[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIvk0KKbZTXxT85_qCgu35bv8fVB17us8UO_JNIQDUsA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1790,"Kulkuri ja keijukainen","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1790-london-jack-kulkuri-ja-keijukainen","1790__London_Jack__Kulkuri_ja_keijukainen",null,"novelli",[],[],"fi",1923,18567,120214,true,[],[],[],"Neljästä novellista koostuva kokoelma sisältää kertomuksia yhteiskunnan laitamilla elävistä ihmisistä ja inhimillisistä kohtaamisista. Nimikertomuksessa viinanhuuruinen kulkuri kohtaa pienen tytön, mikä herättää hänessä kaipuuta paremmasta elämästä. Muissa tarinoissa liikutaan villissä lännessä ja tarkastellaan elämänmuotoja.","Jack Londonin 'Kulkuri ja keijukainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1790. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULKURI JA KEIJUKAINEN\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut I. L.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1923.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKulkuri ja keijukainen\nTasmanin kilpikonnat\nMuotojen ikuisuus\nTuhlaajaisä\n\n\n\n\nKulkuri ja keijukainen\n\n\nHän nukkui selällään. Niin sikeä oli hänen unensa, ettei sitä häirinnyt\njoen yli vievältä sillalta kuuluva kavioiden kapse ja ajajien huudot.\nVankkurit toisensa perästä kulkivat yli sillan, joka ilmoitti jokaisen\nuuden vankkurin saapumisen kauas kuuluvalla kolinalla häiriten\niltapäivän tyyntä rauhallisuutta. Vankkurit olivat täynnä\nviinirypäleitä, joita kuljetettiin panimoihin.\n\nMiehen uni ei keskeytynyt. Hänen päänsä oli luistanut esiin\nsanomalehden alta, joka oli peittänyt kampaamattoman ja nurmesta\nperäisin olevia ruohonkorsia täynnä olevan tukan. Hän ei ollut\nmiellyttävän näköinen, Hänen suunsa oli auki paljastaen yläleuan\nvaillinaisen hammasrivin. Nukkuessaan hän kuorsasi ja toisinaan\nhuokaili ja valitteli levottomana. Levottomuus ilmeni siinäkin, että\nhän liikutteli käsiään väkinäisesti, melkein kouristuksentapaisesti ja\nkäänteli päätään milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, jolloin\ntukkaan tarttui ruohonkorsia yhä enemmän. Levottomuus näytti aiheutuvan\nepämukavasta sisäisestä tilasta ja myös auringosta, joka paistoi\nsuoraan hänen kasvoihinsa täydellä terällä, sekä kärpäsistä, jotka\npärisivät hänen ympärillään ja ryömivät hänen nenällään, poskillaan ja\nsilmäluomillaan. Ne eivät voineet ryömiä muualla, sillä loput kasvoista\noli takkuisen, hiukan harmahtavan, lian ja säitten tahraaman parran\npeitossa.\n\nPosket punoittivat väkijuoman nauttimisesta, jonka vaikutukset hän\nkoetti nähtävästi välttää nukkumalla. Tämä seikka selitti, miksi\nkärpäset niin itsepintaisesti hyörivät hänen suunsa ympärillä: ne\ntahtoivat päästä osallisiksi alkoholin kyllästyttämistä puhalluksista.\nHän oli vankkarakenteinen mies, paksuniskainen, leveäharteinen, kädet\njäntevät ja työn muodottomiksi tekemät. Käsien muodottomuus ei\naiheutunut kuitenkaan äskeisestä työnteosta, ja likaisissa kämmenissä\nolevat käsnät olivat vanhoja. Silloin tällöin käsi puristui\nsuonenvedontapaisesti nyrkkiin, suureen, luisevaan ja pelottavaan.\n\nHän nukkui nurmikolla metsäaukiolla, joka vietti alas puiden\nreunustamalle joenrinteelle. Aukion toisella reunalla oli risuaita,\nvaikka sitä oli vaikea nähdä, sillä se oli villien marjapensaiden,\nkääkkyräisten tammien ja nuorien madrono-puiden peitossa. Taustalla\nsaattoi nähdä aidatun kujan, joka johti sievännäköiseen uudistaloon. Se\noli rakennettu californialais-espanjalaiseen tyyliin, ja näytti olevan\nosa maisemaa, niin hyvin se soveltui siihen kertoen kodikkuudesta ja\nrauhasta sekä ihmisistä, jotka antoivat arvoa niille, olivat etsineet\nja löytäneet ne.\n\nPortista sipsutteli aukeamalle pieni tyttö, jonka hento kauneus oli\nkuin kuvan, jolla taiteilija on tahtonut erikoisesti osoittaa kuinka\nkauniita pienet tytöt voivat olla. Hän saattoi olla kahdeksanvuotias,\nmahdollisesti hiukan vanhempi tahi nuorempi. Hänen vyötärönsä ja\nmustien sukkien verhoamat säärensä osoittivat, miten hento hän oli.\nHentous johtui vain ruumiinrakenteesta. Hän ei ollut vähäverinen tahi\nmuuten sairaaloinen, sitä todisti ihon terve verevyys ja askelten\nkepeys. Hän oli vaalea pikku kaunotar, jonka hiukset välkähtivät\nkullalle ja siniset silmät loistivat ikäänkuin pitkät ripset eivät\nvoisi lainkaan peittää niitä. Hänen ilmeensä todisti onnea ja suloa;\nluonnollisesti jokainen tuon uudistalon asukas tunsi samoja tunteita.\n\nKädessä oli hänellä pieni päivänvarjo, jota hän suojeli repeytymästä\noksiin ja okaisiin pensaisiin etsiessään villisinikkoja aitoviereltä.\nUnikot olivat myöhäisiä, kolmas polvi, joka ei ollut voinut vastustaa\nlämmintä lokakuun auringon kutsua.\n\nKun hän oli mielestään kerännyt kaikki siltä puolelta, päätti hän etsiä\nniitä aukeaman toiselta reunalta. Silloin huomasi hän nukkuvan\nkulkurin. Hän säpsähti hämmästyksestä, vaan ei pelästynyt. Hän pysähtyi\nja katseli kauan uteliaana epämiellyttävää näkyä ja oli aikeissa lähteä\nedelleen, kun nukkuja liikahti levottomana ja vieritteli käsiään\nruohikossa. Tyttö huomasi kiusaavan auringonpaisteen ja kärpäset ja\nepäröi hetkisen. Sitten hän sipsutti varovaisesti lähemmäksi, asetti\npäivänvarjon suojaamaan kulkurin kasvoja ja karkoitti kärpäset. Hetken\nkuluttua hän istahti nurmikolle väsyttyään seisomaan.\n\nKului tunti, jona aikana hän kerran siirsi päivänvarjoa parempaan\nasemaan. Aluksi oli nukkuja ollut levoton, mutta päästyään\nrauhaan auringolta ja kärpäsiltä oli hän tyyntynyt ja lopettanut\nliikehtimisensä. Monta kertaa hän oli kuitenkin säikyttää pikku tytön.\nEnsimmäinen kerta oli pahin, jolloin hän oli äkkiarvaamatta kesken\nuntaan huudahtanut: \"Jumala! Kuinka syvälle! Kuinka syvälle!\"\nPäivänvarjo oli siirtynyt, mutta tyttö rohkaisi mielensä ja jatkoi\nlaupeudentyötään.\n\nKerran hän puri hampaitaan kuin kuolemantuskassa. Tytöstä tuntui, että\nhampaat murentuisivat, sillä niin voimakkaasti olivat ne kiristyneet\ntoisiaan vastaan. Vähän sen jälkeen hän oli tullut jäykän näköiseksi.\nKädet olivat pusertuneet nyrkkiin ja kasvot saivat hurjan\npäättäväisyyden ilmeen, jonka uni aiheutti. Silmäluomet epäröivät, ne\nolivat vähällä avautua, mutta eivät kuitenkaan avautuneet. Sen sijaan\nhuulet mutisivat:\n\n\"Ei; jumalavita. Ei, sanon vieläkin. En pelkää.\" Vähän ajan kuluttua\nhuulet jatkoivat. \"Voitte sitoa minut, vahti, ja hakata palasiksi.\nMinusta ei lähde mitään -- paitsi verta. Muuta ette milloinkaan saa\nlähtemään minusta tässä kirotussa luolassa.\"\n\nTämän pukauksen jälkeen mies nukkui rauhallisesti edelleen, ja tyttö\nhoiteli päivänvarjon ja katseli ihmetellen likaista kampaamatonta\nnukkujaa koettaen selittää hänen käytöstään oman vähäisen\nelämäntuntemuksensa avulla. Hän kuuli miesten huutoja ja hevosten\nkavioiden kapsetta ja vankkurien kolinaa, kun ne kulkivat sillan yli\nraskaine kuormineen. Oli aivan tyyni Californian intiaanikesän päivä.\nOhuet pilvenhattarat liitelivät sinisellä taivaalla, mutta lännempää\nnousi mahtava pilvimuuri, joka uhkasi sateella. Mehiläiset surisivat\nnukuttavalla äänellään. Etäämpänä olevasta tiheiköstä kuului viiriäisen\nkutsuva ääni, ja niittyjen yläpuolella liverteli leivonen. Ross\nShanklin nukkui välittämättä tästä -- Ross Shanklin, kulkuri ja hylkiö,\nentinen kuritushuonevanki numero 4379, katkera ja murtumaton mies, joka\noli uhmannut kaikkia vartijoita ja elänyt kaikista raakuuksista\nhuolimatta.\n\nHän oli syntynyt Texasissa ollen sitkeätä ja itsepintaista\ntienraivaajarotua. Hänellä ei ollut onnea. Seitsemäntoistavuotiaana hän\noli joutunut kiinni hevosvarkaudesta. Hänet oli tuomittu seitsemän\nhevosen varastamisesta -- hän ei ollut varastanut niitä -- yhteensä\nneljäntoista vuoden vankeuteen. Tämä oli ankara rangaistus kaikissa\nolosuhteissa, sitäkin enemmän hänelle, jota ei oltu ennen rangaistu.\nOli ollut yleinen mielipide, että kahden vuoden vankeus olisi riittänyt\nnuorukaiselle, mutta oikeudenjakaja sai maksun langettamiensa\ntuomioiden perusteella, joten hän tuomitsi Ross Shanklinin seitsemästä\nvarkaudesta kustakin kahdeksi vuodeksi saaden seitsenkertaisen palkan.\nTämä osoittaa, että hän arvioi nuo kaksitoista lisävuotta Ross\nShanklinin elämässä halvemmiksi, kuin ne muutamat dollarit, jotka hän\nniistä sai.\n\nNuori Ross Shanklin oli raatanut helvetissä; hän oli paennut, useammin\nkuin kerran; oli joutunut uudelleen kiinni ja lähetetty toisiin\nhelvetteihin. Hänet oli sidottu ja ruoskittu, kunnes hän oli pyörtynyt,\nsitten virvotettu ja alettu ruoskia uudelleen. Hän oli ollut vankilan\npimeässä tyrmässä yhdeksänkymmentä päivää yhteen menoon. Hän tunsi\nkaikki mahdolliset rangaistustavat. Kerran oli hänet vuokrattu\nmaatöihin. Kerran hän oli ryöminyt yli vajottavan suon verikoirat\nkintereillään. Kuutena vuonna hän oli hakannut puolitoista syltä puita\njoka päivä eräällä vankeja varten järjestetyllä hakkuupaikalla.\nSairaana ja terveenä oli hän hakannut päivittäin puolitoista syltä tahi\nkärsinyt vastaavan määrän solmuruoskan lyöntejä.\n\nRoss Shanklin ei tullut herttaisemmaksi tästä kohtelusta. Hän ivasi,\nkiroili ja uhmaili. Hän oli nähnyt vankeja, jotka olivat vartijain\nkäsittelyn jälkeen jääneet raajarikoiksi tahi heikkomielisiksi\nloppuiäkseen. Hän oli nähnyt useiden vankien, oman koppitoverinsakin,\nmenevän hirsipuuhun kiroten Jumalaa. Kerran karkumatkalla oli hänen\nympäriltään ammuttu yhdeksän toveria. Hän oli ollut osallisena vankien\ntekemässä kapinassa, jonka kolmesataa osanottajaa oli saatu talttumaan\nvankilan pihalla konekiväärien ja kuokanvarsien avulla.\n\nHän tunsi raakuuden häpeällisimmätkin muodot, mutta ei ollut koskaan\nmurtunut. Hän oli pitänyt katkeroituneena ja raaistuneena puoliaan,\nkunnes vihdoin koitti vapautuksen päivä. Viisi dollaria oli hän saanut\nmukaansa palkkioksi parhaan miehuutensa hukkaankuluneista päivistä ja\ntyöstä. Hän teki vähän työtä seuraavina vuosina, sillä hän vihasi ja\nhalveksi sitä. Hän kierteli maailmaa, kerjäsi ja varasti, valehteli\ntahi uhkaili sen mukaan, kuinka tarve milloinkin vaati, ja joi itsensä\nhumalaan milloin vain sai tilaisuuden.\n\nPieni tyttö katseli häntä uteliaana, kun hän heräsi. Kuten villieläin\noli hän täysin valveilla samassa silmänräpäyksessä, jolloin hänen\nsilmänsä avautuivat. Ensinnä osui hänen silmiinsä päivänvarjo, joka oli\nhänen kasvojensa ja taivaan välillä eroittaen ne toisistaan. Hän ei\npelästynyt, ei edes liikahtanut, vaikka koko hänen ruumiinsa näytti\njännittyvän. Hänen katseensa seurasi päivänvarjon vartta, kunnes hän\nhuomasi sitä pitelevän hennon käden ja käsivarren ja lopuksi tytön\nkasvot. Hän katsoi suoraan ja värähtämättä tyttöä silmiin, joka\npelästyi hänen kiiluvia, kylmiä, verestäviä silmiään, joissa ei ollut\nsitä inhimillistä lämpöä, minkä hän oli tottunut näkemään\nihmissilmissä. Ne olivat oikeat vangin silmät, miehen, joka on tottunut\npuhumaan vähän, joka on melkein unohtanut puhumisen.\n\n\"Halloo\", virkkoi hän lopuksi yrittämättäkään vaihtaa asentoaan. \"Mitä\nsinä etsit?\"\n\nHänen äänensä oli tyly ja karkea ja alussa se oli ollut raakakin, mutta\noli uskomatonta, miten se saattoi pehmetä hänen koettaessaan olla\nystävällinen.\n\n\"Hyvää päivää\", sanoi tyttö. \"Tämä ei ole leikkiä. Aurinko paistoi\nteidän kasvoihinne, ja äiti on sanonut, ettei ole hyvä nukkua\nauringonpaisteessa.\"\n\nLapsen äänen kirkas suloisuus miellytti Ross Shanklinia, ja hän alkoi\nihmetellä, miksei hän ollut ennen huomannut sitä lasten äänessä. Hän\nnousi hitaasti istualleen ja tuijotti tyttöä tuntien tarvetta sanoa\njotakin, mutta puhe oli hänelle vastahakoista.\n\n\"Te olette kai nukkunut hyvin?\" sanoi tyttö.\n\n\"Niin oikein\", vastasi mies irroittamatta katsettaan hänestä ja\nihmetellen hänen hentouttaan ja sirouttaan. \"Kuinka kauan pidit tuota\nvehjettä kasvojeni päällä?\"\n\n\"O-oh\", tyttö epäröi, \"pitkän, pitkän ajan. Luulin, ettette heräisi\nollenkaan.\"\n\n\"Ja minä luulin sinua keijukaiseksi, kun heräsin.\"\n\nRoss Shanklin tunsi käyvänsä ylpeäksi siitä lisästä, jonka hän oli\nantanut keskusteluun.\n\n\"En minä ole keijukainen\", vastasi tyttö hymyillen.\n\nRoss Shanklin värisi oudolla, ihanalla tavalla nähdessään hänen\nhammasrivinsä viattoman valkeuden.\n\n\"Minä olen laupias samarialainen\", lisäsi tyttö.\n\n\"En ole kuullutkaan siitä henkilöstä.\"\n\nMies vaivasi aivojaan keksiäkseen lisää keskustelunaihetta. Koska hän\nei ollut koskaan täysikasvuisena ollut tekemisissä lasten kanssa, oli\nse vaikeata.\n\n\"Mikä mies, joka ei tiedä mitään laupiaasta samarialaisesta! Ettekö\nmuista? Eräs mies oli matkalla Jerikoon...\"\n\n\"Olen ollut Jerikossa\", keskeytti Ross Shanklin.\n\n\"Tiesin, että olette matkustanut paljon. Ehkä näitte juuri tuon\npaikan?\"\n\n\"Minkä paikan?\"\n\n\"Sen, missä rosvot hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja hän jäi makaamaan\ntienviereen puolikuolleena. Ja sitten laupias samarialainen tuli hänen\ntykönsä ja sitoi hänen haavansa ja voiteli niitä öljyllä ja viinillä,\nse oli kai öljypuun öljyä, eikö niin?\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"En ole vanna. Se on aineita, jota dagot [dago: englantilaisten antama\nnimitys romaanilaisille kansoille: espanjalaisille, portugalilaisille ja\nitalialaisille. Suom.] käyttävät keittohommissaan. En ole kuullut, että\nsillä voideltaisiin murskattuja päitä.\"\n\nTyttö mietti hetken ja virkkoi:\n\n\"Mekin käytämme sitä ruoissa, joten meidän täytyy olla dagoja. En ole\ntiennyt, mitä he ovat. Luulin, että se olisi joku pilanimitys.\"\n\n\"Ja samarialainen voiteli öljyllä hänen päänsä\", mutisi kulkuri\nmiettiväisenä. \"Muistelen että muuan taivaanluotsi olisi kerran puhunut\nsiitä vanhasta herrasta. Olen etsinyt häntä koko elämäni, mutta en ole\nnähnyt hänestä vilahdustakaan. Samarialaisia ei ole enää.\"\n\n\"Enkö minäkin ollut?\" kysyi tyttö.\n\nRoss Shanklin katsoi häneen tiukasti, uteliaana ja ihmetellen. Hänen\nkorvansa, joka oli joutunut auringonsäteiden alaiseksi, oli\nläpikuultava. Miehestä tuntui, että hän saattoi miltei nähdä sen\nlävitse. Värin sulous oli vielä ihastuttavampaa: silmien sini ja\nhiuksien kullankellertävä vaaleus, jolla aurinko kisaili. Tytön hentous\nhäntä kuitenkin kummastutti eniten, sillä hän näytti siltä kuin hänet\nolisi voinut murtaa vähäisimmälläkin ponnistuksella. Hän silmäsi ensin\nomaa suurta, pahkuraista nyrkkiään ja sitten tytön siroa kättä, jossa\nhän luuli melkein näkevänsä veren kiertävän. Mies tunsi lihaksiensa\nvoiman ja ne temput, joita käytettiin miesten välisissä yhteenotoissa.\nItse asiassa ei hän paljon muuta tiennytkään, joten oli luonnollista,\nettä hänen ajatuksensa nytkin kulkivat vanhaa latuaan. Sillä tavoin hän\narvioi tytön harvinaista kauneutta. Hän laski kuinka mitätön ote\nsaattaisi musertaa hänen kätensä. Hän muisteli nyrkiniskuja, joita hän\noli jakanut toisille ja joita hän oli itsekin saanut, ja tiesi, että\nheikoinkin niistä murskaisi tytön pään kuin munankuoren. Katsellessaan\nhänen hentoja olkapäitään ja hoikkaa vyötäröään tuli hän siihen\njohtopäätökseen, että hän saattaisi pelkillä käsillään murskata tytön.\n\n\"Enkö minä ollut?\" kysyi tyttö uudelleen.\n\nRoss Shanklin heräsi pelästyen kuvitteluistaan. Hän halusi keskustelun\njatkuvan.\n\n\"Mitä?\" vastasi hän. \"Niin, sinä olit samarialainen, vaikkei sinulla\nollutkaan öljyä.\" Sitten hän muisti kuvittelunsa ja kysyi: \"Mutta etkö\npelkää?\"\n\nTyttö katsoi häneen oudoksuen.\n\n\"Minua -- kulkuria?\" hän jatkoi konemaisesti.\n\nTytön helähtävä nauru todisti toista.\n\n\"Äiti sanoo, ettei pidä pelätä mitään. Hän sanoo, että jos itse on hyvä\nja ajattelee hyvää toisista, niin hekin tulevat hyviksi.\"\n\n\"Ja sinä ajattelit hyvää minusta, kun suojasit kasvojani auringolta.\"\n\n\"Mutta on sangen vaikeata ajatella hyvää ampiaisista ja rumista\npikkuryömijöistä\", tunnusti tyttö.\n\n\"On ihmisiä, jotka ovat niitä pahempia\", väitti mies.\n\n\"Äiti sanoo, ettei ole. Hän sanoo, että joka ihmisessä on jotakin\nhyvää.\"\n\n\"Olen varma, että hän siitä huolimatta lukitsee talon ovet yöksi\",\nsanoi mies voitonriemuisesti.\n\n\"Ei lukitse. Äiti ei pelkää ketään. Siksi minä saan leikkiä ulkona,\nkoska vain haluan. No, tulihan meillekin kerran rosvo. Äiti näki hänet.\nArvatkaa, kuinka kävi! Hän olikin vain nälkäinen mies. Äiti antoi\nhänelle ruokaa ja työtä.\"\n\nRoss Shanklin oli huumautunut. Hän näki nyt uuden puolen\nihmisluonteesta, jonka olemassaolon mahdollisuutta ei hän ollut ennen\naavistanutkaan. Kohtalo oli määrännyt hänet elämään epäluulon ja vihan,\npetosten ja rikosten maailmassa. Tähän asti oli hän nähnyt lapsien\njuoksevan kirkuen pakoon, kun hän oli näyttäytynyt iltahämärässä\nkyläteillä. Hän oli nähnyt täysikasvuisten naistenkin pelkäävän häntä,\nkun hän oli tullut käytävillä heitä vastaan.\n\nTällä kertaa tytön käsien taputus herätti hänet. Tyttö huudahti:\n\n\"Tiedän, mikä te olette. Te olette luonnonihailija. Sen takia te\nnukutte täällä nurmikolla.\"\n\nRoss Shanklin tunsi väkinäistä tarvetta nauraa, mutta pidättyi\nkuitenkin.\n\n\"Kulkurit ovat luonnonihailijoita\", jatkoi tyttö. \"Olen ajatellut\nennenkin sitä asiaa. Äiti pitää ulkoilmasta. Minä nukun kuistilla äidin\nkanssa. Tämä metsäaukeama on meidän maallamme. Te olette varmasti\nkiivennyt aidan yli. Minäkin saan kiivetä kukkatikkaille. Mutta minä\nkerronkin teille toisesta asiasta. Toiset ihmiset kuorsaavat unissaan,\nvaikka he itse eivät tiedä sitä. Te purette hampaitanne unissanne. Se\non vielä pahempaa. Aina kun te menette nukkumaan, täytyy teidän\najatella: 'En tahdo purra hampaitani. En tahdo purra hampaitani' Kun\nsitä toistaa oikein monta kertaa, niin pääsee vähitellen vapaaksi\ntuosta rumasta tavasta.\"\n\n\"Kaikki pahuus on opittuja tapoja. Samoin hyvyys. Meistä itsestämme\njohtuu, minkälaisia tapoja meillä on. Minulla oli tapana kujeilla\nkulmakarvoillani -- mutta äiti sanoi, että minun täytyy vapautua siitä.\nHän sanoi, että siitä tulee ryppyjä otsaan, ja jos otsassa on ryppyjä,\non se merkkinä siitä, että aivoissakin on ryppyjä, joka on paha asia.\nSitten hän silitti minun otsaani ja sanoi, että minun täytyi aina\najatella: 'Tahdon olla sileä ulkoa ja sisältä.' Eikä se ollutkaan niin\nvaikeata. En ole sen jälkeen rypistänyt otsaani. Olen kuullut, että\najattelemisella voi tehdä suurempiakin ihmeitä. Mutta en minä sentään\nihan kaikkia usko eikä äitikään taida uskoa.\"\n\nHän pysähtyi hengästyneenä. Ross Shanklin ei kyennyt sanomaan mitään,\nsillä tytön puhetulva oli hänelle jotakin ennen aavistamatonta.\nJuopuneena nukkuminen oli tehnyt hänet kovin janoiseksi, mutta hän\nkärsi mieluummin kurkkunsa kuivuudesta kuin halusi hukata hetkeäkään.\nKostuttaen kielellään kuivaneet huulensa hän kysyi:\n\n\"Mikä on sinun nimesi?\"\n\n\"Joan\", vastasi tyttö ja näytti katseellaan kysyvän miehen nimeä.\n\n\"Minun on Ross Shanklin\", sanoi tämä ilmaisten oikean nimensä, jota hän\nei ollut tehnyt moneen vuoteen.