[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDqbt4Ctls0aeccWxYEflApdjwGtstZricv_G7BVdfDE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1788,"Mustaa ja valkoista","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1788-karila-olli-mustaa-ja-valkoista","1788__Karila_Olli__Mustaa_ja_valkoista","Jännitysromaani","romaani",[],[],"fi",1936,39771,250794,true,[],[],[],"Helinä saa työtä Tamminiemen kartanon taloudenhoitajan apulaisena. Kartanon arkeen sekoittuu salaperäisiä piirteitä ja tohtori Thomas Vernerin hallitseva persoona. Jännitysromaanissa seurataan kartanon asukkaiden ympärillä vellovia tapahtumia ja salaisuuksien ratkeamista.","Olli Karilan 'Mustaa ja valkoista' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1788. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUSTAA JA VALKOISTA\n\nJännitysromaani\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nOulussa,\nH. W. Marjamaan kirjapaino,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Helinä saa toimen.\n 2. Salaperäisyys alkaa.\n 3. Kaksi pirteää muumiota.\n 4. Paljastus.\n 5. Kirje Tamminiemen moisiosta.\n 6. Helinä keventää mieltään.\n 7. Vanhojen rouvien uskottu.\n 8. Helinä ajaa tohtorin kanssa.\n 9. Ratkaiseva koe.\n10. Helinän sulhanen.\n11. Helinän kirje.\n12. Tohtori Raito yllättää.\n13. Aukusti ja autonohjaaja.\n14. Vaikea ratkaisu.\n15. Myrsky nousee.\n16. Helinä taistelee.\n17. Rouva Jully on jyrkkänä.\n18. Riitaiset ystävykset.\n19. Tohtori on maailmanmies.\n20. Helinä sivuuttaa vaaran.\n21. Omituinen huomio.\n22. Helinän vanha tuttava.\n23. Yhtä ja toista moisiosta.\n24. Hilpeä vieras moisiossa.\n25. Liittolainen ilmaantuu.\n26. Volmarson tekee huomioita.\n27. Moisiota tutkitaan.\n28. Volmarson paljastaa.\n29. Itsepintainen Oiva Salla.\n30. Neljäs päivä.\n31. Kolmas päivä.\n32. Toinen päivä.\n33. Muutos viime hetkellä.\n34. Ratkaisevia hetkiä.\n35. Komisario Auerin pahatuuli.\n36. Oiva Sallan haaveet.\n37. Tiedeluento.\n38. Helinä kirjoittaa taas.\n\n\n\n\n1. Helinä saa toimen.\n\n\n    \"Anni! Olen saanut paikan. Sinä olet ollut niin kultainen minua\n    kahtaan, etten tahdo tätä ilmoitustani edes yhdellä rivillä\n    viivyttää.\n\n    Lähin kiitos lankeaa tädille. Hän tuntee jonkun neiti Orvokin\n    tai Kielon -- joku kukka joka tapauksessa -- ja tämä taas tuntee\n    neiti Hulda Elisabet Karvosen, joka on pitkään ollut Tamminiemen\n    hovin eli moision taloudenhoitajattarena. Neiti Karvonen on\n    kuitenkin muuttunut sairaalloiseksi ja tätini sai tietää hänen\n    etsiskelevän itselleen apulaista. Minulle vihjattiin asiasta ja\n    minä kävin tilaisuuteen kiinni kuin haukka hiireen. Se neiti\n    Orvokki tai Kielo oli vihjaissut tädille, että neiti Karvonen\n    haluaisi apulaisekseen kyllä pystyvän, mutta ei liian vanhaa eikä\n    liian viisasta. Hän tietysti tahtoi säilyttää auktoriteetin.\n    Minä kävin hänen luonaan ja hän, ihme kyllä, mielistyi minuun\n    ja lähetti minut tohtori Thomas Vernerin luokse, joka ainakin\n    pääasiallisesti on koko moision herra.\n\n    Sinähän tunnet tohtorin ainakin nimeltä. Minua hän pelottaa.\n    Leikittä puhuen hän teki minuun omituisen vaikutuksen. Hän määrää\n    täällä moisiossa kaiken. Hän hoitaa ruumiin, sielun ja korkeamman\n    talouden. Hän on komea mies ja tämä on paljon sanottu minulta,\n    joka en yleensä käytä tuollaisia laatusanoja, miehistä varsinkaan.\n    Hän on komea, pitkä, solakka mutta voimakas, hirveän tumma ja hänen\n    silmänsä... Tiedätkö, ne muistuttavat kivihiilihelmiä, erona vain\n    se, että ne elävät, loistavat, sädehtivät... eivät hetkeäkään\n    pysy aloillaan. Muuten, muistathan tuon kerran, kun menimme\n    konserttisaliin näkemään muuatta taikuria ja minä jouduin hänen\n    valitsemakseen \"uhriksi\". Hän koetti minut hypnotisoida, koetteli\n    uskotella minulle sipulin olevan omenan, mutta epäonnistui, ja\n    kun sanoin hänelle suorat sanat, yleisö nauroi hurjasti. Näyttää\n    siltä niin kuin minua ei olisi helppo hypnotisoida, sillä minusta\n    tuntui niin kuin tohtori olisi jotakin sellaista yritellyt, mutta\n    tuloksetta hänkin.\n\n    Häpeä on tunnustaa, mutta tietäköön totuuden edes yksi. Minä\n    pääsin toimeen vain petoksella. Maailma näyttää yhä vain\n    huononevan. Rikoslaissa on lueteltu koko joukko erilaisia\n    petoksia. Minun rikokseni ei tosin kuulu niistä mihinkään.\n    Laki ei siitä rankaise, mutta omatuntoni on tyytymätön. Koska\n    tiesin, että neiti Karvonen pelkää liian viisaita -- mikä hänen\n    kielellään merkitsee samaa kuin liian oppineita -- näytin\n    tohtorille aluksi vain talouskoulusta saamani todistuksen.\n    Kuulin hänen sanovan puolittain itsekseen: Tämähän on hyvä, tämä\n    riittääkin.\n\n    Nuo sanat varoittivat minua. En luetellut enää ansioitani.\n    Tohtori ilmoitti hyväksyvänsä minut. Hän hahmotteli työni ja\n    antoi, luvalla sanoen, joukon omituisia ohjeita, mitkä saattaa\n    käsittää vain näissä erikoisissa olosuhteissa. Ehkä kirjoitan\n    niistä myöhemmin.\n\n    Palkkakysymys järjestyi kyllä mainiosti. Ajattele, saan saman\n    palkan kuin konttorissa sekä lisäksi asunnon, ruoan... eli\n    lyhyesti täysihoidon. Olen nähnyt huoneeni. Se on täysin\n    tyydyttävä, ehkäpä enemmänkin, ja mikäli käsitän, kelpaa\n    täällä olla muunkin puolesta. Tuossa saippuakuplan tapaisessa\n    konttorissa täytyi omalla palkallaan lisäksi olla aina\n    \"edustavassa asussa\", mutta täällä on vaatimattomuus korkeimmassa\n    arvossa. Melkein koko palkka säästyy. Olen jo alkanut mielessäni\n    valikoida pankkeja, löytääkseni jonkun kyllin turvallisen ja\n    edullisen taloudenhoitajattaren apulaisen, neiti Helinä Vuopion\n    tuleville talletuksille. Niin, siinä on oka, mutta sen pisto on\n    kestettävä. On mielestäni mittaamattoman paljon parempi olla\n    taloudenhoitajattaren apulainen, kylläinen ja kunniallinen,\n    kuin juoksennella häpeällisen konkurssin tehneen liikkeen ent.\n    konttoristina ja ihmisten kiusana.\n\n    Tyytyväinen olen kyllä, mutta en rauhallinen. Työ ei pelota,\n    mutta tohtori pelottaa. Muuten tämä moisio on paikka, missä voisi\n    kuvitella kauhukirjailija Hoffmanninkin mielellään elelleen.\n    Täällä voi ehdottomasti nähdä vain tummia unia. Minulla on ollut\n    tapana lapsuudestani lähtien luokitella talot, rakennukset ja\n    huoneet sen mukaan, näkeekö niissä tummia vai vaaleita unia. En\n    yleensä muista unistani muuta kuin sen, että ne ovat joko tummia\n    tai vaaleita. Tietysti tämä voi olla hupsuutta, mutta en pääse\n    siitä mihinkään. Täällä näkee vain tummia unia. Ikävää, sillä\n    pidän mieluimmin vaaleista.\n\n    Tapaamme toisemme pian. Neiti Karvonen on juuri nyt\n    huonovointinen ja hän pyysi minua jäämään. Tosin olin ottanut\n    osan tavaroistani -- onnenkin uhmalla -- mukaani, mutta minun\n    täytyy hakea niitä lisää. Näkemiin siis!\n\n    Tamminiemen moisiossa, maalisk. 18 p:nä.\n\n                                                     Helinä.\"\n\n\n\n\n2. Salaperäisyys alkaa.\n\n\nHe istuivat neiti Anni Raikkalan sievässä huoneessa, Anni ja Helinä.\nTämä oli juuri tullut, eikä edes reipas kevätsää ollut haihduttanut\nnäkymättömiin huolten juonnetta nuoren, ilmeikkään suun ympäriltä.\n\n-- No niin, mitä kuuluu tummain unten moisioon? naurahti neiti\nRaikkala, pirteä nainen, joka ilmeisen tarkasti seurasi ystävättärensä\nilmeitä. -- Toivon, että olet kaikesta huolimatta nähnyt sittenkin\nvaaleita unia!\n\nNeiti Vuopio pudisti päätään ja naurahti hermostuneesti.\n\n-- Anni, sinä et usko, mitä sinulle kerron! Mutta usko tai älä, et saa\nsiitä puhua mitään kenellekään! Lupaatko?\n\nHelinässä oli nuorekasta juhlallisuutta, joka olisi vaikuttanut\ntärkeilyltä, ellei hän olisi ollut niin vakavissaan.\n\nAnni hymyili ymmärtävää ja suopeaa hymyä vastaamatta mitään.\n\n-- Ei suinkaan vain uusi ihastus? hän sitten kysyi.\n\n-- Oh, Anni, minä olen vakavissani! Ja minä olen peloissani. Enkä minä\ntiedä mitä tehdä.\n\n-- Minäpä tiedän! Juo pari kuppia kahvia ja aloita sitten alusta. Se on\nselvintä.\n\nHelinä nyökkäsi.\n\n-- Sinä osaat ratkaista pahatkin pulmat.\n\nTyttö, sillä nuori hän vielä oli, nuori, pirteä ja solakka, hymyili\nvapautuneesti ottaessaan vanhemman ystävättärensä kädestä kahvikupin.\n\n-- Sinähän tiedät tuon moision, Tamminiemen hovin?\n\n-- Vain nimeltä. En ole edes milloinkaan sitä nähnyt. Ja muuta en\ntiedä.\n\n-- Tamminiemen moisio on ikivanha aatelistila, alkoi Helinä hiukan\nopettavaisella sävyllä. -- Neiti Karvonen on sen minulle kertonut. Se\non ollut von Ringer -suvun hallussa noin sata vuotta. Nykyisin sen\nomistavat kaksi sisarusta, kreivitär Julia von Sommer ja paronitar\nHedvig d'Aubert, molemmat syntyisin Ringer ja molemmat vanhoja leskiä.\n\n-- Ohoo, sinä olet siis kreivittären ja paronittaren apulainen?\nkiusoitteli Anni.\n\n-- Muodollisesti kyllä, mutta en asiallisesti. Neiti Karvonen selitti\nasian minulle tarkkaan, ja vaikka kaikkia yksityiskohtia en voikaan\npaljastaa, niin tosiasia on, että tohtori Thomas Verner on koko moision\nvarsinainen herra ja haltija. Nuo vanhat rouvat, joita kartanossa\nsanotaan yksinkertaisesti rouva Jullyksi ja rouva Heddyksi, ovat\nnimittäin sairaalloisia ja niin heikkoja, etteivät ole enää pariin\nvuoteen astuneet edes rakennuksen ulkopuolelle. Tohtori Verner hoitaa\nheitä vakituisesti ja yksinään. Neiti Karvonen oli sitä mieltä, että\nellei rouvilla olisi niin isoa omaisuutta, ja elleivät he olisi\nsattumalta saaneet hoitajakseen niin etevää lääkäriä kuin tohtori\nVerner, heidän elämänsä olisi loppunut jo aikoja sitten. Tohtori pitää\nheitä hengissä, hän eikä mikään muu, vakuutti neiti Karvonen minulle.\n\n-- Minkälaisia he ovat, nuo rouvat? Ja minkä ikäisiä?\n\nHelinä Vuopio pudisti päätään.\n\n-- En ole vielä edes nähnyt heitä. He elävät aivan eristettyinä. Heillä\non oma seuranainen, joku neiti Tora Ström, joka lukee heille, auttaa\nheitä ja palvelee heitä ja suurimmaksi osaksi välittää heidän\ntoivomuksensa ulkomaailmaan nähden. Heillä on hallussaan\npäärakennuksessa kuusi isoa huonetta, joissa he liikuskelevat,\nenimmäkseen rullatuoleissa. Neiti Karvonen mainitsi heidät erittäin\nkohteliaiksi ja suopeiksi. Hän näytti tuntevan todellista sääliä heitä\nkohtaan, mihin kuitenkin sekoittui pisara halveksumista, koska heitä\nkaikissa pikkuasioissakin on autettava. He ovat pumpulissa ja\nlasikaapissa, niin kuin hän sanoi.\n\n-- Entäpä sitten! Et ole vielä kertonut mitään uskomatonta. Minkälainen\non tuo neiti Ström?\n\n-- Hän on kaunis, ylpeä ja intohimoinen, arvosteli Helinä. -- Hänessä\non tulta. Näin sen kerran aamulla, kun keittiöapulainen oli kömpelö ja\nneiti Ström sattui olemaan paikalla. Muuten en tiedä hänestä juuri\nmitään. Hän osaa ranskaa ja lukee vanhoille rouville ranskalaisia\nromaaneja. Rouvat käyttävät pääasiassa ranskaa keskinäisenä kielenään.\n\n-- No niin, jatka! Missä tulee se uskomaton?\n\n-- Kyllä se tulee. Tämä kaikki on ollut välttämätöntä, jotta\nkäsittäisit olosuhteet.\n\n-- Erinomaista... Siis: vanha, hiljainen ja rikas sukukartano, jonka\nomistajat ovat kaksi rullatuolissa liikkuvaa, sairasta ja avutonta\naatelisleskirouvaa. Sävy on siis kartanossa hieno ja hillitty?\n\n-- Sen voit uskoa, vakuutti Helinä. -- Konttoririehakkuuden jälkeen se\ntuntuu oudolta, mutta miellyttävältä. Ei missään kovaa puhetta, ei\nsurua, ei hälinää, ei mitään karkeaa, ja kaikki tarkasti sovinnaista...\n\nAnni Raikkala nyökytti päätään. Äkkiä hänen kasvoilleen levisi\nhuolestunut ilme.\n\n-- Tosiaankin, olin vallan unohtaa! Onko se Lehtorinteen kylä kuinkakin\nlähellä moisiota?\n\nHelinän kasvot sävähtivät.\n\n-- Tamminiemen moisio kuuluu juuri Lehtorinteen kylään. Tiedän, että\ntarkoitat metsänhoitaja Alvar Kurun kuolemaa. Niin, hänet löydettiin\nmelkein kuoliaana noin kahden ja puolen kilometrin päässä hovista.\nHäntä oli ammuttu tai hän itse oli itseään ampunut. Huh, se oli\nensimmäisiä ja ikäviä kokemuksia Tamminiemessä, vieläpä enemmänkin,\nsillä minäkin jouduin kuulusteltavaksi samana iltana.\n\n-- Helinä, mutta kuinka? huudahti Anni melkein kauhuissaan. -- Olen\nlukenut lyhyet lehtiselostukset, mutta muuta en tiedä. Siis niin\nlähellä?\n\n-- Oikeastaan moision puutarhassa... taikka luonnonpuistossa, selitti\nHelinä. -- Olin käynyt varsinaisessa kylässä etsimässä ompelijatarta ja\npalasin illalla kartanoon. Hiukan sen jälkeen saapui tohtori Verner\nautollaan kaupungista. Hänen tulonsa oli tietty etukäteen. Rouva Jully\noli huonompana ja lisäksi oli tohtori sopinut kohtauksesta eräitten\nherrojen kanssa, jotka tahtoivat ostaa puita tilan metsistä. Nämä\nsaapuivatkin vain muutamia minuutteja myöhemmin. Mutta sitten, ehkä\nnoin puolentoista tunnin kuluttua, saapui kartanoon verkkainen\nlähetystö, joukko miehiä, jotka kantoivat hätäpaareilla\nloukkaantunutta, kuten luulin. Joku miehistä oli tiennyt, ettei\nkunnanlääkäri ollut juuri silloin tavattavissa, ja kun tohtori Vernerin\noli nähty ajavan kartanoon, tuotiin löydetty mies sinne. Neiti Karvonen\nkävi ilmoittamassa tohtorille ja tämä, keskeyttäen neuvottelut, syöksyi\nnopeasti eteishalliin, jonne mies oli tuotu. Niin ylimieliseltä, etten\nsanoisi kylmältä kuin tohtori Verner vaikuttaakin, on hän varmasti\nammattinsa harjoittamisessa innokas ja hyväsydäminen.\n\n-- Elääkö hän? hän kysyi syöksyessään potilaan luo.\n\n-- Kyllä metsänhoitaja vielä hengitti, vastasi muuan kantajista, jotka\nkaikki olivat metsätyömiehiä.\n\n-- Metsänhoitaja Kuru! huudahti tohtori ymmällään ja kumartui tutkimaan\ntätä. Haava oli aivan sydämen seuduilla. Tohtori, jolla oli ollut\nkäsilaukku mukanaan, aukoi ja leikkasi nopeasti vaatteet ja sai\npaljastetuksi vereentyneen rinnan. Verta oli paljon, mutta itse haava\nnäytti mitättömältä... Se oli vain kuin tumma piste... Tohtori kumartui\naivan alas kuuntelemaan painaen samalla kädellä haavoittuneen kylkeä.\n\n-- Hengittää... hengittää... hän mutisi matalasti ja vavahti sitten.\nHän kuunteli hetken aivan liikahtamatta, nousi sitten ja sanoi\njuhlallisesti:\n\n-- Hän hengitti. Hän on elänyt!\n\nJa asettaen lakin metsänhoitajan kasvoille hän peruuttamattomasti\nilmoitti tämän kuolleen.\n\n-- Melkein sydämeen! Hän on kai saanut tuon kuulan jo tunti tai pari\ntuntia sitten! Onko viranomaisille ilmoitettu?\n\n-- Minä soitin täältä, vastasi muuan miehistä.\n\n-- Hyvä! sanoi tohtori ja kääntyi lähteäkseen, mutta sai heti toisen\npotilaan. Olin huomannut... niin vähän kuin huomasinkin kuolevaa\nlukuunottamatta... neiti Strömmin ilmestyneen portaille, jotka\nlaskeutuivat yläkerrasta halliin. Näky tuntui kokonaan tyrmistyttäneen\nhänet ja tohtorin lausuttua kohtalokkaat sanat hän sai hermokohtauksen.\nTohtori ehti hänen luokseen juuri, kun hän oli puhkeamassa hysteerisiin\nhuudahduksiin ja talutti hänet johonkin huoneeseen. Sitä en suinkaan\nihmetellytkään.\n\n-- Sitten myöhemmin, poliisiviranomaisten saavuttua, sain kuulla koko\ntapahtuman. Tietysti kartanolla ei ole asiaan mitään osuutta, vaikka\nmetsänhoitaja Kuru oli juuri Tamminiemen metsien hoitaja, ja oli kai\nollut parhaillaan matkalla metsäkauppaa koskevaan neuvotteluun.\nKyseessä on kai ryöstömurha. Hänet oli ryöstetty aivan puhtaaksi\nampumisen jälkeen. Minäkin sain tehdä selkoa, koska olin kulkenut hänen\nlöytöpaikkansa ohitse, missä olin ollut, mitä tehnyt ja mahdollisesti\nnähnyt. En tiennyt mitään ja kuitenkin olin sivuuttanut hänet vain\nparinkymmenen metrin päästä... hänen ollessaan kuolevana jossakin\npensaikkoisessa isossa kuopassa lähellä hoville johtavaa yksityistietä\nja melkein muutaman polun ja tien risteyksessä.\n\n-- Ryöstö? vapisi Anni Raikkala. -- Siitä ei sanomalehdissäkään ole\nollut mitään.\n\n-- Luultavasti poliisit salaavat sen päästäkseen helpommin jäljille.\n\n-- No, tämähän on uskomatonta! huudahti Anni.\n\n-- Mutta minä en tarkoittanut sitä! Ei, ei, metsänhoitaja Alvar Kurun\nkuolemalla ja moisiolla ei ole mitään yhteyttä. Kuulin pehtorin\narvelevan, että rikos -- sillä Kuru on varmasti ammuttu -- saattoi\naiheutua ehkä kostostakin. Kuru oli nuori ja jämerä mies, joka piti\ntiukkaa järjestystä yllä. Hänellä saattoi olla joku vihamies, joka\nkosti, ja lisäksi, tilaisuuden sattuessa, ryösti hänet. Ei, mutta\ntarkoitan sitä, mitä näin moisiossa seuraavana yönä.\n\n-- Et suinkaan vain kummitusta? Valkeaa rouvaa vihreässä huoneessa tai\njotakin sellaista?\n\n-- Jotakin sellaista näin, sanoi Helinä vakavasti. -- Mutta minä tunsin\nsen. Se ei ollut kummitus, se oli ihminen. Katso, illalla oli\ntapahtunut Kurun kuolema, meitä oli kuulusteltu ja minä olin\nluonnollisesti kiihtyneessä mielentilassa. Menin vuoteeseen melko\nmyöhään, sammutin sähkön ja koetin nukkua, mutta turhaan. Olin juuri\nväläyttänyt taskulampullani valoa katsoakseni kelloa, -- se oli puoli\nyksi -- kun kuulin käytävästä ihmeellistä kolinaa ja kilinää. Nukun\nrakennuksen takaosassa ensimmäisessä kerroksessa. Lähellä ovat\ntakahallin portaat, jotka vievät toiseen kerrokseen. Kun nousin\nvarovasti vuoteesta ja tulta tekemättä raotin oveani, oli käytävässä\nvaloa. Ja samassa näin hullunkurisen ja selittämättömän näyn. Neiti\nStröm, josta mainitsin sinulle, seisoi yläkertaan johtavien portaitten\nyllä. Portaat nimittäin rajoittuvat kahteen seinäulkonemaan, joiden\npäälle voi päästä ylempää portailta. Ja molempien ulkonemien päissä\novat isot koristeelliset maljakot... jotakin terrakottaa tai majolikaa.\nAjattele nyt talomme tapoja ja neiti Strömiä! Hän seisoi tuollaisella\nulkonemalla, parin metrin korkeudella hallin lattiasta, maljakon yli\nkumartuneena, toisessa kädessään sähkölamppu ja hänen yllään oli vain\nohut keltainen yöpuku, joka salli hänen kauniin vartalonsa päästä\ntäysiin oikeuksiinsa. Ja kello oli puoli yksi! Hän oli puolittain selin\nminuun, mutta näin, että hänellä oli sylissään joitakin esineitä,\npapereita ainakin, ja varmasti juuri hän oli aiheuttanut tuon kolinan.\nHäneltä oli pudonnut jotakin, mitä hän oli ottanut esiin maljakosta.\n\n-- En ollut raottanut oveani kuin puoli tuumaa. Vedin sitä lisää\nkiinni. Neiti Ström valaisi lampulla maljakon sisustaa, juoksi\nulkonemaa pitkin, kunnes pääsi portaille, ja kiiti sitten halliin,\njonka lattialta hän nosti jonkin esineen. Melkein samassa hän sammutti\nsähkölampun ja pimeys peitti kaiken. Ja, käsitätkö, hänellä oli koko\najan, minkä näin, mahdottoman pelästynyt ja kauhuinen ilme. Hän\npelkäsi... pelkäsi rajattomasti...\n\nHymy oli haihtunut Anni Raikkalan kasvoilta. Hänen silmänsä saivat\nkauas katsovan ilmeen.\n\n-- Tämä... Tämä on todellakin uskomatonta, hän tunnusti. -- Enkä\nuskoisikaan, jos joku toinen siitä minulle kertoisi! Mutta tiedän,\nettet sinä tavallisesti näe aaveita. Minusta tuntuu niin kuin\nliikkuisimme syvillä vesillä. Voisitko luulla, että noita maljakkoja on\nkäytetty jonkinlaisina piilopaikkoina? Että neiti Ström toisin sanoen\nolisi ollut varastamassa?\n\n-- Se tietysti oli ensimmäinen ajatukseni! myönsi Helinä. -- Mutta\nsehän on mahdotonta. Mitä sellaista piilotettavaa olisi? Onhan\nmoisiossa tilaa, komeroita, säiliöitä ja kassalokeroita. Mutta\nkertomukseni ei ollut vielä oikeastaan lopussa. Kun seuraavana aamuna\nkuljin hallissa, näin kirkkaan säteen loistavan erään kaapinhyllyn alta\nauringonvalon siihen sattuessa. Kumarruin katsomaan ja sain käteeni\ntämän.\n\nHelinä Vuopio avasi käsilaukkunsa ja otti siitä esille silkkipaperiin\nkiedotun pienen esineen, jonka hän papereineen ojensi neiti\nRaikkalalle. Se oli hopeaa ja sen yhden sivun poikki kulki leveähkö\ntumma juova.\n\n-- Hopeatulukset! Hopeinen bensiinisytytin! huudahteli neiti Raikkala\ntarkastellessaan siroa esinettä. -- Ja tässä on kirjoitusta:\nAli-Baballe... ja viime joulun päiväys ja M.\n\n-- Se on kai ollut niiden esineiden joukossa, joita neiti Ström onki\ntuosta maljakosta, arveli Helinä.\n\n-- Aivan varmasti! Ja vieläkin enemmän: neiti Ström ei kai ole ollut\nselvillä, mitä kaikkea siellä oli, koska ei ruvennut sitä etsimään.\n\n-- Sinähän olet tarkkahuomioinen! Luultavasti niin onkin. Mutta anna,\nkun jatkan. Niin, pimeys tuli ja suljin oven, mutta jäin kuuntelemaan.\nJa melkein kohta kuulin ulko-ovea, siis takaovea, avattavan. Ryntäsin\nikkunaan ja kohotin verhoa. Ulkona oli heikko pilvikuutamo, mutta\nsenkin valossa tunsin neiti Strömin. Hän juoksi -- yhä yöpaidassaan --\ntalosta poispäin. Siinä on aivan lähellä pieni, mutta syvä ja lähteinen\npuro, joka on nyt jo sula. Pelkäsin, että hän aikoi tehdä jotakin\nitselleen, mutta minuutin kuluttua näin hänen juoksevan takaisin päin.\nUlko-ovi kävi hiljaa, salvat pantiin paikoilleen ja sitten tuli\nlopullinen hiljaisuus.\n\nNytkin tuli hiljaisuus. Neiti Raikkala leikitteli sormillaan.\n\n-- Tämä on ihmeellinen kertomus! Minä en ymmärrä siitä mitään. Se vain\non varma, ettei neiti Ström missään tapauksessa aikonut anastaa\njoitakin moision vanhoja aarteita. Tuo päiväys kieltää sen. Tämä on\ntietysti lahjaesine, tuon M:n lahjoittama viime jouluksi jollekin\nAli-Baballe, joka taas tietysti on puolestaan joku leikkinimi. Alvar\nKuru... Alvar ja Ali... Ei, ei voi tehdä johtopäätöstä, että ne\ntarkoittaisivat samaa.\n\nÄkkiä neiti Raikkalan kasvot jännittyivät.\n\n-- Tunsivatko neiti Ström ja Alvar Kuru toisensa?\n\n-- Kyllä, mutta ei enempää. Heidän tiedetään joitakin kertoja kävelleen\nyhdessä, mutta siinä on kaikki.\n\n-- Missä neiti Ström lienee ollut, kun...?\n\n-- Hän on ollut koko illan kartanossa, siitä on luotettavat\ntodistukset... Ei, ei, tässä ei ole kyseessä mikään rakkausdraama. Sitä\npaitsi en ajattele ollenkaan tuota metsänhoitajan kuolemaa ja neiti\nStrömin esiintymistä yhteydessä keskenään. Ne ovat eri asioita.\n\n-- Niin tietysti. Saatat olla aivan oikeassa.\n\n-- Mutta en tiedä, mitä tehdä. Jos annan tuon esineen neiti Strömille,\nhän arvaa minun tietävän paljon muutakin. Jos kerron tapahtumasta\ntohtorille tai neiti Karvoselle tai kenelle hyvänsä, voidaan luulla\nmitä hyvänsä ja ikävyyksiä seuraa. Ja jos taas pidän tietoni ja nuo\ntulukset, ei sekään ole suoraa.\n\n-- Mutta se on varovaisinta ja viisainta! neuvoi neiti Raikkala. -- Jos\njotain uutta ilmenee, jos vaikka huomaat tietoasi kaivattavan, niin\nsilloin voit ilmoittautua ja todistaa. Ja tämän esineen voit jättää\nvaikka minun huostaani. Voinhan alkaa hiljaa tutkiskella, kenellä on\nsellainen satumainen lisänimi kuin Ali-Baba.\n\nNeiti Vuopio ojensi kuppinsa saadakseen lisää kahvia.\n\n-- Nyt en kai pääsekään pitkään aikaan käymään täällä kaupungissa.\nNeiti Ström on sairastunut. En ihmettele sitä. Ensiksi tuon kuolevan\nnäkeminen ja sitten liehuminen yöpaidassa yöllä ja ulkona! Hän oli\naamulla huoneessaan ja tohtori Verner kävi hänen luonaan. Ja sitten\ntohtori määräsi hänet lähetettäväksi omaan yksityissairaalaansa\nkaupungissa. Tämä vaikuttaa minunkin asioihini. Osa niistä tehtävistä,\njotka hän on suorittanut, lankeaa minulle, ja siten joudun jo huomenna\nkosketuksiin rouvien Jullyn ja Heddyn kanssa. Neiti Karvonen ei jaksa.\nMinusta on hyvin kiintoisaa päästä tutustumaan noihin samalla mahtaviin\nja samalla niin avuttomiin vanhuksiin.\n\n\n\n\n3. Kaksi pirteää muumiota.\n\n\nKun neiti Karvonen, opastaessaan Helinää ensimmäisenä aamuna rouvien\nJullyn ja Heddyn huoneisiin, avasi oven, aukeni nuorelle apulaiselle\nikäänkuin parin vuosisadan takainen satumaailma. Hän käsitti, ettei\ntämä ollut teatteria, ei lavastusta, vaan todellisuutta, ja juuri se\ntieto melkein salpasi häneltä hengityksen.\n\nSisällä oli ihanaa. Yksinkertaisesti, sillä Helinä ei olisi kyennyt\nkeksimään mitään sopivampaa sanaa.\n\nHuone, johon he ensiksi tulivat, oli tyhjä. Se oli puhtainta rokokoota.\nLattiaa peitti kirkkaan keltainen parketti valkoisine nahkoineen,\nseinissä hohti kirkas sini, hopea ja kulta, siroissa huonekaluissa\nkiertelivät somat, oikukkaat viivat ja vaihteli kelta, sini ja hopea.\nMuita värejä ei Helinän silmä ainakaan heti keksinyt, mutta nuo harvat\nvärit loistivat ja välkkyivät kaikissa niissä kuvaamattomissa\nvivahduksissa, joita huoneeseen tulviva kevätaurinko kykeni loihtimaan.\nKeveys, ilmavuus, korkeus... Ne olivat huoneen ensimmäinen vaikutelma,\nmikä oli yllätys Helinälle. Hän oli luullut tulevansa tummiin ja\nikäviin sairashuoneisiin ja hän tuli loisteliaaseen salonkiin.\n\nToiset huoneet olivat samaa oikukasta, iloista ja siroa tyyliä.\nKuvastimia oli kaikkialla, kultakehyksisiä tauluja, taideporsliinia ja\nsitten -- tyylin puhtaimpina ilmennyksinä kaksi vanhaa, somaa ja\nherttaista naista korkeissa tuoleissaan, kummankin kasvoilla iloinen,\nsuopea hymy ja kumpikin pirteästi toivottaen:\n\n-- Bon jour, bon jour!\n\nHelinä oli melkein puraista kieleensä välttäessään vastaamasta rouvien\ntervehdykseen samalla kielellä. Hän nyökäytti epämääräisesti päätään ja\nsyvä puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän kuuli toisen rouvista\nsanovan sisarelleen:\n\n-- Kautta Herkuleksen, kuinka kaunis tyttö! Tohtorilla on makua!\n\n-- Niin on, rakkaani!\n\nKaunis tyttö! ajatteli Helinä itsekseen. Varmasti rouvat eivät olisi\nsanoneet tuota, jos he olisivat aavistaneet hänen ymmärtävän, mitä he\npuhuivat. Kaunis tyttö! Hän tunsi sydämensä sykkivän. Tuo oli\nharvinainen tunnustus. Senhän antoivat kaksi rouvaa, jotka olivat\nnähneet maailmaa ja tottuneet kauneuteen. Se oli tosiaankin enemmän\nkuin tanssiaiskohteliaisuus. Ja kuinka soman pirteiltä, pikantilta,\ntuntui tuo puheen tehostus \"kautta Herkuleksen!\" Hänellä oli varmasti\nollut väärä käsitys näistä rouvista. Hän oli luullut heitä avuttomiksi\nmuumioiksi, mutta jos he olivat muumioita, olivat he harvinaisen\npirteitä.\n\nHeillä oli päässään somat pitsimyssyt, tuoleissa olivat pehmeät\ntäytteet, kauniit verhot ja kaiken soman vaatepaljouden keskeltä\nhohtivat noiden kahden vanhan naisen pienet, herttaiset kasvot kuin\nnukeilla.\n\nHelinä tiesi ensimmäisestä hetkestä, ettei hän voisi olla heistä\npitämättä heidän herttaisuutensa, iloisuutensa ja somuutensa takia,\nvaikkapa he ehkä osoittautuisivat oikukkaiksi ja vaativiksi. Täytyihän\nheitä ymmärtää. Olla tuoliin kytkettynä vuosikausia, olla rikas ja\nkuitenkin avuton, sellainen koetteli kyllä kenen hermoja tahansa!\n\nHän ryhtyi askareihinsa neiti Karvosen puhellessa rouvien kanssa niin\nhyvin kuin se kävi päinsä. Molemmat rouvat osasivat kyllä suomea,\nheidän ääntämisensä oli likipitäen moitteetonta, mutta he tapailivat ja\netsivät sanoja. Keskustelun aiheena oli pääasiallisesti hän itse,\nHelinä. Neiti Karvonen kertoi hänestä, mitä tiesi. Sehän ei ollut\npaljon.\n\n-- Erinomaisen ihastuttava apulainen! toisteli rouva Jully, sama, joka\noli vedonnut Herkulekseen. -- Mikä sirous liikkeissä! Ja katso, Heddy,\nhänen käsiään! Ne voisivat olla vaikka prinsessan kädet.\n\nTämä sanottiin ranskaksi, mikä oli hepreaa neiti Karvoselle ja liiankin\nkäsitettävää Helinälle, joka ei tiennyt, kuinka olla kiitossanojen\nsadellessa. Neiti Karvonen käsitti vain, että rouvat olivat kovin\ntyytyväisiä uuteen palvelijaan.\n\nHelinä toimitti kevyen siivouksen, tuuletti makuuhuoneen, haki esille\nmuutamia siroja valkonahkaisia, kultaupotuksin koristeltuja kirjoja ja\ntarjoili rouville pienen aamiaisen, joka saapui erikoisella\ntavarahissillä keittiöstä ja joka asetettiin rullapöydälle molempien\ntuolien väliin.\n\nHelinä oli ihastuksissaan ja ihmeissään. Pienintäkään oikukkuutta,\nylpeyttä ja itsetietoisuutta hän ei keksinyt. Molemmat rouvat olivat\ntäynnä pohjatonta suopeutta ja myötätuntoa.\n\nHe puhelivat hänelle ja kyselivät häneltä suomeksi, mutta keskenään he\nkäyttivät ranskaa. Tuo kaikki kävi erittäin luontevasti. Helinä kertoi\nheille syntyneensä ja kasvaneensa maalaistalossa, käyneensä hiukan\nkoulua.\n\n-- Hänessä on synnynnäistä sivistystä, kiitti rouva Jully sisarelleen.\n-- Synnynnäistä tahdikkuutta! Se on selvää. Mutta ellei hän seisoisi\ntuossa edessäni palvelijattaren esiliina vyöllään ja päässään tuo\nvalkoinen hilkka, löisinpä... löisinpä kautta Herkuleksen vetoa, että\nhän on käynyt koulua enemmän kuin me. Hm... Nykyään tuntuu sivistystä\nolevan ilmassa. Siitä se kai tarttuu. Talouskoulu... eihän siellä minun\nkäsittääkseni opi muuta kuin polttamaan lihapullia!\n\nHän nauroi raikkaasti ja vienosti, tuo rouva Jully, joka aina turvasi\nHerkulekseen, ja hänen hiljaisempi sisarensa, joka rypisti kulmiaan\nkuullessaan tuon muinaisajan uroon nimen, nyökytteli myöntävästi.\n\n-- Älä vain aina sano kautta Herkuleksen! hän pyysi.\n\n-- Mutta mitä, rakkaani! En suinkaan minä ole sitä kertaakaan sanonut?\nSitä paitsi hän ei ymmärrä!\n\nNoin tunnin ajan Helinä viipyi rouvien luona ja tuo tunti oli hänelle\nvaikein tähän astisen elämänsä aikana. Hän kuuli itsestään niin paljon\nja niin hyvää, että häntä nolotti ja hävetti se, ettei hän uskaltanut\nsanoa rouville, että nämä puhuisivat keskenään vaikka kiinankieltä, jos\nosaisivat, säästääkseen hänet salakuuntelun synniltä.\n\n-- Meidän tohtorillamme on oikea maku, toisti rouva Jully vieläkin. --\nOnkohan hän tähänkin ihastunut?\n\n-- Mutta rakas sisar, sinähän pidät tohtoria ihan täytenä don Juanina?\n\n-- Niin hän onkin, olen siitä varma, sanoi rouva Jully terävästi. -- Ja\nmeidän mademoisellemme, joka nyt on sairaana, on ainakin häneen\nrakastunut.\n\n-- Mutta eihän se merkitse mitään! Olemmehan me kaikki oikeastaan\nhäneen rakastuneet?\n\n-- Ehkä minäkin olen ollut. Mutta nyt en enää ole. Minulla olisi halu\nhäntä kiusoitella. Mutta toiselta puolen ei tämä uusi apulaisemme sovi\nhänen tyyliinsä. Tämä on liiaksi keijukaismainen, liian raikas ja\nmaantuore! Tohtori on maailmanmies ja herrasmies, joka pitää\nvaarallisista ja ylpeistä niin kuin meidän mademoiselle Strömistä. Oh,\ntiedän, että hän pitää. Mutta sehän ei kuulu meille.\n\nKoko olemus huumaantuneena Helinä poistui huoneistosta. Hän unohti\nkokonaan emäntiensä sairauden ja hänen mielestään he olivat ennen\nkaikkea kaksi herttaista, mutta valpaskatseista ja viisasta\nmaailmannaista.\n\nSiis tohtori ja neiti Ström!\n\nHän päätti, ettei kaikesta kuulemastaan hiiskahda sanaakaan muille, ei\nvielä edes Annillekaan.\n\n\n\n\n4. Paljastus.\n\n\nKirkkaat keväiset päivät ja seurustelu vanhojen rouvien kanssa\nhäivyttivät piankin Helinän mielestä ensi päivien ikävien kokemusten\npahimman kipeyden.\n\nUutta ei tuntunut tapahtuneen. Sanomalehdet eivät tienneet mitään lisää\nmetsänhoitaja Alvar Kurun kuolemasta. Viranomaiset, ennen kaikkea\nerikoisesti tehtävään määrätty rikoskomisario, tutkivat tiettävästi\nasiaa, mutta ratkaisua ei kuulunut. Muutamia epäilyttäviä miehiä oli\npidätettykin, mutta laskettu vapaiksi, kun heitä vastaan ei ollut\nmitään sitovia todisteita. Paikalta, jossa kuoleva oli ollut, ei\nlöydetty jälkiä, sillä juuri sillä kohtaa oli iso sulapälvi ja maa\nkallioista. Metsänhoitajalta ryöstettyjä esineitä ei oltu\ntavattu missään. Ainoa seikka, joka teki rikoksen tavallista\nselittämättömämmäksi, oli sen suoritukseen käytetyn aseen laatu. Sekä\nhaava että ruumiinavauksessa löydetty luoti todistivat, että pistooli\noli ollut erikoisen pieni ja nähtävästi ainutlaatuinen. Asiantuntijat\narvioivat laukauksen ammutun noin metrin tai puolentoista päästä ja\nväittivät, että jo viiden metrin päässä olisi sellainen ase melko\nvaaraton. Ketään moisiosta ei oltu enää vaivattu kuulusteluihin.\n\nNeiti Ström oli, tohtorin ilmoituksen mukaan, saanut keuhkokuumeen. Hän\nkamppaili ankarassa taudissa tohtorin yksityissairaalassa. Kun vanhat\nrouvat tyytyivät olemaan ilman häntä, ja kun tohtori ei näyttänyt\nhalukkaalta ottamaan tilapäistä apua, oli hänen toimensa avoin. Muu oli\njoten kuten järjestettävissä, mutta ranskalaisten kirjojen lukeminen\ntäytyi jättää sikseen. Tohtori oli käynyt illalla ja hyväksynyt Helinän\nvanhojen rouvien auttajaksi.\n\nHelinä toimitteli parhaillaan keveitä siivousaskareitaan rouvien\n\"puutarhassa\", isossa ja valoisassa huoneessa, jonka puolipyöreä\nulkoseinä oli melkein pelkkää ikkunaa ja äärtä kiersivät kukkajalustat.\nNiissä kukkivat nyt parhaillaan tulpaanit ja kielot, siellä oli\nruusulajeja ja kaktuksia, kaikki virkeitä ja hyväkasvuisia, sillä\nrouvat hoitivat itse kukkiaan rullatuoleista käsin.\n\nHelinä kuuli rouvien matalalla äänellä keskustelevan ja nauravan\nläheisessä huoneessa. Hänen mielensä oli kevyt ja iloinen. Sitten hän\ntuli tarjoilemaan rouville aamiaista. Hän ei voinut sille mitään, että\nhän oli huomaavinaan rouvien ilmeissä veitikkamaisuutta ja jonkinlaista\nvahingoniloa. Ilmassa oli odotuksen ja jännityksen tuntua. Mutta mikä\nsaattoi olla kyseessä, sitä ei Helinä olisi millään arvannut. Rouva\nJullyn äkilliset sanat ikäänkuin tyrmistyttivät hänet. Vanha rouva\nlausui nimittäin lyhyesti:\n\n-- Hyvä neiti, pieni komedianne saa nyt riittää! Me tiedämme kaikki.\nPuhukaamme ranskaa!\n\nHelinä seisoi heidän edessään kuin tuomittuna. Hänen suunsa yritti\njäädä auki. Hänen silmänsä harhailivat ja jalat tuntuivat omituisen\nkevyiltä. Kuinka ja miten rouvat olivat keksineet hänen salaisuutensa?\n\nJoka tapauksessa hänen ilmeensä oli täysi tunnustus. Hän loi katseensa\nalas.\n\n-- Ensiksi, sanoi rouva Jully ja heristi varottavasti sormeaan, -- me\nolimme huomaavinamme, jälkeenpäin ajatellessa, että lausuttuamme\nmuutamia tunnustuksen sanoja teistä, te punastuitte. Ja toiseksi me\npuhuimme kerran tukkalaitteestanne. Te olitte viereisessä huoneessa.\nSeuraavana päivänä olitte muuttanut laitteen. Ja kolmanneksi arvelimme,\nettä hiukan matalammat korot teidän kengissänne sopisivat paremmin, te\nolitte samaa mieltä ja muutitte kengät. Pitääkö luetella lisää, neiti?\nMiksi salaatte kielitaitonne?\n\nHelinän selitys oli hajanainen ja sekava, mutta se pysytteli\ntotuudessa. Rouvat nauroivat ja päivittelivät. Äkkiä rouva Jully\nvilkaisi pelästyneenä ympärilleen.\n\n-- Hiljaa, hiljaa! Pitäkäämme tämä salaisuus omana tietonamme. Me\nvoimme vielä sitä tarvita.\n\nJa rouva Heddy nyökäytti päätään.\n\n-- Tämä oli onnenpotku! hihitti vanhempi rouva.\n\n-- Oli, kautta Herkuleksen!\n\n-- Mutta Jully! varotti Heddy moittivasti.\n\nRauhoituttuaan rouvien yllätyksestä, sai Helinä kertoa vielä paljon\nitsestään, puolitahattomasta petoksestaan, konttoristaan ja melkein\nepätoivoisesta paikan etsinnästään. Ja vastapalvelukseksi kertoilivat\nrouvat itsestään, niin ettei seuraavan tunnin aikana heistä kukaan\nmuistanut rouvia ja palvelijoita olevankaan.\n\nHelinä tunsi todellista myötätuntoa vanhuksia kohtaan. Heidän\nelämänkokemuksensa olivat raskaat.\n\nMaailmansota ja sen jälkiseuraukset olivat vieneet heiltä sekä miehet\nettä lapset. Omia sukulaisia oli vain muutamia ja nekin kaukana. He\nolivat yksin.\n\nHe kertoivat myös tohtorista ja tutustumisestaan häneen. Järkyttävä\nonnettomuus oli ollut siihen syynä. Viisi vuotta sitten he olivat\nolleet ajelemassa vaunuissa, kun hevonen pillastui autoa, kaatoi vaunut\nja he molemmat loukkaantuivat hengenvaarallisesti. Heidän siihen\nastinen lääkärinsä oli silloin itse sairaana, mutta tohtori Vernerin\ntiedettiin olevan vieraisilla lähistöllä. Hänet haettiin moisioon, eikä\nhän sieltä enää sen jälkeen ollut paljoakaan poistunut. Hän pelasti\nrouvien hengen ja hän hoiti heitä uupumatta, kun vaikeat sisäiset\nvammat jatkuivat vuosikausia, niin, jatkuivat vieläkin. Satunnainen\nlääkäri oli muuttunut vakinaiseksi ystäväksi ja auttajaksi. Tohtori oli\nottanut huolehtiakseen myös heidän omaisuutensa hoidosta. Nyt merkitsi\ntohtori Verner heille kaikkea: lääkäriä, ystävää, holhoojaa ja\nlakimiestä.\n\n-- Te näette meidät nyt pirteinä, mademoiselle Helinä, huoahti rouva\nJully. -- Nämä ovatkin terveitä ja iloisia päiviämme. Mutta kun sairaus\nja tuska tulee, silloin on tohtori ainoa, jolta voimme toivoa\nlievitystä. Hän on ihmeellinen, eikö olekin? Ja hänen silmänsä! Niin,\nminä voin tuskin ajatellakaan vastustaa häntä! Ja kuitenkin minulla\nolisi siihen halua... meillä molemmilla olisi. Ymmärrättehän, tohtori\npitää meitä avuttomina lapsina... Hän holhoaa meitä, komentaa meitä,\nkäskee ja kieltää... Ja hän tahtoo olla selvillä kaikesta, mitä sanomme\nja teemme. Hänessä on tyrannia... Ja olen varma, että mademoiselle\nStröm kertoi hänelle kaiken, mitä hänen kanssaan puhelimme...\n\nRouva Jully keskeytti. Hänen ja hänen sisarensa ilmeissä kuvastui arka\nja veitikkamainen pyyntö, eikä Helinällä ollut sydäntä eikä tiettyä\nsyytäkään olla myöntymättä siihen.\n\n-- Hyvät rouvat, minä en kerro kenellekään! Eikä minun ole pakkokaan!\nTohtori Vernerhän ei ole isäntäni. Minulla on kaksi emäntää ja heidän\nasiansa pidän omana tietonani!\n\n-- Totta, kautta Herkuleksen! huudahti rouva Jully. -- Emme ole tulleet\najatelleeksikaan, että kaikki nuo... mademoiselle Strömkin... ovat\noikeastaan meidän palveluksessamme... Ja jos oikein ajattelee, niin\nonhan tohtorikin apulaisemme... Ihan totta, meilläkin on oikeuksia. Ja\nnyt, mademoiselle Helinä, nyt meillä on oikeus pitää salaisuutenamme\nteidän ranskankielen taitonne... Suomeksi... Niin, suomeksi minä\npuhuisin niin mielelläni, mutta... mutta kun puhe tulee jostakin\nvaikeammasta, niin en muista sanoja... en millään...\n\n\n5. Kirje Tamminiemen moisiosta.\n\n\n    \"Anni hyvä! Tästä kai tulee pitkä kirje. Älä pelästy. Vaaraa ei\n    ole. Ja minulla on nyt hyvää aikaa. Rouvat nukkuvat pitkää ja\n    suloista päiväuntaan. Neiti Karvonen lepää. Minä olen omassa\n    vapaudessani.\n\n    Voitko kuvitella, että salaisuuteni paljastettiin, hienosti ja\n    näppärästi! Rouvat tietävät nyt, että puhun ranskaa, ja että\n    minulla on takanani ylioppilasleipomon todistus. Mutta se on\n    edelleenkin salaisuus kaikille muille. Rouvat tahtovat säilyttää\n    minut itseään varten, minut ja ranskankielentaitoni. Mitä varten,\n    sitä en vielä tiedä.\n\n    He ovat ihastuttavia. Hienoja, hyväsydämisiä ja iloisia kuin\n    peipposet, vaikka ovat päivästä päivään ja vuodesta vuoteen\n    istuneet noissa rullatuoleissa. Heidän huoneensa ovat minusta\n    kuin pyhättöjä. Heissä ei ole sairaitten itsekkyyttä ja\n    oikukkuutta. He harrastavat ja ajattelevat vain hyvää.\n    Lähiseudun vähäväkiset tietävät, että he voivat käydä\n    pyytämässä moisiosta melkein mitä hyvänsä ja paljon, kovinkin\n    paljon annetaan pyytämättä. Neiti Karvonen on toiminut ja toimii\n    antien jakajana. Hänen ilmeensä ei ole tosin joulupukkimainen,\n    eikä hänen antamisensa ole iloista, mutta hän tottelee määräyksiä\n    ja jokainen saa, jolla on tarvis. Ja kuinka kiintyneitä rouvat\n    ovat tähän maahan ja kansaan! Ajattelin, että he ehkä ikävöisivät\n    etelän komeita seutuja, mutta ei -- he tahtovat olla täällä,\n    tässä maassa ja tämän kansan keskuudessa, jonka joukossa ovat\n    syntyneet. He väittävät, että he viettivät avioliittovuotensa\n    \"maanpakolaisuudessa\". Eikä mikään voinut estää heitä heti tänne\n    palaamasta, kun pystyivät. Ja he ovat viittailleet suunnitelmaan,\n    joka heillä on, johonkin isoon hyväntekeväisyysaikeeseen, josta\n    toistaiseksi tietää vain tohtori.\n\n    Niin, tohtori käy täällä usein ja säännöllisesti, aina yhtä\n    synkkänä, kylmänä ja ylimielisenä. Muuan käynti oli ikävä, ei\n    tosin tohtorin, vaan hänen seuralaisensa takia. Tämä seuralainen\n    oli varatuomari Anton Rask. Hänestähän puhuttiin kaupungissa\n    kaikenlaista. Hän on jonkinlainen ikävä Falstaff-tyyppi, turpea,\n    pieni ja kiilusilmäinen. En usko, että hänellä oli moisioon\n    mitään muuta varsinaista asiaa kuin tutustua viinikellariimme,\n    joka on jäänyt rouvien velivainajan perintönä. Muodollisesti hän\n    tuli tutkimaan joitakin asiapapereita. Tohtori Verner käyttää\n    häntä lainopillisena apulaisenaan ihme kyllä.