[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f732LhrtQt64Lfepo_G-TH6UJcPDqPvVaLVZ-s3DeprY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},179,"Murtavia voimia","Alkio, Santeri",1862,1930,"179-alkio-santeri-murtavia-voimia","179__Alkio_Santeri__Murtavia_voimia","Kuvauksia katovuoden 1867 ajoilta","romaani",[],[],"fi",1896,null,44413,279946,false,14292,[23],"Historical fiction",[25],"Historical Novels","\"Murtavia voimia\" by Santeri Alkio is a historical novel likely written during the late 19th century. Set against the backdrop of the famine years of 1867 in Finland, the story explores the struggles and resilience of rural communities as they navigate the bleak winter weather and the harsh realities of starvation. The opening portrays a mix of somber atmospheres and societal tensions, emphasizing the plight of the people in a time of crisis.  The beginning of \"Murtavia voimia\" introduces readers to a wintry scene in South Ostrobothnia, where a church congregation gathers amidst a powerful snowstorm. The church service reflects a shared sorrow among the townsfolk, marked by a collective prayer for sunlight and relief from their suffering. As the congregation displays a sense of unity through their silent pleas for mercy from a higher power, their grief and desperation intersect with emerging discussions among local leaders about community resources and the impact of proposed measures, such as alcohol sales. This blend of personal and communal struggles sets the stage for deeper themes of humanity, adversity, and the hope for recovery in the face of overwhelming odds. (This is an automatically generated summary.)",[],326,"Historiallinen romaani kuvaa Etelä-Pohjanmaan asukkaiden selviytymistaistelua suuren nälkävuoden 1867 kourissa. Teos seuraa yhteisön ja yksilöiden murrosta ankarien luonnonolosuhteiden ja kadon keskellä. Se on itsenäinen jatko-osa kirjailijan Puukkojunkkarit-teokselle.","Santeri Alkion 'Murtavia voimia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 179.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenberg\nEuropen DP oikolukijat.","MURTAVIA VOIMIA\n\nKuvauksia katovuoden 1867 ajoilta\n\n\nKirj.\n\nSANTERI ALKIO\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1896.\n\n\n\n\n\n           Katovuosina\n\n    UUPUNEITTEN UHRIEN MUISTOLLE\n\n        omistaa nämä rivit\n\n    nöyrimmällä kunnioituksella\n\n                       Tekijä.\n\n\n\nTämä teos liittyy jatkona \"PUUKKOJUNKKARIT\"-teokseen, ollen kuitenkin\nsiitä riippumaton, itsenäinen teos.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nOli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt\nvielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan\nlakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle\nEtelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta\ntai likeisistä taloista.\n\nKirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta\naikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan\näärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin\nanasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen\nkatolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko\nnäytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat\nkadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat,\npihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti.\nSuunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän,\npakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät\nlatvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot\nhapsiansa.\n\n\"Tämä näyttää kauhealta\", taikka jotain sen tapaista sanoivat\nkirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat\nmäärät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi\nparvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu\nkoetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin\nomantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi.\n\nKirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen\nilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan\nsitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky\nsynnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi\nkirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon\nlumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille.\n\nJumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin\nhiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli\nollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt\nainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui\ntässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia.\nHänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi\nhän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä,\näänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan\npauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat\nhänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan\nvanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien\nja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi.\nItse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut\n*teidän* synneistänne, nyt hän puhui *meidän* synneistämme. Puhe ei enää\nollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää\nrukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut:\ntavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä\nlähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija...\n\nSeurakunta itki.\n\nKun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä\nrukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon.\n\nKaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän\nsykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle:\n\n\"Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!\"\n\nLumituiskun välissä pilkisti voimaton, kuultava auringonsäde kirkkoon.\nMutta ikäänkuin se olisi rikollisin keinoin päässyt irti, riehahti\nmyrsky heti uudella voimalla. Räiskyen, niin että kuului kirkkoon asti,\nrepesi hautuumaan vanhimmasta, suurimmasta halavasta toinen haara.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä.\nVanhat ravistivat pelästyneen näköisinä paitansa ja sanoivat: \"Tuo\nennustaa pahaa ... suurta kuolovuotta.\" Mutta yksi sanoi:\n\n\"Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan\nhaaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä\nseisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan.\"\n\nSiinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSakaristossa tuli olla pitäjän kokous. Kirkonmenon päätyttyä alkoi sinne\nkokoutua miehiä. Paitsi isäntiä, jotka sujottelivat seisomaan oven\npuolelle, istui tuoleilla muutamia herrasmiehiä. Likinnä pöytää, nojaten\nsiihen kyynärpäätään, istui suuressa susiturkissaan nimismies Grönberg\nja kappaleen matkaa hänestä toisella tuolilla kapteeni Stolt, pienen\ntalon omistaja pitäjässä, hänkin susiturkissa. Nurkassa hämärän\npuolella, ikäänkuin itseänsä piilotellen kyyhötti \"Kaleniuksen herra\",\nhuononlaisissa pukimissa ja nähtävästi viluissaan. Eräässä välissä näkyi\ntämä kuiskutellen puhuttelevan kapteeni Stoltia, joka muutamalla sanalla\nvastasi ja käänsi sitten selkänsä.\n\nRovasti, vähäinen, ystävällisen näköinen ukko, aloitti kokouksen.\nEnsimmäinen kysymys oli, otetaanko pitäjään läänin karjakko opettamaan\nvoin valmistusta. Miehet eivät nähtävästi oikein tajunneet mistä oli\nkysymys. \"Mikä karjakko?\" \"Ettäkö sellainen, joka opettaisi voita\ntekemään?\"\n\nVakava tuuli, jolla miehet olivat olleet, hälveni hiukan, kun ruvettiin\nlaskemaan leikkiä siitä, että voin tekemistäkin nyt alkaisivat herrat\nopettaa. Varpulan Valeella tiesivät toissa vuonna olleen pari viikkoa\nsellaisen, punatanttuisen, lihavan rouvan \"opettamassa\" emäntää\nkirnuamaan veivikirnulla ja kylän pojat olivat sen \"frouvan\" ristineet\n\"voi-piruksi\".\n\n\"Pysyköön pois täältä sellaiset.\"\n\n\"Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne\naikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian\nomaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.\"\n\nTämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät\nuseammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen\nvihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että \"Lempoako tuossa kiljuu,\nmiehinen mies jos olet!\"\n\nMies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso\nkoirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa\nperintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja\nvaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin,\njaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, -- tunsi\nkuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei\nvielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla.\n\nTarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin\nyksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla.\n\nSitten seurasi kysymys: \"Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia\npitäjään?\"\n\nVallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli\nesitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden\nMikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen\nhuomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän\nnäköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua\ntuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo\nolikin noussut ja alkoi puhua:\n\n\"Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että\nsellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen\nKaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea\nsaada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton\nehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti.\nSalapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli,\nettä hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko\nkunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan\nkassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa\ntänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa\nsellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on\nniin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin\nkanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän\npitäjän viinakaupasta.\"\n\nTaas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki\nsopivaksi huomauttaa:\n\n\"Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.\"\n\n\"Se on paljon rahaa\", kertasi Kalenius ja kakisti kurkkuaan\njatkaaksensa. Mutta aivan odottamatta kuului ääni miesjoukosta:\n\n\"Paljonko Kalenius saa kun soittaa täällä suutansa?\"\n\nKaleniuksen suu jäi auki ja sana sanomatta. Muiden suut vetäysivät\nhymyyn ja katseet kääntyivät sinne, mistä ääni kuului. Siikalahden Mikko\npani huulen hammasten väliin ja suuntasi katseensa muiden mukaan\nmutisten itsekseen jotain, josta sai kuitenkin selville vain viimeisen\nsanan:\n\n\"Sarvikuono!\"\n\nMies, joka näin oli saanut huomion puoleensa vedetyksi, seisoikin hyvin\nnäkyvillä, miesten eturivissä. Kooltaan hän oli suuri ja karkeatekoinen,\nvanhemmanpuoleinen. Siikalahden Mikko varmaankin tarkoitti sarvikuonosta\npuhuessaan miehen nenää, sillä se oli suuri. Pörröinen tukka oli\nvalahtanut silmille, joilla hän pisteliäästi nauraen häikäilemättä\nkatseli Kaleniusta, odotellen vastausta.\n\nKalenius oli niin epäröivä, kun huomasi kuinka huvittavan vaikutuksen\nhäntä tarkoittava pilkka oli mieliin tehnyt, että häneltä lopuksi ei\ntullut muuta vastausta kuin:\n\n\"No sitä ei ole Hautalan Jannen moisen miehen asia kuulustella.\"\n\n\"Eipä olekaan\", myönsi Hautalan Janne suu hymyssä ja sylki\nsakaristonlattialle, \"mutta kun sinä tässä niin koreita puheita pidät,\nniin arvelin, että kun et sinä siihen kuitenkaan palkatta ryhdy, niin\nolispa sopiva tietää, paljonko sellaisesta on tuloa.\"\n\n\"Pidä sinä vähän soukempaa suuta!\" ärjäisi kapteeni Stolt. \"Aina sinä\ntahdot täällä komentaa niinkuin sinulla olisi koko pitäjän sananvalta.\nKirkkoherran asiana on pitää järjestystä kokouksessa. Ei tämä asia\ntarvitse sen pitempää selvitystä eikä keskusteluja, se päätetään vain,\nettä patruuna Kilströmin hakemukseen suostutaan.\"\n\n\"Ei sitä niin vaan päätetä, on täällä muillakin sananvaltaa, tiedänmä\",\nkeskeytti kirkonvartija Perälä, joka oli äsken tullut kirkosta ja\nparaiksi ehti kuulemaan Stoltin käskevää puhetta. Perälä oli vanha,\npieni, körttipukuun puettu talonpoika, joka puheissaan ja liikkeissään\nosoitti suurta itsetietoisuutta. Stolt ei ottanut keskeytystä mihinkään\nhuomioon, vaan jatkoi;\n\n\"Ei sellaisia rahasummia sovi näin köyhinä aikoina tyhmän itsekkäästi\ntuuleen heittää. Herra rovasti kirjoittaa vaan päätöksen.\"\n\n\"Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi\nkirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan... Eihän ole vielä ollut\npuhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi\", ihmetteli\nVarpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen\nnäköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen\nnäkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä. Mitään vastausta ei\nkuulunut, mutta Siikalahden Mikko näytti olevan useimpain katseiden\ntähtäystauluna. Oli alkanut syntyä melua, joka yhä kasvoi. Kuulosti\nsiltä, että miehiä oli puolella jos toisellakin. Kirkkoherran\nhienopiirteiset kasvot elivät ja poskille oli noussut punaa. Hän\nkatsahti tuon tuostakin nimismies Grönbergiin, joka omituisesti\nvälinpitämättömän näköisenä kuunteli jupakkaa, mikä paisumistaan paisui\nyhä suuriäänisemmäksi. Vanha pappi oli puheenjohtajana tottunut siihen,\nettä antoi miesten hetkisen oikein mielinmäärin sohista, niin että he\nsaivat puhkunsa siinä ulos ajetuksi; vasta sen jälkeen saattoi toivoa\nrauhallisen päätöksen tekoa. Nytkin hän, noudattaen samaa tapaa, vasta\nkotvasen kuluttua alkoi vaatia järjestystä, mutta hänen äänensä sammui,\nkuulumatta yleisessä melussa.\n\nVihdoin työntäysi Hautalan Janne esiin pöydän ääreen, riitelemisestä jo\nhikisenä. Hän koetti puhua, mutta melun tähden ei sitä kukaan kuullut.\nLuonto jo alkoi nousta. Hän hypähti tasajalassa ja karjaisi niin että\nsakariston honkaiset seinät kumahtelivat.\n\n\"Olkaa hiljaa!\"\n\nJa miehet todellakin alensivat ääntänsä siksi, että hyvin kuuli, mitä\nKalenius ja Stolt tuolla joukolleen syöttivät. Janne veti paperin esiin\ntaskustaan, laski sen papin eteen ja virkkoi:\n\n\"Kun meidän kylällä on käynyt huhu, että se kapakka pitäisi laitettaman\ntämän kestikievarin, Siikalahden Mikon taloon, niin pitivät meidän kylän\nmiehet eilen illalla kokouksen ja antoivat minulle valtakirjan, jonka\nperusteella minun pitää heidän puolestansa vastustaa kapakkaa.\nArveltiin, että kun nyt kerran on viinanpoltto-oikeus otettu pois\ntalonpojilta kruunulle, niin pitäköön herrat viinansa. Se on\nhuonompaakin ja hinta niin kallis, että jos varsinainen kapakka\nlaitetaan, niin näin kovina aikoina se vie kaikki rahat pitäjästä.\nOllaan nyt kerrankin miehiä eikä anneta aina noiden vetää meitä nenästä.\nTuo vaivainen kahdensadan markan syötti on niin mitätön, että pitää olla\nhyvin vähän älyä sillä, joka siihen todenteolla tarttuu. Niin ne\narvelivat meidän kylässä ja tässä on minun valtakirjani. Muuten\nhuomautan vielä, että tämä kestikievari ei kelpaakaan saamaan\nkapakanpito-oikeuksia, kun sitä jo viime talvena sakotettiin\nluvattomasta viinan myynnistä.\"\n\nOlisi kelvannut katsoa Siikalahden Mikkoa ja nähdä, miten myrkyllisesti\nhän silmäili Hautalaista.\n\n\"Kyllähän se täällä tiettään ilman sun sanomattasikin, murehdi sinä vain\nomia sakkojasi!\" vinkaisi Siikalahden Mikko. \"Ei siinä sen valtakirjassa\nmonta nimeä ole.\"\n\n\"No tottapa sun nimes edes on?\" kuului joukosta. Syntyi naurunrähäkkä.\n\n\"Ja kysymyshän nyt onkin vain siitä, otetaanko se pitäjään vai ei. Sehän\non Kilströmin patruunan vallassa panna sitte puoti täällä mihin itse\ntahtoo\", muistutti Siikalahden Mikko.\n\n\"Sepä se juuri onkin pitäjäläisten vallassa määrätä. Ja kun anomusta\ntehdessä pitäjän kokoukselle olisi pitänyt selittää, mihin se kapakka\naiotaan ja kuka sitä pitämään, niin jos ei täällä ole näistä seikoista\nmitään tietoa, niin eihän tässä ole muuta tehtävää kuin mytätä koko\nhakemus, joka sellaisena, vaillinaisena on laiton\", selitti Varpulainen.\n\n\"Ja jos ei sitä asiaa mytätä, niin minä valitan siitä vaikka keisariin\nasti!\" vakuutti Hautalan Janne.\n\nSe oli lujaa puhetta. Meteli paisui uudestaan. Ylt'yleensä alkoi kuulua\nääniä, että koska herrat ovat kerran viinan valmistusoikeuden vieneet,\nniin pitäkööt viinansa, ei tässä kuitenkaan viinan janoon kuolla. Muuan\nharmaahapsinen vanhus, puvusta päättäen heränneisiin kuuluva, jonka\nheikkoa ääntä kirkkoherra sai yleisön kuulemaan, pyysi Jumalan nimen\ntähden, ettei viinapuotia otettaisi pitäjään nyt kun kerran on päästy\nvähemmälle siitä kirouksesta, jota viina on tällekin paikkakunnalle\ntuottanut. Hän viittasi edessä olevaan varmaan katovuoden uhkaan, kun\ntavallisena ohrankylvön aikana vielä kyynärän paksuinen hanki peittää\npellot. Sanoi, että nyt ei ole aika ajatella huvituksia viinan ääressä,\nnyt tulee tosikädessä kysymys siitä, mistä saadaan leipää. Ukko puhui\nvanhan kansanmiehen kaunopuheliasta, mutta samalla vakuuttavaa kieltä,\nhuomauttaen vielä, miten Jumalan viha etsiskelee nyt syntistä kansaa,\nkun olemme niin kauas hänen tieltänsä eronneet, ja kehoitti\nyksimielisesti hylkäämään kerrassaan koko viinan villitsevän\nnauttimisenkin, eikä ainoastaan tätä kavalaa esitystä, joka ei ollut\nhänen mielestään muuta kuin perkeleen paula...\n\nMutta Stolt ei jaksanut kuulla loppuun. Hän keskeytti ukon sanoen, ettei\ntässä kylmässä sakaristossa nyt viitsitä kuunnella tunninpituisia\nkörttisaarnoja, ja selitti vieläkin huomauttavansa, että juuri köyhän\najan vuoksi olisi patruuna Kilströmin ehdotukseen suostuttava, sillä\nvaivaiskassa kyllä tulee tarvitsemaan varoja. Ehdotti, että\nkoetettaisiin kunnan vaatimus koroittaa 400 markkaan. \"Otetaan siltä\nniin paljon kuin saadaan, mutta millään ehdolla emme hylkää sellaista\nrahan tuloa.\" Hän aikoi jo istua, mutta kiukultaan ei saattanutkaan olla\njatkamatta: \"Te kyllä olette aina osanneet tehdä kollomaisia ja tyhmiä\npäätöksiä, mutta koettakaa nyt kerrankin sitä välttää, jos teissä\nvähänkin on älyä jälellä.\"\n\nKaikki tiesivät, että Stolt oli Kilströmin patruunan sukulainen.\n\nStoltin perässä innostuen alkoi Kalenius loukostaan puhua ääntänsä\nkorottaen. Hän pohjautui siihen, että tämän asian vastustajat aikovat\nsalapoltolla ja salakapakoimisella hyötyä, koska niin mielettömästi\nhylkäävät pitäjälle edullisen tarjouksen, j. n. e.\n\nMutta nyt tuli joukko levottomaksi. Useita pörrötukkaisia miehiä,\nHautalan Janne etunenässä, alkoi lähestyä Kaleniusta nyrkit puuskassa\nja syytäen suustansa arvoisan herran silmille sellaisen ansioluettelon,\nettä moni linnassa oleva lurjus olisi tuntenut itsensä enkeliksi hra\nKaleniuksen rinnalla. Stoltille oli suureksi eduksi, että hän oli näiden\nmiesten kanssa kirkon sakaristossa, eikä missään vähemmän\nkunnioitettavassa paikassa. Välinpitämättömätkin, ne, jotka olivat\nkokoukseen saapuneet aikeissa myöntyä ottamaan pitäjään kapakka ja ensin\nnaureskelleet vastustajain kiukulle, asettuivat nyt yhtenä miehenä\nvastustajain joukkoon. Kalenius oli koskettanut liian arkaa kohtaa\nsyyttäessään lainrikkomisesta näitä miehiä.\n\nKirkkoherran täytyi pyytää nimismiestä rauhoittamaan kokousta.\n\n\"Hiljaa!\"\n\nSe räjähti kuin ukkonen ja miehet hillitsivät paikalla pauhunsa,\nkääntäen katseensa nimismieheen, mahtaneeko tuo jotain muutakin sanoa.\nItse mieskin oli kyllä näkemisen arvoinen: kolmikyynäräinen, ryhtevä,\niältään noin 35:n tienoissa.\n\n\"Mitä tässä rupeette riitelemään, ei tämä ole mikään markkinapaikka\",\njatkoi hän maltillisella, kiihkottomalla tavallaan.\n\nAivan niin, ajattelivat Stolt ja Kalenius ikäänkuin pelastuneina\nuhkaavasta vaarasta silmäillen nimismiestä nyt ystävällisesti; sillä\ntavallisissa oloissa olivat nimismiehen välit Stoltin ja Kaleniuksen\nkanssa huonot ja riitaiset. Ukot taas miettivät: noiden sudenruokain syy\nse oli, kuka käski ruveta haukkumaan, kuka jo! Se oli ensi hetken\nvaikutus. Mutta Grönberg jatkoi:\n\n\"Jos tahdotte minua kuulla, pitäjän miehet, niin älkää koskaan ottako ja\npuolustako kapakkaa pitäjäänne, ei julkista, ei salaista. Te itse\ntiedätte, että murhat ja tappelut tämän vuoden kuluessa, kun ei viinaa\nenää ole ollut niin helposti saatavissa, ovat silminnähtävästi\nvähentyneet, ja olot yöllisiin aikoihin tulleet rauhallisemmiksi. Minun\ntehtäväni on pitää täällä järjestystä, ja sitä miestä, joka uskaltaa\nottaa kartanoonsa kapakan, pidän minä yleisen järjestyksen ja hyvien\ntapojen rikkojana. Ja sen te tiedätte kyllä, että jota minä pidän\nsellaisena, sen miehen elämästä on leikki kaukana niin kauan kuin ei hän\ntyydy olemaan ihmisten lailla.\"\n\nKun Grönberg oli lopettanut, kuului yleistä hyväksymisen murinaa ja\nmuutamat jo ilmaisivat äänekkäämminkin mielihyväänsä.\n\n\"No samaa minä olen sanonut.\"\n\n\"Kas sillä lailla sitä reirumiehet puhuvat, mutta mitä nuo tuolla...\"\n\n\"Kapakkaa ei oteta!\"\n\n\"Kun viinaa tarvitaan, niin kyllä sitä kaupungistakin saadaan!\"\n\n\"Siikalahden kitupiikinkö sitä sitten pitäisi kaikki sellaiset\ntulolähteet ja koijarin konstit itselleen saada?\"\n\n\"Kaleniuksen herralle pitäisi nyt jo laittaa ruoti, ettei sen tarvitsisi\naina rahan ja palkan edestä olla kaikkien juonia ajamassa.\"\n\n\"Olis toinen paikka, niin ottaisin sun säärihis! ja...\" kuiskutti muuan\nhammasta purren ja irvistellen Kaleniuksen edessä.\n\n\"Se nahka kyllä sen parkin tarvitsisi\", hymyili vieressä seisova.\n\nKalenius ei ollut mikään hätäpoika. Hän nousi uhkaavana ja kysyi\nnimismieheen kääntyen:\n\n\"Kuinka täällä on oikeus nimismiehen läsnä ollessa tuolla tavalla\nuhkailla ihmisiä?\"\n\n\"Pidä suus kiinni!\" ärähti Grönberg hiljaa, mutta sen kuitenkin suureksi\nriemukseen jotkut kuulivat.\n\nHyvin jo näki minkälaiseksi päätös tulisi. Kirkkoherra, joka asiassa ei\nvielä ollut lausunut juuri mitään, olihan vaan antanut ukkojen\nkiistellä, otti hänkin lopuksi lausuakseen ajatuksensa; Ja hän kiitti\nkuntalaisia siitä, että olivat niinkin yksimielisiä kapakkaa\nvastustaessaan, ja toivoi, ettei äänestys tulisi kysymykseen. Ilman\näänestystä päätös tehtiinkin ja vastalauseensa ilmoitti ainoastaan\nStolt.\n\nSakariston ovi oksensi ulos miehet. Kirkkopihassa selitti Hautalainen\nisoäänisesti muutamassa ryhmässä miehille, miten koko tuo kapakan touhu\noli lähtenyt Siikalahden Mikosta, joka halusi laillistuttaa\nviinakauppansa, kun ei salakapakoiminen enää oikein vedellyt. Mikko\nsattui siinä menemään ohitse. Ei vilaukseltakaan hän katsonut\nHautalaiseen, mutta hampaat rauskuivat kuin suoloja purren. Toinen\njatkoi juttuaan, välittämättä siitä, vaikka Mikko kuulikin. Kuulkoon!\nKernaastihan Janne sen soi, oikeastaan hän sitä tarkoittikin.\n\nMyrsky oli jo asettunut. Sakaristossa äsken näytti siltä, kuin ukot\nolisivat hetkeksi unhoittaneet sen tuskallisen, kamaloita aavistuksia\nherättävän tunnelman, joka heitä oli rasittanut jo pari viikkoa ja mikä\näsken kirkossa, Kaikkivallan silmäin alla, suli nöyräksi, avuttoman\nrukoukseksi. Paino palasi nyt uudelleen sydämille. Kokouksessa\nriehahtaneet intohimot ja niiden synnyttämät kiihkon vireet pakenivat\nkasvoilta täällä ulkona kuin siivillä sivuen. Jälelle jäi miehiä, joiden\notsilla häämöitti synkeän huolen mustanpuhuvat merkit ja silmät\nsurullisina tuijottelivat kohti kylmää, harmaata, talvista taivaslakea.\nPuheluistakin miltei kokonaan katosivat rajuuden ilmeet, äänet sortuivat\nnöyriksi ja vaatimattomiksi. Sillä ilma oli todellakin hirveän kylmä ja\nlumikinokset paksut tämän aikaisiksi, jolloin tavallisissa oloissa\nmaamies jo kylvi peltoonsa kevättoukojensa siemenet.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNimismies Grönberg oli ollut pitäjässä vasta toista vuotta. Mutta\njäntevyydellä, pelkäämättömällä rohkeudella ja ennen kaikkea\njärkähtämättömällä rehellisyydellään oli hän saanut oloissa suuren\nmuutoksen aikaan. Varkaudet, rosvoukset ja tappelut olivat käyneet jo\nharvinaisemmiksi entiseen verraten. Tämän huomion tehtyään järjestystä\nrakastavat ihmiset uskalsivat jo nostaa paitansa, ilmaista puhtaampia,\nsiveellisempiä katsantotapojaan ja avustaa nimismiestä mikäli\nmahdollista, sillä luottamus esivallan voimaan alkoi elpyä.\n\nGrönberg oli heti ensi syksynä sattunut eräässä huutokaupassa saamaan\npienen maatilan kirkonkylässä. Siinä oli tavallinen, talonpoikaismalliin\nrakennettu kartano, missä hän asui.\n\nNyt hän asteli kirkosta kotiinsa, Hautalan Jannen kanssa vierekkäin,\nvilkkaasti haastellen. Kun oli saavuttu Grönbergin kamariin, pyysi hän\nJanneakin ottamaan pois turkin päältään ja istumaan. Piiput saatiin\npalamaan ja Grönberg aloitti keskustelun:\n\n\"No ketä te arvelette niiden kauppias Klitsin jyväin varkaaksi?\"\n\n\"Hm\", pani Janne ja painoi kynnellään piipusta kuohuvaa poroa. \"Se on\ntapahtunut kummallisen viekkaasti. Varastaa kylän keskellä olevasta\nmakasiinista 30 tynnyriä jyviä, -- sen on täytynyt tapahtua saakurin\nsukkelasti.\"\n\nGrönberg myönsi sen.\n\n\"Tässä muutamia vuosia takaperin\", jatkoi Hautalainen, \"varastettiin\nkerran aivan samalla tavalla Savilahden aitasta sianlihat, useampia\nvartaallisia leipiä, kaikki jauhot ja vielä viiden tynnyrin paikoille\nrukiita.\"\n\n\"Tuliko selville, kuka varasti?\"\n\n\"E--he--hei\", nauroi Janne, \"täällä kun oli silloin vielä sen\nLindblomi-parka nimismiehenä.\"\n\n\"Oliko mitään aavistusta siitä, mihin ne tavarat joutuivat, kuka ne\nsai?\"\n\n\"Kyllä!... Saatiinhan se jotenkin selville urkituksi, että ne, samoin\nkuin monet muutkin tavarat, Vennu Karissa tasailtiin. Ketä jakamassa\noli, sitä ei niin tarkkaan kukaan tiedä. Mutta se Saviojan äijä kuoli\nsitten samaan aikaan, eikä kukaan asiaan kuuluva uskaltanut ryhtyä\ntoimittamaan epäluulon-alaisia syytteeseen. Se jäi siihen.\"\n\n\"Luuletteko, että ne voisi saada vielä todistetuksi?\"\n\n\"Ettäkö te alkaisitte...?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Kyllä minä luulen, jos vaan ne todistajat saisi todistamaan. -- Ja\nkuinka lie, eikö useimmat niistä ole todistamaan kelpaamattomia.\"\n\n\"Siitä otetaan selvä. Mutta missä luulisitte jaetun nämä Klitsin jyvät?\"\n\nJanne kopisti piipusta tuhkan kouraansa, heitti suuhunsa ja sanoi\nvähäisen odotuksen perästä:\n\n\"Minä pahoin luulen, että Karin Vennulla on siitäkin asiasta varmat\ntiedot.\"\n\n\"Niin minäkin luulen!\" huudahti Grönberg ja nousi kävelemään.\n\n\"Se Vennu on osannut hyvin säilyttää nahkansa\", lisäsi Janne, \"sitä kun\nei ole varkauksista minun tietääkseni edes tositeolla koskaan oikeudessa\nsyytetty. Ja siitä murhastakin se pääsi viime syksynä irti oltuaan vain\nkaksi vuotta tunnustuksella.\"\n\nNimismies käveli miettivän näköisenä lattialla.\n\n\"Minä olen koko talven pitänyt häntä hyvin tarkoin silmällä\", alkoi hän\nharmin ilme kasvoilla sanoa, \"mutta minä en ole saanut häntä kiinni\nsellaisista teoista, että olisin voinut hänet _kytkeä_. Vasta äskettäin\nminulle kerrottiin siitäkin tavasta, jota Vennu useain toisten kanssa on\nedellisinä vuosina harjoittanut, siitä nimittäin, että he uhkauksilla\nsalaa ovat pakoittaneet ihmisiä antamaan heille lahjoja, milloin\nmitäkin. Tiedättekö te siitä mitään?\"\n\n\"Kyllä siitä aina puhuttu on.\"\n\n\"Niin, tekin olette kuullut ettekä kuitenkaan ole koskaan minulle\nsiitäkään mitään puhunut.\"\n\n\"Kun ei ole johtunut puheeksi.\"\n\n\"Niin, mutta semmoiset *pitäisi* johtua puheeksi. Sillä ymmärrättehän\nsen, etten minä, vasta äsken pitäjään tulleena, voi millään tavalla\npäästä rikollisten jälille, ellei minulle kerrota, ilmoiteta ja sillä\ntavalla minua auteta. Sillä sen minä voin teille vakuuttaa, että minä\nen todellakaan pelkää Vennua enkä tusinaakaan hänen kaltaisiansa, kun\nminä vaan saan selvät syyt käydä kimppuun.\"\n\nKun hän nyt paitahihasillaan, silmät innostuksesta säihkyen seisoi\nJannen edessä, niin saattoi todella uskoa täydellisesti hänen\nvakuutuksensa.\n\nJannekin nousi seisomaan ja hänenkin silmissään alkoi säihkyä. Kymärä\nhartioissa oli tosin jo käynyt hyvin huomattavaksi, sillä selkä oli\nalkanut koukistua. Mutta hän näytti sittenkin mieheltä, jolla on voimaa.\n\n\"Jos niin on kuin sanotte\", virkkoi hän, \"niin teillä on todellakin\noikeus syyttää minua jonkun verran. Mutta pelkuruuden tähden en ole\nollut puhumatta, en Jumal'auta! -- sillä minä en ole ikänä Vennua,\nenempää kuin ketään muutakaan ihmistä pelännyt. Mutta minä olen, niin\nkuin tiedätte, saanut elämässäni herroista sen kokemuksen, että\ntalonpojan ei sovi niihin luottaa. Olen elämässäni käynyt niiden kanssa\nmonta käräjäjuttua ja enimmäkseen tapannut, vaikka asiani olisi ollut\nkuinkakin oikea. Lindblomin syyllisyyden törkeisiin virkavirheisiin ja\npetoksiin näytin, mutta silloinkin minulle annettiin sakkoja. No niitä\nen harmitellut, sillä Lindblom menetti kuitenkin virkansa. Samasta\nasiasta koitui minulle käräjäjuttu tuomarin kanssa, joka syytti minua\noikeuden solvaamisesta. Sakkoa sain taas, vaikka minä en ollut sanonut\nmuuta kuin että sellainen oikeus, joka viitsii tuomita sakkoihin siitä,\nettä olin sanonut Lindblomia lurjukseksi ja näyttänyt sen toteen,\nsellainen oikeus on suurin vääryys. Ja siihen useita muita juttuja\nlisäksi. Minä olen, parhaillani ollessani, esiintynyt täällä varasten ja\ntappelijain syyttäjänä, olen koettanut saada järjestystä silloinkin, kun\nnimismies ei uskaltanut hengellänsä hiiskahtaa järjestyksen puolesta.\nMutta minä alan tulla vanhaksi, minun käsivarressani ei ole enää\nnuoruuden tarmoa, että voisin itseni puolustuksessa siihen täysin\nluottaa. Minä olen halunnut saada levätä minäkin, kun olen huomannut,\nettei yksi mies voi aivankaan huomattavasti maailmaa ylösalaisin\nkääntää. Siitä vähästä, mitä olen ollut teidän kanssanne tekemisissä ja\nmitä olen tullut teitä tuntemaan, olen kyllä huomannut, että te olette\nkymmenen kertaa rehellisempi ja miehuullisempi kuin nuo muut, joita olen\ntuntenut. Ja sentähden olen minä luottanut teihin enemmän kuin kehenkään\nmuuhun herrasmieheen elämässäni. Mutta kun en ole teitä likemmin\ntuntenut, en ole voinut luottaa pohjattomasti, sillä minä olen vanha ja\nepäluuloinen\".\n\nNimismies kuunteli ja katseli mieltyneenä vanhaa miestä ja sanoi\nhymyillen:\n\n\"Toivon, että opitte minuun luottamaan.\"\n\n\"Niin minäkin toivon, oikein sydämestäni. Mutta sanokaapa totuus, eikö\nteillä ollut tänne tullessanne huonoja ennakkotietoja minusta, eikö\nminua ollut teille kuvernöörin virastossa kuvattu\nriitelijä-lurjukseksi?\"\n\nGrönberg myönsi sen.\n\n\"Kas sitä, minä sen arvasin. Te olette katselleet minua karsain silmin\naina viime kuukausiin.\"\n\nSekin täytyi toisen myöntää.\n\n\"Niin! Mutta nyt te jo minuun kuitenkin luullakseni vähän luotattekin?\"\n\n\"Paljonkin.\"\n\n\"Herroilla kuvernöörin virastossa oli siis minusta teille eväitä.\"\n\n\"Sen minä olen jo heille selvittänyt.\"\n\n\"Vai niin. Ne tuskin sitä uskovat. Minä olen muuten kuullut, että kaikki\ntalonpojat, jotka vain ovat maalaisvirkamiesten kanssa riidoissa, ovat\nvirastossa hyvin huonossa maineessa.\"\n\n\"Jaa ... melkeinpä...\"\n\n\"Niin se on, kyllä minä sen tiedän. Ja syynkin siihen minä tiedän.\nMeidän talonpoikain asioita herroja vastaan eivät ota ajaakseen muut\nkuin sellaiset nurkkasihteerit, kaiken arvonsa ja luottamuksensa\nmenettäneet siat. Ne tulevat huonosti ajetuiksi. Meidän omaa kieltämme\nei siellä ymmärretä, eikä kuunnella. Jo asiamiehemme huono maine\nvaikuttaa sen, että asiamme aina saa pitää menetettynä, kun ne vähänkin\nmutkistuvat. Suurten lurjusten maine meidän joukostamme leviää kauimmas,\nja herrat päättävät, että me olemme kaikin sellaisia. He eivät tunne\neivätkä tahdo tuntea meitä likemmin.\"\n\nTuli hetkiseksi äänettömyys, sillä Janne pani piippuun. Grönberg oli\ntarkan huomaavaisesti kuunnellut.\n\n\"Kyllä siinä on paljon totta.\"\n\n\"Siinä täytyy olla. Ja minä olen varma siitä, että jos esimerkiksi\nmeillä olisi ollut teidän kaltaisenne nimismies jo 10--20 vuotta\ntakaperin, niin täällä olisivat olot perin toisella kannalla. Sillä\nhuonot tavat eivät sitten olisi päässeet kasvamaan, kun vallattomia,\nhurjia luonteita olisi väkevällä lainkouralla pidetty aisoissa ja\nopetettu ihmisten tavoille.\"\n\nSiihen suuntaan jatkui keskustelu. Monta vuotta jälkeenpäin, kun\nGrönberg ihastuneena puhui Hautalan Jannesta eräälle ystävälleen,\ntunnusti hän, että juuri tuona sunnuntai-iltana Janne avasi hänen\nsilmänsä ja järkensä ymmärtämään kansaa sekä pääasiallisesti määritteli\nsen suunnan, mitä hän sitten useina vuosina kulki, ollessaan kansan\nkeskuudessa siihen aikaan merkitsevimpänä virkamiehenä.\n\nKeskustelu kääntyi sittemmin takaisin Klitsin jyväin varkausjuttuun.\nTähän eivät he kuitenkaan voineet aivan paljon valoa saada. Mutta Janne\ntiesi ja luuli olevan todistettavissa niin paljon kaikenlaisia pienempiä\nja isompiakin rikoksia Vennun syntiluettelossa, että Grönberg päätti\nvangita Vennun. Yhteisen neuvottelun perästä katsottiin kuitenkin\nparhaaksi antaa sen hiljaisuudessa lykkäytyä muutamia viikkoja, jos\nsattuisi ilmaantumaan jotain varmemmin todistavia asianhaaroja.\n\nAlkoi jo hiukan hämärtää. Janne hankkiusi pois lähtemään.\n\nVähäinen, laihankalpea mies tuli sisään, tervehti ja seisahti ovipieleen\nlakki kourassa. Hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän huomasi\nHautalan Jannen täällä istumassa. Katse seisahtui nimismieheen, ja\nmelkein heti, kun oli oven peräänsä kiinni saanut, hän virkahti:\n\n\"Vallesmanni oli kutsunut minua tänne?\"\n\n\"Jassoo. Te olette Esa Karhu?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Istukaa.\"\n\n\"En oikein joudakaan.\"\n\nHautalan Janne lähti. Esa siirteli levottomasti jalkojaan ikäänkuin\nkiirehtien nimismiestä asiaansa selittämään, sillä häntä ei todellakaan\nnäyttänyt huvittavan olla täällä.\n\n\"Onko se Esa aivan jyrkkä siinä päätöksessä, ettette tule minulle\nvoudiksi?\" kysyi nimismies.\n\nEsa ei vastannut kohta. Ikäänkuin pakottamalla näytti hän saavan itsensä\nsanomaan:\n\n\"En minä taida tulla.\"\n\nGrönberg lähti otsanahkaansa rypistellen kävelemään lattialla.\n\nEsan kalvakoille poskille nousi punaa. Levottomista ruumiinliikkeistä\npäättäen oli hänelle olo täällä hyvin tuskallista.\n\n\"Minun taitaa pitää mennä\", äänsi hän ja kääntyi lähteäkseen.\n\n\"Älä mene vielä. Tuota, jos minä maksaisin sinulle 150 markkaa, etkö\nsittenkään tulisi?\"\n\nMies tuumi vähän aikaa.\n\n\"En minä tule\", sanoi ja lisäsi omituisesti naurahtaen: \"Minä en sovi\nrengiksi.\"\n\n\"Miksi ei, kun palkka on hyvä? Nyt on raha lujassa.\"\n\n\"Minä tiedän sen, mutta ei sittenkään?\"\n\n\"Minä en muuten niin paljoa välittäisi\", jatkoi nimismies\nkärsimättömästi, \"mutta tuo, mikä minulla on, on sellainen vetelys, eikä\nniitä tahdo kunnollisia olla. Sinua olen kuullut kiitettävän.\"\n\n\"Ei kestä kehua\", keskeytti Esa ja sieraimet hiukan laajenivat.\n\n\"No no, ei niin kuumasti.\"\n\n\"Minä vaan en kärsi kehuja.\"\n\n\"Etkö? Mutta jos panen palkaksi sinulle vielä vähän ohramaata, etkö tule\nsittenkään?\"\n\nEsa loi tutkivan katseen nimismieheen ikäänkuin saadakseen selville,\noliko tämän puheessa ehkä jotain ivaa. Luultavasti ei hän siinä sitä\nhuomannut, koska jotenkin rauhallisesti vastasi:\n\n\"Se nyt on sillä lailla, että minä olen ollut kerran vankeudessa. Ja\nminä sain siellä päähäni sen, että jos vaan joku keino elämiseen auttaa,\nniin minä en koskaan enää menetä vapauttani. Ja minulla on sellainen\nluonto, että meille voisi tulla riitoja ja...\"\n\nSiihen se jäi. Lopun siitä, mitä hän aikoi sanoa, voi kyllä arvata\njokainen, ken vähänkin ennestään tunsi Karhun Esaa.\n\nNimismies käveli kärsimättömän näköisenä edestakaisin lattialla.\n\n\"Hyvästi\", sanoi Esa ja lähti. Eikä häntä enää estetty. Tultua ulos\nvälkkyi miehen silmissä jonkinlainen uhkamielisyyden tuli. Mutta kun\nsiellä kylmä vihuri heti ovessa vinkuen puhalsi vastaan, laskeusi\nsilmäin päälle ikäänkuin sumua ja rinnasta kohosi syvä huokaus samalla\nkuin mies napitti pientä takkiansa. Hän oli kyllä hyvä puuseppä, mutta\ntyöt olivat nyt huvenneet arveluttavan harvinaisiksi. Kenties loppuvat\nkokonaan?... Tästä *täytyy* nyt tulla katovuosi, jos sitä tulee\nmilloinkaan... Millä sitten elävät vaimo ja lapset? Nimismies oli kauan\npyytänyt häntä isäntärengiksi ja nyt viime viikolla oli se ajatus häntä\nkovasti kiinnittänyt. Toiselta puolen taisteli vapaudentunne jyrkästi\nsitä vastaan, toiselta puolen taas perheen elämisen kysymys ikäänkuin\nväkipakolla tuntui vaativan panemaan kaulansa ikeenalaiseksi. Tuossa kun\nkäveli nimismiehen pihan poikki, juoksi yht'äkkiä mieleen muuan ikävä\nkohtaus vankeus-ajoilta. Tunnelmat, jotka vankeusmuistot Esassa aina\nsynnyttivät, olivat aivan kuin vereen syöpyneet. Tälläkin hetkellä\nniiden vaikutus heti näyttäysi olevan valtaavampi kuin tukalalta\nnäyttävän tulevaisuuden pelko... Jaloissa ei ollut rautoja! Ikäänkuin\nvakuuttautuakseen siitä otti Esa pari kolme hyppyaskelta. Sydäntä\nväräytti omituisesti innostava ajatus, joka valtavuudellaan pani hänet\nmutisemaan, eloisain silmäin tulisesti hehkuessa.\n\n\"En ikänä mene rengiksi!... vaikka ennen nälkään näännyttäisiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä liikkui nimismiehen luona vilkkaasti ihmisiä kaikenlaisissa\nasioissa. Kävi toisia, jotka tahtoivat jättää velkakirjoja\nuloshaettaviksi. Niitä Grönberg melkein järjestänsä kehoitti heittämään\nhakupuuhansa tuonnemmaksi ja onnistuikin muutamiin nähden. Toisia kävi\nmyös sellaisia, joiden omaisuutta jo oli takavarikkoon kirjoitettu tahi\nhuutokauppakin jo kuulutettu, kyselemässä nimismiehen neuvoja, eikö\nmillään tavalla voisi heidän huonoa asiaansa parantaa. Ja vaikka ne\nuseallakin olivatkin parantamattomalla jalalla, menivät he kuitenkin\nparemmalla mielellä kotiin kuin olivat tänne tullessaan, sillä heitä\nikäänkuin omissa silmissäänkin rohkaisi ja varmisti nimismiehen\nkohtelias käytös. Muuan lautamies kävi tuomassa melkein hyödyttömiä\ntietojaan Klitsin jyväin varkausjutussa. Mutta Grönbergiä nämä tiedot\nkuitenkin miellyttivät paljonkin, sillä hän huomasi miehen panneen\nhuolta ja vaivaa asian selvillesaamiseksi.\n\nGrönbergin tultua pitäjään oli nimismiehen konttori nähtävästi tullut\npaikaksi, jota kelpo ihmiset lähenivät luottamuksella, mutta rikolliset\nja syyn alaiset kauhulla.\n\nNoin k:lo 7:n ajoissa aikoi Grönberg heittäytyä pitkäkseen sohvalle\nsiinä toivossa, että vieraitten käynti täksi päiväksi olisi loppunut.\nMutta samassa alkoi eteisestä kuulua vitkallista astuntaa. Huonoon\nturkkiin puettuna astui pitkä mies sisään.\n\n\"Jassoo, Kuivasen Ella!\" virkahti Grönberg katsahdettuaan ovensuuhun,\nmissä mies koetti silittää pörröistä tukkaansa pysymään pystyssä olevan\nturkin kaluksen alla. Mies ryähti näyttääksensä miehuulliselta.\nSaatuaan kynttilät kuntoon pisti nimismies kädet housujen taskuihin,\nastui suu juhlallisessa kierteessä Ellan eteen ja virkkoi:\n\n\"Vai niin, siinäkö se Ella nyt on. Kuulut äsken aikalailla taas\njuopotelleenkin?\"\n\n\"No ... ei niin kovin... Vaikka kyllähän sitä nyt aina vähin tulee\nryypättyäkin.\"\n\n\"Niinpä niin. Sun velkojasi näyttävät rupeavan hätyyttelemään sinua.\"\n\n\"Joo ... ne ovat nyt niin nälkäisiä kaikki, joilla vähänkin on toiselta\nsaatavaa. Mutta ei nyt, herra vallesmanni, auta velkojen kanssa mitään,\nkun on näin kova aika. Maamies ei saa rahaa mistään. Ne vähät, mitä\njostain saakin, menevät syömiseen.\"\n\n\"Ja juomiseen.\"\n\n\"Noo ... en minä paljoa omallani juo ... väliin tulee ryypätyksi muiden\nomaa, oikein siitäkin harmista kun on näin köyhät ajat.\"\n\n\"Siitäkö harmista olet akkaasikin lyönyt taas?\"\n\n\"Koska?\"\n\n\"Itsepähän Ella sen paraiten tietää.\"\n\nElla näytti joutuvan vähän hämille, että mitä tuohon sanoisi,\nkieltäisikö vai myöntäisi?\n\n\"Voi herra vallesmanni\", alkoi hän vihdoin sanoa, \"se on sellainen akka,\nettä jos teillä olisi sellainen, niin löisitte tekin ihan varmaan. Se\njuo enemmän kuin minä... Jos mulla olisikin ihmistenmoinen emäntä, niin\nei mun asiani olisi näin.\"\n\nElla huitasi pitkiä hiuksia otsaltaan ja näkyi otaksuvan, että hän oli\nkerrassaan lumonnut nimismiehen. Tämä taas käveli pitkine piippuineen\nlattialla ja alkoi jutella:\n\n\"Minä kutsutin sinut tänne sitä varten, että antaisin sinulle\nselkäsaunan, kun et sinä lakkaa kurittamasta sitä akkaasi. Olen sinulle\nsiitä jo niin monta kertaa puhunut ja varoittanut, etkä sinä näy ottavan\npuheesta vaaria niin... Riisu nyt turkki ja takki päältäsi.\"\n\nElla soperteli jotain, josta ei oikein saanut selvää, mitä se oli.\nHädissään näkyi olevan, mutta ei siltä ryhtynyt riisuutumaan. Grönberg\nkun huomasi tuon, jatkoi äskeiseen nuottiin:\n\n\"Etkö sinä usko, mitä minä sanon? Tunteehan Ella minua niin paljon,\netten minä tällaisissa asioissa aivan usein turhia jaarittele. Ota nyt\nvaan ja riisu, ettei minun tarvitse suuttua.\"\n\n\"Antakaa nyt anteeksi, herra vallesmanni, tämä kerta.\"\n\n\"Mitä joutavia ruikuttaa, täysi mies! Kun kerran olet tätä tahtonut,\netkä ole ennen tyytynyt, niin ota pois selkäsauna. Sittenpähän paremmin\nosaat arvata, kuinka kovaa se akan selkä kestää.\"\n\nTätä sanoessaan nimismies asetti kolme tuolia rinnakkain, otti\nkasakanpampun seinältä ja kävi Ellan eteen, joka nyt vastahakoisesti\nriisuutui.\n\n\"Pane tuohon pitkällesi!\"\n\nLuultavasti oli Ella, jolla oli siksikin väättyri luonto, jo ennenkin\nkokenut tämän tulikoetuksen, muuten ei voisi mitenkään käsittää, miten\nhän niin vikkelästi suoriutui suulleen makaamaan noille tuoleille koko\nloistavassa pituudessaan.\n\nJa silloin alkoi leikki. Nimismiehen pamppu lauloi tuttua nuottiaan.\nElla rupesi valittamaan:\n\n\"Armahtakaa, herra vallesmanni kulta!\"\n\n\"Olkoon sitten, samoin kuin sinäkin akkaasi armahdat, ettet sitä yhtä\nmyötään lyö.\" Nimismies sytytti piippunsa ja alkoi taas käydä\nedestakaisin lattialla puhellen, Ellan yhä maatessa pitkällään\ntuoleilla:\n\n\"Se nyt on vähän ihme, ettet sinä jo, vaikka sulla on ikääkin jo enempi\nkuin minulla, osaa ruveta elämään ihmisittäin. Koetapas nyt ajatella,\neikö se olisi mukavampaa sinullekin, että saattaisit katsoa muita\nihmisiä silmiin kuin rehellinen mies, eikä tarvitsisi koskaan ottaa\nselkääsi minun pampustani, joka luultavasti käy kipeästi kun niin\nhuudat.\"\n\nElla ruikutti jotain myöntymykseksi ... \"mutta kun sitä on niin hullu\nluonto...\"\n\n\"Sepä se, hullu luonto tarvitsee sekä opetusta että kuritusta. Käytkö\nahkerasti kirkossa?\"\n\nElla sanoi, että eipä siellä tahdo usein tulla käydyksi.\n\n\"Hm, minun täytyy siitäkin antaa sulle selkään, että muistaisit useammin\nkäydä siellä opetusta kuulemassa ... rakkari!\"\n\nJa sitten alkoi pamppu taas tanssia selän päällä. Tällä tavalla\njatkettiin aina pienten väliaikain perästä siksi, kunnes Ella oli saanut\nerityisen erän vielä siitäkin, ettei antaisi lapsillensa pahaa\nesimerkkiä, ettei joisi, ei menisi yöllä ajolle, ja vielä viimeiseksi\nsiitä, että kun ei Ellakaan armahda vaimoansa, niin nimismieskään ei aio\nEllaa armahtaa.\n\nKyllä Ellan selkä nyt oli niin pehmeä, ettei tahtonut takkia kestää.