[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9WaBIS1l22ICb4HD6pnoYDtlhH7ZP0nKJf5TpDwFlhc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},1794,"Kalavartion seikkailut","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1794-london-jack-kalavartion-seikkailut","1794__London_Jack__Kalavartion_seikkailut",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1905,1921,21815,141801,false,57220,[25,26,27,28,29],"Fishers -- Fiction","Fishing villages -- Fiction","Immigrants -- Fiction","San Francisco Bay Area (Calif.) -- Fiction","Short stories",[31,32,33],"Adventure","American Literature","Novels","\"Kalavartion seikkailut\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the adventures of a young protagonist who serves as a member of the fisheries patrol in San Francisco Bay, tasked with protecting the local fish populations from illegal fishing. With themes of conflict, bravery, and moral dilemmas, the novel introduces vibrant characters like the protagonist and his fellow patrolmen as they engage in action-packed encounters, particularly with Chinese fishermen.  The opening of the novel sets the scene in San Francisco Bay, describing the challenges faced by the fisheries patrol, including the dangers posed by illegal fishing practices. The narrator recalls his experiences as a sixteen-year-old skilled sailor assigned to protect the bay's resources. Activities become tense as the patrol embarks on a mission to confront Chinese fishing crews, leading to dramatic encounters filled with immediate danger. The narrative conveys a sense of urgency and foreboding as the protagonist navigates not only the physical challenges of the sea and fishermen but also the complexities of human conflict and survival. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Kare, Aito",275,"Londonin nuoruudenkokemuksiin perustuva teos vie San Franciscon lahdelle kalavartion vaaralliseen arkeen. Tarinat seuraavat nuorta vartiomiestä, joka ottaa yhteen osterirosvojen ja laitonta pyyntiä harjoittavien kalastajien kanssa. Merellinen seikkailu kuvaa lainvalvonnan haasteita ja purjehdusta myrskyisillä vesillä.","Jack Londonin 'Kalavartion seikkailut' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1794. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALAVARTION SEIKKAILUT\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\nSuomentanut\n\nAito Kare\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nValkoiset ja keltaiset.\nKreikkalaisten kuningas.\nOsterirosvoja takaa-ajamassa.\n\"Lancashiren kuningattaren\" piiritys.\nCharlesin juoni.\nDemetrios Contos.\nKeltainen liina.\n\n\n\n\nVALKOISET JA KELTAISET.\n\n\nSan-Franziskon lahti on niin leveä, että myrskyt siinä ovat\nmerenkulkijoille usein vaarallisemmat kuin valtamerellä\npahimmillaankaan ollen. Lahdessa on kaikkia mahdollisia kaloja\nja senpävuoksi hääriikin siinä alituisesti tavaton paljous\nkalastaja-aluksia ja kaikenkarvaisia kalastajia. Kalojen suojelemiseksi\ntältä kirjavalta, uivalta asutukselta on julkaistu joukko erinomaisia\nlakeja, joiden noudattamista pitää silmällä kalavartio. Kalavartion\ntehtävä ei ole helpoimpia, sen historia kertoo tappioistakin ja useampi\nkuin yksi vartiomies on saanut tuhonsa tässä vaarallisessa\npalveluksessa. On ollut tietysti voittojakin -- luvattomasti\nkalastaessaan kalastajat vielä useammin kadottavat yhteenotoissa\ntovereitaan. Kaikista hurjimpina kalastajien keskuudessa pidetään\nkiinalaisia meriäyriäisten pyydystäjiä. Suuret äyriäislaumat ryömivät\ntavallisesti meren pohjaa myöten makeille vesille, palaten taas\ntakaisin. Käyttäen hyväkseen luodetta ja vuoksea kiinalaiset\npyydystävät äyriäisiä tiheisiin verkkoihin, joista saalis siirtyy\nheidän patoihinsa. Tästä ei olisi mitään sanottavaa, ellei verkoissa\nolisi liian kapeat silmukat.\n\nPieninkään äyriäinen, kaikista pienin, juuri syntynyt, ei vielä\nneljännes tuumankaan pituinen äyriäispoikanen, ei pääse verkon silmien\nläpi. Pedro- ja Paulo-niemien kauniit rannat, joissa äyriäisten\npyydystäjät asuvat, ovat kauhean näköisiä ja hajuisia miljaardien\nmätänevien kalojen vuoksi. Kalavartion velvollisuuksiin kuuluu tämän\nvarkain pyydystämisen, joka uhkaa puhdistaa lahden kokonaan\näyriäisistä, ehkäiseminen.\n\nOllessani kuusitoista vuotias poikanen olin jo erinomainen merimies ja\ntunsin lahden pitkin ja poikin. Senvuoksi määräsi kalansuojeluskomitea\nminun veneeni \"Pohjan Hirven\" vartiopalvelusveneeksi ja minut itseni\nvalittiin vartiomieheksi. Kun ensin työskentelimme Ylälahdella ja\njoissa kreikkalaisten kalastajien joukossa, missä veitset välähtelivät\nheti hälyytyksen sattuessa ja jossa miehet antoivat pidättää itsensä\nvain nähdessään heihin suuntautuneen revolverin piipun, tervehdimme\nihastuksella määräystä siirtyä Alalahdelle kiinalaisia vastaan.\n\nMeitä oli kuusi miestä kahdessa aluksessa. Välttääksemme epäluuloja\nmenimme alaspäin pimeän tultua ja laskimme ankkurin vedestä pistävän\nniemekkeen luo, jota kutsuttiin Pinolin saareksi. Kun itä alkoi\nvaaleta, me nostimme ankkurin ja ohjasimme rantatuuleen pyrkiäksemme\nviistoon yli lahden Pedro-niemelle. Aamusumu syveni ja riippui yli\nveden, oli mahdoton nähdä mitään, ja me aloimme lämmittää itseämme\nkuumalla kahvilla. Samalla täytyi meidän ryhtyä hyvin epäkiitolliseen\ntyöhön, tyhjentämään alustamme vedestä, sillä jollain tuntemattomalla\ntavalla oli \"Pohjan Hirvi\" saanut huomattavan vuodon. Puoli yötä meni\npainolastin siirtoon ja sen tarkastukseen. Vesi tunkeutui\nponnisteluistamme huolimatta alukseemme, vaikkakin keskitimme koko\ntarmomme sen poisheittämiseen.\n\nKahvin jälkeen kolme miestä siirtyi toiseen alukseen -- kolumbialaiseen\nlohiveneeseen -- jättäen meidät toiset kolme \"Pohjan Hirveen\". Molemmat\nalukset purjehtivat päivännousuun saakka yhdessä. Kun aurinko nousi ja\nsen kuumat säteet hajoittivat sumun, aukeni eteemme eloisa kuva\nkalanpyydyslaivastosta, joka muodosti puolikuun muotoisen kaaren ja\njonka äärimmäiset päät olivat kolmen mailin päässä toisistaan. Kukin\n\"dschonka\" oli lujasti sidottu puumerkkiin, joka näytti verkon paikan.\nMutta ei ollut mitään ääntä, ei pienintäkään elämän merkkiä kuulunut.\n\nAsema alkoi selvitä. Odottaessaan seisovaa vettä, jolloin saattaisi\nnostaa raskaat verkot, makasivat kaikki kiinalaiset aluksissaan. Me\nteimme nopeasti suunnitelmamme.\n\n-- Jokainen teistä heittäytyköön eri dschonkaan -- kuiskasi minulle\nLe-Grant omasta veneestään. -- Me teemme samalla tavoin, eikä ole\nmitään syytä epäillä, ettemme onnistuisi sieppaamaan ainakin kuutta\ndschonkaa.\n\nMe erosimme. Minä käänsin \"Pohjan Hirven\", laskin tuulen alapuolelta\nerään dschonkan luo, hellitin isoapurjetta lopettaen vauhdin melkein\nkokonaan. Aluksemme lipui niin hiljaa dschonkan perän ohi, että eräs\nvartiomiehistämme helposti hypähti veneeseen. Tiukensin isoapurjetta,\nkohosin hiukan tuuleen ja aloin pyrkiä toisen dschonkan luo.\n\nTähän saakka ei ollut kuulunut pienintäkään ääntä, mutta tuskin oli\naluksemme kohdannut seuraavan dschonkan, kun nousi melu. Kuului\nläpitunkevia itämaisia huutoja, revolverin laukaus ja melu yltyi.\n\n-- Hullusti kävi. He varoittavat toisia -- sanoi George, toinen\nvartiomies, joka seisoi kanssani kannella.\n\nMe olimme juuri laivaston keskuksessa, josta hälyytys leveni\nuskomattomalla nopeudella. Dschonkkien kansilla tunkeili puoleksi\nheränneitä pukeutumattomia kiinalaisia. Vihaiset merkkihuudot\nkajahtelivat yli veden ja jossakin lyötiin hälyytysmerkkiä kiivaasti\nmerisimpukan kuoreen. Minä näin, kuinka oikealla meistä erään dschonkan\npäällikkö löi kirveellä poikki kiinnitysköyden ja ryntäsi auttamaan\nmiehistöään kohottamaan suurta, karkeatekoista hamppupurjetta. Mutta\nvasemmalla, toisessa veneessä, olivat kiinalaiset juuri heränneet ja\nkurkistelivat kannelle. Käänsin \"Pohjan Hirven\", laskin kylki kylkeen\nja George hyppäsi kannelle.\n\nKoko laivasto oli nyt lähtenyt liikkeelle. Purjeiden avuksi lisäsivät\nhe airot ja kiikkuvat dschonkat alkoivat hajaantua joka suuntaan\nlahdelle. Minä olin nyt yksin \"Pohjan Hirvellä\". Kuumeentapaisesti\netsin tilaisuutta siepatakseni kolmannen dschonkan. Ensimmäisellä\nyrityksellä kohtasi minua huono onni. Kun ohjasin merkitsemälleni\ndschonkalle, pullistuivat sen purjeet ja se kohosi tuuleen tavattoman\njyrkästi. Se kohosi puoli astetta ylemmäksi \"Pohjan Hirveä\" ja\nkunnioitukseni tähän kömpelön näköiseen alukseen kasvoi. Huomaten\ntakaa-ajon toivottomaksi hellitin isoapurjetta ja laskin tuulen\nalapuolella minusta viistoon seisoviin dschonkoihin, sulkien ne tällä\ntavoin hyvin epäedulliseen asemaan.\n\nSeuraava merkitsemäni dschonka kiikkui epävarmana edessäni ja kun aioin\nkääntää pois tuulesta lieventääkseni iskua yhteensattuessa, nousikin\ndschonka yht'äkkiä tuuleen ja pakeni, likaisten mongoolien päästellessä\nvillejä huutoja kumartuessaan yli airojensa. Mutta minä olin tätä\nodottanutkin. Nousin heti tuuleen, heittäydyin koko painollani\nperäsimeen, tein jyrkän käännöksen ja hellitin äkkiä suurta purjetta\nlieventääkseni yhteentörmäyksestä koituvaa iskua. Dschonkan oikealla\npuolella olevat kaksi airoa katkesivat ja molemmat veneet törmäsivät\nrasahtaen yhteen. \"Pohjan Hirven\" kokkapuu pyyhkäsi ikäänkuin\njättiläiskäsi reiästään dschonkan heikon maston ja repi sen\nsuurpurjeen.\n\nTämä otettiin vastaan hurjalla, vimmastuneella kirkunalla. Paksu\nkiinalainen, epämiellyttävin, rasvaisin naamoin, päässään keltainen\nsilkkiliina, otti seipään ja alkoi työntää \"Pohjan Hirveä\" etemmäksi.\nOdotin hetken voidakseni hellittää viistopurjeen ja juuri silloin, kun\n\"Pohjan Hirvi\" alkoi jäädä ja oli dschonkan perän kohdalla, hyppäsin\nminä siihen kädessäni kiinnitysnuora, jolla kytkin \"Pohjan Hirven\"\nsiihen kiinni. Kiinalainen rasvaisine kasvoineen lähestyi uhkaavasti\nminua, mutta minä laskin käteni housujeni takataskulle ja hän pysähtyi.\nMinä olin aseeton, mutta kiinalaiset olivat oppineet kunnioittavasti\nsuhtautumaan amerikkalaisten takataskuihin. Tällä tavoin toivoin\nvoivani pidättää koko tämän villin joukon sopivan välimatkan päähän\nitsestäni.\n\nKäskin kiinalaisen heittää ankkurin, mutta hän vastasi: \"en ymmärrä\".\nHänen miehensä eivät myöskään olleet ymmärtävinään ja vaikka merkeillä\nselvästi ilmaisin heille toivomukseni, kieltäytyivät he ymmärtämästä.\nHavaitessani tämän kysymyksen edelleen pohtimisen hyödyttömäksi, menin\nitse keulaan ja laskin ankkurin.\n\n-- Nyt neljä teistä menee minun alukseeni -- sanoin jyrkästi näyttäen\nsamalla sormillani, että neljän oli tultava mukaani, mutta viidennen\njäätävä dschonkaan. \"Keltainen liina\" epäröi, mutta toistin käskyn\nuhkaavasti (paljon uhkaavammin kuin tunsin) ja ohjasin käteni samalla\ntakataskuun. Se vaikutti \"Keltaiseen liinaan\" ja synkin katsein muutti\nhän kolmen toverinsa kera \"Pohjan Hirveen\". Päästin kiireesti irti\nkiinnitysköyden ja viistopurjetta tiukentamatta ohjasin dschonkalle,\njolla George oli. Täällä oli turvallisempaa, koska meitä oli kaksi ja\nGeorgella oli sitäpaitsi revolveri, jolla äärimmäisessä tapauksessa\nsaattoi suojella itseään. Tästä dschonkasta me otimme myöskin neljä\nkiinalaista alukseemme, jättäen yhden vartioimaan tavaroita.\n\nVielä lisäsimme kolmannesta dschonkasta neljä kiinalaista\nmatkustajiimme. Sillä aikaa toinen vartiovene otti myöskin kaksitoista\nvankia ja tuli viereemme kuormitettuna aivan liiaksi. Tilannetta\nhuononsi vielä se, että vene oli hyvin pieni ja vartiomiehet olivat\npuristetut niin kiinni vangittujen väliin, että häiriön sattuessa he\ntuskin olisivat olleet tilaisuudessa tekemään mitään.\n\n-- Teidän täytyy auttaa meidät pulasta -- sanoi Le-Grant.\n\nKatsoin omiin vankeihini, jotka tunkeilivat kajuutassa ja kannella.\n\n-- Voin ottaa kolme -- sanoin minä.\n\n-- Ottakaa neljä -- sanoi hän -- ja minä otan itselleni Billin\n(kolmannen vartiomiehen). -- Meillä on ahdasta ja tappelun tullen on\njokaista valkoista kohti pari keltaista ja se on ehkä juuri sopiva\nsuhde.\n\nVaihto suoritettiin. Toisessa veneessä nostettiin keskipurje ja se\nalkoi mennä alas lahtea suunnaten San-Rafaelin vastapäätä oleville\nsoille. Minä asetin paikoilleen viistopurjeen ja seurasin heitä.\nSan-Rafael, jossa meidän piti jättää saaliimme viranomaisille, oli\nyhteydessä lahden kanssa pitkien, matalien jokien kautta, joita myöten\nsaattoi kulkea vain nousuvedellä. Oli seisova vesi ja koska kohta\nalkaisi lasku, oli kiirehdittävä, jos mieli välttää puolipäiväistä\nodotusta.\n\nRantatuuli alkoi auringon noustessa hiljentyä ja nyt tuuli vain\nheikkoina henkäyksinä. Etumaisessa veneessä laskettiin airot ja se\njätti meidät pian kauas taakseen. Muutamia kiinalaisia seisoi kajuutan\noven luona ja kun kumarruin yli puomin korjatakseni purjetta, tunsin,\nkuinka joku kosketti housujeni takataskua. Tekeydyin niinkuin en olisi\nkiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vilkaistuani \"Keltaseen\nliinaan\" ymmärsin, että hän oli huomannut, ettei taskussani ollutkaan\nrevolveria, jonka pelko tähän saakka oli pitänyt heitä aisoissa.\n\nTilanne alkoi käydä vakavaksi, kun sitäpaitsi dschonkkoja pyydystäessä\n\"Pohjan Hirveen\" oli tullut paljon vettä, joka tunkeutui jo kajuuttaan.\nKiinalaiset huomasivat sen ja katsoivat minuun kysyvästi.\n\n-- Niin -- sanoin minä -- te ette halua heittää pois vettä ja me\nhukumme kaikki kohta, ymmärrättekö?\n\nEi, he eivät ymmärtäneet; joka tapauksessa pudistivat he vastaukseksi\npäätään, vaikkakin heidän kurttuisilla naamoillaan näkyi levottomuuden\nilme. Kohotin veneen pohjalta muutamia lautoja, otin laatikosta esille\nsankoja ja kehoitin merkeillä heitä heittämään vettä pois. Mutta he\nnauroivat ryhtymättä mihinkään.\n\nHeidän naurunsa ei miellyttänyt minua. Siinä oli uhkaa, yhdistettynä\npahaan aikomukseen, päättäen heidän synkistä kasvoistaan. \"Keltainen\nliina\" käyttäytyi röyhkeästi siitä lähtien kun huomasi, ettei minulla\nollut revolveria, liikkuen vangin luota toiselle innokkaasti vakuuttaen\nheille jotain.\n\nPidättäen vihani aloin heittää pois vettä. Mutta tuskin olin alkanut,\nkun suuri purje täyttyi ja \"Pohjan Hirvi\" kallistui. Alkoi päivätuuli.\nGeorge oli täydellinen \"keltanokka\" merimieheksi ja minun täytyi\ntarttua peräsimeen. Tuuli puhalsi Pedron niemestä ja sen takana\nolevilta korkeilta vuorilta ja oli senvuoksi hyvin epätasaista ja\npuuskittaista; purjeet joskus pullistuivat, joskus riippuivat\nvelttoina.\n\nGeorge oli avuttomin ihminen, jonka koskaan olin tavannut. Ollen\nyleensä mihinkään sopimaton ja sangen vähän yritteliäs, hänellä oli\nsitäpaitsi keuhkotauti ja tiesin, että jos hän ryhtyisi heittämään pois\nvettä, voisi hän saada verensyöksyn. Sillä välin vesi yhä lisääntyi ja\nminä huomasin, että oli aivan välttämätöntä ryhtyä johonkin. Käskin\nvielä kerran kiinalaisten tarttua sankoihin. He nauroivat ilkkuen.\n\n-- Olisi paras, jos ottaisitte revolverin ja pakottaisitte heidät\ntyöhön -- sanoin Georgelle.\n\nMutta hän pudisti päätään ja antoi liiankin selvästi ymmärtää, että hän\npelkäsi. Kiinalaiset ymmärsivät sen yhtä hyvin kuin minäkin ja heidän\nröyhkeytensä kävi sietämättömäksi. Kajuuttaan jääneet vangit särkivät\nruokalaatikoita ja heihin yhtyivät ulkopuolella olevat, jotka\ntunkeutuivat sinne sisään ja kaikki yhdessä järjestivät oikean\nmässäyksen meidän säilykkeillämme ja leivoksillamme.\n\n-- Mitä tehdään? -- sanoi George hiljaa.\n\nMinussa kiehui voimaton raivo.\n\n-- Jos emme heitä viipymättä aseta aisoihin, niin on myöhäistä tehdä\nmitään. Paras, mitä voitte tehdä, on saattaa heidät kuuliaisiksi heti.\n\nVesi kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja puuskat, jotka ennustivat\nuuden tuulen tuloa, tulivat yhä kovemmiksi. Tuulenpuuskien välillä\nvangit, syöden koko viikoksi varaamiamme ruokavaroja, alkoivat\nkokoontua milloin toiselle, milloin toiselle laidalle ja \"Pohjan Hirvi\"\nkiikkui kuin kaukalo. Minun luokseni astui \"Keltainen liina\" ja,\nnäyttäen kädellään Pedron niemessä olevaa kyläänsä, antoi minun\nymmärtää, että jos laskisin heidät maihin sinne, he auttaisivat aluksen\ntyhjentämisessä vedestä. Tällöin vesi kajuutassa ulottui jo vyötäisiin\nsaakka ja kaikki siellä olevat vaatteet olivat aivan märkinä.\nKieltäydyin kuitenkin ja näin Georgen kasvoista, että hän oli hyvin\ntyytymätön päätökseeni.\n\n-- Jos te ette näytä niille nyrkkiä, ryntäävät ne päällemme ja\nheittävät meidät yli laidan -- sanoin minä hänelle. -- Jos haluatte\nsäilyttää nahkanne, antakaa revolverinne minulle.\n\n-- Kaikista vaarattominta, -- mutisi hän pelkurimaisesti, -- olisi\nlaskea heidät rannalle. -- Minä en halua mennä pohjaan muutamain\nlikaisten kiinalaisten vuoksi.\n\n-- Ja minä, minä en halua asettautua likaisten kiinalaisten pilkaksi,\nvaikkapa sillä voisinkin estää pohjaan menon, -- vastasin kiivaasti.\n\n-- Senpä vuoksi te hukutatte \"Pohjan Hirven\" ja meidät kaikki, -- sanoi\nhän itkevällä äänellä. -- Ja mitä hyötyä siitä on, sitä en ymmärrä.\n\n-- Jokaisella on oma makunsa, -- vastasin minä.\n\nHän ei vastannut mitään, mutta minä näin, että hän vapisi. Uhkaavien\nkiinalaisten ja lisääntyvän veden vuoksi hän oli suunniltaan kauhusta.\nJa enemmän kuin kiinalaisia ja vettä pelkäsin minä häntä ja sitä, mihin\nkauhu saattaisi hänet johtaa. Minä näin, kuinka hän heitti\nkärsimättömiä katseita pieneen veneeseen, joka kulki jälestämme\nköydessä ja kun tuli sopiva aika, vetäsin sen laidan luo. Huomatessaan\ntämän välkkyivät hänen silmänsä toivosta. Mutta ennenkuin hän saattoi\narvata aikomustani, rikoin minä kirveellä veneen heikon pohjan ja vene\ntäyttyi laitojaan myöten vedellä.\n\n-- Me joko hukumme tai uimme yhdessä, -- sanoin minä. -- Mutta jos\nannatte minulle revolverin, niin on \"Pohjan Hirvi\" vapautettu vedestä\naivan heti.\n\n-- Heitä on paljon enemmän kuin meitä, -- vikisi hän. -- Me emme voita\nheitä.\n\nTunsin kiukkua ja vastenmielisyyttä tuollaista miestä kohtaan ja\nkäännyin häneen selin.\n\nEtumainen aluksemme oli jo kauan sitten kadonnut näkyvistä pienen\nsaariryhmän taa, joka tunnettiin nimeltä \"Merisaaret\" ja sieltä päin ei\nsiis ollut apua odotettavissa. \"Keltainen liina\" lähestyi minua\ntuttavallisesti veden loiskiessa hänen jaloissaan. Hänen katseensa ei\nminua miellyttänyt. Tunsin, että sen hyväntahtoisen hymyn takana, jonka\nhän koetti saada naamalleen, piili jotain häijyä. Käskin hänen poistua\nedemmäksi ja tein sen niin jyrkästi, että hän totteli.\n\n-- Ja nyt muista paikkasi! -- ärjäsin -- ja älä tule enää likelleni!\n\n-- Mutta minkävuoksi? -- kysyi hän tyytymättömänä. -- Minä halusin vain\nsanoa... sanoa... auttaa...\n\n-- Sanoa -- katkasin jyrkästi, sillä tiesin nyt hänen ymmärtäneen\nkaikki, mitä tapahtui minun ja Georgen välillä. -- Mitä sanoa? Tehän\nette ymmärrä mitään, ette osaa puhua kieltämme.\n\nHän ikäänkuin sairaaloisesti myhähti kiristellen hampaitaan.\n\n-- Tietysti... kyllä... minä ymmärrän hyvin. Olen kunniallinen\nkiinalainen.\n\n-- Hyvä on -- vastasin minä. -- Te osaatte puhua ja ymmärrätte, ottakaa\nsiis ja heittäkää veneestä vesi pois. Puhella ehdimme myöhemmin.\n\nHän pudisti päätään samalla osoittaen olkansa yli tovereitaan.\n\n-- Eivät anna. Hyvin pahoja kiinalaisia, huonoja ihmisiä. Minä\nhalusin...\n\n-- Pois! -- karjasin minä, sillä huomasin hänen työntävän käden\nvyöhönsä ja aikovan hyökätä päälleni.\n\nHämmästyneenä meni hän takaisin kajuuttaan, nähtävästi neuvottelemaan\ntoisten kiinalaisten kanssa, kuinka olisi meneteltävä, sillä heti hänen\nmentyään kuului sieltä hyvin vilkasta keskustelua. \"Pohjan Hirvi\"\nmakasi vedessä hyvin syvällä ja liikkui raskaasti. Kovassa aallokossa\nalus ehdottomasti hukkuisi, mutta puuskittainen tuuli oli rannalta päin\nja saattoi lahden pinnan vain hienoon väreeseen.\n\n-- Minusta tuntuu, että teidän olisi paras ohjata rannalle -- sanoi\nGeorge äkkiä sellaisella äänensävyllä, että arvasin kauhun saaneen\nhänen päättämään jotain.\n\n-- Sitä en tee -- vastasin lyhyesti.\n\n-- Minä käsken teitä niin tekemään! -- sanoi hän koroittaen ääntään.\n\n-- Minä olen saanut määräyksen kulettaa nämä vangit San-Rafaeliin --\nvastasin.\n\nMe puhuimme hyvin kuuluvasti ja kiinalaiset, kuultuaan ääntä, tulivat\nkajuutasta.\n\n-- Nyt te ohjaatte rannalle!\n\nSen sanoi George ja minä näin revolverin piipun olevan suunnattuna\nitseeni, -- revolverin, jota hän ei uskaltanut pelkuruutensa vuoksi\nkohdistaa kiinalaisiin, mutta kyllä minuun!\n\nTuntui kuin aivoni olisivat yht'äkkiä saaneet häikäisevän valon.\nTilanne ja jokainen sen yksityiskohta oli selvästi edessäni: häpeä\nkadottaa vangit, Georgen alhaisuus ja pelkuruus, kohtaus Le-Grantin ja\nmuiden vartiomiesten kanssa, riittämättömät puolustussyyt. Sitten\nmuistin, minkälaista vaivaa olin nähnyt saadessani voiton, joka nyt\nliukui käsistäni -- liukui hetkellä, jolloin olin siitä aivan varma. Ja\nsilmieni edessä olivat kiinalaiset kokoontuneina kajuutan oven eteen\niskien toisilleen riemastuksissaan silmää. Ei, niin ei saisi koskaan\ntapahtua!\n\nKohotin nopeasti käteni ja laskin pääni alas. Ensimmäisellä liikkeellä\nväistin revolverin suun ja toisella -- väistin pääni kuulalta, joka\nviheltäen lensi ohitse. Toisella kädellä tartuin Georgen käteen ja\ntoisella revolveriin. \"Keltainen liina\" rosvojoukkoineen syöksyi\neteenpäin. -- Nyt tahi ei koskaan -- ajattelin minä. Jännittäen kaikki\nvoimani minä äkkiarvaamatta tyrkkäsin Georgen kiinalaisia vastaan\niskien hänet nurin ja temmaten häneltä revolverin. Hän putosi\n\"Keltaisen liinan\" jalkoihin, joka kompastui, ja molemmat pyörivät\nvedessä veneen pohjalla. Samassa silmänräpäyksessä uhkasin heitä\nrevolverillani; villit kalavarkaat laskeutuivat veneen pohjalle ja\nalkoivat nöyrästi kumarrella.\n\nMutta minä huomasin pian, että on suuri ero ihmisten välillä, jotka\nryhtyvät suoranaiseen vastarintaan ja ihmisten, jotka vain\nyksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta ilman mitään muuta. Kun\nkäskin heitä uudelleen vetäytymään kajuuttaan, he kieltäytyivät.\nUhkasin heitä revolverilla, mutta he istuivat yksipäisesti tylsinä\nveneen pohjalla vedessä, haluamatta liikahtaa mihinkään.