\".\n\nHarald Vik hätkähti. \"Tuo piippu\", osoitti tiedemies.\n\nHetken kuluttua oli nuori norjalainen ryöminyt pimeästä aukosta alas.\n\nHän oli kolmatta kertaa piipun sisällä. Hän osasi melkein ulkoa\nportaat. Hän oli tullut kahdeksanteen kerrokseen. Mutta sitten hänen\ntäytyi äkkiä pysähtyä, sillä hän kuuli äänen, jota ei ennemmin ollut\npannut merkille. Hän istui aivan liikkumattomana, pysytteli käsin ja\njaloin kiinni ja kuunteli.\n\nNe eivät olleet ihmisääniä. Ääni ei oikeastaan muistuttanut mitään\nhänelle tuttua ääntä. Oli kuin heikot iskut, joita seurasi tasaisten\nväliaikojen perästä, olisivat tärisyttäneet koko suurta rakennusta.\nSitä seurasi jonkunlainen raapiminen tai ratina -- aivan kuin joku\nsuuri eläin jossain rakennuksen kolkassa olisi purrut hampaitaan\nyhteen. Harald Vikistä tuntui kolkolta. Hän oli aivan kuolleen piipun\nalaosassa, vastustamatta antautui hän tuskan valtaan. Piipussa oli\naivan pimeätä. Hän ei nähnyt enää yläpuolellaan taivaan sinistä\nnelikulmiota. Oli jo yö. Taivas oli musta ja riippui kuin musta lakki\nsiellä piipun aukon päällä.\n\nÄkkiä kummallinen kolina taukosi, ja kaikki hiljeni, mutta Harald\nVikistä tuntui hiljaisuuskin painostavalta. Ei koskaan ennen ollut\nhänen asemansa hänestä tuntunut niin toivottomalta ja synkältä kuin\ntässä ahtaassa, pahalle haisevassa, _kuolleessa_ piipussa. Kun hän\noikein ajatteli, että hän oli täällä, keskellä tätä jättiläismäistä\nrakennusryhmää, tätä suurta kivihautaa, jossa oli joukko ihmisiä\nelävältä haudattuina, valtasi pelko ja alakuloisuus hänen mielensä.\n\nMutta hänen täytyi jatkaa matkaansa edelleen. Ja hän ryömi alemma\npiippua pitkin. Kun hän oli tullut neljännen kerroksen kohdalle, alkoi\njälleen kuulua sama hermostuttava, aavemainen ääni. Hän oli heti\nselvillä siitä, etteivät rotat olleet sen aiheuttajina. Nakutus kuului\nuseista kohdista yht'aikaa eikä vain yhdestä. Se kuulosti aivan siltä,\nkuin jossain kaukana olisi lyöty soinnuttomiin koskettimiin. Melu kesti\nlähes neljännestunnin. Sitten se äkkiä taukosi, ja Harald Vik kompuroi\ntaas alemmaksi.\n\nHän oli tullut kolmanteen kerrokseen, silloin hän pysähtyi äkkiä.\n_Hänen korviinsa oli kuulunut ihmisääni_.\n\nSe kaikui suoraan alhaalta, luultavasti ensimmäisestä kerroksesta. Se\noli kuiskaava ääni, joka sanoi:\n\n\"Kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria.\"\n\nToinen ääni vastasi:\n\n\"Satakolmekymmentäyhdeksän kirvestä.\"\n\nEnsimmäinen ääni jatkoi, mutta tällä kertaa kuului se hiukan\nheikommalta:\n\n\"Viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa.\"\n\nHarald Vik ei voinut kuulla, mitä toinen ääni vastasi. Oli selvää, että\nkaksi ihmistä keskusteli suoraan hänen allaan olevassa huoneessa, josta\nsavupiippu nousi. He olivat ensin keskustelleet aivan piipun kyljessä,\nmutta sitten loitonneet hiukkasen.\n\nHarald Vik oli varma siitä, että puhujat olivat olleet\nvanginvartijoita. Hän ei uskaltanut mennä alemmaksi, vaan katsoi\nviisaimmaksi nousta jälleen ylöspäin. Askel askeleelta, niin\näänettömästi kuin suinkin mahdollista hän läheni kattoa. Kun hän läheni\naukkoa, kuuli hän vanhan tiedemiehen kuiskauksen:\n\n\"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\"\n\nJa samassa hän seisoi katolla. Tiedemies kävi hänen käsivarteensa\nkiinni, ja oli niin innoissaan, että hänen koko ruumiinsa vapisi.\n\n\"Kuulitteko?\" kysyi hän, \"kuulitteko? Noita omituisia sysäyksiä kautta\nrakennuksen?\"\n\n\"Kuulin\", vastasi norjalainen, \"kyllä minä kuulin ne. Minusta ne olivat\nkammottavia.\"\n\n\"Se johtuu siitä\", sanoi tiedemies, \"ettette ymmärrä, mitä ne\ntarkoittavat. Mutta _minä_ ymmärsin sen heti.\"\n\nNorjalainen mainitsi nyt ne kaksi ihmisääntä, jotka hän oli kuullut.\n\nVanha mies siveli hämillään otsaansa, tuijotti mietteissään eteensä ja\nmutisi hajamielisesti:\n\n\"Oliko niitä kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa?\"\n\n\"Niin.\"\n\nÄkkiä vanhus säpsähti.\n\n\"Ajatelkaamme sitä myöhemmin\", sanoi hän ja osoitti merelle päin, josta\npunainen valo loisti niinkuin tulimajakka tai soihtu.\n\n\"Näettekö tuota valoa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Se on palava laiva.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Siitä tulee hyvä uutinen Herald'iin, jonka ensimmäistä painosta\nruvetaan puolen tunnin kuluttua painamaan.\"\n\n\"En oikein ymmärrä...\"\n\n\"Tulkaa mukaan!\"\n\nVanhus otti hänet mukaansa; hän oli kuumeisen kiihtymyksen tilassa.\nHe tulivat sivukatolle, ja tiedemies johti hänet puhelinlankojen luo,\njossa hän varhemmin aamupäivällä oli tehnyt kokeitaan.\n\n\"Nyt on puhelimeni vihdoinkin valmis\", sanoi pikku mies. \"Se on hieman\nalkuperäinen, minun täytyy sekä puhua että kuunnella mikrofonissa.\nMutta sehän maksaa vaivan. Nyt panemme toimeen pienen lyhytsulun.\"\n\nHarald Vik erotti epäselvästi pimeydessä, että vanhus hypisteli\npuhelinlankoja. Sitten hän vei valkoisen esineen korvaansa, ja heti sen\njälkeen kuiskasi ihastuksissaan:\n\n\"_Keskusasemalta vastataan_.\"\n\nSitten hän otti nopeasti valkean esineen korvaltaan ja piti sitä suun\nedessä, lausuen korkealla ja selvällä äänellä:\n\n\"Herald'in toimitukseen!\"\n\n\n\n\nXII.\n\nPuhuvat muurit.\n\n\nHarald Vik istui aivan ukon vieressä katonharjalla. Hän tunsi, kuinka\nvanhus suorastaan värisi jännityksestä.\n\n\"Onko Heraldissa?\" kysyi hän jälleen.\n\n\"Kuulen puhelimessa suhinaa\", kuiskasi hän norjalaiselle.\n\nUkko istui pari sekuntia hiljaa ja kuunteli. Äkkiä hän säpsähti.\n\nKaukainen ääni vastasi puhelimessa:\n\n\"Herald'in yötoimitus!\"\n\n\"Tämä on 'Mustan tähden' vankilasta\", sanoi tiedemies. \"Tahdotteko\nsaada uutisen?\"\n\nÄäni vastasi:\n\n\"Onko joku taas paennut?\"\n\n\"Ei, ei vielä.\"\n\n\"Mistä sitten on kysymys?\"\n\n\"Näemme täältä palavan laivan kaukana merellä. Se näyttää olevan suuri\nhöyrylaiva.\"\n\n\"Mitä kummia?\"\n\n\"Aivan suuren luotsimajakan ulkopuolella, vähintään kolme peninkulmaa\nmerelle päin, jos näemme oikein.\"\n\n\"Kiitos, otamme lähemmin selkoa asiasta.\"\n\n\"Kuuluuko muuten mitään uutta. Onko tapahtunut jotain suuressa\nmaailmassa?\" kysyi tiedemies, uteliaisuudesta palaen.\n\nNyt kuului toinen ääni puhelimessa. Se vastasi:\n\n\"Ranskan presidenttiä vastaan on tehty murhayritys.\"\n\n\"Murhayritys Ranskan presidenttiä vastaan\", toisti vanhus.\n\n\"Mutta se on epäonnistunut\", sanoi ääni jälleen.\n\n\"Onko jotain muuta tapahtunut tänä yönä?\"\n\n\"Olemme saaneet sähkösanoman Pearylta. Hän on saavuttanut suurenmoisia\ntuloksia. Julkaistaan huomenna Herald'issa. Muuten ei mitään\nerikoista... Niin, se on totta. Olemme kuulleet uutisen, joka huvittaa\nteitä. Kuolemaantuomittu, joka karkasi vankilasta pari päivää sitten,\non kuulemma saatu kiinni.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista, missä?\"\n\n\"Buffalossa. Sikäläinen poliisipäällikkö on vakuutettu siitä, että hän\non saanut oikean käsiinsä. Hän on nyt matkalla tänne.\"\n\n\"Hyvä on. Pidämme kyllä huolen siitä, ettei hän enää toista kertaa\npääse karkaamaan. Vaikka se on kyllä pirun vikkelä mies.\"\n\n\"Niin, se mahtaa olla oikea hornan henki.\"\n\n\"Ja nyt ei siis teillä enää ole meille mitään kerrottavaa?\"\n\nTiedemies työnsi mikrofonin äkisti Harald Vikin korvaan, ja norjalainen\nkuuli selvästi äänen vastaavan:\n\n\"Ei, nyt ei ole enää mitään. Kiitos tiedonannoista! Hyvää yötä!\"\n\nViime sanoja seurasi heikko surina. Se oli loppusoitto.\n\nNorjalainen tunnusteli pimeässä uteliaana esinettä, joka oli hänen\nkädessään. Hän käsitti, että sen täytyi olla posliininappi, jonka hän\naikaisemmin oli nähnyt vanhuksella.\n\nVanhus tarttui häntä kiivaasti käsivarteen.\n\n\"No, mitä arvelette?\" huudahti hän voitonriemuisesti.\n\n\"Suurenmoista\", mutisi Harald Vik, \"mutta minä en ymmärrä, kuinka\nolette saanut sen järjestetyksi.\"\n\n\"Tämän posliininapin, kahden pienen langanpätkän, jotka varastin\njohdosta, ynnä hansikasnahan avulla. Se on samanlainen kone, mutta\nsuunnattoman paljon yksinkertaisempi kuin se, jota puhelintyöntekijät\nkäyttävät, kun heidän puhelinjohtoja korjatessaan on puhuttava\nkeskusasemalle. Olemme siis vihdoinkin tulleet yhteyteen ulkomaailman\nkanssa\", huudahti vanhus ihastuksissaan ja löi kätensä yhteen. \"Eikö\nole kummallista, että me kaksi pakolaisparkaa, jotka istumme täällä\nvankilankatolla, ilman minkäänlaisia apuneuvoja, olemme päässeet\npuhelinyhteyteen maailman suurimman lehden kanssa. Mutta se on vain\nalkua.\"\n\n\"No, mitä sitten seuraa?\" kysyi norjalainen.\n\nVanhus käänsi kasvonsa ukkosenjohdattimeen, joka kohosi korkealle\nmustansinistä yötaivasta vasten.\n\n\"Näettekö tuota?\" kysyi hän.\n\n\"Totta mar, ukkosenjohdatin, siitä olette puhunut ennen.\"\n\n\"Siitä on oleva meille suunnattoman suurta hyötyä.\" Hänen äänensä\nkuulosti kovin ylimieliseltä. \"Nämä tavalliset puhelinyhteydet\ntuntuvat minusta liian kaukaisilta. Meidän on keksittävä jotain\nuudenaikaisempaa.\"\n\n\"Mitähän se olisi?\"\n\n\"No, esimerkiksi langaton sähkölennätin\", vastasi tiedemies ja osoitti\nukkosenjohdatinta. \"Kun saan sähköpatterini kuntoon...\"\n\nKeskustelu Herald'in kanssa oli tehnyt niin valtavan vaikutuksen Harald\nVikiin, ettei mikään, jota vanhus suunnitteli, tuntunut hänestä enää\nmahdottomalta. Hän huomautti kumminkin:\n\n\"Kunhan ei vaan teidän kokeilunne veisi meitä lopuksi perikatoon.