\nMutta ulos hän sentään riennätti minkä ennätti, kun kerran luvan sai.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSaman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli\nSiikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä\nolevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja\nnäytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti\nhän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen\nkunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä.\n\n\"Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!\" kuului Stoltin ääni, myöskin\ntyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen\nmuotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu\npunaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla\nlohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla.\n\nMikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella\nsuhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko\noli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat\nhuulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut\nneulansilmän läpitse.\n\nJa olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän\nkokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein\nvarmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä\nja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan\nliikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä\nselvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi\nStolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin\nvasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan,\nhän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla\nkertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se,\nettä hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä\nsiitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri *siksi* vihattiin, kuten hän\nuskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada\nviinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi\ntullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle\nvieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli\nStoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina\nolivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan.\nMikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi\nvaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli\npaljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia\npuolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään.\n\n\"Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?\" Siitä päätti\nMikko ottaa selvän.\n\n\"Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!... Piruko minut saattoikin esittelemään\njuuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!... Jos olisi ollut vaan\noikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius\nja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!\"\n\nNiin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen\nja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä\nmyöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että\nlupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi\nmennyt.\n\nKovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä\npilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa\nlohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja\nsekavia kostontuumia.\n\nMutta yhä suuremmaksi kasvoi hänessä sen ohessa uteliaisuus oluttehtaan\nsuhteen. Hän ei ollut ennen koskaan johtunut sitä ajattelemaan. Ennen\nkuin lähti kirkonkylästä, päätti hän ajaa Stolttilaan vielä samana\npäivänä saamaan asiasta tarkempaa selvää.\n\nNyt sieltä palatessa oli hänellä siihen kuuluvat asiat selvänä. Hän ja\nStolt yhdessä rakentavat oluttehtaan. Molemmat olivat asiaan niin\ninnostuneita, että jos olisivat aavistaneet talvea riittävän vielä 3\nviikkoa, olisivat heti ruvenneet hirsiä ajattamaan. Mutta kun he\npelkäsivät, ettei se enää monta päivää kestä, päättivät lykätä sen\ntulevaan talveen -- ja olla siihen asti kellekään sanaakaan asiasta\nhiiskumatta.\n\nTänään olivat Siikalahden Mikko ja kapteeni Stolt tulleet mainioiksi\nystäviksi, vaikka ennen useinkin olivat riidoissa olleet. Mutta yhteinen\npuuha, joka kumpaisellekin näytti olevan niin edullinen ja jossa he\nmolemmat toisiaan välttämättömästi tarvitsivat, sysäsi syrjään kaikki\nvanhat riidat. Kapteeni ei kyllä olisi Mikkoa milloinkaan kutsunut\npuuhaan osalliseksi, jos hänellä olisi ollut itsellään varoja. Mutta kun\nvarain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen\nkäyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta.\n\nMikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt\nyksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6\nkilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia,\nnaurahteli hän tuontuostakin. Hän ajatteli, että tuo ylpeä -- \"ja köyhä\"\nsanoi hän aina ääneen -- kapteeni ei olisi milloinkaan häntä tullut\nkehoittamaan yhtiöön, jollei juuri siksi, että hänen luottonsa\nkaupungissa oli jo huono, ja täällä taas ei monella muulla olisi\nriittämään asti varoja. Hätätilassa oli herra hänet armoihinsa ottanut,\nepäilemättä aikoen sitten, kun alkuun päästään, karkoittaa hänet pois\nyhtiöstä, kun on saanut petkuttaa. Hän nauroi.\n\n\"Petkuta vaan jos saat!... petkuta jo.\"\n\nSe oli Mikolla jo aivan selvillä, että hän käyttää Stolttia \"asian\nymmärtävänä\" neuvonantajana ainoastaan niin kauan kuin tarvitsee.\nNauroi taas ajatellessaan:\n\n\"Ruveta nyt ottamaan voitto-osakkaaksi miestä, joka ei kykene panemaan\npenniäkään liikkeeseen!\"\n\nMutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuo liike tulee olemaan\nsellaista, jossa pitää hoitaa kirjanpitoa, -- eikä hän osaa kirjoittaa.\nSe oli vaikea pulma. Kun hän sitä oikein moneenkertaan mietti, tuli hän\ntäysin selville siitä, että juuri siinä kapteeni voisi häntä oikein\npetkuttaakin... Mutta hänpä opettelee kirjoittamaan ja laskemaan.\nKlitsin Kastori se varmaan mielelläänkin opettaa. Nyt on joutilasta\naikaa, kun ei ole enää metsäajoja eikä sovi maatöihin mennä. Tämä uusi\ntuuma, oppia kirjoittamaan ja laskemaan, häntä taas innosti niin että\nhuulet oikein rupesivat huhuilemaan.\n\nHänet havautti miellyttävistä tunnelmistaan \"Hallin-Janne\"-laulu, jota\nainakin pari miestä kuullosti rääkyvän tuolia metsän varjossa. Mikkoa\npuistatti, mihin osaltansa vaikutti kylmäntunne, osaltaan tulossa oleva\nkohtaus. Hän ei voinut siinä erehtyä: toisen noista äänistä täytyi\nlähteä Karin Vennun vanhasta, rämisevästä kurkusta. Mikko mietti: jos\najan kovasti heidän vastaan tullessaan, ei se auta, Vennu kun kuitenkin\ntahtoo seisahtumaan; jollen seisahdu, on se vastaisuudessa edessä. Hän\npäätti ajaa hiljakseen näyttämättä mitään pelkoa.\n\nRääkynä läheni yhä mutkaisella metsätiellä. Kun ne vihdoin tavoittivat\nMikon ja ajoivat ohitse, niin tämä melkein pidätti hevosensa ja ajoi\nniin kauas hankeen, että koko tie jäi huutajain käytettäväksi.\n\n\"Tpruu!... mitä helvettiä se kestikievari metsään ajaa ja ... tpruu!\"\n\nVennu nousi reestä, johon toinen, Mikolle tuntematon mies jäi istumaan.\nMolemmat olivat päissänsä. Vennulla oli päällään komea supiturkki, minkä\nkauluksen alta harmahtava paksu tukka pisti esiin ja teki miehen\nulkomuodon omituisesti kunnianarvoisen näköiseksi. Kun hänen käytöksensä\nsamalla oli niin raju, herätti ensi näkeminen omituisia, ristiriitaisia\nmielikuvia.\n\nMikko huusi vastaan kirkkaalla äänellään ja tutunomaisesti hymyillen:\n\n\"Annan tietä herroille.\"\n\n\"Herroille!\" Vennu oli ehtinyt jo Mikon ääreen.\n\n\"Tule pois!\" käski Vennun toveri.\n\n\"Pidä sinä suus, iso roisto! Ota ryyppy kestikievari.\" Vennu tarjosi\nMikolle pulloa, otettuaan ensin itse ryypyn.\n\n\"Sinä olet sellainen hienohousu!\" muistutti Vennu Mikon ryypätessä ja\nsilmistä välkkyi Vennun kaikkein kurillisin ilme.\n\nMikko koetti naureskella ja hyväksi tehdä.\n\n\"Saakurin kitupiikki!\" Vennu tempasi kauluksesta hangelle Mikon, joka\nähri ja mutisi.\n\n\"Pirujako sinä, kun sitä Kuivasen Ellaretaletta hätyyttelet?\" tutki\nVennu.\n\n\"Enhän minä ole sitä...\"\n\n\"Älä kieräile! Ootko sinä pannut sen velkakirjat hakemukseen?\"\n\n\"Een!\"\n\n\"Etkö? Äläkä vaan panekaan, taikka!\"\n\nVennu otti taaskin kaulukseen.\n\n\"En minä ole ajatellutkaan\", vakuutti Mikko.\n\n\"Tiedä seh!\"\n\n\"Niin mikä?\"\n\n\"Seh!\"\n\nVennun käsi kohosi taas uhkaavasti ja toveri nauroi niin että metsä\nkajahteli.\n\n\"Naapuries kanssa koirailet, sika!\"\n\nMikko ei enää tiennyt mitkä sanat olisivat oikein sopivia tässä\nkäytettäväksi, joten katsoi parhaaksi olla vaiti.\n\n\"Onko sulla jyviä?\"\n\nOlihan Mikolla niitä, se täytyi tunnustaa. Vennu saa panna renkinsä\nhuomenna hakemaan kolme tynnyriä, sovittiin.\n\n\"Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!\"\n\nMikko hymyili luottavasti ja sanoi:\n\n\"Kyllähän te aina maksatte.\"\n\n\"En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!\"\n\nVennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin\nilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli\nkadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa. Samassa kuitenkin\nVennun huomio kääntyi Mikon pulkkaan.\n\n\"Vaihdetaan rekeä!\" sanoi hän äkkiä satunnaisesta mielijohteesta,\n\"minun tekee niin mieleni sun rekeäsi. Tuolla roisiolla olisi sun\nmukavampi kyytiä tehdä.\"\n\nVennulla oli rikkinäinen, kurja lohna-roisio. Kun Mikko yritti tehdä\nvaihtoa leikiksi, oli hän vähällä saada selkäsaunan. Ykskaks päästettiin\nhevoset ja vaihdettiin rekiä. Jo oli Vennu lähtemässä tiehensä, kun\npulkasta vielä huusi:\n\n\"Pane huomenna mun renkini mukaan 5 pulloa olutta harjakkaisiksi!\"\n\nMikko lupasi empimättä, päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen\nVennusta. Ja kun hän nyt pääsi rekeen, antoi hän hevoselle suitsenperiä\nja ajoi niinkuin paholaista pakoon. Hänen korvissansa soi vielä ison\naikaa Vennun ja tämän kumppalin lähtönauru, johon kuusen latvassa\nkrakottavan harakan tirskuna lisäsi omituista väritystä.\n\nMikko meni kotiin tuimalla tuulella. Renki tuli riisumaan hevosta, ja\nhän itse meni tupaan. Siellä hänen sisarensa, Eliina, noin 30-ikäinen\nnainen, ihmeellisesti veljensä näköinen ja puettuna heränneitten pukuun,\nistui pöydän luona raamattua lukemassa. Muuan hollimies erään kyläläisen\nkanssa pelasi tammea ovi-ikkunan luona penkillä. Toisen hollimiehen\nkuorsaus kuului ovisängystä. Takassa kytelehti pieni valkea ja siinä\nlapset, 8-vuotias Mikku, ja 5-vuotias Liisa, jotain innokkaasti\naskarehtivat. Kissa kierteli takkakiven ympäri hiipivin askelin,\ntähdäten katseitaan takalle ja päästäen tuon tuostakin vihlovan\nmau'unnan.\n\nIsännän tupaan astuessa ei kukaan muu katsahtanutkaan häneen kuin\nkissa.\n\n\"Maa-u!\" sanoi se ja astui muutamia askeleita Mikon perästä, kun tämä\nastui peräloukkoon päin.\n\n\"Pirujako tuo kissa raakuu\", älähti Mikko ottaessaan turkkia päältänsä.\nSitte hän pani piippuun ja kysyi lapsia silmäillen:\n\n\"Mitä siinä takassa nyt turhaan puita poltetaan? ... ja mitä ne kakarat\ntuhrivat?\"\n\nMikku selitti:\n\n\"Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.\"\n\n\"Se räpyttää jo siipiänsä\", selitti Liisu.\n\n\"Mitä piruja?\" Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki\nsiinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä\nkauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja,\nihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu\nojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja\naikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä\nkylmettyneenä, -- sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla\nvauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi\npenkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja\npistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin,\nsilmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan\nraamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä\nsinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle.\n\nMikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka\nsaaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin\nnurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen\ntuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen.\n\nLapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta\nsitten.\n\nTupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski\nistumaan.\n\n\"Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä\nJumala tarkoittaneekaan\", alkoi vaimo valittaa.\n\nEi kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti\nsängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta:\n\n\"Onko teidän Miina kotona?\"\n\n\"Pysy siellä!\" ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi\npuolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn.\n\nVieras oli erään Siikalahden maalla olevan mäkitupalaisen Tuomi-Kustaan\nvaimo.\n\n\"Mitä sillä Annalla on nyt asiaa?\" kysyi Mikko vihdoin. Mutta ennen kuin\nAnna ehti vastaamaankaan, lisäsi hän:\n\n\"Sano sille Kustaalle, että hänen pitää nyt pian pitää huolta sen velan\nmaksusta.\"\n\n\"Mutta eikö se ollut puhe, että saa työllä maksaa?\" kysyi vaimo\nnähtävästi hiukan pelästyneenä.\n\n\"Ei siitä mitään eri puhetta ollut... Eikä nyt kannata työväkeä\npitääkään tänä kesänä.\"\n\n\"Mutta milläs köyhä maksaa, jos ei kukaan työtä anna?\"\n\nSen sanoi Anna itkunvoittoisella äänellä, eikä isäntä vastannut siihen\nmitään. Vähän ajan kuluttua lähti hän pois. Ulos tultua pillahti itku.\nOikeastaan oli hän tullut aikeessa pyytää vastaiseksi työllä\nmaksettavaksi puoli tynnyriä rukiita. Mutta nyt ei voinut olla siitä\npuhettakaan. Päästyään tiehaaraan seisahti hän hetkiseksi ja itki.\n\n\"Hyvä Jumala, kun ei tule kesää ollenkaan!\"\n\nJo hämärsi. Taivaalla pilkottivat kirkkaina tähdet. Tuulenhenki kävi\npohjoisesta. Lyijyraskaana painoi Annan sydän kun hän hiljaa, syvissä\najatuksissa asteli mäelle, kotoansa kohti.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPäivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä\ntalvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat\nnäyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi.\nSen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla\npartioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan\nmehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan,\nkulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia\nmieliväreillään.\n\nOli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan\ntulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä\ntosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit\n\"palavuudesta sulavat\". Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa!\n\nKerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he\ntäällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat\neläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa\nruhtinaalliselta!\n\nKukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei\nnälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä\nsydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen\njäähtyvän.\n\nMutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi\nsinisiä vesipilviä.\n\nKyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä\nvaloisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja\nkujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua,\njotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä\nhuomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo\nniin, että äänet värähtelivät...\n\nAamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän\nniin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan\nalas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti\nlämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa.\n\nMuutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena\nvuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi,\njoka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti\nyhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään\nraajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta.\nRuhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä\nmyötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi\nvalaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin\npiilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen\nkirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja\ntuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja\nkulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin.\n\nViikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja\nsilloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet\nikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu\ntäytti ilman.\n\nOn kesä.\n\nJa nyt eivät ihmiset enää olleet laiskoina. Pienet pikkaraiset\npoikanaskalitkin häärivät peltotöissä, toiset karjanpaimenessa, karjan,\njoka horjuvana ja nälkiintyneenä oli vihdoinkin päässyt laitumille\ntuorehtimaan ja nyt iloiten aamusilla mylvi kellojen helistessä.\nLiejuiset pellot muuttuivat auringon, auran ja äkeitten vaikutuksesta\nkuohkeiksi, mureiksi ja multaisiksi. Rukiin oras kasvoi silmissä sekin.\n\nKellä ohransiementä oli muille antaa, se sai siitä nyt hintaa.\nLuottosuhteet olivat jo edellisinä vuosina niin huonontuneet, että\nheikkovaraisempain oli vaikea saada enää velaksi. Ne, jotka ilman\nnylkyvoittoja lainasivat siementä, antoivat mieluimmin sellaisille,\njoilta ilman uloshakua toivoivat saavansa takaisin. Sitävastoin ne,\njotka halusivat korkeampia voittoja, saivat lainailla niille, joilla\ntarve oli suurin, velkakirjoilla, joissa oli *hyvin varmat* takaukset.\n\nIhanat kesäiset ilmat virkistivät mieliä kuitenkin siihen määrään, että\njokainen, toivoa täynnä, tahtoi saada siementä millä hinnalla hyvänsä.\nTuntui kyllä tuskalliselta myöntää nylkijälle kaksinkertaisia hintoja,\nmutta jättää peltoa kylvämättä oli vielä tukalampaa.\n\nSiikalahden Mikolla oli viljaa. Kyllä hänkin sai muutamia kuormia\nlainata tänä aikana, mutta ne olivat verrattain harvoja, sillä hän osasi\npitää hintaa. Eikä Mikko sitä harmitellut vaikka hänen viljansa säästyi,\nsillä hän aavisti olevan tulossa ajan, jolloin vilja maksaa. Sitä\nseikkaa hän yksistään piti silmällä. Toisten tarve ei häntä liikuttanut.\n\nSiikalahden kylässä oli enimmäkseen toimeentulevia talollisia, ja nekin,\njotka siellä näihin saakka olivat muiden apuja tarvinneet, olivat\nkoettaneet karttaa joutumista Siikalahden Mikon asioihin. Tästä johtui,\nettä kun Mikolla ei ollut mitään \"asioita\" kyläläistensä kanssa, elivät\nhe hänestä ja hän heistä jotenkin täydellisesti erossa ja alituisessa\nriidassa, joka johtui siitä, että Mikko ei koskaan suostunut mihinkään,\nmikä ei tuottanut hänelle yksityistä etua.\n\nSen lisäksi pidettiin häntä pikku varkaana, joka ei tietänyt mitään\nmetsänrajoista, takamailla vei toisten siltapuita j. n. e. Näistä syistä\nei hänen ja kylänmiesten välillä ollut mitään yhteistä. Mikko eli\nyksikseen omaa elämäänsä, jos lukee pois kylän kauppiaan Mikko Klitsin,\njonka kanssa Siikalahti jonkun verran piti seuraa.\n\nSiikalahden Mikko muuten nähtävästi rakasti yksinäisyyttä. Usein hän\nsunnuntaipäivätkin juoksenteli metsissä kirves kainalokoukussa. Ja\nsilloin aina kokoutui joku karahkakimppu jonnekin oman luhtaladon alle\ntaikka taas seiväskasa. Siihen aikaan oli vielä metsiä kyllä. Siksipä\nkyläläiset, kun tunsivat Mikon hommat ja tapasivat noita kätköjä, eivät\nhäntä edesvastuuseen vaatineet, kiroilivat ja nauroivat vain miehen\nturhanpäiväistä ahneutta, haukkuivat, pistelivät ja pilkkasivat vasten\nsilmiä, kun siksi tuli ja niin sopi. Mutta sen lisäksi epäiltiin Mikon\nnoilla kulkuretkillään sunnuntaisin takamailla tekevän kaikenlaista\nmuutakin pikkupahaa, aukovan reikiä muiden viljelyksiin, että laitumella\nolevat elukat niihin esteettömästä pääsisivät, kaatelevan halkopinoja,\ny. m. Joku kerta oli häntä sellaisesta tavattu, ja siksipä hän saikin\nsitten kantaa syyn kaikista sellaisista kolttosista.\n\nMikko ei ollut vanha mies. Hänen vaikutuksensa ei ollut vielä ehtinyt\nmihinkään ulottua. Erittäin vaaralliseksikaan ei häntä missään suhteessa\nkatsottu. Itsekseen, yksikseen hän eleli omaa elämäänsä, nautti ja\nriemuitsi omista mielikuvituksistaan, ei etsinyt tuttavuutta eikä\nmyöskään tarjonnut. Ei häntä harmittanut sekään, että hän tiesi\nkyläläisten häntä halveksivan, sillä hän otaksui sen vain kateudesta ja\nvihasta lähteväksi, kun hänellä oli vähin varoja. Eikä se siltä kannalta\nkatsottuna ollut hänen mielestään mikään paha.\n\nHautalan Jannea hän vihasi syvemmin kuin muita siksi, että tämän pilkka\nkoski häneen aina kipeämmin kuin muiden. Ei hän oikein itsekään\ntajunnut, miksi niin oli. Ehkäpä siksi, että hän oli aina tuntenut\nitsensä niin varjottomaksi ja voimattomaksi Jannen suhteen, sekin kun\noli omavarainen mies, väkevä, pelkäämätön, hyväsuinen ja -- ennen\nkaikkea: kun Janne oli päässyt kuntalaisten suhteen sellaiseen\nluottamusasemaan.\n\nEräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko\ntakamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa;\nHänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä\nharventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä\nminkälainen tulikin. Hänen suunsa vetäysi nauruun, silmistä pilkisti\nesiin iloinen tunnelma, kun hän aitauksesta tuli jälleen metsänpuolelle.\nSiinä ruokailivat juuri Varpulan Valeen lehmät. Yhtäkkiä Mikko pyörähti,\nkatseli vakoilevasti tarkastellen, ympärilleen. Ei nähnyt muita silmiä\nkuin lehmäin, jotka mulkoilevina ja totisina katselivat häntä. Mikkoa\nilettivät nuo katseet. Miksi niissä olikin niin tyhmän vakava ilme? Hän\nirroitti kuitenkin kohta itsensä tuosta omituisesta, ikäänkuin\nkantelevasta lumouksesta, astui vikkelästi takaisin aidan luokse,\ntempasi veräjän selkiselälleen ja rupesi ajamaan karjaa ruisvainioon,\nuhitellen kirvesvarrellaan. Mutta lehmätpä alkoivat juoksennella\nkaikkialle, sinne tänne paeten, ei vaan sisään avatusta reiästä. Mikko\nponnisteli ja riehui niiden kimpussa hikeen asti. Mutta yhtäkkiä kiintyi\nhuomioon, että kellurin kello pauhasi hänen mielestään aivan hirveästi.\nPelästyneenä katseli hän vakoilevasti ympärilleen, eikö paimenta jo näy\njossain pensaassa? Saatuaan heikon, puolinaisen varmuuden siitä, ettei\nketään ihmistä ollut likitienoilla, juoksi hän hiipien ja keveästi kuin\nkärppä tiheimpään pensaikkoon. Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki\nsuorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään,\nettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan.\n\nEhdittyään metsästä aukean reunaan, jonka keskessä kylä oli, istahti hän\nkovasti hikoillen kivelle. Siitä näki kylän kaikki talot. Hänen oma\npunainen kartanonsa oli uhkeimpia, mutta ei parempi kuin Varpulan ja\nHautalan. Märkäsen kartano oli paljon ala-arvoisempi. Se oli niin\nnäkyvällä paikalla, että talvella ajettu hirsikasa portin ulkopuolella\nnäkyi sekin. Mikon ajatukset kiintyivät erikoisella tavalla tähän. Sillä\nhänen vaimonsa oli Märkäsen tytär. Vanha Antti hoiti itse taloutta,\njoten siellä oli vielä perintöä toivossa Mikollakin, jolla oli useita\nlapsia. Sitäpaitsi oli Mikko kiinnittänyt huomionsa Märkäsen toiseen\ntyttäreen Annikkaan ja ruvennut jo hautomaan päässään ajatusta, ettei\nolisi hullumpaa, jos hän saisikin periä koko Märkäsen rahoineen,\ntavaroineen, tyttärineen. Hän ei ollut ennen kiirehtinyt asiaansa\nilmaisemaan Märkäsessä. Mutta nyt hiljakkoin oli korvaan saapunut\nhuhuja, että Hautalan Matti, Jannen poika, oikein tositeolla olisi\nruvennut lähentelemään Annikkaa. Huhu oli häneen tehnyt kiusallisen\nvaikutuksen. Matti oli nuori ja pulska. Hän taas... Noo, hän käsitti,\nettei hän ollut kaikkein miellyttävimpiä. Ja tytöt usein katsovat\nenemmän mieheen kuin hänen rikkauksiinsa, \"niin tyhmää kun se onkin\",\narveli Mikko puoliääneen.\n\nSitäpaitsi, ajatteli hän, jos minä saisin Annikan, olisi aivan turhaa\nruveta kartanoa siinä korjailemaan ja siihen rahoja tuhlaamaan...\nKyllähän tuo niille vanhoille kelpaa niin kauan kuin elävätkin.\n\nSiinä istuessa rupesi häntä Hautalan Matista ja Annikasta liikkuva huhu\nyhä enämpi kiusaamaan. Sellaisissa tapauksissa supistuivat hänen pienet\nsilmänsä melkein umpeen ja terävä nenä näytti vielä terävämmältä. Mutta\nkun mietiskely loppui, aukenivat silmät, niiden pohjalta loisti tarmokas\npäättäväisyys, ja pienen ruumiin jokainen hermo näytti ehdottoman\njohdonmukaisesti asettuvan tämän tahdon nöyräksi ja vilpittömäksi\npalvelijaksi.\n\nNiin kävi nytkin. Hän jätti rivakasti paikkansa ja alkoi vainion poikki\noikaista suoraan Märkästä kohti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMärkäsen Antti, jonka kartanoa Siikalahden Mikko äsken tuolta metsän\nreunasta tarkasteli, oli vanha mies. Ensimmäisestä naimisestaan oli\nhänellä ollut yksi tytär, joka oli ollut emäntänä Siikalahden Mikolla,\nmutta kuollut toista vuotta takaperin. Antti-ukko oli ollut toisissa\nnaimisissa jo 20 vuotta ja tuloksena tästäkin oli ollut vain yksi,\nAnnikka-niminen tytär, joka nyt parhaassa naimisijässä oli ja eli isän\nja äidin kanssa kotona, kiinnittäen itseensä niinkin vakavan miehen kuin\nSiikalahden Mikon huomiota. Kuten äskeisestä tiedetään, oli talossa\nvaroja.\n\nUkkoa vaivasi sulkutauti, joka oli kestänyt ja kiduttanut häntä noin 15\nvuotta. Usein kun selkä kastui rukoilemisesta, tahi jalat märissä ojissa\njäähtyivät, joutui äijä sängyn omaksi.\n\nTätä nykyä oli hän taasen maannut useita päiviä. Kamari, missä hän\nsairasteli, oli pienoinen putka siinä tuvan perässä. Loukossa oli\ntiilikakluuni, seinissä hyvin vanhat sinikuvaiset tapetit. Niissä oli\nlukemattomia repeämiä ja reikiä, aivan kuin vääristyneitä, itkeviä\nsuita, jotka aikansa rääyttyään olivat vihdoin väsyneinä jääneet\nitsestään väliäpitämättömän väärään.\n\nTämän huoneen samoin kuin tuvankin sisustus oli hyvin vanhaa, isiltä\nperittyä romua. Antti oli tarkka mies, samoin kuin molemmat emännätkin\nolivat tarkkoja olleet, niin ettei rahoja turhiin tuhlattu. Kamarissa\noli huono järjestys, epämiellyttävä haju ja vahvasti likaa. Kyllä\nAnnikka toisinaan tahtoi sitä tuulettaa ja siistiä. Mutta kun vanhat\nsitä pitivät niin pahana, eivätkä viihtyneet siellä, ennen kuin\njärjestys oli taas ennallaan, niin tyttökin kävi välinpitämättömäksi.\n\nVaikka ulkona oli lämmin ilma, makasi isäntä kuitenkin raskaitten,\nloimivillaisten vällyjen alle peitettynä. Mutta kun se ajanpitkään alkoi\ntulla liian rasittavaksi, kohosi hän toisinaan istumaan sängynlaidalle.\nSiinä tuli näkyviin pieni, kuihtunut ukko, jonka verhona oli tukeva,\nsiniseksi värjätty paita. Tukka oli pitkä ja paksuissa vanukkeissa ja\nvalui kasvoille, kun hän yski sitkeää, katkeamatonta yskäänsä. Yskä oli\nlohkeevaa, se sai matkaan joukon keltaista limaa. Hiki juoksi pitkin\nryppyisiä poskia. Vanhalle miehelle näytti kuumuus tuottaneen suurta\ntuskaa.\n\nEmäntä, hyvinvoipa muori, tuli kamariin.\n\n\"Hyvä ihminen, kun sinä jäähdytät itsesi! Mitä hyvää niistä voiteista\nsitten on, kun... Muorihan käski sinun makaamaan vuorokauden vällyjen\nalla. Kun tuolla tavalla itsensä jäähdyttää, niin mitä sitä sitten\nostetaankaan voiteita.\"\n\nTarkoitus oli emännällä hyvä, vaikka hän oli tottunut käyttämään\npuhetapaa, jota äkkinäinen saattoi käsittää tarkoitukseltaan\npahemmaksikin.\n\n\"Oli niin kovin kuuma ja otti hengen kiinni\", kuului vaarin ääni kuin\nsängynalta, vällyistä, joiden alle hän uudestaan emännän sisään astuessa\nkierähti.\n\n\"Vai on nyt lämmintä! Kylläpä väliin on kylmä. Pysy vain siellä.\" Hän\ntuppasi tarkoin vällyt ympärille.\n\nKaksi parmaa hurrasi tummissa ikkunaruuduissa ja niiden ympärillä\nlukematon parvi kärpäsiä piti hauskaa hiottavassa kuumuudessa.\n\n\"Se käy niin raskaaksi, kun täällä vällyjen alla täytyy olla silloin kun\nryittää\", valitti ukko.\n\n\"Johan se käy, mutta ei suinkaan sitä kylmässä ole kenenkään kivut\nparantuneet.\"\n\nEmäntä leikkasi pöydällä olevasta suuresta, palvatusta lehmänreidestä\nvuolun suuhunsa.\n\n\"Noita parmojakin!\" Hän rupesi niitä takaa ajamaan.\n\n\"Tuota...\" kuului sängystä.\n\n\"Häh?\"\n\n\"Minä olen ajatellut, että mitähän se olisi, jos käytäisiin tohtorin\nparissa kaupungissa?\"\n\nEmäntä oikein säikähti.\n\n\"Ketä tohtorit ovat parantaneet?\"... Hyppysissä oleva parmakin pääsi\ntuossa häiriössä tiehensä. \"Pahusta kun pääsi...\"\n\n\"Ajattelin, että\", jatkoi sairas, \"kun tuota nyt on meillä omaisuutta\nsiksi, niin sopisi nyt kerran koettaa. Mahtaisiko tohtori sentään koko\nmaailmaa viedä?\"\n\n\"No ei suinkaan sitä sen puolesta tarvitsisi koettamatta olla, mitä se\nmaksaa! Kyllähän se aina jaksettaisiin, mutta kun ne tohtorien lääkkeet\nmonellekin ihmiselle ovat vain jouduttaneet kuolemaa. Älä nyt siitä vain\nAnnikalle puhu, sinne se kohta rupeaa touhuamaan.\"\n\n\"Minä vain meinaan\", jatkoi sairas omia mietelmiään, \"että jäähän sitä\nnyt perittävääkin siksi että sais tuota nyt jotain minunkin terveyteeni\nuhrata... En minä ole saanut keneltäkään mitään periä.\"\n\nMutta nyt emäntä suuttui, niinkuin ainakin, kun äijä ilkeyksissään\nrupesi tuollaisia puhumaan, ja sen sai äijä kohta kuulla. Kahakka\nsaatiin kuitenkin onnelliseen loppupäätökseen sillä, että päätettiin\nodottaa vielä pari päivää ja jos ei mitään muutosta tapahdu, niin sitten\nlähdetään kaupunkiin lääkärin puheille.\n\nSilloin näki emäntä ikkunasta, että Siikalahden Mikko tuli pihassa. Hän\nlähti tupaan.\n\nMikko tervehti hyvää päivää.\n\n\"Jumal' antakoon. Mitä teille päin kuuluu?\"\n\nEipä sitä nyt mitään erittäin kuulunut. Mikko kopisteli piippuaan ja\nlatasi uudestaan.\n\n\"Missä vaari on? Onko taas makuulle joutunut, vai?\"\n\nKuului joutuneen. Oli ollut ojalla ja siellä kastellut jalkansa ja\ntullut yhtäkkiä niin ettei tiedä mihin panna.\n\n\"Vai niin. Huonoksi se on käynyt vaari. Saa nähdä kuinka kauan\nkestänee.\"\n\n\"Huono on. Tässä ehtoolla sitä koetti hieroakin Liisamuori ja antoi\njotain lääkettä sisään, mitä lie ollut, ja käski sitten kuumassa\nmakaamaan, mutta en tiedä auttaako se.\"\n\n\"Kylläpähän siinä koettaa saa.\"\n\n\"Saa siinä, joka sille kohdalle joutuu. Tohtorin pariin se nyt vaitelee,\nmutta kun en tiedä, olisko hänestä apua?\"\n\n\"Tohtorin pariin!\" kiljaisi Mikko, ikäänkuin olisi pudonnut avantoon.\n\n\"Niin.\" Emäntä katsoi ihmeissään, ikäänkuin kysyen, että mitä siinä nyt\nniin kovin kummaa oli.\n\n\"Ketä tohtorit ovat parantaneet?\" päivitteli Mikko. \"Tappoivat ne\nsetävainajankin. Sinne nyt ei ainakaan pidä mennä. Saisihan tuossa nyt\nvielä elää tuo ukko meillä nuoremmilla neuvonantajana... Vai, mä\nvieläkin sanon, vai tohtorilla nyt itseänsä tapattamaan.\"\n\nEmäntä kuunteli ensin oudostellen, mutta sitten jo täydellisesti\nkäsittäen vävyn kiihkeätä rakkauden osoitusta. Ja se vaikutti häneen\nihan päinvastoin kuin Mikko oli tarkoittanut.\n\n\"Kaupunkiinpa lähdetäänkin huomenna\", ajatteli muori itsekseen ja tunsi\nukkonsa nyt olevan paljon likempänä sydäntään kuin äsken.\n\nMikko taas luuli, että hän oli sen ukon paikan valloittanut, ja lähti\nkamariin päin innokkaasti ja tolkussaan haastaen:\n\n\"Ei ... kyllä ennen vaikka mitä koetetaan ja vaikka mistä apua haetaan\nkuin tohtorin pariin mennään.\"\n\n\"Kipeänäkö täällä ollaan?\" kyseli hän kun kamariin pääsi.\n\n\"Kipeänä ollaan.\"\n\n\"Minä tässä muorille sanoin että: vai tohtorilla sitä nyt *tapattamaan*\nsamoin kuin setävainajan tappoivat.\"\n\n\"Tappoivat? Kuka tappoi?\"\n\n\"Tohtori, mikä lie ollut.\"\n\n\"Kuinka se sen tappoi?\"\n\n\"Noo, Jumalako hänen ties. Mutta kohta kuoli, kun sai niitä voiteita.\"\n\nVaari käännähti, veti pois peiton päältään ja voihkaisi:\n\n\"Niin ... ajattelin vain, että sais tuota nyt edes koettaa, sittenpä\nsenkin tietäisi. Eikähän se nyt mahtaisi niin kalliiksikaan tulla.\"\n\n\"Kyllähän se *muutaman markan* aina maksaakin, mutta mitähän siitä, --\npääasia on vain, että se menee turhaan. Sanoin tässä muorille, että\nsaisittepa te nyt vielä olla ja elää meillä nuoremmilla\nneuvonantajana... Kylläpä sitä kuolemaan vastakin ehtii.\"\n\nMikko katseli vaarin silmiin, että ymmärtäneekö äijä edes, kuinka hyvänä\nhäntä pidetään. Sairas huokasi eikä puhunut mitään.\n\n\"Kuinka vanha te nyt olette?\" kyseli vävypoika osaaottavasti.\n\n\"Jopahan sitä jo on ikää. Tuhat kahdeksansataa on vuosiluku.\"\n\n\"Jopa. Kun niin vanhaksi lullaan, niin.\"\n\n\"Joutais jo kyllä kuolla.\"\n\nMikko ikäänkuin säpsähti:\n\n\"Mitäs joutavia!\" sanoi.\n\nPuhe ei tahtonut enää sujua. Mikko rupesi ilman ajattelematta uudestaan\nmatkimaan:\n\n\"Ei, kyllä se niin on, ettei tohtorin pariin pidä mennä.\"\n\nSairas oihkasi ja kirkaisi:\n\n\"Ei sinun siihen mitään tule, omaa se on mun tavaraani!\"\n\nMikko oikein siunasi ja sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut.\n\n\"Sitä sinä kuitenkin tarkoitit\", väitti sairas.\n\n\"Kuinka te sellaisia saatatte sanoa!\" hän oikein heltyneenä äänsi,\nikäänkuin aikeessa vaatia kituliasta äijää tilinteolle puheistansa.\n\n\"Vaikka minä olen itse omaisuuteni koonnut, en minä saisi siitä\npenniäkään kuluttaa, kun tarvitsen.\"\n\nMikko alkoi kadottaa malttinsa.\n\n\"Minulla oli tänne tullessani oikein erinomaista voidetta tiedossani\",\nsanoi, \"jolla on parantunut moni, mutta ei nyt tohdi enää sanoakaan, kun\nse oli sellaista, joka ei maksa mitään. Luulisitte pian, että minä sitä\nsen tähden neuvon, ettei tohtorin tykö mentäisi... En minä sano!... Kun\nsen kerta välttämättä nyt *pitää paljon maksaa*, niin pankaa nyt\nmenemään (Mikon tuntui vatsasta suoraan kielelle juoksevan hapanta\nkatkeruutta), pankaa vaikka viimeinen penninne!\"\n\nMikon laihoille poskille nousi puna. Vaari alkoi jo peräytyä ja sanoi\nmaltillisemmin:\n\n\"Kyllähän niitä sellaisia omatekoisia lääkkeitä on jo koetettu.\"\n\nMutta Mikko oli päässyt suuttumisen vauhtiin ja sitä ei sopinut niin\nvaan heittää.\n\n\"Piru vieköön\", hän puhui ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin\nsairaalle, \"kun haukutaan silmät, korvat täyteen.\"\n\n\"No älä nyt siitä niin pitkää puhetta pidä\", keskeytti sairas. Mutta\nMikko ei ottanut kuulevaan korvaansa, jatkoihan vaan:\n\n\"Eikä teillä nyt niin mahdottomat rikkaudet ole, ettei niiden ääriä\ntiettä!\"\n\n\"Älä nyt... En minä viitsi kuulla.\"\n\nMikko oli hetkisen vaiti ja näkyi kiinteästi taistelevan jonkun\najatuksen kanssa. Se puhkesi jo:\n\n\"Maksakaa pois se kaksituhatta markkaa, jonka te lupasitte\nAnnaliisa-vainajalle. Minä olen lasteni holhooja ja mun täytyisi sekin\nvaatia, jos tässä ruvetaan oikein kovalle panemaan.\"\n\nEmäntä tuli kamariin silmät suurina, kun oli jo oven taakse kuullut,\nmistä täällä oli kysymys.\n\n\"Mitä puhut? Ettäkö ruveta sulle maksamaan perinnöitä etukäteen?\"\n\nMikko ei kestänyt emännän katsetta. Näkyi rupeavan jo itsekin katumaan.\nLattiata katsellen sanoi:\n\n\"Niin, kun täällä ruvetaan haukkumaan, niin tulin sanoneeksi. Ja mun\ntäytyy pitää lain puolesta lasteni etua silmällä.\"\n\n\"Häpee, kuule, isoo kolo otsaasi, kun kehtaatkaan tuollaisia puhua,\nvaikka tiedät jo sellaisen summan saaneesi.\"\n\n\"Niin mutta lain puolesta. Vaari on jo vanha, eikä voi enää tarkoin\npitää silmällä, milloin velkakirjat vanhenevat, eikä sitä, millä tavalla\nvelallisten ja takausmiesten varallisuusolot muuttuvat. Nyt jo ovat\nnäinä vuosina hävinneet sellaisetkin, joita ei olisi uskonutkaan. Taas\nnäyttää tulevan huono vuosi, ja saatte sen nähdä, että ennen kuin ollaan\ntulevan talven yli, niin moni mies on \"myyty\".\n\nVanhat olivat ruvenneet kuuntelemaan tarkkaavasti, sillä Mikko puhui nyt\nasiasta, joka pani heidät ajattelemaan. Tämä huomasi riemuiten voittonsa\nja jatkoi:\n\n\"Minä oikein poikkesinkin tänne sitä varten, että puhuttaisiin\nmuutamista vaarin velkakirjoista, mitä niille olisi tehtävä. Nyt pitää\njokaisen, kellä vaan on saatavia, ruveta katsomaan perään, jos aikoo\nvähänkin saada pidetyksi omaansa.\"\n\nVanhat tarkkasivat hyvin huomaavaisesti, ja ukon kasvoista näytti, kuin\nhäntä olisi jonkinlainen laiminlyömisen tuska alkanut ahdistaa.\n\n\"Jumala armahtakoon\", pääsi vaarilta, \"tuleekohan nytkin köyhä vuosi?\"\n\nMutta emäntä virkkoi katsellen miestään nuhtelevasti:\n\n\"Minä olen monta kertaa sanonut tuolle, että hän on liiaksi huolimaton\nja helppo uskomaan niitä. Pitäisi oikein ottaa Kalenius laskemaan\nvelkakirjoja ja katsomaan. Niissä on hyvin monta minunkin tietääkseni,\njoista ei ole korkoakaan maksettu maailman aikaan. Niiltä pitäisi vaatia\nedes velkakirjat koroista.\"\n\n\"Saispa kyllä\", myönsi vaari.\n\n\"Velkakirjat koroista!\" matki Mikko pilkallinen hymy huulilla. \"Se on\nsama, jos antaisi niille anteeksi koko velan. Joka ei minulle maksa\nkorkoja vuoden päästä, sen minä haen ulos, olkoon kuka hyvänsä.\"\n\nMolemmat vanhukset tunsivat joutuvansa hiukan orjalliseen asemaan\neivätkä puhuneet mitään. He eivät koskaan saattaneet ajatellakaan tehdä\nniin kuin Mikko sanoi, mutta niin paljon rahaihmisiä he olivat, että\nmyönsivät sydämessään Mikon ajatuksen järkeväksi, vaikka heistä\ntuntuikin tuskalliselta ruveta sitä noudattamaan.\n\nMikko huomasi hyvillä mielin, että voitto oli hänen. Saadakseen\nasialleen kaiken mahdollisen varmuuden, ennenkuin pääasiaan kävi kiinni,\nsanoi hän vielä:\n\n\"Tällaisina aikoina ovat luotettavimpina pidetyt velalliset\nepäluotettavimpia.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Velaksi uskotaan nyt ainoastaan luotettavimpina pidettyjen miesten\ntakauksia vastaan, joten ne joutuvat takaamaan enemmän kuin niiden\nomaisuus vastaa. Sitten kun ne joutuvat takauksia maksamaan, on niin\nmukava keino päästä niistä, kun antaa talonsa pojalle ja rupeaa itse\n\"leipämajuriksi\".[1] Mikko nauroi. \"Vuoden kuluttua on Kuivasen Ella\nvarmempi mies kuin Hautalan Janne.\"\n\n[1] Tarkoittaa pöytäeläkettä.\n\n\"Mitä sanot?\"\n\n\"Älä nyt taas!...\"\n\n\"Selvä asia. Hautalainen tahtoo auttaa kaikkia, saadaanpa nähdä\njaksaako.\"\n\n\"Mutta hänellä ei ole kuitenkaan velkoja kuin se mitä meille on. Ja\nHautalan talo on hyvä\", sanoi vaari.\n\n\"Paljonko sitä on velkaa teille?\"\n\n\"Viisisataa markkaa.\"\n\n\"Kuinkas paljon hän on takaamassa teille?\"\n\nVanhukset katsoivat toisiinsa neuvottomina: kumpainenkaan ei tietänyt.\nArveltiin olevan ehkä tuhannen markan tienoille.\n\n\"Hm. Siitä pääsee ylöspäin.\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Sanon vaan, että siitä pääsee ylöspäin. Hautalainen on *hyvänapuinen*\nmies.\" Mikko taas naurahti. Hän otaksui nyt saavansa vanhukset\nvastustukseen kykenemättömiksi, joten katsoi parhaaksi käydä suoraan\nasiaansa.\n\n\"Niin. Minä ajattelin, että kun vaari on vanha, eikä luultavasti\ntahtoisi sekautua mihinkään rettelöihin Hautalaisen, vanhan naapurinsa\nkanssa, niin ajattelin ehdottaa, että siirtäisitte minulle Hautalaisen\noman velkakirjan, sekä ne, joissa hän on takaamassa, niin minä pitäisin\nhuolta siitä, että jos siinä rupeaa hullusti käymään, minä pitäisin\naikanansa varani.\"\n\nMutta Mikko nuolaisi liian aikaisin, sillä heti kun ehdotus oli\nsanottu, sai vanhusten katse omituisen varmuuden.\n\n\"Ei sitä tehdä\", virkahti emäntä.\n\n\"Ei -- ei, en minä anna niitä\", vakuutti ukko.\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Kyllä ne itse pidetään\", sanoi emäntä.\n\n\"No, mutta enhän minäkään niitä hakemukseen pane, ennenkuin jos\ntarpeelliseksi tulee.\"\n\n\"Joo... Mutta teillä kuuluu olevan pahat välit.\"\n\n\"Pahat?\" Teillä taas taitaa olla liiankin hyvät?\"\n\nEmäntä katsahti Mikkoon ja näki tämän silmien kummallisesti kiiltävän.\n\n\"Liiankin hyvät... Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Tarkoitin mitä tarkoitin.\"\n\n\"Jotain erinomaista sinä sillä tarkoitit.\"\n\n\"Noo...\" Mikon posket vavahtelivat, \"teillähän on vävy tulossa\nHautalasta?\" Hän lävisti katseellaan emäntää suu teeskennellyssä\nhymyssä.\n\n\"Sitä nyt ei vielä tiedä\", nauroi emäntä. Mutta kysymys tuntui häntä\nhuvittavan.\n\n\"Eiköpähän vaan? Minkä vuoksi te ette sitten anna minun haltuuni niitä\nvelkakirjoja?\"\n\n\"Ei niitä anneta\", vanhukset taas melkein yhtaikaa sanoivat.\n\nMikon silmät iskivät.\n\n\"Niin niin, te tietysti annatte lisää, jos Janne sattuu tarvitsemaan\nmuutamia tuhansia.\"\n\n\"No sinulta ei siihen ainakaan lupaa kysyttäisi\", tiuskaisi emäntä.\n\n\"Eipä tiedä?\"\n\n\"Sen tietää ihan puhtaasti! Mitä tekemistä sulla on meidän asiain\nkanssa? Pidä sinä vaan huoli omistasi.\"\n\n\"Minä *pidän*, siitä ei ole pelkoa. Eikä sitäkään tiedä, vaikka minulla\nolisi jotain tekemistä teidänkin asiain kanssa.\"\n\nMuori, jolla muuten kyllä oli suuta, kun suuttui, tunsi omituisesti\npelkäävänsä nyt, kun ei talossa ollut ketään miesväkeä saatavilla.\nKiukun ja pelon sekainen tunne pakoitti hänet itkuun pillahtamaan ja\nkysymään:\n\n\"Mitä sinä oikein meidän kanssa meinaat?\"\n\n\"Sitä, että annatte minulle ne Hautalan velkakirjat ettekä anna Annikkaa\nMatille, -- on sille, Annikalle, parempiakin.\"\n\n\"Ettäkö...?\"\n\nSamassa avasi Annikka kamarin oven ja pisti päänsä sisään. Mikko sävähti\nomituisesti, meni punaiseksi ja suu naurun tapaiseen. Nähtyään äitinsä\nkyyneltelevän luuli Annikka isänsä tulleen entistä kipeämmäksi, astui\nvuoteen ääreen ja kysyi sitä. Äiti selitti, ettei niin ollut laita.\nTyttö silmäili kummastellen ympärilleen ja aavistaen jotain hän,\nkatsahdettuaan Mikon silmiin, joissa paloi intohimoinen kiilto, kysyi:\n\n\"Mitä äiti itkee?\"\n\nKukaan ei siihen vastanut. Mikosta yhtäkkiä alkoi näyttää, että se tapa,\njolla hän oli valmistanut vanhuksia aikeisiinsa suostumaan, tuskin\nsaattoi edullisesti vaikuttaa tuohon 19-vuotiaaseen tyttöön, joka eli\nvielä kokonaan toisenlaista sielunelämää kuin he, raha-ihmiset. Hän ei\nvoinut katsoa Annikan suuriin, kysyviin silmiin. Hän kyllä koetti sitä,\nyritti ajaa omiin silmiinsä hymyilevää ilmettä ja huulillensa\nystävällistä, makeata hyväntahtoisuutta. Mutta kun äänettömyyttä yhä\njatkui, alkoi ilma tuntua niin raskaalta, että hän lähti pois.\n\nHyvästi sanoessaan väritti hän ääneensä mitä ystävällisimmän,\nrakastettavimman soinnun, hymyili Annikalle ja poistui.\n\nMutta ulos tultuaan hän viheltää vinkaisi, aivan kuin puhaltaakseen ulos\nikävän, kiukkua synnyttävän tunnelman. Hän ajatteli aivan sitä Annikan\nkatsetta. Ja se sapetti; eihän kukaan ihminen saata sellaista sietää!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään\nihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo\nkauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona\nniin ... se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta\nj. n. e.\n\n\"Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen\", virkahti äiti\nnaurahtaen.\n\n\"Minut! Minutko?\" Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa.\n\n\"Kaa, älä nyt noin!\" nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä\ntyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä.\n\nÄiti lähti jo tupaan, Annikka jäi vielä kamariin. Hän mietti hetkisen\nnähtävästi ollen jostain kahden vaiheilla. Mutta vihdoin hän kavahti\nvuoteen laidalla istuvan isänsä kaulaan ja virkahti:\n\n\"Isä rakas, antakaa minun haltuuni ne Hautalan velkakirjat.\"\n\n\"Mitä sinä niillä?\"\n\n\"Minä ne vaan ottaisin.\"\n\n\"Käske äitis tänne.\"\n\nEmäntä tuli, sai kuulla asian. Kummissaan kysyi hän, miksi Annikka\nniitä tahtoi.