Punaisen surman naamio

PUNAISEN SURMAN NAAMIO

Jännityskertomuksia

Kirj.

EDGAR ALLAN POE

Suomentanut

Eino Kaltimo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.

Työväen kirjapaino.

SISÄLLYS:

Johdanto Punaisen surman naamio Marie Rogét'n salaperäinen murha Varastettu kirje Totuus Valdemarin tapauksesta Kielivä sydän Morella Kohtaus

JOHDANTO

Jos koskaan on ollut runoilijaa Jumalan armosta, jonka harvinainen lahjakkuus on aiheuttanut ihailua yhtä paljon kuin häntä vainonnut kova onni on herättänyt sääliä, oli sellainen amerikkalainen Edgar Allan Poe. Hänen maineensa ja hänen teostensa levikki kasvavat vuosi vuodelta, mutta niitä seuraa hävettävä tunto siitä, että hänen aikalaisensa tekivät niin vähän hänen hyväkseen, kun hän vielä Liikkui heidän keskuudessaan. Kenties heikontaakseen tuon syytöksen voimaa, joka enemmän tai vähemmän kohtaa koko Amerikkaa, hänen elämäkertansa kirjoittajat ovat näihin asti liiallisesti korostaneet hänen virheitään ja hairahduksiaan, kun taas englantilaiset, jotka aikaisemmin ja paremmin kuin hänen maanmiehensä osasivat antaa arvoa hänen runoilijakyvylleen, syystä valittavat, ettei hän syntynyt heidän maassaan, missä hänet olisi turvattu ainakin pahimmilta huolilta. Koska tätä runoilijaa toistaiseksi tunnetaan maassamme varsin vähän, annamme hänestä seuraavassa joitakin elämäkerrallisia tietoja; ne noudattavat yleensä erästä englantilaisen kirjoittamaa esitystä, joka liittyy Edinburghissa muutamia vuosia sitten ilmestyneeseen Poen koottujen teosten laitokseen ja pohjautuu tunnollisiin lähdetutkimuksiin.

Edgar Allan Poe polveutui vanhasta normandialaisesta suvusta, joka asui maatilallaan Irlannissa ja joka aina oli osoittanut niin henkistä kuin ruumiillistakin lahjakkuutta. Vasta hänen isoisänsä isä siirtyi Amerikkaan. Hänen isänsä riitaantui kaikkien arvossapidettyjen sukulaistensa kanssa, kun jätti lakitieteelliset lukunsa ottaen vaimokseen erään sievän näyttelijättären, jonka mieliksi hänkin sitten ryhtyi näyttelijäksi. Vanhemmat kuolivat aivan peräkkäin, ja nelivuotiaan Edgarin – hän oli syntynyt helmikuun 19 p:nä v. 1809 Baltimoressa – otti hoiviinsa hänen rikas ja lapseton kumminsa herra Allan, joka liitti tuon kauniin, varhaiskypsän pojan kotiinsa jonkinlaiseksi koristukseksi. Talon lukuisat iltavieraat ihailivat ahkerasti miehenalkua, joka lausui heille runoja, ja häntä hemmoiteltiin tavalla, joka saattoi olla vain vahingoksi hänen luonteensa kehitykselle ja jota hän itse myöhemmin usein valitti.

Vuonna 1816 herra ja rouva Allan matkustivat Englantiin ja Skotlantiin, vieden ottopoikansa mukanaan. Tällä matkalla poika pantiin erääseen Lontoon lähellä sijaitsevaan poikapensionaattiin, missä hän eli viisi onnellista vuotta. Vanhanaikainen rakennus, jossa koulu sijaitsi, ja viehättävä maalaisympäristö hedelmöittivät hänen mielikuvitustaan, ja hyvä opetus kehitti hänen järkeään. Tässä oppilaitoksessa hän laski perustan sille klassilliselle sivistykselle, joka erottaa hänet useimmista amerikkalaisista kirjailijoista ja jota hän suurelta osalta sai kiittää runojensa ihailtavasta muotokauneudesta. Vasta v. 1821 poika palasi Amerikkaan, siirtyäkseen, vietettyään lyhyen loman kasvatusvanhempiensa kodissa, erääseen korkeampaan kouluun Richmondiin. Noilta hänen Richtnondinajoiltaan on meille säilynyt eräs piirre, joka hyvin osoittaa, miten vähän hänen hellä, rakkaudenjanoinen sydämensä kaikesta ulkonaisesta hemmoittelusta huolimatta oli kohdannut sitä myötätuntoa, jota kaipasi. Eräänä päivänä Edgar seurasi muuatta koulutoveriaan kotiin ja näki ensikerran hänen äitinsä. Tämä kaunis ja miellyttävä nainen tarttui häntä käteen ja lausui joitakin ystävällisiä sanoja tervehdykseksi. Hämmästynyt poika seisoi mykkänä, melkein tolkuttomana hänen edessään ja palasi asuntoonsa kuin unen vallassa, toivoen palavasti kohtauksen uudistumista. Tuosta naisesta tuli siitä lähtien hänen nuoren sydämensä kaikkien liikahdusten uskottu; mutta kade kohtalo ryösti häneltä aivan liian varhain sen avun. Nainen kuoli pian, kärsittyään ankaria kohtaloniskuja. Kerrotaan, että Poe tuon varhaisen nuoruutensa unohtumattoman ystävättären kuoleman johdosta tunsi itsensä niin kurjaksi ja hylätyksi, että vielä kauan jälkeenpäin, syys- ja talvimyrskyistä huolimatta, kävi yön aikana hänen haudallaan, saaden varmaan jo silloin mieleensä niiden synkkien, ikäänkuin kuolemankauhun hyytämien kuvitelmien siemenen, jotka hänen miehuusikänsä tuotteissa niin ihmeellisesti vaikuttavat meihin.

Jo koululaisena hän herätti huomiota nopealla käsityskyvyllään, kauneudellaan ja ruumiillisella ketteryydellään; lisäksi hänet havaittiin erinomaisen kekseliääksi kertojaksi. Paitsi hänen melkoista klassillisten kielten tuntemustaan kiitettiin hänen edistymistään matematiikassa, kasvitieteessä ja muissa luonnontieteissä. Hän tuli sitten ylioppilaaksi Charlottesvilleen, Virginian yliopistoon, ja kunnostautui sielläkin niin opinnoissa kuin monenlaisissa ruumiinharjoituksissa. Niinpä hän esim. oli väsymätön uimari. Valitettavasti ei hänen vilkas, tulinen luonteensa voinut karttaa ulkoapäin tulevia huonoja vaikutuksia, ja vaikka ne, jotka hänet silloin tunsivat, vapauttavat hänet siitä syytöksestä, että hän olisi juonut kohtuuttomasti, on kuitenkin varmaa, että hän oli intohimoinen peluri ja tuhlasi niin paljon rahaa, että hänen muuten perin anteliaan kasvatusisänsäkin kärsivällisyys loppui. Vastoin hänen tahtoaan Poe v. 1827 lähti matkaan mennäkseen vapaaehtoisena auttamaan sorrettuja kreikkalaisia taistelussa turkkilaisia vastaan. Hän viipyi Euroopassa toista vuotta, mutta hänen elämästään tänä aikana ei ole juuri mitään varmoja tietoja. Eräiden hänen teoksissaan olevien yksityisten kuvausten ja mainintojen nojalla olisi taipuvainen uskomaan, että hän on omin silmin tutustunut Kreikan ja Italian ihanuuksiin, mutta onhan toiselta puolen monta esimerkkiä kirjailijoista, jotka mielikuvituksensa avulla ovat erinomaisen hyvin koteutuneet maihin, joissa eivät ole milloinkaan käyneet.

V. 1829 Poe palasi kasvatusisänsä luo, joka sillävälin oli menettänyt

puolisonsa. Juuri viimeksimainittu oli aina pitänyt ottopojan puolta, ja tämä sai pian kokea, miten paljon häneltä oli mennyt kasvatusäidin kuollessa. Ensi töikseen hän nyt valitsi sotilasuran ja pääsi Allanin avulla West-Pointin sotakouluun. Sitä ennen hän oli julkaissut ensimmäisen runovihkonsa, jota ei juuri huomattu.

Niinkuin saattaa arvata, ei Poen vapaa henki voinut alistua sotilaskurin ankaraan pakkoon, vaikka hän aluksi yritti rehellisesti. Jo v. 1831 hänet velvollisuuksiensa laiminlyönnin ja tottelemattomuuden vuoksi erotettiin West-Pointista, ja hänen oli pakko palata Allanin luo, olipa vastaanotto miten epäystävällinen tahansa. Kasvatusisä kieltäytyi avustamasta Edgaria, jotta tämä olisi voinut mennä naimisiin erään nuoren naisen kanssa, jonka hän sillävälin oli kihlannut; Edgar poistui nyt kiivaan kohtauksen jälkeen uudelleen talosta, aikoen lähteä puolalaisten riveihin taistelemaan Venäjää vastaan. Mutta Varsovan kukistuminen teki tämän suunnitelman tyhjäksi, ja kasvatusisän ja ottopojan välit olivat auttamattomasti poikki, kun edellinen oli ottanut itselleen nuoren vaimon, joka lahjoitti hänelle peräkkäin kolme lasta. Poen kerrotaan lausuneen tuosta epäsuhtaisesta avioliitosta sanoja, jotka kuohuttivat niin syvästi asianomaisia, että Allan sulki häneltä ovensa, ja kun kasvatusisä v. 1834 kuoli, ei Edgar saanut penniäkään.

Hän näki nyt toimeentulonsa olevan yksinomaan kirjallisen tuotannon varassa, mutta huomasi tien maineeseen kovin ohdakkeiseksi. Vihdoin näytti hänen onnensa tähti nousevan. V. 1833 julisti eräs Baltimoren lehti palkintokilpailun, joka koski niin runoja kuin kertomuksiakin. Lautakunta päätti yksimielisesti jakaa molemmat palkinnot Poelle. Tähän suotuisaan ratkaisuun vaikutti Poen harvinaisen kaunis käsiala varmaan enemmän kuin nykyisin oltaisiin taipuvaisia uskomaan.

Eräs palkintotuomareista, herra Kennedy, joka oli rakastettava kirjailija, kiinnitti huomiota tuohon tähän asti aivan tuntemattomaan runoilijaan ja kutsui hänet luokseen aterialle. Poe, joka ollen vailla säädyllistä pukua ei voinut noudattaa kutsua, ilmaisi Kennedylle, miten äärimmäisessä puutteessa eli, ja sai häneltä hienotunteisella tavalla avustusta. Kennedyn suosituksesta hän pian sen jälkeen sai toimen eräässä Richmondissa ilmestyvässä kirjallisuuslehdessä, jolle juuri hänen avustuksensa lyhyessä ajassa hankkivat laajan levikin. Tässä säännöllisessä työssä, joka soi hänelle riittävän toimeentulon, Poe olisi nyt voinut viihtyä hyvinkin, ellei hänellä olisi ollut suunnattoman herkkä, hetken tunnelmista riippuva mielenlaatu, jollainen niin usein on ominainen runoilijoille. Kuitenkin voi tätä ajanjaksoa pitää hänen elämänsä onnellisimpana; hänellä oli silloin ystävällinen koti rouva Clemmin, hänen isänsä sisaren, luona. Tämän nuoren tyttären, serkkunsa Virginian kanssa Poe meni naimisiin, ja molemmat naiset pitivät liikuttavalla tavalla huolta rakkaasta runoilijastaan, ja se olikin tälle hyvään tarpeeseen, sillä hän oli kaikissa maallisissa asioissa avuton lapsi. Surullista vain, että kuvankauniissa nuoressa vaimossa jo silloin oli idulla keuhkotauti, eikä rakastava puoliso koskaan voinut aivan rauhallisin mielin iloita hänen omistamisestaan.

Saadakseen suuremmat tulot Poe v. 1837 ryhtyi erään New Yorkissa ilmestyvän kirjallis-kriitillisen lehden toimittajaksi, siirtyen vuotta myöhemmin samanlaiseen toimeen Baltimoreen. Aika oli kuitenkin sangen epäsuotuisaa kaikille senlaatuisille yrityksille, ja pitääkseen pientä talouttaan pystyssä täytyi Poen lakkaamatta tehdä ankarasti työtä, usein sellaista, joka varsin huonosti sopi hänen alkuperäiselle nerolleen. Ne omituiset ja fantastiset tuotteet, joissa hänen voimansa parhaiten tulee näkyviin, herättivät verraten vähän mieltymystä hänen ammattimaisen kylmissä maanmiehissään. Suuremmassa arvossa niitä jo silloin pidettiin Englannissa; valitettavasti siitä ei ollut hänelle lainkaan rahallista hyötyä, eikä liioin ranskannoksistakaan, jotka pian saavuttivat laajan levikin Ranskassa.

Mutta vain harvoilla amerikkalaisilla oli aavistustakaan siitä, millaisen kyvyn heidän kirjallisuutensa oli Poessa saanut. Hänen runonsa olivat siihen aikaan tietysti "kaviaaria kansalle", mutta eivät edes hänen proosatuotteensa, niin laajalla alalla kuin liikkuivatkin, saaneet niille kuuluvaa tunnustusta. Poelta puuttui kokonaan sovittava huumori, ja villin-fantastiset, kaameat kuvitelmat pääsevät hänellä senvuoksi usein etualalle. Olosuhteet, joissa hän eli, olivat vain omansa vahvistamaan hänen synnynnäistä taipumustaan synkkään melankoliaan. Hänen hartain toivomuksensa oli monet vuodet oman lehden perustaminen, mutta epäkäytännöllinen kun oli, hän ei saanut tukea yleisöltä, vaan hänen täytyi edelleen tuhlata parhaat voimansa niukasta palkasta. Hänen arvostelunsa nyt jo aikoja sitten unohdetuista päiväntuotteista, jotka eivät totisesti ansainneet, että niin ylivoimainen henki käsitteli niitä, hankkivat hänelle lisäksi joukon henkilökohtaisia vihamiehiä. Hänen kritiikkinsä oli muuten aina oikeamielistä, joskin terävää. Mutta kaikenkarvaisten säeseppien loukattu itserakkaus ei halveksinut mitään keinoja, millä saattoi kostaa. Hänen yksityiselämäänsä, jonka kuitenkin kohtuus vaatisi jättämään huomioonottamatta jokaisen suhteen, joka luo täyspitoista taidetta, paneteltiin loputtomasti. Yhdessä tuollaisessa tapauksessa hän nosti oikeusjutun sanomalehteä vastaan, joka oli julkaissut häntä parjaavan artikkelin, ja sai huomattavan summan vahingonkorvaukseksi. Hän ei kuitenkaan voinut mitään sille, että mitä törkeimmät nimettömät kirjeet katkeroittivat hänen nuoren puolisonsa viimeiset elinvuodet ja kenties jouduttivat hänen loppuaan. Pariskunta asui silloin eräässä maatalossa lähellä New Yorkia. Miellyttävässä puutarhassa runoilija kasvatti lempikukkiaan, ja pihalle ja taloon hän keräsi ympärilleen kaikenlaisia eläimiä, joista hän lapsesta asti oli suuresti pitänyt.

Kuolema oli auttamattomasti merkinnyt Virginia Poen, eikä hänen puolisonsa ja rakkaan äitinsä hellä hoito voinut estää petollisen sairauden edistymistä. Kun runoilija ei pelolta kalleimpansa puolesta pystynyt minkäänlaiseen työntekoon, oli pian edessä ankara pula, jota ylpeys ei sallinut hänen tunnustaa niille harvoille ystäville, joiden kanssa hän seurusteli. Vihdoin levisi kuitenkin lehdistöön tietoja hänen ahdingostaan, ja kelpo kirjailija Parker Willis lausui lehdessään, että Pohjois-Amerikan kansan sietäisi suojata runoilijoitaan taloudellisilta vaikeuksilta. Nämä paljastukset, vaikka niissä olikin jotain Poelle häpeällistä, olivat kuitenkin hyväksi, sillä läheltä ja kaukaa lähettivät nyt ystävät ja ihailijat avustusta; mutta hänen rakkaalle vaimolleen se tuli liian myöhään. Hänen elämänsä sammui vuoden 1847 alussa.

Poen syvää, miltei epätoivoista surua tulkitsevat eräät hänen kauneimmat ja järkyttävimmät runonsa, niinkuin "Annabel Lee", "Ulalume" y.m., joiden vuoksi runoilija ainakin naisille on oleva kaikkina aikoina kallis ja rakas.

Toiselta puolen nuo kalvavan tuskan ajat olivat omansa lisäämään runoilijan väkijuomahimoa. Hirveän hermokiihoituksen vuoksi, jonka alituinen yövalvonta rakkaan potilaan vuoteen ääressä oli aiheuttanut, hän saattoi jälkeenpäin nukkua vain muutaman tunnin yössä, ja silloinkin piinasivat sekavat unet hänen rasittuneita aivojaan. [Useihin vaikuttavimpiin runoihinsa hän oman ilmoituksensa mukaan on saanut aiheen yöllisistä unistaan.]

Ei niin ollen ole ihme, että hänellä oli suuri kiusaus etsiä unohdusta keinotekoisesta huumauksesta. Mutta niin pian kuin tuli järkiinsä, hän huomasi tuon tottumuksen turmiollisen vaikutuksen ja taisteli rehellisesti sitä vastaan, päästenkin vähäksi aikaa voitolle.

Merkillepantava on seuraava Poen vastaus erääseen sanomalehtikirjoitukseen, jossa hänen yksityiselämänsä vedettiin kirjalliselle kiistakentälle: "Ei ainakaan voida väittää minun koskaan käyttäytyneen niin pelkurimaisesti, että olisin kieltänyt erehdykseni ja vikani, joita valitan. En edes ole koskaan yrittänyt puolustaa heikkoutta, joka on (tai oli, Jumalan kiitos!) onnettomuuteni ja jonka kaikki, jotka eivät tunne minua lähemmin, ovat leimanneet rikokseksi. Ja kuitenkin, jos ylpeyteni olisi sallinut, olisin voinut mainita paljon sellaista, mikä olisi vähentänyt syyllisyyttäni. Jos yleisö sitä olisi halunnut, olisin voinut esittää lääkärintodistuksen siitä, että noita valitettavia säännöttömyyksiä pikemminkin on pidettävä erään hirveän vaivan vaikutuksina."

Kun vertaa näitä sanoja vissien taudinoireiden järkyttävään kuvaukseen "Annielle" runossa, tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että Poe sairasti sydämen hypertrofiaa. Tästä salaperäisestä sairaudesta ovat lääkärit vasta viime aikoina päässeet perille sethoskoopin avulla, joka keksintönä on melko nuori. Sitä sairastavia vaivaa useimmiten sammumaton jano, ja senvuoksi olisi kai tehtävä oikeutta monellekin, joka ennen muitta mutkitta tuomittiin parantumattomaksi juomariksi. Lisäksi on Poen hermostunutta ja helposti kiihoittuvaa rakennetta pidettävä syynä siihen, että jo pienikin väkijuomamäärä teki häneen vaikutuksen, jollainen ruumiiltaan voimakkaammassa ei olisi ilmennyt vielä huomattavasti suurempia määriä nautittuakaan.

Joka tapauksessa ei mikään ole järjettömämpää kuin Poen vihollisten usein toistama syytös, että alkoholin henget kummittelevat hänen kirjoituksissaan! Ne ovat pikemminkin selvä todistus hänen miltei kaikki inhimillisen tiedon alat käsittävissä perusteellisissa tutkimuksissa koulitun ajattelunsa johdonmukaisuudesta. Vain täysin terveet aivot, joilla on kaikki inhimilliset kyvyt, voivat alistaa mitä vaikeimpia tieteellisiä probleemeja runouden palvelukseen sillä tavoin kuin Poe eräissä ihmeteltävissä kertomuksissaan. Ja niinkuin hänen terävä katseensa tunkeutui luonnon sisäisiin voimiin asti, tunsi hän myös ihmissielun salaisimmatkin liikahdukset. Miten verrattoman väkevästi hän kuvaakaan syyllisen omantunnon tuskia "Kielivässä sydämessä" tai "Punaisen surman naamiossa"! Ja miten nerokkaasti hän salapoliisikertomuksissaan rakentaa ongelmansa, joiden varmakätinen selvittely pitää lukijaa sanattomassa jännityksessä!

Poeta on syystä sanottu problemaattisen luonteen perustyypiksi, ja tuo luonne juuri oli runoilijan onnettomuus. Tavaton levottomuus ajoi hänet hänen vaimonsa kuoltua matkustelemaan sinne tänne Yhdysvalloissa ja rajoitti hänen kirjallista tuotantoaan. Saadakseen toimeentulonsa hän ryhtyi pitämään julkisia esitelmiä, jotka siihen aikaan alkoivat olla muodissa Amerikassa. Hänen yhä vieläkin kaunis ja puoleensavetävä ulkonäkönsä ja hänen äänensä tenhoava kauneus takasivat hänelle yleisötulvan, vaikka se, mitä hän sille tarjosi, oli arvoltaan sangen sekalaista. Väkevimmin vaikutti aina hänen suosituimman runonsa "Korpin" esitys, jonka kerrotaan olleen verrattoman ihana. Tuollaista tarkoitusta varten tekemällään matkalla hän kerran Bostonissa tutustui erääseen kauniiseen, paljonjuhlittuun nuoreen leskeen, rouva Whitmaniin, jonka runoilijalahjakkuutta hän jo aikaisemmin oli pitänyt hyvin suuressa arvossa. Hänen rakkaudenjanoinen, orpo sydämensä luuli tuossa naisessa löytäneensä unohtumattoman Virginian seuraajan; nainenkin tunsi voimakasta mieltymystä Poe'hon ja meni kihloihin hänen kanssaan, sukulaistensa varsin oikeutetuista vastaväitteistä huolimatta. Mutta kun rakastavaiset asuivat eri paikkakunnilla, tuli runoilija varmaan sittenkin havainneeksi, ettei hänen rappiolla oleva elämänsä voinut enää tarjota minkäänlaista iloa tuolle ihastuttavalle olennolle, ja suhde purkautui. Griswold, ensimmäinen, nykyisin yleisesti panettelevaiseksi ja totuudessa pysymättömäksi havaittu Poen elämäkerran kirjoittaja, on keksinyt tällaisen jutun: Runoilija, jolla ei ollut tarpeeksi luonteenlujuutta tunnustaakseen morsiamelle hätiköineensä, oli muka vapautuakseen noista sietämättömistä kahleista valinnut seuraavan kelvottoman menettelytavan. Hääpäiväksi määrätyn päivän aattoiltana hän oli juovuksissa syytänyt mitä karkeimpia loukkauksia morsiamensa talon edustalla, niin että lopulta täytyi kutsua poliisi viemään hänet pois. Tämä valheellinen juttu julistettiin kuitenkin heti erittäin tunnetulta taholta perättömäksi.

Vuoden 1848 aikana Poe maaseudun yksinäisyydessä lopetteli pääteoksensa "Eurekan", jonka oli määrä valaista maailmankaikkeuden salaisuuksia. Niin paljon kaunista kuin tämä eritoten muotonsa täydellisyyden vuoksi loistava suorasanainen runoelma sisältääkin, löytävät oppineet siitä kuitenkin enemmän hypoteeseja kuin todella todistettuja asioita. Ei myöskään puuttunut hyökkääviä arvosteluja oikeaoppisten teologien taholta, jotka haavoittivat syvästi runoilijan äärimmilleen kiihoittunutta mieltä. Kesällä v. 1849 meni hän vielä kerran muutaman kuukauden ajaksi kotikaupunkiinsa Richmondiin, pitääkseen esitelmiä. Siellä hän näki jälleen tuon nuoruutensa rakastetun, joka silloin ei ollut voinut tulla hänen omakseen, koska toimeentulomahdollisuuksia ei ollut. Hän oli nyt varakas leski. Molemminpuolinen mieltymys heräsi uudelleen, ja uupuneelle Poe-paralle näytti vielä kerran nousevan suopea tähti. Kihlaus julkaistiin, ja lokakuun 4 p:nä Poe lähti rautateitse New Yorkiin lopettaakseen kaupungin lähistöllä sijaitsevan maalaistaloutensa. Jo ennen Richmondista lähtöään hän valitti eräälle ystävälleen pahoinvointia, vilustusta ja väsymystä, mutta päätti kuitenkin matkustaa. Hän poistui junasta Baltimoressa; muutamia tunteja sen jälkeen hänet löydettiin makaamasta tajuttomana kadulla. Kun kukaan ei tuntenut häntä, vietiin hänet sairaalaan, jossa hän heitti henkensä. Hän kuoli lokakuun 7 p:nä v. 1849 aivotulehdukseen, tulematta tajuihinsa. Seuraavana päivänä hänet haudattiin. Moneksi vuodeksi jäi hänen hautansa vaille minkäänlaista muistomerkkiä. Vihdoin viimein hänen kansansa käsitti velvollisuutensa. Sen jälkeen kuin etupäässä kaikkien Baltimoren korkeampien tyttökoulujen oppilaiden ja opettajattarien ponnistusten ansiosta oli saatu kokoon riittävä summa, pystytettiin hänen haudalleen taitelijakäden laatima, Poen reliefikuvalla somistettu muistopatsas.

Yhdessä Poen kanssa lepää tämän muistomerkin alla hänen tätinsä, joka samalla oli hänen anoppinsa. Se järkkymättömän uskollinen huolenpito ja rakkaus, jota hän osoitti runoilijaa kohtaan hänen kuolemaansa asti, on varmaan Poen elämän liikuttavin piirre. Hän oli uhrannut kaiken omaisuutensa vävyn hyväksi ja eli itse viimeiset päivänsä ankarassa puutteessa. Merkittäköön tähän vielä lopuksi, mitä kirjailija Parker Willis kertoo hänen suhteestaan Poe'hon:

"Hän tuli minun luokseni hakemaan Poelle työtä ja puolusteli tätä toimenpidettä sillä, että runoilija oli sairaana ja hänen tyttärensä makasi ankaria tuskia kärsien vuoteessaan, minkä vuoksi hänen itsensä oli pakko ryhtyä toimimaan. Huolekkaan, surullisen hellyyden ilme saattoi naisen kasvot näyttämään kauniilta ja pyhiltä. Hän, jonka koko elämä oli ollut kieltäymystä läheisten hyväksi, ilmaisi minulle tosin jo pitkät ajat laiminlyödyllä, mutta silti tottumuksesta ja itsetiedottomasti säilyneellä hienolla ja sivistyneellä käytöksellään, apealla, hiljaisella äänellään, joka niin hartaasti esitti hänen asiansa, ja jos kohta sävyltään anovalla, kuitenkin ihailevalla maininnalla siitä, mitä hänen vävynsä pystyi saamaan aikaan, että edessäni oli muuan noita avuliaita enkeleitä, jollaisiksi naiset tässä maailmassa usein puutteessa ja kurjuudessa osoittautuvat. Hän näki murheellisen kohtalon päättyvän silmäinsä edessä. Poe kirjoitti hitaasti, ja hänen oli vaikea tyydyttää vaatimuksiaan; sitäpaitsi hänen runonsa olivat liian paljon kaiken tavanomaisen yläpuolella, jotta niillä olisi voinut ansaita runsaasti rahaa. Niinpä hän oli alituisesti rahattomana, ja vaimonsa sairauden aikana häneltä puuttui välttämättömimmätkin tarvikkeet. Talvi talvelta, vuodet läpeensä ei New Yorkissa ollut liikuttavampaa näkyä kuin tuo nainen väsymättömässä rakkaudessaan ja huolenpidossaan puutetta kärsivästä nerosta. Ohuessa, ahtaassa puvussaan hän kulki toimituksesta toimitukseen tarjoten ostettavaksi jotakin Poen kynän tuotetta. Usein hän rukoili hänen puolestaan, sanoen särkyneellä äänellä, että hän oli sairaana – olipa Poe työskentelemättä mistä syystä hyvänsä, hänen anoppinsa ilmoitti hänet aina sairaaksi – vaikka hän itki kertoessaan kurjuudestaan, ei hänen huuliltaan koskaan tullut tavuakaan, josta olisi voinut huomata, että hän ei luottaisi vävyynsä, että hän moittisi häntä tai että edes olisi vähemmän ylpeä nerostaan ja siitä, että tämä rakasti häntä. Poen puolison kuoltuakaan hän ei jättänyt häntä. Hän pysyi edelleen hänen hyvänä enkelinään, asui hänen luonaan, piti hänestä huolta, suojeli häntä julkiselta huomiolta, kun hän oli langennut kiusaukseen. Ja kun Poe sitten jälleen selvisi ja tunsi olevansa yksinäinen ja hylätty, ymmärtämystä vailla ja puutteen ja kärsimyksen kiduttama, silloin tuo nainen kerjäsikin hänen tähtensä. –

"Jos, niinkuin lienee otaksuttava, jo sellainen naisen alttius, jonka ensimmäinen rakkaus on synnyttänyt ja jota inhimillinen intohimo ruokkii, pyhittää kohteensa, miten paljon sitten puhuukaan niin puhdas ja epäitsekäs uhrautuvaisuus kuin tämä, joka oli pyhä niinkuin näkymättömän hengen huolenpito – miten paljon se puhuukaan hänen puolestaan, joka sen oli voinut herättää."

PUNAISEN SURMAN NAAMIO

Punainen surma oli jo pitkän aikaa hävittänyt maata. Milloinkaan vielä ei kulkutauti ollut ollut niin turmiokas ja hirvittävä. Veri oli sen väkimehu ja sinetti – punainen ja kaamea veri. Sairaus alkoi ankarilla tuskilla ja äkillisellä pyörytyksellä, sitten seurasi verenvuoto kaikista huokosista ja vihdoin kuolema. Punaiset täplät uhrin ruumiissa ja varsinkin kasvoissa olivat ruton sotalippu, joka esti sairastuneilta kaiken avun, vieläpä lähimmäisten säälinkin. Eikä ensimmäisistä oireista loppuun kulunut enempää kuin puoli tuntia.

Mutta ruhtinas Prospero oli onnellinen, peloton ja elämäntaitoinen luonne. Kun kansa jo oli kuollut puoliksi sukupuuttoon hänen alueeltaan, keräsi hän ympärilleen tuhat tervettä ja iloista aatelismiestä ja hovinaista ja lähti heidän kanssaan erääseen linnamaiseen herraskartanoonsa, joka sijaitsi syrjässä muusta maailmasta. Se oli komea, jättiläismäinen rakennus, jonka ruhtinas oli rakennuttanut oman, hiukan kummallisen, mutta suurenmoisen makunsa mukaan. Sitä ympäröi luja ja korkea, rautaisilla torneilla varustettu muuri. Kun hoviseurue oli asettunut rakennukseen, tuotiin sulatusuuneja ja raskaita vasaroita ja taottiin lukot kiinni. Sillä tavoin tahdottiin estää niin epätoivoisten sairaiden tunkeutuminen linnaan kuin myöskin ylimielisten poistuminen sieltä. Varastot olivat runsaat, eikä hoviseurueen niin ollen tarvinnut pelätä tartuntaa. Maailma tuolla ulkona sai pitää itse itsestään huolen, heidän oli typerää miettiä murheellisia asioita. Ruhtinas oli huolehtinut siitä, että saattoi viettää aikansa hupaisesti. Oli leikinlaskijoita ja laulajia, oli tanssijoita ja soittajia, oli kauneutta ja viiniä. Kaikki tällainen hauskuus ja täydellinen turvallisuus vallitsivat linnassa. Mutta ulkopuolella vallitsi punainen surma.

Eräänä päivänä, viidennen tai kuudennen kuukauden lopulla eristäytymisensä jälkeen, kun rutto vielä raivosi ankarasti maassa, ruhtinas Prospero järjesti tuhannelle ystävälleen ennenkuulumattoman loistavat naamiaiset.

Nämä naamiaiset tarjosivat ihmeellisen näyn, mutta omituisimmin vaikuttivat kuitenkin huoneet, joissa ne pidettiin. Niitä oli seitsemän – keisarillisen upea huonesarja. Useissa palatseissa tuollaiset salirivit muodostavat suoran viivan, ja työntöovet liukuvat oikealle ja vasemmalle miltei seinään asti, niin että voi esteettä nähdä ryhmän toisesta päästä toiseen. Mutta täällä oli toisin, niinkuin saattoi odottaakin, sillä ruhtinas oli mieltynyt kaikkeen epätavalliseen. Huoneet liittyivät toisiinsa niin säännöttömästi, että yhdellä kertaa tuskin saattoi hallita katseellaan muuta kuin yhtä. Aina parin-, kolmenkymmenen metrin päässä tuli jokin terävä nurkka, joka loi kokonaan uuden vaikutelman. Jokaisesta huoneesta näki sekä oikealla että vasemmalla seinässä olevan korkean ja kapean goottilaisen ikkunan kautta ahtaaseen käytävään, joka noudatti huonesarjan kaarroksia. Nämä ikkunat olivat värillistä lasia, ja niiden värit sopeutuivat asianomaisten huoneiden asuun. Niinpä äärimmäisenä idässä sijaitseva huone oli pääväriltään sininen, ja ikkunat loistivat kirkkaan sinisinä. Toisessa huoneessa oli purppuranpunaiset verhot, ja siellä olivat ruudutkin purppuran väriset. Kolmas välkehti vihreänä, samoin ikkunat. Neljäs oli sisustettu ja valaistu oranssilla, viides valkoisella ja kuudes sinipunaisella. Seitsemäs huone oli kauttaaltaan verhottu mustalla sametilla, joka peitti kattoa ja joka valui seiniltä raskain laskoksin samettimatolle, joka niinikään oli musta. Mutta tämä huone oli ainoa, jossa ikkunain väri ei ollut sama kuin sisustuksen. Ruudut loistivat siellä syvän verenpunaisina. Kaikissa seitsemässä huoneessa oli ylen määrin kultaisia koristuksia; niitä oli jokaisessa nurkkauksessa, ja katosta riippui jokin lamppu tai kynttiläjalka. Missään niistä ei kuitenkaan ollut valoa. Mutta käytävissä oli jokaisen ikkunan kohdalla kolmijalassa roihuava sysivalkea, joka loi hohdettaan värillisen lasin lävitse ja valaisi siten huoneen.

Tällä tavoin syntyi mitä kirjavimpia ja eriskummallisimpia vaikutelmia, mutta lännen puolella sijaitsevassa mustassa salissa tuntui tuo verenpunaisista ruuduista tummille verhoille virtaava valo yksinomaan kammottavalta. Huoneeseen astuvien kasvonpiirteet saivat niin hirvittävän ilmeen, että vain harvoilla oli rohkeutta panna jalkansa tuon kynnyksen yli.

Tässä huoneessa oli läntisellä seinällä myöskin jättiläismäinen, ebenpuusta valmistettu seinäkello. Sen heiluri liikkui kumeasti, raskaasti ja yksitoikkoisesti kalahdellen edestakaisin, ja kun minuuttiviisari oli tehnyt kierroksensa ja täysi tunti oli kulunut, lähti kellon metallisesta koneistosta ääni, joka oli niin kirkas ja voimakas ja syvä, niin ihmeellisen musikaalinen ja kuitenkin niin eriskummallinen, että orkesterin soittajien oli joka kerta pakko keskeyttää soittonsa ja kuunnella tuota ääntä. Tietysti tanssijatkin pysähtyivät hetkeksi, ja koko iloinen seura joutui ymmälleen. Huomattiin, että kellon lyödessä riehakkaimmatkin kalpenivat ja että vanhemmat ja rauhallisemmat kohottivat kätensä otsalle, kuin unen vallassa. Niin pian kuin viimeinen kajahdus oli vaimennut, vaelsi kevyt naurunvärähdys läpi koko seuran. Soittajat katsoivat toisiinsa kuin eivät olisi ymmärtäneet äskeistä hermostustaan ja mieletöntä menettelyään, ja he lupasivat kuiskaten toisilleen, etteivät enää seuraavalla kerralla antaisi perään moiselle heikkoudelle. Mutta kun oli kulunut kuusikymmentä minuuttia (kolmetuhattakuusisataa sekuntia kiitävää aikaa), löi kello uudelleen, ja jälleen syntyi sama sekaannus, sama vavistus ja mietteliäs äänettömyys.

Siitä huolimatta oli huvittelu iloista ja komeata. Herttualla oli ainoalaatuinen maku. Hänellä oli silmää väreille ja värivaikutuksille, ja hän halveksi kaikkea totunnaista ja tavaksi tullutta. Hänen keksintönsä olivat rohkeita ja loistavia, ja hänen päähänpistonsa hipoivat usein barbaarisuuden rajoja. Toisinaan häntä olisi ihan voinut luulla mielipuoleksi, mutta hänen seuralaisensa tiesivät, ettei hän ollut. Vasta kuin oli joutunut välittömästi seurustelemaan hänen kanssaan, pääsi varmuuteen siitä, että hän oli normaali.