\"\n\nVanhus nauroi äkkiä ääneen ja kauan. Hän istahti ja nauroi oikein\nsydämensä pohjasta. Se kuulosti suorastaan mielettömältä; Harald Vikiä\nihan puistatti.\n\n\"Miksi nauratte sillä lailla?\" kysyi hän.\n\n\"Tiedättekö\", vastasi ukko, \"että minut on vangittu Buffalossa?\"\n\n\"Mitä hullua?\"\n\n\"Niin minulle kerrottiin Herald'ista. Minut on otettu kiinni Buffalossa\nja olen nyt matkalla tänne. Hahaha!\"\n\n\"Vai niin, silloin ymmärrän, kenestä lupasitte pitää niin hyvää huolta,\nettei hän enää karkaa.\"\n\n\"Aivan niin. Menemmekö nyt takaisin taloomme? Täällä tulee todenteolla\nkylmä.\"\n\nVanhus poistui. Harald Vik loi katseen merelle, jossa palava laiva nyt\nloisti punaisempana ja kirkkaampana kuin ennen.\n\nHän kuuli vanhuksen sanovan takanaan:\n\n\"Näettekö tuota valkoista valojuovaa satamassa?\"\n\n\"Kyllä, se liikkuu.\"\n\n\"Sen tunnen hyvin\", sanoi vanhus, \"se on Herald'in alus. Sillä on\nvalonheittäjä keulassa. Se on jo matkalla laivahylyn luo. Se on\nAmerikan nopein höyrylaiva. Mikään torpedovene ei vedä vertoja sille\nnopeudessa. Kahdessa tunnissa se on perillä. Mutta kuulkaa, tulin\najatelleeksi jotain.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Harald Vik ja läheni vanhusta, ryömien nelin\nkontin sinkkikatolla.\n\n\"Kiikari meillä myöskin täytyy olla. Niin, kaksi kiikaria, yökiikari\nja päiväkiikari. Ikävää, ettei meillä ole tilaisuutta katsella läheltä\nnoin jännittävää tapahtumaa kuin tuo tuolla ulkona.\"\n\nHarald Vik ei vastannut mitään tähän.\n\nKun he olivat tulleet toiselle katolle ja raunion lähettyville, kysyi\nhän:\n\n\"Luuletteko, että tulemme viipymään niin kauan?\"\n\n\"En tiedä. Joko pääsemme täältä parin päivän perästä tai sitten saamme\njäädä tänne hyvin pitkäksi aikaa.\"\n\nHe olivat nyt saapuneet asuntonsa, raunion, luo. Harald Vik aikoi heti\nkömpiä sisään, mutta vanhus esti häntä.\n\n\"Odottakaa hetkinen\", sanoi hän.\n\nNorjalainen ei pimeässä voinut nähdä, mitä tiedemies puuhaili, mutta\nhän kuuli rapinaa, jonka hän oli tuntevinaan.\n\nJa -- kratsh! Samassa loisti liekki tiedemiehen kädessä.\n\n\"Tulitikkuja!\" huudahti norjalainen. \"Onko teillä tulitikkuja?\"\n\n\"On, kaksi kokonaista laatikkoa.\"\n\n\"Oletteko valmistanut nekin?\"\n\n\"En, ne olen varastanut. Tulkaa tänne, niin näette.\"\n\nHän vei Harald Vikin raunion aukon luo, sytytti tulitikun ja pisti sen\naukosta sisään.\n\nHarald Vik katsoi sisään.\n\n\"Mitä kummia!\" huudahti hän ja pisti paikalla päänsä aukosta sisään.\n\n\"Sepä hittoa, täällähän on oikea onnen sopukka.\"\n\nMajan sisällä oli sievästi katettu pöytä, palanen makkaraa, leipää,\nvoita ja pullo viiniä.\n\nNorjalainen oli nyt ryöminyt ihan sisälle majaan, ja vanhus seurasi\njäljessä.\n\n\"Olkaa hyvä\", sanoi vanhus, \"ja syökää kunnolla. Meillä on ollut\nrasittava yö.\"\n\nHän raapaisi tulta ja sytytti kynttilän -- oikean steariinikynttilän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarald Vik istui äänettömänä ja tuijotti ihanuuksiin.\n\n\"Pullo oikeata viiniä\", mutisi hän, \"ja tuoretta, ihanaa leipää. Kuinka\nse maistuneekaan! Oletteko varastanut kaiken tämänkin?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Ettekö muista, että olin yöllä savuavassa piipussa. Menin ihan alas\nasti ja tulin virkamiesten keittiöön. Sieltä löysin tavarat. Jos\nminulla olisi ollut enemmän aikaa käytettävissäni, olisin varustautunut\nvielä paremmin.\"\n\n\"Ettekö luule, että varkaus keksitään?\".\n\n\"Ei, sitä en luule. Siellä on niin suuret määrät elintarpeita, ettei\ntämä pieni varkaus tee huomattavaa lovea varastoon.\"\n\nHarald Vik istui jo ja söi oikein ahmien.\n\n\"Palatkaamme nyt yöllisiin retkeilyihimme\", sanoi vanhus. \"Tahdon heti\nsanoa teille, että minäkin kuulin tuon kummallisen kolinan, mutta\nymmärsin heti, mistä se johtui.\"\n\nNorjalainen katsoi häntä kysyvästi.\n\n\"Ettekö tehnyt huomiota\", jatkoi vanhus, \"ettei melu ollut tilapäistä?\nSe kuului varsin säännöllisesti määrättyine väliaikoineen.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Se ei siis voi olla rottien tai muiden eläinten aiheuttama, jotka\nelämöivät näissä muureissa.\"\n\n\"Ei, se on mahdotonta. Sitä paitsi oli melu aivan liian kova\njohtuakseen siitä.\"\n\n\"Että melu oli kova, ei itse asiassa merkitse paljon. Teidän on\nmuistettava, että me olimme savupiipuissa, jotka tällaisissa korkeissa\nrakennuksissa ovat suorastaan mikrofoneja.\"\n\n\"Se on totta, mutta mistä siis luulette äänen johtuneen?\"\n\n\"Siitä ei voi olla epäilystä. Ihmiset, vangit aiheuttivat sen.\"\n\n\"Mutta missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Ette varmaankaan ole istunut ennen vankilassa\", sanoi vanhus suopeasti.\n\n\"Ei, en ole. Olen ensi kertaa. Entä te?\"\n\n\"Olenhan kertonut teille, että olen ollut kaksi kertaa kuolemaan\ntuomittu. Olen kaiken kaikkiaan istunut vankilassa monta vuotta.\nKysykää norjalaiselta ystävältänne, Asbjörn Kragilta. Hän kyllä tietää\nmiksi. Olen myöskin pitkän vankilassa oleskeluni aikana oppinut, miten\nvangit keskustelevat toistensa kanssa.\"\n\n\"Ai, koputtamalla seinään. Minäkin olen kuullut.\"\n\n\"Sekä koputtamalla että raapimalla\", jatkoi vanhus. \"Heillä on nyt\nuusi sähkötysmetodi, vanha alkoi käydä liian tutuksi vanginvartijoiden\nkeskuudessa.\"\n\n\"Toisin sanoen, me kuulimme vankien keskustelua?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu, kuin olisi ääni kulkenut poikki koko\nrakennuksen.\"\n\n\"Sepä juuri tekikin sen mieltäkiinnittäväksi. Muuten ei siinä olisi\nollut mitään huomiota ansaitsevaa.\"\n\n\"He puhuivat tietysti kaikki keskenään. Ajankuluketta ihmisparoille.\nMilläpä he muullakaan aikaansa kuluttaisivat?\"\n\n\"Erehdytte\", sanoi vanhus. \"Yksi kysyi, ja kaikki vastasivat.\"\n\n\"Sangen merkillistä!\"\n\n\"Muistatteko, missä olitte, kuullessanne koputukset ensi kertaa?\"\n\nHarald Vik mietti hetken.\n\n\"Luullakseni kuudennessa kerroksessa\", sanoi hän.\n\n\"Aivan niin. Siellä minäkin kuulin koputukset. Ensimmäiseksi johtui\nmieleeni: 'Mitkä vangit ovat tässä osassa rakennusta?' Silloin muistui\nmieleeni, että Crowburyn salaliittolaiset, joihin tekin kerran\nkuuluitte, muutettiin sinne teidän karkauksenne jälkeen. Vanginvartija\nkertoi sen minulle. Hän kertoi minulle myöskin, missä itse johtaja\nCrowburyn koppi oli. Se on 'Mustan tähden' vahvin vankikoppi.\nKuuntelemalla tarkasti ja laskemalla koppien aseman sain pian selville,\nettä koputukset ja raapimiset ensin lähtivät Crowburyn kopista. Sitten\nne jatkuivat kautta kaikkien koppien seinien. Oli kuin hän olisi\nantanut merkin tai käskyn, jonka toiset heti antoivat mennä edelleen.\nVastaukset tulivat hänelle takaisin.\"\n\n\"Tarkoitatteko --?\" kysyi Harald Vik ja katsahti ylös. Hänellä oli\nmakkaranpalanen toisessa ja viinipullo toisessa kädessä.\n\n\"Tarkoitan, että se peijakkaan Crowbury taasen valmistelee salaliittoa.\nEi hän niin vähällä anna itseään lannistaa. Olen muuten hänen kanssaan\nyhtä mieltä.\"\n\n\"Hän on konna\", puuttui norjalainen puheeseen, \"joka tahtoi myydä\nmeidät kaikki tyynni pelastaakseen oman nahkansa\".\n\n\"Konna tai ei. Se on yhdentekevää. Hän tulee joka tapauksessa tekemään\nmeille suuren palveluksen.\"\n\n\"Saitteko yhtään selvää, mitä hän sähkötti?\"\n\n\"Kyllä, kuulin kokonaisen lauseen ja yhden yksityisen sanan. Molemmat\nolivat minulle kumminkin täysin käsittämättömiä.\"\n\n\"Mitä ne sisälsivät?\"\n\n\"Lause kuului näin:\n\n\"'_Ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä_?'\"\n\n\"Käsistä? Sepä hassua. Mitä hänelle vastattiin?\"\n\n\"Vastauksesta en saanut selkoa.\"\n\n\"Ja tuo yksityinen sana. Mikä se oli?\"\n\n\"Niin, se on itse asiassa mystillisin. Kuulin sanan keskellä pitkää\nsähköttämistä, josta en muutoin ymmärtänyt hituistakaan. Sana oli:\n\n\"'_Museo_'.\"\n\n\"Museo! Tästä tulee yhä hullumpaa. Mitä kummaa hän sillä tarkoittanee?\"\n\n\"En tiedä. Olen hiukan miettinyt asiaa. Huomenna avataan\nKansallismuseon vuosinäyttely.\"\n\n\"Presidentti tulee sinne\", tokaisi Harald Vik.\n\n\"Niin, tiedän kyllä\", vastasi vanhus. \"Nämä ihmisethän ovat\nterroristeja. Onkohan jotain tapahtuva presidentin käydessä museossa?\nHeillä on ehkä vankilan ulkopuolella ystäviä, jotka ryhtyvät johonkin?\nEn tiedä vielä... Mutta nyt näen, että päivä alkaa sarastaa\", keskeytti\nvanhus äkkiä puheensa. \"Te ette ole koko yönä ummistanut silmääkään,\nnuori mies. Te mahdatte olla väsynyt.\"\n\n\"Niin, olen hirveän väsynyt\", mutisi Harald Vik puoliunessa. Hän istui\njo nyökyttäen päätään edestakaisin.\n\nMutta vanhus ei mennyt nukkumaan. Hän istui kokoonkyyristyneenä\nmieliasennossaan polvet vedettyinä leuan alle. Hän ajatteli.\n\nNorjalainen oli kai nukkunut parisen tuntia, kun kova isku selkään\nherätti hänet. Vanhus herätti hänet sillä tavoin.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi norjalainen unisena.\n\n\"Nyt olen urkkinut asian\", vastasi vanhus. Hänen äänensä oli niin\nkiivas ja innokas, että Harald Vik heti heräsi toden teolla.\n\n\"Mitä te olette urkkinut?\"\n\n\"'Museo' sanan merkityksen. Mutta oikeastaan olette te auttanut minua\nsiinä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Te kerroitte minulle, että olitte kuullut kahden miehen keskustelevan\nalapuolellanne savupiipussa. Eivätkö he puhuneet aseista?