Karilan poikienkirja kertoo kahden poikajoukon välisestä kilpailusta ja jääpallojoukkue ”Harmaitten” vaiheista. Tarina kuvaa koulupoikien arkea, keskinäisiä välienselvittelyjä sekä urheilun tuomaa jännitystä ja yhteishenkeä 1920-luvun Suomessa.
Olli Karilan '"Harmaitten" tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1793. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
"HARMAITTEN" TARINA
Kertomus jääpallojoukkueesta
Kirj.
OLLI KARILA
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakevhtiö, 1926.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Kuinka lieneekin sattunut, että Strömin talossa asui suuria poikia ja Saarelaisen talossa pieniä, niin että "römmiläiset" antoivat alituisesti selkään saarelaisille, sillä nuo isot pojat eivät olleet vielä niin isoja, että olisivat osanneet sovelluttaa jokapäiväiseen käytäntöön ja ennenkaikkea saarelalaisiin nähden niitä ritarillisuuden vaatimuksia ja velvoituksia, joita hekin poikasydämiensä koko lämmöllä ahmivat historiallisista seikkailuromaaneista. Ja niinpä olikin saarelalaisten pikkupoikien elämä muuttunut synkäksi ja vaaranalaiseksi. Ulos pihasta ei ollut juuri menemistä, ellei halunnut päästä epätasaiseen tappeluun, ja olo ja leikkiminen pihalla maistui puulta, ennenkaikkea siksi, että se oli pakollista. Koulumatkoillakin täytyi varoa naapureita eikä edes joukolla kulkeminen auttanut. Valittelut olivat niinikään turhia. Ensiksikään ei niitä nyt tavallinen reilu mies viitsinyt tehdäkään, ne olivat alentavia, ja jos jolloinkin noiden isompien viikareitten vanhemmat kuulivatkin valitteluja poikiensa käytöksestä, saattoivat he hyvällä omallatunnolla vastata, etteivät toisetkaan olleet sen parempia, mikä olikin totta. Ja siksi toiseksi oli vanhempien valta noihin viikareihin nähden varsin rajoitettu, enemmän näennäinen kuin todellinen, sillä jos poikaviikareilla on halua ja tilaisuutta tapella, niin he tappelevat kaiken maailman kielloista huolimatta.
Tänään oli jälleen ollut onnettomuuden päivä saarelaisille. Sari oli saanut yhtä perusteellisen kuin ansaitsemattomankin löylytyksen römmiläisten johtajalta, sydämmellisesti vihatulta Porkkanalta. Sari oli mennyt aamulla käymään kirjakaupassa – oli syyspuolen lupapäivä – ja tällöin oli Porkkana hänet kohdannut. Porkkanalla, suurella, romuluisella ja vahvalla neljäsluokkalaisella, oli kuittaamatonta kaunaa saarelalaisia vastaan, jotka, silloin kuin vain tiesivät olevansa turvassa, eivät häikäilleet nimittää häntä tuolla kasvitieteellisellä nimellä. Liekö syy ollut se, ettei Porkkana pitänyt noista nimellisistään hyödyllisistä ja maukkaista juurikasveista, vai mikä, mutta varmaa vain oli, että sen nimen omistaminen hänelle merkitsi ehdotonta taisteluhaastetta, sitäkin katkerampaa, kun saarelalaisten keksimä, levittämä ja kärsivällisesti toitottama nimitys oli saanut hyväksymyksen yläluokkalaisten keskuudessa. Yläluokkalaiset nimittivät Porkkanaa julkeasti tällä nimellä eikä siinä auttanut muu kuin kuunnella, mutta saarelalaisille tiesi tuon nimen mainitsiminen selkäsaunaa.
Sari, pieni ja heikohko toisluokkalainen, oli tehnyt syntiä siinä missä toisetkin, mutta oli täydellisesti viaton Porkkanan otsassa olevaan mustelmaan. Sen mustelman oli aiheuttanut Räpin heittämä lumipallo. Porkkana ei kuitenkaan syventynyt yksityiskohtiin, vaan kuittasi armottomasti Sarin entiset, nykyiset ja kaikesta päättäen tulevatkin synnit ja ylitsekäymiset häntä ja römmiläisiä kohtaan. Sari tappeli urhoollisesti ja epätoivoisesti, mutta turhaan. Hänen voimansa eivät riittäneet. Mutta hänen sisunsa riitti, sillä kun Porkkana – Sarin maatessa likaisessa, märässä lumisohjussa – yritti pakoittaa hänet lausumaan sanelunsa mukaan kaikenlaisia halpamaisia ajatuksia saarelalaisista, poika vaikeni itsepintaisesti, vaikka kidutus olikin kamala. Ei voi tietää, eikö hänen sisunsa olisi mahdollisesti antanutkin perään, mutta onneksi ilmestyi läheiseen kadunkulmaan poliisi, joka välinpitämättömästi vilkasi tappelupaikkaa kohti. Poliisi ei huomannut eikä ymmärtänyt tragediaa lainkaan, mutta Porkkanan paha omatunto heräsi ja hän laski uhrinsa vapaaksi. Sari nousi ylös, itkemättä, likaisena, rapaisena ja nöyryytettynä, ja lähti kävelemään Porkkanan jaellessa hänelle ilkimielisiä neuvoja. Mutta päästyään muutaman kymmenen metrin päähän kiusaajastaan hän luonnollisestikin kääntyi kohti ja huusi itkun sumentamalla, mutta sisun kiukuttamalla äänellä:
"Porkkana! Porkkana! Porkkana!"
Porkkana syöksähti hänen jälkeensä, mutta pysähtyi heti: ei maksanut vaivaa yrittää, Saarelaisen talon takaportti oli liian lähellä. Sari pujahti siitä pihalle.
Nyt hän itki, niin että koko ruumis hytkyi. Hän ei tuntenut kipua, vaikka häntä olikin mukiloitu, eikä hän kiinnittänyt huomiota pukuunsa, joka oli tahrattu yltyleensä. Hän itki terveestä, poikamaisesta kiukusta, nöyryytyksestä ja häpeästä sekä siitä, ettei hän voinut pidättää kyyneliään. Häntä vapisutti viha ja oman voimattomuuden tunto.
"Sakki" oli koolla pihalla ja pojat riensivät heti tiedustamaan Sarilta, mikä hänen oli. He arvasivat kyllä, että römmiläiset olivat jälleen lisänneet syntiluetteloaan. Sarilta eivät he hänen itkunsa takia tahtoneet saada lainkaan selvää. Vasta kun Srmi oli hiukan rauhoittunut ja tullut vakuutetuksi, ettei hänen itkunsa takia naurettu, hän kertoi asian, katkonaisesti ja lyhyesti. Pojat eivät puhelleet paljon, mutta he miettivät sitä enemmän, miettivät, millä tavalla ja miten he saisivat römmiläiset lannistetuiksi. Sitä asiaa oli monasti pohdittu ja hurjia suunnitelmia ja keinoja oli esitetty. Niillä kaikilla, vaikka ne todistivatkin mielikuvitusta ja intoa, oli se vika, etteivät he kyenneet niitä panemaan täytäntöön.
Pari lumipalloa suhahti aidan yli ja iskeytyi seinään poikien takana. Pojat kavahtivat paikoiltaan. Seuraavassa hetkessä tuli kolme lumipalloa ja muuan niistä oli vähällä sattua Räpiin.
"Römmiläiset heittävät!"
Pojat ryntäsivät portille ja puristivat juostessaan jokainen lumipallonsa. Aivan oikein, römmiläisten puolella oli aitaamattomalla tyhjällä tontilla viisi poikaa, Porkkana niiden joukossa. Saarelaiset heittivät pallonsa, mutta välimatka oli liian pitkä ja römmiläiset osoittivat pelkäämättömyyttään ja välinpitämättömyyttään jääden hievahtamatta paikoilleen. Ainoakaan pallo ei sattunut. Porkkana heitti vuorostaan ja kahden saarelaisen oli kuin olikin hiukan kumarrettava, ei paljon, mutta kumarrettava kuitenkin. Se otti sisulle ja sisulla jatkettiin lumisotaa. Molemmat puolet jäivät kuitenkin vahingoittumattomiksi. Lumipallot ja ivasanat olivat yhtä vaarattomia.
Römmiläiset tuntuivat ensiksi kyllästyneen ja ylhäisen ja välinpitämättömän näköisinä he alkoivat hiljalleen kävellä kauemmaksi, tontin toiseen päähän, missä heillä viraltapantu limonaadikoju oli kadehdittavana päämajana.
"Pelkurit!" huusi Sari kiukuissaan.
"Ahaa, Sariko siellä onkin!" huusi Porkkana vastaukseksi. "Katsokaas pojat, kuinka puhdas tuo Sari on: minä pesin sen äsken juuri."
Ja römmiläiset päästivät yhteisen pilkkanaurun.
Saarelalaisten sisu ei enää kestänyt, vaan he ryntäsivät kohti kiusaajiaan heittäen lumipallonsa niin läheltä, että Räpin ja Sarin yhteislaukaus sattui kuin sattuikin Porkkanan hattuun. Römmiläiset julmistuivat ja kapasivat saarelalaisten perään, mutta jälkimäiset ehtivät kuitenkin hyvissä ajoin porttinsa taakse ja sinne, sinne ei Porkkanakaan uskaltanut tunkeutua.
Samassa pälkähti jotakin Räpin päähän. Hän oli esittänyt useimmat suunnitelmat römmiläisten kukistamiseksi ja oli loukkautunut, kun ei ainoatakaan niistä oltu hyväksytty toteutettavaksi. Mutta nyt hän oli jälleen saanut ajatuksen, jonka yksinkertaisuus ja nerokkuus oli hämmästyttävä.
"Hei pojat, kuulkaas! Minä tiedän nyt jotakin!"
Ja Räpi, pienehkö, tummapintainen, laiha ja eloisa poika, selitti vilkkaasti, käsiään levitellen ja takoen nyrkillään, suunnitelmansa.
"Onko teillä kellä rahaa? Minä panen kaikki, mitä minulla on. Jääkööt elävätkuvat tällä kertaa", hän intoili ja näytti kädessään muutamia kolikoita. Räpin innostus tarttui muihinkin, jopa Pelleenkin, joka muuten oli tavattoman huolellinen ja tarkka raha-asioissa. Rahat koottiin. Paljon ei siinä ollut, mutta Räpi vakuutti sen riittävän.
"Ja nyt, Lassi ja Pelle jääkööt tänne pihalle, tai, Lassin on ensin päästettävä Sari porraskäytävään. Uskallathan sinä Sari suorittaa tuon työn?"
Sarin kasvot olivat vakavat ja silmissä oli synkkä tuli.
"Kyllä uskallan."
"Ja muista sitten, ei ennen kuin minä vihellän: kaksi pitkää vihellystä!"
"Entäs me muut?" kysyi Ima.
"Te muut menette kadulle härnäämään römmiläisiä, mutta älkää härnätkö liian paljon. Ja minä lähden nyt Koreloffin ukon luo."
Räpi riensi samassa talossa taikka taloryhmässä toisen kadun varrella olevaan pieneen muna- ja hedelmäkauppaan, mistä pojat säännöllisesti kävivät ostamassa pehmeäkuorisia "kiinanpähkinöitä" ja missä heillä kaikilla ja Räpillä etenkin oli luottoakin aina markkaan ja puoleentoistakin saakka.
Räpi sanoi kiireisesti ja huolimattomasti hyvänpäivän ja tiedusti sitten venäläisukolta, oliko tällä munia, mutta, lisäsi hän heti, ei hyviä munia, vaan huonoja, mädänneitä. Ukko luuli, että hänen kanssaan laskettiin pilaa, ja kun hän ei sitä ymmärtänyt, hän käsitti sen loukkaukseksi ja muuttui luoksepääsemättömäksi. Räpillä oli suuri vaiva selittää, ettei hän laskenut mitään leikkiä.
"Mihinkäs sinä niitä tarvitset?" kysyi ukko epäilevästi. Poikien maine ei ollut kovin taattu koiruuksiin nähden ja ukko oli heidän kanssaan hyvin usein sotajalalla.
"Tarvitsenpa vain", kierteli Räpi ja vakuutti, ettei mistään pahasta ollut kysymys. Ja kun ukko näki rahaa hänen kädessään, haihtuivat hänen epäluulonsa ja hän päästi Räpin varastohuoneeseen, missä pieni öljytuikku vain valaisi muna- ja omenalaatikoita.
"Tuossa niitä olisi", sanoi venäläinen ja viittasi pieneen laatikkoon, missä näkyi muutamia kymmeniä munia. Räpin silmät loistivat.
"Paljonko ne maksavat?"
Ryssä oli kahdenvaiheella. Hän ei ollut tottunut myymään tällaisia eikä osannut niiden hintaa määritellä, mutta pelkäsi samalla antavansa ne liian halvasta. Kauppa syntyi kuitenkin tuotapikaa ja Räpi kiikutti munalaatikon mukanaan takapihalle, missä Pelle ja Lassi olivat parhaillaan puristamassa lumipalloja kahteen laatikkoon.
"Entä Sari?" kysyi Räpi.
"Sari on paikallaan", ilmoitti Pelle. "Ja sinä onnistuit saamaan! Hei, niitähän on koko laatikollinen!"
Räpi silmäsi lumipallovarastoa.
"Riittää jo! Kannetaan ne ylös!"
Pojat sieppasivat laatikkonsa ja kantoivat ne varastorakennuksen ullakolle, mistä oli kaksi ikkunaa pihalle päin. Sekä muna, että lumipallolaatikot asetettiin lähelle ikkunoita. Räpi oli niin innoissaan, että oli vähällä kaataa kaikki hypätessään niiden yli takaisin.
Pojat laskeutuivat alas ja Räpi riensi varsinaiselle pihalle vievälle pikkuportille, jonka säpin hän sulki ja kiersi sen ympärille rautalankaa, niin että sitä oli mahdoton ensi hetkessä avata.
Kadulta kuului melua ja huutoa. Siellä taisteltiin edelleenkin lumipalloilla ja römmiläisten heittämät lumipallot paukahtelivat korkeaan aitaan ja putoilivat sen ylitse pihallekin.
Räpi, Pelle ja Lassi lähtivät myöskin kadulle ja yhtyivät taisteluun.
"Kaikki on selvää!" kuiskasi Räpi pojille. "Muistakaa nyt, mitä minä sanoin."
Pelle ja Lassi, jotka kiistämättömästi olivat nopeimmat juoksemaan, laittoivat nyt muutamia lumipalloja kainaloonsa, hyppäsivät katuvierellä olevan pienen kinoksen yli ja ryntäsivät kohti römmiläisiä heittäen palloja. Hyökkäys oli sekä odottamaton että hämmästyttävä. Römmiläiset jäivät hetkeksi paikalleen jaksamatta ymmärtää että nuo pikkupojat uskalsivat rynnätä heitä kohti. Räpi liittyi hetken mielijohteesta, vastoin omaa suunnitelmaansa, myöskin hyökkääjiin ja römmiläiset saivat kumarrella lumipallojen vinkuessa heidän korvissaan ja sattuessakin heihin, sillä pojat olivat harjautuneita heittämään, varsinkin Lassi. Mutta hämmästys kesti vain hetken ja seuraavassa römmiläiset huutaen ryntäsivät uskalikkoja kohti. Pojat heittivät viimeiset pallonsa ja lähtivät pakoon. Muut olivat jo kadonneet portista nähdessään römmiläisten ryntäävän.
Porkkana juoksi pitkin, harppaavin askelin ja muut römmiläiset hänen perässään. Kolme saarelalaista juoksi kuin henkensä edestä. He saapuivat ensiksi avoimelle portille, Pelle ensin, sitten Lassi ja viimeksi Räpi, joka ei ollut kuin muutaman askeleen päässä Porkkanasta. Mutta Räpi säilytti kylmäverisyytensä ja vetäsi portin perässään kiinni. Ennenkuin Porkkana oli ehtinyt temmata sen auki, oli Räpi livahtanut pihalle ja riensi kohti avointa varastohuoneen ovea. Porkkana, jota ei enää mikään pidättänyt, heittäytyi hänen jälkeensä, mutta raskas ovi paukahti kiinni juuri hänen nenänsä edessä. Heti Porkkanan jäljessä olivat muutkin römmiläiset rynnänneet pihaan. Samassa kuului varastohuoneen ullakolta pitkä ja tuikea vihellys, joka heti toistui kaameana ja tuhoaennustavana. Römmiläiset pysähtyivät keskelle pihaa. He eivät nähneet vastustajiaan, piha oli aivan tyhjä ja he olivat aivankuin hölmistyneitä. Mutta epätietoisuutta ei kestänyt montakaan hetkeä, sillä äkkiä kuulivat römmiläiset, kuinka kadunpuoleinen porttiovi, josta he olivat rynnänneet, läjähti kiinni. He vilkasivat taaksensa, mutta samassa kohtasi heitä ryöppy lumipalloja ja mätiä munia ullakon ikkunoista. Ensimmäinen Lassin heittämä muna sattui Porkkanan hattuun ja munan sisällys valui hänen kasvoilleen. Ullakolta kajahti huikea ja voitonriemuinen hurraahuuto samalla kuin lumipallo- ja munasade jatkui herkeämättä.
Tilanne oli toivoton ja römmiläiset kääntyivät pakoon. Puolustusta ei voinut ajatellakaan eikä pihalla ollut mitään, minkä taakse olisi voinut piiloutua. Jokainen römmiläinen oli jo saanut näkyvän, tuntuvan ja tuoksuvan osansa pommituksesta.
Römmiläiset ryntäsivät portille, mutta se olikin kiinni. Kostonhimoinen nauru kaikui ylhäältä ullakolta, missä saarelalaiset olivat täydessä turvassa. Räpin suunnitelma oli onnistunut suurenmoisesti. Sari oli nimittäin odottanut porraskäytävässä kadun puolella ja kuultuaan merkkivihellyksen hän oli sulkenut portin ja työntänyt tukevan seipään kappaleen salvaksi kädensijan ja ajoportin salvan väliin. Ja kun aita oli erittäin korkea ja aivan sileä, ei sen yli voinut ilman seivästä kiivetä millään tavalla. Römmiläiset olivat satimessa.
Porkkana ja römmiläiset hyökkäsivät nyt väliportille, mutta sen oli Räpi sulkenut rautalangan avulla. Viholliset huomasivat, että saarelalaisten heille virittämä ansa oli perinpohjainen.
Ullakolta kaikui naurua ja laulua. Saarelalaiset olivat kuin juovuksissa ilosta ja riemusta saadessaan kerrankin maksaa velkansa kiusaajilleen. Jos eivät römmiläiset armoa pyytäneetkään, eivät saarelalaiset olisi sitä antaneetkaan. He jatkoivat pommitusta, nyt tyynemmin, mutta sitä tuhoisammin. Piha oli pieni, piilopaikkaa ei minkäänlaista eikä takinkauluksen ylösnostamisestakaan ollut apua. Väisteleminenkin oli vaikeaa ja niin saivat römmiläiset huutaen ja kostoa uhkaillen vastaanottaa lumipalloja ja mätiä munia, joita Räpi, Pelle ja Lassi mitä huolellisimmin heittivät.
Taistelua olisi mahdollisesti kestänyt paljon kauemminkin, ellei kahta seikkaa olisi sattunut välillä. Pommivarasto loppui ja portilta kuului ääntä, portin ulkopuolelta nimittäin.
"Matti!" sanoi Lassi hiljaa ja vakavasti.
"Voi sun!" manasi Räpi. "Nyt pojat hiljaa!"
Pojat vaikenivat ja tuijottivat pihalle, missä perinpohjaisen tappion kärsineet römmiläiset niinikään seisoivat ja odottivat, vaatteet tahrattuina, lumisina ja keltaisina. Pihalla oli munankuoria ja -läiskiä.
Portti temmattiin auki ja keski-ikäinen, jäntevä mies saappaissa ja työpuvussa astui pihalle.
Hän oli Matti, talonmies.
Römmiläiset eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet saarelalaisia, mutta Mattia he pelkäsivät. Ja saarelalaiset poikaviikarit, joilla oli enemmän tilaisuutta häneen tutustua, pelkäsivät häntä vielä enemmän. Matti oli ehdoton auktoritetti, sillä hän oli ollut merimies, oli ollut Amerikassa ja osasi tai ainakin väitti osaavansa puhua englantia. Sekin olisi jo riittänyt, mutta lisäksi oli Matti peloittavan nopea ja peloittavan kiivas suuttumaan ja rankaisemaan kaikkia kepposia, joita pojat joutenolossaan keksivät ja toimeenpanivat.
Römmiläisten naamat valahtivat kalpeiksi, kun he näkivät Matin, sillä Matin muoto ennusti myrskyä.
"Vai te junkkarit!" huusi Matti ja ryntäsi kohti. Matin kunniaksi on sanottava, että hän ryntäsi ensiksi kohti Porkkanaa, tarttui häntä niskaan ja läimäytti poikaa tukevasti selänjatkoon. Toiset römmiläiset, nähdessäään pakotien vapaana, kiitivät kuin ahdistetut hirvet siitä, pujahtivat kadulle ja sitten yhtäpainoa omaan valtakuntaansa. Porkkana, niin pian kuin hän oli päässyt vapaaksi, ei jäänyt valittelemaan, vaan seurasi toveriensa esimerkkiä. Römmiläisten tappio oli täydellinen ja pojat ullakolla olisivat hihkuneet ääneensä, ellei Matti olisi ollut pihalla. Matti katseli siivotonta pihamaata ja murahteli jotakin itsekseen. Sitten hän lähti väliportille.
"Nyt pojat!" kuiskasi Räpi ja koko Saarelaisen komppania lähti painumaan ulos. Varastohuoneen ovi saatiin auki hiljaa ja huomaamatta ja sisällä oli enää Räpi, kun Matti, tuskastuneena toisellakin portilla kohtaamaansa esteeseen katsahti sivulleen ja näki poikien livistävän kohti katuporttia. Matti, jolle tietenkin silmänräpäyksessä selveni, kutka olivat syypäät pihamaan siivottomaan kuntoon, tavoitti heitä ja saikin Räpin kiinni. Mutta Räpi luiskahti irti kuin ankerias ja lähti juoksemaan pakoon. Hän suuntasi kulkunsa porraskäytävään, joka oli pihan takaosassa. Räpi asui kolmannessa kerroksessa tuossa pienessä kivitalossa, mutta Matti oli niin lähellä hänen takanaan, ettei hän millään tavalla ehtinyt avata kotioveaan. Hän ryntäsi kohti ullakkoa Matin ollessa kerrosta alempana. Räpi vetäsi auki raskaan rautaoven, mutta pujahtikin samalla oven taakse nurkkaan. Toisella sivulla oli kaksi ruokasäiliötä eikä häntä näkynyt lainkaan oven ja säiliöitten takaa. Matti oli kiihkoissaan ja pysähtymättä hän ryntäsi ullakolle päättäen hakea karkulaisen käsiinsä. Hänellä oli, ja syystä, paljonkin kaunaa Räpiä kohtaan. Räpi odotti hiljaa silmänräpäyksen verran, mutta pujahti sitten oven takaa ja lähti laskeutumaan alas. Mutta jo toisella askelmalla hän pysähtyi, hymy valaisi hänen tummia kasvojaan, hän kääntyi takaisin, työnsi oven kiinni ja veti salvan eteen. Sitten hän aivan tyynesti laskeutui pihalle, missä saarelalaiset pysyttelivät katuportin luona nähdäkseen, mikä Räpin kohtaloksi oli tuleva.
Poikien hämmästys ei ollut pieni, kun he näkivät Räpin tulevan yksinään ja tyytyväisenä.
"Missä Matti on?"
Räpi viittasi rauhallisesti ylös.
"Ullakolla. Minä suljin oven."
Pojat nauroivat niin että kyyneleet tulivat silmiin. Räpin temppu oli mahdoton, se oli hirmuinen, mutta se oli sittenkin totta. Matti ullakolla, Matti, jota he pelkäsivät enemmän kuin koko kaupungin opettajakuntia! Viimeisten hetkien suuri jännitys laukesi rajattomaan nauruun.
Ja Matti oli ullakolla. Hän oli etsinyt joka paikan siellä, mutta ei ollut löytänyt. Hän arvasi, että poika oli piiloutunut oven taakse; hän tunsi kyllä kokemuksesta tavalliset sotajuonet. Palatessaan huomasi hän oven suljetuksi. Sen oli tietenkin tuo lurjus tehnyt. Matti tunsi suuttuvansa perusteellisesti. Ovi oli rautaa ja mahdoton murtaa taikka avata, jos se kerran oli salvassa. Ja salvassahan se oli.
Kymmenen minuutin kuluttua pojat näkivät kattoluukun aukeavan ja Matin kömpivän katolle. He päästivät yhteisen hurraahuudon, jolle Matti tuntui olevan kuuro. Matti ryhtyi laskeutumaan pitkin palotikkaita. Pojat odottivat siihen saakka kunnes hän oli melkein maassa ja lähtivät sitten joukolla kadulle.
He olivat vielä voitonhuumauksessa eivätkä ajatelleet todellisuutta. He olivat saavuttaneet voiton römmiläisistä, sellaisen voiton, että siitä puhuttaisiin kaikissa kouluissa.
Mutta kun ensimmäinen innostus oli laskenut, he tulivat hitusen alakuloisiksi. He tiesivät ja olivat varmat, että heitä odotti römmiläisten taholta hirmuinen kosto. Heidän liikuntovapautensa tulisi nyt rajoitetuksi kokonaan. He eivät uskaltaisi johonkin aikaan mennä mihinkään.
Ja pihalla olisi asia vielä hullummin. Matti oli suututettu perinpohjaisesti ja pojat tiesivät, ettei Matti niinkään hevillä lepy. Ja vaikka hän leppyisikin jonkun verran, niin voisi hän sittenkin asettaa kaikenlaisia esteitä heidän toiminnalleen. He olivat Matin mielivallan alaisia. Jos Matin päähän pälkähti, ettei varastohuoneeseen saanut mennä, niin sinne ei ollut menemistä, ja jos Matti ei sallisi heidän lyödä palloa ja meluta pihalla, niin sekin olisi lopussa. He eivät voisi valittaa mihinkään. Kotona sanottaisiin, että Matti on oikeassa ja heidän tulisi enemmänkin lukea läksyjään, kuin riehua pihalla, ja mikäli he saisivat olla ulkona, pitäisi heidän olla kilttejä ja hiljaisia kuin tyttökoululaiset.
"Tämä on surkea paikka!" totesi Räpi alakuloisesti, kun he seisoskelivat urheilukentän päässä olevalla mäellä ja katselivat lahdelle, joka ei ollut vielä jäätynyt.
Siinä he seisoivat ja tuumivat, mistä he löytäisivät sopivan ja turvallisen paikan vapaa-ajoikseen.
"Entäs viskaalin takapiha!" uskalsi Sari sanoa hiljaisesti. Viskaalin takapiha olikin ihanteellinen paikka. Se ei oikeastaan ollut mikään piha, vaan rakentamaton tontti, jota ympäröivät korkeat aidat ja rakennusten ikkunattomat peräseinät. Se oli rauhallinen ja oivallinen riehumistanner, mutta se oli viskaalin piha ja viskaali oli äkäinen mies poikaviikareille, sitä äkäisempi, kun Pelle oli onnettomuudekseen muutamia viikkoja aikaisemmin rikkonut muutaman ikkunan. Senjälkeen eivät pojat olleet mainitulla pihalla käyneet. Siksipä Sarikin teki ehdotuksensa niin epäröiden.
Räpi näytti miettivältä.
"Lähdetään viskaalin pihalle!" sanoi hän viimein päättäväisesti. "Kyllä siellä on hauskempi kuin missään muualla."
Pojat mukautuivat, niinkuin monasti ennenkin, Räpin ehdotukseen.
TOINEN LUKU.
Noin neljänneksen alan viskaalin takapihasta peittivät kadun puolella olevan juutalaisen rihkamaliikkeen tyhjät puulaatikot, joiden joukossa oli niinkin suuria, että pojat saattoivat melkein seisoa suorana niiden sisällä. Täällä oli pojilla ennen ollut päämajansa. Tuonne päämajaan, laatikkopinon keskeen päästiin mutkallisia, ahtaita käytäviä pitkin, jotka oli muodostettu siten, että lähekkäin olevista laatikoista oli irroitettu lautoja. Kahdesta suuresta laatikosta, kun väliseinät oli irroitettu, oli muodostunut varsinainen kokoushuone, minkä lattialle oli levitetty olkia. Pienimpiä laatikoita käytettiin istuimina ja laudoista oli kyhätty pöytäkin. Saarelalaiset muistivat ne ajat, jolloin he olivat olleet pikkupoikia – nyt he tietenkin olivat omasta mielestään melkein täysi-ikäisiä. Silloin säilytettiin päämajassa asevarasto puumiekkoja, pahvista kilpiä, jousia, nuolia sekä muuta ja luettelematonta irtaimistoa, mikä kaikille pojille kokoontuu. Silloin oli täällä päämajassa pidetty salaperäisiä istuntoja kynttilän valossa – läheisten puutalojen omistajat tuskin olisivat nukkuneet niin huolettomasti, jos olisivat tienneet, että tuon suunnattoman laatikkopinon keskellä poltettiin kynttilöitä olkien keskellä – ja haudottu monenkaltaisia suunnitelmia. Se aika oli nyt mennyt ja pojat katselivat puoleksi huoaten, puoleksi häpeillen entisten toimiensa tannerta.
"Tätä me vielä tarvitsemme", arveli Räpi. "Katsotaanpa, onko käytävä kunnossa."
Se ei tietenkään ollut, mutta tunnin työn jälkeen oli tuo ketunluolaa muistuttava paikka valmiina. Päämajasta oli kolme käytävää, niin ettei yllätyksestä ollut mitään pelkoa. Ja kun pojat olivat lisäksi varovasti irroittaneet kaksi lautaa Saarelaisen pihalle olevasta aidasta, oli heillä mitä oivallisin ja huomaamaton sisäänkäytävä viskaalin pihalle. He eivät suinkaan kiskoneet lautoja kokonaan irti, vaan irroittivat vain toisen pään. Laudat saattoi työntää joko syrjään taikka paikoilleen.
"Hei, nyt minä tiedän, mitä me teemme!" hihkasi Pelle. "Käydään pelaamaan jääpalloa tässä pihalla."
Pellen ehdotusta kannatettiin heti. Piha oli erittäin sopiva, tarpeeksi suuri ja tasainen, kadun puolella laatikkopino, kahden puolen rakennukset ja neljännellä sivulla aita.
Jääpalloa pojat harrastivat tosiasiassa hyvin vähän ja siihenkin olivat römmiläiset pääasiallisesti syyssä. Asia oli nimittäin siten, että römmiläiset olivat omaksuneet tuon pelin jo edellisenä vuonna ja siksipä saarelalaiset eivät katsoneet arvolleen sopivaksi sitä harjoittaa. He päinvastoin sitä pilkkasivat niinkuin kaikkea, mitä römmiläiset tekivät taikka jättivät tekemättä. Mutta mikä siinä sitten liekin lopulta ollut syynä, mutta varmaa on, että Räpillä huomattiin eräänä päivänä jonkunlainen käyräpäinen keppi, jonka hän selitti jääpallosauvaksi ja jolla hän iski jääpalasia ja yleensä kaikkea, mikä oli liikuteltavissa. Esimerkki tarttui ja pian oli joka pojalla jonkunlainen sauvansa, mutta niitä käyteltiin vähän eikä peli ottanut saarelalaisten keskuudessa viritäkseen.
Pojat pistäytyivät kotona hakemassa sauvansa, mutta sattuikin niin, että jokainen heistä viipyi. He eivät taistelultaan olleet muistaneet ruoka-aikaa laisinkaan ja niinpä täytyi jokaisen vekaran istuutua, vaikkakin vastahakoisesti, pöydän ääreen. No niin, vastahakoisuus haihtui pian, vielä pikemmin kuin ruoka, joka sekin näki kyytinsä, sillä aamupäivän seikkailut eivät suinkaan olleet riistäneet ruokahalua. Mutta niin pian kuin vatsa oli täynnä – eikä siihen aikaa paljonkaan mennyt – riennettiin ulos. Lassi oli löytänyt laatikostaan kotitekoisen pallonkin, niin että kaikki oli reilassa.
"Milläs tavalla jaetaan?" kysyi Sari.