\n\nKului neljännes tunti. \"Pohjan Hirvi\" painui yhä syvemmälle; isopurje\nliikehti laiskasti edestakaisin. Mutta Pedron niemen takaa näin vedessä\ntumman viivan, joka läheni meitä. Se oli pysyvä tuuli, jota olin niin\nkauan odotellut. Kutsuin kiinalaiset ja näytin heille viivan. He\ntervehtivät sitä huudoilla. Silloin osoitin minä purjeita ja aluksessa\nolevaa vettä ja selitin merkeillä, että kun tuuli saavuttaa purjeen,\nniin veneessä olevan veden vuoksi me kaadumme. Mutta he nauroivat\nivallisesti tietäen, että minä voin kääntyä päin tuuleen, jolloin\nvältämme haaksirikon.\n\nMutta minä olin jo päättänyt. Kiristin purjenuoraa, niin että sain sitä\nkäsiini jalan tahi kaksi ja tukien laidasta jaloillani nojasin\nselälläni peräsimeen. Toisella kädellä pitelin purjenuoraa ja toisessa\noli minulla revolveri. Tumma viiva läheni ja kiinalaiset katsoivat\nmilloin minuun, milloin aseeseen, pelolla, jota he huonosti kykenivät\nsalamaan. Minun järkeni, tahtoni ja itsepäisyyteni olivat asetetut\nheidän tahtoaan ja itsepäisyyttään vastaan ja kysymys oli siitä, kuka\nsaattoi kauemmin katsella edessä olevaa välttämätöntä kuolemaa\nantamatta perään.\n\nSilloin puhalsi tuuli. Purjenuora vetäytyi kitisten tiukalle, purje\npullistui ja \"Pohjan Hirvi\" alkoi kallistua yhä enemmän ja enemmän.\nOikea laita oli jo veden alla, kajuutan ikkuna peittyi ja vesi alkoi\nvirrata yli keulakatoksen. Alus kallistui niin nopeasti, että\nkiinalaiset alkoivat toinen toisensa jälkeen hyppiä kajuutasta\nkannelle; he kaatuilivat, kompastelivat ja tungeksivat oikeanpuoleisten\npenkkien luona aivan märkinä, samalla kuin alimmaiset heistä olivat\nvaarassa tukehtua veteen.\n\nTuuli alkoi piristyä ja \"Pohjan Hirvi\" kallistui yhä enemmän. Tänä\nhetkenä arvelin, että vene menisi pohjaan ja minä tiesin, että vielä\nyksi sellainen puuska ja me uppoisimme varmasti. Minun tuumiessani,\nantaisinko perään tahi en, alkoivat kiinalaiset rukoilla armoa. Minusta\ntuntui kuin olisi se ollut miellyttävin ääni, minkä milloinkaan olin\nkuullut. Ja silloin, mutta ei ennen, minä hellitin purjetta ja \"Pohjan\nHirvi\" alkoi hyvin hitaasti kohottautua. Kun se asettautui oikeaan\nasentoon, oli siinä niin paljon vettä, että minä epäilin, oliko vene\ntodella pelastettu.\n\nMutta kiinalaiset tunkeutuivat ikäänkuin sekapäisinä etukeulaan alkaen\ntyöskennellä sangoilla, lautasilla, hatuilla ja kaikilla, mitä käteen\nsattui. Oli miellyttävää ja hauskaa katsella, kuinka vesi aluksesta\nlensi yli laidan! Ja kun \"Pohjan Hirvi\" kohottautui ylpeästi vedestä,\nohjasimme me määräpaikkaamme ja pääsimme viime hetkellä, ennen\nlaskuveden tuloa, yli savi- ja liitukerroksen jokeen.\n\nKiinalaisten itsepäisyys oli murrettu ja he tulivat niin kuuliaisiksi,\nettä ennen San-Rafaeliin tuloamme he, \"Keltainen liina\" etupäässä,\nhoitelivat purjeita täysin käsin. Mitä tulee Georgeen, niin tämä oli\nhänen viimeinen matkansa kalavartion mukana. Hänen omien sanojensa\nmukaan ei se häntä suurestikaan surettanut. Hän sanoi olevansa täysin\ntyytyväinen kirjanpitäjän toimeen maissa ja että se sopi hänelle\nparemmin kuin merellä olo. Me olimme samaa mieltä.\n\n\n\n\nKREIKKALAISTEN KUNINGAS.\n\n\nKalavartion ei onnistunut kertaakaan vangita Big Alekia. Hän kerskui\ntällä sekä puhui, ettei antaudu elävänä kenenkään käsiin ja kertoi\nkalavartion monista epäonnistuneista yrityksistä ottaa hänet vangiksi!\nMainittiin muun muassa, että kaksi vartiomiestä, jotka olivat\npäättäneet saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi, olivat tässä\nyrityksessä menettäneet päänsä. Eikä kukaan niin järjestelmällisesti ja\ntahallaan rikkonut kalastuslakeja kuin Big Alek.\n\nHäntä kutsuttiin Big Alekiksi jättiläismäisen kokonsa, kuusi jalkaa ja\nkolme tuumaa, vuoksi. Hän oli vastaavan leveähartiainen mahtavine\nrintoineen ja erittäin voimakkaasti kehittyneine lihaksineen, jotka\nolivat kovat kuin teräs. Kalastajien kesken kulki paljon taruja hänen\nsuunnattomista voimistaan. Hän oli yhtä rohkea ja vallanhimoinen\nmieleltään kuin voimakas ruumiiltaan ja sen vuoksi useimmat tunsivatkin\nhänet vain nimeltä \"kreikkalaisten kuningas\". Kalastajien keskuudessa\noli paljon kreikkalaisia ja kaikki he katselivat häntä kunnioituksella\nja tottelivat hänen käskyjään niinkuin oman päällikkönsä. Ja niinkuin\npäällikkö hän tappeli heidän puolestaan, suojeli heitä, auttoi heitä\nvirastojen edessä, kun he joutuivat kiinni ja yhdisti heidät niin, että\nhälyytyksen sattuessa he kaikki seisoivat hänen takanaan omasta ja\ntoistensa puolesta.\n\nErääseen aikaan kalavartio yhtämittaa koetti saavuttaa hänet, mutta\nonnistumatta, niin että lopuksi oltiin pakoitettuja luopumaan koko\najatuksesta. Kun siis kulki huhu, että hän oli saapunut Beniciaan,\nhalusin kärsimättömästi nähdä hänet. Ahdistaa häntä en aikonut.\nSaavuttuaan hän tavallisella rohkeudellaan ensiksi tuli meidän\nluoksemme. Charles Le-Grant ja minä olimme siihen aikaan Carmintelin\npäällikkyyden alaisia ja kaikki kolme majailimme \"Pohjan Hirvellä\"\nvalmistautuen pienelle retkelle, kun Big Alek astui alukseemme.\nNähtävästi Carmintel tunsi hänet, sillä he tervehtivät toisiaan\nkädestä. Minuun ja Charlesiin ei Big Alek kiinnittänyt mitään huomiota.\n\n-- Tulin tänne pariksi kuukaudeksi pyydystämään kaloja, -- sanoi hän\nCarmintelille.\n\nHänen silmänsä välähtivät taisteluun vaativasti hänen puhuessaan ja me\nhuomasimme, että päällikkömme katse laskeutui hänen edessään.\n\n-- Hyvä on, Alek, -- sanoi Carmintel hiljaa. -- Minä en teitä häiritse.\nMenkäämme kajuuttaan ja puhukaamme asiasta siellä -- lisäsi hän.\n\nKun he olivat menneet kajuuttaan ja sulkeneet oven jälkeensä, vilkutti\nCharles minulle merkitsevästi silmää. Mutta minä olin nuorukainen, en\ntuntenut ihmisiä enkä heidän tapojaan -- ja en ymmärtänyt siis mitään.\nCharles ei koskaan minulle asiasta enempää puhunut, mutta minä tunsin,\nettä siinä oli jotain vinossa.\n\nJättäen heidät neuvottelemaan me Charlesin ehdotuksen mukaan\nistuuduimme pieneen veneeseen ja sousimme vanhalle höyrylaiva\nlaiturille, jossa seisoi Big Alekin \"arkki\". Arkki on laivatalo, ei\nerikoisen suuri, mutta hyvin mukava ja yhtä välttämätön Ylälahden\nkalastajalle kuin verkko ja veneetkin. Olimme hyvin uteliaita näkemään\nBig Alekin arkin, koska olimme kuulleet sen olleen monen tulisen\nottelun näyttämönä ja olevan aivan kuulien repimä.\n\nMe löysimme todellakin kuulien jälkiä (niiden reiät olivat paikatut\npuutapeilla ja maalatut), mutta niitä ei ollut niin monta kuin olin\nodottanut. Charles huomasi pettymykseni ja hymyili. Lohduttaakseen\nminua kertoi hän pitkän jutun vartiomiehistöstä, joka oli lähetetty\nottamaan kiinni Big Alekia hänen uivassa talossaan. Oli päätetty ottaa\nhänet kiinni elävänä, mutta jos kävisi välttämättömäksi niin --\nkuolleena. Puoli päivää kestäneen ottelun jälkeen kalavartio lähti\nmatkoihinsa seulaksi ammuttuine veneineen, mukanaan yksi kuollut ja\nkolme haavoittunutta. Ja kun he palasivat seuraavana aamuna apuväen\nkera, niin löysivät he vain seipäät, joihin arkki oli ollut\nkiinnitettynä; uiva talo piileskeli muutamia kuukausia jossakin\ntuntemattomilla vesillä.\n\n-- Mutta miksi ei häntä hirtetty murhasta? -- kysyin minä. --\nYhdysvallat ovat epäilemättä kyllin voimakkaita tuomitakseen mokoman\nmiehen!\n\n-- Hän jättäytyi itse oikeuden käsiin, -- vastasi Charles. -- Hänelle\nmaksoi viisikymmentätuhatta dollaria tämän jutun voittaminen, jossa\nhäntä avustivat Valtojen taitavimmat lakimiehet. Jokainen kreikkalainen\nkalastaja oli osallisena tämän summan kokoamisessa. Big Alek kokosi\nrahaa ikäänkuin veroja kokoova kuningas. Yhdysvallat voivat olla\ntäysivaltaisia, poikaseni, mutta tosiasiana pysyy, että Big Alek on\nValloissa olevien kreikkalaisten kuningas ja on hänellä omat\nalamaisensa ja hallitusalueensa.\n\n-- Kuinka te aiotte menetellä häneen nähden nyt? Hän aikoo laskea\n\"kiinalaisen siiman\".\n\nCharles kohautti olkapäitään.\n\n-- Katsotaan -- sanoi hän arvoituksellisesti. \"Kiinalainen siima\" on\nsen kansan taitavaa valmistetta, josta se on nimensäkin saanut.\nYksinkertainen järjestelmä painoja, korkkisia kannattimia ja tuhansia\nkoukkuja, jokainen eri rihmasessa, riippuen noin kuuden tuuman tahi\njalan välimatkan päässä toisistaan aivan pohjan yläpuolella.\nHuomattavimmat tässä pyydyksessä ovat koukut. Ne ovat ilman syöttejä,\nvarustettuina eriskummallisilla, hyvin terävillä kärjillä. Nämä koukut\novat hyvin lähellä toisiaan ja riippuvat tuhansittain juuri pohjan\nyläpuolella neljänsadan metrin pituudelta, muodostaen täten syvällä\nuiville kaloille läpipääsemättömän esteen. Sampi ui aina syvällä,\nkyntäen pohjaa kuin sika ja sitä todella kutsutaankin usein\n\"sikakalaksi\". Tartuttuaan ensimmäiseen koukkuun, johon on koskettanut,\nse pelästyksissään hypähtää ja tarttuu puoleen tusinaan samanlaisia.\nSilloin alkaa se mielettömästi hyppiä ja temmeltää, ja koukku koukun\njälkeen tunkeutuu sen pehmeään ruumiiseen ja kun niitä on joka taholla,\nniin onneton kala ei voi selviytyä, vaan sotkeutuu yhä enemmän, kunnes\nkuolee. Ei yksikään sampi voi mennä tämän pyydyksen läpi ja senpävuoksi\ntämä keksintö onkin lännessä kielletty, koska se uhkaa hävittää\nsukupuuttoon kaikki sammet. Ja me saimme tietää, että juuri tällaisen\n\"kiinalaisen siiman\" aikoi Big Alek laskea aivan avoimesti ja\nhäikäilemättömästi ivaten lakeja.\n\nKului useita päiviä Big Alekin käynnistä ja koko ajan Charles ja minä\ntarkasti pidimme häntä silmällä. Hän jätti uivine taloineen vanhan\nlaiturin ja pysähtyi Turnerin veistämön luo. Tiesimme, että tässä\nlahdessa oli paljon sampia ja olimme vakuutettuja, että kreikkalaisten\nkuningas aikoi ryhtyä työhön juuri täällä. Vesi tuli tähän lahteen\nikäänkuin myllynrännistä, niin että nostaa, laskea ja asettaa\n\"kiinalaista siimaa\" saattoi vain nousu- ja laskuveden välillä. Niinpä\nsiis minä ja Charles tarkastelimme tätä lahtea seisovan veden aikana\nlakkaamatta vanhalta laiturilta käsin.\n\nNeljän päivän kuluttua, loikoessani laiturin pölkyillä auringonsäteiden\nkuumasti polttaessa, huomasin veneen lähtevän vastakkaiselta rannalta\nja ohjaavan lahdelle. Otin silmänräpäyksessä kiikarin ja seurasin\nveneen kaikkia liikkeitä. Siinä oli kaksi miestä, ja vaikka vene oli\nminusta ainakin mailin päässä, tunsin toisen Big Alekiksi, ja ennenkuin\nvene palasi rannalle, tulin aivan riittävästi vakuutetuksi siitä, että\nmiehet laskivat siimaa.\n\n-- Big Alek laski \"kiinalaisen siiman\" lahdelle Turnerin veistämän luo,\n-- sanoi Charles Le-Grant samana päivänä Carmintelille.\n\nMielipahan ilme vilahti päällikkömme kasvoilla ja hän sanoi ikäänkuin\nitsekseen: -- Niinkö? -- virkkamatta mitään enempää.\n\nCharles pidätti kiukkuaan ja palasi huuliaan purren takaisin.\n\n-- Kuuleppas, nuori mies, oletko rohkea, mitä? -- sanoi hän minulle\nmyöhemmin illalla, kun lopetimme kannen puhdistamisen \"Pohjan Hirvellä\"\nja valmistauduimme nukkumaan.\n\nMielenliikutukselta en saanut ääntäkään, saatoin vain nyökäyttää\npäätäni.\n\n-- Hyvä on, silloin, -- ja Charlesin silmät loistivat päättäväisyyttä\n-- me otamme Big Alekin kahden, minä ja sinä; teemme sen Carmintelin\nharmiksi. Suostutko?\n\n-- Se on vaikea yritys, mutta me voimme sen tehdä, -- sanoi hän hetken\nvaitiolon jälkeen.\n\n-- Tietysti voimme, -- sanoin minä ihastuneena.\n\nSenjälkeen puristimme me toistemme käsiä ja menimme nukkumaan.\n\nMutta me olimme ottaneet todellakin vaikean tehtävän. Sitä varten,\nettä voitaisiin saada mies edesvastuuseen laittomasta kalastuksesta,\noli välttämätöntä tavoittaa hänet pyydystyspaikalta yhdessä\ntodistuskappaleiden kera -- koukkuineen, kaloineen y.m. Tämä merkitsi\nsitä, että meidän täytyi ottaa Big Alek avoimella merellä, missä hän\nsaattoi nähdä meidän lähestyvän ja ehti valmistaa meille tavanmukaisen\nlämpimän vastaanoton, yhden niistä, joista hän oli kuuluisa.\n\n-- Se ei ole vältettävissä, -- sanoi Charles eräänä aamuna. -- Mennä\nkylki kylkeen on kyllä vaikeata, mutta se on ainoa, mitä voimme tehdä.\nMennään, poika!\n\nMe olimme kolumbialaisella lohiveneellä, sillä samalla, jolla olimme\nolleet kiinalaisia vastassa. Oli lasku- ja nousuveden välinen aika ja\nkun menimme vanhalle laiturille, näimme Big Alekin täydessä työssä; hän\nkulki pitkin pyydystään ja korjasi kaloja.\n\n-- Vaihtakaamme paikkoja, -- käski Charles, -- ja ohjatkaa häntä kohti\nikäänkuin menisimme veistämölle.\n\nOtin peräsimen ja Charles istuutui keskipenkille asettaen revolverin\nviereensä.\n\n-- Jos hän alkaa ampua, -- varoitti Charles, -- painautukaa alas ja\nohjatkaa sieltä, niin että ainoastaan kätenne on näkyvissä.\n\nNyökäytin päätäni ja tämän jälkeen vallitsi hiljaisuus. Meidän veneemme\nlipui hiljalleen eteenpäin, ja Big Alek tuli lähemmäksi ja lähemmäksi.\nMe näimme hänet täysin selvästi; hän irroitti innokkaasti sammet ja\nheitti ne veneen pohjalle, samalla kuin hänen toverinsa puhdisti koukut\nja heitti ne takaisin veteen. Kun olimme hänestä noin viidensadan jalan\npäässä, huusi hän meille:\n\n-- Hei! Te! Mitä haluatte?\n\n-- Jatkakaa ohjaamista ikäänkuin ette olisi kuullut mitään, -- sanoi\nCharles.\n\nSeuraavat minuutit olivat hyvin jännittäviä.\n\nKalastaja seurasi silmillään tarkasti meitä joka hetki lähestyessämme\nhäntä.\n\n-- Korjatkaa luunne, jos toivotte hyvää itsellenne! -- huudahti hän\nyht'äkkiä, ikäänkuin huomaten kenen kanssa oli tekemisissä. -- Jos ette\nhäviä, niin minä pakoitan teidät pysähtymään.\n\nHän asetti karbiinin olalleen ja tähtäsi minuun.\n\n-- Menettekö te nyt? -- kysyi hän.\n\nKuulin, kuinka Charles huoahti pettyneenä.\n\n-- Palatkaamme, -- kuiskasi hän, -- tällä kertaa emme onnistu.\n\nKäänsin peräsimen ja me loittonimme jonkun matkaa. Big Alek piti meitä\nsilmällä, kunnes olimme ampumamatkan ulkopuolella ja palasi sitten\ntyöhönsä.\n\n-- Parempi olisi, jos jättäisitte Big Alekin rauhaan, -- sanoi\nCarmintel melko vihaisesti samana yönä Charlesille.\n\n-- Hän kävi siis teille valittamassa, niinkö? -- sanoi Charles\nmerkitsevästi.\n\nCarmintel punastui kovin.\n\n-- Jättäkää hänet rauhaan, minä sanon, -- toisti hän. -- Mies on hyvin\nvaarallinen ja tietäkää, että hänen kanssaan on laskut lyhyet.\n\n-- Niin, -- vastasi Charles hiljaa. -- Kuulin, että hän maksaa\nparemmin, kun jättää hänet rauhaan.\n\nTämä oli suora haaste Carmintelille ja me näimme hänen\nkasvonilmeistään, että isku oli tarkkaan osuttu. Ei ollut kenellekään\nsalaisuus, että Big Alek oli yhtä halukas lahjomaan kuin tappelemaankin\nja että viime vuosina useampi kuin yksi vartiopäällikkö oli pannut\ntaskuunsa kalastajien rahoja.\n\n-- Haluatteko sanoa... -- alkoi Carmintel tuimasti.\n\nMutta Charles keskeytti hänet lyhyesti.\n\n-- En halua sanoa mitään, -- vastasi hän. -- Te kuulitte sanani ja\nmuuta ei mitään...\n\nHän kohautti olkapäitään ja päällikkö katsoi vihaisesti häneen, mutta\nei sanonut sanaakaan.\n\n-- Me nähtävästi olemme ryhtyneet mahdottomaan yritykseen, -- sanoi\nCharles kerran, kun olimme aamun vaaletessa koettaneet lähestyä Big\nAlekia ja joutuneet tulen alle.\n\nJa tämän jälkeen, monien päivien kuluessa, koettelin tuumia keinoa,\nmiten kaksi miestä saattaisi ottaa kiinni avoimella merellä kolmannen,\njoka hallitsi erinomaisesti karbiinia eikä jättänyt sitä koskaan.\nSäännöllisesti, kun vain lasku- ja nousuveden välinen aika tuli,\nsaattoi nähdä Big Alekin pyydyksellään. Hän työskenteli, turvautumatta\nmihinkään viekkauteen, röyhkeästi ja avoimesti keskellä valoisaa\npäivää. Erityisesti herätti kiukkuamme se, että jokainen kalastaja\nBeniciasta Vallejoon saakka tiesi, että hän ei meitä pelännyt.\nCarmintel vaikeutti toimintaamme vielä sillä, että määräsi meidät\npitämään silmällä rautakalan pyydystäjiä San Paulissa ja meille jäi\nnäinollen hyvin vähän aikaa kreikkalaisten kuninkaan toimille. Mutta\nCharlesin vaimo ja lapset asuivat Beniciassa ja me teimme sen\npäämajaksemme ja alituisesti palasimme sinne.\n\n-- Minäpä sanon, mitä voimme tehdä, -- sanoin kerran, kun monta viikkoa\noli kulunut tuloksetta. -- Me odotamme seisovaa vettä ja kun Big Alek\nkoottuaan kalat vie ne rannalle, niin sieppaamme hänen pyydyksensä.\nSilloin täytyy hänen kuluttaa aikaa valmistaakseen toisen ja sillä\naikaa tuumimme, kuinka otamme senkin. Vaikka emme voikaan napata häntä\nitseään, osaamme kumminkin estää hänet pyydystämästä.\n\nCharles tuumi ja sanoi, että ehdotus ei ollut hullumpi. Me aloimme\nodottaa tilaisuutta ja tuskin oli seisova vesi tullut ja Big Alek\nkoottuaan kalat palannut rannalle, kun läksimme liikkeelle. Tiesimme\npyydyksen paikan rantamerkkien mukaan ja olimme varmat, että löydämme\nsen helposti. Alkoi juuri nousuvesi, kun tulimme paikalle, missä meidän\notaksumamme mukaan pyydyksen täytyi olla ja heitimme naarausankkurin.\nLaskettuamme sen lyhyeen nuoraan, niin että se juuri tapasi pohjaan,\nsousimme sitä hiukan edestakaisin, kunnes se pidätti veneemme\nliikkumattomaksi.\n\n-- Kiinni on! -- huudahti Charles. -- Tule tänne ja auta minua\nvetämään.\n\nAloimme kahden kiskoa nuorasta ja ankkuri näyttäytyi pyydyksineen, joka\noli tarttunut kiinni sen yhteen haaraan. Kymmenittäin kuolemaa\ntuottavia koukkuja kimalteli silmissämme, kun päästimme irti ankkurin.\nMe päätimme viipymättä nostaa pyydyksen ja menimme jo sitä pitkin sen\nalkupäähän, kun äkkinäinen isku veneeseen säpsäytti meitä. Katsoimme\nympärillemme, mutta emme huomanneet mitään ja aloitimme työmme\nuudelleen. Minuutin kuluttua sattui uusi äkillinen isku ja puusirpaleet\nlentelivät Charlesin ja minun kasvoilleni.\n\n-- Tämä, poikaseni, muistuttaa hyvin paljon kiväärinkuulaa, -- sanoi\nCharles tuumivasti. -- Big Alek ampuu. Hän käyttää savutonta ruutia, --\npäätti hän katsottuaan rannalle, joka oli noin mailin päässä, -- ja\nsenvuoksi me emme kuule laukausta.\n\nMinäkin katsoin rannalle, mutta en voinut nähdä jälkeäkään Big\nAlekista; hän nähtävästi piileskeli pensaikossa ja me olimme hänen\nvallassaan. Kolmas kuula iski veteen, kimmahti ylös ja lensi viheltäen\nyli päittemme painuen jälleen veteen.\n\n-- Luulen, että meidän täytyy jättää tämä homma, -- sanoi Charles\nkylmäverisesti. -- Mitä sinä ajattelet?\n\nAjattelin samoin ja sanoin, että ei ole syytä sääliä pyydystä. Nostimme\nankkurin ja kohotimme purjeen. Heti lakkasivat kuulat viheltämästä ja\nme poistuimme epämiellyttävin tuntein tietäessämme Big Alekin nauravan\ntappiotamme.\n\nJa vielä enemmänkin; kun seuraavana päivänä tarkastimme kalastajien\nverkkoja laiturilla, katsoi hän asiakseen nauraa ja ivata meitä koko\nkalastajajoukon edessä. Charlesin kasvot mustuivat vihasta, mutta hän\npidättäytyi, sanoen vain istuttavansa Big Alekin loppujen lopuksi\nlinnaan. Kreikkalaisten kuningas alkoi kerskailla, että koskaan ei\nkalavartio ole häntä siepannut eikä sieppaa, ja kalastajat yhtyivät\nhäneen. He alkoivat tulla levottomiksi ja hetkittäin näytti juttu\nsaavan vaarallisen käänteen, mutta Big Alek säilytti kuninkaallisen\narvonsa ja rauhoitti heidät.\n\nCarmintel myöskin naureskeli Charlesta, tehden ivallisia huomautuksia,\nmutta tämä säilytti kylmäverisyytensä, vaikka salaisesti ilmoitti\nminulle aikovansa, maksoi mitä maksoi, ottaa kiinni Big Alekin,\nvaikkapa hänen siihen täytyisi käyttää koko jälellä oleva elämänsä.\n\n-- En tiedä, kuinka sen teen, -- sanoi hän, -- mutta niin minä\nkumminkin teen, se on yhtä varma kuin että olen Charles Le-Grant, --\naikanaan minä sen keksin, älkää peljätkö.\n\nJa todellakin, aikanaan hän sen keksikin, vaikkakin meille aivan\nodottamattomalla tavalla. Kului enemmän kuin kuukausi, jona aikana me\nlakkaamatta risteilimme jokea ja lahtea pitkin sekä poikin, ilman että\nmeillä oli mahdollisuutta saada vähääkään aikaa pitääksemme silmällä\nkuuluisaa kalastajaa \"kiinalaisine aitoineen\". Kerran jälkeen\npuolenpäivän, kun me olimme virka-asioissa Celbyssä, meille aivan\nodottamatta sattui suotuisa tilaisuus ajelehtivan aluksen muodossa,\njossa ihmiset olivat merisairaita. Vasta äärimmilleen jännitettyämme\naivojamme me huomasimme, että tämä alus tarjosi meille suotuisan\ntilaisuuden. Se oli suuri alus, joka oli joutunut ajelehtimaan\npasaadituulten takia ja senvuoksi, ettei siinä ollut ainoatakaan kunnon\nmerimiestä.\n\nCelbyn laiturilta me huolettomasti seurasimme sen epäonnistuneita ja\nnurinkurisia liikkeitä, joiden tarkoituksena oli saada alus\nankkuroiduksi ja vene lähetetyksi rannalle. Säälittävän näköinen mies\nlikaisissa, purjekankaisissa vaatteissa läheni meitä veneellä, joka\nkovan aallokon vuoksi milloin painui hyvin syvälle, milloin taas kohosi\ntavattoman korkealle. Mies heitti meille köyden ja kompuroi veneestä.\nHän heilahti puolelta toiselle ikäänkuin laituri hänen allaan olisi\nheilunut ja kertoi meille onnettomuudestaan. Ainoa kokenut, hyvä\nmerimies, -- mies, josta kaikki riippui, oli sähköteitse kutsuttu\nSan-Franziskoon ja he koettelivat jatkaa matkaa ilman häntä. Mutta he\nolivat voimattomia myrskyn ja San-Paulin lahden leveyden edessä; kaikki\nsairaina, kukaan ei tiennyt, mitä olisi tehtävä, ja niin he päättivät\nlähettää jonkun maihin etsimään miehen, joka voisi viedä aluksen\nBeniciaan, muussa tapauksessa täytyisi heidän jättää se. Emmekö ehkä me\nvoisi neuvoa miestä, joka veisi aluksen Beniciaan?\n\nCharles katsoi minuun. \"Pohjan Hirvi\" seisoi tyynessä paikassa. Meillä\nei ollut mitään tekemistä ennen puoliyön vahtipalveluksen alkamista.\nTällä tuulella veisimme aluksen perille parissa, kolmessa tunnissa,\nviettäisimme hetken rannalla ja palaisimme iltajunassa tänne.\n\n-- Hyvä on, kapteeni, -- sanoi Charles masentuneelle merenkulkijalle,\njoka alakuloisesti hymyili kuullessaan nimityksen.\n\n-- Minä olen vain laivan omistaja, -- selitti hän.\n\nSousimme hänet alukseen, paljon nopeammin ja paremmin kuin hän oli\nrannalle tullut, ja varmistauduimme omin silmin matkustajien\navuttomuudesta. Heitä oli noin tusina, miehiä sekä naisia, ja kaikki\nolivat niin sairaita, etteivät jaksaneet edes iloita meidän tulostamme.\nOli kova syrjätuuli ja tuskin oli aluksen omistaja astunut kannelle,\nkun hän suistui jaloiltaan ja yhtyi muihin. Heillä ei ollut kenelläkään\nvoimia liikauttaa kättäkään ja meidän täytyi kahden nostaa ankkuri,\nkohottaa purjeet y.m.