[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAeLyyvLJ2PrZLen4xnGs3Cl0LfoB3AastevlJctqoDQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1793,"\"Harmaitten\" tarina","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1793-karila-olli-harmaitten-tarina","1793__Karila_Olli__Harmaitten_tarina","Kertomus jääpallojoukkueesta","lastenkirja",[],[],"fi",1926,25032,169847,true,[],[],[],"Karilan poikienkirja kertoo kahden poikajoukon välisestä kilpailusta ja jääpallojoukkue ”Harmaitten” vaiheista. Tarina kuvaa koulupoikien arkea, keskinäisiä välienselvittelyjä sekä urheilun tuomaa jännitystä ja yhteishenkeä 1920-luvun Suomessa.","Olli Karilan '\"Harmaitten\" tarina' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1793. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","\"HARMAITTEN\" TARINA\n\nKertomus jääpallojoukkueesta\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakevhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nKuinka lieneekin sattunut, että Strömin talossa asui suuria poikia ja\nSaarelaisen talossa pieniä, niin että \"römmiläiset\" antoivat\nalituisesti selkään saarelaisille, sillä nuo isot pojat eivät olleet\nvielä niin isoja, että olisivat osanneet sovelluttaa jokapäiväiseen\nkäytäntöön ja ennenkaikkea saarelalaisiin nähden niitä ritarillisuuden\nvaatimuksia ja velvoituksia, joita hekin poikasydämiensä koko lämmöllä\nahmivat historiallisista seikkailuromaaneista. Ja niinpä olikin\nsaarelalaisten pikkupoikien elämä muuttunut synkäksi ja\nvaaranalaiseksi. Ulos pihasta ei ollut juuri menemistä, ellei halunnut\npäästä epätasaiseen tappeluun, ja olo ja leikkiminen pihalla maistui\npuulta, ennenkaikkea siksi, että se oli pakollista. Koulumatkoillakin\ntäytyi varoa naapureita eikä edes joukolla kulkeminen auttanut.\nValittelut olivat niinikään turhia. Ensiksikään ei niitä nyt tavallinen\nreilu mies viitsinyt tehdäkään, ne olivat alentavia, ja jos jolloinkin\nnoiden isompien viikareitten vanhemmat kuulivatkin valitteluja\npoikiensa käytöksestä, saattoivat he hyvällä omallatunnolla vastata,\netteivät toisetkaan olleet sen parempia, mikä olikin totta. Ja siksi\ntoiseksi oli vanhempien valta noihin viikareihin nähden varsin\nrajoitettu, enemmän näennäinen kuin todellinen, sillä jos\npoikaviikareilla on halua ja tilaisuutta tapella, niin he tappelevat\nkaiken maailman kielloista huolimatta.\n\nTänään oli jälleen ollut onnettomuuden päivä saarelaisille. Sari oli\nsaanut yhtä perusteellisen kuin ansaitsemattomankin löylytyksen\nrömmiläisten johtajalta, sydämmellisesti vihatulta Porkkanalta. Sari\noli mennyt aamulla käymään kirjakaupassa -- oli syyspuolen lupapäivä --\nja tällöin oli Porkkana hänet kohdannut. Porkkanalla, suurella,\nromuluisella ja vahvalla neljäsluokkalaisella, oli kuittaamatonta\nkaunaa saarelalaisia vastaan, jotka, silloin kuin vain tiesivät\nolevansa turvassa, eivät häikäilleet nimittää häntä tuolla\nkasvitieteellisellä nimellä. Liekö syy ollut se, ettei Porkkana pitänyt\nnoista nimellisistään hyödyllisistä ja maukkaista juurikasveista, vai\nmikä, mutta varmaa vain oli, että sen nimen omistaminen hänelle\nmerkitsi ehdotonta taisteluhaastetta, sitäkin katkerampaa, kun\nsaarelalaisten keksimä, levittämä ja kärsivällisesti toitottama nimitys\noli saanut hyväksymyksen yläluokkalaisten keskuudessa. Yläluokkalaiset\nnimittivät Porkkanaa julkeasti tällä nimellä eikä siinä auttanut muu\nkuin kuunnella, mutta saarelalaisille tiesi tuon nimen mainitsiminen\nselkäsaunaa.\n\nSari, pieni ja heikohko toisluokkalainen, oli tehnyt syntiä siinä missä\ntoisetkin, mutta oli täydellisesti viaton Porkkanan otsassa olevaan\nmustelmaan. Sen mustelman oli aiheuttanut Räpin heittämä lumipallo.\nPorkkana ei kuitenkaan syventynyt yksityiskohtiin, vaan kuittasi\narmottomasti Sarin entiset, nykyiset ja kaikesta päättäen tulevatkin\nsynnit ja ylitsekäymiset häntä ja römmiläisiä kohtaan. Sari tappeli\nurhoollisesti ja epätoivoisesti, mutta turhaan. Hänen voimansa eivät\nriittäneet. Mutta hänen sisunsa riitti, sillä kun Porkkana -- Sarin\nmaatessa likaisessa, märässä lumisohjussa -- yritti pakoittaa hänet\nlausumaan sanelunsa mukaan kaikenlaisia halpamaisia ajatuksia\nsaarelalaisista, poika vaikeni itsepintaisesti, vaikka kidutus olikin\nkamala. Ei voi tietää, eikö hänen sisunsa olisi mahdollisesti\nantanutkin perään, mutta onneksi ilmestyi läheiseen kadunkulmaan\npoliisi, joka välinpitämättömästi vilkasi tappelupaikkaa kohti. Poliisi\nei huomannut eikä ymmärtänyt tragediaa lainkaan, mutta Porkkanan paha\nomatunto heräsi ja hän laski uhrinsa vapaaksi. Sari nousi ylös,\nitkemättä, likaisena, rapaisena ja nöyryytettynä, ja lähti kävelemään\nPorkkanan jaellessa hänelle ilkimielisiä neuvoja. Mutta päästyään\nmuutaman kymmenen metrin päähän kiusaajastaan hän luonnollisestikin\nkääntyi kohti ja huusi itkun sumentamalla, mutta sisun kiukuttamalla\näänellä:\n\n\"Porkkana! Porkkana! Porkkana!\"\n\nPorkkana syöksähti hänen jälkeensä, mutta pysähtyi heti: ei maksanut\nvaivaa yrittää, Saarelaisen talon takaportti oli liian lähellä. Sari\npujahti siitä pihalle.\n\nNyt hän itki, niin että koko ruumis hytkyi. Hän ei tuntenut kipua,\nvaikka häntä olikin mukiloitu, eikä hän kiinnittänyt huomiota pukuunsa,\njoka oli tahrattu yltyleensä. Hän itki terveestä, poikamaisesta\nkiukusta, nöyryytyksestä ja häpeästä sekä siitä, ettei hän voinut\npidättää kyyneliään. Häntä vapisutti viha ja oman voimattomuuden tunto.\n\n\"Sakki\" oli koolla pihalla ja pojat riensivät heti tiedustamaan\nSarilta, mikä hänen oli. He arvasivat kyllä, että römmiläiset olivat\njälleen lisänneet syntiluetteloaan. Sarilta eivät he hänen itkunsa\ntakia tahtoneet saada lainkaan selvää. Vasta kun Srmi oli hiukan\nrauhoittunut ja tullut vakuutetuksi, ettei hänen itkunsa takia\nnaurettu, hän kertoi asian, katkonaisesti ja lyhyesti. Pojat eivät\npuhelleet paljon, mutta he miettivät sitä enemmän, miettivät, millä\ntavalla ja miten he saisivat römmiläiset lannistetuiksi. Sitä asiaa oli\nmonasti pohdittu ja hurjia suunnitelmia ja keinoja oli esitetty. Niillä\nkaikilla, vaikka ne todistivatkin mielikuvitusta ja intoa, oli se vika,\netteivät he kyenneet niitä panemaan täytäntöön.\n\nPari lumipalloa suhahti aidan yli ja iskeytyi seinään poikien takana.\nPojat kavahtivat paikoiltaan. Seuraavassa hetkessä tuli kolme\nlumipalloa ja muuan niistä oli vähällä sattua Räpiin.\n\n\"Römmiläiset heittävät!\"\n\nPojat ryntäsivät portille ja puristivat juostessaan jokainen\nlumipallonsa. Aivan oikein, römmiläisten puolella oli aitaamattomalla\ntyhjällä tontilla viisi poikaa, Porkkana niiden joukossa. Saarelaiset\nheittivät pallonsa, mutta välimatka oli liian pitkä ja römmiläiset\nosoittivat pelkäämättömyyttään ja välinpitämättömyyttään jääden\nhievahtamatta paikoilleen. Ainoakaan pallo ei sattunut. Porkkana heitti\nvuorostaan ja kahden saarelaisen oli kuin olikin hiukan kumarrettava,\nei paljon, mutta kumarrettava kuitenkin. Se otti sisulle ja\nsisulla jatkettiin lumisotaa. Molemmat puolet jäivät kuitenkin\nvahingoittumattomiksi. Lumipallot ja ivasanat olivat yhtä vaarattomia.\n\nRömmiläiset tuntuivat ensiksi kyllästyneen ja ylhäisen ja\nvälinpitämättömän näköisinä he alkoivat hiljalleen kävellä kauemmaksi,\ntontin toiseen päähän, missä heillä viraltapantu limonaadikoju oli\nkadehdittavana päämajana.\n\n\"Pelkurit!\" huusi Sari kiukuissaan.\n\n\"Ahaa, Sariko siellä onkin!\" huusi Porkkana vastaukseksi. \"Katsokaas\npojat, kuinka puhdas tuo Sari on: minä pesin sen äsken juuri.\"\n\nJa römmiläiset päästivät yhteisen pilkkanaurun.\n\nSaarelalaisten sisu ei enää kestänyt, vaan he ryntäsivät kohti\nkiusaajiaan heittäen lumipallonsa niin läheltä, että Räpin ja Sarin\nyhteislaukaus sattui kuin sattuikin Porkkanan hattuun. Römmiläiset\njulmistuivat ja kapasivat saarelalaisten perään, mutta jälkimäiset\nehtivät kuitenkin hyvissä ajoin porttinsa taakse ja sinne, sinne ei\nPorkkanakaan uskaltanut tunkeutua.\n\nSamassa pälkähti jotakin Räpin päähän. Hän oli esittänyt useimmat\nsuunnitelmat römmiläisten kukistamiseksi ja oli loukkautunut, kun ei\nainoatakaan niistä oltu hyväksytty toteutettavaksi. Mutta nyt hän oli\njälleen saanut ajatuksen, jonka yksinkertaisuus ja nerokkuus oli\nhämmästyttävä.\n\n\"Hei pojat, kuulkaas! Minä tiedän nyt jotakin!\"\n\nJa Räpi, pienehkö, tummapintainen, laiha ja eloisa poika, selitti\nvilkkaasti, käsiään levitellen ja takoen nyrkillään, suunnitelmansa.\n\n\"Onko teillä kellä rahaa? Minä panen kaikki, mitä minulla on. Jääkööt\nelävätkuvat tällä kertaa\", hän intoili ja näytti kädessään muutamia\nkolikoita. Räpin innostus tarttui muihinkin, jopa Pelleenkin, joka\nmuuten oli tavattoman huolellinen ja tarkka raha-asioissa. Rahat\nkoottiin. Paljon ei siinä ollut, mutta Räpi vakuutti sen riittävän.\n\n\"Ja nyt, Lassi ja Pelle jääkööt tänne pihalle, tai, Lassin on ensin\npäästettävä Sari porraskäytävään. Uskallathan sinä Sari suorittaa tuon\ntyön?\"\n\nSarin kasvot olivat vakavat ja silmissä oli synkkä tuli.\n\n\"Kyllä uskallan.\"\n\n\"Ja muista sitten, ei ennen kuin minä vihellän: kaksi pitkää\nvihellystä!\"\n\n\"Entäs me muut?\" kysyi Ima.\n\n\"Te muut menette kadulle härnäämään römmiläisiä, mutta älkää härnätkö\nliian paljon. Ja minä lähden nyt Koreloffin ukon luo.\"\n\nRäpi riensi samassa talossa taikka taloryhmässä toisen kadun varrella\nolevaan pieneen muna- ja hedelmäkauppaan, mistä pojat säännöllisesti\nkävivät ostamassa pehmeäkuorisia \"kiinanpähkinöitä\" ja missä heillä\nkaikilla ja Räpillä etenkin oli luottoakin aina markkaan ja\npuoleentoistakin saakka.\n\nRäpi sanoi kiireisesti ja huolimattomasti hyvänpäivän ja tiedusti\nsitten venäläisukolta, oliko tällä munia, mutta, lisäsi hän heti, ei\nhyviä munia, vaan huonoja, mädänneitä. Ukko luuli, että hänen kanssaan\nlaskettiin pilaa, ja kun hän ei sitä ymmärtänyt, hän käsitti sen\nloukkaukseksi ja muuttui luoksepääsemättömäksi. Räpillä oli suuri vaiva\nselittää, ettei hän laskenut mitään leikkiä.\n\n\"Mihinkäs sinä niitä tarvitset?\" kysyi ukko epäilevästi. Poikien maine\nei ollut kovin taattu koiruuksiin nähden ja ukko oli heidän kanssaan\nhyvin usein sotajalalla.\n\n\"Tarvitsenpa vain\", kierteli Räpi ja vakuutti, ettei mistään pahasta\nollut kysymys. Ja kun ukko näki rahaa hänen kädessään, haihtuivat hänen\nepäluulonsa ja hän päästi Räpin varastohuoneeseen, missä pieni\nöljytuikku vain valaisi muna- ja omenalaatikoita.\n\n\"Tuossa niitä olisi\", sanoi venäläinen ja viittasi pieneen laatikkoon,\nmissä näkyi muutamia kymmeniä munia. Räpin silmät loistivat.\n\n\"Paljonko ne maksavat?\"\n\nRyssä oli kahdenvaiheella. Hän ei ollut tottunut myymään tällaisia eikä\nosannut niiden hintaa määritellä, mutta pelkäsi samalla antavansa ne\nliian halvasta. Kauppa syntyi kuitenkin tuotapikaa ja Räpi kiikutti\nmunalaatikon mukanaan takapihalle, missä Pelle ja Lassi olivat\nparhaillaan puristamassa lumipalloja kahteen laatikkoon.\n\n\"Entä Sari?\" kysyi Räpi.\n\n\"Sari on paikallaan\", ilmoitti Pelle. \"Ja sinä onnistuit saamaan! Hei,\nniitähän on koko laatikollinen!\"\n\nRäpi silmäsi lumipallovarastoa.\n\n\"Riittää jo! Kannetaan ne ylös!\"\n\nPojat sieppasivat laatikkonsa ja kantoivat ne varastorakennuksen\nullakolle, mistä oli kaksi ikkunaa pihalle päin. Sekä muna, että\nlumipallolaatikot asetettiin lähelle ikkunoita. Räpi oli niin\ninnoissaan, että oli vähällä kaataa kaikki hypätessään niiden yli\ntakaisin.\n\nPojat laskeutuivat alas ja Räpi riensi varsinaiselle pihalle vievälle\npikkuportille, jonka säpin hän sulki ja kiersi sen ympärille\nrautalankaa, niin että sitä oli mahdoton ensi hetkessä avata.\n\nKadulta kuului melua ja huutoa. Siellä taisteltiin edelleenkin\nlumipalloilla ja römmiläisten heittämät lumipallot paukahtelivat\nkorkeaan aitaan ja putoilivat sen ylitse pihallekin.\n\nRäpi, Pelle ja Lassi lähtivät myöskin kadulle ja yhtyivät taisteluun.\n\n\"Kaikki on selvää!\" kuiskasi Räpi pojille. \"Muistakaa nyt, mitä minä\nsanoin.\"\n\nPelle ja Lassi, jotka kiistämättömästi olivat nopeimmat juoksemaan,\nlaittoivat nyt muutamia lumipalloja kainaloonsa, hyppäsivät\nkatuvierellä olevan pienen kinoksen yli ja ryntäsivät kohti römmiläisiä\nheittäen palloja. Hyökkäys oli sekä odottamaton että hämmästyttävä.\nRömmiläiset jäivät hetkeksi paikalleen jaksamatta ymmärtää että nuo\npikkupojat uskalsivat rynnätä heitä kohti. Räpi liittyi hetken\nmielijohteesta, vastoin omaa suunnitelmaansa, myöskin hyökkääjiin ja\nrömmiläiset saivat kumarrella lumipallojen vinkuessa heidän korvissaan\nja sattuessakin heihin, sillä pojat olivat harjautuneita heittämään,\nvarsinkin Lassi. Mutta hämmästys kesti vain hetken ja seuraavassa\nrömmiläiset huutaen ryntäsivät uskalikkoja kohti. Pojat heittivät\nviimeiset pallonsa ja lähtivät pakoon. Muut olivat jo kadonneet\nportista nähdessään römmiläisten ryntäävän.\n\nPorkkana juoksi pitkin, harppaavin askelin ja muut römmiläiset hänen\nperässään. Kolme saarelalaista juoksi kuin henkensä edestä. He\nsaapuivat ensiksi avoimelle portille, Pelle ensin, sitten Lassi ja\nviimeksi Räpi, joka ei ollut kuin muutaman askeleen päässä Porkkanasta.\nMutta Räpi säilytti kylmäverisyytensä ja vetäsi portin perässään\nkiinni. Ennenkuin Porkkana oli ehtinyt temmata sen auki, oli Räpi\nlivahtanut pihalle ja riensi kohti avointa varastohuoneen ovea.\nPorkkana, jota ei enää mikään pidättänyt, heittäytyi hänen jälkeensä,\nmutta raskas ovi paukahti kiinni juuri hänen nenänsä edessä. Heti\nPorkkanan jäljessä olivat muutkin römmiläiset rynnänneet pihaan.\nSamassa kuului varastohuoneen ullakolta pitkä ja tuikea vihellys, joka\nheti toistui kaameana ja tuhoaennustavana. Römmiläiset pysähtyivät\nkeskelle pihaa. He eivät nähneet vastustajiaan, piha oli aivan tyhjä ja\nhe olivat aivankuin hölmistyneitä. Mutta epätietoisuutta ei kestänyt\nmontakaan hetkeä, sillä äkkiä kuulivat römmiläiset, kuinka\nkadunpuoleinen porttiovi, josta he olivat rynnänneet, läjähti kiinni.\nHe vilkasivat taaksensa, mutta samassa kohtasi heitä ryöppy lumipalloja\nja mätiä munia ullakon ikkunoista. Ensimmäinen Lassin heittämä muna\nsattui Porkkanan hattuun ja munan sisällys valui hänen kasvoilleen.\nUllakolta kajahti huikea ja voitonriemuinen hurraahuuto samalla kuin\nlumipallo- ja munasade jatkui herkeämättä.\n\nTilanne oli toivoton ja römmiläiset kääntyivät pakoon. Puolustusta ei\nvoinut ajatellakaan eikä pihalla ollut mitään, minkä taakse olisi\nvoinut piiloutua. Jokainen römmiläinen oli jo saanut näkyvän, tuntuvan\nja tuoksuvan osansa pommituksesta.\n\nRömmiläiset ryntäsivät portille, mutta se olikin kiinni. Kostonhimoinen\nnauru kaikui ylhäältä ullakolta, missä saarelalaiset olivat täydessä\nturvassa. Räpin suunnitelma oli onnistunut suurenmoisesti. Sari oli\nnimittäin odottanut porraskäytävässä kadun puolella ja kuultuaan\nmerkkivihellyksen hän oli sulkenut portin ja työntänyt tukevan seipään\nkappaleen salvaksi kädensijan ja ajoportin salvan väliin. Ja kun aita\noli erittäin korkea ja aivan sileä, ei sen yli voinut ilman seivästä\nkiivetä millään tavalla. Römmiläiset olivat satimessa.\n\nPorkkana ja römmiläiset hyökkäsivät nyt väliportille, mutta sen oli\nRäpi sulkenut rautalangan avulla. Viholliset huomasivat, että\nsaarelalaisten heille virittämä ansa oli perinpohjainen.\n\nUllakolta kaikui naurua ja laulua. Saarelalaiset olivat kuin\njuovuksissa ilosta ja riemusta saadessaan kerrankin maksaa velkansa\nkiusaajilleen. Jos eivät römmiläiset armoa pyytäneetkään, eivät\nsaarelalaiset olisi sitä antaneetkaan. He jatkoivat pommitusta, nyt\ntyynemmin, mutta sitä tuhoisammin. Piha oli pieni, piilopaikkaa ei\nminkäänlaista eikä takinkauluksen ylösnostamisestakaan ollut apua.\nVäisteleminenkin oli vaikeaa ja niin saivat römmiläiset huutaen ja\nkostoa uhkaillen vastaanottaa lumipalloja ja mätiä munia, joita Räpi,\nPelle ja Lassi mitä huolellisimmin heittivät.\n\nTaistelua olisi mahdollisesti kestänyt paljon kauemminkin, ellei kahta\nseikkaa olisi sattunut välillä. Pommivarasto loppui ja portilta kuului\nääntä, portin ulkopuolelta nimittäin.\n\n\"Matti!\" sanoi Lassi hiljaa ja vakavasti.\n\n\"Voi sun!\" manasi Räpi. \"Nyt pojat hiljaa!\"\n\nPojat vaikenivat ja tuijottivat pihalle, missä perinpohjaisen tappion\nkärsineet römmiläiset niinikään seisoivat ja odottivat, vaatteet\ntahrattuina, lumisina ja keltaisina. Pihalla oli munankuoria\nja -läiskiä.\n\nPortti temmattiin auki ja keski-ikäinen, jäntevä mies saappaissa ja\ntyöpuvussa astui pihalle.\n\nHän oli Matti, talonmies.\n\nRömmiläiset eivät pelänneet eivätkä kunnioittaneet saarelalaisia, mutta\nMattia he pelkäsivät. Ja saarelalaiset poikaviikarit, joilla oli\nenemmän tilaisuutta häneen tutustua, pelkäsivät häntä vielä enemmän.\nMatti oli ehdoton auktoritetti, sillä hän oli ollut merimies, oli ollut\nAmerikassa ja osasi tai ainakin väitti osaavansa puhua englantia. Sekin\nolisi jo riittänyt, mutta lisäksi oli Matti peloittavan nopea ja\npeloittavan kiivas suuttumaan ja rankaisemaan kaikkia kepposia, joita\npojat joutenolossaan keksivät ja toimeenpanivat.\n\nRömmiläisten naamat valahtivat kalpeiksi, kun he näkivät Matin, sillä\nMatin muoto ennusti myrskyä.\n\n\"Vai te junkkarit!\" huusi Matti ja ryntäsi kohti. Matin kunniaksi on\nsanottava, että hän ryntäsi ensiksi kohti Porkkanaa, tarttui häntä\nniskaan ja läimäytti poikaa tukevasti selänjatkoon. Toiset römmiläiset,\nnähdessäään pakotien vapaana, kiitivät kuin ahdistetut hirvet siitä,\npujahtivat kadulle ja sitten yhtäpainoa omaan valtakuntaansa. Porkkana,\nniin pian kuin hän oli päässyt vapaaksi, ei jäänyt valittelemaan, vaan\nseurasi toveriensa esimerkkiä. Römmiläisten tappio oli täydellinen ja\npojat ullakolla olisivat hihkuneet ääneensä, ellei Matti olisi ollut\npihalla. Matti katseli siivotonta pihamaata ja murahteli jotakin\nitsekseen. Sitten hän lähti väliportille.\n\n\"Nyt pojat!\" kuiskasi Räpi ja koko Saarelaisen komppania lähti\npainumaan ulos. Varastohuoneen ovi saatiin auki hiljaa ja huomaamatta\nja sisällä oli enää Räpi, kun Matti, tuskastuneena toisellakin portilla\nkohtaamaansa esteeseen katsahti sivulleen ja näki poikien livistävän\nkohti katuporttia. Matti, jolle tietenkin silmänräpäyksessä selveni,\nkutka olivat syypäät pihamaan siivottomaan kuntoon, tavoitti heitä ja\nsaikin Räpin kiinni. Mutta Räpi luiskahti irti kuin ankerias ja lähti\njuoksemaan pakoon. Hän suuntasi kulkunsa porraskäytävään, joka oli\npihan takaosassa. Räpi asui kolmannessa kerroksessa tuossa pienessä\nkivitalossa, mutta Matti oli niin lähellä hänen takanaan, ettei hän\nmillään tavalla ehtinyt avata kotioveaan. Hän ryntäsi kohti ullakkoa\nMatin ollessa kerrosta alempana. Räpi vetäsi auki raskaan rautaoven,\nmutta pujahtikin samalla oven taakse nurkkaan. Toisella sivulla oli\nkaksi ruokasäiliötä eikä häntä näkynyt lainkaan oven ja säiliöitten\ntakaa. Matti oli kiihkoissaan ja pysähtymättä hän ryntäsi ullakolle\npäättäen hakea karkulaisen käsiinsä. Hänellä oli, ja syystä, paljonkin\nkaunaa Räpiä kohtaan. Räpi odotti hiljaa silmänräpäyksen verran, mutta\npujahti sitten oven takaa ja lähti laskeutumaan alas. Mutta jo toisella\naskelmalla hän pysähtyi, hymy valaisi hänen tummia kasvojaan, hän\nkääntyi takaisin, työnsi oven kiinni ja veti salvan eteen. Sitten hän\naivan tyynesti laskeutui pihalle, missä saarelalaiset pysyttelivät\nkatuportin luona nähdäkseen, mikä Räpin kohtaloksi oli tuleva.\n\nPoikien hämmästys ei ollut pieni, kun he näkivät Räpin tulevan yksinään\nja tyytyväisenä.\n\n\"Missä Matti on?\"\n\nRäpi viittasi rauhallisesti ylös.\n\n\"Ullakolla. Minä suljin oven.\"\n\nPojat nauroivat niin että kyyneleet tulivat silmiin. Räpin temppu oli\nmahdoton, se oli hirmuinen, mutta se oli sittenkin totta. Matti\nullakolla, Matti, jota he pelkäsivät enemmän kuin koko kaupungin\nopettajakuntia! Viimeisten hetkien suuri jännitys laukesi rajattomaan\nnauruun.\n\nJa Matti oli ullakolla. Hän oli etsinyt joka paikan siellä, mutta ei\nollut löytänyt. Hän arvasi, että poika oli piiloutunut oven taakse; hän\ntunsi kyllä kokemuksesta tavalliset sotajuonet. Palatessaan huomasi hän\noven suljetuksi. Sen oli tietenkin tuo lurjus tehnyt. Matti tunsi\nsuuttuvansa perusteellisesti. Ovi oli rautaa ja mahdoton murtaa taikka\navata, jos se kerran oli salvassa. Ja salvassahan se oli.\n\nKymmenen minuutin kuluttua pojat näkivät kattoluukun aukeavan ja Matin\nkömpivän katolle. He päästivät yhteisen hurraahuudon, jolle Matti\ntuntui olevan kuuro. Matti ryhtyi laskeutumaan pitkin palotikkaita.\nPojat odottivat siihen saakka kunnes hän oli melkein maassa ja lähtivät\nsitten joukolla kadulle.\n\nHe olivat vielä voitonhuumauksessa eivätkä ajatelleet todellisuutta. He\nolivat saavuttaneet voiton römmiläisistä, sellaisen voiton, että siitä\npuhuttaisiin kaikissa kouluissa.\n\nMutta kun ensimmäinen innostus oli laskenut, he tulivat hitusen\nalakuloisiksi. He tiesivät ja olivat varmat, että heitä odotti\nrömmiläisten taholta hirmuinen kosto. Heidän liikuntovapautensa tulisi\nnyt rajoitetuksi kokonaan. He eivät uskaltaisi johonkin aikaan mennä\nmihinkään.\n\nJa pihalla olisi asia vielä hullummin. Matti oli suututettu\nperinpohjaisesti ja pojat tiesivät, ettei Matti niinkään hevillä lepy.\nJa vaikka hän leppyisikin jonkun verran, niin voisi hän sittenkin\nasettaa kaikenlaisia esteitä heidän toiminnalleen. He olivat Matin\nmielivallan alaisia. Jos Matin päähän pälkähti, ettei varastohuoneeseen\nsaanut mennä, niin sinne ei ollut menemistä, ja jos Matti ei sallisi\nheidän lyödä palloa ja meluta pihalla, niin sekin olisi lopussa. He\neivät voisi valittaa mihinkään. Kotona sanottaisiin, että Matti on\noikeassa ja heidän tulisi enemmänkin lukea läksyjään, kuin riehua\npihalla, ja mikäli he saisivat olla ulkona, pitäisi heidän olla\nkilttejä ja hiljaisia kuin tyttökoululaiset.\n\n\"Tämä on surkea paikka!\" totesi Räpi alakuloisesti, kun he\nseisoskelivat urheilukentän päässä olevalla mäellä ja katselivat\nlahdelle, joka ei ollut vielä jäätynyt.\n\nSiinä he seisoivat ja tuumivat, mistä he löytäisivät sopivan ja\nturvallisen paikan vapaa-ajoikseen.\n\n\"Entäs viskaalin takapiha!\" uskalsi Sari sanoa hiljaisesti. Viskaalin\ntakapiha olikin ihanteellinen paikka. Se ei oikeastaan ollut mikään\npiha, vaan rakentamaton tontti, jota ympäröivät korkeat aidat ja\nrakennusten ikkunattomat peräseinät. Se oli rauhallinen ja oivallinen\nriehumistanner, mutta se oli viskaalin piha ja viskaali oli äkäinen\nmies poikaviikareille, sitä äkäisempi, kun Pelle oli onnettomuudekseen\nmuutamia viikkoja aikaisemmin rikkonut muutaman ikkunan. Senjälkeen\neivät pojat olleet mainitulla pihalla käyneet. Siksipä Sarikin teki\nehdotuksensa niin epäröiden.\n\nRäpi näytti miettivältä.\n\n\"Lähdetään viskaalin pihalle!\" sanoi hän viimein päättäväisesti. \"Kyllä\nsiellä on hauskempi kuin missään muualla.\"\n\nPojat mukautuivat, niinkuin monasti ennenkin, Räpin ehdotukseen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nNoin neljänneksen alan viskaalin takapihasta peittivät kadun puolella\nolevan juutalaisen rihkamaliikkeen tyhjät puulaatikot, joiden joukossa\noli niinkin suuria, että pojat saattoivat melkein seisoa suorana niiden\nsisällä. Täällä oli pojilla ennen ollut päämajansa. Tuonne päämajaan,\nlaatikkopinon keskeen päästiin mutkallisia, ahtaita käytäviä pitkin,\njotka oli muodostettu siten, että lähekkäin olevista laatikoista oli\nirroitettu lautoja. Kahdesta suuresta laatikosta, kun väliseinät oli\nirroitettu, oli muodostunut varsinainen kokoushuone, minkä lattialle\noli levitetty olkia. Pienimpiä laatikoita käytettiin istuimina ja\nlaudoista oli kyhätty pöytäkin. Saarelalaiset muistivat ne ajat,\njolloin he olivat olleet pikkupoikia -- nyt he tietenkin olivat omasta\nmielestään melkein täysi-ikäisiä. Silloin säilytettiin päämajassa\nasevarasto puumiekkoja, pahvista kilpiä, jousia, nuolia sekä muuta ja\nluettelematonta irtaimistoa, mikä kaikille pojille kokoontuu. Silloin\noli täällä päämajassa pidetty salaperäisiä istuntoja kynttilän valossa\n-- läheisten puutalojen omistajat tuskin olisivat nukkuneet niin\nhuolettomasti, jos olisivat tienneet, että tuon suunnattoman\nlaatikkopinon keskellä poltettiin kynttilöitä olkien keskellä -- ja\nhaudottu monenkaltaisia suunnitelmia. Se aika oli nyt mennyt ja pojat\nkatselivat puoleksi huoaten, puoleksi häpeillen entisten toimiensa\ntannerta.\n\n\"Tätä me vielä tarvitsemme\", arveli Räpi. \"Katsotaanpa, onko käytävä\nkunnossa.\"\n\nSe ei tietenkään ollut, mutta tunnin työn jälkeen oli tuo ketunluolaa\nmuistuttava paikka valmiina. Päämajasta oli kolme käytävää, niin ettei\nyllätyksestä ollut mitään pelkoa. Ja kun pojat olivat lisäksi varovasti\nirroittaneet kaksi lautaa Saarelaisen pihalle olevasta aidasta, oli\nheillä mitä oivallisin ja huomaamaton sisäänkäytävä viskaalin pihalle.\nHe eivät suinkaan kiskoneet lautoja kokonaan irti, vaan irroittivat\nvain toisen pään. Laudat saattoi työntää joko syrjään taikka\npaikoilleen.\n\n\"Hei, nyt minä tiedän, mitä me teemme!\" hihkasi Pelle. \"Käydään\npelaamaan jääpalloa tässä pihalla.\"\n\nPellen ehdotusta kannatettiin heti. Piha oli erittäin sopiva, tarpeeksi\nsuuri ja tasainen, kadun puolella laatikkopino, kahden puolen\nrakennukset ja neljännellä sivulla aita.\n\nJääpalloa pojat harrastivat tosiasiassa hyvin vähän ja siihenkin olivat\nrömmiläiset pääasiallisesti syyssä. Asia oli nimittäin siten, että\nrömmiläiset olivat omaksuneet tuon pelin jo edellisenä vuonna ja\nsiksipä saarelalaiset eivät katsoneet arvolleen sopivaksi sitä\nharjoittaa. He päinvastoin sitä pilkkasivat niinkuin kaikkea, mitä\nrömmiläiset tekivät taikka jättivät tekemättä. Mutta mikä siinä sitten\nliekin lopulta ollut syynä, mutta varmaa on, että Räpillä huomattiin\neräänä päivänä jonkunlainen käyräpäinen keppi, jonka hän selitti\njääpallosauvaksi ja jolla hän iski jääpalasia ja yleensä kaikkea, mikä\noli liikuteltavissa. Esimerkki tarttui ja pian oli joka pojalla\njonkunlainen sauvansa, mutta niitä käyteltiin vähän eikä peli ottanut\nsaarelalaisten keskuudessa viritäkseen.