Kulkuri ja keijukainen
Jack (todennäk. John Griffith Chaney) London (1876–1916)
Neljästä novellista koostuva kokoelma sisältää kertomuksia yhteiskunnan laitamilla elävistä ihmisistä ja inhimillisistä kohtaamisista. Nimikertomuksessa viinanhuuruinen kulkuri kohtaa pienen tytön, mikä herättää hänessä kaipuuta paremmasta elämästä. Muissa tarinoissa liikutaan villissä lännessä ja tarkastellaan elämänmuotoja.
Jack Londonin 'Kulkuri ja keijukainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1790. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KULKURI JA KEIJUKAINEN
Kirj.
Jack London
Suomentanut I. L.
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1923.
SISÄLLYS:
Kulkuri ja keijukainen Tasmanin kilpikonnat Muotojen ikuisuus Tuhlaajaisä
Kulkuri ja keijukainen
Hän nukkui selällään. Niin sikeä oli hänen unensa, ettei sitä häirinnyt joen yli vievältä sillalta kuuluva kavioiden kapse ja ajajien huudot. Vankkurit toisensa perästä kulkivat yli sillan, joka ilmoitti jokaisen uuden vankkurin saapumisen kauas kuuluvalla kolinalla häiriten iltapäivän tyyntä rauhallisuutta. Vankkurit olivat täynnä viinirypäleitä, joita kuljetettiin panimoihin.
Miehen uni ei keskeytynyt. Hänen päänsä oli luistanut esiin sanomalehden alta, joka oli peittänyt kampaamattoman ja nurmesta peräisin olevia ruohonkorsia täynnä olevan tukan. Hän ei ollut miellyttävän näköinen, Hänen suunsa oli auki paljastaen yläleuan vaillinaisen hammasrivin. Nukkuessaan hän kuorsasi ja toisinaan huokaili ja valitteli levottomana. Levottomuus ilmeni siinäkin, että hän liikutteli käsiään väkinäisesti, melkein kouristuksentapaisesti ja käänteli päätään milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, jolloin tukkaan tarttui ruohonkorsia yhä enemmän. Levottomuus näytti aiheutuvan epämukavasta sisäisestä tilasta ja myös auringosta, joka paistoi suoraan hänen kasvoihinsa täydellä terällä, sekä kärpäsistä, jotka pärisivät hänen ympärillään ja ryömivät hänen nenällään, poskillaan ja silmäluomillaan. Ne eivät voineet ryömiä muualla, sillä loput kasvoista oli takkuisen, hiukan harmahtavan, lian ja säitten tahraaman parran peitossa.
Posket punoittivat väkijuoman nauttimisesta, jonka vaikutukset hän koetti nähtävästi välttää nukkumalla. Tämä seikka selitti, miksi kärpäset niin itsepintaisesti hyörivät hänen suunsa ympärillä: ne tahtoivat päästä osallisiksi alkoholin kyllästyttämistä puhalluksista. Hän oli vankkarakenteinen mies, paksuniskainen, leveäharteinen, kädet jäntevät ja työn muodottomiksi tekemät. Käsien muodottomuus ei aiheutunut kuitenkaan äskeisestä työnteosta, ja likaisissa kämmenissä olevat käsnät olivat vanhoja. Silloin tällöin käsi puristui suonenvedontapaisesti nyrkkiin, suureen, luisevaan ja pelottavaan.
Hän nukkui nurmikolla metsäaukiolla, joka vietti alas puiden reunustamalle joenrinteelle. Aukion toisella reunalla oli risuaita, vaikka sitä oli vaikea nähdä, sillä se oli villien marjapensaiden, kääkkyräisten tammien ja nuorien madrono-puiden peitossa. Taustalla saattoi nähdä aidatun kujan, joka johti sievännäköiseen uudistaloon. Se oli rakennettu californialais-espanjalaiseen tyyliin, ja näytti olevan osa maisemaa, niin hyvin se soveltui siihen kertoen kodikkuudesta ja rauhasta sekä ihmisistä, jotka antoivat arvoa niille, olivat etsineet ja löytäneet ne.
Portista sipsutteli aukeamalle pieni tyttö, jonka hento kauneus oli kuin kuvan, jolla taiteilija on tahtonut erikoisesti osoittaa kuinka kauniita pienet tytöt voivat olla. Hän saattoi olla kahdeksanvuotias, mahdollisesti hiukan vanhempi tahi nuorempi. Hänen vyötärönsä ja mustien sukkien verhoamat säärensä osoittivat, miten hento hän oli. Hentous johtui vain ruumiinrakenteesta. Hän ei ollut vähäverinen tahi muuten sairaaloinen, sitä todisti ihon terve verevyys ja askelten kepeys. Hän oli vaalea pikku kaunotar, jonka hiukset välkähtivät kullalle ja siniset silmät loistivat ikäänkuin pitkät ripset eivät voisi lainkaan peittää niitä. Hänen ilmeensä todisti onnea ja suloa; luonnollisesti jokainen tuon uudistalon asukas tunsi samoja tunteita.
Kädessä oli hänellä pieni päivänvarjo, jota hän suojeli repeytymästä oksiin ja okaisiin pensaisiin etsiessään villisinikkoja aitoviereltä. Unikot olivat myöhäisiä, kolmas polvi, joka ei ollut voinut vastustaa lämmintä lokakuun auringon kutsua.
Kun hän oli mielestään kerännyt kaikki siltä puolelta, päätti hän etsiä niitä aukeaman toiselta reunalta. Silloin huomasi hän nukkuvan kulkurin. Hän säpsähti hämmästyksestä, vaan ei pelästynyt. Hän pysähtyi ja katseli kauan uteliaana epämiellyttävää näkyä ja oli aikeissa lähteä edelleen, kun nukkuja liikahti levottomana ja vieritteli käsiään ruohikossa. Tyttö huomasi kiusaavan auringonpaisteen ja kärpäset ja epäröi hetkisen. Sitten hän sipsutti varovaisesti lähemmäksi, asetti päivänvarjon suojaamaan kulkurin kasvoja ja karkoitti kärpäset. Hetken kuluttua hän istahti nurmikolle väsyttyään seisomaan.
Kului tunti, jona aikana hän kerran siirsi päivänvarjoa parempaan asemaan. Aluksi oli nukkuja ollut levoton, mutta päästyään rauhaan auringolta ja kärpäsiltä oli hän tyyntynyt ja lopettanut liikehtimisensä. Monta kertaa hän oli kuitenkin säikyttää pikku tytön. Ensimmäinen kerta oli pahin, jolloin hän oli äkkiarvaamatta kesken untaan huudahtanut: "Jumala! Kuinka syvälle! Kuinka syvälle!" Päivänvarjo oli siirtynyt, mutta tyttö rohkaisi mielensä ja jatkoi laupeudentyötään.
Kerran hän puri hampaitaan kuin kuolemantuskassa. Tytöstä tuntui, että hampaat murentuisivat, sillä niin voimakkaasti olivat ne kiristyneet toisiaan vastaan. Vähän sen jälkeen hän oli tullut jäykän näköiseksi. Kädet olivat pusertuneet nyrkkiin ja kasvot saivat hurjan päättäväisyyden ilmeen, jonka uni aiheutti. Silmäluomet epäröivät, ne olivat vähällä avautua, mutta eivät kuitenkaan avautuneet. Sen sijaan huulet mutisivat:
"Ei; jumalavita. Ei, sanon vieläkin. En pelkää." Vähän ajan kuluttua huulet jatkoivat. "Voitte sitoa minut, vahti, ja hakata palasiksi. Minusta ei lähde mitään – paitsi verta. Muuta ette milloinkaan saa lähtemään minusta tässä kirotussa luolassa."
Tämän pukauksen jälkeen mies nukkui rauhallisesti edelleen, ja tyttö hoiteli päivänvarjon ja katseli ihmetellen likaista kampaamatonta nukkujaa koettaen selittää hänen käytöstään oman vähäisen elämäntuntemuksensa avulla. Hän kuuli miesten huutoja ja hevosten kavioiden kapsetta ja vankkurien kolinaa, kun ne kulkivat sillan yli raskaine kuormineen. Oli aivan tyyni Californian intiaanikesän päivä. Ohuet pilvenhattarat liitelivät sinisellä taivaalla, mutta lännempää nousi mahtava pilvimuuri, joka uhkasi sateella. Mehiläiset surisivat nukuttavalla äänellään. Etäämpänä olevasta tiheiköstä kuului viiriäisen kutsuva ääni, ja niittyjen yläpuolella liverteli leivonen. Ross Shanklin nukkui välittämättä tästä – Ross Shanklin, kulkuri ja hylkiö, entinen kuritushuonevanki numero 4379, katkera ja murtumaton mies, joka oli uhmannut kaikkia vartijoita ja elänyt kaikista raakuuksista huolimatta.
Hän oli syntynyt Texasissa ollen sitkeätä ja itsepintaista tienraivaajarotua. Hänellä ei ollut onnea. Seitsemäntoistavuotiaana hän oli joutunut kiinni hevosvarkaudesta. Hänet oli tuomittu seitsemän hevosen varastamisesta – hän ei ollut varastanut niitä – yhteensä neljäntoista vuoden vankeuteen. Tämä oli ankara rangaistus kaikissa olosuhteissa, sitäkin enemmän hänelle, jota ei oltu ennen rangaistu. Oli ollut yleinen mielipide, että kahden vuoden vankeus olisi riittänyt nuorukaiselle, mutta oikeudenjakaja sai maksun langettamiensa tuomioiden perusteella, joten hän tuomitsi Ross Shanklinin seitsemästä varkaudesta kustakin kahdeksi vuodeksi saaden seitsenkertaisen palkan. Tämä osoittaa, että hän arvioi nuo kaksitoista lisävuotta Ross Shanklinin elämässä halvemmiksi, kuin ne muutamat dollarit, jotka hän niistä sai.
Nuori Ross Shanklin oli raatanut helvetissä; hän oli paennut, useammin kuin kerran; oli joutunut uudelleen kiinni ja lähetetty toisiin helvetteihin. Hänet oli sidottu ja ruoskittu, kunnes hän oli pyörtynyt, sitten virvotettu ja alettu ruoskia uudelleen. Hän oli ollut vankilan pimeässä tyrmässä yhdeksänkymmentä päivää yhteen menoon. Hän tunsi kaikki mahdolliset rangaistustavat. Kerran oli hänet vuokrattu maatöihin. Kerran hän oli ryöminyt yli vajottavan suon verikoirat kintereillään. Kuutena vuonna hän oli hakannut puolitoista syltä puita joka päivä eräällä vankeja varten järjestetyllä hakkuupaikalla. Sairaana ja terveenä oli hän hakannut päivittäin puolitoista syltä tahi kärsinyt vastaavan määrän solmuruoskan lyöntejä.
Ross Shanklin ei tullut herttaisemmaksi tästä kohtelusta. Hän ivasi, kiroili ja uhmaili. Hän oli nähnyt vankeja, jotka olivat vartijain käsittelyn jälkeen jääneet raajarikoiksi tahi heikkomielisiksi loppuiäkseen. Hän oli nähnyt useiden vankien, oman koppitoverinsakin, menevän hirsipuuhun kiroten Jumalaa. Kerran karkumatkalla oli hänen ympäriltään ammuttu yhdeksän toveria. Hän oli ollut osallisena vankien tekemässä kapinassa, jonka kolmesataa osanottajaa oli saatu talttumaan vankilan pihalla konekiväärien ja kuokanvarsien avulla.
Hän tunsi raakuuden häpeällisimmätkin muodot, mutta ei ollut koskaan murtunut. Hän oli pitänyt katkeroituneena ja raaistuneena puoliaan, kunnes vihdoin koitti vapautuksen päivä. Viisi dollaria oli hän saanut mukaansa palkkioksi parhaan miehuutensa hukkaankuluneista päivistä ja työstä. Hän teki vähän työtä seuraavina vuosina, sillä hän vihasi ja halveksi sitä. Hän kierteli maailmaa, kerjäsi ja varasti, valehteli tahi uhkaili sen mukaan, kuinka tarve milloinkin vaati, ja joi itsensä humalaan milloin vain sai tilaisuuden.
Pieni tyttö katseli häntä uteliaana, kun hän heräsi. Kuten villieläin oli hän täysin valveilla samassa silmänräpäyksessä, jolloin hänen silmänsä avautuivat. Ensinnä osui hänen silmiinsä päivänvarjo, joka oli hänen kasvojensa ja taivaan välillä eroittaen ne toisistaan. Hän ei pelästynyt, ei edes liikahtanut, vaikka koko hänen ruumiinsa näytti jännittyvän. Hänen katseensa seurasi päivänvarjon vartta, kunnes hän huomasi sitä pitelevän hennon käden ja käsivarren ja lopuksi tytön kasvot. Hän katsoi suoraan ja värähtämättä tyttöä silmiin, joka pelästyi hänen kiiluvia, kylmiä, verestäviä silmiään, joissa ei ollut sitä inhimillistä lämpöä, minkä hän oli tottunut näkemään ihmissilmissä. Ne olivat oikeat vangin silmät, miehen, joka on tottunut puhumaan vähän, joka on melkein unohtanut puhumisen.
"Halloo", virkkoi hän lopuksi yrittämättäkään vaihtaa asentoaan. "Mitä sinä etsit?"
Hänen äänensä oli tyly ja karkea ja alussa se oli ollut raakakin, mutta oli uskomatonta, miten se saattoi pehmetä hänen koettaessaan olla ystävällinen.
"Hyvää päivää", sanoi tyttö. "Tämä ei ole leikkiä. Aurinko paistoi teidän kasvoihinne, ja äiti on sanonut, ettei ole hyvä nukkua auringonpaisteessa."
Lapsen äänen kirkas suloisuus miellytti Ross Shanklinia, ja hän alkoi ihmetellä, miksei hän ollut ennen huomannut sitä lasten äänessä. Hän nousi hitaasti istualleen ja tuijotti tyttöä tuntien tarvetta sanoa jotakin, mutta puhe oli hänelle vastahakoista.
"Te olette kai nukkunut hyvin?" sanoi tyttö.
"Niin oikein", vastasi mies irroittamatta katsettaan hänestä ja ihmetellen hänen hentouttaan ja sirouttaan. "Kuinka kauan pidit tuota vehjettä kasvojeni päällä?"
"O-oh", tyttö epäröi, "pitkän, pitkän ajan. Luulin, ettette heräisi ollenkaan."
"Ja minä luulin sinua keijukaiseksi, kun heräsin."
Ross Shanklin tunsi käyvänsä ylpeäksi siitä lisästä, jonka hän oli antanut keskusteluun.
"En minä ole keijukainen", vastasi tyttö hymyillen.
Ross Shanklin värisi oudolla, ihanalla tavalla nähdessään hänen hammasrivinsä viattoman valkeuden.
"Minä olen laupias samarialainen", lisäsi tyttö.
"En ole kuullutkaan siitä henkilöstä."
Mies vaivasi aivojaan keksiäkseen lisää keskustelunaihetta. Koska hän ei ollut koskaan täysikasvuisena ollut tekemisissä lasten kanssa, oli se vaikeata.
"Mikä mies, joka ei tiedä mitään laupiaasta samarialaisesta! Ettekö muista? Eräs mies oli matkalla Jerikoon..."
"Olen ollut Jerikossa", keskeytti Ross Shanklin.
"Tiesin, että olette matkustanut paljon. Ehkä näitte juuri tuon paikan?"
"Minkä paikan?"
"Sen, missä rosvot hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja hän jäi makaamaan tienviereen puolikuolleena. Ja sitten laupias samarialainen tuli hänen tykönsä ja sitoi hänen haavansa ja voiteli niitä öljyllä ja viinillä, se oli kai öljypuun öljyä, eikö niin?"
Mies pudisti päätään.
"En ole vanna. Se on aineita, jota dagot [dago: englantilaisten antama nimitys romaanilaisille kansoille: espanjalaisille, portugalilaisille ja italialaisille. Suom.] käyttävät keittohommissaan. En ole kuullut, että sillä voideltaisiin murskattuja päitä."
Tyttö mietti hetken ja virkkoi:
"Mekin käytämme sitä ruoissa, joten meidän täytyy olla dagoja. En ole tiennyt, mitä he ovat. Luulin, että se olisi joku pilanimitys."
"Ja samarialainen voiteli öljyllä hänen päänsä", mutisi kulkuri miettiväisenä. "Muistelen että muuan taivaanluotsi olisi kerran puhunut siitä vanhasta herrasta. Olen etsinyt häntä koko elämäni, mutta en ole nähnyt hänestä vilahdustakaan. Samarialaisia ei ole enää."
"Enkö minäkin ollut?" kysyi tyttö.
Ross Shanklin katsoi häneen tiukasti, uteliaana ja ihmetellen. Hänen korvansa, joka oli joutunut auringonsäteiden alaiseksi, oli läpikuultava. Miehestä tuntui, että hän saattoi miltei nähdä sen lävitse. Värin sulous oli vielä ihastuttavampaa: silmien sini ja hiuksien kullankellertävä vaaleus, jolla aurinko kisaili. Tytön hentous häntä kuitenkin kummastutti eniten, sillä hän näytti siltä kuin hänet olisi voinut murtaa vähäisimmälläkin ponnistuksella. Hän silmäsi ensin omaa suurta, pahkuraista nyrkkiään ja sitten tytön siroa kättä, jossa hän luuli melkein näkevänsä veren kiertävän. Mies tunsi lihaksiensa voiman ja ne temput, joita käytettiin miesten välisissä yhteenotoissa. Itse asiassa ei hän paljon muuta tiennytkään, joten oli luonnollista, että hänen ajatuksensa nytkin kulkivat vanhaa latuaan. Sillä tavoin hän arvioi tytön harvinaista kauneutta. Hän laski kuinka mitätön ote saattaisi musertaa hänen kätensä. Hän muisteli nyrkiniskuja, joita hän oli jakanut toisille ja joita hän oli itsekin saanut, ja tiesi, että heikoinkin niistä murskaisi tytön pään kuin munankuoren. Katsellessaan hänen hentoja olkapäitään ja hoikkaa vyötäröään tuli hän siihen johtopäätökseen, että hän saattaisi pelkillä käsillään murskata tytön.
"Enkö minä ollut?" kysyi tyttö uudelleen.
Ross Shanklin heräsi pelästyen kuvitteluistaan. Hän halusi keskustelun jatkuvan.
"Mitä?" vastasi hän. "Niin, sinä olit samarialainen, vaikkei sinulla ollutkaan öljyä." Sitten hän muisti kuvittelunsa ja kysyi: "Mutta etkö pelkää?"
Tyttö katsoi häneen oudoksuen.
"Minua – kulkuria?" hän jatkoi konemaisesti.
Tytön helähtävä nauru todisti toista.
"Äiti sanoo, ettei pidä pelätä mitään. Hän sanoo, että jos itse on hyvä ja ajattelee hyvää toisista, niin hekin tulevat hyviksi."
"Ja sinä ajattelit hyvää minusta, kun suojasit kasvojani auringolta."
"Mutta on sangen vaikeata ajatella hyvää ampiaisista ja rumista pikkuryömijöistä", tunnusti tyttö.
"On ihmisiä, jotka ovat niitä pahempia", väitti mies.
"Äiti sanoo, ettei ole. Hän sanoo, että joka ihmisessä on jotakin hyvää."
"Olen varma, että hän siitä huolimatta lukitsee talon ovet yöksi", sanoi mies voitonriemuisesti.
"Ei lukitse. Äiti ei pelkää ketään. Siksi minä saan leikkiä ulkona, koska vain haluan. No, tulihan meillekin kerran rosvo. Äiti näki hänet. Arvatkaa, kuinka kävi! Hän olikin vain nälkäinen mies. Äiti antoi hänelle ruokaa ja työtä."
Ross Shanklin oli huumautunut. Hän näki nyt uuden puolen ihmisluonteesta, jonka olemassaolon mahdollisuutta ei hän ollut ennen aavistanutkaan. Kohtalo oli määrännyt hänet elämään epäluulon ja vihan, petosten ja rikosten maailmassa. Tähän asti oli hän nähnyt lapsien juoksevan kirkuen pakoon, kun hän oli näyttäytynyt iltahämärässä kyläteillä. Hän oli nähnyt täysikasvuisten naistenkin pelkäävän häntä, kun hän oli tullut käytävillä heitä vastaan.
Tällä kertaa tytön käsien taputus herätti hänet. Tyttö huudahti:
"Tiedän, mikä te olette. Te olette luonnonihailija. Sen takia te nukutte täällä nurmikolla."
Ross Shanklin tunsi väkinäistä tarvetta nauraa, mutta pidättyi kuitenkin.
"Kulkurit ovat luonnonihailijoita", jatkoi tyttö. "Olen ajatellut ennenkin sitä asiaa. Äiti pitää ulkoilmasta. Minä nukun kuistilla äidin kanssa. Tämä metsäaukeama on meidän maallamme. Te olette varmasti kiivennyt aidan yli. Minäkin saan kiivetä kukkatikkaille. Mutta minä kerronkin teille toisesta asiasta. Toiset ihmiset kuorsaavat unissaan, vaikka he itse eivät tiedä sitä. Te purette hampaitanne unissanne. Se on vielä pahempaa. Aina kun te menette nukkumaan, täytyy teidän ajatella: 'En tahdo purra hampaitani. En tahdo purra hampaitani' Kun sitä toistaa oikein monta kertaa, niin pääsee vähitellen vapaaksi tuosta rumasta tavasta."
"Kaikki pahuus on opittuja tapoja. Samoin hyvyys. Meistä itsestämme johtuu, minkälaisia tapoja meillä on. Minulla oli tapana kujeilla kulmakarvoillani – mutta äiti sanoi, että minun täytyy vapautua siitä. Hän sanoi, että siitä tulee ryppyjä otsaan, ja jos otsassa on ryppyjä, on se merkkinä siitä, että aivoissakin on ryppyjä, joka on paha asia. Sitten hän silitti minun otsaani ja sanoi, että minun täytyi aina ajatella: 'Tahdon olla sileä ulkoa ja sisältä.' Eikä se ollutkaan niin vaikeata. En ole sen jälkeen rypistänyt otsaani. Olen kuullut, että ajattelemisella voi tehdä suurempiakin ihmeitä. Mutta en minä sentään ihan kaikkia usko eikä äitikään taida uskoa."
Hän pysähtyi hengästyneenä. Ross Shanklin ei kyennyt sanomaan mitään, sillä tytön puhetulva oli hänelle jotakin ennen aavistamatonta. Juopuneena nukkuminen oli tehnyt hänet kovin janoiseksi, mutta hän kärsi mieluummin kurkkunsa kuivuudesta kuin halusi hukata hetkeäkään. Kostuttaen kielellään kuivaneet huulensa hän kysyi:
"Mikä on sinun nimesi?"
"Joan", vastasi tyttö ja näytti katseellaan kysyvän miehen nimeä.
"Minun on Ross Shanklin", sanoi tämä ilmaisten oikean nimensä, jota hän ei ollut tehnyt moneen vuoteen.
"Luulen, että te olette matkustanut paljon."