Hän oli suurelta osalta itse johtanut noiden seitsemän huoneen somistelua juhlaa varten, ja myöskin naamioinnissa oli noudatettu hänen makuaan. Naamiot olivat todella epätavallisia. Ne olivat kaikki välkkyviä ja loistavia, pikantteja ja fantastisia ja muistuttivat sitä, mitä myöhemmin on nähty "Hernani" oopperassa. Siellä oli omituisia olentoja mahdottomin jäsenin ja puvuin – sekavia haavekuvia, jollaisista mielenvikainen saattaa uneksia. Siellä näki paljon kaunista, paljon hauskaa ja hullunkurista, mutta myöskin paljon kaameata ja sellaista, mikä suorastaan herätti inhoa. Niinkuin mielettömien unien sekasorto aaltoili kaikki sinne tänne noissa seitsemässä huoneessa. Ja nuo ruumiillistuneet unikuvat liukuivat huoneesta toiseen muuttuen joka kerralla toisen värisiksi, ja oli kuin orkesterin vallaton musiikki olisi ollut vain heidän askeltensa kaikua. Kunnes äkkiä kello löi sametilla verhotussa huoneessa, ja kaikki pysähtyi, eikä voinut kuulla mitään, lukuunottamatta kellon lyöntejä. Silloin haavenaamiotkin ikäänkuin jähmettyivät paikoilleen. Mutta vain hetken kesti tätä hiljaisuutta, lyöntien kaiku kuoli, ja sitä seurasi kevyt, puoliksi tukahdettu nauru. Ja jälleen kajahti musiikki, unelmat heräsivät henkiin ja liukuivat entistä hilpeämmin huoneesta toiseen; värillisistä ruuduista virtasi aina uutta valoa heidän ylitseen. Mutta siihen huoneeseen, joka oli äärimmäisenä lännessä, ei enää kukaan uskaltanut astua. Sillä sen musta hämärä tuntui vähitellen katoavan, ja verenvärisistä ruuduista lankesi yhä punaisempi valo. Samettimaton musta väri kalpeni, ja jos joku uskalsi asettaa jalkansa sille, kantautui hänen korviinsa ebenpuukellon kumea jymy, joka oli paljon kammottavampaa kuin kaikki, mitä toisissa huoneissa hulluttelevat saattoivat kuulla.

Muut huoneet täytti taaja, aaltoileva ihmisparvi, ja niissä vallitsi kiihkeä, kuumeinen elämä. Yhä riehakkaammaksi kävi juhlahumu, kunnes vihdoin kello alkoi lyödä keskiyötä. Ja niinkuin ennenkin lakkasi musiikki soimasta, tanssijat seisoivat liikahtamatta paikoillaan, ja kaikkeen levisi kummallinen jähmetys. Mutta kun tällä kertaa kajahti kaksitoista kellonlyöntiä, tapahtui ehkä ajan enemmyyden vuoksi, että iloisimpienkin mieliin tunkeutui nyt vakavia ajatuksia. Ja ennenkuin viimeisen lyönnin kaiku oli hukkunut syvään äänettömyyteen, huomasivat muutamat, että mukana oli naamioitu olento, joka siihen asti ei ollut pistänyt kenenkään silmään. Kun huhua tästä uudesta ilmiöstä oli matalalla äänellä levitetty, syntyi seurassa kuiskutusta ja mutinaa, joka ilmaisi hämmästystä ja paheksuntaa ja paisui pelon, kauhun ja inhon sanoiksi.

Noiden monien eriskummallisten pukujen joukossa saattoi tietysti vain perin erikoislaatuinen ilmiö herättää moista kiihtymystä. Naamioiden valinnassa oli todellakin miltei rajaton vapaus, mutta tuo henkilö oli mennyt yli kaikkien rajojen, jotka ruhtinaan suvaitsevaisuus oli asettanut. Välinpitämättömimpienkin sydämissä on kohtia, joihin kajoaminen tuottaa tuskaa, ja turmeltuneimmillakin, jotka laskevat leikkiä elämästä ja kuolemasta, on asioita, joista he eivät salli tehtävän pilaa. Koko seurassa tuntui vallitsevan yksi ainoa mielipide tuntemattoman puvun mauttomuudesta ja sopimattomuudesta. Tuo henkilö oli solakka ja hyvin pitkä ja päästä jalkoihin verhottu käärinliinoihin. Naamio, joka peitti hänen kasvonsa, jäljitteli niin tarkasti kuolleen jäykkiä piirteitä, ettei siinä voinut huomata mitään virhettä, katsoipa miten tarkasti tahansa. Ja silti olisivat juhlijat, elleivät hyväksyneet, niin ainakin sietäneet tämän kaiken. Mutta henkilö oli mennyt niin pitkälle, että kuvasi punaista surmaa. Käärinliinat olivat veren tahrimat, ja leveä otsa, samoin kuin kasvot kauttaaltaan, oli inhoittavien punaisten läikkien peitossa.

Hitaasti ja juhlallisesti, kuin esittääkseen osansa mahdollisimman luonnollisesti, liikuskeli tuo aavemainen olento tanssijain joukossa. Mutta nyt osui Prosperon katse häneen; ruhtinas säpsähti ensin ankarasti, joko kauhusta tai inhosta, sitten kohosi hänen otsalleen kirkas vihastus.

"Kuka uskaltaa", kysyi hän vimmoissaan lähellä seisovilta hovimiehiltä, "herjata meitä tällä häpeällisellä pilanteolla? Käykää häneen käsiksi ja riuhtaiskaa naamio hänen kasvoiltaan, jotta näemme, kenet huomen aamulla saamme hirttää linnansakaroihin."

Lausuessaan nämä sanat ruhtinas seisoi itäisessä, sinisessä huoneessa. Hän oli voimakas ja ylpeä mies, hänen äänensä kaikui lujana ja kirkkaana kaikkien seitsemän huoneen läpi, sen jälkeen kuin hän kädellään viitaten oli vaientanut musiikin.

Ruhtinas seisoi sinisessä huoneessa ympärillään joukko kalpeita hovimiehiä. Hänen puhuttuaan muutamat heistä liikahtivatkin hiukan syöksyäkseen kuokkavieraan kimppuun, joka sillä hetkellä ei ollut varsin kaukana ja astui nyt rauhallisin, kiintein askelin vielä lähemmäksi puhujaa. Mutta sen nimettömän kauhun vuoksi, jonka naamioidun mieletön julkeus oli herättänyt koko seurassa, ei yksikään rohjennut ojentaa kättään tarttuakseen häneen, niin että hän sai häiritsemättä astua prinssin ohi tuskin metrin päässä hänestä, tanssijoiden peräytyessä vaistomaisesti huoneiden seiniä kohti hän juhlallisin ja määrämittaisin askelin, jotka jo ensihetkellä olivat pistäneet silmään, kulki sinisestä huoneesta purppuraiseen, purppuraisen läpi vihreään, vihreästä oranssinväriseen ja siitä valkoiseen, niin että hän lopulta oli ehtinyt sinipunaiseen, ennenkuin oli tehty ratkaisevaa liikettä hänen pidättämisekseen. Mutta nyt syöksyi ruhtinas Prospero mielettömänä raivosta ja häpeästä oman ohimenevän arkuutensa vuoksi kaikkien kuuden huoneen läpi, kun taas toiset olivat kuolettavan pelon vallassa, niin ettei kukaan uskaltanut seurata häntä. Hän piti kädessään paljastettua tikaria ja oli vimmaisella nopeudella päässyt kolmen tai neljän jalan päähän tuosta peräytyvästä henkilöstä, joka sillävälin oli saapunut mustan huoneen päähän ja kääntyi nyt äkkiä takaa-ajajansa puoleen. Kuului kiljahdus, ja tikari putosi välkähtäen samettiselle matolle, jolle heti sen jälkeen ruhtinas Prosperokin kuolleena vaipui. Nyt valtasi epätoivon hurja rohkeus joukon juhlijoita. Mutta kun he tarttuivat naamioituun, joka seisoi jäykkänä ja liikkumattomana ebenpuukellon varjossa, kangistuivat he sanomattomasta kauhusta, sillä käärinliinojen ja vainajanaamion takana, joihin he nopeasti ja väkivaltaisesti olivat käyneet käsiksi, ei ollut mitään.

Ja nyt he tunsivat punaisen surman läsnäolon. Niinkuin öinen varas se oli tullut, ja toinen toisensa jälkeen vaipuivat naamiaisten osanottajat salien veren tahrimille lattioille ja kuolivat epätoivon vallassa siihen paikkaan, mihin olivat kaatuneet. Viimeisen elämän sammuessa ebenpuukellokin pysähtyi. Kolmijalkojen liekit sammuivat, ja pimeys, hävitys ja punainen surma vallitsi häiritsemättä kaikkialla.

MARIE ROGÉT'N SALAPERÄINEN MURHA

Merkillisimpiä niistä tapauksista, joissa Pariisin poliisin oli pyydettävä apua ystävältäni chevalier C. Auguste Dupiniltä, oli erään Marie Rogét nimisen nuoren tytön murha.

Se tapahtui suunnilleen kaksi vuotta Rue de la Morguen murhenäytelmän jälkeen. Marie oli leskivaimo Estelle Rogét'n ainoa tytär. Isä oli kuollut, kun tyttö vielä oli lapsi, ja siitä lähtien Marie oli asunut yhdessä äitinsä kanssa Rue Pavée Saint Andréella, missä rouva tyttärensä auttamana piti täyshoitolaa. Tällä tavoin he elivät, kunnes Marie täytti kaksikymmentäkaksi vuotta; silloin hänen tavaton kauneutensa herätti erään hajuvesikauppiaan huomiota, joka omisti yhden Palais Royalin alakerrassa sijaitsevista myymälöistä ja jonka useimmat asiakkaat olivat noita epätoivoisia seikkailijoita, jotka rasittavat tätä seutua. Herra Le Blanc ei suinkaan ollut sokea niiden etujen suhteen, joita hänelle koituisi Marien palveluksesta hänen myymälässään, ja tyttö otti mielihyvällä vastaan hänen runsaskätisen tarjouksensa, kun taas äiti suhtautui siihen hiukan epäröivämmin.

Kauppiaan laskelmat toteutuivat, ja hänen myymälänsä saavutti pian mainetta tuon iloisen grisetin viehätyskyvyn vuoksi. Hän oli ollut tässä toimessa noin vuoden, kun eräänä päivänä hämmästytti ihailijoitaan katoamalla myymälästä. Herra Le Blanc ei voinut selittää hänen poissaoloaan, ja rouva Rogét joutui ankaran pelon valtaan. Sanomalehdet saivat asiasta vihiä, ja poliisi oli valmiina ryhtymään vakaviin tutkimuksiin, kun Marie eräänä kauniina aamuna hyvissä voimissa, mutta hiukan alakuloisen näköisenä ilmaantui tavanmukaiselle paikalleen hajuvesimyymälän tiskin taakse. Kaikki tutkimukset, paitsi aivan yksityisluontoiset, tietysti peruutettiin. Herra Le Blanc selitti niinkuin ennenkin, ettei tietänyt asiasta mitään. Marie ja hänen äitinsä vastasivat kaikkiin kyselyihin, että hän oli viettänyt viikon erään sukulaisensa luona maalla. Tällä tavoin asia vaiennettiin, ja ennen pitkää se unohdettiinkin, kun tyttö, nähtävästi päästäkseen ihmisten tunkeilevasta uteliaisuudesta, jätti hajuvesimyymälän ja siirtyi äitinsä asuntoon Rue Pavée Saint Andréelle.

Suunnilleen viisi kuukautta tämän kotiinpaluunsa jälkeen hän säikähdytti ystäviään katoamalla toistamiseen. Kului kolme päivää, eikä hänestä kuulunut mitään. Neljäntenä löydettiin hänen ruumiinsa Seinestä läheltä Saint Andréen korttelin vastaista rantaa, vähän matkan päässä Barrière du Roulesta.

Tämä kamala murha (sillä huomattiin heti, että hänet oli murhattu), uhrin nuoruus ja kauneus ja ennen kaikkea hänen aikaisempi kuuluisuutensa olivat omansa järkyttämään voimakkaasti pariisilaisten tunteellisia mieliä. En voi muistaa mitään samankaltaista tapausta, joka olisi aikaansaanut niin yleistä ja syvää järkytystä. Useiden viikkojen aikana unohdettiin tätä aihetta tuuletettaessa kaikki poliittiset tapahtumatkin. Prefekti teki tavattomia ponnistuksia, ja kaikki Pariisin poliisin voimat otettiin käytäntöön.

Kun ruumis oli löydetty, luultiin, ettei murhaaja voisi kauankaan pakoilla niitä etsiskelyjä, jotka heti pantiin toimeen. Vasta yhden viikon kuluttua katsottiin tarpeelliseksi asettaa palkinto, ja sekin rajoitettiin tuhannen frangin suuruiseksi. Sillävälin jatkettiin etsiskelyjä voimakkaasti, jos kohta ei aina harkitusti, ja joukko ihmisiä joutui aivan tarkoituksettomasti kuulusteltavaksi; yleinen mielenkiinto taas kasvoi, kun salaisuuden avainta ei vieläkään oltu löydetty. Kymmenennen päivän jälkeen havaittiin otolliseksi kaksinkertaistaa alun perin määrätty summa, ja vihdoin, kun toinenkin viikko oli mennyt johtamatta minkäänlaisiin tuloksiin ja se nurjamielisyys, jota Pariisin väestö aina osoittaa poliisia kohtaan, oli purkautunut ilmi joissakin vakavissa mellakoissa, lupasi prefekti omalla vastuullaan kaksikymmentätuhatta frangia sille, joka paljasti "murhaajan tai jonkun murhaajista." Kuulutuksessa, jossa tämä tiedoitettiin, luvattiin täydellinen anteeksianto jokaiselle kanssarikolliselle, joka todistaisi toveriaan vastaan, ja kuulutukseen liitettiin joka paikassa, missä se julkaistiin, eräiden kaupunkilaisten yksityinen tiedoksianto, jossa luvattiin kymmenentuhatta frangia prefektuurin määräämän summan lisäksi. Kaiken kaikkiaan palkinto siis oli kolmekymmentätuhatta frangia, mitä on pidettävä tavattomana summana, kun ottaa huomioon tytön vaatimattoman aseman sekä sen seikan, että tuollaisia kamaluuksia sattuu isoissa kaupungeissa varsin tiheään.

Kaikki olivat nyt varmoja siitä, että murhan salaisuus heti saataisiin selville. Mutta vaikka pari kertaa oli vangittu henkilöitä, joilta odotettiin saatavan valaistusta asiaan, ei heiltä voitu houkutella minkäänlaisia tunnustuksia, vaan heidät täytyi jälleen päästää vapaalle jalalle. Niin merkilliseltä kuin se kuulostaakin, oli kolmas viikko ruumiin löytämisen jälkeen mennyt – ja mennyt tuomatta lainkaan valaistusta asiaan, ennenkuin edes huhu noista tapauksista, jotka siinä määrin olivat vallanneet yleisön mielenkiinnon, saapui Dupinin ja minun korviin. Olimme syventyneet tutkimuksiin, jotka vaativat kaiken huomiomme, ja senvuoksi ei kumpikaan meistä ollut käynyt vieraisilla eikä myöskään vastaanottanut vieraita lähes kuukauden päiviin, emme myöskään olleet luoneet silmäystäkään edes päivälehtien poliittisiin artikkeleihin. Ensimmäisen tiedon murhasta saimme prefekti G:ltä itseltään. Hän tuli luoksemme varhain iltapäivällä heinäkuun kolmantenatoista v. 18– ja viipyi myöhään yöhön. Hän oli harmissaan siitä, että kaikki hänen yrityksensä murhaajien löytämiseksi olivat epäonnistuneet. Hänen maineensa – hän sanoi sen kasvoillaan omituinen pariisilainen ilme – oli vaarassa. Oli kysymys hänen kunniastaan. Yleisö katsoi häneen, ja hän suostui mihin uhrauksiin tahansa saadakseen salaisuuden selvitetyksi. Hän lopetti hiukan narrimaisen puheensa lausuen Dupinille kohteliaisuuden siitä, mitä nimitti tämän "tahdikkuudeksi", ja teki hänelle suoraan tarjouksen, vieläpä sangen edullisen; en kuitenkaan voi ilmaista sen yksityiskohtia, eivätkä ne sitäpaitsi oikeastaan kuulu kertomukseni varsinaiseen aiheeseen.

Ystäväni vastasi kohteliaisuuteen parhaan kykynsä mukaan ja hyväksyi tarjouksen muitta mutkitta. Kun se asia oli ratkaistu, esitteli prefekti laveasti omia mielipiteitään ja liitti oheen pitkiä selostuksia todistajien lausunnoista, jotka meiltä vielä puuttuivat. Hän piti pitkän ja epäilemättä hyvin oppineen esitelmän, jonka minä silloin tällöin jollakin sanalla rohkenin katkaista, ja sillä tavoin mateli yö hitaasti eteenpäin. Dupin, joka istui rauhallisesti nojatuolissaan, oli kuin kunnioittavan tarkkaavaisuuden ruumiillistuma. Hänellä oli silmälasit yllään koko keskustelun ajan, ja kun sattumalta katsahdin noiden vihreiden lasien taakse, vakuuttauduin siitä, että hän nukkui hartaasti vaikka äänettömästi nuo seitsemän tai kahdeksan lyijynraskasta tuntia ennen prefektin lähtöä.

Seuraavana aamuna hain prefektuurista täydellisen kertomuksen kaikesta, mitä oli saatu tietää, ja eri sanomalehtitoimistoista kaikki sanomalehdet, joissa näiden kolmen viikon kuluessa oli ilmoitettu jotakin, mikä koski tätä surullista asiaa. Kun jätti huomioonottamatta kaikki ehdottomasti hylättävät otaksumat, tiesivät sanomalehdet seuraavaa:

Marie Rogét lähti äitinsä asunnosta Rue Pavée Saint Andréelta noin kello seitsemän aamulla sunnuntaina kesäkuun 22 p:nä 18–. Mennessään ulos hän ilmoitti herra Jacques S:t Eustachelle, ja vain hänelle, aikovansa viettää päivän erään tätinsä luona, joka asui Rue des Drômesilla. Rue des Drômes on lyhyt ja kapea, mutta vilkasliikenteinen katu lähellä joenrantaa, ja sinne on rouva Rogét'n täyshoitolasta lyhintä tietä noin kahden mailin matka. S:t Eustache oli Marien sulhanen ja asui ja söi täyshoitolassa. Hänen oli määrä hakea kihlattunsa hämärän tullen ja saattaa hänet kotiin. Iltapäivällä alkoi kuitenkin sataa rankasti, ja arvellen, että tyttö jäisi yöksi tätinsä luo (niinkuin hän sellaisissa tapauksissa aikaisemmin oli tehnyt), hän ei katsonut tarpeelliseksi pitää lupaustaan. Kun yö läheni, kuultiin rouva Rogét'n (joka oli seitsemänkymmen-vuotias ja raihnainen) ilmaisevan pelkäävänsä, ettei "enää koskaan saa nähdä Marieta", mutta noihin sanoihin ei silloin juuri kiinnitetty huomiota.

Maanantaina saatiin varmuus siitä, että tyttö ei ollut Rue des Drômesilla, ja kun päivä meni eikä häneltä tullut minkäänlaista ilmoitusta, pantiin toimeen tutkimus erinäisissä paikoissa kaupungissa ja sen ulkopuolella. Kuitenkin saatiin hänestä varma tieto vasta neljäntenä päivänä hänen katoamisensa jälkeen. Tuona päivänä (keskiviikkona kesäkuun kahdentenakymmenentenäviidentenä) muuan herra Beauvais, joka yhdessä erään ystävänsä kanssa oli tiedustellut Marieta Barrière du Roulen lähistöiltä, sai tietää, että jotkut kalastajat olivat äskettäin Rue Pavée Saint Andréen vastaisella rannalla vetäneet maihin ruumiin, joka oli löydetty uiskentelemasta. Kun Beauvais näki sen, tunsi hän hiukan epäröityään hajuvesien myyjättären. Hänen ystävänsä tunsi hänet melkein heti.

Kasvot olivat tumman veren peitossa, joka osaksi oli juossut suusta. Mitään kuolaa ei näkynyt niinkuin varsinaisesti hukkuneilla. Solukudoksissa ei ollut tapahtunut minkäänlaista värinmuutosta. Kaulassa oli sinelmiä ja sormenjälkiä. Kädet olivat yhteenpuristuneina rinnalla ja aivan kankeat. Oikea käsi oli nyrkissä, vasen puoliavoimena. Vasemmasta ranteesta oli nahka hieroutunut pois, nähtävästi moneen kertaan kierretyn nuoran vuoksi. Oikeasta ranteesta oli nahka niinikään osittain hankautunut rikki, samoin selästä ja varsinkin olkapäistä. Kuljettaessaan ruumiin maihin kalastajat olivat kiinnittäneet sen köydellä, mutta hieroutumat eivät olleet tulleet siitä. Kaula oli hyvin pöhöttynyt. Minkäänlaisia haavoja tai iskujen aiheuttamia sinelmiä ei näkynyt. Palanen kurenauhaa löydettiin kaulasta niin lujasti kiristettynä, ettei sitä näkynyt; se oli kokonaan kätkössä lihan alla, ja se oli sidottu solmuun vasemman korvan alapuolelta. Tämä yksinään olisi riittänyt aiheuttamaan kuoleman. Lääkärin tarkastus vahvisti todeksi? vainajan siveellisen luonteenlaadun. Hän oli sen mukaan kärsinyt raakaa väkivaltaa. Ruumis oli löydettäessä sellaisessa tilassa, että tuttujen oli helppo tuntea hänet.

Puku oli pahasti runneltu ja epäjärjestyksessä. Hameesta oli revitty noin jalan levyinen kaistale helmasta vyötäisiin, mutta sitä ei oltu kokonaan irroitettu. Se oli kiedottu kolmeen kertaan vyötäisten ympärille ja kiinnitetty selkäpuolelta jonkinlaisella solmulla. Päällimmäinen alushame oli hienoa musliinia, ja siitä oli hyvin huolellisesti poistettu kokonaan kahdeksantoista tuuman levyinen kaistale. Se oli pantu väljästi kaulan ympärille ja sidottu lujaan solmuun. Tämän musliinikappaleen ja äskenmainitun kurenauhan päälle oli hattunauhat sidottu, niin että hattu jäi riippumaan. Hattunauhat yhdistävä solmu ei ollut naisen tekemä, vaan merimiessolmu.

Kun ruumis oli tunnettu, ei sitä viety la Morguelle (koska tämä muodollisuus oli tarpeeton), vaan haudattiin nopeasti jonkin matkan päähän siitä paikasta, missä se oli tuotu maihin. Beauvais'n vaatimuksesta pidettiin ruumiin löytöä mikäli mahdollista salassa, ja meni muutamia päiviä, ennenkuin tapaus herätti yleistä huomiota. Muuan viikkolehti otti kuitenkin lopulta asian puheeksi, ruumis kaivettiin uudestaan esille ja toimitettiin uusi tarkastus, mutta mitään lisävalaistusta ei edellämainitun lisäksi saatu. Kuitenkin annettiin nyt vaatteet vainajan äidin ja tuttavien nähtäviksi, ja ne havaittiin juuri niiksi, jotka tytöllä oli ollut yllään hänen lähtiessään kotoa..

Osanottajien luku kasvoi tunti tunnilta. Joitakin henkilöitä pidätettiin ja laskettiin vapaaksi. S:t Eustachea varsinkin epäiltiin, eikä hän voinut aluksi tyydyttävästi selittää, missä oli ollut sinä sunnuntaina, jolloin Marie poistui kotoaan. Sittemmin hän kuitenkin antoi herra G:lle selityksen, jossa hän täysin tyydyttävästi teki selkoa mainitun päivän jokaisesta tunnista. Kun aika riensi, eikä mitään tullut ilmi, alkoi kierrellä tuhansia erilaisia huhuja, ja sanomalehdet harjoittivat arvailuja. Eniten herätti huomiota se otaksuma, että Marie Rogét eli edelleen ja että Seinestä löydetty ruumis oli jonkun toisen onnettoman. Lienee parasta esittää lukijalle joitakin tätä mielipidettä puoltavia lausuntoja. Ne on sanatarkasti käännetty L'Etoilesta, lehdestä, joka yleensä oli erittäin hyvin toimitettu.

"Neiti Rogét lähti äitinsä kodista sunnuntaiaamuna kesäkuun 22 p:nä 18– mennäkseen, niinkuin hän ilmoitti, jonkun tädin tai muun sukulaisen luo Rue des Drômesille. Sen jälkeen ei kukaan todistettavasti ole nähnyt häntä... Kukaan ei ole ilmoittanut nähneensä häntä edes koko tuona päivänä, sen jälkeen kuin hän lähti äitinsä ovelta... Vaikka ei ole mitään todistuksia siitä, että Marie Rogét olisi ollut elävien joukossa kello yhdeksän jälkeen sunnuntaina kesäkuun 22 p:nä, on kuitenkin varmaa, että hän eli siihen asti. Keskiviikkona kello kaksitoista päivällä löydettiin naisen ruumis ajelehtimasta Barrière du Roulen edustalla. Vaikka olettaisimmekin, että Marie Rogét heitettiin veteen kolmen tunnin kuluessa sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt kotoaan, tapahtui tuo löytö vain kolme päivää hänen lähtönsä jälkeen – kolme päivää ja kolme tuntia. Mutta on järjetöntä otaksua, että murha, jos hänet on murhattu, olisi voitu tehdä niin pian, että murhaaja olisi voinut heittää ruumiin virtaan ennen keskiyötä. Ne, jotka tekevät itsensä syypäiksi moisiin hirveisiin rikoksiin, valitsevat mieluummin pimeyden kuin päivänvalon... Siitä näemme, että jos virrasta löydetty ruumis olisi Marie Rogét'n, olisi se voinut olla vedessä vain kaksi ja puoli päivää eli vähemmän kuin kolme päivää. Kokemus on osoittanut, että hukkuneiden ruumiit, samoin kuin välittömästi väkivaltaisen kuoleman jälkeen veteen heitetyt, tarvitsevat kuudesta kymmeneen päivään joutuakseen siinä määrin hajoamistilaan, että nousevat pinnalle. Vaikka laukaisee kanuunankin hukkuneen yläpuolella ja ruumis silloin kohoaa pinnalle, vajoaa se uudestaan, ellei ole ollut vedessä ainakin viisi tai kuusi päivää. Haluaisimme nyt kysyä, mistä syystä tämä tapaus olisi poikkeus luonnon tavallisista laeista?... Jos ruumista, sillä tavoin pahoinpideltynä, olisi pidetty maissa tiistaiyöhön asti, olisi rannalta löydetty joitakin jälkiä murhaajista. On niin ollen syytä epäillä, olisiko ruumis noussut niin äkkiä pinnalle, vaikka se olisikin heitetty veteen vasta oltuaan kaksi päivää kuolleena. Ei myöskään tunnu uskottavalta, että roistot, jotka ovat tehneet sellaisen murhan kuin tässä otaksutaan, olisivat heittäneet ruumiin virtaan asettamatta siihen upottavaa painoa, kun sellainen varovaisuustoimenpide olisi ollut helposti suoritettavissa."

Kirjoittaja todistelee edelleen, että ruumiin oli täytynyt olla vedessä "ei ainoastaan kolme päivää, vaan vähintään viisi kertaa kolme päivää", koska se oli siinä määrin muuttunet, että Beauvais'n oli vaikea tuntea sitä. Tätä viimeksimainittua kohtaa ei oltu lainkaan todistettu. Jatkan lehden esitystä:

"Minkä tosiasioiden nojalla herra Beauvais väittää, että ruumis epäilemättä on Marie Rogét'n? Hän ratkoi puseronhihan ja havaitsi merkkejä, jotka todistivat riittävästi ruumiin henkilöllisyyden. Yleisö otaksui, että nämä merkit tarkoittivat joitakin arpia. Itse asiassa hän tutki käsivartta ja havaitsi siinä ihokarvoja, mikä meidän mielestämme todistaa yhtä vähän kuin jos hän olisi löytänyt hihasta käden. Herra Beauvais ei palannut kotiinsa sinä yönä, mutta lähetti keskiviikkoiltana kello 7 rouva Rogét'lle sanan, että tyttärensä ruumista tarkastettiin yhä. Jos myönnämmekin, että rouva Rogét, katsoen hänen ikäänsä ja suruunsa, ei voinut tulla (jolloin olemme tehneet jo sangen pitkällemenevän myönnytyksen), niin olisihan pitänyt olla muita, joiden mielestä olisi maksanut vaivan olla tarkastuksessa läsnä, jos olisi pidetty löydettyä Marien ruumiina. Ketään ei tullut. Mitään ei puhuttu asiasta Rue Pavée Saint Andréella, niin että se olisi voinut tulla edes niiden korviin, jotka asuvat samassa talossa. Herra S:t Eustache, Marien sulhanen ja äidin vuokralainen, todistaa, ettei hän ollut kuullut kihlattunsa ruumiin löytämisestä ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin herra Beauvais tuli hänen luokseen ja puhui siitä. Moiseksi uutiseksi on se meidän mielestämme otettu vastaan ihmeteltävän kylmästi."

Tällä tavoin lehti yritti todistella, että Marien omaiset osoittivat kylmäkiskoisuutta, joka ei sopinut sen otaksuman yhteyteen, että he luulivat ruumiin olevan Marien; se väitti edelleen, että Marie oli ystäviensä tieten poistunut kaupungista syistä, jotka sisälsivät siveettömyyssyytöksen, ja että nämä ystävät, kun Seinestä löydettiin ruumis, joka jossakin määrin muistutti tyttöä, käyttivät tilaisuutta uskotellakseen yleisölle, että hän oli kuollut. Mutta jälleen L'Etoile tuomitsi liian pikaisesti. Näytettiin selvästi toteen, että väitettyä kylmäkiskoisuutta ei ollut olemassa, että vanha rouva oli erittäin heikkona ja niin järkytetty, ettei pystynyt tekemään mitään, että S:t Eustache, kaukana siitä, että olisi suhtautunut uutisiin kylmästi, oli suunniltaan tuskasta ja käyttäytyi niin mielettömästi, että herra Beauvais kehoitti ystäväänsä ja sukulaistaan pitämään hänestä huolta ja estämään häntä tulemasta tarkastustilaisuuteen, kun ruumis kaivettiin uudelleen esille. Ja vaikka L'Etoile oli väittänyt, että ruumis haudattiin uudelleen yleisillä varoilla, että suku kieltäytyi jyrkästi edullisesta yksityishautaus-tarjouksesta ja ettei kukaan sukulaisista ollut läsnä tilaisuudessa – vaikka L'Etoile väitti kaikkea tätä tukeakseen vaikutelmaa, jonka se tahtoi synnyttää, osoitettiin kaikki täysin tyydyttävällä tavalla vääräksi. Eräässä lehden myöhemmässä numerossa yritettiin kohdistaa epäluulot herra Beauvais'hen itseensä. Kirjoittaja sanoo:

"Nyt joutuu asia toiseen valoon. Olemme kuulleet, että kerran, rouva B:n ollessa rouva Rogét'n luona, herra Beauvais sanoi hänelle, että sinne odotettiin santarmia ja että hänen, rouva B:n, ei pitänyt sanoa santarmille mitään, ennenkuin hän tuli takaisin, vaan antaa hänen hoitaa asia... Nyt tuntuu siltä kuin herra Beauvais'lla olisi ollut koko juttu päässään. Ei voi ottaa askeltakaan ilman herra Beauvais'ta! Sillä menkää mihin suuntaan hyvänsä, aina kohtaatte hänet... Syystä tai toisesta hän päätti hoitaa yksin kaiken, ja hän työnsi miespuoliset sukulaiset tieltään heidän kertomansa mukaan sangen omituisella tavalla. Häntä ei nähtävästi lainkaan haluttanut näyttää ruumista sukulaisille."

Seuraava tosiasia antoi vissin värityksen Beauvais'hen suunnatuille epäluuloille: Muuan henkilö, joka hänen ollessaan poissa kotoaan tuli tapaamaan häntä muutama päivä ennen tytön katoamista, oli nähnyt oven avaimenreiässä ruusun ja sen vieressä riippumassa paperilipun, johon oli kirjoitettu nimi Marie.

Yleinen mielipide, sikäli kuin saimme sanomalehdistä selville, tuntui olevan, että Marie oli joutunut roistojoukkion uhriksi, että he olivat kantaneet hänet joen yli, pahoinpidelleet häntä ja murhanneet hänet. Le Commerciel, hyvin vaikutusvaltainen lehti, väitti kuitenkin vakavasti tätä halukkaasti omaksuttua ajatusta vastaan. Esitän muutamia lauseita sen palstoilta:

"Olemme vakuutetut siitä, että etsiskelyt toistaiseksi ovat olleet väärillä jäljillä, ne kun on kohdistettu Barrière du Rouleen. On mahdotonta, että siksi tunnettu henkilö kuin tämä nuori nainen olisi voinut kulkea niin pitkän matkan kenenkään näkemättä häntä, ja jokainen, joka hänet olisi nähnyt, olisi muistanut sen, sillä hän herätti mielenkiintoa kaikissa, jotka tunsivat hänet. Kadut olivat täynnä väkeä, kun hän lähti ulos... On mahdotonta, että hän olisi kävellyt Barrière du Rouleen tai Rue des Drômesille kohtaamatta ainakin kymmenkuntaa henkilöä, jotka tunsivat hänet, ja kuitenkaan ei vielä kukaan ole ilmoittanut nähneensä häntä hänen äitinsä oven ulkopuolella, eikä ole edes mitään muita todistuksia hänen ulosmenostaan kuin ilmoitus, että hän oli sanonut aikovansa lähteä ulos. Hänen hameensa oli revitty, kiedottu hänen ympärilleen ja sidottu solmuun, ja ruumista oli kannettu sillä kuin nyytissä. Jos murha olisi tehty Barrière du Roulen seuduissa, olisi sellainen toimenpide ollut tarpeeton. Se seikka, että ruumis löydettiin läheltä Barriere du Roulea, ei millään tavalla osoita, missä se oli heitetty veteen... Kaistale tyttöparan alushametta, kahden jalan pituinen ja yhden levyinen, oli irroitettu ja sidottu leuan alle niskan ympäri, arvatenkin huutojen tukahduttamiseksi. Sen olivat tehneet miehet, jotka eivät käytä nenäliinaa."

Päivä tai pari ennen prefektin käyntiä meillä sai poliisi tärkeän ilmoituksen, joka tuntui kumoavan, ainakin suurimmalta osalta, Le Commercielin todistelun. Kaksi pientä poikaa, rouva Delucin lapsia, joutui juoksennellessaan Barrière du Roulen lähellä sijaitsevassa metsässä sattumalta tiheään viidakkoon, missä oli kolme tai neljä isoa kiveä, jotka muodostivat jonkinlaisen istuimen selkänojineen ja jakkaroineen. Ylemmällä kivellä oli valkoinen alushame, toisella silkkinen kaulahuivi. Lisäksi sieltä löydettiin päivänvarjo, käsineet ja nenäliina. Nenäliinaan oli merkitty nimi Marie Rogét. Ympäröivistä pensaista löydettiin vaatepalasia. Maa oli poljettu mullalle, pensaista oli taittunut oksia, kaikessa näkyi tappelun jälkiä. Metsikön ja virran väliltä oli aita purettu ja maasta näkyi, että siitä oli raahattu raskasta taakkaa.

Muuan viikkolehti Le Soleil sisälsi selityksen tähän löytöön – selityksen, joka ilmaisi koko Pariisin lehdistön mielipiteen.

"Vaatekappaleet olivat ilmeisesti olleet siellä ainakin kolme tai neljä viikkoa, ja sateiden vuoksi ne olivat kaikki vahvasti homeessa. Ruoho oli kasvanut ympärillä osittain peittäen ne. Päivänvarjon silkki oli lujaa, mutta sisäpuolelta hyvin homeista. Yläosa, missä kangas oli kaksinkertaista ja poimutettua, oli kauttaaltaan homehtunut ja lahonnut, ja se särkyi, kun päivänvarjo avattiin. Vaatekaistaleet, jotka pensaat olivat repineet, olivat noin kolmen tuuman levyisiä, ja kuuden pituisia. Eräs kaistaleista oli helmasta, joka oli päärmätty, eräs toinen jostakin muusta kohdin hametta. Ne olivat sen näköisiä, kuin ne olisi revitty irti, ja riippuivat orjantappurapensaista noin jalan päässä maasta... On niin ollen varmaa, että on löydetty paikka, jossa tuo hirveä näytelmä näyteltiin."

Tämän löydön jälkeen seurasi tietysti uusi tutkinto. Rouva Deluc todisti, että hän pitää ravintolaa vähän matkan päässä rannasta vastapäätä Barrière du Roulea. Ravintola sijaitsee syrjäisessä paikassa. Se on kaupungin roskaväen tavanomainen sunnuntain viettopaikka; he kulkevat joen yli venein. Noin kello kolme mainittuna sunnuntaina saapui ravintolaan nuori tyttö nuoren tumman miehen seurassa. He viipyivät siellä hetken. Lähdettyään he suuntasivat kulkunsa lähistössä oleviin pikku metsikköihin. Rouva Deluc tuli kiinnittäneeksi huomiota tytön pukuun, koska se muistutti erään hänen kuolleen sukulaisensa vaatetusta. Erikoisesti hän pani merkille kaulahuivin. Vähän sen jälkeen kuin nuo kaksi olivat menneet, tuli taloon joukko veijareita, jotka käyttäytyivät meluisasti, söivät ja joivat maksamatta mitään, menivät sitten samaa tietä, jota nuori mies ja tyttö olivat menneet, palasivat kapakkaan hämärissä ja riensivät kiireesti takaisin joen yli.

Samana päivänä, heti sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, olivat rouva Deluc ja hänen vanhin poikansa kuulleet läheltä naisen huudon. Se oli kiihkeä, mutta lyhyt. Rouva Deluc ei tuntenut ainoastaan kaulahuivia, joka oli löydetty metsiköstä, vaan myöskin puvun, joka vainajalla oli ollut yllä. Muuan raitiovaununkuljettaja Valence todisti nyt myöskin, että näki tuona sunnuntaina Marie Rogét'n menevän lautalla joen yli erään tummaihoisen miehen seurassa. Hän (Valence) tunsi Marien eikä voinut erehtyä hänestä. Että metsästä löydetyt tarpeet olivat Marien, sen todistivat hänen sukulaisensakin.