Niinpä niin, se jakaminen oli vaikea paikka ja siihenpä se peli oli viime keväännä yrittänyt jäädä useammankin kerran. Tasapuolista jakoa oli vaikea toimittaa eivätkä kaikki olleet tyytyväisiä edes tasapuoliseen jakoon.
Räpi luki pojat. Heitä oli kahdeksan. Siis tuli neljä kummallekin puolen. Hän silmäili hetkisen ympärilleen ja sanoi sitten:
"Toiselle puolelle pannaan minut, Lassi, Pelle ja Sami..."
"Hohhoh, sinä siis tahdot kaikki hait!" huudahti Ima synkästi ja muutkin, Sari, Emppu ja Vili, näyttivät tyytymättömiltä. Räpi ei joutunut hämilleen: tämä ehdotus oli korkein ajateltavissa oleva ja hän oli valmis tinkimään. Tällaisissa asioissahan vastasivat jo Lassi ja Pelle yksinäänkin koko toista puolta.
"No, ottakaa sitten Sami ja me otamme Vilin!"
Vili ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Ima ja Sari eivät tyytyneet.
"Lassi tänne!" vaati Ima. Räpi kiivastui, ehkäpä siksi, ettei häntä itseään, vaan hänen nuorempaa veljeään vaadittiin toiselle puolelle. Kokoonpanoehdotuksia esitettiin puolisen tuntia ja välillä oli tulla jo pieni yhteenottokin synkkätuulisen Iman ja kiivaan Räpin välillä, kunnes Lassi ilmoitti järkähtämättömästi, että hän menee toiselle puolelle ja hänen tilalleen tulee Vili, koko joukon huonoin pelaaja. Räpi murjotti, mutta Lassin sanaan oli tyytyminen, sillä minkä Lassi kerran oli sanonut – ja hän teki päätöksiä hyvin harvoin – siitä oli hänen kanssaan turha keskustella. Lopputulos oli, että toiselle puolen tulivat Räpi, Pelle, Sami ja Vili, joista Vili määrättiin maalivahdin edesvastuulliseen, mutta poikien mielestä vähemmän kunniakkaaseen virkaan, ja toiselle puolen Lassi, Ima, Sari ja Emppu, joista taas Samin osuudeksi jäi maalissa makaaminen.
Pihalla oli lunta, mutta ei paljon eivätkä pojat ryhtyneet sitä lakaisemaan. He tiesivät, että se piankin tallautuu ja on sillä tavalla paljon mukavampi.
Hyökkääjiksi tulivat Lassi ja Pelle, tukimiehiksi Ima ja Räpi sekä puolustajiksi Emppu ja Sami. Mutta tämä järjestely oli kokonaan muodollinen, sillä jo ensimmäisistä minuuteista lähtien unohtuivat kaikki määräykset ja kuusi poikaa hääri tuon korkista ja räsyistä laitetun pallon kimpussa yhtaikaa ja yhtämittaa. Räpin ääni kaikui ylinnä, kun hän kehoitti, huusi, manasi, kiitti ja laittoi voimatta kuitenkaan millään erikoisella tavalla osoittaa, että juuri hän olisi omansa muita neuvomaan. Lassille hän ei voinut paljoakaan ja Imallekin puolenpitäminen oli ankaraa. Empusta hän kyllä selvisi.
Huuto ja mekastus oli huikeaa, kun pojat kirmailivat pihalla. Lumi tallautui varsin pian ja piha muuttui paikotellen liukkaaksi, niin että kompastelemiset alkoivat tulla tiheiksi. Se ei tietenkään millään tavalla intoa laimentanut.
Räpin puolueelle alkoi käydä huonosti eikä Räpin mieliala siitä parantunut. Hän ärhenteli omille puoluelaisilleen ja keksi vikoja ja vääryyksiä vastustajissa. Mutta se ei auttanut. Lassi puski voimalla ja maltilla eikä Vilissä ollut hänen lyöntiensä torjujaa. Ja kun Lassi taas kerran sivalsi sauvallaan ja pallo kolahti laatikkopinoon kahden maalimerkin välissä, havaitsi Räpi kiukukseen, että Vili, jolla ei tuntunut enää olevan suurtakaan innostusta koko peliin, oli poistunut vartiopaikallaan ja kiivennyt laatikoitten väliin tähystellen jotakin...
"Vilin pahus, mitä sinä siellä kykit?" kiljaisi hän suuttuneena. Mutta Vili käänsi kasvonsa ja niillä oli merkillinen ilme. Hän viittasi kädellään, että pojat olisivat hiljaa. Vilin osoittama ehdoton salaperäisyys tehosi ja pojat hiipivät hänen luokseen. Mutta he eivät ehtineet nähdä mitään muuta kuin jonkun miehen varjon häilähtävän aidan harjalla, sillä puolella, missä oli toinen autiotontti.
"Mitäs nyt?" tiedusti Räpi jännittyneenä.
"Tuo mies piiloitti jotakin laatikoitten väliin", ilmoitti Vili tärkeänä, "Minä näin, kun se kiipesi aidan yli ja sillä oli jotakin mukanaan."
Laatikkopino ei ilmeisestikään ollut tarkoitettu miksikään säilytyspaikaksi ja pojat olivat vallan oikeassa epäillessään, että asiassa piili jotakin. Räpi hiipi laatikoitten lomitse aidan luo ja kurkisti sen yli. Miestä ei enää näkynyt.
Pojat ryhtyivät etsimään piilopaikkaa. Eikä heidän tarvinnut kauankaan sitä haeskella. He huomasivat että muutamassa ehyeltä näyttävässä laatikossa oli irroitettavissa pari lautaa. He irroittivat ne ja näkivät, että laatikossa oli todella jotakin, minkä he sattumalta tunsivat ja mitä he pitivät suuressa arvossa.
Laatikossa oli kolme neljä rullaa mustaa sytytyslankaa sekä isohko joukko dynamiittipötkyjä.
Poikien silmät loistivat. Dynamiittia! Se oli todellakin jännittävää.
Täytyy sanoa, että heidän ensimmäinen ajatuksensa oli anastaa tuo löydetty aarre, olla virkkamatta siitä kenellekään mitään ja käyttää se omiin tarkoituksiinsa. Omistusoikeuden käsite, milloin se koski aseita, räjähtäviä aineita, linnunpesiä ja muuta näihin verrattavaa, oli heille melkoisen epäselvä. Ja saada dynamiittia tuollainen määrä, jonka avulla olisi ollut mahdollista järjestää ihanan suuri voimakas räjähdys jossakin sopivassa paikassa, se ajatus oli hurmaava!
Anastamisen ajatus toteutettiin ainakin aluksi, sillä hetipaikalla siirrettiin aarre turvallisempaan paikkaan, dynamiittipötkyt todella sillä varovaisuudella kuin dynamiittia tulee käsitellä. Aarre kätkettiin laatikkopinon toiseen päähän.
Toisena kysymyksenä esiintyi, mistä ja millä tavalla sekä mitä varten oli dynamiitti ilmestynyt tuonne laatikkopinoon.
Vastaus siihenkin oli helppo antaa. Autiotontilla oli ryhdytty muutama päivä sitten kivijalan perustustöihin. Dynamiitti oli ilmeisesti peräisin työmaalta, työkaluvajasta. Mies oli kai varas, joka oli piiloittanut tavarat hakeakseen ne ehkä sopivampana aikana.
On vaikeaa sanoa, kuinka dynamiitin olisi lopullisesti käynyt, sillä viettelys oli voimallinen, ellei äkkiä olisi ilmennyt apua kannan määräämiseksi aivan odottamattomalta taholta.
Vanha viskaali oli näet kuunnellut ja kuullut melua takapihaltaan ja arvannut vallan oikein, että joku poikaviikarijoukko oli havainnut mainitun takapihan soveliaaksi intiaanielämälleen. Vanha viskaali ei sietänyt melua, ei missään muodossa, eikä hän siksi hyväksynyt vuokralaisiksi taloonsa perheitä, joilla oli lapsia taikka soittokoneita ja posetiivarit oli katkera kokemus opettanut karttamaan vanhan viskaalin pihaa. Oli näin ollen suorastaan julkeaa, että saarelalaisten äänekäs joukko oli uskaltanut tunkeutua pyhitetylle alueelle.
Vanha viskaali kaipasi pientä liikuntoa, pientä räjähdystä. Kotona ei ollut siihen tilaisuutta. Taloudenhoitajattarelle ei viskaali uskaltanut sanoa mitään, vaikka tämä olisi hänelle syöttänyt raakoja perunoita. Eikä hän syöttänyt, hän hoiti tehtävänsä oivallisesti eikä viskaalilla ollut tilaisuutta napista. Ja viskaalilla oli halu napista, halu ärjähtää.
Tavallaan siis hyvillä mielin ryhtyi viskaali vetämään huopasaappaita jalkaansa tohveleitten sijaan, puki ylleen takin villapaidan päälle, otti keppinsä ja lähti ulos. Tähän kaikkeen hän käytti niin runsaasti aikaa, että hän joutui takapihalle vasta silloin kun saarelalaiset seisoivat ja miettivät, millä tavalla he käyttäisivät hyväkseen löytämänsä aarteen.
Keskustelukysymys oli siinä määrin kiintoisa, ettei kukaan nähnyt eikä kuullut viskaalin lähestymistä ennenkuin hän seisoi aivan vierellä. Pojat vavahtivat pelosta ja tuijottivat häneen sekunnin verran, mutta seuraavassa sekunnissa he olivat kuin marakattijoukko ponnahtaneet ylös ja hypähtäneet laatikkopinon päälle vanhan viskaalin saavuttamattomiin. Siellä he olivat turvassa, sillä vanhan viskaalin jäsenet eivät sallineet hänen kiipeillä huojuvalla pinolla kilpaa poikaviikareitten kanssa, jotka tunsivat olevansa tuolla ylhäällä kotonaan kuin villivuohet kallioilla taikka marakatit puissa. Tuo vaistomainen hypähdys oli niin nopea ja onnistunut, että viskaali totta puhuen hämmästyi. Hän menetti kokonaan tilaisuuden nauttia yllätyksestään.
"Vai te junkkarit!" ärähti hän ja heristi keppiään. Pojatkin olivat vielä hämmästyneitä eivätkä vastanneet mitään tähän laimeaan puhutteluun, sillä vanhan viskaalin puhutteluksi se oli laimea.
Tilanne olisi ollut pojille nautittava, ellei osa heistä olisi jättänyt sauvojaan pihalle kantaessaan dynamiittia. Nuo sauvat olivat nyt viskaalin saaliina.
Hän huomasikin ne heti.
"Vai täällä te kepeillä iskette... niin, niin, kyllä tiedetään... kiviä... ja ikkunat säpäleiksi", marisi hän ja keräili sauvoja kainaloonsa.
Sauvat eivät olleet juuri minkään arvoisia, mutta pojilla ei kuitenkaan ollut halua niitä menettää, sillä heillä ei ollut toisiakaan. Eikä metsäänkään nyt vielä viitsinyt mennä, kun ei ollut hiihtokeliä.
Sitten vanha viskaali heidät haukkui, haukkui oikein sydämensä pohjasta sekä kielsi heidät kauhistuttavien rangaistusten uhalla milloinkaan enää pistämästä nenäänsä hänen pihalleen. Pelle yritti hiukan vastata, eihän tilaisuutta saanut jättää käyttämättä, mutta silloin Räpi äkkiä puuttuikin puheeseen. Räpi ei harkinnut asiaa lainkaan ja puoli tuntia myöhemmin hän olisi mielellään syönyt kielensä, mutta nyt hän puhui. Ehkä aamupäivän tapaukset olivat siihen vaikuttaneet, römmiläiset sekä Matti, – poikien karkoittaminen kaikkialta.
"Kuulkaas, herra viskaali, emmehän me ole tehneet mitään pahaa..."
"Vai vielä mukiset, junkkari!"
Silloin Räpi kimmahti ja laukaisi:
"Me olemme löytäneet dynamiittia!"
Viskaali koetti katsella ylös pinon päälle, missä Räpi seisoi: se oli hänelle vaikeaa, sillä hänen niskansa oli jäykkä. Joka tapauksessa hän kysyi, mitä poika oli sanonut.
"Me olemme löytäneet dynamiittia!" toisti Räpi. Poikien kasvot loistivat: he eivät enää ajatelleetkaan dynamiitin anastamista. Vanhan viskaalin ällistys maksoi sekin jotakin.
"Dy-dynamiittia! Mistä te peijakkaat sitä olette löytäneet? Siepanneet kai tuolta työmaalta?"
Räpi vastusti tarmokkaasti.
"Emme me ole siepanneet. Me pelasimme tässä, kun Vili, tuo poika tuossa, näki miehen tulevan aidan yli tuolta, tuolta noin työmaalta. Se mies piiloitti jotakin laatikoihin. Ja kun me menimme katsomaan, niin siellä oli dynamiittia ja sytytyslankaa."
Kertomus oli selvä ja asiallinen. Vanha viskaali ymmärsi sen. Hän unohti meluamisen.
"Missä se on?"
Räpi katsoi, että sanaton välirauha oli solmittu ja loikkasi pinolta maahan. Sitten hän hävisi laatikkosokkeloon palaten muutaman ajan kuluttua syli täynnään dynamiittipötkyjä ja käsi pujotettuna sytytyslankarullien läpi. Hän laski kantamuksensa maahan.
"Tässä ne ovat."
Vanha viskaali astahti pari askelta sivulle ja katseli kasaa ja katseli poikia. Viskaali ajatteli: pojat eivät ole niitä anastaneet. Pojat ajattelivat: viskaali pelkää dynamiittia.
Molemmat olivat oikeassa.
Viskaali pelkäsi todellakin dynamiittia. Hän ei koskenut omaisuuteensa – uutta kivijalkaa ja uutta rakennusta ryhdyttiin rakentamaan hänelle – vaan seisoi ja mietti – sillä miehet ovat poikia vielä harmaahapsinakin – millä tavalla olisi ilmaisematta, että dynamiitti herätti hänessä vastenmielisyyttä. Se oli turha vaiva: pojat kyllä näkivät ensi silmäyksellä, ettei viskaali tuntenut oloaan oikein mukavaksi tuon sidotun voiman vierellä.
"Minne nämä saa kantaa?" kysyi Räpi palvelevaisena. Viskaali oli juuri vastaamaisillaan, kun tuli ajatelleeksi, ettei Räpi eivätkä hänen toverinsakaan olleet soveliaita niin edesvastuulliseen tehtävään.
"Käy kutsumassa pihamies tänne", hän sanoi ja jäi vartioimaan kasaa siirryttyään vieläkin pari askelta sivummalle. Häntä kiukutti arkuutensa, mutta hän ei voinut sille mitään.
Räpi livahti notkeana tiehensä ja palasi jonkun ajan kuluttua mukanaan epäuskoinen ja äreä renki, joka viimeiseen saakka koetti vakuuttaa sekä itselleen että Räpille, että hänestä tehtiin pilkkaa, jonka hän kyllä maksaisi korkoineen. Hänellä oli kyllä yleensä aihetta sellaiseen luuloon, mutta tällä kertaa hän kuitenkin erehtyi.
Hän korjasi vaarallisen aarteen talteen. Vanha viskaali kääntyi lähteäkseen. Hänellä ei ollut syytä manata poikia. Ei, sen hän myönsi jurosti itselleen. Päinvastoin, hänellä olisi ollut syytä heitä hiukan kiittää. Se taas oli hänelle mahdotonta. Hän ei ollut oppinut kiittämään. Sitäpaitsi, tuollaisten junkkarien kiittäminen! Ei, se ei käynyt päinsä! Tyytymättömänä itseensä hän aikoi lähteä tiehensä.
Mutta Räpillä ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja. Hän otti tilaisuudesta vaarin ajatellen, että joka pysyy vaiti, se unohdetaan.
"Kuulkaas, herra viskaali, saammeko me olla täällä pihalla. Emme me ikkunoita säre!"
Viskaali katseli tuota mustapintaista junkkaria ja katseli hänen uteliaita tovereitaan, jotka keikkuivat laatikoitten päällä ilkimielisinä ja vilkkaina. Hän murahteli.
"Olkaa, mutta älkää huutako", hän myöntyi.
Räpi ei uskaltanut, ei edes itsensäkään puolesta, luvata niin paljon. Mutta hän sanoi:
"Me huudamme hiljaa!"
Pimeän tultua pojat palasivat kotiinsa likaisina, märkinä, väsyneinä, mutta touhuissaan ja onnellisina. Lupapäivä oli käytetty tarkkaan: ensin taistelu römmiläisten kanssa, sitten Matti, sitten dynamiitin löytäminen ja sitten vanha viskaali. Siinähän oli seikkailua. Ja nyt heillä oli lupa olla tuolla viskaalin pihallakin. Nyt käytäisiinkin pelaamaan joka päivä.
Syvään huokaisten Räpi tarttui laskuvihkoonsa. Toisen pöydän ääressä tankkasi Lassi historiaa koettaen omistaa itselleen jonkunlaisen, vaikkapa vain välttävän, käsityksen Ateenan ja Spartan valtioitten erilaisuudesta.
KOLMAS LUKU.
Kaupunginlahti oli jäätynyt.
Samea syystaivas oli seestynyt, toivottoman harmaat, laahustavat pilvenlongat olivat hävinneet ja kadonnut oli raaka ja karmiva kosteus. Illasta oli kirkastunut, taivas oli tähdittynyt ja kylmänä ja kalseana oli kuu kurkoittanut esiin kattojen takaa. Eivät enää lotisseet kadut, ne kajahtelivat kumeina askelien alla ja pakkasen puremina ovet avautuessaan ja sulkeutuessaan kitisivät. Tyyneksi oli käynyt ja kirkkaana ja aurinkoisena oli vaiennut aamu. Eikä pakkanen hellittänyt. Se kahlitsi lahden, vangitsi sen ollessa peilikirkkaana ja kumajava jää peitti selän ja salmet. Lunta ei hiukkaakaan putoillut; tummankirkkaana ja alastomana loisteli jää talvisen auringon valjuissa säteissä.
Ihanan luistinjään rakensi se talvi. Ei kohmetuttanut se lahtea laineisiin, ei särkenyt jäätä siruiksi, ei laittanut piikkejä ja teräviä särmiä, joissa ei kulje mies eikä hevonen. Ei, sileää ja tasaista oli sen talven jälki, jää liukasta ja liukkaampaa kuin peililasi. Siinä oli luistinalaa riittämiin kaikkiin suuntiin, saarien ja salmien lomitse toisille selille, kauas ulkosatamaan ja merelle, joka vielä lainehti vapaana, vaikka mustana ja raskaana. Vain jäätäkin tummempi laivaväylä jakoi jääkentän kahteen osaan, mutta sittenkin riitti liikkumisalaa.
Oli varhainen sunnuntaiaamu, kun saarelaiset varustautuivat lähtemään jäälle, luistelemaan ja pelaamaan jääpalloa. Pojilla oli ollut ilonsa jo edellisinäkin päivinä, jolloin he olivat käyneet matalilla vesihaudoilla, "kulpilla", koettelemassa jään vahvuutta, "letkumassa", nautinto, jonka vanhemmat ja opettajat olivat jyrkästi kieltäneet, mutta joka tarjosi ihanaa jännitystä. Mikä saattoikaan olla viikareista mieluisampaa kuin hypellä ja huojutella itseään notkuvalla jäällä, joka ritisi ja taipui, ja tuntea koko ajan, että millä hetkellä tahansa saattaisi pulahtaa jään läpi kylmään veteen. Siellä, vallien tienoilla, oli kulppia riittävästi, jos oli poikaviikareitakin.
Räpi oli koettanut nautinnon perinpohjin: hän oli onnistunut särkemään jään ja molskahtamaan veteen. Seuraukset olivat monenlaiset: hän sai ensiksi kylmän kylvyn, koulussa rangaistuksen luvattomasta nautinnosta ja märistä vaatteista sekä käskyn hetipaikalla painumaan kotiinsa ja kotona taas sekä sanoin että teoin tehostetun rangaistuksen vanhempien ja opettajien kiellon rikkomisesta.
Eikä Räpi sittenkään olisi vaihtanut tehtyä tekemättömäksi. Tuo kylmä kylpy hankki hänelle enemmän arvonantoa poikien keskuudessa kuin kymppi jossakin hyödyllisessä, mutta ikävässä kouluaineessa.
Kahtena päivänä olivat kulpat olleet ohjelmassa.
Tänään luisteltaisiin.
Ilma oli kirkas ja kylmä. Se tunki sieraimiin ja sai ne tuntumaan jollakin tavoin kuivilta, se paisutti rintaa ja oli hyvänmakuista hengittää. Veri kiersi nopeammin ja posket punoittivat väkisinkin.
Sarilla oli ollut ankara taistelu itsensä kanssa, sillä hän oli edellisenä iltana saanut vihdoinkin lainaksi "Tohtori Nikolan koston" sekä "Tohtori Nikolan" ja hänen täytyi monasti katsahtaa ikkunasta ja kuulla poikien ääniäkin pihalta ennenkuin saattoi tehdä valintansa. Ei, kirjat saivat nyt jäädä, ehtisihän niitä lukea illallakin. Ja Sari pukeutui, ahmi suuhunsa aamiaisen tapaista, tempasi luistimensa ja sauvansa ja ilmestyi pihalle.
Pojat kulkivat rantaa kohti, sivuuttivat vanhat vallit, joilla keltaiset ja ruskeat ruohonkorret törröttivät vähäisen lumen alta, ja kiersivät venelaiturille. Römmiläisistä ei ollut pelkoa, sillä saarelalaisten mukana oli nyt tuki ja turva, viereisessä talossa asuvan Roopen vanhempi veli, joka oli kahdeksannella luokalla ja saattoi selvitä melkeinpä yksinään koko römmiläisten joukosta. Hän oli alentunut takaamaan koko seurueen turvallisuuden, kun hänelle oli esitetty tilanne. Ja olikin totta: hänen läsnäolonsakin riitti, sillä laiturilla näkyi Porkkana ja muutamia römmiläisiä, mutta he eivät millään tavalla osoittaneet vihamielisyyttään.
Luistimet kiinnitettiin kenkiin, joihin jo viikkoja sitten oli suutarin annettu laittaa kantaraudat. Vili oli laitattanut kantarautansa niin aikaisin, että ne ehtivät irtautua ennenkuin jäitä tulikaan.
Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja päinvastoin. Se piti paikkansa saarelalaisiin nähden, sillä niin pian kuin luistimet olivat jalassa, ei viskaalin takapihalla kelpaava luokittelu enää tullut kysymykseenkään. Sari, joka siellä sai tyytyä maalinvahdin vaatimattomaan asemaan, oli jäällä vertojaan vailla. Hän oli saavuttamaton koko muulle joukolle. Sari oli niinikään sukkela ja varma eikä Lassinkaan tarvinnut taitojaan hävetä, mutta Räpi näytteli hyvinkin vähäistä osaa luistimilla ollessaan.
Poikajoukko pyrähti jäälle. Ohut tuuli kävi mereltä ja he luistelivat kaikin voimin vastatuuleen nauttien raikkaasta, kirpaisevasta ilmasta, sileästä jäästä, vaivattomasta kulustaan ja omasta vauhdistaan. Ranta jäi kauas, jäi kaupunki, jonka yllä leijaili pumpulinen hämy: lukemattomista savupiipuista melkein kohtisuoraan kohoava, väreilevä ja välkehtivä savuverho, jonka keskeltä kohosivat vain vanha kellotapuli, uuden kirkon terävä, välkkyväristinen huippu ja linnan jykevä torni.
Kuin hurmion vallassa he kiitivät eteenpäin. Jalat näyttivät tuskin jäähän koskettavankaan, ponnistus ei väsyttänyt, veri soi ja kohisi, kun he etukumarassa, katse tähdättynä sinertävään kaukaisuuteen, liitivät pitkin välkkyvää pintaa, jonka alla mustat vedet tuijottelivat heihin niin sykähyttävän läheltä ja uhkaavina.
Jää kimalsi, utu väikkyi saarien vaiheilla, korkeana kohosi niemi salskeine kuusineen, alastomine koivuineen ja harmahtavine leppineen. He juopuivat vapaudestaan, rajattomuudestaan, joka oii heidän ympärillään, voimasta, joka heissä pursui, ja ilmasta, joka raikkain happivirroin huuhteli heidän keuhkojaan. He riemuitsivat kukin sisimmässään, he olivat onnellisia, he huutelivat toisilleen tarkoituksettomia sanoja ja jää kantoi heidän huutonsa, se huhusi ja niemi vastasi kumein kaiuin.
He luistelivat ja pelasivat. Heidän tuli kuuma, he riisuivat palttonsa, asettivat ne jäälle merkitsemään rajoja ja maaliaukkoa, pelasivat, huusivat ja nauroivat. Pallo ponnahti kauas rajojen ulkopuolelle, se kieri pitkin jäätä, vihelsi ja vinkui ja kuin mielettömät he kirmasivat sen perässä teräksisin askelin. Oli ihanaa olla jäällä, tuntea luistimet jaloissaan. He olivat kuin siivitetyt ja nopeuden helppous huumasi heidät. Ja sauva oli kuin miekka, he ryntäsivät eteenpäin eikä mikään ollut heille mahdotonta. He valloittivat maailman.
Ja sitten kun vanhempi Roope otti heidät vuoronperään jääjahtiinsa! Kuin jättiläislintu se liiti jäällä, kohisten ja sihisten, sen teräsjalakset soivat ja purjeet humisivat. He makasivat vatsallaan tarrautuen kiinni reunoihin ja näkivät jään luistavan altaan mustana ja uhkaavana, kilometrin kilometrin jälkeen, saaret vilahtivat ohitse, humahdettiin salmista ja kiidettiin taas suurelle selälle, missä tuuli tohisi korvissa. He makasivat ja hurmioituivat ja pelkäsivät, pelkäsivät kauheasti mutta nauttivat kuin olisi jokainen hetki ollut viimeinen. Ah, ihana oli helisevä jää, ilma oli ihana ja oli niin ihana elää niinkuin ei kouluja eikä läksyjä olisi ollut olemassakaan.
Ja vihdoin he astelivat kotiin, väsyneinä, vähäpuheisina, jalat raskaina ja kankeina, mutta veri kohisi vieläkin heidän nuorissa suonissaan. He tunsivat tiedottomasti täyttymyksen, he olivat kylläisiä ja onnellisia, he eivät toivoneet mitään, eivätkä murehtineet mitään. Heidän oli hyvä olla. He olivat nuoria, he olivat terveitä ja voimakkaita ja jää oli ollut kirkas ja laaja. Se päivä syöpyi heidän mieliinsä, tuo päivä, jolloin he olivat juoneet täysin ahnain siemauksin ulkoilman raikkautta ja liikunnon suloisuutta ja havainneet tuon juoman hyväksi.
NELJÄS LUKU.
Saarelalaiset valmistuivat otteluun römmiläisten kanssa.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on sanottava heti: jääpallo-otteluun.
Lumisota- ja munataisteluajat olivat olleet ja menneet. Sekä saarelalaiset että römmiläiset olivat varttuneet varmasti vuosissa ja epävarmasti myös viisaudessa. Pikkupoikien nujakat lakkasivat, mutta keskinäinen vastenmielisyys, kateus ja piikittelyhalu ei kuollut. Kaiken pohjana oli ikuinen miehinen kysymys: kuka meistä on etevämpi, voimakkaampi, taitavampi?
Kiista päätettiin osaksi ratkaista jääpallo-ottelussa.
Saarelalaiset olivat kahden kuluneen vuoden aikana hellittämättä ahkeroineet sauvan, pallon ja luistimien parissa. Vanhan viskaalin takapiha oli alituisessa käytössä, milloin ei voitu pelata jäällä taikka radalla, ja vanha viskaali olisi luultavasti jo aikoja sitten peruuttanut kerran antamansa luvan, ellei hän olisi muuttanut tuolle puolen melun ja kaiken hälinän. Mistä ja miksi saarelalaiset olivat tähän peliin kiintyneet, sitä he eivät olisi parhaalla tahdollakaan kyenneet selittämään. Se tuli muotiin ja sillä hyvä; miesten keskuudessa, niin vielä enemmän poikien keskuudessa, on muoti yhtä tyrannimainen, oikullinen ja odottamaton kuin naistenkin parissa; erona on vain se, että miesten muodit kestävät verrattoman paljon kauemmin. Saarelalaiset innostuivat jääpalloon ja tuo innostus pysyi ja kasvoi. Jääpallopeli tuli heille kaiken inhimillisen arvon vertauskuvaksi: niinkuin muita aineita verrataan veteen, vertasivat saarelalaiset ihmisiä jääpallopeliin. Oli kahta lajia pääasiassa: sellaisia, jotka pelasivat, ja sellaisia, jotka eivät pelanneet. Jälkimäiset eivät herättäneet heissä minkäänlaista mielenkiintoa, elleivät olleet onnellisia sotapäälliköitä, hyviä ratsastajia taikka hirmuisen eteviä salapoliiseja. Pelaavissa ihmisissä taas eroitettiin sellaiset, jotka pelasivat hyvin, ja sellaiset, jotka pelasivat huonosti.
Saarelalaiset laskivat itsensä näiden kahden välimuodoksi.
Heidän pelinsä oli alkanut saada jo jonkunlaisia suuntaviivoja. Se ei enää ollut suoranaista nujakkaa, missä miesvoimalla ja väkisin yritettiin kuljettaa palloa ja työntää se työntämällä maaliin. Siellä takapihalla se väliin yritti vieläkin muuttua nujakaksi, mutta jäällä ei sellainen soveltunut. Ja se kävi muutenkin mahdottomaksi, kun luistelutaito erotti miehet niin peräti eriarvoisiksi. Peliin oli tullut hieman yksilöllisyyttä. Yriteltiin syöttöjä, "passauksia", joita huudeltiin etenkin silloin kuin oltiin varastauduttu vastapuolen puolustajienkin taa. Off-side-tilanteesta eli arkikielellä "opsaitista" oli kyllä aavistus ja tuota sanaa hoettiin joka paikassa, mutta sen merkitys ei ollut vielä jaksanut kirkastua täysin tajuttavaksi, puhumattakaan siitä, että käytännössä olisi kyetty sitä noudattamaan.
Lassi oli säilyttänyt asemansa ensimmäisenä ja etevimpänä. Hän ei ollut sukkela eikä notkea, mutta hän oli varma ja vakava, hätäilemätön ja harkitseva. Sari ja Sami olivat tasavertaisia ja heidän tasoaan hipoi Emppu. Kaikki kolme he osasivat käsitellä palloa, harhauttaa vastustajan ja yleensä "narivoida". Emppu oli väsymätön puuhaamaan ja Sari ja Sami taas nopeita ja liukkaita luistimillaan. Vili, sanottuaan jäähyväiset lainakirjastolle, jota hän oli aikoinaan yltynyt käyttämään enemmän kuin liiallisesti, oli kehittynyt nopeasti ja vastasi nyt yhdessä hyvätuulisen Pellen kanssa saarelalaisten puolustuksesta. Maalivahdin toimi oli saanut täyden kansalaisluottamuksen: katkera kokemus oli osoittanut saarelalaisille, että maalivahti vastasi monissa tilanteissa koko joukkuetta. Ima oli tuossa arvossa, vastuunalaisessa ja epäkiitollisessa, sillä voittomaaleihin ei hänellä milloinkaan ollut osuutta ja tappiomaalit oltiin taipuvaiset laskemaan kaikki hänen tililleen. Roope, joka samoin kuin Aku ja Kallekin, laskettiin kuuluviksi saarelalaisiin, kilvoitteli Räpin kanssa etevyydestä ja huonommuudesta, sillä Räpi, vaikkakin olosuhteisiin nähden hyvä pelaaja, ei kyennyt pääsemään toveriensa tasalle. Luontoaan on jokaisen vaikea muuttaa ja niinpä Räpikin edelleen oli se, josta lähti enimmän ääntä ja vähimmin villoja. Hän neuvoi, moitti ja kehoitti. Ja se oli kyllä tunnustettava, että hänen neuvonsa eivät olleet huonoja, vaikka ne eivät aina olleetkaan esitetyt oikealla ajalla ja vaikka hän ei itse niitä kyennyt käytännössä toteuttamaan. Mutta hänellä oli innostusta, uskoa ja sisua koko joukkueen varalta. Hän muodosti Empun ja Kallen kanssa tukimieslinjan, Roope ja Sami olivat laitahyökkääjiä, Lassi keskellä ja Sari sekä Aku sisähyökkääjiä.