"Olen kyllä, vaikka en niin paljon kuin olisin halunnut."
"Isä tahtoi kovasti matkustella, mutta konttorissa oli aina niin paljon hommaa. Ei häneltä koskaan riittänyt tarpeeksi aikaa. Kerran hän oli kuitenkin käynyt Euroopassa äidin kanssa. Minua ei ollut vielä silloin. Matkustamiseen tarvitaan rahaa."
Ross Shanklin epäröi, tuliko hänen suostua tähän väitteeseen.
"Mutta kulkurit eivät tarvitse rahaa. Sen takia tekin olette kai kulkuri", sanoi tyttö lukien miehen ajatukset.
Ross Shanklin nyökkäsi ja kostutti huulensa.
"Äiti sanoo, että ei ole mukavaa kuljeskella ympäri maata työnhaussa. Nyt on täällä runsaasti työtä. Kaikki laakson maanviljelijät koettavat saada työmiehiä. Oletteko te ollut työssä?"
Mies pudisti päätään tuntien vihaavansa itseään sen vuoksi, että hän häpesi tunnustaa asian oikean laidan, vaikka hänen järkensä todisti, että hän teki oikein halveksiessaan työtä. Mutta toisenlainen ajatus työnsi tämän syrjään. Tämä kaunis pikku olento oli jonkun miehen lapsi. Se oli hänen palkkionsa rehellisestä työnteosta.
"Toivon, että minullakin olisi sinunlaisesi pikku tyttö", hän huudahti kiihkon vallassa, joka ensi kerran oli saattanut hänet ajattelemaan isäniloa. "Tekisin työtä, kunnes käteni kuluisivat. Tekisin... tekisin vaikka mitä."
Tyttö näytti miettivän hänen asemaansa.
"Te ette siis olekaan naimisissa?"
"Ei kukaan huoli minusta."
"Kyllä varmasti, jos..."
Tyttö ei virkkanut muuta, mutta katseesta, jonka hän loi miehen likaisiin rääsyihin, ei voinut erehtyä.
"Jatka", huudahti mies kiihkeästi. "Sano se kerta vielä. Jos minä olisin puhdas – jos minulla olisi eheät vaatteet – jos olisin rehellinen – jos kävisin säännöllisesti työssä – jos olisin toisenlainen."
Tyttö nyökkäsi kullekin ehdolle.
"Mutta minä en ole sellainen. En ole hyvä. Olen kulkuri. En halua tehdä työtä. Pidän likaisuudesta."
Tytön katse ilmaisi moitetta.
"Sittenhän te vain puhuittekin leikkiä, kun sanoitte, että haluaisitte minunlaiseni tytön."
Tämä teki miehen sanattomaksi, sillä uusi tunne kertoi koko voimallaan, että juuri sitä hän halusi.
Kun tyttö huomasi hänen epäröintinsä, halusi hän hienotuntoisuudessaan vaihtaa puheenaihetta.
"Mitä te ajattelette Jumalasta?" hän kysyi.
"En ole koskaan nähnyt Häntä. Mitä sinä ajattelet Hänestä?"
Vastaus oli ilmeisesti suuttunut, ja tyttö pettyi.
"Te olette kummallinen. Te suututte niin helposti. En ole koskaan ennen nähnyt kenenkään suuttuvan, kun on puhuttu Jumalasta, työstä tahi puhtaudesta."
"Hän ei ole tehnyt minulle koskaan mitään erikoista hyvää", hän mutisi katkerana. Ja muistellessaan niitä pitkiä vuosia, jotka hän oli raatanut pakkotyössä, hän lisäsi: "Eikä työkään ole."
Kiusallinen hiljaisuus vallitsi.
Mies katsoi tyttöön uuden tunteensa vallassa katuen äkkipikaisuuttaan ja miettien jotakin sopivaa puheenaihetta. Hän etsi tytön silmiä, jotka katselivat kaukaisia pilvenhattaroita, ja siirsi likaista kättänsä, niin että se melkein kosketti hänen pukuansa. Hänestä tuntui, että tuo puku oli ihmeellisintä, mitä maailmassa saattoi olla. Metsän siimes kaikui viiriäisen kutsuäänistä, ja yhtäkkiä tuntui elonkorjuukoneiden naksutus käyvän paljon selvemmäksi. Hän tunsi entistä elävämmin yksinäisyytensä.
"Minä... minä en ole hyvä", hän mutisi katuvaisena.
Tyttö katsahti häneen, mutta ei osannut sanoa mitään. Hiljaisuus oli entistä kiusallisempi. Mies olisi antanut mitä hyvänsä, jos olisi uskaltanut suudella tytön pukua, mutta hän pelkäsi hänen säikähtävän. Hän kiusasi aivojaan etsimällä jotakin sanottavaa, hänen kuivat huulensa koettivat turhaan muodostaa sanoja.
"Tämä ei ole Sonoma-laakso", keksi hän vihdoin. "Tämä on keijukaisten maa ja sinä olet keijukainen. Ehkä tämä onkin unta, en tiedä varmaan. Me emme voi puhua keskenämme, koska sinä ole keijukainen ja tiedät vain kauniita asioita, ja minä olen rumasta ja pahasta maailmasta."
Kun hän oli päässyt näin pitkälle, ei hän keksinyt sopivaa jatkoa, vaan jäi kuin kala kuivalle maalle.
"Kertokaa minulle pahasta ja rumasta maailmasta. Kuolen uteliaisuudesta", pyysi tyttö, taputtaen käsiään.
Mies katsoi häneen pelästyneenä muistaen ne haaksirikkoutuneet naiskohtalot, jotka hän oli kohdannut elämän pimeillä syrjäpoluilla. Tyttö ei ollut keijukainen, vaan samanlaista lihaa ja verta kuin muutkin ja yhtä altis joutumaan haaksirikkoon. Olihan hän itsekin kerran ollut viaton pieni poika. Tyttö oli yhtä tiedonhaluinen kuin muutkin.
"Enpä kerrokaan", hän vastasi teennäisen hilpeästi. "Tämä pahasta ja rumasta maailmasta oleva mies ei kerro mitään siitä. Hän kertoo siitä, mitä hyvää hän on nähnyt tuossa maailmassa. Hän kertoo siitä, kuinka hän piti hevosista ollessaan aivan pikkuinen poika ja ensimäisestä hevosesta, jonka hän valjasti ja lopuksi hänen ensimäisestä omasta hevosestaan. Hevoset eivät ole samanlaisia kuin miehet. Ne ovat parempia. Ne ovat puhtaampia, puhtaita ulkoa ja sisältä. Kaunis keijukainen, kerron sinulle jotakin. Ei ole mitään hauskempaa maailmassa kuin kiitää raskaan päivätyön jälkeen hevosella, jolloin kumpikin unohtaa väsymyksensä. Hevosista minä pidän enemmän kuin mistään muusta maailmassa. Olen ollut joskus karjapaimen."
Tyttö taputti käsiään innolla, joka lämmitti miehen sydäntä, silmiensä loistaessa.
"Oikeinko texasilainen karjapaimen! Olen aina toivonut joskus näkeväni heitä. Isä sanoi, että karjapaimenet ovat vääräsäärisiä. Oletteko te?"
"Olen tosiaan ollut joskus texasilainen karjapaimen", vastasi mies. "Mutta siitä on jo niin pitkä aika. Minäkin olen vääräsäärinen. Jos alkaa ratsastaa yhtä nuorena kuin karjapaimenet, jolloin luut ovat vielä pehmeitä, niin jalat tulevat käyriksi. Minä olin kolmivuotiaana ensi kerran hevosen selässä. Sekin oli kolmivuotias. Minä talutin sen aidan viereen, kiipesin aidan harjalle ja sieltä sen selkään. Se oli oikein vikuri kolmivuotias pinto, mutta minä tein sille mitä itse tahdoin. Minä melkein luulen, että se tiesi minun olevan pikkuisen pojan. Hevoset tietävät paljon enemmän kuin luulisikaan."
Ross Shanklin kertoeli hevosmuistelmiaan runsaasti puolentuntia nauttien siitä suloisesta tunteesta, jonka tytön puvun kosketus hänessä herätti. Aurinko peittyi pilviröykkiön taa, viiriäinen huuteli yhä itsepintaisemmin ja vankkurit palasivat takaisin kolisten tyhjinä siltapuita vasten. Yhtäkkiä kuului naisen ääni:
"Joan! Joan! Missä olet, rakas lapsi?"
Tyttö vastasi, ja Ross Shanklin näki naisen, jonka väljä puku todisti tervettä käsityskykyä. Hän oli hoikka, sulavaliikkeinen nainen, ja Ross Shanklinin silmät olivat niin lumotut, että hänestä tuntui kuin nainen olisi pikemmin liidellyt eteenpäin kuin kävellyt.
"Missä olet ollut koko iltapäivän?" kysyi hän tytöltä tullessaan lähemmäksi.
"Me olemme puhuneet asioista. Se on ollut niin kovin hauskaa."
Ross Shanklin nousi jalkeille ja seisoi odottavana ja kömpelönä. Lapsi tarttui äitinsä käteen. Nainen katsoi kulkuriin suoralla, miellyttävällä katseellaan, jonka inhimillinen lämpö oli hänelle aivan uutta. Hänen mielessään liikkui ajatus: nainen, joka ei pelkää. Hänen katseessaan ei ollut tosiaankaan lainkaan sitä arkuutta, jonka hän oli tottunut näkemään naisten silmissä, huolimatta siitä, että Ross Shanklin tiesi tarkalleen – nyt paremmin kuin koskaan ennen – kuinka vastenmielisen vaikutuksen hänen ulkomuotonsa teki.
"Hyvää päivää", tervehti nainen suloisesti, mutta luonnollisesti.
"Hyvää päivää, rouva", vastasi kulkuri tuntien, miten karkea ja raaka hänen oma äänensä oli.
"Onko teilläkin ollut hauskaa?" kysyi nainen hymyillen.
"On, rouva. Sangen hauskaa. Kerroin juuri pikku tytöllenne hevosista."
"Hän on ollut karjapaimen, äiti", kertoi lapsi innostuneena.
Äiti hymyili kulkurille ja katsoi sitten hellästi pikku tyttöönsä. Ross Shanklinin mieleen tunkeutui ajatus, miten kauhea rikos olisi vahingoittaa tämän ihmeellisen parin jompaakumpaa jäsentä. Sitten hän huomasi toivovansa, että tapahtuisi jotakin kauheata, jotta hän saisi taistella henkensä kaupalla pelastaakseen heidät.
"Sinun täytyy lähteä nyt, rakas lapsi", sanoi äiti. "On jo myöhäinen ilta." Hän katsoi epäröiden Ross Shankliniin. "Haluaisitteko syödä jotakin?"
"En, rouva. Kiitoksia paljon. Minä.... minun ei ole nälkä."
"Sano sitten hyvästi, Joan."
"Hyvästi!" Pikku tyttö ojensi kätensä ja hänen silmiinsä syttyi veitikkamainen ilme. "Hyvästi, herra Mies pahasta, rumasta maailmasta."
Miehestä tuntui tytön kätösen kosketus kukkuroivan koko seikkailun onnen.
"Hyvästi, pikku keijukainen. Luulen, että lähden taas jalottelemaan."
Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan jäi tuijottamaan huumautuneena etääntyvää näkyä, kunnes se katosi portista. Sitten hän tunsi taas olevansa yksinäinen. Hän katsoi epäröiden ympärilleen, kiipesi aidan yli, kulki sillalle ja siitä edelleen tietä pitkin. Hänen jalkansa liikkuivat ilman, että hän itse tiesi sitä, ja kompastelivat vähänväliä vankkurinpyörien kuluttamiin raitioihin.
Kuljettuaan mailin verran hän tuli tienristeykseen, jossa oli kapakka. Hän pysähtyi, katseli sen nimikilpeä ja kostutti kuivuneita huuliaan. Käsi tunkeutui taskuun ja veti sieltä ulos kymmenen sentin kolikon.
"Jumala!" hän mutisi. "Jumala!" Sitten hän pakotti vastahakoiset jalkansa jatkamaan matkaa.
Lopuksi hän saapui suurelle maatilalle. Suureksi päätteli hän sen asuinrakennuksen koosta ja monilukuisista lisärakennuksista. Kuistilla istui farmari, teräväkatseinen, keski-ikäinen mies, paitahihasillaan, sikaaria poltellen.
"Mitä työstä maksetaan?" kysyi Ross Shanklin.
Terävät silmät tuskin vilkaisivat häneen.
"Dollari päivältä ja ruoka."
Ross Shanklin ponnisteli nielläkseen palan, joka itsepintaisesti pyrki nousemaan hänen kurkkuunsa.
"Poimin viinirypäleitä tai teen mitä vain. Mutta voisinko saada pysyväistä työtä? Teillä on suuri karja. Osaan hoitaa hevosia. Olen syntynyt hevosen selässä. Kykenen ajamaan, ratsastamaan, kyntämään sekä kasvattamaan niitä. Osaan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa."
Farmari katsoi häneen arvostelevasti ja epäillen.
"Ette juuri näytä siltä", kuului hänen arvostelunsa.
"Tiedän, etten näytä. Mutta antakaa minulle tilaisuus. Näytän silloin, että kykenen."
Farmari punnitsi asiaa luoden levottoman katseen pilviröykkiöön, jonka taakse aurinko oli painunut.
"Tarvitsen parivaljakon hoitajan, joten saatte yrittää. Menkää nyt ensiksi syömään illallista toisten poikien kanssa."
Ross Shanklinin ääni oli aivan käheä, kun hän suurella vaivalla sai virketyksi:
"Hyvä on. Yritän. Mistähän saisi juoma- ja pesuvettä?"
Tasmanin kilpikonnat
I.
Laki, järjestys ja pidättyväisyys olivat painaneet leimansa Fredrick Traversin piirteisiin. Hänen kasvoistaan kuvastui voima ja lujuus; hän oli tottunut voiman käyttöön käyttäen sitä itsekin viisaasti ja harkitusti. Puhtaat elämäntavat olivat säilyttäneet hänen ihonsa raikkaana ja piirteensä rehellisinä. Kova ja antaumuksellinen työ oli jättänyt miellyttävän jälkensä, siinä kaikki. Jokainen yksityiskohta hänessä kertoi samaa, alkaen silmien kirkkaasta sinestä runsaaseen vaaleanruskeaan, harmahtavaan tukkaan, joka oli sileällä jakauksella korkean otsan yläpuolella. Hän oli hyvin huolellinen ulkonäkönsä suhteen, ja sangen hyvin hänelle hänen iästään huolimatta sopikin kevyt liikemiesten kesäpuku, samalla kun se ei erikoisemmin kuuluttanut maailmalle sitä, että sen omistaja oli myös monien miljoonien dollarien ja suuren omaisuuden herra.
Fredrick Travers vihasi komeilua. Hänen alhaalla portilla odottava autonsa oli hillityn musta. Se oli kallein auto sillä seudulla, eikä hän kuitenkaan halunnut julistaa sen hintaa tahi hevosvoimaa punaisella, räikeällä värillä ympäristölle, joka sekin oli suurimmalta osalta hänen Tyynen meren hietakummuista ja ikuisista hyrskyistä yli mehevien ala- ja ylämaan laidunseutujen kaukaisiin punapuumetsien peittämän, sumun ja pilvien hunnuttamiin vuorenhuippuihin saakka.
Hameenkahina pakotti hänet katsahtamaan olkansa yli. Hänen käytöksestään saattoi havaita aivan vähäistä ärtyneisyyttä, jota hänen tyttärensä ei kuitenkaan ollut aiheuttanut. Olipa sen syy mikä tahansa, näytti se olevan pöydällä hänen edessään.
"Mikä tuo ulkomaalainen nimi nyt taasen olikaan?" kysyi hänen tyttärensä. "En koskaan saata muistaa sitä. Katsohan, olen tuonut paperia, jolle kirjoitan sen muistiin."
Hänen äänensä oli matala ja hillitty, ja hän itse oli pitkä, kaunispiirteinen, kirkashipiäinen nuori nainen. Myös hänen äänestään ja tyyneydestään kuvastui järjestys ja pidättyväisyys.
Fredrick Travers tutki toisen pöydällä olevan kirjeen nimikirjoitusta. "Bronislawa Plaskoweitzkaia Travers", luki hän, sitten hän tavasi vaikean alkuosan kirjain kirjaimelta, kunnes hänen tyttärensä oli kirjoittanut.
"Niin, Mary", hän lisäsi, "muista, että Tom oli aina ajattelematon, jonka vuoksi sinun tulee koettaa suhtautua ymmärtämyksellä hänen tyttäreensä, vaikka jo hänen nimensäkin on – no – epäsointuinen. En ole nähnyt Tomia moneen vuoteen, ja mitä hänen tyttäreensä tulee..." Hän kohautti olkapäitään, siten ilmaisten kärsimättömyytensä, ja hymyili koettaessaan keksiä jonkun sukkeluuden. "Olkoon menneeksi, he ovat yhtä paljon sukua sinulle kuin minullekin. Jos hän on minun veljeni, on hän samalla sinun setäsi, ja hänen tyttärensä on sinun serkkusi."
Mary nyökkäsi. "Älä ole huolissasi, isä. Olen kiltti sille raukalle. Mitä kansallisuutta hänen äitinsä mahtoi olla, kun hän sai niin kauhean nimen?"
"En tiedä. Venäläinen, puolalainen, espanjalainen tahi joku muu. Se oli niin Tomin tapaista. Nainen oli näyttelijätär tahi laulajatar, en muista varmaan. He kohtasivat toisensa Buenos Ayresissa. Hän karkasi puolisonsa luota..."
"Hän oli siis jo ennen naimisissa!"
Maryn kauhu oli teeskentelemätön ja ilmeinen, ja hänen isänsä ärtyneisyys lisääntyi huomattavasti, sillä hän ei ollut aikonut kertoa siitä, vaan se oli pujahtanut hänen huuliltaan.
"Jälkeenpäin oli luonnollisesti laillinen avioero. En tiedä tarkemmin yksityiskohtia. Hänen äitinsä kuoli Kiinassa – ei, vaan Tasmaniassa. Eihän Tom Kiinassa..."
Hänen huulensa sulkeutuivat hyvin äkkiä, sillä hänen tarkoituksensa ei ollut enää ilmaista mitään kiusallisia seikkoja. Mary odotti, lähti vihdoin kävelemään ovea kohti, jossa hän pysähtyi.
"Olen antanut serkulleni ruusutarhan vastaiset huoneet", hän virkkoi. "Käyn nyt tarkastamassa niitä viimeisen kerran."
Frederick Travers kääntyi työpöytänsä ääreen, aikoi panna kirjeet syrjään, mutta muuttikin mielensä ja luki ne uudelleen, hitaasti ja punnitsevasti.
"Fred hyvä!
On kulunut jo aikoja siitä, kun olin yhtä lähellä vanhaa kotia
kuin nyt, ja olisin halukas käymään siellä. Onnettomuudekseni
meni koko Yucatan-suunnitelmani myttyyn – muistelen kirjoittaneeni
siitä – ja olen tavalliseen tapaani ilman rahaa. Voitteko
järjestää matkani rahallisen puolen? Saapuisin mieluimmin
ensimmäisessä luokassa. Polly on mukanani, kuten tietänet.
Minusta on mielenkiintoista nähdä, miten tulet aikoihin hänen
kanssaan.
Tom.
P.S. – Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, odotan
paluupostia.""Rakas Fred-setä", alkoi toinen, joka oli kirjoitettu oudolla, ulkomaalaisella, mutta silti selvällä naisen käsialalla.
"Isä ei tiedä, että kirjoitan. Hän luki minulle oman kirjeensä.
Se ei ole totta. Hän tulee kotia kuollakseen. Itse hän ei tiedä
sitä, mutta minä olen puhunut lääkärien kanssa. Hänen täytyy
päästä kotia, koska meillä ei ole rahaa. Me asumme kurjassa
täysihoitolassa, joka ei ole sovelias paikka isälle. Hän on aina
auttanut toisia, mutta nyt on hän itse avun tarpeessa. Syy ei
ollut se, että nuo Yucatan-suunnitelmat olisivat menneet myttyyn.
Tiedän sen, koska olin hänen kanssaan. Hän menetti, häneltä
ryöstettiin kaikki, mitä hänellä oli, koska hän ei kyennyt
vetämään liikeasioissa vertoja newyorkilaisille. Se oli syynä,
ja minä kunnioitan häntä senvuoksi.
Hän sanoo aina leikillään, etten minä voi mitenkään tulla toimeen
kanssasi, mutta olen itse toista mieltä. Tosiaankin, enhän ole
milloinkaan edes nähnyt Sinua, niin läheisiä sukulaisia kuin
olemmekin, ja sitten tyttäresi! Ajatella sitä – oikea serkku!
Ennakolta iloiten
veljesi tytär
Bronislawa Plaskoweitzkaia Travers.
P.S. – Olisi parempi antaa sähköteitse määräys täkäläiselle
pankille rahasta, muuten ei isä ennätä elävänä sinne. Itse hän
ei käsitä, kuinka sairas hän oikeastaan on, ja kun hän tapaa
jonkun vanhan ystävänsä, lähtee hän varmasti jollekin hurjalle
metsästysretkelle, sillä hän alkaa taasen puhua Alaskasta, joka
muka poistaa elimistä kuumeen. Muista, että meidän täytyy
suorittaa täysihoitomme tahi muuten saavumme ilman matkatavaroita.
B.P.T."Fredrick Travers avasi suuren, seinään muuratun kassakaappinsa oven ja asetti kirjeet hyvään järjestykseen osastoon, jonka otsikkona oli "Tom Travers."
"Tom. Tom-raukka", huokasi hän.
II
Iso auto odotti asemalla. Fredrick Travers värähti kuten aina ennenkin kuullessaan veturin etäisen vihellyksen, joka ilmaisi sen syöksyvän eteenpäin pitkin Isaac Travers Riverin laaksoa. Ensimmäisenä kaikista Länteen saapuneista miehistä oli Isaac Travers katsonut tuohon ihanaan laaksoon, sen lohirikkaaseen jokeen, sen rehevään pohjaan ja koskematonta metsää kasvaviin rinteisiin. Nähtyään tämän kaiken ei hän enää luopunut siitä. Hän oli kylläkin saanut kärsiä ivaa ja ylenkatsetta. Mutta se oli noina vaikeina aikoina, jolloin kulta väheni vuorista, jolloin ei ollut valtateitä eikä hinaajia vetämässä purjealuksia vaarallisten hietasärkkien ohi ja jolloin täytyi pitää aseellisia vartijoita suojelemassa myllyä ryöstönhaluisilta klamath-intiaaneilta, niin kauan kuin viljaa jauhettiin. Poika tuli isäänsä: Fredrick Travers piti sen, mitä Isaac Travers oli saanut. Molemmat olivat sitkeitä ja kaukonäköisiä. Kumpikin oli aavistanut Lännen täydellisen muuttumisen, rautateiden tulon ja uuden valtakunnan perustamisen Tyynen meren rannikolle.