\n\n    Minä jouduin tarjoilemaan herroille alakerroksen ruokasalissa.\n    Tuomari Rask oli kai nauttinut jo muutamia aamucocktaileja, sillä\n    hän oli perin puhelias ja osoitti minua kohtaan huomiota, mikä\n    ei ollut lainkaan miellyttävää. Lopuksi hän kääntyi suorastaan\n    puoleeni.\n\n    -- Tämä on peevelin synkkä talo, hän sanoi, -- mutta neiti on\n    täällä kuin kevätpäivä. Yhtä kirkas.\n\n    -- Ja yhtä kylmä, en voinut olla vastaamatta ja samassa tohtori\n    Verner purskahti odottamattoman äänekkääseen nauruun.\n\n    -- Siinä se, veli Anton!\n\n    Mies nolostui, aivan silmin nähtävästi, ja piti sitten suunsa\n    kiinni, paitsi iltapuolella, jolloin hän lauleskeli kupletteja\n    ja operettiaarioita tavalla, joka sai minut pelkäämään, että\n    vanhat rouvat ylhäällä kuulevat ja hermostuvat. Varatuomari Rask\n    soveltuu mielestäni erittäin huonosti Tamminiemen moisioon, mutta\n    hän on tohtorin vieras, ja siten ei kellään ole mitään sanomista.\n\n    Olen muuten astunut täkäläisiin seurapiireihin. Tähän asti\n    tunnen yhden kavaljeerin. Hän on moision pehtori ja voit hyvin\n    kuvitella, että hänellä on kova kysyntä. Pelkään pahasti, että\n    olen joutunut aivan ansiotta ja syyttä häiritsemään jonkin\n    unelmia ja laskelmia. Pehtori, Oiva Salla, on tyypillinen\n    maalaisherrasmies, ellei se ole liikaa sanottu. Kömpelön\n    kohtelias, nauraa vähästä ja koettaa puhella henkeviä. Terve ja\n    vahva ja \"näyttävä\", niin kuin sanotaan. Hänen tuttavapiiriinsä\n    ovat tähän asti kuuluneet moision puutarhurin tytär, jonka\n    pukeutuminen tuo mieleen kesäisen kukkapenkin, yhtä korean kuin\n    kirjavankin, ja muuan nuori opettajatar, joka ei millään tahdo\n    näyttää niin henkevältä, että käyttäisi silmälaseja, vaikka hän\n    tarvitsisi niitä välttämättömästi. Epäilen kummankin suhtautuvan\n    minuun pidättyvästi, sillä meitähän nyt on kolme ja pehtori on\n    vain yksi ja jakamaton. Mutta ulkonaisesti olemme vähintään\n    pelkkää päivänpaistetta toisiamme kohtaan.\n\n    Tämä on nyt ehkä kevytmielistä ja ilkeää. Kevytmielisyys olkoon\n    menneeksi. Muuta ei voi täällä. Kevät on kaunis. Tammet,\n    vaahterat, lehmukset, pihlajat ja kokonaiset isot koivikot ovat\n    täynnä muheita silmuja, jotka vain odottavat avautumistaan.\n    Ja tämä Tamminiemi on idyllinen ja romanttinen, rauhallinen\n    ja suloinen, ennen kaikkea suloinen, iso, jykevä rakennus\n    laajan puutarhan keskellä. Mutta en ryhdy kuvailemaan puutarhan\n    ihanuutta. Sinun on tultava joku kerta tänne, sitten kunhan\n    kaikki on upeimmillaan.\n\n    Ikävistä asioista ei ole paljon kuulunut. Neiti Ström on edelleen\n    sairaana ja heikkona, eikä tohtori ole sanonut ratkaisevaa\n    puoleen eikä toiseen. Ja hiljaista on niinkään ollut tuon meille\n    kuulumattoman murhenäytelmän vaiheilla, ja vaikka ovat kirkkaat\n    kevätpäivät, en voi olla tuntematta ikäänkuin joku raskas varjo\n    leijailisi jossakin lähellä, mutta sehän on vain kuvittelua...\n\n    Oletko keksinyt, kuka olisi tuo Ali-Baba? Parhaat terveiseni.\n    Helinä.\"\n\nHelinä Vuopio vei itse kirjeen kirkonkylän postitoimistoon ottaen\nsamalla moision postin mukaansa. Virkailija huomautti hänen pois\nlähtiessään:\n\n-- Neiti Vuopio! Olin aivan unohtaa. Postin joukossa on kyllä ilmoitus\nsiitä, mutta koska itse olette täällä, voitte kuitakin teille saapuneen\nkirjatun lähetyksen. Helinä täytti virkailijan pyynnön ja sai häneltä\npienen rasian, jonka osoitteesta hän tunsi neiti Raikkalan käsialan.\n\nHän meni syrjemmälle ja avasi paketin. Siinä oli silkkipaperiin\nkiedottu tuo hopeinen bensiinisytytin, jonka hän oli löytänyt. Ja\noheisessa kirjeessä oli vain muutamia lauseita:\n\n    \"Helinä! Minua kammottaa, mutta olen saanut varmasti tietää,\n    että Ali-Baban nimi oli annettu metsänhoitaja Alvar Kurulle.\n    Hän käytti sitä jonkinlaisena leikillisenä toverinimenä. Hän\n    oli melkein kihloissa serkkunsa Maija Tervon kanssa. 'M'. Jos\n    olisin sinun asemassasi, niin menisin heti viivyttelemättä\n    viranomaisten puheille ja kertoisin kaikki. Tiedän, että juttua\n    tutkii komisario Auer. Nimismies tietää hänestä enemmän. Tämä\n    on minun neuvoni kaiken uhalla. Anni.\"\n\nHetken aikaa Helinän silmissä kipunoi. Sitten näytti maailma mustuvan.\nHän otti kädellään kiinni pöydästä, jonka ääressä seisoi. Hän tarvitsi\ntukea.\n\nAli-Baba oli siis ollut Alvar Kuru! Sytytin! Tulukset! Ne olivat\ntietysti olleet hänen mukanaan murhenäytelmän sattuessa. Ja sitten\nyöllä oli neiti Ström... Hän oli pidellyt käsissään esineitä, jotka\nkuuluivat... tuolle vainajalle... Mitä synkkiä mahdollisuuksia\navautuikin tästä pikkuseikasta!\n\n\n\n\n6. Helinä keventää mieltään.\n\n\nHelinä tiesi komisario Auerin asuvan kirkonkylän vierasmajassa,\nsievässä maalaishotellissa, mutta hänen jalkansa melkein kieltäytyivät\ntottelemasta, kun hän aikoi lähteä astumaan sinne päin.\n\nTultuaan postitoimistosta hän oli pitkän aikaa kävellyt muuatta\nsyrjätietä, aivan huumaannuksissaan ja sekaisin mieleltään. Hän\nkäsitti, että hänen asemansa oli ilkeä. Oli ensiksikin paha seikka,\nettä hän oli salannut tietonsa, vaikka niin kuin hän itselleen\nvakuutti, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että neiti Strömin\nsalaperäisillä puuhailuilla ja murhenäytelmällä oli mitään yhteyttä.\n\nNyt tietysti seuraisi uusia kuulusteluja, uusia tutkimuksia, ja kun\nhänen vähemmän kadehdittava osansa yöllisenä salakatselijana tulisi\ntunnetuksi, voisi siitä seurata ikävyyksiä, pienimpänä ja\nluonnollisimpana hänen erottamisensa.\n\nVoisiko hän kerta kaikkiaan salata tietonsa? Ei, hän tiesi, ettei siten\nsaisi rauhaa. Ja toiseksi Anni tiesi kaiken ja Anni oli suora ja\njyrkkä.\n\nHänen oli parasta kävellä tuon rikospoliisin luo ja keventää mielensä,\ntulipa sitten mitä tuli. Hän kääntyi ja lähti.\n\nSaavuttuaan vierasmajalle ja kysyttyään komisariota, hänet johdatettiin\nkodikkaaseen, suureen huoneeseen, missä nojatuolista nousi vanhahko,\nleppeäilmeinen herrasmies häntä vastaanottamaan, laskien piipun\nvarovasti uunin kamanalle.\n\n-- Hyvää iltaa! hän toivotti rauhallisesti ja setämäisesti.\n\nPuolet Helinän pelosta ja epäröinnistä haihtui. Hän oli odottanut\njotakin poliisimaista, jyrkkää ja tiukkaa miestä, ja hän näki edessään\nsuopean sedän, joka lisäksi hyvin paljon muistutti muuatta hänen omaa\nsetäänsä. Helinä mainitsi nimensä ja kertoi olevan itsellään asiaa.\n\nKomisario Auer tassutteli hätäilemättä ovelle, sulki sen huolellisesti,\nnosti tuolin vieraalleen ja pyysi tätä istumaan. Sitten hän istui\nitsekin ja luvan saatuaan ryhtyi jatkamaan piippunsa polttamista.\n\nKaikesta huolimatta Helinän oli vaikea aloittaa. Komisario virkahti\nystävällisesti:\n\n-- Tahdon vain sanoa, hyvä neiti, että minä olen täällä paikkakunnalla\nvain yhtä ja määrättyä asiaa varten. Ja jos teillä on ylimalkaan asiaa\npoliisiviranomaisille, voitte kääntyä nimismiehen puoleen.\n\n-- Tiedän, vastasi Helinä nopeasti. -- Mutta se, jota aion kertoa,\nkoskee käsittääkseni juuri tuota asiaa, vaikka en osaakaan päätellä,\nkuinka paljon ja miten.\n\n-- Kertokaa kaikki ja ihan niin kuin haluatte! kehotti setämäinen\npoliisimies ja tuprutti piippuaan.\n\nSitten Helinä esitti komisariolle jotenkin saman kertomuksen toisinnon,\njonka Annikin oli saanut kuulla. Ja komisario kuunteli muutellen vain\ntoisinaan jalkaa. Mikään komisarion ilmeissä tai eleissä ei osoittanut,\nettä kertomus häntä kiinnosti tai ikävystytti, mutta kun Helinä sitten\navasi käsilaukkunsa ja otti esille silkkipaperiin kiedotun\nhopeaesineen, tarttui komisario siihen yhtä varovaisesti kuin se olisi\nollut hento lasipaperista valmistettu joulukuusenkoriste.\n\n-- Muuan kysymys! Auer virkahti. -- Onko tuo esine alunperin ollut\ntässä silkkipaperissa?\n\n-- Ei, se oli paljaaltaan, kun löysin sen. Otin sen ylös hyvin\nvarovaisesti ja vein huoneeseeni, jossa katselin sitä pöydälläni\nkoskematta ja kiedoin sitten silkkipaperiin. Ystävättäreni ei ole\nlainkaan sitä kosketellut.\n\n-- Tuosta silkkipaperista te ansaitsette nöyrän kiitoksen! murahti\npoliisimies hyvänsuovasti ja alkoi varovasti irrottaa sitä, kunnes\nhän näki esineen edessään, omistusmerkinnän ja tumman juovan.\nKomisario tassutteli nurkkaan, jossa hän matkalaukustaan onki\nesille ison suurennuslasin ja tarkasteli esinettä sen läpi. Hänen\nsilmissään vilahti jotakin, jonka Helinä tulkitsi mielihyväksi ja\ntyytyväisyydeksi. Sitten hän jälleen kietoi esineen paperiin ja vei sen\nlaukkuunsa.\n\nHelinä oli istunut, katsellut ja odottanut.\n\n-- No niin, hyvä neiti, nyt muutamia sanoja. Ensiksikin voin ilmoittaa,\nettä antamanne tieto on erinomaisen tärkeä, ehkäpä ratkaiseva. Tuo\nmurhenäytelmä selviää, siitä olen varma. Olen toivonut ja odotellut\njotakin tällaista, jotakin vihjettä, sillä tässä jutussa ei ole jälkiä\nja johtolankoja liiaksi. Ja nyt kysyn teiltä, voitteko pitää antamanne\ntiedon omana salaisuutenanne? Ystävättärennehän sen kyllä tietää, mutta\nhän vaikuttaa kertomuksestanne ja hänen kirjeestään päätellen, hyvin\nluotettavalta ja järkevältä ihmiseltä.\n\nHelinä huokaisi keventyneesti.\n\n-- Tietysti minä voin ja mielelläni pidänkin. Olen pelännyt ikävyyksiä.\nOli pelkkä sattuma...\n\n-- Hm, toisinaan ne ovat välttämättömiä. Ja mitä sattumaan tulee, niin\nminä sanoisin mieluimmin kaitselmus. Emme tiedä, milloin se käyttää\nmeitä apulaisinaan. Siis ei sanaakaan kenellekään. Meillä on jälki, ja\nehkä se voi viedä pitkälle, mutta vain siinä tapauksessa, ettei kukaan\ntiedä meidän sitä seuraavan. Älkää antako tietonne häiritä\njokapäiväistä elämäänne. Voin sanoa, ettei teitä suinkaan uhkaa mikään\nvaara. Emme epäile teitä nytkään, vaikka olemmekin pelkkää epäluuloa.\nEikä teidän tarvitse ottaa raskaalta kannalta \"salakuuntelua\".\nJokainenhan, kuullessaan odottamatonta melua, vaistomaisesti koettaa\nsaada sen syyn selville. Luottakaa siihen, että me hoidamme asian.\n\nHelinä tunsi sanomatonta huojennusta, mutta muuan seikka oli vielä\nhänen mielessään.\n\n-- Minä en lainkaan ymmärrä, kuinka neiti Ström on voinut joutua\nkäsittelemään noita esineitä... Hän oli moisiossa silloin, kun se\ntapahtui, se murhenäytelmä...\n\n-- Niin, siinä on salaisuus salaisuudessa, myönsi komisario. -- Emme\nole erikoisesti kiinnittäneet huomiota neiti Strömin oloon, mutta\nkuulustelujen mukaan hän oli koko illan kartanossa. Hän ei siis voi\nolla syyllinen, jos vain todistukset hänen olostaan ovat oikeat. Muuta\nen osaa sanoa. Ehkä neiti Ström ei tiedä mitään itse murhenäytelmästä,\nmutta hänen täytyy tietää jotakin noista esineistä. Ja sekin auttaa\nmeitä. Meillä ovat omat menetelmämme, hyvä neiti, joista en voi kertoa,\nja joita te tuskin haluaisitte kuullakaan. Jättäkää, kuten jo sanoin,\nasia kokonaan mielestänne ja meidän huoleksemme.\n\nHelinä hyvästeli ystävällisen poliisimiehen. Mutta matkallaan moisioon\nhän ei saanut asiaa mielestään. Olihan otaksuttu, että ase oli ollut\ntavallista pienempi ja erikoisempi. Saattaisikohan olla kyseessä\njonkinlainen naistenpistooli? Helinä oli kerran, ylioppilasaikoinaan,\nnähnyt sellaisen erään ystävättärensä hallussa. Tuo ase oli mahtunut\nmiesten liivintaskuun ja kuitenkin se lävisti ihmisen parin metrin\npäästä ammuttuna.\n\nMutta toiselta puolen oli hänen mielensä keveämpi. Hän oli siirtänyt\nsalaisuutensa toiselle, joka varmasti kykeni sen kantamaan ja siitä\nvastaamaan.\n\n\n\n\n7. Vanhojen rouvien uskottu.\n\n\nTohtori Verner oli aamulla käynyt moisiossa katsomassa ja tutkimassa\npotilaitaan, mutta lähtenyt sitten autollaan vain tunnin ajan perillä\nviivyttyään. Rouvien Jullyn ja Heddyn kysymyksiin neiti Strömistä hän\noli vastannut, että tämä oli kyllä läpäissyt keuhkokuumeen, mutta oli\näärimmäisen heikkona ja oli pelättävissä jälkivaivoja. Helinä oli\nnähnyt tohtori Vernerin myrkynvihreän auton katoavan tienmutkaan. Hän\nihmetteli tuota auton väriä. Tohtorilla oli toisinaan omituisia\nmieltymyksiä.\n\nSitten hän lähti tervehtimään ja auttamaan rouvia. Hän löysi heidät\nkiihtyneinä ja päättäväisinä. Ja hänellä oli selvä tunne, että jotakin\nuutta oli tapahtumassa. Pohjaltaan avomielisten vanhusten ilmeet\njuorusivat sen ennen aikojaan.\n\nKun Helinä oli suorittanut kaikki välttämättömät askareet, rouvat\nkutsuivat hänet luokseen, ja rouva Jully, kuten melkein aina, rupesi\nhänelle puhelemaan.\n\n-- Meillä on teille pyyntö, mademoiselle Helinä, tärkeä ja\narkaluontoinen pyyntö. Istukaa, niin keskustelemme.\n\nHelinä totteli siirtäen tuolin vanhusten luo.\n\n-- Katsokaas mademoiselle Helinä, me emme ole niin vanhoja kuin ehkä\nnäytämme. Minä, vanhempi, olen kuudenkymmenenyhden vuoden ikäinen, ja\ntämä lapsi täyttää pian viisikymmentäyhdeksän. Me olemme pitkäikäisestä\nsuvusta.\n\nHelinä nyökkäsi. Hän ja hänen kanssaan koko moision väki olivat\npitäneet rouvia paljon vanhempina.\n\n-- No niin, meillä olisi halu vielä elää, ihan todella elää, ei olla\nvain tuoleihin kytkettyinä.\n\nMolemmat naiset päästivät kaipaavan huokauksen ja rouva Jully jatkoi.\n\n-- Tohtori Verner antaa joskus toivoa, toisinaan hänestä ei saa mitään\nselvää. Me tiedämme hänet taitavaksi, alaansa innostuneeksi ja\ntunnolliseksi lääkäriksi, mutta hänkin, loppujen lopuksi, on vain\nihminen. Voihan ajatella, että hänkin erehtyy, ettei ehkä hänen\nmenetelmänsä ole paras mahdollinen. Emmehän me sitä tiedä, emmekä me\nsitä edes väitäkään, mutta onhan sellainen mahdollisuus olemassa.\nTohtori Verner on tehnyt meille paljon hyvää, hän on vuosien kuluessa\nhuolehtinut meistä kuin rakkaista omaisistaan, emmekä me missään...\nmissään tapauksessa tahdo pahoittaa hänen mieltään, häntä loukata tai\ntehdä millään tavalla epäillyksi. Mutta me, kaksi vanhaa naista, me\nolemme ikävystyneet tähän istumiseen. Me tahtoisimme saada ehdottoman\nvarmuuden, mutta kaiken tulisi tapahtua salassa. Mistään hinnasta emme\ntahdo loukata tohtori Verneriä, mutta hänelläkin ovat omat\nheikkoutensa, luonnolliset ja käsitettävät kylläkin, mutta kuitenkin\nheikkoudet. Hän on ylpeä ammattitaidostaan, ja hän tuntisi itsensä\nsuunnattomasti loukatuksi, jos vaatisimme saada kuulla joidenkin hänen\nammattitoveriensa mielipiteitä. Hän on tyranni, mutta hänen\ntyranniutensa on ollut meille hyväksi. Nyt kuitenkin... miettien\nosaamme pitkinä päivinä... ja kun olemme saaneet teidät, mademoiselle\nHelinä, omaksi auttajaksemme, niin nyt olemme päättäneet tutkituttaa\nitsemme jollakin toisella lääkärillä ja kuunnella hänen mielipidettään.\nMe pelkäämme... pelkäämme hetkittäin, että tohtori Verner on viime\naikoina erehtynyt hoitotavassaan. Ja tiedättekö, mikä on saanut sitä\nluulemaan?\n\n-- En luonnollisestikaan, hymyili Helinä, jolle ei oikein valjennut,\nmihin vanhat rouvat pyrkivät.\n\n-- Katsokaa, me olemme jo parin kolmen kuukauden aikana olleet\nnauttimatta pariakin lääkettä, jota tohtori Verner on meille antanut.\nJa me olemme molemmat sillä aikaa piristyneet. Tohtori pudistelee\npäätään meidän pirteydellemme ja ennustaa, että takaisku tulee, mutta\nmeistä tuntuu molemmista, että ruumiimme on tervehtymässä ja\nvoimistumassa. Mutta tämä on salaisuus, syvä salaisuus, hyvä neiti.\n\nSen Helinä kyllä täysin käsitti ja häntä säälitti vanhojen naisten\npelko ja toivo. Mutta hän ymmärsi heidät hyvin. Toivottomissa sairaissa\nherää usein usko ja epäily, että heitä hoidetaan väärin, ja että joku\ntoinen menetelmä on parempi. Ja tämä ajatus kalvaa heitä siinä määrin,\nettä elleivät he ole tilaisuudessa toteamaan sitä vääräksi, se voi\nvaikuttaa suorastaan pahentavasti heidän tilaansa. Helinä tiesi tohtori\nVernerin taitavaksi lääkäriksi, ja vaikka hänessä ihmisenä oli pieniä\nomituisuuksia, olisi Helinä häneen lääkärinä ehdottomasti itsekin\nluottanut. Mutta tohtorin tapainen mies oli myös varmasti arka\narvostaan ja maineestaan, ja tietysti neuvotteleminen toisten\nammattitoverien kanssa olisi tuntunut hänestä kiusalliselta ja\nalentavalta. Ja rouvat Jully ja Heddy olivat hienotunteisia\nmaailmannaisia, jotka eivät halunneet pahoittaa tohtorin mieltä. Siksi\nheidän toivomuksensa täyttäminen vaati sekä taitoa että varovaisuutta.\nHelinä ei pitänyt tehtävästä, jonka vanhat rouvat hänen aavistuksensa\nmukaan olivat hänelle antamaisillaan, mutta toisaalta, eikö ollut hänen\nsekä muodollinen että asiallinen velvollisuutensa auttaa heitä\nkaikessa, mikä heille voisi olla todella hyödyksi ja mihin heillä oli\ntäysi oikeus?\n\nKatsahtaessaan herttaisiin, hiukan kiihtyviin rouviin, Helinä tiesi,\nettä he saattoivat pyytää häneltä hyvin paljon. Hän odotti.\n\n-- Nyt, kun olen sanonut näin paljon, minun on sanottava loputkin,\nalkoi rouva Jully. -- Niin, olemme ajatelleet, että te voisitte sopia\nkaupungissa jonkun tunnetun -- me emme kyllä tunne -- ja etevän\nlääkärin kanssa, että hän tulisi tänne ja tutkisi meidät. Hänelle on\ntilanne selvitettävä täydellisesti. Tohtori Verner on ilmoittanut\nmuutaman päivän kuluttua lähtevänsä vajaan viikon matkalle. Sillä aikaa\non meidän toimittava. En epäile, etteikö pyytämänne lääkäri suostuisi.\nPalkkio on tietysti sivuasia, mutta siihen nähden saa lääkäri vapaat\nkädet. Luulisitteko voivanne ottaa tehtävän vastaan? Tämä on kyllä\nikäänkuin salaliitto tohtoria vastaan, mutta onhan meillä oikeus\nsiihen... Kukaan ei kärsi mitään vahinkoa... Me vain säästämme\ntohtorilta ja itseltämme kiusallisen selvittelyn... No niin,\nmademoiselle Helinä, suostutteko?\n\n-- Jos vain osaan, niin kyllä! myönsi Helinä vienosti.\n\n-- Te olette oiva tyttö, kautta Herkuleksen, Helinä! kiitti rouva\nJully, eikä edes Heddy oikaissut hänen voimasanaansa.\n\nMolemmat rouvat olivat haltioissaan. Epäilemättä heidän toimettomassa\nja yksitoikkoisessa elämässään oli tohtorin määräysten seuraaminen ja\nniiden arvostelu aina ollut tärkeällä sijalla. Ja nyt, tietäessään,\nettä saisivat tarkistetuiksi omat luulonsa, he olivat iloisia. Ja\nheidän kiitollisuutensa oli ilmeinen.\n\n-- Helinä! Nostakaa tuota taulua ja avatkaa sen takana oleva kaappi!\nmääräsi äkkiä rouva Heddy ja ojensi pienen avaimen Helinälle. Tämä meni\nerään pienen, etelämaista metsää kuvaavan akvarellin luo ja kohotti\nsitä. Sen alla hän huomasi hyvin tarkasti seinään peittyvän oven ja\navaimenreiän. Hän aukaisi salalokeron.\n\n-- Ottakaa se rasia, joka on oikealla ylhäällä! neuvoi lempeä rouva\nHeddy. -- Ja tuokaa se tänne! Kas niin, kiitos! Katsokaa!\n\nHän avasi rasian ja tummanpunaiselta pohjalta hohti pieni valkoinen\nkaulanauha, jonka helmissä oli heikosti punertava vivahdus.\n\n-- Niin, Helinä, tämä on minun, visersi rouva Heddy. -- Pieni ja\nkaunis. Ja nyt ette saa loukkaantua! Entisaikaan korkeimmat\naatelismiehetkin vastaanottivat kultaa ja hopeaa suoraan kuninkailta.\nOlette ollut meille suureksi avuksi ja tulette olemaan vielä\nsuuremmaksi. Tämä sopii teille! Koetelkaa ja pitäkää, olkaa hyvä. Se on\nkiitollisuutemme näkyvä todiste.\n\nAivan hämillään, yllätettynä ja epäröiden, Helinä otti korun ja pujotti\nsen kaulaansa. Hän näki itsensä kuvastimesta. Nuo helmet sopivat\nheikosti punertavine vivahduksineen hänen lumivalkoiselle kaulalleen,\nsiitä ei ollut epäilystä, mutta että ottaa ne lahjaksi... Tapa oli\nouto... Tuntuisi hävettävältä, mutta toiselta puolen olivat\nlahjoittajat ihastuksissaan, ja hän varmasti kokonaan pahoittaisi\nheidän mielensä kiellolla. Hän ottaisi... ottaisi toistaiseksi... Hän\nvoisi joskus ehkä vielä perääntyä... Tämähän oli tavatonta... Lahjan\nrahallinen arvo ylitti ehkä hänen vuosipalkkansa. Palkankorotuksesta\nhän olisi ollut hyvillään, mutta tämä oli käsittämätöntä, vaikka hän\ntoiselta puolen vaistosi, etteivät vanhat rouvat missään tapauksessa\ntahtoneet palkita häntä alhaisella rahalla.\n\nHän piti helmiä hetken kaulassaan, irrotti ne sitten ja pisti ne\ntakaisin rasiaan, jonka hän viivytellen otti itselleen. Hän ei\nkiittänyt monella sanalla, mutta rouvat, jotka seurasivat hänen\nliikkeitään ja ilmeitään, ymmärsivät hänet sanoittakin.\n\n-- Ja nyt, Helinä, keskeytti rouva Jully välikohtauksen hiljaisuuden,\non kysymys yksityiskohdista. Mikä olisi sopivin tapa tuoda lääkäri\ntaloon. Julkisesti hän ei voi tulla, sillä tohtori saisi sen ennemmin\ntai myöhemmin tietoonsa. Varkain eikä yöllä häntä myöskään saatane\nkuljetetuksi. Hänen on tultava ikäänkuin muissa asioissa ja toista\ntapaamaan. Neiti Helinä, minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, mutta\nkysymykseni on tärkeä. Onko teillä sulhasta?\n\nHelinä päästi raikkaan naurun.\n\n-- Olen surullisen yksin.\n\n-- Se on hyvä. Ajattelin nimittäin teitä. Jos tänne tulisi jokin mies\nteitä tapaamaan ja sellainen joutuisi sulhasenne korviin, voisi asiasta\nkoitua ikävyyksiä, joita tahdon teihin nähden ehdottomasti välttää.\n\n-- Minun tuntematon sulhaseni ei osaa olla mustasukkainen, vakuutti\nHelinä.\n\n-- Silloin saa lääkäri esiintyä sulhasenanne. Sanokaamme, että hän on\nlähdössä pitkälle matkalle ja haluaa keskustella kanssanne. Te\nilmoitatte asiasta neiti Karvoselle ja meille, julkisesti. Me annamme\nluvan vastaanottaa hänet. Voitte majoittaa hänet niiksi tunneiksi\nvaikka alakerran entiseen kirjastohuoneeseen.\n\n-- Mutta kuinka hän pääsee tänne teidän luoksenne huomaamatta? Hänenhän\non oltava täällä pitkään? ihmetteli Helinä.\n\nRouvat nauroivat hiljaista, veitikkamaista nauruaan.\n\n-- Ette te turhan tähden ole vanhassa kartanossa. Meillä on täällä\nmeilläkin omat salamme ja keinomme. Ja nyt on niin, että vanha käytävä\nyhdistää tuon kirjastohuoneen ja meidän nuotistomme. Te olette sitten\nkeskustelevinanne tuolla kirjastohuoneessa sulhasenne kanssa, ja sillä\naikaa itse asiassa lääkäri kaikessa rauhassa tutkii meitä ylhäällä.\nEikö niin?\n\n-- Salakäytävä? huudahti Helinä.\n\n-- Ei oikeastaan salakäytäväkään, vaan vanha, käytöstä hyljätty käytävä\nselitti rouva Jully. -- Sitä käytettiin ennen varakäytävänä, mutta nyt\nse on suljettu ja unohdettu. Luulen, ettei sen olemassaolosta tiedä\ntäällä moisiossa kukaan muu kuin me. Emmekä mekään ole muistaneet sitä\nvuosiin. Niin, tällainen on suunnitelmamme. Mitä pidätte siitä? Se on\nvanhojen ja avuttomien naisten suunnitelma, mutta eikö se teidänkin\nmielestänne sentään todista, että vaikka olemmekin sairaita, on meillä\ntervettä järkeä. Minusta on tuntunut niin kuin tohtori olisi joskus\nsitä epäillyt.\n\n-- Mutta Jully! moitti rouva Heddy. -- Ei tohtori ole mitään sellaista\nsanonut.\n\n-- Mutta hän on tarkoittanut ja se on pahempaa! väitti Jully. -- Ja\nkuitenkin ennemmin tämä terävä kieleni tylsyy ennen kuin aivoni\npehmenevät.\n\nHelinä, itse pirteä ja vilkas, nautti rouvien vilkkaudesta, joka olisi\nollut kunniaksi vaikka kahdeksantoista ikäisille. He keskustelivat\nvielä pitkään suunnitelman kaikista yksityiskohdista.\n\n\n\n\n8. Helinä ajaa tohtorin kanssa.\n\n\nKaikki järjestyi hyvin, oikeastaan liiankin hyvin Helinän mielestä.\nTohtori kävi aamulla moisiossa jälleen ja tällöin rouvat pyysivät, että\nhän ottaisi mukaansa Helinän, jolle sanoivat antaneensa tehtäväksi\nsuorittaa eräitä vaateostoksia. Tämä oli kyllä totta, mutta koko totuus\nei noihin sanoihin sisältynyt.\n\nOlihan Helinän näet etsittävä tuo taipuisa lääkäri ja sovittava hänen\nasiat hänen kanssaan. Hän olisi poissa koko päivän, mahdollisesti\nseuraavan yönkin. Neiti Karvonen saisi luvan, niin oli rouva Jully\nsanonut, olla niin terve, että voisi autella heitä Helinän\npoissaollessa.\n\nEpäröivästi ja arkaillen -- Helinä kauhistui, kuinka usein hänen viime\nviikkoina oli tullut epäröidä ja arkailla -- hän nousi tohtorin pieneen\nloistoautoon. Hän katseli ihmetellen taaskin sen myrkynvihreää väriä.\nTohtori oli osoittanut hänelle paikan vieressään ohjaajaistuimen luona.\n\nTohtori Verner oli moitteettoman kohtelias. Mikään ei osoittanut,\nettä hän hetkeäkään olisi ajatellut vieressään olevan pelkän\ntalousapulaisen. Eikä hän suinkaan vetäytynyt ylhäiseen eristäytymiseen\nja puhumattomuuteen, päinvastoin, hän nauroi hyväntahtoisen\npilkallisesti tiedustellessaan Helinältä ensiksi, kuinka hänen\nsuomenkielen opetuksensa sujui rouvien kanssa.\n\n-- Olen kuullut, että puhelette heidän kanssaan paljon, hän sanoi. --\nIhmettelen, kuinka tulette toimeen. Heidän sanavarastonsa rajoittuu\narkielämään ja talouteen.\n\n-- Oh, kyllä he osaavat puhua muustakin, vastasi Helinä, -- mutta\nenimmäkseenhän me puhummekin pelkistä arkiasioista. Ja he ääntävät\nsanat ihan oikein.\n\n-- Se on totta, eikä tietysti ole mitään siihen sanomista, että he\nhaluavat kanssanne jutella. Heillä ei ole neiti Strömiä... Neitiraukka\non todella huonona ja pelkään pahinta. Minulla olisi kuitenkin muuan\npyyntö teille, neiti Vuopio.\n\nTohtori käänsi sulavasti pahassa mutkassa. Hän ei suinkaan ajanut\nautoa tavalla, joka pakottaisi ajattelemaan hänen rohkeuttaan ja\ntaitavuuttaan, hän ajoi niin, että nuo ominaisuudet olivat täysin\nselviä. Tohtori oli ihanteellinen ajaja ja neiti Vuopio nautti ohitse\nkiitävistä, kirkkaista ja kuulaista kevätmaisemista. Päästyään jälleen\nviivasuoralle tieosalle, tohtori jatkoi keskustelua.\n\n-- Niin, minulla on pyyntö teille. Olen esittänyt aikoinani saman neiti\nStrömillekin ja hän suostui siihen. Olen jo teille antanut ohjeita.\nNyt, kun asemanne on muuttunut, on minun niitä täydennettävä.\nMinkälaisen vaikutuksen rouvat ovat tehneet teihin?\n\nHelinä ei kääntänyt päätään vastatessaan.\n\nHän aavisti, mitä oli tulossa ja hänen oli vaikea olla.\n\n-- Missä suhteessa? hän kysyi vuorostaan. -- He vaikuttavat minusta\nhyvin hauskoilta ja herttaisilta.\n\n-- En oikeastaan tarkoittanut sitä, hymyili; tohtori Verner. -- Heidän\nherttaisuutensa olen valmis myöntämään ensimmäisenä. Mutta eivätkö he\nole... hm... ole esittäneet joitakin kummallisia, outoja pyyntöjä...\nEttekö ole havainnut heissä jotakin, joka poikkeaa tavallisuudesta?\n\nHelinä oli itse asiassa aivan ymmällä. Tohtori näytti arvaavan vanhojen\nnaisten ajatukset. Ja eikö tuota salaperäistä suunnitelmaa voitukin\npitää kummallisena?\n\n-- Ette ehkä käsitä minua, selvitti tohtori kärsivällisesti. -- En voi\nryhtyä laajasti kuvailemaan heidän sairauttaan, ettekä siitä paljon\nymmärtäisikään. Mutta he ovat molemmat saaneet sekä pahan\naivotärähdyksen, että, pelkään, vioittuman selkäytimeen. He ovat\nhauraita kuin lohjennut kristallimaljakko. Ja minä pelkään, että\naivojen pehmennys voi milloin tahansa saada heissä alkunsa, ellei se jo\nolekin alkanut. Siksi heidät on eristetty täyteen rauhaansa. Ilot ja\nsurut ovat heille yhtä vaarallisia, siksi heidän lukemisensa täytyy\nrajoittaa, siksi he eivät saa tavata harvoja tuttaviaan, joita heillä\nonkaan, ja siksi he eivät juuri kirjoita eivätkä vastaanota kirjeitä.\nOlen vastuussa kahden todella herttaisen ihmisen hengestä ja vastuuni\non raskas. Nyt on niin, että jos uhkaava käänne tapahtuisi tai olisi jo\ntapahtumassa, ei se olisi ensiksi havaittavissa ruumiillisina\nmuutoksina, vaan henkisinä. Heissä alkaisi ilmetä omituisuuksia. Ja\nsiksi olisi minun niin tärkeää tietää, mitä he päivän mittaan\nkeskustelevat, mitä he ajattelevat, toivovat ja tahtovat. Siitä\nsaattaisin huomata uhkaavat merkit ajoissa. Voisitteko siinä suhteessa\nauttaa minua, neiti Vuopio?\n\nHelinän maailma oli sirpaleina. Tohtori oli puhunut ammattimaisen\nvakavasti ja kuitenkin sydämellisesti. Helinä ei tiennyt, mitä hänen\noli vastattava, hän ei tiennyt, oliko hänen autettava vanhoja rouvia\ntohtorin mahdollista erehdystä vastaan vaiko tohtoria vanhojen rouvien\nharhaluuloa ja hänen omaa erehdystä vastaan.\n\n-- Miten... Missä suhteessa minun olisi autettava herra tohtoria? hän\nkysyi viimein hiljaa.\n\n-- Selostatte minulle keskustelunne, varsinkin, jos havaitsette rouvien\nsanoissa jotakin teistä ihmeellistä taikka vain omituistakin. Ja koska\nte nyt olette toisessa asemassa, vaativammassa ja vastuullisemmassa, on\nvain kohtuullista, että myöskin palkkionne korotetaan. Lisään\npalkkaanne puolet tähän astisesta. Oletteko tyytyväinen?\n\nSitä ei Helinä olisi voinut myöntää parhaallakaan tahdollaan, mutta\ntohtori ei sitä kai odottanutkaan. Hän luuli Helinän menneen hämilleen\nodottamattomasta suopeudesta. Hänestä oli selviö, että Helinä olisi\ntästä lähtien hänen aulis auttajansa.\n\nHelinä silmäsi ympärilleen. He ajoivat laakeitten peltojen keskitse,\njoilla parhaimmilla pälvipaikoilla näkyi joku varhainen ja ahkera\nmaamies jo ahertavan. Ilma oli lämmin ja raikas, auto surisi tasaisesti\nja Helinä ihmetteli, hänkö oli se pieni konttorityttö, joka vielä pari\nkuukautta sitten oli kirjoitellut typeriä laskuja, hän, joka nyt\noudossa moisiossa ja outojen ihmisten keskellä tuntui joutuvan yhä\nmonimutkaisempiin ja vaativampiin tilanteisiin.\n\nHelinä avasi käsilaukkunsa ottaakseen nenäliinan. Sen mukana vierähti\nsinertävä paperinen kirjelippu hänen ja tohtorin väliin auton pohjalle.\nHelinä karahti punaiseksi ja kumartui nostamaan sitä, ehtien\nsilmänräpäyksen murto-osaa ennen kohteliasta ja nopeaa tohtoria. Hänen\nsydämensä takoi haljetakseen. Mitähän olisi tohtori sanonut, jos olisi\nhuomannut tuon ranskankielisen muistilistan, jonka rouva Heddy oli\nhänelle kirjoittanut?\n\nNyt hän sai painetuksi sen takaisin käsilaukkuun. Ja Helinä olisi ollut\nvalmis väittämään, että tuo kevyt ja aavistuksen verran pilkallinen\nhymy, joka ilmestyi tohtorin ohuille huulille, ilmaisi tohtorin\ntietävän tuon sinertävän lipun rakkauskirjeeksi.\n\nMitä hyvänsä muuta, kunhan vain totuus pysyisi piilossa! oli Helinä\nvalmis huudahtamaan.\n\nOli hirveän vaikeaa ja vaarallista leikkiä tällaista kaksoisleikkiä,\nolla tohtorin ja samalla rouvien uskottu. Siihen hän kuitenkin oli\njoutunut.\n\n\n\n\n9. Ratkaiseva koe.\n\n\nHelinä tavoitti ystävättärensä kaupungissa tämän konttorissa, josta\nAnni Raikkala oli juuri lähdössä aamiaislomalleen. Kun Helinä oli\nilmoittanut hänellä olevan paljon ja tärkeitä asioita, tavoitti Anni\nkonttoripäällikön, pyysi ja sai häneltä ylimääräistä lomaa kolmeksi\ntunniksi.\n\n-- Kolme tuntia! Sillä ajalla me ehdimme jutella vaikka koko maailman\nriekaleiksi! nauroi Anni lähtiessään Helinän kanssa kadulle.\n\nHe poikkesivat hyvään, rauhaiseen kahvilaravintolaan ja etsivät\nitselleen eristetyn nurkkauksen, missä olisi vapaata keskustella. Anni\ntilasi kevyet aamiaiset ja kääntyi sitten ystävättärensä puoleen.\n\n-- Jos sinulla lieneekin paljon ja tärkeitä asioita, eivät ne ainakaan\nole vaikuttaneet sinun ulkomuotoosi heikentävästi! Sinä olet kuin\nkeväinen ruusu, jos vertaus kelpaa.\n\nHelinä nyökäytti päätään. Anni oli pirteä ja iloinen, mutta Helinä\nmuisti huolensa. Tämä uutuudestaan outo ympäristö vaikutti häneen\nomituisesti. Tuolla, kaukana moisiossa, maalla ja keskellä romanttisen\nelämän eläneitä vanhoja aatelisrouvia, kaikki selkkaukset ja\nsalakähmäisyydet tuntuivat luontevilta ja uskottavilta. Täällä, tässä\nhienossa ja kuitenkin kuluneessa uusasiallisessa ympäristössä, kadun\nmelun tunkeutuessa sisään, kaikki kuvitelmat ja vaarat tuntuivat\nnaurettavilta.\n\n-- Sinä kerroit... sille komisariolle? kysyi Anni hiljaa ja varoen\nympäristöään.\n\nHelinä selosti keskustelunsa komisario Auerin kanssa ja muistutti Annia\nvälttämättömyydestä noudattaa täydellistä vaitioloa.\n\n-- Hän siis piti ilmoitusta tärkeänä? tiedusteli Anni.\n\n-- Varmasti, vaikka hän ei tietysti sitä näyttänyt, eikä sanonut\npuoliakaan siitä mitä ajatteli. Neiti Ström on jollakin tavoin\nsotkeutunut juttuun, mutta hänen syyttömyydestään itse pääasiaan oli\nkomisariokin varma. Mutta olen melkein koko asian unohtanut. Minulla on\nmuuta. Olen hirveässä pulassa. En tiedä mitä tehdä ja kaipaan hyviä\nneuvoja.\n\n-- Hyvät neuvot ovat kalliita, eikä niiden antajia tavallisesti\nkiitetä, arveli Anni pessimistisesti. -- Mutta koska olet kerran ollut\nhuollettavanani varoinesi ja velkoinesi, hyvinesi, pahoinesi, niin\nuskallan vieläkin yrittää. Anna kuulua!\n\nJa pitkässä, kiivaassa ja vilkkaassa keskustelussa sai Anni tietää\nkaiken moisiosta, rouvien luulon, että tohtori ehkä erehdyksestä käytti\nväärää menetelmää, ja heidän toiveensa, että joku toinen lääkäri\ntutkisi heidät salaa. Mutta Helinä selosti myös tarkasti ja selvästi\ntohtorin vakavat sanat ja hänen olettamuksensa, että rouvia uhkasi\nkaikkein kauimpana kehitysvaiheena heikkomielisyys.\n\nAnni oli reippaasti naureskellut pirteitten rouvien vilkkaalle ja\nromaanimaiselle suunnitelmalle, mutta hän kuunteli vaitonaisena ja\nvakavana selostusta tohtorin esityksestä ja hänen otaksumisistaan.\n\n-- Totta tosiaan, oletpa joutunut pahaan asemaan, hän sanoi\nivailematta. -- Kummallakin puolen ovat omat oikeutensa ja\nedellytyksensä. Tohtori Verner on tunnettu ja tiedetty tunnolliseksi\nlääkäriksi, kalliiksi ja oikulliseksi tavoissaan, mutta alansa kyvyksi.\nJos ja kun hän puhuu uhkaavasta aivojen pehmennyksestä, ei meillä\nmaallikoilla ole tosiaankaan paljon väittämistä vastaan. Mutta muuten,\nminkä vaikutuksen rouvat sinuun oikein tekevät?\n\n-- Rouva Jully on viisaampi ja pirteämpi ja teräväkielisempi kuin me\nmolemmat yhteensä, eikä rouva Heddyssäkään ole mitään vikaa, ainakaan\nminun käsittääkseni.\n\n-- Ja millä tavalla he aikovat saada tuon lääkärin vakinaisen tohtorin\ntietämättä taloonsa?\n\nHelinä kertoi suunnitelman, jossa hänellä oli onnellisen morsiamen osa.\nAnni nauroi taas.\n\n-- Jos tuo on aivojen pehmennystä, niin on se ainakin harvinaisen\nhauskaa ja pirteää tautia.\n\nHelinä huokaisi onnettomana.\n\n-- Sinun kelpaa nauraa, mutta minun on toista. Katso, en ole mitään\nmilloinkaan niin paljon inhonnut kuin kieroutta ja petollisuutta. Nyt\nsuorastaan uin ja kahlaan petosten valtameressä. Jo tuloni oli ansio\npetoksesta. Salasin todistukseni. Olen nyt ihan varma siitä, ettei\ntohtori Verner milloinkaan olisi minua hyväksynyt, jos olisi tiennyt\nminun todelliset taitoni.\n\nHelinällä ei ollut itku kaukana. Anni tarttui häntä lohduttavasti\nkäteen.\n\n-- Mutta Helinä kulta, älähän nyt! Vanhuutta ja tyhmyyttä ja ilkeyttä\nvoi itkeä, mutta ei ole syytä itkeä ylioppilastutkintoa ja muita\nansioita, vaikka ne eivät tähän maailman aikaan niin paljon\nmerkitsekään. Eikä kyseessä ollut petos. Sinulta ei kysytty enempää ja\nsillä hyvä.\n\nHelinä jatkoi kuitenkin alakuloiseen sävyyn:\n\n-- Mutta entä sitten? Näin salaa katsomalla neiti Strömin tapauksen.\nSalasin sen pitkään. Sitten rouvat tekivät paljastuksensa ja nyt olen\nheidän liittolaisensa tohtoria vastaan, jota saan kiittää toimestani.\nEn millään tahtoisi pettää rouvia enkä millään tohtoriakaan. Kuka on\noikeassa? Ovatko rouvat kuvittelujensa, toivojensa ja uskojensa uhreja\nja minä heidän kätyrinsä? Onko kuuluisa lääkäri kokonaan erehtynyt?\nJärkeni taipuu kokonaan tohtorin puolelle, sydämeni rouvien puolelle.\n\n-- Siitä olkoon kiitos sekä järjellesi että sydämellesi.\n\n-- Minä en tahdo pettää. Minä haluan olla aina suorissa suhteissa koko\nmaailmaan. On minun asiani, vaikka olisin astioitten pesijänä tuolla\nmoisiossa, että olen mikä olen, enkä näyttele prinsessaa ryysyissä yhtä\nvähän kuin kerjäläistä prinsessan koruissa. Me... minä ja moni muu...\nsuhtaudumme totuuteen nykyisin noin niin kuin... toisinaan ja toisinaan\nei... toisinaan sanomme koko totuuden... toisinaan vain osan\ntotuutta... totuutta silloin tällöin ja totuutta enemmän tai vähemmän.\nNyt, kun olen joutunut todella kieroon asemaan, huomaan selvästi, että\ntotuus on ainoa käytännöllinenkin elämisen muoto.\n\n-- Silloin sinä olet todellakin keksinyt suuren totuuden. Niin on asia,\nmutta älä ota omaa pulaasi niin hirveän vakavalta kannalta. Mistä on\nlopuksi kysymys? Jätämme syrjään kokonaan tuon murhenäytelmän ja neiti\nStrömin. Siinä kohdin ei kukaan pääse sinua moittimaan. Pysykäämme\nrouvissa ja tohtorissa. No niin, vanhat ja sairaat rouvat ovat\npyytäneet, tosin omituisella tavalla, sinua tuomaan heidän luokseen\nlaillisen lääkärin. Siihen on heillä täysi oikeus. Ja se olisi\nkohtuuskin, jos heidän välinsä tohtori Verneriin eivät olisi niin\nvanhanaikaiset, monimutkaiset ja kainot. Tohtorin oma velvollisuuskin\nolisi tiedustella ammattitoverien mielipidettä näin vaikeassa\ntapauksessa, varsinkin kun rahalliset kustannukset eivät ole esteenä.\nTohtorille ei tapahdu mitään vääryyttä, jos rouvat saavatkin toiveensa\ntyydytetyksi. Enkä usko, että tuo lääkärin käynti voisi pahentaa heidän\ntilaansa. Helinä, neuvoni on tämä: kunnioita tohtoria ja tervettä\njärkeäsi, mutta tee sydämesi mukaan ja noudata rouvien toivetta. Sehän\non vain koe ja olkoon se ratkaiseva koe. Jos lääkäri huomaa, että\nrouvat ovat saaneet oikean hoidon, juttu saa sinun osaltasi loppua\nsiihen. Toista kertaa et rupea ketään moisioon kuljettamaan. Mutta nyt\nvoit yrittää. Minä voin sinulle muuten neuvoa lääkärinkin.\n\n-- Tiedätkö sellaisen, joka suostuu näin hullunkuriselta ja omituiselta\nvaikuttavaan keinoon? huudahti Helinä ihmeissään ja rauhoittuneena\nystävättärensä neuvoista.\n\n-- Oikeastaanhan sinunkin pitäisi hänet tuntea... Hän on kyllä paljon\nvanhempi, mutta ei sentään hirveästi. Hän oli samaan aikaan\nyliopistossa kuin minäkin siellä yrittelin. Minultahan jäivät opinnot,\nkun rahat eivät riittäneet, mutta hän ponnisteli. Antti Raito, etkö ole\nkuullut nimeä?\n\n-- Olen, mutta siinä onkin kaikki.\n\n-- No niin, hän on nyt lääkäri ja on aloittanut praktiikkansa täällä.\nMato! sanovat toverit. Peto! sanovat professorit. Tietenkin molemmat\ntarkoittaen hänen etevyyttään. Hän on kuuleman mukaan synnynnäinen\nlääkäri, jos niin voidaan sanoa. Hän ei aio jäädä pelkäksi\nleipälääkäriksi, hän aikoo jatkaa erikoisopintojaan, mutta hänen täytyy\nvälillä ansaita. Hän on sopiva... hän on etevä... ja niin, hän on\nsamalla niin poikamainen, niin valmis kepposiin, ettei hän luultavasti\nlainkaan epäröi näytellä vaikka sinun sulhasesi osaa... Hänhän on\nmuuten ollut osakunnassa parhaita esiintyjiä ja näyttelijöitä. Minä\nsoitan hänelle ja kutsun hänet tänne! Hänellä ei ole vielä paljonkaan\ntyötä ja pieni rahallinen tulo on hänelle varmasti tervetullutta.\nTiedän sen. Tunnen hänet ja hän on hyvin kiltti.\n\nHeleä punerrus oli noussut Annin poskipäihin, kun hän riensi pöydästä\npuhelimen ääreen. Puhelin oli niin lähellä, että Helinä kuuli joka\nsanan, jonka Anni lausui.\n\n-- Halloo, Anttiko? Terve... terve! Kas vain, tunsit äänestä heti!\nHyvää... hyvää... mutta minulla on asiaa. Pane yllesi ja tule heti\ntänne kahvilaan... Keskukseen... vaikka ei tämä niin keskellä ole...\nMinulla on mukanani muuan ystävätär, joka taas puolestaan on\nmiljoonikkojen ystävätär... Hänellä on asiaa... leikittä puhuen,\nvakavaa asiaa... Niin, niin, kysymys on ammattiasioistasi... Ja\nmeillä... minulla varsinkin... on kiire! Siis heti! Terve näkemiin!\n\nAnni tuli paikalleen ja nyökkäsi.\n\n-- Hän on täällä muutamien minuuttien kuluttua.\n\nHän oli oikeassa. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua pujotteli tuolien\nja pöytien lomitse heidän luokseen nuori herrasmies, jonka ulkomuoto\nainakin kiinnosti Helinää. Mies oli puettu tavalliseen hyvin istuvaan\nkavaiji-pukuun. Hänen päänsä herätti huomiota. Se oli iso ja ikäänkuin\nhiukan epäsäännöllinen. Valtava, vaalea ja perin pohjin sotkuinen ja\nkiharainen tukka peitti sen kuin leijonanharja. Sitten seurasi korkea\notsa, harvinaisen isot silmälasit, iso ja kai vähän epämuodostunut\nnenä, kaksi leukaparia, vahvoja, ja suuria välkkyvän valkoisia\nhampaita, ja suu hymyssä, joka olisi juroimmankin houkutellut\njäljittelyyn. Kiintoisin ja rumin mies, niin määritteli Helinä näkynsä\nitsekseen.\n\nTohtori Raito tervehti reippaasti ja poikamaisesti luoden nopean\nsilmäyksen Helinään.\n\n-- Sinun seuraasi on aina turvallista saapua, Anni! hän virkahti\nkevyesti.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Sinulla on aina seurassasi ihastuttavimmat naiset! hymyili tohtori,\nmikä hymy lievensi hänen ehkä liian rohkean sukkeluutensa kärkeä.\n\n-- Sinun sukkeluutesi ovat monesti käsittämättömiä pohjaltaan, vastasi\nAnni. -- Mutta ystävättärelläni ja minulla on kiire. Meillä on asiaa.\n\nSilmänräpäyksessä kurtisti tohtori Raito kasvonsa mahdollisimman\nlääkärimäisiin ryppyihin ja kysyi tiukasti:\n\n-- Hammas, pää vai sydän.\n\nHelinä naurahti, mutta alkoi sitten esittää kertomustaan. Se oli pitkä\nja Annista se tuntui vieläkin jännittävältä, vaikka hän sen jo oli\nkuullut. Ilakoiva ja poikamainen ilme katosi tohtorin kasvoilta.\nHän kuunteli tarkkaavaisesti, eikä vastannut mitään Helinän\nloppukysymykseen, voisiko hän saapua moisioon.\n\n-- Hm... hm... hän vain murahteli. -- Tämä on visainen paikka, eikä\ntällaisesta professorit lainkaan luennoineet. Siinä on yksi suuri\nmutta, puhuakseni avoimesti ja selvästi.\n\nMolemmat nuoret naiset odottivat.\n\n-- Katsokaa, meillä lääkäreillä on oma kurimme ja omat tapamme. Me emme\nmielellämme tunkeudu toisen lääkärin potilaita neuvomaan, emme yleensä\npyri toisen alueelle ja toimiin. Se on sellaista virkaveljeyttä, joka\nmonesti on välttämätöntä. Tämä on juuri sellainen tapaus... Siinä on\nkuitenkin kaksi piirrettä, jotka voivat helpottaa ratkaisuani. Toinen\non se, että potilaat itse pyytävät. Ja toiseksi... No niin, siitä en\nhalua puhua tarkempaa. Jos olisi kyseessä kuka muu lääkäri tahansa, en\nepäröisi hetkeäkään, vaan kieltäytyisin. Nyt saatan ainakin harkita.\n\nHän vaipui ajatuksiinsa ja tuo leijonaharjainen pää kumartui hiukan.\nHelinä tunsi kuvaamatonta jännitystä. Kieltäytyisikö tohtori? Ja miksi?\nJa mitä hän oli tarkoittanut tuolla \"kuka tahansa muu?\" Eikö tohtori\nVerner nauttinut samoja oikeuksia ja ollut saman virkaveljestön jäsen?\nHän ihmetteli tohtorin ajatuksia ja odotti. He eivät puhelleet. Vihdoin\ntohtori Raito kohotti päätään.\n\n-- Itse asiassa on omituista ja vastoin yleistä tapaa, että niin\nvaikeassa ja niin pitkällisessä sairaudessa ei ole kysytty toisten\nmieltä. Onhan tohtorilla ollut aikaa. Siitä syystä voivat potilaat olla\ntosiaankin levottomia, vaikka en lainkaan epäile tohtori Vernerin\ntaitoa ja kykyä. Hän on kieltämättä etevä lääkäri, olen kuullut siitä\nkaikilta. No niin, saatte odottaa siis ylihuomenna sulhasenne käyntiä,\nneiti Vuopio. Minä suostun ja tulen.\n\nMolemmat naiset puhkesivat hyväksyviin huudahduksiin.\n\n-- Teet oikein, Antti! sanoi Anni vakavasti.\n\n-- Ja se on tietysti pääasia, sillä oikein, oikein on sinulle tehtävä,\nvaikka iskisi päänsä seinään! murahteli tohtori, jolla ei ilmeisesti\nollut halua seikkailuun tai ainakaan mahdolliseen veljeyden\nrikkomiseen. Seurue keskusteli vielä hetkisen yksityiskohdista.\nPäätettiin, että tohtori Raito käyttäisi nimeä Antti Laiho. Se olisi\nhelppo muistaa.\n\n-- Kas niin, tämä seikkailu on päätetty! sanoi tohtori nousten. --\nPotilaat pysyttelevät tosin poissa nuoren lääkärin ulottavilta, mutta\nminulla on muuta puuhaa. Suokaa anteeksi, minun täytyy poistua. Kas\nniin, näkemiin, neiti Vuopio, ylihuomenna. Kiitos seikkailusta.\nNäkemiin, Anni. Tulethan illalla, niin kuin puhe on ollut?\n\nAnni nyökäytti päätään.\n\n-- Koetamme tulla molemmat. Helinä käy niin harvoin, että häntä on\npidäteltävä silloin kun hän käy.\n\nHelinä vietti tosiaankin, koska hänellä oli täysi lupa, illan ja\nseuraavan yön kaupungissa. He kävivät yhdessä Annin ja tohtori Raidon\nkanssa teatterissa, viivähtivät sitten hetkisen ravintolassa ja\npuhelivat ja nauroivat sydämensä halusta. Vain moisio oli kielletty\npuheenaihe. Tohtori väitti sitä ammattiasiakseen, eikä hän ammatistaan\nmilloinkaan yksityisessä seurassa keskustellut.\n\n\n\n\n10. Helinän sulhanen.\n\n\nKun Helinä melko aikaiseen seuraavana aamuna saapui moisioon -- hän oli\nmatkustanut junalla kirkonkylän asemalle -- hän heti huomasi jotakin\ntavatonta tapahtuneen, mikä oli kuohuttanut koko kartanon ja sen\npäärakennusten asukkaat. Hän keksi pihalla väkijoukossa nimismiehen ja\nainakin yhden poliisin, ja tunsi sitten hetken kuluttua myös komisario\nAuerin tanakan olemuksen.\n\nAamuvirkku ja uutisia huokuva pehtori Salla selitti hänelle tapahtumat,\nmitkä olivat sattuneet yön aikana. Ensimmäisistä sanoista haihtui\nHelinän mielen ilo, ja hän tunsi taas synkkien ajatusten tulvan, mutta\nkun pehtori jatkoi puhettaan, hän rauhoittui.\n\nItse asiassa ei ollut sattunut paljoakaan. Olisi vain voinut sattua.\nPehtorin kertomus oli jotenkin seuraava:\n\nNeiti Vuopiohan tunsi keittiössä oleilevan Aukustin, jota sanottiinkin\nKyökki-Aukustiksi, ja jonka tehtävänä oli keittiöväen auttaminen\nkaikissa niissä askareissa, joissa kysyttiin miehistä voimaa, mutta ei\nkovin suurta älyä. Syynä kaikkeen hälinään oli juuri samaisen Aukustin\nja myöskin, luvalla sanoen, vanhan Kehnon toiminta ja keksinnöt viime\nyönä. Kehno oli koira, ellei neiti Vuopio tiennyt, vanha ja isonlainen\ndoggi, jossa oli pisara verikoirankin verta. Se oli joskus ollut hyvä\nja opetettu koira, mutta opetukset olivat unohtuneet, eikä se nyt ollut\njuuri enempää kuin rakki. Päivisin siitä ei ollut mitään haittaa, mutta\nöisin, jos se jäi irti, se saattoi hyvässä onnessa tarttua jonkin\nmyöhäisen kulkijan kinttuihin, haukkua ja herätellä talot ja väet.\nAukusti ja Kehno -- entisen pehtorin antama nimi, joka ei ollut\nsietänyt koiraa -- olivat erittäin hyvät ystävät.\n\nNyt, viime yönä, oli Kehno taas vahingossa jäänyt irti kuljeksimaan\npihalla ja puutarhassa. Vähän jälkeen keskiyön se oli nostanut vimmatun\näläkän, johon Aukusti oli keittiön viereisessä pienessä makuuhuoneessa\nherännyt, pukenut vähän ylleen, vetänyt saappaat jalkoihinsa ja\nlähtenyt katsomaan, mitä koira oikein ärhenteli. Aukusti oli\nluonnonpuistossa tapahtuneesta murhenäytelmästä asti pelännyt öisin,\nmutta silti hän uskalsi lähteä.\n\nKun hän oli päässyt pihalle, oli Kehnon haukunta lakannut. Eikä se\ntullut hänen kutsuessaan ja viheltäessään. Hän oli silloin lähtenyt\nsitä etsimään, ja vaikka olikin melkein pimeä, hän oli sattumalta\nosunut sen lähettyville, jolloin oli kuullut vaimeaa ulinaa. Ja hän\nlöysi koiran puuhun sidottuna ja sen suun lujasti kapuloituna. Kun hän\npäästi sen irti, koira viivana kiiti hänen luotaan ja pian kaikui\nhiukan kauempaa sen haukunta. Aukusti juoksi samaan suuntaan ja ehti\nnähdä pari miestä, jotka kuitenkin livahtivat metsikköön lähellä puron\nrantaa. Aukusti odotteli koiraa ja tämän palattua he lähtivät sisälle.\n\nTämä on sinänsä eittämätöntä totuutta. Ja selvä todiste on sekin, että\nvaja, jossa säilytetään koneita ja kaikenlaisia työkaluja, on joutunut\njoko murron tai ainakin murtoyrityksen kohteeksi. Vajan ovi löydettiin\npuoleksi avattuna. Hm... Äskeinen tapahtuma ja nyt tämä! Minusta tuntuu\nniin kuin jotkut paatuneet rikolliset olivat valinneet rauhallisen\nTamminiemen mellastelunsa näyttämöksi.\n\nHelinä Vuopio huokaisi. Vähän sellaiselta se kyllä näytti, mutta oli\nhyvä, ettei sentään pahempaa ollut tapahtunut.\n\nHän kiiruhti sisään hyvästellen pehtorin, jolla olisi ollut ilmeinen\nhalu jatkuvasti vaihtaa ajatuksia yöllisestä tapahtumasta tai mistä\nmuusta aiheesta hyvänsä.\n\nTultuaan huoneeseensa Helinä avasi ikkunan, sillä oli harvinaisen\nlämmin ja kaunis ilma niin kuin toisinaan huhtikuussa. Väki oli\nedelleenkin pihalla. Hän näki jonkun moision työmiehistä kisaavan tuon\nkoiran, jonka nimi oli Kehno, kanssa koettaen ottaa sitä kiinni. Mutta\nniin jäykältä kuin takkuinen, iso koira näyttikin, se väisti varmasti\nmiehen yritykset ja koetti purra tätä käteen. Mies innostui yhä enemmän\nleikkiin, samoin koira, mutta mies ei saanut siitä otettakaan.\n\nHelinä näki myös komisario Auerin seuraavan miehen ja koiran kisailua,\nja sitten hän kuuli komisarion sanovan suuttuneella ja kovalla äänellä:\n\n-- Kehno kuitenkin!\n\nKomisario pyörähti ja sanoi jotakin, mitä Helinä ei kuullut. Eikä sitä\nkai ollut kuullut muuan Helinälle tuntematon mies, vaikka seisoikin\nkomisarion vieressä. Hän kysyi, mitä komisario oli sanonut ja Auer\nvastasi töykeästi:\n\n-- Pölkkypää! Sanoin pölkkypää! Ja tarkoitin sillä itseäni,\nväärinkäsitysten välttämiseksi. Tuo Kehno ei ole itse asiassa kovinkaan\nkehno. Se on hieno koira vanhana ja takkuisenakin. Se on viisas koira,\nniin viisas kuin koirat voivat olla. Ainakin viisaampi minua. Muuten,\nmitä luulette, täytyykö naisihmisen juosta pitkällekin maaliskuun yönä\npyjamassa ja paljain jaloin vilustuakseen kunnollisesti?\n\nHelinä hätkähti. Hän uumoili jotakin komisarion näköjään\ntarkoituksettomien ja ilveellisten sanojen takaa, mutta puhuteltu jäi\nihmetteleväksi, purskahtaen sitten nauramaan.\n\n-- No, ei minun luullakseni! hän melkein huusi. -- Saa sitä nuhan\nvähemmälläkin juoksulla.\n\n-- Sitä minäkin! Kehnoko se tässä onkin ratkaisijana?\n\nKomisarion puhuttelema mies ei ymmärtänyt mitään eikä Helinäkään. Hän\nei voinut tietää tai aavistaa, että komisario näki jo hengessään sen\nhetken, jolloin syyllinen moision luonnonpuistossa tapahtuneeseen\nmurhenäytelmään joutuisi hänen käsiinsä.\n\nKomisario Auer kulki nimismiehen luo ja Helinä kuuli hänen sanovan:\n\n-- Ei ole mahdotonta, että tämä juttu on yhteydessä aikaisempaan. Siksi\nottaisin sen mielelläni hoitaakseni. Järjestämme ensi yöksi vahdit, jos\nherrat varkaat vaikka aikovat uudistaa vierailunsa.\n\nNimismies naurahti epäuskoisesti, mutta myöntyi kernaasti. Komisario\nsai hänen puolestaan pitää sekä vaivan että kunnian. Mutta Helinä ei\nvoinut olla ajattelematta, että komisario toimi typerästi julistaessaan\nsuunnitelmansa julkisesti.\n\nHän ei kuitenkaan nähnyt komisarion hymyä tämän astellessa pihalta. Tuo\nhymy oli kaikkea muuta kuin typerää. Komisario Auer oli suorastaan\nloistavalla tuulella, minkä hän osasi kuitenkin salata siksi hyvin,\nettei hänen apulaisensakaan, joka hänet tunsi, mitään aavistanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Muuan perheystävämme tulee minua tapaamaan, oli Helinä selittänyt\nneiti Karvoselle. -- Hänellä on eräitä asioita minun kanssani\nharkittavana. Olen maininnut asiasta rouville, ja he antoivat minulle\nluvan ottaa hänet vastaan tuossa entisessä kirjastohuoneessa. Toivon,\nettä voin saada vapaata noiksi tunneiksi, neiti Karvonen.\n\nNeiti Karvonen, vaikka olikin sairaana ärtynyt ja hermostunut, ei ollut\nmikään paha ihminen. Hän hymyili ymmärtävästi. Hän aavisti, mitä tuo\nperheystävä merkitsi.\n\nSiten oli asia hänelle esitetty, ja siten sen saivat kuulla\nkeittiöhenkilökunnan jäsenet ja odotus ja uteliaisuus oli suuri, sillä\nmoisiossa kävi harvoin ja vähän ulkopuolisia vieraita, vieläpä\nsellaisia kuin neiti Vuopion odottama.\n\nRouvat olivat ilmoittaneet haluavansa nukkua muutamia tunteja.\nSanoivat, että kevätilma raukaisee. Neiti Karvonen oli siten toimitettu\npois tieltä. Pienen salajuonen kaikki valmistukset oli suoritettu ja\nHelinä odotteli nyt jännittyneenä omassa huoneessaan tuon väliaikaisen\nsulhasensa tuloa.\n\nÄkkiä hän kuuli koputuksen ovelta ja sisäkkö pisti päänsä esiin.\n\n-- Neiti Vuopio, teitä kysytään hallissa alhaalla, hän visersi äänellä\nja ilmein, ikäänkuin itse olisi kuulunut salaliittoon.\n\nHelinä seurasi hänen jälkeensä ja tultuaan halliin ja nähtyään kysyjän,\nhän oli hetken aikaa varma, ettei hän milloinkaan koko elämänsä aikana\nunohtaisi näkyä.\n\nHän oli tuskin tuntea tohtori Raitoa. Vain leijonanharja, isot\nsilmälasit ja välkkyvät hampaat ilmaisivat hänet odotetuksi henkilöksi.\nMuuten, Helinän otaksuttuna sulhasena, hän ei tuottanut erikoista\nkunniaa tälle. Hänen yllään oli kuvaamattoman värinen, paremmat\npäivänsä jo aikoja sitten nähnyt, pitkä sadetakki ja päässä huopahattu,\njonka lierit olivat alakuloisen lerpallaan. Hän oli kuin ilveilyn\nhuono-onninen henkilö tai toimestaan eron saanut valokuvasuurennusten\nasiamies, mutta tohtoriksi häntä ei tosiaankaan kukaan voinut epäillä.\n\n-- Hyvää päivää, Helinä! hän sanoi kuuluvalla, mutta makealla äänellä\nja keittiöhenkilökunnalla, joka viimeistä jäsentään myöten oli\nkuulomatkan päässä, joskin näkymättömissä, oli tosiaankin hauskaa.\n\nHelinä astui arkaillen salaliittokumppaniaan kohti ja ojensi tälle\nkätensä. Hän ajatteli kauhistuen, mitä vanhat rouvat sanoisivat\ntohtorin tosiaankin eriskummallisesta ulkoasusta. Ja hänen\nkaulaliinansa! Se oli kai joskus ollut vihreä, mutta nyt se oli\nlokakuinen nurmikko...\n\n-- Tervetuloa, Antti! Helinä sanoi hiljaa. -- Käy tänne peremmäksi!\n\nHän kulki nopeasti pitkin hallia edellä ja tohtori tassutteli hänen\njäljessään niin kuin sellainen, jonka oikeus liikkumiseen siellä, missä\nhän liikkuu, on epäilyksenalainen. Helinä johdatti vieraansa\nkirjastohuoneeseen, pitkään ja kapeaan ikäänkuin holviin, ja sulki\nsitten oven.\n\n-- Olkaa hyvä! Voitte jättää päällysvaatteenne tänne! Kun hän jälleen\nkäännähti, hän näki edessään moitteettoman ja hymyilevän herrasmiehen.\nHattu, sadetakki ja kauhea kaulaliina olivat tuolilla ja tohtori Raito,\npukeutuneena hienosti niin kuin ainakin tärkeää vierailua varten,\nnaurahteli hänen edessään.\n\n-- Yksinkertaista ja hienoa, vai kuinka! Äsken herrasmies, joka ei\njuuri kunniaa tuota morsiamelleen, ja nyt taas joltisenkin\nlaatuunkäypä. En voi tosiaankaan kerskua, että olisitte ilahtuneet\nminut nähdessänne, neiti Vuopio.\n\nHelinä nauroi hämillisenä. Millainen velikulta tohtori olikaan! Oh, nyt\nhän saattoi huoletta esiintyä rouvien joukossa. Mutta mitä ajattelisi\nmoision väki?\n\nHelinä tiesi olevansa punainen ja kuuma, mutta tehtävä kutsui ja aika\nkului.\n\n-- Rouvat vastaanottavat heti! hän sanoi. -- Menemme tästä!\n\nHän astui erään nurkkakaapin luo ja siirsi sen kevyesti syrjään. Kaappi\noli pyöräjaloilla. Takana oli kapea ovi, jonka Helinä aukaisi ja\npujahti itse ahtaille portaille. Tohtori, pieni laukku kädessään,\nseurasi häntä puhumatta mitään. Portaat päättyivät toiseen oveen, joka\nhuoneen puolelta oli peitetty isolla kuvastimella.\n\nHelinä sulki sen tohtorin jälkeen ja johdatti häntä edelleen. Hän\npysähtyi seuraavalla ovella ja ilmoitti:\n\n-- Hyvät rouvat! Tohtori Raito on saapunut ja pyytää tavata teitä.\n\n-- Olkoon, hyvä! Tervetuloa! kuului rouva Jullyn tarmokas ääni.\n\nTohtori Raito astui kumartaen sisään. Helinä viivähti sekunnin\nnähdäkseen tohtorin tervehtivän naisia vanhanaikaisen sirosti. Sitten\nhän kiirehti käytävään ja alas kirjastohuoneeseen ollakseen siellä\nkeskustelevinaan perheystävänsä kanssa yksityisasioista.\n\nHän tunsi kuvaamatonta jännitystä. Hän ei uskaltanut sulkea\nkirjastohuoneen ovea lukkoon, sillä se vaikuttaisi liian salaperäiseltä\nja käsittämättömältä. Ja hän pelkäsi, että joku keittiön\nhenkilökunnasta voisi pelkästä ilkikurista keksiä jonkin tekosyyn ja\nyrittää pistäytyä huoneessa. Ja silloin nähtäisiin, että tuo oletettu\nsulhanen oli kadonnut...\n\nHänen osansa oli ikävä, mutta hän näytteli sen reippaasti. Hän käveli,\npuheli, nauroi, laulahteli ja liikutti huonekaluja seuraavien tuntien\naikana. Jos joku satunnaisesti sivuuttaisi oven, ei tämän päähän\npälkähtäisi, että Helinä yksin aikaansai kaiken tuon äänen ja melun.\n\nJokainen luulisi, että hän nauttisi rajattomasti yhdessäolosta tuon\noudon näköisen sulhasensa kanssa.\n\nJa tämän seikan mahdollisuus ja toivo nauratti Helinää todellakin\npakottomasti.\n\nTohtori Raito viipyi. Hän viipyi kauemmin kuin Helinä olisi\nmitenkään voinut uskoa ennakolta, mutta hänhän toimittaisi tarkan,\nyksityiskohtaisen tutkimuksen ja se tietysti veisi aikaa.\n\nMutta sitä, mitä ajattelisivat muut moisiossa hänen perheystävästään ja\nyksityisasioistaan? Ja, paratkoon! Hän oli unohtanut... Hän oli\nkokonaan unohtanut erään pikkuseikan... pienen, mutta tärkeän... He\nolivat kaikki sen unohtaneet! Ajatella, hänelle oli tullut vieras ja he\nnyt olivat, niin kuin toisten täytyi olettaa, kohta neljä tuntia\npuhelleet, eikä sulhasraukalle oltu koko aikana tarjottu edes\nkahvikupillista!\n\nSe oli virhe. Se oli ehdoton virhe, mutta sen korjaaminen oli\noikeastaan myöhäistä. Morsian, joka antaa matkalta tulleen sulhasensa\nistua kuivin suin neljä tuntia kartanossa, jossa on kaikkea yllin\nkyllin! Hänelle naurettaisiin, totta tosiaan hänelle hymyiltäisiin...\nMutta jaksoiko hän kaikissa salaperäisyyksissä kaikkea ajatella?\n\nHän nauroi. Kaikki tuntui niin hullunkuriselta. Ja kuitenkin toiselta\npuolen olivat kyseessä vakavat asiat, kahden herttaisen ihmisen\nterveys, onni ja elämä... Hänestä oli tullut juonittelija ja\nsalapuuhien toimija, mutta oliko syy hänen?\n\nOli kulunut lähes neljä ja puoli tuntia, kun kevyt koputus peitetyltä\novelta keskeytti Helinän kävelyn, mietteet ja naurahtelut. Hän hypähti\npaikalle ja siirsi kaapin syrjään.\n\nTohtori Raito tuli huoneeseen, sulki oven ja Helinä työnsi kaapin\npaikalleen.\n\nAntti Raito näytti nuutuneelta ja väsyneeltä. Se ei ollut ihme. Hän oli\nyli neljä tuntia ollut rasittavassa työssä. Lämmin osanotto täytti\nHelinän mielen.\n\n-- Tohtori, minä unohdin kokonaan... Näyttelemisemme ei ole ollut\nvirheetöntä, sillä enhän ole teille mitään tarjonnut, mutta nyt,\npyydän, odottakaa hetkinen! Haen kahvia, sitä on täällä aina valmiina\nja sitten tarinoimme hetkisen niin kuin hyvät ystävät ainakin. Vain\nsiten voin salata virheeni!\n\nRaito nauroi leveästi ja poikamaisesti.\n\n-- Kahvia! hän huudahti käsiään hykerrellen. -- Se maistuu! Mutta\nvahvaa sen pitää olla, eikä pari voileipääkään olisi pahitteeksi.\n\nHän vaipui istumaan vanhanaikaiseen, nahkaiseen nojatuoliin ja antoi\npäänsä raukeasti heilahtaa sen takanojalle. Helinä riensi käytävään.\n\nMitä hän oli pelännytkin, se tapahtui pikemmin kuin hän oli\nodottanutkaan. Neiti Karvonen, keittäjätär, tämän apulainen, sisäkkö ja\nAukusti olivat kaikki moision avarassa ja siistissä keittiössä, kun\nHelinä saapui sinne. Aavistuksen verran hymyä ilmeni neiti Karvosen\npiirteissä, kun hän kummastusta teeskennellen virkahti nopeasti:\n\n-- No vihdoinkin! Onnittelen, neiti Vuopio! Teillä on mahtanut olla\ntodellakin kiintoisia asioita ja tuo ystävänne on ihannemies, koska hän\non tyytynyt olemaan kuivin suin kokonaisen päivän. Itsekö hän pyysi\nnyt?\n\n-- Ei sentään, virkahti Helinä vienosti ja kiusoittelevasti. -- Hän on\nsaanut hyvän kasvatuksen.\n\n-- Se on onni, lausui neiti Karvonen kuivasti. -- Tiedän miehiä, jotka\nraivostuvat, elleivät saa kahviaan viiden minuutin täsmällisyydellä.\n\n-- Oh, eivät miehet kahvitta kuole, arveli Helinä huolettomasti\nvalmistaessaan voileipiä.\n\n-- Minä ainakin kuolisin, vakuutti neiti Karvonen ja aloitti pitkän\njutun siitä, kuinka hän oli melkein kuollut kerran, jolloin ei\nkahdeksaantoista tuntiin ollut saanut kahvia. Helinä ei jäänyt\nkuuntelemaan, vaan ottaen tarjottimen lähti tohtorin luo.\n\n-- Tämä näyttää lupaavalta! tunnusti Raito nähdessään kukkuraisen\ntarjottimen. -- Kas, kas, lohta ja tomaatteja ja hyvää juustoa ja...\nMutta eihän minua ole kukaan pyytänyt luettelemaan.\n\nHän tarttui halukkaasti antimiin ja hetkisen keskustelu pysytteli\naterioinnissa. Sitten Helinä kysyi hiljaa:\n\n-- Jos saan luvan olla utelias, niin mitä ajattelette rouvista, herra\ntohtori?\n\n-- Sts! Sts! varoitti Raito ja pudisti päätään hymyillen pidättyvästi.\n-- En halua sanoa mitään. Minun täytyy saada aikaa harkita ja\nneuvotella. Tämä on erittäin kiintoisa tapaus ja tiedän erään, joka\nvarmasti siihen ihastuu. Vain sen saatan ilmoittaa, ettei salajuonenne\nollut ihan turha.\n\n-- Onko tohtori Verner erehtynyt? kysyi Helinä jännittyneesti.\n\nTohtori teki rauhoittavan eleen.\n\n-- En osaa vielä sanoa sitä enkä tätä. Minun on saatava aikaa ja\ntietoja, ollakseni varma lausunnostani. Sovimme rouvien kanssa, että te\nsaapuisitte kaupunkiin sitä noutamaan neljän tai viiden päivän\nkuluttua. Soitan tänne. Uusi käyntini olisi hankala ja herättäisi\nturhaa uteliaisuutta. Kirje voisi niinikään vaikuttaa epäluulon\nheräämiseen. Annan teille henkilökohtaisesti ohjeeni ja lausuntoni\nkirjallisesti.\n\nHelinä tunsi pientä pettymystä. Hän oli hetken aikaa hurjasti toivonut,\nettä tohtori Verner olisi erehtynyt, ja että hänen herttaiset emäntänsä\nvoisivat piankin tervehtyä. Mutta tohtori Raidon kovin varovainen ja\nepäröivä puhetapa ei viitannutkaan siihen suuntaan.\n\nTohtori joi kolmannen kupillisen kahvia ja nousi sitten.\n\n-- Kas niin, nyt on pieni näytelmämme lopussa. On vain jäljellä\npoistuminen näyttämöltä.\n\nVilkkaasti ilmehtien tohtori puki ylleen mainion päällysasunsa ja astui\nsitten Helinän jäljessä halliin. Neiti Karvonen oli tätä odottanut.\nKihlaparit olivat niin harvinaisia moisiossa, ettei tilaisuutta sopinut\njättää käyttämättä, ja jos kohta Helinän ja herra Laihon suhde\npysyttelikin vielä salakihlauksen rajoissa, niin sehän oli sitäkin\nromanttisempaa. Neiti Karvonen kehitti aseman sellaiseksi, että\nesittely oli välttämätön.\n\n-- Kuinka ikävää, että herra Laihon täytyy jo poistua! neiti Karvonen\nhuudahti. -- Olin juuri aikonut tulla pyytämään, että herra Laiho\nsuvaitsisi nauttia päivällisen täällä.\n\nAntti Raito kumarsi moitteettomasti.\n\n-- Tarjouksenne on erittäin kohtelias ja houkutteleva, mutta\nminulla on sovittu neuvottelu kaupungissa vielä tänään. Siksi minun\ntäytyy valittaen kieltäytyä. Olenkin jo muuten saanut nauttia\nvieraanvaraisuudestanne, josta kiitän. Niin, minun täytyy lähteä.\nRohkenen pyytää teitä, neiti Karvonen, että huolehtisitte, mikäli se\nteille sopii, Helinästä, sillä hän on vielä niin nuori, vilkas ja\najattelematon. Sillä vaikka, anteeksi että sanon, ulkomuotonne\nperusteella ette lienekään kovinkaan paljon vanhempi häntä, te\nepäilemättä olette vastuullisessa toimessanne saavuttanut kokemusta ja\nihmistuntemusta.\n\nHän ojensi kätensä neiti Karvoselle, joka oli haltioissaan, ja sitten\nHelinälle, joka toiselta puolen oli purskahtamaisillaan nauruun ja\ntoiselta puolen oli tyrmistyksissään poikamaisen tohtorin\nliioitelluista sanoista.\n\nMutta kun Helinä kääntyi ovelta takaisin ja kohtasi neiti Karvosen\nuudelleen, hän tiesi, ettei ainakaan neiti kovin häntä tarjoilun\nlaiminlyömisestä piikittelisi.\n\n-- Teidän sulhasenne on ihastuttava mies, niin kohtelias, ja viisas,\nhän kiitti.\n\n-- Hän ei ole minun sulhaseni, kiisti Helinä heikosti.\n\n-- No, no, sinne ollaan kuitenkin menossa! Ja onnea oikein paljon.\n\nMuutamilla sanoilla oli tohtori Raito, oikeastaan sitä tarkoittamatta,\nvoittanut neiti Karvosen itsensä ja Helinän ystäväksi.\n\nPunehtunein poskin, mutta eri syistä, molemmat naiset erosivat ja neiti\nKarvonen kiiruhti kuvastimen ääreen todetakseen tohtorin sanat\noikeiksi.\n\n\n\n\n11. Helinän kirje.\n\n\n    \"Anni kiltti! Pelkään, ettet tohtori Raidon kertomuksesta saa\n    kyllin selvää kuvaa hänen käynnistään täällä. Minä osaisin\n    ja tahtoisin kirjoittaa siitä, mutta paperia ja aikaa menee\n    liiaksi. Kerron kunhan tapaamme ja sehän tapahtuu piankin.\n    Yksinkertaisesti: hän oli mainio. En tiedä, miksi häntä muut\n    luulivat, mutta itse arvelin hänen olleen virasta erotetun ent.\n    valokuvasuurennusten hankkijan. Ja hän lumosi sekä rouvat että\n    neiti Karvosen, vaikka, jos asia joskus tulee ilmi, hän tuskin\n    tuntee suurtakaan sympatiaa poikamaista tohtoria kohtaan.\n\n    Rouvat ovat olleet ihastuksissaan. Sekä minuun että häneen, eikä\n    paljon puuttunut, ettei antelias ja lempeä rouva Heddy yrittänyt\n    lahjoittaa minulle toista korua... Muistathan, että mainitsin\n    ensimmäisen saamisesta. Rouvat uskovat tohtori Raidolla olevan\n    yliluonnollisia kykyjä, vaikka minun mielestäni jo tohtori\n    Vernerin pelkässä katseessa on enemmän magiikkaa kuin Raidon\n    koko olemuksessa. Rouvat uskovat, että jotakin hokuspokus ja\n    tohtori Raito parantaa heidät käveleviksi ja iloisiksi vanhoiksi\n    leskirouviksi, jotka sitten voivat ryhtyä itse toteuttamaan\n    laajoja ihmisystävällisiä yrityksiään. Sillä niistä on kysymys,\n    sen verran he ovat minulle kertoneet. He väittävät, ettei heillä\n    ole ketään niin läheistä ja hyvää sukulaista, että voisivat\n    tälle jättää omaisuutensa. He tahtovat lahjoittaa sen ihmisille\n    yleensä. Luulen, että tämä on liikaa optimismia. Tohtori ei\n    sanonut heillekään mitään, jonka perusteella he voisivat toivoa\n    ratkaisua. Hän vain ilmoitti, että tohtori Vernerin hoitotapa oli\n    täysin käsitettävä, ja että he voisivat sitä tyynesti sellaisena\n    edelleenkin noudattaa. Mutta rouva Jully väittää, että tohtorin\n    silmissä oli silloin monimielinen ilme ja että hän tiesi paljon,\n    vaikka ei vielä jostakin syystä mitään sanonutkaan. Lääkärit ovat\n    vaiteliaita ja salaperäisiä, eikö niin? Ja rouva Jully hihittää\n    väitteelleen, jolla hän sai tohtori Raidolle tyrkytetyksi\n    melkein ruhtinaallisen palkkion. Hän oli näet sanonut, että\n    heidän sukuylpeytensä, rikkautensa ja asemansa pakottavat ja\n    velvoittavat heidät sellaisiin palkkioihin. Siinä ei ollut paljon\n    täysin totta, sillä sukuylpeydestä ei heillä ole paljonkaan\n    jälkeä. Mutta tohtorin oli taivuttava.\n\n    Aioin kirjoittaa vain muutamia rivejä, mutta tälläkin kirjeellä\n    tuntuu olevan ja yhä tulevan pituutta. Ei auta!\n\n    No niin, minulle on hieman hymyilty. Mutta vilpittömimmät\n    hymyt ovat tulleet neitien Ester Rantosen ja Raija Vallin\n    taholta. Sulhasuutinen on heidät kertakaikkiaan ihastuttanut ja\n    rauhoittanut, siitäkin huolimatta, että olen vilpittömästi ja\n    sitkeästi väittänyt koko legendaa keksinnöksi. Mutta he eivät\n    usko, enkä minä voi sille mitään. Muuan kolmaskin on muuttunut\n    uutisen jälkeen. Tarkoitan tuota pehtori Oiva Sallaa, josta\n    olen sinulle näissä maalaiskirjeissäni maininnut täkäläisen\n    herrasmiehen perikuvana. Hänen käytökseensä on tullut jotakin\n    alakuloista ja arvokasta ja hänen -- todella isoissa ja muuten\n    aika mukiinmenevissä -- silmissään on välillä niin lammasmainen\n    ilme, että minua harmittaa ja naurattaa. Enhän voi mitenkään\n    uskoutua hänelle ja sanoa, että vaikka tuo kävijä ei ollutkaan\n    sulhaseni, ja ettei siitä syystä tarvitse olla alakuloinen, niin\n    minä en kuitenkaan voi ajatella häntä missään muussa yhteydessä\n    kuin apulantojen ja viljankuivaajien parissa. Hänellä on\n    kuitenkin lohdutuksensa: Ester ja Raija tekevät kaikkensa hänen\n    huvittamisekseen.\n\n    Niin, ja lopuksi niistä salaperäisyyksistä. Oiva -- tarkoitan\n    Sallaa, jonka kanssa me kaikki olemme sinuja -- on kertonut\n    minulle joistakin epäilyttävistä miehistä, joiden todettiin\n    liikuskelleen lähellä kartanoa eräänä yönä. Sen jälkeen ovat\n    poliisit komisario Auerin johdolla pitäneet vartiota kahtena\n    yönä, mutta tuloksetta. Ja nyt kertoi pehtori, että komisarion\n    komennus tähän tehtävään on peruutettu. Näyttää siltä niin kuin\n    murhenäytelmä jäisi selvittämättä. Se ei ole hyvä, mutta toiselta\n    puolen olen iloinen, että kuulustelut päättyvät.\n\n    Olen näköjään tässä kirjeessäni maininnut aika usein Sallan ja\n    minun on pakko mainita hänet vielä kerran, mutta se tapahtuu vain\n    siksi, etten voi sitä välttää. Älä vain kuvittele häntä miksikään\n    don Juaniksi. Hän on vaaraton ja minulla, vanhan herrasmoision\n    apulaisella, jolla on kädet täynnä kaikkien juonien lankoja, ei\n    ole aikaa edes lyhyeen kuherteluun. Helinä.\"\n\n\n\n\n12. Tohtori Raito yllättää.\n\n\nPäivää ennen kuin tohtori Vernerin oli määrä palata matkaltaan,\npistäytyi Helinä kaupungissa tavatakseen tohtori Raidon ja saadakseen\nhänen lausuntonsa vanhojen rouvien vaivoista ja niiden tähänastisesta\nja tulevasta hoitotavasta.\n\nRouvat Jully ja Heddy olivat jääneet hänen lähtiessään jännittyneiksi\nja hermostuneiksi. Muistaen tohtori Vernerin vakavan puheen, hän\npelkäsi mielessään, että oli suostumalla rouvien suunnitelmaan, ehkä\naiheuttanut näiden hoidolle vauriota. Mutta hän oli mennyt jo joka\ntapauksessa liian pitkälle voidakseen enää perääntyä.\n\nJa hän itse tunsi myöskin jännitystä. Hän aavisti, että jos vain oli\ntoivoa rouvien parantamisesta edes niin pitkälle, että he voisivat\nvaikka autettuinakin liikkua kartanossaan, vastaanottaa vieraita ja\nvalvoa asioitaan, moni seikka kartanossa muuttuisi perusteellisesti. Se\nolisi hauskaa ja se olisi todellinen riemu rouville itselleen, heidän\nkartanonsa väelle ja, miksei hänelle itselleenkin. Rouvat olivat jo nyt\nniin sanomattoman kiitollisia hänelle hänen avustaan, että hänen\nasemansa heidän palveluksessaan olisi turvattu. Ei olisi epäilystäkään,\nettä hänestä tulisi merkitsevä henkilö kartanossa, jos hän vain\ntahtoisi ja suostuisi jäämään yksinäiseen herraskartanoon pitkäksi\naikaa.\n\nMutta luonnollisesti muutos ei kaikille olisi yhtä edullinen. Tohtori\nVerneriin se ehkä koskisi pahimmin. Häntä tarvittaisiin vähemmän, ja\nvaikka rouvat olisivat kuinka kiitollisia tahansa, hänen valtansa\nkartanon asioihin nähden vähentyisi suuresti ja ehkä lakkaisi kokonaan,\nja tietysti myös hänen tulonsa vanhojen rouvien hoitamisesta\npienenisivät.\n\nHelinä ei mitenkään kadehtinut tohtorin asemaa, hänen tulojaan ja\nolojaan, mutta ratkaiseva muutos parempaan päin rouvien terveydessä\ntekisi hänet paljon vähemmän välttämättömäksi.\n\nMutta se oli seikka, jota ei käynyt auttaminen eikä edes valittaminen.\nOlihan rouvien terveys ja onni paljon tärkeämpi ja ennen kaikkea\ninhimillistä myötätuntoa herättävä asia. Paljon kärsineet ja\nvuosikausiksi rullatuoleihinsa kahlehditut rouvat ansaitsivat kaiken\nsen avun, jonka tiede ja sen edustajat saattoivat heille tarjota.\n\nTavattuaan Annin kaupungissa ja puheltuaan pienet uutiset, hän\ntiedusteli tohtori Raitoa.\n\n-- Hän tulee tänne ehkä puolen tunnin kuluttua, selitti Anni. --\nMinäkin olen jännityksessä, sekä sinun että Antin puolesta. Ajatella,\nettä jouduit niin kiintoisaan taloon! Ja Antille tämä on kai oikeastaan\nensimmäinen suurtapaus hänen praktiikassaan. Ja kun minullakin on\nosuutta, olen hyvin utelias. Muuten, Antti soitti ja sanoi\njärjestävänsä meille, sekä sinulle että minulle, pienen yllätyksen.\n\nJa kun tohtori Antti Raito pian saapui, huomasivat tytöt oitis, ettei\nhän ollut ainakaan liioitellut yllätykseen nähden. Tuo yllätys oli\nhänen mukanaan ja sillä oli pituutta lähes kaksi metriä.\n\nHelinä tunsi hänet erään kuvan perusteella, jonka hän aikoinaan oli\nnähnyt sanomalehdessä, ja joka oli häntä kiinnostanut, mutta Annille\noli Raidon seurassa oleva herrasmies täysin tuntematon.\n\n-- Neiti Raikkala, hyvä ystäväni... neiti Vuopio, ystäväni niinikään ja\npotilaittemme asiamies... professori Vairi.\n\nAnni pudisti hämillisenä, Helinä jännittyneenä kuuluisan tiedemiehen\ntavattoman isoa, jollekin ruumiillisen työn miehelle sopivaa kättä,\njoka koostaan huolimatta oli suorittanut niin hienoja ja arkoja\nleikkauksia, etteivät hennoimmatkaan naissormet olisi sellaiseen\nkyenneet.\n\n-- Kas niin, hyvät naiset! sanoi tohtori Raito, kun professori oli\nistuutunut. -- Yllätykseni oli herra professori. Minulla on ollut\nkunnia ja onni olla hänen oppilaanaan, eikä hän ole ollut kokonaan\ntyytymätön. Tämän muistaen rohkenin kääntyä hänen puoleensa tässä\ntapauksessamme, kuullakseni sellaisen neuvoja, joka on tämän alan\nehdottomin asiantuntija. Selostin hänelle tapauksen juurta jaksain\nmoisiossa tekemieni muistiinpanojen nojalla ja tapaus -- joka on\ntodella harvinainen -- kiinnosti häntä tiedemiehenä niin paljon, että\nhän matkusti kanssani tänne ja aikoo käydä tarkastamassa itse\npotilaita. Kas se, neiti Vuopio, olisi nyt järjestettävä.\nLuonnollisesti professori voisi, ilman muuta ja edes loukkausta\ntuottamatta -- hänen tiedemiesmaineensa estää tohtori Verneriä\ntuntemasta itseään kaltoin kohdelluksi -- käydä julkisesti kartanossa,\nmutta tuntien asian kokonaan, hän sittenkin mieluimmin käy salaa,\nkäyttäen samaa tapaa kuin minäkin. Voitteko järjestää asian, neiti\nVuopio?\n\nHelinä oli suorastaan ymmällään asian saamasta käänteestä. Jo se, että\ntämä tunnettu mies, yhtä kuuluisa omituisen laihasta ja pitkästä\nruumiistaan ja suunnattomista käsistään kuin yliluonnollisesta\ntaitavuudestaan, että tämä mies, joka ei milloinkaan ollut harjoittanut\nyksityistä lääkärinpraktiikkaa, että hän oli jättänyt klinikkansa,\nlaboratorionsa ja auditorionsa tullakseen kauas maaseudulle, se oli jo\nihme. Mutta että professori oli lisäksi niin vilkas ja... ja melkein\npoikamainen, ettei kammonnut edes salateitä, se oli käsittämätöntä.\n\nHelinä ei tiennyt mitä sanoa. Hän vain virkahti arasti:\n\n-- En tiedä muusta, mutta rouvat kreivitär ja paronitar varmasti\nihastuvat.\n\n-- Ja se on pääasia, päätti tohtori Raito. -- Olen ajatellut edellisen\nkomediamme muunnosta. Nyt ei tarvita pitkiä kahdenkeskisiä\nseurusteluja.\n\n-- Minä tarvitsisin viisi, korkeintaan kymmenen minuuttia, huomautti\nprofessori Vairi.\n\n-- Aivan niin, herra professori. Siis me lähdemme moisioon\nvuokra-autolla. Minulla, herra professori, ei ole ollut vielä varaa\nhankkia omaa.\n\n-- Eikä minulla, jatkoi professori kuivasti.\n\n-- Lähdemme kaikki, jatkoi tohtori hymähtäen professorin\nhuomautukselle. -- Olen matkalla esimieheni kanssa... Se on niin\nlähellä totuutta, ettei hävetä yhtään... ja neiti Raikkala on yhteinen\nystävämme. Me vain pistäydymme kartanossa. Voimme taas oleilla samassa\nhuoneessa ja lähteä oikopäätä, vaikka kai pahoitammekin neiti Karvosen\nmielen, koska emme jää nauttimaan hänen kahviaan. Mutta ei auta. Mitä\nsanotte suunnitelmastani, neiti Vuopio?\n\nHelinä nauroi. Hän ei kyennyt ajattelemaan selvästi näin perinpohjaisen\nyllätyksen sattuessa.\n\n-- Se on ainakin mahdollinen, hän vastasi, -- ja tänään on\nviimeinen päivä, jolloin sitä voi ajatella. Tohtori Verner palaa\nmatkaltaan huomenna.\n\nProfessori nousi. Hän vaikutti rivakalta ja toimintatarmoiselta.\n\n-- Hm, hän lausahti sitten puolittain itsekseen. -- Kreivitär ja\nparonitar! Tuon yksityisseikan unohdin. Minä en ole, pelkään, oikein\nseurustelukunnossa.\n\n-- Herra professori! keskeytti tohtori hänet. -- Kun teidät tapaa, ei\nkukaan ajattele pukuanne ja ruumistanne, vaan sitä, mikä niiden\nsisäpuolella on, ja teidän käsiänne, jotka ovat pelastaneet monen\nihmisen hengen.\n\n-- Se voi olla totta, myönsi professori huomaamatta sanoihinsa\nsisältyvää itsetietoisuutta. -- Minä olen, luvalla sanoen, hiukan\nhuolimaton pukuuni nähden. Ei ole aikaa. Ja sellainen olen ollut aina.\nAjattelin ihan muuta lähtiessäni tälle matkalle.\n\nHelinä vakuutti innokkaasti, että kyseessähän oli ammattimatka, ei\nmikään vierailu, ja professorin epäröinti haihtui vähitellen kokonaan.\n\n\n\n\n13. Aukusti ja autonohjaaja.\n\n\nHeidän matkansa sujui nopeasti ja hyvin. Professori Vairi istui takana\nyhdessä Annin ja tohtorin kanssa, Helinä ohjaajan vieressä.\n\nNopeasti vilahtelivat ohitse keväiset maisemat, läikkyvät lampareet ja\nvinhasti kohisevat purot ja toisinaan välähti tienmutkassa kauempaa\nmeren tummansininen viiva.\n\nHelinän sydän takoi haljetakseen jännityksestä ja pelosta. Hän ei\nlainkaan epäillyt, etteivätkö rouvat ihastuisi saadessaan sellaisen\nalansa neron ja kuuluisan tiedemiehen auttajakseen. Mutta hän pelkäsi,\nettä nämä peräkkäiset vierailut herättäisivät liiallista uteliaisuutta\nja puheita, jotka voisivat osua tohtorinkin korviin, jolloin tämä ehkä\nvoisi tiedustella häneltä asioista tarkemmin. Tohtori oli sen\nsuuntaisella tavalla sekaantunut pari kertaa muidenkin kartanon\napulaisten asioihin.\n\nMutta hän muisti avuttomat rouvat ja heidän vuokseen hän päätti\nuskaltaa. Sitä paitsi nyt oli perääntyminen jo mahdotonta. Professori\noli matkalla. Kävi miten kävi, yritettävä oli kuitenkin.\n\nMatkalla ei puhuttu paljonkaan. Vain tohtori ja professori vaihtoivat\njoitakin lauseita, jotka Helinäkin kuuli.\n\nVihdoin auto kiersi Tamminiemen moision takaportaitten eteen ja Helinä\noli vilauksessa ulkona. Nyt oli vaikein edessä, sillä hänen piti\nsaattaa vieraansa sisään.\n\nHän suoritti sen sillä rohkeudella ja taidolla, jonka epätoivoiset\ntilanteet suovat ihmiselle. Hän näki neiti Karvosen hallissa, hän näki\ntämän tervehtivän tohtoria ja hämmästelevän tämän seuruetta, mutta hän\nei sentään pysäyttänyt heitä. Helinä sai vieraansa johdatetuksi tuohon\nkirjastohuoneeseen, istutti heidät ja riensi sitten ensiksi neiti\nKarvosen luo, jolle hän ilmoitti saaneensa vieraita ehkä puoleksi\ntunniksi, herra Laihon tämän esimiehen ja erään heidän tuttavansa.\nNeiti Karvonen oli valmis sanomaan kaikkeen jaa ja aamen.\n\nSitten Helinä riensi kirjastohuoneeseen ja sieltä tuota hyljättyä\nkäytävää pitkin rouvien luo. Hänellä ei ollut aikaa valmistella\nesitystään.\n\nKun rouva Jully näki hänen kiihtyneet kasvonsa, hän huudahti\nvilkkaasti:\n\n-- Lausunto? Teillä on lausunto ja hyvä?\n\nHelinä nauroi kiireesti ja pehmeästi.\n\n-- Minulla on enemmän. Tohtori on jälleen täällä... ja... ja, hän on\npyytänyt avukseen erään toisen... Te tietysti tunnette hänet nimeltä...\nprofessori Vairin... ja hänkin odottaa alhaalla.\n\n-- Mutta Herkuleksen kautta, Helinä, tehän olette noita! huudahti rouva\nJully koomillisen avuttomana rouva Heddyn katsoessa suurin silmin\nnuoreen apulaiseensa. -- Professori Vairi! Saattakaa hänet sisään,\nheti... heti...!\n\nMinuutin kuluttua oli professori huoneessa, tohtori Raidon toimittaessa\nesittelyn. Helinä oli taas alhaalla, vajonneena isoon nojatuoliin ja\nhengittäen kiivaasti ja voipuneesti.\n\n-- Tämä on jännittävämpää kuin oli koulussa välitunnilta karkaaminen\npuistokioskiin, mikä meiltä oli ankarasti kielletty, huohotti Anni.\n\nHe odottivat jännityksestä sanattomina lääkärien paluuta. Eivätkä he\nkumpikaan tulleet ajatelleeksi autonohjaajaa, joka odotti vaunussaan\nportaitten edustalla, mutta keittiö-Aukustipa ajatteli. Hän käveli\nvaunun luo ja ryhtyi juttusille.\n\n-- Mitä väkeä lie ollut kyydissä? hän tiedusteli. -- Kyllä minä\ntunsin tuon lyhyemmän herran. Se on joku Laiho ja on meidän\ntaloudenhoitajattaren apulaisen sulhanen.\n\nAutonohjaaja vilkaisi miettivästi komeaa rakennusta.\n\n-- Hm, saattaapa tällaisen talon apulainenkin päästä pitkälle, hän\nmyönsi. -- Mutta ei se ollut Laiho vaan Raito. Se on tohtori...\nihmislääkäri, tuolta kaupungista.\n\n-- Ihan tohtori! ihasteli Aukusti. -- Kuka lie ollut toinen?\n\nAutonohjaaja niiskautti nenäänsä tietävästi.\n\n-- Se oli paljon suurempi herra, hän selitti asiantuntevasti. -- Minä\nolen nähnyt sen kuvan sanomalehdessä, vaikka ei siitä näkynyt, että se\ntällainen koljatti olisi ollut. Muistelin nyt matkalla, enkä olisi kai\nmuistanut, ellei se tohtori olisi kerran sitä tituleerannut\nrohvessööriksi. Se on rohvessööri Vairi, se kuuluisa lääkäri. Tässä\ntalossa taitaa olla sairaita?\n\n-- On, on, vakuutti Aukusti. -- Molemmat rouvat... tämän talon\nomistajat, ovat olleet sairaina jo monta vuotta... Rullatuoleissa vain\nliikkuvat.