Tällainen oli joukkueen lopullinen asetelma, joka oli syntynyt vaikeasti ja vaivaloisesti, lukemattomien muutosten, hyväksymysten ja hylkäysten jälkeen. Räpi oli siihen tyytyväinen, sillä se oli pääasiallisesti hänen käsialaansa, mutta kaikki eivät olleet.
Ottelun tulos oli äärimmäisen epävarma. Tosin eivät römmiläiset jäällä olleet niin peloittavia vastustajia kuin tappelussa, heidän joukostaan oli muutamia pahimpia pukareita siirtynyt muualle ja Porkkanaa lukuunottamatta ei heidän joukossaan ollut ketään ennakolta hirvittävää pelaajaa. Maalivahtiaan he kehuivat ilmiöksi, minkä sanan he olivat lukeneet sanomalehdestä ja hän itsekin vahvisti tätä käsitystä. Ima ei halunnut olla huonompi ja vakuutti, että hänen selkänsä oli liian kankea kertaakaan poimimaan palloa omasta maalipömpelistä.
Nyt piti ratkaistaman kahden naapuritalon välit. Jännitys oli suuri, mutta vetoja ei lyöty: oltiin liian epävarmoja.
Ottelua ei voitu suorittaa luistinradalla, sillä siellä on liiaksi liikettä. Se suoritettiin luistinradan ulkopuolella jäällä, missä tuuli oli nuollut puhtaaksi isohkon alan, jota pojat olivat puhdistelleet edelleen. Muuan taatusti puolueeton viidesluokkalainen oli onnistuttu saamaan erotuomariksi ja pelaajien ilmeet eivät ennustaneet mitään hyvää, ellei hän osaisi ratkaista pulmia kuin Salomoni.
Saarelalaiset muistivat vielä ottelun alkaessakin joitakin Räpin neuvoja. Niistä oli muuan se että Porkkanaa tuli vähintäin kahden miehen vartioida. Räpin neuvo osoittautui hyväksi, vaikka Räpi ei voinut sanottavasti auttaa sen täyttämistä. Mutta Emppu ja Kalle olivat väsymättömiä ja mustasukkaisen tarkkoja. Porkkanan suurempi voima ja häikäilemättömyys ei auttanut juuri mitään, kun varsinkin Emppu hääri kärppänä hänen ympärillään ja nappasi pallon pois yhtämittaa. Porkkana huomasi mahdottomaksi puolestaan riistää palloa Empulta, joka oli kuin väkkärä. Römmiläiset eivät vielä täydelleen käsittäneet, mihin taikinaan Porkkana oli sotkeutunut, vaan syöttivät uskollisesti hänelle kaikki sopivat ja sopimattomat pallot. Emppu nappasi ne ja toimitti ne vuorostaan Lassille taikka Sarille.
Peli oli kiivasta ja kiukkuista, mutta se oli oikeastaan vain parin kolmen, Porkkanan, Lassin ja Sarin peliä. Muut koettivat vain palvella heitä. Römmiläisillä oli horjumaton luottamus Porkkanaan, joka oli kasvattanut tämän luottamuksen sekä sanoilla että kurituksella; saarelalaiset eivät myöskään millään tavalla halunneet olla tunnustamatta, että Lassi oli heidän toivonsa ja ankkurinsa. Kuitenkin saarelalaiset olivat joukkueena sisäisesti kehittyneempiä: he muistivat myöskin Saria. Ja Lassi ja Sari, vaikka tietenkin he kaikin tavoin koettivat osoittautua eteviksi, asettivat, ehkä täysin itsetiedottomasti, joukkueen voiton oman loistonsa edelle, kun taas Porkkana, yhtä tiedottomasti, näytti ajattelevan, että römmiläisten on voitettava, mutta voitettava vain hänen avullaan ja kauttaan. Porkkana ei luovuttanut palloa millään hinnalla, hän ponnisteli vastaan, hän halusi syöksyä maalia kohti yksinään, ja säännöllisesti saivat Pelle ja Vili, ellei jo Emppukin, hänet palautetuksi. Mutta Porkkanan oli mahdoton käsittää, että nuo häntä pienemmät ja heikommat pojat saattaisivat todellakin ja lopultakin merkitä hänelle ratkaisevaa estettä.
Lassi teki maalin. Hän oli saanut itsensä pujotelluksi maalin eteen ja siinä hän laukaisi täydellä voimalla. Pallo vihelsi kahden maalia tarkoittavan riu'un välitse ja lensi kauas hankeen.
"Opsait!" kiljasi Porkkana raivoissaan.
Räpi leimahti ilmiliekkiin.
"Ei ollut opsait, ei! Lassi sai pallon tuossa ja puolustajat olivat tuolla. Itse sinä olet opsait."
"Pidä suus kiinni!" sanoi Porkkana synkästi ja luisteli Räpin luo. Molemmat silmäilivät toisiaan uhkaavasti. Mutta suukopu loppui siihen: Porkkana ei saanut pakoitetuksi itseään riitelemään, sillä maali oli liian eittämätön.
Peli jatkui. Porkkana teki voitavansa, mutta hammasta purren, väsymättömänä, häiritsi Emppu hänen liikkeitään. Porkkana hermostui ja alkoi turvautua yhä enemmän voimaansa. Räpi kaatuili tämän tästä, mutta hän ei puhunut mitään. Eikä Emppukaan puhunut. Mutta Pelleä vastaan törmätessään keikahti Porkkana itsekin kerran kumoon ja silloin oli Räpin mahdoton salata iloisuuttaan. Porkkana väitti Pellen tehneen koiruutta eikä kai ollut väärässäkään, mutta erotuomari ei ollut nähnyt mitään ja sekin riita jäi siihen. Pelle vain senjälkeen hiukan aristeli Porkkanaa.
Sari teki toisen maalin ja hihkasi itse ensimmäiseksi. Ja heti senjälkeen sattui sellainenkin kumma, että Räpi pääsi ylvästelemään koko loppuajaksi ja moneksi päiväksi. Pallo oli toisella laidalla, missä melkein kaikki pelaajatkin olivat, kun sieltä ponnahti suoraan toiselle laidalle, Räpi sai sen haltuunsa ja lähti viivana kiitämään maalia kohti, joka oli melkein avoin. Räpillä ei kiihkoissaan ollut aikaa lyödäkään, hän luisteli palloineen noiden riukujen välistä sisään.
Saarelalaisilla oli kolme maalia ja he ylpistyivät.
Porkkana sai pallon, Emppu ja Pelle ympärillään. Mutta silloin Pelle kaatui omasta vauhdistaan, Emppu syöksyi hänen päälleen ja karkean huudon päästäen ampui Porkkana pallon maaliin missä Ima teki kauniita, mutta tarpeettomia liikkeitä eikä millään tavalla kyennyt estämään. Ja pian senjälkeen teki Porkkana toisenkin maalin kulmalyönnistä ja saarelalaisten mielenrauha oli ollutta ja mennyttä. Ja kohtalo tahtoi rangaista saarelalaisia suurista luuloista, sillä Vili teki raskaan käsivirheen maalin luona, römmiläiset saivat rangaistuslyönnin ja Porkkana toimitti pallon maaliin hihkaisten tyytyväisyydestä.
"Katsokaas pojat, sillä tavalla pelataan!" huusi hän saarelalaisille, jotka eivät vastanneet mitään, murjottelivat vain synkkinä. Äsken heillä oli ollut kolmen maalin etumatka: nyt he olivat tasoissa.
Römmiläiset eivät enää epäilleet voittoaan. Mutta hekin pettyivät. Saarelalaiset pitivät puolensa, väsyneinä, kiukkuisina ja synkkinä. Porkkana ei päässyt enää kertaakaan murtautumaan läpi ja peli päättyi tasan.
Kuitenkin olivat saarelalaiset voittajia. He olivat pitäneet puolensa römmiläisten kehuttua etevämmyyttä vastaan ja heidän itseluottamuksensa kasvoi. Tasapeli kuitenkin varjeli heitä liian aikaisin vajoamasta itsekylläisyyden ja tyytyväisyyden hyllyvään suohon. He jatkoivat harjoituksiaan uusia ja suurempia ponnistuksia ja vaikeuksia varten. Kiihkeä kiistatahto juurtui heissä yhä tukevammaksi.
VIIDES LUKU.
Lyseo, jossa melkein kaikki saarelalaiset kävivät, oli urheilullisessa katsannossa vähäpätöinen, melkein merkityksetön. Kun koulujen voimia verrattiin ja arvosteltiin, ei sitä muistettu ottaa edes lukuun. Ja siitä huolimatta se oli kaupungin suurin poikakoulu, sen oppilasluku ainakin kaksi kertaa suurempi kuin lähinnä suurimman.
Pojissa ei ollut perinnäistä syytä tähän häpeälliseen olotilaan. Tuo nelisatainen poikajoukko oli kuin soittokone: taitava ja innostunut soittaja voi siitä loihtia minkälaisia ääniä tahansa; huono soittaja aikaansai vain räminää. Pojissa oli ainesta kaikkeen. Vanha, innostunut kapellimestari oli kyennyt vuosikaudet ylläpitämään oivallista torviorkesteria, mutta laulukuoroa ei saatu syntymään, kun laulunopettajan suhtautuminen oli liian jäykkää, hengetöntä ja pikkumaista. Alaluokkalaiset häntä pelkäsivät, yläluokkalaiset ivasivat eikä kukaan halunnut olla vapaaehtoisesti hänen kanssaan tekemisissä.
Voimistelunopettaja oli mukava mies, joka osasi laskea leikkiä ja aivan itsestään voittaa poikien luottamuksen. Mutta siinä olikin kaikki. Hänellä oli peräti hyvinvoipa porvarillinen olemus ja muhoileva katsanto, hän piti hyvästä pöydästä, vanhahkoista viineistä, lämpimästä ja mukavuudesta. Hän oli hyväntahtoisen laiska ja pojat saivat olla niinkuin tahtoivat, jolloin he luonnollisestikin laiskottelivat sydämensä pohjasta. Muuten he eivät olisi koulupoikia ollutkaan. He kyllä käyttivät vapaa-aikansa kaikkiin mahdollisiin ruumiinharjoituksiin, mutta koulutunnilla he odottivat pakkoa ja käskyä jotakin tehdäkseen. Se oli kyllä nurinkurista, mutta se oli totta. Niinkauan kuin suinkin oli sulaa ja ilma vähänkään siedettävä, pelattiin jalkapalloa: pojat mekastivat järjestymättöminä, ilman ohjausta ja silmälläpitoa, opettaja käveli kädet selän takana kauempana ja katseli kelloaan, milloin tunti loppuisi. Talvella pelattiin jääpalloa ja luisteltiin: opettaja ilmoitti etukäteen pojille, että näiden tuli mennä luistinradalle, minkä jälkeen hän lähti kotiinsa ja pojat lähtivät niinikään. Saattoi kulua viikkoja, että oppilaat tuskin näkivät vilahdustakaan opettajastaan. Järjestelmä oli mukava molemmin puolin. Ja milloin oltiin salissa, ei sielläkään syntynyt innostusta. Opettaja läpikävi häthätää kurssiohjelman, toimitti välttämättömät mittaukset ja antoi, jos siihen suinkin oli jonkunlaistakaan syytä, vapaavoimistelua: pojat istuskelivat pukkien ja plinttien päällä ja juttelivat kaikessa rauhassa, vallattomimmat viitsimättä riisua edes kenkiä jaloistaan ja panematta voimistelukenkiä sijaan. Pojat tottuivat pitämään voimistelutunteja juttelu- ja meluamishetkinä ja koulun urheilullisesta ja voimistelullisesta tasosta ei enää voinut puhuakaan.
Eräänä maanantaiaamuna syksyllä, jolloin ei voinut oleskella ulkosalla, pojat taas tapansa mukaan istuskelivat ja melusivat voimistelusalin pukuhuoneessa, heidän joukossaan suurin osa saarelalaisistakin. Pojat eivät olleet kiireissään, opettajalla ei ollut tapana tulla aikaisin.
Äkkiä avautui ovi ja nuori laihahko mies astui kiireesti sisään. Hän vilkasi nopeasti poikia.
"Jaha, alkakaa joutua!" virkahti hän ja meni pieneen opettajahuoneeseen.
Pojat katsahtivat toisiinsa: oliko tullut uusi opettaja? He eivät olleet sellaisesta mitään kuulleet. Pojat alkoivat työntyä saliin. Mies tuli myöskin.
"Ruoturiviin! Järjestys! Tuntumus! Ojennus! Asento!"
Komennot kajahtivat nopeina selvinä ja terävinä. Pojat tottelivat vaistomaisesti. Äkkiä kiintyi opettajan katse Pelleen: Pelle oli "urheillakseen" tullut saliin kengät jaloissaan.
Opettajan katse nauliutui poikaan.
"Sinä siellä! Eikö sinulla ole voimistelukenkiä?"
Kysymys oli uhkaava. Pelle menetti malttinsa kokonaan. Noita jääharmaita silmiä hän pelkäsi.
"Minä... minä..." yritti hän avuttomana.
"Mars, mars heti! Ellet ole kolmessa minuutissa valmis ja paikoillasi, saat rangaistuksen."
Pelle palasi riviin voimistelukengät jaloissaan kahdessa ja puolessa minuutissa. Hän ei uskaltanut hievahtaakaan, tuskin hengittääkään.
Sinä tuntina ei laiskoteltu. Pojat eivät ehtineet ajatella, he eivät ehtineet ihmetellä, he koettivat vain ehättää täyttämään noita lyhyitä, selviä ja sotilaallisen jyrkkiä käskyjä ja komennuksia. Pojat voimistelivat sinä tuntina enemmän kuin aikaisemmin puolessa vuodessa. Ja kaikki tunnustivat tunnin loputtua, että siinä vasta oli mies ja että oli ollut hauskaa, vielä hauskempaa kuin vetelehtiminen ja kiusanteko vakinaisen opettajan aikana.
Sijaisopettaja ei ollut kauan toimessaan, mutta hän ehti antaa herätyksen. Voimistelu- ja urheiluharrastus heräsi voimakkaana ja virkeänä. Opettaja, palatessaan virkaansa, ihmetteli hiukan poikien intoa, mutta ei vaivautunut ottamaan selvää mistä se johtui. Pojat kyselivät häneltä neuvoja, pyysivät ohjausta, mutta hänellä ei ollut aikaa. Niin hän ainakin sanoi. Hän antoi poikien toimia omin päin. Se oli kuin kylmää vettä poikien niskaan, mutta tuon nuoren ja reippaan opettajan vaikutus ei haihtunut kokonaan. Välinpitämättömästä opettajasta huolimatta yritettiin kaikilla aloilla. Osa voimisteli: toverikunnan voimisteluseura herätettiin osittain henkiin; osa ryhtyi tarmokkaasti hiihtämään, luistelemaan ja pelaamaan jääpalloa.
Näitten viimeisten joukossa olivat saarelalaiset. Ja niinpä kevätpuolella saivat muut koulut ihmeekseen kuulla, että takapajuinen lyseokin aikoi ottaa osaa koulujenvälisiin hiito- ja jääpallokilpailuihin. Uutinen otettiin ensin vastaan nauraen, mutta sitten tultiin vakaviksi: tuolla lyseolla oli mahdollisuuksia, vaikka hiihdossa sen täytyikin asettaa enemmän miehiä, oppilasluvun perusteella.
Uutinen osoittautui oikeaksi. Hiihtokilpailut pidettiin muutamana sunnuntaina kaupunginlahdella. Saarelalaisista otti kilpailuihin osaa vain Emppu, joka oli joukon monipuolisuusmestari, voimistelija, hiihtäjä ja jääpallopelaaja, mutta koko joukko oli seuraamassa kilpailuja. Naapurilyseo voitti, mutta oma lyseo pääsi varmaksi kakkoseksi ja sekin oli jotakin.
Jääpallokilpailut olivat jäljellä,
Saarelalaiset huomasivat äkkiä, että pojat panivat toivonsa heihin. He äkkäsivätkin olevansa koulun etevimmät eivätkä he pitäneet vastustajiaan voittamattomina. Ruotsalaisia he pelkäsivät ja heillä oli siihen syytäkin, sillä vähäisestä oppilasluvustaan huolimatta tämä koulu oli mennyt jo useampana vuonna peräkkäin voittamaan sekä juoksu- että jalkapallo- ja jääpallokilpailuissa. Ruotsalaisilla oli voimistelunopettaja, jo vanha mies, joka aina oli itse näyttämässä pojille esimerkkiä, neuvomassa, ohjaamassa, valvomassa ja innostamassa. Koulu urheili ja voimisteli erinomaisesti.
Koulussa oli monena päivänä yksityisesti ja epävirallisesti keskusteltu valiosakin muodostamisesta. Saarelalaiset muodostaisivat rungon, siitä oltiin selvillä, mutta kunniakin oli senmukainen ja halukkaita oli yli tarpeen. Karsinta oli vaikea ja arkatuntoinen tehtävä.
Räpin oli peräti vaikea seurata lehtorin geometrisia todisteluja: hänen mielessään pyöri kysymys, pääsisikö hän valiosakkiin. Se oli epävarmaa. Tuo kirottu luistelutaito, sehän se teki tenää! Hän osasi käytellä sauvaa, osasi käsitellä palloa, osasi sijoittautua, mutta hän oli hidas ja hiukan epävarma luistimilla.
Eikä sekään ollut auttanut paljoa, että hän oli hankkinut itselleen oikeat ensiluokkalaiset jääpalloluistimet, kapeateräiset, pykäläkärkiset. Nuo luistimet olivat häneltä, niinkuin koko saarelalaisten joukolta, riistäneet päivän rauhan ja yön levon koko syyspuolen aikana. Niiden hankkiminen oli vaatinut ponnistuksia, kieltäymyksiä ja kekseliäisyyttä, sillä eivätpä he olleet saaneet noita kalliita kapineita ilman muuta lahjaksi. Ei, heidän oli täytynyt ne tavalla taikka toisella ansaita keinotella, säästää. Vertavuotavin sydämin ja kallein, vapisevin äänin oli Pelle luopunut aarteestaan, arvokkaasta postimerkkikokoelmasta. Urheasti ja sitkeästi oli Sami hankkinut joululehtien tilauksia ja myyskennellyt postikortteja tuttavilleen. Markka markan jälkeen oli kokoontunut. Sari ja Roope olivat antaneet tunteja, autelleet alaluokkalaisia, siskojaan ja veljiään. Hitaasti ja vaivaloisesti hekin olivat saaneet summansa kokoon. Lassi, Vili ja Ima perustivat nekkutehtaan ja nauttivat ruhtinaallisia tuloja ehkä viikon ajan, jonka kuluttua alkoi ilmestyä niin runsaasti kilpailijoita, että liike oli lopetettava. Räpi oli onnistunut pääsemään ennen joulua väliaikaiseksi apulaiseksi kirjakauppaan. Hän menetti nuo ihanat lupapäivät, mutta hän ansaitsi rahaa. Sillä tavalla, sitkeyttä ja kekseliäisyyttä käytellen, jättäen hammasta purren rauhaan munkkikauppiaat, elävätkuvat ja "Muhosen tukkukaupan", missä oli tapana käydä välitunnilla syömässä leivoksia ja juomassa limonaadia, he saivat hankituksi itselleen luistimet kenkineen, sauvat sekä ratamerkit.
Pääsisikö Räpi mukaan? Lassi, Sari, Sami, Pelle, Emppu, Vili ja Roope olivat pääsystään aivan varmoja. Kalle ja Aku jäisivät pois auttamattomasti. Hänellä ja Imalla oli heikko toivo, mutta ei minkäänlaista varmuutta.
Räpi syventyi mietteisiinsä. Hän olisi antanut kaiken, mitä hän omisti – se ei tosin ollut paljon – päästäkseen tuohon valiojoukkoon. Niinpä niin, puhuttiin Turusesta. Kyllähän Turunen luisteli paremmin, se täytyi Räpin myöntää. Mutta muuten hän oli etevämpi, ainakin omasta mielestään. Pääsisikö Turunen? Vai pääsisikö hän? Nyt kohta kello kolmen jälkeen, asiasta päätettäisiin lopullisesti.
"Mielonen! Tule todistamaan!"
Räpi nousi ylös säikähtyneenä ja meni taululle. Mutta hän ei kuolemakseenkaan tietänyt, mistä oli kysymys. Hän seisoi avuttomana, kuin äsken unesta heränneenä. Opettaja silmäili häntä synkästi ja teki merkinnän kirjaansa.
"Mars matkaasi!"
Räpi palasi helpoituksesta huoaten takaisin. Vielähän tässä ehdittäisiin geometriaakin ajatella, mutta ei nyt. Nyt olivat muut ja tärkeämmät asiat mielessä.
Tärkeän ja salaperäisen näköisenä kokoontui poikajoukko koulun päätyttyä voimistelusalin pukuhuoneeseen, mikä oli heille luovutettu käytettäväksi tätä neuvottelua varten.
Yhdeksästä pojasta sovittiin heti, ilman suuriakaan keskusteluja. Paitsi Räpin jo ennakolta varmoiksi arvaamia saarelalaisia pääsivät kunniasta ja edesvastuusta osallisiksi kaksi seitsemäsluokkalaista, niistä toinen hyökkääjäksi ja toinen tukimieheksi.
Räpi oli hiljainen ja alakuloinen, Ima teeskennellyn ylimielinen ja välinpitämätön. He eivät voineet suositella itseään, he eivät voineet luvata, että he tekisivät kaikki, mikä olisi mahdollista, ja ehkä hiukan mahdotontakin, mutta toiselta puolen heidän oli vaikea vaietakin. Siksi yrittivät melkein kyyneleet pusertua heidän silmiinsä.
Iman ehdokkuus tuli ensiksi käsittelyn alaiseksi.
Imaa moitittiin huolimattomuudesta ja leikittelystä. Hänen plastillisia, "kansainvälisiä" asentojaan pilkattiin, hänen esiintymishaluaan ja kerskailuaan naurettiin synkästi. Ima kuunteli punaisena ja vaivautuneena. Hänen oli sitäkin vaikeampi olla, kun hän tiesi syytökset tosiksi. Ima ei tyydyttänyt poikien vaatimuksia, mutta hänet hyväksyttiin kuitenkin, sillä ketään toistakaan ei ollut. Mutta hänelle luettiin myöskin lakia: hänen tuli pitää suunsa kiinni ja silmänsä auki, hän ei saisi leikitellä hetkeäkään, vaan hänen tulisi puolustaa maalia henkensä edestä ja uhalla. Ima lupasi kaikki, tyytyväisenä, riemullisena, hän olisi ollut valmis lupaamaan sillä hetkellä vilpittömästi mitä tahansa ja vilpittömin aikomuksin.
Räpin sydän vavahteli, sillä nyt oli hänen hetkensä. Turunen vai hän?
Pojat eivät pidä suurista suunsoittajista, arvostelijoista ja oikaisijoista, mutta he antavat nämä viat anteeksi, jos mies osaa ja taitaa jotakin. Räpin puheenlahja ei ollut suinkaan hankkinut hänelle liialti ystäviä; hän oli ehtinyt loukata jokaista. Ja kun hänen luistelutaitonsa oli heikko, painui vaaka arveluttavasti Turusen hyväksi.
"Räpi on niinkuin lehmä liukkaalla jäällä", arvosteli muuan yläluokkalainen. Räpin kädet puristuivat nyrkkiin taskussa: arvostelu oli veristä liioittelua. Ja tuo yläluokkalainen sitten! Hän ei riittänyt edes Räpille. Räpi ei ollut huono luistelija, hän oli vain huonompi kuin muut pelaajat.
Pojat katselivat syrjäsilmin Räpiä ja Räpi koetti olla välinpitämätön ja rauhallinen. Se oli julman vaikeaa, poskilihakset tahtoivat väkisinkin vavista.
"Pannaan Turunen pelaamaan ja Räpi varamieheksi", ehdotti muuan koettaen välittää.
Ehdotusta harkittiin ja Räpi tunsi silmiensä väkisinkin kostuvan. Ima kääntyi pois, hän ei enää sietänyt katsella. Häntä hävetti vähän, hän oli jo paremmalla puolella. Saarelalaiset eivät uskaltaneet oikein Räpiä puolustaa, heidän omakin arvonsa ja asemansa oli niin peräti uusi ja outo.
"Turunen teki toissapäivänä kaksi maalia, kun me pelattiin", ilmoitti muuan Turusen toveri. Toverikunnan urheiluseuran edustajat katselivat Turusta, jolla oli yhtä ilkeä olla kuin Räpilläkin.
Poikien ansiot olivat hyvin tasaväkiset. Ratkaisu oli vaikea.
"Äänestetään", virkkoi viidesluokkalainen. Hän oli Räpin toveri ja oli ehtinyt huomata, että äänestyksen tulos lankeaisi todennäköisesti Räpin hyväksi. Viidesluokkalaisia oli läsnä useita eivätkä he milloinkaan suostuisi kannattamaan kuudesluokkalaisia.
"Vedetään arpaa", keksi toinen, joka oli innostunut bismarckin peluuseen.
Mutta silloin Räpi, joka oli jo alkanut menettää kaiken toivonsa, sai apua aivan odottamattomalta taholta.
"Räpi on tottunut pelaamaan meidän kanssamme. Minä kannatan Räpiä."
Puhuja oli Lassi. Räpin teki mieli hypätä hänen kaulaansa ja luvata laskea aina kotilaskut hänen puolestaan.
Pojat katsoivat hämmästyneinä Lassiin. Räpi oli saanut todellakin arvovaltaisen puolustajan ja ehdottomasti puolueettoman. Sillä vaikka Lassi oli Räpin nuorempi veli, ei hän milloinkaan veljestään hyvää puhuessaan liioitellut. Täydellisesti päinvastoin, sillä heidän kesken vallitsi alituinen veljellinen sotatila. Räpi oli vanhempi, mutta hän oli pienempi, Lassi oli voimakkaampi, mutta Räpi oli sisukkaampi. Viimeksi eilen heillä oli ollut periaatteellinen välienselvittely joistakin kotoisista velvollisuuksista ja Räpi olisi viimeiseksi odottanut apua, tukea ja ymmärtämystä siltä taholta. Räpi luuli, että veljenrakkaus oli herännyt Lassissa, mutta hän erehtyi: Lassi piti Räpiä todellakin parempana pelaajana. Hänen veljenrakkautensa sensijaan nukkui ja kuorsasi.
Lassin mielipide muodostui ratkaisevaksi. Räpi valittiin joukkoon ja hänen onnellaan ei ollut rajoja. Hän sai myöskin kuulla kaikenlaisia kirpeitä totuuksia itsestään sekä jyrkkiä varoituksia, jotka hän kaikki lupasi pitää mielessään.
Oli tullut jo pimeä, kun pojat suoriutuivat kotimatkalle. Oli nuoskailma, raikas ja tuoksuva. Räpin teki mieli hihkua, kun hän Lassin rinnalla paineli kotiaan. Nyt maistui elämä elämältä. Oli kuin jotakin olisi lauennut ja vapautunut hänessä, hän ei enää ollut sama Räpi, joka istui viime geometrian tunnilla eikä kuullut kysymystä. Sitä Räpiä ei olisi enää milloinkaan. Hän oli nyt valiojoukossa, hänellä oli oma määrätty paikkansa, omat velvollisuutensa ja yhdestoista osa joukkueen kunniasta.
Lassi poikkesi kirjakauppaan. Räpi käveli edelleen.
Toisella puolen katua meni Hertta musiikkitunnilleen. Räpi ihmetteli omaa hurjuuttaan, mutta hän hyppäsi lumikinoksen yli, riensi kadun poikki ja liittyi Hertan seuraan. Hän ei tuntenut hämilläoloa eikä kainoutta, hän uskalsi ja osasi puhua aivan vapaasti.
Hertta oli hyvillään, mitä hän ei tietenkään näyttänyt, mutta ei voinut myöskään kokonaan salata. Räpi o!i saattanut häntä kolme kertaa kotiin luistinradalta ja hän oli ylpeä, sillä vaikka Räpi oli huono tanssija ja vielä huonompi kavaljeeri, hänellä oli koulujenvälistä mainetta. Hän ei ollut suuresta, tuntemattomasta joukosta.
Nyt Räpi jutteli, niin että Hertta oli myöhästyä tunniltaan. Hertta ihmetteli saattajansa vilkkautta ja vapautuneisuutta: hän oli itsekseen hieman naureskellut Räpin saamattomalle vaiteliaisuudelle, joka itse asiassa oli Räpille kokonaan vierasta.
"Tuletko sinä luistinradalle huomenna?" kysyi Räpi. "Siellä on huomenna soittoa."
Hän katsoi tyttöä suoraan silmiin.
"Kyllä", kuului viivyttelevä vastaus.
"Minä odotan sitten kulmassa kello seitsemän", sanoi Räpi reippaasti odottamatta edes Hertan myöntävää vastausta. Hertta lähti kiipeämään rappukäytävään. Räpin rohkea käytös oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen.
Räpi tuli kotiin iloisena ja vihellellen. Hän oli tyytyväinen kaikkeen tässä maailmassa eikä muistanut edes nirsuilla silakkalaatikolle, jota oli päivälliseksi ja joka muussa tilanteessa olisi saanut osakseen paheksuvia silmäyksiä. Räpi oli niin onnellinen, että hän olisi syönyt vaikka pieniä kiviä.
Naapurilyseo, jota vastaan ensimmäinen ottelu pelattiin, joutui vakuuttavasti tappiolle. Sekä Ima että Räpi säilyttivät paikkansa; he olivat molemmat ponnistaneet kaikkensa.
Ruotsalaiset olivat voittaneet toisen yhteiskoulun ja maanviljelyslyseo toisen. Jäljellä oli kolme kilpailijaa välierään. Arpa päästi saarelalaiset suoraan loppuotteluun. Ruotsalaiset voittivat niukasti maanviljelyslyseon ja joutuivat siten vastustajiksi.
Keväiset päivät olivat alkaneet jo kirkastua, joten loppuottelu päätettiin suorittaa arkipäivänä kello kolmen jälkeen. Muuan urheiluseuran pelaaja suostui erotuomariksi.
Ruotsalaiset olivat varmoja voitostaan ja lyseolaiset melkein varmoja tappiostaan. Ruotsalaiset olivat tottuneet voittamaan, he olivat tottuneempia pelaajiakin ja heissä oli enemmän synnynnäistä itseluottamusta ja varmuutta. He olivat melkoisen suuria, komeita ja kohteliaita poikia, joiden samalla sekä hiottu että huoleton käytös ihastutti poikkeuksetta kaikkia koulutyttöjä ja vähän pelotti poikia, jotka eivät osanneet sillä tavalla esiintuoda hyviä puoliaan. Ruotsalaisten joukkue oli ulkoasultaankin näyttävä, kaikki pojat samanlaisissa paksuissa valkoisissa villapaidoissa ja mustissa housuissa, maalivahti nahkasääryksineen.
Suomalaisilla ei ollut yhtenäistä pukua, heillä oli yleensä enemmän taikka vähemmän samanvärisiä harmaita villapaitoja, housut olivat sellaiset kuin sattuivat olemaan eikä Imalla ollut minkäänlaisia sääryksiä.
Koululaisia oli kokoontunut koko radan reuna täyteen. Siellä oli väkeä kaikista kouluista, kolmesta suomalaisesta lyseosta, kahdesta yhteiskoulusta, suomalaisesta tyttökoulusta, jatko-opistosta sekä ruotsalaisesta lyseosta ja tyttökoulusta. Räpi tiesi, että Herttakin oli nyt saapuvilla. Edelliseen otteluun hän ei ollut päässyt: hän kiirehti valmistautumaan joihinkin kokeisiin.
Pojat olivat vaiteliaita luistellessaan radalle. He tunsivat nyt edesvastuunsa, se painosti, ja kunnia tuntui niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta. Katsojain paljous tuntui peräti uudelta ja oudolta, ei oikein tiennyt, miten olisi ollut niin monen silmän tähysteltävänä. He koettivat olla rauhallisia ja välinpitämättömiä, mutta heidän yrityksensä eivät oikein onnistuneet. Näkyi, että he olivat hermostuneet.
Peli alkoi. Raikuvin hyvähuudoin tervehtivät katsojat lyseolaisten ensimmäistä hyökkäystä. Ilo oli liian aikainen, ruotsalaisten puolustajat käännyttivät pallon helposti takaisin. Ruotsalaiset hyökkäsivät vuorostaan, mutta Pelle teki jyrkän tenän. Viuhuen lensi pallo Samille.