\n\nSe oli raskasta, vaikka nopeata kulkua. Carquinezin lahti muodosti\nriehuvan ryöpyn vaahtoa. Me kiisimme myötätuuleen kokkapuun kohotessa\njoskus suoraan ilmaan, joskus taas laskeutuessa syvään vesikuiluun.\nKaksi tai kolme, omistaja mukaan luettuna, virui kannella vavahtaen\njoka kerran kun alus heittäytyi päätäpyörryttävällä nopeudella ylös ja\nalas. Aika-ajoin heittivät he murheellisia silmäyksiä rannalle. Toiset\nloikoivat kajuutan lattialla tyynyjen keskellä. Välistä kuului sieltä\nvaikerrusta, mutta suurimman osan aikaa lepäsivät he kuin kuolleet.\n\nKun meidän eteemme aukeni lahti Turnerin veistämön luona, ohjasi\nCharles aluksen sinne, sillä siellä oli tyynempää. Edessämme näkyi\nBenicia ja olimme verrattain rauhallisella vedellä, kun äkkiä näimme\nedessämme, sillä suunnalla, johon olimme menossa, veneen, joka\nhypähteli aallokossa. Oli matalan veden aika. Charles ja minä katsoimme\ntoisiimme. Ei sanaakaan vaihdettu välillämme, mutta yhtäkkiä alus otti\nihmeellisen suunnan kallistellen puolelta toiselle ja kääntyen sinne\ntänne ikäänkuin peräsimessä seisoisi aivan kokematon maamyyrä.\nMerimiehelle tarjosi se hauskan näyn. Näytti kuin karannut alus\nmielettömästi nelistäisi yli lahden, ajoittain jonkun sitä pidättäessä\nja toivottomasti koettaessa ohjata Beniciaan.\n\nAluksen omistaja unohti sairautensa ja alkoi rauhattomasti katsella\nympärilleen. Kaukana huomaamamme pilkku kävi yhä selvemmäksi ja\nselvemmäksi, ja lopuksi tunsimme me Big Alekin ja hänen toverinsa. He\nivasivat meitä ja tervehtivät meitä sillä halveksimisella, jota\nammattimerimies tuntee aloittelijoita kohtaan, eritoten silloin, kun\nalottelija itse saattaa itsensä naurettavaan asemaan.\n\nMe purjehdimme kalastajien sivu ilman minkäänlaista ohjausta. Charles\nnaurahti nähdessään kasvoillani hämmästyksen ilmeen ja huusi sitten:\n\n-- Tiukkaa purjetta!\n\nHän heittäytyi koko painollaan peräsimeen ja alus alkoi kuuliaisesti\nkääntyä; isopurje lensi humisten toiselle puolelle. Alus kallistui\nvesirajaan saakka ja sairaiden matkustajien keskuudesta kuului äänekäs\nvalitus, kun he lensivät kajuutan lattialle, kaikki yhteen kasaan;\nmutta meillä ei ollut aikaa huolehtia heistä.\n\nAlus, suoritettuaan tämän liikkeen, meni jälleen myötätuuleen ja\npalautui tasapainoon. Jatkoimme kulkuamme ohjaten suoraan venettä\nkohden. Minä näin, kuinka Big Alek hyppäsi yli laidan ja hänen\ntoverinsa tarttui meidän kokkapuuhumme. Silloin kuului räiske, alus\niski voimakkaasti veneeseen, joka katosi kölimme alle ja särkyi.\n\n-- Nyt ei hänellä ole tilaisuutta tarttua karbiiniin, -- sanoi Charles\nhypätessään kajuutan kannelle katsomaan, olisiko Big Alek jossain\nmeidän perässämme.\n\nSillä välin tuuli ja meri kiireesti pysähdyttivät kulkumme eteenpäin ja\nme aloimme risteillä sille paikalle, missä vene oli. Big Alekin musta\npää ja tummat kasvot näyttäytyivät hyvin läheltä, niin että saattoi\ntarttua häneen kiinni. Mitään aavistamatta, vihastuneena kaikesta\nsiitä, mitä hänen täytyi kärsiä ymmärtämättömien maamoukkien tyhmyyden\ntakia, vedettiin hänet kannelle. Hän saattoi tuskin vetää henkeään,\nsillä hänen oli täytynyt sukeltaa syvälle ja olla kauan veden alla,\njottei olisi joutunut kölimme alle.\n\nMinuutin kuluttua, aluksen omistajan suureksi kummaksi ja kauhuksi,\nCharles makasi Big Alekin päällä ja minä autoin häntä sitomaan tämän\nköysiin. Omistaja juoksi levottomana ympärillämme pyytäen meitä\nselittämään, mitä tämä merkitsi, mutta samalla ryömi Big Alekin toveri\nkokkapuuta myöten ja ikäänkuin jotain aavistaen katseli yli etukojun.\nCharles sieppasi häntä kauluksesta ja pian lepäsi hänkin Big Alekin\nvieressä.\n\n-- Lisää köyttä! -- huudahti Charles ja minä kiiruhdin tuomaan.\n\nHaaksirikon kärsinyt vene ajelehti hitaasti tuulen mukana lyhyen matkan\npäässä. Kiristin purjetta ja Charles ohjasi sen luo.\n\n-- Nämä kaksi miestä ovat vanhoja rikollisia, -- selitti hän\nsuuttuneelle aluksen omistajalle, -- mitä suurimpia kalastus- ja\npyydystyslakien rikkojia. Te näitte, kuinka me sieppasimme heidät itse\nteossa ja voitte odottaa, että teidät valtion puolesta pyydetään\noikeuteen todistajaksi.\n\nSillä aikaa saavuimme veneelle, jonka perässä riippui kappale\nrepeytynyttä pyydystä. Charles kiskoi sitä neljä-, viisikymmentä jalkaa\nkannelle kaloineen, jotka olivat sotkeutuneet koukkuihin, leikkasi\npyydyksen poikki veitsellään ja heitti vangittujen viereen.\n\n-- Kas tässä todistuskappaleet yleisöä varten, -- jatkoi Charles. --\nKatsokaa näitä tarkoin, jotta voitte ne tuntea oikeudessa ja mainita\ntäsmälleen ajan ja paikan, mistä ne otettiin.\n\nSen jälkeen, enää puolelta toiselle kääntelemättä, ohjasimme\nriemukulussa Beniciaan, mukanamme kreikkalaisten kuningas, joka ensi\nkertaa oli kalavartion vankina.\n\n\n\n\nOSTERIROSVOJA TAKAA-AJAMASSA.\n\n\nMinusta tuntui -- ja Charles Le-Grant oli samaa mieltä, -- että paras\nvartiopäällikkö palvelusaikanamme oli Neil Partington. Hän oli\noikeudenmukainen eikä mikään pelkuri, vaatien tosin meiltä\npalvelusvelvollisuuksiemme ankaraa täyttämistä, mutta samalla\nsuhtautuen meihin aivan toverillisesti ja jättäen meille\ntoimintavapauden, johon emme olleet juuri tottuneet. Siitä on\nesimerkkinä seuraava kertomus.\n\nNeilin perhe asui Oaklannissa, Alalahdella, noin kuuden mailin päässä\nSan-Franziskosta. Ollessamme kerran ottamassa selkoa kiinalaisten\nankeriaanpyydystäjien puuhista Pedro-niemen luona, sai Neil tiedon,\nettä hänen vaimonsa oli vakavasti sairaana, ja tunnin kuluttua \"Pohjan\nHirvi\" suuntasi ripeän tuulen puhaltaessa kohti Oaklandia. Laskimme\nsinne ja asetuimme ankkuriin. Seuraavien päivien kuluessa, jotka Neil\noli maissa, me tilkitsimme \"Pohjan Hirven\", järjestelimme uudelleen\npainolastin, puhdistimme ja laitoimme veneen täyteen kuntoon.\n\nTämän jälkeen emme tienneet, kuinka olisimme kuluttaneet aikaamme.\nNeilin vaimo oli yhä vaarallisesti sairas ja kuten selvisi, täytyi\nmeidän viettää siellä ainakin viikko odottaessamme käännettä taudissa.\n\nKerran, kun minä ja Charles, kuluttaaksemme aikaa, kuljeskelimme\npitkin rantoja, jouduimme me Oaklandin laiturille, jossa majaili\nosterilaivasto. Ne olivat enimmäkseen kauniita, puhtaita veneitä,\nnopeakulkuisia ja vakavia, ja me istuimme erään hirren päälle\nvoidaksemme tarkastella niitä lähemmin.\n\n-- Erinomainen saalis, -- sanoi Charles osoittaen osterikasoja, jotka\nolivat järjestetyt veneeseen kolmeen kasaan suuruuden mukaan.\n\nJälleenmyyjät saapuivat vankkureineen ja pysähtyivät laiturin päähän\nalkaen tinkiä, ja siten pääsin minä selville hinnoista.\n\n-- Tuossa veneessä on vähintäin kahdensadan dollarin arvosta tavaraa,\n-- laskin minä. -- Olisi hauska tietää, kuinka paljon aikaa on tarvittu\nniiden pyydystämiseen?\n\n-- Kolme tai neljä päivää, -- vastasi Charles.\n\n-- Se ei ole mikään huono ansio kahdelle miehelle -- kaksikymmentäviisi\ndollaria päivässä mieheen.\n\nVene, josta puhuttiin, oli nimeltään \"Henki\" ja oli se ankkurissa aivan\nmeitä vastapäätä. Sen miehistöön kuului kaksi miestä. Toinen oli\nleveähartiainen, vantteran näköinen mies tavattoman pitkine\nkäsivarsineen, ja toinen -- pitkä, solakka, sinisilmäinen, päässä\nhattu, joka peitti tiheän, kiharaisen, mustan tukan. Hänen hiustensa ja\nsilmiensä väri oli siksi erikoinen, että vasten tahtoamme jäimme sinne\nkauemmaksi kuin olimme aikoneet.\n\nJa siinä teimme hyvin. Paksu, elähtänyt mies, näöltään hyvinvoipa\nkauppias, tuli ja asettui rinnallemme katselemaan \"Henkeä\". Hän näytti\nsuuttuneelta, ja mitä kauemmin hän katseli, sitä enemmän hän vihastui.\n\n-- Nuo ovat minun ostereitani, -- tiuskasi hän lopuksi. -- Tiedän, että\nne ovat minun. Te tarkastitte viime yönä minun verkkoni ja varastitte\nne.\n\nMolemmat miehet \"Hengen\" kannella katsoivat häneen.\n\n-- Vai niin, Taft, -- sanoi pienempi miehistä röyhkeällä äänensävyllä\n(kalastajien keskuudessa kutsuttiin häntä nimellä \"Nelijalka\" pitkien\nkäsiensä vuoksi). -- Vai niin, Taft, toisti hän samalla äänellä. --\nSanoitteko te jotain?\n\n-- Ne ovat minun ostereitani, sen minä sanon. Te olette varastaneet ne\nminun matalikoiltani.\n\n-- Kylläpä te olette viisas, -- vastasi Nelijalka. -- Missä hyvänsä te\nnäette ostereita, niin ne ovat teidän.\n\n-- Minusta tuntuu, -- puuttui puheeseen toinen mies, -- että osterit\novat ostereita, olkootpa missä hyvänsä, ja että ne ovat samanlaisia\nkaikkialla lahdessa, vieläpä meressäkin. Me emme halua riidellä\nkanssanne, herra Taft, mutta neuvomme teitä, niin kauan kuin ette voi\ntodistaa niiden olevan teidän, olemaan valehtelematta, että me muka\nolemme rosvoja ja varkaita.\n\n-- Tiedän, että ne ovat minun. Antaisin pääni pantiksi! -- huusi herra\nTaft.\n\n-- Todistakaa se, vastasi pitkä mies, jota kutsuttiin, niinkuin\njälkeenpäin kuulimme, \"Merisiaksi\", syystä, että hän oli tavattoman\ntaitava uimari.\n\nHerra Taft kohautti avuttomasti olkapäitään. Hän ei todellakaan voinut\ntodistaa osterien olevan omiaan, vaikkakin itse oli siitä varmasti\nvakuutettu.\n\n-- En säälisi tuhatta dollaria pistääkseni teidät linnaan! -- huudahti\nhän. Antaisin viisisataa dollaria päästä saadakseni teidät kiinni ja\ntuomituksi!\n\nNaurunräjähdys seurasi tätä purkausta toisista veneistä, sillä\ntoisetkin kalavarkaat olivat kuunnelleet keskustelua.\n\n-- Osterit maksavat enemmän, -- huomautti Merisika myrkyllisesti.\n\nHerra Taft kääntyi kärsimättömästi ja poistui.\n\nCharles vilkasi pikimmältään mihinkä hän meni.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua, kun Taft oli kadonnut kulmauksen taa,\nnousi Charles laiskasti paikaltaan. Seurasin häntä ja me menimme\npäinvastaiselle suunnalle.\n\n-- Menkäämme nopeammin! -- kuiskasi Charles, kun olimme päässeet\nosteriveneiden näkyvistä.\n\nMe muutimme suuntaa ja menimme useita oikokatuja, siihen saakka, kunnes\nnäimme herra Taftin kunnioitusta herättävän olemuksen.\n\n-- Aion puhua hänen kanssaan erikoisesti tästä asiasta, -- selitti\nCharles koettaessamme tavoittaa osterimatalikkojen omistajaa. -- Neil\njää tänne koko viikoksi ja me voisimme sillä ajalla ehkä jotain tehdä.\nVai mitä luulet?\n\n-- Tietysti, tietysti, -- sanoi herra Taft, kun Charles esitti hänelle\naikomuksemme. -- Nämä ryövärit vievät minulta tuhansia dollareita joka\nvuosi ja olisin iloinen päästessäni heistä millä hinnalla hyvänsä, --\nniin, sir, millä hinnalla hyvänsä. Kuten jo sanoin, annan viisisataa\ndollaria päästä, ja se on halpa. He ryöstävät minun matalikoiltani,\nrepivät asettamani merkit, ahdistelevat vahtejani ja viime vuonna\nniistä yhden tappoivatkin. Minä en voinut todistaa mitään. Kaikki\nolivat kuin veteen kadonneet. Ainoa, mikä oli jälellä, oli murhatun\nvahdin ruumis. Etsivä poliisi ei voi niille mitään. Kukaan ei voi\nryhtyä näitä olioita vastaan mihinkään. Kertaakaan meidän ei ole\nonnistunut vangita heistä yhtäkään. Niin, että herra -- kuinka\nsanoittekaan nimenne olleen.\n\n-- Le-Grant, -- vastasi Charles.\n\n-- Niin että, herra Le-Grant, minä olen teille hyvin kiitollinen\navusta, jota tarjoatte. Ja olen iloinen saadessani työskennellä\nkanssanne. Veneeni ja vahtimieheni ovat teidän käytettävissänne. Tulkaa\nkäymään konttoriini San-Franziskoon tahi puhukaa kanssani puhelimitse.\nMinä en välitä kuluista. Maksan kaikki menot, kuinka paljon hyvänsä, --\ntietystikin, jolleivät ne ole aivan mielettömästi tehdyt. Tilanne,\nnähkääs, on epätoivoinen ja on välttämättömästi ryhdyttävä johonkin\nsaadaksemme vihdoinkin selville, kuka on osterimatalikkojen omistaja,\nminäkö -- vaiko tämä rosvojoukko.\n\n-- Nyt menemme tapaamaan Neiliä, -- sanoi Charles, saatettuamme herra\nTaftin San-Franziskoon menevään junaan.\n\nNeil Partington ei ainoastaan ollut meitä estelemättä, vaan\nvieläpä tarjosi apuaankin. Minä ja Charles emme tienneet mitään\nosteripyynnistä, mutta hänen päänsä oli kuin suuri tietosanakirja\ntäynnä yksityisseikkoja siitä ja kaikesta siihen kuuluvasta.\nNoin tunnin kuluttua oli hän hankkinut meille kreikkalaispojan,\nseitsemän- tahi kahdeksantoista ikäisen, joka erinomaisesti tiesi\nosterirosvojen kaikki tiet ja kulkupaikat.\n\nTässä lienee tarpeellista huomauttaa, että minä ja Charles olimme\nkalavartiostossa vapaaehtoisina. Neil Partingtonin saadessa toimestaan\nvakinaisen palkan, saimme me vain määrätyn osan niistä sakoista, joita\nlangetettiin kiinni saamillemme kalavarkaille. Satunnaiset ansiot\nkuuluivat meille. Tarjouduimme Partingtonin kanssa jakamaan tasan sen,\nmitä mahdollisesti Taftilta saamme, mutta hän ei halunnut kuullakaan\nsiitä. Hän oli omien sanojensa mukaan onnellinen voidessaan tehdä\npalveluksen ihmisille, jotka olivat tehneet niin paljon hänen\nhyväkseen.\n\nNeuvottelimme kauan ja vihdoinkin teimme suunnitelman. Meitä itseämme\nei henkilökohtaisesti Alalahdella tunnettu, mutta kun kaikki tiesivät,\nettä \"Pohjan Hirvi\" oli vartiovene, niin päätettiin, että me\nkreikkalaisnulikan (hän oli nimeltään Nikolai) kanssa menisimme jollain\ntuntemattomalla aluksella Asparagus saarelle ja yhtyisimme siellä\nosteripyyntilaivastoon. Päättäen Nikolain tiedoista matalikoista ja\nrosvouksesta, saatoimme tällä tavoin tavata varkaat itse teossa ja\nvangita heidät. Tätä varten piti Charlesin olla valmiina rannalla\npoliisin ja herra Taftin vartion kanssa tullakseen meille apuun.\n\n-- Minäpä tiedän sattumalta erinomaisen veneen, -- sanoi Neil, kun\nolimme päättäneet tämän kysymyksen, -- vanhan, mädäntyneen alusrähjän,\njoka on nykyään Tiburonissa. Te voitte Nikolain kanssa mennä sinne\nhöyrylaivalla, vuokrata sen pilahinnasta ja purjehtia suoraan\nmatalikolle.\n\n-- Onnellista matkaa, pojat, -- sanoi hän kahden päivän kuluttua, kun\nläksimme matkalle. -- Muistakaa, että se on vaarallista joukkoa ja\nolkaa varovaisia!\n\nMinun ja Nikolain onnistui vuokrata alus huokealla. Pilaa laskien\nnostimme purjeet ja olimme molemmat sitä mieltä, että vene oli vielä\npaljon kurjempi kuin miksi sitä oli kuvattu. Se oli kömpelö,\ntasapohjainen alus, leveine perineen, laivavene köysistöineen,\nhaljenneine mastoineen, mädänneine purjeineen ja lahonneine\nirtaimistoneen, huonokäänteinen ja vaikeasti ohjattava; siitä levisi\nvastenmielinen kivihiilitervan katku, sillä alus oli töhritty tuolla\nvastenmielisellä aineella keulasta perään, kajuutan katosta köliin.\nTämän kaiken lisäksi oli molempiin kylkiin koko pituudelta maalattu\nsuurin valkoisin kirjaimin sen nimi \"Terva Meggy\".\n\nMatka Tiburonista Asparagukseen oli naurettava, vaikkakin ilman\nseikkailuja. Saavuimme sinne seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen.\nOsterirosvojen venekunta, johon kuului noin tusinan verran veneitä,\nseisoi ankkurissa \"Hyljätyllä Matalikolla\". Kevyen tuulen ajamana\nkellui \"Terva Meggy\" hiljalleen keskelle venekuntaa ja rosvot nousivat\nkatsomaan meitä veneidensä kannelle. Nikolai ja minä olimme vanhan\narkkimme hengen läpitunkemat ja ohjasimme mahdollisimman naurettavalla\nja kömpelöllä tavalla.\n\n-- Mikä tuo on? -- kysyi joku.\n\n-- Lue nimi, niin tiedät, -- vastasi toinen.\n\n-- Vannon, että siinä on itse ukko Noan arkki! lisäsi Nelijalka\n\"Hengen\" kannelta.\n\n-- Hei! Ohjatkaa tänne, kapteeni! -- huusi toinen pilanlaskija. --\nMihinkä maanosaan käy matka?\n\nMe emme kiinnittäneet huomiota pilailuun, vaan jatkoimme\ntyöskentelyämme kuin kokemattomat ainakin, ikäänkuin koko huomiomme\nolisi ollut kiintyneenä \"Terva Meggy'yn\". Minä ohjasin \"Hengen\"\nyläpuolelle ja Nikolai juoksi keulaan laskemaan ankkurin. Se ei ollut\nmuuten niinkään helppoa ja siinä hommassa sotkeutui ketju, eikä ankkuri\nvoinut tavata pohjaa. Näytti kuin olisimme olleet hyvin suuttuneita\nkoettaessamme selvittää sitä. Oli miten oli, me petimme kalavarkaat\ntäydellisesti, tuottaen heille suunnatonta hauskuutta naurettavalla\nesiintymisellämme.\n\nMutta ketju jäi sotkeuksiin ja keskellä ivasanoja ja myrkyllisiä\nneuvoja aloimme ajelehtia ja törmäsimme yhteen \"Hengen\" kanssa, jonka\nkokkapuu puhkasi meidän isonpurjeemme ja teki siihen ammottavan reiän.\nNelijalka ja Merisika koukistelivat naurusta jättäen meidät itse\nselviytymään tästä tilanteesta.\n\nSen me teimmekin, merellä ennen näkemättömällä tavalla, ja samoin\nkäyttäydyimme ketjun selvittämisessä, jota me sitten laskimme mereen\nnoin kolmesataa jalkaa. Syvyys ei ollut kymmentä jalkaa enempää, joten\n\"Terva Meggy\" saattoi kuleksia kuudensadan jalan läpimittaista ympyrää\nja täytyi sen tällä välillä törmätä ainakin puolen venekunnan kanssa\nyhteen.\n\nIlma oli kaunis, osterirosvot seisoivat rauhallisesti paikoillaan\nlyhyissä ankkuriköysissään ja kiroilivat meitä kovaäänisesti, koska me\nolimme tietämättömyydessämme heittäneet tällaisen kettinkipaljouden\nmereen. He eivät ainoastaan kiroilleet, vaan pakoittivatpa meidät\nvetämään ylös kettinkimme ja laskemaan vain kolmekymmentä jalkaa.\n\nSenjälkeen, kun olimme tehneet heihin riittävän vaikutuksen\ntäydellisellä tyhmyydellämme, menimme Nikolain kanssa kannen alle\nonnittelemaan toisiamme ja keittämään illallista. Tuskin olimme\nehtineet syödä ja pestä astiat, kun \"Terva Meggyn\" viereen laski vene\nja kannelta kuului raskaita askeleita. Näimme Nelijalan ja hänen\ntoverinsa eläimelliset kasvot. He laskeutuivat kajuuttaan, mutta eivät\nehtineet vielä istua penkille, kun saapui toinen vene ja sitten vielä\nyksi ja taas yksi, kunnes kajuuttaan oli kokoontunut koko laivaston\nedustajat.\n\n-- Mistä te \"pimititte\" tämän vanhan kaukalon? -- kysyi meksikolaisen\nnäköinen jykevä, karkeatukkainen ja synkkäkatseinen mies.\n\n-- Emme me sitä mistään pimittäneet, -- vastasi Nikolai äänensävyllä,\njoka antoi heidän todella luulla meidän varastaneen \"Terva Meggyn\". --\nJa jos pimitimmekin, niin mitä siitä?\n\n-- Ei mitään, teidän makunne vain ei ole erikoisemmin ihastuttava, --\nnauroi meksikolaisen näköinen. -- Minä mätänisin mieluummin rannalla\nennenkuin ottaisin tuollaisen laatikon, joka ei liiku paikaltaan.\n\n-- Emmehän me voineet sitä tietää ennenkuin olimme koettaneet, --\nvastasi Nikolai niin viattomasti, että sitä seurasi yleinen nauru.\n\n-- Sanokaapa, kuinka te pyydystätte ostereita? -- kysyi hän yht'äkkiä.\n-- Mekin tarvitsemme niitä ja senvuoksi olemme tänne saapuneetkin.\n\n-- Mitä te niillä? -- kysyi Merisika?\n\n-- Ystävillemme, tietysti -- vastasi Nikolai viekkaasti. -- Te\nluultavasti tarvitsette niitä samaan tarkoitukseen.\n\nTämä aiheutti uuden naurun, ja kun vieraamme kävivät iloisammiksi,\nhuomasimme, ettei heillä ollut pienintäkään epäilystä meihin nähden.\n\n-- Kuulkaapas, enkö nähnyt teitä viime viikolla Oaklannin laiturilla?\n-- kysyi yht'äkkiä Nelijalka.\n\n-- Kyllä -- vastasin minä rohkeasti. -- Katselin teidän miehiänne ja\ntuumailin, kannattaako ryhtyä osterinpyyntiin vai eikö. Minusta näytti,\nettä se ei ollut tyhmempää työtä ja senpävuoksi olenkin tässä.\nTietystikin -- kiirehdin lisäämään -- jos ei teidän tovereillanne ole\nmitään sitä vastaan.\n\n-- Sanonpa teille erään asian -- vastasi Nelijalka, -- koettakaa\npimittää itsellenne parempi vene. Me emme aio kuleksia tuommoisen arkin\nmukana kuin teillä nyt on. Ymmärrättekö?\n\n-- Tietysti -- vastasin minä. -- Kun vain saamme myydyksi jonkunverran\nostereita, teemme sen, niin että olette tyytyväisiä.\n\n-- Jos osoittaudutte sopiviksi ja älykkäiksi miehiksi -- jatkoi\nNelijalka -- niin en näe syytä, miksikä ette voisi kulkea kanssamme.\nMutta jos toisin on, silloin (tässä hänen äänensä kävi ankaraksi ja\nuhkaavaksi) -- silloin tulee tästä päivästä elämänne vähimmin\nkadehdittava päivä. Onko selvä?\n\n-- Selvä on -- vastasin minä.\n\nTämän ja monien muiden samantapaisten varoitusten ja neuvojen jälkeen\nkeskustelu kävi yleiseksi ja me saimme kuulla, että aiottiin tehdä tänä\nyönä retki osterimatalikoille. Kun he noin tunnin kuluttua asettuivat\nveneisiinsä, oli meitä pyydetty yhtymään retkeen, jonka ohessa\nvakuutettiin, että mitä enemmän ihmisiä, sitä hauskempaa tulisi.\n\n-- Huomasitteko tuon meksikolaisen näköisen veikon? -- kysyi Nikolai\nheidän mentyään. -- Se on Barchi \"satamasakista\" ja mies, joka oli\nhänen kanssaan, on Skilling. He ovat molemmat vapaina viidentuhannen\ndollarin takausta vastaan.\n\nOlin kuullut satamasakista ennenkin. Se oli joukko roistoja ja\nrikoksentekijöitä, jotka pitivät koko ympäristöä pelon vallassa ja\njoista kaksi kolmatta osaa tavallisesti istui linnassa erilaisista\nkonnankoukuista, alkaen väärästä valasta mitä vaihtelevimpiin rikoksiin\nja lopettaen murhalla.\n\n-- He eivät ole osterirosvoja ammatiltaan -- jatkoi Nikolai. -- He ovat\ntulleet vain huvittelemaan ja ansaitsemaan vähän rahoja. Mutta meidän\non pidettävä niitä silmällä.\n\nIstuimme keulassa yhteentoista asti ja keskustelimme\ntoimintasuunnitelmasta, kun kuulimme airojen loisketta \"Hengen\"\ntaholta. Vedimme veneen luoksemme, heitimme siihen muutamia säkkejä ja\nläksimme. \"Hengen\" luona tapasimme kaikki veneet jo koolla, sillä retki\noli päätetty tehdä yhdessä.\n\nKummastuksekseni vesi oli nyt vain jalan syvyinen, vaikka ankkurin\nolimme heittäneet kymmenen jalan syvyyteen. Oli suuri kesäkuun\nlaskuvesi sekä täysikuu, ja kun laskuveden vielä piti jatkua noin\npuolitoista tuntia, saattoi odottaa, että ankkuripaikkamme ennen\nnousuveden tuloa olisi aivan kuiva.\n\nHerra Taftin matalikot olivat noin kolmen mailin päässä\nseisomapaikastamme ja me sousimme kauan vaieten toisten veneiden\njäljestä; aika-ajoin seisahtui veneemme karille ja airot löivät koko\najan pohjaan. Vihdoinkin jouduimme savipohjalle, jossa ei ollut vettä\nkahta tuumaa enempää, ja veneet eivät voineet kulkea, mutta rosvot\nhyppäsivät veneistään heti pois ja kiskoivat ne nopeasti yli matalikon\nmeidän seuratessa rauhallisesti perästä.\n\nKuun eteen ajautui keveitä pilviä, tuli verrattain pimeä, mutta\nrosvot menivät pysähtymättä eteenpäin, varmuudella, jonka suuri\npaikallistuntemus heille antoi. Savea jatkui noin puoli mailia, jonka\njälkeen tulimme suureen kanavaan ja aloimme jälleen soutaa. Molemmin\npuolin oli suuria kasoja kuolleita ostereita. Lopuksi saavuimme\npaikalle, missä ostereita lajiteltiin ja pyydystettiin. Kaksi miestä,\njotka seisoivat eräällä matalikoista, kääntyi puoleemme käskien meitä\npoistumaan. Mutta Nelijalka, Merisika, Barchi ja Skilling menivät\nmeidän muiden, noin kolmenkymmenen miehen seuraamana, viidellätoista\nveneellä suoraan vartioiden luo.