\n\n-- No, sanoi autonohjaaja luottavasti. -- Vairi kai heidät nyt\nparantaa. Olen kuullut kerrottavan, ettei tämä rohvessööri tee mitään\npuolinaista työtä. Se joko parantaa tai tappaa. Joko laittaa ihan\nterveeksi ja vaivattomaksi taikka sitten saa hänen käsissään olleen\nihmisen jätteet haudata.\n\n-- Sepä on selvää peliä! innostui Aukusti. -- Selvää tietysti. Eihän\nniillä rohvessööreillä ole aikaa tuhrustella niin kuin näillä\ntavallisilla tohtoriloilla.\n\nAukusti nyökäytti päätään ja päätteli, että autonohjaaja oli kotoisin\nItä-Suomesta. Hän jatkoi juttelua samaan tuttavalliseen ja rauhalliseen\nsävyyn, mutta Helinä olisi ollut kaikkea muuta kuin rauhallinen, jos\nolisi kuullut pienen vihjeenkin keskustelusta.\n\n\n\n\n14. Vaikea ratkaisu.\n\n\nHelinä ja Anni odottivat yhä lääkäreitä. Oli kulunut jo puolisen\ntuntia, kun tohtori Raito ilmestyi käytävästä huoneeseen.\n\n-- Neiti Vuopio, teitä pyydetään yläkertaan! Anni, odota vielä hetkinen\ntäällä.\n\nHelinä nousi kiireesti ja lähti tohtorin perässä Annin jäädessä yksin\nedustamaan nelihenkistä seuruetta alttiina joka hetki vaaralle tulla\npaljastetuksi. Mutta Anni tuskin ajattelikaan sitä.\n\nTultuaan rouvien luokse, Helinä löysi heidät tavattoman kiihtyneinä,\niloisina ja pelokkaina.\n\n-- Rakas ystävä! toivotti rouva Jully. -- Ajatelkaa, professori, herra\nprofessori Vairi antaa meille toivoa... enemmän, hän antaa meille\nvarmuuden parantumisesta.\n\n-- Hän ei tahdo sanoa mitään muuta tohtori Vernerin hoitotavasta, kuin\nettä se on ollut osittain vanhentunut. Nyt on keksitty uutta. Meidän\npitäisi vain kestää leikkaus kummankin... Leikkaus...!\n\n-- Leikkaus! toisti Helinä hätkähtäen ja samalla riemuissaan rouvien\nilmeisestä ilosta.\n\n-- Toinen leikkaus kestää ehkä neljännestunnin ja vaatii nukutuksen,\ntoinen ehkä viisi kuusi minuuttia ja vaatii paikallisen kuoletuksen,\nselvitti professori Vairi tyynesti. -- Molemmat vakuutan\nhengenvaarattomiksi ja otan ne itse suorittaakseni, jos niin tarvitaan.\nTapaus on niin ainutlaatuinen.\n\nTohtori Raito seisoi kunnioittavan äänettömänä. Helinä puhkesi\npuhumaan.\n\n-- Mutta sittenhän on kaikki hyvin! Miksi ei...?\n\n-- Voi! valitti äkkiä rouva Jully ja hänen kasvonsa saivat tuskallisen\nilmeen. -- Herra professori vaatii, että asia ilmoitetaan tohtori\nVernerille, ja että vaaditaan neuvottelua hänen ja tohtori Raidon\nkanssa. Eihän leikkausta voisi salassa suorittaa, eikä sitä täällä\nvoida lainkaan toimittaa. Mutta kuinka... kuinka me voimme ilmoittaa\ntohtori Vernerille, että olemme näin salaa ja hänen selkänsä takana\ntoimineet? Hän ei ole ainoastaan lääkärimme, hän on myös ystävämme.\nHänen ainoa vikansa on se, että hän on vanhentunut... niin kuin me\nkaikki vanhenemme. Hän on tehnyt kaiken, mitä on osannut ja enemmänkin,\nja nyt hän joutuu häpeään. Hän tulee huomenna ja huh, minua kammottaa\najatellakin, että meidän pitäisi hänelle kertoa kaikki... En uskalla\npäättää nyt mitään.\n\nProfessori suhtautui tilanteeseen suurenmoisen rauhallisesti ja\nkärsivällisesti.\n\n-- Kunnioitan tunnettanne tohtori Verneriä kohtaan. Se olisi kunniaksi\nkaikissa tapauksissa, vaikka en voikaan sitä sinänsä hyväksyä. Tietysti\nvoin myöntää lykkäyksen, mutta mitä se hyödyttää? Teidän on tehtävä\nratkaisunne joka tapauksessa varsin pian, sillä yleisvointinne ja eräät\nmuut vaikuttavat seikat ovat juuri nyt niin suotuisat, ettei leikkausta\nsovi viivytellä. Voi käydä niinkin, että jos olosuhteet muuttuvat ja\ntilaisuus jää käyttämättä, sellaista ei enää uudelleen ilmene. Teillä\non vaa'assa toiselta puolen terveys ja elämä, toiselta puolen\nehdottomasti liioiteltu hienotunteisuus ja kunniantunto.\n\nTämä oli harvinaisen pitkä lausunto professori Vairin puheeksi\nyksityisessä tilaisuudessa. Rouva Jully tarrautui epätoivoissaan\neräihin professorin sanoihin.\n\n-- Te sanoitte voivanne myöntää lykkäyksen. Tehkää niin. Meillä on\nsiten aikaa edes hiukan harkita ja... ja valmistella tohtori Verneriä.\nEn tahdo, että hän saa kokea kaiken täytenä yllätyksenä. Vihaan\ntällaisia yllätyksiä. Yllätyksiä voi olla, mutta niiden on oltava\nhauskoja. Eikä tämä ole tohtorista varmastikaan hauskaa. Tietysti\nmeidän on taivuttava teidän ohjeisiinne, herra professori, kullekin on\nelämä ja terveys kallis, mutta emme tahdo, emmekä voi menetellä\ntahdittomasti vuosikautista ystäväämme kohtaan. Apulaisemme, neiti\nVuopio, voi toimittaa teille tiedon ratkaisustamme. Siihen mennessä\nvilpittömin kiitoksemme ja siunauksemme. Näkemiin, herra professori,\nnäkemiin, herra tohtori! Helinä, ah niin, sinunhan on saatettava\nvieraamme ulos. Mutta tule sitten heti tänne meidän luoksemme.\n\nHän ojensi kätensä vieraille, mutta rouva Heddy, itkien runsaita ilon\nja mielenjärkytyksen kyyneleitä, tyytyi vain nyökkäämään päällään.\n\nHelinä saattoi vieraat näiden auton luo. Aukusti avasi oven ja viittasi\nsitten huolettomat jäähyväiset autonohjaajalle, jonka kanssa hän oli\nennättänyt puhella puolista asioista maailmassa.\n\n\n\n\n15. Myrsky nousee.\n\n\nHelinä viipyi illalla pitkään ylhäällä rouvien luona, joiden\ntyynnyttämisessä hänellä oli täysi työ. Molemmat he olivat\njärkytettyjä. He eivät kyllä hetkeäkään epäilleet professorin sanoja,\nmutta ne tuntuivat heistä aivan erikoiselta, heihin itseensä\nkohdistetulta ihmeeltä. Ja tohtori Verneriä he surkuttelivat vilkkaasti\nja sydämellisesti.\n\n-- Tietysti hän on nyt ollut täällä pienessä kaupungissa ja täällä\nmaalla niin pitkään, ettei ehkä ole voinut täysin seurata tieteensä\nkehitystä, myönsi rouva Jully.\n\n-- Niin, niin, ja hän on sentään vain tohtori, tuo toinen professori,\nliioitteli rouva Heddy Vairin virka-asemaa.\n\nMitään päätöstä eivät rouvat yrittäneetkään tehdä. He tiesivät, että\nheidän tuli alistua leikkaukseen, ja niin paljon kärsineinä ja\ntottuneina ruumiillisiin vaivoihin ei tuo pakko heitä pelottanut. Mutta\nasian ilmoittaminen tohtori Vernerille -- se oli toista ja molemmat\niäkkäät naiset tunsivat todellista kauhua.\n\nHelinä ei voinut tehdä muuta kuin puhella heille rauhoittavasti ja\npakottaa heidät ottamaan tohtori Vernerin määräämää lääkettä tällaisten\nkiihotustilojen varalta.\n\nSaateltuaan rouvat nukkumaan, Helinä laskeutui omaan huoneeseensa ja\nrupesi levolle. Aluksi tuntui niin kuin olisi uneen täysin mahdotonta\npäästä. Levottomat, iloiset ja jännittävät ajatukset täyttivät\npakostakin hänen mielensä ja hän heittelehti rauhattomana vuoteellaan.\nHän kuuli ruokasalin ja takahallin kellojen lyövän ja vasta puoliyön\njälkeen hän vaipui horrosmaiseen uneen. Sen täyttivät vilkkaat ja\nraskaat unennäöt, ja hän tajusi unissaankin, että juuri tällaista hän\noli ennustanutkin itselleen. Tämä oli tummien unien moisio. Vasta\naamupuolella hänen unensa tasaantui ja noustessaan kello kuudelta ja\nvetäistyään verhot syrjään, hän näki luonnon kylpevän hienossa,\nlauhassa kevätsateessa ja hän tunsi itsensä levänneeksi ja\nvirkistyneeksi, vaikka ei ollutkaan nukkunut kuin muutamia tunteja.\n\nTohtori Verner saapuisi tänään. Saisiko hän tietää jotakin\nepäilyttävää? Helinän sydäntä kouristi. Hän tunsi omantuntonsa\noikeastaan puhtaaksi. Hän ei tiennyt tehneensä mitään väärää tai pahaa.\nJa kuitenkin, koska hän oli toiminut salassa tohtorin selän takana,\nhäntä painoivat levottomat ja aavistelevat ajatukset.\n\nRouvat hän löysi pirteinä, aika rauhallisina, mutta samalla niin\niloisina ja jännittyneinä, että hänestä näytti mahdottomalta, ettei\ntohtori tuonkin perusteella alkaisi epäillä jotakin sattuneen hänen\npoissaolonsa aikana.\n\nKohta puolen päivän jälkeen pujahti tohtorin myrkynvihreä auto moision\npihalle ja autosta astuivat ulos sekä tohtori Verner että varatuomari\nRask.\n\nHelinä näki heidän tulonsa hallin ikkunasta ja hänen silmissään lenteli\nikäänkuin tulisia kipunoita. Hän ajatteli rouvia ja itseään.\n\nMutta kaikki tuntui sujuvan hiljaa ja rauhallisesti. Tohtori tervehti\nhäntäkin niin iloisesti ja ystävällisesti kuin se hänen pidättyvälle\nluonteelleen oli mahdollista. Sitten herrat hävisivät tohtorin\nkäyttämään työhuoneeseen, josta tohtori kuitenkin aivan pian\nlääkärinviittaansa pukeutuneena nousi potilaittensa luo yläkerrokseen.\n\nHelinä liikuskeli oman huoneensa, hallin ja keittiön väliä ulkonaisesti\ntäysin ennallaan, mutta sisäisesti jännittyneenä. Tosin oli rouvien\nkanssa sovittu, etteivät he vielä mitään sanoisi, mutta siihen ei ollut\nehdottomasti luottamista, jos keskustelu sattuisi saamaan vaarallisen\nkäänteen.\n\nMutta Helinä ei voinut tehdä mitään. Oli vain odotettava. Ja hän\nhuokaisi todella syvästä helpotuksesta nähdessään tohtorin vajaan\ntunnin kuluttua laskeutuvan portaita alas tyynenä ja kylmänä kuten\naina.\n\nHetken kuluttua, heitettyään pois lääkäriviittansa, hän siirtyi yhdessä\ntuomari Raskin kanssa ruokasaliin, minne Helinä tarjosi heille runsaan\nlounaan neiti Karvosen huolehdittua, että myöskin viinikellarin antimet\nolivat edustettuina pöydässä. Tohtori ei niihin juuri lainkaan\nkajonnut, mutta tuomari Rask antoi viinin maistua itselleen.\n\nHelinä käsitti, että vaara oli toistaiseksi ohi. Tohtori ei, ihme\nkyllä, ollut huomannut potilaissaan mitään, mikä olisi herättänyt hänen\nepäluuloaan. Siitä seikasta taas, että hänen, Helinän, luona oli käynyt\nvieraita, ei kukaan puhuisi tohtorille, sillä sehän ei koskenut tätä,\neikä tohtorin kanssa yleensä puheltu vain puhelemisen itsensä takia.\n\nHelinän olemukseen tuli uutta varmuutta ja katsomatta tuomari Raskiin\nhän suoritti tarjoilunsa moitteettomasti. Herrat puhelivat joistakin\nyleisistä asioista, jotka eivät häntä vähääkään kiinnostaneet.\n\nLounaan loputtua varatuomari palasi tohtorin huoneeseen. Helinä tiesi,\nettä siellä oli whiskyä ja soodaa, ja ilmeisesti janoisella tuomarilla\noli kiire niiden pariin, koskapa lounaan aikana hänen täytyi pakostakin\nnoudattaa jonkinlaista kohtuullisuutta. Tohtori, hakien hattunsa,\npistäytyi ulos takkisillaan. Aamuinen sade oli lakannut jo aikoja\nsitten. Tohtori käveli autonsa luo, joka oli aika pahasti likainen, ja\nnähtyään Aukustin maleksivan sen läheisyydessä, viittasi tälle ja\npyysi, että Aukusti koettaisi huuhdella pahimman lian autosta. Hän itse\njäi seisoskelemaan viereen ja katselemaan Aukustin toimia.\n\nAukusti oli hyvinkin vähäpuheinen tavallisten toveriensa joukossa, eikä\nhänen ääntään paljonkaan kuultu keittiössä, mutta vieraitten ja\nisäntäväen kanssa hän haasteli halukkaasti, milloin siihen tilaisuus\nsattui. Niinpä hän nytkin aloitti keskustelun kevyeeseen tyyliin.\n\n-- No nyt kai ne meidän rouvat piankin taitavat parantua, hän arveli\nautoa huuhdellessaan.\n\n-- Mistä Aukusti sellaista on saanut tietää? kysyi tohtori aavistuksen\nverran kiinnostuneena ja muutenkin tarkkaillen miestä, jonka älynlahjat\nhän tiesi rajoitetuiksi.\n\n-- Kun täällä nyt on alkanut käydä niitä lääkäreitä... Rohvessöörikin\nkun pistäytyi ja se autonohjaaja sanoi, ettei se mies tee mitään\npuolinaista... Se vain parantaa tai tappaa...!\n\nTohtorin savuke lensi pitkässä ja kiivaassa kaaressa kauas. Hän\nliikahti hiukan Aukustiin päin.\n\n-- Mitä ihmeen lääkäreitä ja professoreja täällä on muka käynyt? Mistä\nAukusti sellaista tietää? hän kysyi tiukasti ja hiukan levottomasti.\n\n-- Näin, itse näin, vakuutti Aukusti varmana ja huomaamatta lainkaan,\nettä hänen tietonsa olivat tohtorille yllätys. -- Tässä jo muutamia\npäiviä sitten helssasi sen neiti Vuopion, sen Karvoskan apulaisen,\nsulhanen tätä... Ja se sulhanen on tohtori, tohtori Raito tuolta\nkaupungista, niin se autonohjaaja sanoi ja se tunsi sen toisenkin, joka\nkävi täällä eilen... Se kävi se tohtori Raito ja se rohvessööri\nVairi...!\n\nSihahtava kirous kuului tohtorin huulilta, mutta muuten hän sai\nhillityksi itsensä, eikä Aukusti olisi voinut aavistaakaan, että hänen\nuutisensa olivat saattaneet tohtori Vernerin ilmiraivon partaalle. Hän\nkertoi edelleen, tohtorin kysellessä, ja siten selvitti täydellisesti\nsekä tohtori Raidon että professori Vairin salamyhkäiset käynnit.\n\n-- Vairi! Vairi! toisteli tohtori itsekseen synkän raivon täyttäessä\nhänen kiihkeän mielensä. Tuo nimi pelotti ja suututti. Hän aavisti syyt\nja yhteydet, ja hän aavisti melkein kaikki...\n\nAjatella, että professori Vairi oli käynyt täällä! Ja tohtori Raito,\ntuo keltanokka... Ja hänen, vakinaisen lääkärin, tietämättä!\n\nMutta hänen raivossaan oli jotakin, joka samalla hillitsi häntä.\nSytytettyään uuden savukkeen hän hitaasti asteli moision päärakennusta\nkohti.\n\nHuoneeseensa tultuaan hän löysi varatuomari Raskin syventyneenä\nvaltavan grogilasin tyhjentämiseen samalla kun tämä tutkiskeli jotakin\nkomeasti kuvitettua taidehistoriallista julkaisua.\n\nTäysi ärtymys pääsi irralleen tohtorissa.\n\n-- Korjaa luusi täältä! hän sanoi töykeästi, mutta muuten äänellä, joka\nsai tuomarin tottelemaan. -- Ja pidä vaikka pieni paussi nautinnollesi.\nMinulla on nyt asioita, joista sinäkin vielä kuulet. Aion keskustella\nerään henkilön kanssa.\n\nTuomari lähti, sanaakaan sanomatta, huoneesta, samalla kun tohtori,\nsoitettuaan sisäkön luokseen, käski tämän tuoda neiti Vuopion hänen\npuheilleen. Lyhyt harkinta oli selvittänyt hänelle, että juuri neiti\nVuopio oli se, joka asiasta varmasti eniten tiesi. Hän aavisti, että\ntämän nuoren neitosen hallussa oli montakin salaisuutta.\n\n\n\n\n16. Helinä taistelee.\n\n\nKun sisäkkö oli Helinälle ilmoittanut tohtorin kutsun, tuntui niin kuin\nsydän olisi hetkeksi pysähtynyt ja Helinä tiesi kalpenevansa aivan\nvalkeaksi.\n\nMutta varsinainen järkytys kesti vain hetken. Helinä kohentautui. Hän\ntunsi omantuntonsa lopultakin rauhalliseksi. Mitään väärää tai pahaa\nhän ei ollut tehnyt. Jos hän oli osallistunut pieniin juoniin, niin\nsekin oli tapahtunut hänen avuttomien emäntiensä pyynnöstä, eikä noiden\nsalajuonienkaan lopullinen tarkoitus ollut paha. Tosin hän ei mistään\nhinnasta tahtonut syyttää rouvia, mutta täytyihän tohtorin itsensäkin\nälytä, että hän oli ollut vain väline heidän käsissään.\n\nHän vilkaisi kuvastimeen, näki veren jälleen palaavan kasvoilleen ja\nlähti vaikeaan koetukseensa, niin kuin hän oletti. Hän oli nähnyt tosin\nAukustin ja tohtorin seisovan vierekkäin, mutta ei osannut mitenkään\nasettaa tätä seikkaa oman paljastumisensa yhteyteen. Tohtori oli\npäässyt asioista perille. Yksinkertaisesti. Ja nyt tohtori tietysti\npurkaisi raivonsa häneen. Hänen oli vastattava niin hyvin kuin osasi.\n\nKun hän avasi oven tohtori Vernerin huoneeseen, tämä istui tuolissa\nison pöydän takana ja hänen katseensa synkkä ja kovin piirtein, ei\nkohonnut tervehtimään tulijaa. Hän leikki kynänvarrella katsomatta\nHelinää.\n\nVastaanotto oli vähintään tyly ja Helinä tunsi punastuvansa niin kuin\naina, milloin hän tiesi loukattavan itseään tahallisesti.\n\n-- Tohtori on pyytänyt minua puheilleen, hän huomautti hiljaa, mutta\nlujasti.\n\nKynänvarsi kolahti jonnekin muiden esineiden joukkoon, joita oli\npöydällä, ja tohtori Verner loi sitten syväuurteiset, vihastuneet\nkasvonsa nuoreen neitoseen.\n\n-- Niin olen, hän vastasi töykeästi, -- ja te kai tiedätte miksi?\n\nHelinä tunsi taistelun alkaneen, mutta hän ei vastannut. Tohtori sai\nsyyttää ensin. Hän puolustautuisi sitten.\n\n-- Mikä ja kuka te oikeastaan olette? jyrähti äkkiä tohtorin ääni. --\nValepukuinen prinsessa, vai? Kun minä palkkasin teidät tänne moisioon,\nte esititte minulle vähäisen talouskoulun todistuksen. Se riitti niihin\ntehtäviin, joita varten teidät palkattiin. Oliko tuo todistus oikea?\n\n-- Varmasti, herra tohtori, myönsi Helinä ja hän ei voinut sille\nmitään, että heikon heikko, vaaran loihtima hymy tuli hänen huulilleen.\n\n-- Mutta siinä ei kai ollut kaikki? Minusta tuntuu, että teillä on\ntietoa ja taitoa enemmän kuin pelkässä talouskoulussa oppii.\n\n-- Hiukan enemmän ehkä, vastasi Helinä vaatimattomasti. -- Olen\nylioppilas ja olen käynyt myös kauppakoulun. Näinä aikoina täytyy olla\nhyvin varustautunut.\n\nTohtori päästi puolittaisen kirouksen, mutta hillitsi vielä itsensä\nmuistaen olevansa tekemisissä, joskin petollisen, niin kuitenkin\nsivistyneen nuoren naisen kanssa.\n\n-- Ja miksi? kysyi tohtori uhkaavasti. -- Miksi ette esittänyt muita\nansioitanne? Miksi salakähmäisyys? Miksi petollisuus?\n\n-- En käsittänyt menettelyäni varsinaisesti petolliseksi, vastusti\nHelinä virkeästi. -- Huomasin, että toimeni tulisi olemaan sellainen,\nmissä ei oppikoulutietojani ja vielä vähemmän liike-elämän tuntemustani\ntarvittaisi. Päinvastoin, aavistelin, ettei minua kaikkine tietoineni\nehkä hyväksyttäisikään. Kuitenkin, jos minulta olisi kysytty, olisin\nluonnollisesti kertonut koko totuuden. Ei ole minun vikani ja syntini,\nettä satun olemaan ulkonaisesti hieman liiaksi sivistynyt\ntaloudenhoitajattaren apulaiseksi. Mutta minulta ei kysytty mitään. Se\nvoi olla harhaan johtaminen, mutta ei petos, ja sekin tapahtui\näärimmäisessä pakossa. Ei ole ollut hauskaa olla työttömänä kaikkine\ntietoineen ja taitoineen, ja jos tietoni olivat liikaa, niin katsoin\nitseni oikeutetuksi ne salaamaan. Tämä on totuus.\n\n-- Te kai osaatte ranskaa myös? kysyi tohtori silmien loistaessa\npisteliäinä.\n\n-- Kyllä, se on ainoa vieras kieli, jota uskallan sanoa osaavani\nkohtalaisesti.\n\n-- Ja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa kuiskasitte rouville, että\nosaatte sitä? nauroi tohtori vahingoniloisesti.\n\n-- En ole kertonut mitään, väitti Helinä. -- He itse paljastivat minun\nsalaisuuteni hyvin hienolla ja hauskalla tavalla. Ja kun he kysyivät,\nen tietysti valehdellut.\n\n-- Aivan niin, virkahti tohtori myrkyllisesti. -- Valehteleminen sopii\nkohdistaa vain minuun. Ja kenen päässä syntyi salajuoni tohtori Raidon\nja professori Vairin kutsumiseksi? Tunnustakaa! Tiedän jo kaikki.\n\n-- Olen toiminut vain emäntieni käskystä, vakuutti Helinä tiukasti, --\nja heidän motiivinsa ovat olleet hienot ja jalot. Juuri siksi, etteivät\nhe tahtoneet tohtoria mitenkään loukattavan, he turvautuivat siihen\nkeinoon, mitä on käytetty.\n\n-- Miksi valitsitte juuri tohtori Raidon?\n\n-- Se kävi sattumalta. En tosiaankaan tiennyt, kenelle esittää niin\nkummallista pyyntöä, ja ystävättäreni kehotti kääntymään hänen\npuoleensa. Hän on vielä nuori, vilkas ja häntä sanotaan eteväksi.\n\n-- Aivan niin, eteväksi ainakin polkemaan alkeellisimpiakin\nvirkatoverioikeuksia, huomautti tohtori Verner purevasti. -- Ja kuka\nkeksi kutsua professori Vairin? Hän ei muuten ole niinkään\nkutsuttavissa?\n\n-- Se on kokonaan tohtori Raidon ansio. Hän on ollut professorin\noppilaana, ja hänestä tapaus oli niin kiintoisa, että hän selosti sen\nopettajalleen ja tämä halusi itse tutustua tapaukseen.\n\n-- Ja mikä, jos minun sallitaan kysyä, oli nuoremman virkaveljeni\ntohtori Raidon ja hänen innokkaan opettajansa lausunto? kysyi tohtori\nVerner jännittyneen uteliaasti.\n\n-- Professori suositteli leikkausta... Kahta helppoa leikkausta, niin\nkuin hän sanoi. Mutta rouvat eivät halunneet asiasta päättää, ennen\nkuin olisivat neuvotelleet herra tohtorin kanssa!\n\n-- Äärettömän hienotunteista! ivasi tohtori. -- Minä olen heitä\nhoitanut vuosikausia... ja nyt... tietämättäni, he turvautuvat\näkkiä muihin ja asettavat minut tapahtuneen tosiasian eteen...\nhienotunteisuudesta muka! Tämähän on ennen kuulumatonta!\n\nJa tohtori hyppäsi pystyyn lyöden sitten nyrkillään pöytää ja\nhuudahtaen jotakin, mikä Helinästä kuulosti aivan kuin \"hupsut ämmät\",\neikä hänen äänensävyssään ollut hituistakaan sitä kohteliasta\narvokkuutta, jolla hän oli esiintynyt vanhoja rouvia kohtaan. Helinä\nhätkähti sitä raakuutta ja sivistymättömyyttä, jonka nuo varomattomat\nsanat ilmaisivat, ja jotka osoittivat, ettei tohtori sentään ollut niin\nhiottu maailmanmies, jollaisena oli tahtonut esiintyä.\n\nSitten hän pysähtyi kiivailussaan ja sanoi tyynemmin:\n\n-- No niin, minä selvitän asiani tuolla ylhäällä.\n\n-- Mutta, herra tohtori, ajatelkaahan, että he ovat vanhoja naisia,\njoille mielenliikutus voi olla turmioksi! hätääntyi Helinä todella\nemäntiensä puolesta.\n\n-- Oh, minä tulen olemaan kuin salonkikeikari, hän vakuutti. -- Ja\nsiksi toiseksi tästä lähtien saa tohtori Raito, ehkä professori Vairin\navustamana huolehtia heistä. Minä olen, totta vie, jo toimeeni\nkyllästynyt.\n\nHelinällä oli kaikesta tohtorin raivosta huolimatta se tunne, ettei\ntohtori täyttäisi uhkaustaan. Hän liikahti ikäänkuin lähteäkseen.\n\n-- No niin, käsitättehän, neiti Vuopio, että teidän kohdaltanne on asia\nselvä! huomautti tohtori sitten jo täysin kylmästi.\n\n-- Kuinka niin? tiedusteli Helinä ikäänkuin aavistamatta tohtorin\nsanojen merkitystä.\n\n-- Olette vapaa tämän moision palveluksesta tästä hetkestä lähtien.\nVoitte tunnin kuluttua hakea palkkanne minulta, ja sitten toivon teidän\njättävän tämän talon ainiaaksi.\n\nJotakin kuohahti Helinän sisimmässä. Milloinkaan häntä ei oltu kohdeltu\ntällä tavalla. Tämä oli sekä väärin että epäkohteliasta. Hän ei kyennyt\nenää hillitsemään itseään.\n\n-- On kyllä totta, että te, herra tohtori, palkkasitte minut tänne,\nmutta olenkin huomannut olevani toisten palveluksessa, enkä lähde tästä\npaikastani, johon olen mieltynyt, muuta kuin rouva kreivittären ja\nrouva paronittaren nimenomaisesta käskystä. Eroni on heidän vallassaan.\n\n-- Jaha, jaha! murahteli tohtori raivon jälleen kohotessa. -- No niin,\nsaatte kyllä pian eronne heiltäkin suullisesti tai kirjallisesti.\n\n\n\n\n17. Rouva Jully on jyrkkänä.\n\n\nItse asiassa oli Helinän ensimmäinen ajatus syöksyessään halliin,\njuosta omaan huoneeseensa, koota tavaransa ja lähteä moisiosta\njälkeensä katsomatta. Mutta tuo epätoivoinen ajatus ei päässyt\nkehkeytymään teoiksi. Hänen seuraava ajatuksensa oli, että rouvia oli\nvaroitettava. Tohtori oli siinä mielentilassa, jollaiseen tuntuva harmi\nvoi saattaa voimakkaat ja ulkonaisesti kylmät luonteet, ettei hänestä\nollut takeita vaikka hän pelästyttäisikin potilaansa.\n\nJa siksi, enempää ajattelematta, Helinä pujahti tuohon entiseen\nkirjastohuoneeseen, työnsi kaapin paikaltaan, avasi oven, vetäisi\nkaapin sijoiltaan ja oven suljettuaan kiiti vanhoja portaita pitkin\nylös.\n\nHän ehti ensiksi. Tohtori ei ollut vielä saapunut. Helinä koetti niin\npaljon kuin suinkin jaksoi hillitä itseään, mutta kuitenkin hänen\nsilmänsä ja punehtuneet kasvonsa kielivät vanhoille rouville, että\njotakin on tapahtunut.\n\n-- Tohtori tietää kaiken ja on hyvin vihainen, hän kuiskasi\nkreivittärelle ja paronittarelle, joiden silmät voipuneesti\nsulkeutuivat. -- Hän on saanut jostakin tietää... ja hän kuulusteli\nminua... en minä tietysti valehdellut... Hän on erottanut minut, mutta\nsanoin, että rouvat itse saavat minut erottaa... Hän luultavasti tulee\naivan heti...\n\nLempeä rouva Heddy pudisteli päätään epätoivoissaan, mutta tarmokkaampi\nJully yritti terästää itseään.\n\n-- Hyvä on, hyvä on, hän lausui kiireesti. -- Oli hyvä, että\nilmoititte. Vai on tohtori vihainen... No niin, siihen hänellä on\noikeus... Mutta, että erottaa teidät, rakas lapsi... Ei, siihen me emme\nsuostu... Meilläkin on vielä oma tahto... Oh, joutukaa pois! Hän näkee\nteidät täällä ja vihastuu uudelleen... Mutta muuten olkaa rauhassa...\nOh, rakas lapsi, tehän voitte kuunnella tuolla käytävässä... Ja jos...\njos tohtori Verner kiivastuu liiaksi, te voitte tulla apuun. Mutta\nmenkää nyt, menkää!\n\nRouva Jully oli hätäinen hänkin ja Helinä noudatti käskyä syöksyen\ntakaisin käytävään. Hän ei ehtinyt sinne lainkaan liian aikaisin, sillä\nmelkein samassa kuuluivat tohtorin tarmokkaat askeleet, vaikka pehmeät\nmatot vaiensivatkin hänen astuntaansa. Rouvien pyytämänä, kiihkoissaan\nja ajattelematta, että hän taaskin oli salapohjilla, Helinä jäi\nkuuntelemaan kuvastinoven luo.\n\n-- Olen kuullut kauniita asioita tapahtuneen täällä poissaollessani,\nhyvät rouvat! aloitti tohtori sointuvalla äänellään, josta kuulsi\nharmistunut iva. -- Pyytäisin kohteliaimmin selitystänne. Neiti Vuopio,\nherttainen apulaisenne, on tehnyt täydellisen tunnustuksen, jos niin\nsaa sanoa, mutta luonnollisesti te itse voitte asian kertoa parhaiten.\nLuulen, että minulla on oikeus saada tietää kaikki, mikä tavalla tai\ntoisella koskee lääkärintointani tässä talossa.\n\nTohtori oli tyyni ainakin toistaiseksi. Helinä kuuli rouvien\nliikahtelevan tuoleissaan ja vaatteiden kahisevan. Sitten rouva Jully\nvastasi. Hänen sävynsä oli hyvin rauhallinen siihen nähden, kuinka\nhänkin sisarensa kanssa oli pelännyt tohtoria. Ja hänen sanoissaan oli\nhyökkäys, jota tohtori tuskin oli odottanut.\n\n-- Hyvä herra tohtori! Jos olette saanut kuulla jotakin uutta, niin\nolisimme odottaneet, että olisitte suoraa päätä tulleet meidän\nluoksemme tiedustelematta asioita ensin palveluskunnaltamme. Ettehän\nole voineet olettaa, että koettaisimme kiertää totuuden.\n\n-- En tiedä, mitä ajatella tästä kaikesta, vastasi tohtori melko\nlauhkeasti. -- Enkä ole voinut tulla luoksenne saamatta tiedoilleni\nvahvistusta ainakin niin paljon, että yleensä uskallan ne esittää.\n\n-- Se myönnetään, vastasi rouva Jully armollisesti. -- Siis mitä\nhaluatte tietää? Hyvä, me olemme menetelleet ehkä epäsuorasti teitä\nkohtaan. Vuosikausia sairaina oltuamme on meitä alkanut vaivata sama\npelko ja toivo kuin muitakin kaltaisiamme, että joku toinen ehkä voisi\nmeidät paremmin parantaa, keksiä jotakin uutta. Se ei ole kaunista,\ntietysti, mutta meillä on siihen oikeus. Ja vain siksi, ettemme\ntahtoneet aiheuttaa loukkausta, toimimme salassa. Saattoihan olla, että\ntoiset sanoisivat samaa kuin tekin, joka olette ollut ystävänämme ja\nlääkärinämme nämä monet vuodet. Ja siitä, jos kerran tahdotte syyttää,\nette saa moittia todellakin herttaista ja hyvää apulaistamme, johon\nturvauduimme, vaan teidän on moitittava meitä itseämme! Siis herra\ntohtori, me olemme olleet hiukan tottelemattomia. Mitä aiotte tehdä?\n\nVanhan rouvan äänessä oli niin hilpeä ja valloittava sävy, että Helinä\nolisi tohtorin asemassa ollen tuntenut itsensä kokonaan aseista\nriisutuksi. Tohtori tunsi kai samaa, sillä hänenkin sävynsä pysyi\nmatalana.\n\n-- Ettekö tulleet ajatelleeksi, että olipa tulos millainen hyvänsä, se\nasettaisi minut, teidän tunnetun kotilääkärinne, mitä omituisimpaan\nvaloon? hän kysyi tavalla, josta saattoi aavistaa hänen mielenkuohunsa.\n\n-- Emme itse asiassa, rouva Jully tiedotti reippaasti, -- sillä suoraan\npuhuen luulen, että meitä, minua ja sisartani, pidetään kaukana\nmaailmassa hieman höpsähtävinä, ehkäpä enemmänkin, ja eihän vanhojen,\nsairaiden naisten jokaista tekoa arvostella niin ankarasti kuin te\nyritätte, parahin tohtori. Tämä asia on ollut meille oikku,\npäähänpinttymä... Ja siksi emme uskaltaneet turvata teihin... pelkästä\nkunnioituksesta ja arvonannosta, mutta loukkausta, epäilystä taikka\nsellaista emme ole hetkeäkään tarkoittaneet. Ja kun salajuonemme johti\nniin pitkälle kuin se johti, ja professori Vairi, alansa kaunistus,\nvaivautui luoksemme, emme hänenkään pyyntönsä takia tahtoneet päättää\nmitään, ennen kuin olisimme neuvotelleet teidän kanssanne, herra\ntohtori Verner. Siinä on mielestämme kaikki ja toivomme hartaasti,\nettette loukkaannu enemmän kuin on kohtuullista, vaan päinvastoin,\nneuvoteltuanne professorin kanssa, edelleenkin annatte meille\nkorvaamatonta apuanne.\n\n-- Haluan joka tapauksessa, ja tohtorin ääni sai synkemmän vivahduksen,\nettä tuo, niin kuin niin kauniisti sanotte, herttainen apulaisenne\nerotetaan. En luota häneen, enkä voi olla varma, että hän toimisi\nhyväksenne täsmälleen niin kuin lääkärintietoni velvoittavat minut\nhäneltä vaatimaan.\n\n-- Hyvä herra tohtori, ajatelkaahan toki! puhkesi rouva Heddy puhumaan\nvilkkaasti. -- Hänhän on ollut pelkkä apulaisemme, ja olen varma, että\nhän vain vastahakoisesti on alistunut kaikkeen siihen salaperäisyyteen,\njota olemme häneltä vaatineet. Nyt on kaikki tuo ohi. Me emme aio\npyytää häneltä mitään luvatonta, mutta emme tahdo hänestä luopuakaan.\nHän on iloinen ja herttainen ja meille suureksi iloksi. Sitä paitsi hän\non viaton kaikkeen tähän epämiellyttävään. Onhan hän palvelijattaremme,\nemmekä me olisi tyytyväisiä, elleivät palvelijattaremme tekisi, mitä\npyydämme, kun nuo teot eivät millään tavalla ole pahoja ja vääriä.\n\n-- Te puolustatte häntä! virkahti tohtori äkkiä kiivaasti. -- Ja\nkuitenkin hän on ollut se, joka yleensä on tehnyt mahdolliseksi kaiken\ntämän seläntakaisen toiminnan. Sanon vielä kerran, etten luota häneen\nja hän on kuitenkin lähin apulaisenne, johon minunkin lääkärinä olisi\nluotettava. Olen jo sanonut hänet irti, mutta hän ei välitä minun\nsanoistani. Voin perääntyä sen verran, että hänen lähtönsä syy ja aihe\npidetään salassa. Hän saa muodollisesti erota itse ja hänelle voidaan\nhyvitykseksi antaa vaikka kuukauden palkka.\n\n-- Mutta tohtori, tohtori! huudahteli rouva Jully jo iloisena ja\nrauhallisena otaksuen pahemman vaaran menneen ohitse ja tahtoen tässä\nasiassa välttämättömästi pitää päänsä. -- Mitä ihmeen pikkumaisuuksia\nte esitätte! Ajatelkaahan toki! Köyhä ja työtön neitonen, joka sysätään\npaikasta, josta hän pitää, ja jossa hänestäkin pidetään! Eihän\nsellainen sovi.\n\nTohtori Verner oli hillinnyt itseään pitkään. Mitkään rouvien sanat\neivät olleet häneen tehonneet. Hän tunsi itsensä äärettömän loukatuksi.\nHän ei voinut kostaa rouville. Nämä olivat liian kaukana hänen\nulottuviltaan. Mutta jokin naisellisen pikkumainen piirre hänen\nluonteessaan vaikutti, että hänen täytyi pysyä vaatimuksessaan tuon\nepäluotettavan ja kavalan apulaisen erottamisesta.\n\n-- Te voitte valita, hyvät rouvat! hän lausui vihdoin juhlallisesti. --\nJoko hän tai minä. Katson voivani minäkin lähteä ilman muuta. Tällaisen\nloukkauksen jälkeen se on luonnollistakin.\n\nRouva Heddy rupesi hiljaa itkemään, mutta rouva Jully, menettäen hänkin\nitsehillinnän, puhkesi kiivaisiin sanoihin:\n\n-- Mutta tohtori, tämähän on ihan muodotonta! Te rinnastatte itsenne\ntalousapulaiseemme! Te alennatte itsenne! Jos tytössä olisi jotakin\nsyytä, teidän pienin toivomuksennekin täytettäisiin, mutta nyt kun hän\non vain totellut meitä, nyt se olisi kunniatonta, ja kunniatonta eivät\nvon Ringer -suvun naiset tieten tahtoen tee.\n\nVanhan rouvan äänessä soinnahti samanlainen teräs kuin aikoinaan hänen\nisänsä, joka ei siekaillut sanojaan enempää suurille kuin pienillekään.\n\n-- Minulla on täällä kartanossa asioita, sanoi tohtori taas\nmuuttuneella äänellä. -- Viimeisen sanani sanon huomenna. Siihen\nmennessä näkemiin, hyvät rouvat! Ja hän poistui hiljaisin askelin\nhuoneesta.\n\nHelinä, joka oli kuullut kaikki, ei jaksanut malttaa itseään, vaan\npujahti uudelleen rouvien luo.\n\n-- Minä lähden itse, erottamatta ja ajamatta, hän nyyhkytti vanhoille\nnaisille siitä huolimatta, että hän vasta nyt tunsi ikäänkuin tänne\nkuuluvansa, tunsi, että nuo hänen emäntänsä olivat ikäänkuin vanhoja,\nhyviä ystäviä, jotka myös häntä kaipaisivat.\n\nMutta rouva Jully tarttui rauhoittavasti hänen käteensä.\n\n-- Ei, ei! hän vastusti päättävästi. -- Ette lähde mihinkään.\nIhmisethän ovat tulleet hulluiksi, eikö totta. Heddy? Me, raihnaat\nsairaat, saamme heitä rauhoitella. Ja eikö olla itsekkäitäkin!\nTohtorinkin tulisi iloita hoidettuaan meitä niin pitkään, että meillä\non tilaisuus parantua! Mutta ei! Hän vain loukkaantuu. Ja te, rakas\nlapsi, tekin tahdotte jättää meidät! Ei, ei, tohtori on ollut kyllä\ntöykeä ja unohtanut olevansa herrasmies, mutta häntäkin pitää ymmärtää!\nEi hän mitään tarkoita, pahaa ainakaan. Odottakaamme huomiseen. Me emme\ntahdo menettää tohtoria emmekä teitä. Tohtori malttaa mielensä. Te\nmolemmat olette auttaneet meitä. Kas niin, olkaa rauhassa!\n\nJa vanhan naisen kädessä oli sellainen salaperäinen voima, että\nkiusattu Helinä tunsi todellakin tyyntyvänsä. Silmät kosteina hän\nryhtyi tavallisiin askareihinsa ja saattoi rouvat levolle.\n\n\n\n\n18. Riitaiset ystävykset.\n\n\nToivotettuaan rouville hyvää yötä, Helinä pujahti tuohon vanhaan\nkäytävään, jota hän viime päivien aikana oli tottunut käyttämään ja\nlaskeutui alas. Hän oli juuri avaamassa ovea, kun muuan ääni naulitsi\nhänet paikalleen.\n\nHän kuuli selvästi lasin kilahduksen ja tuo ääni kuului aivan läheltä.\nKirjastohuoneessa oli joku, ja tuo joku kaatoi kai lasiin, koska\nseuraava ääni oli juuri sellainen, minkä pullo aiheuttaa, kun se\nasetetaan puualustalle.\n\nSitten hän erotti tyytyväisen maiskauksen ja käsitti kaiken.\nVaratuomari Rask oli majoittunut kirjastoon saadakseen häiritsemättä\nnautiskella ja kai selailla jotakin vanhaa kirjaa. Pääsytie oli\nsuljettu. Rouvien huoneistonkaan kautta hän ei halunnut kiertää. Rouvat\nhäiriintyisivät hänen paluustaan ja hänen olisi kerrottava heille,\nmiksi hän niin teki.\n\nHän nojasi seinään ja oli vihoissaan tuolle vanhalle käytävälle, joka\noli osaltaan ollut auttamassa hänen salajuoniaan. Tosiaankin, se mahtoi\nmuuten olla ainoa seikka, jota tohtori ei ollut huomannut paljastaa.\n\nSamassa hän kuuli juuri ajattelemansa henkilön äänen. Tohtori Verner\npuhui ovelta samealla äänellä.\n\n-- Kas niin, tännekö sinä olet piiloutunut pulloinesi! Mutta sama se.\nTämä huone on lujaseinäinen. Minulla on sinulle asiaa, Tiedä, että aion\njättää nuo akat rauhaan ja lähteä omille teilleni.\n\nHämmästynyt ähkäisy kuului varatuomarin suusta ja Helinä painoi\nkädellään sydänalaansa. Oliko hän...? Tämäkö oli maailmanmies ja\ntohtori, joka nimitti potilaitaan akoiksi? Helinä olisi tahtonut\npaeta, päästä kuulemasta enempää, mutta hän tuntui menettäneen\nliikuntakykynsä.\n\n-- Mitä... Mitä sinä tarkoitat? kysyi varatuomari epäröivällä äänellä,\nmistä erotti hänen nauttineen omia virvoituksiaan jo aika tavalla.\n\n-- Tarkoitan, mitä sanonkin, murahti tohtori lähempänä. -- Niin, jätän\nkaiken tohtoroimisen täällä ja lähden. Nuo... tuolla ylhäällä... ovat\nruvenneet koukuttelemaan. Nyt, sillä aikaa kuin olin poissa, he olivat\nkutsuttaneet tänne luokseen tuon neropatti-Raidon ja tämä taas itsensä\nVairin.\n\n-- Professorinko? ähkyi varatuomari.\n\n-- Tietysti. Ja juttu on todettu helpoksi, pari pientä leikkausta ja\npotilaat pian vaikka tanssivat.\n\nPitkä, hillitty, kaunopuheinen vihellys oli varatuomarin ainoa vastaus.\n\n-- Niin, niin ovat tehneet. Minun johtopäätökseni ovat lyhyet. Minä\nlähden huomenna.\n\nVaratuomari hihitti, hyvin epämiellyttävästi ja hyvin ylimielisesti.\n\n-- Ei, paras tohtori, et lähde, jos minulla on mitään sanomista. Sinä\naina väität, että whiskyn ja soodan sekoitus haittaa järkeäni, mutta\nnytkin tiedän olevani viisaampi. Ethän sinä voi lähteä. Mitä me sitten\ntekisimme? Hyljätä kultakaivos, kun ei ole toista näkyvissäkään...\nsellaiseen typeryyteen et ryhdy. Etkä sinä voikaan. Sinä pysyt täällä,\nteet happaman sovinnon... Olet kylmä ja pidättyväinen vähän aikaa ja\nsitten... No niin, suunnitelmamme on mietitty ja hyväksytty.\n\n-- Sinä et voi estää minua, huomautti tohtori terävästi.\n\n-- Voin kuin voinkin! Ja muista neiti Strömiä...!\n\nNuo viimeiset sanat lausuttiin aivan hiljaa ja kuiskaten, ja kuitenkin\noli Helinänkin pakko ne kuulla. Ne kourasivat hänen sydäntään. Mitä nuo\nmiehet juttelivat? Kultakaivos... suunnitelma... neiti Ström! Hän ei\nsiitä käsittänyt mitään muuta, kuin että ne eivät olleet oikeita\nasioita.\n\nHän kuuli vielä tohtorin epäinhimillisen murahduksen, mutta sitten hän\npakeni. Hän hiipi varovaisesti rouvien huoneistoon. Ovi ei narahtanut.\nHän hiipi edelleen, kunnes tuli ylähalliin ja portaille, jotka johtivat\nalas.\n\nPortaitten päässä alhaalla hän kohtasi neiti Karvosen, joka katsoi\nhäneen kummissaan. Ehtimättä harkita tai kierrellä, Helinä riensi hänen\nluokseen. Hänen täytyi saada itselleen joku uskottu, joku toinen kuin\nnuo avuttomat rouvat. Ja itse asiassa neiti Karvonen kelpasi siihen\nhyvin. Hän tarttui vanhemman naisen käteen.\n\n-- Minulla on teille asiaa, hän sanoi kiireisesti ja matalasti. --\nMenkäämme teidän luoksenne, jos se teille vain sopii.\n\n-- Paratkoon! sanoi vanha taloudenhoitajatar, mutta koska hän oli\nnähnyt paljon tässä maailmassa, hän ei liiaksi hämmästynyt. Minuutin\nkuluttua neiti Karvonen istui omassa huoneessaan ja hänen edessään\nHelinä, ja se kertomus, jonka neiti Karvonen nyt sai kuulla, oli niin\nkiintoisa, että tuskin tohtorinkaan tulo olisi voinut häntä saada\npäätään kääntämään. Hän tunsi oikeutettua harmia Helinää kohtaan, mutta\nHelinän oma tunnustus ja se perinpohjaisuus, jolla Helinä perehdytti\nhänet uuteen tilanteeseen, lievensivät sitä suuresti. Ja kun hän sai\ntietää, että rouvien paranemisesta oli olemassa hyviä toiveita, hän ei\nenää omaa harmiaan liikoja muistellut. Hän oli luottanut tohtoriin\nrajattomasti, eikä hän omasta puolestaan olisi milloinkaan uskaltanut\nantautua Helinän seikkailuihin, mutta hän oli sittenkin mielissään,\nettä rouvat paranisivat. Tohtori, hänen epäjumalansa melkein, oli\nmenettänyt hiukan loistettaan, mutta siinä olikin kaikki.\n\nHelinä kertoi itse rauhoittuakseen vanhalle neidille kaikki paitsi\ntohtorin ja päihtyneen varatuomarin äskeistä keskustelua, josta hän ei\nitsekään toistaiseksi paljon ymmärtänyt. Ja vihdoin myöhemmin illalla\nneiti Karvonen saatteli hänet nukkumaan. Hän nauroi makeasti, eikä\nloukkaantunut Helinän selostukselle \"sulhasen\" käynnistäkään. Tohtori\nRaito oli siis hirveän poikamainen ja vallaton. Pahempaa arvostelua ei\nvanha neiti mitenkään antanut.\n\n\n\n\n19. Tohtori on maailmanmies.\n\n\nHelinän mielentila, hänen herätessään seuraavana aamuna, oli\nmahdollisimman sekava, eikä sitä ollut omiaan parantamaan kylläkin\nlämmin, mutta lohduton ja sumuinen sadeilma, joka ulkona vallitsi.\n\nKuitenkin hän pukeutui kiireesti ja lähti potilaittensa luo, joiden\nmielentilan hän arvasi lähentelevän omaansa niinkin paljon kuin\nsellainen oli mahdollista.\n\nHe eivät sinä aamuna paljonkaan jutelleet, rouvat ja heidän näppärä\nauttajansa. Helinä koetti kiirehtiä askareitaan. Hänestä vaikutti nyt\ntunnelma yläkerrassa painostavalta. He kaikki odottivat tohtorin\nratkaisua.\n\nLaskeutuessaan alakertaan sivuutti tohtori Helinän. Hänen\ntervehdyksensä oli lyhyt ja hillitty, mutta siinä ei ollut jälkeäkään\nepäkohteliaisuudesta, johon Helinä oli melkein valmistunut. Hänestä\ntämä pieni merkki oli hyvä enne. Tohtori oli kiivas, se tiedettiin,\nmutta ehkä hän malttaisi mielensä.\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua kutsuttiin Helinä jälleen yläkertaan.\nSiellä hän kohtasi ilosta säteilevät rouvat ja kohteliaan, tyynen\ntohtorin, joka vaikutti vastahakoiselta pojalta nieltyään\nepämiellyttävän lääkkeen.\n\n-- Voi, neiti Helinä! huudahti Heddy niin iloissaan, että ehätti ennen\nvanhempaa sisartaan. -- Väärinkäsitykset ovat hälvenneet. Tohtori\nVerner on suurenmoinen. Hän antaa anteeksi sekä meille että teille. Nyt\non kaikki jälleen hyvin.\n\nJa rouva Jully nyökäytti päätään. Helinä aivan vilkastui ilosta ja\ntyytyväisyydestä, ja hän loi nopean katseen tohtoriin, jonka huulilla\nväikkyi suopean pilkallinen hymy. Tosin ei tohtori esittänyt mitään\nanteeksipyyntöä, joka olisi Helinän mielestä ollut erittäin paikallaan,\nmutta hän ajatteli laihankin sovinnon olevan paremman lihavaa riitaa.\n\nSeuranneen lyhyen keskustelun aikana tohtori kuitenkin esiintyi kuin\nmies, joka on ehkä ylittänyt sopivaisuuden rajat kiivastuessaan\naiheettomasta loukkauksesta, mutta joka malttinsa saavutettuaan ei enää\nhalua lainkaan kosketella epämiellyttävää tapaussarjaa.