← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 1791
Asbjörn Krag sotkeutuu vakoiluun
Stein Riverton
Stein Rivertonin 'Asbjörn Krag sotkeutuu vakoiluun' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1791. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
ASBJÖRN KRAG SOTKEUTUU VAKOILUUN
Salapoliisiromaani
Kirj.
STEIN RIVERTON
Suomennos
Ensimmäinen painos ilmestynyt nimellä "Salapoliisi Krag pankkirosvona"
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö 1942.
I.
ARVOITUKSELLINEN BRETAGNELAINEN.
Kun Asbjörn Krag eräänä heinäkuun iltana kello seitsemän tienoissa palasi kotiinsa, huomasi hän kirjoituspöydällään kirjeen, joka oli osoitettu hänelle.
Nähdessään kirjekuoressa olevan leiman, levisi tyytymätön ilme hänen kasvoilleen. Kuoressa oli poliisilaitoksen leima. Siellä tarvittiin siis taas hänen apuaan.
Tästä ei kuuluisa salapoliisi lainkaan pitänyt. Hänen mielenkiintonsa oli tällä hetkellä kohdistunut erääseen sangen omituiseen juttuun, jota hän paraillaan selvitteli. Krag ei halunnut jakaa voimiaan työskennellessään. Hän tahtoi mieluummin selvittää jutun kerrallaan, ja vasta sitten tarttua uuteen. Mutta siinä tapauksessa, että poliisilla oli joku arvoitus, jonka ratkaisussa he tarvitsivat hänen apuaan, ei Krag tahtonut loukata heitä kieltäytymällä avunannosta.
Hän repäisi kuoren auki ja tapansa mukaisesti katsahti ensin allekirjoitusta.
– No, tämähän on erinomaista, hän mutisi tyytyväisenä, kirje ei olekaan salapoliisipäälliköltä. Mahdollisesti he eivät tarvitsekaan apuani.
Kirjeen oli lähettänyt eräs Kragin ammattitoveri. Boothwell-Hansen- niminen etsivä, mies, joka oli saanut erinomaisen käytännöllisen ja teoreettisen opetuksen ammatissaan ja joka sitäpaitsi oli viisas ja hienosti sivistynyt. Näiden ominaisuuksien vuoksi kunnioitti Krag toveriaan vilpittömästi.
Krag luki:
"Rakas ystävä, olisin iloinen, jos voisit tulla luokseni
illalliselle tänään kello puoli yhdeksän. Siinä tapauksessa,
että aikasi on täpärällä, en pidätä sinua kauempaa kuin kello
yhteentoista. Olen koettanut saada sinua käsiini puhelimitse,
mutta en ole onnistunut, joten oletan, että työskentelet
jonkun tärkeän jutun kimpussa. Kaupungissammehan on jo paljon
ulkolaisia. Olenko väärässä väittäessäni, että nykyinen juttusi
on kansainvälistä laatua? Kuinka tahansa – jos saat kirjeeni,
niin toivon, että tulet. Älä pelästy, en pyydä sinulta paljoa.
Haluaisin vain saada yhden neuvon. Ja jotta et olisi aivan
tietämätön asiasta, ilmoitan sinulle, että se koskee nuorta
bretagnelaista, jonka varmaankin muistat – miestä, joka oli
puettu frakkiin ja silkkipyttyyn ja joka vangittiin hänen
yrittäessään varastaa erään köyhän naisen rahakukkaron. Hänen
juttunsa kehittyy yhä vaikeammaksi ja käsittämättömämmäksi
arvoitukseksi minulle. Siis – odotan sinua.
B.H."Asbjörn Krag taittoi kirjeen laskoksiinsa ja vaipui syviin mietteisiin. Nyt hän muisti varsin hyvin nuoren bretagnelaisen, joka oli vangittu silloin kuin Krag oli työskennellyt erään toisen, paljon tärkeämmän jutun kimpussa. Tuon työnsä vuoksi hän ei silloin ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota hienosti puettuun taskuvarkaaseen. Mutta nyt hän muisti selvästi muukalaisen ulkomuodon: Hienot, hiukan hermostuneet piirteet, syvällä olevat silmät ja väsyneen hymyn.
Krag oli sattumalta ollut salapoliisipäällikön luona juuri silloin kuin bretagnelainen tuotiin sinne. Siitä saattoi olla nyt noin neljätoista vuorokautta. Häntä ei pidättänyt siviilipukuinen poliisi, vaan tavallinen, virkapukuinen konstaapeli. Pidätetty oli tehnyt niin ylhäisen ja sivistyneen vaikutuksen, että salapoliisipäällikkö tahtomattaan oli kysynyt:
– Mitä tämä herra on tehnyt?
– Taskuvarkaus, oli konsaapeli vastannut, röyhkeä taskuvarkaus keskellä katua.
Mielipiteen lausuminen siitä, onko keskellä katua tahi pimeässä porraskäytävässä tehdyllä taskuvarkaudella mitään eroa, jääköön sillensä – joka tapauksessa tuli toteennäytetyksi, että muukalainen oli Raatihuoneen edustalla yrittänyt varastaa erään naisen taskusta rahakukkaron ja että hänellä oli ollut kukkaro jo kädessään silloin kuin hänet pidätettiin.
Krag muisti samalla, että muuan pidätyksen toimittaneen konstaapelin lausuma ilmoitus oli tehnyt häneen omituisen vaikutuksen.
Konstaapeli oli sanonut:
– Pyydän saada ilmoittaa, herra salapoliisipäällikkö, että pidätetty esiintyi niin röyhkeästi, että se tuntuu melkein uskomattomalta. Hän näki minun seisovan lähettyvillään ja kuitenkin hän teki varkauden. Niin – näytti melkein siltä, kuin hän olisi tahtonut, että varkaus huomattaisiin. Ja sitten kun pidätin hänet, hymyili hän rauhallisesti.
Sanottuaan tämän osoitti konstaapeli pidätettyä ja huudahti:
– Katsokaa, nyt hän jälleen hymyilee!
Ja todellakin oli muukalaisen kasvoilla väikkynyt hiukan ivallinen, väsynyt hymy. Tuntui siltä kuin kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtui, olisi ollut hänestä aivan samantekevää. Juuri sillä hetkellä oli hän sattumalta avannut hienon, viimeisen muodin mukaisesti valmistetun päällystakkinsa ja läsnäolijat olivat hämmästyksekseen huomanneet, että vieras oli puettu frakkiin. Puku sopi hänelle kuin valettu. Kaulus oli moitteeton – samoin kuin paidanrintamuskin, jolla kimalteli pari timanttinappia.
– Kaikesta päätellen on hän kansainvälinen taskuvaras, oli salapoliisi sanonut. – Heillä on tapana ilmestyä tänne vasta myöhemmin, mutta tänä vuonnahan täällä on suuri näyttely, jonka vuoksi he saapuvat kaupunkiimme tavallista aikaisemmin.
Kuulustelujen aikana muukalainen tunnusti, että hänen tarkoituksensa oli ollut varastaa kukkaro. Hän ilmoitti nimensä. Hänen tuntomerkkinsä merkittiin kirjoihin ja sen jälkeen hänet vietiin säilytysosastolle.
Jälkeenpäin oli salapoliisipäällikkö sanonut Asbjörn Kragille:
– Koska nuo veitikat ilmestyvät näille leveysasteille jo näin aikaisin, on varmaa, että he vainuavat runsasta saalista.
Mutta Asbjörn Krag, joka koko ajan oli kiinnostuneena silmäillyt muukalaisen kasvonpiirteitä, oli vastannut:
– Koko hänen olemuksensa todistaa, että hän on sangen viisas mies. En voi käsittää, minkä vuoksi hän on käyttäytynyt niin kömpelösti. Asia olisi kokonaan toinen, jos se olisi tapahtunut talvella.
– Talvella? oli salapoliisipäällikkö kysynyt.
– Niin, Krag oli jatkanut, jos tämä olisi tapahtunut talvella ja jos tuo mies olisi ollut puettuna rääsyihin, olisin käsittänyt asian. Siinä tapauksessa olisi ollut luonnollista, että mies varastaa päästäkseen katon alle ja saadakseen jotakin syötävää.
Salapoliisipäällikkö ei ollut jatkanut keskustelua sen enempää tästä aiheesta ja asian vähäpätöisyyden vuoksi ei siihen kiinnitetty sen suurempaa huomiota. Myöhemmin oli Krag sattumalta kuullut, että asian selvittäminen oli uskottu Boothwellille.
Kaiken tämän Krag kävi ajatuksissaan läpi sormeillessaan Boothwellin kirjettä. Oikeastaan ei hänellä ollut varaa uhrata kahta tuntia näin mitättömän asian vuoksi. – Mitättömän, mutisi Krag itsekseen ja ajatteli uudelleen bretagnelaisen kasvonpiirteitä. Asbjörn Kragilla oli omat käsityksensä mitättömiltä näyttävistä asioista. Yksinpä kaikkein pieninkin juttu saattoi kiinnostaa häntä, kunhan se vain jollakin tavalla erosi niistä jokapäiväisistä rikosjutuista, joita suuressa kaupungissa päivittäin tapahtui. Ja Boothwell oli erikoisesti maininnut, että vangittu ranskalainen oli täydellinen arvoitus. Krag päätti uhrata pyydetyt kaksi tuntia.
Hän saapui täsmälleen ja Boothwell-Hansen avasi itse hänelle oven. Pöytä oli valmiiksi katettu ja ystävykset istuutuivat heti sen ääreen. Boothwell omisti hienon nuorenmiehen asunnon kaupungin parhaimmassa osassa.
– Lähetin taloudenhoitajattarenikin pois, Boothwell sanoi, saadaksemme keskustella aivan rauhassa. Tulemme kahden varsin hyvin toimeen, vai mitä arvelet?
– Erinomaisesti, Krag vastasi. – Sitäpaitsi en ole ennättänyt lainkaan syömään tänään. Tämähän muistuttaa jotakin juhlaa.
– Niin, on tämä ainakin parempaa kuin tavallinen vankilaruoka.
– Mitä sillä tarkoitat? Asbjörn Krag kysyi.
– Tarkoitan, toinen vastasi, että olen kutsunut tänne erään henkilön, miehen, jonka muussa tapauksessa täytyy tyytyä vankilakeittiön antimiin.
– Vai niin – mahdollisesti jonkun vanginvartijan?
– Ei. Kutsuin tänne erään – vangin.
– Todellakin. Sinä siis järjestelet vangeille pieniä vapaahetkiä ja tarjoilet heille samalla illallisia? Siihen sinulla täytynee kuitenkin olla joku erikoinen syy?
– Niin onkin.
– En arvanne väärin jos oletan, että tänne kutsumasi mies on ystävämme bretagnelainen – taskuvaras, joka oli puettu frakkiin?
– Olet aivan oikeassa. Hän kieltäytyi suostumasta kutsuuni.
– Sepä ihmeellistä. Ja millä syyllä lian kieltäytyi?
– Kerron sen sinulle heti. Halusin mielelläni saattaa hänet yhteyteen kanssasi. Olisin tahtonut sinun saavan hiukan täydellisemmän kuvan hänestä, kuin mitä sait edellisen, varsin lyhyen kohtauksenne aikana. Sen vuoksi kutsuin hänet luokseni illalliselle.
– Mitä hän vastasi kutsuusi?
– Hän kävi aivan kalpeaksi, mutta ei vastannut mitään.
– Sehän on sangen omituista. Minä olisin hänen sijassaan suostunut empimättä.
– Niin, mutta hän kävi kalpeaksi kuin ruumis ja sitten hän kysyi. oliko tarkoitukseni todellakin laskea hänet vapaaksi ja kutsua hänet illalliselle luokseni. Vakuutin asian olevan niin ja saadakseni hänet innostumaan asiaan, mainitsin, että tarjoaisin hänelle tuoretta kaviaaria ja hyvää viiniä.
"Kaviaaria", hän mutisi ja kävi mikäli mahdollista vieläkin kalpeammaksi.
– Sepä hittoa, Asbjörn Krag mutisi ja asetti lusikallisen kaviaaria paahdetulle leivänviipaleelle.
– Mahdollisesti hän ei pidä kaviaarista? Krag huomautti.
– Tuskinpa vain, Boothwell vastasi. – En kuitenkaan tiedä minkä vuoksi hän kieltäytyi, mutta joka tapauksessa olivat kaikki pyyntöni aivan turhat. "Olen tehnyt rikoksen", hän vain sanoi, "ja haluan myöskin kärsiä rangaistukseni."
– Siinä tapauksessa hän lienee käynyt uskonnollismieliseksi?
– Sitä en usko.
– Minkä vuoksi hän sitten käyttäytyy tuolla tavoin?
– Siinäpä salaisuus onkin, Boothwell vastasi. – Näyttää siltä kuin hän olisi tipahtanut tänne suoraan taivaasta.
– Puettuna frakkiin? Boothwell nyökkäsi innokkaasti.
– Aivan sellaisena kuin hänet näit, frakkeineen, timanttinappeineen ja kaikkine komeuksineen... Tipahtanut pilvistä.
II.
PUNAINEN JA MUSTA TUKKA.
Tähän toverinsa viimeiseen huomautukseen ei Asbjörn Krag vastannut mitään. He lopettivat illallisen hiljaisuuden vallitessa eikä kumpikaan puhunut mitään vielä sikaareja sytytettäessä. Boothwell ei häirinnyt Kragia, vaan ryhtyi itse valmistamaan kahvia ja asetti sitten höyryävän kupin ystävänsä eteen.
Vasta sitten Krag katkaisi hiljaisuuden. Hänen päänsä oli peittynyt paksuun savupilveen ja tämän savupilven keskeltä Boothwell kuuli äkkiä kysymyksen:
– Kuulehan, hyvä ystävä, koettakaamme päästä tämän salaisuuden perille – miksi hän kutsuu itseään, tämä salaperäinen tuttavamme?
– Craonne. Hän väittää olevansa kotoisin Bretagnesta. Hän on kieltäytynyt vastaamasta kysymyksiin, jotka koskevat hänen ammattiaan ja paikkaa, josta hän on tänne tullut. Voi olla niinkin, ettei hän olekaan bretagnelainen. Mutta kaikissa tapauksissa hän on ranskalainen, sillä hänen ulkomuotonsa viittaa vahvasti siihen.
– Hän on varmasti Bretagnesta, Krag vastasi, olen asunut siellä yhden kesän, joten tunnen heidän murteensa varsin hyvin.
– Voit olla oikeassa, mutta hänen kotipaikkansa selville saaminen ei olekaan tässä asiassa tärkeintä. Pääasia on se, että en millään ole päässyt selville siitä, kuka tuo vekkuli oikein on. Salapoliisipäällikkö on edelleenkin vakuutettu siitä, että herra Craonne on tavallinen, kansainvälinen taskuvaras, joka näyttelemällä yhtä tahi toista hyvin suunniteltua ilveilyä koettaa päästä pujahtamaan verkosta, jonne on sattumalta joutunut.
– Pelkään, että päällikkösi on väärässä. Siinä tapauksessa, että ranskalainen on rikollinen, mikä ei ole lainkaan varmaa, on hän ilmeisestikin nyt ensimmäistä kertaa rikoksen poluilla. Jo silloin, kun hänestä otettiin sormenjäljet ja kun hänet valokuvattiin, huomasin sen, sillä hän ei väännellyt kasvojaan tuntemattomiksi, kuten tottuneemmat rikolliset tekevät kun heitä valokuvataan. Päinvastoin, minusta näytti kuin hän olisi suurella mielenkiinnolla katsellut kaikkia kojeitamme. Sain sen varman käsityksen, että hän ei koskaan aikaisemmin ole ollut sellaisessa huoneessa. Hän ei tiennyt mitenkä hän olisi käyttäytynyt.
– Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, Boothwell jatkoi, että kansainvälinen rikollinen ei voi olla vangittuna useita päiviä niin ettei hänen henkilöllisyyttään saataisi selville. Lähetimme bretagnelaisen tuntomerkin kaikkiin Euroopan suurkaupunkeihin. Yksinpä pelkkien sormenjälkien avulla voidaan nyt jo muutamassa hetkessä päästä selville, kuka rikollinen kulloinkin on kysymyksessä. Berlinin poliisi, joka toimii ripeimmin, lähetti vastauksen jo neljän päivän kuluttua siitä kun olin kysymykseni heille lähettänyt. Siellä ei tunnettu kysymyksessä olevaa "kättä." Hänen tuntomerkkejään ei löytynyt Berlinin poliisilaitoksen suunnattomista luetteloista, joihin on merkitty kaikki ne lainrikkojat, jotka ovat pidätetyt Saksan rajojen sisäpuolella. Tähän mennessä olen saanut vastauksen Lontoosta, Parisista, Kööpenhaminasta, Tukholmasta, Roomasta ja muista pääkaupungeista. Kukaan heistä ei ole aikaisemmin ollut tekemisissä tämän "käden" kanssa. Jo tämäkin todistaa, että mies ei missään tapauksessa voi olla kansainvälinen rikollinen. Lisäksi sotii sellaista väitettä vastaan hänen koko olemuksensa, hänen käytöksensä, ja ennen kaikkea se kömpelö tapa, jolla hän varkautensa suoritti.
Päästyäni näin pitkälle, sanoi salapoliisipäällikkö, että olisi viisainta jättää mies tuomioistuimen haltuun ja siten vapautua hänestä. Mies luonnollisesti passitettaisiin yli rajan. Pyysin lykkäystä. Tuo hienosti puettu, hiljainen muukalainen vaikutti minusta täydelliseltä arvoitukselta. Rupesin tuntemaan todellista mielenkiintoa häntä kohtaan.
– Mielenkiintoa, Krag huomautti, minusta olisi nimitys osanottoa paremminkin paikallaan.
– Niin, voidaanhan sitä sitenkin nimittää. En voinut saada häntä ajatuksistani ja minua kiukutti, että en pystynyt ratkaisemaan arvoitusta, jonka tuo äkkiä ilmestynyt ranskalainen oli eteeni asettanut. Ryhdyin oikein todenteolla ottamaan hänestä selvää.
– Etkö ole löytänyt minkäänlaista lähtökohtaa? Krag kysyi äkkiä.
– Kyllä, toinen vastasi, mutta ainoastaan yhden. Se rajoittuu yhteen ainoaan sanaan, vieraskieliseen haukkumasanaan "Fétjuk". Se on venäjää – roskaväen käyttämää katukieltä. Se lausuttiin Grandin ruokasalissa toukokuun 1 päivänä kello puoli kaksitoista yöllä.
– Oh! Krag huudahti, sehän kuulostaa kiinnostavalta; mutta mitä yhteyttä sillä on tämän asian kanssa?
– Niin, toinen vastasi, ethän voi sitä tietää koska et ole seurannut asiaa lähemmin. Mutta pyydän sinua toistaiseksi painamaan mieleesi tuon haukkumasanan "Fétjuk". Käsitin tietysti heti, että koska monsieur Craonne pidätettiin moitteettomassa seurustelupuvussa, oli hänen täytynyt saapua kaupunkiin jo aikaisemmin tai täytyi hänellä olla asunto jossakin. Ryhdyin sen vuoksi tutkimuksiin, jotka käsittivät kaikki hotellit ja matkustajakodit, vieläpä perheetkin, jotka pitävät vuokralaisia. Mutta missään ei tunnettu sen näköistä herraa. Myöskään ei kukaan ole tehnyt poliisille ilmoitusta kadonneesta vuokralaisesta. Olen koettanut ilmoittaa sanomalehdissä – kaikki tuloksetta. Myöntänet kuitenkin, että mies ei voi ilmestyä kaupunkiin niin, ettei hänestä jotakin selvää saisi.
– Sinähän sanoit itse, Krag huomautti leikillisesti, että hän mahdollisesti on tipahtanut tänne pilvistä.
– Aivan niin, toinen vastasi epätoivoisesti päätään pudistaen, ja kun kysyin mieheltä itseltään, missä hän asui täällä Oslossa, vastasi hän vain ylöspäin viitaten ja päätään pudistaen.
– Oletko ottanut selvää, onko kaupunkiin tullut lentokoneita viime aikoina? Krag kysyi hymyillen.
– Rakas ystävä, toinen vastasi tyytymättömänä, pyydän, että et laskisi leikkiä tässä asiassa. Olen vakuutettu siitä, että tähän sisältyy jotakin vakavaa. Luulen, että mies on onneton. Häntä ei ympäröi yksinomaan salaperäisyys, vaan myöskin murhenäytelmä. Olen kysynyt häneltä kuinka kauan hän on ollut Oslossa ja siihen hän on vastannut: yhden kuukauden.
Asbjörn Krag nyökkäsi.
– Sitten keksin keinon. Päätin käydä kaikissa kaupunkimme kahviloissa ja näyttää siellä hänen valokuvaansa.
– Tunnettiinko hänet?
– Kyllä, hänet tunnettiin.
Boothwell etsi papereiden joukosta kaksoisvalokuvan, jonka hän ojensi Asbjörn Kragille.
Se oli tavallinen poliisilaitoksen rikollisesta ottama valokuva, jossa asianomainen henkilö oli valokuvattuna sekä edestä että sivulta. Valokuva esitti ranskalaista sellaisena kun hän oli pidätettäessä, hienona, takki avoinna ja timanttinappeineen. Asbjörn Kragin täytyi jälleen ihailla miehen hienoja kasvonpiirteitä, joista kuvastui sivistyneisyys ja viisaus.
– Jos tämä mies on rikollinen, Krag sanoi, niin hän on varmasti vaarallinen. Pidän valokuvan itseäni varten.
– Saat sen kernaasti. Näytä sitä kaikissa mahdollisissa paikoissa – ehkenpä siten löydämme uusia jälkiä. Kuten jo sanoin, tunnettiin hänet valokuvan perusteella. Ensiksi tunsi Grandin hovimestari hänet ja sitten vahtimestari, joka oli tarjoillut hänen pöytäänsä.
– Oliko salaperäinen ystävämme ollut siellä yksinään?
– Ei.
– No niin – siinä tapauksessa, että hän ei ole ollut yksikseen siellä, on meillä toiveita saada asia selvitetyksi.
– Hän illasti siellä erään naisen seurassa. Hovimestari muisti nähneensä hänet siellä kaksi eri kertaa ja kummallakin kerralla oli hänellä ollut sama naishenkilö mukanaan. Ja tässä kohden viittaan siihen mitä tarjoilija kertoi minulle. Hänkin tunsi ystävämme ja saattoi sitäpaitsi sangen tarkasti kuvata kysymyksessä olevan naisen ulkomuodon.
– Ennen kaikkea, Asbjörn Krag keskeytti, kuuliko tarjoilija mitä kieltä ystävämme ja nainen käyttivät keskustellessaan?
– Kyllä, he keskustelivat ranskaksi. Niistä muutamista irrallisista lauseista päätellen, jotka tarjoilija sattumalta oli kuullut, olivat he keskustelleet jostakin matkasta, jonka he hiljakkoin olivat tehneet.
– Minkä näköinen nainen oli?
– Hän oli keskimittainen, suunnilleen kolmenkymmenen tahi korkeintaan kolmenkymmenenkahden vuoden ikäinen, hiukan lihavahko, mutta kuitenkin kaunis. Nainen kuului siihen hiukan kuihtuneiden ja lihavuuteen taipuvaisten naisten tyyppiin, jotka silti nuorempina ovat usein olleet hyvinkin kauniita. Hän oli ollut hienosti puettu, mutta oli hänen puvussaan ollut jotakin silmiinpistävää, sellaista, mikä viittaa omistajattarensa kuuluvan johonkin varieteehen, ja oli hänellä ollut loistavia ja varmaankin sangen arvokkaita koruja yllään.
– Entä hiukset? Krag kysyi äkkiä.
– Oletko tavannut kysymyksessä olevan naisen aikaisemmin? hän kysyi.
– Entä hiukset? Krag toisti.
– Niin, mitä hiuksiin tulee, toinen vastasi, niin siinä kohdin poikkeavat saamani ilmoitukset toisistaan. Hovimestari väittää, että kun nainen ensimmäisen kerran ilmestyi kahvilaan, oli hänellä ollut loistavan musta tukka. Toisella kerralla ei hän kiinnittänyt naiseen huomiota, mutta tarjoilija väittää, että tämän hiukset olivat silloin punertavat.
Krag hymyili.
– Sehän ei merkitse paljoakaan, Boothwell lisäsi, sillä Parisissahan naiset vaihtavat hiustensa väriä yhtä usein kuin hattuakin ja tämä nainen on kaikesta päättäen kuulunut kaikkein nykyaikaisimpiin. Tarjoilija kertoi edelleen, että ystävämme ja naisen keskustelu oli lopulta vaikuttanut hiukan kiihtyneeltä. Tarjoilijasta oli tuntunut, kuin tämä olisi koettanut puolustautua. Juuri silloin oli nainen huudahtanut sanan "Fétjuk". Tarjoilija oli erikoisesti painanut mieleensä tuon sanan. Se oli erottunut niin omituisesti ranskankielestä.
– Eikö paria ole sen jälkeen tavattu yhdessä?
– Ei sen jälkeen. Ei kumpaakaan.
– Tämä on erittäin mielenkiintoinen seikka, Krag huomautti, ja mikäli käsitän, täytyy minun sittenkin ryhtyä sitä selvittelemään. Kuten varmaankin tietänet, olen viime aikoina selvitellyt erästä salaperäistä juttua. Siihenkin on sekaantunut nainen, jonka tuntomerkit ovat aivan samat kuin äsken mainitsemasi naisen. Voi olla, että nämä molemmat jutut, joilla ei näytä olevan mitään yhteyttä aavistamattamme saattavat äkkiä yhtyä ja johtaa samaan päätepisteeseen.
III.
VUORIKIIPEILIJÄT.
Mitä nyt oli tehtävä?
Boothwell-Hansen oli pyytänyt ystävänsä apua syystä, että hän tunsi olevansa voimaton juttua selvittämään. Hän oli halukas pitämään sitä tavallisena taskuvarkautena, mutta sittenkin oli hänellä sellainen aavistus, että juttuun sisältyi paljon suurempia salaisuuksia kuin ensi näkemältä saattoi aavistaa. Siitä johtui, että hän tunsi jonkinlaista osanottoa vangittua kohtaan. Se harvinainen salaperäisyys, jolla tämä oli ympäröinyt itsensä, täytti hänet ihmettelyllä. Ja nyt hänellä oli valittavana: Antaisiko hän asian raueta mitättömänä taskuvarkautena, vai jatkaisiko hän tutkimuksia saadakseen selville Craonnen henkilöllisyyden? Hän punnitsi mahdollisuuksiaan hän menettäisi harvinaisen ja mielenkiintoisen tilaisuuden, mahdollisesti huomiotaherättävän paljastuksen – viimeksimainitussa tapauksessa saattaisi hän lyödä kirveensä kiveen, joutua hysteerisen ja naurettavan miehen maineeseen, mikä taas oli pahinta, mitä nykyaikainen salapoliisi saattoi ajatella. Sen vuoksi oli hän pyytänyt ystävänsä Asbjörn Kragin apua.
Helpotuksesta huokaisten hän huomasi, että Krag alkoi vähitellen kiinnostua asiasta ja kun tämä keskustelun lopulla viittasi siihen, että asialla, jota hän paraillaan tutki ja monsieur Craonnella saattoi olla jotakin yhteyttä, tuli Boothwell-Hansen melkein liikutetuksi. Boothwell-Hansenin täytyi kuitenkin lähteä päivystysvuorolleen etsivään osastoon ja Krag lähti saattamaan häntä.
– Niin, mitä sinusta nyt on viisainta tehdä?
He olivat ennättäneet Egertorille, jossa Asbjörn Krag aikoi erota ystävästään, kun tämä lausui äkkiä kysymyksensä.
– Olen sitä mieltä, Krag vastasi, että hänet on laskettava vapaaksi.
– Minkä vuoksi? Siksi, että et usko hänen olevan tavallisen rikollisen?
– Sitä en varmuudella tiedä, vaikkakin pidän sitä uskottavana.
– Mutta minkä vuoksi päästäisimme hänet vapaaksi? Eikö olisi parasta pitää häntä edelleenkin vangittuna ja sillä aikaa koettaa paljastaa hänen salaisuutensa?
– Sinä erehdyt, Krag vastasi, sillä hänen tekemänsä mitätön taskuvarkaus ei luonnollisestikaan voi kiinnostaa meitä. Rangaistaanko häntä siitä tahi ei, on meistä aivan samantekevää. On jo onneksi sivuutettu se aikakausi, jolloin poliisin täytyi kiinnittää huomiotaan sellaisiin mitättömyyksiin. Meidän on kiinnitettävä huomiomme siihen, että hän salaa jotakin. Voimme melkoisella varmuudella olettaa, että se, mitä hän koettaa peitellä meiltä, on paljon tärkeämpää kuin taskuvarkaus, jonka vuoksi hänet on vangittu, koskapa hän suhtautuu niin välinpitämättömästi siihen, tuomitaanko hänet muutaman päivän vesileipärangaistukseen tahi ei. Ensimmäinen tehtävämme on siis ottaa selvää, mitä hän meiltä salaa. Koko jutun luonne, hänen salaperäinen käytöksensä, viittaa siihen, että kysymyksessä on sangen monimutkainen juttu. Jos onnistumme hiukankaan raottamaan sitä peittävää verhoa, niin uskon, että hämmästymme. No niin, koettakaamme pyrkiä kohti pistettä, josta voimme ottaa selville, mitä juttuun kätkeytyy. Meidän on löydettävä siihen pisteeseen johtava lyhin tie. Ja mies saa itse johdattaa meidät sinne.
– Millä tavoin? Boothwell kysyi.
– Pyydän sinua kiinnittämään huomiotasi siihen, Krag vastasi, mitenkä innokkaasti mies koettaa pitää salassa sitä paikkaa, missä hän on asunut täällä Oslossa. Olet aivan oikeassa sanoessasi, että tuntuu kuin mies olisi tipahtanut suoraan pilvistä tänne. Kukaan ei tiedä mistä hän on tullut ja missä hän on asunut. Kaikesta huomaa, että hänelle on ollut varsin tärkeätä saada salatuksi asuinpaikkansa. Se voi merkitä ainoastaan sitä, että samassa silmänräpäyksessä kuin saamme selville hänen asuinpaikkansa, voimme myöskin seurata hänen aikaisempia jälkiään ja saada selville, mitä hän on tehnyt ennen tuota mitätöntä taskuvarkautta. – Siitä silmänräpäyksestä lähtien on meillä mahdollisuus saada selville salaisuus, jota hän niin innokkaasti koettaa suojella. Koko hänen huoleton käytöksensä viittaa myöskin siihen, että hän uskoo salaisuutensa olevan siksi suojatun, että emme pysty sitä ratkaisemaan. Päästäksemme nopeimmin oikeille jäljille on meidän kuljettava lyhintä tietä, annettava hänen itsensä opastaa meidät oikeille jäljille. Tämä käy parhaiten siten, että laskemme hänet vapaaksi. Voimme huoleti uskaltautua siihen kokeeseen. Ilmoitamme hänelle, että taskuvarkaus oli siksi mitätön, ettei siitä koidu mitään rangaistusta ja sitten annamme hänen mennä.
– Ja seuraamme häntä.?
– Niin, luonnollisesti. Epäilemättä hän tulee menemään samaan paikkaan, mistä hän on lähtenytkin. Jos emme hetkeksikään laske häntä näköpiiristämme, saamme ennemmin tahi myöhemmin hänen salaisuutensa paljastetuksi.
– Aivan oikein. Siitä hetkestä lähtien, kun hän poistuu poliisilaitokselta, on hänen jokaista askeltaan tarkasti vartioitava.
Asbjörn Krag nyökkäsi. Hänen katseensa kiintyi äkkiä kahteen henkilöön, jotka nopeasti hävisivät kadulla parveilevaan ihmistungokseen.
– Emme saa myöskään unohtaa, että häntä täytyy myöskin suojella, Krag huomautti. – Niin pian kuin hän poistuu poliisilaitokselta, uhkaa häntä vaara muultakin kuin meidän taholtamme.
Lopuksi Asbjörn Krag pyysi ystäväänsä toimimaan siihen suuntaan, että ranskalainen laskettaisiin vapaaksi ilman ehtoja. Siinä tapauksessa vastaisivat Krag ja Boothwell toimenpiteestä ja siitä, että vapaaksilaskemisesta olisi vastaisille tutkimuksille hyötyä. Mutta ennen kuin ranskalainen laskettaisiin vapaaksi, täytyisi hänen asiassaan toimitettavat kuulustelut saattaa loppuun. Ja tässä kuulustelutilaisuudessa, joka tapahtuisi seuraavana aamuna kello 10, tahtoi Asbjörn Krag olla itse läsnä.
Tämän jälkeen ystävykset erosivat.
Asbjörn Krag oli viitannut siihen suuntaan, että asialla, jota hän viime aikoina oli tutkinut, ja nuoren ranskalaisen jutulla, oli jotakin yhteyttä keskenään. Erottuaan ystävästään hävisi Asbjörn Krag Osloon, sukelsi tuon norjalaisen pääkaupungin ihmeellisiin sokkeloihin, kaduille ja kujille, jotka kätkevät sekä hyvää että pahaa. Uhrattuaan jo kaksi kokonaista tuntia uuden jutun selvittelemiseen, hän palasi jälleen entisten tutkimustensa ääreen. Kukaan ei tiennyt minne hän meni. Erotessaan Boothwellista hän oli ollut puettuna tavalliseen harmaaseen kevätpukuun ja kantanut käsivarrellaan ohutta päällystakkia. Kun hän seuraavana aamuna vähää ennen kymmentä ilmestyi poliisilaitokselle, oli hän puettuna kokonaan toisin. Hän muistutti englantilaista urheilukalastajaa.
Hänen toisessa silmässään kimalteli monokkeli, mistä lähti ohut kultaketju, joka oli kiinnitetty hänen liivinsä ylimpään napinreikään. Vaikka Asbjörn Kragilla luonnostaan oli kaunis, tumma tukka, esiintyi hän tänä aamuna punaisessa, hiukan villiltä vaikuttavassa tukassa.
Boothwellin tervehtiessä Kragia tämä lausui:
– Olen hiukan väsynyt. Olen työskennellyt koko yön. Mutta en ole ollut kotona.
– Nyt puuttuu ainoastaan Baedecker, Boothwell vastasi, muuten on kaikki kunnossa.
– Kuulun juuri tällä hetkellä erääseen englantilaiseen, viiden vuorikiipeilijän muodostamaan matkailijakerhoon.
He astuivat etsivään osastoon. Kello oli nyt täsmälleen kymmenen ja samalla ilmoitettiin, että salaperäinen vanki oli paraillaan matkalla sinne.
IV.
MIES, JOKA HALUSI OLLA VANGITTUNA.
Kun ranskalainen tuotiin sisään, olivat ainoastaan Asbjörn Krag, salapoliisipäällikkö ja Boothwell-Hansen kuulusteluhuoneessa. Koska molemmat salapoliisit olivat luvanneet pitää silmällä bretagnelaista, oli salapoliisipäällikkö suostunut hänen vapauttamiseensa. Mutta Asbjörn Krag oli saanut omituisen päähänpiston. Boothwell-Hansenin ehdottaessa, että ranskalainen laskettaisiin heti vapaaksi, lausui Krag toivovansa, että salaperäiselle vangille nyt ainoastaan ilmoitettaisiin, että hänet lasketaan vapaaksi, mutta että mies silti pidettäisiin säilytysosastolla seuraavaan aamuun. Krag ei halunnut selittää, minkä vuoksi hän oli valinnut tällaisen muodon, mutta hänen ehdotukseensa suostuttiin kuitenkin.
Ranskalainen huomasi heti, että vieras henkilö oli läsnä. Hänen katseensa oli aluksi lakkaamatta kohdistettuna Asbjörn Kragiin ja tämä puolestaan tarkasteli mielenkiinnolla vangitun kasvonpiirteitä. Salapoliisin terävä huomiokyky paljasti heti sen, että vanki ei tarkastellut häntä vain pelkästä uteliaisuudesta, vaan että miehen kasvoista kuvastui sitäpaitsi lievä hämmästys. Tuntui aivan siltä kuin ei hän olisi tuntenut oloansa täysin turvalliseksi tämän uuden henkilön läsnäollessa. Äkkiä juolahti Asbjörn Kragin mieleen, että vanki oli saattanut huomata hänen olevan valepuvussa. Näytti siltä, kuin miehen katse oli harhaillut juuri niillä kohdin, joissa tavallisimmin naamioitsijat tekevät virheitä, otsalla hiusrajassa ja silmissä.
Sitten alkoi Boothwellin johtama kuulustelu. Asbjörn Krag oli jo etukäteen pyytänyt häntä esittämään muutamia määrättyjä kysymyksiä.
– Te voitte joutua maasta karkoitettavaksi, Boothwell sanoi, ellette suostu ilmoittamaan paikkaa, missä olette täällä asunut, sekä, minkä vuoksi olette tänne tullut.
– Kysymyksessä olevat seikat ovat aivan toisarvoisia teille, vanki vastasi – niillä ei ole mitään yhteyttä tekemäni rikoksen kanssa, joten ne eivät voi sitä enempää lievittää kuin raskauttaakaan.
Hän puhui selvästi ja täsmällisesti.
– Olemme kääntyneet Ranskan täkäläisen lähetystön puoleen, Boothwell jatkoi, ja heillä ei ole mitään karkoitustanne vastaan. Lähetämme teidät laivalla kotimaahanne ja luonnollisesti ilmoitamme tulostanne ranskalaiselle poliisille, joten, jos teillä on siellä joitain sovittamattomia syntejä, joudutte sananmukaisesti suoraan leijonan kitaan.
– Minulla ei ole mitään pelättävää ranskalaisen poliisin taholta.
– Onko teillä muuten mitään, mitä haluatte esittää puolustukseksenne?
– Ei – ei mitään. Olen tehnyt rikoksen täällä Oslossa ja koska kerran olen ollut siksi kömpelö, että olen joutunut kiinni itse teossa, ansaitsen myöskin maan lakien sellaisessa tapauksessa määräämän rangaistuksen. Olen valmis sovittamaan tekoni. En voi esiintyä kunniallisemmin tällä hetkellä. Tuomitkaa minut. Siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Rikollinen ansaitsee rangaistuksensa.
Boothwell hymyili.
– Tehän puhutte aivan kuin olisitte yleinen syyttäjä omassa asiassanne, hän sanoi. – Mutta jos ette ole tehnyt sen suurempaa rikosta kuin tuon mitättömän taskuvarkauden, jossa sitäpaitsi epäonnistuitte, on mielestäni niinkin räikeä nimitys kuin rikollinen hiukan liioiteltua.
– Siinä tapauksessa lienevät yleisinhimilliset käsitteet Norjassa toisenlaisia kuin muualla maailmassa ranskalainen vastasi, ja sen vuoksi lieneekin asialleni eduksi, että en yritä sitä kaunistella.
– Olette aivan oikeassa. Voin lisäksi vakuuttaa teille, että oikeudenkäsittely on ehdottomasti omantunnontarkkaa ja lahjomatonta. Ensiksi tutkimme henkilön ja sitten itse rikoksen. Silloin kuin jotakin samanlaista on havaittavissa henkilössä ja rikoksessa – kuten teidänkin asiassanne – olemme hyvin varovaisia tuomiota langettaessamme. Sekä teidän juttunne, että te itse olette siksi tiiviin salaperäisyyden verhossa, että epäröimme langettaa tuomiota ilman muuta. Tekisimme oikein, jos lähettäisimme teidät jonkun hermolääkärin luokse. Tuloksen saaminen sitä tietä kestäisi kuitenkin liian kauan ja sitäpaitsi koituisi siitä suuria kustannuksia ja vaikeuksia. Olemme tiedustelleet yleisen syyttäjän mielipidettä ja hän ilmoitti, ettei hän halua nostaa asiastanne syytettä, koska se on aivan liian mitätön aiheuttaakseen sellaisia toimenpiteitä. Ja kun poliisillakaan ei ole mitään erikoista syytä pitää teitä vangittuna, olemme päättäneet laskea teidät vapaaksi.
Muutos, joka tapahtui vangin kasvoilla, oli ihmeellinen. Hänen ilmeensä, joka tähän asti oli ollut rauhallinen, melkeinpä välinpitämätön, muuttui äkkiä rajattoman hämmästyneeksi. Hän astui askeleen eteenpäin ja tarttui aivan kuin tukea etsien edessään olevaan kaiteeseen. Krag katsahti silmänräpäyksen ajan hänen hyvinmuodostuneita sormiaan ja salapoliisista näytti kuin ne olisivat vavisseet.
– Käsitinkö sananne oikein? vanki kysyi. – Tarkoitatteko, että asian annetaan raueta?
– Kyllä, Boothwell vastasi, olemme päättäneet niin.
– Ja mikä on seurauksena?
– Seurauksena on se, että aivan yksinkertaisesti laskemme teidät vapaaksi.
– Päästetäänkö minut siis Osloon? vanki kysyi. Hän käytti juuri sanoja "päästetäänkö minut", ja hänen äänensävynsä vaikutti siltä, kuin hän oli pitänyt Osloa jonkunlaisena kauhujen tyyssijana.
– Kyllä, Boothwell vastasi, siinä tapauksessa, että ilmoitatte, missä aiotte asua täältä päästyänne, saatte mennä.
– Koska?
– Huomenna, kuului vastaus. – Teidän täytyy viipyä täällä vielä yli yön, mutta huomenaamulla saatte poistua.
Kun vanki vietiin ulos, loi hän vielä viimeisen, tutkivan silmäyksen Asbjörn Kragiin.
Salapoliisipäällikön hämmästys oli rajaton.
– Mitään samantapaista en koskaan aikaisemmin ole joutunut kokemaan, hän huudahti. – Mieshän näytti selvästi tyytymättömältä. Tuntui aivan siltä kuin olisi hän tahtonut jäädä edelleenkin vangiksi.
– Tyytymättömältä on aivan liian lievä sana tässä tapauksessa, Krag huomautti, sillä hän yksinkertaisesti kauhistui kuultuaan, että hän pääsisi vapaaksi. Yksin se pelko, joka hänen kasvoillaan kuvastui silloin kuin hänelle ilmoitettiin, että hänet laskettaisiin vapaaksi Osloon, oli varsin ihmeellinen. Mies pelkää jotakin, se on selvää, ja tuntuu siltä kuin häntä ajettaisiin takaa ja kuin henkilöt, jotka ovat hänen kintereillään, olisivat sellaisia, joilta armoa ei ole odotettavissa. Ja sillä tavoin saa hänen suorittamansa hullunkurinen taskuvarkaus luonnollisen selityksensä. Hän halusi vain pelastaa itsensä. Hän teki rikoksensa mahdollisimman lähellä poliisilaitosta, niin, hän melkein kutsui poliisin olemaan todistajana rikoksessa. Tekemällä sen lähellä poliisilaitosta oli hänen vihollisillaan hyvin pienet mahdollisuudet saada selville minne hän oli kadonnut. Ja hän on ajatellut sangen viisaasti: Paikka, jossa voin Oslossa olla varmimmin turvassa vihollisiltani, on luonnollisesti vankila.
– Näyttää siltä kuin olisitte oikeassa, salapoliisipäällikkö myönsi, mutta jos häntä siis syystä tahi toisesta ajetaan takaa, niin olisihan ollut viisainta, että hän olisi ilmoittanut sen meille, jossa tapauksessa olisimme voineet auttaa häntä.
– Vastaatte itse omaan kysymykseenne, Krag huomautti. – Sanoitte "syystä tahi toisesta." Mies ei voi puhua meille takaa-ajajistaan ilmiantamatta samalla syytä, jonka vuoksi häntä vainotaan. Hän ei ole tahtonut ilmoittaa meille salaisuuttaan. Voitte olla vakuutettuja siitä, että mainittu salaisuus on erikoinen. Olen iloinen päästessäni huomenna seuraamaan hänen jälkiään. Viime päivinä on Oslossa sattunut monia ihmeellisiä tapauksia. Kaupunki on täynnä salaperäisiä ihmisiä, vieraita kasvoja, joita en koskaan aikaisemmin ole nähnyt. Kaduilla tapahtuu omituisia kohtauksia. Kaupunkimme on aivan kuin salaperäisten ihmisten markkinapaikka, omituinen, salaperäinen henki tuntuu lepäävän sen yllä. Nämä hämärät kevätillat ovat aivan kuin luodut kaikenlaisia vehkeilyjä varten. Olisi ehken viisainta laskea hänet vapaaksi huomenna kello viiden paikkeilla iltapäivällä – siinä tapauksessa hän ennättää paraiksi Carl Johaninkadulle liikenteen ollessa siellä vilkkaimmillaan. Se olisi erinomaista. Tähän suostuttiin.
Kun Krag poistui etsivästä osastosta ja oli juuri menossa alakerroksessa olevan hallin poikki, tapasi hän konstaapelin, joka oli vienyt vangin takaisin koppiinsa. Kragista näytti siltä, kuin miehellä olisi ollut jotakin sanottavaa hänelle, jonka vuoksi hän pysähtyi ja kutsui miehen luokseen.
– Mitä nyt? hän kysyi. – Sanoiko hän jotakin?
– Kyllä konstaapeli vastasi iloisena voidessaan auttaa kuuluisaa salapoliisia. – Hänen uteliaisuutensa kohdistui teihin. Hän muisteli nähneensä teidän silmänne aikaisemmin, mutta ei kasvojanne.
Krag hymyili ja poistui.
Kun hän illalla kello kahdeksan tienoissa tuli kotiinsa, istui Boothwell siellä odottamassa häntä. Boothwell näytti hyvin kiihtyneeltä. Jotakin oli tapahtunut.
– Mehän tulimme siihen tulokseen, hän sanoi, että ranskalainen ei missään tapauksessa tahtonut päästä vapaaksi.
– Aivan niin, Krag vastasi heittäen ratsupiiskansa nurkkaan ja riisuen käsistään. Nyt hän oli puettuna ratsastuspukuun.
– Ja sinähän pelkäsit, että meidän ehkä täytyisi heittää hänet ulos vankilasta.
– Niin, sekään ei ole mielestäni mahdotonta.
– Siinä tapauksessa en käsitä koko juttua enää vähääkään, Boothwell sanoi jurosti, sillä tänä iltana teki ranskalainen epätoivoisen karkausyrityksen. Hän löi vartijan maahan. Nyt hän raivoaa kuin mielipuoli sen vuoksi, että hänen pakonsa estettiin.
... Mutta ennen tätä keskustelua oli Krag joutunut mitä omituisimpaan kohtaukseen erään tanskaa puhuvan, lihavahkon herran kanssa Carl Johaninkadulla.
V.
SOBRAL, OPAS.
Tämä on kerrottava ensiksi. Krag oli kello seitsemän paikkeilla illalla, tavalliseen kävelyaikaan, kulkenut muutaman kerran Carl Johaninkatua ylös ja alas, innokkaasti tutkien kohtaamiaan kasvoja, jotka sukeltautuivat hänen näköpiiriinsä kadulla parveilevan ihmismassan joukosta. Asbjörn Krag oli viime aikoina ollut ihmeellisen salaperäinen. Hän oli harvoin kotona, välistä saattoi kulua useita päiviä hänen näyttäytynyttään siellä, hän vaihtoi hyvin usein pukimia ja naamioita ja liikkui aina kaupungilla pysytellen enimmäkseen sen vilkkaimmissa osissa. Mutta hänen ei koskaan nähty keskustelevan kenenkään kanssa, hän ainoastaan maleksi siellä täällä, useimmiten vasten ihmisvirtaa, mutta hänen katseensa näytti aina etsivän jotakin ihmistungoksen joukosta. Hänen virkatoverinsa tapasivat hänet silloin tällöin, mutta kukaan ei häntä tuntenut. Ja poliisilaitoksen miesten keskuuteen levisi pian huhu, että Asbjörn Krag jälleen oli kiinnostunut johonkin ihmeelliseen asiaan.
Ei edes Kragin bretagnelaista kohtaan tuntema mielenkiinto voinut estää häntä jatkamasta ihmeellisiä vaelluksiaan. Sattui toisinaan näiden kävelyiden aikana, että hän kohdisti mielenkiintonsa johonkin määrättyyn, ihmismassan keskeltä tapaamaansa henkilöön ja seurasi jonkun aikaa tämän liikkeitä. Mutta hän jatkoi harvoin "varjostamistaan" pitempään, tavallisimmin hän kääntyi jo seuraavassa kulmassa ja jätti seurattavansa rauhaan.
Mutta silloin tällöin hän kuitenkin saattoi innostua seuraamaan jotakin henkilöä kauemmankin aikaa, hän otti silloin selville asianomaisen nimen ja osoitteen. Sellaisissa tapauksissa olivat seurattavat melkein aina ulkomaalaisia. Kragilla oli ihmeellinen taito eroittaa heidät Oslon vakinaisista asukkaista.
Sitten tapahtui tänä iltana, että Krag kohtasi erään herrasmiehen Egertorilla, miehen, joka hitaasti asteli ihmisvirran mukana kohti Yliopistoa.
Miehessä ei ollut mitään erikoisen silmiinpistävää, mutta Kragin mielenkiinto kohdistui kuitenkin häneen ja salapoliisi lähti, sopivan välimatkan päässä kulkien, seuraamaan hänen jälessään.
Mies, jota hän seurasi, saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli hiukan lihavahko, lyhytkasvuinen ja puettu tummaan pukuun, harmaajuovaiseen päällystakkiin ja korkeaan hattuun. Hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Huolimatta pimeydestä oli Krag selvästi nähnyt hänen kasvonsa, sillä mies oli kulkenut hänen ohitseen juuri Havannamakasiinin suurten, kirkkaasti valaistujen näyteikkunoiden kohdalla.
Kasvot olivat harmahtavat, silmät syvällä kuopissaan ja hänen nenänsä oli suuri ja leveä. Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet miellyttävät, mutta kuvastivat voimaa ja tahdonlujuutta.
Tätä miestä Asbjörn Krag läksi seuraamaan.
Näytti siltä kuin miehellä ei olisi ollut mitään erikoista päämaalia – hän maleksi kuten muutkin nauttien raikkaasta kevätilmasta. Mutta saavuttuaan Yliopiston kulmaan hän kääntyi äkkiä ja läksi kulkemaan, vastakkaiseen suuntaan. Takaa-ajettu ja -ajaja eivät näinollen voineet olla kohtaamatta toisiaan. Mies katsahti Kragiin, ja samalla saattoi hänen katseessaan huomata määrättyä, vaikkakin melkein välinpitämätöntä mielenkiintoa osoittavan pilkahduksen. Mieshän oli jo vähää aikaisemmin Egertorilla nähnyt samojen silmien tuijottavan itseensä. Tässä uudessa kohtauksessa ei silti tarvinnut olla mitään ihmeellistä. Kävelijäthän liikkuivat lakkaamatta edestakaisin kadulla ja joutuivat näinollen useammankin kerran kohtaamaan toisensa. Krag kääntyi ympäri ja läksi hitaasti kulkemaan seurattavansa perässä.
Mutta erään näyteikkunan kohdalla takaa-ajettu äkkiä pysähtyi ja katsahti samalla nopeasti taakseen. Hänen katseensa osui jälleen Asbjörn Kragiin. Mies jäi seisomaan ikkunan eteen ja näytti kiinnostuneena katselevan esille asetettuja tauluja. Kohtaus ei ollut oikein Asbjörn Kragin mieleen, mieshän joutui jo kolmannen kerran huomaamaan samat kasvot lähettyvillään. Mutta sattumalta kulki eräs poliisilaitoksen virkailija juuri samalla hetkellä siitä ohi. Krag pysäytti hänet ja aloitti keskustelun. Näin hän oli löytänyt tekosyyn, jonka nojalla hän saattoi myöskin pysähtyä paikalle. Hetken kuluttua jatkoi takaa-ajettu matkaansa kertaakaan katsomatta taakseen. Krag lausui hyvästit toverilleen ja läksi perään.
Ei riitä, että takaa-ajaja seuraa "varjostettavan" perässä – hänen täytyy samalla painaa mieleensä monia, melkeinpä mitättömiltä näyttäviä seikkoja, kuten edelläkulkijan kävelytapa, mikä häntä näyttää kiinnostavan matkalla, kasvot, joihin hän kiinnittää huomionsa j.n.e. Sillä tavoin saattaa takaa-ajettu paljastaa monia salaisuuksia, tietämättä siitä itse mitään.
Nyt saattoi Krag huomata takaa-ajetun vaihtavan kävelykeppiään oikeasta kädestä vasempaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Tarkoituksena lienee ollut, että liike näyttäisi satunnaiselta, mutta se suoritettiin sellaisella tavalla, että Krag heti päätteli sen olevan tarkoituksellisen – jonkun merkin. Ja juuri samassa silmänräpäyksessä kulki takaa-ajetun ohi muuan pitkä, arpinaamainen mies, jonka silmiin ilmestyi ihmettelevä katse, joka saattoi todistaa, että hän oli käsittänyt merkin.
Siitä huolimatta Krag jatkoi takaa-ajoa. Mutta kun hän jälleen saapui Havannamakasiinin kohdalle, löi joku häntä olalle ja muuan ääni lausui englanniksi:
– Hei, vanha veikko, enkö arvannutkin, että se olet juuri sinä. Hyvä Jumala, siitä onkin aikaa kun viimeksi tapasimme!
Asbjörn Krag käännähti äkkiä ympäri. Hänen edessään seisoi arpinaamainen mies. Mutta Krag ei koskaan aikaisemmin ollut tavannut häntä.
Tuntematon puristi sydämellisesti salapoliisin kättä ja käsitteli sitä samalla niin kovakouraisesti, että se oli vähällä mennä sijoiltaan.
– Muistatko vielä Kairon tyttöjä? arpinaamainen huusi niin kovasti, että se alkoi herättää ohikulkevien huomiota. – Muistatko miten suurenmoisesti Zoe tanssi?
– Minä en tunne teitä, Krag vastasi kärsimättömästi. – Te erehdytte. En ole koskaan ollut Kairossa.
Toinen katsahti tarkemmin salapoliisia ja hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä.
– Mitä hittoa? hän sanoi. – Etkö sinä ole Jimmy? Oletpa tietenkin.
– En, Krag vastasi kiukuissaan ja pudisti päätään. – Minä en ole "Jimmy."
Vihdoin näytti toinen käsittävän erehtyneensä ja poistui monin anteeksipyynnöin.