\"\n\n\"Kyllä, kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria\", sanoivat he.\n\n\"Ja tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Silloin tiedän, mitä sana 'museo' merkitsee. Mutta tahdon myöskin\ntietää, mitä hän tarkoitti sillä, että kaikilla piti 'olla tieto\nkäsistä'.\"\n\n\"Kuinka aiotte urkkia sen?\"\n\n\"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille.\"\n\nHe ryömivät molemmat ulos rauniosta. Nyt oli tullut ihan valoisa.\n\nKun he olivat tulleet ulos, sanoi vanhus, osoittaen muuatta sivukattoa.\n\n\"Meidän täytyy laskeutua tuolle katolle.\"\n\nHe kulkivat eteenpäin.\n\nÄkkiä vanhus pysähtyi ja keikahti muutaman askeleen takaperin. Ensi\nkertaa Harald Vik näki todellisen pelon kuvastuvan hänen kasvoissaan.\n\nJa kun norjalaisen piti katsoa, mikä aiheutti vanhuksen kauhun, tunsi\n_hänkin_ veren ikäänkuin jähmettyvän suonissaan.\n\nTuskin kymmenen askeleen päässä heistä seisoi outo mies revolveri\nkädessä.\n\n\n\n\nXIII.\n\nKädet.\n\n\nHarald Vik näki, että vanhuksen kasvot kävivät tuhkan harmaiksi, ja hän\nkuuli vanhuksen kuiskaavan:\n\n\"Revolveri, revolveri -- se on majassa.\"\n\nVieras mies oli kookas ja jäntevä. Hän astui askeleen likemmäksi\nkarkulaisia. Aluksi hän oli ylenmäärin hämillään, mutta näkyi nopeasti\ntajunneen, kutka hänen edessään seisoivat.\n\nVanhus ja Harald Vik peräytyivät yhä askel askeleelta takaperin silmät\ntiukasti kiinnitettyinä muukalaiseen, joka piti revolveria heidän\npäittensä tasalla.\n\n\"Hän seuraa meitä\", sanoi norjalainen, \"pian olemme katonharjalla, ja\nsilloin meidän on joko heittäydyttävä alas tai antauduttava\".\n\n\"Jumalan kiitos\", mutisi vanhus.\n\n\"Sanotteko te Jumalan kiitos?\"\n\n\"Niin, Jumalan kiitos, että hän seuraa meitä.\"\n\n\"Sehän on pahinta, mitä voi tapahtua.\"\n\n\"Se ei ole pahinta. Hän on nähnyt meidän piilopaikkamme.\"\n\n\"Niin, hän tietysti näki meidän tulevan ulos sieltä.\"\n\n\"Siis hänen täytyy kuolla\", kuiskasi vanhus käheällä äänellä.\n\nHänen katseessaan leimusi tuli, joka sai Harald Vikin vapisemaan.\n\n\"Antautukaa, karkulaiset!\" huusi muukalainen äkkiä ja jännitti\nrevolverin.\n\nMolemmat olivat nyt tulleet aivan katonreunalle, ja vieras mies oli\ntuskin viiden askeleen päässä heistä. Hän läheni yhä.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyi tiedemies.\n\nMuukalainen näytti ilmeisesti hämmästyvän vanhuksen katseesta. Hän\npysähtyi ja vastasi viivytellen:\n\n\"Minä olen vanginvartija.\"\n\n\"Mitä te täällä katolla teette?\" kysyi tiedemies terävällä, käskevällä\näänellä.\n\n\"Puhelinjohdot\", tuli vanginvartija lausuneeksi.\n\n\"Vai niin, hitto vieköön\", mutisi vanhus. \"En ole ollut kylliksi\nvarovainen. Tuosta puhelimesta tulee meille turmiollinen ylellisyys.\"\n\nHarald Vik oli nyt heittänyt kaiken pelastuksen toivon.\n\nVanginvartija nauroi ivallisesti ja sanoi tiedemiehen puoleen\nkääntyneenä:\n\n\"Ei teidän tarvitse tarkastella minua niin ankarasti, herra\n_insinööri_. Tunnen vallan hyvin molemmat.\"\n\nHuolimatta hetken äärettömästä jännityksestä huomasi Harald Vik miehen\nsanat. Hän oli sanonut vanhusta \"insinööriksi\".\n\n\"Huomatkaa, että minä olen asestettu\", jatkoi vanginvartija vakavasti,\n\"ja minua seuraa monta muuta tänne katolle. Antautukaa vaan!\"\n\nVanhus nauroi, ei vihaisesti eikä ivallisesti, vaan hyväntahtoisesti ja\nsuopeasti. Harald Vik tajusi hänen näyttelevän komediaa ja ihaili hänen\nmielenmalttiaan.\n\n\"Meitä on kaksi\", sanoi vanhus ja nyökkäsi tuttavallisesti, \"ja te\nolette yksin\".\n\n\"Nyt minä ammun silmänräpäyksessä, ellette antaudu. Ammun teidät ensin.\"\n\n\"Näen, että teillä on ase mukana\", vastasi tiedemies ja ojensi kätensä,\n\"mutta onko teillä myöskin käsiraudat?\"\n\nVanginvartija astui rivakasti esiin ja kiinnitti käsiraudat vanhuksen\nlikaisiin ranteisiin.\n\n\"Aina meillä ne on matkassa\", sanoi hän, \"mutta harvoin meillä on\nenempää kuin yksi pari.\" Hän loi terävän katseen Harald Vikiin.\n\n\"Pidän siis edelleen revolverin valmiina\", lisäsi hän vakavana. \"Menkää\noikealle\", käski hän, \"kulkekaa viisi askelta edelläni!\"\n\nMolemmat karkulaiset tottelivat. Vartija kulki yhä ladattu revolveri\noikeassa kädessä.\n\n\"Kulkekaa edellä\", käski hän.\n\n\"Millä puolella?\" kysyi vanhus nöyrästi.\n\nVanginvartija osoitti.\n\n\"Tuolla\", sanoi hän. \"Tahdon, että te kuljette sillä puolen\nvankilankattoa, josta voin antaa merkkejä vankilanpihalle.\"\n\n\"Mutta tehän sanoitte, että joku seuraa teitä.\"\n\n\"Ei nyt aivan heti.\"\n\nHe lähenivät nyt vastakkaisella puolella olevaa räystäskourua.\n\nTiedemiehen onnistui kuiskata Harald Vikille:\n\n\"Tehkää jotain, jokin liike, kaatukaa!\"\n\n\"Suu kiinni\", huusi vanginvartija. \"Mitä te sanoitte norjalaiselle?\"\n\n\"Jotain, josta olisi hyötyä teille\", vastasi vanhus lempeästi. \"Kysyin\nystävältäni, eikö hänenkin mielestään meidän pitäisi kertoa teille,\nmistä johtui vika puhelinjohdoissa.\"\n\nHarald Vik ymmärsi nyt, minne hän tähtäsi. Hän odotti jännittyneenä ja\ntarkkaavaisena sopivaa hetkeä, jolloin voisi ruveta toimimaan.\n\n\"Se on oikein\", sanoi vanginvartija. \"Teille on edullista, että olette\nsävyisiä. Näyttäkää minulle vika!\"\n\nVanhus ojensi molemmat kahleissa olevat kätensä ja osoitti\npuhelinjohtoa, josta hän oli yöllä soittanut Herald'iin.\n\n\"Tuolla se on\", sanoi hän, \"tehän näette, että yksi posliininapeista on\npoissa. Se on paha vika. Katsokaahan vaan!\"\n\nSamassa vanhus huusi norjalaiselle:\n\n\"Nyt!\"\n\nHarald Vik oli saavinaan kouristuskohtauksen ja keikahti kumoon\nvankilankatolle.\n\nVanginvartija joutui hämilleen ja hämmästyksissään antoi revolverin\nliukua käsistään.\n\nJuuri niin vanhus oli laskenut.\n\nNopeasti kuin tiikeri hän hyökkäsi vartijan kimppuun.\n\nHarald Vik näki ruumiin pyörivän ilmassa ja kuuli puoleksi\ntukahdutetun, kamalan huudon.\n\nHän nousi seisoalleen.\n\nVanginvartija oli kadonnut katonreunan yli. Vanhus makasi pitkin\npituuttaan ja tuijotti vankilanpihalle.\n\nNorjalainen ryömi kauhun vallassa kaidepuiden luo ja katsoi alas\nsuunnattomaan kuiluun.\n\nSyvällä, syvällä alhaalla kivetyllä pihamaalla häämötti musta esine,\njoka makasi hiljaa ja liikkumattomana. Ihmisiä riensi juoksujalkaa;\nmuiden muassa tuli nainen, jolla oli valkoinen, liehuva esiliina.\n\n\"Se on varmaankin hänen vaimonsa\", kuuli hän vanhuksen kuiskaavan.\n\nIhmiset alhaalla näyttivät muurahaisilta. Heitä riensi paikalle yhä\nuseampia. Lopulta oli kuolleen ympärille kertynyt suuri, liikkumaton\nmöhkäle. Parin minuutin kuluttua liikkui koko ihmisjoukko, joka katolta\nkatsoen näytti suurelta, tiiviiltä joukolta, kohti muuatta pientä\nhallintorakennusta. Ja sitten piha oli taas harmaana ja autiona kuten\nennenkin. Kuollut oli kuljetettu pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarald Vik nousi ja katsoi tiedemieheen. Hän oli aivan suunniltaan\nkaikesta, mitä oli nähnyt.\n\n\"Kauheata, kuinka te olette kalpea\", sanoi vanhus halveksivasti.\n\n\"Minusta tämä oli kamalaa\", sanoi Harald Vik. \"Oliko se ainoa keino?\"\n\n\"Oli, kyllä se oli\", vastasi vanhus, \"ja sehän kävi sekä pian että\nhelposti. _Eikä se ollut minun ensimmäinen murhani_\", lisäsi hän\nnauraen hiljaista ja kamalaa naurua, joka kävi Harald Vikin luihin ja\nytimiin.\n\n\"Sitä paitsi hän kuoli heti ja kivuttomasti. Ilmanpaine tappoi hänet.\nHän oli jokseenkin yksinkertainen, mies parka, oikea tomppeli. Hänen\ntäytyi kuolla.\"\n\nÄkkiä hän ojensi kahleissa olevia käsiään ja nauroi taas.\n\n\"Sepä merkillistä\", sanoi Harald Vik ihmeissään, \"en koskaan ole\nhuomannut, että teillä on niin muodottomat ja käyrät kädet\".\n\n\"Ei minulla olekaan\", vastasi vanhus. \"Katsokaas nyt?\"\n\nJa samassa hänen kätensä saivat entisen muotonsa. Ja käsiraudat\nluistivat alas ja putosivat kalisten maahan, ikäänkuin liian suuret\nrenkaat.\n\n\"Muuan asia ihmetyttää minua nyt, kun näen miten taitava te olette\",\nhuomautti Harald Vik selvittyään hämmästyksestään. \"Miten kummassa\nteidät on saatu kiinni?\"\n\n\"Petoksella\", mutisi vanhus katkerasti, \"mutta älkäämme ajatelko sitä.\nOlemme tällä haavaa vaarallisessa asemassa, ystäväni. Voimme odottaa\nvieraita katolle.\"\n\nNorjalainen säpsähti.\n\n\"Vieläkö enemmän murhia?\"\n\n\"Ei, tuolla alhaalla tietysti luullaan, että vanginvartija on\ntapaturmaisesti syöksynyt alas katolta. Hänen suunsa on vaiennut\nainiaaksi. Mutta puhelinjohdoista ei vielä ole päästy selville. Linja,\njolla kokeilin yöllä, ei enää toimi. Luulin, että sain sen taas\nkuntoon, mutta jokin vika on siis kuitenkin keksitty konttorissa. On\nselvää, ettei sattunut onnettomuustapaus saa peloittaa heitä. Puhelin\non saatava kuntoon.\"\n\n\"Ja silloin meidät taas keksitään\", huomautti Vik.\n\n\"Ei, me ryömimme majaamme ja panemme kivet paikoilleen. Kukaan ei meitä\nlöydä. Muistakaa, ei kenelläkään ole aavistusta siitä, että täällä\nkatolla on eläviä olentoja. He eivät edes tarkemmin ota selkoa asiasta.\"\n\n\"Mutta puhelinjohto?\"\n\n\"Pidän huolen siitä, että näyttää siltä, kuin myrsky olisi vioittanut\njohtoa. Nämä käynnit täällä katolla ovat muuten ehdottomasti vain\neduksi meille.\"\n\n\"Eduksi?