\n\n-- On parempi, että korjaatte täältä luunne -- sanoi Barchi uhkaavasti,\n-- tahi me laitamme veneenne sellaiseen kuntoon, ettette halua enempää\nsoudella.\n\nVartijat väistivät viisaasti näin suurta ylivoimaa ja sousivat kanavaa\nmyöten rannalle päin. Tekemämme suunnitelman mukaisesti heidän oli näin\nmeneteltävä.\n\nKäänsimme veneet eräälle leveälle matalikolle ja ryhdyimme kaikki\ntyöhön täyttämään säkkejä ostereilla. Ajottain valaisi kuu ja silloin\neroitimme selvästi suuret osterit. Lyhyessä ajassa täyttyivät säkit ja\nne kannettiin veneisiin, joista haettiin tyhjiä. Minä ja Nikolai usein\nja levottomina palasimme kantamuksinemme veneille, mutta tapasimme aina\njonkun rosvoista joko tulemassa tahi menemässä sinne.\n\n-- Älkää hätäilkö -- sanoi Nikolai -- älkäämme kiirehtikö. He kulkevat\nyhä etemmäksi ja etemmäksi, joten tulee liian pitkä matka kiskoa joka\nsäkki erikseen veneeseen. He jättävät ne matalikon rannalle ottaakseen\nne nousuveden alettua, jolloin niiden luo voi päästä veneellä.\n\nKului puolisen tuntia ja nousuvesi alkoi, kun tapahtui seuraavaa:\nJätettyämme rosvot työhönsä me juoksimme veneille, työnsimme ne irti\nilman pienintäkään melua ja sidoimme yhteen suureksi veneketjuksi.\nJuuri kun me työnsimme ulos viimeistä venettä, omaamme, tuli luoksemme\neräs rosvoista. Se oli Barchi. Hänen terävät silmänsä välähtivät ja hän\nkäsitti silmänräpäyksessä mistä oli kysymys ja hyppäsi luoksemme --\nmutta me tyrkkäsimme venettämme voimakkaasti ja onnistuimme\nluikahtamaan hänen käsistään jättäen hänet pulikoimaan veteen, joka\nulottui yli pään. Heti matalikolle päästyään alkoi hän huutaa ja\nhälyyttää tovereitaan.\n\nMe sousimme minkä jaksoimme, mutta matka edistyi hitaasti, koska\nhinattavanamme oli liian paljon veneitä. Matalikolta kajahti laukaus,\nsitten toinen ja kolmas, ja pian alkoi keskeytymätön ammunta. Kuulat\neivät lakanneet viheltelemästä ympärillämme, mutta kuu peittyi tiheiden\npilvien taa ja tällaisessa pimeydessä oli ammunta aivan tähtäyksetöntä.\n\n-- Toivoisin, että meillä olisi höyryvene -- sanoin minä.\n\n-- Minä puolestani haluaisin, ettei kuu näyttäytyisi -- vastasi\nNikolai.\n\nTämä oli vaikeaa ja hidasta työtä, mutta jokainen aironveto vei meidät\netemmäksi matalikolta ja likemmäksi rantaa, kunnes ammunta vihdoin\nhiljeni, ja kun kuu jälleen näyttäytyi, niin me olimme ulkopuolella\nvaaraa. Pian huudettiin rannalta, ja kun me vastasimme, suuntautui\nluoksemme kaksi poliisivenettä, joissa kummassakin oli kolme soutajaa.\nCharlesin iloiset kasvot kumartuivat meihin päin ja voimakkaasti\npuristaen käsiämme huusi hän ihastuneena:\n\n-- Kunnon poikia, reippaita poikia molemmat!\n\nKun veneet oli laskettu rannalle, minä Nikolain ja erään vartijan\nkanssa istuuduin yhteen poliisiveneeseen, Charles tarttui peräsimeen ja\nme läksimme. Kaksi muuta poliisivenettä seurasi, ja kun kuu jälleen\nnäyttäytyi taivaalle, saatoimme helposti eroittaa eristetyssä asemassa\nolevat osterirosvot. Lähestyessämme avasivat he meitä kohti kiivaan\ntulen ja me vetäydyimme kiireesti ampumamatkan ulkopuolelle.\n\n-- Odottakaamme vähän -- sanoi Charles. -- Nousuvesi jatkuu, -- vielä\nvähän aikaa ja he ovat vedessä kaulaa myöten ja heillä on muuta\najateltavaa kuin ampuminen.\n\nMe jäimme odottamaan, kunnes nousuvesi tekisi tehtävänsä. Rosvojen\nasema oli tällainen: Kovan nousuveden vuoksi vesi virtasi takaisin\nnopeasti kuin myllyn rännistä ja parhainkaan uimari ei voisi uida\nkolmea mailia vastavirtaan sinne, missä heidän aluksensa olivat. Rannan\nja heidän välillään olimme me, riistäen heiltä mahdollisuuden\npelastautua siihen suuntaan. Sitäpaitsi vesi peitti jo osan matalikoita\nuhaten hukuttaa heidät muutaman tunnin kuluttua.\n\nOli kaunista ja tyyntä. Kuun valossa tarkastimme heitä yökiikareilla ja\nkerroimme Charlesille matkastamme \"Terva Meggyllä\". Kului tunti ja\ntoinen. Rosvot kokoontuivat matalikon korkeimmalle kohdalle vyötäisiään\nmyöten vedessä seisten.\n\n-- Tästä näkyy, mitä merkitsee kekseliäisyys -- puheli Charles. -- Taft\nkoetteli vuosikausia saada heitä kiikkiin, mutta hän halusi tehdä sen\nylivoimalla, eikä onnistunut. Me työskentelimme päällämme...\n\nTällä hetkellä kuulin vedestä hiljaista loisketta ja kohottaen käteni\nvaiteliaisuuden merkiksi käänsin veneen ja sousin hitaasti vasten\nvirtaa. Loiske kuului noin viidenkymmenen jalan päästä. Olimme hiljaa\nja odotimme. Minuutin kuluttua kuului voimakas isku veteen. Kuuden\njalan päässä meistä kuun valossa näyttäytyi musta pää ja valkoiset\nhartiat. Ikäänkuin ihmetyksen ja hämmästyksen jähmettämänä uimari\nsilmänräpäyksessä katosi veden alle.\n\nMe vetäisimme pari kertaa voimakkaasti airoilla ja annoimme sitten\nvirran viedä venettä. Neljä paria silmiä tarkasteli tiukasti vettä,\nmutta pienintäkään värettä ei näkynyt, eikä mitään muutakaan, joka\nolisi osoittanut mustan pään ja valkoisten hartiain olinpaikan.\n\n-- Se oli Merisika -- sanoi Nikolai. -- Hänet meidän on siepattava\npäivänvalolla.\n\nNeljännestä vailla kolme antoivat rosvot ensimmäisen merkin, että\nolivat valmiit antautumaan. Me kuulimme Nelijalan päästävän avunhuutoja\nja tällä kertaa meitä ei enää vastaanotettu tulella. Nelijalka oli\ntodella vaarassa. Hänen toveriensa päät ja hartiat olivat näkyvissä\nvedestä ja he olivat, voidakseen seisoa vasten virtaa, tarttuneet\ntoisiinsa ja pitelivät häntä hartioillaan.\n\n-- Kas niin, pojat -- sanoi Charles iloisesti, -- te olette käsissämme,\nettekä mene mihinkään. Jos aiotte rimpuilla, jätämme teidät yksin ja\nvesi tekee teistä selvän. Mutta jos antaudutte hyvällä, otamme teidät\nkaikki toinen toisenne jälkeen heti veneisiin ja te olette pelastetut.\nMitä tuumitte?\n\n-- Oi! -- huusivat he kaikki kuorossa värisevin äänin ja hampaiden\nkalistessa.\n\n-- Tulkaa siis yksitellen, mutta pienikasvuiset ensin.\n\nNelijalka otettiin ylös ensimmäisenä; hän oli nöyrä, vaikkakin pani\nvastaan, kun poliisi asetti hänelle käsiraudat. Hänen jälkeensä tuli\nBarchi aivan tyynenä ja hiljaisena märissä vaatteissaan. Kun meidän\nveneeseemme oli koottu kymmenen miestä, vetäydyimme etemmäksi ja toinen\nvene täytettiin. Kolmanteen veneeseen tuli vain yhdeksän vankia; --\nkaikkiaan oli siepattu kaksikymmentäyhdeksän miestä.\n\n-- Mutta Merisikaa te vain ette siepanneet -- sanoi Nelijalka\nylpeillen, ikäänkuin tämän pako olisi suuresti alentanut onnistumisemme\nmerkitystä.\n\nCharles nauroi.\n\n-- Mutta me näimme hänet kuitenkin, kun hän aivastellen ja päristen\nkuin sika ui rannalle.\n\nNöyrän, kylmästä värisevän rosvojoukon kera astuimme maihin ja tulimme\nosterivartiolle. Charles koputti, ovi avautui ja miellyttävä lämpö\nympäröi meitä.\n\n-- Kas täällä, pojat, voitte kuivata vaatteenne sekä saada lämmintä\nkahvia -- sanoi Charles, kun he olivat kaikki astuneet huoneeseen.\n\nJa ikkunan luona istui Merisika surullisena, pitäen käsissään höyryävää\nkuppia. Minä ja Nikolai katsoimme yht'aikaa Charlesiin. Hän nauroi\niloisesti.\n\n-- Tämä on kaikki kekseliäisyyttä -- selitti hän. -- Kun te näette\njonkun asian, on sitä katsottava joka puolelta. Asian joka puolelta\nnäkeminen merkitsee paljon! Minä näin niemekkeen ja asetin sinne\nsopivalle paikalle pari poliisia. Siinä kaikki.\n\n\n\n\n\"LANCASHIREN KUNINGATTAREN\" PIIRITYS.\n\n\nMinusta tuntuu, että vaikein tehtävä, joka kalavartion osalle sattui,\noli suuren, nelimastoisen englantilaisen laivan kaksiviikkoinen\npiiritys, johon otti osaa kaksi miestä: minä ja Charles. Ennenkuin\nsaimme sen kunnialla lopetetuksi, tuli meidän ratkaista omituinen\nmatemaattinen tehtävä ja oikean ratkaisun löysimme aivan sattumalta.\n\nSuoritettuamme retken osterirosvoja vastaan palasimme Oaklandiin ja\nvietimme siellä kaksi viikkoa, niin kauan kuin Neil Partingtonin vaimo\noli sivuuttanut vaaran ja alkoi tervehtyä. Niin että vasta noin\nkuukauden poissaolon jälkeen ohjasimme viimeinkin Beniciaan. Kun kissa\nei ole kotona, ovat hiiret herroja, ja näiden neljän viikon aikana oli\nkalavarkaiden röyhkeys kasvanut äärimmäisiin saakka. Kainostelematta ja\naivan avoimesti rikkoivat he lakeja. Mennessämme Pedro-niemen ohi\nnäimme paljon jälkiä ankeriaanpyydystäjien entistä innokkaammasta\ntoiminnasta ja San-Paulin lahdella näimme laajalle levittäytyneen\nlaivaston kalastajia Ylälahdelta. He kiskoivat kiireesti ylös\npyydyksiään ja nostivat purjeita.\n\nSe oli hyvin epäilyttävää ja me ryhdyimme takaa-ajoon. Ensimmäisessä ja\nainoassa veneessä, joka meidän onnistui siepata, huomasimme laittoman\nverkon. Rautakalojen pyyntiä varten salli laki pitää vain sellaisia\nverkkoja, joiden silmien väli oli vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa,\nmutta meidän saamassamme verkossa oli se hädin tuskin kolme tuumaa.\nTämä oli selvää lain rikkomista ja molemmat kalastajat vangittiin heti.\nNeil Partington otti toisen heistä itselleen avuksi \"Pohjan Hirveen\",\nja minä Charlesin kanssa menin toisen vangin kera takavarikoituun\nalukseen.\n\nMutta kalanpyytäjälaivasto purjehti tavattomalla kiireellä Petaluman\nrantaan päin ja koko matkalla San-Paul lahden kautta me emme enää\nnähneet ainoatakaan kalastajaa. Meidän vankimme, pronssinvärinen,\nparrakas kreikkalainen, istui itsepäisenä verkollaan meidän\nohjatessamme hänen venettään. Se oli uusi, kolumbialainen lohivene,\njoka suoritti nähtävästi ensi matkaansa ja kulki suurenmoisesti.\nVankimme oli aivan vaiti eikä kiinnittänyt meihin huomiota silloinkaan,\nkun Charles kehui venettä. Päätimme, ettei hän ollut seuranhaluinen\nmies.\n\nMenimme Carquinezin salmen kautta Turnerin veistämön luona olevaan\nlahteen, sillä siellä oli vesi tyynempää. Useita englantilaisia\nteräspurjelaivoja seisoi siellä odottamassa vehnän korjuuta ja täällä,\nsamassa paikassa, missä sieppasimme Big Alekin, me aivan äkkiarvaamatta\ntörmäsimme veneeseen kaksine italialaisineen, jotka olivat laskeneet\n\"kiinalaisen siiman\" sammen pyydystämistä varten. Se oli\nmolemminpuolinen yllätys ja olimme jo heistä sivu ennenkuin kukaan\nmeistä ehti selvitä hämmästyksestään. Charles käänsi heti jyrkästi\ntuuleen ja ohjasi kiireesti heitä kohti. Juoksin keulaan ja heitin\nheille köyden käskien sitomaan sen. Toinen italialaisista kiinnitti sen\nveneensä keulaan ja minä kiiruhdin sillä välin päästämään alas purjeen.\n\nCharles aikoi mennä ottamaan saaliin lopullisesti haltuunsa, mutta kun\nminä, haluten saada italialaiset veneemme viereen, vedin nuorasta,\npäästivät he sen irti. Tuuli alkoi painaa meitä heti poispäin heidän\nottaessaan esille kaksi paria airoja, joiden kuljettamana kevyt vene\nnopeasti lähti vastatuuleen. Tämä temppu saattoi meidät hetkeksi\nsekaannuksiin, syystä että veneemme oli leveä ja raskaasti lastattu,\njoten emme voineet toivoa saavuttavamme heitä airoilla. Mutta\nodottamatta ryhtyi vankimme avuksi. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja\nkasvot punehtuivat jännityksestä. Äkkiarvaamatta, yhdellä hyppäyksellä,\noli hän keulassa ja nosti purjeen.\n\n-- Minulle on aina sanottu, että kreikkalaiset ovat italialaisia\nparemmat -- nauroi Charles juosten peräsimeen.\n\nEn koskaan elämässäni ollut nähnyt, että joku haluaisi saada toisen\nkiinni niin innokkaasti kuin meidän vankimme ajaessamme takaa\nitalialaisia. Hänen silmänsä kipinöivät ja sieramensa laajenivat ja\nvärisivät. Charles hoiti peräsintä vankimme pidellessä purjenuoraa; ja\nvaikka Charles oli taitava ja liukas kuin kissa, niin kreikkalainen\nvaivoin pidätti harmiaan hänen hitautensa vuoksi.\n\nLähimmästä rannasta olivat italialaiset runsaan mailin päässä.\nJos he pyrkisivät sinne, voisimme me laitatuuleen purjehtien saavuttaa\nheidät, ennenkuin he ehtisivät kahdeksatta osaakaan tästä matkasta.\nMutta he olivat liian ymmärtäväisiä yrittääkseen sitä ja tyytyivät\nsenvuoksi voimakkaasti soutamaan vastatuuleen suuren \"Lancashiren\nkuningatar\"-nimisen laivan oikeata sivua pitkin. Mutta laivan takana\nolevalle vastapäiselle rannalle oli ainakin kaksi mailia aukeata merta.\nHe eivät siis uskaltaneet mennä suoraan, sillä olisimme tavoittaneet\nheidät, ennenkuin he olisivat ehtineet rannalle. Senpävuoksi,\nsaavuttuaan \"Lancashiren kuningattaren\" keulan luo, heillä ei ollut\nmuuta neuvoa kuin palata myötätuuleen takaisin pitkin laivan toista\nkylkeä.\n\nMe purjehdimme jyrkästi vastatuuleen, sivuutimme laivan perän, teimme\nkäännöksen ja kreikkalaisen hellittäessä purjetta ja kiristellessä\nhampaitaan, laskimme myötäiseen laivan vasenta kylkeä. Italialaiset\nolivat jo puolivälissä laivan kuvetta, mutta voimakas tuuli kuljetti\nmeitä paljon joutuisammin kuin he saattoivat soutaa. Me tulimme yhä\nlikemmäksi ja likemmäksi ja minä varustauduin jo tarttumaan kiinni\nveneeseen, kun se yht'äkkiä katosi \"Lancashiren kuningattaren\" suuren\nperän taa.\n\nAjo palautui lähtökohtaansa. Italialaiset sousivat vastatuuleen pitkin\nlaivan oikeata kuvetta ja me menimme hankavastaiseen, etääntyen\nhitaasti laivasta, sillä meidän täytyi risteillä vasten tuulta. He\nsivuuttivat keulan ja alkoivat jälleen soutaa vasenta kylkeä ja me\nteimme käännöksen seuraten heitä myötätuuleen. Ja kun taas olimme\nsaavuttamaisillamme veneen, kääntyi se perän ympäri ja vältti vaaran.\nJa niin jatkui ajo, toista puolta ylös ja toista alas, ja joka kerran\nonnistui veneen luiskahtaa käsistämme.\n\nLaivan miehistön mielenkiinto oli herännyt ja me näimme pitkän rivin\npäitä, jotka kumartuivat yli kaiteen tarkaten meitä. Joka kerran kun\nahdistimme veneen perän taa, kohottivat he villin huudon ja syöksyivät\ntoiselle puolelle laivaa katsoakseen, kuinka ajo kävi vastatuuleen. He\nnauroivat meille ja italialaisille koko ajan, antoivat pilkallisia\nneuvoja, vimmastuttaen kreikkalaisemme siihen määrin, että tämä ainakin\nyhden kerran joka kierroksella kohotti nyrkkinsä ja raivokkaasti\npudisti sitä laivamiehille. Näitä tämä vimmastuminen vain huvitti ja\njoka kerran kun vene näyttäytyi, tervehtivät he sitä äänekkäillä,\niloisilla huudoilla.\n\n-- Tässäpä näytös! -- huusi yksi. -- Todellinen merihippodroomi! --\nlisäsi toinen.\n\n-- Kuusipäiväiset kilpa-ajot, olkaa hyvä! -- ihasteli kolmas. -- Kuka\nlyö vetoa italialaisia tikarinpistäjiä vastaan?\n\nSeuraavassa käänteessä kreikkalainen tarjoutui vaihtamaan Charlesin\nkanssa paikkaa.\n\n-- Antakaa minun ohjata -- pyysi hän. -- Minä heidät tavoitan, varmasti\nminä ne sieppaan.\n\nTämä koski Charlesin ammattikunniaan -- sillä hän ylpeili aina\nmerikuntoisuudellaan, mutta antoi kuitenkin peräsimen vangille, ottaen\nitse tämän paikan. Teimme vielä kolme kierrosta ja kreikkalaisen täytyi\ntunnustaa, ettei lohivene kulkenut hänen käsissään nopeampaan kuin\nCharlesinkaan.\n\n-- Teette viisaammin, jos jätätte tuon -- neuvoi eräs matruusi\nylhäältä.\n\nKreikkalainen rypisti kiukkuisesti kulmakarvojaan ja tavallisuuden\nmukaan näytti nyrkkiään. Sillävälin eivät minun aivoni levänneet ja\nviimein keksin keinon.\n\n-- Koettakaa vielä, Charles -- sanoin minä.\n\nKun me jälleen käännyimme myötätuuleen, sidoin minä naarausankkuriin\nnuoran. Nuoran pään kiinnitin veneeseemme ja odotin suotuisaa\ntilaisuutta saadakseni heittää vehkeen. Italialaiset olivat vielä\nkerran menossa \"Lancashiren kuningattaren\" vasenta sivua ja me tulimme\njälestä. Pääsimme yhä likemmäksi ja minä teeskentelin ikäänkuin\nhaluaisin tavoittaa heidät kuten ennenkin. Veneen perä oli meistä noin\nkuuden jalan päässä ja italialaiset nauroivat ivallisesti kadotessaan\nlaivan taa. Tässä silmänräpäyksessä heitin naarausankkurin. Se tarttui\nmainiosti veneen laitaan ja minä vetäsin sen takaisin, kun nuora\njännittyi, lohiveneemme mennessä eteenpäin.\n\nMatruusien joukosta kuului huokaus, joka muuttui heti ihastuksen\nkiljunnaksi, sillä toinen italialainen tempasi kääntöpääveitsensä ja\nleikkasi poikki nuoran. Mutta kun me olimme vetäisseet heidät takaisin,\neivät he olleet vielä päässeet vaarasta ja Charles hyppäsi paikaltaan\nperästä ja tarttui veneen perään. Tämä oli sekunnissa tehty, mutta\ntoinen italialaisista antoi Charlesille airolla kovan iskun päähän.\nHuumaantuneena hoiperteli Charles ja kaatui lohiveneen pohjalle,\nitalialaisten onnistuessa luiskahtamaan jälleen laivan perän suojaan.\n\nKreikkalainen tarttui peräsimeen ja purjenuoraan jatkaen ajoa, mutta\nminä jäin Charlesin luo, jonka päästä vuosi veri. Matruusit raivosivat\nihastuksesta ja tervehtivät yhtenä miehenä italialaisia. Charles nousi,\npitäen toisella kädellä päätään ja katsoi tylsästi ympärilleen.\n\n-- Nyt emme anna heidän mistään hinnasta livahtaa käsistämme -- sanoi\nhän tarttuen revolveriinsa.\n\nKun teimme seuraavan kierroksen, uhkasi hän heitä revolverilla, mutta\nhe sousivat vaieten eteenpäin, vetäisten airoillaan tiheästi ja\nsäännöllisesti, omistamatta pienintäkään huomiota Charlesille.\n\n-- Jos te ette pysähdy, niin minä ammun -- sanoi tämä uhkaavasti.\n\nMutta tällä ei ollut mitään vaikutusta, he eivät edes pelästyneet\neivätkä aikoneetkaan antautua, vaikka Charles muutamia kertoja ampui\nvaarallisen läheltä heitä. Ei ollut luultavaa, että hän ampuisi\naseettomia ihmisiä, italialaiset tiesivät sen yhtä hyvin kuin mekin, --\nja jatkoivat itsepäisesti soutuaan ympäri laivan.\n\n-- Me saamme heidät lopultakin! -- huudahti Charles. -- Ajamme heitä\nniin kauan kunnes he uupuvat!\n\nJa ajo jatkui. Kiersimme \"Lancashiren kuningattaren\" yli kaksikymmentä\nkertaa ja näimme vihdoin, että heidänkin rautaiset lihaksensa alkoivat\nveltostua. He olivat väsyksissä, ja asia olisi ollut muutaman\nkierroksen jälkeen ratkaistu, mutta odottamatta saikin leikki uuden\nkäänteen. Mennessään vastatuuleen he aina voittivat etumatkaa ja\nehtivät mennä myötätuuleen puoleenväliin laivaa, ennenkuin me\nkäännyimme keulasta. Mutta viimeisellä kerralla, kun sivuutimme keulan,\nnäimme heidän juoksevan ylös nuoraportaita, jotka kiireesti laskettiin\nlaivasta. Tämän tekivät matruusit nähtävästi kapteenin suostumuksella,\nsillä tultuamme paikalle, missä portaat olivat olleet, oli ne korjattu\npois ja italialaisten vene riippui veneenkannattimien nostamana\nkorkealla ilmassa.\n\nKeskustelu meidän ja kapteenin välillä oli selvä ja lyhyt. Kapteeni\nehdottomasti kielsi meitä astumasta \"Lancashiren kuningattaren\"\nkannelle, sekä kieltäytyi yhtä jyrkästi luovuttamasta italialaisia.\nSilloin raivostui Charles samoinkuin kreikkalainenkin. Charles ei ollut\nkärsinyt tässä naurettavassa takaa-ajossa ainoastaan tappiota, vaan\nolipa kaatunut tiedottomana veneenpohjalle iskusta, jonka antajat nyt\nlivahtivat hänen käsistään.\n\n-- Saatte ottaa pääni, -- huusi hän raivostuneena, iskien nyrkillä\ntoisen käden kämmeneen, -- jos nämä kaksi lurjusta pääsevät käsistäni!\nMinä seison ja vartioin heitä, vaikkapa siihen menisi koko jälellä\noleva elämäni, ja jos en heitä ennen saavuta, niin lupaan elää sangen\nvanhaksi; -- minä otan heidät tahi nimeni ei ole Charles Le-Grant!\n\nJa sitten alkoi \"Lancashiren kuningattaren\" piiritys, -- piiritys,\njonka muisto molemmilla kalastajilla ja kalavartiolla säilyy.\nKun \"Pohjan Hirvi\" rautakalan pyydystäjien tuloksettoman takaa-ajon\njälkeen palasi, pyysi Charles Neil Partingtonia toimittamaan hänen\noman lohiveneensä villaisine peitteineen, ruokavaroineen ja\nkalastustarpeineen. Auringon laskiessa oli vaihto tehty ja me erosimme\nkreikkalaisesta, jonka täytyi lähteä Beniciaan kärsimään rangaistusta\nomasta rikoksestaan. Illallisen jälkeen pidimme minä ja Charles\nkumpikin neljä tuntia vahtia, kunnes päivä valkeni. Kalastajat eivät\nkoettaneet karata tänä yönä, vaikka laiva lähetti veneen\ntiedustelemaan, oliko tie selvä.\n\nSeuraavana päivänä huomasimme, että oli ryhdyttävä säännölliseen\npiiritykseen ja me teimme suunnitelman unohtamatta omia\nmukavuuksiammekaan. Tässä suhteessa auttoi meitä n.k. \"Lämmin laituri\",\njoka oli Benician rannalla. Sattui niin, että \"Lancashiren kuningatar\",\nTurnerin veistämön ranta ja \"Lämmin laituri\" muodostivat suuren,\ntasasuhtaisen kolmion kolme kulmaa. Kolmion sivu laivasta sille\nrannalle, jolle italialaiset saattoivat pelastautua, oli yhtä pitkä\nkuin matka \"Lämpimältä laiturilta\" samalle rannalle. Mutta kun me\nsaatoimme purjeilla kulkea paljon nopeammin kuin he airoilla, voimme\nantaa heidän kulkea noin puoli matkaa, ennenkuin meidän tarvitsi lähteä\nliikkeelle. Jos annoimme heidän mennä enemmän kuin puoli matkaa, niin\nhe voivat olla varmat joutuvansa rannalle ennen meitä; jos taas\nläksimme liikkeelle ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaan,\nkerkisivät he pelastua laivalle.\n\nMääräsimme puolivälilinjan vetäen sen laiturin päästä kauempana\nrannalla seisovaan tuulimyllyyn; tämä viiva oli juuri puolivälissä sitä\nkolmion sivua, jota italialaisten täytyi kulkea päästäkseen rannalle.\nTäten saatoimme helposti määritellä matkan, jonka italialaisten piti\nsoutaa, ennenkuin me läksimme liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen\nkatselimme kiikarilla, kuinka he kiirehtimättä sousivat viivalle ja kun\nhe pysähtyivät myllyn kohdalle, heittäydyimme alukseemme ja nostimme\npurjeet. Nähdessään meidän valmistelumme sousivat he hitaasti takaisin\n\"Lancashiren kuningattareen\", vakuutettuina, ettemme heitä saavuta.\n\nVarustautuaksemme siltä varalta, ettemme tyynen vuoksi voisi käyttää\nlohivenettämme, olimme hankkineet kevyen soutuveneen kahdella\nairoparilla. Mutta tyynen sattuessa olimme pakoitetut lähtemään\nsoutuveneellämme laiturilta samaan aikaan kuin he laivalta. Yöllä\ntaasen meidän täytyi pitää vahtia aivan laivan luona ja me järjestimme\nsenvuoksi nelituntiset vahtivuorot palaten aina aamuisin takaisin.\n\nItalialaiset katsoivat kuitenkin parhaaksi koettaa paeta päivällä, niin\nettä meidän yölliset ponnistuksemme olivat hyödyttömiä.\n\n-- Se minua erikoisesti raivostuttaa -- sanoi Charles, -- että samalla\nkuin meiltä puuttuu hyvät vuoteemme, nuo lurjukset nukkuvat\nsuurenmoisesti joka yö. Mutta nukkukoot -- uhkasi hän. -- Minä pidän\nheitä tässä laivassa kunnes kapteeni toimittaa heidät pois, -- se on\nyhtä varma kuin että särki ei ole hauki.