Ruotsalaiset pelasivat suurieleistä, rohkeaa ja voimakasta peliä takertumatta pikkuseikkoihin. Se oli uutta ja outoa saarelalaisille, mutta yhtä uttaa ja outoa oli ruotsalaisille heidän vastustajiensa pelitapa. Nämä nappasivat ilmiömäisen varmasti ja nopeasti pallon, jos se vain pääsi vähänkään etääntymään ruotsalaisten sauvasta, mutta heiltä ei pallon riistäminen ollut yhtä helppoa. Nuo pienet suomalaiset olivat liukkaita käänteissään, he kiersivät aina pienempää ympyrää kuin vastustajat. Saarelalaiset olivat aikoinaan viskaalin takapihalla oppineet ja tottuneet näpertelemään ja sen he olivat oppineet perinpohjin. "Narivoimisen", vastustajan puljuttelun, he osasivat ulkoa. He eivät luovuttaneet palloa. Mutta he pitivät sitä myös liian kauan hallussaan, niin ettei peli edistynyt. Saarelalaiset pyörivät palloineen paikallaan ja menettivät lyönti- ja syöttötilaisuudet. Sami ja Sari varsinkin tarjosivat yteisölle silmänruokaa ja saivat osakseen hyvähuutoja, mitkä tietenkin yllyttivät heitä jatkamaan samaan suuntaan. Jokainen pyrki pelaamaan omaan laskuunsa. Se ei kuitenkaan ollut niin vaarallista, sillä ruotsalaisia vaivasi sama vika. Ruotsalaisilla oli muutamia jännittävän vaarallisia hyökkäyksiä, mutta he päästivät aina pallon liian kauaksi itsestään ja lopusta pitivät Pelle ja Vili huolen. Kaikilla aisteillaan peliä ja pallon kulkua seuranneen Iman ei tarvinnut vielä koskeakaan palloon.
Kiivas liikunto haihdutti poikien hermostumisen. Pelle sai takaisin tavallisen hyväntuulensa ja Räpi luonnollisestikin unohti neuvot ja varoitukset ja ryhtyi neuvomaan tovereitaan.
"Passaa, Emppu, passaa! Lassi, ammu! Hei, Roope, älä pelkää!"
Räpi oli koko ajan äänessä ja touhussa. Hän tekikin työtä hartiavoimalla ja kohtalaisella menestykselläkin. Roope kiukutti häntä, sillä Roope aristeli hiukan yhteentörmäyksiä ja kumoonkeikahduksia, joista Räpi ei puolestaan mitään piitannut. Hän olikin ollut jo kumossa useammin kuin jaksoi laskea.
Pelle käännytti jälleen pallon.
"Pääsy asiattomilta kielletty!" julisti hän juhlallisesti. Katsojat nauroivat: Pellehän tunnettiin. Ja hetken kuluttua, kun hän hääri hyökkäävän ruotsalaisen kanssa, toimitteli hän kuuluvalla äänellä:
"Ei väkisin vävyksi!"
Ja kun hän sitten paineli läpimurtautuneen ruotsalaisen kintereillä, ei hän malttanut olla hihkaisematta vastustajalleen, että:
"Ei kiirettä kirkkoon."
Raikas ja puhdas pakkasilma oli virkistävää hengittää. Pojat nauttivat kisastaan, liikunnosta ja jännityksestä, heidän korviaan hiveli katsojain huudot ja kehoitukset. Oli ihanaa taistella.
He ponnistivat voimiaan.
Sari teki ensimmäisen maalin, yksinään ja perusteellisesti. Hän onnistui kuin onnistuikin luikertelemaan vastustajien ohi, syöksyi maalia kohti ja lakaisemalla lakaisi pallon pömpeliin, sillä hänellä ei ollut aikaa eikä tilaisuutta kohottaa sauvaansa lyöntiin.
Suomalaiset johtivat ja kaikki suomalaiset koululaiset huusivat äänensä jo puolikäheiksi.
Ruotsalaisten ilmeistä näkyi, etteivät he aikoneet pitkäksi aikaa jäädä alakynteen. Mutta heidän pelitapansa, jota he eivät kyenneet hetkessä muuttamaan, oli onneton. Pallo etääntyi aina liian kauaksi sauvasta, he eivät osanneet kuljettaa sitä aivan sauvansa kärjessä niinkuin heidän vastustajansa. Emppu, Pelle ja Vili katkaisivat hurjimmatkin hyökkäykset ja kaksi kertaa, kun ruotsalaiset olivat päässeet jo maalin edustalle, oli Ima kuin kuolemaahalveksien syöksynyt jäälle ja käsin tarttunut palloon toimittaen sen turvaan. Ima oli tyytyväinen itseensä ja näihin loistoesityksiinsä.
Hän ylpistyi ja sai heti rangaistuksensa. Muuan ruotsalaisten ampuma pallo tuli kaukaa kylläkin hyvää, mutta ei lainkaan hirvittävää vauhtia jäätä pitkin. Ima asetti ylimielisesti jalkansa eteen, mutta sillä tavalla, että pallo, satuttuaan luistimeen, livahtikin hänen jalkojensa välistä ja vieri kiusoittavan hiljaa pömpeliin.
Ruotsalaiset saivat kuin saivatkin maaliin. Peli oli tasoissa ja Ima sai osakseen synkkiä silmäyksiä.
Mutta saarelalaisten mieliala nousi jälleen, sillä nyt vuorostaan Sami pääsi pujahtamaan suotuisana silmänräpäyksenä ruotsalaisten puolustajien ohi ja iski niin kiukkuisen maalin, että kaatui omasta lyönnistään. Mutta siitä hän välitti vähät: maali oli saatu. Ja ennenkuin puoliaika oli loppunut, oli Lassi lisännyt suomalaisten etumatkaa vieläkin yhdellä maalilla, jonka hän toimitti pömpeliin kulmalyönnistä.
Ruotsalaisten voitonvarmuus oli kadonnut.
Seuraavan puoliajan alussa Pelle, voimatta pysäyttää muuatta palloa sauvalla, huitaisi vaistomaisesti sitä kädellään. Rikos tapahtui lähellä pömpeliä ja seurauksena oli rangaistuslyönti, mikä kolahti sisään. Pelle unohti vitsailemisensa koko loppuajaksi ja koetti sovittaa syntiään entistä uutterammalla ja tarkemmalla työllä.
Muita maaleja ei enää tullutkaan. Saarelalaiset olivat siis voittaneet, niukasti tosin, mutta voittaneet joka tapauksessa, ja heille hurrattiin voimakkaasti ja pitkään.
Eivätkä he itsekään osanneet eivätkä tahtoneet salata tyytyväisyyttään. He olivat siis nyt koululaismestareita. Eihän se ollut niin kovin paljon, mutta verrattoman paljon enemmän kuin ei mitään.
He istuivat illalla kantakahvilassaan ja joivat kahvia taikka mehua. Ottelun jokainen vaihe läpikäytiin ja arvosteltiin, mutta arvostelu oli suopeaa ja lievää. Ima enemmän kuin Pellekään eivät saaneet osakseen mitään soimauksia. Voitto ja kunnia oli tehnyt pojat anteeksiantaviksi ja lempeiksi.
Mutta vasta seuraavana iltana, kun he olivat toverikunnan kevätjuhlassa, he täydelleen huomasivat arvonsa ja merkityksensä. Kaikkien katseet seurailivat heitä ja se nostatti punan heidän poskilleen. Se oli outoa, mutta suloista. Se antoi rohkeutta ja teki heidän käytöksensä vapaammaksi. Ei Räpikään muistanut laskea jokaista askelta tanssiessaan Hertan kanssa eikä soperrellut kömpelöjä anteeksipyyntöjä joka kerran kun sattui tallaamaan tanssitoverinsa varpaille.
Eikä Herttakaan pannut sellaista merkille. Hänen mielestään Räpi tanssi nyt paljoa paremmin kuin ennen.
KUUDES LUKU.
Kahvilan perähuoneeseen oli kokoontunut joukko entisiä saarelalaisia ja heidän ystäviään. Heillä oli tärkeä asia päätettävänään.
Vuosia oli jälleen kulunut ja saarelalaiset alkoivat päästä jo miesten kirjoihin. Suurin osa heistä oli lopettanut koulunkäyntinsä ja siirtynyt ansiotyöhön. Vain Räpi ja Lassi istuivat vielä koulunpenkillä ja aikoivat painaa keväällä päähänsä valkoiset lakit, mikäli heidän tietonsa ja taitonsa havaittaisiin riittäviksi.
Mutta vaikka saarelalaisista ei enää Saarelaisen talossa asunutkaan kukaan, kuuluivat he yhteen niinkuin niinäkin aikoina, jolloin he olivat tapelleet römmiläisten kanssa, otelleet heidän kanssaan ja voittaneet koulujen mestaruuden. Jääpallopeli talvisin ja jalkapallo sulan aikana yhdistivät heidät kiinteästi. He eivät olleet siihen kyllästyneet, pikemminkin päinvastoin. Kolme kertaa oli koululaismestaruudesta oteltu senjälkeen ja kaksi kertaa oli saarelalaisten lyseo selviytynyt voittajana. Poikien keskuudessa nousi uusia kykyjä kuin sieniä sateella senkin jälkeen kuin suurin osa saarelalaisista oli jättänyt koulun. Räpi ja Lassi olivat otelleet joka kerta ja Räpin luistelutaitokin oli vuosien mittaan parantunut niin paljon, ettei se enää herättänyt ikävää huomiota.
Ja Räpi oli keksinyt ja innokkaasti levittänyt uutta ja lupaavaa ajatusta, että olisi perustettava oma seura.
Olihan paikkakunnalla useampiakin urheiluseuroja, mutta ei Räpi eivätkä muutkaan olleet niihin tyytyväisiä. Ensiksikin kuuluivat pallopelit vain niiden sivuharrastuksiin ja toiseksi niissä oli vanhoja jäseniä, jotka eivät millään ehdolla suostuneet luovuttamaan paikkojaan nuoremmille, poikanulikoille, jotka kuvittelivat muka jotakin osaavansa voitettuaan parissa koululaisottelussa. Saarelalaisten itsetunto ja kunnianhimo oli jo siksi paljon kasvanut, etteivät he tyytyneet pelaamaan toisen tai kolmannen luokan joukkueissa, he tahtoivat välttämättömästi päästä ensimmäiseen, ja siellä taas paikat olivat "ylösotetut". Olihan heistä muutamat päässeet ensimmäisiinkin joukkueisiin, mutta he eivät oileet sittenkään tyytyväisiä, sillä pelitoverit olivat heille outoja, heidän pelitapansa oli vierasta eivätkä he olleet kuulevinaankaan poikasien mielipiteitä ja neuvoja.
Saarelalaiset tunsivat itsensä syrjäytetyiksi ja Räpin ehdotus herätti heissä vakavia ajatuksia. Vanhempien seurojen miehet nauroivat Räpin puuhia, mutta Räpi ei siitä ollut tietääkseenkään, halusi vain päästä mahdollisimman pian yhteenottoon. Ja nyt oli uuden seuran hanke saatu niin pitkälle, että pojat olivat kokoontuneet perustavaan kokoukseen.
Pojat eivät olleet niinkään yksin kuin he itse kuvittelivat. Heidän ottelunsa ja voittonsa olivat herättäneet huomiota ja tunnustusta monissa vanhemmissa miehissä ja nämä antoivat kaiken kannatuksensa heidän puuhalleen. Ja koululaisten keskuudessa heillä oli laaja ja ehdoton kannatus: he olivat läheisempiä ja tutumpia kuin muitten seurojen pelaajat.
Vanhemmista oli varsinkin Roopen veli, vanhempi Roope, niinkuin häntä nimitettiin, sielustaan ja sydämestään poikien mukana. Hänen harrastuksensa ei rajoittunut hyväntahtoiseen siunaukseen, vaan hän auttoi poikia heidän puuhissaan kaikilla tavoin, ja nyt, kun seuran perustamisesta oli päätettävä, hän saapui omakohtaisesti kokoukseen. Hän ei itse sanottavasti urheillut, mutta hän harrasti sitä enemmän, eikä hän ainoastakaan jääpallo-ottelusta jäänyt pois vapaaehtoisesti. Hän oli näkevinään pojissa aivan rajattomia mahdollisuuksia ja yhdessä Räpin kanssa, jolla koko joukosta oli vilkkain ja rohkein mielikuvitus, hän uneksi suurista voitoista, jotka kääntäisivät koko urheilumaailman huomion tänne maaseudun nurkkaan. Hän halusi kaikin tavoin auttaa uusien kykyjen esillepääsyä.
Huoneessa oli joukko kolmattakymmentä henkeä ja tupakansavu sinerti ilmassa. Pojat olivat odottavan ja vähän epämäärisen näköisiä. He eivät oikein tienneet, millä tavalla seuroja perustettiin.
Räpi kilautti vihdoin mehulasiin ja nousi juhlallisena seisomaan. Hän oli hiukan valmistellut jonkunlaista puhetta, mutta nyt se katosi mielestä ja hän katseli hämillään ympärilleen. Pojat näyttivät vaivautuneilta. Mutta Räpi ei ollut kauankaan epätietoinen. Pienellä ponnistuksella hän karisti koko teennäisen juhlallisuuden ja sanoi aivan arkipäiväisesti:
"Valitaan vanhempi Roope puheenjohtajaksi!"
Pojat mutisivat suostumukseksi.
Sitten Räpi pyysi puheenvuoron ja selitti muutamin sanoin seuran perustamisen tarkoituksen. Sen ohjelmaan tulisi kuulumaan yksinomaan jää- ja jalkapallo.
Puheenjohtaja kysyi, perustettaisiinko sellainen seura.
"Joo!" kuului eri tahoilta huonetta.
"Seura katsotaan siis yksimielisesti perustetuksi", ilmoitti puheenjohtaja. Kenelläkään ei ollut mitään muistuttamista.
Seuran väliaikaiseen hallintoon valittiin vanhempi Roope puheenjohtajaksi, Räpi sihteeriksi sekä jäseniksi Sari, Emppu ja muuan vanhempi henkilö rahastonhoitajaksi. Räpi lupasi hallinnon puolesta laatia sääntöehdotuksen.
Mielialan jäykkyys hävisi nopeasti. Huomattiin, että oltiinkin kaikki tuttuja, vaikka tärkeätä asiaa päättämässä.
"Mistä me saamme rahaa?" tiedusti Pelle heti käytännöllisenä. "Pidetään juhlat."
Esitys hyväksyttiin heti ja Pelle valtuutettiin väliaikaisen huvitoimikunnan puheenjohtajaksi. Juhla olisi vietettävä mahdollisimman pian, jotta ehdittäisiin hankkia hiukan talvivarusteita. Vedet saattaisivat jäätyä jo kuukauden, puolentoista kuluttua.
"Mutta seuran nimi?" muisti vanhempi Roope äkkiä. "Pitäähän meidän keksiä sille jokin nimikin."
Kysymys herätti vilkkaan keskustelun. Pelle esitti romanttisia, Ima ylhäisiä ehdotuksia, mutta lopuksi voitti kannatuksen Räpin aivan arkipäiväinen ja asiallinen ehdotus:
"Lahtelan jää- ja jalkapalloseura."
Pelle oli tyytymätön, hänestä nimi oli sekä väritön että pitkä. Vanhempi Roope huomautti ennustavasti:
"Älähän hätäile, kyllä te käytännössä vielä ehditte hankkia itsellenne komeammankin!"
Sami veti kainostellen taskustaan joukon piirustuksia. Ne joutuivat kiihkeän tarkastelun alaisiksi, sillä niissä oli luonnoksia seuran jäsenmerkkiä varten. Sami tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä, kun niistä yksi hyväksyttiin. Siihen täytyi vain sovittaa nimen alkukirjaimet.
Pelle oli innoissaan.
"Minä käyn huomenna kysymässä kultasepällä, mitä ne tulevat maksamaan. Minä voin saada ne halvemmalla."
"Ne tilataan kai vasta sitten kun saadaan rahaa", arveli Räpi ja Pellekin huomasi että ajatus oli varteenotettava.
Ima kysyi mietteliäänä, millaisissa puvuissa he tulisivat pelaamaan. Se oli niin Iman tapaista, ja, tunnustettakoon, viehättihän sen kysymyksen pohdinta muitakin. Imalla oli omia ehdotuksia, mutta ne tuntuivat muista liian haaveellisilta ja kirjaviltakin, mutta Imalla oli nyt kertakaikkiaan taipumus "kansainvälisiin asentoihin" sekä "silmäin pyyntöön ja elämän koreuteen." Hän kuvitteli itsensä keksimässään puvussa, kylmänä ja varmana, peräti englantilaisena ja olisi mielellään tuohon ihannekuvaan sijoittanut itselleen englantilaisen piipunkin hampaisiin, mutta hänen oli ikäväkseen myönnettävä, ettei maalivahti jääpallopelissä esiintynyt piippu hampaissa.
Puvusta ei päästy vielä täydelliseen päätökseen, vaan Räpi, Vili ja Ima, viimemainittu asiantuntijana, valtuutettiin ottamaan selvää kaupoista minkälaisia villapaitoja olisi saatavissa ja mihin hintaan. Myöhemmin toimitettaisiin yhteisosto. Ima oli peräytynyt askel askeleelta ehdotuksistaan, mutta viimein hän ei enää voinut. Hän vaati ehdottomasti, että paitoihin olisi rinnan kohdalle kiinnitettävä suurikokoinen seuranmerkki. Tässä kohdassa pojat myöntyivät. Sami lupasi piirtää mallin luonnolliseen kokoon ja ottaa siitä jäljennöksiä ja pojat harkitsivat itsekseen, kenet he siskoistaan taikka tyttötuttavistaan saisivat kirjailemaan mainitun merkin.
Vähitellen saatiin kysymykset pohdituiksi. Pojat tunsivat olevansa nyt jotakin. He olivat jättäneet taakseen pikkupoikien nujakat, kiistat naapuritalojen kanssa ja koululaismestaruudet. Ne eivät enää tyydyttäneet heitä. He kaipasivat suurille kilpakentille ja uneksivat komeista voitoista. Seuran perustaminen oli heidän ensimmäinen askeleensa avaraan maailmaan. Ensin he näyttäisivät oman kaupunkinsa naurajille, ketä ja mitä he olivat, ja sitten... niin, sitten ei ollutkaan enää rajoja heidän unelmilleen.
Ensimmäinen juhla pidettiin. Pelle oli tehnyt työtä kuin hevonen, liehunut kuin mehiläinen, puhunut kuin papukaija, pyydellyt kuin mustalainen ja onnistunut kuin humpuukimestari ainakin. Hän oli saanut hankituksi halvan soittokunnan, oli saanut ilmaisen laulajattaren, ilmaisen runonlausujan ja alennuksella suuren osan ravintolan antimia. Hän oli puhunut pyörryksiin kaikki tyttötuttavansa – niitä ei ollutkaan aivan vähän – ja saanut heidät avustamaan, koristamaan salia, tarjoilemaan ravintolassa ja myymään pääsylippuja. Räpi oli lupautunut pitämään puheen ja humoreskin otti Pelle omalle osalleen.
Väkeä tuli ja rahaa tuli ja Pelle ja hänen toverinsa olivat tyytyväisiä.
"Tästä sietäisi ottaa prosentteja", arveli Pelle, kun pojista ei kukaan häntä tietenkään kiittänyt.
Kaikki meni hyvin. Ohjelmanumeroista ei tarvinnut ainoatakaan peruuttaa. Räpin puhe oli hyvä, vaikka hänellä olikin vähän ramppikuumetta, runonlausuja oli tarpeellisen tunteellinen ja laulajatar komea. Pellen humoreski nauratti häntä itseäänkin ja tanssista piti soittokunta moitteettomasti huolta. Ja juhlassa kerättiin kannattajajäseniä, niin että kun juhlan tulot ja jäsenmaksut sitten laskettiin, huomasivat pojat olevansa sievän summan omistajia. Jäsenmerkit tilattiin ja ostettiin myöskin ensijoukkueen jäsenille yhtenäiset harmaat villapaidat, joihin poikien sisaret ja tyttötuttavat pientä ylpeyttä tuntien kiinnittivät ompelemansa merkit.
Nyt odotettiin jäitten tuloa. Pojat tunsivat olevansa valmiit kantamaan kuinka suurta kunniaa tahansa.
SEITSEMÄS LUKU.
Köyhältä ei ole kielletty korkeita ajatuksia: jää- ja jalkapalloseuralaisilla oli edessään mestaruuskilpailujen alkuerä. Vastustajana oli kunniakkaan "Kisan" ensimmäinen joukkue.
Jääpalloseuralaiset olivat sisimmässään varmoja voitostaan. He pitivät vastustajiaan voitettuina ja halveksivat heitä. He tunsivat että kotikaupungin mestaruus kuului heille, olivat toivehikkaita pääsystään mestaruuskilpailujen välierään ja sitten... niin, ihmeitten aika ei suinkaan ollut vielä maailmassa loppunut.
He olivat harjoitelleet lujasti ja yhtämittaa pelanneet toista joukkuettaan vastaan. Se oli näet nopeasti sekin saatu muodostetuksi ja saarelalaiset olivat ylpeitä "pojistaan" sekä olostaan heidän esikuvinaan, opettajinaan ja mestareinaan.
He olivat selvillä pelin "nikseistä". He kykenivät tavoittamaan ja lyömään pallon melkein mistä asennosta tahansa, he osasivat sitä hypitellä sauvallaan täydessä vauhdissa, he alkoivat kehittyä varmoiksi ilmalyönneissään ja saavuttaa yhä suurempaa tarkkuutta. Sami ja Sari loistivat siinä suhteessa. Sitten vanhan viskaalin takapiha-aikojen olivat he kehittyneet melkein sirkuslaisiksi. Tuimimmassakaan vauhdissaan ei pallo pysynyt näkymättömissä heidän silmiltään, vaistomaisesti he osasivat asettua sen tielle ja vaisto neuvoi heitä, millä tavalla se oli pysäytettävä: sauvalla vai jalalla, ruumiilla vai kädellä. Luistelutaito oli samanaikaisesti vakiintunut, se oli muuttunut heidän toiseksi luonnokseen. He tunsivat olevansa luistimilla ehkä vakavampia kuin jaloillaan. He eivät olleet kaunoluistelijoita eivätkä he osanneet monia kaunoluistelun tehtäviä, mutta heidän luistelunsa oli mukautunut kaikkiin käytännöllisiin vaatimuksiin. Hurjimmassakin vauhdissa he kykenivät pysähtymään kuin naulattuina, taito, joka karisti ahdistajat vastustamattomasti heidän ympäriltään. Se, joka ei osannut tuota temppua, syöksyi täydellä voimalla heidän ohitseen, jolloin he saivat häiritsemättömän tilaisuuden lyödä pallonsa minne halusivat; ne, jotka sen osasivat, eivät osanneet sitä yhtä hyvin. Pyörähdykset, käännähdykset, kärjillä juokseminen, kaikki kävi vaistomaisesti. Täydellä syyllä he luottivat itseensä ja voittoonsa; nyt he vain odottivat, että heidän paremmuutensa virallisesti todettaisiin ja merkittäisiin aikakirjoihin.
Ilma oli lämmin ja rännit lorisivat. Yön aikana oli kääntynyt täydeksi suojaksi. Pelaajat arvasivat, että kaatuminen merkitsi kastumista, mutta sehän oli pikkuseikka.
Räpi puheli voittomahdollisuuksista kotona, mutta Lassi tarkasteli ja tutki sauvojaan. Molemmat veljekset olivat saaneet viimeaikoina uurastaa ankarasti: harjoitella jääpalloa ja valmistautua ylioppilaskirjoituksiin. Jääpallo kiinnitti verrattomasti enemmän heidän ja ylioppilaskirjoitukset taas heidän vanhempiensa huomiota. Räpi kuitenkin vakuutti kokeitten helppoutta. Hän oli parempi oppilas kuin Lassi, mutta Lassi oli tasaisempi. Lassilla ei ollut "ylellisyysnumeroita", niinkuin, hän nimitti kaikkia kahdeksikosta ylöspäin olevia, mutta hänellä ei ollut myöskään heikkoja. Räpillä oli taas ainekirjoituksessa ja kielissä kiitettävät arvosanat, mutta matematiikassa heikot, eikä hän voinut itseäänkään narrata, että matematiikan kokeissa saattoi käydä millä tavalla hyvänsä. Hän lohduttausi kuitenkin sillä ajatuksella, että jos oli saadakseen reput, hänen oli enää liian myöhäistä tietojaan ja taitojaan perusteellisesti parantaa: niitä hän ei ollut oppinut lähes kahdeksassa vuodessa, sitä ei oppisi kuukaudessa taikka puolessatoista. Tällä tavalla selvitettyään tämän ikävän kysymyksen hän kohdisti huomionsa jääpallopeliin.
Pojat eivät jaksaneet istua ja odottaa kotona. Kilpailuun oli vielä toista tuntia, kun he ottivat luistimet kainaloonsa ja sauvat käteensä ja suuntasivat kulkunsa luistinradalle. Sisaret saisivat tulla perästä niinkuin itse halusivat.
Vanhempi Roope oli jo radalla.
"Yrittäkäahän pojat tänään!" sanoi hän.
"Yritetään'" vastasi Räpi reippaasti. Hänen mieltään ei ottelu painostanut laisinkaan, hän oli sen ajatuksissaan jo elänyt. Räpin varmuus ja huolettomuus tuntui vanhemmasta Roopesta hyvältä. Hän oli arempi poikien menestyksestä ja maineesta kuin he itse. Hän oli puhunut ja kehunut heitä kaikkialla ja odotti heiltä paljon. Seuran nuoremmat jäsenet odottivat niinikään. Ja urheilupiireissä, vaikka siellä naurettiinkin poikasten puuhille, odotettiin sentään sielläkin uteliaasti. Olivathan poikaset sittenkin saaneet seuransa pystyyn ja osasivathan he jollakin tavalla pelata.
"Kisan" pojat olivat voitostaan myöskin varmoja. He olivat päättäneet kerta kaikkiaan näyttää, kuka tässä kaupungissa osasi pelata ja karistaa poikasten päästä kaikki luulottelut. Heitä harmitti, etteivät nämä olleet tyytyneet kauniisti heidän etevämmyyteensä, ottaneet heitä esikuvikseen ja odottaneet vuoroaan ensijoukkueeseen. Noilla poikasilla ei ollut enää minkäänlaista kunnioitusta, he väittelivät kaikista peliä koskevista asioista ja toivat esiin omia mielipiteitä, niinkuin heillä olisi voinut sellaisia olla. Ketä he sitten pitivät oikein mestareinaan? Vai eikö ketään? Itseään vain.
Räpin ja Pellen ivalliset sanat kiukuttivat heitä. Räpi oli ylimielisesti sanonut, ettei heillä suinkaan ollut mitään valtakirjaa mestaruuteen, ja Pelle oli lisännyt, että jos olikin, niin sellainen voitaisiin peruuttaa. Totisesti, nuo poikaset olivat käyneet pöyhkeiksi ja suuriluuloisiksi. Kunnollinen selkäsauna oli juuri mitä he kaipasivat. Ja sen kisalaiset vannoivat mielessään heille antavansakin.
Räpi ja Lassi laittoivat luistimet jalkoihinsa ja lähtivät radalle, missä he toisten toveriensa kanssa ryhtyivät harjoittelemaan maaliinlyöntiä. Jää oli märkää ja muutamissa kohdissa, missä se oli hiukan painunut, oli pieniä vesilammikoitakin. Ei ollut mikään ihanteellinen peli-ilma, ilmassa oli sumua ja villapaidat tuntuivat piankin liian kuumilta. Mutta sitä seikkaa ei voinut auttaa.
Radalle alkoi saapua yleisöäkin, vaikka hitaasti ja vähän. Ottelu ei kiinnittänyt yleisön mieltä, jääpalloseuralaiset olivat liian vähän tunnettuja. Ottelusta ei luultu muodostuvan lainkaan jännittävää eikä katsomisenarvoista muutenkaan. Eihän siinä kaupungissa osattu jääpalloa vielä kunnolleen pelata. Mutta olihan aina joitakin innokkaitakin ja näkipä Räpi tulijain joukossa kaksi sanomalehtimäestäkin, joista toinen oli itsensä Urheilulehden kirjeenvaihtaja. Räpi tunsi hivelevää mielihyvää siitä ja hän oli asianmukaisen salaperäinen ja pidättyvä, kun häntä jotkut katsojain joukossa olevat tutut puhuttelivat. Hän vakuutti, että lujasti oli aikomus yrittää, ja antoi ymmärtää, että jos kisalaisilla olisi aikomus voittaa, saisivat he todellakin tehdä työtä ankarasti, niin ankarasti, että Räpi epäili heidän siihen pystyvän.
Pieniä hermostumisen puuskia hän ei voinut kuitenkään ehkäistä. Entä jos... mutta ei, he olivat parempia!
Kisalaiset hyökkäsivät ensiksi, mutta Pelle käännytti etääntyneen pallon huutaen:
"Saat mennä, sanoi Malperi köyhälle!"
Jääpalloseuralaiset, joita oli kokoontunut suurehko joukko katsomaan, heidän joukossaan pelaajien sisaria ja tyttötuttavia, päästivät riemuisen huudon ja Pellelle kiljuttiin: "Hyvä, Pelle, hyvä! Enemmän sellaista!" Mutta kisalaisten toista hyökkäystä ei Pelle enää kyennytkään pysäyttämään. Kaksi kisalaista murtautui läpi, Vili kaatui ja kisalaiset ampuivat kovan laukauksen. Mutta laukaus osui suoraan Iman syliin, hän sai pallon näppiinsä ja ehtimättä edes ihmetellä hyvää onneaan heitti sen kädestään niinkuin se olisi polttanut.
Räpin sydän oli hetkisen jääkylmä ja katsojat kangistuivat, mutta Iman heiton jälkeen ulvahtivat jääpalloseuralaiset vapautuneesti: "Hyvä, Ima, hyvä! Pidä portti kiinni!" Muutaman hetken pysytteli pallo keskellä, mutta sitten saivat kisalaiset sen taas vakavasti haltuunsa, kiidättivät sen lähelle pömpeliä ja ampuivat. Onni ei toistunut Iman kohdalle enää: pallo hurahti sisään ja Ima sai sen poimia.
Kisalaiset olivat saaneet ensimmäisen maalinsa ja jääpalloseuralaiset olivat hiukan ihmeissään.
"Kuitatkaa! Kuitatkaa, harmaat!" huusi vanhempi Roope hätääntyneenä. Hän ei joutanut lainkaan ajattelemaan, että hän oli keksinyt pojille nimen, joka heti saavutti hyväksymisen. "Harmaat", niin todellakin, harmaita he olivat villapaidoissaan!
Pallo ei ollut vielä kertaakaan käväissyt kisalaisten pömpelin luona. Lassi ja Sari saivat sen sinne kuitenkin kuletetuksi, mutta etäältä ammuttu laukaus meni ohi. Roope sai viedyksi niinikään pallon nurkkaansa, keskitti, Sari tyrkkäsi pallon edelleen Apelle – uudelle pelaajalle, joka oli liittynyt saarelalaisten kantajoukkoon – mutta Ape menetti sen ehtimättä laukaista. Pallo palasi "Harmaitten" puolelle, siinä eivät auttaneet kannattajien huudot eivätkä kehoitukset.
"Harmaat" ihmettelivät epäonnistumistaan. Mikään ei luonnistanut heiltä. He eivät lainkaan huomanneet, että heillä oli tuskin alkuakaan yhteispelistä. Jokainen heistä osasi puuhailla yksinään, mutta yhteisestä hyökkäyksestä taikka yhteisestä puolustuksesta ei tullut mitään. He ryntäsivät kaksin kolmin pallon kimppuun ja jättivät aina osan vastustajistaan tarpeellista vartiointia vaille. Kisalaiset vallitsivatkin peliä. He eivät tekniikassa riittäneet vastustajilleen, mutta taktiikassa he olivat ylivoimaisia. He olivat suurimmaksi osaksi ryhtyneet pelaamaan jääpalloa huomattavasti varttuneempina kuin "Harmaat", he eivät olleet läpikäyneet tuon pelin nulikka-astetta ja siksi he eivät myöskään olleet niin täydellisesti perehtyneet tekniikkaan. Mutta he kykenivät katselemaan peliä vähän laajemmalta näkökannalta, arvostelemaan tilanteita, syöttämään ja sijoittautumaan. "Harmaitten" uurastaminen pallon kimpussa, heidän yksityiset pelinäytteensä ja yksinhyökkäykset kilpistyivät toisten yhteispelin kalliota vastaan. Mutta heidän teknillinen etävämmyytensä vaikutti, etteivät kisalaisetkaan saattaneet mielinmäärin hallita. Pieninkin teknillinen virhe tuli heti rangaistuksi: "Harmaat" riistivät pallon.