\n\nPojat pistäytyivät kotona hakemassa sauvansa, mutta sattuikin niin,\nettä jokainen heistä viipyi. He eivät taistelultaan olleet muistaneet\nruoka-aikaa laisinkaan ja niinpä täytyi jokaisen vekaran istuutua,\nvaikkakin vastahakoisesti, pöydän ääreen. No niin, vastahakoisuus\nhaihtui pian, vielä pikemmin kuin ruoka, joka sekin näki kyytinsä,\nsillä aamupäivän seikkailut eivät suinkaan olleet riistäneet\nruokahalua. Mutta niin pian kuin vatsa oli täynnä -- eikä siihen aikaa\npaljonkaan mennyt -- riennettiin ulos. Lassi oli löytänyt laatikostaan\nkotitekoisen pallonkin, niin että kaikki oli reilassa.\n\n\"Milläs tavalla jaetaan?\" kysyi Sari.\n\nNiinpä niin, se jakaminen oli vaikea paikka ja siihenpä se peli oli\nviime keväännä yrittänyt jäädä useammankin kerran. Tasapuolista jakoa\noli vaikea toimittaa eivätkä kaikki olleet tyytyväisiä edes\ntasapuoliseen jakoon.\n\nRäpi luki pojat. Heitä oli kahdeksan. Siis tuli neljä kummallekin\npuolen. Hän silmäili hetkisen ympärilleen ja sanoi sitten:\n\n\"Toiselle puolelle pannaan minut, Lassi, Pelle ja Sami...\"\n\n\"Hohhoh, sinä siis tahdot kaikki hait!\" huudahti Ima synkästi ja\nmuutkin, Sari, Emppu ja Vili, näyttivät tyytymättömiltä. Räpi ei\njoutunut hämilleen: tämä ehdotus oli korkein ajateltavissa oleva ja hän\noli valmis tinkimään. Tällaisissa asioissahan vastasivat jo Lassi ja\nPelle yksinäänkin koko toista puolta.\n\n\"No, ottakaa sitten Sami ja me otamme Vilin!\"\n\nVili ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Ima ja Sari eivät tyytyneet.\n\n\"Lassi tänne!\" vaati Ima. Räpi kiivastui, ehkäpä siksi, ettei häntä\nitseään, vaan hänen nuorempaa veljeään vaadittiin toiselle puolelle.\nKokoonpanoehdotuksia esitettiin puolisen tuntia ja välillä oli tulla jo\npieni yhteenottokin synkkätuulisen Iman ja kiivaan Räpin välillä,\nkunnes Lassi ilmoitti järkähtämättömästi, että hän menee toiselle\npuolelle ja hänen tilalleen tulee Vili, koko joukon huonoin pelaaja.\nRäpi murjotti, mutta Lassin sanaan oli tyytyminen, sillä minkä Lassi\nkerran oli sanonut -- ja hän teki päätöksiä hyvin harvoin -- siitä oli\nhänen kanssaan turha keskustella. Lopputulos oli, että toiselle puolen\ntulivat Räpi, Pelle, Sami ja Vili, joista Vili määrättiin maalivahdin\nedesvastuulliseen, mutta poikien mielestä vähemmän kunniakkaaseen\nvirkaan, ja toiselle puolen Lassi, Ima, Sari ja Emppu, joista taas\nSamin osuudeksi jäi maalissa makaaminen.\n\nPihalla oli lunta, mutta ei paljon eivätkä pojat ryhtyneet sitä\nlakaisemaan. He tiesivät, että se piankin tallautuu ja on sillä tavalla\npaljon mukavampi.\n\nHyökkääjiksi tulivat Lassi ja Pelle, tukimiehiksi Ima ja Räpi sekä\npuolustajiksi Emppu ja Sami. Mutta tämä järjestely oli kokonaan\nmuodollinen, sillä jo ensimmäisistä minuuteista lähtien unohtuivat\nkaikki määräykset ja kuusi poikaa hääri tuon korkista ja räsyistä\nlaitetun pallon kimpussa yhtaikaa ja yhtämittaa. Räpin ääni kaikui\nylinnä, kun hän kehoitti, huusi, manasi, kiitti ja laittoi voimatta\nkuitenkaan millään erikoisella tavalla osoittaa, että juuri hän olisi\nomansa muita neuvomaan. Lassille hän ei voinut paljoakaan ja Imallekin\npuolenpitäminen oli ankaraa. Empusta hän kyllä selvisi.\n\nHuuto ja mekastus oli huikeaa, kun pojat kirmailivat pihalla. Lumi\ntallautui varsin pian ja piha muuttui paikotellen liukkaaksi, niin että\nkompastelemiset alkoivat tulla tiheiksi. Se ei tietenkään millään\ntavalla intoa laimentanut.\n\nRäpin puolueelle alkoi käydä huonosti eikä Räpin mieliala siitä\nparantunut. Hän ärhenteli omille puoluelaisilleen ja keksi vikoja ja\nvääryyksiä vastustajissa. Mutta se ei auttanut. Lassi puski voimalla ja\nmaltilla eikä Vilissä ollut hänen lyöntiensä torjujaa. Ja kun Lassi\ntaas kerran sivalsi sauvallaan ja pallo kolahti laatikkopinoon kahden\nmaalimerkin välissä, havaitsi Räpi kiukukseen, että Vili, jolla ei\ntuntunut enää olevan suurtakaan innostusta koko peliin, oli poistunut\nvartiopaikallaan ja kiivennyt laatikoitten väliin tähystellen\njotakin...\n\n\"Vilin pahus, mitä sinä siellä kykit?\" kiljaisi hän suuttuneena. Mutta\nVili käänsi kasvonsa ja niillä oli merkillinen ilme. Hän viittasi\nkädellään, että pojat olisivat hiljaa. Vilin osoittama ehdoton\nsalaperäisyys tehosi ja pojat hiipivät hänen luokseen. Mutta he eivät\nehtineet nähdä mitään muuta kuin jonkun miehen varjon häilähtävän aidan\nharjalla, sillä puolella, missä oli toinen autiotontti.\n\n\"Mitäs nyt?\" tiedusti Räpi jännittyneenä.\n\n\"Tuo mies piiloitti jotakin laatikoitten väliin\", ilmoitti Vili\ntärkeänä, \"Minä näin, kun se kiipesi aidan yli ja sillä oli jotakin\nmukanaan.\"\n\nLaatikkopino ei ilmeisestikään ollut tarkoitettu miksikään\nsäilytyspaikaksi ja pojat olivat vallan oikeassa epäillessään, että\nasiassa piili jotakin. Räpi hiipi laatikoitten lomitse aidan luo ja\nkurkisti sen yli. Miestä ei enää näkynyt.\n\nPojat ryhtyivät etsimään piilopaikkaa. Eikä heidän tarvinnut kauankaan\nsitä haeskella. He huomasivat että muutamassa ehyeltä näyttävässä\nlaatikossa oli irroitettavissa pari lautaa. He irroittivat ne ja\nnäkivät, että laatikossa oli todella jotakin, minkä he sattumalta\ntunsivat ja mitä he pitivät suuressa arvossa.\n\nLaatikossa oli kolme neljä rullaa mustaa sytytyslankaa sekä isohko\njoukko dynamiittipötkyjä.\n\nPoikien silmät loistivat. Dynamiittia! Se oli todellakin jännittävää.\n\nTäytyy sanoa, että heidän ensimmäinen ajatuksensa oli anastaa tuo\nlöydetty aarre, olla virkkamatta siitä kenellekään mitään ja käyttää se\nomiin tarkoituksiinsa. Omistusoikeuden käsite, milloin se koski aseita,\nräjähtäviä aineita, linnunpesiä ja muuta näihin verrattavaa, oli heille\nmelkoisen epäselvä. Ja saada dynamiittia tuollainen määrä, jonka avulla\nolisi ollut mahdollista järjestää ihanan suuri voimakas räjähdys\njossakin sopivassa paikassa, se ajatus oli hurmaava!\n\nAnastamisen ajatus toteutettiin ainakin aluksi, sillä hetipaikalla\nsiirrettiin aarre turvallisempaan paikkaan, dynamiittipötkyt todella\nsillä varovaisuudella kuin dynamiittia tulee käsitellä. Aarre\nkätkettiin laatikkopinon toiseen päähän.\n\nToisena kysymyksenä esiintyi, mistä ja millä tavalla sekä mitä varten\noli dynamiitti ilmestynyt tuonne laatikkopinoon.\n\nVastaus siihenkin oli helppo antaa. Autiotontilla oli ryhdytty muutama\npäivä sitten kivijalan perustustöihin. Dynamiitti oli ilmeisesti\nperäisin työmaalta, työkaluvajasta. Mies oli kai varas, joka oli\npiiloittanut tavarat hakeakseen ne ehkä sopivampana aikana.\n\nOn vaikeaa sanoa, kuinka dynamiitin olisi lopullisesti käynyt, sillä\nviettelys oli voimallinen, ellei äkkiä olisi ilmennyt apua kannan\nmääräämiseksi aivan odottamattomalta taholta.\n\nVanha viskaali oli näet kuunnellut ja kuullut melua takapihaltaan ja\narvannut vallan oikein, että joku poikaviikarijoukko oli havainnut\nmainitun takapihan soveliaaksi intiaanielämälleen. Vanha viskaali ei\nsietänyt melua, ei missään muodossa, eikä hän siksi hyväksynyt\nvuokralaisiksi taloonsa perheitä, joilla oli lapsia taikka\nsoittokoneita ja posetiivarit oli katkera kokemus opettanut karttamaan\nvanhan viskaalin pihaa. Oli näin ollen suorastaan julkeaa, että\nsaarelalaisten äänekäs joukko oli uskaltanut tunkeutua pyhitetylle\nalueelle.\n\nVanha viskaali kaipasi pientä liikuntoa, pientä räjähdystä. Kotona ei\nollut siihen tilaisuutta. Taloudenhoitajattarelle ei viskaali\nuskaltanut sanoa mitään, vaikka tämä olisi hänelle syöttänyt raakoja\nperunoita. Eikä hän syöttänyt, hän hoiti tehtävänsä oivallisesti eikä\nviskaalilla ollut tilaisuutta napista. Ja viskaalilla oli halu napista,\nhalu ärjähtää.\n\nTavallaan siis hyvillä mielin ryhtyi viskaali vetämään huopasaappaita\njalkaansa tohveleitten sijaan, puki ylleen takin villapaidan päälle,\notti keppinsä ja lähti ulos. Tähän kaikkeen hän käytti niin runsaasti\naikaa, että hän joutui takapihalle vasta silloin kun saarelalaiset\nseisoivat ja miettivät, millä tavalla he käyttäisivät hyväkseen\nlöytämänsä aarteen.\n\nKeskustelukysymys oli siinä määrin kiintoisa, ettei kukaan nähnyt eikä\nkuullut viskaalin lähestymistä ennenkuin hän seisoi aivan vierellä.\nPojat vavahtivat pelosta ja tuijottivat häneen sekunnin verran, mutta\nseuraavassa sekunnissa he olivat kuin marakattijoukko ponnahtaneet ylös\nja hypähtäneet laatikkopinon päälle vanhan viskaalin saavuttamattomiin.\nSiellä he olivat turvassa, sillä vanhan viskaalin jäsenet eivät\nsallineet hänen kiipeillä huojuvalla pinolla kilpaa poikaviikareitten\nkanssa, jotka tunsivat olevansa tuolla ylhäällä kotonaan kuin\nvillivuohet kallioilla taikka marakatit puissa. Tuo vaistomainen\nhypähdys oli niin nopea ja onnistunut, että viskaali totta puhuen\nhämmästyi. Hän menetti kokonaan tilaisuuden nauttia yllätyksestään.\n\n\"Vai te junkkarit!\" ärähti hän ja heristi keppiään. Pojatkin olivat\nvielä hämmästyneitä eivätkä vastanneet mitään tähän laimeaan\npuhutteluun, sillä vanhan viskaalin puhutteluksi se oli laimea.\n\nTilanne olisi ollut pojille nautittava, ellei osa heistä olisi jättänyt\nsauvojaan pihalle kantaessaan dynamiittia. Nuo sauvat olivat nyt\nviskaalin saaliina.\n\nHän huomasikin ne heti.\n\n\"Vai täällä te kepeillä iskette... niin, niin, kyllä tiedetään...\nkiviä... ja ikkunat säpäleiksi\", marisi hän ja keräili sauvoja\nkainaloonsa.\n\nSauvat eivät olleet juuri minkään arvoisia, mutta pojilla ei kuitenkaan\nollut halua niitä menettää, sillä heillä ei ollut toisiakaan. Eikä\nmetsäänkään nyt vielä viitsinyt mennä, kun ei ollut hiihtokeliä.\n\nSitten vanha viskaali heidät haukkui, haukkui oikein sydämensä pohjasta\nsekä kielsi heidät kauhistuttavien rangaistusten uhalla milloinkaan\nenää pistämästä nenäänsä hänen pihalleen. Pelle yritti hiukan vastata,\neihän tilaisuutta saanut jättää käyttämättä, mutta silloin Räpi äkkiä\npuuttuikin puheeseen. Räpi ei harkinnut asiaa lainkaan ja puoli tuntia\nmyöhemmin hän olisi mielellään syönyt kielensä, mutta nyt hän puhui.\nEhkä aamupäivän tapaukset olivat siihen vaikuttaneet, römmiläiset sekä\nMatti, -- poikien karkoittaminen kaikkialta.\n\n\"Kuulkaas, herra viskaali, emmehän me ole tehneet mitään pahaa...\"\n\n\"Vai vielä mukiset, junkkari!\"\n\nSilloin Räpi kimmahti ja laukaisi:\n\n\"Me olemme löytäneet dynamiittia!\"\n\nViskaali koetti katsella ylös pinon päälle, missä Räpi seisoi: se oli\nhänelle vaikeaa, sillä hänen niskansa oli jäykkä. Joka tapauksessa hän\nkysyi, mitä poika oli sanonut.\n\n\"Me olemme löytäneet dynamiittia!\" toisti Räpi. Poikien kasvot\nloistivat: he eivät enää ajatelleetkaan dynamiitin anastamista. Vanhan\nviskaalin ällistys maksoi sekin jotakin.\n\n\"Dy-dynamiittia! Mistä te peijakkaat sitä olette löytäneet? Siepanneet\nkai tuolta työmaalta?\"\n\nRäpi vastusti tarmokkaasti.\n\n\"Emme me ole siepanneet. Me pelasimme tässä, kun Vili, tuo poika\ntuossa, näki miehen tulevan aidan yli tuolta, tuolta noin työmaalta. Se\nmies piiloitti jotakin laatikoihin. Ja kun me menimme katsomaan, niin\nsiellä oli dynamiittia ja sytytyslankaa.\"\n\nKertomus oli selvä ja asiallinen. Vanha viskaali ymmärsi sen. Hän\nunohti meluamisen.\n\n\"Missä se on?\"\n\nRäpi katsoi, että sanaton välirauha oli solmittu ja loikkasi pinolta\nmaahan. Sitten hän hävisi laatikkosokkeloon palaten muutaman ajan\nkuluttua syli täynnään dynamiittipötkyjä ja käsi pujotettuna\nsytytyslankarullien läpi. Hän laski kantamuksensa maahan.\n\n\"Tässä ne ovat.\"\n\nVanha viskaali astahti pari askelta sivulle ja katseli kasaa ja katseli\npoikia. Viskaali ajatteli: pojat eivät ole niitä anastaneet. Pojat\najattelivat: viskaali pelkää dynamiittia.\n\nMolemmat olivat oikeassa.\n\nViskaali pelkäsi todellakin dynamiittia. Hän ei koskenut omaisuuteensa\n-- uutta kivijalkaa ja uutta rakennusta ryhdyttiin rakentamaan hänelle\n-- vaan seisoi ja mietti -- sillä miehet ovat poikia vielä\nharmaahapsinakin -- millä tavalla olisi ilmaisematta, että dynamiitti\nherätti hänessä vastenmielisyyttä. Se oli turha vaiva: pojat kyllä\nnäkivät ensi silmäyksellä, ettei viskaali tuntenut oloaan oikein\nmukavaksi tuon sidotun voiman vierellä.\n\n\"Minne nämä saa kantaa?\" kysyi Räpi palvelevaisena. Viskaali oli juuri\nvastaamaisillaan, kun tuli ajatelleeksi, ettei Räpi eivätkä hänen\ntoverinsakaan olleet soveliaita niin edesvastuulliseen tehtävään.\n\n\"Käy kutsumassa pihamies tänne\", hän sanoi ja jäi vartioimaan kasaa\nsiirryttyään vieläkin pari askelta sivummalle. Häntä kiukutti\narkuutensa, mutta hän ei voinut sille mitään.\n\nRäpi livahti notkeana tiehensä ja palasi jonkun ajan kuluttua mukanaan\nepäuskoinen ja äreä renki, joka viimeiseen saakka koetti vakuuttaa sekä\nitselleen että Räpille, että hänestä tehtiin pilkkaa, jonka hän kyllä\nmaksaisi korkoineen. Hänellä oli kyllä yleensä aihetta sellaiseen\nluuloon, mutta tällä kertaa hän kuitenkin erehtyi.\n\nHän korjasi vaarallisen aarteen talteen. Vanha viskaali kääntyi\nlähteäkseen. Hänellä ei ollut syytä manata poikia. Ei, sen hän myönsi\njurosti itselleen. Päinvastoin, hänellä olisi ollut syytä heitä hiukan\nkiittää. Se taas oli hänelle mahdotonta. Hän ei ollut oppinut\nkiittämään. Sitäpaitsi, tuollaisten junkkarien kiittäminen! Ei, se ei\nkäynyt päinsä! Tyytymättömänä itseensä hän aikoi lähteä tiehensä.\n\nMutta Räpillä ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja. Hän otti\ntilaisuudesta vaarin ajatellen, että joka pysyy vaiti, se unohdetaan.\n\n\"Kuulkaas, herra viskaali, saammeko me olla täällä pihalla. Emme me\nikkunoita säre!\"\n\nViskaali katseli tuota mustapintaista junkkaria ja katseli hänen\nuteliaita tovereitaan, jotka keikkuivat laatikoitten päällä\nilkimielisinä ja vilkkaina. Hän murahteli.\n\n\"Olkaa, mutta älkää huutako\", hän myöntyi.\n\nRäpi ei uskaltanut, ei edes itsensäkään puolesta, luvata niin paljon.\nMutta hän sanoi:\n\n\"Me huudamme hiljaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPimeän tultua pojat palasivat kotiinsa likaisina, märkinä, väsyneinä,\nmutta touhuissaan ja onnellisina. Lupapäivä oli käytetty tarkkaan:\nensin taistelu römmiläisten kanssa, sitten Matti, sitten dynamiitin\nlöytäminen ja sitten vanha viskaali. Siinähän oli seikkailua. Ja nyt\nheillä oli lupa olla tuolla viskaalin pihallakin. Nyt käytäisiinkin\npelaamaan joka päivä.\n\nSyvään huokaisten Räpi tarttui laskuvihkoonsa. Toisen pöydän ääressä\ntankkasi Lassi historiaa koettaen omistaa itselleen jonkunlaisen,\nvaikkapa vain välttävän, käsityksen Ateenan ja Spartan valtioitten\nerilaisuudesta.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKaupunginlahti oli jäätynyt.\n\nSamea syystaivas oli seestynyt, toivottoman harmaat, laahustavat\npilvenlongat olivat hävinneet ja kadonnut oli raaka ja karmiva kosteus.\nIllasta oli kirkastunut, taivas oli tähdittynyt ja kylmänä ja kalseana\noli kuu kurkoittanut esiin kattojen takaa. Eivät enää lotisseet kadut,\nne kajahtelivat kumeina askelien alla ja pakkasen puremina ovet\navautuessaan ja sulkeutuessaan kitisivät. Tyyneksi oli käynyt ja\nkirkkaana ja aurinkoisena oli vaiennut aamu. Eikä pakkanen hellittänyt.\nSe kahlitsi lahden, vangitsi sen ollessa peilikirkkaana ja kumajava jää\npeitti selän ja salmet. Lunta ei hiukkaakaan putoillut; tummankirkkaana\nja alastomana loisteli jää talvisen auringon valjuissa säteissä.\n\nIhanan luistinjään rakensi se talvi. Ei kohmetuttanut se lahtea\nlaineisiin, ei särkenyt jäätä siruiksi, ei laittanut piikkejä ja\nteräviä särmiä, joissa ei kulje mies eikä hevonen. Ei, sileää ja\ntasaista oli sen talven jälki, jää liukasta ja liukkaampaa kuin\npeililasi. Siinä oli luistinalaa riittämiin kaikkiin suuntiin, saarien\nja salmien lomitse toisille selille, kauas ulkosatamaan ja merelle,\njoka vielä lainehti vapaana, vaikka mustana ja raskaana. Vain jäätäkin\ntummempi laivaväylä jakoi jääkentän kahteen osaan, mutta sittenkin\nriitti liikkumisalaa.\n\nOli varhainen sunnuntaiaamu, kun saarelaiset varustautuivat lähtemään\njäälle, luistelemaan ja pelaamaan jääpalloa. Pojilla oli ollut ilonsa\njo edellisinäkin päivinä, jolloin he olivat käyneet matalilla\nvesihaudoilla, \"kulpilla\", koettelemassa jään vahvuutta, \"letkumassa\",\nnautinto, jonka vanhemmat ja opettajat olivat jyrkästi kieltäneet,\nmutta joka tarjosi ihanaa jännitystä. Mikä saattoikaan olla viikareista\nmieluisampaa kuin hypellä ja huojutella itseään notkuvalla jäällä, joka\nritisi ja taipui, ja tuntea koko ajan, että millä hetkellä tahansa\nsaattaisi pulahtaa jään läpi kylmään veteen. Siellä, vallien tienoilla,\noli kulppia riittävästi, jos oli poikaviikareitakin.\n\nRäpi oli koettanut nautinnon perinpohjin: hän oli onnistunut särkemään\njään ja molskahtamaan veteen. Seuraukset olivat monenlaiset: hän sai\nensiksi kylmän kylvyn, koulussa rangaistuksen luvattomasta nautinnosta\nja märistä vaatteista sekä käskyn hetipaikalla painumaan kotiinsa ja\nkotona taas sekä sanoin että teoin tehostetun rangaistuksen vanhempien\nja opettajien kiellon rikkomisesta.\n\nEikä Räpi sittenkään olisi vaihtanut tehtyä tekemättömäksi. Tuo kylmä\nkylpy hankki hänelle enemmän arvonantoa poikien keskuudessa kuin kymppi\njossakin hyödyllisessä, mutta ikävässä kouluaineessa.\n\nKahtena päivänä olivat kulpat olleet ohjelmassa.\n\nTänään luisteltaisiin.\n\nIlma oli kirkas ja kylmä. Se tunki sieraimiin ja sai ne tuntumaan\njollakin tavoin kuivilta, se paisutti rintaa ja oli hyvänmakuista\nhengittää. Veri kiersi nopeammin ja posket punoittivat väkisinkin.\n\nSarilla oli ollut ankara taistelu itsensä kanssa, sillä hän oli\nedellisenä iltana saanut vihdoinkin lainaksi \"Tohtori Nikolan koston\"\nsekä \"Tohtori Nikolan\" ja hänen täytyi monasti katsahtaa ikkunasta ja\nkuulla poikien ääniäkin pihalta ennenkuin saattoi tehdä valintansa. Ei,\nkirjat saivat nyt jäädä, ehtisihän niitä lukea illallakin. Ja Sari\npukeutui, ahmi suuhunsa aamiaisen tapaista, tempasi luistimensa ja\nsauvansa ja ilmestyi pihalle.\n\nPojat kulkivat rantaa kohti, sivuuttivat vanhat vallit, joilla\nkeltaiset ja ruskeat ruohonkorret törröttivät vähäisen lumen alta, ja\nkiersivät venelaiturille. Römmiläisistä ei ollut pelkoa, sillä\nsaarelalaisten mukana oli nyt tuki ja turva, viereisessä talossa asuvan\nRoopen vanhempi veli, joka oli kahdeksannella luokalla ja saattoi\nselvitä melkeinpä yksinään koko römmiläisten joukosta. Hän oli\nalentunut takaamaan koko seurueen turvallisuuden, kun hänelle oli\nesitetty tilanne. Ja olikin totta: hänen läsnäolonsakin riitti, sillä\nlaiturilla näkyi Porkkana ja muutamia römmiläisiä, mutta he eivät\nmillään tavalla osoittaneet vihamielisyyttään.\n\nLuistimet kiinnitettiin kenkiin, joihin jo viikkoja sitten oli suutarin\nannettu laittaa kantaraudat. Vili oli laitattanut kantarautansa niin\naikaisin, että ne ehtivät irtautua ennenkuin jäitä tulikaan.\n\nEnsimmäiset tulevat viimeisiksi ja päinvastoin. Se piti paikkansa\nsaarelalaisiin nähden, sillä niin pian kuin luistimet olivat jalassa,\nei viskaalin takapihalla kelpaava luokittelu enää tullut\nkysymykseenkään. Sari, joka siellä sai tyytyä maalinvahdin\nvaatimattomaan asemaan, oli jäällä vertojaan vailla. Hän oli\nsaavuttamaton koko muulle joukolle. Sari oli niinikään sukkela ja varma\neikä Lassinkaan tarvinnut taitojaan hävetä, mutta Räpi näytteli\nhyvinkin vähäistä osaa luistimilla ollessaan.\n\nPoikajoukko pyrähti jäälle. Ohut tuuli kävi mereltä ja he luistelivat\nkaikin voimin vastatuuleen nauttien raikkaasta, kirpaisevasta ilmasta,\nsileästä jäästä, vaivattomasta kulustaan ja omasta vauhdistaan. Ranta\njäi kauas, jäi kaupunki, jonka yllä leijaili pumpulinen hämy:\nlukemattomista savupiipuista melkein kohtisuoraan kohoava, väreilevä ja\nvälkehtivä savuverho, jonka keskeltä kohosivat vain vanha kellotapuli,\nuuden kirkon terävä, välkkyväristinen huippu ja linnan jykevä torni.\n\nKuin hurmion vallassa he kiitivät eteenpäin. Jalat näyttivät tuskin\njäähän koskettavankaan, ponnistus ei väsyttänyt, veri soi ja kohisi,\nkun he etukumarassa, katse tähdättynä sinertävään kaukaisuuteen,\nliitivät pitkin välkkyvää pintaa, jonka alla mustat vedet tuijottelivat\nheihin niin sykähyttävän läheltä ja uhkaavina.\n\nJää kimalsi, utu väikkyi saarien vaiheilla, korkeana kohosi niemi\nsalskeine kuusineen, alastomine koivuineen ja harmahtavine leppineen.\nHe juopuivat vapaudestaan, rajattomuudestaan, joka oii heidän\nympärillään, voimasta, joka heissä pursui, ja ilmasta, joka raikkain\nhappivirroin huuhteli heidän keuhkojaan. He riemuitsivat kukin\nsisimmässään, he olivat onnellisia, he huutelivat toisilleen\ntarkoituksettomia sanoja ja jää kantoi heidän huutonsa, se huhusi ja\nniemi vastasi kumein kaiuin.\n\nHe luistelivat ja pelasivat. Heidän tuli kuuma, he riisuivat palttonsa,\nasettivat ne jäälle merkitsemään rajoja ja maaliaukkoa, pelasivat,\nhuusivat ja nauroivat. Pallo ponnahti kauas rajojen ulkopuolelle, se\nkieri pitkin jäätä, vihelsi ja vinkui ja kuin mielettömät he kirmasivat\nsen perässä teräksisin askelin. Oli ihanaa olla jäällä, tuntea\nluistimet jaloissaan. He olivat kuin siivitetyt ja nopeuden helppous\nhuumasi heidät. Ja sauva oli kuin miekka, he ryntäsivät eteenpäin eikä\nmikään ollut heille mahdotonta. He valloittivat maailman.\n\nJa sitten kun vanhempi Roope otti heidät vuoronperään jääjahtiinsa!\nKuin jättiläislintu se liiti jäällä, kohisten ja sihisten, sen\nteräsjalakset soivat ja purjeet humisivat. He makasivat vatsallaan\ntarrautuen kiinni reunoihin ja näkivät jään luistavan altaan mustana ja\nuhkaavana, kilometrin kilometrin jälkeen, saaret vilahtivat ohitse,\nhumahdettiin salmista ja kiidettiin taas suurelle selälle, missä tuuli\ntohisi korvissa. He makasivat ja hurmioituivat ja pelkäsivät,\npelkäsivät kauheasti mutta nauttivat kuin olisi jokainen hetki ollut\nviimeinen. Ah, ihana oli helisevä jää, ilma oli ihana ja oli niin ihana\nelää niinkuin ei kouluja eikä läksyjä olisi ollut olemassakaan.\n\nJa vihdoin he astelivat kotiin, väsyneinä, vähäpuheisina, jalat\nraskaina ja kankeina, mutta veri kohisi vieläkin heidän nuorissa\nsuonissaan. He tunsivat tiedottomasti täyttymyksen, he olivat kylläisiä\nja onnellisia, he eivät toivoneet mitään, eivätkä murehtineet mitään.\nHeidän oli hyvä olla. He olivat nuoria, he olivat terveitä ja\nvoimakkaita ja jää oli ollut kirkas ja laaja. Se päivä syöpyi heidän\nmieliinsä, tuo päivä, jolloin he olivat juoneet täysin ahnain\nsiemauksin ulkoilman raikkautta ja liikunnon suloisuutta ja havainneet\ntuon juoman hyväksi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nSaarelalaiset valmistuivat otteluun römmiläisten kanssa.\n\nVäärinkäsitysten välttämiseksi on sanottava heti: jääpallo-otteluun.\n\nLumisota- ja munataisteluajat olivat olleet ja menneet. Sekä\nsaarelalaiset että römmiläiset olivat varttuneet varmasti vuosissa ja\nepävarmasti myös viisaudessa. Pikkupoikien nujakat lakkasivat, mutta\nkeskinäinen vastenmielisyys, kateus ja piikittelyhalu ei kuollut.\nKaiken pohjana oli ikuinen miehinen kysymys: kuka meistä on etevämpi,\nvoimakkaampi, taitavampi?\n\nKiista päätettiin osaksi ratkaista jääpallo-ottelussa.\n\nSaarelalaiset olivat kahden kuluneen vuoden aikana hellittämättä\nahkeroineet sauvan, pallon ja luistimien parissa. Vanhan viskaalin\ntakapiha oli alituisessa käytössä, milloin ei voitu pelata jäällä\ntaikka radalla, ja vanha viskaali olisi luultavasti jo aikoja sitten\nperuuttanut kerran antamansa luvan, ellei hän olisi muuttanut tuolle\npuolen melun ja kaiken hälinän. Mistä ja miksi saarelalaiset olivat\ntähän peliin kiintyneet, sitä he eivät olisi parhaalla tahdollakaan\nkyenneet selittämään. Se tuli muotiin ja sillä hyvä; miesten\nkeskuudessa, niin vielä enemmän poikien keskuudessa, on muoti yhtä\ntyrannimainen, oikullinen ja odottamaton kuin naistenkin parissa; erona\non vain se, että miesten muodit kestävät verrattoman paljon kauemmin.\nSaarelalaiset innostuivat jääpalloon ja tuo innostus pysyi ja kasvoi.\nJääpallopeli tuli heille kaiken inhimillisen arvon vertauskuvaksi:\nniinkuin muita aineita verrataan veteen, vertasivat saarelalaiset\nihmisiä jääpallopeliin. Oli kahta lajia pääasiassa: sellaisia, jotka\npelasivat, ja sellaisia, jotka eivät pelanneet. Jälkimäiset eivät\nherättäneet heissä minkäänlaista mielenkiintoa, elleivät olleet\nonnellisia sotapäälliköitä, hyviä ratsastajia taikka hirmuisen eteviä\nsalapoliiseja. Pelaavissa ihmisissä taas eroitettiin sellaiset, jotka\npelasivat hyvin, ja sellaiset, jotka pelasivat huonosti.\n\nSaarelalaiset laskivat itsensä näiden kahden välimuodoksi.\n\nHeidän pelinsä oli alkanut saada jo jonkunlaisia suuntaviivoja. Se ei\nenää ollut suoranaista nujakkaa, missä miesvoimalla ja väkisin\nyritettiin kuljettaa palloa ja työntää se työntämällä maaliin. Siellä\ntakapihalla se väliin yritti vieläkin muuttua nujakaksi, mutta jäällä\nei sellainen soveltunut. Ja se kävi muutenkin mahdottomaksi, kun\nluistelutaito erotti miehet niin peräti eriarvoisiksi. Peliin oli\ntullut hieman yksilöllisyyttä. Yriteltiin syöttöjä, \"passauksia\", joita\nhuudeltiin etenkin silloin kuin oltiin varastauduttu vastapuolen\npuolustajienkin taa. Off-side-tilanteesta eli arkikielellä \"opsaitista\"\noli kyllä aavistus ja tuota sanaa hoettiin joka paikassa, mutta sen\nmerkitys ei ollut vielä jaksanut kirkastua täysin tajuttavaksi,\npuhumattakaan siitä, että käytännössä olisi kyetty sitä noudattamaan.\n\nLassi oli säilyttänyt asemansa ensimmäisenä ja etevimpänä. Hän ei ollut\nsukkela eikä notkea, mutta hän oli varma ja vakava, hätäilemätön ja\nharkitseva. Sari ja Sami olivat tasavertaisia ja heidän tasoaan hipoi\nEmppu. Kaikki kolme he osasivat käsitellä palloa, harhauttaa\nvastustajan ja yleensä \"narivoida\". Emppu oli väsymätön puuhaamaan ja\nSari ja Sami taas nopeita ja liukkaita luistimillaan. Vili, sanottuaan\njäähyväiset lainakirjastolle, jota hän oli aikoinaan yltynyt käyttämään\nenemmän kuin liiallisesti, oli kehittynyt nopeasti ja vastasi nyt\nyhdessä hyvätuulisen Pellen kanssa saarelalaisten puolustuksesta.