Sillä välin oli takaa-ajettu kadonnut. Salamana selvisi Kragille, että koko ilveily oli toimeenpantu sen vuoksi, että takaa-ajettu voisi vapautua epämiellyttävästä seuralaisestaan. Kiukuissaan läksi Krag seuraamaan arpinaamaista miestä, mutta hänelle oli laiha lohdutus saada selville kuka tämä oli ja missä hän asui. Hänen nimensä oli Sobral ja hän asui eräässä hotellissa, ollen ammatiltaan opas. Krag merkitsi hänen nimensä pieneen muistikirjaansa. Tähän kirjaan oli viime aikoina kirjoitettu useita omituisia nimiä – ne olivat hänen päivästä toiseen jatkuvien salaperäisten tutkimustensa ainoita toistaiseksi näkyviä tuloksia. Siinä oli sellaisia nimiä kuin Fitzgerald, asuntokeinottelija, Bloomefter, professori, Brummer, kontrabasson soittaja. Sitäpaitsi oli siinä seuraavat omituiset nimet: Fitzpocket, Macklidoq Crackantorphe, Streetcorner ja Dunderquarter, ja jokaisen tällaisen nimen jälessä oli arvonimenä: Vuorikiipeilijä. Asbjörn Krag pudisti mietteissään päätään lisätessään kirjaansa Sobralin – oppaan – nimen ja ammatin.
Vielä kiukuissaan Carl Johaninkadulla sattuneesta tapauksesta saapui hän kotiin ja kohtasi Boothwellin. Mutta kuultuaan tämän kertomuksen illan tapahtumista palasi hänen luontainen huumorintajunsa jälleen. Hän nauroi ääneensä, melkeinpä ivallisesti.
– Sinä naurat, Boothwell sanoi, mutta minä en näe asiassa mitään naurettavaa. Ensinnäkin kumoaa tapahtuma täydellisesti aikaisemmat olettamuksemme ja toisekseen emme tällä tavoin pääsekään selville tuosta kirotusta ranskalaisesta.
Asbjörn Krag istuutui ja katseli kiusoittavasti ystäväänsä.
– Se on totta, hän sanoi, mehän oletimme, että monsieur Craonne kaikkea muuta kuin mielellään lähtisi vankilasta. Mehän uskoimme, että hän pitää vankilaa turvallisempana paikkana kuin Oslon katuja. Siinä hän saattaa sitäpaitsi olla oikeassa. Ja sitten hän tekee epätoivoisen yrityksen, lyö vartijan maahan ja yrittää paeta. Ja tämän kaiken pitäisi todistaa, että mikään ei olisi hänestä mieluisempaa kuin vapaaksipääseminen. Tämäpä on todellakin mainiota!
– Niin, luonnollisesti – minkä muun vuoksi hän olisi yrittänyt paeta? Luuletko sinä, että hän yrittää paeta vankilasta, jos kerran hän välttämättä tahtoo siellä olla? Minä en ainakaan voi käsittää asiaa siten.
– Mutta hyvä ystävä, Krag sanoi, tämä karkausyritys tekee asian päivänselväksi ja todistaa aikaisemmat olettamuksemme paikkansapitäviksi. Etkö pannut merkille, hän jatkoi, kuinka onnettomalta mies näytti kuullessaan, että hänet laskettaisiin vapaaksi ja mitenkä hänen kasvonsa kirkastuivat silloin kuin hänelle sanottiin, että hänet säilytettäisiin seuraavaan aamuun vankilassa?
– Kyllä – sen huomasin.
– Hyvä, samassa silmänräpäyksessä hänen suunnitelmansa oli valmis. Se oli todellakin nerokas ja hän oli vähällä saada meidät ansaan. Hänen suunnitelmansa kaikessa yksinkertaisuudessaan oli siinä, että hän pakoyrityksellään ja vartijan pahoinpitelemisellä saattaisi tilanteen sellaiseksi, että häntä ei voitaisi laskea vapaaksi.
Boothwellin kasvot kirkastuivat.
– Selityksesi tuntuu todellakin uskottavalta, hän sanoi. – Oletko varma, että olet oikeassa?
– Siitä olen aivan vakuutettu, Krag vastasi, hänhän ei aavista mitään meidän suunnitelmistamme, vaan luulee, että haluamme laskea hänet vapaaksi. Hän uskoo, että pidämme rikosta, jonka vuoksi hänet vangittiin, niin mitättömänä, ettei siitä kannata nostaa oikeusjuttua.
– Kaikkein omituisinta asiassa on se, Krag jatkoi, että minä, joka tavallisesti teen kaikkeni saadakseni määrätyt henkilöt lukkojen ja telkien taakse, tässä tapauksessa joudun tällaisiin selkkauksiin koettaessani vapauttaa erään henkilön. Minkälaisessa kunnossa pahoinpidelty vartija on?
– Hän ei loukkaantunut vaarallisemmin, Boothwell vastasi. – Huomenna hän jo voi tulla toimeensa.
– Hyvä, Krag vastasi. – Siinä tapauksessa uskallan luvata sinulle kaikkien pyhimysten kautta, että tuo salaperäinen muukalainen lähtee vankilasta huomenna kello viideltä, vaikkapa sitten joutuisin heittämään hänet ulos sieltä.
VI.
IHMEELLINEN VAELLUS.
Seuraavana päivänä joutui Asbjörn Krag ihmeellisimpään kiertokulkuun Oslon kaduilla mitä hän koskaan aikaisemmin oli tehnyt.
Vartijan pahoinpitelyn jälkeen oli vaikeata saada salapoliisipäällikön suostumusta monsieur Craonnen vapaaksilaskemiseen. Päällikön mielestä mies oli hullu ja hän olisi mieluummin kuljetuttanut vaarallisen muukalaisen viipymättä johonkin Ranskaan menevään laivaan. Vasta pitkien neuvottelujen jälkeen hän suostui asiaan ja sittenkin ainoastaan sillä ehdolla, että Krag vastaisi siitä, ettei asiasta koituisi enää mitään ikäviä jälkiseurauksia.
Kun monsieur Craonne lopulta käsitti, että hänet, huolimatta vartijan pahoinpitelystä sittenkin laskettaisiin vapaaksi ja ettei mitään muuta mahdollisuutta enää ollut, lopetti hän edellisenä päivänä alkamansa ilveilyn näyttelemisen. Keskustellessaan ranskalaisen kanssa vähää ennen tämän vapaaksilaskemista, totesi Krag ranskalaisen vihdoinkin käsittäneen, että hänet laskettaisiin vapaaksi, jotta saataisiin selville, mihin hän aikoi ryhtyä. Samalla Krag mielihyväkseen totesi, että ranskalainen oli vakuutettu siitä, että poliisit tiesivät hänestä enemmän kuin mitä he olivat ilmoittaneet. Hän uskoi ilmeisesti, että poliisilaitos oli saanut joitakin häntä koskevia tietoja käsiinsä. Lisäksi näytti hänellä olevan sellainen käsitys, että Asbjörn Krag kuului salapoliisikuntaan (mikä todellisuudessa ei pitänyt paikkaansa) ja päätellen siitä tavasta, millä toiset salapoliisit häntä kohtelivat, uskoi hän Kragin olevan Oslon etevimpiä salapoliiseja.
Muuan huomautus, jonka ranskalainen keskustelun kuluessa Asbjörn Kragille lausui, teki erikoisen vaikutuksen salapoliisiin. Monsieur Craonne sanoi:
– Huolimatta siitä, mitä mahdollisesti olette kuullut minusta, pyydän, että ette tuomitsisi minua sen mukaan. Mutta siinä tapauksessa, että tiedonantajinanne ovat olleet henkilöt, jotka kutsuvat itseään ystävikseni, ei teidän missään tapauksessa pidä uskoa heitä, sillä minulla ei ole ainoatakaan ystävää.
Monsieur oli tähän asti ollut puettuna vaatteisiin, jotka muuan poliisi oli hänelle toimittanut. Olisihan näyttänyt hullunkuriselta, jos hän olisi liikkunut vankilassa juhlapukuun puettuna. Sen vuoksi oli nyt ratkaistava kysymys, mitä hän pukisi päälleen päästyään vapaaksi.
– Minähän en onnistunut varastamaan rahakukkaroa, ranskalainen sanoi Asbjörn Kragille, joten minulla vangittaessa ei ollut muita arvoesineitä kuin timanteilla varustetut paidannappini. Voitte olla vakuutettuja siitä, että ne ovat oikeita ja sen vuoksi haluaisin mielelläni sijoittaa ne sadan kruunun suuruisen lainan vakuudeksi. Tarvitsen hiukan rahaa.
Asbjörn Krag antoi hänelle heti pyydetyn summan mainiten samalla, että mitään vakuutta ei tarvittu.
– Koska ja missä saan tilaisuuden maksaa velkani teille takaisin? ranskalainen kysyi.
– Me tapaamme vielä toisemme, Asbjörn Krag vastasi tarkoituksellisesti hymyillen, jos ei tänä vuonna niin joskus toiste. Eikö maamme kauneus ole teitäkin hurmannut? Te tulette varmasti takaisin.
– Minä tulen varmasti takaisin, ranskalainen vastasi kohteliaasti. – Norja on ihana maa.
Ranskalaisen alusvaatteet oli annettu pestä sillä aikaa kun hän oli vankilassa. Nyt ne tuotiin hänelle hohtavan valkoisina ja hyvin silitettyinä. Asbjörn Krag tarjoutui hankkimaan hänelle jonkun tavallisen puvun ja päällystakin, ja ranskalainen näyttikin siltä kuin hän aikoisi suostua tarjoukseen. Mutta sitten hän kuitenkin punnitsi asiaa tarkemmin.
– Nythän on jo niin myöhä, hän sanoi, että voin hyvin liikkua frakissa. Minusta on parempi niin.
Ihmetellen oli Krag pannut merkille, että ranskalaisen käytös parin viimeksi kuluneen tunnin aikana oli kokonaan toisenlaista kuin aikaisemmin. Hän ei enää näyttänyt levottomalta – tahi sitten hän osasi mestarillisesti peittää sen rauhallisten ja välinpitämättömien kasvojensa taakse.
Salapoliisipäällikön huoneessa olevan suuren peilin edessä ranskalainen pukeutui huolellisesti. Saatuaan ylleen hienon, silkillä koristetun päällystakkinsa ja kiiltävän silinterinsä, muistutti hän elävästi niitä nuoria bulevardikeikareita, jotka hiljalleen maleksivat Bonne Nauvellin kerhoista Café de Parisiin. Asbjörn Krag oli nähnyt monen rikollisen esiintyvän herrasmiehenä, mutta ei kenenkään niinkuin tämän ranskalaisen. Nyökättyään viimein tyytyväisenä peilikuvalleen, hän otti rypistyneet setelit hyllyltä, silitti ne huolellisesti, taittoi ne yhtä huolellisesti laskoksiin ja pisti sitten rahat liivintaskuunsa. Sen jälkeen näytti siltä kuin hän viivy telien olisi tarkastellut taskujaan. Hän katsahti Asbjörn Kragiin.
– Vielä silmänräpäys, Krag sanoi. – Mikäli käsitän, tunnette olevanne vaarassa. Teitä ympäröi joku salaisuus. Jos neuvottelisitte kanssani, niin mahdollisesti voisin auttaa teitä. Ettekö halua paljastaa salaisuuttanne minulle?
Ranskalainen katsoi suoraan eteensä. Hänen silmissään oli ilme, joka todisti, että hänen ajatuksensa liikkuivat jossakin muualla.
– Minulla ei ole salaisuuksia, hän sanoi viimein, mutta huomaan, että minulla ei myöskään ole savukkeita. Voisitteko tarjota minulle yhden?
Asbjörn Krag ojensi hänelle muutamia savukkeita.
Ranskalainen sytytti ilmeisellä nautinnolla yhden, se oli ensimmäinen moneen päivään. Hän puhalsi kokonaisen savupilven ilmaan ja näytti sitten jälleen miettivän.
– Minulta puuttuu vielä jotakin, hän sanoi.
– Mitä teiltä nyt puuttuu?
– Tehän käsitätte, ranskalainen jatkoi, että kun ihminen matkustelee niinkin paljon kuin minä, niin silloin tarvitsee erään pienen kapineen, joka toisinaan saattaa olla sangen hyvään tarpeeseen.
Asbjörn Krag veti taskustaan esille pienen browningin, tummansinertävän, kauniin aseen.
– Te tarkoittanette tällaista pientä esinettä? hän kysyi.
Ranskalainen puhalsi jälleen hitaasti suuren savupilven ilmaan ja näytti siltä kuin hän olisi halunnut niellä yhdellä kertaa koko savukkeen hyvätuoksuisen sauhun. Sen jälkeen hän taas kohdisti katseensa Asbjörn Kragiin.
– Aivan oikein, hän sanoi, juuri tuollaista tarkoitin. Hän ojensi kätensä, mutta Asbjörn Krag piti browninkia vielä hetken.
– Jos tarkoituksenne on, hän sanoi, jälleen pyrkiä vankilaan, niin sehän käy varsin helposti päinsä tämän pienen esineen avulla.
– Se ei todellakaan ole tarkoitukseni.
– Voinko luottaa teihin? Krag kysyi.
– Jos se olisi ollut tarkoitukseni, ranskalainen jatkoi, niin uskotteko, että olisin viitsinyt pukeutua niin huolellisesti?
– Olette oikeassa, Krag sanoi ojentaen toiselle browningin, sitä en uskoisi. Haluatteko vaunut? hän kysyi sen jälkeen – ilman pienintäkään ivan häivähdystä äänessään.
Ranskalainen mietti silmänräpäyksen.
– Kenenkä siinä tapauksessa saan ajuriksi? hän kysyi.
Salapoliisi kohautti olkapäitään.
– Ei, kiitos, ranskalainen vastasi siinä tapauksessa kävelen mieluummin.
He lausuivat erittäin kohteliaasti jäähyväiset toisilleen. Ranskalainen oli vapaa, ja hän oli ilmeisesti täysin tietoinen siitä kulkiessaan hitaasti läpi käytävien ja hänen askeltensa kaikuessa kivisillä seinillä. Hänen käytöksessään oli siksi paljon luonnollista hienoutta ja sulavaa ylhäisyyttä, että konstaapelit vaistomaisesti tekivät kunniaa hänen astellessaan heidän ohitseen.
Päästyään alas suurille portaille, pysähtyi hän hetkeksi, sytytti hitaasti savukkeen ja katseli samalla ympärilleen.
Kello oli nyt kuusi ja mailleen painuva päivä loi viimeisiä säteitään harmahtavan ja torkkuvalta näyttävän Oslon ylitse. Ranskalainen veti syvään henkeään. Hän katsahti taivaalle. Kevätauringon punaamat pilvet lepäsivät liikkumattomina kaupungin yllä. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään.
Perehdyttyään ympäristöönsä astui ranskalainen joustavin askelin alas portaita ja läksi hitaasti kulkemaan pitkin Möllerinkatua kohti Carl Johania.
Hän ei kertaakaan katsahtanut taakseen. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut täysin huoleton.
Tällä välin oli Asbjörn Krag toista tietä poistunut poliisilaitokselta ja seisoi nyt eräässä piilopaikassa, josta hän hyvin saattoi nähdä ranskalaisen. Hän kiinnitti heti huomiotansa erääseen seikkaan: Ranskalainen piti koko ajan oikeata kättään taskussa, jonne hän oli pistänyt browningin.
Ollen huolellinen ja kyvykäs kaikissa toimissaan, oli Krag jo etukäteen järjestänyt kaikki tätä "varjostamista" koskevat seikat.
Tällaisesta vakoiluretkestä saattaa monasti muodostua sangen laajaperäinen työ, se saattaa ulottua suurelle alueelle ja siihen voi osallistua huomattava määrä henkilöitä. Mutta jos "varjostaminen" on huolellisesti suunniteltu, ei se herätä huomiota ja kadun tavallinen liikenne ei siitä häiriinny. Kukapa kiinnittäisi huomiotaan paikoillaan seisoviin vaunuihin, ihmisiin, jotka katselevat näyteikkunoita, työläisiin, jotka kiillottavat ovien kädensijoja j.n.e. Sillä tavoin oli Asbjörn Krag jakanut vartiomiehensä.
Kun ranskalainen oli kulkenut jonkun matkaa pitkin Möllerinkatua, näytti muuan kukkakauppa kiinnittävän hänen huomiotaan.
Hän seisoi hetken paikoillaan katsellen liikkeen näyteikkunaa.
Asbjörn Kragilla näytti olevan oikea kellonkatsomisvimma tänä iltana.
Kello oli nyt täsmälleen 6,17.
Juuri siinä silmänräpäyksessä sukeltautui muuan uusi olio siihen nuottaan, jota Krag paraillaan oli vetämässä.
Uusi tulokas oli arpinaamainen mies, jonka Asbjörn Krag edellisenä iltana oli kohdannut.
VII.
VIELÄ MONSIEURISTA.
Oli aivan ilmeistä, että tämä uusi henkilö oli sattumalta liikkeellä tässä kaupunginosassa. Arpinaamaisella miehellä ei ollut täällä mitään toimitettavaa, hän käveli välinpitämättömän näköisenä pitkin katua, kiinnittämättä huomiotaan ihmisiin, joita hän matkalla kohtasi.
Mutta kun hän huomasi monsieur Craonnen, tapahtui hänessä huomattava muutos. Hän pysähtyi kuin naulittuna, aivan kuin täydellisesti yllätettynä. Sen jälkeen hän näytti olevan hyvin hämmentynyt, mikä johtui ilmeisesti siitä, että hän ei tiennyt, miten suhtautua äkkiä muodostuneeseen tilanteeseen. Mutta hän hallitsi kuitenkin itsensä jokseenkin nopeasti.
Monsieur Craonne ei voinut olla huomaamatta miestä ja tämän suunnattoman hämmästynyttä ilmettä.
Mitä tulee Asbjörn Kragiin, joka piilopaikastaan oli huomannut kadulla tapahtuneen kohtauksen, tunsi hän äkkiä voimakasta riemua. Hän oli tällä hetkellä saanut vahvistuksen sille olettamukselleen, että tuolla salaperäisellä ranskalaisella ja omituisella jutulla, jota hän viime aikoina oli niin innokkaasti tutkinut, oli sittenkin jotakin yhteistä. Ellei hän olisi seisonut niin epämukavassa asennossa ja niin mielenkiinnolla seurannut kummankin miehen liikkeitä, olisi hän varmasti ottanut muistikirjansa esille ja merkinnyt siihen vuorikiipeilijöiden nimien jälkeen – monsieur Craonne, taskuvaras.
Sillä aikaa kun arpinaamainen mies vaivoin koki selvitä odottamattoman kohtauksen aiheuttamasta hämmennyksestä, näytti siltä kuin monsieur Craonne ei olisi ollut vähääkään hermostunut kohdatessaan ensiksi mainitun. Monsieur oli kuitenkin koko ajan pitänyt kättään siinä taskussa, jossa ase oli, aivan kuin hän olisi pelännyt kohtaavansa verivihollisensa minä hetkenä hyvänsä. Yksinpä Asbjörn Krag tunsi tällä hetkellä olonsa hiukan omituiseksi. Hän oli tuskin koko poliisitoimensa aikana pelännyt niin murhaa kuin tällä hetkellä, ja kun hän ei vielä ollut päässyt salaisuuden perille, kykeni hän ainoastaan aavistamaan pelottavan totuuden kaikessa alastomuudessaan, totuuden, joka saattoi nuo ihmiset niin kauhistumaan ja joka aiheutti näin monivaiheisen, vaaroja täynnä olevan tilanteen. Tämän teki vielä vakavammaksi se, että kaikki tapahtui muuten niin rauhallisessa Oslossa.
Äkkiä monsieur katosi.
Hän oli mennyt kukkakauppaan. Hän ei katsahtanut taakseen ja arpinaamainen mies pysähtyi muutaman askeleen päähän kukkakaupan ovesta, jääden tutkimaan muuatta viranomaisten kuulutusta – josta hän ilmeisestikään ei ymmärtänyt sanaakaan. Krag oli vakuutettu siitä, että jotakin tapahtuisi – monsieuria ei voitu jättää vartioimatta. Eikä häntä jätettykään. Muuan sanomalehtipoika pysähtyi kukkakaupan lähettyville, vihelteli iloisesti ja tarkasteli himoitsevin silmin erääseen ikkunaan näytteille asetettuja herkkuja. Näinollen olivat kaikki vartioituja. Monsieur Craonne oli jo mennyt verkkoon, vaikkakaan hän ei vielä ollut ennättänyt pitkälle. Hetken kuluttua viittasi arpinaamainen mies sanomalehtipojan luokseen ja osti tältä iltalehden. Kun Craonne hetken kuluttua astui ulos kukkakaupasta, saattoi arpinaamainen helposti pitää häntä silmällä sanomalehtensä takaa, jota hän näytti innokkaasti tutkivan. Asbjörn Krag sai samalla selityksen siihen, minkä vuoksi ranskalainen oli mennyt kukkakauppaan. Hän oli ostanut sieltä kirkkaan ruusun, jonka hän oli kiinnittänyt takkinsa napinreikään. Hyräillen läksi hän uudelleen astelemaan pitkin katua. Mikään koko maailmassa ei näyttänyt voivan riistää hänen hyvää tuultaan, mutta hän piti edelleen oikeata kättään taskussa. Hän kulki niin hitaasti, että muuan mies, joka kantoi suurta mainoskilpeä, helposti saattoi huomiotaherättämättä seurata hänen kintereillään.
Tämän jälkeen teki Asbjörn Krag seuraavat huomiot:
Kun monsieur Craonne saapui Carl Johaninkadulle, oli vieläkin yhdelle henkilölle ilmoitettu hänen läsnäolostaan. Mies oli sama lyhyt, lihavahko herra, jonka Krag myöskin oli tavannut edellisenä iltana.
Arpinaamainen mies antoi hänelle merkin (tällä kertaa huomasi Asbjörn Krag selvästi heidän kesken tapahtuneen ajatustenvaihdon), ja mies läksi hitaasti kulkemaan samaan suuntaan kuin monsieur Craonne, kulkien kuitenkin toisella puolen katua.
Kun monsieur ennätti Rosenkranzkadun ja Grandin kulmaan, pysähtyi hän hetkeksi ja katsahti ympärilleen. Mutta ei näyttänyt siltä, kuin hän olisi hakenut katseillaan jotakin erikoista, hän ainoastaan katseli ihmisvilinää kokonaisuudessaan ja veti samalla mielihyvin keuhkoihinsa raikasta kevätilmaa.
Mutta tällöin oli jälleen uusi henkilö ilmestynyt verkkoon. Lyhyt, lihava mies oli pysähdyttänyt erään kansainvälisen makuuvaunuyhtiön virkapukuisen lähetin, joka toimettomana maleksi edestakaisin kadulla. Lihava mies antoi hänelle joitakin hätäisiä määräyksiä, jonka jälkeen lähetti nopeasti juoksi Cookin toimiston eteen, jääden siihen sormeilemaan muuatta toimiston ulkopuolelle jätettyä polkupyörää. Mutta koko sen ajan, minkä hän oli kumartuneena polkupyörän ääreen, piti hän tarkasti silmällä monsieur Craonnea, joka paraillaan seisoi kulmassa.
Asbjörn Kragin täytyi tunnustaa itselleen, että hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt yhtä henkilöä pidettävän näin tarkasti silmällä. Monsieur Craonnea seurasi tällä hetkellä kaksi eri joukkuetta, jotka kumpikin toimivat toisistaan riippumatta. Paitsi Asbjörn Kragia ja hänen miehiään, oli ranskalaisen kintereillä lisäksi kolme miestä, joten tämä oli täydellisesti piiritetty. Monsieur Craonnen seisoessa kulmassa välinpitämättömästi keppiään heilutellen, näytti lyhyt, lihava herrasmies odotteleman läheisellä raitiovaunupysäkillä seuraavaa vaunua. Toisella puolella ranskalaista oli makuuvaunuyhtiön lähetti ja kolmannella suunnalla tutki arpinaamainen mies Grandin ovenpieleen kiinnitettyä lämpömittaria.
Vihdoinkin näytti siltä, kuin monsieur Craonne olisi tehnyt päätöksensä. Hän ohjasi kulkunsa kohti Rosenkranzkadulla olevaa Peilisalin sisäänkäytävää. Samassa siirtyi arpinaamainen mies kulmaan. Aivan kuin sattumalta ohjasi hän askeleensa makuuvaunuyhtiön lähetin ohi. Krag saattoi selvästi havaita, että arpinaamainen antoi lähetille jonkun määräyksen, jonka jälkeen tämä läksi kulkemaan kohti Carl Johaninkatua. Toinen seurasi monsieur Craonnen jälessä. Niin teki myöskin Asbjörn Krag. Mikäli hän saattoi huomata, ei enempää arpinaamainen kuin lyhyt, lihava herrakaan tunteneet häntä. Siten olikin Kragin helpompi seurata salaperäisten herrojen liikkeitä.
Peilisalin sisäänkäytävällä pysähtyi monsieur Craonne vielä kerran. Teeskennellyllä välinpitämättömyydellä katsahti hän ympärilleen – kadun kumpaankin suuntaan. Oli erittäin merkillepantavaa, miten nopeasti lihava herra ja arpinaamainen saivat aihetta tutkia läheisiä näyteikkunoita.
Krag, joka oli valepuvussa, seisoi niin lähellä monsieur Craonnea, että hän helposti saattoi nähdä tämän silmissä olevan ilmeen. Ranskalaisen katseista saattoi Krag lukea, että mies tunsi olonsa hiukan epävarmaksi, mikä todisti sitä, että tämä tiesi olevansa takaa-ajettu. Mutta kun monsieur Craonnen tutkiva katse osui salapoliisiin, näytti tästä siltä, kuin ranskalaisen kasvoille olisi levinnyt iloinen hymy. Krag oli varma, että ranskalainen oli tuntenut hänet.
Ja ilo, joka ranskalaisen kasvoilla kuvastui, tuntui Kragin mielestä antavan vastauksen siihen kysymykseen, jonka hän tämän takaa-ajon aikana aikana oli kerran toisensa jälkeen itselleen tehnyt:
– Mikä on minun asemani tässä takaa-ajossa? Olenko auttaja vai tavallinen takaa-ajaja, kuten nuo muutkin? Kiitollinen ja luottamuksellinen katse, joka ranskalaisen kasvoilla kuvastui, todisti, että Krag ei enää ollut takaa-ajaja.
Hän tiesi olevansa henkilö, joka kiiruhtaa jonkun avuksi.
Mutta myöskin sen, joka rientää apuun, tulee olla tarkkaavainen vaaran ollessa kintereillä ja noudattaa kaikessa varovaisuutta.
Monsieur Craonne hävisi hotelliin.
Asbjörn Krag oli juuri aikeissa seurata hänen jäljessään, kun samassa hetkessä joku laski kätensä hänen olalleen ja lausui:
– Hyvä herra Krag! Varokaa itseänne! Täällä käryää palaneelle kaikkialla!
VIII.
MR BRINT ASTUU ESIIN.
Krag kääntyi äkkiä, aivan kuin hän olisi jo aavistanut vaaran olevan lähellä. Hänen hämmästyksellään ei ollut rajoja, kuullessaan nimeään mainittavan. Silmänräpäyksen verran hän kuvitteli, että puhuttelija oli joku toisista takaa-ajajista.
Mutta hämmästyksekseen joutui hän tuijottamaan kasvoihin, jotka kuuluivat henkilölle, jota hän ei ollut odottanut kohtaavansa täällä.
Mies oli keski-ikäinen, sangen hienosti puettu, ulkonäöltään englantilainen herra, jonka kasvonpiirteet olivat vakavat ja katse läpitunkeva. Mies muistutti suuresti englantilaisia matkailijoita, joita matkailukauden aikana usein tapaa Oslon kaduilla ja seurustelupaikoissa.
Asbjörn Krag tunsi miehen, mutta kiukustunut ilme, joka hänen kasvoilleen häivähti huomattuaan kuka puhuttelija oli, paljasti, että hän ei ollut erikoisen mielissään tästä kohtauksesta.
– Tekö siinä olettekin, mr Brint? Krag kysyi englanniksi. – Mitä se merkitsee, että sukeltaudutte näin äkkiarvaamatta esiin täällä?
– Olen harhaillut täällä jo pitkän aikaa. Näin teidät jo muutamia minuutteja sitten tuolla alhaalla kadulla. Ette huomannut minua, vaikka kuljin aivan teidän ohitsenne. Siitä käsitin, että teidän täytyi liikkua vakavissa toimissa täälläpäin.
Puhuessaan ei mies katsonut Kragia kasvoihin. Hänen katseensa harhaili levottomana sinne tänne, aivan kuin etsien jotain määrättyä kiinnekohtaa. Ja Asbjörn Kragin antaessa katseensa kohdistua samaan suuntaan, kävi väristys äkkiä läpi salapoliisin ja huolimatta vaaran ja onnettomuuden uhasta, joka paraillaan tuntui leijailevan ilmassa, huolimatta tästä takaa-ajosta ja kiihkeästä jälkien vainuamisesta – ei hän voinut karkoittaa itsestään tunnetta, että tekeillä oli jotakin hullunkurista.
Hän oli huomannut, että lähettyvillä oli vielä kolmaskin takaa-ajaja.
Mies, jonka kanssa hän keskusteli, oli yksi heistä.
Sillä aikaa kuin lyhyt, lihava herrasmies seurasi monsieur Craonnea, ja Kragin seuratessa heitä kumpaakin "varjosti" mr Brint koko joukkoa, mutta kohdisti kuitenkin huomionsa etupäässä lihavaan herrasmieheen.
Kaikki työskentelivät toisistaan riippumattomina.
Olisi varmaankin mielenkiintoista nähdä, kun nämä kolme vakoilu joukkuetta vihdoin joutuisivat vastakkain ja polkemaan toistensa asettamia verkkoja.
– Siitä on jo pitkä aika, kun meillä on ollut ilo tavata teitä, mr Brint lausui.
– Niin, Krag vastasi kohdistaen katseensa toiselle puolelle, siitä on jo useampia päiviä.
Sanat, jotka nyt lausuttiin, eivät olleet tarkoituksettomia, mutta molemmat herrat näyttivät olevan täysin välinpitämättömiä, eikä keskustelu näyttänyt kumpaakaan kiinnostavan.
Ihmeellinen keskustelu jatkui seuraavaan tapaan:
Brint:
– Olemme odottaneet jotakin tiedoitusta teiltä.
Krag:
– Tarkoitukseni olikin tulla luoksenne tänä iltana. Nyt he tiedottavat jotakin toisilleen.
Brint:
– Minä näen sen. En tunne erästä heistä, tuota jolla on arpi kasvoissa.
Krag:
– Hän on yhteistoiminnassa tuon lyhyen, lihavan herrasmiehen kanssa. Kuinka kauan olette seurannut häntä?
Brint:
– Viimeiset neljä, viisi tuntia. Hän on sangen tärkeäarvoinen henkilö. Mutta koska itsekin olette jäljillä, rakas Krag, merkitsee vaikenemisenne vain sitä, että olette itse paljon innokkaammin tutkinut tapausta.
– Sen voitte huoleti uskoa. Mutta olen lakkaamatta keksinyt uusia vaaroja, jotka ovat yhdistetyt juttuun. Mutta pian kaikki valkenee.
– Minusta tuntuu, kuin kaikki kävisi yhä synkemmäksi.
– Minkä vuoksi?
– Sen jälkeen kuin sain viimeisen tiedoituksenne, olen kadottanut yhdet jäljet.
– Mitkä?
– Madame Januelli on hävinnyt jäljettömiin.
– Matkustanut? Krag kysyi. – Nyt he molemmat menevät ravintolaan, hän jatkoi hetken kuluttua.
– Hän ei voinut matkustaa, mr Brint vastasi, sillä miehemme vartioivat kaikkia junia ja laivoja. Hänen täytyy sittenkin olla vielä kaupungissa.
Krag teki muutamia nopeita laskelmia ja totesi, että nainen, josta mr Brint puhui, oli kadonnut näkyvistä samana päivänä kuin monsieur Craonne antoi vangita itsensä.
Molemmat herrat lähestyivät myöskin nyt ravintolaa, johon toiset olivat jo aikaisemmin kadonneet.
– Nyt on aika illastaa, Krag sanoi.
– Luonnollisesti, englantilainen vastasi. – Mikään ei voisi estää minua illastamasta nyt. Ei mikään maailmassa.
Astuessaan Peilisaliin katsahti Krag minne hänen "ystävänsä" olivat sijoittuneet. Hän huomasi heti lihavan herran ja tämän arpinaamaisen toverin.
Lihava mies näki salapoliisin astuvan englantilaisen seurassa ravintolaan. Samassa levisi hänen kasvoilleen ihmettelevä ja muisteleva ilme. Näytti kuin hän olisi koettanut muistella, missä hän oli nähnyt samat kasvot aikaisemmin. Muistiko hän edellisenä iltana kadulla tapahtuneen kohtauksen? Krag saattoi lukea hänen kasvoistaan kuin avonaisesta kirjasta. Ilme muuttui äkkiä ivalliseksi ja samalla kiukkuiseksi. Hän loi Kragiin uhkaavan katseen ja syventyi sitten tarkastamaan viinilistaa.
Bretagnelainen oli istuutunut erään vihreän kaihtimen suojassa olevan pöydän ääreen; Krag odotti jännityksellä huomaisiko mr Brint hänet – mutta englantilaisen mielenkiinto oli ilmeisesti kokonaan kohdistunut arpinaamaiseen ja tämän toveriin.
Asbjörn Krag ja mr Brint hakivat itselleen paikat, josta he helposti saattoivat pitää silmällä heitä, tulematta silti itse liian näkyville.
Täältä saattoi Asbjörn Krag nähdä myöskin pöydän, jonka ääreen bretagnelainen oli istuutunut.
Ensinäkemältä vaikutti siltä, kuin arpinaamainen ja hänen toverinsa eivät olisi vähääkään välittäneet ranskalaisesta, sillä he istuivat selin tähän. Mutta pian Krag huomasi, että he silti saattoivat koko ajan seurata monsieur Craonnen liikkeitä. Vastakkaisella seinällä oli suuri, seinään upotettu peili, josta kuvastui kaikki, mitä toisella puolella huonetta tapahtui.
Henkilön, joka haluaa pysyä piilossa, on vaarallista oleskella peilisalissa.
IX.
BRETAGNELAISEN ILLALLINEN.
Vaikutti siltä, kuin mr Brint, joka näin odottamatta oli sekaantunut leikkiin, olisi jostakin salaisesta syystä kantanut kaunaa Kragia kohtaan. Hän koetti useammalla tavalla johtaa keskustelua määrättyyn suuntaan. Oli ilmeistä, että näillä kahdella miehellä oli jotakin yhteistä, joku yhteinen tehtävä, ja että mr Brint tällä hetkellä tunsi olonsa epävarmaksi syystä, että hänen ei onnistunut saada Asbjörn Kragia innostumaan samaan asiaan, joka paraillaan hänen mieltään painoi.
Ja yhtä varmaa oli, että Asbjörn Kragin mielenkiinto tällä hetkellä oli kokonaan kohdistunut seuraamaan mitä ravintolan suuressa salissa tapahtui. Näennäisesti ei elämä siellä ollut mitenkään erikoista: salissa istui muutamia illallisvieraita, tarjoilijat kiiruhtivat edestakaisin, mutta ilmassa tuntui sittenkin jännitystä ja juuri se, että kaikki sujui niin rauhallisesti, teki tilanteen vielä jännittävämmäksi.
Aivan kuin vakoilija, joka ottaa selkoa vihollisen linjoista ja majoituspaikoista, seurasi Asbjörn Krag tarkoin vastustajiensa kaikkia liikkeitä. Arpinaamainen ja hänen seuralaisensa olivat jo aloittaneet illallisensa. Bretagnelainen tutki edelleenkin suurella mielenkiinnolla ruokalistaa. Hän istui selin molempiin takaa-ajajiinsa, mutta sittenkin saattoi lyhyt, lihava herrasmies nähdä hänen kasvonsa peilistä. Oli aivan mahdotonta, ettei bretagnelainen olisi huomannut sitä, mutta siitä huolimatta hän istui paikoillaan, aivan kuin ei olisi aavistanutkaan mitään sellaista – tahi aivan kuin se olisi ollut hänestä yhdentekevää. Mikäli Asbjörn Krag saattoi käsittää, riippui tuon nuorukaisen henki tällä hetkellä hiuskarvan varassa, mutta pieninkään ilme tämän kasvoilla ei viitannut siihen, että vaaran läheisyys olisi häntä mitenkään häirinnyt.
Krag ei voinut olla ihailematta miehen kylmäverisyyttä.
Vaikutti siltä, kuin bretagnelainen olisi tällä hetkellä unohtanut kaiken muun paitsi ruoka- ja viiniluettelon.
Hovimestari seisoi hänen pöytänsä ääressä. Tämä hovimestari, johon tavallisesti ei juuri mikään pystynyt vaikuttamaan, näytti nyt kokonaan vaipuneen miettimään mitenkä bretagnelaisen illallissuunnitelmat saataisiin onnistumaan. Molempien miettivistä ilmeistä päätellen tuntui siltä, kuin elämä ja kuolema olisi ollut riippuvainen siitä, onnistuttiinko valikoimaan oikea kastikelaji ja kunnollinen viinipullo, jossa oli juuri tähän tarkoitukseen sopiva vuosiluku. Viimein näytti siltä, kuin taiteellinen illallinen olisi ollut valmiiksi hahmoteltuna. Hovimestari poistui ranskalaisen pöydän äärestä ja heti kiiruhti kaksi tarjoilijaa täyttämään hotellin "sielun" määräyksiä. Neuvottelun ensimmäisenä näkyvänä tuloksena oli se, että ranskalaiselle tarjottiin pienestä, huuruisesta lasista juomaa, jonka seassa uiskenteli jääpalasia. Ranskalainen tyhjensi lasinsa sen näköisenä, kuin hän olisi samalla kuunnellut taistelukentällä kaikuvan, hälytykseen kutsuvan sotatorven raiuntaa. Krag muisti sataa kruunua, jotka hän oli lainannut bretagnelaiselle. Illallisen jälkeen ei niistä varmaankaan olisi paljoakaan jäljellä. Krag valmistautui jo lähettämään ranskalaiselle kassanvahvistusta kirjekuoressa ja koetti siinä mielessä pyydystää tämän katsetta. Mutta se oli mahdotonta. Tämän katse oli suunnattuna muualle. Monsieur Craonnella ei näyttänyt olevan aikaa ajatella ystäviään. Vaikutti aivan siltä, kuin hän olisi kuvitellut olevansa yksin ravintolassa. Mutta Asbjörn Krag pani merkille, että hänen ohimoiltaan kuvastui heikko kalpeus, joka aivan kuin säteettäin levisi alas kasvoille. Tämä oli ainoa, mikä hiukan paljasti toisen mielentilaa; mikä kertoi siitä ihmeellisestä ja hermojakuluttavasta uhkapelistä, johon hän oli antautunut. Mutta suurillako panoksilla pelattiin ja mistä oli kysymys?
Mr Brint puhui puhumasta päästyäänkin ja viimein Krag kääntyi puolittain kiukuissaan hänen puoleensa.
– Niin, hän sanoi, minä myönnän, että teillä on oikeus olla kärsimätön, mutta en sittenkään voi nyt ruveta selittämään teille toimenpiteitäni. Teidän täytyy kertakaikkiaan luottaa täydellisesti siihen, että toimin silmälläpitäen teidän etujanne.
– Ja te olette selvillä siitä, mr Brint kysyi, että siten ansaitsette huomattavia etuja itsellenne?
– Olen siitä täysin selvillä.
– Mutta minusta tuntuu sittenkin, kuin te olisitte viime päivinä laiminlyönyt tehtävänne, jättäen niiden suorittamisen melkein kokonaan minulle.
Hän nyökkäsi arpinaamaisen ja tämän ystävän pöytään päin.
– Olen nyt jo kolme päivää seurannut noiden herrojen kintereillä, ilman että olisin kertaakaan nähnyt teitä, herra Krag, heidän lähettyvillään, ja kuitenkin on juuri teille annettu tehtäväksi ottaa selville, mitä he täällä puuhaavat.
– Aivan oikein.
– Sitäpaitsi olen eksynyt niinkin tärkeän henkilön kuin madame Januellin, jäljiltä. Minne hän on voinut kadota? Tiedättekö te sen?
– En.
– En tahdo peitellä sitä, että viime päivinä olemme joutuneet takapajulle, mr Brint jatkoi, ja sitä, että se on teidän syytänne. Te sanoitte, että meidän on täydellisesti luotettava teihin. Niin teemmekin. Emme voisi mistään löytää tähän toimeen sopivampaa miestä kuin te – edellyttäen, että asia kiinnostaa teitä. Mutta kun me nyt olemme varmoja siitä, että jokin muu juttu, jota varmaankin pidätte tärkeämpänä, vie aikanne kokonaan – niin saatte suoda anteeksi, jos tulemme hiukan levottomiksi.
– Suon mielelläni teille anteeksi.
– Teidän välinpitämätön vastauksenne on todellakin ärsyttävä, hyvä herra, mr Brint sanoi kiivaasti.
– Ja teidän epäluulonne eivät todellakaan ole vähemmän kiukustuttavia, Asbjörn Krag vastasi.
Mr Brint rypisteli ruokaliinaansa. Hänen sormensa liikehtivät levottomasti ja näki selvästi, että hänen oli vaikea hillitä kiivasta luonnettaan. Asbjörn Krag tuijotti suoraan hänen ohitseen, aivan kuin toista ei olisi ollutkaan.
– Koettakaa nyt suhtautua tilanteeseen rauhallisesti, mr Brint jatkoi, aivan kuin juuri Krag olisi ollut hermostunut. – Emme me epäile teidän luotettavaisuuttanne.
– Ettekö? Krag vastasi tyhjentäen viinilasinsa.
– Emme, mutta me epäilemme, että mielenkiintonne on kohdistunut muualle. Te olette sangen älykäs mies ja lienee teillä hiukan seikkailijan verta suonissanne. Teitä kiinnostavat etupäässä kaikki kummalliset jutut. Mahdollisesti ajattelette, että työ, jonka olemme teille uskoneet, ei ole tarpeeksi eriskummallinen. Mutta siinä tapauksessa voin ilmoittaa teille, että juuri tämän jutun välityksellä voitte saada tilaisuuden silmäillä mitä ihmeellisimpiä salaisuuksia. Teidän on vain päästävä jutun ytimeen. Eikä edes sitäkään. Teidän tarvitsee ainoastaan avata salaisuuksien ensimmäinen ovi – ja teidän hämmästyksenne on oleva rajaton.
– Sitä en ole epäillytkään, Krag vastasi.
– Hyvä. Mutta siinä tapauksessa täytyy minun sanoa teille suoraan, että käytöksenne on viime päivinä ollut sellaista, joka pakottaa minua muistuttamaan teille sopimuksestamme.
– No niin, Krag vastasi, tehkää se – siten pääsemme varmaankin selvyyteen toisistamme.
– Me olemme selittäneet teille, mr Brint jatkoi, että ajamme takaa erästä kansainvälisten rikollisten muodostamaa joukkuetta. Ei rikollisten tavallisessa mielessä, joten sen vuoksi ei meillä ole mitään syytä sekoittaa poliisia asiaan. Olen seurannut tämän joukkueen kintereillä Lontoosta tänne. Ja saavuttuani tänne, käännyin puoleenne sen vuoksi, että hallitukseni salainen poliisi suositteli teitä.
– Minkä vuoksi ette vanginneet koko joukkuetta Lontoossa, koska kerran saitte sen olemassaolon jo siellä selville?
– Sen te ymmärrätte itsekin aivan hyvin.
– Niin, nyt minä sen ymmärrän, Asbjörn Krag vastasi.
Mr Brint katsahti häneen kysyvästi.
– Selitän teille, Krag sanoi. – Ennenkuin voin koko tarmollani heittäytyä jotakin juttua selvittämään, on minun oltava vakuutettu siitä, että tulen toimimaan joko jonkun rikoksen ehkäisemiseksi, tahi sitten saattaakseni rangaistukseen jonkun henkilön, joka on jo ennättänyt tehdä rikoksen.
– Vakoilu on myöskin rikollista, mr Brint sanoi.
– Kyllä, mutta ei aina. Se on ainoastaan rikos, jonka kärki on kohdistettu määrättyyn suuntaan. Mikäli minä nyt käsitän, oli teillä jo Lontoossa kylliksi syyteainehistoa voidaksenne vangita joukkueen siellä. Mutta te olette mieluummin halunneet tehdä vielä enemmän. Te olette halunneet välittömästi hyötyä näiden ihmisten kustannuksella siten, että annatte heidän jatkaa vakoilemista. Te toivotte sitä, saadaksenne itsekin samalla joitakin arvokkaita tietoja. Ette odottanekaan, että minulla olisi samat ajatukset tässä asiassa kuin teillä.
Mr Brint näytti hämmästyneeltä.
– Kautta luojan, hän huudahti, rupeanpa melkein uskomaan, että...
Krag keskeytti hänen puheensa naurullaan.
– Luen kauhistuneista silmistänne, mitä ajattelette, hän sanoi. – Te luulette, että työskentelen omaan laskuuni, pelkäätte, että olen omasta puolestani taisteleva puolue, kuten nuo muutkin.
Hän viittasi Peilisaliin.
– Se johtaa siihen, että joudutte kaiken lisäksi vakoilemaan vielä minuakin, Krag jatkoi. – Siinä tapauksessa on täällä tällä hetkellä neljä puoluetta, jotka vakoilevat toisiaan. Ja kaikkein hullunkurisinta on juuri se, että asia on vakava. Katsokaahan tuon nuoren miehen kalpeita kasvoja. Voisi melkein luulla, että hänellä tällä hetkellä on kysymys elämästä tahi kuolemasta. Vaikka emme vielä ole päässeet väliruokaa pitemmälle, on paikalla jo neljä puoluetta. Herra yksin tiennee, montako niitä on sitten, kun olemme ennättäneet kahviin. Kuulkaahan, minusta tuntuu siltä kuin joutuisimme viettämään hauskan illan täällä Peilisalissa.
X.
MONSIEURIN ITSENSÄHILLITSEMISTAITO PETTÄÄ.
Mr Brint kävi yhä miettivämmäksi. Mutta se ei näyttänyt tekevän millään tavoin lamauttavaa vaikutusta Asbjörn Kragiin. Päinvastoin hän näytti tulevan yhä iloisemmaksi.
– Voin vakuuttaa teille, hän sanoi, että en ole viettänyt näin jännittävää iltaa sen jälkeen kuin viimeksi olin vuorikiipeilijäin kokouksessa. Nämä minuutit ovat minusta kallisarvoisia, sillä ne suorastaan säteilevät jännitystä. Tilanne ei ole ainoastaan kaksiteräinen, vaan se on moniteräinen. Mutta mehän puhuimme sopimuksesta, jonka olemme tehneet. Minusta tuntuu, kuin emme enää olisi samaa mieltä sen sisällöstä ja tarkoituksesta.
– Ei emme pienimmälläkään tavalla, mr Brint vastasi. – Minun täytyy nyt pyytää suoraa vastausta teiltä: haluatteko jatkaa yhteistyötä tahi ettekö? Tunnustan suoraan, että tarvitsen apuanne, mutta minun täytyy tietää, mille kannalle asiassa asetutte. Muussa tapauksessa ei teistä voi olla minulle mitään hyötyä.
– Rakas ystävä, Krag vastasi, omasta mielestäni autan teitä parhaillaan minkä vain voin.
Mr Brintin kasvojenilmeet paljastivat, että hän ei ollut ainoastaan hämmästynyt, vaan vieläpä aivan ällistynyt.
– Onko tarkoituksenne uskotella minulle, mr Brint sanoi, että olette auttanut minua antamalla koko jutun olla sellaisenaan viime päivinä? Uskotteko sen auttaneen minua eteenpäin, että madame Januelli on teidän suosiollisella avustuksellanne onnistunut haihduttamaan minut jäljiltään?
– Sen sijaan olen johdattanut teidät uusille jäljille, Krag vastasi viitaten bretagnelaiseen päin, joka paraillaan mitä suurimmalla mielihyvällä näytti nauttivan kyljystä, huuhdellen sitä alas kalifornialaisella viinillä. Ensimmäisen kerran loi mr Brint ranskalaiseen todella uteliaan silmäyksen.
– Mikä olio hän on? englantilainen kysyi ihmeissään. – Hän näyttää unkarilaiselta kreiviltä, tahi espanjalaiselta...
– Erehdytte. Hän ei ole kumpaakaan, Krag vastasi. – Juuri hänen vuokseen olen viime päivinä laiminlyönyt juttumme, johon me molemmat aikaisemmin kohdistimme niin suurta huomiota. Mutta myöntänette, että ihmisten ainainen vakoileminen on kaikkea muuta kuin mielenkiintoista työtä, etenkin kun sen avulla ei näytä päästävän askeltakaan lähemmäksi päämaalia. Ainaista etsimistä, seuraamista, lähtevien kirjeiden tarkastamista, saapuvien kirjeiden tarkastamista, kaikkien lähetettyjen sähkösanomien sensuroimista ja vierailulle saapuneiden ihmisten vakoilemista.
– Mutta lopulta, lopulta, mr Brint huomautti innostuneesti, lopulta kaikki valkenee. Ja silloin saatte nähdä jotakin ihmeellistä, sellaista, jota ette ole osannut kuvitellakaan. – Hyvä luoja, kuinka paljon hän juo, englantilainen huudahti äkkiä.
– Hän juo kalifornialaista reininviiniä, Krag vastasi, joka muuten, sivumennen sanoen, on hirvittävää. Mutta hän näyttää löytäneen oikean vuosiluvun. Ja jos vain onnistuu löytämään oikean vuosiluvun, on se viini vertaansa vailla. Mutta koska te kesken puheenne satuitte puhumaan tuosta miehestä, täytyy minun todellakin mainita, että me mahdollisesti juuri hänen avullaan löydämme ratkaisun kaikkeen.
– Päätellen siitä, mitenkä hän syö ja juo, mr Brint vastasi, lienee mahdotonta, että hän pystyisi mihinkään muuhun.
– Hän on ranskalainen. Luuletteko todellakin, että hän on tullut tänne Osloon vain syödäkseen ja juodakseen?
– No... hm... matkailukausi...
Krag hymyili.
– Voisin murskata teidät omilla väitteillänne, hän sanoi. – Meillä on ensiksi silmiemme edessä nuo kaksi tuolla, arpinaamainen ja hänen toverinsa. Sitten seuraavat neljä rajattoman hullunkurista vuorikiipeilijää. Sen jälkeen kuin varhaisessa nuoruudessani luin maamiehenne Dickensin teoksia, ei minulla ole ollut samantapaista käsitystä elämän hullunkurisista kohtaloista kuin nyt niinä hetkinä, jotka olen viettänyt näiden ihmisten keskuudessa. Mutta kun te kysytte minulta, minkä vuoksi nuo ihmiset ovat tulleet tänne, voisin todellakin vastata teille omilla sanoillanne: No... hm... matkailukausi...
Oli aivan ilmeistä, että mr Brintin tyytymättömyys kasvoi hetki hetkeltä. Mutta kuten englantilaiset yleensä, ei hänkään antanut mielentilansa vaikuttaa ruokahaluunsa. Ja kun nuori ranskalainen, joka oli niin itsepintaisen mielenkiinnon kohteena, lopullisesti tuntui antautuneen nauttimaan ruokalistan ääressä viettämiensä hetkien tuloksia – ja kun molemmat toisetkaan pelin osanottajat eivät näyttäneet kieltäytyvän pöydän antimista – ja kun kaunis ravintola oli melkein tupaten täynnä hienoa yleisöä, kuten tavallisesti – ei näkynyt minkäänlaista todistetta sille Kragin väitteelle, että tällä hetkellä oltaisiin varsin mielenkiintoisen tilanteen seuraajina. Päinvastoin, teräväsilmäisinkään huomioidentekijä ei olisi voinut havaita Peilisalin tämäniltaisessa elämässä mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Ja sittenkin tapahtui juuri nyt jotakin. Ja juuri Asbjörn Krag huomasi ensimmäiseksi, että jotakin erikoista oli tekeillä. Hän käsitti tilanteen merkityksen aivan jokapäiväisen tapahtuman avulla, mutta salapoliisille olikin erikoisen mielenkiintoista panna merkille mitättömiltä näyttäviä, jokapäiväisiä tapauksia ja niistä tehdä omia johtopäätöksiään.
Viimeksi kuluneen neljännestunnin aikana hän oli englantilaisen kärsimättömyyden houkuttelemana kiusannut tätä yhä enemmän ja enemmän. Mahdollisesti se oli salapoliisin itsensä tunteman hermostuneisuuden yksi ilmenemismuoto, mahdollisesti oli Krag itsekin kiihoittunut. Joka tapauksessa ei hän hellittänyt, ennen kuin englantilainen lopulta valmistautui lopettamaan kaiken.
– Olkoon sitten niin, mr Brint sanoi, voinhan itsekin selviytyä tästä labyrintista. Haen itselleni uusia apulaisia. Mutta jos tämän takaa-ajon aikana sattuisin uudelleen joutumaan kanssanne kosketuksiin, niin pyydän teitä muistamaan, että erosin teistä raivostuneessa mielentilassa.
– Älkää lähtekö tässä psykologisessa silmänräpäyksessä, hän sanoi. – Saattaisi sattua, että jo seuraavassa hetkessä joutuisitte katumaan toimenpidettänne.
Englantilainen katsoi kysyvästi salapoliisiin,
– Jos käyttäytymiseni on saanut teidät raivostumaan, Krag jatkoi, niin johtuu se siitä, että minä en kertakaikkiaan voi sallia, että ihmiset sekaantuvat minun työskentelytapoihini.
– Mitä työskentelytapoihinne tulee, mr Brint vastasi, niin tuntuu minusta todellakin siltä, kuin ne rajoittuisivat siihen, että kohdistatte mielenkiintonne jokapäiväiseen, vähemmän kiinnostavaan ravintolayleisöön ja erittäinkin tuohon keikarimaiseen suursyömäriin. En voi enää pitää teitä apulaisenani. Minulla on muita asioita toimitettavana, olen viimeiset kolme vuorokautta ollut aina liikkeellä, kuin mikäkin metsästyskoira. Ja vaikkakaan takaa-ajostani ei olisi ollut mitään hyötyä, ei vaivaiset kolme vuorokautta sittenkään merkitse paljoakaan englantilaiselle herrasmiehelle. Minä aion jatkaa.