\n\nSitten tohtori ilmoitti rouville asettuvansa yhteyteen professori\nVairin kanssa, sopiakseen leikkauksiin suotuisasta ajasta ja muista\ntähän tärkeään tapahtumaan liittyvistä yksityisseikoista.\n\n-- Kunnia ja voitto! huudahti rouva Jully tohtorin lähdettyä. -- Mutta\nsehän on pientä. Pääasia on, että tohtori on kultainen mies! Nyt hän on\nsen jälleen osoittanut. Nyt on kohta kaikki hyvin. Heddy... Heddy...\nEhkäpä jalkamme piankin kelpaavat muuhunkin kuin olemaan jonkinlaisina\nkoristuksina!\n\nHelinä ei puhunut mitään tohtorin ja varatuomarin kummallisesta\nkeskustelusta. Hän ei voinut mitenkään sumentaa rouvien iloa. Ja eikö,\nloppujenkin lopuksi, koko keskustelua voitu pitää raivostuneen ja\npäihtyneen miehen mielenpurkauksena?\n\n\n\n\n20. Helinä sivuuttaa vaaran.\n\n\n    \"Anni hyvä! Sen jälkeen kuin tapasin sinut pikimmältään\n    kertoakseni tohtorin paljastuksen ja sitä seuraavat dramaattiset\n    kohtaukset, ei täällä ole tapahtunut mainittavia. Mikäli\n    tiedämme, on tohtori Verner ollut neuvotteluissa professori\n    Vairin kanssa leikkauksista, ja tohtori on tällöin vaatinut\n    niitä lykättäväksi myöhemmin keväällä suoritettaviksi. Tähän\n    lienee professorikin ollut suostuvainen. Tohtori on nimittäin\n    pelännyt kylmiä kevätilmoja. Rouviemme, jotka ovat vuosikausia\n    oleilleet sisällä, siirto kaupunkiin ei ole suinkaan vaaratonta.\n    He ovat nyt odottavan iloisia ja heidän kanssaan on sula nautinto\n    seurustella.\n\n    Muuten on minua uhannut vaara. Se pehtori, josta olen maininnut,\n    Oiva Salla, yritti nimittäin todennäköisesti kosia minua. Ja\n    koska tämä on ehdottomasti ensimmäinen tämänlaatuinen tilaisuus,\n    joka on osakseni tullut, voit kai kuvitella järkytystäni. Voi,\n    miehiin ei ole luottamista. Päättele itse.\n\n    Minulla, jolla on herkät vaistot ja tunteet -- jotakin sellaista\n    olet itsekin väittänyt -- ei olisi voinut olla aavistustakaan\n    tapahtuvasta. Juttu kävi näin:\n\n    Kirkonkylän seurojentalolla antoi muuan laulajatar konsertin.\n    Hän ei ollut ehdoton tähti, mutta täällä, missä musiikki on\n    harvinaisempaa kuin vesi Saharassa, hän herätti poikkeuksellista\n    huomiota. Päätimme lähteä sinne kaikki, mainittu herrasmies,\n    neidit Rantonen ja Valli sekä minä. Ilta kului hupaisesti ja\n    hauskasti. Konsertti loppui, mutta kuinka ollakaan, jotkut\n    laulajattaren tuttavat järjestivät konserttipaikalle pienen\n    iltaistunnon tansseineen ja vaatimattomine tarjoiluineen. Mekin\n    jäimme sinne, tanssimme, lauloimme ja pidimme hauskaa. Ja niin\n    tapahtui, että pieni seurueemme hajosi. En rupea selittelemään\n    yksityiskohtia, mutta lopputulos oli, että tapasin itseni\n    kävelemässä kuulaana kevätyönä pehtorin rinnalla kohti moisiota,\n    jonne matkaa kertyi neljättä kilometriä. Ilma oli ihana, raikas\n    ja tuoksuva, aivan tyyni ja taivaalla tuo ihmeellinen sinen ja\n    harmaan sekoitus, mikä tekee öisen kevättaivaan niin pohjattoman\n    alakuloiseksi, vienoksi ja runolliseksi.\n\n    Tämä on nyt tarpeettoman yksityiskohtaista, mutta en halua\n    pyyhkiä yli. Saisin sen kuitenkin tavatessamme kertoa sinulle\n    uudelleen. No niin, puhelimme kaikenlaista, mitä voi otaksua\n    nuoren pehtorin ja nuoren taloudenhoitajattaren puhelevan\n    kevätyönä. Mutta ehdittyämme kävellä vajaan kilometrin, pehtorin\n    käytös ja äänensävy muuttui. Siihen tuli jotakin runollista ja\n    minä pelkään runollisuutta sellaisissa tapauksissa. Hän alkoi\n    tulla avomieliseksi ja kertoili itsestään. On varma merkki, että\n    mies ryhtyessään puhelemaan itsestään -- ellei hän ole runoilija\n    tai pohjattoman itserakas -- sillä ilmaisee rakastuneensa. Sen,\n    jolle hän siten puhelee ei kyllä tarvitse olla se ainoa, vaan\n    voi olla syrjäinenkin. Niin kuin huomaat, olen tehnyt itsenäisiä\n    sielutieteellisiä huomioita. Hän puheli ensiksi Esteristä ja\n    Raijasta ja minä arvelin, että hän aikoi ottaa minut uskotukseen,\n    mutta kun hän sanoi, että minä olin ihan erilainen kuin he,\n    jopa ihan erilainen kuin kaikki, mitä hän oli kohdannut, tulin\n    todella levottomaksi ja koetin kääntää puheen muualle. Oh,\n    minua naurattaa! Hän on iso, vahva ja voimakas mies, mutta hän\n    tuskin älysi viekkauttani. Aloin kysellä häneltä puista, kivistä\n    ja kuloisista kasveista, tiedustelin maatöitten joutumista,\n    ja minä näin selvästi hänen taistelevan oman kiinnostuksensa\n    ja kohteliaisuuden välillä ja kohteliaisuus voitti. Hän alkoi\n    minulle selostaa ja ollakseen yksinkertainen pehtori, hän tiesi\n    hyvin paljon.\n\n    Ja minä kuljin koko matkan hänen vierellään ollen kuin tulisilla\n    hiilillä tai terävillä neuloilla taikka miten sen kuvaisi. Hänen\n    selostuksensa eivät olleet innostuneita, ja hän vaani ilmeisesti\n    tilaisuutta päästäkseen omalle alalleen. Nuo kilometrit olivat\n    jännittäviä.\n\n    Vihdoin hän aivan julkeasti alkoi puhua itsestään ja elämästään.\n    Sain tietää, että hän oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen oloonsa\n    Tamminiemessä, ja hän ilmaisi avoimesti, ettei tohtori Verner\n    ollut hänen ystävänsä. Hän ei moittinut palkkaa taikka muita\n    etuja, vaan sitä, että tohtori pakotti hänet hoitamaan tätä\n    ensiluokkaista tilaa niin kuin joku epätoivoinen mies olisi\n    hoitanut omaansa, tietäen sen päivän parin kuluttua joutuvan\n    pakkohuutokauppaan.\n\n    -- Hän ei luovuta penniäkään välttämättömiin korjauksiin,\n    uudistuksista puhumattakaan, hädin tuskin saamme tänäkin keväänä\n    edes siemenen. Viime vuonna jäi kesannoksi muuankin pelto, kun\n    ei ollut siementä. Maasta imetään kaikki, mitä se voi antaa, ja\n    enemmänkin, mutta maalle ei anneta mitään. Tohtori Verner voi\n    olla oivakin kurkunleikkaaja, mutta maan tohtoroimisesta hän\n    ei ymmärrä mitään, eikä anna niidenkään toimia, jotka jotakin\n    ymmärtävät. Vain puutarhaa hoidetaan kohtuullisesti, ehkä\n    siitä syystä, että rouvat näkevät osan siitä ikkunoistaan. On\n    oikeastaan häpeä ammattimiehen sallia tällaista, mutta tohtorille\n    ei uskalla sanoa mitään ja rouvia ei taas meikäläinen saa\n    nähdäkään, eikä heille osaisi puhuakaan, vaikka saisikin.\n\n    Niin nurjalla mielellä oli pehtorimme tohtoria kohtaan, ja\n    minä koetin yllyttää hänen nurjamielisyyttään, en siksi, että\n    ymmärtäisin asiasta mitään, vaan saadakseni kulumaan nuo pitkät\n    kilometrit.\n\n    Hän kertoi edelleen ja pääsi kuvailemaan suunnitelmiaan ja minä\n    tiesin hetken lähenevän, jolloin hän sijoittaisi minut niiden\n    keskelle. Se oli vaistoa, mutta sellaista, josta olisin voinut\n    mennä vaikka valalle.\n\n    Olin epätoivoissani. Hän on hyvä poika, mutta onhan mieletöntä\n    kosia tyttöä, jonka on tuntenut vasta kuukauden verran. En\n    tahtonut laskea häntä niin pitkälle, että hän olisi pakottanut\n    minut ratkaisuun. Ja sitten keksin keinon. Se oli yksinkertainen\n    ja nerokas, ainakin omasta mielestäni. Sanoin, että oli kylmä.\n    Jos kyseessä olisi ollut vanha mennyt aika, olisi huomautukseni\n    ollut vaarallinen itselleni. Hän olisi tietysti yrittänyt pukea\n    minut takillaan ja puristanut syliinsä. Mutta elämme uutta\n    aikaa ja niinpä ehdotinkin heti tuon ilmoituksen jälkeen, että\n    juoksisimme kilpaa. Tiedän, että kosinta voidaan suorittaa mitä\n    erilaatuisimmissa tilaisuuksissa, mutta en usko olevan sellaista\n    miestä, joka kosisi juostessaan kilpaa. Hän meni ansaan ja me\n    juoksimme. Minä luulen, että juoksimme lähes puoli kilometriä.\n    Se lämmitti ja samalla se hävitti kaiken runollisen tunnelman,\n    ja sitten me kävelimme ja läähätimme, minä enemmän, hän vähemmän\n    ja saimme näkyviimme moision portin. Suoritin jäähyväiset perin\n    nopeasti ja livahdin karkuun.\n\n    Niin kuin näet, Anni, on täällä mielenkiihoketta tarpeeksi.\n    Milloin ei ole suoranaisia murhenäytelmiä taikka salajuonia\n    tohtoria vastaan, silloin on romanttista keväistä rakkautta. Olen\n    nyt varoitettu ja tiedän rajat, joissa pehtoriamme on käsiteltävä.\n\n    Tulen muuten kai piakkoin kaupunkiin. Näkemiin siihen mennessä.\n    Helinä.\"\n\n\n\n\n21. Omituinen huomio.\n\n\nHelinä oli jälleen kaupungissa vanhojen rouvien asioilla ja\nlähti tapaamaan Annia, jonka hän vain pikimmältään oli nähnyt\nprofessoriseikkailun jälkeen.\n\nAnni oli kotonaan ja hänen luonaan vieraana myös tohtori Raito. Helinä\ntervehti innokkaasti molempia ja keskustelu solui luonnollisesti\npiankin yhteisiin tuttaviin moisiossa.\n\nTohtori Raito kertoi professori Vairin ja tohtori Vernerin\nkohtauksesta, jonka hän oli välittänyt.\n\n-- Oikeastaan minua se nauratti, mutta tietysti olin vakava kuin\njuhlamenojen ohjaaja. Professori suhtautui asiaan niin kuin tiedemies,\njolle tapaus sinänsä on kiintoisa, eikä muu merkitse mitään. Tohtori\nVerner yritti olla ylväs ja loukkaantunut, mutta en luule professorin\ntuota asennetta edes huomanneen. Kuitenkin professori menetteli\nsuurenmoisesti. Hän suostui tohtori Vernerin ehdotuksiin ja lykkäsi\nleikkaukset, vaikka en voi nähdä mitään pätevää syytä siihen. Ja hän\nmyöntyi siihenkin, että leikkaus suoritettaisiin tohtori Vernerin\nyksityissairaalassa, vaikka se ei olekaan niin hyvin varustettu kuin\nyleinen sairaala tällaisia tapauksia varten. Mutta käsitän professorin\nkiinnostuksen siksi suureksi, että hän kai suostuisi paljoon muuhunkin,\nkunhan vain leikkauksista tulee tosia. Kuitenkin olen varma siitä, että\nprofessorilla on omia ajatuksia koko asiasta, mutta en uskalla lähteä\nniitä arvailemaan edes tällaisessa yksityisseurassa.\n\nTohtorin lähdettyä syventyivät molemmat nuoret naiset omiin yksityisiin\nasioihinsa, kunnes Helinä otti käsilaukustaan rasian ja avaten sen\nnäytti rouvien lahjoittaman helmikorun ystävättärelleen.\n\n-- Sille sattui vahinko, hän valitti. -- Se oli ylläni tuossa\nkonsertissa, josta kirjoitin, ja irrottaessani sitä ennen nukkumaan\nmenoani oli muuan hius tarttunut siihen. Nykäisin kai liian\nvoimakkaasti ja ketju katkesi juuri tuosta lukon kohdalta. Aion sen nyt\nkorjauttaa.\n\nAnni tutkiskeli korua innokkaasti. Ja sitten hän nauroi.\n\n-- En todellakaan ymmärrä tällaisista, hän sanoi. -- Minusta tämä\nvaikuttaa aivan sellaiselta kuin tavallinen tekohelminauha, joita saa\nostaa mistä rihkamakaupasta tahansa. En huomaa juuri mitään eroa. Ja\nkuitenkin tämä tietysti on huikean paljon kalliimpi. Hupsuutta,\nhupsuutta... mutta epäilemättä siroa hupsuutta!\n\nLähdettyään sitten kaupungille nuoret naiset poikkesivat erääseen\nkultasepänliikkeeseen, jossa Helinä näytti korunsa pyytäen ketjua\nkorjattavaksi.\n\nHän naurahti sitten hiukan hämillään.\n\n-- Muuten, voitteko sanoa, minkä arvoinen tämä koru on? Ei se kyllä\nniin tärkeää ole. Olen saanut sen lahjaksi, mutta en osaa\nsuunnilleenkaan arvioida sen hintaa.\n\nKultaseppä hymähti lyhyesti ja vei sitten korun vieressä olevaan\ntyöhuoneeseensa, joka näkyi lasioven takaa. Hän kumartui kirkkaan valon\npuoleen ja silmäili koristetta muutamia sekunteja. Sitten hän palasi\nmyymälään, otti isohkon laatikon huokeita helminauhoja ja asetti ne\nnaisten eteen.\n\n-- Me myymme näitä, koosta ja vähän muusta riippuen, noin\nneljästäkymmenestä sataan markkaan kappale. Teidän korunne on\njokseenkin samanlainen, mutta koska ketjun kultaus näkyy olevan aika\nhyvä, voisin arvioida tämän nauhan siinä noin seitsemään- tai\nkahdeksaankymmeneen markkaan. Se on kyllä muuten harvinaista työtä,\nollakseen silti tusinatyötä.\n\nMolemmat naiset sävähtivät. Helinä tuijotti hetkisen kultaseppään,\nmutta sitten asian koomillinen puoli kirkastui hänelle ja hän purskahti\nraikkaaseen nauruun.\n\n-- Voi minua! Ja minä kun olin kuvitellut...\n\n-- Ettäkö nämä helmet olisivat oikeita! nauroi kultaseppäkin. -- No\nniin, siinä tapauksessa se olisi ollutkin sievoinen lahja, ehkä aina\npariinkymmeneen, mutta joka tapauksessa noin kymmeneentuhanteen\nmarkkaan nouseva. Nyt oikeastaan tuon ketjun korjauttaminen on kallis\nasia koko korun arvoon nähden.\n\n-- Korjatkaa vain joka tapauksessa! pyysi Helinä ja poistui Annin\nkanssa liikkeestä.\n\nHän kulki hetkisen ystävättärensä rinnalla puhumatta mitään, mutta\nsitten hän alkoi äkkiä kiivaasti:\n\n-- Ymmärrä minut oikein, Anni! En lopultakaan välitä lainkaan siitä,\nonko tuo koru kallis vai huokea. Se on sivuseikka. Pääasia on, että se\non tarkoitettu herttaisten ihmisten herttaiseksi lahjaksi. Uskothan\nsen? Enhän minä voinut kuvitellakaan, että minulle lahjoitettaisiin\njotakin kallisarvoista -- oikeastaan ei mistään.\n\n-- Ymmärrän ja uskon, myönsi Anni, mutta lisäsi sitten miettivästi ja\ntutkien: -- Mutta etkö luullut, saadessasi sen, että se todellakin oli\nkallis?\n\n-- Luulin kyllä.\n\n-- Ja etkö uskonut noiden vanhojen rouvien myös luulevan, että he\nlahjoittivat sinulle todellakin jotakin arvokasta, hinnaltaankin\narvokasta?\n\n-- Uskoin senkin. Tuossa lahjoittamisessa oli jotakin juhlallista. Sain\nsen vaikutuksen, niin kuin rouva Heddy olisi luopunut jostakin hänelle\ntodella arvokkaasta.\n\n-- Ja minä luulen niin edelleenkin, vakuutti Anni kuivasti ja\npistävästi. -- Olen nyt itse ollut moisiossa ja olen nähnyt sen\nhyvinvoinnin ja rikkauden, joka siellä vallitsee. On mahdotonta...\nAivan mahdotonta ajatella, että nuo rouvat, tietäen korun arvottomaksi,\nolisivat kiitollisuuden herkkänä hetkenä lahjoittaneet sinulle\nsellaisen ja vaikuttaen sinuun niin kuin olisivat luopuneet\narvokkaasta. Eiväthän sellaiset rouvat... vanhanaikaiset ja rikkaat...\ntällaisia koruja tunnekaan... Eihän sellaisia koruja säilytetä\nsalalipastoissa ja hei, nyt keksin kaikkein ihmeellisimmän... Eihän\nsellaisia koruja säilytetä tuollaisissa rasioissa. Jos menisimme tuonne\nkultasepälle takaisin ja kysyisimme häneltä rasian hintaa, niin\nvarmasti hän ilmoittaisi suuremman hinnan sille kuin itse korulle.\nTämähän on ihan ihmeellistä! Sinua on tavallaan petetty. Mutta jos\nrouvat ovat sinua ikäänkuin pettäneet, on se tapahtunut heidän\ntietämättään ja huomaamattaan. He ovat olleet täysin vakuutettuja korun\narvosta... Tämä... Tämä on ihmeellistä ja tällaista sattuu kai vain\nvanhoissa herrasmoisioissa ja yleensä siellä, missä sinä liikuskelet!\n\nJa matkallaan Tamminiemeen illalla Helinä mietti huomiotaan ja Annin\nsanoja. Asiassa oli jotakin ihmeellistä.\n\nHän olisi mielellään myöhemmin puhunut siitä rouvien kanssa, mutta\nhäntä hillitsi kaikesta sellaisesta mahdollisuus, että rouvat olivat\nsittenkin tienneet antamansa lahjan arvon. Hän joutuisi silloin mitä\nepähienoimmin väheksymään heidän lahjaansa. Olihan hyvä sydän joka\ntapauksessa ollut lahjoittajana.\n\n\n\n\n22. Helinän vanha tuttava.\n\n\nKevätpäivät kuluivat iloisesti moisiossa, jännityksen ja odotuksen\nmerkeissä tosin. Leikkaus oli määrätty tapahtuvaksi toukokuun\npuolivälissä. Tohtori Verner oli siitä itse ilmoittanut ja hän katsoi\najankohdan erittäin sopivaksi, sillä ehdolla tietenkin, ettei rouvien\nyleisvoinneissa tapahtuisi mitään käännettä pahempaan päin. Rouva\nJullyyn nähden, jonka käsittely vaati nukutuksen, ei ollut olemassa\nmitään takeita, sillä tuskien yllättäessä hän oli monesti kesken\nhilpeän leikinlaskun vaipunut aivan täydelliseen voimattomuuteen.\n\nHelinällä oli monenlaista puuhaa valmisteluissa. Syrjäinen ei olisi\nosannut aavistaakaan, kuinka monenlaista huolta tuotti rouvien\nsiirtäminen kaupunkiin, kun se kerran aiottiin suorittaa suurimmalla\nvarovaisuudella.\n\nNäissä oloissa Helinä joutui käymään kaupungissakin aika usein ja\nkerran sitten, huhtikuun lopulla, hän äkkiarvaamatta kohtasi siellä\ntanakan, pyylevähkön herrasmiehen, joka tuntui tutulta, mutta jota hän\nei heti muistanut.\n\n-- Kas, neiti Vuopio! tervehti herrasmies. -- Tämä tapaaminen on\ntosiaankin kaitselmusta. Aioin juuri onkia teidät käsiini\nTamminiemestä.\n\nHelinä säpsähti. Hän muisti nyt komisari Auerin. Ja hän muisti\nmuutakin, vaikka kaukaiselta kaikki tuntuikin!\n\nAuer, kumartaen hiukan, liittyi hänen seuraansa. Hänen sävynsä ja\nilmeensä olivat hilpeät, mutta hänen sanansa pelottivat Helinää.\n\n-- Olen poikamies, enkä voi siis kutsua teitä luokseni. En halua\nraahata teitä poliisilaitokselle. Kahviloissa ei ole rauhallista. Mutta\nkun minulla on teille asiaa ja kun penkki tuolla lammikon partaalla on\ntyhjä ja sopiva, ehdotan että istumme siellä.\n\nHän tuskin odotti Helinän vastausta kääntyessään puistikkoon johtavalle\ntielle. Helinä seurasi epäröiden. Mitä asiaa miehellä saattoi olla\nhänelle?\n\n-- Kas niin! sanoi komisario, kun he olivat istuutuneet. --\nToivottavasti meitä ei luulla rakastuneeksi pariksi. Mutta\nsenkin uhalla asiaan! Tämä on sellainen juttu, että se vaatii\nalkuvalmistuksen. Siis ensiksi! Luotatteko minuun?\n\nHelinä katsahti kummastuneena hyväntahtoisiin, mutta samalla lujiin\nkasvoihin, joiden ilmeessä kuvastui hillittyä voimaa.\n\n-- Luotan tietysti, hän vastasi tahtomattaan.\n\n-- Tarkoitan sellaista luottamista, jota ihminen voi tuntea toista\nihmistä kohtaan, ajattelematta lainkaan, mikä tai kuka tämä on. No\nniin, hyvä, uskon vakuutuksenne, ja sanon omasta puolestani, etten suo\nteille muuta kuin hyvää. Tarvitsisin apuanne.\n\n-- Missä asiassa ja miten? huudahti nuori nainen hämmästyneenä.\n\n-- Asianhan oikeastaan tiedätte, mutta tavan voin selittää.\n\n-- Siis... siinäkö... siinä murhenäytelmässä? kysyi Helinä väristen\nkoko olemukseltaan.\n\nPoliisimies nyökkäsi vaitonaisena.\n\n-- Aivan niin.\n\n-- Mutta... eikö tutkimuksia ole lopetettu? Olen kuullut, että\nkomennuksenne on peruutettu?\n\n-- Sotajuoni vain. Ei, emme hellitä niin vähällä. Ja siksi toiseksi on\nmeillä kyllä johtolankoja. Oikeastaan tiedän aika paljon, mutta\ntodistaminen... se on toista. Ilman todistuksia emme voi mitään.\n\n-- Neiti Ström...? yritti Helinä.\n\n-- Hän on toistaiseksi poissa laskuista. Hän on sairaana, edelleenkin\naivan heikkona sairaudesta. Olemme ottaneet siitä tarkan selon. Ja voi\nkäydä niinkin, ettemme milloinkaan pääse häntä kuulustelemaan. Hänen\nkuulustelemisensa muuttaisikin asiaa paljon, mutta näin ollen meidän on\ntyöskenneltävä ilman häntä.\n\n-- Mutta apua? Mitä apua minä voin antaa?\n\n-- Odottakaa vielä. Mitä pidätte, vilpittömästi puhuen, noista\nvanhoista rouvista siellä moisiossa?\n\n-- Kreivittärestä ja paronittaresta? Mutta mitä yhteyttä heillä on\nasiaan?\n\n-- Vastatkaapa kysymykseeni.\n\n-- No niin, jos tahdotte sen välttämättömästi tietää, niin en ole\nkenestäkään vieraasta ihmisestä -- muuatta ystävätärtäni\nlukuunottamatta -- pitänyt niin kuin heistä. He ovat hyviä ja jaloja\nihmisiä.\n\n-- Hauska kuulla. Sitä minäkin, mikäli olen kuullut. No niin, mitä\nsanoisitte, jos näitä rouvia uhkaisi vaara... En osaa sanoa täsmälleen\nminkälainen, mutta tuntuva vaara? Uskaltaisitteko auttaa heitä?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Hyvä. Sanon siis, että auttaessanne minua... toisin sanoen meitä\npoliisiviranomaisia... te samalla autatte rouvia. Mutta luonnollisesti\ntulee kaiken olla meidän keskistä.\n\nHelinä puristeli käsiään epätietoisena ja pelokkaana.\n\n-- Mutta... onko moisiolla...? Onko siis moision väellä jotakin\nyhteyttä tuohon murhenäytelmään? hän tiedusteli hiljaa.\n\n-- Jäljet johtavat sinne, selvät jäljet, vakuutti komisario jyrkästi.\n-- Olen koko ajan miettinyt, etsinyt ja liitellyt asioita yhteen.\nJäljet johtavat moisioon, eikä minun käsittääkseni tuo tapahtunut\nmurhenäytelmä kuitenkaan ole ollut kuin yksi ainoa sivukohtaus paljon\nsuuremmassa näytelmässä. Enkä takaa sitäkään, etteikö uusiakin\nkohtauksia voisi sattua. Ja juuri siksi tarvitsemme apuanne. Te olette\nvalpas, vilkas, rohkea ja älykäs, neiti Vuopio, anteeksi vain nämä\nkohteliaisuudelta kuulostavat sanani. Ja te olette yleensä ainoa, joka\nvoi tulla kysymykseen. Minkä teette, teette rouvien, yleisen oikeuden\nja itsenne hyväksi. Suostutteko?\n\nHelinä oli aivan ymmällä. Hän ei saattanut käsittää komisarion\ntarkoitusta, mutta tämän vetoaminen rouvien hyvään oli hänet saanut\npyyntöä ajattelemaan. Mitä hän saattoi tehdä?\n\n-- Mutta kuinka...?\n\n-- Tapa ei ole vielä täysin selvä. Mutta sehän on sivuasia. Pääasia on,\nettä teette jotakin, mitä teiltä pyydetään... Se ei ole liian vaikeaa,\nvaarallista tai pahaa... ja että luotatte siihen henkilöön, joka sitä\nteiltä pyytää. Hän voi olla joko minä itse tai joku apulaisistani.\nMeidän täytyy saada varmuus ja todistuksia, ennen kuin voimme\nlopullisesti iskeä... Tämä on paljon suurempi juttu kuin mitä\nluulettekaan. Sen sanoo minulle vaisto ja aavistus. Mutta mitä kaikkea\nsiinä on, siitä emme vielä tiedä paljonkaan. Me työskentelemme täydellä\nhöyryllä ja haluaisimme luottaa teidän apuunne. Teiltä ei vaadita\nmitään ylivoimaista, olkaa huoletta, korkeintaan pientä vikkelyyttä.\nKatsokaa, minulla ei ole tapana uhata eikä liioitella, mutta uskallan\nsanoa, että suuria ikävyyksiä tapahtuu moisiossa, ellemme pääse jutun\nperille nopeasti. Ja siinä kohdin on teidän apunne meille erittäin\ntarpeellinen.\n\nHelinä katseli puistikon nurmikoille ja pienelle lammelle näkemättä\nmitään. Hänen olemuksensa oli järkytetty pohjiaan myöten. Mitä nämä\nsalaperäisyydet merkitsivät? Mitkä vaarat uhkaisivat rouvia? Ja mikä\nolisi hänen osansa?\n\nHän vaistosi, ettei voisi kieltäytyä. Tuo vetoomus rouvien puolesta...\n\n-- Minä koetan auttaa siinä, missä voin, hän lupasi alakuloisesti.\n\n-- Se on oivallista, innostui komisario. -- Enempää emme pyydäkään. Ja\nminä takaan yksityisen miehisen kunniani nimessä, että me säästämme\nteidät jokaiselta ikävyydeltä, miltä säästäminen on vallassamme.\n\nHelinä nyökäytti päätään ja avasi käsilaukkunsa ottaakseen sieltä\nnenäliinan. Hänen täytyi pyyhkäistä silmiään. Ne olivat kosteat. Mutta\nnenäliinan mukana putosi maahan jotakin, jonka komisario ehti siepata.\nSe oli tuo helminauha, jonka Helinä oli äsken noutanut kultasepältä.\n\n-- Kaunis koru! sanoi komisario ojentaessaan sen Helinälle.\n\nTämä naurahti vaisusti.\n\n-- Niin, se on lahja rouvilta... Luulin sitä kalliiksikin, mutta se on\nihan huokea... En ole kyllä pahoillani, mutta olen ihmetellyt...\n\nHän kertoi, johtaakseen puheen muualle, muutamin sanoin tapauksen. Hän\nei nähnyt, että komisario tuijotti häneen hetkisen kuin ollen uskomatta\nhänen kertomustaan. Sitten hän äkkiä ähkäisi, löi kämmenellään\nreiteensä ja purskahti nauramaan.\n\n-- Tämähän on mainiota! hän puuskutti. -- Tietysti tässä on kyseessä\nerehdys. Muuten, ken voi sanoa muuta, kuin että yhteistyömme, neiti\nVuopio, on alkanut loistavasti. Sanon jäähyväiset tässä! Näkemiin!\nTapaatte minut tai jonkun meistä.\n\nHän lähti ja Helinä jäi istumaan paikoilleen ja miettimään maailmaansa,\njossa ei ollut mitään muuta kuin paranevia vanhoja rouvia ja menoa\ntäysiksi pirstaleiksi. Siis... siis komennusta ei oltukaan\nperuutettu... Moisio oli siis tapahtumien keskipiste ja hän, Helinä,\noli lupautunut poliisien salaiseksi avustajaksi, mutta ketä vastaan?\n\n\n\n\n23. Yhtä ja toista moisiosta.\n\n\nNe varjot, joista Helinä oli tietoinen, eivät kuitenkaan häirinneet\nelämää moisiossa. Rouvat elivät kuin malttamattomat, iloiset lapset.\nLeikkausten aika oli määrätty toukokuun puoliväliksi. Ja kaikkien\najatukset keskittyivät siihen.\n\nTohtori Verner kävi kuten ennenkin moisiossa jokseenkin joka päivä.\nHänen käytöksensä oli entinen, sama kylmä ja ylimielinen hymy väikkyi\nhänen huulillaan ja kohteliaisuus oli niukkaa, mutta riittävää.\n\nHän keskusteli rouvien kanssa paljon muustakin kuin näiden hoidosta.\nVaikka Helinä ei ollutkaan läsnä näissä tilaisuuksissa, rouvat melkein\naina selostivat keskustelunsa hänellekin toistaessaan keskenään, mitä\noli sanottu ja mitä oli ehdotettu.\n\nNyt Helinä sai nyt myös tietää rouvien laajakantoisen\nhyväntekeväisyyssuunnitelman. Paranemisen toivo ei ollut suinkaan tätä\nsuunnitelmaa muuttanut, päinvastoin rouvat olivat entistäkin\ninnokkaampia, koska heillä oli toivoa päästä itsekin asioita\njärjestämään.\n\nLyhyesti sanoen oli kysymys naisten huoltokodista. Kreivittären ja\nparonittaren tarkoituksena oli lahjoittaa moisio rakennuksineen ja\nmaineen perustettavalle huoltokodille, samoin muu omaisuutensa sen\nylläpitämistä varten. Sairaat, avuttomat naiset saisivat sairautensa\najaksi siellä hoivaa ja suojaa, vieläpä niin, että voisivat pitää,\nmilloin olisi tarpeellista, lapsensakin lähistöllään. Omina pitkinä\nsairasvuosinaan olivat rouvat kokonaan eläytyneet tähän ajatukseen.\nMoision päärakennus tulisi olemaan varsinainen koti ja lähistölle\nrakennettaisiin pieni sairaala. Rouvat kuitenkin pitäisivät hallussaan\nkuolemaansa asti nykyisen huoneistonsa sekä itselleen välttämättömät\ntaloushuoneet. Oli tarkoitus, että huoltola maasta ja metsästä\nsaatavilla tuloilla sekä omaisuuden koroilla turvaisi juoksevat\nmenonsa.\n\nTohtori Verner oli kehittänyt ylimalkaisen suunnitelman\nyksityiskohtaiseksi ehdotukseksi, jonka rouvat olivat hyväksyneet. Hän\nitse tulisi huoltolan ylivalvojaksi ja lääkäriksi. Rouvat olivat\ntahtoneet niin ja tohtori suostui. Rouvat olivat aikoinaan halunneet\nlahjoittaa kaiken tohtorin nimiin, mutta tohtori Verner, joka oli\nkäytännöllinen mies, epäsi suunnitelman huomauttaen, että koska\nkyseessä oli iso, arvokas maatila monine rakennuksineen ja suuret\nsummat, nousisi lahjavero kohtuuttoman suureksi. Ja varatuomari Anton\nRask, jonka mielipidettä oli tiedusteltu, esitti omana ehdotuksenaan,\nettä rouvat myisivät moision kaikkine kiinteistöineen ja\nirtaimistoineen pienemmästä summasta tohtorille, jonka kanssa oli\ntehtävä lisäsopimus tämän näennäisesti myydyn omaisuuden tulevasta\nkäyttämisestä. Varatuomari oli nauraen selittänyt, että tämä oli tosin\nlain kiertämistä, mutta että koska tarkoitus, huoltolan tulevaisuus,\noli hyvä ja kannatettava, ehdotusta sietäisi miettiä sen tarjoamien\nsuurien etujen vuoksi.\n\nRouvat keskustelivat vilkkaasti tästä Helinän kanssa, vaikka he kaikki\nolivat jotenkin kokemattomia ja ymmärtämättömiä tällaisissa asioissa.\nHelinä käsitti kyllä, että jos lahjoituksesta kerran perittäisiin\nlahjavero, menisi huomattava summa hukkaan huoltolalta, vaikka häntä ei\ntaas toiselta puolen miellyttänyt lain kiertäminenkään. Kuitenkin\nhänestä näytti tämä muodollisuus -- sillä sellaisena hän sitä piti --\nvähemmän tärkeältä sen seikan rinnalla, että lisäsopimus takaisi\nomaisuuden oikean käytön, vaikka se näennäisesti myytäisiinkin ilman\nmitään ehtoja.\n\n-- Tämä on pelkkää juristisaivartelua! huokaisi rouva Jully. --\nOikeastaan ei mitään papereita tarvittaisikaan. Tohtori Verner on\nkunnian mies, ja minkä hän lupaa, sen hän pitääkin. Mutta jos hän\nhaluaa paperit, niin olkoon menneeksi. Allekirjoitamme kaikki. Tämä on\nliikaa varovaisuutta, mutta tehkäämme tohtorin mieliksi. Hän väittää,\nettä tunnemme itsemmekin rauhalliseksi leikkauksen lähestyessä, kun\nolemme tehneet kaikki, mitä voimme tuon suunnitelmamme turvaamiseksi\nsiinäkin tapauksessa, ettei kaikki sujuisi onnellisesti.\n\nNiin tapahtuikin sitten. Eräänä päivänä saapuivat tohtori Verner ja\nvaratuomari Rask moisioon. Jälkimmäinen esitti vanhoille rouville\nkirjoittamansa sopimusluonnoksen sekä kauppakirjan. Neiti Karvonen ja\nHelinä kutsuttiin todistajiksi, ja heidän läsnäollessaan vanhat rouvat\nallekirjoittivat kauppakirjan, jonka mukaan moisio kaikkine\nkiinteistöineen ja irtaimistoineen luovutettiin tohtori Vernerille vain\n90,000 markan hinnasta, sekä sopimuksen, jossa tohtori Verner sitoutui\nyksityiskohtaisin ehdoin käyttämään täten saamansa omaisuuden kokonaan\ntulevan huoltolan perustamiseksi ja ylläpitämiseksi.\n\nRouva Jully huokaisi hilpeästi.\n\n-- Huh, meillä ei siis ole enää moisiota! hän sanoi pilaillen. -- Te,\nherra tohtori, olette siis nyt omistaja ja valtias! Mutta uskomme,\nettei meitä häädetä ilman irtisanomista!\n\nTohtori nauroi hyvätuulisesti ja vakuutti, että myyjät saisivat\nkuolinpäiväänsä asti menetellä talossaan ja tilallaan ihan niin kuin\ntahtoivat.\n\n-- Pelkkä muodollisuus! hän lausahti. -- Mutta se säästää monta\nateriaa, monta lääkeannosta noille sairaille naisille ja heidän\nlapsilleen.\n\nJa myyjät, ostajat, lakimies ja todistajat nauttivat sitten komeasti\nkahvitarjoilusta yhdessä.\n\nVain Helinän mieltä kaivoi muuan kysymys: oliko tämä kaikki ehdottoman\nvälttämätöntä? Oliko tämä valekauppa tarpeellinen?\n\n\n\n\n24. Hilpeä vieras moisiossa.\n\n\nKun tohtorin myrkynvihreä auto sinä päivänä pysähtyi moision\npäärakennuksen eteen, hypähti siitä pieni, huolellisesti puettu mies,\npuhjeten vilkkaaseen sanatulvaan, jota tohtori kuunteli erikoisesti\nkiinnostumatta. Sen jälkeen tohtorin vieras alkoi purkaa autosta isoja\nkääröjä, litteitä laatikoita, omituisia telineitä ja hän puhui koko\najan. Keittiö-Aukustikin oli ilmestynyt paikalle, ja antaen käskyjensä\nsataa tulokas sai miehen kantamaan tavaroita sisään.\n\nMies oli täynnä touhua ja tulta. Helinä oli nähnyt tohtorin tulon ja\ntiesi, kuka tuo vieras oli. Hän oli Jaakko Volmarson ja hän sanoi\nitseään taiteilijaksi. Hänen oli määrä maalata jäljennös muutamasta\ngalleriahuoneen vanhasta taulusta. Tämän jäljennöksen aikoi tohtori\nlahjoittaa jollekin ystävälleen. Asiasta oli vaihdettu muutamia sanoja\ntohtorin ja rouvien kesken. Jo aikaisemminkin oli moision\ntauluaarteista maalattu jäljennöksiä.\n\nHelinä ei voinut olla sisäisesti hymyilemättä kohdatessaan tämän\ntaiteilijan. Herra Volmarson oli pieni, mutta hän oli erinomaisen\nterhakka ja pirteä. Hän teki hiukan samanlaisen vaikutuksen kuin\nlapsien leikkikaluina käytetyt jalattomat kumiukot, jotka alaosassaan\nolevan painon vaikutuksesta aina ponnahtavat pystyyn, pistipä ne mihin\nasentoon tahansa. Herra Volmarsonin puku oli liioitellun keikarimainen,\nhänen kätensä ja jalkansa etsivät aina plastillisia asentoja, hänen\nsuunsa oli alituisessa hymyssä ja hänen puheensa oli taukoamatonta ja\nkohteliasta.\n\n-- Oh, mikä kunnia, parahin neiti! hän sanoi kohdatessaan Helinän. --\nTe siis lähinnä huolehditte minun maallisesta hyvästäni! Mainiota, en\nvoisi joutua parempiin, enkä kauniimpiin käsiin! Eikä huolta... Me\ntaiteilijat olemme vaatimatonta väkeä.\n\nHuvittava hupsu! ajatteli Helinä itsekseen.\n\nHerra Volmarson sai oman huoneen, jonne hänen tavaransa kannettiin,\nhänet ohjattiin taulugalleriaan ja hän vaipui monisanaiseen hartauteen\nsen kalleuksien ja harvinaisuuksien edessä. Toisen päivän aamuna hän\noli työssään. Hän oli pingottanut ison kankaan kehykselle, sijoittanut\nsen staffille ja alkoi hahmotella erästä vanhaa alankomaalaista\ntaidemaalausta, joka kuvasi hollantilaista hilkkapäistä tyttöä\nviiniruukkuineen ja taustalla näkyvine elonkorjuutansseineen. Tohtori\nVerner seurasi puolisen tuntia hänen työskentelyään ja lähti sitten\nkaupunkiin.\n\nTamminiemen moision taulukokoelma oli tunnettu ja arvostettu niissä\npiireissä, jotka näistä asioista ymmärsivät. Useamman sukupolven aikana\noli sitä lisätty ja täydennetty. Siitä huolimatta, ettei se sisältänyt\nainoatakaan todellisen suurmestarin käsialan näytettä, siinä oli joukko\ntaidehistoriallisesti merkittäviä ja arvokkaita teoksia, suurten\nmestarien, ennen kaikkea alankomaalaisten ja ranskalaisten, lähimpien\noppilaitten ja jäljittelijäin töitä, ja kaiken kaikkiaan se muodosti\nmoision irtaimiston rahallisestikin arvokkaimman osan. Joukko pienempiä\nmaalauksia, akvarelleja, pastelleja ja hiilipiirroksia oli sijoitettu\nrouvien huoneisiin, mutta arvokkaimmat taulut olivat kaikki samassa\nkorkeassa ja valoisassa salissa, jota nimitettiin taulugalleriaksi.\nHuoneen valaistus oli laitettu juuri niitä varten varjottomaksi, sillä\nosin huoneen peitti lasikatto. Siten se soveltui myös jäljentäjän\ntyöhuoneeksi.\n\nHelinä ei aikaisemmin ollut paljonkaan galleriassa oleskellut,\nmutta nyt, taiteilijan työskennellessä, hän pistäytyi siellä toisinaan.\nHerra Volmarson herätti hänessä huvittavaa kiinnostusta. Kun\ntaiteilija oli aluksi huomannut, että hänen kukkeat ja persoonalliset\nkohteliaisuutensa vastaanotettiin hyvin kylmästi, hän muutti tapansa ja\npuheli aivan ylimalkaisista asioista taikka taidekysymyksistä\nhäikäilemättä, keskeyttäen työnsä milloin sattui mieleen johtumaan. Ja\nmuutenkin, joskin hänen työintonsa oli ilmeinen, hänen työhalunsa oli\nvain puuskittainen. Hän käveli pitkin rakennusta ja teki tuttavuutta\nkaikkien kanssa, eikä häikäillyt iltaisin tulla istumaan avaraan\nkeittiöönkään, jossa hän, naurettavan pientä piippuaan tai savuketta\npoltellen, tarinoi yhtä mielellään Aukustin kuin neiti Karvosenkin\nkanssa. Neiti Karvonen piti häntä pari päivää täytenä, joskin\nvaarattomana hupsuna, mutta kun herra Volmarsonin tiedot olivat suuret,\nhänen juttelutaitonsa oivallinen ja kohteliaisuutensa häikäilemättömiä,\nalkoi vanha taloudenhoitajatar pitää häntä todellisena, joskin peräti\nomituisena, herrasmiehenä.\n\nJa hän oli tyytyväinen, jopa suorastaan ihastunut kaikkeen,\npäivällisiin ja illallisiin, kahviin ja huoneeseensa. Neljässä,\nviidessä päivässä oli herra Volmarson tuttu ja hyvä ystävä kaikkien\nkanssa. Ja kun hän sai sitten kuulla tapahtuneesta murhenäytelmästä,\nkiinnosti se häntä ihan tavattomasti, samoin kuin vanhojen rouvien\nkohtalo ja nykyinen asema, eikä hän väsynyt kysymään kaikkia\nmahdollisia ja mahdottomia asioita, jotka vain jollakin tavoin\nsaattoivat olla yhteydessä näihin kysymyksiin.\n\nJäljennös valmistui, ainakin Helinän mielestä, kovin hitaasti, mutta\neihän Helinä voinut arvostella, hidasteliko herra Volmarson tahallaan.\n\n\n\n\n25. Liittolainen ilmaantuu.\n\n\nHelinä oli ollut myöhään rouvien luona, joiden kanssa puhe niin kuin\ntavallisesti oli liikkunut pian koittavissa tärkeissä tapahtumissa.\n\nSaateltuaan rouvat levolle, Helinä pujahti, niin kuin hänen tavakseen\noli tullut, toisinaan tuohon hyljättyyn käytävään. Hän kulki monesti\nsitä pitkin, vaikka ei olisi ollut tarviskaan. Käytävä oli pimeä, mutta\nHelinä tunsi sen jo niin tarkkaan, ettei hän tarvinnut valoa, vaan\nlaskeutui taitavasti ja nopeasti kierteet.\n\nHän oli juuri saapumassa alas, kun tunsi jonkun tarttuvan itseensä ja\njäntevät sormet laskeutuivat hänen suulleen puristaen sen kiinni ja\ntukahduttaen täten välttämättömän huudon.\n\nOtteessa oli voimaa ja lujuutta, mutta ei erikoista väkivaltaa. Ja kun\nHelinä, välttyäkseen tukehtumasta, kiivaasti hengitti sieraimien\nkautta, kuuli hän tutulta vaikuttavan, matalan äänen sanovan:\n\n-- Hiljaa, kiltti neiti, hiljaa! Ystäviä... ystäviä... Komisario Auer!\nÄlkää vain huutako. Ei mitään melua! No, joko jaksatte olla huutamatta?\nSitten voimme lähteä. Kas niin, hiljaa hyvin hiljaa!\n\nAivan huumaantuneena ja tajuamatta mitään, Helinä tiesi käytävän ovea\navattavan ja hänet talutettiin kirjastohuoneeseen. Sen hämärässä\nvalossa hän tunsi -- äärimmäiseksi hämmästyksekseen -- suunsa\nsulkijaksi herra Jaakko Volmarsonin, joka teki kaikki mahdolliset eleet\nja liikkeet pysyttääkseen hänet hiljaa...\n\nHelinä tukahdutti huudon ja vain pari kolme kertaa huokaisi syvään,\ntuijottaen suurin silmin yllättäjäänsä.\n\nMitä tämä saattoi merkitä?\n\nHerra Volmarson ei antanut hänelle paljonkaan aikaa.\n\n-- Pukekaa yllenne ja menkää ulos, hän kuiskasi. -- Ulkona on parasta.\nKuljette purorantatietä. Minä olen luonanne parissa minuutissa. Minulla\non asiaa... Nyt heti!\n\nPienen miehen äänessä oli kohteliaan käskevä sävy. Vastaamatta hänelle\nmitään, Helinä pujahti halliin ja sitten omaan huoneeseensa, missä hän,\najattelematta sen tarkemmin, kokonaan ymmällään, puki ylleen ja pujahti\nsitten takaovesta ulos. Eipä silti, että hänen ulosmenonsa olisi\nherättänyt mitään erikoista huomiota, sillä ilta ei ollut vielä niin\nmyöhäinen, ja ilma, vaikkakin pilvinen, oli muuten hyvä ja lämmin.\n\nEhdittyään pari, kolmesataa metriä pitkin purotietä, hän kuuli melkein\nvierellään askeleita ja kääntyessään huomasi herra Volmarsonin\nvierellään.\n\n-- Sepä oli sattuma! huohotti mies naurahtaen samalla kevyesti. --\nOlitte vähällä pilata kaikki, vaikka syy olikin minussa. Lähdin\nliikkeelle aivan liian aikaisin.\n\n-- Mitä... Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? läähätti Helinä puoleksi\npeläten.\n\n-- Ei mitään muuta, kuin että minun täytyy ilmaista itseni teille\naikaisemmin kuin oli tarkoitukseni. Mutta sehän ei merkitse mitään. Te\nkeskustelitte muutamia päiviä sitten komisario Auerin kanssa?\n\n-- Niin, mutta... Mitä tarkoitatte? Ja miten...?\n\nHelinän kysymykset olivat hyvin katkonaisia.\n\n-- Niin, minua ei kai juuri kukaan uskoisi salapoliisiksi... tai siis\nrikospoliisiksi... ja kuitenkin minä olen sellainen... Vieläpä minulla\non silloin tällöin etuakin siitä, ettei minua ensimmäisenä poliisiksi\nepäillä... Mutta olen todella sellainen... ja nyt komisario Auerin\nalaisena... hänen lähettämänään. Ja tässä on varmuuden vuoksi pieni\nkirjelippu komisariolta sekä valtakirjani...\n\nHän näytti ne Helinälle, joka koetti tarkastaa niitä hämärässä.\nEpäilemättä oli kaikki oikein, varsinkin valtakirjan viralliset sinetit\ntehosivat häneen täydellisesti.\n\nHerra Volmarson oli siis rikospoliisi... Tosiaankaan ei kukaan olisi\nsaattanut ajatella mitään niin hassua...\n\n-- Ette siis ole taiteilija?\n\n-- Ei, salaperäisyys ja kaksinaisuus ei ulotu niin pitkälle. Minä\nolin... tai ainakin kuvittelin olevani taiteilija... ennen kuin löysin\noikean alani. Ja nimenikin on oikea. Ja on pelkkä onnellinen sattuma,\nettä pääsin omalla nimelläni ja entisen ammattini turvin tänne\nmoisioon.\n\n-- Kuinka te löysitte tuon käytävän? sopersi Helinä.\n\nHerra Volmarson nauroi vapaasti.\n\n-- Oh, pitäähän minun sellaiset löytää. Ammattivaisto, niin sanoakseni.\nOlin juuri ylhäällä, oven takana, kun te sen avasitte ja minä syöksyin\nalas. Kun en olisi kuitenkaan ehtinyt päästä pakoon, oli minun pakko...\nhm... turvautua epämiellyttäviin otteisiin.\n\nTämä herra Volmarson, jonka Helinä nyt oppi tuntemaan, oli entinen\nvilkas taiteilija, mutta ei ihan niin suulas eikä keikarimainen.\nHänessä oli asiallisuutta, joka tehosi.\n\n-- Oletteko... Oletteko keksinyt jotakin, mikä viittaisi siihen\nmurhenäytelmään? tiedusteli Helinä arasti heidän astellessaan polkua\npitkin.\n\n-- En oikeastaan, ja, suoraan puhuakseni, minun tehtäväni ei\ntarkoitakaan niin paljon sitä. Olen kyllä kuullut yhtä ja toista, joka\nehkä sopii asioihin, mutta päätehtäväni on toisaalla. Tämä on\nmerkillinen... hyvin merkillinen paikka, tämä moisio... Ja oikeastaan\nolisi hyvä, että kertoisitte minulle nyt, mitä on tapahtunut, mitä on\npuhuttu ja sovittu tuolla ylhäällä... rouvien ja teidän ja tohtorin\nkesken.\n\nHelinä pysähtyi äkkiä.\n\n-- Taivaan nimessä, ketä te epäilette? hän huudahti hiljaa. -- Ja\nmistä?\n\n-- Kaikkia kaikesta, vastasi Volmarson karttelevasti. -- Mutta\nkertokaapa.\n\nHelinä kertoi. Hänellä ei ollut muuta puhumista kuin rouvien\nlahjoituksesta, kauppakirjasta ja sopimuksesta. Volmarson ei sanonut\nmitään, hän vain kuunteli, ja Helinästä tuntui niin kuin hänen\npuhelunsa ei olisi lainkaan miestä kiinnostanut.\n\nSitten Volmarson kääntyi hänen puoleensa.\n\n-- Tiedättekö, että minulla on vakaumus, ettei syyllistä tuohon\ntaannottaiseen murhenäytelmään saada milloinkaan sellaiseksi\ntodistettua. Neiti Ström on kuollut.\n\nHelinä hätkähti.