\"\n\n\"Niin, heidänhän täytyy jostain tulla katolle, eivätkä he luultavasti\ntule savupiipusta. Täällä on siis jossain luukku, jota emme ole\nlöytäneet. Meidän täytyy tähystellä vieraitamme muurin reiästä. Nyt\nmenen puhelinjohtojen luo\", lopetti vanhus puheensa, \"ja te voitte\nsillä aikaa hävittää kaikki näkyvät jäljet meistä täällä ulkopuolella\nja kerätä kokoon kiviä.\"\n\nTiedemies ryömi heti ukkosenjohdatinta myöten alas sivukatolle ja\nlähestyi puhelinlankoja.\n\nPuolessa tunnissa Harald Vik keräsi kokoon kaikki näkyvät jätteet\nheidän puuhistaan ja vei ne majaan. Sitten hän pinosi kiviä kasaan\naivan sisäänkäytävän viereen ja ryömi sitten raunioon.\n\nHeti sen jälkeen tuli itse vanhuskin.\n\nHarald Vik odotti hirveän jännityksissään, mitä tapahtuman piti,\ntiedemies taas oli täysin rauhallinen. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi\nhiljaisena keskiyön hetkenä tehnyt kokeita lukukammarissaan.\n\nVanhus sulki ensin täydellisesti aukon ja otti sitten irti yhden\nkiven, niin että syntyi kurkistusreikä, josta hän voi nähdä katon\nkokonaisuudessaan.\n\nPuoli tuntia kului.\n\n\"He antavat odotella itseään\", mutisi vanhus, istuessaan ja herkeämättä\ntuijottaessaan aukosta.\n\nVihdoinkin hän vilkastui, ja Harald Vik päätteli siitä, että telefonin\nkorjaajat olivat nyt varmaankin tulleet katolle.\n\n\"Ahaa, tuolla on luukku\", kuiskasi tiedemies itsekseen. \"Sehän on\ntäysin piilossa sinkkilevykatossa. Kas, kas, tuossa on numero kaksi\nja tuossa numero kolme. Sehän on oikea varusjoukko... Mutta katsokaa,\nkuinka huolimattomia ihmiset voivat olla... He eivät edes ole\nasestettuja... Ensimmäinen oli edes... Mutta hänpä saikin surmansa...\nNyt he menevät puhelinjohtojen luo... Mutta tuo pitkä mies, jolla on\nvalkoinen nahkavyö, kuka tuo noin utelias on?... Näyttää aivan siltä,\nkuin hän tahtoisi lähemmin tarkastella vikaa... Hän kumartuu lankojen\nylitse ja kutsuu muutkin sinne...\"\n\nSiihen tapaan tiedemies puheli itsekseen siinä istuessaan, ja hänen\nlöpinästään Harald Vik voi arvata, mitä katolla tapahtui.\n\n\"Mitä he nyt tuumivat... Niin, enkö sitä arvannut\", jatkoi vanhus, \"nyt\nhe ovat rauhoitetut... He nyökkäävät toisilleen... Kyllä sen täytyy\nolla myrskyn työtä, haha... No, nyt he alkavat korjata... Se on itse\nasiassa aivan mitätön vika.... Voin nähdä, kuinka he ovat harmissaan...\nNo, kaiken takia sitä nyt kannatti lähettää tänne kolme miestä...\nNyt he ovat valmiit... He menevät takaisin luukulle... He seisovat\nja varjostavat silmiään ja katselevat näköalaa... No, nyt he menevät\nalas... He ovat kadonneet.\"\n\nPakolaiset odottavat varovaisuuden vuoksi vielä puoli tuntia, ennenkuin\nryömivät ulos. Kun he taasen ovat katolla, lyövät kellot yhdeksää\nkaupungin monissa kirkontorneissa. Vanhus laskee lyönnit.\n\n\"Yhdeksän\", sanoo hän, \"silloin on hetki tullut. Tulkaa, menkäämme\nsille kohtaa, josta meillä on näköala yli harjoituskentän.\"\n\nHe lähtevät heti sinne.\n\nSuunnattoman suurella kentällä, syvällä heidän allaan, näkevät he\nsadoittain vankeja liikehtimässä. Vangit ovat ulkona jaloittelemassa.\nHe liikkuvat taukoamatta eteenpäin, yksi mies joka rivissä. Rivit\nliittyvät renkaiksi ja kehiksi. Renkaitten sisäpuolella on korokkeita,\njoilla vartijat seisovat ja pitävät tarkasti silmällä, etteivät vangit\npuhu keskenään. Kentän laidoille on sijoitettu joukko sotilaita, jotka\nkivääreihinsä nojaten katselevat surullista näytelmää.\n\nVanhus katselee korkeuksista harjoitusta kuumeisella jännityksellä.\n\n\"Huomaatteko\", kysyi hän norjalaiselta, \"huomaatteko niitä miehiä,\njotka seisovat korokkeilla?\"\n\n\"Kyllä, ne ovat vartijoita, jotka katsovat, että säännökset otetaan\nhuomioon.\"\n\n\"Eivät ne kaikki ole vartijoita. Jos tuntisitte tämän vankilan\njärjestelmän, tietäisitte, että tavalliset vangitkin voivat joutua\nniille paikoille. Ne annetaan vangeille, jotka ovat osoittaneet\nerikoisen suurta ahkeruutta ja hyvää käytöstä. Heistä tulee silloin\napulaisvartijoita. Näettekö tuota miestä punaisen varastokatoksen luona\nesimerkiksi -- se on vanki. Katsokaa, kuinka aurinko paistaa hänen\nvanginpukunsa keltaisiin raitoihin.\"\n\n\"Kyllä, kyllä näen\", vastasi Harald Vik.\n\n\"Katsokaapa häntä tarkoin!\"\n\n\"Tarkastan häntä oikein.\"\n\n\"Ymmärrättekö siis, mitä tarkoitettiin kysymyksellä, joka yöllä\nlähetettiin muurien läpi: '_ovatko kaikki saaneet tiedon käsistä_?'\"\n\nHarald Vik seurasi kaukaisen, punaisen varastokatoksen luona seisovaa\npientä, keltaista miestä vielä suuremmalla tarkkaavaisuudella.\n\n\"En\", sanoi hän, \"sitä en ymmärrä\".\n\n\"Ettekö huomaa mitään omituista hänessä?\"\n\n\"Ainoastaan sen, että hän on vilkkaampi ja innokkaampi toimessaan kuin\nmuut vartijat. Mutta se johtunee siitä, että hän on erikoisen kykenevä\napulaisvartija.\"\n\n\"Aivan oikein... hän on vilkkaampi. Mutta ettekö voi nähdä, mitä hän\ntekee?\"\n\n\"_Käsillään_?\"\n\n\"No?\"\n\nVanhus aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti äkkiä. Hän katseli\nhyvin tarkkaavaisesti kentälle, ja Harald Vikistä näytti siltä, kuin\nhänen huulensa olisivat liikkuneet.\n\n\"Sepä hyvä\", mutisi tiedemies, \"se on mainiota\".\n\nKääntyen Harald Vikiin päin hän jatkoi:\n\n\"Hän lyö siis tahtia käsillään.\"\n\n\"Niin, vankienhan täytyy kulkea tahdissa\", sanoi norjalainen, \"se on\nohjesäännöissä\".\n\n\"Aivan oikein, mutta samalla kuin hän lyö tahtia, tekee hän muutakin\nkäsillään.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hän _puhuu_\", vastasi tiedemies, \"hiljaa, nyt hän taas sanoo jotain\".\n\n\n\n\nXIV.\n\nKapinan kynnyksellä.\n\n\n\"Puhuuko hän?\" kysyi Harald Vik hymyillen. \"Ettehän mitenkään voi\nkuulla hänen puhettaan tällaisen välimatkan päähän. Mehän vaivoin\nnäemme hänet.\"\n\n\"Pankaapa merkille, kuinka hän liikuttaa käsiään!\"\n\n\"Minusta näyttää siltä, kuin rivit eivät kulkisi tahdissa\", vastasi\nnorjalainen, \"ja kuin korokkeella seisovan miehen pitäisi yhä kiirehtiä\nniitä. No, nyt hän herkeää paukuttamasta käsiään.\"\n\n\"Mutta nyt hän taas alkaa\", huudahti vanhus innostuksissaan, \"laskekaa,\nlaskekaa nyt, mies!\" jatkoi hän ja tarttui Harald Vikiä lujasti\nkäsivarteen.\n\nJa vanhus laski itse:\n\n\"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,\nyhdeksän, kymmenen, yksitoista. Yksitoista kertaa hän lyö yhteen\nkäsiänsä. Katsokaa, nyt hän pysähtyy hetkiseksi, ikäänkuin\ntarkastaakseen, kuinka rivit kulkevat. Nyt hän taas aloittaa.\"\n\nVanhus laskee uudelleen. Hänen silmänsä ovat suunnatut kaukana olevaan\npisteeseen, jota hän tarkkaa äärimmäisen jännittyneenä.\n\n\"Kaksikymmentäyksi lisäksi, ennenkuin korokemies taas pysähtyi!\nKirjoittakaa luvut muistiin liuskakivenpalalla, niin muistamme ne\nparemmin\", komensi hän Harald Vikiä.\n\nNorjalainen alkoi käsittää, mihin tiedemies tähtäsi. Hän etsi kiireesti\nliuskakivenpalasen ja kirjoitti molemmat luvut, yksitoista ja\nkaksikymmentäyksi, katolle.\n\nMutta vanhus laski taas innoissaan.\n\n\"Yksitoista\", huudahti hän, \"tällä kertaa on yksitoista\".\n\nNorjalainen kirjoitti kyseessäolevan luvun muistiin.\n\n\"Nyt on yksi.\"\n\nNorjalainen kirjoitti.\n\nSiten vähitellen kertyi kokonainen rivi lukuja hänen eteensä katolle.\n\n\"Lopussa!\" huudahti vanhus. \"Katsokaamme nyt, mitä tuo nulikka on\nsanonut.\"\n\nKatolle oli norjalainen merkinnyt:\n\n\"11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24.\"\n\n\"Jos laskemme aakkosista, saamme helposti merkityksen näille luvuille.\nK on yhdestoista kirjain.\"\n\n\"Ja u on yhdeskolmatta\", jatkoi Harald Vik. Hän oli itse suunnattomasti\ninnostunut saamaan selkoa arvoituksesta.\n\n\"Ja k yhdestoista.\"\n\nHetken kuluttua olivat kaikki kirjaimet lukujen alla seuraavasti:\n\n    11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24\n    K  u  k  a a n  e i p  e t  ä\n\nTiedemies katseli riviä hetken ja nauroi sitten ääneensä.\n\n\"Tässähän on aivan selvästi\", sanoi hän: \"_Kukaan ei petä_. Se on\nkehoitus\", jatkoi hän, \"vala. Salaliitto on siis jo muodostettu ja\nsuunnitelma tehty. Nyt on vain kysymys siitä, että 'kukaan ei petä'.\nSe on suurenmoista. Vanha veijari on tehnyt samoin kuin Nelson ennen\nTrafalgarin taistelua. Hän on nostanut kehoittavan merkin. Tietysti\novat kaikki suunnitelmaan osalliset ymmärtäneet merkinannon. Alan\nuskoa, että tänä yönä räjähtää.\"\n\n\"Mutta se on merkillistä\", sanoi Harald Vik, \"ettei kukaan vartijoista\nole ymmärtänyt hänen liikkeitään\".\n\n\"Muistakaa, että siellä korokkeilla seisoo vähintään parikymmentä\nmiestä. Kaikki lyövät tahtia käsillään, ja hän on todenmukaisesti\nainoa, joka on tällä tavoin sähköttänyt.\"\n\n\"Mutta joku vanki, joka ei ole ollut perillä suunnitelmasta, on voinut\nymmärtää merkit.\"\n\n\"Hänen tarkoituksensa on todennäköisesti ollutkin, että niin moni vanki\nkuin suinkin ymmärtäisi, mitä hänellä oli sanottavaa.\"\n\n\"Mutta siten hän myöskin joutuu vaaraan tulla petetyksi.\"\n\n\"Sen hän saa uskaltaa. Mutta se on yhtä vähän otaksuttavaa kuin että\njoku vartija kiinnittäisi häneen huomiotaan ja alkaisi epäillä sen\nvuoksi, että hänen lyöntinsä ovat niin merkillisen säännöttömiä.\nMuistakaa, että vangit näissä vankiloissa pitävät lujasti yhtä.