Asbjörn Krag painoi hänet hiljaa mutta varmasti uudelleen tuolille. Ja samalla kun hän varovaisesti osoitti oikealla sormellaan arpinaamaiseen ja tämän toveriin päin, hän sanoi hiljaa:
– Kuten varmaankin huomannette, emme tällä hetkellä ole turhan takia täällä.
Ilmeisesti oli jokin erikoinen seikka ruvennut kiinnostamaan lyhyttä, lihavaa herrasmiestä. Hän kohotti päätään.
Salapoliisi ja englantilainen istuivat siksi kaukana arpinaamaisesta ja tämän toverista, että heidän oli mahdoton kuulla, mistä toisessa pöydässä keskusteltiin. Muuan pieni, virkapukuinen hotellilähetti kulki hitaasti ohi lihavan herrasmiehen ja lausui tälle jotakin – luultavasti jonkun nimen. Mies liikahti levottomasti ja pysäytti lähetin. Lihava herra kysyi lähetiltä jotakin, johon tämä nyökäten vastasi. Tämän jälkeen vaihtoivat arpinaamainen ja hänen toverinsa merkitsevän silmäyksen. Sitten lihava herra laski lautasliinan kädestään ja läksi astelemaan kohti eteistä. Lähetti seurasi hänen jäljessään. Jokainen, joka sattumalta oli tullut kiinnittäneeksi huomiotaan tähän pieneen välinäytökseen, uskoi, että lihavaa herraa oli tultu hakemaan puhelimeen. Mutta Asbjörn Krag suhtautui tapahtumaan kokonaan toisella tavalla; hän sanoi englantilaiselle:
– Haluaisin mielelläni tietää, minkä nimen lähetti lihavalle ystävällemme lausui. Olen vakuutettu siitä, että nimi ei ollut hänen omansa.
Englantilainen katsoi pitkään poistuvan jälkeen.
– Nyt hän meni, mr Brint sanoi. – Hän myöskin.
– Hän palaa varmasti takaisin, Krag vastasi hymyillen. – Te näytte epäilevän, että kaikki takaa-ajamanne henkilöt häviävät vähitellen näkyvistänne, yksi toisensa jälkeen.
– Niin, englantilainen vastasi tuimasti, kunhan ei vain hänkin hävinnyt nyt. Siinäkin, että kadotin madame Januellin näkyvistäni, oli minulle enemmän kuin kylliksi.
– Mutta tehän ette voi itseksenne pitää koko joukkuetta silmällä, Krag vastasi lempeästi. – Sillä aikaa kuin te vartioitte yhtä, käyttää toinen tilaisuutta hyväkseen ja katoaa näköpiiristänne. Sehän on luonnollista.
– Tarkoitatteko, että minä olen syypää siihen, että madame Januelli pääsi pakenemaan?
– Kyllä – en voi käsittää asiaa mitenkään muuten.
– Mutta mitä pidätte tuosta? Krag kysyi, nyökäten samalla melkein huomaamattomasti kohti pääsisäänkäytävää.
Englantilainen ei ollut uskoa silmiään.
Ovesta astui juuri sillä hetkellä sisälle kaksi henkilöä, jotka olivat vilkkaassa keskustelussa.
Toinen heistä oli lyhyt, lihava herrasmies, joka vähää aikaisemmin oli poistunut paikaltaan.
Toinen oli hiukan lihavahko, hienosti puettu, juutalaisen näköinen naishenkilö.
– Niin totta kuin eläin, englantilainen mutisi hämmästyksissään, eikö se olekin hän – se on hän!
– Englantilaisen herrasmiehen ei pitäisi paljastaa itseään noin vähällä, Asbjörn Krag huomautti nuhdellen. – Pyytäisin teitä muistamaan, että madame Januelli saattaa käydä levottomaksi, jos hän huomaa teidän hämmästyksenne.
Tulijat menivät arpinaamaisen miehen luokse, joka nousi paikaltaan ja sangen kohteliaasti tervehti naista. Tämä istuutui pöydän ääressä olevalle sohvalle, kasvot kohti bretagnelaista, monsieur Craonnea, joka istui heihin selin.
Asbjörn Krag kiinnitti englantilaisen ystävänsä huomiota monsieur Craonneen.
Nyt näytti siltä, kuin ranskalainen olisi peilistä huomannut naisen saapuvan saliin. Tuntui kuin ranskalainen aivan sattumalta olisi tullut vilkaisseeksi peiliin.
Krag kuiskasi englantilaiselle:
– Pitäkää silmällä tuota nuorukaista. Ensimmäisen kerran koko iltana hän näyttää kadottavan rauhallisuutensa.
– Niin, kautta luojan, englantilainen vastasi, hän ilmeisesti tuntee tuon naisen.
– Ja mikä vielä tärkeämpää, Krag huomautti, hän näyttää kauhistuvan nähdessään naisen.
– Oikein, nyökkäsi englantilainen, hän unohtaa syömisenkin.
– Ja hän on käynyt todellakin kalpeaksi, Krag jatkoi. – Poika parka, hän tuntee itsensä yhä voimattomammaksi. Mitä naiseen tulee, salapoliisi lisäsi, niin näyttää hän olevan paljon paatuneempi kuin tuo nuorukainen. Hän ei ole näkevinäänkään ranskalaista ystäväämme.
– Mutta onko hän varmasti nähnyt tuon keikarin? englantilainen kysyi.
– Juuri hänen vuokseen on nainen tullut tänne, Asbjörn Krag vastasi. – Hänen vuokseen on nainen antautunut vaaralle alttiiksi jättämällä turvallisen piilopaikkansa.
– Kuinka hän rakastaneekaan tuota miestä, englantilainen sanoi.
– Niin. Tahi vihannee, Krag vastasi. – Katsokaahan nuorukaisen kasvoja. Mitä luulette, rakastaako, vai vihaako nainen häntä?
XI.
RAKKAUTTA VAI VIHAA?
– Rakastaako nainen häntä vai ovatko hänen tunteensa vihamielisiä nuorukaista kohtaan? Krag toisti.
– Mitä itse luulette? englantilainen kysyi.
– Olen todennut, Krag vastasi, että monsieur Craonne on sangen kylmäverinen herra. Tarvitaan paljon, ennenkuin hänet saadaan menettämään tasapainonsa. Ja koska hän nyt ei ole voinut peittää mielenliikutustaan, joka paljastaa, että hän on peloissaan, voimme varmuudella olettaa, että hänen tuntemansa pelko on kammottavaa, jotakin yliluonnollista. Madame Januelli on kylläkin hiukan lihavahko ja hän on jo jättänyt useita vuosia taakseen, mutta sittenkin saattaa hänessä huomata merkkejä, jotka viittaavat siihen, että hän aikanaan on ollut hyvinkin kaunis ja hänellä on intohimoiset silmät. Näinollen voimme jättää kokonaan syrjään sen olettamuksen, että hän rakastaisi monsieur Craonnea. Sellainen tunne hänen puoleltaan ei missään tapauksessa saisi vaativaisintakaan miestä noin pelästyneeksi. Siis hän vihaa ystäväämme ja hänen vihansa on ilmeisesti vaarallista. Katsokaapa naista nyt. Hänen katseensa on rauhallisesti kiintynyt ranskalaiseen. Se muistuttaa minulle tapaa, jolla katsellaan uhria niin ihmisten kuin eläintenkin keskuudessa.
– Nuorukaista pitäisi varoittaa, englantilainen huomautti.
– Paljon tärkeämpää olisi, että auttaisimme häntä, Krag vastasi, sillä hän on saanut jo riittävästi varoituksia.
– No niin, olkaamme siinä tapauksessa, että hän tarvitsee apuamme, valmiit astumaan esille, englantilainen vastasi. – Nainen ei aikone yksinään murskata häntä, sillä hänellähän on nuo kaksi apuria mukanaan – arpinaamainen ja tämän toveri. Ensiksimainittu ei näytä erikoisen armeliaalta ihmiseltä – ilmeisestikin hän on ollut mukana sodassa.
– Ei olisi viisaasti tehty, jos menisimme auttamaan ranskalaista, Krag vastasi.
Englantilainen tuijotti ihmeissään salapoliisiin.
– Niin kauan kuin voimme pysytellä toimettomina, Krag jatkoi, pystymme parhaiten toimimaan yhteisen asiamme hyväksi.
Hän lausui "yhteisen" sanan erikoisella painostuksella, minkä englantilainen mielihyvällä pani merkille.
– Tuo ranskalainen ja madame Januelli ovat aikanaan olleet mitä parhaimpia ystäviä, Krag jatkoi. – Heidät nähtiin aina yhdessä. Viimeksi he olivat täällä ravintolassa. Se, että nainen silloin nimitti ranskalaista eräällä harvinaisella haukkumasanalla, ei merkitse paljoakaan, sillä sellaistahan sattuu parhaimpienkin ystävysten kesken. Mutta muutamia päiviä sitten sattui äkkiä jotakin. Nuori ranskalainen pelästyi siitä niin, että hän mieluummin halusi istua vankilassa, kuin edelleenkin kulkea vapaana miehenä ja siten antautua uhkaavalle vaaralle alttiiksi. En tiedä, mikä vaara häntä uhkasi. Mutta voin ilmoittaa teille, että kaksi kertaa olen nähnyt hänen todella pelästyvän. Ensimmäisen kerran pelästyi hän silloin, kun ilmoitin hänelle poliisilaitoksella, että hänet laskettaisiin vapaaksi.
– Ja toisen kerran? englantilainen kysyi.
– Toisen kerran pelästyi hän muutamia sekunteja sitten nähdessään madame Januellin. Näyttää siltä kuin ystävämme olisi suuressa vaarassa. Eräillä henkilöillä on määrättyjä suunnitelmia hänen suhteensa. Meille on sangen mielenkiintoista päästä selville, minkälaisia nämä suunnitelmat ovat ja minkä vuoksi tuon intohimoisen naisen ja ystävämme välille on sukeutunut niin kammottava viha. Sen vuoksi on hyvin tärkeätä, että emme ainakaan toistaiseksi sekaannu juttuun. Katsokaa, nyt hän tahtoo maksaa laskunsa. Hän aikoo poistua ravintolasta.
– Arpinaamainen mies maksaa myöskin parhaillaan laskua, englantilainen ilmoitti.
Asbjörn Krag kohautti osaaottavasti hartioitaan.
– Kumpikaan noista kahdesta puolueesta ei tahdo antaa toiselleen pienintäkään etumatkaa, hän sanoi. – Minua kiukuttaisi, jos heidän keskeinen kohtauksensa lykkääntyisikin siksi kunnes he pääsevät kadulle.
– Minkä vuoksi?
– Siksi, että haluan nähdä kaiken kirkkaassa valaistuksessa. Oh! – nyt tapahtuu jotakin.
Mitä suurimmalla mielenkiinnolla katselivat englantilainen ja hänen toverinsa tapauksia, jotka nyt seurasivat.
Monsieur Craonnelle tuotiin kynä ja paperia. Hän kirjoitti jonkun lyhyen kirjeen, jonka hän sitten lähetti tarjoilijan mukana. Tarjoilija poistui ravintolan Carl Johaninkadulle johtavasta ovesta.
Tuskin oli tarjoilija hävinnyt näkyvistä kun arpinaamainen mies nousi paikaltaan ja seurasi hänen jäljessään. Monsieur sytytti sikaarin ja kun arpinaamainen kulki hänen pöytänsä ohi, katseli hän välinpitämättömän näköisenä tätä savupilven takaa.
– Hän piilottaa kalpeat kasvonsa sikaarinsavun taakse, Krag huomautti.
Mutta niin pian kuin arpinaamainen oli hävinnyt näkyvistä, kirjoitti monsieur Craonne uuden kirjeen, jota heti eräs toinen tarjoilija läksi viemään toiseen suuntaan, poistuen Rosenkrantzinkadulle johtavasta ovesta.
Tämä kiinnosti erikoisesti Kragia.
– Nerokas suunnitelma, mutisi hän itsekseen, – joko on lihavan herrasmiehen lähdettävä tämän kirjeen jälkeen, tahi sitten on hänen jäätävä paikalleen ja annettava kirjeen saapua määräpaikkaansa.
Tarjoilija sai poistua rauhassa. Lyhyt, lihava herrasmies ei liikahtanutkaan paikaltaan. Mutta madame Januelli ja hän kumartuivat lähemmäksi toisiaan ja keskustelivat hetken kuiskaten. He olivat keksineet suunnitelman tarkoituksen. Ja kun arpinaamainen hetken kuluttua palasi takaisin ja sai lihavalta herralta kuulla, että toinenkin kirje oli lähetetty, saattoi hänen kasvoillaan havaita kiukkuisen irvistyksen.
Monsieur Craonne oli siis voittanut ensimmäisen, tosin varsin pienen, yhteenoton, mutta siitäkin Krag oli iloinen.
Tämän jälkeen näytti siltä, kuin ei monsieurilla olisi ollut aikomustakaan piakkoin lähteä ravintolasta. Hän istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena ja maisteli hitaasti kahviaan, vaaleansinisen sikaarinsavun leijaillessa hänen päänsä ympärillä.
Toiset istuivat myöskin paikoillaan. He ylläpitivät koko ajan keinotekoista keskustelua. Madame Januelli naurahti usein ihastuneena, aivan kuin hänelle olisi lausuttu mitä hiotuimpia kohteliaisuuksia. Mutta jos pani merkille, miten hermostuneesti hän heilutti viuhkaansa, saattoi huomata, että hän oli kärsimätön.
Tällä tavoin kului melkein puoli tuntia ja Krag alkoi jo toivoa, että kaikki sittenkin tapahtuisi täällä kirkkaassa valaistuksessa.
Samassa hänen mielenkiintonsa kohdistui kolmeen henkilöön, jotka juuri astuivat ravintolaan.
Hän nykäisi hiukan englantilaista ja sanoi tälle:
– Tunnetteko noita herroja?
– He ovat ilmeisestikin maanmiehiäni, mr Brint vastasi.
– Aivan oikein. Sen saattaa kuka hyvänsä nähdä yhdelläkin silmäyksellä, mutta muuten...
– Muuten en heitä tunne.
– Hyvä. He ovat Vuorikiipeilijöiden kerhon jäseniä, herrat Crackantorphe, Fitzpocket ja Macklidocq.
– Suuri luoja – sellaisia nimiä!
– Ja sellaisia ihmisiä! Krag sanoi.
Nämä kolme herraa, jotka istuutuivat erään seinävierustalla olevan vapaan pöydän ääreen, eivät kaipaa sen tarkempaa kuvausta, kuin että he olivat samanlaisia kuin englantilaiset yleensä. He olivat hoikkia ja heidän ihonsa oli tummanruskea, mikä taas todisti, että herrat olivat viettäneet suuren osan elämästään ulkona raikkaassa luonnossa. Hehän olivatkin sitäpaitsi vuorikiipeilijöitä.
Eräs heistä oli sangen pitkä, joten, kun hän tallusteli ympäri sääret tiukoissa siteissä, muistutti hän elävästi pitkäkoipista, arvokkaasti astelevaa haikaraa.
Toinen oli tavattoman lyhyt, joten, kun hän istuutui pöydän ääreen, hänen pihvinpunainen päänsä ja sitä reunustava punertava tukkansa näytti paremminkin kuuluvan pöydällä olevalle tyhjälle lautaselle.
Kolmas oli keskimittainen. Kun toisten puvut olivat urheilumallisia, hiukan nuhruisia, pehmeine kauluksineen ja kirkasvärisine kaulanauhoineen, näytti tämä herra melkein liiankin hienosti puetulta. Hän näytti noin kahdenkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Toiset, urheilupukuiset, olivat taas jo aikoja sitten sivuuttaneet neljänkymmenennen ikävuotensa.
Yhteistä heillä kaikilla oli piippu, joka aina eroamattomasti näyttää liittyvän englantilaiseen, liikkuipa hän sitten missä tahansa.
Sattuma halusi, että he joutuivat istumaan erääseen pöytään, jonka keskellä oli pienessä hopeisessa jalustassa kortti, johon oli matkailijoita silmälläpitäen painettu:
"Kohteliaimmin pyydetään, että vieraat eivät polttaisi piippua ravintolassa."
Pitkä englantilainen luki ensiksi kortin, jonka jälkeen hän kiinnitti tovereidensa huomion siihen. He nyökkäsivät toisilleen, aivankuin osoittaakseen, että kukin oli ymmärtänyt kortin sisällön ja ilmaisivat mielipiteensä tilanteesta pitkäveteisellä sanalla "Yes." Jonka jälkeen he vähääkään häiriytymättä puhaltelivat sakeita savuja piipuistaan. Tuntui siltä kuin he olisivat pitäneet ravintolan toivomusta hyvänä pilana, maalle erikoisena tunnusmerkkinä, jolle he antoivat hyväksymisensä tuolla rauhallisella "Yes"-sanallaan. Aivan kuin Singaporen ja Advent Bayn välillä olisi löytynyt sellainen maankolkka, jossa englantilainen ei olisi voinut vaatia siksi pientä turvaa lipultaan, että sai rauhassa polttaa piippuaan.
Englantilaiset tilasivat illallisensa. He eivät puhuneet mitään toisilleen, mutta heidän katseensa risteilivät ympäri suurta salia. Ei uteliaina, vaan rauhallisina, juuri siten kuin englantilaisille sopiikin. Yksinpä kaikkein pienikasvuisinkin heistä tuntui katselevan ympärillä kuhisevaa yleisöä ylhäältä alaspäin.
Asbjörn Krag pani erikoisella mielenkiinnolla merkille kaikki heidän liikkeensä.
Hetken kuluttua hän sanoi:
– Vuorikiipeilijöiden ja monsieur Craonnen välillä on jotakin yhteistä. Sitä epäilinkin. Pieni bretagnelaisemme on saanut apua. Hänen kirjoittamansa kirje on joutunut oikeihin käsiin. Nyt voi taistelu pian alkaa. Kunhan vain se ei vahingoittaisi ravintolan kaunista kalustoa.
Mutta arpinaamaisen pöydässä jatkui keskustelu yhtä iloisesti. Seikkailijatar, madame Januelli, hymyili lumivalkein hampain viuhkansa takaa. Mutta sen yli pälyilivät hänen katseensa vaanien, vaanien...
XII.
HUMALAINEN.
– Eikö olekin niin? mr Brint kysyi, huomaamatta mitään erikoista maamiestensä käytöksessä, eikö olekin niin, että te olette aikaisemmin kuulunut samaan kerhoon kuin nuo herratkin – Vuorikiipeilijöiden kerhoon?
– Kyllä – te olette aivan oikeassa.
– Kuinka monta heistä on tällä hetkellä Oslossa?
– Neljä.
– Te siis tunnette ainoastaan yhden heistä, koskapa ette tervehtinyt äsken tänne saapuneita herroja?
– Ei, Krag vastasi, minä tunnen heidät kaikki, mutta Vuorikiipeilijöiden kerhossa on vallalla sama kultainen sääntö kuin Lontoon kuuluisassa "Hiljaisten miesten kerhossa", nimittäin, että ei tervehditä toisia ennenkuin ollaan vakuutettuja siitä, että tervehdys on sillä hetkellä tervetullut. Samassa hetkessä kuin nuo äsken saapuneet herrat antavat minulle määrätyn merkin, menen heitä tervehtimään.
Hän katsoi pitkään ja läpitunkevasti kolmeen englantilaiseen, mutta nämä imivät välinpitämättöminä nysiään, antamatta minkäänlaista merkkiä.
Tällä tavoin istuivat eri puolueet hetken aikaa ravintolassa. Salissa kuului tavanmukainen äänten sorina, jonka voitti silloin tällöin joku voimakkaammin kuuluva, näkymättömän orkesterin soittama sävel. Mitään erikoista ei saattanut huomata, ja kuitenkin seurasivat nämä henkilöt mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja jännityksellä toistensa pienimpiäkin liikkeitä.
Odottivatko he jotakin?
Viimein Asbjörn Krag käsitti mitä he odottivat.
Kaikki riippui monsieur Craonnesta. Niin kauan kuin hän istui rauhallisena paikallaan, olivat muutkin rauhallisia.
He odottivat kaikki, mihin hän nyt ryhtyisi.
Ja sillä aikaa istui kaikkien puolueiden mielenkiinnon kohde mitä rauhallisimmin paikallaan, tuijotellen hajamielisenä sikaaristaan lähteviä savurenkaita.
Hänen eteensä oli tuotu pieni lasi, joka sisälsi vihreätä likööriä ja tätä ranskalainen silloin tällöin hiukan maistoi. Mutta hän oli maksanut laskunsa, joten hän saattoi poistua koska tahansa. Krag oli pannut merkille, että sadasta kruunusta, jotka hän ranskalaiselle oli lainannut, ei ollut jäänyt paljoakaan jäljelle tämän maksettua laskunsa. Sitten kun monsieur poistuisi täältä, ei hänellä olisi paljoakaan ylimääräistä pääomaa mukanaan.
Vimeksikuluneiden minuuttien aikana oli muuan oven lähettyvillä oleva pöytä, joka oli lähinnä monsieur Craonnea, katettu valmiiksi. Pöydällä oli ainoastaan yksi lautasliina, mutta siitä huolimatta tuotiin sille kohta kokonainen samppanjapullo, joka lojui huuruisessa jääastiassa.
Hovimestari itse valvoi pöydän kattamista ja katsoen silloin tällöin kelloaan ilmaisi, että hän odotti jotakin vierasta määrätyllä kellonlyönnillä.
Asbjörn Kragilla oli sellainen tunne, että tämäkin henkilö, jota parhaillaan odotettiin, tulisi näyttelemään jotakin osaa pian alkavassa harvinaisessa ja hiljaisessa näytelmässä.
Vihdoin aukaisi hovimestari oven odotetulle vieraalle ja tämä asteli sisään.
Jo hänen saapuessaan kiintyi ravintolayleisön huomio häneen. Ja vähitellen seurasi yleisö yhä kiinnostuneempana hänen liikkeitään. Samassa kun tulokas näyttäytyi ovella, kuiskasi Asbjörn Krag mr Brintille:
– Hän on neljäs Vuorikiipeilijöiden kerhon jäsen, mr Streetcorner, lontoolainen, innokas urheilija, omistaa suuren huvilan Skotlannissa. Mutta hyvä luoja, minkä näköinen hän on!
– Niin, hän ei todellakaan muistuta matkoilla olevaa englantilaista, mr Brint myönsi.
Heidän ihmettelynsä oli todellakin oikeutettua.
Mr Streetcorner asteli hitaasti ovesta saliin. Hän oli pukeutunut frakkiin. Hän oli lihava, painava mies. Hänen kasvonsa olivat melkein luonnottoman punaiset – aivan kuin hän olisi ollut kovassa kuumeessa. Hänen huulensa välissä roikkui veltosti paksu sikaari. Molempia käsiään hän piti housuntaskuissaan. Hänen liikkeensä olivat suunnattoman raskaita, mutta silti hillityn varovaisia, kuten humalaisen herrasmiehen ainakin. Hän ei siis ollut kuumeessa. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ja horjahti melkein huomaamattomasti hovimestaria kohti (mutta hän horjui joka tapauksessa, sen saattoi selvästi huomata). Sen jälkeen hän nikotteli niin voimakkaasti, että hänen sikaarinsa putosi permannolle, ja kun tarjoilija yritti ottaa sen ylös, asetti hän painavan jalkansa sen päälle, musertaen sikaarin jauhoksi, hänen katseensa samalla harhaillessa ympäri salia aivan kuin etsien jotakin kiinnekohtaa. Tämän kiinnekohdan hän löysikin huomattuaan pöydällä olevan suuren samppanjapullon. Hän tarttui tuolin selkänojaan ja painoi päänsä alas, aivan kuin hänen punatukkaisessa päässään olisi tällä hetkellä ollut ajatuksia, joista koko maailman vastainen menestys olisi riippunut. Sen jälkeen hän vajosi tuolille ja tuijottaen suoraan eteenpäin hän näytti muistelevan jotakin. Ja kun hän uudelleen huomasi samppanjapullon, tarttui hän innokkaasti siihen. Oliko hän muistellut juuri sitä? Samassa hän pudotti permannolle lasin, joka suurella melulla särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Oli ilmeistä, että hän oli ainoa koko ravintolassa, joka ei sitä huomannut.
Nyt oli koko ravintolan yleisö kohdistanut katseensa vastasaapuneeseen herrasmieheen. Mutta mitä häneen itseensä tuli, näytti siltä kuin hän olisi ollut vuorenvarma siitä, että hänen käytöksensä oli ehdottomasti moitteetonta.
Ja kun hän sitten huomasi, että läheisessä pöydässä istuvien henkilöiden mielenkiinto oli kohdistunut juuri häneen, tuli hän niin hämilleen, että tuijotti usean sekunnin ajan suoraan näkemiinsä kasvoihin samalla kun hänen silmiinsä ilmestyi melkein lasimainen loiste. Samalla hän oli kuitenkin kylliksi kevytmielinen kaataakseen itselleen lasin samppanjaa. Jos hänen tarkoituksensa olisi ollut kastella pöydällä olevia kukkasia, olisi täytynyt myöntää, että hän siinä onnistui. Sensijaan ei lasiin joutunut pisaraakaan tuota kallista juomaa. Tuijottaen edelleenkin viereisessä pöydässä oleviin ihmisiin tarttui hän lasiinsa, jonka hän luuli juuri täyttäneensä.
Se, että muuan palvelushaluinen tarjoilija samalla hetkellä kiiruhti täyttämään hänen lasiaan, aiheutti ainoastaan sen, että samalla kuin mylord kohotti lasinsa huulilleen, virtaili tarjoilijan kädessä olevan pullon kallisarvoinen sisältö huikaisevan valkoiselle pöytäliinalle. Nyt saapui paikalle myöskin hovimestari ja hiljainen, mutta sitä sydämellisempi ilo tuntui vallanneen ravintolayleisön.
Kun mylord havaitsi, että lasi oli tyhjä, kuvastui hänen kasvoillaan lievä hämmästys, mutta huomattuaan samalla, että tarjoilija huuhteli pöytäliinaa pullon kallisarvoisella sisällyksellä, ilmestyi hänen kasvoilleen synkkä pilvi. Kiukustuneella liikkeellä hän tempasi pullon tarjoilijan kädestä. Että hän ei saattanut tehdä tätä pudottamatta samalla pöydällä ollutta lasia permannolle, saattoi tuntua muista läsnäolijoista ihmeelliseltä, mutta asianomainen itse oli ainoa, jota tapaus ei näyttänyt vähääkään kiinnostavan.
Mylord osoitti nyt olevansa täydellinen englantilainen siten, että ei antanut kiukkunsa voittaa itseään. Kukaan todellinen herrasmies ei voi häväistä itseään osoittamalla kiukkuaan jotakin tarjoilijaa kohtaan. Hätätilassa voi hän alentua luomaan tähän jääkylmän ja rankaisevan katseen. Juuri tähän toimenpiteeseen mylord nyt valmistautui ja antaakseen enemmän pontta katseelleen, päätti hän koputtaa heikosti, mutta varmasti samppanjapullolla pöytään. Että hän sattumalta samalla iski murskaksi pöydällä olleen toisen viinilasin, ei voine merkitä muuta kuin että se oli merkityksetön sivuseikka – yksi osa niistä monista koettelemuksista, joihin kohtalo oli päättänyt tämän hienon ja arvokkaan herrasmiehen tänä iltana johtaa.
Mutta tällä kertaa hän huomasi Grandin pöytäkalustoa kohdanneen hävityksen ja nostaen samppanjapullon lasimurskan joukosta tuijotti siihen. Tämän jälkeen hän koetti varovasti sijoittaa samppanjapullon jääastiaan. Mutta kävi kuitenkin niin, että pullo joutui suuren jääastian reunalle, joka tästä toimenpiteestä kallistui arveluttavasti.
Useampia tarjoilijoita yritti rientää apuun, mutta mylord huomasi itsekin uhkaavan tilanteen. Tahtoen näyttää, että englantilaiset edelleenkin osaavat olla kylmäverisiä järkyttävimmissäkin tilanteissa tarttui hän reippaasti vasemmalla kädellään jääastian reunaan tukeakseen sitä, samalla kuin hän juopuneen itsepintaisuudella painoi oikealla kädellään jääastiaa nurin. Mutta voidakseen suorittaa tämän toimenpiteen täytyi hänen nousta puolittain seisoalleen, josta taas oli seurauksena, että pöytäliina liukui syrjään ja koko pöydällä ollut kalusto lähti liukumaan kohti pöydän reunaa.
XIII.
ROMAHDUS.
Mr Brint seurasi melkein hengittämättä verrattoman mr Streetcornerin liikkeitä ja odotti jännittyneenä, miten tämä selviäisi tilanteesta. Jännitys oli nyt kohonnut ravintolayleisön keskuudessa huippuunsa ja salissa vallitsi kuolemanhiljaisuus, aivan kuin teatterissa silloin kun draama lähestyy huippukohtaansa.
Nyt oli viimeinkin koittanut hetki, jolloin mr Streetcorneria, Vuorikiipeilijäin kerhon hiljaista jäsentä, ei mikään inhimillinen mahti näyttänyt voivan pelastaa täydelliseltä romahdukselta. Ainoastaan kohtalo ja miehen oma kätevyys saattoi estää sen täydellisen tuhon, joka Grandin pöytäkalustoa tällä hetkellä uhkasi, ja jonka myöskin ravintolan tarkkaavainen hovimestari levottomuudella pani merkille. Enempää hän kuin tarjoilijatkaan eivät voineet enää vaikuttaa asioiden kulkuun – ensinnäkin siitä syystä, että kaikkien piti käsittää, että ulkoa tuleva apu ei voisi muuta kuin jouduttaa pelottavan romahduksen tapahtumista.
Tällä tavoin oli mr Streetcorner onnistunut luomaan tilanteen, jossa hän itse näytteli pääosaa ja jossa muut esineet – samppanjapullo, jääkulho, lautaset ja koko pöytäkalusto liikkumalla tuuma tuumalta kohti pöydän reunaa, elävästi ennustivat pian tapahtuvaa rajatonta ja välttämätöntä perikatoa.
Katselijoiden oli mahdotonta jäädä välinpitämättömiksi nähdessään mr Streetcornerin hämmästyneet ilmeet, tämän huomatessa koko kaluston hitaasti mutta varmasti liukuvan kohti pöydän reunaa ja pienen pikarin murskautuessa permantoon aivan kuin suurten tapausten edelläkävijänä. Hänen kasvoillaan kuvastui suunnilleen seuraava ajatustenkulku: Tässä istun ja aivan rauhallisesti nautin vaatimatonta illallistani ja sitten äkkiä alkavat – jumala paratkoon – lautaset luisua sormieni välistä ja ylös pitkin käsivarsiani.
Kun hän kumartui pöydän yli pidättääkseen liukuvia esineitä, kiihdytti hän vain niiden vauhtia painamalla raskaalla ruumiillaan pöytäliinaa alaspäin. Yhdessä silmänräpäyksessä olivat kaikki pöydällä olevat esineet joutuneet tuomituiksi samaan perikatoon. Samalla kuin hän koetti kaataa suurta jääkulhoa oikealla kädellään ja samalla täytyi hänen käsivarsillaan pidätellä lautasia, jotka kaltevaa pöydänpintaa pitkin luisuivat kohti permantoa. Voidakseen pitää silmällä viimeksimainittuja, täytyi hänen kääntää päätään huomattavasti sivuun, josta taas oli seurauksena, että hän kolhasi komeata, porsliinista maljakkoa, jossa oli ihania kukkasia ja joita hän hetkeä aikaisemmin oli kastellut samppanjalla. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa kallistui maljakko hitaasti toiselle reunalle. Nyt ei pöydällä enää ollut ainoatakaan esinettä, joka ei olisi ollut vaaranalaisessa asemassa. Silmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin vaara sittenkin voitaisiin välttää – liikkuvat esineet olivat jonkun harvinaisen taituruusnäytteen tahi ihmeellisen sattuman vuoksi pysähtyneet juuri hetkeä ennen lopullista perikatoa.
Mutta kaikeksi onnettomuudeksi alkoi itse Mr Streetcorner nyt horjua. Ponnistellessaan Grandin pöytäkaluston pelastamiseksi hän oli viimein joutunut varsin epämukavaan asentoon. Juuri kun hän oli onnistunut pysäyttämään pöytäkaluston ja kun hänen kasvoilleen jo ilmestyi tyytyväinen ilme, aivan kuin hän olisi löytänyt mukavan jalansijan vuorta kiivetessään, alkoi hänen vasen kiiltonahkakenkään verhottu jalkansa hitaasti liukua taaksepäin pitkin pehmeätä mattoa. Viimein olivat hänen jalkansa aivan sellaisessa asennossa, kuin aikoisi hän harpata seitsemän penikulman askeleen ja tyytyväinen ilme hänen kasvoillaan vaihtui kiukkuun, jota jokainen vuorikiipeilijä tuntee tietäessään piakkoin putoavansa 4.000 jalan syvyiseen kuiluun.
Ja vihdoin tapahtui onnettomuus. Hirmuisella melulla törmäsivät kaikki vastakkain, mies, pöytä, astiat – ja kaikki jäivät liikkumattomina makaamaan permannolle sanoin kuvaamattomassa sekamelskassa. Samassa silmänräpäyksessä laukesi jännitys ja kaatuneen vuorikiipeilijän avuksi riensi ihmisiä kaikilta suunnilta.
Itse tapahtuma ei vienyt kuin murto-osan siitä ajasta, mitä sen kuvaamiseen tarvitaan. Todellisuudessa tapahtui kaikki muutamassa silmänräpäyksessä. Mutta tänä aikana olivat mr Brint ja Asbjörn Krag kerinneet vaihtaa seuraavat lauseet, jotka saattavat hiukan valaista tilannetta.
Mr Brint sanoi:
– Ihmettelen, että herrasmies saattaa tuolla tavoin käyttäytyä näin hienossa ravintolassa.
Johon Krag huomautti:
– On paljon ihmeellisempää, että hän omaa noin mestarilliset näyttelijälahjat.
– Kutsutteko te tuota näyttelemiseksi? Minusta olisi sikahumala paremmin sanottu ja totuudenmukaisempi.
– Hän ei ole enempää humalassa kuin te tahi minä, Asbjörn Krag sanoi.
– Mutta miksi hitossa...
– Hiljaa, Krag keskeytti, nyt hän kaatuu. Odottakaa hetkinen niin saatte selvyyden siitä, mihin hän tuolla näyttelemisellään pyrkii.
Juuri tällä hetkellä riensivät ihmiset kaatuneen apuun. Mr Brint aikoi myöskin kiiruhtaa paikalle, mutta Krag esti hänet siitä tarttumalla hänen käsivarteensa.
– Istukaa paikallanne, hän sanoi, katsokaamme ensin miten asiat kehittyvät.
Hän viittasi monsieur Craonneen, nuoreen bretagnelaiseen, joka mitä suurimmalla rauhallisuudella oli seurannut mr Streetcornerin esiintymistä.
Kaikkien kiiruhtaessa katuneen pöydän luokse, nousi monsieur Craonne paikaltaan ja läksi kulkemaan vastakkaiseen suuntaan, ravintolan Rosenkrantzinkadulle johtavaa ovea kohden.
– Sitä ajattelinkin, mutisi Asbjörn Krag itsekseen, hän tahtoo käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kaikki on suunniteltu jo etukäteen. Oh – nyt koirat tulevat!
Samalla hetkellä kuin monsieur Craonne lähestyi ovea, ponnahtivat arpinaamainen, tämän toveri ja madame Januelli paikoiltaan.
He kiiruhtivat pakenevan ranskalaisen jälkeen ja juuri kuin he aikoivat piirittää tämän, astui kolme vuorikiipeilijää esille.
On vaikea kuvata, mitenkä rauhallisesti ja ystävällisesti he tarttuivat takaa-ajajien käsiin ja puristivat niitä mitä sydämellisimmin. Heidän kasvoillaan loisti jälleennäkemisen ilo.
Sekä arpinaamainen että tämän toveri olivat joutuneet kuin ruuvipuristimeen, puhumattakaan madame Januellista. Ei auttanut vähääkään vaikka he raivosivat ja huusivat, että he eivät tunteneet herroja englantilaisia. Heidän äänensä hukkuivat englantilaisten kovaääniseen, odottamattomasta kohtauksesta aiheutuvaan ilonpurkaukseen.
Sillä välin ennätti monsieur Craonne hävitä heidän näköpiiristään.
Tämä viimeinen näytös näyteltiin samalla aikaa kuin kaikkien muiden mielenkiinto oli kohdistunut kaatuneen pöydän ympärille.
Juuri nyt nousi mr Streetcorner hitaasti raunioista, hymyili, otti esille lompakkonsa ja kysyi, viitaten samalla permannolla oleviin hävityksen jälkiin:
– Kuinka paljon?
Hän oli aivan selvä.
Mr Brint aikoi juuri huomauttaa tästä seikasta Asbjörn Kragille. Mutta kun hän kääntyi, huomasi hän, että ei ainoastaan monsieur Craonne, vaan myöskin Asbjörn Krag oli hävinnyt.
Ja ravintolan toisesta päästä kuului edelleenkin vuorikiipeilijöiden äänekäs puhelu, heidän yllätettyinä tervehtiessään odottamatta tapaamiaan tuttavia.
XIV.
ILVEILYN TARKOITUS SELVIÄÄ.
Ja samalla hetkellä käsitti mr Brint, mitä oli tapahtunut.
Hän näki, miten vuorikiipeilijä, mr Streetcorner, aivan rauhallisesti, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, veti lompakostaan esille muutamia suuria, kahisevia seteleitä ja painoi ne puolittain tiedottoman hovimestarin käteen.
Samoin kuin aikaisemminkin, kohtauksen alkuasteella ollessa, ei ravintolan yleisö voinut häntä läsnäolollaan häiritä, samoin ei nytkään mikään hänen olemuksessaan viitannut siihen, että hän olisi tuntenut minkäänlaista hermostusta tapahtuneen johdosta.
Hänen järkkymätön rauhallisuutensa tarttui myöskin katselijoihin, jotka tunsivat olonsa hiukan kiusalliseksi ja koettivat huomaamatta luovia entisille paikoilleen. Äkkiä tapahtuneen käänteen vuoksi olivat kaikki hämmästyksissään ja siellä täällä kuultiin kysyttävän, mitenkä oli mahdollista, että tuo englantilainen, joka vielä äsken näytti olevan sikahumalassa, nyt oli yhtä selvä kuin muutkin. Häilyttiin kahden selityksen varassa: Veto tahi omituinen päähänpisto.
Ja hetken kuluttua levisi ravintolayleisön keskuuteen tieto, että ensiksimainittu olettamus oli varmaankin oikea, sillä englantilainen oli kuiskannut hovimestarin korvaan sanan veto, samalla kuin hän huomattavalla summalla maksoi laskunsa.
Mutta mr Brint näki asian kokonaan toisessa valossa.
Hän teki yhteenvedon viimeisten tuntien tapahtumista:
Ensiksikin ranskalaisen kasvoilla näkynyt pelko. Sen jälkeen se, että hän ilmeisesti oli lähettänyt avunpyynnön jollekin. Ja sitten auttajien saapuminen ja heidän äänettömät, toisilleen tarkoitetut merkinantonsa. Oli aivan selvää, mitä he olivat ajaneet takaa. Ihmisten mielenkiinto kohdistuisi kokonaan englantilaisen pöydässä tapahtuvaan harvinaiseen näytelmään ja kun näytelmä kohosi huippuunsa, kiiruhtaisi ranskalainen ulos ja kolme muuta vuorikiipeilijää pidättäisi mahdollisia takaa-ajajia hirvittävillä kädenpuristuksillaan. Ja arpinaamaisen ja tämän tovereiden kasvoilla kuvastuvasta raivosta saattoi mr Brint ymmärtää, että suunnitelma oli onnistunut yli odotusten.
Mutta mr Brint pani merkille, että Asbjörn Krag oli myöskin kadonnut.
Salapoliisi oli seurannut ranskalaisen jäljessä ovesta. Heidän katoamisestaan oli kulunut jo niin pitkä aika, että takaa-ajo olisi turhaa.
Yleisen hämmästyksen vallitessa, silloin kuin neljäs vuorikiipeilijä poistui ravintolasta, ei kukaan pannut merkille arpinaamaisen ja tämän tovereiden ympärillä parhaillaan tapahtuvaa näytelmää.
Mutta mitään ei voida verrata siihen verrattomaan ja häpeämättömään rauhallisuuteen millä kolme vuorikiipeilijää suhtautui tilanteeseen huomattuaan muka erehdyksensä. He lausuivat kohteliaasti valittelunsa tapahtuneen erehdyksen vuoksi, arpinaamaisen seuralaisineen palatessa raivosta kiehuen takaisin pöytäänsä.
Ja jälleen kohdistui englantilaisten huomio pöydällä olevaan korttiin, jossa kiellettiin polttamasta ravintolassa piippua. Uudelleen he kiinnittivät toistensa huomiota siihen ja nyt he käsittivät, että tämä oli suoranainen loukkaus heitä kohtaan, loukkaus, jonka vuoksi he katsoivat viisaammaksi heti poistua ravintolasta.
Mihin oli hiljainen bretagnelainen tällä välin hävinnyt?
Asbjörn Krag oli heti käsittänyt ilmeilyn tarkoituksen ja toisten kohdistaessa huomiotaan englantilaiseen, oli hän seurannut läpi parveilevan ihmisjoukon ranskalaisen jäljessä.
Eteisessä tunsi monsieur Craonne äkkiä hänet.
Ranskalainen tervehti hymyillen salapoliisia.
– Oletteko levoton sadan kruununne vuoksi? hän kysyi.
– En, Krag vastasi, mutta haluaisin mielelläni tietää, missä velkamieheni asuvat. Tarvitsetteko lisää rahaa?
– En suinkaan, bretagnelainen vastasi, nyt kun takaa-ajajani ovat tuolla, voin esiintyä huolettomammin. Oletan, että kestää ainakin viisi minuuttia ennenkuin he vapautuvat ystävistäni. Sillä aikaa ennätän varsin hyvin päästä turvaan.
Ravintolan ulkopuolella odotti suuri, musta auto, jonka kone kävi hiljaa humisten. Bretagnelainen pysähtyi hetkeksi ja katsahti Kragiin.
– Oletteko yksin? hän kysyi.
– En, Krag vastasi. – Jos kohotan tällä hetkellä käteni ilmaan, en enää ole yksin.
– Ja te ette aio jättää minua rauhaan?
– En suinkaan. Hukkaamme vain aikaa keskustelemalla siitä. Nyt on jo kokonainen minuutti kulunut niistä kallisarvoisista viidestä, jotka teillä on käytettävänne.
Bretagnelainen näytti miettivän vielä hetken.
Sen jälkeen hän avasi auton oven.
Molemmat herrat istuutuivat vieretysten auton takaistuimelle. Bretagnelainen ei lausunut minkäänlaista määräystä autonkuljettajalle. Vaunu läksi silmänräpäyksessä liikkeelle. Krag katsahti auton takana olevasta ikkunasta. Kukaan ei seurannut heitä.
– Tiedättekö, minne ajamme? Krag kysyi.
– Minä arvaan sen, toinen vastasi, olen jättänyt kaiken ystävieni huoleksi.
Hetken kuluttua bretagnelainen kysyi:
– Hyödyttääkö mitään varoittaa teitä?
– Ei, Krag vastasi.
– Aavistatteko lainkaan, mitenkä huomattavaan peliin te nyt sekaannutte?
– Minä aavistan sen.
– Hyvä. Ja kun pääsemme perille niin tiedättekö, mitenkä aion esitellä teidät?
– Sen seikan ratkaisemisen luovutan kokonaan teille. Sen vain haluan ilmoittaa, että todellakin toivon, että minut esitellään.
– Hyvä. Aion sanoa ensimmäiselle, jonka kohtaan: en ole päässyt eroon tästä herrasta, hän on seurannut minua kaikkialle. Vihdoin ei minulla ollut muuta keinoa tehdäkseni hänet vaarattomaksi, kuin tuoda hänet mukanani.
– Kaikki tuo kuulostaa erinomaiselta.
– Koska suhtaudutte asiaan tuolla tavoin, ette missään tapauksessa aavista, minne aion viedä teidät, bretagnelainen sanoi.
– Senhän jo sanoitte minulle: ystävienne luokse.
– Joita ette kuitenkaan tunne.
– Mutta olen iloinen saadessani tutustua heihin. Saisinko tietää kysymyksessä olevien herrojen nimet?
– Toistaiseksi voimme kutsua heitä Gaurisankarilaisiksi.
Asbjörn Krag ajatteli vuorikiipeilijöitä eikä vastannut mitään.
Hetken kuluttua pysähtyi auto Victoria hotellin eteen ja vaihdettuaan muutamia sanoja ovenvartijan kanssa ohjasi bretagnelainen Asbjörn Kragin toiseen kerrokseen.
Krag tunsi entuudestaan tämän hienon loistohuoneiston. Toista kerrosta kutsuttiin prinssikerrokseksi ja luovutettiin se vastaanottohuoneistoksi ainoastaan hotellin kuuluisimmille vieraille. Täällä oli Abruzzein herttua asunut onnistuneen napamatkansa jälkeen.
Ensimmäisessä huoneessa oli ainoastaan muuan vanha vahtimestari.
Herrat riisuivat päällystakkinsa ja bretagnelainen kirjoitti muutamia sanoja kortille, jonka hän antoi vahtimestarille edelleen vietäväksi.
Muutamien minuuttien kuluttua avattiin ovet ja vahtimestari viittasi herroja astumaan sisään.
Perimmäinen, suurin huone oli omituisen hämärä.
Ensiksi luuli Krag, että huoneessa ei ollut ketään. Mutta sitten liikahti joku takaseinällä olevan kaminan luona ja mieshenkilö astui esiin.
Bretagnelainen valmistautui jo esittelemään Kragin, kuten oli uhannut, mutta huoneessaolija esti hänet sanomalla:
– Rakas Craonne, minua todella ihmetyttää, että olette voinut välttää minua näin kauan. En ole ollut minkäänlaisessa yhteydessä kanssanne kokonaiseen viiteen vuorokauteen.
Krag värähti kuullessaan puhujan äänen ja muuan kaukainen muisto juolahti hänen mieleensä.
Samassa käänsi mies sähkönappulaa ja Krag tunsi heti pienen, laihan olennon, joka hänen edessään tällä hetkellä seisoi kyttyräselkäisenä ja melkein kylmästä väristen sammuvan kaminan ääressä.
Mies oli insinööri Barra.
XV.
INSINÖÖRI BARRA.
– Tulin tänne 24 tuntia sitten, insinööri Barra sanoi Kragiin katsahtaen, ja heti kun astuin tähän hotelliin aavistin, että joutuisin kohtaamaan teidät. Koska tulette tämän herran seurassa, ymmärrän, että olette jo sekaantunut peliin. Mitä osaa aiotte näytellä?
Krag oli todellakin hämmästynyt joutuessaan jälleen kohtaamaan tuon ihmeellisen insinööri Barran, jonka vuoksi hän ei heti osannut vastata toisen kysymykseen. Hänen täytyi myöskin tunnustaa itselleen, että hän tällä hetkellä ei ollut täysin tilanteen tasalla. Minkä vuoksi oli insinööri Barra jälleen ilmestynyt tänne ja mitä hän nyt aikoi tehdä?
Asbjörn Kragin aivoissa vilahteli kuin salaman valossa lyhyinä kuvina hänen aikaisemmat kohtaamisensa insinööri Barran kanssa. Tuo mies oli näytellyt mitä paatuneimman rikollisen osia. Mutta hänellä oli ollut myös parempiakin tehtäviä. Hän oli Chrysantemum-kerhon johtaja silloin kuin tuo kerho ajoi takaa ja teki vaarattomiksi kuuluisan "Kolme häränpäätä"-nimisen joukkueen suunnitelmat. Hänessä oli yhdistyneenä mitä suurin itsekkyys ja – itseuhrautuvaisuus. Mutta hänen kaikille toimenpiteilleen oli ominaista, että hän ilmestyi näkyviin kuin uhkaava myrskyvaroitus, ennustaen jännittäviä ja vaarallisia aikoja. Yhteen aikaan hän oli salaperäisten ja nerokkaiden keinojensa avulla tuhoamaisillaan koko Norjan sähkölaitokset – uhaten siten hävittää miljoonien arvosta omaisuutta; kerran hän paljasti erään verisen ja vaarallisen murhaajajoukkueen, mutta nyt, minkä vuoksi hän nyt oli ilmestynyt tänne? Oliko hän ystävä vai vihollinen? Ensimmäisten sekuntien aikana, samalla kun nämä ajatukset risteilivät Asbjörn Kragin aivoissa, pakottautui hän lähemmin silmäilemään insinööriä. Ja insinööri, joka näytti melkein nauttivan toisen uteliaisuudesta, asettautui tarkoituksellisesti himmeästi valaisevien lamppujen valopiiriin.
Kragista näytti, että insinööri Barrassa ei näkynyt muuta muutosta kuin se, että hän oli käynyt yhä laihemmaksi, aivan kuin entistäänkin luisevammaksi ja kurttuisemmaksi. Hänen terävät piirteensä ja syvällä kiiluvat, etsivät silmänsä vaikuttivat sen, että hän muistutti eniten vanhaa petolintua, haukkaa. Nyt, kuten aikaisemminkin osoitti hänen vaatetuksensa, mitenkä vähän hän kiinnitti huomiotaan ulkomuotoonsa. Hänen kulmikkailla olkapäillään riippui veltosti likaisenharmaa kauhtana, joka ulottui kantapäihin asti. Punainen parta, joka melkein kokonaan peitti hänen kasvonsa, antoi hänen kasvoilleen luonteenomaisen leiman, jonka avulla hänet saattoi silmänräpäyksessä tuntea. Ja Krag muisti samalla sanat, jotka tuo omituinen mies oli kerran hänelle lausunut: Kunnollisen rikollisen tulee toimia samoin kuin kunnollisen ja tarmokkaan salapoliisinkin. Jos jompikumpi heistä harrastaa valepukuja ja naamiointia, asettautuu hän siten vapaaehtoisesti kokonaan toiselle taivaankappaleelle. Kunnollinen mies ei mielellään vaihda ulkomuotoa, se sotii hänen kunniakäsitteitään vastaan. Hän ei myöskään halua mielellään luopua tavoistaan.
Mutta Krag totesi myöskin jälleen, että insinööri Barra, vaikkakaan hän ei kiinnittänyt erikoista huomiota ulkomuotoonsa, sittenkin vanhan tapansa mukaan oli ympäröinyt itsensä kaikella mahdollisella loistolla. Tämä hieno kerros, johon insinööri oli asettunut asumaan, maksoi varmaankin näin matkailukauden aikana ainakin sata kruunua vuorokaudessa. Ja kuitenkin rajoittuivat insinöörin matkatavarat varmaankin pieneen laukkuun, joka sisälsi yöpaidan, hammasharjan, kaulaliinan, revolverin ja pullollisen 33,33 nimistä hajuvettä, josta Barra erikoisesti piti – ei ainoastaan sen vuoksi, että se maksoi viisi frangia pullo, vaan myöskin sen vuoksi, että se oli todella hienoa hajuvettä. Sillä tavoin varustettuna hän tavallisesti liikkui matkoilla ollessaan.
Kaikki tämä välähti Kragin aivoissa ennenkuin hän vastasi, ja sen jälkeen hän ajatteli neljän vuorikiipeilijän esiintymistä Peilisalissa – heidän ja insinööri Barran välillä täytyi olla jotakin yhteistä.
Insinööri seisoi rauhallisesti hymyillen paikallaan antaen sekuntien kulua äänettömyyden vallitessa.
Viimein hän sanoi:
– Jos olette jo tarpeeksi hämmästellyt niin tahtonette ystävällisesti vastata kohteliaaseen kysymykseeni. Mitä osaa aiotte näytellä?
– Ensiksi minun täytyy tietää, mitä peli koskee. Insinööri kohautti päätään.
– Kas sillä tavalla, hän sanoi, te ette siis ollutkaan hämmästynyt, vaan yksinkertaisesti ajattelitte mitä vastata. Tiedättekö, minkä vuoksi nyt olen Oslossa?
– En.
– Oikein, insinööri vastasi nyökäten, joku teitä tyhmempi olisi vastannut myöntävästi.
Hän viittasi ranskalaiseen.
– Tiedättekö, minkä vuoksi tuo nuori mies on tullut luokseni tänne hotelliin?
– Sen vuoksi, että häntä uhkasi vaara aikaisemmassa olinpaikassaan.
– Mutta minkä vuoksi häntä uhkasi vaara?
– Sitä olen turhaan koettanut saada selville, Krag vastasi, mutta luulen aavistavani syyn siihen.
Insinööri katsahti kelloaan.
– En ole kuullut muuta tästä nuoresta miehestä, joka tällä hetkellä kutsuu itseään monsieur Craonneksi, insinööri jatkoi, kuin että hän kymmenen päivää sitten äkkiä katosi täältä Oslosta, ja että hän tänä iltana yhtä odottamatta ilmestyi erääseen täkäläiseen ravintolaan teidän seurassanne. Te ette myöskään tietäne, minkä vuoksi hän katosi?
– Useat muutkin katoavat samalla tavoin, Krag vastasi hymyillen. – Monsieur Craonne joutui kiinni taskuvarkaudesta.
– Uskotteko te todellakin, että hän katosi sen vuoksi? Insinööri kysyi.
– Suoraan sanoen en, Krag vastasi.
– Siinä tapauksessa voin ilmoittaa teille hänen katoamisensa todellisen syyn. Monsieur Craonne sai kirjeen minulta ja sen jälkeen hän katosi.
– Mitä kirjeessä oli?
– Ei mitään muuta kuin ilmoitus, että olin matkalla Osloon.
– Saattoiko se vaikuttaa niin pelottavasti?
– Kyllä, insinööri vastasi. Ranskalainen siveli pieniä viiksiään ja tuijotti eteensä, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kokonaan muualla.