\n\n\"Luulen, että te olette matkustanut paljon.\"\n\n\"Olen kyllä, vaikka en niin paljon kuin olisin halunnut.\"\n\n\"Isä tahtoi kovasti matkustella, mutta konttorissa oli aina niin paljon\nhommaa. Ei häneltä koskaan riittänyt tarpeeksi aikaa. Kerran hän oli\nkuitenkin käynyt Euroopassa äidin kanssa. Minua ei ollut vielä silloin.\nMatkustamiseen tarvitaan rahaa.\"\n\nRoss Shanklin epäröi, tuliko hänen suostua tähän väitteeseen.\n\n\"Mutta kulkurit eivät tarvitse rahaa. Sen takia tekin olette kai\nkulkuri\", sanoi tyttö lukien miehen ajatukset.\n\nRoss Shanklin nyökkäsi ja kostutti huulensa.\n\n\"Äiti sanoo, että ei ole mukavaa kuljeskella ympäri maata työnhaussa.\nNyt on täällä runsaasti työtä. Kaikki laakson maanviljelijät koettavat\nsaada työmiehiä. Oletteko te ollut työssä?\"\n\nMies pudisti päätään tuntien vihaavansa itseään sen vuoksi, että hän\nhäpesi tunnustaa asian oikean laidan, vaikka hänen järkensä todisti,\nettä hän teki oikein halveksiessaan työtä. Mutta toisenlainen ajatus\ntyönsi tämän syrjään. Tämä kaunis pikku olento oli jonkun miehen lapsi.\nSe oli hänen palkkionsa rehellisestä työnteosta.\n\n\"Toivon, että minullakin olisi sinunlaisesi pikku tyttö\", hän huudahti\nkiihkon vallassa, joka ensi kerran oli saattanut hänet ajattelemaan\nisäniloa. \"Tekisin työtä, kunnes käteni kuluisivat. Tekisin... tekisin\nvaikka mitä.\"\n\nTyttö näytti miettivän hänen asemaansa.\n\n\"Te ette siis olekaan naimisissa?\"\n\n\"Ei kukaan huoli minusta.\"\n\n\"Kyllä varmasti, jos...\"\n\nTyttö ei virkkanut muuta, mutta katseesta, jonka hän loi miehen\nlikaisiin rääsyihin, ei voinut erehtyä.\n\n\"Jatka\", huudahti mies kiihkeästi. \"Sano se kerta vielä. Jos minä\nolisin puhdas -- jos minulla olisi eheät vaatteet -- jos olisin\nrehellinen -- jos kävisin säännöllisesti työssä -- jos olisin\ntoisenlainen.\"\n\nTyttö nyökkäsi kullekin ehdolle.\n\n\"Mutta minä en ole sellainen. En ole hyvä. Olen kulkuri. En halua tehdä\ntyötä. Pidän likaisuudesta.\"\n\nTytön katse ilmaisi moitetta.\n\n\"Sittenhän te vain puhuittekin leikkiä, kun sanoitte, että haluaisitte\nminunlaiseni tytön.\"\n\nTämä teki miehen sanattomaksi, sillä uusi tunne kertoi koko voimallaan,\nettä juuri sitä hän halusi.\n\nKun tyttö huomasi hänen epäröintinsä, halusi hän hienotuntoisuudessaan\nvaihtaa puheenaihetta.\n\n\"Mitä te ajattelette Jumalasta?\" hän kysyi.\n\n\"En ole koskaan nähnyt Häntä. Mitä sinä ajattelet Hänestä?\"\n\nVastaus oli ilmeisesti suuttunut, ja tyttö pettyi.\n\n\"Te olette kummallinen. Te suututte niin helposti. En ole koskaan ennen\nnähnyt kenenkään suuttuvan, kun on puhuttu Jumalasta, työstä tahi\npuhtaudesta.\"\n\n\"Hän ei ole tehnyt minulle koskaan mitään erikoista hyvää\", hän mutisi\nkatkerana. Ja muistellessaan niitä pitkiä vuosia, jotka hän oli\nraatanut pakkotyössä, hän lisäsi: \"Eikä työkään ole.\"\n\nKiusallinen hiljaisuus vallitsi.\n\nMies katsoi tyttöön uuden tunteensa vallassa katuen äkkipikaisuuttaan\nja miettien jotakin sopivaa puheenaihetta. Hän etsi tytön silmiä, jotka\nkatselivat kaukaisia pilvenhattaroita, ja siirsi likaista kättänsä,\nniin että se melkein kosketti hänen pukuansa. Hänestä tuntui, että tuo\npuku oli ihmeellisintä, mitä maailmassa saattoi olla. Metsän siimes\nkaikui viiriäisen kutsuäänistä, ja yhtäkkiä tuntui elonkorjuukoneiden\nnaksutus käyvän paljon selvemmäksi. Hän tunsi entistä elävämmin\nyksinäisyytensä.\n\n\"Minä... minä en ole hyvä\", hän mutisi katuvaisena.\n\nTyttö katsahti häneen, mutta ei osannut sanoa mitään. Hiljaisuus oli\nentistä kiusallisempi. Mies olisi antanut mitä hyvänsä, jos olisi\nuskaltanut suudella tytön pukua, mutta hän pelkäsi hänen säikähtävän.\nHän kiusasi aivojaan etsimällä jotakin sanottavaa, hänen kuivat\nhuulensa koettivat turhaan muodostaa sanoja.\n\n\"Tämä ei ole Sonoma-laakso\", keksi hän vihdoin. \"Tämä on keijukaisten\nmaa ja sinä olet keijukainen. Ehkä tämä onkin unta, en tiedä varmaan.\nMe emme voi puhua keskenämme, koska sinä ole keijukainen ja tiedät vain\nkauniita asioita, ja minä olen rumasta ja pahasta maailmasta.\"\n\nKun hän oli päässyt näin pitkälle, ei hän keksinyt sopivaa jatkoa, vaan\njäi kuin kala kuivalle maalle.\n\n\"Kertokaa minulle pahasta ja rumasta maailmasta. Kuolen\nuteliaisuudesta\", pyysi tyttö, taputtaen käsiään.\n\nMies katsoi häneen pelästyneenä muistaen ne haaksirikkoutuneet\nnaiskohtalot, jotka hän oli kohdannut elämän pimeillä syrjäpoluilla.\nTyttö ei ollut keijukainen, vaan samanlaista lihaa ja verta kuin\nmuutkin ja yhtä altis joutumaan haaksirikkoon. Olihan hän itsekin\nkerran ollut viaton pieni poika. Tyttö oli yhtä tiedonhaluinen kuin\nmuutkin.\n\n\"Enpä kerrokaan\", hän vastasi teennäisen hilpeästi. \"Tämä pahasta ja\nrumasta maailmasta oleva mies ei kerro mitään siitä. Hän kertoo siitä,\nmitä hyvää hän on nähnyt tuossa maailmassa. Hän kertoo siitä, kuinka\nhän piti hevosista ollessaan aivan pikkuinen poika ja ensimäisestä\nhevosesta, jonka hän valjasti ja lopuksi hänen ensimäisestä omasta\nhevosestaan. Hevoset eivät ole samanlaisia kuin miehet. Ne ovat\nparempia. Ne ovat puhtaampia, puhtaita ulkoa ja sisältä. Kaunis\nkeijukainen, kerron sinulle jotakin. Ei ole mitään hauskempaa\nmaailmassa kuin kiitää raskaan päivätyön jälkeen hevosella, jolloin\nkumpikin unohtaa väsymyksensä. Hevosista minä pidän enemmän kuin\nmistään muusta maailmassa. Olen ollut joskus karjapaimen.\"\n\nTyttö taputti käsiään innolla, joka lämmitti miehen sydäntä, silmiensä\nloistaessa.\n\n\"Oikeinko texasilainen karjapaimen! Olen aina toivonut joskus näkeväni\nheitä. Isä sanoi, että karjapaimenet ovat vääräsäärisiä. Oletteko te?\"\n\n\"Olen tosiaan ollut joskus texasilainen karjapaimen\", vastasi mies.\n\"Mutta siitä on jo niin pitkä aika. Minäkin olen vääräsäärinen. Jos\nalkaa ratsastaa yhtä nuorena kuin karjapaimenet, jolloin luut ovat\nvielä pehmeitä, niin jalat tulevat käyriksi. Minä olin kolmivuotiaana\nensi kerran hevosen selässä. Sekin oli kolmivuotias. Minä talutin sen\naidan viereen, kiipesin aidan harjalle ja sieltä sen selkään. Se oli\noikein vikuri kolmivuotias pinto, mutta minä tein sille mitä itse\ntahdoin. Minä melkein luulen, että se tiesi minun olevan pikkuisen\npojan. Hevoset tietävät paljon enemmän kuin luulisikaan.\"\n\nRoss Shanklin kertoeli hevosmuistelmiaan runsaasti puolentuntia\nnauttien siitä suloisesta tunteesta, jonka tytön puvun kosketus hänessä\nherätti. Aurinko peittyi pilviröykkiön taa, viiriäinen huuteli yhä\nitsepintaisemmin ja vankkurit palasivat takaisin kolisten tyhjinä\nsiltapuita vasten. Yhtäkkiä kuului naisen ääni:\n\n\"Joan! Joan! Missä olet, rakas lapsi?\"\n\nTyttö vastasi, ja Ross Shanklin näki naisen, jonka väljä puku todisti\ntervettä käsityskykyä. Hän oli hoikka, sulavaliikkeinen nainen, ja Ross\nShanklinin silmät olivat niin lumotut, että hänestä tuntui kuin nainen\nolisi pikemmin liidellyt eteenpäin kuin kävellyt.\n\n\"Missä olet ollut koko iltapäivän?\" kysyi hän tytöltä tullessaan\nlähemmäksi.\n\n\"Me olemme puhuneet asioista. Se on ollut niin kovin hauskaa.\"\n\nRoss Shanklin nousi jalkeille ja seisoi odottavana ja kömpelönä. Lapsi\ntarttui äitinsä käteen. Nainen katsoi kulkuriin suoralla,\nmiellyttävällä katseellaan, jonka inhimillinen lämpö oli hänelle aivan\nuutta. Hänen mielessään liikkui ajatus: nainen, joka ei pelkää. Hänen\nkatseessaan ei ollut tosiaankaan lainkaan sitä arkuutta, jonka hän oli\ntottunut näkemään naisten silmissä, huolimatta siitä, että Ross\nShanklin tiesi tarkalleen -- nyt paremmin kuin koskaan ennen -- kuinka\nvastenmielisen vaikutuksen hänen ulkomuotonsa teki.\n\n\"Hyvää päivää\", tervehti nainen suloisesti, mutta luonnollisesti.\n\n\"Hyvää päivää, rouva\", vastasi kulkuri tuntien, miten karkea ja raaka\nhänen oma äänensä oli.\n\n\"Onko teilläkin ollut hauskaa?\" kysyi nainen hymyillen.\n\n\"On, rouva. Sangen hauskaa. Kerroin juuri pikku tytöllenne hevosista.\"\n\n\"Hän on ollut karjapaimen, äiti\", kertoi lapsi innostuneena.\n\nÄiti hymyili kulkurille ja katsoi sitten hellästi pikku tyttöönsä. Ross\nShanklinin mieleen tunkeutui ajatus, miten kauhea rikos olisi\nvahingoittaa tämän ihmeellisen parin jompaakumpaa jäsentä. Sitten hän\nhuomasi toivovansa, että tapahtuisi jotakin kauheata, jotta hän saisi\ntaistella henkensä kaupalla pelastaakseen heidät.\n\n\"Sinun täytyy lähteä nyt, rakas lapsi\", sanoi äiti. \"On jo myöhäinen\nilta.\" Hän katsoi epäröiden Ross Shankliniin. \"Haluaisitteko syödä\njotakin?\"\n\n\"En, rouva. Kiitoksia paljon. Minä.... minun ei ole nälkä.\"\n\n\"Sano sitten hyvästi, Joan.\"\n\n\"Hyvästi!\" Pikku tyttö ojensi kätensä ja hänen silmiinsä syttyi\nveitikkamainen ilme. \"Hyvästi, herra Mies pahasta, rumasta maailmasta.\"\n\nMiehestä tuntui tytön kätösen kosketus kukkuroivan koko seikkailun\nonnen.\n\n\"Hyvästi, pikku keijukainen. Luulen, että lähden taas jalottelemaan.\"\n\nMutta sitä hän ei tehnyt, vaan jäi tuijottamaan huumautuneena\netääntyvää näkyä, kunnes se katosi portista. Sitten hän tunsi taas\nolevansa yksinäinen. Hän katsoi epäröiden ympärilleen, kiipesi aidan\nyli, kulki sillalle ja siitä edelleen tietä pitkin. Hänen jalkansa\nliikkuivat ilman, että hän itse tiesi sitä, ja kompastelivat vähänväliä\nvankkurinpyörien kuluttamiin raitioihin.\n\nKuljettuaan mailin verran hän tuli tienristeykseen, jossa oli kapakka.\nHän pysähtyi, katseli sen nimikilpeä ja kostutti kuivuneita huuliaan.\nKäsi tunkeutui taskuun ja veti sieltä ulos kymmenen sentin kolikon.\n\n\"Jumala!\" hän mutisi. \"Jumala!\" Sitten hän pakotti vastahakoiset\njalkansa jatkamaan matkaa.\n\nLopuksi hän saapui suurelle maatilalle. Suureksi päätteli hän sen\nasuinrakennuksen koosta ja monilukuisista lisärakennuksista. Kuistilla\nistui farmari, teräväkatseinen, keski-ikäinen mies, paitahihasillaan,\nsikaaria poltellen.\n\n\"Mitä työstä maksetaan?\" kysyi Ross Shanklin.\n\nTerävät silmät tuskin vilkaisivat häneen.\n\n\"Dollari päivältä ja ruoka.\"\n\nRoss Shanklin ponnisteli nielläkseen palan, joka itsepintaisesti pyrki\nnousemaan hänen kurkkuunsa.\n\n\"Poimin viinirypäleitä tai teen mitä vain. Mutta voisinko saada\npysyväistä työtä? Teillä on suuri karja. Osaan hoitaa hevosia. Olen\nsyntynyt hevosen selässä. Kykenen ajamaan, ratsastamaan, kyntämään sekä\nkasvattamaan niitä. Osaan yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa.\"\n\nFarmari katsoi häneen arvostelevasti ja epäillen.\n\n\"Ette juuri näytä siltä\", kuului hänen arvostelunsa.\n\n\"Tiedän, etten näytä. Mutta antakaa minulle tilaisuus. Näytän silloin,\nettä kykenen.\"\n\nFarmari punnitsi asiaa luoden levottoman katseen pilviröykkiöön, jonka\ntaakse aurinko oli painunut.\n\n\"Tarvitsen parivaljakon hoitajan, joten saatte yrittää. Menkää nyt\nensiksi syömään illallista toisten poikien kanssa.\"\n\nRoss Shanklinin ääni oli aivan käheä, kun hän suurella vaivalla sai\nvirketyksi:\n\n\"Hyvä on. Yritän. Mistähän saisi juoma- ja pesuvettä?\"\n\n\n\n\nTasmanin kilpikonnat\n\n\nI.\n\nLaki, järjestys ja pidättyväisyys olivat painaneet leimansa Fredrick\nTraversin piirteisiin. Hänen kasvoistaan kuvastui voima ja lujuus; hän\noli tottunut voiman käyttöön käyttäen sitä itsekin viisaasti ja\nharkitusti. Puhtaat elämäntavat olivat säilyttäneet hänen ihonsa\nraikkaana ja piirteensä rehellisinä. Kova ja antaumuksellinen työ oli\njättänyt miellyttävän jälkensä, siinä kaikki. Jokainen yksityiskohta\nhänessä kertoi samaa, alkaen silmien kirkkaasta sinestä runsaaseen\nvaaleanruskeaan, harmahtavaan tukkaan, joka oli sileällä jakauksella\nkorkean otsan yläpuolella. Hän oli hyvin huolellinen ulkonäkönsä\nsuhteen, ja sangen hyvin hänelle hänen iästään huolimatta sopikin kevyt\nliikemiesten kesäpuku, samalla kun se ei erikoisemmin kuuluttanut\nmaailmalle sitä, että sen omistaja oli myös monien miljoonien dollarien\nja suuren omaisuuden herra.\n\nFredrick Travers vihasi komeilua. Hänen alhaalla portilla odottava\nautonsa oli hillityn musta. Se oli kallein auto sillä seudulla, eikä\nhän kuitenkaan halunnut julistaa sen hintaa tahi hevosvoimaa\npunaisella, räikeällä värillä ympäristölle, joka sekin oli suurimmalta\nosalta hänen Tyynen meren hietakummuista ja ikuisista hyrskyistä yli\nmehevien ala- ja ylämaan laidunseutujen kaukaisiin punapuumetsien\npeittämän, sumun ja pilvien hunnuttamiin vuorenhuippuihin saakka.\n\nHameenkahina pakotti hänet katsahtamaan olkansa yli. Hänen\nkäytöksestään saattoi havaita aivan vähäistä ärtyneisyyttä, jota hänen\ntyttärensä ei kuitenkaan ollut aiheuttanut. Olipa sen syy mikä tahansa,\nnäytti se olevan pöydällä hänen edessään.\n\n\"Mikä tuo ulkomaalainen nimi nyt taasen olikaan?\" kysyi hänen\ntyttärensä. \"En koskaan saata muistaa sitä. Katsohan, olen tuonut\npaperia, jolle kirjoitan sen muistiin.\"\n\nHänen äänensä oli matala ja hillitty, ja hän itse oli pitkä,\nkaunispiirteinen, kirkashipiäinen nuori nainen. Myös hänen äänestään ja\ntyyneydestään kuvastui järjestys ja pidättyväisyys.\n\nFredrick Travers tutki toisen pöydällä olevan kirjeen nimikirjoitusta.\n\"Bronislawa Plaskoweitzkaia Travers\", luki hän, sitten hän tavasi\nvaikean alkuosan kirjain kirjaimelta, kunnes hänen tyttärensä oli\nkirjoittanut.\n\n\"Niin, Mary\", hän lisäsi, \"muista, että Tom oli aina ajattelematon,\njonka vuoksi sinun tulee koettaa suhtautua ymmärtämyksellä hänen\ntyttäreensä, vaikka jo hänen nimensäkin on -- no -- epäsointuinen. En\nole nähnyt Tomia moneen vuoteen, ja mitä hänen tyttäreensä tulee...\"\nHän kohautti olkapäitään, siten ilmaisten kärsimättömyytensä, ja\nhymyili koettaessaan keksiä jonkun sukkeluuden. \"Olkoon menneeksi, he\novat yhtä paljon sukua sinulle kuin minullekin. Jos hän on minun\nveljeni, on hän samalla sinun setäsi, ja hänen tyttärensä on sinun\nserkkusi.\"\n\nMary nyökkäsi. \"Älä ole huolissasi, isä. Olen kiltti sille raukalle.\nMitä kansallisuutta hänen äitinsä mahtoi olla, kun hän sai niin kauhean\nnimen?\"\n\n\"En tiedä. Venäläinen, puolalainen, espanjalainen tahi joku muu. Se oli\nniin Tomin tapaista. Nainen oli näyttelijätär tahi laulajatar, en\nmuista varmaan. He kohtasivat toisensa Buenos Ayresissa. Hän karkasi\npuolisonsa luota...\"\n\n\"Hän oli siis jo ennen naimisissa!\"\n\nMaryn kauhu oli teeskentelemätön ja ilmeinen, ja hänen isänsä\närtyneisyys lisääntyi huomattavasti, sillä hän ei ollut aikonut kertoa\nsiitä, vaan se oli pujahtanut hänen huuliltaan.\n\n\"Jälkeenpäin oli luonnollisesti laillinen avioero. En tiedä tarkemmin\nyksityiskohtia. Hänen äitinsä kuoli Kiinassa -- ei, vaan Tasmaniassa.\nEihän Tom Kiinassa...\"\n\nHänen huulensa sulkeutuivat hyvin äkkiä, sillä hänen tarkoituksensa ei\nollut enää ilmaista mitään kiusallisia seikkoja. Mary odotti, lähti\nvihdoin kävelemään ovea kohti, jossa hän pysähtyi.\n\n\"Olen antanut serkulleni ruusutarhan vastaiset huoneet\", hän virkkoi.\n\"Käyn nyt tarkastamassa niitä viimeisen kerran.\"\n\nFrederick Travers kääntyi työpöytänsä ääreen, aikoi panna kirjeet\nsyrjään, mutta muuttikin mielensä ja luki ne uudelleen, hitaasti ja\npunnitsevasti.\n\n    \"Fred hyvä!\n\n    On kulunut jo aikoja siitä, kun olin yhtä lähellä vanhaa kotia\n    kuin nyt, ja olisin halukas käymään siellä. Onnettomuudekseni\n    meni koko Yucatan-suunnitelmani myttyyn -- muistelen kirjoittaneeni\n    siitä -- ja olen tavalliseen tapaani ilman rahaa. Voitteko\n    järjestää matkani rahallisen puolen? Saapuisin mieluimmin\n    ensimmäisessä luokassa. Polly on mukanani, kuten tietänet.\n    Minusta on mielenkiintoista nähdä, miten tulet aikoihin hänen\n    kanssaan.\n\n                                                       Tom.\n\n    P.S. -- Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, odotan\n    paluupostia.\"\n\n\"Rakas Fred-setä\", alkoi toinen, joka oli kirjoitettu oudolla,\nulkomaalaisella, mutta silti selvällä naisen käsialalla.\n\n    \"Isä ei tiedä, että kirjoitan. Hän luki minulle oman kirjeensä.\n    Se ei ole totta. Hän tulee kotia kuollakseen. Itse hän ei tiedä\n    sitä, mutta minä olen puhunut lääkärien kanssa. Hänen täytyy\n    päästä kotia, koska meillä ei ole rahaa. Me asumme kurjassa\n    täysihoitolassa, joka ei ole sovelias paikka isälle. Hän on aina\n    auttanut toisia, mutta nyt on hän itse avun tarpeessa. Syy ei\n    ollut se, että nuo Yucatan-suunnitelmat olisivat menneet myttyyn.\n    Tiedän sen, koska olin hänen kanssaan. Hän menetti, häneltä\n    ryöstettiin kaikki, mitä hänellä oli, koska hän ei kyennyt\n    vetämään liikeasioissa vertoja newyorkilaisille. Se oli syynä,\n    ja minä kunnioitan häntä senvuoksi.\n\n    Hän sanoo aina leikillään, etten minä voi mitenkään tulla toimeen\n    kanssasi, mutta olen itse toista mieltä. Tosiaankin, enhän ole\n    milloinkaan edes nähnyt Sinua, niin läheisiä sukulaisia kuin\n    olemmekin, ja sitten tyttäresi! Ajatella sitä -- oikea serkku!\n\n    Ennakolta iloiten\n\n                                        veljesi tytär\n                              Bronislawa Plaskoweitzkaia Travers.\n\n    P.S. -- Olisi parempi antaa sähköteitse määräys täkäläiselle\n    pankille rahasta, muuten ei isä ennätä elävänä sinne. Itse hän\n    ei käsitä, kuinka sairas hän oikeastaan on, ja kun hän tapaa\n    jonkun vanhan ystävänsä, lähtee hän varmasti jollekin hurjalle\n    metsästysretkelle, sillä hän alkaa taasen puhua Alaskasta, joka\n    muka poistaa elimistä kuumeen. Muista, että meidän täytyy\n    suorittaa täysihoitomme tahi muuten saavumme ilman matkatavaroita.\n\n                                                    B.P.T.\"\n\n\n\n\nFredrick Travers avasi suuren, seinään muuratun kassakaappinsa oven ja\nasetti kirjeet hyvään järjestykseen osastoon, jonka otsikkona oli \"Tom\nTravers.\"\n\n\"Tom. Tom-raukka\", huokasi hän.\n\n\nII\n\nIso auto odotti asemalla. Fredrick Travers värähti kuten aina ennenkin\nkuullessaan veturin etäisen vihellyksen, joka ilmaisi sen syöksyvän\neteenpäin pitkin Isaac Travers Riverin laaksoa. Ensimmäisenä kaikista\nLänteen saapuneista miehistä oli Isaac Travers katsonut tuohon ihanaan\nlaaksoon, sen lohirikkaaseen jokeen, sen rehevään pohjaan ja\nkoskematonta metsää kasvaviin rinteisiin. Nähtyään tämän kaiken ei hän\nenää luopunut siitä. Hän oli kylläkin saanut kärsiä ivaa ja\nylenkatsetta. Mutta se oli noina vaikeina aikoina, jolloin kulta väheni\nvuorista, jolloin ei ollut valtateitä eikä hinaajia vetämässä\npurjealuksia vaarallisten hietasärkkien ohi ja jolloin täytyi pitää\naseellisia vartijoita suojelemassa myllyä ryöstönhaluisilta\nklamath-intiaaneilta, niin kauan kuin viljaa jauhettiin. Poika tuli\nisäänsä: Fredrick Travers piti sen, mitä Isaac Travers oli saanut.\nMolemmat olivat sitkeitä ja kaukonäköisiä. Kumpikin oli aavistanut\nLännen täydellisen muuttumisen, rautateiden tulon ja uuden valtakunnan\nperustamisen Tyynen meren rannikolle.