\nJos vanki on tehnyt vääryyttä tovereilleen, juorunnut tai muuten\nkäyttäytynyt petollisesti, muuttuu hänen elämänsä täällä sen jälkeen\nsuorastaan helvetilliseksi. Ja vaikka hänet siirrettäisiin toiseen\nvankilaan, saavat hänen uudet toverinsa pian kuulla puhuttavan hänen\nkäytöksestään, ja sitten hänet hukka perii. Hänen henkensä voi olla\nkysymyksessä silloin.\"\n\nElämä alhaalla suurella vankilanpihalla veti taas molempien miesten\nhuomion puoleensa. Vankeja virtasi suurissa laumoissa joka taholta,\nniin että lopuksi oli kertynyt kokonainen pieni armeija. Yhteinen\njuovikas vankilanpuku antoi lisää väririkkautta taululle. Vangit\njärjestettiin syviin rivistöihin ja marssivat eri suunnille. Muutamilla\noli matka työpaikalle, toiset taas palasivat koppeihinsa. Mutta heidän\nmarssissaan ei ollut muuta sotilaallista leimaa kuin säännöllinen\ntahti. Se oli hidasta ja kuhnailevaa, ja melkein kaikki vangit kulkivat\netukumarassa ja katsoivat maahan, ikäänkuin olisivat kantaneet raskaita\ntaakkoja.\n\nHarald Vikiin näky vaikutti järkyttävästi.\n\n\"Siellä on varmaankin monta tuhatta\", mutisi hän.\n\n\"Niin, istun tässä juuri ja mietin\", sanoi vanhus, \"kuinka monta heitä\noikeastaan on. Se on joka tapauksessa aika voima.\"\n\n\"Kahlehdittu voima.\"\n\n\"Niin, kunnes he heittävät kahleet yltään. Ehkä se tapahtuu jo ensi\nyönä. Meidän on toimittava sukkelaan, jos aiomme saada jotain hyötyä\nkapinasta.\"\n\n\"Mutta mitä kaikki nämä ihmiset saavat aikaan aseitta?\"\n\n\"He hankkivat itselleen aseita.\"\n\nVanhus viittasi.\n\n\"Näettekö tuota vanhaa kattoa?\"\n\n\"Näen kyllä, tuo, joka on hallintorakennuksen vieressä.\"\n\n\"Niin juuri. Sen katon alla ovat aseet, joita kapinalliset tarvitsevat.\"\n\nNorjalainen katsoi häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.\n\n\"Se on museo\", jatkoi tiedemies.\n\n\"Vai niin, _museo_, sana, joka nakutettiin vankilanmuurien läpi\", sanoi\nnorjalainen, \"kriminaalimuseo siis.\"\n\n\"Juuri niin, ja siellä ovat ne tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa\nja kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria ynnä joukko muita aseita.\nOlen kerran kulkenut museon läpi, ja se teki yksinpä minuunkin\nsuorastaan kamalan vaikutuksen. Muun muassa on siellä kokoelma vanhoja\nmestauskirveitä, jotka ovat vallan ihastuttavan teräviä. Kapina puhkeaa\nluultavasti kahdentoista ja kahden välillä yöllä, jolloin muutamat\nmurtautuvat kopeistaan ja aukaisevat ovet toisille. Ensin he leikkaavat\npuhelinjohdot poikki, niin että vankilan yhteys kaupungin kanssa tulee\nkatkaistuksi. Sitten, ennenkuin vartijat vielä ovat mitään huomanneet,\nhe miehittävät kriminaalimuseon ja hankkivat itselleen aseita, minkä\njälkeen he, kuten otaksun, kylmäverisesti surmaavat johtajan ja\nkaikki virkamiehet. Sitten he kaikki tunkeutuvat ulos vankilasta.\nMitä muuta tapahtuu, voitte helposti aavistaa. Armeija verenjanoisia\nrikoksellisia, sanokaamme, kahdeksantuhatta miestä, joukko, joka on\nmelkein puolet linnaväestä ja hyvillä aseilla varustettu, syöksyy\nsuoraan rikkaaseen ja nukkuvaan kaupunkiin. Siitä tulee sellainen\nryöstö, jonka vertaa emme ole nähneet nykyaikana.\"\n\n\"Siis on koko kaupunki vaarassa\", sanoi Harald Vik kauhistuen.\n\"Tapahtuu joukko murhia.\"\n\n\"Epäilemättä!\"\n\n\"Mutta sehän on kamalaa. Mitä osaa me näyttelemme tässä kauheassa\nnäytelmässä?\"\n\nVanhus hymyili ja hykersi käsiään mielissään.\n\n\"Me näyttelemme hienointa osaa\", sanoi hän. \"Me keräämme kaikki valtit\nkäsiimme tässä uskaliaassa pelissä. Niin, olen jo kerännyt ne. Ne ovat\njo minulla, mutta vielä ei ole aika käsissä, jolloin niitä voi käyttää.\"\n\n\"Mutta jos kapina epäonnistuu\", huomautti Harald Vik, \"ammutaan meidät\nehkä. Joka tapauksessa joudumme taas kiinni kuten muutkin rikolliset.\"\n\nTiedemies loi häneen suopean katseen.\n\n\"Kapinan _täytyy_ epäonnistua\", sanoi hän.\n\n\"Vai niin, me siis ilmoitamme siitä johtajalle?\"\n\n\"Ei, annamme kapinan jatkua siksi, kunnes johtaja on saanut surmansa.\nSillä hetkellä minä esiinnyn.\"\n\n\"Ja te aiotte yksin ehkäistä kapinan?\"\n\n\"Niin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niillä neljällä panoksella, jotka teillä mahdollisesti on jäljellä\nrevolverissanne?\"\n\n\"Ilman aseita. Minulla on suunnitelmani.\"\n\n\"Saako luvan kysyä, mihin se tähtää?\"\n\n\"En koskaan ilmaise suunnitelmaa, ennenkuin olen varma sen\nonnistumisesta.\"\n\n\"Te siis epäilette.\"\n\n\"Se on onnistuva. Sen pitää onnistua. Kuulkaa nyt\", jatkoi hän\nhymyillen. \"Minkälaisissa ajoneuvoissa haluatte lähteä vankilasta?\"\n\n\"Olisin kiitollinen, jos voisin lähteä täältä jalkaisin\", vastasi\nnorjalainen.\n\n\"Ehkä neljän vedettävissä vaunuissa?\" kysyi vanhus.\n\n\"Mieluummin sitten automobiilissa\", sanoi Harald Vik ja katsoi\ntutkivasti tiedemiestä. Taaskin välähti hänen mielessään ajatus, että\nvanhus mahtoi olla hullu.\n\nNorjalainen nousi seisoalleen ja loi katseensa kaupunkiin, jossa\nelämä nyt tykytti vilkkaimmillaan. Kaikilla kaduilla vilisi vaunuja\nja ihmisiä. Pääkadut muistuttivat kanavia, joissa vesi virtaa, niin\ntaaja oli yhdysliikenne. Harald Vik meni sille pienelle ulkonemalle,\njosta hän voi nähdä tiedemiehen kopinikkunan. Siihen hän istahti ja\njäi kärsivällisenä odottamaan silmät kiinnitettyinä ristikkoikkunaan\nnähdäkseen edes vilaukselta mustakutrista.\n\nEi kestänyt kauankaan, ennenkuin naisanarkistin kasvot ilmestyivät\nristikon taakse, ja norjalaisen täytyi sukkelaan piiloutua kaidepuitten\ntaa, ettei häntä nähtäisi. Norjalainen tuli kovin kiihdyksiin\nnähdessään, kuinka raskaat jäljet sanomaton surumielisyys ja avuttomuus\nolivat jättäneet noihin kauniisiin kasvoihin. Hän vannoi vielä kerran\npelastavansa hänet, vaikka panisi oman vapautensa alttiiksi.\n\nNuori mies istui useita tunteja ja tuijotti koppia kohti. Nuori tyttö\nnäyttäytyi usein ikkunassa nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta,\njoka tänään kaareutui kaupungin ja vankilan yllä kuin jättiläismäinen\nsininen ja kirkas posliinikupoli.\n\nKun lähimmän kirkon kello löi kaksi, poistui Harald Vik vihdoin\npaikaltaan ja lähti katolle päin. Samoihin aikoihin tiedemies nousi\nsiitä savupiipusta, jossa norjalainen oli ollut yöllä ja josta hän oli\nkuullut tuimien äänten neuvottelevan aseista.\n\n\"Nyt olen saanut selitetyksi nuo äänet\", sanoi vanhus. \"Tämä kuollut\nsavupiippu päättyy varastohuoneeseen, jossa säilytetään vankien\nlapioita ja kivenhakkuukapineita. Joskus on siellä vankeja myöhään\nillalla korjaamassa työkaluja, jotka ovat menneet työskennellessä\nrikki. Tietenkin kuulitte yöllä juuri kahden sellaisen vangin\nkeskustelun.\"\n\n\"Oletteko saanut tietää lisää kapinan puhkeamisesta?\"\n\n\"En, mutta meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että se tapahtuu\ntänä yönä.\"\n\nMuutaman suuren savupiipun varjossa pakolaiset söivät päivällisensä.\nHe valmistivat erinomaisen hyvän aterian ruoista, jotka vielä olivat\njäljellä tiedemiehen yölliseltä löytöretkeltä. Ja kun vesi oli vielä\nkylmää, maistui yksinkertainen ateria kummallekin oivallisesti.\n\nHe puhelivat yleisistä, asioista päivällisen aikana. Tiedemies\nselvitteli käsitystään tulevaisuuden tieteestä. Päästyään vapaaksi\nvankeudesta hän aikoi edelleen tehdä kokeita auringonvalolla\nvoimalähteenä, sanoi hän. Oli myöskin toisia voimia, joita voitaisiin\nkäyttää. Itse asiassa oli ihmisellä omassa ruumiissaan suurin\nvoimalähde, nimittäin sydän. Tiedemies kehitteli vähitellen joukon\nhurjia, uskaliaita suunnitelmia, joita Harald Vik mielenkiinnolla\nkuunteli. Mutta ellei hän olisi nähnyt niin monta todistusta tämän\nkummallisen miehen kyvystä, olisi hän epäilemättä pitänyt vanhaa miestä\nhulluna.\n\nKun he päivällisen jälkeen lojuivat ja torkkuivat kovassa kuumuudessa\nja katselivat kaupunkia, sanoi vanhus:\n\n\"Tosin minulla on paljon puuhattavaa tuolla maailmassa, mutta kun\najattelen, kuinka ihanaa elämää voisin viettää täällä korkeuksissa,\nhaluttaa minua melkein jäädä tänne. Täällähän minulla on kaikki,\nmitä voin toivoa. Minulla on puhelin, jonka avulla aina voin hankkia\ntietoja suuren maailman tapahtumista kuin myös tieteen voitoista.\nRuokaa ja juomaa on minulla tarpeeksi. Savupiipun kautta pääsen milloin\nhyvänsä suunnattoman suureen varastohuoneeseen, jossa ei huomata\npieniä anastuksiani. Totta kyllä, että tie savupiipun läpi on hiukan\nvaivalloinen, mutta --\"\n\n\"Tehän voitte laittaa hissin\", sanoi Harald Vik hymyillen.\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi vanhus, \"minähän voisin laittaa hissin\".\n\nHän oli niin totinen ja niin vakuutettu siitä, että oli vallan\nvähäpätöinen asia laittaa hissi savupiippuun, että norjalainen\nyht'äkkiä vaikeni.\n\n\"Kun saan sähköpatterini valmiiksi\", jatkoi vanhus, \"voisin taas\naloittaa kokeiluni uudestaan. Johtaisin sitten sähkövalon tänne. On\nniin harmillista, kun ei voi pimeän takia kirjoittaa öiseen\naikaan -- --. Mutta vapaus, vapaus\", mutisi hän.\n\nÄkkiä hän muutti täydellisesti käytöstään ja sanoi norjalaiselle:\n\n\"Vai niin, te halusitte lähteä vankilasta automobiilissa?\"\n\n\"Niin, mieluimmin vihreässä automobiilissa. Mutta oikein suuressa,\nviidenkymmenen hevosvoiman vaunussa.\"\n\nHarald Vik huomasi ukon olevan hyvällä tuulella ja tuumi, että oli\nparasta jatkaa pilantekoa.