Muissa selostuksissa, jotka siten Dupinin neuvosta kokosin lehdistä, oli vain yksi uutinen, mutta se oli ilmeisesti hyvin tärkeä. Tuntuu siltä kuin heti noiden vaatteiden löydön jälkeen olisi tavattu S:t Eustachen, Marien sulhasen, eloton ruumis läheltä sitä paikkaa, jota kaikki nyt pitivät väkivallanteon tapahtumapaikkana. Hänen vierestään löydettiin tyhjä pullo, joka oli varustettu etiketillä "Laudanumia." Hänen taskustaan löydettiin kirje, jossa hän lyhyesti ilmoitti rakkautensa Mariehin ja päätöksensä surmata itsensä.

"Minun tarvinnee tuskin sanoa sinulle", virkkoi Dupin luettuaan muistiinpanoni, "että tämä on paljon mutkikkaampi tapaus kuin Rue de la Morguen murha. Tämä on tavallinen rikos, vaikkakin alhainen. Siinä ei ole mitään tavatonta. Niinkuin näet, on salaisuuden paljastamista senvuoksi pidetty helppona, vaikka sitä juuri siitä syystä olisi tullut pitää vaikeana. Niinpä luultiin aluksi tarpeettomaksi asettaa minkäänlaista palkintoa. G:n apurit pystyivät heti käsittämään, miten ja miksi tuollainen häpeällinen teko saattoi olla tehty. Heidän mielikuvituksensa löysi monta tapaa ja monta syytä, ja kun ei ollut mahdotonta, että jokin näistä tavoista ja syistä saattoi olla oikea, pitivät he selvänä, että jonkin niistä täytyi olla oikea. Mutta heidän olisi tullut ymmärtää, että noiden eri tapojen ja syiden kuvittelemisen helppous ja niiden todennäköisyys merkitsi asian selvittämisen vaikeutta eikä helppoutta.

"Aloittaessamme tämän murhan tutkimuksen voimme jättää itsemurhan mahdollisuuden laskuista pois. Barrière du Roulen läheltä löydetty ruumis oli sellaisessa kunnossa, ettei ole epäilystäkään tästä tärkeästä seikasta. Mutta on esitetty otaksuma, ettei ruumis olekaan Marie Rogét'n, jonka murhaajan tai murhaajain selvillesaamisesta palkinto on luvattu ja jota se sopimus, jonka olemme tehneet prefektin kanssa, yksinomaan koskee. Me tunnemme kumpikin tämän herran. Häneen ei kannata erikoisesti luottaa. Jos me aloitamme tutkimuksemme löydetystä ruumiista ja etsimme sillä tapaa murhaajaa ja sitten huomaamme, ettei ruumis olekaan Marien, tai jos aloitamme elävästä Mariesta ja havaitsemme, ettei häntä olekaan murhattu – kummassakin tapauksessa menee vaivamme hukkaan, koska olemme tekemisissä sellaisen henkilön kuin herra G:n kanssa. Ainakin itsemme vuoksi, ellei oikeuden, meidän senvuoksi on ensitöiksemme todettava ruumis identtiseksi kadonneen Marie Rogét'n kanssa.

"Yleisössä ovat L'Etoilin todisteet herättäneet suuresti luottamusta, ja että lehti itse on vakuutettu niiden tärkeydestä, sen näkee siitä tavasta, millä se aloittaa erään aihetta käsitteleviä kirjoituksiaan. 'Eräät päivän aamulehdistä', kirjoittaa lehti, 'puhuvat maanantaisen L'Etoilen vakuuttavasta artikkelista'. Minä puolestani olen sitä mieltä, ettei tuo artikkeli vakuuta mistään muusta kuin kirjoittajansa hyvästä tahdosta. Meidän pitäisi muistaa, että lehtiemme tehtävä pikemminkin on herättää tunnelmaa ja olla pirteitä kuin edistää totuuden asiaa. Jälkimmäinen tulee kysymykseen vain siinä tapauksessa, että se on yhtäpitävä edellisen kanssa. Lehti, joka vain sopeutuu yleiseen mielipiteeseen, ei nauti minkäänlaista luottamusta yleisön keskuudessa. Kansa pitää vain niitä syvämietteisinä, jotka väittävät voimalla ja ponnella yleistä mielipidettä vastaan. Päättelytaidossa ja kirjallisuudessa saavuttaa epigrammi nopeimmin ja laajimmin hyväksymistä. Kummassakin sillä on pienin ansio.

"Tarkoitan tällä, että se seikka, että tuossa mielipiteessä on sekaisin epigrammia ja melodraamaa, se pikemminkin kuin mikään varsinainen todennäköisyys on saanut L'Etoilen omaksumaan väitteen ja taannut sille suosiollisen vastaanoton yleisön taholta. Tarkastelkaammepa lehden todistusketjun tärkeimpiä kohtia, välttäen mikäli mahdollista alkutekstin hajanaisuutta.

"Kirjoittajan ensimmäisenä päämääränä on osoittaa, että sen lyhyen ajan vuoksi, joka oli kulunut Marien katoamisen ja uiskentelevan ruumiin löydön välillä, tuo ruumis ei voi olla Marien. Hänen tehtävänsä on niin ollen supistaa tämä aika mahdollisimman pieneksi. Tämä päämäärä mielessään hän ryntää eteenpäin pelkin otaksumin. 'On järjetöntä', hän sanoo, 'otaksua, että murha, jos hänet on murhattu, olisi tehty niin pian, että murhaaja olisi voinut heittää ruumiin virtaan ennen keskiyötä'. Me kysymme heti ja aivan yksinkertaisesti: 'Minkätähden?'

"Minkätähden on järjetöntä otaksua, että murha tehtiin viiden minuutin kuluessa sen jälkeen kuin tyttö oli poistunut äitinsä kodista? Minkätähden on järjetöntä otaksua, että murha tehtiin minä päivänhetkenä hyvänsä? Murhia on tehty kaikkina vuorokaudenaikoina. Mutta jos murha olisi tehty jonakin hetkenä kello yhdeksästä sunnuntaiaamuna kello neljännestä vailla kahteentoista yöllä, olisi joka tapauksessa ollut aikaa 'heittää ruumis virtaan ennen keskiyötä'. Tämä otaksuma merkitsee siis aivan samaa kuin väite, ettei murhaa olekaan tehty sunnuntaina, ja jos sallimme L'Etoilen olettaa sellaista, voimme sallia sille mitä vapauksia tahansa. Se kappale, joka alkaa: 'On järjetöntä otaksua, että murha' j.n.e., lienee kuitenkin, vaikka se onkin painettu L'Etoileen tällaisen, todellisuudessa kirjoittajan aivoissa kuulunut näin: 'On järjetöntä otaksua, että murha, jos hänet on murhattu, olisi voitu tehdä niin pian, että murhaaja olisi voinut heittää ruumiin virtaan ennen keskiyötä, on järjetöntä, sanomme, otaksua kaikkea tätä ja samalla kertaa olettaa (niinkuin olemme päättäneet tehdä), että ruumis on heitetty sinne vasta jälkeen keskiyön' – sinänsä aivan tarpeeksi epäjohdonmukainen ajatus, mutta ei ihan niin mieletön kuin painettu.

"Jos aikomukseni olisi vain väitellä L'Etoilen todistelua vastaan, voisin rauhallisesti jättää tuon lauseen omaan arvoonsa. Mutta ei ole kysymys L'Etoilesta, vaan totuudesta. Mainitsemallani lauseella on vain yksi merkitys, ja se on juuri se, jonka sanoin, mutta meidän tulee ehdottomasti etsiä pelkkien sanojen takaa ajatus, jota niillä nähtävästi on yritetty ilmaista, joskin epäonnistuen. Kirjoittajan tarkoituksena oli sanoa, että olipa murha tehty mihin aikaan tahansa sunnuntaina tai sitä seuraavana yönä, ei ollut mahdollista, että murhaaja olisi uskaltanut kantaa ruumista joelle ennen keskiyötä. Ja juuri tätä otaksumaa minä en hyväksy. Kirjoittaja edellyttää, että murha tehtiin sellaisella paikalla ja sellaisissa olosuhteissa, että oli välttämätöntä kantaa ruumis virralle. Mutta murhahan on voitu tehdä rannalla tai itse joella, ja silloin on katsottu parhaaksi heittää ruumis veteen, olipa mikä vuorokaudenaika tahansa, koska se on ollut yksinkertaisin ja nopein tapa päästä siitä. Ymmärrät kai, etten väitä sitä luultavaksi enkä nimenomaan omaksi mielipiteekseni. Esitykseni ei koske tosiasioita; minä haluan vain, että olet varuillasi koko L'Etoilen kuvauksen sävyn suhteen, ja koetan kiinnittää huomiosi siihen, miten vähän se alun perin pysyy asiassa.

"Kun sanomalehti siten on määrännyt rajan, joka sopii sen edeltäpäin muodostettuun mielipiteeseen, kun se on väittänyt, että jos löydetty ruumis on Marien, olisi se voinut olla vain lyhyen aikaa vedessä, se jatkaa:

"'Kokemus on osoittanut, että hukkuneiden ruumiit, samoin kuin välittömästi väkivaltaisen kuoleman jälkeen veteen heitetyt, tarvitsevat kuudesta kymmeneen päivään joutuakseen siinä määrin hajoamistilaan, että nousevat pinnalle. Vaikka laukaisee kanuunankin hukkuneen yläpuolella ja ruumis silloin kohoaa pinnalle, vajoaa se uudestaan, ellei ole ollut vedessä ainakin viisi tai kuusi päivää.'

"Nämä väitteet ovat kaikki Pariisin lehdet vastaanottaneet vaieten, lukuunottamatta Le Moniteuria. Tämä lehti koettaa vain asettaa kyseenalaiseksi sen osan esitystä, joka koskee hukkuneiden ruumiita, mainitsemalla viisi tai kuusi tapausta, joissa hukkuneiksi tiedettyjen henkilöiden ruumiit oli tavattu uiskentelemasta lyhyemmän ajan kuluttua kuin L'Etoilen mainitsema. Mutta on äärimmäisen epäjohdonmukaista ryhtyä Le Moniteurin tavoin vastustamaan L'Etoilen yleistä väitettä luettelemalla joitakin yksityisiä tapauksia, jotka puhuvat sitä vastaan. Vaikka lehti olisi voinut mainita viiden sijasta viisikymmentä esimerkkiä ruumiista, jotka oli löydetty uiskentelemasta parin kolmen päivän kuluttua, olisi näitä viittäkymmentä tapausta hyvin voitu pitää vain poikkeuksina L'Etoilen säännöstä, kunnes itse sääntö olisi kumottu. Jos myöntää säännön oikeaksi (eikä Le Moniteur kiellä sitä, vaan pitää vain kiinni poikkeuksista), jää L'Etoilen todistelu täyteen voimaansa, sillä tuo vastaväite haluaa vain asettaa kyseenalaiseksi, oliko ruumis noussut pinnalle kolmea päivää lyhyemmässä ajassa; ja tätä kysymystä on L'Etoilen edullista pitää vireillä siksi kunnes se on saanut tarpeeksi paljon yhtä lapsellisesti suoritettuja todistuksia päinvastaisesta säännöstä.

"Niinkuin huomaat, olisi kaikkinainen arvostelu, jos sellaiseen haluaisi ryhtyä, tässä tapauksessa kohdistettava itse sääntöön, ja senvuoksi on meidän tutkittava, millä se on perusteltu. Ihmisruumis ei yleensä ole paljon kevyempi eikä myöskään paljon raskaampi Seinen vettä, s.o. ihmisruumiin paino on normaalitilassa kutakuinkin yhtä suuri kuin sen vesimäärän paino, jonka se syrjäyttää. Paksujen ja lihavien sekä hentoluustoisten henkilöiden ruumis on suhteellisesti kevyempi kuin laihojen henkilöiden, jotka ovat varustettuja isommalla luumassalla, ja samoin ovat naiset kevyempiä kuin miehet; sitäpaitsi vaikuttaa jokiveden ominaispainoon meren vuoksi ja luode. Mutta jos jättää tämän seikan huomioonottamatta, voi sanoa, että perin harvat ihmisruumiit voisivat itsestään vajota makeaankaan veteen. Melkein kuka hyvänsä, joka putoaa veteen, voi uiskennella, jos vain sallii veden painon päästä tasapainoon hänen omansa kanssa, t.s. jos antaa mahdollisimman suuren osan ruumistaan vaipua veden alle. Uimataidottomalle henkilölle on pysty asento sopivin, niinkuin kuivalla maalla, mutta pää vahvasti taaksepäin taivutettuna ja veteen upotettuna ja vain suu ja nenä pinnan yläpuolella. Tällaisessa asennossa huomaamme kelluvamme helposti ja minkäänlaisitta ponnistuksitta; mutta on kuitenkin selvää, että ruumis ja syrjäytetty vesimäärä ovat juuri ja juuri tasapainossa ja että pikkuseikka voi horjahduttaa sen. Jos esim. kohottaa kätensä pinnan yläpuolelle ja menettää siten vastaavan vesimäärän tuen, riittää tämä painamaan koko pään veden alle, kun taas pienenkin puupalan avulla voi pitää päätä pystyssä, niin että voi katsella ympärilleen. Kun nyt uimataidoton koettaessaan pysytellä pinnalla lakkaamatta kohottelee käsiään ja koettaa pitää päätä tavallisessa pystyssä asennossaan, on siitä seurauksena, että suu ja nenä joutuvat veden alle ja hän saa vettä keuhkoihinsa; paljon sitä pääsee myöskin vatsaan, ja koko ruumis käy raskaammaksi, koska ilma, joka aikaisemmin täytti nuo ontelot, on vaihtunut raskaampaan veteen. Tämä painoero on yleensä tarpeeksi suuri saadakseen ruumiin vajoamaan, mutta se ei tepsi henkilöihin, joilla on pieni luusto ja tavaton määrä lihaa ja rasvaa. Sellaiset uiskentelevat vielä hukuttuaankin.

"Ruumis, joka on joen pohjassa, pysyy siellä, kunnes sen paino tavalla tai toisella käy pienemmäksi kuin syrjäytetyn vesimäärän. Tämä muutos aiheutuu mätänemisestä tai jostakin muusta sellaisesta. Mätänemisessä syntyy kaasua, joka paisuttaa solukudokset ja kaikki ontelot ja aikaansaa tuon pöhöttyneen ulkonäön, joka herättää kauhua. Kun tuo paisuminen on jatkunut niin kauan, että ruumiin tilavuus on kasvanut vastaavatta painolisättä, käy sen paino pienemmäksi kuin syrjäytetyn vesimäärän, ja se kohoaa heti pinnalle. Mutta mätäneminen riippuu lukemattomista seikoista, moninaiset asianhaarat vaikuttavat siihen kiihdyttävästi tai hidastuttavasti, niinkuin esim. vuodenajan lämpimyys, veden mineraali- ja epäpuhtauspitoisuus, sen syvyys ja virtaavaisuus, ruumiin lämpötila ja terveydentila ennen kuolemaa. On niin ollen selvää, ettemme voi ehdottoman varmasti määrätä aikaa, jonka kuluessa ruumis mätänemisprosessin vuoksi nousee pinnalle. Eräissä olosuhteissa se voi tapahtua tunnin kuluessa, eräissä sitä ei ollenkaan tapahdu. Visseissä kemikalialiuoksissa voidaan eläinorganismi säilyttää ikuisiksi ajoiksi mätänemiseltä – sellainen on esim. elohopeakloridi. Mutta riippumatta mätänemisestä ilmenee vatsassa usein kasvisainesten käymisestä (tai muissa onteloissa muista syistä) johtuva kaasumuodostus, riittävä aiheuttamaan pöhöttymisen, joka voi kohottaa ruumiin pinnalle. Kanuunanlaukauksen vaikutus johtuu yksinomaan tärähdyksestä, joko siten, että se vapauttaa ruumiin sitä ympäröivästä mudasta ja liejusta ja päästää sen sillä tavoin kohoamaan ylöspäin, kun se toisista syistä on tullut siihen kykeneväksi, tai se saa joissakin mätänemistilassa olevissa osissa solukudoksen ratkeamaan, jolloin ontelot paisuvat kaasusta.

"Kun tällä tavoin olemme tehneet itsellemme selväksi koko aiheen tieteellisen teorian, on helppo sen nojalla punnita L'Etoilen väitteitä. 'Kokemus on osoittanut', sanoo tämä lehti, 'että hukkuneiden ruumiit, samoin kuin välittömästi väkivaltaisen teon jälkeen veteen heitetyt, tarvitsevat kuudesta kymmeneen päivään joutuakseen siinä määrin hajoamistilaan, että nousevat pinnalle. Vaikka laukaisee kanuunankin hukkuneen yläpuolella ja ruumis silloin kohoaa pinnalle, vajoaa se uudestaan, ellei ole ollut vedessä ainakin viisi tai kuusi päivää.

"Koko tämän lausunnon täytyy nyt ehdottomasti tuntua meistä oikealta epäjohdonmukaisuuden ja hajanaisuuden kummitukselta. Kokemus ei osoita, että 'hukkuneiden ruumiit' tarvitsevat kuudesta kymmeneen päivään kohotakseen pinnalle hajoamisprosessin vuoksi. Sitäpaitsi, jos ruumis on noussut pinnalle kanuunanlaukauksen vaikutuksesta, niin se ei vajoa, ennenkuin mätäneminen on mennyt niin pitkälle, että kehittynyt kaasu on voinut poistua. Mutta tahdonpa kiinnittää huomiosi siihen eroon, mikä on 'hukkuneiden ruumiilla' ja henkilöillä, jotka on 'heitetty veteen välittömästi väkivaltaisen kuoleman jälkeen'. Vaikka myöntääkin eron olemassaolon, kirjoittaja kuitenkin lukee ne kaikki samaan luokkaan. Olen osoittanut, mistä johtuu, että hukkuneen ihmisen ruumis käy raskaammaksi kuin syrjäytetty vesimäärä, ja ettei se lainkaan olisi vajonnut, ellei asianomainen henkilö olisi kohotellut käsiään pinnan yläpuolelle ja niellyt vettä yrittäessään hengittää vedessä – jolloin sitä on tunkeutunut ilman sijaan keuhkoihin. Mutta näitä kädenliikkeitä ja hengenvetoja ei voi ilmetä kuolleessa ruumiissa, joka on 'heitetty veteen välittömästi väkivaltaisen kuoleman jälkeen'. Senvuoksi jälkimmäisessä tapauksessa vanhan säännön mukaan ruumis ei vajoa lainkaan, tosiasia, josta L'Etoile nähtävästi ei tiedä mitään. Kun hajoaminen on edistynyt melko pitkälle ja liha on suurimmalta osalta irtautunut luista, silloin se kyllä vajoaa, mutta ei ennemmin.

"Ja mitäpä me nyt teemme sellaisella todistuksella, että löydetty ruumis ei voinut olla Marie Rogét'n, koska se oli löydetty uiskentelemasta jo kolmen päivän kuluttua hänen katoamisestaan? Jos hänet olisi hukutettu, ei hän ollen nainen koskaan olisi vajonnut, tai jos olisi vajonnut, hän olisi kohonnut pinnalle kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. Mutta kukaan ei otaksu hänen hukkuneen, ja jos hän oli kuollut, ennenkuin hänet heitettiin veteen, olisi hänen ruumiinsa voitu löytää uiskentelemasta milloin hyvänsä jälkeenpäin.

"'Jos ruumista', sanoo L'Etoile, 'sillä tavoin pahoinpideltynä, olisi pidetty maissa tiistaiyöhön asti, olisi rannalta löydetty joitakin jälkiä murhaajista'. Tässä kohden on aluksi vaikeata käsittää kirjoittajan tarkoitusta. Hän aikoo edeltäkäsin raivata tieltään seikan, jonka luulee häiritsevän teoriaansa, nimittäin sen, että ruumis olisi jäänyt rannalle kahdeksi päiväksi ja mädännyt sinä aikana nopeasti, nopeammin kuin jos olisi ollut vedessä. Hän otaksuu, että jos asianlaita olisi ollut niin, olisi se voinut kohota pinnalle keskiviikkona, ja ajattelee, että vain sellaisessa tapauksessa olisi siten voinut käydä. Hän on senvuoksi halukas todistamaan, että se ei ollut jäänyt rannalle, sillä siinä tapauksessa 'olisi rannalta löydetty jälkiä murhaajista'. Otaksun, että sinä hymyilet tuolle päätelmälle. Et voi käsittää, miten ruumiin rannalla lojuminen voisi lisätä murhaajien jättämiä jälkiä. En minäkään.

"'Ei myöskään tunnu uskottavalta', jatkaa lehti, 'että roistot, jotka ovat tehneet sellaisen murhan kuin tässä otaksutaan, olisivat heittäneet ruumiin virtaan asettamatta siihen upottavaa painoa, kun sellainen varovaisuustoimenpide olisi ollut niin helposti suoritettavissa'. Katsohan, miten naurettava ajatussekaannus: ei kukaan, ei edes L'Etoile väitä, ettei löydettyä ruumista olisi murhattu. Väkivallan jäljet ovat selvät. Todistelijamme tarkoituksena on vain osoittaa, ettei tuo ruumis ole Marien. Hän tahtoo todistaa, ettei Marieta ole murhattu, eikä sitä, ettei tuota ruumista olisi murhattu. Hänen huomautuksensa todistaa kuitenkin vain jälkimmäistä. Siinähän on ruumis, johon ei ole kiinnitetty mitään painoa; jos murhaajat olisivat heittäneet sen veteen, eivät he olisi unohtaneet tätä varovaisuustoimenpidettä; se ei siis ollut murhaajien heittämä. Siinä kaikki, mikä on todistettu, jos ylimalkaan mitään on todistettu. Identtisyyskysymykseen ei ole lainkaan kajottu, ja L'Etoile on nähnyt paljon vaivaa vain kieltääkseen sen, mitä vähän aikaisemmin oli myöntänyt. 'Olemme täysin vakuutetut siitä', se sanoo, 'että löydetty ruumis oli murhatun naisen'.

"Eikä tämä ole ainoa kohta tässäkään kirjoitelmansa osassa, missä kirjoittaja puhuu tahallaan itseään vastaan. Hänen ilmeinen tarkoituksensa on, niinkuin jo olen sanonut, tehdä Marien katoamisen ja ruumiin löydön välinen aika mahdollisimman pieneksi. Kuitenkin huomaamme hänen pitävän kiinni siitä, ettei kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän lähti äitinsä kodista. 'Ei ole mitään todistuksia siitä', hän sanoo, 'että Marie Rogét olisi ollut elävien joukossa kello yhdeksän jälkeen sunnuntaina kesäkuun 22 p:nä!' Hänen olisi toki pitänyt jättää kajoamatta tähän seikkaan, sillä jos joku tiettävästi olisi nähnyt Marien maanantaina tai tiistaina, olisi puheenalainen aika suuresti pienentynyt, ja hänen ajatuksenjuoksunsa mukaan siis myöskin sen seikan todennäköisyys, että ruumis olisi grisetin. Mutta on huvittavaa nähdä, miten L'Etoile korostaa tuon tosiasian merkitystä siinä varmassa vakaumuksessa, että se tukee lehden yleistä todistusketjua.

"Luehan nyt uudelleen se osa todistelua, jossa selostetaan, mistä Beauvais tunsi ruumiin. Mitä käsivarren ihokarvoihin tulee, on L'Etoile väärentänyt todistuksen. Ellei ole idiootti, ei herra Beauvais ole voinut väittää tuntomerkiksi sitä seikkaa, että ruumiin käsivarressa oli ihokarvoja. Kaikissa käsivarsissa on ihokarvoja. L'Etoilen sanonnan ylimalkaisuus on todistajan esityksen vääristelyä. Hän on varmasti puhunut jostakin noiden ihokarvojen omituisuudesta. Niillä lienee ollut jokin erikoinen väri, tiheys, pituus tai asema.

"'Hänen jalkansa', jatkaa lehti, 'oli pieni; sellaisia jalkoja on tuhansia. Hänen sukkanauhansa ei lainkaan kelpaa todistukseksi eivätkä myöskään kengät, sillä kenkiä ja sukkanauhoja myydään joukoittain. Samaa voi sanoa hatun kukista. Herra Beauvais erikoisesti korostaa sitä seikkaa, että sukkanauhan solkea oli siirretty taaksepäin nauhan lyhentämiseksi. Se ei todista mitään, sillä useimmat naiset eivät halua koetella sukkanauhoja myymälässä, vaan ostavat mieluummin umpimähkään parin ja muuttavat ne kotona sopivan pituisiksi. Tässä kohden on vaikea uskoa kirjoittajan tarkoittavan täyttä totta. Jos herra Beauvais etsiessään Marien ruumista oli löytänyt ruumiin, joka oli samankokoinen ja samannäköinen kuin kadonnut tyttö, saattoi hän (kiinnittämättä lainkaan huomiota vaatetukseen) huoletta katsoa onnistuneensa. Jos hän lisäksi oli havainnut käsivarren ihokarvoissa omituisuuden, jonka oli huomannut Mariella hänen eläessään, niin hänen arvelunsa todennäköisyys kasvoi samassa suhteessa kuin tuo tunnusmerkki oli omituinen tai harvinainen. Jos Mariella oli pienet jalat ja ruumiilla samoin, ei sen seikan todennäköisyys, että ruumis oli Marien, kasvanut aritmeettisessa vaan geometrisessa eli moninkertaistuvassa sarjassa. Liitä tähän vielä kengät, jollaisia hän tiettävästi käytti samana päivänä, jolloin katosi, niin vaikka noita kenkiä myytäisiinkin joukoittain, on todennäköisyys kasvanut varmuuden rajalle. Seikka, joka sinänsä ei riittäisi todistamaan identtisyyttä, käy mitä varmimmaksi todistukseksi, kun se joutuu vahvistamaan toisiin todistuksiin pohjautuvaa arvelua. Jos vielä hatun kukat ovat samanlaiset kuin ne, jotka kadonneella oli ollut, emme tarvitse enää enempää todistuksia. Yhdenkin kukan yhtäläisyys riittäisi, entä sitten, jos niitä on kaksi, kolme tai useampia? Jokainen lisätodistus saattaa arvelun monin verroin varmemmaksi; ne eivät ole tavallisia todistuksia, vaan sata- ja tuhatkertaistaneita. Jos nyt vielä kuolleen sukkanauhat ovat samanlaiset kuin elävän, on melkein järjetöntä jatkaa. Mutta nämä sukkanauhat on tavattu kiristettyinä, siten että solkea oli siirretty taaksepäin, aivan niinkuin Marie oli kiristänyt omiaan vähän ennen kuin lähti kotoa. Se, joka nyt vielä epäilee, on hullu, tai hän teeskentelee. Se seikka, että L'Etoile väittää tällaisen sukkanauhojen lyhentämisen olevan tavallista, osoittaa vain, miten itsepäisesti se tahtoo pitää kiinni erehdyksestään. Sukkanauhojen venyväisyys jo sinänsä todistaa, että niiden lyhentäminen on epätavallista. Kun ne kerran on tehty sellaisiksi, että venyvät ja kutistuvat itsestään, tarvitsee niitä tietysti hyvin harvoin erikoisesti asetella. Oli varmaan pelkkä sattuma, että Marien sukkanauhoja täytyi tuolla tavoin kiristää. Se yksin olisi riittänyt todistamaan identtisyyden. Mutta ruumiilla ei havaittu olevan vain kadonneen tytön sukkanauhoja eikä vain hänen kenkiään eikä vain hänen hattuaan ja hattukukkiaan eikä vain hänen jalkojaan eikä vain hänelle ominaista ihokarvamuodostusta käsivarressa eikä vain hänen kokoaan ja yleensä ulkonäköään, vaan sillä oli kaikki nämä tuntomerkit yht'aikaa. Jos voitaisiin osoittaa, että L'Etoilen toimittaja siitä huolimatta todellakin epäili, ei pitäisi olla vaikeata saada hänen aivonsa lääkärin tarkastettaviksi. Hänen mielestään on ollut hienoa matkia kinastelevia asianajajia, jotka taas enimmältä osalta tyytyvät jäljittelemään tuomioistuinten muodollisia säädöksiä. Tahdon tässä huomauttaa, että monet seikat, mitä tuomioistuin ei hyväksy todistuksiksi, ovat valistuneelle kaikkein parhaita. Sillä tuomioistuin, joka pyrkii päämäärään nojaten yleisiin todistusperiaatteisiin – tunnustettuihin ja kirjoihin vietyihin periaatteisiin – pidättyy sellaisesta ylellisyydestä, että tarkastelisi erikoisia syitä. Tällainen sitkeä periaatteessa riippuminen, sulkien jyrkästi pois kaikki poikkeukset, jotka voisivat joutua sen kanssa ristiriitaan, on useimmissa tapauksissa varma keino päästä siihen totuuteen, joka voidaan saavuttaa hyvin pitkän ajan kuluessa. Menettely on siis suurin piirtein katsoen perusteltua, mutta tämä ei estä, että se muutamissa tapauksissa voi johtaa suuriin erehdyksiin.

"Mitä Beauvais'hen kohdistettuihin syytöksiin tulee, olet varmaan heti taipuvainen hylkäämään ne. Olet jo päässyt selville tuon kunnon miehen luonteesta. Hän on hätikkö, kovin puuhailevainen ja niukkajärkinen. Kuka hyvänsä, jolla on sellainen luonne, voi todella kiihtyessään käyttäytyä sillä tavoin, että herättää epäilyä rikkiviisaissa ja epäluuloisissa. L'Etoilen kirjoittaja oli (niinkuin sinun muistiinpanoistasi näkyy) käynyt muutaman kerran henkilökohtaisesti herra Beauvais'n luona, ja tämä oli herättänyt hänessä vastenmielisyyttä, kun uskalsi ajatella, että ruumis kirjoittajan teoriasta huolimatta sittenkin oli Marien. 'Hän pysyy väitteessään, että ruumis on Marien', sanoo lehti, 'mutta ei voi millään uusilla todistuksilla niiden lisäksi, jotka jo olemme maininneet, saada muita uskomaan sitä'. Kiinnittämättä nyt huomiota siihen, että vankempia todistuksia, millä 'saada muut uskomaan', ei milloinkaan olisi voitu esittää, sietää huomauttaa, että saattaa varsin hyvin ymmärtää, että jollakin tällaisessa tapauksessa voi olla mielipide, vaikk'ei hän pysty esittämään yhtäkään perustetta sellaiselle, joka ei ole asiaan perehtynyt. Mikään ei ole epämääräisempää kuin yksilöllisen identtisyyden vaikutelma. Jokainen tuntee naapurinsa, mutta aniharva pystyy selittämään, minkä perusteella hänet tuntee. L'Etoilen kirjoittajalla ei ole minkäänlaista oikeutta paheksua herra Beauvais'n vaistomaista uskoa.

"Nuo epäluuloja herättäneet seikat selittää paljon paremmin se otaksuma, että mies on romanttinen hätikkö, kuin että hän, niinkuin kirjoittaja tahtoo vihjata, olisi rikoksellinen. Jos hyväksymme tämän hyväntahtoisemman tulkinnan, voimme vaikeudetta selittää tuon avaimenreiässä olleen ruusun, Marie-nimen paperilipulla, 'miespuolisten sukulaisten tieltä työntämisen', 'haluttomuuden näyttää heille ruumista', kehoituksen rouva B:lle, 'ettei tämä sanoisi santarmille mitään, ennenkuin hän (Beauvais) tuli takaisin' ja vihdoin hänen ilmeisen päätöksensä 'hoitaa yksin kaikki'. Minun käsittääkseni Beauvais varmasti oli Marien ihailijoita, tämä keimaili hänelle, ja hän olisi mielellään suonut, että hänellä olisi luultu olevan tytön täysi ystävyys ja luottamus. En tahdo tässä ryhtyä tarkemmin penkomaan tuota asiaa, ja kun todistukset eittämättömästi kumoavat L'Etoilen väitteen äidin ja sukulaisten välinpitämättömyydestä – joka ei olisi ollut sopusoinnussa sen olettamuksen kanssa, että he uskoivat ruumiin olevan Marien – jatkamme nyt niinkuin identtisyyskysymys olisi ratkaistu meidän täydeksi tyydytykseksemme."

"Entä mitä arvelet Le Commercielin otaksumista?" kysyin.

"Ne ansaitsevat paljon enemmän huomiota kuin kaikki muu, mitä asiasta on kirjoitettu. Päätelmät ovat loogillisia ja teräviä. Mutta premissit nojaavat ainakin kahdessa kohdassa epätäydellisiin havaintoihin. Le Commerciel tahtoo tehdä uskottavaksi, että Marie on joutunut joidenkin alhaisten roistojen kynsiin lähellä kotiaan. 'On mahdotonta', se selittää, 'että niin tunnettu henkilö kuin tämä nuori nainen olisi voinut kulkea niin pitkän matkan kenenkään näkemättä häntä'. Niin ajattelee henkilö, joka on asunut Pariisissa kauan – julkisuuden mies, jonka vaellukset kaupungissa enimmäkseen ovat rajoittuneet yleisten virastojen seuduille. Hän tietää, että hän hyvin harvoin sivuuttaa virastosta lähdettyään kymmenkuntaa poikkikatua niin ettei häntä tunnettaisi ja tervehdittäisi, ja ollen selvillä tuttavapiirinsä laajuudesta hän vertaa itseään siinä suhteessa hajuvesityttöön, ei huomaa erikoisen suurta eroa ja tekee ilman muuta sen johtopäätöksen, että tämäkin tapaa kävelyillään yhtä tiheään henkilöitä, jotka tuntevat hänet. Näin voisi käydä vain siinä tapauksessa, että tytön vaellukset olisivat yhtä muuttumattoman säännölliset ja tapahtuisivat samanlaatuisella rajoitetulla alueella kuin hänen. Hän kulkee määrätunteina pienessä piirissä, missä on runsaasti ihmisiä, jotka huomaavat hänet sen vuoksi että hänellä on samantapainen toimi kuin heilläkin. Marien kävelymatkat lienevät yleensä olleet vaihtelevaisia. Varsinkin tässä tapauksessa on pidettävä erikoisen uskottavana, että hän valitsi tien, joka kokonaan poikkesi hänen tavanmukaisesta reitistään. Le Commercielin tekemä vertailu pitäisi paikkansa vain siinä tapauksissa, että molemmat olisivat kulkeneet koko kaupungin läpi. Edellyttäen, että heillä on yhtä suuri tuttavapiiri, olisi silloin myöskin ollut todennäköistä, että he olisivat tavanneet kutakuinkin yhtä monta tuttavaa. Minun mielestäni ei ole vain mahdollista, vaan aivan selvääkin, että Marie on johonkin aikaan päivästä voinut kävellä tätinsä luo kohtaamatta kadulla ainoatakaan tuttua. Kun tätä kysymystä sinänsä tarkastelee, on aina muistettava, miten suuri ero on Pariisin tunnetuimmankin henkilön tuttavapiirillä ja koko Pariisin väestöllä.

"Mutta annoimmepa Le Commercielin väitteelle miten suuren arvon hyvänsä, se huomattavasti pienenee, kun otamme tarkastaaksemme vuorokaudenajan, jolloin tyttö meni ulos. 'Kadut olivat täynnä väkeä, kun hän lähti ulos', selittää lehti. Niin ei ollut. Se tapahtui kello yhdeksän aamulla. No niin, kadut ovat täynnä väkeä kello yhdeksän aamulla kaikkina päivinä paitsi sunnuntaisin, se on totta. Sunnuntaisin ihmiset siihen aikaan suurimmaksi osaksi pysyvät asunnoissaan ja valmistautuvat lähtemään kirkkoon. Kukaan tarkkailija ei ole voinut olla huomaamatta, miten tavattoman aution näköinen kaupunki on pyhäaamusin kahdeksan ja kymmenen välillä. Kymmenestä yhteentoista kadulla kyllä on runsaasti väkeä, mutta ei niin aikaisin kuin lehti väittää.

"Eräs toinenkin Le Commercielin havainnoista tuntuu virheelliseltä. 'Kaistale tyttöparan alushametta', se sanoo, 'kahden jalan pituinen ja yhden levyinen, oli irroitettu ja sidottu leuan alle niskan ympäri, luultavasti huutojen tukahduttamiseksi. Sen olivat tehneet miehet, jotka eivät käytä nenäliinaa.' Missä määrin tämä ajatus on perusteltu, siitä otamme myöhemmin selon, mieltäni kiinnittää nyt vain se, että kirjoittaja 'miehillä, jotka eivät käytä nenäliinaa' tarkoittaa kaikkein alimman luokan roistoja. Itse asiassa juuri sellaisilta tapaa aina nenäliinan, silloinkin kuin heillä ei ole paitaa. Sinulla on kyllä ollut tilaisuutta havaita, miten välttämättömäksi nenäliina viime aikoina on käynyt varsinaisille rentuille."

"Entä mitä meidän on ajateltava Le Soleilin artikkelista?"