\n\n-- Neiti Ström? Ja milloin?\n\n-- Tänään iltapäivällä, vastasi Volmarson hiljaa. -- Hän kuoli kyllä\nluonnollisen kuoleman... Hän oli riutunut hiljakseen... ja oli jo\nvuorokauden verran tajuttomana. Hän olisi ollut ratkaiseva todistaja,\nmutta hän on nyt poissa...\n\n-- Siis se asia jää ratkaisematta? tiedusti Helinä.\n\n-- Oikeudellisesti ehkä, mutta ei muuten. On jotakin, mikä auttaa\nmeitä. Rikos vaatii melkein poikkeuksetta jonkun toisen rikoksen\npysyäkseen salassa. Rikollinen ei voi pysähtyä. Hän tekee uusia\nrikoksia. Ja silloin voimme tavoittaa hänet.\n\nHelinä värisi ja kauhu puistatti häntä. Hän vilkuili pelokkaana\nympärilleen.\n\n-- Ettekö voi edes vihjaista, mistä päin vaara uhkaa? hän melkein\nrukoili seuralaiseltaan.\n\n-- En, en voi. Mutta me tiedämme, että se uhkaa täällä moisiossa. On\noltava varuillaan. No niin, muuta en tiedä olevan itselläni sanottavaa.\nPääasia oli, että ilmitulemiseni välttyi. Te tiedätte nyt, että olemme\nliittolaisia. Toivotan teille hyvää yötä! Käsitätte, etten poistu\nluotanne epäkohteliaisuudesta, vaan varovaisuudesta.\n\nHerra Volmarson heilautti hilpeästi kättään ja katosi toiselle polulle.\nHelinä puolestaan kääntyi ja lähti raskain mielin palaamaan moisioon.\nHän tunsi olevansa uhkaavien vaaroja ympäröimänä, hän ja ehkä he kaikki\nmoisiossa.\n\nJa mitä muuta hän koki vielä samana iltana, siitä antaa ehkä parhaan\nkuvan hänen oma kirjeensä Anni Raikkalalle, kirje, jonka hän kirjoitti\nseuraavana päivänä, ja jossa hän koetti häivyttää huoltensa painoa:\n\n    \"Anni hyvä! On taas sattunut niin paljon, mutta lupaukseni estää\n    minua siitä tarkemmin kertomasta. Joka tapauksessa pinnalla on\n    kaikki rauhallista, mutta minä tiedän, että se on vain harhaa, ja\n    että voi tapahtua mitä hyvänsä.\n\n    Eilen illalla oli minulla koomillisen järkyttävä kokemus. Täällä\n    vierailee nykyisin muuan taiteilija Jaakko Volmarson maalaten\n    jäljennöstä eräästä tauluistamme tohtori Vernerille. Jouduimme\n    hänen kanssaan illalla yhdessä kävelemään ja keskustelimme ehkä\n    tunnin verran, jonka jälkeen hän lähti haaveilemaan luontoon,\n    niin kuin hänen sanansa kuuluivat. Ja ajattele, kun palasin\n    moisiota kohden, niin eikö tullutkin oiva pehtorimme minua\n    vastaan. Hän oli nähnyt äskeisen kohtauksen ja voit uskoa,\n    että hän oli kiihkoissaan. Mikään diplomatia ei auttanut, hän\n    kosi minua, mutta niin mustasukkaisen vihaisesti, että saatoin\n    lähettää hänet tiehensä ilman muuta ja ilman vastausta,\n    ja hän lähti häpeissään ja raivoissaan ja niin herttaisen\n    kiukkuisena, että minun olisi tehnyt mieli huutaa hänet takaisin.\n    Ymmärrätkö siis, mitä ystäväsi saa kokea: huolet rouvista,\n    heidän terveydestään, kaikki salaperäisyydet ja nyt lisäksi\n    raivostuneen miehen rakkauden! Ei, minä lähden moisiosta, lähden\n    heti leikkauksen jälkeen, ja pyrin vaikka astioitten pesijäksi\n    kansankeittiöön. Siellä on ehkä enemmän melua ja työtä, mutta\n    varmasti vähemmän salaperäisyyttä. Väsynyt, riutunut ja levoton\n    Helinä.\"\n\n\n\n\n26. Volmarson tekee huomioita\n\n\nHerra Volmarsonin jäljennös oli edistynyt ripein vedoin parina päivänä.\nTaulu alkoi uskottavan vastaavasti jäljentyä uudelle kankaalle. Kun\ntohtori Verner kävi sitä tarkastamassa, hän ilmaisi sekä ihmetyksensä\nettä tyytyväisyytensä.\n\nHelinän pistäytyessä taulugalleriassa, herra Volmarson iski hänelle\niloisesti silmää.\n\n-- Tämä on merkillinen moisio! hän sanoi hiljaa. -- Muuten, joko herra\ntohtori on lähtenyt?\n\n-- Jo, vastasi Helinä.\n\n-- Sepä hyvä, mutisi Volmarson. -- Katsokaa, hän tekee oloni\nepävarmaksi. Hän on lemmon tarkkasilmäinen mies ja käteni käy\ntavallista kömpelömmäksi, kun hän tarkastelee työtäni. Huh, hän kyllä\nkykenee hypnotisoimaan ihmisen!\n\n-- Sepä omituista! virkahti Helinä. -- Minullakin on hänestä aivan\nsamanlainen mielipide.\n\n-- Tepä olettekin helmi naisten joukossa, imarteli Volmarson\ntavalliseen taiteilijatyyliinsä, jota hän noudatti, milloin vain oli\npelko, että joku kuuli tai näki.\n\n-- Kuulkaapa, onko teidän aikananne maalattu täällä toisiakin\njäljennöksiä?\n\nHelinä pudisti päätään.\n\n-- Ei, mutta olen kuullut tohtorin niitä aikaisemmin maalauttaneen\nuseitakin.\n\n-- Tiedättekö mistä tauluista?\n\n-- En tosiaankaan. En ole kysynyt. Ja pelkään, että tuskinpa muutkaan\ntietävät. Nuo työt eivät ole ketään kai niin paljon kiinnostaneet.\n\n-- Sepä vahinko. Muuten, mitä sanoisitte, jos kutsuisin muutaman\nystävän tänne luokseni?\n\n-- Niinkö! Mutta eihän minulla ole mitään siihen sanomista. Viipyisikö\nhän pitkäänkin?\n\n-- Hm, eräitä tunteja kuitenkin. Olen jo muuten kyllä hänet\nkutsunutkin. Ehkä tiedättekin hänet? Hän on taidekauppias ja\ntaiteentuntija Berg tuolta kaupungista.\n\n-- Hän on minulle vain nimi.\n\n-- Sepä riittääkin. Olen kutsunut hänet tänne saadakseni häneltä\nlausunnon eräistä tauluista. Muistakaa, että olen taiteilija ja taiteen\ntuntija. Täällä on herkkuja sellaisille. Ja Berg lienee täällä jo pian.\nHänellä on oma auto.\n\nHelinä katseli kiinteästi poliisimiestä koettaen mielessään arvailla,\nmitä hänen järjestämänsä vierailu tarkoitti. Volmarson alensi ääntään.\n\n-- Tietääkseni te olette tehnyt erään lupauksen komisario Auerille. Nyt\non aika täyttää se. Minä tarvitsen apuanne.\n\nHelinä jännittyi.\n\n-- Minkälaista?\n\n-- Hm, sanoi Volmarson alentaen vieläkin ääntään. -- Tiedämme, että\ntuolla ylhäällä rouvien eräässä huoneessa on muuan salalokero.\n\n-- Sitten...? kysyi Helinä henkeään pidättäen. Hänellä oli usvainen\naavistus ikäänkuin mahdollisuudesta, jonne toinen pyrki.\n\n-- Ja siinä salalokerossa, jatkoi Volmarson -- tiedämme rouvien\nsäilyttävän korujaan. Niiden arvo on suuri ja tunnettu. Ainakin eräissä\npiireissä se tiedetään tarkalleen. Minun ja minun ystäväni pitäisi\nsaada nuo korut huomaamatta tarkastettaviksemme.\n\n-- Mutta sehän on täysin mahdotonta! huudahti Helinä jyrkästi. --\nMinulla ei ole avainta ja vaikka olisikin, en millään ehdolla menisi\nilman lupaa tuota lokeroa avaamaan.\n\nVolmarson painoi päänsä alas.\n\n-- Niin, olette esimerkillisen uskollinen palvelija. En voi sanoa\nmuuta. Mutta ottakaa huomioon, ettei noille koruille tapahdu mitään. Me\nvain tarkastamme ne. Ja ellemme saa niitä salaa tarkastaa, on meidän\ntai minun esitettävä valtakirjani, kerrottava epäilyni ja pyydettävä\nrouvilta lupaa. Siitä koituu sellainen järkytys, että heidän\nleikkauksensa voi raueta.\n\nJa pieni mies sulki huulensa tiukasti yhteen ja näytti surulliselta.\nHän ei sanonut enää mitään, istui vain ja odotti.\n\nHelinä tunsi olevansa kauheassa pulassa. Avoimet syytteet,\npoliisikuulustelut, epäilyt. Nehän voisivat järkyttää vanhat rouvat\nsuunniltaan... Ja taas toisaalta, olla avullisena luovuttamassa\nkalleuksia oikeastaan täysin tuntemattomiin käsiin!\n\nSitten pieni mies katsahti Helinään ja hänen silmissään oli jotakin,\njoka sai Helinän luomaan katseensa alas.\n\n-- Mutta kuinka minä voisin? Helinä parahti.\n\n-- Missä rouvat säilyttävät avainta?\n\n-- Käsilaukussa ja käsilaukku on tavallisesti heidän lähettyvillään.\n\n-- Eikö ole mitään mahdollisuutta viedä käsilaukku syrjään siksi aikaa,\nettä ehtisi ottaa avaimen, ja taas pannakseen sen takaisin?\n\nHelinä huokaisi.\n\n-- Oli, mahdollisuus oli kyllä olemassa.\n\n-- No niin, otatte tuon avaimen ja toimitatte sen minulle. Se on kohta\nnumero yksi. Ja sitten seuraa kohta numero kaksi. Kun ystäväni saapuu\n-- hän ei ole muuten poliisilaitoksesta, kuten jo mainitsin -- ja minä\nteille siitä huomautan, menette rouvien luo ja koetatte heidän kanssaan\nylläpitää keskustelua mahdollisimman kaukana siitä huoneesta, jossa on\ntuo lokero. Sanokaamme, että me tarvitsemme aikaa noin puoli tuntia.\nSilloin ovat korut jälleen paikallaan ja avain on lokeron suulla. Sen\nvoi jättääkin siihen, sillä tuskin rouvat epäilevät mitään, vaan\nsaattavat luulla itse sen siihen unohtaneensa. Siinä kaikki. Onko liian\nvaikeaa?\n\n-- Mutta mitä ihmeen tekemistä noilla koruilla on siinä\nmurhenäytelmässä, joka tapahtui kilometrien päässä täältä?\n\n-- Kuulkaapa nyt, me olemme liittolaisia, pikkuneiti, mutta minä en voi\nkavaltaa päällikköni salaisuuksia. Hänellä ovat omat epäilyksensä, eikä\nhän niistä ole minulle kertonut. Minulla on ehkä omiakin aavistuksia,\nmutta niin kauan kuin minulla ei ole todisteita, en uskalla\nhiiskahtaakaan.\n\n-- Mutta minunhan on siten luovutettava koruja ties kuinkakin paljon\nihan tuntemattomille henkilöille... Minulla ei ole mitään taetta,\nvaikeroi nuori nainen.\n\n-- Onpas yksi! vakuutti pieni mies vakavasti. -- Katsokaapas minun\nnaamaani! Voitteko huomata siinä aavistustakaan vilpistä?\n\nHelinä katsoi vasten tahtoaankin. Ja tuossa Volmarsonin naamassa, kuten\ntämä oli sanonut, hän erotti pelkkää voimaa, lujuutta ja hillittyä\nhilpeyttä.\n\n-- Onko se ihan välttämätöntä? hän tiedusti vielä.\n\n-- On.\n\nVolmarson lausui sen ilman pienintäkään epäröintiä. Helinä oli\nvoitettu. Hän tiesi sen. Hän oli ryhtynyt tähän kummalliseen peliin, ja\njos hän yritti kieltäytyä, silloin se muuttui julkiseksi ja julmaksi.\n\n-- Minulla on määrättyjä epäilyksiä, selitti Volmarson. -- En osaa itse\nratkaista niitä täysin pätevästi. Ystäväni voi ja hänen tehtäväkseen\njää joko kumota tai vahvistaa ne. Ja siihen me tarvitsemme noita\nkalleuksia.\n\n\n\n\n27. Moisiota tutkitaan.\n\n\nKun taidekauppias Bergin auto saapui pihaan, oli Volmarson kaikessa\nrauhassa seisomassa portailla ja tervehti tuttavaansa kättään\nhuiskauttamalla. Berg, erittäin hienosti puettu, vanhanpuoleinen laiha\nherra, astui hänen kanssaan sisälle.\n\nHelinä oli siihen mennessä suorittanut ensimmäisen tehtävänsä. Hän oli\nmennyt rouvien luo ja työnnellessään heidän rullatuolejaan\npuutarhahuoneeseen, hän huomasi tuon käsilaukun jääneen toiseen\nhuoneeseen. Pienen tekosyyn nojalla hän pujahti takaisin, sieppasi\navaimen ja seurusteltuaan vielä hetkisen rouvien kanssa, kiiruhti alas\nja luovutti saaliinsa Volmarsonille, joka otti sen vastaan pohjattoman\nkiitollisen näköisenä.\n\n-- Teistä, neiti Vuopio, teistä teidän tiedoillanne ja taidoillanne,\ntulisi mainio rikospoliisi, hän kuiskasi.\n\nHelinä kavahti. Ei, syrjästä kuullen ja katsellen sellainen\npoliisitoiminta saattoi olla kiintoisaa, mutta käytännössä... Ei, ei\nmilloinkaan!... Volmarson saattoi vieraansa jäljennöstyönsä ääreen ja\nherrat jäivät kahden kesken galleriaan.\n\nHelinä odotti seuraavan tehtävänsä alkamista. Hän ei jaksanut käsittää,\nmihin komisario Auer ja Volmarson oikein pyrkivät. Mitä tekemistä\ntauluilla ja koruilla oli metsänhoitaja Kurun kuoleman kanssa, ja mitkä\nolivat ne vaarat, jotka moisiota uhkasivat?\n\nTaaskin hän koki jännitystä, mitä hänen aikansa täällä moisiossa oli\nollut tuskastuttavan täynnä. Milloinkaan hän ei olisi tullut tänne, jos\nolisi aavistanut, mihin salajuoniin hän melkein tahtomattaan\nsotkeutuisi.\n\nHerrat viipyivät ainakin kolmatta tuntia galleriassa, ennen kuin\ntulivat halliin ja Volmarson tapasi Helinän.\n\n-- Niinpä niin, nyt on aika koittanut, hän virkahti hiljaa. -- Me\ntulemme sinne vanhaa käytävää pitkin. Hm, teillä helisee avaimia\ntaskussanne. Pudottakaa ne lattialle, kun tilaisuus on otollinen. Minä\ntakaan, ettemme viivyttele. Helinä nyökkäsi lyhyesti ja lähti sitten\nhallin portaita pitkin nousemaan yläkertaan. Hän tiesi olevansa\nvaarallisessa seikkailussa, joka saattoi kääntyä hänelle häpeälliseksi.\nMutta hän ei ymmärtänyt, miten hän voisi enää väistyä vastuuta.\n\nRouvien luo tultuaan hän tapasi nämä ilokseen ja tyydytyksekseen\npuutarhahuoneesta, mikä oli kahden huoneen erottama siitä, missä\nsalalokero sijaitsi. Rouvilla olivat kirjat käsillä ja he nauttivat\nlukemisesta, kukkien katselemisesta ja auringonvalosta, jota tulvi\nhuoneeseen.\n\nHelinä meni ovelle ja kuin vahingossa ainakin heläytti avainkimppunsa\nlattiaan, nosti sen kiireesti, sulki oven ja istahti jakkaralle ryhtyen\nlukemaan rouville.\n\nSe ei ollut niinkään helppoa. Vaistomaisesti hän koetti terästää\nkuuloaan, erottaakseen Volmarsonin tulon ja toimet, mutta ei voinut, ja\nluku kävi katkonaiseksi.\n\n-- No, mikä nyt neitiämme vaivaa? ihmetteli rouva Jully. -- Vaikka\ntottahan se on, että on ihan julmaa vaatia nuorta ihmistä tällaisena\nkevätpäivänä, tuollaisen hehkuvan auringon alla, lukemaan vanhoja\nhupsutuksia vanhoille rouville! Pistäkää kirja pois! Ei, ei, minä en\ntoru, mutta jutelkaamme mieluummin.\n\nHelinä tiesi kyllä, ettei rouvien kanssa ollessa puheenaiheet suinkaan\nehtyneet, ja hänkin kiintyi keskusteluun niin tiiviisti, että heräsi\nvasta yhtäkkiä tajuamaan hetkien kuluneen nopeasti, niin nopeasti, että\naikaa oli kulunut lähes tunti.\n\nNyt, jos kerran Volmarsonin sanat pitivät paikkansa, oli kalleuksien\ntarkastus jo suoritettu. Hän johdatti rouvat saamaan päiväunta ja\nlaskeutui itse alas.\n\n\n\n\n28. Volmarson paljastaa.\n\n\nHerra Volmarson käveli alhaalla hallissa, poltteli savuketta ja\nvihelteli hiljalleen, kun Helinä saapui. Mies kumarsi.\n\n-- Mitä sanoisitte taas pienestä kävelymatkasta puron rantaa pitkin?\nhän kysyi kohteliaasti. -- Meillä oli äsken viehättävää siellä.\n\nHelinä epäröi hetken, mutta sitten hän muisti, että pehtori Oiva Salla\noli kai tarkastamassa ja valvomassa peltotöitä. Hän ei tahtonut\nkosintaa uudistettavaksi. Heitettyään päähänsä kevyen silkkiliinan ja\nhartioilleen takin Helinä lähti taiteilijan kanssa ulos.\n\nHe tulivat puronvarren polulle ja päästyään varmuuteen, ettei kukaan\nvoinut heitä kuulla alkoi herra Volmarson juttelunsa.\n\n-- Olen jo sanonut, että tämä on merkillinen paikka, tämä moisio, ja\ntoistan sen vieläkin. Mitään sellaista en ole vielä milloinkaan\ntavannut. Tämä on rikospoliisin paratiisi. Hieno rakennus, maukas\nhyvinvointi, ihana ympäristö, mainio ilma... ja rikoksia, rikoksia\nvähän joka paikassa... Niin ainakin luulen, sillä on olemassa vielä\nyksi mahdollisuus, vaikka en oikein usko siihen.\n\n-- Mitkä... Mitkä ovat epäilyksenne? tiedusteli Helinä odottaen jotakin\nkauheaa.\n\n-- Jos olen oikeassa -- tuo yksi mahdollisuus on vielä tutkimatta --\nvoitaisiin tätä moisiota sanoa väärennetyksi... tai puhdistetuksi...\ntaikka suorastaan varastetuksi moisioksi. Katsokaahan nyt! Mainitkaamme\nesimerkiksi tuo taulugalleria. Siellä on hyllyllä siro ja kallis\njulkaisu, joka luettelee kaikki tauluharvinaisuudet, niiden luojat ja\nsyntyajat, niiden taidehistoriallisen luokituksen ja antaa viitteitä\nmyös niiden arvosta. Bluffia, petkutusta ja silmänlumetta! Satuin\nkiinnittämään huomioni muutamaan seikkaan, ja tutkiskeltuani jonkin\naikaa minulle selvisi totuus. En ollut kuitenkaan ihan varma siitä.\nSiksi pyysin Bergin tänne. Hän nauroi heti, mutta tutki silti kaiken\nhuolellisesti. Nyt kun minulla on hänen sanana, uskallan huoleti\nväittää, että koko taulugalleria on petosta. Se taulu, jota minä\njäljennän, on kyllä comme il faut, oikea ja arvokas, mutta se onkin\nainoa. Muut, kaikki nuo muka kalleudet, ovat jäljennöksiä, pelkkiä\njäljennöksiä, eivätkä edes juuri tusinatyötä parempia.\n\n-- Jäljennöksiä! huudahti Helinä. -- Mutta sittenhän niiden arvo...\n\n-- Niin, se on ainakin hyvin nimellinen. Berg tarjosi -- sitä yhtä\nlukuunottamatta -- koko roskasta kymmenentuhatta.\n\n-- Mutta mitä ihmettä te lopultakin tarkoitatte? tiedusteli Helinä\nmalttamattomana.\n\n-- Sitä vain, että miksi, kuka ja milloin on maalauttanut\nalkuperäisistä tauluista jäljennökset...? Alkuperäiset taulut ovat\nolleet moisiossa, se on todistettavissa. Ja kuka on sitten ripustanut\nnuo jäljennökset seinille? Ja missä ovat alkuperäiset? Bergin arvion\nmukaan on kyseessä noin puolen miljoonan juttu.\n\nHelinä ei uskaltanut sanoa mitään. Hän vain odotti ja pelkäsi jatkoa,\neikä Volmarson pitänyt pitkiä taukoja.\n\n-- Taulujuttu on selvä. Uskon Bergiin niissä asioissa täydellisesti.\nSitten tulevat korut. Niissä on sama ilmiö havaittavissa. Siellä oli\nkaksi tai kolme isoa korua, jotka olivat aitoja. Muut olivat pelkkiä\nimitaatioita, jäljittelyjä, samanlaisia, jollaisen tekin olette\nkuuleman mukaan saaneet lahjaksi. Ja Berg sanoo, että siinä on kyseessä\nylikin puoli miljoonaa. Tiedetään varmasti, että moisiossa on ollut\noikeita koruja. Missä ne nyt ovat? Ja kuka ja miksi on teettänyt\njäljitelmät?\n\nHelinä istahti kivelle. Hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi. Päivä\noli lämmin ja kirkas, mutta jokin puuduttava kylmyys oli hiipinyt hänen\nruumiiseensa. Vihdoinkin alkoi hänelle valjeta jotakin, mutta hän ei\nuskaltanut tehdä sitä itselleenkään selväksi. Hän tarrautui\nvaistomaisesti siihen yhteen mahdollisuuteen, josta Volmarson oli\npuhunut.\n\n-- Mikä... Mikä on tuo mahdollisuutenne! hän kuiskasi voipuneesti.\n\nVolmarson hymyili rauhoittavasti.\n\n-- Älkää ottako tätä niin raskaasti. Maailma on paha ja tällaistakin\nsaattaa tapahtua. Mutta tuo mahdollisuus. Niin, se on tosiaankin\nolemassa. Ja jos niin on, olen minä ollut narri.\n\nHelinä toivoi palavasti, että herra Volmarson olisi narri, mutta hän\nvaistosi tuon toivon heikkouden.\n\n-- Olettehan tietysti, aloitti poliisimies, -- kuullut kerrottavan\nköyhtyneen ylimystön pulasta. Tässä voi olla kyseessä sellainen tapaus.\nOlettakaamme, että rouvat kreivitär ja paronitar olivat köyhtyneet.\nMutta heillä oli tauluja ja koruja, kaikki arvokkaita. Niiden myyminen\nsinänsä koskisi liiaksi itserakkauteen ja sukuylpeyteen. Hyvä, he\nantavat jäljentää taulut ja jäljitellä korut, myyvät oikeat ja antavat\njäljittelyjen edustaa entistä loistoa. Sellainen mahdollisuus on, mutta\nminä en kyllä usko siihen. Kaikki, mitä olen kuullut ja kokenut\nmoisiossa, vahvistaa käsitystäni vanhojen rouvien taloudellisen aseman\nvarmuudesta tai ainakin heidän luuloaan sellaisesta.\n\nHelinä pudisti vaistomaisesti päätään. Niin, hän luuli samaa kuin\nVolmarsonkin. Rouvat olivat rikkaita vieläkin... Ainakin he luulivat\nolevansa rikkaita, siitä ei voinut erehtyä. Ja heidän lahjoituksensa!\n\n-- Hehän aikovat lahjoittaakin! kuiskasi tyttö heikosti.\n\nVolmarson löi koomillisen raivostuneesti päähänsä.\n\n-- Niin! Tuo tosiasia on ollut kirkkaana edessäni, ja kuitenkin olen\najatellut tuota mahdollisuutta. Rouvat eivät siis ainakaan tiedä\nköyhtyneensä yli miljoonalla. Se on päivänselvää.\n\nHelinän ei enää tehnyt mieli puuttua keskusteluun. Hän itse oli\nmurskannut tuon ainoan mahdollisuuden, mutta Volmarson jatkoi: --\nKaikki seikat tukevat epäilyksiäni tai oikeastaan alunperin komisario\nAuerin epäilyksiä. Hän on näkijä ja aavistaja, tuo meidän komisariomme,\nminä olen pelkkä työmyyrä. Katsokaa, moisio tuottaa, varovaisestikin\nlaskien, melkoisesti vuosittain...\n\n-- Mutta pehtori sanoo, että... intti Helinä.\n\n-- Tiedän, tiedän, keskeytti Volmarson kiireesti. -- Maata hoidetaan\nhuonosti. Olkoon, ettei maatalous ole kannattanutkaan. Mutta täältä on\nmyyty metsää... vanhaa, ensiluokkaista tukkimetsää, faneerikoivuja,\ntulitikkuhaapoja... Oh, en ole alan asiantuntija, mutta niistä kertyy\nrahaa... Ja menot ovat olleet suhteellisen pienet. Sillä joskin\nyksityinen lääkäri voi olla kalliskin, ovat hänen palkkionsa sentään\nvain vähäinen osa tällaisen tilan tuloista...\n\nHelinä kohottautui seisomaan ja lähestyi Volmarsonia.\n\n-- Kertokaa minulle kaikki! hän pyysi. -- Mehän olemme liittolaisia. En\nminä ole niin arka, kuin ehkä näytän, mutta epätietoisuus kiusaa minua.\nMinä aavistan... Nimi pyörii huulillani, enkä uskalla sitä lausua. Ketä\nte lopuksikin epäilette?\n\n-- Niin, voin sen sanoa, myönsi Volmarson hitaasti. -- Mutta vain\nyhdellä ehdolla?\n\n-- Ja mikä se on?\n\n-- Että pysytte toimessanne, pysytte paikallanne loppuun asti... toisin\nsanoen siihen asti, että leikkaukset on onnellisesti suoritettu. Siihen\nei ole enää pitkälti.\n\n-- Minä lupaan, vastasi Helinä vakavasti.\n\nVolmarson taipui hiukan hänen puoleensa ja kuiskasi kuin henkäisynä:\n\n-- Tohtori Verner!\n\nHänen silmissään oli kova ja vihainen ilme, mutta sitten hänen äänensä\nsai halveksivan vivahduksen, kun hän lisäsi:\n\n-- Ja varatuomari Rask!\n\nTuli pitkä ja kolkko hiljaisuus. Helinä vaipui jälleen kivelleen ja\ntuijotti eteensä suurin, kyynelettömin silmin, vaikka hänen mielensä\ntekikin itkeä.\n\n-- Verner ja Rask... Niin, niin...! hän äänsi vihdoin hiljaa.\n\n-- Sallitteko? kysyi Volmarson ja istuutui hänen viereensä kivelle. --\nVoin kertoa teille yhtä ja toista. Olemme olleet ankarassa puuhassa\ntämän jutun takia. Se näytti aluksi pieneltä ja selvältä, ja sitten on\nsiitä kasvanut iso ja ruma juttu. Tietoni ovat monelta taholta,\njohtopäätökset komisario Auerin ja omiani, ehdotonta varmuutta vähän,\nmutta todennäköistä sitä runsaammin. Ja nyt kerron teille, että\ntietäisitte kaikki, osaisitte varoa tietäessänne, ja että kertomukseni\nmahdollisesti herättäisi osanottoanne niitä kohtaan, jotka nyt\ntarvitsevat apuanne paljon tärkeämpään kuin ranskalaisten romaanien\nlukemiseen.\n\nNiin, tämä juttu ei suinkaan alkanut sinä päivänä, jolloin\nmetsänhoitaja Kuru löydettiin ammuttuna. Se on vain muuan sivukohtaus,\nTämä kaikki alkoi siitä hetkestä, jolloin kreivitär ja paronitar\njoutuivat onnettomuuden uhreiksi ja ilkeä kohtalo toimitti heille\ntohtori Thomas Vernerin aluksi satunnaiseksi, sitten vakinaiseksi\nhoitajaksi.\n\nTohtori Verner olisi pitkällä, jos hän olisi kulkenut yhtä ja ennen\nkaikkea oikeaa tietä. Mutta hän on mutkitellut ja poikkeillut. Hän\npolveutuu suvusta, joka on kauan asunut Suomessa tulematta silti maan\nalamaiseksi. Hän on lahjakas, enemmänkin, melkein nerokaskin! hän on\nvoimakas, työteliäs, mutta myös intohimoinen, synkkä ja mieltynyt\nkaikkiin syrjäpolkuihin ja luvattomuuksiin. Hän suoritti\nlääkärintutkintonsa ulkomailla, ja siellä jo lienee sattunut yhtä ja\ntoista. Hän palasi Suomeen ja sai lääkärinarvonsa laillistetuksi. Hänen\nasemansa, varsinkin koska hän on intohimoinen keinottelija ja pelaaja\nsuuressa mittakaavassa, ei ollut mitenkään loistava ja kehuttava.\nJa silloin lähettää kohtalo hänen tielleen kaksi rikasta,\nloukkaantunutta maailmannaista, jotka hän sitten valloittaa helposti\nlääkärinkatseellaan, ranskankielentaidollaan ja ulkonaisella\nkäytöksellään. Hän pelastaa naiset ja tulee heidän vakinaiseksi\nhoitajakseen. Hänet palkitaan ruhtinaallisesti, mutta hän ei tyydy\nsiihen. Hän tietää olevansa kultakaivoksen äärellä, eikä halua poistua.\nNiin, tässä nyt tulemme jo täysin otaksumien alalle, mutta en saa\npäästäni ajatusta, että moision rouvat olisivat kai voineet\ntäydellisesti parantua jo aikoja sitten, ellei heidän ja moision\nhoitaminen olisi ollut tohtori Vernerille niin tuottavaa. Tästä en voi\nmennä enemmän päättelemään, sen voi vain etevä lääkäri ratkaista.\n\nMutta tämäkään ei riitä. Tohtori tarvitsee vielä enemmän rahoja. Hän on\njo aikaisemmin, turvatakseen itselleen kaikki tiet, yhtynyt varatuomari\nAnton Raskiin. Rask on roisto, jonka uskaltaisin sanoa hänelle vaikka\npäin kasvoja. Hänen oli aikoinaan pakko erota asianajajayhdistyksestä\nsopimattoman menettelyn takia. Hän oli melkein rappiolla, kun tohtori\nVerner korotti hänet auttajakseen. Rask on hoitanut ne kaupat, jotka on\nmoisiosta käsin tehty, maa- ja ennen kaikkea metsäkaupat. Palaisin\nhalusta tutustua tilan kirjanpitoon nähdäkseni, kuinka ja minkälaisina\nnuo kaupat on sinne merkitty. Ja sitten, niin oletan, tohtori kaikessa\nrauhassa, rouvien luvalla, maalauttaa jäljennöksiä kalleista tauluista,\nasettaa jäljennökset oikeiden tilalle ja varastaa ne myydäkseen tai\npiilottaakseen ne sopivana hetkenä myytäviksi. Julkivarkaalla ei ole\nvoinut olla herkullisempaa tilaisuutta. Olen kuullut, että rouvat itse\nkustansivat ainakin pari jäljennöstä. Se oli hassua, helppoa ja peräti\nroistomaista. Ja sama tehtiin tietysti koruillekin. Ne jäljiteltiin,\nvaikka siihen on tuskin pyydetty tai saatu rouvien lupaa. Mutta\nvuotuistulot, palkkiot ja varkaudet eivät vain riittäneet kahden\nhäikäilemättömän ja taitavan rikollisen tarkoituksiin. Nyt taas oli\nmäärä myydä metsää. Vanhat rouvat eivät tietysti käsittäneet asiasta\nmitään. Heidän allekirjoituksensa olivat helpot saada. Ja minä luulen\nmelkein, että rouvat pitävät metsiään vain halpoina, arvottomina\nhalkoina.\n\nNäin jatkui, niin oletan, sillä täydellisiä todistuksia ei ole vielä,\nkiskominen, varastelu ja kavaltaminen vuodesta vuoteen. Tohtori hoiti\nja hymyili rouville, mutta heidän selkänsä takana kappale kappaleelta\nhävitti, kulutti ja tuhosi heidän omaisuuttaan yhdessä apulaisensa\nkanssa.\n\nJa sitten äkkiä uhkasi kukistuminen. Näyttämölle ilmestyi metsänhoitaja\nAlvar Kuru, rehellinen ja älykäs mies. Tiedän, olemme tutkineet\nsenkin seikan, että Kuru oli, tohtorin palkatessa hänet moision\nmetsänhoitajaksi, palkaton ja vaikeissa olosuhteissa elävä nuori\nmetsänhoitaja. Ilmeisesti tohtori on luottanut liiaksi hänen\nkiitollisuuteensa ja kokemattomuuteensa. Tosin metsäkauppasopimuksissa\nolivat rouvien nimet, mutta Kuru nuorena ja alaansa kiintyneenä\nammattimiehenä ei kai voinut välttää ilmituomasta harmiaan\nepäedullisten sopimusten johdosta. Tohtorihan myi varastettua tai\nainakin petoksella saatua, ja hän myi huokealla ja moisiolle muutenkin\nhyvin epäedullisin ehdoin. Metsänhoitaja on kai puhunut suorastaan\nmetsänraiskauksesta ja uhannut ilmoittaa rouville. Otaksun niin. Sen\nseikan todistaminen ainakin pätevästi on nyt mahdotonta, ellei tohtori\ntunnusta.\n\n-- Ja siksikö... siksikö hän...? sammalsi Helinä.\n\n-- Juuri siksi, sanoi Volmarson tiukasti. -- Komisario Auer olettaa nyt\nkaiken tapahtuneen seuraavasti, enkä minä uskalla epäillä, etteikö hän\npääasiassa osu aivan oikeaan. No niin, oli tulossa metsäkaupan teko,\njota Kuru vastusti ainakin niillä ehdoilla, jotka hän oli saanut\ntietää, ja luultavasti vaati päästä rouvien puheille. Se oli tietysti\nestettävä hinnalla millä hyvänsä. En usko erehtyvämme, jos oletamme\ntohtorin yrittäneen lahjomistakin, mutta se ei auttanut. No niin,\ntohtori oli matkalla moisioon. Meidän teoriaamme ei sisälly harkittu\nrikos. Kyseessä on pikaistuksissa tehty tappo, siinä kaikki. Ase\nviittaa vahvasti siihen. Se on ollut mahdollisimman epävarma. Kukaan ei\nolisi harkiten sellaista valinnut. Kyseessä oli enemmänkin sattuma.\nKuinka sellainen ase oli tohtorilla ja se sattui hänelle käteen, on\naivan erillinen kysymys. No niin, tohtori ajoi siis moisioon ja kohtasi\nmetsänhoitajan tiellä. Luultavasti he vaihtoivat joitakin sanoja, ja\nKuru ilmeisesti pysyi entisellä kannallaan. Tästä tai mahdollisesti\njostakin muusta syystä raivostui tohtori Verner -- hänen luonteensa on\njuuri sellainen -- ja tempaisi esille aseen laukaisten sen sokeasti.\nPienen pieni luoti toi kuoleman. Ne ovat mahtaneet olla kylmiä\nsilmänräpäyksiä tohtori Vernerille. Kaikki oli luhistumassa. Ihmisiä\nsaattoi tulla. Mutta hän ei joutunut ymmälle. Hän toimi nopeasti ja\nharkitusti. Hän ryösti metsänhoitajan kaikki tavarat, osin kai\nsaadakseen haltuunsa joitakin paljastavia papereita, osin ehkä\njohtaakseen tutkijat harhaan. Ja sitten hän työnsi Kurun elottomalta\nnäyttävän ruumiin tuonne kuoppaan, nousi autoon -- moottori oli\nluultavasti ollut käynnissä koko ajan -- ja ajoi moisioon. Kurun\npuolelta uhkaava vaara oli torjuttu liiankin ratkaisevasti, mutta nyt\noli kyseessä oman syyllisyyden salaaminen tähän rikokseen.\n\n-- On mahdollista, että tohtori Verner, tullessaan moisioon epäilemättä\nkiihtyneessä mielentilassa, tahtoi ensiksi päästä irti esineistä, jotka\nhän oli anastanut metsänhoitajalta. Ja jostain syystä hän työnsi ne\nmaljakkoon. Se oli tietysti hyvin valittu piilopaikka. Ja sitten hän on\nhävittänyt luultavasti muut mahdolliset jäljet ainakin itsestään, yhtä\nlukuunottamatta, josta mainitsen myöhemmin, ja joka ei ollut niinkään\nhävitettävissä.\n\nSikäli oli kaikki selvää. Tapahtumat ja olosuhteet olivat suosineet\nrikollista, mutta hänellä oli vielä edessään kaamea hetki ja se oli\nsilloin, -- tehän näitte sen itse -- kun miehet kantoivat kuolevan\nmetsänhoitajan ja tohtoria vaadittiin avuksi. Se on käsittääkseni\nsellaisia hetkiä, jotka koettelevat rikollisenkin kaikki voimat. Mutta\ntohtori kesti, hän tarkasti uhrinsa ja huomasi, että pelko oli turha,\nsillä luoti oli tehnyt tehtävänsä.\n\n-- Hirveää, hirveää! parahti Helinä.\n\n-- Niin, niinhän se on, myönsi Volmarson tyynesti. -- Ja nyt tulee\nneiti Strömin vuoro. Tiedämme, että hän oli tohtori Vernerin\nrakastajatar... Meillä on viitteitä siihen, että hän oli alkanut\nkyllästyä asemaansa, mutta ilmeisesti hän oli koko lailla perillä\ntohtorin juonista, ja on tiennyt, että metsänhoitaja oli uhannut\nilmoittaa rouville noista metsäkaupoista. Nähdessään nyt tuon\nkohtauksen, hän naisellisen vaistonsa opastamana keksi heti totuuden:\ntohtori oli surmannut mahdollisen ilmiantajan. Siksi hän pyörtyi, eikä\nsiksi, että näki kuolevan miehen. Hän käsitti silmänräpäyksessä, että\nhänellä oli valittavana vain kaksi vaihtoehtoa: joko ilmiantaa tohtori\nheti taikka joutua hänen kanssarikollisekseen. Epäilemättä tohtori sai\nhänet taivutetuksi jälkimmäiseen. Ja tohtorin vaatimuksesta -- tohtori\nei tietenkään uskaltanut mahdollisten epäluulojen takia itse -- hän\nsitten yöllä, kuten itse näitte, haki nuo esineet maljakosta ja koetti\nne hävittää -- onnistumatta kuitenkaan täydellisesti, mikä ei olekaan\nkummallista hänen silloisessa mielentilassaan. Hän vilustui tässä\nyrityksessään täydellisesti, sairastui pahasti ja tohtori toimitti\nhänet välittömästi omaan yksityiseen sairaalaansa turvaan ja kaikkien\nkyselyjen ja kuulustelujen ulkopuolelle. Siten oli tohtorin onnistunut\nsekä nopeasti että tehokkaasti häivyttää melkein kaikki jäljet.\n\nVolmarson sytytti savukkeen ja puhalteli muutamia savuja.\n\n-- Emme me näin pitkälle helpolla päässeet, emmekä olisi siellä kai\nvieläkään, ellemme olisi saaneet teidän todistustanne, neiti Vuopio. Se\navasi ihan uuden maailman meille. Mutta todisteita puuttui yhä.\nKaipasimme oikeastaan vihjeen, ja sen tohtori sitten itse antoi meille.\n\n-- Kuinka... tohtoriko itse?\n\n-- Aivan niin, mutta tahtomattaan. Muistattehan tuon jutun yöllä\nliikkuvista tuntemattomista miehistä, jotka ottivat kiinni ja sitoivat\nkoiran ja yrittivät murtautua työkaluvajaan. On aivan varmaa, että\nmiehet olivat tohtori ja varatuomari Rask. Tuo koira on vanhuudestaan\nhuolimatta aika ripeä, eikä vieras olisi sitä saanut kiinni. Sen täytyi\ntuntea nuo miehet. Ja mitä heillä oli asiaa? Niin, tohtori oli\nluonnollisesti kuullut neiti Strömiltä, mitä tämä oli tehnyt noille\nKurulta saaduille esineille. Hänestä ei piilopaikka kai tuntunut kyllin\nluotettavalta, ja siksi hän yritti saada esineet takaisin hävittääkseen\nne perusteellisesti. Se oli liikaa varovaisuutta hänen puoleltaan.\n\n-- Mutta missä ne sitten olivat?\n\n-- Purossa. Neiti Ström oli hädissään heittänyt ne siihen ja tietysti\nsiihen kohtaan, mikä oli lähin moisiosta tullessa. Komisario Auer laski\nkaiken ihan oikein. Ja siksi hän sitten pihalla kovalla äänellä\nilmoitti aikovansa pitää vahtia. Nimismies lienee nauranut hänen\nyksinkertaisuudelleen, mutta itse asiassa Auer toimi ovelasti. Hän\npelotti siten tohtorin uudelleen yrittämästä ja yritti itse sen sijaan,\nsillä tuloksella, että saikin osan esineistä ylös, muiden muassa joukon\npapereita, jotka kuitenkin olivat lionneet täysin kelvottomiksi. Vain\njoitakin vihjeitä ne antoivat, mutta sekin riitti. Esineiden joukossa\noli Kurun kello ja lompakko rahoineen. Mutta silti ei ollut täydellisiä\ntodisteita ja tohtorin, niin tunnetun ja arvossa pidetyn henkilön\nvangitseminen ilman riittäviä todistuksia ei olisi ollut viisasta.\nTäytyi yrittää edelleen salassa ja huipuksi tässä toiminnassa muodostui\ntohtorin pyyntö samaiselle Bergille jonkin taiteilijan hankkimisesta\nmaalaamaan hänelle jäljennöstä. Berg mainitsi minulle siitä, ja silloin\nsain oivan idean: tulisin itse tänne. Ja lopunhan sitten tiedättekin\njo. Näin pitkällä sitten ollaan. Todisteita, todennäköisyyksiä, kaikkea\nmeillä on, mutta ei riittävästi vielä. Ja toinen seikka: jos toimimme\nheti, jos syytämme tohtoria esimerkiksi vain varkaudesta, niin saattaa\nmoision omistajattarille koitua tuho juuri silloin, kun heidän pitäisi\nsaada olla rauhassa. Ja toiselta puolen taas en usko, että tohtori\nolisi jättänyt salaiset puuhansa. Tuo kauppakirja ja sopimus viittaavat\njohonkin ilkeään. Ikinä ei tohtori ole ajatellutkaan minkään huoltolan\nperustamista, siitä voi olla aivan varma.\n\nHeinä oli tyyntynyt. Murhenäytelmän selostus -- hän ei jaksanut\nepäillä, etteikö se olisi oikea -- oli nostattanut veren hänen\nposkilleen. Nyt hänelle muistui mieleen tohtorin ja varatuomari Raskin\nkeskustelu kirjastohuoneessa, ja kiihkein, selvin sanoin hän sen\nselosti seuralaiselleen.\n\nVolmarson jännittyi.\n\n-- Kautta taivaan! hän huudahti. -- Tuossa voi piillä mitä hyvänsä.\nKultakaivos! Niin, siinä he ovat oikeassa. Suunnitelmat! Aivan\nvarmasti... Niin, eikä se olekaan vaikeaa. Ajatelkaa, jos rouville\nkävisi pahoin... Nyt tai myöhemmin... Ja tohtori hävittäisi... se ei\nolisi vaikeatakaan... tuon sopimuksen... niin hän olisi tosiaankin\nmoision ja kaiken kiistaton omistaja... Hän toisin sanoen voisi ryöstää\nkoko omaisuuden itselleen. Tässä aukeaa kauheita... ja rajattomia\nmahdollisuuksia...! On mietittävä... mietittävä... Meidän täytyy pitää\npäämme kylminä ja silmämme ja korvamme valppaina...!\n\nVolmarson vaipui pitkään mietiskelyyn. Sitten hän kohentautui.\n\n-- On kaksi mahdollisuutta. Toinen on se, että tohtori antaa\nleikkausten tapahtua häiritsemättä ja vasta myöhemmin, rouvien\npalattua, ryhtyy lopulliseen anastukseen tavalla, joka on minulle\ntietysti vielä epäselvä. Ja jos hän on tervejärkinen mies, niin hän\nmenettelee juuri täten. Sillä ehdolla tietenkin, ettei hän aavistakaan\nitseään epäiltävän.\n\n-- Ja toinen? kysyi Helinä.\n\n-- Toinen on, että hän tavalla taikka toisella estää tai lykkää\nleikkaukset, toimii heti ja pakenee... Ja niin hän kai tekee, jos hän\nsaa vihjeenkään vaarasta. Edellinen tapa on pitkällisempi, mutta\nvarmempi. Sen mahdollisuudet ovat suuret. Jälkimmäinen tapa on\noikeastaan ainoa, jolla tohtori voi selviytyä yllätyksen sattuessa. Ja\nsiksi on tunnontarkasti vältettävä kaikkea, mikä voisi hänen\nepäilyksiään herättää. Hänen on annettava, niin sanoakseni, rauhassa\npunoa itselleen köysi valmiiksi.\n\n-- Mutta eikö rouville voi sanoa mitään... vähääkään... antaa jotakin\nvihjettä? vaati Helinä kiivaasti.\n\n-- Ei, ei... Hehän kiihtyisivät... He eivät kykenisi asiaa salaamaan...\nja tohtori saisi varoituksen. Emmehän tiedä, aikooko tohtori mitään\nrikollista tällä hetkellä. Nyt täytyy meidän antaa leikkausten tapahtua\nrauhassa. Kahden hyvän ihmisen henki ja terveys on kalliimpi kuin parin\nroiston muutamien päivien ylimääräinen vapaus. Mutta meidän on\npidettävä tohtorin ja ehkä tuomarinkin jokaista liikettä silmällä,\nyhdessä ja erikseen. Rouvien täytyy säilyä järkytyksiltä kestääkseen\nnuo operaatiot.\n\nJa he alkoivat sopia yksityiskohtaisesti, miten järjestäisivät\nvartioinnin. Pahin kalvava epäilys oli haihtunut Helinän mielestä. Nyt\nhän ainakin tiesi, mistä päin vaara uhkasi, ja kuka oli se, jota oli\npelättävä, varottava ja vartioitava. Volmarsonin kertomus oli hänelle\npaljastanut kokonaisen pitkän, vuosia jatkuneen rikosten sarjan, jonka\nnäyttämönä oli idyllinen moisio ja uhreina sen herttaiset omistajat.\nKuinka selvää, yksinkertaista ja mutkatonta oikeastaan kaikki oli, kun\nsitä ajatteli nyt... ikäänkuin jälkeenpäin... ja kuinka täysin\ntoivottomalta se oli hänestä, ja kai noista poliisimiehistäkin aluksi\ntuntunut.\n\nMutta nyt Helinä tiesi, että hän tarvitsisi kaiken tahdonlujuutensa ja\nvarsinkin kaiken luontaisen näyttelemislahjakkuutensa voidakseen\nseuraavalla kerralla kohdata tohtori Vernerin niin, ettei tämä lukisi\nkoko salaisuutta hänen ilmeistään ja eleistään. Vaikeaa se oli, mutta\nhän toivoi, ettei se sentään olisi mahdotonta.\n\n\n\n\n29. Itsepintainen Oiva Salla.\n\n\n    \"Anni rakas! Tervehdys täältä Tamminiemestä. En ole pitkään\n    aikaan kirjoittanut, vaikka, luoja paratkoon, minulla olisi\n    kirjoittamista vaikka kuinka paljon. Mutta en halua. On niin\n    surullista. Kerron tavatessamme minkä voin. Mutta päätökseni on\n    vakaa! Lähden täältä heti leikkausten jälkeen.\n\n    Komiikkaakin on. Muuten kai kuolisinkin. Tiedäthän sen\n    pehtorimme. Olenhan sinulle hänestä jotakin maininnut. No niin,\n    hän kosi tässä minua... vaikka kirjoitinhan siitä. Silloin hän\n    oli iso, tuhma poika ja lähetin hänet matkaansa, niin kuin\n    loukkaantunut diiva.\n\n    Nyt hän tuli eilen jälleen luokseni. Hän oli toistamiseen\n    huomannut minut sen taiteilija Volmarsonin seurassa, josta\n    lienen niinikään maininnut, ja joka on minulle miehenä ja\n    kavaljeerina pelkkää ilmaa. Pehtori mainitsi hänet taaskin, mutta\n    muuten hän oli pehmeä, lauhkea ja hyväkäytöksinen, enkä minä\n    hennonnut olla kovinkaan paha hänelle. Tiedätkö, kaiken muun\n    vastapainona on näillä uudistuvilla kosinnoilla oma viehätyksensä\n    ja virkistyksensä. En olisi ikinä uskonut, että yksi ja sama\n    mies voisi uudistaa kosinnan moneen kertaan. Minusta näyttää,\n    että Oiva Salla aikoo kosia minua tästä lähtien kerran päivässä.\n    Tietysti hänellä on siihen vapautensa. Me olemme täällä niin\n    lähekkäin, että sitä on vaikea välttää. Hän on kyllä hirveän\n    kiltti poika ja näyttäväkin vaatimattomampaan makuun nähden,\n    mutta hänellä on se suuri vika, etten minä pidä hänestä. Ja\n    sitä hän ei usko, vaikka hän ei vaikutakaan itserakkaalta. Hän\n    on luetellut minulle tulevaisuudentoiveensa, eikä se seikka,\n    että minulla on ansioita, ole häneen vaikuttanut lainkaan\n    hillitsevästi.\n\n    -- Me sovimme yhteen! hän vakuuttaa.\n\n    Ja kaiken kaikkiaan, hän on ainoa valopilkku, katsottuna muuten\n    salaperäisen moision synkkää taustaa vasten, mikä ei silti\n    merkitse, että hänen valonsa olisi minulle miellyttävää.\n\n    Minä olen aika sekaisin ja väsynyt. Leikkaukset ovat viiden\n    päivän kuluttua. Helinä.\"\n\n\n\n\n30. Neljäs päivä.\n\n\nJaakko Volmarson maalasi ja vihelteli. Tuo viheltely ei kyllä sopinut\njuhlallisen kauniiseen huoneeseen ja sen tyyliin, mutta hän ei\nvälittänyt siitä.\n\nHänellä oli tapana viheltämällä viihdyttää itseään. Nyt hän oli\nlevoton. Ja hänen rauhattomuutensa syynä oli Helinä. Volmarson pelkäsi\ntytön ja tohtorin kohtaamista. Olikin aika paljon vaatia tytöltä\nitsehillintää nyt, kun hän tiesi, mistä kaikesta tohtoria vakavasti\nepäiltiin.\n\nVolmarson aavisti kyllä, että tohtori olisi varuillaan. Tämä ei voisi\nmitenkään olla rauhallinen sellaisen rikossarjan jälkeen. Ja tohtori\noli älykäs ja huomiokykyinen. Pelästynyt ilmekin Helinän kasvoilla\nsaattaisi varoittaa häntä...\n\nÄkkiä Volmarson herkesi molemmista puuhistaan. Hän oli korkeasta\nikkunasta nähnyt tohtorin vihreän auton vilahtavan pihalle.\nRikospoliisi-taiteilija nousi työnsä äärestä ja kiiruhti halliin. Hän\nnäki Helinän laskeutuvan ylhäältä. Hän nyökäytti tälle.\n\n-- Tohtori tuli! hän kuiskasi.\n\nHelinä vastasi hänelle vain päänliikkeellä.\n\nSitten Volmarson lähestyi häntä.