\n\nFredrick Travers värähti kuullessaan veturin vihellyksen ennen kaikkea\nsiksi, että rautatie oli hänen omansa. Vielä kuolinvuoteellaan oli\nhänen isänsä suunnitellut tätä vuorten poikki kulkevaa rautatietä, joka\ntuli maksamaan keskimäärin satatuhatta dollaria maili. Hän, Fredrick,\noli suorittanut työn loppuun valvoen yökausia suunnitteluissaan,\nostellen sanomalehdistön puolelleen, käyttäen apunaan politiikkaa ja\npuoluekoneistoja; monta kertaa hän oli tehnyt toivioretkiä Idän\nmahtavien rautatiekuninkaiden luo. Vaikka ihmiset tiesivät, miten suuri\nrautatieverkko oli, ei kukaan arvannut, miten suunnattoman määrän\ndollareita se oli tullut maksamaan. Hän oli tehnyt paljon yhteishyvän\npuolesta, mutta tämä rautatie oli sittenkin hänen suurin saavutuksensa,\nhänen ponnistustensa palkkio, tärkeä ja merkillinen asia, joka oli\nvasta eilispäivän lapsia. Se oli ollut käytännössä vasta kaksi vuotta,\nja parhaana todistuksena hänen oikeasta arvostelukyvystään oli se, että\njo ajateltiin osinkojen jakoa. Olipa sillä kauaskantavampiakin\nseurauksia. Kohtalon kirjaan oli kirjoitettu seuraavan Californian\nkuvernöörin nimeksi Fredrick A. Travers.\n\nOli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun hän oli viimeksi nähnyt\nvanhemman veljensä, ja sekin oli ollut kymmenen vuoden kuluttua sitä\nedellisestä tapaamisesta. Hän muisti selvästi tuon yön. Tom oli ainoa\nmies, joka uskalsi purjehtia yön pimeydessä ohi hietasärkkien. Silloin\noli hän virkeän kaakkoistuulen puhaltaessa purjehtinut kuunarillaan\nmaatilalle ja pois jälleen, kaikki samana yönä. Hänen tulostaan ei\nkenelläkään ollut aavistusta -- ainoastaan kavioiden kapse keskiyöllä,\nvaahtoava hevonen tallissa, ja Tom saapui kasvoillaan meren suloisuus,\nkuten hänen äitinsä kertoi jälkeenpäin. Ainoastaan tunnin oli hän\nkotona lähtien uudella hevosella jälleen ulos, missä sade lankesi\nkuuroina hakaten ikkunoita ja yltyvä tuuli valitti punapuiden\nlatvoissa. Hänen käyntinsä jätti vahvan ja kirpeän tunnun kurjasta\nulkomaailmasta. Viikkoa myöhemmin oli näyttämölle ilmestynyt tullialus\n\"Karhu\", merenkäynnin ja hietasärkkien ruhjomana, ja samaan aikaan\ntiesivät lehdet kertoa suuresta opiumisalakuljetuksesta ja turhista\netsiskelyistä, joiden tarkoituksena oli löytää salaperäinen kuunari\n\"Jäälintu\". Vain Fredrick ja hänen äitinsä sekä palvelijoina olevat\nintiaanit tiesivät tallissa olevasta, uuvuksiin ajetusta hevosesta ja\nniistä syrjäteistä, joita pitkin se kuljetettiin takaisin rannikolla\nsijaitsevaan kalastajakylään.\n\nKuluneista kahdestakymmenestä vuodesta huolimatta oli vanha Tom Travers\nsama kuin ennenkin astuessaan alas Pullman-vaunusta. Veljen mielestä\nhän ei näyttänyt sairaalta, vaikkakin luonnollisesti vanhemmalta.\nPanamahattu ei peittänyt kokonaan harmaata tukkaa. Vaikka hartiat\nilmaisivat epämääräisesti väsymystä, olivat ne vielä yhtä leveät ja\nuhmaavat. Nähdessään hänen seurassaan olevan nuoren naisen tunsi\nFredrick Travers paikalla jotakin epämieluista. Tunne oli voimakas,\njoskin aivan epämääräinen. Hän tunsi naisen olemuksen manaavan ja\npilkkaavan kaikkea sitä, mitä hän oli pitänyt arvokkaana, eikä hän\nkuitenkaan voinut sen lähemmin selittää syytä siihen. Se kenties oli\nhänen pukunsa, muodikas ja ulkomaalainen, räikeävärinen vyö, tukan\ntumma rehevyys tahi suuren olkihatun loistavat kukat tahi sitten se\nsaattoi olla hänen tumma ja säkenöivä olemuksensa -- mustat silmät,\nruusunhohde hänen poskillaan, tasaisen hammasrivin valkeus, joka\nnäyttäytyi aivan liian helposti. \"Hemmoteltu lapsi\", oli hänen\nensimmäinen ajatuksensa, mutta hänellä ei ollut aikaa lähemmin\nkehitellä sitä, sillä Tomilla oli jo hänen kätensä ja sitten hän\ntutustui veljensätyttäreen.\n\nFredrick Traversin vaikutelma vahvistui. Hänen veljensätytär puhui ja\nsäkenöi käyttäen apunaan pieniä käsiään, joiden harvinainen pienuus\nkohta kiinnitti hänen huomionsa samoinkuin jalatkin. Ollen vallan\ntietämätön uteliaan ihmisjoukon läsnäolosta ei hän laskenut setäänsä\nohjaajan paikalle, vaan pakotti veljekset istumaan vierekkäin. Tom oli\nnauraen suostunut, mutta nuoremman veljen oli vaikea olla tuntiessaan\nympärillä olevain uteliaat katseet. Hän oli tottunut vain vanhoihin\npuritaanien muotoihin, joiden mukaan perheen sisäiset asiat oli\ntarkotettu yksinomaan perheelle, ei yleisölle. Hän iloitsi salaa siitä,\nettei veljentytär ollut aikonut suudella häntä. Oli ihme, ettei niin\nollut tapahtunut, sillä häneltä saattoi odottaa mitä hyvänsä.\n\nPolly syleili kumpaakin veljestä ja katsoi heihin läpitunkevasti\nlämpöisillä silmillään, jotka näyttivät näkevän heidän lävitseen,\nkaiken, mikä piili heidän sisimmässään.\n\n\"Te olette tosiaan veljiä\", huudahti hän tehden käsillään innostuneen\nliikkeen. \"Kuka tahansa voi nähdä sen. Ja kuitenkin te olette erilaiset\n-- miten, en tiedä. En osaa selittää.\"\n\nItse asiassa hän ei uskaltanut selittää sitä osoittaen siten\ntahdikkuutta, joka oli suurempi kuin Frederick Traversin harjoiteltu\npidättäväisyys. Hänen suuret taiteilijansilmänsä olivat nähneet ja\ntunteneet veljesten välillä vallitsevan erottavan juovan kaikessa\noleellisuudessaan. He olivat toistensa näköiset ollen vieraan\nsilmällekin samaa syntyperää, mutta siihen yhtäläisyys oikeastaan\nloppuikin. Tom oli kolmea tuumaa pitempi. Pitkät viikinkiviikset olivat\njo harmaantuneet. Sama kotkannenä kummallakin, Tomilla se vain oli\nvielä huomattavampi. Samoin oli hänen sinisissä silmissään jotakin\nkotkamaista. Kasvonpiirteet olivat syvällisemmät, poskiluut\nulkonevammat, niiden alaiset kuopat syvemmät, iho ahavoittuneempi. Nuo\nkasvot muistuttivat tulivuorta; niissä oli ollut tulen loimua, josta\nvieläkin oli hehku jäljellä. Silmänurkissa oli enemmän hymypoimuja,\nmutta silmistä itsestään saattoi ilmetä paljoa suurempi vakavuus kuin\nnuoremmalla veljellä. Frederick oli olemukseltaan porvarillinen, kun\nsen sijaan Tomissa oli jotakin huolettoman suuripiirteistä ja samalla\nhuomiotaherättävää. Kummassakin veljessä oli samaa Isaac Traversin\ntienraivaaja-verta, mutta se oli valettu heihin eri muotilla. Fredrick\nedusti sukuaan suoraan alenevasti ja odotusten mukaisesti, mutta hänen\nveljensä ominaisuudet olivat Travers-suvulle outoja, vailla\nkosketuskohtia. Kaiken tämän huomasi tummasilmäinen tyttö kohta ensi\nhetkellä. Kaikki se, mikä oli ollut hänelle epäselvää näiden kahden\nmiehen luonteessa ja sukulaisuudessa, selvisi hänelle.\n\n\"Herättäkää minut\", Tom sanoi. \"En voi uskoa saapuneeni junassa. Ja\nmikä väen paljous! Kolmekymmentä vuotta sitten oli ainoastaan neljä\ntuhatta.\"\n\nHeidän ajaessaan leveitä, sileäksi kivitettyjä katuja Tom sai yhä uusia\naiheita kummastuksensa ilmaisemiseksi. Sataman seudut häntä eniten\nihmetyttivät. Siellä, missä ennen oli ollut kahdentoista jalan syvyinen\nankkuroimispaikka, oli nyt kiintomaata ja ratapihoja, ja vasta ulompana\nalkoivat telakat ja satamalaitteet.\n\n\"Hei! Seis!\" hän huudahti, kun auto oli jälleen hyrrännyt muutaman\nkorttelin edemmäksi. \"Mikä kohta tämä on?\" kysyi hän katsellen vankkaa\nliiketaloa.\n\n\"Neljännen ja Travers-katujen kulmaus -- etkö muista?\"\n\nTom hypähti seisoalleen ja tuijotti ympärilleen yrittäen saada\nselville, miltä maaperä oli näyttänyt, ennenkuin rakennukset olivat sen\npeittäneet.\n\n\"Minä... minä luulen...\" hän alkoi epäröiden. \"Ei, kautta pyhän\nYrjänän, olen varma siitä. Meillä oli tapana metsästellä jäniksiä\ntuolla tasangolla ja ampua mustarastaita pensaikossa tällä kohtaa.\nTuolla ulompana oli lampi.\" Hän kääntyi Pollyn puoleen. \"Siinä\npurjehdin ensi kertaa lautallani ja sain esimaun merestä.\"\n\n\"Ja totisesti saitkin sitä riittämiin\", nauroi Frederick nyökäten\nmerkitsevästi kuljettajalle. \"Mikäli muistan, tehtiin sinulle muutamia\nkepposiakin tuolla lammella.\"\n\n\"Oh! Kerrohan!\" Polly innostui taputellen käsiään.\n\n\"Tuolla on puisto\", Frederick virkkoi hetkistä myöhemmin osottaen\nkoskematonta punapuumetsikköä, joka alkoi suurempien mäkien rinteiltä.\n\n\"Isä ampui siellä kolme harmaakarhua yhtenä ainoana iltapäivänä\", oli\nTomin vastaus.\n\n\"Lahjoitin kaupungille siitä neljäkymmentä eekeriä\", jatkoi Frederick.\n\"Isä osti koko alueen Leroy'lta dollarilla eekerin.\"\n\nTom nyökkäsi, mutta hänen silmänsä välähtivät ja säkenöivät kuin\ntyttärenkin, jollaista ei milloinkaan huomattu toisen veljen silmistä.\n\n\"Oikein\", vahvisti Tom, \"Leroylta, tuolta neekeriltä ja\nSkuoo-mieheltä. [Mies, jolla on intiaanivaimo (Squaw). Suom.] Muistan,\nkun tämä kantoi meidät molemmat selässään Alliance'iin samana yönä,\njolloin intiaanit polttivat rakennukset. Isä jäi taistelemaan heitä\nvastaan.\"\n\n\"Mutta hän ei voinut kuitenkaan pelastaa myllyä. Se oli vakava isku\nhänelle.\"\n\n\"Neljä intiaania hän surmasi.\"\n\nPollyn silmät loistivat ja salamoivat.\n\n\"Taisteli intiaaneja vastaan\", huudahti hän. \"Kertokaa siitä.\"\n\n\"Kerro hänelle Travers-sillasta\", Tom virkkoi.\n\n\"Se oli Klamath Riverillä oleva silta Orleans Barin ja Siskiyou'n\nvälillä. Siihen aikaan oli kaivannoille kuumeinen väentulva, ja\nsitäpaitsi oli isälläkin jotakin suunnitelmia sielläpäin. Rinnemaat\nolivat viljavia. Hän rakensi riippusillan -- punoi itse paikalla siihen\ntarvittavat köydet muutamien merimiesten avulla aineksista,\njotka hän oli tuottanut rannikolta. Se tuli maksamaan hänelle\nkaksikymmentätuhatta dollaria. Ensimmäisenä päivänä, jolloin se oli\navattuna liikenteelle, kulki sen yli kahdeksansataa muulia tuottaen\nkukin yhden dollarin, puhumattakaan jalkamiehistä ja hevosista. Samana\nyönä alkoi virta paisua. Silta oli sataneljäkymmentä jalkaa alaveden\nmerkkiä ylempänä. Kuitenkin nousi tulvavesi siltaa korkeammalle ja\npyyhkäisi sen mukanaan. Isä olisi varmasti ansainnut sillä kokonaisen\nomaisuuden.\"\n\n\"Mutta eihän siinä ole vielä kaikki\", huudahti Tom kärsimättömänä.\n\"Juuri tuolla sillalla hyökkäsi joukko Mad Riverin intiaaneja isän ja\nvanhan Jacob Vance'in kimppuun. Vanha Jacob sai surmansa hirsimökin\noven edustalla. Isä kantoi hänen ruumiinsa sisälle ja piti puoliaan\nkokonaisen viikon, vaikka olikin haavoittunut. Hän hautasi Jacobin\nmökin lattian alle.\"\n\n\"Minä olen jälleen ryhtynyt pitämään siltaa kunnossa\", Frederick\njatkoi, \"joskin liikenne on nyt vähäisempi kuin silloin. Olen\njärjestänyt asiat koko sillä kulmakunnalla, joten nyt saattaa mukavasti\nmatkustaa aina Little Salmoihin saakka, missä minulla on myymälöitä ja\njosta lähtevät vuokravaunut Reservationiin, jonne olen perustanut\nhotellin. Turistiliikenne alkaa käydä yhä tuottoisammaksi.\"\n\nTyttö katseli omituisilla miettivillä silmillään veljeksiä, vuoroin\nyhtä, vuoroin toista, heidän ilmaistessaan aivan erilaisia\nkatsantokantojaan.\n\n\"Niin, isä olikin miesten mies\", mutisi Tom.\n\nHänen äänestään ilmeni väsymys, joka aiheutti levottomuutta Polly'ssa.\nAuto oli kääntynyt hautausmaalle ja pysähtyi mäen harjanteella olevan\nvaltavan hautaholvin eteen.\n\n\"Luulen, että mielelläsi näet tämänkin\", Frederick huomautti. \"Rakensin\nsen itse, omin käsin suurimmaksi osaksi. Äiti tahtoi niin. Meillä oli\nsilloin hyvin vaikeat ajat. Edullisin tarjous, jonka urakoitsijat\ntekivät, oli yksitoistatuhatta. Tein sen itse, jolloin sen hinnaksi\nlaskin tulleen hiukan yli kahdeksan.\"\n\n\"Teit työtä yökaudet\", Tom mutisi ihaillen, mutta entistä unisemmalla\näänellä.\n\n\"Niin teinkin, Tom. Usein lyhdyn valossa. Minulla oli totisesti työtä.\nSuunnittelin vesilaitoksia -- suihkulähteet eivät onnistuneet -- ja\nsitäpaitsi olivat äidin silmät vaikeasti kipeinä. Kirjoitin sinulle\nniistä asioista, muistatko? Äiti oli liian heikko, kyetäkseen\nmatkustamaan, joten minun täytyi käydä hakemassa erikoistuntijoita San\nFranciscosta. Oh, minulla oli täydet kädet. Samalla selvittelin isän\nperustaman San Franciscon laivalinjan sekavia asioita ja maksoin\nlainoista huimaavia korkoja.\"\n\nHiljainen kuorsaus keskeytti hänet. Tom oli nukahtanut pää rintaa\nvastaan painuneena. Polly silmäsi setäänsä merkitsevästi. Sitten Tom\nteki levottoman liikkeen ja avasi silmänsä.\n\n\"Helkkarin lämmin päivä\", hän sanoi naurahtaen puolustuksekseen.\n\"Varmaankin olin aivan nukuksissa. Ollaanko jo lähellä kotia?\"\n\nFrederick antoi merkin kuljettajalle, ja auto jatkoi matkaansa.\n\n\nIII\n\nTalo, jonka Frederick Travers oli rakentanut menestyksensä alkuaikoina,\noli suuri ja kallis, hillitty ja hiljainen, eikä siinä ollut mitään\nloisteliaisuutta enempää kuin mitä luonnollisesti liittyi seudun\nhienoimpaan kotiin. Sen ilmapiiri oli juuri sellainen kuin saattoi\nodottaa häneltä ja hänen tyttäreltään. Mutta veljen kotiintulo muutti\nkaiken. Hillitty ja levollinen henki katosi. Frederick ei enää tuntenut\noloaan mukavaksi ja onnelliseksi. Kaikessa oli outoa hälinää ja\nvanhojen pyhien muistojen loukkaamista. Ateriat olivat säännöttömiä ja\npitkiä, oli illallisia keskiyön aikaan ja naurunhelähdyksiä vielä\nsopimattomampina hetkinä.\n\nFrederick oli raitis. Kaikkein korkeintaan otti hän päivällispöydässä\nlasin viiniä. Kolme sikaaria päivässä hän salli itselleen poltellen ne\njoko laajalla verannallaan tahi tupakkahuoneessaan. Mitä muuta varten\ntupakkahuone saattoi olla olemassa? Savukkeita hän halveksi. Mutta\nhänen veljensä kierteli lakkaamatta niitä ruskeasta paperista ja\npoltteli huolimatta siitä, missä hän sattui olemaan. Tupakantuhkaa oli\naina varissut hänen käyttämilleen nojatuoleille ja ikkunasohville.\nSitäpaitsi hän valmisti cocktaileja. Isaac ja Elisa Traversin antama\nvaikutus oli johtanut Frederickin pitämään alkoholia kodin\nkauhistuksena. Olihan Jumalan viha tuhonnut monta entisajan\nkaupunkiakin sen vuoksi. Ennen lunchia ja päivällistä Tom valmisteli\nPolly'n avustuksella ja opastuksella kaikenlaisia sekotuksia, joita\ntyttö oli oppinut ties missä maanääressä. Frederickistä tuntui aina\ntällöin, että hänen säiliöhuoneistaan ja ruokasalistaan oli tehty\nkapakka. Kun hän uskalsi tästä huomauttaa leikillisesti, vastasi Tom,\nettä jos hän joskus itse rakentaa talon, pitää sen jokaisessa huoneessa\nolla erityinen juomakaappi.\n\nNyt nähtiin talossa enemmän nuoria miehiä kuin ennen, ja heidän\navustuksellaan voitiin käsitellä entistä suurempia cocktail-määriä.\nFrederick olisi mielellään selittänyt juomingit heidän läsnäolonsa\nsyyksi, ellei hän olisi tiennyt paremmin. Tom ja hänen tyttärensä\nkykenivät siihen, missä hän itse ja Mary olivat epäonnistuneet. He\nolivat magneetteja. Nuoruus, ilo ja nauru liittyivät heihin. Talo oli\ntäynnä nuorta väkeä. Aina, öin päivin, kuului hiekoitetulta ajotieltä\nautojen toitotusta. Tehtiin kesäretkeilyjä, purjehdittiin lahdella\nkuutamossa, lähdettiin ennen päivän nousua ja palattiin keskiyöllä, ja\nusein oli talossa enemmän yövieraita kuin milloinkaan ennen. Tomin\ntäytyi saada uudistaa kaikki poikuusvuosiensa retkeilyt, onkia taimenia\nBull Creekissä, ampua viiriäisiä Walcott's Prairie'llä, metsästää\nhirviä Round Mountainilla. Frederickiä sekä tuskastutti että hävetti\ntuo hirvimetsästys. Ei ollut lainkaan väliä sillä, oliko kielletty\naika. Tom oli tuonut kotiin komean koirashirven ja sanonut\npäivällispöydässä sitä riimeloheksi.\n\nToisinaan he pyydystivät simpukoita poukamassa ja ulompana\nhyökylaineiden huuhteessa. Tomilla oli silloin tapana kertoa\nmuistelmiaan \"Jäälinnusta\" ja sen kuljettamasta kielletystä lastista\naivan avoimesti. Hän kysyi Fredrickiltä, miten tämän oli onnistunut\nsaada hevonen kuljetettua salaa rannikolle kalastajalle, jonka oma se\noli. Kaikki nuoret miehet olivat Polly'n kanssa salaliitossa, jonka\ntarkoituksena oli toteuttaa Tomin vähäisimmätkin toivomukset. Frederick\nsai kuulla, miten hirvimetsästyksen laita oikeastaan oli. Se oli\nostettu Golden Gate-puistosta, jossa niitä oli liikaa; kuljetettu\njunalla ja ankkureilla Round Mountainin rinteille. Tom oli uuvuksissaan\nnukahtanut, kun ensimmäinen erä oli päättynyt. Ajo oli ollut kurjaa,\nhevoset vaahdossa, usea nuori mies oli pudonnut satulasta; vihdoin\nsaatiin hirvi saarroksiin eräällä aukeemalla, josta se ajettiin Tomin\nohi ja hän ampui sen viidenkymmenen jaardin päästä riemun ollessa\nylimmillään. Frederick tunsi, että kaikessa tässä oli jotakin\nepämääräisen loukkaavaa. Koska olikaan hän saanut osakseen sellaisia\nhuomionosoituksia?\n\nSattui toisinaan, ettei Tom jaksanut mennä ulos; silloin siirrettiin\nulkoilmahuvitukset toiseksi kerraksi. Hän, ollen yhä koko ilonpidon\nkeskuksena, uinaili isossa lepotuolissa havahtuen silloin tällöin\nhänelle ominaisella valppaudellaan kiertääkseen savukkeen ja\npyytääkseen _ukulele_-kitaraansa -- portugalilaista alkuperää oleva\npieni soittoväline. Sitten hän alkoi näppäillä ja helkytellä sitä\nunohtaen palavan savukkeensa, joka kävi tuhoisaksi huonekalujen\nkiillotetulle puulle. Hänen täyteläinen baritoninsa pääsi täysiin\noikeuksiinsa Etelämeren _hula_-lauluissa ja hilpeissä ranskalaisissa ja\nespanjalaisissa sävelmissä.\n\nYksi näistä oli alussa erikoisesti herättänyt Frederickin\nmielenkiintoa. Tom selitti, että se oli erään tahitilaisen kuninkaan,\nsukunsa viimeisen, lempilaulu. Hän oli itse sepittänyt sen ja\nlauleskellut sitä loikoillen matoilla. Se käsitti vain muutamia tavuja,\njotka toistuivat monta kertaa. \"_Emeuru rua vau_\", olivat sen sanat,\nmutta siinäpä ne olivatkin kaikki, vaikka ne laulettiin monta kertaa,\nalituisesti vaihtelevana säveleltään ukulelen juhlallisten sointujen\nsäestyksellä. Pollya huvitti suuresti opettaa se sedälleen, mutta kun\ntämä yrittäen kerran jäljitellä veljensä olemusta ryhtyi itse laulamaan\nsitä, niin hän huomasi seurassa hillittyä iloisuutta, joka kasvoi\ntirskunnaksi ja vihdoin purskahti valtanauruun. Inhokseen ja\npettymyksekseen hän sai tietää sanojen merkityksen. Hän oli toistanut\nmonta kertaa juhlallisesti: \"Olen aivan humalassa.\" Häntä oli\npidetty narrina. Yhä uudelleen oli hän juhlallisesti julistanut\nhumaltuneisuuttaan. Senjälkeen hän aina poistui huoneesta, koska\nhyvänsä laulua vain laulettiin. Eikä häntä lauhduttanut Polly'n\nselityskään, että viimeisen sanan merkitys oli \"onnellinen\" eikä\n\"humalassa\", sillä toiset pakottivat hänen tunnustamaan, että vanha\ntahitilaiskuningas oli juopporatti, joka kaiutti säveleitään vain\nnousuhumalassa.\n\nFrederickiä vaivasi alituisesti tunne, että hän oli syrjäytetyssä\nasemassa. Hän oli seuraarakastava ja piti leikinlaskusta, joskin sen\ntuli olla arvokkaampaa kuin Tomin ja hänen seuransa viljelemä. Hän ei\nsaattanut käsittää, miksi nuoriso oli ennen julistanut hänen kotinsa\npannaan ja käynyt siellä vain tärkeillä virallisilla asioilla, kun se\nnyt sen sijaan täytti sen ei tosin hänen itsensä, vaan hänen veljensä\nvuoksi. Hän ei voinut sietää sitä tuttavallista tapaa, jolla nuoret\nnaiset hemmottelivat veljeä ja sanoivat häntä Tomiksi, ja vielä\nmahdottomampaa oli katsella, kun he leikillään rankaisivat häntä\ntempomalla ja kiertämällä hänen merirosvoviiksiään, jos hän oli\nlausunut heistä liian purevaa leikkiä.\n\nTällainen käyttäytyminen oli Isaac ja Eliza Traversin muiston\nhäpäisemistä, sillä kodissa oli nyt aina juominkien tuntu. Pöytä oli\naina vedetty pitkäksi, samalla kun keittiön henkilökuntaa oli lisätty.