[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcCxaTKb7z1QIN6AsFfeaiEZuXS8I-sLIYrlqlPO5kuI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1795,"Punaisen surman naamio","Poe, Edgar Allan",1809,1849,"1795-poe-edgar-allan-punaisen-surman-naamio","1795__Poe_Edgar_Allan__Punaisen_surman_naamio","Jännityskertomuksia","novelli",[],[],"fi",1845,1926,30108,201584,true,null,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää valikoiman Poen tunnetuimpia jännitys- ja kauhukertomuksia. Mukana ovat muun muassa niminovelli ruttoepidemiasta, varhaisia salapoliisitarinoita sekä kertomuksia ihmissielun pimeistä puolista ja yliluonnollisista ilmiöistä.","Edgar Allan Poen 'Punaisen surman naamio' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1795. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PUNAISEN SURMAN NAAMIO\n\nJännityskertomuksia\n\n\nKirj.\n\nEDGAR ALLAN POE\n\n\nSuomentanut\n\nEino Kaltimo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kansanvalta,\n1926.\n\nTyöväen kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdanto\nPunaisen surman naamio\nMarie Rogét'n salaperäinen murha\nVarastettu kirje\nTotuus Valdemarin tapauksesta\nKielivä sydän\nMorella\nKohtaus\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\nJos koskaan on ollut runoilijaa Jumalan armosta, jonka harvinainen\nlahjakkuus on aiheuttanut ihailua yhtä paljon kuin häntä vainonnut kova\nonni on herättänyt sääliä, oli sellainen amerikkalainen Edgar Allan\nPoe. Hänen maineensa ja hänen teostensa levikki kasvavat vuosi\nvuodelta, mutta niitä seuraa hävettävä tunto siitä, että hänen\naikalaisensa tekivät niin vähän hänen hyväkseen, kun hän vielä Liikkui\nheidän keskuudessaan. Kenties heikontaakseen tuon syytöksen voimaa,\njoka enemmän tai vähemmän kohtaa koko Amerikkaa, hänen elämäkertansa\nkirjoittajat ovat näihin asti liiallisesti korostaneet hänen virheitään\nja hairahduksiaan, kun taas englantilaiset, jotka aikaisemmin ja\nparemmin kuin hänen maanmiehensä osasivat antaa arvoa hänen\nrunoilijakyvylleen, syystä valittavat, ettei hän syntynyt heidän\nmaassaan, missä hänet olisi turvattu ainakin pahimmilta huolilta. Koska\ntätä runoilijaa toistaiseksi tunnetaan maassamme varsin vähän, annamme\nhänestä seuraavassa joitakin elämäkerrallisia tietoja; ne noudattavat\nyleensä erästä englantilaisen kirjoittamaa esitystä, joka liittyy\nEdinburghissa muutamia vuosia sitten ilmestyneeseen Poen koottujen\nteosten laitokseen ja pohjautuu tunnollisiin lähdetutkimuksiin.\n\nEdgar Allan Poe polveutui vanhasta normandialaisesta suvusta, joka asui\nmaatilallaan Irlannissa ja joka aina oli osoittanut niin henkistä kuin\nruumiillistakin lahjakkuutta. Vasta hänen isoisänsä isä siirtyi\nAmerikkaan. Hänen isänsä riitaantui kaikkien arvossapidettyjen\nsukulaistensa kanssa, kun jätti lakitieteelliset lukunsa ottaen\nvaimokseen erään sievän näyttelijättären, jonka mieliksi hänkin sitten\nryhtyi näyttelijäksi. Vanhemmat kuolivat aivan peräkkäin, ja\nnelivuotiaan Edgarin -- hän oli syntynyt helmikuun 19 p:nä v. 1809\nBaltimoressa -- otti hoiviinsa hänen rikas ja lapseton kumminsa herra\nAllan, joka liitti tuon kauniin, varhaiskypsän pojan kotiinsa\njonkinlaiseksi koristukseksi. Talon lukuisat iltavieraat ihailivat\nahkerasti miehenalkua, joka lausui heille runoja, ja häntä\nhemmoiteltiin tavalla, joka saattoi olla vain vahingoksi hänen\nluonteensa kehitykselle ja jota hän itse myöhemmin usein valitti.\n\nVuonna 1816 herra ja rouva Allan matkustivat Englantiin ja Skotlantiin,\nvieden ottopoikansa mukanaan. Tällä matkalla poika pantiin erääseen\nLontoon lähellä sijaitsevaan poikapensionaattiin, missä hän eli viisi\nonnellista vuotta. Vanhanaikainen rakennus, jossa koulu sijaitsi, ja\nviehättävä maalaisympäristö hedelmöittivät hänen mielikuvitustaan, ja\nhyvä opetus kehitti hänen järkeään. Tässä oppilaitoksessa hän laski\nperustan sille klassilliselle sivistykselle, joka erottaa hänet\nuseimmista amerikkalaisista kirjailijoista ja jota hän suurelta osalta\nsai kiittää runojensa ihailtavasta muotokauneudesta. Vasta v. 1821\npoika palasi Amerikkaan, siirtyäkseen, vietettyään lyhyen loman\nkasvatusvanhempiensa kodissa, erääseen korkeampaan kouluun Richmondiin.\nNoilta hänen Richtnondinajoiltaan on meille säilynyt eräs piirre, joka\nhyvin osoittaa, miten vähän hänen hellä, rakkaudenjanoinen sydämensä\nkaikesta ulkonaisesta hemmoittelusta huolimatta oli kohdannut sitä\nmyötätuntoa, jota kaipasi. Eräänä päivänä Edgar seurasi muuatta\nkoulutoveriaan kotiin ja näki ensikerran hänen äitinsä. Tämä kaunis ja\nmiellyttävä nainen tarttui häntä käteen ja lausui joitakin ystävällisiä\nsanoja tervehdykseksi. Hämmästynyt poika seisoi mykkänä, melkein\ntolkuttomana hänen edessään ja palasi asuntoonsa kuin unen vallassa,\ntoivoen palavasti kohtauksen uudistumista. Tuosta naisesta tuli siitä\nlähtien hänen nuoren sydämensä kaikkien liikahdusten uskottu; mutta\nkade kohtalo ryösti häneltä aivan liian varhain sen avun. Nainen kuoli\npian, kärsittyään ankaria kohtaloniskuja. Kerrotaan, että Poe tuon\nvarhaisen nuoruutensa unohtumattoman ystävättären kuoleman johdosta\ntunsi itsensä niin kurjaksi ja hylätyksi, että vielä kauan jälkeenpäin,\nsyys- ja talvimyrskyistä huolimatta, kävi yön aikana hänen haudallaan,\nsaaden varmaan jo silloin mieleensä niiden synkkien, ikäänkuin\nkuolemankauhun hyytämien kuvitelmien siemenen, jotka hänen\nmiehuusikänsä tuotteissa niin ihmeellisesti vaikuttavat meihin.\n\nJo koululaisena hän herätti huomiota nopealla käsityskyvyllään,\nkauneudellaan ja ruumiillisella ketteryydellään; lisäksi hänet\nhavaittiin erinomaisen kekseliääksi kertojaksi. Paitsi hänen melkoista\nklassillisten kielten tuntemustaan kiitettiin hänen edistymistään\nmatematiikassa, kasvitieteessä ja muissa luonnontieteissä. Hän tuli\nsitten ylioppilaaksi Charlottesvilleen, Virginian yliopistoon, ja\nkunnostautui sielläkin niin opinnoissa kuin monenlaisissa\nruumiinharjoituksissa. Niinpä hän esim. oli väsymätön uimari.\nValitettavasti ei hänen vilkas, tulinen luonteensa voinut karttaa\nulkoapäin tulevia huonoja vaikutuksia, ja vaikka ne, jotka hänet\nsilloin tunsivat, vapauttavat hänet siitä syytöksestä, että hän olisi\njuonut kohtuuttomasti, on kuitenkin varmaa, että hän oli intohimoinen\npeluri ja tuhlasi niin paljon rahaa, että hänen muuten perin anteliaan\nkasvatusisänsäkin kärsivällisyys loppui. Vastoin hänen tahtoaan Poe\nv. 1827 lähti matkaan mennäkseen vapaaehtoisena auttamaan sorrettuja\nkreikkalaisia taistelussa turkkilaisia vastaan. Hän viipyi Euroopassa\ntoista vuotta, mutta hänen elämästään tänä aikana ei ole juuri mitään\nvarmoja tietoja. Eräiden hänen teoksissaan olevien yksityisten\nkuvausten ja mainintojen nojalla olisi taipuvainen uskomaan, että hän\non omin silmin tutustunut Kreikan ja Italian ihanuuksiin, mutta\nonhan toiselta puolen monta esimerkkiä kirjailijoista, jotka\nmielikuvituksensa avulla ovat erinomaisen hyvin koteutuneet maihin,\njoissa eivät ole milloinkaan käyneet.\n\nV. 1829 Poe palasi kasvatusisänsä luo, joka sillävälin oli menettänyt\npuolisonsa. Juuri viimeksimainittu oli aina pitänyt ottopojan puolta,\nja tämä sai pian kokea, miten paljon häneltä oli mennyt kasvatusäidin\nkuollessa. Ensi töikseen hän nyt valitsi sotilasuran ja pääsi Allanin\navulla West-Pointin sotakouluun. Sitä ennen hän oli julkaissut\nensimmäisen runovihkonsa, jota ei juuri huomattu.\n\nNiinkuin saattaa arvata, ei Poen vapaa henki voinut alistua\nsotilaskurin ankaraan pakkoon, vaikka hän aluksi yritti rehellisesti.\nJo v. 1831 hänet velvollisuuksiensa laiminlyönnin ja tottelemattomuuden\nvuoksi erotettiin West-Pointista, ja hänen oli pakko palata Allanin\nluo, olipa vastaanotto miten epäystävällinen tahansa. Kasvatusisä\nkieltäytyi avustamasta Edgaria, jotta tämä olisi voinut mennä naimisiin\nerään nuoren naisen kanssa, jonka hän sillävälin oli kihlannut; Edgar\npoistui nyt kiivaan kohtauksen jälkeen uudelleen talosta, aikoen lähteä\npuolalaisten riveihin taistelemaan Venäjää vastaan. Mutta Varsovan\nkukistuminen teki tämän suunnitelman tyhjäksi, ja kasvatusisän ja\nottopojan välit olivat auttamattomasti poikki, kun edellinen oli\nottanut itselleen nuoren vaimon, joka lahjoitti hänelle peräkkäin kolme\nlasta. Poen kerrotaan lausuneen tuosta epäsuhtaisesta avioliitosta\nsanoja, jotka kuohuttivat niin syvästi asianomaisia, että Allan sulki\nhäneltä ovensa, ja kun kasvatusisä v. 1834 kuoli, ei Edgar saanut\npenniäkään.\n\nHän näki nyt toimeentulonsa olevan yksinomaan kirjallisen tuotannon\nvarassa, mutta huomasi tien maineeseen kovin ohdakkeiseksi. Vihdoin\nnäytti hänen onnensa tähti nousevan. V. 1833 julisti eräs Baltimoren\nlehti palkintokilpailun, joka koski niin runoja kuin kertomuksiakin.\nLautakunta päätti yksimielisesti jakaa molemmat palkinnot Poelle. Tähän\nsuotuisaan ratkaisuun vaikutti Poen harvinaisen kaunis käsiala varmaan\nenemmän kuin nykyisin oltaisiin taipuvaisia uskomaan.\n\nEräs palkintotuomareista, herra Kennedy, joka oli rakastettava\nkirjailija, kiinnitti huomiota tuohon tähän asti aivan tuntemattomaan\nrunoilijaan ja kutsui hänet luokseen aterialle. Poe, joka ollen vailla\nsäädyllistä pukua ei voinut noudattaa kutsua, ilmaisi Kennedylle, miten\näärimmäisessä puutteessa eli, ja sai häneltä hienotunteisella tavalla\navustusta. Kennedyn suosituksesta hän pian sen jälkeen sai toimen\neräässä Richmondissa ilmestyvässä kirjallisuuslehdessä, jolle juuri\nhänen avustuksensa lyhyessä ajassa hankkivat laajan levikin. Tässä\nsäännöllisessä työssä, joka soi hänelle riittävän toimeentulon, Poe\nolisi nyt voinut viihtyä hyvinkin, ellei hänellä olisi ollut\nsuunnattoman herkkä, hetken tunnelmista riippuva mielenlaatu, jollainen\nniin usein on ominainen runoilijoille. Kuitenkin voi tätä ajanjaksoa\npitää hänen elämänsä onnellisimpana; hänellä oli silloin ystävällinen\nkoti rouva Clemmin, hänen isänsä sisaren, luona. Tämän nuoren tyttären,\nserkkunsa Virginian kanssa Poe meni naimisiin, ja molemmat naiset\npitivät liikuttavalla tavalla huolta rakkaasta runoilijastaan, ja se\nolikin tälle hyvään tarpeeseen, sillä hän oli kaikissa maallisissa\nasioissa avuton lapsi. Surullista vain, että kuvankauniissa nuoressa\nvaimossa jo silloin oli idulla keuhkotauti, eikä rakastava puoliso\nkoskaan voinut aivan rauhallisin mielin iloita hänen omistamisestaan.\n\nSaadakseen suuremmat tulot Poe v. 1837 ryhtyi erään New Yorkissa\nilmestyvän kirjallis-kriitillisen lehden toimittajaksi, siirtyen vuotta\nmyöhemmin samanlaiseen toimeen Baltimoreen. Aika oli kuitenkin sangen\nepäsuotuisaa kaikille senlaatuisille yrityksille, ja pitääkseen pientä\ntalouttaan pystyssä täytyi Poen lakkaamatta tehdä ankarasti työtä,\nusein sellaista, joka varsin huonosti sopi hänen alkuperäiselle\nnerolleen. Ne omituiset ja fantastiset tuotteet, joissa hänen voimansa\nparhaiten tulee näkyviin, herättivät verraten vähän mieltymystä hänen\nammattimaisen kylmissä maanmiehissään. Suuremmassa arvossa niitä jo\nsilloin pidettiin Englannissa; valitettavasti siitä ei ollut hänelle\nlainkaan rahallista hyötyä, eikä liioin ranskannoksistakaan, jotka pian\nsaavuttivat laajan levikin Ranskassa.\n\nMutta vain harvoilla amerikkalaisilla oli aavistustakaan siitä,\nmillaisen kyvyn heidän kirjallisuutensa oli Poessa saanut. Hänen\nrunonsa olivat siihen aikaan tietysti \"kaviaaria kansalle\", mutta eivät\nedes hänen proosatuotteensa, niin laajalla alalla kuin liikkuivatkin,\nsaaneet niille kuuluvaa tunnustusta. Poelta puuttui kokonaan sovittava\nhuumori, ja villin-fantastiset, kaameat kuvitelmat pääsevät hänellä\nsenvuoksi usein etualalle. Olosuhteet, joissa hän eli, olivat vain\nomansa vahvistamaan hänen synnynnäistä taipumustaan synkkään\nmelankoliaan. Hänen hartain toivomuksensa oli monet vuodet oman lehden\nperustaminen, mutta epäkäytännöllinen kun oli, hän ei saanut tukea\nyleisöltä, vaan hänen täytyi edelleen tuhlata parhaat voimansa niukasta\npalkasta. Hänen arvostelunsa nyt jo aikoja sitten unohdetuista\npäiväntuotteista, jotka eivät totisesti ansainneet, että niin\nylivoimainen henki käsitteli niitä, hankkivat hänelle lisäksi joukon\nhenkilökohtaisia vihamiehiä. Hänen kritiikkinsä oli muuten aina\noikeamielistä, joskin terävää. Mutta kaikenkarvaisten säeseppien\nloukattu itserakkaus ei halveksinut mitään keinoja, millä saattoi\nkostaa. Hänen yksityiselämäänsä, jonka kuitenkin kohtuus vaatisi\njättämään huomioonottamatta jokaisen suhteen, joka luo täyspitoista\ntaidetta, paneteltiin loputtomasti. Yhdessä tuollaisessa tapauksessa\nhän nosti oikeusjutun sanomalehteä vastaan, joka oli julkaissut häntä\nparjaavan artikkelin, ja sai huomattavan summan vahingonkorvaukseksi.\nHän ei kuitenkaan voinut mitään sille, että mitä törkeimmät nimettömät\nkirjeet katkeroittivat hänen nuoren puolisonsa viimeiset elinvuodet ja\nkenties jouduttivat hänen loppuaan. Pariskunta asui silloin eräässä\nmaatalossa lähellä New Yorkia. Miellyttävässä puutarhassa runoilija\nkasvatti lempikukkiaan, ja pihalle ja taloon hän keräsi ympärilleen\nkaikenlaisia eläimiä, joista hän lapsesta asti oli suuresti pitänyt.\n\nKuolema oli auttamattomasti merkinnyt Virginia Poen, eikä hänen\npuolisonsa ja rakkaan äitinsä hellä hoito voinut estää petollisen\nsairauden edistymistä. Kun runoilija ei pelolta kalleimpansa puolesta\npystynyt minkäänlaiseen työntekoon, oli pian edessä ankara pula, jota\nylpeys ei sallinut hänen tunnustaa niille harvoille ystäville, joiden\nkanssa hän seurusteli. Vihdoin levisi kuitenkin lehdistöön tietoja\nhänen ahdingostaan, ja kelpo kirjailija Parker Willis lausui\nlehdessään, että Pohjois-Amerikan kansan sietäisi suojata\nrunoilijoitaan taloudellisilta vaikeuksilta. Nämä paljastukset, vaikka\nniissä olikin jotain Poelle häpeällistä, olivat kuitenkin hyväksi,\nsillä läheltä ja kaukaa lähettivät nyt ystävät ja ihailijat avustusta;\nmutta hänen rakkaalle vaimolleen se tuli liian myöhään. Hänen elämänsä\nsammui vuoden 1847 alussa.\n\nPoen syvää, miltei epätoivoista surua tulkitsevat eräät hänen\nkauneimmat ja järkyttävimmät runonsa, niinkuin \"Annabel Lee\", \"Ulalume\"\ny.m., joiden vuoksi runoilija ainakin naisille on oleva kaikkina\naikoina kallis ja rakas.\n\nToiselta puolen nuo kalvavan tuskan ajat olivat omansa lisäämään\nrunoilijan väkijuomahimoa. Hirveän hermokiihoituksen vuoksi, jonka\nalituinen yövalvonta rakkaan potilaan vuoteen ääressä oli aiheuttanut,\nhän saattoi jälkeenpäin nukkua vain muutaman tunnin yössä, ja\nsilloinkin piinasivat sekavat unet hänen rasittuneita aivojaan.\n[Useihin vaikuttavimpiin runoihinsa hän oman ilmoituksensa mukaan on\nsaanut aiheen yöllisistä unistaan.]\n\nEi niin ollen ole ihme, että hänellä oli suuri kiusaus etsiä unohdusta\nkeinotekoisesta huumauksesta. Mutta niin pian kuin tuli järkiinsä, hän\nhuomasi tuon tottumuksen turmiollisen vaikutuksen ja taisteli\nrehellisesti sitä vastaan, päästenkin vähäksi aikaa voitolle.\n\nMerkillepantava on seuraava Poen vastaus erääseen\nsanomalehtikirjoitukseen, jossa hänen yksityiselämänsä vedettiin\nkirjalliselle kiistakentälle: \"Ei ainakaan voida väittää minun koskaan\nkäyttäytyneen niin pelkurimaisesti, että olisin kieltänyt erehdykseni\nja vikani, joita valitan. En edes ole koskaan yrittänyt puolustaa\nheikkoutta, joka on (tai oli, Jumalan kiitos!) onnettomuuteni ja jonka\nkaikki, jotka eivät tunne minua lähemmin, ovat leimanneet rikokseksi.\nJa kuitenkin, jos ylpeyteni olisi sallinut, olisin voinut mainita\npaljon sellaista, mikä olisi vähentänyt syyllisyyttäni. Jos yleisö sitä\nolisi halunnut, olisin voinut esittää lääkärintodistuksen siitä, että\nnoita valitettavia säännöttömyyksiä pikemminkin on pidettävä erään\nhirveän vaivan _vaikutuksina_.\"\n\nKun vertaa näitä sanoja vissien taudinoireiden järkyttävään kuvaukseen\n\"Annielle\" runossa, tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että Poe sairasti\nsydämen hypertrofiaa. Tästä salaperäisestä sairaudesta ovat lääkärit\nvasta viime aikoina päässeet perille sethoskoopin avulla, joka\nkeksintönä on melko nuori. Sitä sairastavia vaivaa useimmiten\nsammumaton jano, ja senvuoksi olisi kai tehtävä oikeutta monellekin,\njoka ennen muitta mutkitta tuomittiin parantumattomaksi juomariksi.\nLisäksi on Poen hermostunutta ja helposti kiihoittuvaa rakennetta\npidettävä syynä siihen, että jo pienikin väkijuomamäärä teki häneen\nvaikutuksen, jollainen ruumiiltaan voimakkaammassa ei olisi ilmennyt\nvielä huomattavasti suurempia määriä nautittuakaan.\n\nJoka tapauksessa ei mikään ole järjettömämpää kuin Poen vihollisten\nusein toistama syytös, että alkoholin henget kummittelevat hänen\nkirjoituksissaan! Ne ovat pikemminkin selvä todistus hänen miltei\nkaikki inhimillisen tiedon alat käsittävissä perusteellisissa\ntutkimuksissa koulitun ajattelunsa johdonmukaisuudesta. Vain täysin\nterveet aivot, joilla on kaikki inhimilliset kyvyt, voivat alistaa mitä\nvaikeimpia tieteellisiä probleemeja runouden palvelukseen sillä tavoin\nkuin Poe eräissä ihmeteltävissä kertomuksissaan. Ja niinkuin hänen\nterävä katseensa tunkeutui luonnon sisäisiin voimiin asti, tunsi hän\nmyös ihmissielun salaisimmatkin liikahdukset. Miten verrattoman\nväkevästi hän kuvaakaan syyllisen omantunnon tuskia \"Kielivässä\nsydämessä\" tai \"Punaisen surman naamiossa\"! Ja miten nerokkaasti hän\nsalapoliisikertomuksissaan rakentaa ongelmansa, joiden varmakätinen\nselvittely pitää lukijaa sanattomassa jännityksessä!\n\nPoeta on syystä sanottu problemaattisen luonteen perustyypiksi, ja tuo\nluonne juuri oli runoilijan onnettomuus. Tavaton levottomuus ajoi hänet\nhänen vaimonsa kuoltua matkustelemaan sinne tänne Yhdysvalloissa ja\nrajoitti hänen kirjallista tuotantoaan. Saadakseen toimeentulonsa hän\nryhtyi pitämään julkisia esitelmiä, jotka siihen aikaan alkoivat olla\nmuodissa Amerikassa. Hänen yhä vieläkin kaunis ja puoleensavetävä\nulkonäkönsä ja hänen äänensä tenhoava kauneus takasivat hänelle\nyleisötulvan, vaikka se, mitä hän sille tarjosi, oli arvoltaan sangen\nsekalaista. Väkevimmin vaikutti aina hänen suosituimman runonsa\n\"Korpin\" esitys, jonka kerrotaan olleen verrattoman ihana. Tuollaista\ntarkoitusta varten tekemällään matkalla hän kerran Bostonissa tutustui\nerääseen kauniiseen, paljonjuhlittuun nuoreen leskeen, rouva\nWhitmaniin, jonka runoilijalahjakkuutta hän jo aikaisemmin oli pitänyt\nhyvin suuressa arvossa. Hänen rakkaudenjanoinen, orpo sydämensä luuli\ntuossa naisessa löytäneensä unohtumattoman Virginian seuraajan;\nnainenkin tunsi voimakasta mieltymystä Poe'hon ja meni kihloihin hänen\nkanssaan, sukulaistensa varsin oikeutetuista vastaväitteistä\nhuolimatta. Mutta kun rakastavaiset asuivat eri paikkakunnilla, tuli\nrunoilija varmaan sittenkin havainneeksi, ettei hänen rappiolla oleva\nelämänsä voinut enää tarjota minkäänlaista iloa tuolle ihastuttavalle\nolennolle, ja suhde purkautui. Griswold, ensimmäinen, nykyisin\nyleisesti panettelevaiseksi ja totuudessa pysymättömäksi havaittu Poen\nelämäkerran kirjoittaja, on keksinyt tällaisen jutun: Runoilija, jolla\nei ollut tarpeeksi luonteenlujuutta tunnustaakseen morsiamelle\nhätiköineensä, oli muka vapautuakseen noista sietämättömistä kahleista\nvalinnut seuraavan kelvottoman menettelytavan. Hääpäiväksi määrätyn\npäivän aattoiltana hän oli juovuksissa syytänyt mitä karkeimpia\nloukkauksia morsiamensa talon edustalla, niin että lopulta täytyi\nkutsua poliisi viemään hänet pois. Tämä valheellinen juttu julistettiin\nkuitenkin heti erittäin tunnetulta taholta perättömäksi.\n\nVuoden 1848 aikana Poe maaseudun yksinäisyydessä lopetteli pääteoksensa\n\"Eurekan\", jonka oli määrä valaista maailmankaikkeuden salaisuuksia.\nNiin paljon kaunista kuin tämä eritoten muotonsa täydellisyyden vuoksi\nloistava suorasanainen runoelma sisältääkin, löytävät oppineet siitä\nkuitenkin enemmän hypoteeseja kuin todella todistettuja asioita. Ei\nmyöskään puuttunut hyökkääviä arvosteluja oikeaoppisten teologien\ntaholta, jotka haavoittivat syvästi runoilijan äärimmilleen\nkiihoittunutta mieltä. Kesällä v. 1849 meni hän vielä kerran muutaman\nkuukauden ajaksi kotikaupunkiinsa Richmondiin, pitääkseen esitelmiä.\nSiellä hän näki jälleen tuon nuoruutensa rakastetun, joka silloin ei\nollut voinut tulla hänen omakseen, koska toimeentulomahdollisuuksia ei\nollut. Hän oli nyt varakas leski. Molemminpuolinen mieltymys heräsi\nuudelleen, ja uupuneelle Poe-paralle näytti vielä kerran nousevan\nsuopea tähti. Kihlaus julkaistiin, ja lokakuun 4 p:nä Poe lähti\nrautateitse New Yorkiin lopettaakseen kaupungin lähistöllä sijaitsevan\nmaalaistaloutensa. Jo ennen Richmondista lähtöään hän valitti eräälle\nystävälleen pahoinvointia, vilustusta ja väsymystä, mutta päätti\nkuitenkin matkustaa. Hän poistui junasta Baltimoressa; muutamia tunteja\nsen jälkeen hänet löydettiin makaamasta tajuttomana kadulla. Kun kukaan\nei tuntenut häntä, vietiin hänet sairaalaan, jossa hän heitti henkensä.\nHän kuoli lokakuun 7 p:nä v. 1849 aivotulehdukseen, tulematta\ntajuihinsa. Seuraavana päivänä hänet haudattiin. Moneksi vuodeksi jäi\nhänen hautansa vaille minkäänlaista muistomerkkiä. Vihdoin viimein\nhänen kansansa käsitti velvollisuutensa. Sen jälkeen kuin etupäässä\nkaikkien Baltimoren korkeampien tyttökoulujen oppilaiden ja\nopettajattarien ponnistusten ansiosta oli saatu kokoon riittävä\nsumma, pystytettiin hänen haudalleen taitelijakäden laatima, Poen\nreliefikuvalla somistettu muistopatsas.\n\nYhdessä Poen kanssa lepää tämän muistomerkin alla hänen tätinsä, joka\nsamalla oli hänen anoppinsa. Se järkkymättömän uskollinen huolenpito ja\nrakkaus, jota hän osoitti runoilijaa kohtaan hänen kuolemaansa asti, on\nvarmaan Poen elämän liikuttavin piirre. Hän oli uhrannut kaiken\nomaisuutensa vävyn hyväksi ja eli itse viimeiset päivänsä ankarassa\npuutteessa. Merkittäköön tähän vielä lopuksi, mitä kirjailija Parker\nWillis kertoo hänen suhteestaan Poe'hon:\n\n\"Hän tuli minun luokseni hakemaan Poelle työtä ja puolusteli tätä\ntoimenpidettä sillä, että runoilija oli sairaana ja hänen tyttärensä\nmakasi ankaria tuskia kärsien vuoteessaan, minkä vuoksi hänen itsensä\noli pakko ryhtyä toimimaan. Huolekkaan, surullisen hellyyden ilme\nsaattoi naisen kasvot näyttämään kauniilta ja pyhiltä. Hän, jonka koko\nelämä oli ollut kieltäymystä läheisten hyväksi, ilmaisi minulle tosin\njo pitkät ajat laiminlyödyllä, mutta silti tottumuksesta ja\nitsetiedottomasti säilyneellä hienolla ja sivistyneellä käytöksellään,\napealla, hiljaisella äänellään, joka niin hartaasti esitti hänen\nasiansa, ja jos kohta sävyltään anovalla, kuitenkin ihailevalla\nmaininnalla siitä, mitä hänen vävynsä pystyi saamaan aikaan, että\nedessäni oli muuan noita avuliaita enkeleitä, jollaisiksi naiset tässä\nmaailmassa usein puutteessa ja kurjuudessa osoittautuvat. Hän näki\nmurheellisen kohtalon päättyvän silmäinsä edessä. Poe kirjoitti\nhitaasti, ja hänen oli vaikea tyydyttää vaatimuksiaan; sitäpaitsi hänen\nrunonsa olivat liian paljon kaiken tavanomaisen yläpuolella, jotta\nniillä olisi voinut ansaita runsaasti rahaa. Niinpä hän oli\nalituisesti rahattomana, ja vaimonsa sairauden aikana häneltä puuttui\nvälttämättömimmätkin tarvikkeet. Talvi talvelta, vuodet läpeensä ei New\nYorkissa ollut liikuttavampaa näkyä kuin tuo nainen väsymättömässä\nrakkaudessaan ja huolenpidossaan puutetta kärsivästä nerosta. Ohuessa,\nahtaassa puvussaan hän kulki toimituksesta toimitukseen tarjoten\nostettavaksi jotakin Poen kynän tuotetta. Usein hän rukoili hänen\npuolestaan, sanoen särkyneellä äänellä, että hän oli sairaana -- olipa\nPoe työskentelemättä mistä syystä hyvänsä, hänen anoppinsa ilmoitti\nhänet aina sairaaksi -- vaikka hän itki kertoessaan kurjuudestaan, ei\nhänen huuliltaan koskaan tullut tavuakaan, josta olisi voinut huomata,\nettä hän ei luottaisi vävyynsä, että hän moittisi häntä tai että edes\nolisi vähemmän ylpeä nerostaan ja siitä, että tämä rakasti häntä. Poen\npuolison kuoltuakaan hän ei jättänyt häntä. Hän pysyi edelleen hänen\nhyvänä enkelinään, asui hänen luonaan, piti hänestä huolta, suojeli\nhäntä julkiselta huomiolta, kun hän oli langennut kiusaukseen. Ja kun\nPoe sitten jälleen selvisi ja tunsi olevansa yksinäinen ja hylätty,\nymmärtämystä vailla ja puutteen ja kärsimyksen kiduttama, silloin tuo\nnainen kerjäsikin hänen tähtensä. --\n\n\"Jos, niinkuin lienee otaksuttava, jo sellainen naisen alttius, jonka\nensimmäinen rakkaus on synnyttänyt ja jota inhimillinen intohimo\nruokkii, pyhittää kohteensa, miten paljon sitten puhuukaan niin puhdas\nja epäitsekäs uhrautuvaisuus kuin tämä, joka oli pyhä niinkuin\nnäkymättömän hengen huolenpito -- miten paljon se puhuukaan hänen\npuolestaan, joka sen oli voinut herättää.\"\n\n\n\n\nPUNAISEN SURMAN NAAMIO\n\n\nPunainen surma oli jo pitkän aikaa hävittänyt maata. Milloinkaan vielä\nei kulkutauti ollut ollut niin turmiokas ja hirvittävä. Veri oli sen\nväkimehu ja sinetti -- punainen ja kaamea veri. Sairaus alkoi ankarilla\ntuskilla ja äkillisellä pyörytyksellä, sitten seurasi verenvuoto\nkaikista huokosista ja vihdoin kuolema. Punaiset täplät uhrin ruumiissa\nja varsinkin kasvoissa olivat ruton sotalippu, joka esti sairastuneilta\nkaiken avun, vieläpä lähimmäisten säälinkin. Eikä ensimmäisistä\noireista loppuun kulunut enempää kuin puoli tuntia.\n\nMutta ruhtinas Prospero oli onnellinen, peloton ja elämäntaitoinen\nluonne. Kun kansa jo oli kuollut puoliksi sukupuuttoon hänen\nalueeltaan, keräsi hän ympärilleen tuhat tervettä ja iloista\naatelismiestä ja hovinaista ja lähti heidän kanssaan erääseen\nlinnamaiseen herraskartanoonsa, joka sijaitsi syrjässä muusta\nmaailmasta. Se oli komea, jättiläismäinen rakennus, jonka ruhtinas oli\nrakennuttanut oman, hiukan kummallisen, mutta suurenmoisen makunsa\nmukaan. Sitä ympäröi luja ja korkea, rautaisilla torneilla varustettu\nmuuri. Kun hoviseurue oli asettunut rakennukseen, tuotiin sulatusuuneja\nja raskaita vasaroita ja taottiin lukot kiinni. Sillä tavoin tahdottiin\nestää niin epätoivoisten sairaiden tunkeutuminen linnaan kuin myöskin\nylimielisten poistuminen sieltä. Varastot olivat runsaat, eikä\nhoviseurueen niin ollen tarvinnut pelätä tartuntaa. Maailma tuolla\nulkona sai pitää itse itsestään huolen, heidän oli typerää miettiä\nmurheellisia asioita. Ruhtinas oli huolehtinut siitä, että saattoi\nviettää aikansa hupaisesti. Oli leikinlaskijoita ja laulajia, oli\ntanssijoita ja soittajia, oli kauneutta ja viiniä. Kaikki tällainen\nhauskuus ja täydellinen turvallisuus vallitsivat linnassa. Mutta\nulkopuolella vallitsi punainen surma.\n\nEräänä päivänä, viidennen tai kuudennen kuukauden lopulla\neristäytymisensä jälkeen, kun rutto vielä raivosi ankarasti maassa,\nruhtinas Prospero järjesti tuhannelle ystävälleen ennenkuulumattoman\nloistavat naamiaiset.\n\nNämä naamiaiset tarjosivat ihmeellisen näyn, mutta omituisimmin\nvaikuttivat kuitenkin huoneet, joissa ne pidettiin. Niitä oli seitsemän\n-- keisarillisen upea huonesarja. Useissa palatseissa tuollaiset\nsalirivit muodostavat suoran viivan, ja työntöovet liukuvat oikealle ja\nvasemmalle miltei seinään asti, niin että voi esteettä nähdä ryhmän\ntoisesta päästä toiseen. Mutta täällä oli toisin, niinkuin saattoi\nodottaakin, sillä ruhtinas oli mieltynyt kaikkeen epätavalliseen.\nHuoneet liittyivät toisiinsa niin säännöttömästi, että yhdellä kertaa\ntuskin saattoi hallita katseellaan muuta kuin yhtä. Aina parin-,\nkolmenkymmenen metrin päässä tuli jokin terävä nurkka, joka loi\nkokonaan uuden vaikutelman. Jokaisesta huoneesta näki sekä oikealla\nettä vasemmalla seinässä olevan korkean ja kapean goottilaisen ikkunan\nkautta ahtaaseen käytävään, joka noudatti huonesarjan kaarroksia. Nämä\nikkunat olivat värillistä lasia, ja niiden värit sopeutuivat\nasianomaisten huoneiden asuun. Niinpä äärimmäisenä idässä sijaitseva\nhuone oli pääväriltään sininen, ja ikkunat loistivat kirkkaan sinisinä.\nToisessa huoneessa oli purppuranpunaiset verhot, ja siellä olivat\nruudutkin purppuran väriset. Kolmas välkehti vihreänä, samoin ikkunat.\nNeljäs oli sisustettu ja valaistu oranssilla, viides valkoisella ja\nkuudes sinipunaisella. Seitsemäs huone oli kauttaaltaan verhottu\nmustalla sametilla, joka peitti kattoa ja joka valui seiniltä raskain\nlaskoksin samettimatolle, joka niinikään oli musta. Mutta tämä huone\noli ainoa, jossa ikkunain väri ei ollut sama kuin sisustuksen. Ruudut\nloistivat siellä syvän verenpunaisina. Kaikissa seitsemässä huoneessa\noli ylen määrin kultaisia koristuksia; niitä oli jokaisessa\nnurkkauksessa, ja katosta riippui jokin lamppu tai kynttiläjalka.\nMissään niistä ei kuitenkaan ollut valoa. Mutta käytävissä oli jokaisen\nikkunan kohdalla kolmijalassa roihuava sysivalkea, joka loi hohdettaan\nvärillisen lasin lävitse ja valaisi siten huoneen.\n\nTällä tavoin syntyi mitä kirjavimpia ja eriskummallisimpia vaikutelmia,\nmutta lännen puolella sijaitsevassa mustassa salissa tuntui tuo\nverenpunaisista ruuduista tummille verhoille virtaava valo yksinomaan\nkammottavalta. Huoneeseen astuvien kasvonpiirteet saivat niin\nhirvittävän ilmeen, että vain harvoilla oli rohkeutta panna jalkansa\ntuon kynnyksen yli.\n\nTässä huoneessa oli läntisellä seinällä myöskin jättiläismäinen,\nebenpuusta valmistettu seinäkello. Sen heiluri liikkui kumeasti,\nraskaasti ja yksitoikkoisesti kalahdellen edestakaisin, ja kun\nminuuttiviisari oli tehnyt kierroksensa ja täysi tunti oli kulunut,\nlähti kellon metallisesta koneistosta ääni, joka oli niin kirkas ja\nvoimakas ja syvä, niin ihmeellisen musikaalinen ja kuitenkin niin\neriskummallinen, että orkesterin soittajien oli joka kerta pakko\nkeskeyttää soittonsa ja kuunnella tuota ääntä. Tietysti tanssijatkin\npysähtyivät hetkeksi, ja koko iloinen seura joutui ymmälleen.\nHuomattiin, että kellon lyödessä riehakkaimmatkin kalpenivat ja että\nvanhemmat ja rauhallisemmat kohottivat kätensä otsalle, kuin unen\nvallassa. Niin pian kuin viimeinen kajahdus oli vaimennut, vaelsi kevyt\nnaurunvärähdys läpi koko seuran. Soittajat katsoivat toisiinsa kuin\neivät olisi ymmärtäneet äskeistä hermostustaan ja mieletöntä\nmenettelyään, ja he lupasivat kuiskaten toisilleen, etteivät enää\nseuraavalla kerralla antaisi perään moiselle heikkoudelle. Mutta kun\noli kulunut kuusikymmentä minuuttia (kolmetuhattakuusisataa sekuntia\nkiitävää aikaa), löi kello uudelleen, ja jälleen syntyi sama sekaannus,\nsama vavistus ja mietteliäs äänettömyys.\n\nSiitä huolimatta oli huvittelu iloista ja komeata. Herttualla oli\nainoalaatuinen maku. Hänellä oli silmää väreille ja värivaikutuksille,\nja hän halveksi kaikkea totunnaista ja tavaksi tullutta. Hänen\nkeksintönsä olivat rohkeita ja loistavia, ja hänen päähänpistonsa\nhipoivat usein barbaarisuuden rajoja. Toisinaan häntä olisi ihan voinut\nluulla mielipuoleksi, mutta hänen seuralaisensa tiesivät, ettei hän\nollut. Vasta kuin oli joutunut välittömästi seurustelemaan hänen\nkanssaan, pääsi varmuuteen siitä, että hän oli normaali.