\nMaalivahdin toimi oli saanut täyden kansalaisluottamuksen: katkera\nkokemus oli osoittanut saarelalaisille, että maalivahti vastasi monissa\ntilanteissa koko joukkuetta. Ima oli tuossa arvossa, vastuunalaisessa\nja epäkiitollisessa, sillä voittomaaleihin ei hänellä milloinkaan ollut\nosuutta ja tappiomaalit oltiin taipuvaiset laskemaan kaikki hänen\ntililleen. Roope, joka samoin kuin Aku ja Kallekin, laskettiin\nkuuluviksi saarelalaisiin, kilvoitteli Räpin kanssa etevyydestä ja\nhuonommuudesta, sillä Räpi, vaikkakin olosuhteisiin nähden hyvä\npelaaja, ei kyennyt pääsemään toveriensa tasalle. Luontoaan on jokaisen\nvaikea muuttaa ja niinpä Räpikin edelleen oli se, josta lähti enimmän\nääntä ja vähimmin villoja. Hän neuvoi, moitti ja kehoitti. Ja se oli\nkyllä tunnustettava, että hänen neuvonsa eivät olleet huonoja, vaikka\nne eivät aina olleetkaan esitetyt oikealla ajalla ja vaikka hän ei itse\nniitä kyennyt käytännössä toteuttamaan. Mutta hänellä oli innostusta,\nuskoa ja sisua koko joukkueen varalta. Hän muodosti Empun ja Kallen\nkanssa tukimieslinjan, Roope ja Sami olivat laitahyökkääjiä, Lassi\nkeskellä ja Sari sekä Aku sisähyökkääjiä.\n\nTällainen oli joukkueen lopullinen asetelma, joka oli syntynyt\nvaikeasti ja vaivaloisesti, lukemattomien muutosten, hyväksymysten ja\nhylkäysten jälkeen. Räpi oli siihen tyytyväinen, sillä se oli\npääasiallisesti hänen käsialaansa, mutta kaikki eivät olleet.\n\nOttelun tulos oli äärimmäisen epävarma. Tosin eivät römmiläiset jäällä\nolleet niin peloittavia vastustajia kuin tappelussa, heidän joukostaan\noli muutamia pahimpia pukareita siirtynyt muualle ja Porkkanaa\nlukuunottamatta ei heidän joukossaan ollut ketään ennakolta hirvittävää\npelaajaa. Maalivahtiaan he kehuivat ilmiöksi, minkä sanan he olivat\nlukeneet sanomalehdestä ja hän itsekin vahvisti tätä käsitystä. Ima ei\nhalunnut olla huonompi ja vakuutti, että hänen selkänsä oli liian\nkankea kertaakaan poimimaan palloa omasta maalipömpelistä.\n\nNyt piti ratkaistaman kahden naapuritalon välit. Jännitys oli suuri,\nmutta vetoja ei lyöty: oltiin liian epävarmoja.\n\nOttelua ei voitu suorittaa luistinradalla, sillä siellä on liiaksi\nliikettä. Se suoritettiin luistinradan ulkopuolella jäällä, missä tuuli\noli nuollut puhtaaksi isohkon alan, jota pojat olivat puhdistelleet\nedelleen. Muuan taatusti puolueeton viidesluokkalainen oli onnistuttu\nsaamaan erotuomariksi ja pelaajien ilmeet eivät ennustaneet mitään\nhyvää, ellei hän osaisi ratkaista pulmia kuin Salomoni.\n\nSaarelalaiset muistivat vielä ottelun alkaessakin joitakin Räpin\nneuvoja. Niistä oli muuan se että Porkkanaa tuli vähintäin kahden\nmiehen vartioida. Räpin neuvo osoittautui hyväksi, vaikka Räpi ei\nvoinut sanottavasti auttaa sen täyttämistä. Mutta Emppu ja Kalle olivat\nväsymättömiä ja mustasukkaisen tarkkoja. Porkkanan suurempi voima ja\nhäikäilemättömyys ei auttanut juuri mitään, kun varsinkin Emppu hääri\nkärppänä hänen ympärillään ja nappasi pallon pois yhtämittaa. Porkkana\nhuomasi mahdottomaksi puolestaan riistää palloa Empulta, joka oli kuin\nväkkärä. Römmiläiset eivät vielä täydelleen käsittäneet, mihin\ntaikinaan Porkkana oli sotkeutunut, vaan syöttivät uskollisesti hänelle\nkaikki sopivat ja sopimattomat pallot. Emppu nappasi ne ja toimitti ne\nvuorostaan Lassille taikka Sarille.\n\nPeli oli kiivasta ja kiukkuista, mutta se oli oikeastaan vain parin\nkolmen, Porkkanan, Lassin ja Sarin peliä. Muut koettivat vain palvella\nheitä. Römmiläisillä oli horjumaton luottamus Porkkanaan, joka oli\nkasvattanut tämän luottamuksen sekä sanoilla että kurituksella;\nsaarelalaiset eivät myöskään millään tavalla halunneet olla\ntunnustamatta, että Lassi oli heidän toivonsa ja ankkurinsa. Kuitenkin\nsaarelalaiset olivat joukkueena sisäisesti kehittyneempiä: he\nmuistivat myöskin Saria. Ja Lassi ja Sari, vaikka tietenkin he kaikin\ntavoin koettivat osoittautua eteviksi, asettivat, ehkä täysin\nitsetiedottomasti, joukkueen voiton oman loistonsa edelle, kun taas\nPorkkana, yhtä tiedottomasti, näytti ajattelevan, että römmiläisten on\nvoitettava, mutta voitettava vain hänen avullaan ja kauttaan. Porkkana\nei luovuttanut palloa millään hinnalla, hän ponnisteli vastaan, hän\nhalusi syöksyä maalia kohti yksinään, ja säännöllisesti saivat Pelle ja\nVili, ellei jo Emppukin, hänet palautetuksi. Mutta Porkkanan oli\nmahdoton käsittää, että nuo häntä pienemmät ja heikommat pojat\nsaattaisivat todellakin ja lopultakin merkitä hänelle ratkaisevaa\nestettä.\n\nLassi teki maalin. Hän oli saanut itsensä pujotelluksi maalin eteen ja\nsiinä hän laukaisi täydellä voimalla. Pallo vihelsi kahden maalia\ntarkoittavan riu'un välitse ja lensi kauas hankeen.\n\n\"Opsait!\" kiljasi Porkkana raivoissaan.\n\nRäpi leimahti ilmiliekkiin.\n\n\"Ei ollut opsait, ei! Lassi sai pallon tuossa ja puolustajat olivat\ntuolla. Itse sinä olet opsait.\"\n\n\"Pidä suus kiinni!\" sanoi Porkkana synkästi ja luisteli Räpin luo.\nMolemmat silmäilivät toisiaan uhkaavasti. Mutta suukopu loppui siihen:\nPorkkana ei saanut pakoitetuksi itseään riitelemään, sillä maali oli\nliian eittämätön.\n\nPeli jatkui. Porkkana teki voitavansa, mutta hammasta purren,\nväsymättömänä, häiritsi Emppu hänen liikkeitään. Porkkana hermostui ja\nalkoi turvautua yhä enemmän voimaansa. Räpi kaatuili tämän tästä, mutta\nhän ei puhunut mitään. Eikä Emppukaan puhunut. Mutta Pelleä vastaan\ntörmätessään keikahti Porkkana itsekin kerran kumoon ja silloin oli\nRäpin mahdoton salata iloisuuttaan. Porkkana väitti Pellen tehneen\nkoiruutta eikä kai ollut väärässäkään, mutta erotuomari ei ollut nähnyt\nmitään ja sekin riita jäi siihen. Pelle vain senjälkeen hiukan aristeli\nPorkkanaa.\n\nSari teki toisen maalin ja hihkasi itse ensimmäiseksi. Ja heti\nsenjälkeen sattui sellainenkin kumma, että Räpi pääsi ylvästelemään\nkoko loppuajaksi ja moneksi päiväksi. Pallo oli toisella laidalla,\nmissä melkein kaikki pelaajatkin olivat, kun sieltä ponnahti suoraan\ntoiselle laidalle, Räpi sai sen haltuunsa ja lähti viivana kiitämään\nmaalia kohti, joka oli melkein avoin. Räpillä ei kiihkoissaan ollut\naikaa lyödäkään, hän luisteli palloineen noiden riukujen välistä\nsisään.\n\nSaarelalaisilla oli kolme maalia ja he ylpistyivät.\n\nPorkkana sai pallon, Emppu ja Pelle ympärillään. Mutta silloin Pelle\nkaatui omasta vauhdistaan, Emppu syöksyi hänen päälleen ja karkean\nhuudon päästäen ampui Porkkana pallon maaliin missä Ima teki kauniita,\nmutta tarpeettomia liikkeitä eikä millään tavalla kyennyt estämään. Ja\npian senjälkeen teki Porkkana toisenkin maalin kulmalyönnistä ja\nsaarelalaisten mielenrauha oli ollutta ja mennyttä. Ja kohtalo tahtoi\nrangaista saarelalaisia suurista luuloista, sillä Vili teki raskaan\nkäsivirheen maalin luona, römmiläiset saivat rangaistuslyönnin ja\nPorkkana toimitti pallon maaliin hihkaisten tyytyväisyydestä.\n\n\"Katsokaas pojat, sillä tavalla pelataan!\" huusi hän saarelalaisille,\njotka eivät vastanneet mitään, murjottelivat vain synkkinä. Äsken\nheillä oli ollut kolmen maalin etumatka: nyt he olivat tasoissa.\n\nRömmiläiset eivät enää epäilleet voittoaan. Mutta hekin pettyivät.\nSaarelalaiset pitivät puolensa, väsyneinä, kiukkuisina ja synkkinä.\nPorkkana ei päässyt enää kertaakaan murtautumaan läpi ja peli päättyi\ntasan.\n\nKuitenkin olivat saarelalaiset voittajia. He olivat pitäneet puolensa\nrömmiläisten kehuttua etevämmyyttä vastaan ja heidän itseluottamuksensa\nkasvoi. Tasapeli kuitenkin varjeli heitä liian aikaisin vajoamasta\nitsekylläisyyden ja tyytyväisyyden hyllyvään suohon. He jatkoivat\nharjoituksiaan uusia ja suurempia ponnistuksia ja vaikeuksia varten.\nKiihkeä kiistatahto juurtui heissä yhä tukevammaksi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nLyseo, jossa melkein kaikki saarelalaiset kävivät, oli urheilullisessa\nkatsannossa vähäpätöinen, melkein merkityksetön. Kun koulujen voimia\nverrattiin ja arvosteltiin, ei sitä muistettu ottaa edes lukuun. Ja\nsiitä huolimatta se oli kaupungin suurin poikakoulu, sen oppilasluku\nainakin kaksi kertaa suurempi kuin lähinnä suurimman.\n\nPojissa ei ollut perinnäistä syytä tähän häpeälliseen olotilaan. Tuo\nnelisatainen poikajoukko oli kuin soittokone: taitava ja innostunut\nsoittaja voi siitä loihtia minkälaisia ääniä tahansa; huono soittaja\naikaansai vain räminää. Pojissa oli ainesta kaikkeen. Vanha, innostunut\nkapellimestari oli kyennyt vuosikaudet ylläpitämään oivallista\ntorviorkesteria, mutta laulukuoroa ei saatu syntymään, kun\nlaulunopettajan suhtautuminen oli liian jäykkää, hengetöntä ja\npikkumaista. Alaluokkalaiset häntä pelkäsivät, yläluokkalaiset ivasivat\neikä kukaan halunnut olla vapaaehtoisesti hänen kanssaan tekemisissä.\n\nVoimistelunopettaja oli mukava mies, joka osasi laskea leikkiä ja aivan\nitsestään voittaa poikien luottamuksen. Mutta siinä olikin kaikki.\nHänellä oli peräti hyvinvoipa porvarillinen olemus ja muhoileva\nkatsanto, hän piti hyvästä pöydästä, vanhahkoista viineistä, lämpimästä\nja mukavuudesta. Hän oli hyväntahtoisen laiska ja pojat saivat olla\nniinkuin tahtoivat, jolloin he luonnollisestikin laiskottelivat\nsydämensä pohjasta. Muuten he eivät olisi koulupoikia ollutkaan.\nHe kyllä käyttivät vapaa-aikansa kaikkiin mahdollisiin\nruumiinharjoituksiin, mutta koulutunnilla he odottivat pakkoa ja käskyä\njotakin tehdäkseen. Se oli kyllä nurinkurista, mutta se oli totta.\nNiinkauan kuin suinkin oli sulaa ja ilma vähänkään siedettävä,\npelattiin jalkapalloa: pojat mekastivat järjestymättöminä, ilman\nohjausta ja silmälläpitoa, opettaja käveli kädet selän takana kauempana\nja katseli kelloaan, milloin tunti loppuisi. Talvella pelattiin\njääpalloa ja luisteltiin: opettaja ilmoitti etukäteen pojille, että\nnäiden tuli mennä luistinradalle, minkä jälkeen hän lähti kotiinsa ja\npojat lähtivät niinikään. Saattoi kulua viikkoja, että oppilaat tuskin\nnäkivät vilahdustakaan opettajastaan. Järjestelmä oli mukava molemmin\npuolin. Ja milloin oltiin salissa, ei sielläkään syntynyt innostusta.\nOpettaja läpikävi häthätää kurssiohjelman, toimitti välttämättömät\nmittaukset ja antoi, jos siihen suinkin oli jonkunlaistakaan syytä,\nvapaavoimistelua: pojat istuskelivat pukkien ja plinttien päällä ja\njuttelivat kaikessa rauhassa, vallattomimmat viitsimättä riisua edes\nkenkiä jaloistaan ja panematta voimistelukenkiä sijaan. Pojat tottuivat\npitämään voimistelutunteja juttelu- ja meluamishetkinä ja koulun\nurheilullisesta ja voimistelullisesta tasosta ei enää voinut puhuakaan.\n\nEräänä maanantaiaamuna syksyllä, jolloin ei voinut oleskella ulkosalla,\npojat taas tapansa mukaan istuskelivat ja melusivat voimistelusalin\npukuhuoneessa, heidän joukossaan suurin osa saarelalaisistakin. Pojat\neivät olleet kiireissään, opettajalla ei ollut tapana tulla aikaisin.\n\nÄkkiä avautui ovi ja nuori laihahko mies astui kiireesti sisään. Hän\nvilkasi nopeasti poikia.\n\n\"Jaha, alkakaa joutua!\" virkahti hän ja meni pieneen\nopettajahuoneeseen.\n\nPojat katsahtivat toisiinsa: oliko tullut uusi opettaja? He eivät\nolleet sellaisesta mitään kuulleet. Pojat alkoivat työntyä saliin. Mies\ntuli myöskin.\n\n\"Ruoturiviin! Järjestys! Tuntumus! Ojennus! Asento!\"\n\nKomennot kajahtivat nopeina selvinä ja terävinä. Pojat tottelivat\nvaistomaisesti. Äkkiä kiintyi opettajan katse Pelleen: Pelle oli\n\"urheillakseen\" tullut saliin kengät jaloissaan.\n\nOpettajan katse nauliutui poikaan.\n\n\"Sinä siellä! Eikö sinulla ole voimistelukenkiä?\"\n\nKysymys oli uhkaava. Pelle menetti malttinsa kokonaan. Noita\njääharmaita silmiä hän pelkäsi.\n\n\"Minä... minä...\" yritti hän avuttomana.\n\n\"Mars, mars heti! Ellet ole kolmessa minuutissa valmis ja paikoillasi,\nsaat rangaistuksen.\"\n\nPelle palasi riviin voimistelukengät jaloissaan kahdessa ja puolessa\nminuutissa. Hän ei uskaltanut hievahtaakaan, tuskin hengittääkään.\n\nSinä tuntina ei laiskoteltu. Pojat eivät ehtineet ajatella, he eivät\nehtineet ihmetellä, he koettivat vain ehättää täyttämään noita lyhyitä,\nselviä ja sotilaallisen jyrkkiä käskyjä ja komennuksia. Pojat\nvoimistelivat sinä tuntina enemmän kuin aikaisemmin puolessa vuodessa.\nJa kaikki tunnustivat tunnin loputtua, että siinä vasta oli mies ja\nettä oli ollut hauskaa, vielä hauskempaa kuin vetelehtiminen ja\nkiusanteko vakinaisen opettajan aikana.\n\nSijaisopettaja ei ollut kauan toimessaan, mutta hän ehti antaa\nherätyksen. Voimistelu- ja urheiluharrastus heräsi voimakkaana ja\nvirkeänä. Opettaja, palatessaan virkaansa, ihmetteli hiukan poikien\nintoa, mutta ei vaivautunut ottamaan selvää mistä se johtui. Pojat\nkyselivät häneltä neuvoja, pyysivät ohjausta, mutta hänellä ei ollut\naikaa. Niin hän ainakin sanoi. Hän antoi poikien toimia omin päin. Se\noli kuin kylmää vettä poikien niskaan, mutta tuon nuoren ja reippaan\nopettajan vaikutus ei haihtunut kokonaan. Välinpitämättömästä\nopettajasta huolimatta yritettiin kaikilla aloilla. Osa voimisteli:\ntoverikunnan voimisteluseura herätettiin osittain henkiin; osa ryhtyi\ntarmokkaasti hiihtämään, luistelemaan ja pelaamaan jääpalloa.\n\nNäitten viimeisten joukossa olivat saarelalaiset. Ja niinpä\nkevätpuolella saivat muut koulut ihmeekseen kuulla, että\ntakapajuinen lyseokin aikoi ottaa osaa koulujenvälisiin hiito- ja\njääpallokilpailuihin. Uutinen otettiin ensin vastaan nauraen, mutta\nsitten tultiin vakaviksi: tuolla lyseolla oli mahdollisuuksia, vaikka\nhiihdossa sen täytyikin asettaa enemmän miehiä, oppilasluvun\nperusteella.\n\nUutinen osoittautui oikeaksi. Hiihtokilpailut pidettiin muutamana\nsunnuntaina kaupunginlahdella. Saarelalaisista otti kilpailuihin osaa\nvain Emppu, joka oli joukon monipuolisuusmestari, voimistelija,\nhiihtäjä ja jääpallopelaaja, mutta koko joukko oli seuraamassa\nkilpailuja. Naapurilyseo voitti, mutta oma lyseo pääsi varmaksi\nkakkoseksi ja sekin oli jotakin.\n\nJääpallokilpailut olivat jäljellä,\n\nSaarelalaiset huomasivat äkkiä, että pojat panivat toivonsa heihin. He\näkkäsivätkin olevansa koulun etevimmät eivätkä he pitäneet\nvastustajiaan voittamattomina. Ruotsalaisia he pelkäsivät ja heillä oli\nsiihen syytäkin, sillä vähäisestä oppilasluvustaan huolimatta tämä\nkoulu oli mennyt jo useampana vuonna peräkkäin voittamaan sekä\njuoksu- että jalkapallo- ja jääpallokilpailuissa. Ruotsalaisilla oli\nvoimistelunopettaja, jo vanha mies, joka aina oli itse näyttämässä\npojille esimerkkiä, neuvomassa, ohjaamassa, valvomassa ja innostamassa.\nKoulu urheili ja voimisteli erinomaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoulussa oli monena päivänä yksityisesti ja epävirallisesti keskusteltu\nvaliosakin muodostamisesta. Saarelalaiset muodostaisivat rungon, siitä\noltiin selvillä, mutta kunniakin oli senmukainen ja halukkaita oli yli\ntarpeen. Karsinta oli vaikea ja arkatuntoinen tehtävä.\n\nRäpin oli peräti vaikea seurata lehtorin geometrisia todisteluja: hänen\nmielessään pyöri kysymys, pääsisikö hän valiosakkiin. Se oli epävarmaa.\nTuo kirottu luistelutaito, sehän se teki tenää! Hän osasi käytellä\nsauvaa, osasi käsitellä palloa, osasi sijoittautua, mutta hän oli hidas\nja hiukan epävarma luistimilla.\n\nEikä sekään ollut auttanut paljoa, että hän oli hankkinut itselleen\noikeat ensiluokkalaiset jääpalloluistimet, kapeateräiset,\npykäläkärkiset. Nuo luistimet olivat häneltä, niinkuin koko\nsaarelalaisten joukolta, riistäneet päivän rauhan ja yön levon koko\nsyyspuolen aikana. Niiden hankkiminen oli vaatinut ponnistuksia,\nkieltäymyksiä ja kekseliäisyyttä, sillä eivätpä he olleet saaneet noita\nkalliita kapineita ilman muuta lahjaksi. Ei, heidän oli täytynyt ne\ntavalla taikka toisella ansaita keinotella, säästää. Vertavuotavin\nsydämin ja kallein, vapisevin äänin oli Pelle luopunut aarteestaan,\narvokkaasta postimerkkikokoelmasta. Urheasti ja sitkeästi oli Sami\nhankkinut joululehtien tilauksia ja myyskennellyt postikortteja\ntuttavilleen. Markka markan jälkeen oli kokoontunut. Sari ja Roope\nolivat antaneet tunteja, autelleet alaluokkalaisia, siskojaan ja\nveljiään. Hitaasti ja vaivaloisesti hekin olivat saaneet summansa\nkokoon. Lassi, Vili ja Ima perustivat nekkutehtaan ja nauttivat\nruhtinaallisia tuloja ehkä viikon ajan, jonka kuluttua alkoi ilmestyä\nniin runsaasti kilpailijoita, että liike oli lopetettava. Räpi oli\nonnistunut pääsemään ennen joulua väliaikaiseksi apulaiseksi\nkirjakauppaan. Hän menetti nuo ihanat lupapäivät, mutta hän ansaitsi\nrahaa. Sillä tavalla, sitkeyttä ja kekseliäisyyttä käytellen, jättäen\nhammasta purren rauhaan munkkikauppiaat, elävätkuvat ja \"Muhosen\ntukkukaupan\", missä oli tapana käydä välitunnilla syömässä leivoksia ja\njuomassa limonaadia, he saivat hankituksi itselleen luistimet\nkenkineen, sauvat sekä ratamerkit.\n\nPääsisikö Räpi mukaan? Lassi, Sari, Sami, Pelle, Emppu, Vili ja Roope\nolivat pääsystään aivan varmoja. Kalle ja Aku jäisivät pois\nauttamattomasti. Hänellä ja Imalla oli heikko toivo, mutta ei\nminkäänlaista varmuutta.\n\nRäpi syventyi mietteisiinsä. Hän olisi antanut kaiken, mitä hän omisti\n-- se ei tosin ollut paljon -- päästäkseen tuohon valiojoukkoon. Niinpä\nniin, puhuttiin Turusesta. Kyllähän Turunen luisteli paremmin, se\ntäytyi Räpin myöntää. Mutta muuten hän oli etevämpi, ainakin omasta\nmielestään. Pääsisikö Turunen? Vai pääsisikö hän? Nyt kohta kello\nkolmen jälkeen, asiasta päätettäisiin lopullisesti.\n\n\"Mielonen! Tule todistamaan!\"\n\nRäpi nousi ylös säikähtyneenä ja meni taululle. Mutta hän ei\nkuolemakseenkaan tietänyt, mistä oli kysymys. Hän seisoi avuttomana,\nkuin äsken unesta heränneenä. Opettaja silmäili häntä synkästi ja teki\nmerkinnän kirjaansa.\n\n\"Mars matkaasi!\"\n\nRäpi palasi helpoituksesta huoaten takaisin. Vielähän tässä\nehdittäisiin geometriaakin ajatella, mutta ei nyt. Nyt olivat muut ja\ntärkeämmät asiat mielessä.\n\nTärkeän ja salaperäisen näköisenä kokoontui poikajoukko koulun\npäätyttyä voimistelusalin pukuhuoneeseen, mikä oli heille luovutettu\nkäytettäväksi tätä neuvottelua varten.\n\nYhdeksästä pojasta sovittiin heti, ilman suuriakaan keskusteluja.\nPaitsi Räpin jo ennakolta varmoiksi arvaamia saarelalaisia pääsivät\nkunniasta ja edesvastuusta osallisiksi kaksi seitsemäsluokkalaista,\nniistä toinen hyökkääjäksi ja toinen tukimieheksi.\n\nRäpi oli hiljainen ja alakuloinen, Ima teeskennellyn ylimielinen ja\nvälinpitämätön. He eivät voineet suositella itseään, he eivät voineet\nluvata, että he tekisivät kaikki, mikä olisi mahdollista, ja ehkä\nhiukan mahdotontakin, mutta toiselta puolen heidän oli vaikea\nvaietakin. Siksi yrittivät melkein kyyneleet pusertua heidän silmiinsä.\n\nIman ehdokkuus tuli ensiksi käsittelyn alaiseksi.\n\nImaa moitittiin huolimattomuudesta ja leikittelystä. Hänen\nplastillisia, \"kansainvälisiä\" asentojaan pilkattiin, hänen\nesiintymishaluaan ja kerskailuaan naurettiin synkästi. Ima kuunteli\npunaisena ja vaivautuneena. Hänen oli sitäkin vaikeampi olla, kun hän\ntiesi syytökset tosiksi. Ima ei tyydyttänyt poikien vaatimuksia, mutta\nhänet hyväksyttiin kuitenkin, sillä ketään toistakaan ei ollut. Mutta\nhänelle luettiin myöskin lakia: hänen tuli pitää suunsa kiinni ja\nsilmänsä auki, hän ei saisi leikitellä hetkeäkään, vaan hänen tulisi\npuolustaa maalia henkensä edestä ja uhalla. Ima lupasi kaikki,\ntyytyväisenä, riemullisena, hän olisi ollut valmis lupaamaan sillä\nhetkellä vilpittömästi mitä tahansa ja vilpittömin aikomuksin.\n\nRäpin sydän vavahteli, sillä nyt oli hänen hetkensä. Turunen vai hän?\n\nPojat eivät pidä suurista suunsoittajista, arvostelijoista ja\noikaisijoista, mutta he antavat nämä viat anteeksi, jos mies osaa ja\ntaitaa jotakin. Räpin puheenlahja ei ollut suinkaan hankkinut hänelle\nliialti ystäviä; hän oli ehtinyt loukata jokaista. Ja kun hänen\nluistelutaitonsa oli heikko, painui vaaka arveluttavasti Turusen\nhyväksi.\n\n\"Räpi on niinkuin lehmä liukkaalla jäällä\", arvosteli muuan\nyläluokkalainen. Räpin kädet puristuivat nyrkkiin taskussa: arvostelu\noli veristä liioittelua. Ja tuo yläluokkalainen sitten! Hän ei\nriittänyt edes Räpille. Räpi ei ollut huono luistelija, hän oli vain\nhuonompi kuin muut pelaajat.\n\nPojat katselivat syrjäsilmin Räpiä ja Räpi koetti olla välinpitämätön\nja rauhallinen. Se oli julman vaikeaa, poskilihakset tahtoivat\nväkisinkin vavista.\n\n\"Pannaan Turunen pelaamaan ja Räpi varamieheksi\", ehdotti muuan\nkoettaen välittää.\n\nEhdotusta harkittiin ja Räpi tunsi silmiensä väkisinkin kostuvan. Ima\nkääntyi pois, hän ei enää sietänyt katsella. Häntä hävetti vähän, hän\noli jo paremmalla puolella. Saarelalaiset eivät uskaltaneet oikein\nRäpiä puolustaa, heidän omakin arvonsa ja asemansa oli niin peräti uusi\nja outo.\n\n\"Turunen teki toissapäivänä kaksi maalia, kun me pelattiin\", ilmoitti\nmuuan Turusen toveri. Toverikunnan urheiluseuran edustajat katselivat\nTurusta, jolla oli yhtä ilkeä olla kuin Räpilläkin.\n\nPoikien ansiot olivat hyvin tasaväkiset. Ratkaisu oli vaikea.\n\n\"Äänestetään\", virkkoi viidesluokkalainen. Hän oli Räpin toveri ja oli\nehtinyt huomata, että äänestyksen tulos lankeaisi todennäköisesti Räpin\nhyväksi. Viidesluokkalaisia oli läsnä useita eivätkä he milloinkaan\nsuostuisi kannattamaan kuudesluokkalaisia.\n\n\"Vedetään arpaa\", keksi toinen, joka oli innostunut bismarckin\npeluuseen.\n\nMutta silloin Räpi, joka oli jo alkanut menettää kaiken toivonsa, sai\napua aivan odottamattomalta taholta.\n\n\"Räpi on tottunut pelaamaan meidän kanssamme. Minä kannatan Räpiä.\"\n\nPuhuja oli Lassi. Räpin teki mieli hypätä hänen kaulaansa ja luvata\nlaskea aina kotilaskut hänen puolestaan.\n\nPojat katsoivat hämmästyneinä Lassiin. Räpi oli saanut todellakin\narvovaltaisen puolustajan ja ehdottomasti puolueettoman. Sillä vaikka\nLassi oli Räpin nuorempi veli, ei hän milloinkaan veljestään hyvää\npuhuessaan liioitellut. Täydellisesti päinvastoin, sillä heidän kesken\nvallitsi alituinen veljellinen sotatila. Räpi oli vanhempi, mutta hän\noli pienempi, Lassi oli voimakkaampi, mutta Räpi oli sisukkaampi.\nViimeksi eilen heillä oli ollut periaatteellinen välienselvittely\njoistakin kotoisista velvollisuuksista ja Räpi olisi viimeiseksi\nodottanut apua, tukea ja ymmärtämystä siltä taholta. Räpi luuli, että\nveljenrakkaus oli herännyt Lassissa, mutta hän erehtyi: Lassi piti\nRäpiä todellakin parempana pelaajana. Hänen veljenrakkautensa sensijaan\nnukkui ja kuorsasi.\n\nLassin mielipide muodostui ratkaisevaksi. Räpi valittiin joukkoon ja\nhänen onnellaan ei ollut rajoja. Hän sai myöskin kuulla kaikenlaisia\nkirpeitä totuuksia itsestään sekä jyrkkiä varoituksia, jotka hän kaikki\nlupasi pitää mielessään.\n\nOli tullut jo pimeä, kun pojat suoriutuivat kotimatkalle. Oli\nnuoskailma, raikas ja tuoksuva. Räpin teki mieli hihkua, kun hän Lassin\nrinnalla paineli kotiaan. Nyt maistui elämä elämältä. Oli kuin jotakin\nolisi lauennut ja vapautunut hänessä, hän ei enää ollut sama Räpi, joka\nistui viime geometrian tunnilla eikä kuullut kysymystä. Sitä Räpiä ei\nolisi enää milloinkaan. Hän oli nyt valiojoukossa, hänellä oli oma\nmäärätty paikkansa, omat velvollisuutensa ja yhdestoista osa joukkueen\nkunniasta.\n\nLassi poikkesi kirjakauppaan. Räpi käveli edelleen.\n\nToisella puolen katua meni Hertta musiikkitunnilleen. Räpi ihmetteli\nomaa hurjuuttaan, mutta hän hyppäsi lumikinoksen yli, riensi kadun\npoikki ja liittyi Hertan seuraan. Hän ei tuntenut hämilläoloa eikä\nkainoutta, hän uskalsi ja osasi puhua aivan vapaasti.\n\nHertta oli hyvillään, mitä hän ei tietenkään näyttänyt, mutta ei voinut\nmyöskään kokonaan salata. Räpi o!i saattanut häntä kolme kertaa kotiin\nluistinradalta ja hän oli ylpeä, sillä vaikka Räpi oli huono tanssija\nja vielä huonompi kavaljeeri, hänellä oli koulujenvälistä mainetta. Hän\nei ollut suuresta, tuntemattomasta joukosta.\n\nNyt Räpi jutteli, niin että Hertta oli myöhästyä tunniltaan. Hertta\nihmetteli saattajansa vilkkautta ja vapautuneisuutta: hän oli itsekseen\nhieman naureskellut Räpin saamattomalle vaiteliaisuudelle, joka itse\nasiassa oli Räpille kokonaan vierasta.\n\n\"Tuletko sinä luistinradalle huomenna?\" kysyi Räpi. \"Siellä on huomenna\nsoittoa.\"\n\nHän katsoi tyttöä suoraan silmiin.\n\n\"Kyllä\", kuului viivyttelevä vastaus.\n\n\"Minä odotan sitten kulmassa kello seitsemän\", sanoi Räpi reippaasti\nodottamatta edes Hertan myöntävää vastausta. Hertta lähti kiipeämään\nrappukäytävään. Räpin rohkea käytös oli tehnyt syvän vaikutuksen\nhäneen.\n\nRäpi tuli kotiin iloisena ja vihellellen. Hän oli tyytyväinen kaikkeen\ntässä maailmassa eikä muistanut edes nirsuilla silakkalaatikolle, jota\noli päivälliseksi ja joka muussa tilanteessa olisi saanut osakseen\npaheksuvia silmäyksiä. Räpi oli niin onnellinen, että hän olisi syönyt\nvaikka pieniä kiviä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNaapurilyseo, jota vastaan ensimmäinen ottelu pelattiin, joutui\nvakuuttavasti tappiolle. Sekä Ima että Räpi säilyttivät paikkansa; he\nolivat molemmat ponnistaneet kaikkensa.\n\nRuotsalaiset olivat voittaneet toisen yhteiskoulun ja maanviljelyslyseo\ntoisen. Jäljellä oli kolme kilpailijaa välierään. Arpa päästi\nsaarelalaiset suoraan loppuotteluun. Ruotsalaiset voittivat niukasti\nmaanviljelyslyseon ja joutuivat siten vastustajiksi.\n\nKeväiset päivät olivat alkaneet jo kirkastua, joten loppuottelu\npäätettiin suorittaa arkipäivänä kello kolmen jälkeen. Muuan\nurheiluseuran pelaaja suostui erotuomariksi.\n\nRuotsalaiset olivat varmoja voitostaan ja lyseolaiset melkein varmoja\ntappiostaan. Ruotsalaiset olivat tottuneet voittamaan, he olivat\ntottuneempia pelaajiakin ja heissä oli enemmän synnynnäistä\nitseluottamusta ja varmuutta. He olivat melkoisen suuria, komeita ja\nkohteliaita poikia, joiden samalla sekä hiottu että huoleton käytös\nihastutti poikkeuksetta kaikkia koulutyttöjä ja vähän pelotti poikia,\njotka eivät osanneet sillä tavalla esiintuoda hyviä puoliaan.\nRuotsalaisten joukkue oli ulkoasultaankin näyttävä, kaikki pojat\nsamanlaisissa paksuissa valkoisissa villapaidoissa ja mustissa\nhousuissa, maalivahti nahkasääryksineen.\n\nSuomalaisilla ei ollut yhtenäistä pukua, heillä oli yleensä enemmän\ntaikka vähemmän samanvärisiä harmaita villapaitoja, housut olivat\nsellaiset kuin sattuivat olemaan eikä Imalla ollut minkäänlaisia\nsääryksiä.\n\nKoululaisia oli kokoontunut koko radan reuna täyteen. Siellä oli väkeä\nkaikista kouluista, kolmesta suomalaisesta lyseosta, kahdesta\nyhteiskoulusta, suomalaisesta tyttökoulusta, jatko-opistosta sekä\nruotsalaisesta lyseosta ja tyttökoulusta. Räpi tiesi, että Herttakin\noli nyt saapuvilla. Edelliseen otteluun hän ei ollut päässyt: hän\nkiirehti valmistautumaan joihinkin kokeisiin.