\nAamiainen kesti neljästä yhteentoista, mutta vielä enemmän kiusasi\nFrederickiä keskiyönaikaiset päivälliset, jolloin ruokasäiliöt eivät\nsaaneet olla rauhassa. Talosta oli tullut ravintola, hotelli, päätteli\nhän katkerana itsekseen. Usein hän vakaasti päätti esiintyä ja\npalauttaa vanhat tavat, mutta hän oli yhä edelleen veljensä taikavoiman\nlumoissa. Hän katseli Tomia tunteella, joka lähenteli kauhua, koettaen\nsaada selville, missä oli tuo taikavoiman salaisuus. Veljen silmien\nouto loiste ja tuli häikäisi häntä, hänen kasvoihinsa kuvastuneet\nkaukaisten maitten ja hurjien öitten ja päivien antamat viisaudet\ntekivät tyhjiksi hänen aikomuksensa. Mitä se saattoi olla? Minkä\njumalaisen näyn olikaan veli nähnyt? Hän, joka oli aina ollut huoleton\nja vailla edesvastuuntunnetta. Frederickin mieleen juolahti vanha säe\n\"Loistoteitä saapui hän.\" Miksi veli muistutti häntä tuosta säkeestä?\nOliko hän, joka ei ollut nuoruudessaan tuntenut mitään lakia, joka\nsittemmin oli asettunut lain yläpuolelle, todellakin löytänyt nuo\nloistavat tiet?\n\nTämä ajatus kiusasi häntä, kunnes hän sai lohdutusta miettiessään Tomin\nelämän haaksirikkoa. Joskus hän hiljaisempina hetkinä haki tyydytystä\nja ylpeydenaihetta näyttelemällä Tomille maatilan nähtävyyksiä.\n\n\"Olet tehnyt tunnollista työtä\", oli Tomilla silloin tapana sanoa.\n\"Sangen tunnollista työtä.\"\n\nUsein hän sanoi niin ja yhtä usein hän nukahti suureen, tasaisesti\nkäyvään autoon.\n\n\"Kaikki järjestettyä ja puhdasta, uuden uutukaista ja komeata -- ei\nruohon korttakaan väärässä paikassa\", huomautti Polly. \"Kuinka olet\nvoinut saada sen tähän kuntoon? Minä en tahtoisi olla ruohonkorsi sinun\nmaallasi\", lausui hän lopuksi melkein väristen.\n\n\"Olet tehnyt työtä ankarasti\", Tom virkkoi.\n\n\"Niin, olen tehnyt työtä ankarasti\", vahvisti Fred. \"Mutta se\nkannattikin.\"\n\nHänen aikomuksensa oli sanoa enemmän, mutta tytön silmien välähdys\npäätti hänen puheensa ja sai hänen olonsa tuntumaan jälleen tukalalta.\nHän tunsi tytön arvostelevan ja uhmaavan häntä. Ensi kerran oli\nasetettu kyseenalaiseksi, mitä merkitystä saattoi olla sillä, että hän\noli rehellisin ponnistuksin rakentunut kukoistavan yhdyskunnan -- ja\nsen oli tehnyt tämä nuori tyttö, maailmankiertäjän tytär, joka itse oli\nhaihatteleva, rauhaton ja muukalainen olemukseltaan.\n\nOli selvää, että kaksi niin erilaista luonnetta joutuisi avoimeen\nristiriitaan. Fred oli tuntenut olevansa vieras tytölle jo ensi\nhetkestä alkaen, ennenkuin hän oli vielä kuullut ainoatakaan sanaa\nhänen suustaan. Jo hänen läsnäolonsa oli kylliksi. Hän tiesi jo tytön\näänettömyyden merkitsevän jotakin kielteistä, eikä tämä suinkaan\ntavallisesti rajoittunut äänettömyyteen. Polly'lla ei ollut tapana\nkaunistella puhettaan, vaan se oli suoraa ja kävi asian ytimeen\ntavalla, jolla ei edes kukaan mieskään ollut uskaltanut puhua hänelle.\n\n\"Ihmettelen, kaipaatko sinä koskaan sitä, mitä me\", sanoi hän kerran.\n\"Oletko kertaakaan elämässäsi päästänyt ohjaksia irti? Oletko\nkertaakaan ollut humalassa? Tahi polttanut tupakkaa itsesi sairaaksi?\nTahi antanut palttua kymmenelle käskylle? Oletko milloinkaan seissyt\ntakakenossa ja iskenyt silmää Jumalalle?\"\n\n\"Eikö hänessä ole jotakin erikoista?\" ihasteli Tom. \"Äitinsä elävä\nkuva.\"\n\nVaikka Fred ulkonaisesti näyttikin hymyilevän, oli hän sisäisesti\nkauhuissaan. Olihan tämä uskomatonta.\n\n\"Muistaakseni englantilaisilla on tapana sanoa\", jatkoi tyttö, \"että\nmies ei ole elänyt, ennenkuin hän on lyönyt miestä ja suudellut hänen\nvaimoaan. Ihmettelen -- tunnusta nyt suoraan -- oletko koskaan lyönyt\nketään miestä.\"\n\n\"Oletko sinä sitten?\" Fred väitteli.\n\nPolly nyökkäsi vihan välähtäessä silmissä hänen sitä muistellessaan ja\nodotti.\n\n\"En, minulle ei koskaan ole sattunut sitä iloa\", vastasi Fred hitaasti.\n\"Olen jo aikaisin oppinut hillitsemään itseäni.\"\n\nMyöhemmin, kun Fred oli kertonut itsekylläisenä liikeasioistaan, miten\nhän oli ottanut Klamathin lohenpakkauksen itselleen, istuttanut\nensimmäiset osterit poukamaan ja siten perustanut tuon tuottoisan\nyksinoikeuden, miten hän oli vuosikausia kestäneen kiihkeän\nkäräjöimisen ja politikoimisen avulla saanut vaikutusvallan suuressa\ntukkiyhtiössä, ryhtyi Polly tästä kiivastuneena jälleen hyökkäykseen.\n\n\"Sinä olet siis nähnyt elämän sisällyksen lausuttuna voitto-osingoissa\nja menetyksissä. Luulen ettet ole koskaan tuntenut rakkautta.\"\n\nSe sattui kipeästi. Hän ei ollut koskaan suudellut puolisoaan.\nAvioliitto oli merkinnyt hänelle vain keinoa, jolla hän oli pelastanut\nliikeasiansa vaikeina aikoina, jolloin hän oli vähällä kukistua\ntaistelussa, jonka tarkoituksena oli hallita ja kehittää Isaac\nTraversin hänelle jättämää laajaa maatilaa ja omaisuutta. Tyttö oli\ntaikuri. Hän oli löytänyt vanhan haavan ja avannut sen uudelleen.\nFredillä ei ollut koskaan ollut aikaa rakastaa, sillä hän oli\ntyöskennellyt ankarasti. Hän oli ollut kauppakamarin puheenjohtajana,\nkaupungin pormestarina, valtion senaattorina, mutta rakkaus oli hänelle\ntuntematonta. Joskus hän oli kohdannut Polly'n avoimesti ja\nturvallisesti isänsä syleilyssä ja oli huomannut heidän katseessaan\nlämpöä ja hellyyttä. Silloin hän tunsi uudelleen, että hän ei koskaan\nollut kokenut rakkautta. Hän ja Mary eivät olleet edes salassakaan\nkäyttäytyneet näin. Mary oli säännöllinen, muodollinen ja väritön,\nkuten saattoi odottaakin rakkaudettoman avioliiton hedelmältä. Fred\nalkoi epäillä oliko Mary'in kohdistuva tunne lainkaan rakkautta. Kuinka\nhän saattaisi osottaa sitä?\n\nPunniten Polly'n huomautusta tunsi hän sielussaan suurta tyhjyyttä.\nHänestä tuntui, että hän oli havitellut tuhkaa, kunnes hän katsahti\nviereiseen huoneeseen, jossa Tom nukkui nojatuolissaan, väsyneenä,\nharmaana ja vanhana. Sitten hän muisti itsensä, omat tekonsa,\nomaisuutensa. Niin, mitä oli Tomilla? Mitä oli Tom tehnyt -- eikö koko\nhänen elämänsä ollut hukkaan kulutettu? Siitä ei ollut enää jäljellä\nmuuta kuin lepattava liekki, joka uhkasi sammua.\n\nKiusallisinta oli Polly'ssa se, että hänessä oli jotakin joka samalla\nsekä veti puoleensa että karkoitti luotaan. Fred ei ollut milloinkaan\nhavainnut omassa tyttäressään mitään vastaavaa. Mary kulki uomassaan\ntasaisesti, joten hänen toimintansa oli helppo päättää edeltäkäsin.\nMutta Polly -- monimielinen ja vaihteleva; koskaan ei voinut arvata,\nmitä hän ensiksi tekisi.\n\n\"Antaako hän sinulle aprikoimista?\" ivasi Tom.\n\nPolly'a oli mahdoton vastustaa. Hän noudatti menettelytapoja, jotka\nMary'lle olivat tuiki tuntemattomat. Hän otti erikoisvapauksia, hyväili\nja käyttäytyi loukkaavasti, sanalla sanoen, Frederickin täytyi olla\nalituisesti varuillaan.\n\nKerran kun heillä oli ollut kiihkeä keskustelu, Polly kiusasi häntä\nsoittamalla pianolla hillittömän kappaleen, joka kiusasi ja ärsytti\nFrediä, pani hänen sydämensä tykyttämään kovemmin ja saattoi outoja\nmielikuvia hänen järjestyksessä toimiviin aivoihinsa. Pahinta oli, että\ntyttö tiesi, mitä hän teki. Polly huomasi sen, ennenkuin hän itse\nkääntyi katsomaan häntä huulet hymyssä, joka arvostelevaisuudessaan\nnäytti melkein pilkalliselta. Tämä saattoi Fredin jälleen tietoiseksi\nja hän karisti pois nuo hurjat mielikuvat. Seinältä hänen yläpuoleltaan\nkatselivat Isaac ja Eliza Travers kehyksistään moittivasti häneen.\nRaivostuneena hän lähti huoneesta. Ei hän ollut aavistanutkaan, että\nsoitannossa saattoi piillä sellaisia voimia. Sitten, hän muisteli sitä\njälkeenpäin häveten, hän oli hiipinyt takaisin kuuntelemaan säveliä,\njotka loihtivat nuo mielikuvat.\n\nKun Mary kerran kysyi, mitä hän ajatteli Polly'n soitosta, tuli hänen\nmieleensä eräs kuva aivan kutsumatta. Mary'n soitto toi hänen mieleensä\nkirkon, sillä se oli kylmää ja vailla intoa kuin metodistien\njumalanpalvelus. Mutta kun Polly soitti, tuntui se pakanalliselta\nmenolta, jolloin temppelistä nousivat hyvänhajuiset suitsutukset ja\ntanssitytöt lisäsivät toimituksen hurjaa laittomuutta.\n\n\"Hän soittaa kuin ulkomaalainen ainakin\", vastasi hän ollen hyvillään\nsiitä taidosta, millä hän välttyi vastaamasta suoraan.\n\n\"Hän on taiteilija\", Mary tunnusti juhlallisesti. \"Hän on nero. Koska\nhän harjoittelee ja koska hän on mahtanut harjoitella? Tiedät, miten\nminä olen. Minun paras kappaleeni tuntuu viiden sormen harjoittelulta\nhänen soittonsa rinnalla. Se kertoo minulle ihmeellisiä ja sanoin\nkuvaamattomia asioita, mutta kun itse soitan, kaikuu korvissani 'yksi\nkaksi -- kolme, yksi -- kaksi -- kolme.' Voi, se kiusaa minua! Yritän\nkovasti, mutta en edisty. Se on väärin. Miksi hän sai sellaiset lahjat\nenkä minä?\"\n\n\"Rakkauden tähden\", oli Frederickin välitön ajatus, mutta ennenkuin hän\nennätti tarkemmin ajatella sitä, tapahtui jotakin odottamatonta: Mary\npurskahti itkuun kyynelten valuessa virtana. Fred olisi syleillyt häntä\nkuten Tom tytärtään, mutta hän ei osannut. Hän yritti ja huomasi Mary'n\nolevan yhtä avuttoman. Se päättyi vain kömpelöön yritykseen kummankin\ntaholta.\n\nTyttöjen välillä vallitseva vastakohta ilmeni kaikessa. He muistuttivat\nkumpikin isäänsä. Mary oli vain ikäänkuin loistavan, valloittavan\nsotapäällikön halpa seuralainen. Frederick oli elämänsä varrella\noppinut tuntemaan vaatteet ja niiden hinnat. Hän tiesi tarkalleen,\nmiten kalliit Mary'n puvut olivat, eikä hän silti voinut ummistaa\nsilmiään siltä tosiasialta, että Polly'n vaatekappaleet, halvat ja\nnäennäisesti sopimattomat, sittenkin olivat onnistuneemmat. Polly'n\nmaku oli erehtymätön. Oli mahdotonta jäljitellä häntä huivin käytössä.\nVyövaatteella hän teki ihmeitä.\n\n\"Hän vain heittää ne paikoilleen\", valitti Mary. \"Hän ei edes koettele\nniitä sen paremmin. Hän voi pukeutua viidessätoista minuutissa ja\nuimaan mentäessä hän ehtii ennen veteen kuin pojat\", Mary oli\nrehellinen ja ihailun täyttämä serkkuaan kohtaan. \"En ymmärrä, miten\nhän voi tehdä sen. Ei kukaan muu uskaltaisi ajatella noita värejä,\njotka näyttävät aivan soveliailta hänelle.\"\n\n\"Aina hän uhkasi perustaa naisten pukimon ja pitää huolta meistä\nkummastakin, jos joutuisimme aivan köyhiksi\", Tom sanoi.\n\nFrederick joutui katsahtaessaan sanomalehden yli todistamaan sangen\nvalaisevan tapauksen. Mary oli hänen tietämänsä mukaan järjestänyt\nulkoasuaan ainakin tunnin verran, ennenkuin hän ilmaantui.\n\n\"Oh. Kuinka ihanaa\", huudahti Polly vilpittömässä ihastuksessaan. Hänen\nsilmänsä loistivat ja kätensä tekivät innostuneita eleitä ilmassa.\n\"Mutta miksi et käytä tuota ruusuketta noin... kas noin?\"\n\nHänen innostuneet kätensä tekivät makua osottavan ihmeen muutamassa\nsilmänräpäyksessä, ja muutos oli niin ilmeinen, että Frederickin\nhuomasi sen.\n\nPolly oli isänsä kuva. Ollen mielettömyyteen saakka antelias hän\ntuhlasi vähäisen omaisuutensa. Mary ihaili erästä espanjalaista viuhkaa\n-- meksikolainen aarre, joka oli saatu eräältä keisari Maximilianin\nhovin ylhäiseltä rouvalta. Polly osoitti kiintymystään, joka oli kuin\nkulovalkea. Ennenkuin Mary ehti selvitä hämmästyksestään oli hän\nviuhkan omistaja. Häntä melkein vaivasi tunne siitä, että hän oli\njoutunut suureen kiitollisuuden velkaan. Ainoastaan muukalainen nainen\nsaattoi tehdä jotakin sellaista. Polly antoi samanlaisia lahjoja\nkaikille nuorille naisille, sillä se oli hänen tapansa. Lahja saattoi\nolla pitsinenäliina, vaaleanpunainen Paumotan helmi tahi\nkilpikonnanluinen kampa. Oli samantekevää mihin he katsoivat\nihastuksella; se oli heidän. Hän oli yhtä vastustamattoman lumoava\nnaisille kuin miehillekin.\n\n\"En uskalla ihailla enää mitään\", valitti Mary. \"Jos niin teen, antaa\nhän sen minulle ilman muuta.\"\n\nFrederick ei ollut edes uneksinut sellaisen olennon olemassaolosta.\nHänen oman rotunsa ja kotiseutunsa naiset eivät vihjanneetkaan\nsellaiseen mahdollisuuteen. Hän oppi tietämään, että kaikki, mitä hän\nteki, olipa se anteliaisuutta, innostusta, suuttumusta tahi tuota hänen\nhellää hyväilyään -- kaikki oli ehdottoman vilpitöntä. Hänen\näärimmäisyyksiin johtuva sielunsa samalla sekä pelotti että hurmasi\nFrediä. Hänen äänensä oli yhtä ailahteleva kuin hänen mielensäkin. Se\noli aina vaihteleva, ja sitäpaitsi hän puhui käsillään. Siitä\nhuolimatta oli hänen käyttämänsä kieli sointuisaa ja hyvin\nmuodostunutta, rohkeakäänteistä ja rikasta; se toi ilmi sukkeluuksia ja\nhienoja vivahduksia niin alttiisti ja varmasti, että tuskin saattoi\nuskoa niiden liittyvän tuohon lapsellisuuteen ja yksinkertaisuuteen.\nFred heräsi usein öisin ja näki edessään pimeydessä tytön eloisten,\nnauravien kasvojen kirkkaan kuvan.\n\n\nIV\n\nIsä ja tytär olivat samanlaiset. Tom oli myös vastustamattoman lumoava.\nHänen luonaan kävi vieraita maailman joka kolkalta tuomassa tietoja.\nTraversin kotona ei ollut koskaan ennen niin paljon vieraita. Muutamien\nkäynti toi mieleen meren keinumisen. Toiset olivat tummia ja\nepäilyttävän näköisiä, muutamat kuumeen heikontamia ja valjuja.\nKaikissa heissä oli jotakin outoa ja muukalaista. Yksin heidän\npuheensakin oli vierasta; se kosketteli asioita, joista Frederickillä\nei ollut edes aavistustakaan, vaikka hän saattoi päätellä, mitä miehiä\nhe olivat -- onnenetsijöitä, seikkailijoita, maailmankiertäjiä.\nKummallisinta oli se rakkaus ja alamaisuus, joka ilmeni heidän\nkäytöksestään johtajaa kohtaan. He antoivat hänelle useita nimiä --\nMusta Tom, Vaalea Tom, Reipas Travers, Kestävä Tom, Nopeitten vesien\nTom -- enimmäkseen hän oli kuitenkin Kapteeni Tom. Heidän esittämänsä\nsuunnitelmat ja ehdotukset samoin vaihtelivat. Ne käsittivät\nEtelämeren ja sieltä löydetyn guano-saaren, latinalaisamerikalaisen\nvallankumouksen, Siperian kultametsästyksen, ylisen Kuskokeemin\nkultarinteitten tutkimisen ja paljon hämäräperäisempiäkin asioita,\njoista mainittiin vain kuiskaamalla. Kapteeni Tom pahoitteli tilapäistä\nheikkouttaan, joka esti häntä lähtemästä heidän mukanaan ja alkoi yhä\nenemmän istua ja torkkua suuressa nojatuolissa. Polly vei silloin\nvieraan sivuun tuttavallisuudella, joka loukkasi hänen setäänsä, ja\nilmaisi, että Kapteeni Tom ei enää milloinkaan palaisi takaisin noille\nloistaville teille. Mutta kaikki eivät tulleetkaan esittämään\nsuunnitelmia. Toiset tulivat pelkästä kiintymyksestä vanhojen,\nunohtumattomien päiviensä johtajaa kohtaan. Frederick oli usein heidän\nkohtaamisensa todistajana eikä milloinkaan voinut lakata\nihmettelemästä, mikä taikavoima veti heidät kaikki Tomin luokse.\n\n\"Kautta Tasmanin kilpikonnien!\" huudahti eräs heistä, \"kuullessani,\nettä Te, Kapteeni Tom, olette Californiassa, ajattelin, että oli aika\nkäydä paiskaamaan kättä. Luulen, ettette ole unohtaneet Tasmania, ehei\neikä Torstai-saaren kahakkaa? Kuulkaahan vanha Tasman sai surmansa\nvasta viime vuonna erään neekeripalvelijansa kädestä jossakin Saksan\nUudessa Guineassa. Muistatteko hänen kokkipoikaansa -- Ngani-Ngania?\nHän se johti salaliittoa. Tasman pettyi hänen suhteensa, sillä\nNgani-Ngani surmasi hänet kirveellä.\"\n\n\"Tervehdi kapteeni Carlsenia, Fred\", esitti Tom erään toisen ystävänsä.\n\"Kerran hän pelasti minut länsirannikolla pahasta pinteestä. Hukka\nolisi perinyt koko miehen, ellei Carlsen olisi sattunut samaan\njuhlaan.\"\n\nKapteeni Carlsen oli pelottavan pitkä, hänen terävät silmänsä olivat\naivan vaaleansiniset, tulipunainen parta ei voinut peittää suun\nkohdalla olevaa ammottavaa arpea. Hänen kätensä puristus pani\nFrederickin vapisemaan.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin Tom veti veljensä sivuun.\n\n\"Sanohan, Fred, etkö haluaisi lainata tuhatta.\"\n\n\"Saat\", vastasi Frederick jalomielisesti. \"Tiedät, että puolet\nomaisuudestani on sinun, Tom.\"\n\nJa kun kapteeni Carlsen lähti, oli Fred aivan varma siitä, että nuo\ntuhat dollaria lähtivät hänen mukanaan.\n\nEi ollut kumma, että Tom oli epäonnistunut elämässään -- ja tullut\nkotiin kuolemaan. Fred istui työpöytänsä ääressä ja mietti heidän\nvälillään vallitsevia eroavaisuuksia. Niin, häntä saisi Tom kiittää\nsiitä, että hänellä oli koti, johon tulla kuolemaan.\n\nFrederick etsi lohdutusta heidän yhteisistä muistoistaan. Hän oli ollut\nse, johon oli luotettu. Tom oli nauranut ja tehnyt elkeitään, jäänyt\npois koulusta ja laiminlyönyt Isaacin antamat määräykset. Vuoristossa\nja merellä, missä pulassa tahansa -- aina hän oli muualla, vaan ei\nsiellä missä häntä tarvittiin työn ääreen. Työ oli totisesti työtä\nnoina \"takametsäpäivinä\", ja hän, Fred, oli tehnyt sitä. Aikaisesta\naamusta iltamyöhään hän oli joka päivä tehnyt työtä. Hän muisti sen\najan, jolloin eräs Isaacin monista laajakantoisista suunnitelmista oli\ntuhoutunut, jolloin ruoka oli ollut niukalla, vaikka heillä oli\nsatatuhatta eekeriä maata, jolloin ei ollut rahaa palkata\nheinänkorjaajia, mutta siitä huolimatta oli Isaac pitänyt jokaikisen\neekerin. Hän, Frederick, asetti heinän seipäille Isaacin niittäessä ja\nharavoidessa. Tom oli vuoteen omana lisäten lääkärin laskua; hän oli\ntaittanut jalkansa pudotessaan ladon harjalta, mikä paikka on viimeisiä\nmaailmassa, jossa ollaan heinänkorjuussa. Ainoa, mitä Tom oli tehnyt,\ntuntui hänestä olevan hirvenlihan ja karhunöljyn hankkiminen, varsojen\nkesyttäminen ja meluaminen laaksolaitumilla ja metsäisissä kanjoneissa\nmetsästyskoiriensa avustuksella.\n\nTom oli vanhempi, mutta siitä huolimatta oli hän, Frederick, astunut\nikeeseen, ottanut maatilan hoidon haltuunsa, koska muuten sen valtavat\nmahdollisuudet olisivat varmasti joutuneet tuhon omiksi. Työtä! Hän\nmuisteli kaupungin vesijohtolaitoksen laajentamista -- miten hän oli\njohtanut sitä ja hankkinut siihen tarvittavat varat tehden pieniä\nlainoja huimaavin koroin, asettanut putkia paikoilleen ja tehnyt\nliitoskohtia yöllä lyhdynvalossa, jolloin työmiehet nukkuivat, ja oli\nollut aamulla valveilla jälleen ennen heitä johtamassa ja\nsuunnittelemassa ja kiusaamassa aivojaan sillä, mistä ottaisi ensi\ntilin työmiehille. Hän noudatti vanhan Isaacin menettelytapoja. Hän ei\nluopunut. Tulevaisuus antakoon korvauksen.\n\nJa Tom! -- hän harhaili vuoristossa suuren koiralaumansa kera ja nukkui\nusein viikonkin ulkona. Frederick muisti myös keittiössä pidetyn\nlopullisen neuvottelun -- Tomin, hänen itsensä ja Eliza Traversin\nkesken. Heidän äitinsä, Eliza, vielä eli, keittäen, leipoen ja pesten\nastioita maatilalla, jota painoi sadankahdeksankymmenentuhannen\ndollarin velka.\n\n\"Älkäämme erotko\", Eliza Travers rukoili antaen saippuan ja veden\nrypyttämien käsiensä levähtää. \"Isaac oli oikeassa. Maatila on\nmiljoonien arvoinen. Maa avautuu asutukselle. Meidän täytyy\ntyöskennellä yhdessä.\"\n\n\"En halua maatilaa\", Tom huudahti. \"Pitäköön Frederick sen. Minä\nhaluan...\"\n\nHän ei lausunut lauseen loppua, mutta maailman tarjoamat loistavat näyt\npaloivat hänen silmissään.\n\n\"En voi odottaa\", hän jatkoi. \"Te saatte nuo miljoonat, kun ne tulevat.