– Monsieur, insinööri sanoi sen jälkeen ranskalaiselle, te tulette kohtaamaan ystävänne huoneessa numero kolme. Sitten kuin tarvitsen apuanne, ilmoitan siitä teille.
Ranskalainen vetäytyi toiseen huoneeseen. Asbjörn Kragista tuntui, kuin ranskalainen olisi mielihyvällä painanut seuraavaan huoneeseen johtavan oven jälkeensä kiinni.
Insinööri tarjosi Asbjörn Kragille tuolin ja kun molemmat vanhat ystävykset ja vastustajat olivat istuutuneet toisiaan vastapäätä, lausui insinööri:
– Tehän siis olette jo päässyt Vuorikiipeilijäin kerhon jäseneksi?
– Kyllä.
– Eikö teitä lainkaan ihmetytä, että niin nopeasti pääsitte tämän ulkomaalaisen kerhon jäseneksi?
– Lähetin hakemusteni ohella Englannin lähettilään suosituksen, Krag huomautti.
– Jota tuskin edes luettiinkaan, insinööri jatkoi.
– Aivan oikein. Minustakin tuntui kuin olisi tuohon suositukseen kiinnitetty sangen vähän huomiota.
– Ja oletteko huomannut, että ketään muuta uutta jäsentä ei ole hyväksytty kerhoon sen jälkeen kuin teidät hyväksyttiin siihen?
– Kyllä, Krag vastasi.
– Vaikka itse Englannin ministeri olisi tahtonut päästä kerhon jäseneksi, ei häntä olisi hyväksytty.
– Siinä tapauksessa lienee kerho ennenkuulumattoman hieno, sinkautti Krag vastaukseksi.
– Se onkin hyvin hieno kerho, insinööri myönsi, yhtä hieno, kuin Chrysantemum-kerho oli aikoinaan.
– Ja yhtä merkityksellinen? Krag kysyi.
– Niin, insinööri Barra vastasi, sen vuoksi, että minä olen kerhon presidentti. Ja se, että te niin helpolla pääsitte kerhon jäseneksi, johtui yksinkertaisesti vain siitä, että teitä oli etukäteen suositeltu sinne.
– Oletan sen tapahtuneen teidän puoleltanne? Krag kysyi.
– Aivan oikein, insinööri vastasi, minä suosittelin teitä.
– Kiitän kunniasta.
Ei ansaitse, Barra vastasi, sillä jos ette olisi liittynyt kerhoon omasta tahdostanne, niin teidät olisi suorastaan heitetty sen jäseneksi.
XVI.
VUORIKIIPEILIJÖIDEN KOKOUS.
– Koska olette nähnyt niin paljon vaivaa saadaksenne minut tuon kuuluisan kerhon jäseneksi, Asbjörn Krag huomautti, niin rohkenen olettaa, että katsotte voivanne käyttää minua johonkin. Se todella tuottaa minulle mielihyvää.
– Sehän voi johtua siitäkin, että en halunnut teidän olevan ulkopuolella. Nyt mahdollisesti käsitätte paremmin kysymykseni: mitä osaa tahdotte näytellä?
– Se riippuu edelleenkin siitä, Krag vastasi, onko Vuorikiipeilijöiden kerho sama kuin Chrysantemum-kerho?
– Chrysantemum-kerho lepää tällä hetkellä, Barra vastasi, mutta kummankin yhtymän johto on samoissa käsissä. Kerho muuttaa nimeä tarpeen vaatiessa – riippuen kulloinkin tehtävän laadusta. Silloin kuin ajoimme takaa "Kolmea häränpäätä", kutsuimme itseämme Chrysantemum-kerhoksi. Viime aikoina olemme työskennelleet Amerikassa koettaen selvittää muuatta ennenkuulumattoman julkeata tieteellistä kavallusta, joka kohdistui sairaaloihin ja niissä hoidettaviin potilaisiin. Silloin kutsuimme itseämme Cyankaliumyhdistykseksi. Nyt on nimenämme Vuorikiipeilijöiden kerho.
– Jos vuorikiipeilijät seuraavat samoja periaatteita kuin Chrysantemum-kerho, voitte täydellisesti luottaa apuuni, Krag vastasi. – Mikä tarkoitus on tällä kerholla, jonka jäsen minulla on kunnia olla.
– Sillä on suurisuuntainen ja ihmisystävällinen päämäärä. Sen tarkoituksena on estää sota Englannin ja – Saksan välillä.
Krag käännähti kuin lyötynä.
– Se on jo paljon, hän sanoi.
– En laske leikkiä, insinööri jatkoi, se on päämäärä, jonka saavuttamiseksi kannattaa uhrata aikaa.
Krag hymyili.
– Mutta kun tarkoituksenne ovat niin jaloja, niin miksi käyttäydytte niin salaperäisesti; eurooppalaista sotaa ei estetä hiljaisuudella. Päinvastoin, se lienee mahdollista ainoastaan siten, että mahdollisimman monisanaisesti ja suuriäänisesti koetetaan vaikuttaa ihmismassoihin.
Insinööri Barra viittasi torjuvasti kädellään.
– Sen laatuisen homman luovutan haaveilijoille ja onnenuneksijoille, hän sanoi, minun suunnitelmani ovat laaditut varmemmalle ja käytännöllisemmälle pohjalle. Näen vaaran, todellisen vaaran ja koetan karkoittaa tahi pidättää sen.
– Tarkoitatteko todellakin, että Eurooppaa uhkaisi vaara siinä muodossa, että kaksi suurvaltaa ryhtyisi sotaan toisiaan vastaan?
– Kyllä.
– Siinä tapauksessa voin kertoa teille, että Norjan pääministeri kaksi päivää sitten pitämässään puheessa vakuutti, että Euroopan poliittinen taivas on tällä hetkellä aivan pilvetön.
Barra nauroi.
– Sen täytynee johtua siitä, hän sanoi, että teidän pääministerinne, jota sitäpaitsi en tunne, edelleenkin tarkkailee tilannetta katselemalla taivaalle. Mutta sen sijaan, että hän katselee ylös, pitäisi hänen kohdistaa katseensa maahan, niin, hänen pitäisi yrittää nähdä maan alle, sillä juuri maanalaiset voimat ovat kaikkein vaarallisimpia. Sen sijaan, että hän pitää silmänsä auki kirkkaalla päivällä, pitäisi hänen yrittää tuijottaa ja kuunnella pimeässä. Sillä juuri tuosta salaperäisestä pimeydestä sodan haamu kerran astuu esille. Tiedättekö, että koko nykyaikainen sivistysmaailma on viimeisen kymmenen vuoden aikana juuri maanalaisten voimien vaikutuksesta tullut myrkytetyksi. Äkkiä on Euroopan tasapaino alkanut horjua, diplomaattien peliin on ilmestynyt hermostunut piirre, joka aivan kuin uhkaavien tapahtumien varjona pimentää Eurooppaa. Syytä ei kukaan tiedä varmuudella. Sanomalehdet ja suuri yleisö eivät ymmärrä sitä lainkaan, yksi ja toinen viisas diplomaatti aavistaa sen – mutta kaikki vainuavat vaaran, aivan samoin kuin kaikki lähettyvillä olevat tuntevat suuren tulipalon aiheuttaman käryn. Ja tämä kaikki on noiden maanalaisten, pimeyden voimien työn tulosta.
– Keitä nuo maanalaiset myyrät oikein ovat? Krag huudahti.
– Vakoilijoita, insinööri Barra vastasi, juuri vakoilijat uhkaavat taukoamatta Euroopan rauhaa ja mitä taitavammiksi vakoilijat tulevat, sitä uhatummaksi käy tilanne. Tuolle alalle on muodostunut ammattikunta, joka on vaarallisin kaikista. Oikeat, etevät vakoilijat eivät työskentele isänmaansa hyväksi. Tällä hetkellä on täällä Oslossa muuan mies, jolla on huomattava arpi otsassa.
Krag nyökkäsi innokkaasti.
– Olen nähnyt miehen, hän sanoi.
– Tarkoitatte, että olette seurannut häntä, keskeytti insinööri Barra kuivasti. – No niin, tämä mies, jonka todellinen nimi on Sobral, on etelä-amerikkalainen. Hänellä ei ole mitään isänmaallisia vaikutteita, jotka kannustaisivat häntä vakoilemaan, mutta hän tekee sitä vain rahan vuoksi – ja myöskin urheilun vuoksi. Se on jännittävää urheilua. Hän on aikaisemmin työskennellyt Englannin ja Ranskan palkkaamana. Nyt hän on erään toisen suurvallan palveluksessa. Yhden vuoden aikana on hänen ja hänen tovereidensa onnistunut nuuskia esille eräitä tärkeitä salaisuuksia ja myymällä ne ovat he aikaansaaneet paljon ikävyyksiä ja levottomuuksia. Olettakaamme, että Englannin sotaministeriön hallussa olisi suunnitelma, jonka mukaan he aikoisivat jonkun määrätyn ajan kuluessa hankkia esimerkiksi 10.000 pommikonetta, joilla he sitten määräajan kuluttua saattaisivat muutamassa tunnissa tuhota kaikki saksalaiset sotasatamat. Olettakaa nyt, että mainitsemani Sobral tavalla tahi toisella saisi tuon suunnitelman kynsiinsä. Mitä silloin tapahtuu? Hän voi myydä saaliinsa Saksalle. Saksa taas käsittää, että liittolaiset, Englanti ja Ranska, pystyvät toteuttamaan tuon suunnitelman kutakuinkin lyhyessä ajassa. Sen sijaan, että Saksa jäisi odottamaan tuon pelottavan laivaston valmistumista, ryhtyy se toimenpiteisiin jonkun ratkaisun aikaansaamiseksi. Joka tapauksessa se vaatii asianomaisilta mailta selitystä. Ja siten muodostuu kansainvälinen tilanne myrkytetyksi ja vaaralliseksi. Mutta saattaa sattua niinkin, että tuo mies lupaa jotakin summaa vastaan, jonka Englanti sitoutuu hänelle maksamaan, säilyttää salaisuuden omana tietonaan. Vaikkakin Englanti siis suostuisi tuohon kauppaan, täytyy sen kuitenkin suojella itseään kostotoimenpiteiden varalta – ja tilanne tulee samanlaiseksi. Itse asiassa ovat hallitukset voimattomia tuollaisia olioita vastaan, sillä juuri hallitukset tarvitsevat heitä. Mutta miehet, jotka ovat olleet hallituksissa, esimerkiksi eronneet ulkoministerit, eivät voi koskaan vapautua ahdistavasta tunteesta, joka ennustaa vaaran uhkaavan, tietäessään vakoilijoiden olleen liikkeellä.
– Hyvä, Krag sanoi kiinnostuneena, siinä tapauksessa, että Vuorikiipeilijöiden kerhon tarkoituksena on tehdä nuo maanalaiset vakoilijat vaarattomiksi, olen iloinen siitä, että minut on hyväksytty kerhon jäseneksi. Mutta en käsitä, mitenkä te noin ilman muuta voitte sanoa, että sota Englannin ja Saksan välillä on puhkeamaisillaan.
– Euroopan suurvaltojen sota on ovella. Vakoilijoita voidaan verrata rottiin, jotka hylkäävät uppoavan aluksen. He tietävät, että jos sota syttyy, pystytetään jokaiselle vakoilijalle hirsipuu. Sen sijaan, että he jäisivät noihin sodan partaalla oleviin suurvaltoihin, siirtyvät he pikkuvaltioihin, joiden puolueettomuuden turvissa he uskovat säilyvänsä ehjin nahoin. Sieltä käsin he pelaavat viimeisen, vaarallisen pelinsä... Voin ilmoittaa teille, että koko Sobralin vakoilukeskus on muuttanut Lontoosta tänne Osloon. Lisäksi on olemassa muuan Wampen-niminen mies, joka vuorostaan vastavakoilee Sobralia. Tukholmaan on siirtynyt eräs toinen joukkue, jota johtaa Bodkin-nimeä käyttävä mies. Huimaavat summat kulkevat näiden henkilöiden käsien kautta. Pikalähetit tulevat ja lähtevät melkein taukoamatta. Ja oletteko huomannut, mitenkä levottomia eurooppalaiset pörssit ovat? Todennäköisesti tapahtuu paraillaan huomattavia kultasiirtoja jonnekin, joka aina ennustaa huonoja aikoja.
Mutta nyt täytyy meidän sekaantua uhkapeliin. Jo ensi yönä aion hiukan silmäillä Sobralin kortteja.
Sitä ennen on Vuorikiipeilijöiden kerhon kokous – kerhon, joka tällä hetkellä on maailman ihmeellisin.
XVII.
SATEENKAARIKIRJA.
Insinööri Barra ohjasi Asbjörn Kragin erään käytävän läpi. Lukemattomia ovia, jotka johtivat hotellin salaperäisiin, vanhanaikaisiin huoneisiin, avattiin ja hetken kuluttua astuivat herrat erääseen hotellin kaikkein salaperäisimmistä kokoushuoneista. Huone oli suuri, hienosti kalustettu, mutta siinä oli ainoastaan yksi ikkuna, joka johti talon pihamaalle. Ikkuna oli paksuilla, läpinäkymättömillä verhoilla peitetty.
Huoneeseen oli kokoontunut tuo ihmeellinen seurue, jonka Krag jo aikaisemmin illalla oli tavannut Peilisalissa – Vuorikiipeilijöiden kerhon jäsenet. Nuo neljä tyypillistä englantilaista istuivat rauhallisina vihreäverkaisen pöydän ääressä, edelleenkin piippu jaan imien. Näytti, siltä, kuin he eivät olisi liikoja keskustelleet toistensa kanssa koko pitkän odotusajan kuluessa. Huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus molempien herrojen saapuessa sinne. Arvokkaat englantilaiset nyökkäsivät tuskin huomattavasti aivan kuin ilmoittaakseen, että he olivat huomanneet molemmat tulijat. Peremmällä seisoi Tanskalainen, nojaten huolettomasti hienosti kullatun takan reunukseen.
Insinööri Barra nyökkäsi lyhyesti mr Streetcornerille, aivan kuin ilmaistakseen, että tämä oli tyydyttävästi suorittanut hänelle annetun tehtävän.
– Koska taasen kaikki olemme kokoontuneet, insinööri Barra aloitti, samalla kuin hän istuutui pöydän päähän siten ilmaisten olevansa seuran presidentti, koska siis jälleen olemme kokoontuneet, on parasta, että seuran jäsenet ilmoittavat, mitä he ovat aikaansaaneet viime päivinä.
Samassa silmänräpäyksessä nousi mr Fitzpocket paikaltaan, laski piippunsa pöydälle, josta oli seurauksena, että kipunat polttivat useita reikiä vihreään verkaan, ja lausui:
– Kerho kokoontui viimeksi Imperialhotellissa, Lissabonissa, viime maaliskuun 24 päivänä. Minä läksin sieltä Pyreneitten vuoristoon ja kiipesin Ponto-Vedron huipulle. Kaksi opastani suistui alas ja kuoli silmänräpäyksessä. Itse riipuin neljän tunnin ajan sormieni varassa neljäntuhannen jalan korkeudessa ja allani kohisi kiivas koski.
Yleinen hyväksymisen sorina tervehti näitä sanoja, mutta insinööri Barra kohotti kätensä ja keskeytti puhujan.
– Minä ihailen teidän rohkeuttanne ja kestävyyttänne, hän sanoi, mutta en tarkoittanut tuonlaatuisia aikaansaannoksia.
Mr Fitzpocket kävi äänettömäksi ja katsoi ihmetellen ympärilleen. Silloin mr Crackantorphe nousi paikaltaan.
– Minä puolestani olen höyrylaiva "Mauretanialla" kesäkuun 18 päivänä pokeripelissä asettanut kaksituhatta puntaa kahdelle kuutoselle ja voittanut kolmella ässällä.
Hyväksyvä ääntensorina kuului jonkun verran äänekkäämpänä tämän ilmoituksen jälkeen, mutta edelleenkin hillittynä, kuten herrasmiehille sopiikin. Mutta jälleen keskeytti insinööri Barra puhujan.
– En halua kuulla tuollaisia uutisia, hän sanoi. – Haluan, että selostatte minulle vakoilijakeskusta koskevat tapahtumat.
Kaikki neljä vuorikiipeilijää katsahtivat toisiinsa ja monsieur Craonne haukotteli.
– Vai niin, joku mutisi, siis siitä mitättömästä urheilusta.
Insinööri Barra kääntyi Asbjörn Kragin puoleen.
– Nämä erinomaiset herrasmiehet, hän sanoi, eivät pidä sellaista minään erikoisena urheiluna.
– Ei, ei minkäänlaisena elämänehtona, eräs vastasi, mutta koska haluatte kuulla sellaisista mitättömistä asioista – joita toimitamme vapaa-aikoinamme – niin voin ilmoittaa teille, että olemme saaneet selville Sateenkaarikirjan säilytyspaikan.
Eräs toinen jatkoi, samalla kuin hän osoitti Asbjörn Kragia:
– Lisäksi olemme etsineet käsiimme tuon herran ja hyväksyneet hänet kerhomme jäseneksi. Mutta herra yksin tiennee, mitä me hänellä teemme. Hän on ilmoittanut meille, että ainoa, mitä hän on kiivennyt, on muuan paloporras. Ajatelkaa, paloporras! hän huudahti ja katsahti toisiin, jotka puolestaan puhaltelivat hävyttömän sakeita savupilviä piipuistaan.
– Tein sen pelastaakseni erään ihmisen, Asbjörn Krag huomautti, ja se saattaa usein olla yhtä arvokasta kuin jonkun ihmishengen vaaralle alttiiksi asettaminen.
Lopettaakseen ajatustenvaihdon tähän, tarttui insinööri Barra uudelleen puheeseen.
– Sateenkaarikirjan säilytyspaikan toteaminen on sangen tärkeä tapaus, hän sanoi, ja melkein yhtä tärkeä tieto on se, että tuon merkillisen kirjan salaisuudet saadaan selville ainoastaan salakirjoitusavaimen avulla, avaimen, joka myöskin on olemassa.
Kääntyen Asbjörn Kragiin hän jatkoi:
– Teistä tuntunee ihmeelliseltä, että jotakin kirjaa kutsutaan nimellä "Sateenkaarikirja." Nimi on kuitenkin sangen sattuva olettamalla, että kirja joutuisi määrättyjen piirien tietoon ja ottamalla huomioon, mitä siitä sitten seuraisi. Tehän tietänette, että diplomaateilla on tapana aina silloin tällöin julkaista joko sinisiä tahi keltaisia kirjoja. Mutta jos se kirja, josta nyt olemme puhuneet, saatettaisiin julki, aiheuttaisi se sellaisen sekamelskan, että diplomaattien täytyisi painattaa sateenkaaren kaikkien värien värisiä kirjoja. Voin ilmoittaa teille, että se sisältää tärkeitä diplomaattisia sopimuksia ja erään eurooppalaisen suurvallan siltä varalta laatimia suunnitelmia, että sota syttyisi. Oletan, että mainitut suunnitelmat koskettelevat erään pienen vallan puolueettomuuden loukkaamista. No niin, kysymyksessä oleva kirja on tällä hetkellä täällä Oslossa ja juuri tuon arpinaamaisen ystävänne hallussa.
– Mitenkä voin luottaa siihen, että väitteenne ovat totuudenmukaiset? Krag kysyi.
– Annan teille myöhemmin todisteita, insinööri Barra vastasi. – Sobral onnistui saamaan tuon vaarallisen kirjan haltuunsa suunnattomien ponnistusten jälkeen, matkustaessaan kanaalin yli noin kuukausi sitten "Le Nord"-nimisellä laivalla. Eri maiden vakoilijoiden takaa-ajamana pakeni hän pääkaupungista toiseen ja etsi vihdoin turvaa täältä. Ystävänne, mr Brint Scotland Yardista, joka on palkannut teidät apulaisekseen, on myöskin hänen jäljillään.
Krag nyökkäsi.
– Mutta. Sobralilla ei ole pienintäkään hyötyä kirjasta ennen kuin hänen on onnistunut kaapata salakirjoitusavain, jonka avulla Sateenkaarikirjan salaisuudet voidaan paljastaa. Salaisen kansainvälisen vakoilijajoukkueen taitavuutta osoittaa se, että salakirjoitusavain ei tällä hetkellä ole mainitun vakoilijan hallussa. Voin ilmoittaa teille senkin, että se on paraillaan erään itävaltalaisen, Wampen-nimisen miehen hallussa, miehen, joka viime aikoina on asustanut sekä Tukholmassa että Kööpenhaminassa.
Krag hymyili.
– Ja vastavakoilijain hyväksi voidaan lukea se, että he tällä hetkellä tietävät kaiken tuon.
– Aivan oikein, insinööri Barra vastasi, jos siis Sobral pääsisi yksimielisyyteen tuon salaperäisen Wampenin kanssa, omistaisi hän keinon, jonka avulla hän voisi vaatia kuinka suuren summan hyvänsä joko vaikenemisesta tahi asian paljastamisesta. No hyvä, insinööri jatkoi, ensimmäinen hyökkäyksemme oli se, että lähetimme monsieur Craonnen Sobralin luokse. Hän ilmoitti olevansa Wampen ja mainitsi Sobralille määrätyillä ehdoilla voivansa suostua tämän kanssa yhteistoimintaan. Saatoimme ryhtyä tähän toimenpiteeseen aivan huoleti sen vuoksi, että tiesimme, etteivät Sobral ja Wampen olleet koskaan aikaisemmin kohdanneet toisiaan ja siitäkin syystä, että Wampen tällä hetkellä on matkoilla Sisä-Venäjällä.
Insinööri aikoi kuvata tapahtumien kulkua edelleenkin, mutta samalla koputettiin ovelle. Eräs vahtimestari astui huoneeseen tuoden tarjottimella nimikortin.
– Herra haluaa puhua teidän kanssanne, hän sanoi ojentaen kortin insinööri Barralle.
Tämä katsahti korttiin ja heitti sen sitten pöydälle.
– Ei, katsokaahan, hyvät herrat, hän huudahti, mitä tuossa kortissa on!
Vuorikiipeilijät kurottautuivat pöydän ylitse tarkastamaan korttia, mutta kenenkään kasvoilla ei näkynyt pienintäkään merkkiä jännityksestä tahi uteliaisuudesta.
Korttiin oli painettu yksi ainoa nimi:
Wampen.
XVIII.
VAKOILIJA.
Hetken aikaa olivat kaikki äänettöminä, jonka kestäessä yhä sakeammat savupilvet täyttivät huoneen.
– Se on epäilemättä hän, insinööri sanoi, vaikka luulin, että hän tällä hetkellä olisi Grand Hotellissa, Nishni Novgorodissa.
Kääntyen vahtimestarin puoleen hän sanoi:
– Missä herra odottaa?
– Eteisessä.
– Hän ei siis ole näiden huoneiden lähettyvillä?
– Ei.
– Sangen hyvä. Olkaa hyvä ja pyytäkää herraa odottamaan vielä muutamia silmänräpäyksiä, lähetän hänelle kohta sanan. Mutta huomatkaa tarkoin: hän ei saa tulla tämän huoneen lähettyville.
Vahtimestari kumarsi.
– Kukaan, joka ei tiedä kuinka huoneet ovat sijoitetut, ei voi löytää tänne, hän sanoi.
Kun vahtimestari oli poistunut sanoi insinööri:
– Meidän täytyy päästä selville siitä, mitenkä otamme hänet vastaan ja minkä vuoksi hän tulee tänne.
Vuorikiipeilijät nyökkäsivät myöntävästi, mutta monsieur Craonne astui esiin ja sanoi:
– Herrat lienevät selvillä siitä, että juuri minä olen Wampen?
– Kyllä, mutta ette oikea.
– Siis joudun heti paljastetuksi?
– Epäilemättä.
– Mutta oletteko aivan varma siitä, että tuo herra, joka odottaa eteisessä, on oikea Wampen? Oletteko koskaan tavannut häntä?
– En, insinööri Barra vastasi. Hän katsahti kysyvästi toisiin, mutta kaikki pudistivat päätään.
– Ettekö edes tekään ole aikaisemmin nähnyt häntä? insinööri Barra kysyi kääntyen Asbjörn Kragin puoleen.
– En, salapoliisi vastasi. – Ja koska kukaan meistä ei ole nähnyt häntä aikaisemmin, emme missään tapauksessa voi olla varmoja siitä, että mies todella olisi hän. Ensiksi täytyy meidän siis päästä selville, onko tuo mies todella Wampen, tahi onko hän tämän uusin kaksoisolento.
– Te olette oikeassa, insinööri myönsi, se meidän täytyy ensiksi ottaa selville.
Mutta äkkiä näytti siltä, kuin hän olisi muistanut jonkun asian ja hänen silmiinsä tuli omituinen, poissaoleva ilme.
– Odottakaahan hetkinen, hän sanoi, olen kerran aikaisemmin kuullut hänen ulkomuotoaan kuvattavan. Olen muutamia vuosia sitten, silloin kuin ensimmäistä kertaa olin tekemisissä vakoilijoiden kanssa, ollut välillisesti kosketuksissa hänen kanssaan. Niin, nyt muistan, hän on keskimittainen, hiukan ujo ja kaljupäinen.
– Samat tuntomerkit sopivat tuhansiin muihin henkilöihin, Krag huomautti, joten on vaikea niiden perusteella määritellä kenenkään henkilöllisyyttä, etenkin kun itse ei aikaisemmin ole tavannut kysymyksessä olevaa henkilöä.
Insinööri oli vielä melkein kokonaisen minuutin äänettömänä, koetellen lähemmin muistella miehen ulkomuotoa. Sitten hän nyökkäsi ja hänen kasvoilleen ilmestyi pahanenteinen ja uhkaava ilme.
– Olen varma siitä, että saan hänen henkilöllisyytensä selville, hän sanoi.
– Mutta sitten seuraava kysymys, ranskalainen huomautti. – Mitä luulette hänen haluavan meistä?
– Oletan, että hän haluaa tiedustella, insinööri vastasi, minkä vuoksi te olette ilmoittanut olevanne hän.
– Sen hän olisi siis saanut selville ollessaan matkoilla kaukana Sisä-Venäjällä?
– Niin. Tahi ollessaan jossakin muualla. Emme voi varmuudella sanoa, missä kaikissa paikoissa hän viime aikoina on liikkunut. Ja tämä, insinööri jatkoi Asbjörn Kragiin kääntyen, on jälleen yhteydessä teidän seikkailunne kanssa.
– Todellakin. Ja millä tavoin?
– Sobral sai odottamatta selville, että monsieur ei ollut se, miksi hän oli itsensä ilmoittanut.
– Kas sillä tavalla!
– Ja kun hän samalla muisti, että hän oli esiintynyt sangen avoimesti monsieuria kohtaan, käsitti hän, että hänen salaisuutensa ei olisi monenkaan pennin arvoinen siinä tapauksessa, että monsieur saisi edelleenkin olla vapaalla jalalla ja tuo arvokas salaisuus tiedossaan. Samalla monsieur käsitti, että hänen oma henkensä ei ollut suurenkaan arvoinen, sillä Sobral tahtoi luonnollisesti hinnalla millä hyvänsä saada raivatuksi hänet pois elävien kirjoista. Mutta monsieur on viisas mies, ja hän tiesi, että olin matkalla Osloon ja että pystyisin suojelemaan häntä. Sen vuoksi hän päätti pysytellä piilossa siksi kunnes saapuisin. Siitä johtuu, herra salapoliisi, että olette saaneet kunnian pitää häntä suojissanne sen aikaa.
– Minä tiesin, että hän pelkäsi jotakin, Asbjörn Krag vastasi, mutta en voinut käsittää, minkä vuoksi hän ei ennemmin matkustanut maasta pois, kuin antoi vangita itsensä.
– Nyt olette saanut selityksen, insinööri Barra vastasi. – Ja nyt on hyvin uskottavaa, että Sobral on päättänyt toimia ripeästi, koska hän on varomattomuudessaan paljastanut niin paljon monsieurille. Hänelle on ollut sangen tärkeätä saada käsiinsä tuo avain, jonka avulla voidaan saada selville Sateenkaarikirjan salaisuudet. Hänellä on omat kansainväliset suhteensa, joiden avulla hän on saanut selville Wampenin oikean olinpaikan. Nyt saapuu Wampen tänne saatuaan Sobralilta selville, mitä osaa monsieur on näytellyt. Luultavasti hän ei luota Sobraliin, hän haluaa päästä selville tilanteesta, hän tahtoo keskustella niiden henkilöiden kanssa, jotka hänen luvattaan ovat aikoneet käyttää hänen salaisuuttaan valttinaan. Sellaisen täytyy tilanteen tällä hetkellä olla, hyvät herrat. Ja nyt tiedätte, minkä vuoksi hän tulee tänne. Älkäämme olko hämmästyneitä. Ja tämän alkuselityksen jälkeen voimme hiukan silmäillä tuota kuuluisaa kansainvälistä vakoilijaa.
Hän soitti kelloa ja antoi vahtimestarille määräyksen. Hetken kuluttua ohjattiin vieras sisään.
Samassa Krag huomasi, että insinööri Barran kuvaus sopi vieraaseen täydellisesti. Hän oli ujon näköinen, keskimittainen, melkeinpä kaljupäinen herra. Hän oli hienosti puettu, mutta näytti hiukan kömpelöltä seistessään ovenpielessä kaavamaisesti kumarrellen seurueelle.
Insinööri astui hänen luokseen sanoen:
– Olette halunnut tavata minua, mutta teillä ei voi olla mitään sellaista sanottavaa minulle, jota eivät ystävänikin saisi kuulla.
Insinööri ojensi kätensä, vakoilija vaihtoi hattunsa oikeasta kädestä vasempaan ja tarttui ojennettuun käteen. Kragia ihmetytti insinöörin osoittama harvinainen sydämellisyys toista tervehtiessään. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt insinööri Barran käyttäytyvän tuolla tavoin. Insinööri oli harvoin niin suorasukainen. Sitäpaitsi sai Krag heti vieraan sisään astuttua hänestä huonon käsityksen. Salapoliisi ei pitänyt vieraan ikuisesta hymystä, joka samalla kertaa oli sekä mielistelevä että viekas.
Äkkiä vetäytyi insinööri Barra taaksepäin ja hänen kasvoilleen ilmestyi jälleen tuo luotaantyöntävä ja kova ilme.
– Mitä te haluatte? hän kysyi terävästi. Vakoilija kohotti kulmakarvojaan, mutta hymy ei hävinnyt hänen suupielistään.
– Te tiedätte nimeni, hän sanoi. Insinööri katsahti korttiin ja nyökkäsi.
– Siinä tapauksessa oletan, että arvaatte, minkä vuoksi olen tullut tänne.
– Ei, insinööri vastasi, minun on pakko uudelleen kysyä, mitä te haluatte?
Hän lausui viimeistä edellisen sanan erikoisella korostuksella.
– Te ette ole oikea henkilö esittämään kysymyksiä tällä hetkellä, toinen vastasi yhäti hymyillen – kysymystenteko-oikeus on nyt minulla. Haluan tietää, minkä vuoksi kunnioitettava yhdistyksenne on niin merkillisellä tavalla halunnut käyttää minun nimeäni?
– Mitä nimeä? insinööri Barra kysyi kylmästi. Vakoilija viittasi nimikorttiin, joka edelleenkin oli pöydällä.
– Wampen, hän vastasi.
– Mutta eihän se ole teidän nimenne, insinööri huomautti.
– Eikö? toinen vastasi yhä leveämmin hymyillen.
– Mikä minun nimeni sitten on?
– Sitä en tiedä, insinööri vastasi, mutta joka tapauksessa ette ole se henkilö, joksi itsenne ilmoititte.
– Millä perustelette tuota omituista väitöstänne?
– En ole koskaan tavannut Wampenia, insinööri sanoi, mutta tiedän, että hänen vasemmasta kädestään puuttuu nimetön sormi. Mitä teihin tulee, niin teillä on kaikki vasemman käden sormet jäljellä. Tahtonette olla ystävällinen ja selittää minulle, mitenkä poikkiammuttu sormi on voinut kasvaa uudelleen?
XIX.
KUN VAKOILIJA NAUROI.
Vakoilija Wampen ojensi tahtomattaan vasemman kätensä esille ja nyt saattoivat kaikki huoneessaolijat selvästi nähdä, että mieheltä ei puuttunut ainoatakaan sormea, ja että hänen näinollen täytyi olla petturi. Ja aivan kuin asiaa varmistaen kimalteli hänen vasemmassa nimettömässään loistava, suurella rubiinilla varustettu sormus.
Asbjörn Krag seurasi tilanteen kehitystä valppaalla mielenkiinnolla. Hän huomasi ja samalla ihmetteli sitä, että mies ei kyennyt paremmin hillitsemään itseään. Ottaen huomioon, että mies kuului siksi vaaralliseen ja viekkaaseen joukkueeseen, odotti häneltä suurempaa kylmäverisyyttä ja itsensähillitsemistaitoa. Velton maailmanmiehen ilme, jonka hän oli ottanut kasvoilleen, hävisi silmänräpäyksessä ja tilalle ilmestyi purkautuvaa kiukkua ennustava ilme. Vasta myöhemmin Asbjörn Krag sai selville, mikä oli saanut aikaan tämän huomattavan ja ihmeellisen muutoksen.
Mutta myöskin insinööri Barrassa tapahtui omituinen muutos. Alussa hän oli esiintynyt luotaantyöntävästi ja kylmästi, siten kuin vain hän pystyi esiintymään. Krag tunsi jälleen tuon laihan, käyräsapelia muistuttavan olennon, vanhan tieteellisen sivistyksen saaneen rikollisen, jota vastaan hän aikaisemmin oli taistellut. Hänen luotaantyöntävillä, raivoa ja ilkeyttä kuvastavilla kasvoillaan näki salapoliisi samaa katkeruutta ja häikäilemättömyyttä todistavan ilmeen kuin entisinäkin aikoina. Silmänräpäyksen ajan tuntui siltä, kuin insinöörin raivo olisi täyttänyt koko huoneen jääkylmällä, hyydyttävällä hiljaisuudella, jonka kestäessä vuorikiipeilijätkin keskeyttivät piippujensa imemisen. Mutta sitten tapahtui äkkinäinen ja odottamaton käänne.
Insinööri Barra nauroi.
Krag oli nähnyt hänen ainoastaan kerran aikaisemmin nauravan ja se ei ennustanut silloin hyvää. Mutta tällä kertaa oli hänen naurussaan jotakin sydämellistä, joka teki sen melkein tarttuvaksi. Ja vuorikiipeilijöiden edelleenkin suhtautuessa tilanteeseen täysin välinpitämättömän ja rauhallisen näköisinä, kävi paljastettu vakoilija yhä hämmästyneemmäksi. Hän koetti jälleen turvautua leveään hymyynsä, mutta liikkui samalla hitaasti kohti ovea.
Mutta silloin astui insinööri hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja lausui ystävällisellä äänellä:
– Rakas ystävä, minkä vuoksi tahdotte poistua luotamme?
– Olen varmaankin tullut väärään paikkaan, toinen vastasi. – Luulin tulevani henkilöiden luokse, joiden kanssa voi keskustella ja nyt huomaankin tulleeni seuraan, jonka jäsenet tekevät parhaansa loukatakseen minua.
Hän antoi kuitenkin insinööri Barran – joskin hiukan vastahakoisesti – kuljettaa itsensä vihreäverkaisen pöydän ääreen, jossa hänet lievää väkivaltaa käyttäen pakoitettiin istuutumaan suunnattoman suureen nojatuoliin.
Insinööri Barran iloisuus ei haihtunut.
– Älkää missään tapauksessa antako viattoman pilamme pelottaa itseänne, hän sanoi, minulla on tapana asettaa ihmiset pienelle kokeelle, ennenkuin lähemmin opin tuntemaan heidät. Te olette läpäissyt kokeen kuin todellinen herrasmies, teidän maailmanmiehelle ominainen suuttumuksenne oli todellakin sangen loistavasti näyteltyä, mutta sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, että mielestäni teidän kylmäverisyydessänne olisi hiukan toivomisen varaa.
Vakoilija naputteli hermostuneesti sormiensa päillä pöytälevyä. Kaikki huomasivat hänen sormessaan kimaltelevan sormuksen. Monsieur Craonne katseli sitä asiantuntijan silmin.
– Keneksi minua oikein luulette? vakoilija kysyi äänessään vieläkin loukkaantunut sävy – mutta entinen hymy oli kuitenkin palannut hänen kasvoilleen.
– Luonnollisesti emme enää ole epävarmoja siinä suhteessa, insinööri Barra vastasi, samalla kuin hän istuutui vakoilijaa vastapäätä. – Te olette juuri se, joksi itsenne ilmoititte.
– Nimeni on todellakin Wampen.
– Siitä uskallan antaa pääni pantiksi, insinööri Barra vastasi erikoisella äänenpainolla. – Pyydän anteeksi pientä pilaani. Voimmeko nyt siirtyä keskustelemaan asiastanne?
Vakoilija katsahti tutkivasti ympärilleen ja kääntelehti levottomana tuolissaan.
– Aikamme on sangen täpärällä, insinööri Barra huomautti, ja sen vuoksi lienee viisainta, että menemme suoraan asiaan. Paljonko vaaditte salakirjoitusavaimesta?
Vakoilija hätkähti.
– Minun täytyy tunnustaa, että olette todella suorasukainen, hän sanoi. – Te siis oletatte, että mainittu avain on minun hallussani?
– En oleta sitä, vaan olen siitä aivan varma.
– Sen saatan uskoa, koskapa eräs herroista on liikkunut minun nimissäni ja kehunut omistavansa tuon kallisarvoisen esineen.
– Aivan oikein. Mutta koska kerran se on teidän hallussanne, ei hän voinut päästä sen pitemmälle.
Vakoilija istui hetken äänettömänä ja katseli tutkien insinööri Barraa. Insinööri tuntui arvaavan hänen ajatuksensa ja sanoi:
– Olette oikeassa, olen kärsimätön.
– Hyvä, Wampen vastasi, olettakaamme, että mainittu salakirjoitusavain on minun hallussani. Mitä aiotte tehdä sillä kun teillä kerran ei ole mitään sen avulla ratkaistavaa?
– Antakaahan minunkin olettaa jotakin, insinööri sanoi, nimittäin, että me tiedämme, mitä se koskee – muuatta salaista, erittäin arvokasta asiakirjaa.
Vakoilija nyökkäsi.
– Voimme aivan hyvin olettaa niin, hän sanoi.
– Lisäksi voimme olettaa, insinööri Barra jatkoi, että te tiedätte tuon tärkeän asiakirjan olevan tällä hetkellä Oslossa.
– Ja edelleen.
– Mutta että te ette ole varma siitä, onko tuo asiakirja erään määrätyn henkilön hallussa. Kutsukaamme häntä vaikka nimellä Sobral.
– Jatkakaa, vakoilija sanoi.
– Ja että teidän olisi pitänyt ajatella, että useat muutkin henkilöt haluavat saada haltuunsa tuon asiakirjan, jota voimme kutsua esimerkiksi nimellä Sateenkaarikirja.
– Niin, ja entä sitten?
Ja että juuri me saattaisimme mahdollisesti olla niitä muita henkilöitä.
– Olettakaamme juuri niin.
– Mutta jos todellakin uskotte siten, niin siinä tapauksessa erehdytte, insinööri vastasi, sillä asiakirja on tällä hetkellä Sobralin hallussa.
– Vai niin.
– Mutta mahdollisesti te kaikissa tapauksissa haluatte sittenkin mieluummin olla tekemisissä meidän kuin tuon toisen miehen kanssa, joka tuntee kaikki rahalajit ja joka sitäpaitsi tällä hetkellä palvelee kokonaan toista valtaa kuin te.
– Mahdollisesti.
– Siinä tapauksessa voin ilmoittaa teille, että meillä ei ole minkäänlaista halua työskennellä yhdessä teidän kanssanne.
Seurasi silmänräpäyksen hiljaisuus, jonka aikana vakoilija hämmästyneenä tuijotti insinööri Barraa, joka puolestaan kävi yhä hilpeämmälle tuulelle.
Sitten vakoilija nousi hitaasti paikaltaan.
Barra nousi myöskin seisoalleen.
– Ettekö todellakaan, vakoilija sanoi, no niin, koko juttuhan olikin vain mielikuvituksellinen.
– Ettekö haluaisi mielellänne tietää, minkä vuoksi me kieltäydymme yhteistoiminnasta kanssanne? insinööri Barra kysyi.
Vakoilija hymyili ystävällisesti.
– Kysymyksestänne voi tehdä sen johtopäätöksen, hän vastasi, että te epäilette ettei mainittu salakirjoitusavain olekaan hallussani.
– Päinvastoin, insinööri Barra huomautti, olen aivan vakuutettu siitä, että se on teillä. Tahdotteko siis tietää syyn?
– Mielelläni.
– Syy on siinä, että me ilman muuta aiomme ottaa paperin teiltä!
Silloin vakoilija purskahti nauruun.
XX.
SORMUS.
– Jos te olette keskustellut sen herran kanssa, joka käyttää nimeä Sobral, niin siinä tapauksessa uskallan olettaa, että hän on maininnut teille minusta, insinööri Barra jatkoi. – Hän tuntee minut sangen hyvin ja hän on voinut antaa teille sen käsityksen, että tarkoitan täyttä totta. Ja kun minä siis sanon teille, että otan paperin teiltä ilman muuta, niin aion myöskin toteuttaa tarkoitukseni.
– En tiedä, mitä paperia tarkoitatte, vakoilija vastasi, mutta käytöksenne on jälleen siksi ihmeellistä, että katson viisaammaksi poistua seurastanne.
Hän kumarsi kohteliaasti ja asteli kohti ovea.
Mutta insinööri Barra oli jo vähää aikaisemmin antanut Asbjörn Kragille pienen, melkein huomaamattoman merkin, jonka vuoksi tämä nyt ponnahti ovelle ja sulki vakoilijalta tien.
Vakoilija etsi katseillaan soittokelloa, mutta silloin nousi mr Fitzpocket paikaltaan. Juuri hän oli vähää aikaisemmin kuvannut, mitenkä hän riippui pelkkien sormiensa varassa neljäntuhannen jalan korkeudessa. Hän oli niin hartiakas, että näytti siltä, kuin hän olisi täyttänyt puoli huonetta seisoalleen noustuaan. Hän asettui vakoilijan ja soittokellon väliin.
– Tätä voi melkein sanoa päällehyökkäykseksi, hyvät herrat, vakoilija huomautti.
– Niin, olette siinä suhteessa aivan oikeassa, insinööri Barra vastasi.
Vakoilija silmäili arvostellen kuutta vastustajaansa ja kun hän heti käsitti, että vastarinta olisi aivan hyödytöntä, sanoi hän:
– Huomautan, teille, että tuolla tavoin ette saavuta päämaalianne. Olen ennenkin ollut paljon vaarallisemmissa tilanteissa, jonka vuoksi en nytkään aio perääntyä. Mutta en vain käsitä, mitä luulette hyötyvänne väkivaltaa käyttämällä. Voitte olla aivan vakuutettuja siitä, että ennemmin annan lyödä itseni palasiksi, ennenkuin paljastan sellaista, jonka haluan pitää omana salaisuutenani.
– Te siis myönnätte, että oikea salakirjoitusavain on teidän hallussanne? insinööri Barra kysyi.
– Niin, hyvät herrat, sen myönnän.
– Mutta ette aio luovuttaa sitä hyvällä?
– En, en minkäänlaisilla ehdoilla. Minähän voisin sanoa, että en ole ottanutkaan avainta mukaani tänne Osloon – ja te todennäköisesti ette uskoisi minua. Sen vuoksi sanon teille totuuden – olen todellakin ottanut sen mukaani tänne.
– Tänne hotelliin? insinööri kysyi.
– Ei, toinen vastasi, vaan tänne Osloon.
– Te siis tarkoitatte, että se ei nyt ole teidän mukananne?
– Aivan niin, vakoilija vastasi. – Jos olisin tehnyt niin, niin olisin ollut todella varomaton. Eihän koskaan voi tietää minkälaisia ihmisiä joutuu kohtaamaan. Paperi on talletettu erääseen varmaan paikkaan täällä Oslossa.
– Minä tiedän missä se on, insinööri vastasi.
– Siinä tapauksessa voitte myöskin noutaa sen sieltä, toinen vastasi harkitun ivallisesti.
– Mikään ei ole yksinkertaisempaa kuin se. Väitän vieläkin, että se sittenkin on teillä nyt mukananne.
Vakoilija ojensi käsivartensa.
– Tarkastakaa minut – en kiellä teiltä sitä nautintoa. Olen vapaasti käytettävissänne. Mutta en voi käsittää, mistä teette sen johtopäätöksen, että paperi olisi minulla nyt mukanani.
– Minä oletan, insinööri vastasi, että ette halua uskoa niin kallisarvoista paperia edes varmimpaankaan pankkiholviin säilytettäväksi.
– Vaan mieluummin antautuisin siihen vaaraan, että ensimmäinen taskuvaras tahi ryöväri veisi sen minulta.
Silloin astui insinööri ojennetuin käsin hänen luokseen ja hänen koko olemuksensa näytti huokuvan pelkkää ystävällisyyttä.
– Rakas ystävä, hän sanoi, miksi suhtaudutte asiaan niin raskaasti – asiaan, joka kertakaikkiaan on jo päätetty ja jota ei enää voida muuttaa.
Hän tarttui nopeasti vakoilijan vasemman käden nimettömään ja nykäisi voimakkaasti.
Vakoilija syöksyi insinööriä kohden kiukusta huudahtaen, mutta mr Fitzpocket astui esille ja asettui heidän kummankin väliin. Ja äkkiä kaikki huomasivat, että vakoilijan vasemmassa kädessä ei enää ollut viittä sormea. Nimetön sormi oli poissa. Sen tilalla oli ainoastaan lyhyt tynkä, jossa selvästi huomasi kirurgin veitsen jälkiä.
Sensijaan kimalteli vakoilijan sormus insinööri Barran kädessä. Insinööri oli nykäissyt sormen hänen kädestään, toisin sanoen hän oli repäissyt vakoilijan keinotekoisen sormen irti juurestaan. Keinotekoinen sormi oli erehdyttävästi oikean näköinen, se oli jollakin kimmoisalla, ihonvärisellä kankaalla peitetty ja kaikinpuolin niin erinomaisesti valmistettu, että oli melkein mahdoton erottaa sitä oikeasta.
Vakoilijan raivotessa jättiläiskokoisen vuorikiipeilijän kanssa, jonka avuksi myöskin Asbjörn Krag syöksyi, tarkasteli insinööri Barra lähemmin saalistaan. Hän laski sormuksen varovaisesti pöydälle. Mutta keinotekoisesti valmistettu sormi näytti pääasiassa kiinnostavan häntä. Pian hän huomasi, että sormi oli ontto sisältä. Insinööri Barra otti kynän pöydältä ja koetteli sillä sormen sisustaa. Pian tuli sieltä näkyviin sininen esine, tiukkaan kääritty paperirulla, jonka insinööri levitti auki. Arkki oli kirjoitettu täyteen mustia merkkejä ja kirjaimia.
Insinööri Barra levitti paperin huolellisesti pöydälle, taittoi sen sitten jälleen mitä huolellisimmin laskoksille ja pisti paperin lompakkoonsa. Rakastettava, leikillinen ilme katosi hänen kasvoiltaan. Päästyään päämaaliinsa oli hän jälleen liikemiesmäisen kylmä, luotaantyöntävä insinööri Barra.
– Me olemme tällä kertaa kulkeneet tavallisuudesta poikkeavaa tietä, hän sanoi. – Olemme hankkineet ratkaisun haltuumme ennen itse ratkaistavaa.
Hän taputti melkein hellästi lompakkoaan.
– Täällä on ratkaisu, hän sanoi.
Vakoilija ulvoi varkaista ja poliisista. Mutta hän huomasi pian, että hän ei pääsisi siten minkäänlaisiin tuloksiin.
– Kääntykää te vain poliisin puoleen, insinööri Barra sanoi hänelle, viitaten samalla Asbjörn Kragiin päin. – Siinä tapauksessa tämä herra varmasti tulee hiukan tarkemmin silmäilemään teidän papereitanne.
Silloin vakoilija ilmoitti haluavansa poistua huoneesta. Mutta ennen sitä hän otti pöydältä sormuksensa ja keinotekoisen sormensa.
Ovella hän kääntyi vielä ympäri ja huudahti uhkaavasti:
– Te saatte vielä kuulla minusta!
Insinööri Barra oli istuutunut kaminan ääressä olevalle tuolille. Nyt hän nousi paikaltaan ja huudahti hämmästyneenä:
– Eikö tuo herra vieläkään ole poistunut täältä?
– Nyt minä menen, vastattiin ovelta, mutta ei kestä pitkää aikaa, ennenkuin näette minut uudelleen.
– Jos te menette Sobralin luokse, insinööri sanoi, niin kertokaa kaikella muotoa hänelle kaikki mitä täällä on tapahtunut, mutta mainitkaa myöskin, että me emme halua ryhtyä hänen kanssaan yhteistoimintaan. Sen sijaan olemme päättäneet, että Sateenkaarikirjan täytyy olla hallussamme kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa.
Vakoilija Wampen kuuli viimeiset sanat ollessaan juuri sulkemaisillaan oven. Hän löi sen kiukkuisesti jälkeensä kiinni ja Vuorikiipeilijöiden kerho saattoi selvästi kuulla hänen raivokkaiden askeleidensa kaiun vähitellen häipyvän pitkästä käytävästä.
Miehen poistuttua seurasi pitkä hiljaisuus jälellejääneiden keskuudessa.
Hetken kuluttua sanoi mr Fitzpocket:
– Henkilöiden, jotka eivät ole tämän kerhon jäseniä, on vaarallista tulla tänne.
XXI.
"MEIDÄN TÄYTYY VARASTAA ASIAPAPERI."
– Kello on nyt yksi, insinööri Barra sanoi. – Jos aiomme joutua valmiiksi ennenkuin vihollisemme ovat kimpussamme, täytyy meidän toimia ripeästi. Nyt on salakirjoituksen avain hallussamme, mutta mikä pahinta, itse Sateenkaarikirjaa emme vielä ole onnistuneet kaappaamaan. Ja tuon kirjan täytyy jo tänä yönä joutua haltuumme.
Mikäli minä olen täällä ollessani huomannut, on tilanne tällä hetkellä seuraava:
Sobral ja hänen apurinsa ovat ottaneet päämajakseen erään sataman lähellä olevan pienen hotellin. Voimme pitää todennäköisenä, että Wampen on jo hänen luonaan ja kertoo parhaillaan, mitä täällä on tapahtunut. Ensiksi vaikuttaa tuo tiedonanto varmasti lamauttavasti Sobraliin. Juuri sitä meidän on käytettävä hyväksemme. Sobral odottaa hyökkäystä, yhtä tahi toista salaperäistä murtautumista hotelliin, ja hän tulee varmasti seuraavien tuntien aikana odottamaan juuri sitä. Näiden tuntien aikana on meidän suoritettava työmme. Hän ei aavistakaan, että me tiedämme missä Sateenkaarikirja on – mutta me tiedämme sen!
Barra katsahti monsieur Craonneen ja tämä nyökkäsi.
– Aivan oikein, ranskalainen sanoi, sen verran onnistuin pettämään muuten niin varovaista Sobralia, että hän ilmoitti säilyttävänsä Sateenkaarikirjaa erään täkäläisen pankin tulenkestävässä kassaholvissa.
– Minkä pankin? Krag kysyi.
– Norjan Vientipankin holvissa. Kääntyen Kragiin Barra kysyi:
– Voitteko te poliisimiehenä saada kirjan pankista haltuunne?
Krag hymyili.
– En, hän vastasi, sellainen ei voi koskaan tulla kysymykseenkään. Siihen tarkoitukseen tarvitaan jonkun oikeuslaitoksen antama tuomio, ja sellainen juttu taas vaatii paljon aikaa.
– Hyvä. Siinä tapauksessa meidän täytyy varastaa asiakirja sieltä.
– Ja se on rikos, Krag huomautti.
Insinööri kohautti olkapäitään.
– Te katsotte asiaa omalta, väärältä näkökannaltanne, hän vastasi. – Se, että antaisimme tuon vaarallisen asiakirjan olla edelleenkin noiden omaatuntoa vailla olevien ihmisten hallussa, se olisi tosiaankin rikos.
– Mahdollisesti, mutta pankkiin murtautuminen on kaikissa tapauksissa rikos, Krag vastasi.
– Hyvä. Siinä tapauksessa pyydämme teitä poliisimiehenä seuraamaan rikoksen suoritusta ja sinä hetkenä, kuin katsotte olevan aihetta, voitte puuttua asiaan pidättämällä meidät. Me tarvitsemme apuanne. Ennen kaikkea tahdomme, että ette ole meitä vastaan taistelemassa. Pyydän teitä muistamaan, että suostumalla tähän ehdotukseemme, estätte paljon suuremman ja laajakantoisemman rikoksen tapahtumasta.
Krag istui hetken äänettömänä. Sitten hän sanoi:
– Mitä haluatte minun siis tekevän?
– Teidän on hankittava meille hevonen ja työrattaat, insinööri vastasi.
– Työrattaat? Krag toisti hämmästyneenä.
– Niin, insinööri vastasi, ja sitäpaitsi toivomme, että te nyt silmänräpäyksessä hankitte auton ja ajatte kotiinne.
– Jäädäkseni sinne? Krag kysyi hymyillen.
– Ei, insinööri Barra vastasi, teidän täytyy pukeutua likaisiin työvaatteisiin, joita vaatekaapissanne varmasti on.
– Ja sitten?
– Sitten tuotte hevosen ja työrattaat tullessanne.
– Tänne Victoria hotelliin.
– Niin.
– Mutta onko tuo Sateenkaarikirja todellakin niin suuri, että sitä täytyy kuljettaa rattailla.
– Ei suinkaan, mutta saadaksemme kirjan käsiimme, täytyy meillä olla käytettävissämme hevonen ja työrattaat.
– Se kuulostaa hiukan omituiselta, Krag vastasi, mutta minä hankin ne teille.
– Hyvä, siinä tapauksessa kohtaamme toisemme puolen tunnin kuluttua.