\n\nHän oli suurelta osalta itse johtanut noiden seitsemän huoneen\nsomistelua juhlaa varten, ja myöskin naamioinnissa oli noudatettu hänen\nmakuaan. Naamiot olivat todella epätavallisia. Ne olivat kaikki\nvälkkyviä ja loistavia, pikantteja ja fantastisia ja muistuttivat sitä,\nmitä myöhemmin on nähty \"Hernani\" oopperassa. Siellä oli omituisia\nolentoja mahdottomin jäsenin ja puvuin -- sekavia haavekuvia,\njollaisista mielenvikainen saattaa uneksia. Siellä näki paljon\nkaunista, paljon hauskaa ja hullunkurista, mutta myöskin paljon\nkaameata ja sellaista, mikä suorastaan herätti inhoa. Niinkuin\nmielettömien unien sekasorto aaltoili kaikki sinne tänne noissa\nseitsemässä huoneessa. Ja nuo ruumiillistuneet unikuvat liukuivat\nhuoneesta toiseen muuttuen joka kerralla toisen värisiksi, ja oli kuin\norkesterin vallaton musiikki olisi ollut vain heidän askeltensa kaikua.\nKunnes äkkiä kello löi sametilla verhotussa huoneessa, ja kaikki\npysähtyi, eikä voinut kuulla mitään, lukuunottamatta kellon lyöntejä.\nSilloin haavenaamiotkin ikäänkuin jähmettyivät paikoilleen. Mutta vain\nhetken kesti tätä hiljaisuutta, lyöntien kaiku kuoli, ja sitä seurasi\nkevyt, puoliksi tukahdettu nauru. Ja jälleen kajahti musiikki, unelmat\nheräsivät henkiin ja liukuivat entistä hilpeämmin huoneesta toiseen;\nvärillisistä ruuduista virtasi aina uutta valoa heidän ylitseen. Mutta\nsiihen huoneeseen, joka oli äärimmäisenä lännessä, ei enää kukaan\nuskaltanut astua. Sillä sen musta hämärä tuntui vähitellen katoavan, ja\nverenvärisistä ruuduista lankesi yhä punaisempi valo. Samettimaton\nmusta väri kalpeni, ja jos joku uskalsi asettaa jalkansa sille,\nkantautui hänen korviinsa ebenpuukellon kumea jymy, joka oli paljon\nkammottavampaa kuin kaikki, mitä toisissa huoneissa hulluttelevat\nsaattoivat kuulla.\n\nMuut huoneet täytti taaja, aaltoileva ihmisparvi, ja niissä vallitsi\nkiihkeä, kuumeinen elämä. Yhä riehakkaammaksi kävi juhlahumu, kunnes\nvihdoin kello alkoi lyödä keskiyötä. Ja niinkuin ennenkin lakkasi\nmusiikki soimasta, tanssijat seisoivat liikahtamatta paikoillaan, ja\nkaikkeen levisi kummallinen jähmetys. Mutta kun tällä kertaa kajahti\nkaksitoista kellonlyöntiä, tapahtui ehkä ajan enemmyyden vuoksi, että\niloisimpienkin mieliin tunkeutui nyt vakavia ajatuksia. Ja ennenkuin\nviimeisen lyönnin kaiku oli hukkunut syvään äänettömyyteen, huomasivat\nmuutamat, että mukana oli naamioitu olento, joka siihen asti ei ollut\npistänyt kenenkään silmään. Kun huhua tästä uudesta ilmiöstä oli\nmatalalla äänellä levitetty, syntyi seurassa kuiskutusta ja mutinaa,\njoka ilmaisi hämmästystä ja paheksuntaa ja paisui pelon, kauhun ja\ninhon sanoiksi.\n\nNoiden monien eriskummallisten pukujen joukossa saattoi tietysti vain\nperin erikoislaatuinen ilmiö herättää moista kiihtymystä. Naamioiden\nvalinnassa oli todellakin miltei rajaton vapaus, mutta tuo henkilö oli\nmennyt yli kaikkien rajojen, jotka ruhtinaan suvaitsevaisuus oli\nasettanut. Välinpitämättömimpienkin sydämissä on kohtia, joihin\nkajoaminen tuottaa tuskaa, ja turmeltuneimmillakin, jotka laskevat\nleikkiä elämästä ja kuolemasta, on asioita, joista he eivät salli\ntehtävän pilaa. Koko seurassa tuntui vallitsevan yksi ainoa mielipide\ntuntemattoman puvun mauttomuudesta ja sopimattomuudesta. Tuo\nhenkilö oli solakka ja hyvin pitkä ja päästä jalkoihin verhottu\nkäärinliinoihin. Naamio, joka peitti hänen kasvonsa, jäljitteli niin\ntarkasti kuolleen jäykkiä piirteitä, ettei siinä voinut huomata mitään\nvirhettä, katsoipa miten tarkasti tahansa. Ja silti olisivat juhlijat,\nelleivät hyväksyneet, niin ainakin sietäneet tämän kaiken. Mutta\nhenkilö oli mennyt niin pitkälle, että kuvasi punaista surmaa.\nKäärinliinat olivat veren tahrimat, ja leveä otsa, samoin kuin kasvot\nkauttaaltaan, oli inhoittavien punaisten läikkien peitossa.\n\nHitaasti ja juhlallisesti, kuin esittääkseen osansa mahdollisimman\nluonnollisesti, liikuskeli tuo aavemainen olento tanssijain joukossa.\nMutta nyt osui Prosperon katse häneen; ruhtinas säpsähti ensin\nankarasti, joko kauhusta tai inhosta, sitten kohosi hänen otsalleen\nkirkas vihastus.\n\n\"Kuka uskaltaa\", kysyi hän vimmoissaan lähellä seisovilta hovimiehiltä,\n\"herjata meitä tällä häpeällisellä pilanteolla? Käykää häneen käsiksi\nja riuhtaiskaa naamio hänen kasvoiltaan, jotta näemme, kenet huomen\naamulla saamme hirttää linnansakaroihin.\"\n\nLausuessaan nämä sanat ruhtinas seisoi itäisessä, sinisessä huoneessa.\nHän oli voimakas ja ylpeä mies, hänen äänensä kaikui lujana ja\nkirkkaana kaikkien seitsemän huoneen läpi, sen jälkeen kuin hän\nkädellään viitaten oli vaientanut musiikin.\n\nRuhtinas seisoi sinisessä huoneessa ympärillään joukko kalpeita\nhovimiehiä. Hänen puhuttuaan muutamat heistä liikahtivatkin hiukan\nsyöksyäkseen kuokkavieraan kimppuun, joka sillä hetkellä ei ollut\nvarsin kaukana ja astui nyt rauhallisin, kiintein askelin vielä\nlähemmäksi puhujaa. Mutta sen nimettömän kauhun vuoksi, jonka\nnaamioidun mieletön julkeus oli herättänyt koko seurassa, ei yksikään\nrohjennut ojentaa kättään tarttuakseen häneen, niin että hän sai\nhäiritsemättä astua prinssin ohi tuskin metrin päässä hänestä,\ntanssijoiden peräytyessä vaistomaisesti huoneiden seiniä kohti hän\njuhlallisin ja määrämittaisin askelin, jotka jo ensihetkellä olivat\npistäneet silmään, kulki sinisestä huoneesta purppuraiseen,\npurppuraisen läpi vihreään, vihreästä oranssinväriseen ja siitä\nvalkoiseen, niin että hän lopulta oli ehtinyt sinipunaiseen, ennenkuin\noli tehty ratkaisevaa liikettä hänen pidättämisekseen. Mutta nyt\nsyöksyi ruhtinas Prospero mielettömänä raivosta ja häpeästä oman\nohimenevän arkuutensa vuoksi kaikkien kuuden huoneen läpi, kun taas\ntoiset olivat kuolettavan pelon vallassa, niin ettei kukaan uskaltanut\nseurata häntä. Hän piti kädessään paljastettua tikaria ja oli\nvimmaisella nopeudella päässyt kolmen tai neljän jalan päähän tuosta\nperäytyvästä henkilöstä, joka sillävälin oli saapunut mustan huoneen\npäähän ja kääntyi nyt äkkiä takaa-ajajansa puoleen. Kuului kiljahdus,\nja tikari putosi välkähtäen samettiselle matolle, jolle heti sen\njälkeen ruhtinas Prosperokin kuolleena vaipui. Nyt valtasi epätoivon\nhurja rohkeus joukon juhlijoita. Mutta kun he tarttuivat naamioituun,\njoka seisoi jäykkänä ja liikkumattomana ebenpuukellon varjossa,\nkangistuivat he sanomattomasta kauhusta, sillä käärinliinojen ja\nvainajanaamion takana, joihin he nopeasti ja väkivaltaisesti olivat\nkäyneet käsiksi, ei ollut mitään.\n\nJa nyt he tunsivat punaisen surman läsnäolon. Niinkuin öinen varas se\noli tullut, ja toinen toisensa jälkeen vaipuivat naamiaisten\nosanottajat salien veren tahrimille lattioille ja kuolivat epätoivon\nvallassa siihen paikkaan, mihin olivat kaatuneet. Viimeisen elämän\nsammuessa ebenpuukellokin pysähtyi. Kolmijalkojen liekit sammuivat, ja\npimeys, hävitys ja punainen surma vallitsi häiritsemättä kaikkialla.\n\n\n\n\nMARIE ROGÉT'N SALAPERÄINEN MURHA\n\n\nMerkillisimpiä niistä tapauksista, joissa Pariisin poliisin oli\npyydettävä apua ystävältäni chevalier C. Auguste Dupiniltä, oli erään\nMarie Rogét nimisen nuoren tytön murha.\n\nSe tapahtui suunnilleen kaksi vuotta Rue de la Morguen murhenäytelmän\njälkeen. Marie oli leskivaimo Estelle Rogét'n ainoa tytär. Isä oli\nkuollut, kun tyttö vielä oli lapsi, ja siitä lähtien Marie oli asunut\nyhdessä äitinsä kanssa Rue Pavée Saint Andréella, missä rouva\ntyttärensä auttamana piti täyshoitolaa. Tällä tavoin he elivät, kunnes\nMarie täytti kaksikymmentäkaksi vuotta; silloin hänen tavaton\nkauneutensa herätti erään hajuvesikauppiaan huomiota, joka omisti yhden\nPalais Royalin alakerrassa sijaitsevista myymälöistä ja jonka useimmat\nasiakkaat olivat noita epätoivoisia seikkailijoita, jotka rasittavat\ntätä seutua. Herra Le Blanc ei suinkaan ollut sokea niiden etujen\nsuhteen, joita hänelle koituisi Marien palveluksesta hänen\nmyymälässään, ja tyttö otti mielihyvällä vastaan hänen runsaskätisen\ntarjouksensa, kun taas äiti suhtautui siihen hiukan epäröivämmin.\n\nKauppiaan laskelmat toteutuivat, ja hänen myymälänsä saavutti pian\nmainetta tuon iloisen grisetin viehätyskyvyn vuoksi. Hän oli ollut\ntässä toimessa noin vuoden, kun eräänä päivänä hämmästytti\nihailijoitaan katoamalla myymälästä. Herra Le Blanc ei voinut selittää\nhänen poissaoloaan, ja rouva Rogét joutui ankaran pelon valtaan.\nSanomalehdet saivat asiasta vihiä, ja poliisi oli valmiina ryhtymään\nvakaviin tutkimuksiin, kun Marie eräänä kauniina aamuna hyvissä\nvoimissa, mutta hiukan alakuloisen näköisenä ilmaantui tavanmukaiselle\npaikalleen hajuvesimyymälän tiskin taakse. Kaikki tutkimukset, paitsi\naivan yksityisluontoiset, tietysti peruutettiin. Herra Le Blanc selitti\nniinkuin ennenkin, ettei tietänyt asiasta mitään. Marie ja hänen\näitinsä vastasivat kaikkiin kyselyihin, että hän oli viettänyt viikon\nerään sukulaisensa luona maalla. Tällä tavoin asia vaiennettiin, ja\nennen pitkää se unohdettiinkin, kun tyttö, nähtävästi päästäkseen\nihmisten tunkeilevasta uteliaisuudesta, jätti hajuvesimyymälän ja\nsiirtyi äitinsä asuntoon Rue Pavée Saint Andréelle.\n\nSuunnilleen viisi kuukautta tämän kotiinpaluunsa jälkeen hän\nsäikähdytti ystäviään katoamalla toistamiseen. Kului kolme päivää, eikä\nhänestä kuulunut mitään. Neljäntenä löydettiin hänen ruumiinsa Seinestä\nläheltä Saint Andréen korttelin vastaista rantaa, vähän matkan päässä\nBarrière du Roulesta.\n\nTämä kamala murha (sillä huomattiin heti, että hänet oli murhattu),\nuhrin nuoruus ja kauneus ja ennen kaikkea hänen aikaisempi\nkuuluisuutensa olivat omansa järkyttämään voimakkaasti pariisilaisten\ntunteellisia mieliä. En voi muistaa mitään samankaltaista tapausta,\njoka olisi aikaansaanut niin yleistä ja syvää järkytystä. Useiden\nviikkojen aikana unohdettiin tätä aihetta tuuletettaessa kaikki\npoliittiset tapahtumatkin. Prefekti teki tavattomia ponnistuksia, ja\nkaikki Pariisin poliisin voimat otettiin käytäntöön.\n\nKun ruumis oli löydetty, luultiin, ettei murhaaja voisi kauankaan\npakoilla niitä etsiskelyjä, jotka heti pantiin toimeen. Vasta yhden\nviikon kuluttua katsottiin tarpeelliseksi asettaa palkinto, ja sekin\nrajoitettiin tuhannen frangin suuruiseksi. Sillävälin jatkettiin\netsiskelyjä voimakkaasti, jos kohta ei aina harkitusti, ja joukko\nihmisiä joutui aivan tarkoituksettomasti kuulusteltavaksi; yleinen\nmielenkiinto taas kasvoi, kun salaisuuden avainta ei vieläkään oltu\nlöydetty. Kymmenennen päivän jälkeen havaittiin otolliseksi\nkaksinkertaistaa alun perin määrätty summa, ja vihdoin, kun toinenkin\nviikko oli mennyt johtamatta minkäänlaisiin tuloksiin ja se\nnurjamielisyys, jota Pariisin väestö aina osoittaa poliisia kohtaan,\noli purkautunut ilmi joissakin vakavissa mellakoissa, lupasi prefekti\nomalla vastuullaan kaksikymmentätuhatta frangia sille, joka paljasti\n\"murhaajan tai jonkun murhaajista.\" Kuulutuksessa, jossa tämä\ntiedoitettiin, luvattiin täydellinen anteeksianto jokaiselle\nkanssarikolliselle, joka todistaisi toveriaan vastaan, ja kuulutukseen\nliitettiin joka paikassa, missä se julkaistiin, eräiden kaupunkilaisten\nyksityinen tiedoksianto, jossa luvattiin kymmenentuhatta frangia\nprefektuurin määräämän summan lisäksi. Kaiken kaikkiaan palkinto siis\noli kolmekymmentätuhatta frangia, mitä on pidettävä tavattomana\nsummana, kun ottaa huomioon tytön vaatimattoman aseman sekä sen seikan,\nettä tuollaisia kamaluuksia sattuu isoissa kaupungeissa varsin tiheään.\n\nKaikki olivat nyt varmoja siitä, että murhan salaisuus heti saataisiin\nselville. Mutta vaikka pari kertaa oli vangittu henkilöitä, joilta\nodotettiin saatavan valaistusta asiaan, ei heiltä voitu houkutella\nminkäänlaisia tunnustuksia, vaan heidät täytyi jälleen päästää vapaalle\njalalle. Niin merkilliseltä kuin se kuulostaakin, oli kolmas viikko\nruumiin löytämisen jälkeen mennyt -- ja mennyt tuomatta lainkaan\nvalaistusta asiaan, ennenkuin edes huhu noista tapauksista, jotka siinä\nmäärin olivat vallanneet yleisön mielenkiinnon, saapui Dupinin ja minun\nkorviin. Olimme syventyneet tutkimuksiin, jotka vaativat kaiken\nhuomiomme, ja senvuoksi ei kumpikaan meistä ollut käynyt vieraisilla\neikä myöskään vastaanottanut vieraita lähes kuukauden päiviin, emme\nmyöskään olleet luoneet silmäystäkään edes päivälehtien poliittisiin\nartikkeleihin. Ensimmäisen tiedon murhasta saimme prefekti G:ltä\nitseltään. Hän tuli luoksemme varhain iltapäivällä heinäkuun\nkolmantenatoista v. 18-- ja viipyi myöhään yöhön. Hän oli harmissaan\nsiitä, että kaikki hänen yrityksensä murhaajien löytämiseksi olivat\nepäonnistuneet. Hänen maineensa -- hän sanoi sen kasvoillaan omituinen\npariisilainen ilme -- oli vaarassa. Oli kysymys hänen kunniastaan.\nYleisö katsoi häneen, ja hän suostui mihin uhrauksiin tahansa\nsaadakseen salaisuuden selvitetyksi. Hän lopetti hiukan narrimaisen\npuheensa lausuen Dupinille kohteliaisuuden siitä, mitä nimitti tämän\n\"tahdikkuudeksi\", ja teki hänelle suoraan tarjouksen, vieläpä sangen\nedullisen; en kuitenkaan voi ilmaista sen yksityiskohtia, eivätkä ne\nsitäpaitsi oikeastaan kuulu kertomukseni varsinaiseen aiheeseen.\n\nYstäväni vastasi kohteliaisuuteen parhaan kykynsä mukaan ja hyväksyi\ntarjouksen muitta mutkitta. Kun se asia oli ratkaistu, esitteli\nprefekti laveasti omia mielipiteitään ja liitti oheen pitkiä\nselostuksia todistajien lausunnoista, jotka meiltä vielä puuttuivat.\nHän piti pitkän ja epäilemättä hyvin oppineen esitelmän, jonka minä\nsilloin tällöin jollakin sanalla rohkenin katkaista, ja sillä tavoin\nmateli yö hitaasti eteenpäin. Dupin, joka istui rauhallisesti\nnojatuolissaan, oli kuin kunnioittavan tarkkaavaisuuden ruumiillistuma.\nHänellä oli silmälasit yllään koko keskustelun ajan, ja kun sattumalta\nkatsahdin noiden vihreiden lasien taakse, vakuuttauduin siitä, että hän\nnukkui hartaasti vaikka äänettömästi nuo seitsemän tai kahdeksan\nlyijynraskasta tuntia ennen prefektin lähtöä.\n\nSeuraavana aamuna hain prefektuurista täydellisen kertomuksen kaikesta,\nmitä oli saatu tietää, ja eri sanomalehtitoimistoista kaikki\nsanomalehdet, joissa näiden kolmen viikon kuluessa oli ilmoitettu\njotakin, mikä koski tätä surullista asiaa. Kun jätti huomioonottamatta\nkaikki ehdottomasti hylättävät otaksumat, tiesivät sanomalehdet\nseuraavaa:\n\nMarie Rogét lähti äitinsä asunnosta Rue Pavée Saint Andréelta noin\nkello seitsemän aamulla sunnuntaina kesäkuun 22 p:nä 18--. Mennessään\nulos hän ilmoitti herra Jacques S:t Eustachelle, ja vain hänelle,\naikovansa viettää päivän erään tätinsä luona, joka asui Rue des\nDrômesilla. Rue des Drômes on lyhyt ja kapea, mutta vilkasliikenteinen\nkatu lähellä joenrantaa, ja sinne on rouva Rogét'n täyshoitolasta\nlyhintä tietä noin kahden mailin matka. S:t Eustache oli Marien\nsulhanen ja asui ja söi täyshoitolassa. Hänen oli määrä hakea\nkihlattunsa hämärän tullen ja saattaa hänet kotiin. Iltapäivällä alkoi\nkuitenkin sataa rankasti, ja arvellen, että tyttö jäisi yöksi tätinsä\nluo (niinkuin hän sellaisissa tapauksissa aikaisemmin oli tehnyt), hän\nei katsonut tarpeelliseksi pitää lupaustaan. Kun yö läheni, kuultiin\nrouva Rogét'n (joka oli seitsemänkymmen-vuotias ja raihnainen)\nilmaisevan pelkäävänsä, ettei \"enää koskaan saa nähdä Marieta\", mutta\nnoihin sanoihin ei silloin juuri kiinnitetty huomiota.\n\nMaanantaina saatiin varmuus siitä, että tyttö ei ollut Rue des\nDrômesilla, ja kun päivä meni eikä häneltä tullut minkäänlaista\nilmoitusta, pantiin toimeen tutkimus erinäisissä paikoissa kaupungissa\nja sen ulkopuolella. Kuitenkin saatiin hänestä varma tieto vasta\nneljäntenä päivänä hänen katoamisensa jälkeen. Tuona päivänä\n(keskiviikkona kesäkuun kahdentenakymmenentenäviidentenä) muuan herra\nBeauvais, joka yhdessä erään ystävänsä kanssa oli tiedustellut Marieta\nBarrière du Roulen lähistöiltä, sai tietää, että jotkut kalastajat\nolivat äskettäin Rue Pavée Saint Andréen vastaisella rannalla vetäneet\nmaihin ruumiin, joka oli löydetty uiskentelemasta. Kun Beauvais näki\nsen, tunsi hän hiukan epäröityään hajuvesien myyjättären. Hänen\nystävänsä tunsi hänet melkein heti.\n\nKasvot olivat tumman veren peitossa, joka osaksi oli juossut suusta.\nMitään kuolaa ei näkynyt niinkuin varsinaisesti hukkuneilla.\nSolukudoksissa ei ollut tapahtunut minkäänlaista värinmuutosta.\nKaulassa oli sinelmiä ja sormenjälkiä. Kädet olivat yhteenpuristuneina\nrinnalla ja aivan kankeat. Oikea käsi oli nyrkissä, vasen\npuoliavoimena. Vasemmasta ranteesta oli nahka hieroutunut pois,\nnähtävästi moneen kertaan kierretyn nuoran vuoksi. Oikeasta ranteesta\noli nahka niinikään osittain hankautunut rikki, samoin selästä ja\nvarsinkin olkapäistä. Kuljettaessaan ruumiin maihin kalastajat olivat\nkiinnittäneet sen köydellä, mutta hieroutumat eivät olleet tulleet\nsiitä. Kaula oli hyvin pöhöttynyt. Minkäänlaisia haavoja tai iskujen\naiheuttamia sinelmiä ei näkynyt. Palanen kurenauhaa löydettiin kaulasta\nniin lujasti kiristettynä, ettei sitä näkynyt; se oli kokonaan kätkössä\nlihan alla, ja se oli sidottu solmuun vasemman korvan alapuolelta. Tämä\nyksinään olisi riittänyt aiheuttamaan kuoleman. Lääkärin tarkastus\nvahvisti todeksi? vainajan siveellisen luonteenlaadun. Hän oli sen\nmukaan kärsinyt raakaa väkivaltaa. Ruumis oli löydettäessä sellaisessa\ntilassa, että tuttujen oli helppo tuntea hänet.\n\nPuku oli pahasti runneltu ja epäjärjestyksessä. Hameesta oli revitty\nnoin jalan levyinen kaistale helmasta vyötäisiin, mutta sitä ei oltu\nkokonaan irroitettu. Se oli kiedottu kolmeen kertaan vyötäisten\nympärille ja kiinnitetty selkäpuolelta jonkinlaisella solmulla.\nPäällimmäinen alushame oli hienoa musliinia, ja siitä oli hyvin\nhuolellisesti poistettu kokonaan kahdeksantoista tuuman levyinen\nkaistale. Se oli pantu väljästi kaulan ympärille ja sidottu lujaan\nsolmuun. Tämän musliinikappaleen ja äskenmainitun kurenauhan päälle oli\nhattunauhat sidottu, niin että hattu jäi riippumaan. Hattunauhat\nyhdistävä solmu ei ollut naisen tekemä, vaan merimiessolmu.\n\nKun ruumis oli tunnettu, ei sitä viety la Morguelle (koska tämä\nmuodollisuus oli tarpeeton), vaan haudattiin nopeasti jonkin matkan\npäähän siitä paikasta, missä se oli tuotu maihin. Beauvais'n\nvaatimuksesta pidettiin ruumiin löytöä mikäli mahdollista salassa, ja\nmeni muutamia päiviä, ennenkuin tapaus herätti yleistä huomiota. Muuan\nviikkolehti otti kuitenkin lopulta asian puheeksi, ruumis kaivettiin\nuudestaan esille ja toimitettiin uusi tarkastus, mutta mitään\nlisävalaistusta ei edellämainitun lisäksi saatu. Kuitenkin annettiin\nnyt vaatteet vainajan äidin ja tuttavien nähtäviksi, ja ne havaittiin\njuuri niiksi, jotka tytöllä oli ollut yllään hänen lähtiessään kotoa..\n\nOsanottajien luku kasvoi tunti tunnilta. Joitakin henkilöitä\npidätettiin ja laskettiin vapaaksi. S:t Eustachea varsinkin epäiltiin,\neikä hän voinut aluksi tyydyttävästi selittää, missä oli ollut sinä\nsunnuntaina, jolloin Marie poistui kotoaan. Sittemmin hän kuitenkin\nantoi herra G:lle selityksen, jossa hän täysin tyydyttävästi teki\nselkoa mainitun päivän jokaisesta tunnista. Kun aika riensi, eikä\nmitään tullut ilmi, alkoi kierrellä tuhansia erilaisia huhuja, ja\nsanomalehdet harjoittivat arvailuja. Eniten herätti huomiota se\notaksuma, että Marie Rogét eli edelleen ja että Seinestä löydetty\nruumis oli jonkun toisen onnettoman. Lienee parasta esittää lukijalle\njoitakin tätä mielipidettä puoltavia lausuntoja. Ne on sanatarkasti\nkäännetty L'Etoilesta, lehdestä, joka yleensä oli erittäin hyvin\ntoimitettu.\n\n\"Neiti Rogét lähti äitinsä kodista sunnuntaiaamuna kesäkuun 22 p:nä\n18-- mennäkseen, niinkuin hän ilmoitti, jonkun tädin tai muun\nsukulaisen luo Rue des Drômesille. Sen jälkeen ei kukaan\ntodistettavasti ole nähnyt häntä... Kukaan ei ole ilmoittanut nähneensä\nhäntä edes koko tuona päivänä, sen jälkeen kuin hän lähti äitinsä\novelta... Vaikka ei ole mitään todistuksia siitä, että Marie Rogét\nolisi ollut elävien joukossa kello yhdeksän jälkeen sunnuntaina\nkesäkuun 22 p:nä, on kuitenkin varmaa, että hän eli siihen asti.\nKeskiviikkona kello kaksitoista päivällä löydettiin naisen ruumis\najelehtimasta Barrière du Roulen edustalla. Vaikka olettaisimmekin,\nettä Marie Rogét heitettiin veteen kolmen tunnin kuluessa sen jälkeen\nkuin hän oli lähtenyt kotoaan, tapahtui tuo löytö vain kolme päivää\nhänen lähtönsä jälkeen -- kolme päivää ja kolme tuntia. Mutta on\njärjetöntä otaksua, että murha, jos hänet on murhattu, olisi voitu\ntehdä niin pian, että murhaaja olisi voinut heittää ruumiin virtaan\nennen keskiyötä. Ne, jotka tekevät itsensä syypäiksi moisiin hirveisiin\nrikoksiin, valitsevat mieluummin pimeyden kuin päivänvalon... Siitä\nnäemme, että jos virrasta löydetty ruumis olisi Marie Rogét'n, olisi se\nvoinut olla vedessä vain kaksi ja puoli päivää eli vähemmän kuin kolme\npäivää. Kokemus on osoittanut, että hukkuneiden ruumiit, samoin kuin\nvälittömästi väkivaltaisen kuoleman jälkeen veteen heitetyt,\ntarvitsevat kuudesta kymmeneen päivään joutuakseen siinä määrin\nhajoamistilaan, että nousevat pinnalle. Vaikka laukaisee kanuunankin\nhukkuneen yläpuolella ja ruumis silloin kohoaa pinnalle, vajoaa se\nuudestaan, ellei ole ollut vedessä ainakin viisi tai kuusi päivää.\nHaluaisimme nyt kysyä, mistä syystä tämä tapaus olisi poikkeus luonnon\ntavallisista laeista?... Jos ruumista, sillä tavoin pahoinpideltynä,\nolisi pidetty maissa tiistaiyöhön asti, olisi rannalta löydetty\njoitakin jälkiä murhaajista. On niin ollen syytä epäillä, olisiko\nruumis noussut niin äkkiä pinnalle, vaikka se olisikin heitetty veteen\nvasta oltuaan kaksi päivää kuolleena. Ei myöskään tunnu uskottavalta,\nettä roistot, jotka ovat tehneet sellaisen murhan kuin tässä\notaksutaan, olisivat heittäneet ruumiin virtaan asettamatta siihen\nupottavaa painoa, kun sellainen varovaisuustoimenpide olisi ollut\nhelposti suoritettavissa.\"\n\nKirjoittaja todistelee edelleen, että ruumiin oli täytynyt olla vedessä\n\"ei ainoastaan kolme päivää, vaan vähintään viisi kertaa kolme päivää\",\nkoska se oli siinä määrin muuttunet, että Beauvais'n oli vaikea tuntea\nsitä. Tätä viimeksimainittua kohtaa ei oltu lainkaan todistettu. Jatkan\nlehden esitystä:\n\n\"Minkä tosiasioiden nojalla herra Beauvais väittää, että ruumis\nepäilemättä on Marie Rogét'n? Hän ratkoi puseronhihan ja havaitsi\nmerkkejä, jotka todistivat riittävästi ruumiin henkilöllisyyden. Yleisö\notaksui, että nämä merkit tarkoittivat joitakin arpia. Itse asiassa hän\ntutki käsivartta ja havaitsi siinä ihokarvoja, mikä meidän mielestämme\ntodistaa yhtä vähän kuin jos hän olisi löytänyt hihasta käden.\nHerra Beauvais ei palannut kotiinsa sinä yönä, mutta lähetti\nkeskiviikkoiltana kello 7 rouva Rogét'lle sanan, että tyttärensä\nruumista tarkastettiin yhä. Jos myönnämmekin, että rouva Rogét, katsoen\nhänen ikäänsä ja suruunsa, ei voinut tulla (jolloin olemme tehneet jo\nsangen pitkällemenevän myönnytyksen), niin olisihan pitänyt olla muita,\njoiden mielestä olisi maksanut vaivan olla tarkastuksessa läsnä, jos\nolisi pidetty löydettyä Marien ruumiina. Ketään ei tullut. Mitään ei\npuhuttu asiasta Rue Pavée Saint Andréella, niin että se olisi voinut\ntulla edes niiden korviin, jotka asuvat samassa talossa. Herra S:t\nEustache, Marien sulhanen ja äidin vuokralainen, todistaa, ettei hän\nollut kuullut kihlattunsa ruumiin löytämisestä ennenkuin seuraavana\naamuna, jolloin herra Beauvais tuli hänen luokseen ja puhui siitä.\nMoiseksi uutiseksi on se meidän mielestämme otettu vastaan ihmeteltävän\nkylmästi.\"\n\nTällä tavoin lehti yritti todistella, että Marien omaiset osoittivat\nkylmäkiskoisuutta, joka ei sopinut sen otaksuman yhteyteen, että he\nluulivat ruumiin olevan Marien; se väitti edelleen, että Marie oli\nystäviensä tieten poistunut kaupungista syistä, jotka sisälsivät\nsiveettömyyssyytöksen, ja että nämä ystävät, kun Seinestä löydettiin\nruumis, joka jossakin määrin muistutti tyttöä, käyttivät tilaisuutta\nuskotellakseen yleisölle, että hän oli kuollut. Mutta jälleen L'Etoile\ntuomitsi liian pikaisesti. Näytettiin selvästi toteen, että väitettyä\nkylmäkiskoisuutta ei ollut olemassa, että vanha rouva oli erittäin\nheikkona ja niin järkytetty, ettei pystynyt tekemään mitään, että S:t\nEustache, kaukana siitä, että olisi suhtautunut uutisiin kylmästi, oli\nsuunniltaan tuskasta ja käyttäytyi niin mielettömästi, että herra\nBeauvais kehoitti ystäväänsä ja sukulaistaan pitämään hänestä huolta ja\nestämään häntä tulemasta tarkastustilaisuuteen, kun ruumis kaivettiin\nuudelleen esille. Ja vaikka L'Etoile oli väittänyt, että ruumis\nhaudattiin uudelleen yleisillä varoilla, että suku kieltäytyi jyrkästi\nedullisesta yksityishautaus-tarjouksesta ja ettei kukaan sukulaisista\nollut läsnä tilaisuudessa -- vaikka L'Etoile väitti kaikkea tätä\ntukeakseen vaikutelmaa, jonka se tahtoi synnyttää, osoitettiin kaikki\ntäysin tyydyttävällä tavalla vääräksi. Eräässä lehden myöhemmässä\nnumerossa yritettiin kohdistaa epäluulot herra Beauvais'hen itseensä.\nKirjoittaja sanoo:\n\n\"Nyt joutuu asia toiseen valoon. Olemme kuulleet, että kerran, rouva\nB:n ollessa rouva Rogét'n luona, herra Beauvais sanoi hänelle, että\nsinne odotettiin santarmia ja että hänen, rouva B:n, ei pitänyt sanoa\nsantarmille mitään, ennenkuin hän tuli takaisin, vaan antaa hänen\nhoitaa asia... Nyt tuntuu siltä kuin herra Beauvais'lla olisi ollut\nkoko juttu päässään. Ei voi ottaa askeltakaan ilman herra Beauvais'ta!\nSillä menkää mihin suuntaan hyvänsä, aina kohtaatte hänet... Syystä tai\ntoisesta hän päätti hoitaa yksin kaiken, ja hän työnsi miespuoliset\nsukulaiset tieltään heidän kertomansa mukaan sangen omituisella\ntavalla. Häntä ei nähtävästi lainkaan haluttanut näyttää ruumista\nsukulaisille.\"\n\nSeuraava tosiasia antoi vissin värityksen Beauvais'hen suunnatuille\nepäluuloille: Muuan henkilö, joka hänen ollessaan poissa kotoaan tuli\ntapaamaan häntä muutama päivä ennen tytön katoamista, oli nähnyt oven\navaimenreiässä ruusun ja sen vieressä riippumassa paperilipun, johon\noli kirjoitettu nimi Marie.\n\nYleinen mielipide, sikäli kuin saimme sanomalehdistä selville, tuntui\nolevan, että Marie oli joutunut roistojoukkion uhriksi, että he olivat\nkantaneet hänet joen yli, pahoinpidelleet häntä ja murhanneet hänet. Le\nCommerciel, hyvin vaikutusvaltainen lehti, väitti kuitenkin vakavasti\ntätä halukkaasti omaksuttua ajatusta vastaan. Esitän muutamia lauseita\nsen palstoilta:\n\n\"Olemme vakuutetut siitä, että etsiskelyt toistaiseksi ovat olleet\nväärillä jäljillä, ne kun on kohdistettu Barrière du Rouleen. On\nmahdotonta, että siksi tunnettu henkilö kuin tämä nuori nainen olisi\nvoinut kulkea niin pitkän matkan kenenkään näkemättä häntä, ja\njokainen, joka hänet olisi nähnyt, olisi muistanut sen, sillä hän\nherätti mielenkiintoa kaikissa, jotka tunsivat hänet. Kadut olivat\ntäynnä väkeä, kun hän lähti ulos... On mahdotonta, että hän olisi\nkävellyt Barrière du Rouleen tai Rue des Drômesille kohtaamatta ainakin\nkymmenkuntaa henkilöä, jotka tunsivat hänet, ja kuitenkaan ei vielä\nkukaan ole ilmoittanut nähneensä häntä hänen äitinsä oven ulkopuolella,\neikä ole edes mitään muita todistuksia hänen ulosmenostaan kuin\nilmoitus, että hän oli sanonut aikovansa lähteä ulos. Hänen hameensa\noli revitty, kiedottu hänen ympärilleen ja sidottu solmuun, ja ruumista\noli kannettu sillä kuin nyytissä. Jos murha olisi tehty Barrière du\nRoulen seuduissa, olisi sellainen toimenpide ollut tarpeeton. Se\nseikka, että ruumis löydettiin läheltä Barriere du Roulea, ei millään\ntavalla osoita, missä se oli heitetty veteen... Kaistale tyttöparan\nalushametta, kahden jalan pituinen ja yhden levyinen, oli irroitettu\nja sidottu leuan alle niskan ympäri, arvatenkin huutojen\ntukahduttamiseksi. Sen olivat tehneet miehet, jotka eivät käytä\nnenäliinaa.\"\n\nPäivä tai pari ennen prefektin käyntiä meillä sai poliisi tärkeän\nilmoituksen, joka tuntui kumoavan, ainakin suurimmalta osalta, Le\nCommercielin todistelun. Kaksi pientä poikaa, rouva Delucin lapsia,\njoutui juoksennellessaan Barrière du Roulen lähellä sijaitsevassa\nmetsässä sattumalta tiheään viidakkoon, missä oli kolme tai neljä isoa\nkiveä, jotka muodostivat jonkinlaisen istuimen selkänojineen ja\njakkaroineen. Ylemmällä kivellä oli valkoinen alushame, toisella\nsilkkinen kaulahuivi. Lisäksi sieltä löydettiin päivänvarjo, käsineet\nja nenäliina. Nenäliinaan oli merkitty nimi Marie Rogét. Ympäröivistä\npensaista löydettiin vaatepalasia. Maa oli poljettu mullalle, pensaista\noli taittunut oksia, kaikessa näkyi tappelun jälkiä. Metsikön ja virran\nväliltä oli aita purettu ja maasta näkyi, että siitä oli raahattu\nraskasta taakkaa.\n\nMuuan viikkolehti Le Soleil sisälsi selityksen tähän löytöön --\nselityksen, joka ilmaisi koko Pariisin lehdistön mielipiteen.\n\n\"Vaatekappaleet olivat ilmeisesti olleet siellä ainakin kolme tai neljä\nviikkoa, ja sateiden vuoksi ne olivat kaikki vahvasti homeessa. Ruoho\noli kasvanut ympärillä osittain peittäen ne. Päivänvarjon silkki oli\nlujaa, mutta sisäpuolelta hyvin homeista. Yläosa, missä kangas oli\nkaksinkertaista ja poimutettua, oli kauttaaltaan homehtunut ja\nlahonnut, ja se särkyi, kun päivänvarjo avattiin. Vaatekaistaleet,\njotka pensaat olivat repineet, olivat noin kolmen tuuman levyisiä, ja\nkuuden pituisia. Eräs kaistaleista oli helmasta, joka oli päärmätty,\neräs toinen jostakin muusta kohdin hametta. Ne olivat sen näköisiä,\nkuin ne olisi revitty irti, ja riippuivat orjantappurapensaista noin\njalan päässä maasta... On niin ollen varmaa, että on löydetty paikka,\njossa tuo hirveä näytelmä näyteltiin.\"\n\nTämän löydön jälkeen seurasi tietysti uusi tutkinto. Rouva Deluc\ntodisti, että hän pitää ravintolaa vähän matkan päässä rannasta\nvastapäätä Barrière du Roulea. Ravintola sijaitsee syrjäisessä\npaikassa. Se on kaupungin roskaväen tavanomainen sunnuntain\nviettopaikka; he kulkevat joen yli venein. Noin kello kolme mainittuna\nsunnuntaina saapui ravintolaan nuori tyttö nuoren tumman miehen\nseurassa. He viipyivät siellä hetken. Lähdettyään he suuntasivat\nkulkunsa lähistössä oleviin pikku metsikköihin. Rouva Deluc tuli\nkiinnittäneeksi huomiota tytön pukuun, koska se muistutti erään hänen\nkuolleen sukulaisensa vaatetusta. Erikoisesti hän pani merkille\nkaulahuivin. Vähän sen jälkeen kuin nuo kaksi olivat menneet, tuli\ntaloon joukko veijareita, jotka käyttäytyivät meluisasti, söivät ja\njoivat maksamatta mitään, menivät sitten samaa tietä, jota nuori mies\nja tyttö olivat menneet, palasivat kapakkaan hämärissä ja riensivät\nkiireesti takaisin joen yli.