\nSen sijaan antakaa minulle nyt kymmenentuhatta. Kirjoitan luopuvani\nkaikesta muusta. Ja antakaa minulle myös vanha kuunari, niin palaan\njonakin päivänä takaisin mukanani ruukullinen rahoja, jolla pelastan\nteidät.\"\n\nFrederick saattoi nähdä selvästi mielessään tuon tapauksen. Hän oli\nkauhuissaan ojentanut kätensä ilmaan ja huudahtanut:\n\n\"Kymmenentuhatta dollaria -- ja kun minä tahdon uupua kootessani tämän\nneljänneksen korkoja!\"\n\n\"Muista tuota oikeustalon lähellä olevaa palstaa\", Tom yllytti.\n\"Tiedän, että pankki tarjoaa siitä kymmenentuhatta.\"\n\n\"Mutta kymmenen vuoden päästä sen arvo on satatuhatta\", vastusteli\nFred.\n\n\"Vähät siitä. Luovun kaikesta muusta sadantuhannen vuoksi. Myy se\nkymmenestä ja anna se minulle. Ainoastaan sen tarvitsen, mutta\ntarvitsen sen nyt kohta. Sinä voit pitää loput.\"\n\nTom sai tahtonsa lävitse kuten ennenkin (palstaa ei myyty, vaan\notettiin kiinnityslaina) ja purjehti pois vanhalla kuunarillaan saaden\nosakseen koko kaupungin siunauksen, koska hän vei mukanaan puolet\nrannikon roskaväestä.\n\nKuunarin hylky löydettiin Javan rannikolta. Samaan aikaan olivat Eliza\nTraversin silmät kipeät, joten Frederick piti koko tapauksen salassa\nhäneltä, kunnes saatiin varma tieto siitä, että Tom oli vielä hengissä.\n\nFrederick meni kirjeenvaihtokaappinsa ääreen ja veti esiin laatikon,\njonka otsikkona oli \"Thomas Travers.\" Siinä oli kirjeitä, kaikki\njärjestyksessä. Hän silmäili niitä. Ne oli lähetetty kaikilta maailman\nkulmilta -- Kiinasta, Rangoonista, Autraaliasta, Etelä-Afrikasta,\nKultarannalta, Patagoniasta, Armeniasta, Alaskasta. Ollen lyhyitä ja\npitkien väliaikojen jälkeen lähetettyjä ne muodostivat tuon vaeltajan\nelämän pääkohdat. Frederick muisteli muutamia hänen elämänsä\nmerkkikohtia. Hän oli taistellut Armeniassa. Hän oli ollut upseerina\nKiinan armeijassa ja varmasti hänen Kiinan vesillä harjoittamansa\nkaupat olivat laittomia. Hänet oli pidätetty kuljettamasta aseita Cuban\nkapinallisille. Hän aina salakuljetti jotakin jonnekin, mihin hänen ei\nolisi pitänyt pistäytyä. Ei hän milloinkaan vapautunut tuosta\ntavastaan. Eräs kirjeistä osotti, että vielä venäläis-japanilaisen\nsodan aikana oli hänet tavattu kuljettamassa hiiliä Port Arthuriin ja\nviety Sasebon sotaoikeuden tuomittavaksi. Laiva takavarikoitiin ja hän\nitse jäi vangiksi sodan loppuun saakka.\n\nFrederick hymyili lukiessaan kohdan: \"_Kuinka aikeesi menestyvät? Sano\nvain, milloin voin auttaa sinua muutamalla tuhannella_.\" Kirjeen\npäiväys oli: huhtikuun 18:ntena 1883. Hän avasi toisen kirjeen.\n\"Toukokuun 5:ntenä\" oli se lähetetty. \"_Viisituhatta auttaa minut\njälleen jalkeilleni. Jos voit ja jos pidät minusta, lähetä ne pronto --\nse on espanjaa ja merkitsee hoppua_.\"\n\nHän katsahti jälleen kumpaankin päivämäärään. Oli selvää, että jotakin\nmerkillistä oli tapahtunut niiden välillä. Puolittain katkerasti\nhymyillen Fred jatkoi lukemistaan. \"_Midway-saarella on laivahylky,\njonka pelastettu tavara myydään. Sillä voi ansaita sievoisen summan.\nLähetä sähkötietä neljätuhatta_.\" Viimeisessä, jonka hän luki oli:\n\"_Olisipa minulla vähän käyttövaroja, niin onnistuisin eräässä\nsuuryrityksessä. Se on suuri, sanon. Se on niin suuri, etten\nuskalla kertoa_.\" Fred sai jälkeenpäin tietää, mikä se oli:\nlatinalais-amerikalainen vallankumous. Hän oli lähettänyt rahoja; Tom\noli käyttänyt ne ja melkein itsensäkin, sillä hän joutui vangiksi ja\nsai kuolemantuomion.\n\nTom oli tarkoittanut parastaan, sitä ei käynyt kieltäminen. Aina oli\nhän lähettänyt nämä velkakirjansa jonkinmoisen uskonnollisen\ninnostuksen vallassa. Frederick punnitsi niitä kädessään ikäänkuin\nkoettaen määrätä niiden ja niiden edustaman rahamäärän painon välisen\nsuhteen.\n\nHän työnsi laatikon takaisin kaappiin ja lähti ulos. Katsoessaan Tomin\nlepotuoliin hän huomasi Polly'n paraillaan sipsuttavan ulos huoneesta.\nTomin pää nojasi taaksepäin, hänen hengityksensä oli raskasta; tauti\nalkoi kuvastua yhä selvemmin hänen väsyneiltä kasvoiltaan.\n\n\nV\n\n\"Olen tehnyt ankarasti työtä\", Frederick selitti Polly'lie sinä iltana\nheidän istuessaan verannalla huomaamatta, että kun mies ryhtyy\nselittelemään, on se merkkinä siitä, että hänen asemansa on\nvaarallinen. \"Olen tehnyt mitä on eteeni tullut -- kuinka helppo onkaan\nmuiden arvostella sitä niin. Olen saanut palkkion siitä. Olen pitänyt\nhuolta toisista ja olen pitänyt huolta itsestäni. Lääkärit sanovat,\netteivät he ole milloinkaan nähneet sellaista ruumiinrakennetta ja\nterveyttä minun ikäiselläni miehellä. Traversit ovat pitkäikäistä\nväkeä, ja minun edessäni on vielä miltei toinen puoli elämääni. Olen\npitänyt huolta itsestäni ja voin osottaa sen. En ole tuhlannut\nterveyttäni. Olen säästänyt sydäntäni ja valtimoitani, ja kuitenkin on\nolemassa vain harvoja, jotka saattavat ylpeillä yhtä paljosta\ntyönteosta kuin minä. Katsohan tuota kättä. Eikö se ole vielä vakava?\nVielä kahdenkymmenen vuoden päästä se on yhtä vakava. Ei kannata\ntuhlata elinvoimiaan yhdessä hetkessä.\"\n\nKoko ajan oli Polly tehnyt niitä vertailuja, joihin Fredin sanat\nepäsuorasti kehoittivat.\n\n\"Voit kirjoittaa, Honourable [englanninkielisissä maissa määrätyssä\nyhteiskunnallisessa asemassa olevien arvonimi. Suom.] nimesi eteen\",\nhän virkkoi ylpeänä. \"Mutta minun isäni on ollut kuningas. Hän on\nelänyt. Oletko sinä koskaan elänyt? Mitä todistuksia voit esittää\nsiitä? Rahaa ja papereita, taloja ja palvelijoita, puh! Sydän ja\nvaltimot ja vakava käsi, nekö? Sinä olet elänyt vain ollaksesi\nolemassa. Pelkäsitkö kuolemaa? Minä mieluimmin laulan yhden hurjan\nlaulun ja pakahdutan sillä sydämeni kuin elän tuhat vuotta tarkastellen\nruoansulatustoimintani tilaa ja peläten jalkojeni kastumista. Kun sinä\nmaadut mullaksi on minun isäni oleva tulen polttamaa tuhkaa. Se on\nerotus.\"\n\n\"Mutta rakas lapsi\", alkoi Fred.\n\n\"Mitä todistuksia voit esittää? Kuuntele!\"\n\nSisällä kuului avonaisesta ikkunasta _ukulelen_ näppäily, jonka\nsäestyksellä Tom lauloi hullunkurista havaijilaista _hulaa_. Se päättyi\nvärisevään, alkuperäiseen rakkauskutsuun, josta huokui tropiikin öitten\nsyvä tunnelmallisuus. Sitten kuului nuorison ääntä, joka vaati lisää.\nFrederick ei puhunut sanaakaan. Hän oli tuntenut jotakin epämääräistä,\nmutta samalla merkitsevää.\n\nKääntyen ikkunaan päin hän näki Tomin innostuneena ja kuninkaallisena,\nnuorten miesten ja naisten ympäröimänä. Hän sytytti savukkeen\ntulitikusta, jonka eräs naisista ojensi hänelle. Frederickiä alkoi\nyhtäkkiä kummastuttaa, ettei kukaan nainen ollut koskaan sytyttänyt\nhänen tupakkaansa.\n\n\"Tohtori Tyler sanoo, ettei hänen pitäisi tupakoida -- se ainoastaan\npahentaa asiaa\", sanoi hän, ja siinä oli kaikki mitä hän saattoi sanoa.\n\nKun tuli syksy, alkoi talossa käydä toisenlaisia miehiä. He kutsuivat\nitseään ylpeillen \"taikinanjuuriksi\" ja saapuivat San Franciscoon\ntalvilomalle Alaskasta. Heitä tuli yhä enemmän täyttäen erään\nalakaupungin hotelleista. Kapteeni Tom kuihtui sitä myöten kuin kesän\nvehreyskin. Hän vietti aikansa miltei yksinomaan suuressa\nnojatuolissaan nukkuen yhä enemmän, mutta kun hän heräsi, oli hän\njälleen nuorison ympäröimänä tahi joku entinen tuttu odotti päästäkseen\nkertomaan hänelle entisajan muistoja, kultaisista päivistä ja uusista\nkultaisista suunnitelmista.\n\nSillä Torn -- Reipas Tom, kuten yukonilaiset kutsuivat häntä -- ei\nluullut lopun olevan niin lähellä. Hän sanoi sitä tilapäiseksi\nsairaudeksi, luonnolliseksi heikontumiseksi, jonka aiheutti pitkällinen\nYucatanin kuume. Keväällä olisivat asiat jälleen kunnossa. Hän tarvitsi\nkylmää raikkautta, sillä hänen verensä oli kiehunut. Nyt oli vain\nlepäiltävä ja koetettava saada aika kulumaan.\n\nEikä kukaan hennonut kertoa hänelle asian oikeata laitaa -- eivät edes\nYukonin taikinanjuuret, jotka polttivat piippua ja mustia sikaareita ja\nsyljeskelivät tupakanpurua verannoille, niin että Frederick tunsi\nitsensä muukalaiseksi omassa kodissaan. Heidän kanssaan hänellä\nei ollut mitään kosketuskohtia. He pitivät häntä vieraana,\nasiaankuulumattomana henkilönä, jota täytyi sietää. He tulivat\nkatsomaan Tomia. Heidän tapansa tervehtiä häntä oli sellainen, että se\naiheutti Frederickissä viatonta kateutta. Joka päivä hän tarkasti sitä.\nHän näki usein heidän tapaavan toisiaan, ehkä toinen tuli juuri Tomin\nluota ja toinen aikoi mennä sinne. He puristivat toistensa kättä\njuhlallisesti ja sanaakaan virkkamatta, oven ulkopuolella. Uusi tulokas\nkysyi pelkällä katseellaan, mutta toinen pudisti päätään.\n\nJa sitten huomasi Fred kosteuden kimaltelevan heidän silmissään.\nTulokas astui sisään, siirsi tuolinsa Tomin tuolin viereen\nja alkoi kertoa huvittavalla tavalla Kuskokeemin yläjuoksun\ntutkimusmahdollisuuksista, sillä sinne Tom aikoi lähteä keväällä.\nKoirat hän saattoi ostaa Larabeestä, josta saisi puhdasta, Etelän\nheikkoudesta vapaata rotua. Maasto oli vaikea, kerrottiin, mutta ellei\nkokenut taikinanjuuri saattaisi tehdä matkaa Larabeestä\nneljässäkymmenessä vuorokaudessa, huvittaisi heitä nähdä jonkun\nkokemattoman _chechakon_ tekevän sen kuudessakymmenessä.\n\nAsiat jatkuivat entiseen tapaan. Fred alkoi epäillä, tulisiko hänen\nitsensä kuolinvuoteelle edes kotipaikan miehistä yksikään,\nkaukaisemmista seuduista puhumattakaan.\n\nIstuessaan työpöytänsä ääressä ei hän voinut olla kuulematta kohtia\nyukonilaisten puheesta, joka kantautui tupakansavun ja äänensorinan\nlävitse.\n\n\"Muistatte tuon Koyokuk-juoksun siinä yhdeksänkymmenen alkuvaiheilla?\"\nkuuli hän erään sanovan. \"Weil, me oltiin yhtiö-toverit, kauppaa ja\nniinpoispäin. Meillä oli pieni höyrypursikin. Sen nimi oli\n'Räpistelijä.' Hän antoi sen nimen, joka kelpasi. Miesten mies. Weil,\nsiis, niinkuin sanoin, me lastattiin 'Räpistelijä'-pahainen reunoja\nmyöten ja lährettiin ylös Koyokukia. Minä olin lämmittäjä ja\nkoneenkäyttäjä ja hän perässä ja molemmat täkkipoikia. Kerran me\npistäydyttiin rannalla hakkaamassa puita. Oli syksy, ja virta toi\nmukanaan jääsohjoa, ja kaikki oli valmista jäätymään. Me oltiin,\nnähkääs, yläpuolella napapiirin ja aina vaan korkeammalle yritettiin.\nMutta siellä olikin kaks'sataa kaivosmiestä, jotka tarvitsivat ruokaa\ntalveksi, ja meillä oli ruokaa.\n\n\"Weil, sir, mutta pian heitä alkoikin tulla alaspäin kanooteilla ja\nlautoilla. He eivät kestäneet. Me pirettiin lukua heistä. Kun sata ja\nyhreksänkymment'neljä oli mennyt, ei enää kannattanut odottaa enempää.\nMe käännettiin purkki alavirtaan. Oli kylmä, ja vesi aleni kovasti, ja\neikös me kärährettykin kiinni hietasärkkään -- ja yläpuolelle\nsittenkin. 'Räpistelijä' ei nyt pahasti räpistellyt. Se ei\nsiirtynytkään paikaltaan. 'Olis' synti haaskata noin paljon ruokaa',\nsanoin minä,, kun meirän juuri piti lähteä kanootilla alaspäin.\n'Jäärään syömään sitä', sanoi hän. Ja se tehtiin, hitto soikoon. Me\ntalvehrittiin siellä 'Räpistelijän' turvissa ja tehtiin kauppoja\nintiaanien kanssa ja metsästettiin. Ja kun me sitten keväällä joen\navautuessa päästiin taas lähtemään alaspäin, oli meillä nahkoja\nkahreksantuhannen dollarin arvosta. Koko talvi kaksistaan, on se\njotain. Eikä koskaan pahaa sanaa. Hyväluontosin toveri, kun olen\nkoskaan tavannut. Mutta silti paholainen tappelussa.\"\n\n\"Huh!\" kuului toinen ääni. \"Muistan talven, jolloin Öljy-Jones kehaisi\npuhdistavansa Forty Mile'in. Mutta sitä hän ei tehnyt, koska Reipas\nTravers ilmestyi näyttämölle. Tämä tapahtui White Caribou'ssa. 'Minä\nolen susi', ylvästeli Jones. Te tiedätte hänen tapansa, ase vyöllä,\nmokkasiinit rimpsuineen ja pitkä, niskaan ulottuva tukka. 'Minä olen\nsusi', hän ulvoi, ja tämä on minun yöni. Kuulkaa minua, te horjuva\nvarjo -- ja tämän hän sanoi Traversille.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi toinen ääni hetkisen kuluttua.\n\n\"Noin sekunnin kuluttua oli Öljy-Jones pitkällään lattialla, ja Travers\npyysi ystävällisellä äänellä lihaveistä. Ja sitten hän leikkasi sillä\nJonesin pitkän tukan. 'Ulvo nyt vaikka koko yön', hän sanoi\nsuoritettuaan työnsä.\"\n\n\"Hän oli kylmäverinen ollakseen niin hurjaluontoinen\", jatkui taas eräs\nääni. \"Olen nähnyt hänen kadottavan rulettipöydän ääressä Little\nWolverine'issa ykdeksäntuhatta kahdessa tunnissa, käyvän lainaamassa\nlisää ja voittavan kaikki jälleen takaisin viidessätoista minuutissa,\ntarjoavan ryypyt -- sekin, hitto soikoon, tapahtui tuon saman\nneljännestunnin kuluessa.\"\n\nEräänä iltana Tomin ollessa tavallista virkeämpi Fred liittyi\ninnostuneeseen nuoreen seuraan kuullakseen veljensä samalla sekä\nsurullista että huvittavaa kertomusta haaksirikosta, joka tapahtui\nlähellä Blang-saarta; vaarallisesta uinnista haikalojen keskuudessa,\njolloin puolet miehistöstä sai surmansa; Desay'n löytämästä kalliista\nhelmestä; pääkallojen koristamasta aitauksesta, joka ympäröi\nmalaijilaisen kuningattaren ja hänen kuninkaallisen puolisonsa, erään\nhaaksirikkoon joutuneen kiinalais-eurooppalaisen, ruohopalatsia;\nsalaliitosta, jonka tarkoituksena oli Desay'n helmen ryöstäminen;\nhurjista troopillisten öitten juhlista ja tansseista; odottamattomista\nvaaroista ja äkillisestä kuolemasta; siitä, miten kuningatar kosi\nDesay'tä ja tämä vuorostaan kuningattaren tytärtä; Desay'n onnettomasta\nlopusta, kun hänet heitettiin murskattuine jäsenineen, mutta silti\nelävänä laskuveden aikana uloimmille riutoille haikalojen uhriksi;\nruton puhkeamisesta; noitarumpujen pärinästä ja pakanallisten pappien\nharjoittamista julmuuksista; hurjasta paosta pitkin villieläinten\nteitä, jotka olivat työnnä alkuasukkaiden virittämiä ansoja; siitä,\nmiten he lopuksi pelastuivat ja heidän pelastajastaan Tasmanista, joka\nsai surmansa vasta viime vuonna ja jonka pää oli löydettävissä jostakin\nMelanesion-saarten linnoituksesta -- kaikista noista seikkailuista,\njoilla turkoosinhohtoisen Etelämeren smaragdihelmet, palmulehväiset ja\nauringonpaahtamat saaret tarjosivat hehkuaan, uuhettaan ja villiä\nalkuperäisyyttään.\n\nKieltäen oman itsensä Frederick istui hurmaantuneena ja kuunteli. Kun\nkertomus oli lopussa, tunsi hän omituista tyhjyyttä. Hän muisteli,\nmiten hän nuorena poikana oli tarkastellut vanhan maantieteensä kuvia.\nHänkin oli uneksinut kaukaisten seutujen tarjoamista kummallisista\nseikkailuista ja toivonut pääsevänsä noille \"loistaville teille\". Hän\noli tehnyt suunnitelmiakin halunsa toteuttamiseksi, mutta oli aina\ntuntenut velvollisuudekseen työnteon. Siinä olikin ehkä erotus. Kenties\njuuri se aiheuttikin tuon salaperäisen oudon viisauden, joka säihkyi\nveljen silmistä. Hetkeksi siirtyi hänen silmiänsä verhonnut vaate\nsyrjään, ja hän näki, tosin etäisenä ja usvan peitossa, niitä\njumalaisia näkyjä, joissa veli oli ollut osallisena. Hän muisti Polly'n\nivallisen huomautuksen: \"Et ole koskaan tuntenut romantiikkaa. Olet\nvaihtanut sen voitto-osinkoihin.\" Polly oli oikeassa, mutta silti\nepäoikeudenmukainen. Olihan hän kaivannut romantiikan hohdetta, mutta\ntyö oli ollut aina tarjolla. Hän oli reutonut ja raatanut yöt päivät\nosottautuen hänen kohdistetun luottamuksen arvoiseksi. Siitä huolimatta\nhän oli kadottanut rakkauden ja tuon maailmantuttavuuden, joka\nlakkaamatta kuiskaili hänelle veljen olemuksesta. Mitä Tom olikaan\ntehnyt ansaitakseen sen -- kuljeskellut ja lauleskellut.\n\nFredin yhteiskunnallinen asema oli korkea. Hänestä oli tuleva seuraava\nCalifornian kuvernööri. Mutta olisiko hänellä silti ainuttakaan\nystävää, joka tulisi katsomaan häntä pelkästä rakkaudesta?\nAjatellessaan suunnatonta omaisuuttaan tunsi hän suussaan karvaan,\nkuivattavan maun. Omaisuus? Olihan yksi tuhat dollaria aivan\nsamanlainen kuin toinenkin, ja niiden vuoksi olivat hänen elämänsä\nkaikki päivät olleet samanlaisia ja yhtä yksitoikkoisia. Maantieteen\nihanat kuvat eivät olleet milloinkaan toteutuneet. Hän ei ollut koskaan\nlyönyt miestä eikä koskaan ollut nainen sytyttänyt hänen sikaariaan.\nMies saattoi levätä vain yhdessä vuoteessa kerrallaan -- oli Tom\nsanonut. Häntä värisytti ajatellessaan, miten monta vuodetta hän\nomisti, kuinka monta peitettä hän oli ostanut. Kaikista näistä\nvuoteista ja peitteistä huolimatta ei yksikään mies tulisi avarasta\nmaailmasta hänen luokseen sanomaan: \"Kautta Tasmanin kilpikonnien!\"\n\nHän kertoi osan mietteistään Pollylle valitellen ihmiskohtaloiden\nvälistä epäsuhtaa. Polly oli vastannut:\n\n\"Toisin ei voisikaan olla. Isä osti kohtalonsa. Se oli kuninkaallinen,\nmutta sen hintakin oli kuninkaallinen. Sinä et tahtonut maksaa sitä\nhintaa, etkö huomaa. Säästit valtimoitasi ja rahaasi ja vältit\njalkojesi kastumista.\"\n\n\"Ymmärrän tarkoituksesi\", Fred nyökkäsi. \"Mies, joka pelkää jalkojensa\nkastumista, ei voi voittaa palkintoa.\"\n\n\nVI\n\nEräänä syysmyöhän iltapäivänä olivat kaikki jälleen ison nojatuolin ja\nKapteeni Tomin ympärillä. Mutta hän ei tiennyt sitä, vaan oli nukkunut\nkoko päivän ja herännyt vasta joku hetki sitten pyytääkseen _ukulelea_\nja kiertääkseen savukkeen Polly'n avustuksella. _Ukulele_ jäi kuitenkin\nsyrjään, ja vaikka mäntyhalot loimusivat takassa, värisi hän vilusta.\n\n\"Tämä on hyvä merkki\", hän sanoi huomaamatta äänensä heikkoutta, joka\npakotti kuulijain piirin lähemmäksi. \"Kylmä ilma parantaa minut. On\nvaikeata saada tropiikkien kuumuutta pois verestä yht'äkkiä. Mutta nyt\nryhdyn todenteolla suunnittelemaan matkaa Kuskokeemin yläjuoksulle.\nPolly, keväällä me lähdemme koiravaljakolla, ja silloin saat nähdä\nkeskiyönauringon. Kuinka äitisi olisikaan pitänyt tästä matkasta. Hän\noli terhakka nainen. Matkustettuamme neljäkymmentä vuorokautta olemme\nkultalassa, josta keräämme keltaisia jyviä sammalta pudistamalla.\nLarabee'ssä on hienorotuisia koiria. Tunnen niiden sukupuun, sillä ne\novat susia, suuria harmaita, havumetsien susia, vaikka yksi joka\npoikueesta on ruskea, -- eikö olekin, Bennington?\"\n\n\"Tavallisesti yksi joka poikueesta\", vastasi Bennington äänellä, joka\nnäennäisestä reippaudestaan huolimatta oli mielenliikutuksen valtaama.\n\n\"Niiden kanssa ei koskaan pidä matkustaa yksin\", jatkoi Kapteeni Tom,\n\"sillä ne käyvät kimppuun, jos mies vähänkin kompastuu. Larabee'n pedot\nkunnioittavat miestä vain niin kauan kuin hän on suorana jaloillaan.\nKaatuessaan hän on kuoleman oma. Muistan tulomme vuorenharjanteen yli\nCircle City'in. Se tapahtui jo ennenkuin Klondike keksittiin, vuonna\n'94... ei, vaan '95, ja lämpömittari laski ikäänkuin ei sillä olisi\npohjaa ollutkaan. Matkavarusteiden hoitajana oli eräs nuori\nkanaadalainen. Hänen nimensä oli... se oli kummallinen...\nodottakaahan... se on kieleni kärjellä...\"\n\nHänen äänensä sammui kokonaan, vaikka huulet yhä liikkuivat. Yhtäkkiä\nhänen kasvoiltaan kuvastui uskomattomuus ja valtava hämmästys, jota\nseurasi ankara, kouristuksen tapainen väristys. Hän oli Kuoleman,\nyhtäkkiä, ilman varoitusta. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja vakavat,\nmelkein miettiväiset, kun hän kääntyi Polly'n puoleen. Käsi teki\nvoimattomia liikkeitä tavoittaakseen tyttären käden ja kun se löysi\nsen, ei se enää kyennyt puristamaan sitä. Hän katseli tytärtään\nhymyillen. Hymy sammui vähitellen, silmät painuivat kiinni elämän\npoistuessa. Kasvot pysyivät rauhallisina ja levollisina. _Ukulele_\nputosi kolisten lattialle. Yksi toisensa perästä poistui huoneesta,\nkunnes Polly oli yksin.\n\nIstuessaan verannalla näki Frederick tuntemattoman miehen astelevan\najotietä pitkin taloa kohti. Hänen käyntinsä merenkeinunta ilmaisi,\nketä hän oli tullut tapaamaan. Kasvot olivat auringonpaahtamat ja iän\nrypyttämät, vaikka hänen liikkeensä olivat ripeät ja silmät palavat ja\nvilkkaat. Kummassakin korvannipukassa oli pieni kultarengas.\n\n\"How do you do, sir\", virkkoi hän, mutta äänen soitu ilmaisi, ettei\nenglanti ollut se kieli, jonka hän oli lapsena oppinut äitinsä povella.\n\"Kuinka voi Kapteeni Tom? Kuulin kaupungilla kerrottavan, että hän on\nsairas.\"\n\n\"Veljeni on kuollut\", Fred vastasi.\n\nMuukalainen käänsi päänsä ja näytti katsovan ulos yli puistikon\nkaukaisiin punapuiden peittämiin huippuihin, ja Frederick huomasi, että\nhän taisteli mielenliikutusta vastaan.\n\n\"Kautta Tasmanin kilpikonnien, hän oli mies\", hän sanoi syvällä,\nmuuttuneella äänellä.\n\n\"Kautta Tasmanin kilpikonnien, hän oli mies\", toisti Frederick, eikä\nouto voimasana tuntunut lainkaan oudolta.\n\n\n\n\nMuotojen ikuisuus\n\n\nMr. Sedby Craydenin, Crayden Hiilistä, omituinen elämä on päättynyt!\nTämä ystävällinen ja miellyttävä henkilö oli joutunut kummallisen\nharhaluulon valtaan, joka pakotti hänet istumaan tuolillaan elämänsä\nkaksi viimeistä vuotta yötä päivää. Hänen vanhemman veljensä, James\nCraydenin, salaperäinen kuolema tahi paremmin sanoen katoaminen näytti\nkoskeneen häneen suuresti, sillä kohta mainitun tapauksen jälkeen alkoi\ntuo luulotauti vaivata häntä.\n\nMr. Crayden ei koskaan antanut lähempää selitystä oudosta\nkäyttäytymisestään. Ruumiillisesti ei häntä vaivannut mikään ja\nsielunsa puolesta teki hän vieraisiin terveen vaikutuksen, ellemme ota\nlukuun tätä yhtä omituisuutta. Hän pysyi tuolillaan täysin\nvapaaehtoisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta. Nyt on hän poissa,\nja arvoitus odottaa ratkaisuaan.\n\n_Ote Newtonin Courier-Time'sistä_.\n\nLyhyesti sanoen, minä olin Mr. Sedby Craydenin uskottu palvelija hänen\nelämänsä kahdeksana viimeisenä kuukautena. Tänä aikana hän kirjoitti\nsuuren pinkan käsikirjoituksia, jotka hän aina piti vieressään paitsi\nnukkuessaan tahi torkkuessaan, jolloin hän sulki ne lähellä olevaan\nlaatikkoon.\n\nOlin utelias lukemaan mitä vanha herra oli kirjoittanut, mutta hän oli\nvarovainen ja taitava. En koskaan päässyt lukemaan sanaakaan\nkäsikirjoituksista. Jos hän oli niiden ääressä kun lähestyin häntä,\npeitti hän ne suurella imupaperilla. Löytäessäni hänet tuoliltansa\nkuolleena uskalsin kurkistaa papereihin. Olin utelias, muuta en voi\nesittää puolustuksekseni.\n\nPidettyäni käsikirjoituksia useita vuosia ja saatuani tietää, ettei Mr.\nCraydenillä ollut ketään elossaolevia sukulaisia, päätin antaa ne\nyleisön tietoon. Ne ovat sangen pitkät. Suurimman osan olen jättänyt\npois, ainoastaan valaisevimmat kohdat olen julkaissut. Niissä on kaikki\nheikkomielisyyden tuntomerkit; muutamat kokemukset on kerrottu monen\nmonituista kertaa. Kirjoitus on niin epäselvää ja sekavaa, että sitä on\npaikoittain vaikea ymmärtää. Siitä huolimatta voin oman lukemiseni\nperusteella ennustaa, että jos talon perustassa toimitettaisiin\nkaivauksia, saattaisi jostakin savusolan vaiheilta löytyä kokoelma\nluita, joilla on määrätty yhtäläisyys niiden kanssa, jotka James\nCraydenin kuolevainen lihasto peitti.\n\n_Rudolph Hecklerin lausunto_.\n\nTässä muutamia poimintoja käsikirjoituksista, jotka ovat Rudolph\nHecklerin järjestämiä --\n\nEn surmannut veljeäni. Uskallan väittää niin koska tahansa. Miksi\nolisin tehnyt sen? Me elimme yhdessä kaksikymmentä vuotta ollen aina\nsovinnossa. Olimme jo vanhoja, ja nuoruuden kiihko oli palanut meistä\npois. Emme riidelleet edes mitättömimmistäkään pikkuseikoista. Ei\nmilloinkaan ole veljesrakkaus ollut suurempi. Me olimme tiedemiehiä.\nEmme välittäneet ulkomaailmasta. Ystävyytemme ja kirjastomme tyydytti\nkaikki elämämme tarpeet. Keskustelumme olivat aivan erikoisia. Useana\nyönä istuimme valveilla kahteen tahi kolmeen asti, keskustelimme,\npunnitsimme mielipiteitä ja arvosteluja, viittasimme tunnettuihin\nauktoriteetteihin -- lyhyesti sanoen, me elimme tasolla, jolle\nkeskinäinen ystävyytemme ja älyn viljelys painoivat leimansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän katosi. Se on järkyttänyt minua. Miksi hänen piti kadota? Mihin\nsaattoi hän mennä? Se on kovin ihmeellistä. Olen aivan huumaantunut.\nIhmiset sanovat, että olin sairaana monta viikkoa. Se oli aivokuumetta.\nTuo salaperäinen katoaminen sen aiheutti. Hänen katoamisensa on\nensimmäinen kohta siinä omituisessa kokemuksessa, jonka olen joutunut\ntodistamaan.\n\nKuinka olenkaan koettanut etsiä häntä. En ole kovin rikas, mutta\nsilti olen luvannut yhä suurempia palkintoja hänen löytäjälleen.\nOlen ilmoittanut kaikissa sanomalehdissä, olen käyttänyt\nsalapoliisitoimistojen apua. Tällä hetkellä olen luvannut yli\nviisikymmentätuhatta dollaria palkinnoksi löytäjälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset sanovat, että hänet olisi murhattu. He sanovat myös, että murha\ntulee ilmi. Mutta miksi ei tämä murha tule ilmi? Kuka teki sen? Missä\nhän on? Missä on Jim? Veljeni Jim?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme niin onnellisia eläessämme yhdessä. Hän oli huomattava luonne,\nerittäin huomattava, niin vakava, niin laajakatseinen, niin jyrkän\nloogillinen, ettei ollut lainkaan kumma kuinka hyvin me sovimme.\nErimielisyydet olivat meille tuntemattomia. Jim oli kaikista\ntapaamistani henkilöistä totuudenmukaisin. Siinä suhteessa olimme\ntoistemme kaltaisia. Emme milloinkaan uhranneet totuutta itsekkäässä\ntarkoituksessa. Eikä koskaan ollut tarvettakaan siihen, niin suuri oli\nyksimielisyytemme. On vaikeata ajatella, että olisimme voineet olla\nmistään asiasta eri mieltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToivon, että hän palaisi takaisin. Miksi hän poistui luotani? Kuka voi\nselittää sen? Olen nyt yksinäni; mieleni on raskaiden aavistusten\npainama -- ennen tuntemattoman kauhun vallassa. Muoto on vaihtuvainen.\nSe on positiivisen tieteen viimeinen sana. Kuolleet eivät palaa. Se on\nkumoamaton totuus. Kuolleet pysyvät kuolleina, se on asiain kulku. Ja\nkuitenkin on minulla ollut kokemuksia -- tässä huoneessa, juuri tämän\npöydän ääressä. Mutta odottakaahan. Sallittakoon minun kirjoittaa siitä\nyksinkertaisin, mutta selvin sanoin. Teen ensin pari kysymystä. Kuka\nkäyttää minun kynääni? Haluan tietää sen. Kuka kuluttaa mustettani niin\nnopeasti? En minä itse ainakaan. Kuitenkin muste kuluu.\n\nVastaus näihin kysymyksiin on selvittävä kaikki maailmankaikkeuden\narvoitukset. Minä tiedän mikä se on. En ole hullu. Jonakuna päivänä\nilmaisen sen, jos asia käy liian hermostuttavaksi. Sanon sen olennon\nnimen, joka käyttää kynääni ja mustettani. On naurettavaa ajatella,\nettä minä käyttäisin mustetta niin suunnattomasti. Palvelija\nvalehtelee. Kyllä minä tiedän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulla on nyt täytekynä. Olen aina inhonnut koko keksintöä, mutta\nparemman puutteessa täytyy sen kelvata. Entisen kynän olen polttanut\ntakkavalkeassa. Musteen pidän lukon takana. Olen päättänyt lopettaa\nsen, että niillä kirjoitetaan valheita minusta. On minulla toisiakin\nsuunnitelmia. En ole luopunut kannastani. Uskon yhä edelleenkin eläväni\nmekaanisessa maailmankaikkeudessa. Uskoani ei ole järkyttänyt sekään,\nettä olen kurkistanut hänen olkansa yli ja nähnyt hänen kirjoittavan\njotakin päinvastaista. Hän tekee minuun tyhmän vaikutuksen. Hän uskoo\nminun luulevan häntä todelliseksi. Miten yksinkertaista! Minä tiedän,\nettei hän ole muuta kuin aivoissa syntynyt kuvitelma.\n\nOn olemassa hallusinatiooneja. Katsoessani hänen olkansa yli ja\nlukiessani mitä hän kirjoitti olin varma, että hänkin oli\nhallusinatiooni. Jos olisin täysissä voimissani, olisi se kovin\nmielenkiintoista. Olen koko elämäni halunnut nähdä sellaisen ilmiön. Ja\nnyt on sellainen tullut luokseni. Olen käyttävä sitä hyödykseni. Mitä\non mielikuvitus? Voin kuvitella jotakin olevan jossakin, jossa ei ole\nmitään. Kuinka voi olematon olla jotakin siinä, missä ei mitään ole?\nKuinka saattaa jokin olla olematonta ja olevaista samanaikaisesti?\nJätän asian metafyysikoiden harkittavaksi. Tiedän paremmin. En suosi\nskolastiikkaa. Tämä on tosiseikkojen maailma ja kaikki siinä on\ntodellista. Mikä ei ole todellista, on olematonta. Senvuoksi sitä ei\nole olemassa. Kuitenkin hän koettaa uskotella olevansa olemassa vaikka\nminä olen tiennyt koko ajan, ettei häntä ole olemassa aivojeni\nulkopuolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin hänet tänään kirjoittamassa pöytäni ääressä. Jouduin\nhämmästyksiini, koska luulin hänen jo kadonneen. Kuitenkin lähemmin\ntarkastaessani huomasin, ettei häntä ollut olemassa -- taas sama\naivojen kuje. Olen liiaksi miettinyt sattuneita tapauksia. Olen\njoutunut sairaaloiseen tilaan, ruoansulatusvaivatkin taas alkavat\nesiintyä ja kiusata. Alan suorittaa ruumiillisia harjoituksia. Kävelen\njoka päivä kaksi tuntia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe on mahdotonta. En voi jatkaa harjoituksia. Aina palatessani\nkävelyltä istuu hän tuolillaan pöytäni ääressä. Häntä on yhä vaikeampi\najaa pois. Tuoli on minun. Siitä en luovu. Se oli hänen, mutta nyt hän\non kuollut, eikä tuoli ole enää hänen. Kuinka voivatkaan omien aivojeni\nkuvittelut pitää minua narrinaan! Tässä ilmestyksessä ei ole mitään\ntodellista. Tiedän sen. Viidenkymmenen vuoden opiskeluni on antanut\nminulle lujan perustan. Kuolleet pysyvät kuolleina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä huolimatta, selittäkää yksi asia. Ennenkuin lähdin kävelylleni\ntänään, otin täytekynän taskuuni poistuessani huoneesta. Muistan sen\nselvästi. Katsoin samalla kelloa. Se oli kaksikymmentä minuuttia yli\nkymmenen. Mutta kuitenkin oli palatessani kynä pöydällä. Joku oli\nkäyttänyt sitä. Siinä oli mustetta aivan vähän. Toivon, ettei hän\nkirjoittaisi niin paljon. Se on hermostuttavaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli yksi seikka, jonka suhteen Jim ja minä olimme hiukan erimieltä. Hän\nuskoi muotojen ikuisuuteen. Sen vuoksi hän uskoi myös kuolemattomuuteen\nja kaikkiin muihin metafyysikkojen esittämiin väitteihin. En saattanut\nkärsiä hänen puhuvan tästä. Mitä yksityiskohtaisimmin osoitin hänelle,\nmiten tuo usko oli syntynyt, kuinka se oli johtunut siitä, että hän oli\nnuoruudessaan tutkinut logiikkaa ja matematiikkaa ja joutunut niiden\nlumoihin. On luonnollista, että henkilö, joka on joutunut niiden\nlumoihin, voi uskoa miten kieroihin ja vääriin väitteisiin tahansa,\nkuten muotojen ikuisuuteen.\n\nOlen nauranut olemattomalle maailmalle. Ainoastaan todellinen on\ntodellista, olen väittänyt, ja se, jota ei voida havaita, on\nolematonta, joka ei saata olla olemassa. Olen uskonut mekaaniseen\nmaailmankaikkeuteen. Fysiikka ja kemia pystyvät selittämään kaiken.\nTästä meillä oli aina riitaa. Uskokaa minua, kyllä minäkin tunnen\nlogiikan. Mutta hän oli sangen itsepintainen. Minä en koskaan ole\nsietänyt filosoofisia idealisteja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran tunnustin hänelle uskoni. Se oli lyhyt, yksinkertainen, mutta\nkumoamaton. Vielä tätä kirjoittaessanikin se on kumoamaton. Tässä se\non.\n\nKerroin hänelle näin: \"Väitän samoin kuin Hobbes, että on mahdotonta\nerottaa ajatusta ajattelevasta olennosta. Väitän, kuten Bacon, että\nkoko ihmisymmärrys johtuu aistimuksista. Väitän, kuten Locke, että\nihmisen mielikuvat ovat yhteydessä aistien toiminnan kanssa. Väitän\nKantin lailla, että maailmankaikkeuden alkuperä on mekaaninen ja että\nluominen on luonnollinen ja historiallinen ilmiö. Väitän kuten Laplace,\nettei ole välttämätöntä olettaa luojan olemassaoloa. Ja edelläolevasta\njohtuvana väitän, että muoto on muutosten alainen. Se vaihtelee. Siksi\nme katoamme.\"\n\nToistan, että tämä on kumoamaton totuus. Kuitenkin toi hän esiin\nkaikenlaisia verukkeita. Hän puhui radiumista ja melkein myönsi, että\nviimeaikojen tutkimus on kokonaan muuttanut käsityksemme aineen\nluonteesta. Se oli lapsellista. En uskonut, että hän todella olisi niin\nlapsellinen ja kypsymätön.\n\nKuinka voisi väitellä hänen kaltaisensa miehen kanssa? Selitin hänelle,\nmiten oli mahdollista päästä selville ajattelun tietä kaikista\nasioista. Hän myönsi sen oikeaksi yhdellä poikkeuksella. Samalla hän\nloi minuun katseen, jonka merkityksestä ei voinut erehtyä, siksi\nilmeinen se oli. Minua ihmetytti syvästi, että hän saattoi antaa niin\nalhaisen vihjauksen kesken vakavaa keskustelua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuotojen ikuisuus! Se on naurettavaa. Kuitenkin on noissa sanoissa\njotakin tenhoavan salaperäistä. Jos se on totta, niin eikö hän sitten\nolekaan lakannut olemasta? Silloin hän on olemassa. Se on mahdotonta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen lopettanut harjoittelun. Niin kauan kuin pysyn huoneessani, saan\nolla hallusinatioonilta rauhassa. Mutta kun palaan sinne oltuani hetken\nulkona, hän istuu aina pöydän ääressä ja kirjoittaa. En uskalla kääntyä\nlääkärinkään puoleen. Minun täytyy taistolla yksinäni häntä vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän käy yhä röyhkeämmäksi. Kun tänään menin hakemaan hyllyltä erästä\nkirjaa, istui hän tuolillani tullessani takaisin. Tämä on ensimmäinen\nkerta, kun hän on uskaltanut tehdä sen minun läsnäollessani. Katsomalla\nhäneen tiukasti ja vakavasti useamman minuutin sain hänet katoamaan.\nTämä todistaa väitteeni. Häntä ei ole olemassa. Jos hän olisi\ntodellinen olento, en saisi häntä katoamaan pelkästään tahtoni\nvoimalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä käy yhä kirotummaksi. Tänään sain katsella häntä kokonaisen\ntunnin, ennenkuin sain hänet häviämään. Siitä huolimatta on asianlaita\nvarsin yksinkertainen. Näkemäni olento on muistin jättämä kuva. Olin\ntottunut näkemään hänet tuon pöydän ääressä kahdenkymmenen vuoden\naikana. Hän on ainoastaan kuva siitä, joka on jäänyt muistiini --\nlukemattomien kertojen jättämä kuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään väsyin. Hän uuvutti minut eikä sittenkään hävinnyt. Istuin ja\ntuijotin häneen monta tuntia yhteen mittaan. Hän ei huomaa minua, vaan\nkirjoittaa häiriytymättä. Tiedän mitä hän kirjoittaa, sillä olen\nlukenut sen. Se ei ole totta. Hän käyttää asemaansa vääriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKysymys: Onko hän oman mielikuvitukseni luoma olento? Ja onko\nmahdollista, että mielikuvitus kykenee hiomaan olentoja?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmme riidelleet. En tänäkään päivänä tiedä, miten asia oikeastaan\ntapahtui. Antakaahan minun kertoa. Silloin te ymmärrätte. Me olimme\nmyöhään valveilla tuona iltana, joka oli hänen viimeisensä.\nKeskustelimme tavallisesta aiheestamme -- muotojen ikuisuudesta. Kuinka\nmonta tuntia ja kokonaista iltaa olemmekaan keskustelleet siitä.\n\nSitä iltana oli hän tavallista ärsyttävämpi, ja hermoni olivat\njännittyneet äärimmilleen. Hän oli esittänyt väitteen, että ihmissielu\nitse oli ikuinen muoto ja että hänen ajatusmaailmansa valo säilyisi\nikuisesti. Otin käteeni hiilihangon.\n\n\"Olettakaamme, että iskisin sinut kuoliaaksi tällä\", sanoin.\n\n\"Elämäni jatkuisi\", vastasi hän.\n\n\"Tietoisena olentona?\" kysyin.\n\n\"Niin, tietoisena olentona\", vastasi hän. \"Jatkaisin elämääni joutuen\ntältä tasolta yhä korkeammalle. Muistaisin maallisen elämäni, sinut,\ntämän keskustelun -- niin, vieläpä jatkaisin sitä kanssasi.\"\n\nAsia jäi ainoastaan keskusteluksi. (_Teennäistä ha!ha!_ -- oli Rudolph\nHeckler kirjoittanut selostukseksi laitaan.) Vannon, että se jäi\nainoastaan keskusteluksi. En nostanutkaan kättäni. Kuinka olisin\nsaattanut tehdä niin? Hänhän oli veljeni, vanhempi veljeni, Jim.\n\nEn jaksa muistaa tarkalleen. Olin sangen kiihoittunut. Hän oli aina\nniin itsepäinen, kun oli kysymys metafyysillisistä asioista. Seuraava\nseikka, jonka muistan, oli se, että hän oli pitkällään lieden reunalla.\nHänestä vuosi verta. Se oli kauheata. Hän ei puhunut sanaakaan. Hän ei\nliikahtanutkaan. Hän oli saanut nähtävästi jonkunlaisen kohtauksen ja\nloukannut päänsä. Huomasin, että hiilihanko oli veren tahraama.\nKaatuessaan hän oli siis satuttanut päänsä siilien. Mutta en saata\nymmärtää, miten se voisi olla mahdollista, sillä hiilihanko oli\nkädessäni koko ajan. Se oli kädessäni silloinkin, kun siihen ensiksi\nkatsahdin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe on hallusinatiooni. Terve järki sanoo sen. Olen nähnyt, miten se on\nvähitellen kehittynyt. Aluksi saatoin nähdä hänet vain hämärässä. Mutta\najan kuluessa tuli hallusinatiooni yhä voimakkaammaksi, ja saatoin\nnähdä hänet keskellä kirkasta päivää, Tämä on mielestäni tyydyttävä\nselitys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tule milloinkaan unohtamaan ensimmäistä kertaa, jolloin hänet näin.\nOlin aterioinut alakerrassa. En nauti viiniä, joten olin aivan selvä.\nHuoneessani vallitsi kesäillan hämäryys palatessani sinne. Katsahdin\ntyöpöytäni ääreen. Hän istui sen luona näyttäen niin luonnolliselta,\nettä huudahdin vasten tahtoani: \"Jim!\" Sitten muistin mitä oli\ntapahtunut. Luonnollisesti hän oli vain hallusinatiooni. Otin\nhiilihangon ja lähestyin häntä. Hän ei liikahtanutkaan. Hiilihanko\nläpäisi hänet ja kolahti vasten tuolin selkämystä. Mielikuvituskudosta,\nsitä hän oli. Tuolissa on vieläkin nähtävissä jälki hiilihangon\niskusta. Keskeytän kirjoittamiseni katsoakseni siihen -- voin tuntea\nloven sormieni kärjillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän jatkaa sittenkin keskusteluamme. Hiivin tänään hänen taaksensa\nkatsomaan mitä hän kirjoitti. Hän kirjoitti tavallisesta\nkeskustelunaiheestamme. Se oli tuota samaa hölyn pölyä muotojen\nikuisuudesta. Siinä lukiessani hän paraillaan kirjoitti siitä\nkäytännöllisestä todistuksesta, jonka minä olin muka antanut\nhiilihangolla. Se on kohtuutonta ja väärää. En antanut mitään\ntodistusta. Kaatuessaan hän loukkasi päänsä hiilihankoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonakin päivänä saa joku nähdä mitä hän kirjoittaa. Se on kauheata.\nEpäilen palvelijaa, joka kurkistelee ja urkkii mitä kirjoitan. Minun\ntäytyy tehdä jotakin sen estämiseksi. Jokainen palvelijani on ollut\nutelias näkemään mitä kirjoitan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielikuvituskudosta. Sitä hän vain on. Tuolillaistuja ei ole Jim.