Mutta kuitenkin oli kisalaisia pelissä joukkue, mutta "Harmaita" vain yksitoista miestä. Jos vertausta vielä jatkaisi, niin "Harmaat" pelasivat niinkuin jokainen mies olisi pelannut vuorollaan, peräjälkeen. Syötöt menivät päin mäntyä, sijoittautuminen oli aivan väärä eikä kellään ollut sanottavaa tukea ja apua toisistaan. Sami pelasi kokonaan omaan pussiinsa, Ape unohdettiin kokonaan Lassi ja Sari kyllä yrittivät yhteispeliä ja he saivat useimmat syötötkin, mutta he olivat mustasukkaisen tarkasti vartioidut eivätkä hekään voineet mitään erikoista toimittaa.
Mutta "Harmaat" eivät menettäneet sisuaan. Kun he huomasivat, että varma voitto ei näyttänytkään enää varmalta, he purivat hampaansa yhteen ja yrittivät kiukkuisina kahta vinhemmin. Emppu; Pelle ja Vili raatoivat kuin kaskimiehet, Räpi uurasti hätäisenä ja vasen tukimies, Kalle, koetti hänkin osoittautua toveriensa luottamuksen arvoiseksi.
Ennen puoliajan loppua muodostui "Harmaitten" pömpelin edustalle täydellinen kansalaiskokous, minkä päätöksenä oli toinen maali. "Harmaitten" kostohyökkäykset raukesivat.
Väliajalla huohottivat "Harmaat" synkkinä, mutta päättäväisinä. Vielä oli heillä toinenkin puoliaika käytettävissä, vielä oli neljäkymmentäviisi minuuttia armonaikaa. He eivät suinkaan aikoneet hellittää.
Toisen puoliajan alussa teki Räpi käsivirheen maalin luona. Rangaistuslyönti ja maali.
Suunniltaan häpeästä, kiukusta ja nöyryytyksestä Räpi luisteli paikalleen. Toverien silmäykset eivät olleet lempeitä.
Lassi ja Sari pääsivät hyökkäämään ja Lassi löi komean maalin. Räpin mieli jo kirkastui, kun erotuomari viittasikin aloitettavaksi tavalliseen tapaan. Jääpalloseuralaisten voittohuuto tyrehtyi: mitä, eikö ollutkaan maali?
"Off side", ilmoitti erotuomari kuivasti. Räpi räjähti. Hän syyti suustaan kokonaisen ryöpyn vastaväitteitä, selityksiä ja vakuutuksia, ja, kun ne eivät auttaneet, melkoisen peittelemättömiä parjauksia. Erotuomari antoi hänelle varoituksen ja Räpin oli pidettävä suunsa kiinni. Lassikin murahti uhkaavasti. Lassi tiesi ja tunsi, ettei hän ollut virheellisessä asemassa ampuessaan, mutta eihän erotuomarin kanssa voinut väitellä. Räpin suunsoitto kiukutti häntä: kisalaiset vain nauttivat heidän nöyryytyksestään sitä enemmän.
Kisalaiset hyökkäsivät yhtämittaa. Imalla oli tilaisuus loistaa ja hän täyttikin paikkansa ja tehtävänsä. Hän ei ehtinyt ajatella asentojaan eikä esiintymistään, hän oli kuin äreä emäkarhu, joka puolustaa poikasiaan. Mutta hän ei voinut mitään neljännelle maalille: pallo ammuttiin läheltä, lujasti ja ylänurkkaan.
"Harmaat" hermostuivat kokonaan, mutta eivät hellittäneet. Heidän pelissään ei enää ollut järjen hituistakaan, mutta he häiritsivät ja sekoittivat toistenkin pelin. He olivat raivoissaan, mutta avuttomia, märkiä, väsyneitä ja katkeroittuneita odotustensa pettäväisyydestä ja huonosta onnestaan. Paitsi tuota hylättyä maalia he menettivät toisenkin: Sari ampui hermostuksissaan rangaistuslyönnin yli pömpelin.
Kisalaiset nauroivat.
Peli loppui. Kisalaiset olivat voittaneet neljällä nollaa vastaan.
"Kuparinen tuli!" yritti Pelle nauraa, mutta hänelle oli tulla kyyneleet silmiin.
Murskatuin toivein, vaatteet märkinä, ruumis mukiloituna, väsyneenä, täynnä mustelmia, mieli syttäkin mustempana, saivat "Harmaat" poistua lyötyinä radalta, väistäen äreinä ystävien säälittelyt, ja vastustajien pilkallisuuden nähdessään melkein valmiina tarttumaan sauvoihinsa.
He olivat joutuneet tappiolle! Perinpohjaisesti! Neljällä maalilla nollaa vastaan!
Räpi oli epäkohtelias sisarilleen ja sulkeutui lukemaan. Hän heittäisi koko pelin ikiajoiksi! Perhana sentään, että pitikin käydä tuolla tavalla! Kyllä niillä nyt olisi irvistelemistä!
Hän koetti hautautua lukuihinsa, mutta ellei lukeminen ollut maittanut hänelle aikaisemmin, niin nyt se tuntui aivan mahdottomalta. Niin, poikasilta oli todellakin otettu luulot pois. Kunnollinen selkäsauna, se oli saatu, oikein isän lämpöisestä kädestä.
Tiistaiaamuna sieppasi Räpi sanomalehden ja etsi kiihkeästi, oliko siellä jotakin mainittu ottelusta. Oli, olihan siellä pätkä:
JÄÄPALLO.
"Kisa"–Lahtelan jää- ja jalkapalloseura 4-0 (2-0).
"Viime sunnuntaina suoritettiin täällä mestaruuskilpailujen
alkuerä 'Kisan' ja tänne hiljattain perustetun Lahtelan
jää- ja jalkapalloseuran joukkueitten välillä. 'Kisan' voitto
oli luonnollinen ja varma, ylivoimainenkin. 'Harmailla',
joiksi nuo tulokkaat ristittiin, ei ole vielä yhteispelistä
aavistustakaan, heidän pelinsä on suunnitelmatonta sohimista.
Jonkunlaista näppäryyttä pallonkäsittelyssä oli kyllä
havaittavissa. Joukosta ei kannata mainita ketään erityisesti,
ellei ehkä maalivahtia, jolla oli taitoakin sekä onnea, hyvä
ominaisuus maalivahdille. Puolustajilla oli hyviäkin hetkiä.
Eturivi ja tukimiehet koululaisasteella. 'Kisan' peli ei
päässyt täyteen vireeseen vastustajan heikkouden takia.""Jonkunlaista näppäryyttä! Hyviäkin hetkiä! Koululaisasteella!" sähisi Räpi ja heitti sanomalehden raivoissaan käsistään.
"Koululaisasteella! Koululaisasteella! Kyllä me vielä näytämme teille koululaisasteet! Odottakaahan ensi vuonna!"
Synkkä oli heidän seuraava kokouksensa. Olisi helpoittanut, jos olisi löydetty syntipukki. Mutta sitä oli vaikea keksiä. Imalle ei voinut sanoa mitään, hän oli pelannut hyvin ja saanut kiitokset oikein sanomalehdessäkin. Räpille kyllä murjotettiin, mutta hän oli syypää vain yhteen maaliin.
"Ei se pojat ole kuin terveydeksi, tämä selkäsauna!" lohdutti vanhempi Roope joka olisi itse kaivannut lohdutusta enemmän kun muut. "Yrittäkää uudelleen. Vielä tässä voi tuuli kääntyäkin!"
Laihalta tuo lohdutus tuntui, mutta siihen oli tyydyttävä ja siihen tyydyttiin.
KAHDEKSAS LUKU.
"Harmaat" eivät enää uskoneet ihmeisiin, mutta luottivat lopulliseen voittoonsa entistä lujemmin. He eivät enää odottaneet, että kun he tulevat, he vain näkevät ja voittavat. Kokemus oli heille opettanut, ettei mestaruus ole sattuman ja onnen lahja, vaan että se vaatii sitkeää työtä, kaikkivoimaista ponnistusta ja horjumatonta tahtoa.
Toisena vuonna he voittivat "Kisan" ja kohosivat kotikaupunkinsa ensimmäisiksi. Mutta otellessaan toisen maaseutukaupungin joukkuetta vastaan he joutuivat taaskin surkeasti tappiolle eikä mestaruudesta kannattanut enää uneksiakaan.
Kolmantena vuonna he pääsivät sitkeästi kamppailtuaan välierään, mutta siihen heidän menestyksensä supistuikin. Samoin kävi seuraavana vuonna. Mutta viidentenä vuonna he ottelivat jo uljaasti, ja voitokkaasti ja havaitsivat äkkiä päässeensäkin mestaruuskilpailujen loppuotteluun pääkaupunkilaista joukkuetta vastaan. He olivat siis kohonneet koko maassa huomioonotettavaksi tekijäksi ja näkivät ylpeydekseen, että heidän etujaan ja vikojaan käsiteltiin urheilupiireissä ja Urheilulehdessä punnittiin heidän mahdollisuuksiaan. He olisivat saattaneet tuon ottelun voittaakin, mutta he olivat tuhlanneet voimansa pelin alkupuolella eivätkä lopussa jaksaneetkaan säilyttää etumatkaansa. Heidät voitettiin, mutta niukasti, ja tuo voitto antoi pääkaupunkilaisille, jotka olivat pitäneet hallussaan jääpallohegemoniaa, vakavaa ajattelemisen aihetta. Vielä tuollainen ottelu ja he olivat hukassa!
Tuo tappio ei heitä masentanut, niinkuin aikoinaan ensimmäinen tappio "Kisaa" vastaan oteltaessa oli tehnyt heidät alakuloisiksi ja ärtyneiksi viikkokausien ajaksi. Se heitä vain yllytti. Per aspera ad astra! lohdutteli heitä vanhempi Roopekin, joka osasi latinaa. Työllään heidän oli voitettava, jos mieli voittaa; varsinaista pelionnea heillä ei milloinkaan ollut. Onni on oikullinen ja se lienee arvellut, että "Harmaat" kykenivät vastaamaan puolestaan ilman senkin apua.
Tänä vuonna oli heillä jälleen mestaruusottelu edessään. He olivat selviytyneet varmasti loppuotteluun, kotikaupungissa heillä ei enää ollut tasavertaista vastustajaa lainkaan, he voittivat miten tahtoivat, puolentoistakin kymmenen maalierolla, eivätkä muutkaan maaseutujoukkueet jaksaneet heitä vastustaa. Pääkaupunkilaisten tiedettiin valmistautuneen vakavasti, he olivat harjoitelleet uutterasti ja tarkistaneet joukkueitaan alkuerissä. Hyvällä taikka pahalla he aikoivat säilyttää jääpallohegemonian pääkaupungissa. Se päätös oli yhtä luja kuin "Harmaittenkin" aikomus osoittaa, että Natsaretistakin saattoi tulla hyvää.
Ottelu oli määrä pelata "Harmaitten" kotikaupungissa.
Pääkaupunkilaisjoukkue saapui johtajineen ja asianharrastajineen edellisenä aamuna. Osa "Harmaita" ja vanhempi Roope olivat heitä vastassa asemalla ja ohjasivat heidät heille varattuihin hotellihuoneisiin. Siistittyään itseään vieraat söivät aamiaisen yhdessä isäntiensä kanssa.
"Harmaat" katselivat uteliaina vastustajiaan ja arvioivat mielessään heidän vaarallisuuttaan. Miellyttäviä poikia he olivat, voimakkaita, hillittyjä ja varmoja, terveen laihoja ja olemuksessaan se vapautus ja valmius, minkä tuottaa tunne ruumiinsa täydellisestä hallitsemisesta. Niin, tuossa tuo ruskeasilmäinen, lempeännäköinen mies! Hän oli heidän maalivahtinsa, nopea ja notkea ja yllättävä kuin ilmestys. Ima tunnusti rehellisesti itselleen, ettei hän ollut tuon veroinen, tuskin milloinkaan sellaiseksi tulisikaan. Ja tuossa kaksi iloista, kookasta poikaa, joilla oli hyvä ruokahalu ja joiden valkeat hampaat loistivat heidän nauraessaan: molemmat puolustajat, armottomat ja järkähtämättömät. Heidän vieressään sirorakenteinen, hennohko mies: vaarallisista vaarallisin, keskushyökkääjä, jonka pujottelukykyyn Pelle ja Vili olivat tutustuneet jokseenkin täydellisesti. Ja tuo laiha, raskaskatseinen poika, joka oli vaitelias ja hillitty: kettu ja ankerias, laitahyökkääjä, joka varmasti tulisi aiheuttamaan monia piinallisia tuokioita "Harmaitten" puolustukselle. Kaiken kaikkiaan oivallinen ja vaarallinen joukko, täysin arvokas ja ansiokas mestaruuteen. "Harmaitten" voitontahto ei horjunut, mutta voitontoiveet tuntuivat pienentyvän katsellessa vastustajia läheltä.
Vähemmän tulivat "Harmaat" ajatelleeksi, että pääkaupunkilaiset katselivat ja tutkiskelivat heitä yhtä suurella uteliaisuudella. Tuossa oli siis Räpi! Hänet he tunsivat hyvästi edelliseltä vuodelta, hänhän oli puhunut ja huutanut koko pelin ajan. Hyvä pelaaja, mutta ei hirvittävä. Entäs Lassi, joka oli yhtä hyväntahtoinen voittaessaan kuin joutuessaan tappiolle! Hän ei ollutkaan saapuvilla. Mutta tuossa oli Pelle, joka vitsaili kuinka tiukassa paikassa tahansa, mutta ei siitä huolimatta pelannut yhtään sen huonommin. Hän ei ollut helppo pähkinä, eikä Vilikään, jolla oli voimaa ja ulottuvaisuutta ja joka ei pelannut erikoisen hellävaroisesti. Ja Sari ja Sami jotka olivat hyppyyttäneet heidän puolustustaan viime vuonna niin turkasesti! Tuossa olivat siis heidän vastustajansa. Ne olivat jotenkin tuntemattomia, heillä oli kokemusta vain yhdestä ottelusta eivätkä he olleet voineet seurata "Harmaitten" pelaamista joka päivä niinkuin pääkaupunkilaisten pelaajien. "Harmaat" olivat maaseutulaisia, joista ei tiedetty mitään ja joita ei tunnettu nimeksikään ennenkuin he äkkiä olivat ilmestyneet viime vuonna loppuotteluun.
Vanhempi Roope oli kohtelias ja touhukas isäntä. "Harmaitten" kunnia vaati, että vieraat saisivat mahdollisimman hyvän kestityksen ja kohtelun. Mutta hän oli hermostunut ja tähysteli yhtämittaa ulos ja taivaalle. Hän odotti pakkasta. Jokaisessa pelaajassa on taikauskoisuutta ja vanhempi Roope oli saanut istutetuksi "Harmaitten" mieliin oman ennakkoaavistuksensa: "Harmaat" saattoivat voittaa vain kauniilla ilmalla, silloin kuin oli pakkasta ja kirkasta. Hän oli ollut panevinaan sen merkille. Ensimmäinen ottelu "Kisaa" vastaan jo sen todisti ja niin oli ollut jälkeenpäinkin: aina kun oli ollut suojakeli, huono, raskas jää, vettä, lumisadetta, pyryä ja tuulta, silloin olivat "Harmaat" aina joutuneet tappiolle. He osasivat pelata vain ihanteellisissa olosuhteissa, jolloin heidän ei tarvinnut puskea voimiaan tuulta ja jäätä vastaan ja jolloin peli aina muuttui enemmän taikka vähemmän onnenpeliksi. Kirkas ilma ja kova jää, sitä tarvitsivat "Harmaat" voittaakseen. Ja nyt oli taas ulkona lämmin ilma, tuuli oli lauhaa ja rekikeli mainio.
Illalla hoputteli vanhempi Roope poikia nukkumaan. Hän oli heille isänä ja äitinä, harjoittajana, ihailijana ja ystävänä. Pojat tottelivat, vaikka vastahakoisesti. Olisi ollut niin paljon juteltavaa, vaikka mieli pyrkikin käymään vakavaksi ajatellessa huomista päivää.
Aamulla kavahtivat sekä Räpi että Lassi ajoissa ylös ja ryntäsivät ikkunaan. Aamu oli kirkas ja valoisa.
"Pakkanen!" totesi Räpi iloisena katsahdettuaan lämpömittariin. Se osoitti toistakymmentä astetta pakkasta. Lassi sieppasi lehden. Siellä oli maininta ottelusta:
JÄÄPALLOMESTARUUDEN LOPPUOTTELU.
Tänään klo 1 ip. luistinradalla.
"Tänään suoritetaan jääpallomestaruuskilpailujen loppuottelu
täällä. Vastakkain ovat pääkaupunkilainen Luistinklubi ja
täkäläinen Jää- ja jalkapalloseura. Kamppailusta muodostuu
kaikesta päättäen mitä jännittävin. Meikäläiset ovat vuosi
vuodelta kehittyneet ja uhkaavat nyt vakavasti pääkaupunkilaisten
ylivaltaa. Todennäköistä kyllä on, että mestaruus tälläkin kertaa
jää pääkaupunkiin, mutta yllätykset eivät ole mahdottomia.
Joukkueitten lopullinen koko kokoonpano on seuraava:
Luistinklubi
R. Sandstöm
P. Lundberg S. Kallio
Hj. Hietanen O. Andersson D. Lundberg
E. Kaario V. Löfberg M. Sähisten A. Haapala Y. Backlund
– – –
S. Tanninen A. Stenius L. Mielonen T. Saarinen R. Kaukonen
Kalle Rantanen Emil Autio Reino Mielonen
Vili Strand Heikki Vuorinen
Ilmari Kivelä
Jää- ja jalkapalloseura
"Ottelu alkaa klo 1 ip. On sanomattakin selvää, että jokainen
rientää tätä jännittävää ottelua seuraamaan. Lippuja myydään
tuntia ennen sisäänkäytävällä."Niin, siinä olivat oikein heidän täydelliset nimensäkin painettuina. Reino Mielonen, se oli hän, Räpi! Tuntui oudolta sitä katsella, kun oli tottunut tuohon poikuusaikaiseen nimenväännökseen.
"Lähdetään radalle!" esitti Lassi. Hänenkin mielenmalttinsa yritti pettää. Tänään, jos milloinkaan, oli mahdollisuus voittaa!
Kuinka jumalallisen kaunista olikaan ulkona! Ahnaasti hengittivät molemmat kuivaa ja raikasta ilmaa. Kaupungin komea puisto oli kuin satujen metsä: häikäisevän valkoisina loistivat vanhat, kuuraiset koivut, jalavat, poppelit ja lehmukset. Myriaadit kimaltavia kuuratimantteja väikkyivät kaikkialla, lumi rouskui jalkojen alla ja rakennusten kolkot tiiliseinät olivat saaneet ylleen sokaisevan hohtavan kuurahunnun. Yöllinen pakkanen oli muuttanut mustan ja kevätlikaisen kaupungin tuntemattomaksi, elävän valkoiseksi ja Pohjolan talven juhlahetki värähdytti jokaisen mieltä. Ei kesän heleinkään kukkeus sädehtinyt ja välkkynyt niin kiehtovin värein. Tiesi, että kaikki oli valkoista, mutta silmä näki tuhansia värejä ja vivahduksia puitten sinipunervista varjoista aina kirkkaimpaan keltaiseen, jota kuuratimantit saattoivat heijastaa. Ja ylhäällä oli korkea, syvänsininen taivas, jossa ei näkynyt pilvenhattaraakaan ja jonka sininen herkästi vaaleni taivaanrantaa kohti. Talvinen sunnuntai, kuurasunnuntai! Ajurihevoset ja raitiovaunutkin olivat saaneet ylleen hienoisen verhon. Kaikki tuntui uudelta, epätodenmukaiselta, mutta niin saavuttamattoman kauniilta.
Mitään puhumatta Räpi ja Lassi astuivat pitkin puiston leveää käytävää, suurten, vanhojen puitten muodostaman holvin alla, holvin, jonka katto tuntui olevan sädehtiviä timantteja, joiden välistä loisti taivaan tumma sini.
Ihanana oli koittanut "Harmaitten" koetuksenpäivä.
Yleisöä tulvi virtanaan luistinradan sisäänkäytävälle. Ihana ilma ja satumaisen kaunis näky oli houkutellut veltoimmatkin liikkeelle. Ja jokainen, ken ei pelännyt muka vilustumista ja pientä pakkasen nipistystä, ohjasi kulkunsa radalle. Tämä päivä oli todella ulkoilmaurheilun päivä, tänään kannatti viiletellä suksilla häikäisevissä metsissä tai nauttia jään kirkkaudesta ja luistelijoitten kevyestä kulusta. Tällaisena päivänä, tällaisella jäällä esiintyi jääpallopelikin kauneimmillaan ja kiehtovimmillaan.
Yleisö tahtoi katsella ja nauttia, nauttia jännityksestä ja liikkeestä, ja se janosi voittoa. "Harmaat" eivät olleet sille enää tuntemattomia, heille ei enää naurettu, nauru oli jo aikoja sitten tyrehtynyt ja sen sijalle oli tullut ihmetys ja kunnioitus. Ja nyt, nyt tahtoi yleisö nähdä suosikkiensa voittavan, se halusi saada nurkkaisänmaallisuutensa tyydytetyksi ja huutaa ja hurraata voittajille. Ja jos ken mielessään surkuttelikin oman seuransa tappiota, hän tahtoi lohduttautua nyt oman kaupunkinsa voitolla. "Harmaat" olivat kotikaupunkinsa toivo ja ylpeys seuroihin ja suuntiin katsomatta. Kotona ei heitä kukaan kyennyt voittamaan, siksi toivottiin heidän voittavan vieraatkin. Kaksi tummaa jonoa liikkui hitaasti kohti lippuluukkuja suoltuen sitten radalle, missä pelialueen äsken höylätty jää kimalsi auringonpaisteessa.
Vanhempi Roope juoksenteli väsymättömänä edestakaisin viimeisiä valmistuksia suoritellen. Hän oli hermostunut, hän oli piinallisen hermostunut ja jännittynyt, mutta hän tunsi tyytyväisyyttä ja ylpeyttä siitä, että yleisöä saapui niin runsaasti.
"Tännehän tulee koko kaupunki! Ka, tehdään kerrankin rahaa. Onhan tässä menojakin. Ja jää kestää vaikka tänne tulisi kaksi kaupunkia."
Huudellen, vastaillen, kysellen ja tuuppien hääri hän pukukopeissa ja radalla sekä löi arvelematta vetoja ottelun tuloksesta. Se kuului asiaan. Kahvi- ja leivosannos oli säännöllisenä panoksena, niin että jos hän sattuisi voittamaan, hän tuskin parissa viikossakaan ehtisi vastaanottaa kaikkia voittojaan.
"Joo, joo, kahvit! Viisi kolmea vastaan! 'Harmaat' voittavat. Kiinni on!"
"Harmaat" eivät jaksaneet hillitä hermostumistaan. Lassilta katkesi nahkaremmi, jolla hän tiukensi luistimiaan. Huono enne! hän ajatteli pakostakin. Seuraavassa hetkessä hänelle tarjottiin puolta tusinaa remmejä. Jokainen piti kunniana, että hän ottaisi heidän remminsä.
Pellekin tuskastui. Pukukopissa oli ahdasta, se oli täynnä väkeä, joka silmää räpäyttämättä katseli pelaajien valmistautumista.
"Perhana vieköön!" huudahti Pelle. "Eihän täällä pääse kääntymäänkään! Pikkunaskalit ulos! Joka sorkka ja mars!"
Se oli julma käsky, mutta sitä täytyi totella. Joukko pikkupoikia suoltui ulos. Pellen taikka kenen hyvänsä "Harmaan" toivekin oli heille laki, paljon pakoittavampi kuin kaikki koululait lisäyksineen.
"Äläkä sinä Roope aristele tänään. Huhki vaikka kintut menisivät!" muistutti Räpi.
"Ja sinä Räpi jaa nyt kaikki neuvosi ja ole sitten hiljaa radalla!" sanoi Lassi uhkaavasti. Räpi vaikeni: hän ei itse ollut synnitön toista kivellä heittääkseen. Ja Lassi jatkoi: "Ja samat sanat Pellelle! Vitsaile jälestäpäin äläkä hutiloi."
Pellelläkään ei ollut mitään vastaansanomista. Lassi puhui vähän, mutta hän tarkoitti mitä sanoi. Ima koetti tekeytyä pieneksi: hänkin odotti saavansa terveellisen muistutuksen. Hänen asemansa oli epäkiitollisin, jokainen hänen virheensä voitaisiin ilmaista numeroilla. Mutta Lassi tyytyi heittämään häneen vain "nyrkinkokoisen" silmäyksen. Samille sensijaan luettiin lakia itsekkyyden synnistä ja vannotettiin hänet luovuttamaan pallo aina ajoissa ja kunnolleen. Hänen ei tarvinnut välttämättä itse tehdä maaleja. Oli sivuasia, kuka niitä teki; pääasia, että niitä tehtiin. Ape sivuutettiin, hänessä ei ollut helmasyntejä. Hän oli hiukan heikko sijoittumaan, mutta sensijaan taas varmin ampumaan. Sari säästyi samoin kokonaan ojennuksilta, niinikään Emppu. Vilille muistutettiin, että jääpalloa pelattiin taidolla eikä voimalla. Vilin kiivastumiset, vaikkapa aiheellisetkin, saattoivat johtaa vapaa- ja rangaistuslyönteihin. Kallelle painostettiin, että tukimiehen tehtävänä oli avustaa myöskin hyökkäyksissä eikä toimia yksinomaan kolmantena puolustajana. Hän sai vakavan kehoituksen olla jättäytymättä liian alas. Ja lopuksi uskalsi Räpi huomauttaa itse Lassille, että hätäilemättömyys ja varmuus oli kyllä hyvä, mutta että vaikka väitettiinkin, ettei jumala ollut kiirettä luonut, ei pieni kiire jääpallopelissä kuitenkaan haittaisi. "Harmaitten" joukossa ei totisesti kukaan päässyt kehittymään itserakkaaksi, sillä toverit huomasivat asianomaisen viat erehtymättömästi eivätkä suinkaan kainostelleet niitä julkituoda. Jotkut sokeat ihailijat kyllä saattoivat uskotella täydellisyyttä, mutta vasta omien tovereitten, parhaitten asiantuntijain, kiitos ja tunnustus joltakin tuntui.
Talven loistava valkeus suoraan häikäisi silmät, kun "Harmaat" pukukopin hämärästä työntyivät radalle. Voimakkain ja pitkällisin suosionosoituksin otettiin heidät vastaan kun he luistelivat pelialueelle. Pian ilmestyivät myöskin pääkaupunkilaiset mustissa paidoissaan. Suosionosoituksia ei heiltäkään puuttunut, yritettiin olla kohteliaita, mutta tuo yritys ei vielä oikein onnistunut, yleisö ei ollut vielä kehittynyt nauttimaan ja antamaan tunnustustaan yksinomaan taidon mukaan. Sillä oli muitakin mittapuita.
Heitettiin arpaa, "Harmaat" menettivät ja pääkaupunkilaiset valitsivat auringon taakseen. He olivat saavuttaneet huomattavan edun, sillä auringon paiste häiritsi tuntuvasti, jää loisti ja lumi hohti niin että palloa oli vaikea eroittaa luistellessa vasten aurinkoa. Tunnin kuluttua, kun "Harmaat" pääsisivät vaihtamaan puolia, olisi sen valo jo tuntuvasti heikompi.
Tuhatlukuisena, mustana massana seisoi yleisö köysien äärellä, ja aitauksen toisella puolen pysyttelivät varaskatsojat halkopinojen, vajojen ja lumiröykkiöitten päällä, heistä enemmistönä pikkupojat, jotka eivät olleet saaneet tarpeellisia pennejä kokoon voidakseen lunastaa itselleen pääsylipun, mutta jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet laiminlyödä ottelun seuraamista omin silmin.
Vihellys – ja "Harmaitten" hyökkääjärivi ponnahti kuin ammuttuna eteenpäin. Pallo oli Sarilla, hän syötti sen Roopelle, Roope työnsi sen Lassille, Ape tavoitti sen, puijasi toisen puolustajan, mutta nähdessään laukauksen toivottomaksi syötti Samille. Sami keskitti tarkasti ja Lassin sauva viuhahti, mutta pallo ponnahti toisen puolustajan sauvasta rajalinjan yli.
"Kulmalyönti!" huudahti vanhempi Roope, joka seurasi ottelua silmillään ja sielullaan.
Sami asetti pallon nurkkaan ja Lassi varustautui lyömään. Samin lyönti oli oivallinen, mutta Lassin laukaus meni ohi.
Jännitys laukesi hetkeksi. Ensimmäinen hyökkäys oli ollut erinomaisen lupaava, nopea ja suorasukainen. "Harmaitten" eturivi oli antanut peloittavan näytteen yhteispelistään. Poikien ensimmäinen hermostus katosi.
Sohittiin hetkinen keskellä, mutta sitten työntyi pääkaupunkilaisten eturivi "Harmaitten" pömpeliä kohti.
"Andersson, Pettersson ja Lundström!" hihkasi Pelle syöksähtäen keskushyökkääjää vastaan, tavoittaen pallon ja lyöden sen menemään. Mutta Emppu ei saanutkaan palloa, pääkaupunkilaisten tukimies syötti sen laitaan, mistä se tuli entistä kiukkuisempana, keskushyökkääjä sai sen hoteisiinsa, livahti Vilin ohi, syötti Pellen kohdalla hiukan taakseen sisähyökkääjälle ja tämä laukaisi lyhyeltä matkalta. Pallo kolisi pömpelissä. Asiallinen, selvä maali!
Yleisö hurrasi laimeasti. Tosin peli oli alussa ja yksi maali ei mahdottomia merkinnyt, mutta sittenkin, sittenkin! Jännitys lisääntyi.
"Onhan niillä aikaa!" sanoi Roope ääneen itseään lohdutellakseen.
Peli alkoi uudelleen. Se suuntautui nyt "Harmaitten" oikealle siivelle, missä pääkaupunkilaisten laitahyökkääjä kamppaili Räpin ja Pellen kanssa. Räpi ei saanut häneltä riistetyksi palloa, vaan pelaaja pääsi keskittämään. Vili torjui kuitenkin laukauksen komeasti, mutta hänen vastalyöntinsä sinkauttikin pallon toiselle laitahyökkääjälle, joka laukaisi huolimatta epäedullisesta asemastaan maaliin nähden. Lyönti oli kova, pallo sattui pömpelin sivulautaan aivan poikkilaudan luona ylhäällä ja luiskahti sisään. Iman oli mahdoton torjua tätä yhtä mestarillista kuin odottamatontakin lyöntiä.
Yleisön suosionhuudot olivat vielä laimeammat. Heikoimmat sielut pitivät jo itsestään selvänä, että "Harmaat" joutuisivat tappiolle.
Sari rauhoitti kuitenkin heitä. Hän ja Lassi keinottelivat itsensä pelaten kahden kesken pääkaupunkilaisten pömpelin edustalle ja sievällä työnnöllä Sari sujautti pallon maalivahdin ohi sisälle. Riemuisa ulvonta kajahti ympäri rataa. Pääkaupunkilaisten pömpeli ei siis ollutkaan loihdittu.