\n\nSamana päivänä, heti sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, olivat rouva\nDeluc ja hänen vanhin poikansa kuulleet läheltä naisen huudon. Se oli\nkiihkeä, mutta lyhyt. Rouva Deluc ei tuntenut ainoastaan kaulahuivia,\njoka oli löydetty metsiköstä, vaan myöskin puvun, joka vainajalla oli\nollut yllä. Muuan raitiovaununkuljettaja Valence todisti nyt myöskin,\nettä näki tuona sunnuntaina Marie Rogét'n menevän lautalla joen yli\nerään tummaihoisen miehen seurassa. Hän (Valence) tunsi Marien eikä\nvoinut erehtyä hänestä. Että metsästä löydetyt tarpeet olivat Marien,\nsen todistivat hänen sukulaisensakin.\n\nMuissa selostuksissa, jotka siten Dupinin neuvosta kokosin lehdistä,\noli vain yksi uutinen, mutta se oli ilmeisesti hyvin tärkeä. Tuntuu\nsiltä kuin heti noiden vaatteiden löydön jälkeen olisi tavattu S:t\nEustachen, Marien sulhasen, eloton ruumis läheltä sitä paikkaa, jota\nkaikki nyt pitivät väkivallanteon tapahtumapaikkana. Hänen vierestään\nlöydettiin tyhjä pullo, joka oli varustettu etiketillä \"Laudanumia.\"\nHänen taskustaan löydettiin kirje, jossa hän lyhyesti ilmoitti\nrakkautensa Mariehin ja päätöksensä surmata itsensä.\n\n\"Minun tarvinnee tuskin sanoa sinulle\", virkkoi Dupin luettuaan\nmuistiinpanoni, \"että tämä on paljon mutkikkaampi tapaus kuin Rue de la\nMorguen murha. Tämä on tavallinen rikos, vaikkakin alhainen. Siinä ei\nole mitään tavatonta. Niinkuin näet, on salaisuuden paljastamista\nsenvuoksi pidetty helppona, vaikka sitä juuri siitä syystä olisi tullut\npitää vaikeana. Niinpä luultiin aluksi tarpeettomaksi asettaa\nminkäänlaista palkintoa. G:n apurit pystyivät heti käsittämään, miten\nja miksi tuollainen häpeällinen teko saattoi olla tehty. Heidän\nmielikuvituksensa löysi monta tapaa ja monta syytä, ja kun ei ollut\nmahdotonta, että jokin näistä tavoista ja syistä saattoi olla oikea,\npitivät he selvänä, että jonkin niistä täytyi olla oikea. Mutta heidän\nolisi tullut ymmärtää, että noiden eri tapojen ja syiden kuvittelemisen\nhelppous ja niiden todennäköisyys merkitsi asian selvittämisen\nvaikeutta eikä helppoutta.\n\n\"Aloittaessamme tämän murhan tutkimuksen voimme jättää itsemurhan\nmahdollisuuden laskuista pois. Barrière du Roulen läheltä löydetty\nruumis oli sellaisessa kunnossa, ettei ole epäilystäkään tästä\ntärkeästä seikasta. Mutta on esitetty otaksuma, ettei ruumis olekaan\nMarie Rogét'n, jonka murhaajan tai murhaajain selvillesaamisesta\npalkinto on luvattu ja jota se sopimus, jonka olemme tehneet prefektin\nkanssa, yksinomaan koskee. Me tunnemme kumpikin tämän herran. Häneen ei\nkannata erikoisesti luottaa. Jos me aloitamme tutkimuksemme löydetystä\nruumiista ja etsimme sillä tapaa murhaajaa ja sitten huomaamme, ettei\nruumis olekaan Marien, tai jos aloitamme elävästä Mariesta ja\nhavaitsemme, ettei häntä olekaan murhattu -- kummassakin tapauksessa\nmenee vaivamme hukkaan, koska olemme tekemisissä sellaisen henkilön\nkuin herra G:n kanssa. Ainakin itsemme vuoksi, ellei oikeuden, meidän\nsenvuoksi on ensitöiksemme todettava ruumis identtiseksi kadonneen\nMarie Rogét'n kanssa.\n\n\"Yleisössä ovat L'Etoilin todisteet herättäneet suuresti luottamusta,\nja että lehti itse on vakuutettu niiden tärkeydestä, sen näkee siitä\ntavasta, millä se aloittaa erään aihetta käsitteleviä kirjoituksiaan.\n'Eräät päivän aamulehdistä', kirjoittaa lehti, 'puhuvat maanantaisen\nL'Etoilen vakuuttavasta artikkelista'. Minä puolestani olen sitä\nmieltä, ettei tuo artikkeli vakuuta mistään muusta kuin kirjoittajansa\nhyvästä tahdosta. Meidän pitäisi muistaa, että lehtiemme tehtävä\npikemminkin on herättää tunnelmaa ja olla pirteitä kuin edistää\ntotuuden asiaa. Jälkimmäinen tulee kysymykseen vain siinä tapauksessa,\nettä se on yhtäpitävä edellisen kanssa. Lehti, joka vain sopeutuu\nyleiseen mielipiteeseen, ei nauti minkäänlaista luottamusta yleisön\nkeskuudessa. Kansa pitää vain niitä syvämietteisinä, jotka väittävät\nvoimalla ja ponnella yleistä mielipidettä vastaan. Päättelytaidossa ja\nkirjallisuudessa saavuttaa epigrammi nopeimmin ja laajimmin\nhyväksymistä. Kummassakin sillä on pienin ansio.\n\n\"Tarkoitan tällä, että se seikka, että tuossa mielipiteessä on sekaisin\nepigrammia ja melodraamaa, se pikemminkin kuin mikään varsinainen\ntodennäköisyys on saanut L'Etoilen omaksumaan väitteen ja taannut sille\nsuosiollisen vastaanoton yleisön taholta. Tarkastelkaammepa lehden\ntodistusketjun tärkeimpiä kohtia, välttäen mikäli mahdollista\nalkutekstin hajanaisuutta.\n\n\"Kirjoittajan ensimmäisenä päämääränä on osoittaa, että sen lyhyen ajan\nvuoksi, joka oli kulunut Marien katoamisen ja uiskentelevan ruumiin\nlöydön välillä, tuo ruumis ei voi olla Marien. Hänen tehtävänsä on niin\nollen supistaa tämä aika mahdollisimman pieneksi. Tämä päämäärä\nmielessään hän ryntää eteenpäin pelkin otaksumin. 'On järjetöntä', hän\nsanoo, 'otaksua, että murha, jos hänet on murhattu, olisi tehty niin\npian, että murhaaja olisi voinut heittää ruumiin virtaan ennen\nkeskiyötä'. Me kysymme heti ja aivan yksinkertaisesti: 'Minkätähden?'\n\n\"Minkätähden on järjetöntä otaksua, että murha tehtiin viiden minuutin\nkuluessa sen jälkeen kuin tyttö oli poistunut äitinsä kodista?\nMinkätähden on järjetöntä otaksua, että murha tehtiin minä\npäivänhetkenä hyvänsä? Murhia on tehty kaikkina vuorokaudenaikoina.\nMutta jos murha olisi tehty jonakin hetkenä kello yhdeksästä\nsunnuntaiaamuna kello neljännestä vailla kahteentoista yöllä, olisi\njoka tapauksessa ollut aikaa 'heittää ruumis virtaan ennen keskiyötä'.\nTämä otaksuma merkitsee siis aivan samaa kuin väite, ettei murhaa\nolekaan tehty sunnuntaina, ja jos sallimme L'Etoilen olettaa sellaista,\nvoimme sallia sille mitä vapauksia tahansa. Se kappale, joka alkaa: 'On\njärjetöntä otaksua, että murha' j.n.e., lienee kuitenkin, vaikka se\nonkin painettu L'Etoileen tällaisen, todellisuudessa kirjoittajan\naivoissa kuulunut näin: 'On järjetöntä otaksua, että murha, jos hänet\non murhattu, olisi voitu tehdä niin pian, että murhaaja olisi voinut\nheittää ruumiin virtaan ennen keskiyötä, on järjetöntä, sanomme,\notaksua kaikkea tätä ja samalla kertaa olettaa (niinkuin olemme\npäättäneet tehdä), että ruumis on heitetty sinne vasta jälkeen\nkeskiyön' -- sinänsä aivan tarpeeksi epäjohdonmukainen ajatus, mutta ei\nihan niin mieletön kuin painettu.\n\n\"Jos aikomukseni olisi vain väitellä L'Etoilen todistelua vastaan,\nvoisin rauhallisesti jättää tuon lauseen omaan arvoonsa. Mutta ei ole\nkysymys L'Etoilesta, vaan totuudesta. Mainitsemallani lauseella on vain\nyksi merkitys, ja se on juuri se, jonka sanoin, mutta meidän tulee\nehdottomasti etsiä pelkkien sanojen takaa ajatus, jota niillä\nnähtävästi on yritetty ilmaista, joskin epäonnistuen. Kirjoittajan\ntarkoituksena oli sanoa, että olipa murha tehty mihin aikaan tahansa\nsunnuntaina tai sitä seuraavana yönä, ei ollut mahdollista, että\nmurhaaja olisi uskaltanut kantaa ruumista joelle ennen keskiyötä. Ja\njuuri tätä otaksumaa minä en hyväksy. Kirjoittaja edellyttää, että\nmurha tehtiin sellaisella paikalla ja sellaisissa olosuhteissa, että\noli välttämätöntä kantaa ruumis virralle. Mutta murhahan on voitu tehdä\nrannalla tai itse joella, ja silloin on katsottu parhaaksi heittää\nruumis veteen, olipa mikä vuorokaudenaika tahansa, koska se on ollut\nyksinkertaisin ja nopein tapa päästä siitä. Ymmärrät kai, etten väitä\nsitä luultavaksi enkä nimenomaan omaksi mielipiteekseni. Esitykseni ei\nkoske tosiasioita; minä haluan vain, että olet varuillasi koko\nL'Etoilen kuvauksen sävyn suhteen, ja koetan kiinnittää huomiosi\nsiihen, miten vähän se alun perin pysyy asiassa.\n\n\"Kun sanomalehti siten on määrännyt rajan, joka sopii sen edeltäpäin\nmuodostettuun mielipiteeseen, kun se on väittänyt, että jos löydetty\nruumis on Marien, olisi se voinut olla vain lyhyen aikaa vedessä, se\njatkaa:\n\n\"'Kokemus on osoittanut, että hukkuneiden ruumiit, samoin kuin\nvälittömästi väkivaltaisen kuoleman jälkeen veteen heitetyt,\ntarvitsevat kuudesta kymmeneen päivään joutuakseen siinä määrin\nhajoamistilaan, että nousevat pinnalle. Vaikka laukaisee kanuunankin\nhukkuneen yläpuolella ja ruumis silloin kohoaa pinnalle, vajoaa se\nuudestaan, ellei ole ollut vedessä ainakin viisi tai kuusi päivää.'\n\n\"Nämä väitteet ovat kaikki Pariisin lehdet vastaanottaneet vaieten,\nlukuunottamatta Le Moniteuria. Tämä lehti koettaa vain asettaa\nkyseenalaiseksi sen osan esitystä, joka koskee hukkuneiden ruumiita,\nmainitsemalla viisi tai kuusi tapausta, joissa hukkuneiksi tiedettyjen\nhenkilöiden ruumiit oli tavattu uiskentelemasta lyhyemmän ajan kuluttua\nkuin L'Etoilen mainitsema. Mutta on äärimmäisen epäjohdonmukaista\nryhtyä Le Moniteurin tavoin vastustamaan L'Etoilen yleistä väitettä\nluettelemalla joitakin yksityisiä tapauksia, jotka puhuvat sitä\nvastaan. Vaikka lehti olisi voinut mainita viiden sijasta viisikymmentä\nesimerkkiä ruumiista, jotka oli löydetty uiskentelemasta parin kolmen\npäivän kuluttua, olisi näitä viittäkymmentä tapausta hyvin voitu pitää\nvain poikkeuksina L'Etoilen säännöstä, kunnes itse sääntö olisi\nkumottu. Jos myöntää säännön oikeaksi (eikä Le Moniteur kiellä sitä,\nvaan pitää vain kiinni poikkeuksista), jää L'Etoilen todistelu täyteen\nvoimaansa, sillä tuo vastaväite haluaa vain asettaa kyseenalaiseksi,\noliko ruumis noussut pinnalle kolmea päivää lyhyemmässä ajassa; ja tätä\nkysymystä on L'Etoilen edullista pitää vireillä siksi kunnes se on\nsaanut tarpeeksi paljon yhtä lapsellisesti suoritettuja todistuksia\npäinvastaisesta säännöstä.\n\n\"Niinkuin huomaat, olisi kaikkinainen arvostelu, jos sellaiseen\nhaluaisi ryhtyä, tässä tapauksessa kohdistettava itse sääntöön, ja\nsenvuoksi on meidän tutkittava, millä se on perusteltu. Ihmisruumis ei\nyleensä ole paljon kevyempi eikä myöskään paljon raskaampi Seinen\nvettä, s.o. ihmisruumiin paino on normaalitilassa kutakuinkin yhtä\nsuuri kuin sen vesimäärän paino, jonka se syrjäyttää. Paksujen ja\nlihavien sekä hentoluustoisten henkilöiden ruumis on suhteellisesti\nkevyempi kuin laihojen henkilöiden, jotka ovat varustettuja isommalla\nluumassalla, ja samoin ovat naiset kevyempiä kuin miehet; sitäpaitsi\nvaikuttaa jokiveden ominaispainoon meren vuoksi ja luode. Mutta jos\njättää tämän seikan huomioonottamatta, voi sanoa, että perin harvat\nihmisruumiit voisivat itsestään vajota makeaankaan veteen. Melkein\nkuka hyvänsä, joka putoaa veteen, voi uiskennella, jos vain sallii\nveden painon päästä tasapainoon hänen omansa kanssa, t.s. jos\nantaa mahdollisimman suuren osan ruumistaan vaipua veden alle.\nUimataidottomalle henkilölle on pysty asento sopivin, niinkuin kuivalla\nmaalla, mutta pää vahvasti taaksepäin taivutettuna ja veteen upotettuna\nja vain suu ja nenä pinnan yläpuolella. Tällaisessa asennossa huomaamme\nkelluvamme helposti ja minkäänlaisitta ponnistuksitta; mutta on\nkuitenkin selvää, että ruumis ja syrjäytetty vesimäärä ovat juuri ja\njuuri tasapainossa ja että pikkuseikka voi horjahduttaa sen. Jos esim.\nkohottaa kätensä pinnan yläpuolelle ja menettää siten vastaavan\nvesimäärän tuen, riittää tämä painamaan koko pään veden alle, kun taas\npienenkin puupalan avulla voi pitää päätä pystyssä, niin että voi\nkatsella ympärilleen. Kun nyt uimataidoton koettaessaan pysytellä\npinnalla lakkaamatta kohottelee käsiään ja koettaa pitää päätä\ntavallisessa pystyssä asennossaan, on siitä seurauksena, että suu ja\nnenä joutuvat veden alle ja hän saa vettä keuhkoihinsa; paljon sitä\npääsee myöskin vatsaan, ja koko ruumis käy raskaammaksi, koska ilma,\njoka aikaisemmin täytti nuo ontelot, on vaihtunut raskaampaan veteen.\nTämä painoero on yleensä tarpeeksi suuri saadakseen ruumiin vajoamaan,\nmutta se ei tepsi henkilöihin, joilla on pieni luusto ja tavaton määrä\nlihaa ja rasvaa. Sellaiset uiskentelevat vielä hukuttuaankin.\n\n\"Ruumis, joka on joen pohjassa, pysyy siellä, kunnes sen paino tavalla\ntai toisella käy pienemmäksi kuin syrjäytetyn vesimäärän. Tämä muutos\naiheutuu mätänemisestä tai jostakin muusta sellaisesta. Mätänemisessä\nsyntyy kaasua, joka paisuttaa solukudokset ja kaikki ontelot ja\naikaansaa tuon pöhöttyneen ulkonäön, joka herättää kauhua. Kun tuo\npaisuminen on jatkunut niin kauan, että ruumiin tilavuus on kasvanut\nvastaavatta painolisättä, käy sen paino pienemmäksi kuin syrjäytetyn\nvesimäärän, ja se kohoaa heti pinnalle. Mutta mätäneminen riippuu\nlukemattomista seikoista, moninaiset asianhaarat vaikuttavat siihen\nkiihdyttävästi tai hidastuttavasti, niinkuin esim. vuodenajan\nlämpimyys, veden mineraali- ja epäpuhtauspitoisuus, sen syvyys ja\nvirtaavaisuus, ruumiin lämpötila ja terveydentila ennen kuolemaa. On\nniin ollen selvää, ettemme voi ehdottoman varmasti määrätä aikaa, jonka\nkuluessa ruumis mätänemisprosessin vuoksi nousee pinnalle. Eräissä\nolosuhteissa se voi tapahtua tunnin kuluessa, eräissä sitä ei ollenkaan\ntapahdu. Visseissä kemikalialiuoksissa voidaan eläinorganismi säilyttää\nikuisiksi ajoiksi mätänemiseltä -- sellainen on esim. elohopeakloridi.\nMutta riippumatta mätänemisestä ilmenee vatsassa usein kasvisainesten\nkäymisestä (tai muissa onteloissa muista syistä) johtuva\nkaasumuodostus, riittävä aiheuttamaan pöhöttymisen, joka voi kohottaa\nruumiin pinnalle. Kanuunanlaukauksen vaikutus johtuu yksinomaan\ntärähdyksestä, joko siten, että se vapauttaa ruumiin sitä ympäröivästä\nmudasta ja liejusta ja päästää sen sillä tavoin kohoamaan ylöspäin, kun\nse toisista syistä on tullut siihen kykeneväksi, tai se saa joissakin\nmätänemistilassa olevissa osissa solukudoksen ratkeamaan, jolloin\nontelot paisuvat kaasusta.\n\n\"Kun tällä tavoin olemme tehneet itsellemme selväksi koko aiheen\ntieteellisen teorian, on helppo sen nojalla punnita L'Etoilen\nväitteitä. 'Kokemus on osoittanut', sanoo tämä lehti, 'että hukkuneiden\nruumiit, samoin kuin välittömästi väkivaltaisen teon jälkeen veteen\nheitetyt, tarvitsevat kuudesta kymmeneen päivään joutuakseen siinä\nmäärin hajoamistilaan, että nousevat pinnalle. Vaikka laukaisee\nkanuunankin hukkuneen yläpuolella ja ruumis silloin kohoaa pinnalle,\nvajoaa se uudestaan, ellei ole ollut vedessä ainakin viisi tai kuusi\npäivää.\n\n\"Koko tämän lausunnon täytyy nyt ehdottomasti tuntua meistä oikealta\nepäjohdonmukaisuuden ja hajanaisuuden kummitukselta. Kokemus ei osoita,\nettä 'hukkuneiden ruumiit' tarvitsevat kuudesta kymmeneen päivään\nkohotakseen pinnalle hajoamisprosessin vuoksi. Sitäpaitsi, jos ruumis\non noussut pinnalle kanuunanlaukauksen vaikutuksesta, niin se ei vajoa,\nennenkuin mätäneminen on mennyt niin pitkälle, että kehittynyt kaasu on\nvoinut poistua. Mutta tahdonpa kiinnittää huomiosi siihen eroon, mikä\non 'hukkuneiden ruumiilla' ja henkilöillä, jotka on 'heitetty veteen\nvälittömästi väkivaltaisen kuoleman jälkeen'. Vaikka myöntääkin eron\nolemassaolon, kirjoittaja kuitenkin lukee ne kaikki samaan luokkaan.\nOlen osoittanut, mistä johtuu, että hukkuneen ihmisen ruumis käy\nraskaammaksi kuin syrjäytetty vesimäärä, ja ettei se lainkaan olisi\nvajonnut, ellei asianomainen henkilö olisi kohotellut käsiään pinnan\nyläpuolelle ja niellyt vettä yrittäessään hengittää vedessä -- jolloin\nsitä on tunkeutunut ilman sijaan keuhkoihin. Mutta näitä kädenliikkeitä\nja hengenvetoja ei voi ilmetä kuolleessa ruumiissa, joka on 'heitetty\nveteen välittömästi väkivaltaisen kuoleman jälkeen'. Senvuoksi\njälkimmäisessä tapauksessa vanhan säännön mukaan ruumis ei vajoa\nlainkaan, tosiasia, josta L'Etoile nähtävästi ei tiedä mitään. Kun\nhajoaminen on edistynyt melko pitkälle ja liha on suurimmalta osalta\nirtautunut luista, silloin se kyllä vajoaa, mutta ei ennemmin.\n\n\"Ja mitäpä me nyt teemme sellaisella todistuksella, että löydetty\nruumis ei voinut olla Marie Rogét'n, koska se oli löydetty\nuiskentelemasta jo kolmen päivän kuluttua hänen katoamisestaan? Jos\nhänet olisi hukutettu, ei hän ollen nainen koskaan olisi vajonnut, tai\njos olisi vajonnut, hän olisi kohonnut pinnalle kahdenkymmenenneljän\ntunnin kuluessa. Mutta kukaan ei otaksu hänen hukkuneen, ja jos hän oli\nkuollut, ennenkuin hänet heitettiin veteen, olisi hänen ruumiinsa voitu\nlöytää uiskentelemasta milloin hyvänsä jälkeenpäin.\n\n\"'Jos ruumista', sanoo L'Etoile, 'sillä tavoin pahoinpideltynä, olisi\npidetty maissa tiistaiyöhön asti, olisi rannalta löydetty joitakin\njälkiä murhaajista'. Tässä kohden on aluksi vaikeata käsittää\nkirjoittajan tarkoitusta. Hän aikoo edeltäkäsin raivata tieltään\nseikan, jonka luulee häiritsevän teoriaansa, nimittäin sen, että ruumis\nolisi jäänyt rannalle kahdeksi päiväksi ja mädännyt sinä aikana\nnopeasti, nopeammin kuin jos olisi ollut vedessä. Hän otaksuu, että jos\nasianlaita olisi ollut niin, olisi se voinut kohota pinnalle\nkeskiviikkona, ja ajattelee, että vain sellaisessa tapauksessa olisi\nsiten voinut käydä. Hän on senvuoksi halukas todistamaan, että se ei\nollut jäänyt rannalle, sillä siinä tapauksessa 'olisi rannalta löydetty\njälkiä murhaajista'. Otaksun, että sinä hymyilet tuolle päätelmälle. Et\nvoi käsittää, miten ruumiin rannalla lojuminen voisi lisätä murhaajien\njättämiä jälkiä. En minäkään.\n\n\"'Ei myöskään tunnu uskottavalta', jatkaa lehti, 'että roistot, jotka\novat tehneet sellaisen murhan kuin tässä otaksutaan, olisivat\nheittäneet ruumiin virtaan asettamatta siihen upottavaa painoa, kun\nsellainen varovaisuustoimenpide olisi ollut niin helposti\nsuoritettavissa'. Katsohan, miten naurettava ajatussekaannus: ei\nkukaan, ei edes L'Etoile väitä, ettei löydettyä ruumista olisi\nmurhattu. Väkivallan jäljet ovat selvät. Todistelijamme tarkoituksena\non vain osoittaa, ettei tuo ruumis ole Marien. Hän tahtoo todistaa,\nettei Marieta ole murhattu, eikä sitä, ettei tuota ruumista olisi\nmurhattu. Hänen huomautuksensa todistaa kuitenkin vain jälkimmäistä.\nSiinähän on ruumis, johon ei ole kiinnitetty mitään painoa; jos\nmurhaajat olisivat heittäneet sen veteen, eivät he olisi unohtaneet\ntätä varovaisuustoimenpidettä; se ei siis ollut murhaajien heittämä.\nSiinä kaikki, mikä on todistettu, jos ylimalkaan mitään on todistettu.\nIdenttisyyskysymykseen ei ole lainkaan kajottu, ja L'Etoile on nähnyt\npaljon vaivaa vain kieltääkseen sen, mitä vähän aikaisemmin oli\nmyöntänyt. 'Olemme täysin vakuutetut siitä', se sanoo, 'että löydetty\nruumis oli murhatun naisen'.\n\n\"Eikä tämä ole ainoa kohta tässäkään kirjoitelmansa osassa, missä\nkirjoittaja puhuu tahallaan itseään vastaan. Hänen ilmeinen\ntarkoituksensa on, niinkuin jo olen sanonut, tehdä Marien katoamisen ja\nruumiin löydön välinen aika mahdollisimman pieneksi. Kuitenkin\nhuomaamme hänen pitävän kiinni siitä, ettei kukaan ole nähnyt häntä sen\njälkeen kuin hän lähti äitinsä kodista. 'Ei ole mitään todistuksia\nsiitä', hän sanoo, 'että Marie Rogét olisi ollut elävien joukossa kello\nyhdeksän jälkeen sunnuntaina kesäkuun 22 p:nä!' Hänen olisi toki\npitänyt jättää kajoamatta tähän seikkaan, sillä jos joku tiettävästi\nolisi nähnyt Marien maanantaina tai tiistaina, olisi puheenalainen aika\nsuuresti pienentynyt, ja hänen ajatuksenjuoksunsa mukaan siis myöskin\nsen seikan todennäköisyys, että ruumis olisi grisetin. Mutta on\nhuvittavaa nähdä, miten L'Etoile korostaa tuon tosiasian merkitystä\nsiinä varmassa vakaumuksessa, että se tukee lehden yleistä\ntodistusketjua.\n\n\"Luehan nyt uudelleen se osa todistelua, jossa selostetaan, mistä\nBeauvais tunsi ruumiin. Mitä käsivarren ihokarvoihin tulee, on L'Etoile\nväärentänyt todistuksen. Ellei ole idiootti, ei herra Beauvais ole\nvoinut väittää tuntomerkiksi sitä seikkaa, että ruumiin käsivarressa\noli ihokarvoja. Kaikissa käsivarsissa on ihokarvoja. L'Etoilen sanonnan\nylimalkaisuus on todistajan esityksen vääristelyä. Hän on varmasti\npuhunut jostakin noiden ihokarvojen omituisuudesta. Niillä lienee ollut\njokin erikoinen väri, tiheys, pituus tai asema.\n\n\"'Hänen jalkansa', jatkaa lehti, 'oli pieni; sellaisia jalkoja on\ntuhansia. Hänen sukkanauhansa ei lainkaan kelpaa todistukseksi eivätkä\nmyöskään kengät, sillä kenkiä ja sukkanauhoja myydään joukoittain.\nSamaa voi sanoa hatun kukista. Herra Beauvais erikoisesti korostaa sitä\nseikkaa, että sukkanauhan solkea oli siirretty taaksepäin nauhan\nlyhentämiseksi. Se ei todista mitään, sillä useimmat naiset eivät halua\nkoetella sukkanauhoja myymälässä, vaan ostavat mieluummin umpimähkään\nparin ja muuttavat ne kotona sopivan pituisiksi. Tässä kohden on vaikea\nuskoa kirjoittajan tarkoittavan täyttä totta. Jos herra Beauvais\netsiessään Marien ruumista oli löytänyt ruumiin, joka oli samankokoinen\nja samannäköinen kuin kadonnut tyttö, saattoi hän (kiinnittämättä\nlainkaan huomiota vaatetukseen) huoletta katsoa onnistuneensa. Jos hän\nlisäksi oli havainnut käsivarren ihokarvoissa omituisuuden, jonka oli\nhuomannut Mariella hänen eläessään, niin hänen arvelunsa todennäköisyys\nkasvoi samassa suhteessa kuin tuo tunnusmerkki oli omituinen tai\nharvinainen. Jos Mariella oli pienet jalat ja ruumiilla samoin, ei sen\nseikan todennäköisyys, että ruumis oli Marien, kasvanut aritmeettisessa\nvaan geometrisessa eli moninkertaistuvassa sarjassa. Liitä tähän vielä\nkengät, jollaisia hän tiettävästi käytti samana päivänä, jolloin\nkatosi, niin vaikka noita kenkiä myytäisiinkin joukoittain, on\ntodennäköisyys kasvanut varmuuden rajalle. Seikka, joka sinänsä ei\nriittäisi todistamaan identtisyyttä, käy mitä varmimmaksi\ntodistukseksi, kun se joutuu vahvistamaan toisiin todistuksiin\npohjautuvaa arvelua. Jos vielä hatun kukat ovat samanlaiset kuin ne,\njotka kadonneella oli ollut, emme tarvitse enää enempää todistuksia.\nYhdenkin kukan yhtäläisyys riittäisi, entä sitten, jos niitä on kaksi,\nkolme tai useampia? Jokainen lisätodistus saattaa arvelun monin verroin\nvarmemmaksi; ne eivät ole tavallisia todistuksia, vaan sata- ja\ntuhatkertaistaneita. Jos nyt vielä kuolleen sukkanauhat ovat\nsamanlaiset kuin elävän, on melkein järjetöntä jatkaa. Mutta nämä\nsukkanauhat on tavattu kiristettyinä, siten että solkea oli siirretty\ntaaksepäin, aivan niinkuin Marie oli kiristänyt omiaan vähän ennen kuin\nlähti kotoa. Se, joka nyt vielä epäilee, on hullu, tai hän\nteeskentelee. Se seikka, että L'Etoile väittää tällaisen sukkanauhojen\nlyhentämisen olevan tavallista, osoittaa vain, miten itsepäisesti se\ntahtoo pitää kiinni erehdyksestään. Sukkanauhojen venyväisyys jo\nsinänsä todistaa, että niiden lyhentäminen on epätavallista. Kun ne\nkerran on tehty sellaisiksi, että venyvät ja kutistuvat itsestään,\ntarvitsee niitä tietysti hyvin harvoin erikoisesti asetella. Oli\nvarmaan pelkkä sattuma, että Marien sukkanauhoja täytyi tuolla tavoin\nkiristää. Se yksin olisi riittänyt todistamaan identtisyyden. Mutta\nruumiilla ei havaittu olevan vain kadonneen tytön sukkanauhoja eikä\nvain hänen kenkiään eikä vain hänen hattuaan ja hattukukkiaan eikä vain\nhänen jalkojaan eikä vain hänelle ominaista ihokarvamuodostusta\nkäsivarressa eikä vain hänen kokoaan ja yleensä ulkonäköään, vaan sillä\noli kaikki nämä tuntomerkit yht'aikaa. Jos voitaisiin osoittaa, että\nL'Etoilen toimittaja siitä huolimatta todellakin epäili, ei pitäisi\nolla vaikeata saada hänen aivonsa lääkärin tarkastettaviksi. Hänen\nmielestään on ollut hienoa matkia kinastelevia asianajajia, jotka taas\nenimmältä osalta tyytyvät jäljittelemään tuomioistuinten muodollisia\nsäädöksiä. Tahdon tässä huomauttaa, että monet seikat, mitä\ntuomioistuin ei hyväksy todistuksiksi, ovat valistuneelle kaikkein\nparhaita. Sillä tuomioistuin, joka pyrkii päämäärään nojaten yleisiin\ntodistusperiaatteisiin -- tunnustettuihin ja kirjoihin vietyihin\nperiaatteisiin -- pidättyy sellaisesta ylellisyydestä, että\ntarkastelisi erikoisia syitä. Tällainen sitkeä periaatteessa\nriippuminen, sulkien jyrkästi pois kaikki poikkeukset, jotka voisivat\njoutua sen kanssa ristiriitaan, on useimmissa tapauksissa varma keino\npäästä siihen totuuteen, joka voidaan saavuttaa hyvin pitkän ajan\nkuluessa. Menettely on siis suurin piirtein katsoen perusteltua, mutta\ntämä ei estä, että se muutamissa tapauksissa voi johtaa suuriin\nerehdyksiin.\n\n\"Mitä Beauvais'hen kohdistettuihin syytöksiin tulee, olet varmaan\nheti taipuvainen hylkäämään ne. Olet jo päässyt selville tuon kunnon\nmiehen luonteesta. Hän on hätikkö, kovin puuhailevainen ja\nniukkajärkinen. Kuka hyvänsä, jolla on sellainen luonne, voi todella\nkiihtyessään käyttäytyä sillä tavoin, että herättää epäilyä\nrikkiviisaissa ja epäluuloisissa. L'Etoilen kirjoittaja oli\n(niinkuin sinun muistiinpanoistasi näkyy) käynyt muutaman kerran\nhenkilökohtaisesti herra Beauvais'n luona, ja tämä oli herättänyt\nhänessä vastenmielisyyttä, kun uskalsi ajatella, että ruumis\nkirjoittajan teoriasta huolimatta sittenkin oli Marien. 'Hän pysyy\nväitteessään, että ruumis on Marien', sanoo lehti, 'mutta ei voi\nmillään uusilla todistuksilla niiden lisäksi, jotka jo olemme\nmaininneet, saada muita uskomaan sitä'. Kiinnittämättä nyt huomiota\nsiihen, että vankempia todistuksia, millä 'saada muut uskomaan', ei\nmilloinkaan olisi voitu esittää, sietää huomauttaa, että saattaa varsin\nhyvin ymmärtää, että jollakin tällaisessa tapauksessa voi olla\nmielipide, vaikk'ei hän pysty esittämään yhtäkään perustetta\nsellaiselle, joka ei ole asiaan perehtynyt. Mikään ei ole\nepämääräisempää kuin yksilöllisen identtisyyden vaikutelma. Jokainen\ntuntee naapurinsa, mutta aniharva pystyy selittämään, minkä perusteella\nhänet tuntee. L'Etoilen kirjoittajalla ei ole minkäänlaista oikeutta\npaheksua herra Beauvais'n vaistomaista uskoa.\n\n\"Nuo epäluuloja herättäneet seikat selittää paljon paremmin se\notaksuma, että mies on romanttinen hätikkö, kuin että hän, niinkuin\nkirjoittaja tahtoo vihjata, olisi rikoksellinen. Jos hyväksymme tämän\nhyväntahtoisemman tulkinnan, voimme vaikeudetta selittää tuon\navaimenreiässä olleen ruusun, Marie-nimen paperilipulla, 'miespuolisten\nsukulaisten tieltä työntämisen', 'haluttomuuden näyttää heille\nruumista', kehoituksen rouva B:lle, 'ettei tämä sanoisi santarmille\nmitään, ennenkuin hän (Beauvais) tuli takaisin' ja vihdoin hänen\nilmeisen päätöksensä 'hoitaa yksin kaikki'. Minun käsittääkseni\nBeauvais varmasti oli Marien ihailijoita, tämä keimaili hänelle, ja hän\nolisi mielellään suonut, että hänellä olisi luultu olevan tytön täysi\nystävyys ja luottamus. En tahdo tässä ryhtyä tarkemmin penkomaan tuota\nasiaa, ja kun todistukset eittämättömästi kumoavat L'Etoilen väitteen\näidin ja sukulaisten välinpitämättömyydestä -- joka ei olisi ollut\nsopusoinnussa sen olettamuksen kanssa, että he uskoivat ruumiin olevan\nMarien -- jatkamme nyt niinkuin identtisyyskysymys olisi ratkaistu\nmeidän täydeksi tyydytykseksemme.\"\n\n\"Entä mitä arvelet Le Commercielin otaksumista?\" kysyin.\n\n\"Ne ansaitsevat paljon enemmän huomiota kuin kaikki muu, mitä asiasta\non kirjoitettu. Päätelmät ovat loogillisia ja teräviä. Mutta premissit\nnojaavat ainakin kahdessa kohdassa epätäydellisiin havaintoihin. Le\nCommerciel tahtoo tehdä uskottavaksi, että Marie on joutunut joidenkin\nalhaisten roistojen kynsiin lähellä kotiaan. 'On mahdotonta', se\nselittää, 'että niin tunnettu henkilö kuin tämä nuori nainen olisi\nvoinut kulkea niin pitkän matkan kenenkään näkemättä häntä'. Niin\najattelee henkilö, joka on asunut Pariisissa kauan -- julkisuuden mies,\njonka vaellukset kaupungissa enimmäkseen ovat rajoittuneet yleisten\nvirastojen seuduille. Hän tietää, että hän hyvin harvoin sivuuttaa\nvirastosta lähdettyään kymmenkuntaa poikkikatua niin ettei häntä\ntunnettaisi ja tervehdittäisi, ja ollen selvillä tuttavapiirinsä\nlaajuudesta hän vertaa itseään siinä suhteessa hajuvesityttöön, ei\nhuomaa erikoisen suurta eroa ja tekee ilman muuta sen johtopäätöksen,\nettä tämäkin tapaa kävelyillään yhtä tiheään henkilöitä, jotka tuntevat\nhänet. Näin voisi käydä vain siinä tapauksessa, että tytön vaellukset\nolisivat yhtä muuttumattoman säännölliset ja tapahtuisivat\nsamanlaatuisella rajoitetulla alueella kuin hänen. Hän kulkee\nmäärätunteina pienessä piirissä, missä on runsaasti ihmisiä, jotka\nhuomaavat hänet sen vuoksi että hänellä on samantapainen toimi kuin\nheilläkin. Marien kävelymatkat lienevät yleensä olleet vaihtelevaisia.\nVarsinkin tässä tapauksessa on pidettävä erikoisen uskottavana, että\nhän valitsi tien, joka kokonaan poikkesi hänen tavanmukaisesta\nreitistään. Le Commercielin tekemä vertailu pitäisi paikkansa vain\nsiinä tapauksissa, että molemmat olisivat kulkeneet koko kaupungin\nläpi. Edellyttäen, että heillä on yhtä suuri tuttavapiiri, olisi\nsilloin myöskin ollut todennäköistä, että he olisivat tavanneet\nkutakuinkin yhtä monta tuttavaa. Minun mielestäni ei ole vain\nmahdollista, vaan aivan selvääkin, että Marie on johonkin aikaan\npäivästä voinut kävellä tätinsä luo kohtaamatta kadulla ainoatakaan\ntuttua. Kun tätä kysymystä sinänsä tarkastelee, on aina muistettava,\nmiten suuri ero on Pariisin tunnetuimmankin henkilön tuttavapiirillä ja\nkoko Pariisin väestöllä.\n\n\"Mutta annoimmepa Le Commercielin väitteelle miten suuren arvon\nhyvänsä, se huomattavasti pienenee, kun otamme tarkastaaksemme\nvuorokaudenajan, jolloin tyttö meni ulos. 'Kadut olivat täynnä väkeä,\nkun hän lähti ulos', selittää lehti. Niin ei ollut. Se tapahtui kello\nyhdeksän aamulla. No niin, kadut ovat täynnä väkeä kello yhdeksän\naamulla kaikkina päivinä paitsi sunnuntaisin, se on totta. Sunnuntaisin\nihmiset siihen aikaan suurimmaksi osaksi pysyvät asunnoissaan ja\nvalmistautuvat lähtemään kirkkoon. Kukaan tarkkailija ei ole voinut\nolla huomaamatta, miten tavattoman aution näköinen kaupunki on\npyhäaamusin kahdeksan ja kymmenen välillä. Kymmenestä yhteentoista\nkadulla kyllä on runsaasti väkeä, mutta ei niin aikaisin kuin lehti\nväittää.\n\n\"Eräs toinenkin Le Commercielin havainnoista tuntuu virheelliseltä.\n'Kaistale tyttöparan alushametta', se sanoo, 'kahden jalan pituinen ja\nyhden levyinen, oli irroitettu ja sidottu leuan alle niskan ympäri,\nluultavasti huutojen tukahduttamiseksi. Sen olivat tehneet miehet,\njotka eivät käytä nenäliinaa.' Missä määrin tämä ajatus on perusteltu,\nsiitä otamme myöhemmin selon, mieltäni kiinnittää nyt vain se, että\nkirjoittaja 'miehillä, jotka eivät käytä nenäliinaa' tarkoittaa\nkaikkein alimman luokan roistoja. Itse asiassa juuri sellaisilta tapaa\naina nenäliinan, silloinkin kuin heillä ei ole paitaa. Sinulla on kyllä\nollut tilaisuutta havaita, miten välttämättömäksi nenäliina viime\naikoina on käynyt varsinaisille rentuille.\"\n\n\"Entä mitä meidän on ajateltava Le Soleilin artikkelista?\"\n\n\"Että on suuri vahinko, ettei sen kirjoittaja ole syntynyt\npapukaijaksi, jollaisena hän olisi parasta laatua. Hän on vain\ntoistanut kaikki ajatukset, joita yleisö jo on jauhanut, ja kerännyt ne\nkiitettävällä huolellisuudella eri lehdistä. Tavarat 'olivat ilmeisesti\nolleet siellä ainakin kolme tai neljä viikkoa', hän sanoo, 'ja on niin\nollen varmaa, että on löydetty paikka, jossa tuo hirveä näytelmä\nnäyteltiin'. Le Soleilin mainitsemat tosiasiat eivät suinkaan voi\nkarkoittaa omia epäilyksiäni tässä suhteessa, ja me tulemme myöhemmin\ntoisessa yhteydessä tutkimaan niitä tarkemmin.