\n\n\"Minä ne vaan säilyttäisin.\"\n\nVanhukset olivat vähän hämillään. Äiti sanoi:\n\n\"Onko teillä sitten jo oikein varmat aikomukset Matin kanssa?\"\n\n\"Eei olekaan, mutta...\"\n\n\"Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on\nnuoruudessa niin monta tuulta, niin että...\"\n\nUkko jatkoi siihen kituliaalla äänellä:\n\n\"Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin...\nEi sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.\"\n\n\"Voi teitä!\" huudahti Annikka, \"eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua,\neikä se tähän mitään koske, mutta...\"\n\nTyttö rupesi kyyneltelemään.\n\n\"Mitä?\" kysyi äiti.\n\n\"Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon\nhaltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin\nomakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin\neivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.\"\n\nUkko katsoi muorin silmiin:\n\n\"Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.\"\nHän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari\nsai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin\nhänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi\noikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään\nniitä arkkuunsa.\n\n\"Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille\nMatille\", tuumaili vaari.\n\n\"Sopii sitä varoittaa, mutta eihän nyt niitä rupea antamaan.\"\n\n\"Kuka ne nuoret takaa ja tietää mitä ne tekevät.\" Ukko näkyi olevan\nvähän levoton velkakirjain kohtalosta. Muorin huomio kiintyi meteliin,\njoka kuului pihasta. Ikkunasta katsottuaan virkahti hän kiihoittuneena:\n\n\"No Tanelimäen Samu siellä nyt jo koniansa laskee pihanurmikkoa\njärsimään!\" ja alkoi rynnätä ulos. Hänen mennessään ukko vielä perään\nmuistutti:\n\n\"Puhu nyt sinä sille Annikalle, ettei...\" Mutta silloin emäntä jo\nlennätti porstuassa.\n\nPihaan todellakin oli ajanut mainittu Tanelimäen Samu, pitäjän laiskin\nmies ja kuuluisin kerjäläinen, vaimoineen ja lapsilaumoineen. Aikomus\noli nähtävästi laskea hevonen syömään kauniille pihanurmikolle.\n\nKerjäläisiä tähän aikaan kyllä kulki niin vahvasti, että niitä oli\nuseita joka päivää kohti, ja niiden näkemiseen ja sietämiseen oli jo\nsiksi totuttu, että useatkaan eivät niille sanoneet pahaa sanaa. Mutta\nTanelimäen Samu, joka tätä elinkeinoa oli harjoittanut ammattinaan jo\nelämänikänsä ja oli siinä niin vaurastunut, että nyt jo oli monta vuotta\nhevosella kierrellyt, oli suulaan akkansa ja rupisten lastensa vuoksi\nsaanut erityisistä syistä kaikki omapitäjäläiset vihollisikseen. Sen\nvuoksi hän enimmäkseen kiertelikin ulkopitäjissä, kautta Suomen. Nyt\nlienevät ahtaaksi käyneet olot ajaneet perheen kotikulmille.\n\nKuin vihuri tuli Märkäsen emäntä tuvasta huutaen ja käsiään huitoen\nulos, kun Samun pojat ja tyttäret jo kilvan tupaa kohti riensivät\nrääsyjänsä pyristellen, äidin vielä viimeisiä kuormasta nostellessa ja\nSamun päästäessä valjaista voikkoa luuskaansa.\n\n\"Älkää, älkää tulko!\" emäntä huuti huitoen käsillään ja estäen lapsia\ntupaan menemästä. Sitten vanhemmille:\n\n\"Ette saa riisua siihen konianne, ei vaikka!... Kumma ettei teillä ole\nedes sen vertaa häpyä, kun kehtaisitte ihmisten pihanurmikotkin\nkonillanne järsittää, muutamat... Nuo kakaratkin näkyvät taas olevan\nniin ruvissakin että, Jumalako sen tietää, mitä kapia teissä\nlieneekään... (Siikalahden Eliinalle, joka samassa tuli kylänkepin\nkanssa pihaan) Katso nyt, hyvä ihminen! Ei saa mennä, poika, tupaan,\nkyllä minä tuon teille ruokaa pihalle, eipä nyt ole kylmä.\"\n\n\"Älkää hyvä emäntä olko niin ynsiä\", pyyteli puhevuoron saatuaan Samu,\npikkuruinen ja nöyrä mieskääpykkä, joka muuten nähtävästi oli varustettu\nmonipuolisella ammattiinsa kuuluvalla kokemuksella.\n\n\"Niin, ja turski!\" liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä.\n\"Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä\".\nSitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht'aikaa:\n\n\"Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. -- Niin ja elää meidänkin\ntäytyy. -- Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja\nkuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut.\n-- Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei\nkoi syö eikä ruoste raiskaa.\"\n\n\"Eikä varkaat kaiva eikä varasta\", täytti Siikalahden Eliina naurahtaen.\n\n\"Niin -- in!\" todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. \"Älä sinä ilvehdi,\nsinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo\nniin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!\"\n\nMärkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen\nlyöden:\n\n\"Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!\"\n\nEliina punotti hämillään ja sanatonna.\n\nYhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu\njoukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta\nleivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa\noloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne\nvarmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt.\n\nAnnikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois\nmenossa.\n\n\"Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa\", hän äitiään nuhteli.\n\n\"Tuollaisen melun! Ole nyt vaiti. Kyllähän sinä antaisit pihan\nkaikenmaailman kerjäläisten valliksi. Mutta ei se sovi, kun yritetään\npihaa saada pysymään viheriänä. -- Tuon kylänkepin toi Siikalahden\nEliina ja sanoi, että illalla on kokous Rauhalassa. Menetkö sinä sen\njuoksuttamaan Hautalaan.\"\n\n\"Menen.\"\n\n\"Tule pian. Lehmätkin tuossa paikassa tulevat ja miehetkin. Minä menen\njo tekemään valkeata takkaan.\"\n\nTultuaan portin taakse korjasi Annikka huivia päässänsä, suoristi\nhameensa laskoksia, kasteli hiukan huivin nurkkaa ja pyyhkäisi sillä\nposkipäitään.\n\nJa totta puhuen: hän olikin kaunis. Paljain jaloin hän ripeästi käveli\nHautalaan päin, sinisen harmaat silmät jostain aavistuksesta loistivat\nja hipiää värjäsi soma ahavan synnyttämä ruso; sopusuhtainen, jo\nkypsynyt vartalo liikehti notkeasti ja varmasti.\n\nHautalan pihassa poika Matti teki seipäitä.\n\n\"Äikkistuikkis!\" kuuli hän kuiskauksen takanansa.\n\n\"Vanha kulta\",[1] jatkoi Matti arvelematta, katsoi taaksensa ja löysi\nAnnikan siinä nauramassa.\n\n[1] Sanansutkaukset eräästä kansantanssi-laulusta \"Äikkistuikkis vanha\nkulta, mulla on jo uusi\".\n\n\"Keskimmäinen\", penäsi Annikka.\n\n\"Kultako?\"\n\nMolemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla\nihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan\nhiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he\nsiinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa.\n\n\"Mene viemään kylänkeppiä, laiska!\" virkkoi tyttö ankaran totisena.\n\"Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs...\nHuhui! Nyt tulee äitis!\" Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti\ntarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja\ntuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli\nmenemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä\nikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen\nnurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi.\n\nSamassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni,\nnoin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin\nmelkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta\nniskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa\nvetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi.\nVaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa,\noli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste.\n\n\"Kuka se oli?\"\n\nMatti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja\nvastasi välinpitämättömästi:\n\n\"Ei paljo kukaan.\"\n\nÄiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta.\n\n\"Sepä kummallinen otus oli sitten.\"\n\n\"Märkäsen Annikka se oli.\"\n\n\"Mitä asiaa sillä oli?\"\n\n\"Kylänkeppiä toi.\"\n\nÄiti nähtävästi oli aikeessa jatkaa vielä, sillä hän näytti uteliaalta,\nmutta samassa alkoi kuulua rattaiden ryske portin ulkopuolelta ja se\nsaattoi hänet toisiin ajatuksiin. Lähtien itse tupaan sanoi hän Matille:\n\n\"Isäsi tulee, mene työhösi.\"\n\nMatti kiirehti seivästukille.\n\nSamassa ajoi isäntä pihaan aidaskuormineen. Hänen tyypilliset\nulkopuoliset omituisuutensa ilmenivät nyt hyvin selvinä: ruumis pitkä,\ntanakka, jyryselkäinen, otsa keskinkertainen, kasvot teräväpiirteiset,\nparrattomat, silmissä tuikea katse. Päällä oli siniseksi värjätty\naivinainen pusurimekko ja jaloissa omatekoiset pieksut, joiden ruojusten\nalle housun lahkeet olivat sidotut. Isännän silmä äkkäsi kohta\nkylänkepin, mutta kuitenkin hän jostain mielijohteesta kysyi\nensimäisenä:\n\n\"Mitä tuo Märkäsen Annikka täällä teki?\"\n\n\"Toi kylänkepin.\"\n\n\"Hm ... mitä se tahtoo?\"\n\n\"Kokoukseen tietysti.\"\n\n\"Mistä asiasta?\"\n\n\"En minä kysynyt.\"\n\nKysellessään päästeli isäntä hevosta valjaista.\n\n\"No mitä sitä keppiä täällä makuutetaan? Mene viemään.\"\n\n\"Juuri se tuotiin\", sanoi Matti ja lähti viemään keppiä Kannostoon.\n\nSaatuaan hevosen valjaista juotti isäntä sen kaivolla, sitoi ohjaksista\nkiinni rattaisiin ja meni tupaan.\n\nEmäntä tarjosi ruokaa, mutta hän sanoi jaksavansa odottaa siksi kun\nmuukin väki tulee.\n\n\"Alkaako ruis metsävainiossa näyttää paremmalta?\" kyseli emäntä.\n\n\"Eei, mitenkäs se, kun oraat ovat lähteneet ja mistä niitä uusia tulee.\nJoku pirulainen oli taas pannut rinninkin seposelälleen.\"\n\n\"Eikö ollut eläimiä?\"\n\n\"Ei.\"\n\nJa sitten he molemmat valittivat, miten ilkeitä ja hävyttömiä ovat\npaimenet, joiden syyksi asian uskoivat. Mutta kohta isäntä käänsi puheen\ntoisaalle:\n\n\"Kuule, tiedätkö sinä, kulkeeko se Matti tuolla Märkäsen tyttärellä?\"\n\nEmäntä vähän säpsähti, sillä isäntä ei tavallisesti sekautunut\ntuollaisiin kysymyksiin, -- mutta samalla leimahti iloisempi ilme\nsilmissä, kun vastasi:\n\n\"Olen minä siitä kuullut, ja kylläpä se vähän siltä näyttääkin.\"\n\n\"Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän!\"\n\nEmäntä ei ollut tuota ensinkään odottanut. Hämmästyneenä kysyi hän:\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Siihen on monta syytä.\"\n\n\"No mitä?\" Emäntä asettui, nähtävästi yhä enemmän hämmästyneenä, kädet\nlanteilla kuuntelemaan.\n\n\"Ensiksikin minun poikani ei saa ikänä tulla Siikalahden Mikolle\nlangoksi.\"\n\n\"Mitä ... eiväthän he mitkään langot siltä olisi enää, kun Siikalahden\nemäntä on kuollut?\n\n\"Vaikka. Mutta sinä tiedät, että minulla on velkaa Märkäselle. Minä en,\nJumal'auta...\"\n\n\"Älä vanno!\"\n\n\"Mä sanon: minä en _Jumal' auta_ voi sitä nyt maksaa vuosikausiin, sillä\nnytkin tulee katovuosi kenties sellainen, jota ei ole nähtykään.\"\n\nÄänessä, millä se lausutiin, oli niin paljon katkeruutta, että emäntä ei\nheti uskaltanut vastata mitään.\n\n\"Jumala sen tietää\", huokasi hän vihdoin.\n\n\"Jumala? Kyllä sen jo tietää talonpoikakin, että nyt katovuosi tulee.\"\n\n\"Se on Jumalan, Kaikkivaltiaan neuvossa vielä, joka voi kääntää pahan\nhyväksi, pelon...\"\n\n\"Koska sinä olet nähnyt Jumalan kasvattavan rukiita sellaisesta maasta,\nmissä ei ole oraita, ja sellaisena suvena, joka alkaa juhannuksena?\"\n\nEmäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää\ntulisen miehen kiukkua.\n\n\"Ja siihen nähden\", jatkoi isäntä, \"Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada\naihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina\npelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären\nkanssa ja ett'ei Antti _säälin_ ja _lankouden_ vuoksi viitsi minua\nhätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.\"\n\n\"Ajattelehan nyt vähän...\"\n\n\"Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä.\nSillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia\nvelkojani, vaan takauksista syntyneitä.\"\n\nEmäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä\nkatkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta\nkohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään\npahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi\ntosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa,\nmitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni\npurkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat\najatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli\nhänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä\nkuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin\nhervahtuneena penkille ja huokasi:\n\n\"Jumala koettelee meitä.\"\n\nJa siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa\nvuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSe innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin\nkesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys\nkorvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo\nheinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät.\n\nEräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista\nsyöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli.\nMieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä\nainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin.\n\nPöydästä nousi ensimmäisenä talon nuorempi poika, kaksitoistavuotias\nAntti, kävi ottamassa kivitaulun naulastaan ja rupesi siihen\nriipustelemaan. Isä sai tästä aihetta sanoa:\n\n\"Pane pois se taulu.\" Ja äiti, joka näytti tätä muistutusta aavistaneen,\njatkoi perään, ikäänkuin tehden asiaa sovinnollisemmaksi:\n\n\"Kuinka se Antti sen nyt taas ottikin siihen.\"\n\n\"No niin kauan minä vain, kun te syötte\", intti poika, aikoen kuitenkin\nheti seuraavan käskyn kuultuaan, panna taulun pois.\n\n\"Niin kauan\", matki isä.\n\n\"Antakaa pojan opetella kirjoittamaan\", virkkoi Matti.\n\n\"Mitähän hyötyä suliakin siitä opistasi on? Ei se ainakaan elätä?\"\n\n\"Eipä taida tappaakaan.\"\n\n\"Hm.\"\n\nIsä oli vähän aikaa vaiti.\n\n\"Kyllä se hyvä on kun osaa\", sanoi Tuomi-Kustaa, joka oli päivätyössä\ntalossa. Poika jatkoi yhä piirtelemistään, koska ei isä näkynyt\nankaraksi käyvän.\n\n\"Oon se, että osaa hyvin vehkeillä ja juonitella,\" pilkkasi isäntä.\n\n\"Eiköhän teidän mielestänne sitten kirjoittamisen taidolla voi tehdä\nmuuta kun vehkeillä ja juonitella?\" kysyi Matti.\n\n\"Minähän olen sen sulle sanonut sata kertaa, että minä en ole koskaan\nnähnyt kirjoittamisen taidolla tehtävän muuta kuin vehkeiltävän ja\njuoniteltavan!\" ärjäisi isäntä, ja jatkoi vielä perään: \"Mitä sinäkin ja\nVarpulan Valee nyt teette taidollanne, kun ei teillä ole tilaisuutta\nvehkeilyyn ja juonitteluun, mitä jo?\"\n\n\"Noo, ei sitä nyt vielä tiedä, vaikka joskus elämässä tarvitsisi.\"\n\n\"Ei ikänä rehellinen talonpoika tarvitse sellaisia konsteja, sen minä\nsanon kovaakin! Ettepä te, enempää toinen kuin toinenkaan, saa tolkkua\nedes oikeuden protokollasta.\"\n\n\"Kyllä niistä muuten selvä saadaan, mutta kun ne ovat ruotsia.\"\n\n\"Sepä se!\"\n\n\"On niitä nyt muitakin kirjoituksia, joista sopii ja tarvitsee saada\ntolkku.\"\n\n\"Mitä kirjoituksia? Ei mihinkään suomalainen kirjoitus kelpaa. Etkö\nmuista, kun me Metsä-torpparin kanssa yritimme viime käräjissä\nkiinnittää sitä Valeen tekemään kontrahtia, niin tuomari määräsi\nKaleniuksella teettämään uuden kontrahdin ruotsinkielellä? Ei kelvannut\nedes se, kun se oli talonpojan tekemä ja suomenkielinen. Mutta minä\nsanoin heti tuomarille, että sellainen mies kun Kalenius ei kelpaa\ntekemään mulle mitään, että jos sen välttämättä pitää olla herrain\ntekemä, niin saa sen sitten kohta tehdä vähän paremmat. -- Oli vähällä\nantaa mulle siitäkin sakkoa\", hymyili hän.\n\n\"Kuule lempoa!\" ihmetteli Tuomi-Kustaa.\n\n\"No sellaista se on aina. Sen tähden ne kaikki kirjoitukset ruotsiksi\nvaativat että herrat saisivat pitää kaikki kirjoitusvehkeet ominaan.\nKyllä ne siksi poikia ovat etujansa valvomaan ja kaikki yksistä puolin,\nettä älä mene niiden kanssa marjailemaan! -- Poika, pane pois se taulu,\nminä sanon.\"\n\n\"Antaa kirjoittaa, osaahan se sitten edes nimensä\", puolusti Kustaa.\n\n\"Hiiteen koko touhu! Joka osaa kirjottaa, on jo niin kuin herrain\nsukua.\"\n\nPoika vei pahoilla mielin pois taulun, johon vanhemman veljen\nalkuopastusten perästä oli jo alkanut kirjaimia syntyä. Isäntä\nnähtävästi oli tuimalla tuulella, kun hän laskien kädet ikkunalaudalle\njäi katselemaan ulos pilviin ja kuuntelemaan nurkissa vinkuvaa tuulta.\nToiset lähtivät heti syötyään ulos työmailleen. Niin tavatonta kuin se\nolikin, jäi isäntä nyt toisten jälkeen pitemmäksi aikaa tupaan. Mieliala\ntuossa pilviin katsellessa ja tuulen vihellystä kuullessa näkyi yhä\nsynkkenevän. Kun hän otti kätensä pois ikkunalaudalta ja oikaisihe\npenkille pitkäkseen laskien syvän raskaan huokauksen rinnastaan,\nkatsahti takan luona puuhaileva emäntä häneen arasti ja kummasteleva\nilme silmissä. Samalla tuli hänelle kiirettä asiaa kamariin. Mutta\nsiellä hän seisahti keskilattialle, pyyhki esiliinan kulmalla silmistään\nesiin tunkevat kyyneleet ja huokasi tuskasta värisevällä äänellä:\n\n\"Jumalani, jumalani, armahda meitä!\" Sitten kohta hän levottomasti\npyörähti askareilleen, ajatuksissaan yhä kertoen rukoustaan. Häntä niin\ntuskallisesti ahdisti kaksi asiaa: ensiksi se, että hän luki miehensä\nkasvoista, kun se selällään, piippu suussa ja kädet pään alla makasi\npenkillä, paatumuksen ja vihan ilmeen, toiseksi, että hän ymmärsi tuon\nilmeen syyksi katovuoden pelon, joka kaikista merkeistä päättäen oli\nodotettavissa. Ja hän rukoili askaroidessaan, että Jumala ottaisi pois\nkatovuoden uhan ja poistaisi samalla hänen mieheltänsä paatumuksen syyn.\nMutta hänen ajatuksensa olivat niin hajalla ja sydän katovuoden pelon\ntuottamaa tuskaa täynnä, että mitä enemmän hän puuhaillessaan rukoili,\nkoettaen kiinnittää ajatuksiaan lohdutuksen toivoihin, sitä enemmän\ntuska vaan kasvoi. Hän toivoi, että hänen miehensä menisi pois, väen\nluokse, jotta hän saisi tilaisuutta rauhassa polvistua ja ääneensä\nhuutaa. Mutta isäntä makasi hievahtamatta, ja kasvojen ilme muuttui yhä\nsynkemmäksi.\n\nHautalaisen piippu oli sammunut, mutta hän ei ajatellut sitä. Silmät\nolivat auki ja tuijottivat eteenpäin, ne eivät kuitenkaan näyttäneet\nkatsovan mitään erittäin. Joku tuulen puuska viskasi ikkunaruutuun\nmuutamia sadepisaroita, jotka rapisivat kuin rakeet. Silloin liikahtivat\nhänen silmänsä aivan kuin kysyen, olivatko ne rakeita. Ja vaikka ne\neivät niitä olleetkaan, tunsi hän kasvojensa pinnalla hyvin elävästi,\nmiltä tuntuu, kun rakeet heinäkuulla poskia pieksävät...\n\nSen lisäksi, että sydämen pohjalla makasi lyijynraskaana katovuoden\nuhka, kokoontui sinne kaikenlaista muutakin lisäämään painoa, joka\njohtui pääasiasta.\n\nHän oli aikansa mieheksi ottanut paljon osaa yhteisiin pitäjän asioihin,\noli nauttinut ja nautti yhä vielä pitäjäläistensä luottamusta.\nLautamiehenäkin oli ollut, mutta oli kerran oikeuden edessä solvannut\nentistä nimismiestä Lindblomia siksi pahoin, että siitä syntyneen\nkanteen johdosta poukahti laudalta. Ei siitä Lindblomikaan tosin paljoa\nhyötynyt, sillä Hautalainen nosti häntä vastaan kanteen useista\nvirkavirheistä. Juttu monien mutkain perästä päättyi siihen, että\nLindblom menetti virkansa. Kapteeni Stoltin y. m. herrain kanssa oli\nHautalainen käräjöinyt, useinkin joutuen tappiolle riitajutuissa,\nsaaden sakkoja, mutta voittaen pitäjäläisten luottamusta yhä\nsuuremmassa määrässä. Sillä yleisen mielipiteen mukaan oikeusistuimet\nratkaisivat herrain ja talonpoikain välisiä riitoja kovin\npuolueellisesti, aina edellisten eduksi.\n\nHautalan Janne ylpeili riitajutuistaan, tappioistaan melkein enemmän\nkuin voitoistaan. Kokemukset olivat tehneet hänet muuten siksi\nitsekkääksi, että hän asioissa, joihin koski, tahtoi aina sanoa\nratkaisevan sanansa.\n\nKun katovuodet, joita nyt oli useampia peräkkäin saatu, olivat alkaneet\nviedä kansan tilaa huimalla vauhdilla rappiota kohti, katkeroitti se\naivan erikoisella tavalla Jannen mieltä. Hänen ihanteensa oli\nitsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla\nmuiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen. Samalla kuin köyhyys\nlisääntyi, hävisi tuo itsenäisyys. Jollain, itselleen vielä aivan\nselittämättömällä tavalla, tunsi hän sellaista jo oman itsensä suhteen.\nJotain oli hänessä ikäänkuin kulunut heikommaksi, jonka nyt tunsi\nhorjuvan, niin vähän kuin hän sitä vielä itselleen tunnustikin. Nuo,\njoiden varsinaisena ammattina näkyi olevan rikastuminen ja jotka siihen\ntarkoitukseen käyttivät muitakin keinoja, ei vain rehellistä\nmaanviljelystä ja siinä etupäässä kelpo rukiin kasvatusta, ne nyt ilman\nehtoja näyttivät tulevan miehiksi, joilla oli paljon sanottavaa muiden,\noikeain tavallisten, rehellisten talonpoikain asioissa. Häntä iletti se\nmateleva nöyrämielisyys, jota hän oli talollisissa toisessa toisensa\njälkeen alkanut huomata.\n\nItse oli hän aikaisemman verrattain ison velkataakan alta kohottautunut\nomavaraiseen asemaan. Mutta näinä viime kuluneina vuosina oli hän,\nnähtävästi usein huomioon ottamatta ollenkaan tilaa, mihin hän sen\nkautta joutui, -- mennyt auttamaan, takaamaan ja tukemaan hyvin monia\ntuttaviaan. Kyllä hän usein takaukseen mentyään katui jälestäpäin. Mutta\nmelkein aina kun sellainen oli kysymyksessä jonkun hyvän tuttavan\nsuhteen, myöntyi miltei empimättä jokseenkin yksinomaisesti vain sen\ntähden, että hän ei tahtonut millään kurilla nähdä ketään edessään\nsellaisen asian vuoksi masentuneena ja nöyrtyneenä. Hän tunsi itse\nsellaista halveksimista niitä vastaan, jotka rahojen korot tahtoivat\n\"pennin päälle\", että hän ehdottomasti tahtoi menetellä siten, ettei\nvaan kukaan häntä kohtaan sellaista tuntisi.\n\nMuita sen vuoksi olivat takavuosina ensinnä omat säästöt menneet\ntakausvelkain maksuksi, sitten oli jo täytynyt muuttaa muita sellaisia\nomiin nimiin.\n\nKaikki nuo seikat johtuivat nyt tuossa maatessa mieleen.\nTakaussitoumukset, toinen toisensa jälkeen, alkoivat yhä varmemmin\nnäyttää omilta veloilta. Ja vaikka hän koetti pitää pystyssä vanhaa\nhorjumatonta kurssia, että \"kyllä Hautalainen aina asiansa vastaa\", --\nniin mielikuvitus tuntui kuitenkin niin horjuvalta, että karsi\nselkäpiitä. Vaikka olisi miten koettanut, ei enää voinut tuntea itseänsä\nniin varmaksi kuin ennen. Ja hänestä näytti kuin koko se ryhmä, jota\nvastaan hän oli elämässään sotinut, tuo penninnylkijäjoukko ja herrat,\njoilla kumpaisillakin näytti olevan niin luja pohja jalkainsa alla,\nolisivat olleet yhteissä liitossa masentamassa ja hävittämässä\nitsenäistä talonpoikaa...\n\nEmäntä olisi hänen huomaamattaan saattanut aivan hyvin polvistua\nperäsängyn kulmassa penkkiä vasten, niinkuin hän usein yksin ollessaan\nteki, sillä isäntä ei ollut ensinkään huomannut sitä, että hän oli ollut\ntuvasta pitemmän aikaa poissa, ullakolla. Tullessaan sieltä alas tapasi\nemäntä eteisessä Valkolan Juhon, joka oli tupaan menossa. Vieraan tulo\nemäntää ilahutti siinä toivossa, että nyt syntyy tuvassa ainakin\nkeskustelua, joka voi johtaa isännän mielen vähemmin huolenalaisiin\nasioihin. Sillä mikään ei ollut hänestä niin raskasta kuin se, että\nhänen miehensä synkeänä mietti ja tuijotteli.\n\nValkolan Juhon astuessa tupaan havahti Hautalainen, nousi ylös, kutsui\nvieraan istumaan penkille ja toi tupakkalaatikon.\n\nValkolainen oli pitkä, hoikka nuorehko mies, talollinen toisesta päästä\npitäjää. Muutamat piirteet kasvoilla kuvailivat pohjaltaan iloista ja\nreipasta luonnetta. Tavallisissa oloissa hän alkoi puhua jo heti kun\novesta tupaan astui ja sitä sitten riitti. Mutta nyt oli hän\nharvasanainen. Hautalainen huomasi sen, joten se hiukan iloisempi ilme,\njoka oli hänen kasvoillaan väreillyt Valkolaisen sisään astuessa,\nhävisi. Eikä keskustelu tahtonut päästä alkuun, vaikka se yleensä\nheidän välillään luisti tavallisissa oloissa, sillä he olivat hyviä\nystäviä. Hautalainen rupesi kohta aavistamaan, että Juhon asia tällä\nkertaa koski jotain velkajuttua.\n\nNiinpä se olikin. Klitsi oli vaatinut maksamaan sen 50 ruplan suuruisen\nvelkakirjan, missä Hautalainen ja Varpulan Valee olivat takaamassa. Juho\noli lähtenyt sitä varten, että jos saisi mukaansa takausmiehet, niin\nmentäisiin yhdessä puhumaan Klitsille, että eikö se nyt odottaisi\nsyksyyn.\n\n\"Syksyyn\", hymähti Hautalainen raskaasti. Valkolainen ymmärsi\ntarkoituksen.\n\n\"Niin kyllähän nyt ei ole vuodentuloista suuria toiveita, mutta...\",\nsanoi hän ontelolla äänellä.\n\n\"Mitä mutta?\" Janne katsoi Juhoa puoleksi säälivä, puoleksi pilkallinen\nilme silmissä.\n\nVaikka Juhoa oli hypoteekkilainan hanke niin innostanut, tunsi hän nyt\nkuitenkin, kun piti kertoa Hautalaiselle, että hän on päättänyt sitä\nhankkia, olevansa hyvin epävarma ja hämillään. Sillä hän tunsi Jannen\najatukset siitä hommasta jo edeltäpäin. Ja kun hän vihdoin oli saanut\nJannelle selvitetyksi puuhansa, oli Jannen suu leveässä pilkkahymyssä ja\notsa ankaroissa rypyissä.\n\nSeurasi vähän aikaa äänettömyyttä, kunnes Janne, katsellen ulos\nikkunasta, johon taas pirskui muutamia kylmiä sadepisaroita kuin\nrakeita, virkahti:\n\n\"No sitten ei sinun tarvitse kauan odottaa vasaramarkkinoita. Herrat\njoutuvat hyvästi sellaisissa asioissa.\" Tämä lausuttiin katkeralla\näänellä, johon taas epäilemättä vaikutti ulkoilman synnyttämä tunnelma,\nettä luonto oli liittynyt yhteen liittoon kansan painajaisten kanssa.\n\nJuho puolusteli hypoteekkilainan hyviä puolia ja sen edullisia ehtoja\nheikonpuolisesti, sillä hän tunsi, ettei mikään maailmassa saisi tuota\nmiestä muuttamaan mielipidettään, silloin kun oli tuolla tuulella.\n\nSe asia jäi siihen. Janne rupesi Klitsiä kiroilemaan ja noitumaan, että\nkun sellaistakin miestä tässä vielä pitäisi pokkuroida. Mutta suostui\nkuitenkin lähtemään Juhon mukana Varpulaan ja vaikkapa Klitsiinkin,\nkoska ei tuntunut olevan työn halua eikä muutakaan erinomaista\ntekemistä.\n\nVarpula oli toisessa päässä kylää. Ehdittyään pihaan kuulivat he tuvasta\nkovaa melskettä ja rähinää. Samassapa jo ovesta poukahtikin rappusille\nsuinpäin juopunut mies, jonka he tunsivat heti kuleksivaksi kelloseppä\nAhlströmiksi. Valee, joka miehen oli heittänyt, seisoi punoittavana ja\nkiukusta hehkuvana eteisen ovella.\n\n\"Niinpä täällä heitellään miehiä kuin tallukkaita\", virkahti Hautalainen\nja jäi rappusten eteen katselemaan Ahlströmiä, josko tuo nousisi.\n\n\"Mene tiehesi, lurjus!\" ärjyi Valee.\n\nAhlström alkoi sovitella jäseniään ylös nousua varten ja näkyi olevan\noikein aika juovuksissa. Nenästä vuosi verta, ja silmät, jotka\njuopumuksesta veristivät, olivat kummallisesti pakarallansa, kun hän\ntajuttomasti, ikäänkuin apua pyytäen, neljälle ulottimelle päästyään\ntuijotti Hautalaiseen ja Valkolaiseen.\n\nMiehet lähtivät tupaan. Emäntä tuli ovessa vastaan.\n\n\"Eihän sen kovin huonosti käynyt?\" kyseli hän säälien juopunutta\nkatsellen.\n\n\"Kävi miten kävi, tuollaisen\", arveli isäntä.\n\n\"Noo.\" Emäntä katsoi häntä moittivasti. \"Herra auttakoon, kun sen\nnenästä juoksee veri!\"\n\nMiehet menivät tupaan. Ahlström kyllä näkyi huomaavan, mitä tapahtui,\nsillä heti kun miehet olivat menneet, laski hän tuiman kirouksen. Emäntä\nmeni, ja vaikka inhoten, auttoi juopuneen ylös, talutti ja kehoitti\nmenemään. Ja kelloseppä meni kiroillen, hoiperrellen ja hammasta purren.\n\nTuvassa olivat talon rengit ja piiat jo koolla, työstä kotiutuneina.\nSiellä nauroivat kaikki muut, paitsi yksi, paksusäärinen ja\nmöllähuulinen piikatyttö, joka itkeä nikotti oviloukossa ja toraili\ntoisia vastaan, jotka kaikin näkyivät hänelle puhuvan.\n\nIsäntä vei vieraansa kamariin. Täällä näytti olevan sisustus\nuudenaikaisempi kuin useitten naapurien kamareissa, sekä järjestys\nsomempi ja siistimpi. Talo muuten olikin kylän parhaimpia. Nykyiset\nomistajat olivat siihen muuttaneet 7--8 vuotta takaperin Korvenloukolta,\nmissä ennen omistivat pienen Laitalan talon. Mutta kun emännän\nperintöjen avulla kävi mahdolliseksi ostaa suurempi talo, myytiin\nLaitala ja muutettiin Varpulaan, joka saatiin huutokaupassa edullisella\nhinnalla. Rahoja oli vielä jäänyt kokolailla jälelle, joten talous\nhyvin hoidettuna pysyi varmalla kannalla, vaikka huono aika rasittikin.\n\nVieraitten utelemisten johdosta kertoi Valee äskeisen kahakan syyn. He\nolivat olleet hyviä ystäviä Ahlströmin kanssa, sillä miehellä oli hyvä\njärki ja paljon tietoja ja hänen oli tapana käydä täällä lukemassa\n\"Turun Sanomia\". Kirjoissa ei sillä ollut mitään sorkkia, maine oli\nkaikin puolin puhdas. Selvällä päällä ollessa hauska, puoleensa vetävä\nmies. Mutta juovuksissa ei sitä viitsi kärsiä kukaan, kaikkein vähimmin\nhän, Valee. Noo, nyt oli tullut aika mettona, mennyt kaulailemaan tuota\nTiina-tönkälettä ja niakalehtamaan, ja sitten ruvennut tahtomaan\nemännältä kahvia itselleen ja Tiinalle. Tuli viimein hänen ääreensä,\npuhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle niin, että\nhänen luontonsa jo alkoi kuohua. Ei hän olisi kuitenkaan viitsinyt\nkimppuun käydä, mutta tuo piika tomppeli rupesi samaan juoneen ja alkoi\nemännältä kahvilaitoksia urputtaa, niin hän huomasi jo, että niillä on\njotain yhteisiä vehkeitä ja että se repale on saanut ymmärtämätöntä\ntyttöä narrata. Se kävi jo niin aatamille että ... antoi kellosepälle\nvähän loikaa.\n\nToisten mielestä se oli ihan oikein. Valee otti pullon kaapista ja\nkaatoi ryypyn mieheen. Se oli luultavasti vielä kotitekoista perää,\nsillä varakkaammat sitä olivat varustaneet siksi, että riitti monen\nvuoden tarpeeksi.\n\nValkolaisen asian otti Valee verrattain paljon keveämmältä kannalta\nkuin Hautalainen, minkä ehkä vaikutti se, että hän yleensä ei ollut\npaljoa sekaantuneena takaussitoumuksiin, ja se, että hän oli\nvarakkaampi. Valee oli jo ennen kuullut Valkolaisen aikomuksesta hankkia\nhypoteekkilaina. Tätä asiaa katseli hän ihan toisilla silmillä kuin\nHautalainen, ja heillä oli siitä ollut usein kovasanainen kiista. Se\nalkoi nytkin heti. Mutta niin jyrkästi kuin Hautalainen vastustikin\nValeen valoisempia käsityksiä asiassa, huomasi selvään hänen nyt\nhelpommasta puhetavastaan, että ajatustenvaihto oli keventänyt painoa\nhänen sydämeltään ja että Valeen vakuuttava, tulevaisuuteen luottava\nmieliala ei ollut häneen vaikuttamatta.\n\nHe lähtivät Klitsiin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKauppias Mikkel Klitsi oli omituinen mies, sukkela mies tahi naurettava\nmies, aina sen mukaan, miten kukin erilaisia luonnon ominaisuuksia\narvostelee. Hän oli omassa pitäjässä syntynyt, saanut kirjoituksen ja\nlaskennon opetusta eräältä papin apulaiselta. Oli ollut erään\nvaasalaisen kirkolla olevassa puodissa puotimiehenä parisen vuotta. Kun\nsilloin täytti laillisen iän ja sai käteensä parintuhannen ruplan\nsuuruisen kotiperinnön, perusti itse liikkeen. Puodissa seisoi hän ensi\naikoina itse, mutta kyllästyi siihen vihdoin, kun ei tahtonut oikein\nolla aikaa ryypätä ja hauskaa pitää, johon hän hyvien tulojen kera oli\ntotutellut. Vaimo koetti auttaa puodissa, mutta kun oli tottumaton ja\naika muutenkin meni kotitouhuissa, ei siitä tahtonut tulla mitään.\n\nMutta sittenpä keksittiinkin puotiapulaiseksi Kustaa Kastori, kaikin\npuolin sopiva mies. Tämä muuten oli vaan tavallinen työmies,\nneljänkymmenen ikäinen, kovin laiska ja juonikas tekemään juuri mitään\nmuuta kuin kummastuttamaan ihmisiä merkillisellä luvunlaskutaidollaan.\nJotkut pitävät Kustaata hupsunakin, kenpäties vain siksi, että hän oli\nniin erinomaisen suulas, -- sillä pohjalaiset eivät koskaan pidä\nsuulasta miestä oikein viisaana. Mutta luvunlasku, se oli Kustaan\nintohimo, hän laski tiellä käydessään, tupien raheilla istuessaan ja\nloikoessaan, jopa väliin nukkuessaankin. Asetti alituiseen uusia, oikein\n\"hirmuisia\" kysymyksiä ja ratkaisi niitä ääneen laskien.\n\nTämän miehen sai Klitsi puotimiehekseen. Kylläpä Kastorilla olikin\nsiihen oivat ominaisuudet, jahka laskee vaan pois hänen synnillisen\nmakeisten halunsa. Klitsin puodille oli Siikalahden kylästä noin kaksi\nkilometriä. Kauppapuoti oli pieni putka, varustettu ainoastaan\nvälttämättömillä kaupantekotamineilla. Tänään oli ollut oiva liike.\nKastori oli saanut tyhjentää suureen saaviinsa koko joukon voipyttyjä,\nantaa niistä pumpulilankoja, toiselle tamperelaisia pukukankaita,\nkolmannelle ja neljännelle venäläisiä mattojauhoja j. n. e.\n\nLiikkeen johdosta oli kauppias itse hyvällä tuulella. Hän oli ruvennut\n\"rommittelemaan\" ja ryypännyt aamupäivän kuluessa jo useita laseja. Ilma\noli ollut lämmin. Hänen mitättömän pieni nenänsä tihkui vesiherneitä,\nkun hän vanhanaikaisessa soututuolissaan kiikkui ja lojui puotikamarin\nlattialla ja jostain \"viisusta\" uskollisella hartaudella lauloi,\nkimakalla, honottelevalla äänellään:\n\n      \"Sä olet hellin iloni,\n      Mun rakastettu neitoni,\n      Sua helleydellä ainiaan,\n      Rakastan hamaan kuolemaan.\n\nMiehellä ei ollut korvaa rahtuakaan, sen lisäksi hän honotteli. Kun hän\nnyt huusi koko voimallaan, olisi jääkarhunkin ollut vaikeata olla\nnauramatta, puodista oli siihen asti kuulunut kovaääninen puhelu, mutta\nse taukosi heti hiljaiseen supattelemiseen, kun kauppias alkoi laulaa.\nNe kuuntelivat siellä pystyssä korvin, tirskuivat ja nauroivat\nvatsojansa pidellen.\n\nKlitsillä oli pitkä paltto yllä, -- se oli muuten aina, kun hän\nryypiskeli.\n\nKuultuansa puheitten puodissa taukoavan meni hän, otti hyvän\nrommiryypyn, avasi puodin oven ja tuijotteli sinne omituinen hymy\nhuulilla. Ihmiset puodissa koettivat asettua totisiksi, niin vaikeata\nkuin se olikin.\n\n\"Kauppa käy kuin siimaa\", honotteli hän aikansa tuijoteltuaan puotiin ja\nnauroi silmiä siristäen.\n\n\"Laulanko mä teille?\" kysyi hän.\n\n\"Laulakaa! -- Antaa tulla vaan.\"\n\n\"Ei saa laulaa\", kielsi Kastori, hyvin tietäen, ettei hänen kieltonsa\nsiinä mitään merkitse.\n\n\"Laulan mä, Kustaa, oikein korean laulun!\"\n\nHän jätti oven auki, veti soututuolinsa likemmäksi ovea ja alkoi pää\nkallellaan vetää:\n\n      \"Maan ja taivahaan,\n      Mä aina unhotaan.\n      Sua ajattelen ainaa\n      Kun sä illoin\n      Aamuin loistat niin,\n      Sä olet rukouksenii.\"\n\nPuodissa-olijat poistuivat oven kohdalta koikkaellen naurunsa käsissä,\npaitsi muuan kuuro ukko, joka ei laulua erottanut, vaan suuttuneena\nkatseli puotimiestä ja noita ihmisiä, joiden luuli hänelle nauravan.\nViimein tämä leikki loppui siihen, että Kastori kävi vetämässä kamarin\noven kiinni. Ei tullut kauppias sitä enää avaamaan, vaan kiljui sitä\nhartaammin.\n\nMuiden mentyä ilmestyi puotiin rojuluinen mies. Tämä oli torppari\nmetsäloukoilta, nimikin oli Erämaan Heikki. Ei ollut mies puhelias,\nKastori sai kauan asioita udella. Jauhoja viimein alkoi kysellä. Kun\nKastori selitti, että naula maksoi 20 penniä, tuijotteli mies hetkisen\nKastorin silmiin ja näkyi sitten herkiävän välinpitämättömäksi koko\nasiasta. Kastori jo alkoi tuskastua. Mutta päästiin vihdoinkin siksi\ntolkulle, että Heikki veti taskustaan esiin hopeakuorisen Londonin\nkellon ja kyseli, paljonko saisi jauhoja velaksi tätä panttia vastaan.\nKastori tutki kellon. Se oli siihen aikaan vähintään 20 markan arvoinen.\nKastori tarjosi leiviskän jauhoja. Mies katseli tuijotellen, oikeinko\ntuo todella? Silmäkulmiin vetäysi jotain naurunkierrettä ja -- hän pisti\nkellon taskuunsa.\n\n\"Tuleeko kauppa?\" kyseli Kastori tolkussaan.\n\n\"Mikä kauppa?\"\n\n\"No, tämä jauhojen ja...?\"\n\nMies hymähti.\n\n\"Eihän se mikään kauppa ole -- ilmanhan multa kellon veisit.\"\n\n\"Ei tuollaisilla ole tähän aikaan suurta arvoa.\"\n\n\"Eikä mun joukkoni kauan elä jauholeiviskällä. Syödään männynparkkia ja\njäkälöitä.\" Mies meni pitemmittä puheitta pois. Kastori katseli hänen\nperäänsä. Ei hän ollut koskaan syönyt männyn parkkia. Mutta jostain\nsyystä johtui hän ajattelemaan, että tuollainen mies voi niillä tulla\ntoimeen kokolailla ... se kun lie niihin tottunut. Niin aivan tuhma ei\nse mies ainakaan ole kuin näyttää, ajatteli Kastori vielä illalla samaan\naikaan, kun Siikalahden Mikko astui puotiin.\n\n\"No mitä se isäntä nyt ostaa?\" rupesi Kastori kyselemään. Mikko kaiveli\npiippuaan kessun poroista tyhjäksi ja tahtoi \"Rettingin kasakoita nyt\naluksi piippuun\". Kastorin silmät sirahtivat kurillisesti ja ajatuksissa\nvilahti: tuo vanha kitupiikki! Mutta hän toi juhlallisesti\ntupakkalaatikon tiskille:\n\n\"Tass' onkin nyt vaabenoita\", sanoi. \"Saamari, kyllä ne ovat äijää!\"\n\n\"Vaapenoita?\" epäili Mikko hypistellen karkeita parikunnan kartuusia\nlaatikossa. \"Jopas valehtelet!\"\n\n\"Valehtelet? Jumal'auta, katsos, etkö sä loittoposki nyt sen vertaa\nymmärrä, vaikka olet kestikievari ja niin rikas kun Hooperkin äijä\n(Siikalahden Mikkoa huvitti ja nauratti) että jota parempia kartuusit\novat, sitä suuremmiksi ne leikataan. Kuulepas, pruunin painekin on aina\nsitä parempaa, mitä suurempia hakoja ja lastuja. Se paine, oikein hyvä\npaine, jota värjärit viljelevät, on oikein suuria lastuja. Mutta ei\ntäällä siitä ämmät huolisi, niille täytyy tuoda huonompia, hienoa\npuutua... Sellaista se on, mies.\"\n\nSiikalahden Mikko ja Kastori näkyivät olevan hyviä tuttuja. Sillä aikaa\nkuin Kastori pruunin paineella todisti Parikunnan kartuusit \"Rettingin\nkasakoiksi\", puhdisti Siikalahden Mikko tarkoin rautanaulalla piippunsa\nsisustan, jonka jälkeen sen jälleen täytti saman naulan avulla niin\ntäyteen kuin ikänä mahtui ja vielä kukkuraakin pani. Sytytti ja imi\nhidaskulkuista savua posket lontossa ja pitäen piipun koppaa\nnenäpystössä ylöspäin, kun tupakat tahtoivat kuohua ja varista.\nKastorilla oli omat hommansa. Hän takoi kauppapöydällä rikki väskynän\nsiemenen kuoria sokeripuukon kamaralla ja keräsi siemenet yhteen kasaan.\nKun kasa oli valmis, pyyhkäisi hän sen tiskiltä käteensä ja heitti\nsuuhunsa. Siinä niitä paputellessa silmät kiiluvina miellyttävästä\nnautinnosta hän tuskin huomasikaan Siikalahden Mikkoa, joka yhä\npeukalonsa kynnellä tukki kuohuvia, palavia tupakoita piipussa pysymään\nja alkoi miettiä, että pitäisipä tämä polttaa loppuun, että saa vielä\ntäyttää piippunsa... Mikon piippu oli suuri visakollo.\n\n\"Mitä sä nyt paputat?\" kysyi Mikko, joka ensin torkosi yksityisistä\nmietteistään ja kiinnitti huomionsa Kastorin hommiin.\n\n\"Mä--m mä--m... Mä syön kiv... kivisisällyksen siem... siemeniä.\"\n\nHuomaamattaan nielaisi Kastori koko herkun ja rupesi sitten hengessänsä\nnoitumaan Siikalahden Mikkoa, joka hänet niin suloisesta nautinnosta\nsotki.\n\n\"Kaikkia sinä syöt\", tuumi Mikko pilkallinen hymy huulilla.\n\n\"Niin, niin tämä poika suimii, en minä ole niin kranttu. Minä olen\nsyönyt kaikkea muuta hyvää eläessäni ainakin kerta kyllikseni, paitsi\nkeitetyn maidon kuorta. Mutta syötkö viidessä minuutissa naulan\nrusinoita? Syötkö? Minä maksan, jos syöt, mutta jos et saa kaikkia\nsyödyksi, pitää sun ne maksaa kaksinkertaisesti. Panetko vetoa? Syötkö?\"\n\nMikon mielihalut heräsivät.\n\n\"Seitsemässä minuutissa minä syön!\" vinkaisi hän innokkaasti omalla\ntavallaan, joka tällaisessa tapauksessa sai vielä kummemman värityksen.\n\n\"Ei, mutta viidessä kun syöt, niin tuossa on käsi!\"\n\nEi siitä lopultakaan tällä kertaa totta tullut, sillä Mikko päätti\nitseksensä ensin asiantuntijoilta kuulustella, onko kukaan voinut syödä\nnaulan rusinoita viidessä minuutissa, ja jos niin on laita kyllä hänkin\nsitten uskaltaisi ryhtyä vetoon.\n\nMikko veti nyt povestaan pienen mytyn sokeritoppapaperia.\n\n\"Jahah! Joko alkaa tulla kirjoitusta?\"\n\n\"Mikäs siinä on\", sanoi Mikko nauraen. \"Minä vaan tulin sulle\nnäyttämään, minkälaisia nämä kirjaimet nyt ovat.\" Hän levitti\nlikaantuneen, ryppyisen paperin pöydälle.\n\nKastori nauroi:\n\n\"Mikä tuo on?\"\n\n\"K se on, tiedänmä.\"\n\n\"Ei, poikaparka, kirjoittamaan niin opita, kuin sinä luulit\", sanoi\nKastori suurennellen.\n\n\"Noo, perhana, et sinäkään siihen päivässä ole oppinut. Mutta kyllä minä\nsen sulle sanon, että tulevana talvena minä jo kirjoitan.\"\n\n\"Niinkö hyvin kuin minäkin?\"\n\n\"Jos ei nyt niinkään, niin ainakin vähän huonommin. -- Mutta katsele nyt\nsieltä tiskin alta mulle taas jotain paperia.\"\n\nKastori kumartui kaivamaan paperikasasta huonoimpia ja toimitti:\n\n\"Kyllä sinä saat siinä tinaa syödä, ennenkuin sinä niin hyvin kirjoitat\nkuin minä. Mutta saathan sinä nyt aina jonkinlaisia variksenjalkoja.\nHyvähän sekin on, ja piisaa aina sellainenkin taito paljaalle\ntalonpojalle.\"\n\nKääntyi se puhe vihdoin oikeihin kauppa-asioihinkin. Mikko tahtoi ostaa\nkarvaista nahkaa yhden silaintamppivärkin. Mutta kun sellainen sopiva\npala viimein saatiin leikatuksi, syntyi sen hinnasta kina. Mikko tahtoi\nKastorin saada ihan väkisin helpottamaan vielä 5 penniä, kiroili ja\nnoitui, ettei hän ollut tämän maanpiirin päällä vielä koskaan kuullut\npuhuttavankaan niin kalliista nahasta. Jo kolme kertaa hän viskasi\nnahkapalan tiskille ja kehui kymmentä vertaa ennemmin ajavansa\nvitsatampilla kuin tuollaisesta kilvusta maksavansa viisikolmatta\npenniä.\n\n\"Ota nyt pois se kaksikymmentä penniä... Saamari, ota muilta sitten\nenemmän, ei mulla ole muuta rahaakaan joukossani.\"\n\nKastori huitoi käsillään, huusi ja pauhasi kuin ukkonen:\n\n\"Voi se vieköön tuollaisen, tuollaisen ... mä sanon oikein vanhan tutun\nvuoksi: _tuollaisen nälkäsilmän_!\"\n\nMikon oli mieleen, kun häntä noin ylenmäärin kehuttiin.\n\n\"Nälkäsilmä...! itse olet, olet jo ... no myy pois kahdellakymmenellä\npennillä.\"\n\n\"En vaikka ... nylje minut ennen!\"\n\n\"Minä menen siltä porvarilta itseltään kysymään.\"\n\nKastori raivosi ja haukkui kitupiikiksi; se oli Mikolle mieleen. Viimein\notti Kastori salvumiehenkynänsä ja rupesi laskemaan nahkapalan\nsisäänostohintaa.\n\n\"Hmm ... hmm ... kaks'koggon kolm on kuus ... nol'koggon noll' on nol'\n... yks'koggon yks' on ... hmm ... hm... No ota se kahdella kym...\"\n\n\"Tuota\", keskeytti Mikko tarkastellen nahkapalasta, \"en huomannutkaan,\nkun tuolla oli noin paha haava... Sepä oli. En minä annakaan enää kuin\n15 penniä, myö jos tahdot.\"\n\nSanaa sanomatta sieppasi Kastori nahkapalan ja viskasi nurkkaan.\n\nNyt näyttiin todella oltavan suutuksissa kahden puolen. Mikko alkoi\nkävellä kamariin päin. Mutta siinä hän pyörähti ja kysyi:\n\n\"Niin tuota, ettäkö sinä osaat laskea senkin, kuinka monta ohranjyvää\nmenee tynnyriin?\"\n\n\"Hojaa!\"\n\n\"Valehtelet.\"\n\n\"Valheeksi sitä on moni muukin paksupää sanonut.\"\n\nKastori alkoi sentään jo leppyä.\n\n\"Olen minä senkin laskenut, kuinka monta kertaa on kello knakahtanut\nsitten maailman luomisen, ja senkin, kuinka monta kaisanruplaa pitäisi\npanna päällekkäin torniksi, joka ulottuisi maasta kuuhun. Tässä onkin\nlaskut. Tässä on se kaisanruplarätinki ja tässä...\"\n\nInnoissaan levitteli Kustaa ihmettelevän Mikon eteen kauppapöydälle\nsuuria lankakimpun käärepapereita, jotka olivat täynnä numeroita. Kun\nhän ilmoitti summan, mikä pitäisi olla kaisanruplia, ennenkuin torni\nulottuisi maasta kuuhun, jäi Mikon suu selälleen ja silmät tuijottelivat\najattelevan näköisinä paperiin.\n\n\"Kun olisi ihmisellä niin paljon rahaa\", huokasi hän.\n\nKastori purskahti nauramaan:\n\n\"Sepä tässä janottaa, mutta ei suuret särpimet!