Fredrick Travers värähti kuullessaan veturin vihellyksen ennen kaikkea siksi, että rautatie oli hänen omansa. Vielä kuolinvuoteellaan oli hänen isänsä suunnitellut tätä vuorten poikki kulkevaa rautatietä, joka tuli maksamaan keskimäärin satatuhatta dollaria maili. Hän, Fredrick, oli suorittanut työn loppuun valvoen yökausia suunnitteluissaan, ostellen sanomalehdistön puolelleen, käyttäen apunaan politiikkaa ja puoluekoneistoja; monta kertaa hän oli tehnyt toivioretkiä Idän mahtavien rautatiekuninkaiden luo. Vaikka ihmiset tiesivät, miten suuri rautatieverkko oli, ei kukaan arvannut, miten suunnattoman määrän dollareita se oli tullut maksamaan. Hän oli tehnyt paljon yhteishyvän puolesta, mutta tämä rautatie oli sittenkin hänen suurin saavutuksensa, hänen ponnistustensa palkkio, tärkeä ja merkillinen asia, joka oli vasta eilispäivän lapsia. Se oli ollut käytännössä vasta kaksi vuotta, ja parhaana todistuksena hänen oikeasta arvostelukyvystään oli se, että jo ajateltiin osinkojen jakoa. Olipa sillä kauaskantavampiakin seurauksia. Kohtalon kirjaan oli kirjoitettu seuraavan Californian kuvernöörin nimeksi Fredrick A. Travers.
Oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt vanhemman veljensä, ja sekin oli ollut kymmenen vuoden kuluttua sitä edellisestä tapaamisesta. Hän muisti selvästi tuon yön. Tom oli ainoa mies, joka uskalsi purjehtia yön pimeydessä ohi hietasärkkien. Silloin oli hän virkeän kaakkoistuulen puhaltaessa purjehtinut kuunarillaan maatilalle ja pois jälleen, kaikki samana yönä. Hänen tulostaan ei kenelläkään ollut aavistusta – ainoastaan kavioiden kapse keskiyöllä, vaahtoava hevonen tallissa, ja Tom saapui kasvoillaan meren suloisuus, kuten hänen äitinsä kertoi jälkeenpäin. Ainoastaan tunnin oli hän kotona lähtien uudella hevosella jälleen ulos, missä sade lankesi kuuroina hakaten ikkunoita ja yltyvä tuuli valitti punapuiden latvoissa. Hänen käyntinsä jätti vahvan ja kirpeän tunnun kurjasta ulkomaailmasta. Viikkoa myöhemmin oli näyttämölle ilmestynyt tullialus "Karhu", merenkäynnin ja hietasärkkien ruhjomana, ja samaan aikaan tiesivät lehdet kertoa suuresta opiumisalakuljetuksesta ja turhista etsiskelyistä, joiden tarkoituksena oli löytää salaperäinen kuunari "Jäälintu". Vain Fredrick ja hänen äitinsä sekä palvelijoina olevat intiaanit tiesivät tallissa olevasta, uuvuksiin ajetusta hevosesta ja niistä syrjäteistä, joita pitkin se kuljetettiin takaisin rannikolla sijaitsevaan kalastajakylään.
Kuluneista kahdestakymmenestä vuodesta huolimatta oli vanha Tom Travers sama kuin ennenkin astuessaan alas Pullman-vaunusta. Veljen mielestä hän ei näyttänyt sairaalta, vaikkakin luonnollisesti vanhemmalta. Panamahattu ei peittänyt kokonaan harmaata tukkaa. Vaikka hartiat ilmaisivat epämääräisesti väsymystä, olivat ne vielä yhtä leveät ja uhmaavat. Nähdessään hänen seurassaan olevan nuoren naisen tunsi Fredrick Travers paikalla jotakin epämieluista. Tunne oli voimakas, joskin aivan epämääräinen. Hän tunsi naisen olemuksen manaavan ja pilkkaavan kaikkea sitä, mitä hän oli pitänyt arvokkaana, eikä hän kuitenkaan voinut sen lähemmin selittää syytä siihen. Se kenties oli hänen pukunsa, muodikas ja ulkomaalainen, räikeävärinen vyö, tukan tumma rehevyys tahi suuren olkihatun loistavat kukat tahi sitten se saattoi olla hänen tumma ja säkenöivä olemuksensa – mustat silmät, ruusunhohde hänen poskillaan, tasaisen hammasrivin valkeus, joka näyttäytyi aivan liian helposti. "Hemmoteltu lapsi", oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, mutta hänellä ei ollut aikaa lähemmin kehitellä sitä, sillä Tomilla oli jo hänen kätensä ja sitten hän tutustui veljensätyttäreen.
Fredrick Traversin vaikutelma vahvistui. Hänen veljensätytär puhui ja säkenöi käyttäen apunaan pieniä käsiään, joiden harvinainen pienuus kohta kiinnitti hänen huomionsa samoinkuin jalatkin. Ollen vallan tietämätön uteliaan ihmisjoukon läsnäolosta ei hän laskenut setäänsä ohjaajan paikalle, vaan pakotti veljekset istumaan vierekkäin. Tom oli nauraen suostunut, mutta nuoremman veljen oli vaikea olla tuntiessaan ympärillä olevain uteliaat katseet. Hän oli tottunut vain vanhoihin puritaanien muotoihin, joiden mukaan perheen sisäiset asiat oli tarkotettu yksinomaan perheelle, ei yleisölle. Hän iloitsi salaa siitä, ettei veljentytär ollut aikonut suudella häntä. Oli ihme, ettei niin ollut tapahtunut, sillä häneltä saattoi odottaa mitä hyvänsä.
Polly syleili kumpaakin veljestä ja katsoi heihin läpitunkevasti lämpöisillä silmillään, jotka näyttivät näkevän heidän lävitseen, kaiken, mikä piili heidän sisimmässään.
"Te olette tosiaan veljiä", huudahti hän tehden käsillään innostuneen liikkeen. "Kuka tahansa voi nähdä sen. Ja kuitenkin te olette erilaiset – miten, en tiedä. En osaa selittää."
Itse asiassa hän ei uskaltanut selittää sitä osoittaen siten tahdikkuutta, joka oli suurempi kuin Frederick Traversin harjoiteltu pidättäväisyys. Hänen suuret taiteilijansilmänsä olivat nähneet ja tunteneet veljesten välillä vallitsevan erottavan juovan kaikessa oleellisuudessaan. He olivat toistensa näköiset ollen vieraan silmällekin samaa syntyperää, mutta siihen yhtäläisyys oikeastaan loppuikin. Tom oli kolmea tuumaa pitempi. Pitkät viikinkiviikset olivat jo harmaantuneet. Sama kotkannenä kummallakin, Tomilla se vain oli vielä huomattavampi. Samoin oli hänen sinisissä silmissään jotakin kotkamaista. Kasvonpiirteet olivat syvällisemmät, poskiluut ulkonevammat, niiden alaiset kuopat syvemmät, iho ahavoittuneempi. Nuo kasvot muistuttivat tulivuorta; niissä oli ollut tulen loimua, josta vieläkin oli hehku jäljellä. Silmänurkissa oli enemmän hymypoimuja, mutta silmistä itsestään saattoi ilmetä paljoa suurempi vakavuus kuin nuoremmalla veljellä. Frederick oli olemukseltaan porvarillinen, kun sen sijaan Tomissa oli jotakin huolettoman suuripiirteistä ja samalla huomiotaherättävää. Kummassakin veljessä oli samaa Isaac Traversin tienraivaaja-verta, mutta se oli valettu heihin eri muotilla. Fredrick edusti sukuaan suoraan alenevasti ja odotusten mukaisesti, mutta hänen veljensä ominaisuudet olivat Travers-suvulle outoja, vailla kosketuskohtia. Kaiken tämän huomasi tummasilmäinen tyttö kohta ensi hetkellä. Kaikki se, mikä oli ollut hänelle epäselvää näiden kahden miehen luonteessa ja sukulaisuudessa, selvisi hänelle.
"Herättäkää minut", Tom sanoi. "En voi uskoa saapuneeni junassa. Ja mikä väen paljous! Kolmekymmentä vuotta sitten oli ainoastaan neljä tuhatta."
Heidän ajaessaan leveitä, sileäksi kivitettyjä katuja Tom sai yhä uusia aiheita kummastuksensa ilmaisemiseksi. Sataman seudut häntä eniten ihmetyttivät. Siellä, missä ennen oli ollut kahdentoista jalan syvyinen ankkuroimispaikka, oli nyt kiintomaata ja ratapihoja, ja vasta ulompana alkoivat telakat ja satamalaitteet.
"Hei! Seis!" hän huudahti, kun auto oli jälleen hyrrännyt muutaman korttelin edemmäksi. "Mikä kohta tämä on?" kysyi hän katsellen vankkaa liiketaloa.
"Neljännen ja Travers-katujen kulmaus – etkö muista?"
Tom hypähti seisoalleen ja tuijotti ympärilleen yrittäen saada selville, miltä maaperä oli näyttänyt, ennenkuin rakennukset olivat sen peittäneet.
"Minä... minä luulen..." hän alkoi epäröiden. "Ei, kautta pyhän Yrjänän, olen varma siitä. Meillä oli tapana metsästellä jäniksiä tuolla tasangolla ja ampua mustarastaita pensaikossa tällä kohtaa. Tuolla ulompana oli lampi." Hän kääntyi Pollyn puoleen. "Siinä purjehdin ensi kertaa lautallani ja sain esimaun merestä."
"Ja totisesti saitkin sitä riittämiin", nauroi Frederick nyökäten merkitsevästi kuljettajalle. "Mikäli muistan, tehtiin sinulle muutamia kepposiakin tuolla lammella."
"Oh! Kerrohan!" Polly innostui taputellen käsiään.
"Tuolla on puisto", Frederick virkkoi hetkistä myöhemmin osottaen koskematonta punapuumetsikköä, joka alkoi suurempien mäkien rinteiltä.
"Isä ampui siellä kolme harmaakarhua yhtenä ainoana iltapäivänä", oli Tomin vastaus.
"Lahjoitin kaupungille siitä neljäkymmentä eekeriä", jatkoi Frederick. "Isä osti koko alueen Leroy'lta dollarilla eekerin."
Tom nyökkäsi, mutta hänen silmänsä välähtivät ja säkenöivät kuin tyttärenkin, jollaista ei milloinkaan huomattu toisen veljen silmistä.
"Oikein", vahvisti Tom, "Leroylta, tuolta neekeriltä ja
Skuoo-mieheltä. [Mies, jolla on intiaanivaimo (Squaw). Suom.] Muistan,
kun tämä kantoi meidät molemmat selässään Alliance'iin samana yönä,
jolloin intiaanit polttivat rakennukset. Isä jäi taistelemaan heitä
vastaan.""Mutta hän ei voinut kuitenkaan pelastaa myllyä. Se oli vakava isku hänelle."
"Neljä intiaania hän surmasi."
Pollyn silmät loistivat ja salamoivat.
"Taisteli intiaaneja vastaan", huudahti hän. "Kertokaa siitä."
"Kerro hänelle Travers-sillasta", Tom virkkoi.
"Se oli Klamath Riverillä oleva silta Orleans Barin ja Siskiyou'n välillä. Siihen aikaan oli kaivannoille kuumeinen väentulva, ja sitäpaitsi oli isälläkin jotakin suunnitelmia sielläpäin. Rinnemaat olivat viljavia. Hän rakensi riippusillan – punoi itse paikalla siihen tarvittavat köydet muutamien merimiesten avulla aineksista, jotka hän oli tuottanut rannikolta. Se tuli maksamaan hänelle kaksikymmentätuhatta dollaria. Ensimmäisenä päivänä, jolloin se oli avattuna liikenteelle, kulki sen yli kahdeksansataa muulia tuottaen kukin yhden dollarin, puhumattakaan jalkamiehistä ja hevosista. Samana yönä alkoi virta paisua. Silta oli sataneljäkymmentä jalkaa alaveden merkkiä ylempänä. Kuitenkin nousi tulvavesi siltaa korkeammalle ja pyyhkäisi sen mukanaan. Isä olisi varmasti ansainnut sillä kokonaisen omaisuuden."
"Mutta eihän siinä ole vielä kaikki", huudahti Tom kärsimättömänä. "Juuri tuolla sillalla hyökkäsi joukko Mad Riverin intiaaneja isän ja vanhan Jacob Vance'in kimppuun. Vanha Jacob sai surmansa hirsimökin oven edustalla. Isä kantoi hänen ruumiinsa sisälle ja piti puoliaan kokonaisen viikon, vaikka olikin haavoittunut. Hän hautasi Jacobin mökin lattian alle."
"Minä olen jälleen ryhtynyt pitämään siltaa kunnossa", Frederick jatkoi, "joskin liikenne on nyt vähäisempi kuin silloin. Olen järjestänyt asiat koko sillä kulmakunnalla, joten nyt saattaa mukavasti matkustaa aina Little Salmoihin saakka, missä minulla on myymälöitä ja josta lähtevät vuokravaunut Reservationiin, jonne olen perustanut hotellin. Turistiliikenne alkaa käydä yhä tuottoisammaksi."
Tyttö katseli omituisilla miettivillä silmillään veljeksiä, vuoroin yhtä, vuoroin toista, heidän ilmaistessaan aivan erilaisia katsantokantojaan.
"Niin, isä olikin miesten mies", mutisi Tom.
Hänen äänestään ilmeni väsymys, joka aiheutti levottomuutta Polly'ssa. Auto oli kääntynyt hautausmaalle ja pysähtyi mäen harjanteella olevan valtavan hautaholvin eteen.
"Luulen, että mielelläsi näet tämänkin", Frederick huomautti. "Rakensin sen itse, omin käsin suurimmaksi osaksi. Äiti tahtoi niin. Meillä oli silloin hyvin vaikeat ajat. Edullisin tarjous, jonka urakoitsijat tekivät, oli yksitoistatuhatta. Tein sen itse, jolloin sen hinnaksi laskin tulleen hiukan yli kahdeksan."
"Teit työtä yökaudet", Tom mutisi ihaillen, mutta entistä unisemmalla äänellä.
"Niin teinkin, Tom. Usein lyhdyn valossa. Minulla oli totisesti työtä. Suunnittelin vesilaitoksia – suihkulähteet eivät onnistuneet – ja sitäpaitsi olivat äidin silmät vaikeasti kipeinä. Kirjoitin sinulle niistä asioista, muistatko? Äiti oli liian heikko, kyetäkseen matkustamaan, joten minun täytyi käydä hakemassa erikoistuntijoita San Franciscosta. Oh, minulla oli täydet kädet. Samalla selvittelin isän perustaman San Franciscon laivalinjan sekavia asioita ja maksoin lainoista huimaavia korkoja."
Hiljainen kuorsaus keskeytti hänet. Tom oli nukahtanut pää rintaa vastaan painuneena. Polly silmäsi setäänsä merkitsevästi. Sitten Tom teki levottoman liikkeen ja avasi silmänsä.
"Helkkarin lämmin päivä", hän sanoi naurahtaen puolustuksekseen. "Varmaankin olin aivan nukuksissa. Ollaanko jo lähellä kotia?"
Frederick antoi merkin kuljettajalle, ja auto jatkoi matkaansa.
III
Talo, jonka Frederick Travers oli rakentanut menestyksensä alkuaikoina, oli suuri ja kallis, hillitty ja hiljainen, eikä siinä ollut mitään loisteliaisuutta enempää kuin mitä luonnollisesti liittyi seudun hienoimpaan kotiin. Sen ilmapiiri oli juuri sellainen kuin saattoi odottaa häneltä ja hänen tyttäreltään. Mutta veljen kotiintulo muutti kaiken. Hillitty ja levollinen henki katosi. Frederick ei enää tuntenut oloaan mukavaksi ja onnelliseksi. Kaikessa oli outoa hälinää ja vanhojen pyhien muistojen loukkaamista. Ateriat olivat säännöttömiä ja pitkiä, oli illallisia keskiyön aikaan ja naurunhelähdyksiä vielä sopimattomampina hetkinä.
Frederick oli raitis. Kaikkein korkeintaan otti hän päivällispöydässä lasin viiniä. Kolme sikaaria päivässä hän salli itselleen poltellen ne joko laajalla verannallaan tahi tupakkahuoneessaan. Mitä muuta varten tupakkahuone saattoi olla olemassa? Savukkeita hän halveksi. Mutta hänen veljensä kierteli lakkaamatta niitä ruskeasta paperista ja poltteli huolimatta siitä, missä hän sattui olemaan. Tupakantuhkaa oli aina varissut hänen käyttämilleen nojatuoleille ja ikkunasohville. Sitäpaitsi hän valmisti cocktaileja. Isaac ja Elisa Traversin antama vaikutus oli johtanut Frederickin pitämään alkoholia kodin kauhistuksena. Olihan Jumalan viha tuhonnut monta entisajan kaupunkiakin sen vuoksi. Ennen lunchia ja päivällistä Tom valmisteli Polly'n avustuksella ja opastuksella kaikenlaisia sekotuksia, joita tyttö oli oppinut ties missä maanääressä. Frederickistä tuntui aina tällöin, että hänen säiliöhuoneistaan ja ruokasalistaan oli tehty kapakka. Kun hän uskalsi tästä huomauttaa leikillisesti, vastasi Tom, että jos hän joskus itse rakentaa talon, pitää sen jokaisessa huoneessa olla erityinen juomakaappi.
Nyt nähtiin talossa enemmän nuoria miehiä kuin ennen, ja heidän avustuksellaan voitiin käsitellä entistä suurempia cocktail-määriä. Frederick olisi mielellään selittänyt juomingit heidän läsnäolonsa syyksi, ellei hän olisi tiennyt paremmin. Tom ja hänen tyttärensä kykenivät siihen, missä hän itse ja Mary olivat epäonnistuneet. He olivat magneetteja. Nuoruus, ilo ja nauru liittyivät heihin. Talo oli täynnä nuorta väkeä. Aina, öin päivin, kuului hiekoitetulta ajotieltä autojen toitotusta. Tehtiin kesäretkeilyjä, purjehdittiin lahdella kuutamossa, lähdettiin ennen päivän nousua ja palattiin keskiyöllä, ja usein oli talossa enemmän yövieraita kuin milloinkaan ennen. Tomin täytyi saada uudistaa kaikki poikuusvuosiensa retkeilyt, onkia taimenia Bull Creekissä, ampua viiriäisiä Walcott's Prairie'llä, metsästää hirviä Round Mountainilla. Frederickiä sekä tuskastutti että hävetti tuo hirvimetsästys. Ei ollut lainkaan väliä sillä, oliko kielletty aika. Tom oli tuonut kotiin komean koirashirven ja sanonut päivällispöydässä sitä riimeloheksi.
Toisinaan he pyydystivät simpukoita poukamassa ja ulompana hyökylaineiden huuhteessa. Tomilla oli silloin tapana kertoa muistelmiaan "Jäälinnusta" ja sen kuljettamasta kielletystä lastista aivan avoimesti. Hän kysyi Fredrickiltä, miten tämän oli onnistunut saada hevonen kuljetettua salaa rannikolle kalastajalle, jonka oma se oli. Kaikki nuoret miehet olivat Polly'n kanssa salaliitossa, jonka tarkoituksena oli toteuttaa Tomin vähäisimmätkin toivomukset. Frederick sai kuulla, miten hirvimetsästyksen laita oikeastaan oli. Se oli ostettu Golden Gate-puistosta, jossa niitä oli liikaa; kuljetettu junalla ja ankkureilla Round Mountainin rinteille. Tom oli uuvuksissaan nukahtanut, kun ensimmäinen erä oli päättynyt. Ajo oli ollut kurjaa, hevoset vaahdossa, usea nuori mies oli pudonnut satulasta; vihdoin saatiin hirvi saarroksiin eräällä aukeemalla, josta se ajettiin Tomin ohi ja hän ampui sen viidenkymmenen jaardin päästä riemun ollessa ylimmillään. Frederick tunsi, että kaikessa tässä oli jotakin epämääräisen loukkaavaa. Koska olikaan hän saanut osakseen sellaisia huomionosoituksia?
Sattui toisinaan, ettei Tom jaksanut mennä ulos; silloin siirrettiin ulkoilmahuvitukset toiseksi kerraksi. Hän, ollen yhä koko ilonpidon keskuksena, uinaili isossa lepotuolissa havahtuen silloin tällöin hänelle ominaisella valppaudellaan kiertääkseen savukkeen ja pyytääkseen ukulele-kitaraansa – portugalilaista alkuperää oleva pieni soittoväline. Sitten hän alkoi näppäillä ja helkytellä sitä unohtaen palavan savukkeensa, joka kävi tuhoisaksi huonekalujen kiillotetulle puulle. Hänen täyteläinen baritoninsa pääsi täysiin oikeuksiinsa Etelämeren hula-lauluissa ja hilpeissä ranskalaisissa ja espanjalaisissa sävelmissä.
Yksi näistä oli alussa erikoisesti herättänyt Frederickin mielenkiintoa. Tom selitti, että se oli erään tahitilaisen kuninkaan, sukunsa viimeisen, lempilaulu. Hän oli itse sepittänyt sen ja lauleskellut sitä loikoillen matoilla. Se käsitti vain muutamia tavuja, jotka toistuivat monta kertaa. "Emeuru rua vau", olivat sen sanat, mutta siinäpä ne olivatkin kaikki, vaikka ne laulettiin monta kertaa, alituisesti vaihtelevana säveleltään ukulelen juhlallisten sointujen säestyksellä. Pollya huvitti suuresti opettaa se sedälleen, mutta kun tämä yrittäen kerran jäljitellä veljensä olemusta ryhtyi itse laulamaan sitä, niin hän huomasi seurassa hillittyä iloisuutta, joka kasvoi tirskunnaksi ja vihdoin purskahti valtanauruun. Inhokseen ja pettymyksekseen hän sai tietää sanojen merkityksen. Hän oli toistanut monta kertaa juhlallisesti: "Olen aivan humalassa." Häntä oli pidetty narrina. Yhä uudelleen oli hän juhlallisesti julistanut humaltuneisuuttaan. Senjälkeen hän aina poistui huoneesta, koska hyvänsä laulua vain laulettiin. Eikä häntä lauhduttanut Polly'n selityskään, että viimeisen sanan merkitys oli "onnellinen" eikä "humalassa", sillä toiset pakottivat hänen tunnustamaan, että vanha tahitilaiskuningas oli juopporatti, joka kaiutti säveleitään vain nousuhumalassa.
Frederickiä vaivasi alituisesti tunne, että hän oli syrjäytetyssä asemassa. Hän oli seuraarakastava ja piti leikinlaskusta, joskin sen tuli olla arvokkaampaa kuin Tomin ja hänen seuransa viljelemä. Hän ei saattanut käsittää, miksi nuoriso oli ennen julistanut hänen kotinsa pannaan ja käynyt siellä vain tärkeillä virallisilla asioilla, kun se nyt sen sijaan täytti sen ei tosin hänen itsensä, vaan hänen veljensä vuoksi. Hän ei voinut sietää sitä tuttavallista tapaa, jolla nuoret naiset hemmottelivat veljeä ja sanoivat häntä Tomiksi, ja vielä mahdottomampaa oli katsella, kun he leikillään rankaisivat häntä tempomalla ja kiertämällä hänen merirosvoviiksiään, jos hän oli lausunut heistä liian purevaa leikkiä.