\n\n\"Toistaiseksi meidän on tutkittava muita seikkoja. Olet varmaan pannut\nmerkille, miten tavattoman huolimattomasti ruumis on tarkastettu. Sen\nidenttisyys on tietysti ratkaistu, mutta eräistä toisista asioista\nolisi myöskin pitänyt ottaa selko. Oliko ruumis jollakin tavoin\nryöstetty? Oliko vainajalla kotoa lähtiessään joitakin koruja yllään?\nJos oli, oliko hänellä vielä silloin kuin hänet löydettiin? Näihin\ntärkeisiin kysymyksiin ei todistajain lausunnoissa ollenkaan kajota, ja\ntoisiakin yhtä tärkeitä on kokonaan sivuutettu. Meidän täytyy itsemme\nottaa niistä selko. S:t Eustachen asia on tarkastettava uudelleen. Minä\nen epäile häntä henkilökohtaisesti, mutta meidän on meneteltävä\njärjestelmällisesti. Meidän on hankittava varmuus siitä, että ne\ntiedot, jotka hän antoi edesottamuksistaan tuona sunnuntaina, ovat\nluotettavia. Senkaltaiset ilmoitukset johtavat helposti erehdyksiin.\nEllei niiden suhteen ole mitään muistutettavaa, jätämme S:t Eustachen.\nHänen itsemurhansa voi olla vahvistuksena epäluulolle, jos nuo tiedot\nhavaitaan vääriksi, mutta muussa tapauksessa se ei ole lainkaan\nvaikeasti selitettävä seikka eikä niin tärkeä, että pakoittaisi meidät\npoikkeamaan tavallisen tutkimuksen tieltä.\n\n\"Sillä tiellä, jota nyt ehdotan, jätämme sikseen murhenäytelmän\nsisäiset suhteet ja kiinnitämme kaiken huomiomme ulkonaisiin ilmiöihin.\nTällaisissa tutkimuksissa on hyvin yleisenä virheenä, että tutkimus\nrajoitetaan ehdottomasti silmäänpistäviin asioihin, halveksien kokonaan\nsivuseikkoja. Tuomioistuinten huono tapa on supistaa todistukset ja\nkeskustelu selvästi ilmitulleen rajoihin. Kokemus kuitenkin osoittaa,\nja tosi filosofi on aina osoittava, että suuri osa totuutta, kenties\nsuurin, tulee hämärästä. Tämän periaatteen hengessä, jos kohta ei aivan\nkirjaimellisesti sen mukaan, moderni tiede on päättänyt laskelmissaan\nottaa arvaamattoman tekijän huomioon. Mutta ehkä et ymmärrä minua.\nInhimillisen tietämisen historia osoittaa niin ehdottomasti meidän\nsaavan kiittää tilapäisiä, sattumalta esiintulleita sivuseikkoja\nuseimmista ja arvokkaimmista keksinnöistämme, että on lopulta käynyt\nvälttämättömäksi jokaisessa tulevain parannusten laskelmassa jättää ei\nainoastaan suuri, vaan suurin tila keksinnöille, jotka syntyvät\nsattumalta ja ovat aivan ulkopuolella kaiken sen rajojen, mitä\nsäännönmukaisesti voi odottaa. Filosofian tehtävänä ei enää ole\nsuunnitella tulevaisuutta sen perusteella, mikä on ollut. Myönnetään,\nettä tilapäistekijät ovat osana perustassa. Me teemme sattumasta\nlaskelmaa. Me alistamme arvaamattomat ja aavistamattomat seikat\nmatemaattisten kaavojen alaisiksi.\n\n\"Toistan, että suurin osa totuudesta on faktillisesti tullut\nsivuseikoista, ja tämän periaatteen hengessä tahdon puheenalaisessa\ntapauksessa kääntää huomion siitä poljetusta ja tähän asti\nhedelmättömästä alueesta, jonka tapaus sinänsä tarjoaa, niihin\nsamanaikaisiin seikkoihin, jotka ympäröivät sitä. Sillävälin kuin sinä\nhankit tietoosi, ovatko todistajain lausunnot luotettavia, toimeenpanen\nminä yleisemmän sanomalehtien tarkastuksen kuin sinun tekemäsi.\nToistaiseksi olemme vasta tiedustelleet maaperää tutkimusta varten,\nmutta olisi todella ihmeellistä, ellei sellainen huomattavimpien\nlehtien yleistarkastus, jota nyt ehdotan, varusta meitä joillakin\nsopivilla lähtökohdilla tutkimusten suunnan määräämiseksi.\"\n\nSeuraten Dupinin neuvoa tarkastin huolellisesti todistajain lausunnot.\nSeurauksena oli kuitenkin vain, että tulin vakuutetuksi niiden\ntodenmukaisuudesta ja niin ollen myös S:t Eustachen syyttömyydestä.\nSillävälin luki ystäväni rivi riviltä kaikkia lehtiä, mikä minusta\ntuntui turhantarkalta ja tarkoituksettomalta työltä. Viikon kuluttua\nhän asetti eteeni seuraavat otteet:\n\n\"Suunnilleen kolme ja puoli vuotta sitten herätti samaisen Marie\nRogét'n katoaminen herra Le Blancin hajuvesimyymälästä Palais Royalista\nhyvin samantapaista huomiota. Viikon kuluttua hänet kuitenkin nähtiin\njälleen myyntipöytänsä takana yhtä terveenä kuin ennenkin, ellei ota\nhuomioon, että hän oli hiukan kalpea, mikä ei ollut hänessä aivan\ntavallista. Herra Le Blanc ja Marien äiti ilmoittivat, että hän oli\nkäynyt maalla jonkun ystävän luona, ja asia unohdettiin pian.\nOtaksumme, että hänen nykyinen poissaolonsa on samanlainen oikku ja\nettä viikon tai mahdollisesti kuukauden kuluttua näemme hänet jälleen\nkeskuudessamme.\" Iltalehti, maanantaina kesäkuun 23 p:nä.\n\n\"Muuan iltalehti muistuttaa eilen siitä, että neiti Rogét kerran\naikaisemmin on salaperäisellä tavalla kadonnut. Tiedetään, että hän sen\nviikon aikana, jonka oli poissa Le Blancin myymälästä, seurusteli erään\nnuoren meriupseerin kanssa, joka on hyvin tunnettu kevytmielisistä\nelämäntavoistaan. Arvellaan, että tilapäinen epäsopu sai hänet silloin\npalaamaan kotiin. Tiedämme nimeltä tuon Lotharion, joka tällä hetkellä\nasuu Pariisissa, mutta kartamme helposti ymmärrettävistä syistä\ntekemästä sitä yleisesti tunnetuksi.\" Le Mercurie, tiistaiaamuna\nkesäkuun 24 p:nä.\n\n\"Mitä pöyristyttävin rikos tehtiin toissapäivänä kaupungin lähistöllä.\nMuuan herra, joka oli kävelyllä vaimonsa ja tyttärensä kanssa, pyysi\nkuutta nuorta miestä, jotka soutelivat toimettomina edestakaisin\nlähellä Seinen rantaa, viemään hänet seurueineen joen poikki. Päästyään\ntoiselle rannalle nuo kolme matkustajaa poistuivat ja olivat päässeet\nniin pitkälle, ettei venettä enää näkynyt, kun tytär huomasi, että oli\nunohtanut päivänvarjonsa. Kun hän palasi sitä hakemaan, kävi joukkio\nhäneen käsiksi, hänen suuhunsa pantiin kapula, hänelle tehtiin\nväkivaltaa ja laskettiin vihdoin maihin, lähelle sitä kohtaa, missä hän\nalun perin oli noussut veneeseen vanhempiensa kanssa. Roistot ovat\ntoistaiseksi päässeet karkuun, mutta poliisi on heidän jäljillään,\nlieneepä jo saanut muutaman heistä kiinnikin.\" Aamulehti, kesäkuun 25\np:nä.\n\n\"Olemme saaneet pari ilmoitusta, joissa yritetään todistella Mennais\n[Mennais oli niitä, jotka ensin oli epäiltyinä vangittu, mutta sitten\ntodistusten puutteessa vapautettu] syypääksi äskettäin tehtyyn murhaan,\nmutta kun tämä herra laillisen tutkinnon nojalla on täydellisesti\nvapautettu ja kun kirjeenvaihtajiemme tiedonannot osoittivat enemmän\nasianharrastusta kuin syvämietteisyyttä, katsomme parhaaksi jättää ne\njulkaisematta.\" Aamulehti, kesäkuun 28 pnä.\n\n\"Olemme saaneet, nähtävästi eri tahoilta, joitakin hyvin kirjoitettuja\ntiedoituksia, jotka tuntuvat viittaavan siihen, että onneton Marie\nRogét olisi joutunut jonkin tuollaisen roistojoukkion uhriksi, jotka\nsunnuntaisin tekevät kaupungin ympäristöt vaarallisiksi. Olemme\nehdottomasti samaa mieltä ja koetamme vast'edes järjestää tilaa\njoillekin näistä todistuksista.\" Iltalehti, kesäkuun 31 p:nä.\n\n\"Maanantaina näki muuan tullilaitoksen venemiehistä tyhjän veneen, joka\najelehti pitkin Seineä. Purjeet olivat veneen pohjalla. Mies kiinnitti\nveneen tulliaseman laituriin. Seuraavana aamuna se oli poissa, eikä\nkukaan siellä palvelevista tietänyt, kuka sen oli ottanut. Peräsin on\nvielä jäljellä tulliasemalla.\" Le Diligence, torstaina kesäkuun 26\np:nä.\n\nNämä otteet tuntuivat minusta varsin vähänantavilta, enkä edes voinut\nkäsittää, että ainoankaan niistä voisi jollakin tavoin asettaa\nkysymyksessä olevan asian yhteyteen. Odotin Dupinilta selitystä.\n\n\"Aikomukseni ei nyt ole\", hän sanoi, \"viipyä ensimmäisessä ja toisessa\notteessa. Kirjoitin ne muistiin etupäässä vain osoittaakseni, miten\näärimmäisen huolimaton poliisi on ollut, kun se ei edes, niinkuin olen\nprefektiltä kuullut, ole vaivautunut kuulustelemaan mainittua\nmeriupseeria. On sitäpaitsi ihan järjetöntä väittää, ettei Marien\nensimmäisellä ja toisella katoamisella todennäköisesti ole mitään\nyhteyttä. Otaksukaamme, että hänen ensimmäinen poissaolonsa päättyi\nepäsopuun rakastavien kesken ja vietellyn kotiin palaamiseen. Silloin\nolemme toisessa karkaamisessa (jos tiedämme, että hän on karannut)\npikemminkin taipuvaiset aavistelemaan jotakin sellaista, että\nviettelijä on jälleen onnistunut, kuin että sen olisi aiheuttanut joku\ntoinen henkilö; olemme pikemmin taipuvaiset pitämään sitä vanhan\nrakkausseikkailun uudistumisena kuin uuden alkuna. On kymmenen\nmahdollisuutta yhtä vastaan, että mies, joka kerran oli karannut Marien\nkanssa, ehdotti hänelle toistamiseen samaa. Tahdon edelleen kiinnittää\nsinun huomiosi siihen seikkaan, että aika, joka oli kulunut\nensimmäisen, todetun, ja toisen, otaksutun karkaamisen välillä, on vain\nmuutamia kuukausia pitempi kuin sotalaivojemme tavallinen risteilyaika.\nOliko rakastajan täytynyt keskeyttää ensimmäinen konnantyönsä siitä\nsyystä, että hänen piti lähteä merelle, ja oliko hän käyttänyt\nensimmäistä tilaisuutta paluunsa jälkeen viedäkseen alhaiset aikeensa\nperille vai eikö hän ollut vienyt niitä perille? Kaikesta tästä emme\ntiedä mitään.\n\n\"Tahtonet sanoa, ettei toisella kerralla lainkaan tapahtunut\nkarkaamista, niinkuin minä olen otaksunut. Ei kylläkään, mutta voimmeko\nkieltää, että sitä varten oli laadittu ovela suunnitelma? S:t Eustachea\nja ehkä Beauvais'ta lukuunottamatta emme tiedä Mariella olleen ketään\ntunnustettua vilpitöntä ja kunniallista ihailijaa. Muista ei kuule\npuhuttavan. Kuka sitten on tuo salainen rakastaja, josta Marien\nsukulaiset (ainakaan useimmat) eivät tiedä mitään, mutta jonka kanssa\nMariella on kohtaus sunnuntaiaamuna ja jonka suhteen hän on niin\ntuttavallinen, ettei epäile jäädä yhdessä hänen kanssaan Barrière du\nRoulen lähellä olevaan yksinäiseen metsään hämäräntuloon asti? Kuka on,\nkysyn, tuo salaperäinen rakastaja, josta ainakaan useimmat tytön\nsukulaisista eivät tiedä mitään? Ja mitä merkitsee rouva Rogét'n\nomituinen ennustus samana aamuna, jolloin Marie lähti: 'Pelkään, etten\nenää koskaan saa nähdä Marieta!'\n\n\"Mutta ellemme voikaan kuvitella rouva Rogét'n tietäneen\nkarkausaikeista, emmekö ainakin voi otaksua, että tyttö hautoi\nsellaisia suunnitelmia? Lähtiessään kotoa hän ilmoitti menevänsä\nkäymään Rue des Drômesillä asuvan tätinsä luona, ja hän pyysi S:t\nEustachea hakemaan hänet pimeän tullen. Ensisilmäyksellähän tämä seikka\ntuntuu puhuvan olettamustani vastaan, mutta miettikäämmepä hiukan.\nTiedetään, että hän todellakin kohtasi seuralaisen, meni hänen kanssaan\njoen poikki ja saapui Barrière du Rouleen niin myöhään kuin kello kolme\niltapäivällä. Mutta kun hän suostui seuraamaan tätä henkilöä (olipa\ntarkoitus mikä hyvänsä, tunsipa hänen äitinsä sen tai ei), oli hänen\ntäytynyt ajatella, mitä oli ilmoittanut aikomuksekseen lähtiessään\nkotoa ja mitä epäluuloja S:t Eustachessa heräisi, kun hän saapuessaan\nmääräaikana Rue des Drômesille saisi tietää, ettei Marie ollutkaan\nsiellä, ja kun hän lisäksi palattuaan täyshoitolaan näkisi, että hän\nyhä oli poissa kotoa. Hänen oli täytynyt ajatella näitä seikkoja,\nsanon. Hänen oli täytynyt arvata S:t Eustachen suru ja kaikkien\nepäluulot. Hän ei ollut voinut ajatella paluuta ja sulhasen epäluulojen\nuhmaamista, mutta ne käyvät hänelle merkityksettömiksi, jos otaksumme,\nettä hän ei ollut aikonut palata.\n\n\"Voimme kuvitella hänen ajatelleen tähän tapaan: 'Minä kohtaan erään\nhenkilön karatakseni hänen kanssaan tai joitakin muita tarkoituksia\nvarten, jotka vain minä tiedän. On välttämätöntä, että saamme olla\nrauhassa, meillä täytyy olla hyvää aikaa välttyäksemme takaa-ajolta.\nMinäpä sanon heille, että aion viettää päivän tätini luona Rue des\nDrômesilla. Sanon S:t Eustachelle, ettei hän hakisi minua ennenkuin\npimeän tullen. Sillä tavoin voin selittää poissaoloni niin kauan kuin\nse on mahdollista pelkoa ja epäluuloa herättämättä ja saan siten\nenemmän aikaa kuin millään muulla tavalla. Jos pyydän S:t Eustachea\nhakemaan minut pimeän tullen, olen varma siitä, ettei hän tule\naikaisemmin, mutta jos en ollenkaan pyydä häntä hakemaan minua,\npienenee pakoaikani, sillä minua odotetaan silloin varhemmin takaisin\nja poissaoloni herättää aikaisemmin levottomuutta. Jos tarkoitukseni\nolisi joskus palata -- jos aikoisin vain tehdä huviretken asianomaisen\nhenkilön kanssa -- ei olisi viisasta pyytää S:t Eustachea hakemaan\nminua, sillä kun hän sitten saapuisi, tulisi hän varmasti vakuutetuksi\nsiitä, että olen pettänyt häntä, mistä seikasta hän ei saisi tietää\nmitään, jos lähtisin kotoa mainitsematta mitään hänelle, ja jos\npalaisin ennen pimeän tuloa ja silloin ilmoittaisin olleeni tätini\nluona Rue des Drômesilla. Mutta kun aikomukseni on, etten milloinkaan\npalaa tai ainakaan muutamaan viikkoon tai ennenkuin olen saanut\nsalatuksi muutamia asioita, on ajan voittaminen ainoa seikka, joka nyt\nhuolettaa minua.'\n\n\"Sinä olet nähnyt muistiinpanoistasi, että yleisin mielipide tästä\nsurullisesta asiasta on ja on alusta pitäen ollut, että tyttö on\njoutunut jonkin roistojoukkion uhriksi. Yleistä mielipidettä ei eräissä\nolosuhteissa saa epäillä. Kun se syntyy itsestään, kun se pukeutuu\nsanoiksi aivan tahattomasti, vastaa se täydellisesti yksilöllisen neron\nnäkemystä. Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta minä\ntyytyisin sen ratkaisuun. Mutta on tärkeätä, ettemme löydä mitään\nvarmoja merkkejä siitä, että sitä olisi ohjattu. Sen täytyy olla\nkokonaan yleisön oma, ja eroa on usein tavattoman vaikea huomata ja\nmääritellä. Tässä tapauksessa näyttää 'yleinen mielipide', joka puhuu\nkokonaisesta joukkiosta, syntyneen sen sivuseikan vaikutuksesta, joka\non kerrottu kolmannessa otteessani.\n\n\"Koko Pariisi on kuohuksissa siitä, että on löydetty Marien, nuoren,\nkauniin, yleisesti tunnetun tytön ruumis. Se on tavattu uiskentelemasta\njoessa, ja siinä on nähty väkivallan merkkejä. Mutta nyt saamme tietää,\nettä samaan aikaan tai kutakuinkin samaan aikaan kuin tyttö otaksutaan\nmurhatun teki joukkio nuoria roistoja samantapaisen rikoksen erästä\ntoista nuorta naista kohtaan, vaikkakaan se ei mennyt niin pitkälle\nkuin tuo toinen. Onko ihme, että toinen, tunnettu ilkityö vaikutti\nyleisön mielipiteeseen toisesta, tuntemattomasta? Tämä mielipide odotti\nopastusta, ja tunnettu teko tuntui sopivan siihen niin hyvin!\nSitäpaitsi tavattiin Marien ruumis virrasta, ja juuri samalla virralla\noli tunnettu konnantyö tehty. Nämä kaksi tapausta liittyvät toisiinsa\nniin kouraantuntuvalla tavalla, että olisi todellakin ollut\nihmeellistä, ellei yleisö olisi tarttunut seikkaan ja käyttänyt sitä\nhyväkseen. Mutta itse asiassa se seikka, että vissi rikos tiedetään\nsuoritetun vissillä tavalla, todistaa, jos mikään, että toista, joka\ntapahtui melkein samaan aikaan, ei tehty siten. Olisi totisesti ihme,\njos erään roistojoukkion tehdessä vissillä paikalla mitä kauheimman\nrikoksen muuan toinen samantapainen joukkio samantapaisella paikalla\nsamassa kaupungissa, samoissa olosuhteissa ja käyttäen samoja keinoja\nolisi suorittanut konnan työn aivan samoissa tarkoituksissa ja\ntäsmälleen samaan aikaan! Mutta eikö olosuhteiden vaikutuksen alaisena\nsyntynyt yleinen mielipide juuri vaadi meitä uskomaan tätä tapausten\nihmeellistä yhdenmukaisuutta?\n\n\"Ennenkuin menemme eteenpäin, ottakaamme tarkasteltavaksemme tuo paikka\nBarrière du Roulen läheisessä metsikössä, jossa murhan on arveltu\ntapahtuneen. Vaikka onkin tiheä, tämä metsikkö sijaitsee aivan yleisen\najotien vieressä. Siellä on kolme isoa kiveä, jotka muodostavat\njonkinlaisen istuimen jakkaroineen ja selkänojineen. Ylimmältä kiveltä\nlöydettiin valkoinen alushame, toiselta silkkinen kaulahuivi.\nPäivänvarjo, käsineet ja nenäliina löydettiin myöskin. Nenäliinaan oli\nmerkitty nimi Marie Rogét. Ympärillä olevissa oksissa näkyi\nvaateriepuja. Maa oli poljettu, pensaat runneltuja, ja paikalla näkyi\nselviä painiskelun jälkiä.\n\n\"Huolimatta siitä ihastuksesta, jolla lehdistö vastaanotti tiedon tästä\nlöydöstä, ja siitä yksimielisyydestä, millä tuo paikka hyväksyttiin\nitse rikoksen tapahtumapaikaksi, täytyy väittää, että oli eräitä sangen\npainavia syitä epäillä sitä. Että se on ollut tapahtumapaikkana, senhän\nvoin uskoa tai olla uskomatta, joka tapauksessa on päteviä syitä\nepäillä. Jos paikka todellisuudessa olisi ollut, niinkuin Le Commerciel\narveli, lähellä Rue Pavée S:t Andréeta, olisivat rikokselliset, jos\nedelleen otaksutaan heidän asuvan Pariisissa, tietysti pelästyneet sitä\nyleistä huomiota, joka äkkiä oli suuntautunut oikealle taholle, ja\neräissä luonteissa olisi heti herännyt tunto, että tuo huomio oli\njollakin tavoin johdettava harhaan. Ja kun Barrière du Roulen lähellä\nolevaa metsikköä muutenkin jo epäiltiin, on helposti ymmärrettävää,\nettä saattoi syntyä ajatus asettaa tavarat sinne, mistä ne nyt on\nlöydetty. Ei ole mitään varmaa todistusta siitä, että nuo kapineet\nolisivat olleet metsikössä muutamaa päivää kauemmin, vaikka Le Soleil\nniin luulee; sitävastoin on hyvin päteviä todistuksia siitä, että ne\neivät olisi voineet olla siellä lainkaan huomiota herättämättä niitä\nkahtakymmentä päivää, jotka olivat kuluneet tuon onnettoman sunnuntain\nja sen iltapäivän välillä, jolloin tavarat löydettiin. 'Sateiden vuoksi\nne olivat kaikki vahvasti homeessa', selittää Le Soleil yhtyen\nedeltäjiensä mielipiteeseen. 'Ruoho oli kasvanut ympärillä osittain\npeittäen ne. Päivänvarjon silkki oli lujaa, mutta sisäpuolelta hyvin\nhomeista. Yläosa, missä kangas oli kaksinkertaista ja poimutettua, oli\nkauttaaltaan homehtunut ja lahonnut, ja se särkyi, kun päivänvarjo\navattiin.' Mitä ruohoon tulee, joka 'oli kasvanut ympärillä osittain\npeittäen tavarat', on ilmeistä, että tämä väite perustuu suullisiin\nilmoituksiin ja ne taas muistiin, kahden pienen pojan muistiin: sillä\nnuo pojat ottivat tavarat ja veivät ne kotiinsa ennenkuin kukaan kolmas\nehti nähdä niitä. Mutta ruoho kasvaa, varsinkin lämpimällä ja kostealla\nsäällä (jollainen murhapäivänä vallitsi), kaksi tai kolme tuumaa\nyhdessä ainoassa päivässä. Päivänvarjo, joka lojuu kasvuvoimaisessa\nruohikossa, voi viikossa peittyä jäljettömiin ruohoon. Ja mitä\ntulee homeeseen, josta Le Soleilin kirjoittaja pitää niin\nitsepintaisesti kiinni, että käyttää sanaa kokonaista kolme kertaa\näsken siteeraamassani pikku kappaleessa, niin tietääkö hän todella,\nmitä tuo home on? Pitääköhän hänelle erikoisesti ilmoittaa, että se on\neräs niitä monia sienilajeja, joiden yleisin ominaisuus on syntyä ja\nkadota kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa?\n\n\"Näemme siis heti, että seikat, jotka niin voitonriemuisesti on\nesitetty sen ajatuksen tueksi, että tavarat olisivat olleet metsikössä\n'ainakin kolme tai neljä viikkoa', eivät lainkaan kelpaa todistamaan\ntuota asiaa. Toiselta puolen on erittäin vaikea uskoa, että tavarat\nolisivat tuolla tavoin voineet säilyä metsikössä viikkoa kauemmin --\ntai pitemmän ajan kuin sunnuntaista toiseen. Ne, jotka tuntevat\nPariisin ympäristöt, tietävät, miten äärimmäisen vaikeata on löytää\nyksinäistä paikkaa muualta kuin kaukaa esikaupunkien ulkopuolelta. Ei\nvoi kuvitellakaan mitään käyttämätöntä paikkaa eikä edes vähän\nkäytettyä nurkkausta sen metsissä ja puistoissa. Koettakoonpa vain kuka\nhyvänsä, jolla on luonnolle avoin mieli, mutta joka toimensa vuoksi on\nkahlehdittuna suurkaupungin tomuisille ja kuumille kaduille --\nkoettakoonpa vain arkipäivänäkin tyydyttää yksinäisyydenjanoaan sen\nmiellyttävän luonnon helmassa, joka meitä ympäröi. Joka toisella\naskelella hän on huomaava heräävän ihastuksensa häiriintyvän:\nkaikkialla liikkuu renttuja ja humalaisia, remuavia kulkureita. Hän saa\nturhaan etsiä yksinäisyyttä tiheimmästäkin vesakosta. Siellä juuri on\nroskaväen tyyssija ja todellinen jumalattomuuden temppeli. Inhoten hän\nkiiruhtaa takaisin saastutettuun Pariisiin, joka on sittenkin kaikkea\nmuuta kuin tympäisevä tuon moraalisen kurjuuden rinnalla. Mutta jos\nkaupungin ympäristössä on sellaista arkipäivisin, niin millaista sitten\nsunnuntaisin? Silloin varsinkin katukulkuri, kun työ ei pidätä, tai\nsenvuoksi ettei hänellä ole samassa määrin tilaisuutta rikoksiin,\npainuu kaupungin ulkopuolelle, ei rakkaudesta maaseutuun, jota hän\nsydämestään halveksii, vaan päästäkseen järjestetyn yhteiskuntaelämän\nkahleista. Hän kaipaa vähemmän raikasta ilmaa ja vihreitä puita kuin\nmaalaiselämän täydellistä vapautta. Maantiekrouvissa tai metsän\nlehväkatoksen alla hän siellä muiden kuin hengenheimolaistensa\nhäiritsemättä nauttii hillittömästi siitä keinotekoisesta riemusta,\njonka vallattomuus ja alkoholi saavat aikaan. Sanon vain sellaista,\nmitä jokaisen ajattelevan havainnoitsijan on täytynyt selvästi huomata,\nkun toistan, että jos tavarat todella olisivat säilyneet löytämättä\npitemmän ajan kuin sunnuntaista toiseen jossakin metsikössä Pariisin\nvälittömässä läheisyydessä, olisi seikkaa pidettävä suorastaan\nihmeellisenä.\n\n\"Ei kuitenkaan puutu syitä epäillä, että tavarat on pantu metsään\nsiinä tarkoituksessa, että huomio kääntyisi pois todelliselta\ntapahtumapaikalta. Salli minun ensin kiinnittää huomiosi päivään,\njolloin ne löydettiin. Vertaa sitä viidennen otteeni päivämäärään.\nHuomaat, että löytö tehtiin melkein välittömästi noiden iltalehdelle\nlähetettyjen kiihoittavien ilmoitusten jälkeen. Vaikka nämä\ntiedoitukset olivatkin erilaisia ja nähtävästi eri tahoilta tulleita,\ntähtäsivät ne kuitenkin kaikki samaan, nimittäin huomion\nkiinnittämiseen siihen mahdollisuuteen, että rikoksen olisi suorittanut\nroistojoukkio ja että sen tapahtumapaikka olisi jossakin Barrière du\nRoulen lähistöllä. En nyt suorastaan tahdo väittää, että pojat löysivät\nkapineet noiden tiedon-antojen vuoksi tai siitä syystä, että yleisön\nhuomio oli suunnattu sille taholle, mutta olisi ollut syytä epäillä,\netteivät pojat olleet aikaisemmin löytäneet tavaroita senvuoksi ettei\nniitä siellä aikaisemmin ollut, vaan että ne oli tuotu sinne vasta\nsamaan aikaan tai aikaisemmin kuin nuo tiedoitukset lähetettiin\nlehdille, ja että itse noiden kirjoitusten rikolliset laatijat olivat\ntuoneet tavarat.\n\n\"Tämä metsikkö oli merkillinen, erittäin merkillinen. Se oli tavattoman\ntiheä. Sen luonnonaitauksen sisäpuolella oli kolme omituista kiveä,\njotka muodostivat istuimen selkänojineen ja jakkaroineen. Tämä\nmetsikkö, jonka luonto oli merkillisesti varustanut, ei ollut kaukana,\nvain muutaman sadan jalan päässä rouva Delucin asunnosta, ja hänen\npoikansa tapasivat tutkia hyvin tarkasti kaikki ympärillä olevat\nmetsiköt etsiessään sassafrasin kuorta. Eikö voisi epäröimättä uskaltaa\ntuhat yhtä vastaan siitä, ettei koskaan mennyt päivääkään niin ettei\nainakin toinen pojista käynyt tuossa varjoisassa lehväsalissa ja\nistahtanut sen luonnon muovaamalle valtaistuimelle? Ken ei uskalla tätä\nvetoa, hän joko ei ole koskaan ollut poika tai on kokonaan unohtanut\npojanmielen. Toistan, että on tavattoman vaikea käsittää, miten nuo\ntavarat olisivat voineet tuossa metsikössä säilyä löytämättä kauemmin\nkuin päivän tai pari, ja että niin ollen, Le Soleilin dogmaattisesta\ntyperyydestä huolimatta, on hyvää syytä epäillä, että ne oli pantu\nlöytöpaikkaan verraten vähän aikaa sitten.\n\n\"Mutta on toisiakin ja tähän asti esittämiäni painavampia syitä olla\nsitä mieltä, että ne on pantu sinne myöhään. Pyydän nyt kiinnittää\nhuomiosi tavaroiden kutakuinkin konstikkaaseen järjestelyyn. Ylimmällä\nkivellä oli valkea alushame, toisella silkkinen kaulahuivi;\npäivänvarjo, käsineet ja nenäliina olivat ylt'ympärillä. Näin juuri\njärjestäisi sellainen vähemmän ovela henkilö, joka haluaa kokonaisuuden\nnäyttämään luonnolliselta. Mutta se ei ole millään tavoin todella\nluonnollinen järjestys. Luullakseni olisi ollut luonnollisempaa, että\nvaatteet olisivat olleet maassa ja että niitä olisi poljettu. Tuossa\nahtaassa lehväsalissa olisivat hame ja kaulahuivi tuskin voineet jäädä\nkiville, jos monta henkilöä olisi painiskellut siinä. Näkyi selvästi,\nettä oli painiskeltu, sanotaan, ja maa oli poljettu ja pensaat\nrunneltuja, mutta hame ja huivi olivat kuin hyllylle pantuina.\n'Vaatekappaleet, jotka pensaat olivat repineet, olivat noin kolmen\ntuuman levyisiä ja kuuden pituisia. Eräs kaistaleista oli helmasta,\njoka oli päärmätty. _Ne olivat sen näköisiä kuin ne olisi revitty\nirti_.' Tässä Le Soleil on varomattomasti käyttänyt erinomaisen\nepäilyttävää sanontaa. Palaset muistuttavat kuvauksen mukaan\nirtirevittyjä kaistaleita, mutta tarkoituksellisesti ja voimakkaalla\notteella revittyjä. On harvinaista, että orjantappuranoas repii palasen\nsellaisesta hameesta kuin puheenalainen. Juuri sellaisen kankaan\nlaadusta johtuu, että jos siihen takertuu oas tai naula, se repeytyy\nsuoran kulman muotoisesti, jonka kärki on sillä kohdalla, mihin oas on\ntunkeutunut, mutta on tuskin mahdollista käsittää, miten palanen olisi\nirtaantunut. Sellaisesta en ole koskaan kuullut, etkä sinäkään. Palasen\nirroittamiseksi sellaisesta kankaasta tarvitaan miltei aina kaksi eri\nsuuntiin vaikuttavaa voimaa. Jos kankaassa on kaksi hulpiota --\nniinkuin esim. nenäliinassa -- silloin, mutta vain silloin, riittää\nyksi voima. Mutta nyt on kyseessä hame, jossa on vain yksi hulpio.\nOlisi ihme, jos oas voisi repäistä kappaleen siitä sisäpuolelta, missä\nhulpiota ei ole. Mutta siinäkin, missä hulpio on, tarvitaan kaksi\noasta, toinen kahteen eri suuntaan repien ja toinen toisiin, ja tämäkin\non mahdollista vain siinä tapauksessa, että hulpio on päärmäämätön. Jos\nse on päärmätty, voi sitä tuskin olettaa. Huomaamme siis monta suurta\nestettä sille otaksumalle, että okaat olisivat repineet nuo palaset\nirti, ja kuitenkin vaaditaan meitä uskomaan, että niin olisi repeytynyt\nei vain yksi kappale, vaan monta. Ja yksi oli sitäpaitsi _hameen\nhelmasta_.\n\nMuuan toinen palanen oli _jostakin muusta kohdin hametta, ei helmasta_,\nt.s. se oli repäisty aivan keskeltä hametta, missä hulpiota ei ole.\nNäitä tällaisia seikkoja on mielestäni aihetta epäillä, mutta\nkuitenkaan ne eivät ole yhtä järkevä peruste epäilyksille kuin se\nmahdottomalta tuntuva seikka, että murhaajat, jotka olivat kyllin\nharkitsevaisia viedäkseen ruumiin pois, olisivat voineet jättää\nvaatekappaleet metsään. Et ymmärrä minua oikein, jos luulet aikovani\nväittää, ettei metsikkö ole ollut rikoksen tapahtumapaikkana. Rikos on\nvoitu tehdä siellä tai luultavammin rouva Delucin talossa. Tehtävämme\nei ole keksiä tapahtumapaikka, vaan löytää syylliset. Esitykseni\ntarkoituksena on ensiksikin osoittaa, miten mielettömät Le Soleilin\nperin varmoina esittämät väitteet ovat, ja toiseksi saada sinut\nharkitsemaan edelleen luonnollisinta tietä, oliko murhan tehnyt\nkokonainen seurue vai ei.\n\n\"Kun nyt uudelleen otamme tämän kysymyksen puheeksi, kosketamme\nvain ohimennen tarkastuksessa kuullun lääkärin vastenmielistä\nkuvausta. Tarvitsee vain sanoa, että hänen julkisuudessa esitetyt\njohtopäätöksensä roistojen lukumäärästä ovat kaikki Pariisin tunnetut\nanatoomit hylänneet väärinä ja aivan perustelemattomina. Ei niin,\netteikö asia olisi voinut olla niin, mutta sellaiseen otaksumaan ei\nollut mitään syytä. Eikö päinvastoin olisi ollut pätevä syy\ntoisenlaiseen olettamukseen?\n\n\"Ottakaamme nyt tarkasteltaviksemme nuo painiskelun jäljet ja\nkysykäämme, mitä niiden on arveltu todistavan. Joukkiota. Mutta eivätkö\nne pikemminkin osoita, että joukkio ei voi olla kysymyksessä? Mitä?\n_painiskelua_ -- niin rajua ja pitkäaikaista, että siitä on jäänyt\njälkiä kaikkialle -- olisi voinut syntyä turvattoman tytön ja\nkokonaisen roistojoukkion välillä? Kahden voimakkaan käden ote kaikessa\nhiljaisuudessa, ja asia olisi ollut selvä. Uhri olisi ollut\ntäydellisesti heidän vallassaan. Muistanet, että ne syyt, joiden\nnojalla en voi hyväksyä metsikköä tapahtumapaikaksi, ovat suurimmalta\nosalta suunnatut sitä otaksumaa vastaan, että se olisi ollut useamman\nkuin yhden henkilön suorittaman rikoksen tapahtumapaikkana. Vain siinä\ntapauksessa, että oletamme yhden henkilön tehneen tihutyön, voimme\nkäsittää niin väkivaltaisen ja sitkeän painiskelun, että se on jättänyt\nnäkyviä jälkiä.\n\n\"Ja edelleen. Olen jo maininnut, mitä epäilyksiä se seikka herättää,\nettä vaatekappaleet oli voitu jättää metsikköön, josta ne löydettiin.\nTuntuu melkein mahdottomalta, että nuo rikoksen todisteet olisi voitu\nunohtaa paikalle. Vietiinhän ruumis harkitusti pois, ja kuitenkin\njätettiin paikalle vielä varmempi todiste kuin itse ruumis (jonka\nulkonäön mätäneminen voi nopeasti muuttaa), nimittäin nenäliina, jossa\noli vainajan nimi. Jos syynä on ollut unohtaminen, ei voi olla kyseessä\nkokonaisen joukkion unohtaminen. Vain yhteen henkilöön nähden sellainen\nvoi olla mahdollista. Katsokaamme. Eräs henkilö on tehnyt murhan. Hän\non yksin vainajan ruumiin kanssa. Hän kauhistuu edessään olevaa\nhengetöntä möhkälettä. Hänen intohimonsa kuohu on ohi, ja hänen\nsielussaan on yllin kyllin tilaa sille luonnolliselle tunteelle, että\nhän kauhistuu tekoaan. Hänellä ei ole lainkaan sitä tukea, minkä\nkanssarikoksellisten läsnäolo kieltämättä antaa. Hän on yksin kuolleen\nkanssa. Hän vapisee ja on ymmällään. Mutta ruumis hänen täytyy\ntoimittaa jonnekin. Hän kantaa sen virralle ja jättää paikalle\nrikoksensa muut todisteet, sillä hänen on mahdotonta kantaa koko\ntaakkaa yhdellä kertaa, ja on helppo palata hakemaan loput. Mutta\nvaivalloisella vaelluksella joelle hänen pelkonsa palaa kahta vertaa\nvoimakkaampana. Ympärillä tapahtuvan elämän äänet tunkeutuvat matkalla\nhänen korviinsa. Lakkaamatta hän kuulee tai on kuulevinaan näkijäin\naskelia. Hän säikkyy kaupungin valojakin. Vihdoin, monien pitkien\nlepohetkien jälkeen, jotka ovat olleet täynnä kiduttavia sieluntuskia,\nhän saapuu virran rannalle ja pääsee kamalasta taakastaan, kenties\nveneen avulla. Mutta sitten, mitkä maailman aarteet -- mitkä\nrangaistusuhkaukset voisivat saada tuon yksinäisen murhaajan kulkemaan\ntakaisin vaivalloisen ja vaarallisen matkan metsikköön, hirveiden\nmuistojen pariin? Hän ei palaa, tulkoon mitä hyvänsä. Hän ei voi\npalata, vaikka tahtoisikin. Hänen ainoa ajatuksensa on paeta heti. Hän\njättää nuo vesakot ikuisiksi ajoiksi taakseen ja pakenee kuin uhkaavaa\nkostoa peläten.\n\n\"Mutta miten menettelisi joukkio? Heidän lukumääränsä olisi ylläpitänyt\nheidän rohkeuttaan, jos sitä koskaan puuttuukaan ammattiroistolta,\nsillä ammattiroistoista tuollaiset joukkiot aina ovat muodostetut.\nHeidän lukumääränsä, sanon, olisi ehkäissyt sen mielettömän\npelästyksen, jonka olen arvellut lamauttavan yksityisen miehen. Jos\nonkin mahdollista, että yksi, kaksi tai kolme olisi unohtanut jotakin,\nolisi neljäs sen muistanut. He eivät olisi jättäneet mitään jälkeensä,\nkoska he lukumääränsä vuoksi olisivat saattaneet kuljettaa kaiken\nyhdellä kertaa. Heidän ei olisi tarvinnut palata.