Vilkas ja vaihteleva peli jatkui. Hyökkäyksiä tehtiin molemmin puolin, mutta etevämmyys pyrki kallistumaan pääkaupunkilaisten puolelle. Heidän hyökkäyksensä olivat lukuisampia ja pitempiaikaisia. Pallo tahtoi kylläkin takeltua "Harmaitten" puolustukseen, mutta "Harmaat" eivät kyenneet tehokkaasti sitä karistamaan omalta puoliskoltaan. Ja viimein muodostui heidän pömpelinsä edustalle kansalaiskokous, josta ei loppua näyttänyt tulevankaan. Yleisö oli kuin tulisilla neuloilla koettaen erottaa tuon onnettoman pallon sauvojen vilskeestä, luistimien ja jalkojen sekamelskasta. Nyt, nyt tuli maali! Ei, Vili sai sauvansa eteen! Nyt Emppu lyö pallon tiehensä! Ei taaskaan, kaksi pääkaupunkilaista pysäyttävät pallon. Jännitys muuttui kuumeiseksi, vaivaavaksi, yleisö unohti kokonaan itsensä ja ympäristönsä, se huusi, se kehoitti, riemu ja pettymys tuotiin äänekkäästi julki ja köydet taipuivat, kun taaimmaiset työnsivät etumaisia niitä vastaan. Kiihkein silmin seurattiin tuota sekamelskaa pömpelin luona.
Sieltä kuului lyhyt hurraus ja joukko hajaantui: pääkaupunkilaiset olivat saaneet kolmannen maalinsa. He johtivat siis taas kahdella maalilla. Heidän ilonsa ja katsojain suru ei kestänyt kauan: muutaman minuutin kuluttua teki Lassi ilmalyönnillä huikaisevan komean maalin. Lyönti oli mestarillinen; sitä olisi voinut nimittää sattumaksi, mutta Lassi ja "Harmaat" yleensäkin olivat jo ehtineet antaa niin vakuuttavia näytteitä ilmalyöntitaidoistaan, ettei tuo halventava luulo olisi ollut oikea ja kohtuullinen.
Peli oli siis nyt kaksi kolmea vastaan pääkaupunkilaisten hyväksi. Tilanne ei ollut huolestuttava, mutta jännittävä kylläkin.
"Harmaitten" yhteispeli oli nyt hyvää. He olivat nyt perehtyneet taktiikkaan ja siihen kerran tutustuttuaan he kehittyivätkin nopeasti. Olivathan he pelanneet niin monta vuotta yhdessä, he tunsivat toisensa täsmälleen ja vaistomaisesti aavistivat toistensa aikeet osaten siten sijoittautua oikein. Ja kun he aikoinaan olivat oppineet pikkupoikien perusteellisen, yksityiskohtaisen tekniikan kaikkine "nikseineen", he olivatkin nyt peloittavia. He tiesivät, mitä oli tehtävä, ja he osasivat sen tehdä.
Kaikkensa he nyt yrittivät saadakseen tasoituksen. Tukimieslinja työskenteli erinomaisesti, se auttoi hyökkäyksiä ja Emppu tuntui aivan erehtymättömältä syötöissään. Mutta eturivillä ei ollut onnea. Se ampui, mutta sen laukaukset eivät osuneet, se pakoitti itselleen pari kuhnalyöntiäkin, mutta nekin hukkaantuivat.
"Harmaitten" painostus herposi hetkeksi ja pääkaupunkilaiset pääsivät määräilemään. Heidän valtakautensa oli lyhyt, mutta tuloksellinen: vaarallinen keskushyökkääjä ampui vastustamattoman maalin oivallisesta syötöstä.
Peli oli nyt neljä kaksi heidän hyväkseen. "Harmaitten" osakkeet laskivat. Oli suorastaan tyrmistyttävää, että pääkaupunkilaiset aina vain pysyivät edellä.
Raivokkaasti "Harmaat" ponnistivat. He saivat pelin siirretyksi vastustajain puolelle, mutta he takertuivat pääkaupunkilaisten off-side-ansoihin.
"Älä perhanassa anna itseäsi narrata!" kiljasi Räpi suunniltaan, kun jälleen muuan hyökkäys oli katkennut erotuomarin vihellykseen. Huuto oli tarkoitettu Roopelle, jonka takia jo kolme hyökkäystä oli keskeytetty.
"Pidä silmäsi auki, Roope!" huusi vanhempi Roopekin veljelleen hätääntyneenä. Hän tunsi vuoroin kuumaa ja kylmää sen mukaan kuin pallo kiiti radalla. Roope luisteli katse alaspäin luotuna. Oli niin vaikeaa pidättää itseään eikä noita ansoja huomannut aina varoa.
Erotuomarilla oli hiukan off-side-tautia itsessään. Hän oli keksivinään tuon tilanteen sielläkin, missä sitä ei ollut.
Sami luisteli kulmaansa ja keskitti. Lassi ei päässyt ampumaan, kiepautti pallon Apelle, joka laukaisi niin että pääkaupunkilaisten pömpeii kolahti.
Maali!
Räpi ihmetteli hetkisen, mutta hymyili sitten julmasti: tällä kertaa oli Ape ilmeisestikin ollut off-sidessä, mutta nyt ei erotuomari ollut sitä huomannut. Pääkaupunkilaiset murisivat hiukan, mutta hekään eivät olleet aivan varmoja asiastaan. Sitäpaitsi ei murina mitään merkinnyt: tuomio oli lausuttu.
Peli oli siis neljä kolmea vastaan. "Harmaat" olivat maalin jäljessä.
Huikea hurraa kaikui ja kiiri katsojain joukosta ja yllytys kävi yhä ankarammaksi. Jänisräikät – hiljattainen keksintö – rätisivät, vihellykset vihloivat korvia, väkijoukon yhtämittainen huuto huumasi. Mutta ponnistukset olivat turhia: puoliaika päättyi pääkaupunkilaisten niukkaan, mutta varmaan voittoon kaikissa suhteissa. He johtivat yhdellä maalilla ja he olivat olleet hyökkäävämpänä puolena. Nyt he saisivat auringon vastaansa.
Toivo eli vielä "Harmaitten" ystävissä, olihan kokonainen puoliaika käytettävissä.
Mutta nuo toiveet ja odotukset murskautuivat.
Parin kolmen minuutin kuluttua puoliajan alusta murtautui pääkaupunkilaisten sisähyökkääjä yksinään "Harmaitten" puolustuksen läpi. Pelle yritti turhaan häntä pysäyttää, Vili oli loitonnut sivulle eikä ehtinyt paikalle. Pääkaupunkilainen ehti pysäyttääkin pallon, Ima syöksyi maalistaan ja heittäytyi pallon kimppuun, mutta sekunnin murto-osan liian myöhään. Pääkaupunkilainen sai livautettua pallon avoimeen maaliin.
Maali ei ollut niin vakava seikka kuin se, että Pelle, joka oli vastahyökkäyksessään kaatunut, jäikin makaamaan jäälle. Pellellä ei ollut tapana näytellä "kometiiaa", niinkuin Räpi sanoi, eikä hän milloinkaan osoitellut eikä liioitellut saamiaan kolauksia. Kysymyksessä oli siis jotakin vakavampaa. Vili auttoi Pellen ylös ja poika näytti surkealta pidellen vasenta jalkaansa. Se oli loukkautunut.
Jäisikö Pelle pois pelistä?
Ei, niin ei sentään käynyt. Hän jäi paikalleen ja luistelikin, mutta selvästi näkyi, että hän kärsi, vaikka koettikin peittää ja salata vaivaansa. Hän luisteli heikommin ja epävarmemmin kuin ennen.
Vili kaksinkertaistutti ponnistuksensa ja Emppu piti entistä tarkemmin silmällä puolustusta, vaikka heidän täytyi ajatella hyökkäystä ennenkaikkea, jos mielivät voittaa.
Katsojat alkoivat lamaantua. Peli oli ollut niin jännittävää, niin vaihtelevaa ja mukaansatempaavaa, että välinpitämättöminkin oli huomaamattaan joutunut kiihkon valtaan, joutunut huutamaan ja toivomaan voittoa. Ja kun tuota jännitystä oli kestänyt niin kauan, sai jonkunlainen kiusaantunut väsähtämys vallan.
Mutta näyttikin siltä, että "Harmaat" olivat vain kaivanneet viimeistä yllykettä päästääkseen irti kaiken taitonsa, voimansa ja voitontahtonsa. He aivankuin hurjistuivat. Voitto, voitto hinnalla millä hyvänsä! tuntui jokainen heidän liikkeensä huutavan. Tämä ihana, kirkkaan kylmä talvipäivä oli heidän päivänsä. Vastustajat johtivat kahdella maalilla. Heidän täytyi saada tasoitus, heidän täytyi päästä itse johtoon, he olivat jo kypsät mestaruuteen. Heidän hetkensä ei saanut lykkäytyä enää vuodesta vuoteen. He olivat nuoria jumalia ja he janosivat voittoa. Pelitaso kohosi. Katsojat unohtivat jännityksensäkin, unohdettiin, että odotettiin voittoa ja hurmaannuttiin vain pelistä itsestään, nuolennopeina kiitävistä miehistä, jään rasahtelusta, pallon vingunnasta ja silmäähivelevistä lyönneistä. Kuinka äärimmäisen kaunista tuo peli olikaan kirkkaalla jäällä! Nuo sulavat, rohkeat asennot, viimeistellyn hiotut liikkeet ja kaiken yllä pursuava elämänhalu ja taistelutahto. Se oli miesten leikkiä, täynnänsä voimaa ja nuorten ruumiitten joustavuutta, nautinnollista huohotusta, lyhyitä, käheitä huudahduksia, riemua ja pettymystä. Kuinka silmät terästyivätkin, ruumiit taipuivat, oikenivat, miesjoukko syöksyi mieletöntä vauhtia eteenpäin, pysähtyi, kääntyi syöksähtääkseen jälleen eteenpäin! Se oli nuorten jumalain juovuttavaa kisailua tuoksuavan raikkaassa ilmassa, sädehtiväin hankien keskellä, alla syvänsinisen taivaan.
"Harmaitten" hyökkäykset muuttuivat vastustamattomiksi. Pääkaupunkilaiset eivät jaksaneet vastata heidän kiristykseensä. Heidän yhteispelinsä hajosi, hyökkääjärivi menetti aloitekykynsä, puolustajat varmuutensa. Vain epätoivoisella vimmalla he koettivat pysäyttää, hidastuttaa, kääntää "Harmaitten" hyökkäyksiä. Mutta jokaista torjuttua hyökkäystä seurasi kaksi vaarallisempaa. "Harmaitten" eturivi löysi toisensa, puolustus aivankuin unohdettiin, tukimiehet tunkeutuivat pääkaupunkilaisten maalin edustalle, puolustajat siirtyivät ylös keskiviivalle.
Pääkaupunkilaisten tukimies potkaisi palloa jalallaan. Ape suoritti vapaalyönnin, Emppu laukaisi sen pömpeliin.
Peli oli viisi neljä.
Sami, kaikessa kiireessä, järjesti yleisölle vielä naurutilaisuudenkin. Kaksi kertaa oli pääkaupunkilaisten tukimies riistänyt Samin huolettomasti käsittelemän pallon ja Sami, joka tiesi syyn olevan itsessään, närkästyi. Hän sieppasi sopivassa tilaisuudessa pallon tuolta tukimieheltä, luisteli sen kanssa maalirajalle saakka, kääntyi äkkiä, luisteli takaisin keskiviivalle ja kääntyi jälleen maaliviivalle. Tuo tukimies ryntäsi hänen jäljessään mutta oli täydellisen avuton. Sami oli hänelle liian notkea. Mitään puhumatta Samin kaikki liikkeet sanoivat: kas niin, poikaseni, jos minä tahdon, et sinä ota minulta palloa. Yleisö tajusi erinomaisesti Samin puhdistautumisen ja nauroi, mutta "Harmaat" eivät tienneet, itkeäkö vai nauraa, sillä Sami oli tuhlannut kallista aikaa turhuuteen ja ylellisyyteen.
"Sami, heitä jo!" huuteli Räpi kiukkuisena. "Ei täällä sirkusta tarvita!"
Sami syötti vihdoin pallon pois. Mutta häneen näytti menneen paholainen, sillä jälleen, saatuaan pallon, ryhtyi hän kiusaamaan tuota onnetonta tukimiestä. Räpi tuli jo tulipunaiseksi kiukusta, kun Sami äkkiä tekikin käännöksen, jätti ahdistajansa jälkeen, huiputti puolustajan ja teki sievän ja varman maalin.
Huumaava oli väkijoukon huuto. "Harmaat" olivat siis tasoissa.
"Hyvä, hyvä, Sami! 'Harmaat', hei, hei, hei!" kiljui vanhemman Roopen ammattihuutosakki pääkaupunkilaisten pömpelin takana.
Sami oli sovittanut syntinsä loistavasti ja hän myhäilikin peittelemättä itsekseen.
Yhä nopeammaksi ja painokkaammaksi kävi "Harmaitten" peli. Mutta vauhtia ja nopeutta ei lisätty järjen ja harkinnan kustannuksella. Päinvastoin, nyt vasta yhteispeli loistikin. Yhdistelmät olivat mitä vaihtelevimpia, yllättäviä, syötöt melkein hiuskarvalleen tarkkoja, oikealla vauhdilla ja oikeille miehille annettuja. Mieheltä miehelle luikerteli pallo, jokainen mies täytti tehtävänsä sekä yksinään että osana joukkueesta. Nyt ei ollut kentällä vain yksitoista miestä, siinä oli "Harmaitten" joukkue, ehyt ja yhtenäinen, keskinäisessä tuntemuksessaan, vaistomaisissa aavistuksissaan voittamaton ja peloittava. Niin, olivathan vastustajat eteviä kyllä, mutta he eivät olleet keskenään pelanneet lainkaan niin kauan ja niin perusteellisesti kuin "Harmaat", he eivät tunteneet pelitovereitaan niin luita ja munaskuita myöten kuin "Harmaat". He melkein vetivät vertoja "Harmaille" yksityisinä pelaajina, mutta joukkueena he olivat, ellei avuttomia, niin kuitenkin paljon, paljon heikompia.
"Maali, maali! Vielä kerran!" huusivat katsojat. Heidän huutonsa ja melunsa huumasi ja innosti. Se tulistutti verta.
Hyökkäykset seurasivat toistaan. Kaksi kulmalyöntiä pakoitettiin, mutta ne olivat tuloksettomia, laukaukset hipoivat pömpeliä, mutta ne eivät osuneet sisään. Kaksi Lassin ja yhden Apen laukauksen pääkaupunkilaisten maalivahti pelasti. Hän otteli uljaasti ja loistavasti.
Mutta nyt, taas hyökkäys! Keskuskolmikko etenee nopeasti, tukimieslinja on murrettu, puolustajat heittäytyvät vastaan, mutta Sari syöttää takaa tulevalle Roopelle ja Roope laukaisee. Kolahdus ja ilman täyttää jymisevä riemuhuuto.
"Harmaat" johtavat yhdellä maalilla!
Nyt näytti voitto varmalta. Kukaan ei sitä enää epäillyt. "Harmaitten" voitontahto on järkkymätön, nyt heillä on voitonvarmuuskin. Käheänä huutaa vanhempi Roope. Voitto on niin sykähyttävän lähellä. Ja pääkaupunkilaiset tuntuivat nyt menettäneen otteensa. Heidän vauhtinsa kiihtyi, he lisäsivät ponnistuksiaan, mutta heidän pelissään ei ollut enää järkeä eikä suunnitelmaa. Se oli epätoivoista kamppailua kohtalon vääjäämättömyyttä vastaan.
Ja Roope, joka pelin ajan on uskollisesti syöttänyt keskuskolmikkoa, pelaten hienosti ja taitavasti, mutta pelkäämättä enemmän sauvoja kuin miehiäkään, Roope intoutui nyt. Hän yritti murtautua yksinään, ei, nyt joutui pallo pääkaupunkilaiselle, ei, Roope sai sen takaisin, hän luisteli pitkin maaliviivaa, laukaisi, pallo osui maalivahdin luistimeen, ponnahti takaisin, mutta samalla vauhdilla Roope laukaisi toistamiseen. Se oli vastustamaton laukaus ja "Harmaat" johtivat nyt kahdella maalilla. Neljä maalia he olivat tehneet peräjälkeen.
"Hyvä, Roope, hyvä! Lisää maaleja!" huusi ja melusi katsojajoukko.
Peliaikaa ei ollut enää kuin viisi minuuttia. "Harmaitten" voitto oli taattu. Niin, ei vain taattu, viimeiseen saakka koettivat he sitä vielä varmistaa, ja yhdessä Lassi ja Sari viimeisellä minuutilla tekivät maalin.
Peli oli loppunut. "Harmaat" olivat voittaneet kahdeksalla maalilla viittä vastaan. He olivat voittaneet mestaruuden.
"Hhyvä phojat, hhyvä!" soperteli vanhempi Roope onnellisena ja käheänä. Hän oli huutanut äänensä melkein olemattomiin, se vain hiukan pihisi enää. Mutta hän oli onnellinen. Hän puristeli huohottavien, väsyneitten, mutta voitonriemuisten poikiensa käsiä kuin hurmiossa. "Sanoinhan minä, sanoinhan minä... että jos on vaan kaunis ilma..."
Pian astelivat voittajat vaitonaisina, onnellisina kotiinsa hämärtyvässä hohteessa, mikä hehkui kuuraisilta seiniltä ja hopeoiduista puista. Vuosikautisten ponnistusten, vuosikautisten yrittelyjen päämäärä oli saavutettu. Heidän taitonsa ja voitontahtonsa oli johtanut ottelun ratkaisuun, ja lujemmin kuin milloinkaan ennen he tunsivat kuuluvansa yhteen, yksitoista miestä, jotka poikavuosiltaan saakka olivat yhdessä kamppailleet. Voitot ja tappiot olivat heitä yhdistäneet ja nyt heitä yhdisti mestaruus, josta jokaisella oli osansa ja ansionsa.
"Nyt olisi syytä vähän jupileeratakin!" lausahti vaitelias Lassikin.
Ymmärrettävän uteliaina ja anteeksiannettavan turhamaisina "Harmaat" odottivat, mitä heistä ja heidän pelistään sanottaisiin julkisuudessa. He odottivat sitä yhtä kiihkeinä kuin nuori näyttelijä taikka runoilija ensimmäisiä arvostelujaan.
Kotikaupungin lehti oli tietenkin tyytyväinen:
"Meikäläiset 'Harmaat' voittivat mestaruuden. Voitto oli
ansaittu ja varma, melkeinpä ylivoimainen.
"Ensimmäisellä puoliajalla kykeni Luistinklubin joukkue pitämään
hyvin puolensa ollen koko ajan johdossakin. Mutta toinen
puoliaika oli melkein kokonaan 'Harmaitten'. He hallitsivat
täydellisesti peliä ja tuo peli oli sellaista, ettei sitä ole
täällä totuttu näkemään. Molemmat joukkueet olivat korkealla
tasolla, mutta varsinkin 'Harmaitten' sekä yksityis- että
yhteissuoritukset olivat viimeisteltyjä ja hiottuja. Puolustus
oli varma ja luja, tukimieslinja yritteliäs ja hyökkääjäketju
vaarallinen ja nopea. Yksityisiä pelaajia on vaikea mainita;
jos niin tekee, on ennenkaikkea muistettava Lassi, Sari ja
keskustukimies..."Mutta tunnustus ei rajoittunut vain kotikaupunkiin, jota oli aina pidettävä nurkkaisänmaallisuuden takia puolueellisena. Pääkaupungin lehtien maanantaipainoksissa oli niinikään mitä loistavimpia mainintoja.
Päivälehdessä lausuttiin:
"Pääkaupunki menetti eilen jääpallohegemoniansa. Se ei ollut
satunnainen, huonon onnen aiheuttama tappio, ei, vaan paremmat
voittivat. Lahtelan jää- ja jalkapalloseuran tunnettu harmaa
joukkue on kehittynyt vuosi vuodelta ja eilen se kykeni peliin,
mikä ylitti mestaruuden puolustajan mahdollisuudet. Loistelias
tekniikka, harkittu yhteispeli ja oikea suomalainen sisu
sekä uupumaton yritteliäisyys antavat leiman tämän vuoden
mestarijoukkueelle. Sen voitto oli ylivoimainen ja
pääkaupunkilaisten maalivahdin ansiota on, ettei maaliluku
muodostunut suorastaan musertavaksi. Joukkueessa ei ole
varsinaista heikkoa kohtaa lainkaan; puolustajat, keskustukimies
ja hyökkääjät ovat todellista huippuluokkaa."Ja Aamulehti lopetti perinpohjaisen selostuksensa mainiten:
"Peli oli parhaita, mitä maassamme lienee milloinkaan pelattu.
'Harmaitten' joukkue on täydellisesti kansainvälistä luokkaa.
Siihen luottaen voimme odottaa jonkunlaisella levollisuudella
lähenevää maaotteluakin. 'Harmailla' on mahdollisuuksia pitää
puolensa millaista ulkomaalaista joukkuetta vastaan tahansa.""Heh pojat", virkkoi Räpi tyytyväisenä, "näyttää siltä kuin meidät tänä vuonna huolittaisiin oikein maaotteluunkin. Viime vuonna ei siitä ollut vielä puhettakaan, ei edes Lassista ja Sarista."
YHDEKSÄS LUKU.
"Harmaat" tärisivät junassa. He olivat matkalla maa-otteluun ulkomaille.
He olivat uudistaneet mestaruusvoittonsa jo monena vuonna. He olivat kulkeneet voitosta voittoon ja heidän nimellään oli jääpallopiireissä peloittava kaiku.
Heidän joukkueensa oli nyt huippukunnossa. Heidän tekniikkansa oli melkein ilmiömäinen, heidän taktiikkansa oli joustavaa ja vaihtelevaa. Voitontahto ja kilpailutottumus olivat lisääntyneet. He eivät enää tyytyneet vain voittoon hinnalla millä hyvänsä, he tahtoivat saavuttaa voittonsa erinomaisella pelillä ja vakuuttavin maaliluvuin.
Yleisö teki kaikkensa pilatakseen suosikkinsa. Se himoitsi suuria maalilukuja ja ylivoimaista peliä. Sitä ei tyydyttänyt mikään, se vaati aina enemmän. Se tuskin huomasi, että "Harmaat" olivat arvaamattomasti kohottaneet pelitasoa kokonaisuudessaan, se ei tajunnut, ettei jääpallopeli enää kulkenut lapsenkengissä ja että "Harmaat" itse kehittyessään olivat kehittäneet myöskin välillisesti kilpailijoitaan. Vuosi vuodelta tulivat ottelut tiukemmiksi, suuremmissa kilpailuissa tuskin milloinkaan enää esitettiin huonoa taikka edes keskinkertaista peliä. Siksi saivat "Harmaat" ponnistaa kaikkensa, jos mielivät lisätä maalieroja. Maalin taikka kahden eroituksen laski yleisö jo melkein "Harmaitten" tappioksi. Se ei osannut antaa arvoa pelille sinänsä, se etsi numeroita. Monet erinomaiset, suorastaan mestarilliset pelit jäivät tunnustusta vaille, kun sensijaan suitsutettiin joillekin otteluille, joissa he olivat vähemmän esittäneet taitoaan kuin saaneet onnetarta narratuksi. Pidettiin selviönä, että heidän oli voitettava, ja sellainen kunnia kävi raskaaksi kantaa ajan mittaan.
Heidät pakoittamalla pakoitettiin itserakkauteen ja ylimielisyyteen, noihin yhtä vihattaviin kuin vaarallisiinkin ominaisuuksiin. Eikä voinut sanoa, että he olisivat vaaran kokonaisuudessaan välttäneet. Voitontahto muuttui voittojen jälkeen voitonvarmuudeksi, mistä enää oli kukonaskel ylimielisyyteen. Suopea kohtalo salli kuitenkin heidän saada pari kertaa selkäänsä toisarvoisissa otteluissa ja nuo selkäsaunat olivat erinomaisen terveellisiä. Ne puhdistivat ilmaa ja niiden jälkeen kesti pitkän aikaa, ennenkuin "Harmaat" unohtivat saamansa opetuksen. Olivatpa he edellisenä vuonna juuri oman ylimielisyytensä ja huolettomuutensa takia vähällä kärsiä tappion mestaruuskilpailuissakin; äärimmäisin ponnistuksin he toisen puoliajan lopussa saivat uhkaavan tappion muutetuksi niukaksi voitoksi. He säikähtivät terveellisesti ja tuo säikähdys tuntui ottelun jälkeenkin.
Jääpallohegemonia oli pysyvästi siirtynyt heidän kotikaupunkiinsa. Vakavassa ottelussa ei mikään seurajoukkue kyennyt heitä voittamaan; myöskin yhdistetyt joukkueet olivat kärsineet varmoja tappioita. He olivat pelanneet myöskin kansainvälisiä otteluita, kotikaupunkinsa kunnian jälkeen he olivat saaneet puolustaa maansa värejä ja tässäkin äärimmäisen kunniakkaassa ja edesvastuullisessa tehtävässä he olivat onnistuneet.
Niukasti mutta varmasti he olivat hankkineet maalleen voiton ja tuolla voitollaan kohonneet alansa maailmanmestareiksi. Se oli jo asema, joka velvoitti. He, entiset saarelalaiset, jotka nujusivat viskaalin takapihalla ja tappelivat ja ottelivat römmiläisten kanssa, jotka ensimmäisenä urotyönään olivat voittaneet koululaisottelun, he olivat sitkeällä työllä ja uupumattomalla innostuksella kohonneet kaikkein etevimmiksi, he, pieni joukko satunnaisia lapsuusaikaisia tovereita. Heidän joukkonsa oli lähtenyt niin suppealta alalta kuin suinkin mahdollista, heidän joukkuettaan ei oltu yhdistetty miehistä sieltä täältä, jotka olivat osoittaneet johonkin pystyvänsä. Tuossa juuri oli heidän etevämmyytensä salaisuus. Heidän vastustajinaan oli miehiä, jotka olivat lapsuusaikanaan otelleet yhdessä poikajoukossa, kouluaikanaan toisessa ja myöhemmin mahdollisesti eri seuroissakin. "Harmaat", he olivat pysyneet yhdessä, tuntien toisensa yhtä hyvin kuin itsensä, ollen tovereita ja ystäviä sekä pelissä että pelin ulkopuolella.
Heidät ja heidän ominaisuutensa tunnettiin. Sanomalehdet olivat kerran toisensa perästä eritelleet heidän piirteitään. Yleisön tietoisuudessa oli jokaisella heistä oma stereotyyppinen kuvansa. Lassi oli aina rauhallinen, aina muhoileva ja hyväntahtoinen, mutta vaarallinen kuin nälkäinen susi. Sari leimattiin hätäileväksi ja kiirehtiväksi niinkuin hän olisi ollut myöhästymäisillään junasta, mutta selviönä pidettiin, että hän pääsi milloin tahansa murtautumaan minkälaisen puolustuksen läpi tahansa. Puhuttiin hänen ja Lassin "veljeilystä". Apen stereotyyppilaatassa oli oikeastaan vain yksi piirre: hänen laukauksensa olivat erehtymättömiä ja hän oli aina ilmeetön. Roope ei päässyt milloinkaan ja millään tavalla eroon maineestaan, että hän aristeli jalkojaan ja pelkäsi kaatumista. Hän muka esiintyi varoen kuin kissa kuuman puuron äärellä. Samin kuvassa oli monia piirteitä. Hän oli lystillisen itsekäs, ei syöttänyt, vaan koetti tehdä maaleja omiin nimiinsä. Hänellä oli vastustamaton halu tehdä viatonta kiusaa vasvastustajille, hyppyyttää heitä perässään. Häntä verrattiin Jukolan Eeroon. Empusta vakiintui käsitys, että hän oli kaikkialla ja että hän oli mestari kaikessa urheilussa. Kallen ominaisuudet rajoittuivat vain itsepintaiseen haluun syöttää yksinomaan Samille, mutta Räpin kuvassa oli luonteenpiirteitä enemmän kuin värejä sateenkaaressa. Hän oli ensistäänkin kiukkuinen, toiseksi hän ei voinut milloinkaan olla joko moittimatta taikka kiittämättä eikä varoittamasta offside-tilanteesta. Pellestä taas tehtiin ehdoton huviministeri ja vakinaisena nimenä hänellä oli "portieri", jonka tehtävänä oli käännyttää vastenmieliset vieraat, pallot, ovelta. Vilille taas antoi leimansa häikäilemättömyys ja raaka voima ja hänen muka vakinaiseksi lohdutuksekseen mustelmia saaneille vastustajille mainittiin: "Ei se mitään, sodassa käy pahemminkin!" Ja Ima taas oli ja pysyi keikarina ja naistennaurattajana, joka muka huolellisemmin pyyhki lumen polvistaan kuin seurasi peliä.
Tietenkin näissä stereotyyppikuvissa oli sekä vääristelyä että liioittelua, mutta kukapa niitä olisi kyennyt oikomaan. Kuuluisuus saa monenlaisia muotoja ja "Harmaat" saivat olla tyytyväisiä näihin kaavoihin.
Niin he kulkivat ottelusta otteluun, tuulessa ja tuiskussa, sateessa ja pakkasella, pelaten väliin peilikirkkaalla jäällä, väliin sokaisevassa pyryssä, jolloin pallo juuttui pikkukinoksiin ja lumi takeltui sauvoihin. Ja liekö vanhemman Roopen ennakkokäsitys ollut oikea vai liekö se ennakkokäsitys heihin vaikuttanut: "Harmaat" pelasivat aina huonosti rumalla ilmalla ja huonolla jäällä. Tietenkin olosuhteet olivat samat heidän vastustajilleen, mutta joko nämä kärsivät siitä vähemmän taikka "Harmaat" sitten keskinkertaista enemmän. Pakkanen ja kirkas ilma, se oli "Harmaitten" voittosää.
Mieliala "Harmaitten" keskuudessa oli oikeastaan synkkä. He olivat harmistuneet tähän matkaan ja tulossa olevaan otteluun.
He katsoivat tulleensa mielivaltaisesti ja ymmärtämättömästi kohdelluiksi. He eivät olleet tyytyväisiä maajoukkueen kokoonpanoon. Heidän puhdasta joukkuettaan ei oltu hyväksytty maajoukkueeksi. Siitä oli karsittu ja siihen oli yhdistetty.
"Harmaat" sulattivat kyllä, että Iman tilalle pantiin toinen mies, sillä tuo mies oli ehdottomasti Imaa parempi eikä hänen outoutensa heidän joukossaan merkinnyt paljoa maalivahtina ollessa.
Tukimieslinjasta oli karsittu sekä Kalle että Räpi ja tilalle oli määrätty muita. Se arvelutti jo; valitut eivät olleet millään tavalla ylivoimaisen eteviä karsittuihin nähden, mutta he olivat kokonaan outoja joukkueessa, eivät olleet lainkaan tottuneet sen pelitapaan eivätkä sulautuneet sen henkeen.
Mutta se seikka, että hyökkääjärivi oli rikottu, että Ape oli karsittu ja hänen paikkansa täytetty vieraalla, se oli vähällä johtaa täydelliseen kapinaan. Sehän oli hulluutta, mielettömyyttä, mennä rikkomaan ja sotkemaan "Harmaitten" vuosikausia yhdessä pelannut hyökkääjäketju satunnaisen epäonnistumisen takia. Ankara ja kuohuttava riita ja meteli oli tuon päätöksen takia syntynyt ja oli jo vakavasti esitetty, että ellei päätöstä purettaisi, "Harmaat" kieltäytyisivät kokonaan ottamasta osaa maaotteluun. Muodostakoot herrat johtajat joukkueen mistä haluavat! Olivathan he niin monasti ja niin vakuuttavasti voittaneet, että satunnainen epäonnistuminen olisi täytynyt jättää omaan arvoonsa. Olihan Ape tänäkin vuonna pelannut loistavia otteluja! Eihän yksi pääsky kesää tehnyt! Siis: jyrkkä joko-tahi-kanta oli omaksuttava ja kieltäydyttävä pelaamasta, silläkin uhalla, että liitto ryhtyisi rangaistustoimenpiteisiin ja kieltäisi heidät vaikkapa vuodeksi kilpailemasta.
Räpi oli saanut hillityksi metelin, Räpi, joka kaikesta suunsoitostaan huolimatta ajatteli ja toimi kylmästi ja järkevästi. Uhmaileminen ei auttaisi mitään, varma rangaistus olisi seurauksena ja maineeseen tulisi pakostakin tahra. Asiahan voitaisiin esittää niin monessa valossa. Parempi oli kilpailla määrätyssä kokoonpanossa, tehdä voitavansa ja vasta sitten, jos peli menisi päin mäntyä, vasta sitten voitaisiin näyttää tulokset kamariviisaille ja sanoa: tässä ne nyt ovat, ne antamanne leiviskät, ne eivät ole palaneet eivätkä paistuneet, eivät laihtuneet eivätkä lihoneet!