\n\nPojat olivat vaiteliaita luistellessaan radalle. He tunsivat nyt\nedesvastuunsa, se painosti, ja kunnia tuntui niin kaukaiselta ja\nsaavuttamattomalta. Katsojain paljous tuntui peräti uudelta ja oudolta,\nei oikein tiennyt, miten olisi ollut niin monen silmän tähysteltävänä.\nHe koettivat olla rauhallisia ja välinpitämättömiä, mutta heidän\nyrityksensä eivät oikein onnistuneet. Näkyi, että he olivat\nhermostuneet.\n\nPeli alkoi. Raikuvin hyvähuudoin tervehtivät katsojat lyseolaisten\nensimmäistä hyökkäystä. Ilo oli liian aikainen, ruotsalaisten\npuolustajat käännyttivät pallon helposti takaisin. Ruotsalaiset\nhyökkäsivät vuorostaan, mutta Pelle teki jyrkän tenän. Viuhuen lensi\npallo Samille.\n\nRuotsalaiset pelasivat suurieleistä, rohkeaa ja voimakasta peliä\ntakertumatta pikkuseikkoihin. Se oli uutta ja outoa saarelalaisille,\nmutta yhtä uttaa ja outoa oli ruotsalaisille heidän vastustajiensa\npelitapa. Nämä nappasivat ilmiömäisen varmasti ja nopeasti pallon, jos\nse vain pääsi vähänkään etääntymään ruotsalaisten sauvasta, mutta\nheiltä ei pallon riistäminen ollut yhtä helppoa. Nuo pienet suomalaiset\nolivat liukkaita käänteissään, he kiersivät aina pienempää ympyrää kuin\nvastustajat. Saarelalaiset olivat aikoinaan viskaalin takapihalla\noppineet ja tottuneet näpertelemään ja sen he olivat oppineet\nperinpohjin. \"Narivoimisen\", vastustajan puljuttelun, he osasivat\nulkoa. He eivät luovuttaneet palloa. Mutta he pitivät sitä myös liian\nkauan hallussaan, niin ettei peli edistynyt. Saarelalaiset pyörivät\npalloineen paikallaan ja menettivät lyönti- ja syöttötilaisuudet. Sami\nja Sari varsinkin tarjosivat yteisölle silmänruokaa ja saivat osakseen\nhyvähuutoja, mitkä tietenkin yllyttivät heitä jatkamaan samaan\nsuuntaan. Jokainen pyrki pelaamaan omaan laskuunsa. Se ei kuitenkaan\nollut niin vaarallista, sillä ruotsalaisia vaivasi sama vika.\nRuotsalaisilla oli muutamia jännittävän vaarallisia hyökkäyksiä, mutta\nhe päästivät aina pallon liian kauaksi itsestään ja lopusta pitivät\nPelle ja Vili huolen. Kaikilla aisteillaan peliä ja pallon kulkua\nseuranneen Iman ei tarvinnut vielä koskeakaan palloon.\n\nKiivas liikunto haihdutti poikien hermostumisen. Pelle sai takaisin\ntavallisen hyväntuulensa ja Räpi luonnollisestikin unohti neuvot ja\nvaroitukset ja ryhtyi neuvomaan tovereitaan.\n\n\"Passaa, Emppu, passaa! Lassi, ammu! Hei, Roope, älä pelkää!\"\n\nRäpi oli koko ajan äänessä ja touhussa. Hän tekikin työtä\nhartiavoimalla ja kohtalaisella menestykselläkin. Roope kiukutti häntä,\nsillä Roope aristeli hiukan yhteentörmäyksiä ja kumoonkeikahduksia,\njoista Räpi ei puolestaan mitään piitannut. Hän olikin ollut jo kumossa\nuseammin kuin jaksoi laskea.\n\nPelle käännytti jälleen pallon.\n\n\"Pääsy asiattomilta kielletty!\" julisti hän juhlallisesti. Katsojat\nnauroivat: Pellehän tunnettiin. Ja hetken kuluttua, kun hän hääri\nhyökkäävän ruotsalaisen kanssa, toimitteli hän kuuluvalla äänellä:\n\n\"Ei väkisin vävyksi!\"\n\nJa kun hän sitten paineli läpimurtautuneen ruotsalaisen kintereillä, ei\nhän malttanut olla hihkaisematta vastustajalleen, että:\n\n\"Ei kiirettä kirkkoon.\"\n\nRaikas ja puhdas pakkasilma oli virkistävää hengittää. Pojat nauttivat\nkisastaan, liikunnosta ja jännityksestä, heidän korviaan hiveli\nkatsojain huudot ja kehoitukset. Oli ihanaa taistella.\n\nHe ponnistivat voimiaan.\n\nSari teki ensimmäisen maalin, yksinään ja perusteellisesti. Hän\nonnistui kuin onnistuikin luikertelemaan vastustajien ohi, syöksyi\nmaalia kohti ja lakaisemalla lakaisi pallon pömpeliin, sillä hänellä ei\nollut aikaa eikä tilaisuutta kohottaa sauvaansa lyöntiin.\n\nSuomalaiset johtivat ja kaikki suomalaiset koululaiset huusivat äänensä\njo puolikäheiksi.\n\nRuotsalaisten ilmeistä näkyi, etteivät he aikoneet pitkäksi aikaa jäädä\nalakynteen. Mutta heidän pelitapansa, jota he eivät kyenneet hetkessä\nmuuttamaan, oli onneton. Pallo etääntyi aina liian kauaksi sauvasta, he\neivät osanneet kuljettaa sitä aivan sauvansa kärjessä niinkuin heidän\nvastustajansa. Emppu, Pelle ja Vili katkaisivat hurjimmatkin\nhyökkäykset ja kaksi kertaa, kun ruotsalaiset olivat päässeet jo maalin\nedustalle, oli Ima kuin kuolemaahalveksien syöksynyt jäälle ja käsin\ntarttunut palloon toimittaen sen turvaan. Ima oli tyytyväinen itseensä\nja näihin loistoesityksiinsä.\n\nHän ylpistyi ja sai heti rangaistuksensa. Muuan ruotsalaisten ampuma\npallo tuli kaukaa kylläkin hyvää, mutta ei lainkaan hirvittävää vauhtia\njäätä pitkin. Ima asetti ylimielisesti jalkansa eteen, mutta sillä\ntavalla, että pallo, satuttuaan luistimeen, livahtikin hänen jalkojensa\nvälistä ja vieri kiusoittavan hiljaa pömpeliin.\n\nRuotsalaiset saivat kuin saivatkin maaliin. Peli oli tasoissa ja Ima\nsai osakseen synkkiä silmäyksiä.\n\nMutta saarelalaisten mieliala nousi jälleen, sillä nyt vuorostaan Sami\npääsi pujahtamaan suotuisana silmänräpäyksenä ruotsalaisten\npuolustajien ohi ja iski niin kiukkuisen maalin, että kaatui omasta\nlyönnistään. Mutta siitä hän välitti vähät: maali oli saatu. Ja\nennenkuin puoliaika oli loppunut, oli Lassi lisännyt suomalaisten\netumatkaa vieläkin yhdellä maalilla, jonka hän toimitti pömpeliin\nkulmalyönnistä.\n\nRuotsalaisten voitonvarmuus oli kadonnut.\n\nSeuraavan puoliajan alussa Pelle, voimatta pysäyttää muuatta palloa\nsauvalla, huitaisi vaistomaisesti sitä kädellään. Rikos tapahtui\nlähellä pömpeliä ja seurauksena oli rangaistuslyönti, mikä kolahti\nsisään. Pelle unohti vitsailemisensa koko loppuajaksi ja koetti\nsovittaa syntiään entistä uutterammalla ja tarkemmalla työllä.\n\nMuita maaleja ei enää tullutkaan. Saarelalaiset olivat siis voittaneet,\nniukasti tosin, mutta voittaneet joka tapauksessa, ja heille hurrattiin\nvoimakkaasti ja pitkään.\n\nEivätkä he itsekään osanneet eivätkä tahtoneet salata tyytyväisyyttään.\nHe olivat siis nyt koululaismestareita. Eihän se ollut niin kovin\npaljon, mutta verrattoman paljon enemmän kuin ei mitään.\n\nHe istuivat illalla kantakahvilassaan ja joivat kahvia taikka mehua.\nOttelun jokainen vaihe läpikäytiin ja arvosteltiin, mutta arvostelu oli\nsuopeaa ja lievää. Ima enemmän kuin Pellekään eivät saaneet osakseen\nmitään soimauksia. Voitto ja kunnia oli tehnyt pojat anteeksiantaviksi\nja lempeiksi.\n\nMutta vasta seuraavana iltana, kun he olivat toverikunnan\nkevätjuhlassa, he täydelleen huomasivat arvonsa ja merkityksensä.\nKaikkien katseet seurailivat heitä ja se nostatti punan heidän\nposkilleen. Se oli outoa, mutta suloista. Se antoi rohkeutta ja teki\nheidän käytöksensä vapaammaksi. Ei Räpikään muistanut laskea jokaista\naskelta tanssiessaan Hertan kanssa eikä soperrellut kömpelöjä\nanteeksipyyntöjä joka kerran kun sattui tallaamaan tanssitoverinsa\nvarpaille.\n\nEikä Herttakaan pannut sellaista merkille. Hänen mielestään Räpi tanssi\nnyt paljoa paremmin kuin ennen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKahvilan perähuoneeseen oli kokoontunut joukko entisiä saarelalaisia ja\nheidän ystäviään. Heillä oli tärkeä asia päätettävänään.\n\nVuosia oli jälleen kulunut ja saarelalaiset alkoivat päästä jo miesten\nkirjoihin. Suurin osa heistä oli lopettanut koulunkäyntinsä ja\nsiirtynyt ansiotyöhön. Vain Räpi ja Lassi istuivat vielä koulunpenkillä\nja aikoivat painaa keväällä päähänsä valkoiset lakit, mikäli heidän\ntietonsa ja taitonsa havaittaisiin riittäviksi.\n\nMutta vaikka saarelalaisista ei enää Saarelaisen talossa asunutkaan\nkukaan, kuuluivat he yhteen niinkuin niinäkin aikoina, jolloin he\nolivat tapelleet römmiläisten kanssa, otelleet heidän kanssaan ja\nvoittaneet koulujen mestaruuden. Jääpallopeli talvisin ja jalkapallo\nsulan aikana yhdistivät heidät kiinteästi. He eivät olleet\nsiihen kyllästyneet, pikemminkin päinvastoin. Kolme kertaa oli\nkoululaismestaruudesta oteltu senjälkeen ja kaksi kertaa oli\nsaarelalaisten lyseo selviytynyt voittajana. Poikien keskuudessa nousi\nuusia kykyjä kuin sieniä sateella senkin jälkeen kuin suurin osa\nsaarelalaisista oli jättänyt koulun. Räpi ja Lassi olivat otelleet joka\nkerta ja Räpin luistelutaitokin oli vuosien mittaan parantunut niin\npaljon, ettei se enää herättänyt ikävää huomiota.\n\nJa Räpi oli keksinyt ja innokkaasti levittänyt uutta ja lupaavaa\najatusta, että olisi perustettava oma seura.\n\nOlihan paikkakunnalla useampiakin urheiluseuroja, mutta ei Räpi eivätkä\nmuutkaan olleet niihin tyytyväisiä. Ensiksikin kuuluivat pallopelit\nvain niiden sivuharrastuksiin ja toiseksi niissä oli vanhoja jäseniä,\njotka eivät millään ehdolla suostuneet luovuttamaan paikkojaan\nnuoremmille, poikanulikoille, jotka kuvittelivat muka jotakin osaavansa\nvoitettuaan parissa koululaisottelussa. Saarelalaisten itsetunto ja\nkunnianhimo oli jo siksi paljon kasvanut, etteivät he tyytyneet\npelaamaan toisen tai kolmannen luokan joukkueissa, he tahtoivat\nvälttämättömästi päästä ensimmäiseen, ja siellä taas paikat olivat\n\"ylösotetut\". Olihan heistä muutamat päässeet ensimmäisiinkin\njoukkueisiin, mutta he eivät oileet sittenkään tyytyväisiä, sillä\npelitoverit olivat heille outoja, heidän pelitapansa oli vierasta\neivätkä he olleet kuulevinaankaan poikasien mielipiteitä ja neuvoja.\n\nSaarelalaiset tunsivat itsensä syrjäytetyiksi ja Räpin ehdotus herätti\nheissä vakavia ajatuksia. Vanhempien seurojen miehet nauroivat Räpin\npuuhia, mutta Räpi ei siitä ollut tietääkseenkään, halusi vain päästä\nmahdollisimman pian yhteenottoon. Ja nyt oli uuden seuran hanke saatu\nniin pitkälle, että pojat olivat kokoontuneet perustavaan kokoukseen.\n\nPojat eivät olleet niinkään yksin kuin he itse kuvittelivat. Heidän\nottelunsa ja voittonsa olivat herättäneet huomiota ja tunnustusta\nmonissa vanhemmissa miehissä ja nämä antoivat kaiken kannatuksensa\nheidän puuhalleen. Ja koululaisten keskuudessa heillä oli laaja ja\nehdoton kannatus: he olivat läheisempiä ja tutumpia kuin muitten\nseurojen pelaajat.\n\nVanhemmista oli varsinkin Roopen veli, vanhempi Roope, niinkuin häntä\nnimitettiin, sielustaan ja sydämestään poikien mukana. Hänen\nharrastuksensa ei rajoittunut hyväntahtoiseen siunaukseen, vaan hän\nauttoi poikia heidän puuhissaan kaikilla tavoin, ja nyt, kun seuran\nperustamisesta oli päätettävä, hän saapui omakohtaisesti kokoukseen.\nHän ei itse sanottavasti urheillut, mutta hän harrasti sitä enemmän,\neikä hän ainoastakaan jääpallo-ottelusta jäänyt pois vapaaehtoisesti.\nHän oli näkevinään pojissa aivan rajattomia mahdollisuuksia ja yhdessä\nRäpin kanssa, jolla koko joukosta oli vilkkain ja rohkein mielikuvitus,\nhän uneksi suurista voitoista, jotka kääntäisivät koko urheilumaailman\nhuomion tänne maaseudun nurkkaan. Hän halusi kaikin tavoin auttaa\nuusien kykyjen esillepääsyä.\n\nHuoneessa oli joukko kolmattakymmentä henkeä ja tupakansavu sinerti\nilmassa. Pojat olivat odottavan ja vähän epämäärisen näköisiä. He eivät\noikein tienneet, millä tavalla seuroja perustettiin.\n\nRäpi kilautti vihdoin mehulasiin ja nousi juhlallisena seisomaan. Hän\noli hiukan valmistellut jonkunlaista puhetta, mutta nyt se katosi\nmielestä ja hän katseli hämillään ympärilleen. Pojat näyttivät\nvaivautuneilta. Mutta Räpi ei ollut kauankaan epätietoinen. Pienellä\nponnistuksella hän karisti koko teennäisen juhlallisuuden ja sanoi\naivan arkipäiväisesti:\n\n\"Valitaan vanhempi Roope puheenjohtajaksi!\"\n\nPojat mutisivat suostumukseksi.\n\nSitten Räpi pyysi puheenvuoron ja selitti muutamin sanoin seuran\nperustamisen tarkoituksen. Sen ohjelmaan tulisi kuulumaan yksinomaan\njää- ja jalkapallo.\n\nPuheenjohtaja kysyi, perustettaisiinko sellainen seura.\n\n\"Joo!\" kuului eri tahoilta huonetta.\n\n\"Seura katsotaan siis yksimielisesti perustetuksi\", ilmoitti\npuheenjohtaja. Kenelläkään ei ollut mitään muistuttamista.\n\nSeuran väliaikaiseen hallintoon valittiin vanhempi Roope\npuheenjohtajaksi, Räpi sihteeriksi sekä jäseniksi Sari, Emppu ja muuan\nvanhempi henkilö rahastonhoitajaksi. Räpi lupasi hallinnon puolesta\nlaatia sääntöehdotuksen.\n\nMielialan jäykkyys hävisi nopeasti. Huomattiin, että oltiinkin kaikki\ntuttuja, vaikka tärkeätä asiaa päättämässä.\n\n\"Mistä me saamme rahaa?\" tiedusti Pelle heti käytännöllisenä. \"Pidetään\njuhlat.\"\n\nEsitys hyväksyttiin heti ja Pelle valtuutettiin väliaikaisen\nhuvitoimikunnan puheenjohtajaksi. Juhla olisi vietettävä mahdollisimman\npian, jotta ehdittäisiin hankkia hiukan talvivarusteita. Vedet\nsaattaisivat jäätyä jo kuukauden, puolentoista kuluttua.\n\n\"Mutta seuran nimi?\" muisti vanhempi Roope äkkiä. \"Pitäähän meidän\nkeksiä sille jokin nimikin.\"\n\nKysymys herätti vilkkaan keskustelun. Pelle esitti romanttisia, Ima\nylhäisiä ehdotuksia, mutta lopuksi voitti kannatuksen Räpin aivan\narkipäiväinen ja asiallinen ehdotus:\n\n\"Lahtelan jää- ja jalkapalloseura.\"\n\nPelle oli tyytymätön, hänestä nimi oli sekä väritön että pitkä.\nVanhempi Roope huomautti ennustavasti:\n\n\"Älähän hätäile, kyllä te käytännössä vielä ehditte hankkia itsellenne\nkomeammankin!\"\n\nSami veti kainostellen taskustaan joukon piirustuksia. Ne joutuivat\nkiihkeän tarkastelun alaisiksi, sillä niissä oli luonnoksia seuran\njäsenmerkkiä varten. Sami tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä, kun niistä\nyksi hyväksyttiin. Siihen täytyi vain sovittaa nimen alkukirjaimet.\n\nPelle oli innoissaan.\n\n\"Minä käyn huomenna kysymässä kultasepällä, mitä ne tulevat maksamaan.\nMinä voin saada ne halvemmalla.\"\n\n\"Ne tilataan kai vasta sitten kun saadaan rahaa\", arveli Räpi ja\nPellekin huomasi että ajatus oli varteenotettava.\n\nIma kysyi mietteliäänä, millaisissa puvuissa he tulisivat pelaamaan. Se\noli niin Iman tapaista, ja, tunnustettakoon, viehättihän sen kysymyksen\npohdinta muitakin. Imalla oli omia ehdotuksia, mutta ne tuntuivat\nmuista liian haaveellisilta ja kirjaviltakin, mutta Imalla oli nyt\nkertakaikkiaan taipumus \"kansainvälisiin asentoihin\" sekä \"silmäin\npyyntöön ja elämän koreuteen.\" Hän kuvitteli itsensä keksimässään\npuvussa, kylmänä ja varmana, peräti englantilaisena ja olisi mielellään\ntuohon ihannekuvaan sijoittanut itselleen englantilaisen piipunkin\nhampaisiin, mutta hänen oli ikäväkseen myönnettävä, ettei maalivahti\njääpallopelissä esiintynyt piippu hampaissa.\n\nPuvusta ei päästy vielä täydelliseen päätökseen, vaan Räpi, Vili ja\nIma, viimemainittu asiantuntijana, valtuutettiin ottamaan selvää\nkaupoista minkälaisia villapaitoja olisi saatavissa ja mihin hintaan.\nMyöhemmin toimitettaisiin yhteisosto. Ima oli peräytynyt askel\naskeleelta ehdotuksistaan, mutta viimein hän ei enää voinut. Hän vaati\nehdottomasti, että paitoihin olisi rinnan kohdalle kiinnitettävä\nsuurikokoinen seuranmerkki. Tässä kohdassa pojat myöntyivät. Sami\nlupasi piirtää mallin luonnolliseen kokoon ja ottaa siitä jäljennöksiä\nja pojat harkitsivat itsekseen, kenet he siskoistaan taikka\ntyttötuttavistaan saisivat kirjailemaan mainitun merkin.\n\nVähitellen saatiin kysymykset pohdituiksi. Pojat tunsivat olevansa nyt\njotakin. He olivat jättäneet taakseen pikkupoikien nujakat, kiistat\nnaapuritalojen kanssa ja koululaismestaruudet. Ne eivät enää\ntyydyttäneet heitä. He kaipasivat suurille kilpakentille ja uneksivat\nkomeista voitoista. Seuran perustaminen oli heidän ensimmäinen\naskeleensa avaraan maailmaan. Ensin he näyttäisivät oman kaupunkinsa\nnaurajille, ketä ja mitä he olivat, ja sitten... niin, sitten ei\nollutkaan enää rajoja heidän unelmilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimmäinen juhla pidettiin. Pelle oli tehnyt työtä kuin hevonen,\nliehunut kuin mehiläinen, puhunut kuin papukaija, pyydellyt kuin\nmustalainen ja onnistunut kuin humpuukimestari ainakin. Hän oli saanut\nhankituksi halvan soittokunnan, oli saanut ilmaisen laulajattaren,\nilmaisen runonlausujan ja alennuksella suuren osan ravintolan antimia.\nHän oli puhunut pyörryksiin kaikki tyttötuttavansa -- niitä ei\nollutkaan aivan vähän -- ja saanut heidät avustamaan, koristamaan\nsalia, tarjoilemaan ravintolassa ja myymään pääsylippuja. Räpi oli\nlupautunut pitämään puheen ja humoreskin otti Pelle omalle osalleen.\n\nVäkeä tuli ja rahaa tuli ja Pelle ja hänen toverinsa olivat\ntyytyväisiä.\n\n\"Tästä sietäisi ottaa prosentteja\", arveli Pelle, kun pojista ei kukaan\nhäntä tietenkään kiittänyt.\n\nKaikki meni hyvin. Ohjelmanumeroista ei tarvinnut ainoatakaan\nperuuttaa. Räpin puhe oli hyvä, vaikka hänellä olikin vähän\nramppikuumetta, runonlausuja oli tarpeellisen tunteellinen ja\nlaulajatar komea. Pellen humoreski nauratti häntä itseäänkin ja\ntanssista piti soittokunta moitteettomasti huolta. Ja juhlassa\nkerättiin kannattajajäseniä, niin että kun juhlan tulot ja jäsenmaksut\nsitten laskettiin, huomasivat pojat olevansa sievän summan omistajia.\nJäsenmerkit tilattiin ja ostettiin myöskin ensijoukkueen jäsenille\nyhtenäiset harmaat villapaidat, joihin poikien sisaret ja tyttötuttavat\npientä ylpeyttä tuntien kiinnittivät ompelemansa merkit.\n\nNyt odotettiin jäitten tuloa. Pojat tunsivat olevansa valmiit kantamaan\nkuinka suurta kunniaa tahansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nKöyhältä ei ole kielletty korkeita ajatuksia: jää- ja\njalkapalloseuralaisilla oli edessään mestaruuskilpailujen alkuerä.\nVastustajana oli kunniakkaan \"Kisan\" ensimmäinen joukkue.\n\nJääpalloseuralaiset olivat sisimmässään varmoja voitostaan. He pitivät\nvastustajiaan voitettuina ja halveksivat heitä. He tunsivat että\nkotikaupungin mestaruus kuului heille, olivat toivehikkaita pääsystään\nmestaruuskilpailujen välierään ja sitten... niin, ihmeitten aika ei\nsuinkaan ollut vielä maailmassa loppunut.\n\nHe olivat harjoitelleet lujasti ja yhtämittaa pelanneet toista\njoukkuettaan vastaan. Se oli näet nopeasti sekin saatu muodostetuksi ja\nsaarelalaiset olivat ylpeitä \"pojistaan\" sekä olostaan heidän\nesikuvinaan, opettajinaan ja mestareinaan.\n\nHe olivat selvillä pelin \"nikseistä\". He kykenivät tavoittamaan ja\nlyömään pallon melkein mistä asennosta tahansa, he osasivat sitä\nhypitellä sauvallaan täydessä vauhdissa, he alkoivat kehittyä varmoiksi\nilmalyönneissään ja saavuttaa yhä suurempaa tarkkuutta. Sami ja Sari\nloistivat siinä suhteessa. Sitten vanhan viskaalin takapiha-aikojen\nolivat he kehittyneet melkein sirkuslaisiksi. Tuimimmassakaan\nvauhdissaan ei pallo pysynyt näkymättömissä heidän silmiltään,\nvaistomaisesti he osasivat asettua sen tielle ja vaisto neuvoi heitä,\nmillä tavalla se oli pysäytettävä: sauvalla vai jalalla, ruumiilla vai\nkädellä. Luistelutaito oli samanaikaisesti vakiintunut, se oli\nmuuttunut heidän toiseksi luonnokseen. He tunsivat olevansa luistimilla\nehkä vakavampia kuin jaloillaan. He eivät olleet kaunoluistelijoita\neivätkä he osanneet monia kaunoluistelun tehtäviä, mutta heidän\nluistelunsa oli mukautunut kaikkiin käytännöllisiin vaatimuksiin.\nHurjimmassakin vauhdissa he kykenivät pysähtymään kuin naulattuina,\ntaito, joka karisti ahdistajat vastustamattomasti heidän ympäriltään.\nSe, joka ei osannut tuota temppua, syöksyi täydellä voimalla heidän\nohitseen, jolloin he saivat häiritsemättömän tilaisuuden lyödä pallonsa\nminne halusivat; ne, jotka sen osasivat, eivät osanneet sitä yhtä\nhyvin. Pyörähdykset, käännähdykset, kärjillä juokseminen, kaikki kävi\nvaistomaisesti. Täydellä syyllä he luottivat itseensä ja voittoonsa;\nnyt he vain odottivat, että heidän paremmuutensa virallisesti\ntodettaisiin ja merkittäisiin aikakirjoihin.\n\nIlma oli lämmin ja rännit lorisivat. Yön aikana oli kääntynyt täydeksi\nsuojaksi. Pelaajat arvasivat, että kaatuminen merkitsi kastumista,\nmutta sehän oli pikkuseikka.\n\nRäpi puheli voittomahdollisuuksista kotona, mutta Lassi tarkasteli ja\ntutki sauvojaan. Molemmat veljekset olivat saaneet viimeaikoina\nuurastaa ankarasti: harjoitella jääpalloa ja valmistautua\nylioppilaskirjoituksiin. Jääpallo kiinnitti verrattomasti enemmän\nheidän ja ylioppilaskirjoitukset taas heidän vanhempiensa huomiota.\nRäpi kuitenkin vakuutti kokeitten helppoutta. Hän oli parempi oppilas\nkuin Lassi, mutta Lassi oli tasaisempi. Lassilla ei ollut\n\"ylellisyysnumeroita\", niinkuin, hän nimitti kaikkia kahdeksikosta\nylöspäin olevia, mutta hänellä ei ollut myöskään heikkoja. Räpillä oli\ntaas ainekirjoituksessa ja kielissä kiitettävät arvosanat, mutta\nmatematiikassa heikot, eikä hän voinut itseäänkään narrata, että\nmatematiikan kokeissa saattoi käydä millä tavalla hyvänsä. Hän\nlohduttausi kuitenkin sillä ajatuksella, että jos oli saadakseen reput,\nhänen oli enää liian myöhäistä tietojaan ja taitojaan perusteellisesti\nparantaa: niitä hän ei ollut oppinut lähes kahdeksassa vuodessa, sitä\nei oppisi kuukaudessa taikka puolessatoista. Tällä tavalla\nselvitettyään tämän ikävän kysymyksen hän kohdisti huomionsa\njääpallopeliin.\n\nPojat eivät jaksaneet istua ja odottaa kotona. Kilpailuun oli vielä\ntoista tuntia, kun he ottivat luistimet kainaloonsa ja sauvat käteensä\nja suuntasivat kulkunsa luistinradalle. Sisaret saisivat tulla perästä\nniinkuin itse halusivat.\n\nVanhempi Roope oli jo radalla.\n\n\"Yrittäkäahän pojat tänään!\" sanoi hän.\n\n\"Yritetään'\" vastasi Räpi reippaasti. Hänen mieltään ei ottelu\npainostanut laisinkaan, hän oli sen ajatuksissaan jo elänyt. Räpin\nvarmuus ja huolettomuus tuntui vanhemmasta Roopesta hyvältä. Hän oli\narempi poikien menestyksestä ja maineesta kuin he itse. Hän oli puhunut\nja kehunut heitä kaikkialla ja odotti heiltä paljon. Seuran nuoremmat\njäsenet odottivat niinikään. Ja urheilupiireissä, vaikka siellä\nnaurettiinkin poikasten puuhille, odotettiin sentään sielläkin\nuteliaasti. Olivathan poikaset sittenkin saaneet seuransa pystyyn ja\nosasivathan he jollakin tavalla pelata.\n\n\"Kisan\" pojat olivat voitostaan myöskin varmoja. He olivat päättäneet\nkerta kaikkiaan näyttää, kuka tässä kaupungissa osasi pelata ja\nkaristaa poikasten päästä kaikki luulottelut. Heitä harmitti, etteivät\nnämä olleet tyytyneet kauniisti heidän etevämmyyteensä, ottaneet heitä\nesikuvikseen ja odottaneet vuoroaan ensijoukkueeseen. Noilla poikasilla\nei ollut enää minkäänlaista kunnioitusta, he väittelivät kaikista peliä\nkoskevista asioista ja toivat esiin omia mielipiteitä, niinkuin heillä\nolisi voinut sellaisia olla. Ketä he sitten pitivät oikein\nmestareinaan? Vai eikö ketään? Itseään vain.\n\nRäpin ja Pellen ivalliset sanat kiukuttivat heitä. Räpi oli\nylimielisesti sanonut, ettei heillä suinkaan ollut mitään valtakirjaa\nmestaruuteen, ja Pelle oli lisännyt, että jos olikin, niin sellainen\nvoitaisiin peruuttaa. Totisesti, nuo poikaset olivat käyneet pöyhkeiksi\nja suuriluuloisiksi. Kunnollinen selkäsauna oli juuri mitä he\nkaipasivat. Ja sen kisalaiset vannoivat mielessään heille antavansakin.\n\nRäpi ja Lassi laittoivat luistimet jalkoihinsa ja lähtivät radalle,\nmissä he toisten toveriensa kanssa ryhtyivät harjoittelemaan\nmaaliinlyöntiä. Jää oli märkää ja muutamissa kohdissa, missä se oli\nhiukan painunut, oli pieniä vesilammikoitakin. Ei ollut mikään\nihanteellinen peli-ilma, ilmassa oli sumua ja villapaidat tuntuivat\npiankin liian kuumilta. Mutta sitä seikkaa ei voinut auttaa.\n\nRadalle alkoi saapua yleisöäkin, vaikka hitaasti ja vähän. Ottelu ei\nkiinnittänyt yleisön mieltä, jääpalloseuralaiset olivat liian vähän\ntunnettuja. Ottelusta ei luultu muodostuvan lainkaan jännittävää eikä\nkatsomisenarvoista muutenkaan. Eihän siinä kaupungissa osattu jääpalloa\nvielä kunnolleen pelata. Mutta olihan aina joitakin innokkaitakin ja\nnäkipä Räpi tulijain joukossa kaksi sanomalehtimäestäkin, joista toinen\noli itsensä Urheilulehden kirjeenvaihtaja. Räpi tunsi hivelevää\nmielihyvää siitä ja hän oli asianmukaisen salaperäinen ja pidättyvä,\nkun häntä jotkut katsojain joukossa olevat tutut puhuttelivat. Hän\nvakuutti, että lujasti oli aikomus yrittää, ja antoi ymmärtää, että jos\nkisalaisilla olisi aikomus voittaa, saisivat he todellakin tehdä työtä\nankarasti, niin ankarasti, että Räpi epäili heidän siihen pystyvän.\n\nPieniä hermostumisen puuskia hän ei voinut kuitenkään ehkäistä. Entä\njos... mutta ei, he olivat parempia!\n\nKisalaiset hyökkäsivät ensiksi, mutta Pelle käännytti etääntyneen\npallon huutaen:\n\n\"Saat mennä, sanoi Malperi köyhälle!\"\n\nJääpalloseuralaiset, joita oli kokoontunut suurehko joukko katsomaan,\nheidän joukossaan pelaajien sisaria ja tyttötuttavia, päästivät\nriemuisen huudon ja Pellelle kiljuttiin: \"Hyvä, Pelle, hyvä! Enemmän\nsellaista!\" Mutta kisalaisten toista hyökkäystä ei Pelle enää\nkyennytkään pysäyttämään. Kaksi kisalaista murtautui läpi, Vili kaatui\nja kisalaiset ampuivat kovan laukauksen. Mutta laukaus osui suoraan\nIman syliin, hän sai pallon näppiinsä ja ehtimättä edes ihmetellä hyvää\nonneaan heitti sen kädestään niinkuin se olisi polttanut.\n\nRäpin sydän oli hetkisen jääkylmä ja katsojat kangistuivat, mutta Iman\nheiton jälkeen ulvahtivat jääpalloseuralaiset vapautuneesti: \"Hyvä,\nIma, hyvä! Pidä portti kiinni!\" Muutaman hetken pysytteli pallo\nkeskellä, mutta sitten saivat kisalaiset sen taas vakavasti haltuunsa,\nkiidättivät sen lähelle pömpeliä ja ampuivat. Onni ei toistunut Iman\nkohdalle enää: pallo hurahti sisään ja Ima sai sen poimia.\n\nKisalaiset olivat saaneet ensimmäisen maalinsa ja jääpalloseuralaiset\nolivat hiukan ihmeissään.\n\n\"Kuitatkaa! Kuitatkaa, harmaat!\" huusi vanhempi Roope hätääntyneenä.\nHän ei joutanut lainkaan ajattelemaan, että hän oli keksinyt pojille\nnimen, joka heti saavutti hyväksymisen. \"Harmaat\", niin todellakin,\nharmaita he olivat villapaidoissaan!\n\nPallo ei ollut vielä kertaakaan käväissyt kisalaisten pömpelin luona.\nLassi ja Sari saivat sen sinne kuitenkin kuletetuksi, mutta etäältä\nammuttu laukaus meni ohi. Roope sai viedyksi niinikään pallon\nnurkkaansa, keskitti, Sari tyrkkäsi pallon edelleen Apelle -- uudelle\npelaajalle, joka oli liittynyt saarelalaisten kantajoukkoon -- mutta\nApe menetti sen ehtimättä laukaista. Pallo palasi \"Harmaitten\"\npuolelle, siinä eivät auttaneet kannattajien huudot eivätkä\nkehoitukset.