\"\n\nMikko alkoi kehua, että on sillä Kustaalla ihmeteltävän terävä järki, ja\naikoi mennä kamariin. Kustaa haki äskeisen nahkapalan nurkasta ja sanoi:\n\n\"No, ota nyt tuo nahkapala sillä viidellätoista pennillä. Ei se ole kuin\npuoli hintaa, mutta olkoon.\"\n\nMikko antoi viisitoista penniä, pisti nahkapalan taskuunsa ja valittaen\nruikuttavalla äänellä, kuinka se Kastori taitaa ihmisiltä nylkeä\nviimeisenkin pennin, meni hän kamariin.\n\nKlitsi nukkui, oli jo kauan nukkunut soututuolissaan, lauluviisu kädessä\nja pitkävartinen piippu hampaissa. Mikko kävi tyrkkimään ja\nretuuttamaan, kunnes kauppamies heräsi.\n\n\"Nukuttaako?\" Mikko kyseli ja kävi istumaan.\n\n\"Näkyy nukuttavan\", homisi Klitsi tyytymättömän näköisenä. Selvisi\nkuitenkin vihdoin täydelle tolkulleen. Viinat näyttivät jo haihtuneen\npäästä.\n\n\"Tässä aamulla tuli tuon Ahlströmin kanssa vähän ryypättyä\", rupesi\nKlitsi kohmeloisena ja haukotellen selittämään.\n\n\"Se vaan ryyppää ja rikastuu, silloin kun muut köyhtyvät\", pisteli\nSiikalahti.\n\n\"Itse rikastut. Et malta edes ryypätä.\"\n\n\"Ei kannata muiden niin kuin porvarien.\"\n\n\"Jaa, kunpa tässä saiskin myydä viinaa niin kuin kestikievarit, niin...\"\n\nSiikalahden silmät pienenivät, kun hän katsoi Klitsiin.\n\n\"Mitä se puhe on?\"\n\n\"Sitä...\" nauroi Klitsi viisastelevan näköisenä, tietysti tarkoittaen\nSiikalahden salakapakoimista, joka oli yleisenä puheenaineena. Mutta\nKlitsin nauru loppui heti tuhman näköiseen hätimiseen, kun Siikalahden\nMikko sanoi:\n\n\"Noo, kyllä se hokmannin kauppa kannattaa, kun sitä niin runsaasti myö\nkuin sinä myyt.\"\n\nMutta he jättivät pian koko tuon jutun ja Klitsi rupesi panettelemaan\nnimismiehen hävyttömyyttä, kun ei salli edes lääkkeitä myydä, viinasta\nei puhettakaan, vaikka kyllä moneen kipeään tarpeeseen olisi hyvä sitä\nsaada omasta kylästä. Siikalahden Mikko oli liian viisas yhtyäkseen\nsamaan virteen, sillä hän tunsi Klitsin mieheksi, joka heti laittaisi\nhänen puheensa kiertämään kylille, niin hyviä ystäviä kuin he olivatkin.\n\nVihdoin otti Siikalahden Mikko puheeksi jauhokaupan, jota hän harjoitti,\nsamoin kuin Klitsikin, ja rupesi puhumaan siihen suuntaan, että jauhojen\nhintaa pitäisi ruveta nostamaan. Mieluista se olisi ollut toisellekin.\nMutta kun se, joka paikkakunnalla hinnat määräsi, oli kirkonkylän\nkauppias, täytyi Klitsin harmitellen edelleen pitää vanhoja hintoja,\njollei tahtonut kokonansa ostajiansa menettää. Siikalahden Mikko\nsitävastoin, joka möi paljon velaksi, ilmoitti aikovansa hintoja nostaa,\nsielussaan salaisesti riemuiten siitä, että Klitsi oli ostajainsa\nsuhteen siksi riippuvassa asemassa, ettei tämän sopinut sitä tehdä.\nHänelle, Siikalahden Mikolle, oli sama, saiko jauhonsa myydyksi nyt vai\nsyksyllä. Ja syksyllä vilja maksaa, ajatteli hän.\n\n\"Olkoon myömättä syksyyn\", jatkoi hän ääneen.\n\nKlitsin sydäntä kirveli ajatellessa, että tuo voisi jauhoistaan saada\nniin paljon paremman voiton kuin hän. Oli taas aikeessa ruveta\npistelemään, mutta kun Siikalahti samalla ikkunasta katsoessaan ilmoitti\nHautalan Jannen, Varpulaisen ja Valkolaisen tulevan tännepäin, joutui\nKlitsi tuon ilmoituksen johdosta vähän epäjärjestykseen. Hän virkahti\nikäänkuin Siikalahdelta kysyen:\n\n\"Tulevatkohan maksamaan tuon Valkolaisen velkaa, tuota?\"\n\nSitä ei toinen sanonut tietävänsä.\n\nKlitsi oli hädissään siksi, kun ei tietänyt, ovatko ne hänelle\nvihoissaan vai mitä ne ajattelevat nuo Varpulainen ja Hautalainen,\njoiden ystävä hän ei ollut, mutta joiden vihollinenkaan ei hän olisi\ntahtonut olla.\n\nMiehet olivat jo tulleet puotiin. Klitsi avasi kamarin oven ja kutsui\nsisään. Siikalahden Mikko siirtyi istumaan kamarin pimeimpään nurkkaan.\n\n\"Nytpä vasta miehiä tulee\", toimitti Klitsi mielissään. \"Käykää istumaan\nja pankaa piippuun. (Nostaen laatikon pöytään). \"Täällä on kasakoita.\"\n\n\"Mitä varten ne miehet nyt ovat kulussa?\" kyseli Klitsi ymmällä siitä,\nmitä oikein sanoisi.\n\n\"Sinäpä meitä tässä juoksutat\", ilmoitti Valee.\n\n\"Minäkö?\" Klitsi hymyili hämillään, ikäänkuin julkiseen kehumiseen\nvastaten.\n\nHautalainen kaivoi piipustaan tuhat suuhunsa ja virkkoi suoralla\ntavallaan:\n\n\"Sano asias, Valkolainen.\"\n\nJa Valkolainen sanoi. Oli lähdetty katsomaan, eikö sen porvarin sopisi\nsitä velkaa nyt odottaa syksyyn asti, ei suinkaan sillä nyt ole niin\nkovaa rahan tarvetta. Kyllähän porvarilla aina rahaa on. Ja on sitä\nhänellä, Valkolaisellakin, syksyllä, jahka tässä nyt vaan ehtii asiat\noikein järjestää.\n\n\"Kyllä minä tarvitsen nyt ... pitää jauhojakin ostaa, ja kun ne\nrukiitkin varastettiin.\"\n\n\"No et sinä sillä paljoa jauhoja osta\", sanoi Valee. \"Mistä tämä\nJuhokaan nyt rahoja ottaa, eikä ole tässä muillakaan käsillä. Et sinä\nsitä kuitenkaan hakemukseen saa panna.\"\n\n\"Nyt saattaa vielä Jumala antaa vuottakin\", kuului loukosta, missä\nSiikalahden Mikko oli tähän asti ollut melkein huomaamattomana. Jokaisen\nkasvot kääntyivät sinne päin, nähtävästi ensi silmänräpäyksessä\naprikoiden, oliko tuo pirullista ivaa, vaiko vain naivisti,\najattelemattomasi lausuttu. Hautalaisen silmistä kuitenkin heti näki,\nettä hän käsitti tarkoituksen edellisellä tavalla. Valkolainen ikäänkuin\ninnostuneena lausui:\n\n\"Niin tuota, voihan sitä nyt vielä tulla, jos syksy tulee kaunis. Siksi\ntoiseksi, minä olen ryhtynyt hommiin saada sitä hypoteekkilainaa ja aion\nsillä maksaa velkani.\"\n\n\"Soo!\" huudahti Klitsi.\n\n\"Se on hyvää lainaa, se\", kuului Siikalahden Mikon nurkasta.\n\nMyrkyllisen ivallisesti katsoi Hautalainen taas sinne päin. Mutta Mikko\nei mitään huomannut. Hän tunnusteli nyt kuitenkin sopivalla tavalla\npäässeensä osalliseksi keskusteluihin ja aikoi säilyttää paikkansa.\n\n\"Saat sinä odottaa syksyyn\", virkahti Valee, joka tahtoi nyt jo saada\nasian loppuun. Siikalahden Mikko samalla rykäisi, kakasi kurkkuansa ja\npani piippuunsa \"porvarin kasakoita\".\n\nKlitsin silmistä näki, ettei hän aikonut myöntyä, sillä hän sai yhtäkkiä\nhyvin patruunamaiset käsitykset itsestään, kun johtui ajattelemaan sitä,\nettä häntä nuo tuollaisetkin mahtimiehet pyytelivät niin ... antaa\npyydellä! Kopeitapa ne kyllä ovat nuo... Antaa pyydellä!\n\nTuo ajatus lennätti hänet vauhdilla tupaan, mistä hän toi ihan uudet\nsaappaat, joita ylen pitkistä varsista ylhäällä kädessään kiikutteli\nkuin laukkuryssä halvalla ostettua, hyvää ketunnahkaa.\n\n\"Katsokaa miehet, eikö siinä ole hyvät saappaat?\" virkkoi hän, silmät\nloistavina niitä yhä kiikuttaen ylös alas.\n\n\"Siinäpä on saappaat kerrassa!\"\n\n\"Ne nyt ovatkin oikein porvarin saappaat.\"\n\n\"Mitähän tuollaiset maksavat?\" tutki Valkolan Juho.\n\n\"Rahaa ne maksavat\", sanoi Klitsi äänellä, jonka piti ilmaista\nValkolaiselle ajatuksen että: mitähän sinäkin kyselet! Mutta siinä hän\nsamassa potki vanhat saappaat jaloistaan ja pisti uudet tilalle. Tahtoi\noikein saada tiedoksi, mille ne näyttävät. Varret ulottuivat reiden\npohjaan. Alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin.\n\n\"On niissä naruakin\", ärähti Hautalainen, joka ei saappaista ollut ennen\npuhunut mitään. Silloin jo oli toisten hiukan vaikea pidättää nauruansa.\n\n\"Nyt se onkin vähän hantesmannin näköinen\", kehui Siikalahti, ja Valee\nkyseli:\n\n\"Mihinkä porvari aikoo nyt näin kesällä noissa saappaissa lähteä?\"\n\nKlitsi selitti:\n\n\"Kirkkoon ja ... kaupunkiin ja... Täytyy olla vähän ihmistenmoiset\nkengät, kun sellaisiin menee ja pitää herrainkin kanssa siellä tuttuna\nolla ja hotellis kulkea, niin... Tässä hiljakkoin teetin housutkin\ntrikoosta...\"\n\n\"Mennään miehet pois!\" ärähti Hautalainen ja nousi.\n\n\"Mihinkäs nyt on kiirettä, mä haen ne housutkin nähtäväksi. Se onkin\nsellaista kangasta, ettei sitä maanakkain kynsistä lähde.\"\n\nHautalainen kuitenkin meni jo puotiin, ja Varpulainenkin nousi\nlähteäkseen. Sanoihan kuitenkin vielä:\n\n\"No pidä nyt se Juhon velka syksyyn asti, kyllähän sitten lunastetaan.\"\n\n\"En minä pidä.\" Klitsi näytti yhtäkkiä joutuneen pahalle tuulelle.\n\n\"Meinaatko panna hakemukseen?\"\n\n\"Mikäs siinä auttaa, jollei... Ota ja maksa sinä se.\"\n\n\"Noo, mistä ne rahat nyt temmataan.\"\n\nJatkamatta enää keskustelua lähti Valee pois. Valkolainen jäi\nviimeiseksi nähtävästi kahden vaiheilla, puhuisiko vielä, vai jättäisikö\nsikseen. Luonto alkoi jo vähän nousta, sillä koko mies muutenkin\ninhotti, ja hän tarttui avaimeen lähteäkseen sanaa sanomatta. Mutta\nKlitsi, joka jostain syystä oli hyvin tyytymättömällä tuulella,\nmuistutti:\n\n\"Maksatko sinä sen vai?...\"\n\nValkolainen peräytyi päätä raapien.\n\n\"Kuule, sinun pitää odottaa sitä syksyyn ... saatpa odottaa\nhelpostikin. Älä nyt ole niin hävytön, kun ollaan vanhoja hyviä tuttuja,\nja muutenkin...\"\n\n\"Mitäs varten mun *pitää*? Hoo! Komiain seuraa sinäkin pidät etkä jaksa\nvelkojasi maksaa... Saaturi!\"\n\nSiikalahden Mikon ääni rupesi kuulumaan loukosta:\n\n\"Minä olen aikonut tulla sinulle puhumaan, minäkin, että koettaisit\nsaada maksetuksi minullekin sen välin. Tahtoo tässä rahan tarpeita olla\nniin että... Koeta nyt saada se tulevalla viikolla maksetuksi, Juho.\"\n\nSe lausuttiin mitä ystävällisimmällä äänellä.\n\n\"Noo, rupea sinäkin\", virkahti Valkolainen tuskallisena.\n\nSiikalahti nousi kismitellen. Ja panematta vähääkään huomiota\nValkolaisen huomautukseen, lähti puotiin.\n\n\"Et sinä odota sitten yhtään?\" kysyi Valkolainen Klitsiltä, kun toinen\noli mennyt.\n\n\"En minä... No, tuota, jos haet molemmilla hevosillasi kuorman jauhoja\nVaasasta, niin olkoon menneeksi ... kun vanhoja tuttujakin ollaan ja\nmonta kertaa yhdessä ryypätty.\"\n\n\"Ilmaiseksiko?\"\n\nValkolaisen kasvoilla oli kummasteleva ilme, vaikka tuo ehdotus ei\nollutkaan ihan odottamaton.\n\n\"Niin, no tutun vuoksi, ja katso, kun pitää täällä jauhoja antaa velaksi\nniin paljon ja jumalan maksun päälle, niin ei suinkaan munkaan tavarani\nriitä koko maailmaa täyttämään. Pirut varastivat ne rukiitkin. Kun ei\nsellaisetkaan kuin sinä jaksa maksaa, niin... Perhana, ilmaiseksiko mun\npitäis hyvää tehdä?\"\n\nKlitsi kävellä lynttysi lattialla, katsellen ikäänkuin ainakin vääryyttä\nkärsivä.\n\nValkolainen mietti. Häntä nyt peloitti enemmän Siikalahden Mikko kuin\ntämä. Kovin inhotti vaatimus, jonka Klitsi oli tehnyt, mutta hän tunsi\nmyöskin, että tässä täytyi johonkin myöntyä, jollei mielinyt saada\nikävyyksiä takausmiehille.\n\n\"Koska pitäis lähteä?\" kysyi hän alakuloisena.\n\nKlitsi sanoi, että kyllä hän siitä ilmoittaisi, ja jatkoi perään:\n\n\"Vai on sulla Siikalahden Mikollekin tekemistä... Onko paljonki?\"\n\nValkolaista muutenkin jo veti tuskan hikeen. Vastaamatta ollenkaan\nKlitsin viime kysymykseen sanoi hän:\n\n\"No, minun täytyy tulla hakemaan ne jauhokuormat, vaikka ... kyllä se\non, kuule, liian paljon.\"\n\n\"Maksa pois sitten, jos on paljon, kyllä minä rahalla hakijoita saan.\"\n\n\"Olkoon sovittu, minä menen. Mutta ei puhuta siitä kellekään mitään.\"\n\n\"Mitäs siitä... Ja jos niinkuin jauhojakin tarvitset, niin kyllä me\nniiden kauppoihin sovimme... No hyvästi, hyvästi.\"\n\nKun Valkolainen meni puodin läpi, näki hän Siikalahden Mikon siellä\nryömällään makaamassa kauppapöydällä ja aikoi, sanaa virkkaamatta, mennä\nulos. Mutta juuri kun hän tarttui oven säppiin, äänsi Siikalahti,\nainoastaan hiukan päätänsä kääntäen:\n\n\"Muista nyt, Juho, että tuot tulevalla viikolla.\"\n\n\"En suinkaan minä nyt rahaksi voi muuttua, etkä sinä niin ole sen\ntarpeessa... Se nyt on hävytöntä tuollainen, kun pyritään oikein\nhätyyttämään... Minä varmaan tiedän, että rahan tarvetta ei sulla ole.\"\n\n\"Noo\", naurahti Mikko lyhyeen ja ystävällisesti, \"se on minun asiani.\nKoeta nyt saada tulevalla viikolla. -- Mutta perhana, kun sinä Kustaa\notat paljon!... Myy pois nuo rautanaulat kahdellakymmenellä pennillä,\nkun ei mulla ole yhtään muuta rahaa joukossakaan\". Hän tempasi tosissaan\nrahataskunsa ja kaasi sen sisällön kauppapöydälle.\n\nValkolainen meni ulos, sillä hän huomasi, että tuo mies ei tänään kuule\nhänen puhettansa. Tovereilleen kertoi, että Klitsi oli luvannut odottaa\nsyksyyn asti, mutta jätti ilmoittamatta, millä ehdolla. Mutta kahta\ntuskallisemmin ahdisti häntä, että Siikalahden Mikkokin oli saatavaansa\nvaatinut, jossa oli siinäkin Hautalainen takaamassa. Velka oli noin 200\nmarkkaa, se nosti sydämeen tuskan.\n\nKun ne nyt rupeavat noin yksi ja toinen ahdistelemaan, niin ...\njumalaties, eikö talo ole myytynä jo ennen kuin hypoteekkilaina\nehtiikään...\n\nMiehet kulkivat puhelematta, miettien. Vihdoin äännähti Hautalainen:\n\n\"Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa.\"\n\n\"Mistä saisin rahoja?\" ajatteli Valkolainen. Hän otaksui, ettei\nHautalainen tiennyt tuon 200 markan velkakirjan olevan Siikalahdella,\nkoska tämä oli sen hiljakkoin siirron kautta saanut joltain toiselta.\n\n\"On se\", sanoi Valee melkein yhtä synkästi vastaten Hautalaisen\näskeiseen huomautukseen.\n\n\"Eikö sinulla ole rahoja käsillä, että maksaisit sen pois?\" kysyi\nHautalainen.\n\n\"Olisihan minulla sen verran, mutta nyt on niin vaikea saada rahoja\nkäsille, ettei tahtoisi oikein sopia...\"\n\nSe jäi sillä kertaa siihen. Mutta kotinsa portilla erotessa toisista\nsanoi hän:\n\n\"Kyllä minä sentään koetan saada sen velkakirjan sieltä lunastetuksi.\nKlitsi muuten voisi sen siirtää tuolle kestikievarille, eikä siinä\nsilloin ainakaan auttaisi muu kuin maksaminen, kun tekin olette\ntakaamassa.\" Hän naurahti Hautalaiselle. Tämä mielistyi.\n\n\"No jos se vain sopii, niin tee se\", hän sanoi, \"ettei tarvitsisi vielä\nsenkin vietävän kanssa joutua sellaisiin tekemisiin.\"\n\nValkolaisen kasvoille nousi taasen kylmä hien puuska. Kun hän erosi\ntoisista ja yksin asteli kotiinsa päin, oli hänen mielensä raskas ja\npimeä kuin syksyinen yö. Siinä mielessä oli ennen ollut raikasta\nelämänhalua ja tarmokasta miehuuttakin. Koski niin kipeästi, niin\nperinpohjin masentavasti, kun nyt piti seisoa aivan tukiseivästen\nvarassa; jos ne alkavat pettää, kaatuu hän. Jos yksikin velkooja pääsee\nryöstön kautta hakemaan, seuraavat toiset heti kintereillä. Ja\nSiikalahden Mikko alkaa, -- sen hän kyllä tiesi.\n\n\"Mistä saada rahoja?\"\n\nIlma oli kostea ja kylmä. Viheriäisinä, keskenkasvuisina lainehtivat\nvainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön\nhymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat\nihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi,\nsenkin ääni itkuiselta tuntui, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei\nhänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nIhmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että\nKlitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin\niskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin\nliikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka\nsalaisella kauhulla, -- tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten\nkukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu\nliikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime\ntalvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset\nsäännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa.\nNiin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia\nmiehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa\nkuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia.\nToisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla\nlihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla \"pilalla\" isäntäin housut\ntutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla,\njoista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun\nhäränpakaran tahi muuta.\n\nKuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille\ntuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut\narmon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen\nkoira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain\npotkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti\nEllan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo\nviime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi\npäivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin\ntuontuostakin parempia paloja kädessä.\n\nAivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla.\n\nTietääkö nimismies?\n\nKyllä, yhtä ja toista oli hänelle käyty juttelemassa. Kyllähän ne nyt\neivät olleet vielä varsin suuria nuo rikokset entiseen verraten, mutta\nkun Vennu joukkoineen vauhtiin pääsee, kun tulevat pimeät syysyöt,\nniin...\n\nOikein todenteolla moni pelkäsi.\n\nKuiskausta jatkettiin: Kuinka mahtaakaan olla Grönbergin rohkeuden ja\npelottomuuden laita? Kyllähän hän oli kytkenyt, rangaissut ja selvää\ntehnyt, mitä muihin rikollisiin tulee, mutta...\n\nEi Vennun kimppuun sentään hirviä pikkuisista asioista kukaan käydä.\n\nNimismiehen arvo laskeusi muutamia asteita. Hänen nähtiin ahkeraan\nliikkuvan pitäjällä, olevan umpimielisempi kuin ennen, toimittavan\nulosmittaukset ja muut toimituksensa säännöllisesti, vangitsevan\nmuutamia pienempiä rikollisia, mutta pääpesä pysyi koskematonna.\n\nKesä oli kylmä. Kasvullisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat\njo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli\njo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään\nmaata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä,\nvalvottiin monessakin talossa yksi henkilö erältä aitan tienoilla, pyssy\nladattuna.\n\nKun kaikkeen tähän totuttiin, vakaantui se ajatus, että Vennua oli\nmahdoton vangita, kun ei kukaan tiennyt häntä syyttää mistään\nerikoisesta. Silloin kouristi monenkin sydäntä tuska, toivottiin, että\nhän tekisi jotain, josta hänet voisi vangita.\n\n\"Merkillinen mies!\" sanottiin, \"jokainen syyttää häntä kaikesta, eikä\nkukaan tiedä todenteolla, mihin hän oikeastaan on syyllinen.\"\n\nNäihin aikoihin oli nimismies pitkissä kahdenkeskisissä keskusteluissa\nmuutamain kanssa, jotka nykyään elivät kerjäämällä, mutta joista ainakin\npari oli ennen hankkinut elinvaroja paljon rohkeammalla tavalla ja\nsaanut sen johdosta linnassakin istua. Sattumalta tuli kerran hänen\nkorviinsa, miten Saarikosken mylläri kuului kertoneen, että Kuivasen\nElla oli ollut jauhattamassa koko kaksi tynnyriä rukiita. Hän kutsutti\nmyllärin luoksensa. Mylläri ei ollut ennen ollut missään tekemisissä\nGrönbergin kanssa, ja kun tämä nyt vaati häneltä tiliä siitä, ketä\nkaikkia viimeisten neljän viikon kuluessa oli ollut myllyllä, ei\nmylläri kuolemaksensa muistanut kuin Varpulan Valeen, kirkkoherran,\ny. m., joilla hän arvasi olevan kyllä myllyttämistä. Ei hän sanonut\nmuistavansa, oliko Ella ollut myllyllä sitten kuin viime talvena.\nMylläri oli toimelias mies, varustettu erinomaisilla juttelu-lahjoilla.\n\nNimismiehen palvelijat, joita huvitti aina olla korvat höröllään, kun\njoku kauan viipyi nimismiehen luona, kuulivat sinä iltana myllärin\nleikkisän suun parkuvan hyvinkin vakavalla tavalla. Isäntärenki sanoi\nsuu hymyssä:\n\n\"Niin se on, Mylly-Masa-parka, ei sitä tässä meidän talossa autakaan\nketun juonet.\"\n\n\"Mitähän se meidän herra mahtanee ajaa takaa tähän aikaan\", arvaili\najopoika.\n\nKun mylläri myöhään lähti, ei hän ollut näkevinään vanhaa tuttuansa,\nisäntärenkiä, vaikka tämä seisoi pihassa. Pää alhaalla ja omituisen\narkana hän käveli nopeasti pois koko kartanolta.\n\nSeuraavana aamuna sai isäntärenki käskyn valjastaa hevosen ja lähteä\nitse kyytiin. Poika pantiin sanomaan Isolan lautamiehelle, että tämä\nolisi kotona, kun nimismies pitäjälle mennessään tulee ottamaan hänet\nmukaansa.\n\nMutta aivan samassa kuin renki toi laitumelta hevosta, ajoi pihaan Karin\nVennu.\n\nGrönberg katsoi ikkunasta eikä tahtonut silmiänsä uskoa. Hetkiseksi\nvaltasi hänet omituinen, levoton, epäröivä mieliala. Ja kun Vennu tuli\nsisään meluavin askelin, kovaäänisesti huutaen hyvää päivää ja tarjoten\nkättä, tunsi Grönberg yhä tuota hermostumista, joka oli sitä\nkiusallisempi, kun hän hyvin harvoin sellaista tunsi. Epäilemättä oli\ntämän herkän mielialan syytä tai ansiota, että hän huomasi Vennun\nistuessaan ryähtävän ja vetävän samassa henkeä aivan kuin olisi aikonut\nsanoa jotain, joka ei ollut hänelle oikein helppoa. Grönberg otti\nhuomioon, että Vennu on asiastansa (mikä se sitten lieneekin) epävarma.\nKohta Vennu kuitenkin aivan mitään edeltäpäin käypiä valmistuksia sanoi:\n\n\"Te kuulutte tekevän minun syykseni sitä Klitsin jyväin varkautta.\"\n\nGrönberg ei katsonutkaan Vennuun, ei vastannut mitään tämän kysymykseen,\ntuijotteli vaan ulos ikkunasta omituinen, tarkkaava ilme kasvoissa. Hän\noli taas pannut merkille, ettei Vennu nauranut, vaan sen sijaan vetäisi\nhenkeä ikäänkuin rintaa olisi ahdistanut. Vennu tuntui olevan\nhermostunut ja samalla epävarma. Kun ei nimismies puhunut sanaakaan, ei\nedes katsonut häneen, uudisti Vennu:\n\n\"Onko se totta?\"\n\nSilloin käänsi Grönberg läpitunkevan katseensa häneen ja virkkoi aivan\ntavallisella äänellä:\n\n\"On.\"\n\nNyt Vennun silmissä vilahti jotain niin selvästi juoruavaa kuin joskus\nnäkee lapsen silmissä, joka on tavattu pahanteosta silloin kun hän sitä\nkaikkein vähimmän aavistaa. Grönberg oli juuri tuota ilmettä vainunnut\nja se teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että sydän rupesi rajusti\nsykkimään.\n\n\"Mutta se on valhe!\" huudahti Vennu.\n\nGrönberg oli alkanut jo saavuttaa täydellisen levollisuutensa. Nyt hän\nsiirsi tuolinsa likemmäksi Vennua ja alkoi kiusallisella\nitsepintaisuudella katsella tämän silmiin sanaakaan ääntämättä, kädet\nristissä rinnalla.\n\nVennu joutui aivan raivoon tuosta merkillisestä katselemisesta. Hän\nhypähti ylös ja alkoi syytää suustansa sellaisella vauhdilla tyhjäksi\ntekeviä asianhaaroja, että pieni huone täyttyi melusta. Kun hän siihen\nväsyi ja istui uudestaan matkien jotain vakuutusta, kysyi Grönberg\näkkiä:\n\n\"Mutta sanokaa nyt, *oletteko te syyllinen*?\"\n\n\"Syyllinen!?\" huudahti Vennu aivan rajattomasti hämmästyneenä. Hänhän\njuuri oli pitänyt pitkän esitelmän syyttömyydestään. Jotenkin\ntenhottomasti hän vastasi:\n\n\"En minä ole syyllinen, sitähän minä nyt olen tässä sanonut.\"\n\n\"Sen minä olisin tietänyt ilman teidän tänne tulemattakin. Miksi te\noikeastaan tulitte tänne? Sanomaanko sitä, että te ette ole syyllinen?\"\n\nVennu puri hampaita.\n\n\"Niin tietysti.\"\n\nGrönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle\nhousujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti:\n\n\"*Te olette syyllinen*.\"\n\nSilmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme.\n\n\"Kuka sitä on sanonut?\" kysyi hän.\n\n\"Minä.\"\n\nVennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän\nvoineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden,\njoka häntä kiusasi.\n\n\"Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!\" hän huudahti, rytkäytti\nsamalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka\nvyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin\nVennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin\npituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan.\nVennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä\nsiinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti\nkaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat.\n\nHän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten.\n\n\"Tänne kädet!\" Grönberg näytti käsirautoja.\n\n\"Ei koskaan suosiolla!\" Vennu astahti askeleen pari takaperin.\n\nSilloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen\nkäsirautain väliin, sitten vasemman.\n\nKun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän\nkoskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi\nitsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin\nhän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua.\n\nRenki sai käskyn valjastaa hevosen.\n\nVennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun\nGrönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata\nmitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa'alla tavalla\nilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja\nvoimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg\npuhunut mitään, ei edes ärjynyt ... että olisi edes jotenkin saanut\ntietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli\nnyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu\nvaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt,\nauttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä\nvoimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi\nmelkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen\nsilmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti\nhän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain\nhänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa.\n\nKun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen\nkaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin.\nRenkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin.\n\nKun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä,\nnostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat\nsyvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein\njokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle\nseisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja\njuostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni.\nMistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli\nyllinkyllin.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSamana päivänä, josta edellä kerrottiin, makasi Kuivasen Ella selällään\nsängyssä ja imi piippuaan niin vahvasti, että koko tupa oli harmaana.\nKelloseppä Ahlström korjaili pöydällä hajallaan olevaa repeteeriä, jonka\nElla oli juovuksissa viime viikolla viskannut nurkkaan. Muutamia lapsia\nmelusi lattialla leikkien. Emäntä-Sanna kyhösti tulisijan ääressä mustan\nkahvipannun kera, yrittäen saada tuoreita puita palamaan ja mässäten\nniitä. Epäjärjestys oli kaikkialla oikein ihmeteltävä, mutta nälkää ja\npuutetta ei näyttänyt olevan, sillä pöydän nurkalla, penkillä ja\nhyllyllä oli kaikenlaisia vateja ja kippoja sisältäen puuron ja vellin\njätteitä.\n\nElla potkaisi saapaskohjaleella sängyn jalkapäähän ja virkahti:\n\n\"Entä olis se ollut, Ahlströmi, vähän sopivaa, kun ei se Eeva olisi\nollut niin mieliteoillansa. Nyt ei tarvitsisi muuta kun paratiisissa\nmammuskella ja rusinoita ja fiikunoita popsia. Ja kun ei se ollut kuin\nomena, jonka se Eeva otti ... sellaista muikeata raatoa! Olisi jättänyt\nne puunoksille iankaikkiseksi.\"\n\n\"Joo\", sanoi kelloseppä partaansa nauraen, \"ette tekään tarvitsisi tätä\nvanhaa repeteeriä korjuuttaa ja maksaa siitä minulle korkopalkkoja näin\nköyhänä aikana. Ei silloin kelloja tarvittaisi, kun ei olisi mitään työn\nkiirettä.\"\n\n\"Nii-in. Paljonko meinaat ottaa siitä?\"\n\n\"Noo, ruplan ... ja mitä siinä nyt on työtäkin.\"\n\n\"Pane s--noille!... ja jätä sitten koko kello siihen ihan niin kuin se\nnyt on, taikka...\"\n\nSaappaiden kojahtelemisista sängyn laitaan kuulosti, että Ella oli\nnousemisen puuhissa. Kelloseppä katsahti sinne vähän vauhkasti.\n\n\"Olkoon sitten, jos niin tahdotte. Mutta totta puhuen, yhden markan se\nmaksaa, jos se korjataan.\"\n\n\"Viisi kopekkaakin on liikaa tällaisena aikana\", muistutti emäntä takan\näärestä.\n\n\"Hääh?\" kuului sängystä, missä Ella nyt istui, jalat roikkumassa alas,\n\"mitä se ämmä? Pidä sinä suus kiinni, märkä rynsy!\" Sitten kellosepälle:\n\"Joo no, kyllähän se taito maksaa. Saamari, kun osais ihminen tehdä edes\nhameenlykkyjä ämmille, mutta kun ei taida muuta kuin tuota oikoista\nvarsityötä, ja se on niin jumalattoman raskasta.\"\n\nAhlström huomasi, että vihuri oli ohitse, ja virkkoi:\n\n\"Niin se on: kun moukka tulee pois ihmisen sisästä, niin se maksaa\nrahaa; palkat nousevat.\"\n\n\"Mutta se on vähän ihmeellistä, Ahlströmi, ettet sinäkään ole rikastunut\nparemmin, kun sinä tulet aina niin huonosti toimeen, vaikka olet\njotenkin näsäviisi mies.\"\n\nAhlström nousi ylös kismittelemään ja käsiänsä levittäen virkkoi\nsuurella vakuutuksella:\n\n\"Ei sivistyneet ja tällaiset herrat koskaan rikastu, ne vaan rahoillansa\nnauttivat elämästä.\"\n\nElla nauroi hörötteli ja rupesi sitten tuikeanlaisesti kyselemään\nemännältä:\n\n\"P--ko sinä siellä sen kahvin kanssa tuhrit, kun ei siitä tule valmista\nikänä?\"\n\nSamassa hän pudotti itsensä jaloilleen lattiaan, nähtävästi uhkaavissa\naikeissa, mutta pidätti puuhansa, kun huomasi tuvan oviloukossa Varpulan\npiika-Tiinan kylänkepin kanssa.\n\n\"Kaa!\" huudahti, \"kun täällä on ihmisiäkin eikä tuo sano.\"\n\n*Tuo* oli tavallisesti emäntä. \"Kylänkeppiäkö se Tiina on tuonut?\" Hän\nkävi ottamassa sen tytöltä.\n\n\"Katsos, kellomestari, kylänkeppiä\", rupesi Ella kehumaan ja\nnäyttelemään. \"Ei niitä vaan sellaisia joka puussa kasvaa, se on niin\nkuin Jumalan luoma.\"\n\nToinen ei katsonutkaan, rupesi kellonratasta harjatessa vain\nirvistelemään:\n\n\"Kaikista ne moukat komeilevat.\"\n\nElla katseli nolona vuoroin keppiä, vuoroin Ahlströmiä.\n\n\"On sulla juutaksella suuta\", sanoi, \"jos mä viitsin, niin leivottelen\ntuolla selkäs niin pehmoiseksi että...\"\n\nEmäntä oli nyt kahvipuuhissaan ehtinyt niin pitkälle, että kaatoi sitä\nkuppeihin ja Ella siirtyi nauttivan näköisenä lähemmäksi istumaan.\n\n\"Tule, Ahlströmi, ottamaan kahvia. Peijakas, kun olisi viinatilkka\nsekaan... Kuule, kaada nyt emäntä tuolle Tiinallekin, tottapa sieltä\npannusta tulee.\"\n\nEmäntä mutisi jotain itsekseen ja kaadettuaan ensin itselleen kupin ja\nvadin täyteen hyllykaapin kulmalle, hyypötteli pannun takanporoon.\n\n\"Kaada nyt, kaa!\" kun ei emäntä totellut.\n\nAhlström istui juomaan hänkin.\n\n\"Kaataisko emäntä kupin tälle, jos tämä olis *talollisten tyttäriä*?\"\nkysyi. Ella iski silmää pöydän yli, että kyllä hän ymmärtää, missä\nmennään.\n\n\"Sun ei tule tutkia, eikä mun tunnustaa!\" kuului emännän puolelta.\n\n\"Ei minua tarvitse kahvitella\", selitti Tiina hämillään siitä, että\nhänelle niin harvinaista kunniaa ajateltiinkaan.\n\n\"Mitä emäntä?\" juuritti Ahlström.\n\nHuonosilmäisen akan kasvoilta ei voinut juuri mitään mielenilmettä\nhuomata. Ei hän mitään sanonutkaan. Jos tuon kanssa riitaan rupeaa, niin\njättää pian kellon hajallisena pöydälle talonväen ihmeteltäväksi.\nAhlström jatkoi:\n\n\"Kuulkaa, kaatakaa nyt se kuppi tuolle Tiinalle, minä maksan siitä viisi\npenniä.\"\n\n\"Voi juutina kumminkin\", ähkyi Tiina hämillään.\n\nNyt emäntä mutisi jotain, että saa sitä kyllä rahattakin, kun se siksi\ntulee, ja aikoi kaataa Tiinalle omaan tyhjään kuppiinsa.\n\n\"Ei\", esti Ahlström, \"teidän pitää ensinnä pestä kupit, näissä on\nporoja.\"\n\nEmäntä jo suuttui:\n\n\"Ei suinkaan sitä nyt niin kovin herroiksi.\"\n\n\"Herroiksi?... herroiksi?\" nauroi Ahlström. \"Kylläpähän sitä osataankin\nherroiksi!\"\n\n\"Sakoista ne rahat maksetaan.\"\n\n\"Syökää itse sakkoja, koetteeksi.\"\n\nMutta nyt emäntä siunasi ja sanoi, että vallesmanni on pihalla. Tuiskuna\nhän riensi syytämään kahvikuppia kaappiin, kelloseppä ryhtyi työhönsä,\nja Ella seisoi tukka pystyssä, tolkutonna kysymysmerkin näköisenä\nkeskilattialla, kun nimismies tuli sisään. Grönberg sanoi hyvän päivän.\nEllalta ei tullut siihen vastattua muuta kuin katsellen sivuillensa:\n\n\"Täällä on sellainen siivo, ettei tahdo kulkemaan päästä.\"\n\nAivan kuin hän olisi tahtonut saada nimismiehen huomion kiinnitetyksi\nakkaväen puuhiin. Huolimatta siitä sanoi Grönberg.\n\n\"Oletpa kotona. Pane vaatetta päällesi ja lähde minun mukaani.\"\n\n\"Mihin nyt?\"\n\n\"Sinne meille vaan.\"\n\n\"Mitä nimismiehellä nyt...?\"\n\n\"No no, sittenpähän näet.\"\n\nElla rupesi etsimään nurkista ja ryysyläjistä vaatteitansa. Suuren\npenkoamisen perästä hän löysikin vihdoin takin puuloukosta halkojen\nalta. Seisoessaan ja odottaessaan Ellaa katseli Grönberg ympärilleen ja\nvirkahti aivan kuin sivumennen:\n\n\"Talossa ei ole puutetta.\"\n\n\"Ostettiin rukiita tässä...\" sanoi Ella.\n\n\"Keneltä isäntä sai ostaa rukiita?\"\n\n\"Tältä kestikievarilta ostettiin, ja...\"\n\nElla oli nyt valmis, joten lähdettiin.\n\nTultuaan kotiin antoi Grönberg Ellan seista kamarin ovipielessä, heitti\nitse takin pois päältänsä, otti esiin pienen muistiinpanokirjan\npöytälaatikosta, selaili ja tutki sitä hetkisen. Siellä oli m. m.\ntällainen Ellaa koskeva muistiinpano:\n\n\"Helmikuun 12 p:nä sai Kuivasen Ella Mikko Siikalahdelta jauhomaton\nvelaksi Karin Vennun takauksella.\"\n\nMitään muuta selvää ei ollut saatu Ellan viljan ostoista. Yleisesti\nkuitenkin tiedettiin, että viime vuosi oli ollut hänelle jo melkein\ntäydellinen katovuosi.\n\nGrönberg astui Ellan ääreen ja kysyi:\n\n\"Mistä sinä olet tänä talvena saanut viljaa?\"\n\n\"Kaupungista on haettu ja...\"\n\n\"Vai kaupungista!\"\n\n\"Niin ja tältä Klitsiltä ja ... ja Siikalahden kestikievarilta.\"\n\n\"Sinä sanoit ostaneesi *rukiita* kestikievarilta?\"\n\n\"Niin tuota ... en minä nyt muista, oliko ne jauhoja vai rukiita,\nkun...\"\n\n\"Ella, sinä tiedät, etten minä kärsi *valhetta*. Kerro nyt lyhyeen ja\nselvästi, *kutka* ovat olleet *osallisia* Klitsin jyväin varkaudessa?\"\n\n\"Klitsin jyväin varkaudessa?\" kysyi Ella niin ihmettelevällä ja\nvarmalla äänellä, että Grönberg tunsi hiukan pettyneensä. \"Sitä en minä\ntosiaankaan tiedä\", jatkoi hän.\n\n\"Etkö tosiaankaan tiedä mitään?\"\n\n\"En mitään\", vakuutti Ella niin varmalla äänellä, että joku toinen kuin\nGrönberg olisi uskonut. Mutta nyt oli siitä se seuraus, että Ella sai\nvasten leukojaan niin kovalla kädellä, että lensi pää edellä ovea\nvasten, joka poukahti auki. Ella jäi hievahtamatta makaamaan kynnykselle\npoikki teloin. Aivan rauhallisena meni Grönberg istumaan ja alkoi\npiippua polttaa ja mietiskellen katsella ulos ikkunasta. Mutta kun Ellan\nmakuu alkoi tuntua liian pitkälliseltä, meni hän ja potkaisi tätä\nselkään karjaisten:\n\n\"Ylös, lurjus!\"\n\nElla päästi heikon äänen.\n\n\"Laita paikalla pystyyn itsesi, taikka...\"\n\nElla alkoi todellakin vääntää itseänsä pystyyn.\n\n\"Heitä tuo takki päältäsi.\"\n\nOvi pantiin lukkoon. Ellassa vapisi joka nikama.\n\n\"Sinä tiedät, Ella, mikä sinua odottaa, ellet nyt kerro kaikkea, minkä\ntiedät tuosta jyväin varkaudesta.\"\n\nElla istua rojahti raskaasti tuoliin, oli hetken vaiti, laski otsan\nkäsiinsä ja huokasi äänellä, joka ilmaisi sanomatonta tuskaa ja\nsortumista.\n\nGrönberg huomasi, että ollaan hyvällä alulla.\n\n\"Pane piippuun, Ella, tässä on tupakkaa\", kehoitti hän. \"Äsken annoin\nminä Karin Vennulle kihlat ja vein hänet vanginkulettajalle häitä\nodottamaan.\"\n\nElla nosti päätänsä:\n\n\"*Onko Vennu pantu kiinni*?\"\n\n\"On.\"\n\nTuskissaan pani Ella piippuun, saadakseen siitä jotain helpotusta.\n\nSitten hän sanoi aivan hiljaa:\n\n\"Kun ihminen on oikein häjy ja oikein köyhä, niin se joutuu tekemään\nkaikenlaista.\"\n\nNimismies kohteli erittäin ystävällisesti ja suurella osanotolla Ellaa,\njoka vastustelematta nyt kertoi, miten heitä oli ollut seitsenmiehinen\njoukko, jotka olivat eräänä yönä tyhjentäneet Klitsin jyvälaarit. Tuuma\noli lähtenyt \"Vennuperkeleestä\", kuten Ella häntä nyt nimitti. Vennun\nkaksi renkiä oli ollut kahdella hevosella mukana. Itse ei Vennu ollut\nmukana enempää nyt kuin koskaan muulloinkaan. Kolme varkaista oli ollut\ntoisesta pitäjästä, ne kaksi muuta olivat talollisia täältä omasta\npitäjästä, ja Ella luetteli kaikki. Vasta tunnustuksensa tehtyään\nhuomasi hän kysyä, oliko Vennu tunnustanut.\n\nEi ollut tunnustanut.\n\n\"Se tappaa minut, kun irti pääsee\", valitti Ella.\n\nNimismies koetti lohduttaa, että hän kyllä pitää siitä huolen, ettei\nVennu niin aivan heti irti pääsekään. Mutta se ei Ellaa paljoakaan\nrauhoittanut, sillä hän pelkäsi, ettei Vennun päälle voida sitovasti\ntodistaa mitään, ja siksi hän Jumalan nimessä rukoili, ettei nimismies\nantaisi ilmi sitä, että hän on tunnustanut. Ella oli suuressa\nsieluntuskassa, valitti ja vaikeroitsi sitäkin, että oli sellainen\nraukka, kun ilmoitti. --\n\nIllalla kokoutui ihmisiä kautta pitäjän vanginkulettajan luo vankeja\nkatsomaan, sillä kaikki Ellan ilmoittamat miehet oli tuotu sinne, paitsi\nVennun toista renkiä, joka jo pari viikkoa takaperin oli paikkakunnalta\nkadonnut, sekä noita toisesta pitäjästä olleita varkaita, joiden\nkiinnipanosta oli sen pitäjän nimismiehelle erityinen ilmoitus\nlähetetty.\n\nTutut olivat vanhan tavan mukaan tuoneet vangeille viinaa. Toiset olivat\njo päissään, kun nimismies viimeistä tuoden saapui taloon. Siellä oli\nkansaa tungokseen asti ja suuri melu. Vangit, ja etupäässä Vennu, olivat\nsaaneet takaisin luontonsa, kun ensi hämmästys oli ohitse.\n\nMeteli lakkasi, kun nimismies astui tupaan. Mutta kun vanginkulettaja\nalkoi lukita jalkarautoja viimeksi tuodun nilkkoihin, alkoi Vennu\nkirota. Hän tahtoi vielä kerran näyttää olevansa mies, joka ei pelkää.\nToiset yhtyivät samaan melskeeseen, sekä sitä säestämään tervehtimään\ntulleet tuttavat.\n\n\"Hiljaa!\"\n\nSe räjähti varmasti samalla kuin jalka paukahti lattiaan.\n\n\"Ei yhden miehen käskyllä!\" huusi Vennu, ja hampaitten takaa kuului\ntoisten kirouksia. Joutilaat katsojat vetäytyivät peloissaan ovipuoleen.\n\nMutta nyt näki Grönbergin hehkuvista poskista, että hän oli suuttunut,\nkun hän astui Vennun ääreen ja antoi hänelle vasten leukoja puustin\njulmalla nyrkillään. Vennu hoipertui penkkiä vasten, ja naamasta alkoi\nvuotaa veri. Vennu kirosi ja sanoi, että vaikka paikalle tappaisit,\nniin sittenkään ei hän itke, ja että kun hänen kätensä olisivat vapaat,\nniin saataisiin koettaa...\n\n\"Mutta vielä ne kerran ovat vapaat!\" Toiset murisivat ja helistelivät\nkahleitansa.\n\nSilloin veti Grönberg Vennun pitkäkseen lattialle ja alkoi antaa\nkasakanpampulla poikki selän sellaisella vauhdilla, että Vennu lopulta\nrupesi parkumaan ja pyytämään armoa.\n\nJa armo annettiin.\n\nSilloin oli huoneessa niin hiljaista, ettei pienintäkään rautain\nheläystä kuulunut. Kaikkien, ja etupäässä vankien kasvoilla oli kauhun\nilme. Vennu makasi lattiassa yhä suullansa ja ähki vaikerrellen hiljaa.\n\n\"Ulos tuvasta kaikki tänne kuulumattomat!\" käski nimismies. Ja käskyä\nnoudatettiin paikalla.\n\nKun Grönberg sattumalta läheni Ellaa, älähti tämä:\n\n\"En minä ole rähissyt ... herra vallesmanni!\"\n\n\"Se on sen parempi itsellesi\", sanoi Grönberg ja silmäili vuorotellen\nvankeja, jotka tuskin uskalsivat hengittää.\n\n\"Ja muistakaa te\", sanoi hän, \"että jos te synnytätte pienintäkään\nrähinää taikka levottomuutta talossa, niin huomenna, kun minä tulen\ntänne, teen sylttyä joka ainoan selkänahasta, roistot!\"\n\n\"Korjaa sinä lurjus itsesi sieltä lattialta!\" ärjäisi hän Vennulle,\n\"taikka tahdotko saada lisää?\"\n\nVennu väänsi itsensä nelin ryömin ja pyysi päästä sänkyyn. Se hänelle\nmyönnettiin.\n\nLukittuaan vangit seinään lähti Grönberg pois.\n\nMatkalla eivät lautamies ja hän puhuneet toisilleen montakaan sanaa.\nIlta oli jo alkanut hämärtää, ja joitakuita tähtiä näkyi taivaalla.\n\n\"Mahtaneeko tulla halla tänä yönä?\" virkkoi Grönberg taivasta katsellen.\n\n\"Kyllä on sellaiset merkit\", sanoi lautamies ja huokasi.\n\n\"Saa nähdä, mitä me tänä syksynä korjaamme, kun tuo ruiskin vasta\nhedelmöi.\"\n\n\"Sen Jumala yksin tietää.\"\n\nHalla olikin sinä yönä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä.\nAurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei\nnäkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta\nkuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi\nja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli\nläpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada\nvain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui\nväsyneenä levolle.\n\nOli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja\npauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut,\ntuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin\nnäyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana,\nolisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa,\n-- ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin,\npuunlehtiin tai tähkäpäihin, -- kaikki ne olivat mykkinä kauhusta.\nSilloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät,\nsivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi\nlaine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa.\n\nLiikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä\nuseat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen.\n\nNoin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa\nvasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua,\nsilmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa\nkohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä\nvarjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului,\nilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli\njoukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan\nkaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat\ntavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä\nsaralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki\nsiellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen\nhopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut\njotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti\nhänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse.\nKuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti\nmaahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti\nhän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat\nkuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti\nkädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä.\n\nRauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan\nsinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta\npitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se\nsulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille\nomituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja\npuolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen\nluokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn\npainon alla koukistunut.\n\n\"Onpa vaarikin liikkeellä\", Hautalainen sanoi katsellen toisaalle.\nVastaamatta tähän virkkoi äijä:\n\n\"Tämä yö vie kaikki.\"\n\nÄäni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän\nvanhimpaan isäntään.\n\n\"Jollei nouse tuulta\", vastasi hän.\n\n\"Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.\" Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja\npuhui sieltä:\n\n\"Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.\"\n\nHautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus\noli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja\nparjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa\nihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä\nkeskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että\ntämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa\nkuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti:\n\n\"Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.\"\n\n\"Koskee se\", myönsi äijä.\n\n\"Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.\"\n\nÄijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että\nHautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa.\n\n\"Ei ole... Pitäiskö olla?\"\n\n\"Enhän minä sitä...