\n\n\"Hyvä\", sanoi vanhus nyökäten. \"Nyt on kello viisi. Jos kapina puhkeaa\ntänä yönä, voin taata teille automobiilimatkan huomenaamuksi kello\nkahdeksaksi. Silloin ajamme suoraan New Carlton'in ravintolaan ja\nsyömme siellä aamiaista. Minä tarjoan samppanjaa.\"\n\n\"Hm\", vastasi norjalainen ja katsoi merkitsevästi ukkoon. \"Siitä tulee\nvarmasti matka, josta me kaikki _kolme_ suunnattomasti iloitsemme.\"\n\nHän pani painoa viimeisiin sanoihin.\n\nTiedemies katsahti ylös. Hän oli taas muuttunut. Hänen kasvojensa ilme\noli nyt suorastaan kamala. Harald Vik nousi sukkelaan ja astui muutaman\naskeleen takaperin. Hän seurasi hyvin tarkkaavasti jokaista vanhuksen\nliikettä. Tänä hetkenä hän pelkäsi häntä.\n\n\"Ettekö vieläkään ole luopunut siitä kevytmielisyydestä?\" sähisi vanhus.\n\n\"En, huomenaamulla kello kahdeksan loppuu määräaika, jonka annoin\nteille.\"\n\n\"Pahinta se on oleva itsellenne.\"\n\n\"Lähtekää te vain vankilasta\", sanoi norjalainen, \"minä voin vallan\nhyvin jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Ja minä tulen toimeen ilman\nsähkövaloa ja puhelinta.\"\n\n\"Te ette voi jäädä tänne. Se pilaisi kaiken minulta.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\" kysyi Harald Vik.\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, siis jään tänne ja turmelen kaikki teiltäkin,\njollette edes koeta pelastaa tuota nuorta kuolemaantuomittua tyttöä.\"\n\nVanhus lähestyi norjalaista, mutta pysähtyi äkkiä.\n\n\"Onko tämä luja päätöksenne?\" kysyi hän.\n\n\"On.\"\n\nVanhus tarkasti häntä.\n\n\"Näen, että olette sokaistu\", sanoi hän. \"Niinpä on hyvin mahdollista,\nettä minun on pakko tehdä vielä yksi murha, ennenkuin lähden\nvankilankatolta.\"\n\nTästä hetkestä alkaen norjalainen tiesi henkensä olevan vaarassa.\n\nVanhus oli kerrassaan häikäilemätön. Sitä paitsi oli hänellä revolveri\nviittansa taskussa, ja revolverissa oli vielä neljä panosta. Harald Vik\noli täydellisesti suojaton. Hänet voitiin ampua kuin koira. Kunpa hän\nedes keksisi keinon, jolla saisi viekoitelluksi itselleen vanhuksen\nrevolverin.\n\nTunti tunnin perään kului, ja norjalainen tuli yhä tarkkaavaisemmaksi.\nVanhus hyöri ympäri kuin hyeena. Norjalainen ei vahingossakaan\nkääntynyt selin häneen.\n\nPimeä yllätti. Nyt läheni kapinan hetki. Ensimmäinen merkki oli pian\nannettava, jos sen oli määrä tapahtua tänä yönä.\n\n\n\n\nXV.\n\nKapinalliset.\n\n\nNorjalainen tunsi aina vähän väliä, kuinka vanhuksen silmät leimuten\nsuuntausivat häntä kohti. Hän tiesi nyt olevansa tiedemiehen käsissä,\nmutta hän oli päättänyt myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin.\nHän ei hetkeäkään epäillyt, että vanhus, jos hän piti sen sopivana,\nsurmaisi hänet ehdoin tahdoin.\n\nVanhuksella oli vielä neljä panosta revolverissaan. Jos hän vain voisi\nviekoitella revolverin häneltä, olisi vanhus voimaton. Hänellä oli ase\njossakin viittansa taskussa.\n\nÄkkiä Harald Vikin päähän juolahti ajatus. Hän ryömi raunioon. Vanhus\njäi paikoilleen ja katseli häntä epäluuloisesti.\n\nNorjalainen viittasi hänelle.\n\n\"Minun täytyy puhua kanssanne\", sanoi hän, \"tällainen vihamielisyys ei\nsaa enää jatkua\".\n\nVanhus lähestyi. Tuokion kuluttua oli hänkin rauniossa.\n\n\"Olette siis muuttanut mieltänne\", sanoi hän, \"se ilahduttaa minua\ntodella\".\n\nHän istuutui norjalaisen viereen ja katseli häntä tarkkaavasti.\n\n\"Onko teille todella mahdotonta pelastaa tuo nuori kuolemaantuomittu\ntyttö?\" kysyi hän.\n\n\"Ei suinkaan mahdotonta\", vastasi tiedemies ylpeästi, \"on ylipäänsä\nsangen vähän sellaista, joka on minulle mahdotonta. Mutta se haittaisi\naiettani, vieläpä voisi suorastaan saattaa sen raukeamaan tyhjiin, ja\nsitä en tahdo panna alttiiksi.\"\n\n\"Ja jos minä siis kieltäydyn auttamasta teitä suunnitelmanne\ntoteuttamisessa, mitä sitten?\"\n\n\"Senhän olen sanonut teille. Luultavasti minun on pakko surmata teidät.\"\n\n\"Ja teette tahallanne uuden murhan?\"\n\nVanhus nauroi ääneensä, mutta ei vastannut. Harald Vikiä puistatti.\n\n\"Joka tapauksessa pyydän teitä tekemään minulle suuren palveluksen\",\njatkoi norjalainen. \"Jos kuolen tänä yönä, tahdotteko toimittaa\nkirjallisen tervehdyksen eräälle ystävälleni kotimaahani. Vain parisen\nsanaa, jotka piirrän tälle pienelle liuskakiven palaselle.\"\n\n\"Siitä pidän kyllä huolen\", vastasi vanhus, \"mutta mikä on ystävänne\nnimi?\"\n\n\"Asbjörn Krag.\"\n\nVanhus päästi kirosanan.\n\n\"Taas tuo ihminen\", mutisi hän, \"mutta olkoon menneeksi, teen teille\njoka tapauksessa tämän palveluksen\".\n\n\"Kiitos, silloin kirjoitan heti tämän omituisen kirjeen\", vastasi\nHarald Vik. \"Muistaakseni te hankitte tulitikkulaatikon alhaalta\nhallituksen keittiöstä. Saanko lainata sitä?\"\n\nVanhus kopeloi taskuaan ja veti esiin tulitikkulaatikon.\n\n\"Olkaa hyvä\", sanoi hän, \"mutta varokaa, etteivät näe valoa reiän läpi\nalhaalle\".\n\nHarald Vikillä oli suunnitelmansa valmiina.\n\nPienellä kivilattialla oli hujan hajan olkia, kynityitä höyheniä ja\nmuuta senkaltaista. Jos tuikkaisisi tikulla tulen näihin helposti\nsyttyviin aineksiin, ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki tyynni olisi\nilmiliekissä.\n\nHarald Vik raapaisi tulta ja pudotti ilmeisesti varomattomuudesta\ntulitikun. Samalla hän teki kömpelön liikkeen, niin ettei vanhus voinut\nsammuttaa.\n\nSilmänräpäyksessä oli koko lattia ilmitulessa. Harald Vik huusi ja\nkirkui lisätäkseen hämminkiä. Vanhus koetti sammuttaa tulta hatullaan,\nmutta turhaan. Tällainen aimo valkea katolla voi mikä sekunti tahansa\nsaattaa heidät turmioon. Sen norjalainen heti ymmärsi.\n\n\"Riisukaa viitta yltänne\", huusi hän, \"ja tukahduttakaa tuli sillä!\"\n\nVanhus huomasi, että norjalainen oli oikeassa, ja riuhtaisi viitan\nyltään. Hän heitti sen tulen päälle. Harald Vik auttoi häntä\nsammutustyössä, niin että tuli oli tukahdutettu hetken perästä.\n\nKun vaara oli ohitse, sanoi norjalainen ryömiessään kiireesti ulos:\n\n\"Täällä me pian kuolisimme ilman puutteessa.\"\n\nSavu kirveli kovasti hänen kasvojaan. Pian saapui tiedemieskin katolle.\nHänellä oli mukanaan viitan jäännökset.\n\n\"Viitta on tietysti pilalla?\" kysyi Harald Vik.\n\n\"Likipitäen\", vastasi vanhus ja näytti vaatekappaletta. Liekit olivat\npolttaneet siihen suuria reikiä, ja se haisi jo kaukaa palaneelta.\n\n\"Mutta se ei ole niin pilalla\", jatkoi hän, \"etten vallan hyvin voisi\nkäyttää sitä\".\n\nJa hän puki viitan ylleen. Nyt hän oli vielä hassumman näköinen kuin\nennen.\n\nHarald Vik seisoi jonkun askeleen päässä ja odotti, että vanhus\nhuomaisi jotain.\n\nTiedemies alkoi koetella viittansa taskuja, mutisten:\n\n\"Te käyttäydyitte sangen omituisesti. Näytti aivan siltä, kuin olisitte\nehdoin tahdoin sytyttänyt tulen. Ahaa, nyt minä ymmärrän...!\"\n\nVanhus kävi äkkiä raivosta aivan kalpeaksi ja valmistautui hyökkäämään\nkuin petoeläin norjalaisen kimppuun.\n\nMutta Harald Vik pysyi tyynenä paikallaan ja tähtäsi eteenpäin\nvanhuksen revolverilla.\n\n\"Täällä on neljä panosta jäljellä\", huusi hän, \"varokaa itseänne, älkää\nastuko askeltakaan lähemmäksi, muutoin ammun\".\n\n\"Rosvo\", sähisi vanhus, vapisten hämmästyksestä ja raivosta, \"antakaa\nminulle takaisin revolveri!\"\n\n\"Se olisi hyvin tyhmästi tehty kaikkien uhkausten jälkeen, jotka te\näskettäin lausuitte. Nyt tahdon pakottaa teidät pelastamaan myöskin\ntuon nuoren tytön. Joko pääsemme kaikki täältä tai ei kukaan. Myönnätte\nkai\", lisäsi hän hymyillen, \"että tuo tulipalo oli erinomainen\nkeksintö. Olisi ollut aika vaikeata muulla tavoin päästä kopeloimaan\nviittanne taskuja... No, no, olkaa nyt vain levollinen. Te näette, että\nsormeni on liipaisimella. Pieni liike vain, vaikka kuinka pieni, ja\nminä ammun. Ettekö usko, että tunnen teidän voimanne ja notkeutenne.\nOlen myöskin selvillä siitä, että henkeni on kysymyksessä. Teette\nvarsin viisaasti, jos astutte askeleen taaksepäin.\"\n\nVanhus kiehui raivosta. Harald Vik odotti oikein valtavaa purkausta,\nmutta äkkiä kiintyi molempien huomio johonkin outoon.\n\nAlhaalta vankilan pihalta kuului kamala huuto.\n\nHarald Vik ei aluksi voinut päästä selville, mikä huuto se oli. Mutta\nse kuulosti kamalalta ja aavemaiselta yössä ja sai hänet säpsähtämään.\nMolemmat kuuntelivat jännityksissään.\n\nSitten seurasi uusi parkaisu, vielä voimakkaampi ja vielä kamalampi.\n\nSamassa silmänräpäyksessä soivat tuomiokirkon kellot.\n\nKello oli yksi.\n\n\"Käsitättekö, mikä ihmeen huuto tuo on?\" kysyi norjalainen. Hän seisoi\nyhä revolveri kädessä valmiina ampumaan, mutta oli antanut kätensä\nvaipua alas.\n\n\"En ole koskaan kuullut tuollaista\", jatkoi hän.\n\n\"En ole koskaan kuullut _pöllönhuutoa_ tässä vankilassa\", vastasi\nvanhus. Kuulosti siltä, kuin hän olisi täydellisesti unohtanut\nrevolverikohtauksen.\n\n\"Se on siis pöllönhuuto.\"\n\n\"Niin, se on tietenkin merkinanto.\"\n\n\"Tai myöskin varoitushuuto.\"\n\n\"Ei sekään mahdotonta. Muutaman minuutin kuluttua saamme kyllä\nratkaisun arvoitukseen.\"\n\nHe seisoivat aivan liikkumatta ja kuuntelivat useita minuutteja. Harald\nVikin oli vallannut omituinen mieliala. Hänen sydämensä tykytti aivan\nkuuluvasti.\n\nSuuren kaupungin melu oli nyt vaimennut melkein täydeksi\nhiljaisuudeksi. Vain silloin tällöin kuului huudahdus tai vierivän\nvaunun kolina. Ja pimeys ja hiljaisuus lepäsivät vankilaryhmän, \"mustan\ntähden\", yllä.