Tällainen käyttäytyminen oli Isaac ja Eliza Traversin muiston häpäisemistä, sillä kodissa oli nyt aina juominkien tuntu. Pöytä oli aina vedetty pitkäksi, samalla kun keittiön henkilökuntaa oli lisätty. Aamiainen kesti neljästä yhteentoista, mutta vielä enemmän kiusasi Frederickiä keskiyönaikaiset päivälliset, jolloin ruokasäiliöt eivät saaneet olla rauhassa. Talosta oli tullut ravintola, hotelli, päätteli hän katkerana itsekseen. Usein hän vakaasti päätti esiintyä ja palauttaa vanhat tavat, mutta hän oli yhä edelleen veljensä taikavoiman lumoissa. Hän katseli Tomia tunteella, joka lähenteli kauhua, koettaen saada selville, missä oli tuo taikavoiman salaisuus. Veljen silmien outo loiste ja tuli häikäisi häntä, hänen kasvoihinsa kuvastuneet kaukaisten maitten ja hurjien öitten ja päivien antamat viisaudet tekivät tyhjiksi hänen aikomuksensa. Mitä se saattoi olla? Minkä jumalaisen näyn olikaan veli nähnyt? Hän, joka oli aina ollut huoleton ja vailla edesvastuuntunnetta. Frederickin mieleen juolahti vanha säe "Loistoteitä saapui hän." Miksi veli muistutti häntä tuosta säkeestä? Oliko hän, joka ei ollut nuoruudessaan tuntenut mitään lakia, joka sittemmin oli asettunut lain yläpuolelle, todellakin löytänyt nuo loistavat tiet?
Tämä ajatus kiusasi häntä, kunnes hän sai lohdutusta miettiessään Tomin elämän haaksirikkoa. Joskus hän hiljaisempina hetkinä haki tyydytystä ja ylpeydenaihetta näyttelemällä Tomille maatilan nähtävyyksiä.
"Olet tehnyt tunnollista työtä", oli Tomilla silloin tapana sanoa. "Sangen tunnollista työtä."
Usein hän sanoi niin ja yhtä usein hän nukahti suureen, tasaisesti käyvään autoon.
"Kaikki järjestettyä ja puhdasta, uuden uutukaista ja komeata – ei ruohon korttakaan väärässä paikassa", huomautti Polly. "Kuinka olet voinut saada sen tähän kuntoon? Minä en tahtoisi olla ruohonkorsi sinun maallasi", lausui hän lopuksi melkein väristen.
"Olet tehnyt työtä ankarasti", Tom virkkoi.
"Niin, olen tehnyt työtä ankarasti", vahvisti Fred. "Mutta se kannattikin."
Hänen aikomuksensa oli sanoa enemmän, mutta tytön silmien välähdys päätti hänen puheensa ja sai hänen olonsa tuntumaan jälleen tukalalta. Hän tunsi tytön arvostelevan ja uhmaavan häntä. Ensi kerran oli asetettu kyseenalaiseksi, mitä merkitystä saattoi olla sillä, että hän oli rehellisin ponnistuksin rakentunut kukoistavan yhdyskunnan – ja sen oli tehnyt tämä nuori tyttö, maailmankiertäjän tytär, joka itse oli haihatteleva, rauhaton ja muukalainen olemukseltaan.
Oli selvää, että kaksi niin erilaista luonnetta joutuisi avoimeen ristiriitaan. Fred oli tuntenut olevansa vieras tytölle jo ensi hetkestä alkaen, ennenkuin hän oli vielä kuullut ainoatakaan sanaa hänen suustaan. Jo hänen läsnäolonsa oli kylliksi. Hän tiesi jo tytön äänettömyyden merkitsevän jotakin kielteistä, eikä tämä suinkaan tavallisesti rajoittunut äänettömyyteen. Polly'lla ei ollut tapana kaunistella puhettaan, vaan se oli suoraa ja kävi asian ytimeen tavalla, jolla ei edes kukaan mieskään ollut uskaltanut puhua hänelle.
"Ihmettelen, kaipaatko sinä koskaan sitä, mitä me", sanoi hän kerran. "Oletko kertaakaan elämässäsi päästänyt ohjaksia irti? Oletko kertaakaan ollut humalassa? Tahi polttanut tupakkaa itsesi sairaaksi? Tahi antanut palttua kymmenelle käskylle? Oletko milloinkaan seissyt takakenossa ja iskenyt silmää Jumalalle?"
"Eikö hänessä ole jotakin erikoista?" ihasteli Tom. "Äitinsä elävä kuva."
Vaikka Fred ulkonaisesti näyttikin hymyilevän, oli hän sisäisesti kauhuissaan. Olihan tämä uskomatonta.
"Muistaakseni englantilaisilla on tapana sanoa", jatkoi tyttö, "että mies ei ole elänyt, ennenkuin hän on lyönyt miestä ja suudellut hänen vaimoaan. Ihmettelen – tunnusta nyt suoraan – oletko koskaan lyönyt ketään miestä."
"Oletko sinä sitten?" Fred väitteli.
Polly nyökkäsi vihan välähtäessä silmissä hänen sitä muistellessaan ja odotti.
"En, minulle ei koskaan ole sattunut sitä iloa", vastasi Fred hitaasti. "Olen jo aikaisin oppinut hillitsemään itseäni."
Myöhemmin, kun Fred oli kertonut itsekylläisenä liikeasioistaan, miten hän oli ottanut Klamathin lohenpakkauksen itselleen, istuttanut ensimmäiset osterit poukamaan ja siten perustanut tuon tuottoisan yksinoikeuden, miten hän oli vuosikausia kestäneen kiihkeän käräjöimisen ja politikoimisen avulla saanut vaikutusvallan suuressa tukkiyhtiössä, ryhtyi Polly tästä kiivastuneena jälleen hyökkäykseen.
"Sinä olet siis nähnyt elämän sisällyksen lausuttuna voitto-osingoissa ja menetyksissä. Luulen ettet ole koskaan tuntenut rakkautta."
Se sattui kipeästi. Hän ei ollut koskaan suudellut puolisoaan. Avioliitto oli merkinnyt hänelle vain keinoa, jolla hän oli pelastanut liikeasiansa vaikeina aikoina, jolloin hän oli vähällä kukistua taistelussa, jonka tarkoituksena oli hallita ja kehittää Isaac Traversin hänelle jättämää laajaa maatilaa ja omaisuutta. Tyttö oli taikuri. Hän oli löytänyt vanhan haavan ja avannut sen uudelleen. Fredillä ei ollut koskaan ollut aikaa rakastaa, sillä hän oli työskennellyt ankarasti. Hän oli ollut kauppakamarin puheenjohtajana, kaupungin pormestarina, valtion senaattorina, mutta rakkaus oli hänelle tuntematonta. Joskus hän oli kohdannut Polly'n avoimesti ja turvallisesti isänsä syleilyssä ja oli huomannut heidän katseessaan lämpöä ja hellyyttä. Silloin hän tunsi uudelleen, että hän ei koskaan ollut kokenut rakkautta. Hän ja Mary eivät olleet edes salassakaan käyttäytyneet näin. Mary oli säännöllinen, muodollinen ja väritön, kuten saattoi odottaakin rakkaudettoman avioliiton hedelmältä. Fred alkoi epäillä oliko Mary'in kohdistuva tunne lainkaan rakkautta. Kuinka hän saattaisi osottaa sitä?
Punniten Polly'n huomautusta tunsi hän sielussaan suurta tyhjyyttä. Hänestä tuntui, että hän oli havitellut tuhkaa, kunnes hän katsahti viereiseen huoneeseen, jossa Tom nukkui nojatuolissaan, väsyneenä, harmaana ja vanhana. Sitten hän muisti itsensä, omat tekonsa, omaisuutensa. Niin, mitä oli Tomilla? Mitä oli Tom tehnyt – eikö koko hänen elämänsä ollut hukkaan kulutettu? Siitä ei ollut enää jäljellä muuta kuin lepattava liekki, joka uhkasi sammua.
Kiusallisinta oli Polly'ssa se, että hänessä oli jotakin joka samalla sekä veti puoleensa että karkoitti luotaan. Fred ei ollut milloinkaan havainnut omassa tyttäressään mitään vastaavaa. Mary kulki uomassaan tasaisesti, joten hänen toimintansa oli helppo päättää edeltäkäsin. Mutta Polly – monimielinen ja vaihteleva; koskaan ei voinut arvata, mitä hän ensiksi tekisi.
"Antaako hän sinulle aprikoimista?" ivasi Tom.
Polly'a oli mahdoton vastustaa. Hän noudatti menettelytapoja, jotka Mary'lle olivat tuiki tuntemattomat. Hän otti erikoisvapauksia, hyväili ja käyttäytyi loukkaavasti, sanalla sanoen, Frederickin täytyi olla alituisesti varuillaan.
Kerran kun heillä oli ollut kiihkeä keskustelu, Polly kiusasi häntä soittamalla pianolla hillittömän kappaleen, joka kiusasi ja ärsytti Frediä, pani hänen sydämensä tykyttämään kovemmin ja saattoi outoja mielikuvia hänen järjestyksessä toimiviin aivoihinsa. Pahinta oli, että tyttö tiesi, mitä hän teki. Polly huomasi sen, ennenkuin hän itse kääntyi katsomaan häntä huulet hymyssä, joka arvostelevaisuudessaan näytti melkein pilkalliselta. Tämä saattoi Fredin jälleen tietoiseksi ja hän karisti pois nuo hurjat mielikuvat. Seinältä hänen yläpuoleltaan katselivat Isaac ja Eliza Travers kehyksistään moittivasti häneen. Raivostuneena hän lähti huoneesta. Ei hän ollut aavistanutkaan, että soitannossa saattoi piillä sellaisia voimia. Sitten, hän muisteli sitä jälkeenpäin häveten, hän oli hiipinyt takaisin kuuntelemaan säveliä, jotka loihtivat nuo mielikuvat.
Kun Mary kerran kysyi, mitä hän ajatteli Polly'n soitosta, tuli hänen mieleensä eräs kuva aivan kutsumatta. Mary'n soitto toi hänen mieleensä kirkon, sillä se oli kylmää ja vailla intoa kuin metodistien jumalanpalvelus. Mutta kun Polly soitti, tuntui se pakanalliselta menolta, jolloin temppelistä nousivat hyvänhajuiset suitsutukset ja tanssitytöt lisäsivät toimituksen hurjaa laittomuutta.
"Hän soittaa kuin ulkomaalainen ainakin", vastasi hän ollen hyvillään siitä taidosta, millä hän välttyi vastaamasta suoraan.
"Hän on taiteilija", Mary tunnusti juhlallisesti. "Hän on nero. Koska hän harjoittelee ja koska hän on mahtanut harjoitella? Tiedät, miten minä olen. Minun paras kappaleeni tuntuu viiden sormen harjoittelulta hänen soittonsa rinnalla. Se kertoo minulle ihmeellisiä ja sanoin kuvaamattomia asioita, mutta kun itse soitan, kaikuu korvissani 'yksi kaksi – kolme, yksi – kaksi – kolme.' Voi, se kiusaa minua! Yritän kovasti, mutta en edisty. Se on väärin. Miksi hän sai sellaiset lahjat enkä minä?"
"Rakkauden tähden", oli Frederickin välitön ajatus, mutta ennenkuin hän ennätti tarkemmin ajatella sitä, tapahtui jotakin odottamatonta: Mary purskahti itkuun kyynelten valuessa virtana. Fred olisi syleillyt häntä kuten Tom tytärtään, mutta hän ei osannut. Hän yritti ja huomasi Mary'n olevan yhtä avuttoman. Se päättyi vain kömpelöön yritykseen kummankin taholta.
Tyttöjen välillä vallitseva vastakohta ilmeni kaikessa. He muistuttivat kumpikin isäänsä. Mary oli vain ikäänkuin loistavan, valloittavan sotapäällikön halpa seuralainen. Frederick oli elämänsä varrella oppinut tuntemaan vaatteet ja niiden hinnat. Hän tiesi tarkalleen, miten kalliit Mary'n puvut olivat, eikä hän silti voinut ummistaa silmiään siltä tosiasialta, että Polly'n vaatekappaleet, halvat ja näennäisesti sopimattomat, sittenkin olivat onnistuneemmat. Polly'n maku oli erehtymätön. Oli mahdotonta jäljitellä häntä huivin käytössä. Vyövaatteella hän teki ihmeitä.
"Hän vain heittää ne paikoilleen", valitti Mary. "Hän ei edes koettele niitä sen paremmin. Hän voi pukeutua viidessätoista minuutissa ja uimaan mentäessä hän ehtii ennen veteen kuin pojat", Mary oli rehellinen ja ihailun täyttämä serkkuaan kohtaan. "En ymmärrä, miten hän voi tehdä sen. Ei kukaan muu uskaltaisi ajatella noita värejä, jotka näyttävät aivan soveliailta hänelle."
"Aina hän uhkasi perustaa naisten pukimon ja pitää huolta meistä kummastakin, jos joutuisimme aivan köyhiksi", Tom sanoi.
Frederick joutui katsahtaessaan sanomalehden yli todistamaan sangen valaisevan tapauksen. Mary oli hänen tietämänsä mukaan järjestänyt ulkoasuaan ainakin tunnin verran, ennenkuin hän ilmaantui.
"Oh. Kuinka ihanaa", huudahti Polly vilpittömässä ihastuksessaan. Hänen silmänsä loistivat ja kätensä tekivät innostuneita eleitä ilmassa. "Mutta miksi et käytä tuota ruusuketta noin... kas noin?"
Hänen innostuneet kätensä tekivät makua osottavan ihmeen muutamassa silmänräpäyksessä, ja muutos oli niin ilmeinen, että Frederickin huomasi sen.
Polly oli isänsä kuva. Ollen mielettömyyteen saakka antelias hän tuhlasi vähäisen omaisuutensa. Mary ihaili erästä espanjalaista viuhkaa – meksikolainen aarre, joka oli saatu eräältä keisari Maximilianin hovin ylhäiseltä rouvalta. Polly osoitti kiintymystään, joka oli kuin kulovalkea. Ennenkuin Mary ehti selvitä hämmästyksestään oli hän viuhkan omistaja. Häntä melkein vaivasi tunne siitä, että hän oli joutunut suureen kiitollisuuden velkaan. Ainoastaan muukalainen nainen saattoi tehdä jotakin sellaista. Polly antoi samanlaisia lahjoja kaikille nuorille naisille, sillä se oli hänen tapansa. Lahja saattoi olla pitsinenäliina, vaaleanpunainen Paumotan helmi tahi kilpikonnanluinen kampa. Oli samantekevää mihin he katsoivat ihastuksella; se oli heidän. Hän oli yhtä vastustamattoman lumoava naisille kuin miehillekin.
"En uskalla ihailla enää mitään", valitti Mary. "Jos niin teen, antaa hän sen minulle ilman muuta."
Frederick ei ollut edes uneksinut sellaisen olennon olemassaolosta. Hänen oman rotunsa ja kotiseutunsa naiset eivät vihjanneetkaan sellaiseen mahdollisuuteen. Hän oppi tietämään, että kaikki, mitä hän teki, olipa se anteliaisuutta, innostusta, suuttumusta tahi tuota hänen hellää hyväilyään – kaikki oli ehdottoman vilpitöntä. Hänen äärimmäisyyksiin johtuva sielunsa samalla sekä pelotti että hurmasi Frediä. Hänen äänensä oli yhtä ailahteleva kuin hänen mielensäkin. Se oli aina vaihteleva, ja sitäpaitsi hän puhui käsillään. Siitä huolimatta oli hänen käyttämänsä kieli sointuisaa ja hyvin muodostunutta, rohkeakäänteistä ja rikasta; se toi ilmi sukkeluuksia ja hienoja vivahduksia niin alttiisti ja varmasti, että tuskin saattoi uskoa niiden liittyvän tuohon lapsellisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Fred heräsi usein öisin ja näki edessään pimeydessä tytön eloisten, nauravien kasvojen kirkkaan kuvan.
IV
Isä ja tytär olivat samanlaiset. Tom oli myös vastustamattoman lumoava. Hänen luonaan kävi vieraita maailman joka kolkalta tuomassa tietoja. Traversin kotona ei ollut koskaan ennen niin paljon vieraita. Muutamien käynti toi mieleen meren keinumisen. Toiset olivat tummia ja epäilyttävän näköisiä, muutamat kuumeen heikontamia ja valjuja. Kaikissa heissä oli jotakin outoa ja muukalaista. Yksin heidän puheensakin oli vierasta; se kosketteli asioita, joista Frederickillä ei ollut edes aavistustakaan, vaikka hän saattoi päätellä, mitä miehiä he olivat – onnenetsijöitä, seikkailijoita, maailmankiertäjiä. Kummallisinta oli se rakkaus ja alamaisuus, joka ilmeni heidän käytöksestään johtajaa kohtaan. He antoivat hänelle useita nimiä – Musta Tom, Vaalea Tom, Reipas Travers, Kestävä Tom, Nopeitten vesien Tom – enimmäkseen hän oli kuitenkin Kapteeni Tom. Heidän esittämänsä suunnitelmat ja ehdotukset samoin vaihtelivat. Ne käsittivät Etelämeren ja sieltä löydetyn guano-saaren, latinalaisamerikalaisen vallankumouksen, Siperian kultametsästyksen, ylisen Kuskokeemin kultarinteitten tutkimisen ja paljon hämäräperäisempiäkin asioita, joista mainittiin vain kuiskaamalla. Kapteeni Tom pahoitteli tilapäistä heikkouttaan, joka esti häntä lähtemästä heidän mukanaan ja alkoi yhä enemmän istua ja torkkua suuressa nojatuolissa. Polly vei silloin vieraan sivuun tuttavallisuudella, joka loukkasi hänen setäänsä, ja ilmaisi, että Kapteeni Tom ei enää milloinkaan palaisi takaisin noille loistaville teille. Mutta kaikki eivät tulleetkaan esittämään suunnitelmia. Toiset tulivat pelkästä kiintymyksestä vanhojen, unohtumattomien päiviensä johtajaa kohtaan. Frederick oli usein heidän kohtaamisensa todistajana eikä milloinkaan voinut lakata ihmettelemästä, mikä taikavoima veti heidät kaikki Tomin luokse.
"Kautta Tasmanin kilpikonnien!" huudahti eräs heistä, "kuullessani, että Te, Kapteeni Tom, olette Californiassa, ajattelin, että oli aika käydä paiskaamaan kättä. Luulen, ettette ole unohtaneet Tasmania, ehei eikä Torstai-saaren kahakkaa? Kuulkaahan vanha Tasman sai surmansa vasta viime vuonna erään neekeripalvelijansa kädestä jossakin Saksan Uudessa Guineassa. Muistatteko hänen kokkipoikaansa – Ngani-Ngania? Hän se johti salaliittoa. Tasman pettyi hänen suhteensa, sillä Ngani-Ngani surmasi hänet kirveellä."
"Tervehdi kapteeni Carlsenia, Fred", esitti Tom erään toisen ystävänsä. "Kerran hän pelasti minut länsirannikolla pahasta pinteestä. Hukka olisi perinyt koko miehen, ellei Carlsen olisi sattunut samaan juhlaan."
Kapteeni Carlsen oli pelottavan pitkä, hänen terävät silmänsä olivat aivan vaaleansiniset, tulipunainen parta ei voinut peittää suun kohdalla olevaa ammottavaa arpea. Hänen kätensä puristus pani Frederickin vapisemaan.
Muutamia minuutteja myöhemmin Tom veti veljensä sivuun.
"Sanohan, Fred, etkö haluaisi lainata tuhatta."
"Saat", vastasi Frederick jalomielisesti. "Tiedät, että puolet omaisuudestani on sinun, Tom."
Ja kun kapteeni Carlsen lähti, oli Fred aivan varma siitä, että nuo tuhat dollaria lähtivät hänen mukanaan.
Ei ollut kumma, että Tom oli epäonnistunut elämässään – ja tullut kotiin kuolemaan. Fred istui työpöytänsä ääressä ja mietti heidän välillään vallitsevia eroavaisuuksia. Niin, häntä saisi Tom kiittää siitä, että hänellä oli koti, johon tulla kuolemaan.
Frederick etsi lohdutusta heidän yhteisistä muistoistaan. Hän oli ollut se, johon oli luotettu. Tom oli nauranut ja tehnyt elkeitään, jäänyt pois koulusta ja laiminlyönyt Isaacin antamat määräykset. Vuoristossa ja merellä, missä pulassa tahansa – aina hän oli muualla, vaan ei siellä missä häntä tarvittiin työn ääreen. Työ oli totisesti työtä noina "takametsäpäivinä", ja hän, Fred, oli tehnyt sitä. Aikaisesta aamusta iltamyöhään hän oli joka päivä tehnyt työtä. Hän muisti sen ajan, jolloin eräs Isaacin monista laajakantoisista suunnitelmista oli tuhoutunut, jolloin ruoka oli ollut niukalla, vaikka heillä oli satatuhatta eekeriä maata, jolloin ei ollut rahaa palkata heinänkorjaajia, mutta siitä huolimatta oli Isaac pitänyt jokaikisen eekerin. Hän, Frederick, asetti heinän seipäille Isaacin niittäessä ja haravoidessa. Tom oli vuoteen omana lisäten lääkärin laskua; hän oli taittanut jalkansa pudotessaan ladon harjalta, mikä paikka on viimeisiä maailmassa, jossa ollaan heinänkorjuussa. Ainoa, mitä Tom oli tehnyt, tuntui hänestä olevan hirvenlihan ja karhunöljyn hankkiminen, varsojen kesyttäminen ja meluaminen laaksolaitumilla ja metsäisissä kanjoneissa metsästyskoiriensa avustuksella.
Tom oli vanhempi, mutta siitä huolimatta oli hän, Frederick, astunut ikeeseen, ottanut maatilan hoidon haltuunsa, koska muuten sen valtavat mahdollisuudet olisivat varmasti joutuneet tuhon omiksi. Työtä! Hän muisteli kaupungin vesijohtolaitoksen laajentamista – miten hän oli johtanut sitä ja hankkinut siihen tarvittavat varat tehden pieniä lainoja huimaavin koroin, asettanut putkia paikoilleen ja tehnyt liitoskohtia yöllä lyhdynvalossa, jolloin työmiehet nukkuivat, ja oli ollut aamulla valveilla jälleen ennen heitä johtamassa ja suunnittelemassa ja kiusaamassa aivojaan sillä, mistä ottaisi ensi tilin työmiehille. Hän noudatti vanhan Isaacin menettelytapoja. Hän ei luopunut. Tulevaisuus antakoon korvauksen.
Ja Tom! – hän harhaili vuoristossa suuren koiralaumansa kera ja nukkui usein viikonkin ulkona. Frederick muisti myös keittiössä pidetyn lopullisen neuvottelun – Tomin, hänen itsensä ja Eliza Traversin kesken. Heidän äitinsä, Eliza, vielä eli, keittäen, leipoen ja pesten astioita maatilalla, jota painoi sadankahdeksankymmenentuhannen dollarin velka.