\n\nMeillä oli vaikea tehtävä. Niin kauan kuin vahdimme italialaisia, eivät\nhe voineet pelastautua, mutta toiselta puolen emme voineet, niin kauan\nkuin he olivat varovaisia, heitä tavoittaa. Charles vaivasi lakkaamatta\naivojaan löytääkseen ratkaisun tähän kysymykseen, mutta tällä kertaa\nnäytti hänen kekseliäisyytensä jättäneen hänet pulaan. Nähtävästi tämän\npulman ainoa ratkaisu oli kärsivällisyydessä. He olivat metsästäjiltä\npiiloutuvia saaliita, ja sillä, kuka odotti kauimmin, oli suurimmat\nmahdollisuudet voittaa peli. Senlisäksi kiusasi meitä se, että\nitalialaisten rannalla olevat ystävät antoivat heille merkkejä, joten\nme emme voineet hetkeksikään jättää piiritystä. Sitäpaitsi kierteli\n\"Lämpimän laiturin\" ympärillä koko ajan yksi tahi kaksi epäilyttävän\nnäköistä kalastajaa, jotka vakoilivat meitä.\n\nMeille ei jäänyt muuta tehtävää kuin 'pureksia vaieten huuliamme',\nkuten Charles sanoi, samalla kuin tämä homma otti koko meidän aikamme\nniin, että me emme voineet ryhtyä mihinkään muuhunkaan.\n\nPäivät kuluivat ja tilanne pysyi ennallaan, -- ei senvuoksi, etteivät\nitalialaiset olisi koettaneet sitä muuttaa. Eräänä yönä heidän rannalla\nolevat ystävänsä koettelivat saattaa meidät harhaan, antaakseen heille\ntilaisuuden sillä aikaa pelastautua. Tämä ei onnistunut senvuoksi, että\nveneenkannattimet laivalla olivat huonosti voidellut. Kun palasimme\ntakaisin, seurattuamme kummallista venettä, kiinnitti meidän\nhuomiotamme veneenkannattimien kitinä ja me tulimme \"Lancashiren\nkuningattaren\" luo juuri sillä hetkellä, kun italialaiset laskivat\nvenettään. Seuraavana yönä kierteli meidän ympärillämme puoli tusinaa\nveneitä, mutta me pysyttelimme kuin iilimato laivan läheisyydessä ja\nteimme heidän suunnitelmansa tyhjäksi, kunnes he menettivät\nkärsivällisyytensä alkaen meitä haukkua.\n\nCharles nauroi istuessaan soutuveneen pohjalla.\n\n-- Tämä on hyvä merkki, poikaseni -- sanoi hän minulle. -- Kun\nihminen kiroilee, voit olla varma siitä, että hän on kadottanut\nkärsivällisyytensä, ja se, joka kadottaa kärsivällisyytensä, kadottaa\nälynsäkin ja silloin me heidät otamme.\n\nMutta he eivät kadottaneet älyään ja Charlesin täytyi tunnustaa, että\ntässä oli yksi niitä tapauksia, jolloin kaikki merkit osoittautuivat\npaikkaansa pitämättömiksi. Heidän kärsivällisyytensä näytti vetävän\nvertoja meille, ja toinen viikko kului hitaasti.\n\nVihdoinkin Charlesin kekseliäisyys heräsi, osoittaen hänelle\nratkaisukeinon. Pedro Boulen, uusi ja kalastajille tuntematon\nvartiomies, joutui sattumalta Beniciaan ja me otimme hänet toteuttamaan\nsuunnitelmaamme. Koettelimme pitää sen salassa, mutta jollain\nkummallisella tavalla italialaisten rannalla olevat ystävät saivat\ntietää jotain ja kehoittivat näitä olemaan varuillaan.\n\nYöllä ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme; minä ja Charles sousimme\ntavallisuuden mukaan pitkin \"Lancashiren kuningattaren\" kupeita. Kun\ntuli aivan pimeä, Pedro Boulen lähti liikkeelle kevyellä kanootilla,\nsellaisella, jonka saattoi ottaa kainaloonsa ja kantaa. Kuultuamme\nhänen tulevan äänekkäästi airoilla loiskien, vetäydyimme lyhyen matkan\npäähän pimeyteen ja nostimme airot. Portaiden luona hän iloisesti huusi\nvahtia ja kysyttyään, missä seisoo \"Skottlannin päämies\" -- toinen\nlaiva, joka myös odotti vehnälastia -- kömpelösti kaatui veneineen.\nMies, joka oli vahdissa, juoksi portaille ja kiskoi hänet vedestä. Tätä\nhän tarkoittikin, -- päästä laivaan; hän odotti, että hänet heti\nvietäisiin kannalle, annettaisiin lämmitellä ja kuivata vaatteet. Mutta\nkapteeni ei sallinut hänen tulla, ja hän jäi nuoraportaiden alimmalle\naskelmalle kylmästä värisemään. Me emme voineet pidättäytyä, tulimme\npimeydestä ja korjasimme hänet.\n\nHeränneen miehistön pilkka- ja ivahuudot kaikuivat epämiellyttävästi\nkorvissamme. Molemmat italialaisetkin olivat nousseet kannelle ja\nnauroivat kauan ja pahansuovasti meille.\n\n-- Hyvä on -- sanoi Charles niin hiljaa, että ainoastaan minä saatoin\nkuulla. -- Olen iloinen, ettemme me nauraneet ensin. Se paraiten nauraa\njoka viimeksi nauraa, -- eikö niin, poikaseni?\n\nTämän sanoessaan taputti hän minua olkapäälle, mutta minusta näytti,\nettä hänen äänessään oli enemmän päättäväisyyttä kuin toivoa.\n\nMe olisimme voineet turvautua viranomaisiin ja mennä englantilaiseen\nlaivaan lain nimessä. Mutta kalastuskomitean ohjesääntöjen mukaan\nvartion tällaisissa tapauksissa täytyi välttää rettelöltä. Jos me\nolisimme kutsuneet tänne korkeampia viranomaisia, olisi siitä voinut\nolla seurauksena kansainvälisiä selkkauksia.\n\nPiirityksen toinen viikko oli loppupuolella ja minkäänlaisia merkkejä\ntilanteen muuttumisesta ei ollut huomattavissa. Mutta neljännentoista\npäivän aamulla tuli muutos, -- tuli muodossa, joka oli yhtä\nhämmästyttävä ja odottamaton niin meille kuin heillekin, joita koetimme\ntavoittaa.\n\nCharles ja minä palasimme \"Lämpimälle laiturille\" tavanmukaiselta\nyölliseltä vahdiltamme \"Lancashiren kuningattaren\" luota.\n\n-- Hei! -- huudahti Charles kummastuneena. -- Terveen järjen nimessä,\nmitä tämä on? Oletko sinä kaikkien ihmeellisten laivojen joukossa\nnähnyt koskaan tuommoista?\n\nHänellä oli syytä kummastella. Laituriin kiinnitettynä seisoi\nkummallisin parkaasi, jonka koskaan olin nähnyt. Sitä ei oikeastaan\nvoinut kutsua parkaasiksi, mutta se muistutti kuitenkin enemmän sitä\nkuin mitään muuta alusta. Se oli seitsemänkymmentä jalkaa pitkä, mutta\nniin kapea ja ilman kaikkea taklausta, että näytti paljon pienemmältä\nkuin olikaan. Se oli kokonaan teräksestä rakennettu ja maalattu\nmustaksi. Kolme savupiippua, huomattavan etäällä toisistaan ja sangen\npaljon taaksepäin kallistuneina, savusi samassa linjassa keskellä\nlaivaa; keula, pitkä, ohut ja terävä, näytti selvästi, että alus oli\nhyvin nopeakulkuinen. Mennessämme ohi perän, luimme pienillä\nvalkoisilla kirjaimilla merkityn nimen \"Lentäjä\".\n\nMinä ja Charles paloimme uteliaisuudesta. Hetken kuluttua olimme\nlaivalla ja keskustelimme koneenkäyttäjän kanssa, joka tarkasteli\nkannelta auringon nousua. Hän tyydytti hyvin mielellään uteliaisuutemme\nkertoen, että \"Lentäjä\" saapui illalla San-Franziskosta ja että tämä\noli n.k. koe-ajo ja että se kuului Silas Tatelle, nuorelle\nkalifornialaiselle miljonäärille, jonka intohimona olivat\nnopeakulkuiset alukset.\n\n-- Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa; te\nette ehkä voi kuvitella sitä, mitä? -- lopetti koneenkäyttäjä ylpeästi.\n\n-- Toistakaa se vielä, ystäväni! Toistakaa vielä kerran! -- huudahti\nCharles innostuneena.\n\n-- Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa, --\ntoisti koneenkäyttäjä hyväntahtoisesti naurahtaen.\n\n-- Missä on omistaja? -- oli Charlesin seuraava kysymys. -- Voinko\njollain tavoin saada keskustella hänen kanssaan?\n\n-- Ei, luulen, ettei se käy päinsä. Hän nähkääs paraikaa nukkuu.\n\nSamalla hetkellä nousi kannelle nuori mies sinisessä puvussa ja\nseisahtui perään katsomaan auringonnousua hänkin.\n\n-- Se on hän -- mr Tate -- sanoi koneenkäyttäjä.\n\nCharles meni hänen luokseen ja puhutteli häntä; nuoren miehen kasvoilla\noli miellyttävä hymy Charlesin innokkaasti kertoessa. Mr Tate\nnähtävästi tiedusteli veden syvyyttä rannalla Turnerin veistämön\nläheisyydessä, sillä minä näin Charlesin tekevän sen tapaisia merkkejä\nja selittävän. Muutamien minuuttien kuluttua palasi hän iloisena\ntakaisin.\n\n-- Menkäämme, poikaseni, -- sanoi hän. -- Menkäämme! Ne ovat nyt\nkäsissämme!\n\nMeillä oli onni, -- jätimme \"Lentäjän\" juuri oikeaan aikaan, sillä\nhiukan myöhemmin näyttäytyi laiturilla eräs vakoilevista kalastajista.\nMinä ja Charles otimme tavallisen paikkamme hirsillä hiukan \"Lentäjän\"\nja oman veneemme edessä, josta meidän oli mukava tarkastella\n\"Lancashiren kuningatarta\". Kello yhdeksään mennessä ei tapahtunut\nmitään, mutta sitten huomasimme, että italialaiset jättivät laivan ja\nohjasivat kolmion omanpuoleista sivua rannalle. Charles seurasi tätä\nniin välinpitämättömästi kuin saattoi, mutta ennenkuin he olivat\nmenneet neljännestäkään välimatkasta, hän kuiskasi minulle:\n\n-- Neljäkymmentäviisi mailia tunnissa... mikään ei voi heitä\npelastaa... he ovat meidän!\n\nItalialaiset sousivat hitaasti ja olivat melkein samassa linjassa\ntuulimyllyn kanssa. Tällöin me tavallisesti hyppäsimme lohiveneeseemme\nja nostimme purjeet; italialaiset, nähtävästi odottaen tätä, olivat\nhyvin kummastuneita, kun emme liikahtaneet paikaltamme.\n\nKun he olivat täsmälleen samassa linjassa tuulimyllyn kanssa, yhtä\npitkän matkan päässä rannalta kuin laivastakin ja lähempänä rantaa kuin\nkoskaan ennen, tulivat he hyvin epäluuloisiksi. Me tarkastimme heitä\nkiikareilla ja näimme, kuinka he nousivat seisomaan veneessään,\nkoettaen arvata meidän aikomustamme.\n\nVakoilijakalastaja, joka istui hirrellä vieressämme, oli nähtävästi\nmyöskin pois tolalta. Hän ei voinut ymmärtää toimettomuuttamme.\nItalialaiset alkoivat uudelleen soutaa lähemmäksi rantaa, mutta\npysähtyivät äkkiä ja katselivat sinne tarkkaavasti ikäänkuin epäillen,\nettä me saatoimme piillä jossakin rannalla. Mutta rantaäyräälle tuli\njoku mies, joka huiskutti nenäliinaa merkiksi, että tie oli vapaa. Tämä\nrauhoitti heitä. He kumartuivat airoihin ja kiisivät eteenpäin. Tätä\noli Charles odottanutkin. Kun he olivat menneet kolme neljännestä\nmatkasta \"Lancashiren kuningattaresta\" rannalle päin ja heillä oli\njälellä vain neljännes maili saavuttaakseen rannan, löi Charles minua\nolalle ja huusi:\n\n-- He ovat meidän! He ovat meidän!\n\nMe juoksimme \"Lentäjän\" portaille ja hyppäsimme laivaan. Keula- ja\nperäköydet olivat irroitetut ja \"Lentäjä\" syöksyi eteenpäin. Kalastaja,\njonka olimme jättäneet hirrelle, tempasi revolverinsa ja ampui viisi\nlaukausta ilmaan, yhden toisensa jälkeen. Italialaiset kiinnittivät\nheti huomionsa tähän varoitukseen ja alkoivat soutaa epätoivoisesti\nkuin mielipuolet.\n\nEn tiedä, kuinka kutsua meidän vauhtiamme. Me suorastaan lensimme.\nKiisimme vedessä sellaisella kauhealla nopeudella, että keulan molemmin\npuolin kohosi suunnaton vaahtoinen laine samalla kuin perässä seurasi\nkorkea vesimuuri, ikäänkuin valmiina syöksymään kannelle ja\nnielaisemaan meidät. \"Lentäjä\" vapisi, sähisi ja ulvoi kuin elävä\nolento. Me kiisimme tuulen mukana, joka muistutti myrskyä --\nneljänkymmenenviiden mailin myrskyä. Emme voineet seisoa, hengityksemme\nsalpautui. Savu kohosi piipuista suoraan taaksepäin, muodostaen niiden\nkanssa suoran kulman. Lensimme pikajunan vauhdilla.\n\nCharles, myöhemmin kertoessaan tästä ajosta, sanoi, me otimme heidät\n\"lennossa\", ja täsmällisempää sanontatapaa en minäkään keksi.\n\nMitä tulee veneessä oleviin italialaisiin, näytti, että me tuskin\nehdimme lähteä, kun olimme jo heidät tavoittaneet. Tietysti meidän\ntäytyi hiljentää vauhtia ja palata takaisin, ennenkuin tulimme heidän\nluokseen. Mutta silloinkin me liian nopeasti kiisimme sivu ja olimme\npakoitetut tekemään ympyrän muotoisen kehän heidän ja rannan välillä.\nHe sousivat voimakkaasti, kohottautuen penkeiltään joka airon vedolla,\naina siihen saakka, kunnes menimme sivu, ja he tunsivat minun ja\nCharlesin. Se saattoi heidän kätensä heti vaipumaan. He panivat airot\nsyrjään ja antautuivat umpimielisinä ja vihaisina.\n\n-- Hyvä on, Charles -- sanoi Neil Partington, kun keskustelimme tästä\nasiasta laiturilla. -- Mutta haluaisin tietää, mihin oli teidän kehuttu\nkekseliäisyytenne matkustanut tällä kertaa?\n\nMutta Charles oli itselleen uskollinen.\n\n-- Kekseliäisyys? -- kysyi hän näyttäen \"Lentäjää\" -- Katsokaa tuota!\nEi, katsokaapa sitä oikein tarkoin! Jos ei tuo laitos ole\nkekseliäisyyttä, niin haluaisinpa tietää, mikä sitä on.\n\n-- Tietystikin -- lisäsi hän, -- sen keksi joku toinen, mutta tulos oli\nsama.\n\n\n\n\nCHARLESIN JUONI.\n\n\nNaurettavin, mutta samalla kertaa vaarallisin kalavartion teko oli\nkahdenkymmenen kalastajan vangitseminen yhtaikaa. Charles kutsui\ntapausta nimeltä coop, jonka hän oli kuullut Neil Partingtonilta, mutta\nminä luulen, että hän käsitti sanan väärin ja ymmärsi sillä loukkuun\nsaattamista, sieppaamista. Mutta oli miten oli, coup tahi coop,\nkalastajille se joka tapauksessa oli todellinen Waterloo. Se oli kovin\nisku, jonka kalavartio heille milloinkaan tuotti ja täydelleen ansaittu\navonaisella ja häikäilemättömällä lain rikkomisella.\n\nNiin sanotun \"avonaisen sesongin\" aikana kalastajat saavat pyydystää\nlohia niin paljon kuin haluavat ja niin paljon kuin heidän veneensä\nkestävät. Mutta oli yksi tärkeä rajoitus. Auringonlaskusta\nlauantai-iltana auringon-nousuun maanantaiaamuna ei verkkoja saanut\nasettaa. Tämän, kalastuskomitean tarkoituksenmukaisen säännön, oli\naiheuttanut välttämättömyys antaa lohille tilaisuus kohota ylös jokea\nlaskemaan mätiä. Ja tätä lakia, jota ainoastaan kerran rikottiin,\nnoudattivat kreikkalaiset kalastajat kuuliaisesti pyydystäessään lohia\nsäilyketehtaisiin ja vähittäiskauppoihin.\n\nEräänä sunnuntaiaamuna ilmoitettiin Charlesille puhelimitse\nCollinvillestä, että joukko kalastajia verkkoineen lähti liikkeelle.\nMinä ja Charles kiiruhdimme lohiveneeseemme ja läksimme\ntapahtumapaikalle. Kevyen myötätuulen puhaltaessa menimme Carquinezin\nsalmen kautta Suinin lahden poikki ja sivuutettuamme majakan\nLaivasaarella, näimme edessämme koko venekunnan.\n\nMutta sallikaa minun ensiksi kuvata pyydystystapa. Tässä käytetyt\npyydykset ovat nimeltään \"nieluverkkoja\". Se on tavallinen,\nvinokaiteinen verkko, jonka silmien väli on vähintäin seitsemän ja\npuoli tuumaa. Sen pituus vaihtelee viidestä seitsemään, vieläpä\nkahdeksaansataankin jalkaan ja leveys on ainoastaan muutamia jalkoja.\nSitä ei sidota yhteen paikkaan, vaan se ui virran mukana, jolloin\nyläreunaa kannattaa pinnalla korkit ja alareuna on veden alla\nlyijypainojen avulla, joten verkko pysyy seisovassa asennossa.\n\nTällainen tekotapa sallii verkon uida virrassakin pystyssä ja se\nnäinollen kokonaan sulkee tien lohilta, jotka kohoavat virtaa ylös.\nLohi, joka tavallisesti ui lähellä pintaa, joutuu verkkoon, joiden\nsilmukoiden välitse se ei mahdu, eikä se voi mennä takaisinkaan päin --\nsitä estävät kidukset, jotka ovat tarttuneet verkon silmuihin.\nTällaista verkkoa laskemaan tarvitaan kaksi miestä, toinen hoitaa\nairoja toisen seisoessa perässä ja heittäessä varovasti verkkoa veteen.\nKun se on vedessä, kalastajat sitovat toisen pään veneeseen kiinni ja\nkulkevat sen mukana pitkin virtaa.\n\nJokainen vene meidän edessämme olevasta laittomasta\nkalastajalaivastosta oli toisesta kahden- tahi kolmensadan jaardin\npäässä. Joki oli kuin veneillä ja verkoilla kylvetty niin pitkälle\nkuin silmä kantoi, ja Charles sen nähtyään sanoi:\n\n-- Onpa sääli, poikaseni, ettei minulla ole tuhatta kättä siepatakseni\nkaikki yhdellä kertaa. Nyt voimme tavoittaa vain yhden veneen, sillä\ntoiset tulevat katoamaan jäljettömiin sillä aikaa kun olemme\ntekemisissä yhden kanssa.\n\nKun menimme lähemmäksi, niin emme huomanneet tavanmukaista touhua ja\nhätäilyä, jonka meidän ilmaantumisemme aina aiheutti, jokikinen vene\njäi rauhallisesti verkkonsa luo, ja kalastajat eivät kunnioittaneet\nmeitä pienimmälläkään huomiolla.\n\n-- Tämäpä on kummallista, -- mutisi Charles. -- Eivätköhän ne tunne\nmeitä?\n\nSanoin, että se ei voinut olla mahdollista, ja Charles myönsi, sillä\nedessämme oli kokonainen laivasto ihmisiä, jotka tunsivat meidät\nliiankin hyvin, mutta kuitenkaan eivät välittäneet meistä enemmän kuin\njostain huvialuksesta joella.\n\nMutta niin ei asia ollut, sillä lähestyessämme likimmäistä verkkoa\nkalastajat, joille se kuului, irroittivat siitä veneensä ja alkoivat\nhitaasti soutaa rannalle. Toiset veneet eivät osoittaneet mitään\nlevottomuuden merkkiä.\n\n-- Tämä on merkillistä, -- huomautti Charles. -- Mutta me voimme\nkuitenkin takavarikoida verkon.\n\nLaskimme purjeen, kiinnitimme verkon pään ja aloimme nostaa sitä\nalukseen. Mutta samassa vihelsi kuula ja sitä seurasi heikko laukauksen\nääni. Kuula lensi ohitsemme ja iski veteen.\n\nKalastajat, jotka olivat menneet rannalle, ampuivat meitä. Kun\ntartuimme uudelleen verkkoon, lensi ohitsemme toinen kuula, mutta tällä\nkertaa lähempää. Charles päästi verkon ja istuutui. Laukaukset\nlakkasivat. Mutta tuskin oli hän uudelleen alkanut nostaa verkkoa, kun\nammunta alkoi jälleen.\n\n-- Täytyy jättää, -- sanoi hän heittäen verkon yli laidan. -- Voitte\npitää tämän, pojat, se lienee teille tarpeellisempi kuin meille.\n\nSousimme toisen verkon luo, sillä Charles tahtoi tietää, olimmeko\ntekemisissä järjestetyn vastarinnan kanssa.\n\nSaapuessamme jättivät molemmat kalastajat verkkonsa ja ohjasivat\nrannalle, samalla kun ensimäiset kaksi palasivat takaisin ja sitoivat\nverkkonsa, jonka me olimme jättäneet, veneeseensä. Toisen verkon luona\notettiin meidät myöskin laukauksilla vastaan ja hiljenivät ne vasta\nsilloin, kun me peräydyimme ja ohjasimme kolmannen luo, jossa uusiutui\nsama näytelmä.\n\nSilloin jätimme heidät ja, kärsittyämme täydellisen tappion, nostimme\npurjeet ja menimme vastatuuleen Beniciaan. Kului muutamia\nsunnuntaipäiviä ja kalastajat rikkoivat itsepintaisesti lakia. Ilman\nasestettua voimaa emme voineet tehdä mitään. Kalastajia nähtävästi\nmiellytti tämä uusi keino ja he turvautuivat siihen joka kerta kun oli\ntarvis. Näytti ettei ole mitään keinoa, joka pakottaisi heidät\nantautumaan.\n\nSattui niin, että samaan aikaan saapui luoksemme Neil Partington\nYlälahdelta, missä hän oli ollut useita viikkoja. Hänen mukanaan oli\nNikolai -- kreikkalainen, joka oli auttanut meitä retkellä\nosterirosvoja vastaan, -- ja he liittyivät molemmat meihin. Laadimme\nsuunnitelman huolellisesti. Päätettiin, että minä ja Charles kävisimme\nkäsiksi verkkoihin, mutta toiset piilottautuisivat johonkin rannalle\nsaadakseen kiinni meitä ampuvat kalastajat.\n\nSe oli hyvä suunnitelma. Sitä mieltä oli Charleskin. Mutta\nkreikkalaiset olivat kuitenkin meitä viisaampia. He ennättivät ennen\nmeitä, järjestivät Neilille ja Nikolaille väijytyksen ja ottivat heidät\nvangiksi. Kun me koetimme vallata verkkoa, viheltelivät kuulat\nkorvissamme entiseen tapaan. Ja vasta kun peräännyimme, päästettiin\nNeil ja Nikolai vapaaksi. He olivat hiukan noloja ilmautuessaan\nluoksemme, ja Charles alkoi säälimättömästi heitä ivata. Mutta Neil ei\njäänyt velkaan ja lausui ihmetyksensä siitä, että Charlesin\nkekseliäisyys oli viime aikoina näyttänyt lähteneen matkoille.\n\n-- Odottakaahan, se palaa aikanaan -- lupasi Charles.\n\n-- Luultavasti -- myönsi Neil. -- Mutta minä pelkään, että silloin ei\nole jälellä ainuttakaan lohta ja teidän kekseliäisyytenne ei ehkä ole\nenää tarpeen.\n\nHyvin tyytymättömänä tähän seikkailuun läksi Neil Partington\nYlälahdelle ottaen Nikolain mukaansa, ja me jäimme kahden, omien\nvoimiemme varaan. Se merkitsi sitä, että kalanpyynti sunnuntaisin\ntulisi jatkumaan siksi, kunnes Charles keksisi hyvän keinon. Minä\nvaivasin kauan aivojani kysymyksellä, kuinka nöyryyttää kreikkalaiset,\nCharles samoin; mietimme tuhansia keinoja, jotka kumminkin lähemmin\ntarkastettuamme huomasimme kelvottomiksi.\n\nKalastajat rohkaistuivat ja kehuivat pitkin jokea voitostaan. Aloimme\nhuomata kalastajaväestön keskuudessa kasvavaa tottelemattomuutta\nlaillista valtaa kohtaan. Me olimme perääntyneet ja he kadottivat\nkaiken arvonannon meihin. Kadotettuamme heidän kunnioituksensa alkoivat\nhe suhtautua meihin halveksivasti. Charlesin he ristivät \"vanhaksi\nämmäksi\" ja minä sain nimen \"pieni kili\". Tilanne kävi sietämättömäksi,\nja meille selvisi, että täytyi antaa kreikkalaisille tuntuva isku,\njotta he jälleen tuntisivat meitä kohtaan entistä kunnioitusta.\n\nVihdoinkin eräänä aamuna meille valkeni. Olimme höyrylaivalaiturilla,\nmissä jokihöyrylaivat purkivat lastiaan ja satuimme satamatyömiesten ja\nrantajätkien joukkoon, jotka tunkeilivat erään pitkävartisissa\nsaappaissa olevan nuoren miehen ympärillä. Mies kertoi omasta\nonnettomasta kohtalostaan. Hän oli omien sanojensa mukaan jonkinlainen\nurheilukalastaja ja pyydysti vain Berkleyssä olevaa paikallista\nkalahallia varten, joka sijaitsi kolmenkymmenen mailin päässä\nAlalahdella. Viime yönä hän laski verkkonsa ja paneutui hiukan\nlevähtämään veneen pohjalle. Herättyään hän huomasi, että oli jo aamu\nja näki, että hänen veneensä rauhallisesti keinui höyrylaivalaiturin\nluona Beniciaan. Hänen edessään seisoi jokihöyrylaiva \"Apache\", jossa\nkaksi matruusia irroitti höyrylaivan siivistä hänen verkkonsa\nkappaleita. Lyhyesti sanoen: heti hänen nukuttuaan sammui veneestä\nlyhty ja \"Apache\" ajoi hänen verkkoonsa ja vaikkakin se paloitteli\nverkon kappaleiksi, oli tämä jollain tavoin sotkeutunut ja näin tuli\nmies hinatuksi kolmekymmentä mailia syrjään tiestään.\n\nCharles nykäisi minua kyynärpäällään. Ymmärsin hänen ajatuksensa, mutta\nvastasin:\n\n-- Emmehän me voi vuokrata höyrylaivaa.\n\n-- En sitä halua tehdäkään -- vastasi hän, -- mutta me menemme Turnerin\nveistämölle. Minulla on päässäni jotain ja ehkäpä saamme yhtä ja toista\njärjestetyksi.\n\nMenimme veistämölle ja Charles meni tokassa seisovan \"Maria-Rebecan\"\nluo, jota puhdistettiin ja laitettiin kuntoon. Se oli meille tuttu\ntasapohjainen alus, joka otti lastia sataneljäkymmentä tonnia ja jolla\noli suurempi purjepinta-ala kuin yhdelläkään toisella aluksella koko\nlahdella.\n\n-- Terve, Olle! -- tervehti Charles paksua, sinipuseroista\nruotsalaista, joka siveli siannahkalla suurmaston kahvelia.\n\nPiippua suustaan päästämättä Olle murisi jotain jatkaen työtään. Pienen\naluksen kapteenin täytyy työskennellä kuin matruusin.\n\nOlle Erikson vahvisti Charlesin otaksuman, että heti kun\n\"Maria-Rebecca\" tulee puhdistetuksi, se lähtee Joaquin jokea myöten\nStocktoniin hakemaan vehnälastia. Silloin Charles ilmaisi hänelle\naikomuksensa, mutta Olle Erikson pudisti päätään.\n\n-- Niin, koukku, yksi ainoa hyvä koukku, -- selitti Charles.\n\n-- Ei, se ei käy päinsä, -- sanoi Olle Erikson. -- \"Maria-Rebecca\"\ntarttuu tämä koukku mukanaan jok'ikiseen matalikkoon. Minä en halua\nsitä kadottaa. Siinä on kaikki, mitä omistan.