\n\n-- Sanokaa, että teillä on päänsärky... pahoinvointi... pyytäkää\njotakin lääkettä, hän neuvoi nopeasti ja jatkoi sitten matkaansa\nulko-ovea kohti. Iloinen pilkahdus näkyi Helinän silmissä. Tuo neuvo\noli hyvä. Se oli uskottava ja tehokas. Tohtori ei kiinnittäisi hänen\nilmeisiinsä mitään huomiota ja se olisi välttämätöntä, sillä Helinä ei\nsaattaisi kohdata tohtorin katsetta vapisematta.\n\nJa hän riensi tohtoria vastaan, kun tämä astui halliin.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra tohtori! hän virkkoi voipuneesti ja\nkatsomatta miehen silmiin. -- Minulla on pieni pahoinvointi ja\npyytäisin jotakin lääkettä.\n\nTohtori katsoi hänen väsyneisiin kasvoihinsa ja nyökkäsi päätään. Niin,\nneiti Vuopio näytti hiukan uupuneelta. Hän voisi hetken kuluttua tulla\nnoutamaan tohtorilta muuatta lääkettä. Tohtorilla oli pieni\nlääkevarasto huoneessaan.\n\nKammoa, mutta samalla jonkinlaista voittamatonta uteliaisuutta tuntien\nHelinä astui sen miehen huoneeseen, jonka epäiltiin ampuneen\nmetsänhoitaja Kurun. Hän sai lääkkeensä ja kiiruhti pois. Joka\ntapauksessa vaikein oli kestetty. Hän oli kohdannut tohtorin\npaljastuksen jälkeen, eikä ollut ilmiantanut itseään.\n\nNyt oli kyseessä vartiointi, ja sen hän saattoi suorittaa helpommin ja\nvarmemmin kuin Volmarson. Otettuaan lääkettä -- hän tarvitsi sitä\ntodellakin, -- hän tuli halliin ja näki tohtorin menevän rouvien luo.\nHän pujahti silloin vanhaan käytävään ja jäi yläkerroksen ovelle\nkuuntelemaan.\n\nHänen varovaisuutensa oli kai sittenkin turhaa. Hän kuuli rouvien ja\ntohtorin keskustelevan, mutta hän ei kuullut mitään, mikä olisi\nviitannut epäilyttävään. Rouvat keskustelivat hilpeinä kaikesta siitä\nihanasta, mitä tekisivät ja kokisivat, jos pääsisivät liikkumaan\nulkona. Tohtori vastaili heille kohteliaan hyvänsuovasti. Hän ilmoitti,\nettä professori Vairi saapuisi kaupunkiin seuraavana päivänä ja ehkä,\nmitä hän ei kuitenkaan tiennyt, haluaisi pistäytyä heitä tarkastamassa\nennen siirtoa. Professori Vairi oli valinnut toiseksi apulaisekseen\ntohtori Raidon. Kaikki oli järjestyksessä ja tohtori tunnusti, ettei\nhän nähnyt mitään estettä leikkausten onnistumisille.\n\nSitten tohtori alkoi hyvästellä ja Helinä kiiruhti alas. Oman huoneensa\nikkunasta hän näki tohtorin pian lähtevän autossaan. Hän huokaisi\nhelpotuksesta. Oli aivan toinen tunnelma koko moisiossa, kun tohtori\noli poissa, jotenkin iloisempi ja vapaampi.\n\nHelinä oli huomioinut tohtoria ja hänestä tuntui uskomattomalta, ei se,\nettä tohtori olisi ampunut metsänhoitajan, sillä luonteen kiivaus\nsaattoi aiheuttaa yllätyksen, vaan että tohtori olisi tuo kylmäverinen,\nharkitseva rikollinen, jollaiseksi Volmarsonin kuvaus oli muodostunut,\nettä tohtori olisi tyynesti ja hymyillen ryöstänyt vanhoja, avuttomia\npotilaitaan maksattaen itselleen palkankin muka hoidostaan.\n\nMutta Volmarsonin esittämät epäilyt ja tosiasiat soveltuivat liian\nhyvin yhteen, jotta olisi voinut jättää ne huomiotta.\n\nHelinä lähti katsomaan liittolaistaan. Volmarson nyökkäsi hänelle\nhilpeästi.\n\n-- No niin, ristilukki lähti?\n\n-- Niin, hän lähti ja ilmoitti tulevansa vasta aamulla.\n\n-- Erinomaista. Hän järjestää minulle vapaan työkentän. Hyvä on.\nSanokaapa, missä säilytetään asiapapereita, tilikirjoja ja sellaisia?\n\n-- Siinä huoneessa, jota sanotaan konttoriksi! Se on siellä takahallin\nvarrella.\n\n-- Tiedän... tiedän... muutamia vanhoja, jykeviä kaappeja. Ovatko nuo\nkaapit lukossa?\n\n-- En oikeastaan tiedä, mutta luultavasti. Minä käyn katsomassa.\n\n-- Jos haluatte olla niin ystävällinen. Minäkin voisin käydä, mutta se\nvoisi herättää turhaa huomiota.\n\nHelinä käväisi ja ilmoitti palatessaan, että kaapit oli lukittu.\n\n-- Ja avaimet?\n\n-- En tiedä. Luultavasti joko tohtorilla tai varatuomarilla. Minulla\ntai neiti Karvosella niitä ei ainakaan ole.\n\n-- Hm, auttamaton paikka. Hm... hm... Minun täytyy ottaa vastuulleni\nlain rikkominen... muu ei auta! Onko tuonne huoneeseen yleensä kellään\nasiaa?\n\n-- Ei, ei minun tietääkseni. Se yleensä siivotaankin vain joka toinen\npäivä.\n\n-- Onko huoneen ovessa avain.\n\n-- On.\n\n-- No niin, luulisitteko sen herättävän kenenkään huomiota, jos minä...\nsulkeutuisin sinne... tietysti salaa... ja viettäisin siellä muutamia\ntunteja? Minun täytyy näet työskennellä päivän valolla. Lampunvalo\nillalla olisi paha ilmiantaja.\n\nHelinä mietti hetken.\n\n-- En luulisi sitä huomattavan. Kun kellään ei ole sinne asiaa, ja kun\novea pidetään kiinni yleensäkin, niin tuskin kukaan joutuisi\nkoettamaan, onko se lukossakin. Ja jos se olisikin, niin luultaisiin\nkai tohtorin sen sulkeneen.\n\n-- Sitten minä lähden. Sieltä voi löytyä paljon. Kirjanpito ja sen\ntarkastus ei ole suinkaan vahvimpia puoliani, mutta luultavasti\nheikompikin tilimies saa jonkinlaisen selvän yksinkertaisesta\ntaloudesta. Ja päätodisteet ovat kai sieltä saatavissa, jos yleensä\novat...\n\nHelinä lähti askareilleen ja herra Volmarson katosi myös. Sisäkkö, joka\nkävi häntä etsiskelemässä kahville, oletti hänen pujahtaneen\nkävelemään. Kukaan ei etsinyt häntä konttorista.\n\nHerra Volmarson lukitsi huoneeseen tultua oven, otti pois avaimen ja\nasetti tuolin siten oven eteen, ettei avaimenreiästä voinut nähdä muuta\nkuin sen selustan. Sitten hän käveli kaappien luo ja silmäili niitä.\n\nPovitaskustaan hän otti sitten nahkaisen, pitkänomaisen lompakon. Siinä\nei kuitenkaan ollut papereita tai rahaa, vaan pieniä teräsesineitä. Hän\nvalikoi niistä muutamia ja ryhtyi työskentelemään kaappien luona. Noin\nneljännestunnin kuluttua olivat kaikki kolme kaappia auki.\n\nHän heitti takin yltään, asetti silmälasit nenälleen ja syventyi\npaperiröykkiöihin. Siinä oli laskuja, tiliotteita, sopimuksia,\nkuitteja, kaikkea mahdollista ja kaikki mahdollisimman huonossa\njärjestyksessä. Joku kirjanpitäjä olisi kauhistunut tätä paperista\nAugiaan tallia, mutta rikospoliisin ei auttanut kauhistella. Hänen oli\nselvitettävä se.\n\nJa hän selvitti. Hän etsi ja löysi. Aluksi nuo löydöt olivat pieniä ja\nharvinaisia, mutta kun hänen kokemuksensa lisääntyi, hänen löytönsäkin\nlaajenivat.\n\nPala palalta kertoivat nuo paperit moision ryöstön historian,\ntahtomattaan ja tietämättään. Kartanoa oli ryöstetty\njärjestelmällisesti. Mikään ei näyttänyt olevan niin suurta taikka\npientä, ettei siitä olisi näykkäisty osaa ja monesti kaikkiakin\nrikollisten taskuihin.\n\nTyö ei ollut suinkaan hauskaa. Hän ei uskaltanut edes tupakoida. Hän ei\nollut muistanut tuoda mukanaan edes mitään juotavaa ja sai luvan\nahertaa tupakatta ja juomatta.\n\nHän ei kuitenkaan hutiloinut. Hän tarkasti jokaisen paperin, jokaisen\nlaskun, hän tarkasti summat ja varsinaisesta kirjanpidosta hän sitten\nvertasi tuloksia. Ne eivät käyneet yksiin. Kirjanpito oli\nyksinkertaisesti väärennettyä, kauttaaltaan tekaistua, josta ei saanut\nmitään oikeaa kuvaa moision tuloista, menoista ja rahallisesta\nasemasta.\n\nMutta ei, tupakatta hän ei enää jaksanut olla. Hän otti\nsavukekotelostaan yhden ohuen savukkeen ja sytytti sen hiljaa. Kas,\nkyllä tuo pehmeä, sininen savu maistui!\n\nJa sitten hän jatkoi työtään. Hän kantoi paperipinkkoja pöydälle, tutki\nne, kantoi ne takaisin... ja yhä uudelleen ja uudelleen... Nuo kaapit\nsisälsivät paperia paljon ja niistä saattoi löytyä kelpaavia\ntodisteita.\n\nHän alkoi yhä selvemmin käsittää, että moisiota oli ryöstetty niin\njulkeasti ja paljon, ettei sellaisen jatkuminen olisi enää kovinkaan\nkauan käynyt päinsä. Ei vain kaikkia tuloja, vaan myöskin omaisuutta\noli hävitetty, ja jopa nostettu tuntuvia summia rouvien\npankkitileiltäkin.\n\nAlkoi jo hämärtääkin, mutta työtä oli vielä jäljellä. Hän koetti\nkiirehtiä. Häntä hymyilytti, sillä tällainen tilintarkastus oli\ntosiaankin pikatoimintaa. Hänhän oli läpikäynyt kirjat ja todisteet\nmonen vuoden ajalta. Ja sitten työ vihdoinkin loppui.\n\nHän tiesi, että näiden nyt hankkimiensa todisteitten perusteella\nvoitaisiin tohtori ja varatuomari milloin hyvänsä vangita ja syyttää\nainakin petoksista ja väärennyksistä. He olivat olleet niin varmoja\nitsestään ja siitä, ettei heidän rikossarjaansa epäiltäisikään,\netteivät olleet vaivautuneet laittamaan kirjoja ja todisteita edes\nnäennäisesti yhtäpitäviksi. Se muodostuisi kohtalokkaaksi virheeksi,\nmilloin oikeuskäsittely alkaisi.\n\nHän poisti huolellisesti kaikki työskentelynsä jäljet, sulki kaapit ja\nkuunteli sitten hetken ovella. Kun mitään ei kuulunut, hän avasi oven,\npisti avaimen nopeasti paikalleen ja käveli halliin. Hänellä oli lakki\npäässä, joten saattoi olettaa hänen tulleen ulkoa.\n\nHelinää hän ei tavannut. Tämä oli kai rouvien luona. No niin, hän\nhahmottelisi nyt, kunhan olisi illastanut, raportin esimiehelleen, ja\nhuomenna hän jollakin tekosyyllä kävisi kylässä soittaakseen sen\nkomisario Auerille. Kun vain leikkaus olisi ohitse, sitten olisi heidän\nvuoronsa iskeä ja lopettaa tämä halpamainen rikossarja, joka oli\njatkunut jo liiankin kauan.\n\nHän oli varsin tyytyväinen. Merkit viittasivat siihen, ettei tohtori\naikonut viivyttää leikkausta. No niin, tohtori oli järkevä mies omalla\ntavallaan. Hän ei turhaan syöksynyt vaaraan.\n\n\n\n\n31. Kolmas päivä.\n\n\nHelinä oli herännyt aikaisin, mutta tullessaan alas ja vilkaistessaan\ngalleriaan, hän huomasi herra Volmarsonin jo työskentelevän kankaansa\näärellä.\n\n-- Erittäin hyvää huomenta! tervehti pieni mies iloisesti. -- Hyvin\nnukuttu?\n\n-- Jokseenkin, vastasi Helinä. -- Kaikki on ollut rauhallista. Entä te?\nMitä saitte selville eilen?\n\n-- Hm, enpä voi ryhtyä luettelemaan. Mutta hauskaa luettavaa minulla\noli, ja olisi ollut vieläkin hauskempaa, ellei sitä olisi ollut niin\ntuhottoman paljon. Mutta hyvä näinkin. Niin, kirjat kertoivat paljon,\nja niistä kertomuksista saavat miekkosemme piankin tehdä selvää.\n\nHelinä meni askareilleen. Aamupuolella saapui tohtori jälleen, tällä\nkertaa mukanaan myös varatuomari Rask. Herrat sulkeutuivat konttoriin.\nHerra Volmarson odotteli soveliasta aikaa, voidakseen ilmoittaa\nkyläkäynnistään.\n\nKun tohtori oli käynyt rouvien luona, hän pistäytyi katsomassa myös\nVolmarsonin työtä, jolloin pieni taiteilija sivumennen lausui aikovansa\nkäydä kylässä pienillä ostoksilla.\n\nTohtori, joka katseli puutarhaan, nyökäytti päätään.\n\n-- Sehän sopii. Ja säästytte puolesta kävelymatkastakin. Me aiomme\ntuomarin kanssa niinikään käväistä siellä paluumatkalla kaupunkiin.\nVoitte tulla yhtä matkaa.\n\n-- Kiitän, erittäin mielelläni! ihasteli Volmarson.\n\nTohtori supisti huuliaan omituisesti, mihin Volmarson ei kuitenkaan\nkiinnittänyt sen enempää huomiota. Hänestä vain tuntui niin kuin\ntohtori olisi ollut jostakin syystä kiihtynyt, niin hyvin kuin tämä\nosasikin salata mielenailahtelunsa ja tunteensa.\n\nKun varatuomari Rask hetken kuluttua yhtyi seuraan, he lähtivät ulos.\nHelinä oli rouvien luona, niin ettei hän nähnyt, eikä tiennyt mitään\nherra Volmarsonin matkasta.\n\nTultuaan rouvien luota, hän alkoi heti etsiä liittolaistaan. Hän tunsi\nolonsa niin levottomaksi, että hänen täytyi saada tukea ja apua\ntoiselta. Ja vain herra Volmarson tunsi asiat täydellisesti ja hän\nsaattoi miehenä ja rikospoliisina auttaakin.\n\nMutta Volmarsonia ei ollut missään. Kyselemällä Helinä sai tietää hänen\nlähteneen tohtorin ja varatuomarin matkassa. Häntä värisytti. Tietysti\nVolmarsonilla oli ollut pätevä syy lähteä noiden miesten kanssa, mutta\nkun Helinä ei tiennyt hänen syytään, eikä hänen poissaolonsa pituutta,\nniin häntä yksinäinen asemansa, tietonsa ja vastuunsa alkoi\nkauhistuttaa.\n\nMitä hän voisi...? Mitä hän uskaltaisi yksin? Hän ajatteli, että\nVolmarson ehkä oli mennyt kylään ja palaisi tunnin parin kuluttua. Se\nolisi varsin luultavaa, mutta herra Volmarson ei ollut palannut vielä\nneljänkään tunnin kuluttua. Helinän levottomuus yltyi, jopa niin\npaljon, että rouvatkin huomasivat hänet hermostuneeksi.\n\nSehän ei sinänsä merkinnyt mitään. Rouvat tietysti olettivat heidän\nhoitonsa olevan niin hermostuttavaa.\n\nHelinän sydän sykähti, kun hän aivan odottamatta myöhemmin iltapäivällä\nnäki tohtorin auton jälleen saapuvan moisioon. Tietysti siinä tuli\nmyöskin Volmarson.\n\nMutta hän erehtyi. Autosta nousivat vain tohtori ja herra Rask. Ketään\nkolmatta ei heillä ollut matkassaan. Ja kun sisäkkö rohkaisten\nmielensä, oli kysynyt taiteilijaa tohtorilta kutsuakseen tämän\naterioimaan, ilmoitti tohtori, että Volmarson, joka oli tullut heidän\nkanssaan kylään asti, oli sitten noussut junaan sanoen pistäytyvänsä\nkaupungissa ja viipyvänsä siellä muutamia päiviä. He itse olivat\nkierrelleet moision maita toimittaen eräitä tarkastuksia.\n\nKuullessaan tuon selityksen Helinä tajusi asemansa koko toivottomuuden\nja katkera, voimaton kiukku puhkesi hänessä Volmarsonia kohtaan. Miten\nlyhytnäköisesti ja epäkohteliaasti tämä olikin menetellyt poistuessaan\nsiten yhteiseltä vartiopaikalta, selittämättä mitään ja antamatta\nmitään ohjeita tai neuvoja!\n\nHän meni huoneeseensa miettimään ja äkkiä muuan ajatus vaivutti hänet\nistumaan.\n\nVolmarson oli tiennyt, keiden seuraan hän meni, mutta olisivatko\ntohtori ja tuomari saaneet jonkin vihjeen siitä, että Volmarson oli\nrikospoliisi? Olisivatko he, tohtori ja tuomari, toimittaneet hänet\npois tieltä, yllättäneet hänet?\n\nSe oli hyvin epätodennäköistä, mutta kovin kummallista oli myös\nVolmarsoninkin käytös muuten selitettäväksi. Olihan hän itse\nteroittanut vartioinnin tärkeyttä ja edellyttänyt, että he molemmat\nvartioisivat. Kuinka hän sitten saattoi poistua ilmoittamatta mitään ja\n\"muutamiksi päiviksi\".\n\nHelinällä ei ollut ketään, jonka puoleen kääntyä. Moision muu väki ei\naavistanut salaisista rikoksista ja salaisesta taistelusta mitään.\nKomisario Auer... Niin, hän saattaisi antaa sekä apua että neuvoja,\nmutta moisiosta oli perin vaikeaa soittaa huomaamatta... Ja toiseksi,\nmistä hän tavoittaisi Auerin? Tämä ei kuulunut kaupungin\npoliisilaitokseen, eikä hänen asunnostaan Helinällä ollut\naavistustakaan... Hän saattoi olla ulkona ja puhelimen\ntavoittamattomissa. Ja jos pieninkin vihje siitä, että hän soitti\njollekin poliisimiehelle, osuisi tohtorin tietoon, niin häntä olisi\nvaroitettu ja kaikki voisi mennä piloille...\n\nEi, Helinällä ei ollut mitään muuta keinoa kuin luottaa itseensä ja\nkoettaa omin voimin selviytyä tilanteesta. Hänen vastuullaan oli nyt\nkaikki... Ainakin siihen asti, kunnes Volmarson palaisi... Jos hän\npalaisi...? Hänen oli vartioitava, ettei rouville tapahtuisi mitään.\nHänen tehtävänsä oli äärimmäisen vaikea. Tohtori oli valpas ja\ntarkkahuomioinen. Ja sitten oli vielä varatuomari Rask. Ensimmäisen\nkerran Helinä toivoi, että mainittu herrasmies todellakin innostuisi\nviinikellarin antimiin ja vaara edes hänen puoleltaan täten raukeaisi.\n\nIltapäivä kului ja tämä Helinän vähemmän kaunis toivomus alkoi\ntoteutua. Kun Helinä joutui tarjoilemaan herroille päivällistä, oli\nvaratuomari Rask jälleen tavallisessa kunnossaan tuntuvasti, vaikka ei\nhäiritsevästi päihtyneenä. Mutta eräs seikka, joka herätti Helinän\npelokasta huomiota, oli se, että myöskin tohtori Verner käytteli tällä\nkerralla tavallista runsaammin väkijuomia. Tohtorin kasvoissa oli\npingottunut, jäykkä piirre, joka sai hänet näyttämään tavallistakin\njyrkemmältä ja päättäväisemmältä. Molemmat miehet olivat useamman\ntunnin ajan keskustelleet tohtorin huoneessa.\n\nMitä erikoisia asioita heillä saattoi olla? Helinä oli saanut\nlevottomuutensa ja pelkonsa salatuksi. Ulkonaisesti ei hänestä voitu\nmitään huomata. Hän oli sama nopea ja kätevä tyttö, jollaiseksi sekä\ntohtori että hänen kumppaninsa olivat hänet oppineet tuntemaan. Mutta\njos tohtori olisi saanut tarkastella esimerkiksi hänen silmäluomiaan,\nhän olisi huomannut niissä nopeita, tiheitä värähtelyjä ja\nnytkähdyksiä, selviä hermorasituksen merkkejä, eivätkä Helinän\nkädetkään olleet niin vakaat kuin hän olisi toivonut. Hänen täytyi\naivan erikoisesti ponnistaa voimansa käsitellessään kastiketta ja\njuomia. Mutta kaikki sujui hyvin ja viimein hän jätti molemmat miehet\nkahvin ja liköörin ääreen.\n\nHän huokaisi. Ylihuomenna matkustaisivat rouvat kaupunkiin. Vielä siis\nkaksi yötä ja niiden välinen päivä. Jos jotakin oli tapahtuakseen, sen\ntäytyisi tapahtua pian. Mutta mitä voisi tapahtua...? Siitä ei ollut\nharmaintakaan aavistusta... Täytyisi vain vartioida... seurata... olla\nvalmiina suojelemaan ja ehkäisemään.\n\nHelinä ihmetteli itseään. Hänkö oli se avoin, vilkas ja ahkera\nkonttorityttö, joka vielä pari kuukautta sitten oli liehunut\nkaupungissa saadakseen itselleen toimen? Hänellä oli silloin ollut\nvaikeaa ja hankalaa, tulevaisuus näytti synkältä, mutta hänellä oli\nrauhaa ja vapautta... puhdas mieli kaikesta pahasta. Ja nyt...! Tässä\nhän oli, kokonainen rikossarja tiedossaan, salakähmäisenä,\nnäyttelevänä, pelkäävänä ja vapisevana... Ja hänen vastuullaan oli ehkä\nkaksi ihmishenkeä, näiden siitä mitään tietämättä. Ja hänen\nvastustajinaan oli kaksi ovelaa, julkeaa miestä, joilla oli taitoa ja\nrohkeutta...!\n\nMutta niin vain oli. Hän oli ulkonaisesti sama, mutta sisäisesti hän\noli muuttunut. Hän ei ollut enää huoleton konttorityttö, hän oli\nvastuunsa tunteva nainen, joka kamppaili pimeässä ja salassa pahojen\nvoimien kanssa päämääränään kahden ihmisen elämä ja terveys, ihmisten,\njotka olivat olleet hänelle sanomattoman herttaisia.\n\nHelinä vilvottautui huoneessaan kölninvedellä ja lähti jälleen halliin\nja askareilleen. Itsetarkastelu ja mietiskely olivat rauhoittaneet\nhäntä. Hän oli luvannut Volmarsonille kestää ja hän kestäisi. Eihän\nollut enää kuin yö, päivä ja yö. Sitten rouvat lähtisivät ja vastuu\nsiirtyisi häneltä.\n\nTullessaan halliin hän tapasi tohtori Vernerin ja varatuomari Raskin\npurkamassa käärepapereita uhkean kukkalaitteen ympäriltä. Hän oli kyllä\nhuomannut ison paperikäärön ikkunalla, mutta ei ollut kiinnittänyt\nsiihen mitään huomiota, koska hänen ajatuksiaan askarruttivat aivan\nmuut asiat, eikä hän edes ollut tiennyt, että miehet olivat tuoneet\ntuon kukkalaitteen kaupungista aamulla.\n\nHelinä kulki hidastellen heidän ohitseen, kun tohtori Verner huomasi\nhänet ja viittasi kädellään.\n\n-- Ahaa, hyvä neiti! Ettekö toisi hiukan vettä, millä kastella tätä\nkukkalaitetta. Me kavaljeerit unohdimme sen aamulla ja päivällä\ntarkoitus on antaa se rouva kreivittärelle ja rouva paronittarelle...\n\nHelinä täytti tohtorin pyynnön ja kasteli laitteen kukat, hyasintit,\nnarsissit, tulppaanit ja kielot. Tuo kukkalaite oli upea silmälle,\nhyvän tuoksuinen ja varmasti kallis.\n\nNiinpä niin, Helinä ajatteli itsekseen, kohteliaisuutta, ulkonaista\nkohteliaisuutta viimeiseen asti... Niin läpeensä rikollisia kuin\noltiinkin!\n\nSaatuaan käärepaperin irti, tohtori tarttui laitteeseen ja vei sen\nomaan huoneeseensa eikä, kuten Helinä olisi odottanut, suoraan rouville\nyläkertaan. Varatuomari Rask seurasi tohtoria. Sitten, muutamien\nminuuttien kuluttua, molemmat miehet, tohtorin kantaessa kukkalaitetta,\nlähtivät juhlallisen verkkaisesti nousemaan yläkertaan ja katosivat\nrouvien huoneistoon.\n\nHelinä palasi huoneeseensa ja lepäsi hetkisen koettaen olla\najattelematta mitään. Se olisi virkistänyt, mutta hän onnistui vain\nosittain. Ajatukset, raskaat ja levottomat, eivät suinkaan totelleet\nhänen komentoaan ja asettuneet levolle edes hetkeksi, vaan jatkoivat\nomaa leikkiään.\n\nHän nousi ja lähti keittiöön valvomaan rouvien ilta-aterian joutumista.\nSamaan aikaan laskeutui tohtori kumppaninsa kanssa alas. Helinää\nihmetytti heidän kasvojensa ilme. Siinä oli havaittavissa ikäänkuin\nhuojennusta ja uhmaa samalla kertaa. He hävisivät tohtorin huoneeseen.\n\nHelinä kävi rouvien luona, tarjosi heille ilta-aterian, huolsi heidät\nvuoteeseen ja luki heille jonkin aikaa muuatta romaania. Hän hillitsi\nitsensä täydellisesti. Täällä se olikin helpompaa. Ja lomassa he\nkeskustelivat.\n\n-- Millaisen ihanan kukkalaitteen tohtori ja tuomari toivat! ihasteli\nHeddy-rouva. -- Oletteko nähneet sen?\n\n-- Minä näin sen alhaalla hallissa, vastasi Helinä.\n\n-- Niin, hän tahtoi siten... ja tuomari myös... toivottaa meille\npikaista paranemista! Se on, se kukkalaite, nyt puutarhahuoneessa...\nkeskellä olevalla pöydällä... Ah, antaa oven olla vain raollaan,\nHelinä. Sen tuoksu tuntuu tänne asti, mutta kun sitä tulee niin vähän,\nei siitä synny päänsärkyäkään...\n\nHelinä ei voinut pidättää pientä ivallista hymyä, sillä tuonkin\nkukkalaitteen olivat rouvat tietysti jo saaneet maksaa\nmoninkertaisesti.\n\nViimein hän toivotti rouville hyvää yötä ja poistui julkista tietä,\nhallien välisiä portaita pitkin.\n\nHän meni huoneeseensa. Kuinka pohjattoman ankea olikin tämä ilta\nyksin... varoen vaaroja, kuulostellen, odottaen ja peläten!\n\nKauan hän ei jaksanut olla aloillaan. Hänen oli liikuttava ja\ntoimittava. Se oli sittenkin helpompaa.\n\nHän liikuskeli hallissa, pistäytyi juttelemassa keittiössä, tarkasteli\nhallien ikkunoilla olevia kasveja ja koetti miettiä päänsä pilalle\nkeksiäkseen jotakin järjellistä toimitettavaa, joka oikeuttaisi hänet\nolemaan jalkeilla ja vartioimaan tohtoria ja varatuomaria.\n\nAlkoi tulla jo myöhä, mutta miehet eivät poistuneet tohtorin huoneesta.\nSisäkkö vei sinne hiilihappovesiä ja kuiskasi palatessaan takaisin,\nettä tohtorikin oli nauttinut.\n\nHelinää puistatti sisäisesti. Nuo miehet olivat rikollisia, paatuneita\nrikollisia, ja nyt he lisäksi olivat päihdyksissä. Tämän kartanon rauha\noli uhattuna pahemmin kuin koskaan ennen.\n\nNeiti Karvonen kulki hallissa ja toivotti hänelle hyvää yötä. Helinä\nkäsitti, että hänen oli kadottava näyttämöltä ollakseen herättämättä\nhuomiota.\n\nHän pujahti huoneeseensa ja istahti sinne pimeässä. Hän oli kiertänyt\navaimen lukkoon. Hän haparoi itselleen villaliinan. Häntä puistatti,\nvaikka hän tiesi, että huoneessa oli lämmin.\n\nHän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli siten istunut, kun ovelta kuului\nkoputus.\n\nHänen sydämensä pysähtyi selvästi pariksi hetkeksi. Mitä...! Aiottiinko\nhänen luokseen...! Mikä oli tarkoitus?\n\nSitten hän kuuli tohtori Vernerin äänen.\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti Vuopio. Luulin, että olitte vielä\nvalveilla...\n\n-- Niin minä olen, vastasi Helinä koettaen estää ääntään värisemästä,\n-- mutta olen jo vuoteessa.\n\n-- Suokaa anteeksi, toisti tohtori ja Helinä saattoi aavistaa hänen\nolevan hieman päihdyksissä. -- Olisin halunnut vain muistuttaa, että\nteidän tulee huomenna päivällä antaa rouville sitä lääkettä noin puolet\nenemmän kuin tähän asti. En tainnut mainita siitä ja siksi nyt\nmuistutin. Hyvää yötä!\n\n-- Hyvää yötä! vastasi Helinä koneellisesti ja värisi todellakin.\n\nMitä tämä saattoi merkitä? Olihan tohtori jo antanut tarkat määräykset.\nVai päihtymyskö vaikutti? Helinä oli kuitenkin tottunut pitämään\ntohtoria miehenä, joka harvoin maistoikaan väkijuomia, ja joka niitä\nmaistettuaan säilytti sielunkykynsä täydellisesti.\n\nVai...? Helinä kohottautui pimeässä huoneessa. Vai oliko tarkoitus\ntällä tavoin varmistua, että hän oli poissa tieltä, että hän oli\nnukkumassa? Sekin saattoi olla mahdollista. Mutta mitä sitten aiottiin?\n\nHelinä avasi varovaisesti ovensa ja katsoi halliin. Vain yksi yövalo\npaloi, muuten oli halli pimeä ja autio. Helinä uskaltautui pitemmälle\nja hiipi sitten tohtorin huoneen luo.\n\nNiin, miehet valvoivat yhä. Hän erotti puheen sävystä, että sekä\ntohtori että tuomari olivat äänessä.\n\nHelinä oli aikonut tämän yön nukkua vuoteessaan. Hän oli tavattoman\nväsynyt ja raukea, mutta hän tunsi omantuntonsa soimaavan itseään\nsiitä, että hylkäsi rouvat ja petti Volmarsonille antamansa lupauksen.\n\nHänen epäröintinsä oli varsin lyhyt. Hän hiipi takaisin huoneeseensa,\nnappasi kainaloonsa pari isoa pielusta sohvalta ja lähti jälleen\nhiipimään halliin, sivuutti henkeään pidätellen tohtorin huoneen oven\nja pääsi vihdoin siirtymään kirjastohuoneen pimeään. Hän tunsi tässä\nhuoneessa jokaisen kohdan ja asteli epäröimättä kaapin luo, jonka hän\ntyönsi syrjään, avasi vanhan käytävän oven, veti kaapin paikalleen ja\nsulki oven.\n\nSitten hän hiipi hiljaa ylös peilioven taakse. Hän raotti hiukan ovea,\nvain pari millimetriä. Hän ei nähnyt juuri mitään, mutta hänen\nsieraimiinsa kävi kukkien voimakas ja imelä tuoksu. Puutarhahuone\ntuoksui, sehän olikin aivan vieressä ja ovi oli auki.\n\nHän jätti oven siten raolleen. Hän tiesi, ettei sitä sisäpuolelta\nvoitaisi helposti erottaa. Hän kuulisi paremmin, jos jotain tapahtuisi.\n\nHän oli laskenut tuomansa pielukset käytävän ylätasanteelle ja\nlaskeutui nyt itse vuorostaan niille.\n\nNäin oli mukavampi. Hän ei jaksaisi seisoa ja valvoa koko yötä. Hän\nnojasi päänsä seinään ja ojensi jalkansa suoriksi. Sitten hän kaivoi\nesiliinansa taskusta palan pehmeää suklaata ja alkoi sitä imeä.\n\nHän tunsi kukkien tuoksun. Hänen ei ollut vilu eikä muutenkaan paha\nolla. Hän kuunteli tarkasti.\n\nJa neljännestunnin kuluttua hän nukkui syvästi ja sikeästi istuvassa\nasennossaan, huolimatta kaikista peloistaan, huolimatta vaarasta ja\njännityksestä, sillä hän oli nuori ja hän oli väsynyt. Hänen\nhengityksensä oli kevyt ja rauhallinen, mutta hänen jalkansa tekivät\ntoisinaan tempoilevia liikkeitä ja kerran hänen oikea jalkansa\ntyöntäisi oven auki ainakin viisi tai kuusi tuumaa.\n\nHelinän uni oli vilkas, sekava ja ahdistava niin kuin on usein, kun\nnukahtaa liian väsyneenä, oudossa paikassa ja kovin epämukavassa\nasennossa.\n\nHänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli nukkunut, mutta\nherätessään hän tunsi olevansa aivan virkeä. Sydänalassa vain oli\nkuvottava tunne. Hän ei sitä ihmetellyt. Hänen ruokahalunsa oli viime\npäivinä ollut melkein olematon. Ja nyt, ennen untaan, hän oli syönyt\ntyhjään vatsaansa makeaa suklaata. Häntä saattoi todellakin kuvottaa.\nJa pääkin, ensi virkeyden jälkeen, tuntui hiukan raskaalta. Se oli\nluonnollistakin niiden sielullisten ponnistusten jälkeen, joita hän oli\nsaanut kestää.\n\nHän kuunteli, mutta kaikki oli hiljaista. Ja sitten hän, huomaamatta\noven olevan raollaan, vaipui pimeässä ja yksinäisyydessä ajatuksiinsa.\n\nKuka oli puhunut iltapäivällä tai illalla päänsärystä! Ah, niin,\nrouvat! Niin, he tarkoittivat kukkia. Niistä saattoi tosiaankin saada\npäänsäryn. Hän oli itse sen kokenut. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen hän\noli ollut puolihuumaantunut nukuttuaan yön samassa huoneessa, missä\nolivat hänelle lahjoitetut ruusut.\n\nJa sitten hänelle välähti valo pimeässä. Hän sai ikäänkuin iskun, joka\nkerralla kohotti hänet pystyyn pieluksilta. Muuan ajatus... hirveä ja\nmahdoton, oli syöksähtänyt hänen päähänsä... Hän ei tiennyt mistä. Kai\nvain siksi, että hän viime aikoina oli oppinut epäilemään ja pelkäämään\nkaikkea.\n\nTohtorin ja tuomarin kukkalaite! Oliko kaikki siihen nähden oikein?\n\nHänen oli nojattava seinään, hän vapisi niin, mutta hän koetti\najatella. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tohtorin lahjoittavan, edes\nkohteliaisuudesta, mitään potilailleen, eikä ollut sellaisesta kuullut\nrouvien mainitsevankaan.\n\nMiksi juuri nyt? Jos kukilla tahdottiin toivottaa paranemista, niin\nlähdönhetkihän olisi ollut silloin sovelias.\n\nLiittyikö noihin kukkiin joku turmio? Hän oli kauhuissaan, yöllä ja\npimeässä ja yksinään, seuranaan ajatukset, jotka hipoivat kuolemaa ja\nrikosta.\n\nVolmarson oli pitänyt mahdollisena, että tohtori koettaisi estää\nleikkaukset voidakseen jatkaa hallintavaltaansa moisiossa. Piilisikö\nnoissa kukissa joku salaisuus?\n\nHän vapisi hurjasti ja ajatukset sekaantuivat. Ja hänen mieleensä\njuolahti katkelmia keskustelusta, joka heillä oli ollut kaupungissa\ntohtori Raidon kanssa. He olivat puhuneet mausteista, myrkyistä ja\nlääkkeistä.\n\nTohtori Raito oli hymyillyt heidän maallikkotiedoilleen ja\narvostelmilleen.\n\n-- Noita asioita on oikeastaan mahdoton erottaa toisistaan, hän sanoi.\n-- Ottakaamme esimerkiksi vaikka kahvi ja tee, joissa on kofeiini ja\nteiini nimisiä väkeviä aineita, samansukuisia ja samanlaisia\nvaikutuksiltaan. Kun ainetta on hyvin vähän, vaikuttaa neste\nvirkistävältä. Sen tietää jokainen kahvinjuoja. Kun aine erotetaan,\nvoidaan sitä, äärettömän pienin annoksin, käyttää vaikuttavana\nlääkkeenä. Kofeiini vilkastuttaa sydämen toimintaa hyvin suuresti. Ja\njos samaa ainetta annetaan henkilölle muutamia pisaroita, hän kuolee,\nsillä silloin se on myrkkyä. Sama aine, eri lailla käytettynä, voi olla\nmauste, lääke ja kuolettava myrkky. Ja niitä on sellaisia, jotka\nesimerkiksi nesteenä ovat maustetta, mutta kaasuna huumaavaa,\nkuvottavaa tai pyörryttävää myrkkyä. Selviä rajoja on mahdoton vetää.\nMikstuurassa, tavallisimmassa lääkkeessä on spriitä. Mutta pelkkä\nsprii, nautittuna suuremmissa määrissä, on selvää myrkkyä aiheuttaen\nvaikeita kipuja ja vaivoja, niin kuin juopot voivat nautintonsa\njälkeisenä päivänä todistaa...\n\nNiin, siten oli tohtori Raito jutellut ja nuo sanat piirtyivät nyt\ntulikirjaimin Helinän silmien eteen.\n\nKukkalaite! Entä jos siihen oli pantu jotakin, mikä sairastuttaisi\nrouvat tai voisi tehdä ehkä pahempaakin. Tohtorin ja tuomarin lahja oli\nomituinen. Ja miksi he eivät olleet antaneet sitä aamulla heti\ntullessaan?\n\nHelinä tunsi oman tahtonsa heikkouden, mutta oli kuin salainen,\njärkkymätön voima olisi häntä pakottanut. Hän laski kätensä ovelle ja\nvasta silloin huomasi sen olevan raollaan.\n\nTuo kukkalaite oli hävitettävä. Mutta miten? Hän tuskin voisi viedä\nsitä pois käytävän kautta. Se oli niin iso. Hänen olisi vaikea hoidella\nsitä ja samalla avata ja sulkea ovia.\n\nTietämättä, mitä hän lopultakin päättäisi, oli Helinä hiljaa solunut\nhuoneeseen. Hän oli kuin unissakävelijä. Hänellä ei ollut omaa tahtoa.\nHänen vaistonsa, joku salaperäinen mahti pakotti ja vaati häneltä\njotakin, johon hänen karkea, tietoinen minänsä vain vaivalloisesti ja\nhitaasti mukautui ja taipui. Hän otti vielä askeleen ja sulki sitten\noven perässään.\n\nTosiaankin, kuinka kukat tuoksuivat. Hän ei muistanut ennen kokeneensa\nnäin voimakasta tuoksua! Ja niin hän, askel askeleelta, hiipi kuin\npainoton varjo puutarhahuoneeseen. Keskellä oli pöytä ja pöydällä oli\ntuo epäilyttävä kukkalahja, kahden roiston lahja uhreilleen...\n\nHän lähestyi sitä hitaasti ja veti tuoksua sieraimiinsa. Hän tunsi\nkielon ihanan ja raikkaan lemun, mutta hän tunsi muutakin, ikäänkuin\nsuloisen, imelän kuvottavan tuoksun, joka ei voinut lähteä kukista!\nNäin lähellä se tuntui voimakkaana ja sitten äkkiä, tajuamatta itsekään\npäätöstään, hän sokean itsesuojeluvietin vaikutuksesta juoksi kevyesti\nison ikkunan luo, työnsi sen rajusti auki, syöksyi keskelle huonetta ja\ntemmaten tuon kukkalaitteen syliinsä kiidätti sen suoraa päätä ikkunan\nluo ja paiskasi sen rajusti alas. Hän kuuli sen raskaan, pehmeän\nmätkähdyksen, kun se putosi nurmikolle.\n\nHelinä huohotti raskaasti ja pitkään. Hän antoi ikkunan olla auki.\nKylmänraikas yöilma tunkeutui sisään. Taivas oli selkenemässä, vaaleita\ntähtiä näkyi jokunen, ja nyt tiesi Helinä pelastaneensa rouvat suuresta\nvaarasta. Hän ei tahtonut ajatella pahinta, eikä se tietysti sitä\nollutkaan, mutta ehkä rouvat, hengitettyään yön jotakin myrkyllistä\nkaasua, jota synnyttävää nestettä tai jauhetta oli siroteltu\nkukkalaitteeseen, niin, rouvat kai olisivat sairastuneet päiviksi tai\nviikoiksi... Olisi ollut mahdoton keksiä syytä... Leikkaus olisi ehkä\nlykätty tai kokonaankin peruutettu... Niin, kaikesta tästä hän oli\npelastanut rouvat, jos hänen vaistonsa, hänen aavistuksensa tai hänen\nsuorastaan puolipakon omainen tilansa olivat aitoja.\n\nHän tuuletti puutarhahuoneen perusteellisesti. Hän värisi rajusti\nkylmästä, mutta hän antoi raikkaan ilman tulvia, ja vasta sitten hän\ntuli ajatelleeksi, että hän ehkä oli jo turmellut joitakin kasveja. Hän\nsulki ikkunan ja lähti hiipimään vartiopaikkaansa takaisin. Hänen oli\noltava varuillaan. Vartiointia oli jatkettava, vaikka hän uskoikin,\nettei tänä yönä enää sattuisi mitään...\n\nKäytävässä hän katsoi kelloaan. Se oli kohta yksi yöllä.\n\n\n\n\n32. Toinen päivä.\n\n\nHelinä torkkui pieluksilla, kun hänen mieleensä tuli, että hänen\ntuhoamansa kukkalaite olisi hinnalla millä hyvänsä toimitettava edes\npois näkyvistä. Tohtori tai tuomari huomaisivat sen aamulla nurmikolta.\nHän toivoi, ettei ehkä itse laite ollut vioittunut korjaamattoman\npahaksi. Hänhän voisi täyttää sen toisilla kukilla. Tohtori ja tuomari\nsitä tuskin huomaisivatkaan.\n\nNiin, oli välttämätöntä poistaa oman työn jäljet. Hän nousi pieluksilta\nja lähti laskeutumaan alas. Hän kuunteli alaovella. Kaikki oli\nhiljaista. Hän pujahti kirjastohuoneeseen ja sitten halliin.\nKäväistyään omassa huoneessaan, hän otti ylleen liinan ja takin.\n\nJa sitten hän hiipi hallin takaovelle, melkein kuin neiti Ström\naikoinaan, kuitenkin täydellisesti puettuna, avasi sen aiheuttamatta\nsuurtakaan melua ja oli pian selkenevässä, raikkaassa kevätyössä. Hän\nhiipi pitkin rakennusta kiertävää nurmikkoa, kunnes tuli tuhopaikan\nluo. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi tummaan möhkäleeseen, joka heikosti\nliikahteli vähän matkan päässä korista. Helinä ei lähtenyt pakoon.\nTuo ei ollut ihminen. Ja viimein hän keksi ja tunsi. Se oli vanha\nKehno-koira, joka makasi maassa nytkähdellen ja vapisten. Ja Helinän\ntietoisuuteen iski ajatus, että koira oli mennyt haistelemaan\nkukkalaitetta sillä seurauksella, että sai pahan myrkytyksen.\n\nHän kumartui hiljaa koiran puoleen. Kehno tunsi hänet, koska se vikisi\nhiljaa ja yritti kohottautua. Helinä kosketti sitä ja päätteli, ettei\nse sentään kuolisi. Koiran ruumiinlämpö tuntui jokseenkin normaalilta.\n\nHän siirtyi kukkalaitteen luo. Lähellä oli syvennys, johon kesäksi kai\nsijoitettiin arkoja ruusukasveja. Hän alkoi viskellä punotun laitteen\nsisältöä siihen ja työnteli sitten peitehavuja päälle. Sitten hän tutki\nhämärässä laitetta ja havaitsi, että hän voisi sen ehkä korjata\nuskottavaan kuntoon.\n\nKehno oli noussut. Se vapisi ja kähähteli, mutta ilmeisesti se oli jo\ntoipumassa. Nähtävästi tuossa hajussa oli ollut jotakin houkuttavaa.\n\nHelinä lähti hallin takaovea kohti. Sivuuttaessaan erään pensasryhmän\nhäneen sattui äkkiä kirkas valokartio, hän kuuli pari käheää\nhuudahdusta ja sitten hän sai lujan iskun leukansa alle. Se melkein\ntainnutti hänet. Hän ei nähnyt mitään, hän vain tunsi, että hänen\nsuuhunsa tungettiin joku vaate ja häntä lähdettiin viemään paikalta,\nminne, sitä hän ei tiennyt, mutta häntä vietiin puoleksi kantaen,\npuoleksi taluttaen. Ja kaksi henkilöä oli hänen rinnallaan...\n\nHelinän palautti tajuun kylmyys ja ikäänkuin veden läheisyys. He\nastuivat pimeässä, sitten välähti valoa ja Helinä näki olevansa\nholvatussa kivirakennuksessa, mutta missä, sitä hän ei olisi\nunissaankaan keksinyt.\n\nVälähti valo ja kuului raudan kirskunaa. Sitten ääni sanoi:\n\n-- Älkää liikahtako siellä sisällä! Minulla on pistooli!\n\nJoku ovi aukeni ja pimeys oli vastassa. Hänet talutettiin kauemmas ja\nhänestä hellitettiin. Hän vaipui hiljalleen maahan ja hän tunsi allaan\nniljakkaat, pehmeät ja kosteat lattiapalkit.\n\nVasta sitten hän oikein lopullisesti ja rehellisesti pyörtyi. Se oli\nkai hänelle helpotus, vaikka hän ei itse voinutkaan sitä käsittää. Nyt,\npitkästä aikaa, sai hänen hermostonsa täydellistä lepoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän heräsi kylmään ja märkään ja ääneen, joka sanoi, puoleksi pilkaten,\npuoleksi säälien:\n\n-- Siis meillä molemmilla liittolaisilla oli yhtä huono onni!\n\nMeni kauan, ennen kuin Helinä kykeni käsittämään, että Volmarson oli\nhänen vierellään, että tämä oli virvoittanut hänet tajuntaan ja nyt\npuhui hänelle.\n\nVolmarson koetteli hellävaroin hänen leukaansa. Siihen koski ja Helinä\nparahti.\n\n-- Ahaa! virkahti Volmarson halveksivasti.\n\n-- Nyrkkeilyä naisia vastaan! Varoittamatta! Ovatpa herrasmiehiä!\n\nHelinä nousi istumaan vaivalloisesti. -- Missä... Missä me olemme? hän\nkysyi pimeässä. Hän oli tuntenut Volmarsonin pelkästään tämän äänestä.\n\n-- Missäkö? Oh, tässä on romantiikkaa. Tämä on Tamminiemen iänikuinen,\nhyljätty mylly... Kivirakennus puron varrella... ja oiva vankila.\nSillan alla on pari miehen mittaa vettä, eikä mitään pakoreikää, laki\non korkealla, seinät kiveä, eikä muuta kuin yksi ikkunareikä, sekin\nharmittavan korkealla. Ja ovi on luja ja siinä on salpa, johon ei tehoa\nviekkaus.\n\n-- Mutta kuinka... kuinka te tänne jouduitte? kysyi Helinä.\n\n-- Olin pöllö... aasi... narrattava. Muistattehan, kuinka tutkin tuota\nkirjanpitoa. Ja jätin... Ajatelkaa, jätin savukekoteloni noiden\npaperien väliin. Tohtori tai Rask löysi sen ja juttu oli selvä. He\ntarjosivat minulle kyytiä kylään ja matkalla tohtori ehdotti\npoikettavaksi tänne. Hän tahtoi tietää, mitä muka pidin tästä\nromanttisesta paikasta taulun aiheena. No niin, minut narrattiin tähän\nkoppiin, minua lyötiin ja minut paljastettiin. Ei se hauskaa ollut,\nvarsinkin kun oli omaa syytäni. Ja täällä olen ollut. Mutta ne tekivät\nvirheen, kun toivat teidät tänne. Katsokaa, tuolla ylhäällä on\ntukittuna joku reikä. Minä en yllä sinne, mutta te, kun kiipeätte\nolkapäilleni, yllätte kyllä. Voimme sitten edes huutaa. Täällä ei ole\nmukavuuksia eikä ruokaa. Vettä sen sijaan on... Minä voin ammentaa sitä\nhatullani... ja savukkeita minulla on myös, samoin tulitikkuja. Emme me\ntänne mätäne! Ja nyt, kertokaa, mitä itse olette kokenut!\n\nHelinä kertoi ja Volmarson kuunteli tarkkaavaisesti, tehden\nlannistumattoman hilpeitä huomautuksia. Päivä alkoi sarastaa korkealla\nolevasta pikkuikkunasta.\n\n-- Ahaa, nyt voimme yrittää! virkahti pieni mies. -- Koettakaapa nousta\nharteilleni!\n\nViides yritys onnistui. Helinä nousi Volmarsonin olkapäille ja hänen\nonnistui poistaa tukot pienestä reiästä, josta kai aikanaan oli\nkulkenut joku konehihna. Päivä paistoi siitäkin lävestä.\n\nJa sitten he huusivat. He huusivat paljon, pitkään ja kovaa.\n\nMutta kukaan ei kuullut heitä, sillä vanha, raunioitunut mylly oli\nkaukana nykyisistä liikennepoluista.\n\nJa he molemmat ajattelivat kauhistuen, kuinka vanhat rouvat selviävät.\nMutta Volmarson arveli, että rikolliset olivat nyt niin säikytetyt,\nettä tuskin varsinaisesta vaarasta oli pelkoakaan.\n\n\n\n\n33. Muutos viime hetkellä.\n\n\nKreivitär von Sommerin ja paronitar d'Aubertin lähtöhetki kaupunkiin\noli koittamassa. Molemmat vanhat rouvat, vaikka koettivatkin olla\nhilpeitä ja ystävällisiä, olivat silti selvästi levottomia ja\nhermostuneita. Heitä jännitti hetki, heitä aristutti leikkaus ja\nratkaisu, mutta eniten heitä suretti Helinän poissaolo. Tohtori oli\nkyllä antanut selityksen, että tyttö oli loukkaantunut ja viety\nsairaalaan, mutta sekin painosti rouvia. Että sellaista piti sattua\nvielä viime hetkellä!\n\nNeiti Karvonen ja sisäkkö olivat valmiina auttamaan. Alhaalla odotti\njoukko miehiä kantaakseen rouvat sairaspaareilla, joille heidät oli\nsijoitettu, alas pihalle, missä erikoinen sairasauto oli lähtövalmiina.\nTohtori, hilliten itsensä erinomaisesti, vaikka olikin tietoinen\njokaisen sekunnin merkityksestä omille suunnitelmilleen, käveli\nlähellä.\n\nSilloin sujahti moision pihalle pitkä, katettu, musta auto. Varatuomari\nRask, joka seisoi lähellä ikkunaa, horjahti. Hänet valtasi paha\naavistus ja tohtori Verner jäykistyi paikalleen.