Kun Krag poistui hotellista, askarteli hänen aivoissaan ainoastaan yksi ajatus: hänen täytyi seurata insinöörin toimenpiteitä niin kauan kuin se oli hänelle mahdollista, mutta samalla huolehtia siitä, että molemmat tärkeät asiakirjat joutuisivat hänen haltuunsa. Hän ei vielä tiennyt, mitenkä se kävisi päinsä, mutta hän luotti onnelliseen sattumaan.
Hevosen ja rattaiden hankkiminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia ja täsmälleen neljännestä vaille kaksi vierivät omituiset ajoneuvot Victoria hotellin pääsisäänkäytävän eteen.
Tällä hetkellä ei kadulla ollut muita ihmisiä kuin Raatihuoneenkadun poliisikonttorin edustalla seisova konstaapeli ja kaksi työpukuista miestä, jotka seisoivat lähimmän katulyhdyn alla ja rauhallisesti imeskelivät piippujaan.
Asbjörn Krag aikoi kiiruhtaa hotelliin ilmoittamaan tulostaan, mutta samalla hetkellä hypähtivät molemmat työmiehet reippaasti vaunuille ja istuutuivat hänen vierelleen kuskipukille. Toinen heistä oli insinööri Barra ja toinen yksi vuorikiipeilijöistä.
Barra otti ohjakset Asbjörn Kragilta ja hoputti hevosen hiljaiseen laukkaan.
– Menemmekö nyt pankkiin? salapoliisi kysyi.
– Ei, insinööri vastasi, meidän täytyy ensiksi tehdä pieni mutka. Menemme noutamaan asfaltinkeittovehkeet tullikamarin luota.
Asbjörn Krag ei vastannut mitään tähän. Hän oli päättänyt antaa asian kehittyä ja odottaa rauhallisesti, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.
Aivan oikein. Autiolla, yöllisellä kadulla, lähellä tullikamaria oli katuosa kaupungin viranomaisten määräyksestä parhaillaan korjauksen alaisena ja siellä seistä törrötti asfaltinkeittouuni, jonka ympärillä oli lautoja ja muuta romua sekä pari lyhtyä, kaikki sellaista tavaraa, joita eittämättömästi näytään tarvittavan kaikissa kunnallisissa töissä. Näiden esineiden lähettyvillä odotti neljä miestä. Siellä oli kolme Vuorikiipeilijäin kerhon jäsentä ja monsieur Craonne. Kaikki olivat pukeutuneet työvaatteisiin ja he olivat valinneet juuri sellaiset vaatteet, joita kunnan työläiset tavallisesti käyttivät. Krag huomasi, että eräällä vuorikiipeilijällä oli kainalossaan pitkulainen esine, joka kilahteli aina kun sitä liikuteltiin. Krag päätteli, että se oli jokin työväline.
Parin minuutin kuluttu oli asfalttiuuni, laudat, lyhdyt ja muu roju nostettu rattaille ja hetken kuluttua vierivät rattaat liikekeskuksen melkein autioita katuja pitkin. Harvat jalankulkijat, joita he matkallaan kohtasivat, eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota niin jokapäiväiseen näkyyn: rattaat ja kunnan työläisiä, jotka kiiruhtivat työpaikalleen. Nopeasti he lähestyivät Vientipankkia. Krag alkoi saada selvän käsityksen siitä, mitä oli tekeillä.
Mr Fitzpocket, josta matka varmaankin tuntui hitaalta, puhkesi viimein puhumaan.
– Ymmärrättekö, mitä nyt on tekeillä? hän kysyi.
– Luulen aavistavani sen, Asbjörn Krag vastasi. – Oletan, että aiotte toimeenpanna oikein suurpiirteisen ilveilyn.
– Itse asiassa on tämä sangen tavallinen ja yksinkertainen toimenpide, mr Fitzpocket selitti. – Muutaman minuutin kuluttua pysähdymme pankin ulkopuolelle ja astumme alas rattailta. Vaikka lähettyvillä olisikin ihmisiä, eivät he kiinnitä huomiotaan siihen. Mutta jos olisimme tulleet kävelemällä puettuina tavallisiin vaatteisiimme ja vaikkapa olisimme ajaneet autolla, niin annan pääni pantiksi siitä, että pian olisivat ihmiset alkaneet tuntea palaneen käryä. Tämä toimenpide, johon nyt olemme ryhtyneet, ei ole mitenkään ihmeellinen. Se on vain tarkoitettu sen vuoksi, että työmme onnistuisi. Me aiomme käväistä pankissa eikä mikään suojele meitä paremmin kuin nämä vehkeet. Ja ylipäänsä, hyvä herra, on ihmeellistä, että tavalliset rikolliset eivät sen suuremmassa määrin käytä hyväkseen kadun psykologiaa. He pääsisivät sangen huomattaviin tuloksiin, jos he osaisivat panna merkille pieniä, jokapäiväisiä tapauksia, joita kaduilla tapahtuu yhtämittaa, ja käyttää niitä hyväkseen.
Voin kertoa teille, että eräänä kauniina päivänä asetti muuan mies kaksi laudoista tehtyä pukkia keskelle Piccadillyä, maailman vilkasliikenteisimmälle kadulle, ja ryhtyi kaivamaan maata. Kukaan ei huomannut siinä mitään erikoista, suunnaton liikenne jakautui miehen kohdalla kahtia ja poliisi huolehti vielä siitä, että hän sai työskennellä rauhassa. Hän työskenteli päivän toisensa perään, kaivaen syvän pyöreän reiän keskelle katua. Kahden lautapukkinsa avulla hän valmisti nerokkaan hissilaitteen, jonka avulla hän kuljetti maanpinnalle kaiken kaivamansa mullan. Mutta parin viikon kuluttua ilmestyi todellakin ihminen, joka ryhtyi miettimään, minkä ihmeen vuoksi keskelle katua kaivetaan tuollaista kuoppaa. Päätettiin hinata mies ylös kaivon pohjasta ja siten saatiin selville, että hän oli muuan mielipuoli matkailija, joka oli liian nopeasti päättänyt tutustua maantieteeseen ja saanut sen vuoksi päähänsä sellaisen tuuman, että hän pääsee Piccadillylta – kaivamalla siihen kuopan – nopeammin Austraaliaan.
Kaikki olivat jo aikaisemmin kuulleet kertomuksen ja ainoastaan sen kertoja nauroi tällä kertaa.
Kun nauru taukosi sanoi insinööri Barra samalla varoittavasti koputtaen asfalttiuunin kylkeen:
– Hyvät herrat, nyt ei ole sopiva tilaisuus leikinlaskuun.
He saapuivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi päämaaliaan. Pankkirakennus näkyi jo jonkun matkan päässä.
Mutta silloin kohotti mr Crackantorphe äänensä.
XXII.
PANKIN ULKOPUOLELLA.
– Teidän omituinen kertomuksenne, sanoi vuorikiipeilijä n:o 2, johtaa mieleen erään tapauksen, jonka kerran Parisissa näin ja joka todistaa, mitenkä helposti ihmiset ovat hypnotisoitavissa. Muuan nuori sanomalehtimies oli lyönyt erään ystävänsä kanssa vetoa siitä, että hän voisi seisauttaa boulevard des Italiensin koko suunnattoman liikenteen. Ja kuinka luulette, hyvät herrat, että hän voitti vetonsa? Niin, hän lainasi eräältä ystävältään, joka oli näyttelijä, jonkinlaisen virkalakin ja painoi sen päähänsä. Hän näytti heti joltakin virkamieheltä. Sitten hän meni erään kadun vasemmalla puolella olevan talon luokse ja kiinnitti sen ovenripaan nuoran, jota hän sitten rauhallisesti ja erittäin huolellisesti rupesi pingoittamaan yli kadun. Poliisikonstaapelit auttoivat häntä nostamalla kätensä pystyyn ja pysäyttämällä kaiken liikenteen – suunnattoman määrän autoja, vaunuja ja ihmisiä, joita joka silmänräpäys virtaa tällä vilkasliikenteisellä kadulla tuhansittain. Vasta sitten kun hän oli mitannut kadun leveyden ja jälleen käärinyt nuoran huolellisesti kokoon, pääsi liikenne jatkumaan. Mutta vasta paljon myöhemmin pälkähti erään silminnäkijän päähän, että kysymyksessä oli jokin koirankuje. Sillä tavoin voidaan ihmismassoja hypnotisoida.
Asbjörn Krag katsoi hymyillen pitkin tyhjää katua.
– Ihmismassoja, hän mutisi, katsokaahan, tuolla kaukana kulkee, muuan myöhästynyt yökulkija – siinä kaikki.
– Aivan oikein, vuorikiipeilijä vastasi, ja voimmekin pitää epäonnena sitä, ettei enempää ihmisiä ole tällä kertaa liikkeellä. Mitä enemmän ihmisiä, sitä helpompi on esiintyä. Kas, tuossahan pankki jo onkin.
Vuorikiipeilijä loi arvostelevan katseen Vientipankin kookkaaseen ja luottamustaherättävään rakennukseen.
– Eipä lainkaan hullumpi, hän mutisi, tuollainen linnoitus on valloitettava altapäin.
Seuraavien minuuttien aikana saattoi kulmassa seisova konstaapeli, eräälle tulipalopaikalle kiiruhtava sanomalehtimies ja muut sattumalta paikalle tulleet henkilöt nähdä tavallisen näyn: rattaat, joilla on kaupungin työläisiä, pysähtyvät, erilaatuisia työvälineitä nostetaan alas kadulle, osa kadusta suljetaan ja lyhdyt asetetaan paikoilleen ja asfalttikeittimö alkaa kärytä. Kaikkea tällaista joutui näkemään päivittäin Oslon kaduilla, jonka vuoksi ei kukaan kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Ennen kaikkea ei kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiotaan siihen, että muuan omituisennäköinen, punapartainen mies oli kumartuneena asfalttikeittimön ääreen ja kuumenteli sen uunissa joitakin rautoja. Yksinpä talon yövartijakin tuli kadulle ja ryhtyi juttusille työmiesten kanssa. Nämä käyttäytyivät sangen töykeästi vartijaa kohtaan. "Hoida sinä omat tehtäväsi" kuului joku sanovan hänelle. Ja sitten poistui vartija itsekseen mutisten talon pihalle ja sulki portin jäljessään. Mahdollisesti hän meni – suoraan sanoen – nukkumaan, sillä nythän hän saattoi olla varma talon turvallisuudesta, koska sen edustalla työskenteli joukko kaupungin työläisiä.
Hämmästyttävän lyhyessä ajassa onnistuivat vuori-, kiipeilijät – Asbjörn Kragin suosiollisella avustuksella – tunkeutumaan maan alle. Konstaapeli tuli kulmastaan työmiesten luokse, katsahti maahan kaivettuun kuoppaan, haisteli asfaltin epämiellyttävää käryä ja – läksi pois. Taivas oli pilvessä ja yö sangen hämärä. Miehet liikkuivat harmaiden varjojen lailla unisesti valaisevien lyhtyjen valossa. He eivät enää keskustelleet toistensa kanssa, kaikki vain työskentelivät. Insinööri Barra jatkoi rautojensa kuumentamista. Krag katseli kiinnostuneena häntä. Nuo raudat eivät kuuluneet niihin kaupungin työvälineisiin, jotka he olivat varastaneet tullikamarin luota. Ne olivat otetut työvälinelaatikosta, jonka insinööri Barra oli tuonut mukanaan. Rautoihin oli kiinnitetty pitkät sähköpunokset, joiden päissä oli yhteenkytkemisvehkeet.
Puoli tuntia jatkuneen kaivamisen jälkeen huudahti eräs vuorikiipeilijöistä kuopasta:
– Nyt saimme johdon käsiimme.
Nyt alkoi Krag käsittää, mitenkä tämä harvinainen rikos suoritettaisiin. Nämä kadulla olevat työkalut ja maan alta kaivettu johto eivät yksinomaan joutuisi peittämään heidän puuhiaan, vaan vieläpä auttamaan niiden suorittamisessa. Miehet olivat kaivaneet maanalaisen sähköjohdon esille. Insinööri Barra tarvitsi sähköä avukseen. Asbjörn Krag näki hänet jälleen sellaisena kuin entisinä aikoina. Ja hän muisteli pelolla sitä kertaa, jolloin insinööri tarvitsi paljon rahaa tieteellisten kokeilujensa maksamiseen ja sen vuoksi varasti suuren summan käyttämällä hyväkseen kaikkia niitä keinoja, joita tiede hänen käytettäväkseen oli asettanut. Hän ei ollut vieläkään unohtanut taitoaan.
Lankoja pitkin johdettiin nyt voimakas sähkövirta insinöörin kojeisiin. Asbjörn Krag ei saanut selville niiden kokoonpanoa, mutta hän tuli pian huomaamaan niiden ihmeellisen voiman, insinöörin viedessä ne pankin rautaluukkuisen kellarinikkunan luokse. Terävä, viheltävä ääni, joka muistutti sirkkelisahan ulvontaa, kajahti ilmoille ja sinertävä, kapea tulisuikale syöksyi sihisten esille kojeen päässä olevasta aukosta heti kun se joutui kosketuksiin raudan kanssa. Insinööri kuljetti kojetta hitaasti edestakaisin luukun kohdalla ja hetken kuluttua saattoi hän poistaa suuren, neliskulmaisen palasen luukusta. Ei kestänyt montakaan minuuttia ennenkuin luukun takana oleva panssari oli samalla tavalla paloiteltu. Tie pankkiin oli avoinna.
– Mutta tämä on vasta työn ensimmäinen osa, Krag ajatteli itsekseen, eikä missään tapauksessa vaikein. Nyt hänellä on itse panssariholvi jäljellä.
Insinööri nousi pystyyn ja katsahti kelloaan.
– Kello on nyt puoli kolme, hän sanoi, ennen kello kolmea meidän täytyy olla panssariholvin sisällä.
Konstaapeli käveli jälleen työpaikan ohitse, nyökkäsi työmiehille ja mainitsi, että pian alkaa tulla valoisampaa. Hän ei huomannut rikottua kellarinluukkua.
Insinööri Barra astui ensiksi kellariin. Hän viittasi Asbjörn Kragille, joka siis toiseksi astui sinne. Senjälkeen tuli vuorikiipeilijä, mr Crackantorphe. Toiset jäivät ulkopuolelle siksi kunnes ennättivät antaa sisälläolijoille näiden tarvitsemat työkalut.
Insinööri Barra sytytti voimakkaasti valaisevan sähkölampun, jonka valokimppua hän etsien johdatti edestakaisin.
He eivät vielä olleet holvissa, vaan siihen johtavassa käytävässä.
Insinööri katsahti terävästi Kragiin ja kysyi:
– Tuntuuko rikollisen ammatti teistä mielenkiintoiselta?
– Sangen mielenkiintoiselta, Krag vastasi, mutta sitäpaitsi en pidä tätä minään rikoksena. Minusta tämä on erittäin opettava opintomatka.
– Mutta matka ei vielä ole lopussa, insinööri sanoi viitaten peremmällä näkyvään suunnattomaan panssarioveen, joka sulki varmuusholviin johtavan käytävän.
Insinöörin kojeet ojennettiin heille alas luukusta ja hän ryhtyi jatkamaan työtään. Sinertävä, suhiseva tuli nuoleskeli jo panssarioven kylkiä.
XXIII.
LOKERO N:o 21.
Alhaalla kellarikerroksessa oli nyt tällä hetkellä Asbjörn Krag, insinööri Barra ja mies, joka kutsui itseään mr Crackantorpheksi. Insinöörin voimakas salalyhty valaisi kirkkaasti koko kellarin. Heidän edessään oli paksu, teräksinen ovi, joka johti pankin kassaholviin. Heidän täytyi tunkeutua sen lävitse, sillä seinät olivat valmistetut sementistä ja olivat niin paksut, että niiden läpi tunkeutuminen olisi käynyt päinsä ainoastaan räjähdysaineiden avulla. Ja näytti siltä kuin insinööri Barralla ei olisi ollut mukanaan muita työkaluja kuin tuo koje, jonka avulla hän oli murtanut kellarinluukun.
Vielä yksi vuorikiipeilijä soluttautui kellarinluukusta alas. Toiset jäivät kadulle hoitaen asfalttipannun alla palavaa tulta, mutta heidän todellinen tehtävänsä oli vartioiminen. Tilanne alkoi nyt muodostua erikoisen jännittäväksi; Asbjörn Krag, joka yltyvällä mielenkiinnolla oli seurannut tapausten kulkua, ajatteli, mitenkä helppoa itse asiassa oli tunkeutua tällaiseen paikkaan, olettaen, että se tapahtui melulla ja melkein julkisesti.
Jos nämä henkilöt olisivat noudattaneet vanhaa tapaa ja hiipineet paikalle pitkin seinien vierustoja, ei olisi kestänyt montakaan sekuntia ennenkuin he olisivat joutuneet kiinni.
Mutta nyt heidän joka tapauksessa täytyi pian päästä päämääräänsä, Krag ajatteli, sillä tällaista melua ei voisi jatkua vaaratta pitemmälle. Tämän täytyi selvästi kuulua talon ensimmäiseen kerrokseen. Kello lähenteli kolmea ja kaduilla alkoi jo näkyä yhä useampia ihmisiä.
Muuan ajatus askarteli nyt salapoliisin aivoissa: Jos sisäänmurto nyt huomattaisiin ja hänet tavattaisiin tällaisesta seurasta? Poliisilaitoksella oli kylläkin totuttu hänen omituisiin päähänpistoihinsa, mutta tämä oli sittenkin liian vaikeasti sulatettavaa. Hänellä oli kuitenkin ennen kaikkea mahdollisuus antaa siinä tapauksessa vangita insinööri Barra ja tämän toverit – jos ei muun niin ainakin sen vuoksi, että hän siten voittaisi aikaa.
Hän katseli ympärilleen kellarissa. Se tuntui hänestä tutulta. Ja äkkiä hän muisti olleensa siellä aikaisemmin, useita vuosia sitten, jolloin hänellä oli selvitettävänään muuan varkausjuttu. Hän muisti tapauksen aivan selvästi ja hänelle ominaisella, ihmeellisellä tavallaan hän saattoi heti muistaa kellarin aseman ja sen eri osastojen sijaitsemispaikat. Hän muisti, että käytävän päässä oli ovi, josta kierreportaat johtivat johtajan yksityishuoneeseen.
Tietoisuus tästä rauhoitti Asbjörn Kragia huomattavasti. Hän ei pitänyt siitä, että ainoana sisään- ja uloskäytävänä olisi ollut tuo kellarinluukkuun murrettu aukko.
Näytti siltä kuin joukkueen johtajalla, teräksisen oven kimpussa työskentelevällä insinööri Barralla ei olisi ollut aikaa mietiskelyyn. Häntä kiinnosti tällä hetkellä ainoastaan työ, jota hän parhaillaan suoritti. Kun hän hetkeksi siirtyi tutkimaan panssarioven lukkoa ja saranoita ja asetti siksi aikaa murtovälineensä syrjään, saattoi Krag hiukan tarkemmin silmäillä sitä. Koje muistutti hiukan niitä, jotka ovat täytetyt puristetulla ilmalla ja joita tapaa melkein kaikissa konepajoissa. Tämä murtoväline sen sijaan näytti sisältävän jotakin juoksevaa ainetta, joka muistutti kiehuvaa tinaa ja joka yhdessä siihen virtaavan sähkön avulla näytti muodostavan pelottavan voimakkaan aineen.
Kun insinööri Barra huomasi, että Asbjörn Krag sormeili konetta, huudahti hän:
– Varokaa itseänne! Älkää koskeko tuohon pieneen kuulaan! Se on vaarallinen!
Salapoliisi huomasi nyt, että kojeen päässä oli pieni, teräkselle vivahtava kuula, joka pyöri ympäri kuin hyrrä. Sen pinta oli koko ajan kosteana koneen sisältä tippuvasta vaaleasta aineesta. Siis tuon aineen avulla oli luukku murrettu. Asbjörn Krag sai selvän käsityksen aineen voimasta huomatessaan, että sille kohtaa betonipermantoon, jossa kone oli, muodostui pieni kuoppa.
Insinööri Barra oli nyt lopettanut oven tarkastelemisen ja tarttui koneeseensa saattaakseen työnsä loppuun. Hän käänsi virrankatkaisijaa ja sininen, pahalle haiseva liekki syöksähti ulos koneen päässä olevasta kuulasta, joka pyöri hirmuisella nopeudella ympäri. Insinööri painoi pyörivän kuulan vasten panssarioven teräslevyjä ja vajaan minuutin kuluttua näkyi oven ylimmäisen saranan kohdalla huomattava syvennys. Näytti siltä kuin tuo voimakas aine olisi suorastaan puserrettu teräkseen ja kuin olisi se vaikuttanut siihen samoin kuin kuuma vesi vaikuttaa jäähän. Ei kestänyt pitkää aikaa ennenkuin sarana oli irti ja ovi auki siltä suunnalta. Sen jälkeen seurasi toisen saranan ja sitten lukon vuoro. Ennenkuin insinööri Barra irroitti lukon ovesta, kutsui hän toverinsa pitelemään ovea niin ettei se kaatuessaan herättäisi koko kadun asujamistoa.
Ja voimakkaiden miesten onnistui todellakin laskea painava panssarilevy melko hiljaa permannolle. Sisäänkäytävä lokero-osastoon oli nyt vapaa ja he saattoivat nähdä eri lokeroiden teräksisten ovien kiiltävän suorassa rivissä edessään.
– Siinä tapauksessa, että voimme luottaa monsieur Craonneen, insinööri sanoi, on Sobral säilyttänyt aarteensa lokeroon n:o 21.
Insinööri astui lokero-osastoon ja valaisi sähkölampullaan niiden yläpuolella olevia numeroita. He olivat nyt holvin siinä osassa, jossa kaikkein arvokkaimmat kalleudet säilytettiin. Eri lokeroiden ovilta saattoi siellä täällä lukea merkintöjä "Arvopapereita", "Kultaa" j.n.e. Insinööri Barran silmät loistivat kuumeisesti.
– Mitä mietitte nyt? Asbjörn Krag kysyi häneltä.
– Mietin juuri, toinen vastasi, että jos meiltä puuttuisi pääomaa tämän ihmisystävällisen suunnitelmamme toteuttamiseen, niin tämän jälkeen pääsisimme ainakin siitä huolesta.
– Siinä tapauksessa unohdatte kokonaan minun läsnäoloni, Krag sanoi. – Olen antanut teidän tulla sisälle tuosta ovesta. Mutta pitemmälle ette pääse. Seuraava kynnys johtaa rikokseen. Tänne asti voin seurata teitä ihmisystävällisessä tehtävässänne, mutta en askeltakaan pitemmälle. Insinööri Barra kohautti vastahakoisesti olkapäitään. He aikoivat juuri ryhtyä tutkimaan lokeroiden ovia, kun samassa kellarin ulkopuolelta kuului voimakasta melua. Heti sen jälkeen heittäytyi joku alas kellarinluukusta.
Mies, joka oli hypännyt kellariin, oli mr Fitzpocket.
Vieraat, punertavat kasvot, joiden alapuolella vilahteli kiiltävänappinen virkapuku, ilmestyivät kellarinluukkuun, mutta vetäytyivät nopeasti takaisin nähtyään insinööri Barran uhkaavasti ojennetun revolverin.
Mr Fitzpocket sanoi:
– Meidät on paljastettu. Koko katu talon ulkopuolella on mustanaan poliiseja.
– Ja ainoa uloskäytävä, kellarinluukku on vartioitu, insinööri sanoi. – Tämä on todella kaunis juttu!
– Niin, mr Fitzpocket sanoi, en ole ollut näin jännittävässä tilanteessa mukana sen jälkeen kuin riipuin neljäntuhannen jalan korkeudessa pelkkien sormieni varassa.
XXIV.
LOUKKO.
Insinööri Barra lausui yhden ainoan sanan:
– Ovi!
Silmänräpäyksessä tarttui viisi miestä kumoonkaadettuun oveen ja nosti sen yhteisillä ponnistuksillaan rikotun kellarinluukun eteen. Oven alaosa nojasi betoniseinään ja yläosa tungettiin murretun luukun jätteiden väliin. Sillä tavoin joutui ovi kirjaimellisesti ruuvipuristimeen ja estäisi järkkymättä kaikki kellariintunkeutumisyritykset.
Katukäytävällä kuului kiireisiä askeleita ja silloin tällöin kajahti joku komentosana.
Insinööri Barra katsahti joukkoaan. Niistä seitsemästä, jotka olivat olleet mukana yöllisen retken alkuosalla, oli ainoastaan viisi jälellä; monsieur Craonne ja vuorikiipeilijä mr Streetcorner olivat poissa.
– Heidän täytynee toistaiseksi olla vangittuina, insinööri Barra lausui.
– Toistaiseksi? Mitä sillä tarkoitatte? Krag kysyi.
– Tarkoitan, että niin pian kuin olemme saaneet etsimämme asiakirjan haltuumme, ryhdymme toimenpiteisiin ystäviemme pelastamiseksi. Olen varma, että onnistumme saattamaan heidät vapaalle jalalle.
– Teillä ei tunnu olevan erikoisen korkeat käsitykset poliisista, Krag huomautti, mutta monsieur on tuntenut olonsa varsin turvalliseksi poliisilaitoksen seinien sisällä aikaisemmin. Mutta joka tapauksessa on meidän työskenneltävä oikeassa järjestyksessä. Ensin on täällä oleva asiakirja löydettävä. Sen jälkeen on seuraava kysymys siinä, mitenkä pääsemme täältä pois. Ja vasta sitten voitte ajatella ystävienne pelastamista.
Insinööri oli jo lokeroiden luona ja mursi n:o 21 lukon. Hän veti esille sinertävän kirjekuoren ja tutkimatta sitä sen tarkemmin pisti sen taskuunsa.
– Lokerossa ei ole mitään muuta, joten sen täytyy olla tässä kuoressa, hän sanoi. – Minulla ei ole nyt aikaa lähemmin tarkastella sitä. Kuten huomaatte, rakas Krag, on ensimmäinen tehtävä jo suoritettu. Nyt on kysymys toisesta osasta: mitenkä pääsemme täältä ulos. Siitä voimme päästä selville katseltuamme hiukan ympärillemme. Oletteko ollut täällä aikaisemmin – minä en ole perehtynyt tämän pankin kellariin. Sen jälkeen kuin täällä viimeksi olin, on tänne perustettu niin monia uusia pankkeja.
– Olen ollut täällä yhden ainoan kerran useita vuosia sitten, Krag vastasi, mutta en muista aivan varmaan, mitenkä kellari on sijoitettu.
Vähän matkan päässä levisi käytävä leveämmäksi ja samalle kohdalle oli asetettu pöytä ja muutamia tuoleja. Se oli ilmeisesti jonkinlainen konttori, jossa huolehdittiin lokero-osastosta ja palveltiin sen asiakkaita. Joitakin asiakirjoja oli pöydällä. Joku löysi sähkönappulan ja sytytti valon. Vihreän varjostimen takaa loisti himmeä valo, joka niukasti valaisi maanalaisen holvin.
Kolme vuorikiipeilijää olivat rauhallisesti istuutuneet pöydän ääreen. He aikoivat sytyttää piippunsa, mutta huomasivat samassa, että kellään heistä ei ollut tulitikkuja. Sen jälkeen he aikoivat käyttää insinööri Barran sähkökojetta tupakansytyttäjänä, mutta insinööri ehkäisi sen terävällä kiellollaan. Tämän jälkeen ei herroilla ollut muuta tehtävää kuin istua rauhallisesti paikoillaan ja keskustella edessä olevasta tilanteesta.
Sen he tekivätkin perusteellisesti sillä aikaa kuin Barra ja Krag kulkivat ympäri puolipimeässä kellarissa koettaen löytää jotakin ulospääsytietä.
Mutta pian ilmeni, että herrojen vuorikiipeilijöiden mielenkiinto ei enää saattanut pysytellä sen aiheen ympärillä, josta he juuri olivat keskustelleet.
– Minä oletan, yksi sanoi, että tämä pankki on sisäpuoleltaan suunnilleen samanlainen kuin vastaavat laitokset ulkomailla.
– Niin minäkin oletan, toinen myönsi, vaikka taivas tiennee...
– Ja kun tiedämme, että vartiossa oleva konstaapeli ensiksi epäili jotakin olevan tekeillä, täytyy meidän myöskin tietää, että kestää jonkun aikaa ennenkuin nuo ihmiset voivat tulla tänne alas.
– Se on hyvin luultavaa. Ja elleivät he ryhdy räjäyttämään luukun edessä olevaa ovea, joka myöskin ottaa aikansa, täytyy heidän koettaa tulla tänne alas jotakin muuta tietä.
– Aivan oikein.
– Ja jos tämä pankki on samanlainen kuin muutkin pankit, voimme hyvällä syyllä uskoa, että takaa-ajajamme eivät pääse tähän kellariin, jossa tällä hetkellä olemme, ennenkuin he ovat saaneet käsiinsä kaksi eri henkilöillä olevaa, holviin johtavaan oveen kuuluvaa avainta. Tapana on tavallisesti, että kaksi, virkamiestä on läsnä silloin kuin pankin kassaholvin ovi avataan. Olettakaamme, että kestää ainakin kaksi tuntia ennenkuin takaa-ajajamme saavat nuo herrat käsiinsä. Ja olettakaamme, että poliisit eivät vielä ole edes huomanneet sitä mahdollisuutta, vaan kulkevat nuuskien ympäri rakennusta – hyvä, jos otamme kaiken tämän huomioon, pääsemme siihen lopputulokseen, että meillä on hyvää aikaa.
– Ja jos lisäksi oletamme, jatkoi eräs toinen rauhallinen vuorikiipeilijä, että insinööri Barra ja hänen uusi norjalainen ystävänsä tekevät kaikkensa saadakseen selville, mitä on tehtävä, niin pääsemme siihen lopputulokseen, että meillä on sangen paljon aikaa.
– Siinä tapauksessa voimme jälleen pitää pienen keskustelutunnin. Muistatteko sen aamun Alpeilla, jolloin rakas ystävämme, James Hamilton kohtasi sankarikuolemansa lumivyöryn alla?
Tuskallinen ilme kuvastui toisten kasvoilla.
– Josko muistan sen? eräs vastasi. – Se on yhtä terävästi piirtynyt mieleeni kuin sekin tapaus, jolloin Gaurisankarilla sivuutimme 25.000 jalan rajan ja jolloin silmistämme alkoi tihkua verta.
Hän katsahti kellarinluukkuun päin.
– He pitävät todella häpeämätöntä elämää tuolla ylhäällä, hän sanoi harmistuneena.
– Niin, suoraan sanoen he häiritsevät keskusteluamme.
– Onko kukaan herroista, insinööri kysyi, ollut ennen vuorikiipeilijäksi rupeamistaan pankinjohtajana?
Herrat pudistivat päätään.
– Nyt teidän kuitenkin täytyy jonkun aikaa näytellä pankinjohtajan osaa, insinööri jatkoi, älkää unohtako arvokkuuttanne, hyvät herrat! Tätä tietä...
XXV.
SALALYHDYN HÄILÄHTELEVÄSSÄ VALOSSA.
Se oli todella omituinen seurue, joka nyt läksi salalyhdyn häilähtelevässä valossa kulkemaan pitkin käytävää, joka johti pankin talleosaston vieritse. Ensimmäisenä kulki Asbjörn Krag; hän tunsi tien parhaiten. Sen jälkeen tuli insinööri Barra. Sillä välin oli melu kellarin ulkopuolella yhä kiihtynyt ja poliisikonstaapelien huudot kaikuivat yhä uhkaavampina. Nuo kolme vuorikiipeilijää kulkivat edelleenkin järkkymättömän rauhallisina toisten jäljessä ja kertoilivat toisilleen elämyksistään Gaurisankarilla.
– Hyvät herrat, täytyi insinööri Barran viimein huomauttaa, me emme tällähetkellä istu valtamerilaivan ensiluokan hytissä kertoilemassa toisillemme hauskoja juttuja. Olemme joutuneet tilanteeseen, josta meidän on sangen vaikea selviytyä ehjin nahoin. Minun täytyy pyytää herroja punnitsemaan hiukan tilannetta.
– Olemme siitä täysin selvillä, mr Fitzpocket vastasi, ja juuri nämä tavattomat vaikeudet ovat johdattaneet mieleemme ne elämämme jännittävimmät hetket, jolloin olimme 25.000 jalkaa maanpinnan yläpuolella ja jolloin silmistämme alkoi...
– Hiljaa siellä, Asbjörn Kragin ääni kuului pimeydestä heidän yläpuolellaan, nyt olemme tulleet portaiden kohdalle.
He olivat joutuneet kapeiden portaiden kohdalle, jotka johtivat noin kuusi tahi seitsemän metriä ylöspäin ja joiden yläpäässä häämötti tumma ovi. Insinööri Barran salalyhty valaisi Asbjörn Kragia, joka paraillaan koetti avata ovea jollakin niistä monista tiirikoista, joita hän aina kuljetti mukanaan.
Vuorikiipeilijät katselivat tarkastellen salapoliisia.
– Jos hän nyt putoaisi tuolta, mr Crackantorphe huomautti ääntään alentaen, niin uskallanpa lyödä vetoa siitä, että hän ei katkaisisi edes jalkaansakaan.
– Silloin Alcobaavkuilun luona... mr Fitzpocket yritti jatkaa.
Mutta insinööri Barra pakotti hänet vaikenemaan. Ylhäällä kuului lukko paukahtavan, Asbjörn Krag oli saanut oven auki. Insinööri Barra tönäsi vuorikiipeilijöitä. – Me emme voi välttää sitä, mr Fitzpocket sanoi, meidän täytyy kiivetä noita portaita ylös.
Sanoinkuvaamattomin, kiukkua ja inhoa osoittavin ilmein astuivat vuorikiipeilijät portaille ja läksivät astelemaan kohti nyt avoinna olevaa ovea. Mutta he kulkivat kuitenkin äänettöminä, mitä ei olisi voinut odottaa näiltä englantilaisilta kuultuaan heidän aikaisemmat, tarkoituksettomat ja tyhjänpäiväiset puheensa. Tuntui siltä kuin nuo omituiset miehet olisivat nauttineet tilanteesta, joka heille merkitsi harvinaista jännitystä ja joka hiveli heidän hermojaan. He saattoivat kuulla, mitenkä poliisit työskentelivät panssarioven kimpussa ja tietoisuus siitä, että heidän tuhonsa lähestyi hetki hetkeltä, tuntui saavan heidät yhä pirteämmälle tuulelle.
Tällä välin he kaikki olivat ennättäneet astua huoneeseen, joka syvine nojatuoleineen ja suurine vihreäverkaisine pöytineen todisti, että pankin johtokunnalla oli tapana kokoontua siellä. Keskellä matolla peitettyä permantoa oli pitkä pöytä ja houkuttelevat nojatuolit olivat sijoitetut sen ympärille. Pöydän toisessa päässä oli komea, hienoilla veistoksilla varustettu tuoli. Kaksi matalaa ikkunaa, jotka olivat peitetyt paksuilla, raskailla laskoksilla olevilla verhoilla, olivat pihalle päin. Krag muisti nuo ikkunat jo aikaisemmalta vierailultaan ja hän tiesi, että ne olivat murtovarkaiden varalta varustetut paksuilla teräsluukuilla. Sen vuoksi ei mikään estänyt heitä sytyttämästä valoa. Kun huone hetken kuluttua kylpi kirkkaassa valossa, joka tuntui häikäisevän vieraiden jo pimeyteen tottuneita silmiä, huudahtivat vuorikiipeilijät ihastuksissaan. Krag asettui keskelle permantoa ja puristi kätensä nyrkkiin.
– Ehdotonta hiljaisuutta on noudatettava, hän sanoi harmistuneella äänellä, en vastaa mistään elleivät herrat ole hiljaa. Poliisit eivät saa aavistaa, että me olemme tulleet tänne ylös.
Kragin hämmästykseksi eivät herrat näyttäneet edes kuulevan hänen sanojaan. He vain katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät. Sen jälkeen he sulkivat kellariin johtavan oven ja asettivat suuren pöydän sen eteen aivan kuin jonkinlaiseksi barrikaadiksi. Mutta Kragin hämmästys kohosi yhä kun herrat rauhallisesti asettivat nojatuolit paikoilleen pöydän ympärille. Pohjattoman rauhallinen mr Fitzpocket huolehti erikoisen tunnollisesti siitä, että komea, veistoksilla varustettu tuoli tuli oikealle paikalleen pöydän päähän.
Krag oli tällä hetkellä epätietoinen siitä, miten tilanne tulisi päättymään. Hänellä oli kolme tehtävää. Hänen täytyi vielä jonkun aikaa esiintyä Vuorikiipeilijöiden kerhon jäsenenä päästäkseen selville siitä, mitä aikomuksia heillä oli. Lisäksi hänen täytyi huolehtia, että asiakirja, joka tällä hetkellä oli insinööri Barralla, joutuisi hänen haltuunsa samoinkuin siihen kuuluva, avainkin. Mutta ennen kaikkea – ja juuri sitä ajatellessaan Asbjörn Krag totesi tilanteen vaarallisuuden ja tavattomuuden – täytyi hänen toimia niin, että läsnäolevat salaperäisen kerhon jäsenet selviäisivät pälkähästä joutumatta poliisin vangeiksi. Hän ei tiennyt tarkoin, miten suuressa määrin hän saattoi luottaa ihmisiin, joiden seurassa hän tällä hetkellä oli. Hän tunsi insinööri Barran ja tiesi, että mikäli jokin vaarallinen tilanne oli selvitettävissä, insinööri Barra siinä tapauksessa pystyi sen tekemään. Hän tunsi myöskin monsieur Craonnen siksi hyvin, että hän saattoi luottaa tämän kylmäverisyyteen. Mutta mitä tuli toisiin herroihin, niin heihin nähden hän ei ollut oikein selvillä. Silloin tällöin he yllättivät hänet rauhallisuudellaan ja kylmäverisyydellään, mutta samalla heidän sopivalla ja sopimattomalla ajalla kertomansa muistelmat kaikenlaisista uroteoista häntä kiukustuttivat. Esimerkiksi juuri tällä hetkellä kertoi mr Fitzpocket sangen kovaäänisesti ja haltioituneena tuolien ja pöydän erinomaisesta sijoituksesta. Aivan kuin tämä olisi ollut sopiva paikka ja kuin tilanne olisi ollut sellainen, että oli aikaa moisten seikkojen miettimiseen.
Näiden asioiden punnitseminen vaati Asbjörn Kragilta vain sekunnin ajan, mutta äkkiä hän huomasi, että insinööri Barran mielenkiinto juuri tämän sekunnin ajan oli ollut tiukasti häneen kohdistettuna. Insinööri harrasti mielellään maalauksellisia asentoja. Hän seisoi nyt pienenä ja kyttyräselkäisenä kaminan edessä kädet selän takana ja katseli miehiään tarkastelevin katsein aivan kuin kenraali esikuntaansa.
– Sanon teille täsmälleen, mitä teidän on tehtävä, insinööri huomautti samalla kuin hän loi sekä läpitunkevan että ivallisen katseen salapoliisiin.
Krag vastasi ainoastaan:
– Sanokaa se kaikissa tapauksissa nopeasti. Meillä on sangen niukalti aikaa.
– Te voitte käyttää poliisipilliänne ja antaa vangita meidät.
– Aivan oikein, Asbjörn Krag vastasi, olen ajatellut sitäkin.
– Kaikki tulevat uskomaan teitä, kukaan ei usko meidän sanojamme.
– Näytte kokonaan unohtavan, Krag huomautti, että olen ottanut erään tehtävän suorittaakseni ja saatan vakuuttaa teille, että suoritan sen myöskin loppuun.
– Sitä minäkin toivon, insinööri vastasi matalalla ja uhkaavalla äänellä, ja joka tapauksessa uskon, että ette voi muuta tehdäkään. Ilmeisesti me luotamme toisiimme. Ilmeisesti meillä on sama tehtävä. Tähän asti olette ollut ystävämme. Minä kiitän teitä; meidän pyrkimystemme täytyy suuntautua samalle taholle. En halua tulla keskeytetyksi juuri silloin kuin olen saamaisillani tehtäväni ratkaistuksi. Te ette saa joutua huonoon valoon sen vuoksi, että tällä hetkellä, jolloin viranomaiset ajavat meitä takaa, olette meidän joukossamme. Meidän täytyy huolehtia siitä, että pääsemme pois tästä talosta.
– Niin juuri, Krag vastasi, mutta siten, että emme juokse suoraan poliisien syliin.
Insinööri nyökkäsi. – Talo on ilmeisesti poliisien piirittämä, hän sanoi, joten pakenemisemme muodostuu sangen vaikeaksi.
Hän katsahti ikkunaan.
– Ikkunat? hän kysyi.
– Teräksiset luukut! Pieninkin melu ja konstaapelit ovat heti täällä.
– Ovi? insinööri kysyi edelleen.
– Johtaa ainoastaan muihin konttorihuoneisiin, Krag vastasi, joten sitä tietä emme pääse pitemmälle kuin rakennuksen pihamaalle, jossa varmaankin on kymmenittäin poliiseja. Seuraavassa kerroksessa on myöskin poliiseja. Viereisessä rakennuksessa on niinikään poliiseja. Poliiseja on kaikkialla. Ei hyödytä mitään hyökätä summamutikassa heidän kimppuunsa. Sillä tavalla emme pääse täältä pois. Meidän täytyy päästä poliisiketjun läpi täysin huomaamatta ja niin ettei kukaan osaa asettaa meitä tapahtuneen murron yhteyteen.
– Toisin sanoen meidän täytyy keksiä jokin nerokas suunnitelma, insinööri Barra sanoi.
– Oikein, Krag vastasi kelloonsa katsahtaen, ja meillä ei ole käytettävänämme muuta kuin kolme minuuttia.
Silloin mr Fitzpocket äkkiä sekaantui keskusteluun.
– Hyvät herrat, hän sanoi silmiinpistävällä kiireellä, teen ehdotuksen, että minä saisin määrätä kahden minuutin käyttämisestä.
– Minkä vuoksi? Krag kysyi kärsimättömänä.
Mr Fitzpocket asettautui arvokkaasti istumaan puheenjohtajan paikalle.
– Haluan käyttää nuo kaksi minuuttia johtokunnan kokouksen pitämiseen, hän sanoi.
– No niin, Krag vastasi kiukkuisesti, tehän olette tällä hetkellä johtokunnan huoneessa, joten jos haluatte todellakin ilveillä sillä tavoin, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta meillä muilla on muuta ajateltavaa.
Silloin mr Fitzpocket katsoi häneen, ja tuon englantilaisen urheiluhullun katseessa kuvastui mitä suurin hämmästys.
– Hyvä herra, hän sanoi, nyt ei ole kysymyksessä tämä minulle täysin tuntemattoman pankin johtokunnan kokous. Tällä hetkellä kokoontuu Vuorikiipeilijöiden kerho, jonka varapuheenjohtajana minulla on kunnia olla. Puheenjohtaja vangittiin neljännestunti sitten. Mutta minä laiminlöisin velvollisuuteni, ellen käyttäisi tätä tilaisuutta johtokunnan kokouksen pitämiseen. Tästä muodostuu siksi arvokas tilaisuus, että voimme hyvällä syyllä rinnastaa sen Gaurisankarin ja Alcobaavkuilun tapausten kanssa.
Krag katsahti leikilliseen englantilaiseen ja käsitti äkkiä, että tämä pohjimmiltaan todellakin oli niin humoristinen luonne. Hän oli käsittänyt tilanteen toivottomuuden ja löi sen takia kaikki leikiksi.
XXVI.
VUORIKIIPEILIJÄT PINTEESSÄ.
Asbjörn Krag katsahti insinööri Barraan aivan kuin tahtoen sanoa: Onko noilla puolihulluilla ihmisillä todellakin oikeus pilata koko suunnitelmamme?
Mutta insinööri Barra ainoastaan kohautti olkapäitään. Krag alkoi epäillä, että insinööri tunsi ystävänsä siksi hyvin, että hän saattoi uskoa, etteivät he ryhtyneet mihinkään ilman määrättyä tarkoitusta.
Mr Fitzpocket kopautti juhlallisesti pöytään – puheenjohtajan nuijan puutteessa täytyi hänen käyttää rystysiään – ja vaati hiljaisuutta. Mr Crackantorphe ja monsieur Craonne istuutuivat pöydän ääreen.
– Hyvät herrat, hän alkoi, tilanteen pakottamana täytyy meidän keskustella hiljaisella äänellä. Jos joku herroista haluaa puheenvuoroa, pyydän häntä esittämään ajatuksensa kuiskaamalla.
Kun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, seurasi hänen sanojaan hetken hiljaisuus. Tämän hiljaisuuden kestäessä istui Vuorikiipeilijöiden kerhon varapuheenjohtaja, mr Fitzpocket liikkumattomana paikallaan ja näytti jännittyneenä kuuntelevan jotakin. Asbjörn Krag huomasi äkkiä, että tavallinen, ilmeetön katse oli hävinnyt hänen silmistään ja tilalle tullut uusi, odottava ja samalla jännittynyt ilme. Tämä hämmästytti Kragia – ja rauhoitti häntä samalla. Se vahvisti hänen epäilystään siitä, että nämä koomillisesti käyttäytyvät englantilaiset sittenkin saattoivat olla joksikin hyödyksi.
– Mr Fitzpocket kuuntelee, mr Crackantorphe kuiskasi, hänellä on herkimmät korvat koko seurasta. Juuri hän kuuli koiran haukunnan silloin kuin olimme vähällä tuhoutua Andien rinteillä.
Herra varapuheenjohtaja ei kuunnellut enää.
– Minä olin todellakin kuulevinani jotakin, hän sanoi, ja sen vuoksi minun täytyi järjestää tämä johtokunnan kokous, saadakseni herrat vaikenemaan. Mutta mahdollisesti sittenkin erehdyin. Kaikki on niin kammottavan hiljaista täällä.
– Niin, ihmeteltävän hiljaista, insinööri Barra myönsi, naputtaen samalla seinään, josta ei lähtenyt minkäänlaista kaikua. – On vaikeata uskoa, että talo on poliisien piirittämä ja että he tällä hetkellä työskentelevät kellarin luukun edessä olevan panssarioven kimpussa.
– Minä todella ihailen tämän talon juhlallista hiljaisuutta, mr Fitzpocket sanoi ilman pienintäkään ivan häivettä äänessään. – Se, että me kaikesta huolimatta tällä hetkellä olemme pankinjohtajan yksityishuoneessa, riippuu ainoastaan omituisten sattumien sarjasta.
– Kaikesta tuosta puheesta huolimatta, Krag huomautti, emme saa olemattomaksi sitä tosiseikkaa, että olemme täällä kuin rotanloukussa.
Hän katsahti kysyvästi insinööri Barraan.
– Olen kulkenut aikaisemminkin kaminan savupiipun kautta, tämä sanoi.
– Mahdollisesti, Krag vastasi, mutta tuosta tuskin sentään pääsette läpi.
Varapuheenjohtaja oikaisi ryhtiään.
– Minä oletan, että savupiippu on 25 metrin korkuinen, hän sanoi. – Te ette sentään voine verrata brittiläisen Vuorikiipeilijöiden kerhon jäseniä vaivaiseen savupiippujen nuohoojaan. Mikä on tuskin mahdollista tavalliselle nuohoojalle, on meille pelkkää lastenleikkiä.
– Saattaa hyvinkin olla. Mutta minä tunnen tämän talon. Täällä on keskuslämmitys.
– Niin, sellaisten putkien läpi emme edes me pysty kulkemaan.
– Ja kamina on täällä ainoastaan koristuksena.
– Olen viimeiseen asti toivonut, että sen kautta keksisimme jonkun pakenemismahdollisuuden ja nyt sekin toivo on mennyttä. Jospa vain voisimme päästä ulos jostakin ikkunasta...
– Ja siten hypätä suoraan poliisien syliin!
– Ei suinkaan, mr Fitzpocket vastasi, vaan noustaksemme sitä tietä yhä ylemmäksi. Te ette aavistakaan minkälaisia mahdollisuuksia meillä on silloin kuin meidän on päästävä jotakin pakoon. Ei suorastaan sen vuoksi, että olemme eteviä kiipeilijöitä, vaan sen vuoksi, että pakenemme aina ylöspäin. Aina ylöspäin. Silloin kuin toiset ihmiset, joita ajetaan takaa, mielellään pakenevat alaspäin, syöksymme me portaita ylös. Meidän on vaikeata hypätä alas ikkunasta, me kiipeämme mieluummin ylös talon seinää pitkin. Juuri sen vuoksi, että pakenemisemme suoritetaan siten ja sen vuoksi, että se on siksi paljon tavallisuudesta poikkeavaa, on meillä suuremmat onnistumisenmahdollisuudet kuin muilla.
– Mutta myöskin se mahdollisuus on tällä kertaa jätettävä pois laskelmista, Asbjörn Krag huomautti, sillä me aivan yksinkertaisesti emme voi päästä ulos ikkunoiden kautta; ne ovat varustetut paksuilla, teräksisillä luukuilla.
Insinööri Barra katsahti kelloaan.
– Nyt meillä ei enää ole montakaan minuuttia jälellä, hän sanoi, voimme odottaa pankkivirkailijoita, joilla on avaimet, tänne minä silmänräpäyksenä hyvänsä. En näe mitään muuta mahdollisuutta kuin että kuuluisa salapoliisi Asbjörn Krag ottaa vastuulleen sen, että me tällä hetkellä olemme täällä.
– Murretun pankkiholvin vuoksi muodostuu sellainen tilanne ja tehtävä hiukan kiusalliseksi, Asbjörn Krag sanoi. – Käsitykseni mukaan ei se ole mahdollinen muuta kuin siinä tapauksessa, että joku herroista haluaa vapaaehtoisesti uhrautua asian hyväksi. Jos joku teistä antaa vangita itsensä, voin minä mahdollisesti ilmoittaa, että jälelläolevat ovat apulaisiani.
Insinööri Barra näytti olevan tyytymätön tähän ratkaisuun.
– Sellainen olisi itse asiassa selvä konkurssianomus, hän huomautti, ja olisi kaikkea muuta kuin imartelevaa, jos meidän täytyisi myöntää, että emme ole kyenneet sen paremmin selviytymään tilanteesta.
– Mitäpä hyötyä ketulla on viekkaudestaan silloin kuin se on jo tarttunut rautoihin, mr Fitzpocket huomautti rauhallisesti.
– Minä olen, Krag sanoi, viime minuutteina miettinyt, kuka on voinut paljastaa meidät.
– Minä olen tehnyt samoin, insinööri Barra vastasi, mutta kaksi seikkaa puhuu sitä vastaan, että sen olisi tehnyt Sobral tahi Wampen. Ensinnäkään he eivät tiedä sitä, että me olemme selvillä siitä minne Sateenkaarikirja on piiloitettu. Sobral kaiken todennäköisyyden mukaan odottaa tällä hetkellä, että hyökkäisimme hotelliin, jossa hän asuu. Toisekseen uskon, että sen enempää hän kuin Wampenkaan ei uskalla sekottaa poliisia tähän asiaan. Mutta kuka siinä tapauksessa on hälyyttänyt poliisin?
– Niin, kuka? Asbjörn toisti miettien. Äkkiä kohotti varapuheenjohtaja kätensä varoittavasti pystyyn.
– Hiljaa, hän kuiskasi, nyt kuulen sen uudelleen. Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, ja nyt kuului todellakin jotakin. Se kuului viereisestä huoneesta.
Sieltä kuului hitaasti hiipiviä askeleita ja joitakin kuiskaamalla lausuttuja sanoja.
Asbjörn Krag astui äänettömästi ovelle ja kuunteli.
Kuunneltuaan hetken palasi hän jälleen yhtä äänettömästi toisten luokse.
– Nyt he ovat tulleet jo tänne asti, insinööri Barra sanoi matalalla äänellä, viimeinenkin toivomme näyttää katoavan.
Äkkiä hän huomasi Asbjörn Kragin kasvoilla olevan ilmeen. Hän hätkähti.
– Te näytätte toisenlaiselta kuin hetki sitten, hän kuiskasi. – Oletteko keksinyt jonkun ratkaisun?
Krag ei vastannut suoraan toisen kysymykseen.
– Nyt käsitän, hän sanoi, kuka on kutsunut poliisin paikalle.
– Todellakin?
– Ja kun olen saanut selville sen, tiedän että meillä on vielä mahdollisuuksia. Hyvät herrat, me olemme pelastetut, kaikki olemme pelastetut.
Kaikki katsoivat jännittyneinä häneen.
– Neljännestunnin kuluttua olemme kaikki jälleen hotellissa, Krag sanoi, ja kaiken lisäksi saamme pankin kiitokset osaksemme.
– Minä haluan ajaa sinne autolla, mr Fitzpocket huomautti väsyneesti ja koetti turhaan tukahuttaa haukotustaan. – Ei ole helppo unohtaa sellaista seikkaa, että on täytynyt tulla pankkiin ajaen tavallisissa työrattaissa.
– Valitan, mutta en voi käyttää puhelinta tilatakseni teille auton, Asbjörn Krag huomautti.
– Eipä luonnollisestikaan, insinööri Barra myönsi, puhelinkellojen kilinä saattaisi ilmaista viereisessä huoneessa oleville henkilöille piilopaikkamme ja siten johdattaa heidät tänne.
– Päinvastoin, Asbjörn Krag vastasi, se voisi saada aikaan sen, että he eivät tulisikaan tänne, kuten he nyt suunnittelevat. Hyvät herrat, pyydän ehdotonta hiljaisuutta!
XXVII.
KOHTAUS YÖSSÄ.
Asbjörn Kragin viimeisissä sanoissa oli jotakin niin käskevää, että yksinpä mr Fitzpocketkin, jota tavallisesti puheliaisuus pahiten vaivasi, kävi aivan äänettömäksi.
Kaikki kuuntelivat jännittyneinä ja tuijottivat toisiaan. He saattoivat heikosti eroittaa alhaalta kellarista kuuluvan melun, joka syntyi poliisikonstaapelien koettaessa siirtää kellarinluukun edessä olevaa teräsjättiläistä. Mutta he eivät itse asiassa kuunnelleet sitä ääntä. Muuan toinen, omituinen ääni kaikui heidän korvissaan.
Nyt he kaikki selvästi kuulivat viereisestä huoneesta hiipiviä askeleita. Silloin tällöin lakkasivat askeleet kuulumasta ja sen sijaan kantautui seinän läpi heikkoja kuiskauksia, joka todisti, että viereisessä huoneessa oli useampia henkilöitä.