"Älkäämme erotko", Eliza Travers rukoili antaen saippuan ja veden rypyttämien käsiensä levähtää. "Isaac oli oikeassa. Maatila on miljoonien arvoinen. Maa avautuu asutukselle. Meidän täytyy työskennellä yhdessä."
"En halua maatilaa", Tom huudahti. "Pitäköön Frederick sen. Minä haluan..."
Hän ei lausunut lauseen loppua, mutta maailman tarjoamat loistavat näyt paloivat hänen silmissään.
"En voi odottaa", hän jatkoi. "Te saatte nuo miljoonat, kun ne tulevat. Sen sijaan antakaa minulle nyt kymmenentuhatta. Kirjoitan luopuvani kaikesta muusta. Ja antakaa minulle myös vanha kuunari, niin palaan jonakin päivänä takaisin mukanani ruukullinen rahoja, jolla pelastan teidät."
Frederick saattoi nähdä selvästi mielessään tuon tapauksen. Hän oli kauhuissaan ojentanut kätensä ilmaan ja huudahtanut:
"Kymmenentuhatta dollaria – ja kun minä tahdon uupua kootessani tämän neljänneksen korkoja!"
"Muista tuota oikeustalon lähellä olevaa palstaa", Tom yllytti. "Tiedän, että pankki tarjoaa siitä kymmenentuhatta."
"Mutta kymmenen vuoden päästä sen arvo on satatuhatta", vastusteli Fred.
"Vähät siitä. Luovun kaikesta muusta sadantuhannen vuoksi. Myy se kymmenestä ja anna se minulle. Ainoastaan sen tarvitsen, mutta tarvitsen sen nyt kohta. Sinä voit pitää loput."
Tom sai tahtonsa lävitse kuten ennenkin (palstaa ei myyty, vaan otettiin kiinnityslaina) ja purjehti pois vanhalla kuunarillaan saaden osakseen koko kaupungin siunauksen, koska hän vei mukanaan puolet rannikon roskaväestä.
Kuunarin hylky löydettiin Javan rannikolta. Samaan aikaan olivat Eliza Traversin silmät kipeät, joten Frederick piti koko tapauksen salassa häneltä, kunnes saatiin varma tieto siitä, että Tom oli vielä hengissä.
Frederick meni kirjeenvaihtokaappinsa ääreen ja veti esiin laatikon, jonka otsikkona oli "Thomas Travers." Siinä oli kirjeitä, kaikki järjestyksessä. Hän silmäili niitä. Ne oli lähetetty kaikilta maailman kulmilta – Kiinasta, Rangoonista, Autraaliasta, Etelä-Afrikasta, Kultarannalta, Patagoniasta, Armeniasta, Alaskasta. Ollen lyhyitä ja pitkien väliaikojen jälkeen lähetettyjä ne muodostivat tuon vaeltajan elämän pääkohdat. Frederick muisteli muutamia hänen elämänsä merkkikohtia. Hän oli taistellut Armeniassa. Hän oli ollut upseerina Kiinan armeijassa ja varmasti hänen Kiinan vesillä harjoittamansa kaupat olivat laittomia. Hänet oli pidätetty kuljettamasta aseita Cuban kapinallisille. Hän aina salakuljetti jotakin jonnekin, mihin hänen ei olisi pitänyt pistäytyä. Ei hän milloinkaan vapautunut tuosta tavastaan. Eräs kirjeistä osotti, että vielä venäläis-japanilaisen sodan aikana oli hänet tavattu kuljettamassa hiiliä Port Arthuriin ja viety Sasebon sotaoikeuden tuomittavaksi. Laiva takavarikoitiin ja hän itse jäi vangiksi sodan loppuun saakka.
Frederick hymyili lukiessaan kohdan: "Kuinka aikeesi menestyvät? Sano vain, milloin voin auttaa sinua muutamalla tuhannella." Kirjeen päiväys oli: huhtikuun 18:ntena 1883. Hän avasi toisen kirjeen. "Toukokuun 5:ntenä" oli se lähetetty. "Viisituhatta auttaa minut jälleen jalkeilleni. Jos voit ja jos pidät minusta, lähetä ne pronto – se on espanjaa ja merkitsee hoppua."
Hän katsahti jälleen kumpaankin päivämäärään. Oli selvää, että jotakin merkillistä oli tapahtunut niiden välillä. Puolittain katkerasti hymyillen Fred jatkoi lukemistaan. "Midway-saarella on laivahylky, jonka pelastettu tavara myydään. Sillä voi ansaita sievoisen summan. Lähetä sähkötietä neljätuhatta." Viimeisessä, jonka hän luki oli: "Olisipa minulla vähän käyttövaroja, niin onnistuisin eräässä suuryrityksessä. Se on suuri, sanon. Se on niin suuri, etten uskalla kertoa." Fred sai jälkeenpäin tietää, mikä se oli: latinalais-amerikalainen vallankumous. Hän oli lähettänyt rahoja; Tom oli käyttänyt ne ja melkein itsensäkin, sillä hän joutui vangiksi ja sai kuolemantuomion.
Tom oli tarkoittanut parastaan, sitä ei käynyt kieltäminen. Aina oli hän lähettänyt nämä velkakirjansa jonkinmoisen uskonnollisen innostuksen vallassa. Frederick punnitsi niitä kädessään ikäänkuin koettaen määrätä niiden ja niiden edustaman rahamäärän painon välisen suhteen.
Hän työnsi laatikon takaisin kaappiin ja lähti ulos. Katsoessaan Tomin lepotuoliin hän huomasi Polly'n paraillaan sipsuttavan ulos huoneesta. Tomin pää nojasi taaksepäin, hänen hengityksensä oli raskasta; tauti alkoi kuvastua yhä selvemmin hänen väsyneiltä kasvoiltaan.
V
"Olen tehnyt ankarasti työtä", Frederick selitti Polly'lie sinä iltana heidän istuessaan verannalla huomaamatta, että kun mies ryhtyy selittelemään, on se merkkinä siitä, että hänen asemansa on vaarallinen. "Olen tehnyt mitä on eteeni tullut – kuinka helppo onkaan muiden arvostella sitä niin. Olen saanut palkkion siitä. Olen pitänyt huolta toisista ja olen pitänyt huolta itsestäni. Lääkärit sanovat, etteivät he ole milloinkaan nähneet sellaista ruumiinrakennetta ja terveyttä minun ikäiselläni miehellä. Traversit ovat pitkäikäistä väkeä, ja minun edessäni on vielä miltei toinen puoli elämääni. Olen pitänyt huolta itsestäni ja voin osottaa sen. En ole tuhlannut terveyttäni. Olen säästänyt sydäntäni ja valtimoitani, ja kuitenkin on olemassa vain harvoja, jotka saattavat ylpeillä yhtä paljosta työnteosta kuin minä. Katsohan tuota kättä. Eikö se ole vielä vakava? Vielä kahdenkymmenen vuoden päästä se on yhtä vakava. Ei kannata tuhlata elinvoimiaan yhdessä hetkessä."
Koko ajan oli Polly tehnyt niitä vertailuja, joihin Fredin sanat epäsuorasti kehoittivat.
"Voit kirjoittaa, Honourable [englanninkielisissä maissa määrätyssä
yhteiskunnallisessa asemassa olevien arvonimi. Suom.] nimesi eteen",
hän virkkoi ylpeänä. "Mutta minun isäni on ollut kuningas. Hän on
elänyt. Oletko sinä koskaan elänyt? Mitä todistuksia voit esittää
siitä? Rahaa ja papereita, taloja ja palvelijoita, puh! Sydän ja
valtimot ja vakava käsi, nekö? Sinä olet elänyt vain ollaksesi
olemassa. Pelkäsitkö kuolemaa? Minä mieluimmin laulan yhden hurjan
laulun ja pakahdutan sillä sydämeni kuin elän tuhat vuotta tarkastellen
ruoansulatustoimintani tilaa ja peläten jalkojeni kastumista. Kun sinä
maadut mullaksi on minun isäni oleva tulen polttamaa tuhkaa. Se on
erotus.""Mutta rakas lapsi", alkoi Fred.
"Mitä todistuksia voit esittää? Kuuntele!"
Sisällä kuului avonaisesta ikkunasta ukulelen näppäily, jonka säestyksellä Tom lauloi hullunkurista havaijilaista hulaa. Se päättyi värisevään, alkuperäiseen rakkauskutsuun, josta huokui tropiikin öitten syvä tunnelmallisuus. Sitten kuului nuorison ääntä, joka vaati lisää. Frederick ei puhunut sanaakaan. Hän oli tuntenut jotakin epämääräistä, mutta samalla merkitsevää.
Kääntyen ikkunaan päin hän näki Tomin innostuneena ja kuninkaallisena, nuorten miesten ja naisten ympäröimänä. Hän sytytti savukkeen tulitikusta, jonka eräs naisista ojensi hänelle. Frederickiä alkoi yhtäkkiä kummastuttaa, ettei kukaan nainen ollut koskaan sytyttänyt hänen tupakkaansa.
"Tohtori Tyler sanoo, ettei hänen pitäisi tupakoida – se ainoastaan pahentaa asiaa", sanoi hän, ja siinä oli kaikki mitä hän saattoi sanoa.
Kun tuli syksy, alkoi talossa käydä toisenlaisia miehiä. He kutsuivat itseään ylpeillen "taikinanjuuriksi" ja saapuivat San Franciscoon talvilomalle Alaskasta. Heitä tuli yhä enemmän täyttäen erään alakaupungin hotelleista. Kapteeni Tom kuihtui sitä myöten kuin kesän vehreyskin. Hän vietti aikansa miltei yksinomaan suuressa nojatuolissaan nukkuen yhä enemmän, mutta kun hän heräsi, oli hän jälleen nuorison ympäröimänä tahi joku entinen tuttu odotti päästäkseen kertomaan hänelle entisajan muistoja, kultaisista päivistä ja uusista kultaisista suunnitelmista.
Sillä Torn – Reipas Tom, kuten yukonilaiset kutsuivat häntä – ei luullut lopun olevan niin lähellä. Hän sanoi sitä tilapäiseksi sairaudeksi, luonnolliseksi heikontumiseksi, jonka aiheutti pitkällinen Yucatanin kuume. Keväällä olisivat asiat jälleen kunnossa. Hän tarvitsi kylmää raikkautta, sillä hänen verensä oli kiehunut. Nyt oli vain lepäiltävä ja koetettava saada aika kulumaan.
Eikä kukaan hennonut kertoa hänelle asian oikeata laitaa – eivät edes Yukonin taikinanjuuret, jotka polttivat piippua ja mustia sikaareita ja syljeskelivät tupakanpurua verannoille, niin että Frederick tunsi itsensä muukalaiseksi omassa kodissaan. Heidän kanssaan hänellä ei ollut mitään kosketuskohtia. He pitivät häntä vieraana, asiaankuulumattomana henkilönä, jota täytyi sietää. He tulivat katsomaan Tomia. Heidän tapansa tervehtiä häntä oli sellainen, että se aiheutti Frederickissä viatonta kateutta. Joka päivä hän tarkasti sitä. Hän näki usein heidän tapaavan toisiaan, ehkä toinen tuli juuri Tomin luota ja toinen aikoi mennä sinne. He puristivat toistensa kättä juhlallisesti ja sanaakaan virkkamatta, oven ulkopuolella. Uusi tulokas kysyi pelkällä katseellaan, mutta toinen pudisti päätään.
Ja sitten huomasi Fred kosteuden kimaltelevan heidän silmissään. Tulokas astui sisään, siirsi tuolinsa Tomin tuolin viereen ja alkoi kertoa huvittavalla tavalla Kuskokeemin yläjuoksun tutkimusmahdollisuuksista, sillä sinne Tom aikoi lähteä keväällä. Koirat hän saattoi ostaa Larabeestä, josta saisi puhdasta, Etelän heikkoudesta vapaata rotua. Maasto oli vaikea, kerrottiin, mutta ellei kokenut taikinanjuuri saattaisi tehdä matkaa Larabeestä neljässäkymmenessä vuorokaudessa, huvittaisi heitä nähdä jonkun kokemattoman chechakon tekevän sen kuudessakymmenessä.
Asiat jatkuivat entiseen tapaan. Fred alkoi epäillä, tulisiko hänen itsensä kuolinvuoteelle edes kotipaikan miehistä yksikään, kaukaisemmista seuduista puhumattakaan.
Istuessaan työpöytänsä ääressä ei hän voinut olla kuulematta kohtia yukonilaisten puheesta, joka kantautui tupakansavun ja äänensorinan lävitse.
"Muistatte tuon Koyokuk-juoksun siinä yhdeksänkymmenen alkuvaiheilla?" kuuli hän erään sanovan. "Weil, me oltiin yhtiö-toverit, kauppaa ja niinpoispäin. Meillä oli pieni höyrypursikin. Sen nimi oli 'Räpistelijä.' Hän antoi sen nimen, joka kelpasi. Miesten mies. Weil, siis, niinkuin sanoin, me lastattiin 'Räpistelijä'-pahainen reunoja myöten ja lährettiin ylös Koyokukia. Minä olin lämmittäjä ja koneenkäyttäjä ja hän perässä ja molemmat täkkipoikia. Kerran me pistäydyttiin rannalla hakkaamassa puita. Oli syksy, ja virta toi mukanaan jääsohjoa, ja kaikki oli valmista jäätymään. Me oltiin, nähkääs, yläpuolella napapiirin ja aina vaan korkeammalle yritettiin. Mutta siellä olikin kaks'sataa kaivosmiestä, jotka tarvitsivat ruokaa talveksi, ja meillä oli ruokaa.
"Weil, sir, mutta pian heitä alkoikin tulla alaspäin kanooteilla ja lautoilla. He eivät kestäneet. Me pirettiin lukua heistä. Kun sata ja yhreksänkymment'neljä oli mennyt, ei enää kannattanut odottaa enempää. Me käännettiin purkki alavirtaan. Oli kylmä, ja vesi aleni kovasti, ja eikös me kärährettykin kiinni hietasärkkään – ja yläpuolelle sittenkin. 'Räpistelijä' ei nyt pahasti räpistellyt. Se ei siirtynytkään paikaltaan. 'Olis' synti haaskata noin paljon ruokaa', sanoin minä,, kun meirän juuri piti lähteä kanootilla alaspäin. 'Jäärään syömään sitä', sanoi hän. Ja se tehtiin, hitto soikoon. Me talvehrittiin siellä 'Räpistelijän' turvissa ja tehtiin kauppoja intiaanien kanssa ja metsästettiin. Ja kun me sitten keväällä joen avautuessa päästiin taas lähtemään alaspäin, oli meillä nahkoja kahreksantuhannen dollarin arvosta. Koko talvi kaksistaan, on se jotain. Eikä koskaan pahaa sanaa. Hyväluontosin toveri, kun olen koskaan tavannut. Mutta silti paholainen tappelussa."
"Huh!" kuului toinen ääni. "Muistan talven, jolloin Öljy-Jones kehaisi puhdistavansa Forty Mile'in. Mutta sitä hän ei tehnyt, koska Reipas Travers ilmestyi näyttämölle. Tämä tapahtui White Caribou'ssa. 'Minä olen susi', ylvästeli Jones. Te tiedätte hänen tapansa, ase vyöllä, mokkasiinit rimpsuineen ja pitkä, niskaan ulottuva tukka. 'Minä olen susi', hän ulvoi, ja tämä on minun yöni. Kuulkaa minua, te horjuva varjo – ja tämän hän sanoi Traversille."
"Entä sitten?" kysyi toinen ääni hetkisen kuluttua.
"Noin sekunnin kuluttua oli Öljy-Jones pitkällään lattialla, ja Travers pyysi ystävällisellä äänellä lihaveistä. Ja sitten hän leikkasi sillä Jonesin pitkän tukan. 'Ulvo nyt vaikka koko yön', hän sanoi suoritettuaan työnsä."
"Hän oli kylmäverinen ollakseen niin hurjaluontoinen", jatkui taas eräs ääni. "Olen nähnyt hänen kadottavan rulettipöydän ääressä Little Wolverine'issa ykdeksäntuhatta kahdessa tunnissa, käyvän lainaamassa lisää ja voittavan kaikki jälleen takaisin viidessätoista minuutissa, tarjoavan ryypyt – sekin, hitto soikoon, tapahtui tuon saman neljännestunnin kuluessa."
Eräänä iltana Tomin ollessa tavallista virkeämpi Fred liittyi innostuneeseen nuoreen seuraan kuullakseen veljensä samalla sekä surullista että huvittavaa kertomusta haaksirikosta, joka tapahtui lähellä Blang-saarta; vaarallisesta uinnista haikalojen keskuudessa, jolloin puolet miehistöstä sai surmansa; Desay'n löytämästä kalliista helmestä; pääkallojen koristamasta aitauksesta, joka ympäröi malaijilaisen kuningattaren ja hänen kuninkaallisen puolisonsa, erään haaksirikkoon joutuneen kiinalais-eurooppalaisen, ruohopalatsia; salaliitosta, jonka tarkoituksena oli Desay'n helmen ryöstäminen; hurjista troopillisten öitten juhlista ja tansseista; odottamattomista vaaroista ja äkillisestä kuolemasta; siitä, miten kuningatar kosi Desay'tä ja tämä vuorostaan kuningattaren tytärtä; Desay'n onnettomasta lopusta, kun hänet heitettiin murskattuine jäsenineen, mutta silti elävänä laskuveden aikana uloimmille riutoille haikalojen uhriksi; ruton puhkeamisesta; noitarumpujen pärinästä ja pakanallisten pappien harjoittamista julmuuksista; hurjasta paosta pitkin villieläinten teitä, jotka olivat työnnä alkuasukkaiden virittämiä ansoja; siitä, miten he lopuksi pelastuivat ja heidän pelastajastaan Tasmanista, joka sai surmansa vasta viime vuonna ja jonka pää oli löydettävissä jostakin Melanesion-saarten linnoituksesta – kaikista noista seikkailuista, joilla turkoosinhohtoisen Etelämeren smaragdihelmet, palmulehväiset ja auringonpaahtamat saaret tarjosivat hehkuaan, uuhettaan ja villiä alkuperäisyyttään.
Kieltäen oman itsensä Frederick istui hurmaantuneena ja kuunteli. Kun kertomus oli lopussa, tunsi hän omituista tyhjyyttä. Hän muisteli, miten hän nuorena poikana oli tarkastellut vanhan maantieteensä kuvia. Hänkin oli uneksinut kaukaisten seutujen tarjoamista kummallisista seikkailuista ja toivonut pääsevänsä noille "loistaville teille". Hän oli tehnyt suunnitelmiakin halunsa toteuttamiseksi, mutta oli aina tuntenut velvollisuudekseen työnteon. Siinä olikin ehkä erotus. Kenties juuri se aiheuttikin tuon salaperäisen oudon viisauden, joka säihkyi veljen silmistä. Hetkeksi siirtyi hänen silmiänsä verhonnut vaate syrjään, ja hän näki, tosin etäisenä ja usvan peitossa, niitä jumalaisia näkyjä, joissa veli oli ollut osallisena. Hän muisti Polly'n ivallisen huomautuksen: "Et ole koskaan tuntenut romantiikkaa. Olet vaihtanut sen voitto-osinkoihin." Polly oli oikeassa, mutta silti epäoikeudenmukainen. Olihan hän kaivannut romantiikan hohdetta, mutta työ oli ollut aina tarjolla. Hän oli reutonut ja raatanut yöt päivät osottautuen hänen kohdistetun luottamuksen arvoiseksi. Siitä huolimatta hän oli kadottanut rakkauden ja tuon maailmantuttavuuden, joka lakkaamatta kuiskaili hänelle veljen olemuksesta. Mitä Tom olikaan tehnyt ansaitakseen sen – kuljeskellut ja lauleskellut.
Fredin yhteiskunnallinen asema oli korkea. Hänestä oli tuleva seuraava Californian kuvernööri. Mutta olisiko hänellä silti ainuttakaan ystävää, joka tulisi katsomaan häntä pelkästä rakkaudesta? Ajatellessaan suunnatonta omaisuuttaan tunsi hän suussaan karvaan, kuivattavan maun. Omaisuus? Olihan yksi tuhat dollaria aivan samanlainen kuin toinenkin, ja niiden vuoksi olivat hänen elämänsä kaikki päivät olleet samanlaisia ja yhtä yksitoikkoisia. Maantieteen ihanat kuvat eivät olleet milloinkaan toteutuneet. Hän ei ollut koskaan lyönyt miestä eikä koskaan ollut nainen sytyttänyt hänen sikaariaan. Mies saattoi levätä vain yhdessä vuoteessa kerrallaan – oli Tom sanonut. Häntä värisytti ajatellessaan, miten monta vuodetta hän omisti, kuinka monta peitettä hän oli ostanut. Kaikista näistä vuoteista ja peitteistä huolimatta ei yksikään mies tulisi avarasta maailmasta hänen luokseen sanomaan: "Kautta Tasmanin kilpikonnien!"
Hän kertoi osan mietteistään Pollylle valitellen ihmiskohtaloiden välistä epäsuhtaa. Polly oli vastannut:
"Toisin ei voisikaan olla. Isä osti kohtalonsa. Se oli kuninkaallinen, mutta sen hintakin oli kuninkaallinen. Sinä et tahtonut maksaa sitä hintaa, etkö huomaa. Säästit valtimoitasi ja rahaasi ja vältit jalkojesi kastumista."
"Ymmärrän tarkoituksesi", Fred nyökkäsi. "Mies, joka pelkää jalkojensa kastumista, ei voi voittaa palkintoa."
VI
Eräänä syysmyöhän iltapäivänä olivat kaikki jälleen ison nojatuolin ja Kapteeni Tomin ympärillä. Mutta hän ei tiennyt sitä, vaan oli nukkunut koko päivän ja herännyt vasta joku hetki sitten pyytääkseen ukulelea ja kiertääkseen savukkeen Polly'n avustuksella. Ukulele jäi kuitenkin syrjään, ja vaikka mäntyhalot loimusivat takassa, värisi hän vilusta.
"Tämä on hyvä merkki", hän sanoi huomaamatta äänensä heikkoutta, joka pakotti kuulijain piirin lähemmäksi. "Kylmä ilma parantaa minut. On vaikeata saada tropiikkien kuumuutta pois verestä yht'äkkiä. Mutta nyt ryhdyn todenteolla suunnittelemaan matkaa Kuskokeemin yläjuoksulle. Polly, keväällä me lähdemme koiravaljakolla, ja silloin saat nähdä keskiyönauringon. Kuinka äitisi olisikaan pitänyt tästä matkasta. Hän oli terhakka nainen. Matkustettuamme neljäkymmentä vuorokautta olemme kultalassa, josta keräämme keltaisia jyviä sammalta pudistamalla. Larabee'ssä on hienorotuisia koiria. Tunnen niiden sukupuun, sillä ne ovat susia, suuria harmaita, havumetsien susia, vaikka yksi joka poikueesta on ruskea, – eikö olekin, Bennington?"