Kapina tukehtui ja päätettiin alistua. Mieltä lohdutti lisäksi tietoisuus, että maaottelun jälkeisenä päivänä pelattaisiin kaupunkiottelu kotikaupungin ja ulkovallan pääkaupungin välillä, ja siihen otteluun tulisi puhdas seurajoukkue.
"Täällähän on kesä!" huudahti Pelle, kun miehet ajoivat satamasta hotelliinsa.
Niin olikin. Täällä etelässä oli lumi jo suurimmaksi osaksi sulanut ja ilmakin oli keväisen lauha.
Miehet näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Merimatka oli ollut vaivaloinen. Lassi oli jonkunverran sairaskin. Mieliala ei totisesti ottanut kohotakseen.
Eikä se parantunut seuraavanakaan päivänä. Lassi oli sairas, hänellä oli kuumetta. Hän oli kyllä pystyssä, mutta hän oli heikko ja raukea. Poikia hirvitti häneen mukaantulonsa, mutta Lassi ei halunnut kuulla puhuttavankaan varamiehen asettamisesta. Silloinhan "Harmaitten" hyökkääjärivi olisi kokonaan rikottu. Ei, elävänä taikka kuolleena, niin hän kyllä pelaisi.
Ulkona oli suoja ja pojat, jotka olivat käyneet radalla, vakuuttivat, että kysymyksessä oli pikemmin vesi- kuin jääpallokilpailut. Radalla oli vettä ja maarata kun se oli, oli jää eräissä kohti kulunut pois, niin että nurmikko pistihe esiin. Kaatumiset ja kylmät kylvyt olivat tiedossa.
"Tänään tulee selkäsauna, pojat!" totesi Pelle filosoofisesti. "Emme me uinnissa pärjää. Kun ei olisi vain niin syvä, etteivät jalat yllä pohjaan! Ei tullut otetuksi pelastusrenkaitakaan matkaan! Voi veikkoset, jos nyt Ukko-Roope olisi täällä, niin itkisi hän totisesti. Nyt on aivan sama, kuka pelaa. Se, joka vähimmin vettä pelkää, voittaa."
Pellen ennustelut näyttivät käyvän toteen. Silmäyskin radalle karkoitti kaiken pelihalun. Sehän oli vain jääsohjoa ja selvää vettä.
Mutta katuminen oli myöhäistä. Yleisöä oli sankasti saapunut seuraamaan ja ottelu, jos sitä saattoi enää otteluksi sanoa, alkoi. Jos "Harmaat" olisivat edellisenä vuonna joutuneet samaan tilanteeseen, olisi heidän tappionsa ollut musertava. He eivät olisi päässeet tällaisessa sohjossa totuttuine pitkine syöttöineen minnekään, ne olisivat aina pysähtyneet puoliväliin. Mutta jo edellisenä talvena he olivat saaneet perusteellisen opetuksen ja varoituksen siitä, ettei heidän pelitapansa suinkaan ollut ainoa autuaaksitekevä, vaan että lyhytsyöttöpelillä oli monissa tapauksissa verrattomat etunsa. He olivat ottaneet opetuksen onkeen ja kykenivät nyt jotenkuten selviämään.
He sohivat voimalla ja sisulla, ja vastoin Pellen ennustusta, olisivat voittaneetkin, jos heillä olisi ollut vastustajia vain yksitoista miestä. Mutta niitä olikin kaksitoista ja kahdestoista oli erotuomari. Häntä vastaan pelaaminen oli ylivoimaista. Hän riisti "Harmailta" yhden voittomaalin väittäen, ettei pallo ollut ylittänyt maaliviivaa, ja hän lahjoitti heille tappiomaalin, joka päivänselvästi oli ammuttu off-side-asemasta. Vääryys oli niin ilmeinen ja julkea, etteivät "Harmaat" edes alentuneet suuttumaan. Heidän olisi pitänyt voittaa kolmella yhtä vastaan, nyt he jäivät tasoihin kahdella kahta vastaan. He olivat siihenkin tyytyväiset. Peli ei heille ollut peliä. Tuollaisella radalla mekastaminen sai heidän puolestaan päättyä oikeastaan miten hyvänsä, vaikka tietenkin oli tavattoman lohdullista, etteivät kotimaan värit tässäkään tapauksessa joutuneet kärsimään.
Likomärkinä ja väsyneinä he palasivat hotelliinsa. Eivät he totisesti olleet ulkomaanmatkaansa kuvitelleet näin surkeaksi. Lassi oli sairas ja hänet pakoitettiin vuoteeseen; Pelle ja Räpi koettivat pitää yllä sekä omaa että tovereitten rohkeutta. Ylihuomenna olisi toinen koetus, kaupunkiottelu. Se täytyisi voittaa, muutoin olisi koko ulkomaanmatka ollut turha.
Suorastaan hätääntynyt mieliala vallitsi "Harmaitten" keskuudessa seuraavana iltana: Lassi oli ollut koko päivän ankarassa kuumeessa. Ei voinut olla kysymystäkään, että hän pelaisi huomenna. Ei niin, että Lassi olisi ajatellut luopumista, hän halusi vaikka viimeisin voimin ilmaantua radalle, mutta toverit tiesivät, ettei hänestä olisi mitään apua ja että tuollainen uhmailu voisi johtaa hänet vaikkapa kuolintautiin.
Täytyi turvautua yhteen varamieheen.
Nyt oli vain kysymys siitä, millä tavalla joukkue järjestettäisiin.
Hyökkääjät eivät halunneet kuulla puhuttavankaan, että heidän ketjunsa täydennettäisiin varamiehellä. Hyökkääjäketjuun täytyi siirtää joku vakinainen pelaaja.
Mutta kuka?
Räpi oli liian hidas ja myöskin malttamaton. Kallen hyökkääjäominaisuudet olivat niinikään heikot.
Emppu!
Niin, kyllä, hän oli paras mahdollinen, mutta kuka täyttäisi hänen paikkansa? Keskustukimiehen paikka oli vaativa ja vaikea, siitä riippui niin tavattoman paljon. Varamiestä, Virtaa, ei siihenkään voinut ajatella.
Tuimina ja totisina he miettivät. Järjestely merkitsi paljon. Voitto oli heille tärkeä. Heistä oli paljon puhuttu ja kirjoitettu ulkomailla ja heiltä odotettiin paljon. Sille seikalle, että heidän joukkueensa nyt oli kärsinyt auttamattoman vahingon, ei osattaisi antaa tarpeellista arvoa, jos he joutuisivat tappiolle.
Virta, nuorista pelaajista ensimmäinen, nopea ja tarmokas, oli kuin tulisilla hiilillä. Nämä hetket olivat hänelle ratkaisevan juhlallisia. Hän pääsisi nyt ensi kertaa pelaamaan ihailtujen "Harmaitten" kanssa, puolustamaan heidän, kotikaupungin ja koko maansa mainetta ja kunniaa. Hänen vuosikausien toiveensa ja unelmansa, päästä "Harmaaksi" oli nyt toteutumaisillaan. Hänestähän nyt puhuttiin, ei muista varamiehistä! Mutta voi, kaikkihan vielä voisi muuttua, päätös mennä aivan toiseen suuntaan. Hänhän oli puolustaja, puolustajan paikalla hän oli melkein yksinomaan pelannut, ja Pelle ja Vili olivat hyvissä voimissa.
Räpi, tuo joukon äänikello, teki, niinkuin useimmiten, lopullisen järkevän ehdotuksen. Se oli rohkea ja ensi silmäyksellä mieletönkin, mutta Räpi tunsi pelaajat ja heidän mahdollisuutensa.
"Kuulkaas nyt", hän sanoi, "tehdään tällä tavalla: Sari tulee Lassin paikalle, Emppu Sarin paikalle, Vili Empun paikalle ja Virta Vilin paikalle."
"Hupsuko sinä olet?" huudahti Sami. "Kaikki linjat pitää rikkoa? Hyökkääjälinja rikkoutuu pakosta, samoin tukimieslinja, mutta miksi mennä sotkemaan puolustusta?"
Samin kysymyksessä oli järkeä. Mutta Räpi selitti kiivaasti:
"No, katsotaanpas! Sarin ja Empun paikat lienevät selvät! Siitä kai ollaan yhtä mieltä, vai? No, Empun paikalle en kykene minä, ei kykene Kalle eikä kykene Virta. Vili pitkine ulottuvaisuuksineen, voimineen ja voimakkaine peleineen on sittenkin paras mahdollinen. Kyllä minä uskon, että Pelle Virran avulla selviää puolustuksesta. Virtahan on juuri puolustajaa pelannutkin."
"Oojaa!" myöntyi Pelle. "Ei minua hirvitä. Virta on nopea ja se auttaa häntä paljon. Lyön vaikka vetoa, ettei vastustajista kukaan luistele niin nopeasti."
Tuntikausia vielä väiteltiin, mutta lopuksi Räpin ehdotus kuitenkin hyväksyttiin. Virralle pidettiin perinpohjainen teoreettinen esitelmä eikä hänen tarkkaavaisuuttaan voinut moittia. Pojat olivatkin varmoja, että Virta oli kyllä ylittävä itsensä ja kaikki entiset pelisaavutuksensa. Kun vain ensimmäinen hermostuminen katoaisi, hän kyllä hoitaisi leiviskänsä. Hän oli nopea, hän oli tarmokas ja erittäin sitkeä. Minkäänlainen peli ei kykenisi häntä kuitiksi uuvuttamaan.
Mutta levottomat ja aavistelevat olivat "Harmaitten" mielet. Huomispäivän ratkaisu oli kohtalon huomassa, he eivät voineet sitä aavistella. Lassi oli poissa, yhdistelmä oli aivan uusi ja Virta, vaikkakin innokas ja altis, oli tulokas. Huomista ottelua ei voitettaisi hyvällä tahdolla ja lujalla innostuksella, siihen vaadittaisiin äärimmäistä taitoa.
Lassi oli jäänyt yksin hotellihuoneeseen.
Kuume ja odotuksen jännitys hehkuivat hänen kasvoillaan. Hänen olonsa oli tukahuttavaa, päässä soi ja humisi ja hotellihuoneen kolkkous ja yksinäisyys painosti.
Omasta tahdostaan hän oli jäänyt yksin. Kaksi "Harmaitten" mukana tullutta tuttavaa, omaseuralaisia, olivat tarjoutuneet joko molemmat tai jompikumpi jäämään hänen seurakseen koko ottelun ajaksi. Se oli vilpitön tarjous, jonka osoittaman uhrautuvaisuuden laajuuden hän täysin tajusi. Kuume oli heikontanut häntä; hänellehän oli vähällä tulla kyyneleet silmiin. Sehän oli perhanan liikuttavaa, että miehet, jotka vartavasten olivat saapuneet seuraamaan ottelua, kaukaa meren takaa, olivat valmiit luopumaan siitä ja pitämään seuraa hänelle, raukalle, jonka kirottu onni oli johtanut sairastumaan juuri pahimpaan aikaan. Mutta ei, hän oli näyttänyt vain kiukkuaan. Hänelle ei tarvitsisi osoittaa niin mieletöntä sääliä, niin, ei sääliä minkäänlaista. Hupsujahan he olivat. Mikäs hänen oli täällä maatessa ja odotellessa! Ah, eipä se ollut helppoa, sen hän kyllä tiesi.
Tuossa pikkupöydällä oli tupakkaa, lääkepullo ja puolikas konjakkia. Tai oli ollut oikeastaan. Lääkäri oli määrännyt edellisenä iltana hiukan konjakkia lääkkeeksi, ja tänä aamuna, salavihkaa, hän oli tehnyt viimeisen yrityksen päästäkseen mukaan otteluun. Hän oli toisten poissaollessa juonut tuon puolikkaan melkein kokonaan, mieletön teko, jonka seurauksena oli vain humina päässä ja jonkunajan kuluttua entistä suurempi raukeus. Hänhän oli liian kuumeessa tullakseen edes humalaan. Lopultakin hänen oli pakko alistua ajatukseen, ettei radalle ollut menemistä.
Pojat olivat luvanneet järjestää niin, että hänelle tultaisiin ilmoittamaan ottelun kulusta pari kertaa puoliajassa. Kuinka kiitollinen hän olikaan tuosta huolenpidosta! Sillä tavalla olisi helpompi odottaa.
Kasvot hehkuivat ja kuumottivat, otsalle kohosi hikeä ja katse oli sumea. Että hänen pitikin nyt sairastua, nyt kun he ensimmäistä kertaa olivat vieraalla maalla! Kuinka ihanaa olisikaan ollut nyt kiitää sauva kädessä jäällä, ponnistaa ja taistella!
Pikkupöydällä oli kello. Hän kurotti kätensä ottaen kellon ja katsoen siihen.
Vielä kymmenen minuuttia ottelun alkamiseen! Hän haparoi itselleen savukkeen. Lääkäri oli kyllä kieltänyt, mutta eihän se nyt tappanut... Hänen piti saada tehdä jotakin, muutoin oli sietämätöntä. Niin, vaikkapa tupakoida, jos kohta tupakassa ei tuntunut olevan mitään makua.
Kahdeksan astetta pakkasta olivat pojat sanoneet olevan. Se oli kuitenkin lohdullista. Nyt ei kai olisi vettä jäällä ja jääkin olisi siedettävää. Se oli hyväksi heille. Ulkona näkyi olevan kirkastakin; vastapäiseen tiilimuuriin paistoi aurinko.
Tulisikohan kuningas seuraamaan ottelua? Kyllä kai. Voi, kunpa pojat nyt pääsisivät näyttämään, mistä paremmat olivat kotoisin. Kyllä siellä mahtoi nyt olla väkeä, kun oli näin kaunis ilmakin.
Lassi sulki silmänsä. Hän näki ja muisti sen päivän, jolloin he ensimmäisen kerran voittivat mestaruuden! Se oli päivä. Kuurasunnuntai, puhdas ja kimalteleva. Niin, se oli silloin, vuosia sitten!
Ja nyt he olivat täällä. He kamppailisivat nyt pienen, lumeen hautautuneen kotikaupunkinsa puolesta suurta, suurta kaupunkia, melkeinpä maailmankaupunkia vastaan.
Häntä nauratti, kun hän muisteli heidän nujakoitaan vanhan viskaalin takapihalla. Vanha viskaali oli kuollut jo aikoja sitten eikä takapihaakaan enää ollut. Sen paikalla oli korkea kivirakennus.
Niin, viime vuonna oli vähällä käydä hullusti. He eivät olleet osanneet lainkaan varoa vieraitaan niinkuin olisi pitänyt. Hehän jäivät hetkeksi aivan ymmälle. Noiden muukalaisten lyhyet syötöt sekoittivat heidät kokonaan, eiväthän he tahtoneet päästä palloon käsiksi ensinkään. Oli toki onni, että jää oli ollut hyvässä kunnossa. Se oli heidät pelastanut, heidänkin pelitavallaan saattoi päästä johonkin.
Kuinkahan tänään kävisi? Kunpa pojat voittaisivat kaikesta huolimatta, ilman häntäkin! Hän olisi tahtonut olla mukana, ei omaksi kunniakseen, vaan joukkueen takia. Joukkue oli kaikki, hän ei mitään.
Vaistomaisesti kurottui käsi kelloa kohti. Hän katsoi sitä jo neljännen kerran.
Nyt oli ottelu alkanut. Olivatkohan pojat voittaneet arvonnassa? Kuinkahan Virta selviytyisi tulikasteestaan. Se oli miehen ensimmäinen suurkilpailu. Hän oli hyvä mies, mutta kestäisivätkö hänen hermonsa edesvastuun ja kunnian?
Rauhattomana hän heittelehti vuoteellaan. Oli kuuma ja tukahuttava olla, ajatukset tuntuivat niin paksuilta ja tahmeilta. Se oli konjakin syy.
Hän kuunteli vaimennettua melua hotellissa, askeleita, kellonsoittoja, huudahduksia. Olisipa edes joku, jonka kanssa keskustella! Mutta ketään ei ollut.
Mitähän ne siellä kotimaassa mahtoivat ajatella toissapäiväisestä pelistä? Eivät mahtaneet olla tyytyväisiä tasapeliin, ei tietenkään. Olisivatpa itse pelanneet moisessa altaassa. Vesipalloahan se peli, ei jääpalloa. Kyllä kai vanhempi Roope nyt odotti ja jutteli. Hän ei ollut päässyt tänne, työ ja velvollisuus esti. Mutta varmaa oli, ettei hän ainakaan sanomalehtien toimituksia ollut rauhaan jättänyt. Tietysti hän istui toimittajatuttujensa luona ja liikahteli tuolillaan, kuunteli jokaista puhelinsoittoa ja aina viiden minuutin kuluttua sanoi: Pitäisihän sieltä tieto jo vähitellen tulla!
Nyt oli peliä kestänyt kai neljännestunnin. Nyt kaksikymmentä minuuttia, nyt vihdoinkin puolituntia.
Hän kuulosteli liikahtamatta, hengitystään pidätellen, eikö käytävästä alkaisi kuulua askeleita, eikö käytäväpalvelija tulisi hänelle ilmoittamaan.
Tuolta kuului askeleita, ne lähenivät, pysähtyivät, ei, jossakin kuului ovea avattavan ja sitten suljettavan. Tuli jälleen hiljaisuus.
Minuutti, kaksi... viisi minuuttia! Hän oli kuin tuskassa. Mutta nyt kuului askeleita, ne tulivat huonetta kohti ja ovelle kuului koputus. "Sisään!" huusi hän vapisevin äänin. Käytäväpalvelija tuli huoneeseen. "Teille pyydettiin ilmoittamaan, että teikäläiset ovat saaneet yhden maalin. Peli tasaväkistä muuten."
"Kiitos, kiitos!" sopersi Lassi loistavin silmin. Mies poistui.
"Harmaat" siis johtivat! Yhdellä maalilla. Ja peli oli tasaväkistä.
Hän mietti saamaansa ilmoitusta. Hänen kiihoittunut, aavisteleva ja pelokas mielikuvituksensa näki pahan enteen siinä, että "Harmaat" olivat alkupuolella johdossa. Niin, niin, alku työn kaunistaa, mutta vasta lopussa kiitos seisoo. Niinhän heidän melkein aina oli käynyt: alussa tappiolla, lopussa voitolla.
Mitenhän, mitenhän pojat selviytyisivät? Kun ei Sami taas liiaksi pujottelisi, pelaisi omaan pussiinsa. Apella ei ollut aloitekykyä, Sari oli oudolla paikalla. Kai hän taaskin aina vain yrittäisi päästä aivan maalin eteen ennenkuin uskaltaisi laukaista! Ja tukimiehet, häärivä Räpi, outo Vili ja Kalle! Ja Virta puolustajana!
Äkkiä hänestä "Harmaitten" joukko tuntui niin peräti mitättömältä ja avuttomalta. Kuinkapa he jaksaisivatkaan voittaa suuren kaupungin, jolla oli vara valita pelaajansa satojen tuhansien keskuudesta! Hulluuttahan sellaista oli toivoa. Hiiri norsun kimpussa!
Mutta toivo ei jättänyt häntä. Hän kurotti itselleen savukkeen ja imi kiihkeästi. Pää tuntui kevyemmältä, olo ehkä hiukan paremmalta, vai kuvitteliko hän vain?
Nyt oli ensimmäinen puoliaika lopussa. Hän odotti käytäväpalvelijaa entistä kärsimättömämmin.
Kas niin, tuoltahan hän tuli nyt. Hievahtamattomina kiintyivät hänen silmänsä mieheen. "Peli oli puoliajan päättyessä tasan, yksi yhtä vastaan."
Eikö hän aavistanutkin oikein! "Harmaat" joutuisivat tappiolle. He olivat nyt menettäneet johtonsa ja nyt he saisivat selkäänsä. Se oli selvää. Ja siihen hänkin oli osaltaan syyssä. Hän oli jotenkin varomattomuudessaan vilustuttanut itsensä laivamatkalla.
Neljännestunnin väliaika olisi nyt päättynyt. Toinen puoliaika oli alkanut. Nyt se ratkastaisiin.
Kymmenen... kaksikymmentä... kaksikymmentäviisi minuuttia. Ovelta kuului jälleen koputus. Mitä, joko nyt taas tultiin ilmoittamaan.
Käytäväpalvelija ilmoitti muuttumattoman kohteliaana:
"Peli on edelleenkin tasan, yksi ja yksi."
Jännitys muuttui sietämättömäksi. Hän ei voinut enää olla vuoteessa. Se poltti ja tukahutti häntä. Hän kaasi itselleen lasiin loput konjakista ja nielasi polttavan juoman. Kuinka tulisena se kiersikään suonissa! Sitten hän haparoi itselleen vaatteet, pukeutui horjuen ja varoen ja varovaisesti siirtyi istumaan sohvalle. Näin oli helpompi.
Nyt olisi enää kymmenen minuuttia aikaa. Vielä olisi kaikki mahdollista, sekä voitto että tappio. Hän ei tahtonut ajatella, hän tahtoi vain odottaa ja kuulla tuomion. Tasoissa, tasoissa vielä toisen puoliajan keskipaikkeilla, Tulisiko jälleen tasapeli? Se olisi sietämätöntä.
Nyt olisi peli lopussa.
Peli oli ratkaistu. Voittoko vai tappio? Hän imi savukettaan kiihkeästi. Sormet eivät pysyneet alallaan. Katse vilhuili ovea kohti. Hän odotti.
Koputtamatta astui käytäväpalvelija äkkiä sisään.
Hänen kasvoillaan oli myhäilevä ilme.
"Joukkueenne on voittanut kolmella yhtä vastaan."
Hän kavahti pystyyn.
"Voittanut? Kolmella yhtä vastaan?" hän huudahti ja upotti katseensa toiseen.
"Niin, niin minulle ilmoitettiin. Meikäläiset joutuivat tappiolle."
Yksin jäätyään hän lysähti istumaan sohvalle. Voittaneet! Kolmella yhtä vastaan!
Suurenmoista, suurenmoista!
He olivat siis toisen puoliajan lopulla tehneet kaksi maalia! Niin, sehän oli niin "Harmaitten" tapaista.
Ja samassa tuntuivat hänen kaikki pelkonsa ja aavistelunsa niin turhilta ja naurettavilta. Miksi hän olikaan epäillyt "Harmaitten" voittoa, "Harmaitten", jotka olivat tottuneet voittamaan. Pojat, pojat, peijakkaan pojat, kyllä teissä sisua riittää! Hurraa sittenkin, kotikaupunki ja "Harmaat" olivat voittaneet, oman maan värit olivat kunniaa niittäneet ja muukalaiset olivat saaneet nähdä, että hekin voivat, osasivat ja jaksoivat.
Iloisina hälisten työntyivät pelaajat sisään hiukan raukeina, mutta mieleltään loistavina. Pelle oli saanut mustelman silmäkulmaansa, Räpi oli loukannut jalkansa pahanlaisesti ja Roope oli täräyttänyt päätään, mutta kukaan ei vaivaansa muistanut. Ne kuuluivat asiaan. "Peijakkaan pojat, te siis voititte?" tiedusti Lassi pidättymättömän iloisena.
"Se on tietty se", vakuutti Sami, "tänään ei meille olisi kaksikaan erotuomaria mitään mahtanut."
Sami oli se, joka maaottelussa oli laukaissut maalin, jota ei hyväksytty.
Yksityskohtaisesti tiedusti Lassi pelin kulkua ja Räpi teki hänelle selkoa omalla kiihkeällä, rasvatunnopealla ja kuvarikkaalla tavallaan. Heidän painostuksensa oli kestänyt koko ajan. He hallitsivat peliä. Mutta vastustajain puolustus oli oivallinen ja maalivahti erinomainen. Voitto oli niin selvä ja varma kuin toivoa vain saattoi. Räpin ehdottama yhdistelmä ei ollut osoittautunut lainkaan hullummaksi; eihän se ollut entisen veroinen, mutta menetteli kyllä hätätarpeiksi. Ape oli ampunut ensimäisen maalin, Sari kaksi jälkimmäistä, mutta myöskin Emppu oli antanut muutamia vaarallisia laukauksia, jotka vain maalivahdin ilmiömäinen taito ja yhtä ilmiömäinen onni olivat estäneet livahtamasta sisään. Vastustajain saamasta maalista ei voinut syyttää ketään; se oli hyvin ansaittu ja kaunis maali. Laukaus oli ollut mahdoton torjuttavaksi.
Kiihkeänä ryöppynä kävi selostus ja yhtämittaan toiset lisäilivät ja tarkistivat.
"Entäs Virta?" kysyi Lassi ja silmäsi nuorempaa toveriaan, jonka silmästä loisti vilpitön tyydytys.
"Jaa Virtako?" sanoi Pelle. "Voi veikkonen, minä luulen, että Virrasta tehdään vakinainen ja Vilistä varamies. Eihän sille lemmolle riitä luistelussa kukaan. Niinhän ne toiset jäivät kuin seisomaan. Ja vaikka Virta väliin syöttelikin päin Prinkkalaa, niin eipä hänen ohitseen päässyt itse lempokaan. Siihenkin maaliin, minkä toiset saivat, olin minä syynä, jos siihen yleensä kukaan oli vikapää. Tähti tämä Virta on, ei siinä mikään auta. Mihin ehtii vielä, jos elää saa, sanoo muistaakseni runoilija."
Ja muut vahvistivat Pellen leikillisen kehumisen. Se oli ylpein hetki Virran tähänastisessa elämässä. Hän oli kestänyt tulikokeensa.
KYMMENES LUKU.
Mestaruusottelu on taas alkamassa. Samalla ratkaistaisiin vuodeksi Talvikilven kohtalo. Säät olivat olleet suojaiset ja otteluja täytyi lykätä, niin että mestaruuden loppuottelu tuli myöskin mainitun kilven loppuotteluksi.
Ilma on raskas ja sumuinen. Aurinko häämöittää paksun huuruverhon takaa, jota heikko, mutta raaka tuulenviima ei kykene hajoittamaan. Pakkasta ei ole paljonkaan, mutta ihmisiä hytisyttää vilu, kun kävelevät ja odottelevat radalla ottelun alkamista. Vettä ei jäällä onneksi ole, mutta luistinkeli on raskas. Nyt kysytään kestävyyttä ja voimaa.
"Harmaat" ovat taas astumassa tuleen. Heillä on sekä mestaruusarvo että kilpi puolustettavina. Uusia, virkeitä voimia on heitä vastassa, nuorukaisia, joiden mieltä polttaa kunnian- ja maineenhimo, joita elähyttää sitkeä voitontahto. Päivä on kunniakas heille: jos he joutuvat tappiolle, ei heidän tarvitse hävetä, sillä ovathan niin monet joutuneet tappiolle "Harmaita" vastaan otellessaan; jos he voittavat, on se riemuvoitto. "Harmaitten" voittajat ovat mestareitten mestareita.
Kuitenkin on kiihko ja jännitys juuri heidän keskuudessaan suuri. Pelko ja toivo taistelevat heidän mielessään. Ovathan he nuoria, ovathan he vahvoja, onhan heidänkin tekniikkansa hiottu ja varma, heidän taktiikkansa koeteltu ja opittu. Ovathan he hyökkääjiä, joilla on kaikki voitettavissa, tuskin mitään menetettävissä. He tahtovat voittaa, he janoavat ja himoitsevat sitä, ja voitto on oleva heidän. Mutta kuin kylmänä henkäyksenä puhaltaa heidän nuorekkaisiin ja tulisiin mieliinsä tietoisuus, että ovathan heillä vastassaan "Harmaat" koetellut ja parkitut ottelijat, jotka ovat selvinneet voittajina lukemattomista lujemmistakin otteluista. Ja vaikka he ovat taantuneet, kun eivät enää ole kyenneet kehittymään, vaikka he ovat jäykistyneet ja laiskistuneet, vaikka he ovat menettäneet kaikkivoittavan innostuksensa ja muuttuneet kaavamaisiksi, ovat he sittenkin "Harmaita", joiden maine, joiden nimi pelkästään riistää itseluottamuksen ja varmuuden vastustajalta.
Tätä he miettivät sonnustautuessaan otteluun, kiinnittäessään luistinkenkiä jalkoihinsa ja tarkastellessaan sauvojaan. Pukukopissa on kuuma, se on täynnä tupakansavua ja vielä täydempänä pelaajien ystäviä, tuttavia ja ihailijoita, jotka viimeiseen saakka koettavat heitä kiihoittaa, rohkaista, kehoittaa, varoittaa ja neuvoa. Oh, eivät he kehoituksia kaipaa, he tietävät kyllä tehtävänsä, eivät he neuvoista välitä. Nuo teoreettiset neuvot, kuinka kalpeilta ja avuttomilta ne nyt tuntuvatkaan, nyt, ottelun edellä, jolloin on silmästä silmään kohdattava vastustaja! Ne tuntuvat naurettavilta, nuo teoriat, joiden puolesta he ehkä vielä eilisiltana olivat valmiit väittelemään vaikka tappeluun saakka. Eivät ne ottelua ratkaise.
Mutta vaikka tuo tunkeileminen ympärillä tuntui vastenmieliseltä, kehoitukset ja neuvot tarpeettomilta, niin vaikutti sentään ihailun ja rohkaisun ilmakehä. Se kiihoitti ja turrutti ja esti ajatuksia syventymästä itsearviointiin ja epäilyyn. Se oli päihdyttävää juomaa, joka huumasi ja antoi esimakua voitosta ja maineesta. Nuo viisastelevat ja hiuksiahalkovat harrastelijat olivat tarpeellinen kaikupohja heidän omalle pyrkimykselleen, heidän voitontahdolleen.
"Harmaitten" pukukopissa oli rauhallisempaa, vaikka sekin oli täynnä ihmisiä, ystäviä ja tuttavia sekä vaikenevia pikkupoikia, jotka hellittämättä, ja ihaillen tähystivät mainehikkaita mestareita. Rauhallisesti ja välinpitämättömästi viimeistelivät "Harmaat" varusteitaan niinkuin vanhat näyttelijät, jotka täydellisen kylmäverisinä naamioivat itseään ennen esitystä ilman sitä kiihkoa ja vavistusta, joka saa nuoren, ensikertalaisen näyttelijän käden värähtämään.
Eivätkä he sittenkään olleet rauhallisia sisimmässään. He tiesivät, että ottelu tulisi ankaraksi, ja he tunsivat jo vuosien painon hartioillaan. He olivat levottomia tuloksesta. Luonto vaati osansa heiltäkin eivätkä he enää olleet huippukunnossaan. He kyllä tiesivät ja osasivat tehtävänsä, heidän tekniikkansa oli pettämätön, sillä se oli muuttunut vaistoksi, ja heidän taktiikkaansa muut vielä opettelivat. Mutta sittenkin he tunsivat taantumisensa. He olivat menettäneet innostuksensa eikä heidän voitontahtonsa ollut enää horjumaton. Väsymys, todellisen elämän huolten aiheuttama, oli heidät vallannut. Ah, kuinka paljon olikaan saatu tehdä työtä, ennenkuin joukko saatiin tällä kertaa kootuksi. Esteitä oli ollut monenlaisia. Toiset olivat sairastelleet, toisia oli estänyt heidän toimensa, toiset oli vallannut kyllästymys ja laiskuus. He eivät olleet enää mitään nuorukaisia ja vuosi vuodelta, luonnon pakosta, oli voitto alkanut näyttää yhä tyhjemmältä ja vaivat sen saavuttamiseksi yhä suuremmilta. Oli tarvittu Räpin lakkaamaton suunsoitto, hänen innostuksensa ja vanhemman Roopen täydellinen antaumus, ennenkuin joukkue oli koossa. Eikä sekään enää ollut täydelleen entinen. Räpi oli jo aikoja sitten kestettyään pitkällisen sairauden luopunut luistimista ja sauvasta, Vilillä ei kahteen vuoteen ollut minkäänlaista tilaisuutta harjoitteluun ja Iman toimi vaati kokonaan hänen aikansa. Ja nyt oli Roope saanut käyttää kaiken houkuttelukykynsä ja Räpi koko manausvarastonsa, ennenkuin Lassi saatiin tulemaan mukaan. Lassi oli aikonut ratkaisevasti siirtyä katselijoiden joukkoon.