\"\n\n\"Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä\nkädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut\nminun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal'auta kadehtisikaan\nsitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.\"\n\nHautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi\nsävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan.\n\n\"Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla\nkuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa -- kumma, ettei Jumalan käsi sitä\nrankaise.\" Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen,\njoka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi\nukko:\n\n\"Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua\nmonta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista ...\nniin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin... Vaan mitäs\nsiitä, maailma huononee aina vain.\"\n\n\"Eipähän se näy paranevankaan.\"\n\nÄijä katseli valkeain, pitkäin silmäripsien alta:\n\n\"Sinä olet niin paljon nuorempi kuin minä\", sanoi hän, \"että mä\nkelpaisin melkein isäksesi, niin sen tähden sanon sulle, että sinä olet\nliiaksi hyväluontoinen, sinä olet sekaantunut paljon takauksiin, Janne.\"\n\nHautalainen tunsi, että kylmyys ja vilu, jota hän oli yhä enemmän\nalkanut tuntea, nyt yhtäkkiä muuttui hiottavaksi kuumuudeksi, ja omissa\nsilmissään hän rupesi näyttämään kovin poikamaiselta ja aralta.\n\n\"Se on totta\", myönsi hän, \"mutta kun minua maailmassa on autettu ja\ntaattu, silloin kun minä olen tarvinnut, niin minä olen pitänyt\nvelvollisuutenani auttaa myöskin muita.\"\n\n\"Hm\", murahti äijä.\n\n\"Paha se kyllä on, ja minä olen uudestaan sen tähden velkaantunutkin.\"\n\nKaikki tämä, mitä hän lausui, kuului kovin nöyryyttävältä.\n\n\"Hm, sillä on myöskin väli, minkälaisia miehiä sopii mennä takaamaan.\"\nÄijä lähti sen enempää sanomatta astumaan aidanviertä kotiin päin,\nkunnes tultuaan rinnin kohdalle, mistä astui ulos vainiosta maantielle,\nvirkkoi itsekseen, mutta niin kovaa, että Hautalainen, joka vielä seisoi\npaikallaan, kyllä sen kuuli:\n\n\"Kaikki nyt otetaan tänä yönä.\"\n\nJa hän silmäili taivaslakea kohti, missä tähdet kirkkaasti loistivat ja\nvilkuttivat.\n\nKauan seisoi Hautalainen paikallaan vielä ja syrjäinen olisi saattanut\nluulla hänen nukkuvan. Se olisi ollut kuitenkin suuri erehdys. Sillä\nhänen sielunsa valvoi luoden eläviä ja kammottavia kuvia edessä\nolevasta elämästä. Tuskallinen aavistus siitä, että hän\najattelemattomuudessaan oli menettänyt oman ja koko perheensä\ntoimeentulonehdot uskaltamalla takauksiin enemmästä kuin hän itse,\njoutumatta perikatoon, saattoi vastata, oli nyt paisunut täydeksi\nvarmuudeksi. Hän oli aina ennen tuudittanut levotonta omaatuntoaan sillä\nvakuutuksella, että tarvitsevaa lähimmäistä on velvollisuus auttaa.\nMutta mitä se auttaminen nyt oli hyödyttänyt? Korkeintaan lykännyt\nmuutamain vararikkoa jonkun aikaa eteenpäin, mutta samalla valmistanut\nhänen ja hänen perheensä turmiota. Jos hän voisikin pitää talonsa,\njoutuisi hän kuitenkin sellaiseen velkaan, että hänen luottonsa olisi\nmennyt... Hän kyykähti maahan koettelemaan ruohoa. Harvinainen,\nhuokauksen tapainen huudahdus \"Hyvä Jumala!\" pääsi hänen suustansa,\nsillä ruoho oli jo kankeata ja koperossa. Sitten tempasi hän kouraansa\ntähkiä; nekin olivat jo paljon kylmempiä ja hänen mielestään\nelottomampia kuin äsken. Ja aamuun oli vielä monta tuntia. Sillä aikaa\nehtii halla jo puristaa mehun itse oljestakin!\n\nSanaakaan sanomatta nousi hän raskaasti ja väsyneesti aidan ylitse\nmaantielle, joka siinä oli hyvin korkealla. Halla, joksi sumu nyt oli\nalkanut muodostua, oli jo laskeutunut niin alas, että sen ylitse näki\nkirkasta taivasta vasten kylän tummat rakennukset. Mutta sitä vastoin\nitse hallakerros oli niin paksu ja sakea, että kun Hautalainen käveli\nkotiin päin, tunsi hän olevansa kuin keskellä lumipyryä.\n\nKun hän oli ehtinyt kylään, oli halla jo siellä muutamin paikoin\nhälvennyt. Muutamain talojen ikkunoista pilkisteli tulenvalo ja sieltä\ntäältä kuului jalkain kapsetta ja rykimistä, ilmoittaen, että koko kylä\noli valveilla.\n\nJuuri kun Hautalainen astui portailleen, äkkäsi hän emäntänsä nurkan\ntakaa kiirehtivän tupaa kohti. Jo etäämmältä luuli vaimo huomaavansa\nmiehen synkeän katseen tahi ainakin hän sitä aavisti.\n\n\"Ei *kaikki* ole mennyttä vielä\", sanoi vaimo ehdittyään miehensä\nrinnalle. Ääni tosin vapisi, mutta siinä oli sittenkin jotain niin\nvarmaa, että mies oudostellen ja kysyväisesti katsahti häneen.\n\n\"Jumala elää vielä\", jatkoi emäntä. Ikäänkuin pettyneenä jossain\ntoivossaan murahti mies hylkäävästi.\n\nNuoret nukkuivat tuvassa säestäen toistensa raskasta, levollista\nhengitystä. Isäntä meni istumaan pöytäpenkille ja emäntä pistäysi\nkamariin.\n\n\"Jumala\", ajatteli mies. Taikka oikeastaan ei hän sitä ajatellut, se\nvain soi hänen korvissaan ikäänkuin kaiku.\n\nHän istuutui raskaasti pääty-ikkunan eteen penkille laskien kyynärpäänsä\nikkunalle ja tuijotteli ulos harmaaseen yöhön. Auringonnousun aika\nläheni, ensimmäinen heikko, kuultava sarastus valaisi hallasumua, joka\nyhä paksuni ja paksuni lähestyessään maata.\n\nViime vuorokausien alinomainen tuskallinen jännitys, levoton ahdistus\nja kauhistavimmat olettamiset olivat väsyttäneet Hautalaisen siksi, että\nhänen tajunsa nyt ikäänkuin nukkui, vaikka silmät olivat auki.\nJonkinlainen välinpitämätön yhtäkaikkisuuden tunnelma kääräisi hetkeksi\nlevoittavien siipiensä suojaan kärsivän sielun.\n\nTieltä, joka meni pääty-ikkunan ohitse, kuului taas raskas astunta ja\nyskiminen. Se havautti Jannen katsomaan. Varpulan Valee siellä tuli\nvainiolta pitkä riihitakki yllään.\n\nYhtäkkiä tapasi Janne itsensä ajatuksissaan matkimassa äskeistä vaimonsa\nlausetta: \"Jumala elää vielä.\" Ja samassa kun hän sen keksi, johtui\nmieleen ajatus: \"Mitähän se siellä kamarissa mahtaa tehdä? Jokohan meni\nnukkumaan?\" Tuo luulottelu sai miehen luonteen hiukan kuohumaan: kun\nsaattaakin mennä makaamaan ja nukkumaan tällaisena yönä!... Vihaisena\nlähti hän kamariin aikoen herättää vaimon ja pitää tälle nuhdesaarnan.\n\nMutta avatessaan kamarinoven näki hän emännän kokoon köyristyneenä\npolvillaan vuodetta vasten ääneen rukoilemassa. Hän rukoili aivan omalla\nvienolla, meluttomalla tavallaan, joka nyt vaikutti mieheen niin\npehmittävästi kuin jotain yliluonnollisen pyhää ja hillitsevää olisi\nollut tässä huoneessa. -- -- \"Sinä rakas, kaikkivaltias Jumala, jolla on\nvalta ja voima taivaassa ja maan päällä ja jota ilman ei meitä\nolisikaan!... Sinä etsiskelet kansaa, sinä annat toisinaan askeleesi\nlihavuudesta tiukkua, mutta me emme sinua kiitä. Sinä rankaiset meitä\nnälällä ja kalliilla ajalla, että me nöyrtyisimme. Opeta Herra meitä\najattelemaan, ettei meidän suurin onnemme saa olla lihavasti katetussa\npöydässä, vaan että me sen löytäisimme Sinussa, Sinun iankaikkisessa\nrakkaudessasi. Mutta älä anna meidän synnissä nukkua, älä rankaise meitä\nhirmuisimmalla vitsallasi, älä käännä kasvojasi pois meistä, Herra...\"\n\nJanne oli hiljaa istunut tuolille. Nyt häneltä pääsi väkivaltainen\nhyrskäys, joka puistatti jykeviä hartioita ja pani leuan vavahtelemaan.\nJa niin kuin jotkut salaiset voimat olisivat häntä temmanneet\nliikkeelle, lankesi hän kömpelösti erästä tuolia vasten polvilleen ja\nrupesi itkemään.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun aurinko aamulla nousi, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi\nuhittelevat silmät. Mutta se tuli myöhään, -- maassa oli ehkä puoli\ntuumaa paksulta härmää, ojat ja vesilammikot tukevassa jäässä. Tähkäpäät\nlepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina, ja harmaatakkinen\nmörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema,\nkylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistäkin elonmehua. Aurinko\nnäytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota\nkorkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa\nhellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota\nverivihollistaan. Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran,\nlaskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ikäänkuin\nilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden\nköyristynyt pikkuniska suoristui painon paettua luonnolliseen\nkuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä, kuinka laihtuneilta ne näyttivät!\nPitkin rutistunutta runkoa juoksi vain paksu tuskanhiki.\n\nPilviä nousi. Kylki kylkeä vastaan asettuivat ne auringon eteen aivan\nkuin lämmittelemään.\n\nMaassa oli jälleen kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset hykertelivät käsiänsä,\nvilusta ja tuskasta väristen, loivat rukoilevia silmäyksiä taivaanliettä\nkohti, -- koska se aukeaisi, jotta lämpö pääsisi virtaamaan heillekin\nasti? Mutta pilvet peittivät aurinkoa katkeamatta iltapäivään. Ja hiki\nkylmettyi uudestaan kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin\nhiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylän seppä, jonka mökki ja paja olivat siellä mäellä, missä mökkejä\nmuitakin oli likemmäksi paria kymmentä, oli valvonut hänkin mökin\npenkillä ihan koko yön, mutta nukkui nyt aamulla raukeana ja väsyneenä.\nVaimo, jolla yön kulku oli ollut samanlainen, oli ajanut lapset ulos\nmeluamasta, hiipi itse hiljaa askareissaan, sillä miehen uni häntä\njollain tavalla lohdutti... Tottapa jokin lohdullinen ajatus lie mieleen\njohtunut, kun on rauhaa ja lepoa saanut, ajatteli vaimo, ja koetti sen\navulla karkoittaa synkeitä ajatuksia. Joku lapsista, joita oli neljä,\nkuului tulevan meluten tupaan kohti. Äiti riensi ulos vastaan, ettei\nmies heräisi.\n\n\"Äiti! onkos meidän ohraa pannut halla?\" kysyi kuusivuotias Iikka, kun\näiti tuli ulos. \"Herkko sanoo, että senkin on pannut.\"\n\n\"On, lapsi.\"\n\nPoika meni hyvin alakuloisen näköiseksi. \"Mutta kun se on samanlaista\nkuin eilenkin, ja siinä on tähkät ja jyvät\", väitti hän.\n\n\"Ei niissä jyvissä ole enää suurusta.\"\n\nSitä ei Iikka käsittänyt. Oikeastaan koski asia häneen pääasiallisesti\nvain sen vuoksi, että hän oli siitä väitellyt vanhemman veljen kanssa ja\ntunsi nyt äidin todistuksesta tappiolle joutuneensa.\n\n\"Äiti, äiti, täällä on jäätä!\" kuului viisivuotisen tytön heleä\nriemullinen ääni ojan reunalta, kujan sivusta.\n\n\"Mene katsomaan, Herkko, ettei Sanna putoa ojaan\", käski äiti vanhinta\npoikaa, joka hääri navetan luona. Itse hän kiiruhti tupaan, sillä\nkujalta tuli polkua pitkin Siikalahden Mikko, rautakappale kädessä. Hän\nherätti miehensä ilmoittaen, että Siikalahden isäntä tuolla tulee pajaan\nja jos makaamasta löytää, niin alkaa pistopuheitaan heitellä.\n\n\"Pistelköön\", sanoi seppä ummistaen silmiään, jotka eivät kuitenkaan\nenää näkyneet ummessa pysyvän.\n\nMikko tuli tupaan.\n\n\"Huomenta.\"\n\n\"Jumal' antakoon\", vastasi vaimo.\n\n\"Makaamallako täällä nyt vaan tästä puoleen aiotaan?\"\n\nSeppä nousi piippuun panemaan ja sanoi:\n\n\"Eipä tässä nyt muutakaan sen sopivampaa, vai toitko sinä työtä?\"\n\n\"Tuosta pitäisi saada aitanoveen esirauta, mahtaako siitä tulla?\"\n\nMikko katseli ruostunutta raudankappaletta kädessään.\n\n\"Mikä siinä olisi... Jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.\"\n\n\"Löyhä?\"\n\n\"Niin, mä sanon, että jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.\"\n\n\"Miksei tästä luja tulisi, vahvaa hyvää rautaa kun on, häh?\"\n\nSeppää huvitti kiusata tarkkaa miestä.\n\n\"Saattaahan siitä tulla lujakin.\"\n\n\"No ja saattaako tulla löyhäkin?\"\n\nSepän teki mieli nauraa, vaikka ei ollutkaan naurutuulella. Hän otti\nvanhan rekiraudan kappaleen Mikolta, ja vastaukseksi tämän viime\nkysymykseen virkkoi:\n\n\"Saattaa kyllä, ruostunuthan se on ja noin ohut jo ... se palaa ja\nmuuta.\" Seppä tiesi ennestään ja näki nytkin Mikon silmistä, että jos\ntämän pitäisi ostaa uutta rautaa tuon vanhan rojun sijaan, särkisi se\nkitsasta sydäntä.\n\n\"Olisiko sinulla vahvempaa rautaa?\" kysyi Mikko yhä katsellen ja\nkoputellen rautakappaletta. Seppä pelästyi jo, sillä hän tunsi\nkokemuksesta, että Mikon mielestä kaikki rauta tuli sepälle ihan ilman.\n\n\"Ei ole nyt minullakaan, tehdään se vaan tuosta. Tällaisina vuosina ovat\nvarkaat vähävoimaisia.\"\n\n\"Hm.\" Mikko ajatteli, että hän katselee pajan loukosta, eikö sieltä\nlöydy.\n\n\"Nyt on ollut Jumalalta kova yö\", sanoi sepän eukko.\n\nSiikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla\näänellä:\n\n\"Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt\nköyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin\nneljäkymmentä markkaa.\" Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän\npuoleen ikäänkuin kysyen \"vai eikö maksa?\" Ja jos seppä alkaisi vaataan\nväittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä \"maksaa varmasti,\nsenpä saat nähdä!\" Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että ...\nottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää... Mutta\nrukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri.\n\nSeppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää\njatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan.\n\nAurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä\nkuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna\noli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja\nnäytti sinne aikovan kadota.\n\nVähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä\nikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään\nole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin\nmiehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä\njuteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa\nuhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona.\n\nKeskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta\ntuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun\nmiesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua\nlyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää\nsilmäkulmastakaan esiin.\n\nPaja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja\nvaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin\nsokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo\nolisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana\nmökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea\ntakaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa\nilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua,\nalkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata\nmaata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti.\nKivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen\nympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin\nvaltaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut\nnäkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta\nhikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä\nuudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa.\n\nSitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi\nkoskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan\nelivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti\nelämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki\nkertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen\npituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa\najan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa,\nsillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden\noksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä\nainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta\nei koskaan hävyttömästi.\n\nNäköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan\nlakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta\nja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat\nviljavainiot.\n\nNiin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, \"leiväkäs tunnelma\" ottanut\nnoustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat,\ntahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio\nviljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä\nsanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä,\nettä viime öinen halla oli vienyt vainiosta *kaiken mehun*, tunnelman\nsamanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa\nhämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten\nseassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman\nrajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat,\njoiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa\nhärmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret\nalkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, -- eivät\nolleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän\nrypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin\ntajusivat mitä oli tulossa.\n\nSe ei siltä saanut heitä hätäänsä huutamaan ja sieluistaan nousevaa\ntuskaa äänekkäästi valittamaan. Keskustelussa, joka kyllä\nsynkkäpiirteisenä liikkui juuri samaisen asian ympärillä, ei kukaan\nmaininnut *omasta* kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan,\nvaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavasta tukalasta ajasta.\nJokainen näytti haluavan ihan viimeiseen asti salata omat leipähuolensa,\ntahtovan itse kantaa oman taakkansa. Sellaisenaan tuo huolen ilme heidän\nkasvoillaan näytti niin ihmeen yhtäläiseltä noiden katajain kanssa,\njotka sitkeästi \"elivät vanhuuttaan\" melkein mullattomissa kivien\nkoloissa, että heitä molempia, miehiä ja katajoita, saattoi pitää\ntoistensa heimolaisina.\n\nPitkin tietä tuli mäen takaa toisesta kylästä päin nopeasti,\nsipsuttamalla astuen pieni ontuva ukko, pussia selässään kantaen.\n\n\"Herra armahda ja auta\", alkoi ukon ääni jo vähästä matkasta kuulua,\n\"millä nyt meinaatte elää, miesparat? Koko kylässä ei ole jyviä muilla\nkun Siikalahden Mikillä ja Märkäsen vaarilla, ja Varpulan Valeella on\nvähäsen.\"\n\nHölmö-Tuppu istahti kivelle, suu itkuntapaisessa, mutta samalla\nhullunkurisesti toisia naurattavassa väärässä. Muutamat suut olivat jo\nvetäytyneet hymyyn. Hetkisen vaiti oltuaan, jatkoi Hölmö ikäänkuin se\nolisi aivan tuossa hänen mieleensä pistänyt.\n\n\"Siikalahden Mikillä on jumalattoman paljon jyviä ... kyllä sen nyt\nkelpaa... Tuppu on hyvä tuttu Mikin kanssa...\"\n\n\"Hääh?\" kysyi Siikalahden Mikko ja astui ulos pajasta, kun kuuli\nnimeänsä mainittavan.\n\nHölmö hypähti pelästyneen näköisenä.\n\n\"Juutina!... no en minä mitään pahaa ole puhunut, eikä sovikaan puhua\nsellaisen köyhän kerjäläisen, joka höpisee... Mä vaan sanoin, jotta\nteillä on jyviä, muilla on jos sattuu.\"\n\n\"Mitä sinä mun jyvistäni?\"\n\n\"Ei, ei, älkää suuttuko... Mutta kun nuo miehet tuos vain niin laiskana,\nkädet kahden puolen seisoivat, niin mä ajattelin, jotta pitää niille\njotain höpistä ... kun sen komian nimen tahtoo saada aina kantaa, jos ei\naina puhu. Kuinkahan ne joutavatkin niin laiskana olla nuo miehet. Millä\nnyt aiotte elää?\"\n\n\"No, entä sinä itse?\" kysyi joku.\n\n\"Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan\nleivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä\nyksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit\nakan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?\" Hän puhui tämän eräälle\nnuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi:\n\"Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka\nja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha\nkuin loukun läpi vedetty... Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on,\nettä rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka...\"\n\nMiesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se\nolikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen:\n\n\"Tupulla on aina ollut punaiset posket!\" Mutta sitten, ikäänkuin\nleikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä\ntaas muutti muotoa.\n\n\"Herra Jumala tätä yötä!\"\n\nSiikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja\nkysyi rautaa tarkoittaen:\n\n\"No mitä se nyt maksaa?\"\n\n\"Parikymmentä penniä.\"\n\n\"Minä panen muistiin siihen sinun entiseen...\"\n\n\"Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän\nleipää.\"\n\n\"Noo ... sopisihan se siihen vanhaankin.\"\n\n\"Joo, mutta et sinä tuon tähden köyhdy... Ei sitä tahdo nyt riittää\nvelkain maksuihin vähääkään, hyvä mies.\"\n\nSiikalahti mutisi jotain epäselvää.\n\n\"Häh?\" kysyi seppä.\n\n\"Tuota ... pane nyt sitten mukulat hakemaan ... mutta en minä anna kuin\nyhden leivän, kyllä se tuollaisesta työstä riittää.\"\n\n\"Saat kyllä antaa kaksikin, teillä on leivät niin pieniä.\"\n\n\"Ei ne ole pienempiä kuin muuallakaan... Mitä ne pienempiä olisivat?\"\n\n\"On ne.\"\n\n\"Ei olekaan, älä valehtele.\"\n\n\"Olkoon nyt mitä hyvänsä, mutta saat sinä antaa kaksi, et sinä sillä\nköyhdy.\"\n\n\"Kyllä sitä pian köyhtyy, jos jokaiselle antaa mitä kukin tahtoo.\"\n\nKumpainenkin jäi äänettömäksi ja nolostuneen näköisenä miettimään.\nHuomio samalla kiintyi takaisin Tuppuun, joka yhä jaksatti miehille.\n\n\"-- -- -- Tulee nälkävuosi, ihmisiä kuolee nälkään, rikkaitakin, ja\nTuppu pääsee hautajaisiin ryynipuuropataa sekoittamaan.\"\n\nTuppu huomasi, että Siikalahden Mikko katsoi häneen.\n\n\"Kuulkaa isäntä!\" Hän meni Mikon ääreen kuiskuttamaan: \"Märkäsen\nAntti-vaari on kipeänä, ja kun se kuolee, niin kyllä minä tulen sitten\npuuropataa sekoittamaan ... minä jo sanoin emännälle, mutta sanokaa\ntekin vielä, niin että jos ei Tuppua rupea kuulumaan, niin kyllä mä\nsitten itse tulen.\"\n\nSiikalahden Mikko päästi oikein sydämellisen naurun, joka vaikutti sen,\nettä toisten miesten suut menivät melkein entistä totisemmiksi. Mutta\nMikko oli jostakin syystä saanut taasen kiinni kerskailuhalustaan, joka\nusein ilmeni luonnottomana iloisuutena, silloin kun toisilla oli huolta\nja sydämen ahdistusta. Kun nikkari Esa samassa tuli mökiltänsä polkua\npitkin käyden ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, huusi Mikko\niloisella, nauravalla äänellä:\n\n\"Mihinkä nikkarilla on kiire? Mitä nyt kuuluu?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Hoo! No ei suinkaan nyt taida kovin kiireitä nikkarintöitäkään olla?\"\n\nEsa, joka ei juuri mielellään ollut tehnyt Mikolle töitä, otti tuon\npistelemiseksi ja keskeytti, ennenkuin Mikko ehti jatkaa:\n\n\"No olisko se sinulle sitten niin helvetin hauskaa, jos ei mulla olisi\ntyötä?\"\n\nNyt miesjoukko melkein yhteen ääneen nauraa hörähti, pilkallisesti\nkatsellen Siikalahden isäntää.\n\nTumma puna nousi Esan poskille, kun hän tuota sanoen säkenöivin katsein\nmittaili Mikkoa. Mutta tämä ei hätäillyt.\n\n\"Mitäs mun nyt niin mieleenikään\", virkahti hän kaksimielisesti.\n\n\"Mitä sitten tarkoitat? Minä olen köyhä, mutta sulta en ainakaan ikänä\nkerjää, sen jumal'auta saat uskoa, jos tahdot!\"\n\nJa ikäänkuin Esan puheet olisivat nostaneet uhkaa ja itseluottamusta\ntoisissakin karkoittui heidän silmistään vähitellen tuo alakuloisuuteen\nvivahtava, synkkämielinen ilme, ja sijaan tuli toinen, jyrkkä ja\nuhallinen.\n\nMutta Mikolle tuli kotikiire. \"No pane sitten mukulat hakemaan, saat ne\nkaksi\", sanoi hän sepälle ja, lähti oikaisemaan yli mäen, välttääksensä\nyhteistä matkaa Esan kanssa.\n\n\"Perkeleen kitupiikki!\" virkahti Esa Mikon mentyä, sylkäisi mustan\ntupakansylen ja lähti omaa tietänsä. Mikon poistuttua alkoivat muutkin\nhäntä panetella ja noitua tavalla, joka ilmaisi mökkiläisten yleistä\nvihaa häntä kohtaan. Mutta kun useilla oli hänelle pikkuisia,\nmenneentalvellisia syömävelkoja, niin se lie pitänyt heidän kielensä\nMikon läsnäollessa aisoissa.\n\nTuppu oli istunut hiljaa kuin myyrä loppukohtauksen ajan. Mutta nyt hän\notti pussin selkäänsä ja itsekseen puhellen: \"Ei maar, en minä jouda\ntässä loritella. Vaikka Tuppu on hullu, ei se ole laiska, ja laiskan ei\npidä leipäänsä syömän\", lähti hänkin pois.\n\nKylästä rupesi tulemaan karjalaumoja. Elukat kulkivat vastahakoisesti\npaimenten edellä, seisahtivat tuontuostakin, kohottivat turpaansa ylös\nja päästivät haikean, tyytymättömän mölinän. Härkä ja sonnimullikat,\nikäänkuin ihmetellen lehmäin laulutuulta, katselivat niitä oudostellen\nja lonisivat yhteen ääneen. Paimenet juoksivat kengittä elukoita omilta\nteiltään kostaen, meluten, kiljuen ja piiskaten. Lammaslaumat saivat\nvapaasti hajota mäkiin, mutta siellä vuonat vilusta väristen virittivät\nvalituksiaan omalla nuotillaan ottaen osaa yhteiseen kuoroon. Emät ne\nnutustivat ahkerasti lyhyttä ruohontynkää, möngelsivät sitä suussaan\naivan kuin mauttomuuden tähden olisi tehnyt mieli sylkäistä pois.\n\nJa ihmiset kaikkialla kävelivät joutilaina kuin pyhänä, kasvoilla vain\nei ollut tuota pyhäistä, levollista, nauttivaa ilmettä. Pilvinen taivas,\nsurullinen maa, kuoleman käsiin kesken joutunut luonto, ne nostattivat\nsumupilviä ihmisten otsille ja saivat aikaan raskaita kyynelsateita.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nNimismies Grönberg ei ollut nukkunut viime yönä silmäntäyttä. Vasta\naamulla 7 tienoissa oikaisi hän itsensä vuoteelle aikeessa hiukan\nnukahtaa, ennenkuin lähtisi pitäjälle toimituksiin, joita tälle päivälle\noli satuttu määräämään useampia.\n\nHän kuuli raollaan olevasta ovesta, että keittiössä joku kyseli häntä,\nmutta piika selitti hänen juurikään menneen levolle, \"kun oli koko yön\nvalvonut ja kävellyt ulkona\", ja käski vieraan istua odottamaan. Mutta\nkun häntä ei unettanutkaan, nousi hän ja meni keittiöön katsomaan.\nSiellä istui Karhun Esa.\n\nMentiin kamariin.\n\n\"Mitä asiaa olisi?\"\n\nEsa seisoi ovipielessä, huulet jo liikkuivat, mutta kuitenkin piti yskiä\npari kertaa ennenkuin sieltä tuli sanoja.\n\n\"Niin ... minä olen tuumannut että ... jos vallesmanni vielä tarvitsisi\nrenkiä, niin minä nyt tulisin.\"\n\nKaikki tuo tuli niin harvakseen kuin Esan olisi täytynyt pakottaa ulos\njokainen sana aivan erikoisilla ponnistuksilla. Grönberg katseli häntä\nvakavasti, ja Esalle näytti olevan tuskallista seisoa siinä. Hän koetti\nedes rykiä karaistakseen itseänsä.\n\n\"Vai niin\", virkkoi Grönberg hetkellisen vaitiolon perästä, \"kyllä\nminulla jo on renki pestattuna, mutta...\"\n\n\"No ei sitten...\" Esa jo liikahti lähteäksensä.\n\n\"Älä nyt mene, istu.\"\n\nEsa ei kuitenkaan istunut, mutta paikalleen hän jäi.\n\n\"Mitä sinä tahtoisit palkkaa?\"\n\n\"Mutta jos teillä on renki pestattuna, niin... En minä toisen eteen.\"\n\n\"En minä sitä tarkoittanutkaan, mutta sille toiselle olisi toinenkin\npaikka.\"\n\n\"Saisko se sen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No sitten. Mitä nimismies itse nyt katsoisi kohtuulliseksi palkaksi?\"\n\nEsa kysyi tuota niin arasti, että se melkein kuulosti huokaukselta.\n\n\"Hjaa... Kesällä lupasin muistaakseni sataviisikymmentä. Mutta nyt on\ntoinen aika.\"\n\n\"Minä en niin paljoa pyydäkään.\"\n\nGrönberg katseli nyt hiukan kummissansa Esaa.\n\n\"Täytyy mennä melkein puolet alaspäin\", sanoi hän arasti.\n\n\"Seitsemänkymmentä viisi markkaako?\"\n\n\"Jaa ... sinne päin.\"\n\nOltiin vaiti. Esa pyöritteli lakkia kädessänsä.\n\n\"Tuota\", alkoi hän, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. \"Tuota ...\nminä olen ajatellut ... että kun teillä varmaan tullaan tänäkin talvena\nsyömään petutonta leipää, niin ... tuota ... enkö minä saisi ainakin\njoskus leipäosaani kotiin lapsilleni... (Tässä syntyi pitempi\näänettömyys, sillä Esa nieleskeli ja Grönberg kuunteli henkeä\nvetämättä.) Minä itse söisin sitten täällä kotoani tuotua sekaleipää,\nsillä...\"\n\nEsan ääni sortui, hän pyyhkäisi lakinperällä nopeasti poskille vierivät\nkyyneleet.\n\n\"Onko sinulla monta lasta?\" kysyi Grönberg hiljaa.\n\n\"Kaksi.\"\n\n\"Joko olette syöneet sekaleipää?\"\n\n\"Ei, mutta kyllä se nyt näyttää siltä, että talven päälle täytyy.\"\n\n\"Niin\", sanoi Grönberg vastaten Esan äskeiseen kysymykseen, \"kyllä saat\nsen leivän suhteen tehdä miten itse tahdot.\"\n\n\"Kiitoksia.\"\n\nOltiin hiljaa. Esa hankkiusi pois, mutta tahtoi vielä selittää:\n\n\"Minulla on sellainen, kummallinen luonto, että ... pian minä suutun ja\npian itken.\"\n\nNimismies antoi Esalle vähän pestirahaa, jonka saatuaan tämä poistui.\nJäätyään yksin katseli hän ikkunapielestä vielä Esan perään, raskas ilme\nvalvoneissa, veristävissä silmissään.\n\nVähän myöhemmin saapui lautamies, jonka oli määrä lähteä nimismiehen\nmukaan pitäjälle, ja pian istuttiin rattailla.\n\nKuura peitti vielä maata yltyleensä aivan kuin lumikerros. Kerjäläisiä\noli kyllä viime vuosina kiertänyt täälläkin huomattavammassa määrässä,\nmutta kun he nyt maantiellä niitä useampiakin sivuuttivat, koski niiden\nnäkeminen Grönbergiin vielä erikoisemmalla tavalla kuin muulloin. Säälin\ntunne oli syvempi ja velvoittavampi. Sitäpaitsi ulosmittaus ja\nryöstötoimitukset nyt painoivat raskaasti mieltä. Kauhean viimeöisen\ntuhon vuoksi ovat ihmisten mielet muutenkin murheen ja epätoivon\nmurtamina. Lain ja oikeuden nimessä on hänen velvollisuutensa vierittää\nvielä raskaat lisäpainot monenkin perheen sydämille... Miksi olivatkaan\ntoimitukset sattuneet nyt juuri tälle päivälle?...\n\nSynkeänä, kapinoiden velvollisuuksiansa vastaan ajoi hän kumppanilleen\nsanaakaan puhumatta. Mutta tämäpä katkaisi äänettömyyden:\n\n\"Kuinka monta toimitusta herra nimismiehellä on tänä päivänä?\"\n\nViisihän niitä oli, kolme ulosmittausta ja kaksi huutokauppaa.\n\n\"Sinne Siikalahden kyläänkö nyt ensimmäisenä ajetaan?\"\n\n\"Sinne.\"\n\nPuhe ei tahtonut sujua. Vähän ajan kuluttua Grönberg itsestään alkoi:\n\n\"Meidän *täytyy* luultavasti toimittaa paljon ulosmittauksia tänä\ntalvena.\"\n\nLautamies ravisti päätään:\n\n\"Kyllä, arvattavasti hyvin paljon, ihmiset kun alkavat jo syksystä olla\nniin kovin ahtaalla ja ... tämä yö teki nyt lopun, niin että ... mikä\nsiinä oikein tulleekaan neuvoksi.\"\n\nGrönberg johtui kysymään:\n\n\"Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?\"\n\n\"Onpahan niihin tullut mentyä.\"\n\nÄänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti.\n\nAjettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo\nodotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä.\n\nKun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen\njalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen\ntervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja\npenkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja\nhevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka\njakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa\npöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi\nsiten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan.\n\nMutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi\nselittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden\nsaatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156\nmarkkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä.\n\nEmäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki\nniin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen\nrupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa\ntalon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa,\nmutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia,\ntietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian\nolisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman\nepäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään \"kun kauhut ovat\nlinnassa\", valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti\nhän tätä lohduttaa sillä, ettei *tämä asia* nyt niin suuri ole, että\nsitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia\nlehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin\nsopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista.\n\nLapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin.\n\nEmäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että\nhänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja\nsanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen\nperintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä\nolla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli\nnyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden\nJumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? -- sitä ei hän ymmärtänyt.\n\nSiikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli\nruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia,\nettä tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä\nemäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna\nsanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi,\nkun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta\nsydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa.\n\nHiljaisina, surullisen mielialan vallitessa, toimittivat he\nkirjoituksen, merkiten kolme lehmää -- neljäs jätettiin taloon -- ja\ntoisen hevosen nimismiehen kirjoihin. Se käytiin vielä emännälle\nilmoittamassa ja lähdettiin pois.\n\nNyt ajettiin mökkiläismäelle. Siellä oli myytävä Tuomi Kustaan lehmä\nSiikalahden Mikon saatavasta. Mikko käveli nimismiehen rattaitten\nvieressä ja kertoi, että ei hän olisi tältä Kustaalta hakenutkaan\nsaatavaansa, mutta kun se oli häntä niin hävyttömästi haukkunut erään\nkerran tässä kesällä, kun hän, siitä \"vain kauniisti muistutti\". Hän\nsuuttui ja pani hakemukseen.\n\nJos Mikko olisi osannut aavistaa, että se hymy, joka oli nimismiehen\nhuulilla, tulkitsi halveksimista ja ylenkatsetta, ei hän varmaankaan\nolisi juttuansa ja syitänsä niin seikkaperäisesti kertonut. Mutta hän\nluuli hymyn merkitsevän vallan toista ja siinä innossa hän, kun päästiin\nKustaan mökin kohdalle, sanoi:\n\n\"Ei niiden sellaisten köyhäin ja työväen sovi antaa silmille lentää,\nniitä pitää vähän nöyryyttää ja opettaa niin että... No, kyllä ne saavat\ntänä vuotena nenäänsä, saavat jo!\"\n\nNimismies pysäytti hevosensa kujalle ja antoi lautamiehen sitoa sen\nkiinni vieressä olevaan aitaan. Siitä he kävelivät soukkaa käymäpolkua\nTuomi-Kustaan mökille, jonka luona kivillä istuskeli jo muutamia\nihmisiä.\n\nGrönberg meni tupaan. Esiriputtomassa sängyssä makasi nuorenpuoleinen\nvaimo ja itki. Köyhyys irvisti joka nurkasta.\n\nVaimo oli nuori, eikä ruma. Puna nousi hänen poskilleen, kun nimismies\nastui sisään. Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen\npienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui\nKarhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen,\nja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän\nkapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa\noikeastaan ei ollut paljon mitään.\n\nNimismiestä liikutti.\n\n\"Teillä on pieni lapsi, -- äsken syntynyt?\" kysyi hän.\n\nNiin oli, neljän vuorokauden vanha, ja hän, äiti, oli niin heikko, ettei\nollut kyennyt nousemaan.\n\nMissä mies oli? -- Eiköhän se siellä ulkona? juuri hän tässä oli...\nVaimo silmäili ikkunoihin päin, ja Esan Liisa, joka näytti hyvin\ntomeralta ja toimelliselta, nousi ilmoittaen, että hän menee sitä\nkatsomaan. Mutta ovella seisahti, kääntyi nimismiehen puoleen, niiasi\nnöyrästi ja kuiskasi punastuen jotain. Grönberg ei kuullut, minkä vuoksi\nhän kumartui likemmäksi ja kuuli mitä tämä kuiskutti. Sen johdosta\nnimismies hiukan nyökäytti päätänsä ja lähti ulos.\n\nTuo samainen nikkari-Esan vaimo talutti navetasta punakirjavan\nsarvipäälehmän. Muutamia huutajia kerääntyi sen ympärille\ntarkastelemaan.\n\n\"Laihapa se olikin!... ei ole antanut ruokaa sitten kun kirjoitettiin\",\nkuului Siikalahden Mikon tuttu ääni. Ja toimessaan läheni hän lehmää\ntarkastelemaan ja tutkimaan.\n\n\"No, mitä tarjotaan tuosta koutikosta sitten?\" kysyy nimismies.\n\n\"Koutikosta kylläkin!\" naureskelee Siikalahden Mikko. \"Pahus, kun olet\nlaihduttanut ja piinannut tuota elukkaa sitten kun se kirjoitettiin\",\nsanoi hän navetan seinustaa vasten nojailevalle miehelle, joka siis oli\nlehmän omistaja, Tuomi-Kustaa. Kustaan otsalla väreili ensinnä\njonkunlainen kuohahtanut ilme, mutta kohta se muuttui ivalliseksi.\n\n\"Olisitko tuota sinäkään lihottanut?\" arveli.\n\nMutta Mikko ei enää kuullut, sillä hän oli takertunut lehmää huutamaan.\nJa Esan Liisa, joka piteli lehmää kytkyestä, lisäili aina markan Mikon\nmarkan päälle, oli tomeran näköinen ja toimitteli rehevää. Se näkyi\nnostattavan Mikon aatamia.\n\n\"Karhun Esan Liisapa se näkyy aikovan saada lehmän\", sanelivat akat. Ja\nkun alettiin mennä yli 15 markasta, silloin jo näki, että Siikalahden\nMikko ei ajatellut ystävällisiä ajatuksia Esan Liisasta. Kun hän lisäsi\n16:nnen markkansa, ilmeni hänen suupieleensä ahneuden piirre hyvin\nselvänä. Liisan oli 17:s.\n\nKun ruvettiin menemään yli 20:n, alkoi Liisa nähtävästi hätäillä,\nhapuillen ja epävarmana käänsi hän katseensa tuonne kivelle, missä\nparin muun naisen kera istui Märkäsen Annikka. Mutta sittenpä hän kohta\nreipastuikin.\n\n\"Olkoon viisikolmatta!\"\n\n\"Kolmas kerta.\" Nimismies löi puupalikalla kytkyen kantaan.\n\n\"Ei\", väitti Siikalahden Mikko, \"vallesmanni löi kesken. Minä olisin\nvielä lisännyt. Pitää ottaa ylös.\"\n\nGrönberg käänsi hänelle selkänsä ja Liisa veti lehmää navettaan.\n\n\"Liisa sai lehmän\", sanoivat.\n\nMutta kun Liisa tuli navetasta, pyyhiskeli hän silmiänsä. Liisan käy\nsääliksi viedä toisilta ainoata lehmää, arvelivat.\n\n\"Sinnekö jätät? Etkö viekään kotiisi?\" kyselivät.\n\nMutta Liisa meni navetan taakse, ja sinne Märkäsen Annikkakin meni. Ja\nkun Liisa tuli takaisin, vei hän rahat nimismiehen käteen. Ympärillä\nseisovista muutamat olivat peränneet siksi tarkoin, että kuiskeena pian\nlevisi tieto, että Liisa olikin lehmän huutanut Märkäsen Annikalle, joka\nsen nyt maksoi ja jätti Kustaalle. Syykin ymmärrettiin. Kustaan akka oli\nollut Märkäsessä piikana monta vuotta ja Annikalla oli sen kanssa hyvät\nvälit. Kun siinä sitten Annikkaa ruvettiin peräilemään, että mihin se\nmeni, oli hän jo tiehensä juossut. Mutta kun hidasluontoinen Kustaa ehti\nasian oikean laidan käsittää, käveli hän sanaa sanomatta navetan\nvieressä olevaan heinäsuojaan, toi sieltä sylillisen nevaheiniä ja vei\nkirjukan eteen. Posket vavahtelivat liikutuksesta, kun lähti tupaan\ntapauksesta akalle kertomaan.\n\nMutta Siikalahden Mikko paneskeli ja hyhkyi itsekseen, väänsi\nkiukkuisesti mälliä poskessaan ja läheni vielä nimismiestä, joka oli\nlähdössä.\n\n\"Tuleeko se saatavani nyt täyteen tuosta?\"\n\n\"Ja jos jäisit paria, kolmea markkaa vaille?\"\n\n\"Kyllä sitä tarvitsisi omansa saada tällaisina aikoina... Onpa siellä\nheiniäkin, joita olisi sopinut Ja olisin minä vielä lisännyt sen\nlehmänkin hintaan.\"\n\n\"Voi sinua, voi sinua\", äänsi nimismies ja lähti kävelemään poispäin.\nIhmiset olivat jo hajonneet. Mikko sieltä kaikkein viimeisenä poistui\nkatkerat ajatukset mielessä. Tällaiset pienet vastoinkäymiset ja toisten\nhalveksimiset häntä eivät masentaneet, ne kiukuttivat. Hän tunsi nyt\nihmisiä vihaavansa oikein todenteolla. Synkeästi katsellen saapui hän\ntielle samassa kuin lautamies juoksi takaisin hakemaan ruoskaa, joka oli\nunohtunut siihen, missä hevonen oli ollut kiinni.\n\n\"Onko vielä muita huutokauppoja tänään?\" kysyi Mikko.\n\n\"On. Etkö sitten ole kuullut, että Kariniemen Matin talokin tänään\nmyödään? Lähde huutamaan.\"\n\n\"Ohoo! Vai niin!\" Mikko oikein vilkkaasti huudahti, ja mieli näkyi\nparemmaksi menevän. Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että\nniitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena,\nmutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois.\n\n\"Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle\", pakisi hän itsekseen. Ja vähän\najan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä:\n\n\"Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!\"\n\nNyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi. Kaivaen piipusta tuhkat\nposkeensa älähti hän vielä:\n\n\"Saapa nähdä, kuinka Jannen käy tänä talvena.\"\n\nHymyilystä näki, miten Mikko otaksui sen käyvän, ja vielä paremmin\nsiitä, että hän alkoi suurilla pieksuillaan yhä lujemmin mossautella.\nKun Mikolla nyt oli jotain niin innostavaa mielessä, paineli hän\njalkojaan lujemmin maahan. Hänestä tuntui, että niin varmalla pohjalla\noleva mies saisi painaa hiukan enemmänkin... Sylki ja alkoi viheltää.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nYleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko\nloppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia,\nmissä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita\nilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille.\nJäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä\nkaikkialla kuorittiin leipäaineiksi.\n\nTuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin\nkohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat\nmonilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo\nsyksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin\narvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin\npäästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret\noivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin\nniistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin\nrannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista\navannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin\nkotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin\nmakeisia, riemuiten niiden \"herkullisesta mausta.\"\n\nKeittolaitoksia, joita alettiin nimittää *kopukoiksi*, täytyi talven\ntultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen\nravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen\ntilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan,\njoten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran\ntuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat\nlapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi\nollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta\nei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että\n\"vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi\". Sillä tavalla muodostuivat nämä\n\"kopukat\" taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan\nerikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo\nsyksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun\nasiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä\nsuhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy\nsairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin\nmyrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään.\nKöyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät\ntilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa.\nKöyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja,\nlusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi\nleipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista\noli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti\nhän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden\nvarastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä\nkatkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen\nolisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat\nparjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat\nsyyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä\ntoimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen\nhädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin\nharrastuksiin parempina aikoina tuskin voi *rakkaudessa* vertoja vetää.\nSillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten\nmyrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja\nrakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella\nsyyttäjäin hädän lievittämiseksi.\n\nPitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty\nja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä\nihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat\nuhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin\nviljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista\nmelkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta\nse vilja maksoi rahaa!\n\nNäin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua.\nYleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi\npalkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä.\n\nMonilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki\nluotto kerrassaan hävisi.\n\nKuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20--30\nruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4--5 tuhanteen. Moni tuntematon\nmieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai\nhautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on.\n\nVaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle\ntoisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi\nkirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin\nvankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin\nniitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat\ntullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi.\nNiitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu\nkotipaikoilleen palauttaa.\n\nInhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä.\nToinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa\nkuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa\noloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena\nkärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota\nei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja\nvälinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus,\nihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan,\nhäviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi\npois.\n\nOli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota,\njossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli\noluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle,\nmihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi.\n\nMikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon\nkasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu\nvaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein\nkomitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin\nköyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät\nrupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa\nparhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli\nvain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan\npäältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi.\n\nHän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet,\njoilla tuskin enää oli mitään *omaa*, saivat olla sellaisissa\nkunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella\ntyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies.\n\nStoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän\nkun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan\nStoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli\njonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella.\n\nStolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä\npistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin\nniukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti\nluullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, --\nvaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi,\nettä häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän\nsillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä\noli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli\nHautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan.\n\nKiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli\nsaanut \"sitä herraakin pureskella\", kuten hän itse kotiin päin\najellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että\njollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla\npääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi\nkimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa.\n\nMatka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan\nhän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat\nvielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän\njauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei\nkumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on,\nniin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko.\n\nValtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja\nlumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen,\njoten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa\nperään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen,\nunettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua.\n\nHän säpsähti, kun hevonen äkkiä hypähti tien viereen ja rupesi\nkuorsaamaan. Päästyään tolkulle äkkäsi hän tienvieressä kinoksessa\nihmisen suullaan makaamassa. Mikko räiskäytti ohjaksilla hevosta ja ajoi\nedelleen. Mutta kohta muutaman sylen päässä hän kuitenkin jälleen\npidätti ja katsoi taaksensa. Rääsyinen miespuolinen olento se siinä\nkinoksessa yhä makasi hievahtamatta. Mikko antoi hevosen seisoa, nousi\nreestä, laski koiraturkkinsa kauluksen alas ja näytti miettivän. Siinä\ntuli hän huomanneeksi, että on hyvin kylmä. Matkaa likimpiin\nihmisasuntoihin oli pari vanhaa virstaa.\n\nHän näytti hyvin epävarmalta, mitä tässä oikein tekisi, kun istui\ntakaisin rekeen. Ikäänkuin puoliksi kieltäen, puoliksi käskien äänsi hän\nhevoselle:\n\n\"Soo...\"\n\nHevonen lähti. Mutta samassa pistäysi tien mutkasta näköpiiriin joukko\nkerjäläisiä. Silmänräpäyksessä teki Mikko toisen päätöksen, käänsi\nhevosensa takaisin ja ajoi kinoksessa makaavan luokse. Hevonen korskui,\npelkäsi, eikä tahtonut pidättyä seisomaan, kun isäntä nousi reestä ja\nrupesi kääntelemään kinoksessa makaavaa. Se oli vanha mies, kovin\nheikoissa vaatteissa. Sauva oli vielä kädessä. Suusta oli tullut hiukan\nverta, mikä oli jo ehtinyt melkein jääksi kylmettyä.\n\nMitä tehdä? Henki oli varmaan lähtenyt jo useita tunteja sitten. Jollei\nolisi tuossa ollut noita eläviä kerjäläisiä, olisi Mikko jättänyt\nsiihen, mutta nyt ei tahtonut iletä.\n\nKerjäläiset ehtivät paikalle.\n\n\"Onko se kuollut?\" kysyi joku, jolla itsellä ei näyttänyt olevan pitkiä\naikoja jälellä.\n\n\"Kuollutpa näkyy olevan, pitäneekö viedä kirkolle?\" Mikko päätä kynsien\narveli. Pari poikasta potki kuollutta äijää sääriin.\n\n\"Kuollut se on\", sanoivat. Vaimo, jolla oli kelkka, istui siihen\nlepäämään eikä tullut edes katsomaan. Tapaus ei näkynyt häneen ollenkaan\nkoskevan.\n\n\"Mistä lie tuokin?\" arveli mies.\n\nKukaan ei sanonut siihen mitään. Mies lähti taivaltamaan, sitten pojat,\nja vihdoin vaimo, muutama syli väliä aina jokaisella.\n\n\"Olisitte saaneet pitää tätä hevosta niin kauan, että minä saisin sen\nrekeen\", huusi Mikko perään. Kukaan ei aluksi kääntänyt päätänsäkään.\nMutta sitten suurempi poika palasi ja kysyi: \"Olisiko teillä leipää?\"\n\nMikosta tuntui tuo kysymys juuri tällä hetkellä, ja sillä äänellä\nlausuttuna kuin poika sen sanoi, niin kummallisesti vaikuttavan tuolla\nsisässä, että hän sanaa sanomatta kaivoi reen pohjalta hevosen\napeleivän. Silmänräpäyksessä nousi pojan luisille poskille punaa,\nsilmistä iski intohimoinen välähdys, kun hän hyökkäsi kiinni leipään,\njonka Mikko aikoi taittaa. Tämä ei osannut olla varuillaan. Poika sai\nleivän, pisti sen nuttunsa alle ja lähti juoksemaan. Mikko kirosi,\nhuusi, mutta poika juoksi vaan. Äiti, jonka ohitse poika ensin pääsi,\nymmärsi puuhassa olevan jotain tavatonta ja huusi:\n\n\"Pekka! Saitko sinä leipää?\"\n\nPekka ei vastannut mitään, juoksi vaan. Mutta huuto herätti toisten\nhuomiota.\n\n\"Hääh? Leipää!\" huusivat isä ja veli ja rupesivat tavoittelemaan Pekkaa.\nTämä poikkesi vähän ajetulle talvitielle metsään, pienempi veli ja isä\nperässä. Äiti heitti kelkan siihen, alkoi yrittää jälessä huutaen\näänellä, jonka synnyttämiä tunnelmia ei osaa selittää, jollei ole sitä\nitse kuullut.\n\n\"Pekka! Anna leipää äi...\"\n\nSiihen hän kaatui suulleen. Ja mitä hän sitten huusi, sitä ei Mikko\nkuullut. Mutta jos hänellä tässä olisi ollut toinen leipä, olisi hän sen\nvienyt vaimolle. Metsästä kuului hajanaisia huutoja. Kuulosti siltä,\nettä siellä jo oltiin käsikähmässä... Äiti! oli noussut istumaan\nkinokselle ja nojasi leukaa käteen, aivan kuin olisi ollut alla tuoksuva\nmätäs ja päällä paahtanut juhannus-aurinko sen sijaan että nyt porotti\npohjolan pakkanen.\n\nMikko sai vedetyksi ruumiin rekeensä. Hevonen pelkäsi ja pyrki\nlaukkaamaan.\n\nSiikalahden isäntä oli harvinaisessa sieluntilassa. Kaikki mitä tässä\noli tapahtunut, ruumiin korjaaminen ja leivän antaminen, olivat kokonaan\nhänen periaatteitaan ja tapojaan vastaan. Tuntui kuin jokin hyväilevä\nliikutus ja tyydytystä tuottava mieliala olisi sittenkin pyrkinyt häntä\nsyleilemään. Sisässä taistelivat mielipiteiltään vastakkaiset henget, ja\nniistä tuo vasituinen, joka siellä ainaisesti sai ylivallan pitää,\ntuntui nyt joutuvan alakynteen.\n\nMikko oli siksi ymmällä, ettei voinut itselleen selittää, oliko hän nyt\ntehnyt tuhmasti vaiko viisaasti, vaikka mies yksinomaan sitä vaan\nmietiskeli. Hevonen oli lakannut pelkäämästä. Se juoksi hiljaista\nhölkkäjuoksua. Jähmettyneen, tuntemattoman vanhuksen ruumis makasi\nreenpohjassa kuin kivi. Kasvot olivat jääneet hiukan näkyviin, eikä\najaja saanut niistä silmiään pois käännetyksi. Mikko ei nyt viheltänyt,\nei nauranut, silmissä vain oli vakava, totinen, kauhusta puhuva ilme.\nViimein hän peitti nuo kasvot loimella, käski hevosen juoksemaan\nnopeammasti ja huokasi.\n\nMetsä loppui. Tuolta näkyi kirkko, tässä välillä matala maakumpu, jota\nyhdellä taholla erotti kylästä matala metsikkö. Kummulla liikkui\nihmisiä, sieltä kuului ääniä, rautakankien ja kuokkain kalsketta, kivien\nvetäjäin pitkäveteisiä huutoja.\n\nSiellä myllerrettiin kiviseen mäkeen uutta hautausmaata.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMikko pidätti hevosensa. Muuan mies istui tien vieressä nojaten päätä\nkäsiin, kyynärpäitä polviin. Kun hevonen seisahtui aivan viereen, nosti\nmies väsyneesti päätänsä.\n\n\"Ka, suutariko se onkin ... en ollut tunteakaan\", sanoi Mikko.\n\n\"Niinpä on.\" Suutari näytti niin väsyneeltä, ettei olisi uskonut hänen\nkykenevän omin voimin ylös nousemaan.\n\n\"Kuka täällä on tänäpäivänä teettäjänä?\" kysyi Mikko.\n\n\"Varpulan Valee.\"\n\nMikko katseli mäkeen, mistä rautakankien ja kuokkain vaitoinen, voimaton\nkalahteleminen kuului. Mies taas silmäili reessä makaavaa ruumista,\nmutta, ei näyttänyt mitään uteliaisuuden merkkiä. Kysäisi kuitenkin\nvihdoin:\n\n\"Onko tuo kuollut?\"\n\nMikko selitti, että se on kuollut ja hän oli löytänyt sen\nlumikinoksesta, eikä tuntenut, kuka se oli. Suutari nojasi jälleen pään\nkäsiin ja kiinnitti katseensa maahan.\n\nMikon mielestä tehtiin työtä äärettömän laiskasti. Useimmat\nistuskelivat, toiset muodon vuoksi silloin tällöin kalkauttivat asetta.\nNe taas, jotka kivirekiä vetivät, -- enimmäkseen naisia, -- pidättivät\njoka askeleella, kaatuilivat ja kompuroivat toistensa jaloissa. Mikko\najatteli: \"Laiskoja syötetään tyhjän päälle\", ja johtui siitä\nkyselemään, että missä Valee on, kun ei työmaalla näy? Suutari tiesi\ntämän menneen kylässä käymään. Mikon ajatus jatkui: \"Luottamusmiehiä\nollaan ja pitkin kyliä vaan kuletaan piiputellen ja loritellen...\"\n\n\"Paljonko jauhoja te nyt saatte päivässä?\"\n\n\"Puolen naulaa.\"\n\n\"No elääkö sillä?\"\n\n\"Niinkuin näkyy... Elää sitä tällä lailla.\" Mies ei edes silmiään\nnostanut.\n\n\"Ja saatiinhan hiljakkoin kruunultakin taas mattoja, kuinka paljon niitä\nsaatiinkaan?\"\n\n\"Kuuluupa saadun.\"\n\nToisiakin miehiä jo saapui paikalle. Ne olivat vähän voimakkaampia ja\nsiksi vilkkaampia kuin suutari. Hän kun oli tottunut elämänsä hyvää\nsyömään, meni huonolla ravinnolla heikommaksi kuin ne, jotka kaiken\naikansa olivat tottuneet vähällä ja huonolla ravinnolla tulemaan\ntoimeen. Otettuaan selvän siitä, että reessä makaava mies oli kuollut,\nvieras kerjäläinen, ja yhden osoittaessa sitä kohtaan huomattavampaa\nsääliä ja surkuttelua kuin muut, rupesivat toiset kuuntelemaan suutarin\nja Mikon keskustelua. Ja Mikko kertoi, miten hän oli äsken kapteeni\nStoltillekin sanonut suoraan vasten naamaa, että sekin oli teettänyt\nomia töitänsä pitäjän ja kruunun jauhoilla. \"Kruunun jauhot pitäisi\nantaa köyhille *ilman*, ei niiden edestä tarvitsisi *köyhäin* työtä\ntehdä... Eipä niiden edestä näy rikkaatkaan tekevän mitään.\" Viimeisen\nhuomautuksensa johdosta Mikko hymähti. Salaperäisenä ja tutkivana kulki\nkatse höröllä korvin kuuntelevain miesten silmistä vakoillen,\nymmärtävätkö nuo. Ja ne ymmärsivät. Suurella, leveällä äänellä ja\nliikkeellä muuan sepän näköinen mies kohta virkkoi:\n\n\"No minä olen sanonut näille, kun niitä jauhoja niin nätisti\npunnitaankin ja kun nyt on taas ollut puhetta siitä, että jauhomäärä\nvielä vähennetään, niin minä olen sanonut näille, että mihinkä\nhelvettiin ne jauhot joutuvat, kun hiljan oli maaherraltakin saatu\nkymmenen mattoa.\"\n\n\"Kymmenen? Enempihän niitä saatiin!\" muistutti Mikko.\n\n\"Kymmenen niitä oli\", tiesi joku.\n\n\"Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?\" kyseli seppä\nikäänkuin aikeessa päälle käydä.\n\n\"Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla\nväellään syöttävät?\" kysyi muuan vaatimattoman näköisenä.\n\n\"Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi\", selitti Mikko ja katsoi kierosti\nseppään.\n\n\"Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden\nkestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin\nosaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies...\nAnnas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.\" Seppä meni piippuansa kaivaen\nMikon ääreen, joka veti esiin massinsa.\n\nYhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja\nmöyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se\nmiellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä\nrupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää\nmiehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa\nvirkkoi hän vielä hyvin totisena:\n\n\"Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.\"\n\n\"Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.\"\n\n\"Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. --\nMutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.\" Hän istui rekeen ja tarttui\nsuitsiin.\n\n\"Älkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia\nepäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä\ntiedä mitään, enkä uskokaan, *en yhtään*, että he sitä tekevät, mutta\ntuli sanotuksi, mitä on kuullut.\"\n\nMonella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä\nolla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja\ntässä jokainen kuullut... Oonhan toki!\n\n\"Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.\"\n\n\"Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!\" huusi muuan innostunut ämmä.\n\nMikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti:\n\n\"Jumalan haltuun!\"\n\n\"Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!\"\n\nTuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi\ntoisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt\nyhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi.\n\nMelu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä\nvirtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut\nvirittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat\nennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten\nosilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä,\nkotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä\narmopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli\nvilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä,\n\"työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin\nlahjoittamia jauhoja!\" kuului yleisenä katkerana sävelenä.\n\nVarpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki\nmelusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan\nhajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa.\nMelkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän\nsiitä paljoa välitetty.\n\nKun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut,\njoilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä\naluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni\nauttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät\nisonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut\nsaada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi\nja huusi noille istuskeleville miehille:\n\n\"Tulkaa vetämään kuormaa ... seppäkin, väkevä mies!\"\n\n\"Ei ole kiirettä!\" vastasi seppä. Valee otti sen tavalliseksi\nleikkipuheeksi eikä välittänyt siitä sen enempää. Mutta hänen kasvojensa\nilme oli tavallista huolestuneempi, mikä johtui siitä, että oli\nkirkon-vartijalta äsken kuullut, että jauho-annokset täytyy huomisesta\nalkaen vähentää. Valee itse silmin näki, miten työläisraukat heikkonivat\npäivä päivältä. Ja puolella jauhonaulalla, mitäpä sillä pysyisikään\nkunnossa ihminen, jonka ainoana ravintoa tuottavana ruoka-aineena se on\nja johon osallisina sitten vielä useallakin olivat lapset, vaikkapa ne\nhoitoloista saivatkin keitosta.\n\nMutta nyt jo Valee uudelleen katsoi miehiin, jotka istuivat ja\ntupakoivat. Kiukkuisemmin huusi hän:\n\n\"Tulkaa vetämään tuota kuormaa, te sieltä! Ei teillä ole parempi oikeus\nlaiskotella tässä kuin muillakaan.\"\n\n\"Vedä itse!\" kuuli hän kuiskattavan ikäänkuin tarkoituksella, ettei se\nkuuluisi hänelle. Ja samalla siellä jotkut ilvehtien naurahtivat, eikä\nkukaan liikkunut paikaltaan. Silmäkulmiansa rypistäen kiinnitti hän\nhuomionsa sinne.\n\n\"Ettäkö vedä itse, vai mitä?\"\n\nEi kukaan vastannut. Naiset rupesivat sohisten suoristamaan vetoköyttä\nja saivat nyt kuorman liikkeelle. Valee astui istujain luokse.\n\n\"Kuka niin sanoi, että vedä itse?\"\n\nEi kukaan puhu mitään.\n\n\"Lähtekää työhön paikalla!\"\n\nPari miestä alkoi vitkaan nouseskella, mutta seppä, nojaten leukaa\nkäsiin ja kyynärpäitä polviin, kysyi:\n\n\"Onko aikomus taas vähentää jauhoannoksia?\"\n\nValee vähän ällistyi.\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi.\n\n\"Tiettäänpähän.\"\n\nMiehet näkivät Valeen kasvojen ilmeestä, että se oli totta. Joku\nvirkahti äänellä, joka kihisi vihasta:\n\n\"Kyllä sitä aina tiettään.\"\n\n\"Vaivaishoitokunnan on, hyvät miehet, pakko tehdä se, taikka muuten\nloppuisivat varat ennen kevättä. Parempi on tulla toimeen vähällä kuin\ntyhjällä.\"\n\n\"Mutta mihin helvettiin ne jauhot joutuvat, kun siinä kopukkavellissä ei\nole kuin hyppysellinen padallisessa ja...\"\n\n\"No se ei ole sun asiasi tutkia eikä mun selvittää. Vai luuleeko seppä\nehkä, että minä niitä jauhoja syön?\"\n\n\"Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein\nuusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa...\"\n\nValeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten\npaeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä\nväistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä.\n\n\"Kyllä se on nyt parasta\", sanoi Valee, \"että hillitset hiukan suutasi\nja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että *minä* en\nvaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse...\"\n\n\"No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta\nsiihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat...\"\n\n\"Tuki suus!\"\n\n\"En minä sinua pelkää!\"\n\nValee alkoi hapuilla kankea.\n\n\"Anna kangen olla!\" kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle\nseppää puolustamaan.\n\nPääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen.\n\nValee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta\nluontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että\njo saattoi taas maltillisesti puhua:\n\n\"Vai on teillä kapinavehkeet!\"\n\n\"Jauhomäärää ei saa vähentää.\"\n\n\"Te ymmärrätte sen, ettei se ole yksin minun eikä teidän päätettävissä.\nTeillä näyttää olleen yhteinen sopimus, arvatenkin antaa minulle\nselkään?\" Hän nauroi niin että kajahteli. \"Ettekö te hyvät miehet,\nkäsitä, että jos minä olisin yhtä hullu kuin te, niin minä tuolla\nkangella voisin ruhjoa teidät mäsäksi ihan joka ainoan sorkan!\" Hän\nastui ryhmittyneen miesjoukon eteen, jolloin useimmat jo alkoivat\nperäytyä. Nähtävästi he alkoivat käsittää, että se todellakin olisi\nhyvin mahdollista.\n\n\"Joka ei paikalla mene työhön, niin jumalauta! -- minä näytän, että minä\nsaan tottelemaan.\"\n\nUseimmat alkoivat hajota sanaa sanomatta.\n\n\"Minä en sinua pelkää!\" vakuutti seppä uudelleen.\n\nSilloin Valee otti hänen kauluksestaan ja huitaisi ruoskana lumihankeen,\nmihin seppä upposi melkein näkymättömiin.\n\n\"Kuka myöskään ei mene?\"\n\nJokainen meni. Ryhdyttiin työhön niin hiljaa, ettei kukaan puhunut\nmitään. Valee peräili seppää, joka vitkalleen nousi ylös, puisteli lumia\nitsestään ja istui jälleen kivelle. Kun hän jonkun ajan kuluttua meni\nsinne, löysi hän tämän itkemästä.\n\n\"No, mitä nyt?\" kysyi Valee.\n\n\"Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi\nsellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.\"\n\n\"Parasta on nyt sitten lähteä työhön.\"\n\nSeppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti:\n\n\"Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta\nnaulasta, niin minä en voi elää.\" Entistä kuuluisaa painimiestä ja\ntappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee\nselitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen\nolisi välttämätön pakko.\n\n\"Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi...\nTuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta\nvähemmällä.\"\n\nNäin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o.\nseisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia.\n\nTyötä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee\nkäsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä\nvastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun\nkatseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja\nepätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut\nkykyä täysitajuisesti harkita asemaansa.\n\nValeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se\npakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa,\njoiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä\noli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen\nrintaansa ahdistaa.\n\nTuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa\nja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli\nkotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen\nvuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät\nsyrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja,\nkasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti,\nettä se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi\nmyöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, --\nniin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä\nhetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan.\n\nValee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden\nihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa\nheidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut\nsydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa\ntyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä\netäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa\njokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla,\nmillä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi\nhänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa,\npuutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta,\nhuonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä\nkengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää *kiviä*, ansaitakseen\nillalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien\nhän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta\njoissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja\nniiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän\nkokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna\nkieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen\nkiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja\nrauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä\nolivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei\nnälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin\ntuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa\ntuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään\nuutisrukiiseen.\n\n\"Kuinka rakas elämä sentään on\", hän huoahti, sovittaen omaa\nelämänrakkauttaan niihin, jotka tuossa maksoivat viimeisistä päivistään\nkallista vuokraa, koettaen kuoleman tuloa lahjoa, yrittää viimeistä\nponnistusta.\n\nTuolla muuan entinen hurja \"häjy\", Koipi-Siukku, joka tuskin jaksoi\npystyssä pysyä kankensa varassa, ansaitsi hänkin ruokaansa. Paljon oli\nsekin mies eläessään nähnyt. Noin 10--15 vuotta takaperin ei ollut sitä\nkekkeriä, sitä tappelua, missä ei Siukku ollut mukana. Oli se osannut\nvarastaa, jumalaties' eikö murhiakin tehdä. Murtunut, masentunut oli\nSiukku nyt. Oli niissä monessa muussakin ollut miestä aikoinaan, ja nyt\nne pelkäsivät hänen, yhden miehen kovaa sanaa! Toisissa oloissa se olisi\nsaattanut itsekkäisyyden ja mieltymyksen tunteita herättää, nyt se\nherätti tuskallista ahdistusta. Valee ei muistanut milloinkaan olleensa\nsillä tavalla raskasmielinen kuin tänään.\n\nÄskeinen kahakka oli istuttanut hänen mieleensä ajatuksen, että ne\nepäilevät häntä ja muita hoitokunnan jäseniä yhteisen viljan\nvarkaudesta. Se painoi kuin lyijy. Ne eivät uskoisi selityksiä, vaikka\nheille enkeli puhuisi. Hän oli tähän asti niin hyvällä ja alttiilla\nmielellä tehnyt hoitokunnan jäsenenä mitä ikänä oli voinut, siinä\nuskossa, että puutteenalaiset kuitenkin tuntevat kiitollisuutta\nrehellisiä auttajiaan kohtaan. Ne pitävätkin roistoina, kuka tietää,\nmitä kaikkea ajattelevatkaan! Tuossa tilassa voivat ihmiset ajatella\nsiitä, jota he pitävät sortajanaan, kuinka hävytöntä ja rumaa hyvänsä!\n\nHänen teki mielensä puhua, selittää... Mutta jokainen ajatus ja sana\nnäytti niin tehottomalta, että mitä enemmän sitä mietti, sitä\nkammottavammaksi noiden ihmisten epäluulo hänen mielikuvituksessaan\nkasvoi.\n\n\"Ja ennenkuin päästään edes kevääseen!\" ajatteli hän, \"niin mitä kaikkea\ntapahtuneekaan.\" Hänestä tosiaankin näytti ihan luonnottomalta vaatia\nnoilta työtä siitä, mitä niille annetaan. Jos hän saisi määrätä, ei hän\nvaatisi sitä...\n\n\"Mutta sitten ne kerjäisivät työn puutteessa, vastus olisi paljon\nsuurempi ja niiden kärsimykset tuskin sen vähäisemmät\", muisti hän ennen\nväittäneensä, kun joku muu oli ehdottanut sitä, mitä hän nyt ajatteli...\n\nAlkoi tuiskuttaa lunta. Päiväkin oli jo jälkipuoleen kulunut.\n\n\"Saatte lähteä pois\", sanoi Valee työläisille. Hän tunsi jotain\nmiellyttävää sen johdosta, että lumituiskun tähden saattoi lyhentää\nniiden työpäivää. Käskyä ei tarvinnut uusia. Työkentän vieressä oli\nvanha lato, johon työkapineet korjattiin. Lähdettiin kylään, missä\nkirkonvartijan talossa jaettiin päiväpalkat. Edellisillä kerroilla kun\nValee oli ollut työnjohtajana, oli hän matkan uudelta hautausmaalta\nkylään kulkenut parvessa, haastellen muiden kanssa. Nyt hän käveli\nedellä yksin, joukko tuli perässä, sekin pitäen tavallista hiljaisempaa\nmelua.\n\nKirkonvartija oli vanhahko, kuivakiskoinen mies. Hän oli pihalla Valeen\ntullessa.\n\n\"Kuuleppas\", sanoi hän jo ennen kuin Valee ehti ääreenkään, \"meidän\ntäytyy vähentää jauhoannokset jo tänäpäivänä.\"\n\n\"Todellako?\" Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna\njyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut.\nKirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea,\nmutta hän antoi *selkään*, sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis\nsiitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät\nkyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti\nkäynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli,\nettä oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa\nvastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää\njauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous.\n\nVanha mies suuttui.\n\n\"Se on minun asiani, minä vastaan siitä!\" huudahti hän ja löi nyrkkiä\npolveensa. \"Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle\nsorkalle päivässä, *jos vaan olisi* mistä antaa. Mutta kun minulta\nniitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua\njauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle *paljon*, ei kukaan tyytyisi\nvähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee,\npaljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, -- eivätkä\ntahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin\nja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää\nriitä mitään... Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä\nomaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin\nitkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä\njotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla,\nei ilman. Sentähden täytyy *säästää*... Valittakaa sitten, vaikka\nvalittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on\nauliimpi antamaan.\"\n\nHän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan,\nsillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena\nistumaan.\n\nKun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja\nrupesi punnitsemaan.\n\n\"Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia\nhenkeen.\" Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta.\nJoukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla.\n\n\"Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!\"\n\nMöyhinä vähän hiljeni.\n\n\"Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.\"\n\nNuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies\npuhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta\ntyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin\nettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli\nleikillä lausuttu.\n\nVielä jaettiin kullekin olkileipä, jossa oli hiukan suurustakin, mutta\nsiinä liikutellessa ne melkein käsiin hajosivat. Muutamia\npitkämatkaisempia jäi taloon yöksi, toisia meni muihin naapureihin,\ntoiset taas koteihinsa. Valee oli katsellut ihmetellen sitä kylmyyttä,\njota kirkonvartija osoitti, sekä myöskin sitä, että murina niin hälveni\nja kätkeytyi sydämiin. Ja kun he astuivat takaisin kamariin, ei Valee\nsaattanut olla puolileikillään huomauttamatta:\n\n\"Mutta kyllä teillä on kova luonto.\"\n\nVähään aikaan ei kirkonvartija vastannut mitään, panihan vain kessuja\npiippuunsa. Sitten hän huokasi ja sanoi:\n\n\"Minä olen havainnut sen, ettei tässä itkulla pitkälle päästä...\nSaattanut se on luontokin kovettua.\" Sitten hän jäi synkeänä katselemaan\npitkin piipunvartta, silmät melkein ummessa.\n\nPainostava mieliala, joka kumpaakin rasitti, ei poistunut koko\nyhdessäolon aikana. Mutta kun Valee jätteli hyvästi, virkkoi\nkirkonvartija:\n\n\"Sinäkin vanhenet... Vanhana katsellaan monta asiaa toisilla silmillä\nkuin nuorena.\" Äänessä oli omituinen, hellyydeltä vivahtava väre, joka\nsai Valeen katsahtamaan silmänurkkaa kohti, eikö siellä edes kyyneltä\nnäy?\n\nJa puristettuaan kovasti vanhan, kovan miehen kättä lähti Valee\nkirkonkylän hoitotaloon, missä hänen hevosensa oli.\n\nOli jo puolihämärä. Kun hän meni rekeänsä vetämään ladosta, takoi siellä\nrenki paraillaan kiinni ruumiskirstun kantta.\n\n\"Kuka siellä on?\"\n\n\"En tiedä. Joku kulkiain, jonka Siikalahden kestikievari oli löytänyt\ntaipaleelta... Kaikille sitä pitääkin tässä arkkuja vielä laittaa, mutta\nrovasti oli määrännyt.\"\n\n\"Pienihän se on ollutkin... Tyttökö vai poika?\"\n\nRenki veti suutansa salaperäiseen nauruun ja virkkoi kerskaavalla\näänellä:\n\n\"Minä katkaisin kirveellä sen koivet, kun ei muuten mahtunut.\"\n\nJulmuutta sellaista, mikä ilmeni rengin kerskauksessa, ei Valee ollut\nennen kuullut. Hän jäi pitkäksi, aikaa äänetönnä tuijottamaan poikaan.\nEnsimmäinen tajuttava käsite, joka hänessä heräsi, oli se, että hänen\nteki mielensä antaa sille hyvästi selkään. Sanaakaan sanomatta otti hän\nrekensä pihalle.\n\n\"Se olikin vanha äijä ... sääret kuin piipunvarret. Kerran vain kopautin\nkirvespohjalla, niin poikki menivät että helähti\", kertoi renki perään.\n\n\"Jollet sinä nyt pidä leukojasi kiinni, poika, niin minä annan sulle\nsellaisen selällisen, että opit edes hiukan ihmisten tapoja, senkin\nroisto!\"\n\nPoika tukki suunsa kuin myyrä. Hänen mielestänsä oli varsin\nkummallista, ettei Varpulan isäntä edes nauranut hänen\nmiehuullisuudelleen... Ei vain puoletkaan uskaltaisi ruumiin kanssa elää\nniinkuin hän, sen hän vissiin tiesi! Ja siksipä isäntä pitikin niin\nhyvästi, kun hän oli niin säälimätön ja pelkäämätön käsittelemään\nruumiita, joita kopukasta sai korjata joka päivä...\n\n\"Tuollainen mies, vieläpä kun mies!\" mutisi hän ja pui nyrkkiä Valeen\nperään kun tämä lähti.\n\nKirstun oli hän nyt saanut valmiiksi. Kopauttaen vielä vasaralla arkun\nkanteen alkoi hän viheltää ja läksi pois, jättäen ruumiin siihen\nsunnuntaita odottamaan.\n\nKotiin päästyään piti Valee emäntänsä kanssa pitkän neuvottelun, joka\npäättyi siihen, että he päättivät leipoa yhden leipomuksen vähemmän\npettusekaisia leipiä kuin hoitotaloissa tavallisesti näihin aikoihin\nleivottiin, ja antaa sen jaettavaksi hautuumaan työväelle.\n\nKun se päätös oli tehty, suuteli Santra Valeeta. Se tapahtui pitkästä\najasta, sillä sellainen ei ollut kansan kesken tavallista. Mutta onni,\nettä saattoi todella jotain tehdä lähimmäistensä huutavan kurjuuden\nlieventämiseksi, vaikutti niin hellyttävästä sydämessä, että Valee sulki\nvaimon syliinsä ja purki tälle tämänpäiväisten ristiriitaisten\ntunteitten tuottaman tuskan kärsimykset ja huolet.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nNimismies Grönberg oli joutunut tarttuvaan poltetautiin sairasvuoteelle.\nKun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan\nhellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä\nkaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors;\nmikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon.\n\nStenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset. Heidät\ntavattiin melkein aina yksissä, milloin missäkin toimissa, useimmiten\nryyppykomannoissa. Stenfors oli tuskin ollut viikon pitäjässä, kun jo\ntiedettiin, että hän oli suuri juoppo. Kun hän sitäpaitsi seurusteli\nKaleniuksen kanssa, ruvettiin pelkäämään pahempaakin.\n\nNäihin aikoihin oli jo totuttu vähempiäkin rikosasioita ilmoittamaan\nGrönbergille, joka ilmoituksen saatuaan aina ryhtyi toimenpiteisiin ja\ntoimitti syylliset rangaistukseen. Sitä paitsi oli Grönberg tehokkaasti\nottanut osaa työhön yleisen hädän lievittämiseksi.\n\nTähän aikaan täytyi nimismiehen toimittaa ryöstöhuutokauppoja joka\npäivä. Riitajutut vastapuolten välillä niissä sukeusivat usein niin\nsekaviksi, että nimismiehellä piti olla kärsivällisyyttä niitä\nselvitellessä. Grönbergin kärsivällisyys oli usein aivan ihmeteltävä.\nJos joku hätääntynyt velallinen onnistui saamaan kuvernööriltä kiellon\njo kuulutetun huutokaupan pitämistä vastaan, piti Grönberg sellaisen\nmääräyksen aina pyhänä.\n\nLuonnollisista syistä voivat nimismiehen tulot sellaisena aikana nousta\nhyvin suuriksi. Mutta Grönberg alensi vapaaehtoisesti tulojaan siten,\nettä monessa tapauksessa, kun köyhän mökkiläisen ainoa lehmä joutui\nvelasta vasaran alle ja huutajain puutteessa lyötiin muutamalla\nmarkalla, hän itse huusi lehmän ja lahjoitti takaisin omistajalle.\n\nSenpä vuoksi ihmiset olivat alkaneetkin häntä puolittain jumaloida.\n\nKun Stenfors tuli virkaan, alkoi häntä kovin harmittaa nuo kuvernööriltä\nusein hankitut ryöstönkieltokirjat. Se ensiksikin tuotti nimismiehelle\nenempi vaivaa ja joskus saattoi tulojakin vähentää. Hänen mielestään\nkuvernööri teki tuhmasti noita kieltoja antaessaan. Pian levisi huhuja,\nettä hän oli vasten kieltoja toimittanut ryöstöjä. Mutta kun\nasianomaiset usein olivat niin köyhiä, etteivät voineet valittaa eikä\nasiamiestä palkata -- ja mennä suusanasin puhumaan kuvernöörille, sekään\ntaas ei vaivaansa maksanut, -- jäivät ne valittamatta. Menestys, viina\nja Kalenius lisäsivät rohkeutta, ja muutamain viikkojen kuluttua oli\nStenfors pitäjässä suuri herra.\n\nNimismiehelle oli ihmisillä näihin aikoihin paljon asiaa. Tavaksi\ntullut tottumus ilmoittaa nimismiehelle pienempiäkin varkauksia jatkui\nStenforsinkin aikana. Hän oli ollut pitäjässä tuskin kolmea viikkoa, kun\ntoiset valittivat hänen suurta huolimattomuuttaan sellaisten asiain\nsuhteen, toiset väittivät, että se lähti pelkuruudesta. Summa oli se,\nettä Grönbergin parantumista ja palaamista odotettiin huolella ja\nikävällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkolan Juhon hypoteekkilainan yritys oli mennyt jostain syystä\nmyttyyn. Hän kyllä alkoi puuhata uudelleen, mutta se venyi niin\npitkälle, että hätäiset velkojat eivät enää jaksaneet odottaa, vaan\nalkoivat kilvan hakea saataviaan.\n\nJuho yritti ponnistella miehen tavalla, sai korjatuksi asioitansa niin\nettä vielä pysyi pystyssä. Nyt oli kuitenkin taas yksi velkakirja\nhakuteillä ja takavarikkoon kirjoitettuna kaikki talon elukat. Juho oli\nkuitenkin saanut kuvernööriltä peruutuksen huutokaupan pitämistä\nvastaan.\n\nTätä kuvernöörin paperia oli hän nyt ollut viemässä Stenforsille, mutta\nei ollut päässyt edes puheille. Hän lähti kotiin, arvellen, että antaisi\nkiellon silloin kun tullaan huutokauppaa pitämään.\n\nMatkalla kirkolle tuli vastaan Hautalan Janne. Juho selitti millä\nasioilla hän oli kulkenut. Stenfors oli vielä maannut, mutta oli piian\nlähettänyt sanomaan hänelle, ettei hän ota tänään vastaan, että jos on\njotain asiaa, niin sopii silloin toimittaa kun hän tulee pitämään\nhuutokauppaa. Renki Esa oli Juholle kertonut, että Stenfors oli koko yön\nollut matkassa Kaleniuksen ja Kujanpään lautamiehen kanssa. Aamulla oli\nlautamies ne tuonut kotiin ja varmaankin olivat molemmat herrat hyvästi\nkohmelossa. Esa oli ennustanut, että kyllä siitä elämästä tulee aika\nperjantai, kun itse nimismies nyt kuitenkin pikapuoliin tulee kotiin.\n\n\"No ... ja sinäkö toit takaisin asiapaperisi sieltä, vaikka niitä\nviemään olit mennyt?\" keskeytti Janne, kun Juho alkoi niin pitkälle\njaaritella.\n\n\"Niin, kun en päässyt puheille.\"\n\n\"Älä lempoja jaarittele! Anna tänne se paperi, niin vien, kun menen\nsinne.\"\n\nJuho kaivoi paperin esiin ja oli mielissään kuin olisi lehmän saanut.\n\n\"Vaivaa teillä nyt siitä on.\"\n\n\"Vaivaa\", matki Hautalainen synkästi. \"Sellaisista vaivoista minä\nvälitän viis, Juho-parka. Mutta tässä alkaa todellakin näyttää siltä,\nettä minä itsekin näiden samojen paperien tähden olen ennen pitkää myyty\nmies. Minä elän nyt jo aivan toisten armoilla. Ihmettelen vaan, miksi\neivät ne jo hae ulos minunkin velkojani. Noo, ne tekevät sen ennen\nkevättä, ja silloin... Hyvästi nyt.\" Hautalainen oli tässäkin velassa\ntakausmiehenä.\n\nHän lähti ajamaan. Juhon mielestä näytti Janne nyt paljon\nmaltillisemmalta ja kärsivällisemmältä kuin muulloin. Juho itse oli\ntaistelujensa keskellä saavuttanut sellaisen välinpitämättömyyden\nasteen, että nytkin, kun hän vaan sai tuon paperin käsistään pois,\ntuntui hetkisen siltä kuin kaikki olisi taas ollut hyvällä kannalla. Kun\nHautalainen mainitsi \"näistä papereista\" aavistaen niiden vuoksi\njoutuvansa hänkin häviölle, iski Juhon mieleen kuin salama se kerta,\njolloin he olivat olleet yhdessä pyytämässä Klitsin Mikolta\nmaksunlykkäystä. Hautalainen oli sanonut: \"Kyllä se on koiramaista, kun\npitää olla tuollaisten asioissa\". Silloin oli häntä vetänyt oikein\nkylmäksi, kun tiesi, ettei Hautalainen aavistanutkaan tuon velkakirjan\nolevan Siikalahden kestikievarilla. Juho oli aikonut maksaa sen vaikka\nverellänsä.\n\nTässä se nyt oli. Kumma ja ihme, ettei Hautalainen raivostunut!\n\nMutta sitten Juho oli taas melkein levollinen. \"Hyvä oli, ettei\nkiukutellut!\" hän jupisi, ja sellainen hämärä välinpitämättömyyden tunne\nvaltasi kokonaan.\n\nHautalainen tapasi Esan nimismiehen pihassa.\n\n\"Täällä se Esa nyt on\", sanoi Hautalainen jotain sanoakseen, pannessaan\nhevosta kiinni.\n\n\"Täällä.\" Esan meni jotain vanhoja asioita mieleen, ja hänen silmissään\nvälähti terävä, kysyvä ilme, kun hän katsahti Janneen. Jannella näytti\nolevan jotain mielessä, sillä saatuaan hevoselleen heiniä eteen meni hän\ntotisena Esan ääreen, otti tämän käden kömpelösti ja sanoi hämillään:\n\"Päivää\".\n\n\"Päivää.\" Esa katseli yhä terävämmin.\n\n\"Et suinkaan sinä enää vihaa minua niistä vanhoista?\" kysyi Janne\npannen suutansa hymyyn. Esa pääsi kuin jostain tuskasta, sillä hän oli\nepäillyt toisen alkavan siitä, että hänestä oli tullut *nimismiehen\nrenki*... Sitä ei hän kärsisi! Mutta nyt hän iloisesti ja avomielisesti\nnauraen vastasi:\n\n\"Siitäkö, että te minua hätyytitte siitä hevos-ajosta ja annoitte\nminulle selkään niissä Valeen häissä?\"\n\n\"Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle...\"\n\n\"Mitä vanhoista ... minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun\nolitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin\ntavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua\nneuvonut kukaan...\"\n\n\"Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?\" epäili Janne.\n\n\"Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas... Se oli väärin, että\nte siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka\njoka tappelusta.\" Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein\nnöyrän tapaisena vastasi Janne:\n\n\"Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli\nsiitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina\nmieleni pyytää sinulta anteeksi.\"\n\n\"Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.\"\n\n\"Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta\nlinnaan.\"\n\n\"Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.\" Esan\nkalpeat posket punoittivat hiukan. \"Kun minua siitä rangaistiin vielä\n*varkauden* nimellä.\"\n\nJanne hapuili uudestaan Esan kättä. \"No unohda pois ja anna anteeksi. Se\nei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat\nolleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon\nmiehenä.\"\n\nEsa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä.\n\n\"Minä en juuri kehumisia kärsi\", virkkoi hän hymyillen, \"mutta te olette\npitänyt minua *huononakin* miehenä ja minä olen melkein näihin asti\nollut siinä luulossa, että vieläkin pidätte...\" Hän lopetti siihen.\nJanne otti tupakkatamineet taskustaan.\n\n\"Olet erehtynyt... Mutta pannaan piippuun tästä ja unohdetaan ne vanhat.\nLiekö se herra jo noussut?\"\n\nEsa katsoi ikkunaan.\n\n\"Tuskinpa.