"Että on suuri vahinko, ettei sen kirjoittaja ole syntynyt papukaijaksi, jollaisena hän olisi parasta laatua. Hän on vain toistanut kaikki ajatukset, joita yleisö jo on jauhanut, ja kerännyt ne kiitettävällä huolellisuudella eri lehdistä. Tavarat 'olivat ilmeisesti olleet siellä ainakin kolme tai neljä viikkoa', hän sanoo, 'ja on niin ollen varmaa, että on löydetty paikka, jossa tuo hirveä näytelmä näyteltiin'. Le Soleilin mainitsemat tosiasiat eivät suinkaan voi karkoittaa omia epäilyksiäni tässä suhteessa, ja me tulemme myöhemmin toisessa yhteydessä tutkimaan niitä tarkemmin.

"Toistaiseksi meidän on tutkittava muita seikkoja. Olet varmaan pannut merkille, miten tavattoman huolimattomasti ruumis on tarkastettu. Sen identtisyys on tietysti ratkaistu, mutta eräistä toisista asioista olisi myöskin pitänyt ottaa selko. Oliko ruumis jollakin tavoin ryöstetty? Oliko vainajalla kotoa lähtiessään joitakin koruja yllään? Jos oli, oliko hänellä vielä silloin kuin hänet löydettiin? Näihin tärkeisiin kysymyksiin ei todistajain lausunnoissa ollenkaan kajota, ja toisiakin yhtä tärkeitä on kokonaan sivuutettu. Meidän täytyy itsemme ottaa niistä selko. S:t Eustachen asia on tarkastettava uudelleen. Minä en epäile häntä henkilökohtaisesti, mutta meidän on meneteltävä järjestelmällisesti. Meidän on hankittava varmuus siitä, että ne tiedot, jotka hän antoi edesottamuksistaan tuona sunnuntaina, ovat luotettavia. Senkaltaiset ilmoitukset johtavat helposti erehdyksiin. Ellei niiden suhteen ole mitään muistutettavaa, jätämme S:t Eustachen. Hänen itsemurhansa voi olla vahvistuksena epäluulolle, jos nuo tiedot havaitaan vääriksi, mutta muussa tapauksessa se ei ole lainkaan vaikeasti selitettävä seikka eikä niin tärkeä, että pakoittaisi meidät poikkeamaan tavallisen tutkimuksen tieltä.

"Sillä tiellä, jota nyt ehdotan, jätämme sikseen murhenäytelmän sisäiset suhteet ja kiinnitämme kaiken huomiomme ulkonaisiin ilmiöihin. Tällaisissa tutkimuksissa on hyvin yleisenä virheenä, että tutkimus rajoitetaan ehdottomasti silmäänpistäviin asioihin, halveksien kokonaan sivuseikkoja. Tuomioistuinten huono tapa on supistaa todistukset ja keskustelu selvästi ilmitulleen rajoihin. Kokemus kuitenkin osoittaa, ja tosi filosofi on aina osoittava, että suuri osa totuutta, kenties suurin, tulee hämärästä. Tämän periaatteen hengessä, jos kohta ei aivan kirjaimellisesti sen mukaan, moderni tiede on päättänyt laskelmissaan ottaa arvaamattoman tekijän huomioon. Mutta ehkä et ymmärrä minua. Inhimillisen tietämisen historia osoittaa niin ehdottomasti meidän saavan kiittää tilapäisiä, sattumalta esiintulleita sivuseikkoja useimmista ja arvokkaimmista keksinnöistämme, että on lopulta käynyt välttämättömäksi jokaisessa tulevain parannusten laskelmassa jättää ei ainoastaan suuri, vaan suurin tila keksinnöille, jotka syntyvät sattumalta ja ovat aivan ulkopuolella kaiken sen rajojen, mitä säännönmukaisesti voi odottaa. Filosofian tehtävänä ei enää ole suunnitella tulevaisuutta sen perusteella, mikä on ollut. Myönnetään, että tilapäistekijät ovat osana perustassa. Me teemme sattumasta laskelmaa. Me alistamme arvaamattomat ja aavistamattomat seikat matemaattisten kaavojen alaisiksi.

"Toistan, että suurin osa totuudesta on faktillisesti tullut sivuseikoista, ja tämän periaatteen hengessä tahdon puheenalaisessa tapauksessa kääntää huomion siitä poljetusta ja tähän asti hedelmättömästä alueesta, jonka tapaus sinänsä tarjoaa, niihin samanaikaisiin seikkoihin, jotka ympäröivät sitä. Sillävälin kuin sinä hankit tietoosi, ovatko todistajain lausunnot luotettavia, toimeenpanen minä yleisemmän sanomalehtien tarkastuksen kuin sinun tekemäsi. Toistaiseksi olemme vasta tiedustelleet maaperää tutkimusta varten, mutta olisi todella ihmeellistä, ellei sellainen huomattavimpien lehtien yleistarkastus, jota nyt ehdotan, varusta meitä joillakin sopivilla lähtökohdilla tutkimusten suunnan määräämiseksi."

Seuraten Dupinin neuvoa tarkastin huolellisesti todistajain lausunnot. Seurauksena oli kuitenkin vain, että tulin vakuutetuksi niiden todenmukaisuudesta ja niin ollen myös S:t Eustachen syyttömyydestä. Sillävälin luki ystäväni rivi riviltä kaikkia lehtiä, mikä minusta tuntui turhantarkalta ja tarkoituksettomalta työltä. Viikon kuluttua hän asetti eteeni seuraavat otteet:

"Suunnilleen kolme ja puoli vuotta sitten herätti samaisen Marie Rogét'n katoaminen herra Le Blancin hajuvesimyymälästä Palais Royalista hyvin samantapaista huomiota. Viikon kuluttua hänet kuitenkin nähtiin jälleen myyntipöytänsä takana yhtä terveenä kuin ennenkin, ellei ota huomioon, että hän oli hiukan kalpea, mikä ei ollut hänessä aivan tavallista. Herra Le Blanc ja Marien äiti ilmoittivat, että hän oli käynyt maalla jonkun ystävän luona, ja asia unohdettiin pian. Otaksumme, että hänen nykyinen poissaolonsa on samanlainen oikku ja että viikon tai mahdollisesti kuukauden kuluttua näemme hänet jälleen keskuudessamme." Iltalehti, maanantaina kesäkuun 23 p:nä.

"Muuan iltalehti muistuttaa eilen siitä, että neiti Rogét kerran aikaisemmin on salaperäisellä tavalla kadonnut. Tiedetään, että hän sen viikon aikana, jonka oli poissa Le Blancin myymälästä, seurusteli erään nuoren meriupseerin kanssa, joka on hyvin tunnettu kevytmielisistä elämäntavoistaan. Arvellaan, että tilapäinen epäsopu sai hänet silloin palaamaan kotiin. Tiedämme nimeltä tuon Lotharion, joka tällä hetkellä asuu Pariisissa, mutta kartamme helposti ymmärrettävistä syistä tekemästä sitä yleisesti tunnetuksi." Le Mercurie, tiistaiaamuna kesäkuun 24 p:nä.

"Mitä pöyristyttävin rikos tehtiin toissapäivänä kaupungin lähistöllä. Muuan herra, joka oli kävelyllä vaimonsa ja tyttärensä kanssa, pyysi kuutta nuorta miestä, jotka soutelivat toimettomina edestakaisin lähellä Seinen rantaa, viemään hänet seurueineen joen poikki. Päästyään toiselle rannalle nuo kolme matkustajaa poistuivat ja olivat päässeet niin pitkälle, ettei venettä enää näkynyt, kun tytär huomasi, että oli unohtanut päivänvarjonsa. Kun hän palasi sitä hakemaan, kävi joukkio häneen käsiksi, hänen suuhunsa pantiin kapula, hänelle tehtiin väkivaltaa ja laskettiin vihdoin maihin, lähelle sitä kohtaa, missä hän alun perin oli noussut veneeseen vanhempiensa kanssa. Roistot ovat toistaiseksi päässeet karkuun, mutta poliisi on heidän jäljillään, lieneepä jo saanut muutaman heistä kiinnikin." Aamulehti, kesäkuun 25 p:nä.

"Olemme saaneet pari ilmoitusta, joissa yritetään todistella Mennais [Mennais oli niitä, jotka ensin oli epäiltyinä vangittu, mutta sitten todistusten puutteessa vapautettu] syypääksi äskettäin tehtyyn murhaan, mutta kun tämä herra laillisen tutkinnon nojalla on täydellisesti vapautettu ja kun kirjeenvaihtajiemme tiedonannot osoittivat enemmän asianharrastusta kuin syvämietteisyyttä, katsomme parhaaksi jättää ne julkaisematta." Aamulehti, kesäkuun 28 pnä.

"Olemme saaneet, nähtävästi eri tahoilta, joitakin hyvin kirjoitettuja tiedoituksia, jotka tuntuvat viittaavan siihen, että onneton Marie Rogét olisi joutunut jonkin tuollaisen roistojoukkion uhriksi, jotka sunnuntaisin tekevät kaupungin ympäristöt vaarallisiksi. Olemme ehdottomasti samaa mieltä ja koetamme vast'edes järjestää tilaa joillekin näistä todistuksista." Iltalehti, kesäkuun 31 p:nä.

"Maanantaina näki muuan tullilaitoksen venemiehistä tyhjän veneen, joka ajelehti pitkin Seineä. Purjeet olivat veneen pohjalla. Mies kiinnitti veneen tulliaseman laituriin. Seuraavana aamuna se oli poissa, eikä kukaan siellä palvelevista tietänyt, kuka sen oli ottanut. Peräsin on vielä jäljellä tulliasemalla." Le Diligence, torstaina kesäkuun 26 p:nä.

Nämä otteet tuntuivat minusta varsin vähänantavilta, enkä edes voinut käsittää, että ainoankaan niistä voisi jollakin tavoin asettaa kysymyksessä olevan asian yhteyteen. Odotin Dupinilta selitystä.

"Aikomukseni ei nyt ole", hän sanoi, "viipyä ensimmäisessä ja toisessa otteessa. Kirjoitin ne muistiin etupäässä vain osoittaakseni, miten äärimmäisen huolimaton poliisi on ollut, kun se ei edes, niinkuin olen prefektiltä kuullut, ole vaivautunut kuulustelemaan mainittua meriupseeria. On sitäpaitsi ihan järjetöntä väittää, ettei Marien ensimmäisellä ja toisella katoamisella todennäköisesti ole mitään yhteyttä. Otaksukaamme, että hänen ensimmäinen poissaolonsa päättyi epäsopuun rakastavien kesken ja vietellyn kotiin palaamiseen. Silloin olemme toisessa karkaamisessa (jos tiedämme, että hän on karannut) pikemminkin taipuvaiset aavistelemaan jotakin sellaista, että viettelijä on jälleen onnistunut, kuin että sen olisi aiheuttanut joku toinen henkilö; olemme pikemmin taipuvaiset pitämään sitä vanhan rakkausseikkailun uudistumisena kuin uuden alkuna. On kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan, että mies, joka kerran oli karannut Marien kanssa, ehdotti hänelle toistamiseen samaa. Tahdon edelleen kiinnittää sinun huomiosi siihen seikkaan, että aika, joka oli kulunut ensimmäisen, todetun, ja toisen, otaksutun karkaamisen välillä, on vain muutamia kuukausia pitempi kuin sotalaivojemme tavallinen risteilyaika. Oliko rakastajan täytynyt keskeyttää ensimmäinen konnantyönsä siitä syystä, että hänen piti lähteä merelle, ja oliko hän käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta paluunsa jälkeen viedäkseen alhaiset aikeensa perille vai eikö hän ollut vienyt niitä perille? Kaikesta tästä emme tiedä mitään.

"Tahtonet sanoa, ettei toisella kerralla lainkaan tapahtunut karkaamista, niinkuin minä olen otaksunut. Ei kylläkään, mutta voimmeko kieltää, että sitä varten oli laadittu ovela suunnitelma? S:t Eustachea ja ehkä Beauvais'ta lukuunottamatta emme tiedä Mariella olleen ketään tunnustettua vilpitöntä ja kunniallista ihailijaa. Muista ei kuule puhuttavan. Kuka sitten on tuo salainen rakastaja, josta Marien sukulaiset (ainakaan useimmat) eivät tiedä mitään, mutta jonka kanssa Mariella on kohtaus sunnuntaiaamuna ja jonka suhteen hän on niin tuttavallinen, ettei epäile jäädä yhdessä hänen kanssaan Barrière du Roulen lähellä olevaan yksinäiseen metsään hämäräntuloon asti? Kuka on, kysyn, tuo salaperäinen rakastaja, josta ainakaan useimmat tytön sukulaisista eivät tiedä mitään? Ja mitä merkitsee rouva Rogét'n omituinen ennustus samana aamuna, jolloin Marie lähti: 'Pelkään, etten enää koskaan saa nähdä Marieta!'

"Mutta ellemme voikaan kuvitella rouva Rogét'n tietäneen karkausaikeista, emmekö ainakin voi otaksua, että tyttö hautoi sellaisia suunnitelmia? Lähtiessään kotoa hän ilmoitti menevänsä käymään Rue des Drômesillä asuvan tätinsä luona, ja hän pyysi S:t Eustachea hakemaan hänet pimeän tullen. Ensisilmäyksellähän tämä seikka tuntuu puhuvan olettamustani vastaan, mutta miettikäämmepä hiukan. Tiedetään, että hän todellakin kohtasi seuralaisen, meni hänen kanssaan joen poikki ja saapui Barrière du Rouleen niin myöhään kuin kello kolme iltapäivällä. Mutta kun hän suostui seuraamaan tätä henkilöä (olipa tarkoitus mikä hyvänsä, tunsipa hänen äitinsä sen tai ei), oli hänen täytynyt ajatella, mitä oli ilmoittanut aikomuksekseen lähtiessään kotoa ja mitä epäluuloja S:t Eustachessa heräisi, kun hän saapuessaan määräaikana Rue des Drômesille saisi tietää, ettei Marie ollutkaan siellä, ja kun hän lisäksi palattuaan täyshoitolaan näkisi, että hän yhä oli poissa kotoa. Hänen oli täytynyt ajatella näitä seikkoja, sanon. Hänen oli täytynyt arvata S:t Eustachen suru ja kaikkien epäluulot. Hän ei ollut voinut ajatella paluuta ja sulhasen epäluulojen uhmaamista, mutta ne käyvät hänelle merkityksettömiksi, jos otaksumme, että hän ei ollut aikonut palata.

"Voimme kuvitella hänen ajatelleen tähän tapaan: 'Minä kohtaan erään henkilön karatakseni hänen kanssaan tai joitakin muita tarkoituksia varten, jotka vain minä tiedän. On välttämätöntä, että saamme olla rauhassa, meillä täytyy olla hyvää aikaa välttyäksemme takaa-ajolta. Minäpä sanon heille, että aion viettää päivän tätini luona Rue des Drômesilla. Sanon S:t Eustachelle, ettei hän hakisi minua ennenkuin pimeän tullen. Sillä tavoin voin selittää poissaoloni niin kauan kuin se on mahdollista pelkoa ja epäluuloa herättämättä ja saan siten enemmän aikaa kuin millään muulla tavalla. Jos pyydän S:t Eustachea hakemaan minut pimeän tullen, olen varma siitä, ettei hän tule aikaisemmin, mutta jos en ollenkaan pyydä häntä hakemaan minua, pienenee pakoaikani, sillä minua odotetaan silloin varhemmin takaisin ja poissaoloni herättää aikaisemmin levottomuutta. Jos tarkoitukseni olisi joskus palata – jos aikoisin vain tehdä huviretken asianomaisen henkilön kanssa – ei olisi viisasta pyytää S:t Eustachea hakemaan minua, sillä kun hän sitten saapuisi, tulisi hän varmasti vakuutetuksi siitä, että olen pettänyt häntä, mistä seikasta hän ei saisi tietää mitään, jos lähtisin kotoa mainitsematta mitään hänelle, ja jos palaisin ennen pimeän tuloa ja silloin ilmoittaisin olleeni tätini luona Rue des Drômesilla. Mutta kun aikomukseni on, etten milloinkaan palaa tai ainakaan muutamaan viikkoon tai ennenkuin olen saanut salatuksi muutamia asioita, on ajan voittaminen ainoa seikka, joka nyt huolettaa minua.'

"Sinä olet nähnyt muistiinpanoistasi, että yleisin mielipide tästä surullisesta asiasta on ja on alusta pitäen ollut, että tyttö on joutunut jonkin roistojoukkion uhriksi. Yleistä mielipidettä ei eräissä olosuhteissa saa epäillä. Kun se syntyy itsestään, kun se pukeutuu sanoiksi aivan tahattomasti, vastaa se täydellisesti yksilöllisen neron näkemystä. Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta minä tyytyisin sen ratkaisuun. Mutta on tärkeätä, ettemme löydä mitään varmoja merkkejä siitä, että sitä olisi ohjattu. Sen täytyy olla kokonaan yleisön oma, ja eroa on usein tavattoman vaikea huomata ja määritellä. Tässä tapauksessa näyttää 'yleinen mielipide', joka puhuu kokonaisesta joukkiosta, syntyneen sen sivuseikan vaikutuksesta, joka on kerrottu kolmannessa otteessani.

"Koko Pariisi on kuohuksissa siitä, että on löydetty Marien, nuoren, kauniin, yleisesti tunnetun tytön ruumis. Se on tavattu uiskentelemasta joessa, ja siinä on nähty väkivallan merkkejä. Mutta nyt saamme tietää, että samaan aikaan tai kutakuinkin samaan aikaan kuin tyttö otaksutaan murhatun teki joukkio nuoria roistoja samantapaisen rikoksen erästä toista nuorta naista kohtaan, vaikkakaan se ei mennyt niin pitkälle kuin tuo toinen. Onko ihme, että toinen, tunnettu ilkityö vaikutti yleisön mielipiteeseen toisesta, tuntemattomasta? Tämä mielipide odotti opastusta, ja tunnettu teko tuntui sopivan siihen niin hyvin! Sitäpaitsi tavattiin Marien ruumis virrasta, ja juuri samalla virralla oli tunnettu konnantyö tehty. Nämä kaksi tapausta liittyvät toisiinsa niin kouraantuntuvalla tavalla, että olisi todellakin ollut ihmeellistä, ellei yleisö olisi tarttunut seikkaan ja käyttänyt sitä hyväkseen. Mutta itse asiassa se seikka, että vissi rikos tiedetään suoritetun vissillä tavalla, todistaa, jos mikään, että toista, joka tapahtui melkein samaan aikaan, ei tehty siten. Olisi totisesti ihme, jos erään roistojoukkion tehdessä vissillä paikalla mitä kauheimman rikoksen muuan toinen samantapainen joukkio samantapaisella paikalla samassa kaupungissa, samoissa olosuhteissa ja käyttäen samoja keinoja olisi suorittanut konnan työn aivan samoissa tarkoituksissa ja täsmälleen samaan aikaan! Mutta eikö olosuhteiden vaikutuksen alaisena syntynyt yleinen mielipide juuri vaadi meitä uskomaan tätä tapausten ihmeellistä yhdenmukaisuutta?

"Ennenkuin menemme eteenpäin, ottakaamme tarkasteltavaksemme tuo paikka Barrière du Roulen läheisessä metsikössä, jossa murhan on arveltu tapahtuneen. Vaikka onkin tiheä, tämä metsikkö sijaitsee aivan yleisen ajotien vieressä. Siellä on kolme isoa kiveä, jotka muodostavat jonkinlaisen istuimen jakkaroineen ja selkänojineen. Ylimmältä kiveltä löydettiin valkoinen alushame, toiselta silkkinen kaulahuivi. Päivänvarjo, käsineet ja nenäliina löydettiin myöskin. Nenäliinaan oli merkitty nimi Marie Rogét. Ympärillä olevissa oksissa näkyi vaateriepuja. Maa oli poljettu, pensaat runneltuja, ja paikalla näkyi selviä painiskelun jälkiä.

"Huolimatta siitä ihastuksesta, jolla lehdistö vastaanotti tiedon tästä löydöstä, ja siitä yksimielisyydestä, millä tuo paikka hyväksyttiin itse rikoksen tapahtumapaikaksi, täytyy väittää, että oli eräitä sangen painavia syitä epäillä sitä. Että se on ollut tapahtumapaikkana, senhän voin uskoa tai olla uskomatta, joka tapauksessa on päteviä syitä epäillä. Jos paikka todellisuudessa olisi ollut, niinkuin Le Commerciel arveli, lähellä Rue Pavée S:t Andréeta, olisivat rikokselliset, jos edelleen otaksutaan heidän asuvan Pariisissa, tietysti pelästyneet sitä yleistä huomiota, joka äkkiä oli suuntautunut oikealle taholle, ja eräissä luonteissa olisi heti herännyt tunto, että tuo huomio oli jollakin tavoin johdettava harhaan. Ja kun Barrière du Roulen lähellä olevaa metsikköä muutenkin jo epäiltiin, on helposti ymmärrettävää, että saattoi syntyä ajatus asettaa tavarat sinne, mistä ne nyt on löydetty. Ei ole mitään varmaa todistusta siitä, että nuo kapineet olisivat olleet metsikössä muutamaa päivää kauemmin, vaikka Le Soleil niin luulee; sitävastoin on hyvin päteviä todistuksia siitä, että ne eivät olisi voineet olla siellä lainkaan huomiota herättämättä niitä kahtakymmentä päivää, jotka olivat kuluneet tuon onnettoman sunnuntain ja sen iltapäivän välillä, jolloin tavarat löydettiin. 'Sateiden vuoksi ne olivat kaikki vahvasti homeessa', selittää Le Soleil yhtyen edeltäjiensä mielipiteeseen. 'Ruoho oli kasvanut ympärillä osittain peittäen ne. Päivänvarjon silkki oli lujaa, mutta sisäpuolelta hyvin homeista. Yläosa, missä kangas oli kaksinkertaista ja poimutettua, oli kauttaaltaan homehtunut ja lahonnut, ja se särkyi, kun päivänvarjo avattiin.' Mitä ruohoon tulee, joka 'oli kasvanut ympärillä osittain peittäen tavarat', on ilmeistä, että tämä väite perustuu suullisiin ilmoituksiin ja ne taas muistiin, kahden pienen pojan muistiin: sillä nuo pojat ottivat tavarat ja veivät ne kotiinsa ennenkuin kukaan kolmas ehti nähdä niitä. Mutta ruoho kasvaa, varsinkin lämpimällä ja kostealla säällä (jollainen murhapäivänä vallitsi), kaksi tai kolme tuumaa yhdessä ainoassa päivässä. Päivänvarjo, joka lojuu kasvuvoimaisessa ruohikossa, voi viikossa peittyä jäljettömiin ruohoon. Ja mitä tulee homeeseen, josta Le Soleilin kirjoittaja pitää niin itsepintaisesti kiinni, että käyttää sanaa kokonaista kolme kertaa äsken siteeraamassani pikku kappaleessa, niin tietääkö hän todella, mitä tuo home on? Pitääköhän hänelle erikoisesti ilmoittaa, että se on eräs niitä monia sienilajeja, joiden yleisin ominaisuus on syntyä ja kadota kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa?

"Näemme siis heti, että seikat, jotka niin voitonriemuisesti on esitetty sen ajatuksen tueksi, että tavarat olisivat olleet metsikössä 'ainakin kolme tai neljä viikkoa', eivät lainkaan kelpaa todistamaan tuota asiaa. Toiselta puolen on erittäin vaikea uskoa, että tavarat olisivat tuolla tavoin voineet säilyä metsikössä viikkoa kauemmin – tai pitemmän ajan kuin sunnuntaista toiseen. Ne, jotka tuntevat Pariisin ympäristöt, tietävät, miten äärimmäisen vaikeata on löytää yksinäistä paikkaa muualta kuin kaukaa esikaupunkien ulkopuolelta. Ei voi kuvitellakaan mitään käyttämätöntä paikkaa eikä edes vähän käytettyä nurkkausta sen metsissä ja puistoissa. Koettakoonpa vain kuka hyvänsä, jolla on luonnolle avoin mieli, mutta joka toimensa vuoksi on kahlehdittuna suurkaupungin tomuisille ja kuumille kaduille – koettakoonpa vain arkipäivänäkin tyydyttää yksinäisyydenjanoaan sen miellyttävän luonnon helmassa, joka meitä ympäröi. Joka toisella askelella hän on huomaava heräävän ihastuksensa häiriintyvän: kaikkialla liikkuu renttuja ja humalaisia, remuavia kulkureita. Hän saa turhaan etsiä yksinäisyyttä tiheimmästäkin vesakosta. Siellä juuri on roskaväen tyyssija ja todellinen jumalattomuuden temppeli. Inhoten hän kiiruhtaa takaisin saastutettuun Pariisiin, joka on sittenkin kaikkea muuta kuin tympäisevä tuon moraalisen kurjuuden rinnalla. Mutta jos kaupungin ympäristössä on sellaista arkipäivisin, niin millaista sitten sunnuntaisin? Silloin varsinkin katukulkuri, kun työ ei pidätä, tai senvuoksi ettei hänellä ole samassa määrin tilaisuutta rikoksiin, painuu kaupungin ulkopuolelle, ei rakkaudesta maaseutuun, jota hän sydämestään halveksii, vaan päästäkseen järjestetyn yhteiskuntaelämän kahleista. Hän kaipaa vähemmän raikasta ilmaa ja vihreitä puita kuin maalaiselämän täydellistä vapautta. Maantiekrouvissa tai metsän lehväkatoksen alla hän siellä muiden kuin hengenheimolaistensa häiritsemättä nauttii hillittömästi siitä keinotekoisesta riemusta, jonka vallattomuus ja alkoholi saavat aikaan. Sanon vain sellaista, mitä jokaisen ajattelevan havainnoitsijan on täytynyt selvästi huomata, kun toistan, että jos tavarat todella olisivat säilyneet löytämättä pitemmän ajan kuin sunnuntaista toiseen jossakin metsikössä Pariisin välittömässä läheisyydessä, olisi seikkaa pidettävä suorastaan ihmeellisenä.

"Ei kuitenkaan puutu syitä epäillä, että tavarat on pantu metsään siinä tarkoituksessa, että huomio kääntyisi pois todelliselta tapahtumapaikalta. Salli minun ensin kiinnittää huomiosi päivään, jolloin ne löydettiin. Vertaa sitä viidennen otteeni päivämäärään. Huomaat, että löytö tehtiin melkein välittömästi noiden iltalehdelle lähetettyjen kiihoittavien ilmoitusten jälkeen. Vaikka nämä tiedoitukset olivatkin erilaisia ja nähtävästi eri tahoilta tulleita, tähtäsivät ne kuitenkin kaikki samaan, nimittäin huomion kiinnittämiseen siihen mahdollisuuteen, että rikoksen olisi suorittanut roistojoukkio ja että sen tapahtumapaikka olisi jossakin Barrière du Roulen lähistöllä. En nyt suorastaan tahdo väittää, että pojat löysivät kapineet noiden tiedon-antojen vuoksi tai siitä syystä, että yleisön huomio oli suunnattu sille taholle, mutta olisi ollut syytä epäillä, etteivät pojat olleet aikaisemmin löytäneet tavaroita senvuoksi ettei niitä siellä aikaisemmin ollut, vaan että ne oli tuotu sinne vasta samaan aikaan tai aikaisemmin kuin nuo tiedoitukset lähetettiin lehdille, ja että itse noiden kirjoitusten rikolliset laatijat olivat tuoneet tavarat.

"Tämä metsikkö oli merkillinen, erittäin merkillinen. Se oli tavattoman tiheä. Sen luonnonaitauksen sisäpuolella oli kolme omituista kiveä, jotka muodostivat istuimen selkänojineen ja jakkaroineen. Tämä metsikkö, jonka luonto oli merkillisesti varustanut, ei ollut kaukana, vain muutaman sadan jalan päässä rouva Delucin asunnosta, ja hänen poikansa tapasivat tutkia hyvin tarkasti kaikki ympärillä olevat metsiköt etsiessään sassafrasin kuorta. Eikö voisi epäröimättä uskaltaa tuhat yhtä vastaan siitä, ettei koskaan mennyt päivääkään niin ettei ainakin toinen pojista käynyt tuossa varjoisassa lehväsalissa ja istahtanut sen luonnon muovaamalle valtaistuimelle? Ken ei uskalla tätä vetoa, hän joko ei ole koskaan ollut poika tai on kokonaan unohtanut pojanmielen. Toistan, että on tavattoman vaikea käsittää, miten nuo tavarat olisivat voineet tuossa metsikössä säilyä löytämättä kauemmin kuin päivän tai pari, ja että niin ollen, Le Soleilin dogmaattisesta typeryydestä huolimatta, on hyvää syytä epäillä, että ne oli pantu löytöpaikkaan verraten vähän aikaa sitten.

"Mutta on toisiakin ja tähän asti esittämiäni painavampia syitä olla sitä mieltä, että ne on pantu sinne myöhään. Pyydän nyt kiinnittää huomiosi tavaroiden kutakuinkin konstikkaaseen järjestelyyn. Ylimmällä kivellä oli valkea alushame, toisella silkkinen kaulahuivi; päivänvarjo, käsineet ja nenäliina olivat ylt'ympärillä. Näin juuri järjestäisi sellainen vähemmän ovela henkilö, joka haluaa kokonaisuuden näyttämään luonnolliselta. Mutta se ei ole millään tavoin todella luonnollinen järjestys. Luullakseni olisi ollut luonnollisempaa, että vaatteet olisivat olleet maassa ja että niitä olisi poljettu. Tuossa ahtaassa lehväsalissa olisivat hame ja kaulahuivi tuskin voineet jäädä kiville, jos monta henkilöä olisi painiskellut siinä. Näkyi selvästi, että oli painiskeltu, sanotaan, ja maa oli poljettu ja pensaat runneltuja, mutta hame ja huivi olivat kuin hyllylle pantuina. 'Vaatekappaleet, jotka pensaat olivat repineet, olivat noin kolmen tuuman levyisiä ja kuuden pituisia. Eräs kaistaleista oli helmasta, joka oli päärmätty. Ne olivat sen näköisiä kuin ne olisi revitty irti.' Tässä Le Soleil on varomattomasti käyttänyt erinomaisen epäilyttävää sanontaa. Palaset muistuttavat kuvauksen mukaan irtirevittyjä kaistaleita, mutta tarkoituksellisesti ja voimakkaalla otteella revittyjä. On harvinaista, että orjantappuranoas repii palasen sellaisesta hameesta kuin puheenalainen. Juuri sellaisen kankaan laadusta johtuu, että jos siihen takertuu oas tai naula, se repeytyy suoran kulman muotoisesti, jonka kärki on sillä kohdalla, mihin oas on tunkeutunut, mutta on tuskin mahdollista käsittää, miten palanen olisi irtaantunut. Sellaisesta en ole koskaan kuullut, etkä sinäkään. Palasen irroittamiseksi sellaisesta kankaasta tarvitaan miltei aina kaksi eri suuntiin vaikuttavaa voimaa. Jos kankaassa on kaksi hulpiota – niinkuin esim. nenäliinassa – silloin, mutta vain silloin, riittää yksi voima. Mutta nyt on kyseessä hame, jossa on vain yksi hulpio. Olisi ihme, jos oas voisi repäistä kappaleen siitä sisäpuolelta, missä hulpiota ei ole. Mutta siinäkin, missä hulpio on, tarvitaan kaksi oasta, toinen kahteen eri suuntaan repien ja toinen toisiin, ja tämäkin on mahdollista vain siinä tapauksessa, että hulpio on päärmäämätön. Jos se on päärmätty, voi sitä tuskin olettaa. Huomaamme siis monta suurta estettä sille otaksumalle, että okaat olisivat repineet nuo palaset irti, ja kuitenkin vaaditaan meitä uskomaan, että niin olisi repeytynyt ei vain yksi kappale, vaan monta. Ja yksi oli sitäpaitsi hameen helmasta.

Muuan toinen palanen oli jostakin muusta kohdin hametta, ei helmasta, t.s. se oli repäisty aivan keskeltä hametta, missä hulpiota ei ole. Näitä tällaisia seikkoja on mielestäni aihetta epäillä, mutta kuitenkaan ne eivät ole yhtä järkevä peruste epäilyksille kuin se mahdottomalta tuntuva seikka, että murhaajat, jotka olivat kyllin harkitsevaisia viedäkseen ruumiin pois, olisivat voineet jättää vaatekappaleet metsään. Et ymmärrä minua oikein, jos luulet aikovani väittää, ettei metsikkö ole ollut rikoksen tapahtumapaikkana. Rikos on voitu tehdä siellä tai luultavammin rouva Delucin talossa. Tehtävämme ei ole keksiä tapahtumapaikka, vaan löytää syylliset. Esitykseni tarkoituksena on ensiksikin osoittaa, miten mielettömät Le Soleilin perin varmoina esittämät väitteet ovat, ja toiseksi saada sinut harkitsemaan edelleen luonnollisinta tietä, oliko murhan tehnyt kokonainen seurue vai ei.

"Kun nyt uudelleen otamme tämän kysymyksen puheeksi, kosketamme vain ohimennen tarkastuksessa kuullun lääkärin vastenmielistä kuvausta. Tarvitsee vain sanoa, että hänen julkisuudessa esitetyt johtopäätöksensä roistojen lukumäärästä ovat kaikki Pariisin tunnetut anatoomit hylänneet väärinä ja aivan perustelemattomina. Ei niin, etteikö asia olisi voinut olla niin, mutta sellaiseen otaksumaan ei ollut mitään syytä. Eikö päinvastoin olisi ollut pätevä syy toisenlaiseen olettamukseen?

"Ottakaamme nyt tarkasteltaviksemme nuo painiskelun jäljet ja kysykäämme, mitä niiden on arveltu todistavan. Joukkiota. Mutta eivätkö ne pikemminkin osoita, että joukkio ei voi olla kysymyksessä? Mitä? painiskelua – niin rajua ja pitkäaikaista, että siitä on jäänyt jälkiä kaikkialle – olisi voinut syntyä turvattoman tytön ja kokonaisen roistojoukkion välillä? Kahden voimakkaan käden ote kaikessa hiljaisuudessa, ja asia olisi ollut selvä. Uhri olisi ollut täydellisesti heidän vallassaan. Muistanet, että ne syyt, joiden nojalla en voi hyväksyä metsikköä tapahtumapaikaksi, ovat suurimmalta osalta suunnatut sitä otaksumaa vastaan, että se olisi ollut useamman kuin yhden henkilön suorittaman rikoksen tapahtumapaikkana. Vain siinä tapauksessa, että oletamme yhden henkilön tehneen tihutyön, voimme käsittää niin väkivaltaisen ja sitkeän painiskelun, että se on jättänyt näkyviä jälkiä.

"Ja edelleen. Olen jo maininnut, mitä epäilyksiä se seikka herättää, että vaatekappaleet oli voitu jättää metsikköön, josta ne löydettiin. Tuntuu melkein mahdottomalta, että nuo rikoksen todisteet olisi voitu unohtaa paikalle. Vietiinhän ruumis harkitusti pois, ja kuitenkin jätettiin paikalle vielä varmempi todiste kuin itse ruumis (jonka ulkonäön mätäneminen voi nopeasti muuttaa), nimittäin nenäliina, jossa oli vainajan nimi. Jos syynä on ollut unohtaminen, ei voi olla kyseessä kokonaisen joukkion unohtaminen. Vain yhteen henkilöön nähden sellainen voi olla mahdollista. Katsokaamme. Eräs henkilö on tehnyt murhan. Hän on yksin vainajan ruumiin kanssa. Hän kauhistuu edessään olevaa hengetöntä möhkälettä. Hänen intohimonsa kuohu on ohi, ja hänen sielussaan on yllin kyllin tilaa sille luonnolliselle tunteelle, että hän kauhistuu tekoaan. Hänellä ei ole lainkaan sitä tukea, minkä kanssarikoksellisten läsnäolo kieltämättä antaa. Hän on yksin kuolleen kanssa. Hän vapisee ja on ymmällään. Mutta ruumis hänen täytyy toimittaa jonnekin. Hän kantaa sen virralle ja jättää paikalle rikoksensa muut todisteet, sillä hänen on mahdotonta kantaa koko taakkaa yhdellä kertaa, ja on helppo palata hakemaan loput. Mutta vaivalloisella vaelluksella joelle hänen pelkonsa palaa kahta vertaa voimakkaampana. Ympärillä tapahtuvan elämän äänet tunkeutuvat matkalla hänen korviinsa. Lakkaamatta hän kuulee tai on kuulevinaan näkijäin askelia. Hän säikkyy kaupungin valojakin. Vihdoin, monien pitkien lepohetkien jälkeen, jotka ovat olleet täynnä kiduttavia sieluntuskia, hän saapuu virran rannalle ja pääsee kamalasta taakastaan, kenties veneen avulla. Mutta sitten, mitkä maailman aarteet – mitkä rangaistusuhkaukset voisivat saada tuon yksinäisen murhaajan kulkemaan takaisin vaivalloisen ja vaarallisen matkan metsikköön, hirveiden muistojen pariin? Hän ei palaa, tulkoon mitä hyvänsä. Hän ei voi palata, vaikka tahtoisikin. Hänen ainoa ajatuksensa on paeta heti. Hän jättää nuo vesakot ikuisiksi ajoiksi taakseen ja pakenee kuin uhkaavaa kostoa peläten.

"Mutta miten menettelisi joukkio? Heidän lukumääränsä olisi ylläpitänyt heidän rohkeuttaan, jos sitä koskaan puuttuukaan ammattiroistolta, sillä ammattiroistoista tuollaiset joukkiot aina ovat muodostetut. Heidän lukumääränsä, sanon, olisi ehkäissyt sen mielettömän pelästyksen, jonka olen arvellut lamauttavan yksityisen miehen. Jos onkin mahdollista, että yksi, kaksi tai kolme olisi unohtanut jotakin, olisi neljäs sen muistanut. He eivät olisi jättäneet mitään jälkeensä, koska he lukumääränsä vuoksi olisivat saattaneet kuljettaa kaiken yhdellä kertaa. Heidän ei olisi tarvinnut palata.