\n\n\"Mieti nyt sitä seikkaa, että uhrin hameesta havaittiin revityn noin\njalan levyinen kaistale helmasta vyötäisiin asti, jolta kohden se oli\nkiedottu kolmeen kertaan ruumiin ympäri ja sidottu selän puolelta\nsolmuun. Se oli ilmeisesti tehty siinä tarkoituksessa, että sai sopivan\nkädensijan, mistä kantaa ruumista. Mutta olisiko jokin miesjoukkio\nuneksinutkaan sellaisesta menettelystä? Kolmelle tai neljälle olisivat\nruumiin jäsenet olleet ei ainoastaan riittäviä, vaan myöskin parhaita\nmahdollisia kädensijoja. Sen oli yksi henkilö keksinyt, ja tästä\ntulemme siihen seikkaan, että metsikön ja joen välillä oli aita rikottu\nja maassa oli selviä jälkiä siitä, että raskasta taakkaa oli raahattu\nsitä pitkin. Mutta olisiko useita miehiä käsittävä joukko vaivautunut\nrikkomaan aitaa saadakseen ruumiin sen läpi, kun he hetkessä olisivat\nvoineet nostaa ruumiin minkä hyvänsä aidan yli? Ja olisiko miesjoukko\nkoskaan laahannut ruumista, niin että siitä olisi jäänyt maahan selviä\njälkiä?\n\n\"Ja nyt meidän on palattava erääseen Le Commercielin huomautukseen,\njohon jo olen kajonnutkin. 'Kaistale tyttöparan alushametta', sanoo\nlehti, 'oli irroitettu ja sidottu leuan alle niskan ympäri, arvatenkin\nhuutojen tukahduttamiseksi. Sen olivat tehneet miehet, jotka eivät\nkäytä nenäliinaa.'\n\n\"Olen jo aikaisemmin maininnut, että todellinen roisto ei koskaan ole\nilman nenäliinaa. Mutta siihen seikkaan en erikoisesti kiinnitä\nhuomiota. Ettei tätä sidettä käytetty siihen tarkoitukseen kuin Le\nCommerciel on luullut, ilmenee selvästi siitä, että metsästä löytyi\nnenäliina, joka toki paljon paremmin sopii sellaiseen. Mutta\ntodistajain sanonnan mukaan tuo kaistale oli kiedottu löysästi kaulan\nympäri ja sidottu kovaan solmuun. Nämä sanat ovat kutakuinkin\nepämääräisiä, mutta sisältävät kuitenkin aivan toista kuin Le\nCommercielin selostus. Kaistale oli kahdeksantoista tuumaa leveä, ja\nsen saattoi niin ollen, vaikka se olikin musliinia, punoa tai vääntää\nvahvaksi köydeksi. Ja sillä tavoin se oli kierretty, kun se löydettiin.\nPäättelen seuraavasti. Kun yksinäinen murhaaja oli kantanut ruumista\nkappaleen matkaa (joko tuosta metsiköstä tai jostakin muusta paikasta)\nvyötäisille kiedotun siteen avulla, havaitsi hän taakan sillä tavoin\nkannettuna olevan hänelle liian raskas. Hän päätti raahata ruumista;\ntodistajain lausunnot osoittavat, että hän on raahannut sitä. Senvuoksi\nhänen oli välttämätöntä kiinnittää siihen jonkinlainen köysi. Kaula oli\nparas kiinnityskohta, kun pää esti köyttä lipumasta pois. Murhaaja tuli\nepäilemättä ensin ajatelleeksi vyötäisille kiedottua kaistaletta. Hän\nolisi voinut käyttää sitä, ellei solmu olisi ollut vaikeasti\navattavissa ja jos se olisi ollut irroitettu leningistä. Oli helpompi\nrepiä uusi kaistale alushameesta. Hän teki niin, kiinnitti kaistaleen\nkaulan ympärille ja laahasi siten uhrinsa rannalle. Että tätä sidettä,\njonka valmistaminen vei aikaa ja joka vastasi vain välttävästi\ntarkoitustaan -- että sitä lainkaan on käytetty, se todistaa, että\nasianhaarat pakottivat käyttämään sitä hetkellä, jolloin nenäliina ei\nenää ollut käsillä, t.s., meidän otaksumamme mukaan, kun hän oli\njossakin metsikön (jos se nyt tapahtui siellä) ja rannan välillä.\n\n\"Mutta rouva Delucin todistus, tahdot sanoa, viittaa nimenomaan siihen,\nettä eräs joukkio oli metsikön lähistössä samoihin aikoihin kuin murha\ntehtiin. Myönnän sen. Olenpa varma siitä, että Barrière du Roulen\nlähistöllä niihin aikoihin oli monta sellaista joukkiota. Mutta ainoa,\njohon rouva Delucin tarkka huomio kiintyi, jos kohta todistus on hiukan\nmyöhästynyt ja hyvin epäilyttävä, on se joukkio, josta tuo tunnollinen\nkelpo rouva kertoo, että se söi hänen leivoksiaan, ja joi hänen\nviinaksiaan vaivautumatta maksamaan hänelle. Et hinc illae irae?\n[Siitäkö hänen vihansa.]\n\n\"Mutta mitä sisältää tarkkaan katsoen rouva Delucin todistus? Muuan\nveijarijoukkio tuli, piti melua, söi ja joi maksamatta, meni samaa\ntietä kuin nuori mies ja tyttö, palasi kapakkaan hämärissä ja meni\ntakaisin virran yli, nähtävästi hyvin suurella kiireellä.\n\n\"On hyvin mahdollista, että tuo suuri kiire kasvoi rouva Delucin\nsilmissä, kun hän murehtien ja kaivaten ajatteli hävinneitä leivoksiaan\nja tyhjentyneitä olutpullojaan, joista hän vielä tuntuu heikosti\ntoivovan jonkinlaista korvausta. Minkätähden hän muuten, kun oli jo\nhämärää, olisi kiinnittänyt huomiota kiireeseeni Ei totisesti ole ihme,\nettä roistojoukkiolla on kiire kotiin, jos heidän on mentävä ison\nvirran poikki pienissä veneissä, kun voi nousta myrsky ja kun yö\nlähestyy.\n\n\"Sanon lähestyy, sillä yö ei ollut vielä tullut. Alkoi vasta hämärtää,\nkun roistojen kiire pisti ankaran rouva Delucin silmiin. Mutta meille\non sanottu, että niin rouva Deluc kuin hänen poikansakin kuulivat\nsamana iltana naisen huutoja ravintolan läheltä. Ja millä sanoilla\nrouva Deluc määrittelee hetken, jolloin nuo huudot kuultiin? Heti\npimeän tultua, ja silloin on totisesti pimeätä, kun taas hämärässä on\nvarmasti valoa. Niin ollen on ilmeistä, että joukkio oli lähtenyt\nBarrière du Roulesta ennen kuin rouva Deluc kuuli (?) huudot. Ja vaikka\nkaikissa todistajan lausunnoissa on tässä asiassa käytetty aivan samaa\nsanontaa kuin minä nyt keskustelussani sinun kanssasi, ei mikään lehti\nenempää kuin kukaan poliisin palvelijoista ole kiinnittänyt huomiota\nniiden ilmeiseen ristiriitaisuuteen.\n\n\"Tahdon lisätä enää yhden todistuksen, joka puhuu joukkio-olettamusta\nvastaan, mutta tämä yksi on nähdäkseni aivan eittämätön. Kun kerran\nkruununtodistajalle [kruununtodistajaksi (King's evidence) nimitetään\nEnglannissa rikoksellista, joka armahduslupauksen vuoksi todistaa\nrikostoveriaan vastaan] on luvattu suuri palkinto ja täydellinen\narmahdus, on mahdotonta ajatella, että minkään ihmisyhtymän jäsen,\nsaatikka sitten sellaisen, jossa on vain alhaisia roistoja, ei olisi jo\naikoja sitten kavaltanut rikostovereitaan. Ne, jotka ovat jossakin\nsuhteessa tuollaiseen yhtymään, eivät kylläkään ole perin\nvoitonhimoisia, eikä heitä armahduskaan erikoisemmin houkuttele, mutta\nhe pelkäävät kavallusta. Jokainen kavaltaa mielellään ensimmäisessä\nsopivassa tilaisuudessa, jotta ei itse joutuisi kavalletuksi. Se\nseikka, ettei salaisuus ole paljastunut, on paras todistus siitä, että\nse todellakin on salaisuus. Tuon pimeän työn kauhut tuntee vain Jumala\nja yksi tai kaksi elävää ihmistä.\n\n\"Laskekaamme nyt yhteen pitkän tutkimuksemme laihat, mutta varmat\ntulokset. Olemme tulleet siihen käsitykseen, että vainajan rakastaja\ntai ainakin läheinen ja salainen tuttava on joko suorittanut jonkin\nkamalan teon rouva Delucin katon alla tai tehnyt murhan Barrière du\nRoulen lähellä sijaitsevassa metsikössä. Tällä tuttavalla on tumma iho,\nsiteen solmu ja hattunauhan merimiessolmu viittaavat merimieheen. Se,\nettä vainaja, joka oli iloinen, mutta turmeltumaton tyttö, seurusteli\nhänen kanssaan, osoittaa hänen olevan arvoltaan tavallista merimiestä\nylempänä. Ne hyvin kirjoitetut ja innokkaat tiedoitukset, jotka\nsanomalehdille on lähetetty, tukevat tavallaan tätä käsitystä. Seikat,\njotka Le Mercurien mukaan liittyivät hänen aikaisempaan katoamiseensa,\njohtavat siihen ajatukseen, että tämä merimies on samainen\n'meriupseeri', joka, kuten tunnettua, houkutteli naisraukan hänen\nensimmäiseen harha-askeleensa.\n\n\"Tähän kaikkeen sopii varsin hyvin, että tuo tummaihoinen mies edelleen\npysyttelee piilossa. Salli minun ohimennen huomauttaa, että tuon miehen\niho on tumma ja päivänpaahtama aivan epätavallisessa määrässä, koska se\noli ainoa seikka, mikä oli jäänyt niin rouva Delucin kuin Valencenkin\nmieleen. Mutta minkätähden tuo mies ei näyttäydy? Murhasiko joukkio\nhänet? Jos niin, miksi sitten on vain jälkiä murhatusta tytöstä?\nSilloin täytyisi tietysti otaksua, että molemmat murhattiin samalla\npaikalla. Mutta missä on hänen ruumiinsa? Murhaajat olisivat kaiken\ntodennäköisyyden mukaan menetelleet kummankin suhteen samalla tavalla.\nSanottaneen, että mies elää eikä uskalla ilmaantua näkösälle, pelosta,\nettä häntä syytettäisiin murhasta. Voi otaksua, että niin on asianlaita\nnyt, kun on todistettu, että hänet on nähty yhdessä Marien kanssa,\nmutta tämä seikka ei merkinnyt mitään silloin kuin Marie murhattiin.\nSyytön ihminen olisi heti ilmoittanut murhasta ja avustanut murhaajien\netsinnässä. Johan viisauden olisi pitänyt kehoittaa häntä siihen.\nHänet oli nähty yhdessä tytön kanssa. Hän oli mennyt joen poikki\nhänen seurassaan avoimella lautalla. Rikoksellisten ilmiantamisen\nluulisi täydellisen pässinpäänkin huomaavan ainoaksi keinoksi,\nmillä itse vapautua epäluuloista. Emme voi otaksua, että hän tuona\nsunnuntai-iltana itse oli syytön ja samalla tietämätön murhasta. Vain\nsiinä tapauksessa voisi ajatella mahdolliseksi, että hän, jos oli\nhengissä, olisi laiminlyönyt murhaajien ilmiantamisen.\n\n\"Mitä keinoja meillä on totuuden selvillesaamiseksi? Kuta pitemmälle\nmenemme, sitä lukuisammiksi ja selvemmiksi ne käyvät. Tutkikaamme\ntarkasti tytön ensimmäisen katoamiseen liittyvät seikat. Ottakaamme\ntäydellisesti selville 'upseerin' historia, hänen nykyiset olosuhteensa\nja paikka, missä hän oli murhan tapahtuessa. Verratkaamme toisiimme\nniitä iltalehdelle lähetettyjä eri kirjoituksia, joissa koetettiin\nosoittaa, että murhaajat muodostivat joukkion. Kun sen olemme tehneet,\nverratkaamme noita kirjoituksia niin sanontatavaltaan kuin käsialaltaan\nniihin, jotka pari viikkoa aikaisemmin lähetettiin aamulehdelle ja\njoissa kannatettiin voimakkaasti sitä mielipidettä, että Mennais oli\nsyyllinen. Ja kun kaikki tämä on tehty, verratkaamme noita ilmoituksia\nniihin upseerin käsikirjoituksiin, jotka tunnetaan. Koettakaamme\nhankkia lähempiä tietoja tämän tummaihoisen miehen ulkonäöstä\nkyselemällä uudestaan niin rouva Deluciltä ja hänen pojiltaan kuin\nValenceltakin. Kysymällä erikseen jokaista seikkaa saa jommaltakummalta\nvarmasti tiedon siitä (tai jostakin toisesta yksityiskohdasta),\ntietoja, joita henkilöt itse eivät edes huomaa antavansa. Ja etsikäämme\nvene, jonka tullilaitoksen venemies otti haltuunsa maanantaiaamuna\nkesäkuun 23 p:nä ja joka vietiin pois peräsimettä tulliasemalta,\nvahdissa olevan virkailijan sitä huomaamatta; tämä tapahtui vähän ennen\nruumiin löytöä. Tarpeellista varovaisuutta noudattaen ja sitkeästi\ntoimien pitäisi meidän saada vene käsiimme, sillä paitsi sitä, että\nvenemies tuntee sen, _on myös peräsin nähtävissämme. Purjevenettä_ ei\nmies, jolla on puhdas omatunto, olisi voinut jättää kysymättä sitä.\nTässä keskeytän selostaakseni erästä kysymystä. Ei oltu tiedoitettu\nmitään siitä, että vene oli otettu talteen. Se oli kaikessa\nhiljaisuudessa viety tullilaituriin ja yhtä hiljaa se otettiin pois.\nMutta miten oli mahdollista, että se, joka veneen omisti tai käytti\nsitä, jo tiistaiaamuna, vaikkei mitään tiedonantoa vielä oltu\njulkaistu, saattoi tietää paikan, minne vene oli viety maanantaina,\nellemme oleta hänen olevan jonkinlaisessa yhteydessä laivaston kanssa,\njossakin säännöllisessä henkilökohtaisessa yhteydessä, jonka vuoksi\nhänellä oli tieto sen pikkuseikoista, sen vähäpätöisistä paikallisista\nuutisista?\n\n\"Kun puhuin yksinäisestä murhaajasta, joka oli laahannut taakkansa\nrantaan, mainitsin jo, että hän luultavasti oli käyttänyt venettä.\nKäsitämme siis nyt, että Marie Rogét heitettiin veteen veneestä. Sehän\nolikin aivan luonnollista. Ruumista ei voinut jättää rannan matalaan\nveteen. Uhrin selässä ja olkapäissä olevat omituiset merkit puhuvat\nniinikään veneen pohjarimoista. Sekin, että ruumiiseen ei oltu\nkiinnitetty painoa, tukee tätä käsitystä. Jos se olisi heitetty\nrannalta, olisi siihen kiinnitetty paino. Voimme selittää sen puutteen\nvain otaksumalla, että murhaaja oli unohtanut ottaa sellaista mukaan,\nennenkuin työnsi veneen rannasta. Heittäessään ruumiin jokeen hän\nvarmasti oli huomannut laiminlyöntinsä, mutta ei voinut sitä silloin\nmillään korjata. Mieluummin vaikka jotakin vaaranalaiseksi, kuin palata\ntuolle kirotulle rannalle! Vapauduttuaan kauheasta taakastaan murhaaja\nvarmaan oli kiiruhtanut kaupunkiin; siellä hän oli hypännyt maihin\njonkin syrjäisen laiturin kohdalla. Mutta vene, olisiko hän\nkiinnittänyt sen? Hänellä lienee ollut siksi kiire, ettei ehtinyt\najatella sellaisia asioita kuin veneen kiinnittäminen. Pikemminkin\nnäyttää hänellä olleen tunto, että sen laituriin kiinnittäminen olisi\ntodistuksen säilyttämistä itseään vastaan. Hänen luonnollinen\najatuksensa lienee ollut karata mahdollisimman kauas kaikesta, mikä oli\nollut yhteydessä hänen rikoksensa kanssa. Hän kiiruhti varmaan nopeasti\npois laiturilta, mutta hän ei silti jättänyt venettä siihen. Aivan\nvarmasti hän päästi sen ajelehtimaan. Saattakaamme kuvitelmamme\nloppuun. Aamulla lurjuksen valtaa sanomaton kauhu, kun hän huomaa, että\nvene on otettu talteen ja pantu paikkaan, jossa hän joka päivä tapaa\nkäydä -- ehkäpä paikkaan, jossa hänen virkansa pakottaa hänet olemaan.\nSeuraavana yönä hän vie sen pois uskaltamatta tiedustella peräsintä.\nMissä on nyt tuo peräsimetön vene? Asettakaamme sen keksiminen\nensimmäiseksi päämääräksemme. Menestyksemme alkaa ensimmäisestä\naavistuksesta, jonka saamme paikasta, missä se sijaitsee. Tuo vene\ntulee viemään meitä eteenpäin sellaisella vauhdilla, että itsekin\nhämmästymme, sen luokse, joka käytti sitä tuon onnettoman sunnuntain\njälkeisenä yönä. Todistuksia kertyy kertymistään, ja murhaaja\nlöydetään.\"\n\nTämä ilmeisen yksinkertainen tehtävä suoritettiin, ja voimme lopuksi\ntodistaa, että prefekti täsmällisesti, joskin vastahakoisesti täytti ne\nehdot, jotka sisältyivät hänen ja Dupinin väliseen sopimukseen.\n\n\n\n\nVARASTETTU KIRJE\n\n\nEräänä myrskyisenä syysiltana v. 18-- istuin Pariisissa, Faubourg S:t\nGermainissa, Rue Dunot n:o 33:n kolmannessa kerroksessa, ystäväni\nchevalier Auguste Dupinin pienessä kirjastohuoneessa, nauttien\nhämärässä merenvahapiipusta ja häiritsemättömästä mietiskelystä.\nAinakin tunnin ajan olimme siten istuneet syvässä hiljaisuudessa, ja\njos joku olisi sattunut näkemään meidät, olisi hän varmaan arvellut,\nettä kaikki toimintamme kohdistui kierteleviin savupilviin, jotka\nkohosivat piipuistamme. Mitä minuun tulee, olivat ajatukseni sillä\nhetkellä kuitenkin eräissä asioissa, joista olimme keskustelleet\naikaisemmin illalla; tarkoitan niitä merkillisiä olosuhteita, joissa\nMarie Rogét murhattiin. Minusta oli senvuoksi kummallinen\nyhteensattuma, että ovi avautui ja vanha tuttavamme G., Pariisin\npoliisiprefekti, astui huoneeseen.\n\nOtimme hänet sydämellisesti vastaan, sillä mieheltä, vaikka hän eräissä\nsuhteissa olikin vähäpätöinen, ei puuttunut kykyä huvittaa\nlähimmäisiään, emmekä me olleet nähneet häntä moniin vuosiin. Olimme\nistuneet pimeässä, ja Dupin nousi nyt sytyttääkseen lampun, mutta\nistuutui jälleen jättäen aikomuksensa sikseen, kun G. kertoi, että oli\ntullut neuvottelemaan kanssamme tai oikeammin kuulemaan ystäväni\nmielipidettä eräästä virka-asiasta, joka tuotti hänelle paljon\npäänvaivaa.\n\n\"Jos asia vaatii harkintaa\", huomautti Dupin, \"on parasta tutkia sitä\npimeässä.\"\n\n\"Sekin on teidän omituisuuksianne\", virkkoi prefekti, joka tapasi sanoa\n\"omituiseksi\" kaikkea, mikä kävi yli hänen ymmärryksensä, ja joka\nsenvuoksi aina joutui liikkumaan keskellä lukuisia \"omituisuuksia.\"\n\n\"Niin\", vastasi Dupin tarjoten vieraalleen piipun ja asettaen hänelle\nmukavan nojatuolin.\n\n\"Entä mitä vaikeuksia teillä nyt on?\" kysyin minä. \"Toivottavasti ei\nenää murhia!\"\n\n\"Ei, ei, ei mitään semmoista. Asianlaita on niin, että koko juttu\noikeastaan on hyvin yksinkertainen, ja minä selviytyisin siitä varmasti\nyksinänikin; mutta arvelin, että Dupinia ehkä huvittaisi kuulla siitä,\nsillä kysymys on tavattoman 'omituinen'.\"\n\n\"Yksinkertainen ja omituinen\", sanoi Dupin.\n\n\"No niin, eikä kuitenkaan ihan sillä tavoin. Asianlaita on niin, että\nprobleemi on niin yksinkertainen ja kuitenkin pilkkaa kaikkia meidän\nponnistuksiamme.\"\n\n\"Ehkä juuri asian yksinkertaisuus pettää teitä\", sanoi ystäväni.\n\n\"Mitä pötyä te nyt puhutte!\" vastasi prefekti sydämellisesti nauraen.\n\n\"Ehkä arvoitus on liian mutkaton\", sanoi Dupin.\n\n\"Herra nähköön, onko kukaan koskaan kuullut tuollaista otaksumaa?\"\n\n\"Hiukan liian selvä.\"\n\n\"Hah-hah-haa -- huh-huh-huu -- hoh-hoh-hoo!\" mylvi prefekti,\nerinomaisen huvittuneena. \"Voi, Dupin, te tapatte minut.\"\n\n\"Mutta millainen tuo asia sitten on?\" kysyin.\n\n\"No, saattepa kuulla\", sanoi prefekti, ja hän veti pitkän, mietteliään\nhaiun. \"Kerron sen teille muutamin sanoin, mutta ennenkuin aloitan\ntahdon panna sydämellenne, että asia vaatii mitä tunnollisinta\nvaiteliaisuutta ja että minä hyvin todennäköisesti menettäisin nykyisen\nasemani, jos saataisiin tietää, että olen uskonut sen jollekin.\"\n\n\"Jatkakaa\", sanoin.\n\n\"Tai jättäkää kertomatta\", sanoi Dupin.\n\n\"No niin, minulle on henkilökohtaisesti ilmoitettu hyvin korkealta\ntaholta, että eräs mitä tärkein paperi on varastettu kuninkaan\nhuoneistosta. Tiedetään, kuka varas on, siitä ei ole epäilystäkään:\nhänet nähtiin itse teossa. Tiedetään myöskin, että paperi yhä on hänen\nhallussaan.\"\n\n\"Miten se tiedetään?\" kysyi Dupin.\n\n\"Se käy aivan ehdottomasti selville\", sanoi prefekti, \"tuon asiapaperin\nlaadusta ja siitä, ettei ole vielä ilmaantunut eräitä seurauksia, jotka\nvälttämättä tulevat esille, jos paperi joutuu jonkun toisen käsiin;\ntoisin sanoen, jos varas käyttää sitä sillä tavoin kuin hänellä varmaan\non tarkoituksena.\"\n\n\"Selittäkää hiukan paremmin\", sanoin.\n\n\"No, voinpa sanoa niin paljon, että se, jolla paperi on hallussaan, saa\nvissiä vaikutusvaltaa määrätyllä taholla, jossa sellainen vaikutusvalta\non suunnattoman arvokas.\" Prefekti piti diplomaattisesta siansaksasta.\n\n\"Vielä ei asia ole minulle selvä\", sanoi Dupin.\n\n\"Eikö! No, jos tuo paperi näytettäisiin eräälle kolmannelle henkilölle,\njonka nimeä en halua mainita, joutuisi toisen erittäin korkea-arvoisen\nhenkilön kunnia kyseenalaiseksi; ja tämä seikka antaa paperin\nhallussapitäjälle peloittavan vallan tuohon korkeaan henkilöön nähden,\njonka kunnia ja mielenrauha tällä tavoin joutuvat uhatuiksi.\"\n\n\"Mutta tämä valtahan\", puutuin minä puheeseen, \"edellyttää sitä, että\nvaras tietää omistajan tietävän, kuka varas on. Kukapa uskaltaisi...\"\n\n\"Varas\", sanoi G., \"on ministeri D., joka uskaltaa mitä hyvänsä, olkoon\nse sitten sopivaista tai sopimatonta. Tapa, millä varkaus suoritettiin,\noli vähemmän nerokas kuin rohkea. Mainittu paperi -- kirje, ollakseni\navomielinen -- tuotiin omistajattarelleen hänen ollessaan yksin\npukuhuoneessaan. Kun hän parhaillaan luki sitä, astui huoneeseen\näkkiarvaamatta tuo toinen korkea henkilö, jolta kirje oli ehdottomasti\nsalattava. Ehtimättä enää työntää sitä mihinkään laatikkoon kirjeen\nsaajan täytyi asettaa se sellaisenaan pöydälle. Osoite joutui kuitenkin\npäällepäin, niin että sisältö jäi kätköön, minkä vuoksi tuo toinen\nhenkilö ei kiinnittänyt kirjeeseen huomiota. Nyt tuli ministeri D.\nHänen ilveksensilmänsä keksivät heti paperin, hän tunsi käsialan,\nhavaitsi vastaanottajattaressa hermostusta ja käsitti hänen\nsalaisuutensa. Esitettyään kiireiseen tapaansa joitakin virka-asioita\nhän otti taskustaan kirjeen, joka oli kutakuinkin tuon toisen näköinen,\noli lukevinaan sitä ja pani sen sitten pöydälle ihan toisen viereen.\nSen jälkeen hän keskusteli viitisentoista minuuttia yleisistä asioista,\nhyvästeli sitten ja otti pöydältä sen kirjeen, joka ei ollut hänen.\nKirjeen oikea omistaja näki sen tietysti, mutta ei uskaltanut\nhuomauttaa mitään tuon kolmannen henkilön ollessa läsnä. Ministeri\npoistui, jättäen pöydälle oman kirjeensä, joka oli aivan arvoton.\"\n\n\"Tässä\", sanoi Dupin minulle, \"on nyt se, jota sinä vaadit, jotta\nyliote olisi täydellinen -- varkaan tietoisuus siitä, että omistaja\ntietää, kuka varas on.\"\n\n\"Niin\", sanoi prefekti, \"ja valtaa, jonka hän tällä tavoin muutama\nkuukausi sitten hankki itselleen, hän on jo käyttänyt poliittisiin\ntarkoituksiin peloittavan suuressa mittakaavassa. Henkilö, jolta kirje\nvarastettiin, vakuuttautuu päivä päivältä yhä lujemmin siitä, että se\non välttämättä vaadittava takaisin. Mutta tämä ei tietenkään voi\ntapahtua julkisesti. Vihdoin hän epätoivoissaan uskoi asian minun\nhuolekseni.\"\n\n\"Ja\", sanoi Dupin kietoutuen savupilveen, \"terävä-älyisempää asiamiestä\nhän ei luullakseni voinut toivoa.\"\n\n\"Te imartelette minua\", vastasi prefekti, \"mutta on mahdollista, että\nhän on ajatellut jotakin sellaista.\"\n\n\"On selvää\", sanoin, \"että kirje, niinkuin huomautitte, yhä on\nministerin hallussa, koska juuri sen omistaminen antaa hänelle tuon\nvallan eikä suinkaan sen käyttäminen. Käyttäminen lopettaisi vallan.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi G., \"ja tämän vakaumuksen mukaan olenkin toiminut.\nEnsitöikseni tarkastin huolellisesti ministerin asunnon, ja suurin\nvaikeus siinä oli tehdä se hänen tietämättään, sillä minua oli ennen\nkaikkea varoitettu antamasta hänelle vähäisintäkään epäilyksen\naihetta.\"\n\n\"Mutta\", sanoin, \"tehän olette tottunut tuollaisiin kotitarkastuksiin,\nPariisin poliisihan on suorittanut niitä ennenkin.\"\n\n\"Niinpä kyllä, ja sen vuoksi olinkin rauhallinen. Sitäpaitsi\nhelpottivat ministerin tavat asiaa. Hän on usein koko yön kotoaan\npoissa. Palvelijoita hänellä ei ole monta. Heidän huoneensa ovat\nerillään isännän huoneista, ja kun suurin osa heistä on napolilaisia,\non heidät helppo juottaa humalaan. Minulla on, niinkuin tiedätte,\navaimia, joilla voin avata jokaisen huoneen ja kaapin koko Pariisissa.\nKolmen kuukauden aikana ei ole ollut ainoatakaan yötä, jota en suureksi\nosaksi olisi käyttänyt henkilökohtaisesti tarkastaakseni D:n asuntoa.\nTämä on minulle kunnia-asia, ja, mainitakseni suuren salaisuuden,\npalkkio on suunnaton; senvuoksi en luopunut etsiskelyistä, ennenkuin\nolin täysin vakuutettu siitä, että varas oli suurempi kettu kuin minä.\nOlen tutkinut hänen asunnossaan jok'ainoan kolon, minne vain saattoi\najatella kirjeen kätketyksi.\"\n\n\"Mutta eikö ole mahdollista\", virkoin, \"että ministeri -- jos kirje on\nhänen hallussaan, niinkuin se epäilemättä on -- on kätkenyt sen\njonnekin oman asuntonsa ulkopuolelle?\"\n\n\"Se on tuskin mahdollista\", sanoi Dupin. \"Katsoen nykyiseen omituiseen\ntilanteeseen hovissa ja niihin juonitteluihin, joihin tiedetään D:n\nsekaantuneen, täytyy hänellä olla mahdollisuus saada paperi millä\nhetkellä tahansa käsiinsä erästä toista tarkoitusta varten, joka on\nmelkein yhtä tärkeä kuin sen omistaminen.\"\n\n\"Mitä tarkoitusta?\" kysyin.\n\n\"Hävittääkseen sen\", sanoi Dupin.\n\n\"Se on totta\", sanoin, \"paperin täytyy siis olla ministerin asunnossa.\nEi voitane otaksua, että hän pitäisi sitä taskussaan.\"\n\n\"Mahdotonta\", sanoi prefekti. \"Katurosvoiksi naamioidut apulaiseni ovat\nkaksi kertaa houkutelleet hänet ansaan ja tutkineet hänet tarkasti\nminun silmieni edessä.\"\n\n\"Sen vaivan olisitte voinut säästää itseltänne\", sanoi Dupin. \"D. ei\nkai sentään ole täyshullu, vaan on valmistautunut väijytyksiin niinkuin\nainakin luonnollisiin asioihin.\"\n\n\"Hän ei ole täyshullu\", sanoi G. \"Mutta hän on runoilija, ja\nrunoilijasta on minun mielestäni vain askel hulluuteen.\"\n\n\"Totta\", sanoi Dupin puhallettuaan pitkän ja mietteliään sauhun,\n\"vaikka minulla itsellänikin on silloin tällöin ollut sellaisia\nkohtauksia.\"\n\n\"Toivoisin\", sanoin, \"että selostaisitte meille yksityiskohtaisesti\ntarkastuksenne.\"\n\n\"No niin, me varasimme itsellemme tarpeeksi aikaa ja etsimme\nkaikkialta. Minulla on pitkäaikainen kokemus sellaisissa asioissa.\nTutkin koko talon huone huoneelta, uhrasin viikon yöt jokaiselle. Ensin\ntarkastimme kaikki huonekalut. Avasimme kaikki mahdolliset laatikot, ja\nluulen teidän tietävän, ettei tottuneelle poliisimiehelle ole olemassa\nmitään salalaatikoita. Vain idiootilta voi jäädä salalaatikko\nhuomaamatta tuollaisessa tarkastuksessa. Asia on erinomaisen\nyksinkertainen. Jokaisella kaapilla ja lipastolla on määrätyt mittansa,\nja meillä on tarkat tuumapuut; ei pieninkään ala voi jäädä meiltä\nhuomaamatta. Kaappien jälkeen kävimme käsiksi tuoleihin. Pehmostus\ntutkittiin pitkillä hienoilla neuloilla, jollaisia olette nähnyt minun\nkäyttävän. Pöydistä nostimme levyt.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Nähkääs, ne poistavat usein levyn pöydistä, tai muista sen kaltaisista\nhuonekaluista, kovertavat jonkin jalan ontoksi ja panevat esineen,\njonka haluavat kätkeä, tuohon onteloon, minkä jälkeen levy nostetaan\ntakaisin paikoilleen. Samoin tarkastimme sängynjalat.\"\n\n\"Mutta eikö tuollaista onteloa voida todeta koputtamalla?\" kysyin.\n\n\"Ei suinkaan, jos kätketyn esineen ympärille on pantu tarpeeksi\npumpulia. Sitäpaitsi täytyy meidän tuollaisissa tapauksissa toimia\näänettömästi.\"\n\n\"Mutta ettehän te ole voinut hajoittaa kaikkia huonekaluja, joihin\nesine tuolla tavoin voidaan kätkeä. Kirjehän voidaan puristaa ohueksi,\nspiraalinmuotoiseksi ja isohkon virkkuuneulan kokoiseksi rullaksi, ja\nsiinä muodossa se voidaan helposti panna tuolinkarmiin tai muuhun\nsellaiseen. Ette kai rikkonut kaikkia tuoleja?\"\n\n\"Emme toki, me teimme tehtävämme paremmin -- tutkimme kaikki\ntuolinkarmit ja kaikki liitokset muista huonekaluista vahvalla\nmikroskoopilla. Jos niissä olisi näkynyt joitakin merkkejä äskettäin\ntapahtuneesta sorkkimisesta, olisimme huomanneet ne heti. Yksi ainoa\nkairanpuruhiukkanen esim. olisi näkynyt yhtä selvästi kuin omena. Vika\nliimauksessa, outo halkeama liitoksessa olisi ollut meille riittävä\nopastus.\"\n\n\"Otaksun, että tarkastitte peilin lasin ja selkämystän välistä sekä\nsängyt ja sänkyvaatteet samoin kuin ikkunaverhot ja matot?\"\n\n\"Tietysti, ja kun olimme perusteellisesti tutkineet jokaisen\nhuonekalun, ryhdyimme tarkastamaan itse taloa. Me jaoimme kaiken\npinta-alan ruutuihin, jotka numeroimme, jottei yhtäkään olisi\nunohdettu, ja sitten tutkimme mainitulla mikroskoopilla jok'ainoan\nneliötuuman talosta samoin kuin molemmista naapuritaloista.\"\n\n\"Molemmista naapuritaloista!\" huudahdin. \"Te olette varmaan nähneet\nhirvittävästi vaivaa.\"\n\n\"Olemme kyllä, mutta luvassa oleva palkkio onkin tavattoman suuri.\"\n\n\"Tutkitteko talon ympärillä olevat tontit?\"\n\n\"Kaikki tontit ovat tiilellä kivettyjä. Niistä meillä oli suhteellisen\nvähän vaivaa. Me tarkastimme kivien välissä olevan massan ja\nhavaitsimme sen koskemattomaksi.\"\n\n\"Tarkastitte tietysti D:n paperit ja kirjat?\"\n\n\"Tietysti; me avasimme jok'ainoan pinkan; emmekä ainoastaan avanneet\njokaista kirjaa, vaan kävimme myöskin lehti lehdeltä läpi jokaisen\nosan, tyytymättä vain ravistelemaan niitä, niinkuin eräillä\npoliisimiehillämme on tapana. Mittasimme niinikään erittäin\nhuolellisesti jokaisen nidoksen paksuuden ja tutkimme ne kaikki\nmikroskoopillamme. Jos jotakin salaperäistä olisi viime aikoina ollut\ntekeillä niiden suhteen, ei se olisi voinut jäädä meiltä huomaamatta.\nViisi, kuusi kirjaa, jotka juuri olivat tulleet sitojalta, tarkastimme\nneuloilla pituussuuntaan.\"\n\n\"Tutkitte lattian mattojen alta?\"\n\n\"Ehdottomasti. Poistimme kaikki matot ja tarkastimme palkit\nmikroskoopilla.\"\n\n\"Myöskin seinäpaperit?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Tarkastitteko kellarit?\"\n\n\"Tarkastimme.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoin, \"olette erehtynyt; kirje ei voi olla\nministerin asunnossa, niinkuin olette luullut.\"\n\n\"Pelkään, että olette oikeassa\", vastasi prefekti. \"Ja nyt, Dupin, mitä\nneuvotte minua tekemään?\"\n\n\"Toimittamaan uuden, perusteellisen tarkastuksen.\"\n\n\"Se on aivan hyödytöntä\", vastasi G. \"Voisin antaa pääni pantiksi\nsiitä, ettei kirje ole ministerin asunnossa.\"\n\n\"Minulla ei ole parempaa neuvoa\", sanoi Dupin. \"Teille on tietysti\nannettu tarkka kuvaus kirjeestä?\"\n\n\"Totta kai!\" -- ja prefekti otti taskustaan muistikirjan ja luki\nyksityiskohtaisen kuvauksen niin tuon kaivatun kirjeen sisällöstä kuin\nvarsinkin ulkoasusta. Pian sen jälkeen kuin oli lukenut tämän kuvauksen\nhän hyvästeli ja meni tiehensä, alakuloisempana kuin koskaan olin\nnähnyt tuon kunnon miehen.\n\nSuunnilleen kuukautta myöhemmin hän tuli toistamiseen luoksemme ja\ntapasi meidät kutakuinkin samanlaisessa hommassa kuin edellisellä\nkerralla. Hän otti piipun ja tuolin ja aloitti jokapäiväisen\nkeskustelun. Vihdoin sanoin:\n\n\"No, G., miten on varastetun kirjeen käynyt? Otaksun teidän havainneen,\nettä on vaikeata voittaa ministeri viekkaudessa?\"\n\n\"Niin -- piru hänet periköön. Toimeenpanin kuitenkin Dupinin neuvon\nmukaan uuden tarkastuksen, mutta se oli, kuten olin arvannut,\nhukkatyötä.\"\n\n\"Kuinka suuri olikaan luvattu palkkio?\" kysyi Dupin.\n\n\"Sangen suuri summa -- todella runsas palkkio -- minä en halua\nilmoittaa sitä tarkalleen. Mutta sen verran voin sanoa, etten\nhetkeäkään epäröisi kirjoittaa omakätisesti viidenkymmenentuhannen\nfrangin vekseliä sille, joka hankkisi minulle kirjeen. Asianlaita on\nniin, että se käy päivä päivältä yhä tärkeämmäksi, ja palkkio on\näskettäin koroitettu kaksinkertaiseksi. Mutta vaikka se koroitettaisiin\nkolminkertaiseksi, en minä voi tehdä enempää kuin olen tehnyt.\"\n\n\"Niin, mutta\", sanoi Dupin laahustavalla äänellä, imien samalla syviä\nhaikuja piipustaan, \"luulen -- todellakin, G. -- ettette te ole tässä\nasiassa -- yrittänyt kaikkeanne. Te voisitte -- luullakseni -- tehdä\nhiukan enemmänkin, vai kuinka?\"\n\n\"Miten? -- Millä tavoin?\"\n\n\"Niin -- puh, puh -- te voisitte -- puh, puh -- ottaa apulaisen asiaa\nselvittämään, vai mitä? -- puh, puh, puh. Muistatteko te jutun\nAbernethystä?\"\n\n\"En, piru vieköön Abernethyn!\"\n\n\"No, minun puolestani hän kyllä saa mennä. Mutta oli kerran eräs\nkitupiikki, joka aikoi peijata Abernethyltä lääkärinneuvon ilmaiseksi.\nHän johdatti siihen suuntaan tavallisen keskustelun eräässä\nyksityisessä seurassa ja esitti asiansa lääkärille kuin olisi ollut\nkysymys kuvitellusta henkilöstä. 'Otaksukaamme nyt', sanoi kitupiikki,\n'että hänen oireensa ovat sellaiset ja sellaiset; no, tohtori, mitä te\nolisitte neuvonut häntä tekemään?'\n\n\"'Tietysti kääntymään lääkärin puoleen', vastasi Abernethy.\"\n\n\"Mutta\", sanoi prefekti hiukan hämillään, \"minä olen ehdottomasti\nhalukas maksamaan neuvosta. Minä suostun todellakin antamaan\nviisikymmentätuhatta frangia kenelle tahansa, joka voi auttaa minua\ntässä asiassa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi Dupin vetäen erään pöytälaatikon auki ja\nottaen sieltä vekselikirjan, \"voisitte kirjoittaa minulle tuon\nvekselin. Kun olette hyväksynyt sen, luovutan kirjeen teille.