\n\nMutta sitä, mitä molemmat olivat odottaneet, ei tullut. Se ei ollut\npoliisin auto. He molemmat tunsivat miehen, joka astui autosta, pitkän,\nlaihan herrasmiehen, ja vapisuttavat aavistukset täyttivät sittenkin\nheidän mielensä.\n\nTulija oli professori Vairi. Siitä ei voinut olla epäilystä. Mutta\nmiksi hän tuli tänne? Mitä asiaa hänellä oli?\n\n-- Professori Vairi on saapunut pihalle! ilmoitti tohtori lyhyesti\nrouville.\n\nRouva Jully huudahti ja hätkähti.\n\n-- Professori Vairi! Oh, mitä se merkitsee? Jotakin uuttako? Onko\njotakin tapahtunut?\n\nSisäkkö oli rientänyt kiireesti tulijaa vastaan ja avasi hänelle sitten\noven rouvien huoneistoon. Professori asteli kiirehtimättä naisia kohti\nyhtä pitkänä, laihana ja nukkavieruna kuin nämä olivat häneen\ntottuneet. Hän kumarsi naisille kohteliaasti ja kätteli nopeasti\nkumpaakin. Sitten hän kumarsi nopeasti ja niukasti tohtorille ja\ntuomarille.\n\n-- Asia on niin, hän virkahti kuivasti ja kaiuttomasti, että olen\ntehnyt virheen... hm... johtuen siitä, että olen tottunut omaan\nklinikkaani. Ja nyt tulin tänne korjaamaan sitä virhettä, ennen kuin on\nmyöhäistä, ja ennen kuin se aiheuttaa mitään häiriötä. Herra tohtori\nVerner, teidän yksityissairaalanne ei sittenkään sovellu näihin\nleikkauksiin. Tulin vasta tänään aamulla ajatelleeksi, etteihän siellä\nole...\n\nJa professori lausui muutamia vieraskielisiä sanoja, joita ei kukaan\ntohtori Verneriä lukuunottamatta ymmärtänyt. Tumma puna peitti tohtori\nVernerin kasvot ja hänen ohimosuonensa pullistuivat.\n\n-- Myönnän, ettei noita laitteita ole sairaalassani, mutta\nkäsittääkseni ne näissä tapauksissa ovatkin tarpeettomia, hän sanoi\nkovasti.\n\n-- Niin, en minäkään väitä, että ne olisivat ehdottoman välttämättömiä,\nmyönsi professori lempeästi, -- mutta tilanne saattaa muodostua\nsellaiseksi, että niitä tarvitaankin. Enkä tahdo asettaa uhanalaiseksi\nmitään. Siksi, omalla vastuullani, olen järjestänyt niin, että leikkaus\nvoidaan suorittaa yleisessä sairaalassa, missä on kaikki laitteet.\n\nMitä suunnitelmia ja vaihtoehtoja tohtori Vernerillä lieneekin ollut,\ntämä avoin ja odottamaton hyökkäys murskasi ne kaikki. Rouvat\njoutuisivat yleisessä sairaalassa hänen valtapiirinsä ulkopuolelle\ntäydellisesti. Hän raivosi sisimmässään, sillä hän käsitti, että\nprofessorin syy oli sittenkin tekosyy. Professorikin epäili häntä\njostakin. Ja siksi Vairi tahtoi olla varma.\n\nJärkevänä miehenä hän tajusi, että hänellä oli vain kaksi\nmahdollisuutta: joko raivostua, kieltää ja kieltäytyä kaikesta, taikka\nsitten taipua professorin auktoriteetin edessä. Hänen taistelunsa oli\nankara, mutta maltti voitti.\n\n-- Tietysti, hän virkahti, -- olen kokonaan herra professorin\nkäytettävissä. Toivon, että voin osoittaa apuani ohjeittenne mukaan,\nherra professori!\n\n-- Hyvä, sanoi Vairi, niin kuin mukautuva vastaus olisi ollut ainoa\nmahdollinen.\n\nRouvat, jotka olivat seuranneet keskustelua jatkuvalla jännityksellä,\npuhkesivat vilkkaasti kiittämään professoria ymmärrettyään, että tämä\noli suurimman varmuuden nimessä itse matkustanut moisioon\njärjestääkseen kaiken ilman häiriöitä.\n\nProfessori silmäili kelloaan.\n\n-- Luulisin, että voimme lähteä. Sitten rouvat levähtävät huomiseen ja\nsitten ylihuomenna ollaan jo pitkän matkaa tervehtymässä.\n\nHän ei sanonut mitään leikkauksista, hän puhui vain tervehtymisestä.\n\nPian lähti moision pihasta liikkeelle kolme autoa, ensin sairasvaunu,\nsitten professori Vairin ja viimeisenä tohtori Vernerin, jossa myös\nvaratuomari Rask matkusti. Nämä keskustelivat matalalla äänellä. He\ntiesivät, että heillä oli kiire, mutta lopullinen pako oli lykättävä\nleikkauksen jälkeen. Muuten heidät voitaisiin keksiä. Ja vasta huomenna\nhe saisivat rahat siitä epäilyttävästä afääristä, jonka Rask oli\njärjestänyt, ja jossa moision kauppakirja oli tärkein tekijä. He\nsaisivat sitä vastaan rahasumman, pienen kyllä moision arvoon nähden,\nmutta niin suuren kuitenkin, että se heidän loppusaaliistaan\nmuodostaisi pääosan ja tekisi heille mahdolliseksi häipyä ulkomailla\nlöytymättömiin.\n\nMutta aika ja hetket olivat todellakin täpärällä. Eikä ollut puuttunut\noikeastaan mitään, ettei heitä olisi yllätetty viime hetkellä. Ensin\ntuo Volmarson, joka ei ollutkaan tusinataiteilija, vaan paljastui\nvaaralliseksi rikospoliisiksi, ja sitten neiti Vuopio, joka kokonaan\nmuutti heidän suunnitelmansa, ja olisi voinut heidät ilmiantaa, jos he\nolisivat jättäneet hänelle aikaa.\n\nKumpikaan heistä ei ajatellut uhreja, jotka he olivat jättäneet\navuttomiksi. He luottivat siihen, että heidät keksittäisiin ja ellei,\nniin heidän ei ollut pakko ajatella mitään epämieluista.\n\nKaksikymmentäneljä... korkeintaan kolmekymmentä tuntia ja sitten he\nolisivat poissa... kaukana... Heitä etsittäisiin... jos etsittäisiin...\naivan toisilta reiteiltä ja toisista oloista. Rask oli järjestänyt\npaon. Siitä saattoi tulla vaivalloinen, mutta se oli varma.\n\nNo niin, upporikkaita heistä ei tulisi, mutta heillä olisi tulevaisuus\ntaattu moniksi vuosiksi eteenpäin.\n\n\n\n34. Ratkaisevia hetkiä.\n\n\nNeiti Karvonen ja sisäkkö istuivat leikkaussalin viereisessä\nodotushuoneessa. Juuri näinä hetkinä piti leikkausten alkaa. He olivat\npäättäneet odottaa täällä ja lupa siihen oli heille myönnetty. Heidän\napuaan ei kyllä täällä kaivattu. Vanhat rouvat olivat taitavien\nsairaanhoitajattarien hoteissa.\n\nSitten aukeni ovi ja molemmat naiset nousivat ja tervehtivät.\nVaratuomari Rask oli tullut. Hänellä oli kainalossaan iso nahkainen\nsalkku, jonka hän laski pöydälle viereensä. Ilmeisesti varatuomariakin\nkiinnosti leikkausten tulos, niin ainakin neiti Karvonen ja sisäkkö\najattelivat.\n\nItse asiassa se kiinnosti häntä hyvin vähän. Hän ei sen takia ollut\nlainkaan jännittynyt. Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteikö professori\nVairi onnistuisi. Mutta hän oli muista syistä sitä jännittyneempi.\nTuossa nahkasalkussa oli hänellä kokonainen omaisuus. Hän oli saanut,\ntavallaan pantaten tohtorin saatavat ja kauppakirjat moisiosta, suuren\nlainan.\n\nKyseessä oli päästä pakoon nyt, kaikkien rikosten jälkeen, häipyä\nvieraisiin maihin elämään aluksi pakoilijan tavallista valonarkaa\nelämää ja sitten, unohduksen hämärän tihentyessä, ehkä jollakin\nkolkalla sukeltautumaan esiin.\n\nKaikki oli järjestyksessä. Saalis oli rahana. Koska poliisi ei tähän\nmennessä ollut saanut enempää selville kuin mitä Volmarson tiesi, oli\nhyvin vähän todennäköistä, että sitä onnistaisi noin parin lähitunnin\naikanakaan. Vain pari tuntia enää. Ja sitten saataisiin heitä etsiä.\n\nVaratuomari Rask ei lähtenyt mielellään kaupungista. Hän ei olisi\ntahtonut jättää tuttua ympäristöä, tapojaan ja tottumuksiaan, mutta hän\nkäsitti, että oli pakko. Hänen oli mukauduttava olosuhteisiin. Ellei\ntuota lemmon juttua olisi silloin maaliskuussa sattunut, he eläisivät\nkai vieläkin kaikessa rauhassa.\n\nLeikkaussalin ovi avautui ja tohtori Verner astui odotushuoneeseen\npuettuna valkoiseen lääkärinviittaan. Hän tervehti lyhyesti naisia ja\nkääntyi sitten kumppaninsa puoleen. Hän ei kysynyt mitään, mutta hänen\nilmeensä oli jännittynyt ja utelias.\n\nRask nyökäytti päätään salkkua kohti.\n\n-- Joka penni! Ne aikoivat vieläkin lykätä, mutta onnistuin... ja\nsilloin muusta viis.\n\nTohtori Verner puristi tiukasti huulensa yhteen myöntymisen merkiksi.\nHän olisi mielellään lähtenyt hänkin, mutta silloin voisi tapahtua mitä\nhyvänsä. Heidän takaa-ajoonsa ehkä ryhdyttäisiin heti paikalla. Tämä\noli hermojen säälimätöntä kidutusta, mutta hänen oli kestettävä loppuun\nasti.\n\n-- Leikkaus alkaa aivan heti, hän sanoi ääneen. -- Ensin on rouva\nkreivittären vuoro.\n\nHän kuiskaili vielä muutamia sanoja Raskin kanssa ja palasi\nleikkaussaliin. Kului melkein tunti. Joku sairaanhoitajatar kurkisti\nhuoneeseen. Sisältä kuului hyvin vaimeaa melua ja sitten tohtori Verner\nilmestyi jälleen näkyviin. Hänen viitassaan oli pari pientä tahraa.\n\n-- Kas niin, rouva Jully on leikattu, hän sanoi kaikille. -- Leikkaus\nonnistui erinomaisesti. Mitään vaaraa ei pitäisi olla. Rouva\nparonittaren leikkaus alkaa aivan pian. Se ei kestä kuin muutamia\nminuutteja, kymmenen korkeintaan.\n\nHän katosi jälleen. Kului yli puoli tuntia. Leikkaussali oli kai\njärjestettävä ja siivottava, niin ajattelivat neiti Karvonen ja\nsisäkkö.\n\nVihdoin tohtori Verner astui jälleen huoneeseen. Hänellä ei ollut enää\nlääkärinviittaa.\n\n-- Kaikki on hyvin ja erinomaisestikin. Paronitar oli urhea. Kas niin,\nhyvä Rask, lähtekäämme.\n\nMolemmat miehet kulkivat ovesta ulos, heidän jäljessään naiset ja neiti\nKarvosen silmissä kimaltelivat kyyneleet. Hän oli niin iloinen ja\nonnellinen siitä, että hänen rakkaat emäntänsä piankin olisivat\njalkeilla.\n\n\n\n\n35. Komisario Auerin pahatuuli.\n\n\nKomisario Auer, kaikesta leppoisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan\nhuolimatta, oli ollut viime päivien ajan erittäin pahalla tuulella. Ne\nkaksi rikosetsivää, jotka olivat hänellä apuna, lukuunottamatta\nVolmarsonia, pysyttelivät vilpittömästi mahdollisimman kaukana hänestä,\nkoska se tuntui terveellisimmältä, ja ilolla täyttivät kaikki tehtävät,\njotka pakottivat heidät poistumaan komisarion lähettyviltä.\n\nSyy komisario Auerin pahantuulisuuteen oli yksinkertainen ja selvä: hän\nei ollut moneen päivään saanut mitään raporttia, mitään tietoa\napulaiseltaan Jaakko Volmarsonilta.\n\nJos olisi ollut kyseessä joku toinen, olisi Auer päätellyt tämän\nhiljaisuuden aiheutuvan tyhmyydestä tai taitamattomuudesta. Mies ei\nkeksinyt mitään, eikä ilmoittanut mitään. Mutta Volmarsoniin nähden ei\ntällainen päätteleminen ollut paikallaan. Sillä hän ei ollut tyhmä eikä\ntaitamaton. Päinvastoin, Auerin mielestä hän oli lupaavin rikospoliisin\nalku, jonka hän tunsi koko maassa.\n\nNiin, ja Auer hymähti itsekseen pilkallisesti ja katkerasti, Volmarson\noli kyllä taitava ja älykäs, mutta hänelläkin olivat heikkoutensa ja\nvarjopuolensa. Hän oli niin kirotun itsepintainen, itsepäinen ja\nomavaltainen. Hän poikkesi rohkeasti ohjeista ja käskyistä, jos se\nhänen mielestään vähääkään asiaa edisti.\n\nJa siksi komisario oli pulassa. Volmarson oli poikennut ohjeista,\npoikennutkin aika pahasti, mutta komisario päätteli kokemuksensa\nperusteella, että hän oli tehnyt sen muiden etujen takia. Hän oli kai\nkeksinyt jotakin ja toimi nyt omin päin. Ei ollut mitenkään viisasta\nlähteä keskeyttämään hänen työtään.\n\nJa se oli suhteellisen vaikeaakin. Puhelimitse häntä olisi vaarallista\ntavata. Jonkun tuntemattoman miehen ilmestyminen moisioon olisi sekin\nvähemmän paikallaan, puhumattakaan hänestä itsestään, komisariosta,\njonka melkein kaikki moisiossa tunsivat.\n\nEi, ei auttanut muu kuin antaa Volmarsonin toimia omalla tavallaan.\nMutta komisario Auer päätti, että vaikka hänen apulaisensa onnistuisi\nparemmin kuin maailman parhain vainumies, niin hän sittenkin vaatisi\nhänet pieneen yksityiseen keskusteluun, jonka aikana hän takoisi\nVolmarsonin päähän eräitä pykäliä, jotka jo tavallisen passipoliisinkin\noli osattava, tunnettava ja toteltava. Tämä tällainen omavaltaisuus ei\nkäynyt päinsä.\n\nJuttu itsessään oli komisariolle selvä ja hän uskoi päätelmiinsä. Mutta\njos hän vangitsisi miehen, hän ei ensi hätään voisi esittää mitään\nsitovaa todistetta, eikä mitään tuomioistuinta tyydyttäisi hänen\nselontekonsa, joka oli koottu toisarvoisista todisteista,\notaksumisista, päätelmistä ja pelkistä arvailuista. Oikeus vaati\ntodistuksia... todistuksia ja juuri niitä oli Volmarson hankkimassa.\n\nKomisario ei epäillyt hänen onnistumistaan. Sellaisesta suurjutusta\nkuin tästä, sellaisesta tunkiosta olisi aina jätteitä löydettävissä.\nMutta komisario pelkäsi, että Volmarson, uskollisena omille\ntaipumuksilleen ja tavoilleen, yrittäisi ratkaista kaikki itse ja tehdä\noikein loistojutun.\n\nSiinä pojassa on hiukkanen suuruudenhulluutta, joka voi minut nyt tehdä\nihan tavalliseksi hulluksi! hän jurnutteli mielessään.\n\nHänellä oli vielä muuan jyrkästi yksityinen jälki, jonka olemassaolosta\ntiesi vain rikoslaboratorio. Mutta sen tutkimustyö oli viivästynyt\neräiden tarpeellisten ainesten puutteessa. Hän itse oli saanut avustaa\nsiinä. Ja hänen oli todellakin onnistunut varastaa tohtori Vernerin\nautosta tämän nahkainen autokäsine. Sitä nyt rikoslaboratorio tutki,\nmutta senkään työn tuloksista ei ollut mitään tietoa.\n\nOli odotettava. Ja se oli kiusallisinta, mitä komisario tiesi. Helinä\nei olisi tuntenut tätä pahantuulista herrasmiestä samaksi leppoisaksi\nsedäksi, joka oli hänelle haastellut ystävällisesti.\n\nMutta niinpä olikin Helinä ollut tärkeä ja ainutlaatuinen todistaja.\nEikä ollut niin jäykkää pahaa tuulta, ettei komisarion oikuttelu olisi\nloppunut tällaisten kanssa keskustellessa.\n\nNiin, odottaa täytyi. Muuta keinoa ei komisario keksinyt, mutta hän\ntiesi, ettei hän enää pitkälti tähän keinoon tyytyisi.\n\n\n\n\n36. Oiva Sallan haaveet.\n\n\nOiva Sallan maailma oli viime aikoina ollut täynnä myrskyä ja\nmyllerrystä. Siihen, mihin Esteri Rantonen ja Raija Valli eivät olleet\nkaikkine ponnistuksineen pystyneet, siihen pääsi Helinä Vuopio\nponnistelematta: rakastutti nuoren pehtorin itseensä.\n\nJa Oiva Sallan rakkaus oli sokea, niin kuin oikea rakkaus lienee\nmelkein poikkeuksetta. Aluksi, tietämättä vielä mitään oikeaa, hän oli\nluullut rakastuneensa kauniiseen maalaistyttöön, jonka oli onnistunut\nkäydä talouskoulu ja päästä moision palvelukseen. Ja ehkä tämä hänen\nensimmäisen rakkautensa vaihe olikin syvin ja kiihkein. Hänelle ei\nmerkinnyt mitään, mitä tyttö tiesi, merkitsi vain, millainen ja mitä\nhän oli.\n\nHän ei arvostanut itseään. No niin, hän oli melkein maisteri, mutta\nsiinä oli tuo melkein. Pari tutkintoa oli jäänyt, mutta ehkä hän voisi\nne vielä suorittaa fyysismatemaattisella osastolla... Hänen oli ollut\nvalittava joko tutkinnot tai hyvä toimi. Ja hän oli valinnut toimen.\nHän ei ollut liian korkealla Helinään nähden.\n\nJa sitten hän sai tietää, että Helinä oli yhtä ja toista. Se oli\ntoiselta puolen mieluisaa, mutta toiselta puolen ikäänkuin jäähdytti ja\npelotti. Tyttö ei ollutkaan tavallinen maalaistyttö -- taikka oli kyllä\npohjimmiltaan, mutta hänessä oli siis muutakin.\n\nOiva Salla ei hillinnyt itseään. Ehkä hän ei tahtonut. Ehkä hän ei\nkyennyt. Lopputulos oli joka tapauksessa, että hän meni ja rakastui\nHelinään toivottoman syvästi, niin intohimoisesti, etteivät\nensimmäiset, eivätkä vielä toisetkaan rukkaset tehonneet häneen\nlainkaan. Hän oli ymmärtävinään, että Helinä tunsi häntä liian vähän,\neikä siis siksi voinut luottaa häneen.\n\nHän elätteli edelleen toivoaan, mutta todellisuus ei kohdellut sitä\nlainkaan armeliaasti. Helinällä näytti olevan kovin paljon muita\nasioita, jotka häntä kiinnostivat enemmän kuin hän, Oiva Salla. Niin,\nja sitten hän oli nähnyt Helinän ja tuon vietävän taiteilijan, tuon\nVolmarsonin, joka muistutti valmiiden vaatteiden kauppojen\nnäyteikkunoiden nukkeja...!\n\nPohjiltaan hän ei uskonut mihinkään Volmarsonin ja Helinän välillä,\nmutta se kuohutti hänen mieltään. Tosin oli Volmarson kerran,\nkeskusteltuaan ensin pitkään tilanhoidosta ja siinä ilmenevistä\npuutteista, kautta rantain, mutta silti selvästi, vihjannut hänelle,\nettei Helinä merkinnyt hänelle mitään. Mutta saattoiko hän uskoa\ntuollaiseen keikaroitsevaan taiteilijaan? Hän oli valmis päättelemään,\nettä Volmarson yksinkertaisesti pelkäsi häntä ja koetti hänet etukäteen\nhäivyttää jäljiltä.\n\nJa nyt oli Helinä kadonnut. Hän oli jotenkin loukkaantunut yöllä ja\ntohtori oli vienyt hänet sairaalaansa, samaan, jossa neiti Ström oli\näsken kuollut. Tohtori oli tosin vakuuttanut, ettei Helinällä ollut\nmitään hätää, mutta sittenkin... Saattoiko tohtoreihinkaan aina\nluottaa? Olihan neiti Strömkin kuollut, eikä hän ollut kuin vilustunut.\n\nOiva Salla tunsi itsensä maailman murjomaksi. Mikään ei maistunut,\nmikään ei kelvannut, mikään ei kiinnostanut tai huvittanut häntä. Hän\noli yksin ja jäisi ikuisesti yksin, sillä hänen maailmassaan oli vain\nyksi muu henkilö, ja tuo henkilö oli nyt kaukana kaupungissa ja ehkä\nkuolemaisillaan.\n\nOiva Salla oli yksinkertaisesti sairas. Hänellä oli sen taudin\ntilapäinen puuska, joka niin helposti tapaa nuoret ihmiset varsinkin\nkeväällä ja yksinään ollessa.\n\nMutta Oiva Salla, vaikka hän oli lukenut ja tutkintoja suorittanut, ei\ntiennyt tätä, vaan luuli maailman, kohtalon ja muiden salaperäisten\nvoimien valinneen juuri hänet erityiseksi uhrikseen, jota sopi kiusata\nja näännyttää. Ja tämä tunne antoi hänelle edes hiukan viihdyttävää\njuhlallisuuden ja tärkeyden tuntoa.\n\nPäivällä meni elämä joten kuten töissä ollessa. Yötkin olivat jotenkin\nsiedettäviä, sillä vaikka sydän oli raskas, niin oli uni sitä\nraskaampi, kiitos päiväisen työn ulkona luonnossa. Mutta illat! Ne\nolivat pahimmat, kun ne piti viettää yksinään. Miesseuraa hänellä ei\nollut, eikä hän sitä etsinyt, naisseuraa hänellä olisi ollut, mutta hän\nei siitä välittänyt. Hän pakeni Esteriä ja Raijaa.\n\nOn kuitenkin tässä maailmassa olemassa askare, joka soveltuu hyvin\nmonenlaisiin mielentiloihin lukuunottamatta raisuinta iloa ja\nraivoisinta vihaa. Se on työtä ja laiskottelua, se on ikävää huvia ja\nhuvittavaa ikävää. Oiva Salla keksi sen tiedottomasti. Hän otti vavan\nja lähti puron varrelle onkimaan. Jos joku olisi nähnyt hänet muuten\nistumassa puron rannalla, häntä olisi oudosteltu, mutta onkivapa\nselitti kaiken.\n\nVasta purolle tultuaan hän huomasi, ettei hänellä ollut syöttejä.\nItsekunnioituksensa säilyttämiseksi hän kaivoi madon ja istutti sen\nkoukkuun. Sitten hän viskasi siiman veteen ja vajosi omiin suloisen\njulmiin ajatuksiinsa.\n\nNäin hän, viipyen kussakin paikassa jonkin aikaa, kulki puronvartta\nylöspäin, kunnes joutui raunioituneen myllyn alapuolella olevalle\nrannalle. Hän hivuttautui vieläkin ylemmäksi ja löydettyään sopivan\npuunrungon istuinpaikakseen, viskasi jälleen onkensa veteen huomaamatta\nlainkaan sellaista pikkuseikkaa, että koukku oli aikoja sitten\ntarttunut pohjahakoon ja jäänyt sille tielleen.\n\nHän istui aikansa. Iltapuoli oli aika lauha, vedenpinta väreili\nsomasti, yksinäisyys ja hiljaisuus, luonnonääniä lukuunottamatta, oli\ntäydellinen. Oiva Salla ei olisi ollut rakastunut mies, ellei hän olisi\nruvennut laulamaan.\n\nHän rupesi. Hän ei ollut kuulunut mihinkään kuoroon, solistitehtävistä\npuhumattakaan, mutta hän piti ääntään välttävänä, ainakin näin\nsyrjäisessä paikassa, ja rantametsä vastasi kohuna hänen lujaääniseen\nlauluunsa.\n\nHän jatkoi ohjelmistoaan, kunnes täytyi pitää pitempi tauko\näänijänteiden rasituttua.\n\nJa silloin hän kuuli onton, piipittävän äänen. Tai se oli niin kuin\nhuhuamista. Hän ei tiennyt, mikä se oli, eikä kiinnittänyt siihen\nhuomiota, vaan aloitti ohjelmansa toisen osan. Vetäistyään välillä\nonkensa ylös, hän huomasi koukun kadonneen ja manasi synkästi, lähtien\njatkamaan matkaansa ylöspäin.\n\nJa taas hän kuuli ääntä. Se oli nyt selvempi ja kovempi. Ja kun hän\npysähtyi aivan hengittämättömäksi, hän erotti, vaikka pelkäsi\nmielikuvituksen narraavan itseään, yhden ainoan sanan: \"Apua!\"\n\nMistä saatettiin pyytää apua? Puro oli kapea ja tyhjä. Rantametsät\nolivat harvat ja autiot. Raunioitunut mylly oli tyhjä.\n\nMutta yhä uudelleen hän oli kuulevinaan äänen ja äkkiä hän, heittäen\nongen kädestään, lähti juoksemaan myllylle. Olisiko joku lapsi pudonnut\nlahon sillan läpi puroon ollen vaarassa hukkua?\n\nJuostuaan varovaisesti vanhan rakennuksen sisäpuolelle, hän kajautti\nhuikeasti:\n\n-- Hei halloo, onko täällä ketään?\n\n-- On, on...! Auttakaa, auttakaa... Meidät on teljetty tänne! hän kuuli\nnyt melko selvän äänen.\n\nHän ryntäsi ovelle, jonka sulki vankka salpa. Hän vetäisi sen syrjään\nja ovea avatessaan hän sai syliinsä sen, jonka olemassaolonkin hän\nviime minuuttina oli unohtanut, Helinä Vuopion.\n\nHelinä vaipui hänen syliinsä ja pyörtyi. Ja takaosan pimennosta astui\nesiin toinenkin olio, jonka Oiva Salla vaivoin tunsi taiteilija\nVolmarsoniksi, niin ränsistynyt, nuutunut ja äärimmäisen heikko tämä\noli.\n\nSelityksiin ei ollut aikaa eikä tilaisuutta. Oiva Sallan järki toimi\nnopeasti ja hyvin. Muutamista Volmarsonin sanoista hän aavisti puolet\nsiitä, mitä oli saattanut tapahtua.\n\n-- Jaksatteko kävellä? hän kysyi taiteilijalta.\n\n-- Ehkä, vastasi Volmarson epävarmasti. -- Mutta en pitkälti. Kirottua,\nettä tuo isku päähäni kirvelee ja huimaa vielä. Minne aiotte?\n\n-- Moisioon, vastasi Oiva Salla kohottaen tytön käsivarsilleen. -- Ei,\nsiellä ei ole tohtoria. Leikkaus tapahtuu tai lienee jo tapahtunut\ntänään. Kaikki ovat siellä.\n\nKun he, hitaasti ja välillä leväten, olivat kulkeneet muutamia satoja\nmetrejä, sanoi Volmarson väsyneesti:\n\n-- Olipa hiton hyvä, että rupesitte laulamaan! Me kuulimme sen ja\nhuusimme sitten. Muuten emme olisi huutaneet, sillä huutaa olemme\nsaaneet näinä päivinä tarpeeksi! Lempo sentään, kolme päivää ja kaksi\nyötä!\n\nHe saapuivat moisioon Volmarsonin ponnisteltua voimansa äärimmilleen.\nHän hoippuroi keittiöön ja saatuaan palan kylmää lihaa ja lasin maitoa,\nhävitti hän ne sillä ajalla, jona sisäkkö ehti silmätä hänet\nkertaalleen päästä jalkoihin.\n\nSitten hän, jo paljon varmempana jaloistaan, hoippuroi puhelimeen. Hän\nsoitti kaupungin poliisilaitokselle. Sieltä ilmoitettiin, että\nkomisario Auer oli juuri lähtenyt apulaisineen jonnekin, mutta\nilmoittamatta määränpäätä.\n\nVolmarson kiristeli hampaitaan ja soitti esimiehensä asuntoon. Sieltä\nvastattiin, että komisario oli juuri äsken lähtenyt poliisilaitokselle,\nehkä tunti sitten.\n\nVain se, että hän oli niin heikko, esti Volmarsonia murskaamasta\nviatonta puhelinta. Hän melkein itki ajatellessaan, että tietysti\ntohtori Verner ja varatuomari Rask nyt pakenisivat yhdessä, eikä kukaan\ntiennyt pidättää heitä. Eihän hän, Volmarson, voisi antaa puhelimitse\nvangitsemismääräystä vieraalle poliisilaitokselle.\n\nSitten hän pudisti päätään ja vaati sisäkköä käymään sanomassa\nautonohjaajalle, että tämä heti ilmestyisi hänen luokseen. Kuolleena\ntai elävänä, siistinä taikka siivottomana hän lähtisi nyt kaupunkiin,\nvaikka kai tulisikin toivottoman myöhään.\n\nSitten hän muisti urhean onnettomuustoverinsa. Mutta ei, hänellä ei\nollut aikaa tapailla tyttöä. Tämä oli varmasti hyvässä hoivassa --\nolihan siellä rakastunut pehtori ja naisia.\n\nEikä Helinällä ollut niin pahoja vammoja kuin hänellä. Tohtori oli\nlyönyt häntä armotta.\n\nAutotorvi törähti pihalla ja herra Volmarson, horjuvin askelin,\nkiiruhti ulos.\n\n\n\n\n37. Tiedeluento.\n\n\nKomisario Auer, jonka mielentilasta leikkauspäivänä aikaisemmin\npuhuttiin, oli edelleenkin pessimistisellä ja kaikkeen kyllästyneellä\nmaailmankatsomuksellaan päässyt siihen tulokseen, että hänen itsensä\noli sittenkin parasta lähteä Tamminiemeen, kun puhelin kilahti soimaan.\n\nHän vastasi lyhyesti ja äreästi, mutta kuultuaan sitten puhuttelijan\nnimen, hän oitis kirkastui ja jännittyi.\n\nHänelle pidettiin äkkiä luento tieteestä. Aihe oli mitä\nmielenkiintoisin hänelle ja juuri sillä hetkellä, mutta kun\nluennoitsija oli nuori ja alaansa innostunut, -- hän oli muuan\nrikoslaboratorion ylempiä apulaisia -- niin hän osasi pitää luentonsa\ntavalla, josta ei mitenkään voinut aavistaa lopputulosta. Ja kuitenkin,\nkomisario Auer ei sillä hetkellä olisi välittänyt maailman\nnerokkaimmankaan tieteellisen menetelmän selostuksesta, hän välitti\nvain lopputuloksesta, yhtä vähän kuin sähkölampun käyttäjää auttaa\ntieto valmistusmenetelmästä: hänelle riittää, että lamppu palaa.\n\nMutta nuori sovelletun tieteen harjoittaja, joka oli langan toisessa\npäässä, ei antanut komisarion ärhentelevien välikysymysten johdattaa\nitseään syrjään, vaan piti esitelmänsä juonen jännittävänä.\n\n-- Aivan niin, kuuli komisario hänen sanovan. -- Oikeastaan on olemassa\nkolmekin menetelmää, mutta me käytämme vain kahta. Se riittää kyllä.\nNiin kuin tässäkin tapauksessa. Toisen näytteet olivat runsaat ja\nhelpot, toinen oli edustettuna ainesmäärään nähden kovin niukalti.\nSilti onnistui meidän tehdä tarkka analyysi -- minä tein sen itse -- ja\nvoimme sen uudistaakin.\n\nKomisario Auerin sydän läpätti. Tämä oli somaa tämä tiede, mutta peräti\npitkäveteistä. Mutta tuota tieteilijää ei saanut sotketuksi ladultaan.\nTäytyi kuunnella ja odottaa. Vihdoin viimein alkoi Auer kuulla\nkäsitettävää puhetta.\n\n-- Niin, noissa tuluksissa... tai bensiinisytyttimessä... on varmasti\nvoitu todeta kahden eri ihmisen verta. Muutamia pisaroita on tullut\ntoisesta, kokonainen juova toisesta. Nyt meillä on ollut runsaasti\nvertailuainesta edelliseen. Tarkoitan metsänhoitaja Kuru-vainajan\nvaatteita. Täten on voitu todeta, että nuo veripilkut ovat hänen\nvertaan. Sitten on, juovassa olevaan vereen verraten, tutkittu muuan\nkäsine, jonka te tiedätte, mistä se on lähtöisin, mutta jota en halua\nnäin puhelimessa ilmoittaa...\n\nNiin, se oli se autokäsine, jonka komisario Auer oli korkeimman\nomakätisesti anastanut tohtori Thomas Vernerin autosta.\n\n-- Ja juovassa oleva veri on todettu samaksi kuin käsineessä oleva.\nKoska teillä on todistus, että mainitun käsineen omistajan käsi oli\nhierautunut verille noina aikoina... Mitä muuta kaikkea siitä\nvoidaankin päätellä... On ilmeistä, että se on hänen omaa vertaan. Ja\non aivan ilmeistä, että molemmat verijäljet tuossa esineessä ovat\nsyntyneet samaan aikaan. Teillä on mies hallussanne. Tämä todistus\npitää, vaikka se viipyikin, eikä virallinen lausunto valmistu vielä\npariin päivään. Mutta jos teillä on syytä toimia nopeasti, voitte\nsiihen ryhtyä huoleti jo pelkästään tämän ilmoitukseni perusteella.\nAnalyysimme kyllä pätee... Ja tahtoisin sanoa, että mitä muuten tähän\nmenetelmään tulee, niin...\n\n-- Kiitos! Minulla on kiire. Puhelemme menetelmistä kunhan tapaamme.\nMinulla on eri kiire toimimaan! Hyvästi ja kiitos!\n\nJa taas komisario Auer oli se leppoinen mies, jollaiseksi neiti Vuopio\noli hänet oppinut tuntemaan. Hän soitti ja hänen apulaisensa astuivat\narkaillen sisään.\n\n-- Pistoolit mukaan ja matkaan! komensi Auer ja iski silmää. -- Me\niskemme nyt! Ja kun me iskemme sellaisia, jotka itsekin osaavat iskeä,\non parasta pitää pistoolit valmiina.\n\nRikosetsivät kumarsivat hieman ja kaivoivat aseensa esille, asettaen ne\nulkotaskuihin. He silmäilivät komisarioon. He olivat tutkineet paljon,\nmutta heillä ei ollut aavistustakaan siitä, kuka aiottiin pidättää.\n\nAuer arvasi heidän ajatuksensa.\n\n-- No niin, ne ovat tunnettuja miehiä kumpikin tässä kaupungissa.\nTohtori Thomas Verner ja varatuomari Anton Rask.\n\nMolemmat poliisimiehet huudahtivat hämmästyksestä, eikä vanhempi heistä\nmalttanut olla kysymättä:\n\n-- Siitäkö Tamminiemen jutusta?\n\n-- Aivan, vastasi komisario hilpeästi. -- Tohtori on pääsyyllinen.\nVaratuomari auttaja... ehkä yllyttäjä... ja syytteitä tulee muitakin.\n\nHe kiiruhtivat poliisilaitoksen autovajaan ja heille luovutettiin vanha\niso matkavaunu.\n\n-- No, tähän ainakin sopii! tuumi Auer hyväntuulisesti kiivetessään\nistumaan ohjaajan viereen. Ohjaajana oli toinen rikospoliisi, toinen\nsijoittui perälle.\n\n-- Yleiseen sairaalaan! määräsi Auer heti. -- Minä en häikäile nyt\nyhtään. Pidätän vaikka leikkaussalista.\n\nMutta saavuttuaan sairaalaan he saivat kuulla, että tohtori Verner oli\njonkun seuralaisensa kanssa poistunut laitoksesta noin puoli tuntia\nsitten. Miehet juoksivat takaisin autoon ja Auer antoi uuden osoitteen.\n\nAuer oli arvannut oikein. Tohtori oli tosiaankin pistäytynyt kotonaan\nottaakseen mukaan eräitä tarpeellisia tavaroita, ja varatuomari Rask\noli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tullatakseen tohtorin whiskypulloa.\n\nHe olivat viipyneet puolisen tuntia ja sitten lähteneet. Auer tuli\nliian myöhään tavatakseen heidät enää tohtorin kotona ja hyvin vähällä\npiti, ettei hän kertakaikkiaan myöhästynyt. Siitä, että hän sittenkin\npääsi jäljille, tohtori sai kiittää itseään ja autonsa myrkynvihreää\nväriä. Auer huomasi nimittäin sellaisen auton juuri kääntyvän pari\nkadunkulmaa kauempana.\n\nPoliisilaitoksen matkavaunu liikahti sen jälkeen, kääntyi samasta\nkulmasta, ja jälleen Auer näki takaa-ajettavansa muutamien\nkadunmittojen päässä.\n\nPoliisilaitoksen auto lienee tarkoitettu alunperin pitkiin\nmaaseutuajoihin. Vaunun moottori ei ollut helposti kiihtyvä, ja siten\nvaunu oli hidas lähdöissään ja vauhdin lisäämisissään. Se oli jäykkä ja\nkömpelö vilkkaassa katuajossa. Tohtorin pieni, uusi ja ensiluokkainen\nauto oli sen sijaan juuri liikenteen vilinässä kuin kotonaan. Se\nsaattoi käyttää hyväkseen jokaisen edun, ja niin se mennä puikkelehti\nkaukana, matkavaunun tavoittamattomissa.\n\nMutta kun oli saavuttu esikaupunkiin, arvasi Auer sen valtatien, jolle\nauto aikoi, ja siten takaa-ajo helpottui. Matkavaunu saattoi valita\nvähempiliikenteiset kadut ja tiet ja siten saavuttaa tohtoria. Ja niin\nkävi lopuksi, että kun molemmat autot vihdoin selvisivät melko\nautiolle valtatielle, ei niiden välillä ollut matkaa kuin noin\npuolisentoistasataa metriä.\n\nAuer ei hätäillyt lainkaan. Tohtorin auto oli varmasti tosin hiukan\nnopeampi, mutta se oli niin pieni, ettei se voinut käyttää hyväkseen\nkaikkea vauhtiaan. Tie oli vielä epätasainen, äsken sorastettu ja pieni\nvaunu keikkui pahasti, kun taas raskas matkavaunu hyrräsi tietään\njykevästi ja varmasti.\n\nNoin kolmen kilometrin mentyä Auer aavisti, että tohtori epäili\nitsellään olevan takaa-ajajia, sillä pienen vaunun nopeus lisääntyi. Se\nkoetti päästä eroon seuraajistaan. Matkavaunukin ponnisteli perässä.\n\nMutta sitten alkoi yhtäkkiä matkavaunun moottorista kuulua epäilyttäviä\nääniä.\n\n-- Lempo, tästä moottorista ei voi mennä takuuseen! huudahti ohjaaja.\n\n-- Lisää kaasua! määräsi Auer tyynesti ja hymyillen. -- Menemme niin\nkauan kuin pääsemme.\n\nAjo jatkui kilometri kilometriltä. Tohtorin vaunu jätätti takaa-ajajaa,\nse oli selvä, mutta ei niin paljon, että tohtorilla olisi ollut mitään\nmahdollisuutta pujahtaa jollekin sivutielle huomaamatta.\n\nMutta pahinta oli, että matkavaunun moottori piti yhä ilkeämpää ääntä.\nOhjaaja ei sanonut tietävänsä, mikä sitä vaivasi, eikä tietenkään ollut\naikaa pysähtyä ja tarkastaa. Moottori melkein pysähteli, mutta\nkomisario määräsi vain kaasua lääkkeeksi kaikkiin moottorin tauteihin\nja raskas matkavaunu lensi työläästi kuin varis vastatuulessa pitkin\nkarkeaa tietä.\n\nAuer alkoi laskea, etteivät he tavoita tohtoria milloinkaan. Välimatka\noli aivan liian pitkä siihen, että hyvin tähdättykään pistoolinluoti\nlävistäisi edellisen auton kumin.\n\nTultiin sitten taajaväkiseen yhdyskuntaan, jonka keskitse juoksi\nrautatie.\n\n-- Kaasua! karjaisi Auer äkkiä, sillä hän oli huomannut jotakin,\nnimittäin laskeutuvat rautatieylikäytävän puomit. Myrkynvihreä vaunu\noli kadonnut liikenteen sekaan, mutta kun matkavaunu epätoivoisesti\nrymisten saapui puomin luo, Auer näki vihreän auton seisovan\njäähdyttäjän nokka aivan puomissa kiinni.\n\nKolme poliisimiestä hyökkäsivät vihreän auton luo. He näkivät\nikkunasta, että takaa-ajetut olivat sisällä.\n\nMutta kun Auer tempaisi etuoven auki ja katsahti tohtori Verneriin,\ntiesi hän auttamattomasti tulleensa liian myöhään. Ja hän aavisti, että\ntulos olisi ollut sama, vaikka hänellä olisi ollut käytettävissään\nmaailman nopein kilpavaunu.\n\nTohtori Thomas Verner oli kai päättänyt, ettei hän antaudu. Olihan\nhänellä, lääkärillä, keinonsa. Hänen suupielessään näkyi hiukan verta,\nmutta muuten hän oli tyyni ja rauhallinen.\n\nTohtori Thomas Verner oli kuollut. Hän oli kai nauttinut myrkkyä.\n\nAnton Raskissa todettiin olevan vielä henkeä, mutta hänkin oli aivan\ntajuton. Kun hänet toimitettiin lääkärin tutkittavaksi, tämä saattoi\nilmoittaa mitä vakavimman sydänkohtauksen olevan kyseessä. Se oli\njohtunut kai järkytyksestä.\n\n-- Aivan niin, myönsi Auer kuivasti. -- Tässä oli kyseessä todellakin\njärkytys.\n\nHe veivät kuolevan miehen -- lääkäri oli epäillyt sitä -- ja ruumiin\nsekä molemmat autot takaisin kaupunkiin, samoin rikollisten saaliin.\nTamminiemen juttu oli selvitetty, korkein oikeus oli langettanut\ntuomionsa ja rangaistus oli jo suoritettu, nopeammin kuin maallisen\noikeuskäytön voimalla olisi milloinkaan voitu toimia.\n\nAnton Rask saatettiin kaupungissa sairaalaan. Nuori apulaislääkäri,\njoka oli vuorossa, selitti komisariolle:\n\n-- Tässä on selvä tapaus. Hänellä oli heikko sydän ja hän koki suuren\njärkytyksen. Ihmettelen, ettei hän kuollut heti. Hän on viettänyt\nepäsäännöllistä elämää, sen voi nähdä kaikesta.\n\nEi, ei ole mitään toivoa. Hänen sydämensä toimii enää vain äärimmäisten\nlääkkeitten avulla. Mutta niinkään se ei toimi kauan. Kuusi...\nkahdeksan tuntia... ja sitten hän on siellä, missä ei ole poliiseja\neikä rikoksia.\n\nKomisario Auer lähti. Hänen työnsä oli suoritettu. Tuomio ja rangaistus\neivät kuuluneet hänelle.\n\nKun hän saapui poliisilaitokselle, hän löysi huoneestaan kaltoin\nkohdellun, mustelmille lyödyn apulaisensa, herra Jaakko Volmarsonin,\njonka pitkästä ja kaunopuheisesta selostuksesta kävi täydellisesti\nilmi, ettei kyseessä tällä kertaa ollut mikään omapäisyys ja\nitsepintaisuus, vaan onneton sattuma, varomattomuus ja rikollisten\njulkea viekkaus.\n\nJa sitten komisario ja hänen apulaisensa -- jota ei oltu tahdottu\npäästää poliisilaitokselle muuta kuin pidätettyjen osastolle --\nsyventyivät rauhassa tutkimaan kaikkia niitä todisteita, joita\nVolmarsonin oli onnistunut koota seikkailurikkaalla matkallaan\nTamminiemeen ja oleskelunsa aikana siellä.\n\n\n\n\n38. Helinä kirjoittaa taas.\n\n\n    \"Anni rakas! Minä olen toipilaana, aika on pitkä toisinaan ja\n    minä kirjoitan katsomatta, kuinka suureksi postimaksu nousee.\n\n    Sinähän olet nähnyt sanomalehdistä paljon, mutta paljon on\n    minulla vielä kertomistakin.\n\n    En tahdo siihen puuttua nyt. Seikkailuni lopunhan tiedät. Sanon\n    aina itsekseni: minun seikkailuni, vaikka olihan siinä mukana\n    paljon muitakin. Mutta tunnen, että se on ennen kaikkea minun.\n    Minulle se oli ensimmäinen ja rukoilen hartaasti sen olevan\n    viimeisenkin. Volmarsonille, Auerille, heille se oli ammattia...\n    ja muut... Joka tapauksessa: se oli minun seikkailuni.\n\n    Antti -- tarkoitan tohtori Raito, mutta me olemme tosiaankin jo\n    lähemmin tutut -- on luvannut minut jalkeille ehkä ylihuomenna.\n    Palan halusta tavata sinua sekä herttaisia emäntiäni, jotka\n    nyt odottavat vain leikkauksesta toipumista voidakseen palata\n    tänne ja nauttia elämästään ne ajat, jotka heille vielä on\n    suotu. Leikkausten onnistumista en epäillyt hetkeäkään. Ja oli\n    mainio asia, että professori Vairi sai ne toimitetuksi yleisessä\n    sairaalassa. Minua pelottaa, kun ajattelen, mitä tohtori Vernerin\n    sairaalassa ehkä olisi voinut tapahtua.\n\n    Niin, tohtori! Pelkäsin ja kammosin häntä, mutta en ehtinyt\n    oppia häntä vihaamaan. Aika oli liian lyhyt, ainakin minulle\n    sellaiseen. Mutta vaikka olisin häntä vihannut kuinka syvästi\n    tahansa, tuollaista loppua en olisi voinut hänelle toivoa.\n    Hän siirtyi siis hetkessä ajasta ikuisuuteen... ehtimättä\n    ajatella mitään muuta, kuin että hänen oli pakko tehdä niin.\n    Kuulin Antilta, että Rask kuoli katuen. Hän sai toki aikaa ja\n    saattoi tilittää edes jotakin. Luulen, ettei tohtori ollut\n    sen pahempi, vaikka hän toimikin enemmän. Mutta olkoon, he\n    ovat siellä, minne meidän valtamme ei ulotu. Ja mitä vähemmän\n    kuulen heistä puhuttavan, sitä parempi minun on olla. En voi\n    välttyä ajatukselta, että juuri minun toimeni -- vaikka ne\n    olivat oikeutettuja ja välttämättömiä -- ajoivat heidät siihen\n    kohtaloon, joka heidät tapasi.\n\n    Minun oloni ovat täällä ruhtinaalliset. Hermoni alkavat jo\n    totella, mutta neiti Karvonen ei tottele mitään, vaan on hukuttaa\n    minut sekä herkkujen että kukkien paljouteen. Komisario Auer ja\n    hänen apulaisensa, tuo hauska herra Volmarson, ovat käyneet minua\n    tervehtimässä, kiittämässä ja ylistämässä.\n\n    Niin, ja sitten sinä! Säästin nuhteeni tänne asti. Katso,\n    minä pystyn neuvomaan. Jos haluat olla salakihloissa, varoita\n    sulhastasi pitämään tarkempaa vaaria sormuksesta. Hah-haa,\n    Anni! Antti oli niin mahdottoman punainen huomatessaan, kuinka\n    hän oli ollut vähällä ilmiantaa itsensä, että olin saada uuden\n    hermokohtauksen pidätellessäni naurua. Katso, asia kävi näin.\n    Hän istui luonani ja leikitteli jollakin, joka oli hänen\n    liivintaskussaan. Kesken kaiken hän innostui äkkiä puhumaan\n    tavallista kiivaammin, tempaisi sormensa liivintaskusta ja sieltä\n    lensi kauniissa kaaressa pieni, soma esine lattialle. Minä tunsin\n    sen jo lennossa, mutta en ollut mitään huomaavinani. Sileät\n    kihlasormukset on niin helppo tuntea. Hän nosti sen kiireesti ja\n    oli, niin kuin sanoin, hirveän punainen. Minä sain oltua niin\n    kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta kuule, minkä ihmeen takia\n    tämä leikki? Miksi ette julkaise salaisuuttanne? Onnittelut,\n    onnittelut...! Antti on mainio, ja teistä tulee riemastuttavin\n    lääkäripariskunta minkä tiedän. Ja jos teillä kerran on joku syy\n    salata kihlauksenne toistaiseksi, niin ole rauhassa: minä en\n    juttele siitä kenellekään. Ehkä Antilla on joku virka tiedossaan\n    ja haluatte lykätä julkaisun nimityksen jälkeen? Olenko oikeassa?\n    Kihlauksenne voitte tietysti salata, rakkautenne lienee jo koko\n    maailman tiedossa.\n\n    Minä olen, niin kuin näet, lempeällä ja järkevällä tuulella.\n    Siihenkin ovat syynsä. Minähän olen maininnut sinulle\n    pehtoristamme ja hänen kosinnoistaan. No niin, kun mies on\n    pelastanut naisen, ellei nyt kuolemasta, niin ainakin perin\n    vastenmielisestä tilanteesta, täytyy hänelle antaa joitakin\n    oikeuksia. Pehtori halusi kosia vielä kerran, ja nyt viimeksi se\n    sujui paljon paremmin kuin aikaisemmin. Ja nyt kun minulla ei\n    ollut salaisuuksia painolastina ja oli paremmin aikaa, saatoin\n    tehdä tarkempia huomioita. Hän puhui ehdottoman hyvin ja erittäin\n    vakuuttavasti. Hänen tukkansa ei ole ollenkaan hullumpi ja silmät\n    täyttävät, näin meidän kesken sanoen, suuretkin vaatimukset ja...\n\n    Mutta ei, en jaksa enää. Kaikki, mitä olen hänestä tähän saakka\n    kirjoittanut, on pelkkää harhaa, hätävaletta, mitä vain... mutta\n    ei totta. En voinut olla kirjoittamatta hänestä, mutta en voinut\n    kirjoittaa sitä, mitä tunsin. Ja siksi minä häntä aina moitin\n    ja väheksyin... No niin, annoin hänelle nyt vain puolittaiset\n    rukkaset... ja... eräitä lohdutuspalkintoja... Vetosin\n    siihen, etten ole vielä täysin terve. Hän luulee, että olemme\n    salakihloissa mekin, enkä itse tiedä, miten asia oikeasti lienee.\n    Missään tapauksessa emme pääse kihloihin ennen kuin minä kykenen\n    jalkeille ja kaupunkimatkaan. Niin, niinhän se kävi! Oi, Anni,\n    minä olen onnellinen kaikesta!\n\n    Lähden kyllä moisiosta, vaikka tuskin pääsen kauaksi. Rouvat\n    ovat jo pyytäneet minua luokseen ja luultavasti he tahtovat\n    pitää minut luonaan edelleenkin. Minun lienee taivuttava. Mutta\n    asuntoni tulee olemaan -- ainakin Oiva väittää niin -- pehtorin\n    vaatimattomampi maja, jolla kuitenkin on puolensa silläkin, sillä\n    siellähän on se minun Oivani! Helinä.\"\n\n\n\n"]