"Mieti nyt sitä seikkaa, että uhrin hameesta havaittiin revityn noin jalan levyinen kaistale helmasta vyötäisiin asti, jolta kohden se oli kiedottu kolmeen kertaan ruumiin ympäri ja sidottu selän puolelta solmuun. Se oli ilmeisesti tehty siinä tarkoituksessa, että sai sopivan kädensijan, mistä kantaa ruumista. Mutta olisiko jokin miesjoukkio uneksinutkaan sellaisesta menettelystä? Kolmelle tai neljälle olisivat ruumiin jäsenet olleet ei ainoastaan riittäviä, vaan myöskin parhaita mahdollisia kädensijoja. Sen oli yksi henkilö keksinyt, ja tästä tulemme siihen seikkaan, että metsikön ja joen välillä oli aita rikottu ja maassa oli selviä jälkiä siitä, että raskasta taakkaa oli raahattu sitä pitkin. Mutta olisiko useita miehiä käsittävä joukko vaivautunut rikkomaan aitaa saadakseen ruumiin sen läpi, kun he hetkessä olisivat voineet nostaa ruumiin minkä hyvänsä aidan yli? Ja olisiko miesjoukko koskaan laahannut ruumista, niin että siitä olisi jäänyt maahan selviä jälkiä?

"Ja nyt meidän on palattava erääseen Le Commercielin huomautukseen, johon jo olen kajonnutkin. 'Kaistale tyttöparan alushametta', sanoo lehti, 'oli irroitettu ja sidottu leuan alle niskan ympäri, arvatenkin huutojen tukahduttamiseksi. Sen olivat tehneet miehet, jotka eivät käytä nenäliinaa.'

"Olen jo aikaisemmin maininnut, että todellinen roisto ei koskaan ole ilman nenäliinaa. Mutta siihen seikkaan en erikoisesti kiinnitä huomiota. Ettei tätä sidettä käytetty siihen tarkoitukseen kuin Le Commerciel on luullut, ilmenee selvästi siitä, että metsästä löytyi nenäliina, joka toki paljon paremmin sopii sellaiseen. Mutta todistajain sanonnan mukaan tuo kaistale oli kiedottu löysästi kaulan ympäri ja sidottu kovaan solmuun. Nämä sanat ovat kutakuinkin epämääräisiä, mutta sisältävät kuitenkin aivan toista kuin Le Commercielin selostus. Kaistale oli kahdeksantoista tuumaa leveä, ja sen saattoi niin ollen, vaikka se olikin musliinia, punoa tai vääntää vahvaksi köydeksi. Ja sillä tavoin se oli kierretty, kun se löydettiin. Päättelen seuraavasti. Kun yksinäinen murhaaja oli kantanut ruumista kappaleen matkaa (joko tuosta metsiköstä tai jostakin muusta paikasta) vyötäisille kiedotun siteen avulla, havaitsi hän taakan sillä tavoin kannettuna olevan hänelle liian raskas. Hän päätti raahata ruumista; todistajain lausunnot osoittavat, että hän on raahannut sitä. Senvuoksi hänen oli välttämätöntä kiinnittää siihen jonkinlainen köysi. Kaula oli paras kiinnityskohta, kun pää esti köyttä lipumasta pois. Murhaaja tuli epäilemättä ensin ajatelleeksi vyötäisille kiedottua kaistaletta. Hän olisi voinut käyttää sitä, ellei solmu olisi ollut vaikeasti avattavissa ja jos se olisi ollut irroitettu leningistä. Oli helpompi repiä uusi kaistale alushameesta. Hän teki niin, kiinnitti kaistaleen kaulan ympärille ja laahasi siten uhrinsa rannalle. Että tätä sidettä, jonka valmistaminen vei aikaa ja joka vastasi vain välttävästi tarkoitustaan – että sitä lainkaan on käytetty, se todistaa, että asianhaarat pakottivat käyttämään sitä hetkellä, jolloin nenäliina ei enää ollut käsillä, t.s., meidän otaksumamme mukaan, kun hän oli jossakin metsikön (jos se nyt tapahtui siellä) ja rannan välillä.

"Mutta rouva Delucin todistus, tahdot sanoa, viittaa nimenomaan siihen, että eräs joukkio oli metsikön lähistössä samoihin aikoihin kuin murha tehtiin. Myönnän sen. Olenpa varma siitä, että Barrière du Roulen lähistöllä niihin aikoihin oli monta sellaista joukkiota. Mutta ainoa, johon rouva Delucin tarkka huomio kiintyi, jos kohta todistus on hiukan myöhästynyt ja hyvin epäilyttävä, on se joukkio, josta tuo tunnollinen kelpo rouva kertoo, että se söi hänen leivoksiaan, ja joi hänen viinaksiaan vaivautumatta maksamaan hänelle. Et hinc illae irae? [Siitäkö hänen vihansa.]

"Mutta mitä sisältää tarkkaan katsoen rouva Delucin todistus? Muuan veijarijoukkio tuli, piti melua, söi ja joi maksamatta, meni samaa tietä kuin nuori mies ja tyttö, palasi kapakkaan hämärissä ja meni takaisin virran yli, nähtävästi hyvin suurella kiireellä.

"On hyvin mahdollista, että tuo suuri kiire kasvoi rouva Delucin silmissä, kun hän murehtien ja kaivaten ajatteli hävinneitä leivoksiaan ja tyhjentyneitä olutpullojaan, joista hän vielä tuntuu heikosti toivovan jonkinlaista korvausta. Minkätähden hän muuten, kun oli jo hämärää, olisi kiinnittänyt huomiota kiireeseeni Ei totisesti ole ihme, että roistojoukkiolla on kiire kotiin, jos heidän on mentävä ison virran poikki pienissä veneissä, kun voi nousta myrsky ja kun yö lähestyy.

"Sanon lähestyy, sillä yö ei ollut vielä tullut. Alkoi vasta hämärtää, kun roistojen kiire pisti ankaran rouva Delucin silmiin. Mutta meille on sanottu, että niin rouva Deluc kuin hänen poikansakin kuulivat samana iltana naisen huutoja ravintolan läheltä. Ja millä sanoilla rouva Deluc määrittelee hetken, jolloin nuo huudot kuultiin? Heti pimeän tultua, ja silloin on totisesti pimeätä, kun taas hämärässä on varmasti valoa. Niin ollen on ilmeistä, että joukkio oli lähtenyt Barrière du Roulesta ennen kuin rouva Deluc kuuli (?) huudot. Ja vaikka kaikissa todistajan lausunnoissa on tässä asiassa käytetty aivan samaa sanontaa kuin minä nyt keskustelussani sinun kanssasi, ei mikään lehti enempää kuin kukaan poliisin palvelijoista ole kiinnittänyt huomiota niiden ilmeiseen ristiriitaisuuteen.

"Tahdon lisätä enää yhden todistuksen, joka puhuu joukkio-olettamusta vastaan, mutta tämä yksi on nähdäkseni aivan eittämätön. Kun kerran kruununtodistajalle [kruununtodistajaksi (King's evidence) nimitetään Englannissa rikoksellista, joka armahduslupauksen vuoksi todistaa rikostoveriaan vastaan] on luvattu suuri palkinto ja täydellinen armahdus, on mahdotonta ajatella, että minkään ihmisyhtymän jäsen, saatikka sitten sellaisen, jossa on vain alhaisia roistoja, ei olisi jo aikoja sitten kavaltanut rikostovereitaan. Ne, jotka ovat jossakin suhteessa tuollaiseen yhtymään, eivät kylläkään ole perin voitonhimoisia, eikä heitä armahduskaan erikoisemmin houkuttele, mutta he pelkäävät kavallusta. Jokainen kavaltaa mielellään ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, jotta ei itse joutuisi kavalletuksi. Se seikka, ettei salaisuus ole paljastunut, on paras todistus siitä, että se todellakin on salaisuus. Tuon pimeän työn kauhut tuntee vain Jumala ja yksi tai kaksi elävää ihmistä.

"Laskekaamme nyt yhteen pitkän tutkimuksemme laihat, mutta varmat tulokset. Olemme tulleet siihen käsitykseen, että vainajan rakastaja tai ainakin läheinen ja salainen tuttava on joko suorittanut jonkin kamalan teon rouva Delucin katon alla tai tehnyt murhan Barrière du Roulen lähellä sijaitsevassa metsikössä. Tällä tuttavalla on tumma iho, siteen solmu ja hattunauhan merimiessolmu viittaavat merimieheen. Se, että vainaja, joka oli iloinen, mutta turmeltumaton tyttö, seurusteli hänen kanssaan, osoittaa hänen olevan arvoltaan tavallista merimiestä ylempänä. Ne hyvin kirjoitetut ja innokkaat tiedoitukset, jotka sanomalehdille on lähetetty, tukevat tavallaan tätä käsitystä. Seikat, jotka Le Mercurien mukaan liittyivät hänen aikaisempaan katoamiseensa, johtavat siihen ajatukseen, että tämä merimies on samainen 'meriupseeri', joka, kuten tunnettua, houkutteli naisraukan hänen ensimmäiseen harha-askeleensa.

"Tähän kaikkeen sopii varsin hyvin, että tuo tummaihoinen mies edelleen pysyttelee piilossa. Salli minun ohimennen huomauttaa, että tuon miehen iho on tumma ja päivänpaahtama aivan epätavallisessa määrässä, koska se oli ainoa seikka, mikä oli jäänyt niin rouva Delucin kuin Valencenkin mieleen. Mutta minkätähden tuo mies ei näyttäydy? Murhasiko joukkio hänet? Jos niin, miksi sitten on vain jälkiä murhatusta tytöstä? Silloin täytyisi tietysti otaksua, että molemmat murhattiin samalla paikalla. Mutta missä on hänen ruumiinsa? Murhaajat olisivat kaiken todennäköisyyden mukaan menetelleet kummankin suhteen samalla tavalla. Sanottaneen, että mies elää eikä uskalla ilmaantua näkösälle, pelosta, että häntä syytettäisiin murhasta. Voi otaksua, että niin on asianlaita nyt, kun on todistettu, että hänet on nähty yhdessä Marien kanssa, mutta tämä seikka ei merkinnyt mitään silloin kuin Marie murhattiin. Syytön ihminen olisi heti ilmoittanut murhasta ja avustanut murhaajien etsinnässä. Johan viisauden olisi pitänyt kehoittaa häntä siihen. Hänet oli nähty yhdessä tytön kanssa. Hän oli mennyt joen poikki hänen seurassaan avoimella lautalla. Rikoksellisten ilmiantamisen luulisi täydellisen pässinpäänkin huomaavan ainoaksi keinoksi, millä itse vapautua epäluuloista. Emme voi otaksua, että hän tuona sunnuntai-iltana itse oli syytön ja samalla tietämätön murhasta. Vain siinä tapauksessa voisi ajatella mahdolliseksi, että hän, jos oli hengissä, olisi laiminlyönyt murhaajien ilmiantamisen.

"Mitä keinoja meillä on totuuden selvillesaamiseksi? Kuta pitemmälle menemme, sitä lukuisammiksi ja selvemmiksi ne käyvät. Tutkikaamme tarkasti tytön ensimmäisen katoamiseen liittyvät seikat. Ottakaamme täydellisesti selville 'upseerin' historia, hänen nykyiset olosuhteensa ja paikka, missä hän oli murhan tapahtuessa. Verratkaamme toisiimme niitä iltalehdelle lähetettyjä eri kirjoituksia, joissa koetettiin osoittaa, että murhaajat muodostivat joukkion. Kun sen olemme tehneet, verratkaamme noita kirjoituksia niin sanontatavaltaan kuin käsialaltaan niihin, jotka pari viikkoa aikaisemmin lähetettiin aamulehdelle ja joissa kannatettiin voimakkaasti sitä mielipidettä, että Mennais oli syyllinen. Ja kun kaikki tämä on tehty, verratkaamme noita ilmoituksia niihin upseerin käsikirjoituksiin, jotka tunnetaan. Koettakaamme hankkia lähempiä tietoja tämän tummaihoisen miehen ulkonäöstä kyselemällä uudestaan niin rouva Deluciltä ja hänen pojiltaan kuin Valenceltakin. Kysymällä erikseen jokaista seikkaa saa jommaltakummalta varmasti tiedon siitä (tai jostakin toisesta yksityiskohdasta), tietoja, joita henkilöt itse eivät edes huomaa antavansa. Ja etsikäämme vene, jonka tullilaitoksen venemies otti haltuunsa maanantaiaamuna kesäkuun 23 p:nä ja joka vietiin pois peräsimettä tulliasemalta, vahdissa olevan virkailijan sitä huomaamatta; tämä tapahtui vähän ennen ruumiin löytöä. Tarpeellista varovaisuutta noudattaen ja sitkeästi toimien pitäisi meidän saada vene käsiimme, sillä paitsi sitä, että venemies tuntee sen, on myös peräsin nähtävissämme. Purjevenettä ei mies, jolla on puhdas omatunto, olisi voinut jättää kysymättä sitä. Tässä keskeytän selostaakseni erästä kysymystä. Ei oltu tiedoitettu mitään siitä, että vene oli otettu talteen. Se oli kaikessa hiljaisuudessa viety tullilaituriin ja yhtä hiljaa se otettiin pois. Mutta miten oli mahdollista, että se, joka veneen omisti tai käytti sitä, jo tiistaiaamuna, vaikkei mitään tiedonantoa vielä oltu julkaistu, saattoi tietää paikan, minne vene oli viety maanantaina, ellemme oleta hänen olevan jonkinlaisessa yhteydessä laivaston kanssa, jossakin säännöllisessä henkilökohtaisessa yhteydessä, jonka vuoksi hänellä oli tieto sen pikkuseikoista, sen vähäpätöisistä paikallisista uutisista?

"Kun puhuin yksinäisestä murhaajasta, joka oli laahannut taakkansa rantaan, mainitsin jo, että hän luultavasti oli käyttänyt venettä. Käsitämme siis nyt, että Marie Rogét heitettiin veteen veneestä. Sehän olikin aivan luonnollista. Ruumista ei voinut jättää rannan matalaan veteen. Uhrin selässä ja olkapäissä olevat omituiset merkit puhuvat niinikään veneen pohjarimoista. Sekin, että ruumiiseen ei oltu kiinnitetty painoa, tukee tätä käsitystä. Jos se olisi heitetty rannalta, olisi siihen kiinnitetty paino. Voimme selittää sen puutteen vain otaksumalla, että murhaaja oli unohtanut ottaa sellaista mukaan, ennenkuin työnsi veneen rannasta. Heittäessään ruumiin jokeen hän varmasti oli huomannut laiminlyöntinsä, mutta ei voinut sitä silloin millään korjata. Mieluummin vaikka jotakin vaaranalaiseksi, kuin palata tuolle kirotulle rannalle! Vapauduttuaan kauheasta taakastaan murhaaja varmaan oli kiiruhtanut kaupunkiin; siellä hän oli hypännyt maihin jonkin syrjäisen laiturin kohdalla. Mutta vene, olisiko hän kiinnittänyt sen? Hänellä lienee ollut siksi kiire, ettei ehtinyt ajatella sellaisia asioita kuin veneen kiinnittäminen. Pikemminkin näyttää hänellä olleen tunto, että sen laituriin kiinnittäminen olisi todistuksen säilyttämistä itseään vastaan. Hänen luonnollinen ajatuksensa lienee ollut karata mahdollisimman kauas kaikesta, mikä oli ollut yhteydessä hänen rikoksensa kanssa. Hän kiiruhti varmaan nopeasti pois laiturilta, mutta hän ei silti jättänyt venettä siihen. Aivan varmasti hän päästi sen ajelehtimaan. Saattakaamme kuvitelmamme loppuun. Aamulla lurjuksen valtaa sanomaton kauhu, kun hän huomaa, että vene on otettu talteen ja pantu paikkaan, jossa hän joka päivä tapaa käydä – ehkäpä paikkaan, jossa hänen virkansa pakottaa hänet olemaan. Seuraavana yönä hän vie sen pois uskaltamatta tiedustella peräsintä. Missä on nyt tuo peräsimetön vene? Asettakaamme sen keksiminen ensimmäiseksi päämääräksemme. Menestyksemme alkaa ensimmäisestä aavistuksesta, jonka saamme paikasta, missä se sijaitsee. Tuo vene tulee viemään meitä eteenpäin sellaisella vauhdilla, että itsekin hämmästymme, sen luokse, joka käytti sitä tuon onnettoman sunnuntain jälkeisenä yönä. Todistuksia kertyy kertymistään, ja murhaaja löydetään."

Tämä ilmeisen yksinkertainen tehtävä suoritettiin, ja voimme lopuksi todistaa, että prefekti täsmällisesti, joskin vastahakoisesti täytti ne ehdot, jotka sisältyivät hänen ja Dupinin väliseen sopimukseen.

VARASTETTU KIRJE

Eräänä myrskyisenä syysiltana v. 18– istuin Pariisissa, Faubourg S:t Germainissa, Rue Dunot n:o 33:n kolmannessa kerroksessa, ystäväni chevalier Auguste Dupinin pienessä kirjastohuoneessa, nauttien hämärässä merenvahapiipusta ja häiritsemättömästä mietiskelystä. Ainakin tunnin ajan olimme siten istuneet syvässä hiljaisuudessa, ja jos joku olisi sattunut näkemään meidät, olisi hän varmaan arvellut, että kaikki toimintamme kohdistui kierteleviin savupilviin, jotka kohosivat piipuistamme. Mitä minuun tulee, olivat ajatukseni sillä hetkellä kuitenkin eräissä asioissa, joista olimme keskustelleet aikaisemmin illalla; tarkoitan niitä merkillisiä olosuhteita, joissa Marie Rogét murhattiin. Minusta oli senvuoksi kummallinen yhteensattuma, että ovi avautui ja vanha tuttavamme G., Pariisin poliisiprefekti, astui huoneeseen.

Otimme hänet sydämellisesti vastaan, sillä mieheltä, vaikka hän eräissä suhteissa olikin vähäpätöinen, ei puuttunut kykyä huvittaa lähimmäisiään, emmekä me olleet nähneet häntä moniin vuosiin. Olimme istuneet pimeässä, ja Dupin nousi nyt sytyttääkseen lampun, mutta istuutui jälleen jättäen aikomuksensa sikseen, kun G. kertoi, että oli tullut neuvottelemaan kanssamme tai oikeammin kuulemaan ystäväni mielipidettä eräästä virka-asiasta, joka tuotti hänelle paljon päänvaivaa.

"Jos asia vaatii harkintaa", huomautti Dupin, "on parasta tutkia sitä pimeässä."

"Sekin on teidän omituisuuksianne", virkkoi prefekti, joka tapasi sanoa "omituiseksi" kaikkea, mikä kävi yli hänen ymmärryksensä, ja joka senvuoksi aina joutui liikkumaan keskellä lukuisia "omituisuuksia."

"Niin", vastasi Dupin tarjoten vieraalleen piipun ja asettaen hänelle mukavan nojatuolin.

"Entä mitä vaikeuksia teillä nyt on?" kysyin minä. "Toivottavasti ei enää murhia!"

"Ei, ei, ei mitään semmoista. Asianlaita on niin, että koko juttu oikeastaan on hyvin yksinkertainen, ja minä selviytyisin siitä varmasti yksinänikin; mutta arvelin, että Dupinia ehkä huvittaisi kuulla siitä, sillä kysymys on tavattoman 'omituinen'."

"Yksinkertainen ja omituinen", sanoi Dupin.

"No niin, eikä kuitenkaan ihan sillä tavoin. Asianlaita on niin, että probleemi on niin yksinkertainen ja kuitenkin pilkkaa kaikkia meidän ponnistuksiamme."

"Ehkä juuri asian yksinkertaisuus pettää teitä", sanoi ystäväni.

"Mitä pötyä te nyt puhutte!" vastasi prefekti sydämellisesti nauraen.

"Ehkä arvoitus on liian mutkaton", sanoi Dupin.

"Herra nähköön, onko kukaan koskaan kuullut tuollaista otaksumaa?"

"Hiukan liian selvä."

"Hah-hah-haa – huh-huh-huu – hoh-hoh-hoo!" mylvi prefekti, erinomaisen huvittuneena. "Voi, Dupin, te tapatte minut."

"Mutta millainen tuo asia sitten on?" kysyin.

"No, saattepa kuulla", sanoi prefekti, ja hän veti pitkän, mietteliään haiun. "Kerron sen teille muutamin sanoin, mutta ennenkuin aloitan tahdon panna sydämellenne, että asia vaatii mitä tunnollisinta vaiteliaisuutta ja että minä hyvin todennäköisesti menettäisin nykyisen asemani, jos saataisiin tietää, että olen uskonut sen jollekin."

"Jatkakaa", sanoin.

"Tai jättäkää kertomatta", sanoi Dupin.

"No niin, minulle on henkilökohtaisesti ilmoitettu hyvin korkealta taholta, että eräs mitä tärkein paperi on varastettu kuninkaan huoneistosta. Tiedetään, kuka varas on, siitä ei ole epäilystäkään: hänet nähtiin itse teossa. Tiedetään myöskin, että paperi yhä on hänen hallussaan."

"Miten se tiedetään?" kysyi Dupin.

"Se käy aivan ehdottomasti selville", sanoi prefekti, "tuon asiapaperin laadusta ja siitä, ettei ole vielä ilmaantunut eräitä seurauksia, jotka välttämättä tulevat esille, jos paperi joutuu jonkun toisen käsiin; toisin sanoen, jos varas käyttää sitä sillä tavoin kuin hänellä varmaan on tarkoituksena."

"Selittäkää hiukan paremmin", sanoin.

"No, voinpa sanoa niin paljon, että se, jolla paperi on hallussaan, saa vissiä vaikutusvaltaa määrätyllä taholla, jossa sellainen vaikutusvalta on suunnattoman arvokas." Prefekti piti diplomaattisesta siansaksasta.

"Vielä ei asia ole minulle selvä", sanoi Dupin.

"Eikö! No, jos tuo paperi näytettäisiin eräälle kolmannelle henkilölle, jonka nimeä en halua mainita, joutuisi toisen erittäin korkea-arvoisen henkilön kunnia kyseenalaiseksi; ja tämä seikka antaa paperin hallussapitäjälle peloittavan vallan tuohon korkeaan henkilöön nähden, jonka kunnia ja mielenrauha tällä tavoin joutuvat uhatuiksi."

"Mutta tämä valtahan", puutuin minä puheeseen, "edellyttää sitä, että varas tietää omistajan tietävän, kuka varas on. Kukapa uskaltaisi..."

"Varas", sanoi G., "on ministeri D., joka uskaltaa mitä hyvänsä, olkoon se sitten sopivaista tai sopimatonta. Tapa, millä varkaus suoritettiin, oli vähemmän nerokas kuin rohkea. Mainittu paperi – kirje, ollakseni avomielinen – tuotiin omistajattarelleen hänen ollessaan yksin pukuhuoneessaan. Kun hän parhaillaan luki sitä, astui huoneeseen äkkiarvaamatta tuo toinen korkea henkilö, jolta kirje oli ehdottomasti salattava. Ehtimättä enää työntää sitä mihinkään laatikkoon kirjeen saajan täytyi asettaa se sellaisenaan pöydälle. Osoite joutui kuitenkin päällepäin, niin että sisältö jäi kätköön, minkä vuoksi tuo toinen henkilö ei kiinnittänyt kirjeeseen huomiota. Nyt tuli ministeri D. Hänen ilveksensilmänsä keksivät heti paperin, hän tunsi käsialan, havaitsi vastaanottajattaressa hermostusta ja käsitti hänen salaisuutensa. Esitettyään kiireiseen tapaansa joitakin virka-asioita hän otti taskustaan kirjeen, joka oli kutakuinkin tuon toisen näköinen, oli lukevinaan sitä ja pani sen sitten pöydälle ihan toisen viereen. Sen jälkeen hän keskusteli viitisentoista minuuttia yleisistä asioista, hyvästeli sitten ja otti pöydältä sen kirjeen, joka ei ollut hänen. Kirjeen oikea omistaja näki sen tietysti, mutta ei uskaltanut huomauttaa mitään tuon kolmannen henkilön ollessa läsnä. Ministeri poistui, jättäen pöydälle oman kirjeensä, joka oli aivan arvoton."

"Tässä", sanoi Dupin minulle, "on nyt se, jota sinä vaadit, jotta yliote olisi täydellinen – varkaan tietoisuus siitä, että omistaja tietää, kuka varas on."

"Niin", sanoi prefekti, "ja valtaa, jonka hän tällä tavoin muutama kuukausi sitten hankki itselleen, hän on jo käyttänyt poliittisiin tarkoituksiin peloittavan suuressa mittakaavassa. Henkilö, jolta kirje varastettiin, vakuuttautuu päivä päivältä yhä lujemmin siitä, että se on välttämättä vaadittava takaisin. Mutta tämä ei tietenkään voi tapahtua julkisesti. Vihdoin hän epätoivoissaan uskoi asian minun huolekseni."

"Ja", sanoi Dupin kietoutuen savupilveen, "terävä-älyisempää asiamiestä hän ei luullakseni voinut toivoa."

"Te imartelette minua", vastasi prefekti, "mutta on mahdollista, että hän on ajatellut jotakin sellaista."

"On selvää", sanoin, "että kirje, niinkuin huomautitte, yhä on ministerin hallussa, koska juuri sen omistaminen antaa hänelle tuon vallan eikä suinkaan sen käyttäminen. Käyttäminen lopettaisi vallan."

"Aivan niin", sanoi G., "ja tämän vakaumuksen mukaan olenkin toiminut. Ensitöikseni tarkastin huolellisesti ministerin asunnon, ja suurin vaikeus siinä oli tehdä se hänen tietämättään, sillä minua oli ennen kaikkea varoitettu antamasta hänelle vähäisintäkään epäilyksen aihetta."

"Mutta", sanoin, "tehän olette tottunut tuollaisiin kotitarkastuksiin, Pariisin poliisihan on suorittanut niitä ennenkin."

"Niinpä kyllä, ja sen vuoksi olinkin rauhallinen. Sitäpaitsi helpottivat ministerin tavat asiaa. Hän on usein koko yön kotoaan poissa. Palvelijoita hänellä ei ole monta. Heidän huoneensa ovat erillään isännän huoneista, ja kun suurin osa heistä on napolilaisia, on heidät helppo juottaa humalaan. Minulla on, niinkuin tiedätte, avaimia, joilla voin avata jokaisen huoneen ja kaapin koko Pariisissa. Kolmen kuukauden aikana ei ole ollut ainoatakaan yötä, jota en suureksi osaksi olisi käyttänyt henkilökohtaisesti tarkastaakseni D:n asuntoa. Tämä on minulle kunnia-asia, ja, mainitakseni suuren salaisuuden, palkkio on suunnaton; senvuoksi en luopunut etsiskelyistä, ennenkuin olin täysin vakuutettu siitä, että varas oli suurempi kettu kuin minä. Olen tutkinut hänen asunnossaan jok'ainoan kolon, minne vain saattoi ajatella kirjeen kätketyksi."

"Mutta eikö ole mahdollista", virkoin, "että ministeri – jos kirje on hänen hallussaan, niinkuin se epäilemättä on – on kätkenyt sen jonnekin oman asuntonsa ulkopuolelle?"

"Se on tuskin mahdollista", sanoi Dupin. "Katsoen nykyiseen omituiseen tilanteeseen hovissa ja niihin juonitteluihin, joihin tiedetään D:n sekaantuneen, täytyy hänellä olla mahdollisuus saada paperi millä hetkellä tahansa käsiinsä erästä toista tarkoitusta varten, joka on melkein yhtä tärkeä kuin sen omistaminen."

"Mitä tarkoitusta?" kysyin.

"Hävittääkseen sen", sanoi Dupin.

"Se on totta", sanoin, "paperin täytyy siis olla ministerin asunnossa. Ei voitane otaksua, että hän pitäisi sitä taskussaan."

"Mahdotonta", sanoi prefekti. "Katurosvoiksi naamioidut apulaiseni ovat kaksi kertaa houkutelleet hänet ansaan ja tutkineet hänet tarkasti minun silmieni edessä."

"Sen vaivan olisitte voinut säästää itseltänne", sanoi Dupin. "D. ei kai sentään ole täyshullu, vaan on valmistautunut väijytyksiin niinkuin ainakin luonnollisiin asioihin."

"Hän ei ole täyshullu", sanoi G. "Mutta hän on runoilija, ja runoilijasta on minun mielestäni vain askel hulluuteen."

"Totta", sanoi Dupin puhallettuaan pitkän ja mietteliään sauhun, "vaikka minulla itsellänikin on silloin tällöin ollut sellaisia kohtauksia."

"Toivoisin", sanoin, "että selostaisitte meille yksityiskohtaisesti tarkastuksenne."

"No niin, me varasimme itsellemme tarpeeksi aikaa ja etsimme kaikkialta. Minulla on pitkäaikainen kokemus sellaisissa asioissa. Tutkin koko talon huone huoneelta, uhrasin viikon yöt jokaiselle. Ensin tarkastimme kaikki huonekalut. Avasimme kaikki mahdolliset laatikot, ja luulen teidän tietävän, ettei tottuneelle poliisimiehelle ole olemassa mitään salalaatikoita. Vain idiootilta voi jäädä salalaatikko huomaamatta tuollaisessa tarkastuksessa. Asia on erinomaisen yksinkertainen. Jokaisella kaapilla ja lipastolla on määrätyt mittansa, ja meillä on tarkat tuumapuut; ei pieninkään ala voi jäädä meiltä huomaamatta. Kaappien jälkeen kävimme käsiksi tuoleihin. Pehmostus tutkittiin pitkillä hienoilla neuloilla, jollaisia olette nähnyt minun käyttävän. Pöydistä nostimme levyt."

"Minkätähden?"

"Nähkääs, ne poistavat usein levyn pöydistä, tai muista sen kaltaisista huonekaluista, kovertavat jonkin jalan ontoksi ja panevat esineen, jonka haluavat kätkeä, tuohon onteloon, minkä jälkeen levy nostetaan takaisin paikoilleen. Samoin tarkastimme sängynjalat."

"Mutta eikö tuollaista onteloa voida todeta koputtamalla?" kysyin.

"Ei suinkaan, jos kätketyn esineen ympärille on pantu tarpeeksi pumpulia. Sitäpaitsi täytyy meidän tuollaisissa tapauksissa toimia äänettömästi."

"Mutta ettehän te ole voinut hajoittaa kaikkia huonekaluja, joihin esine tuolla tavoin voidaan kätkeä. Kirjehän voidaan puristaa ohueksi, spiraalinmuotoiseksi ja isohkon virkkuuneulan kokoiseksi rullaksi, ja siinä muodossa se voidaan helposti panna tuolinkarmiin tai muuhun sellaiseen. Ette kai rikkonut kaikkia tuoleja?"

"Emme toki, me teimme tehtävämme paremmin – tutkimme kaikki tuolinkarmit ja kaikki liitokset muista huonekaluista vahvalla mikroskoopilla. Jos niissä olisi näkynyt joitakin merkkejä äskettäin tapahtuneesta sorkkimisesta, olisimme huomanneet ne heti. Yksi ainoa kairanpuruhiukkanen esim. olisi näkynyt yhtä selvästi kuin omena. Vika liimauksessa, outo halkeama liitoksessa olisi ollut meille riittävä opastus."

"Otaksun, että tarkastitte peilin lasin ja selkämystän välistä sekä sängyt ja sänkyvaatteet samoin kuin ikkunaverhot ja matot?"

"Tietysti, ja kun olimme perusteellisesti tutkineet jokaisen huonekalun, ryhdyimme tarkastamaan itse taloa. Me jaoimme kaiken pinta-alan ruutuihin, jotka numeroimme, jottei yhtäkään olisi unohdettu, ja sitten tutkimme mainitulla mikroskoopilla jok'ainoan neliötuuman talosta samoin kuin molemmista naapuritaloista."

"Molemmista naapuritaloista!" huudahdin. "Te olette varmaan nähneet hirvittävästi vaivaa."

"Olemme kyllä, mutta luvassa oleva palkkio onkin tavattoman suuri."

"Tutkitteko talon ympärillä olevat tontit?"

"Kaikki tontit ovat tiilellä kivettyjä. Niistä meillä oli suhteellisen vähän vaivaa. Me tarkastimme kivien välissä olevan massan ja havaitsimme sen koskemattomaksi."

"Tarkastitte tietysti D:n paperit ja kirjat?"

"Tietysti; me avasimme jok'ainoan pinkan; emmekä ainoastaan avanneet jokaista kirjaa, vaan kävimme myöskin lehti lehdeltä läpi jokaisen osan, tyytymättä vain ravistelemaan niitä, niinkuin eräillä poliisimiehillämme on tapana. Mittasimme niinikään erittäin huolellisesti jokaisen nidoksen paksuuden ja tutkimme ne kaikki mikroskoopillamme. Jos jotakin salaperäistä olisi viime aikoina ollut tekeillä niiden suhteen, ei se olisi voinut jäädä meiltä huomaamatta. Viisi, kuusi kirjaa, jotka juuri olivat tulleet sitojalta, tarkastimme neuloilla pituussuuntaan."

"Tutkitte lattian mattojen alta?"

"Ehdottomasti. Poistimme kaikki matot ja tarkastimme palkit mikroskoopilla."

"Myöskin seinäpaperit?"

"Kyllä."

"Tarkastitteko kellarit?"

"Tarkastimme."

"Siinä tapauksessa", sanoin, "olette erehtynyt; kirje ei voi olla ministerin asunnossa, niinkuin olette luullut."

"Pelkään, että olette oikeassa", vastasi prefekti. "Ja nyt, Dupin, mitä neuvotte minua tekemään?"

"Toimittamaan uuden, perusteellisen tarkastuksen."

"Se on aivan hyödytöntä", vastasi G. "Voisin antaa pääni pantiksi siitä, ettei kirje ole ministerin asunnossa."

"Minulla ei ole parempaa neuvoa", sanoi Dupin. "Teille on tietysti annettu tarkka kuvaus kirjeestä?"

"Totta kai!" – ja prefekti otti taskustaan muistikirjan ja luki yksityiskohtaisen kuvauksen niin tuon kaivatun kirjeen sisällöstä kuin varsinkin ulkoasusta. Pian sen jälkeen kuin oli lukenut tämän kuvauksen hän hyvästeli ja meni tiehensä, alakuloisempana kuin koskaan olin nähnyt tuon kunnon miehen.

Suunnilleen kuukautta myöhemmin hän tuli toistamiseen luoksemme ja tapasi meidät kutakuinkin samanlaisessa hommassa kuin edellisellä kerralla. Hän otti piipun ja tuolin ja aloitti jokapäiväisen keskustelun. Vihdoin sanoin:

"No, G., miten on varastetun kirjeen käynyt? Otaksun teidän havainneen, että on vaikeata voittaa ministeri viekkaudessa?"

"Niin – piru hänet periköön. Toimeenpanin kuitenkin Dupinin neuvon mukaan uuden tarkastuksen, mutta se oli, kuten olin arvannut, hukkatyötä."

"Kuinka suuri olikaan luvattu palkkio?" kysyi Dupin.

"Sangen suuri summa – todella runsas palkkio – minä en halua ilmoittaa sitä tarkalleen. Mutta sen verran voin sanoa, etten hetkeäkään epäröisi kirjoittaa omakätisesti viidenkymmenentuhannen frangin vekseliä sille, joka hankkisi minulle kirjeen. Asianlaita on niin, että se käy päivä päivältä yhä tärkeämmäksi, ja palkkio on äskettäin koroitettu kaksinkertaiseksi. Mutta vaikka se koroitettaisiin kolminkertaiseksi, en minä voi tehdä enempää kuin olen tehnyt."

"Niin, mutta", sanoi Dupin laahustavalla äänellä, imien samalla syviä haikuja piipustaan, "luulen – todellakin, G. – ettette te ole tässä asiassa – yrittänyt kaikkeanne. Te voisitte – luullakseni – tehdä hiukan enemmänkin, vai kuinka?"

"Miten? – Millä tavoin?"

"Niin – puh, puh – te voisitte – puh, puh – ottaa apulaisen asiaa selvittämään, vai mitä? – puh, puh, puh. Muistatteko te jutun Abernethystä?"

"En, piru vieköön Abernethyn!"

"No, minun puolestani hän kyllä saa mennä. Mutta oli kerran eräs kitupiikki, joka aikoi peijata Abernethyltä lääkärinneuvon ilmaiseksi. Hän johdatti siihen suuntaan tavallisen keskustelun eräässä yksityisessä seurassa ja esitti asiansa lääkärille kuin olisi ollut kysymys kuvitellusta henkilöstä. 'Otaksukaamme nyt', sanoi kitupiikki, 'että hänen oireensa ovat sellaiset ja sellaiset; no, tohtori, mitä te olisitte neuvonut häntä tekemään?'

"'Tietysti kääntymään lääkärin puoleen', vastasi Abernethy."

"Mutta", sanoi prefekti hiukan hämillään, "minä olen ehdottomasti halukas maksamaan neuvosta. Minä suostun todellakin antamaan viisikymmentätuhatta frangia kenelle tahansa, joka voi auttaa minua tässä asiassa."