\"\n\nMinä ällistyin. Prefekti seisoi kuin ukkosen lyömänä. Monta\nminuuttia hän seisoi siten hievahtamatta ja puhumatta sanaakaan\nja katsoi ystävääni epäuskoisesti suu auki ja silmät kuin\ntipahtamaisillaan kuopistaan. Mutta niin pian kuin oli päässyt\nensihämmästyksestään, hän tarttui kynään, täytti kaavakkeen ja hyväksyi\ntuon viidenkymmenentuhannen frangin vekselin, jonka hän sitten ojensi\npöydän yli Dupinille. Tämä tarkasti sen huolellisesti ja pani sitten\nlompakkoonsa; sen jälkeen hän avasi erään kirjoituspulpetin, otti\nsieltä kirjeen ja antoi prefektille. Tämä tarrasi siihen miltei\nkouristuksenomaisen ilon vallassa, avasi sen vapisevin käsin, silmäsi\npikaisesti sisällystä ja syöksyi sitten päätäpahkaa ovelle muistamatta\nlainkaan hyvästellä; hän ei ollut puhunut tavuakaan sen jälkeen kuin\nDupin oli pyytänyt häntä täyttämään vekselin. Kun hän oli mennyt,\nrupesi ystäväni hiukan selittelemään.\n\n\"Pariisin poliisi, ystäväni, on tavattoman taitava\", hän sanoi. \"Se on\nsitkeä, ovela ja täysin perehtynyt niihin tietoihin, joita sen\ntoiminnassa eniten tarvitaan. Kun G. kertoi, miten oli menetellyt\ntarkastaessaan D:n asuntoa, olin sen vuoksi ehdottomasti vakuutettu\nsiitä, että hän oli toimittanut täysin tyydyttävän tarkastuksen sillä\nalueella, johon hänen toimenpiteensä ulottuivat.\"\n\n\"Johon hänen toimenpiteensä ulottuivat?\" sanoin.\n\n\"Niin\", sanoi Dupin, \"toimenpiteet, joihin hän ryhtyi, eivät ainoastaan\nolleet parhaita laadussaan, vaan ne myöskin toteutettiin mitä\ntäydellisimmällä taidolla. Jos kirje olisi ollut sillä alueella, johon\ntarkastus kohdistui, olisivat nuo miehet ehdottomasti löytäneet sen.\"\n\nMinä nauroin, mutta hän tuntui puhuvan aivan vakavissaan.\n\n\"Toimenpiteet\", jatkoi hän, \"olivat laadussaan hyviä, ja ne\nsuoritettiin hyvin; vika oli siinä, etteivät ne soveltuneet enempää\nhenkilöön kuin asiaankaan. Prefektillä on sarja erinomaisen nerokkaita\nmenetelmiä, ja ne ovat se Prokrusteen vuode, johon kaikki hänen\nsuunnitelmansa väkisin sovitetaan. Mutta hän ampuu aina harhaan\nollessaan liian syvä tai liian matala käsiteltävään asiaan nähden; ja\nmoni koulupoika voi harkita paremmin kuin hän. Tunsin erään\nkahdeksanvuotiaan pojan, jonka taitavuus 'parillisen ja parittoman'\narvaamisessa herätti yleistä ihailua. Se on yksinkertaista peliä, ja\nsitä pelataan marmorikuulilla. Toinen pelaajista pitää muutamia\nsellaisia kädessään ja kysyy toiselta onko lukumäärä parillinen vai\npariton. Jos tämä arvaa oikein, saa hän yhden, jos hän arvaa väärin,\nmenettää hän yhden. Poika, josta puhun, voitti kaikki kuulat\nkoulussaan. Hän noudatti tietysti vissiä periaatetta arvatessaan, ja se\nnojautui yksinomaan huomiointiin ja vastapelaajan oveluuden\narvioimiseen. Otaksukaamme esim., että hänellä oli oikea pässinpää\nvastapelaajanaan. Tämä pitää kättään suljettuna ja kysyy: 'Parillinen\nvai pariton?' Koulupoikamme vastaa: 'Pariton' ja häviää; mutta\nseuraavalla kerralla hän voittaa, sillä hän sanoo itselleen, että\n'tuolla aasillahan oli parillinen määrä edellisellä kerralla, ja\nhänellä on juuri sen verran oveluutta, että toisella kerralla ottaa\nparittoman, niinpä minä arvaan paritonta' -- ja hän arvaa paritonta ja\nvoittaa. Jos nyt vastapelaaja olisi ollut vähemmän yksinkertainen,\nolisi poika harkinnut näin: 'Tuo lurjus huomaa, että arvasin\nensimmäisellä kerralla paritonta, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa on\nsenvuoksi vaihtaa määrää parillisesta parittomaksi, mutta lähemmin\najateltuaan hän havaitsee sellaisen vaihdon aivan liian\nyksinkertaiseksi, minkä vuoksi hän lopulta päättää antaa olla\nennallaan; niinpä minä arvaan parillista' -- ja hän arvaa parillista ja\nvoittaa. Mitä nyt pohjimmaltaan osoittaa tuo pojan päättelytapa, jota\nhänen toverinsa nimittävät 'onneksi'?\"\n\n\"Se osoittaa\", sanoin, \"hänen kykyään syventyä vastustajansa\najatuksenjuoksuun.\"\n\n\"Niin juuri\", sanoi Dupin, \"ja kun kysyin pojalta, millä keinoin hän\nsaattoi päästä siinä suhteessa onnelliseen tulokseen, vastasi hän: 'Kun\ntahdon tutkia, miten tyhmä tai viisas, miten hyvä tai huono joku on,\ntai mitä hän sillä hetkellä miettii, koetan mikäli mahdollista sovittaa\nkasvonilmeeni hänen ilmeensä mukaan ja odotan sitten, mitä ajatuksia\ntai tunteita silloin syntyy päässäni ja sydämessäni.' Tämä koulupojan\nvastaus selittää kaiken sen väärän syvämietteisyyden, joka on luettu\nkunniaksi jollekin Rochefoucauldille, jollekin La Bruyèrelle, jollekin\nMacchiavellille, jollekin Campanellalle.\"\n\n\"Ja tuo oman ymmärryksensä identifioiminen vastustajan ymmärryksen\nkanssa\", sanoin, \"riippuu, jos olen käsittänyt oikein, siitä\ntarkkuudesta, millä on voinut mitata vastustajansa ymmärryksen.\"\n\n\"Kun on kysymys sen käytännöllisestä arvosta, on asianlaita niin\",\nvastasi Dupin, \"ja siihen seikkaan, että prefekti ja hänen apurinsa\nniin usein epäonnistuvat, on kaksi syytä; ensiksikin puutteellinen\nidentifioiminen ja toiseksi heidän kanssansa tekemisiin joutuneen\nhenkilön älyllisten kykyjen väärä tai huolimaton arviointi.\nHe kiinnittävät huomiota vain omiin käsityksiinsä ja omaan\nterävä-älyisyyteensä, ja kun heidän on otettava selvä jostakin, joka on\nkätketty, ajattelevat he vain, miten he olisivat kätkeneet sen. He ovat\nsikäli oikeassa, että heidän älykkyytensä edustaa uskollisesti joukon\nälykkyyttä; mutta kun roiston oveluus on toisenlaatuista kuin heidän,\njäävät he alakynteen. Näin käy aina, kun hän on heitä etevämpi, ja\ntavallisesti myös silloin kuin hän on heitä typerämpi. He noudattavat\naina vain yhtä periaatetta tarkastuksissaan, ja parhaassa tapauksessa,\njos heitä on kannustamassa jokin epätavallinen tapahtuma tai suuri\npalkinto, he voivat laajentaa tai viedä äärimmäisyyksiin vanhat\ntemppunsa, mutta he eivät horjuta periaatteitaan. Miksi näitä\nperiaatteita on muunneltu D:n asiassa? Mitä on kaikki tuo poraaminen,\npisteleminen, mikroskoopilla tutkiminen ja pinta-alan jakaminen\nnumeroituihin neliötuumiin -- mitä se on muuta kuin yhden ainoan\nperiaatteen liioiteltua soveltamista, tai periaateryhmän, joka nojautuu\nniihin käsityksiin inhimillisestä viekkaudesta, jotka prefekti on\nsaanut pitkäaikaisen virkamiestoimintansa kokemuksista? Huomaathan,\nettä hän piti itsestään selvänä, että kaikki ihmiset kätkevät kirjeen\n-- ellei juuri tuolinjalkaan porattuun reikään, niin joka tapauksessa\njohonkin epätavalliseen koloon tai nurkkaan, joka on keksitty saman\najatuksenjuoksun mukaisesti, joka voi saada ihmisen kätkemään kirjeen\ntuolinjalkaan porattuun reikään? Ja huomaat kai myöskin, että\ntuollaiset etsityt piilopaikat soveltuvat vain tavallisiin tapauksiin\nja vain tavalliset päät käyttävät niitä; ne valitsevat juuri nämä\netsityt piilopaikat, koska ne näennäisesti ovat epätavallisia. Ja niin\nollen ei paikan keksiminen riipu salapoliisin älykkyydestä, vaan\nyksinomaan hänen huolellisuudestaan, kärsivällisyydestään ja\nsitkeydestään; ja kun asia on tärkeä tai, mikä poliisin silmissä\nmerkitsee samaa, palkkio suuri, eivät nämä ominaisuudet ole koskaan\npettäneet. Käsität varmaan nyt, mitä tarkoitin, kun sanoin, että jos\nkirje olisi ollut sillä alueella, johon prefektin tarkastus kohdistui\n-- toisin sanoen, jos sen kätkemisen periaate olisi sisältynyt\nprefektin periaatteisiin -- olisi kirje ehdottomasti löydetty. Mutta\nnyt tuota herraa on vedetty kelpo lailla nenästä, ja hänen tappionsa\netäinen syy piilee siinä hänen lausumassaan, että ministeri on hullu,\nkoska hän on saavuttanut mainetta runoilijana. Kaikki hullut ovat\nrunoilijoita -- sen prefekti tietää ja tekee siitä sen johtopäätöksen,\nettä kaikki runoilijat ovat hulluja.\"\n\n\"Mutta onko hän runoilija?\" kysyin. \"Tiedän, että heitä on kaksi\nveljestä ja kumpikin on hankkinut itselleen mainetta kirjallisella\nalalla. Luulen, että ministeri on kirjoittanut jonkin oppineen\ntutkimuksen differentsiaalilaskennosta; hän on matemaatikko eikä\nrunoilija.\"\n\n\"Sinä erehdyt; minä tunnen hänet hyvin -- hän on kumpaakin. Ollen\nrunoilija ja matemaatikko hän osaa harkita hyvin; jos hän olisi\nyksinomaan matemaatikko, ei hän olisi harkinnut lainkaan, vaan olisi\nollut kokonaan prefektin armoilla.\"\n\n\"Sinä hämmästytät minua\", sanoin, \"mielipiteilläsi, jotka sotivat\nyleistä käsitystä vastaan. Ethän voine pitää aivan arvottomana\nvuosisatojen kuluessa kypsynyttä vakaumusta; matemaattista älyä on\nkauan pidetty älyjen älynä.\"\n\n\"'Lyön vetoa'\", vastasi Dupin siteeraten Chamfortia, \"'että jokainen\nyleinen ajatus, jokainen juurtunut käsitys on typerä, koska se on\nmiellyttänyt suurta yleisöä'. Herrat matemaatikot ovat, sen myönnän,\njulistaneet parhaan kykynsä mukaan tätä kansanomaista harhakäsitystä,\nmutta se pysyy siitä huolimatta harhakäsityksenä. Taitavuudella, joka\nolisi paremman asian arvoinen, he esim. ovat yrittäneet saada sanaa\n'analyysi' käytettäväksi algebrasta. Ranskalaiset ne ovat keksineet\ntämän omituisen huijauksen; mutta jos sanalla on jotakin merkitystä --\njos sanan arvo perustuu sen soveltuvaisuuteen -- merkitsee 'analyysi'\nalgebraa kutakuinkin samassa määrin kuin latinassa ambitus\nkunnianhimoa, religio uskontoa ja homines honesti kunniallisia miehiä.\"\n\n\"Huomaan, että olet riidoissa joidenkin pariisilaisten matemaatikkojen\nkanssa\", sanoin, \"mutta jatkahan.\"\n\n\"Väitän, että kaikki sellainen päättelytaito, jota viljellään jossakin\nmuussa erikoismuodossa kuin puhtaan logiikan, on käyttökelvotonta ja\nniin ollen arvotonta. Varsinkin väitän sitä matemaattisissa\ntutkimuksissa kehittyneestä päättelytaidosta. Matematiikka on tiedettä\nmuodosta ja suuruudesta. Matemaattiset päättelyt ovat puhdasta\nlogiikkaa sovellettuina muodon ja suuruuden havainnointiin. Suurin\nerehdys piilee siinä, että pidetään niin sanotun puhtaan algebran\ntotuuksia ehdottomina ja yleispätevinä totuuksina. Ja tämä erehdys on\nniin silmäänpistävä, että minua suuresti ihmetyttää, miten se on voinut\ntulla niin yleiseksi. Se, mikä on totta suhteesta puhuen, muodosta ja\nsuuruudesta puhuen, ei usein pidä lainkaan paikkaansa esim. etiikan\nalalla. Tässä tieteessä on usein _valhetta_, että yhdistetyt osat\nolisivat yhtä kuin kokonaisuus. Kemian alalla tämä väite niinikään\npettää. Vaikuttimista puheen ollen se pettää, sillä jos kaksi\nvaikutinta, joilla kummallakin on määrätty arvonsa, yhdistetään, ei\ntuloksen arvon välttämättä tarvitse olla yhtä suuri kuin noiden eri\narvojen summa. On monta muuta matemaattista totuutta, jotka ovat\ntotuuksia vain suhteellisuuden alueella. Mutta matemaatikko vetää\nvanhasta tottumuksesta johtopäätöksensä _rajoitettujen_ totuuksiensa\nnojalla, aivan kuin ne soveltuisivat kaikkeen -- niinkuin yleisökin\nkuvittelee. Bryant mainitsee hyvin oppineessa 'Mytologiassaan' toisen\nsamantapaisten harhakäsitysten lähteen, sanoen: 'Vaikka emme uskokaan\npakanallisiin satuihin, unohdumme kuitenkin usein tekemään niistä\njohtopäätöksiä aivan kuin ne olisivat elävää todellisuutta.' Mutta\nmatemaatikot, jotka itse ovat pakanoita, uskovat taruihinsa ja\nrakentavat päätelmiään niiden mukaan, ei niinkään huonon muistin kuin\naivojen selittämättömän tyhjyyden vuoksi. Lyhyesti sanoen, en ole vielä\nkoskaan kohdannut täysveristä matemaatikkoa, joka olisi osannut lausua\narvostelun asiasta, joka ei koske juuria eikä yhtälöitä, tai joka ei\nsalaa olisi pitänyt uskonkappaleena, että x + px ehdottomasti ja\nvastaansanomattomasti on yhtä kuin q. Koeta, jos sinua haluttaa, sanoa\nsellaiselle herralle, että luullaksesi on tapauksia, joissa x + px _ei\nole_ aivan yhtä kuin q, mutta pidä sitten huolta siitä, että olet\npoissa hänen ulottuviltaan, kun hän on käsittänyt tarkoituksesi, sillä\nhän yrittää varmasti iskeä sinut maahan.\n\n\"Niin, tahdoin sanoa, että jos ministeri olisi ollut vain matemaatikko,\nei prefektin olisi tarvinnut antaa minulle tätä vekseliä. Mutta minä\ntiesin hänet sekä matemaatikoksi että runoilijaksi ja sovitin\ntoimenpiteeni hänen kykyjensä mukaan, ottaen myös huomioon olosuhteet,\njoissa hän eli. Tunsin hänet lisäksi hovimiehenä ja rohkeana\njuonittelijana. Sellaisella miehellä, ajattelin, on varmasti tiedossaan\npoliisin tavalliset keinot. Hänen täytyi varmasti -- niinkuin\nsittemmin onkin käynyt ilmi -- arvata ne väijytykset, joihin hänet\nhoukuteltaisiin. Myöskin täytyi hänen arvata, että pantaisiin toimeen\nsalaisia kotitarkastuksia. Siinä, että hän oli öisin poissa kotoaan,\nmitä prefekti piti onnellisena sattumana, näin minä vain sotajuonen:\nhän tahtoi antaa poliisien temmeltää häiritsemättä saadakseen heidät\nsitä pikemmin siihen vakaumukseen, johon G. lopulta päätyikin,\nnimittäin että kirje ei ollut ministerin asunnossa. Käsitin, että koko\ntämän ajatussarjan, jota nyt kohta kohdalta olen selittänyt sinulle ja\njoka koskee poliisin muuttumattomia periaatteita kätkettyjen esineiden\netsimisessä -- että, sanoin, tämän ajatussarjan välttämättä oli\ntäytynyt vaeltaa ministerin aivojen läpi. Ja sen oli täytynyt saada\nhänet hylkäämään kaikki tavalliset piilopaikat. Hän oli varmasti,\najattelin, kyllin ovela käsittääkseen, että talon salaisinkin komero\njoutuisi prefektin silmien, porien ja mikroskoopin tutkittavaksi.\nSanalla sanoen, käsitin, että hän välttämättömyyden pakosta joutui\nkäyttämään yksinkertaista keinoa. Muistat varmaan, miten epätoivoisesti\nprefekti nauroi, kun minä meidän ensimmäisessä keskustelussamme lausuin\nsen olettamuksen, että arvoitus juuri yksinkertaisuutensa vuoksi tuotti\nhänelle niin paljon päänvaivaa.\"\n\n\"Niin\", sanoin, \"muistan varsin hyvin hänen naurunremahduksensa;\npelkäsin ihan, että hän saisi kouristuskohtauksen.\"\n\n\"Aineellisessa ja aineettomassa maailmassa\", jatkoi Dupin, \"on paljon\ntarkkoja yhdenmukaisuuksia, ja sen vuoksi on hiukan perää siinä\nretoorisessa dogmissa, että vertauskuvaa voidaan yhtä hyvin käyttää\nvahvistamaan todistuskappaletta kuin kaunistamaan jotakin kuvausta.\n_Hitauden lain_ periaate näyttää vallitsevan niin fysiikassa kuin\nmetafysiikassakin. Edellisessä tuo laki tietää, että isoa kappaletta on\nvaikeampi saattaa liikkeeseen kuin pienempää, mutta että sen\nliikuntavoima sitten on suoraan verrannollinen tähän vaikeuteen,\nmetafysiikassa se merkitsee sitä, että etevää älyä, joka toimii\nvoimakkaammin, tasaisemmin ja menestyksellisemmin kuin\nkeskinkertaisempi, on kuitenkin vaikeampi saada toimintaan ja se ottaa\nensimmäiset askelensa tiellään paljon epäröivämmin. Edelleen, oletko\nkoskaan kadulla pannut merkille, mitkä myymälänkyltit vetävät eniten\nhuomiota puoleensa?\"\n\n\"En ole tullut ajatelleeksi sitä asiaa\", sanoin.\n\n\"On olemassa eräs seurapeli\", kertoi Dupin, \"jota pelataan kartan\navulla. Joku pelaajista mainitsee jonkin sanan -- kaupungin, joen tai\nvaltakunnan nimen -- ylimalkaan sanan, joka on kirjoitettuna edessä\nolevalla kirjavalla kartalla. Vasta-alkajat koettavat tavallisesti\nsaattaa vastustajansa pulaan valitsemalla nimiä, jotka on painettu\nkaikkein pienimmillä kirjasimilla, mutta peliin perehtynyt valitsee\nsellaisia sanoja, jotka on kirjoitettu suurin kirjaimin ja ulottuvat\nkartan toisesta laidasta toiseen. Nämä, samoin kuin määrättömän suurin\nkirjaimin maalatut myymälänkyltit ja katujulistukset, jäävät\nhuomaamatta juuri liiallisen selvyytensä vuoksi; ja tätä fyysillistä\nhuomaamattomuutta vastaa täydellisesti henkinen huomaamattomuus\nkaikkein päivänselvimpien ja ilmeisimpien asioiden suhteen. Mutta tämä\nseikka näyttää olevan hiukan ylä- tai alapuolella prefektin\nkäsityskyvyn. Hänen päähänsä ei olle milloinkaan pälkähtänyt, että\nministeri olisi pannut kirjeensä koko maailman nenän eteen, juuri\nestääkseen ketään huomaamasta sitä.\n\n\"Mutta kuta enemmän ajattelin D:n rohkeata, sattuvaa ja viisaasti\nlaskelmoivaa keksimiskykyä, sitä seikkaa, että hänellä täytyi aina olla\nkirje käsillä voidakseen käyttää sitä oikealla hetkellä, ja sitä\nprefektiltä saamaani ratkaisevaa todistusta, ettei se ollut tämän\nherran tavanmukaisella etsiskelyalueella -- sitä varmemmin tulin\nvakuutetuksi siitä, että ministeri kätkeäkseen kirjeen oli turvautunut\nsiihen kuvaavaan ja älykkääseen keinoon, ettei kätkenyt sitä lainkaan.\nTämä ajatus mielessäni varustauduin vihreillä silmälaseilla ja menin\neräänä päivänä ikäänkuin sattumalta vierailulle ministerin asuntoon.\nTapasin D:n kotoa, haukottelevana, velttona ja laiskana niinkuin\ntavallista, hän teeskenteli äärimmäistä ikävystymistä. Itse asiassa hän\non tarmokkain kaikista nykyään elävistä ihmisistä -- mutta vain silloin\nkuin kukaan ei näe häntä.\n\n\"Minä en ollut häntä huonompi, vaan valittelin silmieni heikkoutta ja\nsilmälasien välttämättömyyttä, joiden takaa salaa tutkin huolellisesti\nhuonetta, samalla kuin olin kokonaan antautuvinani keskusteluun\nisäntäni kanssa.\n\n\"Tarkastin erikoisesti kirjoituspöydän, jonka ääressä istuin ja jolla\noli sikin sokin heitettynä kirjeitä ja muita papereita, pari soitinta\nja joitakin kirjoja. Siitä en kuitenkaan pitkän tutkistelun jälkeen\nlöytänyt mitään epäilyttävää.\n\n\"Vihdoin, kun olin silmäillyt huonetta joka puolelta, osui katseeni\nvanhaan pahviseen käyntikorttisalkkuun, joka riippui likaisesta\nsinisestä nauhasta eräässä messinkinappulassa ihan vastapäätä isoa\nuunia. Tuossa salkussa, jossa oli kolme tai neljä lokeroa, oli viisi,\nkuusi käyntikorttia ja yksi ainoa kirje. Viimeksimainittu oli\nkeskeltä miltei kahtiarevitty -- niinkuin olisi ensin aiottu\nhävittää se ja sitten kaduttu. Siinä oli iso musta sinetti D:n\nnimikirjaimin, joka oli erikoisen selvästi painettu, ja se oli\nosoitettu hienolla naisenkäsialalla ministerille itselleen. Se oli\nheitetty huolimattomasti, melkeinpä halveksien toiseen ylimmistä\nlokeroista.\n\n\"Tuskin olin nähnyt kirjeen, kun heti käsitin, että se oli etsimäni.\nTosin se oli ulkoasultaan aivan toisenlainen kuin se, jonka prefekti\nniin tarkasti kuvasi meille -- tässä oli sinetti iso ja musta ja\nvarustettu ministerin nimikirjaimilla, siinä pieni ja punainen, S:n\nsuvun herttuallisin vaakunoin; tämä oli ministerille osoitettu\nja naisen kirjoittama, tuo toinen taas oli osoitettu eräälle\nkuninkaalliselle henkilölle, ja sen käsiala oli rohkea ja raskas --\nmutta juuri tuo täydellinen erilaisuus, kirjeen tahrainen ja\nrypistynyt ulkoasu, joka poikkesi kokonaan ministerin todellisista\njärjestelmällisistä tavoista ja oli selvästi tarkoitettu korostamaan\npaperin vähäpätöisyyttä, ja lisäksi kirjeen aivan liian silmäänpistävä\npaikka, mikä kaikki kävi yhteen niiden johtopäätösten kanssa, jotka\naikaisemmin olin tehnyt -- kaiken tämän täytyi mitä suurimmassa\nmäärässä vahvistaa epäluuloja henkilössä, joka oli tullut epäilemään.\n\n\"Pitkitin vierailuani mahdollisimman kauan ja samalla kuin ylläpidin\nministerin kanssa vilkasta keskustelua aiheesta, jonka tiesin aina\nkiinnittävän hänen mieltään, katselin todellisuudessa herkeämättä\nkirjettä. Painoin mieleeni kirjeen ulkoasun ja asennon, missä se oli\nlokerossa, teinpä tarkastellessani vielä erään havainnon, joka poisti\nviimeisetkin epäilykseni. Kun tarkastelin kirjeen reunoja, huomasin,\nettä ne olivat tarpeettoman hankautuneet. Ne olivat sen näköiset,\njollaiseksi kankea paperi tulee, kun se kerran on taitettu ja sitten\ntaivutetaan samaa jälkeä noudattaen uudelleen päinvastaiseen suuntaan.\nTämä havainto antoi täyden varmuuden asiasta. Oli ilmeistä, että kuori\noli käännetty nurin niinkuin käsine ja sitten varustettu uudella\npäällekirjoituksella ja sinetillä. Toivotin ministerille hyvää huomenta\nja lähdin pois, jättäen pöydälle kultaisen nuuskarasian.\n\n\"Seuraavana aamuna menin jälleen hänen luokseen hakemaan nuuskarasiaa,\nja me ryhdyimme innokkaasti jatkamaan edellisen päivän keskustelua.\nMutta keskustellessamme kuului äkkiä aivan huoneen ikkunan alta pamaus,\njoka muistutti pistoolinlaukausta, ja sen jälkeen pelästyneen\nväkijoukon huutoja. D. syöksyi ikkunan ääreen, avasi sen ja katsoi\nulos. Sillävälin menin minä korttisalkulle, otin kirjeen, panin sen\ntaskuuni ja asetin sijaan toisen aivan samanlaisen, jonka olin kotonani\nhuolellisesti valmistanut, jäljitellen kutakuinkin helposti D:n\nnimikirjaimia taikinasta tehdyn sinetin avulla.\n\n\"Hälinä kadulla oli aiheutunut erään miehen päättömästä\nkäyttäytymisestä. Hän oli laukaissut pyssynsä keskellä nais- ja\nlapsijoukkoa. Kävi kuitenkin ilmi, että se oli ladattu pelkällä\nruudilla; ja poliisi päästi miehen menemään, arvellen, että hän oli\nhullu tai juovuksissa. Niin pian kuin hän oli mennyt, poistui D.\nikkunan luota, jonne vaihdon suoritettuani olin seurannut häntä. Pian\nsen jälkeen hyvästelin. Tuo hulluksi luultu oli eräs palkkaamani\nhenkilö.\"\n\n\"Mutta\", kysyin, \"minkätähden korvasit kirjeen toisella samanlaisella?\nEikö olisi ollut parempi ottaa se avoimesti ensimmäisellä vierailullasi\nja sitten heti poistua?\"\n\n\"D.\", vastasi Dupin, \"on rohkea ja voimakas mies. Hänellä on myöskin\nrunsaasti uskollisia palvelijoita. Jos olisin tehnyt sellaisen\nvaromattomuuden, jota sinä ehdotit, en luultavasti olisi päässyt\nhengissä ministerin asunnosta. Kunnon pariisilaiset eivät kai koskaan\nenää olisi kuulleet minusta mitään. Mutta sitäpaitsi minulla oli\ntoinenkin tarkoitus. Sinä tiedät poliittiset mielipiteeni. Tässä\ntapauksessa olen toiminut kysymyksessä olevan naisen kannattajana.\nKahdeksantoista kuukautta on ministeri pitänyt häntä vallassaan; nyt on\nministeri hänen vallassaan -- sillä luullen, että kirje edelleen on\nhänen hallussaan, hän tulee jatkamaan vaatimuksiaan aivan kuin se vielä\nolisi hänellä. Siten hän jouduttaa omaa poliittista sortumistaan, ja\ntämä sortuminen tulee olemaan yhtä kömpelö kuin äkkinäinen. On mukava\npuhua 'Avernon helposta laskeutumisesta'; mutta kaikessa kapuamisessa\non, niinkuin Catalani sanoi laulusta, paljon vaivattomampaa päästä ylös\nkuin alas. Tässä tapauksessa en tunne pienintäkään myötätuntoa, en\nainakaan sääliä sitä kohtaan, joka kaatuu. Hän on tuollainen monstrum\nhorrendum (kauhistuttava hirviö) -- nero, jolla ei ole periaatteita.\nTunnustan kuitenkin, että tahtoisin tietää hänen ajatuksensa sillä\nhetkellä, jolloin hänen, sen jälkeen kuin se, jota prefekti nimittää\n'erääksi korkeaksi henkilöksi', on uhmannut häntä, täytyy avata kirje,\njonka jätin hänen korttisalkkuunsa.\"\n\n\"Mitä, kirjoititko siihen jotakin erikoista?\"\n\n\"Niin, minusta ei ollut oikein jättää sisustaa ihan tyhjäksi -- se\nolisi ollut loukkaavaa.\n\n\"D. teki minulle kerran Wienissä ruman kepposen, jonka silloin aivan\nsävyisästi lupasin muistaa. Ja kun tiesin, että häntä haluttaisi\ntietää, kuka oli keksinyt hänen salaisuutensa, ei mielestäni ollut\nväärin antaa hänelle johtolankaa. Hän tuntee hyvin käsialani, ja\nsenvuoksi kirjoitin keskelle paperia seuraavat sanat Crebillonin\n_Atréesta_:\n\n    \"-- -- -- Niin ruma hanke\n    Thyesteen arvoinen on, ellei Atreun.\"\n\n\n\n\nTOTUUS VALDEMARIN TAPAUKSESTA\n\n\nMinua ei tietenkään ihmetytä, että herra Valdemarin tapaus, laadussaan\nainokainen, on herättänyt keskustelua; päinvastoin olisi ollut\nhämmästyttävää, ellei siitä olisi puhuttu -- varsinkin kun ottaa\nolosuhteet huomioon. Mutta kun kaikki asianomaiset toivoivat, että asia\npidettäisiin toistaiseksi salassa, kunnes olisimme ehtineet suorittaa\nlisätutkimuksia, ja kun myöskin olemme toimineet sen mukaisesti, on\nhuhu kertonut tapahtumain kulun osaksi typistäen, osaksi liioitellen ja\naiheuttanut siten paljon vastenmielisiä vääristelyjä, mikä on saanut\nmonet epäilemään koko jutun todenperäisyyttä.\n\nPidän senvuoksi velvollisuutenani esittää itse tosiasiat, sellaisina\nkuin olen ne käsittänyt, ja ne ovat lyhyesti seuraavat.\n\nKolmen viime vuoden aikana olen harrastanut säännöllisesti mesmerismiä,\nja noin yhdeksän kuukautta sitten tulin äkkiä ajatelleeksi, että tähän\nsaakka suoritettuun koesarjaan oli käsittämättömistä syistä jäänyt\nerittäin huomattava aukko -- ketään ei oltu vielä hypnotisoitu hänen\ntehdessään kuolemaa. Oli tutkittava ensiksikin, oliko potilas\nsellaisissa olosuhteissa lainkaan vastaanottavainen hypnoottiselle\nvaikutukselle, toiseksi, oliko mahdollinen vastaanottavaisuus\nheikentynyt vai käynyt suuremmaksi, ja kolmanneksi, mihin asteeseen\nsaakka tai kuinka pitkäksi ajaksi kuoleman tulo sellaisella prosessilla\nvoitiin estää. Eräät toisetkin kysymykset vaativat selvitystä, mutta\nensisijassa yllämainitut kiinnittivät mieltäni, varsinkin\nviimeksimainittu, äärettömän merkityksensä ja laajakantoisten\nseuraustensa vuoksi.\n\nEtsiessäni sopivaa henkilöä, jonka suhteen voisin nämä kokeet\nsuorittaa, tulin ajatelleeksi ystävääni herra Ernest Valdemaria,\n\"Bibliotheca forensican\" tunnettua toimittajaa ja \"Wallensteinin\" ja\n\"Gargantuan\" puolantajaa (salanimellä Isascar Marx). Herra Valdemar,\njoka vuodesta 1839 oli etupäässä oleskellut Haarlemissa, New Yorkin\nvaltiossa, on (tai oli) erikoisen silmäänpistävä harvinaisen\nlaihuutensa -- hänen jalkansa olivat vahvasti sukua John Randolphin\njaloille -- ja valkoisen poskipartansa vuoksi, joka oli täydellinen\nvastakohta hänen pikimustalle tukalleen, minkä vuoksi monet erehtyivät\nluulemaan, että hän käytti peruukkia. Hän oli erittäin hermostunut ja\nsoveltui sen vuoksi erinomaisesti käytettäväksi mesmeristisissä\nkokeiluissa. Pari, kolme kertaa olin helposti vaivuttanut hänet uneen,\nmutta muiden tulosten suhteen, joita hänen omituisen luonteensa vuoksi\nolin täydellä syyllä odottanut, olin pettynyt. Hänen tahtonsa ei\nkoskaan alistunut täydellisesti ja ehdottomasti minun silmälläpitooni,\nja mitä selkeänäköisyyteen tulee, en hänen avullaan koskaan saanut\naikaan mitään, mihin olisi voinut luottaa. Arvelin aina tämän\nosittaisen epäonnistumiseni johtuvan siitä, että hänen terveytensä oli\nmurtunut. Muutama kuukausi ennenkuin tutustuin häneen oli hänen\nlääkärinsä selittänyt, että hänellä oli pitkälle kehittynyt\nkeuhkotauti, ja hän tapasi puhua odotettavissa olevasta kuolemastaan\naivan rauhallisesti, niinkuin asiasta, jota ei voinut välttää ja jota\nei myöskään kannattanut murehtia.\n\nKun mieleeni ensimmäisen kerran juolahti järjestää mainitsemiani\nkokeita, oli aivan luonnollista, että tulin ajatelleeksi herra\nValdemaria. Tunsin miehen järkähtämättömän filosofian siksi hyvin,\netten pelännyt mitään vaikeuksia hänen taholtaan, eikä hänellä ollut\nAmerikassa ketään sukulaisia, joiden väliintuloa olisi saattanut\nodottaa. Puhuin hänelle avoimesti asiasta -- ja hämmästyksekseni hän\nosoitti suurta mielenkiintoa siihen. Sanon hämmästyksekseni, sillä\nvaikka hän aina oli alttiisti alistunut käytettäväkseni, en kuitenkaan\nkoskaan ennen ollut huomannut hänessä mitään merkkejä siitä, että\nyritykseni olisivat kiinnittäneet hänen mieltään. Hänen tautinsa oli\nsen laatuinen, että saattoi tarkasti laskea, millä hetkellä kuolema\ntulisi, ja me sovimme siitä, että hän lähettäisi hakemaan minua noin\nkaksikymmentäneljä tuntia ennen sitä hetkeä, jonka hänen lääkärinsä\nilmoittaisi ratkaisevaksi.\n\nVähän yli seitsemän kuukautta sitten sain herra Valdemarilta seuraavan\nkirjelipun, jonka hän itse oli kirjoittanut:\n\n    \"Hyvä P.\n\n    On varminta, että tulette nyt. D. ja F. ovat yhtä mieltä siitä,\n    etten voi kestää kauemmin kuin kello 12:een huomisiltana, ja minä\n    luulen, että he ovat arvanneet ajan kutakuinkin tarkalleen.\n\n                                                  Valdemar.\"\n\nSain kirjelipun puoli tuntia sen jälkeen kuin se oli kirjoitettu ja\nviisitoista minuuttia myöhemmin olin kuolevan huoneessa. En ollut\nnähnyt häntä kymmeneen päivään ja hämmästyin sitä kauhistuttavaa\nmuutosta, joka tänä lyhyenä aikana oli tapahtunut. Hänen kasvonsa\nolivat lyijynharmaat ja silmänsä aivan kiillottomat, ja hän oli niin\näärimmilleen laihtunut, että poskinystyrät olivat tunkea ulos nahan\nläpi. Hänellä oli vaikeita yskäkohtauksia, suonentykytystä saattoi\ntuskin ollenkaan huomata. Siitä huolimatta hän vielä hallitsi\nihmeteltävästi sielullisia kykyjään ja omasi jonkin verran ruumiillista\nvoimaa. Hän puhui selvästi, nautti muiden avutta joitakin tuskia\nlievittäviä lääkkeitä, ja kun minä astuin sisään, hän parhaillaan\nkirjoitti jotakin muistikirjaansa. Hän istui vuoteessaan pielusten\nvarassa. Tohtorit D. ja F. olivat läsnä.\n\nPuristettuani Valdemarin kättä vein nämä herrat syrjään ja sain heiltä\nyksityiskohtaisen selostuksen potilaan tilasta. Vasen keuhko oli jo\nkahdeksantoista kuukautta ollut puoliksi luutuneessa, rustontapaisessa\ntilassa ja tietysti aivan toimintakyvyttömänä. Oikea oli myös\nyläosaltaan osittain tai kokonaan luutunut, kun taas alaosan\nmuodostivat toisiinsa liittyvät märkäpaiseet. Siinä oli useita isoja\naukkoja, ja eräästä kohdin se oli kasvanut kiinni kylkiluuhun. Nämä\noikean keuhkon taudinilmiöt olivat suhteellisesti myöhäisempiä.\nLuutuminen oli tapahtunut tavattoman nopeasti -- kuukautta aikaisemmin\nsiitä ei oltu huomattu merkkiäkään, ja kiinnikasvanut paikka oli\nhavaittu vasta kolme päivää sitten. Keuhkotaudin lisäksi epäiltiin\npotilaalla olevan valtimonlaajennus, mutta luutumisoireiden vuoksi ei\nsitä seikkaa voitu täysin varmasti todeta. Kumpikin lääkäri oli sitä\nmieltä, että herra Valdemar kuolisi keskiyön aikaan seuraavana\nvuorokautena (sunnuntaina). Tämä tapahtui lauantai-iltana kello\nseitsemän.\n\nPoistuessaan sairaan vuoteen äärestä puhellakseen minun kanssani\ntohtorit D. ja F. olivat jättäneet hänet hyvästi. He eivät olleet\naikoneet palata, mutta minun pyynnöstäni he lupasivat tulla uudelleen\nkello kymmenen tienoissa seuraavana iltana.\n\nKun he olivat menneet, puhuin avoimesti herra Valdemarin kanssa sekä\nyleensä hänen lähestyvästä kuolemastaan että erittäinkin ehdottamastani\nkokeesta. Hän ilmoitti edelleenkin olevansa halukas siihen, vieläpä\ntoivovansa, että se tehtäisiin, ja hän pyysi hartaasti, että ryhtyisin\nheti toimintaan. Huoneessa oli kyllä sairaanhoitajatar sekä eräs\nmiespalvelija, mutta minä en tahtonut ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen\nilman luotettavampia todistajia, siltä varalta, että jotakin\nodottamatonta sattuisi. Lykkäsin senvuoksi toimenpiteeni kello\nkahdeksaan seuraavana iltana, jolloin pääsin pulasta siten, että\npaikalle tuli muuan lääketieteen ylioppilas (herra L.), jota jonkin\nverran tunsin. Alun perin oli aikomukseni ollut odottaa lääkäreitä,\nmutta herra Valdemarin hartaat rukoukset samoin kuin oma vakaumukseni,\nettei enää ollut hetkeäkään hukattavissa, hänen voimansa kun vähenivät\nnopeasti, saivat minut aloittamaan.\n\nHerra L. suostui hyväntahtoisesti pitämään pöytäkirjaa kaikesta, mitä\ntapahtui; ja se, mitä seuraavassa esitän, on osaksi supistellen, osaksi\nsananmukaisesti otettu hänen muistiinpanoistaan.