\n\n\"Harmaat\" ihmettelivät epäonnistumistaan. Mikään ei luonnistanut\nheiltä. He eivät lainkaan huomanneet, että heillä oli tuskin alkuakaan\nyhteispelistä. Jokainen heistä osasi puuhailla yksinään, mutta\nyhteisestä hyökkäyksestä taikka yhteisestä puolustuksesta ei tullut\nmitään. He ryntäsivät kaksin kolmin pallon kimppuun ja jättivät aina\nosan vastustajistaan tarpeellista vartiointia vaille. Kisalaiset\nvallitsivatkin peliä. He eivät tekniikassa riittäneet vastustajilleen,\nmutta taktiikassa he olivat ylivoimaisia. He olivat suurimmaksi osaksi\nryhtyneet pelaamaan jääpalloa huomattavasti varttuneempina kuin\n\"Harmaat\", he eivät olleet läpikäyneet tuon pelin nulikka-astetta ja\nsiksi he eivät myöskään olleet niin täydellisesti perehtyneet\ntekniikkaan. Mutta he kykenivät katselemaan peliä vähän laajemmalta\nnäkökannalta, arvostelemaan tilanteita, syöttämään ja sijoittautumaan.\n\"Harmaitten\" uurastaminen pallon kimpussa, heidän yksityiset\npelinäytteensä ja yksinhyökkäykset kilpistyivät toisten yhteispelin\nkalliota vastaan. Mutta heidän teknillinen etävämmyytensä vaikutti,\netteivät kisalaisetkaan saattaneet mielinmäärin hallita. Pieninkin\nteknillinen virhe tuli heti rangaistuksi: \"Harmaat\" riistivät pallon.\n\nMutta kuitenkin oli kisalaisia pelissä joukkue, mutta \"Harmaita\" vain\nyksitoista miestä. Jos vertausta vielä jatkaisi, niin \"Harmaat\"\npelasivat niinkuin jokainen mies olisi pelannut vuorollaan,\nperäjälkeen. Syötöt menivät päin mäntyä, sijoittautuminen oli aivan\nväärä eikä kellään ollut sanottavaa tukea ja apua toisistaan. Sami\npelasi kokonaan omaan pussiinsa, Ape unohdettiin kokonaan Lassi ja Sari\nkyllä yrittivät yhteispeliä ja he saivat useimmat syötötkin, mutta he\nolivat mustasukkaisen tarkasti vartioidut eivätkä hekään voineet mitään\nerikoista toimittaa.\n\nMutta \"Harmaat\" eivät menettäneet sisuaan. Kun he huomasivat, että\nvarma voitto ei näyttänytkään enää varmalta, he purivat hampaansa\nyhteen ja yrittivät kiukkuisina kahta vinhemmin. Emppu; Pelle ja Vili\nraatoivat kuin kaskimiehet, Räpi uurasti hätäisenä ja vasen tukimies,\nKalle, koetti hänkin osoittautua toveriensa luottamuksen arvoiseksi.\n\nEnnen puoliajan loppua muodostui \"Harmaitten\" pömpelin edustalle\ntäydellinen kansalaiskokous, minkä päätöksenä oli toinen maali.\n\"Harmaitten\" kostohyökkäykset raukesivat.\n\nVäliajalla huohottivat \"Harmaat\" synkkinä, mutta päättäväisinä.\nVielä oli heillä toinenkin puoliaika käytettävissä, vielä oli\nneljäkymmentäviisi minuuttia armonaikaa. He eivät suinkaan aikoneet\nhellittää.\n\nToisen puoliajan alussa teki Räpi käsivirheen maalin luona.\nRangaistuslyönti ja maali.\n\nSuunniltaan häpeästä, kiukusta ja nöyryytyksestä Räpi luisteli\npaikalleen. Toverien silmäykset eivät olleet lempeitä.\n\nLassi ja Sari pääsivät hyökkäämään ja Lassi löi komean maalin. Räpin\nmieli jo kirkastui, kun erotuomari viittasikin aloitettavaksi\ntavalliseen tapaan. Jääpalloseuralaisten voittohuuto tyrehtyi: mitä,\neikö ollutkaan maali?\n\n\"Off side\", ilmoitti erotuomari kuivasti. Räpi räjähti. Hän syyti\nsuustaan kokonaisen ryöpyn vastaväitteitä, selityksiä ja vakuutuksia,\nja, kun ne eivät auttaneet, melkoisen peittelemättömiä parjauksia.\nErotuomari antoi hänelle varoituksen ja Räpin oli pidettävä suunsa\nkiinni. Lassikin murahti uhkaavasti. Lassi tiesi ja tunsi, ettei hän\nollut virheellisessä asemassa ampuessaan, mutta eihän erotuomarin\nkanssa voinut väitellä. Räpin suunsoitto kiukutti häntä: kisalaiset\nvain nauttivat heidän nöyryytyksestään sitä enemmän.\n\nKisalaiset hyökkäsivät yhtämittaa. Imalla oli tilaisuus loistaa ja hän\ntäyttikin paikkansa ja tehtävänsä. Hän ei ehtinyt ajatella asentojaan\neikä esiintymistään, hän oli kuin äreä emäkarhu, joka puolustaa\npoikasiaan. Mutta hän ei voinut mitään neljännelle maalille: pallo\nammuttiin läheltä, lujasti ja ylänurkkaan.\n\n\"Harmaat\" hermostuivat kokonaan, mutta eivät hellittäneet. Heidän\npelissään ei enää ollut järjen hituistakaan, mutta he häiritsivät ja\nsekoittivat toistenkin pelin. He olivat raivoissaan, mutta avuttomia,\nmärkiä, väsyneitä ja katkeroittuneita odotustensa pettäväisyydestä ja\nhuonosta onnestaan. Paitsi tuota hylättyä maalia he menettivät\ntoisenkin: Sari ampui hermostuksissaan rangaistuslyönnin yli pömpelin.\n\nKisalaiset nauroivat.\n\nPeli loppui. Kisalaiset olivat voittaneet neljällä nollaa vastaan.\n\n\"Kuparinen tuli!\" yritti Pelle nauraa, mutta hänelle oli tulla\nkyyneleet silmiin.\n\nMurskatuin toivein, vaatteet märkinä, ruumis mukiloituna, väsyneenä,\ntäynnä mustelmia, mieli syttäkin mustempana, saivat \"Harmaat\" poistua\nlyötyinä radalta, väistäen äreinä ystävien säälittelyt, ja vastustajien\npilkallisuuden nähdessään melkein valmiina tarttumaan sauvoihinsa.\n\nHe olivat joutuneet tappiolle! Perinpohjaisesti! Neljällä maalilla\nnollaa vastaan!\n\nRäpi oli epäkohtelias sisarilleen ja sulkeutui lukemaan. Hän heittäisi\nkoko pelin ikiajoiksi! Perhana sentään, että pitikin käydä tuolla\ntavalla! Kyllä niillä nyt olisi irvistelemistä!\n\nHän koetti hautautua lukuihinsa, mutta ellei lukeminen ollut maittanut\nhänelle aikaisemmin, niin nyt se tuntui aivan mahdottomalta. Niin,\npoikasilta oli todellakin otettu luulot pois. Kunnollinen selkäsauna,\nse oli saatu, oikein isän lämpöisestä kädestä.\n\nTiistaiaamuna sieppasi Räpi sanomalehden ja etsi kiihkeästi, oliko\nsiellä jotakin mainittu ottelusta. Oli, olihan siellä pätkä:\n\n                    JÄÄPALLO.\n\n    \"Kisa\"--Lahtelan jää- ja jalkapalloseura 4-0 (2-0).\n\n    \"Viime sunnuntaina suoritettiin täällä mestaruuskilpailujen\n    alkuerä 'Kisan' ja tänne hiljattain perustetun Lahtelan\n    jää- ja jalkapalloseuran joukkueitten välillä. 'Kisan' voitto\n    oli luonnollinen ja varma, ylivoimainenkin. 'Harmailla',\n    joiksi nuo tulokkaat ristittiin, ei ole vielä yhteispelistä\n    aavistustakaan, heidän pelinsä on suunnitelmatonta sohimista.\n    Jonkunlaista näppäryyttä pallonkäsittelyssä oli kyllä\n    havaittavissa. Joukosta ei kannata mainita ketään erityisesti,\n    ellei ehkä maalivahtia, jolla oli taitoakin sekä onnea, hyvä\n    ominaisuus maalivahdille. Puolustajilla oli hyviäkin hetkiä.\n    Eturivi ja tukimiehet koululaisasteella. 'Kisan' peli ei\n    päässyt täyteen vireeseen vastustajan heikkouden takia.\"\n\n\"Jonkunlaista näppäryyttä! Hyviäkin hetkiä! Koululaisasteella!\" sähisi\nRäpi ja heitti sanomalehden raivoissaan käsistään.\n\n\"Koululaisasteella! Koululaisasteella! Kyllä me vielä näytämme teille\nkoululaisasteet! Odottakaahan ensi vuonna!\"\n\nSynkkä oli heidän seuraava kokouksensa. Olisi helpoittanut, jos olisi\nlöydetty syntipukki. Mutta sitä oli vaikea keksiä. Imalle ei voinut\nsanoa mitään, hän oli pelannut hyvin ja saanut kiitokset oikein\nsanomalehdessäkin. Räpille kyllä murjotettiin, mutta hän oli syypää\nvain yhteen maaliin.\n\n\"Ei se pojat ole kuin terveydeksi, tämä selkäsauna!\" lohdutti vanhempi\nRoope joka olisi itse kaivannut lohdutusta enemmän kun muut. \"Yrittäkää\nuudelleen. Vielä tässä voi tuuli kääntyäkin!\"\n\nLaihalta tuo lohdutus tuntui, mutta siihen oli tyydyttävä ja siihen\ntyydyttiin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n\"Harmaat\" eivät enää uskoneet ihmeisiin, mutta luottivat lopulliseen\nvoittoonsa entistä lujemmin. He eivät enää odottaneet, että kun he\ntulevat, he vain näkevät ja voittavat. Kokemus oli heille opettanut,\nettei mestaruus ole sattuman ja onnen lahja, vaan että se vaatii\nsitkeää työtä, kaikkivoimaista ponnistusta ja horjumatonta tahtoa.\n\nToisena vuonna he voittivat \"Kisan\" ja kohosivat kotikaupunkinsa\nensimmäisiksi. Mutta otellessaan toisen maaseutukaupungin joukkuetta\nvastaan he joutuivat taaskin surkeasti tappiolle eikä mestaruudesta\nkannattanut enää uneksiakaan.\n\nKolmantena vuonna he pääsivät sitkeästi kamppailtuaan välierään, mutta\nsiihen heidän menestyksensä supistuikin. Samoin kävi seuraavana vuonna.\nMutta viidentenä vuonna he ottelivat jo uljaasti, ja voitokkaasti ja\nhavaitsivat äkkiä päässeensäkin mestaruuskilpailujen loppuotteluun\npääkaupunkilaista joukkuetta vastaan. He olivat siis kohonneet koko\nmaassa huomioonotettavaksi tekijäksi ja näkivät ylpeydekseen, että\nheidän etujaan ja vikojaan käsiteltiin urheilupiireissä ja\nUrheilulehdessä punnittiin heidän mahdollisuuksiaan. He olisivat\nsaattaneet tuon ottelun voittaakin, mutta he olivat tuhlanneet voimansa\npelin alkupuolella eivätkä lopussa jaksaneetkaan säilyttää\netumatkaansa. Heidät voitettiin, mutta niukasti, ja tuo voitto\nantoi pääkaupunkilaisille, jotka olivat pitäneet hallussaan\njääpallohegemoniaa, vakavaa ajattelemisen aihetta. Vielä tuollainen\nottelu ja he olivat hukassa!\n\nTuo tappio ei heitä masentanut, niinkuin aikoinaan ensimmäinen tappio\n\"Kisaa\" vastaan oteltaessa oli tehnyt heidät alakuloisiksi ja\närtyneiksi viikkokausien ajaksi. Se heitä vain yllytti. Per aspera ad\nastra! lohdutteli heitä vanhempi Roopekin, joka osasi latinaa. Työllään\nheidän oli voitettava, jos mieli voittaa; varsinaista pelionnea heillä\nei milloinkaan ollut. Onni on oikullinen ja se lienee arvellut, että\n\"Harmaat\" kykenivät vastaamaan puolestaan ilman senkin apua.\n\nTänä vuonna oli heillä jälleen mestaruusottelu edessään. He olivat\nselviytyneet varmasti loppuotteluun, kotikaupungissa heillä ei enää\nollut tasavertaista vastustajaa lainkaan, he voittivat miten\ntahtoivat, puolentoistakin kymmenen maalierolla, eivätkä muutkaan\nmaaseutujoukkueet jaksaneet heitä vastustaa. Pääkaupunkilaisten\ntiedettiin valmistautuneen vakavasti, he olivat harjoitelleet\nuutterasti ja tarkistaneet joukkueitaan alkuerissä. Hyvällä taikka\npahalla he aikoivat säilyttää jääpallohegemonian pääkaupungissa. Se\npäätös oli yhtä luja kuin \"Harmaittenkin\" aikomus osoittaa, että\nNatsaretistakin saattoi tulla hyvää.\n\nOttelu oli määrä pelata \"Harmaitten\" kotikaupungissa.\n\nPääkaupunkilaisjoukkue saapui johtajineen ja asianharrastajineen\nedellisenä aamuna. Osa \"Harmaita\" ja vanhempi Roope olivat heitä\nvastassa asemalla ja ohjasivat heidät heille varattuihin\nhotellihuoneisiin. Siistittyään itseään vieraat söivät aamiaisen\nyhdessä isäntiensä kanssa.\n\n\"Harmaat\" katselivat uteliaina vastustajiaan ja arvioivat mielessään\nheidän vaarallisuuttaan. Miellyttäviä poikia he olivat, voimakkaita,\nhillittyjä ja varmoja, terveen laihoja ja olemuksessaan se vapautus ja\nvalmius, minkä tuottaa tunne ruumiinsa täydellisestä hallitsemisesta.\nNiin, tuossa tuo ruskeasilmäinen, lempeännäköinen mies! Hän oli heidän\nmaalivahtinsa, nopea ja notkea ja yllättävä kuin ilmestys. Ima tunnusti\nrehellisesti itselleen, ettei hän ollut tuon veroinen, tuskin\nmilloinkaan sellaiseksi tulisikaan. Ja tuossa kaksi iloista,\nkookasta poikaa, joilla oli hyvä ruokahalu ja joiden valkeat hampaat\nloistivat heidän nauraessaan: molemmat puolustajat, armottomat ja\njärkähtämättömät. Heidän vieressään sirorakenteinen, hennohko mies:\nvaarallisista vaarallisin, keskushyökkääjä, jonka pujottelukykyyn Pelle\nja Vili olivat tutustuneet jokseenkin täydellisesti. Ja tuo laiha,\nraskaskatseinen poika, joka oli vaitelias ja hillitty: kettu ja\nankerias, laitahyökkääjä, joka varmasti tulisi aiheuttamaan monia\npiinallisia tuokioita \"Harmaitten\" puolustukselle. Kaiken kaikkiaan\noivallinen ja vaarallinen joukko, täysin arvokas ja ansiokas\nmestaruuteen. \"Harmaitten\" voitontahto ei horjunut, mutta voitontoiveet\ntuntuivat pienentyvän katsellessa vastustajia läheltä.\n\nVähemmän tulivat \"Harmaat\" ajatelleeksi, että pääkaupunkilaiset\nkatselivat ja tutkiskelivat heitä yhtä suurella uteliaisuudella. Tuossa\noli siis Räpi! Hänet he tunsivat hyvästi edelliseltä vuodelta, hänhän\noli puhunut ja huutanut koko pelin ajan. Hyvä pelaaja, mutta ei\nhirvittävä. Entäs Lassi, joka oli yhtä hyväntahtoinen voittaessaan kuin\njoutuessaan tappiolle! Hän ei ollutkaan saapuvilla. Mutta tuossa oli\nPelle, joka vitsaili kuinka tiukassa paikassa tahansa, mutta ei siitä\nhuolimatta pelannut yhtään sen huonommin. Hän ei ollut helppo pähkinä,\neikä Vilikään, jolla oli voimaa ja ulottuvaisuutta ja joka ei pelannut\nerikoisen hellävaroisesti. Ja Sari ja Sami jotka olivat hyppyyttäneet\nheidän puolustustaan viime vuonna niin turkasesti! Tuossa olivat siis\nheidän vastustajansa. Ne olivat jotenkin tuntemattomia, heillä oli\nkokemusta vain yhdestä ottelusta eivätkä he olleet voineet seurata\n\"Harmaitten\" pelaamista joka päivä niinkuin pääkaupunkilaisten\npelaajien. \"Harmaat\" olivat maaseutulaisia, joista ei tiedetty mitään\nja joita ei tunnettu nimeksikään ennenkuin he äkkiä olivat ilmestyneet\nviime vuonna loppuotteluun.\n\nVanhempi Roope oli kohtelias ja touhukas isäntä. \"Harmaitten\" kunnia\nvaati, että vieraat saisivat mahdollisimman hyvän kestityksen ja\nkohtelun. Mutta hän oli hermostunut ja tähysteli yhtämittaa ulos ja\ntaivaalle. Hän odotti pakkasta. Jokaisessa pelaajassa on\ntaikauskoisuutta ja vanhempi Roope oli saanut istutetuksi \"Harmaitten\"\nmieliin oman ennakkoaavistuksensa: \"Harmaat\" saattoivat voittaa vain\nkauniilla ilmalla, silloin kuin oli pakkasta ja kirkasta. Hän oli ollut\npanevinaan sen merkille. Ensimmäinen ottelu \"Kisaa\" vastaan jo sen\ntodisti ja niin oli ollut jälkeenpäinkin: aina kun oli ollut suojakeli,\nhuono, raskas jää, vettä, lumisadetta, pyryä ja tuulta, silloin olivat\n\"Harmaat\" aina joutuneet tappiolle. He osasivat pelata vain\nihanteellisissa olosuhteissa, jolloin heidän ei tarvinnut puskea\nvoimiaan tuulta ja jäätä vastaan ja jolloin peli aina muuttui enemmän\ntaikka vähemmän onnenpeliksi. Kirkas ilma ja kova jää, sitä tarvitsivat\n\"Harmaat\" voittaakseen. Ja nyt oli taas ulkona lämmin ilma, tuuli oli\nlauhaa ja rekikeli mainio.\n\nIllalla hoputteli vanhempi Roope poikia nukkumaan. Hän oli heille isänä\nja äitinä, harjoittajana, ihailijana ja ystävänä. Pojat tottelivat,\nvaikka vastahakoisesti. Olisi ollut niin paljon juteltavaa, vaikka\nmieli pyrkikin käymään vakavaksi ajatellessa huomista päivää.\n\nAamulla kavahtivat sekä Räpi että Lassi ajoissa ylös ja ryntäsivät\nikkunaan. Aamu oli kirkas ja valoisa.\n\n\"Pakkanen!\" totesi Räpi iloisena katsahdettuaan lämpömittariin. Se\nosoitti toistakymmentä astetta pakkasta. Lassi sieppasi lehden. Siellä\noli maininta ottelusta:\n\n    JÄÄPALLOMESTARUUDEN LOPPUOTTELU.\n\n    Tänään klo 1 ip. luistinradalla.\n\n    \"Tänään suoritetaan jääpallomestaruuskilpailujen loppuottelu\n    täällä. Vastakkain ovat pääkaupunkilainen Luistinklubi ja\n    täkäläinen Jää- ja jalkapalloseura. Kamppailusta muodostuu\n    kaikesta päättäen mitä jännittävin. Meikäläiset ovat vuosi\n    vuodelta kehittyneet ja uhkaavat nyt vakavasti pääkaupunkilaisten\n    ylivaltaa. Todennäköistä kyllä on, että mestaruus tälläkin kertaa\n    jää pääkaupunkiin, mutta yllätykset eivät ole mahdottomia.\n    Joukkueitten lopullinen koko kokoonpano on seuraava:\n\n                           Luistinklubi\n                           R. Sandstöm\n                      P. Lundberg S. Kallio\n              Hj. Hietanen O. Andersson D. Lundberg\n    E. Kaario V. Löfberg M. Sähisten A. Haapala Y. Backlund\n                            -- -- --\n    S. Tanninen A. Stenius L. Mielonen T. Saarinen R. Kaukonen\n              Kalle Rantanen Emil Autio Reino Mielonen\n                      Vili Strand Heikki Vuorinen\n                           Ilmari Kivelä\n\n                       Jää- ja jalkapalloseura\n\n    \"Ottelu alkaa klo 1 ip. On sanomattakin selvää, että jokainen\n    rientää tätä jännittävää ottelua seuraamaan. Lippuja myydään\n    tuntia ennen sisäänkäytävällä.\"\n\nNiin, siinä olivat oikein heidän täydelliset nimensäkin painettuina.\nReino Mielonen, se oli hän, Räpi! Tuntui oudolta sitä katsella, kun oli\ntottunut tuohon poikuusaikaiseen nimenväännökseen.\n\n\"Lähdetään radalle!\" esitti Lassi. Hänenkin mielenmalttinsa yritti\npettää. Tänään, jos milloinkaan, oli mahdollisuus voittaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuinka jumalallisen kaunista olikaan ulkona! Ahnaasti hengittivät\nmolemmat kuivaa ja raikasta ilmaa. Kaupungin komea puisto oli kuin\nsatujen metsä: häikäisevän valkoisina loistivat vanhat, kuuraiset\nkoivut, jalavat, poppelit ja lehmukset. Myriaadit kimaltavia\nkuuratimantteja väikkyivät kaikkialla, lumi rouskui jalkojen alla ja\nrakennusten kolkot tiiliseinät olivat saaneet ylleen sokaisevan\nhohtavan kuurahunnun. Yöllinen pakkanen oli muuttanut mustan ja\nkevätlikaisen kaupungin tuntemattomaksi, elävän valkoiseksi ja Pohjolan\ntalven juhlahetki värähdytti jokaisen mieltä. Ei kesän heleinkään\nkukkeus sädehtinyt ja välkkynyt niin kiehtovin värein. Tiesi, että\nkaikki oli valkoista, mutta silmä näki tuhansia värejä ja vivahduksia\npuitten sinipunervista varjoista aina kirkkaimpaan keltaiseen, jota\nkuuratimantit saattoivat heijastaa. Ja ylhäällä oli korkea,\nsyvänsininen taivas, jossa ei näkynyt pilvenhattaraakaan ja jonka\nsininen herkästi vaaleni taivaanrantaa kohti. Talvinen sunnuntai,\nkuurasunnuntai! Ajurihevoset ja raitiovaunutkin olivat saaneet ylleen\nhienoisen verhon. Kaikki tuntui uudelta, epätodenmukaiselta, mutta niin\nsaavuttamattoman kauniilta.\n\nMitään puhumatta Räpi ja Lassi astuivat pitkin puiston leveää käytävää,\nsuurten, vanhojen puitten muodostaman holvin alla, holvin, jonka katto\ntuntui olevan sädehtiviä timantteja, joiden välistä loisti taivaan\ntumma sini.\n\nIhanana oli koittanut \"Harmaitten\" koetuksenpäivä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYleisöä tulvi virtanaan luistinradan sisäänkäytävälle. Ihana ilma ja\nsatumaisen kaunis näky oli houkutellut veltoimmatkin liikkeelle. Ja\njokainen, ken ei pelännyt muka vilustumista ja pientä pakkasen\nnipistystä, ohjasi kulkunsa radalle. Tämä päivä oli todella\nulkoilmaurheilun päivä, tänään kannatti viiletellä suksilla\nhäikäisevissä metsissä tai nauttia jään kirkkaudesta ja luistelijoitten\nkevyestä kulusta. Tällaisena päivänä, tällaisella jäällä esiintyi\njääpallopelikin kauneimmillaan ja kiehtovimmillaan.\n\nYleisö tahtoi katsella ja nauttia, nauttia jännityksestä ja liikkeestä,\nja se janosi voittoa. \"Harmaat\" eivät olleet sille enää tuntemattomia,\nheille ei enää naurettu, nauru oli jo aikoja sitten tyrehtynyt ja sen\nsijalle oli tullut ihmetys ja kunnioitus. Ja nyt, nyt tahtoi yleisö\nnähdä suosikkiensa voittavan, se halusi saada nurkkaisänmaallisuutensa\ntyydytetyksi ja huutaa ja hurraata voittajille. Ja jos ken mielessään\nsurkuttelikin oman seuransa tappiota, hän tahtoi lohduttautua nyt oman\nkaupunkinsa voitolla. \"Harmaat\" olivat kotikaupunkinsa toivo ja ylpeys\nseuroihin ja suuntiin katsomatta. Kotona ei heitä kukaan kyennyt\nvoittamaan, siksi toivottiin heidän voittavan vieraatkin. Kaksi tummaa\njonoa liikkui hitaasti kohti lippuluukkuja suoltuen sitten radalle,\nmissä pelialueen äsken höylätty jää kimalsi auringonpaisteessa.\n\nVanhempi Roope juoksenteli väsymättömänä edestakaisin viimeisiä\nvalmistuksia suoritellen. Hän oli hermostunut, hän oli piinallisen\nhermostunut ja jännittynyt, mutta hän tunsi tyytyväisyyttä ja ylpeyttä\nsiitä, että yleisöä saapui niin runsaasti.\n\n\"Tännehän tulee koko kaupunki! Ka, tehdään kerrankin rahaa. Onhan tässä\nmenojakin. Ja jää kestää vaikka tänne tulisi kaksi kaupunkia.\"\n\nHuudellen, vastaillen, kysellen ja tuuppien hääri hän pukukopeissa ja\nradalla sekä löi arvelematta vetoja ottelun tuloksesta. Se kuului\nasiaan. Kahvi- ja leivosannos oli säännöllisenä panoksena, niin että\njos hän sattuisi voittamaan, hän tuskin parissa viikossakaan ehtisi\nvastaanottaa kaikkia voittojaan.\n\n\"Joo, joo, kahvit! Viisi kolmea vastaan! 'Harmaat' voittavat. Kiinni\non!\"\n\n\"Harmaat\" eivät jaksaneet hillitä hermostumistaan. Lassilta katkesi\nnahkaremmi, jolla hän tiukensi luistimiaan. Huono enne! hän ajatteli\npakostakin. Seuraavassa hetkessä hänelle tarjottiin puolta tusinaa\nremmejä. Jokainen piti kunniana, että hän ottaisi heidän remminsä.\n\nPellekin tuskastui. Pukukopissa oli ahdasta, se oli täynnä väkeä, joka\nsilmää räpäyttämättä katseli pelaajien valmistautumista.\n\n\"Perhana vieköön!\" huudahti Pelle. \"Eihän täällä pääse kääntymäänkään!\nPikkunaskalit ulos! Joka sorkka ja mars!\"\n\nSe oli julma käsky, mutta sitä täytyi totella. Joukko pikkupoikia\nsuoltui ulos. Pellen taikka kenen hyvänsä \"Harmaan\" toivekin oli heille\nlaki, paljon pakoittavampi kuin kaikki koululait lisäyksineen.\n\n\"Äläkä sinä Roope aristele tänään. Huhki vaikka kintut menisivät!\"\nmuistutti Räpi.\n\n\"Ja sinä Räpi jaa nyt kaikki neuvosi ja ole sitten hiljaa radalla!\"\nsanoi Lassi uhkaavasti. Räpi vaikeni: hän ei itse ollut synnitön toista\nkivellä heittääkseen. Ja Lassi jatkoi: \"Ja samat sanat Pellelle!\nVitsaile jälestäpäin äläkä hutiloi.\"\n\nPellelläkään ei ollut mitään vastaansanomista. Lassi puhui vähän, mutta\nhän tarkoitti mitä sanoi. Ima koetti tekeytyä pieneksi: hänkin odotti\nsaavansa terveellisen muistutuksen. Hänen asemansa oli epäkiitollisin,\njokainen hänen virheensä voitaisiin ilmaista numeroilla. Mutta Lassi\ntyytyi heittämään häneen vain \"nyrkinkokoisen\" silmäyksen. Samille\nsensijaan luettiin lakia itsekkyyden synnistä ja vannotettiin hänet\nluovuttamaan pallo aina ajoissa ja kunnolleen. Hänen ei tarvinnut\nvälttämättä itse tehdä maaleja. Oli sivuasia, kuka niitä teki; pääasia,\nettä niitä tehtiin. Ape sivuutettiin, hänessä ei ollut helmasyntejä.\nHän oli hiukan heikko sijoittumaan, mutta sensijaan taas varmin\nampumaan. Sari säästyi samoin kokonaan ojennuksilta, niinikään Emppu.\nVilille muistutettiin, että jääpalloa pelattiin taidolla eikä voimalla.\nVilin kiivastumiset, vaikkapa aiheellisetkin, saattoivat johtaa\nvapaa- ja rangaistuslyönteihin. Kallelle painostettiin, että tukimiehen\ntehtävänä oli avustaa myöskin hyökkäyksissä eikä toimia yksinomaan\nkolmantena puolustajana. Hän sai vakavan kehoituksen olla jättäytymättä\nliian alas. Ja lopuksi uskalsi Räpi huomauttaa itse Lassille, että\nhätäilemättömyys ja varmuus oli kyllä hyvä, mutta että vaikka\nväitettiinkin, ettei jumala ollut kiirettä luonut, ei pieni kiire\njääpallopelissä kuitenkaan haittaisi. \"Harmaitten\" joukossa ei\ntotisesti kukaan päässyt kehittymään itserakkaaksi, sillä toverit\nhuomasivat asianomaisen viat erehtymättömästi eivätkä suinkaan\nkainostelleet niitä julkituoda. Jotkut sokeat ihailijat kyllä\nsaattoivat uskotella täydellisyyttä, mutta vasta omien tovereitten,\nparhaitten asiantuntijain, kiitos ja tunnustus joltakin tuntui.\n\nTalven loistava valkeus suoraan häikäisi silmät, kun \"Harmaat\"\npukukopin hämärästä työntyivät radalle. Voimakkain ja pitkällisin\nsuosionosoituksin otettiin heidät vastaan kun he luistelivat\npelialueelle. Pian ilmestyivät myöskin pääkaupunkilaiset mustissa\npaidoissaan. Suosionosoituksia ei heiltäkään puuttunut, yritettiin olla\nkohteliaita, mutta tuo yritys ei vielä oikein onnistunut, yleisö ei\nollut vielä kehittynyt nauttimaan ja antamaan tunnustustaan yksinomaan\ntaidon mukaan. Sillä oli muitakin mittapuita.\n\nHeitettiin arpaa, \"Harmaat\" menettivät ja pääkaupunkilaiset valitsivat\nauringon taakseen. He olivat saavuttaneet huomattavan edun, sillä\nauringon paiste häiritsi tuntuvasti, jää loisti ja lumi hohti niin että\npalloa oli vaikea eroittaa luistellessa vasten aurinkoa. Tunnin\nkuluttua, kun \"Harmaat\" pääsisivät vaihtamaan puolia, olisi sen valo jo\ntuntuvasti heikompi.\n\nTuhatlukuisena, mustana massana seisoi yleisö köysien äärellä, ja\naitauksen toisella puolen pysyttelivät varaskatsojat halkopinojen,\nvajojen ja lumiröykkiöitten päällä, heistä enemmistönä pikkupojat,\njotka eivät olleet saaneet tarpeellisia pennejä kokoon voidakseen\nlunastaa itselleen pääsylipun, mutta jotka eivät mistään hinnasta\ntahtoneet laiminlyödä ottelun seuraamista omin silmin.\n\nVihellys -- ja \"Harmaitten\" hyökkääjärivi ponnahti kuin ammuttuna\neteenpäin. Pallo oli Sarilla, hän syötti sen Roopelle, Roope työnsi sen\nLassille, Ape tavoitti sen, puijasi toisen puolustajan, mutta\nnähdessään laukauksen toivottomaksi syötti Samille. Sami keskitti\ntarkasti ja Lassin sauva viuhahti, mutta pallo ponnahti toisen\npuolustajan sauvasta rajalinjan yli.\n\n\"Kulmalyönti!\" huudahti vanhempi Roope, joka seurasi ottelua silmillään\nja sielullaan.\n\nSami asetti pallon nurkkaan ja Lassi varustautui lyömään. Samin lyönti\noli oivallinen, mutta Lassin laukaus meni ohi.\n\nJännitys laukesi hetkeksi. Ensimmäinen hyökkäys oli ollut erinomaisen\nlupaava, nopea ja suorasukainen. \"Harmaitten\" eturivi oli antanut\npeloittavan näytteen yhteispelistään. Poikien ensimmäinen hermostus\nkatosi.\n\nSohittiin hetkinen keskellä, mutta sitten työntyi pääkaupunkilaisten\neturivi \"Harmaitten\" pömpeliä kohti.\n\n\"Andersson, Pettersson ja Lundström!\" hihkasi Pelle syöksähtäen\nkeskushyökkääjää vastaan, tavoittaen pallon ja lyöden sen menemään.\nMutta Emppu ei saanutkaan palloa, pääkaupunkilaisten tukimies syötti\nsen laitaan, mistä se tuli entistä kiukkuisempana, keskushyökkääjä sai\nsen hoteisiinsa, livahti Vilin ohi, syötti Pellen kohdalla hiukan\ntaakseen sisähyökkääjälle ja tämä laukaisi lyhyeltä matkalta. Pallo\nkolisi pömpelissä. Asiallinen, selvä maali!\n\nYleisö hurrasi laimeasti. Tosin peli oli alussa ja yksi maali ei\nmahdottomia merkinnyt, mutta sittenkin, sittenkin! Jännitys lisääntyi.\n\n\"Onhan niillä aikaa!\" sanoi Roope ääneen itseään lohdutellakseen.\n\nPeli alkoi uudelleen. Se suuntautui nyt \"Harmaitten\" oikealle siivelle,\nmissä pääkaupunkilaisten laitahyökkääjä kamppaili Räpin ja Pellen\nkanssa. Räpi ei saanut häneltä riistetyksi palloa, vaan pelaaja pääsi\nkeskittämään. Vili torjui kuitenkin laukauksen komeasti, mutta hänen\nvastalyöntinsä sinkauttikin pallon toiselle laitahyökkääjälle, joka\nlaukaisi huolimatta epäedullisesta asemastaan maaliin nähden. Lyönti\noli kova, pallo sattui pömpelin sivulautaan aivan poikkilaudan luona\nylhäällä ja luiskahti sisään. Iman oli mahdoton torjua tätä yhtä\nmestarillista kuin odottamatontakin lyöntiä.\n\nYleisön suosionhuudot olivat vielä laimeammat. Heikoimmat sielut\npitivät jo itsestään selvänä, että \"Harmaat\" joutuisivat tappiolle.\n\nSari rauhoitti kuitenkin heitä. Hän ja Lassi keinottelivat itsensä\npelaten kahden kesken pääkaupunkilaisten pömpelin edustalle ja sievällä\ntyönnöllä Sari sujautti pallon maalivahdin ohi sisälle. Riemuisa\nulvonta kajahti ympäri rataa. Pääkaupunkilaisten pömpeli ei siis\nollutkaan loihdittu.