\"\n\n\"Onko se taas ollut juomingissa?\"\n\n\"Aamuyöllä ne tulivat Kujanpäästä Kaleniuksen kanssa. Siellä se makaa\nKaleniuskin.\"\n\n\"No eikö Grönberg jo pian parane ja pääse tulemaan kotiin?\"\n\nEsa selitti, että Grönberg oli jo viime viikolla ollut parempi, kun hän\noli sen luona käynyt, mutta eipä sitä vielä ollut kuulunut takaisin. Hän\nodotteli kuitenkin jo joka päivä.\n\n\"Minä menen ne herättämään, ei mulla ole aikaa täällä odotella\", sanoi\nJanne ja lähti sisään.\n\nHerra Stenfors oli palvelijainkin silmissä menettänyt siksi arvonsa,\nettei piikakaan sanallakaan estänyt Hautalaista sisään astumasta\nnimismiehen huoneeseen. Kalenius lojui vuoteessa, mutta Stenfors oli jo\nnoussut ylös ja pesi kasvojaan.\n\n\"Ei tänne saa vielä tulla!\" huusi hän Hautalaiselle, kun tämä meni\nsisään.\n\nJanne sanoi, ettei hänellä ole aikaa enää odottaa. Otti paperin\ntaskustaan, levitti sen pöydälle selittäen:\n\n\"Se Valkolan Juho kun ei ollut saanut teitä tavata, pyysi, että minä,\nkun tänne päin satuin tulemaan, toisin tämän ilmoituksen, että\nkuvernööri on estänyt vielä pitämästä ryöstöhuutokauppaa sen Juhon\ntalossa.\"\n\nStenfors ei puhunut mitään, mutta Kalenius kohotti turvonnutta,\nkohmeloista naamaansa sängystä ja käheällä äänellä virkkoi:\n\n\"Te olettekin sopiva ja nopsajalkainen juoksuttamaan tuommoisia\npapereita.\"\n\n\"Niin olenkin.\"\n\n\"Teille on varmaan hyvin mieleistä, kun teille *uskotaan* sellaisia\nasioita?\" sanoi Stenfors mennen pöydän luokse ja pyhkäisten Jannen\nsiihen paneman paperin, ikäänkuin huomaamattaan, lattiaan.\n\n\"Tämä on ollut lautamiehenäkin\", muistutti Kalenius.\n\n\"Soo'o!\" huudahti Stenfors ilvehtien.\n\nHautalainen painoi jo lakin harmaitten hiuksiensa päälle ja aikoi lähteä\nsanaakaan vastaamatta korkean kruunun käskynhaltijan huoneesta. Mutta\nStenfors huomautti vielä:\n\n\"Lattiaanko *sinä* aina heität paperit näin tällaisissa paikoissa?\"\n\nHautalainen otti lakin jälleen päästänsä, kääntyi takaisin ja sanoi\näänellä joka vapisi:\n\n\"Minä olen nähnyt jo ennenkin ihmisiä ja ollut asioissa sellaistenkin\nkanssa, joita sanotaan herroiksi, ja olen minä tapellutkin niiden\nkanssa, mutta en minä ole ikänä vielä nähnyt, että kaksi nuorta miestä\nviitsii rakkikoirana haukkua puolivälissä seitsemääkymmentä olevaa\näijää.\"\n\n\"Sitä näkee kaikkea ... mutta pidä nyt suus kiinni...\"\n\n\"Niin sitä näkyy näkevän. Niitä näkyy näkevän sellaisiakin, jotka juovat\nja repalehtavat niillä rahoilla, jotka kiskotaan nälkään kuolevalta\nkansalta. Eikös sekin ole vähän naurettavaa?\"\n\n\"Mitä ... mitä sillä tarkoitat?\"\n\nHautalainen oikaisi selkäänsä:\n\n\"Kysy omaltatunnoltasi! Ja sen minä sanon sinulle, että jos et paikalla\nota tuota paperia ylös tuolta lattiasta, niin minulla on vielä voimia\npakottaa sinut siihen. Ja jollei muu auta, niin on minulla kyllä\nhevosia, että minä pääsen kysymään kuvernööriltä kummanko meistä pitää\nse ottaa ylös.\"\n\nPieni, hintelä Stenfors näytti alkavan pelätä, otti paperin ylös ja\nselitti vielä, ettei hän ollut sitä heittänyt, vaan Hautalainen.\n\n\"Älä kersku hevosillasi, pian nekin myydään, ja sinä saat mennä\nkopukkaan\", pisti väliin Kalenius.\n\n\"Niinpä kyllä, sen asian tiedän minä itse paremmin kuin sinä...\"\n\n\"No mitä sitten pitää niin leveää suuta!\"\n\n\"Sen minä vaan sinulle, Kalenius, tahdon sanoa, että kun minä alan\nsyytinkiäni syömään kopukan pöydässä, niin minä syön sen puhtaalla\nomallatunnolla, minä uskallan vielä silloinkin nostaa ylös harmaan pääni\nja katsella ihmisiä silmiin, sillä minä en ole konna niinkuin sinä.\"\n\n\"Konna?\"\n\n\"Pitääkö ruveta toteen näyttämään? Jos vaan tahdot, niin minä nyt\nensiksi annan sinulle haaston väärien velkakirjojen teosta, onpa\nnimismies paikalla. Sinä taas saat haastaa minua mistä vaan ikinä luulet\nsyytä olevan.\"\n\nKalenius nousi raivoissaan kiroten sängyn laidalle.\n\n\"So, so, so!\" suhditti Stenfors, joka harmaana kuunteli.\n\n\"Kun et vaan tänne tule\", muistutti Hautalainen katsellen Kaleniuksen\nraivoa.\n\n\"Ruvetaanko painiskelemaan?\" jatkoi Hautalainen. Kalenius kirosi yhä\nantamatta mitään vastausta.\n\n\"Minun täytyy nyt lähteä vaivaishoitokokoukseen. Minä olen kuullut, että\nkuvernööri on velvoittanut nimismiehiäkin heille sopivalla tavalla\nauttamaan vaivaishoitokuntia. Liekö perääkään siinä? Onhan sitä\nnimismiehellä täällä muutenkin niin paljon toimia *kaiket yötkin*, että\neikö olisi parasta pyytää apulaista? Karin Vennukin valittiin kerran\nvaivaishoitokuntaan, niin se oli sanonut että: \"piru joutakoon huolia\nköyhistä!\" Hyvästi nyt. Te saatte kyllä ottaa onkeenne sen minun\näskeisen ilmiantoni Kaleniusta vastaan, jos tahdotte, kyllä minä puheeni\nvastaan.\"\n\nJanne lähti. Kun hän ajoi kirkonkylän läpi pappilaa kohti, heitettiin\nerään kauppiaan makasiinista tielle tyhjä jauhomatonkuori. Hevonen\npelästyi ja hypähti syrjään. Ovella oli vartonut jo 6--7 kerjäläistä,\njotka heti kilvan ryntäsivät matonkuoren kimppuun, raastivat ja repivät\nsitä toisiltaan, lyyhistyivät vihdoin kaikin suulleen sen päälle\nnuoleksimaan siitä jauhontomuja ja muutamia jauhonkokkareita, mitkä\nsiihen olivat jääneet. He anastivat haltuunsa tien koko leveydeltään,\nkierivät ja tappelivat ottaen kukin osansa kynsin ja hampain. Niinitukot\nmenivät jauhojen lisänä vatsoihin ja kiistelijäin silmistä hehkui\nmielettömän intohimoinen, raaka, kammottava palo. Hautalainen pääsi\nvasta sitten menemään, kun niinimatto oli palasiksi revittynä ja kukin\nmeni kappalettaan nuoleksien tiehensä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nVaivaishoitokomitea oli pulassa. Rahastot olivat tyhjänä, jauhovarastot\nhupenivat arveluttavassa määrässä, eikä osattu edes aavistaa, mistä\nniitä saataisiin lisätyksi. Pitäjänkokouksissa rajuimmat haukkuivat\nhoitomiehiä silmät, korvat täyteen, kun nämä muka niin huolimattomasti\nasioita hoitivat. Kruunulta oli saatu pieniä apuja, mutta ne eivät\nriittäneet mihinkään.\n\nKun hoitokomitea nyt taas oli kokoutunut miettimään keinoa, millä\npulasta selvittäisiin, ei kenelläkään ollut lähimmän hädän poistamiseksi\nmuuta keinoa kuin lähteä vieläkin pyytämään edes muutamia jauhokuleja\nkuvernööriltä. Kirkonvartija, joka useat kerrat talven kuluessa oli jo\nkäynyt kuvernöörin luona ja muutamilla kerroilla saanutkin hetkeksi\ntuntuvaa apua, kieltäysi jyrkästi enää menemästä. Hän oli mielestänsä\nlypsänyt viimeiseen tippaan eikä luullut enää mitään lähtevän. Eivät\nmuutkaan osanneet muuhun vedota kuin kuvernöörin velvollisuuteen; --\noliko tämän hallussa varoja, sitä ei edes kysytty.\n\nSe oli tuskallinen kokous.\n\nHoitokomiteassa kyllä oli pitäjän pontevimpia miehiä, mutta sittenkin\ntahtoi epäilys ja väsymys toisinaan saada heissä vallan. Juorut heidän\npetollisuudestaan kasvoivat rinnan puutteen, nälän ja tautien kanssa.\nToisinaan levisi tuulesta temmatuita juttuja, miten kruunulta oli saatu\nköyhiä varten milloin jauhomattoja, jotka hoitomiehet olivat pitäneet\nitse, milloin taas ne eivät olleet ehtineet pitäjäänkään, vaan olivat jo\nennen hävinneet korkeampain viranomaisten hyväksi. Tämän johdosta\nvallitsi katkeramielisyys hoitomiesten ja hoidokasten välillä tehden\nmuutenkin tuskia ja kärsimystä tuottavan elämän vielä tukalammaksi.\n\nOn kyllä totta, että kun yleiset luottosuhteet olivat joutuneet sille\nkannalle, että vain aivan harvoin toinen saattoi luottaa toisen sanaan,\nja kun jokaisen talollisenkin oli pakko pitää yksin huolta itsestään ja\nasioistaan, aika repi niin rikki kaikki vanhat käsitteet, että\nveljeyden, ystävyyden ja tuttavuuden siteet eivät monessakaan\ntapauksessa merkinneet enää mitään. Rehellisestä miehestä saattoi tulla\nja monesti tulikin varas ja valehtelija, eikä sellainen muutos läheskään\naina ihmetyttänyt ystävää. Näistä seikoista johtui, että vihaa, riitaa\nja haukkumista ei arvosteltu sillä tavalla kuin muulloin. Tunteet elivät\npinnalla aivan samoin kuin henki, jonka nälkiintynyt, kuihtunut ruumis\nelimistöineen oli ajanut sieraimiin. Sen poispuhaltaminen ei liikuttanut\njuuri ketään. Elettiin kuollaksensa, riiputtiin kiinni elämässä vain\nvaiston avulla, joka toisissa saattoi olla vähän voimakkaampi, useissa\ntäydellisesti masentunut.\n\nTästä voi käsittää, miten hoitomiehet ollenkaan voivat täyttää raskasta\ntehtäväänsä näiden panettelujen alaisena. Kärsimys ja kärsimysten\nnäkeminen karkaisi heidän luonteitaan, kasvattaen toimeensa samassa\nsuhteessa kuin tehtävän vaikeus kasvoi.\n\n*Täytyi* tehdä jotain muuta kuin loukkautua, jotain muuta kuin sääliä ja\nitkeä, täytyi taistella.\n\nKun kirkonvartija kieltäysi lähtemästä kuvernöörin luokse \"kerjäämään\",\noltiin vähän pulassa, ketä sinne lähettää. Hautalan Janne kyllä olisi\nlähetetty, mutta tämä arveli, että kun hänellä on joidenkin asiain\nvuoksi kuvernöörin luona vähän huono maine, taitaisi olla parasta\nlähettää sinne mies, jolle ei kuvernöörillä olisi mitään vanhoja\nkalavelkoja. Varpulan Valee ei ollut kyllin hyvä puheniekka, että olisi\nvoinut asiain todellisen laidan saada selvitetyksi sillä tavalla, että\napua lähtisi ahtaastakin. Vanha kirkkoherra ilmoitti, että hän olisi\nvalmis lähtemään, mutta heikon terveytensä vuoksi ei uskaltaisi näin\ntukkuteillä ja kylmillä ilmoilla niin pitkälle matkalle, -- joka este\nmyönnettiin täysin oikeutetuksi.\n\n\"No, minä menen sittenkin\", ilmoitti Hautalainen, \"tulkoon Valee\ntoiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on\nkuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.\"\n\nMieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen\nmukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut\nkokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän\nlähtee.\n\nJa seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella\nottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille.\nMutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta.\nSen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta.\nEräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse.\nTämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin\nuupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan.\nValee pidätti hevosta.\n\n\"Mistä te olette?\"\n\nVaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen:\n\n\"Lehtimäeltä.\"\n\n\"Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?\"\n\n\"Voi Jumala!\"\n\nSe oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin\nja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta\nValeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin.\nKelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän\nsen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus\nja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä\nvaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne\nValeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä:\n\n\"Leipää!\"\n\nSe näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen\nmieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki\nvaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa\nhymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus:\n\n\"Voi Jumala!\"\n\nValee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän\njo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan,\npienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla\nintohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan.\n\nLapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän\nnäyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut\nvarsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan\nrääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä,\nehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja\nsiihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen\nhuomiota.\n\n\"Kuinka on tuon lapsen laita?\" Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen\nleipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok'ikisen hivenen.\nValeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi,\nettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä\nmyttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti:\n\n\"Se nukkuu.\"\n\n\"Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.\"\n\nVaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan\nlasta syliinsä.\n\nMiksi se oli niin omituisesti kankea?\n\nKiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut.\n\nÄiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen\nlapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei\nkestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä\nriemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois\nkärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti\nriemuitsi oikeastaan *omasta* pelastuksestaan, kun oli vapautunut\nlapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä\nkäsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten\nhyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen:\n\n\"Kun sais vielä voileipää.\"\n\nLapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut\ntoivomusta kuulevinaan.\n\nMutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen\nsyliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa\nvasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein\nkyyneleet nousivat silmiin.\n\nValee jätti vaimon ensimmäisen talon portille.\n\nMatka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain\njälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä,\nhäviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä,\nitsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset\novat niin kuuluisiksi tulleet.\n\nKun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin\nkauppias --n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma\nkerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla\nkuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä\nvatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen\nhuomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä\nsisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle\nneljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli\npäättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille\nkaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset.\n\nKun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he\nheti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä\neteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain\nsydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin\nvaihettelivat toivon ja pelon välillä.\n\nVihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä,\nankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet\nolivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten\nsisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen:\n\n\"Mistä te olette?\"\n\nMolemmat selittivät sen melkein yhtaikaa.\n\n\"Mitä asiaa?\"\n\nHautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän\nrupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut.\nHän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi\njotain epäilystä siitä, että tämä valehteli.\n\nSuoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä,\nmillä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon\nmuualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty,\noliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä\nkylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun\nmolemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi\nkuvernööri nyt vasta, keitä he olivat.\n\n\"Hautala\", matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän\nkatseensa epäilevän näköisenä mieheen.\n\n\"Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari --n kanssa?\"\n\n\"Sama.\"\n\nKuvernööri kohautti olkapäitään:\n\n\"Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia\nrettelöitä?\"\n\nJannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa:\n\n\"Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä\nkuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja\ntotuuden puolella.\"\n\nKuvernööri veti suutansa hymyyn:\n\n\"Tietysti!\" Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän:\n\n\"Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat\njauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon\nminun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät,\nmitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia\neriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai\ntoisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa\nteille mitään.\"\n\nÄäni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo\nvapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi:\n\n\"Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä\novat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, --\nniitä ei ole monta, -- ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka\nnälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee\nköyhäväki sukupuuttoon.\"\n\n\"Älkää sillä lailla puhuko!\" huudahti kuvernööri hämmästyneenä.\n\n\"Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin,\nettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan\ntyöväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.\"\n\n\"Kahdeksan luotia!\"\n\n\"Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, -- täällähän tuomiot on annettu,\nettä suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin\nettä monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän\nkassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät\nenää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä\nvastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää\nmuuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan\nkuolemaa.\"\n\n\"Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten\nolen kuullut?\"\n\n\"Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.\"\n\nKuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti.\nVihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan:\n\n\"Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun\nauttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat\nvarat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan\nolisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille,\nettä uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy\noppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, *teidän täytyy*. Minä tässä\nen voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.\"\n\nHautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna\nsananvuoroa.\n\n\"Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet\ntänne *kerjuulle*, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.\"\n\nKuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan\nerikoinen sävy.\n\n\"Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka\nsiihenkin olisi syytä -- kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän\nkorvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi,\njoitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin\nnyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten\nympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa,\npelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin\n*viimeinen*. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse\nmuutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa,\nen minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla\nvastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne\nharvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat\nminulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan\nminuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin\nen ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä\nen tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te\nhuomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. -- Me emme\nmene ilman jauhoja.\"\n\nKuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka\npuhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja\nlopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen\nilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin\nsielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän\nastui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa.\n\n\"Te saatte jauhoja\", virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen\nkättä.\n\nValee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen\nposkille vierivän muutamia suuria kyyneleitä.\n\nKuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään\npari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen\neteen ja virkkoi:\n\n\"Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä\nvanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja\nkaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia\nja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin *Suomen kansa ei sorru\nkoskaan, vaikka sillä oliskin nälkä*.\"\n\nSitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan\nvarastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden\nMikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat\nsekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet\nonnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää\nhuolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin\nkirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin\nluottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän\nnoin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta\nsiksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko,\njolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää\nyhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen\nmenneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä\nyönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet\nlähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi\nMärkäsen Annikan luttiin -- missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko\noli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun\nhuomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen\nmitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja\nsydämessään kiroten \"tuollaiset\" ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä\nihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko\nMärkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut\nvarustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla\nkostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät\nkostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa\n\"uskollisiksi yrityksiksi\", paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista\nhaluistaan ja harrastuksistansa. Näille \"haluille ja harrastuksille\" oli\nusein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta\nnykyinen aika oli hänen \"haluilleen ja harrastuksilleen\" niin sopiva,\nettä Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan\nnaurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen\nnauraa.\n\nMutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin\nsuuri tapaus; joku saattoi sanoa, että \"pois sitä täytyy täältä niin\nrikkaan kuin köyhänkin\", mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen\nsyvää tunnetta eikä kaipausta.\n\nMutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että\nniitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa\narkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä\nsopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa,\nettä \"se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä... Kun Jumala antaisi\ntässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella\nkunnialla.\" Silloin äijä aina sanoi:\n\n\"Noo, jopa ... jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.\" Ja sitten\nruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi\nemäntä tavallisesti:\n\n\"Sinä olet sellainen ... kun et edes yhtään tahdo ... ei suinkaan ne\nikänä maksa.\"\n\n\"Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä\nnyt ihmisiltä väkipakolla.\"\n\nJa kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin\nasia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät\nsen.\n\nMutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja\nihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat.\n\nToimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta\nemäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius\nse on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja\nkirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja\npäälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa\nkalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani\njyrkästi Valeeta vastaan -- onhan niitä nyt muitakin... Muori nauroi:\n\n\"Ketä muita? Mikä Valeen on?\"\n\nMikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä\nvastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi\njärkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja\nVarpulan Valee.\n\nKalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla\nveloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan\nMärkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko\npäivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan\nkessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että \"kun on\nkerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein\nmiehissä ... se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.\"\n\nJa velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon\nsukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että\nihminen pääsee tässä vielä kulkemaan... Ne ihmiset kanssa taitavat niin\npaljon valehdella tuosta kestikievarista... \"Nämä ovatkin oikein hyvin\nprässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?\"\n\n\"Oon, oikein makoisia.\"\n\nMikko nauroi ja sanoi:\n\n\"En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!... Kyllä minä monta\nkertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo\nkukaan tähän aikaan saada... Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari,\ntuliko se jo kirjaan, kanttori?\"\n\nKanttori ei kuullut.\n\n\"Kuuliko kanttori?\"\n\n\"Hääh?\"\n\n\"Niin että\", ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä.\n\nKanttori nyysäsi nenäänsä:\n\n\"Eikö tuo lie tullut... Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari\nvaikka...\"\n\n\"Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää,\n-- jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois *äiti*-muori,\nmitä te sillä teette?\"\n\n\"Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.\"\n\nMikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse:\n\n\"Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa\njo siitä sovimme.\"\n\nKanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin.\n\n\"Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan... Pidä huhmaris, kun olet\nkerran saanut.\"\n\nMuille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa.\n\nKun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan\nselvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa\nAnnikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä\nherättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että\nusein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin.\n\n\"Saa nähdä\", virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit\nkäsiinsä, \"eikö niissä ole paljon vanhentuneita\". Ja kuiskaten, ettei\nemäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan\nhuonokuuloinen, kuulisi: \"Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa\".\n\n\"Mitä sanot?\" kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan.\n\n\"Kanttorille vain tässä, joutavia.\"\n\n\"No mitä sitä niin salaisia... Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset\nkuulevat.\"\n\nJokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän\nihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että\nvai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä.\nMahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia\npienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan\nkertaan -- joka erä kuitenkin eri muodossa -- hiljaa huomauttaa\ntoimitusmiehille, että \"jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden,\nniin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi\ntullut yhtään vahinkoa\". Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala\nkorjasi äijän pois.\n\nVelkakirjat loppuivat.\n\n\"Taisivat olla kaikki?\" kysyi kanttori.\n\n\"Kaikki\", myönsi emäntä.\n\n\"Kaikki? E--hei toki!\" huudahti Mikko.\n\n\"Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole\", vakuutti emäntä.\n\n\"No älkää nyt piruja... Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!\"\n\n\"Mitkä velkakirjat?\"\n\nSamassa tuli Annikka sisään papereita kädessä.\n\n\"Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?\" ja vei\npapereita kanttorille.\n\n\"Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä\nolet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?\" kyseli Mikko ja astui\nlikemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon\nsapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi:\n\n\"Ei ne ole siinä kaikki!\"\n\n\"Pidä nyt Siikalahti vähän suutas\", suhditti kanttori.\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä\", sanoi Valee.\n\n\"Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan\nhajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään\nei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta\npuolestani, mutta lasteni.\"\n\n\"Pure huulees, nälkäsilmä!\" tiuskaisi Annikka, \"sinä pidät kaikkia\nihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.\"\n\n\"Vastaatko puhees? -- Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?\"\n\n\"Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka\nikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?\" Annikka rupesi\nitkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi\njutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on\nlennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee.\n\nIlmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta\nmarkkaa, paitsi takauksia.\n\n\"Millähän sekin mies komeilee?\" Sitä ei Mikko millään tavalla voinut\nhillitä itseään sanomasta.\n\nSiihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko\ntaas ilmoitti:\n\n\"Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.\" Tuo vaatimus herätti\nvakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin\nhalvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin.\nMikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä\nsyksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja\nmuutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä\nvaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis\nhaltuunsa, saadakseen \"pitää niistä huolta\", vaan sekin, että hän toivoi\nvoivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär\neivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili\nhalveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti\najatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui:\n\n\"Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista\nsopivin.\"\n\nSetä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta\nsanomatta se jäi.\n\n\"Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa\", virkahti kanttori hymyillen,\n\"koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen\nholhooja.\"\n\nMikko katsoi niihin sormiin.\n\n\"Kaa... En minä ole tiennytkään ... että tässä suoverin saa!\"\n\nTytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne\nhuomasi ja setä loukostaan pani:\n\n\"Jassoo!\"\n\nMikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita.\n\n\"No ilmankos!\" hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio\nteroittui:\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Niin ... minä vaan ajattelen...\" hän sanoi. Ja hän todella ajatteli\npaljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista,\njonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että\nhän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen\nrahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän\nnyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa\nsaada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään\njälkipuheita... Hän yrittää \"Jumalan avulla\" eteenpäin maailmassa.\n\nKun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen\nhyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi\nsaaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä\nkamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut\nHautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus\nsalata.\n\nToimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja\ntytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon\npolkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan\nkilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan\ntalosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi\ntalon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän\naikaan oli.\n\nMattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti\nAnnikka Hautalaan -- ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle\nkihlat tuonut.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut\nviikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa. Toisinaan\nhouraili, toisinaan taas oli tajuissaan.\n\nVarjontapaisena liikkui emäntä kestäen ihmeteltävällä voimalla suuret\nhuolensa monipuolisten velvollisuuksiensa täyttämisessä hyöriessään.\nPihatuvassa oli köyhäin keittola vielä. Keväämmällä oli se muuttunut\nsairaalan tapaiseksi, sillä yhä useampia nälän ja taudin runtelemia\nihmisiä tunkeusi sinne etsimään ravintoa ja hoitoa. Pihatupaan eivät\nenää läheskään kaikki mahtuneet. Useampia täytyi sijoittaa omaan\nasuintupaan, missä penkillä ja lattialla olkipahnoilla ihmisiä makasi ja\nvalitteli kaiket päivät. Kyläläiset olivat alkaneet kammota ja karttaa\ntaloa, missä lavantauti kuoleman uskollisena liittolaisena joka viikko\nkaatoi useampia uhreja. Oli oikein ihmeteltävää, millä voimalla talon\nväki säilyi joutumasta taudin käsiin. Huonoimmat sairaat olivat\nsijoitetut pihatupaan. Monet monituiset kerrat päivän mittaan siellä\nkävi emäntä, aamusta varhain iltaan myöhään koettaen harrastuksellaan\nja huolenpidollaan lievittää onnettomain kärsimyksiä. Kun isäntä\nsairastui lisääntyi hänen työnsä kaksinkertaiseksi. Mutta eivät\nsittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut\nsairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen,\nmikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi.\n\nKatkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat\ntakauksista yht'äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan. Nyt\nvielä oli olemassa takauksia, joista muutamien ainakin saattoi\nedellyttää tulevan hänen maksettavaksensa. Maatessaan sairasvuoteella\nodotti hän ryöstömiestä joka päivä, sillä hänestä näytti niin\nluonnolliselta, että nyt juuri niiden olisi aika tulla, kun hän on\nsairaana, kuolemankielissä, eikä kykene asioitansa korjaamaan. Kun ilta\ntuli illan perästä, ilman että ryöstömiehiä tuli, joutui hän\njonkinlaiseen välinpitämättömyyden ja yhtäkaikkisuuden tilaan. Mutta sen\nsijaan muut samaan jaksoon kuuluvat asianhaarat kiinnittivät hänen\nhuomiotaan ja ajatuksiaan, jotka kuumeen kiihdyttäminä toisinaan\nsaavuttivat rajuuden huipun.\n\nKun joku vieras kävi häntä katsomassa ja puhui sen ohessa siitä, että\ntämä kärsimys ihmisillä nyt on Jumalan lähettämä synnin rangaistus, tuli\nhän aina katkeralle mielelle. Hänen oma vaimonsa ei enää pitkään aikaan\nollut puhunut siitä. Sen johdosta tunsi Janne aina tuollaisen Jumalasta\npuhuvan vieraan pois mentyä suurta helpotusta, kun emäntä hiljaisella,\nhyväilevällä tavallaan laski kätensä hänen kuumalle otsalleen ja mitään\npuhumatta katseli häntä noilla silmillään, joiden kummallisen tyyneyden\nsyytä Janne rauhallisempina hetkinään monesti ihmetteli. Ja mitä enemmän\nhän katseli vaimonsa katkeamatonta kestävyyttä, tuota meluamatonta,\nhänelle aivan käsittämätöntä jumalisuutta ja Jumalaan luottamista, sitä\nuseammin hän tahtoi vaimonsa viipymään vuoteensa vieressä ja komensi\npiian tahi pojat juoksemaan hänen asioitansa.\n\nHetkinä, jolloin synkeä ajankuva oikein täydessä karvassaan astui hänen\nsairaan mielikuvituksensa eteen, voi hän vielä raivostua. Jumalan\nrangaistuksena ei hän voinut nälkää pitää, koska se ei kohdannut muita\nkuin köyhiä. Täälläkin rahamiehet rikastuivat, Siikalahden Mikon\nmahtavuus oli yhä nousemassa ja tomppelimaisen Klitsin merkitys kasvoi\nsamoin. Sitäpaitsi sellaisilla rentuilla kuin Kaleniuksella ja\nStenforsilla oli mainiot raha-ajat. Kaleniuksellakin nyt oli oikein\nherrasvaatteet yllä, kun hän oli saanut olla Stenforsin kätyrinä.\nSitävastoin ihmiset, joiden syntikuorma oli pieni edellisiin\nverrattuina, saivat kärsiä niin hirveästi. Eikä mikään inhimillinen\nkeino näyttänyt pelastavan kansaa, ei edes se että hänkin joskus\nkuumehoureessa heittäysi vuoteen viereen polvilleen ja rukoili huutaen\nja velvoittaen kaikkivaltiasta rientämään apuun. Sellaisissa tapauksissa\nsaattoi raaka intohimo hänet yhtäkkiä temmata käsiinsä. Silloin mies\nhurjistuneena riehui, pauhasi, kirosi, tietämättä itsekään mitä kirosi\nja ketä.\n\nKun joku sattui tätä melua kuulemaan ja emäntä osui silloin olemaan\nulkona tahi pihatuvassa, juostiin sitä hänelle sanomaan.\n\nJa kamariin riensi juoksujalassa tämä nainen, jonka silmissä oli niin\nvakava, rauhoittava ilme ja joka ei koskaan hätien melunnut eikä\nmalttiansa menettänyt. Vaieten tarttui hän lattialla hourivan miehen\nkäsipuoleen ja kuiskasi:\n\n\"Lähde sänkyyn.\"\n\nAivan kuin hänet olisi rikoksesta tavattu antoi Janne vastustelematta\nviedä itsensä vuoteelle, tuijotti hetkisen sekavin katsein vaimonsa\nsilmiin ja huoahti raskaasti.\n\nKerran tällaisessa tapauksessa hapuili Janne käteensä vaimonsa käden ja\npuristi sitä lujasti, virkahtaen:\n\n\"Rukoile minun kanssani!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Hautalaiselle kerrottiin, että Märkäsessä on kalukirjoitus, sanoi\nhän:\n\n\"Pian on meillä sitten ryöstömiehet.\"\n\nEmäntä näki, että sairaalla oli sydämellä jotain, jonka hän olisi\nnähtävästi tahtonut ulos purkaa. Naisen omituisella vaistolla aavisti\nhän, että se mahdollisesti koskisi Mattia ja Märkäsen Annikkaa, joiden\nkihlautumisesta ei hänelle ollut mitään ilmoitettu, mutta jota vastaan\nhän usein oli ilmaissut jyrkän mielipiteensä. Emäntä pistäysi tupaan.\nAivan pian sen jälkeen ilmestyi isän sängyn viereen tuolille istumaan\nMatti. Isä oli ollut hiukan unessa. Matti katseli siinä vanhuksen\nkalvistuneita, kuihtuneita kasvoja ja tunsi raskaan palan nousevan\nrintaansa ja silmiinsä pari kuumaa kyyneltä. Akkunalla oli voilautasen\nvieressä kappale mustaa pettusekaista leipää, -- sellaista, jota talossa\nsyötiin ja jota parempaa ei sairas millään tavalla ollut suostunut\nsyömään, \"koskapa kuitenkin niin moni muu sairas ei voinut sen parempaa\nsaada.\"\n\nIsä avasi silmänsä.\n\n\"Matti!\"\n\n\"Mitä?\"\n\nIsä ei jatkanut, katseli vain poikaansa. Matti äänsi viimein hiljaa:\n\n\"Isä.\"\n\n\"Mitä?\"\n\nMatti rupesi nyt selittämään, että hän vastoin isän tahtoa oli kihlannut\nMärkäsen Annikan ja pyysi, ettei isä olisi vihainen, sillä isä kyllä\nymmärtää, että itseänsä varten sitä kukin ottaa vaimon eikä...\n\nIsä piti silmänsä ummessa ja poskille nousi heikkoa punaa. Matti näki,\nettä ilmoitus oli vanhuksen sielussa vaikuttanut hyvin valtavia\ntunteita. Hyviä vaiko pahoja? Sitä ei poika tiennyt, mutta aavisti ne\njälkimmäisiksi. Matissa oli suuri määrä isänsä itsepäisyyttä ja\njärkähtämätöntä tahtoa. Häntä oli vaivannut se, että hänen piti isänsä\ntietämättä kihlata Annikka. Nyt hän kuitenkin tunsi päässeensä tuosta\npainostuksesta, kun oli saanut asian isänsä tietoon. Että se isälle oli\nvastenmielistä, se ei häneen läheskään sillä tavalla koskenut, sillä\nhän piti oman mielipiteensä asiassa korkeimpana lakina. Kun ei isä\npitkään aikaan puhunut mitään, lähti Matti tupaan. Mutta jonkun hetken\nkuluttua kutsutti isä poikansa uudestaan kamariin.\n\nJa nyt sai Matti kuulla, ettei isällä tyttöä vastaan ollut mitään. Syy,\nminkä vuoksi hän ei olisi tahtonut antaa poikansa mennä naimisiin\nMärkäsen tyttären kanssa, oli se, että hänellä oli sinne velkoja ja\nihmiset tulisivat sanomaan, että hän on häviöstä pelastunut poikansa\nnaimisen kautta. Sellaista ei hän voisi ikänä suvaita. Hän voi kunnialla\nhävitä omaisuutensa, mutta ei kärsiä sellaista häväistystä, että hän on\npoikansa naittamisella häviöstä pelastunut. Vaan nyt ovat asiat\nmuuttuneet. Hän on turpeen alla jo silloin, kun Matti menee naimisiin.\nJos ihmiset odottavat saataviaan siksi kun hän on poissa, tekevät ne sen\nhyvyydestä häntä kohtaan. Sitä hän toivoisi kuitenkin, että Matti\nottaisi kotitalonsa, koska se varmaan on parempi kuin Märkäsen, ja\npitäisi huolen siitä, että äiti saisi riittävän eläkkeen, -- semminkin\nkun talo sen vielä hänen laskujensa mukaan kannattaa.\n\nMatti ei ollut pitkään aikaan puhellut isänsä kanssa mistään asiasta\npitemmältä. Senpä vuoksi häntä kovin kummastutti se muutos, mikä isässä\noli tapahtunut. Vanha jyrkkyys, jonka kiusallisuutta poika usein oli\nsaanut tuntea ja sen alle taipua, oli poissa. Isä puhui nyt hellästi,\nmelkein niinkuin äiti!\n\nMatti lähti kamarista luvattuaan täyttää isän toivomukset ja useaan\nerään vakuuttaen, että äidillä ei tule puutetta olemaan, niin kauan kuin\nhän elää.\n\nPäästyään ulos ajatteli hän yhä isää ja hänessä tapahtunutta muutosta.\nEnsin se hänessä synnytti omituisen, surunvoittoisen tunnelman. Mutta se\nkirkastui yhä, kun hän joutui ajattelemaan, että isän näytti nyt olevan\nniin helppo olla. Kun Matti vähän ajan kuluttua huomasi äidinkin\nkasvoilla iloisemman ilmeen, tämän tullessa kamarista, tunsi hän\nvähitellen surumielisyyden haihtuvan ja jonkinlainen onnellisuuden\nraikas tunnelma ailahti rinnassa.\n\nSinä iltana oli Matilla paljon puuhaa vaivaistuvassa. Sillä tuntien\näsken saavuttamaansa tyydytystä pistäysi hän sinne vaistomaisesti\nhaluten jakaa siitä muillekin. Siellä vallitseva kurjuus koski nyt aivan\nerikoisella tavalla häneen. Yhtäkkiä sai hän päähänsä toimittaa siellä\nperinpohjaista puhdistusta ja siivoa. Ruvetessaan puuhaan huomasi hän\nvasta kuinka äärettömän suuri ja vastuksellinen työ äidillä oli ollut,\njoka melkein yksin oli tähän saakka saanut täällä siivonkin toimittaa.\nHän komensi tuvasta apulaisikseen siellä rähisevät pojat ja muutamia\nnaisia, jotka vielä kykenivät jonkun verran auttamaan. Tässä toimessaan\noli hän niin innostuneena, ettei huomannutkaan, miten myöhäiseksi ilta\njo joutui. Kesken puuhailunsa tultiin häntä noutamaan pihalle. Siellä\nodotti Annikka. Jossain nurkantakana selitti tyttö, mitä heillä\ntänäpäivänä oli tapahtunut ja näytti surumieliseltä ja lamautuneelta.\nMutta Matti sanoi varmalla itseluottamuksella, ettei tässä nyt enää\ntarvitse Siikalahden Mikkoa pelätä, ja kehoitti Annikkaa menemään\ntupaan siksi kunnes hän päättää työnsä. Mutta Annikka meni Matin kanssa\npihatupaan ja ryhtyi auttamaan.