Asbjörn Krag sammutti valon niin, että huone tuli melkein pimeäksi. Sitä valaisi nyt ainoastaan leveä, terävä valojuova, joka läksi insinöörin salalyhdystä, jonka hän oli asettanut permannolle.
Äänet kuuluivat yhä selvemmin, ja joku koetteli ilmeisesti oven lukkoa.
Insinööri Barra seisoi tiukasti Asbjörn Kragin vieressä.
– Minä en vielä käsitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa, hän kuiskasi. – Mutta minulla on sellainen tunne, että tilanne on käynyt yhä vaarallisemmaksi. Niin kauan kuin takaa-ajajamme olivat perässämme, oli meillä vielä hiukan toivoa, mutta nyt, kun he ovat piirittäneet meidät, näyttää kaikki minusta varsin toivottomalta. Nyt vasta olemme todella loukussa.
– Takaa-ajajat? Asbjörn Krag mutisi. – Mitä sillä tarkoitatte?
– Voimmehan kutsua heitä myöskin poliiseiksi, insinööri sanoi, jos se nimitys teidän mielestänne on sattuvampi. Te sanoitte sitäpaitsi tietävänne, kuka on usuttanut poliisit kimppuumme. Tiedättekö sen vieläkin?
– Kyllä, Krag vastasi, sen tekivät tuossa huoneessa olevat henkilöt. Äänet oven luona olivat käyneet selvemmiksi. Tuntui siltä kuin ovea olisi koetettu avata mahdollisimman äänettömästi.
– Herrat pankinvirkamiehet, insinööri Barra sanoi, ilmeisesti pelkäävät häiritsevänsä meitä.
– Pankkiherrat eivät ole hälyyttäneet poliisia, Krag vastasi, vaan tuossa viereisessä huoneessa olevat henkilöt ovat kutsuneet heidät tänne.
– Tuntuu siltä kuin puhuisitte omaa mielipidettänne vastaan, insinööri sanoi.
– En suinkaan, Asbjörn Krag vastasi, mutta minä tiedän, minkälaista väkeä tuossa viereisessä huoneessa tällä hetkellä on.
Hän ohjasi insinöörin varovaisesti ovelle, jonka takaa äänet kuuluivat.
– Koettakaahan kuunnella, hän sanoi.
He painoivat kumpikin korvansa tiukasti oveen ja saattoivat nyt siepata muutamia sanoja, joita huoneessa lausuttiin.
Siellä ei enää kuiskailtu.
Siellä olijat puhuivat matalalla ja karkealla äänellä.
Huolimatta siitä, että insinööri Barra täydellisesti puhui norjaa, oli hänen vaikea käsittää niiden sanojen merkitystä, joita toisessa huoneessa olevat miehet lausuivat. Saattoi selvästi kuulla, että heitä oli kolme, mahdollisesti neljä.
Mutta Krag käsitti, mistä puhuttiin.
Ensimmäiset sanat, jotka hänen korvakalvoonsa sattuivat, olivat seuraavat:
– Olisit kibbannut sitä niin, ettei se enää olisi noussut.
– Puhuvatko he meistä? insinööri Barra kysyi. Krag tarttui hänen käsivarteensa tahtoen siten saada toisen vaikenemaan.
Toinen ääni kuului sen jälkeen sanovan:
– Kuussa on tummia pilkkuja. (Poliisi on lähettyvillä.)
Tämän jälkeen puuttui muuan toinen ääni puheeseen:
– Ja kun se huutaa, seuraa isku heti perässä. (Tarkoittaa miestä, joka kutsuu poliisin paikalle.)
Ja sen jälkeen:
– Kuolleet eivät puhu. Ja edelleen:
– Mutta n'Kal on vartiossa.
Sitten äänet taukosivat. Hetken kuluttua saattoivat he eroittaa omituisen, surisevan äänen, jonka sekä insinööri Barra että Asbjörn Krag olivat ennenkin kuulleet.
– He poraavat lukon ympärille reikiä, insinööri Barra sanoi.
– Aivan oikein, Asbjörn Krag vastasi, ja on todellakin ihmeellistä, että auttajamme joutuvat ponnistelemaan niin paljon ennenkuin he pääsevät luoksemme. Mutta jos he eivät tule tänne, eivät he myöskään voi pelastaa meitä.
– Nyt käsitän tarkoituksenne, insinööri huomautti. Sen jälkeen hän hiipi varovaisesti salalyhdyn luokse ja siirsi sen aivan seinän viereen niin, että lyhdystä lähtevä hehkuva valovirta loi ainoastaan pienen pyöreän läiskän tummaan seinään, muun osan huoneesta jäädessä aivan pimeäksi. Sen tehtyään hiipi insinööri jälleen Asbjörn Kragin viereen ja kysyi:
– Emmekö ilmoita toisille, minkälaiseksi tilanne nyt on muodostunut?
Krag antoi hänelle luvan siihen. Insinööri liukui jälleen pimeyteen ja hetken kuluttua Krag kuuli hänen kuiskaten kertovan asiaa pöydän ääressä edelleenkin istuville tovereilleen.
Tällä välin jatkui oven poraaminen taukoamatta. Se kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi ja silloin tällöin saattoi surisevan äänen läpi kuulla jonkun matalan murahduksen.
– Muistan tämän oven, Asbjörn Krag sanoi, se on varsin tukevaa tekoa, kuten kaikki muukin tässä talossa.
Hänet keskeytti mr Fitzpocket huokaisten syvään ja hartaasti aivan kuin tahtoen ilmaista olevansa salapoliisin kanssa yhtä mieltä.
– Voin kuulla äänestä, minkälaisia työkaluja nuo tuossa toisessa huoneessa olevat henkilöt käyttävät, Asbjörn Krag jatkoi toisesta piittaamatta, ja tiedän tarkalleen, mitenkä pitkän ajan he tarvitsevat suunnitelmansa toteuttamiseksi. Ja lisäksi tiedän, että poraaminen aiheuttaa paljon voimakkaamman melun tuolla toisessa huoneessa, joten he eivät voi kuulla meidän kuiskauksiamme. Se ajatus vaikuttaa rauhoittavalta.
Insinööri Barra nyökkäsi myöntäen ja sanoi:
– Me saamme siis kiittää omituista yhteensattumaa pelastuksestamme? Vai kuinka?
– Aivan niin, Krag vastasi. – Nuo konstaapelit, jotka paraillaan koettavat siirtää kellarinluukun eteen asettamaamme panssariovea, eivät ole täällä meidän vaan noiden viereisessä huoneessa olevien herrojen vuoksi, jotka sitä tietä yrittävät päästä alas kellariin. Ja koska poliisikonstaapelit tällä hetkellä työskentelevät talon toisella puolella luullen, että murtovarkaat ovat sitä tietä tulleet taloon, ovat nuo toiset yölliset vieraat saaneet tähän asti työskennellä rauhassa. He eivät aavistakaan poliisin olevan heidän kintereillään. Mutta sen he tietävät, että juuri tätä tietä he voivat päästä alas talletusosastoon.
Kaiken todennäköisyyden mukaan he ovat iskeneet ystävämme yövartijan tainnuksiin ja nyt he parhaillaan koettavat murtaa viimeistä edellistä heidän tiellään olevaa ovea. Hyvät herrat, tällä kertaa on sattunut niin ihmeellisesti, että samaan pankkiin on samalla hetkellä murtauduttu kahdelta eri suunnalta. Molemmat murtovarasjoukkueet ovat työskennelleet toisistaan riippumatta ja ainakin aluksi toisistaan mitään tietämättä. Mutta nyt me olemme tietoiset virkaveljiemme läsnäolosta ja juuri sen vuoksi olemme paremmalla puolella...
– Sepä hittoa mitenkä kauan he hutiloivat tuon yhden oven murtamisessa. Kas, nyt loistaa pieni valopilkku jo oven läpi. Ilmeisesti he pian saavat työnsä suoritetuksi.
Krag jatkoi:
– Olen tuntevinani pari tuolta toisesta huoneesta kuuluvaa ääntä. Toinen niistä kuuluu eräälle herralle, joka poliisin kirjoissa kulkee nimellä "Borka'l", ja jota virkaveljeni tällä hetkellä varmaankin mielihyvällä tervehtivät syystä, että he tietävät hänen hiljattain suorittaneen erään sangen törkeän sisäänmurron. Siinä juuri selvitys siihen, että poliisit niin nopeasti pääsivät heidän kintereilleen. Hyvät herrat, oletan, että teillä on aseet valmiina?
Myöntävää muminaa kuului toisten keskuudesta.
– Siinä tapauksessa pyydän teitä asettumaan tämän seinän luokse. Kaiken todennäköisyyden mukaan on murtovarkailla salalyhtyjä ja en tahtoisi, että joku meistä tulisi nähdyksi ennenkuin nuo herrat ennättävät huoneeseen.
He asettuivat tiukasti saman seinän viereen, jonka keskellä ovi oli. Tuskin he olivat ennättäneet asettua paikoilleen ennenkuin ovi rysähtäen lennähti auki ja leveä, terävä valojuova valahti huoneeseen. Murtovarkaat olivat rikkoneet lukon.
Heti oven aukenemisen jälkeen astui ensimmäinen murtovaras huoneeseen, hänen varjonsa häilyessä suunnattoman suurena vastakkaisella seinällä. Heti hänen jälkeensä seurasi vielä kaksi miestä.
Niin pian kuin kaikki olivat astuneet huoneeseen, kävi se samassa silmänräpäyksessä häikäisevän valoisaksi. Krag oli sytyttänyt sähkön.
Kaikki kolme yöllistä vierasta huudahtivat yhteen ääneen ja kääntyivät pelästyneinä ja äärimmäisen hämmästyneinä ympäri.
Krag astui hymyillen ja pidellen kohotetussa kädessään revolveria joukon johtajalta näyttävän miehen eteen.
– Hyvää huomenta, Borka'l, hän sanoi, hauska tavata sinut jälleen. Mutta haluaisin mielelläni katsella käsiäsi. Kädet ylös!
– Hyi hitto, Borka'l raivosi, olemme murtautuneet suoraan itsensä Asbjörn Kragin syliin!
XXVIII.
KAHDENLAISIA OIKEUDENPALVELIJOITA.
Murtovarkaat katselivat tarkastellen ympärilleen. He olivat kaikki suuria, voimakkaita miehiä, paatuneita rikollistyyppejä, eikä kukaan heistä näyttänyt epäröivän ryhtyä taistelemaan vapautensa puolesta.
Mutta silloin astuivat Vuorikiipeilijöiden kerhon jäsenet lähemmäksi. Ja he astelivat sangen rauhallisesti miehiä kohden, aivan kuin vaarasta ei olisi ollut tietoakaan. He näyttivät siltä kuin he pelkän uteliaisuuden pakoittamina olisivat halunneet hiukan lähemmin tarkastella äkkiarvaamatta yllätettyjä murtovarkaita. Mr Fitzpocket oli kaiken lisäksi laskenut revolverinsa toisen oven edessä olevalle pöydälle.
Krag huomasi sen heti. Ja hän huomasi myöskin sen, että muuan murtovarkaista, voimakkaimman ja raivostuneimman näköinen mies, loi himokkaita ja kaipaavia silmäyksiä pöydällä olevaan aseeseen.
Asbjörn Krag sanoi mr Fitzpocketille:
– Unohditte revolverinne. Varokaa itseänne tuon edessänne olevan vekkulin suhteen. Hän iskee äkkiä, viekkaasti – ja lujasti. Minä tunnen hänet.
Mutta mr Fitzpocket katsahti hämmästyneenä, melkeinpä loukkaantuneena salapoliisia. Sitten hän asettui aivan murtovarkaan eteen ja puhutteli häntä sillä omituisella norjallaan, jota hän lyhyenä maassaoloaikanaan oli oppinut.
– Sinä kyllä olla vahva. Sinun kädet myöskin voida lyödä. Yes, koettaa lyödä minua. Minä myöskin osata lyödä.
Viekkaannäköinen roisto astui askeleen taaksepäin. Hän oli jo huomannut verhojen takaa pilkistävät ikkunat ja kun hän ei tiennyt mitään niiden ulkopuolella olevista luukuista, luuli hän voivansa paeta sitä kautta. Hän ei ilmeisestikään ymmärtänyt englantilaisen puheesta muuta, kuin että tämä tarjoutui tappelemaan hänen kanssaan ja että englantilainen seisoi nyt hänen tiellään – esti häntä käyttämästä ainoata pakotietä hyväkseen.
Mutta roisto halusi taistella omalla tavallaan. Salamannopeasti hän kyyristyi, valmistautuen ponnahtamaan vihollisensa kimppuun...
Krag huudahti varoittavasti. Rikollinen kumartui ja ponnahti sitten kuin teräsvieteri englantilaista kohden, aikoen ilmeisesti antaa tämän maistaa kuuluisaksi tullutta "tanskalaista kalloa."
Salamannopeasti, ilman että ainoakaan ilme hänen kasvoillaan olisi muuttunut, englantilainen iski hyökkäävää roistoa kylkiluihin, niin että tämä tuskasta ulvoen vetäytyi nopeasti takaisin. Hän jäi kyyryasentoon, vatsaansa pidellen muutamiksi sekunneiksi. Saattoi selvästi huomata, että hänen raivonsa kohosi tuskan kiihoittamana yli äyräidensä. Hänen kasvonsa vääristyivät kuvaamattoman inhoittaviksi, tuskan ja raivon ilmetessä niiden piirteissä.
– Halloo, mr Fitzpocket huudahti, minä tunnen varsin hyvin tuon tempun. Alhaiset ihmiset nyrkkeilevät mielellään päällään – ja jaloillaan.
Roisto yritti nimittäin potkaista vastustajaansa, mikä kuitenkin epäonnistui. Englantilainen tarttui nopeasti hänen jalkaansa ja väänsi miehen nurin.
Mr Fitzpocketin toimiessa vastustajansa kimpussa olivat Asbjörn Krag ja insinööri Barra asettaneet käsiraudat molempien toisten roistojen ranteisiin. Krag kumartui nyt tappelupukarin ylitse ja sitoi hänen kätensä nuoranpätkällä, jonka hän oli löytänyt Borka'lin taskusta. Salapoliisilla ei nimittäin ollut muuta kuin kaksi paria käsirautoja mukanaan. Kun insinööri näki salapoliisin ottavan käsiraudat taskustaan, hymyili hän ivallisesti ja kysyi:
– Onko teillä tapana aina kuljettaa tuollaisia vehkeitä taskussanne?
– Kyllä, Krag vastasi.
Krag oli kysynyt Borka'lilta, kuuluiko samaan joukkueeseen useampia jäseniä ja saanut vastaukseksi, että alhaalla oli vielä yksi heistä, jonka tehtäväksi oli uskottu tainnoksiin lyödyn yövartijan silmälläpito.
– Hänestä meidän ei tällä hetkellä tarvitse välittää, Krag sanoi. – Missä hän on?
– Pihalla olevassa vartijan huoneessa.
– Vai niin, siinä tapauksessa uskon, että hän on jo hyvässä tallessa.
Suuri pöytä otettiin nyt pois oven edestä ja siirrettiin alkuperäiselle paikalleen. Krag avasi oven ja meni alas kellariin. Hän valaisi salalyhdyllä eteensä ja sen valossa hän saattoi huomata, että poliisit eivät vieläkään olleet onnistuneet siirtämään kellarinluukun edessä olevaa teräsjättiläistä paikoiltaan. Hän kuuli heidän paraillaan yrittävän vierittää sitä kankien avulla syrjään.
Kun Krag asteli pitkin käytävää, koetti hän aikaansaada niin paljon melua kuin mahdollista. Hänen askeleensa kaikuivat kumeasti kellarissa. Hän onnistuikin kiinnittämään poliisien huomion puoleensa.
He keskeyttivät hetkeksi ponnistelunsa.
Krag astui panssarioven luokse ja antoi salalyhtynsä valon kohdistua risaiseen kellarinluukkuun.
– Halloo, hyvät herrat, mistä täällä on oikeastaan kysymys?
Mutta hän ei saanut heti vastausta. Ylhäällä olijat tuntuivat olevan hyvin hämmästyksissään. Vihdoin hän näki jonkun tuijottavan luukussa olevan raon kautta alas ja kuuli äänen, joka tuntui hänestä tutulta, huutavan:
– Kuka hitto siellä on?
Asbjörn Krag hymyili. Hän oli tuntenut huutajan erääksi virkatoverikseen.
– Sinäkö se oletkin, Björn, hän kysyi, miksi et tule tänne?
Etsivän vastaus huvitti ilmeisesti Asbjörn Kragia. Hän oli harvoin kuullut tämän kiroavan ja hän tiesi, että Björn kirosi ainoastaan silloin kuin hän suuttui tahi joutui kokemaan jotakin erikoisen hämmästyttävää.
– Tule tänne vain, Krag jatkoi leikillisesti, se ei enää ole lainkaan vaarallista. Haluaisin mielelläni näyttää sinulle jotakin.
Etsivä kirosi uudelleen.
– Minä en tuhattulimmaista koskaan aikaisemmin ole kokenut mitään tähän verrattavaa, hän huudahti.
– Millä hitolla sinä olet joutunut sinne alas?
– Olen ollut täällä jo niin pitkän aikaa, että en enää oikein muista, miten tänne tulin.
– Mahdollisesti juuri sinä oletkin asettanut tuen kirotun panssarioven tuohon tiellemme?
– Voitko todellakin uskoa minusta niin halpamaista? Asbjörn Krag kysyi niin teeskennellyllä äänellä, että toinen ei voinut muuta kuin nauraa.
– Kuulehan nyt tarkkaan, Krag jatkoi. – Jos tarkoituksesi todellakin on tulla vierailulle tänne pankkiin, niin pitää sinun pyrkiä sisälle kokonaan toista kautta. Miksi valita juuri kaikkein vaikein tie? Miksi ette tule sisäänkäytävän kautta?
Salapoliisi Björnin kasvot ilmestyivät nyt näkyviin panssarioven ja kellarinluukun väliin jääneestä raosta. Aamun kelmeässä valaistuksessa tunsi Asbjörn Krag hänet heti. Hän näytti olevan erikoisen hämmästynyt ja varsin kiukkuisella tuulella.
– Me ajamme takaa muuatta varasjoukkuetta, hän sanoi.
– Sitä en minä nyt enää tee, Krag vastasi.
Etsivä ei ollut käsittävinään Asbjörn Kragin sanoja vaan jatkoi:
– Me olemme jo pitemmän ajan seuranneet joukkueen puuhia ja tiesimme, että he tänä yönä yrittäisivät jotakin. Jäljet johtivat tänne ja kun saavuimme paikalle, kuulimme selvästi ääniä kellarista ja kuvittelimme vanginneemme heidät kuin rotat loukkuun. Olemme sijoittaneet vartijoita kaikille oville.
– Niin, tuo kaikki kuulostaa erinomaiselta, Krag sanoi, mutta minne olette sijoittaneet varkaat?
– He ovat jossakin tuolla pankkirakennuksessa, Björn vastasi. – He olivat yllättäneet yövartijan ja sitoneet tämän, mutta me sen sijaan olemme vanginneet kolme heikäläistä.
– Hm, Krag ajatteli, kaksi heistä ilmeisesti kuuluu Vuorikiipeilijöiden kerhoon ja ovat siis ystäviäni.
– Mutta nyt huomaan, Björn jatkoi, että olemme nähneet turhaa vaivaa, tahi olenko väärillä jäljillä jos oletan, että kuuluisa salapoliisi Asbjörn Krag, joka tuntee koko kaupungin varasmaailman paremmin kuin kukaan muu, myöskin on ollut tietoinen Borka'lin ja hänen tovereidensa puuhista?
– Etevä salapoliisi ei koskaan saa olla väärillä jäljillä, Asbjörn Krag vastasi vältellen.
– Ja tuskin lienen väärillä jäljillä, toinen jatkoi, jos oletan, että tuo kuuluisa salapoliisi on ennättänyt ennen minua ja vanginnut kysymyksessä olevat roistot?
– He ovat tällä hetkellä hyvässä tallessa, Asbjörn Krag vastasi.
– Mahdollisesti tuo kuuluisa Asbjörn Krag oli pankissa jo ennen kuin varkaat tulivat sinne? Björn kysyi edelleen.
– Minä olin täällä ennen heitä, Krag vastasi, siitä olen melkein varma. Mutta minkälaisia miehiä ne olivat, jotka vangitsitte siellä kadulla?
– Yhden heistä tunnen, Björn vastasi, mutta en niitä toisia. He olivatkin ihmeellisiä otuksia. Näytti siltä kuin he olisivat aikoneet näytellä mielipuolia.
– Vai niin!
– Niin, he juttelivat koko joukon roskaa Himalajasta ja kaikesta muusta, josta en ymmärtänyt hiukkaakaan. Nyt he ovat poliisilaitoksella.
Krag käsitti, että hänellä oli vielä seikkailun vaikein osa edessään. Millä hän saisi insinööri Barran hallussa olevat paperit itselleen? Krag oivalsi, että hän sen takia joutuisi taisteluun vaarallisimman vihollisensa kanssa.
Hän käski salapoliisi Björnin tulla pankkiin pääsisäänkäytävän kautta.
– Tule suoraan johtokunnan huoneeseen, hän sanoi, kaikki ovet ovat auki. Siitä ovat herrat murtovarkaat huolehtineet.
XXIX.
RAIVOSTUNUT POLIISI.
Asbjörn Krag palasi takaisin johtokunnan huoneeseen. Sillä välin olivat Vuorikiipeilijöiden kerhon jäsenet asettaneet kaikki huonekalut takaisin alkuperäisille paikoilleen. Vangitut murtovarkaat oli sijoitettu huoneen yhteen nurkkaan, josta he kiukkuisina ja samalla uteliaina seurasivat tapahtumien kulkua. Hetken kuluttua ryntäsivät poliisit huoneeseen. Ensimmäiseksi astui Björn esille. Hän asettui keskelle permantoa ja katseli ilmeisellä mielenkiinnolla läsnäolevia.
Hän viittasi vangittuihin roistoihin, kääntyi Asbjörn Kragin puoleen ja sanoi:
– Nuo herrat minä tunnen sangen hyvin ja päätellen käsiraudoista uskon, että juuri he ovat suorittaneet pankkiin tehdyn murron. Mutta mitä teihin muihin tulee – sinä, rakas Krag, mukaanluettuna – niin minusta tuntuu siltä kuin te tällä hetkellä olisitte kaikkea muuta kuin epäluulojen ulkopuolella. Te olette pukeutuneet varsin omituisiin vaatteisiin.
– Tällaisilla matkoilla ei voi olla puettuna keikarin tavoin, Krag vastasi.
– Nämä herrat ovat apulaisiani, hän jatkoi. – Olimme erään kansainvälisen huijarijoukkueen jäljillä silloin kuin saimme selville, että tähän pankkiin aiottiin murtautua. Ja silloin meidän luonnollisestikin täytyi mahdollisimman pian kiiruhtaa tänne.
– Saivatko nuo kootuksi suurenkin saaliin? kysyi salapoliisi roistoihin viitaten.
– Kaiken todennäköisyyden mukaan heidän saaliinsa supistuu aivan mitättömiin, Krag vastasi. – Se rajoittunee siihen, mitä he ovat onnistuneet työntämään taskuihinsa. Olemme seuranneet heidän toimiaan siitä alkaen kuin he murtautuivat pankkiin, mutta emme ole aivan selvillä siitä, ovatko he onnistuneet kätkemään saalistaan jonnekin tahi ovatko he jotenkin luovuttaneet sen mahdollisille salaisille apureilleen.
– Ovatko heidän talleosastolla aikaansaamansa vahingot hyvinkin suuria? etsivä kysyi edelleen.
– Niin epäilen, Krag vastasi. – He ovat käyttäneet siellä jotakin räjähdysainetta.
Silloin sekaantui roistojen julmannäköinen johtaja puheeseen.
– Me emme ole varastaneet mitään, hän sanoi, emmekä myöskään ole olleet pankin kellarissa.
– Suu kiinni, valehtelija! Björn huusi. Roistojen johtaja aikoi vielä lisätä jotakin, mutta etsivä keskeytti hänet heti alkuunsa.
– Tällä kertaa sinun, Borka'l, ei kannata yrittää pelastua valehtelemalla ja väittämällä vastaan. Etkö ymmärrä, senkin puupää, että siten vain pahennat omaa asiaasi.
Krag hymyili, mutta Björn käsitti sen väärin sanoen:
– Eikö totta, Krag, että on kiukustuttavaa aina kuulla noiden roistojen kieltävän ja uudelleen kieltävän? Silloinkin kun heidät tavataan itse teossa, he järjettömästi kieltävät ja vakuuttavat syyttömyyttään. Nyt he luonnollisesti koettavat tehdä kaiken tekemättömäksi sen vuoksi, että rikotusta panssariovesta seuraa ainakin vuoden kuritushuonetuomio. Mutta tällä kerralla he eivät onnistu pääsemään pinteestä.
– Sitä en minäkään usko, Krag myönsi, mutta lienee parasta, että annat kuljettaa heidät nyt heti poliisilaitokselle. Haluan mielelläni olla huomenaamuna läsnä ensimmäisessä kuulustelussa.
– Erinomaista. Huolehdin kyllä siitä, että nuo häpeämättömät roistot viedään heti hyvään säilöön.
– Mutta odotahan vielä hetkisen, Krag sanoi tarttuen Björniä käsipuoleen, kuinka monta vangitsitte siellä alhaalla? Muistelen sinun sanoneen, että heitä oli kolme?
– Aivan oikein. Sitä, jonka heistä tunsin, läksi kaksi konstaapelia kuljettamaan. Kaksi muuta sijoitimme vaunuihin ja olen varma siitä, että he nyt jo ovat poliisilaitoksella.
– Pelkään, että olet tehnyt pienen virheen, Krag vastasi huolestuneena, sillä nuo kaksi herraa, joista puhuit –
– Herraa? Björn kysyi hämmästyneenä.
– Niin, juuri herraa, Krag vastasi. – He ovat ilmeisesti apulaisiani, jotka jätin varmuuden vuoksi alas kadulle.
– Hyi hitto, luulen, että todellakin olen tehnyt sellaisen tyhmyyden. Tämäpä oli ikävää. Sitäpaitsi minusta tuntui siltä kuin he olisivat olleet todella omituisia vekkuleita. Näytti siltä kuin he olisivat pitäneet tapahtumaa erittäin huvittavana.
– Erehdyksesi on varsin helposti ymmärrettävissä. Menen suoraan poliisilaitokselle.
Hän viittasi insinööri Barraan.
– Tuo herra seuraa minun mukanani, Krag sanoi.
– Onko se välttämätöntä? insinööri Barra kysyi.
– Se on aivan välttämätöntä voidaksemme selittää tapahtuneen erehdyksen, Krag vastasi, mutta voimmehan odottaa huomiseen siinä tapauksessa, että katsotte viisaimmaksi antaa ystäviemme viettää yönsä poliisilaitoksella.
– Ja jos odotamme huomiseen, mitä te siinä tapauksessa teette? insinööri Barra kysyi.
– Siinä tapauksessa jään teidän luoksenne, Krag vastasi merkityksellisesti hymyillen.
– Mutta onhan meillä toinenkin mahdollisuus, insinööri Barra sanoi puhelimeen viitaten.
Krag mietti hetken.
Vangittujen vuorikiipeilijöiden vapauttaminen ei tällä hetkellä kovinkaan häntä kiinnostanut. Hänelle oli paljon tärkeämpää saada insinööri Barran hallussa olevat salaiset asiakirjat itselleen. Jos hän onnistuisi saamaan insinöörin mukaansa poliisilaitokselle, järjestyisi asia helposti, mutta insinööri näytti arvaavan hänen ajatuksensa ja sen vuoksi kieltäytyi seuraamasta Kragia. Samalla salapoliisi oli selvillä siitä, että hän ei saisi hetkeksikään jättää insinööriä ilman silmälläpitoa, jos hän kerran aikoi saattaa tämän jännittävän tehtävänsä onnelliseen loppuun. Sen vuoksi hän päätti seurata insinöörin neuvoa ja soittaa poliisilaitokselle.
Juuri kuin hän tarttui puhelimen kuulotorveen, kuului viereisestä huoneesta nopeita askeleita ja muuan mies hyökkäsi huoneeseen, jääden tolkuttomasti tuijottaen seisomaan keskelle permantoa.
Krag tunsi tulijan. Hän kuului myöskin etsivän osaston miehiin, mutta oli uusi tulokas ja vielä verrattain tottumaton tehtäväänsä.
– Tässähän Gravesen onkin, Björn huudahti. – Juuri hän kuljetti ystävänne poliisilaitokselle. Mistä nyt on kysymys, Gravesen? Näyttää siltä kuin olisit myynyt voin ja kadottanut rahat.
– He ovat kadonneet! Gravesen huudahti hengästyneenä.
– Ketkä? Björn kysyi.
– Ne molemmat hullut Himalajalta. He ovat poissa.
He karkasivat!
– Jumalan kiitos! Björn huokasi.
Gravesen tuijotti virkatoveriinsa ymmärtämättä mitään.
– Jumalan kiitos? hän kysyi suunniltaan hämmästyneenä.
Sillä välin olivat konstaapelit lähteneet kuljettamaan vangittuja murtovarkaita. Nyt olivat ainoastaan salapoliisit ja vuorikiipeilijät huoneessa jälellä. Varapuheenjohtaja nousi sanoin kuvaamattomalla arvokkuudella pöydän päästä, jossa hän oli rauhallisesti istunut, ja kehoitti herroja kohteliaasti istuutumaan. Muut olivat siksi uteliaita kuulemaan selostusta yön tapahtumista, että he ilman muuta noudattivat kehoitusta. Ainoastaan insinööri Barra ja Gravesen jäivät edelleenkin seisomaan. Ensiksimainittu asettui jälleen mielipaikalleen kaminan eteen. Hän hymyili erittäin ystävällisesti poliisille, joka ei näyttänyt vähääkään käsittävän kaikesta siitä, mitä viime minuutteina oli tapahtunut. Hänestä oli ihmeellistä, että Björn oli ollut melkein ihastunut kuullessaan molempien rikollisten päässeen karkuun.
– Mitenkä se oikein tapahtui? Krag kysyi. – Te kuljetitte heitä siis poliisilaitokselle, vai kuinka?
– Niin, ja molemmilla oli käsiraudat ranteissa, mutta minä olen melkein varma siitä, että he ovat hulluja, sillä muuhun käsitykseen ei voinut päästä kuultuaan hetken heidän mieletöntä keskusteluaan.
– Mitä kieltä he puhuivat?
– Se oli norjan, englannin ja ruotsin sekasotkua. Ja välillä he lausuivat jonkun sanan tanskaksi, toisinaan taas saksaksi. Mutta heidän käyttämänsä kieli ei sittenkään ollut niin ihmeellistä kuin se, mistä he puhuivat.
– He varmaankin puhuivat Himalajasta ja muista korkeista vuorista, sillä he keskustelevat hyvin mielellään juuri niistä.
– Niin, mutta ei ainoastaan niistä. Vaikutti siltä kuin kaikki olisi tuntunut heistä nousevan ylöspäin, niin, melkeinpä taivaaseen asti. He aloittivat omituisen keskustelunsa jo silloin kuin asetin käsiraudat heidän ranteisiinsa. Silloin sanoi toinen heistä:
– Nyt se nousee todellakin. Toinen huomautti siihen:
– Niin, nyt se on korkea.
– En ole koskaan aikaisemmin kuullut mitään sellaista. Ja matkalla toinen sanoi:
– Sinä et saa pudota alas.
Insinööri Barra kääntyi äkkiä selin seurueeseen, aivan kuin hän odottamatta olisi huomannut kaminassa jotakin erikoista ja ryhtynyt sitä mielenkiinnolla tutkimaan.
– Mutta kaikki tämä, Krag huomautti, koettaen parhaansa mukaan pidätellä nauruaan, ei vielä ilmaise meille, miten itse pako tapahtui.
– Niin, Gravesen vastasi, se tapahtui silloin kuin minä kuolin.
– Niin, Gravesen huudahti hämmentyneenä ja epätoivoissaan, luulen todellakin, että olen ollut kuolleena.
Varapuheenjohtaja tarttui nuijaansa ja hänen kasvoillaan oli mitä vakavin ilme, aivan kuin hän olisi mitä tarmokkaimmin tahtonut estää toista loukkaamasta kokouksen arvovaltaa niin mahdottomalla ja mielettömällä väitteellä.
XXX.
SALAINEN ASIAKIRJA TARKASTETAAN.
– Te väitätte olleenne kuolleena, Asbjörn Krag sanoi. – Luonnollisesti tarkoitatte olleenne tiedottomana.
Selittäkää lähemmin.
Gravesen tuijotti epätoivoissaan ja onnettomana vuoroin jokaiseen huoneessa olijaan.
– Silloin kuin minut kannettiin sisään, luulivat kaikki, että olin kuollut. Ja itse olen halukas uskomaan, että olen ollut ainakin hyvin lähellä kuolemaa. En ole koskaan aikaisemmin ollut niin tajuttomana. Muistissani on tällä hetkellä suuri aukko.
– Mutta muistanette kuitenkin ne tapaukset, jotka sattuivat vähän ennen lopullista tiedottomuuttanne, Krag sanoi. – Sanoitte, että teidät kannettiin jonnekin.
Minne?
– Luonnollisesti poliisilaitokselle.
– Mistä?
– Vaunuista.
– Kuka teidät kantoi sisälle?
– Poliisit löysivät minut sieltä. Molemmat himalajamiehet olivat kadonneet.
– Nyt alan jo käsittää, Krag sanoi. – Nuo molemmat himalajamiehet, kuten heitä kutsutte, hyökkäsivät teidän kimppuunne.
Gravesen tunnusteli jäseniään.
– Näytänkö minä siltä kuin kimppuuni olisi hyökätty, hän sanoi. – En ole huomannut koko ruumiissani ainoatakaan kipeätä kohtaa. Kaikki jäseneni ovat kunnossa.
– Te näytätte ennen kaikkea siltä, kuin olisitte ollut oikealla hurjastelumatkalla, Krag vastasi.
– Aivan oikein, Gravesen huudahti, tarttuen molemmin käsin päähänsä. – Siltä päässänikin tuntuu. Siellä tuntuu takovan tuhat kupariseppää. Jos en olisi tietoinen siitä, että olen ollut raittiina useita vuosia, niin – – – Mutta sen aiheutti luonnollisesti tuo kirottu mentholvesi.
– Mentholvesi? Krag sanoi. – Nyt asia käy yhä selvemmäksi. Mitä sitten tapahtui?
– Se alkoi siten, Gravesen jatkoi, että toinen himalajamiehistä alkoi haukkoa henkeään. Hän kävi kuparinruskeaksi kasvoiltaan ja huusi, että hän tukehtuu Silloin toinen huusi: "Ettekö näe, että ystäväni on kuolemaisillaan? Eikö teillä ole mukananne yhtään mentholvettä tahi salmiakkispriitä?"
– Minulla ei todellakaan ole mukanani kumpaakaan ainetta, vastasin tukehtuvaa selkään nuijien.
Mutta toinen kävi yhä surkeammaksi ja alkoi jo hourailla. Toinen puolestaan huusi yhtä mittaa:
"Hän kuolee!" Ja sitten hän lisäsi:
"Minulla on pullo taskussani. Ottakaa se esille." Olin pakotettu tekemään sen, sillä kuten jo aikaisemmin sanoin, olivat molemmat käsiraudoissa. Löysin pullon. Se oli aivan tavallinen lääkepullo.
"Haistakaa sen sisällystä, toinen sanoi, luulen, että siinä on mentholia." Minä otin korkin pullosta ja haistoin sen sisällystä – ja viimeinen minkä muistan on se, että tunsin nenässäni omituisen happamen hajun. Sen jälkeen tulin tajuihini vasta poliisilaitoksella, enkä muista mitään, mitä sillä välin tapahtui.
Insinööri Barra ryhtyi taas tutkimaan kaminaa hyvin huolellisesti ja hänen olkapäidensä nopeista nytkähdyksistä saattoi päätellä, että hän joko yski tahi nauroi.
– Onko teillä tuo pullo tallella? Krag kysyi.
– Ei, Gravesen vastasi, se hävisi himalajamiesten mukana.
– Minkälainen se oli?
– Sen kyljessä oli punainen lappu ja se sisälsi jotakin valkoista ainetta, Gravesen vastasi.
– Hyvä on, Krag sanoi, siinä tapauksessa ei mitään ole hullusti. Nyt voitte poistua.
Ainoastaan vuorikiipeilijät ja Björn olivat nyt jäljellä huoneessa. Oli ilmeistä, että insinööri Barra paloi halusta päästä ratkaisemaan nyt haltuunsa saamansa avaimen avulla Sateenkaarikirjan salaisuuksia. Hän viittasi Asbjörn Kragin luokseen ja kuiskasi tälle:
– Ei hyödyttäne pyytää teitä tekemään erästä viisasta tekoa?
– En tee koskaan mitään ennenkuin olen tarkoin harkinnut kannattaako se. Ihminen saattaa niin helposti tehdä tyhmyyksiä.
– Se on myöskin minun periaatteeni, Barra vastasi. – Ajattelin muuten pyytää teitä jäämään tänne siksi kunnes pankkivirkailijat, jotka epäilemättä ovat jo tänne matkalla, ovat saapuneet perille.
Krag hymyili.
– Se saattaisi olla viisasta, hän sanoi, mutta se olisi myöskin petos omaa uteliaisuuttani vastaan. Ja minä pidän uteliaisuutta salapoliisin tärkeimpänä velvollisuutena.
– Ja minkä vuoksi juuri nyt olette utelias?
– Samasta syystä kuin te itsekin, Krag vastasi. – En todellakaan voi olla rauhallinen, ennenkuin olen saanut selville Sateenkaarikirjan salaisuudet.
Heidän katseensa kohtasivat. Insinöörin silmäys oli tutkiva ja mietteliäs, Kragin tiukka ja perääntymätön. Hän tiesi, mitä hän halusi. Insinööri katsoi parhaaksi taipua.
– Hyvä, seuratkaa siinä tapauksessa minua Hotelli Victoriaan, hän sanoi, nythän sekä asiakirja että siihen kuuluva avain on hallussamme. Vajaan puolen tunnin kuluttua tiedämme yhden nykyaikaisen politiikan kaikkein ihmeellisimmistä ja vaarallisimmista salaisuuksista. Mutta oletteko myöskin tietoinen siitä vaarasta, joka seuraa sitä, että saatte tietää niin paljon?
Insinöörin silmissä oli kavala ja luotaantyöntävä ilme. Krag tunsi kylmien väreiden karmivan selkäpiitään.
– Olen aina ottanut vaarat huomioon, hän vastasi, ja sen vuoksi myöskin voinut rauhallisesti kohdata ne.
Insinööri ei vastannut tähän mitään. Hän asteli rauhallisesti ovelle, pitäen käsiään selän takana aivan kuin matkien Napoleonia.
Asbjörn Krag kääntyi virkaveljensä puoleen ja kysyi:
– Oletteko tunnin kuluttua poliisilaitoksella?
– Kyllä, uskon sen varmasti, Björn vastasi.
– Viitsitkö siinä tapauksessa soittaa minulle. Olen Hotelli Victoriassa.
– Sen teen.
– Ja haluatko myöskin muistaa, että minä olen Hotelli Victoriassa?
Björn hätkähti ja käsitti Kragin äänensävystä, että tämän sanojen takana piili jokin erikoinen tarkoitus.
– Otan kyllä selvän sinusta, hän sanoi.
Samassa insinööri Barra käännähti ympäri kysyen:
– Sanoitteko tunnin kuluttua?
– Kyllä, Krag vastasi. Insinööri kohautti olkapäitään.
– Tunti on joka tapauksessa pitkä aika. Sillä aikaa saattaa tapahtua paljon.
Kun herrat hiukan myöhemmin astuivat Hotelli Victorian suureen saliin, josta he muutamia tunteja aikaisemmin olivat lähteneet, osoittautuivat heidän olettamuksensa oikeiksi. Molemmat pidätetyt ja sittemmin karanneet vuorikiipeilijät istuivat siellä rauhallisesti, pukeutuneina jälleen tavallisiin vaatteisiinsa. Kun Krag ja hänen seuralaisensa astuivat huoneeseen, ei tarjoilija, joka juuri oli tuonut molemmille karkulaisille virvoitusjuomia, voinut pidättäytyä kysymästä:
– Ovatko herrat myöskin olleet naamiaisissa tänä yönä?
Mielihyvin riisuivat Krag ja vuorikiipeilijät valepukunsa.
Viimein olivat kaikki istuutuneet vihreäverkaisen pöydän ääreen. Mr Streetcorner katsahti kelloaan.
– Tämä retki, hän sanoi, kesti täsmälleen kolme tuntia ja neljätoista minuuttia ja kun otamme huomioon, että Popocatepelin huipulle nouseminen vei kaksikymmentäneljä päivää, voimme olla sangen tyytyväisiä tämän yön tuloksiin. Tuon kolmen tunnin ja neljäntoista minuutin aikana jouduimme silloin tällöin pieneen jännitykseenkin. Pyydän saada ehdottaa pöytäkirjaan merkittäväksi...
Insinööri Barra keskeytti hänet.
– Seikkailu ei vielä ole lopussa, hän sanoi. – Nyt vasta olemme sen tärkeimmässä kohdassa, joutuessamme ottamaan selvää tuon salaisen asiakirjan sisällöstä.
Hän otti kuoren esille taskustaan ja levitti pöydälle pankista varastetun asiakirjan.
Mr Fitzpocket haukotteli kuuluvasti.
– Nämä pienet, pienet siunatut paperit, hän sanoi, muistuttavat minulle matkaani Tiibetin lumipeitteisten lakeuksien yli. Ne muistuttivat suurta, valkoista paperiarkkia, joka ulottui silmänkantamattomiin ja johon minä kirjoitin omilla askeleillani...
Asbjörn Krag istui insinööri Barran vieressä. Hän kumartui eteenpäin ja silmäili asiakirjaa tarkkaavaisesti. Insinööri rypisti kulmiaan.
– Pelkkiä numeroita, hän sanoi. – Tässä näyttää olevan kokonainen numeroiden muodostama armeija.
Asiakirja, joka oli varsin laaja, sisälsi todellakin pelkkiä numeroita. Nämä olivat järjestetyt erikoisella tavalla. Ensimmäinen rivi oli tämän näköinen:
24-17-9/91-7-1/60-2-7/13-4-1/17-2-1/
Ja samalla tavoin jatkui rivi riviltä läpi koko asiakirjan.
Insinööri Barra antoi asiakirjan kulkea kädestä käteen. Krag pani merkille, että juuri ne herrat, jotka puheissaan olivat osoittaneet eniten välinpitämättömyyttä, tutkivat nyt suurimmalla mielenkiinnolla salaista asiakirjaa. Hetken kuluttua palautettiin se insinööri Barralle.
– Siitä voinemme olla yhtä mieltä, Barra sanoi, että asiakirja on kirjoitettu salakirjoituksella, joka tämän avaimen avulla on helppo saada selville. Jokainen vaakasuora viiva eroittaa kirjaimet ja jokainen pystysuora sanat toisistaan. Näinollen tarkoittaa jokainen luku jotakin kirjainta.
– Mutta koska muutamat luvut esiintyvät asiakirjassa ainoastaan yhden kerran, Krag huomautti, ei sama luku voi koko ajan merkitä samaa kirjainta.
– Sen minäkin olen huomannut, insinööri Barra sanoi, ottaen esille salakirjoitusavaimen, jonka hän oli ryöstänyt Wampenilta. – Tarvitsemme avainta ja koska se meillä kerran on, voimme nyt ratkaista salaisuuden, joka tähän mennessä on maksanut tuhansia puntia ja aivan varmasti useita ihmishenkiä. Hyvät herrat, juhlallinen hetki on käsissä!
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.
XXXI.
KUU.
Asiakirja, jonka insinööri Barra nyt levitti pöydälle oli tavallisen kirjearkin kokoinen. Se oli jotakin paksua mutta taipuisaa ja pehmeätä paperia. Vanhasta tottumuksesta kiinnitti Krag heti huomiotaan paperin laatuun ja huomasi ihmeekseen, että vaikka paperi oli taitettu, ei siinä sen jälkeen kuin se oli levitetty pöydälle, näkynyt minkäänlaisia jälkiä taittamisesta Se johtui paperin pehmeydestä. Se oli kuin jotakin hienoa kangasta. Mutta minkä vuoksi asiakirjaan oli käytetty juuri tämänlaista paperia?
Insinööri Barra sormeili sitä ihmeissään. Hän ei ollut ennättänyt vielä ryhtyä tarkastamaan paperin sisällystä. Hänkin ihmetteli paperin omituista laatua.
Tässä siis oli avain, jonka avulla tuon salaperäisen Sateenkaarikirjan salaisuudet voitaisiin paljastaa.
Mutta paperin sisällys oli vielä ihmeellisempi kuin sen ulkonäkö.
Ei ainoastaan Sateenkaarikirjassa, vaan myöskin sen avaimessa, oli suurimmaksi osaksi pelkkiä numeroita. Mutta siinä oli myöskin muutamia kirjaimia.
Salakirjoitusavaimessa olivat numerot ja kirjaimet asetetut kuitenkin sellaiseen järjestykseen että saattoi ymmärtää joutuneensa uuden arvoituksen eteen.
Ylinnä olivat kaksi sanaa:
The Moon. [Kuu. Suom. muist.]Niiden alla oli suuri, soikea piirros.
– Jos tuo on esittävinään kuuta, Krag sanoi, niin täytyy minun todellakin sanoa, että se on äkkiä muuttunut omituisen muotoiseksi.
– Minä sen sijaan olen varsin tyytyväinen, insinööri Barra huomautti, sillä sana kuu todistaa, että salakirjoitusavain on yhteydessä Sateenkaarikirjan kanssa. Mahdollisesti olemme pakotetut käymään läpi kaikkien taivaankappalten nimet ennenkuin saamme arvoituksen ratkaistuksi.
Hän kumartui tarkastelemaan asiakirjaa lähemmin ja tutki erikoisella huolella sen jokaista merkkiä.
Sitten hän laski nyrkkiinpuristetun kätensä paperille ja sanoi:
– Nyt en enää ole tyytyväinen.
– Miksi ette? Asbjörn Krag kysyi hymyillen, sillä hän oli jo keksinyt syyn siihen.
– Sen vuoksi, insinööri vastasi, että tämä itsestään muodostaa uuden salakirjoituksen.
Hän heitti kiukkuisena paperin Asbjörn Kragille.
– Mahdollisesti te ymmärrätte sen sisällön? hän kysyi.
Paperissa ei ollut mitään muita ymmärrettäviä kohtia kuin nuo kaksi sanaa: The Moon. Soikio, jonka piti esittää kuuta, oli täynnä kirjaimia ja numeroita, etenkin ensiksimainittuja. Soikion reunojen ulkopuolet olivat aivan puhtaat. Koko paperi vaikutti varsin omituiselta, melkeinpä tarkoituksettomalta. Sitten kun kaikki vuorikiipeilijät olivat tarkastelleet paperia, luovutettiin se jälleen Asbjörn Kragille. Salapoliisi koetti ottaa selvää, oliko paperiin tavalla tai toisella kätketty joitakin selvittäviä merkkejä tai kirjoituksia. Hän piteli sitä valoa vastaan, lämmitti sitä kuuman sähkölampun edessä, mutta ilman minkäänlaista tulosta. Paperissa ei kertakaikkiaan ollut muuta kuin tuon taivaankappaleen nimi ja joukko tarkoituksettomia numeroita ja kirjaimia.
– Näyttää siltä kuin itse Sateenkaarikirja olisi helpommin luettavissa kuin tämä, Asbjörn Krag sanoi. – Numerot siinä ovat ainakin järjestelmällisesti asetettuina, mutta tästä ei suoraan sanoen löydä minkäänlaista alkua eikä loppua.
– Voimmeko ottaa sen lähtökohdaksi, insinööri Barra kysyi, että tämä paperi todellakin sisältää Sateenkaarikirjan salaisuuksien ratkaisun?
– Niin, voimmehan olettaa siten. Ainakin toistaiseksi.
– No niin, mutta siinä tapauksessa olemme nyt yhtä pitkällä kuin aikaisemminkin – emme nimittäin voi saada selville Sateenkaarikirjan sisältöä tämän avulla, sillä ymmärtääksemme tämän avaimen tarkoituksen tarvitsemme toisen avaimen.
– Aivan oikein, Krag vastasi, sitä minäkin ajattelin. Koska kerran Sateenkaarikirjan salaisuudet ovat siksi tärkeitä, on hyvin uskottavaa, että on valmistettu kaksi avainta, joita kumpaakin tarvitaan ennenkuin tuon salaperäisen kirjan sisällöstä saadaan selvää. Ensiksi täytyy olla avain numero yksi, jonka avulla saadaan selville toisen avaimen tarkoitus ja vasta sen avulla itse Sateenkaarikirjan sisältö. Mahdollisesti tämä avain, jonka niin suurella vaivalla saimme haltuumme, onkin numero kakkonen. Siinä tapauksessa emme pääse askeltakaan lähemmäksi arvoituksen ratkaisua ennenkuin olemme hankkineet käsiimme myöskin ensimmäisen avaimen.
– Ja minä kuvittelin, että olisimme jo ratkaisun kynnyksellä, insinööri sanoi.
– Minun täytyy todella tunnustaa, että vähäksi aikaa unohdin vastustajamme. Niin, minkä nimisiä he olivatkaan? Aivan oikein, Sobral ja ne muut. Mutta nyt huomaan, että meidän vielä jonkun aikaa täytyy pysytellä heidän lähettyvillään, sillä tuon toisen avaimen täytyy olla jossakin.
Pohjimmaltaan ei siinä ollut mitään salaperäistä. Se kertakaikkiaan vaikutti tarkoituksettomalta, omituisen päähänpiston tulokselta, jolla ei ollut mitään merkitystä ja jonka merkeille ei voinut löytää mitään vastaavaa tarkoitusta.
Yhdessätoista ensimmäisessä rivissä oli ainoastaan kirjaimia, alkaen A:sta ja päättyen Z-kirjaimeen. Tämä järjestys uusiintui kolme kertaa. Muu osa soikiosta oli täynnä numeroita. Myöskin ne oli asetettu numerojärjestykseen. Ensimmäinen numero oli 1, sitten seurasi 2, 3, 4, j.n.e. aina 9 asti, jonka jälkeen taas luku alkoi l:stä. Numerot ykkösestä yhdeksään toistuivat kaksi kertaa. Sekä kirjaimet että numerot olivat varsin selvästi kirjoitetut tushilla. Krag huomasi myöskin, että soikio ja numerot olivat aluksi kirjoitetut lyijykynällä, mutta sitten myöhemmin päällystetyt tushilla. Mitään muuta hän ei saattanut löytää tuosta salaperäisestä asiakirjasta. Sen parempaan tulokseen ei insinööri Barrakaan päässyt tarkastettuaan paperia vielä kertaalleen. Uudelleen hän heitti paperin kiukkuisesti Kragille ja sanoi:
– Olemme ilmeisesti vielä samassa kohdassa kuin alkaessamme, joten meidän täytyy jatkaa tuota salakirjoitusavaimen metsästystä.
– Mutta ennenkuin teemme esimerkiksi uuden sisäänmurron, Krag huomautti, täytyy meidän tietää mitä etsimme. Sitä emme tällä hetkellä tiedä.
– Emmekä myöskään sitä, mistä meidän on etsittävä, insinööri sanoi.
Kragilla oli kuitenkin sellainen tunne, että salaisuuden ratkaisu sisältyi tuohon arvoitukselliseen "The Moon'iin." Hän tuijotti paperiin runsaan minuutin painaakseen sen sisällön tarkoin muistiinsa: Numeroiden asemat toisiinsa verrattuina, kirjaimien asettelun, paperin suuruuden, itsensä soikion suuruuden ja paperin kulmien välimatkat soikion reunoista. Kaiken tämän hän koetti valokuvata muistiinsa.
Hän oli tuskin lopettanut tarkasteluaan ennenkuin tarjoilija astui huoneeseen ja ojensi hänelle käyntikortin.
– Tämä käskettiin tuoda herra Kragille, hän sanoi, ja herra, joka haluaa keskustella kanssanne, odottaa huoneessa numero 3. Krag katsahti korttiin ja luki siitä nimen:
Ch. Brint.
Samassa hän muisti englantilaisen, jonka hän oli jo melkein unohtanut. Mikäli hän saattoi käsittää, ei tuolla englantilaisella ollut pienintäkään aavistusta asioiden nykyisestä tilasta. Hän oli ilmeisestikin aivan avuton ja oli sen vuoksi etsinyt Kragin käsiinsä voidakseen turvautua tämän apuun. Mutta mitenkä, Krag ajatteli, hän on saanut selville, että minä olen täällä? Olisiko hän saanut tietää sen Björniltä?
Krag nousi paikaltaan.
– Joku kohtaus? insinööri kysyi. – Onko hän joku meidän ystävistämme?
– Sitä en vielä tiedä, Krag vastasi, koettaen samalla oliko revolveri tavanmukaisella paikallaan, mutta olen kaikissa tapauksissa varuillani.
Kun hän astui huoneeseen numero 3, odotti mr Brint häntä siellä.
Englantilaisen kasvonpiirteet paljastivat, että hän oli joko vajonnut mitä syvimpään epätoivoon tahi sitten, että hän ei ollut ummistanutkaan silmiään pitkiin aikoihin. Kun Krag tuli huoneeseen, ojensi mies molemmat kätensä pyytävästi salapoliisia kohti.
– Kaikki ovat kotona, hän sanoi.
– Ketkä? Krag kysyi.
– Kaikki toiset, englantilainen vastasi, Sobral, Wampen ja kaikki muut. Sanokaa minulle, rakas Krag, oletteko kokonaan hyljännyt minut?
– Mitä tarkoitatte?
– Tarkoitan – oletteko kavaltanut minut?
– En, Krag vastasi.
– Uskon, että olette kunniallinen ihminen, englantilainen jatkoi.
Krag kumarsi.
– Ja sen vuoksi olen päättänyt kertoa teille kaiken, mr Brint sanoi.