\n\nKello oli noin viisi minuuttia vailla kahdeksan, kun minä, tarttuen\npotilaan käteen, kehoitin häntä herra L:n kuullen ilmoittamaan\nmahdollisimman selvästi, halusiko hän (herra Valdemar) todellakin, että\nminä yrittäisin mesmerisoida hänet hänen ollessaan siinä tilassa.\n\nHän vastasi heikolla, mutta täysin kuuluvalla äänellä: \"Kyllä, minä\nhaluan tulla mesmerisoiduksi\", lisäten välittömästi sen jälkeen:\n\"Pelkään, että olette jättänyt sen liian myöhään.\"\n\nHänen niin puhuessaan panin alulle ne sivelyt, jotka olin havainnut\ntehokkaimmiksi. Ensimmäinen sivuuttainen sivelyni suoraan otsan yli\nvaikutti häneen ilmeisesti; mutta vaikka käytin kaikkea voimaani, ei\nmitään muuta tulosta näkynyt, ennenkuin muutama minuutti yli kymmenen,\njolloin tohtorit D. ja F., niinkuin sovittu oli, saapuivat paikalle.\nSelitin heille muutamin sanoin aikomukseni, ja kun he eivät millään\ntavoin vastustaneet sitä, vaan sanoivat, että potilaan kuolinkamppailu\noli jo alkanut, jatkoin epäröimättä -- vaihtaen kuitenkin sivuuttaiset\nsivellyt alaspäin suuntautuviin ja kohdistaen katseeni kiinteästi herra\nValdemarin oikeaan silmään.\n\nSuonentykytystä ei nyt voinut havaita, sairaan hengitys oli kuorsaavaa,\nja jokaisen vedon välillä kului puoli minuuttia.\n\nTämä tila pysyi miltei muuttumattomana neljännestunnin verran; mutta\ntämän ajan kuluttua kuoleva huokasi aivan luonnollisesti, joskin hyvin\nsyvään, ja kuorsaava hengitys taukosi -- s.o. kuorsaavaa ääntä ei\nkuulunut enää -- väliajat säilyivät muuttumattomina. Potilaan raajat\nolivat jääkylmät.\n\nViisi minuuttia vailla yksitoista havaittiin selviä hypnoottisen\nvaikutuksen merkkejä. Silmän lasimainen ulkonäkö vaihtui levottoman,\nsisäänpäin kääntyneen mietiskelyn ilmeeseen, joka ihmisellä voi olla\nvain hypnoottisessa unessa ja josta senvuoksi ei voi erehtyä. Muutamin\nnopein sivuuttaissivelyin sain silmäluomet värisemään niinkuin unen\ntullen, ja siveltyäni vielä muutaman kerran ne painuivat kokonaan\nkiinni. En kuitenkaan tyytynyt siihen, vaan jatkoin käsittelyä\nvoimakkaasti ja keskittäen koko tahdonvoimani, kunnes nukkuvan jäsenet\nkävivät aivan jäykiksi, vaikka alussa olin sijoittanut ne mielestäni\ntäysin vapaisiin asentoihin. Jalat olivat ojennettuina, ja kädet\nlepäsivät melkein suorina sopivan välimatkan päässä kyljistä. Pää oli\nhivenen verran koholla.\n\nKun olin lopettanut, oli jo keskiyö, ja minä pyysin läsnäolevia herroja\ntutkimaan herra Valdemarin tilaa. Joidenkin kokeiden jälkeen he\nmyönsivät, että tämä oli täydellisessä hypnoottisessa unessa. Asia\nkiinnitti suuresti kummankin lääkärin mieltä. Tohtori D. lupasi heti\njäädä potilaan luo koko yöksi, kun taas tohtori F. lähti luvaten palata\npäivän sarastaessa. Herra L. ja hoitajat jäivät myöskin.\n\nAnnoimme herra Valdemarin olla aivan rauhassa kello kolmeen asti\naamulla, jolloin minä menin hänen luokseen ja havaitsin hänen olevan\naivan samassa tilassa kuin tohtori F:n lähtiessä -- hän makasi samassa\nasennossa, suonentykytys oli huomaamaton, hengitys heikko (tuskin\nhavaittava, paitsi jos asetti peilin hänen suunsa eteen), silmät olivat\ntietysti ummessa ja jäsenet jäykät ja kylmät kuin marmori. Kuitenkaan\nhän ei vaikuttanut kuolleelta.\n\nKun lähestyin herra Valdemaria, liikutin kättäni edestakaisin hänen\nyläpuolellaan koettaen saada hänen kätensä seuraamaan omaani. En ollut\nkoskaan aikaisemmin oikein onnistunut sellaisissa kokeissa hänen\nsuhteensa, mutta hämmästyksekseni hänen kätensä nyt noudatti jokaista\nliikettä, jonka minun käteni osoitti. Päätin uskaltaa muutaman sanan\naloittaakseni keskustelun.\n\n\"Herra Valdemar, nukutteko?\" sanoin. Hän ei vastannut, mutta huomasin,\nettä hänen huulensa värähtelivät, minkä vuoksi uudistin kysymykseni.\nKun lausuin sen kolmannen kerran, vavahteli koko hänen ruumiinsa, hänen\nsilmäluomensa avautuivat hiukan, niin että saattoi nähdä kapean viirun\nsilmänvalkuaista, hänen huulensa liikkuivat hitaasti ja niiden välistä\ntuli tuskin kuuluvana kuiskauksena seuraavat sanat:\n\n\"Niin -- minä nukun. Älkää herättäkö minua! Antakaa minun kuolla näin.\"\n\nKoettelin nyt hänen jäseniään ja havaitsin ne yhtä jäykiksi kuin\nennenkin. Mutta hänen oikea kätensä noudatti edelleenkin minun käteni\nliikkeitä. Tein uuden kysymyksen:\n\n\"Tunnetteko vieläkin tuskia rinnassa?\" Vastaus tuli heti, mutta vielä\nheikommalla äänellä kuin ennen:\n\n\"Ei tuskia. Minä kuolen.\"\n\nMielestäni ei ollut neuvokasta häiritä häntä enempää juuri silloin, ja\nmitään ei sanottu eikä tehty, ennenkuin tohtori F. palasi\nauringonnousun aikaan. Hän ilmaisi suuren hämmästyksensä sen johdosta\nettä potilas vielä oli elossa. Koeteltuaan suonentykytystä hän pyysi\nminua puhumaan kuolevalle jälleen. Noudatin hänen tahtoaan lausuen\nseuraavat sanat:\n\n\"Herra Valdemar, nukutteko vielä?\" Niinkuin ensimmäiselläkin kerralla\nkului muutama minuutti, ennenkuin vastaus tuli; tänä aikana kuoleva\ntuntui kokoavan tahdonvoimaansa puhuakseen. Kun neljännen kerran\nlausuin kysymyksen, sanoi hän niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli:\n\n\"Niin, minä nukun. Olen kuolemaisillani.\"\n\nLääkärien mielipide tai oikeammin toivomus oli, että herra Valdemarin\nannettaisiin olla rauhassa nykyisessä, ilmeisesti levollisessa\ntilassaan, kunnes kuolema saapuisi; yleisen käsityksen mukaan sen\ntäytyi tapahtua muutaman minuutin kuluessa. Päätin kuitenkin puhutella\nhäntä vielä kerran ja toistin sen vuoksi edellisen kysymykseni.\n\nPuhuessani tapahtui nukkuvan kasvoissa ilmeinen muutos. Silmät\navautuivat hitaasti, ja terät katosivat luomien alle; ihoon tuli\nkuolonkalpea värisävy, joka muistutti enemmän valkoista paperia kuin\npergamenttia, hektiset täplät, jotka tähän asti olivat selvästi\nnäkyneet kummallakin poskella, sammuivat äkkiä. Käytän tätä\nsanontatapaa, koska ne katosivat niin äkkiä, että muistuttivat\nkynttilänliekkiä, joka puhalletaan sammuksiin. Samalla ylähuuli\npaljasti hampaat, jotka se tähän saakka oli täydellisesti peittänyt, ja\nalahuuli hervahti loksahtaen alas, niin että suu jäi ammolleen ja\npöhöttynyt, mustennut kieli tuli näkyviin. Luulen, ettei kukaan\nläsnäolijoista ollut tottumaton kuolinvuoteen kauhuihin, mutta tällä\nhetkellä herra Valdemar oli niin inhoittavan näköinen, että kaikki\nperäydyimme hänen vuoteensa äärestä.\n\nTiedän, että nyt olen tullut siihen kertomukseni kohtaan, jossa\njokaisen lukijani epäusko herää. Velvollisuuteni on kuitenkin jatkaa.\n\nHerra Valdemar ei osoittanut pienintäkään elonmerkkiä, ja olimme juuri\naikeissa jättää hänet hoitajien huostaan, kun havaitsimme hänen\nkielessään voimakkaan värähdysliikkeen. Sitä kesti suunnilleen\nminuutin. Sen jälkeen lähti hänen liikkumattomien ja jäykistyneiden\nleukojensa välistä ääni, jota olisi mieletöntä yrittääkään kuvata.\nParia laatusanaa voisi kai pitää tähän tapaukseen sopivina; voisin ehkä\nsanoa, että ääni oli karhea, särkynyt ja ontto, mutta on mahdotonta\nkuvata sen kaameata vaikutusta pelkästään senkin vuoksi, että sellainen\nääni ei ole koskaan kiduttanut ihmiskorvaa. Kahta ominaisuutta\nkuitenkin pidin ja pidän vieläkin karakteristisina tälle äänelle; ne\nvoivat luullakseni myös antaa jonkinlaisen käsityksen sen\nluonnottomuudesta ja eriskummallisuudesta. Ensiksikin tuo ääni tuntui\nsaapuvan korviimme -- tai ainakin minun korviini -- jostakin\nkaukaisesta etäisyydestä tai syvältä maan alta. Toiseksi se vaikutti\nminuun (pelkään, etten voi puhua ymmärrettävästi) samantapaisesti kuin\nhyytelömäiset aineet vaikuttavat tuntoaistiin.\n\nMutta kaikesta huolimatta herra Valdemar puhui, vieläpä hän lausui\nsanansa omituisen selvästi -- sanansa, jotka ilmeisesti oli tarkoitettu\nvastaukseksi äsken tekemääni kysymykseen, nukkuiko hän.\n\nHän sanoi nyt:\n\n\"Kyllä. Taikka en. Minä olen nukkunut. Ja nyt _minä olen kuollut_.\"\n\nKukaan läsnäolijoista ei yrittänyt edes kieltää tai voittaa sitä\npuistattavaa kauhua, jonka nämä sanat herättivät. Herra L. (ylioppilas)\npyörtyi. Hoitaja ja hoitajatar poistuivat huoneesta eivätkä suostuneet\npalaamaan. En yritäkään kuvailla omia tunteitani lukijalle. Melkein\ntunnin yrittelimme mitään puhumatta palauttaa herra L:ää tajuihinsa.\nKun se vihdoin oli onnistunut, ryhdyimme jälleen tutkimaan herra\nValdemarin tilaa.\n\nSe oli edelleen kaikissa suhteissa samanlainen kuin viimeksi\nkuvatessani, paitsi että peilissä ei enää näkynyt mitään merkkejä\nhengityksestä. Yritimme saada käden vuotamaan verta, mutta tuloksetta.\nMinun täytyy myöskin mainita, ettei tämä jäsen enää ollut tahtoni\nalainen. Turhaan yritin saada sitä seuraamaan käteni opastuksia. Ainoa\nhypnoottisen vaikutuksen merkki, jonka enää saattoi havaita, oli kielen\nvärähtelyliike, joka syntyi silloin kuin puhuin herra Valdemarille. Hän\ntuntui ponnistelevan vastatakseen, mutta hänellä ei enää ollut\ntarpeeksi tahdonvoimaa. Kysymyksiin, joita toiset hänelle tekivät, hän\nsuhtautui täysin välinpitämättömästi, vaikka koetin saattaa kaikki\nläsnäolijat mesmeeriseen yhteyteen hänen kanssaan. Luulen, että nyt\nolen esittänyt kaiken, mikä on tarpeen, jotta saisi käsityksen hänen\ntilastaan tässä vaiheessa. Hankimme toiset sairaanhoitajattaret, ja\nkello kymmenen poistuin talosta yhdessä molempien lääkärien ja herra\nL:n kanssa.\n\nIltapäivällä palasimme kaikki katsomaan potilasta. Hänen tilansa oli\npysynyt täydellisesti ennallaan. Pidimme pienen neuvottelun\nherättämisen mahdollisuudesta ja sopivaisuudesta, mutta pääsimme\nhelposti yksimielisiksi siitä, ettei siihen kannattanut ryhtyä. Oli\nilmeistä, että hypnoottinen menettely oli viivästyttänyt kuolemaa (tai\nsitä, mitä tavallisesti nimitetään kuolemaksi). Meistä kaikista tuntui\nselvältä, että herra Valdemarin herättäminen aiheuttaisi vain\nsilmänräpäyksellisen tai joka tapauksessa pikaisen hajoamisprosessin\nhänen elimistössään.\n\nTästä alkaen viime viikon loppuun asti -- mikä on lähes seitsemän\nkuukauden pituinen aika -- kävimme jatkuvasti joka päivä herra\nValdemarin talossa; toisinaan oli seurassamme lääkäreitä ja muita\ntuttavia. Koko tämän ajan pysyi nukkuja-kuollut aivan samassa tilassa,\njonka viimeksi olen kuvannut. Hoitajattaret olivat koko ajan paikalla.\n\nViime perjantaina päätimme vihdoin yrittää herättää hänet, ja juuri\ntämän yrityksen onneton päätös lienee aiheuttanut niin paljon puhetta\nja minun nähdäkseni perustelematonta moitetta.\n\nKäytin tavallisia otteitani herättääkseni herra Valdemarin\nhypnoottisesta tilasta. Aluksi ne olivat tuloksettomat. Ensimmäinen\nheräämisen merkki oli, että osa silmäterää tuli näkyviin. Huomattavana\nseikkana panimme merkille, että samalla kuin tämä silmän liike\ntapahtui, valui luomen alta kellertävää visvaa, jolla oli väkevä ja\nerittäin epämiellyttävä haju.\n\nNyt ehdotettiin, että minä koettaisin niinkuin ennenkin vaikuttaa\npotilaan käteen. Yritin, mutta epäonnistuin. Sitten tohtori F. kehoitti\nminun kysymään jotakin. Lausuin seuraavat sanat:\n\n\"Herra Valdemar, voitteko sanoa meille, mitä nyt tunnette tai\ntoivotte?\"\n\nTällä hetkellä palasivat hektiset täplät hänen poskilleen, hänen\nkielensä alkoi väristä ja kiemurrella suussa (vaikka huulet ja leuat\npysyivät yhtä jäykkinä kuin ennenkin), ja vihdoin hän puhui taas sillä\nkamalalla äänellä, jota aikaisemmin olen kuvaillut:\n\n\"Jumalan tähden, kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! Nukuttakaa minut jälleen --\ntai, pian, pian, herättäkää minut! _Minä sanon teille, että olen\nkuollut_!\"\n\nMenetin kokonaan malttini enkä hetkeen tiennyt, mitä tehdä. Koetin\nensin rauhoittaa potilaan, mutta kun tahdonvoimani pettämisen vuoksi\nepäonnistuin, tein täyskäännöksen ja yritin jälleen vakavasti herättää\nhäntä. Näin, että se onnistuisi minulta -- tai ainakin uskoin\nyritykseni menestyvän, ja olen varma siitä, että kaikki läsnäolijat\nvalmistautuivat näkemään potilaan heräävän.\n\nSillä on tosiaankin mahdotonta, että kukaan ihminen olisi voinut\naavistaa, mitä todellisuudessa tapahtui.\n\nSillävälin kuin minä nopeasti suoritin hypnoottisia liikkeitäni,\npotilaan kieleltä -- ei huulilta -- todella syöksyivät sanat: \"Kuollut!\nKuollut!\" -- ja äkkiä, minuutissa tai ehkä vielä lyhyemmässä ajassa,\nhän lysähti kokoon, käpertyi, suorastaan mätäni käsiini. Vuoteessa\nmeidän edessämme oli inhoittavaa, mädännyttä massaa.\n\n\n\n\nKIELIVÄ SYDÄN\n\n\nOlin hermostunut, se on totta, olin hirveän hermostunut ja olen\nvieläkin -- mutta tarvitseeko minun silti olla hullu? Sairaus oli\nherkistänyt aistini, mutta ei tuhonnut eikä tylsistänyt. Ennen kaikkea\nminulla oli äärimmäisen tarkka kuulo. Minä kuulin kaikki asiat\ntaivaasta ja maasta ja myöskin kaiken, mikä tapahtui helvetissä. Olenko\nsiis hullu? Olkaa hyvä ja tarkatkaa, miten järkevästi, miten\nrauhallisesti minä kerron koko jutun.\n\nEn tiedä, miten tuo ajatus alun perin juolahti mieleeni, mutta kerran\ntultuaan se kiusasi minua päivin ja öin. Mitään varsinaista syytä\nminulla ei ollut. Minä en vihannut häntä. Päinvastoin, minä pidin\ntuosta vanhasta miehestä; hän ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa eikä\nkoskaan loukannut minua. Hänen rahojaan en kaivannut. Luulen, että se\njohtui hänen silmästään! Niin, varmasti siitä! Hänellä oli korppikotkan\nsilmä -- kalpeansininen, samea silmä. Minua puistatti, kun hän katsoi\nsillä, ja niinpä minä hitaasti -- hyvin hitaasti -- tein päätöksen,\nettä tappaisin hänet, päästäkseni sillä tavoin hänen silmästään. Niin\non asianlaita. Te pidätte minua hulluna, mutta hulluilla ei ole järkeä.\nJa teidän olisi pitänyt nähdä minut. Teidän olisi pitänyt nähdä, miten\novelasti menettelin, miten huolellisesti -- miten harkiten ja miten\nhyvin teeskennellen minä ryhdyin toimeen! Koskaan en ollut kohdellut\nvanhusta niin ystävällisesti kuin viimeisellä viikolla ennen murhaa. Ja\njoka yö kello kahdentoista tienoissa painoin aivan hiljaa hänen ovensa\nsäppeä ja avasin sen. Ja kun olin saanut sen juuri niin paljon auki,\nettä pääni mahtui läpeen, työnsin huoneeseen salalyhdyn, joka oli niin\ntarkasti suljettu, ettei ainoakaan valonsäde päässyt ulos, ja pistin\nvasta sitten pääni sisään. Oi, te olisitte nauranut, jos olisitte\nnähnyt, miten taitavasti pistin pääni ovesta. Minä liikutin sitä vain\nhyvin, hyvin hitaasti, jotta en häiritsisi vanhuksen unta, ja kului\ntunti, ennenkuin olin niin pitkällä, että saatoin nähdä vanhuksen\nmakaavan vuoteessaan. Hah-hah! -- olisiko hullu menetellyt niin\novelasti? Ja sitten, kun pääni oli kokonaan huoneessa, avasin varovasti\nlyhdyn -- oh, hyvin varovasti, jotta saranat eivät natisseet -- avasin\nsitä vain sen verran, että yksi ainoa ohut valonsäde lankesi\nkorppikotkansilmään. Ja tämän tein seitsemänä pitkänä yönä peräkkäin --\njoka yö kello kahdentoista tienoissa -- mutta hänen silmänsä oli aina\nsuljettuna. Senvuoksi en voinut toteuttaa aiettani, sillä eihän vanhus\nminua kiusannut, vaan hänen ilkeä silmänsä. Ja aina aamun valjetessa\nmenin reippaana hänen huoneeseensa ja puhelin huolettomasti hänen\nkanssaan. Sydämellisellä äänellä mainitsin hänen nimensä ja kysyin,\nmiten hän oli nukkunut yönsä. Käsitätte kai, että hänen olisi täytynyt\nolla perin viisas vanhus arvatakseen, että minä joka yö kello\nkahdeltatoista tarkastelin häntä.\n\nKahdeksantena yönä olin ovea avatessani vielä entistä varovaisempi.\nKellon minuuttiviisari liikkuu nopeammin kuin käteni silloin.\nMilloinkaan aikaisemmin en ollut ollut niin tietoinen kyvyistäni ja\noveluudestani kuin sinä yönä. Saatoin tuskin pidättyä ilmaisemasta\njollakin tavoin voitonriemuista mielialaani. Ajatella, minä avasin\ntuuma tuumalta ovea, eikä hän edes uneksinut teoistani ja\nsuunnitelmistani. Minun täytyi hihittää, kun ajattelin sitä, ja hän\nehkä kuuli sen, sillä hän liikahti äkkiä pelästyneenä vuoteessaan.\nLuuletteko, että nyt peräydyin? -- En toki. Hänen huoneessaan vallitsi\npikimusta, paksu pimeys, sillä ikkunaluukut oli murtovarkaiden pelosta\nsuljettu, ja minä tiesin, ettei hän voinut nähdä oven avaamista.\nTyönsin sitä siis rauhallisesti enemmän auki.\n\nOlin jo pistänyt pääni sisään ja aioin juuri raoittaa lyhtyä, kun\npeukaloni liukahti sulkulaitteesta. Vanhus ponnahti paikalla istumaan\nhuutaen: \"Kuka siellä?\"\n\nPysyttelin aivan hiljaa enkä sanonut mitään. Kokonaiseen tuntiin ei\nainoakaan lihakseni liikahtanut, enkä koko aikana kuullut, että hän\nolisi paneutunut uudelleen pitkäkseen. Hän istui yhä vuoteessaan\nkuunnellen, aivan niinkuin minä olin istunut monena yönä, kun minun oli\ntäytynyt kuunnella seinärautioiden kuolemankelloa.\n\nVihdoin kuulin hiljaisen huokauksen, ja tiesin, että se oli\nkuolemanhädän huokaus. Se ei ollut mikään tuskan eikä huolen huokaus --\nei toki -- se oli kumea, puoliksi tukahdettu äännähdys, joka kohoaa\nsyvältä sielusta, kun se on menehtymäisillään kauhusta. Minä tunsin\ntuon äänen hyvin. Monena yönä, juuri kello kahdentoista tienoissa, kun\nkoko maailma nukkui, se oli kohonnut sydämestäni, ja sen kaiku oli\njännittänyt äärimmilleen kauhun, joka minua kalvoi. Sanon, että tunsin\nsen hyvin. Tiesin, mitä vanhus koki, ja surkuttelin häntä, vaikka\nsisimmässäni nauraa hihitin. Tiesin, että hän ensimmäisestä pikku\nkolahduksesta asti, jonka vuoksi hän oli noussut istualleen, oli koko\najan ollut valveilla ja että hänen pelkonsa oli herkeämättä kasvanut.\nHän oli turhaan yrittänyt karistaa sitä pois muka aiheettomana. Hän oli\nsanonut itselleen: \"Eihän se ollut muuta kuin tuulen rapinaa\nuuninpiipussa, hiiri se vain juoksi lattian poikki\", tai: \"Sirkkahan se\nvain hiukan kirskutti.\" Niin juuri, sellaisin otaksumin hän oli\nkoettanut rauhoittaa mieltään, ja kuitenkin hän oli keksinyt kaiken\ntuon turhaan. Kaikki oli turhaa, sillä kuoleman synkkä varjo oli\nastunut hänen luokseen ja langennut uhrinsa yli. Ja tuon näkymättömän\nvarjon ahdistava läheisyys sai hänet tuntemaan -- nähdä ja kuulla hän\nei voinut -- että minun pääni oli huoneessa.\n\nKun olin odottanut kärsivällisesti pitkän aikaa, eikä hän paneutunut\npitkäkseen, päätin raoittaa lyhtyä aivan vähän. Ette voi kuvitellakaan,\nmiten suunnattoman varovasti ja hitaasti sitä tein, kunnes vihdoin yksi\nainoa hieno valonsäde, ohut kuin langat hämähäkinseitissä, livahti\nraosta ja lankesi suoraan korppikotkansilmään.\n\nSe oli auki -- aivan ammollaan -- ja minua raivostutti, kun tuijotin\nsiihen. Minä näin sen täysin selvästi -- pelkkää kalpeata sinistä\ninhoittavan, sumean harson peitossa, niin että aloin tuntea kylmiä\nväreitä selkäpiissäni. Mitään muuta en nähnyt sen paremmin vanhuksen\nkasvoista kuin hänen ruumiistaankaan, sillä olin ikäänkuin\nvaistomaisesti suunnannut säteen tarkalleen tuohon kirottuun kohtaan.\n\nMuuten, olenko sanonut teille, että se, mitä te pidätte hulluutena, on\nvain aistieni ylenmääräistä herkkyyttä? No niin, minä vakuutan teille,\nettä tällä hetkellä tuli korviini hiljainen, kumea ja nopea ääni,\nsellainen kuin kellon, kun se on kiedottu pumpuliin. Tämänkin äänen\ntunsin hyvin. Se oli vanhuksen sydämen tykytystä. Se kiihdytti\nraivoani, niinkuin rummunpäristys innostaa sotilasta urhoollisuuteen.\n\nMutta nytkin minä hillitsin itseni ja pysyin hiljaa. Minä tuskin\nhengitin ja pidin lyhtyä hievahtamatta. Koetin pitää valonsädettä\nedelleen silmään suunnattuna. Sillävälin tuo helvetillinen\nsydämentykytys vahvistui, se kävi joka hetki yhä kiivaammaksi, yhä\näänekkäämmäksi. Vanhuksen kauhu oli varmasti erinomaisen suuri! Se kävi\näänekkäämmäksi, sanon, joka hetki äänekkäämmäksi! Olen kertonut teille,\nettä olen hermostunut -- olen todellakin hermostunut. Nyt, tuona\nkuolleena yön hetkenä, vanhan talon kammottavassa hiljaisuudessa\nherätti tuollainen kaamea ääni minussa voittamatonta kauhua. Mutta\nsydän löi yhä äänekkäämmin, yhä äänekkäämmin, kunnes luulin sen\nhalkeavan. Ja nyt minussa heräsi uusi pelko -- arvelin, että naapuri\nvoisi kuulla sen! Silloin oli vanhuksen viimeinen hetki tullut.\nKirkaisten aukaisin lyhdyn ja syöksyin huoneeseen. Hänkin huudahti,\nmutta vain kerran. Silmänräpäyksessä olin tempaissut hänet lattialle ja\npainoin raskaan vuoteen hänen päälleen. Sitten nauroin iloisesti, kun\nvihdoinkin olin tehnyt teon. Mutta vielä monta minuuttia löi hänen\nsydämensä kumeasti. Se ei kuitenkaan häirinnyt minua, sillä sitä ei\nenää voinut kuulla seinien läpi. Vihdoin se lakkasi, ja vanhus oli\nkuollut. Työnsin vuoteen syrjään ja tarkastelin ruumista.\n\nNiin, hän oli kuollut kuin kivi. Panin käteni hänen sydämelleen ja\npidin sitä siinä monta minuuttia. Sydän ei enää lyönyt, hän oli\nkuollut, eikä hänen korppikotkansilmänsä enää ollut kiusaava minua.\n\nJos te nyt vieläkin pidätte minua hulluna, muutatte mieltänne, kun\nkuulette, miten varovasti sitten menettelin kätkeäkseni ruumiin. Yö oli\nkulunut pitkälle, ja minä työskentelin nopeasti, mutta äänettömästi.\nAluksi erotin kaikki jäsenet ruhosta, leikkasin pään, kädet ja jalat\nirti.\n\nKohotin kolme lattialautaa ja asetin kaikki palkkien väliin. Sitten\npanin laudat niin taitavasti takaisin paikoilleen, ettei yksikään\nihmissilmä -- ei edes hänen korppikotkansilmänsä -- olisi voinut keksiä\nmitään epäilyttävää. Minun ei tarvinnut pestä mitään, ei ainoatakaan\ntahraa eikä veripisaraa. Olin ollut kyllin ovela toimittaakseni kaikki\nammeessa -- hah-hah!\n\nPäättäessäni työni oli kello neljä, ja oli vielä aivan pimeätä. Juuri\nkuin kello löi, kuulin ovelta koputusta. Mieli kevyenä menin avaamaan,\nsillä mitäpä minun nyt enää tarvitsi pelätä? Huoneeseen astui kolme\nmiestä, jotka hyvin kohteliaasti esittäytyivät rikosvirkailijoiksi.\nEräs naapuri oli yöllä kuullut huudon ja epäillen jotakin ilkityötä\nmennyt poliisikamariin. Virkailijat olivat nyt tulleet toimeenpanemaan\ntarkastusta.\n\nMinä hymyilin -- eihän minulla ollut mitään pelättävänä! Tervehdin\nherroja ja sanoin, että olin itse huutanut unissani. Vanhus, niin\nmainitsin, oli mennyt maalle. Opastin vieraitani läpi koko talon ja\npyysin heitä tarkastamaan kaikki huolellisesti.\n\nLopulta vein heidät vanhuksen huoneeseen ja näytin heille hänen\nomaisuutensa, joka oli kaikki hyvässä tallessa ja koskemattomana.\n\nYlenmääräisessä varmuudessani toin tuoleja huoneeseen ja pyysin heitä\nlevähtämään vaivoistaan; voitonriemuni hurjassa ylimielisyydessä\nasetuin itse istumaan juuri sille kohdalle, jonka alapuolella uhrini\nruumis oli.\n\nVirkailijat olivat rauhoittuneet, käytökseni oli täydellisesti\ntodistanut syyttömyyteni. Mutta minunkin oloni oli merkillisen kevyt.\nMe istuimme jutellen yhdentekevistä asioista, ja minä jakelin heille\nhilpeitä vastauksia. Mutta jonkin ajan kuluttua tunsin kalpenevani ja\nolisin ollut mielissäni, jos he olisivat lähteneet. Päätäni pakotti ja\nkorvissani olin tuntevinani jyskettä, mutta he istuivat rauhallisesti\npaikoillaan ja juttelivat edelleen. Jyske tuli korvissani selvemmäksi,\nse ei hellittänyt, vaan kävi yhä voimakkaammaksi. Päästäkseni tuosta\ntunteesta aloin puhua yhä enemmän, mutta se pysyi ja selveni yhä --\nkunnes vihdoin huomasin, ettei jyske ollutkaan peräisin minun\nkorvistani.\n\nKävin varmasti hyvin kalpeaksi -- vaikka puhuinkin yhä nopeammin ja yhä\nlujemmalla äänellä. Mutta jyske kasvoi -- en voinut sille mitään. Se\noli hiljaista, kumeaa, nopeata -- aivan kuin pumpuliin kiedotun kellon\nääni. Minä läähätin -- mutta virkailijat eivät kuulleet sitä. Puhuin\nyhä nopeammin, yhä kiivaammin, mutta jyske voimistui herkeämättä.\nNousin ja aloin väitellä heidän kanssaan jostakin pikkuasiasta, lausuen\näänekkäästi huomautuksia ja elehtien kiivaasti, mutta jyske kasvoi\nherkeämättä. Minkätähden he eivät menneet? Raskain askelin kävelin\nhuoneessa edestakaisin kuin olisivat miesten väitteet saattaneet minut\nraivoihini -- mutta jyske kasvoi herkeämättä.\n\nHyvä Jumala, mitä minun oli tehtävä? Minä riitelin -- minä raivosin --\nminä kiroilin! Nostin tuolin, jolla olin istunut ja työkkäsin sen\nryminällä siltalautojen poikki, mutta jyske oli kaikkea muuta\näänekkäämpi ja kasvoi herkeämättä. Se kävi äänekkäämmäksi --\näänekkäämmäksi -- yhä äänekkäämmäksi! Ja yhä istuivat miehet tuossa\nhupaisesti jutellen ja hymyillen. Oliko mahdollista, että he eivät\nkuulleet sitä? Kaikkivaltias Jumala! Ei, ei! He kuulivat sen! -- he\narvasivat kaiken! -- he tiesivätkin sen ja pitivät hauskaa katselemalla\nminun pelkoani! -- Niin ajattelin silloin ja niin ajattelen vielä tänä\npäivänä. Mutta mikä tahansa oli parempaa kuin tämä loputon kidutus!\nMikä tahansa oli siedettävämpää kuin tämä epätietoisuus! En voinut enää\nnähdä heidän vilpillistä hymyään! Tunsin, että minun täytyi huutaa tai\nkuolla! Ja silloin -- silloin se tuli taas -- tuo jyske! Yhä\näänekkäämpänä, äänekkäämpänä, äänekkäämpänä, äänekkäämpänä!\n\n\"Roistot!\" huusin. \"Älkää enää teeskennelkö! Minä tunnustan tekoni! --\nrepikää laudat pois! Tässä, tässä -- tässä se inhoittava sydän lyö!\"\n\n\n\n\nMORELLA\n\n\nOlin kiintynyt ystävääni Morellaan syvästi, mutta erikoisella tavalla.\nKun monta vuotta sitten sattumalta kohtasimme toisemme, syttyi\nsielussani tuli, jollaista se ei koskaan ennen ollut tuntenut -- mutta\ntämä tuli ei ollut Eroksen suloinen liekki, ja tieto, etten kyennyt\nlähemmin määrittelemään tunteeni laatua, hämmensi ja nöyryytti minua.\n-- Kohtasimme siis toisemme, ja kohtalo johdatti meidät liittoon\nalttarin edessä -- mutta milloinkaan en tuntenut intohimoa enkä\najatellut rakkautta. Hän taas vetäytyi syrjään ihmisten seurasta ja\nteki kaikkensa vain saadakseen minut onnelliseksi. Se oli\neriskummallista onnea -- niinkuin unessa.\n\nMorella oli sivistynyt, enemmänkin, hän oli syvästi oppinut. Hänen\nlahjansa olivatkin epätavalliset ja hänen älykkyytensä ennenkuulumaton.\nMinä näin ja tunnustin sen, ja monessa asiassa minusta tuli hänen\noppilaansa. Mutta pian huomasin, että hän -- ehkä sen vuoksi että hänet\noli kasvatettu Pressburgissa -- antoi luettavakseni joukon noita\nmystillisiä kirjoituksia, joita yleensä pidetään vain aikaisemman\nsaksalaisen kirjallisuuden jätetuotteina. Ne olivat, minulle\nkäsittämättömästä syystä hänen mielilukemistaan, jota hän aina tutki --\nja se seikka, että niistä ajan pitkään tuli minunkin pääasiallisin\nharrastukseni, on luettava tottumuksen ja esimerkin yksinkertaisen,\nmutta tehokkaan vaikutuksen ansioksi.\n\nEllen erehdy, oli järjelläni hyvin vähän tekemistä kaikessa tässä. Jos\noikein muistan, ei vakaumukseni suinkaan ollut muodostunut hänen\nihanteensa mukaisesti, eikä liioin ajatuksissani ja teoissani ollut\nhavaittavissa kaiken sen mystisismin vaikutusta, jota luin. Kun olin\nsiitä varma, antauduin rauhallisesti vaimoni johdettavaksi ja syöksyin\nkaikkiin mystiikan sokkeloihin. Ja kun minä joskus lukiessani\nkiellettyjä salaisuuksia tunsin itsessäni luvatonta kapinahenkeä,\nsaattoi sattua, että Morella laski kylmän kätensä minun kädelleni ja\nherätti kauan sitten kuolleen filosofian tuhkasta merkillisiä sanoja,\njoiden kummallinen ajatus syöpyi polttaen sieluuni. Ja silloin saatoin\nistua tuntikausia hänen vieressään kuunnellen hänen äänensä suloista\nsointua -- kunnes siihen sekoittui kauhua, ja minun sieluuni lankesi\nvarjo. Silloin minä kalpenin ja vapisin sisimmässäni tämän aivan liian\nluonnottoman ja ylimaallisen äänen edessä. Niin saattoi ilo vaihtua\npelkoon, ja kauneimmasta saattoi tulla kammottavin -- niinkuin kerran\nHinnom oli muuttunut Gehennaksi.\n\nLienee tarpeetonta lähemmin kuvata niitä kysymyksiä, jotka mainittujen\ntutkimustemme yhteydessä olivat pitkät ajat melkein ainoana\nkeskusteluaiheenamme. Ne, joilla on tietoja siitä, mitä tahtoisin\nnimittää teologiseksi siveysopiksi ymmärtäisivät ne kyllä helposti,\nmutta muut eivät missään tapauksessa käsittäisi niitä. Fichten sekava\npanteismi, Pytagoraan sovellettu filosofia ja ennen kaikkea Schellingin\nidentiteettiteoria olivat ne probleemit, jotka eniten vetosivat\nMorellan vilkkaaseen mielikuvitukseen. Locke luullakseni määrittelee\nniin sanotun persoonallisen identtisyyden järjellisen olennon\ntäydelliseksi ykseydeksi. Ja kun me persoonalla tarkoitamme\najattelevaa, järjellistä olentoa ja kaikki ajattelu edellyttää\ntietoisuutta, niin tämä se juuri tekee meidät siksi, mitä me nimitämme\nmeiksi itseksemme, ja erottaa meidät toisista olennoista ja antaa\nmeille persoonallisen identtisyytemme. Mutta _principium\nindividuationis_ eli se identtisyyskäsite, joka kuoleman kautta\nikuisiksi ajoiksi joko katoaa tai ei katoa, oli aina innokkaan\nharrastukseni kohteena, yhtä paljon kysymyksen mutkikkuuden vuoksi kuin\nsiitä syystä, että Morella puhui siitä aina hermostuneen kiihkeästi.\n\nMutta tällä ajankohdalla alkoi vaimoni käytös vaivata minua kuin\npainajainen. Saatoin tuskin enää sietää hänen laihtuneitten sormiensa\nkosketusta, hänen musikaalisen äänensä matalaa sointua ja hänen\nsilmiensä raskasmielistä kiiltoa. Ja hän tiesi tämän kaiken, mutta ei\nmoittinut minua. Hän näytti olevan tietoinen minun heikkoudestani ja\nnimitti sitä hymyillen kohtaloksi. Hän näytti tuntevan minulle\ntuntemattoman syyn siihen, että kiintymykseni häneen väheni\nvähenemistään. Mutta hän oli nainen ja riutui päivä päivältä. Hänen\nposkillaan hehkuivat aina punaiset täplät, ja hänen ohimoittensa\nsiniset suonet tulivat yhä selvemmin näkyville; jollakin hetkellä\nsaattoi sieluni heltyä säälimään, tunteakseen jo seuraavalla,\nnähdessään hänen ilmeikkäät silmänsä, pyörrytystä, sellaista, jota\nkokee katsoessaan pohjattomaan kuiluun.\n\nOnko minun myönnettävä, että toivoin vakavasti ja kiihkeästi Morellan\nkuolemaa? Minä toivoin ja odotin sitä todellakin. Mutta heikko\nelämänliekki viipyi tomumajassaan vielä päiviä, viikkoja ja kuukausia,\nkunnes kiusaantuneet hermoni lopulta siinä määrin saivat yliotteen\nitsehillinnästäni, että minä raivoissani kirosin tuota sietämätöntä\nviivytystä, joka tuntui pitenevän niinkuin varjot pitenevät päivän\nlähetessä päätöstään.\n\nMutta eräänä syksyiltana, kun tuuli oli laskeutunut levolle, Morella\nkutsutti minut sairasvuoteensa ääreen. Vesien ja runsaimmassa\nlokakuuloistossaan komeilevien metsien yllä lepäsi kostea sumu, jonka\nyläpuolella säteili sateenkaari.\n\n\"Tämä on verraton päivä\", hän sanoi. \"Verraton päivä elää ja verraton\npäivä kuolla. Ihana päivä maan ja elämän lapselle -- ja vielä kauniimpi\nkuoleman ja taivaan lapselle.\"\n\nSuutelin häntä otsalle, ja hän jatkoi: \"Minä kuolen kohta, mutta tulen\nkuitenkin elämään.\"\n\n\"Morella!\"\n\n\"Koskaan en ole saanut elää sitä päivää, jolloin sinä olisit voinut\nrakastaa minua -- mutta häntä, jota sinä elämässä inhosit, olet\nkuoleman jälkeen jumaloiva.\"\n\n\"Morella!\"\n\n\"Toistan, että kuolen kohta. Mutta minä kannan itsessäni sen pienen\nkiintymyksen lunnasta, jota sinä kerran tunsit minua kohtaan. Ja kun\nsieluni pakenee pois, jää lapsi elämään, sinun ja minun, Morellan\nlapsi. Mutta sinun päiväsi tulevat olemaan surun päiviä -- sillä suru\non pitkäikäisin kaikista tunteista, niinkuin sypressi elää kaikkia\ntoisia puita kauemmin. Sinun ilosi päivät ovat ohi -- sillä ilon kukat\neivät kuki kahta kertaa elämässä niinkuin Paestumin ruusut kukkivat\nkaksi kertaa vuodessa. Sinä et enää ole leikkivä myrtin ja viinin\nparissa, vaan niinkuin Mekan pyhiinvaeltajat olet sinä kantava\nkäärinliinojasi halki elämän.