\n\n-- Ei, ei, -- kiirehti Charles selittämään. -- Me voimme ulkopuolelta\ntyöntää koukun pään aluksen pohjaan ja kiinnittää sen sisäpuolelta\nmutterilla. Senjälkeen kun se on asiansa toimittanut, ei tarvitse muuta\nkuin ruuvata mutteri irti ja koukku putoaa pois. Syntyneeseen reikään\nasetamme puisen tulpan ja \"Maria-Rebecca\" on taas samanlainen kuin\nennenkin.\n\nPitkään aikaan ei Olle Erikson suostunut, mutta vihdoinkin, kun olimme\nsyöneet hänen kanssaan päivällistä, saimme hänet taipumaan.\n\n-- Päinsä käy, hitto soi! -- huusi hän lyöden suunnattomalla nyrkillään\ntoisen kätensä kämmeneen. -- Mutta kiiruhtakaa koukkuinenne.\n\"Maria-Rebecca\" lasketaan vielä tänä yönä veteen.\n\nOli lauantai ja Charlesin oli kiiruhdettava. Menimme veistämön pajaan\nja siellä valmistettiin Charlesin neuvojen mukaan teräksestä vahva\ntaivutettu koukku. Senjälkeen kiiruhdimme takaisin \"Maria-Rebeccaan\" ja\nporasimme reiän köliin, perän luo. Koukun pää työnnettiin sisään\nulkopuolelta ja sisäpuolelta ruuvasi Charles sen vahvasti kiinni\nmutterilla. Tiukasti kiinnitettynä ulottui se jalkaa alemmaksi aluksen\npohjaa. Se oli taivutettu sirpin muotoiseksi.\n\nSamana iltana laskettiin \"Maria-Rebecca\" veteen ja kaikki valmistukset\noli tehty sen lähtemiseksi seuraavana aamuna jokea ylös. Charles ja\nOlle tutkiskelivat tarkasti iltataivasta saadakseen selville,\nminkälainen tuuli olisi seuraavana päivänä, sillä ilman hyvää tuulta\nmeidän suunnitelmamme raukeaisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli\nolemassa kaikki merkit voimakkaaseen länsituuleen, ei tavalliseen\npuolipäivän merituuleen, vaan puolimyrskyyn, joka jo oli nousemassa.\n\nValkeneva aamu näytti, että he eivät olleet erehtyneet. Aurinko\npaistoi kirkkaasti, mutta Carquinezin salmessa ärjyi puolimyrsky, ja\n\"Maria-Rebecca\" lähti matkalle kaksi reiviä isossa purjeessa ja yksi\netupurjeessa. Salmissa ja Seycenin lahdella meitä kohtasi oikea\nrajuilma, mutta kun rannat tulivat lähemmäksi, heikkeni tuuli,\nvaikkakaan purjeet eivät hetkeäkään lepattaneet.\n\nLaivasaaren majakan takana reivit aukaistiin ja Charlesin neuvosta\npidimme valmiina kalastaja-harjuspurjeen, jonka saattoi nostaa minä\nhetkenä hyvänsä, ja keskimäinen märssypurje mastonlatvaan käärittynä\noli myöskin valmis levitettäväksi yhdessä minuutissa.\n\nMe lensimme myötätuuleen kuin siivillä, keulapurje oikealla, isopurje\nvasemmalla puolella, ja huomasimme jo kaukaa lohenpyydystäjät.\nSamoinkuin ensimmäisenäkin sunnuntaina, jolloin he meidät karkoittivat,\noli siellä paljon veneitä ja verkkoja, ja nyt, samoinkuin silloinkin,\nhe olivat hajaantuneet pitkin jokea niin pitkälle kuin silmä kantoi.\nKapea ala oikealla puolella oli jätetty vapaaksi hörylaivoja varten,\nkoko muu joki oli leveälle heitettyjen verkkojen täyttämä. Oli selvää,\nettä meidän olisi pitänyt mennä kapeata väylää, mutta Charles\nperäsimessä seisoen ohjasi \"Maria-Rebeccan\" suoraan verkkoihin.\n\nSe ei herättänyt kalastajissa levottomuutta, sillä purjelaivat, jotka\nmenivät jokea ylös, olivat varustetut kölin kohdalta \"kengillä\", joten\nne saattoivat kulkea yli verkkojen niitä sotkematta.\n\n-- Kohta tarttuu! -- huusi Charles, kun menimme yli korkkinuoran, joka\nosoitti verkon paikan. Verkon toiseen päähän oli kiinnitetty pieni\ntynnyrinmuotoinen poiju ja toisessa päässä oli vene kalastajineen.\nPoiju ja vene alkoivat ajautua yhteen ja kalastajat kohottivat kovan\nhuudon huomatessaan, että me kiskoimme heitä mukanamme. Kahden minuutin\nkuluttua tartuimme toiseen, sitten kolmanteen ja niin ohjasimme läpi\nlaivaston keskuksen.\n\nKalastajat olivat suorastaan tyrmistyneet. Tuskin olimme tarttuneet\nverkkoihin, kun niiden molemmat päät, poiju ja vene vetäytyivät perän\ntaakse ja tällä tavoin yhtyi useita veneitä ja poijuja, joita me\nhinasimme pyörryttävällä nopeudella; veneet hyppivät ja törmäilivät\nyhteen ja kalastajien täytyi tarkasti katsoa, etteivät murskaisi toinen\ntoisiaan.\n\nHe huusivat kuin mielipuolet, että ohjaisimme pois tuulesta, ajatellen\ntämän olevan juopuneiden merimiesten tekoa, epäilemättä ollenkaan, että\nlaivalla oli kalavartio.\n\nYhdenkin verkon hinaaminen oli verrattain raskasta, ja Charles Ollen\nkanssa päätti, että tällaisessakaan tuulessa \"Maria-Rebecca\" ei\nkykenisi hinaamaan kymmentä verkkoa enempää. Niin että saatuamme\ntarttumaan kymmenen verkkoa veneineen, joissa oli kaksikymmentä miestä,\nkäännyimme vasemmalle ja, vetäen saalista perässämme, ohjasimme\nCollinvilleen.\n\nMe riemuitsimme. Charles piti perää kuin olisi hän ohjannut kilpailussa\nvoittanutta alusta.\n\nKaksi matruusia, jotka muodostivat \"Maria-Rebeccan\" miehistön,\nnauroivat itsensä näännyksiin. Olle Erikson hieroi suuria käsiään\nihastuksesta ja iloitsi kuin lapsi.\n\n-- Luulenpa, ettei teitä, vartiopublikaaneja, koskaan ole vedellyt niin\nhyvin kuin Olle Eriksonin seurassa -- sanoi hän. Mutta silloin kuului\ntakaa laukaus ja kuula, satuttuaan uudesti maalattuun kajuuttaan, iski\nnaulaan ja kimposi läpitunkevalla vihellyksellä etäisyyteen.\n\nTämä oli liikaa Olle Eriksonille. Nähdessään oman erinomaisen työnsä\ntällaisen kohtelun alaisena, hyppäsi hän paikaltaan ja alkoi pudistella\nnyrkkiään kalastajille; tällöin iski kajuuttaan toinen kuula, tuskin\nkuuden tuuman päähän hänen päästään, ja hän paneutui kiireesti\npitkälleen kannelle kaiteen suojaan.\n\nKaikilla kalastajilla oli kiväärit ja he avasivat kiivaan tulen. Olimme\nkaikki pakoitetut piilottautumaan, myöskin Charles, jonka täytyi jättää\nperäsin. Jos ei takanamme olisi ollut raskaita verkkoja, olisimme\njoutuneet pois tuulesta ja jääneet vimmastuneiden kalastajien käsiin.\nMutta \"Maria-Rebeccan\" pohjaan tarttuneet verkot pitivät meitä oikeassa\nsuunnassa ja alus jatkoi eteenpäin menoaan, vaikkakin jonkun verran\nmutkitellen.\n\nCharles onnistui kannella maaten pääsemään käsiksi ohjauspyörän\nalempiin kädensijoihin, mutta saattoi tällä tavoin ohjata vain hyvin\npuutteellisesti. Olle Erikson muisti, että ruumassa oli leveä kappale\nteräspeltiä. Se oli kotoisin \"New-Jersey\"-nimisestä höyrylaivasta, joka\nkärsi haaksirikon \"Kultaisten porttien\" luona ja jonka pelastamiseen\n\"Maria-Rebeccakin\" otti osaa.\n\nVarovasti ryömien molemmat matruusit, Olle ja minä toimme paksun\nteräspellin ja asetimme sen pystyyn kannelle kalastajien ja\nohjauspyörän väliin.\n\nKuulat iskivät teräspeltiin ja se alkoi helistä kuin tamburiini, mutta\nCharles nauroi pilkallisesti, tarttuen tämän suojustimen takana\nkylmäverisesti peräsimeen.\n\nJa sillä tavoin laskimme eteenpäin, raivoavien kreikkalaisten ärjyessä\nja ulvoessa takana, Collinvillen ollessa edessämme ja kuulien\nviheltäessä sivuillamme.\n\n-- Olle, -- sanoi Charles masentuneella äänellä. -- En ymmärrä, mitä\nmeidän tulisi tehdä.\n\nOlle Erikson makasi kannella aivan kaiteen vieressä katsellen\ntaivaalle. Hän hymyili ja kääntyi katsomaan Charlesiin.\n\n-- Minun käsittääkseni me menemme Collinvilleen, -- sanoi hän.\n\n-- Mutta emme voi pysähtyä -- huokasi Charles. -- En tullut kertaakaan\nsitä ajatelleeksi, mutta niin se on.\n\nKauhun ja äärimäisen kummastuksen ilme levisi Olle Eriksonin leveille\nkasvoille. Niin oli todellakin asia. Nyt surisivat kuulat kuin\nmehiläiset ympärillämme, mutta jos pysähtyisimme Collinvilleen,\nsurisisivat ne aivan korvissamme.\n\n-- Niillä on kivääri joka lurjuksella -- huomautti toinen matruusi\niloisesti.\n\n-- Ja veitsi myöskin -- lisäsi toinen.\n\nNyt oli Olle Eriksonin vuoro huokaista.\n\n-- Mikä helvetti saattoikaan minut, ruotsalaisen miehen, tarttumaan\nvieraaseen asiaan? -- puheli hän itsekseen.\n\nKuula sattui perään ja lensi oikealle puolen, suristen kuin mehiläinen.\n\nOlimme juuri silloin Collinvillen kohdalla ja menimme aaltojen\nvaahdotessa aivan läheltä laiturin ohi.\n\n-- Toivon vain, että tuuli kestäisi -- sanoi Charles, heittäen katseen\nvankeihimme.\n\n-- Mitä sanoit tuulesta? -- kysyi Olle päästään pyörällä. -- Joki ei\nmeitä vastusta, ja silloin... silloin...\n\nÄnkyttäen alkoi Olle tuoda esille otaksumisiaan mitä tapahtuisi, kun\ntulemme joen suuhun.\n\nSillä aikaa tulimme paikalle, missä joki haaraantui. Vasemmalla oli\nSackramento-joen suu ja oikealta alkoi pyhä Joaquin. Iloinen matruusi\nmeni ryömien eteenpäin ja muutti keulapurjeen Charlesin kääntäessä\nperäsintä, ja me poikkesimme oikealle Joaquin jokeen. Tähän saakka ei\n\"Maria-Rebecca'\" ollut kallistellut, mutta nyt painui se vasemmalle\nkyljelleen ikäänkuin haluten kaatua.\n\nSiitä huolimatta kuljimme eteenpäin hinaten kalastajia. Heidän\nverkkojensa arvo oli suurempi kuin luvattomasta kalastuksesta\nmaksettava sakko, niin että heittää verkot ja itse paeta -- jonka he\nhelposti olisivat voineet tehdä -- ei olisi tuottanut heille mitään\netua. Sentähden jäivät he yhtä vaistomaisesti verkkojensa kuin matruusi\nlaivansa luo. Sitäpaitsi oli heissä herännyt kostonhimo ja saatoimme\nolla varmat, että he tulisivat kanssamme maailman loppuun, jos vain\nmeillä olisi halua hinata heidät niin kauas.\n\nAmmunta lakkasi ja me käännyimme katsomaan, mitä vankimme tekivät.\nVeneet kulkivat jälestämme epätasaisten matkojen päässä toisistaan,\nmutta huomasimme, että neljä lähinnä olevaa kulki yhdessä. Ensimäinen\nvene heitti seuraavalle köyden ja kun se oli tavoitettu, he vähitellen\nkohosivat sitä myöten ensimäisen veneen luo. Mutta me kuljimme hyvin\nkovasti ja se vaikeutti suuresti heidän työtään. Ajottain onnistui\nheidän vaivalla lähestyä tuuma, toisin ajoin vähän enemmän.\n\nKun nämä neljä venettä pääsivät niin lähekkäin, että saattoi mennä\nveneestä toiseen, muutti meitä lähinnä olevaan veneeseen jokaisesta\nseuraavasta yksi kreikkalainen ottaen kiväärin mukaansa. Sillä tavoin\nkokoontui ensimäiseen veneeseen viisi miestä ja oli selvää, että he\naikoivat hyökätä päällemme. He ryhtyivät toteuttamaan tätä aikomusta\ntarttuen uivan verkon yläreunaan ja jännittäen kaikki voimansa alkoivat\nvetää siitä, lähestyen hitaasti alusta. Ja vaikka se kävikin hyvin\nvaivaloisesti ja heidän täytyi usein pysähtyä huoahtamaan, tulivat he\nsiitä huolimatta kuitenkin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.\n\nCharles hymyili katsellessaan heidän ponnistuksiaan ja sanoi:\n\n-- Päästä märssypurje, Olle.\n\nAvattu märssypurje otti tuulta, touvit vonkuivat ja joka veneestä\nkuuluvien laukausten säestämänä kallistui \"Maria-Rebecca\" kyljelleen\nsyöksyen eteenpäin nopeammin kuin ennen.\n\nMutta kreikkalaiset olivat hellittämättömiä. Kun he eivät nopean kulun\nvuoksi olleet tilaisuudessa vetämään itseään laivan luo käsin, aikoivat\nhe toteuttaa tuumansa niin sanotun \"vetohinauksen\" avulla. Erään heistä\nkumartuessa kauas yli veneen keulan toisten toverien häntä pidellessä\njaloista, onnistuikin heidän kiinnittää väkipyörä verkon laitaan, mutta\nsilloin komensi Charles:\n\n-- Päästäkää haruspurje!\n\nOlle Erikson katsoi kallistelevaan \"Maria-Rebeccaan\" ja pudisti\npäätään.\n\n-- Tällä tavoin jäämme ilman mastoja, -- sanoi hän.\n\n-- Jos ette tee niinkuin sanoin, niin jäättepä ilman laivaakin, --\nvastasi Charles.\n\nOlle katsoi huolestuneesti mastoon, heitti sitten silmäyksen\nasestettuihin kreikkalaisiin ja suostui.\n\nKaikki viisi kalastajaa olivat veneen keulassa, -- huono paikka, kun\nlaiva on hinaamassa! Minä pidin silmällä mitä tapahtui, kun suuri\nharuspurje, jota käytettiin vain heikolla tuulella, äkkiä avattiin.\n\"Maria-Rebecca\" hypähti eteenpäin, veneen keula sukelsi ja kalastajat\nheittäytyivät villissä paossa perään pelastaakseen veneen, joka uhkasi\njoutua kokonaan veden alle.\n\n-- Se rauhoittaa heitä, -- huomautti Charles, samalla huolestuneesti\ntarkaten \"Maria-Rebeccaa\", jolla oli paljon enemmän purjeita kuin se\noikeastaan sieti.\n\n-- Seuraava pysäkki Antiokia! -- ilmoitti iloinen matruusi matkien\nrautatiejunailijaa. -- Sitä seuraava Merryweather.\n\n-- Tule tänne, -- sanoi Charles minulle.\n\nRyömin kantta pitkin hänen luokseen ja asetuin hänen viereensä\nteräslevyn taa.\n\n-- Otappa minun sivutaskustani muistikirja. Kas niin. Repäise siitä\npuhdas lehti ja kirjoita mitä sanon.\n\nJa minä kirjoitin seuraavaa:\n\n\"Ilmoittakaa puhelimella Merryweatherin sheriffille, poliisille tahi\ntuomarille. Sanokaa heille, että me tulemme, ja tulkoon koko kaupunki\nmeitä aseet mukanaan vastaan laiturille, muuten olemme hukassa.\"\n\n-- Sido nyt paperi tiukasti tähän puukapulaan ja asetu tuonne\nheittääksesi sen laiturille.\n\nTein niinkuin hän sanoi. Sillä aikaa lähenimme Antiokiaa. Tuuli ulvoi\nmastoissa, \"Maria-Rebecca\" makasi kyljellään vimmatusti kiitäen\neteenpäin. Antiokian merimiehet, silmäten meidän märssy- ja\nharuspurjeeseemme -- ne olivat suorastaan hulluutta tällaisessa\ntuulessa -- kokoontuivat pieniin joukkoihin rannalle koettaen arvata,\nmitä oli tekeillä.\n\nMe kiisimme kaikkine purjeinemme eteenpäin ja Charles alkoi ohjata\nrannalle. Kun olimme niin lähellä, että olisi voinut hypätä maihin,\nantoi hän minulle merkin ja minä heitin kapulan. Se iski kovasti\nlaituriin, ponnahti viisitoista, kaksikymmentä jalkaa eteenpäin, ja\nkummastuneet katsojat korjasivat sen.\n\nTämä tapahtui silmänräpäyksessä, sillä minuutin kuluttua oli Antiokia\njo takanamme ja me kiisimme Joackim jokea pitkin Merryweatheriin, joka\noli kuuden mailin päässä. Tässä joki tekee mutkan itään ja me menimme\nmyötätuuleen, etupurje oikealla puolen.\n\nOlle Erikson näytti vaipuneen epätoivoon. Charles ja molemmat matruusit\nolivat hyvin toivorikkaita ja tähän heillä oli täysi syy. Merryweather\noli kaupunki, jossa pääasiallisesti asui hiilenkaivajia, ja\nsunnuntaipäivän vuoksi saattoi odottaa, että he olivat kotonaan.\nSitäpaitsi vihasivat hiilenkaivajat kreikkalaisia kalastajia ja heistä\nolisi varmaan mieluista auttaa meitä.\n\nTarkastelimme jännityksellä kaupunkiin päin ja ensimäinen näky, jonka\nnäimme, rauhoitti meidät heti. Rantamat olivat täynnä väkeä. Kun\nsaavuimme lähemmäksi, huomasimme työmiehiä tulevan yhä lisää, juosten\npitkin pääkatua kivääreineen. Charles vilkaisi takana oleviin\nkalastajiin voittajan ilmeellä. Kreikkalaiset olivat perinpohjin\npelästyneet nähdessään tämän asestetun joukon ja piiloittivat omat\nkiväärinsä.\n\nMe korjasimme pois märssy- ja haruspurjeen, laskimme alas keulapurjeen\nja laskiessamme päälaituriin otimme pois isonpurjeen. \"Maria-Rebecca\"\nliukui laituriin, me heitimme köyden ja kiinnitimme aluksen. Tämä\nkaikki tehtiin hiilenkaivajien meluavasti ja vilkkaasti osoittaessa\nsuosiotaan.\n\nOlle Erikson huokasi syvään.\n\n-- Minä en enää luullut näkeväni vaimoa ja lapsia, -- tunnusti hän.\n\n-- Minkävuoksi? -- Mehän emme ollenkaan olleet vaarassa, -- sanoi\nCharles.\n\nOlle katsoi häneen kummastuneena.\n\n-- Sitä minä juuri tarkoitan, -- jatkoi Charles. -- Meidän olisi vain\ntarvinnut vapauttaa verkot koukusta, jotta nämä kreikkalaiset olisivat\nsaaneet ne selvitelläkseen; sen aion nyt tehdä.\n\nHän laskeutui ruumaan, ruuvasi auki mutterin, jolloin koukku solahti\npohjaan. Kreikkalaisten kootessa verkkojaan ja asettaessa niitä\nveneisiinsä, luovutimme heidät kaupungin poliisin haltuun, joka saattoi\nheidät putkaan.\n\n-- Luulenpa olleeni suuri, paksu tolvana, -- sanoi Olle Erikson.\n\nMutta hän muutti mieltään, kun laivalle kokoontui joukko\nkaupunkilaisia, jotka ihastuneena puristivat hänen kättään ja kun\nmuutamat aikaansa seuraavat sanomalehtimiehet valokuvasivat\n\"Maria-Rebeccan\" ja sen kapteenin.\n\n\n\n\nDENETRIOS CONTOS.\n\n\nSiitä, mitä tähän saakka olen puhunut kreikkalaisista kalastajista, ei\nseuraa, että he kaikki olisivat olleet huonoja ihmisiä. Kaukana siitä.\nMutta he olivat rajua joukkoa, joka taisteli epätoivoista taistelua\nolemassaolostaan. He elivät kaukana laista ja sen toimintapiiristä,\neivät ymmärtäneet sitä ja katsoivat jokaista sen ilmausta väkivallaksi.\nErikoisen väkivaltaisilta näyttivät heistä lait kalanpyynnistä.\nSenvuoksi katsoivat he kalavartiossa palvelevia synnynnäisiksi\nvihollisikseen.\n\nMe uhkasimme heidän elämäänsä, eli pikemmin heidän toimeentulonsa\nvälineitä, joka useissa tapauksissa oli sama. Me takavarikoimme\nlaittomia pyydyksiä ja verkkoja, jotka maksoivat heille paljon rahaa ja\nvaivaa. Emme antaneet pyydystää kaloja pitkiin aikoihin ja estimme siis\nheitä elämästä niinkuin he olisivat eläneet, ellei meitä olisi ollut.\nJa kun me vangitsimme heidät, langetettiin heitä sakkoihin. Seurauksena\noli, että he vihasivat meitä, säilyttäen sydämensä syvyydessä koston\ntoivon. Kalavartio oli kalastajien luonnollinen vihollinen, niinkuin\nkoira on -- kissan luonnollinen vihollinen ja käärme -- ihmisen.\n\nMutta tässä haluan osoittaa, että vaikka he saattoivatkin voimakkaasti\nvihata, niin voivat he olla valmiita jalomielisiinkin tekoihin.\nDemetrios Contosin historia vahvistaa sen.\n\nDemetrios Contos asui Vallejossa. Big Alekin tavoin hän oli väkevin,\nurhoollisin ja vaikuttavin mies kreikkalaisten kesken. Hän ei meitä\nmilloinkaan häirinnyt ja luulen, että minkäänlaista yhteenottoa ei\nolisi tullutkaan, jos ei hän olisi hankkinut itselleen uutta\nlohivenettä. Se oli syynä tapahtumaan. Vene oli tehty hänen omien\nohjeittensa mukaan ja erosi jossain määrin tavallisista lohiveneistä.\n\nYlpeydekseen huomasi hän uuden veneensä virheettömäksi; itse asiassa se\nolikin paras vene lahdella ja hänen tyytyväisyytensä ja kehumisensa\nolivat rajattomat. Meidän sunnuntainen retkemme \"Maria-Rebeccalla\"\nherätti pelkoa kalastajien sydämissä ja juuri tämän jälkeen Demetrios\nlähetti meille haasteen suoraan Beniciasta. Kuulimme tästä\npaikallisilta kalastajilta. Heidän sanojensa mukaan kehui Demetrios\nContos seuraavana sunnuntaina tulevansa Vallejoon ja asettavansa\nverkkonsa itse Beniciaan, sekä aikovansa pyydystää lohia, ja että\nCharles Le-Grant saisi siepata hänet, jos vain kykenisi. Minä ja\nCharles emme olleet kuulleet mitään uudesta veneestä. Meidän oma\nveneemme oli riittävän hyvä ja me emme pelänneet kilpailua minkä muun\nveneen kera tahansa.\n\nTuli sunnuntai. Haasteesta tiesivät kaikki; kalastajat ja merimiehet\nsaapuivat yhtenä miehenä höyrylaivalaiturille. Kokoontui tavaton\nihmispaljous ikäänkuin suureen jalkapallokilpailuun. Tähän hetkeen\nsaakka minä ja Charles olimme epäilevästi suhtautuneet koko\nilmoitukseen, mutta tämä tavaton kansanpaljous vakuutti meille, että\nDemetrios Contosilla todella oli jotain mielessään.\n\nPuolipäivän jälkeen, kun merituuli oli voimakkaimmillaan, näyttäytyi\ntaivaanrannalla hänen purjeensa. Purjehtien myötätuuleen hän käänsi\nveneensä, tuli noin kahdenkymmenen jalan päähän laiturista, teki\nkädellään juhlallisen eleen kuin ritari ryhtyessään taisteluun ja\nsaatuaan vastaukseksi kehoittavia tervehdyksiä, pysähtyi lahdelle noin\nkahdensadan jaardin päähän. Sitten hän laski purjeen ja ryhtyi\nlaskemaan verkkoa. Hän laski sitä vähän, ehkä viisikymmentä jalkaa,\nmutta siitä huolimatta olimme me Charlesin kanssa hämmästyneet hänen\nröyhkeydestään. Emme tienneet silloin, että hänen käyttämänsä verkko\noli vanha ja arvoton, siitä kuulimme vasta myöhemmin. Sillä saattoi\ntosin pyydystää kaloja, mutta vähänkin suuremman saaliin sattuessa\nrepeisi se palasiksi.\n\nCharles pudisti päätään ja sanoi:\n\n-- Tunnustan, että tämä hämmästyttää minua. Hyvä on, hän heitti vain\nviisikymmentä jalkaa, mutta mitä siitä? Eihän hän mitenkään ehdi nostaa\nsitä veneeseen, kun me lähdemme liikkeelle. Ja minkävuoksi hän tuli\ntänne ylpeilemään lain rikkomisella? Meidän silmiemme edessä, meidän\nsyntymäkaupungissamme?\n\nCharlesin ääni oli loukkaantunut, häntä suututti Demetrios Contosin\nröyhkeys ja hän haukkui tätä herkeämättä muutamia minuutteja.\n\nSillä aikaa Demetrios huolettomasti loikoi veneensä perässä ja piti\nsilmällä kohoja. Kun verkkoon joutuu suuri kala, alkavat kohot\nliikehtiä. Nähtävästi tapahtuikin niin, sillä hän nosti verkkoa noin\nkaksitoista jalkaa, piteli sitä hetken ilmassa ja heitti sitten\nveneeseen suuren, välkkyvän lohen. Väki rannalla tervehti häntä\nkehoittavilla huudoilla. Tätä ei Charles voinut enää sietää.\n\n-- Tule tänne, poikaseni, -- kutsui hän minua.\n\nAikaa hukkaamatta hyppäsimme alukseemme ja nostimme purjeet.\n\nVäkijoukko melusi, varoittaen Demetriota, ja kun loittonimme\nlaiturilta, näimme, kuinka hän katkaisi puukolla arvottoman verkkonsa.\nPurje oli hänellä valmiina ja minuutin kuluttua komeili se jo\nauringossa. Demetrios juoksi perään, tiukkasi purjenuoraa ja kun purje\ntäyttyi, suuntasi hän Contra Costaan.\n\nOlimme hänestä vain kolmenkymmenen jalan päässä. Charles riemuitsi. Hän\nluotti täydellisesti veneeseemme ja tiesi, että purjehdustaidossa\naniharvat saattoivat hänen kanssaan kilpailla. Hän oli vakuutettu, että\nme ehdottomasti tavoittaisimme Demetrion ja minä olin asiasta yhtä\nvarma. Mutta tilanne saikin odottamatta uuden käänteen.\n\nOli hyvä purjetuuli. Kuljimme kevyesti, mutta Demetrios loittoni\nvähitellen meistä yhä enemmän. Hän ei ainoastaan purjehtinut meitä\nnopeammin, mutta puoli astetta jyrkemminkin tuuleen kuin me.\nSivuutettuaan Contra Costan kukkulat, kääntyi hän toiselle sivulle ja\njätti meidät ainakin sata jaardia jälelle. Se harmitti meitä suuresti.\n\n-- Oho! -- huudahti Charles. -- Sehän ei ole vene, vaan kummitus, tahi\nsitten on meidän köliimme sidottu viiden gallonin tynnyri\nkivihiilipikeä.\n\nJa näytti todella, kuin niin olisi ollut asian laita. Demetrion\nmennessä sivu Sonomin kukkuloiden lahden toiselle puolen, olimme niin\ntoivottoman kaukana hänestä, että Charles kääntyi takaisin Beniciaan.\nKun palasimme höyrylaivalaituriin ja kiinnitimme veneen, ottivat\nkalastajat meidät vastaan pilkallisin huomautuksin. Me nousimme\nnöyryytettyinä maihin. -- Olkoon miten olkoon, mutta joka tapauksessa\non miehelle, joka luulee omaavansa hyvän veneen ja uskoo voivansa sitä\nerinomaisesti ohjata, tuntuva kolaus, kun tuleekin toinen mies\nveneineen ja saattaa hänet häpeään.\n\nCharles hautoi tapahtumaa muutamia päiviä. Sitten ilmoitettiin meille,\nkuten ennenkin, että seuraavana sunnuntaina Demetrios Contos uudistaisi\nkokeensa. Se koski Charlesiin. Meidän veneemme vedettiin maihin,\npuhdistettiin ja korjattiin joka kohdasta, ja Charles teki pienen\nmuutoksen köliin. Yöllä sunnuntaita vasten oli kaikki laitettu kuntoon\nsekä veneeseen asetettu uusi, leveämpi purje. Se oli niin suuri, että\noli välttämätöntä lisätä painolastia ja me asetimme veneen pohjalle\nnoin viisisataa naulaa vanhoja ratakiskoja.