Ei pojat, ei se kelpaa, oli Räpi pauhannut. Tapellaan loppuun saakka. Ei sillä tavalla sisua ja urhoollisuutta osoiteta, että jätetään kenttä taistelutta, vetäydytään lepoon muka voittamattomina. Sellainen voittamattomuus ei maksa puukopekkaakaan. Teitä ei ole voitettu oikein kunnollisesti ja vakuuttavasti vielä kertaakaan. Tänä vuonna te voitte vielä yrittää, mahdollisuuksia on. En minä ennusta voittoa, mutta sen minä ennustan, ettei teiltä mestaruutta leikkimällä oteta, vaikka valittaisitte kinttujenne olevan kuinka jäykkiä tahansa ja vaikka teillä olisi alullaan tukkukauppiaan vatsakin. Sitten, jos saatte selkäänne, sitten voitte vetäytyä syrjään. Se tappio ei tule olemaan häpeäksi, sillä ettehän te ikuisesti voi olla mestareita. Mutta teidän on pidettävä huoli siitä, etteivät "Harmaat" menetä mestaruutta pitkäksi aikaa. Ensi vuonna meidän toinen joukkueemme jo ehkä kykenee pitämään puolensa, tänä vuonna se on vielä liian heikko. Heitä täytyy tässä ajatella, jättää heille hyvä esimerkki.
Ja Räpin ja Roopen puheet johtivat tulokseen, joukkue saatiin kootuksi ja innostus viritetyksi. Vielä on "Harmaitten" joukko peloittava vastustaja, vielä ei ole heitä voitettu. Ja nyt, hetkittäin, kuullessaan puheensorinaa, ennusteluja ja arveluja, heihin valautui jotakin entisaikojen mielialasta, niiden aikojen, jolloin he olivat tulisina ja voitonvarmoina valmistautuneet otteluihinsa.
Vanhempi Roope hääri liikuttavan avuliaana ja innokkaana. Hänen, joka ei ollut pelaaja ja joka ei ollut saanut maistaa omakohtaisesti voiton makeutta, hänen epäitsekäs innostuksensa ei ollut vuosien vieriessä laimentunut, pikemmin päinvastoin. Hänelle olivat pojat ja heidän kohtalonsa kaikki kaikessa. Jonkunlaisella hätiköivällä hellyydellä hän heitä katseli, noita voimakkaita miehiä, jotka poikavuosiltaan saakka olivat yhdessä eläneet ja otelleet ja joiden toveruutta ja ystävyyttä tuskin ainoakaan kiista oli vuosien aikana kyennyt järkyttämään.
Mutta Roope pelkäsi, hän pelkäsi ottelua, sillä hän ei voinut, vaikka olisi tahtonutkin, sulkea silmiään tosiasialta, että "Harmaat" eivät olleet huippukunnossaan. Hän oli tottunut niin huolellisesti tarkkaamaan ja arvostelemaan, että hänen oli vaikea erehtyä.
"Voittakaa, pojat, voittakaa vielä tämä kerta!" hän pyysi koomillisen yksinkertaisesti. Hän ei halunnut neuvoa, ei varoittaa eikä kehoittaa.
Mutta Räpi ei saanut rauhaa teorioiltaan. Hän istui takapenkillä ja lateli neuvojaan puoliääneen kiihkeästi, säestäen sanojaan käsiensä jyrkillä, terävillä liikkeillä, ja puhuen niin nopeaan, että häntä tuskin ehti ymmärtämään. "Älkääkä puskeko itseänne kuitiksi heti alussa, jää on raskas ja lopussa kysytään voimia!" hän teroittti.
Ulkoa jäältä kuului sarja vihellyksiä. "Nyt se alkaa!" huokasi vanhempi Roope hiljaisesti. "Kahvit vetoa, että 'Harmaat' voittavat!"
Hän ei saanut tarjoukseensa vastausta, sillä kaikki alkoivat työntyä ulos. Ja hänhän olikin lyönyt kahvivetoja jo huikean määrän.
"Prrr!" sanoi Lassi. Ulkona puistatti.
Erotuomari kuului kiirehtivän. Alkoi olla täsmälleen määräaika.
Mustana juovana aaltoili ja liikkui katsojayleisö köysien luona. Väkeä oli saapunut paljon ja raskas huuru nousi sen yläpuolelta. Yleisö vilkastui ja lämpeni, kun "Harmaat" tutuissa harmaissa villapaidoissaan luistelivat radalle. Heidät otettiin vastaan innokkain ja sydämellisin suosionosoituksin. Tosin he olivat vieraassa kaupungissa, missä he useimmat tiukimmat ottelunsa olivat voittoisasti otelleet ja missä he niin monasti olivat tuottaneet karvaan pettymyksen paikallispatriotismille ja omien joukkueiden toiveille. Mutta he olivat päässeet suosioon, sillä heidän etevämmyytensä oli ollut kiistämätön. Ja nyt yleisö osoitti suosiotaan ja tunnustustaan ehkä siksi, että se odotti tänään pelionnen viimeinkin kääntyvän ratkaisevasti ja toivoi saavansa olla "Harmaitten" tappion todistajana. Mitä enemmän vastustajaa kunnioitettiin, sitä makuisampi oli voitto.
Hetken kuluttua tulivat myöskin sulavaliikkeiset valkopaidat näkyviin ja heidän saamansa tervehdys oli myrskyinen. Siinä he olivat, jäällä, kaksikymmentäkaksi miestä, nuorta, voimakasta ja taitavaa, heistä puolet mestaruudessa vanhoja ja väsähtäneitä, puolet himoiten toisten jo halvaksi arvaamaa asemaa.
Valkopaitojen maalin läheisyyteen oli asettunut "Harmaitten" huutojoukko, jonka johtajana Roope toimi sekä huolellisesti että tottuneesti. Heitä oli tullutkin kokonainen seurakunta pelaajien mukana ollakseen taas todistamassa omin silmin ystäväinsä kohtaloa ja auttaakseen sitä kaikella voimalla, mikäli vain huutamisesta mitään apua oli. Tuo huutojoukko ei ollut ensimmäistä kertaa toimessaan, se osasi ammattinsa ja kehui valkopaitaisten maalivahdille jaksavansa huutaa hänet vaikka puolisokeaksi, kuuroudesta puhumattakaan.
Roope liikahteli hermostuneena ja hiukan ärtyisenä, Räpi kävi vastoin tavallisuutta alakuloiseksi ja hiljaiseksi, niin että hänen vaimonsakin katsahti häneen pari kertaa merkitsevästi. Oliko mies sairas, vai miksi hän oli niin peräti vaiti?
Kuului alkuvihellys. Hetkinen sohittiin keskellä, mutta sitten ampasi pallo kuin kuula valkopaitojen oikealle ulkohyökkääjälle. Hän väisti "Harmaitten" tukimiehen, ponnahti edelle ja kiiti nuolena kulmaa kohti. Pelle syöksyi häntä kohti, mutta valkopaita löi nopeasti ja tarkasti. Pallo suhahti ohi keskelle, valkopaitojen oikea sisähyökkääjä iski siihen sitä pysäyttämättä, pallo viuhahti kohti "Harmaitten" maalia ja yleisö pidätti hengitystään. Se ei ollut ehtinyt vielä ryhtyä huutamaankaan. Mutta Virta vastasi iskuun ilmalyönnillä, pallo singahti keskelle, Lassi ojensi pitkän vartensa, tavoitti kädellä ja seuraavassa hetkessä hän, selviten valkopaitojen keskustukimiehestä pienellä kiepahduksella, oli kiitämässä kohti valkopaitojen melkoisen turvatonta maalia, keskustukimies tiukasti perässä, samalla kuin toinen puolustaja syöksyi vastaan. Hän syötti lujasti, mutta levollisesti nuoremmalle Roopelle, joka silmittömänä syöksyi kohti kulmaansa, syötti takaisin keskelle ja Sari laukaisi. Valtava huuto kajahti, mutta se oli turha, sillä pallo singahtikin kymmenkunta senttiä maalikopin yli.
"Perhana!" huudahtivat sekä vanhempi Roope että Räpi yhteen ääneen hengähtäen jännityksestä. Salamannopeasti oli kaikki tapahtunut, kaksi vaarallista tilannetta oli päättynyt tuloksettomasti ja yleisö unohti kylmänsä kokonaan. Peli oli alkanut vauhdikkaasti.
Tuntui siltä kuin ensimmäinen ponnistus olisi ollut vain hermostuneen jännityksen purkaus, sillä nyt peli tasaantui, mutta myös hataroitui. Roope ja Räpikin jaksoivat seurata sitä kylmäverisemmin. "Harmaat" ottelivat niinkuin ennenkin, taito ja tekniikka ei ollut muuttunut ja äkkiä tuntui heistä molemmista peräti hyvältä, aivan kuin entisaikaan.
Yleisökin oli rauhoittunut. Se huusi ja yllytti kohtuullisesti, mutta eivät mitkään pintaakarmivat tilanteet saaneet sitä suunniltaan. Sanomalehtimiehet ja rikkiviisaat teoreetikot huomioivat ja tarkkailivat. Peli oli tasaväkistä, pallo pysytteli keskellä, ehkä, juuri hiukan ehkä "Harmaitten" ratapuolella. Ei ollut lainkaan sanottu, etteivätkö "Harmaat" voisi voittaa. Ennakkolaskelmat olivat niin monasti ennenkin joutuneet häpeään heidän tähtensä. Ihmeellistä se vain oli! Nuo miehet, nuo vuosikautiset mestarit, eivätkö he aikoneet milloinkaan väsyä, milloinkaan jättää kiistakenttää nuoremmilleen? Yhäkö he jaksoivat pysyä vireessä, yhä säilyttää joukkueessaan vanhan, taatun rungon, joka täydelleen sulatti itseensä myöhemmät lisät? Siltä näytti. Miten nopeina, varmoina ja taitavina he kiitivätkin pitkin rataa! Kuinka kaunista tuo peli olikaan, sen näennäinen keveys ja ehdoton sirous! Jää kitisi, se rasahteli ja sirpaleet soivat ja helisivät sen pinnalla, kun miehet tuulenvirinä liukuivat sitä pitkin, käännähtelivät, niin että kevyt, valkoinen suihku höyläytyi jään pinnasta luistimen alla, juoksivat luistimiensa kärjillä, niin että ne naksahdellen painuivat jäähän. Sauvat suhahtelivat, lakaisivat jäätä, kolahtelivat toisiinsa ja pieni tumma pallo viuhui edestakaisin vihaisena ja äreänä, väliin korkeallakin ilmassa, mutta enimmäkseen matalalla, jäätä nuollen.
Räpi menetti piankin hyväntuulensa. Hän näki taikka oli näkevinään, etteivät "Harmaat" sittenkään olleet enää entispäivien veroisia. Itseluottamus ja voitontahto olivat poissa. He eivät uskoneet itseensä. Jokainen mies turvautui toiseensa. Juutas, kuinka kiire heillä olikin syöttää pallo toiselle! He eivät uskaltaneet pitää sitä omissa hoteissaan, he työnsivät sitä toinen toiselleen, nopeasti, taitavasti, mutta hyödyttömästi. Kas, kas vain, Samikin, entinen itsekäs Sami, joka ei ennen palloa luovuttanut, vaikka hänen kimpussaan olisi ollut puolitusinaa vastustajia, hänkin työnsi nyt pallon niinkuin se olisi polttanut! Hänelläkään ei ollut nyt halua loistaa, narrata ja hyvällä onnella tehdä itsekin maaleja! Ei, hän kiiruhti luovuttamaan pallon toiselle, Apelle taikka Lassille. Hitto vieköön, jokainen luotti toiseensa, mutta kukaan ei luottanut itseensä.
Valkopaidoilla oli ollut kaksi tuloksetonta kulmalyöntiä, "Harmailla" yksi. Pallo oli keskellä, nyt se lähti laiskasti "Harmaitten" maalia kohti. Kas, Emppukin erehtyi kerran ja valkopaitainen hyökkääjä pääsi sivuuttamaan hänet palloineen, laukaisi ja maalikopissa kolisi. Maalivahti oli hämillään, Pelle silmäsi tyhmännäköisenä ympärilleen ja valkopaidat pysähtyivät hetkeksi samalla kun erotuomari vihelsi hillitysti.
Maali!
Odottamaton, tyhmistyttävä, kaukaa lyöty maali, jonka lyöjä oli yhtä hämmästynyt kuin muutkin. Hetkisen oli yleisökin ymmällään, mutta sitten paisui huumaava huuto ja valkopaidat lähtivät luistelemaan takaisin.
"Nukuttaako teitä?" kuului äkkiä Räpin läpitunkeva huuto, kun hiljaisuus oli palannut. Räpin huuto oli tarkoitettu Pellelle ja maalivahdille, jotka tunsivat olonsa ilkeäksi. Totisesti, eihän tuollaista osannut varoakaan! Yleisö purskahti nauramaan Räpin kiukkuista huudahdusta.
Tätä maalia kai vain olikin kaivattu. Valkopaidat aivankuin heräsivät ja voimistuivat ja heidän pelinsä nopeus kasvoi. "Harmaat" eivät olleet vielä lämminneet, mutta vastustajien voimakkaat ja hurjannopeat hyökkäykset saivat vihdoin heidätkin vireeseen.
"Maali, maali, maali! Hei, hei hei!"
Peli ei parantunut, mutta se hurjistui ja voimistui. Valkopaidat hyökkäilivät ja heidän yksityiset miehensä tekivät kaunista työtä, mutta he olivat kiihtyneet ja heidän sijoittautumisensa alkoi kärsiä heidän nopeudestaan ja kiihkostaan. Vaaralliset hyökkäykset raukesivat puoliväliin, kun miehet eivät olleet paikallaan. "Harmaissa" alkoi herätä julma ja synkkä halu näyttää vielä kerran, keitä ja mitä he olivat. Heidän pelinsä parani, se kävi harkitummaksi, mutta samalla rohkeammaksi. Tehtiin jotakin itsekin eikä vain odotettu toisten tekevän.
Mutta mikä lie ollutkin, onnea ei "Harmailla" vain yrityksissään ollut, onnea, jota heillä ei ollut oikeastaan milloinkaan ollut. Heidän hyökkääjärivinsä teki työtä, se pujotteli, se syötti. Lassi ja Sari, Roope, Ape ja Sami häärivät ja yrittivät, pakoittivat itselleen kulmalyönninkin, mutta siitäkään ei tullut sen valmiimpaa.
Yleisö innostuttaa pelaajia, se huutaa, viheltää, osoittaa suosiotaan ja osoittaa paheksumistaan. Jänisräikät rätisevät, jokunen autotorvi mörähtää. Mutta pelaajat tuskin kuulevat tuota melua ja meteliä, he seurailevat silmillään vain pienen pallon lentelyä, joka kiitää radan laidasta toiseen. Tilanne vaihtuu jokaisena sekuntina, kahta samanlaista asemaa ei synny. Siinä onkin muuan tämän pelin viehätyksiä, se on aina vanhaa, mutta aina uuttakin.
Peli on nyt hetkiseksi siirtynyt valkopaitojen puolelle. "Harmaat" painostavat tiukasti eivätkä valkopaidat saa ponnistuksistaan huolimatta karkoitettua palloa maalinsa epämiellyttävästä läheisyydestä. Mutta ei, nyt sai valkopaitojen ulkohyökkääjä pallon. Hän selviää kahdesta "Harmaasta", syöttää keskeen, keskeltä kiitää pallo toiselle laidalle, taas keskitys ja valkopaitojen välihyökkääjä laukaisee komeasti. Koppi kolahtaa, maali.
Toinen maali! Komea, hyvin tehty ja kaunis maali!
Yleisö hurraa ja huutaa. Räpi ja Roope painavat päänsä alas, tuo maali oli väkisin tehty, se oli ansaittu.
Yleisö lämpenee, se on nyt yhtämittaa äänessä ja valkopaidat eivät hellitä otettaan. Ei ole, ei sittenkään ole mahdotonta, että he voittaisivat. Heillä on kahden maalin etumatka.
"Harmaat" eivät osoita millään tavalla, että vastustajien menestys olisi heihin vaikuttanut.. He tekevät työtään sitkeästi. Kas niin, Sari sai pallon. Hän juoksee luistimillaan eteenpäin, juoksee niiden kärjillä, etukumarassa, näyttäen kuin olisi joka hetki kompastumassa. Mutta hän ei kompastu. Hän luikertelee, hän leikittelee, hän kiertää nopeana kuin vihuri ja yleisö katsoo ihaillen. Sari on yleisön suosikki, hän osaa käsitellä palloa. Se on kuin kiinnijuuttunut hänen sauvansa päähän, turhaan yrittivät valkopaidat sitä riistää. Uskomatonta, mutta Sari selviää ja kiitää maalia kohti. Mutta hän ei laukaise, tuskin huomattavalla sauvan kiepahduksella hän syöttää pallon Lassille. Lassi ei hätäile, hän on kuin jättiläinen pikkupoikien keskellä, hidas ja jäykkä.
"Ammu, ammu!" kiljuvat Räpi ja Roope, joiden hermot eivät enää kestä Lassin rauhallisuutta, joka tuntuu heistä saamattomuudelta. Lassin sauva lakaisee jäätä, yleisö huutaa. Valkopaidat rientävät paikalle, näyttää syntyvän kansalaiskokous. Mutta äkkiä Lassi jotenkin kiepsahtaa, valkopaidat syöksyvät ohitse häneu taakseen, sekunnin ajan oli väylä selvä, Lassi iskee voimakkaasti ja metallilankaverkko soi, pallo on maalissa.
"Hei, hei, hei!" kaikuu huutojoukon ääni maalin takaa. Vanhempi Roope esittää suoraa huutoa, niin että kasvot tummenevat ja Räpi karjuu käheällä äänellään.
"Enemmän sellaista, maali, maali, maali!"
Ottelun tulos, joka suuresta osasta yleisöä hetki sitten alkoi näyttää selvältä, tuntuu nyt aivan epätietoiselta. "Harmaat" osaavat vielä tehdä maalejakin. Ja Lassi, tuo hidas ja kömpelö, niinkuin näyttää, Lassi on hirvittävä pelaaja!
"Harmaista" tuntuu hyvältä ja heidän innostuksensa muuttuu reippaammaksi. Seuraavassa hetkessä on pallo jälleen valkopaitojen maalin edustalla, Sari ampuu ja pallo vinkuu kämmenenleveyden verran syrjään.
Yritetään, yritetään molemmin puolin, voimia ei säästellä ja peli siirtyy taas "Harmaitten" puolelle. Ja sieltä se ei lähdekään. "Harmaitten" hyökkääjät saavat olla puoleksi joutilaina, mutta Pellellä ja Empulla varsinkin on työtä yli korvien. Ja he suoriutuvat siitä, ei leikitellen eikä helposti, mutta suoriutuvat sittenkin.
Vihellys kajahtaa: ensimmäinen puoliaika on päättynyt, tulos on yhtä epävarma kuin alussakin. Valkopaidat tosin johtavat, mutta heillä on etumatkaa vain yksi maali. Se ei paljon merkitse "Harmaita" vastaan oteltaessa. Pelaajat työntyvät, kuumina, hikisinä, höyryävinä, pukukoppeihin. Vanhempi Roope ja Räpi kiiruhtavat myöskin sinne. Pojat eivät ole innoissaan, jos eivät ole alakuloisiakaan.
"Kovia poikia!" sanoi Lassi vastustajista. Ja Pelle, joka istuu ja huohottaa, vahvistaa hänen arvostelunsa. "Kovia ja nopeita!"
Räpillä ei ole oikeastaan mitään sanomista, pojat pelasivat loppujenkin lopuksi voimiensa ja kykyjensä mukaan.
"Ampukaa paljon, ampukaa!" kehoittaa hän kuitenkin. "Eivät kaikki laukaukset mene hukkaan. Älkää koettako päästä aivan äärelle!"
Muuten ei puhuttu paljon. Pelaajat levähtivät ja koettivat saada hengityksensä tasaiseksi.
"Kuinkahan tässä käynee!" sanoi Sami puolittain itselleen. "Tässä alkaa jo vähän väsyttää."
Muut eivät sanoneet mitään, mutta Räpi oli huomaavinaan, että pojat todellakin olivat väsyneitä. Niin, jää oli raskas, ja ilmakin oli raskas, paksu, kosteahko ja tympeä.
Pelintuntijat ja ennakkolaskijat olivat hiukan ymmällä ja tarkistivat ennustuksiaan. "Harmaat" olivat tasoittaneet pelin, Ape oli lyönyt oikein sähisevän kiukkuisen maalin kauniin ja hyvinkehitellyn hykkäyksen jälkeen.
Yleisö nautti pelistä ja jännityksestä. Kiinnostus ei päässyt herpautumaan hetkeksikään. Valkopaidat hallitsivat rataa, mutta eivät suinkaan itsevaltiaasti, sillä millä hetkellä tahansa saattoivat "Harmaat" aloittaa yhtä nopean kuin vaarallisenkin hyökkäyksen.
Mutta kuitenkin tunsivat "Harmaat" olevansa alakynnessä. Valkopaidat olivat menettäneet pelkonsa ja kunnioituksensa. "Harmaat" olivat kyllä taitavia ja peloittavia, mutta valkopaidat olivat havainneet, että hekin olivat vain ihmisiä, luuta ja verta. Valkopaidat saavuttivat itseluottamusta joka hetki.
Ja nyt, mitä nyt? Yleisö koetteli kuroitella kaulojaan. "Harmaitten" maalin luona oli tehty virhe, vakava virhe ja seurauksena oli rangaistuslyönti. Ilkeästi vinkuen kolahti pallo kopissa, maali oli saatu.
Valkopaidat siis johtivat jälleen ja pelintuntijat rauhoittuivat. Heidän ennustuksensa saattoivat sittenkin olla oikeat. Tiesiväthän he "Harmaitten" kunnon, heidän vähäisen harjoittelunsa, Lassin venähdyksen, Samin sairauden.
Peli kiihtyi, mutta Räpi näki nyt lopullisesti, että "Harmaat" alkoivat väsyä. Heidän liikkeensä eivät enää olleet niin salamannopeita ja vaivattomia. He ponnistelivat jo. Eivät valkopaidatkaan olleet niin silmittömiä kuin ensimmäisellä puoliajalla, mutta he olivat sittenkin paremmissa voimissa. Kukaan valkopaidoista ei riittänyt Virran vauhdille vieläkään ja Emppu oli kuin kaikkialla olevaisuus, hän jakoi pallon tarkasti ja huolellisesti kuin perheenäiti jälkiruokaa. Mutta Pelle ei lasketellut enää sutkauksiaan kuin silloin tällöin, että ei, ei väkisin meille päin ja että isäntä on vielä kotona. Sami ei huvittanut yleisöä yksityisesityksillään, joita Räpi niin paljon oli aikoinaan moittinut, mutta samalla ihaillutkin. Ei, vakavuus oli lyönyt leimansa "Harmaitten" joukkoon.
Eikä vakavuuskaan auttanut. Valkopaidat tekivät neljännen maalinsa suuresta ja meluisasta kansalaiskokouksesta "Harmaitten" maalin vieressä, Lassi, Sari ja Ape löivät kukin vuorollaan ohi ja vihdoin, neljännestuntia ennen pelin päättymistä, saivat valkopaidat kulmalyönnin, kun Pelle melkein yli-inhimillisin voimin ja ponnistuksin oli estänyt maalin. Mutta kulmalyönti hoidettiin erinomaisesti ja "Harmaat" havaitsivat tosiasiaksi, että aikaa oli jäljellä neljännestunti ja että valkopaidoilla oli kolmen maalin etumatka. Se oli kyllä paljon, mutta "Harmaat" olivat olleet pahemmassakin tilanteessa eivätkä he hervonneet. Seitsemän, kahdeksan minuuttia he esittivät peliä, joka sai sekä Räpin että Roopen silmät loistamaan, joka johdatti mieliin heidän loistokautensa ja huippukuntonsa, mutta valkopaidat puolustautuivat voittamattomalla sitkeydellä ja hämmästyttävällä taidolla. "Harmaitten" parhaimmatkin hyökkäykset katkaistiin, heidät käännytettiin kerta toisensa perästä tyhjin toimin vastustajain maalin edustalta. Jokainen mies loisti radalla, peli oli huippupisteessään ja se oli parhaitten pelien veroinen. Mutta maalia ei tullut, oli kuin valkopaidat olisivat lukinneet maalinsa.
Ja vihdoin "Harmaat" hervahtivat. Heidän voimansa eivät enää riittäneet. Peli siirtyi jälleen heidän puolelleen, mutta valkopaitojenkin onni oli jo mennyttä. "Harmaitten" puolustus kesti, valkopaitojen hyökkäykset murtuivat ja vihdoin soi loppuvihellys.
"Harmaat" olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Valkopaidat olivat riistäneet mestaruuden itselleen.
Alakuloisina, mitään puhumatta kävelivät vanhempi Roope ja Räpi pukukoppiin. Ihmiset työntäytyivät mustana virtana ulos kaupungille huutaen ja hälisten. Ja Räpi mietti, oliko hän ollut oikeassa innostaessaan tähän tappioon. Eikö olisi ollut kauniimpaa vetäytyä syrjään taistelutta? No niin, ainakin se olisi ollut mukavampaa, mutta tarvitsiko "Harmaitten" hävetä tätä ottelua? Ei, totisesti ei, sillä eipä ollut voitto leikiten saatu. Valkopaidat olivat saaneet panna liikkeelle kaiken voimansa, taitonsa ja tahtonsa. He saivat ansaitun, mutta tiukan voiton.
Valkopaidat olivat järjestäneet illaksi juhlan ja illalliset. Mieliala oli hiukan jäykkä ja vastakohtainen, "Harmaitten" jonkunlainen, vastentahtoinen alakuloisuus ei soveltunut voittajien hyväänmieleen ja tyydytykseen. Mutta tuota tunnelmaa ei kestänyt kauan. Sari oli jo kokonaan toisella tuulella, hän oli tanssinutkin, tietysti, ja Pellen taas oli mahdoton olla pitkää aikaa nurpealla mielellä. Voitti tai hävisi, mutta iloinen tuli olla. Räpi ja vanhempi Roope olivat syventyneet pelin arvosteluun ja tilanteitten tarkasteluun. Vähitellen kirkkaat valot, valkeat pöytäliinat, iloinen soitto ja seuran hälinä karkoittivat "Harmaitten" väsyneen sävyn ja he tarkastelivat avoimin silmin voittajiaan. Heidän ei tarvinnut heitä hävetä, komeita, reippaita ja elämänhaluisia poikia kaikki, ystävällisiä ja suoria käytöksessään. Eikä "Harmaitten" mieleen ollut pelistä jäänyt minkäänlaista kaunaa, eiväthän tosin heidän vastustajansa aivan ilman koiruutta pelanneet, mutta sehän kuului asiaan, olihan "Harmaitten" omallatunnolla myöskin riittämiin pieniä ylitsekäymisiä. He olivat kuitit siinä suhteessa.
Valkopaitojen seuran puheenjohtaja kilisti lasiinsa ja nousi puhumaan.
"Voittajan on suhteellisen helppo olla jalomielinen ja meille se on sitä helpompaa, kun jokainen teistä, 'Harmaat', lausumamme sana koituu omaksi kiitokseksemme. Koetan siis kiittää sekä teitä että itseämme. Poikamme saivat tänään voiton. Siitä he saivat maksaa täyden hinnan. Minä olen seuraillut peliänne vuosikaudet ja minun täytyy sanoa, että tämänpäiväinen ottelunne oli parhaita. Te olette monasti voittaneet, vaikka olette pelanneet huonommin. Te ette joutuneet tappiolle huonouttanne. Te teitte minkä voitte ja enempää ei voi vaatia. Te olitte loistavia, mutta te:llä ei ollut onnea. Ei niin, että haluaisin sanoa voittomme johtuneen onnestamme. Kyllä me saimme onnetarta narraillakin. Mutta lopputulos olisi vallan hyvin voinut olla paljon tasaisempi.
"No niin, en valita tietenkään. Te olette vuodesta vuoteen voittaneet, te olette totuttaneet muut ja tottuneet itsekin voittamaan. Nyt sattui poikkeus, sillä muillakin on halu ollut voittaa ja tällä kertaa tuo halu toteutui. Mutta, sen vakuutan, me emme ole itserakkaita taikka ylimielisiä. Me olemme tyytyväisiä, perin tyytyväisiä ja ylpeitäkin voitostamme, mutta meillä ei ole mitään syytä ylvästellä. Sillä, paratkoon, meillähän on vain yksi, tiukka voitto tilillämme, kun taas teillä on monivuotinen maineenne. Te olette mestareita, olette edelleenkin mestareita, vaikka meillä nyt ovatkin mestaruusmitalit, ja me olemme vain oppipoikia, jotka tänään ovat suorittaneet kisällinäytteensä. Ja tässä yhteydessä en malta olla lausumatta julki, kuinka paljosta maamme jääpalloilu saa teille, 'Harmaat', olla kiitollisuuden velassa, teille, jotka olette kohottaneet korkealle tämän reippaan ja miehekkään pelin, jotka olette olleet muille esimerkkinä ja ihanteena sekä pelaajina, miehinä että tovereina, jotka olette yhdessä uskollisesti kestäneet voitot ja tappiot antamatta voittojen sokaista itseänne taikka tappioitten masentaa. Teille, 'Harmaat', kiitos ja tunnustus tänä voittomme päivänä!"
Valkopaidat osoittivat suosiotaan puheelle. Räpi nousi ylös.
"Joku viisas mies", hän virkkoi, "on sanonut, että ihmisen elämä on kuin lapsen paita, yhtä lyhyt ja yhtä kirjava." Niin se onkin. Meidän laulumme on nyt toistaiseksi loppunut, "Harmaitten" joukkueen lyhyt ja kirjava elämä on lopussa nykyisessä muodossaan. Meidän pojat alkavat olla jo vanhoja faareja, jotka pian ryhtyvät opettamaan jääpalloilua omille nallikoilleen. Vuoro on nyt toisilla ja minulla on todella ilo tunnustaa, että maine ja mestaruus on siirtynyt oikealle joukolle, ei vain sellaiselle, joka osaa pelin ulkonaiset taitotemput, vaan joukkueelle, jolla on kaunis ja reipas yhteishenki, hyvä toveruustunne ja jonka me olemme oppineet tuntemaan suoraksi ja miehekkääksi. Leikiten emme mekään mestaruuttamme saavuttaneet emmekä sitä leikiten säilyttäneet. Ja tämänpäiväiset voittajat voivat kyllä tunnustaa, ettemme siitä leikiten luopuneetkaan eivätkä he sitä leikiten riistäneet. Se onkin oikein, jatkakoon seuraava siitä, mihin edellinen on lopettanut.
"Mestaruus on nyt teillä. Säilyttäkää se sitkeästi. Minä en uhkaa enkä ylvästele, mutta uskallan luvata, että ehkä jo ensi vuonna saatte vastaanne uuden 'Harmaitten' joukkueen, jolla on kiukkuinen halu ja mahdoton kiire päästä mestariarvoon. Mahdollisesti he joutuvat tappiolle, mahdollisesti voittavat. Joka tapauksessa he yrittävät tehdä voitavansa 'Harmaitten' maineen uudelleensynnyttämiseksi. Vanhoista 'Harmaista' siirtyy nyt nähtävästi suurin osa nauttimaan vanhuudenlepoa, sanoisin liian aikaisin, ellen itse olisi tehnyt tuota temppua jo aikaisemmin. Mutta uusi polvi nousee ja puolensahan on olla katsojanakin.
"Toivotan teille onnea ja sitkeää, reipasta kiistamieltä!"
Mieliala oli vironnut täydelleen. "Harmaat" pitivätkin juuri näistä vastustajistaan enimmin, ennenkaikkea siksi, että pelaajat olivat todellakin miellyttäviä poikia, jotka osasivat enemmän pelata kuin soittaa suutansa ja joiden kanssa ei milloinkaan tullut suukopua turhista ja pikkumaisista asioista.
"Harmaat" tunsivat täyttäneensä päivätyön. He olivat kärsineet tappion, mutta he eivät katuneet niitä vaivoja ja vastuksia, jotka he olivat saaneet aikoinaan kestää joutuakseen nyt tänään tappiolle. Ei, he kuuntelivat innokkaasti, kun Räpi selitti valkopaidoille nuorten "Harmaitten" kykyjä ja taitoja ja nelistävän mielikuvituksensa voimalla jo haahmoitteli uuden mestarijoukkueen kokoonpanoa.
Niinpä niin, oli pidettävä siitä huoli, ettei "Harmaitten" nimi joutuisi liian pitkäksi aikaa pois mestaruusluetteloista.