\nTiedän sen. Viime yönä, jolloin kaikki nukkuivat, menin kellariin ja\ntutkin tarkasti savusolan kohdan. Se oli koskematon. Kuolleet eivät\nnouse ylös.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalatessani huoneeseeni eilen-aamulla hän istui pöytäni ääressä. Kun\nolin karkoittanut hänet, istahdin itse tuolilleni. Palvelijani toi\nruoan minulle. Siten vältyin näkemästä häntä useaan tuntiin, sillä hän\nnäyttäytyy ainoastaan tuolilla istuvana. Olin väsynyt, mutta siitä\nhuolimatta istuin valveilla myöhään, kello yhteentoista saakka. Nousin\nylös mennäkseni levolle ja katsahdin taakseni. Hän istui jälleen\ntuolilla. Hän oli hiipinyt siihen samassa silmänräpäyksessä, jolloin\nminä lähdin. Ollen mielikuvituskudosta hän oli asustanut aivoissani\nkoko päivän ja siirtynyt sieltä tuolille kohta kun se tuli vapaaksi. Ja\ntätä oli hän sanonut olemassaolon korkeammaksi tasoksi -- veljensä\naivoja ja tuolia? Oliko hän sittenkin oikeassa? Ehkä hänen ikuinen\nmuotonsa on ohentunut siinä määrin, että siitä on tullut\nhallusinatiooni? Ovatko hallusinatioonit todellisia olentoja? Miksikä\nei? Se kysymys antaa ajattelun aihetta. Jonakin päivänä voin esittää\nlopullisen kantani siitä.\n\nHän oli sangen järkytetty tänään. Hän ei voinut kirjoittaa, sillä olin\nantanut palvelijan viedä kynäni pois huoneesta. Mutta en itsekään\nvoinut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalvelija ei ole milloinkaan nähnyt häntä. Se on kummallista. Onko\nminulla tarkempi silmä näkemään näkymätöntä? Tahi ehkä on tämä todella\nsitä, mitä se on -- mielikuvitukseni sairaaloisen tilan tuote?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän on varastanut kynäni. Hallusinatioonit eivät varastele kyniä. Se on\nkumoamaton totuus. Enhän voinut pitää kynääni alituisesti toisessa\nhuoneessa. Minun täytyi kirjoittaa.\n\nMinulla on ollut veljeni katoamisen jälkeen kolme eri palvelijaa eikä\nkukaan ole nähnyt häntä. Onko heidän aistiensa tuomio oikea ja minun\nväärä? Siitä huolimatta muste kuluu aivan liian nopeaan. Täytän kynäni\nuseammin kuin koskaan ennen. Sitäpaitsi juuri tänään huomasin sen\nolevan rikki. Itse en ole sitä rikkonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen puhunut hänelle monta kertaa, mutta en saa minkäänlaista\nvastausta. Olen pitänyt häntä silmällä koko aamun. Useasti hän katsahti\nminuun ja oli ilmeistä, että hän tuntee minut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä käy sietämättömäksi. Hän on kuin vieterinukke, joka hypähtää\nlaatikosta. Hän ei ilmaannu vähitellen, vaan hypähtää yhtäkkiä näkyviin\ntuolilleni. Vain sillä sanalla voin kuvata hänen nopeuttaan. En saata\nenää katsella häntä. Tulen hulluksi, sillä hän pakottaa minun uskomaan\nolemattoman olevaisuuteen. Sitäpaitsi, eiväthän hallusinatioonit\nhypähtele.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn jumalan kiitos, että hän näyttäytyy ainoastaan tuolilla. Kun itse\nistun tuolilla, en näe häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntinen keinoni karkoittaa hänet lyömällä päähäni ei enää tepsi. Minun\ntäytyy lyödä kovemmin enkä sittenkään onnistu useammin kuin kerran\nkymmenestä. Pääni on vallan arka alituisista lyönneistä. Täytyy käyttää\ntoista kättä ja toista pään puoliskoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeljeni oli oikeassa. Näkymätön maailma on olemassa, sillä näen sen.\nOlen joutunut siihen kiroukseen, että näen sen alituisesti. Kutsukaa\nhäntä ajatukseksi, mielikuvaksi tahi miksikä tahansa; siitä huolimatta\nhän on olemassa. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Ajatukset ovat\nolentoja. Me luomme niitä alituisella ajattelullamme. Olen itse luonut\nhänet istumaan tuolillani. Se, että olen itse luonut hänet, ei estä\nhäntä olemasta todellinen. Hän on ajatus; hän on olento; siis ajatukset\novat olentoja; ja olennot ovat todellisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKysymys: Jos kerran ihminen, jolla on takanaan valtava historiallinen\nkehitys, voi luoda olevaisen olennon, niin eikö se herätä kysymystä\nLuojan olemassaolosta? Jos elontomu voi luoda jotakin, niin eikö ole\njohdonmukaista otaksua, että on olemassa Hän, joka on luonut tämän\nelontomun? Siinä on ainoastaan aste-ero. Toistaiseksi en ole vielä\nluonut vuorta tahi aurinkokuntaa, mutta olen kuitenkin luonut jotakin,\njoka istuu tuolillani. Ehkä vielä jonakin päivänä luon vuoren tahi\naurinkokunnan.\n\nIhminen on elänyt koko elämänsä tähän päivään saakka suuressa\npimeydessä. Hän ei ole nähnyt oikeata valoa. Olen varma siitä, että\nalan nähdä oikean valon, ei hapuilemalla ja sattuman kautta kuten\nveljeni, vaan järkiperäisen ajattelun tuloksena. Veljeni on kuollut.\nHän on lakannut olemasta. Siitä ei ole epäilystäkään, sillä olen käynyt\nkellarissa toisen kerran. Mullassa ei näkynyt mitään liikkumisen\nmerkkejä. Varmuuden vuoksi loin mullan pois ja pääsin täyteen\nvarmuuteen. Veljeni on lakannut olemasta, mutta minä olen luonut hänet\nuudelleen. Hän ei ole entinen veljeni, vaan joku, joka muistuttaa häntä\nmitä läheisimmin. En ole kuin muut ihmiset. Olen Jumala. Olen luonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina lähtiessäni nukkumaan katsahdan taakseni ja näen hänet. En voi\nnukkuakaan tietäessäni hänen istuvan tuolilla koko pitkän yön.\nAstuessani aamulla huoneeseeni näen hänen istuvan tuolillani, mistä\nvoin päättää hänen istuneen siellä koko yön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTilani tulee yhä epätoivoisemmaksi nukkumisen puutteesta. Toivon, että\nvoisin kääntyä lääkärin puoleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiunattu uni! Olen vihdoinkin saanut nauttia siitä. Antakaa minun\nkertoa. Eilisiltana olin niin väsynyt, että torkahdin tuolilleni.\nSoitin palvelijaa ja käskin hänen tuoda peitteitä. Nukuin. Sain itse,\nsamoin kuin tuolikin, olla rauhassa häneltä koko yön. En liikahda\nmihinkään. Se auttaa uskomattomalla tavalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn epämukavaa nukkua tuolilla. Mutta on vielä epämukavampaa nukkua\nvuoteessa ja tietää hänen istuvan tuolilla koko yön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe ei hyödytä. En voi enää nukkua vuoteessa. Olen koettanut monta\nkertaa, mutta aina on yö muodostunut kauheaksi. Jospa saisin hänenkin\nlähtemään levolle! Ei, se on turhaa. Hän istuu istumistaan -- tiedän\nsen -- samaan aikaan, jolloin minä tuijotan vuoteessani pimeyteen ja\najattelen, ajattelen lakkaamatta tietäessäni hänen istuvan huoneessani.\nToivoisin, etten olisi milloinkaan edes kuullut muotojen ikuisuudesta.\n\nPalvelijat sanovat minua mielipuoleksi. Parempaa mahdollisuutta tuskin\non odotettavissa, ja juuri siksi en ole uskaltanut kääntyä lääkärin\npuoleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen tehnyt päätöksen. Hallusinatioonin on kadottava. Pysyn tuolilla\nlopun ikäni. En liiku minnekään. Istun siinä yöt päivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen onnistunut. En ole nähnyt häntä kahteen viikkoon. En näe häntä\nenää milloinkaan. Olen jälleen saavuttanut sen mielentyyneyden, joka on\nfilosoofisen ajattelun välttämätön edellytys. Kirjoitin tänään\nkokonaisen luvun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuolilla istuminen on sangen väsyttävää. Viikot vierivät, kuukaudet\nkuluvat, vuodenajat vaihtuvat, palvelijat muuttuvat, ja minä istun\nedelleen tuolillani. Elämäni on omituista, mutta pääasia on, että saan\nolla häneltä rauhassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei palaa. Muotojen ikuisuus on tyhjää puhetta. Olen todistanut sen.\nOlen istunut tuolillani lähes kaksi vuotta enkä ole nähnyt häntä\nkertaakaan. Tosin oli uskoni vähällä järkkyä. On selvää, että näkemäni\nilmiö oli ainoastaan hallusinatiooni, siis olematon. Siitä huolimatta\nen liiku tuoliltani minnekään. Pelkään tehdä niin.\n\n\n\n\nTuhlaajaisä\n\n\nI\n\nJosiah Childs oli samanlainen kuin muutkin menestykselliset liikemiehet\n-- tavallisesti. Hänellä oli kuudenkymmenen dollarin liikemiespuku,\nviimeisen muodin mukaiset kengät olivat sirot ja mukavat, kaulanauha,\nkaulus ja kalvosimet olivat samanlaiset kuin muillakin varakkailla\nliikemiehillä ja ajanmukainen derby-hattu täytti suurimmatkin\nvaatimukset. Californian Oakland ei ole torkkuva kaupunki, ja Josiah\nChilds oli yksi sen johtavia liikemiehiä. Hän eli, toimi ja pukeutui\nniinkuin tuon kolmensadantuhannen asukkaan ja eteenpäinporhaltavan\nLännen kaupungin suurimmalle kauppiaalle kuului.\n\nTänä aamuna hän ilmestyi liikkeeseensä ennenkuin ostajien tulva oli\nalkanut. Tosin ei tämä ilmestyminen aiheuttanut suoranaista mellakkaa,\nmutta riitti kuitenkin tärvelemään henkilökunnan työkyvyn puoleksi\ntunniksi. Hän nyökäytti päätään ystävällisesti parille ajurilleen,\njotka lastasivat kuljetusvaunuja viedäkseen kuluttajille tavaroita ensi\nkerran sinä päivänä. Sitten hän silmäsi tavalliseen tapaansa\ntyytyväisenä rakennuksen koko otsikon täyttävää nimikilpeä -- CHILDSIN\nKÄTEISLIIKE. Kirjaimet, jotka olivat kohtuullista kohoa, mustan- ja\nkullanväriset, toivat mieleen hienoja maustimia ja kallisarvoisia\nhöysteitä ja paljon muuta ensiluokkaista tavaraa (eikä se kummallista\nollutkaan, sillä hinnat olivat kymmenen prosenttia korkeammat kaupungin\nmuiden liikkeiden hintoja.) Josiah Childs ei huomannut sitä avutonta\nhämmästystä, joka levisi kummankin ajurin kasvoille, kun hän kääntyi\nastuakseen liikkeensä ovesta sisään. Nämä arvon miehet lankesivat\ntoistensa kaulaan koettaen siten tukea itseään.\n\n\"Huomasitko hänen kenkiänsä, Bill?\" läähätti toinen.\n\n\"En, mutta hattu!\" lisäsi Bill.\n\n\"Jos ei hän nyt ole menossa naamiaisiin, niin...\"\n\n\"Tahi ratsastusklubin kokoukseen...\"\n\n\"Tahi karhunjahtiin...\"\n\n\"Tahi valittamaan verojaan...\"\n\n\"Sen sijaan, että hänen piti lähteä raihnaiseen Itään. Monkton sanoi,\nettä hänen piti matkustaa aina Bostoniin saakka...\"\n\nAjurit koettivat pysyä pystyssä omin voimin, mutta huomasivat, että\nvoimattomuudessaan heidän täytyi edelleenkin tukea toisiaan.\n\nJosiah Childsin ulkonäkö ei syyttä ollut järkyttänyt heitä. Hänellä oli\npäässään vaaleankellertävä, kankealierinen John B. Stetson, jonka nauha\noli meksikolaista leimanahkaa. Sinisen flannellipaidan päällä, jonka\nkaulus oli kiinnitetty karjapaimenten käyttämällä huivilla, oli\nkarkeakutoinen, korduroikankaasta valmistettu työtakki. Housut olivat\nsamaa ainetta, ja pitkävartiset kengät olivat kuin jollakin\ntutkimusmatkailijalla tahi erämiehellä konsanaan.\n\nEräs läheisen pöydän ääressä oleva konttoristi melkein kivettyi\nnähdessään isäntänsä omituisissa varusteissaan. Monkton, joka oli\nhiljattain korotettu konttoripäälliköksi, läähätti, haukkoi ilmaa,\nmutta säilytti kuitenkin tavallisen valppautensa. Nais-kirjanpitäjä\nkatsoi häneen lasisuojastaan ja oli vähällä tukehtua hillitessään\nnauruaan. Josiah Childs huomasi melkein kaikki, mutta ei välittänyt\nsiitä. Hän oli lähdössä lomalle pää täynnä aatteita ja suunnitelmia,\njotka ennustivat, että tämä loma-aika muodostuisi vaihtelurikkaammaksi\nkuin yksikään sitä ennen kymmenen vuoden aikana. Hänen silmissään\nloisti Connecticutin East Falls ja kaikki ne kotoiset maisemat, jotka\nolivat hänelle tuttuja nuoruusvuosiltaan. Hän tiesi, että Oakland oli\npaljon uudenaikaisempi kuin East Falls, joten oli odotettavissa, että\nhänen pukunsa herättämä huomio olisi sitäkin suurempi. Vähääkään\nhäiriytymättä henkilökuntansa hämmästyksestä hän tarkasteli kaiken\nkonttoripäällikkönsä seuraamana, antoi viittauksia ja määräyksiä ja\nhymyili ystävällistä jäähyväishymyään liikkeelleen, jonka hän oli\nluonut tyhjästä.\n\nHän saattoi ylpeillä siitä. Kaksitoista vuotta sitten hän oli saapunut\nOaklandiin taskussaan neljätoista dollaria neljäkymmentäkolme senttiä.\nSentit eivät olleet käytännössä Lännessä, joten ne säilyivät hänen\ntaskussaan kauan sen jälkeen kuin dollarit olivat menneet. Jonkun\najan kuluttua hän oli saanut konttoriapulaisen paikan eräässä\npikkuliikkeessä yhdentoista dollarin viikkopalkalla. Silloin hän oli\nalkanut lähettää rahalähetyksiä eräälle Agatha Childsille Connecticutin\nEast Fallsiin ja käytti nuo neljäkymmentäkolme senttiä postimerkkeihin,\nsillä eihän Setä Samuli saattanut kieltäytyä ottamasta vastaan rahaa,\njonka se tunnusti omakseen. Hän, joka oli elänyt siihen saakka Uuden\nEnglannin niukoissa oloissa, jotka olivat omia terästämään miestä\nvalppaaksi, huomasi yhtäkkiä olevansa vapaassa Lännessä, jossa tuhannet\ndollarit liikkuivat ihmisten mielissä ja jossa sanomalehtipojat\nkivettyivät nähdessään sentinrahoja. Josiah Childs imeytyi\nhänelle uusiin teollisuus- ja liikeoloihin niinkuin vesi sieneen.\nHänellä oli kuvittelukykyä. Hän näki niin useita ja erilaisia\nrikastumismahdollisuuksia, että hänen päänsä oli vähällä mennä\npyörälle.\n\nOllen tervejärkinen ja varovainen hän oli päättänyt ehdottomasti\nvälttää keinottelua. Häntä houkutteli vain se, joka oli varmaa ja\nsamalla edullista. Ollessaan konttoriapulaisena yhdentoista dollarin\nviikkopalkalla hän tutki mahdollisuuksiaan, tuottavien yritysten\ntoteuttamisia ja miten turhia menoja voi välttää. Jos kerran liike\nkannatti hyvin muiden hoidossa, mitä hän, joka oli saanut oppinsa\nConnecticutissa, enää saattaisikaan tehdä? Hänelle, joka oli viettänyt\nEast Fallsissa kolmekymmentäviisi vuotta, niistä viimeiset viisitoista\nEast Fallsin suurimman kauppaliikkeen konttorin hyörinässä, oli tämä\nvoimaperäinen ja vapaakatseinen Länsi kuin viinipullo janoiselle\npaastoajalle. Hänen päässään pyöri lukematon määrä mahdollisuuksia.\nHän ei kuitenkaan mennyt itse pyörälle, vaan tutki kaikkia\nyksityiskohtia. Vapaahetkensä hän vietti tutkimalla Oaklandia, sen\nasukkaita ja heidän ansaitsemis- ja kuluttamistapojaan. Hän kuljeskeli\nkaupungin varakkaimmassa osassa, tarkkasi ostavaa yleisöä ja teki\nheistä tilastoa muistikirjoihinsa. Hän tutki luottojärjestelmää sekä\nyleisesti että aivan paikallisia yksityiskohtia myöten. Hänen tietonsa\nmenivät niin pitkälle, että hän saattoi sanoa, mitä tuloja kullakin\nperheellä oli, ja tunsi tarkalleen koko kaupungin, rannikon\nsyrjäkortteleista ylimykselliseen Lake Merritt- ja Piedmont-seutuihin,\nLänsi-Oaklandista, jossa asui etupäässä rautateiden henkilökuntaa.\npuolittain maalaiseen Fruitvale'iin toisella puolen kaupunkia.\n\nBroadway, kaupungin keskuksessa, jonne kukaan ei uskaltanut\nkuvitellakaan maustekaupan perustamista, oli hänen lopullinen\npäämääränsä. Mutta siihen tarvittiin rahaa, ja hänen oli alettava aivan\nalusta. Sen vuoksi hän perusti puotinsa kaupunginosaan, jossa asui\npaljon naulatehtaan työläisiä. Puolessa vuodessa oli hänen liikkeensä\nlaajentunut niin, että kolme kilpailijaa sai sulkea ovensa. Hän osoitti\nymmärtävänsä liikeperiaatteet, tavaroiden laadun ja oikean kohtelun\nsekä ilmoittamisen edullisuuden. Joka viikko ilmoitti hän myyvänsä\njotakin tarviketta hinnalla, mikä tuotti hänelle suoranaista tappiota.\nEräs hänen liikeapulaisistaan piti vararikkoa varmana, kun Childs möi\nvoita, mikä hänelle itselleen maksoi kolmekymmentä senttiä naulalta,\nkahdellakymmenelläviidellä ja kahdenkymmenenkahden sentin kahvia\nkahdeksallatoista. Ympäristön naiset tulivat hänen kauppaansa juuri\nnäiden tavaroiden vuoksi, mutta ostivatkin samalla muuta, mikä tuotti\nhänelle voittoa. Pääasia oli kuitenkin se, että kaikki tulivat\ntuntemaan Josiah Childsin. Kannatti nähdä hänen liikkeensä ostajain\ntulvaa.\n\nJosiah Childs ei tehnyt erehdyksiä, vaan oli täysin tietoinen niistä\nperustuksista, joille hän saattoi onnensa ja varallisuutensa rakentaa.\nHän tutki naulatehtaiden taloudellista asemaa, kunnes hän oli siitä\nyhtä selvillä kuin niiden johtokunnan jäsenet. Sitten hän möi\nliikkeensä aivan yhtäkkiä ja saamallaan kohtuullisella hinnalla etsi\nuutta mahdollisuutta. Kuuden kuukauden kuluttua tekivät naulatehtaat\nvararikon ja lopettivat toimintansa ikuisiksi ajoiksi.\n\nSeuraavan liikkeensä hän perusti Adeline-kadulle, jolla asui varakkaita\nvirkamiesperheitä. Hyllyillä alkoi nyt näkyä useammanlaatuisia ja\nensiluokkaisempia tavaroita. Ostajapiirin hän keräsi itselleen vanhalla\nmenettelyllään perustaen erikoisen herkkujaoston. Voin ja munat hän\nosti suoraan maanviljelijöiltä, joten ne olivat aina ensiluokkaisia,\nvieläpä jonkunverran parempiakin kuin toisissa liikkeissä. Hänellä oli\nuseita erikoisuuksia, jotka menivät kuin kuumille kiville. Nyt oli hän\nalkanut tutkia maanviljelijöiden menettelytapoja ja varsinkin heidän\nomenanviljelystään. Toiset hän opetti valmistamaan omenaviiniä, josta\ntuli yksi hänen tuottoisimpia erikoisuuksiaan ja joka muodosti\nkokonaisen liikkeenhaaran.\n\nAina olivat hänen silmänsä kuitenkin suunnatut Broadwaylle. Hän teki\nsitä ennen vielä yhden siirron muuttaen lähelle Ashland-puistoa, jossa\njokaisen tontinomistajan täytyi kirjallisesti sitoutua rakentamaan\nvähintäin neljäntuhannen dollarin arvoinen talo. Sen jälkeen tuli\nvihdoin Broadway. Liikemaailmassa oli siihen aikaan outoja\nheilahduksia. Kaikki pyrkivät Washington-kadulle. Seuraus oli, että\nmaan arvo nousi siellä suunnattomasti ja Broadway'llä laski. Sen mukaan\nkuin vuokrasopimukset sallivat, muutti suurliike toisensa perästä\nWashington-kadulle.\n\nIhmiset tulevat kyllä takaisin, sanoi Josiah Childs, mutta sen hän\nsanoi itselleen. Hän osasi arvostella oikein. Oakland kasvoi\nkasvamistaan, ja hän tiesi syyn siihen. Washington-katu oli liian ahdas\nylläpitämään kasvavaa liikennettä. Broadway olisi olosuhteiden pakosta\nse katu, jolle raitiovaunulinja perustettaisiin. Ei kukaan uskonut\nheidän palaavan takaisin, kauppiaat ja liikemiehet seurasivat heidän\njäljessään. Siten saattoi Josiah Childs saada pitkäaikaisen sopimuksen\naivan ensiluokkaiseen liikehuoneustoon naurettavan halvalla vuokralla.\nTätä pidettiin Broadway'n lopun alkuna. Oli pyhyyden loukkausta\nperustaa sinne ruokatavaroiden kauppa. Myöhemmin, kun tulva kääntyi\ntakaisin Broadway'lle sanottiin, että Josiah Childsiä oli onnistanut.\nKuiskailtiin myös, että hän oli tuossa kaupassa pistänyt taskuunsa\nvähintäin viisikymmentätuhatta.\n\nTämä liike oli aivan toisenlainen kuin edeltäjänsä. Siellä ei tingitty,\neikä annettu kaupanpäällisiä. Kaikki oli ehdottoman ensiluokkaista,\nmutta myös hinnat senmukaiset. Ainoastaan varakkaat, jotka saattoivat\nhuoletta maksaa kymmenen prosenttia enemmän kuin muualla, voivat ostaa\nhänen liikkeestään, samalla kuin palvelus, jonka he saivat, oli niin\nmoitteeton, ettei heidän mieleensä juolahtanutkaan mennä muualle. Hänen\nhevosensa ja kuljetusvaununsa olivat hienommat, mutta samalla\nkalliimmat kuin kenenkään muun koko kaupungissa. Hän maksoi\najureilleen, konttoristeilleen ja kirjanpitäjilleen korkeampia palkkoja\nkuin muut liikkeet uneksivatkaan. Seurauksena oli, että hänen\npalveluskuntansa oli kyvykkäämpää ja tyydyttävämpää. Sanalla sanoen,\nJosiah Childsin käteisliikkeestä tuli koko sikäläisen yhdyskunnan\nerehtymätön puntari.