\n\nMutta nyt he kuulivat kirkaisun uudelleen. Tällä kertaa se tuntui\nlähtevän ryhmän toisesta nurkasta, nimittäin itäisestä osasta. Siihen\nvastattiin lännestä.\n\n\"Tämä mahtaa olla merkki kapinan alkamisesta\", kuiskasi vanhus.\n\"Kuulkaa... kuulkaa!\"\n\nMerkillistä kolinaa kuului alhaalta vankilanpihalta.\n\nVanhus juoksi räystäskourun luokse ja viittasi norjalaiselle.\n\nHän osoitti alas.\n\nKaukana portin luona he näkivät joitakin valoja, jotka häilyivät\nedestakaisin. Melu kuului sieltäpäin. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin\novia olisi murrettu auki. Oli selvää, että alhaalla oli liikkeellä\npaljon ihmisiä, sillä alinomaa ilmestyi uusia lyhtyjä. Äkkiä kuului\npari revolverinlaukausta.\n\nVanhus hätkähti.\n\n\"Vielä sellainen laukaus ja kaikki on hukassa\", sanoi hän.\n\nMutta useampia laukauksia ei ammuttu. Meteli vain eneni suuren portin\nseutuvilla. Harald Vik oli kovin kiihtynyt. Mutta vanhus seisoi tyynenä\nrikkinäisessä, likaisessa, savun mustaamassa viitassaan ja katseli\nnäytelmää kuin kenraali, joka katselee taistelun alkua ja on varma\nvoitosta.\n\n\"Aivan oikein\", puheli hän, \"nyt loistavat tulet hallintorakennuksessa.\nNäettekö valoja, jotka hitaasti liikkuvat ikkunasta ikkunaan?\"\n\n\"Ovatko ne kapinallisia vai sotilaita?\"\n\n\"Sitä en tiedä vielä. Kolmen minuutin kuluttua voin sen sanoa teille.\"\n\nHe odottivat ja katselivat merkillisiä tapahtumia. He eivät voineet\nerottaa olioita, he näkivät ainoastaan valojen liikkuvan.\n\n\"Kolme minuuttia on kulunut\", sanoi vanhus, \"ja minä olen nyt varma\nasiastani. Kapinalliset ovat vankilassa herroina. Ilmeisesti ovat monet\nvartijat jo saaneet surmansa ja johtaja on otettu vangiksi.\"\n\n\"Tai murhattu?\"\n\n\"Luulen, että hän on vain vankina. He ovat siksi viisaita, että pitävät\nhänet panttivankina.\"\n\n\"Mitä nyt tapahtuu?\" kysyi Harald Vik äärimmäisessä jännityksessä.\n\n\"Se tulee yhä selvemmäksi\", vastasi tiedemies. \"Ja minä pääsen\nvähitellen voitolle kaikissa otaksumisissani. Nyt näen tulta\nkriminaalimuseossa, asekammioita ryöstetään. Kapinallisilla on vain\nyksi teko jäljellä. Heidän täytyy syöksyä kaupunkiin, ryöstää, mitä\nkäsiinsä saavat, ja sitten hävitä maan kaikille kulmille. Tietysti\njoutuu suurin osa jälleen kiinni. Mutta _kaikki_ tietenkin toivovat\nkuuluvansa niihin, jotka pääsevät pakoon.\"\n\n\"Ja tämän kauhean kapinan te aiotte hillitä?\"\n\n\"Niin, _me kolme_ ehkäisemme sen.\"\n\nNorjalainen säpsähti.\n\n\"Vihdoinkin\", mutisi hän, \"te siis suostutte pelastamaan tuon nuoren,\nkuolemaantuomitun tytön?\"\n\nVanhus vastasi soinnuttomalla, matalalla äänellä:\n\n\"Rakkaani, teillähän on revolveri.\"\n\nHän kääntyi ympäri ja meni katolle. Harald Vik seurasi.\n\nHe ryömivät molemmat alas piippuun, jonka kautta he pääsivät\nkuolemaantuomitun kopin lähettyville, tiedemies oli etumaisena.\n\nPäästyänsä pimeään käytävään he kuulivat allaan kovaa kolinaa. Oli\naivan kuin he olisivat olleet tehtaassa, jossa työt olivat käynnissä.\n\n\"Vangit pääsevät ulos\", kuiskasi vanhus. \"Kiiruhtakaa, meillä ei ole\nsekuntiakaan hukattavissa.\"\n\nHe saapuivat kopin luo, ja vanhus kävi työkapineineen heti lukon\nkimppuun. Sisäpuolelta he kuulivat pelästyneen naisäänen kysyvän, mitä\noli tekeillä. Kymmenen minuutin ankarain ponnistusten jälkeen lukko\naukeni, ja norjalainen ensimmäisenä työnsi särkyneen oven syrjään ja\nastui koppiin.\n\n\"Olemme ystäviä\", huusi hän tytölle, joka peloissaan oli lyyhistynyt\nkopin nurkkaan, \"olemme tulleet teitä pelastamaan\".\n\n\"En tunne teitä\", kuiskasi nais-anarkisti.\n\n\"Se on yhdentekevää. Vankilassa on tehty kapina. Vartijat ovat\nsurmatut.\"\n\n\"Yhdymmekö me kapinallisiin?\"\n\n\"Siitä ei ole mitään hyötyä. Tunnin kuluttua on kapina kukistettu.\nMutta me pelastamme teidät joka tapauksessa. Luottakaa meihin ja tulkaa\nkanssamme!\"\n\n\"Luotan teihin\", sanoi nuori tyttö ja tarttui Harald Vikin käsivarteen.\n\nVanhus oli jäänyt seisomaan kopin ovelle ja kuunnellut kärsimättömänä\nsananvaihtoa. Nyt hän kiirehti heitä ja kulki itse edellä käytävässä.\n\nPiipun lähellä jokin törmäsi heitä vastaan pimeässä ja pysähdytti\nheidät. Tuntematon ampui revolverilaukauksen tiedemiestä kohti,\nmutta ei osunut. Silmänräpäyksen kuluttua vanhus antoi hänelle\nkovan iskun päähän, niin että hän tunnottomana tupertui maahan.\nRevolverinlaukauksen lyhytaikaisessa valossa he olivat tunteneet\nvanginvartijan tunnusomaisen virkapuvun.\n\n\"Piru parka\", mutisi vanhus, \"hänen on onnistunut päästä pakoon\nnoiden petojen kynsistä, ja nyt hän juoksee suoraan suuhumme.\nHänen takaa-ajajansa seuraavat varmaankin heti jäljessä, meidän on\nkiiruhdettava.\"\n\nHälinä vankilarakennuksessa oli nyt suuresti yltynyt. He kuulivat\nvihaisia ääniä aivan alapuolellaankin olevista kerroksista.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin he olivat tulleet piipun sisään. Jonkun\nminuutin kuluttua he kaikki kolme seisoivat katolla.\n\nAnarkisti veti täysin siemauksin sisäänsä puhdasta, virkistävää yöilmaa.\n\n\"En vielä ole oikein selvillä\", sanoi hän, \"uneksinko vai olenko\nvalveilla. Olin menettänyt kaiken toivon ja odotin joka aamu, että\npyöveli tulisi noutamaan minut sähkötuoliin. Ja nyt... Nyt koittaa\npelastus ja vapaus minulle!\"\n\nNorjalainen tarttui hänen käteensä.\n\n\"Olen nähnyt teidän kasvonne ristikkoikkunan takaa\", sanoi hän.\n\"Olen vannonut joko pelastavani teidät tai sitten heittäväni henkeni\nkoettaessani toteuttaa aiettani. Olkaa urhoollinen ja väkevä, ja se\nonnistuu.\"\n\nVanhus oli sillä välin ryöminyt puhelinjohtojen luokse. Toiset\nseurasivat häntä ja katselivat hyvin tarkkaavasti hänen kokeilujaan.\n\nNuori tyttö ei käsittänyt hänen puuhiaan, mutta Harald Vik tajusi heti,\nettä hän tahtoi puhelimitse varoittaa kaupunkia siitä suunnattomasta\nvaarasta, jossa se oli.\n\n\"Selvä\", mutisi vanhus. Sitten hän painoi johtoa ja asetti tekaisemansa\nkuulokojeen korvalleen.\n\nHän kuunteli kauan, mutta nähtävästi hän ei saanut mitään vastausta,\nkoska vanhuksen täytyi toistaa liike.\n\nKuunneltuaan kolme minuuttia hän nousi nopeasti seisomaan. Harald Vik\nvoi hänen liikkeistään päätellä, että jotain vakavaa oli kysymyksessä.\n\n\"Onko jokin hullusti?\" kysyi hän huolestuneena.\n\nTiedemies vastasi hieman vapisevalla äänellä:\n\n\"_Keskusasemalta ei vastata_.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nViimeiset laukaukset.\n\n\nSillä välin melske kasvoi kasvamistaan vankilassa. Minuutti minuutilta\nkävi asema yhä vakavammaksi kolmelle katolla-olijalle.\n\n\"Ellen nytkään pääse keskusasemalle, voimme pitää tuumamme tyhjäksi\nrauenneena, eikä meillä silloin ole muuta tehtävää kuin -- --.\"\n\n\"Halloo\", huusi hän samassa puhelimeen, \"onko keskusasemalla?\"\n\nHän oli nähtävästi saanut myöntävän vastauksen, sillä hän jatkoi\nkiivaasti:\n\n\"Yhdistäkää linnoituksen päävahtiin!\"\n\nOdottaessaan vastausta hän sanoi norjalaiselle:\n\n\"Nyt on kaikki niinkuin olla pitää. Muutaman tunnin kuluttua olemme\nkaikki vapaita. Ehdotan puolestani, että söisimme aamiaista New\nCarlton'issa.\"\n\n\"Mainiota\", sanoi Harald Vik ilosta loistaen ja puristi vielä kerran\nnuoren tytön kättä. He seisoivat hiljaa vierekkäin ja katselivat hyvin\ntarkkaavasti vanhuksen kokeiluja.\n\nNyt hän taas puhuu puhelimessa:\n\n\"'Mustan tähden' vankilasta puhutaan\", sanoo hän. \"Vangit ovat tehneet\nkapinan. He ovat ottaneet haltuunsa kriminaalimuseosta aseet, ovat\nottaneet vangiksi, ehkä surmanneetkin johtajan ja muut virkailijat ja\novat nyt isäntiä vankilassa -- --.\"\n\n\"Ei\", jatkoi hän, \"en voi antaa enempiä tietoja, mutta kapinanjohtajain\naikomus on hyökätä kaupunkiin ja ryöstää se\".\n\nVanhus poistui nyt puhelinjohtojen luota.\n\n\"Puolen tunnin kuluttua voivat ensimmäiset joukot olla täällä\", sanoi\nhän. \"Meillä on vielä hiukan toimitettavaa ennen niiden tuloa. Ehdotan,\nettä neiti toistaiseksi jää tänne katolle. Kun kaikki on ohitse,\nnoudamme hänet täältä. Hän olisi muuten vastukseksi. Meidän molempien\ntäytyy taas lähteä savupiippua myöten alas.\"\n\nHarald Vik tahtoi vastustaa tytön jättämistä. Tiedemies raivostui\nsiitä, ja he olivat vähällä joutua taas riitaan.\n\nTyttö ratkaisi kuitenkin asian sanoen:\n\n\"Jään tänne. Luotan vanhukseen.\"\n\nTiedemies nyökkäsi kiitollisena hänelle:\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän, \"siis me menemme\".\n\n\"Minkä savupiipun me tällä kertaa valitsemme?\" kysyi Harald Vik.\n\"Edelleenkö jonkun kuolleista?\"\n\n\"Ei, meidän on mentävä tuota piippua pitkin, jonka näette tuolla ja\njosta muuten tavallisesti nousee sauhu.\"\n\n\"Minne se johtaa?\"\n\n\"Johtajan keittiöön!\"\n\nPari minuuttia myöhemmin olivat molemmat kömpineet alas savupiippuun.\n\nHälinä vankilassa oli nyt käynyt kammottavaksi. Kuului huutoja ja\nkirkunaa kaikissa käytävissä, ja ovia paiskeltiin taukoamatta kiinni ja\nauki. Harald Vikistä tuntui siltä, kuin koko vankila olisi muuttunut\nsuunnattoman suureksi muurahaispesäksi, joka oli täynnä kuohuvaa elämää.\n\nTähän savupiippuun laskeutuminen tuotti paljon suurempia vaikeuksia\nkuin mihinkään kuolleeseen piippuun, koska noki, jota taukoamatta\nputoeli, teki heille paljon kiusaa.