\"\n\n\"Morella!\" huudahdin, \"miten sen tiedät?\" Mutta hän kääntyi minusta\npois ja heikko puistatus värisytti hänen jäseniään. Hän oli kuollut,\nenkä enää kuullut hänen ääntään.\n\nMutta niin kävi kuin hän oli sanonut. Tytär, jolle hän oli kuollessaan\nantanut elämän -- ja joka ei hengittänyt, ennenkuin äiti oli lakannut\nhengittämästä -- jäi eloon. Hän kehittyi tavattoman nopeasti sekä\nruumiiltaan että sielultaan ja tuli aivan äitinsä kaltaiseksi. Minä\nrakastin häntä niin palavasti, etten olisi koskaan uskonut voivani\ntuntea sellaista ketään kuolevaista kohtaan.\n\nMutta pian pimeni tämän puhtaan tunteen taivas, ja sille kohosi huolen,\nsurun ja levottomuuden mustia pilviä. Lapsi kehittyi, niinkuin\nmainitsin, ihmeellisen nopeasti niin ruumiiltaan kuin sielultaankin.\nHänen ruumiillinen kehityksensä oli todellakin ihmeellinen nähdä, mutta\nkun havaitsin hänen sielunsa kehityksen, täyttyivät aivoni ahdistavista\nja levottomista ajatuksista. Eikä toisin voinutkaan olla, sillä joka\npäivä tunsin lapsen ajatuksissa ja mietteissä täyskasvuisen naisen\nkypsän älyn. Kuulin kokemuksen puhuvan lapsen huulilta ja näin kypsän\nnaisen viisauden ja hänen intohimojensa välähtelevän lapsen suurissa,\nilmeikkäissä silmissä. Kun kaikki tämä kävi minulle selväksi, kun en\nenää voinut salata itseltäni näitä kohtalokkaita seikkoja, ei liene\nkovin ihmeellistä, että minussa heräsi kummallisia ja peloittavia\nepäluuloja, jotka alkujaan aiheutuivat Morellan merkillisistä sanoista\nja eriskummallisista teorioista. Minä eristin maailmasta tuon olennon,\njota kohtalo oli tuominnut minut jumaloimaan, ja kodin yksinäisyydessä\npidin tuskallisen pelon vallassa silmällä häntä ja kaikkea, mikä häntä\nkoski.\n\nVuodet kuluivat, ja päivä päivältä havaitsin rakkaani puhtaissa,\nlempeissä ja ilmeikkäissä kasvoissa ja hänen nopeasti kypsyvässä\nruumiissaan yhä enemmän sellaista, mikä muistutti hänen kuollutta\näitiään. Ja toisinaan kävivät näiden yhtäläisyyksien varjot yhä\ntummemmiksi, yhä selvemmiksi, yhä suuremmiksi ja yhä kammottavammiksi.\nSaatoin hyvin sietää sen, että hänen hymynsä oli hänen äitinsä hymyn\nkaltainen -- mutta minua puistatti, kun näin, että se oli sama hymy.\nSaatoin alistua siihen, että lapsen silmät muistuttivat Morellan silmiä\n-- mutta oli sietämätöntä, kun hän usein katsoi syvälle sieluuni\nMorellan kiintein ja hämmentävin katsein. Ja pelkoni ja ahdistukseni\nsaivat aina ravintoa, kun näin hänen korkean otsansa ääriviivat,\npehmeät, silkinhienot kutrit ja kapeat, laihat sormet -- tai kun kuulin\nhänen äänensä raskasmielisen, suloisen soinnun -- ja varsinkin silloin\nkuin elävän lemmikkini huulilta kuulin samoja lauseparsia, joita\nvainajalla oli ollut tapana käyttää.\n\nNiin kului kymmenen vuotta hänen elämästään, ja yhä oli tyttäreni\nnimetön ihmisten joukossa. \"Lapseni\" ja \"lemmikkini\" olivat ainoat\nnimet, jotka isänrakkaudessani olin hänelle antanut, ja hänen elämänsä\neristyneisyydestä johtui, ettei hän ollut saanut muita. Morellan nimi\noli kuollut hänen itsensä kuollessa. En ollut koskaan puhunut\ntyttärelle äidistä -- en voinut. Eikä tyttäreni ollut lyhyen elämänsä\naikana saanut mitään vaikutuksia ulkomaailmasta -- hän oli kokenut vain\nsen, minkä yksinäisyydessämme saattoi. Mutta sitten minusta tuntui\nsiltä, että pyhä kaste voisi suojella ja auttaa niistä vaaroista, joita\npelkäsin kohtalon pitävän varalla. Kastemaljan edessä jäin kuitenkin\nepäröiden seisomaan, tietämättä, minkä nimen hänelle antaisin. Ja\nhuulillani tungeksi useita kauniiden ja viisaiden naisten nimiä\nvanhoilta ja uusilta ajoilta ja monista maista. Mikä minut mahtoi\npakottaa herättämään kuolleen ja haudatun ihmisen muiston? Mikä paha\nhenki saikaan minut henkäisemään tuon sanan, jonka pelkkä muisto sai\nveren valahtamaan kasvoiltani ja keräytymään sydämeen? Mikä ilkeä voima\npuhuikaan sieluni salaisista sopukoista, kun minä yön hiljaisuudessa,\nkirkon synkän holvin alla kuiskasin papin korvaan nuo kohtalokkaat\ntavut: \"Morella!\" Mikä pirullinen mahti saikaan lapseni piirteet\nvääntymään ja peittymään kuoleman kalpeuteen, kun hän lausuessani tuon\ntuskin kuuluvan sanan kohotti murtuvan katseensa maasta taivaaseen ja\nkaatui jäykkänä ja kankeana perhekappelimme tummalle kivilattialle --\nvastaten: \"Tässä minä olen!\"\n\nSelvinä, kylminä ja rauhallisina kohtasivat nämä yksinkertaiset sanat\nkorvani, ja niinkuin sula lyijy ne tunkeutuivat aivoihini. Vuodet\nvoivat hävitä, mutta milloinkaan ei mielestäni häviä sen hetken muisto!\n\nMinä tunsin kyllä elämän ruusut ja viinin, mutta kuusi ja sypressi\nvarjostivat siitä lähtien tietäni niin päivällä kuin yöllä. En\nvälittänyt enää ajasta enkä paikasta, ja kohtaloni tähdet kalpenivat\ntaivaalla, ja niin kävi maa pimeäksi minun ympärilläni ja ihmiset\nliukuivat ohitseni niinkuin häälyvät varjot -- ja heistä kaikista\ntunsin vain yhden -- Morellan. Taivaan tuulet kuiskasivat vain yhtä\nnimeä korvaani, ja meren aallot mutisivat aina -- Morellaa. Mutta hän\nkuoli; omin käsin minä kannoin hänet hautaan; ja minä purskahdin\npitkään ja katkeraan nauruun, kun siitä sarkofagista, johon kerran olin\nhänet haudannut, en löytänyt jälkeäkään ensimmäisestä Morellasta. Mutta\nsiihen minä laskin toisen Morellan lepäämään.\n\n\n\n\nKOHTAUS\n\n\nOnneton ja salaperäinen mies! Oman rikkaan mielikuvituksesi\nharhaanjohtama ja oman nuoruutesi liekin kuluttama. Minä näen sinut\njälleen fantasian kaukolasin läpi! Vielä kerran kohoaa silmäini eteen\nsinun hahmosi -- ei sellaisena kuin sinä olet varjojen kylmässä\nlaaksossa, vaan sellaisena kuin sinun olisi pitänyt olla, eläen\nhuolettomasti ihmeellisten unelmien elämää tuossa eriskummallisten\nnäkyjen kaupungissa, sinun omassa Venetsiassasi, tähtien kirkastamassa\nmeren Elysiumissa, jonka palatsien suuret ikkunat tuijottavat synkästi\nja merkitsevästi äänettömän veden salaisuuksiin. Niin, minä toistan\nsen: sellaisena kuin sinun olisi pitänyt olla! Varmasti on olemassa\ntoisia maailmoita kuin tämä -- toisia ajatuksia kuin joukon -- toisia\nmietelmiä kuin sofistin. Kenelläpä siis on oikeus tuomita sinua tai\nmoittia sinua toimettomista tutkisteluistasi tai väittää noita askaria\nelämän tuhlaukseksi, noita ajanvietteitä, jotka olivat vain sinun\nylenpalttisen voimasi ilmauksia.\n\nVenetsiassa, Ponte di Sospiriksi sanotun holvikäytävän alla minä\nkolmannen tai neljännen kerran elämässäni tapasin sen henkilön, josta\npuhun. Muistojen sekamelskasta koetan saada lähemmin selville, missä\nolosuhteissa tämä kohtaus tapahtui. Nyt muistan -- ah, kuinka\nvoisinkaan sitä unohtaa? Keskiyön syvä pimeys, Huokausten silta,\nihastuttava naishahmo ja se romantiikan henki, joka leijailee kanavan\nahtaiden vesien yllä.\n\nOli tavattoman pimeä ilta. Piazzan iso kello oli tiedoittanut Italian\nillan viidennen tunnin. Campanilen aukea tori lepäsi hiljaisena ja\nhylättynä, ja dogien vanhan palatsin valot sammuivat yksi toisensa\njälkeen. Olin matkalla kotiin Piazzettalta, soutaen pitkin Canale\nGrandea. Mutta juuri kun gondolini tuli San Marcon kanavan kohdalle,\nkajahti äkkiä sen pimennoista naisen ääni, hurja, sydäntä vihlova ja\npitkä huuto. Ponnahdin säikähtyneenä pystyyn, ja soutajani pudotti\nainoan aironsa veteen, kykenemättä sysimustassa yössä löytämään sitä.\nMe jouduimme siis ajautumaan virran mukana, ja se vei tällä kohtaa\nisommasta kanavasta pienempään; niinkuin suuri, mustasiipinen\nkondorikotka lipui aluksemme hitaasti Huokausten siltaa kohti, kunnes\näkkiä lukematon määrä valoja, jotka loistivat herttuallisen palatsin\nikkunoista ja porraskäytävistä, muutti pimeän yön kirkkaaksi päiväksi.\n\nMuuan lapsi oli luiskahtanut äitinsä käsistä ja pudonnut korkeasta\nrakennuksesta, jostakin ylimpien kerrosten ikkunasta pimeään ja syvään\nkanavaan. Hiljainen vesi oli mennyt rauhallisesti umpeen uhrinsa\npäällä, ja vaikka minun gondolini oli ainoa näköpiirissä, etsi jo moni\nvoimakas uimari virran pinnalta turhaan aarretta, joka oli haettava sen\nsyvyyksistä. Palatsin leveillä, mustilla marmoriportailla, joitakin\naskelmia veden yläpuolella seisoi olento, jota kukaan, joka hänet\nsilloin näki, ei voi milloinkaan unohtaa. Se oli markiisitar Aphrodite\n-- koko Venetsian ihastus -- iloisista iloisin -- suloisin tuon\nkaunotarten kaupungin naisista -- ja kuitenkin vanhan juonikkaan\nMentonin nuori vaimo ja sen kauniin lapsen äiti, hänen ensimmäisensä ja\nainoansa, joka nyt syvällä tummassa vedessä katkeria tuskia tuntien\najatteli hänen helliä hyväilyjään ja lopetti pienen elämänsä\nyritellessään huutaa hänen nimeään.\n\nHän seisoi siinä yksin. Hänen pienet paljaat ja valkoiset jalkansa\nkuvastuivat mustaan marmoriin hänen allaan. Hänen tukkansa, joka oli\nvasta puoliksi vapautettu koristuksistaan, oli välkkyvien timanttien\nohella, jotka koristivat sen hyasinttimaisia kutreja, kierretty tuon\nklassillisen kauniin pään ympäri. Laaja lumivalkea harsoviitta oli\nnähtävästi miltei ainoa vaate, mikä verhosi hänen hienoa vartaloaan,\nmutta kesäyön ilma oli lämmin, raskas ja liikkumaton, eikä ainoakaan\ntuulenhenkäys värähdyttänyt edes poimua tuossa utuisessa puvussa, joka\nympäröi häntä, kuin marmori jotakin Niobea. Hänen suuret, niin\nsäihkyvät silmänsä eivät kuitenkaan, merkillistä kyllä, olleet\nsuunnattuina siihen hautaan, joka oli niellyt hänen ihanimmat\ntoiveensa, vaan tuijottivat herkeämättä toisaalle. Vanhan tasavallan\nvankila on luullakseni koko Venetsian komein rakennus -- mutta\nminkätähden oli tuon naisen katse niin järkkymättömästi kiinnitettynä\nsiihen, kun hänen oma lapsensa kamppaili kuoleman kanssa alhaalla\naalloissa? Ja tuo pimeä, synkkä komero, joka ammotti vastapäätä hänen\nhuoneensa ikkunaa -- mitä sellaista saattoi olla sen varjoissa, sen\narkkitehtuurissa, sen vakavissa, muratin kiertämissä karniiseissa, jota\nmarkiisitar di Mentoni ei olisi nähnyt aikaisemmin tuhansia kertoja?\nJoutavaa! Kukapa ei tietäisi, että tällaisissa tilanteissa silmä\nsärkyneen kuvastimen tavoin monistaa surunsa kuvat ja näkee\nlukemattomissa etäisissä paikoissa sen onnettomuuden, joka on suoraan\nsen edessä?\n\nUseita askelmia markiisittaren yläpuolella, vesiporiin holvin alla\nnäkyi täydessä juhlapuvussaan Mentonin itsensä satyyrimainen hahmo. Hän\nrimputteli parhaillaan kitaraa ja oli hirveän ikävystyneen näköinen,\nkun toisinaan jakeli määräyksiä lapsen pelastamiseksi. Olin itse niin\nymmälläni, etten huomannut istuutua, vaan jäin seisomaan siihen\nasentoon, johon olin ponnahtanut, kun kuulin huudon; noiden\njärkyttyneiden ihmisten silmissä olin varmaan aavemainen ja\npahanenteinen ilmestys, kun kasvot kalpeina ja kauhusta jäykkänä\nliuvuin heidän joukkoonsa mustassa gondolissani.\n\nKaikki ponnistukset päättyivät tuloksetta. Monet innokkaimmista\netsiskelijöistä luopuivat yrityksistään ja heittäytyivät synkän surun\nvaltoihin. Näytti olevan kovin vähän toiveita lapsen pelastumisesta\n(miten paljon vähemmän sitten äidin suhteen!), mutta siitä pimeästä\nkomerosta, jonka jo mainitsin kuuluvan vanhaan tasavallan vankilaan ja\nsijaitsevan vastapäätä markiisittaren ikkunaa, tuosta komerosta\nilmestyi nyt viittaan kietoutunut hahmo, astui valoon, viivähti hetken\nliukkaalla ulkonemalla ja syöksyi sitten päistikkaa kanavaan. Kun hän\npian sen jälkeen seisoi marmoriportailla markiisittaren vieressä,\nsylissään lapsi, joka vielä eli ja hengitti, valahti hänen läpimärkä\nviittansa maahan ja paljasti ihmetteleville katsojille erään aivan\nnuoren miehen miellyttävän vartalon, miehen, jonka nimi silloin kaikui\nmiltei kautta koko Euroopan.\n\nPelastaja ei sanonut sanaakaan. Mutta markiisitar! Hän tahtoo nyt ottaa\nlapsen haltuunsa -- hän tahtoo painaa sen sydäntään vasten -- hän\ntahtoo lämmittää sitä povellaan ja rauhoittaa sitä hyväilyillään. Voi!\n_Toisen_ kädet ovat ottaneet sen muukalaiselta -- toisen kädet ovat\nottaneet sen ja kantaneet sen hänen huomaamattaan kauas pois,\npalatsiin. Ja markiisitar! Hänen huulensa -- hänen ihanat huulensa\nvapisevat, kyyneliä kimaltelee hänen silmissään -- noissa silmissä,\njotka Pliniuksen akantin tavoin ovat \"suloiset ja melkein nestemäiset.\"\nNiin, kyyneliä pusertuu hänen silmistään -- ja katso! Koko nainen on\nsaanut sielun, kuvapatsas on äkkiä herännyt elämään. Petollisen punan\nnäemme äkkiä peittävän kalpeat marmorikasvot, aaltoavan marmoripoven,\nvieläpä pienen marmorijalankin, ja kevyt väristys vaeltaa läpi hänen\nhienon ruumiinsa, niinkuin Napolin lempeä tuuli hyväilee nurmikon\nuhkeita, hopeanvalkoisia liljoja.\n\nMinkätähden hän punastui! Siihen kysymykseen ei ole mitään vastausta --\nellei se, että kun hän kiihdyksissä ja äidinsydän kauhistuneena oli\nlähtenyt pukuhuoneestaan, oli hän unohtanut panna tohvelit pieniin\njalkoihinsa ja heittää venetsialaisille olkapäilleen sen verhon, joka\nniille kuuluu. Milläpä muulla voisi selittää hänen punastumisensa?\nHänen kummallisen puhuvien silmiensä katseen? Aaltoavan poven\ntavallisuudesta poikkeavan levottomuuden? Vapisevan käden\nkouristuksenomaisen puristumisen? Käden, joka Mentonin mentyä takaisin\npalatsiin sattumalta osui muukalaisen käteen. Mistä mahtoi johtua, että\nhänen äänensä oli niin matala, niin merkillisen matala, kun hän lausui\nnuo tolkuttomat sanat hyvästellessään miestä? \"Sinä olet voittanut!\"\nhän sanoi, vai pettikö aaltojen läike korvani? \"Sinä olet voittanut!\nTunti jälkeen auringonnousun me tapaamme -- olkoon niin!\"\n\nHälinä oli vaimennut, valot olivat sammuneet palatsissa, ja\nmuukalainen, jonka minä nyt tunsin, seisoi yksinään sileillä\nmarmoriportailla. Hän vapisi käsittämättömästä liikutuksesta, ja hänen\nharhaileva katseensa etsi gondolia. En voinut muuta kuin asettaa omani\nhänen käytettäväkseen, ja hän suostui tarjoukseeni. Saatuamme\nvesiportilta airon matkasimme yhdessä hänen asunnolleen; hänen\nitsehallintansa palautui pian, ja hän puhui aikaisemmasta lyhyestä\ntuttavuudestamme erikoisen sydämellisin sanoin, niin minusta tuntui.\n\nEräissä asioissa minua huvittaa olla tarkka. Muukalaisen --\nsallittakoon minun nimittää häntä siten -- muukalaisen persoonallisuus\non sellainen asia. Mitä hänen ruumiinsa mittasuhteisiin tulee, lienee\nhän pikemminkin ollut normaalia lyhyempi kuin pitempi, vaikkakin eräät\ninnostuksen hetket, jolloin hänen vartalonsa todella kasvoi, tuntuivat\nkumoavan tämän väitteen. Hänen miltei hintelän vartalonsa\nsopusuhtaisuus ilmaisi enemmän sitä nopealiikkeisyyttä, jota hän\nosoitti Huokausten sillan kohdalla, kuin sitä herkulesmaista voimaa,\njota hänen oli nähty omaavan vaarallisissa tilanteissa, joissa se oli\nollut paremmin tarpeen. Hänen suunsa ja leukansa olivat kuin Apollon,\nja hänellä oli ihmeelliset, avoimet, säihkyvät silmät, joiden tumma\nterä vaihteli puhtaan ruskeasta syvimpään mustaan, ja runsas,\nkihara, tumma tukka, jonka alta kuulsi valoisa otsa, valkea kuin\nnorsunluu; niin, hänen piirteensä olivat klassillisen säännölliset,\nsäännöllisimmät, mitä koskaan olen nähnyt, paitsi ehkä keisari\nCommoduksen marmoripatsaassa. Siitä huolimatta hänen kasvonsa olivat\nniitä, jollaiset jokainen ihminen on kerran elämässään nähnyt eikä\nsitten koskaan enää. Niissä ei ollut mitään erikoista -- ei mitään\nvallitsevaa ilmettä, joka olisi syöpynyt muistiin; nuo kasvot unohti\nheti nähtyään, mutta samalla toivoi, hämärästi ja herkeämättömästi,\nettä voisi palauttaa ne mieleensä. Nuo kasvot kuvastivat tosin sielun\nvähäisimmänkin värähdyksen, mutta niistä katosi niinkuin peilistä\nkaikki tuon värähdyksen jäljet, kun se oli hävinnyt.\n\nKun erosin hänestä tuona seikkailurikkaana yönä, pyysi hän\nsilmäänpistävän itsepäisesti minua tulemaan luokseen hyvin varhain\nseuraavana aamuna. Sen vuoksi olinkin heti auringon noustua hänen\npalatsissaan, eräässä niitä korkeita, synkkiä ja kuitenkin fantastisen\nupeita rakennuksia, jotka kohoavat Canale Granden varrella lähellä\nRialtoa. Minut vietiin leveitä mutkittelevia portaita myöten\nhuoneeseen, jonka tavaton upeus saattoi minut pyörälle päästäni ja\nhäikäisi minut ylellisyydellään.\n\nTiesin, että hän oli rikas. Huhu oli kertonut hänen omaisuudestaan\nsanoin, joita olin pitänyt naurettavana liioitteluna. Mutta kun katsoin\nympärilleni, en ollut uskoa, miten yksityisen miehen omaisuus oli\nvoinut riittää hankkimaan sen ruhtinaallisen loiston, joka vallitsi\nkaikkialla huoneessa.\n\nVaikka, niinkuin mainitsin, aurinko jo oli noussut, oli huone edelleen\nkirkkaasti valaistu. Siitä ja ystäväni väsyneestä ilmeestä päättelin,\nettä hän ei ollut nukkunut lainkaan edellisenä yönä. Huoneen\narkkitehtuuri ja somistukset olivat ilmeisesti tarkoitetut häikäisemään\nja hämmästyttämään. Siihen, mitä sanotaan tyyliksi ja kansallisiksi\nerikoisuuksiksi, oli kiinnitetty varsin vähän huomiota. Katse riensi\nesineestä toiseen viivähtämättä missään -- ei kreikkalaisten\ntaiteilijain erikummallisissa ihmishahmoissa, ei Italian parhaan kauden\nveistoksissa eikä egyptiläisten valtavissa koruleikkauksissa. Upeat\nseinäverhot värisivät hiljaisen, alakuloisen musiikin soidessa, eikä\nvoinut havaita, mistä tuo musiikki tuli. Erilaisten tuoksujen\nsekoitus huumasi aistit; ne kohosivat merkillisen muotoisista\nsuitsutusastioista, joissa lepatteli smaragdinvärisiä ja sinipunaisia\nliekkejä. Kaiken yli valuivat vastanousseen auringon säteet ikkunoista,\njoissa kussakin oli yksi ainoa purppuranvärinen ruutu. Hypellen sinne\ntänne, vyöryen kuin hopeaputous nuo luonnon valolähteen säteet lopulta\nyhtyivät oikukkaaseen keinotekoiseen valaistukseen ja leikkivät\ntuliaaltojen kaltaisina kiinalaisella kultakirjomatolla.\n\n\"Hah-hah-hah! Hah-hah-hah!\" nauroi isäntäni; hän opasti minut tuoliin\nistumaan ja heittäytyi itse leposohvalle. \"Näen\", hän sanoi\nhuomatessaan, etten oikein tiennyt, miten käsittää hänen omituinen\ntervehdyksensä, \"näen, että te hämmästytte huonettani -- veistoksiani,\nmaalauksiani, eriskummallista käsitystäni arkkitehtuurista ja\nverhoilutaiteesta. Aivan humaltunut suuruudestani, eikö niin? Mutta\nantakaa anteeksi, hyvä ystävä\", hänen ääneensä tuli todella\nsydämellinen sävy, \"antakaa minulle anteeksi sopimaton nauruni. Te\nolitte niin perin hämmästyneen näköinen. Sitäpaitsi on asioita, jotka\novat niin huvittavia, että täytyy nauraa tai kuolla. Nauruun\nkuoleminen, se olisi varmaan ihanin kaikista kuolintavoista! Sir Thomas\nMore -- hän oli erityisen miellyttävä mies -- sir Thomas More kuoli\nnauraen, niinkuin muistatte. Ja Ravesius Textorin 'Merkillisyyksissä'\non pitkä luettelo henkilöitä, jotka ovat saaneet saman erinomaisen\nlopun. Mutta tiedättekö\", jatkoi hän miettivästi, \"että Spartassa --\nnykyisessä Palaeokorissa -- Spartassa, sanoin, on linnan länsipuolella\neräissä tuskin näkyvissä raunioissa jonkinlainen sokkeli, josta vielä\ntänä päivänä voi eroittaa kirjaimet LASM. Ne ovat alun perin\nepäilemättä olleet osana sanassa GELASMA. Spartassa oli varmaan\ntuhansia temppeleitä ja pyhäkköjä tuhansien eri jumaluuksien kunniaksi.\nMiten ihmeellistä, jos naurun alttari on kestänyt kauemmin kuin mikään\ntoinen! Mutta tässä tapauksessa\", hänen äänensävynsä ja käytöksensä\nmuuttui kummallisesti, \"tässä tapauksessa minulla ei ole minkäänlaista\noikeutta pitää hauskaa teidän kustannuksellanne. Teillä oli syytä\nhämmästyä. Euroopassa ei ole toista tämmöistä pientä kuninkaallista\ntyöhuonetta. Muut huoneeni eivät ole samaa tyyliä -- vain nykyisen\nmauttomuuden äärimmäisyyksiä. Mutta tämä on parempaa kuin muoti, eikö\ntotta. Pelkkä tämän näkeminen voi herättää halun hankkia itselleen\nsamanlainen, nimittäin niissä, jotka voivat hankkia, uhraamalla\nkoko omaisuutensa. Olen kuitenkin ollut varuillani sellaisen\npyhäinhäväistyksen suhteen. Minua itseäni, palvelijaani ja erästä\nkolmatta lukuunottamatta olette te ainoa ihminen, joka on päästetty\ntälle salaperäiselle alueelle, sen jälkeen kuin se sisustettiin\ntällaiseksi.\"\n\nMinä kumarsin kiitokseksi, sillä häikäisevä loisto, tuoksut ja musiikki\nsekä hänen puheensa ja käytöksensä odottamaton eriskummallisuus estivät\nminut sanoin kiittämästä jostakin, jota minun kai olisi tullut pitää\nimartelevana.\n\n\"Täällä\", puhui hän nousten ja ryhtyen käsivarteeni nojaten\nkiertelemään huonetta, \"täällä on maalaustaide edustettuna\nkreikkalaisista mestareista Cimabueen ja Cimabuesta meidän aikaamme\nasti. Paljon on valittu, niinkuin näette, kysymättä Virtukselta neuvoa.\nNe ovat kuitenkin kaikki sopivaa seinäntäytettä tällaiseen huoneeseen.\nTässä on sitäpaitsi joitakin suurten tuntemattomien mestarien\npääteoksia ja tässä joitakin keskeneräisiä piirustuksia miehiltä, jotka\naikoinaan olivat kuuluisia ja joiden nimet tarkkanäköiset akatemiat\novat jättäneet unohdukselle ja minulle. Mitä pidätte\", sanoi hän\nkääntyen nopeasti puoleeni, \"mitä pidätte tästä _Madonna della\npietasta_?\"\n\n\"Sehän on itsensä Guidon!\" huudahdin ihastuneena, sillä olin vaipunut\nihailemaan sen valtavaa kauneutta. \"Se on itsensä Guidon! Miten olette\nvoinut saada sen? Se on epäilemättä maalaustaiteessa sitä, mitä Venus\nkuvanveistotaiteessa.\"\n\n\"Pyh\", vastasi hän. \"Venus -- kaunis Venus? Mediciläinen Venus? Jolla\non pikkuinen pää ja kultaiset hiukset? Osa vasenta kättä\", hänen\näänensä kävi niin matalaksi, että sitä tuskin kuuli, \"ja koko oikea\novat restauroidut, ja tuon oikean käden keimailussa on mielestäni\nkaiken teennäisyyden huippu. Canovan Venus, se on toista! Apollo on\nmyöskin kopio, siitä ei voi olla eri mieltä; minä sokea hullu en voi\nhuomata Apollossa tuota toitotettua näkemystä! En voi mitään sille,\nettä pidän enemmän Antinouksesta. Sokrateshan se kai sanoi, että\nkuvanveistäjä keksi hänen patsaansa marmorilohkareesta? Michelangelo ei\nsiis sanonut mitään uutta säkeissään:\n\n    \"Non ha l'ottimo artista alcun concetto\n    Che un marmo solo in se non circunscriva.\"\n\n\"On sanottu, tai ainakin olisi sietänyt tulla sanotuksi, että näemme\naina eron todellisen gentlemannin ja tavallisen miehen käytöksessä,\nvoimatta joka hetki tarkalleen määritellä, missä tuo ero piilee. Tämän\nhuomautuksen saattoi täydellisesti soveltaa tuttavani ulkonaiseen\nesiintymiseen, mutta havaitsin sen vielä paremmin soveltuvan hänen\nkärtyisään mielenlaatuunsa ja luonteeseensa. En voi paremmin kuvata\nsitä omituista henkevyyttä, joka tuntui niin oleellisesti erottavan\nhänet kaikista muista ihmisistä, kuin nimittämällä sitä syväksi ja\nherkeämättömäksi mietiskelyksi, joka oli tullut tottumukseksi ja painoi\nleimansa hänen jokapäiväisimpiinkin toimiinsa, tunkeutui niihinkin\nhetkiin, jotka hän käytti huvitteluun, vieläpä sekoittui hänen\nilonpurkauksiinsa niinkuin ne käärmeet, jotka kiemurtelevat esiin\nPersepoliin temppelin karniiseja koristavien irvistäväin naamioiden\nsilmistä.\"\n\nKesken sen vaihtelevan, kevyen ja ylevän sävyn, jossa hän käsitteli\nvähemmän tärkeitä asioita, panin kuitenkin useita kertoja merkille\npientä hermostunutta intoilua hänen puheessaan ja esiintymisessään,\nlevotonta ärtyisyyttä hänen käytöksessään, mikä koko ajan tuntui\nminusta selittämättömältä ja toisinaan huolestutti minua. Monesti hän\nlopetti kesken lauseen, jonka alun hän nähtävästi oli unohtanut, ja\nnäytti kuuntelevan tarkkaavaisesti, kuin olisi joka hetki odottanut\nvierasta tai kuullut ääniä, jotka olivat olemassa vain hänen\nmielikuvituksessaan.\n\nKun hänellä kerran taas oli tuollainen unelmien tai ilmeisen\nhajamielisyyden hetki, otin käteeni oppineen runoilijan Politianin\nkauniin murhenäytelmän \"Orpheon\" (ensimmäinen italiankielinen\nmurhenäytelmä), joka lojui leposohvalla ja josta lehteä kääntäessäni\nkeksin lyijykynällä alleviivatun lauseen. Se oli eräs säe kolmannen\nnäytöksen loppupuolelta, joka tulkitsee mitä epätoivoisinta mielialaa\nja jota, vaikka se sanonnaltaan onkin hiukan räikeä, yksikään ihminen\nei voi lukea tuntematta syvää liikutusta. Koko sivu oli kostea\nvast'ikään vuodatetuista kyynelistä, ja väliin oli pistetty paperipala,\njohon oli kirjoitettu joukko englanninkielisiä säkeitä; käsiala erosi\nsiinä määrin isäntäni tavallisesta, että minun oli aluksi vaikea tuntea\nrivejä hänen kirjoittamikseen. Runo kuului seuraavasti:\n\n    Sa olit kerran kaikki mulle\n    ja yksin täytit sieluni,\n    ihanin kuva näkemäni\n    ja puhtain, joka hurmasi.\n    Niin nousee meren syleilystä\n    saarella, partaall' lähtehen\n    ja loistaa kauas matkaajalle\n    temppeli unenhohtoinen,\n    temppeli kukkain piirittämä --\n    ja minun oli kukat nämä.\n\n    Se oli uni, kiitävä ja kaunis,\n    ja toivon tähti, joka tuikahti\n    vain jälleen peittyäkseen pilviharsoon,\n    salama loistava, mi katkaisi\n    eloni puun; sen latva murtui,\n    iäksi kotkan siipi turtui.\n\n    On kaikki ohi! Turhaan käskee\n    mua eespäin ääni kunnian.\n    Ma seison partaall' entisyyden kuilun,\n    kevääseen elämäni tuijotan;\n    pois ajatukset kaikki karisevat,\n    vain varjot ympärillä taajenevat.\n\n    Voi päivää, jolloin vievän sun\n    hääkulkueen tuon kirotun\n    näin luota lemmen lämpimän\n    ja syliin talven heittävän.\n    Häväissyt vuotehesi on\n    tuo arvonimikoristus,\n    mut sua itkee Albion\n    ja uskollinen rakkaus.\n\nSe, että nämä rivit oli kirjoitettu englanniksi, jota kieltä säkeiden\ntekijän tiesin taitavan, ei erikoisesti hämmästyttänyt minua. Käsitin\nmyöskin sen omituisen ilon, jonka hän hankki itselleen kätkemällä\nsäkeet, jotta sitten joskus voisi yllätyksekseen löytää ne; mutta\ntunnustan, että paikka, missä ne oli päivätty, herätti minussa suurta\nhämmästystä. Ne oli alun perin kirjoitettu Lontoossa, ja päiväys oli\npyyhitty pois, ei kuitenkaan niin tarkasti, ettei tutkiva silmä olisi\nsaanut siitä selkoa. Sanon, että tämä seikka hämmästytti minua\nsuuresti, sillä minä muistin hyvin, että keskustellessani kerran\naikaisemmin ystäväni kanssa minä nimenomaan kysyin, oliko hän joskus\nLontoossa tavannut markiisitar di Mentonia (joka ennen naimisiin\nmenoaan asui mainitussa kaupungissa), ja jos oikein muistan, saatoin\nhänen vastauksestaan silloin ymmärtää, ettei hän ollut milloinkaan\nkäynyt Isobritannian pääkaupungissa. Tässä kohden pitänee minun myös\nhuomauttaa, että useammin kuin kerran olin kuullut väitettävän\n(tietysti uskomatta niin kummallista huhua), että henkilö, josta puhun,\nei ollut ainoastaan syntyjään, vaan myöskin kasvatukseltaan\nenglantilainen.\n\n\"Erästä taulua\", hän sanoi, huomaamatta, että olin silmäillyt\nmurhenäytelmää, \"erästä taulua ette vielä ole nähnyt\", ja vetäen erään\nverhon syrjään hän osoitti kokovartalonkuvaa, joka esitti markiisitar\nAphroditea.\n\nInhimillinen taide ei olisi voinut paremmin kiinnittää kankaalle hänen\nylimaallista kauneuttaan. Sama eteerinen hahmo, jonka edellisenä yönä\nolin nähnyt dogin palatsin portailla, seisoi vielä kerran silmäini\nedessä. Mutta vaikka kasvoja kirkastikin säteilevä hymy, oli niiden\nilmeessä tuo tuskin huomattava surumielisyyden vivahdus, joka liittyy\nerottamattomasti täydelliseen kauneuteen. Hän osoitti vasemmalla\nkädellään alhaalla olevaa merkillisen muotoista maljakkoa. Vain hänen\ntoinen keijukaisjalkansa oli näkyvissä -- se kosketti kovin kevyesti\nmaata -- ja tuskin erottuen siitä loistavasta kehästä, joka näytti\nympäröivän ja kirkastavan hänen suloaan, kaartui kaksi hienosti\npiirrettyä siipeä. Katseeni siirtyi maalauksesta ystävääni, ja\nChapmanin \"Bussy d'Ambois'n\" mahtavat sanat tulivat vaistomaisesti\nhuulilleni:\n\n                        Hän seisoo tuossa\n    kuin roomalainen patsas. Niin hän seisoo,\n    siks kunnes kuolo hyytää marmorkovaks!\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän kääntyen erääseen pöytään päin, joka oli runsaasti\nemaljoitua, puhdasta hopeaa; pöydällä oli kaksi kummallisesti\nkoristeltua pikaria ja kaksi isoa etruskilaista maljakkoa, joilla oli\nsama merkillinen muoto kuin maalauksen maljakolla ja jotka olivat\ntäynnä jotakin, jota arvelin johannisbergeriksi. \"Tulkaa\", sanoi hän\näkkiä, \"juokaamme! On varhaista -- mutta juokaamme! On todellakin\nvarhaista\", jatkoi hän miettivästi, kun eräässä kellossa kerubi\nkultaisella vasaralla lyöden tiedoitti ensimmäisen tunnin jälkeen\nauringonnousun, \"on tosiaankin varhaista -- mutta mitä se merkitsee?\nJuokaamme! Uhratkaamme ylpeälle auringolle, jonka kanssa nämä koreat\nlamput ja suitsutusastiat julkeavat käydä kilpasille!\" Ja juotuaan\nminun maljani reunojaan myöten täydestä pokaalista, hän kaatoi nopeasti\nkurkkuunsa muutaman pikarillisen viiniä.\n\nSitten hän otti käteensä toisen noista upeista maljakoista ja katseli\nsitä suitsutusastian runsaassa valossa; samalla hän alkoi taas puhua,\npalaten entiseen oikukkaaseen keskustelusävyynsä: \"Uneksiminen on ollut\nminun elämäntyönäni. Sentähden olen luonut tämän unelmien tyyssijan.\nOlisinko voinut saada parempaa Venetsian sydämestä? Te näette\nympärillänne, se on totta, monenmoisten taiteellisten kaunistusten\nsekasotkun. Antediluviaaniset vertauskuvat loukkaavat Joonian siveää\nmakua, ja egyptiläiset sfinksit lepäävät kultamatoilla. Ja kuitenkin\nvaikutus häiriintyy vain kainolta. Ajan ja paikan yhtäpitäväisyys on se\nmörkö, joka peloittaa ihmiset katselemasta suurenmoista. Minäkin\nrakastin erääseen aikaan sopusuhtaisia koristuksia, mutta tuo\nhienostunut hulluus alkoi inhoittaa minua. Kaikki tämä vastaa nyt\npaljon paremmin minun tarkoitustani. Niinkuin noiden arabialaisten\nsuitsutusastioiden liekki vääntelehtii henkeni tulessa, ja tämän\nympäristön humalluttava vaikutus valmistaa minua näkemään vielä\nomituisempia näkyjä siinä unelmien maassa, jonne nyt pian menen.\" Hän\nvaikeni äkkiä, pää painui rintaa vasten, ja hän tuntui kuuntelevan\nääniä, joita minä en kuullut. Vihdoin hän nousi, loi katseensa ylös ja\nlausui Chichesterin piispan sanat:\n\n    Mua siellä vuota! Tulen varmaan\n    tapaamaan sua varjoin laaksossa.\n\nSitten hän viinin uuvuttamana heittäytyi pitkäkseen leposohvalle.\n\nPortaista kuului nopeita askelia, ja heti sen jälkeen koputettiin\nkiivaasti ovelle. Pelkäsin jonkun tulevan häiritsemään isäntääni ja\nkiiruhdin estämään sitä, kun muuan Mentonin palvelijoista syöksyi\nhuoneeseen ja sopersi ääni puoliksi tukahtuneena liikutuksesta\nseuraavat yhteydettömät sanat: \"Valtiattareni! Valtiattareni!\nMyrkytetty! Myrkytetty! Oi kaunis, kaunis Aphrodite!\"\n\nKauhistuneena syöksyin leposohvan ääreen, koetin herättää nukkujan ja\nilmoittaa hänelle hämmästyttävän uutisen. Mutta hänen jäsenensä olivat\njäykät -- hänen huulensa siniset -- hänen äsken säteilevä silmänsä\nsammunut. Minä hoipersin takaisin pöydän luo, käteni osui lohjenneeseen\nja mustuneeseen pikariin, ja koko hirvittävä totuus paljastui salaman\ntavoin sielulleni.\n\n\n\n"]