\n\nValkeni sunnuntai ja sen mukana ilmestyi Demetrios Contoskin ilkkuvasti\nja avoimesti rikkomaan lakia. Puolelta päivin alkoi jälleen merituuli\nja Demetrios leikkasi taaskin poikki nelisenkymmentä jalkaa mädännyttä\nverkkoaan, kohotti purjeen ja lähti aivan nenämme alta. Mutta hän oli\nyllättänyt Charlesin. Hänen purjeensa kohosi korkeammalle kuin ennen ja\ntakimaiseen purjeen kaistaan oli pantu lisää kokonainen lakana.\n\nTulimme Contra Costan kukkuloiden luo ja näytti, että kumpainenkaan\nmeistä ei voita eikä häviä. Mutta kun käännyimme toiselle kyljelle,\nlähestyimme Sanomin kukkuloita samanlaisella nopeudella, mutta\nhuomasimme, että Demetrios kohosi hiukan jyrkemmin tuuleen kuin me.\nCharles ohjasi erinomaisen taitavasti, ja veneemme kulki nopeammin kuin\nmilloinkaan.\n\nHänhän olisi voinut ottaa revolverin ja ampua Demetriota, mutta olimme\npäättäneet, ettemme ammu pakenevaa miestä, joka on syyllinen vain\npieneen rikokseen. Tässä suhteessa näytti kalastajilla ja kalavartiolla\njo kauan sitten olleen ikäänkuin hiljainen sopimus. Ellemme me ampuneet\nheitä, kun he pakenivat, eivät hekään vuorostaan ryhtyneet taisteluun,\nkun me heidät saavutimme. Niin että Demetrios Contos pakeni ja me\nkoetimme saavuttaa hänet, ei muuta. Ja jos meidän veneemme\nosoittautuisi nopeampikulkuiseksi kuin hänen, tahi jos ohjaisimme\nparemmin kuin hän, saatoimme olla vakuutettuja, että hän vuorostaan ei\nvastustelisi, jos hänet kerran tavottaisimme.\n\nKovassa tuulessa ja suurin purjein tuntui kulku meistä hauskalta.\nMeidän täytyi olla koko ajan varuillamme, ettemme kaatuisi. Charlesin\nohjatessa minä pitelin kädessäni purjenuoraa vain yhden kerran tapin\nympäri kierrettynä ja se saattoi päästä irti koska hyvänsä. Demetrios\nhoiteli omaa venettään yksin, ja saatoimme nähdä, että hänellä oli\nmolemmat kädet kiinni.\n\nNähtävästi koettelimme turhaan häntä tavoittaa. Hänen veneensä oli\ntodellakin parempi kuin meidän. Ja vaikka Charles ohjasi yhtä hyvin\nkuin hänkin, jollei paremminkin, niin ei mikään auttanut.\n\n-- Hellitä purjenuora, -- käski Charles.\n\nVeneemme kääntyessä myötätuuleen kuului korviimme Demetrion ivallinen\nnauru. Charles pudisti päätään sanoen:\n\n-- Huomaan, ettei tästä tule mitään. Demetriolla on parempi vene kuin\nmeillä. Jos hän tulee ensi sunnuntaina uudelleen, täytyy keksiä joku\nuusi keino.\n\nTällä kertaa tuli minun kekseliäisyyteni avuksi.\n\n-- Mitä tuumitte siitä, -- sanoin minä seuraavana keskiviikkona, -- jos\nminä ajan ensi sunnuntaina Demetriota ja te odotatte häntä Vallejon\nlaiturilla?\n\nCharles tuumi hetken ja iski kädellään polveensa.\n\n-- Hyvä ajatus! Ohoh, sinun aivosi alkavat jo toimia. Teet kunniaa\nopettajallesi. Mutta sinun ei pidä ajaa häntä liian kauas, -- jatkoi\nhän hetken kuluttua, -- muuten menee hän San-Pauliin sensijaan että\nohjaisi Vallejoon, ja minä joudun turhaan häntä laiturilla odottamaan.\n\nLauantaina oli Charlesilla huomautettavaa suunnitelmaa vastaan.\n\n-- Kaikki saavat tietää minun menneen Vallejoon ja voit siitä päättää,\nettä myöskin Demetrios saa siitä tiedon. Pelkään suunnitelmamme menevän\nmyttyyn.\n\nTämä huomautus oli hyvin perusteltu ja koko jälellä olevan päivän olin\nhyvin levoton. Mutta yöllä välähti mieleeni uusi ajatus ja\nkärsimättömänä herätin raskaasti nukkuvan Charlesin.\n\n-- Mitä? Mikä hätänä? Tulipalo? -- huudahti hän.\n\n-- Ei, -- sanoin minä, -- nähkääs, olen tuuminut asiaa. Kuulkaahan.\nSunnuntaina olemme molemmat rannalla siihen saakka, kunnes Demetrion\npurje näyttäytyy. Se vie kaikki epäilykset harhaan. Ja kun Demetrios\nnäyttäytyy, te menette kiirehtimättä kaupunkiin. Kalastajat luulevat\nteidän poistuvan senvuoksi, että teistä tuntuu nololta jäädä tappiomme\njälkeen katsomaan laitonta pyydystystä.\n\n-- Tähän asti hyvin; -- huomautti Charles, minun pysähtyessäni vetämään\nhenkeä.\n\n-- Vieläpä sangen hyvin -- jatkoin minä ylpeänä. -- Te siis\nhuolettomasti menette kaupunkiin päin, mutta tuskin olette päässeet\nkulman taa, kun alatte kaikin voimin kiirehtiä Dan Maloneyn luo.\nOttakaa hänen pieni hevosensa -- ja nelistäkää maantietä Vallejoon. Tie\non hyvä ja te saavutte Vallejoon ennenkuin Demetrios on ehtinyt sinne\nvastatuuleen.\n\n-- Mitä hevoseen tulee, niin järjestän kaikki heti aamulla kuntoon, --\nsanoi Charles hyväksyen tuuman ilman muuta.\n\n-- Kuule, -- sanoi hän hiukan myöhemmin, herättäen tällä kertaa minut\nraskaasta unesta.\n\nKuulin hänen naurunsa pimeässä.\n\n-- Kuule, ystäväiseni, sopiiko kalavartion miehen ratsastaa, mitä?\n\n-- Ennakkoluuloja, -- vastasin minä. -- Tämä on juuri sitä, mitä te\naina opetatte: \"koettakaa omata yksi mielijohde enemmän kuin\nvastustajanne ja te voitatte hänet ehdottomasti\".\n\n-- Ha -- ha, -- nauroi hän. -- Ja älköön nimeni olko Charles Le-Grant,\nellei tällä kertaa mielijohde hevosesta vie lopullisesti sisua\nvastustajalta.\n\n-- Mutta kykenetkö sinä yksin hoitamaan venettä? -- kysyi hän\nperjantaina. -- Muista, että siinä on suunnaton purje.\n\nAloin todistaa kykyäni ja puolustaa sitä niin innokkaasti, että hän ei\nasiasta puhunut sen enempää, mutta lauantaina hän viittasi, että\npitäisi ottaa takimaisesta kappaleesta kokonainen lakana pois. Luulen,\nettä kasvoilleni ilmestynyt pettymyksen ilme saattoi hänet luopumaan\ntästä aikeesta. Minä olin hyvin ylpeä merimieskyvyistäni ja halusin\ntavattomasti päästä yksinäni suurin purjein ajamaan takaa pakenevaa\nkreikkalaista.\n\nSunnuntai tuli ja Demetrios Contos ilmestyi. Me olimme jo tottuneet\nsiihen, että silloin kokoontuivat kalastajat höyrylaivalaiturille\ntervehtimään häntä ja nauramaan meidän tappiollemme. Hän laski purjeen\nparin sadan jaardin päähän meistä ja heitti, kuten ennenkin,\nviisikymmentä jalkaa mädännyttä verkkoa.\n\n-- Arvelen tämän hulluuden jatkuvan niin kauan kuin hänellä riittää\nmädännyttä verkkoa, -- sanoi Charles tahallisen äänekkäästi, niin että\nmonet kreikkalaiset kuulivat sen.\n\n-- Silloin annan minä hänelle oman vanhan verkkoni, -- huomautti eräs\nheistä ilkeästi.\n\n-- Samantekevää, -- vastasi Charles. -- Minulla on itsellänikin\nmuutamia vanhoja verkkoja ja hän voi ne saada, jos haluaa.\n\nKaikki nauroivat tälle hyväntahtoisesti, sillä Charlesin vastauksesta\nkävi selville, että hänet oli nolattu.\n\n-- No, hyvästi sitten, poikaseni, -- sanoi Charles minulle hetkeä\nmyöhemmin, -- arvelen olevan ajan mennä kaupunkiin Maloneyn luo.\n\n-- Saanko minä viedä veneen? -- kysyin.\n\n-- Miksei, vie vain, -- vastasi hän, kääntyi ja lähti hitaasti\nmenemään.\n\nDemetrios nosti verkosta kaksi suurta lohta ja minä hyppäsin veneeseen.\nKalastajat tunkeilivat ivaten ympärilläni, ja kun minä valmistauduin\nnostamaan purjetta, heittelivät he myrkyllisiä neuvoja ja letkauksia.\nHe tarjosivat toisilleen mielettömiä vetoja, että minä varmasti\ntavoitan Demetrion ja kaksi heistä, otettuaan itselleen ratkaisijan\nosan, totisina pyysi päästä mukaan ollakseen henkilökohtaisesti\npidättämisen tapahtuessa läsnä.\n\nMutta minä en kiirehtinyt. Odotin sen ajan, minkä luulin Charlesin\ntarvitsevan ehtiäkseen Vallejoon ja, näyttäen muka tyytymättömältä\npurjeen asentoon, tein pienen korjauksen köysissä, joiden avulla\nkahveli nostettiin. Ja vasta silloin, kun olin varma siitä, että\nCharles oli jo ehtinyt Maloneyn luo ja istui ratsailla, loittonin\nlaiturista ja nostin purjeen. Kova vihuri täytti sen äkkiä ja vene otti\nhiukan vettä. Se oli pikku asia, joka saattaa tapahtua parhaimmallekin\nmerimiehelle ja vaikka minä viipymättä hellitin purjenuoraa ja vene\npalautui asentoonsa, nauroivat kalastajat hyvin ivallisesti ikäänkuin\nolisin tehnyt anteeksiantamattoman virheen.\n\nKun Demetrios näki vartioveneessä vain yhden miehen, melkeinpä\npoikasen, halutti häntä leikkiä minun kanssani. Tehtyään lyhyen\nkäännöksen ja jätettyään minut jäljelle noin kolmekymmentä jalkaa, hän\nhellitti hiukan purjetta ja palasi höyrylaivalaiturille. Täällä hän\nristeili lyhyin kääntein myötätuntoisten katsojien suureksi\nihastukseksi. Olin koko ajan hänen takanaan ja tein kaikki hänen\nliikkeensä, silloinkin, kun hän kääntyi myötätuulen ja heitti purjeen\ntoiselle puolelle, -- se on hyvin vaarallista sellaisessa tuulessa.\n\nHän toivoi, että minä tekisin haaksirikon, koska voimakkaan laskuveden\naikana oli kova tuuli, joka nostatti jyrkkiä, teräviä laineita. Mutta\nminä olin innoissani, enkä ole koskaan ohjannut niin hyvin kuin tuona\npäivänä. Aivoni toimivat nopeasti ja helposti, käteni pitelivät nuoria\nkevyesti ja varmasti, huomasin vaistomaisesti tuhansia pikkuseikkoja,\njoita veneen hoitajan on otettava huomioon.\n\nMinun sijastani oli Demetrios vähällä kärsiä haaksirikon. Jotakin\ntapahtui hänen kahvelilleen ja se ei voinut laskeutua tarpeeksi. Lyhyen\nvälimatkan päästä, jonka hän oli minulta voittanut taitavalla\nkäänteellä, huomasin, kuinka hän kärsimättömästi työskenteli koettaen\nlaskea kahvelia. En antanut hänelle kauan aikaa ja hän oli pakoitettu\npalaamaan peräsimen luo.\n\nKahveli tuotti hänelle levottomuutta. Hän lakkasi leikkimästä kanssani\nja suuntasi, yhä luovien, Vallejoon. Suureksi kummastuksekseni huomasin\nvoivani kohota enemmän tuuleen kuin hän. Jos veneessäni olisi ollut\ntoinen mies, olisimme saavuttaneet edun kreikkalaisesta, senvuoksi,\nettä ollessaan vain muutamia jalkoja minun edelläni hän ei uskaltanut\njättää peräsintä saadakseen kahvelin lasketuksi.\n\nKun Demetrios ei voinut kohota jyrkästi tuuleen, alkoi hän hellittää\npurjetta koettaen edetä. Sen hän saattoikin tehdä niin kauan kuin minä\nkohosin tuuleen. Mutta sitten käännyin ja tultuani lähemmäksi hän\ntekeytyi ikäänkuin aikoisi muuttaa suuntaa. Hellitin purjetta\nehtiäkseni ennen. Mutta se olikin vain viekas juoni, hän otti heti\nentisen suunnan -- ja minä kiiruhdin voittamaan takaisin kadotettua\nvälimatkaa.\n\nHän purjehti ehdottomasti minua taitavammin. Tuon tuostakin olin hänet\ntavoittamaisillani, mutta joka kerran luiskahti hän jollain keinolla\npois. Senlisäksi kiihtyi tuuli, ja kumpaisenkin meistä täytyi varoa,\nettemme kaatuisi. Minun veneeni pysyi pystyssä vain ylimääräisen\npainolastin vuoksi. Istuin tuulenpuoleisella laidalla ja pitelin\nkäsissäni purjenuoraa ja peräsintä. Olin pakoitettu kiivaiden vihurien\ntullessa usein hellittämään purjetta, joka joutui pois tuulesta ja minä\nkadotin vauhtia sekä aikaa. Ainoa lohdutukseni oli se, että Demetrion\ntäytyi tehdä samoin ja yhtä usein.\n\nVoimakas laskuvesi aiheutti tavattoman myrskyisän aallokon, ja vesi\ntuon tuostakin tuli yli laidan. Minä kastuin ja vieläpä purjekin oli\nmelkein puoliväliin saakka märkä. Kerran onnistui minun saavuttaa\nDemetrios ja keulani iski hänen veneensä keskelle. Tässä juuri olisi\ntarvittu toinen mies. Juoksin eteenpäin hypätäkseni hänen veneeseensä,\nmutta hän tyrkkäsi nauraen veneen airolla etemmäksi.\n\nSaavuimme lahden suulle ja eteemme aukeni mittaamaton meri. Tässä\nyhtyvät Vallejon ja Carquinezin lahdet. Edelliseen laskee Napan ja\nmuiden rantajokien vedet ja jälkimmäiseen vedet Seynsenin lahdesta sekä\nSacramento ja Joaquin joista. Yhtyessään nämä eri suunnilta tulevat\nvedet muodostavat kauhean ristiaallokon. Kaiken lisäksi puhalsi tuuli\nviidentoista mailin päästä San-Paulin lahdelta ja ajoi tänne\nsuunnattomia vesivuoria.\n\nVastakkain tulevat vedet törmäsivät villillä pauhulla yhteen joka\npuolelta, muodostaen kuohuvia vesiputouksia ja syviä kuiluja,\nraivokkaiden aaltojen vieriessä yli kannen sekä tuulen ylä- että\nalapuolelta. Tähän sekaantui eteenpäin kiitävien vesivuorien jyminä ja\ntuntui kuin olisi käynyt kova ukkonen.\n\nOlin jonkinlaisessa mielettömyyden tilassa. Vene kiisi nopeasti,\nnousten ja laskien kuin kilpa-ajohevonen. Vaivoin pidätin ihastustani\npurkautumasta. Suunnaton purje, ulvova tuuli, raivokkaat aallot, tuon\ntuostakin sukeltava vene, -- ja minä, hiekkajyvänen, kiisin kaiken\ntämän kaaoksen keskellä eteenpäin voittoisana ja ylpeänä.\n\nLentäessäni eteenpäin kuin voittaja, vene sai hirmuisen iskun ja\npysähtyi heti. Tulin heitetyksi eteenpäin ja putosin pohjalle. Kun\nhyppäsin ylös, vilkkui silmieni edessä viheriähkö simpukoilla peittynyt\nesine ja ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut; -- siinä oli vedenalainen\npaalu, merenkulkijan kauhu. Kukaan ei voi varoa sitä. Se oli veden alla\nja voimakkaan aallokon vuoksi oli mahdoton sitä aikanaan nähdä ja\nkarttaa.\n\nNähtävästi koko veneen keula oli murtunut, sillä muutamien sekunttien\nkuluttua oli vene puolillaan vettä. Sitten tuli sisään pari kolme\naaltoa ja vene alkoi raskaan painolastin vuoksi painua suoraan pohjaan.\nTämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä sotkeuduin purjeeseen ja\njouduin veden alle. Kun pääsin jälleen pinnalle, vetäen henkeä niin,\nettä keuhkot olivat haljeta, ei airoista näkynyt jälkeäkään. Ne oli\nnähtävästi virta vienyt. Näin Demetrios Contosin katsovan taakseen ja\nkuulin hänen kostonhimoisen, ilkkuvan naurunsa, joka kaikui riemuiten\nyli veden. Hän jatkoi rauhallisesti kulkuaan, jättäen minut kuolemaan.\n\nEi ollut muuta tehtävää kuin odottaa loppua, joka tällaisessa\nhirmuisessa myllerryksessä oli vain muutamien minuuttien kysymys.\nPidättäen hengitystä ja voimakkaasti työskennellen käsillä,, onnistuin\nriisumaan pitkävartiset saappaani ja takkini. Siitä huolimatta oli\nhengitykseni hyvin lyhyttä ja pian varmistuin siitä, että vaikeus ei\nollut niin paljon uimisessa kuin hengittämisessä.\n\nSuunnattomat aallot heittelivät minua puolelta toiselle ja vyöryivät\nyli pääni; ne tukahduttivat minut, täyttivät silmät, korvat ja suun.\nSitten tunsin ikäänkuin jalkojani olisi puristanut ja minua alkoi vetää\nalaspäin. Mutta samassa tulin jälleen heitetyksi ylös kiehuvaan\nvesiputoukseen ja kun aioin vetää henkeä, syöksyi suuri,\nvaahtoharjainen vesivuori ja peitti pääni.\n\nKauemmin oli mahdoton kestää. Hengitin enemmän vettä kuin ilmaa ja tuon\ntuostakin painuin veden alle. Suonenvedontapaisesti, vaistomaisesti\nponnistelin vielä ja puoleksi tiedottomassa tilassa tunsin, kuinka\nminuun tartuttiin olkapäistä ja nostettiin veneeseen.\n\nMakasin jonkun aikaa poikittain penkillä, kasvot alaspäin, ja vesi\njuoksi suustani. Käännyin sitten voimattomasti haluten nähdä, kuka\nminut pelasti. Ja perässä, toisessa kädessä purjenuora ja toisessa\nperäsin, hyväntahtoisesti hymyillen, istui Demetrios Contos. Hän ei\nhalunnut minua pelastaa, kertoi hän myöhemmin, mutta hänen parempi\npuolensa pääsi voitolle ja ohjasi hänet takaisin.\n\n-- Kuinka on, kaikki hyvin? -- kysyi hän.\n\nKoettelin sanoa \"kyllä\", mutta en vielä voinut.\n\n-- Te ohjaatte venettä erinomaisesti, -- sanoi hän. -- Niinkuin\naikuinen.\n\nDemetrion Contosin kohteliaisuus oli hyvin arvokas ja minä kuuntelin\nahnaasti hänen jokaista sanaansa, mutta saatoin ainoastaan nyökäyttää\npäätäni kiitokseksi.\n\nEmme puhuneet enempää, sillä minä en ollut vielä toipunut ja\nDemetriolla oli täysi työ veneen hoitamisessa. Hän ohjasi Vallejoon\nlaituriin, sitoi veneen kiinni ja auttoi minua nousemaan. Samassa astui\nsiihen Charles ja pani kätensä hänen olkapäälleen.\n\n-- Hän pelasti minun henkeni, -- vastasin minä, -- ja minusta tuntuu,\nettä häntä ei pidä vangita.\n\nCharles hämmästyi ensin, mutta sitten hänen kasvonsa valkenivat, kuten\ntavallisesti, kun hän päätti jotain.\n\n-- En voi sille mitään, poikaseni, -- sanoi hän lempeästi. -- En voi\ntoimia velvollisuuttani vastaan ja se sanoo selvästi, että minun on\nhänet vangittava. Tänään on sunnuntai ja hänellä on veneessään kaksi\ntänään saatua lohta. Mitä minä voin tehdä?\n\n-- Mutta hän pelasti minut, -- toistin minä, kykenemättä tuomaan muuta\npuolustusta esiin. Demetrion kasvot mustuivat vihasta kuullessaan\nCharlesin päätöksen. Hänellä oli tunne, että häneen nähden ei menetelty\noikeudenmukaisesti. Parempi puoli hänessä riemuitsi, että oli tehnyt\njalomielisen teon, pelastanut avuttoman vihollisensa, ja nyt tämä\nvihollinen vei hänet putkaan.\n\nCharles ja minä emme olleet hyvällä tuulella palatessamme Beniciaan.\nMinä nojasin lain henkeen, mutta Charles sen kirjaimeen. Omalta\nnäkökannaltaan katsoen ei hän voinut muuta tehdä. Laki sanoi selvästi,\nettä lohenpyynti oli sunnuntaisin kielletty. Hän oli vartiomies ja\nhänen velvollisuuksissa kuului valvoa, että lakia noudatettiin. Siinä\nkaikki. Hän täytti velvollisuutensa ja hänen omatuntonsa oli puhdas.\nSiitä huolimatta kaikki tämä tuntui minusta epäoikeudenmukaiselta ja\ntunsin itseni Demetrios Contosin edessä syylliseksi.\n\nKahden päivän kuluttua matkustimme Vallejoon oikeuteen. Olin\ntodistajana ja vahvistin oikeuden edessä nähneeni, kuinka Demetrios sai\nkaksi lohta, jotka Charles häneltä löysi pidättäessään hänet. Tämä oli\nvihatuin velvollisuus, joka minulla koskaan elämässäni oli ollut.\n\nDemetriolla oli asianajaja, mutta tämä oli toivoton tapaus. Jury\nneuvotteli vain viisitoista minuuttia ja julisti hänelle langettavan\ntuomion. Hänet tuomittiin maksamaan sata dollaria sakkoa, tahi olemaan\nvankeudessa viisitoista päivää.\n\nCharles astui tuomarin sihteerin luo.\n\n-- Minä maksan sakon, -- sanoi hän asettaen pöydälle viisi\nkahdenkymmenen dollarin kultarahaa. -- Tämä... tämä on ainoa pääsy\ntilanteesta, -- sanoi hän kääntyen minuun.\n\nKyyneleet juoksivat silmistäni ja minä tartuin hänen käteensä.\n\n-- Minä maksan, -- aloin minä.\n\n-- Puolet, -- keskeytti hän. -- Tietysti, niin arvelinkin.\n\nSamaan aikaan sai Demetrios tietää asiamieheltään, että Charles oli\nmaksanut hänen sakkonsa.\n\nHän meni Charlesin luo, pusersi tämän kättä ja kaikki hänen kuuma,\nnuori verensä tulvahti kasvoihin. Haluamatta jäädä jälkeen\njalomielisyydessä, hän alkoi vaatia, että saisi itse maksaa asiamiehen\npalkkion sekä sakon ja suuttui, kun ei Charles sallinut hänen sitä\ntehdä.\n\nLuulen, että tämä Charlesin teko selvensi kalastajille lain merkitystä\nenemmän kuin mikään muu. Sen jälkeen tunsivat he häntä kohtaan suurta\nkunnioitusta; minä taas puolestani kuljin hyvän merimiehen maineessa.\nDemetrios Contos ei ainoastaan jättänyt lain rikkomista, vaan tuli\nhyväksi ystäväksemme ja pistäytyi usein Beniciaan juttelemaan\nkanssamme.\n\n\n\n\nKELTAINEN LIINA.\n\n\n-- En tietystikään halua sinua käskeä, -- sanoi Charles minulle, --\nmutta olen jyrkästi sinun aikomustasi vastaan tehdä vielä yksi retki.\nSinä olet ollut kovissa otteluissa epätoivoisten miesten kanssa,\npäässyt terveenä ja vahingoittumattomana, niin että olisi sääli, jos\nsinulle nyt lopussa jotain tapahtuisi.\n\n-- Mutta kuinka minä voin kieltäytyä viimeisestä retkestä? -- kysyin\nnuorekkaan innostuneena. -- Täytyyhän kaikella olla päättäjäiset,\nsenhän te tiedätte.\n\nCharles nosti toisen jalkansa toisen päälle, nojautui tuolin selustaan\nja alkoi tuumia.\n\n-- Se on totta. Mutta miksi ei sanota päättäjäisiksi Demetrios Contosin\nvangitsemista? Sinä selviydyit hyvin, elävänä ja terveenä, huolimatta\nsiitä, että kastuit läpimäräksi ja... ja...\n\nHänen äänensä katkesi ja hän ei voinut hetkeen puhua. -- Enkä minä anna\nitselleni ikinä anteeksi, jos sinulle jotain tapahtuu.\n\nNauroin Charlesin epäilylle, mutta hän taivutti minut rakkaudellaan;\nminä suostuin ja päätin katsoa viimeisen retken jo tehdyksi. Olimme\nolleet yhdessä kaksi vuotta, ja nyt minä jätin kalavartion\ntäydentääkseni kasvatustani. Olin ansainnut riittävästi rahoja kolmen\nvuoden oleskelua varten korkeakoulussa ja vaikka lukukausi alkoi vasta\nmuutamien kuukausien kuluttua, päätin matkustaa valmistautuakseni\nsisäänpääsytutkintoon.\n\nTavarani olivat asetetut mukavaan laiva-arkkuun, ja kun aioin jo ostaa\npiletin matkustaakseni rautateitse Oaklandiin, saapui Neil Partington\nBeniciaan. \"Pohjan hirveä\" tarvittiin erääseen kiireelliseen toimeen\nAlalahdella, ja Neil sanoi haluavansa mennä suoraan Oaklandiin. Se oli\nhänen syntymäkaupunkinsa ja kun minun piti asua hänen perheessään\nkorkeakoulussa oleskeluni ajan, pyysi hän minua tuomaan tavarani\nveneeseen ja lähtemään hänen mukanaan.\n\nTavarat tuotiin ja kahden, kolmen aikaan iltapäivällä nostimme\nsuurpurjeen \"Pohjan Hirvellä\" ja läksimme. Oli kiduttavan tyyni.\nMerituuli, joka oli puhaltanut koko kesän, oli nyt lakannut ja sen\nsijaan puhaltelivat oikukkaat vihurit alituisesti selkeältä taivaalta,\nniin että ei ollut mitään mahdollisuutta arvioida perilletuloaikaa.\nMe lähdimme liikkeelle laskuveden aikana. Mennessämme alas\nCarquinez-lahtea katselin viimeisen kerran Beniciaan ja lahteen\nTurnerin veistämön luona, jossa me piiritimme \"Lancashiren\nkuningatarta\" ja sieppasimme kreikkalaisten kuninkaan Big Alekin.\nLahden suulla katselin mielenkiinnolla paikkaa, jossa olisin muutamia\npäiviä aikaisemmin hukkunut, ellei kunnon Demetrios Contos olisi minua\npelastanut. Sakea sumu tuli kuin seinä vastaamme San-Paulin lahdessa ja\nmuutamien minuuttien kuluttua kulki \"Pohjan Hirvi\" umpimähkään\nharmaassa pilvessä. Perässä seisova Charles näytti vaistomaisesti\narvaavan tien. Hän tunnusti, ettei itsekään tietänyt, kuinka se\ntapahtui, mutta hänellä oli oma tapansa ottaa huomioon tuuli, virta,\nvälimatkat, aika, luovaukset ja kulun nopeus, -- se oli suorastaan\nihmeteltävää.\n\n-- Tuntuu kuin selviäisi hiukan, -- sanoi Neil Partington noin kahden\ntunnin kuluttua siitä, kun sumu meidät yllätti. -- Missä te luulette\nmeidän olevan, Charles?\n\nCharles katsoi kelloaan.\n\n-- Kello on kuusi ja laskuvesi jatkuu kolme tuntia, -- vastasi hän\nasiaan kuulumattomasti.\n\n-- Mutta missä me teidän mielestämme olemme? -- tiukkasi Neil.\n\nCharles tuumi hetken ja sanoi:\n\n-- Laskuvesi on hiukan loitontanut meitä oikeasta suunnasta, mutta jos\nsumu nyt selviäisi, -- ja täytyyhän sen loppujen lopuksi selvitä, --\nniin huomattaisiin, että emme ole tuhannenkaan mailin päässä Mc-Near\nlaiturilta.\n\n-- Olisitte joka tapauksessa voineet määrätä välimatkan joitakin\nmaileja täsmällisemmin, -- murisi Neil antaen ymmärtää olevansa\ntyytymätön.