\n\nKaiken huipuksi sattui San Franciscossa samaan aikaan suuri\nmaanjäristys ja tulipalo, jolloin satatuhatta ihmistä siirtyi lahden\nyli Oaklandiin. Josiah Childs ei ollut suinkaan viimeisiä, joka osasi\ntehdä rahaa tästä. Nyt oli kulunut kaksitoista vuotta Lännessä, ja hän\noli aikeissa käydä Connecticutissa, East Fallsissa. Näinä kahtenatoista\nvuotena hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä Agathalta eikä ollut\nedes nähnyt hänen tahi poikansa valokuvaa.\n\nHän ei koskaan sopinut Agathan kanssa. Agatha pyrki mestaroimaan.\nAgathalla oli ainutlaatuinen kieli. Hänellä oli vahva, vanhanaikuinen\nsiveyskäsityksensä. Hänen suorasukaisuutensa teki hänet vähemmän\nmiellyttäväksi. Josiah ei voinut ymmärtää mitenkä hän oli tullut\nnaineeksi Agathan, joka oli kaksi vuotta häntä vanhempi ja sitäpaitsi\nkauan vanhapiika. Hän oli toiminut opettajana ja nauttinut nuoremman\nikäpolven keskuudessa erikoista arvonantoa kurinpidollisten\ntoimenpiteittensä vuoksi. Hän oli kangistunut kaavamaisuuteen, joten\nnaiminenkin merkitsi hänelle vain sitä, että entisten monien oppilaiden\nsijaan hänellä oli nyt vain yksi. Josiah sai tuta yksin sen morkkailun\nja moitiskelun, joka oli ennen tullut koko luokan osaksi. Tätä naimista\nhän ei saattanut kuvata sen sattuvammin kuin Isaac-eno, joka lausui\nkerran kaikessa sovussa: \"Josiah, kun Agatha nai sinut, olit sinä kuin\nsätkyttelevä pikku mies, jonka voimat pettivät. Tahi taitoit ehkä\njalkasi etkä päässyt karkuun.\"\n\n\"Isaac-eno\", vastasi Josiah, \"en taittanut jalkaani, vaan juoksin\nvimmatusti, mutta siitä huolimatta saavutti Agatha minut, kun olin jo\naivan hengästynyt.\"\n\n\"Hän ei hengästykään juuri vähästä\", ilkkui Isaac-eno.\n\n\"Olemme olleet naimisissa viisi vuotta enkä ole vielä koskaan huomannut\nhänen hengästyneen\", Josiah vastasi.\n\n\"Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään\", virkkoi Isaac-eno.\n\nTämä keskustelu oli tapahtunut aivan viimeisinä aikoina ja oli\nlohduttomalla tulevaisuudenkuvallaan masentanut hänet. Hän oli\ntäydelleen Agathan vallassa, mutta siitä huolimatta hän oli säilyttänyt\nterveen järkensä. Elämällä oli hänelle vielä paljon tarjolla, sillä hän\noli vasta kolmekymmentäkolme vuotta vanha ja pitkäikäistä sukua. Oli\nkauheata ajatella, että hän ehkä saisi kuulla Agathan morkkailua vielä\nyhtä monta vuotta. Niinpä tapahtui erään auringonlaskun jälkeisenä\nvuorokauden aikana, että Josiah Childs pudisti East Fallsin tomut\njaloistaan. Oli kulunut kaksitoista vuotta siitä ilman, että hän oli\nsaanut vaimoltaan ainoatakaan kirjettä. Ei tule kuitenkaan luulla, että\nsyy olisi ollut vaimon. Josiah ei ollut koskaan ilmoittanut omaa\nosotettaan. Ensimmäiset rahalähetykset olivat olleet Oaklandista, mutta\nsitten hän oli järjestänyt asiat niin, että kirjeessä oli milloin mikin\npostileima.\n\nNämä kaksitoista vuotta ja niiden antaman menestyksen aiheuttama\nitseluottamus oli lieventänyt tätä muistoa. Olihan Agatha kuitenkin\nhänen poikansa äiti ja epäilemättä tarkoittanut aina parastaan. Josiah\nei tehnyt nykyään enää niin ankarasti työtä, joten hänen aikansa riitti\nmuillekin kuin liikeasioille. Hän halusi tavata poikaansa, jota hän ei\nollut koskaan nähnyt. Poika oli jo kolmivuotias, ennenkuin Josiah edes\ntiesikään olevansa isä. Sitäpaitsi häntä vaivasi koti-ikävä. Hän ei\nollut nähnyt lunta kahteentoista vuoteen, ja pohti usein, eikö vain\nUuden Englannin hedelmillä ja marjoilla ollutkin hienompi maku kuin\nCalifornian. Etäisenä usvakuvana hän näki lapsuusseutujensa elämän,\njonka hän tahtoi nähdä todellisena vielä kerran ennen kuolemaansa.\n\nOlihan se lisäksi hänen velvollisuutensakin, sillä Agatha oli hänen\nvaimonsa. Hän toisi sitten Agathan mukanaan Länteen. Hän voisi tehdä\nsen, sillä olihan hän nyt mies kuten muutkin. Hän johti asioita, sen\nsijaan että häntä oli ennen johdettu, sen saisi Agatha kyllä huomata.\nHän toivoi, että Agatha tulisi hänen luokseen vain hänen itsensä\nvuoksi. Sen takia hän oli pukeutunut tuohon rajamaalaispukuun. Hän\ntahtoi näytellä tuhlaaja-isää, joka palaisi yhtä rahattomana kuin\nlähtikin, ja Agathasta riippui teurastettaisiinko vasikka. Hän\nihmetteli eniten kuitenkin sitä, saisiko hän entisen paikkansa East\nFallsin kauppapuodissa. Niin, Agathasta riippui mitä tuleman piti.\n\nHän oli sanonut henkilökunnalleen hyvästi ja astui käytävälle. Viisi\nhänen kuljetusvaunuaan oli juuri lähdössä matkalle. Hän vilkaisi niihin\ntuntien ylpeyttä, loi viimeisen katseen mustan- ja kullanväriseen\nkylttiin ja antoi pysähdysmerkin raitiovaunulle.\n\n\nII.\n\nHän tuli East Fallsiin New Yorkista päin. Istuessaan Pullman-vaunussa\ntuli hän tuntemaan useita liikemiehiä. Keskustelu kääntyi pian Länteen\nja joutui hänen johdettavakseen. Hänellä oli arvovaltaa, sillä hän oli\nOaklandin Kauppakamarin puheenjohtaja. Hänen sanansa merkitsivät\njotakin, ja hän tiesi sanottavansa, oli sitten kysymyksessä Aasian\nkauppa, Panaman kanava tahi jaappanilaisten työmiesten herättämän\nhankauksen järjestäminen. Häntä ilahdutti se huomio ja arvonanto, jonka\nnämä varakkaat Idän liikemiehet omistivat hänen mielipiteilleen, ja\nennenkuin aavistikaan oli hän East Fallsissa.\n\nHän oli ainoa henkilö, joka astui alas junasta autiolle asemasillalle.\nEi ollut ketään vastaantulijoita eikä matkustajiakaan. Pitkä tammikuun\nilta jo hämärsi ja sen kylmä raikkaus huomautti hänelle, että hänen\npukunsa löyhkäsi tupakalle. Hän värähti vaistomaisesti, sillä Agatha ei\nkärsinyt tupakkaa. Hän oli heittämäisillään pois vastasytytetyn\nsikaarinsa, kun hänen mieleensä juolahti, että kaikki tämä johtui vain\nsiitä vaikutuksesta, mikä East Fallsin ilmapiirillä oli häneen\nentuudestaan. Sitä täytyi vastustaa, päätteli hän, ja niin jäi sikaari\notteeseen, josta kuvastui kahdentoista vuoden Lännen päättäväisyys.\n\nKäveltyään muutaman askeleen hän oli pienellä valtakadulla. Sen antama\nkylmä ja tukittu vaikutus tympäisi häntä. Kaikki näytti jäätävältä ja\ntypistetyltä, yksin pureva pakkanenkin vaikutti epämiellyttävästi\nCalifornian leudon palsamituoksun rinnalla. Liikkeellä oli\nvain muutamia, hänelle outoja henkilöitä, jotka olivat aivan\nvälinpitämättömän näköisiä. Heidän pukunsa oli yhtä läpitunkematon kuin\nhe itsekin. Josiah Childsiä kummastutti se, miksi hän piti tätä\nihmeellisenä. Lännen laajassa näköpiirissä hän oli alituisesti\nalentanut East Fallsin merkitystä, mutta ei hän sittenkään ollut\nosannut arvioida sitä kyllin vähäiseksi. Se oli mitättömämpi kuin hän\noli osannut aavistaakaan. Varsinkin kauppapuoti salpasi hänen henkensä,\nsillä hän oli verrannut usein ajatuksissaan sitä omaan liikkeeseensä ja\nhuomasi nyt, kuinka hän oli liioitellut East Fallsin myymälän avuja.\nEihän siihen mahtuisi edes kahta hänen myymäläpöytäänsä, ja se sopisi\nkokonaisuudessaan johonkin hänen varastohuoneeseensa.\n\nTultuaan kadun päähän hän teki entuudesta tutun käännöksen oikeaan ja\njatkoi matkaansa liukasta käytävää pitkin ajatellen, että oli\nvälttämätöntä hankkia turkislakki ja nahkahansikkaat. Kelkkamäen ilot\nmuistuivat sitten hänen mieleensä, mutta häipyivät hetken kuluttua, ja\nhän alkoi miettiä, kuinka epäterveellistä on rakentaa asuinhuoneet ja\nulkorakennukset yhteen. Ikävät aamuaskareet ahdistivat häntä katkerilla\nmuistoillaan. Paleltuneet ja särkevät kädet olivat jotain kauheata,\nmutta vielä enemmän kiusasivat häntä kaksinkertaiset ikkunat, jotka\nolivat tiukasti tukitut ja nenäliinan kokoiset tuuletusruudut toivat\nhänen mieleensä tukehtumisen kauhut. Agatha pitäisi varmaan\nCaliforniasta, ajatteli hän muistellessaan auringonpaisteessa loistavia\nruusuja ja monia muita kukkia, joita oli minä vuodenaikana hyvänsä.\n\nYhtäkkiä hänestä tuntui, aivan epäjohdonmukaisesti kylläkin, että noita\ncalifornialaisvuosia ei olisi ollutkaan ja että East Fallsin elämä\nlaskeutuisi koko painollaan hänen harteilleen. Hän koetti taistella\ntuota ajatusta vastaan ja syrjäyttää sen muistissaan säilyneillä\nrunollisilla kuvilla, kuten \"lumen puhtaudella\", \"komeilla jalavilla\",\n\"jäyhällä Uuden Englannin hengellä\" ja \"kotiinpaluun ilolla\". Mutta\nnähdessään Agathan rakennuksen tunsi hän heikkoutta. Tietämättään hän\nheitti omantuntonsa vaatimuksesta puoleksi poltetun sikaarin lumeen ja\nhiljensi askeleitaan, kunnes hän laahasi itseään eteenpäin vanhalla\nelottomalla East Fallsin tavalla. Hän koetti muistaa olevansa Childsin\nKäteisliikkeen omistaja, joka oli tottunut antamaan määräyksiä, jonka\nsanoille pantiin suuri paino Työnantajaliiton kokouksissa ja jonka\nkäsissä oli puhemiehen nuija Kauppakamarissa. Hän koetti loihtia\nmielikuvitukseensa liikkeensä kyltin komeat kirjaimet ja\nkuljetusvaunujensa pitkän jonon. Mutta Agathan Uuden Englannin henki\noli yhtä purevan kylmä kuin pakkanenkin ja se tuntui jo kohdistuvan\nhäneen välillä olevista seinistä ja matkasta huolimatta.\n\nSitten hän huomasi heittäneensä tahtomattaan sikaarin pois. Tämä toi\nhänen mieleensä kuvan, joka oli edellisiä kauheampi. Hän näki menevänsä\npuuvajaan tupakoimaan. Nuo kaksitoista vuotta olivat lieventäneet\nkatkeria muistoja, kun välillä oli ollut kolmetuhatta mailia, mutta nyt\noli edessä karu todellisuus. Ei, totisesti hän ei enää hiivi puuvajaan\ntupakoimaan. Hän on liian vanha, liian tottunut tupakoimaan vapaasti\ntehdäkseen niin. Kaikki riippui siitä, mitenkä hän onnistuisi alussa.\nHän ottaa määräävän aseman ja polttaa kotonaan vielä samana\niltana... keittiössäkin. Ei, kautta Pyhän Yrjänän, hän polttaa nyt\nsaapuessaankin. Kiroten itsekseen ilman kylmyyttä hän veti paljaat\nkätensä taskuistaan ja sytytti sikaarin. Hänen miehuutensa liekki\nnäytti syttyvän yhtaikaa tulitikun kanssa. Totisesti hän näyttäisi\nAgathalle olevansa mies kiireestä kantapäähän.\n\nJosiah Childs oli itse syntynyt samassa talossa. Jo kauan ennen hänen\nsyntymäänsä oli hänen isänsä rakentanut sen. Matalan kiviaidan ylitse\nsaattoi Josiah nähdä keittiön portaat ja oven, puuvajan ja useat\nulkorakennukset. Suoraan Lännestä tulleena, jossa kaikki oli uutta ja\nalituisessa kulussa, häntä ihmetytti se, että kaikki oli ennallaan,\naivan samanlaisena kuin hänen lähtiessään. Hän melkein saattoi nähdä\nitsensä pikku poikana tekemässä askareita. Kuinka monta syltä puita\nolikaan hän sahannut ja pilkkonut tuossa puuvajassa! Oli onni, että se\naika oli jo mennyt. Keittiöpolku oli hiljattain lapioitu lumesta\npuhtaaksi. Sekin oli ollut yksi hänen tehtäviään. Kukahan sen nyt\nmahtoi tehdä. Niin, olihan hänen oma poikansa jo kahdentoista ikäinen.\nHän oli jo vähällä kolkuttaa keittiön ovelle, mutta puuvajasta kuuluva\nsahan kitisevä ääni johdatti hänet sinne. Siellä hän näki pojan, joka\noli ilmeisesti hänen omansa, ahkerassa työssä. Hän oli vähällä rynnätä\nhänen kimppuunsa uuden lämmittävän tunteen vallassa, mutta jaksoi\nkuitenkin hillitä itseään.\n\n\"Missä isäsi on?\" kysyi hän lyhyesti tarkastellen poikaa tiukasti John\nB. Stetsonin leveän, jäykän lierin alta.\n\nSuuri ikäisekseen, hän päätteli. Jonkun verran hoikka ehkä\nvartaloltaan, mutta se saattoi johtua nopeasta kasvamisesta. Kasvot\nolivat lujapiirteiset ja miellyttävät, silmät kuin Isaac-enolla. Kelpo\npoika, se oli lopputulos.\n\n\"Ei ole kotona, herra\", poika vastasi nojaten sahapukkiin.\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Merillä\", kuului vastaus.\n\nJosiah tunsi helpotuksen ja ilon virtaavan suonissaan. Agatha oli\nmennyt uusiin naimisiin -- nähtävästi jonkun merimiehen kanssa. Sitten\nvaltasi hänet pahaaennustava, hiipivä tunne. Agatha oli kaksiavioinen.\nHän muisti Enoch Ardenin, josta opettaja oli lukenut luokalle vanhassa\nkouluhuoneessa, ja hän alkoi pitää itseään sankarina. Hän tekisi\njotakin sankarillista. Kautta Pyhän Yrjänän, hän tekisi. Hän poistuisi\nhiljaa ensimmäisellä Californian-junalla. Agatha ei saisi tietää\nmitään.\n\nMutta Agathan siveysoppi ja omatunto oli Uuden Englannin puritaanien.\nHän sai säännöllisen rahalähetyksen, josta hän voi päättää miehensä\nolevan elossa. Oli mahdotonta, että hän olisi mennyt uusiin naimisiin.\nJosiah mietti päänsä puhki keksiäkseen oikean selityksen. Agatha oli\nehkä myynyt tämän talon, ja poika saattoi olla jonkun muun.\n\n\"Mikä on nimesi?\" kysyi hän.\n\n\"Johnnie\", kuului vastaus.\n\n\"Sukunimi, tarkoitan.\"\n\n\"Childs, Johnnie Childs.\"\n\n\"Isäsi nimi -- ristimänimi?\"\n\n\"Josiah Childs.\"\n\n\"Ja hän on merillä?\"\n\n\"Niin on, herra\"\n\nJosiah alkoi taaskin ihmetellä.\n\n\"Minkälainen mies hän on?\"\n\n\"Hän on kunnon mies -- oikein toimen mies, sanoo äiti. Ja se on totta.\nÄiti sanoo, että hän tekee kovasti työtä ja on parempi kuin muut\nmiehet. Hän ei tupakoi, ei juo, ei kiroile, ei tee mitään, jota hänen\nei pitäisi. Hän ei ole koskaan tehnyt. Hän on ollut sellainen koko\nelämänsä ajan, sanoo äiti, joka on tuntenut hänet jo paljon ennen kuin\nhe menivät naimisiin. Hän on ystävällinen eikä loukkaa kenenkään\ntunteita. Äiti sanoo, että hän on hienotunteisin mies, jonka hän\nkoskaan on tuntenut.\"\n\nJosiah'n sydän kävi sairaaksi. Agatha oli mennyt sittenkin toisiin\nnaimisiin, vaikka tiesi ensimmäisen miehensä olevan elossa. Olkoon\nmenneeksi, Josiah oli oppinut Lännessä laajasydämiseksi ja saattoi olla\njalomielinen. Hän voi hiipiä hiljaa takaisin ilman että kukaan siitä\ntietäisi. Agatha oli sittenkin hiukan halpamielinen, kun saattoi ottaa\nvastaan hänen rahalähetyksensä, vaikka tuo hänen ahkera ja säännöllinen\nmallimiehensä toi koko ansionsa kotiin. Hän ruoski aivojaan saadakseen\nselville, kuka East Fallsin miehistä olisi sellainen.\n\n\"Minkänäköinen hän on?\"\n\n\"En tiedä. En ole koskaan nähnyt häntä, sillä hän on aina merillä.\nMutta tiedän, kuinka suuri hän on. Äiti sanoo, että minusta tulee\npitempi kuin hänestä, ja hän on viisi jalkaa yksitoista. Albumissa on\nhänen kuvansa. Hän on kasvoiltaan laiha ja hänellä on poskiparta.\"\n\nSuuri valo selveni silloin Josiah'lle. Hän itse oli viisi jalkaa\nyksitoista. Hänellä oli ollut poskiparta ja hänen kasvonsa olivat\nolleet laihat ennen. Johnnie oli sanonut isänsä nimeksi Josiah Childs.\nHän, Josiah, oli tämä malliksikelpaava aviomies, joka ei tupakoinut,\nkiroillut eikä juonut. Hän oli tämä merimies, jota Agathan\nanteeksiantavainen mieli oli niin kauniisti kuvaillut. Josiah lämpeni.\nKyllä Agatha on mahtanut muuttua. Josiah tunsi syvää katumusta ja\nomantunnontuskia ajatellessaan, oliko hän todella elänyt tämän\narvostelun mukaisesti. Tuo sinisilmäinen poika odottaisi isältään\nsemmoista. Totisesti hän eläisi tästälähtien niin. Agathan menettely\noli ollut niin jalomielistä, ettei sitä olisi voinut odottaakaan\nhäneltä.\n\nPäätös, jonka hän silloin oli vähällä tehdä, oli tuomittu tuhoutumaan,\nsillä keittiönovi avautui ja sieltä kuului ärtyisä ja hermostuttava\nnaisen ääni:\n\n\"Johnnie -- kuuletko!\"\n\nMitenkä monta kertaa hän olikaan vanhoina päivinä kuullut tuon saman\näänen sanovan: \"Josiah -- kuuletko!\" Hän vavahti. Tahtomattaan,\nitsetiedottomasti, syyllisyydentuntoisena hän käänsi kätensä niin, että\npalava sikaari peittyi. Tämä oli hänen muuttumaton vaimonsa, jonka\nkasvojen rypyt olivat yhtä terävät kuin ennenkin, suupielten alaspäin\ntaipuvat kaaret yhtä happamet. Tahi pikemminkin oli havaittavissa\nenemmän happamuutta, huulet olivat käyneet vieläkin ohuemmiksi ja\nterävät rypyt syvemmiksi. Hän loi mieheensä oudoksuvan, melkein\nvihamielisen katseen.\n\n\"Luuletko, että isäsi pysähtyisi työssään alkaakseen jutella kulkurien\nkanssa?\" hän kysyi pojalta, joka näytti olevan yhtä peloissaan kuin\nJosiah.\n\n\"Minä vastasin vain hänen kysymyksiinsä\", Johnnie puolusteli\nitsepintaisesti, vaikka tiesi sen toivottomaksi. \"Hän halusi tietää...\"\n\n\"Ja otaksun, että kerroit hänelle\", ärähti Agatha. \"Mitä hänellä on\ntäällä nuuskimista? Ei hän ainakaan saa mitään syödäkseen. No, miksi et\nsahaa edelleen? Opetan sinut laiskottelemaan. Isäsi ei ollut\ntuollainen. Sinusta ei ikänä tule hänen kaltaistaan.\"\n\nJohnnie köyristyi ja sahan valittava ääni alkoi kuulua jälleen. Agatha\ntarkasteli Josiah'ta ja ilmeen happamuudesta päätteli tämä, ettei vaimo\ntuntenut häntä.\n\n\"Lähtekää pois\", komensi hän pontevasti. \"Teitä ei tarvita täällä\nnuuskimassa.\"\n\nJosiah tunsi jo halvauksen hiipivän hänen ruumiiseensa ja kostutteli\nkielellään huuliaan sanoakseen jotakin, mutta ei ehättänyt.\n\n\"Lähtekää vain\", ja ääni oli entistä kimakampi, \"taikka lähetän\nkonstaapelin peräänne.\"\n\nJosiah totteli. Hän kuuli keittiönoven paukahtavan jälleen kiinni. Hän\navasi portin kuten oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin ja astui\nkatukäytävälle kuten unissakävelijä. Varmasti tämä olikin unta. Pian\nhän heräisi ja päästäisi helpotuksen huokauksen. Pysähtyessään\nhankaamaan otsaansa hän kuuli sahan valituksen. Jos tuossa pojassa on\nhitunenkin vanhaa Childsien henkeä, niin hänkin karkaa ennemmin tahi\nmyöhemmin, sillä Agatha oli enemmän kuin tavallinen kuolevainen saattoi\nsietää. Hän ei ollut muuttunut, paitsi ehkä vieläkin pahemmaksi, jos se\nenää oli mahdollista. Tuo poika karkaa varmasti, ehkä piankin. Ehkä nyt\njo.\n\nJosiah Childs suoristautui ja painoi hartiansa taaksepäin. Yhdessä\nhetkessä leimahti hänessä taas Lännen mies, rohkea ja keinoista\nvälittämätön, jos tiellä on esteitä poistettavina. Hän katsoi kelloaan,\nmuisteli junien aikataulua ja puhui itsekseen, juhlallisesti, ääneen.\nSe kuulosti melkein valalta:\n\n\"En välitä rahtuakaan siitä, mitä laki sanoo. Tuota poikaa ei saa\nkiusata enää. Annan Agathalle kaksin-, nelinkertaisen määrän tahi mitä\ntahansa, mutta poika seuraa minua. Agathakin voi tulla Californiaan,\nmutta sitä ennen hänen täytyy allekirjoittaa sopimus, jonka pykälien\nmukaan hänen on eläminen, jos aikoo saada jäädä sinne. Ja sen hän\ntekee, sillä täytyyhän hänellä olla joku nalkutettavanaan.\"\n\nHän avasi portin uudelleen ja lähestyi puuvajaa. Johnnie katsahti\nhäneen, mutta ei lopettanut työtään.\n\n\"Mikä sinua eniten miellyttää maailmassa?\" Josiah kysyi terävästi,\nhiljaa.\n\nJohnnie epäröi ja melkein lopetti sahaamisen. Josiah antoi hänelle\nmerkin, että hän jatkaisi sitä.\n\n\"Tahtoisin päästä merille isäni kanssa.\"\n\nJosiah huomasi vapisevansa.\n\n\"Tahtoisitko todella?\" hän kysyi kiihkeästi.\n\n\"Tahtoisinko?\"\n\nJohnnien kasvojen ilme puhui enemmän kuin sanat.\n\n\"Tule sitten. Kuule. Minä olen sinun isäsi. Minä olen Josiah Childs.\nEtkö ole halunnut karata?\"\n\nJohnnie nyökkäsi.\n\n\"Niin minäkin tein\", jatkoi Josiah. \"Minä karkasin.\" Hän katsoi\nhätäisesti kelloaan. \"Ennätämme vielä Californian-junaan. Minä asun\nCaliforniassa. Agatha -- sinun äitisi -- voi tulla sinne jälkeenpäin.\nKerron junassa enemmän. Lähdetään nyt.\"\n\nHän syleili hetkisen puoleksi pelokasta, puoleksi innostunutta poikaa\nja pakeni sitten käsi kädessä hänen kanssaan yli pihan ja edelleen\nportista kadulle. He kuulivat keittiön oven avautuvan ja naisen äänen\nsanovan jäähyväisiksi:\n\n\"Johnnie -- kuuletko! Mikset sahaa? Otan kohta selvän siitä.\"\n\n\n\n"]