\n\nVihdoinkin he lähenivät pohjaa, kun vanhus, joka koko ajan oli ryöminyt\nedellä, äkkiä pysähtyi:\n\nSilloin he kuulivat allaan ihmisäänen huutavan:\n\n\"Armoa! Armoa!\"\n\nHuutoa seurasi isku ja karkea mörinä. Sitten ääni jälleen huusi:\n\n\"Armoa! Säästäkää henkeni!\"\n\n\"Tuo on nainen, jonka huudon kuulemme\", kuiskasi Harald Vik.\n\"Kiiruhtakaa, vanhus!\"\n\nTiedemies käski hänen olla vaiti. He kuulivat vielä pari kertaa\nrukoilevan äänen, jonka pari vahvaa, raakaa kirosanaa keskeytti. Sitten\nkaikki kävi hiljaiseksi.\n\nMolemmat pakolaiset pyrkivät edelleen alaspäin. Vihdoin he olivat\nturvassa suunnattoman savupiipunhormin päällä.\n\nHe olivat suuressa keittiössä. Oli vielä pimeä, ja ikkunaluukut olivat\nsuljetut, mutta keskellä lattiaa paloi pieni lyhty, ja sen niukan valon\navulla, joka tästä lyhdystä levisi, he voivat nähdä vilauksen suuressa\nhuoneessa olevista monista esineistä.\n\nLyhdyn likellä makasi kolme ihmisolentoa sidottuina. Pari heistä\npäästeli korisevia ääniä, joista päättäen heillä oli suukapulat.\n\nMuuten ei ristinsielua ollut koko keittiössä.\n\nVanhus hypähti nopeasti lattialle ja kiiruhti lähimmän olennon luo. Se\nnäytti olevan mies.\n\nVanhus kumartui hänen puoleensa, ja Harald Vik, joka mielenkiinnolla\noli seurannut hänen liikkeitään, näki nyt, kuinka hän yllätettynä\nperäytyi taaksepäin.\n\nNorjalainen kiiruhti sitten myöskin olennon luo.\n\n\"Kuinka ovat asiat?\" kysyi hän.\n\nVanhus osoitti ihmisolentoa.\n\n\"Ettekö tunne häntä?\" kysyi hän.\n\nHarald Vik kumartui katsomaan.\n\n\"Hyvä jumala\", huudahti nuori mies, \"sehän on johtaja itse! Onko hän\nsurmattu?\"\n\nVanhus poisti kapulan, joka oli pantu johtajan suuhun, ja vapautuksen\nhuokaus pääsi tämän huulilta.\n\n\"Vettä\", mutisi onneton.\n\n\"Enkö minä sitä arvannut\", kuiskasi vanhus. \"Senkin veijarit, he ovat\nolleet siksi viisaita, etteivät ole häntä surmanneet.\"\n\nHän hääri hetken keittiössä ja sai käsiinsä tilkan vettä.\n\nSillä aikaa Harald Vik katkaisi toistenkin pidätettyjen siteet. Ne\nolivat alijohtaja ja hänen vaimonsa.\n\nJohtaja näytti olevan pahimmin kolhittu, mutta virvoitettuaan itseään\nvedellä voi hän sentään seistä pystyssä.\n\nAlijohtaja oli melkein heti ennallaan.\n\nNäiden kolmen henkilön hämmästys oli sanoin kuvaamaton, kun he näkivät,\nketkä heidän pelastajansa olivat.\n\nJohtaja nosti lyhdyn tiedemiehen kasvoja vasten ja oli vähällä lentää\nselälleen kauhusta.\n\n\"Te!\" huudahti hän. \"Oletteko kummitus vai ihminen?\"\n\n\"Ihminen\", vastasi vanhus hymyillen.\n\n\"Mutta tehän olette molemmat karanneet?\"\n\n\"Niin, kopeista kylläkin, mutt'ei vankilasta. Sen saamme kuitenkin\nmyöhemmin selittää. Toistaiseksi täytyy meidän varjella itseämme\nylläköltä. Missä vartijanne ovat?\"\n\n\"Ne ovat kaikki menneet viinikellariin\", puuttui alijohtaja puheeseen.\n\"Pari oli täällä meitä silmällä pitämässä, mutta kun he huomasivat,\nettä ryhdyttiin ryöstämään viinikellaria, läksivät he mukaan.\"\n\nVanhus osoitti ovea.\n\n\"Suljettu ulkoapäin\", mutisi johtaja. \"Emme pääse pois.\"\n\n\"Se ei liioin ole välttämätöntä\", sanoi tiedemies, \"mutta me voimme\npuolustautua täällä, sanokaamme, neljännestunnin?\"\n\n\"Oven särkeminen vie vähintään neljännestunnin, kun salpa on\nsisäpuolella eessä. Odotatteko te apua?\" jatkoi johtaja.\n\n\"Voimme minä hetkenä tahansa odottaa sotaväkeä\".\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta. Kuka on kutsunut vahtikomennuskunnan?\"\n\n\"Minä olen sen tehnyt.\"\n\n\"Ja millä tavoin?\"\n\n\"Puhelimitse.\"\n\n\"Mutta kapinallisethan ensi töikseen katkaisivat puhelinjohdot.\"\n\nVanhus kohautti olkapäitään.\n\n\"Olemme käyttäneet omaa puhelintamme\", sanoi hän.\n\n\"Ja siten te siis pelastatte vankilan\", sanoi johtaja ihaillen.\n\n\"En ainoastaan vankilaa\", vastasi vanhus, \"vaan myöskin kaupungin.\nKapinallisten suunnitelmaan kuuluu kaupungin ryöstäminen. Hiljaa, mitä\nse on?\"\n\nKamala melu tunkeutui heidän korviinsa. Vanhus nauroi.\n\n\"Se ääni pitäisi minun tuntea\", sanoi hän. \"Ne ovat tykinlaukauksia.\nSotamiesjoukot ampuvat portin puhki. Arvoisat herrat, tällä\nlaukauksella on kapina tukahdutettu.\"\n\nNyt syntyi kauhistuttava hälinä ulkopuolella, ja ovea alettiin lyödä\nnyrkeillä.\n\n\"Päästäkää sisään meidät\", kuului huuto.\n\nSitten kuului ääni sanovan: \"Kurjat naudat, joiden piti vartioida\nheitä, ovat humalassa. Katsokaa, tuolla ne hoipertelevat. Ampukaa\nniitä, toverit!\"\n\nVäki huusi ja kirkui raivossaan ulkopuolella, ja useita\npistolinlaukauksia kuului.\n\nVihdoin kaikki huudot yhtyivät yhdeksi voimakkaaksi, jymiseväksi:\n\n\"_Lyökää ovet sisään_!\"\n\nMutta lankut olivat paksuja, ja rautasalpa vahva. Luodit, jotka,\nlaukaistiin ovea vasten, eivät tunkeutuneet lävitse.\n\nTykinlaukaukset, jotka panivat rakennuksen tärisemään, hämmensivät\nväliin melun kuulemattomiin.\n\nVihdoin onnistui kapinallisten saada siksi suuri aukko oveen, että\nhenkilö, joka kumartui aukosta sisään, voi ulkoapäin työntää salvan\nsyrjään.\n\nPieni mustakasvoinen mies koetti temppua heti, mutta johtaja antoi\nhänelle vasaralla iskun, joka vei miehen tainnoksiin.\n\nKapinalliset antoivat oikein satamalla sataa revolverinluoteja mieheen.\nHän hoiperteli syrjään, usean ampuman satuttamana.\n\n\"Sotamiesjoukkojen täytyy olla täällä puolessa minuutissa\", huudahti\njohtaja kalveten, \"muutoin olemme hukassa\".\n\nSilloin tarttui tiedemies Harald Vikiä käsivarteen ja sanoi:\n\n\"Nyt tahdotte kai?\"\n\n\"Mitä minä tahdon?\"\n\n\"Revolveri! Ase, jossa on neljä panosta. Antakaa se minulle takaisin.\"\n\nNorjalainen antoi hänelle kiireesti aseen. Samassa silmänräpäyksessä\nkoetti toinen ulkopuolella olevista kapinallisista tunkeutua aukosta\nheittääkseen syrjään salvan.\n\nVanhuksen ei kuitenkaan tarvinnut mennä ampumalinjaan estääkseen sitä.\n\nHän tähtäsi huoneen toiselta sivulta ja ampui. Kapinoitsija\nkaatui kuolleena toveriensa syliin. Nämä päästivät kauhistuttavan\nraivonkirkauksen, ja revolverinluoteja laukaistiin umpimähkään\nhuoneeseen -- mutta osumatta.\n\n\"Kummallinen laukaus\", sanoi johtaja ja katsoi ihaillen vanhusta. \"Te\nosasitte suoraan päähän.\"\n\n\"Aivan oikean silmän yläpuolelle\", vastasi vanhus levollisesti, \"-- tai\naivan niinkuin toivoin\".\n\nRaaka ääni kuului äkkiä oven ulkopuolelta.\n\n\"Joutukaa, toverit. Meidän täytyy iskeä kyntemme johtajaan. Hänen\nhenkensä voi pelastaa meidänkin henkemme.\"\n\nUusi kapinallinen näyttäytyi aukossa, mutta vanhus ampui hänet\nsilmänräpäyksessä. Vielä yksi yritti ja sitten neljäs järjestyksessä.\n\n\"Nyt menee viimeinen panokseni\", sanoi vanhus. Hän tähtäsi, eikä hänen\nkätensä vapissut hiventäkään. Hän ampui.\n\n\"Osui\", mutisi hän ja heitti revolverin välinpitämättömänä lattialle.\n\nNyt kuului ulkopuolelta äkkiä aseiden kalsketta. Kuului valitushuutoja,\nsapelinkalinaa ja laukauksia.\n\n\"Jumalan kiitos\", huudahti johtaja, \"sotajoukot ovat saapuneet\".\n\nSilmänräpäystä myöhemmin oli kapinallisilta riisuttu aseet, ja\nunivormuun puettuja sotilaita tunkeutui sisään.\n\nJohtaja vaipui päällikön syliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhusta ja norjalaista juhlittiin kuin sankareita. Vähitellen\nsaapuivat kaikki kaupungin viranomaiset vankilaan, ja ylituomari kysyi,\noliko tiedemiehellä jotain toivomusta; siinä tapauksessa hän tekisi\nkaiken voitavansa täyttääkseen sen.\n\nVanhus katsahti norjalaiseen ja sanoi: \"Minulla on vain yksi toivomus,\nja sen täyttäminen ei teille suuria merkitse.\"\n\n\"Sanokaa, mikä se on.\"\n\n\"Haluaisin lähteä täältä vihreässä automobiilissa.\"\n\nJa vanha tiedemies, mustakutrinen tyttö ja Harald Vik läksivät\nvankilasta vihreässä automobiilissa.\n\nOmituisesta kohtalon sallimasta kai johtui, että se oli sama vihreä\nauto, jota Asbjörn Krag käytti \"ylhäisenä matkustajana\" tehdessään\nvierailun vankilassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarald Vik matkusti Norjaan morsiamensa, mustatukkaisen tytön kanssa,\njonka hän oli pelastanut kuolemaantuomittujen kopista.\n\nVanhus hävisi taas suurkaupungin vilinään, suuriakaan välittämättä\nitsestään tai tovereistaan. Viimeinen vilahdus hänestä, joka jäi hänen\ntoveriensa mieleen, oli hänen likainen, harmaa viittansa.\n\nHarald Vik rouvineen asuu nykyisin pienessä huvilassa Stavangerin\nlähellä. Kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag on jo kauan\npitänyt tapanaan käydä heitä tervehtimässä ja hän on viettänyt monta\nrauhallista viikkoa tuossa kauniissa kodissa. Asbjörn Krag muistaa\nvallan hyvin \"vanhuksen\" -- yksinäisen, omituisen olion, joka on tehnyt\npaljon rikoksia, mutta joka myöskin -- nerokas kun oli -- on saanut\nsuuria aikaan. Hän kauhistutti aikoinaan koko Kristianiaa insinööri\nBarra-nimisenä. Hän matkusti herkeämättä kaikissa maissa ollen\nkansainvälisen rikolliselämän merkillisimpiä ja nerokkaimpia ilmiöitä.\nAsbjörn Krag uskoi varmasti vielä kerran tapaavansa hänet.\n\nJoka kerta kun tulee puhe Asbjörn Kragin kokeesta pelastaa maalaisensa\n\"Mustasta tähdestä\", sanoo salapoliisi ilman vaatimattomuuden\nhiventäkään, tavalla, joka ihastuttaa hänen ystäviään:\n\n\"Hän pääsi katolle. Ja viranomaiset luulivat, että pako todella oli\ntapahtunut. Siten tämäkin juttu todistaa, ettei mikään yritykseni voi\ntäydellisesti mennä myttyyn.\"\n\n\n\n"]