\n\nVilkas ja vaihteleva peli jatkui. Hyökkäyksiä tehtiin molemmin puolin,\nmutta etevämmyys pyrki kallistumaan pääkaupunkilaisten puolelle. Heidän\nhyökkäyksensä olivat lukuisampia ja pitempiaikaisia. Pallo tahtoi\nkylläkin takeltua \"Harmaitten\" puolustukseen, mutta \"Harmaat\" eivät\nkyenneet tehokkaasti sitä karistamaan omalta puoliskoltaan. Ja viimein\nmuodostui heidän pömpelinsä edustalle kansalaiskokous, josta ei loppua\nnäyttänyt tulevankaan. Yleisö oli kuin tulisilla neuloilla koettaen\nerottaa tuon onnettoman pallon sauvojen vilskeestä, luistimien ja\njalkojen sekamelskasta. Nyt, nyt tuli maali! Ei, Vili sai sauvansa\neteen! Nyt Emppu lyö pallon tiehensä! Ei taaskaan, kaksi\npääkaupunkilaista pysäyttävät pallon. Jännitys muuttui kuumeiseksi,\nvaivaavaksi, yleisö unohti kokonaan itsensä ja ympäristönsä, se huusi,\nse kehoitti, riemu ja pettymys tuotiin äänekkäästi julki ja köydet\ntaipuivat, kun taaimmaiset työnsivät etumaisia niitä vastaan. Kiihkein\nsilmin seurattiin tuota sekamelskaa pömpelin luona.\n\nSieltä kuului lyhyt hurraus ja joukko hajaantui: pääkaupunkilaiset\nolivat saaneet kolmannen maalinsa. He johtivat siis taas kahdella\nmaalilla. Heidän ilonsa ja katsojain suru ei kestänyt kauan: muutaman\nminuutin kuluttua teki Lassi ilmalyönnillä huikaisevan komean maalin.\nLyönti oli mestarillinen; sitä olisi voinut nimittää sattumaksi, mutta\nLassi ja \"Harmaat\" yleensäkin olivat jo ehtineet antaa niin vakuuttavia\nnäytteitä ilmalyöntitaidoistaan, ettei tuo halventava luulo olisi ollut\noikea ja kohtuullinen.\n\nPeli oli siis nyt kaksi kolmea vastaan pääkaupunkilaisten hyväksi.\nTilanne ei ollut huolestuttava, mutta jännittävä kylläkin.\n\n\"Harmaitten\" yhteispeli oli nyt hyvää. He olivat nyt perehtyneet\ntaktiikkaan ja siihen kerran tutustuttuaan he kehittyivätkin nopeasti.\nOlivathan he pelanneet niin monta vuotta yhdessä, he tunsivat toisensa\ntäsmälleen ja vaistomaisesti aavistivat toistensa aikeet osaten siten\nsijoittautua oikein. Ja kun he aikoinaan olivat oppineet pikkupoikien\nperusteellisen, yksityiskohtaisen tekniikan kaikkine \"nikseineen\", he\nolivatkin nyt peloittavia. He tiesivät, mitä oli tehtävä, ja he\nosasivat sen tehdä.\n\nKaikkensa he nyt yrittivät saadakseen tasoituksen. Tukimieslinja\ntyöskenteli erinomaisesti, se auttoi hyökkäyksiä ja Emppu tuntui aivan\nerehtymättömältä syötöissään. Mutta eturivillä ei ollut onnea. Se\nampui, mutta sen laukaukset eivät osuneet, se pakoitti itselleen pari\nkuhnalyöntiäkin, mutta nekin hukkaantuivat.\n\n\"Harmaitten\" painostus herposi hetkeksi ja pääkaupunkilaiset pääsivät\nmääräilemään. Heidän valtakautensa oli lyhyt, mutta tuloksellinen:\nvaarallinen keskushyökkääjä ampui vastustamattoman maalin oivallisesta\nsyötöstä.\n\nPeli oli nyt neljä kaksi heidän hyväkseen. \"Harmaitten\" osakkeet\nlaskivat. Oli suorastaan tyrmistyttävää, että pääkaupunkilaiset aina\nvain pysyivät edellä.\n\nRaivokkaasti \"Harmaat\" ponnistivat. He saivat pelin siirretyksi\nvastustajain puolelle, mutta he takertuivat pääkaupunkilaisten\noff-side-ansoihin.\n\n\"Älä perhanassa anna itseäsi narrata!\" kiljasi Räpi suunniltaan, kun\njälleen muuan hyökkäys oli katkennut erotuomarin vihellykseen. Huuto\noli tarkoitettu Roopelle, jonka takia jo kolme hyökkäystä oli\nkeskeytetty.\n\n\"Pidä silmäsi auki, Roope!\" huusi vanhempi Roopekin veljelleen\nhätääntyneenä. Hän tunsi vuoroin kuumaa ja kylmää sen mukaan kuin pallo\nkiiti radalla. Roope luisteli katse alaspäin luotuna. Oli niin vaikeaa\npidättää itseään eikä noita ansoja huomannut aina varoa.\n\nErotuomarilla oli hiukan off-side-tautia itsessään. Hän oli keksivinään\ntuon tilanteen sielläkin, missä sitä ei ollut.\n\nSami luisteli kulmaansa ja keskitti. Lassi ei päässyt ampumaan,\nkiepautti pallon Apelle, joka laukaisi niin että pääkaupunkilaisten\npömpeii kolahti.\n\nMaali!\n\nRäpi ihmetteli hetkisen, mutta hymyili sitten julmasti: tällä kertaa\noli Ape ilmeisestikin ollut off-sidessä, mutta nyt ei erotuomari ollut\nsitä huomannut. Pääkaupunkilaiset murisivat hiukan, mutta hekään eivät\nolleet aivan varmoja asiastaan. Sitäpaitsi ei murina mitään merkinnyt:\ntuomio oli lausuttu.\n\nPeli oli siis neljä kolmea vastaan. \"Harmaat\" olivat maalin jäljessä.\n\nHuikea hurraa kaikui ja kiiri katsojain joukosta ja yllytys kävi yhä\nankarammaksi. Jänisräikät -- hiljattainen keksintö -- rätisivät,\nvihellykset vihloivat korvia, väkijoukon yhtämittainen huuto huumasi.\nMutta ponnistukset olivat turhia: puoliaika päättyi pääkaupunkilaisten\nniukkaan, mutta varmaan voittoon kaikissa suhteissa. He johtivat\nyhdellä maalilla ja he olivat olleet hyökkäävämpänä puolena. Nyt he\nsaisivat auringon vastaansa.\n\nToivo eli vielä \"Harmaitten\" ystävissä, olihan kokonainen puoliaika\nkäytettävissä.\n\nMutta nuo toiveet ja odotukset murskautuivat.\n\nParin kolmen minuutin kuluttua puoliajan alusta murtautui\npääkaupunkilaisten sisähyökkääjä yksinään \"Harmaitten\" puolustuksen\nläpi. Pelle yritti turhaan häntä pysäyttää, Vili oli loitonnut sivulle\neikä ehtinyt paikalle. Pääkaupunkilainen ehti pysäyttääkin pallon, Ima\nsyöksyi maalistaan ja heittäytyi pallon kimppuun, mutta sekunnin\nmurto-osan liian myöhään. Pääkaupunkilainen sai livautettua pallon\navoimeen maaliin.\n\nMaali ei ollut niin vakava seikka kuin se, että Pelle, joka oli\nvastahyökkäyksessään kaatunut, jäikin makaamaan jäälle. Pellellä ei\nollut tapana näytellä \"kometiiaa\", niinkuin Räpi sanoi, eikä hän\nmilloinkaan osoitellut eikä liioitellut saamiaan kolauksia.\nKysymyksessä oli siis jotakin vakavampaa. Vili auttoi Pellen ylös ja\npoika näytti surkealta pidellen vasenta jalkaansa. Se oli loukkautunut.\n\nJäisikö Pelle pois pelistä?\n\nEi, niin ei sentään käynyt. Hän jäi paikalleen ja luistelikin, mutta\nselvästi näkyi, että hän kärsi, vaikka koettikin peittää ja salata\nvaivaansa. Hän luisteli heikommin ja epävarmemmin kuin ennen.\n\nVili kaksinkertaistutti ponnistuksensa ja Emppu piti entistä tarkemmin\nsilmällä puolustusta, vaikka heidän täytyi ajatella hyökkäystä\nennenkaikkea, jos mielivät voittaa.\n\nKatsojat alkoivat lamaantua. Peli oli ollut niin jännittävää, niin\nvaihtelevaa ja mukaansatempaavaa, että välinpitämättöminkin oli\nhuomaamattaan joutunut kiihkon valtaan, joutunut huutamaan ja toivomaan\nvoittoa. Ja kun tuota jännitystä oli kestänyt niin kauan, sai\njonkunlainen kiusaantunut väsähtämys vallan.\n\nMutta näyttikin siltä, että \"Harmaat\" olivat vain kaivanneet\nviimeistä yllykettä päästääkseen irti kaiken taitonsa, voimansa ja\nvoitontahtonsa. He aivankuin hurjistuivat. Voitto, voitto hinnalla\nmillä hyvänsä! tuntui jokainen heidän liikkeensä huutavan. Tämä ihana,\nkirkkaan kylmä talvipäivä oli heidän päivänsä. Vastustajat johtivat\nkahdella maalilla. Heidän täytyi saada tasoitus, heidän täytyi päästä\nitse johtoon, he olivat jo kypsät mestaruuteen. Heidän hetkensä ei\nsaanut lykkäytyä enää vuodesta vuoteen. He olivat nuoria jumalia\nja he janosivat voittoa. Pelitaso kohosi. Katsojat unohtivat\njännityksensäkin, unohdettiin, että odotettiin voittoa ja\nhurmaannuttiin vain pelistä itsestään, nuolennopeina kiitävistä\nmiehistä, jään rasahtelusta, pallon vingunnasta ja silmäähivelevistä\nlyönneistä. Kuinka äärimmäisen kaunista tuo peli olikaan kirkkaalla\njäällä! Nuo sulavat, rohkeat asennot, viimeistellyn hiotut liikkeet ja\nkaiken yllä pursuava elämänhalu ja taistelutahto. Se oli miesten\nleikkiä, täynnänsä voimaa ja nuorten ruumiitten joustavuutta,\nnautinnollista huohotusta, lyhyitä, käheitä huudahduksia, riemua ja\npettymystä. Kuinka silmät terästyivätkin, ruumiit taipuivat, oikenivat,\nmiesjoukko syöksyi mieletöntä vauhtia eteenpäin, pysähtyi, kääntyi\nsyöksähtääkseen jälleen eteenpäin! Se oli nuorten jumalain juovuttavaa\nkisailua tuoksuavan raikkaassa ilmassa, sädehtiväin hankien keskellä,\nalla syvänsinisen taivaan.\n\n\"Harmaitten\" hyökkäykset muuttuivat vastustamattomiksi.\nPääkaupunkilaiset eivät jaksaneet vastata heidän kiristykseensä. Heidän\nyhteispelinsä hajosi, hyökkääjärivi menetti aloitekykynsä, puolustajat\nvarmuutensa. Vain epätoivoisella vimmalla he koettivat pysäyttää,\nhidastuttaa, kääntää \"Harmaitten\" hyökkäyksiä. Mutta jokaista torjuttua\nhyökkäystä seurasi kaksi vaarallisempaa. \"Harmaitten\" eturivi löysi\ntoisensa, puolustus aivankuin unohdettiin, tukimiehet tunkeutuivat\npääkaupunkilaisten maalin edustalle, puolustajat siirtyivät ylös\nkeskiviivalle.\n\nPääkaupunkilaisten tukimies potkaisi palloa jalallaan. Ape suoritti\nvapaalyönnin, Emppu laukaisi sen pömpeliin.\n\nPeli oli viisi neljä.\n\nSami, kaikessa kiireessä, järjesti yleisölle vielä naurutilaisuudenkin.\nKaksi kertaa oli pääkaupunkilaisten tukimies riistänyt Samin\nhuolettomasti käsittelemän pallon ja Sami, joka tiesi syyn olevan\nitsessään, närkästyi. Hän sieppasi sopivassa tilaisuudessa pallon\ntuolta tukimieheltä, luisteli sen kanssa maalirajalle saakka, kääntyi\näkkiä, luisteli takaisin keskiviivalle ja kääntyi jälleen\nmaaliviivalle. Tuo tukimies ryntäsi hänen jäljessään mutta oli\ntäydellisen avuton. Sami oli hänelle liian notkea. Mitään puhumatta\nSamin kaikki liikkeet sanoivat: kas niin, poikaseni, jos minä tahdon,\net sinä ota minulta palloa. Yleisö tajusi erinomaisesti Samin\npuhdistautumisen ja nauroi, mutta \"Harmaat\" eivät tienneet, itkeäkö vai\nnauraa, sillä Sami oli tuhlannut kallista aikaa turhuuteen ja\nylellisyyteen.\n\n\"Sami, heitä jo!\" huuteli Räpi kiukkuisena. \"Ei täällä sirkusta\ntarvita!\"\n\nSami syötti vihdoin pallon pois. Mutta häneen näytti menneen\npaholainen, sillä jälleen, saatuaan pallon, ryhtyi hän kiusaamaan tuota\nonnetonta tukimiestä. Räpi tuli jo tulipunaiseksi kiukusta, kun Sami\näkkiä tekikin käännöksen, jätti ahdistajansa jälkeen, huiputti\npuolustajan ja teki sievän ja varman maalin.\n\nHuumaava oli väkijoukon huuto. \"Harmaat\" olivat siis tasoissa.\n\n\"Hyvä, hyvä, Sami! 'Harmaat', hei, hei, hei!\" kiljui vanhemman Roopen\nammattihuutosakki pääkaupunkilaisten pömpelin takana.\n\nSami oli sovittanut syntinsä loistavasti ja hän myhäilikin\npeittelemättä itsekseen.\n\nYhä nopeammaksi ja painokkaammaksi kävi \"Harmaitten\" peli. Mutta\nvauhtia ja nopeutta ei lisätty järjen ja harkinnan kustannuksella.\nPäinvastoin, nyt vasta yhteispeli loistikin. Yhdistelmät olivat mitä\nvaihtelevimpia, yllättäviä, syötöt melkein hiuskarvalleen tarkkoja,\noikealla vauhdilla ja oikeille miehille annettuja. Mieheltä miehelle\nluikerteli pallo, jokainen mies täytti tehtävänsä sekä yksinään että\nosana joukkueesta. Nyt ei ollut kentällä vain yksitoista miestä, siinä\noli \"Harmaitten\" joukkue, ehyt ja yhtenäinen, keskinäisessä\ntuntemuksessaan, vaistomaisissa aavistuksissaan voittamaton ja\npeloittava. Niin, olivathan vastustajat eteviä kyllä, mutta he eivät\nolleet keskenään pelanneet lainkaan niin kauan ja niin perusteellisesti\nkuin \"Harmaat\", he eivät tunteneet pelitovereitaan niin luita ja\nmunaskuita myöten kuin \"Harmaat\". He melkein vetivät vertoja\n\"Harmaille\" yksityisinä pelaajina, mutta joukkueena he olivat, ellei\navuttomia, niin kuitenkin paljon, paljon heikompia.\n\n\"Maali, maali! Vielä kerran!\" huusivat katsojat. Heidän huutonsa ja\nmelunsa huumasi ja innosti. Se tulistutti verta.\n\nHyökkäykset seurasivat toistaan. Kaksi kulmalyöntiä pakoitettiin,\nmutta ne olivat tuloksettomia, laukaukset hipoivat pömpeliä, mutta ne\neivät osuneet sisään. Kaksi Lassin ja yhden Apen laukauksen\npääkaupunkilaisten maalivahti pelasti. Hän otteli uljaasti ja\nloistavasti.\n\nMutta nyt, taas hyökkäys! Keskuskolmikko etenee nopeasti, tukimieslinja\non murrettu, puolustajat heittäytyvät vastaan, mutta Sari syöttää takaa\ntulevalle Roopelle ja Roope laukaisee. Kolahdus ja ilman täyttää\njymisevä riemuhuuto.\n\n\"Harmaat\" johtavat yhdellä maalilla!\n\nNyt näytti voitto varmalta. Kukaan ei sitä enää epäillyt. \"Harmaitten\"\nvoitontahto on järkkymätön, nyt heillä on voitonvarmuuskin. Käheänä\nhuutaa vanhempi Roope. Voitto on niin sykähyttävän lähellä. Ja\npääkaupunkilaiset tuntuivat nyt menettäneen otteensa. Heidän vauhtinsa\nkiihtyi, he lisäsivät ponnistuksiaan, mutta heidän pelissään ei ollut\nenää järkeä eikä suunnitelmaa. Se oli epätoivoista kamppailua kohtalon\nvääjäämättömyyttä vastaan.\n\nJa Roope, joka pelin ajan on uskollisesti syöttänyt keskuskolmikkoa,\npelaten hienosti ja taitavasti, mutta pelkäämättä enemmän sauvoja kuin\nmiehiäkään, Roope intoutui nyt. Hän yritti murtautua yksinään, ei, nyt\njoutui pallo pääkaupunkilaiselle, ei, Roope sai sen takaisin, hän\nluisteli pitkin maaliviivaa, laukaisi, pallo osui maalivahdin\nluistimeen, ponnahti takaisin, mutta samalla vauhdilla Roope laukaisi\ntoistamiseen. Se oli vastustamaton laukaus ja \"Harmaat\" johtivat nyt\nkahdella maalilla. Neljä maalia he olivat tehneet peräjälkeen.\n\n\"Hyvä, Roope, hyvä! Lisää maaleja!\" huusi ja melusi katsojajoukko.\n\nPeliaikaa ei ollut enää kuin viisi minuuttia. \"Harmaitten\" voitto oli\ntaattu. Niin, ei vain taattu, viimeiseen saakka koettivat he sitä vielä\nvarmistaa, ja yhdessä Lassi ja Sari viimeisellä minuutilla tekivät\nmaalin.\n\nPeli oli loppunut. \"Harmaat\" olivat voittaneet kahdeksalla maalilla\nviittä vastaan. He olivat voittaneet mestaruuden.\n\n\"Hhyvä phojat, hhyvä!\" soperteli vanhempi Roope onnellisena ja käheänä.\nHän oli huutanut äänensä melkein olemattomiin, se vain hiukan pihisi\nenää. Mutta hän oli onnellinen. Hän puristeli huohottavien,\nväsyneitten, mutta voitonriemuisten poikiensa käsiä kuin hurmiossa.\n\"Sanoinhan minä, sanoinhan minä... että jos on vaan kaunis ilma...\"\n\nPian astelivat voittajat vaitonaisina, onnellisina kotiinsa\nhämärtyvässä hohteessa, mikä hehkui kuuraisilta seiniltä ja\nhopeoiduista puista. Vuosikautisten ponnistusten, vuosikautisten\nyrittelyjen päämäärä oli saavutettu. Heidän taitonsa ja voitontahtonsa\noli johtanut ottelun ratkaisuun, ja lujemmin kuin milloinkaan ennen he\ntunsivat kuuluvansa yhteen, yksitoista miestä, jotka poikavuosiltaan\nsaakka olivat yhdessä kamppailleet. Voitot ja tappiot olivat heitä\nyhdistäneet ja nyt heitä yhdisti mestaruus, josta jokaisella oli osansa\nja ansionsa.\n\n\"Nyt olisi syytä vähän jupileeratakin!\" lausahti vaitelias Lassikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYmmärrettävän uteliaina ja anteeksiannettavan turhamaisina \"Harmaat\"\nodottivat, mitä heistä ja heidän pelistään sanottaisiin julkisuudessa.\nHe odottivat sitä yhtä kiihkeinä kuin nuori näyttelijä taikka runoilija\nensimmäisiä arvostelujaan.\n\nKotikaupungin lehti oli tietenkin tyytyväinen:\n\n    \"Meikäläiset 'Harmaat' voittivat mestaruuden. Voitto oli\n    ansaittu ja varma, melkeinpä ylivoimainen.\n\n    \"Ensimmäisellä puoliajalla kykeni Luistinklubin joukkue pitämään\n    hyvin puolensa ollen koko ajan johdossakin. Mutta toinen\n    puoliaika oli melkein kokonaan 'Harmaitten'. He hallitsivat\n    täydellisesti peliä ja tuo peli oli sellaista, ettei sitä ole\n    täällä totuttu näkemään. Molemmat joukkueet olivat korkealla\n    tasolla, mutta varsinkin 'Harmaitten' sekä yksityis- että\n    yhteissuoritukset olivat viimeisteltyjä ja hiottuja. Puolustus\n    oli varma ja luja, tukimieslinja yritteliäs ja hyökkääjäketju\n    vaarallinen ja nopea. Yksityisiä pelaajia on vaikea mainita;\n    jos niin tekee, on ennenkaikkea muistettava Lassi, Sari ja\n    keskustukimies...\"\n\nMutta tunnustus ei rajoittunut vain kotikaupunkiin, jota oli aina\npidettävä nurkkaisänmaallisuuden takia puolueellisena. Pääkaupungin\nlehtien maanantaipainoksissa oli niinikään mitä loistavimpia\nmainintoja.\n\nPäivälehdessä lausuttiin:\n\n    \"Pääkaupunki menetti eilen jääpallohegemoniansa. Se ei ollut\n    satunnainen, huonon onnen aiheuttama tappio, ei, vaan paremmat\n    voittivat. Lahtelan jää- ja jalkapalloseuran tunnettu harmaa\n    joukkue on kehittynyt vuosi vuodelta ja eilen se kykeni peliin,\n    mikä ylitti mestaruuden puolustajan mahdollisuudet. Loistelias\n    tekniikka, harkittu yhteispeli ja oikea suomalainen sisu\n    sekä uupumaton yritteliäisyys antavat leiman tämän vuoden\n    mestarijoukkueelle. Sen voitto oli ylivoimainen ja\n    pääkaupunkilaisten maalivahdin ansiota on, ettei maaliluku\n    muodostunut suorastaan musertavaksi. Joukkueessa ei ole\n    varsinaista heikkoa kohtaa lainkaan; puolustajat, keskustukimies\n    ja hyökkääjät ovat todellista huippuluokkaa.\"\n\nJa Aamulehti lopetti perinpohjaisen selostuksensa mainiten:\n\n    \"Peli oli parhaita, mitä maassamme lienee milloinkaan pelattu.\n    'Harmaitten' joukkue on täydellisesti kansainvälistä luokkaa.\n    Siihen luottaen voimme odottaa jonkunlaisella levollisuudella\n    lähenevää maaotteluakin. 'Harmailla' on mahdollisuuksia pitää\n    puolensa millaista ulkomaalaista joukkuetta vastaan tahansa.\"\n\n\"Heh pojat\", virkkoi Räpi tyytyväisenä, \"näyttää siltä kuin meidät tänä\nvuonna huolittaisiin oikein maaotteluunkin. Viime vuonna ei siitä ollut\nvielä puhettakaan, ei edes Lassista ja Sarista.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n\"Harmaat\" tärisivät junassa. He olivat matkalla maa-otteluun\nulkomaille.\n\nHe olivat uudistaneet mestaruusvoittonsa jo monena vuonna. He olivat\nkulkeneet voitosta voittoon ja heidän nimellään oli jääpallopiireissä\npeloittava kaiku.\n\nHeidän joukkueensa oli nyt huippukunnossa. Heidän tekniikkansa oli\nmelkein ilmiömäinen, heidän taktiikkansa oli joustavaa ja vaihtelevaa.\nVoitontahto ja kilpailutottumus olivat lisääntyneet. He eivät enää\ntyytyneet vain voittoon hinnalla millä hyvänsä, he tahtoivat saavuttaa\nvoittonsa erinomaisella pelillä ja vakuuttavin maaliluvuin.\n\nYleisö teki kaikkensa pilatakseen suosikkinsa. Se himoitsi suuria\nmaalilukuja ja ylivoimaista peliä. Sitä ei tyydyttänyt mikään, se vaati\naina enemmän. Se tuskin huomasi, että \"Harmaat\" olivat arvaamattomasti\nkohottaneet pelitasoa kokonaisuudessaan, se ei tajunnut, ettei\njääpallopeli enää kulkenut lapsenkengissä ja että \"Harmaat\" itse\nkehittyessään olivat kehittäneet myöskin välillisesti kilpailijoitaan.\nVuosi vuodelta tulivat ottelut tiukemmiksi, suuremmissa kilpailuissa\ntuskin milloinkaan enää esitettiin huonoa taikka edes keskinkertaista\npeliä. Siksi saivat \"Harmaat\" ponnistaa kaikkensa, jos mielivät lisätä\nmaalieroja. Maalin taikka kahden eroituksen laski yleisö jo melkein\n\"Harmaitten\" tappioksi. Se ei osannut antaa arvoa pelille sinänsä, se\netsi numeroita. Monet erinomaiset, suorastaan mestarilliset pelit\njäivät tunnustusta vaille, kun sensijaan suitsutettiin joillekin\notteluille, joissa he olivat vähemmän esittäneet taitoaan kuin saaneet\nonnetarta narratuksi. Pidettiin selviönä, että heidän oli voitettava,\nja sellainen kunnia kävi raskaaksi kantaa ajan mittaan.\n\nHeidät pakoittamalla pakoitettiin itserakkauteen ja ylimielisyyteen,\nnoihin yhtä vihattaviin kuin vaarallisiinkin ominaisuuksiin. Eikä\nvoinut sanoa, että he olisivat vaaran kokonaisuudessaan välttäneet.\nVoitontahto muuttui voittojen jälkeen voitonvarmuudeksi, mistä enää oli\nkukonaskel ylimielisyyteen. Suopea kohtalo salli kuitenkin heidän saada\npari kertaa selkäänsä toisarvoisissa otteluissa ja nuo selkäsaunat\nolivat erinomaisen terveellisiä. Ne puhdistivat ilmaa ja niiden jälkeen\nkesti pitkän aikaa, ennenkuin \"Harmaat\" unohtivat saamansa opetuksen.\nOlivatpa he edellisenä vuonna juuri oman ylimielisyytensä ja\nhuolettomuutensa takia vähällä kärsiä tappion mestaruuskilpailuissakin;\näärimmäisin ponnistuksin he toisen puoliajan lopussa saivat uhkaavan\ntappion muutetuksi niukaksi voitoksi. He säikähtivät terveellisesti ja\ntuo säikähdys tuntui ottelun jälkeenkin.\n\nJääpallohegemonia oli pysyvästi siirtynyt heidän kotikaupunkiinsa.\nVakavassa ottelussa ei mikään seurajoukkue kyennyt heitä voittamaan;\nmyöskin yhdistetyt joukkueet olivat kärsineet varmoja tappioita. He\nolivat pelanneet myöskin kansainvälisiä otteluita, kotikaupunkinsa\nkunnian jälkeen he olivat saaneet puolustaa maansa värejä ja tässäkin\näärimmäisen kunniakkaassa ja edesvastuullisessa tehtävässä he olivat\nonnistuneet.\n\nNiukasti mutta varmasti he olivat hankkineet maalleen voiton ja tuolla\nvoitollaan kohonneet alansa maailmanmestareiksi. Se oli jo asema, joka\nvelvoitti. He, entiset saarelalaiset, jotka nujusivat viskaalin\ntakapihalla ja tappelivat ja ottelivat römmiläisten kanssa, jotka\nensimmäisenä urotyönään olivat voittaneet koululaisottelun, he olivat\nsitkeällä työllä ja uupumattomalla innostuksella kohonneet kaikkein\netevimmiksi, he, pieni joukko satunnaisia lapsuusaikaisia tovereita.\nHeidän joukkonsa oli lähtenyt niin suppealta alalta kuin suinkin\nmahdollista, heidän joukkuettaan ei oltu yhdistetty miehistä sieltä\ntäältä, jotka olivat osoittaneet johonkin pystyvänsä. Tuossa juuri oli\nheidän etevämmyytensä salaisuus. Heidän vastustajinaan oli miehiä,\njotka olivat lapsuusaikanaan otelleet yhdessä poikajoukossa,\nkouluaikanaan toisessa ja myöhemmin mahdollisesti eri seuroissakin.\n\"Harmaat\", he olivat pysyneet yhdessä, tuntien toisensa yhtä hyvin kuin\nitsensä, ollen tovereita ja ystäviä sekä pelissä että pelin\nulkopuolella.\n\nHeidät ja heidän ominaisuutensa tunnettiin. Sanomalehdet olivat kerran\ntoisensa perästä eritelleet heidän piirteitään. Yleisön tietoisuudessa\noli jokaisella heistä oma stereotyyppinen kuvansa. Lassi oli aina\nrauhallinen, aina muhoileva ja hyväntahtoinen, mutta vaarallinen kuin\nnälkäinen susi. Sari leimattiin hätäileväksi ja kiirehtiväksi niinkuin\nhän olisi ollut myöhästymäisillään junasta, mutta selviönä pidettiin,\nettä hän pääsi milloin tahansa murtautumaan minkälaisen puolustuksen\nläpi tahansa. Puhuttiin hänen ja Lassin \"veljeilystä\". Apen\nstereotyyppilaatassa oli oikeastaan vain yksi piirre: hänen\nlaukauksensa olivat erehtymättömiä ja hän oli aina ilmeetön. Roope ei\npäässyt milloinkaan ja millään tavalla eroon maineestaan, että hän\naristeli jalkojaan ja pelkäsi kaatumista. Hän muka esiintyi varoen kuin\nkissa kuuman puuron äärellä. Samin kuvassa oli monia piirteitä. Hän oli\nlystillisen itsekäs, ei syöttänyt, vaan koetti tehdä maaleja omiin\nnimiinsä. Hänellä oli vastustamaton halu tehdä viatonta kiusaa\nvasvastustajille, hyppyyttää heitä perässään. Häntä verrattiin Jukolan\nEeroon. Empusta vakiintui käsitys, että hän oli kaikkialla ja että hän\noli mestari kaikessa urheilussa. Kallen ominaisuudet rajoittuivat vain\nitsepintaiseen haluun syöttää yksinomaan Samille, mutta Räpin kuvassa\noli luonteenpiirteitä enemmän kuin värejä sateenkaaressa. Hän oli\nensistäänkin kiukkuinen, toiseksi hän ei voinut milloinkaan olla joko\nmoittimatta taikka kiittämättä eikä varoittamasta offside-tilanteesta.\nPellestä taas tehtiin ehdoton huviministeri ja vakinaisena nimenä\nhänellä oli \"portieri\", jonka tehtävänä oli käännyttää vastenmieliset\nvieraat, pallot, ovelta. Vilille taas antoi leimansa häikäilemättömyys\nja raaka voima ja hänen muka vakinaiseksi lohdutuksekseen\nmustelmia saaneille vastustajille mainittiin: \"Ei se mitään,\nsodassa käy pahemminkin!\" Ja Ima taas oli ja pysyi keikarina ja\nnaistennaurattajana, joka muka huolellisemmin pyyhki lumen polvistaan\nkuin seurasi peliä.\n\nTietenkin näissä stereotyyppikuvissa oli sekä vääristelyä että\nliioittelua, mutta kukapa niitä olisi kyennyt oikomaan. Kuuluisuus saa\nmonenlaisia muotoja ja \"Harmaat\" saivat olla tyytyväisiä näihin\nkaavoihin.\n\nNiin he kulkivat ottelusta otteluun, tuulessa ja tuiskussa, sateessa ja\npakkasella, pelaten väliin peilikirkkaalla jäällä, väliin sokaisevassa\npyryssä, jolloin pallo juuttui pikkukinoksiin ja lumi takeltui\nsauvoihin. Ja liekö vanhemman Roopen ennakkokäsitys ollut oikea vai\nliekö se ennakkokäsitys heihin vaikuttanut: \"Harmaat\" pelasivat aina\nhuonosti rumalla ilmalla ja huonolla jäällä. Tietenkin olosuhteet\nolivat samat heidän vastustajilleen, mutta joko nämä kärsivät siitä\nvähemmän taikka \"Harmaat\" sitten keskinkertaista enemmän. Pakkanen ja\nkirkas ilma, se oli \"Harmaitten\" voittosää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieliala \"Harmaitten\" keskuudessa oli oikeastaan synkkä. He olivat\nharmistuneet tähän matkaan ja tulossa olevaan otteluun.\n\nHe katsoivat tulleensa mielivaltaisesti ja ymmärtämättömästi\nkohdelluiksi. He eivät olleet tyytyväisiä maajoukkueen kokoonpanoon.\nHeidän puhdasta joukkuettaan ei oltu hyväksytty maajoukkueeksi. Siitä\noli karsittu ja siihen oli yhdistetty.\n\n\"Harmaat\" sulattivat kyllä, että Iman tilalle pantiin toinen mies,\nsillä tuo mies oli ehdottomasti Imaa parempi eikä hänen outoutensa\nheidän joukossaan merkinnyt paljoa maalivahtina ollessa.\n\nTukimieslinjasta oli karsittu sekä Kalle että Räpi ja tilalle oli\nmäärätty muita. Se arvelutti jo; valitut eivät olleet millään tavalla\nylivoimaisen eteviä karsittuihin nähden, mutta he olivat kokonaan\noutoja joukkueessa, eivät olleet lainkaan tottuneet sen pelitapaan\neivätkä sulautuneet sen henkeen.\n\nMutta se seikka, että hyökkääjärivi oli rikottu, että Ape oli karsittu\nja hänen paikkansa täytetty vieraalla, se oli vähällä johtaa\ntäydelliseen kapinaan. Sehän oli hulluutta, mielettömyyttä, mennä\nrikkomaan ja sotkemaan \"Harmaitten\" vuosikausia yhdessä pelannut\nhyökkääjäketju satunnaisen epäonnistumisen takia. Ankara ja kuohuttava\nriita ja meteli oli tuon päätöksen takia syntynyt ja oli jo vakavasti\nesitetty, että ellei päätöstä purettaisi, \"Harmaat\" kieltäytyisivät\nkokonaan ottamasta osaa maaotteluun. Muodostakoot herrat johtajat\njoukkueen mistä haluavat! Olivathan he niin monasti ja niin\nvakuuttavasti voittaneet, että satunnainen epäonnistuminen olisi\ntäytynyt jättää omaan arvoonsa. Olihan Ape tänäkin vuonna pelannut\nloistavia otteluja! Eihän yksi pääsky kesää tehnyt! Siis: jyrkkä\njoko-tahi-kanta oli omaksuttava ja kieltäydyttävä pelaamasta, silläkin\nuhalla, että liitto ryhtyisi rangaistustoimenpiteisiin ja kieltäisi\nheidät vaikkapa vuodeksi kilpailemasta.