"Tavallisesti yksi joka poikueesta", vastasi Bennington äänellä, joka näennäisestä reippaudestaan huolimatta oli mielenliikutuksen valtaama.
"Niiden kanssa ei koskaan pidä matkustaa yksin", jatkoi Kapteeni Tom, "sillä ne käyvät kimppuun, jos mies vähänkin kompastuu. Larabee'n pedot kunnioittavat miestä vain niin kauan kuin hän on suorana jaloillaan. Kaatuessaan hän on kuoleman oma. Muistan tulomme vuorenharjanteen yli Circle City'in. Se tapahtui jo ennenkuin Klondike keksittiin, vuonna '94... ei, vaan '95, ja lämpömittari laski ikäänkuin ei sillä olisi pohjaa ollutkaan. Matkavarusteiden hoitajana oli eräs nuori kanaadalainen. Hänen nimensä oli... se oli kummallinen... odottakaahan... se on kieleni kärjellä..."
Hänen äänensä sammui kokonaan, vaikka huulet yhä liikkuivat. Yhtäkkiä hänen kasvoiltaan kuvastui uskomattomuus ja valtava hämmästys, jota seurasi ankara, kouristuksen tapainen väristys. Hän oli Kuoleman, yhtäkkiä, ilman varoitusta. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja vakavat, melkein miettiväiset, kun hän kääntyi Polly'n puoleen. Käsi teki voimattomia liikkeitä tavoittaakseen tyttären käden ja kun se löysi sen, ei se enää kyennyt puristamaan sitä. Hän katseli tytärtään hymyillen. Hymy sammui vähitellen, silmät painuivat kiinni elämän poistuessa. Kasvot pysyivät rauhallisina ja levollisina. Ukulele putosi kolisten lattialle. Yksi toisensa perästä poistui huoneesta, kunnes Polly oli yksin.
Istuessaan verannalla näki Frederick tuntemattoman miehen astelevan ajotietä pitkin taloa kohti. Hänen käyntinsä merenkeinunta ilmaisi, ketä hän oli tullut tapaamaan. Kasvot olivat auringonpaahtamat ja iän rypyttämät, vaikka hänen liikkeensä olivat ripeät ja silmät palavat ja vilkkaat. Kummassakin korvannipukassa oli pieni kultarengas.
"How do you do, sir", virkkoi hän, mutta äänen soitu ilmaisi, ettei englanti ollut se kieli, jonka hän oli lapsena oppinut äitinsä povella. "Kuinka voi Kapteeni Tom? Kuulin kaupungilla kerrottavan, että hän on sairas."
"Veljeni on kuollut", Fred vastasi.
Muukalainen käänsi päänsä ja näytti katsovan ulos yli puistikon kaukaisiin punapuiden peittämiin huippuihin, ja Frederick huomasi, että hän taisteli mielenliikutusta vastaan.
"Kautta Tasmanin kilpikonnien, hän oli mies", hän sanoi syvällä, muuttuneella äänellä.
"Kautta Tasmanin kilpikonnien, hän oli mies", toisti Frederick, eikä outo voimasana tuntunut lainkaan oudolta.
Muotojen ikuisuus
Mr. Sedby Craydenin, Crayden Hiilistä, omituinen elämä on päättynyt! Tämä ystävällinen ja miellyttävä henkilö oli joutunut kummallisen harhaluulon valtaan, joka pakotti hänet istumaan tuolillaan elämänsä kaksi viimeistä vuotta yötä päivää. Hänen vanhemman veljensä, James Craydenin, salaperäinen kuolema tahi paremmin sanoen katoaminen näytti koskeneen häneen suuresti, sillä kohta mainitun tapauksen jälkeen alkoi tuo luulotauti vaivata häntä.
Mr. Crayden ei koskaan antanut lähempää selitystä oudosta käyttäytymisestään. Ruumiillisesti ei häntä vaivannut mikään ja sielunsa puolesta teki hän vieraisiin terveen vaikutuksen, ellemme ota lukuun tätä yhtä omituisuutta. Hän pysyi tuolillaan täysin vapaaehtoisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta. Nyt on hän poissa, ja arvoitus odottaa ratkaisuaan.
Ote Newtonin Courier-Time'sistä.
Lyhyesti sanoen, minä olin Mr. Sedby Craydenin uskottu palvelija hänen elämänsä kahdeksana viimeisenä kuukautena. Tänä aikana hän kirjoitti suuren pinkan käsikirjoituksia, jotka hän aina piti vieressään paitsi nukkuessaan tahi torkkuessaan, jolloin hän sulki ne lähellä olevaan laatikkoon.
Olin utelias lukemaan mitä vanha herra oli kirjoittanut, mutta hän oli varovainen ja taitava. En koskaan päässyt lukemaan sanaakaan käsikirjoituksista. Jos hän oli niiden ääressä kun lähestyin häntä, peitti hän ne suurella imupaperilla. Löytäessäni hänet tuoliltansa kuolleena uskalsin kurkistaa papereihin. Olin utelias, muuta en voi esittää puolustuksekseni.
Pidettyäni käsikirjoituksia useita vuosia ja saatuani tietää, ettei Mr. Craydenillä ollut ketään elossaolevia sukulaisia, päätin antaa ne yleisön tietoon. Ne ovat sangen pitkät. Suurimman osan olen jättänyt pois, ainoastaan valaisevimmat kohdat olen julkaissut. Niissä on kaikki heikkomielisyyden tuntomerkit; muutamat kokemukset on kerrottu monen monituista kertaa. Kirjoitus on niin epäselvää ja sekavaa, että sitä on paikoittain vaikea ymmärtää. Siitä huolimatta voin oman lukemiseni perusteella ennustaa, että jos talon perustassa toimitettaisiin kaivauksia, saattaisi jostakin savusolan vaiheilta löytyä kokoelma luita, joilla on määrätty yhtäläisyys niiden kanssa, jotka James Craydenin kuolevainen lihasto peitti.
Rudolph Hecklerin lausunto.
Tässä muutamia poimintoja käsikirjoituksista, jotka ovat Rudolph Hecklerin järjestämiä –
En surmannut veljeäni. Uskallan väittää niin koska tahansa. Miksi olisin tehnyt sen? Me elimme yhdessä kaksikymmentä vuotta ollen aina sovinnossa. Olimme jo vanhoja, ja nuoruuden kiihko oli palanut meistä pois. Emme riidelleet edes mitättömimmistäkään pikkuseikoista. Ei milloinkaan ole veljesrakkaus ollut suurempi. Me olimme tiedemiehiä. Emme välittäneet ulkomaailmasta. Ystävyytemme ja kirjastomme tyydytti kaikki elämämme tarpeet. Keskustelumme olivat aivan erikoisia. Useana yönä istuimme valveilla kahteen tahi kolmeen asti, keskustelimme, punnitsimme mielipiteitä ja arvosteluja, viittasimme tunnettuihin auktoriteetteihin – lyhyesti sanoen, me elimme tasolla, jolle keskinäinen ystävyytemme ja älyn viljelys painoivat leimansa.
Hän katosi. Se on järkyttänyt minua. Miksi hänen piti kadota? Mihin saattoi hän mennä? Se on kovin ihmeellistä. Olen aivan huumaantunut. Ihmiset sanovat, että olin sairaana monta viikkoa. Se oli aivokuumetta. Tuo salaperäinen katoaminen sen aiheutti. Hänen katoamisensa on ensimmäinen kohta siinä omituisessa kokemuksessa, jonka olen joutunut todistamaan.
Kuinka olenkaan koettanut etsiä häntä. En ole kovin rikas, mutta silti olen luvannut yhä suurempia palkintoja hänen löytäjälleen. Olen ilmoittanut kaikissa sanomalehdissä, olen käyttänyt salapoliisitoimistojen apua. Tällä hetkellä olen luvannut yli viisikymmentätuhatta dollaria palkinnoksi löytäjälle.
Ihmiset sanovat, että hänet olisi murhattu. He sanovat myös, että murha tulee ilmi. Mutta miksi ei tämä murha tule ilmi? Kuka teki sen? Missä hän on? Missä on Jim? Veljeni Jim?
Olimme niin onnellisia eläessämme yhdessä. Hän oli huomattava luonne, erittäin huomattava, niin vakava, niin laajakatseinen, niin jyrkän loogillinen, ettei ollut lainkaan kumma kuinka hyvin me sovimme. Erimielisyydet olivat meille tuntemattomia. Jim oli kaikista tapaamistani henkilöistä totuudenmukaisin. Siinä suhteessa olimme toistemme kaltaisia. Emme milloinkaan uhranneet totuutta itsekkäässä tarkoituksessa. Eikä koskaan ollut tarvettakaan siihen, niin suuri oli yksimielisyytemme. On vaikeata ajatella, että olisimme voineet olla mistään asiasta eri mieltä.
Toivon, että hän palaisi takaisin. Miksi hän poistui luotani? Kuka voi selittää sen? Olen nyt yksinäni; mieleni on raskaiden aavistusten painama – ennen tuntemattoman kauhun vallassa. Muoto on vaihtuvainen. Se on positiivisen tieteen viimeinen sana. Kuolleet eivät palaa. Se on kumoamaton totuus. Kuolleet pysyvät kuolleina, se on asiain kulku. Ja kuitenkin on minulla ollut kokemuksia – tässä huoneessa, juuri tämän pöydän ääressä. Mutta odottakaahan. Sallittakoon minun kirjoittaa siitä yksinkertaisin, mutta selvin sanoin. Teen ensin pari kysymystä. Kuka käyttää minun kynääni? Haluan tietää sen. Kuka kuluttaa mustettani niin nopeasti? En minä itse ainakaan. Kuitenkin muste kuluu.
Vastaus näihin kysymyksiin on selvittävä kaikki maailmankaikkeuden arvoitukset. Minä tiedän mikä se on. En ole hullu. Jonakuna päivänä ilmaisen sen, jos asia käy liian hermostuttavaksi. Sanon sen olennon nimen, joka käyttää kynääni ja mustettani. On naurettavaa ajatella, että minä käyttäisin mustetta niin suunnattomasti. Palvelija valehtelee. Kyllä minä tiedän.
Minulla on nyt täytekynä. Olen aina inhonnut koko keksintöä, mutta paremman puutteessa täytyy sen kelvata. Entisen kynän olen polttanut takkavalkeassa. Musteen pidän lukon takana. Olen päättänyt lopettaa sen, että niillä kirjoitetaan valheita minusta. On minulla toisiakin suunnitelmia. En ole luopunut kannastani. Uskon yhä edelleenkin eläväni mekaanisessa maailmankaikkeudessa. Uskoani ei ole järkyttänyt sekään, että olen kurkistanut hänen olkansa yli ja nähnyt hänen kirjoittavan jotakin päinvastaista. Hän tekee minuun tyhmän vaikutuksen. Hän uskoo minun luulevan häntä todelliseksi. Miten yksinkertaista! Minä tiedän, ettei hän ole muuta kuin aivoissa syntynyt kuvitelma.
On olemassa hallusinatiooneja. Katsoessani hänen olkansa yli ja lukiessani mitä hän kirjoitti olin varma, että hänkin oli hallusinatiooni. Jos olisin täysissä voimissani, olisi se kovin mielenkiintoista. Olen koko elämäni halunnut nähdä sellaisen ilmiön. Ja nyt on sellainen tullut luokseni. Olen käyttävä sitä hyödykseni. Mitä on mielikuvitus? Voin kuvitella jotakin olevan jossakin, jossa ei ole mitään. Kuinka voi olematon olla jotakin siinä, missä ei mitään ole? Kuinka saattaa jokin olla olematonta ja olevaista samanaikaisesti? Jätän asian metafyysikoiden harkittavaksi. Tiedän paremmin. En suosi skolastiikkaa. Tämä on tosiseikkojen maailma ja kaikki siinä on todellista. Mikä ei ole todellista, on olematonta. Senvuoksi sitä ei ole olemassa. Kuitenkin hän koettaa uskotella olevansa olemassa vaikka minä olen tiennyt koko ajan, ettei häntä ole olemassa aivojeni ulkopuolella.
Näin hänet tänään kirjoittamassa pöytäni ääressä. Jouduin hämmästyksiini, koska luulin hänen jo kadonneen. Kuitenkin lähemmin tarkastaessani huomasin, ettei häntä ollut olemassa – taas sama aivojen kuje. Olen liiaksi miettinyt sattuneita tapauksia. Olen joutunut sairaaloiseen tilaan, ruoansulatusvaivatkin taas alkavat esiintyä ja kiusata. Alan suorittaa ruumiillisia harjoituksia. Kävelen joka päivä kaksi tuntia.
Se on mahdotonta. En voi jatkaa harjoituksia. Aina palatessani kävelyltä istuu hän tuolillaan pöytäni ääressä. Häntä on yhä vaikeampi ajaa pois. Tuoli on minun. Siitä en luovu. Se oli hänen, mutta nyt hän on kuollut, eikä tuoli ole enää hänen. Kuinka voivatkaan omien aivojeni kuvittelut pitää minua narrinaan! Tässä ilmestyksessä ei ole mitään todellista. Tiedän sen. Viidenkymmenen vuoden opiskeluni on antanut minulle lujan perustan. Kuolleet pysyvät kuolleina.
Siitä huolimatta, selittäkää yksi asia. Ennenkuin lähdin kävelylleni tänään, otin täytekynän taskuuni poistuessani huoneesta. Muistan sen selvästi. Katsoin samalla kelloa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Mutta kuitenkin oli palatessani kynä pöydällä. Joku oli käyttänyt sitä. Siinä oli mustetta aivan vähän. Toivon, ettei hän kirjoittaisi niin paljon. Se on hermostuttavaa.
Oli yksi seikka, jonka suhteen Jim ja minä olimme hiukan erimieltä. Hän uskoi muotojen ikuisuuteen. Sen vuoksi hän uskoi myös kuolemattomuuteen ja kaikkiin muihin metafyysikkojen esittämiin väitteihin. En saattanut kärsiä hänen puhuvan tästä. Mitä yksityiskohtaisimmin osoitin hänelle, miten tuo usko oli syntynyt, kuinka se oli johtunut siitä, että hän oli nuoruudessaan tutkinut logiikkaa ja matematiikkaa ja joutunut niiden lumoihin. On luonnollista, että henkilö, joka on joutunut niiden lumoihin, voi uskoa miten kieroihin ja vääriin väitteisiin tahansa, kuten muotojen ikuisuuteen.
Olen nauranut olemattomalle maailmalle. Ainoastaan todellinen on todellista, olen väittänyt, ja se, jota ei voida havaita, on olematonta, joka ei saata olla olemassa. Olen uskonut mekaaniseen maailmankaikkeuteen. Fysiikka ja kemia pystyvät selittämään kaiken. Tästä meillä oli aina riitaa. Uskokaa minua, kyllä minäkin tunnen logiikan. Mutta hän oli sangen itsepintainen. Minä en koskaan ole sietänyt filosoofisia idealisteja.
Kerran tunnustin hänelle uskoni. Se oli lyhyt, yksinkertainen, mutta kumoamaton. Vielä tätä kirjoittaessanikin se on kumoamaton. Tässä se on.
Kerroin hänelle näin: "Väitän samoin kuin Hobbes, että on mahdotonta erottaa ajatusta ajattelevasta olennosta. Väitän, kuten Bacon, että koko ihmisymmärrys johtuu aistimuksista. Väitän, kuten Locke, että ihmisen mielikuvat ovat yhteydessä aistien toiminnan kanssa. Väitän Kantin lailla, että maailmankaikkeuden alkuperä on mekaaninen ja että luominen on luonnollinen ja historiallinen ilmiö. Väitän kuten Laplace, ettei ole välttämätöntä olettaa luojan olemassaoloa. Ja edelläolevasta johtuvana väitän, että muoto on muutosten alainen. Se vaihtelee. Siksi me katoamme."
Toistan, että tämä on kumoamaton totuus. Kuitenkin toi hän esiin kaikenlaisia verukkeita. Hän puhui radiumista ja melkein myönsi, että viimeaikojen tutkimus on kokonaan muuttanut käsityksemme aineen luonteesta. Se oli lapsellista. En uskonut, että hän todella olisi niin lapsellinen ja kypsymätön.
Kuinka voisi väitellä hänen kaltaisensa miehen kanssa? Selitin hänelle, miten oli mahdollista päästä selville ajattelun tietä kaikista asioista. Hän myönsi sen oikeaksi yhdellä poikkeuksella. Samalla hän loi minuun katseen, jonka merkityksestä ei voinut erehtyä, siksi ilmeinen se oli. Minua ihmetytti syvästi, että hän saattoi antaa niin alhaisen vihjauksen kesken vakavaa keskustelua.
Muotojen ikuisuus! Se on naurettavaa. Kuitenkin on noissa sanoissa jotakin tenhoavan salaperäistä. Jos se on totta, niin eikö hän sitten olekaan lakannut olemasta? Silloin hän on olemassa. Se on mahdotonta.
Olen lopettanut harjoittelun. Niin kauan kuin pysyn huoneessani, saan olla hallusinatioonilta rauhassa. Mutta kun palaan sinne oltuani hetken ulkona, hän istuu aina pöydän ääressä ja kirjoittaa. En uskalla kääntyä lääkärinkään puoleen. Minun täytyy taistolla yksinäni häntä vastaan.
Hän käy yhä röyhkeämmäksi. Kun tänään menin hakemaan hyllyltä erästä kirjaa, istui hän tuolillani tullessani takaisin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on uskaltanut tehdä sen minun läsnäollessani. Katsomalla häneen tiukasti ja vakavasti useamman minuutin sain hänet katoamaan. Tämä todistaa väitteeni. Häntä ei ole olemassa. Jos hän olisi todellinen olento, en saisi häntä katoamaan pelkästään tahtoni voimalla.
Tämä käy yhä kirotummaksi. Tänään sain katsella häntä kokonaisen tunnin, ennenkuin sain hänet häviämään. Siitä huolimatta on asianlaita varsin yksinkertainen. Näkemäni olento on muistin jättämä kuva. Olin tottunut näkemään hänet tuon pöydän ääressä kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän on ainoastaan kuva siitä, joka on jäänyt muistiini – lukemattomien kertojen jättämä kuva.
Tänään väsyin. Hän uuvutti minut eikä sittenkään hävinnyt. Istuin ja tuijotin häneen monta tuntia yhteen mittaan. Hän ei huomaa minua, vaan kirjoittaa häiriytymättä. Tiedän mitä hän kirjoittaa, sillä olen lukenut sen. Se ei ole totta. Hän käyttää asemaansa vääriin.
Kysymys: Onko hän oman mielikuvitukseni luoma olento? Ja onko mahdollista, että mielikuvitus kykenee hiomaan olentoja?
Emme riidelleet. En tänäkään päivänä tiedä, miten asia oikeastaan tapahtui. Antakaahan minun kertoa. Silloin te ymmärrätte. Me olimme myöhään valveilla tuona iltana, joka oli hänen viimeisensä. Keskustelimme tavallisesta aiheestamme – muotojen ikuisuudesta. Kuinka monta tuntia ja kokonaista iltaa olemmekaan keskustelleet siitä.
Sitä iltana oli hän tavallista ärsyttävämpi, ja hermoni olivat jännittyneet äärimmilleen. Hän oli esittänyt väitteen, että ihmissielu itse oli ikuinen muoto ja että hänen ajatusmaailmansa valo säilyisi ikuisesti. Otin käteeni hiilihangon.
"Olettakaamme, että iskisin sinut kuoliaaksi tällä", sanoin.
"Elämäni jatkuisi", vastasi hän.
"Tietoisena olentona?" kysyin.
"Niin, tietoisena olentona", vastasi hän. "Jatkaisin elämääni joutuen tältä tasolta yhä korkeammalle. Muistaisin maallisen elämäni, sinut, tämän keskustelun – niin, vieläpä jatkaisin sitä kanssasi."
Asia jäi ainoastaan keskusteluksi. (Teennäistä ha!ha! – oli Rudolph Heckler kirjoittanut selostukseksi laitaan.) Vannon, että se jäi ainoastaan keskusteluksi. En nostanutkaan kättäni. Kuinka olisin saattanut tehdä niin? Hänhän oli veljeni, vanhempi veljeni, Jim.
En jaksa muistaa tarkalleen. Olin sangen kiihoittunut. Hän oli aina niin itsepäinen, kun oli kysymys metafyysillisistä asioista. Seuraava seikka, jonka muistan, oli se, että hän oli pitkällään lieden reunalla. Hänestä vuosi verta. Se oli kauheata. Hän ei puhunut sanaakaan. Hän ei liikahtanutkaan. Hän oli saanut nähtävästi jonkunlaisen kohtauksen ja loukannut päänsä. Huomasin, että hiilihanko oli veren tahraama. Kaatuessaan hän oli siis satuttanut päänsä siilien. Mutta en saata ymmärtää, miten se voisi olla mahdollista, sillä hiilihanko oli kädessäni koko ajan. Se oli kädessäni silloinkin, kun siihen ensiksi katsahdin.
Se on hallusinatiooni. Terve järki sanoo sen. Olen nähnyt, miten se on vähitellen kehittynyt. Aluksi saatoin nähdä hänet vain hämärässä. Mutta ajan kuluessa tuli hallusinatiooni yhä voimakkaammaksi, ja saatoin nähdä hänet keskellä kirkasta päivää, Tämä on mielestäni tyydyttävä selitys.
En tule milloinkaan unohtamaan ensimmäistä kertaa, jolloin hänet näin. Olin aterioinut alakerrassa. En nauti viiniä, joten olin aivan selvä. Huoneessani vallitsi kesäillan hämäryys palatessani sinne. Katsahdin työpöytäni ääreen. Hän istui sen luona näyttäen niin luonnolliselta, että huudahdin vasten tahtoani: "Jim!" Sitten muistin mitä oli tapahtunut. Luonnollisesti hän oli vain hallusinatiooni. Otin hiilihangon ja lähestyin häntä. Hän ei liikahtanutkaan. Hiilihanko läpäisi hänet ja kolahti vasten tuolin selkämystä. Mielikuvituskudosta, sitä hän oli. Tuolissa on vieläkin nähtävissä jälki hiilihangon iskusta. Keskeytän kirjoittamiseni katsoakseni siihen – voin tuntea loven sormieni kärjillä.
Hän jatkaa sittenkin keskusteluamme. Hiivin tänään hänen taaksensa katsomaan mitä hän kirjoitti. Hän kirjoitti tavallisesta keskustelunaiheestamme. Se oli tuota samaa hölyn pölyä muotojen ikuisuudesta. Siinä lukiessani hän paraillaan kirjoitti siitä käytännöllisestä todistuksesta, jonka minä olin muka antanut hiilihangolla. Se on kohtuutonta ja väärää. En antanut mitään todistusta. Kaatuessaan hän loukkasi päänsä hiilihankoon.
Jonakin päivänä saa joku nähdä mitä hän kirjoittaa. Se on kauheata. Epäilen palvelijaa, joka kurkistelee ja urkkii mitä kirjoitan. Minun täytyy tehdä jotakin sen estämiseksi. Jokainen palvelijani on ollut utelias näkemään mitä kirjoitan.