XXXII.
MR BRINTIN TUNNUSTUS.
– Vai niin, te siis tahdotte tunnustaa kaiken, Asbjörn Krag sanoi. – Se kuulostaa todella toivorikkaalta.
Hän istuutui tuolille ja katseli kysyvästi englantilaista.
– Istuutukaa, hän sanoi, sillä on helpompaa tehdä tunnustuksia istualtaan.
Mr Brint istuutui. Hän näytti koulupojalta, joka kesken petoksen on joutunut kiinni.
Krag istui äänettömänä ja odotti. Henkilölle, joka aikoo tehdä tunnustuksia, on aina annettava ensimmäinen puheenvuoro.
– Te kai käsittänette, mr Brint aloitti, että se koskee näitä vakoilijoita?
Krag nyökkäsi.
– Minulla on sellainen tunne, hän sanoi, että kysymys on koko ajan ollut heistä.
– Aivan oikein. Ja kuten te tiedätte, olen ollut yhteydessä maani eräiden viranomaisten kanssa. Olenhan näyttänyt teille valtakirjani, jonka Scotland Yard on minulle antanut.
Krag nyökkäsi jälleen.
– Sen nojalla lupauduitte te auttamaan minua taistelussa eräitä olioita vastaan, jotka tällä hetkellä ovat täällä Oslossa ja jotka ovat vaarallisia yleiselle turvallisuudelle. Luulen, että te ette erikoisella mielenkiinnolla syventynyt tähän juttuun. Epäilittekö jo alussa mahdollisesti jotakin?
– Mitä? Krag kysyi.
– Että käyttäytymiseni ei ollut rehellistä.
– Minä en epäillyt, että paperinne eivät olisi oikeita, Krag vastasi.
– Hyvä, kun nyt ymmärrän, että tällainen kaksoispeli ei enää voi olla mahdollista, tahdon tunnustaa teille, että minulla ei ole ollut minkäänlaisia virallisia tehtäviä täällä.
Tunnustus ei näyttänyt mitenkään vaikuttavan Asbjörn Kragiin.
– Olenko mielestänne käyttäytynyt kovin typerästi? englantilainen jatkoi.
– Oikeastaan ette, Krag vastasi, mutta koska teillä ei ole mitään virallista määräystä sekaantua tähän asiaan, en voi käsittää muuta kuin että tällä hetkellä turhan takia ja ilman mitään syytä kulutatte aikaani.
Salapoliisi aikoi nousta, mutta mr Brint pyysi häntä kädenliikkeellä jäämään paikalleen.
– Minä en ole rikollinen, hän sanoi. – Olen rehellinen liikemies ja olen täysin selvillä eräistä asioista –
Hän hiljensi ääntään ja salaperäisesti kuiskaten jatkoi:
– Tiedän kuka tuolla sisällä on.
Hän viittasi vuorikiipeilijöiden huoneeseen päin.
– Todellakin!
– Minä tiedän, kenen kanssa viime vuorokauden aikana olette ollut tekemisissä. Hän on muuan punapartainen, harmaatakkinen mies.
Krag oli kuin hän ei olisi käsittänyt ketä toinen tarkoitti.
– Tahdoin varoittaa teitä hänen suhteensa, mr Brint sanoi.
– Minä luulin, että tulitte tänne tunnustamaan jotakin, Krag huomautti.
– Aivan oikein. Olen jo tunnustanut teille, että olen toiminut kokonaan omaan laskuuni.
– Vai niin, vai sillä tavalla, Krag vastasi ilmeisesti helpottuneena, ja mihin suuntaan toimenpiteenne kohdistuvat?
Mr Brint mietti hetken aivan kuin hän olisi punninnut, mistä alkaa. Tehtyään päätöksensä nousi hän paikaltaan ja alkoi astella edestakaisin permannolla. Puhuessaan teki hän vilkkaita liikkeitä käsillään.
– Nyt on kysymys suurista omaisuuksista, hän sanoi. – En tiedä, oletteko te täysin selvillä siitä, että tällä hetkellä on Norjan pääkaupungissa joukko salaperäisiä henkilöitä, joita kansainvälisen poliittisen meren myrskypuuskat ovat heitelleet tänne. Näiden henkilöiden hallussa on muuan salaisuus, jonka avulla voidaan minä hetkenä hyvänsä ansaita suunnattomia summia. Kysymyksessä on eräs diplomaattinen asiakirja. Lontoossa olevien apulaisteni kautta olen saanut varman tiedon siitä, että tuo asiakirja tahi sen jäljennös, joka on yhtä arvokas, on varastettu eräästä eurooppalaisesta pääkaupungista. Jätän sanomatta kaupungin nimen. Mutta asiakirja on laadittu salakirjoituksella, jota ei voida paljastaa muuta kuin määrätyn avaimen avulla. Taistelu tuosta asiakirjasta on jatkunut jo melkein puoli vuotta ja sillä aikaa ovat eri puolueet käyttäneet mitä hirvittävimpiä keinoja saadakseen salaisuuden haltuunsa. Virallisen diplomaattielämän ulkopuolella vaikuttaa nimittäin salaperäinen ja harvinainen maailma. Siinä harhailee ihmisiä, jotka ovat vihkiytyneet niiden salattujen voimien palvelukseen, joita nykyaikainen diplomatia tarvitsee pysyäkseen pystyssä. Tahi oikeammin sanoen – jotta keskiaikainen monimutkainen diplomatia voisi hengittää meidän aikanamme. He ovat vakoilijoita ja vastavakoilijoita, provokaattoreita ja pettureita, ihmisiä ilman omaatuntoa, ilman ystäviä ja enimmäkseen ilman isänmaata. Muutamat heistä ovat vähemmän mahtavia ja elävät alituisessa pelossa sen vuoksi, että henkilöt ja viranomaiset, joista he ovat riippuvaisia ja jotka tietävät heidän salaisista puuhistaan, saattavat minä hetkenä hyvänsä pyydystää heidät ja murskata heidän kurjan elämänsä. Sen vuoksi heidän voimakkaimpana pyrkimyksenään on päästä mahdollisimman huomattuun asemaan, niin että he kävisivät työnantajilleen välttämättömiksi. Vakoilija, joka ei ole välttämätön, on kiusallinen, ja kiusallisen henkilön kohtalo siinä maailmassa on aina pelottava.
Mr Brint puhui yhä innokkaammin, hien alkaessa virrata hänen kasvoillaan.
– Sitten on toisia, jotka ovat huomattavissa asemissa, hän jatkoi, ja juuri heidän keskuudessaan raivoaa taistelu kiivaimmillaan. Kukaan heistä ei tahdo luovuttaa paikkaa, jonka he suurella vaivalla ja usein hengenvaaralla ovat itselleen hankkineet. Kaikki, jotka ovat kerran antautuneet tähän ammattiin, ovat kuin verkossa, josta on mahdoton päästä ulos. Kukaan heistä ei voi asettua lepoon nauttimaan ansaitsemistaan omaisuuksista. Sellainen henkilö tuntee olonsa turvattomaksi sillä hän tietää liian vaarallisia salaisuuksia. Hän tulee pian poispyyhkäistyksi maan päältä; mistään ei löydy hänen jälkiään. Vakuutan teille hyvä herra, että missään ei taistella sellaisella häikäilemättömyydellä kuin näissä piireissä, joissa kellään ei ole omaatuntoa. Mutta heidän toimensa laatu pakottaa heidät vakoilemaan toisiaan, varastamaan toisiltaan. Voi esimerkiksi sattua, kuten tässäkin tapauksessa, että on muuan salaisuus, josta ei saada selvää muussa kuin siinä tapauksessa, että kaikki yksimielisesti toimivat sen paljastamiseksi, tahi että joku, joka on nopein, anastaa toistenkin hallussa olevat, toisiaan täydentävät tiedot itselleen ja siten pääsee salaisuuden perille. Nyt olen tullut tämän täällä Oslossa käydyn taistelun polttopisteeseen. Mies, tuo punapartainen, joka tällä hetkellä on tuolla toisessa huoneessa, on kaikkein vaarallisimpia heistä. Pelkään, että hän tavalla tai toisella on saanut teidät pauloihinsa. Mutta hän tulee vetämään teitä nenästä – aivan samoin kuin hän on tehnyt kaikille toisillekin.
– Nyt te tiedätte kaiken, englantilainen jatkoi, sillä nyt olen tunnustanut teille mitä tiedän. Sitäpaitsi olen varoittanut teitä. Olen asettanut kaikki korttini pöydälle. Nyt haluan esittää teille erään ehdotuksen. On totta, että oletan teidän olevan yhteistoiminnassa tuon punapartaisen kanssa. Hänen apulaisensa ominaisuudessa on teillä parempi tilaisuus urkkia häneltä salaisuudet kuin minulla, jonka hän tuntee vihollisekseen. Lisäksi oletan, että tavalla tai toisella olette saanut hänet luottamaan itseenne. Emmekö voisi liittoutua? Me kaksi kaikkia muita vastaan?
Krag nousi paikaltaan.
– Minä tunnustan, hän sanoi, että olette oikeassa väittäessänne, että sellaiset henkilöt kuin te ja nuo muut, käytätte omituisia menettelytapoja pyrkiessänne päämääräänne...
– Nyt on kysymys omaisuudesta, mr Brint huudahti. – Vakuutan teille, että ansaitsette ainakin 200,000.
Krag katsoi pitkään englantilaista. Sitten hän kysyi:
– Onko tuo salainen asiakirja teidän hallussanne?
– Ei.
– No onko avain, joka mahdollisesti salakirjoituksen selvillesaamiseksi tarvitaan, teillä?
– Hitto soikoon – ei ole! Krag hymyili.
– Te olette julma, englantilainen sanoi, tunnen kulkevani kohti perikatoa. Nimitys "tarpeeton" leijuu ylläni. Ja kuitenkin olemme tällä hetkellä niin lähellä päämaalia. Meillä on nyt suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan aikaisemmin. Koskaan ei kysymysmerkkejä ole ollut niin paljon. Koskaan ei meitä ole ajettu yhdestä tehtävästä toiseen niinkuin nyt. Se on murha, hän jatkoi miettien, se on tuo Sarajevon murhenäytelmä.
– Mutta sehän on jo selvitetty, Krag sanoi. – Rikolliset ovat tunnustaneet tekonsa ja saaneet tuomionsa. Se asia on kaikkea muuta kuin päivänpolttava.
– Huomaatteko Euroopassa vallitsevaa hiljaisuutta, englantilainen kysyi, tuota pelottavaa hiljaisuutta? Siellä valmistaudutaan johonkin.
Äkkiä Krag kysyi:
– Tunnetteko te tuon "The Moon'in"?
Mr Brint katsoi ihmetellen salapoliisia. Hänen hämmästyksensä oli todellista.
– Tunnenko minä kuun? hän toisti. – Mitä sillä tarkoitatte?
– En mitään, Krag vastasi astellen ovelle.
– Te siis aiotte hyljätä minut?
– Kyllä.
– Mutta sallikaa minun edes vielä kerran keskustella teidän kanssanne. Sopiiko teille huomenna kello 10 hotellissani?
– Erinomaisesti.
Krag poistui ja mr Brint päätti tehdä samoin. Hän asui nimittäin kokonaan toisessa kaupunginosassa.
Kun Krag aikoi astua vuorikiipeilijöiden huoneeseen, kohtasi hän ovella tarjoilijan, joka juuri aikoi viedä erään nimikortin sisälle.
– Tänään täällä käy runsaasti vierailijoita, hän sanoi. – Siellä odottaa taas eräs herra.
Krag otti kortin ja luki:
Wampen.
– Vakoilijat alkavat kokoontua, hän ajatteli. – Saalis houkuttelee ja molemminpuolinen neuvottomuus tekee heidät seurustelunhaluisiksi. Mutta itsekin hapuilen pimeässä – mitä hittoa tuo "The Moon" tarkoittaa?
Hän astui huoneeseen.
XXXIII.
WAMPENKIN KOETTAA ONNEAAN.
Kun Asbjörn Krag tuli vuorikiipeilijöiden huoneeseen, vallitsi siellä ehdoton hiljaisuus. Se paljasti, että siellä oli juuri puhuttu sellaista, mikä ei ollut tarkoitettu tulijan kuultavaksi.
– He ovat puhuneet minusta, Krag ajatteli.
Mutta näennäisesti hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota huoneessa vallitsevaan painostavaan hiljaisuuteen. Nopealla silmäyksellä hän tutki tilannetta. Insinööri Barra oli pistänyt nuo arvoitukselliset paperit laukkuunsa.
Insinööri katsahti kysyvästi salapoliisiin.
– Mies, joka halusi keskustella kanssani, oli vihollisten ensimmäinen neuvottelija. Nyt täällä on odottamassa jo toinen.
Hän ojensi Wampenin käyntikortin insinööri Barralle.
Barra vilkaisi korttiin, soitti ja käski tarjoilijan ohjaamaan odottavan herran huoneeseen.
Hetken kuluttua Wampen astui sisälle. Oli kulunut ainoastaan muutamia tunteja siitä kuin he viimeksi olivat kohdanneet hänet. Nyt hänen kasvoiltaan saattoi havaita, että nuo tunnit olivat olleet hänelle vaikeita. Hän koetti näytellä rauhallista, mutta hän ei sittenkään voinut peittää silmissään palavaa kiivasta ja kärsimätöntä katsetta.
Insinööri Barra ei sanonut mitään tulijalle vaan odotti, että tämä puhuisi ensiksi.
– Minä tiedän, mitä on tapahtunut, Wampen sanoi. – Sateenkaarikirja on varastettu.
– Niin, se on ainakin kadonnut pankissa olevasta Sobralin tallelokerosta, insinööri Barra vastasi. – Onko ystävänne kovin epätoivoissaan?
– Minä oletan, Wampen vastasi, että ystäväni, kuten suvaitsette häntä kutsua, ei tällä hetkellä aavistakaan, mitä on tapahtunut.
– Silloin te ette liene keskustellut hänen kanssaan. Onko hän paennut?
– Ei, vakoilija vastasi, hän on edelleenkin hotellissa ja minä keskustelin hänen kanssaan vajaa tunti sitten.
– Vai sillä tavalla. Siinä tapauksessa olette tehnyt sen jossakin määrätyssä tarkoituksessa. Arvaanko oikein, jos oletan, että teillä on itsellänne siitä jotakin hyötyä, että ystävänne ei saa tietää tapauksesta mitään?
Wampen tunsi itsensä ilmeisesti loukatuksi toisen häpeämättömän äänensävyn vuoksi, mutta hän salasi kiukkunsa. Seurasi silmänräpäyksen hiljaisuus, jolla ajalla Wampen näytti taistelevan itsensä kanssa aivan kuin epätietoisena päätöksestä, joka hänen oli tehtävä. Vihdoin hän astui pöydän ääreen ja sanoi matalalla, katkonaisella äänellä:
– Minä tunnustan... minä tunnustan, että te olette voimakkaampia.
Insinööri Barra hymyili ja hänen esimerkkiään seurasivat muut vuorikiipeilijät.
– Oletteko tullut tänne vain sen vuoksi, että saisitte tilaisuuden sanoa meille tuon? insinööri kysyi. – Minä muistelen, että esititte aivan päinvastaisen mielipiteen ensimmäistä kertaa täällä käydessänne.
– Aivan oikein, mutta tilanne on siitä lähtien huomattavasti muuttunut. Nyt minulla on syytä sanoa niin. Te olette saaneet Sateenkaarikirjan haltuunne.
– Mikä kertakaikkiaan merkitsee sitä, että me olemme voittaneet. Kun te olitte täällä viimeksi, onnistuimme saamaan käsiimme salakirjoitusavaimen. Nyt meillä on myöskin alkuperäinen asiakirja. Meillä on kaikki mitä tarvitsemme, emmekä kaipaa teidän tunnustuksianne.
Wampen hymyili.
– Ajakaa hiukan hitaammin, hän sanoi, ajakaa hiukan hitaammin. Teidän sanoistanne voisi päätellä, että hallussanne on nyt kaikki mitä tarvitsette. Mutta tiedän, että samalla kuin saitte haltuunne Sateenkaarikirjan, ilmestyi eteenne muuan uusi vaikeus. Ennenkuin voitte paljastaa tuon kirjan salaisuudet, täytyy teidän voittaa monia vaikeuksia. Ei liene teille aivan outoa, että juuri minulla on teidän viimeinen mahdollisuutenne. Juuri sen vuoksi ja syystä, että tiedän teidän vaikeutenne, on minulla oikeus tulla luoksenne ja sanoa, että olette voimakkaampia.
– Puhutte paljon järkevämmin nyt, insinööri huomautti, kuin ensimmäisen käyntinne aikana.
Hän katsahti kelloaan.
– Aikani on hiukan täpärällä, hän jatkoi. – Voin uhrata teille muutamia minuutteja, ja olen sen vuoksi halukas kuulemaan, mitä teillä on sanottavaa. Jatkakaa!
– Hyvä, Wampen vastasi. – Olen tullut siihen tulokseen, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin olla suora teitä kohtaan – ja sen vuoksi puhunkin teille täysin vilpittömästi.
Kaikki vuorikiipeilijät hymyilivät taas iloisesti. Mutta Asbjörn Krag, joka seisoi taaempana kaminan ääressä ja katseli tarkkaan puhujan liikkeitä ja ilmeitä, ihmetteli sitä pettävää yhdenmukaisuutta, jolla sekä mr Brint että Wampen esittivät asiansa. Ja mikäli hän käsitti, ei Wampenkaan laskenut tällä hetkellä leikkiä. Miehen kalpea otsa, hikipisarat ohimoilla, hermostuneesti nytkähtelevät sormet, kaikki nuo merkit viittasivat siihen, että mies oli päättänyt toteuttaa päätöksen, jonka tekeminen oli vaatinut sisäisiä taisteluita. Wampen jatkoi:
– Niin, insinööri Barra, olen ollut Sobralin luona, mutta en ole puhunut hänelle tapahtumasta mitään. Tiedättekö miksi? Niin, sen vuoksi, että asemani ei olisi käynyt hiukkastakaan paremmaksi jos olisin hänelle siitä puhunut. Sensijaan saatoin voittaa aikaa ja uusia mahdollisuuksia vaikenemalla koko jutusta. Kun viimeksi olin täällä, arvasitte te ainakin yhdessä suhteessa oikein: Juuri Sobral lähetti minut silloin luoksenne.
Insinööri Barra nyökkäsi.
– Sähköttikö hän teille? insinööri kysyi.
– Kyllä, Wampen vastasi. – Hän oli pannut maat ja taivaat liikkeelle saadakseen minut käsiinsä. Ja minkä vuoksi? Niin, juuri sen vuoksi, ettei hänellä ollut ilman minun apuani mitään hyötyä Sateenkaarikirjasta. Salakirjoitusavain oli minulla. Hänellä ei näinollen ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää saada aikaan jonkinlainen sopimus minun kanssani. Minä tulin ja käskin hänen tehdä tarjouksen.
– Ja sitä te ette hyväksynyt?
– Ei pidä koskaan hyväksyä ensimmäistä tarjousta. Oltuani Oslossa muutaman tunnin käsitin joutuneeni keskelle kansainvälistä vakoilijajoukkuetta. Sain tietää, että myöskin te olitte kaupungissa ja juuri sitä mahdollisuutta halusin mielelläni käyttää hyväkseni.
– Suunnitelmanne, insinööri sanoi, ovat olleet todella ihastuttavia. Tarjoamalla minulle salakirjoitusavainta ja ehdottomalla, että varastaisin Sateenkaarikirjan luulitte siis ansaitsevanne vielä enemmän?
– Tahi toisin sanoen varasin itselleni toisen paluutien. Juuri sillä tavallahan me yleensä työskentelemme, hän sanoi erikoisella äänenpainolla.
– Mutta sen sijaan menetitte viimeisenkin aseenne, salakirjoitusavaimen.
– Aivan oikein. Kello kolme viime yönä piti minun lopullisesti neuvotella Sobralin kanssa. Menin täältä suoraan hänen luokseen. Matkalla oli minulla aikaa ajatella. Jos olisin ilmoittanut hänelle, että arvokas paperi ei enää ollutkaan hallussani, olisi hän nauranut minulle ja pitänyt minua asiaankuulumattomana henkilönä. Meidän kesken ei ole vallalla sen parempaa toveruutta. Päätin voittaa aikaa. Pyysin häneltä suunnattoman summan, joka vallan tyrmistytti hänet, ja annoin hänelle ajatusaikaa tähän aamuun kello seitsemään. – Tarvitseeko minun selittää teille tarkemmin?
Seurasi hetken hiljaisuus.
Wampen ja insinööri Barra silmäilivät toisiaan muutaman sekunnin. Sitten insinööri kysyi – ja Asbjörn Kragin täytyi itsekseen ihmetellä, mitenkä insinööri osasi tehdä juuri samat kysymykset, jotka hän vähää aikaisemmin oli esittänyt mr Brintille –:
– Onko Sateenkaarikirja teidän hallussanne?
– Ei.
– Onko teillä tuo salakirjoitusavain?
– Ei.
– Hyvä, siinä tapauksessa en voi käsittää muuta, kuin että te tulette tänne jonkinlaisena avunpyytäjänä. Myöskin minun täytyy pitää teitä asiaankuulumattomana henkilönä. Meidänkään välillämme ei voi vallita tämän parempaa toveruutta.
Silloin Wampen iski nyrkkiinpuserretun kätensä pöytään.
– Teillä on asiakirja ja siihen kuuluva avain, se on totta, hän huudahti kiukkuisesti. – Mutta voitteko sittenkään paljastaa salaisuutta? Ette. Olette yhtä avuton kuin minäkin. Tuon salaisen asiakirjan sisältö saadaan selville avaimen avulla, joka nyt on myöskin hallussanne, mutta ennenkuin käsitätte avaimen tarkoituksen, tarvitsette vielä kolmannen avaimen, ja sitä ei teillä ole! Käsitättekö nyt, että en sittenkään ole niin avuton kuin aluksi luulitte?
– Kyllä, siinä tapauksessa, että tuo kolmas asiakirja on teidän hallussanne, insinööri vastasi. – Onko se teillä?
– Ei.
Insinööri nauroi jälleen.
– Mutta minä tiedän, kenellä se on, Wampen jatkoi. Kun Asbjörn Krag kuuli tämän, ajatteli hän heti:
– Siinä tapauksessa se ei voi olla kenelläkään muulla kuin Sobralilla.
Samassa puhelin soi. Vastattuaan ojensi insinööri kuulotorven Kragille.
– Joku henkilö, jota en tunne, haluaa puhua kanssanne, hän sanoi.
Krag tarttui kuulotorveen. Hän kuuli salapoliisi Björnin äänen.
– Onko kaikki kunnossa? Björn kysyi.
– Kyllä, Krag vastasi.
– Hyvä. Täällä on sitäpaitsi muuan mieshenkilö, joka haluaa keskustella kanssasi. Hän on joku ulkomaalainen.
– Mikä hänen nimensä on? Krag kysyi.
– Hänellä on varsin omituinen nimi. Hän kutsuu itseään Sobraliksi.
– Minä tulen, Krag vastasi. – Pyydä häntä odottamaan.
Krag laski kuulotorven takaisin paikoilleen.
XXXIV.
ARPINAAMAINEN MIES.
Puhelinkeskustelun jälkeen kääntyi Asbjörn Krag insinööri Barran puoleen ja sanoi:
– Keskustelu oli aivan merkityksetön.
Ja viitaten vakoilija Wampeniin hän jatkoi:
– Haluaisin mielelläni kuulla hänen ehdotuksensa hiukan tarkemmin määriteltynä.
Insinööri hymyili puolittain ivallisesti ja puolittain uhkaavasti Kragille sanoen:
– Nyt toverinne soitti teille ja kuuli, että kaikki oli kunnossa. Nyt hän ei enää soita. Jos te jäisitte tänne, ei kukaan osaisi kiinnittää huomiotaan teidän katoamiseenne.
– Päinvastoin, Krag vastasi. – Ilmoitin toverilleni, että tulen pian. He odottavat minua. He tietävät, että olen sangen uhkarohkealla matkalla. Vielä on monia pankkiryöstön yhteydessä olevia arvoituksia ratkaisematta. Jos en saavu poliisilaitokselle määrätyn ajan kuluttua, soittavat he tänne ja ellen silloin ole vastaamassa, ei kestä montakaan minuuttia, ennenkuin koko poliisilaitoksen miehistö on kintereillänne. Sellainen on tilanne tällä hetkellä.
Insinööri pudisti leikillisesti päätään.
– Ainaista epäluuloa, hän mutisi, ainaista epäluuloa. Sitten hän kääntyi jälleen Wampenin puoleen, joka tällä välin oli ilmeisellä mielenkiinnolla kuunnellut vihollistensa keskustelua ja luullen käsittävänsä sanojen takana piilevän tarkoituksen, uskoi voivansa vielä käyttää niitä hyväkseen.
– Minkälaisen ehdotuksen aiotte tehdä? insinööri kysyi.
– Ehdotan, että yhdistetyin voimin yritämme hankkia käsiimme asiakirjan, joka meiltä nyt puuttuu ja jota voimme kutsua vaikka A-avaimeksi.
Mutta ennenkuin voimme ryhtyä sellaiseen yritykseen, täytyy meidän tietää missä kysymyksessä oleva avain on.
– Aivan oikein. Se on Sobralilla.
Insinööri teki kädellään liikkeen, aivankuin hän olisi aikonut pyydystää käsivarsiensa sisäpuolelle kaikki vuorikiipeilijät.
– Katsokaa näitä herroja, hän sanoi, jos antaisin heille tehtäväksi hankkia minulle hinnalla millä hyvänsä tuon A-asiakirjan, suorittaisivat he tehtävän mitä suurimmalla mielihyvällä, mutta jos ehdottaisin heille, että tuo tehtävä luovutettaisiin jollekin Vuorikiipeilijäin kerhoon kuulumattomalle henkilölle, niin...
– Silloin me kuolisimme häpeästä, mr Fitzpocket sanoi, hyväksyvän muminan kuuluessa kaikkien muiden kerhon jäsenten taholta.
Insinööri Barra katsoi jälleen kysyvästi Wampeniin.
– Mitä siihen sanotte? hän kysyi.
– Nyt ei ole kysymys asian urheilullisesta puolesta, Wampen vastasi. – Niin, hyvät herrat, suokaa minulle anteeksi, mutta minä asetan urheilun vasta toiselle tahi kolmannelle tilalle. Nyt on toimittava niin, että saamme nopeasti tuon puuttuvan asiakirjan haltuumme. Jos tuo paperi on vielä Sobralilla, on minun helpompi urkkia selville, missä hän sitä säilyttää, sillä hän pitää ainakin toistaiseksi minua liittolaisenaan. Mutta teidän ja ystävienne suhteen on asia toisin, sillä te olette hänen leppymättömiä vihollisiaan. Uskon, että minun on helpompi saada haltuuni Sobralin hallussa oleva paperi kuin ne, jotka nyt ovat teidän hallussanne. Sen vuoksi haluan neuvotella juuri teidän – voimakkaamman puolueen kanssa. Palvelukseni eivät varmaankaan olisi teille aivan arvottomia. Sanokaamme, että ne saattavat olla yhtä arvokkaita kuin kenenkä muun tahansa suorittamat. Siinä tapauksessa tulen olemaan palkkiooni tyytyväinen.
Insinööri käännähti. Muut vaikenivat. Kello löi viisi. Insinööri laski lyönnit ja sanoi:
– Vajaan kolmen tunnin kuluttua lähtee mannermaan pikajuna. Ennen sitä meidän täytyy suorittaa tehtävämme loppuun. Ottaen huomioon ajan niukkuuden täytyy meidän tällä kertaa syrjäyttää asian urheilulliset näkökohdat. Suostun tarjoukseenne. Luuletteko, että asia on selvä kello 7,30 mennessä?
– Kyllä.
– Missä Sobral nyt asuu?
– Eräässä pienessä hotellissa sataman lähettyvillä – Hotelli Stortingetissä.
– Voitteko ohjata meidät hänen huoneeseensa niin, ettei hän huomaa sitä?
Wampen aikoi juuri vastata tähän kysymykseen, kun Asbjörn Krag sekaantui keskusteluun.
– Uskon, että voin siinä suhteessa auttaa teitä, hän sanoi. – Mitä ajattelette siitä, jos pidättäisin Sobralin poissa asunnostaan puolisen tuntia tahi kauemminkin?
– Sobral on varsin epäluuloinen, Wampen sanoi, ja hän tietää, että te olette hänen vihollisensa. Ei ole helppo pettää häntä.
Krag istuutui.
– Uskon varmasti onnistuvani, hän sanoi. – Nyt minä lähden ja kymmenen minuutin kuluttua soi tuo puhelin. Insinööri Barra vastaa ja hän kuulee äänen sanovan: Kissa on poissa. Se on merkki. Silloin voitte huoleti mennä Hotelli Stortingetiin. Lähimmän puolen tunnin aikana ei Sobral tule sinne. Sen voin vakuuttaa.
– En pidä odottamisesta, insinööri vastasi tyytymättömänä. – Mutta jos mitään puhelinsoittoa ei kuuluisikaan?
– Siinä tapauksessa minä olen varmasti kuollut, Krag vastasi hymyillen.
Insinööri ojensi hänelle kätensä.
– Minä odotan kymmenen minuuttia, Barra sanoi. Krag poistui nopeasti. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän asteli pitkän käytävän läpi, mutta Kragilla oli sellainen tunne, että juuri Wampenin tarkkaava, kysyvä ja kavala katse kauimmin seurasi häntä. Aivan kuin tämä viime hetkessä olisi aavistanut Kragin avulla pääsevänsä parempaan, vähemmän nöyryyttävään tulokseen.
– He ovat ihmeellisiä ihmisiä, Krag ajatteli kulkiessaan. – He ovat ihmisiä, joille epäluotettavuus ja uskottomuus on muodostunut jonkinlaiseksi tieteeksi, ihmisiä, jotka ovat nykyaikaisen politiikan epämiellyttävimpiä aikaansaannoksia.
Kun hän hotellin ulkopuolella astui autoon, huomasi hän erään tumman varjon liikahtavan vastapäisessä porttikäytävässä. Krag tunsi heti olion. Se oli mr Brint ja Krag ei voinut olla tuntematta lievää sääliä tuota epätoivoista ja pettynyttä miestä kohtaan. Krag muisti hänen sanansa henkilöistä, jotka tietävät liian paljon, mutta jotka silti ovat käyneet tarpeettomiksi. Sellaisen henkilön asema on vaarallinen.
Etsivän osaston päivystyshuoneessa odotti Sobral salapoliisia. Luotuaan mieheen silmäyksen Krag hätkähti. Sobral hymyili huomatessaan salapoliisin hämmästyksen, sillä hän tiesi mistä se johtui. Sobralilla, arpinaamaisella miehellä ei enää ollut arpea kasvoissaan. Hän oli riisunut sen pois, aivan samoin kuin tavallinen tekotukka riisutaan.
– Täällä on niin lämmin, Sobral sanoi, että täytyy kulkea mahdollisimman ohuesti puettuna.
– Ettekö halua riisua päällystakkia päältänne? Krag kysyi. – Se auttaa varmasti paljon paremmin kuin tuon paperista valmistetun arven poistaminen.
Sobral kiitti varsin kohteliaasti ja ripusti takkinsa naulakkoon.
Krag meni erään vartiossa olevan konstaapelin luokse ja kuiskasi tämän korvaan jotakin. Konstaapeli poistui heti sen jälkeen. Sitten Krag avasi seuraavaan huoneeseen johtavan paksun, täytetyn oven. Sobral astui hänen edellään kynnyksen yli. Krag huomasi, että Sobral ei laskenut hattua eikä käsineitä hetkeksikään käsistään. Samassa silmänräpäyksessä kuin Krag sulki oven heidän jälkeensä, kuuli hän konstaapelin ilmoittavan puhelimessa: Kissa on poissa. Kaikki oli selvää.
Sobral sijoitti kiiltävän silinterinsä vihreäverkaiselle pöydälle, laski käsineensä hatun viereen ja istuutui arvokkaasti ja mietteliään näköisenä, kuin henkilö, jolla on tärkeitä ilmoituksia tehtävänään. Kun hän istuutuessaan työnsi takkiaan hiukan syrjään, huomasi Krag hänen takataskunsa kohdalla pienen kohouman, joka paljasti, että siellä oli revolveri.
Krag istuutui häntä vastapäätä niin lähelle, että hän saattoi samalla tarkemmin silmäillä toisen hattua. Sobral otti päähineensä ja siirsi sen syrjemmälle ja samalla hetkellä saattoi Krag huomata hänen silmissään jääkylmän, epäilevän katseen. Kragin aivoissa alkoi askarrella muuan ajatus – omituinen ajatus. Hän tunsi, että muuan heikko ja epävarma aavistus oli nyt toteutumaisillaan. Vielä oli kaikki epäselvää, jonkinlaisen hämäryyden peitossa, mutta taukoamatta soi hänen korvissaan nuo kaksi sanaa: The Moon – – – The Moon – – –
Hän heräsi ajatuksistaan kuullessaan Sobralin äänen.
– Minä ihailen teitä.
– Samaa he kaikki ovat viime tunteina sanoneet, Krag ajatteli. Ääneensä hän sanoi yhden ainoan sanan:
– Todellakin.
– Te olette seurannut liikkeitäni jo jonkun aikaa, Sobral jatkoi, ja te olette onnistunut osittain estämään suunnitelmieni toteutumisen. Kuten huomannette, olen täysin vilpitön teitä kohtaan.
– Aivan samoin kuin muutkin, Krag ajatteli.
– Minulle on koitunut toimenpiteistänne aikalailla harmia ja juuri sen vuoksi käännynkin nyt puoleenne. Minun suunnitelmani eivät millään tavalla voi kiinnostaa teitä. Te olette poliisivirkailija. Minun toimenpiteeni ovat sellaisia, että poliisilla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Ei yksinomaan sen vuoksi, että poliisilla ei ole oikeutta sekaantua niihin, vaan senkin vuoksi, että se saattaa olla vaarallista. Kun en kuitenkaan voi lähemmin selittää teille suunnitelmiani siinä toivossa, että saisin olla rauhassa, haluan sensijaan keskeyttää tarkoituksettoman, minuun kohdistuneen mielenkiintonne ilmoittamalla teille arvoituksen, jonka paljastaessanne voitte samalla toimia yhteiskunnan hyväksi.
– Mitä arvoitusta tarkoitatte? Krag kysyi.
– Se selviää siitä ilmoituksesta, jonka nyt teen teille. Eräs sangen vaarallinen henkilö on tällä hetkellä Oslossa: Wampen on täällä.
Krag nauroi.
XXXV.
HATTU.
– Minkä vuoksi te nauratte? Sobral kysyi.
Mies puhui hiukan venytellen ja samoin kuin hänen vaatetuksensa, oli koko hänen käytöksensä hiukan keikariin vivahtavaa. Asbjörn Kragin iloisuuden saattoi käsittää vain yhdellä tavalla, nimittäin siten, että Sobralin juhlallinen ilmoitus ei lainkaan sopinut yhteen tämän muuten niin välinpitämättömän käytöksen kanssa.
Mutta Krag ilmoitti iloisuuteensa toisen syyn – syyn, joka sai Sobralin hämmästymään.
– Sen, minkä te kerroitte minulle tärkeänä uutisena, Krag sanoi, olen tiennyt jo kahdentoista tunnin ajan. Se, että Wampen on kaupungissa, ei ole mikään uutinen minulle. Olen tavannut hänet jo useamman kerran.
Nyt oli Sobralin vuoro nauraa. Mutta hänen naurunsa oli pingoitettua ja samalla teeskenneltyä. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut lyödä kaiken leikiksi. Hän kopeloi taskujaan savukkeita etsien ja kun niitä ei löytynyt, tarjosi Krag hänelle omiaan. Sytyttäessään sitä Sobral sanoi:
– Hm. Niin, se ainoastaan vahvistaa aikaisemmat sanani. Te, herra Krag, olette todella ihailtava.
– Kiitos, Krag vastasi.
– Mitä minun piti sanoakaan – niin –, hän imi innokkaasti savukettaan ja puhalteli ilmaan paksuja savupilviä.
– Suoraan sanoen olen uskaltanut hiukan ilveillä kanssanne. Minähän en ole ollut aivan varma siitä, että tiesitte Wampenin olevan täällä ja kun mielelläni halusin ensimmäiseksi ilmoittaa sen teille, löin tuon valttini heti esille. Mahdollisesti se ei ollutkaan mikään valtti. Kuten huomaatte, puhun teille aivan avoimesti.
– Minä ihailen yhä enemmän ja enemmän ihmisten avomielisyyttä, Krag vastasi.
Sobral karisti tuhkan savukkeestaan, asetti sen pöydän reunalle ja lausui oikealla vakavalla äänellään:
– Kuulkaahan nyt, on turhaa, että jatkamme tätä ilveilyä. Te tiedätte, mikä tuo Wampen on. Hän on kansainvälinen vakoilija, joka muiden muassa on viime vuosina työskennellyt Skandinaviassa, tahi toisin sanoen, jonka luullaan työskennelleen täällä. Hänestä ei tiedetä mitään varmaa. Mutta minä tiedän hänestä paljon enemmän kuin kukaan muu.
– Voitteko luovuttaa hänet minulle? Krag kysyi.
– Kyllä, Sobral vastasi, mutta ainoastaan määrätyillä ehdoilla.
– Mainitkaa ne.
– Ensinnäkin, että jätätte minut rauhaan.
– Kuka vakuuttaa minulle, Krag kysyi, että te ette ole vielä vaarallisempi kuin Wampen?
Sobral nauroi. Hän katsahti ympärilleen.
– Minähän olen tällä hetkellä poliisilaitoksella, hän vastasi, ja miehen, joka on vaarallisempi kuin Wampen, ei ole terveellistä tulla kymmentä kilometriä lähemmäksi tällaista laitosta. Ja kun minä sen lisäksi ilmoitan tuntevani Wampenin paremmin kuin kukaan muu, pitäisi sen myöskin selittää, että hän tuntee myöskin minut. Ettekö vieläkään kuule luhistuvan lasihuoneen aiheuttamaa helinää? Luuletteko, että antaudun yksinomaan siitä ilosta, että saan samalla luovuttaa muitakin?
– Mutta voisihan olettaa, Krag huomautti, että Wampen ei koskaan saisi tietää, kuka hänet on paljastanut.
Sobral pudisti innokkaasti päätään.
– Ei, hän sanoi, sellaista ei voida ottaa huomioon. Sillä nyt olemme tulleet ehtojeni toiseen kohtaan. Haluan nimittäin itse olla mukana Wampenia vangittaessa. Haluan katsella häntä silmästä silmään.
– Mitenkä aiotte toteuttaa tuon suunnitelmanne?
– Se on sangen helppoa. Muistatteko muutamia kuukausia sitten Kööpenhaminassa ilmitullutta vakoilujuttua, johon muuan koroillaanelävä, Bourke-niminen mies oli sekaantunut? Niin, tuo Bourke hävisi ilman, että kukaan sai selville, minne hän joutui. Bourke ja Wampen ovat sama henkilö.
– Sen tiedän, Asbjörn Krag vastasi.
Sobral hätkähti.
– Vai niin, te tiesitte senkin. Olettakaamme, että olisimme nyt Kööpenhaminassa. Siinä tapauksessa Wampen joutuisi moniin ikävyyksiin, kuten kuulusteluihin ja muihin sellaisiin, mutta häntä tuskin sittenkään voitaisiin vangita, sillä häntä vastaan ei olisi mitään todisteita. Mutta jos minä nyt ilmoittaisin teille asioita, jotka koskevat kansainvälistä vakoilujoukkuetta, joka työskentelee Skandinavian valtioissa – asioita, jotka aiheuttaisivat sen, että Wampen voitaisiin heti vangita, niin mitä siinä tapauksessa sanoisitte?
– Niin, siinä tapauksessa epäilemättä lähestyisimme todellisuutta.
– Minä voin antaa teille tarvitsemanne tiedot. Mutta siinä tapauksessa vaadin, että saan olla läsnä häntä vangittaessa ja ottaa osaa hänen asuntonsa kotitarkastukseen. Häntä koskevat ilmiantoni ovat senlaatuisia, että voitte huoleti ryhtyä hänen suhteensa sellaisiin toimenpiteisiin.
– Mutta minkävuoksi asetatte tuollaisia omituisia ehtoja? Krag kysyi.
– Sen vuoksi, Sobral vastasi, että ainoastaan minä tiedän Wampenin kaikki tähänastiset toimenpiteet ja yhteydet ja niin ollen voin parhaiten löytää hänen asunnostaan ne todisteet, jotka tarvitaan ennenkuin hänet voidaan tuomita.
– Minkä vuoksi tahdotte välttämättä saada hänet tuomituksi?
– Sen vuoksi, että tarjous, jonka teille tein, olisi todella arvokas. Luovutan Wampenin teille sitä vastaan, että suostutte ensimmäiseen ehtooni – annatte minun olla rauhassa.
– Jos nyt lupaan suostua tarjoukseenne, niin mitä takeita teillä on siitä, että pysyn lupauksessani?
Sobral levitti kätensä.
– Herrasmiehen sana, hän sanoi.
– Hyvä, minä suostun siihen ehdotukseen. Mutta ennenkuin voimme ryhtyä toimenpiteisiin, täytyy meillä olla Wampenin vangitsemismääräys. Ja sitten teidän täytyy kertoa minulle kaikki mitä hänestä tiedätte.
– Sen teen.
– Te asutte Hotelli Stortingetissä, eikö niin?
– Kyllä. Senkin siis tiedätte?
– Niin, tiedän senkin. Krag nousi tuoliltaan.
– Odottakaa minua siellä neljännestunnin kuluttua, hän sanoi, hankin sillä aikaa vangitsemismääräyksen. Jos voitte järjestää niin, että Wampen silloin on lähettyvillä, käy kaikki erinomaisesti.
– Teen parhaani. Myöskin Sobral nousi nyt paikaltaan. Molemmat miehet seisoivat vastakkain. Sobral ei enää ollut niin itsetietoinen. Vaikutti siltä, kuin hän olisi epäillyt, ettei Krag edes viitsinyt punnita hänen ehdotuksiaan, vaan oli pidättänyt häntä täällä jostakin toisesta syystä. Krag tarttui Sobralin hattuun ojentaakseen sen kohteliaasti omistajalleen. Hän oli vielä kerran miettivinään asiaa ja punnitsi samalla hajamielisesti hattua kädessään. Jälleen hän huomasi nopean ja epäilevän katseen Sobralin silmissä tämän tarttuessa hattuunsa.
– Olkaa hyvä, Krag sanoi, kohtaamme pian. Koko juttu on suoritettu varsin lyhyessä ajassa.
Kun Sobral oli poistunut huoneesta kiiruhti Krag ikkunaan. Hän huomasi, että Sobral oli pysäyttänyt erään auton ja nyt läksi ajamaan siihen kaupunginosaan päin, jossa tuo pieni hotelli oli. Krag asettui yhteyteen Hotelli Victorian kanssa. Insinööri Barra oli jo palannut tutkimusmatkaltaan.
– Olemme perinpohjin tarkastaneet Sobralin huoneen, insinööri sanoi, mutta emme löytäneet mitään. Nyt meidän täytyy saada käsiimme hänet itsensä. Odotamme täällä kymmenen minuuttia.
– Miksi ette kauempaa? Krag kysyi.
– Hyvä ystävä, insinööri vastasi, meillä ei ole minuuttiakaan tuhlattavana. Jos teillä ei ole halua olla mukana kaappauksessa, niin pysytelkää kotona. Me emme voi odottaa kauempaa.
– Minä tulen, Krag sanoi.
Hän mietti hetken Sobralin ehdotusta. Hän oli heti käsittänyt, mitä se sisälsi. Todellisuudessa tuo teeskentelevä keikari saattoi olla insinööri Barran jälkeen vaarallisin mies niistä kaikista salaperäisistä olioista, jotka tällä hetkellä olivat pesiytyneet Norjan pääkaupunkiin. Sobral luuli edelleenkin, että salakirjoitusavain oli Wampenin hallussa, eikä hänellä ollut aavistustakaan pankkiin tehdystä sisäänmurrosta. Wampenin vaatima huimaava summa oli saanut hänet suunniltaan ja sitten hän oli keksinyt tuon nerokkaan suunnitelman, uskoen siten saavansa salakirjoitusavaimen haltuunsa. Jos hän saisi avustaa poliiseja kotitarkastuksessa, voisi hän helposti jossakin sopivassa tilaisuudessa anastaa tuon arvokkaan asiakirjan. Kaikki tämä viittasi siihen, että puuttuva avain oli hänen hallussaan.
Krag avasi seuraavaan huoneeseen johtavan oven.
– Björn, hän huusi, anna minulle valepuku numero neljä.
Hetken kuluttua hänelle ojennettiin vaatekappaleita, joihin kuului myöskin jonkinlainen virkalakki. Krag pukeutui nopeasti. Valmiiksi pukeutuneena hän muistutti jonkin pienemmän hotellin vahtimestaria – tuollaista epäilyttävää oliota, josta on vaikea päätellä, onko hän vain vahtimestari. Krag asettui peilin eteen muuttaakseen ihomaalin ja tekoparran avulla muunkin ulkomuotonsa pukuaan vastaavaksi.
– Ihmeellistä, Krag ajatteli, mitenkä nuo ihmiset koettavat pettää toisiaan. Jotta tämä kaappaus onnistuisi, täytyy minun puolestani toimia niin, että petän heitä kaikkia.
Saatuaan työnsä parin minuutin kuluttua valmiiksi hän katsahti kelloaan.
– Kunhan aika vain ei kävisi liian täpärälle, hän mietti. – Kaikesta päätellen täytyy kaappauksen olla suoritettuna ennen mannermaajunan lähtöä.
Sen jälkeen hänen ajatuksensa siirtyivät kokonaan muualle ja hän lausui puoliääneen sanan, joka toisten mielestä olisi saattanut tuntua tarkoituksettomalta, mutta Asbjörn Kragille se merkitsi lopullista selvitystä, pääasiaa rohkeassa ja mielikuvituksellisessa yhdistelmässä.
– Hattu, hän mutisi. Ja kun hän astui ovesta ulos, jatkoi hän:
– Siitä ei voi olla epäilystäkään – hattu.
XXXVI.
HOTELLI STORTINGETISSÄ.
Ennenkuin Asbjörn Krag poistui poliisilaitokselta, kirjoitti hän lyhyen kirjeen insinööri Barralle, jossa hän ilmoitti, että ellei hän saapuisi heidän luokseen kymmenen minuutin kuluttua, voisivat herrat vuorikiipeilijät toimia ilman häntä. Siinä tapauksessa hän nimittäin olisi hotelli Stortingetissä tahi jossakin sen läheisyydessä ja voisi niinollen tarpeen vaatiessa avustaa toisia heidän yrityksessään. Hän lähetti erään konstaapelin viemään kirjettä hotelli Victoriaan. Krag laski, että jos konstaapeli suorittaa matkan hitaasti kävellen, saapuu hän juuri viimeisillä minuuteilla perille.
Asbjörn Krag loi vielä silmäyksen peiliin, varustautui revolverilla ja otti mukaansa pienen kotelon, joka sisälsi erilaisia lääkkeitä ja kiiruhti sitten autoon, jolla läksi ajamaan kohti tuota pientä, sataman lähettyvillä olevaa hotellia. Hän pysähdytti auton jonkun matkan päässä siitä ja kulki lopun matkasta jalan.
Salapoliisi oli varsin tyytyväinen tavattuaan etsimänsä hotellin eteisessä yövartijan, joka aikaisemmin oli ollut tekemisissä poliisin kanssa ja jota parhaillaan etsittiin muutamien taskuvarkauksien vuoksi. Mies vallan lamaantui kun Asbjörn Krag näytti hänelle poliisimerkkiään. Hän piti itseään jo menetettynä miehenä kun Krag käski hänet kanssaan erääseen portaiden vieressä olevaan sivuhuoneeseen.
– Tällä kerralla en etsi sinua, Krag sanoi yövartijalle. – Jos olet viisas ja tarkkaavainen, niin saat livistää tämän kerran. Anna avaimesi minulle.
Mies antoi hänelle avaimet. Hän oli aikaisemmin ollut tekemisissä salapoliisin kanssa ja tunsi nyt hänen äänensä.
– Muutamia minuutteja sitten tuli eräs täällä asuva ulkolainen herra hotelliin. Eikö totta?
– Kyllä. Kysymyksessä oleva herra asuu huoneessa numero 24.
– Hyvä. Antoiko hän mitään määräystä sinulle?
– Hän ilmoitti odottavansa erästä vierasta.
– Onko täällä yhtään vapaata huonetta?
– Kyllä, herra nähköön, hotellissa ei tällä hetkellä ole montakaan vierasta. Numero 12 on vapaa. Se on suuri huone.
– Hyvä. Mene siinä tapauksessa tuon ulkolaisen herran luokse ja ilmoita hänelle, että muuan herra odottaa häntä huoneessa numero 12. Sen jälkeen ohjaat hänet kysymyksessä olevaan huoneeseen.
Yövartija käsitti, että nyt oli kysymys vaarallisemmista rikollisista kuin hänestä ja nuorukaisille ominaisella seikkailunhalulla hän oli heti valmis toimimaan niinkuin oli käsketty.
– Odotatteko todellakin häntä siellä? mies kysyi.
– En, Krag vastasi. – Sitten kun olet ohjannut herran numero 12:een, ilmoitat hänelle, että minä tulen heti.
Salapoliisi jäi odottelemaan portaissa olevaan syvennykseen. Hetken kuluttua hän kuuli ääniä. Sobral ja yövartija keskustelivat. Äänet vaikenivat ja joku ovi suljettiin. Silloin Krag kiiruhti ylös portaita. Nopeasti hän ennätti numero 24 kohdalle ja kuten hän oli toivonutkin, oli Sobral jättänyt huoneensa oven lukitsematta. Huone, johon hän nyt astui, oli aivan tavallinen, sellainen, joita on kaikissa pienissä hotelleissa. Ikkuna johti pienelle, istutuksilla koristetulle takapihalle, jonka keskellä kasvava tuuhea puu aiheutti sen, että huone näytti puolipimeältä. Sänky oli koskemattomana; ilmeisesti ei Sobral ollut lainkaan nukkunut koko yönä. Pöydällä oli muutamia kirjoja ja tahrittu paperiarkki. Huoneen yhdessä nurkassa olivat Sobralin matkalaukut päällekkäin. Ruusunvärisen kaihtimen takana oli naulakko, jonne hän oli ripustanut vaatteensa. Sen vieressä oli toinen naulakko, jossa oli useampia päähineitä. Kragia ei kiinnostanut miehen matkatavarat tahi mahdolliset paperit. Sensijaan hän kiiruhti naulakon ääreen ja otti käteensä Sobralin kiiltävän silinterin.
Hattu oli englantilaista tekoa. Sen soikeassa pohjassa oli tehtaan nimi ja osoite painettuina: Bishop Co, 234 Strand, W. C. Ilokseen Krag huomasi, että vuorin neulokset olivat aivan hiljakkoin uudelleen neulotut. Ohuella, terävällä veitsellä Krag ratkoi neulokset auki ja irroitti vuorin. Mitä hän odotti löytävänsä? Uuden asiakirjan, uuden paperin täynnään samanlaisia, salaperäisiä merkkejä kuin aikaisemmatkin? Hän ei löytänyt mitään muuta kuin palasen vahakangasta, sellaisen, jonka hatuntekijät tavallisesti terveydellisistä syistä asettavat hatunvuorin ja hatun ulkokuoren väliin. Salapoliisi veti vahakankaan esille. Hän tarkasti sitä. Jos joku tällä hetkellä salapoliisin tietämättä olisi tarkastellut häntä, olisi hän huomannut, että Krag ei enää ollut niin rauhallinen kuin tavallisesti. Hän oli niin innoissaan, että hänen kätensä vapisivat huomattavasti. Vahakangas oli luonnollisestikin samanmuotoinen kuin hatun sisäpuoli, mutta näytti siltä kuin Krag olisi verrannut sitä johonkin aikaisemmin tapaamaansa, samanmuotoiseen esineeseen – esineeseen, jonka muoto viime tunteina taukoamatta oli antanut hänen aivoilleen ajatuksen aihetta, ja joka oli saanut hänet usein toistamaan noita kahta sanaa: The Moon, The Moon.
Mitä yhteyttä saattoi olla noilla kahdella sanalla ja tuolla kirjaimia ja numeroita täynnään olevalla asiakirjalla – käsittämättömällä salakirjoitusavaimella ja tällä vahakankaan kappaleella, jossa ei ollut minkäänlaisia merkintöjä? Vahakankaassa oli muutamia pieniä reikiä. Nämä näyttivät erikoisesti kiinnostavan Kragia. Hän laski ne, tarkasti niiden asemaa toisiinsa verrattuina. Sitten hän työnsi vahakankaan taskuunsa ja asetti hatunvuorin takaisin niin, ettei hatun omistaja ensi silmäyksellä huomaisi, mitä oli tapahtunut. Kun tämä oli tehty, asetti Krag hatun paikalleen ja poistui huoneesta.
Käytävässä hän saattoi kuulla Sobralin karjuvan numero 12:sta, yövartijan koettaessa rauhoittaa häntä sanomalla, että puheille pyrkivä herra pian tulisi. Krag vilkaisi hotellin käytävässä olevaan suureen tauluun, johon oli merkitty varatut huoneet ja niiden asukkaiden nimet ja pujahti sitten erääseen vapaaseen huoneeseen. Hänellä oli tulinen kiire. Hän sulki oven jälkeensä. Huoneen ikkuna johti kadulle. Krag vilkaisi kelloaan ja katsahti nopeasti tyhjälle kadulle. Kaikesta päätellen saattoi hän hetkellä millä hyvänsä odottaa insinööri Barraa ja vuorikiipeilijöitä tänne.