\n\nRäpi oli saanut hillityksi metelin, Räpi, joka kaikesta suunsoitostaan\nhuolimatta ajatteli ja toimi kylmästi ja järkevästi. Uhmaileminen ei\nauttaisi mitään, varma rangaistus olisi seurauksena ja maineeseen\ntulisi pakostakin tahra. Asiahan voitaisiin esittää niin monessa\nvalossa. Parempi oli kilpailla määrätyssä kokoonpanossa, tehdä\nvoitavansa ja vasta sitten, jos peli menisi päin mäntyä, vasta sitten\nvoitaisiin näyttää tulokset kamariviisaille ja sanoa: tässä ne nyt\novat, ne antamanne leiviskät, ne eivät ole palaneet eivätkä paistuneet,\neivät laihtuneet eivätkä lihoneet!\n\nKapina tukehtui ja päätettiin alistua. Mieltä lohdutti lisäksi\ntietoisuus, että maaottelun jälkeisenä päivänä pelattaisiin\nkaupunkiottelu kotikaupungin ja ulkovallan pääkaupungin välillä, ja\nsiihen otteluun tulisi puhdas seurajoukkue.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Täällähän on kesä!\" huudahti Pelle, kun miehet ajoivat satamasta\nhotelliinsa.\n\nNiin olikin. Täällä etelässä oli lumi jo suurimmaksi osaksi sulanut ja\nilmakin oli keväisen lauha.\n\nMiehet näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Merimatka oli ollut\nvaivaloinen. Lassi oli jonkunverran sairaskin. Mieliala ei totisesti\nottanut kohotakseen.\n\nEikä se parantunut seuraavanakaan päivänä. Lassi oli sairas, hänellä\noli kuumetta. Hän oli kyllä pystyssä, mutta hän oli heikko ja raukea.\nPoikia hirvitti häneen mukaantulonsa, mutta Lassi ei halunnut kuulla\npuhuttavankaan varamiehen asettamisesta. Silloinhan \"Harmaitten\"\nhyökkääjärivi olisi kokonaan rikottu. Ei, elävänä taikka kuolleena,\nniin hän kyllä pelaisi.\n\nUlkona oli suoja ja pojat, jotka olivat käyneet radalla, vakuuttivat,\nettä kysymyksessä oli pikemmin vesi- kuin jääpallokilpailut. Radalla\noli vettä ja maarata kun se oli, oli jää eräissä kohti kulunut pois,\nniin että nurmikko pistihe esiin. Kaatumiset ja kylmät kylvyt olivat\ntiedossa.\n\n\"Tänään tulee selkäsauna, pojat!\" totesi Pelle filosoofisesti. \"Emme me\nuinnissa pärjää. Kun ei olisi vain niin syvä, etteivät jalat yllä\npohjaan! Ei tullut otetuksi pelastusrenkaitakaan matkaan! Voi\nveikkoset, jos nyt Ukko-Roope olisi täällä, niin itkisi hän totisesti.\nNyt on aivan sama, kuka pelaa. Se, joka vähimmin vettä pelkää,\nvoittaa.\"\n\nPellen ennustelut näyttivät käyvän toteen. Silmäyskin radalle karkoitti\nkaiken pelihalun. Sehän oli vain jääsohjoa ja selvää vettä.\n\nMutta katuminen oli myöhäistä. Yleisöä oli sankasti saapunut seuraamaan\nja ottelu, jos sitä saattoi enää otteluksi sanoa, alkoi. Jos \"Harmaat\"\nolisivat edellisenä vuonna joutuneet samaan tilanteeseen, olisi heidän\ntappionsa ollut musertava. He eivät olisi päässeet tällaisessa sohjossa\ntotuttuine pitkine syöttöineen minnekään, ne olisivat aina pysähtyneet\npuoliväliin. Mutta jo edellisenä talvena he olivat saaneet\nperusteellisen opetuksen ja varoituksen siitä, ettei heidän pelitapansa\nsuinkaan ollut ainoa autuaaksitekevä, vaan että lyhytsyöttöpelillä oli\nmonissa tapauksissa verrattomat etunsa. He olivat ottaneet opetuksen\nonkeen ja kykenivät nyt jotenkuten selviämään.\n\nHe sohivat voimalla ja sisulla, ja vastoin Pellen ennustusta, olisivat\nvoittaneetkin, jos heillä olisi ollut vastustajia vain yksitoista\nmiestä. Mutta niitä olikin kaksitoista ja kahdestoista oli erotuomari.\nHäntä vastaan pelaaminen oli ylivoimaista. Hän riisti \"Harmailta\" yhden\nvoittomaalin väittäen, ettei pallo ollut ylittänyt maaliviivaa, ja hän\nlahjoitti heille tappiomaalin, joka päivänselvästi oli ammuttu\noff-side-asemasta. Vääryys oli niin ilmeinen ja julkea, etteivät\n\"Harmaat\" edes alentuneet suuttumaan. Heidän olisi pitänyt voittaa\nkolmella yhtä vastaan, nyt he jäivät tasoihin kahdella kahta vastaan.\nHe olivat siihenkin tyytyväiset. Peli ei heille ollut peliä.\nTuollaisella radalla mekastaminen sai heidän puolestaan päättyä\noikeastaan miten hyvänsä, vaikka tietenkin oli tavattoman lohdullista,\netteivät kotimaan värit tässäkään tapauksessa joutuneet kärsimään.\n\nLikomärkinä ja väsyneinä he palasivat hotelliinsa. Eivät he totisesti\nolleet ulkomaanmatkaansa kuvitelleet näin surkeaksi. Lassi oli sairas\nja hänet pakoitettiin vuoteeseen; Pelle ja Räpi koettivat pitää yllä\nsekä omaa että tovereitten rohkeutta. Ylihuomenna olisi toinen koetus,\nkaupunkiottelu. Se täytyisi voittaa, muutoin olisi koko ulkomaanmatka\nollut turha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuorastaan hätääntynyt mieliala vallitsi \"Harmaitten\" keskuudessa\nseuraavana iltana: Lassi oli ollut koko päivän ankarassa kuumeessa. Ei\nvoinut olla kysymystäkään, että hän pelaisi huomenna. Ei niin, että\nLassi olisi ajatellut luopumista, hän halusi vaikka viimeisin voimin\nilmaantua radalle, mutta toverit tiesivät, ettei hänestä olisi mitään\napua ja että tuollainen uhmailu voisi johtaa hänet vaikkapa\nkuolintautiin.\n\nTäytyi turvautua yhteen varamieheen.\n\nNyt oli vain kysymys siitä, millä tavalla joukkue järjestettäisiin.\n\nHyökkääjät eivät halunneet kuulla puhuttavankaan, että heidän ketjunsa\ntäydennettäisiin varamiehellä. Hyökkääjäketjuun täytyi siirtää joku\nvakinainen pelaaja.\n\nMutta kuka?\n\nRäpi oli liian hidas ja myöskin malttamaton. Kallen\nhyökkääjäominaisuudet olivat niinikään heikot.\n\nEmppu!\n\nNiin, kyllä, hän oli paras mahdollinen, mutta kuka täyttäisi hänen\npaikkansa? Keskustukimiehen paikka oli vaativa ja vaikea, siitä riippui\nniin tavattoman paljon. Varamiestä, Virtaa, ei siihenkään voinut\najatella.\n\nTuimina ja totisina he miettivät. Järjestely merkitsi paljon. Voitto\noli heille tärkeä. Heistä oli paljon puhuttu ja kirjoitettu ulkomailla\nja heiltä odotettiin paljon. Sille seikalle, että heidän joukkueensa\nnyt oli kärsinyt auttamattoman vahingon, ei osattaisi antaa\ntarpeellista arvoa, jos he joutuisivat tappiolle.\n\nVirta, nuorista pelaajista ensimmäinen, nopea ja tarmokas, oli kuin\ntulisilla hiilillä. Nämä hetket olivat hänelle ratkaisevan juhlallisia.\nHän pääsisi nyt ensi kertaa pelaamaan ihailtujen \"Harmaitten\" kanssa,\npuolustamaan heidän, kotikaupungin ja koko maansa mainetta ja kunniaa.\nHänen vuosikausien toiveensa ja unelmansa, päästä \"Harmaaksi\" oli nyt\ntoteutumaisillaan. Hänestähän nyt puhuttiin, ei muista varamiehistä!\nMutta voi, kaikkihan vielä voisi muuttua, päätös mennä aivan toiseen\nsuuntaan. Hänhän oli puolustaja, puolustajan paikalla hän oli melkein\nyksinomaan pelannut, ja Pelle ja Vili olivat hyvissä voimissa.\n\nRäpi, tuo joukon äänikello, teki, niinkuin useimmiten, lopullisen\njärkevän ehdotuksen. Se oli rohkea ja ensi silmäyksellä mieletönkin,\nmutta Räpi tunsi pelaajat ja heidän mahdollisuutensa.\n\n\"Kuulkaas nyt\", hän sanoi, \"tehdään tällä tavalla: Sari tulee Lassin\npaikalle, Emppu Sarin paikalle, Vili Empun paikalle ja Virta Vilin\npaikalle.\"\n\n\"Hupsuko sinä olet?\" huudahti Sami. \"Kaikki linjat pitää rikkoa?\nHyökkääjälinja rikkoutuu pakosta, samoin tukimieslinja, mutta miksi\nmennä sotkemaan puolustusta?\"\n\nSamin kysymyksessä oli järkeä. Mutta Räpi selitti kiivaasti:\n\n\"No, katsotaanpas! Sarin ja Empun paikat lienevät selvät! Siitä kai\nollaan yhtä mieltä, vai? No, Empun paikalle en kykene minä, ei kykene\nKalle eikä kykene Virta. Vili pitkine ulottuvaisuuksineen, voimineen ja\nvoimakkaine peleineen on sittenkin paras mahdollinen. Kyllä minä uskon,\nettä Pelle Virran avulla selviää puolustuksesta. Virtahan on juuri\npuolustajaa pelannutkin.\"\n\n\"Oojaa!\" myöntyi Pelle. \"Ei minua hirvitä. Virta on nopea ja se auttaa\nhäntä paljon. Lyön vaikka vetoa, ettei vastustajista kukaan luistele\nniin nopeasti.\"\n\nTuntikausia vielä väiteltiin, mutta lopuksi Räpin ehdotus kuitenkin\nhyväksyttiin. Virralle pidettiin perinpohjainen teoreettinen esitelmä\neikä hänen tarkkaavaisuuttaan voinut moittia. Pojat olivatkin\nvarmoja, että Virta oli kyllä ylittävä itsensä ja kaikki entiset\npelisaavutuksensa. Kun vain ensimmäinen hermostuminen katoaisi, hän\nkyllä hoitaisi leiviskänsä. Hän oli nopea, hän oli tarmokas ja erittäin\nsitkeä. Minkäänlainen peli ei kykenisi häntä kuitiksi uuvuttamaan.\n\nMutta levottomat ja aavistelevat olivat \"Harmaitten\" mielet.\nHuomispäivän ratkaisu oli kohtalon huomassa, he eivät voineet sitä\naavistella. Lassi oli poissa, yhdistelmä oli aivan uusi ja Virta,\nvaikkakin innokas ja altis, oli tulokas. Huomista ottelua ei\nvoitettaisi hyvällä tahdolla ja lujalla innostuksella, siihen\nvaadittaisiin äärimmäistä taitoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLassi oli jäänyt yksin hotellihuoneeseen.\n\nKuume ja odotuksen jännitys hehkuivat hänen kasvoillaan. Hänen olonsa\noli tukahuttavaa, päässä soi ja humisi ja hotellihuoneen kolkkous ja\nyksinäisyys painosti.\n\nOmasta tahdostaan hän oli jäänyt yksin. Kaksi \"Harmaitten\" mukana\ntullutta tuttavaa, omaseuralaisia, olivat tarjoutuneet joko molemmat\ntai jompikumpi jäämään hänen seurakseen koko ottelun ajaksi. Se oli\nvilpitön tarjous, jonka osoittaman uhrautuvaisuuden laajuuden hän\ntäysin tajusi. Kuume oli heikontanut häntä; hänellehän oli vähällä\ntulla kyyneleet silmiin. Sehän oli perhanan liikuttavaa, että miehet,\njotka vartavasten olivat saapuneet seuraamaan ottelua, kaukaa meren\ntakaa, olivat valmiit luopumaan siitä ja pitämään seuraa hänelle,\nraukalle, jonka kirottu onni oli johtanut sairastumaan juuri pahimpaan\naikaan. Mutta ei, hän oli näyttänyt vain kiukkuaan. Hänelle ei\ntarvitsisi osoittaa niin mieletöntä sääliä, niin, ei sääliä\nminkäänlaista. Hupsujahan he olivat. Mikäs hänen oli täällä maatessa ja\nodotellessa! Ah, eipä se ollut helppoa, sen hän kyllä tiesi.\n\nTuossa pikkupöydällä oli tupakkaa, lääkepullo ja puolikas konjakkia.\nTai oli ollut oikeastaan. Lääkäri oli määrännyt edellisenä iltana\nhiukan konjakkia lääkkeeksi, ja tänä aamuna, salavihkaa, hän oli tehnyt\nviimeisen yrityksen päästäkseen mukaan otteluun. Hän oli toisten\npoissaollessa juonut tuon puolikkaan melkein kokonaan, mieletön teko,\njonka seurauksena oli vain humina päässä ja jonkunajan kuluttua entistä\nsuurempi raukeus. Hänhän oli liian kuumeessa tullakseen edes humalaan.\nLopultakin hänen oli pakko alistua ajatukseen, ettei radalle ollut\nmenemistä.\n\nPojat olivat luvanneet järjestää niin, että hänelle tultaisiin\nilmoittamaan ottelun kulusta pari kertaa puoliajassa. Kuinka\nkiitollinen hän olikaan tuosta huolenpidosta! Sillä tavalla olisi\nhelpompi odottaa.\n\nKasvot hehkuivat ja kuumottivat, otsalle kohosi hikeä ja katse oli\nsumea. Että hänen pitikin nyt sairastua, nyt kun he ensimmäistä kertaa\nolivat vieraalla maalla! Kuinka ihanaa olisikaan ollut nyt kiitää sauva\nkädessä jäällä, ponnistaa ja taistella!\n\nPikkupöydällä oli kello. Hän kurotti kätensä ottaen kellon ja katsoen\nsiihen.\n\nVielä kymmenen minuuttia ottelun alkamiseen! Hän haparoi itselleen\nsavukkeen. Lääkäri oli kyllä kieltänyt, mutta eihän se nyt tappanut...\nHänen piti saada tehdä jotakin, muutoin oli sietämätöntä. Niin,\nvaikkapa tupakoida, jos kohta tupakassa ei tuntunut olevan mitään\nmakua.\n\nKahdeksan astetta pakkasta olivat pojat sanoneet olevan. Se oli\nkuitenkin lohdullista. Nyt ei kai olisi vettä jäällä ja jääkin olisi\nsiedettävää. Se oli hyväksi heille. Ulkona näkyi olevan kirkastakin;\nvastapäiseen tiilimuuriin paistoi aurinko.\n\nTulisikohan kuningas seuraamaan ottelua? Kyllä kai. Voi, kunpa pojat\nnyt pääsisivät näyttämään, mistä paremmat olivat kotoisin. Kyllä siellä\nmahtoi nyt olla väkeä, kun oli näin kaunis ilmakin.\n\nLassi sulki silmänsä. Hän näki ja muisti sen päivän, jolloin he\nensimmäisen kerran voittivat mestaruuden! Se oli päivä. Kuurasunnuntai,\npuhdas ja kimalteleva. Niin, se oli silloin, vuosia sitten!\n\nJa nyt he olivat täällä. He kamppailisivat nyt pienen, lumeen\nhautautuneen kotikaupunkinsa puolesta suurta, suurta kaupunkia,\nmelkeinpä maailmankaupunkia vastaan.\n\nHäntä nauratti, kun hän muisteli heidän nujakoitaan vanhan viskaalin\ntakapihalla. Vanha viskaali oli kuollut jo aikoja sitten eikä\ntakapihaakaan enää ollut. Sen paikalla oli korkea kivirakennus.\n\nNiin, viime vuonna oli vähällä käydä hullusti. He eivät olleet osanneet\nlainkaan varoa vieraitaan niinkuin olisi pitänyt. Hehän jäivät hetkeksi\naivan ymmälle. Noiden muukalaisten lyhyet syötöt sekoittivat heidät\nkokonaan, eiväthän he tahtoneet päästä palloon käsiksi ensinkään. Oli\ntoki onni, että jää oli ollut hyvässä kunnossa. Se oli heidät\npelastanut, heidänkin pelitavallaan saattoi päästä johonkin.\n\nKuinkahan tänään kävisi? Kunpa pojat voittaisivat kaikesta huolimatta,\nilman häntäkin! Hän olisi tahtonut olla mukana, ei omaksi kunniakseen,\nvaan joukkueen takia. Joukkue oli kaikki, hän ei mitään.\n\nVaistomaisesti kurottui käsi kelloa kohti. Hän katsoi sitä jo neljännen\nkerran.\n\nNyt oli ottelu alkanut. Olivatkohan pojat voittaneet arvonnassa?\nKuinkahan Virta selviytyisi tulikasteestaan. Se oli miehen ensimmäinen\nsuurkilpailu. Hän oli hyvä mies, mutta kestäisivätkö hänen hermonsa\nedesvastuun ja kunnian?\n\nRauhattomana hän heittelehti vuoteellaan. Oli kuuma ja tukahuttava\nolla, ajatukset tuntuivat niin paksuilta ja tahmeilta. Se oli konjakin\nsyy.\n\nHän kuunteli vaimennettua melua hotellissa, askeleita, kellonsoittoja,\nhuudahduksia. Olisipa edes joku, jonka kanssa keskustella! Mutta ketään\nei ollut.\n\nMitähän ne siellä kotimaassa mahtoivat ajatella toissapäiväisestä\npelistä? Eivät mahtaneet olla tyytyväisiä tasapeliin, ei tietenkään.\nOlisivatpa itse pelanneet moisessa altaassa. Vesipalloahan se peli, ei\njääpalloa. Kyllä kai vanhempi Roope nyt odotti ja jutteli. Hän ei ollut\npäässyt tänne, työ ja velvollisuus esti. Mutta varmaa oli, ettei hän\nainakaan sanomalehtien toimituksia ollut rauhaan jättänyt. Tietysti hän\nistui toimittajatuttujensa luona ja liikahteli tuolillaan, kuunteli\njokaista puhelinsoittoa ja aina viiden minuutin kuluttua sanoi:\nPitäisihän sieltä tieto jo vähitellen tulla!\n\nNyt oli peliä kestänyt kai neljännestunnin. Nyt kaksikymmentä\nminuuttia, nyt vihdoinkin puolituntia.\n\nHän kuulosteli liikahtamatta, hengitystään pidätellen, eikö käytävästä\nalkaisi kuulua askeleita, eikö käytäväpalvelija tulisi hänelle\nilmoittamaan.\n\nTuolta kuului askeleita, ne lähenivät, pysähtyivät, ei, jossakin kuului\novea avattavan ja sitten suljettavan. Tuli jälleen hiljaisuus.\n\nMinuutti, kaksi... viisi minuuttia! Hän oli kuin tuskassa. Mutta nyt\nkuului askeleita, ne tulivat huonetta kohti ja ovelle kuului koputus.\n\"Sisään!\" huusi hän vapisevin äänin. Käytäväpalvelija tuli huoneeseen.\n\"Teille pyydettiin ilmoittamaan, että teikäläiset ovat saaneet yhden\nmaalin. Peli tasaväkistä muuten.\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\" sopersi Lassi loistavin silmin. Mies poistui.\n\n\"Harmaat\" siis johtivat! Yhdellä maalilla. Ja peli oli tasaväkistä.\n\nHän mietti saamaansa ilmoitusta. Hänen kiihoittunut, aavisteleva ja\npelokas mielikuvituksensa näki pahan enteen siinä, että \"Harmaat\"\nolivat alkupuolella johdossa. Niin, niin, alku työn kaunistaa, mutta\nvasta lopussa kiitos seisoo. Niinhän heidän melkein aina oli käynyt:\nalussa tappiolla, lopussa voitolla.\n\nMitenhän, mitenhän pojat selviytyisivät? Kun ei Sami taas liiaksi\npujottelisi, pelaisi omaan pussiinsa. Apella ei ollut aloitekykyä, Sari\noli oudolla paikalla. Kai hän taaskin aina vain yrittäisi päästä aivan\nmaalin eteen ennenkuin uskaltaisi laukaista! Ja tukimiehet, häärivä\nRäpi, outo Vili ja Kalle! Ja Virta puolustajana!\n\nÄkkiä hänestä \"Harmaitten\" joukko tuntui niin peräti mitättömältä ja\navuttomalta. Kuinkapa he jaksaisivatkaan voittaa suuren kaupungin,\njolla oli vara valita pelaajansa satojen tuhansien keskuudesta!\nHulluuttahan sellaista oli toivoa. Hiiri norsun kimpussa!\n\nMutta toivo ei jättänyt häntä. Hän kurotti itselleen savukkeen ja imi\nkiihkeästi. Pää tuntui kevyemmältä, olo ehkä hiukan paremmalta, vai\nkuvitteliko hän vain?\n\nNyt oli ensimmäinen puoliaika lopussa. Hän odotti käytäväpalvelijaa\nentistä kärsimättömämmin.\n\nKas niin, tuoltahan hän tuli nyt. Hievahtamattomina kiintyivät hänen\nsilmänsä mieheen. \"Peli oli puoliajan päättyessä tasan, yksi yhtä\nvastaan.\"\n\nEikö hän aavistanutkin oikein! \"Harmaat\" joutuisivat tappiolle. He\nolivat nyt menettäneet johtonsa ja nyt he saisivat selkäänsä. Se oli\nselvää. Ja siihen hänkin oli osaltaan syyssä. Hän oli jotenkin\nvaromattomuudessaan vilustuttanut itsensä laivamatkalla.\n\nNeljännestunnin väliaika olisi nyt päättynyt. Toinen puoliaika oli\nalkanut. Nyt se ratkastaisiin.\n\nKymmenen... kaksikymmentä... kaksikymmentäviisi minuuttia. Ovelta\nkuului jälleen koputus. Mitä, joko nyt taas tultiin ilmoittamaan.\n\nKäytäväpalvelija ilmoitti muuttumattoman kohteliaana:\n\n\"Peli on edelleenkin tasan, yksi ja yksi.\"\n\nJännitys muuttui sietämättömäksi. Hän ei voinut enää olla vuoteessa. Se\npoltti ja tukahutti häntä. Hän kaasi itselleen lasiin loput konjakista\nja nielasi polttavan juoman. Kuinka tulisena se kiersikään suonissa!\nSitten hän haparoi itselleen vaatteet, pukeutui horjuen ja varoen ja\nvarovaisesti siirtyi istumaan sohvalle. Näin oli helpompi.\n\nNyt olisi enää kymmenen minuuttia aikaa. Vielä olisi kaikki\nmahdollista, sekä voitto että tappio. Hän ei tahtonut ajatella, hän\ntahtoi vain odottaa ja kuulla tuomion. Tasoissa, tasoissa vielä toisen\npuoliajan keskipaikkeilla, Tulisiko jälleen tasapeli? Se olisi\nsietämätöntä.\n\nNyt olisi peli lopussa.\n\nPeli oli ratkaistu. Voittoko vai tappio? Hän imi savukettaan\nkiihkeästi. Sormet eivät pysyneet alallaan. Katse vilhuili ovea kohti.\nHän odotti.\n\nKoputtamatta astui käytäväpalvelija äkkiä sisään.\n\nHänen kasvoillaan oli myhäilevä ilme.\n\n\"Joukkueenne on voittanut kolmella yhtä vastaan.\"\n\nHän kavahti pystyyn.\n\n\"Voittanut? Kolmella yhtä vastaan?\" hän huudahti ja upotti katseensa\ntoiseen.\n\n\"Niin, niin minulle ilmoitettiin. Meikäläiset joutuivat tappiolle.\"\n\nYksin jäätyään hän lysähti istumaan sohvalle. Voittaneet! Kolmella yhtä\nvastaan!\n\nSuurenmoista, suurenmoista!\n\nHe olivat siis toisen puoliajan lopulla tehneet kaksi maalia! Niin,\nsehän oli niin \"Harmaitten\" tapaista.\n\nJa samassa tuntuivat hänen kaikki pelkonsa ja aavistelunsa niin\nturhilta ja naurettavilta. Miksi hän olikaan epäillyt \"Harmaitten\"\nvoittoa, \"Harmaitten\", jotka olivat tottuneet voittamaan. Pojat, pojat,\npeijakkaan pojat, kyllä teissä sisua riittää! Hurraa sittenkin,\nkotikaupunki ja \"Harmaat\" olivat voittaneet, oman maan värit olivat\nkunniaa niittäneet ja muukalaiset olivat saaneet nähdä, että hekin\nvoivat, osasivat ja jaksoivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloisina hälisten työntyivät pelaajat sisään hiukan raukeina, mutta\nmieleltään loistavina. Pelle oli saanut mustelman silmäkulmaansa, Räpi\noli loukannut jalkansa pahanlaisesti ja Roope oli täräyttänyt päätään,\nmutta kukaan ei vaivaansa muistanut. Ne kuuluivat asiaan. \"Peijakkaan\npojat, te siis voititte?\" tiedusti Lassi pidättymättömän iloisena.\n\n\"Se on tietty se\", vakuutti Sami, \"tänään ei meille olisi kaksikaan\nerotuomaria mitään mahtanut.\"\n\nSami oli se, joka maaottelussa oli laukaissut maalin, jota ei\nhyväksytty.\n\nYksityskohtaisesti tiedusti Lassi pelin kulkua ja Räpi teki hänelle\nselkoa omalla kiihkeällä, rasvatunnopealla ja kuvarikkaalla tavallaan.\nHeidän painostuksensa oli kestänyt koko ajan. He hallitsivat peliä.\nMutta vastustajain puolustus oli oivallinen ja maalivahti erinomainen.\nVoitto oli niin selvä ja varma kuin toivoa vain saattoi. Räpin\nehdottama yhdistelmä ei ollut osoittautunut lainkaan hullummaksi; eihän\nse ollut entisen veroinen, mutta menetteli kyllä hätätarpeiksi. Ape oli\nampunut ensimäisen maalin, Sari kaksi jälkimmäistä, mutta myöskin Emppu\noli antanut muutamia vaarallisia laukauksia, jotka vain maalivahdin\nilmiömäinen taito ja yhtä ilmiömäinen onni olivat estäneet livahtamasta\nsisään. Vastustajain saamasta maalista ei voinut syyttää ketään; se oli\nhyvin ansaittu ja kaunis maali. Laukaus oli ollut mahdoton\ntorjuttavaksi.\n\nKiihkeänä ryöppynä kävi selostus ja yhtämittaan toiset lisäilivät ja\ntarkistivat.\n\n\"Entäs Virta?\" kysyi Lassi ja silmäsi nuorempaa toveriaan, jonka\nsilmästä loisti vilpitön tyydytys.\n\n\"Jaa Virtako?\" sanoi Pelle. \"Voi veikkonen, minä luulen, että Virrasta\ntehdään vakinainen ja Vilistä varamies. Eihän sille lemmolle riitä\nluistelussa kukaan. Niinhän ne toiset jäivät kuin seisomaan. Ja vaikka\nVirta väliin syöttelikin päin Prinkkalaa, niin eipä hänen ohitseen\npäässyt itse lempokaan. Siihenkin maaliin, minkä toiset saivat, olin\nminä syynä, jos siihen yleensä kukaan oli vikapää. Tähti tämä Virta on,\nei siinä mikään auta. Mihin ehtii vielä, jos elää saa, sanoo\nmuistaakseni runoilija.\"\n\nJa muut vahvistivat Pellen leikillisen kehumisen. Se oli ylpein hetki\nVirran tähänastisessa elämässä. Hän oli kestänyt tulikokeensa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nMestaruusottelu on taas alkamassa. Samalla ratkaistaisiin vuodeksi\nTalvikilven kohtalo. Säät olivat olleet suojaiset ja otteluja täytyi\nlykätä, niin että mestaruuden loppuottelu tuli myöskin mainitun kilven\nloppuotteluksi.\n\nIlma on raskas ja sumuinen. Aurinko häämöittää paksun huuruverhon\ntakaa, jota heikko, mutta raaka tuulenviima ei kykene hajoittamaan.\nPakkasta ei ole paljonkaan, mutta ihmisiä hytisyttää vilu, kun\nkävelevät ja odottelevat radalla ottelun alkamista. Vettä ei jäällä\nonneksi ole, mutta luistinkeli on raskas. Nyt kysytään kestävyyttä ja\nvoimaa.\n\n\"Harmaat\" ovat taas astumassa tuleen. Heillä on sekä mestaruusarvo että\nkilpi puolustettavina. Uusia, virkeitä voimia on heitä vastassa,\nnuorukaisia, joiden mieltä polttaa kunnian- ja maineenhimo, joita\nelähyttää sitkeä voitontahto. Päivä on kunniakas heille: jos he\njoutuvat tappiolle, ei heidän tarvitse hävetä, sillä ovathan niin monet\njoutuneet tappiolle \"Harmaita\" vastaan otellessaan; jos he voittavat,\non se riemuvoitto. \"Harmaitten\" voittajat ovat mestareitten mestareita.\n\nKuitenkin on kiihko ja jännitys juuri heidän keskuudessaan suuri. Pelko\nja toivo taistelevat heidän mielessään. Ovathan he nuoria, ovathan he\nvahvoja, onhan heidänkin tekniikkansa hiottu ja varma, heidän\ntaktiikkansa koeteltu ja opittu. Ovathan he hyökkääjiä, joilla on\nkaikki voitettavissa, tuskin mitään menetettävissä. He tahtovat\nvoittaa, he janoavat ja himoitsevat sitä, ja voitto on oleva heidän.\nMutta kuin kylmänä henkäyksenä puhaltaa heidän nuorekkaisiin ja\ntulisiin mieliinsä tietoisuus, että ovathan heillä vastassaan \"Harmaat\"\nkoetellut ja parkitut ottelijat, jotka ovat selvinneet voittajina\nlukemattomista lujemmistakin otteluista. Ja vaikka he ovat taantuneet,\nkun eivät enää ole kyenneet kehittymään, vaikka he ovat jäykistyneet ja\nlaiskistuneet, vaikka he ovat menettäneet kaikkivoittavan innostuksensa\nja muuttuneet kaavamaisiksi, ovat he sittenkin \"Harmaita\", joiden\nmaine, joiden nimi pelkästään riistää itseluottamuksen ja varmuuden\nvastustajalta.\n\nTätä he miettivät sonnustautuessaan otteluun, kiinnittäessään\nluistinkenkiä jalkoihinsa ja tarkastellessaan sauvojaan. Pukukopissa on\nkuuma, se on täynnä tupakansavua ja vielä täydempänä pelaajien ystäviä,\ntuttavia ja ihailijoita, jotka viimeiseen saakka koettavat heitä\nkiihoittaa, rohkaista, kehoittaa, varoittaa ja neuvoa. Oh, eivät he\nkehoituksia kaipaa, he tietävät kyllä tehtävänsä, eivät he neuvoista\nvälitä. Nuo teoreettiset neuvot, kuinka kalpeilta ja avuttomilta ne nyt\ntuntuvatkaan, nyt, ottelun edellä, jolloin on silmästä silmään\nkohdattava vastustaja! Ne tuntuvat naurettavilta, nuo teoriat, joiden\npuolesta he ehkä vielä eilisiltana olivat valmiit väittelemään vaikka\ntappeluun saakka. Eivät ne ottelua ratkaise.\n\nMutta vaikka tuo tunkeileminen ympärillä tuntui vastenmieliseltä,\nkehoitukset ja neuvot tarpeettomilta, niin vaikutti sentään ihailun ja\nrohkaisun ilmakehä. Se kiihoitti ja turrutti ja esti ajatuksia\nsyventymästä itsearviointiin ja epäilyyn. Se oli päihdyttävää juomaa,\njoka huumasi ja antoi esimakua voitosta ja maineesta. Nuo viisastelevat\nja hiuksiahalkovat harrastelijat olivat tarpeellinen kaikupohja heidän\nomalle pyrkimykselleen, heidän voitontahdolleen.\n\n\"Harmaitten\" pukukopissa oli rauhallisempaa, vaikka sekin oli täynnä\nihmisiä, ystäviä ja tuttavia sekä vaikenevia pikkupoikia, jotka\nhellittämättä, ja ihaillen tähystivät mainehikkaita mestareita.\nRauhallisesti ja välinpitämättömästi viimeistelivät \"Harmaat\"\nvarusteitaan niinkuin vanhat näyttelijät, jotka täydellisen\nkylmäverisinä naamioivat itseään ennen esitystä ilman sitä kiihkoa ja\nvavistusta, joka saa nuoren, ensikertalaisen näyttelijän käden\nvärähtämään.\n\nEivätkä he sittenkään olleet rauhallisia sisimmässään. He tiesivät,\nettä ottelu tulisi ankaraksi, ja he tunsivat jo vuosien painon\nhartioillaan. He olivat levottomia tuloksesta. Luonto vaati osansa\nheiltäkin eivätkä he enää olleet huippukunnossaan. He kyllä tiesivät ja\nosasivat tehtävänsä, heidän tekniikkansa oli pettämätön, sillä se oli\nmuuttunut vaistoksi, ja heidän taktiikkaansa muut vielä opettelivat.\nMutta sittenkin he tunsivat taantumisensa. He olivat menettäneet\ninnostuksensa eikä heidän voitontahtonsa ollut enää horjumaton.\nVäsymys, todellisen elämän huolten aiheuttama, oli heidät vallannut.\nAh, kuinka paljon olikaan saatu tehdä työtä, ennenkuin joukko saatiin\ntällä kertaa kootuksi. Esteitä oli ollut monenlaisia. Toiset olivat\nsairastelleet, toisia oli estänyt heidän toimensa, toiset oli vallannut\nkyllästymys ja laiskuus. He eivät olleet enää mitään nuorukaisia ja\nvuosi vuodelta, luonnon pakosta, oli voitto alkanut näyttää yhä\ntyhjemmältä ja vaivat sen saavuttamiseksi yhä suuremmilta. Oli tarvittu\nRäpin lakkaamaton suunsoitto, hänen innostuksensa ja vanhemman Roopen\ntäydellinen antaumus, ennenkuin joukkue oli koossa. Eikä sekään enää\nollut täydelleen entinen. Räpi oli jo aikoja sitten kestettyään\npitkällisen sairauden luopunut luistimista ja sauvasta, Vilillä ei\nkahteen vuoteen ollut minkäänlaista tilaisuutta harjoitteluun ja Iman\ntoimi vaati kokonaan hänen aikansa. Ja nyt oli Roope saanut käyttää\nkaiken houkuttelukykynsä ja Räpi koko manausvarastonsa, ennenkuin Lassi\nsaatiin tulemaan mukaan. Lassi oli aikonut ratkaisevasti siirtyä\nkatselijoiden joukkoon.\n\nEi pojat, ei se kelpaa, oli Räpi pauhannut. Tapellaan loppuun saakka.