\n\n-- No, hyvä on, -- sanoi Charles päättäväisesti, -- ei lähempänä\nneljännestä, eikä kauempana puolta mailia.\n\nPuhalsi pieni ajottainen vihuri ja sumu hälveni huomattavasti.\n\n-- Mc-Near on juuri tuolla kohdalla, -- sanoi Charles, osoittaen\npeukalollaan sumuun.\n\nKaikki kolme katsoimme kiinteästi sinnepäin, kun \"Pohjan Hirvi\"\nkolahtaen törmäsi johonkin ja pysähtyi. Juoksimme keulaan ja näimme\nkokkapuun sotkeutuneen lyhyen, huonon maston likaisiin köysiin. Alus\noli törmännyt kiinalaiseen dshonkkaan, joka seisoi ankkurissa.\n\nSamalla hetkellä kun tulimme keulaan, viisi rääsyistä kiinalaista\nikäänkuin mehiläisparven ajamina syöksyi kajuutasta.\n\nEnsimmäisenä oli paksu, hyvillä lihaksilla varustettu mies, joka pisti\nsilmiin rokonarpisten kasvojensa ja päässään olevan keltaisen liinan\nvuoksi. Se oli Keltainen Liina, -- kiinalainen, jonka olimme vanginneet\nlaittomasta kalanpyydystyksestä vuosi sitten ja joka sitten oli vähällä\nupottaa \"Pohjan Hirven\". Hän oli sen vähällä tehdä nytkin rikkoessaan\nlaivakulun sääntöjä.\n\n-- Miksi te asetutte tähän keskelle reittiä ilman merkkilyhtyä? --\nhuusi Charles kiukkuisesti. -- Mitä hittoa te oikein ajattelette,\nkeltanaamaiset moukat!\n\n-- Te haluatte tietää, mitä he ajattelevat? -- huomautti Neil\nrauhallisesti. -- Katsokaahan tuonne, niin asia teille selviää.\n\nKatsoimme Neilin osoittamaan suuntaan ja näimme, että dshonkan\navonainen ruuma oli täynnä äsken pyydystettyjä kaloja, joiden joukossa\noli myriaadeja, neljännestuuman ja sitäkin pienempiä kalanpoikasia.\nKeltainen Liina ehti saada tämän saaliin nousuveden aikana ja käyttäen\nhyväkseen sumua, asettui rohkeasti ankkuriin, aikoen asettaa\npyydyksensä laskuveden aikana vielä kerran.\n\n-- Nii-i-in, -- sanoi Neil venyttäen sanoja. -- Täytyy tunnustaa, ettei\nkoko vaiherikkaan toimintani aikana kalavartion päällikkönä minulle\nvielä milloinkaan ole onnistunut niin helpolla siepata kalavarkaita\nkuin nyt. Mitä teemme heidän kanssaan, Charles?\n\n-- Hinaamme kai dshonkan San-Rafaeliin, -- vastasi hän. Sitten kääntyi\nhän minun puoleeni.\n\n-- Meneppä, poikaseni, dshonkkaan, niin heitän sinulle köyden. Jos ei\ntule jälleen tyyntä, niin ehdimme lahden poikki ennen matalimman veden\ntuloa, olemme yötä San-Rafaelissa ja huomenna puolenpäivän aikaan\nolemme Oaklandissa.\n\nCharles ja Neil alkoivat \"Pohjan Hirvellä\" hinata dshonkkaa. Minä menin\nsen perään ja otin saaliin haltuuni tarttuen peräsimeen.\n\nTällä aikaa hälveni sumu kokonaan ja Charlesin otaksuma olinpaikastamme\nosoittautui oikeaksi: noin puolen mailin päässä näimme Mc-Near'in\nlaiturin. Purjehtien pitkin läntistä rantaa sivuutimme Pedron niemen\nkiinalaisten ankeriaanpyydystäjien katsellessa rannalta. He nostivat\nkauhean melun nähdessään vartioveneen hinaavan yhtä heidän\ndshonkeistaan.\n\nRannalta tuleva tuuli oli ajottainen ja puuskittainen. Olisi ollut\nmeille parempi, jos tuuli olisi ollut voimakkaampi. Pikkuinen\nSan-Rafaeljoki, jota myöden meidän täytyi purjehtia päästäksemme\nkaupunkiin ja jättääksemme vangit viranomaisille, oli osittain\nmuodostunut soista ja vesiperäisistä niityistä ja oli hyvin vaikeasti\nkuljettavissa keskikorkuisen veden aikana, -- mutta matalan veden\naikana aivan mahdoton. Vesi oli jo vähentynyt puoleen ja meidän oli\nkiirehdittävä. Tätä esti raskas dshonkka, joka oli kuollutta painoa ja\nsuuresti hidastutti \"Pohjan Hirven\" kulkua.\n\n-- Sano noille lurjuksille, että nostavat purjeen, -- sanoi Charles\nminulle. -- Meillä ei ole pienintäkään halua seisoa koko yötä\npaikoillamme.\n\nAnnoin käskyn Keltaiselle liinalle, joka tyytymättömän näköisenä murisi\njotain miehilleen. Hänellä oli kuolettavan kylmä, hän värisi ja\nkoukisteli kuin suonenvedossa silmien ollessa aivan tylsät ja\nverenpunaiset. Tämän vuoksi tulivat hänen kasvonsa vielä\nepämiellyttävimmiksi ja kun hän heitti minuun pahan, läpitunkevan\nkatseen, hätkähdin muistaessani yhteenottomme viime vuonna.\n\nHänen miehistönsä veti vastahakoisesti köysistä ja omituinen\nvierasmaalainen, vino, ruskea purje kohosi ylös. Me kuljimme nyt\nhyvässä tuulessa, ja kun Keltainen liina kiinnitti purjenuoraa, dshonka\nsyöksähti eteenpäin ja hinausköysi hölleni. Niin nopeasti kuin \"Pohjan\nHirvi\" kulkikin, dshonka tavoitti sen kuitenkin, ja välttääkseni\nyhteentörmäystä nousin hiukan enemmän tuuleen. Mutta dshonka meni\nsittenkin nopeammin ja muutaman minuutin kuluttua minä olin \"Pohjan\nHirven\" tasalla tuulen yläpuolella. Hinausköysi jännittyi suoraan\nkulmaan molempien alusten väliin ja tilanne oli melko naurettava.\n\n-- Päästäkää irti! -- huusin.\n\nCharles epäröi.\n\n-- Kaikki on kunnossa, -- lisäsin minä. -- Ei mitään tapahdu. Me\nmenemme jokeen edeltä ja te seuraatte koko matkan San-Rafaeliin.\n\nCharles päästi irti ja Keltainen liina lähetti yhden miehistään keulaan\nkorjaamaan köyden. Lähestyvässä pimeydessä ehdin sivuuttaa joen suun ja\npurjehtiessani sitä pitkin saatoin vaivoin eroittaa matalikot. \"Pohjan\nHirvi\" oli viiden minuutin matkan päässä takanamme ja me jätimme sen\nyhä kauemmaksi luoviessamme ylös pientä jokea. Ilman Charlesia minun\ntäytyi olla varuillani viiden vankini suhteen, mutta pimeys vaikeutti\nheidän silmälläpitoaan, joten vedin housujen taskusta revolverin ja\npanin sen takin taskuun voidakseni saada sen nopeammin esille.\n\nPelkäsin ainoastaan Keltaista liinaa; hän tiesi sen ja niinkuin\nseuraavasta näkyy, käytti sitä hyväkseen. Hän istui muutamien jalkojen\npäässä minusta tuulenpuolisella laidalla, ja saatoin vain huonosti\neroittaa hänen ruumiinsa ääriviivat, mutta pian varmistuin, että hän\nhitaasti vetäytyi minuun päin. Aloin pitää silmällä hänen liikkeitään.\nPitäen peräsintä vasemmassa kädessä, laskin oikean taskuun ja tartuin\nrevolveriin.\n\nNäin, kuinka hän lähestyi muutamia tuumia ja valmistauduin juuri\närjäsemään, että hän palaisi omalle paikalleen, kuin minut yhtäkkiä\nvoimakkaalla töytäyksellä kaadettiin kumoon: raskas ihmisruumis hyppäsi\npäälleni alatuulen puoleiselta penkiltä. Se oli eräs miehistöstä. Hän\ntarttui oikeaan käteeni niin, etten voinut vetää sitä taskusta ja\ntoisella kädellään hän tukki suuni. Tietystikin minun olisi onnistunut\nvapauttaa käteni ja nostaa hälyytys, jos olisin voinut ryhtyä\ntaisteluun, mutta samalla hetkellä syöksyi päälleni myöskin Keltainen\nliina.\n\nTemmelsin avuttomana veneen pohjalla, missä käteni ja jalkani\nsidottiin. Suuni tukittiin likaisella paidalla, kuten myöhemmin näin.\nKeltainen liina tarttui peräsimeen, antaen kuiskaamalla käskyjä; mutta\nolopaikastamme ja purjeiden asennosta, jotka kuvastuivat epäselvinä\ntähtiä vastaan yläpuolellani, tiesin, että dshonkka meni pienen,\nmatalan joen suuhun, joka laski tässä paikassa San-Rafaeliin.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua laskimme kauniisti rannalle ja purje\nlaskettiin äänettömästi. Kiinalaiset vaikenivat, oli täydellinen\nhiljaisuus. Keltainen liina istui minun rinnallani koettaen pidättää\ntiheää, kähisevää yskäänsä. Kului ehkä seitsemän, kahdeksan minuuttia\nja minä kuulin Charlesin äänen \"Pohjan Hirveitä\", joka meni ohi.\n\n-- En voi sanoa, kuinka tyytyväinen olen, että poikanen onnellisesti\nlopetti työnsä kalavartiossa, -- kuulin hänen sanovan Neilille.\n\nNeil sanoi jotain, mitä en eroittanut ja Charles alkoi jälleen:\n\n-- Pojalla on taipumusta merenkulkuun ja jos hän, lopetettuaan\nkorkeakoulun, käy erikoisen purjehduskurssin sekä suorittaa\nvaltamerimatkoja, niin mielestäni kykenee hän aikanaan parhaimmankin\nlaivan päälliköksi.\n\nTämä kaikki oli minulle erittäin imartelevaa, mutta vähitellen äänet\nsumuun katoavalla \"Pohjan Hirvellä\" alkoivat kuoleutua ja minä, maaten\ntässä sidottuna omien vankieni vankina, en todellakaan ollut\nsellaisessa tilassa, että olisin voinut iloita hymyilevästä\ntulevaisuudestani. \"Pohjan Hirven\" mukana meni viimeinenkin toivoni. En\nvoinut aavistaa, mikä minua odotti, sillä kiinalaiset olivat minulle\nvierasta rotua, mutta sen tiesin, että pilaa he eivät tällaisissa\nasioissa laske.\n\nOdotettuaan muutaman minuutin miehistö nosti purjeen ja Keltainen liina\nohjasi dschonkan alas San-Rafael joen suulle päin. Vesi oli yhä\nmataloitunut ja hänellä oli suuri työ välttäessään matalikolle\ntarttumista. Minä toivoin sitä, mutta hänen onnistui suoriutua\nkunnollisesti.\n\nPäästyämme joesta nousi kiinalaisten kesken äänekäs kiista, joka\nnähtävästi koski minua. Keltainen liina puhui innokkaasti ja toiset\nvastustivat yhtä innokkaasti. Oli selvää, että hän tahtoi tappaa minut,\nmutta toiset pelkäsivät seurauksia. Tunsin riittävästi kiinalaisten\nluonnetta tietääkseni, että ainoastaan pelko pidätti heitä. Mutta mitä\nhe esittivät Keltaisen liinan julman suunnitelman sijaan, sitä en\nkäsittänyt.\n\nKohtaloni riippui hiuskarvasta ja ei ole vaikea kuvitella tunteitani\nsillä hetkellä. Tällä välin kehittyi kiista riidaksi; Keltainen liina\ntempasi yht'äkkiä raskaan puun ja hyppäsi luokseni. Mutta hänen neljä\ntoveriaan heittäytyivät väliimme ja heidän kesken alkoi kova taistelu\npuun omistamisesta. Vihdoinkin täytyi Keltaisen liinan alistua; hän\npalasi vihaisena peräsimeen toisten kiinalaisten äänekkäästi\nnuhdellessa häntä varomattomuudestaan.\n\nKohta tämän jälkeen laskettiin purje ja dschonkka kulki airoilla.\nTunsin, kuinka se hiljaa hajoitti pehmeitä meriruohoja. Sitten hypähti\ndschonkasta kolme kiinalaista -- kaikilla oli pitkävartiset saappaat --\ntoiset kaksi antoivat minut yli laidan. Keltainen liina tarttui\njalkoihini ja kaksi hänen toveriaan olkapäihini ja kaikki lähtivät\nkulkemaan polviaan myöten vedessä, alinomaa kompastellen. Hetken\nkuluttua liikkuivat he jo kovemmalla pohjalla ja saatoin siitä päättää,\nettä minua kannettiin jollekin rannalle. Arvelin meidän olevan jollakin\n\"Merisaariksi\" nimitetyn saariston kallioisella pienellä saarella.\n\nSaavutettuaan kovan soran heittivät he minut ja täytyy sanoa, ettei se\ntapahtunut erikoisen hellävaroen. Keltainen liina potkasi minua\nkylkeen. Senjälkeen lähtivät kaikki takaisin dschonkkaan. Kuulin pian,\nkuinka kohotettu purje humisi heidän tiukatessaan nuoria. Sitten\nseurasi hiljaisuus ja minut oli jätetty omien voimieni varaan.\n\nMuistin nähneeni sirkusihmisiä, jotka erinomaisen taitavasti\nvapautuivat köysistä, joilla heidät oli sidottu; mutta vaikka kuinka\nyritin ja koettelin mahdollisimman \"taiteellisesti\", eivät solmut\nkuitenkaan auenneet eivätkä köydet hellinneet. Kieriskellessäni jouduin\nsimpukankuoriläjään. Se antoi minulle mielijohteen. Käteni olivat\nsidotut taakse ja tarttuen niillä simpukan kuoreen kieriskelin pitkin\nrantaa kallioille, joiden olopaikan tiesin.\n\nPitkän kierimisen ja etsiskelyn jälkeen löysin vihdoinkin kallionraon\nja asetin kuoren siihen. Kuoren reuna oli terävä ja asettuen selälleni\naloin sahata käsiäni yhdistävää nuoraa. Mutta hauras kuoren reuna\nsärkyi, kun minä liian kovasti sitä painoin. Kieriskelin läjälle\ntakaisin ja otin niin paljon simpukankuoria kuin saatoin pidellä\nmolemmissa käsissäni. Särin niitä hyvin monta, leikkasin muutamista\nkohdin käteni, ja epämukavasta asennosta sekä ponnistuksista tuli\njalkoihini suonenveto.\n\nKun minä, kärsien kovaa kipua, jäin makaamaan liikkumattomana, kuulin\ntutun \"Halloo,\" joka kaikui yli veden. Charles etsiskeli minua. Mutta\nsuussani oleva riepu ei sallinut minun vastata; jäin makaamaan\navuttomana ja voimattomana, Charlesin veneen mennessä ohi saaren ja\nhänen äänensä häipyessä etäisyyteen.\n\nAloin jälleen sahata ja puolen tunnin kuluttua onnistuin vihdoinkin\nkatkaisemaani nuoran. Loppu oli jo helppoa. Jalkojen päästäminen ja\nrievun suusta ottaminen oli vain muutamaa minuutin työ. Aloin juosta\nympäri saaren varmistuakseni siitä, että se todella oli saari. Se oli\n\"Merisaariin\" kuuluva karkeahiekkainen merilehvien ympäröimä saari. Ei\nollut muuta neuvoa kuin odottaa aamua ja koettaa pysyttäytyä lämpimänä.\nOli kostea, kylmä kalifornialainen yö ja tuuli tunkeutui läpi luiden ja\nytimien värisyttäen koko ruumista.\n\nPitääkseni yllä verenkiertoa aloin juosta ympäri saarta ja tein noin\nkaksitoista kierrosta, tuon tuostakin kaatuillen. Näiden\nruumiinharjoitusten lomassa halusin tietää, olinko kadottanut mitään\nhiekassa kieriessäni. Tutkin taskuni ja huomasin revolverin ja\ntaskuveitsen kadonneen. Ensinmainitun otti Keltainen liina, mutta\njälkimäisen minä nähtävästi kadotin hiekassa.\n\nAloin etsiä sitä, kun korviini sattui yhtäkkiä airojen loiske. Aluksi\nluulin sen olevan Charlesin, mutta käsitin heti, että hän olisi\nhuudellut minua. Äkillinen vaaran tunne valtasi minut. \"Merisaaret\"\nolivat yksinäisiä ja autioita, tuntui melkein mahdottomalta odottaa\nsatunnaisia kävijöitä tänne keskellä yötä. Entä jos se oli Keltainen\nliina! Airojen loiske kuului yhä selvemmin; painoin korvani hiekkaan ja\naloin tarkasti kuunnella. Pieni vene (sen voin päättää airojen tiheistä\nvedoista) tuli meriruohojen läpi ja pysähtyi noin viidenkymmenen jalan\npäähän rannasta. Kuulin kuivaa, katkonaista yskää, ja sydämeni puristui\nkokoon. Se oli Keltainen liina. Hän janosi kostoa, josta hänen\nvarovaisemmat toverinsa olivat hänet estäneet ja jätettyään salaa\nkylän, palasi yksin takaisin.\n\nAjatukset kihisivät aivoissani. Olin yksin, aseettomana ja avuttomana\npienellä saarella ja keltainen raakalainen, jota pelkäsin, saapui\ntekemään minusta loppua. Oli jälellä vain yksi paikka, vaarattomampi\nkuin saari ja syöksyin vaistomaisesti veteen, tahi oikeammin liejuun.\nKun Keltainen liina suuntasi askeleensa rannalle, tunkeuduin\nmeriruohojen joukkoon ja kuljin kompastellen samoja jälkiä, joita\nkiinalaiset olivat kulkeneet tuodessaan minut ja palatessaan takaisin\ndschonkkaan.\n\nVarmana siitä, että minä makasin lujasti sidottuna, Keltainen liina ei\nottanut huomioon mitään varovaisuustoimenpiteitä ja lähestyi meluten\nrantaa. Ja tämän vuoksi onnistui minun varovasti ja hiljaa liikkuen\nkulkea noin viisikymmentä jalkaa eteenpäin, kunnes hän joutui rannalle.\nLaskeuduin, loikomaan liejuun. Se oli liukasta ja kylmää, värisin\nlakkaamatta, mutta en rohjennut kohottautua pelosta, että hänen tarkka\nsilmänsä keksisi minut.\n\nHän meni suoraan sille paikalle, johon he olivat minut jättäneet, ja\nolin hetkisen pahoillani, etten ollut tilaisuudessa näkemään hänen\nkummastunutta naamaansa, kun ei minua löytynytkään. Mutta se tunne\nkesti vain silmänräpäyksen, sillä hampaani kalisivat vilusta.\n\nSiitä, mihin hän nyt ryhtyi, voin saada selvää vain arvaamalla, sillä\npimeä yö esti minua näkemästä. Mutta olen varma, että ensiksi hän\nkiersi ympäri saaren rannan nähdäkseen, oliko siellä käynyt muita\nveneitä. Sen saattoi helposti nähdä saveen painuneista jäljistä.\n\nVarmistuttuaan, että veneellä ei minua oltu saarelta viety, hän alkoi\netsiä. Alkaen simpukankuoriläjästä tutki hän, tulitikkuja sytyttäen,\njälkiäni hiekassa. Saatoin nähdä selvästi hänen pirulliset kasvonsa, ja\nkun rikkitikkujen haju tunkeutui hänen keuhkoihinsa, saattaen hänet\nyskimään pahemmin, tunnustan, että vapisin kovasti.\n\nJälkeni saattoivat hänet hämmennyksiin. Silloin juolahti hänen\nmieleensä, että minä makaan liejussa. Vaikeasti nostaen jalkojaan hän\nkulki muutamia jalkoja minuun päin ja pysähtyi, kauan ja läpitunkevasti\nympärilleen katsellen. Hän ei ollut kauempana kuin viidentoista jalan\npäässä, ja jos hän olisi sytyttänyt tulitikun, olisi hän ehdottomasti\nhuomannut minut.\n\nPalattuaan kompastellen rannalle, hän alkoi etsiä uudelleen koko ajan\nsytytellen tikkuja. Ajattelin piiloutuneeni liian likelle ja päätin\nmennä hiukan kauemmaksi. Uskaltamatta kohottautua ja kulkea liejua\nmyöten, joka kuuluvasti loiskahteli jaloissa, aloin kulkea eteenpäin\nkäsin.\n\nKoettelin olla poistumatta kiinalaisten jäljiltä ja seurasin niitä,\nkunnes olin vähän syvemmällä vedessä. Kahlasin noin kolmen jalan\nsyvyyteen ja loittonin syrjään rannan suuntaan.\n\nMieleeni vilahti mennä Keltaisen liinan veneelle ja pelastua siinä,\nmutta samassa palasi hän rannalle ikäänkuin arvaten tuumani ja kahlasi\nliejussa veneen ympäri varmistuakseen siitä, että se oli ehjä. Tämä\nsaattoi minut kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Puoleksi uiden,\npuoleksi kahlaten, ainoastaan pää vedenpinnalla ja huolellisesti\nkarttaen loisketta, siirryin noin sata jalkaa siltä paikalta, missä\nkiinalaiset olivat ennen olleet. Sitten paneuduin jälleen pitkäkseni\nliejuun.\n\nKeltainen liina palasi rannalle, etsi minua pitkin saarta ja tuli\ntakaisin simpukankuoriläjälle. Tiesin hyvin, mitä hän ajatteli. Oli\nmahdoton tulla saarelle tahi lähteä sieltä jättämättä jälkiä. Ja paitsi\nniitä, jotka veivät veneelle ja sinne, missä dschonkka oli seisonut, ei\nollut mitään muita jälkiä. Minua ei saarella ollut. Siis minun oli\ntäytynyt mennä toista näistä jäljistä, joista hän oli omalle veneelleen\nvievät jo tarkastanut ja oli varma, etten ollut sitä tietä mennyt. Oli\nselvää, että minun oli täytynyt kulkea jälkiä, jotka veivät\ndschonkalle. Päästäkseen siitä selville, hän alkoi kulkea tulitikkuja\nsytyttäen niitä myöten.\n\nSaavuttuaan paikalle, missä olin maannut, hän, päättäen useista\nsytytetyistä tikuista, huomasi ruumiini siihen jättämän jäljen. Hän\nkulki suoraan veteen, mutta kolmen jalan syvyydessä jälet jo katosivat.\nToiselta puolen, kun laskuvesi yhä jatkui, hän saattoi helposti\neroittaa dschonkan keulan jättämät jäljet, ja tällä tavoin olisi hänen\npitänyt helposti eroittaa jäljet toisestakin veneestä, jos tällainen\nolisi käynyt. Mutta tällaisia jälkiä ei ollut. Tiedän, että hän oli\nvarmasti vakuutettu minun piilottelevan jossakin liejussa. Mutta etsiä\npimeydessä käsiinsä poikanen meren liejusta -- oli sama kuin olisi\netsinyt neulaa heinäpieleksestä. Hän ei sitä yrittänytkään, vaan palasi\nrannalle ja kuljeskeli jonkun aikaa siellä. Odotin kärsimättömästi,\nettä hän vihdoinkin poistuisi, sillä koko ajan värisin kylmästä.\nLopuksikin hän meni veneensä luo ja lähti. Entä jos Keltainen liina\npetti minua? Jos hän teki tämän tahallaan houkutellakseen minut\nrannalle?\n\nMitä enemmän tuumin tätä, sitä epäilyttävämmältä alkoi minusta näyttää\nse seikka, että hän liiaksi kolisteli airoja lähtiessään ja minä jäin\nmakaamaan, kylmästä väristen, liejuun. Värisin niin, että lihakset\nselässä tulivat kipeiksi ja tuottivat minulle yhtä paljon tuskia kuin\nkylmyyskin, ja ainoastaan tavattomalla tahdonponnistuksella onnistui\nminun pakottautua jäämään tähän kauheaan asemaan.\n\nSe oli kumminkin viisaasti tehty, silliä noin tunnin kuluttua kuulin\nrannalta jotain hankausta. Kuuntelin ja pian eroitinkin hyvin tutun\nkatkonaisen yskän. Keltainen liina palasi salaa saaren toiselta puolen\nja kiersi sitä hiljaa paljastaakseen minut, jos olin palannut.\n\nTämän jälkeen, vaikka kului pitkä aika eikä Keltainen liina palannut,\npelkäsin kuitenkin mennä rannalle. Toiselta puolen pelkäsin melkein\nyhtä paljon, etten kestäisi tätä kiduttavaa kylmyyttä, vaan kuolisin.\nEn ollut koskaan kuvitellut kenenkään voivan sillä tavoin kärsiä.\nVihdoinkin jäykistyin kylmästä niin, että lakkasin värisemästä.\nNousuvesi oli alkanut jo kauan sitten ja vesi alkoi viedä minua\nrannalle. Korkea vesi kesti kolme tuntia ja sillä aikaa pääsin vain\npuoleksi elävänä rannalle; olin niin heikko, etten olisi voinut tehdä\npienintäkään vastarintaa, jos Keltainen liina olisi hyökännyt päälleni.\n\nMutta Keltainen liina ei tullut. Hän jätti minut ja palasi Pedron\nniemeen. Siitä huolimatta olin kurjassa, vieläpä vaarallisessakin\ntilassa. En voinut seisoa, vielä vähemmin käydä. Likaset vaatteeni\ntarttuivat ruumiseen ikäänkuin olisin ollut taottu jääkuoreen. Sormeni\nolivat aivan tunnottomat ja niin voimattomat, että tarvitsin melkein\ntunnin riisuakseni saappaat. Minulla ei ollut voimaa avata\nnahkanauhoja, solmut eivät auenneet. Hakkasin muutamia kertoja käsiäni\nkiviin saadakseni niihin eloa. Ajottain luulin varmasti kuolevani.\n\nMutta vihdoinkin -- tuntui kuin olisi siihen tarvittu vuosisatoja --\nolin minä aivan riisuuntunut. Ryömien ja kovasti ponnistellen konttasin\nveteen, joka nyt oli lähellä, ja pesin liejun pois ruumistani.\nKuitenkaan en voinut seisoa enkä käydä, mutta pelkäsin myöskin maata\nliikkumattomana. Tavattomien tuskien hinnalla täytyi minun ryömiä\nedestakaisin hiekalla. Kun idässä kajasti valo, alkoivat voimani\nloppua. En voinut kauempaa kestää. Taivas tuli ruusunväriseksi ja\nkultainen auringonkehä löysi minut tiedottomana makaamassa\nsimpukankuoriläjällä.\n\nNäin ikäänkuin unessa \"Pohjan Hirven\" tuttuine suurine purjeineen\nkulkevan aamutuulessa San-Rafael joessa. Tässä keskeytyi uni.\nSilmätessäni takaisin päin en voi palauttaa useita kohtia muistiini.\nMuistan kuitenkin selvästi kolme asiaa: \"Pohjan Hirven\" suurpurjeen,\nseisomapaikan muutamia satoja jalkoja rannasta ja pienen veneen, joka\nlähti sen kyljestä; sitten tulipunaiseksi lämmitetyn uunin kajuutassa\nja itseni peitteihin käärittynä; Charlesin, joka säälimättömästi\nhakkasi ja hieroi rintaani sekä olkapäitäni; palaneen suuni ja\nkurkkuni, johon Neil Partington oli kaatanut liian kuumaa kahvia.\n\nMutta paloipa suu tahi oli palamatta, minun täytyy sanoa, että kaikki\nmeni hyvin. Kun tulimme Oaklandiin, olin jo aivan terve, vaikka Charles\nja Neil Partington kauan pelkäsivät minun sairastuvan keuhkokuumeeseen,\nja mrs Partington ensimmäisten kuuden kuukauden aikana korkeakoulussa\nollessani tarkasti ja huolestuneesti valvoi, ilmestyisikö minuun mitään\nkeuhkotaudin oireita.\n\nAika lentää. Minusta tuntuu, että vasta eilen olin kuusitoistavuotiaana\npoikana kalavartiossa. Kuitenkin tiedän, että juuri tänä aamuna saavuin\nKiinasta \"Harvester\"-laivalla, jonka päällikkönä minulla on kunnia\nolla. Tiedän myöskin, että huomenaamuna kiiruhdan Oaklandiin tapaamaan\nNeil Partingtonia ja hänen perhettään ja sitten Beniciaan Charles\nLe-Grantin luo puhumaan vanhoista ajoista. Ei; muutan päätökseni, en\nmenekään Beniciaan. Luulenpa olevani erinomaisen sopiva sulhanen ja\ntäytyy viimeinkin vakaantua. Hänen nimensä on Alice Partington ja koska\nCharles on luvannut olla puhemiehenä, niin onkin hänen tultava\nOaklandiin.\n\n\n\n"]