"Siinä tapauksessa", sanoi Dupin vetäen erään pöytälaatikon auki ja ottaen sieltä vekselikirjan, "voisitte kirjoittaa minulle tuon vekselin. Kun olette hyväksynyt sen, luovutan kirjeen teille."

Minä ällistyin. Prefekti seisoi kuin ukkosen lyömänä. Monta minuuttia hän seisoi siten hievahtamatta ja puhumatta sanaakaan ja katsoi ystävääni epäuskoisesti suu auki ja silmät kuin tipahtamaisillaan kuopistaan. Mutta niin pian kuin oli päässyt ensihämmästyksestään, hän tarttui kynään, täytti kaavakkeen ja hyväksyi tuon viidenkymmenentuhannen frangin vekselin, jonka hän sitten ojensi pöydän yli Dupinille. Tämä tarkasti sen huolellisesti ja pani sitten lompakkoonsa; sen jälkeen hän avasi erään kirjoituspulpetin, otti sieltä kirjeen ja antoi prefektille. Tämä tarrasi siihen miltei kouristuksenomaisen ilon vallassa, avasi sen vapisevin käsin, silmäsi pikaisesti sisällystä ja syöksyi sitten päätäpahkaa ovelle muistamatta lainkaan hyvästellä; hän ei ollut puhunut tavuakaan sen jälkeen kuin Dupin oli pyytänyt häntä täyttämään vekselin. Kun hän oli mennyt, rupesi ystäväni hiukan selittelemään.

"Pariisin poliisi, ystäväni, on tavattoman taitava", hän sanoi. "Se on sitkeä, ovela ja täysin perehtynyt niihin tietoihin, joita sen toiminnassa eniten tarvitaan. Kun G. kertoi, miten oli menetellyt tarkastaessaan D:n asuntoa, olin sen vuoksi ehdottomasti vakuutettu siitä, että hän oli toimittanut täysin tyydyttävän tarkastuksen sillä alueella, johon hänen toimenpiteensä ulottuivat."

"Johon hänen toimenpiteensä ulottuivat?" sanoin.

"Niin", sanoi Dupin, "toimenpiteet, joihin hän ryhtyi, eivät ainoastaan olleet parhaita laadussaan, vaan ne myöskin toteutettiin mitä täydellisimmällä taidolla. Jos kirje olisi ollut sillä alueella, johon tarkastus kohdistui, olisivat nuo miehet ehdottomasti löytäneet sen."

Minä nauroin, mutta hän tuntui puhuvan aivan vakavissaan.

"Toimenpiteet", jatkoi hän, "olivat laadussaan hyviä, ja ne suoritettiin hyvin; vika oli siinä, etteivät ne soveltuneet enempää henkilöön kuin asiaankaan. Prefektillä on sarja erinomaisen nerokkaita menetelmiä, ja ne ovat se Prokrusteen vuode, johon kaikki hänen suunnitelmansa väkisin sovitetaan. Mutta hän ampuu aina harhaan ollessaan liian syvä tai liian matala käsiteltävään asiaan nähden; ja moni koulupoika voi harkita paremmin kuin hän. Tunsin erään kahdeksanvuotiaan pojan, jonka taitavuus 'parillisen ja parittoman' arvaamisessa herätti yleistä ihailua. Se on yksinkertaista peliä, ja sitä pelataan marmorikuulilla. Toinen pelaajista pitää muutamia sellaisia kädessään ja kysyy toiselta onko lukumäärä parillinen vai pariton. Jos tämä arvaa oikein, saa hän yhden, jos hän arvaa väärin, menettää hän yhden. Poika, josta puhun, voitti kaikki kuulat koulussaan. Hän noudatti tietysti vissiä periaatetta arvatessaan, ja se nojautui yksinomaan huomiointiin ja vastapelaajan oveluuden arvioimiseen. Otaksukaamme esim., että hänellä oli oikea pässinpää vastapelaajanaan. Tämä pitää kättään suljettuna ja kysyy: 'Parillinen vai pariton?' Koulupoikamme vastaa: 'Pariton' ja häviää; mutta seuraavalla kerralla hän voittaa, sillä hän sanoo itselleen, että 'tuolla aasillahan oli parillinen määrä edellisellä kerralla, ja hänellä on juuri sen verran oveluutta, että toisella kerralla ottaa parittoman, niinpä minä arvaan paritonta' – ja hän arvaa paritonta ja voittaa. Jos nyt vastapelaaja olisi ollut vähemmän yksinkertainen, olisi poika harkinnut näin: 'Tuo lurjus huomaa, että arvasin ensimmäisellä kerralla paritonta, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa on senvuoksi vaihtaa määrää parillisesta parittomaksi, mutta lähemmin ajateltuaan hän havaitsee sellaisen vaihdon aivan liian yksinkertaiseksi, minkä vuoksi hän lopulta päättää antaa olla ennallaan; niinpä minä arvaan parillista' – ja hän arvaa parillista ja voittaa. Mitä nyt pohjimmaltaan osoittaa tuo pojan päättelytapa, jota hänen toverinsa nimittävät 'onneksi'?"

"Se osoittaa", sanoin, "hänen kykyään syventyä vastustajansa ajatuksenjuoksuun."

"Niin juuri", sanoi Dupin, "ja kun kysyin pojalta, millä keinoin hän saattoi päästä siinä suhteessa onnelliseen tulokseen, vastasi hän: 'Kun tahdon tutkia, miten tyhmä tai viisas, miten hyvä tai huono joku on, tai mitä hän sillä hetkellä miettii, koetan mikäli mahdollista sovittaa kasvonilmeeni hänen ilmeensä mukaan ja odotan sitten, mitä ajatuksia tai tunteita silloin syntyy päässäni ja sydämessäni.' Tämä koulupojan vastaus selittää kaiken sen väärän syvämietteisyyden, joka on luettu kunniaksi jollekin Rochefoucauldille, jollekin La Bruyèrelle, jollekin Macchiavellille, jollekin Campanellalle."

"Ja tuo oman ymmärryksensä identifioiminen vastustajan ymmärryksen kanssa", sanoin, "riippuu, jos olen käsittänyt oikein, siitä tarkkuudesta, millä on voinut mitata vastustajansa ymmärryksen."

"Kun on kysymys sen käytännöllisestä arvosta, on asianlaita niin", vastasi Dupin, "ja siihen seikkaan, että prefekti ja hänen apurinsa niin usein epäonnistuvat, on kaksi syytä; ensiksikin puutteellinen identifioiminen ja toiseksi heidän kanssansa tekemisiin joutuneen henkilön älyllisten kykyjen väärä tai huolimaton arviointi. He kiinnittävät huomiota vain omiin käsityksiinsä ja omaan terävä-älyisyyteensä, ja kun heidän on otettava selvä jostakin, joka on kätketty, ajattelevat he vain, miten he olisivat kätkeneet sen. He ovat sikäli oikeassa, että heidän älykkyytensä edustaa uskollisesti joukon älykkyyttä; mutta kun roiston oveluus on toisenlaatuista kuin heidän, jäävät he alakynteen. Näin käy aina, kun hän on heitä etevämpi, ja tavallisesti myös silloin kuin hän on heitä typerämpi. He noudattavat aina vain yhtä periaatetta tarkastuksissaan, ja parhaassa tapauksessa, jos heitä on kannustamassa jokin epätavallinen tapahtuma tai suuri palkinto, he voivat laajentaa tai viedä äärimmäisyyksiin vanhat temppunsa, mutta he eivät horjuta periaatteitaan. Miksi näitä periaatteita on muunneltu D:n asiassa? Mitä on kaikki tuo poraaminen, pisteleminen, mikroskoopilla tutkiminen ja pinta-alan jakaminen numeroituihin neliötuumiin – mitä se on muuta kuin yhden ainoan periaatteen liioiteltua soveltamista, tai periaateryhmän, joka nojautuu niihin käsityksiin inhimillisestä viekkaudesta, jotka prefekti on saanut pitkäaikaisen virkamiestoimintansa kokemuksista? Huomaathan, että hän piti itsestään selvänä, että kaikki ihmiset kätkevät kirjeen – ellei juuri tuolinjalkaan porattuun reikään, niin joka tapauksessa johonkin epätavalliseen koloon tai nurkkaan, joka on keksitty saman ajatuksenjuoksun mukaisesti, joka voi saada ihmisen kätkemään kirjeen tuolinjalkaan porattuun reikään? Ja huomaat kai myöskin, että tuollaiset etsityt piilopaikat soveltuvat vain tavallisiin tapauksiin ja vain tavalliset päät käyttävät niitä; ne valitsevat juuri nämä etsityt piilopaikat, koska ne näennäisesti ovat epätavallisia. Ja niin ollen ei paikan keksiminen riipu salapoliisin älykkyydestä, vaan yksinomaan hänen huolellisuudestaan, kärsivällisyydestään ja sitkeydestään; ja kun asia on tärkeä tai, mikä poliisin silmissä merkitsee samaa, palkkio suuri, eivät nämä ominaisuudet ole koskaan pettäneet. Käsität varmaan nyt, mitä tarkoitin, kun sanoin, että jos kirje olisi ollut sillä alueella, johon prefektin tarkastus kohdistui – toisin sanoen, jos sen kätkemisen periaate olisi sisältynyt prefektin periaatteisiin – olisi kirje ehdottomasti löydetty. Mutta nyt tuota herraa on vedetty kelpo lailla nenästä, ja hänen tappionsa etäinen syy piilee siinä hänen lausumassaan, että ministeri on hullu, koska hän on saavuttanut mainetta runoilijana. Kaikki hullut ovat runoilijoita – sen prefekti tietää ja tekee siitä sen johtopäätöksen, että kaikki runoilijat ovat hulluja."

"Mutta onko hän runoilija?" kysyin. "Tiedän, että heitä on kaksi veljestä ja kumpikin on hankkinut itselleen mainetta kirjallisella alalla. Luulen, että ministeri on kirjoittanut jonkin oppineen tutkimuksen differentsiaalilaskennosta; hän on matemaatikko eikä runoilija."

"Sinä erehdyt; minä tunnen hänet hyvin – hän on kumpaakin. Ollen runoilija ja matemaatikko hän osaa harkita hyvin; jos hän olisi yksinomaan matemaatikko, ei hän olisi harkinnut lainkaan, vaan olisi ollut kokonaan prefektin armoilla."

"Sinä hämmästytät minua", sanoin, "mielipiteilläsi, jotka sotivat yleistä käsitystä vastaan. Ethän voine pitää aivan arvottomana vuosisatojen kuluessa kypsynyttä vakaumusta; matemaattista älyä on kauan pidetty älyjen älynä."

"'Lyön vetoa'", vastasi Dupin siteeraten Chamfortia, "'että jokainen yleinen ajatus, jokainen juurtunut käsitys on typerä, koska se on miellyttänyt suurta yleisöä'. Herrat matemaatikot ovat, sen myönnän, julistaneet parhaan kykynsä mukaan tätä kansanomaista harhakäsitystä, mutta se pysyy siitä huolimatta harhakäsityksenä. Taitavuudella, joka olisi paremman asian arvoinen, he esim. ovat yrittäneet saada sanaa 'analyysi' käytettäväksi algebrasta. Ranskalaiset ne ovat keksineet tämän omituisen huijauksen; mutta jos sanalla on jotakin merkitystä – jos sanan arvo perustuu sen soveltuvaisuuteen – merkitsee 'analyysi' algebraa kutakuinkin samassa määrin kuin latinassa ambitus kunnianhimoa, religio uskontoa ja homines honesti kunniallisia miehiä."

"Huomaan, että olet riidoissa joidenkin pariisilaisten matemaatikkojen kanssa", sanoin, "mutta jatkahan."

"Väitän, että kaikki sellainen päättelytaito, jota viljellään jossakin muussa erikoismuodossa kuin puhtaan logiikan, on käyttökelvotonta ja niin ollen arvotonta. Varsinkin väitän sitä matemaattisissa tutkimuksissa kehittyneestä päättelytaidosta. Matematiikka on tiedettä muodosta ja suuruudesta. Matemaattiset päättelyt ovat puhdasta logiikkaa sovellettuina muodon ja suuruuden havainnointiin. Suurin erehdys piilee siinä, että pidetään niin sanotun puhtaan algebran totuuksia ehdottomina ja yleispätevinä totuuksina. Ja tämä erehdys on niin silmäänpistävä, että minua suuresti ihmetyttää, miten se on voinut tulla niin yleiseksi. Se, mikä on totta suhteesta puhuen, muodosta ja suuruudesta puhuen, ei usein pidä lainkaan paikkaansa esim. etiikan alalla. Tässä tieteessä on usein valhetta, että yhdistetyt osat olisivat yhtä kuin kokonaisuus. Kemian alalla tämä väite niinikään pettää. Vaikuttimista puheen ollen se pettää, sillä jos kaksi vaikutinta, joilla kummallakin on määrätty arvonsa, yhdistetään, ei tuloksen arvon välttämättä tarvitse olla yhtä suuri kuin noiden eri arvojen summa. On monta muuta matemaattista totuutta, jotka ovat totuuksia vain suhteellisuuden alueella. Mutta matemaatikko vetää vanhasta tottumuksesta johtopäätöksensä rajoitettujen totuuksiensa nojalla, aivan kuin ne soveltuisivat kaikkeen – niinkuin yleisökin kuvittelee. Bryant mainitsee hyvin oppineessa 'Mytologiassaan' toisen samantapaisten harhakäsitysten lähteen, sanoen: 'Vaikka emme uskokaan pakanallisiin satuihin, unohdumme kuitenkin usein tekemään niistä johtopäätöksiä aivan kuin ne olisivat elävää todellisuutta.' Mutta matemaatikot, jotka itse ovat pakanoita, uskovat taruihinsa ja rakentavat päätelmiään niiden mukaan, ei niinkään huonon muistin kuin aivojen selittämättömän tyhjyyden vuoksi. Lyhyesti sanoen, en ole vielä koskaan kohdannut täysveristä matemaatikkoa, joka olisi osannut lausua arvostelun asiasta, joka ei koske juuria eikä yhtälöitä, tai joka ei salaa olisi pitänyt uskonkappaleena, että x + px ehdottomasti ja vastaansanomattomasti on yhtä kuin q. Koeta, jos sinua haluttaa, sanoa sellaiselle herralle, että luullaksesi on tapauksia, joissa x + px ei ole aivan yhtä kuin q, mutta pidä sitten huolta siitä, että olet poissa hänen ulottuviltaan, kun hän on käsittänyt tarkoituksesi, sillä hän yrittää varmasti iskeä sinut maahan.

"Niin, tahdoin sanoa, että jos ministeri olisi ollut vain matemaatikko, ei prefektin olisi tarvinnut antaa minulle tätä vekseliä. Mutta minä tiesin hänet sekä matemaatikoksi että runoilijaksi ja sovitin toimenpiteeni hänen kykyjensä mukaan, ottaen myös huomioon olosuhteet, joissa hän eli. Tunsin hänet lisäksi hovimiehenä ja rohkeana juonittelijana. Sellaisella miehellä, ajattelin, on varmasti tiedossaan poliisin tavalliset keinot. Hänen täytyi varmasti – niinkuin sittemmin onkin käynyt ilmi – arvata ne väijytykset, joihin hänet houkuteltaisiin. Myöskin täytyi hänen arvata, että pantaisiin toimeen salaisia kotitarkastuksia. Siinä, että hän oli öisin poissa kotoaan, mitä prefekti piti onnellisena sattumana, näin minä vain sotajuonen: hän tahtoi antaa poliisien temmeltää häiritsemättä saadakseen heidät sitä pikemmin siihen vakaumukseen, johon G. lopulta päätyikin, nimittäin että kirje ei ollut ministerin asunnossa. Käsitin, että koko tämän ajatussarjan, jota nyt kohta kohdalta olen selittänyt sinulle ja joka koskee poliisin muuttumattomia periaatteita kätkettyjen esineiden etsimisessä – että, sanoin, tämän ajatussarjan välttämättä oli täytynyt vaeltaa ministerin aivojen läpi. Ja sen oli täytynyt saada hänet hylkäämään kaikki tavalliset piilopaikat. Hän oli varmasti, ajattelin, kyllin ovela käsittääkseen, että talon salaisinkin komero joutuisi prefektin silmien, porien ja mikroskoopin tutkittavaksi. Sanalla sanoen, käsitin, että hän välttämättömyyden pakosta joutui käyttämään yksinkertaista keinoa. Muistat varmaan, miten epätoivoisesti prefekti nauroi, kun minä meidän ensimmäisessä keskustelussamme lausuin sen olettamuksen, että arvoitus juuri yksinkertaisuutensa vuoksi tuotti hänelle niin paljon päänvaivaa."

"Niin", sanoin, "muistan varsin hyvin hänen naurunremahduksensa; pelkäsin ihan, että hän saisi kouristuskohtauksen."

"Aineellisessa ja aineettomassa maailmassa", jatkoi Dupin, "on paljon tarkkoja yhdenmukaisuuksia, ja sen vuoksi on hiukan perää siinä retoorisessa dogmissa, että vertauskuvaa voidaan yhtä hyvin käyttää vahvistamaan todistuskappaletta kuin kaunistamaan jotakin kuvausta. Hitauden lain periaate näyttää vallitsevan niin fysiikassa kuin metafysiikassakin. Edellisessä tuo laki tietää, että isoa kappaletta on vaikeampi saattaa liikkeeseen kuin pienempää, mutta että sen liikuntavoima sitten on suoraan verrannollinen tähän vaikeuteen, metafysiikassa se merkitsee sitä, että etevää älyä, joka toimii voimakkaammin, tasaisemmin ja menestyksellisemmin kuin keskinkertaisempi, on kuitenkin vaikeampi saada toimintaan ja se ottaa ensimmäiset askelensa tiellään paljon epäröivämmin. Edelleen, oletko koskaan kadulla pannut merkille, mitkä myymälänkyltit vetävät eniten huomiota puoleensa?"

"En ole tullut ajatelleeksi sitä asiaa", sanoin.

"On olemassa eräs seurapeli", kertoi Dupin, "jota pelataan kartan avulla. Joku pelaajista mainitsee jonkin sanan – kaupungin, joen tai valtakunnan nimen – ylimalkaan sanan, joka on kirjoitettuna edessä olevalla kirjavalla kartalla. Vasta-alkajat koettavat tavallisesti saattaa vastustajansa pulaan valitsemalla nimiä, jotka on painettu kaikkein pienimmillä kirjasimilla, mutta peliin perehtynyt valitsee sellaisia sanoja, jotka on kirjoitettu suurin kirjaimin ja ulottuvat kartan toisesta laidasta toiseen. Nämä, samoin kuin määrättömän suurin kirjaimin maalatut myymälänkyltit ja katujulistukset, jäävät huomaamatta juuri liiallisen selvyytensä vuoksi; ja tätä fyysillistä huomaamattomuutta vastaa täydellisesti henkinen huomaamattomuus kaikkein päivänselvimpien ja ilmeisimpien asioiden suhteen. Mutta tämä seikka näyttää olevan hiukan ylä- tai alapuolella prefektin käsityskyvyn. Hänen päähänsä ei olle milloinkaan pälkähtänyt, että ministeri olisi pannut kirjeensä koko maailman nenän eteen, juuri estääkseen ketään huomaamasta sitä.

"Mutta kuta enemmän ajattelin D:n rohkeata, sattuvaa ja viisaasti laskelmoivaa keksimiskykyä, sitä seikkaa, että hänellä täytyi aina olla kirje käsillä voidakseen käyttää sitä oikealla hetkellä, ja sitä prefektiltä saamaani ratkaisevaa todistusta, ettei se ollut tämän herran tavanmukaisella etsiskelyalueella – sitä varmemmin tulin vakuutetuksi siitä, että ministeri kätkeäkseen kirjeen oli turvautunut siihen kuvaavaan ja älykkääseen keinoon, ettei kätkenyt sitä lainkaan. Tämä ajatus mielessäni varustauduin vihreillä silmälaseilla ja menin eräänä päivänä ikäänkuin sattumalta vierailulle ministerin asuntoon. Tapasin D:n kotoa, haukottelevana, velttona ja laiskana niinkuin tavallista, hän teeskenteli äärimmäistä ikävystymistä. Itse asiassa hän on tarmokkain kaikista nykyään elävistä ihmisistä – mutta vain silloin kuin kukaan ei näe häntä.

"Minä en ollut häntä huonompi, vaan valittelin silmieni heikkoutta ja silmälasien välttämättömyyttä, joiden takaa salaa tutkin huolellisesti huonetta, samalla kuin olin kokonaan antautuvinani keskusteluun isäntäni kanssa.

"Tarkastin erikoisesti kirjoituspöydän, jonka ääressä istuin ja jolla oli sikin sokin heitettynä kirjeitä ja muita papereita, pari soitinta ja joitakin kirjoja. Siitä en kuitenkaan pitkän tutkistelun jälkeen löytänyt mitään epäilyttävää.

"Vihdoin, kun olin silmäillyt huonetta joka puolelta, osui katseeni vanhaan pahviseen käyntikorttisalkkuun, joka riippui likaisesta sinisestä nauhasta eräässä messinkinappulassa ihan vastapäätä isoa uunia. Tuossa salkussa, jossa oli kolme tai neljä lokeroa, oli viisi, kuusi käyntikorttia ja yksi ainoa kirje. Viimeksimainittu oli keskeltä miltei kahtiarevitty – niinkuin olisi ensin aiottu hävittää se ja sitten kaduttu. Siinä oli iso musta sinetti D:n nimikirjaimin, joka oli erikoisen selvästi painettu, ja se oli osoitettu hienolla naisenkäsialalla ministerille itselleen. Se oli heitetty huolimattomasti, melkeinpä halveksien toiseen ylimmistä lokeroista.

"Tuskin olin nähnyt kirjeen, kun heti käsitin, että se oli etsimäni. Tosin se oli ulkoasultaan aivan toisenlainen kuin se, jonka prefekti niin tarkasti kuvasi meille – tässä oli sinetti iso ja musta ja varustettu ministerin nimikirjaimilla, siinä pieni ja punainen, S:n suvun herttuallisin vaakunoin; tämä oli ministerille osoitettu ja naisen kirjoittama, tuo toinen taas oli osoitettu eräälle kuninkaalliselle henkilölle, ja sen käsiala oli rohkea ja raskas – mutta juuri tuo täydellinen erilaisuus, kirjeen tahrainen ja rypistynyt ulkoasu, joka poikkesi kokonaan ministerin todellisista järjestelmällisistä tavoista ja oli selvästi tarkoitettu korostamaan paperin vähäpätöisyyttä, ja lisäksi kirjeen aivan liian silmäänpistävä paikka, mikä kaikki kävi yhteen niiden johtopäätösten kanssa, jotka aikaisemmin olin tehnyt – kaiken tämän täytyi mitä suurimmassa määrässä vahvistaa epäluuloja henkilössä, joka oli tullut epäilemään.

"Pitkitin vierailuani mahdollisimman kauan ja samalla kuin ylläpidin ministerin kanssa vilkasta keskustelua aiheesta, jonka tiesin aina kiinnittävän hänen mieltään, katselin todellisuudessa herkeämättä kirjettä. Painoin mieleeni kirjeen ulkoasun ja asennon, missä se oli lokerossa, teinpä tarkastellessani vielä erään havainnon, joka poisti viimeisetkin epäilykseni. Kun tarkastelin kirjeen reunoja, huomasin, että ne olivat tarpeettoman hankautuneet. Ne olivat sen näköiset, jollaiseksi kankea paperi tulee, kun se kerran on taitettu ja sitten taivutetaan samaa jälkeä noudattaen uudelleen päinvastaiseen suuntaan. Tämä havainto antoi täyden varmuuden asiasta. Oli ilmeistä, että kuori oli käännetty nurin niinkuin käsine ja sitten varustettu uudella päällekirjoituksella ja sinetillä. Toivotin ministerille hyvää huomenta ja lähdin pois, jättäen pöydälle kultaisen nuuskarasian.

"Seuraavana aamuna menin jälleen hänen luokseen hakemaan nuuskarasiaa, ja me ryhdyimme innokkaasti jatkamaan edellisen päivän keskustelua. Mutta keskustellessamme kuului äkkiä aivan huoneen ikkunan alta pamaus, joka muistutti pistoolinlaukausta, ja sen jälkeen pelästyneen väkijoukon huutoja. D. syöksyi ikkunan ääreen, avasi sen ja katsoi ulos. Sillävälin menin minä korttisalkulle, otin kirjeen, panin sen taskuuni ja asetin sijaan toisen aivan samanlaisen, jonka olin kotonani huolellisesti valmistanut, jäljitellen kutakuinkin helposti D:n nimikirjaimia taikinasta tehdyn sinetin avulla.

"Hälinä kadulla oli aiheutunut erään miehen päättömästä käyttäytymisestä. Hän oli laukaissut pyssynsä keskellä nais- ja lapsijoukkoa. Kävi kuitenkin ilmi, että se oli ladattu pelkällä ruudilla; ja poliisi päästi miehen menemään, arvellen, että hän oli hullu tai juovuksissa. Niin pian kuin hän oli mennyt, poistui D. ikkunan luota, jonne vaihdon suoritettuani olin seurannut häntä. Pian sen jälkeen hyvästelin. Tuo hulluksi luultu oli eräs palkkaamani henkilö."

"Mutta", kysyin, "minkätähden korvasit kirjeen toisella samanlaisella? Eikö olisi ollut parempi ottaa se avoimesti ensimmäisellä vierailullasi ja sitten heti poistua?"

"D.", vastasi Dupin, "on rohkea ja voimakas mies. Hänellä on myöskin runsaasti uskollisia palvelijoita. Jos olisin tehnyt sellaisen varomattomuuden, jota sinä ehdotit, en luultavasti olisi päässyt hengissä ministerin asunnosta. Kunnon pariisilaiset eivät kai koskaan enää olisi kuulleet minusta mitään. Mutta sitäpaitsi minulla oli toinenkin tarkoitus. Sinä tiedät poliittiset mielipiteeni. Tässä tapauksessa olen toiminut kysymyksessä olevan naisen kannattajana. Kahdeksantoista kuukautta on ministeri pitänyt häntä vallassaan; nyt on ministeri hänen vallassaan – sillä luullen, että kirje edelleen on hänen hallussaan, hän tulee jatkamaan vaatimuksiaan aivan kuin se vielä olisi hänellä. Siten hän jouduttaa omaa poliittista sortumistaan, ja tämä sortuminen tulee olemaan yhtä kömpelö kuin äkkinäinen. On mukava puhua 'Avernon helposta laskeutumisesta'; mutta kaikessa kapuamisessa on, niinkuin Catalani sanoi laulusta, paljon vaivattomampaa päästä ylös kuin alas. Tässä tapauksessa en tunne pienintäkään myötätuntoa, en ainakaan sääliä sitä kohtaan, joka kaatuu. Hän on tuollainen monstrum horrendum (kauhistuttava hirviö) – nero, jolla ei ole periaatteita. Tunnustan kuitenkin, että tahtoisin tietää hänen ajatuksensa sillä hetkellä, jolloin hänen, sen jälkeen kuin se, jota prefekti nimittää 'erääksi korkeaksi henkilöksi', on uhmannut häntä, täytyy avata kirje, jonka jätin hänen korttisalkkuunsa."

"Mitä, kirjoititko siihen jotakin erikoista?"

"Niin, minusta ei ollut oikein jättää sisustaa ihan tyhjäksi – se olisi ollut loukkaavaa.

"D. teki minulle kerran Wienissä ruman kepposen, jonka silloin aivan sävyisästi lupasin muistaa. Ja kun tiesin, että häntä haluttaisi tietää, kuka oli keksinyt hänen salaisuutensa, ei mielestäni ollut väärin antaa hänelle johtolankaa. Hän tuntee hyvin käsialani, ja senvuoksi kirjoitin keskelle paperia seuraavat sanat Crebillonin Atréesta:

    "– – – Niin ruma hanke
    Thyesteen arvoinen on, ellei Atreun."

TOTUUS VALDEMARIN TAPAUKSESTA

Minua ei tietenkään ihmetytä, että herra Valdemarin tapaus, laadussaan ainokainen, on herättänyt keskustelua; päinvastoin olisi ollut hämmästyttävää, ellei siitä olisi puhuttu – varsinkin kun ottaa olosuhteet huomioon. Mutta kun kaikki asianomaiset toivoivat, että asia pidettäisiin toistaiseksi salassa, kunnes olisimme ehtineet suorittaa lisätutkimuksia, ja kun myöskin olemme toimineet sen mukaisesti, on huhu kertonut tapahtumain kulun osaksi typistäen, osaksi liioitellen ja aiheuttanut siten paljon vastenmielisiä vääristelyjä, mikä on saanut monet epäilemään koko jutun todenperäisyyttä.

Pidän senvuoksi velvollisuutenani esittää itse tosiasiat, sellaisina kuin olen ne käsittänyt, ja ne ovat lyhyesti seuraavat.

Kolmen viime vuoden aikana olen harrastanut säännöllisesti mesmerismiä, ja noin yhdeksän kuukautta sitten tulin äkkiä ajatelleeksi, että tähän saakka suoritettuun koesarjaan oli käsittämättömistä syistä jäänyt erittäin huomattava aukko – ketään ei oltu vielä hypnotisoitu hänen tehdessään kuolemaa. Oli tutkittava ensiksikin, oliko potilas sellaisissa olosuhteissa lainkaan vastaanottavainen hypnoottiselle vaikutukselle, toiseksi, oliko mahdollinen vastaanottavaisuus heikentynyt vai käynyt suuremmaksi, ja kolmanneksi, mihin asteeseen saakka tai kuinka pitkäksi ajaksi kuoleman tulo sellaisella prosessilla voitiin estää. Eräät toisetkin kysymykset vaativat selvitystä, mutta ensisijassa yllämainitut kiinnittivät mieltäni, varsinkin viimeksimainittu, äärettömän merkityksensä ja laajakantoisten seuraustensa vuoksi.

Etsiessäni sopivaa henkilöä, jonka suhteen voisin nämä kokeet suorittaa, tulin ajatelleeksi ystävääni herra Ernest Valdemaria, "Bibliotheca forensican" tunnettua toimittajaa ja "Wallensteinin" ja "Gargantuan" puolantajaa (salanimellä Isascar Marx). Herra Valdemar, joka vuodesta 1839 oli etupäässä oleskellut Haarlemissa, New Yorkin valtiossa, on (tai oli) erikoisen silmäänpistävä harvinaisen laihuutensa – hänen jalkansa olivat vahvasti sukua John Randolphin jaloille – ja valkoisen poskipartansa vuoksi, joka oli täydellinen vastakohta hänen pikimustalle tukalleen, minkä vuoksi monet erehtyivät luulemaan, että hän käytti peruukkia. Hän oli erittäin hermostunut ja soveltui sen vuoksi erinomaisesti käytettäväksi mesmeristisissä kokeiluissa. Pari, kolme kertaa olin helposti vaivuttanut hänet uneen, mutta muiden tulosten suhteen, joita hänen omituisen luonteensa vuoksi olin täydellä syyllä odottanut, olin pettynyt. Hänen tahtonsa ei koskaan alistunut täydellisesti ja ehdottomasti minun silmälläpitooni, ja mitä selkeänäköisyyteen tulee, en hänen avullaan koskaan saanut aikaan mitään, mihin olisi voinut luottaa. Arvelin aina tämän osittaisen epäonnistumiseni johtuvan siitä, että hänen terveytensä oli murtunut. Muutama kuukausi ennenkuin tutustuin häneen oli hänen lääkärinsä selittänyt, että hänellä oli pitkälle kehittynyt keuhkotauti, ja hän tapasi puhua odotettavissa olevasta kuolemastaan aivan rauhallisesti, niinkuin asiasta, jota ei voinut välttää ja jota ei myöskään kannattanut murehtia.

Kun mieleeni ensimmäisen kerran juolahti järjestää mainitsemiani kokeita, oli aivan luonnollista, että tulin ajatelleeksi herra Valdemaria. Tunsin miehen järkähtämättömän filosofian siksi hyvin, etten pelännyt mitään vaikeuksia hänen taholtaan, eikä hänellä ollut Amerikassa ketään sukulaisia, joiden väliintuloa olisi saattanut odottaa. Puhuin hänelle avoimesti asiasta – ja hämmästyksekseni hän osoitti suurta mielenkiintoa siihen. Sanon hämmästyksekseni, sillä vaikka hän aina oli alttiisti alistunut käytettäväkseni, en kuitenkaan koskaan ennen ollut huomannut hänessä mitään merkkejä siitä, että yritykseni olisivat kiinnittäneet hänen mieltään. Hänen tautinsa oli sen laatuinen, että saattoi tarkasti laskea, millä hetkellä kuolema tulisi, ja me sovimme siitä, että hän lähettäisi hakemaan minua noin kaksikymmentäneljä tuntia ennen sitä hetkeä, jonka hänen lääkärinsä ilmoittaisi ratkaisevaksi.

Vähän yli seitsemän kuukautta sitten sain herra Valdemarilta seuraavan kirjelipun, jonka hän itse oli kirjoittanut:

    "Hyvä P.

    On varminta, että tulette nyt. D. ja F. ovat yhtä mieltä siitä,
    etten voi kestää kauemmin kuin kello 12:een huomisiltana, ja minä
    luulen, että he ovat arvanneet ajan kutakuinkin tarkalleen.

                                                  Valdemar."

Sain kirjelipun puoli tuntia sen jälkeen kuin se oli kirjoitettu ja viisitoista minuuttia myöhemmin olin kuolevan huoneessa. En ollut nähnyt häntä kymmeneen päivään ja hämmästyin sitä kauhistuttavaa muutosta, joka tänä lyhyenä aikana oli tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat ja silmänsä aivan kiillottomat, ja hän oli niin äärimmilleen laihtunut, että poskinystyrät olivat tunkea ulos nahan läpi. Hänellä oli vaikeita yskäkohtauksia, suonentykytystä saattoi tuskin ollenkaan huomata. Siitä huolimatta hän vielä hallitsi ihmeteltävästi sielullisia kykyjään ja omasi jonkin verran ruumiillista voimaa. Hän puhui selvästi, nautti muiden avutta joitakin tuskia lievittäviä lääkkeitä, ja kun minä astuin sisään, hän parhaillaan kirjoitti jotakin muistikirjaansa. Hän istui vuoteessaan pielusten varassa. Tohtorit D. ja F. olivat läsnä.

Puristettuani Valdemarin kättä vein nämä herrat syrjään ja sain heiltä yksityiskohtaisen selostuksen potilaan tilasta. Vasen keuhko oli jo kahdeksantoista kuukautta ollut puoliksi luutuneessa, rustontapaisessa tilassa ja tietysti aivan toimintakyvyttömänä. Oikea oli myös yläosaltaan osittain tai kokonaan luutunut, kun taas alaosan muodostivat toisiinsa liittyvät märkäpaiseet. Siinä oli useita isoja aukkoja, ja eräästä kohdin se oli kasvanut kiinni kylkiluuhun. Nämä oikean keuhkon taudinilmiöt olivat suhteellisesti myöhäisempiä. Luutuminen oli tapahtunut tavattoman nopeasti – kuukautta aikaisemmin siitä ei oltu huomattu merkkiäkään, ja kiinnikasvanut paikka oli havaittu vasta kolme päivää sitten. Keuhkotaudin lisäksi epäiltiin potilaalla olevan valtimonlaajennus, mutta luutumisoireiden vuoksi ei sitä seikkaa voitu täysin varmasti todeta. Kumpikin lääkäri oli sitä mieltä, että herra Valdemar kuolisi keskiyön aikaan seuraavana vuorokautena (sunnuntaina). Tämä tapahtui lauantai-iltana kello seitsemän.

Poistuessaan sairaan vuoteen äärestä puhellakseen minun kanssani tohtorit D. ja F. olivat jättäneet hänet hyvästi. He eivät olleet aikoneet palata, mutta minun pyynnöstäni he lupasivat tulla uudelleen kello kymmenen tienoissa seuraavana iltana.

Kun he olivat menneet, puhuin avoimesti herra Valdemarin kanssa sekä yleensä hänen lähestyvästä kuolemastaan että erittäinkin ehdottamastani kokeesta. Hän ilmoitti edelleenkin olevansa halukas siihen, vieläpä toivovansa, että se tehtäisiin, ja hän pyysi hartaasti, että ryhtyisin heti toimintaan. Huoneessa oli kyllä sairaanhoitajatar sekä eräs miespalvelija, mutta minä en tahtonut ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen ilman luotettavampia todistajia, siltä varalta, että jotakin odottamatonta sattuisi. Lykkäsin senvuoksi toimenpiteeni kello kahdeksaan seuraavana iltana, jolloin pääsin pulasta siten, että paikalle tuli muuan lääketieteen ylioppilas (herra L.), jota jonkin verran tunsin. Alun perin oli aikomukseni ollut odottaa lääkäreitä, mutta herra Valdemarin hartaat rukoukset samoin kuin oma vakaumukseni, ettei enää ollut hetkeäkään hukattavissa, hänen voimansa kun vähenivät nopeasti, saivat minut aloittamaan.

Herra L. suostui hyväntahtoisesti pitämään pöytäkirjaa kaikesta, mitä tapahtui; ja se, mitä seuraavassa esitän, on osaksi supistellen, osaksi sananmukaisesti otettu hänen muistiinpanoistaan.

Kello oli noin viisi minuuttia vailla kahdeksan, kun minä, tarttuen potilaan käteen, kehoitin häntä herra L:n kuullen ilmoittamaan mahdollisimman selvästi, halusiko hän (herra Valdemar) todellakin, että minä yrittäisin mesmerisoida hänet hänen ollessaan siinä tilassa.