\nEi sillä tavalla sisua ja urhoollisuutta osoiteta, että jätetään kenttä\ntaistelutta, vetäydytään lepoon muka voittamattomina. Sellainen\nvoittamattomuus ei maksa puukopekkaakaan. Teitä ei ole voitettu oikein\nkunnollisesti ja vakuuttavasti vielä kertaakaan. Tänä vuonna te voitte\nvielä yrittää, mahdollisuuksia on. En minä ennusta voittoa, mutta sen\nminä ennustan, ettei teiltä mestaruutta leikkimällä oteta, vaikka\nvalittaisitte kinttujenne olevan kuinka jäykkiä tahansa ja vaikka\nteillä olisi alullaan tukkukauppiaan vatsakin. Sitten, jos saatte\nselkäänne, sitten voitte vetäytyä syrjään. Se tappio ei tule olemaan\nhäpeäksi, sillä ettehän te ikuisesti voi olla mestareita. Mutta teidän\non pidettävä huoli siitä, etteivät \"Harmaat\" menetä mestaruutta\npitkäksi aikaa. Ensi vuonna meidän toinen joukkueemme jo ehkä kykenee\npitämään puolensa, tänä vuonna se on vielä liian heikko. Heitä täytyy\ntässä ajatella, jättää heille hyvä esimerkki.\n\nJa Räpin ja Roopen puheet johtivat tulokseen, joukkue saatiin kootuksi\nja innostus viritetyksi. Vielä on \"Harmaitten\" joukko peloittava\nvastustaja, vielä ei ole heitä voitettu. Ja nyt, hetkittäin,\nkuullessaan puheensorinaa, ennusteluja ja arveluja, heihin valautui\njotakin entisaikojen mielialasta, niiden aikojen, jolloin he olivat\ntulisina ja voitonvarmoina valmistautuneet otteluihinsa.\n\nVanhempi Roope hääri liikuttavan avuliaana ja innokkaana. Hänen, joka\nei ollut pelaaja ja joka ei ollut saanut maistaa omakohtaisesti voiton\nmakeutta, hänen epäitsekäs innostuksensa ei ollut vuosien vieriessä\nlaimentunut, pikemmin päinvastoin. Hänelle olivat pojat ja heidän\nkohtalonsa kaikki kaikessa. Jonkunlaisella hätiköivällä hellyydellä hän\nheitä katseli, noita voimakkaita miehiä, jotka poikavuosiltaan saakka\nolivat yhdessä eläneet ja otelleet ja joiden toveruutta ja ystävyyttä\ntuskin ainoakaan kiista oli vuosien aikana kyennyt järkyttämään.\n\nMutta Roope pelkäsi, hän pelkäsi ottelua, sillä hän ei voinut, vaikka\nolisi tahtonutkin, sulkea silmiään tosiasialta, että \"Harmaat\" eivät\nolleet huippukunnossaan. Hän oli tottunut niin huolellisesti\ntarkkaamaan ja arvostelemaan, että hänen oli vaikea erehtyä.\n\n\"Voittakaa, pojat, voittakaa vielä tämä kerta!\" hän pyysi koomillisen\nyksinkertaisesti. Hän ei halunnut neuvoa, ei varoittaa eikä kehoittaa.\n\nMutta Räpi ei saanut rauhaa teorioiltaan. Hän istui takapenkillä ja\nlateli neuvojaan puoliääneen kiihkeästi, säestäen sanojaan käsiensä\njyrkillä, terävillä liikkeillä, ja puhuen niin nopeaan, että häntä\ntuskin ehti ymmärtämään. \"Älkääkä puskeko itseänne kuitiksi heti\nalussa, jää on raskas ja lopussa kysytään voimia!\" hän teroittti.\n\nUlkoa jäältä kuului sarja vihellyksiä. \"Nyt se alkaa!\" huokasi vanhempi\nRoope hiljaisesti. \"Kahvit vetoa, että 'Harmaat' voittavat!\"\n\nHän ei saanut tarjoukseensa vastausta, sillä kaikki alkoivat työntyä\nulos. Ja hänhän olikin lyönyt kahvivetoja jo huikean määrän.\n\n\"Prrr!\" sanoi Lassi. Ulkona puistatti.\n\nErotuomari kuului kiirehtivän. Alkoi olla täsmälleen määräaika.\n\nMustana juovana aaltoili ja liikkui katsojayleisö köysien luona. Väkeä\noli saapunut paljon ja raskas huuru nousi sen yläpuolelta. Yleisö\nvilkastui ja lämpeni, kun \"Harmaat\" tutuissa harmaissa villapaidoissaan\nluistelivat radalle. Heidät otettiin vastaan innokkain ja sydämellisin\nsuosionosoituksin. Tosin he olivat vieraassa kaupungissa, missä he\nuseimmat tiukimmat ottelunsa olivat voittoisasti otelleet ja\nmissä he niin monasti olivat tuottaneet karvaan pettymyksen\npaikallispatriotismille ja omien joukkueiden toiveille. Mutta he olivat\npäässeet suosioon, sillä heidän etevämmyytensä oli ollut kiistämätön.\nJa nyt yleisö osoitti suosiotaan ja tunnustustaan ehkä siksi, että se\nodotti tänään pelionnen viimeinkin kääntyvän ratkaisevasti ja toivoi\nsaavansa olla \"Harmaitten\" tappion todistajana. Mitä enemmän\nvastustajaa kunnioitettiin, sitä makuisampi oli voitto.\n\nHetken kuluttua tulivat myöskin sulavaliikkeiset valkopaidat näkyviin\nja heidän saamansa tervehdys oli myrskyinen. Siinä he olivat, jäällä,\nkaksikymmentäkaksi miestä, nuorta, voimakasta ja taitavaa, heistä\npuolet mestaruudessa vanhoja ja väsähtäneitä, puolet himoiten toisten\njo halvaksi arvaamaa asemaa.\n\nValkopaitojen maalin läheisyyteen oli asettunut \"Harmaitten\"\nhuutojoukko, jonka johtajana Roope toimi sekä huolellisesti että\ntottuneesti. Heitä oli tullutkin kokonainen seurakunta pelaajien mukana\nollakseen taas todistamassa omin silmin ystäväinsä kohtaloa ja\nauttaakseen sitä kaikella voimalla, mikäli vain huutamisesta mitään\napua oli. Tuo huutojoukko ei ollut ensimmäistä kertaa toimessaan, se\nosasi ammattinsa ja kehui valkopaitaisten maalivahdille jaksavansa\nhuutaa hänet vaikka puolisokeaksi, kuuroudesta puhumattakaan.\n\nRoope liikahteli hermostuneena ja hiukan ärtyisenä, Räpi kävi vastoin\ntavallisuutta alakuloiseksi ja hiljaiseksi, niin että hänen vaimonsakin\nkatsahti häneen pari kertaa merkitsevästi. Oliko mies sairas, vai miksi\nhän oli niin peräti vaiti?\n\nKuului alkuvihellys. Hetkinen sohittiin keskellä, mutta sitten ampasi\npallo kuin kuula valkopaitojen oikealle ulkohyökkääjälle. Hän väisti\n\"Harmaitten\" tukimiehen, ponnahti edelle ja kiiti nuolena kulmaa kohti.\nPelle syöksyi häntä kohti, mutta valkopaita löi nopeasti ja tarkasti.\nPallo suhahti ohi keskelle, valkopaitojen oikea sisähyökkääjä iski\nsiihen sitä pysäyttämättä, pallo viuhahti kohti \"Harmaitten\" maalia ja\nyleisö pidätti hengitystään. Se ei ollut ehtinyt vielä ryhtyä\nhuutamaankaan. Mutta Virta vastasi iskuun ilmalyönnillä, pallo singahti\nkeskelle, Lassi ojensi pitkän vartensa, tavoitti kädellä ja seuraavassa\nhetkessä hän, selviten valkopaitojen keskustukimiehestä pienellä\nkiepahduksella, oli kiitämässä kohti valkopaitojen melkoisen turvatonta\nmaalia, keskustukimies tiukasti perässä, samalla kuin toinen puolustaja\nsyöksyi vastaan. Hän syötti lujasti, mutta levollisesti nuoremmalle\nRoopelle, joka silmittömänä syöksyi kohti kulmaansa, syötti takaisin\nkeskelle ja Sari laukaisi. Valtava huuto kajahti, mutta se oli turha,\nsillä pallo singahtikin kymmenkunta senttiä maalikopin yli.\n\n\"Perhana!\" huudahtivat sekä vanhempi Roope että Räpi yhteen ääneen\nhengähtäen jännityksestä. Salamannopeasti oli kaikki tapahtunut, kaksi\nvaarallista tilannetta oli päättynyt tuloksettomasti ja yleisö unohti\nkylmänsä kokonaan. Peli oli alkanut vauhdikkaasti.\n\nTuntui siltä kuin ensimmäinen ponnistus olisi ollut vain hermostuneen\njännityksen purkaus, sillä nyt peli tasaantui, mutta myös hataroitui.\nRoope ja Räpikin jaksoivat seurata sitä kylmäverisemmin. \"Harmaat\"\nottelivat niinkuin ennenkin, taito ja tekniikka ei ollut muuttunut ja\näkkiä tuntui heistä molemmista peräti hyvältä, aivan kuin entisaikaan.\n\nYleisökin oli rauhoittunut. Se huusi ja yllytti kohtuullisesti, mutta\neivät mitkään pintaakarmivat tilanteet saaneet sitä suunniltaan.\nSanomalehtimiehet ja rikkiviisaat teoreetikot huomioivat ja\ntarkkailivat. Peli oli tasaväkistä, pallo pysytteli keskellä, ehkä,\njuuri hiukan ehkä \"Harmaitten\" ratapuolella. Ei ollut lainkaan sanottu,\netteivätkö \"Harmaat\" voisi voittaa. Ennakkolaskelmat olivat niin\nmonasti ennenkin joutuneet häpeään heidän tähtensä. Ihmeellistä se vain\noli! Nuo miehet, nuo vuosikautiset mestarit, eivätkö he aikoneet\nmilloinkaan väsyä, milloinkaan jättää kiistakenttää nuoremmilleen?\nYhäkö he jaksoivat pysyä vireessä, yhä säilyttää joukkueessaan vanhan,\ntaatun rungon, joka täydelleen sulatti itseensä myöhemmät lisät? Siltä\nnäytti. Miten nopeina, varmoina ja taitavina he kiitivätkin pitkin\nrataa! Kuinka kaunista tuo peli olikaan, sen näennäinen keveys ja\nehdoton sirous! Jää kitisi, se rasahteli ja sirpaleet soivat ja\nhelisivät sen pinnalla, kun miehet tuulenvirinä liukuivat sitä pitkin,\nkäännähtelivät, niin että kevyt, valkoinen suihku höyläytyi jään\npinnasta luistimen alla, juoksivat luistimiensa kärjillä, niin että ne\nnaksahdellen painuivat jäähän. Sauvat suhahtelivat, lakaisivat jäätä,\nkolahtelivat toisiinsa ja pieni tumma pallo viuhui edestakaisin\nvihaisena ja äreänä, väliin korkeallakin ilmassa, mutta enimmäkseen\nmatalalla, jäätä nuollen.\n\nRäpi menetti piankin hyväntuulensa. Hän näki taikka oli näkevinään,\netteivät \"Harmaat\" sittenkään olleet enää entispäivien veroisia.\nItseluottamus ja voitontahto olivat poissa. He eivät uskoneet itseensä.\nJokainen mies turvautui toiseensa. Juutas, kuinka kiire heillä olikin\nsyöttää pallo toiselle! He eivät uskaltaneet pitää sitä omissa\nhoteissaan, he työnsivät sitä toinen toiselleen, nopeasti, taitavasti,\nmutta hyödyttömästi. Kas, kas vain, Samikin, entinen itsekäs Sami, joka\nei ennen palloa luovuttanut, vaikka hänen kimpussaan olisi ollut\npuolitusinaa vastustajia, hänkin työnsi nyt pallon niinkuin se olisi\npolttanut! Hänelläkään ei ollut nyt halua loistaa, narrata ja hyvällä\nonnella tehdä itsekin maaleja! Ei, hän kiiruhti luovuttamaan pallon\ntoiselle, Apelle taikka Lassille. Hitto vieköön, jokainen luotti\ntoiseensa, mutta kukaan ei luottanut itseensä.\n\nValkopaidoilla oli ollut kaksi tuloksetonta kulmalyöntiä, \"Harmailla\"\nyksi. Pallo oli keskellä, nyt se lähti laiskasti \"Harmaitten\" maalia\nkohti. Kas, Emppukin erehtyi kerran ja valkopaitainen hyökkääjä pääsi\nsivuuttamaan hänet palloineen, laukaisi ja maalikopissa kolisi.\nMaalivahti oli hämillään, Pelle silmäsi tyhmännäköisenä ympärilleen ja\nvalkopaidat pysähtyivät hetkeksi samalla kun erotuomari vihelsi\nhillitysti.\n\nMaali!\n\nOdottamaton, tyhmistyttävä, kaukaa lyöty maali, jonka lyöjä oli yhtä\nhämmästynyt kuin muutkin. Hetkisen oli yleisökin ymmällään, mutta\nsitten paisui huumaava huuto ja valkopaidat lähtivät luistelemaan\ntakaisin.\n\n\"Nukuttaako teitä?\" kuului äkkiä Räpin läpitunkeva huuto, kun\nhiljaisuus oli palannut. Räpin huuto oli tarkoitettu Pellelle ja\nmaalivahdille, jotka tunsivat olonsa ilkeäksi. Totisesti, eihän\ntuollaista osannut varoakaan! Yleisö purskahti nauramaan Räpin\nkiukkuista huudahdusta.\n\nTätä maalia kai vain olikin kaivattu. Valkopaidat aivankuin heräsivät\nja voimistuivat ja heidän pelinsä nopeus kasvoi. \"Harmaat\" eivät olleet\nvielä lämminneet, mutta vastustajien voimakkaat ja hurjannopeat\nhyökkäykset saivat vihdoin heidätkin vireeseen.\n\n\"Maali, maali, maali! Hei, hei hei!\"\n\nPeli ei parantunut, mutta se hurjistui ja voimistui. Valkopaidat\nhyökkäilivät ja heidän yksityiset miehensä tekivät kaunista työtä,\nmutta he olivat kiihtyneet ja heidän sijoittautumisensa alkoi kärsiä\nheidän nopeudestaan ja kiihkostaan. Vaaralliset hyökkäykset raukesivat\npuoliväliin, kun miehet eivät olleet paikallaan. \"Harmaissa\" alkoi\nherätä julma ja synkkä halu näyttää vielä kerran, keitä ja mitä he\nolivat. Heidän pelinsä parani, se kävi harkitummaksi, mutta samalla\nrohkeammaksi. Tehtiin jotakin itsekin eikä vain odotettu toisten\ntekevän.\n\nMutta mikä lie ollutkin, onnea ei \"Harmailla\" vain yrityksissään ollut,\nonnea, jota heillä ei ollut oikeastaan milloinkaan ollut. Heidän\nhyökkääjärivinsä teki työtä, se pujotteli, se syötti. Lassi ja Sari,\nRoope, Ape ja Sami häärivät ja yrittivät, pakoittivat itselleen\nkulmalyönninkin, mutta siitäkään ei tullut sen valmiimpaa.\n\nYleisö innostuttaa pelaajia, se huutaa, viheltää, osoittaa suosiotaan\nja osoittaa paheksumistaan. Jänisräikät rätisevät, jokunen autotorvi\nmörähtää. Mutta pelaajat tuskin kuulevat tuota melua ja meteliä, he\nseurailevat silmillään vain pienen pallon lentelyä, joka kiitää radan\nlaidasta toiseen. Tilanne vaihtuu jokaisena sekuntina, kahta\nsamanlaista asemaa ei synny. Siinä onkin muuan tämän pelin viehätyksiä,\nse on aina vanhaa, mutta aina uuttakin.\n\nPeli on nyt hetkiseksi siirtynyt valkopaitojen puolelle. \"Harmaat\"\npainostavat tiukasti eivätkä valkopaidat saa ponnistuksistaan\nhuolimatta karkoitettua palloa maalinsa epämiellyttävästä\nläheisyydestä. Mutta ei, nyt sai valkopaitojen ulkohyökkääjä pallon.\nHän selviää kahdesta \"Harmaasta\", syöttää keskeen, keskeltä kiitää\npallo toiselle laidalle, taas keskitys ja valkopaitojen välihyökkääjä\nlaukaisee komeasti. Koppi kolahtaa, maali.\n\nToinen maali! Komea, hyvin tehty ja kaunis maali!\n\nYleisö hurraa ja huutaa. Räpi ja Roope painavat päänsä alas, tuo maali\noli väkisin tehty, se oli ansaittu.\n\nYleisö lämpenee, se on nyt yhtämittaa äänessä ja valkopaidat eivät\nhellitä otettaan. Ei ole, ei sittenkään ole mahdotonta, että he\nvoittaisivat. Heillä on kahden maalin etumatka.\n\n\"Harmaat\" eivät osoita millään tavalla, että vastustajien menestys\nolisi heihin vaikuttanut.. He tekevät työtään sitkeästi. Kas niin, Sari\nsai pallon. Hän juoksee luistimillaan eteenpäin, juoksee niiden\nkärjillä, etukumarassa, näyttäen kuin olisi joka hetki kompastumassa.\nMutta hän ei kompastu. Hän luikertelee, hän leikittelee, hän kiertää\nnopeana kuin vihuri ja yleisö katsoo ihaillen. Sari on yleisön\nsuosikki, hän osaa käsitellä palloa. Se on kuin kiinnijuuttunut hänen\nsauvansa päähän, turhaan yrittivät valkopaidat sitä riistää.\nUskomatonta, mutta Sari selviää ja kiitää maalia kohti. Mutta hän ei\nlaukaise, tuskin huomattavalla sauvan kiepahduksella hän syöttää pallon\nLassille. Lassi ei hätäile, hän on kuin jättiläinen pikkupoikien\nkeskellä, hidas ja jäykkä.\n\n\"Ammu, ammu!\" kiljuvat Räpi ja Roope, joiden hermot eivät enää kestä\nLassin rauhallisuutta, joka tuntuu heistä saamattomuudelta. Lassin\nsauva lakaisee jäätä, yleisö huutaa. Valkopaidat rientävät paikalle,\nnäyttää syntyvän kansalaiskokous. Mutta äkkiä Lassi jotenkin\nkiepsahtaa, valkopaidat syöksyvät ohitse häneu taakseen, sekunnin ajan\noli väylä selvä, Lassi iskee voimakkaasti ja metallilankaverkko soi,\npallo on maalissa.\n\n\"Hei, hei, hei!\" kaikuu huutojoukon ääni maalin takaa. Vanhempi Roope\nesittää suoraa huutoa, niin että kasvot tummenevat ja Räpi karjuu\nkäheällä äänellään.\n\n\"Enemmän sellaista, maali, maali, maali!\"\n\nOttelun tulos, joka suuresta osasta yleisöä hetki sitten alkoi näyttää\nselvältä, tuntuu nyt aivan epätietoiselta. \"Harmaat\" osaavat vielä\ntehdä maalejakin. Ja Lassi, tuo hidas ja kömpelö, niinkuin näyttää,\nLassi on hirvittävä pelaaja!\n\n\"Harmaista\" tuntuu hyvältä ja heidän innostuksensa muuttuu\nreippaammaksi. Seuraavassa hetkessä on pallo jälleen valkopaitojen\nmaalin edustalla, Sari ampuu ja pallo vinkuu kämmenenleveyden verran\nsyrjään.\n\nYritetään, yritetään molemmin puolin, voimia ei säästellä ja peli\nsiirtyy taas \"Harmaitten\" puolelle. Ja sieltä se ei lähdekään.\n\"Harmaitten\" hyökkääjät saavat olla puoleksi joutilaina, mutta Pellellä\nja Empulla varsinkin on työtä yli korvien. Ja he suoriutuvat siitä, ei\nleikitellen eikä helposti, mutta suoriutuvat sittenkin.\n\nVihellys kajahtaa: ensimmäinen puoliaika on päättynyt, tulos on yhtä\nepävarma kuin alussakin. Valkopaidat tosin johtavat, mutta heillä on\netumatkaa vain yksi maali. Se ei paljon merkitse \"Harmaita\" vastaan\noteltaessa. Pelaajat työntyvät, kuumina, hikisinä, höyryävinä,\npukukoppeihin. Vanhempi Roope ja Räpi kiiruhtavat myöskin sinne. Pojat\neivät ole innoissaan, jos eivät ole alakuloisiakaan.\n\n\"Kovia poikia!\" sanoi Lassi vastustajista. Ja Pelle, joka istuu ja\nhuohottaa, vahvistaa hänen arvostelunsa. \"Kovia ja nopeita!\"\n\nRäpillä ei ole oikeastaan mitään sanomista, pojat pelasivat loppujenkin\nlopuksi voimiensa ja kykyjensä mukaan.\n\n\"Ampukaa paljon, ampukaa!\" kehoittaa hän kuitenkin. \"Eivät kaikki\nlaukaukset mene hukkaan. Älkää koettako päästä aivan äärelle!\"\n\nMuuten ei puhuttu paljon. Pelaajat levähtivät ja koettivat saada\nhengityksensä tasaiseksi.\n\n\"Kuinkahan tässä käynee!\" sanoi Sami puolittain itselleen. \"Tässä alkaa\njo vähän väsyttää.\"\n\nMuut eivät sanoneet mitään, mutta Räpi oli huomaavinaan, että pojat\ntodellakin olivat väsyneitä. Niin, jää oli raskas, ja ilmakin oli\nraskas, paksu, kosteahko ja tympeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelintuntijat ja ennakkolaskijat olivat hiukan ymmällä ja tarkistivat\nennustuksiaan. \"Harmaat\" olivat tasoittaneet pelin, Ape oli lyönyt\noikein sähisevän kiukkuisen maalin kauniin ja hyvinkehitellyn\nhykkäyksen jälkeen.\n\nYleisö nautti pelistä ja jännityksestä. Kiinnostus ei päässyt\nherpautumaan hetkeksikään. Valkopaidat hallitsivat rataa, mutta eivät\nsuinkaan itsevaltiaasti, sillä millä hetkellä tahansa saattoivat\n\"Harmaat\" aloittaa yhtä nopean kuin vaarallisenkin hyökkäyksen.\n\nMutta kuitenkin tunsivat \"Harmaat\" olevansa alakynnessä. Valkopaidat\nolivat menettäneet pelkonsa ja kunnioituksensa. \"Harmaat\" olivat kyllä\ntaitavia ja peloittavia, mutta valkopaidat olivat havainneet, että\nhekin olivat vain ihmisiä, luuta ja verta. Valkopaidat saavuttivat\nitseluottamusta joka hetki.\n\nJa nyt, mitä nyt? Yleisö koetteli kuroitella kaulojaan. \"Harmaitten\"\nmaalin luona oli tehty virhe, vakava virhe ja seurauksena oli\nrangaistuslyönti. Ilkeästi vinkuen kolahti pallo kopissa, maali oli\nsaatu.\n\nValkopaidat siis johtivat jälleen ja pelintuntijat rauhoittuivat.\nHeidän ennustuksensa saattoivat sittenkin olla oikeat. Tiesiväthän he\n\"Harmaitten\" kunnon, heidän vähäisen harjoittelunsa, Lassin\nvenähdyksen, Samin sairauden.\n\nPeli kiihtyi, mutta Räpi näki nyt lopullisesti, että \"Harmaat\" alkoivat\nväsyä. Heidän liikkeensä eivät enää olleet niin salamannopeita ja\nvaivattomia. He ponnistelivat jo. Eivät valkopaidatkaan olleet niin\nsilmittömiä kuin ensimmäisellä puoliajalla, mutta he olivat sittenkin\nparemmissa voimissa. Kukaan valkopaidoista ei riittänyt Virran\nvauhdille vieläkään ja Emppu oli kuin kaikkialla olevaisuus, hän jakoi\npallon tarkasti ja huolellisesti kuin perheenäiti jälkiruokaa. Mutta\nPelle ei lasketellut enää sutkauksiaan kuin silloin tällöin, että ei,\nei väkisin meille päin ja että isäntä on vielä kotona. Sami ei\nhuvittanut yleisöä yksityisesityksillään, joita Räpi niin paljon oli\naikoinaan moittinut, mutta samalla ihaillutkin. Ei, vakavuus oli lyönyt\nleimansa \"Harmaitten\" joukkoon.\n\nEikä vakavuuskaan auttanut. Valkopaidat tekivät neljännen maalinsa\nsuuresta ja meluisasta kansalaiskokouksesta \"Harmaitten\" maalin\nvieressä, Lassi, Sari ja Ape löivät kukin vuorollaan ohi ja vihdoin,\nneljännestuntia ennen pelin päättymistä, saivat valkopaidat\nkulmalyönnin, kun Pelle melkein yli-inhimillisin voimin ja ponnistuksin\noli estänyt maalin. Mutta kulmalyönti hoidettiin erinomaisesti ja\n\"Harmaat\" havaitsivat tosiasiaksi, että aikaa oli jäljellä\nneljännestunti ja että valkopaidoilla oli kolmen maalin etumatka. Se\noli kyllä paljon, mutta \"Harmaat\" olivat olleet pahemmassakin\ntilanteessa eivätkä he hervonneet. Seitsemän, kahdeksan minuuttia he\nesittivät peliä, joka sai sekä Räpin että Roopen silmät loistamaan,\njoka johdatti mieliin heidän loistokautensa ja huippukuntonsa, mutta\nvalkopaidat puolustautuivat voittamattomalla sitkeydellä ja\nhämmästyttävällä taidolla. \"Harmaitten\" parhaimmatkin hyökkäykset\nkatkaistiin, heidät käännytettiin kerta toisensa perästä tyhjin toimin\nvastustajain maalin edustalta. Jokainen mies loisti radalla, peli oli\nhuippupisteessään ja se oli parhaitten pelien veroinen. Mutta maalia ei\ntullut, oli kuin valkopaidat olisivat lukinneet maalinsa.\n\nJa vihdoin \"Harmaat\" hervahtivat. Heidän voimansa eivät enää\nriittäneet. Peli siirtyi jälleen heidän puolelleen, mutta\nvalkopaitojenkin onni oli jo mennyttä. \"Harmaitten\" puolustus kesti,\nvalkopaitojen hyökkäykset murtuivat ja vihdoin soi loppuvihellys.\n\n\"Harmaat\" olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Valkopaidat olivat\nriistäneet mestaruuden itselleen.\n\nAlakuloisina, mitään puhumatta kävelivät vanhempi Roope ja Räpi\npukukoppiin. Ihmiset työntäytyivät mustana virtana ulos kaupungille\nhuutaen ja hälisten. Ja Räpi mietti, oliko hän ollut oikeassa\ninnostaessaan tähän tappioon. Eikö olisi ollut kauniimpaa vetäytyä\nsyrjään taistelutta? No niin, ainakin se olisi ollut mukavampaa, mutta\ntarvitsiko \"Harmaitten\" hävetä tätä ottelua? Ei, totisesti ei, sillä\neipä ollut voitto leikiten saatu. Valkopaidat olivat saaneet panna\nliikkeelle kaiken voimansa, taitonsa ja tahtonsa. He saivat ansaitun,\nmutta tiukan voiton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkopaidat olivat järjestäneet illaksi juhlan ja illalliset. Mieliala\noli hiukan jäykkä ja vastakohtainen, \"Harmaitten\" jonkunlainen,\nvastentahtoinen alakuloisuus ei soveltunut voittajien hyväänmieleen ja\ntyydytykseen. Mutta tuota tunnelmaa ei kestänyt kauan. Sari oli jo\nkokonaan toisella tuulella, hän oli tanssinutkin, tietysti, ja Pellen\ntaas oli mahdoton olla pitkää aikaa nurpealla mielellä. Voitti tai\nhävisi, mutta iloinen tuli olla. Räpi ja vanhempi Roope olivat\nsyventyneet pelin arvosteluun ja tilanteitten tarkasteluun. Vähitellen\nkirkkaat valot, valkeat pöytäliinat, iloinen soitto ja seuran hälinä\nkarkoittivat \"Harmaitten\" väsyneen sävyn ja he tarkastelivat avoimin\nsilmin voittajiaan. Heidän ei tarvinnut heitä hävetä, komeita,\nreippaita ja elämänhaluisia poikia kaikki, ystävällisiä ja suoria\nkäytöksessään. Eikä \"Harmaitten\" mieleen ollut pelistä jäänyt\nminkäänlaista kaunaa, eiväthän tosin heidän vastustajansa aivan ilman\nkoiruutta pelanneet, mutta sehän kuului asiaan, olihan \"Harmaitten\"\nomallatunnolla myöskin riittämiin pieniä ylitsekäymisiä. He olivat\nkuitit siinä suhteessa.\n\nValkopaitojen seuran puheenjohtaja kilisti lasiinsa ja nousi puhumaan.\n\n\"Voittajan on suhteellisen helppo olla jalomielinen ja meille se on\nsitä helpompaa, kun jokainen teistä, 'Harmaat', lausumamme sana koituu\nomaksi kiitokseksemme. Koetan siis kiittää sekä teitä että itseämme.\nPoikamme saivat tänään voiton. Siitä he saivat maksaa täyden hinnan.\nMinä olen seuraillut peliänne vuosikaudet ja minun täytyy sanoa, että\ntämänpäiväinen ottelunne oli parhaita. Te olette monasti voittaneet,\nvaikka olette pelanneet huonommin. Te ette joutuneet tappiolle\nhuonouttanne. Te teitte minkä voitte ja enempää ei voi vaatia. Te\nolitte loistavia, mutta te:llä ei ollut onnea. Ei niin, että haluaisin\nsanoa voittomme johtuneen onnestamme. Kyllä me saimme onnetarta\nnarraillakin. Mutta lopputulos olisi vallan hyvin voinut olla paljon\ntasaisempi.\n\n\"No niin, en valita tietenkään. Te olette vuodesta vuoteen voittaneet,\nte olette totuttaneet muut ja tottuneet itsekin voittamaan. Nyt sattui\npoikkeus, sillä muillakin on halu ollut voittaa ja tällä kertaa tuo\nhalu toteutui. Mutta, sen vakuutan, me emme ole itserakkaita taikka\nylimielisiä. Me olemme tyytyväisiä, perin tyytyväisiä ja ylpeitäkin\nvoitostamme, mutta meillä ei ole mitään syytä ylvästellä. Sillä,\nparatkoon, meillähän on vain yksi, tiukka voitto tilillämme, kun taas\nteillä on monivuotinen maineenne. Te olette mestareita, olette\nedelleenkin mestareita, vaikka meillä nyt ovatkin mestaruusmitalit, ja\nme olemme vain oppipoikia, jotka tänään ovat suorittaneet\nkisällinäytteensä. Ja tässä yhteydessä en malta olla lausumatta julki,\nkuinka paljosta maamme jääpalloilu saa teille, 'Harmaat', olla\nkiitollisuuden velassa, teille, jotka olette kohottaneet korkealle\ntämän reippaan ja miehekkään pelin, jotka olette olleet muille\nesimerkkinä ja ihanteena sekä pelaajina, miehinä että tovereina, jotka\nolette yhdessä uskollisesti kestäneet voitot ja tappiot antamatta\nvoittojen sokaista itseänne taikka tappioitten masentaa. Teille,\n'Harmaat', kiitos ja tunnustus tänä voittomme päivänä!\"\n\nValkopaidat osoittivat suosiotaan puheelle. Räpi nousi ylös.\n\n\"Joku viisas mies\", hän virkkoi, \"on sanonut, että ihmisen elämä on\nkuin lapsen paita, yhtä lyhyt ja yhtä kirjava.\" Niin se onkin. Meidän\nlaulumme on nyt toistaiseksi loppunut, \"Harmaitten\" joukkueen lyhyt ja\nkirjava elämä on lopussa nykyisessä muodossaan. Meidän pojat alkavat\nolla jo vanhoja faareja, jotka pian ryhtyvät opettamaan jääpalloilua\nomille nallikoilleen. Vuoro on nyt toisilla ja minulla on todella ilo\ntunnustaa, että maine ja mestaruus on siirtynyt oikealle joukolle, ei\nvain sellaiselle, joka osaa pelin ulkonaiset taitotemput, vaan\njoukkueelle, jolla on kaunis ja reipas yhteishenki, hyvä toveruustunne\nja jonka me olemme oppineet tuntemaan suoraksi ja miehekkääksi.\nLeikiten emme mekään mestaruuttamme saavuttaneet emmekä sitä leikiten\nsäilyttäneet. Ja tämänpäiväiset voittajat voivat kyllä tunnustaa,\nettemme siitä leikiten luopuneetkaan eivätkä he sitä leikiten\nriistäneet. Se onkin oikein, jatkakoon seuraava siitä, mihin edellinen\non lopettanut.\n\n\"Mestaruus on nyt teillä. Säilyttäkää se sitkeästi. Minä en uhkaa enkä\nylvästele, mutta uskallan luvata, että ehkä jo ensi vuonna saatte\nvastaanne uuden 'Harmaitten' joukkueen, jolla on kiukkuinen halu ja\nmahdoton kiire päästä mestariarvoon. Mahdollisesti he joutuvat\ntappiolle, mahdollisesti voittavat. Joka tapauksessa he yrittävät\ntehdä voitavansa 'Harmaitten' maineen uudelleensynnyttämiseksi.\nVanhoista 'Harmaista' siirtyy nyt nähtävästi suurin osa nauttimaan\nvanhuudenlepoa, sanoisin liian aikaisin, ellen itse olisi tehnyt tuota\ntemppua jo aikaisemmin. Mutta uusi polvi nousee ja puolensahan on olla\nkatsojanakin.\n\n\"Toivotan teille onnea ja sitkeää, reipasta kiistamieltä!\"\n\nMieliala oli vironnut täydelleen. \"Harmaat\" pitivätkin juuri näistä\nvastustajistaan enimmin, ennenkaikkea siksi, että pelaajat olivat\ntodellakin miellyttäviä poikia, jotka osasivat enemmän pelata kuin\nsoittaa suutansa ja joiden kanssa ei milloinkaan tullut suukopua\nturhista ja pikkumaisista asioista.\n\n\"Harmaat\" tunsivat täyttäneensä päivätyön. He olivat kärsineet tappion,\nmutta he eivät katuneet niitä vaivoja ja vastuksia, jotka he olivat\nsaaneet aikoinaan kestää joutuakseen nyt tänään tappiolle. Ei, he\nkuuntelivat innokkaasti, kun Räpi selitti valkopaidoille nuorten\n\"Harmaitten\" kykyjä ja taitoja ja nelistävän mielikuvituksensa voimalla\njo haahmoitteli uuden mestarijoukkueen kokoonpanoa.\n\nNiinpä niin, oli pidettävä siitä huoli, ettei \"Harmaitten\" nimi\njoutuisi liian pitkäksi aikaa pois mestaruusluetteloista.\n\n\n\n"]