\n\nSairaat vaivaiset katselivat loistavin, kiitollisin silmin noita kahta,\njotka nuoruutta ja elonvoimaa uhkuen, keskellä lämpimintä kuherrusaikaa\nhikipäissään puuhasivat heidän tuskainsa ja kärsimystensä\nlievittämiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMikon puuhista Märkäsen talon suhteen levisi kylille pian huhuja. Siitä\npuhuttiin jo ikään kuin se olisi ollut Mikon oma, ja naiset ehtivät\npelkäämään, että miten se leskiparka tulee saamaan eläkkeensä, ei\nainakaan muuten kuin riitelemällä.\n\nMutta toiseltakin puolen oltiin puuhassa. Eräänä päivänä meni Varpulan\nValee Hautalaan ja sanoi Matille:\n\n\"Sinun pitää huutaa se Märkäsen talo.\"\n\nMatti selitti, että hän tuskin voisi pitää kahta taloa siksi kuin ajat\nparanevat. Ja kun hänen pitää valita Märkäsen ja Hautalan välillä, ottaa\nhän Hautalan mieluummin. Isä oli luvannut, että jollei hänelle\nkuolemaakaan tule, niin tulevana syksynä hän kuitenkin antaa talonsa\nMatille. Jos hän huutaisi Märkäsen nyt, niin millä hän sen maksaisi, kun\nMikko kuitenkin tahtoisi heti rahaosuutensa.\n\nMutta sitten erään kerran tavatessaan Matin Rauhalan äijäkin sanoi,\nettei pitäisi päästää kovin halvalla Märkäsen taloa kestikievarille. Ja\nennen kuin erosi, sanoi, että jos rahasta hätä tulisi, niin tulla heille\npuhumaan.\n\nMatti vähän innostui asiaan semminkin, kun Siikalahden Mikko kuului\npitävän aivan varmana, ettei hän kykenisi ollenkaan kilpailemaan.\nVarakasten isäntäin luotto kohotti hänessä myöskin luottamusta omaan\nitseensä. Neuvoteltuaan vielä isän kanssa päätti hän esiintyä Mikon\nkilpailijana.\n\nKun taloa ruvettiin myymään, tarjosi Mikko silmää räväyttämättä kaksi\ntuhatta markkaa talosta. Kun Matti siihen lisäsi sata markkaa, ymmärsi\nMikko, että Matti vain nostaa hiukan taloa hänelle, mutta kyllä hän\nsiihen asti uskaltaa kuin Mattikin. Mutta kun ruvettiin menemään yli\nneljäntuhannen, rupesivat Mikon silmäkulmat menemään solmuun ja ääni\nalkoi käydä vielä kimakammaksi. Hän ajatteli, että voi se tyhjätaskukin\ntehdä rahamiehelle kiusaa näin huutokaupoissa.\n\nKun ruvettiin menemään yli viiden tuhannen, katsoi Mikko jo vähän\npitempään Mattia, käsitti aivan yhtäkkiä tämän kasvojen vakavasta\nilmeestä, että Matti *aikoo saada talon*. Raivoisa, kostonhimoinen\ntunnelma leimahti Mikossa nyt ilmiliekkiin. \"Sinä saat maksaa talon\nkalliisti!\" päätti hän itsekseen ja hymyili jo edeltäkäsin äärettömästi\nnauttien siitä, että hän tulee saamaan Märkäsen talosta niin hyvät osat.\n\"Ja rahat pitää olla minulle heti paikalla.\"\n\n\"Sata!\"\n\nIhmiset ällistyivät sellaista rohkeutta, kun kauan aikaa jo oli menty\nylös kymmenin ja viisin markoin.\n\n\"Viisi!\" lisäsi Matti, vakava ilme silmissä, kasvot hiessä.\n\n\"Mitä sitä sillälailla... Sata!\"\n\n\"Viisi!\"\n\nMikko riemuitsi. Oltiin jo toista tuhatta yli siitä, minkä hän\nharmittelematta olisi saattanut talosta maksaa.\n\nAntaa suoverin nyt maksaa! Opetetaan sitä!\n\nOltiin 5 950 markassa. Mikko ajatteli: Matti on nuori, ylpeä,\najattelematon. Jos minä uskallan vielä neljäkymmentä, panee Matti viisi\nja *luulee*, että minä panen kuuteen tuhanteen...\n\nMikko luki hyvin selvästi:\n\n\"Viisituhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä!\"\n\nNyt maksoi vaivan silmäillä Mikkoa, kun tämä katsoi Mattiin...\n\n\"Saa olla\", sanoi Matti, ja suu meni hiukan hymyyn.\n\nMikko vaaleni, hän ei näkynyt oikein haluavan tajuta, mitä Matti\ntarkoitti.\n\n\"No lisää, lisää! Kuka nyt vähälle väsyy.\"\n\n\"Ei penniäkään.\"\n\nIhmiset alkoivat jo tajuta, jännitys löyhtyi, ja jotkut sanoivat:\n\n\"No sille talolle tuli hintaa.\"\n\nMikolle tuli asiaa lähteä käymään kotona. Sitä paremmin oli tilaisuutta\ntoisilla ihmetellä, miten taitavasti Matti oli Mikon kengittänyt.\n\nMikko ei saattanut olla kauan kotonakaan. Tultuaan takaisin ei hän\nkyennyt salaamaan sitä, että hänen oli harmi. Huutoihin ei hän puhunut\nenää mitään. Ei aikaakaan, kuiskasi hän Matin kahteen kynteen.\n\n\"Saat sen talon sillä, minkä sinä viimeksi lupasit\", sanoi. Matti rupesi\nnauramaan:\n\n\"Pidä nyt, kun niin mielesi teki.\"\n\nMikko kynsi päätänsä.\n\n\"Minä rikon.\"\n\n\"No siitä ei tule mitään, sen saat uskoa! Älä uraja, mies kun mies.\"\n\nMatti löi Mikkoa hartioille kämmenellään ja lähti pois tämän jutuista.\n\nMutta Mikko ei saanut sitä päästänsä lähtemään, että hän ottamalla talon\nhyvästä hinnasta oli joutunut vasten tarkoitustaan runsaalla mitalla\nlisäämään kälynsä myötäjäisrahoja. Se se häntä eniten harmitti, sillä\ntalo, vaikka olikin kallishintainen katsoen katovuoden kurssiin, oli\nkuitenkin tavallisissa oloissa hintaansa vastaava.\n\nVasta sitten huomasi hän yhden lisäseikan: Matti voi nyt ottaa varsin\nhyvin isänsä talon, antaa isällensä eläkkeen, maksaa velat ja päästä\nomavaraiseksi mieheksi.\n\nMikko kirosi siinä huoneitten takapuolella. Kun joku tuli samalla sinne\nja kysyi, mikä nyt niin kiroiluttaa, selitti Mikko:\n\n\"No kun olin vähällä kompastua ja kaatua tuohon liekoon...\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSinä iltana tuli Mikko harmistuneena kotiin. Hän kiersi jokirannan\nkautta, missä oluttehtaan rakennusta varten valtava hirsikasa odotti\nkevättä, jolloin aiottiin ruveta rakentamaan. Viime aikoina oli\nkuvittelu uuden tehtaan kannattavaisuudesta saanut usein hänen huulensa\nhymisten viheltelemään. Ei onnistunut sekään nyt. Muuten ei hän olisi\nniin paljoa talonkaupasta harmitellut, mutta kun voitto hyvästä\nhinnasta, joka hänen mielestään oli kaksinkertainen nykyiseen kurssiin\nnähden, tuo voitto tulee Hautalan Jannen pojan hyväksi, jota hän vihasi\naivan yhtä paljon kuin isääkin, harmitti se häntä. Miksi hän olikin niin\nhullu, että lisäsi vielä sen viimeisen erän! Selvältä näytti hänestä\nnyt, että toiveet Hautalan Jannen joutumisesta vararikkoon olivat\ntuuleen haihtuneet. Ja hän kun jo usein oli kuvitellut itseänsä senkin\ntalon omistajaksi!\n\nKotiin saavuttuaan tapasi hän siellä Stenforsin ja Kaleniuksen\nryypiskelemisen puuhissa. Renkipoika valjasti pihassa hevosta herroille,\njoita piti kyytiin lähteä. Isäntä meni kamariin ottamaan selvää, mihin\nne herrat menevät.\n\n\"Karin loukolle!\" selitti Kalenius, joka tällä kertaa oli ainoastaan\nhiukan päissään ja muutenkin Mikon mielestä käyttäytyi omituisesti.\nStenfors, joka päissään ollessa aina oli hiljainen ja omituinen, ei\npuhunut mitään. Kun isäntä aikoi mennä tupaan, sanoi Kalenius:\n\n\"Antaa sen pojan vain tulla kyytiin.\"\n\nMiksikähän pojan? rupesi Mikko miettimään ja tuli lopulta siihen\npäätökseen, että hän menee itse. Turkit päällä meni hän kamariin\nilmoittamaan, että hevonen on valmiina.\n\n\"No itsekö sinä tulet kyytiin?\" kysyi Kalenius.\n\n\"Niin... Enkö minä kelpaa?\"\n\nKaleniuksen naama meni vähän synkäksi, mutta hän ei puhunut mitään.\nPihalle mennessä selitti isännälle, että *hän* suorittaa juomingit, kun\ntakaisin palataan.\n\nMitähän asioita niillä nyt on? mietiskeli Mikko itsekseen ja yhtäkkiä\nhän muisti, että Pikku-Karin kartano oli palanut alkuviikosta. Samaan\najatuksenjuoksuun kysyi hän:\n\n\"Oliko se Karin kartano vakuutettu?\"\n\n\"Oli ... oli se ... kyllä se oli\", selitti Kalenius.\n\nMutta Mikon mielestä oli Kaleniuksen puhetavassa jotain arkaa ja\nepävarmaa. Mitähän?\n\nJotain pisti mieleen. Mikko päätti sen johdosta olla koko matkan\nsanaakaan hiiskumatta, mutta sen sijaan pitää silmät ja korvat auki.\n\nNimismies rötkötti sivuittain reessä ja näytti nukkuvan. Kalenius, jolla\ntavallisesti oli hauskoja kaskuja jaariteltavaksi matkojen varrella,\noli vaiti kuin myyrä.\n\nOli jo hyvinkin hämärä, kun tultiin palaneen kartanon pihaan. Stenfors\njäi istumaan rekeen, Kalenius meni palaneille raunioille katselemaan.\nKierreltyään siellä hetkisen tuli hän takaisin ja sanoi Stenforsille:\n\n\"No tulehan katsomaan... Niinkuin näet, ne ovat palaneet kaikki.\"\n\nEi Stenfors viitsinyt nousta, sanoi vain, että näkeehän hän tuon.\n\n\"Ja Siikalahtikin näkee, että kaikki se on palanut?\" kysyi Kalenius.\n\nNäkihän Mikko.\n\nLähdettiin pois. Herrat sai Mikko kyyditä nimismiehen taloon, missä\nKalenius todellakin maksoi kaikki laskut.\n\nKun Mikko oli poistunut, ryhtyi Kalenius kirjoittamaan\npalotarkastuspöytäkirjaa, missä selitettiin, että Karin talon\nrakennukset olivat palaneet pohjia myöten. Stenfors kirjoitti alle\ntodistuksensa paperia ollenkaan lukematta, sillä häntä niin kovin\nunetti. Kun Kalenius tuli kotiinsa, makasi hän pöydällä paperiensa\npäällä kauan aikaa ja mietti. Paperi hänen edessään sisälsi\npalotarkastuskertomuksen *Vennu Karin* rakennuksista, jotka olivat\nvakuutettuina Maalaisten paloapuyhtiössä 2 000 markasta, mutta\ntodellisuudessa olikin palanut *Ville Karin* rakennukset, joita ei oltu\nvakuutettu missään. Varovaisuuden vuoksi, jos Stenfors kaikista\njuovuttamisvarokeinoista huolimatta sattuisi lukemaan\ntarkastuspöytäkirjan ennen kuin kirjoittaisi nimensä alle, oli Kalenius\nristinimen sijaan pannut vain alkukirjaimen. Tarpeeton varokeino, sillä\nStenfors ei sitä lukenut. Nyt Kalenius tasaisella kädellä täytti\npuolinaisen nimen, kirjoitti pyynnön, että Vennu Karin palorahat\nhetimittäin lähetettäisiin hänelle ja sulki paperit kuoreen.\n\nTyö oli tehty. Mutta syviin mietteisiin se pani Kaleniuksen. Vaikka jo\nkerran ennen hänelle tällainen yritys oli hyvin onnistunut, oli sielussa\nkuitenkin jotain epäilyksen tapaista. Muusta ei pelkoa, mutta mikä\nonnettomuus johdattikin tuon Mikon kyytiin. Jos se rupeaisi urkkimaan\nKarin Villeltä jotain palorahoista? Hiiteen koko Mikko! Rauhottui hän\nkuitenkin lopulta ja luotti hyvään onneensa. Seuraavana aamuna pani hän\nkirjeen postiin.\n\nSaman asian vuoksi valvoi Siikalahden Mikko koko yön, uni kun ei tullut\nsilmään. Toisinaan oli hänen kovin kuuma, toisinaan ihan kylmä ja\nviluttava ollakseen. Aamun vaaletessa pisti hän hevosen puihin ja lähti\najamaan Karin loukolle. Ohi mennessään pistäysi saunaan, missä Ville\nasui. Siellä oli nälkää ja kurjuutta siksi, että Mikkoakin oikein\nsäälitti. Ville vaikerteli tulipalo-onnettomuuttaan.\n\n\"Ei suinkaan sinun rakennuksesi ollut vakuutettu?\" kysyi Mikko siinä\nmuun puheen välissä.\n\nEipä se ollut. Kyllä Kalenius oli usein houkutellut, mutta ei ollut\ntullut siihen ryhdytyksi.\n\n\"Sepä oli vahinko!\"\n\n\"Niin kovin surkea vahinko, että...\"\n\nMikko kiirehti pois, ajoi kotiin, tuumaili yhä sitä samaa asiaa, teki\npäätöksensä, istui uudelleen rekeen ja ajoi Kaleniuksen kortteeriin.\nAstuessaan Kaleniuksen kamariin, väreili hänen huulillaan tuo varma,\npäättävä ahneuden piirre kaikkivoittavana, aivan kuin siihen valettuna.\n\nNähtyään Mikon astuvan sisään joutui Kalenius sellaisen\nhermostumiskohtauksen alaiseksi, että hänen täytyi änkätä, kun yritti\npuhumaan. Eikä Mikoltakaan oikein sujunut.\n\nYhtäkkiä rupesi Mikko nauramaan ja katsoi Kaleniuksen silmiin.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Ei mitään!\" Mikko nauroi yhä.\n\n\"Mitä sinä naurat?\"\n\n\"Tahtoisitko tietää?\"\n\n\"Mutta mitä pirua sinä tarkoitat?\"\n\nMikko muuttui totiseksi kuin muuri, vetäisi henkeä ja kysäisi:\n\n\"Onko teillä Stenforsin kanssa siinä eilisessä yhteiset vehkeet?\"\n\nKalenius vaaleni:\n\n\"Missä eilisessä?\"\n\n\"Noo\", Mikko taas nauroi, \"älä kiertele yhtään, minä kyllä tiedän, että\nsinä *taas* meinaat petkuttaa Paloapuyhtiötä\".\n\n\"Taas?\" äänsi Kalenius vaistomaisesti. Tuskalliset ajatukset näkyivät\nsekaisin kiitävän ja myllertävän hänen aivoissaan, sen kyllä silmistä\nnäki.\n\n\"Katsos ... minun *omatuntoni* ei antanut mukiin ennen kuin...\"\n\n\"Älä *sinä* puhu omastatunnosta!\" huudahti Kalenius. \"Mutta nyt minä\nalan käsittää: sinä luulet, että minä aikoisin ottaa Paloapuyhtiöltä\nvakuutusmaksun vakuuttamattomista rakennuksista.\"\n\n\"No niin.\"\n\n\"Pyh! Sinä itse olet sellainen roisto.\"\n\n\"Hauku vaan, mutta kyllä minä asiasta selvän otan. Minä saatan nyt käydä\nStenforsin puheilla.\"\n\n\"Sieltä sinä potkun saat.\"\n\n\"Sama se. Paraiten potkii se, joka viimeiseksi potkii.\" Mikko nousi jo\nlähteäkseen.\n\n\"Et taida luullakaan, että minä tiedän senkin, sinun entisen\npetkutuksesi?\"\n\nKalenius raivostui niin että ajoi Mikon ulos, mutta ennenkuin tämä ehti\npihasta lähtemään huusi hänet vielä sisään. Ja Mikko meni. Sillä välin\noli Kalenius muuttunut. Hän kutsui Mikon istumaan pöydän ääreen, asettui\nitse vastapäätä. Hetkisen vaiti oltuaan alkoi hän sanoa:\n\n\"Kuule Mikko, enkö minä ole tehnyt sinulle monta palvelusta?\"\n\n\"Noo ... palkan sinä olet niistä saanut.\"\n\n\"Niin, mutta monta sellaista palvelusta, jota moni muu ei olisi tehnyt\npalkankaan edestä.\"\n\nMikko nauroi vingahti:\n\n\"Kun olet tehnyt, niin oma asiasi! Kyllä olet saanut hyvän palkankin.\"\n\n\"No noh, mutta ota nyt huomioosi, että jos sinä ilmaiset tämän, on\nminulla yhtä ja toista sinun päällesi ilmoitettavaa, joka ei tule\nsovitetuksi muualla kuin linnassa ja raippavitsoilla.\"\n\nMikko pelästyi niin että kieli alkoi sammaltaa, kun hän koettaen\nryhtiänsä säilyttää vastasi:\n\n\"Et sinä voi minun päälleni mitään todistaa.\"\n\n\"Parempihan se sinulle niin olisi, mutta älä anna turhien luulojen\npettää itseäsi. Ajattele kuka minä olen.\"\n\nVoitonriemuinen ilme ilmestyi Kaleniuksen koko olentoon. Koputtaen\netusormellaan varoittavasti pöydän laitaan jatkoi hän:\n\n\"Näet nyt, Mikko, että sellaisten miesten kuin meidän on parasta olla\nsekaantumatta toistemme asioihin.\"\n\nLevottomuus, joka väreili Mikon jokaisessa kasvojen eleessä, huvitti\nKaleniusta, joka yhä varmistui.\n\n\"Lähdetkö sinä kertomaan asiasta Stenforsille?\" piinasi Kalenius.\n\nMikko oli nähtävästi aivan sekaisin.\n\n\"Jos annat edes sata markkaa mulle, sitten kun saat rahat...\"\n\nKalenius purskahti kaikuvaan nauruun.\n\n\"Sittenkö sinun omatuntosi olisi vaiti, kuule, sinun *omatuntosi*, joka\nsinut ajoi tänne?\"\n\nMikon suu vetäysi vaistomaisesti noloon hymyyn ja sitten rupesi hän\nlähtemään pois sanoen:\n\n\"No, puhutaan hänestä toiste.\"\n\n\"Ei sanaakaan enää ikänä! Kuulitko? Nyt paikalla se päätetään, menetkö\nsinä linnaan ja otat raippavitsoja 40 paria tuonne kapeaan selkääsi?\"\n\n\"Ja teetkö sinä samoin?\" hymyili Mikko.\n\nKalenius meni Mikon eteen ja kuiskutti silmät säteillen:\n\n\"Nuo paperit ovat vielä minun hallussani. Minä voin ne asiaksi tullen\npolttaa sen sijaan että lähettäisin ne Helsinkiin. Stenfors oli päissään\neikä hän muista koko eilistä puuhaa. Ymmärrätkö sinä, Siikalahden Mikko?\nJa jos sinua huvittaisi ottaa selvää siitä toisesta jutusta, niin...\"\n\n\"Niin mitä?\"\n\n\"Luuletko sinä, että minulle on kovin vaikeata kadota tältä\npaikkakunnalta?\"\n\nVähän ajan päästä Mikko oikaisi kömpelösti kätensä ja virkkoi:\n\n\"No sovitaan pois.\"\n\n\"Sitähän minäkin! Onko sulla rahoja mukanasi, että antaisit minulle\nkymmenkunta markkaa, olis vähän tarpeita.\"\n\n\"Lainaksiko?\"\n\n\"Kuinka itseäsi paraiten huvittaa ... sopiihan panna Jumalan maksun\npäälle.\"\n\nMikko empi.\n\n\"Anna pois vaan! Sulla oli lurjun keinot mielessä, kun tänne tulit, eikä\nsatakaan markkaa olisi sinulle liian paljon siitä, etten laita sinulle\nraippavitsoja.\"\n\nEnnenkuin Mikko lähti antoi hän kymmenen markkaa. Ovessa mennessään hän\nvielä, ainakin jo kymmenennen kerran nöyrällä, sovittavalla tavalla\nmuistutti Kaleniukselle:\n\n\"No ollaan nyt sitten taas niinkuin ennenkin.\"\n\nKalenius katsoi ikkunasta hänen jälkeensä, hykerteli käsiään ja nauroi\nmielihyvissään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivällä haetti Kalenius eräällä ämmällä viinaa jostain salakapakasta ja\nsaatuaan pullon poveensa lähti nimismiehelle.\n\nStenfors siellä oli pahalla tuulella. Hän oli päivän kuluessa joutunut\ntarkastelemaan papereitansa ja löytänyt sieltä useita laiminlyötyjä,\nunhotettuja asiapapereita. Niiden lisäksi muistui mieleen yhtä ja\ntoista, joka kiireellisten huvittelemisten vuoksi oli lykkäytynyt\npäivästä toiseen. Sinä päivänä ei kukaan päässyt hänen puheillensa.\n\nMutta kun Kalenius tuli jälkeen puolisen, otti Stenfors hänet vastaan\nkuin enkelin. Kaleniushan oli asianymmärtäjä, jolle saattoi purkaa\nvirkatehtäväinsä yliluonnollisen paljouden ja raskaat vaivat. Ystävä\ntiesi hyvän, helpottavan keinon:\n\n\"Pannaan plöröksi -- ja huolet hevosille.\"\n\nStenfors ensin vastusteli ja nauroi, kun toinen pullonkin povestaan\npisti jonnekin nurkkaan. Mutta miten siinä vaikeroitiin virkamiehen\ntuskia ja Kalenius laski yhä hullunkurisempaa ilvettä, niin jo\nhöyrysivät plörökupit ja elämä alkoi Stenforsistakin tuntua \"vähän\nihmistenmoiselta.\"\n\nKun pullo oli juotuna, sai kylän ämmä noutaa uutta. Niin sitä ryypättiin\nja juotiin, kunnes Kalenius nukkui Grönbergin hienonpuoleiselle\nsalonkisohvalle, Stenforsin vielä jaksaessa istua ja rallattaa pöydän\npäällä kuojullaan.\n\nSilloin koputettiin ovelle.\n\nStenfors ähkyi ja karjui jotain siihen tapaan, ettei saa tulla sisään.\n\nSieltä tuli suuri mies paksussa turkissa.\n\nStenfors ei hyvin kyennyt enää tuoliltaan nousemaan. Mutta kun\nvastatullut heitti pois turkin päältänsä, lakkasi Stenfors mörisemästä\nja karjumasta. Juopumuksesta veltostuneille kasvoille nousi pelon ja\nhämmingin tapainen ilme ja suu sopersi hyväksi-tekevän näköisenä:\n\n\"Anteeksi.\"\n\nTulija oli Grönberg. Lävistäen tulisin katsein virkaveljeänsä, joka\npöydästä pidellen pysytteli seisomassa, otti hän kynttilän ja kävi\nkatsomassa, kuka se siellä sohvalla makaa. Kalenius rötkötti siinä,\nluultavasti autuaallisissa unelmissa. Sanaakaan sanomatta herroille kävi\nGrönberg kutsumassa rengit. Näiden tultua sanoi hän:\n\n\"Viekää nuo sinne renkituvan oviloukkoon makaamaan ja pankaa hevosloimi\nalle, etteivät lattiata tahri.\"\n\nEsa tarttui Kaleniuksen kaulukseen kuin jyväsäkin suuhun. Ja kun ei\npoika jaksanut oikein hyvästi kantaa sääristä, veti Esa herra Kaleniusta\nnahkanaan yli pihan, ylös renkituvan rappusia ja laski koreasti\nmakaamaan oviloukkoon, mihin Kalenius jäi möristen kuorsaamaan. Sitten\npalasivat he sisään, ottivat kainaloista Stenforsia, joka potki, raivosi\nja vastusteli, mutta seurasi kuitenkin renkien vetäessä ja kantaessa,\nkaupungin mestarin tekemillä, siihen aikaan muodissa olevilla lihavilla\nsaappaan kärjillään kyntäen lumiseen pihaan syviä, mutkaisia vakoja.\n\"Siat!\" äänsi Grönberg, kun oli saanut herrat pois huoneestaan, ja\nsilmäili nenä kurtussa ympärilleen. Kutsui piian sisään, pani siivoamaan\nhuonetta ja meni itse siksi aikaa keittiöön.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nOli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven\njäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset\nohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta\nihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi.\nKuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää.\n\nKotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne\nsairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä\nestäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen\nkuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut\ntuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen\nkasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen\nhuomionsa.\n\n\"Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna\", hymyili Janne. Ja\ntosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten.\n\nJanne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että\nGrönberg *alentui* tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista.\nGrönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen\nvirkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia\noli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta\nristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia\nainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi,\nmiten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan\nsiitä aikaa muuhun riittänytkään.\n\n\"Se on sillä tavalla, herra nimismies\", jatkoi Janne, \"että se, joka\naikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen\npitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät\nitse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista\nsyyttää?\n\nTäällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka\novat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos\ntavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen\nnimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä\nkehuakseni, vaan siksi, että se on totta.\"\n\nGrönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän\nsai ne juuri *tuolta* mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä\ntunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä.\n\n\"Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin\", jatkoi Janne ääni vapisten, \"ja\nolen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä ... ne ovat\nvähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.\" Sairas pyyhki paidanhihalla\nhikeä otsastansa. \"Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni\nMatille... Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen\nnäinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän\nlyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin\npäätetty... Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet\nsellaisia, että...\"\n\nTässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti\nkyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti.\n\n\"Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho\", jatkoi\nsairas vähän ajan kuluttua.\n\n\"Rantaniemen Juho?\" ihmetteli Grönberg.\n\n\"Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten\ntähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme\nyhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin\n... me itkimme molemmat... Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan\npettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut\nilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa...\"\n\nGrönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä.\nIhmetellen kysyi hän:\n\n\"Tätäkö tekin syötte?\"\n\n\"Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa\nleipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin\nvaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa,\nja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle\njuuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa\nmaksaa.\"\n\nLiikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa\ntulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi\ntarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan:\n\n\"Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua\nhätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät,\nettä poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa\nrikkaan vaimon.\" Hän hymähti katkerasti. \"Ja nyt minä pyytäisin, että\nnimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä\nkirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.\"\n\nSen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa\nihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa\njättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen\nmiehelle uhri.\n\nPorstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä\nsuostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi\naivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin\nkoske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se\nmuiden puheesta mitään huoli.\n\nGrönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian\nyksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta\nleipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne\noli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden\nMikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään\npitäjän jauhoista leivottua leipää ... \"vaikka tuskin se meidän muori\nsentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.\" Nyt kun syödään\nsamanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan\npaljoa muistuttamisen syytä.\n\nNimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki\npihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla\ntienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa\npainuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi.\n\nKun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun\npäivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala\ntuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella\ntavalla.\n\nHän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää\ntuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen\ntavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi\nhänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä...\n\nMelkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan\nnäköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa.\n\n\"Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin\nolis\", se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni\ntuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous\nalkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä\npurkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään\nhän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin\nvähän... Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja... Mutta nyt\nhän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä\nhän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä\nviilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä\nvarkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen... Ei hän ollut\nkoskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä\ntakaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt\nniin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes\najatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti\nnäkymättömiin.\n\n\"Varas\", äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen\nelottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin\npaineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain\ntuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti,\nohimennen; *sielussaan* ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä\ntuntevan.\n\nMoneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois\najatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät\nloppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän\narvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän\ntahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla\nmaallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen\nvaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän\nsynkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta\nkärsivät nälkää...\n\nUuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta.\n\nHän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt\nkädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä\ntuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket\nolivat ja miten keltainen niiden väri!\n\nJoku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei\nse pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään\nhuomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi\npuistella olkapäistä...\n\nAurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että\nvintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin\nsilmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi\npoika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös,\nsulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi:\n\n\"Äiti ... mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?\" -- --\n\nÄiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä\nsylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun\ntänään panee viimeiset velliin ... eikä hän tiedä ollenkaan, mistä\nhänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja...\n\n\"Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot... Minua nyt Jumala\nrankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.\"\n\nMatti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen\ntähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa.\nMutta että myöskin äidin olisi *nälkä*, se hänelle nyt vasta ensikerran\noli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt\neloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä\nkohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia -- mitä\nhän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili.\n\nMatti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään.\nItse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin\njauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä\nkysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun\nMatti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus:\n\n\"Jauhomaton!\"\n\nNopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään\nlaski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta\nei saanut mitään sanotuksi.\n\nMatin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän\njauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut\nleivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille\nvaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan.\n\nSe oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui\nemäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta\nolevan mullin mallin.\n\nVanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa\nkatsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän\nkyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli:\n\n\"Kuinka äiti voi?\"\n\nÄiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun\ntunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti\nriutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nTällä kertaa putosi kevät kuin suoraan taivaasta. Kaksivuotisen talven\nhyinen selkä köyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat\nsilmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet\nsydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa\ntuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen *maankin* sydän alkoi sykkiä.\nAivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi\nhempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä\nkätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan väririkkauden, joka näytti\nmeistä verrattomalta. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa\nhyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kalpeille poskille ja vetäisi\nsamalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin.\n\nVedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho- ja\nsiemenlastineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään\nviestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä\ntaputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä\nosattiin. Kuormastoina siirtyivät jauhoja siemensäkit rannikolta\nsydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina\njonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla\njauhokulit samaapäätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä\nja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen\nelämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa\nollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava\nsävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento\nkevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäysi lepoon ja jätti\nsijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti\nvalmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin\nvalmistuneena iloisin kasvoin.\n\nKohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi\nkuumeentapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot,\nniin sitä suurempi oli into. Ikäänkuin kestetyitä kärsimyksiä\nkorvatakseen ja koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen\nheräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta\nisänmaanrakkautta palkitakseen työnsi isänmaa povestaan sellaisen\nkasvullisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin.\n\nSiikalahden Mikolle oli säästynyt viljaa. Mutta kaikista merkeistä hän\nnyt ymmärsi ja päätti, että hinta tulisi ensi syksynä halpenemaan.\nHarvat omapitäjäläiset hänen puoleensa edes siementen tarpeessa\nkääntyivät.\n\nMutta eräänä päivänä sai hän mieluisat kaupat. Viisi vierasta miestä,\nvarustettuina takausvelkakirjoilla, joiden kelvollisuuden nimismies oli\ntodistanut, lainasi häneltä 20 tynnyriä rukiita eikä tinkinyt hintaa. Ne\nolivat niin siivoja miehiä, että Mikko vielä kahden viikon kuluttua otti\nerikoisesti puheeksi, kuinka ne olivat tarkkoja, etteivät edes viimeistä\nmittaa tahtoneet kukkurassa, -- \"vaikka kyllä minä sen kukkurassa\nmittasin\", selitti hän. Mutta sitten joku alkoi peloitella Mikkoa, että\nhäntä oli petkutettu. Mikko tuli epäluuloiseksi siihen määrään, että\nlähti kuulustelemaan miesten kotipaikoille. Siellä ei ollut ikänä\nkuultukaan sennimisistä miehistä.\n\nKun hän viikon päivät kuulusteli, saamatta vähintäkään vihiä jyväin\nlainaajain kotiperästä, ymmärsi hän, että kauppa oli ollutkin\nepäedullinen, eikä sen erän perästä siitä mieluisasti puhunut.\n\nSitä innokkaammin hän nyt oluttehdasta rakensi jokirannalle, omalle\nsarallensa, oli umpimielinen, mutta ei murheellinen. Ihmiset ymmärsivät,\nettä hän toivoi uudesta puuhastaan paljon.\n\nHautalan Jannen haudan päällä alkoi jo ruoho viheriöidä tuon halavan\nalla, josta viimekeväinen myrsky repäisi toisen haaran. Siellä lepäsi\nJanne, siellä myöskin hänen lempeä, kärsivällinen \"hyvä-henkensä\". Kun\nviimeksimainitun kirstun kansi laskettiin kiinni ja sinne kätkettiin\nkuolleen hymyilevä suu, tuntui monesta kuin muutamia herttaisia\nauringonsäteitä olisi samalla kertaa kätketty haudan synkkään pimeyteen.\n\nHalavan lehdet kuiskailivat hiljaa ja tuuliviiri multaushuoneen katolla\noli vaiti. Päivän toisensa jälkeen sai luonto rauhassa uinailla\nhautuumaan hiljaisella kentällä ja pehmoisella varmuudella syliinsä\nkätkeä viime kuukausien aikana avatut lukemattomat haudat. Se oli\nmelutonta, kunnioittavaa surujuhlaa. Ohikulkijan sielun valtasi syvä,\nsurumielinen tunnelma, jonka vaikutuksesta moni pää paljastui ja\nrinnasta nousi kumiseva huokaus, mikä sanoja selvemmin ilmaisi, että\nkärsimyksen koulussa oli opittu jotakin. Jälelle jääneet, ne jotka\nhuokailivat, vaistomaisesti tunsivat ihmeen kautta pelastuneensa\ntaistelutantereelta, missä Suomen kansa lapsesta vanhukseen asti oli\ntaistellut *kansan olemassaolon puolesta* ankaran taistelun.\n\nKuka tuttava seisahtuikin Hautalan Jannen haudalle, kyllä hän siinä\nrintaansa sai selittämättömän, vakavan tunteen. Tuossa miehessä oli\nollut jotain erikoista. Hänen luonteensa ja käytöksensä ei suinkaan\nliene monelle ollut rakastettu. Mutta sittenkin häntä kaivattiin,\nrakastavalla kunnioituksella muistettiin. \"_Jos te peritte tämän\ntoverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin\nSuomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä olisikin nälkä_.\" Tuon\nkuvernöörin lähettämän tervehdyksen oli Varpulan Valee uskollisesti\nsaattanut kuntalaistensa tietoon. Viimeiseksi kertoi hän sen Jannen\nhautajaisissa. Siihen nuoret ja vanhat yhteen suuhun hymisivät, että se\noli ihan niinkuin maaherra oli sanonut. Sellaisia lauseita usein pannaan\nsuurten miesten hautapatsaisiin. Jannen haudalla seisoi valkoinen\npuuristi, mihin mustilla, kömpelöillä kirjaimilla oli maalattu hänen ja\nhänen vaimonsa nimet, syntymä- ja kuolinpäiväin määrät sekä yksi pitkä\nvirrenvärssy. Silloin kyllä haudallakävijät muistivat ja kertasivat\nnoita kuvernöörin sanoja. Nyt ne ovat jo unohtuneet. Puuristi Jannen\nhaudalta on hävinnyt, muisto hänestä on hälvennyt, sekaantunut\nkatovuoden uhrien lukemattomaan epämääräiseen joukkoon.\n\nKesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa\nsyksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti.\n\nSilloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein\nriensi ken kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita\nantimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään\nharmaa-päävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän\nnuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli\ntaasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut.\nSiitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma.\nNeitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen\nvastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina\nkiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika\noli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon\nkyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhä uudistuvia uriaan.\n\nEräänä paahteisena elokuun päivänä astelivat Varpulan Valee ja Hautalan\nMatti -- joka jo oli tuonut emännäksi taloonsa Märkäsen Annikan --\nrinnakkain, sirpit olalla vainiolle päin. Iloinen oli miesten katse ja\nkeskustellessa helähtelivät äänet niinkuin helähtelee eheän, varman\ntalonpojan ääni silloin kun hän tuntee ettei tarvitse kumartaa muita\nkuin Jumalaa.\n\n\"Katsos\", huomautti Valee, \"Siikalahden Mikko se häärii nytkin tuolla\noluttehtaan kentällä.\"\n\n\"Usein näkyy kapteenikin siellä käyvän. Minä vaan ihmettelen sitä, ettei\nniille jo ole tullut suurempaa riitaa.\"\n\n\"Miksi niin?\" nauroi Valee.\n\n\"Noo ... kumpikin haluaa, mikäli mahdollista, toistansa petkuttaa.\"\n\n\"Hm. Minä pahoin pelkään, että siitä Stoltista tehdään kunnan esimies.\"\n\n\"Stoltistako?\"\n\n\"Niin, ne ovat niin kummallisia ja monihyväisiä ne pitäjän miehet.\"\n\n\"Jos isä eläis, niin kyllä se varmaankin jyryn nostaisi siitä puuhasta.\nMutta eiväthän ne nyt niin hulluja ole pitäjäläiset; eihän tuo osaa edes\nkunnolla suomea puhua.\"\n\n\"Niitä on paljon, jotka häntä siihen pitävät ainoana kykenevänä, kun ei\nkirkkoherra suostu rupeamaan.\"\n\n\"Eikös siinä pidä olla kirjurikin?\" muisteli Matti, joka ainoastaan\nhämärästi tunsi uuden kunnallisasetuksen pääpiirteitä. Valee selitti,\nettä kyllä kirjurikin tarvitaan ja että tämä samalla tulisi olemaan\nn. s. kunnallislautakunnan esimies. Valee kuului komiteaan, joka oli\nasetettu tekemään ehdotusta uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi.\nKuultuaan, mitä kaikkea kunnallislautakunnan esimieheltä vaaditaan,\nsanoi Matti tavallisella avomielisyydellään:\n\n\"Mutta tehän siihen virkaan olisitte kaikista sopivin.\"\n\nValee selitti, ettei hän luule siihen kykenevänsä, vaikka olivathan ne\nsiellä komiteassakin jo muutamat sitä hänelle suottailleet.\n\nJatkaen innokkaasti keskustelua saapuivat miehet sarkojensa kohdalle ja\nhyppäsivät juuri pellolle, kun ohitse ajoi Grönberg. Hän pidätti\nhevostaan ja tervehti. Miehet astuivat takaisin maantielle, ja Valee\nalkoi kysellä, mitä käräjiltä kuuluu. Grönberg alkoi selittää. Tuo\nmuutamia vuosia sitten tehty murha alkoi tulla Vennun syyksi varmasti,\nmutta hänen osallisuuttaan jyväin varkauteen näytti olevan hyvin vaikea\ntodistaa. Ella sitä vastoin ja ne toiset olivat jo selvästi syyllisiksi\ntodistetut; tuomiota ei ollut heillekään vielä annettu ennenkuin\nVennunkin suhteen päästään johonkin varmuuteen. Muita juttuja oli ollut:\nmuutamia salapoltto-, tappelu- ja varkaus-juttuja.\n\nGrönberg näytti iloiselta. Ja kun hän sitten loi huomionsa vainiolle,\nmistä leikkuuväen iloinen hälinä kuului, herätti hänessä erityistä\nhuomiota muuan Varpulan saralla oleva mies, joka oli paidankin päältään\nheittänyt kuhilaalle ja verhona vain housut jaloissa leikkasi hurjalla\nkiireellä pitäen äänekästä suukopua.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi hän.\n\n\"Kastori. Sen teki niin mieli leikkaamaan, sanoi tulevansa puodissa\naivan kipeäksi, jollei pääse mukaan. Siellä on Klitsi itsekin.\"\n\n\"Vai niin. Mikäpä ihme se onkaan, että ruisvainio nyt ihmisiä puoleensa\nvetää. Mutta tuosta \"laitoksesta\", sanoi Grönberg viitaten\noluttehtaalle, \"me saamme vielä monta harmia.\"\n\n\"Onkohan niin?\"\n\n\"Varmasti. Mutta jos eletään, niin koetetaan mitä voidaan panna sen\nvaikutuksia vastaan.\"\n\nGrönberg antoi hevosen jo lähteä.\n\nHän kääntyi taaksepäin ja huudahti viitaten Esaan, joka istui\ntakaistuimella:\n\n\"No vielä yksi uutinen! Tästä Esasta tulee uusi jahtivouti.\" Esa\nnaurahti, ja miehet molemmin vakuuttivat, ettei siihen virkaan sen\nsopivampaa miestä olisikaan..\n\n\"Katsokaas, -- mitä se Siikalahden Mikko siellä huutaa?\" huomautti\nMatti. Havaittiin, että Mikko karkoitti kiljuen ja kivillä heitellen\nmuutamia kerjäläislapsia, joita oli hänen peltonsa pientareelle\nistahtanut ja jotka siinä perkasivat tähkäpäistä jyviä suuhunsa ja\nriipivät kuminoita.\n\n\"Mikolla on omat murheensa\", naurahdettiin.\n\n\"Mutta onko se Kalenius todellakin kadonnut paikkakunnalta\", kysyi Valee\nvielä.\n\nOli. Nimismies kertoi lyhyesti, että hän oli saanut pyynnön maalaisten\npaloapuyhtiöltä ottaa hiukan selvää Kaleniuksen asiamiestoimesta. Eikä\nse turhaa ollutkaan. Mies oli nostanut kahden eri kartanon palorahat,\njotka eivät olleet palaneet. Mistä lie vihiä saanut siitä, että perillä\nollaan, kun osasi niin paraiksi karata. \"Mutta on siinä asiassa\nsekaantuneina hiukan muitakin, vaan -- suu poikki miehet! Hyvästi.\" Hän\nloi kieron silmäyksen Siikalahden Mikkoon, joka kappaleen matkan päässä\njuuri nousi maantielle.\n\nVilkkaasti juoksi Grönbergin hepo pitkin pölyävää, tasaista tietä.\nPelloillaan töissä olevat ihmiset tervehtelivät, miehet järjestään\nnostelivat lakkia. Esallekin päitä nyökytettiin ja \"päivää\" huudettiin.\nGrönbergin mieli oli raikas. Hän näki, tunsi noissa tervehdyksissä\npiiriläistensä ystävällisen, rehellisen tunnustuksen, tiesi, että nuo\nmiehet eivät nöyryyden ja imartelun halusta lakittele häntä, vaan siksi,\nettä ne pitävät hänestä. Tuo tunnustus oli täällä vaikea saavuttaa,\nsiksi oli se myöskin kallisarvoinen. Sitäpaitsi oli hänen mielensä\niloinen käräjätapahtumista. Vennulla on ainakin kaksitoistavuotinen\nvankeus edessä. Käräjäjutun kestäessä oli hän vasta oikein tullut\ntuntemaan, mikä vaikutus sillä miehellä oli ympäristöönsä. Se vaikutus\noli nyt lakkautettu. Katovuoden kärsimykset olivat kansaa nöyryyttäneet\nmuuten, kuumeentapainen tuska oli ikäänkuin sen verta puhdistanut. Sen\nuusia, hyviä aikomuksia, näki joka askeleella...\n\nHän piti onnenansa saada olla juuri täällä, näiden ihmisten seurassa,\nsillä tulevaisuus näytti nyt niin valoisalta: pelto antoi runsaasti\nruokaa kansalle, hän tunsi ymmärtävänsä kansaa ja kansa häntä.\n\nHe haastelivat vilkkaasti Esan kanssa. Esastakin oli kadonnut entinen\nomituinen ärtyisyys ja umpimielisyys, hän saattoi jo nauraa, jopa\nleikkiäkin laskea. Mies luultavasti katseli tulevaisuuteen hänkin.\n\nKotia lähetessä jäi Esa vainiolle ja poikkesi nimismiehen leikkuuväen\nluokse. Pientaretta pitkin astuessaan näki hän jo etäältä, että hänen\nvaimonsakin siellä oli leikkuuväen joukossa. Tuolla, vähän erillään\nmuista, olivat hänen lapsensa, seitsenvuotias tyttö ja kolmivuotias\npoika. Ne tietysti peräilivät isän tuloa, koska sen huomasivat ja\nvastaan juoksivat. Esa istui pellon pientareelle, otti pienen pojan\nsyliinsä. Sillä oli isän terävät silmät ja nerokas suu. Tytöllä taas oli\näidin hiukan hoilaavat silmät.\n\nEsa ei puhunut mitään. Lapset kumpikin vuorostaan isälle kertoivat ja\ntarinoivat lapsellisia juttujaan. Aivan kuin salaa pisti hän pojalle\nsuukkosen. Tuuli huojutti hiukan tähkäpäitä, jotka hiljaista, kuiskaavaa\nääntä pitäen koskettelivat ja tapailivat isän selkää ja käsivarsia,\nsamalla kuin tämä, nähtävästi kaunisten mielikuvien vallassa,\nrauhallisen tyynenä katseli lapsiansa ja kuiskaili heille tuontuostakin\nhellän, hyväilevän sanan.\n\n\n\n"]