Hän vastasi heikolla, mutta täysin kuuluvalla äänellä: "Kyllä, minä haluan tulla mesmerisoiduksi", lisäten välittömästi sen jälkeen: "Pelkään, että olette jättänyt sen liian myöhään."

Hänen niin puhuessaan panin alulle ne sivelyt, jotka olin havainnut tehokkaimmiksi. Ensimmäinen sivuuttainen sivelyni suoraan otsan yli vaikutti häneen ilmeisesti; mutta vaikka käytin kaikkea voimaani, ei mitään muuta tulosta näkynyt, ennenkuin muutama minuutti yli kymmenen, jolloin tohtorit D. ja F., niinkuin sovittu oli, saapuivat paikalle. Selitin heille muutamin sanoin aikomukseni, ja kun he eivät millään tavoin vastustaneet sitä, vaan sanoivat, että potilaan kuolinkamppailu oli jo alkanut, jatkoin epäröimättä – vaihtaen kuitenkin sivuuttaiset sivellyt alaspäin suuntautuviin ja kohdistaen katseeni kiinteästi herra Valdemarin oikeaan silmään.

Suonentykytystä ei nyt voinut havaita, sairaan hengitys oli kuorsaavaa, ja jokaisen vedon välillä kului puoli minuuttia.

Tämä tila pysyi miltei muuttumattomana neljännestunnin verran; mutta tämän ajan kuluttua kuoleva huokasi aivan luonnollisesti, joskin hyvin syvään, ja kuorsaava hengitys taukosi – s.o. kuorsaavaa ääntä ei kuulunut enää – väliajat säilyivät muuttumattomina. Potilaan raajat olivat jääkylmät.

Viisi minuuttia vailla yksitoista havaittiin selviä hypnoottisen vaikutuksen merkkejä. Silmän lasimainen ulkonäkö vaihtui levottoman, sisäänpäin kääntyneen mietiskelyn ilmeeseen, joka ihmisellä voi olla vain hypnoottisessa unessa ja josta senvuoksi ei voi erehtyä. Muutamin nopein sivuuttaissivelyin sain silmäluomet värisemään niinkuin unen tullen, ja siveltyäni vielä muutaman kerran ne painuivat kokonaan kiinni. En kuitenkaan tyytynyt siihen, vaan jatkoin käsittelyä voimakkaasti ja keskittäen koko tahdonvoimani, kunnes nukkuvan jäsenet kävivät aivan jäykiksi, vaikka alussa olin sijoittanut ne mielestäni täysin vapaisiin asentoihin. Jalat olivat ojennettuina, ja kädet lepäsivät melkein suorina sopivan välimatkan päässä kyljistä. Pää oli hivenen verran koholla.

Kun olin lopettanut, oli jo keskiyö, ja minä pyysin läsnäolevia herroja tutkimaan herra Valdemarin tilaa. Joidenkin kokeiden jälkeen he myönsivät, että tämä oli täydellisessä hypnoottisessa unessa. Asia kiinnitti suuresti kummankin lääkärin mieltä. Tohtori D. lupasi heti jäädä potilaan luo koko yöksi, kun taas tohtori F. lähti luvaten palata päivän sarastaessa. Herra L. ja hoitajat jäivät myöskin.

Annoimme herra Valdemarin olla aivan rauhassa kello kolmeen asti aamulla, jolloin minä menin hänen luokseen ja havaitsin hänen olevan aivan samassa tilassa kuin tohtori F:n lähtiessä – hän makasi samassa asennossa, suonentykytys oli huomaamaton, hengitys heikko (tuskin havaittava, paitsi jos asetti peilin hänen suunsa eteen), silmät olivat tietysti ummessa ja jäsenet jäykät ja kylmät kuin marmori. Kuitenkaan hän ei vaikuttanut kuolleelta.

Kun lähestyin herra Valdemaria, liikutin kättäni edestakaisin hänen yläpuolellaan koettaen saada hänen kätensä seuraamaan omaani. En ollut koskaan aikaisemmin oikein onnistunut sellaisissa kokeissa hänen suhteensa, mutta hämmästyksekseni hänen kätensä nyt noudatti jokaista liikettä, jonka minun käteni osoitti. Päätin uskaltaa muutaman sanan aloittaakseni keskustelun.

"Herra Valdemar, nukutteko?" sanoin. Hän ei vastannut, mutta huomasin, että hänen huulensa värähtelivät, minkä vuoksi uudistin kysymykseni. Kun lausuin sen kolmannen kerran, vavahteli koko hänen ruumiinsa, hänen silmäluomensa avautuivat hiukan, niin että saattoi nähdä kapean viirun silmänvalkuaista, hänen huulensa liikkuivat hitaasti ja niiden välistä tuli tuskin kuuluvana kuiskauksena seuraavat sanat:

"Niin – minä nukun. Älkää herättäkö minua! Antakaa minun kuolla näin."

Koettelin nyt hänen jäseniään ja havaitsin ne yhtä jäykiksi kuin ennenkin. Mutta hänen oikea kätensä noudatti edelleenkin minun käteni liikkeitä. Tein uuden kysymyksen:

"Tunnetteko vieläkin tuskia rinnassa?" Vastaus tuli heti, mutta vielä heikommalla äänellä kuin ennen:

"Ei tuskia. Minä kuolen."

Mielestäni ei ollut neuvokasta häiritä häntä enempää juuri silloin, ja mitään ei sanottu eikä tehty, ennenkuin tohtori F. palasi auringonnousun aikaan. Hän ilmaisi suuren hämmästyksensä sen johdosta että potilas vielä oli elossa. Koeteltuaan suonentykytystä hän pyysi minua puhumaan kuolevalle jälleen. Noudatin hänen tahtoaan lausuen seuraavat sanat:

"Herra Valdemar, nukutteko vielä?" Niinkuin ensimmäiselläkin kerralla kului muutama minuutti, ennenkuin vastaus tuli; tänä aikana kuoleva tuntui kokoavan tahdonvoimaansa puhuakseen. Kun neljännen kerran lausuin kysymyksen, sanoi hän niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli:

"Niin, minä nukun. Olen kuolemaisillani."

Lääkärien mielipide tai oikeammin toivomus oli, että herra Valdemarin annettaisiin olla rauhassa nykyisessä, ilmeisesti levollisessa tilassaan, kunnes kuolema saapuisi; yleisen käsityksen mukaan sen täytyi tapahtua muutaman minuutin kuluessa. Päätin kuitenkin puhutella häntä vielä kerran ja toistin sen vuoksi edellisen kysymykseni.

Puhuessani tapahtui nukkuvan kasvoissa ilmeinen muutos. Silmät avautuivat hitaasti, ja terät katosivat luomien alle; ihoon tuli kuolonkalpea värisävy, joka muistutti enemmän valkoista paperia kuin pergamenttia, hektiset täplät, jotka tähän asti olivat selvästi näkyneet kummallakin poskella, sammuivat äkkiä. Käytän tätä sanontatapaa, koska ne katosivat niin äkkiä, että muistuttivat kynttilänliekkiä, joka puhalletaan sammuksiin. Samalla ylähuuli paljasti hampaat, jotka se tähän saakka oli täydellisesti peittänyt, ja alahuuli hervahti loksahtaen alas, niin että suu jäi ammolleen ja pöhöttynyt, mustennut kieli tuli näkyviin. Luulen, ettei kukaan läsnäolijoista ollut tottumaton kuolinvuoteen kauhuihin, mutta tällä hetkellä herra Valdemar oli niin inhoittavan näköinen, että kaikki peräydyimme hänen vuoteensa äärestä.

Tiedän, että nyt olen tullut siihen kertomukseni kohtaan, jossa jokaisen lukijani epäusko herää. Velvollisuuteni on kuitenkin jatkaa.

Herra Valdemar ei osoittanut pienintäkään elonmerkkiä, ja olimme juuri aikeissa jättää hänet hoitajien huostaan, kun havaitsimme hänen kielessään voimakkaan värähdysliikkeen. Sitä kesti suunnilleen minuutin. Sen jälkeen lähti hänen liikkumattomien ja jäykistyneiden leukojensa välistä ääni, jota olisi mieletöntä yrittääkään kuvata. Paria laatusanaa voisi kai pitää tähän tapaukseen sopivina; voisin ehkä sanoa, että ääni oli karhea, särkynyt ja ontto, mutta on mahdotonta kuvata sen kaameata vaikutusta pelkästään senkin vuoksi, että sellainen ääni ei ole koskaan kiduttanut ihmiskorvaa. Kahta ominaisuutta kuitenkin pidin ja pidän vieläkin karakteristisina tälle äänelle; ne voivat luullakseni myös antaa jonkinlaisen käsityksen sen luonnottomuudesta ja eriskummallisuudesta. Ensiksikin tuo ääni tuntui saapuvan korviimme – tai ainakin minun korviini – jostakin kaukaisesta etäisyydestä tai syvältä maan alta. Toiseksi se vaikutti minuun (pelkään, etten voi puhua ymmärrettävästi) samantapaisesti kuin hyytelömäiset aineet vaikuttavat tuntoaistiin.

Mutta kaikesta huolimatta herra Valdemar puhui, vieläpä hän lausui sanansa omituisen selvästi – sanansa, jotka ilmeisesti oli tarkoitettu vastaukseksi äsken tekemääni kysymykseen, nukkuiko hän.

Hän sanoi nyt:

"Kyllä. Taikka en. Minä olen nukkunut. Ja nyt minä olen kuollut."

Kukaan läsnäolijoista ei yrittänyt edes kieltää tai voittaa sitä puistattavaa kauhua, jonka nämä sanat herättivät. Herra L. (ylioppilas) pyörtyi. Hoitaja ja hoitajatar poistuivat huoneesta eivätkä suostuneet palaamaan. En yritäkään kuvailla omia tunteitani lukijalle. Melkein tunnin yrittelimme mitään puhumatta palauttaa herra L:ää tajuihinsa. Kun se vihdoin oli onnistunut, ryhdyimme jälleen tutkimaan herra Valdemarin tilaa.

Se oli edelleen kaikissa suhteissa samanlainen kuin viimeksi kuvatessani, paitsi että peilissä ei enää näkynyt mitään merkkejä hengityksestä. Yritimme saada käden vuotamaan verta, mutta tuloksetta. Minun täytyy myöskin mainita, ettei tämä jäsen enää ollut tahtoni alainen. Turhaan yritin saada sitä seuraamaan käteni opastuksia. Ainoa hypnoottisen vaikutuksen merkki, jonka enää saattoi havaita, oli kielen värähtelyliike, joka syntyi silloin kuin puhuin herra Valdemarille. Hän tuntui ponnistelevan vastatakseen, mutta hänellä ei enää ollut tarpeeksi tahdonvoimaa. Kysymyksiin, joita toiset hänelle tekivät, hän suhtautui täysin välinpitämättömästi, vaikka koetin saattaa kaikki läsnäolijat mesmeeriseen yhteyteen hänen kanssaan. Luulen, että nyt olen esittänyt kaiken, mikä on tarpeen, jotta saisi käsityksen hänen tilastaan tässä vaiheessa. Hankimme toiset sairaanhoitajattaret, ja kello kymmenen poistuin talosta yhdessä molempien lääkärien ja herra L:n kanssa.

Iltapäivällä palasimme kaikki katsomaan potilasta. Hänen tilansa oli pysynyt täydellisesti ennallaan. Pidimme pienen neuvottelun herättämisen mahdollisuudesta ja sopivaisuudesta, mutta pääsimme helposti yksimielisiksi siitä, ettei siihen kannattanut ryhtyä. Oli ilmeistä, että hypnoottinen menettely oli viivästyttänyt kuolemaa (tai sitä, mitä tavallisesti nimitetään kuolemaksi). Meistä kaikista tuntui selvältä, että herra Valdemarin herättäminen aiheuttaisi vain silmänräpäyksellisen tai joka tapauksessa pikaisen hajoamisprosessin hänen elimistössään.

Tästä alkaen viime viikon loppuun asti – mikä on lähes seitsemän kuukauden pituinen aika – kävimme jatkuvasti joka päivä herra Valdemarin talossa; toisinaan oli seurassamme lääkäreitä ja muita tuttavia. Koko tämän ajan pysyi nukkuja-kuollut aivan samassa tilassa, jonka viimeksi olen kuvannut. Hoitajattaret olivat koko ajan paikalla.

Viime perjantaina päätimme vihdoin yrittää herättää hänet, ja juuri tämän yrityksen onneton päätös lienee aiheuttanut niin paljon puhetta ja minun nähdäkseni perustelematonta moitetta.

Käytin tavallisia otteitani herättääkseni herra Valdemarin hypnoottisesta tilasta. Aluksi ne olivat tuloksettomat. Ensimmäinen heräämisen merkki oli, että osa silmäterää tuli näkyviin. Huomattavana seikkana panimme merkille, että samalla kuin tämä silmän liike tapahtui, valui luomen alta kellertävää visvaa, jolla oli väkevä ja erittäin epämiellyttävä haju.

Nyt ehdotettiin, että minä koettaisin niinkuin ennenkin vaikuttaa potilaan käteen. Yritin, mutta epäonnistuin. Sitten tohtori F. kehoitti minun kysymään jotakin. Lausuin seuraavat sanat:

"Herra Valdemar, voitteko sanoa meille, mitä nyt tunnette tai toivotte?"

Tällä hetkellä palasivat hektiset täplät hänen poskilleen, hänen kielensä alkoi väristä ja kiemurrella suussa (vaikka huulet ja leuat pysyivät yhtä jäykkinä kuin ennenkin), ja vihdoin hän puhui taas sillä kamalalla äänellä, jota aikaisemmin olen kuvaillut:

"Jumalan tähden, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! Nukuttakaa minut jälleen – tai, pian, pian, herättäkää minut! Minä sanon teille, että olen kuollut!"

Menetin kokonaan malttini enkä hetkeen tiennyt, mitä tehdä. Koetin ensin rauhoittaa potilaan, mutta kun tahdonvoimani pettämisen vuoksi epäonnistuin, tein täyskäännöksen ja yritin jälleen vakavasti herättää häntä. Näin, että se onnistuisi minulta – tai ainakin uskoin yritykseni menestyvän, ja olen varma siitä, että kaikki läsnäolijat valmistautuivat näkemään potilaan heräävän.

Sillä on tosiaankin mahdotonta, että kukaan ihminen olisi voinut aavistaa, mitä todellisuudessa tapahtui.

Sillävälin kuin minä nopeasti suoritin hypnoottisia liikkeitäni, potilaan kieleltä – ei huulilta – todella syöksyivät sanat: "Kuollut! Kuollut!" – ja äkkiä, minuutissa tai ehkä vielä lyhyemmässä ajassa, hän lysähti kokoon, käpertyi, suorastaan mätäni käsiini. Vuoteessa meidän edessämme oli inhoittavaa, mädännyttä massaa.

KIELIVÄ SYDÄN

Olin hermostunut, se on totta, olin hirveän hermostunut ja olen vieläkin – mutta tarvitseeko minun silti olla hullu? Sairaus oli herkistänyt aistini, mutta ei tuhonnut eikä tylsistänyt. Ennen kaikkea minulla oli äärimmäisen tarkka kuulo. Minä kuulin kaikki asiat taivaasta ja maasta ja myöskin kaiken, mikä tapahtui helvetissä. Olenko siis hullu? Olkaa hyvä ja tarkatkaa, miten järkevästi, miten rauhallisesti minä kerron koko jutun.

En tiedä, miten tuo ajatus alun perin juolahti mieleeni, mutta kerran tultuaan se kiusasi minua päivin ja öin. Mitään varsinaista syytä minulla ei ollut. Minä en vihannut häntä. Päinvastoin, minä pidin tuosta vanhasta miehestä; hän ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa eikä koskaan loukannut minua. Hänen rahojaan en kaivannut. Luulen, että se johtui hänen silmästään! Niin, varmasti siitä! Hänellä oli korppikotkan silmä – kalpeansininen, samea silmä. Minua puistatti, kun hän katsoi sillä, ja niinpä minä hitaasti – hyvin hitaasti – tein päätöksen, että tappaisin hänet, päästäkseni sillä tavoin hänen silmästään. Niin on asianlaita. Te pidätte minua hulluna, mutta hulluilla ei ole järkeä. Ja teidän olisi pitänyt nähdä minut. Teidän olisi pitänyt nähdä, miten ovelasti menettelin, miten huolellisesti – miten harkiten ja miten hyvin teeskennellen minä ryhdyin toimeen! Koskaan en ollut kohdellut vanhusta niin ystävällisesti kuin viimeisellä viikolla ennen murhaa. Ja joka yö kello kahdentoista tienoissa painoin aivan hiljaa hänen ovensa säppeä ja avasin sen. Ja kun olin saanut sen juuri niin paljon auki, että pääni mahtui läpeen, työnsin huoneeseen salalyhdyn, joka oli niin tarkasti suljettu, ettei ainoakaan valonsäde päässyt ulos, ja pistin vasta sitten pääni sisään. Oi, te olisitte nauranut, jos olisitte nähnyt, miten taitavasti pistin pääni ovesta. Minä liikutin sitä vain hyvin, hyvin hitaasti, jotta en häiritsisi vanhuksen unta, ja kului tunti, ennenkuin olin niin pitkällä, että saatoin nähdä vanhuksen makaavan vuoteessaan. Hah-hah! – olisiko hullu menetellyt niin ovelasti? Ja sitten, kun pääni oli kokonaan huoneessa, avasin varovasti lyhdyn – oh, hyvin varovasti, jotta saranat eivät natisseet – avasin sitä vain sen verran, että yksi ainoa ohut valonsäde lankesi korppikotkansilmään. Ja tämän tein seitsemänä pitkänä yönä peräkkäin – joka yö kello kahdentoista tienoissa – mutta hänen silmänsä oli aina suljettuna. Senvuoksi en voinut toteuttaa aiettani, sillä eihän vanhus minua kiusannut, vaan hänen ilkeä silmänsä. Ja aina aamun valjetessa menin reippaana hänen huoneeseensa ja puhelin huolettomasti hänen kanssaan. Sydämellisellä äänellä mainitsin hänen nimensä ja kysyin, miten hän oli nukkunut yönsä. Käsitätte kai, että hänen olisi täytynyt olla perin viisas vanhus arvatakseen, että minä joka yö kello kahdeltatoista tarkastelin häntä.

Kahdeksantena yönä olin ovea avatessani vielä entistä varovaisempi. Kellon minuuttiviisari liikkuu nopeammin kuin käteni silloin. Milloinkaan aikaisemmin en ollut ollut niin tietoinen kyvyistäni ja oveluudestani kuin sinä yönä. Saatoin tuskin pidättyä ilmaisemasta jollakin tavoin voitonriemuista mielialaani. Ajatella, minä avasin tuuma tuumalta ovea, eikä hän edes uneksinut teoistani ja suunnitelmistani. Minun täytyi hihittää, kun ajattelin sitä, ja hän ehkä kuuli sen, sillä hän liikahti äkkiä pelästyneenä vuoteessaan. Luuletteko, että nyt peräydyin? – En toki. Hänen huoneessaan vallitsi pikimusta, paksu pimeys, sillä ikkunaluukut oli murtovarkaiden pelosta suljettu, ja minä tiesin, ettei hän voinut nähdä oven avaamista. Työnsin sitä siis rauhallisesti enemmän auki.

Olin jo pistänyt pääni sisään ja aioin juuri raoittaa lyhtyä, kun peukaloni liukahti sulkulaitteesta. Vanhus ponnahti paikalla istumaan huutaen: "Kuka siellä?"

Pysyttelin aivan hiljaa enkä sanonut mitään. Kokonaiseen tuntiin ei ainoakaan lihakseni liikahtanut, enkä koko aikana kuullut, että hän olisi paneutunut uudelleen pitkäkseen. Hän istui yhä vuoteessaan kuunnellen, aivan niinkuin minä olin istunut monena yönä, kun minun oli täytynyt kuunnella seinärautioiden kuolemankelloa.

Vihdoin kuulin hiljaisen huokauksen, ja tiesin, että se oli kuolemanhädän huokaus. Se ei ollut mikään tuskan eikä huolen huokaus – ei toki – se oli kumea, puoliksi tukahdettu äännähdys, joka kohoaa syvältä sielusta, kun se on menehtymäisillään kauhusta. Minä tunsin tuon äänen hyvin. Monena yönä, juuri kello kahdentoista tienoissa, kun koko maailma nukkui, se oli kohonnut sydämestäni, ja sen kaiku oli jännittänyt äärimmilleen kauhun, joka minua kalvoi. Sanon, että tunsin sen hyvin. Tiesin, mitä vanhus koki, ja surkuttelin häntä, vaikka sisimmässäni nauraa hihitin. Tiesin, että hän ensimmäisestä pikku kolahduksesta asti, jonka vuoksi hän oli noussut istualleen, oli koko ajan ollut valveilla ja että hänen pelkonsa oli herkeämättä kasvanut. Hän oli turhaan yrittänyt karistaa sitä pois muka aiheettomana. Hän oli sanonut itselleen: "Eihän se ollut muuta kuin tuulen rapinaa uuninpiipussa, hiiri se vain juoksi lattian poikki", tai: "Sirkkahan se vain hiukan kirskutti." Niin juuri, sellaisin otaksumin hän oli koettanut rauhoittaa mieltään, ja kuitenkin hän oli keksinyt kaiken tuon turhaan. Kaikki oli turhaa, sillä kuoleman synkkä varjo oli astunut hänen luokseen ja langennut uhrinsa yli. Ja tuon näkymättömän varjon ahdistava läheisyys sai hänet tuntemaan – nähdä ja kuulla hän ei voinut – että minun pääni oli huoneessa.

Kun olin odottanut kärsivällisesti pitkän aikaa, eikä hän paneutunut pitkäkseen, päätin raoittaa lyhtyä aivan vähän. Ette voi kuvitellakaan, miten suunnattoman varovasti ja hitaasti sitä tein, kunnes vihdoin yksi ainoa hieno valonsäde, ohut kuin langat hämähäkinseitissä, livahti raosta ja lankesi suoraan korppikotkansilmään.

Se oli auki – aivan ammollaan – ja minua raivostutti, kun tuijotin siihen. Minä näin sen täysin selvästi – pelkkää kalpeata sinistä inhoittavan, sumean harson peitossa, niin että aloin tuntea kylmiä väreitä selkäpiissäni. Mitään muuta en nähnyt sen paremmin vanhuksen kasvoista kuin hänen ruumiistaankaan, sillä olin ikäänkuin vaistomaisesti suunnannut säteen tarkalleen tuohon kirottuun kohtaan.

Muuten, olenko sanonut teille, että se, mitä te pidätte hulluutena, on vain aistieni ylenmääräistä herkkyyttä? No niin, minä vakuutan teille, että tällä hetkellä tuli korviini hiljainen, kumea ja nopea ääni, sellainen kuin kellon, kun se on kiedottu pumpuliin. Tämänkin äänen tunsin hyvin. Se oli vanhuksen sydämen tykytystä. Se kiihdytti raivoani, niinkuin rummunpäristys innostaa sotilasta urhoollisuuteen.

Mutta nytkin minä hillitsin itseni ja pysyin hiljaa. Minä tuskin hengitin ja pidin lyhtyä hievahtamatta. Koetin pitää valonsädettä edelleen silmään suunnattuna. Sillävälin tuo helvetillinen sydämentykytys vahvistui, se kävi joka hetki yhä kiivaammaksi, yhä äänekkäämmäksi. Vanhuksen kauhu oli varmasti erinomaisen suuri! Se kävi äänekkäämmäksi, sanon, joka hetki äänekkäämmäksi! Olen kertonut teille, että olen hermostunut – olen todellakin hermostunut. Nyt, tuona kuolleena yön hetkenä, vanhan talon kammottavassa hiljaisuudessa herätti tuollainen kaamea ääni minussa voittamatonta kauhua. Mutta sydän löi yhä äänekkäämmin, yhä äänekkäämmin, kunnes luulin sen halkeavan. Ja nyt minussa heräsi uusi pelko – arvelin, että naapuri voisi kuulla sen! Silloin oli vanhuksen viimeinen hetki tullut. Kirkaisten aukaisin lyhdyn ja syöksyin huoneeseen. Hänkin huudahti, mutta vain kerran. Silmänräpäyksessä olin tempaissut hänet lattialle ja painoin raskaan vuoteen hänen päälleen. Sitten nauroin iloisesti, kun vihdoinkin olin tehnyt teon. Mutta vielä monta minuuttia löi hänen sydämensä kumeasti. Se ei kuitenkaan häirinnyt minua, sillä sitä ei enää voinut kuulla seinien läpi. Vihdoin se lakkasi, ja vanhus oli kuollut. Työnsin vuoteen syrjään ja tarkastelin ruumista.

Niin, hän oli kuollut kuin kivi. Panin käteni hänen sydämelleen ja pidin sitä siinä monta minuuttia. Sydän ei enää lyönyt, hän oli kuollut, eikä hänen korppikotkansilmänsä enää ollut kiusaava minua.

Jos te nyt vieläkin pidätte minua hulluna, muutatte mieltänne, kun kuulette, miten varovasti sitten menettelin kätkeäkseni ruumiin. Yö oli kulunut pitkälle, ja minä työskentelin nopeasti, mutta äänettömästi. Aluksi erotin kaikki jäsenet ruhosta, leikkasin pään, kädet ja jalat irti.

Kohotin kolme lattialautaa ja asetin kaikki palkkien väliin. Sitten panin laudat niin taitavasti takaisin paikoilleen, ettei yksikään ihmissilmä – ei edes hänen korppikotkansilmänsä – olisi voinut keksiä mitään epäilyttävää. Minun ei tarvinnut pestä mitään, ei ainoatakaan tahraa eikä veripisaraa. Olin ollut kyllin ovela toimittaakseni kaikki ammeessa – hah-hah!

Päättäessäni työni oli kello neljä, ja oli vielä aivan pimeätä. Juuri kuin kello löi, kuulin ovelta koputusta. Mieli kevyenä menin avaamaan, sillä mitäpä minun nyt enää tarvitsi pelätä? Huoneeseen astui kolme miestä, jotka hyvin kohteliaasti esittäytyivät rikosvirkailijoiksi. Eräs naapuri oli yöllä kuullut huudon ja epäillen jotakin ilkityötä mennyt poliisikamariin. Virkailijat olivat nyt tulleet toimeenpanemaan tarkastusta.

Minä hymyilin – eihän minulla ollut mitään pelättävänä! Tervehdin herroja ja sanoin, että olin itse huutanut unissani. Vanhus, niin mainitsin, oli mennyt maalle. Opastin vieraitani läpi koko talon ja pyysin heitä tarkastamaan kaikki huolellisesti.

Lopulta vein heidät vanhuksen huoneeseen ja näytin heille hänen omaisuutensa, joka oli kaikki hyvässä tallessa ja koskemattomana.

Ylenmääräisessä varmuudessani toin tuoleja huoneeseen ja pyysin heitä levähtämään vaivoistaan; voitonriemuni hurjassa ylimielisyydessä asetuin itse istumaan juuri sille kohdalle, jonka alapuolella uhrini ruumis oli.

Virkailijat olivat rauhoittuneet, käytökseni oli täydellisesti todistanut syyttömyyteni. Mutta minunkin oloni oli merkillisen kevyt. Me istuimme jutellen yhdentekevistä asioista, ja minä jakelin heille hilpeitä vastauksia. Mutta jonkin ajan kuluttua tunsin kalpenevani ja olisin ollut mielissäni, jos he olisivat lähteneet. Päätäni pakotti ja korvissani olin tuntevinani jyskettä, mutta he istuivat rauhallisesti paikoillaan ja juttelivat edelleen. Jyske tuli korvissani selvemmäksi, se ei hellittänyt, vaan kävi yhä voimakkaammaksi. Päästäkseni tuosta tunteesta aloin puhua yhä enemmän, mutta se pysyi ja selveni yhä – kunnes vihdoin huomasin, ettei jyske ollutkaan peräisin minun korvistani.

Kävin varmasti hyvin kalpeaksi – vaikka puhuinkin yhä nopeammin ja yhä lujemmalla äänellä. Mutta jyske kasvoi – en voinut sille mitään. Se oli hiljaista, kumeaa, nopeata – aivan kuin pumpuliin kiedotun kellon ääni. Minä läähätin – mutta virkailijat eivät kuulleet sitä. Puhuin yhä nopeammin, yhä kiivaammin, mutta jyske voimistui herkeämättä. Nousin ja aloin väitellä heidän kanssaan jostakin pikkuasiasta, lausuen äänekkäästi huomautuksia ja elehtien kiivaasti, mutta jyske kasvoi herkeämättä. Minkätähden he eivät menneet? Raskain askelin kävelin huoneessa edestakaisin kuin olisivat miesten väitteet saattaneet minut raivoihini – mutta jyske kasvoi herkeämättä.

Hyvä Jumala, mitä minun oli tehtävä? Minä riitelin – minä raivosin – minä kiroilin! Nostin tuolin, jolla olin istunut ja työkkäsin sen ryminällä siltalautojen poikki, mutta jyske oli kaikkea muuta äänekkäämpi ja kasvoi herkeämättä. Se kävi äänekkäämmäksi – äänekkäämmäksi – yhä äänekkäämmäksi! Ja yhä istuivat miehet tuossa hupaisesti jutellen ja hymyillen. Oliko mahdollista, että he eivät kuulleet sitä? Kaikkivaltias Jumala! Ei, ei! He kuulivat sen! – he arvasivat kaiken! – he tiesivätkin sen ja pitivät hauskaa katselemalla minun pelkoani! – Niin ajattelin silloin ja niin ajattelen vielä tänä päivänä. Mutta mikä tahansa oli parempaa kuin tämä loputon kidutus! Mikä tahansa oli siedettävämpää kuin tämä epätietoisuus! En voinut enää nähdä heidän vilpillistä hymyään! Tunsin, että minun täytyi huutaa tai kuolla! Ja silloin – silloin se tuli taas – tuo jyske! Yhä äänekkäämpänä, äänekkäämpänä, äänekkäämpänä, äänekkäämpänä!

"Roistot!" huusin. "Älkää enää teeskennelkö! Minä tunnustan tekoni! – repikää laudat pois! Tässä, tässä – tässä se inhoittava sydän lyö!"

MORELLA

Olin kiintynyt ystävääni Morellaan syvästi, mutta erikoisella tavalla. Kun monta vuotta sitten sattumalta kohtasimme toisemme, syttyi sielussani tuli, jollaista se ei koskaan ennen ollut tuntenut – mutta tämä tuli ei ollut Eroksen suloinen liekki, ja tieto, etten kyennyt lähemmin määrittelemään tunteeni laatua, hämmensi ja nöyryytti minua. – Kohtasimme siis toisemme, ja kohtalo johdatti meidät liittoon alttarin edessä – mutta milloinkaan en tuntenut intohimoa enkä ajatellut rakkautta. Hän taas vetäytyi syrjään ihmisten seurasta ja teki kaikkensa vain saadakseen minut onnelliseksi. Se oli eriskummallista onnea – niinkuin unessa.

Morella oli sivistynyt, enemmänkin, hän oli syvästi oppinut. Hänen lahjansa olivatkin epätavalliset ja hänen älykkyytensä ennenkuulumaton. Minä näin ja tunnustin sen, ja monessa asiassa minusta tuli hänen oppilaansa. Mutta pian huomasin, että hän – ehkä sen vuoksi että hänet oli kasvatettu Pressburgissa – antoi luettavakseni joukon noita mystillisiä kirjoituksia, joita yleensä pidetään vain aikaisemman saksalaisen kirjallisuuden jätetuotteina. Ne olivat, minulle käsittämättömästä syystä hänen mielilukemistaan, jota hän aina tutki – ja se seikka, että niistä ajan pitkään tuli minunkin pääasiallisin harrastukseni, on luettava tottumuksen ja esimerkin yksinkertaisen, mutta tehokkaan vaikutuksen ansioksi.

Ellen erehdy, oli järjelläni hyvin vähän tekemistä kaikessa tässä. Jos oikein muistan, ei vakaumukseni suinkaan ollut muodostunut hänen ihanteensa mukaisesti, eikä liioin ajatuksissani ja teoissani ollut havaittavissa kaiken sen mystisismin vaikutusta, jota luin. Kun olin siitä varma, antauduin rauhallisesti vaimoni johdettavaksi ja syöksyin kaikkiin mystiikan sokkeloihin. Ja kun minä joskus lukiessani kiellettyjä salaisuuksia tunsin itsessäni luvatonta kapinahenkeä, saattoi sattua, että Morella laski kylmän kätensä minun kädelleni ja herätti kauan sitten kuolleen filosofian tuhkasta merkillisiä sanoja, joiden kummallinen ajatus syöpyi polttaen sieluuni. Ja silloin saatoin istua tuntikausia hänen vieressään kuunnellen hänen äänensä suloista sointua – kunnes siihen sekoittui kauhua, ja minun sieluuni lankesi varjo. Silloin minä kalpenin ja vapisin sisimmässäni tämän aivan liian luonnottoman ja ylimaallisen äänen edessä. Niin saattoi ilo vaihtua pelkoon, ja kauneimmasta saattoi tulla kammottavin – niinkuin kerran Hinnom oli muuttunut Gehennaksi.

Lienee tarpeetonta lähemmin kuvata niitä kysymyksiä, jotka mainittujen tutkimustemme yhteydessä olivat pitkät ajat melkein ainoana keskusteluaiheenamme. Ne, joilla on tietoja siitä, mitä tahtoisin nimittää teologiseksi siveysopiksi ymmärtäisivät ne kyllä helposti, mutta muut eivät missään tapauksessa käsittäisi niitä. Fichten sekava panteismi, Pytagoraan sovellettu filosofia ja ennen kaikkea Schellingin identiteettiteoria olivat ne probleemit, jotka eniten vetosivat Morellan vilkkaaseen mielikuvitukseen. Locke luullakseni määrittelee niin sanotun persoonallisen identtisyyden järjellisen olennon täydelliseksi ykseydeksi. Ja kun me persoonalla tarkoitamme ajattelevaa, järjellistä olentoa ja kaikki ajattelu edellyttää tietoisuutta, niin tämä se juuri tekee meidät siksi, mitä me nimitämme meiksi itseksemme, ja erottaa meidät toisista olennoista ja antaa meille persoonallisen identtisyytemme. Mutta principium individuationis eli se identtisyyskäsite, joka kuoleman kautta ikuisiksi ajoiksi joko katoaa tai ei katoa, oli aina innokkaan harrastukseni kohteena, yhtä paljon kysymyksen mutkikkuuden vuoksi kuin siitä syystä, että Morella puhui siitä aina hermostuneen kiihkeästi.

Mutta tällä ajankohdalla alkoi vaimoni käytös vaivata minua kuin painajainen. Saatoin tuskin enää sietää hänen laihtuneitten sormiensa kosketusta, hänen musikaalisen äänensä matalaa sointua ja hänen silmiensä raskasmielistä kiiltoa. Ja hän tiesi tämän kaiken, mutta ei moittinut minua. Hän näytti olevan tietoinen minun heikkoudestani ja nimitti sitä hymyillen kohtaloksi. Hän näytti tuntevan minulle tuntemattoman syyn siihen, että kiintymykseni häneen väheni vähenemistään. Mutta hän oli nainen ja riutui päivä päivältä. Hänen poskillaan hehkuivat aina punaiset täplät, ja hänen ohimoittensa siniset suonet tulivat yhä selvemmin näkyville; jollakin hetkellä saattoi sieluni heltyä säälimään, tunteakseen jo seuraavalla, nähdessään hänen ilmeikkäät silmänsä, pyörrytystä, sellaista, jota kokee katsoessaan pohjattomaan kuiluun.

Onko minun myönnettävä, että toivoin vakavasti ja kiihkeästi Morellan kuolemaa? Minä toivoin ja odotin sitä todellakin. Mutta heikko elämänliekki viipyi tomumajassaan vielä päiviä, viikkoja ja kuukausia, kunnes kiusaantuneet hermoni lopulta siinä määrin saivat yliotteen itsehillinnästäni, että minä raivoissani kirosin tuota sietämätöntä viivytystä, joka tuntui pitenevän niinkuin varjot pitenevät päivän lähetessä päätöstään.

Mutta eräänä syksyiltana, kun tuuli oli laskeutunut levolle, Morella kutsutti minut sairasvuoteensa ääreen. Vesien ja runsaimmassa lokakuuloistossaan komeilevien metsien yllä lepäsi kostea sumu, jonka yläpuolella säteili sateenkaari.

"Tämä on verraton päivä", hän sanoi. "Verraton päivä elää ja verraton päivä kuolla. Ihana päivä maan ja elämän lapselle – ja vielä kauniimpi kuoleman ja taivaan lapselle."

Suutelin häntä otsalle, ja hän jatkoi: "Minä kuolen kohta, mutta tulen kuitenkin elämään."

"Morella!"

"Koskaan en ole saanut elää sitä päivää, jolloin sinä olisit voinut rakastaa minua – mutta häntä, jota sinä elämässä inhosit, olet kuoleman jälkeen jumaloiva."

"Morella!"

"Toistan, että kuolen kohta. Mutta minä kannan itsessäni sen pienen kiintymyksen lunnasta, jota sinä kerran tunsit minua kohtaan. Ja kun sieluni pakenee pois, jää lapsi elämään, sinun ja minun, Morellan lapsi. Mutta sinun päiväsi tulevat olemaan surun päiviä – sillä suru on pitkäikäisin kaikista tunteista, niinkuin sypressi elää kaikkia toisia puita kauemmin. Sinun ilosi päivät ovat ohi – sillä ilon kukat eivät kuki kahta kertaa elämässä niinkuin Paestumin ruusut kukkivat kaksi kertaa vuodessa. Sinä et enää ole leikkivä myrtin ja viinin parissa, vaan niinkuin Mekan pyhiinvaeltajat olet sinä kantava käärinliinojasi halki elämän."