Mielikuvituskudosta. Sitä hän vain on. Tuolillaistuja ei ole Jim. Tiedän sen. Viime yönä, jolloin kaikki nukkuivat, menin kellariin ja tutkin tarkasti savusolan kohdan. Se oli koskematon. Kuolleet eivät nouse ylös.
Palatessani huoneeseeni eilen-aamulla hän istui pöytäni ääressä. Kun olin karkoittanut hänet, istahdin itse tuolilleni. Palvelijani toi ruoan minulle. Siten vältyin näkemästä häntä useaan tuntiin, sillä hän näyttäytyy ainoastaan tuolilla istuvana. Olin väsynyt, mutta siitä huolimatta istuin valveilla myöhään, kello yhteentoista saakka. Nousin ylös mennäkseni levolle ja katsahdin taakseni. Hän istui jälleen tuolilla. Hän oli hiipinyt siihen samassa silmänräpäyksessä, jolloin minä lähdin. Ollen mielikuvituskudosta hän oli asustanut aivoissani koko päivän ja siirtynyt sieltä tuolille kohta kun se tuli vapaaksi. Ja tätä oli hän sanonut olemassaolon korkeammaksi tasoksi – veljensä aivoja ja tuolia? Oliko hän sittenkin oikeassa? Ehkä hänen ikuinen muotonsa on ohentunut siinä määrin, että siitä on tullut hallusinatiooni? Ovatko hallusinatioonit todellisia olentoja? Miksikä ei? Se kysymys antaa ajattelun aihetta. Jonakin päivänä voin esittää lopullisen kantani siitä.
Hän oli sangen järkytetty tänään. Hän ei voinut kirjoittaa, sillä olin antanut palvelijan viedä kynäni pois huoneesta. Mutta en itsekään voinut.
Palvelija ei ole milloinkaan nähnyt häntä. Se on kummallista. Onko minulla tarkempi silmä näkemään näkymätöntä? Tahi ehkä on tämä todella sitä, mitä se on – mielikuvitukseni sairaaloisen tilan tuote?
Hän on varastanut kynäni. Hallusinatioonit eivät varastele kyniä. Se on kumoamaton totuus. Enhän voinut pitää kynääni alituisesti toisessa huoneessa. Minun täytyi kirjoittaa.
Minulla on ollut veljeni katoamisen jälkeen kolme eri palvelijaa eikä kukaan ole nähnyt häntä. Onko heidän aistiensa tuomio oikea ja minun väärä? Siitä huolimatta muste kuluu aivan liian nopeaan. Täytän kynäni useammin kuin koskaan ennen. Sitäpaitsi juuri tänään huomasin sen olevan rikki. Itse en ole sitä rikkonut.
Olen puhunut hänelle monta kertaa, mutta en saa minkäänlaista vastausta. Olen pitänyt häntä silmällä koko aamun. Useasti hän katsahti minuun ja oli ilmeistä, että hän tuntee minut.
Tämä käy sietämättömäksi. Hän on kuin vieterinukke, joka hypähtää laatikosta. Hän ei ilmaannu vähitellen, vaan hypähtää yhtäkkiä näkyviin tuolilleni. Vain sillä sanalla voin kuvata hänen nopeuttaan. En saata enää katsella häntä. Tulen hulluksi, sillä hän pakottaa minun uskomaan olemattoman olevaisuuteen. Sitäpaitsi, eiväthän hallusinatioonit hypähtele.
On jumalan kiitos, että hän näyttäytyy ainoastaan tuolilla. Kun itse istun tuolilla, en näe häntä.
Entinen keinoni karkoittaa hänet lyömällä päähäni ei enää tepsi. Minun täytyy lyödä kovemmin enkä sittenkään onnistu useammin kuin kerran kymmenestä. Pääni on vallan arka alituisista lyönneistä. Täytyy käyttää toista kättä ja toista pään puoliskoa.
Veljeni oli oikeassa. Näkymätön maailma on olemassa, sillä näen sen. Olen joutunut siihen kiroukseen, että näen sen alituisesti. Kutsukaa häntä ajatukseksi, mielikuvaksi tahi miksikä tahansa; siitä huolimatta hän on olemassa. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Ajatukset ovat olentoja. Me luomme niitä alituisella ajattelullamme. Olen itse luonut hänet istumaan tuolillani. Se, että olen itse luonut hänet, ei estä häntä olemasta todellinen. Hän on ajatus; hän on olento; siis ajatukset ovat olentoja; ja olennot ovat todellisia.
Kysymys: Jos kerran ihminen, jolla on takanaan valtava historiallinen kehitys, voi luoda olevaisen olennon, niin eikö se herätä kysymystä Luojan olemassaolosta? Jos elontomu voi luoda jotakin, niin eikö ole johdonmukaista otaksua, että on olemassa Hän, joka on luonut tämän elontomun? Siinä on ainoastaan aste-ero. Toistaiseksi en ole vielä luonut vuorta tahi aurinkokuntaa, mutta olen kuitenkin luonut jotakin, joka istuu tuolillani. Ehkä vielä jonakin päivänä luon vuoren tahi aurinkokunnan.
Ihminen on elänyt koko elämänsä tähän päivään saakka suuressa pimeydessä. Hän ei ole nähnyt oikeata valoa. Olen varma siitä, että alan nähdä oikean valon, ei hapuilemalla ja sattuman kautta kuten veljeni, vaan järkiperäisen ajattelun tuloksena. Veljeni on kuollut. Hän on lakannut olemasta. Siitä ei ole epäilystäkään, sillä olen käynyt kellarissa toisen kerran. Mullassa ei näkynyt mitään liikkumisen merkkejä. Varmuuden vuoksi loin mullan pois ja pääsin täyteen varmuuteen. Veljeni on lakannut olemasta, mutta minä olen luonut hänet uudelleen. Hän ei ole entinen veljeni, vaan joku, joka muistuttaa häntä mitä läheisimmin. En ole kuin muut ihmiset. Olen Jumala. Olen luonut.
Aina lähtiessäni nukkumaan katsahdan taakseni ja näen hänet. En voi nukkuakaan tietäessäni hänen istuvan tuolilla koko pitkän yön. Astuessani aamulla huoneeseeni näen hänen istuvan tuolillani, mistä voin päättää hänen istuneen siellä koko yön.
Tilani tulee yhä epätoivoisemmaksi nukkumisen puutteesta. Toivon, että voisin kääntyä lääkärin puoleen.
Siunattu uni! Olen vihdoinkin saanut nauttia siitä. Antakaa minun kertoa. Eilisiltana olin niin väsynyt, että torkahdin tuolilleni. Soitin palvelijaa ja käskin hänen tuoda peitteitä. Nukuin. Sain itse, samoin kuin tuolikin, olla rauhassa häneltä koko yön. En liikahda mihinkään. Se auttaa uskomattomalla tavalla.
On epämukavaa nukkua tuolilla. Mutta on vielä epämukavampaa nukkua vuoteessa ja tietää hänen istuvan tuolilla koko yön.
Se ei hyödytä. En voi enää nukkua vuoteessa. Olen koettanut monta kertaa, mutta aina on yö muodostunut kauheaksi. Jospa saisin hänenkin lähtemään levolle! Ei, se on turhaa. Hän istuu istumistaan – tiedän sen – samaan aikaan, jolloin minä tuijotan vuoteessani pimeyteen ja ajattelen, ajattelen lakkaamatta tietäessäni hänen istuvan huoneessani. Toivoisin, etten olisi milloinkaan edes kuullut muotojen ikuisuudesta.
Palvelijat sanovat minua mielipuoleksi. Parempaa mahdollisuutta tuskin on odotettavissa, ja juuri siksi en ole uskaltanut kääntyä lääkärin puoleen.
Olen tehnyt päätöksen. Hallusinatioonin on kadottava. Pysyn tuolilla lopun ikäni. En liiku minnekään. Istun siinä yöt päivät.
Olen onnistunut. En ole nähnyt häntä kahteen viikkoon. En näe häntä enää milloinkaan. Olen jälleen saavuttanut sen mielentyyneyden, joka on filosoofisen ajattelun välttämätön edellytys. Kirjoitin tänään kokonaisen luvun.
Tuolilla istuminen on sangen väsyttävää. Viikot vierivät, kuukaudet kuluvat, vuodenajat vaihtuvat, palvelijat muuttuvat, ja minä istun edelleen tuolillani. Elämäni on omituista, mutta pääasia on, että saan olla häneltä rauhassa.
Hän ei palaa. Muotojen ikuisuus on tyhjää puhetta. Olen todistanut sen. Olen istunut tuolillani lähes kaksi vuotta enkä ole nähnyt häntä kertaakaan. Tosin oli uskoni vähällä järkkyä. On selvää, että näkemäni ilmiö oli ainoastaan hallusinatiooni, siis olematon. Siitä huolimatta en liiku tuoliltani minnekään. Pelkään tehdä niin.
Tuhlaajaisä
I
Josiah Childs oli samanlainen kuin muutkin menestykselliset liikemiehet – tavallisesti. Hänellä oli kuudenkymmenen dollarin liikemiespuku, viimeisen muodin mukaiset kengät olivat sirot ja mukavat, kaulanauha, kaulus ja kalvosimet olivat samanlaiset kuin muillakin varakkailla liikemiehillä ja ajanmukainen derby-hattu täytti suurimmatkin vaatimukset. Californian Oakland ei ole torkkuva kaupunki, ja Josiah Childs oli yksi sen johtavia liikemiehiä. Hän eli, toimi ja pukeutui niinkuin tuon kolmensadantuhannen asukkaan ja eteenpäinporhaltavan Lännen kaupungin suurimmalle kauppiaalle kuului.
Tänä aamuna hän ilmestyi liikkeeseensä ennenkuin ostajien tulva oli alkanut. Tosin ei tämä ilmestyminen aiheuttanut suoranaista mellakkaa, mutta riitti kuitenkin tärvelemään henkilökunnan työkyvyn puoleksi tunniksi. Hän nyökäytti päätään ystävällisesti parille ajurilleen, jotka lastasivat kuljetusvaunuja viedäkseen kuluttajille tavaroita ensi kerran sinä päivänä. Sitten hän silmäsi tavalliseen tapaansa tyytyväisenä rakennuksen koko otsikon täyttävää nimikilpeä – CHILDSIN KÄTEISLIIKE. Kirjaimet, jotka olivat kohtuullista kohoa, mustan- ja kullanväriset, toivat mieleen hienoja maustimia ja kallisarvoisia höysteitä ja paljon muuta ensiluokkaista tavaraa (eikä se kummallista ollutkaan, sillä hinnat olivat kymmenen prosenttia korkeammat kaupungin muiden liikkeiden hintoja.) Josiah Childs ei huomannut sitä avutonta hämmästystä, joka levisi kummankin ajurin kasvoille, kun hän kääntyi astuakseen liikkeensä ovesta sisään. Nämä arvon miehet lankesivat toistensa kaulaan koettaen siten tukea itseään.
"Huomasitko hänen kenkiänsä, Bill?" läähätti toinen.
"En, mutta hattu!" lisäsi Bill.
"Jos ei hän nyt ole menossa naamiaisiin, niin..."
"Tahi ratsastusklubin kokoukseen..."
"Tahi karhunjahtiin..."
"Tahi valittamaan verojaan..."
"Sen sijaan, että hänen piti lähteä raihnaiseen Itään. Monkton sanoi, että hänen piti matkustaa aina Bostoniin saakka..."
Ajurit koettivat pysyä pystyssä omin voimin, mutta huomasivat, että voimattomuudessaan heidän täytyi edelleenkin tukea toisiaan.
Josiah Childsin ulkonäkö ei syyttä ollut järkyttänyt heitä. Hänellä oli päässään vaaleankellertävä, kankealierinen John B. Stetson, jonka nauha oli meksikolaista leimanahkaa. Sinisen flannellipaidan päällä, jonka kaulus oli kiinnitetty karjapaimenten käyttämällä huivilla, oli karkeakutoinen, korduroikankaasta valmistettu työtakki. Housut olivat samaa ainetta, ja pitkävartiset kengät olivat kuin jollakin tutkimusmatkailijalla tahi erämiehellä konsanaan.
Eräs läheisen pöydän ääressä oleva konttoristi melkein kivettyi nähdessään isäntänsä omituisissa varusteissaan. Monkton, joka oli hiljattain korotettu konttoripäälliköksi, läähätti, haukkoi ilmaa, mutta säilytti kuitenkin tavallisen valppautensa. Nais-kirjanpitäjä katsoi häneen lasisuojastaan ja oli vähällä tukehtua hillitessään nauruaan. Josiah Childs huomasi melkein kaikki, mutta ei välittänyt siitä. Hän oli lähdössä lomalle pää täynnä aatteita ja suunnitelmia, jotka ennustivat, että tämä loma-aika muodostuisi vaihtelurikkaammaksi kuin yksikään sitä ennen kymmenen vuoden aikana. Hänen silmissään loisti Connecticutin East Falls ja kaikki ne kotoiset maisemat, jotka olivat hänelle tuttuja nuoruusvuosiltaan. Hän tiesi, että Oakland oli paljon uudenaikaisempi kuin East Falls, joten oli odotettavissa, että hänen pukunsa herättämä huomio olisi sitäkin suurempi. Vähääkään häiriytymättä henkilökuntansa hämmästyksestä hän tarkasteli kaiken konttoripäällikkönsä seuraamana, antoi viittauksia ja määräyksiä ja hymyili ystävällistä jäähyväishymyään liikkeelleen, jonka hän oli luonut tyhjästä.
Hän saattoi ylpeillä siitä. Kaksitoista vuotta sitten hän oli saapunut Oaklandiin taskussaan neljätoista dollaria neljäkymmentäkolme senttiä. Sentit eivät olleet käytännössä Lännessä, joten ne säilyivät hänen taskussaan kauan sen jälkeen kuin dollarit olivat menneet. Jonkun ajan kuluttua hän oli saanut konttoriapulaisen paikan eräässä pikkuliikkeessä yhdentoista dollarin viikkopalkalla. Silloin hän oli alkanut lähettää rahalähetyksiä eräälle Agatha Childsille Connecticutin East Fallsiin ja käytti nuo neljäkymmentäkolme senttiä postimerkkeihin, sillä eihän Setä Samuli saattanut kieltäytyä ottamasta vastaan rahaa, jonka se tunnusti omakseen. Hän, joka oli elänyt siihen saakka Uuden Englannin niukoissa oloissa, jotka olivat omia terästämään miestä valppaaksi, huomasi yhtäkkiä olevansa vapaassa Lännessä, jossa tuhannet dollarit liikkuivat ihmisten mielissä ja jossa sanomalehtipojat kivettyivät nähdessään sentinrahoja. Josiah Childs imeytyi hänelle uusiin teollisuus- ja liikeoloihin niinkuin vesi sieneen. Hänellä oli kuvittelukykyä. Hän näki niin useita ja erilaisia rikastumismahdollisuuksia, että hänen päänsä oli vähällä mennä pyörälle.
Ollen tervejärkinen ja varovainen hän oli päättänyt ehdottomasti välttää keinottelua. Häntä houkutteli vain se, joka oli varmaa ja samalla edullista. Ollessaan konttoriapulaisena yhdentoista dollarin viikkopalkalla hän tutki mahdollisuuksiaan, tuottavien yritysten toteuttamisia ja miten turhia menoja voi välttää. Jos kerran liike kannatti hyvin muiden hoidossa, mitä hän, joka oli saanut oppinsa Connecticutissa, enää saattaisikaan tehdä? Hänelle, joka oli viettänyt East Fallsissa kolmekymmentäviisi vuotta, niistä viimeiset viisitoista East Fallsin suurimman kauppaliikkeen konttorin hyörinässä, oli tämä voimaperäinen ja vapaakatseinen Länsi kuin viinipullo janoiselle paastoajalle. Hänen päässään pyöri lukematon määrä mahdollisuuksia. Hän ei kuitenkaan mennyt itse pyörälle, vaan tutki kaikkia yksityiskohtia. Vapaahetkensä hän vietti tutkimalla Oaklandia, sen asukkaita ja heidän ansaitsemis- ja kuluttamistapojaan. Hän kuljeskeli kaupungin varakkaimmassa osassa, tarkkasi ostavaa yleisöä ja teki heistä tilastoa muistikirjoihinsa. Hän tutki luottojärjestelmää sekä yleisesti että aivan paikallisia yksityiskohtia myöten. Hänen tietonsa menivät niin pitkälle, että hän saattoi sanoa, mitä tuloja kullakin perheellä oli, ja tunsi tarkalleen koko kaupungin, rannikon syrjäkortteleista ylimykselliseen Lake Merritt- ja Piedmont-seutuihin, Länsi-Oaklandista, jossa asui etupäässä rautateiden henkilökuntaa. puolittain maalaiseen Fruitvale'iin toisella puolen kaupunkia.
Broadway, kaupungin keskuksessa, jonne kukaan ei uskaltanut kuvitellakaan maustekaupan perustamista, oli hänen lopullinen päämääränsä. Mutta siihen tarvittiin rahaa, ja hänen oli alettava aivan alusta. Sen vuoksi hän perusti puotinsa kaupunginosaan, jossa asui paljon naulatehtaan työläisiä. Puolessa vuodessa oli hänen liikkeensä laajentunut niin, että kolme kilpailijaa sai sulkea ovensa. Hän osoitti ymmärtävänsä liikeperiaatteet, tavaroiden laadun ja oikean kohtelun sekä ilmoittamisen edullisuuden. Joka viikko ilmoitti hän myyvänsä jotakin tarviketta hinnalla, mikä tuotti hänelle suoranaista tappiota. Eräs hänen liikeapulaisistaan piti vararikkoa varmana, kun Childs möi voita, mikä hänelle itselleen maksoi kolmekymmentä senttiä naulalta, kahdellakymmenelläviidellä ja kahdenkymmenenkahden sentin kahvia kahdeksallatoista. Ympäristön naiset tulivat hänen kauppaansa juuri näiden tavaroiden vuoksi, mutta ostivatkin samalla muuta, mikä tuotti hänelle voittoa. Pääasia oli kuitenkin se, että kaikki tulivat tuntemaan Josiah Childsin. Kannatti nähdä hänen liikkeensä ostajain tulvaa.
Josiah Childs ei tehnyt erehdyksiä, vaan oli täysin tietoinen niistä perustuksista, joille hän saattoi onnensa ja varallisuutensa rakentaa. Hän tutki naulatehtaiden taloudellista asemaa, kunnes hän oli siitä yhtä selvillä kuin niiden johtokunnan jäsenet. Sitten hän möi liikkeensä aivan yhtäkkiä ja saamallaan kohtuullisella hinnalla etsi uutta mahdollisuutta. Kuuden kuukauden kuluttua tekivät naulatehtaat vararikon ja lopettivat toimintansa ikuisiksi ajoiksi.
Seuraavan liikkeensä hän perusti Adeline-kadulle, jolla asui varakkaita virkamiesperheitä. Hyllyillä alkoi nyt näkyä useammanlaatuisia ja ensiluokkaisempia tavaroita. Ostajapiirin hän keräsi itselleen vanhalla menettelyllään perustaen erikoisen herkkujaoston. Voin ja munat hän osti suoraan maanviljelijöiltä, joten ne olivat aina ensiluokkaisia, vieläpä jonkunverran parempiakin kuin toisissa liikkeissä. Hänellä oli useita erikoisuuksia, jotka menivät kuin kuumille kiville. Nyt oli hän alkanut tutkia maanviljelijöiden menettelytapoja ja varsinkin heidän omenanviljelystään. Toiset hän opetti valmistamaan omenaviiniä, josta tuli yksi hänen tuottoisimpia erikoisuuksiaan ja joka muodosti kokonaisen liikkeenhaaran.
Aina olivat hänen silmänsä kuitenkin suunnatut Broadwaylle. Hän teki sitä ennen vielä yhden siirron muuttaen lähelle Ashland-puistoa, jossa jokaisen tontinomistajan täytyi kirjallisesti sitoutua rakentamaan vähintäin neljäntuhannen dollarin arvoinen talo. Sen jälkeen tuli vihdoin Broadway. Liikemaailmassa oli siihen aikaan outoja heilahduksia. Kaikki pyrkivät Washington-kadulle. Seuraus oli, että maan arvo nousi siellä suunnattomasti ja Broadway'llä laski. Sen mukaan kuin vuokrasopimukset sallivat, muutti suurliike toisensa perästä Washington-kadulle.
Ihmiset tulevat kyllä takaisin, sanoi Josiah Childs, mutta sen hän sanoi itselleen. Hän osasi arvostella oikein. Oakland kasvoi kasvamistaan, ja hän tiesi syyn siihen. Washington-katu oli liian ahdas ylläpitämään kasvavaa liikennettä. Broadway olisi olosuhteiden pakosta se katu, jolle raitiovaunulinja perustettaisiin. Ei kukaan uskonut heidän palaavan takaisin, kauppiaat ja liikemiehet seurasivat heidän jäljessään. Siten saattoi Josiah Childs saada pitkäaikaisen sopimuksen aivan ensiluokkaiseen liikehuoneustoon naurettavan halvalla vuokralla. Tätä pidettiin Broadway'n lopun alkuna. Oli pyhyyden loukkausta perustaa sinne ruokatavaroiden kauppa. Myöhemmin, kun tulva kääntyi takaisin Broadway'lle sanottiin, että Josiah Childsiä oli onnistanut. Kuiskailtiin myös, että hän oli tuossa kaupassa pistänyt taskuunsa vähintäin viisikymmentätuhatta.
Tämä liike oli aivan toisenlainen kuin edeltäjänsä. Siellä ei tingitty, eikä annettu kaupanpäällisiä. Kaikki oli ehdottoman ensiluokkaista, mutta myös hinnat senmukaiset. Ainoastaan varakkaat, jotka saattoivat huoletta maksaa kymmenen prosenttia enemmän kuin muualla, voivat ostaa hänen liikkeestään, samalla kuin palvelus, jonka he saivat, oli niin moitteeton, ettei heidän mieleensä juolahtanutkaan mennä muualle. Hänen hevosensa ja kuljetusvaununsa olivat hienommat, mutta samalla kalliimmat kuin kenenkään muun koko kaupungissa. Hän maksoi ajureilleen, konttoristeilleen ja kirjanpitäjilleen korkeampia palkkoja kuin muut liikkeet uneksivatkaan. Seurauksena oli, että hänen palveluskuntansa oli kyvykkäämpää ja tyydyttävämpää. Sanalla sanoen, Josiah Childsin käteisliikkeestä tuli koko sikäläisen yhdyskunnan erehtymätön puntari.
Kaiken huipuksi sattui San Franciscossa samaan aikaan suuri maanjäristys ja tulipalo, jolloin satatuhatta ihmistä siirtyi lahden yli Oaklandiin. Josiah Childs ei ollut suinkaan viimeisiä, joka osasi tehdä rahaa tästä. Nyt oli kulunut kaksitoista vuotta Lännessä, ja hän oli aikeissa käydä Connecticutissa, East Fallsissa. Näinä kahtenatoista vuotena hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä Agathalta eikä ollut edes nähnyt hänen tahi poikansa valokuvaa.