Salapoliisi istuutui kirjoituspöydän ääreen ja piirsi eräälle löytämälleen paperiarkille ulkomuistista aikaisemmin näkemänsä soikion. Verrattuaan sitä nyt löytämäänsä vahakankaan kappaleeseen, huomasi hän, että ne olivat täsmälleen samankokoiset. Senjälkeen hän sulki silmänsä ja koetti muistella missä järjestyksessä nuo arvoitukselliset numerot ja kirjaimet olivat olleet "The Moonissa." Kragin ei ollut vaikea muistaa sitä, etenkin kun hän melkein kirjaimellisesti käsitettynä oli valokuvannut tuon salaisen asiakirjan aivoihinsa. Piirtämäänsä soikioon hän kirjoitti ensiksi kirjaimet, samaan järjestykseen kuin ne olivat "The Moonissa", siis näin:
ABC
DEFGHI
JKLMNOP
QRSTUVW
XYZ ABCD
EFGHIJKL
MNOPQRST
UVWXYZ A
BCDEFGHIJ
KLMNOPQR
STUVWXYZ
12345678
9 123456
789Kirjaimet päättyivät Z:aan ja alkoivat taas A:sta, joten siis englantilainen aakkosjärjestys toistui kolme kertaa. Lopun soikiosta hän täytti numeroilla yhdestä yhdeksään kahteen kertaan.
Kesti muutaman minuutin ennenkuin Asbjörn Krag sai soikion täyteen kirjaimia ja numeroita. Sitten hän asetti vahakankaan piirtämänsä soikion päälle. Se peitti kaikki muut kirjaimet ja numerot, paitsi muutamia, jotka näkyivät vahakankaassa olevista reijistä.
Soikio oli nyt tämän näköinen:
E
N
C
B
R
2
3 4Asbjörn Krag tuijotti näitä merkkejä, jotka eivät näyttäneet merkitsevän mitään ja jotka eivät muodostaneet sanaa millään kielellä. Hän näytti syvästi pettyneeltä. Vihoissaan hän oli repimäisillään paperit siekaleiksi, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja merkitsi muistikirjaansa perättäiseen riviin nuo omituiset merkit.
Rivi oli tämän näköinen: ENCBR234
Hän tuijotti yhä uudelleen näitä kirjaimia ja numeroita. Ne vaikuttivat niin salaperäisiltä ja kuitenkin samalla tutuilta. Äkkiä selveni hänelle koko totuus kuin salaman valossa. Hän lisäsi riviin kaksi pistettä ja sai siten kirjaimista muodostumaan lyhennyksen, joka lienee eniten käytettyjä koko maailmassa.
Enc. Br. (Encyklopædia Britannica).
Tavallisesti käytetty, suuren englantilaisen tietosanakirjan lyhennys.
Krag tiesi nyt olevansa oikeilla jäljillä, vaikkakaan hän ei vielä aavistanut, mitenkä salaisuus oli lopullisesti paljastettavissa. Mitä tarkoittivat numerot 2, 3, 4. Ne tuskin saattoivat merkitä sivunumeroa, sillä sanakirjan kuului useita eri osia. Mutta sitten hän lisäsi riviin vielä yhden pisteen, sillä hän oli pannut merkille, että kakkonen oli soikiossa ollut erillään toisista numeroista. Siten hän sai tulokseksi: Enc. Br. 2. 34. Hän merkitsi ilman muuta muistikirjaansa:
Encyklopædia Britannica, osa 2, sivu 34.
Nyt hänen oli saatava käsiinsä kysymyksessä oleva englantilaisen tietosanakirjan osa. Samassa Krag muisti, että teos oli kokonaisuudessaan Oslon poliisilaitoksella.
XXXVII.
LÄHELLÄ MAALIA.
Kun Krag nousi kirjoituspöydän äärestä, oli hän varma siitä, että hän tällä hetkellä oli lähempänä päämaaliaan kuin koskaan aikaisemmin ja pitemmällä kuin kukaan muu niistä toisista, jotka viime vuorokausien aikana niin innokkaasti olivat työskennelleet siinä toivossa, että saisivat tuon arvokkaan salaisuuden haltuunsa. Hänestä tuntui kuin hänellä jo pitemmän aikaa olisi ollut käsissään muuan tiukka solmu, joka nyt oli aukeamaisillaan siitä syystä, että hän onnellisen sattuman kautta oli tullut vetäneeksi ainoasta oikeasta nuorasta.
Hän oli ratkaissut arvoituksen kiinnittäessään huomiotaan salaisen asiakirjan muotoon, suureen soikioon. Kun kirjaimet ja numerot olivat olleet juuri tuon soikion sisässä, oli hän aavistanut, että ne eivät niinkään suuressa määrin voisi auttaa salaisuuden ratkaisemisessa kuin itse soikion muoto. Hänen tarkkaavaisuutensa auttoi hänet oikeille jäljille silloin kuin hän pani merkille, että Sobral varsin huolellisesti piti silmällä hienoa hattuaan. Vuosien kuluessa hän oli tottunut kiinnittämään huomiotaan kaikenlaisiin pikkuseikkoihin, joita toiset olivat pitäneet merkityksettöminä sattumina. Hän ajatteli heti, että hattua verhosi jokin salaisuus, jota Sobral tahtoi varjella toisten uteliaisuudelta. Kun Kragin aivoissa samalla taukoamatta askarteli ajatus tuosta salaperäisestä "The Moon'ista" ei hän voinut olla huomaamatta, että soikio ja hattu olivat samanmuotoiset. Myöhemmin, huomattuaan, että vahakankaassa oli muutamia reikiä, hän käsitti olevansa oikeilla jäljillä.
"The Moon" oli nykyaikaisen diplomatian nerokkuuden tulos. Se oli ja pysyi salaisuutena kaikille niille, joilla ei ollut hallussaan molempia salakirjoitusavaimia. Tavalliset salakirjoitukset, joissa kirjaimien sijasta on käytetty numeroita, voidaan kärsivällisyydellä saada selville. Mutta tässä tapauksessa oli mahdoton saada selville Sateenkaarikirjan, salaisuuksia, ellei omistanut siihen kuuluvia voimia. Krag tiesi varsin hyvin, että hän nyt oli saanut selville vain avaimen tarkoituksen, mutta hän oli samalla vakuutettu siitä, että hän sen avulla ennemmin tahi myöhemmin saisi selville myöskin Sateenkaarikirjan sisällön. Mutta hän tiesi myöskin sen, että hänellä oli vielä suurin vaikeus voitettavanaan. Hänen täytyisi suhteettoman lyhyen ajan kuluessa hankkia käsiinsä tuo alkuperäinen, kaikkein tärkein asiakirja, joka tällä hetkellä oli hänen vaarallisimman vihollisensa, insinööri Barran hallussa. Saavuttaakseen tämän päämääränsä täytyisi hänen itsekseen taistella kaikkia muita, samaan päämäärään pyrkiviä vastaan. Jos joku heistä olisi tiennyt, mitenkä pitkälle hän jo oli päässyt tutkimuksissaan, olisi se saattanut vaikeuttaa hänen toimiaan, mutta olisi voinut käydä niinkin, että hän olisi siitä hyötynyt.
Krag kirjoitti muutamia sanoja poliisilaitoksen päivystäjälle. Hän pyysi lähettämään itselleen englantilaisen tietosanakirjan toisen osan. Lisäksi pitäisi lähetin tuoda hänelle samalla poliisilaitoksen laboratoriosta pullollinen ainetta, joka oli varustettu merkillä K. 4. Laboratorion neljännessä osastossa valmistettiin erilaisia happoja. Niiden avulla tutkittiin asiakirjoja, joiden uskottiin sisältävän joitakin kätkettyjä salaisuuksia. Krag itse oli aikaansaanut tämän laboratorion ja tunsi sen paremmin kuin kukaan muu poliisilaitoksen henkilökunnasta. Poliisilaitoksella varmaankin uskottaisiin, että Asbjörn Krag oli saanut päähänsä etsiä jotakin salaista tiedonantoa tuosta englantilaisesta tietosanakirjasta. Hän lähetti hotellin vahtimestarin viemään kirjettä. Sitten hän meni huoneeseen, jossa Sobral odotti.
Kun Krag astui huoneeseen, käveli Sobral kärsimättömänä edestakaisin permannolla.
– Mitä hittoa! hän karjaisi raivoissaan. – Vielä uusi vahtimestari? Miksi hitossa ette ohjaa puheillepyrkijää tänne? Odotan erästä herraa, joka haluaa keskustella kanssani.
– Se olen minä, Krag vastasi. Sobralin kasvot kirkastuivat.
– Nyt ymmärrän, hän sanoi. – Mahdollisesti keskustelin juuri teidän kanssanne vähän aikaa sitten?
– Ei, Krag vastasi, ette keskustellut minun kanssani, mutta pian saapuu se vaarallinen henkilö, joka meidän on vangittava.
– Wampen?
– Niin, mutta hän ei ole yksin. Tiedättekö mitään Vuorikiipeilijöiden kerhosta?
Sobral ei vastannut heti. Hän mittaili Kragia tutkivin silmäyksin.
– Olen kuullut puhuttavan tuosta joukkueesta, hän vastasi. – Se on muuan salainen englantilainen kerho.
– Sanokaa minulle suoraan, Krag jatkoi, oletteko joskus ollut tuon kerhon jäsenenä?
– En. Miksi te sitä kysytte?
– Sen vuoksi, että ajattelin teidän joskus kuuluneen kerhoon ja sitten syystä tahi toisesta eronneen siitä. Siinä tapauksessa teidän ei olisi pitänyt jäädä tänne. Wampen ei nimittäin tule yksin. Hänen seurassaan on muuan henkilö – eräs insinööri Barra.
Huolimatta hämärästä, joka huoneessa vallitsi, saattoi Krag huomata, että Sobral kalpeni.
– Olen kuullut hänen nimensä, Sobral vastasi, ja tiedän, että hän on yhteydessä tuon kerhon jäsenten kanssa. Minä en ole ollut kerhon jäsenenä, enkä myöskään millään tavalla ole pettänyt heitä, joten minulla ei ole mitään pelättävää heidän puoleltaan. Mutta mitenkä olette saanut kaiken tuon selville?
– Olen seurannut Wampenin jälkiä viimeisten vuorokausien aikana, Krag vastasi. – Tiedän, että olette ollut hänen kanssaan tekemisissä. Viimeksi kuluneiden tuntien aikana hän on ollut eräässä hotellissa insinööri Barran seurassa. En tiedä hänen salaisuutensa laatua, mutta sen tiedän, että hän tulee luoksenne tehdäkseen jonkun tarjouksen. Oletan, että hänellä on kaikki salaiset paperit mukanaan. Näin ollen ei siis ole mitään esteitä kaupan lopulliselle päättämiselle. Ellei hänellä ole mukanaan sellaisia esineitä, joiden avulla hänet voidaan tuomita, uskallan luvata teille, että hänen asunnossaan toimitetaan kotitarkastus.
– Erinomaista, Sobral sanoi innokkaasti. – Mutta mitä aiotte tehdä insinööri Barralle?
– Minulla on omat suunnitelmani, Krag vastasi. – Ellen kuule väärin, ovat herrat jo tulossa tänne.
Alhaalta kuului heikko kellonsoitto.
Krag riensi alas ja avasi oven. Insinööri Barra ja Wampen seisoivat ulkopuolella. Krag pani mielihyvin merkille, että vuorikiipeilijät eivät olleet heidän mukanaan.
– Haluaisimme tavata – – –, Wampen alkoi, mutta insinööri Barra, joka oli heti tuntenut Asbjörn Kragin tämän valepuvusta huolimatta, keskeytti sanomalla:
– Hiljaa! Kääntyen Asbjörn Kragin puoleen hän jatkoi:
– Missä Sobral odottaa?
– Numero 12:ssa. Ohjaan teidät hänen luokseen. Insinööri viittasi Kragin valepukuun.
– Erinomainen, hän sanoi. – Palveluksenne käyvät yhä arvokkaammiksi. Tällä tavoin voitte pidättää kaikki asiaankuulumattomat poissa sen huoneen lähettyviltä, jossa keskustelemme ystävämme kanssa.
– Tällä hetkellä määräämme me täällä, hän sanoi.
Krag ei voinut karkoittaa itsestään omituista pelkoa, joka oli vallannut hänet, kun hän oli huomannut insinöörin kasvoilla olevan ilmeen. Insinööri Barran piirteet olivat synkät ja uhkaavat hänen noustessaan ylös portaita. Krag pysäytti hänet.
– Kestääkö neuvottelunne kauan? hän kysyi.
– Johan sanoin teille, insinööri vastasi, että minulla on sangen niukalti aikaa.
– Mutta minulla on vielä hiukan sanottavaa teille, Krag jatkoi.
Insinööri kääntyi vastahakoisesti salapoliisin puoleen.
– Mitä tarkoitatte? hän kysyi.
– Ei mitään murhia, insinööri Barra, Krag vastasi tuijottaen tiukasti toisen silmiin.
– En ole ihastunut äkkinäisiin kuolemantapauksiin, insinööri vastasi.
– Teidän täytyy luvata se minulle.
– Sen voin luvata.
– Jos te ette pysy lupauksessanne, niin annan sanani teille siitä, että siinä tapauksessa meistä jompikumpi ei poistu elävänä tästä talosta.
– Hm, insinööri murahti olkapäitään kohauttaen. – Toivomuksenne toteutuu.
Hän läksi nopeasti astelemaan ylös portaita. Krag avasi huoneeseen johtavan oven. Kun tulijat astuivat sisälle, nousi Sobral tuoliltaan.
Vasta nyt Krag huomasi, että kaihtimet, jotka olivat ikkunoiden edessä, olivat väriltään likaisenpunaiset. Aamuauringon säteet, jotka tunkeutuivat kaihtimien läpi huoneeseen valaisten sitä puoliksi, loivat samalla sinne omituisen, punertavan valon. Tämä väri pani Kragin ajattelemaan verta. Huone oli itsestäänkin risaisine tuoleineen, ruosteisine sänkyineen ja tahraisine pöytäliinoineen varsin kurja. Sitäpaitsi lepäsi kaiken yllä vielä omituinen, uhkaava tunnelma, näiden kahden miehen kohdatessa toisensa.
Hukkaamatta aikaa turhiin selityksiin astui insinööri Barra Sobralin eteen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
– Olen iloinen tavatessani teidät. Haluan keskustella kanssanne tärkeistä asioista.
Sobral tervehti toista kohteliaasti, mutta veti äkkiä kätensä takaisin.
– Onko teillä neuloja käsineissänne? hän kysyi epävarmana ja pingoitetusti hymyillen.
Barra katsahti kättään.
– Pyydän anteeksi, hän sanoi, käsineeni nappi näyttää olevan rikki.
Äkkiä Asbjörn Krag käsitti, että jotakin kauheata oli jo tapahtunut.
XXXVIII.
INSINÖÖRI BARRAN KÄDENPURISTUS.
Insinööri Barra viittasi pöytään päin.
– Emmekö istuudu, hän sanoi. – Emmehän ole rautatieasemalla odottelemassa ylimääräisen junan lähtöä.
Sobral oli ilmeisesti hiukan hämmästynyt insinööri Barran suorasukaisesta puheesta. Hän ei ollut luullut joutuvansa niin lyhyeen ja liikemiesmäiseen keskusteluun. Sitäpaitsi oli insinöörin käytöksessä jotakin kärsimätöntä ja uhkaavaa, mikä sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi.
Hän katsahti kysyvästi Wampeniin, mutta tämä vain hymyili hämillään, aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään sanottavaa ja aivan kuin hän olisi jäänyt odottamaan tilanteen kehittymistä. Sen jälkeen Sobral kohdisti katseensa Asbjörn Kragiin, mutta kun kauhu, joka oli vallannut hänet hetki sitten, insinöörin kädenpuristuksen aikana, vieläkin kuvastui hänen silmistään, tunsi Sobral asemansa entistäänkin epävarmemmaksi ja hiipivä pelon tunne täytti hänen sydämensä.
Ja kuitenkaan ei kohtauksessa näyttänyt olevan mitään pelottavaa. Kolme miestä oli kohdannut toisensa keskustellakseen eräästä liikeasiasta. Sobral valitsi itselleen viisaimman osan, odottaen toisten puhuvan ensiksi ja asettautui vielä varmuuden vuoksi istumaan siten, että suuri pöytä jäi hänen ja hänen vihollistensa väliin.
– Toivon teidän olevan siksi järkevän, insinööri aloitti, että käsitätte oman asemanne heikkouden.
Sobral vastasi:
– Tietääkseni ei minulla pitäisi olla mitään keskusteltavaa teidän kanssanne. Mutta sensijaan haluan mielelläni neuvotella tuon toisen herran kanssa.
Hän viittasi Wampeniin.
– Insinööri Barra on ystäväni, Wampen vastasi. – Voitte aivan hyvin puhua asianne hänen läsnäollessaan.
– Mutta kun kysymyksessä oleva henkilö on minulle aivan tuntematon, vaadin, että joku vieras henkilö on keskustelumme todistajana. Todistajat ovat aina hyvät olemassa.
Hän katsahti hämmästyneenä salapoliisiin ja tämä ei voinut olla huomaamatta omituista, kuumeista kiiltoa, joka Sobralin silmissä paloi.
– Ehdotan, Sobral jatkoi, että tämä vahtimestari, joka – – –
Hän ei päässyt pitemmälle. Hänen päänsä alkoi hitaasti huojua, aivan kuin henkilön, joka juuri häilyy tiedottomuuden rajamailla. Sobral tarttui päähänsä, hänen kätensä vapisivat ja hänen otsansa valahti omituisen kalpeaksi. Krag huomasi, että hän yritti nousta paikaltaan tarttumalla molemmin käsin edessään olevaan pöydänreunaan, mutta epäonnistui. Uudelleen kohdistui hänen katseensa salapoliisiin, aivan kuin hän olisi odottanut apua siltä taholta. Hänen ilmeensä vaihtelivat nopeasti, muuttuen joka sekunti toisenlaisiksi. Hän oli kuin hukkuva, joka taistelee henkensä puolesta. Hänen järkensä näytti jo olevan pysähdyksissä hänen taukoamatta toistaessaan:
– Tämä vahtimestari, joka – – –, tämä vahtimestari, joka – – –
Koko tuon järkyttävän kohtauksen ajan istui insinööri Barra vastapäätä Sobralia. Hän istui kokoonkyyristyneenä ja tuijotti vastustajaansa heikosti hymyillen ja odottavan näköisenä. Krag ajatteli, että kukaan muu ihminen ei saattaisi olla niin eläimellisen raaka kuin insinööri Barra juuri nyt istuessaan tuossa odottamassa uhrinsa lopullista menehtymistä. Vaikkakaan Krag itse ei ollut insinöörin vaikutuksen alaisena, ei hän silti saattanut karkoittaa inhon tunnetta, nähdessään toisen vahingonilosta loistavat silmät. Wampen vain tuijotti vuoroin kuhunkin huoneessaolijaan, yhä enemmän hämmästyneenä.
Sobralin viimeisten liikkeiden aikana siirtyi Asbjörn Krag hänen tuolinsa viereen. Juuri kun hän ennätti siihen, lysähti vakoilija kokoon. Näytti siltä kuin tämän kaula olisi ollut liian heikko kannattamaan päätä – aivan kuin ohut varsi on liian heikko kannattamaan kukkaa, joka on käynyt sille liian raskaaksi. Krag asetti kätensä hänen otsalleen. Se oli kylmä ja kostea. Nopeasti salapoliisi veti esille revolverinsa ja ojensi sen kohti insinööri Barraa.
– Ette pysynyt lupauksessanne, hän sanoi raivosta vapisevalla äänellä. – Tämä on murha.
Insinööri ei antanut Kragin uhkaavan asenteen pelottaa itseään. Hän hymyili vain entistäänkin leveämmin, täysin sydämetöntä, voitonriemuista hymyä, aivan kuin hän vihdoinkin olisi saavuttanut kauan kaipaamansa päämaalin.
– Mutta minä vakuutan teille, Krag jatkoi, että minä puolestani pysyn sanassani. Jos te olette murhannut tuon miehen, ette poistu elävänä tästä talosta. Älkää liikahtako, vaan pysykää paikallanne! hän karjaisi Wampenille, joka aikoi nousta tuoliltaan. Tämä jäi komennuksen kuultuaan liikkumattomana istumaan ja pelästyneenä tuijottamaan Kragin uhkaavannäköistä revolveria.
– Kuinka olisin voinut murhata hänet? insinööri kysyi. – Hyvä ystävä, en sentään voine tappaa ihmisiä ainoastaan sillä, että katselen heitä.
– Neula, Krag vastasi.
– Vai niin, tarkoitatte käsineeni nappia, insinööri Barra vastasi. – Tehkää minulle se palvelus, että koetatte hänen kaulavaltimoaan. Tehdäksenne sen ei teidän tarvitse laskea revolverianne.
Krag tunnusteli Sobralin kaulaa. Valtimo löi sangen hitaasti, mutta säännöllisesti.
– Tiedättekö mitään siitä, miten Caofin vaikuttaa ihmiseen? insinööri Barra kysyi.
Krag muisti tuon myrkyn, joka tainnuttaa, mutta ei tapa. Hän laski revolveria pitävän kätensä.
– Asettakaa hänet sohvalle, insinööri määräsi. Krag ja Wampen nostivat tajuttoman ja asettivat hänet sohvalle. Mies oli kuin kuollut. Hänen silmäluomensa olivat kiinni ja hänen kasvonsa pelottavan kalpeat.
– Ihailen teidän rohkeuttanne ja jalouttanne, herra salapoliisi, insinööri sanoi, alkaen tutkia tiedottoman taskuja.
– En halua olla murhaajan kanssarikollinen, Krag vastasi. – Sinä päivänä, kun sellaisen rikoksen omasta tahdostani teen, seuraa rangaistus rikoksen kintereillä. Minä joko jään taistelupaikalle tahi sitten olen ainoa syyllinen.
Insinööri selaili Sobralin lompakkoa. Hän tutki sangen tarkoin jokaisen löytämänsä paperilapun aivan kuin saadakseen selville, oliko niissä joitakin näkymättömiä tiedonantoja. Wampen seisoi hänen vieressään ja seurasi ilmeisellä mielenkiinnolla toisen liikkeitä.
– Eräästä asiasta olen kuitenkin käytöksenne avulla päässyt varmuuteen, insinööri jatkoi hajamielisesti, selaillen samalla löytämiään papereita, nimittäin siitä, että ainoastaan käsilläolevat tehtävät ovat yhdistäneet meitä. Te suhtaudutte minuun edelleenkin mitä syvimmällä epäluulolla.
– Oletteko koskaan uskonut asian olevan päinvastoin?
– Sytyttäkää valo, insinööri sanoi.
Wampen sytytti sähkön. Kääntyen Kragiin insinööri jatkoi – hänen ajatuksensa olivat silmänräpäyksen ajan olleet kokonaan muualla:
– Ei, hyvä herra, sitä en koskaan ole uskonut. Hän levitti neljännesarkin kokoisen paperilapun, jonka hän vähää aikaisemmin oli löytänyt Sobralin takinvuorin sisäpuolelta, ja katseli sitä lampunvaloa vasten. Insinööri vihelsi pitkään ja hämmästyneenä. Hän oli löytänyt jotakin erikoista.
– Katsokaahan tätä, hän sanoi toisille.
Wampen ja Krag astuivat lähemmäksi.
Paperissa näkyi selvästi joitakin merkkejä. Siinä oli kirjaimia ja numeroita.
Yöpöydällä oli kynttilä. Insinööri sytytti sen ja lämmitti liekin yläpuolella vasta löytämäänsä paperiarkkia niin, että se kävi ruskehtavaksi ja hiukan käpristyneeksi. Merkit näkyivät yhä selvemmin. Insinööri Barra oli jälleen mitä loistavimmalla tuulella.
– Nämä merkit, hän sanoi, muistuttavat tarkoituksettomassa epäjärjestyksessään Sateenkaarikirjan avainta. Koettakaamme ratkaista arvoitus tämän avulla.
– Sateenkaarikirjaa ei voida lukea ilman muuta, Wampen huomautti. – Ensiksi meidän täytyy saada selville salakirjoitusavaimen tarkoitus.
– Sellaiset kolminkertaiset arvoitukset, insinööri vastasi, ratkaistaan parhaiten asettamalla kaikki kolme asiakirjaa rinnakkain.
Hän asetti ensiksi pöydälle Sobralilta anastamansa paperin. Sitten hän otti esille salakirjoitusavaimen, tuon arvoituksellisen "The Moon'in" ja laski sen äskeisen paperin viereen. Wampen huokasi syvään nähdessään viimeksimainitun asiakirjan. Viimeiseksi insinööri Barra otti laukustaan Sateenkaarikirjan. Wampen kurottautui niin pitkälle kuin suinkin saattoi. Ja kun hän ei enää voinut ylettyä pitemmälle, näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat pullistuneet ulos kuopistaan.
Insinööri Barra tutki papereita hetken, mutta viimein hänen täytyi tunnustaa voimattomuutensa. Asia oli yhtä synkän hämärän peitossa kuin alussakin. Kirjaimet ja numerot näyttivät edelleenkin olevan aivan tarkoituksettomia.
Tällä välin Krag oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kirjoittanut muistikirjaansa Sateenkaarikirjan ensimmäisellä sivulla olevat numerot. Hän oli miettivinään jotakin vaikeata laskua aivan kuin Sateenkaarikirjan salaisuus olisi ollut paljastettavissa jonkin matemaattisen laskutehtävän avulla.
Insinööri Barra katsahti salapoliisia ja uskoi tämän todellakin yrittävän selviytyä pulasta laskutaitonsa avulla.
– Pääsettekö yhtään pitemmälle tuon avulla? hän kysyi.
– En, Krag vastasi mahdollisimman tyytymättömällä äänellä.
Samassa hotellin ovikello soi. Krag nousi paikaltaan.
– Menettekö? insinööri kysyi.
Krag ei vastannut. Hän vain viittasi virkapukuunsa.
Barra katsahti Wampeniin. Sitten hänen katseensa osui sohvalla tiedottomana makaavaan Sobraliin. Hän nyökkäsi Kragille.
– Aivan oikein, hän sanoi. – Menkää vain.
Krag kiiruhti alas ja avasi hotellin ulko-oven.
Ulkopuolella seisoi mies, joka oli lähetetty tuomaan Encyklopædia Britannicaa.
XXXIX.
SANOJA TERÄSTÄ VASTAAN.
Satamassa oli liikenne jo alkanut. Kun Asbjörn Krag avasi ulko-oven, vierivät päivän ensimmäiset kuorma-autot hotellin ohitse. Pari sanomalehtipoikaa kiiruhti tuoreine lehtineen satamaan, tarjotakseen lehtiään ensimmäisten saaristolaivojen uutisnälkäisille matkustajille. Matkalla he koettivat myöskin myydä lehtiä ja sen vuoksi he äänekkäästi huusivat ilmoille lehtien sisältämiä tärkeimpiä uutisia.
Krag seisoi hotellin oviaukossa, paksu sanakirja kainalossaan ja kuunteli poikien huutoa. Nuo huudot osuivat häneen kuin tikariniskut ja hän käsitti heti, että uhkaava äänettömyys, joka Keski-Euroopassa viime aikoina oli vallinnut ja josta mr Brint oli maininnut, oli nyt muuttumaisillaan maailmanhistorian kohtalokkaimmaksi sodaksi. Muuan sanomalehtipoika huusi ohimennessään:
– Itävalta ja Serbia! Viimeiset sähkösanomat! Alempana kadulla kuului toinen huutavan:
– Itävalta tahtoo sotaa! Maailmansota tulee! Maailmansota tulee!
Krag sulki oven. Nyt hän alkoi käsittää, mikä oli saanut nuo maanalaiset ihmiset virtaamaan tänne puolueettoman Norjan pääkaupunkiin. He olivat kuin rottia, jotka vaaraa aavistaen pakenivat uppoavasta aluksesta. Rauha oli rikkoutumaisillaan. Krag tunsi omituista raskautta päässään. Huolimatta varhaisesta vuorokaudenajasta oli ilma raskasta ja painostavaa. Katujen asfalttipäällyksistä nousi kitkerä käry ilmoille. Tukahuttava lämpöaalto oli viipynyt pohjolassa ja melkein koko Euroopassa jo useita viikkoja. Tuntui siltä kuin se olisi ennustanut ukkosen lähestymistä. Hotellin pihamaalla kasvavissa puissa ei ainoakaan lehti liikahtanut.
Elämä hotellissa alkoi vilkastua. Keittiöhenkilökunnan melu kuului jostakin kauempaa. Krag käski yövartijan huolehtia siitä, että kaikki olisivat mahdollisimman hiljaa, niin että hän tovereineen saisi olla rauhassa. Terästääkseen sanojaan pisti Krag vartijan kouraan muutamia kruunuja. Mutta tämä vaikuttikin sen, että mies kävi uteliaaksi ja hiukan tunkeilevaksi.
– Mitä tuo ranskalainen on tehnyt? mies kysyi. Krag ei vastannut.
– Minusta tuntui siltä kuin olisivat nuo herrat olleet kovin salaperäisiä, mies jatkoi. – Ihmiset, jotka nukkuvat päivin ja työskentelevät öisin, eivät voine olla kovinkaan rehellisiä.
Krag kiinnitti huomiotaan siihen, että mies sanoi "ihmiset" ja kysyi senvuoksi:
– Missä ne toiset ovat?
– Tarkoitatteko sitä pariskuntaa? yövartija kysyi. Krag aavisti, että mies tarkoitti madame Januellia ja tämän lihavahkoa seuralaista, joista hän ei ollut kuullut mitään viime tunteina.
Hän kuvasi heidän ulkomuotonsa vartijalle ja kysyi:
– Missä he nyt ovat?
– He istuvat numero 16:ssa korttia pelaamassa. He odottavat jotakin ilmoitusta ranskalaiselta. Tuo ranskalainen on ilmeisesti heidän päällikkönsä.
Krag käski hänen tarkoin huolehtia siitä, että asiaankuulumattomat ihmiset eivät pääsisi huoneeseen, jossa hän ystävineen oli.
Jos joku kysyisi Sobralia, tulisi hänen vain vastata, että tämä oli mennyt ulos, ilmoittamatta koska palaisi takaisin.
Sen jälkeen Krag kiiruhti samaan huoneeseen, jossa hän oli ratkaissut tuon "The Moon'in" arvoituksen. Hän tiesi Barran parhaillaan koettavan ratkaista Sateenkaarikirjan salaisuutta käyttämällä hyväkseen vasta löytämäänsä asiakirjaa. Mutta hän oli melkein vakuutettu siitä, että viimeksilöydetyllä paperinpalasella ei ollut mitään tekemistä Sateenkaarikirjan kanssa.
Hän avasi saamansa tietosanakirjan sivun 34 kohdalta.
Jos hän oli odottanut löytävänsä siitä jonkun johtolangan, pettyi hän varmasti, sillä juuri sillä sivulla oli ainoastaan jonkun tiedemiehen kirjoittama kuvaus Basuto-kansasta ja heidän tavoistaan. Sillä ei voinut olla mitään yhteyttä tämän nykyaikaisen jutun kanssa.
Mutta Krag oli jo aavistanut, mitenkä salaisuus oli paljastettavissa ja sen vuoksi hän ei menettänyt toivoaan. Hän oli vakuutettu siitä, että salaisuus ratkaistaisiin löytämällä oikeat sanat tuosta englantilaisesta sanakirjasta ja juuri niitä täytyi Sateenkaarikirjassa olevien numeroiden tarkoittaa.
Hän otti esille muistikirjansa, johon hän vähää aikaisemmin oli merkinnyt Sateenkaarikirjan ensimmäisellä sivulla olevat numerot.
Sivu alkoi seuraavilla merkinnöillä:
24-17-9/91-7-1/60-2-7/13-4-1/17-2-1/
Asbjörn Krag käsitti heti, että ellei hän toimisi täysin järjestelmällisesti, ei hän voisi lukea tätä salaista ja vaikeata numerokirjoitusta, jonka ratkaiseminen ilman siihen kuuluvaa kolmiosaista koneistoa oli mahdotonta.
Tuon koneiston ensimmäisen osan muodosti reijitetty vahakankaan kappale.
Kun hän asetti sen salaperäisten merkkien päälle, jäi jälelle ainoastaan: Enc. Br. 2 – 34, jotka johdattivat hänet sanotun teoksen toisen osan 34 sivulle.
Niin pitkälle hän nyt oli päässyt.
Mutta hänen täytyi jatkaa ja hän läksi siitä, että 34 sivun täytyi olla ainoastaan perustana seuraaville merkeille. Hän kiinnitti huomiotaan myöskin siihen, että Sateenkaarikirjan ensimmäinen rivi alkoi numerolla 24.
Sivu 34 oli siis lähtökohtana. Sen jälkeen seurasi 24 – yhteensä 58.
Krag avasi kirjan 58 sivun kohdalta.
Siinä puhuttiin Battenbergien suvusta. Seuraava luku oli 17. Hän laski yhteen ja sai tulokseksi 75. Senkään sivun sisältö ei näyttänyt millään tavalla olevan yhteydessä nyt ratkaistavan arvoituksen kanssa. Siinä puhuttiin kukista. Hän avasi jälleen kirjan 58 sivun kohdalta, sillä hän oli huomannut siinä muutamia sanoja, jotka sopivasti yhdistettyinä muodostivat käsitettäviä lauseita.
Hän katsahti Sateenkaarikirjan seuraavaa lukua.
Se oli 17.
Sitten hän ryhtyi toisella tavalla ratkaisemaan arvoitusta. Hän laski rivit ylhäältä alas ja päästyään seitsemännentoista rivin kohdalle, laski rivin sanat vasemmalta oikealle lukien. Hän pysähtyi yhdeksännen sanan kohdalle, sillä Sateenkaarikirjan seuraava luku oli 9. Sana oli Following.
Hän kirjoitti sanan muistiin.
Seuraava Sateenkaarikirjan numeroyhdistelmä oli: 91-7-1.
Jos hänen käyttämänsä menetelmä oli oikea, täytyisi hänen siis lisätä 34:ään luku 91 sekä siirtyä sivulle 125 ja etsiä sivun seitsemännen rivin ensimmäinen sana. Niin hän tekikin.
Sana oli Confidential.
Nyt hän oli siis löytänyt sanat: "Following confidential."
Samassa hetkessä hän käsitti olevansa oikeilla jäljillä.
60-2-7 avulla hän löysi sanan convention ja 13-4-1 avulla sanan according.
Asbjörn Krag aavisti, että salaisuutta peittävä verho alkoi vähitellen kohota. Salapoliisi oli harvoin tuntenut sellaista jännitystä kuin nyt. Ja tuntui siltä, kuin noiden sanojen merkitys ja niiden kaiku olisi lisännyt tuota jännitystä ja täyttänyt sen uhkaavalla vaaralla. Sitä mukaa kuin verho siirtyi ja yhä useampia sanoja tuli näkyviin, tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi nähnyt niiden teräksenharmaina piirtyvän synkkää mustaa taustaa vastaan.
Seuraavat numerot auttoivat häntä löytämään sanat: "to the military instructions."
Kolmen minuutin kuluttua oli hän saanut selville Sateenkaarikirjan ensimmäisen sivun sisällöstä seuraavan pätkän:
"Following confidential convention according to the military instructions has to day been confirmed between –" ["Seuraava salainen sotilassopimus on tänään tapahtuneessa neuvottelussa hyväksytty –" Suom. muist.]
Krag kumartui jälleen numeroiden puoleen.
Ja kadulta kuului sanomalehtipojan huuto:
– Uhkaava maailmansota! Uhkaava maailmansota!
194
INSINÖÖRI BARRA YMMÄLLÄ.
Sitä mukaa kuin Asbjörn Krag sai selville Sateenkaarikirjan sisältöä, kävi hän yhä vakavammaksi. Viimein hän oli saanut selville kaikkien muistikirjaan kirjoittamiensa numeroiden tarkoituksen.
Hän luki sanat vielä kertaalleen hitaasti läpi ja punnitsi paperia kädessään.
– Nyt minulla on tiedossani, hän ajatteli, yksi uuden ajan merkillisimmistä asiakirjoista, kahden suuren eurooppalaisen vallan keskenään tekemä sotilassopimus, jossa on suunnitteluja siltä varalta, että joku kolmas valta ryhtyisi sotaan heitä vastaan. Tuo kolmas valta tahtoisi keinolla millä hyvänsä saada nämä suunnitelmat tietoonsa. Nyt hän käsitti, minkä vuoksi nuo miehet, jotka viime päivinä olivat parveilleet hänen lähettyvillään, olivat panneet maan ja taivaan liikkeelle saadakseen selville tuon asiakirjan sisällön. Mutta Krag tiesi myöskin samalla, mikä hänen velvollisuutensa tässä tapauksessa oli.
Kaikista niistä, jotka tällä hetkellä taistelivat saaliista, oli hän ainoa, joka oli saanut selville Sateenkaarikirjan salaisuuden. Hän oli kylläkin ollut yhteistoiminnassa insinööri Barran kanssa, joka väitti toimivansa ihmisystävällisyyden nimessä ja haluavansa hävittää tuon salaisen asiakirjan. Mutta aikaisempien, insinööri Barran kanssa käymiensä taisteluiden aikana hän oli tullut huomaamaan, että tuon arvoituksellisen miehen sanoja ei aina voinut ottaa täydestä todesta. Asbjörn Krag päätti ennättää ennen häntä. Siinäkään tapauksessa, että hän hävittäisi ensimmäisen avaimen, reijällisen vahakankaan kappaleen, ei hän jättäisi noiden ihmispetojen kynsiin siksi vaarallista asiakirjaa kuin tuo Sateenkaarikirja todellisuudessa oli. Hän itsekseen toteuttaisi insinööri Barran suunnitelman.
Mutta minkälaiseksi hänen asemansa siinä tapauksessa tulisi?
Sateenkaarikirja oli insinööri Barran hallussa. Mitenkä hän saisi sen käsiinsä?
Tähän asti Asbjörn Krag oli auttanut insinööri Barraa sen vuoksi, että hänen ja insinöörin päämäärä tällä hetkellä oli sama ja senvuoksi, että heillä kummallakin oli hyötyä toistensa avusta. Mutta Krag oli myöskin varma siitä, että samalla kuin insinööri saisi selville Sateenkaarikirjan sisällön, ilmestyisi hänen ja insinöörin välille kohtalokas kuilu.
Horjumattoman päätöksen tehtyään Krag poistui huoneesta, jossa hän oli onnistunut paljastamaan Sateenkaarikirjan salaisuuden. Ensiksi hän ilmoitti ovenvartijalle haluavansa mennä huoneeseen, jossa madame Januelli ja tämän seuralainen olivat. Avaimenreijästä Krag saattoi nähdä, että tuo pariskunta parhaillaan pelasi korttia. Molemmat näyttivät väsyneiltä ja valvoneilta. Krag otti virkalakin päästään ja astui sisälle. Kumpikaan huoneessaolijoista ei tuntenut häntä. He katsoivat kysyvästi Kragia.
Salapoliisi ei sanonut mitään. Hän ainoastaan hyvin vakavan näköisenä viittasi heidät luokseen, aivan kuin hänellä olisi ollut ilmoitettavana heille jokin tärkeä salaisuus.
He seurasivat häntä huoneen numero 12 kohdalle, jossa Krag viittasi heitä kurkistamaan avaimenreijästä. Sisällä työskentelivät Barra ja Wampen edelleenkin salaisuuden ratkaisemisessa, Sobralin maatessa liikkumattomana ja kuolemankalpeana sohvalla.
Madame Januelli ja hänen seuralaisensa tuijottivat kauhistuneina Kragiin ja halusivat lähinnä saada selville, mitä huoneessa oli tekeillä.
Krag sanoi yhden ainoan sanan: poliisi, ja ojensi samalla kätensä heitä kohti.
– Sata kruunua, hän lisäsi.
Molemmat vakoilijat seisoivat neuvottomina.
Silloin Krag laski uhkaavasti kätensä ovenrivalle.
He estivät hänet toteuttamasta aikomustaan. Lihavahko herrasmies työnsi sadan kruunun setelin Kragin ojennettuun kouraan.
– Ennätätte vielä lähteä mannermaajunalla, Krag sanoi.
Nuo molemmat salaperäiset ihmiset uskoivat ilmeisesti, että poliisi oli löytänyt heidän piilopaikkansa. Sana poliisi oli saanut heidät niin säikähtymään, että he suinpäin kiiruhtivat asemalle, ottamatta mukaansa muuta kuin päällysvaatteensa. Huolimatta tilanteen vakavuudesta ei Krag saattanut olla hymyilemättä, nähdessään miten varovaisesti he hiipivät pois hotellista.
Sen jälkeen Krag meni insinööri Barran luokse.
Barran kasvot olivat käyneet yhä synkemmiksi, ja hänen silmäluomensa nytkähtelivät hermostuneesti, josta Krag huomasi, että toinen oli menettämäisillään malttinsa.
– Kirottu asiakirja, Barra murahti. – En saa siitä minkäänlaista selvää.
Hän loi kiukkuisen katseen sohvalla makaavaan tiedottomaan mieheen.
– Mahdollisesti sittenkin teimme tyhmästi, hän jatkoi.
– Millä tavalla? salapoliisi kysyi samalla kun koetti päästä mahdollisimman lähelle insinööriä.
– Rupean epäilemään, että avaimella, jonka löysimme tuon roiston hallusta, ei ole mitään tekemistä Sateenkaarikirjan kanssa.
– Sekin on mahdollista, Krag vastasi, mutta en sittenkään käsitä, missä suhteessa olisimme menetelleet tyhmästi.
– Niin, Barra murisi, on järjetöntä tainnuttaa ihmistä, jonka puheista saattaisi hyötyä.
– Tarkoitatteko Sobralia?
– Kyllä.
– Uskotteko, että olisitte saanut hänet puhumaan?
– Olisin varmasti pakottanut hänet siihen, insinööri vastasi, hymyillen kauheata, raakaa hymyään.
Hän katsahti jälleen Sobraliin.
– Hän ei virkoa ainakaan kuuteen tuntiin, Barra sanoi, ja mannermaajuna lähtee jo puolen tunnin kuluttua.
– Onko teidän lähdettävä välttämättömästi jo silloin?
– Meidän täytyy ratkaista arvoitus, insinööri Barra vastasi, niin kauan kuin siitä on meille jotakin hyötyä. Muussa tapauksessa voivat Euroopan tapaukset aiheuttaa sen, että koko kaunis pelimme menee hukkaan. Olen sanonut ystävilleni, että suoritettuani tehtäväni täällä matkustan kello 7,44 junalla. Menen täältä suoraan asemalle.
– Siinä tapauksessa teillä ei todellakaan ole paljoakaan aikaa jälellä.
– Mutta minun täytyy, insinööri huudahti iskien nyrkkinsä pöytään, minun täytyy olla selvillä siitä, matkustanko täältä mukanani ratkaistu salaisuus tahi onko hallussani vain pelkkä tyhjänpäiväinen asiakirja, josta kukaan ei voi saada selvää. Yrittäkäämme vielä kerran.
Hän kumartui uudelleen papereiden ääreen.
Krag silmäili näköjään aivan välinpitämättömästi häntä. Salapoliisi sytytti savukkeen ja puhalsi savupilven yli pöydän.
Barra katsahti ylös.
– Te suhtaudutte asiaan varsin välinpitämättömästi, hän sanoi.
Krag vastasi kysymällä:
– Tunnetteko tätä, insinööri Barra: "Following confidential convention according te the military instructions has to day been confirmed between – –"
Barra ponnahti ylös.
– Mistä olette saanut sen selville? hän kysyi.
– Tunnetteko te tuon lauseen?
– En, Barra vastasi ja viitaten Sateenkaarikirjaan hän jatkoi: mutta juuri sen odotin tapaavani tästä kirjasta.
– Siinä se onkin, Krag vastasi rauhallisesti.
XLI.
ARVOITUKSEN RATKAISU.
– Jos en olisi varma asiastani, insinööri Barra vastasi astuen aivan Asbjörn Kragin eteen, niin epäilisin, että te olette lukenut tuon asiakirjan.
– Olen lukenut osan siitä, salapoliisi vastasi. – Ainakin niin paljon olen lukenut, että osaan kuvitella mitenkä suunnattoman arvokas se on.
Barra tuijotti tutkivasti ja epäillen salapoliisia.
– Asiakirja on koko ajan ollut minun hallussani, hän sanoi, ja vaikkakin kunnioitan teidän kykyjänne, en sittenkään voi uskoa, että olisitte onnistunut suorittamaan jotakin sellaista, joka näyttää olevan minulle mahdotonta.
– Te ilmeisesti unohdatte, Krag vastasi, että käytettävissäni on ollut sellaisia happoja ja muita aineita, joita teillä ei ole ollut. Koko poliisilaitoksen laboratorio on ollut käytettävissäni.
– Mutta koska? insinööri Barra kysyi. – Koska teillä on ollut tilaisuutta kokeilla niillä?
– Viime yönä, Krag vastasi, tarkastaessamme asiakirjaa. Tein sen kenenkään huomaamatta. En halua mielelläni ilmaista ihmisille, että kokeilen sellaisilla menettelytavoilla, joista ei koidu mitään tulosta. Sen vuoksi halusin ensiksi nähdä, miten kaikki kävi.
Ihmeellinen, happamelta vaikuttava hymy ilmestyi Barran kasvoille.
– Olette siis pelkän vaatimattomuutenne vuoksi työskennellyt salassa, hän sanoi, mutta koska nyt olette todennut, että menettelytapanne johtavat erinomaisiin tuloksiin, tahtonette ilmaista ne minullekin. Se on erinomaista ja varsin kiitettävää teidän puoleltanne. Väitättekö siis todellakin, että nämä eri salakirjoitusavaimet eivät ole minkään arvoisia ja että Sateenkaarikirjan näkyvät merkinnät ovat vain silmänlumetta, joiden avulla tahdotaan peittää salakirjoitus, joka on niiden rivien väliin kirjoitettu.
– Sateenkaarikirjassa on käytetty näkymätöntä kirjoitusainetta, Krag vastasi, ja saatuanne sen selville, voitte helposti käsittää avaimen ja kirjan tarkoituksen.
– Todellakin! Ja tuon kirjoituksen te voitte saada esille?
– Kyllä, erään kemiallisen aineen avulla.
– Nyt heti? insinööri kysyi.
– Niin. Barra katsoi vuoroin kumpaakin miestä ja mietti, hyödyttäisikö käyttää väkivaltaa. Hän oli laskenut revolverinsa eteensä pöydälle. Se oli Sateenkaarikirjan vieressä. Näytti siltä kuin hän silmänräpäyksen ajan olisi aikonut tarttua pöydällä kiiltävään aseeseen, mutta sitten hän äkkiä kuitenkin jätti sen tekemättä.
Salapoliisi oli koko kohtauksen ajan ollut täysin kylmäverinen. Näytti siltä kuin savuke, jota hän poltti, olisi kiinnostanut häntä paljon enemmän kuin mikään muu koko maailmassa. Savuke oli sammunut ja hän sytytti sen huolellisesti uudelleen.
– Olkaa hyvä ja kiiruhtakaa, Barra huudahti, vai onko tarkoituksenne tuhlata aikaa?
– Haluan mieluummin mahdollisimman pian päästä ratkaisuun, Krag vastasi, mutta sitä ennen vaadin eräitä takeita.
– Mitä takeita tarkoitatte?
– Takeita siitä, että tuota asiakirjaa, joka on mitä vaarallisin, ei käytetä ketään vastaan. Asiakirja on varastettu jostakin. Haluan, että se joko hävitetään tahi sitten viedään takaisin sinne mistä se on varastettu, tässä tapauksessa siis niille valtioille, jotka tuon sopimuksen ovat tehneet.
Insinööri Barra vei käden sydämelleen.
– Olenhan jo selittänyt teille Vuorikiipeilijöiden kerhon tarkoituksen, hän sanoi. – Kerho toimii jalojen tarkoitustensa toteuttamiseksi. Tehän sitäpaitsi itsekin olette kerhon jäsen. Te voitte seurata mukanamme ja todeta, että asiakirjaa ei käytetä mihinkään sopimattomaan tarkoitukseen.
Wampen oli kuunnellut keskustelua ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoillaan. Hän oli ilmeisesti fatalisti ja tyytyi kohtaloonsa tahi sitten – mikä oli luultavampaa – hän ei lainkaan uskonut insinööri Barran vakuutteluja.
– Hyvä, Krag vastasi, muuta mahdollisuutta ei ole kuin että matkustan kanssanne. Minäkin olen tilannut itselleni paikan kello 7,44 lähtevään junaan.
Insinööri näytti kuuntelevan jotakin.
– Olen kuulevinani auton äänen, hän sanoi. – Joku tuli tänne.
– Sen aiheuttavat ohiajavat autot, Asbjörn Krag vastasi. – Ensimmäiset matkustajalaivat ovat juuri saapuneet saaristosta. Ettekö voi odottaa siksi kunnes olemme junassa. Siellä voimme rauhassa ottaa selvää asiakirjasta.
Insinööri Barra melkein vapisi uteliaisuudesta.
– Menettelytapa, hän sanoi, menettelytapa –
– Kuten haluatte, Krag vastasi.
Hän otti taskustaan esille pienen pullon, joka sisälsi jotakin vedenväristä nestettä. Korkin läpi oli pujotettu pieni sivellin.
Barran ja Wampenin mitä suurimmalla mielenkiinnolla seuratessa hänen liikkeitään, Krag tiputti muutamia pisaroita pullosta asiakirjalle ja levitti nesteen sitten siveltimen avulla koko sivun laajuudelle. Neste vaikutti paperiin aivan samoin kuin vesikin olisi tehnyt. Barra kostutti sormenpäänsä nesteeseen ja haistoi sitä.
– Ihmeellinen tuoksu, hän sanoi. – En tunne tuon aineen kemiallista kokoomusta. Tahi myöskin se on niin yksinkertainen, että en ole katsonut tarpeelliseksi lähemmin tutkia sitä.
Hän silmäili tarkkaan asiakirjaa.
– Minä en huomaa siinä mitään muutosta, hän sanoi, puhumattakaan kirjoituksesta.
– Meidän täytyy odottaa jonkun aikaa. Paperi kuivuu pian, Asbjörn Krag vastasi. – Odottakaamme rauhassa sen aikaa.
Salapoliisin savuke oli jälleen sammunut.
– Kirottu savuke, hän mutisi, sehän sammuu yhtämittaa.
Jonka jälkeen hän sytytti tulitikun.
Se, mitä sen jälkeen tapahtui, vei vähemmän aikaa kuin sen kertominen.
Asbjörn Krag oli saavuttanut päämääränsä.
Sytyttäessään savukettaan hän sanoi hyvin rauhallisesti insinööri Barralle:
– Olette aivan oikeassa, insinööri Barra, sillä juuri tavallisimmat ilmiöt ovat vaikeammin todettavissa. Vanhana kemistinä te varmasti tunnette varsin hyvin tämän aineen kokoonpanon. Se on sangen vaarallista muun muassa sen vuoksi, että se on hyvin tulenarkaa. Se on sata kertaa vaarallisempaa kuin petroleumi. Samassa hän heitti palavan tulitikun asiakirjan päälle. Se syttyi silmänräpäyksessä ja ilmoille kohosi korkea, sinertävä tulikieleke.
Aine oli täydellisesti läpäissyt asiakirjan. Sekunnin murto-osassa oli paperi tuhoutunut ja muuttunut pieneksi, harmaaksi tuhkaläjäksi. Krag oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen insinööri Barran tuijottaessa tyrmistyneenä liekkeihin ja temmannut tämän revolverin pöydältä.
Samalla hän huusi: tulta, tulta. Ovi temmattiin äkkiä auki ja siviilipukuisia poliiseja ryntäsi huoneeseen. Juuri kuin insinööri aikoi hyökätä Asbjörn Kragin kimppuun, tarttui häneen kaksi salapoliisia. Hetken kuluttua olivat Barra ja Wampen käsiraudoissa.
– Vai niin, juuri ystävänne tulivat tuolla autolla, insinööri sähisi. – Tämä on selvää kavallusta.
– Te erehdytte, Asbjörn Krag vastasi, antaen asiakirjasta muodostuneen tuhkan valua sormiensa lomitse, sillä olen juuri nyt toteuttanut erään kerhomme jaloimmista suunnitelmista. Asiakirja on tuhottu. Se ei voi enää vahingoittaa ketään. Ja koska teidän niin välttämättä piti päästä lähtemään kello 7,44 junalla, luovutan varaamani vaunuosaston teidän käytettäväksenne. Herrat saatetaan asemalle, mutta minun täytyy hävitä muualle. Pienimmästäkin vastarinnan yrityksestä seuraa vangitseminen. Rajalla pääsette vapaiksi ja saatte tehdä mitä tahdotte. Haluaisin mielelläni kohdata vielä kerran Vuorikiipeilijöiden kerhon jäsenet, mutta kun huomaan ystäväni Barran silmissä noin kostonhaluisen katseen, luovun siitä tällä kertaa. Samalla ilmoitan, että lähiaikoina en ole tavattavissa missään. Näkemiin, hyvät herrat.
Sen hetken jälkeen Asbjörn Krag todellakin katosi joksikin aikaa. Hän näyttäytyi vasta sitten kuin maailmansota jo oli alkanut ja ihmiset saaneet uutta ajattelemisen aihetta. Vuorikiipeilijöiden kerhon jäsenet, joiden suhteen poliisilaitoksella ei ollut minkäänlaisia todisteita, saatettiin rajalle. He eivät tehneet vastarintaa. Asiakirjan hävittämisen yhteydessä oli heidän tehtävänsä Norjassa päättynyt.
Vaikkakin juttu siis oli päättynyt kerhon jäsenten toivomusten mukaisesti ja asiakirja hävitetty, eivät herrat kerhon jäsenet siitä huolimatta olleet lainkaan tyytyväisen näköisiä astuessaan junaan.
Ainoa heistä, joka myöskin oli taistellut asiakirjasta ja joka oli saanut luoda silmäyksen sen salaisuuksiin, oli Asbjörn Krag. Mutta kun tuo vaitelias mies poltti asiakirjan, karkoitti hän myöskin sen salaisuudet mielestään.
Ainoastaan sen verran hän muisti siitä sitten kuin sota jo oli alkanut ja sen ensimmäiset, yllättävät viestit olivat saapuneet hänen tietoonsa, että sanojen "has to day been confirmed between" jälkeen oli seurannut englanninkielellä:
"Belgian kuninkaallisen hallituksen ja – –"
Krag oli myöskin lukenut toisen hallituksen nimen, mutta kuten hän sanoi – sitä hän ei enää muistanut. Loppu oli poltettu.