"Morella!" huudahdin, "miten sen tiedät?" Mutta hän kääntyi minusta pois ja heikko puistatus värisytti hänen jäseniään. Hän oli kuollut, enkä enää kuullut hänen ääntään.

Mutta niin kävi kuin hän oli sanonut. Tytär, jolle hän oli kuollessaan antanut elämän – ja joka ei hengittänyt, ennenkuin äiti oli lakannut hengittämästä – jäi eloon. Hän kehittyi tavattoman nopeasti sekä ruumiiltaan että sielultaan ja tuli aivan äitinsä kaltaiseksi. Minä rakastin häntä niin palavasti, etten olisi koskaan uskonut voivani tuntea sellaista ketään kuolevaista kohtaan.

Mutta pian pimeni tämän puhtaan tunteen taivas, ja sille kohosi huolen, surun ja levottomuuden mustia pilviä. Lapsi kehittyi, niinkuin mainitsin, ihmeellisen nopeasti niin ruumiiltaan kuin sielultaankin. Hänen ruumiillinen kehityksensä oli todellakin ihmeellinen nähdä, mutta kun havaitsin hänen sielunsa kehityksen, täyttyivät aivoni ahdistavista ja levottomista ajatuksista. Eikä toisin voinutkaan olla, sillä joka päivä tunsin lapsen ajatuksissa ja mietteissä täyskasvuisen naisen kypsän älyn. Kuulin kokemuksen puhuvan lapsen huulilta ja näin kypsän naisen viisauden ja hänen intohimojensa välähtelevän lapsen suurissa, ilmeikkäissä silmissä. Kun kaikki tämä kävi minulle selväksi, kun en enää voinut salata itseltäni näitä kohtalokkaita seikkoja, ei liene kovin ihmeellistä, että minussa heräsi kummallisia ja peloittavia epäluuloja, jotka alkujaan aiheutuivat Morellan merkillisistä sanoista ja eriskummallisista teorioista. Minä eristin maailmasta tuon olennon, jota kohtalo oli tuominnut minut jumaloimaan, ja kodin yksinäisyydessä pidin tuskallisen pelon vallassa silmällä häntä ja kaikkea, mikä häntä koski.

Vuodet kuluivat, ja päivä päivältä havaitsin rakkaani puhtaissa, lempeissä ja ilmeikkäissä kasvoissa ja hänen nopeasti kypsyvässä ruumiissaan yhä enemmän sellaista, mikä muistutti hänen kuollutta äitiään. Ja toisinaan kävivät näiden yhtäläisyyksien varjot yhä tummemmiksi, yhä selvemmiksi, yhä suuremmiksi ja yhä kammottavammiksi. Saatoin hyvin sietää sen, että hänen hymynsä oli hänen äitinsä hymyn kaltainen – mutta minua puistatti, kun näin, että se oli sama hymy. Saatoin alistua siihen, että lapsen silmät muistuttivat Morellan silmiä – mutta oli sietämätöntä, kun hän usein katsoi syvälle sieluuni Morellan kiintein ja hämmentävin katsein. Ja pelkoni ja ahdistukseni saivat aina ravintoa, kun näin hänen korkean otsansa ääriviivat, pehmeät, silkinhienot kutrit ja kapeat, laihat sormet – tai kun kuulin hänen äänensä raskasmielisen, suloisen soinnun – ja varsinkin silloin kuin elävän lemmikkini huulilta kuulin samoja lauseparsia, joita vainajalla oli ollut tapana käyttää.

Niin kului kymmenen vuotta hänen elämästään, ja yhä oli tyttäreni nimetön ihmisten joukossa. "Lapseni" ja "lemmikkini" olivat ainoat nimet, jotka isänrakkaudessani olin hänelle antanut, ja hänen elämänsä eristyneisyydestä johtui, ettei hän ollut saanut muita. Morellan nimi oli kuollut hänen itsensä kuollessa. En ollut koskaan puhunut tyttärelle äidistä – en voinut. Eikä tyttäreni ollut lyhyen elämänsä aikana saanut mitään vaikutuksia ulkomaailmasta – hän oli kokenut vain sen, minkä yksinäisyydessämme saattoi. Mutta sitten minusta tuntui siltä, että pyhä kaste voisi suojella ja auttaa niistä vaaroista, joita pelkäsin kohtalon pitävän varalla. Kastemaljan edessä jäin kuitenkin epäröiden seisomaan, tietämättä, minkä nimen hänelle antaisin. Ja huulillani tungeksi useita kauniiden ja viisaiden naisten nimiä vanhoilta ja uusilta ajoilta ja monista maista. Mikä minut mahtoi pakottaa herättämään kuolleen ja haudatun ihmisen muiston? Mikä paha henki saikaan minut henkäisemään tuon sanan, jonka pelkkä muisto sai veren valahtamaan kasvoiltani ja keräytymään sydämeen? Mikä ilkeä voima puhuikaan sieluni salaisista sopukoista, kun minä yön hiljaisuudessa, kirkon synkän holvin alla kuiskasin papin korvaan nuo kohtalokkaat tavut: "Morella!" Mikä pirullinen mahti saikaan lapseni piirteet vääntymään ja peittymään kuoleman kalpeuteen, kun hän lausuessani tuon tuskin kuuluvan sanan kohotti murtuvan katseensa maasta taivaaseen ja kaatui jäykkänä ja kankeana perhekappelimme tummalle kivilattialle – vastaten: "Tässä minä olen!"

Selvinä, kylminä ja rauhallisina kohtasivat nämä yksinkertaiset sanat korvani, ja niinkuin sula lyijy ne tunkeutuivat aivoihini. Vuodet voivat hävitä, mutta milloinkaan ei mielestäni häviä sen hetken muisto!

Minä tunsin kyllä elämän ruusut ja viinin, mutta kuusi ja sypressi varjostivat siitä lähtien tietäni niin päivällä kuin yöllä. En välittänyt enää ajasta enkä paikasta, ja kohtaloni tähdet kalpenivat taivaalla, ja niin kävi maa pimeäksi minun ympärilläni ja ihmiset liukuivat ohitseni niinkuin häälyvät varjot – ja heistä kaikista tunsin vain yhden – Morellan. Taivaan tuulet kuiskasivat vain yhtä nimeä korvaani, ja meren aallot mutisivat aina – Morellaa. Mutta hän kuoli; omin käsin minä kannoin hänet hautaan; ja minä purskahdin pitkään ja katkeraan nauruun, kun siitä sarkofagista, johon kerran olin hänet haudannut, en löytänyt jälkeäkään ensimmäisestä Morellasta. Mutta siihen minä laskin toisen Morellan lepäämään.

KOHTAUS

Onneton ja salaperäinen mies! Oman rikkaan mielikuvituksesi harhaanjohtama ja oman nuoruutesi liekin kuluttama. Minä näen sinut jälleen fantasian kaukolasin läpi! Vielä kerran kohoaa silmäini eteen sinun hahmosi – ei sellaisena kuin sinä olet varjojen kylmässä laaksossa, vaan sellaisena kuin sinun olisi pitänyt olla, eläen huolettomasti ihmeellisten unelmien elämää tuossa eriskummallisten näkyjen kaupungissa, sinun omassa Venetsiassasi, tähtien kirkastamassa meren Elysiumissa, jonka palatsien suuret ikkunat tuijottavat synkästi ja merkitsevästi äänettömän veden salaisuuksiin. Niin, minä toistan sen: sellaisena kuin sinun olisi pitänyt olla! Varmasti on olemassa toisia maailmoita kuin tämä – toisia ajatuksia kuin joukon – toisia mietelmiä kuin sofistin. Kenelläpä siis on oikeus tuomita sinua tai moittia sinua toimettomista tutkisteluistasi tai väittää noita askaria elämän tuhlaukseksi, noita ajanvietteitä, jotka olivat vain sinun ylenpalttisen voimasi ilmauksia.

Venetsiassa, Ponte di Sospiriksi sanotun holvikäytävän alla minä kolmannen tai neljännen kerran elämässäni tapasin sen henkilön, josta puhun. Muistojen sekamelskasta koetan saada lähemmin selville, missä olosuhteissa tämä kohtaus tapahtui. Nyt muistan – ah, kuinka voisinkaan sitä unohtaa? Keskiyön syvä pimeys, Huokausten silta, ihastuttava naishahmo ja se romantiikan henki, joka leijailee kanavan ahtaiden vesien yllä.

Oli tavattoman pimeä ilta. Piazzan iso kello oli tiedoittanut Italian illan viidennen tunnin. Campanilen aukea tori lepäsi hiljaisena ja hylättynä, ja dogien vanhan palatsin valot sammuivat yksi toisensa jälkeen. Olin matkalla kotiin Piazzettalta, soutaen pitkin Canale Grandea. Mutta juuri kun gondolini tuli San Marcon kanavan kohdalle, kajahti äkkiä sen pimennoista naisen ääni, hurja, sydäntä vihlova ja pitkä huuto. Ponnahdin säikähtyneenä pystyyn, ja soutajani pudotti ainoan aironsa veteen, kykenemättä sysimustassa yössä löytämään sitä. Me jouduimme siis ajautumaan virran mukana, ja se vei tällä kohtaa isommasta kanavasta pienempään; niinkuin suuri, mustasiipinen kondorikotka lipui aluksemme hitaasti Huokausten siltaa kohti, kunnes äkkiä lukematon määrä valoja, jotka loistivat herttuallisen palatsin ikkunoista ja porraskäytävistä, muutti pimeän yön kirkkaaksi päiväksi.

Muuan lapsi oli luiskahtanut äitinsä käsistä ja pudonnut korkeasta rakennuksesta, jostakin ylimpien kerrosten ikkunasta pimeään ja syvään kanavaan. Hiljainen vesi oli mennyt rauhallisesti umpeen uhrinsa päällä, ja vaikka minun gondolini oli ainoa näköpiirissä, etsi jo moni voimakas uimari virran pinnalta turhaan aarretta, joka oli haettava sen syvyyksistä. Palatsin leveillä, mustilla marmoriportailla, joitakin askelmia veden yläpuolella seisoi olento, jota kukaan, joka hänet silloin näki, ei voi milloinkaan unohtaa. Se oli markiisitar Aphrodite – koko Venetsian ihastus – iloisista iloisin – suloisin tuon kaunotarten kaupungin naisista – ja kuitenkin vanhan juonikkaan Mentonin nuori vaimo ja sen kauniin lapsen äiti, hänen ensimmäisensä ja ainoansa, joka nyt syvällä tummassa vedessä katkeria tuskia tuntien ajatteli hänen helliä hyväilyjään ja lopetti pienen elämänsä yritellessään huutaa hänen nimeään.

Hän seisoi siinä yksin. Hänen pienet paljaat ja valkoiset jalkansa kuvastuivat mustaan marmoriin hänen allaan. Hänen tukkansa, joka oli vasta puoliksi vapautettu koristuksistaan, oli välkkyvien timanttien ohella, jotka koristivat sen hyasinttimaisia kutreja, kierretty tuon klassillisen kauniin pään ympäri. Laaja lumivalkea harsoviitta oli nähtävästi miltei ainoa vaate, mikä verhosi hänen hienoa vartaloaan, mutta kesäyön ilma oli lämmin, raskas ja liikkumaton, eikä ainoakaan tuulenhenkäys värähdyttänyt edes poimua tuossa utuisessa puvussa, joka ympäröi häntä, kuin marmori jotakin Niobea. Hänen suuret, niin säihkyvät silmänsä eivät kuitenkaan, merkillistä kyllä, olleet suunnattuina siihen hautaan, joka oli niellyt hänen ihanimmat toiveensa, vaan tuijottivat herkeämättä toisaalle. Vanhan tasavallan vankila on luullakseni koko Venetsian komein rakennus – mutta minkätähden oli tuon naisen katse niin järkkymättömästi kiinnitettynä siihen, kun hänen oma lapsensa kamppaili kuoleman kanssa alhaalla aalloissa? Ja tuo pimeä, synkkä komero, joka ammotti vastapäätä hänen huoneensa ikkunaa – mitä sellaista saattoi olla sen varjoissa, sen arkkitehtuurissa, sen vakavissa, muratin kiertämissä karniiseissa, jota markiisitar di Mentoni ei olisi nähnyt aikaisemmin tuhansia kertoja? Joutavaa! Kukapa ei tietäisi, että tällaisissa tilanteissa silmä särkyneen kuvastimen tavoin monistaa surunsa kuvat ja näkee lukemattomissa etäisissä paikoissa sen onnettomuuden, joka on suoraan sen edessä?

Useita askelmia markiisittaren yläpuolella, vesiporiin holvin alla näkyi täydessä juhlapuvussaan Mentonin itsensä satyyrimainen hahmo. Hän rimputteli parhaillaan kitaraa ja oli hirveän ikävystyneen näköinen, kun toisinaan jakeli määräyksiä lapsen pelastamiseksi. Olin itse niin ymmälläni, etten huomannut istuutua, vaan jäin seisomaan siihen asentoon, johon olin ponnahtanut, kun kuulin huudon; noiden järkyttyneiden ihmisten silmissä olin varmaan aavemainen ja pahanenteinen ilmestys, kun kasvot kalpeina ja kauhusta jäykkänä liuvuin heidän joukkoonsa mustassa gondolissani.

Kaikki ponnistukset päättyivät tuloksetta. Monet innokkaimmista etsiskelijöistä luopuivat yrityksistään ja heittäytyivät synkän surun valtoihin. Näytti olevan kovin vähän toiveita lapsen pelastumisesta (miten paljon vähemmän sitten äidin suhteen!), mutta siitä pimeästä komerosta, jonka jo mainitsin kuuluvan vanhaan tasavallan vankilaan ja sijaitsevan vastapäätä markiisittaren ikkunaa, tuosta komerosta ilmestyi nyt viittaan kietoutunut hahmo, astui valoon, viivähti hetken liukkaalla ulkonemalla ja syöksyi sitten päistikkaa kanavaan. Kun hän pian sen jälkeen seisoi marmoriportailla markiisittaren vieressä, sylissään lapsi, joka vielä eli ja hengitti, valahti hänen läpimärkä viittansa maahan ja paljasti ihmetteleville katsojille erään aivan nuoren miehen miellyttävän vartalon, miehen, jonka nimi silloin kaikui miltei kautta koko Euroopan.

Pelastaja ei sanonut sanaakaan. Mutta markiisitar! Hän tahtoo nyt ottaa lapsen haltuunsa – hän tahtoo painaa sen sydäntään vasten – hän tahtoo lämmittää sitä povellaan ja rauhoittaa sitä hyväilyillään. Voi! Toisen kädet ovat ottaneet sen muukalaiselta – toisen kädet ovat ottaneet sen ja kantaneet sen hänen huomaamattaan kauas pois, palatsiin. Ja markiisitar! Hänen huulensa – hänen ihanat huulensa vapisevat, kyyneliä kimaltelee hänen silmissään – noissa silmissä, jotka Pliniuksen akantin tavoin ovat "suloiset ja melkein nestemäiset." Niin, kyyneliä pusertuu hänen silmistään – ja katso! Koko nainen on saanut sielun, kuvapatsas on äkkiä herännyt elämään. Petollisen punan näemme äkkiä peittävän kalpeat marmorikasvot, aaltoavan marmoripoven, vieläpä pienen marmorijalankin, ja kevyt väristys vaeltaa läpi hänen hienon ruumiinsa, niinkuin Napolin lempeä tuuli hyväilee nurmikon uhkeita, hopeanvalkoisia liljoja.

Minkätähden hän punastui! Siihen kysymykseen ei ole mitään vastausta – ellei se, että kun hän kiihdyksissä ja äidinsydän kauhistuneena oli lähtenyt pukuhuoneestaan, oli hän unohtanut panna tohvelit pieniin jalkoihinsa ja heittää venetsialaisille olkapäilleen sen verhon, joka niille kuuluu. Milläpä muulla voisi selittää hänen punastumisensa? Hänen kummallisen puhuvien silmiensä katseen? Aaltoavan poven tavallisuudesta poikkeavan levottomuuden? Vapisevan käden kouristuksenomaisen puristumisen? Käden, joka Mentonin mentyä takaisin palatsiin sattumalta osui muukalaisen käteen. Mistä mahtoi johtua, että hänen äänensä oli niin matala, niin merkillisen matala, kun hän lausui nuo tolkuttomat sanat hyvästellessään miestä? "Sinä olet voittanut!" hän sanoi, vai pettikö aaltojen läike korvani? "Sinä olet voittanut! Tunti jälkeen auringonnousun me tapaamme – olkoon niin!"

Hälinä oli vaimennut, valot olivat sammuneet palatsissa, ja muukalainen, jonka minä nyt tunsin, seisoi yksinään sileillä marmoriportailla. Hän vapisi käsittämättömästä liikutuksesta, ja hänen harhaileva katseensa etsi gondolia. En voinut muuta kuin asettaa omani hänen käytettäväkseen, ja hän suostui tarjoukseeni. Saatuamme vesiportilta airon matkasimme yhdessä hänen asunnolleen; hänen itsehallintansa palautui pian, ja hän puhui aikaisemmasta lyhyestä tuttavuudestamme erikoisen sydämellisin sanoin, niin minusta tuntui.

Eräissä asioissa minua huvittaa olla tarkka. Muukalaisen – sallittakoon minun nimittää häntä siten – muukalaisen persoonallisuus on sellainen asia. Mitä hänen ruumiinsa mittasuhteisiin tulee, lienee hän pikemminkin ollut normaalia lyhyempi kuin pitempi, vaikkakin eräät innostuksen hetket, jolloin hänen vartalonsa todella kasvoi, tuntuivat kumoavan tämän väitteen. Hänen miltei hintelän vartalonsa sopusuhtaisuus ilmaisi enemmän sitä nopealiikkeisyyttä, jota hän osoitti Huokausten sillan kohdalla, kuin sitä herkulesmaista voimaa, jota hänen oli nähty omaavan vaarallisissa tilanteissa, joissa se oli ollut paremmin tarpeen. Hänen suunsa ja leukansa olivat kuin Apollon, ja hänellä oli ihmeelliset, avoimet, säihkyvät silmät, joiden tumma terä vaihteli puhtaan ruskeasta syvimpään mustaan, ja runsas, kihara, tumma tukka, jonka alta kuulsi valoisa otsa, valkea kuin norsunluu; niin, hänen piirteensä olivat klassillisen säännölliset, säännöllisimmät, mitä koskaan olen nähnyt, paitsi ehkä keisari Commoduksen marmoripatsaassa. Siitä huolimatta hänen kasvonsa olivat niitä, jollaiset jokainen ihminen on kerran elämässään nähnyt eikä sitten koskaan enää. Niissä ei ollut mitään erikoista – ei mitään vallitsevaa ilmettä, joka olisi syöpynyt muistiin; nuo kasvot unohti heti nähtyään, mutta samalla toivoi, hämärästi ja herkeämättömästi, että voisi palauttaa ne mieleensä. Nuo kasvot kuvastivat tosin sielun vähäisimmänkin värähdyksen, mutta niistä katosi niinkuin peilistä kaikki tuon värähdyksen jäljet, kun se oli hävinnyt.

Kun erosin hänestä tuona seikkailurikkaana yönä, pyysi hän silmäänpistävän itsepäisesti minua tulemaan luokseen hyvin varhain seuraavana aamuna. Sen vuoksi olinkin heti auringon noustua hänen palatsissaan, eräässä niitä korkeita, synkkiä ja kuitenkin fantastisen upeita rakennuksia, jotka kohoavat Canale Granden varrella lähellä Rialtoa. Minut vietiin leveitä mutkittelevia portaita myöten huoneeseen, jonka tavaton upeus saattoi minut pyörälle päästäni ja häikäisi minut ylellisyydellään.

Tiesin, että hän oli rikas. Huhu oli kertonut hänen omaisuudestaan sanoin, joita olin pitänyt naurettavana liioitteluna. Mutta kun katsoin ympärilleni, en ollut uskoa, miten yksityisen miehen omaisuus oli voinut riittää hankkimaan sen ruhtinaallisen loiston, joka vallitsi kaikkialla huoneessa.

Vaikka, niinkuin mainitsin, aurinko jo oli noussut, oli huone edelleen kirkkaasti valaistu. Siitä ja ystäväni väsyneestä ilmeestä päättelin, että hän ei ollut nukkunut lainkaan edellisenä yönä. Huoneen arkkitehtuuri ja somistukset olivat ilmeisesti tarkoitetut häikäisemään ja hämmästyttämään. Siihen, mitä sanotaan tyyliksi ja kansallisiksi erikoisuuksiksi, oli kiinnitetty varsin vähän huomiota. Katse riensi esineestä toiseen viivähtämättä missään – ei kreikkalaisten taiteilijain erikummallisissa ihmishahmoissa, ei Italian parhaan kauden veistoksissa eikä egyptiläisten valtavissa koruleikkauksissa. Upeat seinäverhot värisivät hiljaisen, alakuloisen musiikin soidessa, eikä voinut havaita, mistä tuo musiikki tuli. Erilaisten tuoksujen sekoitus huumasi aistit; ne kohosivat merkillisen muotoisista suitsutusastioista, joissa lepatteli smaragdinvärisiä ja sinipunaisia liekkejä. Kaiken yli valuivat vastanousseen auringon säteet ikkunoista, joissa kussakin oli yksi ainoa purppuranvärinen ruutu. Hypellen sinne tänne, vyöryen kuin hopeaputous nuo luonnon valolähteen säteet lopulta yhtyivät oikukkaaseen keinotekoiseen valaistukseen ja leikkivät tuliaaltojen kaltaisina kiinalaisella kultakirjomatolla.

"Hah-hah-hah! Hah-hah-hah!" nauroi isäntäni; hän opasti minut tuoliin istumaan ja heittäytyi itse leposohvalle. "Näen", hän sanoi huomatessaan, etten oikein tiennyt, miten käsittää hänen omituinen tervehdyksensä, "näen, että te hämmästytte huonettani – veistoksiani, maalauksiani, eriskummallista käsitystäni arkkitehtuurista ja verhoilutaiteesta. Aivan humaltunut suuruudestani, eikö niin? Mutta antakaa anteeksi, hyvä ystävä", hänen ääneensä tuli todella sydämellinen sävy, "antakaa minulle anteeksi sopimaton nauruni. Te olitte niin perin hämmästyneen näköinen. Sitäpaitsi on asioita, jotka ovat niin huvittavia, että täytyy nauraa tai kuolla. Nauruun kuoleminen, se olisi varmaan ihanin kaikista kuolintavoista! Sir Thomas More – hän oli erityisen miellyttävä mies – sir Thomas More kuoli nauraen, niinkuin muistatte. Ja Ravesius Textorin 'Merkillisyyksissä' on pitkä luettelo henkilöitä, jotka ovat saaneet saman erinomaisen lopun. Mutta tiedättekö", jatkoi hän miettivästi, "että Spartassa – nykyisessä Palaeokorissa – Spartassa, sanoin, on linnan länsipuolella eräissä tuskin näkyvissä raunioissa jonkinlainen sokkeli, josta vielä tänä päivänä voi eroittaa kirjaimet LASM. Ne ovat alun perin epäilemättä olleet osana sanassa GELASMA. Spartassa oli varmaan tuhansia temppeleitä ja pyhäkköjä tuhansien eri jumaluuksien kunniaksi. Miten ihmeellistä, jos naurun alttari on kestänyt kauemmin kuin mikään toinen! Mutta tässä tapauksessa", hänen äänensävynsä ja käytöksensä muuttui kummallisesti, "tässä tapauksessa minulla ei ole minkäänlaista oikeutta pitää hauskaa teidän kustannuksellanne. Teillä oli syytä hämmästyä. Euroopassa ei ole toista tämmöistä pientä kuninkaallista työhuonetta. Muut huoneeni eivät ole samaa tyyliä – vain nykyisen mauttomuuden äärimmäisyyksiä. Mutta tämä on parempaa kuin muoti, eikö totta. Pelkkä tämän näkeminen voi herättää halun hankkia itselleen samanlainen, nimittäin niissä, jotka voivat hankkia, uhraamalla koko omaisuutensa. Olen kuitenkin ollut varuillani sellaisen pyhäinhäväistyksen suhteen. Minua itseäni, palvelijaani ja erästä kolmatta lukuunottamatta olette te ainoa ihminen, joka on päästetty tälle salaperäiselle alueelle, sen jälkeen kuin se sisustettiin tällaiseksi."

Minä kumarsin kiitokseksi, sillä häikäisevä loisto, tuoksut ja musiikki sekä hänen puheensa ja käytöksensä odottamaton eriskummallisuus estivät minut sanoin kiittämästä jostakin, jota minun kai olisi tullut pitää imartelevana.

"Täällä", puhui hän nousten ja ryhtyen käsivarteeni nojaten kiertelemään huonetta, "täällä on maalaustaide edustettuna kreikkalaisista mestareista Cimabueen ja Cimabuesta meidän aikaamme asti. Paljon on valittu, niinkuin näette, kysymättä Virtukselta neuvoa. Ne ovat kuitenkin kaikki sopivaa seinäntäytettä tällaiseen huoneeseen. Tässä on sitäpaitsi joitakin suurten tuntemattomien mestarien pääteoksia ja tässä joitakin keskeneräisiä piirustuksia miehiltä, jotka aikoinaan olivat kuuluisia ja joiden nimet tarkkanäköiset akatemiat ovat jättäneet unohdukselle ja minulle. Mitä pidätte", sanoi hän kääntyen nopeasti puoleeni, "mitä pidätte tästä Madonna della pietasta?"

"Sehän on itsensä Guidon!" huudahdin ihastuneena, sillä olin vaipunut ihailemaan sen valtavaa kauneutta. "Se on itsensä Guidon! Miten olette voinut saada sen? Se on epäilemättä maalaustaiteessa sitä, mitä Venus kuvanveistotaiteessa."

"Pyh", vastasi hän. "Venus – kaunis Venus? Mediciläinen Venus? Jolla on pikkuinen pää ja kultaiset hiukset? Osa vasenta kättä", hänen äänensä kävi niin matalaksi, että sitä tuskin kuuli, "ja koko oikea ovat restauroidut, ja tuon oikean käden keimailussa on mielestäni kaiken teennäisyyden huippu. Canovan Venus, se on toista! Apollo on myöskin kopio, siitä ei voi olla eri mieltä; minä sokea hullu en voi huomata Apollossa tuota toitotettua näkemystä! En voi mitään sille, että pidän enemmän Antinouksesta. Sokrateshan se kai sanoi, että kuvanveistäjä keksi hänen patsaansa marmorilohkareesta? Michelangelo ei siis sanonut mitään uutta säkeissään:

    "Non ha l'ottimo artista alcun concetto
    Che un marmo solo in se non circunscriva."

"On sanottu, tai ainakin olisi sietänyt tulla sanotuksi, että näemme aina eron todellisen gentlemannin ja tavallisen miehen käytöksessä, voimatta joka hetki tarkalleen määritellä, missä tuo ero piilee. Tämän huomautuksen saattoi täydellisesti soveltaa tuttavani ulkonaiseen esiintymiseen, mutta havaitsin sen vielä paremmin soveltuvan hänen kärtyisään mielenlaatuunsa ja luonteeseensa. En voi paremmin kuvata sitä omituista henkevyyttä, joka tuntui niin oleellisesti erottavan hänet kaikista muista ihmisistä, kuin nimittämällä sitä syväksi ja herkeämättömäksi mietiskelyksi, joka oli tullut tottumukseksi ja painoi leimansa hänen jokapäiväisimpiinkin toimiinsa, tunkeutui niihinkin hetkiin, jotka hän käytti huvitteluun, vieläpä sekoittui hänen ilonpurkauksiinsa niinkuin ne käärmeet, jotka kiemurtelevat esiin Persepoliin temppelin karniiseja koristavien irvistäväin naamioiden silmistä."

Kesken sen vaihtelevan, kevyen ja ylevän sävyn, jossa hän käsitteli vähemmän tärkeitä asioita, panin kuitenkin useita kertoja merkille pientä hermostunutta intoilua hänen puheessaan ja esiintymisessään, levotonta ärtyisyyttä hänen käytöksessään, mikä koko ajan tuntui minusta selittämättömältä ja toisinaan huolestutti minua. Monesti hän lopetti kesken lauseen, jonka alun hän nähtävästi oli unohtanut, ja näytti kuuntelevan tarkkaavaisesti, kuin olisi joka hetki odottanut vierasta tai kuullut ääniä, jotka olivat olemassa vain hänen mielikuvituksessaan.

Kun hänellä kerran taas oli tuollainen unelmien tai ilmeisen hajamielisyyden hetki, otin käteeni oppineen runoilijan Politianin kauniin murhenäytelmän "Orpheon" (ensimmäinen italiankielinen murhenäytelmä), joka lojui leposohvalla ja josta lehteä kääntäessäni keksin lyijykynällä alleviivatun lauseen. Se oli eräs säe kolmannen näytöksen loppupuolelta, joka tulkitsee mitä epätoivoisinta mielialaa ja jota, vaikka se sanonnaltaan onkin hiukan räikeä, yksikään ihminen ei voi lukea tuntematta syvää liikutusta. Koko sivu oli kostea vast'ikään vuodatetuista kyynelistä, ja väliin oli pistetty paperipala, johon oli kirjoitettu joukko englanninkielisiä säkeitä; käsiala erosi siinä määrin isäntäni tavallisesta, että minun oli aluksi vaikea tuntea rivejä hänen kirjoittamikseen. Runo kuului seuraavasti:

    Sa olit kerran kaikki mulle
    ja yksin täytit sieluni,
    ihanin kuva näkemäni
    ja puhtain, joka hurmasi.
    Niin nousee meren syleilystä
    saarella, partaall' lähtehen
    ja loistaa kauas matkaajalle
    temppeli unenhohtoinen,
    temppeli kukkain piirittämä –
    ja minun oli kukat nämä.

    Se oli uni, kiitävä ja kaunis,
    ja toivon tähti, joka tuikahti
    vain jälleen peittyäkseen pilviharsoon,
    salama loistava, mi katkaisi
    eloni puun; sen latva murtui,
    iäksi kotkan siipi turtui.

    On kaikki ohi! Turhaan käskee
    mua eespäin ääni kunnian.
    Ma seison partaall' entisyyden kuilun,
    kevääseen elämäni tuijotan;
    pois ajatukset kaikki karisevat,
    vain varjot ympärillä taajenevat.

    Voi päivää, jolloin vievän sun
    hääkulkueen tuon kirotun
    näin luota lemmen lämpimän
    ja syliin talven heittävän.
    Häväissyt vuotehesi on
    tuo arvonimikoristus,
    mut sua itkee Albion
    ja uskollinen rakkaus.

Se, että nämä rivit oli kirjoitettu englanniksi, jota kieltä säkeiden tekijän tiesin taitavan, ei erikoisesti hämmästyttänyt minua. Käsitin myöskin sen omituisen ilon, jonka hän hankki itselleen kätkemällä säkeet, jotta sitten joskus voisi yllätyksekseen löytää ne; mutta tunnustan, että paikka, missä ne oli päivätty, herätti minussa suurta hämmästystä. Ne oli alun perin kirjoitettu Lontoossa, ja päiväys oli pyyhitty pois, ei kuitenkaan niin tarkasti, ettei tutkiva silmä olisi saanut siitä selkoa. Sanon, että tämä seikka hämmästytti minua suuresti, sillä minä muistin hyvin, että keskustellessani kerran aikaisemmin ystäväni kanssa minä nimenomaan kysyin, oliko hän joskus Lontoossa tavannut markiisitar di Mentonia (joka ennen naimisiin menoaan asui mainitussa kaupungissa), ja jos oikein muistan, saatoin hänen vastauksestaan silloin ymmärtää, ettei hän ollut milloinkaan käynyt Isobritannian pääkaupungissa. Tässä kohden pitänee minun myös huomauttaa, että useammin kuin kerran olin kuullut väitettävän (tietysti uskomatta niin kummallista huhua), että henkilö, josta puhun, ei ollut ainoastaan syntyjään, vaan myöskin kasvatukseltaan englantilainen.

"Erästä taulua", hän sanoi, huomaamatta, että olin silmäillyt murhenäytelmää, "erästä taulua ette vielä ole nähnyt", ja vetäen erään verhon syrjään hän osoitti kokovartalonkuvaa, joka esitti markiisitar Aphroditea.

Inhimillinen taide ei olisi voinut paremmin kiinnittää kankaalle hänen ylimaallista kauneuttaan. Sama eteerinen hahmo, jonka edellisenä yönä olin nähnyt dogin palatsin portailla, seisoi vielä kerran silmäini edessä. Mutta vaikka kasvoja kirkastikin säteilevä hymy, oli niiden ilmeessä tuo tuskin huomattava surumielisyyden vivahdus, joka liittyy erottamattomasti täydelliseen kauneuteen. Hän osoitti vasemmalla kädellään alhaalla olevaa merkillisen muotoista maljakkoa. Vain hänen toinen keijukaisjalkansa oli näkyvissä – se kosketti kovin kevyesti maata – ja tuskin erottuen siitä loistavasta kehästä, joka näytti ympäröivän ja kirkastavan hänen suloaan, kaartui kaksi hienosti piirrettyä siipeä. Katseeni siirtyi maalauksesta ystävääni, ja Chapmanin "Bussy d'Ambois'n" mahtavat sanat tulivat vaistomaisesti huulilleni:

                        Hän seisoo tuossa
    kuin roomalainen patsas. Niin hän seisoo,
    siks kunnes kuolo hyytää marmorkovaks!

"Tulkaa", sanoi hän kääntyen erääseen pöytään päin, joka oli runsaasti emaljoitua, puhdasta hopeaa; pöydällä oli kaksi kummallisesti koristeltua pikaria ja kaksi isoa etruskilaista maljakkoa, joilla oli sama merkillinen muoto kuin maalauksen maljakolla ja jotka olivat täynnä jotakin, jota arvelin johannisbergeriksi. "Tulkaa", sanoi hän äkkiä, "juokaamme! On varhaista – mutta juokaamme! On todellakin varhaista", jatkoi hän miettivästi, kun eräässä kellossa kerubi kultaisella vasaralla lyöden tiedoitti ensimmäisen tunnin jälkeen auringonnousun, "on tosiaankin varhaista – mutta mitä se merkitsee? Juokaamme! Uhratkaamme ylpeälle auringolle, jonka kanssa nämä koreat lamput ja suitsutusastiat julkeavat käydä kilpasille!" Ja juotuaan minun maljani reunojaan myöten täydestä pokaalista, hän kaatoi nopeasti kurkkuunsa muutaman pikarillisen viiniä.

Sitten hän otti käteensä toisen noista upeista maljakoista ja katseli sitä suitsutusastian runsaassa valossa; samalla hän alkoi taas puhua, palaten entiseen oikukkaaseen keskustelusävyynsä: "Uneksiminen on ollut minun elämäntyönäni. Sentähden olen luonut tämän unelmien tyyssijan. Olisinko voinut saada parempaa Venetsian sydämestä? Te näette ympärillänne, se on totta, monenmoisten taiteellisten kaunistusten sekasotkun. Antediluviaaniset vertauskuvat loukkaavat Joonian siveää makua, ja egyptiläiset sfinksit lepäävät kultamatoilla. Ja kuitenkin vaikutus häiriintyy vain kainolta. Ajan ja paikan yhtäpitäväisyys on se mörkö, joka peloittaa ihmiset katselemasta suurenmoista. Minäkin rakastin erääseen aikaan sopusuhtaisia koristuksia, mutta tuo hienostunut hulluus alkoi inhoittaa minua. Kaikki tämä vastaa nyt paljon paremmin minun tarkoitustani. Niinkuin noiden arabialaisten suitsutusastioiden liekki vääntelehtii henkeni tulessa, ja tämän ympäristön humalluttava vaikutus valmistaa minua näkemään vielä omituisempia näkyjä siinä unelmien maassa, jonne nyt pian menen." Hän vaikeni äkkiä, pää painui rintaa vasten, ja hän tuntui kuuntelevan ääniä, joita minä en kuullut. Vihdoin hän nousi, loi katseensa ylös ja lausui Chichesterin piispan sanat:

    Mua siellä vuota! Tulen varmaan
    tapaamaan sua varjoin laaksossa.

Sitten hän viinin uuvuttamana heittäytyi pitkäkseen leposohvalle.

Portaista kuului nopeita askelia, ja heti sen jälkeen koputettiin kiivaasti ovelle. Pelkäsin jonkun tulevan häiritsemään isäntääni ja kiiruhdin estämään sitä, kun muuan Mentonin palvelijoista syöksyi huoneeseen ja sopersi ääni puoliksi tukahtuneena liikutuksesta seuraavat yhteydettömät sanat: "Valtiattareni! Valtiattareni! Myrkytetty! Myrkytetty! Oi kaunis, kaunis Aphrodite!"

Kauhistuneena syöksyin leposohvan ääreen, koetin herättää nukkujan ja ilmoittaa hänelle hämmästyttävän uutisen. Mutta hänen jäsenensä olivat jäykät – hänen huulensa siniset – hänen äsken säteilevä silmänsä sammunut. Minä hoipersin takaisin pöydän luo, käteni osui lohjenneeseen ja mustuneeseen pikariin, ja koko hirvittävä totuus paljastui salaman tavoin sielulleni.