Hän ei koskaan sopinut Agathan kanssa. Agatha pyrki mestaroimaan. Agathalla oli ainutlaatuinen kieli. Hänellä oli vahva, vanhanaikuinen siveyskäsityksensä. Hänen suorasukaisuutensa teki hänet vähemmän miellyttäväksi. Josiah ei voinut ymmärtää mitenkä hän oli tullut naineeksi Agathan, joka oli kaksi vuotta häntä vanhempi ja sitäpaitsi kauan vanhapiika. Hän oli toiminut opettajana ja nauttinut nuoremman ikäpolven keskuudessa erikoista arvonantoa kurinpidollisten toimenpiteittensä vuoksi. Hän oli kangistunut kaavamaisuuteen, joten naiminenkin merkitsi hänelle vain sitä, että entisten monien oppilaiden sijaan hänellä oli nyt vain yksi. Josiah sai tuta yksin sen morkkailun ja moitiskelun, joka oli ennen tullut koko luokan osaksi. Tätä naimista hän ei saattanut kuvata sen sattuvammin kuin Isaac-eno, joka lausui kerran kaikessa sovussa: "Josiah, kun Agatha nai sinut, olit sinä kuin sätkyttelevä pikku mies, jonka voimat pettivät. Tahi taitoit ehkä jalkasi etkä päässyt karkuun."
"Isaac-eno", vastasi Josiah, "en taittanut jalkaani, vaan juoksin vimmatusti, mutta siitä huolimatta saavutti Agatha minut, kun olin jo aivan hengästynyt."
"Hän ei hengästykään juuri vähästä", ilkkui Isaac-eno.
"Olemme olleet naimisissa viisi vuotta enkä ole vielä koskaan huomannut hänen hengästyneen", Josiah vastasi.
"Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään", virkkoi Isaac-eno.
Tämä keskustelu oli tapahtunut aivan viimeisinä aikoina ja oli lohduttomalla tulevaisuudenkuvallaan masentanut hänet. Hän oli täydelleen Agathan vallassa, mutta siitä huolimatta hän oli säilyttänyt terveen järkensä. Elämällä oli hänelle vielä paljon tarjolla, sillä hän oli vasta kolmekymmentäkolme vuotta vanha ja pitkäikäistä sukua. Oli kauheata ajatella, että hän ehkä saisi kuulla Agathan morkkailua vielä yhtä monta vuotta. Niinpä tapahtui erään auringonlaskun jälkeisenä vuorokauden aikana, että Josiah Childs pudisti East Fallsin tomut jaloistaan. Oli kulunut kaksitoista vuotta siitä ilman, että hän oli saanut vaimoltaan ainoatakaan kirjettä. Ei tule kuitenkaan luulla, että syy olisi ollut vaimon. Josiah ei ollut koskaan ilmoittanut omaa osotettaan. Ensimmäiset rahalähetykset olivat olleet Oaklandista, mutta sitten hän oli järjestänyt asiat niin, että kirjeessä oli milloin mikin postileima.
Nämä kaksitoista vuotta ja niiden antaman menestyksen aiheuttama itseluottamus oli lieventänyt tätä muistoa. Olihan Agatha kuitenkin hänen poikansa äiti ja epäilemättä tarkoittanut aina parastaan. Josiah ei tehnyt nykyään enää niin ankarasti työtä, joten hänen aikansa riitti muillekin kuin liikeasioille. Hän halusi tavata poikaansa, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Poika oli jo kolmivuotias, ennenkuin Josiah edes tiesikään olevansa isä. Sitäpaitsi häntä vaivasi koti-ikävä. Hän ei ollut nähnyt lunta kahteentoista vuoteen, ja pohti usein, eikö vain Uuden Englannin hedelmillä ja marjoilla ollutkin hienompi maku kuin Californian. Etäisenä usvakuvana hän näki lapsuusseutujensa elämän, jonka hän tahtoi nähdä todellisena vielä kerran ennen kuolemaansa.
Olihan se lisäksi hänen velvollisuutensakin, sillä Agatha oli hänen vaimonsa. Hän toisi sitten Agathan mukanaan Länteen. Hän voisi tehdä sen, sillä olihan hän nyt mies kuten muutkin. Hän johti asioita, sen sijaan että häntä oli ennen johdettu, sen saisi Agatha kyllä huomata. Hän toivoi, että Agatha tulisi hänen luokseen vain hänen itsensä vuoksi. Sen takia hän oli pukeutunut tuohon rajamaalaispukuun. Hän tahtoi näytellä tuhlaaja-isää, joka palaisi yhtä rahattomana kuin lähtikin, ja Agathasta riippui teurastettaisiinko vasikka. Hän ihmetteli eniten kuitenkin sitä, saisiko hän entisen paikkansa East Fallsin kauppapuodissa. Niin, Agathasta riippui mitä tuleman piti.
Hän oli sanonut henkilökunnalleen hyvästi ja astui käytävälle. Viisi hänen kuljetusvaunuaan oli juuri lähdössä matkalle. Hän vilkaisi niihin tuntien ylpeyttä, loi viimeisen katseen mustan- ja kullanväriseen kylttiin ja antoi pysähdysmerkin raitiovaunulle.
II.
Hän tuli East Fallsiin New Yorkista päin. Istuessaan Pullman-vaunussa tuli hän tuntemaan useita liikemiehiä. Keskustelu kääntyi pian Länteen ja joutui hänen johdettavakseen. Hänellä oli arvovaltaa, sillä hän oli Oaklandin Kauppakamarin puheenjohtaja. Hänen sanansa merkitsivät jotakin, ja hän tiesi sanottavansa, oli sitten kysymyksessä Aasian kauppa, Panaman kanava tahi jaappanilaisten työmiesten herättämän hankauksen järjestäminen. Häntä ilahdutti se huomio ja arvonanto, jonka nämä varakkaat Idän liikemiehet omistivat hänen mielipiteilleen, ja ennenkuin aavistikaan oli hän East Fallsissa.
Hän oli ainoa henkilö, joka astui alas junasta autiolle asemasillalle. Ei ollut ketään vastaantulijoita eikä matkustajiakaan. Pitkä tammikuun ilta jo hämärsi ja sen kylmä raikkaus huomautti hänelle, että hänen pukunsa löyhkäsi tupakalle. Hän värähti vaistomaisesti, sillä Agatha ei kärsinyt tupakkaa. Hän oli heittämäisillään pois vastasytytetyn sikaarinsa, kun hänen mieleensä juolahti, että kaikki tämä johtui vain siitä vaikutuksesta, mikä East Fallsin ilmapiirillä oli häneen entuudestaan. Sitä täytyi vastustaa, päätteli hän, ja niin jäi sikaari otteeseen, josta kuvastui kahdentoista vuoden Lännen päättäväisyys.
Käveltyään muutaman askeleen hän oli pienellä valtakadulla. Sen antama kylmä ja tukittu vaikutus tympäisi häntä. Kaikki näytti jäätävältä ja typistetyltä, yksin pureva pakkanenkin vaikutti epämiellyttävästi Californian leudon palsamituoksun rinnalla. Liikkeellä oli vain muutamia, hänelle outoja henkilöitä, jotka olivat aivan välinpitämättömän näköisiä. Heidän pukunsa oli yhtä läpitunkematon kuin he itsekin. Josiah Childsiä kummastutti se, miksi hän piti tätä ihmeellisenä. Lännen laajassa näköpiirissä hän oli alituisesti alentanut East Fallsin merkitystä, mutta ei hän sittenkään ollut osannut arvioida sitä kyllin vähäiseksi. Se oli mitättömämpi kuin hän oli osannut aavistaakaan. Varsinkin kauppapuoti salpasi hänen henkensä, sillä hän oli verrannut usein ajatuksissaan sitä omaan liikkeeseensä ja huomasi nyt, kuinka hän oli liioitellut East Fallsin myymälän avuja. Eihän siihen mahtuisi edes kahta hänen myymäläpöytäänsä, ja se sopisi kokonaisuudessaan johonkin hänen varastohuoneeseensa.
Tultuaan kadun päähän hän teki entuudesta tutun käännöksen oikeaan ja jatkoi matkaansa liukasta käytävää pitkin ajatellen, että oli välttämätöntä hankkia turkislakki ja nahkahansikkaat. Kelkkamäen ilot muistuivat sitten hänen mieleensä, mutta häipyivät hetken kuluttua, ja hän alkoi miettiä, kuinka epäterveellistä on rakentaa asuinhuoneet ja ulkorakennukset yhteen. Ikävät aamuaskareet ahdistivat häntä katkerilla muistoillaan. Paleltuneet ja särkevät kädet olivat jotain kauheata, mutta vielä enemmän kiusasivat häntä kaksinkertaiset ikkunat, jotka olivat tiukasti tukitut ja nenäliinan kokoiset tuuletusruudut toivat hänen mieleensä tukehtumisen kauhut. Agatha pitäisi varmaan Californiasta, ajatteli hän muistellessaan auringonpaisteessa loistavia ruusuja ja monia muita kukkia, joita oli minä vuodenaikana hyvänsä.
Yhtäkkiä hänestä tuntui, aivan epäjohdonmukaisesti kylläkin, että noita californialaisvuosia ei olisi ollutkaan ja että East Fallsin elämä laskeutuisi koko painollaan hänen harteilleen. Hän koetti taistella tuota ajatusta vastaan ja syrjäyttää sen muistissaan säilyneillä runollisilla kuvilla, kuten "lumen puhtaudella", "komeilla jalavilla", "jäyhällä Uuden Englannin hengellä" ja "kotiinpaluun ilolla". Mutta nähdessään Agathan rakennuksen tunsi hän heikkoutta. Tietämättään hän heitti omantuntonsa vaatimuksesta puoleksi poltetun sikaarin lumeen ja hiljensi askeleitaan, kunnes hän laahasi itseään eteenpäin vanhalla elottomalla East Fallsin tavalla. Hän koetti muistaa olevansa Childsin Käteisliikkeen omistaja, joka oli tottunut antamaan määräyksiä, jonka sanoille pantiin suuri paino Työnantajaliiton kokouksissa ja jonka käsissä oli puhemiehen nuija Kauppakamarissa. Hän koetti loihtia mielikuvitukseensa liikkeensä kyltin komeat kirjaimet ja kuljetusvaunujensa pitkän jonon. Mutta Agathan Uuden Englannin henki oli yhtä purevan kylmä kuin pakkanenkin ja se tuntui jo kohdistuvan häneen välillä olevista seinistä ja matkasta huolimatta.
Sitten hän huomasi heittäneensä tahtomattaan sikaarin pois. Tämä toi hänen mieleensä kuvan, joka oli edellisiä kauheampi. Hän näki menevänsä puuvajaan tupakoimaan. Nuo kaksitoista vuotta olivat lieventäneet katkeria muistoja, kun välillä oli ollut kolmetuhatta mailia, mutta nyt oli edessä karu todellisuus. Ei, totisesti hän ei enää hiivi puuvajaan tupakoimaan. Hän on liian vanha, liian tottunut tupakoimaan vapaasti tehdäkseen niin. Kaikki riippui siitä, mitenkä hän onnistuisi alussa. Hän ottaa määräävän aseman ja polttaa kotonaan vielä samana iltana... keittiössäkin. Ei, kautta Pyhän Yrjänän, hän polttaa nyt saapuessaankin. Kiroten itsekseen ilman kylmyyttä hän veti paljaat kätensä taskuistaan ja sytytti sikaarin. Hänen miehuutensa liekki näytti syttyvän yhtaikaa tulitikun kanssa. Totisesti hän näyttäisi Agathalle olevansa mies kiireestä kantapäähän.
Josiah Childs oli itse syntynyt samassa talossa. Jo kauan ennen hänen syntymäänsä oli hänen isänsä rakentanut sen. Matalan kiviaidan ylitse saattoi Josiah nähdä keittiön portaat ja oven, puuvajan ja useat ulkorakennukset. Suoraan Lännestä tulleena, jossa kaikki oli uutta ja alituisessa kulussa, häntä ihmetytti se, että kaikki oli ennallaan, aivan samanlaisena kuin hänen lähtiessään. Hän melkein saattoi nähdä itsensä pikku poikana tekemässä askareita. Kuinka monta syltä puita olikaan hän sahannut ja pilkkonut tuossa puuvajassa! Oli onni, että se aika oli jo mennyt. Keittiöpolku oli hiljattain lapioitu lumesta puhtaaksi. Sekin oli ollut yksi hänen tehtäviään. Kukahan sen nyt mahtoi tehdä. Niin, olihan hänen oma poikansa jo kahdentoista ikäinen. Hän oli jo vähällä kolkuttaa keittiön ovelle, mutta puuvajasta kuuluva sahan kitisevä ääni johdatti hänet sinne. Siellä hän näki pojan, joka oli ilmeisesti hänen omansa, ahkerassa työssä. Hän oli vähällä rynnätä hänen kimppuunsa uuden lämmittävän tunteen vallassa, mutta jaksoi kuitenkin hillitä itseään.
"Missä isäsi on?" kysyi hän lyhyesti tarkastellen poikaa tiukasti John B. Stetsonin leveän, jäykän lierin alta.
Suuri ikäisekseen, hän päätteli. Jonkun verran hoikka ehkä vartaloltaan, mutta se saattoi johtua nopeasta kasvamisesta. Kasvot olivat lujapiirteiset ja miellyttävät, silmät kuin Isaac-enolla. Kelpo poika, se oli lopputulos.
"Ei ole kotona, herra", poika vastasi nojaten sahapukkiin.
"Missä hän on?"
"Merillä", kuului vastaus.
Josiah tunsi helpotuksen ja ilon virtaavan suonissaan. Agatha oli mennyt uusiin naimisiin – nähtävästi jonkun merimiehen kanssa. Sitten valtasi hänet pahaaennustava, hiipivä tunne. Agatha oli kaksiavioinen. Hän muisti Enoch Ardenin, josta opettaja oli lukenut luokalle vanhassa kouluhuoneessa, ja hän alkoi pitää itseään sankarina. Hän tekisi jotakin sankarillista. Kautta Pyhän Yrjänän, hän tekisi. Hän poistuisi hiljaa ensimmäisellä Californian-junalla. Agatha ei saisi tietää mitään.
Mutta Agathan siveysoppi ja omatunto oli Uuden Englannin puritaanien. Hän sai säännöllisen rahalähetyksen, josta hän voi päättää miehensä olevan elossa. Oli mahdotonta, että hän olisi mennyt uusiin naimisiin. Josiah mietti päänsä puhki keksiäkseen oikean selityksen. Agatha oli ehkä myynyt tämän talon, ja poika saattoi olla jonkun muun.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän.
"Johnnie", kuului vastaus.
"Sukunimi, tarkoitan."
"Childs, Johnnie Childs."
"Isäsi nimi – ristimänimi?"
"Josiah Childs."
"Ja hän on merillä?"
"Niin on, herra"
Josiah alkoi taaskin ihmetellä.
"Minkälainen mies hän on?"
"Hän on kunnon mies – oikein toimen mies, sanoo äiti. Ja se on totta. Äiti sanoo, että hän tekee kovasti työtä ja on parempi kuin muut miehet. Hän ei tupakoi, ei juo, ei kiroile, ei tee mitään, jota hänen ei pitäisi. Hän ei ole koskaan tehnyt. Hän on ollut sellainen koko elämänsä ajan, sanoo äiti, joka on tuntenut hänet jo paljon ennen kuin he menivät naimisiin. Hän on ystävällinen eikä loukkaa kenenkään tunteita. Äiti sanoo, että hän on hienotunteisin mies, jonka hän koskaan on tuntenut."
Josiah'n sydän kävi sairaaksi. Agatha oli mennyt sittenkin toisiin naimisiin, vaikka tiesi ensimmäisen miehensä olevan elossa. Olkoon menneeksi, Josiah oli oppinut Lännessä laajasydämiseksi ja saattoi olla jalomielinen. Hän voi hiipiä hiljaa takaisin ilman että kukaan siitä tietäisi. Agatha oli sittenkin hiukan halpamielinen, kun saattoi ottaa vastaan hänen rahalähetyksensä, vaikka tuo hänen ahkera ja säännöllinen mallimiehensä toi koko ansionsa kotiin. Hän ruoski aivojaan saadakseen selville, kuka East Fallsin miehistä olisi sellainen.
"Minkänäköinen hän on?"
"En tiedä. En ole koskaan nähnyt häntä, sillä hän on aina merillä. Mutta tiedän, kuinka suuri hän on. Äiti sanoo, että minusta tulee pitempi kuin hänestä, ja hän on viisi jalkaa yksitoista. Albumissa on hänen kuvansa. Hän on kasvoiltaan laiha ja hänellä on poskiparta."
Suuri valo selveni silloin Josiah'lle. Hän itse oli viisi jalkaa yksitoista. Hänellä oli ollut poskiparta ja hänen kasvonsa olivat olleet laihat ennen. Johnnie oli sanonut isänsä nimeksi Josiah Childs. Hän, Josiah, oli tämä malliksikelpaava aviomies, joka ei tupakoinut, kiroillut eikä juonut. Hän oli tämä merimies, jota Agathan anteeksiantavainen mieli oli niin kauniisti kuvaillut. Josiah lämpeni. Kyllä Agatha on mahtanut muuttua. Josiah tunsi syvää katumusta ja omantunnontuskia ajatellessaan, oliko hän todella elänyt tämän arvostelun mukaisesti. Tuo sinisilmäinen poika odottaisi isältään semmoista. Totisesti hän eläisi tästälähtien niin. Agathan menettely oli ollut niin jalomielistä, ettei sitä olisi voinut odottaakaan häneltä.
Päätös, jonka hän silloin oli vähällä tehdä, oli tuomittu tuhoutumaan, sillä keittiönovi avautui ja sieltä kuului ärtyisä ja hermostuttava naisen ääni:
"Johnnie – kuuletko!"
Mitenkä monta kertaa hän olikaan vanhoina päivinä kuullut tuon saman äänen sanovan: "Josiah – kuuletko!" Hän vavahti. Tahtomattaan, itsetiedottomasti, syyllisyydentuntoisena hän käänsi kätensä niin, että palava sikaari peittyi. Tämä oli hänen muuttumaton vaimonsa, jonka kasvojen rypyt olivat yhtä terävät kuin ennenkin, suupielten alaspäin taipuvat kaaret yhtä happamet. Tahi pikemminkin oli havaittavissa enemmän happamuutta, huulet olivat käyneet vieläkin ohuemmiksi ja terävät rypyt syvemmiksi. Hän loi mieheensä oudoksuvan, melkein vihamielisen katseen.
"Luuletko, että isäsi pysähtyisi työssään alkaakseen jutella kulkurien kanssa?" hän kysyi pojalta, joka näytti olevan yhtä peloissaan kuin Josiah.
"Minä vastasin vain hänen kysymyksiinsä", Johnnie puolusteli itsepintaisesti, vaikka tiesi sen toivottomaksi. "Hän halusi tietää..."
"Ja otaksun, että kerroit hänelle", ärähti Agatha. "Mitä hänellä on täällä nuuskimista? Ei hän ainakaan saa mitään syödäkseen. No, miksi et sahaa edelleen? Opetan sinut laiskottelemaan. Isäsi ei ollut tuollainen. Sinusta ei ikänä tule hänen kaltaistaan."
Johnnie köyristyi ja sahan valittava ääni alkoi kuulua jälleen. Agatha tarkasteli Josiah'ta ja ilmeen happamuudesta päätteli tämä, ettei vaimo tuntenut häntä.
"Lähtekää pois", komensi hän pontevasti. "Teitä ei tarvita täällä nuuskimassa."
Josiah tunsi jo halvauksen hiipivän hänen ruumiiseensa ja kostutteli kielellään huuliaan sanoakseen jotakin, mutta ei ehättänyt.
"Lähtekää vain", ja ääni oli entistä kimakampi, "taikka lähetän konstaapelin peräänne."
Josiah totteli. Hän kuuli keittiönoven paukahtavan jälleen kiinni. Hän avasi portin kuten oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin ja astui katukäytävälle kuten unissakävelijä. Varmasti tämä olikin unta. Pian hän heräisi ja päästäisi helpotuksen huokauksen. Pysähtyessään hankaamaan otsaansa hän kuuli sahan valituksen. Jos tuossa pojassa on hitunenkin vanhaa Childsien henkeä, niin hänkin karkaa ennemmin tahi myöhemmin, sillä Agatha oli enemmän kuin tavallinen kuolevainen saattoi sietää. Hän ei ollut muuttunut, paitsi ehkä vieläkin pahemmaksi, jos se enää oli mahdollista. Tuo poika karkaa varmasti, ehkä piankin. Ehkä nyt jo.
Josiah Childs suoristautui ja painoi hartiansa taaksepäin. Yhdessä hetkessä leimahti hänessä taas Lännen mies, rohkea ja keinoista välittämätön, jos tiellä on esteitä poistettavina. Hän katsoi kelloaan, muisteli junien aikataulua ja puhui itsekseen, juhlallisesti, ääneen. Se kuulosti melkein valalta:
"En välitä rahtuakaan siitä, mitä laki sanoo. Tuota poikaa ei saa kiusata enää. Annan Agathalle kaksin-, nelinkertaisen määrän tahi mitä tahansa, mutta poika seuraa minua. Agathakin voi tulla Californiaan, mutta sitä ennen hänen täytyy allekirjoittaa sopimus, jonka pykälien mukaan hänen on eläminen, jos aikoo saada jäädä sinne. Ja sen hän tekee, sillä täytyyhän hänellä olla joku nalkutettavanaan."
Hän avasi portin uudelleen ja lähestyi puuvajaa. Johnnie katsahti häneen, mutta ei lopettanut työtään.
"Mikä sinua eniten miellyttää maailmassa?" Josiah kysyi terävästi, hiljaa.
Johnnie epäröi ja melkein lopetti sahaamisen. Josiah antoi hänelle merkin, että hän jatkaisi sitä.
"Tahtoisin päästä merille isäni kanssa."
Josiah huomasi vapisevansa.
"Tahtoisitko todella?" hän kysyi kiihkeästi.
"Tahtoisinko?"
Johnnien kasvojen ilme puhui enemmän kuin sanat.
"Tule sitten. Kuule. Minä olen sinun isäsi. Minä olen Josiah Childs. Etkö ole halunnut karata?"
Johnnie nyökkäsi.
"Niin minäkin tein", jatkoi Josiah. "Minä karkasin." Hän katsoi hätäisesti kelloaan. "Ennätämme vielä Californian-junaan. Minä asun Californiassa. Agatha – sinun äitisi – voi tulla sinne jälkeenpäin. Kerron junassa enemmän. Lähdetään nyt."
Hän syleili hetkisen puoleksi pelokasta, puoleksi innostunutta poikaa ja pakeni sitten käsi kädessä hänen kanssaan yli pihan ja edelleen portista kadulle. He kuulivat keittiön oven avautuvan ja naisen äänen sanovan jäähyväisiksi:
"Johnnie – kuuletko! Mikset sahaa? Otan kohta selvän siitä."